LAULUJA JA BALLAADEJA

Kirj.

Aino Suonio [Aino Kallas]

Porvoossa, Werner Söderström 1897.

SISÄLLYS:

LAULUJA JA BALLAADEJA

Lauluni
Runotyttö
Juhannus-yön taika
Sadesäällä
Talven kukat
Sydän
Myrtin-oksa
Helminauha
Torpan tyttö kutoo kangasta
Nuor' Astri
Amor
Sydämeni haltia
Kevään lapset
Seitsentoistavuotias
Läpi verhojen
Elämä on ihana
Sinikello
Ilta tuntureilla
Lieden ääressä
Pikku Väinö
Linnoja laatiessa
Saaret
Laulajapoika
Kuutamolla
Kaunis Katri
Hyljätty
Onnea tavottaessa
Aune
Taivaan tie

EDVI JA ELGIIVA
Historiallinen ballaadi-sarja

1. Laulu: Edvi kuningas näkee Elgiivan 2. Laulu: Edvi Elgiivan luona 3. Laulu: Dunstan 4. Laulu: Tuomitut 5. Laulu: Elgiivan jäähyväiset ennen maanpakoa

BALLAADI-KÄÄNNÖKSIÄ:

Metsän haltia, W. Rydberg
Antinous, W. Rydberg
Taas tavataan, W. Rydberg
Tarina takkavalkealla, Z. Topelius
Toivioretki Kevlariin, H. Heine

LAULUNI

      Iloton mull' on mieli,
    Elämä murhetta,
    Mut sävel kanteloni
    Kajahtaa riemua.

      Ma kerron ystävästä,
    Jot' tuskin tunnenkaan,
    Keväästä, jost' en tiedä,
    Tuleeko konsanaan.

      Ihannemailma aukee
    Minulle lauluissain,
    Miks sinne päästäisinkään,
    Suruja, murheitain?

      Mut runohelmilöitä
    Vain suru synnyttää,
    Kun koittaa onnen päivä,
    Kai kannel unhoon jää.

      Elämä itse silloin
    On täynnä laulua,
    Ja mailma, murheen alho,
    Ihannemailma.

RUNOTYTTÖ

      »Ovi auki! Ken se kolkuttaa?»
    Soma keijunen sisähän sipsuttaa,
    Sinisilmät kirkkaina päilyy,
    Pään ympäri suortuvat häilyy.

      Hän luokseni käy siro askelin,
    Mua hyväilee käsin pehmoisin.
    »Sä minut tunnethan varmaan,
    Runotyttösi herttaisen, armaan?

      Voi, salli mun istua polvellen,
    Sadut kauniit korvahas kuiskailen.
    Ah, läksyjen antaos jäädä,
    Työtuumat mielestä häädä!»

      En estää häntä mä koitakkaan,
    Käy keijunen polvelle istumaan
    Ja kertoilee tarinoita,
    Surunhelliä unelmoita.

      En häiri häntä, vain kuuntelen,
    Unohdan mailman ja huolet sen.
    Ja keiju kun luona on milloin,
    Työt, toimet ne jäävät silloin.

JUHANNUS-YÖN TAIKA

      Hiljaa, tytöt, kuulkaa,
    Kerron jotakin!
    Taian aion tehdä
    Yönä Juhanin.
    Tulkaa, etsimähän
    Lähtään kukkia,
    Helmat täytyy nostaa;
    Maass' on kastetta!

      Taitan tuomen tertun,
    Ruusun, apilan,
    Uljaan kurjenmiekan,
    Kielon valkean,
    Kainon metsätähden,
    Hellän vanamon,
    Lemmikin ja liljan. —
    No, nyt tarpeeks' on!

      Yhdeksätä lajia
    Mull' on kukkia.
    Niistä sepel kaunis
    Täytyy solmita.
    Siin' on rakkautta,
    Lemmen riemua,
    Hiukan kateutta,
    Enin onnea.

      Se kun valmis ompi —
    Niin, nyt kerron sen,
    sepel pitää panna
    Alle pieluksen.
    Vielä yksi seikka
    Tarkoin muistakaa,
    Sitä solmitessa
    Puhua ei saa!

      Unissa jos sitten
    Näen sulhoni,
    Seuraavana — —. Vaiti,
    Joku naurahti?
    Tytöt, tytöt, juostaan
    Joutuin pakohon!
    Kuunnellut on meitä
    Vilho vallaton!

SADESÄÄLLÄ

      Sataa, sataa! Alla mielin
    Kuljen katua,
    Pilvet synkät, taivas harmaa,
    Tiekin lo'assa.

      Vaan ken tuolla? Näenkö oikein?
    Elnahan se on!
    Punaposki, vilkassilmä,
    käynti vallaton.

      Hameenhelmaa varovasti
    Käsi kannattaa,
    Siro jalka tanssitahdin
    Mukaan tepsuttaa.

      Rankkasateen, raju-ilman
    Aivan unhotan,
    Ihastuksissani riennän
    Hälle vastahan.

      »Terve, Elna neiti!» lausun,
    Nostan lakkia.
    »Minne matka? Kenties saanen
    Teitä seurata.» —

      »Vaikka niinkin! Sepä hauska!»
    Virkat hymyillen.
    Punastut ja minuun käännyt
    Kättä tarjoten.

      Sataa, sataa! Niinkö luulet?
    Erhetystä vaan!
    Minust on kuin päivän paiste
    Tulvis yli maan!

TALVEN KUKAT

      Kesäkö kukkain aika? —
    Vai niinkö arvelet?
    Erehdyt toki — löytyy
    Myös talven kukkaset.

      Ne sydämessä mulla
    Jo kukkii parhaillaan,
    Vast' ikään auenneina
    Ne nauttii nuoruuttaan.

      Säteenä päivän niillä
    On hymys hellä tuo,
    Ja suven sulo lämmön
    Ne katseestasi juo.

      Sydämen kukkasia
    Ei taita talvisää,
    Kun lempesi vain kestää,
    Ne aina vihertää.

SYDÄN

      »Kuule, sorja tyttöseni,
    Mulle lahjoita
    Sydämestäs puhtoisesta
    Pikku sopukka!
    Pyhäkköin se oisi,
    Lemmen onnen loisi.» —

      »Voi, sä poika vallaton,
    Turha pyyntös on!
    Sydäntäin en toki ryhdy
    Sinun tähtes pirstomaan. —
    Mut jos tahdot kokonaan,
    Ota vaan!»

MYRTIN-OKSA

      Kas tässä lemmen pantiksi
    Tää myrtin-oksa, tyttöni!
    Se laita multaan kasvamaan,
    Viel' on se hento taimi vaan.

      Jos kuihtuu myrtti, murehdi,
    On aallon alla poikasi.
    Jos kasvaa se, voit iloita,
    Hän kulkee myötätuulessa.

      Vaan kukkihin jos puhkeaa,
    Niin tiedät: sulhos palajaa!
    Ja kevään kauniin saapuen,
    Saat siitä vihkiseppelen.

HELMINAUHA

      Miks itket, impyeni?
    Vai ilostako itket
    Ja onnen suuruudesta? —
    Ah, itke sitten, itke,
    Niin joka kyyneleestä
    Heleä helmi syntyy,
    Ihana, hohtavainen.
    Ne koota tarkoin tahdon,
    Ja helminauhan niistä
    Hääpäivän huomeneksi
    Sun kaulahasi kiertää.
    Nuo ilon ihmehelmet,
    Suruista suojelevat.
    Ja iki-onnen luovat.

TORPAN TYTTÖ KUTOO KANGASTA

      On aatto-ilta
    Ja askarilta
    Jo äsken saapuivat äiti ja Tilta.
    Mut työtä tätä
    En vielä jätä,
    En väsymyst' tunne, en ikävätä.

      Niin komeoita
    Teen kapioita,
    Saan hursteja, valkolakanoita,
    Ja kutoissani
    Mun sormessani
    On sormus, antama armahani.

      Hän työss' on tuolla
    Sajaniemen puolla
    Mut siit ei tarvis mun surra, huolla,
    Joka sunnuntaina
    Hän saapuu aina
    Mun viereen istuu ja suukon painaa.

      Ja päästä vuoden,
    Jos Luoja suo sen,
    Hän saapuu tänne hääsanan tuoden.
    Mut siihen asti
    Mun ahkerasti
    Kutoa täytyvi joutuisasti.

NUOR' ASTRI

      Nuor' Astri astuvi nurmea,
    Käy tuuli vallaton lehdosta.
    »Ah terve, tyttöni herttainen!
    Suo suortuvillas mun leikkiä,
    Hajalleen hiuksesi viskellä,
    Kai sallit sen?
    Nyt olet soma,
    Kenen lietkään oma?»

      Nuor' Astri kulkevi hyräillen,
    Kedon kukkaset nyökkivät tuoksuen.
    »Hyv' iltaa, neitinen suloisin!
    Kai saavut seppelen solmintaan,
    Käy siskojas kainoja poimimaan!
    Voi kuitenkin,
    Kuin sorja, soma!
    Kenen lietkään oma?»

      Nuor' Astri kietovi kiehkuraa,
    Mies uljas metsästä ratsastaa.
    »Yks kukka suokaa — ma rukoilen
    Olette ruusunen itsekin,
    Sen poimisin kyllä, jos tohtisin,
    Ah neitinen!
    Sa armas, soma,
    Mun ollos oma!»

AMOR

      Keväällä herää Amor,
    Levittää kultasiivet,
    Olalle heittää jousen
    Ja selkään nuolilaukun.
    Näin lähtee maailmalle
    Sydänten pyydäntähän.

      Voi, väisty, tyttö kulta!
    Pakohon pian juokse,
    Kun Amor saapuu luokse!

      Vaan varotus on turha,
    Sä sokkosilmin kuljet,
    Et huomaakaan, kun Amor
    Jo jousen jännittääpi
    Ja hymyhuulin tähtää — —

      Nyt sattui jo. Sä huudat,
    Poveesi kättäs painat
    Ja pakoon joutuin juokset.
    Se myöhäistä vaan ompi,
    Sydämeen nuoli painui —
    Voi sua, kaunis kevät!
    Voi sua, häijy Amor!

SYDÄMENI HALTIA

      On sydämessäni mulla
    Pien' haltia herttainen.
    »Minut irti päästä jo, tyttö!»
    Hän pyytävi kolkuttaen.

      »Voi, Amor, kylmä on talvi,
    Lumen helmassa lepää maa.» —
    »Vähät siitä! Kun hankeen hengin,
    Kevät kerkeä taas palajaa.» —

      »En lempeä leikkiä taida,
    On synkeä mieleni mun.» —
    »Ah, unhota pois, ma onneen,
    Elon riemuhun kutsun sun.» —

      »Voi, Amor, jo kuihtui tyttös,
    Katos ruususet poskiltain.» —
    »Elä huoli, ne kukkivat jälleen,
    Minut irti päästähän vain!»

KEVÄÄN LAPSET

      Kaks lasta on kevähällä,
    Nuor poika ja neitonen.
    He yhdessä kulkevat mailmaa,
    Käsi kädessä astellen.

      Kuin kuohuva koski on poika,
    Raju, hurja ja vallaton,
    Joka jänne uhkuvi voimaa,
    Ja säihkyä silmissä on.

      Meren kahleet jäiset hän murtaa,
    Puron vilkkaan hyppiä suo,
    Kevätmyrskynä myllertääpi,
    Vapautta luontohon luo.

      Vaan tyttö on hentonen, hieno,
    Kuin henkäys läntisen,
    Siro, kaino ja hellämieli
    Kuin kukkiva kielonen.

      Hän veljensä jäljissä hiipii,
    Puut lehtihin suutelee,
    Kevätruohoa maasta nostaa
    Ja umpuja aukaisee.

      On voiton varmuutta heissä,
    Keväthenkeä lämmintä,
    Sitä talven jää ei kestä,
    Sen pakko on väistyä.

SEITSENTOISTAVUOTIAS

      Olet hento ruusunen keväimen,
    Viel' uinuva ummussaan,
    Säde päivän lehtiä suutelee
    Ja kutsuvi puhkeemaan.

      Olet lintunen viel' emon suojissa,
    Mut mieli on lentohon,
    Oma siipi jo taitaisi kannattaa,
    Pesä ahtahaks käynyt on.

LÄPI VERHOJEN

      Hän ikkunalaudalla istuu
    Mun tyttöni vallaton.
    Ja valkea ikkunaverho
    Hänet puoliks peittänyt on.
    Väliin sieltä vaan kurkistaapi
    Tuo pienonen kutripää,
    Hän veitikkamaisesti katsoo
    Ja nauraa ja hymyää.

      Voi, veitikka on hän suuri
    Ja viistoista vuotinen.
    Hän mailmaa vielä katsoo
    Kuin lävitse verhojen.
    On ruusunväriä verhot,
    Ja siksipä kaikki muu
    Myös hänelle ruusuiseksi
    Ja kaunihiks kuvastuu.

      Vaan kuulehan tyttiseni,
    Jos verhot nuo poistetaan
    Kenties ei jäljelle jääkään
    Kuin mustaa ja harmaata vaan?
    Hän nauraa ja päätään puistaa. —
    Kai turhaa väitellä on.
    Ei uskois hän sitä sentään,
    Tuo tyttönen vallaton!

ELÄMÄ ON IHANA

      Huoneessa ahkerasti
    Ompelet, neitinen,
    Poskilla kukkii ruusut
    Raittihit nuoruuden.

      Valoisa mieles ompi,
    Lämmin ja hehkuva,
    Elämä armas lienee,
    Ihanaa maailma.

      Hetkeksi heität työsi,
    Kadulle katsahdat, —
    Hautajaissaatto kulkee,
    Suruisna saattajat.

      Valkoinen, kaunis arkku,
    Vihreät seppeleet,
    Kellojen soitto kaikuu,
    Tulvivat kyyneleet.

      Hetkeksi hymy häipyy,
    Huuliltas, neitinen.
    Mutta jo kohta jälleen
    Ompelet hyräillen.

      Kuinkapa voiskaan nuorna
    Muistella kuolemaa?
    Lempeä sydän sykkii,
    Eloa aaltoaa.

SINIKELLO

      Sinikellonen kasvaa
    Lomassa louhikon,
    Louhia laine huuhtoo,
    Virta käy vallaton.

      Puhdasna, viatonna
    Taistelun telmeessä,
    Kohoat kuvastellen
    Taivahan sineä.

      Uneksit auringosta
    Kallion suojassa,
    Kuilu kuin lähell' ompi
    Sitä et aavista.

ILTA TUNTUREILLA

      On hehkua täynnä taivas,
    Kuin tulessa tunturit.
    Kun tietäis, tuoko se poudan,
    Vai vinheät vihurit?

      Myös mulla on hehkua mieli
    Ja tunnetta tulvillaan.
    Kun tietäis, viekö se onneen,
    Vai suruhun katkeraan?

LIEDEN ÄÄRESSÄ

      Takassa tuli palavi,
    Räiskyellen, riemuellen.
    Minä katson kaihomielin,
    Tuijotan tulen kisahan.
    Sydämessä lemmen liekki,
    Tuli polttava povessa.

      Kyselen tulelta tuolta,
    Arastellen, aavistellen:
    »Mitä tuonetkin minulle?»
    Viluiselle voinetkohan
    Luoda lämpöä, valoa,
    Surujen tytönkin tehdä
    Onnesta osalliseksi? —
    Vai tuli tuhosa lienet,
    Kalvava, kiduttavainen,
    Rauhan ryöstätkin minulta?

      Takassa tuli palavi,
    Räiskyellen, riemuellen.
    Sen voin kyllä sammutella,
    Mut en liekkiä sydämen,
    Polttoa oman poveni.

PIKKU VÄINÖ

      Pikku Väinö, hetkiseksi
    Lakkaa leikeistäsi,
    Tule tänne! Otsalleni
    Paina lämmin käsi.

      Sydän mulla sairas ompi,
    Päätä pakoittaapi,
    Mutta hellä hyväilysi
    Haihtumaan sen saapi.

      Kirkas, avoin, lapsellinen,
    Viel on katse sulla,
    Tylyn mailman monet murheet
    Ei voi luokses tulla.

      Pikku Väinö, kulta Väinö,
    Istu polvellani!
    Paljon, paljon parantuupi
    Sua katsoissani.

LINNOJA LAATIESSA

      Kivestä linnaa laadin
    Huviksi lapsosen,
    Korskana kohoo torni,
    Taivasta tavaten.

      Linna on hetken työtä,
    Kaatuvi piankin,
    Korkeat tornit, muurit,
    Sortuvat pirstoihin.

      Suretko, lapsi, sitä? —
    Elähän kuitenkaan.
    Linna jos särkyy, voihan
    Rakentaa uudestaan.

      Toista on sitten kerran
    Suureksi tultua,
    Linnoja laitellessa
    Haaveista, onnesta.

      Särkyvät nekin linnat,
    Mailmassa murtuvat,
    Vaan ovat ehjiks saada,
    Korjata vaikeat.

SAARET

      On ulappa aava ja myrskyinen
    Elo ihmisten,
    Mut muistot, unelmat, toivehet
    Ovat saaria sen.
    On niissä niin herttaista viivähtää,
    Kun sydän on synkkä ja polttavi pää,
    Niin unhottain, miten kaukana
    On onnen kaivattu valkama.

LAULAJAPOIKA

      Olin nuori laulajapoika
    Ja kiertelin maailmaa,
    Ei painanut huoli, ei köyhyys,
    Mun rintaani rohkeaa.

      Niin kulkiessani kerran
    Tulin loistavaan linnahan,
    Näin puistossa linnan neidin,
    Tytön viehkeän, hurmaavan.

      Yhä ristikkoportilla seisoin,
    Hänt' ääneti katsellen,
    Niin onnen autuas tunne
    Mun valtasi sydämen.

      »Jos kuningas korkea oisin,
    Ah, impeni armahin!
    Niin maan sekä taivaan aarteet
    Sun helmahas heittäisin!»

      »Mut valtakuntani mulla
    On laajoissa lauluissain,
    En muuta sulle voi antaa,
    Kuin lempeni lahjan vain!»

      Sydän sykkien soittimeen tartuin
    Ja kieliä kosketin,
    Niin tenhoavasti en koskaan
    Ole soittanut sittemmin.

      Kuin helminä helkytellen
    Sävel kumpusi rinnastain,
    Minä soitin, soitin ja lauloin — —
    Muun maailman unhottain.

      Käsiin neitonen päätään painoi,
    Ja kyynelin kuunteli,
    Mua silmäsi hehkumielin
    Ja viipymään viittasi.

      Sydän sinne jäämähän käski,
    Toki lähdinkin kulkemaan,
    Hän ol' ylhäinen linnan neiti,
    Minä köyhä laulaja vaan.

      Mut ijäksi unholle heitin,
    Ilokantelon entisen,
    Yhä soitan, kaihoa kerron,
    Maat, manteret kiertäen.

KUUTAMOLLA

      Rannalla yksin istun,
    Mieli on kaihoinen.
    Etäistä maata tuolla
    Yhäti silmäilen.

      Siellähän asut, armas,
    Kultani kallihin.
    Silta jos sinne veisi,
    Luoksesi rientäisin.

      Kirkasna kuuhut loistaa,
    Pilvistä pilkistää,
    Laineilla leikkii, tanssii,
    Vedessä väräjää.

      Valosta luotu silta,
    Siintävä, hohtoinen,
    Jospa mun viedä voisit
    Rannalle toiveitten!

      Vaan ei ne Kuuttaren sillat
    Kannata kulkijaa,
    Niihin ken luottaa, astuu,
    Aaltohon haudan saa.

KAUNIS KATRI

      Vaimo vanha tietä astuu. —
    Tuvan ikkunassa,
    Kaunis Katri, säihkysilmä,
    Istuu neulomassa.

      »Mitä neulot, Katri kaunis?» —
    »Valkopuvun laitan,
    Hohtoharsot; seppeleeksi
    Myrtin-oksan taitan.

      »Eilen orhillansa ohi
    Ritar' Arno kulki,
    Sisään poikkes, valat vannoi,
    Sylihinsä sulki.»

      Syksyn tullen vaimo vanha
    Taaskin tietä astuu.
    Katri neuloo, tumma silmä
    Kyynelistä kastuu.

      »Mitä neulot, Katri kalvas?» —
    »Murhepuvun laitan,
    Harsot mustat; seppeleeksi
    Tuonen liljan taitan.

      »Ritar' Arno valat rikkoi,
    Hylkäs tyttö-rukan.
    Talven lumi peittäköhön
    Kuihtunehen kukan.»

HYLJÄTTY

      Sä tieltäs kukan taitat
    Ja sitten heität pois.
    Se kohta unhoittuupi,
    Kuin ollutkaan ei ois.

      Tuo hiekka, jota poljet,
    Kuin sulle on arvoton!
    Maan halpa, musta multa —
    Sen huonompaako on?

      Mut mielelläin, voi armas,
    Tomu oisin jaloissas,
    Tai kuihtuva kukka, jonka
    Pois heität kulkeissas.

      Ei katkerammin konsaan
    Se koskea mua vois,
    Kuin nyt, kun lemmen poljet
    Ja tylysti työnnät pois.

ONNEA TAVOTTAESSA

Erään kuvan johdosta.

      Sun säihkyvi silmäs, poika,
    Puna polttavi poskillas,
    Eteenpäin kuin hurjana kiidät,
    Ja kannustat ratsuas.

      Mut eelläsi Onnetar liitää,
    Rusopilvenä väikkyilee,
    Hän kukkia tiellesi kylvää
    Ja luoksensa houkuttelee.

      Varo, poika! Taaksesi katso,
    On Kuolema kumppalinas!
    Teräviikate välkkyy, ja vaiti
    Hän vartovi vuoroas.

      Tuo kiehtova, kaunis Onni
    Petollista vain on unelmaa,
    On turhia ponnistukses,
    Et voi sitä saavuttaa.

      Mut kuulla et, poikanen, malta,
    On huumaus vallannut sun,
    Sa kaiken tahtoisit vaihtaa
    Vain yhtehen suuteluhun.

      Jo silmihis syttyy into,
    Kätes kutreja tavoittaa,
    Mut Onni kun lähinnä ompi,
    Sun Kuolema saavuttaa.

      Se rautaisin kourin painaa
    Sun syöntäsi sykkäilevää,
    Ja hyyks veren lämpimän muuttaa,
    Tulen rintasi jäähdyttää.

      Mut Onnetar eellehen liitää,
    Rusopilvenä väikkyilee,
    Hän kukkia tiellemme kylvää
    Ja luoksensa houkuttelee.

AUNE

Erään toverin muistoksi,

      Aamusella Aune, armas tyttö,
    Ilomielin lähti lähtehelle,
    Siellä kietoi kultakutreillensa
    Sinikaunokeista kiehkuraisen
    Sekä virkkoi hymy huulillansa:
    »Kuinka lienee kaikki ensi vuonna,
    Käynkö vielä kodin kukkasena,
    Vaiko veräjillä vierahilla?»

      Lauloi lintu lehdon liepeheltä:
    »Ensi vuonna, Aune, armas tyttö,
    Saapuu sulle luokses sulho suuri,
    Suutelon hän painaa otsahasi,
    Kätehesi kantaa kihlat kalliit,
    Ja sun kodistasi myötään viepi.»

      Kului vuosi, Aune, armas tyttö,
    Jälleen istuu lähteen partahalla,
    Kirkkahina nytkin loistaa silmät,
    Poskipäillä rusohohde leikkii.
    Mutta kuumeen tult' on silmän säihky,
    Taudin punaa posken helo hohde,
    Kalvenneina hymyhuulet hellät.

      Aune, armas, neiti nuorimpani!
    Jopa saapui sulle sulhos suuri,
    Mahtavin lie mailman valtiaista.
    Tuli Tuoni, kukan hennon taittoi,
    Kulki kuolo, kantoi kihlat kalliit,
    Suudelmalla morsioksi vihki,

TAIVAAN TIE

    On autio hieta-erämaa.
    Ypö yksin munkki taivaltaa.
    Vie sairaalle lohdutusta. —
    Yö synkeä on ja musta.

    »Jo käänny, kulkija, takaisin!
    Voit eksyä aavikon polkuihin.» —
    »Ah, Herra, johdata tiellä!
    Mua sairas vartovi siellä!» —

    »Jalopeuran kuuletko karjuntaa,
    Se öistä korpea kaiuttaa!» —
    »Ah Herra, huomahas peitä!
    Ma kuljen taivahan teitä!» —

    »Miks lähdit myrskyhyn alkavaan,
    Tuo hietavyöryn se helmassaan!» —
    »Tie taivaan ahdas on aina,
    Ah, Herra, armosi lainaa!»

    Hän maahan heittäy rukoillen,
    » Käy myrsky vinkuen, kohisten.
    Hän hiekkahan haudan saapi,
    Mut taivas se aukeaapi.

EDVI JA ELGIIVA

Historiallinen ballaadi-sarja Viidessä laulussa

Edvi, Englannin kuningas, Alfred suuren pojanpoika, oli rakastunut nuoreen, kauneudestaan maan mainioon Elgiivaan, jonka hän sittemmin myös koroitti kuningattareksensa. Mutta mahtava kirkollinen puolue, apotti Dunstan etupäässä, ei suosinut tätä liittoa ja sen toimesta lähetettiin Elgiiva ensin maanpakoon ja myöhemmin surmattiin, Edvikin kuoli nuorena hallittuaan ainoastaan lyhyen ajan 956 — 959.

1. Laulu:

EDVI KUNINGAS NÄKEE ELGIIVAN

      Sadat hopealamput hohtaa,
    Ja valoa tulvivaa
    Salin korkeat kristalliseinät
    Tuhatkertaisna heijastaa.

      Käy kahina raskaan silkin,
    Puhe virtana vieriää,
    Timantteja säihkyy ja katseet
    Ne kilvan välkähtää.

      Vaan äkkiä vait'-olo valtaa
    Ja taukoovi kuiskeetkin.
    Kuningas, nuori Edvi,
    On astunut salihin.

      Hän ylväänä tervehtääpi,
    Salin ympäri katseen luo,
    Ja parvessa kaunotarten
    Sen hetken viipyä suo.

      Vaan tuolla ken — oven suussa? -—
    Noin silmätkö pettää vois!
    Ah, onhan kuin pyhä neitsyt
    Alas taivaast' astunut ois!

      Kukan vartena norjana kohoo
    Siro vyötärys hentoinen.
    Voi, välkettä kultakutrin
    Ja suloa silmien!

      »Ah, Dunstan, tuonne katso,
    Tuon impyen tunnetko?
    Hän muista eroittuupi
    Kuin tähdistä aurinko!

      »Vai etkö, — no, vähät siitä,
    Hän sentään, ma vannon sen,
    Vaikk' kerjäläinenkin oisi,
    On hengetär sulouden!

      »Sävel tulinen, tenhosa soios,
    Ja kantelo helkkykään!
    Kun kuningatartaan Edvi
    Käy tanssihin pyytämään»

      Ja kaikkien katsellessa
    Hän astuvi immen luo:
    »Sua, kaunis tuntematon,
    Mun tanssihin viedä suo!»

      Tytön poskella puhtahalla
    Puna polttava hehkuaa,
    Ja kainona, vitkastellen,
    Sinisilmät hän kohottaa.

      Sadat katsehet seuraa heitä,
    Ylt'-ympäri kuiskaillaan,
    Mut ääneti, lumottuina
    He toistaan katsovat vaan.

      Ja soiton soidessa kuuman
    Hänet Edvi tanssihin vie.
    Voi, sorja, hento Elgiiva,
    Kuin liukas on tuo tie!

2. Laulu:

EDVI ELGIIVAN LUONA

      Pois hatun heitän ja kauhtanan
    Ja purppuramanttelin.
    Kas noin! Nyt poissa on kuningas,
    Vain orjasi olenkin.
    Ah, raskasta olla, tyttöni,
    On valtias suuren maan,
    Ja hallitushuolia muistaa, kun
    Sydän lemmelle sykkii vaan.

      Tuo jakkara jalkaini juurehen!
    Pää painaos polvelle mun.
    Näin istua iltakaudet voin
    Ja katsoa silmiis sun.
    On suuressa mailmassa vihaa vain
    Ja juonia, valhetta.
    Mun mailmani sun on sydämes,
    Se on pieni ja valoisa.

      Tuo Dunstan — vaalenet tyttöni?
    Sanaa tuotako kauhistut?
    Elgiivanko korvihin ehtineet
    On joutavat juoruilut?
    Pyhä Dunstan korskea kyllä on,
    Kyyn kätkevi povessaan;
    Mut jälkeläistäkö Alfredin
    Masentaisi hän milloinkaan?

      Yhä pilvi on tyttöni otsalla,
    Kun poistaa voisin sen!
    Ota harppusi, lapsi, seinältä
    Suo sointua sävelen!
    Sitä kuullessa nukkuu pelko pois
    Ja uinuvi aavistus.
    Sydämessä vain lempi on valloillaan
    Ja riemujen runsaus.

3. Laulu:

DUNSTAN

      Yö saapunut on. Kellot Glastonbury'n [luostari Lontoossa]
    Jo kahdentoista lyönnin soittivat.
    On tulet sammuneet. Vain kirkossa
    Edessä kuvan pyhän neitsyen
    Ikuinen lamppu luopi valoa.

      Mut luota luostar'-muurin korkean
    Majasta matalasta, kurjasta
    Myös valo välkähtelee. Polvillaan
    Ääressä krusifiksin rautaisen
    Mies kumarassa ompi. Vartaloa
    Verhoopi munkkikaapu karkea,
    Rukousnauhaa sormet kiertelee,
    Ja kasvot kalvaat tuohus valaisee.

      Nuo kasvot muistaa kerran nähtyään.
    On niihin intohimot, kärsimykset,
    Salaiset pyyteet, itsekidutus
    Leimansa luoneet kulumattoman.
    Silmissä tuli palaa sisäinen,
    Niin tuima, sammumaton, kiihkeä,
    Kuin tuhaks vois se polttaa ihmisen.

      Vuoskymmen sitten — kuinka toisin Dunstan!
    Sai silloin silkkivaippa loistava
    Sun uljaan vartalosi verhota.
    Mies paras olit tanssin pyörtehissä,
    Pidoissa, juomingeissa ensimäinen.
    Saleissa hovin korskeana kuljit
    Sydämet sytytellen katseellas,
    Ja silmät kaunihit sait kyyneliin
    Sulavin sormin sitraa soittaissas.

      Ken muistais aikaa tuota? Ollut, mennyt
    Ja unohdettu on se kauvan sitte.
    Nyt »munkkein ruhtinas» vaan tunnetaan,
    Nyt olet »pyhä Dunstan». Hurskautes
    On kuulu kautta kaiken Brittein maan!

      Jo päättyi rukous. Hän kolmasti
    Hartaana ristinmerkin tekevi
    Ja sitten istuu pöydän äärehen,
    Kädessä kirja, johon himmeästi
    Seinältä sattuu valo tuohuksen.

      Mut tänä iltana ei luku luista,
    Niin levotonna ajatukset lentää,
    Ja katse rauhatonna harhailee.

      Paavilta äsken salaviesti saapui:
    »Nyt, Dunstan, toimeen tulee ryhtyä!
    On aika Rooman valtaa lujittaa.
    Kuningas nuor on, lapsi melkein vielä;
    Min kirkon hyväks teet, on oikeaa.»

      Yhäti himmeämmin tuohus hehkuu,
    Ja kirja huomaamatta putoaa,
    Mut silmiin munkin outo säihky saa.

      »Niin, nyt on aika! Toimeen viipymättä!
    Mun suunnitelmain, kauvan valmistettu
    Ei oikun vuoks saa tyhjiin raueta.
    Jo vähitellen, varovasti olin
    Käsiini koonnut vallan ohjakset,
    Ja nyt ne naisen tähden kadottaisin.
    Ei, kautta taivaan! Ensi työksi heti
    Elgiivan täytyy pois. Tuo sinisilmä,
    Kiharatukka noita kujeillaan
    Kuin verkkoon vanginnut on kuninkaan.
    Enemmän häntä kuunnellaan kuin mua.
    Ei sovi se. Mun valta olkohon.
    Ken väisty ei, se turman oma on!»

4. Laulu:

TUOMITUT

      On koossa jo neuvoskunta. —
    Kuningas yhä viipyy vaan.
    Hän missä on? Mitä tehnee?
    Näin salissa kuiskaillaan.
    Etumaisena istuu Dunstan,
    Tuo munkkien ruhtinas.
    On uhkaava katse hällä. —
    Yhä viipyy vain kuningas.

      Olis istunto aikoja sitten
    Jo täytynyt aloittaa.
    Pyhä Dunstan vihdoin ei malta,
    Ylös seisaalle kavahtaa.
    »Hyvät herrat! Se liikoihin käypi,
    Kautt' taivaan vannon ja maan!
    Lopun saakoon leikki, ma itse
    Käyn puheilla kuninkaan!»

      Taas kuluu hetki, ja saliin
    Pyhä Dunstan jo palajaa.
    Vihan pilvi on otsallansa,
    Se myrskyä ennustaa.
    »Ma kuningast' etsimään lähdin,
    Kenen, luulette tapasin?
    Pojan velton, hekkuman orjan,
    En valtiast' Englannin!

      »Elgiivansa kanssa kaksin
    Taas näin hänen istuvan.
    Hän hallitustoimet heittää,
    On pauloissa lumoojan.
    Te semmoista sallitteko?
    Se häpeäks maallemme on.
    Elgiiva, tuo noita, jo ammoin
    Olis ansainnut rovion.»

      Melu salissa nousee, kiihtyy.
    Luo Dunstanin tunkeillaan.
    »Roviolle Elgiiva!» — »Alas,
    Alas kuningas!» huudetaan.
    Pyhän Dunstanin huulille hetkeks
    Hymy näyttävi hiipivän.
    Mut sitten äänensä jälleen
    Yli kaikuvi hälinän:

      »Hyvät herrat! Nyt kuunnelkaatte!
    Tää ehdotukseni on:
    On Edvin suostua pakko
    Maan, valtansa jakohon.
    Hän kanssahallitsijaksi
    Saa veljensä Edgarin,
    Elgiivan ensi laiva
    Vie rannoille Irlannin!»

      Sata-ääninen hyvähuuto
    Salin seiniä kaiuttaa.
    »Alas kuningas!» — »Eläköön Dunstan!» —
    »Pois velho karkoittakaa!» —
    »Nyt kuninkaan luo ja hältä
    Tili töistänsä vaaditaan!»
    Pyhä Dunstan joukkoa johtaa,
    Hymy voittosa katseessaan.

5. Laulu:

ELGIIVAN JÄÄHYVÄISET ENNEN MAANPAKOA

      Edvi, mun kuninkaani,
    Herra ja ruhtinas!
    Itkeä suo mun hetki
    Vasten sun poveas.

      Noin, nyt kyynelet pyyhin,
    Tyynenä hymyän,
    Kärsimään oppi Elgiiva
    Koulussa elämän.

      Lempiä, uhrautua,
    Nöyrtyä osani on.
    Kaikkihan naiset saimme
    Samaisen kohtalon.

      Edvi, mun kuninkaani,
    Herra ja ruhtinas!
    Jäähyväisiksi ma kiedon
    Käteni kaulahas.

      Edvi, vaikk' uhrina lemmen
    Varahin sorrunkin,
    Lemmen voima se kestää
    Ajoista aikoihin.

BALLAADI-KÄÄNNÖKSIÄ:

METSÄN HALTIA

Kirj. W. Rydberg (1828-1895)

      Björn, mies nuor, uljas ja uhkea,
    Ol' leveä harteiltansa,
    Ja muita hoikempi varrelta.
    Sekös keijut sai suunniltansa!
    Syysiltana lähti hän pitoihin,
    Valoverhonsa kuu loi oksihin.
    Yön tuuli vaan
    Kävi vinkuen,
    Yli kangasmaan,
    Läpi metsien.
    Hänet ahdistus outo saartaa.
    Hän metsää kaihtaa, on rauhaton,
    Ja katse taivasta kaartaa. —
    Mut puut ne huojuen kuiskii,
    Ja tähdet ne kiiluen tuikkii.
    Käy, käy, käy helmaan huokaavan hongikon!

      Hän käy, hän tottelee käskyä,
    Hänen metsään mielensä palaa,
    Mut peikot yön, petos mielessä
    Läpi hongikon hiipivät salaa,
    Kuun säteistä, varjoista oksien,
    He verkon luo satasilmäisen.
    Risujoukossa
    Se väräjää,
    Joka puolelta
    Hänet piirittää.
    Jo he ilkkuvat uhriansa. —
    Heräs hukka ja ilves pesässään.
    Björn kuuntelee haaveissansa.
    Tuul' latvoissa honkain soittaa,
    Se kuiskivi, kiehtoa koittaa:
    Käy syvemmä, syvemmä metsään eksyttävään!

      Kohu myrskyn vaikenee äkkiä,
    Kesäntyyneksi luonto saapi,
    Suolammen päilyvän äärellä
    Kukat lehmuksen lemuaapi.
    Risut, oksat metsässä rasahtaa,
    Hame harsoinen kuutamoss' aaltoaa.
    Käden pehmoisen,
    Poven valkean,
    Läpi varjojen
    Näet kohoovan.
    Sinisilmiin katsehes vaipuu.
    Ne lempeä leikkivät ikuista,
    Ja muistot mennehet haipuu.
    Ne unhoa, lohtua tarjoo,
    Utu-unelmin mielesi varjoo,
    Yön rauhassa, tuutivan, unisen hongikon helmassa.

      Mut sydämen kerran kun haltia saa,
    Et konsa voi vapauttaida,
    Yön haaveihin sielusi halajaa,
    Et vaimoa lempiä taida.
    Nuo silmät öisessä lehdossa,
    Pois kutsuvat työstä ja toimesta.
    Ilon hymy ei näy
    Sun huulillas,
    Ja aika käy
    Yhä majassas,
    Mut lapsia löydä ei siellä.
    Sä vanhetut lietesi äärehen,
    Tupa autio vaan on vielä. —
    Muu ei sua lohduta, auta,
    Kuin kuolema varma ja hauta,
    Yhä kaiholla kuuntelet huminaa honkien.

ANTINOUS

Kirj. W. Rydberg

      Vuostuhannet jo katsellut hän on
    Mietteissään yhä ajan aaltohon,
    Se norjaa vartaloa kuvastaa,
    Suruista otsaa, lootuskiehkuraa.

      Ja nuori polvi, aina vaihtuva,
    Venehin kiitää ajan virralla.
    Soi soitto, laulu, nauru kajahtaa,
    Kukiss' on keula, liput liehahtaa.

      Mut pojan haaveksivan nähdessä,
    Sekoittuu riemuun kaiho hiipivä.
    On kannel vaiti; leikki, suudelmat
    Huulille hehkuville kuolevat.

      Ijäti kukkii hänen allaan maa,
    Katoomatonna kevät rehoittaa,
    Mut syksyn outoon, synkkään maailmaan
    Vie ajan virta purtta joutuisaan.

      Elämän arvoitusta himmeää
    Syvyyden sinestä hän tähystää,
    Tuot arvoitusta, joka kaikkia
    Kehdosta hautaan seuraa mailmassa.

      Min nähnetkään sä virtaan katsoissas?
    Miks väikkyy surun sumu otsallas?
    Vai kuvastuuko muotoos murheiseen
    Elämä itse salaisuuksineen?

      Sydämen valtaa tunne kaihoinen,
    Ja nuoret kääntyy rantaan rukoillen:
    »Oi herää, poika, herää haaveista!
    Min näet, kerro, ajan aalloissa!»

      »Selitys elon arvoitukseen suo,
    Ihanne kuolematon meille luo!»
    Mut ennenkuin hän herää unistaan,
    On virta vienyt venhon kerallaan.

TAAS TAVATAAN

Kirj. W. Rydberg

      Kevätaamu kirkasna valkeni,
    Ohi kylän kun kulki nuor' ritari.

      Majan luona, varjossa lehmusten,
    Näki tytön hän punaposkisen.

      »Ah terve sulle, pien' armahan!»
    Hän virkkoi suihkaen suudelman.

      Oli aamu vielä niin aikainen
    Ja niin aamuraitis se suukkonen.

      »Pois lähden mailmalle kulkemaan,
    Mut muista mua, taas tavataan!»

      Ja poika lähti, mut suudelmaa
    Ei voinut tyttönen unhoittaa.

      Voi tuota katsetta lämpöistä,
    Ijät päivät säilyy se mielessä!

      Ja voi, kuin sorjasti kutreillaan
    Hän kantoi junkkarihattuaan!

      Ja tyttö kasvoi, mut mielehen
    Sanat ritarin kätki hän syvällen.

      Hän varttui viehkeäks immeksi,
    Sai lemmenpyyntöjä laajalti.

      Mut tyynnä kaikille vastas hän:
    »En voi; olen saanut jo ystävän.»

      Ja aika kiiruhti kulkuaan,
    Yhä luottavaisna hän toivoi vaan.

      Kevätruusut poskilta raukeni.
    »Sinut löydän vielä!» hän riemuitsi.

      Yhä vielä vanhana, harmaana,
    »Sinut näen!» hän virkkoi, »oi onnea!»

      Ja hymy huulilla kuollessaan
    Hän hiljaa kuiski: »Taas tavataan!»

TARINA TAKKAVALKEALLA

Kirj. Z. Topelius (1818-1898)

      Hallitsi Pohjan maita
    Kuningas kerran,
    Niin vanha, harmaapäinen
    Kuin itse Odin.
    Yks ainoa häll oli tytär vaan.
    Niin, niin!
    Kuin valkea liedessä räiskyy!

      Yht' ihana ol' immyt
    Kuin päivän paiste.
    Sydämeen hälle varhain
    Sai surut lemmen.
    Hän asepoikaa halpaa rakasti.
    Niin, niin!
    Kuin valkea liedessä räiskyy!

      Kun kuningas sen kuulla
    Sai salissansa,
    Kalvaaksi kasvot muuttui
    Kuin talven lumi.
    Ja tytär elävältä haudattiin.
    Niin, niin!
    Kuin valkea liedessä räiskyy!

      Mut kevähällä maasta
    Nous raitis ruusu,
    Ja poika ruusun sorjan
    Povelle painoi.
    »Sua, armas, asti kuoloon suutelen!»
    Niin, niin!
    Kuin valkea liedessä räiskyy!

TOIVIORETKI KEVLARIIN

Kirj. H. Heine (1797-1856)

I.

      Luon' ikkunan seisoo äiti,
    Vaan Vilho on vuoteessa.
    »Laps armas, tahdotko nousta,
    Pyhiinkulkua katsella?» —

      »Voi äiti, sairas on poikas,
    En mitään kuule, en nää,
    Vain kuollutta Kerttua muistan,
    Ja sydäntä: kirveltää.» —

      »Jo nouse, niin Kevlariin käydään!
    Ota kirjasi kätehen!
    Pyhä neitsyt terveheks tehdä
    Voi sairahan sydämen.»

      Soi veisuu valtava, kaunis,
    Liput kirjavat liehuvat,
    Kun toivioretkeläiset
    Läpi Cöllenin kulkevat.

      Ja äiti joukkoa seuraa,
    Tukee lastansa sairasta.
    He laulavat kuoron myötä:
    Ole kiitetty, Maaria!

II.

      On Kevlarin pyhä neitsyt
    Nyt parhaissa koruissaan.
    Niin paljon sairaita saapuu
    Hält' armoa anomaan.

      Ja tullessansa he tuovat
    Kuin uhriksi hänellen
    Vahaan muovatun käden tai jalan,
    Mikä minkäkin jäsenen.

      Ja vahakäden ken uhraa,
    Kipu käsistä katoaa,
    Ja vahajalan ken uhraa,
    Jalan tervehen jälleen saa.

      Moni Kevlariin ontuen kulki,
    Nyt tanssivi nuoralla.
    Moni ennen sormeton raukka
    Voi viulua soitella.

      Vahakynttilän äiti otti,
    Sen sydämeks muodostaa.
    »Tää Jumalan äidille vie'ös,
    Hän huolesi huojentaa.»

      Vahasydämeen tarttui poika,
    »Kävi huo'aten kuvan luo,
    Sanat kumpusi sydämestä
    Ja silmistä kyynelvuo:

      »Oi, puhdas, armoitettu,
    Pyhä äiti Jumalan!
    Sinulle, taivaiselle,
    Ma vaivani valitan.

      »Ma Cöllenin kaupungissa
    Kera äitini asustin.
    Sadottain kirkkoja siellä
    Kohoo korkeina pilvihin.

      »Ja naapuriss' asui Kerttu, —
    Hän kuoli — — Ah Maaria!
    Vahasydämen sulle uhraan,
    Sydänhaavani paranna!

      »Tee terveheks sairas sydän,
    Niin varahin, myöhäin ma,
    Sua ylistää tahdon ja laulaa:
    Ole kiitetty Maaria!»

III.

      Ovat äiti ja sairas poika
    Unen helmassa rauhaisan,
    Kun majahan hiljaa astuu
    Pyhä äiti Jumalan.

      Yli vuoteen hän kumartuupi,
    Käden keveän painaltaa
    Pojan sairasta sydäntä vasten
    Ja hymyää, katoaa.

      Unissansa sen näki äiti,
    Ei ehtinyt enempää,
    Kun ulkoa ulvonta koiran
    Hänet unesta herättää.

      Lepäs kuolleena sairas poika,
    Niin kylmänä, kalvaana.
    Ruso nousevan päivän väikkyi
    Lumivaaleilla poskilla.

      Kädet äidin ristihin käypi,
    Ja tuntehin sekavin,
    »Pyhä neitsyt!» hän hiljaa lausuu,
    »Ole kiitetty kuitenkin!»