TUULIKANNEL II

Mieterunoja

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1919.

Talvi-yö

Talvi-yö.

Uhkaa pohjan ääret aavat, hohkaa hanget kuolemaa, taivaat oudon siinnon saavat, Louhen linnat loimottaa, vankuu merenselkä laaka, ulvoo hukka, yltyy yö; painui päivän kultavaaka, voittaa raudan, roudan työ.

Yks on yössä vapaa valta: pauhaa koski kuurapää. Katsoo kuusi kukkulalta, tähti päällä kimmeltää. Hyppii hyiset vetten hyrskyt, hyiset sotkat soutelee, mutta missä taukoo tyrskyt, jäinen joutsen joutelee.

"Hyv' on hyyssä linnun olla, ihanampi ihmisen, armas Suomen suvannolla ailakoida aatosten. Eipä polta päivän helle, paistaa kuolon kuudan-yö, vaipat vilppaat sydämelle utupiian pirta lyö,"

Vierii virsi tammikuinen, kuulee mykkä metsä, maa. "Turhaan riennät tuiretuinen, rientos talvi taltuttaa, antaa aika jäätä järkeen, loihdut synkät sydämeen, kuolon kirjat miekan kärkeen, haudan hankeen siniseen.

Jäästä jäähän, hyystä hyyhyn vyöryy elon virran vuo, syöksyy miesi syystä syyhyn, koski pauhaa, Luoja luo, pursuu puhki jäästä, yöstä hetken kupla kultainen; vaahto vain jää urhon työstä, laulu tiestä laineiden."

Joikuu joutsen jäästä saatu, rantaan kuohut kolkot lyö. Ankara on laulun laatu, tuima talven tähti-yö. Säikkyy metsän pyyntimiesi, herää, pelkää henkeään, hiihtää, minne viittoo liesi, piilee pirttiin lämpimään.

1903.

Pro Humanitate.

    Tuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa,
    ahdistus ilmassa on, pedot etsivät ruokaa,
    kaikkialla on pelko ja kuoleman kauhu,
    kaatuminen sekä murtuvain metsien pauhu.

    Luonnosta pois! Luonto huonosti hoitavi lastaan.
    Tuskasta pois! Elon pimeän valtoja vastaani
    Aurinko valaisee maan pinnasta puolen,
    toinen varjohon jää, vihan jäähän ja huolen.

    Aika on syttyä sähkölamppujen yössä.
    Sääliä ei, vaan valkeutta ihmisen työssä!
    Pyrkivät tähtiin temppelit kullassa kylpein;
    rautio, raataminen, on uhrisi ylpein!

    Ei ole mitään ihmistä korkeampaa,
    ikuisempata ei, ei ihanampaa.
    Järkeä itseltäs, elämält' älä vaadi!
    Kun rikot, kärsi! Kun luot, lait luonnolle laadi

    Idästä leimaus lyö jo läntehen hamaan.
    Katso, kaukaiset maat käy maalihin samaan,
    vyöryvi yössä, ympäri kansojen kuoro:
    "Kuollut on Jumala, Ihmisen Poian on vuoro!"

1903.

Niniven lapset.

1.

Miesten kuoro.

Aution maan antoi Herra meille, me teimme sen viinitarhoiksi.

    Myrskyisän meren
    antoi Herra meille,
    me aallot laivoin lannistimme.

    Hehkuvat himot
    antoi Herra meille,
    me valjastimme ne valon varsoiksi.

    Kuoleman kauhun
    antoi Herra meille,
    me voitimme sen mielen viisaudella.

Maailman tyhjän antoi Herra meille, me täytimme sen ihmisneron voimalla.

2.

Naisten kuoro.

Kaunis on ihminen, koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla. Kauniimpi ihminen on, koska koti aidattu on linnun-laulupuilla,

    Kaunis on ihminen,
    koska hän haudan unta, unhoitusta halaa.
    Kauniimpi ihminen on,
    koska elon tulikukka poskipäillä palaa.

Kaunis on ihminen, koska mielen maltista hän matkasauvan vuolee. Kauniimpi ihminen on, koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.

1903.

Sydän.

1.

Sydän mitä sahaat? Sahaatko lautaa neljää, joiden välissä maata, maata mun mieluisa on?

Sahaan ma rautaa, kahleita katkon, että sun henkesi vapaa oisi, henkesi onneton.

1901.

2.

Sydän, mitä kuiskaat? Kuiskitko kummaa polkua päivän, tunturin tietä, taivahan tähtiä päin?

Kuiskin ma tummaa runoa Tuonen, kuiluja, vaivaa virkkamatonta, autuutta ylpeäin.

1904.

Jumala.

Alkua elämän etsin, äärettyyden äärtä, maailman, Jumalan juurta, päättömyyden päätä; on nyt ongelma opittu: Jumala on murhe.

Suru yksin suurta luopi, murhe maita muuttaa. Tulet myrskytuulen lailla, menet niinkuin meri; heijastat ikuiset tähdet illan hämärässä.

Majan rauhaisan rakennat sydämehen synkkään, kylvät kuuset kynnykselle, myrtit miesten mieliin; katsot nuorten karkeloita lehtipuiden alla.

1904.

Tähtipojat.

(Lapsuuden muisto.)

Ne porhalti lumisen lakeuden poikki ja lapset ne kavahti ikkunaan, ne ylitse kinosten kilvaten loikki ja kelkalla vetivät kampeitaan. Ne kysyivät: "Oisiko kystä talossa?" Ne tahtoivat laulaa kynttilän valossa, joka paperilyhdyssä loisti. Pian kaikk' oli valmista kuin tulipalossa.

Ne ottivat omakseen karsinaloukon ja käskivät poispäin katsomaan; mut tullut ei ikävä katsojajoukon, ilo, nalja virtasi vallaltaan. Ne päällensä valkeat vaatteet pukivat, ne yskivät, tukkansa suoraksi sukivat, vielä paperitötteröt päähän. Ja sitten he läksynsä sievästi lukivat.

Ne lauloivat maailman Vapahtajasta ja mielestä rumasta Ruotuksen, joka miekalla vainosi Marjatan lasta ja tiedusti tähteä tietäjien; ne lauloi, ne lausui, ne äkseerasi, ne permannon palkeilla pasteerasi, ja heiluivat miekat puiset, kun alla he orsien oreerasi.

Ja kuningas murjaanein oli musta ja ilkeä nähdä ikeniltään, hän levitti laajalle kauhistusta, kukin katui syntinsä sydämessään; ja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä, oli kaikilla silloin silmät vedessä, ja paperitähti se pyöri. Ukot nauroi. Eukoilla suu oli medessä.

On siitä jo vienyt montakin vuotta, moni tähti on tielläni vilkkunut, olen monta ma etsinyt, seurannut suotta, moni mieltä on kulkijan ilkkunut, ja metsä on humissut suuri ja sakea, on täytynyt leipää ja lämmintä hakea, tiet umpiset astua auki, missä tuprusi tuisku ja maa oli lakea.

Ja muistanut tähtipoikia olen ma silloin, ja monta muuta myös: "Ja vaikka ma mieron polkuja polen, niin polkevi monta muuta myös." On kaunista kulkea talosta talohon, runot lausua takkavalkean valohon, ilon pilkettä pirtteihin luoda, ja — kenties sortua Suomen salohon.

1904.

Iku-Turso.

Inehmot, inehmot, mitä tiedätte minusta, Tursahan tuskasta, jätin ikijanosta, ähkystä ärjyjen, läähätyksestä aallon läikkyvän urhon? Vettä vellon, merta melon, jano ainainen povessani palaa; juon ijäti, ijäti janoon, ei sammu mun sydämeni sytö.

Levitän leuat, aaltoja ahmaan, ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät; ajelen impiä, aallon kukkia, ne kuolee, kun povelleni painuu; myllerrän myrskyn, juon maata, merta ja pintoja pirstatun haahden, kultia, päärlyjä, myös ihmisverta ja rintoja neitien nuorten, ei sammu mun sieluni ijäinen imu, ei kostu tulipuna-kieli.

Kohotan kummina elokuun öinä kuutamon väikkeessä väsyneen pään, kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät taivaan tähtehen kimmeltävään, katsovi tähti, tuijotan, Tursas, kohta jo korkean voitan ma tuon, kirpoaa taivahan kultainen kehrä, joutsenen lailla sen silloin ma juon.

Ei sammu ahjo sydänalani synkän, ei pätsi päässäni jäähdy. On avaruus yllä ja avaruus alla ja itsessänikin on ijäisyys. Ma vapautta pyydän, ma valkeutta janoon, ja kauneutta taivahan kaarten ma palan, mut pääse en kahleista vaikean vaivan, voin pään nostaa, muu muran peittoon muotoni jää. Jos tuskan tunnet jumal-kirottu joku, mun kanssani jumalia kiroo!

1904.

Uran-uurtajat.

Ne ei ole nerot. Ne on nerojen eellä-käyjät ja usein tuskin kykyjä he ovat. Mut hermot heill' on hyvät, ei tyhjän säikähtäyjät, ja kourat sekä omattunnot kovat.

    He kulkevat laaksossa, he taivaltavat lokaa,
    ja harva vuoren alle edes ehtii.
    He haaveksivat ruusuja ja saavat orjan-okaa,
    mut metsä heidän mentyänsä lehtii.

    He halkovat sydämiä, he vakoavat päitä
    ja ajan uuden aivoja he kyntää.
    Ei säiky kyitä, kytän nuolta, tuskan tupru-säitä,
    he horju ei, he torju ei, he ryntää.

    Ja usein loassa, veressä he ovat yltä, alta
    ja sortuvat soihin pitkospuiksi.
    Mut toiset heidän jäljistänsä käyvät korkealta
    ja kumartuvat kunnioitetuiksi

    Ja usein he ovat sangen kirjavata seuraa
    enkä tahdo heidän taskujansa taata.
    Mut missä he käyvät, aika syntyy, meri meuraa
    ja ukontulet viileksivät maata.

Teille terve! En teille sitä itsellenne sano — on vaarallista olla ystävänne — mut kansalle, jolla on suurten miesten jano: he ovat teidän suurmiehiänne!

1904.

Mietelmiä.

(1904)

1.

Itsensä etsijä.

Koskena kohista, lampena levätä, merenä myrskytä, pilvinä piristä kohtalo itsensä etsijän on — syöksyä, haihtua aurinkohon.

2.

Ohje.

Ei mitään uskoa, ei mitään toivoa ja sentään toimia.

3.

Luonnon laki.

On ajatus puu, sana kukka sen. Ken heilisi tähden hedelmien?

4.

Memento.

    Tee murheelle kunniaa, mut tilaa onnettomalle!
    Mies lyöty ei väistyä voi, Hän jää väkijoukkojen alle.

Kotiliesi.

    Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi!
    Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle,
    köyhälle loistat,
    lohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan.
    Painavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään,
    murhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa;
    syntyen sinulta
    saamme me katsehen kirkkaan;
    elämän teillä
    oot kova kallio keskellä kuohuja, merta;
    kuoleman aution tullen
    liekutat meille viimeisen, vaikean viestin
    rannoilta viidan
    vihertäviltä.
    Korkea, oi kotiliesi pala siunattu liekki!

    Hiilos himmenee,
    vilkkuvat sini-salaperäiset virvat,
    nousevat kangastuksina kaukaa
    suvun alku-äitien ammoiset tarinat,
    olentosi lähteet
    aukeaa,
    yksilön rajat
    raukeaa,
    onkalot perittyjen ominaisuuksien,
    kuilut kuolleiden
    kouristaa,
    aivojen outojen, villien luomat kummitusihmeet,
    näyt näkemättömät,
    sadut sanomattomat;
    pauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro;

"Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi, valhetta vanhempain koti kultainen, kallis, taruja työ, hyve, totuus, juttuja jumalten lait, runon raikuva kangas. Sua syytämme, tuli turmioni Sua kiroomme, lieska helvetin! Sulle uhrasimme unemme, vaivamme, sulle kannoimme hikemme, heelmämme, heijastit höyhensaaria, untuvapatjoja, antoi elämä paatisen penkin, kuolema multaisen mättään. Kirottu, oi kotilies, säen pettävä, sammu!"

    Tukkani nousee,
    kauhu selkäpiitäni karmii;
    on kuin siirtyisi seinät ja katto,
    kuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta:
    "Suuri on
    urhojen yön ympär-piiri,
    pieni on
    auringon, kuun kultainen tanner,
    autio on avaruus, tosi talvi on yksin,
    kaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä tyhjyys,
    josta me tulimme,
    jonne me menimme,
    missä me enimmän aikamme elimme!"
    — Aukaisen uksen,
    syöksyn tuiskuhun, tuuleen.

1904.

Niin olekin maani matka

Yö ennen viholliseni, oli vankin, vanhin, julmin, on nyt tullut toinen; Talvi, peitsi pakkasen pureva.

Valkeus sanani suurin, sillä voitin voimat kaikki, kun lauloin, lakosi miekat, kun iskin, kipunat kirpos; lujin luotteeni minulla nyt on Lämpö.

Läylimielin jätän tapparan tulisen, pistän miekan miehen vyöhön, Teit totta sodassa, siitä kiitos kirkas kuin salama! Seisoit selvänä sivulla, vierelläni välkkyvänä, säihkyit, kun minäkin säihkyin nousit, kun minäkin nousin, vuosit verta, kun minäkin, huohdit, rauta, hurmehisna, raaka kuin minäkin, rakas, — olit oikea toveri!

Astun nyt asehetonna eteesi, elämän Talvi, muuta ei suojusta minulla, sydämeni sylke yksin: muill' on kansa, ei minulla, muilla maa, minulla korpi, muilla ystävät ylimmät, mulla pitkä umpipolku; asehitta, aattehitta, ihanteitta, ihmisittä, uskotta, unelmittakin, toivehitta tohdin seista, talven tannerta kävellä, käydä hallan haastelohon.

Niin olekin maani matka, sydän syntymäkotini, punahurme puolueeni, kansani polun kajastus, oma silmä oppahani, oma askel aatteheni, oma taival toiveheni, oma itse ihmiseni, kuolo yksin kumppanini, hanki hautani sininen.

1905.

Morituri.

Me olemme kuolemaan tuomittu suku; me päivin emme valvo, öin emme nuku. Me olemme rauhaton, roihuava rotu; me emme muiden seuraan ja tupatöihin totu.

    Me viihdymme, missä tähti viimeinen tuikkaa,
    raikuu ranta autio ja meripedot luikkaa.
    Me taistelemme jäässä, me hymyilemme hyyssä,
    me sorrumme ypö yksin sydän-yön syyssä.

    Me tahdomme nähdä, mikä on Manan mahti.
    Me lienemme luomakunnan kunniavahti.
    On laulanta meille kuin illalle rusko:
    me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.

1905.

Henki.

Puuttui kolme tietäjältä syvää syntysanaa. Etsi, matkas maat ja meret, uhmas itse Manaa; saip' on valmihiksi pursi, joka aavat aallot mursi.

Tuskin yhtä onnellinen lie nyt laulu, loihtu. Mutta kauas, kaikkialle samoo hengen soihtu, tutkii meren, maan ja taivaan, sinkoo Tuonen tuiman laivaan.

Mahtavin on maailmoista ihmisrinta itse; syvin luonnon syntysana kulkee sydämitse; oman sielun onkaloihin tietäjän on matka noihin.

Sija siell' on Sallimuksen; kehrää neiet harmaat meille illat ilottomat taikka aamut armaat, milloin lemmen kultakielet, milloin raskaat rautamielet.

*

Järkkymättä jäätä, yötä yksin astuu Järki; usein uutta rakenteli, useammin särki; monet kauniit mielikuvat haihtui niinkuin tuulentuvat.

    — Miksi riennät? Kunne kuljet?
    Etkö lepää, Henki?
    "Halu mull' on mennä halki
    vaaran vaskisenki,
    elon etsin arvoitusta,
    kunnes aukee multa musta."

— Mik' on hyöty etsimisen? Siirtää ethän saata tähtösiä taivaankannen etkä merta, maata; kulkee elon, kuolon valta, vaikka tullet Tuonelalta.

"Tulen toin ma ihmisille, itse tuli olen, lentoon olen luotu, poltan, urat uudet polen, hyödytän vai vahingoitan, sama mulle, kun ma voitan."

— Tuo on oppi vaarallinen, hajoittava harha. Tarkasti on aidattava tiedon yrttitarha, ettei kansa kuulis tätä villitystä hirveätä!

"Monet tehtiin muurit mulle, pantiin pakkopaidat, katkoin kaikki orjan kahleet, kaasin teljet, aidat, kuljin, vapaa niinkuin tuuli, missä kaikki kansa kuuli."

    — Lienet luotu lempo sitten,
    pahan periaate.
    Seis! On kaikkein pyhimmällä
    sentään esivaate,
    jok' ei aukee auringolle.
    Jos sen riistät — roviolle!

"Usein polo poltettiin ma, siroitettiin tuhka, kasvoi tuosta kaunis vilja, uljahampi uhka, syttyi maailmalle sota, sorja hehkui hengen ota."

— Mutta kirkko? Yhteiskunta? Oman onnes haaveet? "Menkööt kaikki kappaleiksi, kadotkoon kuin aaveet! Murran, mik' ei totta kestä, maailmasta, sydämestä."

*

Henkii Moni kuuluis kyllä rohkeahan rotuus, jos ois tarmo ilmituoda aina tosin totuus, minkä tietää tunto, tahto, vaikka peittää elon vahto.

Epäusko, tiedon alku, tietäjän on voima. Turhaan häntä häälyttävät kiitos sekä soima. Etsii mahdit maankin alta epäilyksen kaikkivalta.

1907.

Talven taika.

Vitkaan, vitkaan päivät harmaat kangastuvat kuolon yöstä, haaveet haihtuneet on armaat, riemu rientää yksin työstä; poiss' on elon päivänpuoli, eessä pitkä leipähuoli, arkitointen askartelu; lomaan joku laulun lelu.

Maa on nuori saapa nurmeen heilimöivä hengen aika; keitä järki jääti hurmeen, hälle jäi vain talventaika; vähä on vääryys ihmisien, suuri julmuus jumalien, suurempi kuin taivaan armo tammikuisen tahdon tarmo.

1907.

Minä.

(1907).

1.

Minä oli alussa.

Minä kasvoi luona Kaikkivallan ja kaikki oli se Minä.

Minä on maailman ajatus, työn tulos tuhannen voiman, alku, loppukin elämän.

Muut on muotoja: sisällys ylin vain on Yhteisjärki.

2.

Itseys on ihanin mahti, minkä sait sa syntymässä: älä anna pois ikinä!

Väärin ne sanovat, jotka itse-uhrista puhuvat: minkä teet parasta, voitat, minkä alhaista, alenet.

Pyhä on yksilön perintö. Kaitse taiten kalleutta tai jos tuhlannet, katoa niinkuin tähti taivahalta: sammu tyhjyyden tulena!

3.

Kaikki on sinussa: aika, ijäisyys, elämä, luonto, isänmaa ja ihmiskunta, siemen suurimman, vähimmän. Itse riiput itsestäsi, muista, minkä tahdot verran, tie on tehty, määrä pantu, vuori noustava: Vapaus.

Kulje kohti korkeinta oman onnes kukkujata, täytä, minkä tiedät, tahdot, täytät tahtoa Jumalan; nousten nostat taivonkantta, painunet, eloa painat, tulet taakka itsellesi, muille pilvi päivän tiessä.

Mennen maailmat syleile, astu kautta aikakautten, tao päälles taistopaita raudasta rakkaimman halusi, hopeasta haavehesi, kuparista kuolon uhman, kullasta sydänkuvien, piistä synkän itsepinnan.

4.

Laki ollos itsellesi.

Mieti, mik' on sulle hyvä, tuumi, mik' on sulle paha, ruma sulle, kaunis sulle: ole maailma omasi!

Iske itsesi kipunat yltä, alta, kaikkialta, enin taistosta elämän!

Talvilaulu.

On aurinko astunut mereen, meren kattanut jäykkä jää, syys siirtynyt sankarin vereen, pian talvikin hallapää.

    Ja voittanut on epäusko,
    sydän särkynyt heikosti lyö,
    on sammunut viimeinen rusko
    ja pitkä on pohjolan yö.

Tule vitkaan, talvinen huura, yli maan, yli puun, yli veen, sada hiljaa kuoleman kuura yli urhon uinahtaneen!

1907.

Laulaja ja Maaemo.

Laulaja.

Tuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan, tuhat kertaa maailma murteli lastaan, tuhat kertaa tehnyt oon tihua työtä. Nyt nukkua tahtoisin tuhat Tuonelan yötä.

Maa-emo.

Tuhat kertaa sulle ma anteeksi annoin, tuhat kertaa tuskasi, vaivasi kannoin, tuhat kertaa soinnutin soittosi kielet. Nyt tietää jo tahtoisin tuhat-äänien mielet.

Laulaja.

Rikki on soitto, on eessäsi mieletön miesi, järki on mennyt ja tummunut tuntehen liesi, toisin ma toivoin, taistelin, käynyt on toisin. Kuinka siis kertoa, Maa, sydän-syntysi voisin?

Maa-emo.

Kirposi kipuna taivaan korkean maista, kirkkaammin ei kuu, päivä, ei kointähti paista, virtenä vieri ja lauluna laaksojen yli. Tummua tuhkan auki on Maa-emon syli.

1907.

Maan valitus.

Mielessä häll' oli pilvilinnat, unohtui oman äidin rinnat, houkutti häntä tuulentuvat, himmeni hiljaiset mielikuvat, nousi hän haaveen porraspuita, muistanut ei emon huokailuita, ajeli kuutamon kulkusilla, käynyt ei kotitanhuvilla, heilutti hengen tapparata, pilkkasi maata matalata, aurinko häll' oli astinlauta, kylmyys häll' oli kylkirauta, leimusi pilviin aatoksensa, lemmetön heljälle heimollensa, palveli, polo, pyhää tulta, maa oli hälle musta multa, jumalat juhlivat, kun hän soitti, yksin yössä mun itku voitti, istui hän ilopaadellansa, kaukaa kuunteli Mannun kansa, veisti hän unten vempeleitä, nähnyt ei mua eikä meitä, nyt hän on uupunut urhon sotaan, kolkuttaa emon köyhän kotaan, nuor' olin, nyt olen harmaahapsi, myöhään, myöhään sa saavut, lapsi!

1907.

Mestari.

En palvella tahdo ma Mestaria, mi tunne ei syntiä, syitä, mi ruokkinut koskaan rinnassaan ei elämän myrkkykyitä, ken ei ole yön lapsi niinkuin minä, ken ei ole tulen lapsi niinkuin sinä, ja tahtonsa taistelokalpa, jolle tuttu on ylväs ja halpa.

En palvella tahdo ma Mestaria, mi syntymäänsä ei surrut, mi ei ole itkenyt haaveitaan ja hampaansa yhteen purrut, ken ei ole jään lapsi niinkuin minä, ken ei ole surun lapsi niinkuin sinä, ja ankara kuin oma vaivas ja korkea kuin tähtitaivas.

1907.

Ne hienot sielut.

    Ne hienot sielut, ne hienot sielut,
    ne leijaa täällä, ne leijaa siellä,
    ne saavat sauhua, pölyä niellä
    ja alla taakkojen taivaltaa.
    Me kuulemme, kuinka ne vaikeroi
    ja kuin niiden kuoleman huokaus soi,
    mut uskoa voi
    niin hienoiksi niit' emme milloinkaan —
    kunis näämme ne sortuvan multahan maan.

Me seisomme silloin partaalla haudan ja huokaamme: "Ah, oli outoa tää, niin surullista, niin murheellista, kun tietty ei, kenen kuolema vei ja että hän oli niin hieno sielu." Ja kyynel kastavi silmälaudan. Mut Tuonen nielu näin meille vastahan irvistää: "Vain sortuen, vain murtuen tuo itsensä ilmi hieno sielu."

1907.

Yksilön murhe.

Pisara olin, mereen tulin, tahdon taas pisaraksi tulla.

    Iloita, surra,
    miten mieli käskee,
    ettei kukaan näe eikä kuule.

    Ah, en saata enää!
    Oma maailma olin,
    nyt soitan kera suuren orkesterin.

    Käy sitkat säikeet
    sydämestä sydämeen,
    mun vereni lyö tuhansien tahtiin.

    Pyrin ennen mereen,
    nyt siitä pois päästä
    on sieluni ijäinen autuus.

    Mitä auttaa minua,
    jos meri on vankka,
    kun vain olen meren murto-osa?

    Ei kunnia suuri,
    jos voittaa, kaatuu
    mies sotisopa miljoonan kanssa.

    Ma humista tahdon
    kuin vuorihonka
    yksin alla aution taivaan.

    Ma taistella tahdon
    kuin metsäkoski
    yksin halki tiettömän tienoon.

    Ma sammua tahdon
    kuin tähdenlento
    tien viitaten erämaan lampeen.

    Ah, en voi, en saata!
    Ma elämään tulin,
    nyt täytyy mun elon laine olla.

1907.

Elegia.

    Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
    Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
    Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;
    riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.

    Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.
    Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
    Notkosta nousin Taasko on painua tieni?
    Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.

    Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu.
    Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
    pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
    jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.

    Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
    Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
    Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
    haavehen kullat mieleni murheella maksoin.

    Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
    Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
    Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
    Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.

    Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
    katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
    Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
    Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?

    Toivoton taisto taivahan valtoja vastaan!
    Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
    Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
    Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.

1908.

Vaalin valta.

Muilla olkoon vaalin valta, mull' ei ollut milloinkaan; kuljin yltä taikka alta, itseäni täytin vaan; minkä tein, mun tehdä täytyi, mit' en tehnyt, voinut en; vihdoin ilta hämärtäytyi, lankes hetki hiljainen.

Pankaa patsas haudalleni, kiveen tämä kirjoitus: "Synkkä niinkuin sydämeni oli mulle sallimus. Itse iskin piistä tulta, sytyin, hehkuin tuokion, paloi paras laulu multa, tässä tuhka tumma on."

1908.

Railo jäässä

    Railo jäässä. Laiva yössä.
    Kone yksin jyskyy työssä.

    Päällä tähdet tuimat. Ovat
    matkamiehen mielet kovat.

    Eespäin, vaikka kuolon kautta,
    eespäin elontyöni tautta!

    Lumeen laivan kokka piirtyy.
    Vitkaan vuoret jäiset siirtyy.

1908.

Tietäjän tupa.

(1908.)

1.

Tuhka tummuu.

    Hiilos hiipuu, tuhka tummuu,
    kohta kotiliesi sammuu.

    Aatos käy niin autioksi,
    mieli mieron nuotioksi.

    Muistuu moni nuori toivo,
    kylmä nyt kuin kyinen kaivo.

    Herää moni haave heljä,
    summa nyt kuin suossa möljä.

    Lankee ilta ikkunalle,
    tyhjyys tyhjän akkunalle.

    Liekkuu vielä viime loimu:
    yksinäisen rinnan riemu.

    Autuaampi yössä yksin
    kuin on auringossa kaksin

2.

Pahat peijaat.

    Haudatahan haaveet sairaat,
    saapuvat jo juhlavieraat.

    Uhoo uksen alta routa,
    elo, raaka niinkuin rauta.

    Astuu rumuus alle orren,
    pimeys päähän päreenkarren.

    Ilma täyttyy inhuudesta,
    rinta varhaisvanhuudesta.

    Painuu pää jo polven varaan,
    sortuu kaikki kaunis soraan.

    Sydän kuolee kultahinen,
    runo kiurun kaltahinen.

3.

Sulkanuoli.

    Kiiltää kärki noidan kiron,
    suihkaa sulkanuoli neron.

    Iskee päähän ihmisvaleen,
    syttää kylät suuret tuleen.

    Tarpoo taivaiset ummet,
    tempaa juuriltansa tammet.

    Murhaa monet päivän mietteet,
    tappaa monet taivaan luotteet.

    Kulkee kautta vuosisatain,
    jäljen öiden, hengen sotain.

    Sielut siittää, muodot muuttaa:
    ampujansa surmaan saattaa.

4.

Tähti.

    Tuikkii räppänästä tähti
    niinkuin outo otsalehti.

    Paistaa pirttiin himmentyvään,
    miehen mieleen hämmentyvään.

    Kiiluu kautta mustan murheen,
    eteen keski-öisen erheen.

    Lienet tähti Luojan luoma,
    anna kärsimyksen voima!

    Lienet mahti maasta Lemmon,
    anna armo kuolon kammon!

    Että ikävöisin eloon,
    pyhään pyrkisin ma valoon.

    Lapin lasten tanterilta,
    Turjan tuiman tunturilta.

5.

Päätös.

    Tahdon nousta taakan alta,
    ennenkuin on kuolon ilta.

    Heittää kuormat tietämisen,
    kiviriipat taitamisen.

    Tahdon alle taivonkannen,
    asuntoihin ihmis-onnen.

    Alle ihalaisen ilman
    luota kylmän, luota Kalman.

    Tahdon tietää, kuka olen.
    Sitten Tuonen maille tulen.

6.

Outo oppi.

    Nousi päivä nostamattaan,
    noidan mieli täyteen mittaan.

    Meni puhki taivonkansi,
    rikki ihmis-onni onsi.

    Seinät siirtyi, katto kaatui,
    velho itse puuksi puutui.

    Tuost' on tullut outo oppi
    Turhaan nousi Turjan Lappi.

    Ken on luotu tietäjäksi,
    jääköön yksin-jäytäjäksi.

    Ihmisille ihmistavat,
    jumalille tuulentuvat.

7.

Näky.

    Hehkui hälle Hiiden lempi,
    nousi yöstä noidan impi.

    Luja niinkuin luonnon luote,
    armas niinkuin aamunkoite.

    Tahtoi kaksin kanssa noidan
    käydä kautta sillan kaidan.

    Kautta elontuskan tuiman,
    poikki valheen, puhki soiman.

    Halki katinkullan, korun,
    keskitietä ihmisturun.

    Suihkiessa suuren vihan,
    pistäessä pienen pahan.

8.

Haamu.

    Kinoksella kylmä liesi:
    tupa yöllä palaa taisi.

    Haamu pankon päässä istuu,
    huulet liikkuu, silmä kastuu.

    Tuikkii päällä aamutähti
    niinkuin outo otsalehti.

    Paistaa poveen hyhmettyvään,
    vereen velhon jähmettyvään.

    Niinkuin ukonnuoli iskee,
    käymään talvitietä käskee.

    Miss' on vaikein vastamahti:
    totisinta totta kohti.

    Pihan poikki pilvilinnan,
    taakse tavan, yhteiskunnan.

    Kavetessa leipäkakun,
    levetessä töiden tukun.

    Töiden tekemättömien,
    äärtä näkemättömien.

"Se kuitenkin liikkuu!"

En enää pelkää. Yö on haihtunut, ei mua enää hullun houreet vaivaa, on murhe mulla työksi vaihtunut, nään kukat, kummut sekä sinitaivaan kuin ennen kuultavina, kirkkahina; ja veren aallot hyrskyy valtavina, ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää, taas aatos kantaa, pilvilöitä piirtää, ja käsi sydämellä maailmalle ma lausun, voitetulle voittajalle: se kuitenkin liikkuu!

Kun vieno joutuu keskeen karkean, niin useasti karkeampi voittaa. Ken kuulee ärjyessä ulapan, jos lapsi vaikee. Min' en vaiennut, näin monta sortuvan, en sortunut, ma opin sotalaulut lainehilta ja tarmon julman taivaan jumalilta, voin käyttää kalpaani kuin kanneltain, löin monta iskua ja itse sain: se kuitenkin liikkuu!

Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo, min luulin murtuneen jo hautaan mustaan, se päältään rautapantsarinsa luo, se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan. Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa, taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa, nään tuhat silmissäni tulikerää, maailmat syntyy, sydänhaaveet herää, ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko, maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko, se kuitenkin liikkuu!

    Te tuokaa tänne Lapin tunturi
    ja sydän tää sen alle haudatkaatte,
    se senkin alla vielä liikkuvi,
    maanjäristykset tuntea te saatte;
    se polkekaa, se pistää kantapäähän,
    se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän,
    se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit,
    se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit,
    ja voittolauluin kivikaaret kaikaa,
    kun irti, ihannoiden uutta aikaa,
          se kuitenkin liikkuu!

    Ma tiedän kyllä: tulee kuolema
    ja elonlangan armaan poikki leikkaa,
    voi olla kylmä, valju huomenna
    se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa,
    maan alla maata, päällä multaa syli;
    mut yli haudan, kuolemankin yli
    käy Vapaus, jolle sykki sydänkulta,
    se elää, henkii, vaikka painaa multa,
    se palaa liekin lailla syksy-öissä,
    tyrannit pelkää, mutta kansain töissä
          se kuitenkin liikkuu!

    Ah, isänmaani, armas aatoksein,
    suruni, riemuni ja itku illan,
    ma sulle veisaan virttä Galilein,
    kun tuuli leikkivi yön suortuvilla,
    maa, metsä huokaa, nurmen kaste lankee.
    Sua herättääkö edes hetki ankee?
    En usko. Yössä myrkky-yrtit itää,
    maan ohjaksia henget pienet pitää.
    Mut alla tuskan, alla tuhmuudenki
    ja sorron, pimeyden, tään kansan henki
          se kuitenkin liikkuu!

1908.

Ikävöi, ihminen!

Ikävöi, ihminen, kaipaa kauneinta muiston ja toiveen, päiviä lapsuuden, aikoja armaita hempeän hoiveen, isää ja äitiä, veljiä, siskoja vierailla mailla, untesi neitiä, häntä, mi pois meni hämärien lailla!

    Muistatko aikaa, milloin sun aamusi nous elon kultaan,
    lempesi taikaa, riemuja, ammoin jo menneitä multaan,
    retkiä marjassa, laineita soiluvan salmen ja lahden,
    käyntejä karjassa, kesä-yön ääniä yksin ja kahden?

    Kaipaatko milloin pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi,
    istuen illoin, tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
    kun kaikki haipuu kaunis niin kauas, ja päämäärä pyhä
    vitkahan vaipuu, vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?

    Nauratko koskaan silloin sa naurua ivan ilkamoivan?
    Säikytkö, joskaan kuule et muuta kuin oman äänes soivan?
    Painatko pääsi silloin sa peljäten, kulmilta harmaan?
    Särkyykö jääsi muistosta, toiveesta mennehen, armaan?

    Itketkö, ihminen, silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,
    hienointa sydämen, herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
    Kuuletko hukkaan juoksevan hetkiä mittaavan hiekan?
    Päivies kukkaan näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?

    Kyynelten armo syntymälahjoista laupein on meille,
    surun suuren tarmo kylvetty siunaten sydämien teille:
    kärsien kestät, silloin kun nauttien sortuisit ammoin,
    itkien estät itsesi vallasta tyhjyyden kammoin.

    Ikävöi, ihminen, taa ajan, paikan ja Tuonenkin laineen!
    Rannalta tuskien nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
    Kultainen helää ihmisen ikävöivän sielussa kieli.
    Etsimys elää, maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.

1908.

Luonnon luotteita

(1908).

1.

Maan virsi.

    Kehto ja hauta, harmaja valta
          muhkean mullan,
    sateen ja paahtavan päivyen kullan,
    nouseva norosta, turpehen alta,
          antaja elon,
    kantaja ikuisen kuoleman pelon.

    Maa! olet mahtaja sykkivän suonen,
          kukkivan kedon,
    vierivän villan ja juoksevan pedon,
    peri-isä pellon ja tuttava Tuonen,
          jumaluus jyvän,
    kaitsija kasvun huonon ja hyvän.

    Maa! sulle kiitosta kantele soikoon,
          suvilaulu Suomen,
    tuoksussa juhannuskoivun ja tuomen,
    rikkaana riemuita virtemme voikoon,
          elonhuolet voittaa,
    kauneuden korkean sydänkieltä soittaa:

    "Maa iki-heilivä, Maa hius-häilyvä,
          kesäpäivän-päilyvä,
    tuulessa kultaisten laihojen lainehet,
    emo syli-lempeä, emo sydän-hempeä,
          luo meihin lämpöä,
    suo meissä kypsyä ajan alku-ainehet!

    Maa elon-kaitsija, Maa manan-loitsija,
          hengen-haltioitsija,
    tule meille turvaksi työssä ja taistossa!
    Kun korpi kohisee, syystuuli tohisee,
          yön siipi suhisee,
    vieri kesävirtenä veressä ja vaistossa!

    Maa iki-nuortuva, Maa suvi-suortuva,
          tuhatrinta-tuortuva,
    ole meille armias riemumme retkellä!
    Emo iltasripsinen, emo aamu-hapsinen,
          aurinko-lapsinen,
    katso meihin kauniisti kuoleman hetkellä."

    Yhtyvät lauluhun laaksot ja korvet,
          paisuvat pellot,
    laitumet laajat ja karjojen kellot,
    raikuvat taivahan rantojen torvet
          valkeuden juhlaa;
    Maa pyhä, laupias lahjoja tuhlaa.

2.

Meren virsi.

Minne riennät, vierivä virta? Kunne kohiset, pauhaava koski? Mereen! Mereen! Meill' on kiire! Tehnet teljen, särjemme sen.

Tiedätkö tiesi, kansan aalto? Aika myrskyinen, minne menet? Vapaus, Vapaus meitä viittoo! Kansojen meri on ihmisyys.

Mikä on määräsi, heleä henki? Kunne kuolevan suunta suora? Tahdon sulaa suurempaani, ijäisyyteen ikävä on.

Yksi elää hetken, toinen vuosisadan, kolmannesta kerrotahan kevät-öinen taru.

Aalto aaltoa seuraa, meren laulu on lakkaamaton, kuin on kaikkeuden luomisvoima, kuin on kuolon ja elämän kulku.

Moni nähnyt on nuorta unta, silloin miehuus saapui, kovan lauloi luonnon laulun, sanoi korvaan ankarat sanat, lyhensi päivät, pitensi illat, heitti tielle pitkät varjot, painoi päähän seppeleen mennä maata aikaiseen.

Sammuu henki, saatuansa täytetyksi palavimman toivonsa.

Mutta en tahtoisi itseäni antaa, tahtoisin kuoleman kauhutkin kantaa, mullaksi maatua, pahaksi paatua, kesken kiireintä työtäni kaatua, jos minä tietäisin, että mun sieluni säilyy, vaikka kuljenkin kuoleman rantaa, silloin ma sietäisin sinne soutaa, missä kaislikot himmeät häilyy, sanoisin sanan, tyttö Manan saisi sankarin noutaa elontuskan tuolle puolen, taakse taakan, arkihuolen; enkä mä menisi surren, näkisin jälkehen purren jäävän kirkkahan, haihtuvan hopeavanan katsoisin tuota, liukuisin vitkaan vierivää vuota.

Turha aatos! Turha unelma! Katoan kuplana laineen, pysyy meri, ääretön, saareton, sanomaton pyhyys. Lienee mulle liian suuri, lienen mereen liian pieni, koska pelkään kangastella kaikkeutta, myrskytä myrskyn kanssa, kulkea tohussa tuulen, heittyä helmenä pilviin saakka, syöksyä syöveriin.

3.

Ilman virsi.

Tääll' on templi korkea, se vaikk' on vailla siltaa, päivä vain sen valaisee ja kuudan pitkin iltaa.

    Taivaankansi katto on,
    sen seinä ilmanpieli,
    myrsky siinä messuaa
    ja saarnaa satakieli.

    Kirkonkupuun kirjaeltu
    kaikk' on tähdet taivaan,
    kiertämähän, kaartamahan
    kuolevaisen vaivaan.

    Alttariksi asetettu
    vain on pilven parras,
    siitä puhuu ukkonen
    ja haastaa liekki harras.

    Suopi Herran ehtoollista
    salamoiva Henki,
    vihkii häihin, hautahan
    ja valaa kastehenki.

    Painaa maahan martahat
    ja luopi päälle lunta;
    siell' on paimen yksi vaan
    ja yksi seurakunta.

    Kuuluu siellä kunnia
    myös maailmoiden mahdin,
    sähkö antaa säveleen
    ja taivaanranta tahdin.

    Eikä opinkappaleita
    siellä kukaan muista,
    mutta sama soipi virsi
    myrjaadeista suista.

    Surma siell' on sunnuntai
    ja syntyminen joulu,
    elämän on koulu kova
    eikä rippikoulu.

    Siellä eri-uskolaista
    valtio ei vainoo,
    luonnon laajan lakikirja
    esivalta ainoo.

Hyrskyy uskon uuden hymni, ihmishenki herää, tekee riemun ristiretken ilman miekanterää.

4.

Tulen virsi.

    Sokko on Sallimus, silmitön kohtalon vaskinen valta.
    Mies voi sen muuttaa, jos tulen ryöstää hän voi taivahalta.
    Rautakin raukeni, Sallimus ahjossa sankarin suli,
    kun tarmo takoi, leimusi korkea, kirkas tahdon tuli.

    Ken kipunaisen rintaansa saanut on tuon tulen tuiman,
    saa ei hän rauhaa, rientää hän viemänä vihurtuulen huiman,
    pyhä pyörremyrsky hänt' yhä eespäin yöt päivät ajaa;
    aarnihongan alle saattaa hän pysähtyä tekemähän pajaa.

    Sydän hällä sytee kuunnellen kesä-yötä ääretöntä yksin,
    pois povi palaa istuen naisen nuoren kera ystävyksin;
    saattaa hän viipyä vierellä kultaisten riemujen maljan,
    silmä kauas katsoo keskeltä heiluvien hetkien naljan.

    Taikka hän tarpoo syys-yötä synkkää, maantietä mieron,
    tuntee hän kodin, muut missä tuntevat kylän kolkon, kieron.
    Tuska häll' on ainainen, mutta myös ainaisen teon tulihurma.
    Kuolo häll' on kumppani, ystävät elon lyhyen ajatus ja — surma.

    Painavat palkeita pyrkimys sekä usko ihmiskuntaan uuteen;
    kohottavat kouraa kuolevaisen kaukomielet kuolemattomuuteen.
    Jos käsi uupuu, uuvu ei unelmien kirjokipinä-lento;
    usein on maailman syttänyt hehkuvan hengen säen hento.

    Tuli! sua kiitämme kaikesta, mikä meidät ihmisiksi nostaa,
    tiedosta, taidosta, tarmosta, joka iskut kohtalon kostaa.
    Tuli, meissä pala! Ihmisten mantereeksi maailma muovaa!
    Jumaluus julma, ole meissä lempeä, laula virttä luovaa!

Epilogi.

Sähkön sävel.

Tuntematonna ma maailmat ohjaan, korkeudet, syvyydet sydämien pohjaan, taivaasta taivaasen, tähdestä tähteen; maass' olen, ilmassa, aallossa lähteen.

    Ei ole paikkaa mulla, ei aikaa,
    nimeäni kaikkeuden kanteleet kaikaa;
    muut ovat monet, minä olen yksi,
    mua eivät muut saa määritellyksi.

    Laki olen laulava halki elon laineen,
    Henki olen hehkuva kautta kaiken aineen,
    Äly olen ääretön, Järki olen jylhä,
    Voima olen ehdoton, pyhä, yksi, ylhä.

    Turha mua tutkia maisin mainesanoin;
    tieni ma vallitsen säkenöivin vanoin.
    Lyön: siellä tähtitarhat syttyy ja sammuu.
    Käyn: siellä aamun-karjat kultasarvet ammuu.

    Saatan ma heilua päällä kesäheinän,
    painua läpi vuoren paatisen seinän,
    räiskyä silmästä rakastavan naisen,
    singota unelmista urhon kuolevaisen.

    Otan usein yömajan ihmisten tuntoon,
    useammin päivämajan päähän ja kuntoon,
    satun sinisalamana, tartun takaraivoon,
    juhlat jumal-aattehen isken ihmisaivoon.

    Kauneus on kaapuni elävitten eessä,
    kirjokaari merkkini pilvissä, veessä.
    Tuon jos tunnet, suurtuu sun sydämesi pieni,
    käy sen kautta huikaisten sädekirkas tieni.

Tähtitarha

Pyhä Martti.

Legenda.

    Pyhä Martti, mahtava piispa,
    yli ratsasti Ranskanmaan,
    jalo alla jalkova orhi,
    kaks knaappia seurassaan.

    Tuli ryöväri vastahan tiellä:
    "Hei, henki tai kukkaro!"
    Pyhä Martti, mahtava piispa,
    pään herjalta halkaisi jo.

    Taas eespäin ratsahat rientää;
    puri pakkanen ytimiin,
    hevon harja huurtehin hohtaa,
    jää kasvavi kannuksiin.

    Tuli kerjuri vastahan tiellä:
    "Ropo köyhälle, herra, suo!
    Ei varrellein edes vaippaa
    hän jättänyt, ryöväri tuo."

    Pyhä Martti, mahtava piispa,
    ei miettinyt kauempaa,
    löi kahtia vaippansa kalliin:
    palan suuremman kerjuri saa.

    Taas eespäin ratsahat rientää;
    puri pakkanen ytimiin,
    yön taivas tähtihin ratkee,
    mut tähdissä kuiskailtiin:

    "Kunis ratsastaa Pyhä Martti,
    sinis siunattu Ranska on,
    sinis viattomalla on suoja,
    pää konnien turvaton."

    Yön tähtien tuikkeessa kiitää
    uros jäisellä orhillaan,
    vilu-viittainen, kypär-kylmä,
    kaks knaappia seurassaan.

    Kun kuuluvi kavion kopse,
    rikas vuoteellaan vavahtaa,
    kädet ristivi köyhä, mut konna
    hätähuutohon havahtaa:

    "Sinis ratsastaa Pyhä Martti,
    kunis maan päällä oikeus on,
    kunis täyttynyt Jumalan tahto
    on laupias, lahjomaton."

    Yhä ratsastaa Pyhä Martti,
    käy tuomio teräksinen
    yön talvisen tähtien alla,
    yli maan, läpi sydämien.

1909

Kuolemattomuuden toivo.

Kantaatti.

        Kaupunki nukkuu,
    paukkaa pakkasen harmaja henki
        Yön äänet hukkuu,
    turtuvat tuskat jo ihmisienki.
        Kuu kumma valvoo,
    leimuavat tähtien tulikirjat yössä.
        Tähtiä palvoo
    mies yksinäinen, mi istuvi työssä.

Kuuhut katsoo akkunasta: "Tuollapa on kiire vasta! Ehdit hautaan helpommalla, nukkumahan nurmen alla. Ijäisyys on kylmä käsi, taittaa tarmos, elämäsi, menet niinkuin meren laine, katoat kuin kaikki aine, kuihtuvat sun henkes heelmät, haihtuvat sun taitos teelmät, turha tääll' on työ ja taisto, varma yksin elon vaisto, varma maailmoiden rata. Valaisetko maailmata?"

    "Älä luule, ylpeä yölamppu taivaan,
    yksin että loistat sa maan valjun vaivaan,
    älä luule, tähti, mi tuikat talvi-yössä,
    olevasi ainoo, mi tääll' on valon työssä:
                työlamppu palaa,
                ihmishenki ikävöi,
                sähkön valta säkenöi,
    tunne suuri suitsuaa ja haave heljä halaa."

Ilkkuu jääkukka ikkunalta: "Etsijä, etkö huomaa, että aivosi kehräävät jo hulluutta tuulen tuomaa? Elon riemu on ensimmäinen, toinen kuoleman pelko, turha muuta on tutkistella, sulla jos niist' ei selko. Katso, maailma kaikki nukkuu, paina itse pääsi, herää huomenna, nauti, naura, tartu elämääsi! Kerran vain ne viittovat sulle toiveet ynnä muistot, kerran vain ne kukkivat sulle hekkuman heelmäpuistot, kerran oot oman onnes loihtu, kerran vain sytyt, sammut, soihtu, kudo vaivasi kukkasiin, vaivu untesi unelmiin!"

Kas, kuin nousee miehen rinta: "Enkö eläis elämätä, koska tunnen tulisinta tahdon jännitystä tätä? Elon vaisto juuri ajaa aatteen mailla matkustajaa, että jatkuis hengen hetki, vaikka päättyy päiväretki."

Tarttuu työhönsä mietteen mies, pyhän tahdon lies leimuaa, kukat jäiset sulaa. Seinät siirtyy, pitkät piirtyy alat aatteen lentimille. Tuonne taakse tahtisarjain laumat orhein liekkiharjain häntä kilvan kiidättävät, otavaisen olkapäitse, kärjitse Kalevan miekan; kuulee hän kummat laulut soivan, luulee hän henkensä kaikki voivan.

        Näkee hän allaan
    maan kuni kuoleman kartanon harmaan:
        hautoja tallaa
    mies ikitoivon ja aattehen armaan.
        Henkensä helmeä
    etsivä ei tunne elon talvisäitä.
        Kuutamo kelmeä
    hälle on korkean auringon häitä.

       Kesä kukkii kaunehinna,
       luonnon lapset karkeloi,
       juhlii metsän laaja linna,
       meren kaunis kannel soi.
       Kera käy hän naisen nuoren
       lehtotietä lempeää,
       hehkuu huiput onnen vuoren,
       karkaa haave hourupää.

          Huojuvi heinä,
          kuiskivi kukka,
          virkkavi viita:
          "Saapuvi syys,
           heilimme jälleen,
           heili ei koskaan,
           henkesi nuori,
           halla min hyys'."

Laulavat liedot ilmojen aallot, armahat niinkuin nouseva koi: "On elo kaunis, kauniimpi sentään sille, ken kuoleman voittaa voi."

Haastavi tumman Tuonelan herra, turpehen alta ankara mies, säikkyvät aallot, tummuvat metsät, sammuvi päivän lempeä lies:

           "Voita ei kenkään
            valtoja kuolon,
            nuoret ja vanhat
            viikate lyö,
           kaikki ma voitan,
           kaikki ma korjaan,
           kaikki ma peitän
          kuin pyhä yö."

Katso, niinkuin pilvi kaartaa taivaan kannen kirkkahan, hältä murhe mielen saartaa, tuntee kaipuun katkeran, vaipuu aatos, äsken lieto, siima sumuun kyyneltyy, tuima pyrkii ilmi tieto, syvä niinkuin rinnan syy:

"Kesät kulkee, talvet vaihtuu, syksyt seuraa toisiaan, kerran viime hanget haihtuu, astut itse alle maan. Kukkii pääsi päällä kunnas, kulkee ihmisheimo uus. Mik' on miehen menneen lunnas, kuolleen kuolemattomuus?"

Yhä nousevi hän, ikimiettehen mies, ei lannista hänt' elon ankaran ies, ei häälytä häntä se kuoleman kuoro, hän tuntee, on hällä nyt voittajan vuoro, halu hällä on hehkuva, sammumaton, hän pyrkivi aatteensa aurinkohon, hän murtavi allensa maalliset lait, hän tuntonsa tuskille huutavi: vait! hän käy yli hellimmän, armaimpansa, jo loitolle jäi koti, ystävät, kansa, nyt lempensä ruusut hän murskaksi astuu, nyt jalkansa orpojen kyynelin kastuu, hänet tyhjyys jo ympäri vyöttävi, raastaa, ei kauhua kammo, ei säiky hän saastaa, hän polvia myöten jo polkevi lokaa, kuin kukkia orjantappura okaa, pois kaikosi ammoin jo kauneus lauha, ovat outoja rakkaus, onni ja rauha, ei tunne hän autuutta tuokion hempeän, käsi kosketa häntä ei lapsosen lempeän, on kielletty hält' ilo kiitävän hetken, lepo hällä on päässä vain päätetyn retken, hän riemunsa raiskaa, hän haaveensa hautaa, hänen tahtonsa on vain tulta ja rautaa, kuin kuolo hän käy, kuin miekka hän murhaa, itell' aatteensa tuon hälle kaikki on turhaa, jo allansa rauniot sortuvat ryskää, hän käy, missä pilvet ja ukkonen jyskää, hänen mielensä on kuni autio yö, min halki vain kaikkeus-aattehet lyö, sydänhaavoista itse hän vuotaa jo verta, hän tahtovi korkeimman kohdata kerta, hänen tahtonsa taivaan jo portteja ratkoo, hän teljet ne seitsemänkertaiset katkoo, hän askelin mittaa jo määrättömyyttä, käsin koskee hän kohta jo äärettömyyttä, on hällä jo kourassa kuolottomuus, sen eess' yhä ilkkuva uudin ja uus, hän syöksyy, hän ryntää, hän kaatuu, hän voittaa, hänen yllänsä korkea aurinko koittaa.

          Helkkyvät hopeiset kielet
          yllä, alla, ympärillä:
          "Katso, mik' ihana ihme!

           Kaikki, minkä polki miesi
           taivas-tietä käydessänsä,
           nyt miehen keralla käypi.

           Minkä luonnonvastaiseksi
           luuli mies valon-väkevä,
           luonnonmyötäista olikin.

            Minkä uhmaksi jumalten
            uskoi mies tulen-tukeva,
            olikin jumalten juhla.

            Minkä tahdoksi omaksi,
            oli tahto taivahisten,
            itse aurinko elämän.

             Kaikessa sama on tahto,
             vaisto valtava, ijäinen:
             toivo kuolemattomuuden.

             Suurimmassa, pienimmässä:
             elää itsensä ylitse,
             suojata oman-sukuista.

             Tuo on luonut luomakunnan,
             linnut puihin laulamahan,
             maat, ilmat iloitsemahan.

             Tehnyt valtiaat väkevät,
             templit, linnat, taidetarhat,
             askaret aren ja pyhän.

             Soinut kansan kanteleissa,
            työssä, toimessa inehmon,
            leikissä suvisen luonnon.

            Lasten laulut, naisten naurut,
            kevätvirtojen vilinät,
            tuota kaikki kuuluttavat.

            Sama kuoro kaikkialta
            yhtyy äänehen inehmon,
            vyöryy, paisuu pauanteena.

Kuolon kanssa kamppaella, tuo on aateluus elämän, ritar-lyönti luomakunnan."

yltä, alta, kaikkialta, Helkkyvät hopeiset kielet, toiset raikuu kultakielet, laulaa luonnon kaikkivalta: "Ei ole eloa eikä kuolemata ehdotonta. Kunkin on kuolema sikäli, mikäli hänellä mieli, kullakin on kuolottuutta, min verran vaatia osasi. Tehnet suuria tekoja, elät sä tekosi verran, nähnet kauniita unia, elät sä unesi verran, luonet laulun lentämähän, elät laulun lentimillä, väkipyörän vääntämähän, sen kera pyörit ja pysähdyt. Siittänet pojan pätöisen, elät kanssa heimon helmen, puun pyhäisen istuttanet, itse kaadut puusi kanssa, koonnet maata, mammonata, elät maassa, mammonassa, jättänet jälelle muiston, kera muistosi murenet."

1910.

Pikku Helka.

Kun sa naurat, nauraa sydämeni, kun sa itket, hyytyy hurmeheni, tunnen tuskaa, avutonta aivan, kun en arvaa aina syytä vaivan.

    Vaan kun silmäs, miettivät ja hyvät,
    minuun katsoo niinkuin kaivot syvät,
    silloin kasvonsa pois kääntää taattos,
    itkee kuin jo näkis kuolinsaattos.

    Tunnen katseen, kysymyksen tunnen.
    Kysyt: Mikä? Kuka? Mistä? Kunne?
    Kysyt, kysyt, eikä vastaa kukaan;
    vierit vihdoin muiden lasten mukaan.

    Ah, tuo ilmees varhaisvanha, arka,
    siitä tunnen sinut, Helka parka!
    Olet tyttäreni, kuulut sukuun,
    surun heimoon, surman lasten lukuun;

    Rotuun, joka rakkautta janoo,
    hirven silmin armahdusta anoo,
    kärsii, herkistyy, ei kauan kestä,
    kuolee sydämensä herkkyydestä.

1911.

Vanha Täti.

    Hapses jo harmeni, vanha Täti,
    etkö jo levätä voisi?

    — "Hoitelen lapsia siskovainaan,
    leponi hyödytön oisi."

    Selkäsi köyrtyy, vanha Täti,
    aika on huolesi heittää.

    — "Talutan siskoni lapsen lasta,
    sikskuin multa mun peittää."

    Jalkasi horjuu, vanha Täti,
    katkeat kadulle kerran.

    — "Silloin kun en ole tarpeen enää,
    nukahdan huomahan Herran."

1911.

Tähtitarha.

Kuljen, kuljen kummallista tietä tähtitarhan, sadan saanut surman suitse, haavehen ja harhan.

    Täällä eivät piikit pistä,
    polta haavat okaan,
    täällä voi vain nousta, nousta,
    eikä mennä lokaan.

    Tääll' on käydä turvallista
    tuollapuolen vihan,
    yläpuolla yön ja hallan,
    taivas-tietä ihan.

    Päätä huimaa katsellessa
    maailmoita alla,
    hurmaa kahta kaunihimmin
    toiset korkealla.

Ensi kerran elämässä elän rinnan rauhaa, sopusoinnun suurta unta, laulun mieltä lauhaa.

1912.

Titanic.

"Lähemmä, Jumala, sua!"

      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Uppoo linnamme uiva.
      Maailma hukkuu,
     katoo kaikki jo kuiva.
      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Aukee allamme syvyys,
      laulumme lakkaa,
    päättyvi pahuus ja hyvyys.

      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Nyt ei tuoll' ole ero,
      liet rikas, köyhä,
    tuhma tai maailmanmero.
      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    On joka usko nyt vapaa.
      Yksi on varma:
    huomen meitä ei tapaa.

      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Vaivumme vitkaan ja varmaan,
      yllämme tähdet,
    vierellä jäävuori harmaa.
      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Tyynet on taivahan pielet,
      tyyni on meri,
    tyynemmät meillä on mielet.

      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Ei hätämerkkimme auta,
      ei sana sähkön,
    ei valo, ei tuli, rauta.
      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Ei anovaisina armon,
      suorina seisten,
    patsaina paatisen tarmon.

      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Soittaen sorrumme, veikot.
      Meilläi on vaimot,
    meilläi on lapsoset heikot.
      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Yksin on kuoltava kunkin.
      Auta ei mua,
    jos näen suistuvan sunkin.

      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Siteet sielujen kätkee,
      ihmiset eroo,
    rakkaus, ystävyys ratkee.
      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Kulkeva kuu on ja päivä,
      meiltä ei koskaan
    häipyvä kuoleman häivä.

      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Seisomme polviin jo veessä.
      Kumppani, soita,
    soita kuoleman eessä!
      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Soi tuhat-ääninen kuoro.
      Jäävuori vastaa:
    huomenna toisten on vuoro.

      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Tyhjyys yllä ja alla.
      Hyinen on meri,
    hohkaa maailman halla.
      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Huulemme hyytyvät torviin,
      soitamme sentään,
    huudamme kohtalon korviin

      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Tuo elon kaiken on tunnus,
      on joka teon,
    on joka tehtävän punnus.
      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Vaipuu nyt Salliman vaa'at,
      lienemme hienot,
    lienemme halvat tai raa'at.

      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Kuole ei kauneus, joskaan
      täyty ei kaipuu,
    pääty ei etsintä koskaan.
      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Ihmisen kunnia soikoon,
      ihmisen voima
    voittaa kuolonkin voikoon.

      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Laineet jo päällemme pauhaa —
      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Soitamme ihmisen rauhaa —
      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Ihmisen kunnia olkoon —
      "Lähemmä, Jumala, sua!"
    Ihmisen ihanuus tulkoon —

1912.

Totuuden etsijä.

Lensi aattehet aroilla niinkuin raisut villiratsut — en niitä tavannut kiinni.

Keinuivat kuvien sarjat Intian ikilehoissa, virran vienon lainehilla — olivat uinuttaa minutkin.

Entäpä Egyptin maasta löytäisin salasanani?

Matkusti matematiikka mittoinensa, muotoinensa haudoilla entisen Egyptin — sit' oli kotona kyllin.

Synagoganko sylistä löydän vannan vastauksen, Galilean laaksoloista, ristin kultaisen kuvusta?

Jehova jyrisi siellä niinkuin pitkän pilven ääni, värisi veriset uhrit, vavahteli kaikki kansa alla Abramin Jumalan, Isakin ja Jakobinkin:

Itse vaati ihmis-uhrin isä poialta omalta, kuolon kurjan ristinpuussa vuoksi herjan ihmisheimon.

En ma löydä etsimääni.

Menen sieluni sisälle, oman rinnan onkaloihin, löydän luottehen lujimman, jolla torjun turmat kaikki.

1912.

Lapsen kirkko.

Kuulkaa, kuinka kirkon kellot kaikuu kautta maiden merten: pou pau, pou pau!

Kuunteli sitä hän läsnä kodin köyhän kynnykseltä, oman äitinsä sylistä, keskeltä sinisalojen. Salot raikui, vaarat vastas, kierteli pyhäinen kaiku, sai lapsi sanelemahan: "Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?"

Virkkoi äiti: "Toisti, toisti, kun sa vartut vaaksan verran."

Varttui lapsi vaaksan verran, vieri jo veräjän suulle, näki hän kirkkotien katoovan kaukaisehen hongikkohon, juoksi hän kohin kotia: "Olen nähnyt kirkon, kirkon!"

Kysyi äiti: "Minkä kirkon?"

"Näin minä ikkunat isoiset, harjat pilven-piirtäväiset, niitä patsahat piteli maasta asti taivahasen. Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?"

    Hymyili hyväinen äiti:
    "Kun sa saat paremman koltun."

Sai poika paremman koltun, pääsi kerran kirkkohonkin, näki hän oikean tapulin, tapulissa kellot kaksi, tuli itkien kotihin, kaihomielin kartanolle: "Oma kirkkoni parempi oli huojuhongikossa. Nyt sekin on minulta mennyt."

Eikä kohdannut enempi, ei elossa, kuolemassa eikä kuoleman takana kaukometsä-kirkkoansa.

1912.

Painuva päivä.

    — "Ah, painuva päivä, mi kiire on sulla?
    En jaksa, en jaksa ma jäljessä tulla,
    niin paljon, niin paljon ois tointa ja työtä,
    ma pelkään pitkää yötä."

    — "Laps onneton, leiki, jos joudu et mukaan!
    Mun orheini kanssa ei kilpaile kukaan.
    Mut jos halu sulla on haaveesi luokse,
    sa kiireemmin, kiireemmin juokse!"

    — "Ah, painuva päivä, jo voimani vaipuu.
    Kera orheisi rientävi henkeni kaipuu,
    mut tien kivet, kannot estävät jalkaa,
    mun ruumiini raueta alkaa."

    — "Mies mieletön, heitä jo tuumasi turha!
    Sun henkesi kaipuu on henkesi murha.
    Miks ennemmin et sinä alkanut matkaa?
    Nyt liian on myöhäistä jatkaa."

    — "Ah, painuva päivä, ma aamusta aloin,
    jo lapsena leimusin, nuorena paloin,
    mut tahtoni vielä ei tuhkaksi tulla,
    jos vielä on valkeutta sulla!"

    — "Polo ihminen, kuulunet siis sukukuntaan,
    mi Luojalta lahjaksi saanut ei untaan,
    siis taistele, iske ruskossa illan!
    Jätän jälkeeni välkkyvän sillan."

    — "Ah, painuva päivä, sua pyydän ja vaadin,
    siks varro kuin viimeisen lauluni laadin!
    Olen kohta jo valmis, en paljoa palvo,
    yks tuokio yössäkin valvo!"

    Pois aurinko painui, lankesi ilta,
    jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,
    mut kaukaa korven tummuvan yöstä
    soi laulu ihmisen työstä.

1913

Syyslehtiä.

    Syyslehdet pään päällä lentelee,
    suru kulkijan rinnassa kumahtelee.

    — Ah, lentävä lehti, sun laillasko lien
    pian päässä ma lempeni, lauluni tien?

    "Ole huoleti, vieras veljemme!
    Tuhat vuotta tai hetki, on yhtä se."

    — Ah, lentävä lehti, sun laillasko jäin
    ilonpuustani irti ja elämästäni?

    "Pysy tyynenä! On elo unta vaan,
    ilo ainoa itkeä unelmataan."

    — Ah, lentävä lehti, sun laillasko voin
    päin haihtua haaveita nousevan koin?

    "Tule viisaaksi, vieras veljemme!
    Koi koittavi, mutta ei murheelle."

    Yli lentävät poloisen kulkijan pään,
    mi kaipaa kaunista elämätään.

1913.

Syyssäteitä.

    Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni?
          Mi lempeä ääni
    kuin kieliltä kantelon hopeisen?
    Mun mieleni synkkyys haavehin haihtuu,
          suru kaihoksi vaihtuu
    ja muistoksi päivien menneiden.

    Ja valkeus kasvaa ja kasvaa yhä,
          ja kantelo pyhä
    soi helisten täydellä voimallaan,
    veet veisaavat myötä ja kuuraiset puistot,
          ja mieleni muistot
    pian peittävät minulta taivaan ja maan.

    Noin laulaa ne sätehet syksyisen mielen:
          "Sun soittosi kielen
    me tahdomme jällehen soinnuttaa:
    kun kului pois elos kaunehin kulta,
           et tuntehen tulta
    sa saa, mutta härmää sa saat, hopeaa."

    Ja vastaavat lempeät tyttäret taivaan:
          "Et taas elonvaivaan
    saa pois meiltä mennä, et tummua pois;
    vain valjeta saa polo, vaivattu pääsi,
          niin kohtalo sääsi,
    sen huolimme huntuun kuin onnea ois."

    Jo tanssivat ilmassa taivaiset hunnut,
          jo saapuvat tunnut
    nuo elämän mennehen, arpeuneen.
    Suo kohtalo joskus kaunihin ehtoon
          maan lapsien lehtoon,
    elon onnea anna ei uudelleen.

1913

Maininkeja.

    Pitkinä, loivina maininkeina
    mieleni myrskyt päilyy,
    elämänseikkailun, haaveen halut
    vain kokemuksina säilyy.

    Vanhenin vuosia kuukausissa.
    Mistä sen saatan tietää?
    Siitä, että jo suuttumatta
    voin loukkauksia sietää.

    Siitä, että on mieleni murhe
    mun suurempi tunteeni tulta,
    että jo kiellän itseltäni,
    mitä ennen en kieltänyt sulta.

    Pitkät, kauniit aurinkopäivät
    saattavat eessäni olla
    taikka kuolema, köyhyys ja kurjuus —
    kuolema tunkiolla.

    Merkitse mulle ei enää, mi muille,
    ei mulle se merkkitapaus,
    ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta,
    vain sieluni ijäinen vapaus.

1914.

Kukkialta.

(1914).

1.

Kylmä ilta.

Kesken kesää syksyn valju valta; hohkaa kalman henki kaikkialta, hallatuulen hammas luihin puree, metsä, järvi murheellisna suree, saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, puhuu kuolemaa jo puiden tohu, uhkaa kadotusta korven kohu, aalto lyijynraskas rantojaan huuhtoo ikuisilla huolillaan.

Viiltää veno kesken luonnon karun; vana kertoo orvon onnentarun, joka tuskin päästen päivänkukkaan kuihtui kylmyyteen ja joutui hukkaan, vaan ei sentään elämästä laannut, vaikk'on vuosia jo maassa maannut, kulkee kummitellen ihmismaita, muistaa aikojansa autuaita, joskus laikahtavi laulamaan kylmin rinnoin kevätriemujaan.

Saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy, tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy; ah, ne päättyi elon juhlapäivät, autius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät, pulmain päästely ja kummastelu, kunne joutunut on lapsen lelu, mietiskely, miksi inehmoin elonlangat niin on, eikä noin.

2.

Pilvinen päivä.

Jälkeen aamu-usmien järvi hopeoituu, päivätönnä päilyen koreaksi koituu.

    Kuvastelee koivu, kuus,
    rannan viita viilee,
    kummallinen hiljaisuus
    syvyydessä piilee.

    Sadekuurot kulkevat
    kaukaa siellä täällä,
    käy kuin aallon unelmat
    virit vetten päällä.

    Harras niinkuin ystävän
    taivahan on tuntu,
    vaihtuva kuin elämän
    kaukometsän huntu.

    Sataa munkin mielehein
    hopeainen seule,
    kaartuu kautta aatostein
    samettinen neule.

Niinpä hunnun alle jään, sillä peitän pääni, uskon yhteen ystävään, yhteen elämääni.

3.

Kuudan-yö.

    — Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet?
    "Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet."

    — Mitä tiedätte taivaalla yön sinipilvet?
    "Me peitämme taistosi kalvat ja kilvet."

    — Mitä kerrotte pilvistä kuun kultajuovat?
    "Ett' immet jo Salliman anteheks suovat."

    — Mitä virkat sa viitojen, lehtojen tuoksu?
    "Jo että sun päättyvi päiväsi juoksu."

    — Ja Kukkian kuusten ja koivujen humu?
    "Sun että jo häipyvi silmies sumu."

    "Taas saat elon nähdä kuin kehdossa kerran,
    näin tuntea itsesi, tuntea Herran."

4.

Aamun sarastaessa.

Ja jos vähän mulla vain aikaa on, mun mieleni kaari on mittaamaton, taas riennän ma riemuun ja huoleen; ovat kauniita Kukkian päivät ja yöt, mut kauniimmat vaativat ihmisten työt mua myrskyn ja maailman puoleen.

Levon lempeän lapset ei muistele mua, mut kuitenkin, Kukkia, siunaan ma sua, jos tartunkin sauvaan ja viittaan; menen matkaani hattua heilauttain! kun säilyi mun sieluni vapaus vain, vähät muusta ma maan päällä piittaan.

Voin kuiskata sentään: jo orjasi olin, kun, Kukkia, saartesi kumpuja polin, elinkautinen valtasi vanki. Mut aamu kun koitti, se armahti lastaan, sain voiman ma taistella rauhaani vastaan, näin voittaen vaikeimmanki.

Oli tenhoa ilmassa, tiesin ma sen, mut ett' ero oisi niin tuskallinen, ei arvata saattanut kukaan; ma pelkään, sun öin sekä päivin ma nään, mut ennen kuin loihtusi lankahan jään, vien kultaiset muistoni mukaan.

Kuvia Rautalammelta.

(1915).

1.

Iltatunnelma.

Taa korpien päivä painuu, vesi kultana kimmeltää, mut kultaisempina kaislat ja salmet ja saaren pää.

    Ah, rinta rauhaton, jospa
    levon täältä se löytää vois,
    ja muistoistaan jos pääsis
    eik' ollut toivoja ois!

Tuon auringon kullan kenpä vois kätkeä sydämeen ja itselleen olla outo kuin kaislat ja väike veen!

2.

Yliskamarissa.

Hiljaa, hiljaa, sydänparka! Vaikk'en liene liian arka, säikyn Suomen suviyötä, siin' on tenho, taika myötä; pelkään puita kukkivia, valkamia valoisia, punapurtta rannan alla, kauneutta kaikkialla.

Hiljaa! Enin säikyn noita posken nuoren purppuroita, impeyttä silmän syvän, hempeyttä huulen hyvän, tuota kaulan kaareutta, poven kummun kukkeutta, pelkään pettymystä uutta, ihmislemmen ihanuutta.

Venematka.

Tähdet yllä ja tähdet alla, veen yli valju kuudan; vierii äänetön pursi yössä, purressa miesi muudan.

    Metsät kaikki jo kellastuivat,
    talvi jo tulla taitaa,
    jättää ystävät yksiksensä,
    aatoksiinsa aitaa.

    Ihmiset hankihin hautautuvat,
    miettivät talvitöitään,
    tutkivat elonsa tarkoitusta,
    synkkiä sydän-öitään.

    Tuumivat, seulovat selviöitä,
    jäljelle jää vain hyvyys,
    ylle yöllinen taivaankansi,
    alle tähtinen syvyys.

Häipyvät taakse jo talojen lamput iltahan äärettömään; purskahtaa mies purressansa itkuhun äänettömään.

Eräs Kajaani-muisto.

Syystunnelma.

Paistaa kuuhut päältä Pöllyvaaran, kohu Ämmän, Koivukosken soi, valkeana takaa virranhaaran terhen kylmä tienoon auteroi, syksyn henkäys on maassa, puissa, metsä harva huokaa verkalleen, nurmi nukkuu talven haaveiluissa, talot häipyy yöhön yksikseen.

Nousee rintaan niinkuin kaiho kumma jotain kallista on mennyt pois! Elämäkö? Ei, on tuoni tumma… tää on harmajaa kuin hallaa ois. Haihtunut lie elon aika parhain, toivot, taistot, tuskat päättyneet; miesnä seison, mistä lähdin varhain, eessäin öisen synnyinseudun veet.

Lehti keltainenko lensi? Tuolla mua tahtovatko tervehtää tienoot, joissa onnen päivänpuolla elin rikkahinta elämää, missä lauloin elon ensi laulut, töitten suurten unta nähdä voin, hehkuin niinkuin hehkui luonnon taulut alla heinäkuisten aurinkoin.

    Nytkö muistelo vain mulla eessä,
    muistot siitä, mit' on takanain?
    Kiilto kylmä myöskin kyyneleessä?…
    Sammuneet on riehut rinnastain.
    Katson elämään kuin ruumislautaan:
    tähän asti, tästä eespäin ei!
    Tänne jään, ma tänne hankiin hautaan
    kaiken, minkä mielen murhe vei.

Siispä astua ma aion täällä, siks'kuin kumpu kaartuu kodoksein, katson kuuta Pöllyvaaran päällä, vierittelen virttä sydämein, muutun muuksi, olen mies jo toinen kuin mun tunsi veikot, tuttavat, armaskin tuo ainut… Ah, ma voinen uudistua niinkuin unelmat!

Ei, en mitään voi! Mun täytyy tänne jäädä sellaisna kuin saavuinkin, tuonen-tyynnä joka hermo, jänne, palaneena päin ja sydämin… Värisyttää! Täältä pois! Mun täytyy päästä maille päivän, laulun, työni Täällä järki hämyyn himmentäytyy, täällä alkaa taika Turjan yön.

1915.

Elämän koreus.

Kiinni riipun elämässä kaikin vaistoin, kaikin taistoin, vaikka kaikki tuskat tunsin, vaikka kaikki maljat maistoin.

    Tartun elon sorjan tukkaan,
    pidän kiinni enkä päästä,
    sääli muita en, en itse
    myöskään itseäin mä säästä.

    Kiitän joka tuokiosta,
    kiitän Sallimusta syvää,
    minkä elää vielä salli,
    minkä antoi pahaa, hyvää.

    Teen sen itsetietoisesti:
    rikon taikka kärsin, — kestän,
    noin ma pelon peikot torjun,
    noin ma kuolon kauhut estän.

    Tiedän, että sorrun, sentään —
    taikka kenties juuri siksi —
    elän suurta sunnuntaita,
    tunnen kaikki kaunihiksi.

    Kenties juuri siksi mulle
    taivaan tuliruskot palaa,
    etten eespäin enää toivo,
    etten taapäin enää halaa.

    Tässä seison enkä taida
    muuta: tällaiseksi loi mun
    aika, ijäisyys ja luonto
    suuri, joka elää soi mun.

    Pyydä anteheks en mitään,
    mitään en ma anteeks anna,
    olen niinkuin luonto itse,
    joka lausuu: kärsi, kanna!

    Harmetkohot hapset, menköön
    selkä poikki taakan alla,
    sentään elämää ma laulan,
    kiitän miellä kirkkahalla.

    Hyvät herrat, kauniit naiset,
    kyynelin ma täältä lähden,
    itken niinkuin syksyiltä
    peittyessä pohjantähden.

    Rakastan ma raivoon saakka
    tähteäni omaa tätä,
    elon joka ilmausta,
    Maata sydän-sykkivätä.

    Rakastajan lailla eroon
    kerran elämästä tästä:
    ikihyvästit kun heitän,
    vielä nautin elämästä.

    Pyhä, suuri Tuntematon,
    turhaan mulle huntus nostat,
    tiedän, että kuolen silloin,
    koska näkös mulle kostat.

    Siksi painan silmät kiinni,
    umpiluomin uskon sinuun,
    rinnoillesi pääni painan,
    tunnen, että uskot minuun.

    Ah, te kuolevaiset! Kuulkaa,
    nähkää onnellista kahta,
    jotka punapursin soutaa,
    joutaa pitkin Lemmenlahta!

    Kukat tuoksuu tuhtopuulla,
    tähkät täyteläiset häilyy,
    riemut rypäleinä tiukkuu,
    päivä alla, päällä päilyy.

    Miks en laulais, laikahtaisi,
    koska sopii sorja raiku
    siihen, mist' on miesten retki,
    missä naisten naurun kaiku?

    Rakas, pyhä, suuri Luonto,
    sulle soitan, sormet liitän,
    lumosit mun läsnä kerran,
    siitä miesnä nyt sun kiitän.

Sulle uskoton en olla taida enkä tahdo, — helmaas suutelen ja kuolen, vaivun valheesees ja kuvitelmaas.

24/1 1915.

Syyskylväjä.

    "Syys tullut on. Miks yhä kylvät, mies?
    Pian peltosi kattaa jo talven ies."

    — "Kylvän ma keväitä uusia varten,
    antaudun armoille kohtalotarten." —

    "Olet vanha jo, mennyt on kevääsi oma.
    Sun eikö jo maassa maata ois soma?"

    — "Kannan ma kuormani riemun ja huolen,
    siementä kylvän, sikskuni kuolen." —

    "Näin uskoen uutehen keväimeesi
    sa uskotko myös ylösnousemukseesi?"

    — "Tiedä en. Teen vain tehtävääni.
    Soi läpi sieluni ijäinen ääni." —

    "Mitä sulle siis virkkavi ääni tuo?
    Se kauhua kuolon vai lohtua luo?"

    — "Virkkaa: on valhetta vain moni verho.
    Totuus on kotelo, toukka ja perho!" —

1915.

Uudenvuoden mietteitä 1916.

Upposi onni aikoinaan synkkihin sydänvesiin vaiko astuikin alle maan, ei ole tullut esiin; upposi unelmat, laulutkin sydänsuruun syvään, jäi vain aatos ijäisin, usko ihmishyvään.

Voi en onnea toivottaa, toivotan siis vain rauhaa, vuotta suurta ja valoisaa, uskoa uutta, lauhaa, rauhaa muille ja itsellein, rauhaa maailmalle, ettei kylpien kyynelein, mentäis mullan alle.

Vaiko haudassa vasta tuo valkea vuosi koittaa, vuosi uus, joka rauhan suo, rakkaudella voittaa, vuosi kansojen, ihmisten, ihmis-ijäisyyden, tahto taivahan, tähtien, ääni äärettömyyden?

Ei! Sen täytyy jo täyttyä täällä maailmassa, toivotun todeksi näyttyä kuin sen näimme lassa. Lapsenko uskohon uudestaan? Lien jo tullut itse, koska aivoilla tunnen vaan, aattelen sydämitse.

Tähti.

Yksi etsi viisautta, toinen etsi rauhaa, kolmannenpa sydämessä veren kosket pauhaa, nuorin on hän tietäjistä, pyhyyteensä pyrkivistä.

Virkkaa vanhin viisas yössä "Vaikka vuodet painaa, onpa rinnanriemu, että viel' en ollut vainaa, koska Herra salli hetken, määräs tämän tähtiretken.

Tiedän, etten kotimaahan koskaan enää palaa, että täyttyy täällä kaikki, mitä mieli halaa, minkä vuoksi olin, elin, mitä mietin, tutkistelin.

Totuutta on monta mulla, enempiin ne jakoo, ajatukset aivojani niinkuin aurat vakoo, yhtä vain en tietä keksi: tulla yksinkertaiseksi."

    Huokaa toinen tietäjistä:
    "Tunnen, että palaan,
    vaan en tiedä: minne? mistä?
    Toki tuonne halaan,
    minne painui päivä ehtoon
    taivaanrannan palmulehtoon.

Poltto povessain on täällä, eikä ennen raukee kuin mun kerran pääni päällä kuolon kukka aukee, mielen murhe, tuska tunnon murtaa multa miehen kunnon.

Tiedän, etten maailmassa enää muuksi muutu, miesnä oon, mik' olin lassa, elämään en suutu, tahtoisin vain nähdä kerran rakkauden ja rauhan Herran."

Jatkaa kolmas jaksajista: "Koska teitä kuulen, heräjän kuin horroksista, päättyneen jo luulen, tämän pitkän tähtiretken, tulleen elon juhlahetken.

Autuaammat ootte mua: teitä vaivaa Henki, mua, maahan vangittua, valta ainehenki, kauneus ja kaiken kaiho, mitä kukkii luonnon laiho.

Sielustain en vielä riistä siemeniä vaiston, vaikka tiedän, että niistä varttuu vilja taiston, nuo kun voitan voimat elon, kukistan myös kuolon pelon."

Pysähtyi jo tähti pyhä, tietäjille näytti, mitä kukin etsi yhä, mikä mielen täytti, kaikui heille kaikkialta sopusoinnun suuren valta.

Heilimöivät henki, aine heille kerran yhteen, lauloi rinnan riemulaine siemenestä lyhteen, joka kelpas jumalille, mutta kasvoi ihmisille.

1916.

Kulkuset.

Muistan, kuinka lasna muinen taivon tähtiä tähysin, elon etsin arvoitusta tuoltapuolelta elämän.

Mitä löysin? Miettehiä raskasmielisen sydämen, autiutta ilman aavan, illan tummuvan tuloa, varjoja piteneviä, päiviä lyheneviä, kaiken kaunihin menoa, jähmetystä jään ikuisen.

En totuutta nimeksikänä, viisautta vähemmän vielä.

Kuuntelen nyt kulkusia, tiukuja elon iloisen, soipien, sorea-äänten, kyläteillä kiitävien.

Mitä löydän? Vaikka onkin lumi valkea kujilla, mennytkin minun kesäni, löydän kukkivan elämän, luonnon laajan, Luojan suuren, kuulen kaikkeuden sävelet, tunnen riemut ihmisrinnan, tuhat tuskaakin totista.

Päivä päivältä enemmän arvailen elämän arvat.

Enkä syrjässä alati istu, kuule ikkunasta, valjastan runonkin varsan, istun itse korjahani, annan tiukujen helistä, joulukulkusten kulista, käyn kera ilohon, ajan taloihin Tapanin kanssa.

1916.

Tuli ja rauta

Joulu Belgiassa.

He asuivat kaikessa rauhassaan, he raatoivat, tekivät työtä, tulet hehkuvat heidän tehtaistaan ylt'ympäri valkaisi yötä; he padoin sulkivat valtameren. Ken sulkee, ken sulkee nyt syyttömän veren, jota pellot poljetut huppeloi, mi huutaa, min huuto taivohon soi? Laps siellä nyt itkee taattoaan, emo miestänsä miekkavyötä.

Tääll' lepäävät arki-askaret, maa nauttivi joulurauhaa, kyläteillä kaikuvat kulkuset vain lapsuus-iloa lauhaa; siellä soi sota täydellä voimallansa, koko kansa on häädetty kodeistansa, ei rauhan, vaan kuolon enkeli yli talvisten tannerten kulkevi; siell' lepää myös arki-askaret, mut tykkien jylinä pauhaa.

Meille oikeutta, totuutta opetetaan ja ijäistä ihmisyyttä, miten miekkojen asia päällä maan on suojata syyttömyyttä; siellä itse on oikeus kattoa vailla, monet hoippuvat haudoilla haamujen lailla yli kumpujen käy kuin huokaus: ei koita kansojen vapautus! Siellä miekan oikeutta opetetaan, miten kansa kuolevi syyttä.

Ah, tähdet kaunihit, kirkkahat vilun pohjolan viitojen yllä, te Karman korkeat taivahat, sen näätte ja kuulette kyllä, väkivalta nyt riehuu, on ihmiset hullut, tää tähti, tää tahti on hulluksi tullut, te sinne kauneimmin kaartukaa, missä raunioina on rakkain maa; tänä yönä on tähdet kirkkaimmat polon Belgian kenttien yllä.

1914.

Europa 1915.

Sata vuotta sitten: Napoleon ja Metternich, Pyhä liitto, ei unhotu Waterloo, Wellington, ei Moskovan surmaniitto, ne painuivat maahan ja hurmeeseen, ne nousevat aikojen takaa kuin muistelot murheiden, vapauden, kuin kansojen vartio vakaa.

Ne sortui, ne soturit urheat, se kaatui, se vanha kaarti, mut raukesi pilvetkin raskahat, jotka Europan taivaan saarti, jos hukkuikin hankihin Grande armée, jos Vive l'Empereur ei soinut, jäi kansoille usko vapauteen, jota murtaa ei vuossata voinut.

Taas surmaa pauhaavat tykkien suut, rajat maiden ja kansojen siirtyy, nyt Kitchner, Shilinski, Joffre ja muut nimet Klion kirjahan piirtyy, taas kärsivät, kuolevat miljoonat, taas vaarass' on kansojen vapaus. Mitä eessä on? Vaiensi profeetat tää aikojen ankarin tapaus.

Koko Europa vaieten vartoo niin, vain miekoilla on puhevuoro, soi Ranskan virroilta Weikseliin nyt vuossadan jättikuoro, maat järkkyvät alla armeijain, sota soi meren yllä ja alla, ja päällä kirkkojen korkeain käy taistelo taivahalla.

Mut kansain on vapaus loukkaamaton! Miten vaihtuukin tappio, voitto, ijät kaiket taivahan kaarista on tuo kaikuva syyttävä soitto: Itävalta hyökkäsi Serbiaan, meni Saksa Belgian sotaan, on häpeä iskeä heikompaan, ken kaatuukin miekan otaan.

Valkeat hanget.

Valkeat hanget mustan maan, toitteko rauhan maailmaan?

— "Emme, me peitimme vain veret, rauniot, ruhjotut ruumiit, asunnot autiot."

Valkeat hanget mustan maan, teidät ken tänne kutsuikaan?

    — "Tulimme tuulien, tähtien teiltä,
    tuomahan valkeita viestejä heiltä."

              Kuinka kuuluvi
              viestinne?

— "Näe ja katso ja kuuntele!"

Ymmärrä teidän en kieltänne mykkää vaikka se tuhanten tuskia sykkää.

    — "Tulimme tuomahan unhoitusta,
    kaivannee sitä maailma musta."

              Liian on viestinne
              varhainen!

— "Varromme, siks kuin on hetki sen."

              Taidatte saada
              vartoa kauan,
              aika on myrskyn,
             aika on rauan.

    "Myrskyn ja rauan on tehtävä ratkaista,
    elon ijäisen kulkua katkaista."

             Voi suvi tulla
             ja talvi uus —

"Palaamme jälleen kuin ikuisuus."

1915.

Surma hiihti suota myöten…

(1915).

1.

Kimmelsi kiteet.

Kimmelsi kiteet, miekkoina iskivät mielipiteet, välkkyi aattehen ankara teräs, nukkuva nousi, hengetön heräs, kasvoivat kansat jo oikeutta kohti, kullakin Vapaus tähtenä hohti.

Niin silloin tulikin Surma.

Välkähti rauta, aukesi myös monen aattehen hauta, haihtuivat ilmahan tuulien tuvat, lempeät haaveet, kaunihit kuvat; taas oli taivas kirkas ja seijas, kuoleman henki vain kummuilla leijas

Kimmelsi kiteet.

2.

Ratsumies.

    — Minne riennät, ratsumies?
    "Kuolemahan kukaties."

    — Sinnekö niin kiire sulla?
    "Tahdon eellä muiden tulla."

    — Tuonelaanko tummaiseen?
    "Vievät voitonseppeleen!"

    — Tuonko riennät riemun tähden?
    "Seppelpäänä täältä lähden."

    — Vaan jos kaadut etkä voita?
    "Tahtoani kunnioita!"

    — Tahtoasi tuhkaks tulla?
    "Ei lie vaalin valta mulla."

    — Jos ei sulla, kellä sitten?
    "Tutki juoksut jumalitten!"

    — Tutkin poves pohjaan asti.
    "Sinne Luoja tiensä rasti."

    — Rakkaus on Luojan rata.
    "Oppinut en parempata."

3.

Äiti ja lapsi.

Tuli tuvan ovelle Surma.

Äkkäs äidin lapsinensa istumassa ikkunassa, viittas, nosti viikatteensa: "Lempeä lepo Manalan."

Liikahda ei äiti, lapsi.

Tutki Tuoni tarkempahan: kuolleet kumpikin olivat!

Tuumi tuota hetken, kaksi, jop' on muistui mielellensä hiihtäjätoveri toinen, Tauti, käyjä talviteiden.

    Paukahteli kiuas kylmä:
    "Nää ei Taudin tappamia."

    Tutki Tuoni tarkempahan:
    "Niinpä Nälkä ne näversi."

    Hanki haastoi ikkunalta:
    "Viel' oli kapea kakku."

Tutki Tuoni tarkempahan: näki reijän pienenpienen puhki äityen povesta, halki lapsen hartioista.

Jop' on tunsi tuttavansa, irvisti ikeniänsä:

"Sota, sorja veikkoseni, aina eelleni ehätät, kuljet tuulen teitä myöten, riennät sa ratoja myrskyn, isket inhat, isket vanhat, poiatkin emon povelta."

Läksi tuosta läylimielin saloa samoamahan, kentän poikki potkimahan, eilisen kahakan kentän.

4.

Pääkallot.

Jo hanki haihtuu, lähtee jää, pääkallot suosta irvistää, ne kysyy toinen toisiltaan: — "Mink' olet mies sa vieraan maan?"

    Ei tunne toinen toistansa,
    mut kaikki korjas kuolema,
    nyt kaikk' on samankaltaiset:
    — "Sua tunne en, mua tunne et."

    — "Ma sodin vuoksi synnyinmaan.
    — "Ma pyrin sankarkunniaan."
    — "Ma eestä ihmisyyden löin."
    — "Ma sotamiehen leipää söin."

    Suo sulaa, hanget haipuvat,
    pääkallot mutaan vaipuvat,
    vain poreet sieltä täältä käy,
    ei kohta heitä ketään näy.

5.

Nykyaikainen Ikarus.

Sain ma siivet aurinkoon, itse ilman herra oon, ukkoselta vaajat vienen, jumalaksi luotu lienen.

    Minkä tahdon, sen ma voin:
    päiden päällä salamoin,
    isken maihin ihmisien,
    katot särjen kaupunkien.

    Suitsen surmaa helmastain,
    tapan, ketä tahdon vain,
    aseellista, aseetonta —
    niitä jo ma niitin monta.

    Vuosisatain unelman,
    toivon pitkän toteutan,
    niinkuin lintu lennän, liidän,
    kimppuun ihmiskunnan kiidän.

Kunniaani laulakaa kaikki kansat, kaikki maa, kiitostani veisatkaatte, silloin tekin siivet saatte!

Eri tilaisuuksiin

Kotikansalleni.

Niin, sinne mun mieleni palaa, pois rannoille rakkahan Pohjanmaan, niin, siellä mun aatteeni kulkee, kuink' kaukana itse ma kuljenkaan; siell' äärillä virtojen vaahtoavain talot vilkkuvi koivujen takaa, siellä hehkun sain minä heimoltain, ja siellä mun maammoni makaa.

Niin jylhät siellä on korvet ja kodit on köyhät ja matalat vaan, mut kodeiss' on lämpimät liedet ja Jumalan pelkoa julistetaan; siellä muistoja aikojen menneiden isät harmajat haastavi illoin, ja poikasten veret poskillen niitä kuullessa kohoo silloin.

Isät harmajat muistoja haastaa, mut pohjolan valta on vastaisuus, ja isien intoa kuullen näin vaieten vannovi polvi uus: "Se maa, joka huovien hurmeet joi, kun Suomessa aik' oli ankee, joka johtajat toi, sotatorvi kun soi, pian meille, meille se lankee.

Pian meitä se taistohon kutsuu. Isänperinnöt vaatii, ne velvoittaa, ja sen ei velk' ole pienin, kelle kerran on kuuluva Pohjanmaa. Mut äärestä äärehen kyntäen sen me pelloksi, puistoksi luomme, joka torpallen, tiet tietojen, joka rintahan riemun tuomme."

Näin vaieten vannovat nuoret. Mut illalla honkia Pohjanmaan kun kuuntelet vaarojen alla, ne kuiskivat hiljaa ja vakaisaan: "Niin oikein, nuoret, kun vanhojen tavan tuon te muistatte vainen, koko Suomea ken kynti parhaiten, oli parhain se pohjalainen."

1897.

Henrik Ibsen

20/3 1828 — 20/3 1898.

Aina kun häntä ma aattelen, niin aattelen suurta vuorta, min huippu on lunta ja jäätä vaan, mut juuri nurmea nuorta.

    Ja vuori hän onkin, hän sankari on
    ja niitä on Norjassa monta —
    mut yhtään ei niin ylpeää,
    niin vankkaa, vaappumatonta.

    Hän seisovi niinkuin Dovrefjeld
    ja katsovi kääpiö-aikaa,
    ja kansa kertovi kammoksuin,
    että vuoressa siinä on taikaa.

    Se tunturi heimoa hiisien on,
    on jättien juurta ja helmaa,
    se kutsuvi Alppeja kummikseen
    ja serkukseen Sulitelmaa.

    Ei aina se vanha Dovrefjeld
    ole ollut jäätä ja lunta.
    Sen sydän on ollut nuori ja hellä,
    on sykkinyt suurta unta.

    Se tahtonut nousta on taivaaseen,
    mut pilvihin tuskin pääsi,
    kun Luoja jo rohkean rankaisi
    ja lämpimän lumeksi sääsi.

    Nyt lumessa seisovi Dovren ukko,
    on seisonut vuosia monta,
    niin pitkää, kylmää ja kaameaa,
    niin yöllistä, ilotonta.

    Älä astu veikaten vuoren luo,
    kun aika on ankara tällä,
    se puhuvi vaan lumivyöryillä
    ja ukkosen jylinällä.

    Mut välistä, laaksossa lauletaan,
    kun ilta himmeä lankee,
    niin tuolla vanhassa vuoressa
    käy kuiske niin kumma ja ankee.

    Ja on kuin lapset ne laulaisi,
    suvituulet tuutisi viljaa,
    ja on kuin liikkuisi Dovrefjeld —
    taas sitten kaikki on hiljaa.

Ja kansa se laulavi lauluaan ja laulu on laakson kukka. Mut lumessa seisovi Dovrefjeld ja lumessa Dovren on tukka.

Tiedon tultua Z. Topeliuksen kuolemasta.

Läksi lintu kotivaaran alta, koivu kaatui lahden rantamalta, jonka alla torpan lapset leikki, jota kuuli Maija, Liisa, Heikki.

    Lintu lauloi kaukomaailmasta,
    koivu kuiski kultataivahasta,
    töllit avartui ja kuvat kulki,
    sydän nuori kaikki sisääns' sulki.

    Ken nyt laulaa töllin lapsosille,
    ken nyt kuiskii salon kuuleville?
    Vaan jos koivu kaatui, lintu lähti,
    elää koivun päällä koiton tähti.

Elää ehtootähti armahainen, tähti ihmisyyden ihanainen, tähti ihanteiden, innostuksen — elää tahti Zachris Topeliuksen.

1898.

Hymni Z. Topeliuksen haudalla.

Nukkuos alla kukkaisen kunnahan, nukkuos niinkuin helmassa äidin armaan. Helppo on maata päivätyön tehneen; rauha on palkka raatajan parhain.

Kuolema kulkee, kaatuvi kukka, puu. Kansansa helmaan kaatuvi kansan urho. Nukkuos jälkeen päivätyön pitkän, nukkuos, lämmin on helma Suomen.

1898.

Pellervon laulu.

    Maa on mainio meill', elo elpynyt ympäri maata,
    tehtahat jyskyen käy, pieneksi pirstou puu.
    Korskuvi rautaiset orhit ja kaupungit uljahat kasvaa.
    Kuulkatte kuitenkin oi, Maa-emo haastavi näin:
    "Aatran, aatran on valta ja pellossa Suomen on ponsi!
    Maita ken kyntämähän? Kauan jo kaivattu on."

    Terve, tervepä siis, sinä Pellervo, peltojen poika,
    ken tuhatvoimilla käyt turvetta kääntämähän.
    Kylväös siementä maahan ja siementä kansani mieleen:
    Pois raja-riitaisuus! Hengen on vainto yks.
    Toimi kuin mielevä mies, käy kauppaa yhteisin voimin.
    Auta itseäs, niin Herrakin auttajas on.

1899.

Nuorten kiitos Ida Aalbergille.

On monta kansan neuvojaa ja monta maassa Jumalaa ne julistaa. Mut yks on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas matala: Se laajenna! Ja yksi vaan on urhon työ, kun häntä uhkaa peikot yön: Ne maahan lyö!

On monta rinnan riemua ja monta mielen murhetta ja pettymystä pelkkää. Mut yks on juhla nuorten, oi, kun sotalaulut maassa soi, kun pitkin linjaa salamoi ja hengen miekat helkkää.

Ja moni suihki säilä jous, ja monta miekkaa maassa nous ja monta urhon rintaa. Mut yksi nousi nainen vaan, mi säilän tempas huotrastaan, min maine kulki kautta maan ja piirsi merten pintaa.

Yks vaan on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas, matala: Se laajenna! Ja yks on Ida Aalberg vaan, mi monta rintaa laajentaa ja suureks saa. Ja siksi suusta monien nyt kuule kiitos yhteinen, tää toivo sataintuhanten: Hän kauan eläköön!

1899.

Kun saapuu Herra Zebaoth

    Kun saapuu Herra Zebaoth,
    maan kruunut, vallat vaviskoot,
    Hän oikeuden Herra on
    ja kantaa kalpaa tuomion.

    On maassa paljon murhetta.
    O, kuule kansas huutoa!
    Sun sanahas me luotamme,
    ei koskaan, koskaan järky se.

    Äl' itke, kansa onneton!
    Sun rukoukses kuultu on.
    Jo Herran miekka välkähtää
    ja päättyy tuskan päivät nää.

1899.

Hymni.

Nouskaa aatteet murheiden alta Luojan luokse niinkuin nousee usmat yöni Kummut, maat kaikki itkee, huokaa niinipuu, maamies käy surren pitkin pellonpiennartaan. Anna, Herra, armosi paistaa! Taivahalla kaaret kauniit kimmeltää.

Eero Erkko.

Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit, nous taistelon lainehet korkealle, mut et sinä sortunut aaltojen alle, vaan kuohuissa seisoit ja kasvoit ja kartuit.

    Tuli tyyni, — ja moni, jot'ei murtanut myrsky,
    nyt sortui tyynessä, veltossa veessä,
    mut ain oli Erkko joukkonsa eessä,
    oli aurinko mailla tai hyökäsi hyrsky.

    Näin seisoi hän kohta jo kymmenen vuotta.
    Nyt kaatunut on hän. Ken hänet kaasi?
    Sa ääneti seisot. On vastaus suotta.
    Sun puolestas vastaa kansas ja maasi.

1900.

Proloogi

Tampereen teatterin avajaisiin 8 p. syysk. 1904.

Aatra, käyvä kynnökselle, lippu, luotu liehumaan, pyhä viiri, pystytetty sydämehen Hämeenmaan, lyylilehto laulun laajan, sanan soipa pyhäkkö, taimi taiteen suomalaisen, Suomen nuorin näyttämö!

    Näin ma tähden lentäväksi, lensi suoraan sydämeen,
    käen kuulin kukkuvaksi yli syksyn synkän veen,
    tunsin posken tulta saavan, poven käyvän kukkasiin, —
    tiesin tuosta: taitehelle, jumaloille juhlittiin.

    Suur' on taiteen valtakunta, mahtuu sinne maailmat,
    mahtuu nuoret, mahtuu vanhat, mahtuu köyhät, rikkahat,
    mahtuu kaikki onnen osat, riemu, murhe, kevät, syys,
    yksi vaan ei sinne sovi: sydän ahdas, itsekkyys.

    Tasa-arvoisuus on täällä! Jumaluutta palvellaan.
    Aatos pienin, salaisinkin tuodaan julki, tuomitaan,
    tutkitahan töiden synnyt, syytkin: voiton seppelen
    saa, ken ollut elämässä enimmän on ihminen.

    Onpa vakaa taiteen valta, on sen säädöt ankarat:
    ihmiskunnan parhaat henget tuomareina istuvat,
    auki sydänten on laki, vakavanha, aina uus,
    toinen todistaja aika, toinen — iankaikkisuus.

    Eessä taiteen jumaloiden niinpä nöyrry, ihminen
    Astu taiteen taikapiiriin niinkuin Herran huoneesen!
    Näyttämö on pyhä paikka, kieli sen on kalleus,
    sana, kansan omatunto, ajan hengen heijastus.

    Kaitse, kaitse kalleuttas, Suomen nuorin näyttämö!
    Laiminlöisit laulun kielen, vihastuisi Väinämö.
    Vaali isän, äidin kieltä, että orpo suojan sais,
    ettei itkis ihanainen, ettei kaunis karkkoais.

    Taitehessa kansa laatii ihanteensa ikilait,
    taitehessa kansa puhuu, kun on ihmiskielet vait,
    taitehessa kansa tuntee kauneimpansa päällä maan,
    taitehessa kansa elää, kukkii vielä kuoltuaan.

Salome.

Aino Acktelle omistettu.

Salome, sa hurmasit meidät sotakirkkailla soinnuillas, Salome, sa surmasit meidät punahuulillas, hunnuillas; kun kauneus, luonto ja taide noin yhtyvät liittohon, profeetat on vaarassa silloin, moni valtias voimaton.

Joka liikkeesi jousena taipui, joka äänesi tiukuna soi, joka askelees oli laulu, joka elkesi kuvia loi. Kävi katsomon halki kuin henkäys lie unta tää armasta vaan, hän Suomesta Europan loihti, vei Suomen hän Europaan!

1910.

Savonlinnan laulu.

Juhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4—6.7.1913.

Oli kerran — ah, mene mielestäin se milloinkaan ei ehtoo — näyn näin minä näillä silmilläin, kun katselin rannan lehtoon.

    Tuli rantahan morsian seppelpää —
    oli salmi ja salmessa saari —
    suvi-illan ilmahan istahti tää
    kuin korkean taivaan kaari.

    Hän lauloi laulun kummallisen —
    mene milloinkaan ei ehtoo —
    Hän lauloi: "Vei vesi kaunehen,
    sitä kaivaten kuljin ma lehtoon.

    Sitä säilytin kerran ma sydämelläin —
    oli saari ja saaressa linna —
    minä elämän onnesta orvoksi jäin,
    en löydä ma riemua rinnan.

    Minä luulen, se oli minun vapautein
    suru milloinkaan ei suistu —
    mull' ei ole aamua, iltaa ei,
    jona ei se mielehen muistu.

    Näät kun olin nuori ja onnellinen —
    mene milloinkaan ei ehtoo —
    oli vapaus solkeni sorjin, sen
    minä hukkasin rannan lehtoon.

    Tai aaltojen alle se pudonnut lie —
    oli salmi ja salmessa saari —
    monen ritarin sinne on löytynyt tie,
    ei löytynyt onneni kaari.

    Nyt istun ma iltani ikävissäin —
    oli linna ja linnassa impi —
    mut muistelen: ennen sydämelläin
    koru kiilteli kaunihimpi.

    Olen surrut vuossadat itseksein —
    tule milloinkaan ei huomen —
    mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
    olen sentään Onnetar Suomen.

    Mut tiedän, jos solkeni löytäisin sen —
    mene milloinkaan ei ehtoo —
    taas olisin nuori ja onnellinen,
    en kulkisi kuoleman lehtoon.

    Näät ympäri minua kaartuvi yö —
    oli linna ja linnassa vahdit —
    ja siksi mun syömeni synkästi lyö,
    kun raikuvat rattoisat tahdit.

    Tämä hyvää on, tämä kaunista on —
    tule milloinkaan ei huomen —
    olen sentään ma ijäti onneton,
    jos löydy ei vapaus Suomen.

    Ei aaltojen alle se jäädä saa —
    oli linna ja linnassa impi —
    jos unhoitan sen, mua muistuttakaa:
    olis taistelo kaunihimpi!

    Olis taistelo edestä vapauden —
    oli saari ja saaressa linna —
    minä voisin sen, minä voittaisin sen,
    jos saisin ma rauhaa rinnan.

    Jos löytäisin lepoa itsellein —
    tule milloinkaan ei huomen —
    mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
    mua painaa kohtalo Suomen.

    Jos saavuta en minä vapauttain —
    suru milloinkaan ei suistu —
    surun sävelet raikuvat rinnastain,
    ei aurinko mielehen muistu.

    Olen kuitenkin kuoleva ihminen —
    mene milloinkaan ei ehtoo —
    oli vapaus solkeni sorjin, sen
    minä hukkasin linnan lehtoon.

    Tai aaltojen alle se vaipunut lie —
    oli salmi ja salmessa saari —
    valon vaeltajien nyt sinne on tie,
    mut missä on onneni kaari?

    Yhä huokailen, onneton, orjuuttain
    oli linna ja linnassa impi —
    jos huolisi joku mun huoliain,
    sois kantelo kaunihimpi."

    Hän lauloi näin, hän näkyi näin —
    oli saari ja saaressa linna —
    hän elämän onnesta orvoksi jäi,
    oli laulu hän Suomen rinnan.

Hän suloinen, hän suruinen, hän ijäti itketty, ainoo, jota uneksin ain, jota unohda en, min muisto mun mieltäni vainoo.

Vapaus!

Oikeuden marttyyreille omistettu.

Jos on suurta tehty missä sit' on tehty sydämissä, kautta tarmon, kautta kunnon, hyvän kautta omantunnon; siell' on Suomen juuret meillä, jotka kestää elon teillä, kestää, vaikk' on vaara vakaa, kuuluu vuosisatain takaa.

Terve teille, Suomen suuret, joill' on synnyinmaassa juuret, syvät niinkuin Suomen puilla, syvemmät kuin meillä muilla! Kuka enin kärsi, vasta häll' on tieto maailmasta, tunto isänmaankin oman, armahan ja onnettoman. suurta tehty missä,

Vapaus, sana meille soipa, Väinön virsi kaikkivoipa, kauas kuulu, kauas kaiu, Suomen rantamilla raiu! Vapaus, teille vankilasta, muille kerran koituu vasta, mutta elää vapaa henki halki Suomen surujenki.

1914.

Proloogi

Suomen Näyttelijäliiton yhteisnäytäntöön 7.4.1914.

Monet kulkee mielikuvat sielussain, ei unhottuvat, kun ma muistan kultahetket, kaikki kauniit hengen retket, jotka meille muille soitte, elämän kun aateloitte, teitte ihmisistä taulut, kaiutitte kauniit laulut kuulla yksinäisen mielen, riemuita myös kotikielen.

Silloin oli onni elää!

Nyt vain kaihon kannel helää; vaan ei taide kuole sentään, vaikka elon hetket lentää, vaikka murtuu mielikuvat, pilvilinnat, tuulentuvat, vaikka meidät jättäis aika, silti elää taiteen taika, elää parhain, minkä teimme, ilo nuoruus-ihanteimme.

Herää sukupolvet uudet, vaikenevat vastaisuudet suomalaisen hengen lennon, myöskin taitehemme hennon; olkoon heille helpompata käydä tämän työmme rata, syödä leipä leveämpi, kantaa kuorma keveämpi.

Mitä vielä virkkaa voisin?

Taitehesta tarinoisin, siitä, jok' on sydämissä, miljoonissa ihmisissä.

Mitä auttais neron aivot, ellei oisi kultakaivot täällä, tuolla, kaikkialla, joka kylmän kuoren alla? Sinne, kumppanit, me käymme, viemme virret, sinne näymme, ihmisien uskoon uuteen, ijäisehen hiljaisuuteen.

Mik' on nykyhetken usko? Aamun vaiko illan rusko punertavi päämme päällä? Tuot' ei tohdi virkkaa täällä. Mutta vaikka pimeneiskin yö ja toivot totuus veiskin, oomme sentään ihmisiä, tuntevia, miettiviä, emme luopua voi koskaan unten-onnestamme, joskaan toteutuis ei toivehemme, vaikka särkyis sydämemme.

Väinölän väki.

Kantaatti. (1913).

1.

Lemmenlaulu.

Lemmen aamu, rauhan huomen! Katso, juhlii luonto laaja, tunne, tuoksuu kukka tuomen, kuule, laulaa lehto taaja! Meidän aamu, meidän huomen! Ennen häät on ortten alla, kuin tuo kuihtuu kukka tuomen, puuntuu puolat kankahalla.

Onnen aamu, armas huomen, tuoksuu rinnan nuoren terttu, katso, juhlii luonto Suomen, laulaa lemmen leppäkerttu! Meidän hetki, meidän kevät! Ennen voittaa kuolo kesän kuin nää kihlat himmenevät, jäähtyy liesi meidän pesän.

2.

Yksinlaulu.

    Meni sulho metsälle,
          veikko vieri kalaan,
    kauempana taaton kaski
          kunnahalla palaa.
    Minne, ah, mennen,
          mennen, polo morsian,
    niin lietomieli ennen?

    Äidillä on askareensa,
          siskosilla ilveet,
    mulla mielet vaihtuvat
          kuin lehdon vienot viiveet.
    Luulen, ah, luulen,
          menen karjan paimenehen,
    kuusten virttä kuulen.

3.

Vaimojen valituslaulu.

Voi meitä, voi! Tuossa taaton, tuossa veljen verta hanki joi.

Voi meitä orpoja, voi meitä kurjia, voi vihan päiviä, päättömiä, hurjia!

    Kolme kertaa poltettihin,
    kolme kertaa nousi
    tuhkastansa taaton pirtti,
    joikui kirves, jousi.

    Voi meitä, voi meitä!
    Talvioilta lankee,
    kiihtyy pohjan pakkanen,
    on eessä kuolo ankee.

    Voi, tuolla jo tulevat taas!
    Uusi kurjuus!
    Kuoloakin ankaramp' on
    orjuus, on orjuus!

Voi meitä, voi teitä kotilemmen, kotilieden koidon ryöväreitä!

4.

Miesten kostolaulu.

Tämä kerta teidän kerta, ensi kerta meidän, tämä kerta meidän verta, ensi kerta teidän! Poltitte nyt meiltä tuvat, poltamme me teiltä, vaikka haavat arvettuvat, armoa ei meiltä! Tämä kerta teille voitto, ensi kerta meille, nousee punasurman koitto kodeistanne teille! Veitte meiltä immet, vaimot, viemme vielä teiltä, hiihtää koston urhot aimot kohta teille meiltä!

5.

Lasten laulu.

    Talven pitkän ahkerasti luimme,
    nyt me niemen kainalossa uimme,
    sitten kirjat kiirehesti loukkoon,
    itse varsain, vasikoitten joukkoon,
          koska kevät on,
          elo huoleton,
          päiväkulta paistaa,
          kesämarjat maistaa.

    Talven pitkän ahkerasti luimme,
    nyt me yhtä uutterasti uimme,
    piehtaroimme, pyytelemme kalaa,
    myyröstämme niinkuin myyrät salaa,
          koska kevät on,
          huomen huoleton,
          kesä tulla taitaa,
          vaikka ilman paitaa!

6.

Peltolaulu.

    Kaitse, Luoja, köyhän karja,
        kaitse köyhän siemen,
    että kauan kukoistaisi
        väki Väinön niemen;
    jos et suone tyyntä säätä,
        suonet tuulta lauhaa,
    ettei sota, rutto, halla
        raasta Suomen rauhaa;
    meille, meidän lapsillemme
        rauhan askar anna,
    ettei tänne maailmalta
        vihan viestit kanna;
    tämän maan me varjellehet
        oomme vainon alta,
    tääll' on ahot autuaiden,
        valoisien valta.

    Kuin on rakas, rauhallinen
          toimemme ja työmme,
    olkoon tyynet, onnelliset
          päivämme ja yömme;
    kuin me teemme toukojamme
          hartahasti, hiljaa,
    heiliköhön sydämemme
          hengen kultaviljaa;
    kuin on soinut Väinön soitto
          riemuhun ja vaivaan,
    kantakoon se kiitostamme
          korkeuteen nyt taivaan;
    tämän maan me varjellehet
          oomme vainon alta,
    olkoon täällä onnen lehto,
          valoisien valta.

7.

Kaiken kansan laulu.

Vaarass' on taattojen tanner, vaarassa maammojen manner, onni ja vapaus maan!

    Raikuvat tornista torvet,
    vastaavat Väinölän korvet:
    Suomea suojelemaan!

    Vaarassa on kotikieli,
    on laki oikeamieli,
    on isä, äiti ja laps!

    Katso, jo rientävät uuteen
    kaikk' asevelvollisuuteen,
    vanhuskin harmajahaps.

    Vaarassa on suku Suomen!
    Koita ei konsana huomen,
    voiton jos saa vihamies.

    Vartion hetki on lyönyt,
    vaikea eessä on työ nyt,
    tiedätkö paikkas ja ties?

    Vaarass' on valtion pylväät,
    toivomme, muistomme ylväät,
    viljelys vanhempien!

    Haihtuvi haavekin orjain.
    Maailma on oma sorjain,
    valpasten, vapaiden!

Tervehdys Shakespearen kotimaahan.

Erääseen englantilaiseen muistojulkaisuun 23.IV.1916.

Astuivat jumalat kerran tykö ihmistyttärien, siittivät sukua suurta: henki Hellahan yleni.

    Tunnen toisetkin urohot,
    kuvat kullan-kangastuvat
    kautta maailman sydämen:
    Shakespearen sekeiset hahmot.

Kolmannet kohoamassa vasta on korvesta Kalevan, täten teitä tervehtävät: elä Englanti iloinen!

Astuvat saloilta Pohjan Lappi kaikki lauluinensa, Viron kansa virsinensä, Karjala sävelinensä, kaikuvat kerällä Suomen muistoa metisen miehen, sadun sankarin väkevän, velhon kaikki-katsehisen, min mieli tulena tuiski, henki laajana lepäsi kuin päivä merien päällä, yö yllä inehmonlasten.

Vaikk' ei kaiku kauas kuulu, kannel heimon kahlehditun, soi kera vapaiden kerran!

Suomen sävel.

Abraham Ojanperän muistolle omistettu.

Päivän poiat, laulun lapset, heimo henkien ijäisten, tuskin muisti muinaistansa.

Kansa kantelon pyhäisen ihaili, imehti noita rikkahien rihkamia, kauppasaksojen kaluja, verkoja Venäjän, Ruotsin, jumalia Juutinrauman.

Kuitenkin joka sydämen kautta kulki tieto tumma, soi sävel alinomainen: "Emme liene eilisiä, liemme suurtakin sukua, kansoa valon väkevän, tuutimata vuostuhanten; oli meillä onni kerran, aika auringon sävelten, sukukilpi kirkkahampi, sukukannel kaikuvampi."

Astuivat alas urohot, nuo suuret Kalevan sulhot, neuvotonta neuvomahan, orpoa opettamahan.

Ja se nousi Suomen päivä, nousi kullaisna keränä, ja se kaikui Väinön kannel kuin koski keväisnä yönä, keväthonkien humina; ja se huomas heimo Suomen, muisti itsensä ijäisen, entisen elonsa tiedon, armahan ja aurinkoisen: lujin on lempi luottehista, laulu lahjoista elämän, elo Luojan antimista.

Kirkastui jo kansan kilpi.

1916

Heleä heimo.

Suomen Kansallismuseon avajaisten johdotta 30.I.1917.

    Astuvat heleän heimon urhot,
          entis-yöstä esiin,
    tulevat taatot tapparoineen,
          maammot värttinöineen,
    tyttäretkin töineen,
          lapset päivänlaskun, jotka
    sortui sotakesiin.

    Kulkee ylitse kuolon virran
          kansaa uutta, kummaa,
    hämäräistä, himmeäistä
          kohti kuolon rantaa,
    antimensa antaa,
          kääntyy taasen takaisin
    pois porraspuuta tummaa.

    Ah, te laskevan päivän lapset!
          Ettehän enää haihdu,
    ettehän enää menne meiltä
          Tuonen tuollepuolen,
    taakse huomishuolen?
          Eikö jo kerran kansan yökin
    valkeudeksi vaihdu?

    Eivät vainajat vastaa mitään.
          On kuin kimmeltäisi
    hymy siellä, toinen täällä,
          peittyy Tuonen lehtoon
    himmetessä ehtoon;
          mutta on kuin valojuova
    jälkehensä jäisi.

Conceptio artis.

"Pohjalaisten Kirjallisuuskerhon" ensimmäiseen vuosijuhlaan 9.2.1917.

Niinkuin rientelevät kuohut virtojen maan koskin kymmenin kohti kaukaista, siintelevää ikimerta, tahto taitajan käy kautta myrskyn ja yön, kunnes aamuinen aatos muotonsa kirkkahan löytävi kerta; sydänlähteistä tullen korven voimaa se kantaa, järjen järvien päällä päivän päilyä antaa, kunnes äärettömyydet yllä kaartuvat aavat, aallot aatteen ja tunteen siinnon taivaisen saavat — mutta kirkkainkin taide kätkevi taitajan ain sydän verta.

Niinkuin karkelevat Pohjan kummuilla nuo ruskot aamun ja illan, päärmeillä valkean yön punakelta, yllä taitajan työn tuska, hekkuma on, sopusointunsa vasta saavat ne suurelta rakkaudelta; vuorten, laaksojen poikki hunnut kuultavat häilyy, Isis koskematonna, ikiverhottu, säilyy, koura taitajan kohoo, taasen raskaana raukee: Isis armoton, milloin mulle kauneutes aukee? — Isis ilkkuvi hälle vaaran jo viidennen harjantehelta.

Niinkuin hiljenevät äänet luonnon, kun saa Turjan rannoille raisun pakkasen, talven ja yön ikivalta, tahto taitajan myös tuiki tyyntyvi, kun viestit tähtein hän kuulee taivaalta kylmänä kaareutuvalta; hänen tarmonsa talttuu, hänen myrskynsä suistuu, päivät lapsuuden lauhat hälle mielehen muistuu, niinkuin taivalten takaa hänen laulunsa helää, siinä autius, tuska, tunto tyhjyyden elää — Hän yksin on! Eikä armoa saa hän ylhäältä, ei matalalta,

Eräs Pantheon.

Akseli Gallen-Kallela. 26.IV.1915.

Karjalan, Ruoveden ruhtinas! Singota Sun oli tehtäväs, liekkejä lingota, rauhan et raataja, vaan sodan heittäjä, myrskyjen Kullervo, myrkkyjen keittäjä!

    Europan, Afrikan emiiri! Vallata
    maat monet, taidetta huonoa tallata
    työs oli: kun sotavankkuris vyörivat,
    päällänsä mustat ja valkeat pyörivät

Herttua hengen ja ainehen! Taulumme, templimme, patsaamme, soittomme, laulumme kaikki nyt sinulle kantavat veroa: On osa niissä sun henkesi neroa.

Pekka Halonen.

21.IX.1915.

Syyspäivän tasaus: yhtä pitkät piirtyy nyt vanat valkeuden ja pimeyden, Neitseestä Vaakaan päivänkehrä siirtyy, kuu täyttyy, kypsyy unet tähtien.

    Ja suurta suutelemaan morsiantaan,
    yön vallatarta, Jupiter nyt käy,
    ja taivaan korkeudesta taivaan rantaan
    häät pyhät häilyy, luonto terhentäy.

    Tyventyy tyrskyt maailmankin, hartaat
    vain hiljaisuuden sopusoinnut soi,
    syventyy sydän, kuultaa kuolon partaat,
    jumalat juhlii, kansa karkeloi.

    Syyspäivän tasaus: metsät kirjavoituu,
    maa merta, taivas maata heijastaa,
    maan kaiken ylle kauneus puhdas koituu,
    ijäisyys ihmissielut seijastaa.

Soi kuolemattomien kuoro, missä yö, päivä yhtä pitkän määrän sai, elämä kaartui värein välkkehissä; Halosen päivä! Taiteen sunnuntai!

Jean Sibelius.

8.XII.1915. Dityrambi.

Varrella Sääksmäen vienojen vesien, hohteessa menneiden, kauniiden kesien, vuorella pyhällä miettivi mies, silmässä säkene, rinnassa lies.

Kesä-yö ympäri terhentä seuloo, taivahan neiet huntuja neuloo, sinipuna-huntuja, valkeita vaatteita, tummia tuntuja, maailman-aatteita muinahisuudesta, aamusta uudesta; kuiskivat korvaan miettivän miehen, loihtivat, laulavat sankarin tiehen kukkia, kumpuja houkuttavaisia, untenkin umpuja, kauniita naisia, suvi-yön lempeä, liljojen hempeä; soittavat säveltä toistenkin virsien, soittoa pohjolan hallojen, kirsien, talvien taikaa, revontuli-aikaa, vaaroja, taistoja, surmankin vaistoja valkeuden miekkoja, Tuonelan hiekkoja, maineita turhia, sielujen murhia, ilkeyttä tuhmaa, jättien uhmaa; näyttävät elämän kaaret ja pielet, maailman menon ja ihmisten mielet.

Salama silmästä sankarin lentää, kauas ja kauemmas henkensä entää, honkien huminat, heimojen laulut, luonnon ja elämän kirjavat taulut taipuvat yhteen yksilön mielessä, kaikuvat uudessa, oudossa kielessä, helkkyvät ijäistä ihmettä monta, kuultavat kauneutta ainehetonta.

Maailma kuulee; hulluksi luulee miehen, mi miettien valtoja viettien kaikessa katsoo vertausta vaan, jättää jo suuren, kukkivan maan, sentään ei seppeltä kulmiltaan.

"Minne on ties?" monet äänet ne raikuu. "Käänny jo, mies!" monet kansatkin kaikuu. "Et mene ees päin, taapäin sa kuljet, onnesi, maineesi tiet, ovet suljet, suurt' olet tehnyt, suuri sa lienet, kunnias kuulun nyt hautahan vienet!"

Saavuta äänet ei etsijän korvaa, sointuja uusia sielunsa sorvaa, lauluja armaita auringon lasten, kukkia, kulmilla autuuden kaste, soivat kuin heleät, hohtavat kellot, kuultaa kuin nukkuvat nurmet ja pellot läikkyvät lähteet, hiljaiset hirvet, taivahan kullassa lehdot ja virvet, sinipuna-hunnut, tummemmat tunnut, valkeat vaatteet, taivahan-aatteet.

Kesää yö ympäri terhentä seuloo, Kohtalon neiet kangasta neuloo kanteloniekan, mi vuorella kerran sai pyhän miekan armosta Herran, toi tulen taivaalta ihmisten tupiin, uskonut, luottanut muiden ei lupiin, soitti kuin soi hälle taivahan kaaret, kotimaan luonto, sen salmet ja saaret, mut enin itsensä luontoa kysyi, yhtenä, ehjänä, pyhänä pysyi.

Sankari Sääksmäen vienojen vesien, mestari menneiden, kauniiden kesien, muinahisuuden, Suomenkin uuden!

Ville Vallgren.

15.XII.1915.

Niin, Ville Vallgrén! Aatoksemme lentää nyt päiviin, joita tuskin muistat sa. Elämä vierii, elonhetket entää, mut sama lienet ollut poikana. Sinä ikuinen poika ja laps, vaikk' oletkin valkeahaps.

Hän meist' on ehjin! Hänen poskiltansa punertaa aina uusi päivän koi, hän itse on kuin suuri Suomen kansa, maineensa vaikka yli maiden soi, hän meistä on suomalaisin, myös maailmankansalaisin.

Hän meist' on sitkein! Tuota nähkää selkää, tuon päätä, tukkaa, vartta vantteraa, näette miehen, jok' ei mitään pelkää, mi sinuttelee vaikka s—naa; hän itse on lämmin ja hyvä, hänen taiteensa suuri ja syvä.

Mut enin häntä katsokaa, kun suuttuu hän eestä taiteen oman, muidenkin, hän hurjistuu, hän muodoltansa muuttuu, hän lietsoo kaikki tuleen, liekkihin, jos vastustaa joku, lyö sen maahan ja silmin jo syö.

On hällä huumoria — niinkuin meillä — mut enempääkin: tulisielu myös. Se liikkuu suuren taiteen valtateillä, maa toinen tunnusti jo toimes, työs, maa suuri ja mahtava, min jätit saapuessas kotihin.

    Rakensi Ranska jo sun voittokaares,
    Parisin tähdet loisti taivollais,
    kuin Robinson sa itse asuit saares,
    He ollut sullai omat Perjantais,
    me tiedämme vain, että tulit,
    taas maan tämän lapseksi sulit.

Ja siksi silmääni nyt kiertyy vesi, kun sinut piirrän sinne maailmaan, sun poikasydämines, porsainesi Boulognen metsän tietä kulkemaan, näen siellä ma sun, näen täällä, sama aurinko aina pääs päällä.

Me keskipolven miehet: meille suotu ei Suomi enää yhtä ehjä, uus, on monet meille ristiriidat luotu ja mielten, miesten sekasortoisuus, mut heidän on taiteessa sulo kuin kevään ja kukkien tulo.

Niin, Ville Vallgrén! Mitä täyttänetkin, sun kauttas kaikki yhteen kuulumme. Sa mitä näytteletkin, näyttänetkin, on sentään aina loppusumma se: Ken kansoille kauneuden toi, hän maastamme maailman loi!

Kasimir Leino.

17.IX.1916.

Alas astuvat immet taivaan joskus ihmisten lasten vaivaan, suovat lohtua, unhoitusta sinne, missä on mieli musta, polku yöllisin, yksinäisin, talvi ankarin, tanner jäisin.

Laulaa lempeät immet taivaan joskus ihmisten lasten vaivaan, päivä paistavi, ruusut puhkee, kaartuu kattohon templi uhkee, pyhät nousevat maasta pylväät, laulun laakerit kiertyy ylväät.

Tulkoon armaimmat immet taivaan unten suurien urhon vaivaan, kaartukoon elo kaunein hälle, elämän kauneuden etsijälle, jok'ei tinkiä tainnut, joskaan haavehensa ei täyttyis koskaan!

Robert Kajanus.

2.XII.1916.

Kajanus, terve juhlapäivänäsi! Suurpiirteinen on ollut elämäsi. Et työtön koskaan ollut. Harmennuit taiteesi taistoissa, ja varmennuit. Päämääräs suora oli päivänkoittoon. Sa viedä tahdoit Suomen taiteen voittoon, itävän nähdä nuoren siemenen, maan yli lainehtivan laihojen.

Työs pyhän täytit. Tarmos jännitit: sydänten sillan maassa rakensit sävelin, jotka kohtaloita tietää tään karun maan, tää kansa min sai sietää… Ja katsoi Suomen hongat huminoi ja uudet laihot uusin lauluin soi.

Sa talon teit! Sa itse veistit hirret, ne vedit poikki nummen paatisen. Vihisi sulle vastatuulten virret, et vaipunut, vaan nousit nostaen. Sun lämmin rakkautes, sun tarmos vakaa, sun koskaan uupumaton uhraukses, sun koskaan vankkumaton vakaumukses, valoisa toivos vastustenkin takaa, miehuutes, milloinkaan ei epäilevä, iloa ympärilleen säteilevä, kohotti korkeaks sen aatteen sijan, min sulle sääti sielu taiteilijan. Kas siinä ritar-aseet, joita käytit, kun tietä Suomen säveltaiteen näytit! Sa pellon perkkasit, Sa kylvit maan, jo varhain näit sa toivot Suomen toukoin, nyt kaikki riemuin sinne rientää joukoin unelmas valtakuntaan valoisaan.

Sa joskus yksin seisoit. Vankkana isäisi maahan juures juutit sa. Olentos pyhäkössä, missä salat on aartehes, Sa missä säihkyt, palat, ylinnä riemun vapaa liekki lyö kuin helkavalkee, jot'ei voita yö, kaikelle päällä maan, mi uljast' on, suurtyötä, joka kestää tappion, mi Luojan luonnossa on nuortuvaa, ei erakkoista eikä orjaisaa.

Avajat akkunasi: sisään käy keväinen pihkantuoksu, linnunlaulu, veet välkkyy, loistaa luonnon suuren taulu, maat, metsät, joissa päivä himmentäy; Iloitset kedon kukka-ihmehistä, jäät niiden eteen kauan ihaillen, saat ilon yrteistä sa pienimmistä, ne tunsit päivinä jo lapsuuden.

Sua hykähdyttää joka hyönteinenki, sen viisas askar ja sen vilkas henki, vain kultakuoriainen vihreä, mi huomaamatta ruusunlehtiin hiipii ja nopeaan sen kukkeuden riipii, saa sulta äkkisurman säälittä. Sua aalto ailahduttaa, määrästänsä mi tietoisena kotirantaan lyö, kun kultapilvet iltaretkellänsä mereltä kuultaa sekä saapuu yö.

Sun katsees näkee joka kauneus-asteen, min luonto malliks ihanteelle luo, sen milloin kätkee alle aamunkasteen, taas kukkakuusin korkein ilmi tuo, tok' enin Päivää lemmit, alkutulta Aurinko-meren, voimaa ikiluovaa titaanin tuon, mi kaikki siiltää, muovaa — saa Zoroaster-palvelun hän Sulta. Voit kuulla värähdyksen jokaisen, mi nousee, kohoo ääneen korkeampaan, sävelmään vyöryy aina valtavampaan ja vihdoin sopusointuun kaikkeuden, miss' soi: "Kaikk' ihmiset on veljiä", kuin sinkois laulu enkel-siivillä. Sa kuulet hiljaisuuden myös tuon aavan, miss' elo tuntuu tarkoituksen saavan sen runsauden suonenlyönnit parhain sanovat julki salat tähtitarhain… Sisäisin äänin kuulet kutsumuksen, se raikuu takaa oman rintas uksen, sen kuiskaa hiljaa kaikki piirit maan: Pysähdy, vaikka tuokioksi vaan! Tuo tunnelma sun syvyydessäs säilyy, se mielessäsi miettivässä päilyy; ajattelijan kauneus-elämää salaista elät, suurta, kiihkeää…

Mut jos sun perus-äänes joskus soinut on vastakaiutonna tyhjyyteen, jos aattees lento oudoks jäädä voinut on niille, jotka tyytyy vähäiseen, kuin vahti kunnian nyt Suomen kansa Sun ympär' yhtyy, aikakirjallansa ijäisen kiitoksensa kirjoittaa ja rakkauden, mi seuraa raatajaa, iloisna kyntäessäs taiteen sarkaa — jälkeenkinpäin, kun elon päivät karkaa.

(Tuntemattoman ruotsinkielisen tekijän käsikirjottuksesta muodostettu.)

Totta ja pilaa

Kuvernöörin koira.

    Niin vakavan varmana istuvi hän
    torin pielessä portillansa
    ja kirkkoa, koulua katsastaa —
    ja kaukaa kiertävi kansa.

    Kas, silläpä vasta turkkia on!
    Ja entä sen paksua selkää!
    Ja milloin ääni sen ärjähtää,
    koko kaupungin pennut pelkää.

    Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan,
    ne nostavat olkapäitä
    ja syrjässä korvahan nuorempain
    ne kuiskivat niitä ja näitä:

    "On hänkin laihana laukannut
    ja ulvonut meidän lailla
    ja haukkunut, haukkunut nälissään,
    mut haukkunut kahletta vailla.

    Ja kaikkia niin sitä haukuttiin,
    kuka vaan tuli vastahan tiellä,
    oli kerjuri taikka kenraali —
    sen vasta me tahdoimme niellä!

    Mut silloin kuoli se maaherran Fox
    ja silloin meidät hän heitti,
    ja maaherran piikoja mairittain
    hän jälkensä entiset peitti.

    Näin piskistä pikentti porstattiin,
    ja kun aamulla aateloitiin,
    niin illalla isien mainehet jo
    satavuosihin näyttää voitiin.

    Nyt herroille häntää hän heiluttaa
    ja kansalle karvoja nostaa,
    ja meihin kun tohdi hän koskea ei,
    niin teille hän koettaa kostaa.

    Mut älkää, te pentuset, peljätkö,
    jos kuinka sen kiiltävi hammas:
    kun muinaisista vain muistuttaa,
    hän lauhkea on kuni lammas."

    Näin hallit ne haasteli irvistäin,
    mut mennä ja uskoa heitä! —
    Kuka koskaan koirilta rauhassa
    lie astunut arvon teitä?

1895.

Erakon hämmästys.

Ma olin maailmahan suuttunut ja kyllästynyt kylmiin ihmisiin, en heidän rientoihinsa puuttunut, vaan yksin erakkona elin niin.

    Tää maailma ol' eläintarha vaan
    ja apinoita ihmishaamut nuo,
    ol onnen haave mulle harha vaan
    ja elon taival suuri korpisuo.

    Mut kuinka kerran seuraan hienoston
    lien päättänyt taas mennä kuitenkin,
    tok' ensin hankin eläinnaamion
    ja apinaksi aivan pukeusin.

    Niin saavuin suureen juhlasalihin,
    jäin parveen hännystakki-herrojen,
    ja puoleen kumpahankin tervehdin
    ma kättä puristain ja hymyillen.

    Kuin muutkin kuljin sekä keikaroin
    ja mairitin ja häntää heilutin,
    ma herrain kanssa veljenmaljat join
    ja hamekansaa ma hakkailin.

    Mut vihdoin alkoi niinkuin tuntumaan,
    ett' oisi päätettävä leikki tää:
    he verraksensa minut luulee vaan,
    ja se on sentään hieman ilkeää!

    Niin erään heistä kutsuin kuiskuttain
    ma syrjähän ja lausuin: "Erehdyt,
    jos minut apinaksi luulet vain." —
    Ja pois ma naamioni heitin nyt.

Hän ensin hämmästyi, se totta on, mut hetkeks vaan — ja kohta hymyillen hän kasvoiltaan myös otti naamion: — Kas kummaa, hänkin oli ihminen!

1896.

Filosofeeraava ylioppilas.

    Voi, voi tätä kurjaa maailmaa,
    voi sinuas, ihmiskunta,
    sua säälin ma niin, ett' taasenkaan
    koko yöhön en saane unta.

    Mikä on tään elämän tarkoitus?
    Mikä kansan ja yksilön määrä?
    Mikä absoluuttinen oikeus
    ja absoluuttinen väärä?

    Ja löytyykö mitään Jumalaa,
    ja jos löytyvi, minkä moinen?
    Hän itsekö ohjaa maailmaa
    vai tehnee sen joku toinen?

    Jos Jumala onkin, on mahdoton,
    ett' oisi hän immanentti —
    Ei! Nythän tää, piru vieköön, on
    kuin "pikku teologin" tentti!

    Mut kurjaa, sen minä tiedän vaan,
    on elää maailmassa,
    kun laina jo huomenna lankeaa
    ja tyhjä on miehen kassa.

1896.

Kompia.

(1896).

1.

Eräälle arvostelijalle.

Kun sinä arvostelet sanahelmin ja helkkyvin kielin, niin runoniekaksi sun uskovi kansa ja maa, vaan kun lauluja laitat taas, sitä mieltä on kaikki, että sa pohjaltas sentään kriitikus oot.

2.

Eräälle papille.

Ellei Eemil Martti pääse taivahasen kuoltuaan, vihan siin' ei syytä ole: henki häll' on heikko vaan.

3.

Ystäville.

Mua joskus jos mieheksi kiitettäis, yks ain olis ylinnä ansio mulla: se että ma seurassa tällaisess' olen voinut ja tahtonut mieheksi tulla!

Joutotyötä.

Niin, nyt sen tiedän. Siellä jossakin on laakson liepehellä linna suuri, min ympärill' on puisto ihanin, mut linnan kaiken kaartaa musta muuri.

    Ja höyhenvuode hieno, uljas on
    sen linnan suuren saliss' suurimmassa
    ja Turkin matto peittää permannon
    ja purppurat on joka ikkunassa.

    Sen vuoteen untuvilla unelmoi
    siell' linnan herra itse levollansa,
    ja kaukaa vieno, kaunis soitto soi,
    yön yrtit kummat tarjoo tuoksujansa.

    Hän polttaa hienoimpata Havannaa
    ja silmin seuraa savukiehkuroita,
    hän milloin pyörylöitä puhaltaa
    ja milloin huviksensa rikkoo noita.

    Hän haaveksii ja katse harhailee
    ja sulaa kauas kaihon autereeksi;
    hän varmaan tehdä jotain aikonee,
    mut vielä saa ei sitä päättäneeksi.

    Näin aika vierii, hetket lentävi,
    ja yhä tuumii linnan herra tälleen;
    ja loppunut kun yks on sikaari,
    hän toisen ottaa — sekä tuumii jälleen.

    Miks ei hän päätä? Miksi aikansa
    noin turhaan tuhlailee hän patjoillansa?
    Sht! Hiljaa! Hän on itse Jumala,
    ja linna tää on hänen taivahansa.

    Hän aikonee kai nousta toimimaan
    ja tehdä kohta oikein töitä,
    mut niitä miettien hän joutessaan
    vain puhaltelee ihmis-ympyröitä.

    Mut päivät, viikot kulkee kulkuaan
    ja sadat vuodet samoo niinkuin hetki,
    ja samoin tuumii taivaan Herra vaan
    ja samoin lentää savupyörösetki.

Kai jotain aikonee hän parempaa ja miehentöitä häll' on mielessänsä. Mut miks ei päätä hän? Miks ei hän saa jo kyllin tästä — lapsenleikistansä?

1896.

Moitittu runotar.

Ne sanoi liioin sun laulavan ja ett' olet alaston liian ja että sun ei sovi lempiä mua temmellä sinipiian.

    Näät tyttöni, aika on toinen nyt
    kuin ennen sun emosi mailla,
    kun kummuilla karjoja paimensit
    ja huiskit huolia vailla.

    Ei riitä ne kumpujen riemut nyt,
    ne on riemuja karjapiian,
    nyt passeja vaativi Pantheon
    ja arvoja akatemiian.

    Joko jouduit sa, tyttöni, allepäin?
    Me emme siis huoli heistä!
    Mut salli mun sentään varottaa
    sua vaanivan surman teistä.

    Yks surma suurin on tielläsi sun:
    elä irralla esteetikoista!
    Niin maistuvan marjan jos nähdä he saa,
    voi sattua yhtä ja toista.

    Ja suurikin kriitikko asettaa
    voi sulle vaikean vaalin:
    kas, olla pappeja Astarten
    myös voivat ne papit Baalin.

    Niin sinisten silmien edessä
    vois teoriat unhottua:
    näät monenkin kriitikon pohjalla
    vain hyljätty on Don Juan.

1898.

Erinomainen maa.

Muistan maan ma pohjolassa, miss' on kaikki nurinkurin, siellä leikin, lauloin lassa, siellä miesnä kärsin, surin.

    Nauroin joskus katkerasti,
    että kaikui kotikunnas,
    viilsi poven pohjaan asti:
    itku joka naurun lunnas.

    Nyt en itke, naura enää,
    hymyilen kuin taivas tyyni,
    näytän teille pitkää nenää,
    katan kaikki hymyilyyni,

ystävät ja viholliset, miehet, naiset, mielipiteet, puolueet ja puremiset, supisuomalaiset siteet.

    Myönnän joka joukon, ryhmän,
    tunnustan ma tunkionkin,
    väistyn tieltä väärän, tyhmän:
    hän se siellä viisas onkin.

    Niinkuin suuri siell' on pientä,
    kaatuminen kasvamista,
    kauravelli lihalientä,
    kansa — "epäkansallista"!

Haavat lyödyt, haavat saadut aika kaikki kutoo arpeen. Mitkä liekin miekan laadut, taisteloss' on hymy tarpeen.

1908.

Hiiri.

Motto: "Auch ich bin Arkadia geboren."

    Hän ensin oli pikkuinen teatterihiiri,
    sitten hän maaseudun maanteitä kiiri.

    Näytti siellä Kristukset ja näytti Mefistot:
    samat oli kummallakin hiiren takalistot.

    Mut Molièreksi se pyrki pieni hiiri,
    kun itse oli Luojansa ihanin satiiri.

    Siks alkoi hän akkojen juoruja juosta
    ja kritikasteriksi jo kiipesi tuosta.

    "Kun vuoret mun siitti" — se oli hiiren logiikka —
    "niin minä miks en vuorta?" — Se oli hiiren tragiikka.

1909.

Laki ja hutikka.

Motto: "Land skall med lag byggas."

Maa on meillä rakennettu kilvan kieltolailla, siit' on murhe musta, kun se vahvistust' on vailla.

Siitä Suomi suruissansa ryyppää nyt ja naukkaa, kilvan päällä puolueiden pullonkorkit paukkaa.

1909.

Lammas ja vuohipukki.

Sinä olet lammas ja vuohipukki minä, ja ikuisella tuomiolla onnellinen sinä.

    Sinulla on sympatiat,
    puolueet ja perheet,
    minulla vain tuntoni
    tuskat ja erheet.

    Sinulla on selkänoja
    lukijain ja lehden,
    minä pusken tietäni
    puhdasta tehden.

    Sun on suuri enemmistö,
    sun on valta, voitto!
    Mun jo mennyt mailleen
    on ajan aamunkoitto.

Sinä olet lammas ja vuohipukki minä, ja sentään ma häpeäisin olla — kuin sinä!

1909.

Kummitus.

(Kohtaus nykyaikaisen sanomalehden toimituksesta.)

Tuli kummitus kerran toimistoon — ihan oikea kummitus, keskiyöllä — oli toimitus viistänyt viidakkoon ja tuuminut: Itse toimittakoon lehti itsensä, ei elä ihminen työllä!

Vain toimitussihteeri raataa ja hikoo ja kiroo ja pauhaa ja paitakin likoo ja hermot jo on päin helkkariin. Piti puhua Turkuun ja Viipuriin, myös katsoa maaseutulehtien läjät, nuo kauhun kalpean levittäjät yli toimiston nuoren pokkulalauman. Hän tuumia sai joka liitteen ja sauman, kun taittaja toi sanan hymyilyllä: "Kakskymmentä palstaa on liikaa jo kyllä!"

Kuten huomaatte, parhain paikka tuo ei ollut saapua kummituksen.

Hän kuitenkin tuli ja astui luo, veti visusti jälkeensä kiinni uksen ja seisahtui sekä katsoi päin läpi pääkallo-reikien hirveäin.

Hän tarkoitti totta, ei tullut hän suotta; taas maannut hän maass' oli kymmenen vuotta, oli alkanut luuvalo vaivata poloa, siks liikettä vaati hän, seisaalla-oloa, näin lähtenyt tuost' oli toikkaroimaan hän luottaen kummitus-kauhunsa voimaan.

Hän tottunut ain oli efektiin, näät hän oli mieltynyt teatteriin, hän rakasti suuria vaikutuksia, papinpaatosta, kuutamokuiskutuksia, käärinliina-liikkeitä, tapeetti-ovia, tikar-temppuja, haa! myös myrkkyjä kovia, oli kummitus oikea näät, ei väärä, mut väärä nyt sattui matkansa määrä.

Ei toimitussihteeri nostanut nokkaa, ei huutanut, ei edes säikähtänyt. Kun kummitus seisoo ja yskii ja pokkaa, hän saa sanan vastaansa vain: "Mitä nyt?"

"Haa, haa!" hoki kummitus.

— "Mitä siinä niin hahhah!", sanoi sihteeri.

— "Ois mulla uutinen."

— "Jahhah", sanoi sihteeri, viitaten stenofoniin, "puhu tuohon, mun täytyy nyt taas telefoniin!"

Nyt kummitus suuttui: ma lemmolle näytän, kun kaikki ma parhaat keinoni käytän, kun kalistan hampaita vastakkain ja tanssahtamaan saan sääreni vain. Voin saarnata myös, voin messuta myös; totta juukeli, heität ja hellität työs tai ainakin senverran katsahdat tänne, ett' tunnet kuin laukee järkesi jänne ja lankeat peljäten polvillesi, pyhimyksiä pyytelet turvaksesi, tulet tuhmaksi taas, kiellät kirkkahan pääs, kadut vaivaista syntistä synnyntääs!

Oli kummitus oikein vihoissaan.

Näät kummitus vaatii kunnioitusta ja uskoa, maailmankatsomusta, hän muuten ei kummitus olisikaan, kukaties mikä ois tai ehk'ei mikään! Sitä kestäis ei paras prestiisikään, olis vaarassa varjojen eksistenssi, koko korkea kummitus eksellenssi, koko kirkkomaa, koko hautuumaa, ties Herra, kuin kävis kirkonkaan ja suntion, piispan ja pastorin ja kirkkoherran ja kanttorin, vois tulla hulluksi hippakunta, ei lautamies saisi enää unta, ei ehkä korkea raatikaan — se onnettomuus ois kansan ja maan!

Ja stenofoniin hän uutisen tuon ärjäisi: "Kummitus toimistossa!" Ja vartoi nyt vihanhurmiossa, miten sihteeri vastaan-ottais sen.

Mut sihteeri palasi puhelimesta ja istui vanhalle paikalleen, ei mitään merkkiä romantisesta, hän vaipui vain yhä realiseen, hän puhui Porvoosen, Raumalle, Poriin, hän heitteli pinkkoja paperikoriin, mut nähnyt ei vierasta vieläkään.

Nyt loppui jo tyysti tyyneys tään, ohi sihteerin silmien luurangon käsi nyt ojentui: "Olen ystäväsi."

Tuli hiljaisuus, tuli vaitiolo. Mut säiky ei sihteeri, ei ole nolo, kynän nostaa hän kyllä ja katsoo kättä luusormista, mutta peljästymättä, käsvartta pitkin jo katseensa kulkee, hän hirviön silmihin katsoa julkee, tuon tutkia kiireestä kantapäihin.

Meni tuokio, kaksikin hommihin näihin, kunis äänellä hieman värähtävällä — joka ei ole ainainen tapa hällä — sanat painavat lausui: "Onko joku?"

Sanat historialliset: "Onko joku?" Hän ei kieltänyt mitään, ei myöntänyt mitään, hän tahtoi avoinna porttinsa pitää joka mahdollisuuden mahtua sisään, mut myös ulos, toisia jos tulis lisää. Sanat korkeat niinkuin Kosmos, vaikka hän huomasi, ett' oli vaaran paikka.

Tuli kummitus tuosta hulluksi aivan, hän kalisti harvoja hampaitaan, näki toisen hän vieläkin suuremman vaivan rupes riivattu tuossa hän tanhuamaan, hän heitti säärtä ja sitten toista ja kumpikin ne oli reumaattiset, se vast' oli vilskettä aikamoista, kovin puuskutti putkensa pneumaattiset, luut kalisi, löi nivel niveltä vasten, yli tuolinkin karmin hän säärensä sai, yli pöytien, hyllyjen arvokasten, yli tolppojen, saksienkin, huihai!

Mut toimitussihteeri, tyynenä pysyi, papereitansa koki hän varjella vaan, tosin hieman hän kalpea oli, kun kysyi: "Eikö käy herra Kummitus istumaan?"

Ulos laukkasi kummitus, hirnahti kerran, hävis päätänsä pidellen huomahan Herran.

Mut toimitussihteeri katsoi hetken hänen jälkeensä, tuumien syytä tään retken Jaa, jaa, tais uutinen hänellä olla. Hän stenofonihin mietteissään nyt kääntyi, sai sieltä uutisen tään, sanat: "Kummitus toimistossa!" — No jaa, mut parempi otsake! Halloo, jaa jajaa, ei "toimistossa", ei niin, ei niin, me panemme: "Kummitus hunningolla." Voi ottaa sen — pikku-uutisiin!

1913.

Kalamiehet.

Hämäläinen idylli.

Ruuhessansa liki kaislarantaa istuu korpraali ja everisti, vanhat kumpikin ja kuulunehet kerran suomalaiseen ruotuväkeen; kummankin jo harmennut on hapsi, kummaltai jo paras miehuus mennyt, mutta viel' on tuima silmän tuli, huulten viiva vinha kummallakin, jos ei onkeen iske ahven, koska toinen kalan venheeseen jo veti.

Näin he istuneet on kaiket kesät; everisti kaupungissa asuu, mutta joka suvi sieltä saapuu huvilaansa, päähän Huhtaniemen, kalastamaan vellamoisten karjaa; korpraali on kotimiesnä talvet.

Kalastetaan karit järven kaikki, joka lahden soppi soudetahan, riidellähän riipan laskennasta, kummalle se purren puolle pannaan; toisen onkea jos nyppäisevi, toinen ehdottaa jo ensi paikkaa, siihen taas ei suostu toinen; sentään jousta liiaksi ei jännitetä, ettei rikkuis kalarauha kaunis.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta saunarantaan saavuttaissa saalis tuiki tyysti punnitahan, tirkistetään, tarkistetaan, viedään kirjaan, jota everisti pitää — koko saalis ynnä suurin kala; kumpainenkin hyvin muistaa, kuka sen on saanut, mutta vait on toinen, kateudesta, ylpeydestä toinen; vihdoin tuutingin on tunti pyhä.

Everisti kuistillansa istuu, pitkää piippuansa polttelevi, katselevi kaukometsän rantaa, maistaa maljastansa silloin tällöin; korpraalipa kyökin akkunassa avoimessa haikujansa vetää, samoin katselevi kaukometsään, samoin maistaa joskus maljastansa; häiritse ei hiljaisuutta kukaan.

Hämärtyy jo suvi-yöhyt, päivän viime puna iltapilveen peittyy, järvi peilityynnä kimmeltävi, raksahtavi rantalehdon rastas, polskahtavi hauki ruohikossa, kuuluu kauempata koiranhaukku, aironsounti viiden virstan takaa; eikä sitten enää kuulu mitään.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta silloin juuri murhe saapui; kerrotaanpa, kesä muuan tuli, korpraali ei ollut entisellään, käynyt hält' ei syönti eikä sounti, usein unhotti hän airon aivan, päästi pitkänsiiman purren alle, vaarin ottanut ei, vaikka koho kokonaan jo veden alle painui. Tuumi everisti: "Vanhaks tullut on jo Matti, honkiin horisevi, mutta niinhän käypi meidän kaikkein." Mietti noin, ja koki miestä sietää.

Mutta kerran, koska Matti hältä sotki sotkuksihin ongen parhaan — synti suurin kalamiehen, jonka tekee tomppeli vain tottumaton — jaksanut ei sisuansa suistaa enää everisti, vaanpa ärjäs hälle silloin vihamvimmoissansa: "Matti p—le! Sua lempo nivaa!"

Vastannut ei Matti mitään, siiman selvitteli seikkaperäisesti, pani onkehensa uuden lieron, siihen sylkäisi ja viskas veteen alakuloisena kulmiltansa, sitten vasta verkalleen hän virkkoi: "Taitaa lempi riivata ei lempo, sattua voi vielä sotkus vyyhteen."

Eikä everisti ymmärtänyt, katsoi vain kuin miestä mielipuolta.

Mutta aamunapa muutamana, juur' kun oli kalaanlähdön aika, juhlatamineissaan Matti oli, univormussansa muinaisessa, tehden kunniaa, kun kuistillensa huonehestaan everisti astui; hymyhuulin siinä Matti seisoi selkä suorana kuin nuorukaisen. Sanat virkkoi: "Jumal' antakohon! mutta mielin tästä naimisihin."

Langennut jos oisi kansi taivaan, Luojan manner luja järkähtänyt, kuu ja päivä radoiltansa ratki, talon katto, seinät siirtynehet, ei ois everisti hämmästynyt kuin hän hämmästyi nuo sanat kuullen; taapäin astahti ja miestä katsoi hän kuin kummitusta kotvan, sitten Matin muistain mielipuoliseksi naurun kaikuvan hän päästi, kysyi: "Sinä naimisiin! Ja kenen kanssa?"

Vastasipa vakavasti Matti:

"Kenen muun kuin tuolta Saaren Sannan,, viime yönä kaikki kaupat tehtiin."

Täytyi uskoa jo miehen sanaan, tuiki totiselta näytti Matti, epäillyt ei everisti enää, veti kerran kaksi viiksiänsä, takaisin hän portahilta pyörsi jalkaa polkaisten ja ärjähtäen: "Mene sitten vaikka Hiiden kirnuun!"

Vastas Matti: "Jumal' antakohon, pyydän viikon pari virkalomaa."

Yksinään nyt everisti istuu ruuhessansa liki kaislarantaa, yksin puhisee ja puntaroipi saunarannassa hän saalistansa, josta iloa ei hällä enää, koska kadehdi ei tuota toinen; yksin totiansa nyt hän maistaa, miettii ainoata arvoitusta, joka yöt ja päivät päässä pyörii; "Kuinka saattaa, kuinka kehtaa olla miehen mieli silloin naimisihin, kun on kesän paras ahven-aika?"

Eikä päästä voi hän pulmastansa.

Usein miettii tuota yöhön myöhään katselevi kaukometsän rantaa, päivän peittyessä iltapilveen, järven peilityynnä kimmeltäissä, raksahtaissa rantalehdon rastaan, polskahtaissa ruohikossa hauvin, kuuluessa koiranhaukun kaukaa, aironsounnin viiden virstan takaa; miettii, miettii, eikä keksi mitään.

Joku nousee aatos nuoruudesta, elämästä elämättömästä; hetken heijastuu ja jälleen haipuu. Mutta kauan kamarissaan vielä everisti kahtakäteen astuu.

Vieri noin nyt viikko pitkä, pari.

Mutta aamunapa muutamana, kuistilleen kun everisti astuu, taas on onkitamineissaan Matti siinä kuin ei ollut oisi mitään; katsahtavi everisti häneen, mutta kysymättä mitään, mennään rantahan kuin ennen, käydään ruuheen, niinkuin ennen, päivä ongitahan niinkuin ennen, eikä kumpainenkaan toisen mieltä kysy, kuulostele; saavutaan kuin ennen saunarantaan, puhumatta saalis punnitahan, vaan kun tullut tuutingin on tunti, everisti kuistillaan kun istuu, Matti avoimessa akkunassaan, eellimmäinen päätään kääntämättä sanan vihdoin virkahtaa; "No Matti?"

Matti silmin tuimin tuijotellen posken nojaa nyrkkihinsä, lausuu: "Petti, p—le, kuin naiset pettää, vaikka hälle varmat kihlat annoin!"

Sellainen se oli Saaren Sanna.

Kerrotaan, nyt everisti nousi, täytti ensin itsellensä lasin, toisen Matille ja niitä yhteen kilahutti, vakavasti virkkoi: "Tervetuloa taas miesten joukkoon!"

    Kiertyy kyynel Matin silmäkulmaan:
    "Kaunis sentään oli Saaren Sanna!"

    Everisti laatuisasti lausuu:
    "Viekkaus on nimi vaimon; paras
    että ijäks siitä sillä pääsit."

Matti vastaa: "Jumal'antakohon, vaan on hyvä everistin haastaa, tuntenut kun ette vielä koskaan ensi rakkauden tulta pyhää!"

Kumpainenkin vaikenee nyt vallan.

Mutta uuden aamun tullen istuu ruuhessansa liki kaislarantaa jälleen korpraali ja everisti, viekoitellen vellamoisten karjaa; taas on Matti ennallaan kuin muinen, onkeaan kuin palokärki sihtaa, pääse hält' ei enää pitkäsiima, unhotu ei airo eikä koho; taas on ilo everistin saada kala taikka toista kadehtia, hältä kiistää kiviriipan paikkaa; eikä tuosta hetken häiriöstä enää elin-ajassaan he puhu.

Näin he kalastavat kaiket kesät.

1914.

Sopusointu.

Terve rauha, rakkaus, Suomen suuri kukoistus, kohta tääll' ei vihaa kukaan, mennään kaikki muiden mukaan.

    Puske eivät puolueet,
    onhan kaikki yhtyneet,
    uni kaiken kansan taattu,
    yöhön asti päivä maattu.

    Joskus joku riehahtaa.
    Silloin suuttuu koko maa,
    yhtyy koko yhteiskunta
    luomaan päälle unhon lunta.

    Kuka lukee lehtiä?
    Harva taitaa ehtiä.
    Poistuneet on polemiikit,
    aatepistot, sanapiikit.

    Eihän toki loukata
    saane kukaan toistansa,
    siksi leikkii kiltit kilit,
    missä muinen hulivilit.

    Aattehia loukatkaa!
    Siit' ei järky Suomenmaa.
    Henkilöitä karttakaatte,
    silloin itse rauhan saatte.

    Kansanvalta vaikenee.
    Kannel yksin helisee,
    piirtäjien pilkkataito
    vuotaa vaan kuin lämmin maito.

    Yhdyn yhteissointuhun,
    kutsun siihen sun ja mun.
    Riidelköhön' roskaväki!
    Meillä kukkuu rauhan käki.

27/3 1914.

Pöytälaulu.

    Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän,
    aiomme ottaa naukun nyt syvän,
    kiittäen Luojaa kaikista töistä,
    niin elon päivistä kuin elon Öistä.
    Hurraa!
    Eläköön rakas syntymämaa!

    Luojanpa jälkeen nyt luonnon on vuoro,
    siis sitä kohden nyt kurkkumme kuoro,
    kiitämme päivää, kiitämme kuuta,
    myös kodin armahan pihlajapuuta.
    Hurraa!
    Eläköön rakas syntymämaa!

    Laulakaamme vihdoin nyt luomakunnan kukkaa,
    naista, mi miestään ei heitä, ei hukkaa,
    ruusuja kasvaa ne rakkauden vuoret,
    olkohot vaimomme vanhat tai nuoret.
    Hurraa!
    Eläköön rakas syntymämaa!

    Viimeinen vihdoin on veikkouden malja,
    olkohon eessämme viini tai kalja,
    yhdessä istuen oomme me vahvat
    kuin kädet, joissa on kalpojen kahvat.
    Hurraa!
    Eläköön rakas syntymämaa!

1914.

Rovastin tupakkalakko.

Kielsi tohtori topakka kirkkoherralta hyvältä tuon tutun tupakanpolton.

Vaari sauhunsa veteli niinkuin ennen iltiksensä.

Poiat, tyttäret puheli, sukulaisetkin saneli: "Eikö jo isä osaisi hillitä himoja mielen?"

Ukko kuunteli, hymyili, hyvät kiskoi rintasauhut.

Virkahti vävykin, nainut vasta neien pappilasta, kylän kiivas kappalainen: "On häpeä vanhan miehen olla noin halunsa orja!"

Urahti hyväkin ukko: "Voinen hallita haluni, kun sinä hallitset halusi, naurata et naista nuorta koko kullaisna kesänä."

Lupasivat kättä lyöden.

Tuli kolkkous talohon, kova aika kummallekin, kulki yksin ukko, yksin maita maisteri vaelti, kumpikin rypyssä otsin, silmin synkin, syyttäväisin.

Kerranpa kesäisnä yönä vävy istui ikkunassa, tuumi kohtalon kovuutta, saapui siihen nuorikkonsa, näytti puutarhan polulle, virkahteli virnahuulin:

"Katsopas isän iloja, katso tuonne tuomen alle!"

Siellä istui vanha vaari, veteli sauhuja sakeita myhaellen, suu mytyssä.

Tuot' oli tehnyt yöt suviset.

Kauhistui jo kappalainen, sentään itsekin älysi turhaksi lupauksensa; sopu säilyi pappilassa.

Huomenna hymyili kaikki luonto, luoja ja inehmot.

1915.

Helkalaulu.

Kaikki piiriin, kaikki myötä, pyörikäämme pitkin yötä, helkalaulu laulakaamme, harvoin toisihimme saamme, arki kuuluu ahkerille, pyhä-illat iloisille.

Teemme päivät orjantyötä. Karkelkaamme kaiken yötä, laulakaamme lauantaita, kun on kaksi sunnuntaita peräkkäin nyt kerran meillä, sekä meillä että teillä!

    Näätkö varjotonta yötä?
    Kaikki piiriin, kaikki myötä!
    Heleällä helkakuulla
    kaikukoon nyt kaikkein suulla
    huoletonna laulu Suomen,
    kunnes koittaa uusi huomen.

Huomen tuopi uutta työtä työll' on uusi huoli myötä, huoletonna huojukaamme, harvoin joutohetken jaamme, harvoin köyhä lemmen saapi, köyhän lapsi laulahtaapi.

1916.

Kevätmyrsky.

    Mikä karkelo maassa? Mik' ilmassa soitto?
    — Se on kevään ja nuoruuden voimien voitto. —
    Mi virroilla viske? Mi metsässä ryske?
    — Jäät lähtevät, on pyhän vapauden jyske! —

    Mut tuolla, mut tuolla mitä maassa niin kierii ?
    — Mädät lehdet vain hautaansa vinhasti vierii! —
    Mikä niillä niin kiire ja kauhu ja hätä?
    — Elon uuden ne nousua kestä ei tätä! —

    Siis kuulunko syksyyn vai kevät-aikaan?
    — Saat uskoa vain oman tarmosi taikaan! —
    Mut rakkaus jos sydänraukan jo särki?
    — Se maahan siis hautaa, mut säilytä järki! —

    Mihin muistoni haihdutan toivojen tieltä?
    — Elon tiedoks ne muuta, saat onnesi sieltä! —
    Mut tieto jos tuo vain onnettomuutta?
    — Siis tarvitset tietoa, oppia uutta! —

    Siis kertonet mulle, mik' kevään on oppi!
    — Sa raivaa henkesi jokainen soppi!
    Mik' on madonsyömää, sen mato syököön,
    mi kestä ei myrskyä, myrsky sen lyököön! —

1916.