The Project Gutenberg eBook of Voiton päivä; Vala; Kotiin

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Voiton päivä; Vala; Kotiin

Historiallisia näytelmiä

Author: Kyösti Wilkuna

Release date: January 24, 2024 [eBook #72791]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOITON PÄIVÄ; VALA; KOTIIN ***
VOITON PÄIVÄ; VALA; KOTIIN

Kolme istoriallistaa kuvaelmaa

Kirj.

KUSTAA WILKUNA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.

VOITON PÄIVÄ

Historiallinen kuvaelma

Esitetty Lapuan päivillä 14/VII 1921.

HENKILÖT:

ADLERCREUTZ, komentava kenraali Lapuan taistelussa.
RAMSAY |
JÄGERSKIÖLD | Luutnantteja.
WIRZÉN |
WANSÉN, Wirzénin sotilaspalvelija.
af BJERKÉN, ylilääkäri.
VÄLSKÄRI.
TORPAN MUORI.
SOTILAITA.

Tapahtuu 14 p. heinäk. 1808 Lapuan Ritamäellä.

NÄYTTÄMÖNÄ

taustalle kohoava mäenrinne. Oikealla torpantuvan matala seinä pienine ikkunoineen ja ovineen. Vasemmalla, edellistä vastapäätä ja enemmän etualalla, olkikattoisen ulkohuonerivin seinämä. Perällä kaivo ja sen takana louhuinen mäenrinne. Vasemmalta, ulkohuoneen ja taustana olevan metsän välitse johtaa pihaan tie. Keskellä pihaa lattea kivi, jonka päällä ja vierustalla kaikenlaisia sitomavehkeitä ja kirurgisia tarpeita. Kaivon luona vankkurit, joilla pienoinen viinatynnyri, kirstuja y.m. Pihalla, kiven lähistöllä, myöskin avonainen kirstu. — Varjossa ulkohuoneen seinustalla makaa tai istuu seinään nojaten joukko sotilaita, joilla on side kenellä päässä, kenellä kädessä tai jalassa. Seinän nojalla musketteja ja miekkoja.

Esiripun noustessa sitoo välskäri, joka on ylisillään ja hihat käärittyinä, erään seinustalla olevan sotilaan päätä. Tohtori Bjerkén, niinikään ylisillään ja hihat käärittyinä, istuu kivellä ja penkoo kirstua. Taustalla näkyy puiden välissä kuhiloituja musketteja sekä muutamia sotilaita, jotka tupakoivat ja istuskelevat varjossa.

Koko kuvaelman ajan kuuluu etäämpää vasemmalta katkeamaton kiväärien ja kanuunoin pauke.

SOTILAS 1 (Jonka päätä välskäri sitoo.)

En kuule mitään, huutakaa kovemmin!

VÄLSKÄRI (Kumartuen huutamaan miehen korvaan.)

Sitä vain, ettei tämä hengenvaarallinen ole. Parin kolmen viikon päästä olet jo ennallasi.

SOTILAS 1.

Entä kuuloni?

VÄLSKÄRI

Ei korvissa ole mitään vikaa, ne ovat vain lumpeessa. Huomenna on kuulo jo ennallaan. Kivistääkö haavaa kovastikin?

SOTILAS 1

Ei, mutta muuten tuntuu pääni kuin savimöhkäleeltä. Sitokaa lujaan, ettei se hajoa, kun minä lähden tästä uudestaan tappeluun.

BJERKÉN (Päätään nostaen.)

Sanokaa, että hänen on pysyttävä alallaan, muuten on henki vaarassa.

VÄLSKÄRI

Arkkiaatteri kieltää liikkumasta, muuten on henki vaarassa.

SOTILAS 1

Vaarassa? Eikö se sitä ole ollut alunpitäen? — Kerkesin juuri päästä parhaaseen tappelun makuun, kun tuli se pommi-piru! Haluaisin mennä työtäni lopettamaan.

BJERKÉN

Kieltäkää häntä puhumasta. Se voi aiheuttaa verenvuodon aivoihin.

VÄLSKÄRI

Sinun täytyy pysyä hiljaa, muuten olet mennyttä kalua. (Sitomisen lopettaen.) Kas niin, laskeudu nyt pitkällesi ja pysy rauhassa.

SOTILAS 1

Kun saisin ensin vähän vettä.

VÄLSKÄRI

Heti paikalla! (Menee ja ottaa kaivonkannelta vesikipon, josta tarjoaa juotavaa. Seuraavan kohtauksen aikana juottaa hän toisiakin haavoittuneita, tunnustellen samalla heidän siteitään.)

TORPAN MUORI (Tulee tuvasta, kädessään kiulu; kun lähempää vasemmalta samassa kuuluu karteshin räjähdys, nyykistyy hän porraskivelle istumaan ja painaa käsin sydänalaansa.)

Voi Herra Jeee-sus! Ihan maailmanloppu tulossa!

BJERKÉN (Joka välskärin ja joidenkin haavoittuneiden naurahtaessa kääntyy puolittain muoriin, kuivaten hikeä otsaltaan.)

Ei ihan vielä, muori! Jahka ryssät ensin ajetaan Suomesta pois.

MUORI. Sus siunatkoon tuota pauketta! Lähemmäshän ne vain tulevat.

JÄGERSKIÖLD (Joka edellisen vuorosanan aikana astuu sotatieltä pihalle.)

Ryssätkö lähemmäs? Ei niistä mitään! Kohtsillään on Lapuan kirkonkylä meikäläisten vallassa. Porilaisten rynnäkköä ei pidätä mikään. Mutta antakaahan, muori, se kipponne tänne, että saan juoda. Kieleni on kuuma kuin silitysrauta.

(Muori menee kaivolle ja, siunaillen aina kanuunain paukahtaessa, ottaa vettä kiuluunsa ja tarjoaa Jägerskiöldille.)

BJERKÉN (Jägerskiöldille, joka juo ahneesti.)

Oletteko ollut taistelussa, luutnantti?

JÄGERSKIÖLD (Antaen kiulun muorille, joka mennä linkuttaa sisälle.)

En, ikävä kyllä, sillä minun paikkani on tuolla (viittaa metsään) reservissä. En kuitenkaan malttanut pysyä alallani, vaan kävin tuolla ruisvainiolla tykkiemme luona.

BJERKÉN

Siellä on kuumat paikat? Siikajoella ei ammunta ollut läheskään näin tuimaa.

JÄGERSKIÖLD

Verta siellä vuotaa. Mutta jokaista meikäläistä kaatunutta kohti kaatuu kaksi tai kolme ryssää. Kerrassaan suurenmoista oli läheltä nähdä porilaisten hyökkäystä. Se oli kuin jäänlähtö suuressa koskessa. Pois alta kaikki!

BJERKÉN (Siirtyen peremmäs, josta hän Jägerskiöldin kanssa katsoo vasemmalle.)

Taistelun menosta ei saa enää mitään käsitystä. Kaikki yhtenä ainoana savupilvenä! Suurenmoinen ja kaamea näky! Mitä kaikkea tuon pilven sisässä tapahtuneekaan?

JÄGERSKIÖLD (Haltioissaan.)

Siellä tapahtuu paljon, paljon! Ja yhdestä seikasta me ainakin voimme olla varmat.

BJERKÉN.

Nimittäin?

JÄGERSKIÖLD

Nimittäin että ennen auringon laskua on ryssä ajettu tiehensä tuosta uhkeasta laaksosta. Oh, kuuletteko, kuinka meikäläiset haltioissaan hurraavat? Ja tuolla, kas, kasakat pakenevat täyttä laukkaa!

BJERKÉN.

Ja haavoittuneita tuodaan tänne tien täydeltä.

JÄGERSKIÖLD

Oli hyvä, että lähetitte osan välskäreitä sinne, sillä useimpia ei voida eikä ennätetä tänne kantaa.

BJERKÉN.

Onko kaatuneiden joukossa upseereita?

JÄGERSKIÖLD

On, Herra paratkoon! Juuri kun tulin tykkiemme luo, veti luutnantti Gestrin viimeisen henkäyksensä. Kohtasin hänet tuolla metsässä, tullessamme Kauhavalta tänne. Silmät loistaen marssi hän kuin juhlaan. Laulaen oli hän hoitanut tykkipatteriaan, kunnes tuli surmanluoti ja lopetti nuoren elämän. Ja Maunu Blume — — —

BJERKÉN

Mitä, Blume, armeijan uljain kavaljeeri — hänkinkö kaatunut?

JÄGERSKIÖLD

Niin, Jumala nähköön! Hän oli kaikista ensimäisiä uhrejamme. Tuolla tien vieressä pellon pientareella hän makaa kylmenneenä. Peitin tullessani manttelilla hänen ruumiinsa. Ryssät ampuivat piilosta ruispeltojen keskeltä ja kun Blume oli noussut aidalle ottamaan selvää heidän asemastaan, sai hän kuulan rintaansa. Qvantenin huhusivat myöskin saaneen surmansa lähempänä kylää. Ja Herra ties kuinka monta muuta lisäksi siellä on mennyt ja parhaillaan menee. Mutta kyllä heidät kostetaan. Kohta Blumen kaaduttua vei Brakel komppaniansa ruispeltoihin ja niinkuin turilaita surmasivat hänen porilaisensa laihon keskeen piiloutuneita ryssiä. Muutamassa minuutissa oli tuo laaja vainio niistä puhtaana. Mutta huomaatteko, kuinka savupilvi venyy tuonne Kuortaneen suunnalle. Ryssä painuu omaa ilmansuuntaansa kohti.

BJERKÉN

Hyvä siitä lopultakin taitaa tulla. Mutta ketäs tuossa kannetaan? Joku upseeri, ellen erehdy.

JÄGERSKIÖLD (Hetkisen solalle tähystäen)

Luutnantti Wirzén, kadettitoverini! (Rientää vasemmalle, josta hän hetken kuluttua palaa, astellen paarien rinnalla, joita kaksi sotilasta kantaa; paareilla, jalka verisenä, makaa luutnantti Wirzén, nojaten toiseen kyynärpäähänsä ja jutellen vilkkaasti Jägerskiöldille.)

WIRZÉN

… niin ettei muuta kuin sokeasti vain eteenpäin, talo talolta ja piha pihalta… Vaikka kuulia tuli kuin rakeita, niin ei muuta kuin pois alta ryssät! (Sotilaat, joista toisen käsivarsi on verissä, laskevat paarit pihan keskelle, jolloin Wirzén kääntyy Bjerkénin puoleen.) Hyvää päivää, herra arkkiaatteri! Sain pienen läven koipeeni. Olkaapa sen vuoksi ystävällinen ja laastaroikaa sitä hieman, että joudun sinne takaisin ennenkuin ehtivät koko kylän puhdistaa. (Bjerkén ja välskäri kumartuvat jalkaa tutkimaan; sill'aikaa menee toinen sotilaista kaivolle juomaan, toisen sotilaan ja Jägerskiöldin jäädessä paarien ääreen.)

JÄGERSKIÖLD (Sotilaalle.)

Kätesi on verissä?

SOTILAS 2 (Kättään katsoen.)

Niin, muuan partaniekka, johon ruispeltoa kahlatessani tulin pahki, ehti sitä ennen viimeistä matkaansa hiukan pajunetillaan hotaista. Sietäisi saada siihen hieman siteen tapaista.

VÄLSKÄRI (Kumartuessaan paarien ääreen.)

Heti paikalla, kun tämä luutnantin jalka on saatu hoidetuksi.

BJERKÉN (Suoraksi kohoten.)

Tjah! Luutnantti ei näytä vielä käsittävän, kuinka vakava paikka tässä on. Suoraan sanoen: jalka on sahattava polven yläpuolelta, muuten on henkenne vaarassa.

WIRZÉN (Kaivolla olevalle sotilaalle.)

Wansén, missä miekkani?

WANSÉN (Juosten esiin ja ojentaen miekan, joka on paljaana paarien pääpuolessa.)

Tässä, herra luutnantti.

WIRZÉN (Miekkaa pudistaen.)

Minun jalkaani ei katkaista niinkauan kuin minä tätä kykenen heiluttamaan!

JÄGERSKIÖLD.

Oikein, veikko!

BJERKÉN.

Hulluko te olette?

WIRZÉN

Nähkääs, koko viime talven sain minä tällä jalallani juosta ryssän edessä pohjaa kohti. Nytkö, kun on aljettu kulkea päinvastaisessa järjestyksessä, minä antaisin jalkani sahata? Ei, herra arkkiaatteri! Talvella en olisi sahoistanne suuriakaan piitannut, mutta nyt minä tarvitsen itse jalkani.

BJERKÉN

Mutta sanoinhan, että henkenne on vaarassa. Mätä on jo alullaan.

WIRZÉN

Ei voiton makuun päässyt nuori mies niin vähästä kuole. Tällä jalallani minä aion vielä tanssissakin pyörähtää, jahka ryssä on maasta ajettu. Tiedättehän, suomalainen on sitkeä. Laittakaa siis laastarit ja siteet valmiiksi, enempää en salli teidän tehdä.

BJERKÉN (Hartioitaan kohauttaen.)

Kuten tahdotte. Mutta vastatkaa itse seurauksista! (Ryhtyy välskärin kanssa sitomaan jalkaa.)

WANSÉN

Tarvitaanko minua enää täällä, luutnantti?

WIRZÉN

Ei tällä kertaa. Juokse takaisin kylään ja hakkaa minunkin puolestani.

WANSÉN

Ja tämä poika kun se sitten hakkaakin! (Tekee kunniaa ja juoksee vasemmalle.) Hurraa!

JÄGERSKIÖLD

Kas siinä soturi! Harmi, että minun täytyy pysyä täällä, vaikka maa polttaa jalkojani.

WIRZÉN

Tee niinkuin vänrikki Fieandt. Hänkin oli reservissä, mutta plutoonansa kera oli hän lähtenyt omin lupinsa liikkeelle. Minua tänne tuotaessa hänellä oli jo viitisenkymmentä ryssää vankina.

JÄGERSKIÖLD

Ei käy, Minä hoidan tänään prikaadin adjutantin virkaa, joten minun täytyy pysyä täällä, kunnes toisin määrätään.

BJERKÉN (Sitomisen lopettaen.)

Kas niin. Nostakaa nyt luutnantti tuonne varjoon. (Välskäri ja sotilas 2 nostavat Wirzénin seinustalle, minkä jälkeen välskäri ryhtyy sitomaan sotilas 2:n käsivartta; Bjerkén pesee käsiään vesisangossa ja Jägerskiöld kävelee sotatielle tähystämään.)

JÄGERSKIÖLD

Taas tuodaan sieltä jotakin upseeria.

BJERKÉN (Käsiään kuivaten.)

Kylläpä tuoni nyt korjaa saalista. Ja ammunta jatkuu yhtä tuimana. (Kaksi sotilasta tulee vasemmalta, kantaen paaria, joilla raukeana ja verisenä makaa Ramsay; he laskevat paarit pihalle, menevät kaivolle juomaan ja lähtevät sen jälkeen oitis vasemmalle.)

BJERKÉN ja JÄGERSKIÖLD (Lähestyen paareja, yhtaikaa.)

Ramsay!

BJERKÉN (Alas kumartuen.)

Oh, rinta läpi! Joutuin, välskäri! Tuokaa sidettä ja ooppiumipullo!

RAMSAY (Puhuen heikolla ja katkonaislla äänellä.)

Ne ovat tarpeettomia, tohtori. Hetkeni ovat luetut. Antakaa mieluummin tilkka vettä.

(Välskäri tarjoaa hänelle juotavaa.)

SOTILAS 2 (Joka käsivartensa tultua sidotuksi on mennyt kaivonnurkalle istumaan.)

Kenraali ajaa tänne täyttä ravia.

(Nousee seisomaan; Jägerskiöld lähestyy katsomaan.)

ADLERCREUTZ (Tulee hengästyneenä ja kuohuksissaan vasemmalta;
Jägerskiöld ja sotilas tekevät kunniaa.)

Mikä verinen päivä, Jägerskiöld! Gestrin, Blume ja Qvanten makaavat kylmänä tuolla, jalka poikki ammuttuna voihkii kapteeni Aminoff kylän laidassa ja nyt sanovat nuoren Ramsayn saaneen surmanluodin. Niin monta nuorta ystävääni yhtenä päivänä! Mutta missä on Ramsay, onko hänet tuotu tänne?

JÄGERSKIÖLD (Viitaten paareja, joilla makaava Ramsay on jäänyt
Bjerkénin ja välskärin suojaan.)

Tuolla, herra kenraali!

ADLERCREUTZ (Lähestyen paareja, jolloin Bjerkén ja välskäri antavat hänelle tietä.)

Siis totta! Ramsay, Ramsay — kuuletko vielä minua? (Kumartuu paarien yli.)

RAMSAY (Puhuen kaiken aikaa vaivaloisesti ja katkonaisesti.)

Tekö, herra kenraali? Mutta kuinka käy taistelun?

ADLERCREUTZ

Me voitamme. Mutta voittomme muuttuu tappioksi, ellei arkkiaatterimme onnistu tehdä teitä terveeksi. Miten on, herra arkkiaatteri?

BJERKÉN (Pudistaa päätään.)

RAMSAY

Hetkeni ovat luetut. Mutta ihanata on kuolla tällaisena voiton päivänä. Herra kenraali, toimittakaa äidilleni viimeinen tervehdykseni ja sanokaa, että poikansa kuoli onnellisena keskellä voiton pauhinaa. — Ja sitten… ottakaa, kenraali, minulta muistoksi ratsuni. Kun taistelukentällä havahduin tainnoksista, seisoi se vieressäni. Tänne tuotaessa asteli se yksinään paarien jäljessä.

ADLERCREUTZ (Liikutettuna.)

Tulen pitämään sen kalliina muistona teistä, rakas ystävä. Mutta nyt täytyy minun rientää voittoamme täydentämään. Jumalan haltuun! (Pudistaa Ramsayn käsiä.)

RAMSAY

Jumala kanssanne, kenraali! Pian erkaneva henkeni on seuraava teitä voittoretkellänne.

ADLERCREUTZ (Lähtee nopeasti, mutta pysähtyy muutaman askeleen otettuaan ja kääntyy Jägerskiöldiin.)

Jägerskiöld! Reservi tuleen, kostamaan nuorten sankariemme kuolema ja täydentämään voittomme!

(Menee vasemmalle.)

JÄGERSKIÖLD (Joka edellisen kohtauksen aikana on jutellut Wirzénin kanssa.)

Näkemiin, veikko!

WIRZÉN

Näkemiin! Ja teekin puhdasta jälkeä! Hitto soikoon, ettei tuo koipi salli minun olla mukana!

JÄGERSKIÖLD (Poistuu nopeasti oikealle taka-alalle, josta kohta alkaa kaikua komennushuutoja: "Kiväärit käteen!" — "Riviin!" — "Asento!" — Perällä puiden välissä loikovat sotilaat hyökkäävät ylös, hurraavat ja ottavat kiväärinsä kuhilaalta.)

MUORI (Syöksyy tuvasta pihalle.)

Herra Jumala, kun Liuhtarinkylä palaa!

(Vasemmalta tuleva punerrus valaisee pihaa ja taustan puita; Bjerkén, välskäri ja lievemmin haavoittuneet sotilaat kerääntyvät kaivon luo vasemmalle tähystämään; vasemmalla kiihtyvää ammuntaa ja tykkien jyskettä; metsästä kuuluu komento: "Eteenpäin mars!" sekä sitten rummunpärrytystä; puiden välitse näkyy vasemmalle syöksyviä sotilaita; muori porraskivelle lyyhistyneenä siunailee ja voivottaa.)

WIRZÉN (Kavahtaa miekkaansa nojaten seisomaan, heiluttaa hattuaan ja alkaa laulaa, johon metsästä yhtyy lukuisia ääniä.)

    Marssi päälle, pohjan poika
    vihollista varsin luo!
    Hakkaa päälle, pohjan poika,
    Luoja sulle voiton suo!

(Laulun aikana kavahtaa sotilas 1 seisaalleen, tempaa seinustalta musketin ja syöksyy vasemmalle.)

BJERKÉN (Sotilas 1:n jälkeen.) Seis! Seis! Mitä tulimmaista!

WIRZÉN (Lakkiaan heiluttaen.)

Hurraa! Hurraa! — Tuhat tulimmaista, etten pääse mukaan!

BJERKÉN (Wirzénin luo hyökäten.)

Paikalla pitkällenne, luutnantti! (Taluttaa häntä seinustalle, jolloin sotilas 2 sieppaa kiväärin ja katoaa vasemmalle; Bjerkén yrittää hänen jälkeensä, huitoen avuttomasti käsiään.)

Uh-huh, pähkähulluiksi ne ovat kaikki tulleet!

RAMSAY (Puoleksi istualleen kohoten ja kättään heiluttaen.)

Hurraa! Ihanata on tällaisena voitonpäivänä kuolla synnyinmaan puolesta!

(Putoaa hervotonna takaisin paareille.)

BJERKÉN (Paarien luo syöksyen kumartuu tunnustelemaan Ramsayta; suoraksi ojentuen pudistaa Ramsayn hervotonta kättä.)

Jää hyvästi, uljas sankari, joka uhrasit elämäsi tämänpäiväiselle voitollemme!

(Paljastaa päänsä, samoin Wirzén ja välskäri; punerrus valaisee edelleenkin pihaa; taistelun pauhina vasemmalla on vaimentumassa.)

Esirippu.

VALA

Historiallinen näytelmä

Esitetty Napuen muistopatsaan paljastuksessa kesällä 1920.

HENKILÖT:

 v. ESSEN, eversti, Porin rykmentin päällikkö.
 HINNEL, kapteeni samassa rykmentissä.
 KYMMENKUNTA muuta Porin rykmentin upseeria.
 AEMELAEUS, Isonkyrön kirkkoherra.
 RUUSTINNA AEMELAEUS.

Upseerit kuluneissa karoliinipuvuissa suurine saappaineen ja pitkine miekkoineen. — Kirkkoherra vanhanaikaisessa papinlakissa polvihousuineen ja päässä peruukki.

Kuvaelma tapahtuu Isonkyrön pappilassa 18 p. helmik. 1714.

Vierastupa Isonkyrön pappilassa. Peräseinällä kaksi matalaa, pieniruutuista akkunaa. Niiden välissä raskas nahkasohva, jonka edessä pöytä ja muutamia tuoleja. Seinällä ikkunain välissä Lutherin muotokuva. Vasemmalla ovi, samoin oikealla. Viimemainitulla seinällä, lähempänä etualaa, avosuinen uuni, jossa kytee hiilos. Pöydällä palaa kaksi talikynttilää.

Eversti v. Essen istuu pesän edessä lyhytvartista piippua imeskellen ja hiilokseen tuijottaen. Muu upseerikunta istuskelee ryhmissä siellä täällä, poltellen ja hiljaa jutellen. Kirkkoherra Aemelaeus istuu sohvankulmassa.

HINNEL (Astuu sisälle vasemmanpuoleisesta ovesta, tervehtii, riisuu viittansa ja ryhtyy pyyhkimään kuuraa viiksistään.) Pakkanen kiihtyy sitä mukaa kuin vihollinen lähenee asemiamme.

v. ESSEN. Mitä uutta Napuelta? (Piippunsa uuninkylkeen kopistaen.)

HINNEL. Juuri lähtiessäni palasi ylioppilas Peldán suksimiehineen tiedusteluretkeltä ja ilmoitti, että Galitzin on täydessä marssissa Ilmajoelta tänne Isoonkyröön.

(Liikettä ja matalaäänistä sorinaa upseerien kesken.)

v. ESSEN. Hyvä! He tulkoot, sillä tarpeeksi olemme heitä vartoneet. (Äänettömyys.) Oliko Peldánilla tiedossaan, kuinka paljo heitä suunnilleen on?

HINNEL. Viisitoistatuhatta.

(Pitempi, raskas äänettömyys.)

v. ESSEN. Viisitoistatuhatta ryssää! Ja täällä seisoo niitä vastassa —

(Vaikenee kuin muistellen.)

HINNEL. — viisituhatta meikäläistä.

KIRKKOHERRA (Nousten sohvan kulmasta.) Herra meitä varjelkoon! — Viisitoistatuhatta viittätuhatta vastaan! — Mitä luulette siitä tulevan, eversti?

v. ESSEN. Minulla on omat luuloni ja omat aavistukseni, mutta niistä lie paras vaieta. (Pitempi äänettömyys.) Minusta on kuin kuulisin yhä korvissani hirsinuijain kolkkeen Napuen varustuksilta.

HINNEL. Hm! Minäkin seisoin satulasta noustuani pitkän aikaa tuolla pihalla ja kuuntelin sitä. Se kaikui niin omituiselta.

v. ESSEN. Eikö se ollut sinustakin kuin ruumisarkun naulaamista? (Äänettömyys.) Siellä lyödään kokoon ruumisarkkua Suomen kansalle.

KIRKKOHERRA (Järkytettynä.) Hyvä Jumala, miksi otatte asian noin kaameasti, eversti? Eihän meiltä ole toki vielä kaikki toivo mennyt. Vai onko vihollisen suuri ylivoima teidät niin masentanut?

v. ESSEN (Naurahtaen katkerasti.) Kaukana siitä, hyvä kirkkoherra! Minä olen kymmeniä kertoja ollut taistelussa ja nähnyt suomalaisten voitolla suoriutuvan vieläkin ylivoimaisemmista vihollisjoukoista. Ei pelko vihollisen ylivoimasta eikä pelko yleensäkään minulle tätä sanele, vaan jokin muu, mikä lienee kumma vaisto.

KIRKKOHERRA. Tuo vaistonne ennustaa meille siis tappiota huomispäivän taistelussa?

v. ESSEN. En tahdo ennustaa sitä enkä tätä. Tulin vain sanoneeksi, mitä oma sydämeni aavistelee. — Me olemme marssineet läpi Suomen tänne Pohjan äärille ja nähneet isänmaamme pala palalta joutuvan raa'an vihollisen tallattavaksi. Toissapäivänä, kuten tiedätte, oli sotaneuvottelu tässä samassa huoneessa, ja siellä minä ehdotin vetäytymistä Vöyrille, jossa metsäiset maisemat tarjoaisivat meikäläisille edullisemman taistelupaikan kuin täällä Isonkyrön lakeuksilla. Kun päätökseksi kuitenkin tuli, että taisteluun käydään täällä, niin seisokaamme kuin miehet alallamme ja näyttäkäämme, ettemme ainakaan pelkureita ole. Me täällä läsnäolevat olemme kaikki Suomen lapsia, jota vastoin moni niistä, jotka meitä pelkureiksi vihjailivat, ovat Pohjanlahden tuolta puolen. He eivät katsele tätä maata ja kansaa samoin silmin kuin me, he pitävät itseään täällä vieraina ja siksi minä uskon, että meistä jokainen lopputingassa kestää paikallaan kauemmin kuin he. Mutta se sikseen! Huomisesta taistelusta riippuu kaikki. Jos se menetetään, niin mitä on meillä silloin jälellä? Kotimme, perheemme, koko isänmaa on vihollisen jaloissa. Siksi meidän on säilytettävä paikkamme viimeiseen mieheen. (Nousee seisomaan ja paljastaa miekkansa.) Toverit, yhdyttekö valaani, että ainakaan Porin rykmentti ei huomispäivän vaiheissa väisty paikaltaan, vaan taistelee viimeiseen mieheen?

KAIKKI UPSEERIT (Nousevat, paljastavat miekkansa ja laskevat niiden kärjet yhteen.) Me yhdymme ja vannomme kunniamme kautta seisovamme viimeiseen mieheen!

KIRKKOHERRA. Amen!

v. ESSEN (Pistäen miekkansa tuppeen.) Nyt uskon, että tulkoon mitä tulkoonkin, kääntyköön huomispäivä vaikka onnettomuudeksikin meille, niin me emme turhaan kaadu paikallemme. Me viittaamme tietä tuleville sukupolville. Ja niin on kerran näiltä samoilta lakeuksilta meidän haamujemme opastamina lähtevä liikkeelle vyöry, joka ainaisiksi ajoiksi vapauttaa isänmaamme siitä vihollisesta, jonka hävityksiä se on saanut vuosisadat kokea. — Mutta nyt, toverit, takaisin Napuelle ja kukin paikalleen!

UPSEERIT (Tekevät lähtöä, hyvästellen kirkkoherraa.)

v. ESSEN (Toisten poistuttua huoneesta astuu kirkkoherran luo, kaivaa viivytellen taskustaan kellon ja lompakon.) Minä uskon nämä teidän huostaanne, kirkkoherra, ja pyydän lisäksi, että te taistelukentältä etsisitte minun ruumiini ja toimittaisitte sen perhehautaani Hollolan kirkkomaalle.

KIRKKOHERRA. Mutta, Jumalan tähden, herra eversti —

(Mielenliikutus keskeyttää hänen lauseensa.)

v. ESSEN. Tunnen sen varmasti itsessäni, että huomispäivä on oleva minun viimeiseni. Mutta isänmaan tulevaisuus vaatii niin. Ja nyt, Jumalan haltuun, kirkkoherra!

(Puristaa kirkkoherran kättä, kietoo viitan tiukasti ympärilleen ja astuu ulos.)

RUUSTINNA (Tulee oikeanpuoleisesta ovesta; liikutettuna.) Voi, mitkä aavistukset täyttävät sydämeni! Seisoin tuolla toisessa huoneessa ja kuulin kaikki. (Lähestyy vasemmanpuoleista ikkunaa ja katsoo ulos.) Tuolla he ratsastavat Napuen kylää kohti. Katso, miltä he kuutamossa näyttävät! Kuin haamut kuoleman maasta!

(Puhkeaa nyyhkytyksiin.)

KIRKKOHERRA. Raskaat aavistukset täyttävät minunkin mieleni ja huomenillalla me tiedämme paljon enemmän kuin tällä hetkellä… Mutta kuinka käyneekin, ainakin noilla miehillä on sydän paikallaan, ja kansa, jolla on sellaisia poikia, ei voi olla perikatoon tuomittu. Herra heitä tukekoon huomispäivän vaiheissa!

Esirippu.

KOTIIN

1-näytöksinen historiallinen näytelmä

Esitetty Lapuan sankaripatsaan paljastuksessa 10/9 1921

HENKILÖT:

 TAHVO, Jaakkolan isäntä.
 VAPPU, hänen vaimonsa.
 EVELIINA | Tahvon sisaria, molemmat keski-ikäisiä naisia.
 KATRI |
 VANHA EMÄNTÄ, Tahvon, Eveliinan ja Katrin sokea äiti.
 TAVON TUOMAS, sotavankeudesta palaava karoliini.

Näytelmä tapahtuu Iisalmen Vieremällä 1740-luvun alussa.

Jaakkolan talon piha. Perällä pienoinen tallirakennus. Oikealla malkakattoinen asuinrivi, jonka etuseinässä ovi avonaisine portaineen sekä taempana sivuun lykättävä ikkunaluukku. Vasemmalla vanhan, pienemmän savupirtin pääty mataline ovineen. Perempänä ja samassa linjassa edellisen kanssa aitta. Asuintuvan hulaassa riippuu viikatteita ja sirppejä. Seinän nojalla muutamia haravia. Pihan keskellä kaksi istuinkiveä.

Elokuun ilta ennen auringon laskua.

VAPPU (Pesee hulikoita ja puukuppeja kolmijalkaisessa pesupunkassa, joka seisoo asuintuvan ja tallin välisessä pihan kulmassa, asettaen pestyt astiat tuvan seinustalla olevalle penkille; hyräilee itsekseen)

    Jo joutui päivä armas
    Ehtooll', me rukoilem',
    Ett's Herra Jeesu rakas
    Tääll' pysyt tykönäm'.

(Laulunsa keskeyttäen Tahvolle, joka sirppi kädessä tulee tallin ja aitan välisestä solasta.) No, joko saitte leikkuun lopetetuksi?

TAHVO. Lopussa on. Toiset jäivät viimeisiä kuhiloimaan, mutta minä lähdin edeltä tupakan leikkaamaan, kun näytti tulevan kylmä yö. Olkoon kuitenkin huomiseen, ei niitä pakkanen vielä ensi yönä pure, koska tuolta pohjoisesta näkyy pilvi nousevan. Selkäänikin pakottaa niin. (Asettaa sirpin hulaaseen, istahtaa portaalle ja alkaa piippuaan laitella.)

VAPPU. Sauna on pian valmis, saat siellä sitten sivujasi haudella. Ja sirppijuustonkin panin äsken tulelle. Rukiista kai tulee muuten hyvä sato?

TAHVO. Parempi kuin kymmeneen vuoteen. Suomen maan petäjät saavat ensi talven levätä rauhassa.

VAPPU. Jumalalle kiitos, että asiat ovat niin hyvin. (Vanha emäntä, kepillä eteensä koitellen, tulee vanhasta savupirtistä.) Muori tulee varmaankin taas tyttäriä kysymään. Minkähän edellä se tänään on niin levoton ollut?

VANHA EMÄNTÄ. Olin kuulevinani Tahvon äänen. Onko se täällä?

TAHVO. Täss' ollaan.

VANHA EMÄNTÄ. Eivätkö tyttäret vielä tulleet?

TAHVO. Eivät tulleet vielä.

VANHA EMÄNTÄ. Kauanpa ne viipyvät. (Kuunnellen.) Mutta tulossa ne ovat,
Jumalan kiitos! Kuulen selvästi Katrin laulavan.

(Palaa savupirttiin.)

TAHVO. Äiti parka! Se vain yhä tyttäriään vuottaa.

VAPPU. Ajatteles, että hän tänään jo ainakin kymmenennen kerran kysyi tyttäriä. Ihme, ettei Jumala hyvyydessään korjaa häntä jo pois. Mutta ehkäpä hän juuri loppunsa edellä onkin noin levoton.

TAHVO. Sellainenhan hän on ollut joka syksy leikkuuaikana.

VAPPU. Niin, kun vihollinen vei tytöt leikkuupellolta. Kuinka pitkä aika siitä jo tuleekaan?

TAHVO. Minä olin silloin viidennelläkolmatta ja nyt olen kahta vaille viisikymmentä. Siitä on siis kolmekolmatta vuotta.

VAPPU. Hyvä Jumala, kuinka pitkä aika! Ja kaikki nuo vuodet on muori ollut kuin unessa. Hän luulee yhäkin olevan sen päivän, jolloin tyttäret lähtivät halmeelle kauranleikkuuseen. Tyttö poloiset! Mutta kaipa hyvä Jumala on heidät jo aikoja luokseen korjannut. (Lopettaa pesemisen ja kuivaa käsiään vyöliinaan.)

TAHVO. Kuka hänen ties. Ellei äitimuorin odotus sittekin täyttyisi. Niitä kuuluu vankeja ryssän maalta vielä aivan viime aikoinakin palanneen.

VAPPU. Niin miehiä, mutta ajattele, kaksi turvatonta naista! Kuinka he sieltä satojen penikulmain päästä tulisivat? Jos muutenkaan ovat hengissä säilyneet.

TAHVO. Niin, Jumala hänet tiennee. Mutta kukahan tuolla kangastiellä tulee?

VAPPU (Tullen Tahvon luo ja katsoen savupirtin ja aitan väliselle solalle.) Joku outo kulkijain, mikä lie. Päälläkin tuollainen ryssän mekko.

(Menee tupaan.)

TAVON TUOMAS (Vanttera, täyspartainen keski-ijän mies, päällään avarahelmainen, nuoranpätkällä vyötetty mekko, jalassa tomuiset ja kuluneet saappaat, päässä rähjäinen karvalakin kulu sekä kädessä paksupäinen ryhmysauva, astuu edellämainitusta solasta pihaan.) Hyvää ehtoota!

TAHVO. Jumal' antakoon!

TUOMAS (Pysähtyy keskelle pihaa ja silmäilee ympärilleen.) Onko todellakin tämä Jaakkolan talo vai?

TAHVO. On kyllä. Vieras taitaa olla kaukaakin? (Vappu tulee ämpäri kädessä portaille.)

TUOMAS. Kaukaa, kaukaa. (Menee aitan eteen, katsoo sitä hetkisen ja kopahuttaa sitten sauvallaan ovea.) Tämän aitan minä kumminkin tunnen. Mutta ei tule Eveliina enää ovea avaamaan.

VAPPU (Tahvolle.) Mielipuoliko se on tuo kulkijain?

TAHVO. Hiukan omituiselta se tuntuu.

TUOMAS (Kääntyen äkkiä ja tullen edellisten luo.) Oletteko te entistä
Jaakkolan sukua vai?

TAHVO. Kyllä ollaan. Ainakin sata vuotta on meidän suku tässä asunut.

TUOMAS. Sappermenttu! Sinähän olet sitten Tahvo!

TAHVO. Niin olenkin. Mutta —

TUOMAS. Ja tuo on sinun eukkosi, entinen Takamäen Vappu, luulen.

TAHVO. Niin juuri, mutta —

VAPPU. Kuka ihmeessä se on, kun en kuolemaksenikaan muista nähneeni?
(Vanha emäntä tulee pirtistään.)

TUOMAS. Mutta missä Eveliina on? (Äänettömyys.) Onko hän elävien
mailla, naimisissa jonkun kanssa… vai miten on laitansa?
(Äänettömyys; Tuomas jyskyttää sauvaansa kärsimättömästi pihakiveen.)
No?

TAHVO. Siihen on vaikea vastata, sillä kolmeenkolmatta vuoteen ei meillä Eveliinan ja Katrin kohtalosta ole ollut mitään tietoa. Mutta —

TUOMAS. Ei mitään tietoa! Kuinka se on ymmärrettävä? Eihän vain —

VANHA EMÄNTÄ. Onko täällä Tavon Tuomas?

TUOMAS (Hämmästyneenä vanhaan emäntään kääntyen.) Tässä olen, mutta te
— Jaakkolan emäntäkö vai?

TAHVO. Tavon Tuomas! Tapahtuuko ihmeitä! En olisi sinua mitenkään tuntenut. Terve mieheen! (Kättelevät.) Silmänluontisi näytti kyllä heti alussa hiukan tutulta, mutta tuo partarykelmä peitti muun muodon.

VAPPU (Lähestyen Tuomasta.) Terve minunkin puolestani. (Kättelee
Tuomasta.) Kuka olisi tätä uskonut!

TAHVO. Olemme jo kaksikymmentä vuotta pitäneet sinua kuolleena.

VANHA EMÄNTÄ (Tuomaalle.) Sinä tulit tietysti Eveliinaa tapaamaan. Hän on Katrin kanssa vielä kaurahalmeella, mutta kyllä he pian tulevat. Mene vain tupaan vartomaan. (Palaa pirttiinsä virttä hyräillen.)

TUOMAS. Sappermenttu, jos tästä kaikesta sanaakaan ymmärrän! Sanoithan, Tahvo, äsken, ettei teillä kolmeenkolmatta vuoteen ole ollut mitään tietoa sisartesi kohtalosta, ja nyt ilmoittaa äitisi, että he ovat vain kaurahalmeella. Kautta tammisen matkasauvani, miten tämä on ymmärrettävä?

VAPPU. Parempi, Tuomas, kun et kyselisikään.

TUOMAS. Mutta nyt minä vasta kyselenkin! No siis?

TAHVO. Kaksikymmentäkolme vuotta taapäin hävisivät sisareni jäljettömiin, ollessaan kaurahalmeella leikkaamassa…

TUOMAS. Jäljettömiin —?

TAHVO. Niin. Pohjanmaalta palasi silloin joukko kasakoita, heidän tiensä kulki kaurahalmeen vieritse ja he veivät tyttäret matkassaan. Sen jälkeen heistä ei ole mitään kuultu. (Äänettömyys.)

TUOMAS. Kuolema ja kirous! — Mutta äitisihän odotti heitä leikkuupellolta palaaviksi?

TAHVO. Samana päivänä surmasivat viholliset isäni ja polttivat talomme — niin että tuo aitta on ainoastaan entisestä jälellä. Kaiken tämän johdosta meni äitini järki sekaisin. Siitä päivin on hän elänyt jonkunlaisessa unheessa, vuottaen yhä tyttäriä leikkuupellolta palaaviksi.

VAPPU. Ja tänään hän on ollut tavallista levottomampi. Se on ehkä johtunut sinun tulostasi, Tuomas.

TAHVO. Mutta nytkö sinä vasta olet päässyt Venäjältä palaamaan?

TUOMAS (Seisoo mitään vastaamatta ja tuijottaa eteensä.)

VAPPU (Tahvolle.) Hän ei kuule mitään, vaan tuijottelee niin synkästi, että —

TUOMAS (Sauvaansa heristäen ja puhuen kumeasti kuin itsekseen.) Kirous ja kuolema! Jos minä tämän tiesin, niin… vaikka koko ikäni olisin saanut ryssän maata kierrellä, niin ennen en olisi sieltä lähtenyt, ennenkuin olisin Eveliinan mukaani saanut. (Sauvaansa kohottaen.) Tällä sauvallani olisin murskannut kallon jokaiselta ryssältä, joka olisi poikkiteloin tielleni asettunut.

VAPPU (Arasti.) Mutta jospa Eveliina ja Katri eivät enää elävien ilmoilla olekaan.

TAHVO. Luultavinta ja toivottavinta on, että sisar-poloiseni lepäävät jo aikoja sitten nurmen alla:

TUOMAS. Silloin tahtoisin kostaa heidän ryöstäjilleen. (Äänettömyys, jonka kestäessä Tuomas tuijottaa eteensä, puhuen sitten harvakseen.) Kun monien vaiheiden ja vaivojen jälkeen vihdoinkin saavuin tänne synnyinseudulleni, oli kotini raunioina, pihalla kasvoi miehen korkuinen metsä ja kaikki omaiseni olivat Manan mailla. Sieltä, kotini raunioilta, suuntasin askeleeni tänne, toivoen täällä kohtaavani sen, joka lähtiessäni minulle uskollisuutta lupasi, jota muistellen olen jaksanut kaikki sotavangin vaivat kestää ja jonka kanssa tunsin kykeneväni vanhan kotini raunioistaan nostamaan. Mutta Tuonen synkkä yö ammotti täälläkin vastaani. Turhaan olen siis kaikki vaivat kestänyt, turhaan satojen penikulmien takaa tänne vaeltanut. Parempi, että olisin saanut jäädä lepäämään sotatoverieni keskelle siihen suureen yhteishautaan, joka vuosia kolmekymmentä sitten Pultavan luona umpeen luotiin. (Vaipuu kivelle istumaan ja painaa päänsä käsiin.)

VAPPU. Voi kuinka minun käy häntä säälikseni! (Kohottaa vyöliinan silmilleen ja nyyhkyttää.)

TAHVO. (Lähestyen Tuomasta ja laskien epävarmana kätensä hänen olkapäälleen.) Tuota… eiköhän vielä… (Vaikenee hämillään; äänettömyyttä jatkuu jonkun tuokion.)

TUOMAS (Äkkiä ylös ponnahtaen.) Sappermenttu! Itkemään ja allapäin nuhjottamaan ei Tavon Tuomasta ole luotu! Eteenpäin mars!

TAHVO. Mihinkä nyt? Tulehan toki sisälle suunavausta saamaan ja edes yksi yö lepäämään.

VAPPU. Niin, kun saunakin on valmiina ja sirppijuusto tulella. Ethän sinä toki yötä Vasten minnekään lähde.

TUOMAS. Lähden kuin lähdenkin. Maa polttaa jalkaini alla.

TAHVO. Minne sitten aijot?

TUOMAS. Sinne josta tulinkin.

TAHVO ja VAPPU (Yht'aikaa.) Ryssän maalleko? Eihän nyt toki!

TUOMAS. Sinne juuri. Etsimään Eveliinaa.

TAHVO. Mutta kuinka hänet voisit löytää? Jos hän sitäpaitsi enää elossakaan on.

TUOMAS. Etsin niin kauan kuin jaksan ja jos en muuta voi, niin kostan, murskaan (heiluttaa sauvaansa) kallon jokaiselta vastaani tulevalta ryssältä — kunnes minut itseni murskataan. Sen teen! Jääkää Herran haltuun! (Kääntyy ja yrittää lähteä, mutta pysähtyy, kun samalla vasemmalta alkaa kuulua laulua.)

KAKSI NAISÄÄNTÄ (Laulaen etäämpänä vasemmalla).

    Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
    Kuninkahan kultaisen kartanon puolla;
    Voi minun lintuni, voi minun kultani, kun et tule jo!

VANHA EMÄNTÄ (Tulee laulun kestäessä kiirehtien pirtistään, liikkuu eloisasti ja työntäen huivin korviltaan kuuntelee herkistyneessä asennossa.) Nyt tyttäret tulevat! Ettekö kuule heidän lauluaan?

TUOMAS. Sappermenttu! Tuo laulu ja tuo ääni ovat kahdenkymmenen vuoden ajan sielussani soineet. Tapahtuisiko todella vielä ihmeitä tämän taivaan alla?

VAPPU. Hyvä Jumala! Olisiko mahdollista, että Eveliina ja Katri… (Kaikki tähystävät solalle kurotetuin kauloin.) Sieltä tulee kaksi oudon näköistä vaimoihmistä.

TAHVO. Ja kummallakin sirpit olalla. Taitavat olla vain leikkuutyöstä palaavia tämän kylän akkoja.

VANHA EMÄNTÄ. Tyttäret palaavat leikkuupellolta. Enkö minä sitä ole kaiken päivää sanonut?

TUOMAS. Molemmat puettuja kuin ryssän naiset. Sydämeni tempoilee kuin ulos hypätäkseen.

EVELIINA ja KATRI (Löysiin ja kuluneihin mekkoihin puettuina, jalassa kuluneet saappaat, punapohjaiset huivit niskaan työnnettynä ja olkapäillä pahoin ruostuneet sirppikulut, astuvat solasta pihalle.)

VANHA EMÄNTÄ (Hoippuen heitä vastaan, ilon sortamalla äänellä.)
Tyttäret, Eveliina ja Katri!

EVELIINA ja KATRI (Yht'aikaa.) Äiti!

    (Heittäytyvät molemmat hänen kaulaansa; katkonaisia
    sanoja ja nyyhkytystä.)

VANHA EMÄNTÄ. Lapsi kullat! Viivyitte niin pitkään siellä kaurahalineella!

EVELIINA (Itkun ja naurun sekaisella äänellä, ottaen sirpin olkapäältään.) Kaurahalmeella tosiaankin! Ajatelkaas, että me aivankuin Jumalan johdatuksesta pitkän taivalluksemme jälkeen ensimäiseksi osuimme sille kaurahalmeelle, josta kasakat kolmekolmatta vuotta sitten meidät mukaansa raastivat. Nyt siinä kasvoi itsemme korkuisia puita ja kun me niiden välissä kävelimme, kilahti sammalen sisällä jaloissani jotakin, ja kun minä kumarruin lähemmin katsomaan, olivat siellä nämä sirpit — meidän omat sirppimme, jotka silloin kasakkain tullessa putosivat kädestämme pellolle. Tunnen omani tuosta merkistä, jota vielä vähän tuossa kädensijassa häämöttää. Eikö tämä ollut ihmeellistä! (Laskee sirpin hellävaroen kivelle, samoin Katri; silmäilevät kysyvästi toisia pihalla seisovia.) Mutta keitä nämä ovat?

VAPPU (Tahvoa tyrkäten.) Etkö tunne omaa veljeäsi?

EVELIINA. Tahvoko? Noin muuttunut! (Tervehtää veljeänsä, samoin Katri.)
Mutta onkos se ihmekään, kolmessakolmatta vuodessa!

TAHVO (Liikutettuna.) Olkaa tervetulleet, sisar kullat, vanhaan kotiinne. Ja tässä (Vappua osoittaen) vaimoni — entinen Takamäen Vappu.

EVELIINA ja KATRI. Vappu! Entinen leikkitoverimme! Terve! (Syleilevät.)

TUOMAS (Syrjään.) Olisiko tuo elähtänyt, ryppykulmainen nainen todellakin Eveliina? Vallan toisenlainen kuva hänestä on sydämessäni säilynyt! (Vetäytyy sivulle ja tuijottaa ajatuksissaan eteensä.)

VANHA EMÄNTÄ (Joka on hapuillut kivelle istumaan.) Tyttäret — Eveliina ja Katri, tulkaahan tänne! (Eveliina ja Katri istuutuvat toinen toiselle, toinen toiselle puolen äitiään.) Kuinka sanoitkaan, Eveliina? Ettäkö kolmekolmatta vuotta sitten veivät teidät kasakat kaurahalmeelta?

EVELIINA. Kuinkas sitten? Tottahan sen tiedätte. (Vappu rientää kuiskuttamaan jotakin Eveliinan korvaan.) Niinkö? Äiti poloista, mitä hän onkaan saanut kestää! (Purskahtaa itkuun ja kietoo kätensä äidin ympärille.)

VANHA EMÄNTÄ. Kasakoita — tulipalo — mieheni surma — tyttäret vankina… Kuin kaukaa, pikimustasta yöstä, selkenevät minulle nyt nämä asiat. Ja kolmekolmatta vuottako on siitä kulunut? Hyvä Jumala, olen siis nämä vuodet elänyt kuin unessa!

VAPPU (Hiljaa Tahvolle.) Ihmeitten päivä tämä: mummolle palaa järki!

EVELIINA (Hellästi.) Mutta jospa se onkin ollut teille onnellisinta.

VANHA EMÄNTÄ. Niin, niin, sulaa Jumalan hyvyyttä kai se on ollut ja siitä hänelle kiitos! — Mutta, lapset, eikö täällä äsken ollut myöskin Tavon Tuomas — vai oliko sekin minun omia unennäköjäni?

EVELIINA ja KATRI (Yht'aikaa.) Tuomasko?

VAPPU. Täällä hän on. Tuossa! (Osoittaa Tuomasta, joka seisoo syrjin toisiin.)

KATRI. Tuoko olisi se Tuomas, jonka kuva on niin elävänä sydämessäni säilynyt! (Painaa päänsä käsiin.)

TUOMAS (Syrjään, kummastuneena.) Mitä, Katriko sen sanoi — se pikku typykkäinen? Onko hänkin — (Vaikenee.)

EVELIINA (Kuin itsekseen.) Tuoko olisi Tuomas?

VANHA EMÄNTÄ. Tuomas, missä olet ja miksi pysyt niin vaiti? Etkö näe, täällä on nyt sinun Eveliinasi?

EVELIINA (Kiivaasti.) Elkää sanoko niin, äiti! Minusta ei ole enää Tuomaalle. Tietäkää: minä olen kaksi vuosikymmentä elänyt ryöstäjäni, venäläisen, vaimona.

(Painaa päänsä käsiin ja itkee.)

TUOMAS (Iskee sauvansa maahan.) Kuolema ja helvetti! Tätä vielä puuttui! Nyt minulla on kaksinkertainen syy palata Venäjälle. Ja herra varjelkoon silloin jokaista ryssää, joka vastaani osuu! (Yrittää lähteä solalle.)

KATRI (Kiveltä nousten.) Tuomas, Tuomas, ei Eveliina ole sitä omasta tahdostaan ollut, vaan pakosta.

TUOMAS. Omasta tahdostaan tai pakosta, yhtä kaikki — joka tapauksessa on hän ryssän saastuttama.

VANHA EMÄNTÄ. Tuomas, Tuomas, varo kovia kokeneesta käyttämästä noin tylyjä sanoja!

EVELIINA (Ylös nousten.) Tuomas, muistatko sitä syysiltaa, jolloin sinä sotaan lähtiessäsi viime kerran tänne Jaakkolaan poikkesit?

TUOMAS (Jurosti.) Enkö muistaisi sitä?

EVELIINA. Tuosta aitasta kuulit sinä silloin laulun "Tuoll' on mun kultani".

TUOMAS. Tuhat tulimmaista! Se laulu on siitä pitäin soinut sisässäni ja kun sen äsken tuolta kankaalta kuulin, oli sydän rinnastani hypähtää.

EVELIINA. Ja sen tytön muistat, jonka sinä pimeässä aitassa syliisi suljit —

KATRI. Eveliina!

EVELIINA. — ja joka kietoi kätensä sinun kaulaasi?

TUOMAS. Ne pyöreät käsivarret olen siitä pitäin tuntenut kaulallani. Mutta nyt polttavat ne minua kaksinverroin ja kehoittavat kiiruusti jättämään tämän paikan.

EVELIINA. Maltahan vielä ja sano, kuka oli se tyttö, joka lauloi ja joka kätensä sinun kaulaasi kietoi?

KATRI. Eveliina — oletko!

TUOMAS. Vielä sitä kysytkin!

EVELIINA. Kysyn silti, kun sinä et tiedä, että se oli sisareni Katri.

KATRI. Voi sinua, Eveliina! (Peittää silmänsä käsillään.)

TUOMAS. Mitä? Katriko?

EVELIINA. Hän juuri! Hän on sinua salaa rakastanut ja sinua ajatellen lauloi hän silloinkin tuota laulua. Minä en silloin sattumalta ollut kotona ja niin sinä, minuksi luullen, syleilit häntä. Vasta Venäjällä ollessamme kertoi hän sen minulle. Niin, Tuomas, minä en katso enää itseäni sinulle mahdolliseksi, mutta tuossa on sisareni, tulkaa te onnellisiksi ja minäkin olen sitä nähdessäni itseni onnelliseksi tunteva.

VANHA EMÄNTÄ. Tuomas, kuuletko, mitä Eveliina sanoo?

TUOMAS. Mitä pitäisi minun tästä kaikesta ajatella? — Ja Katri, se suloinen pikku typykkäinen, onko hän sitten edes ryssiltä säästynyt?

EVELIINA. On. Katri tekeysi heti alussa mielipuoleksi ja sellaiset ovat Venäjällä koskemattomia. Niin on hän säilyttänyt itsensä läpi näiden pitkien vuosien.

VAPPU (Kätensä yhteen lyöden.) Voi taivas! Kolmekolmatta vuotta tekomielipuolena!

VANHA EMÄNTÄ. Katri rukkani! Missä oletkaan?

(Hapuilee käsillään, ja kun Katri tulee hänen lähelleen, silittää hellästi hänen käsiään.)

TUOMAS (Lähestyen epävarmana.) Katri! Luulenpa, että… niin, se oletkin siis sinä, jota kaivaten minä olen vaivani kestänyt. Mutta… jos joskus lienetkin minua rakastanut, niin… tokkopa tällaisesta köriläästä enää välittäisit?

KATRI (Eloisasti katseensa kohottaen.) Ja sinä, Tuomas, minusta?
Olenhan jo täyttänyt neljäkymmentä vuotta.

TUOMAS. Siis ijässä, jolloin suomalainen nainen vasta alkaa parhaassa kukoistuksessaan olla. Hei, katsokaapas vain, kuinka hänellä posket punoittavat! (Karri hämillään painaa päänsä alas.) Sappermenttu, alanpa hävetä tätä ryssänpartaani ja lakkirähjääni. Tahvo, onko sinulla partaveistä ja parempata pääkappaletta?

TAHVO (Nauraen.) On kyllä, mutta ne kerkeämme kyllä sauna-aikana käsille hakea.

EVELIINA. Kyllä sinä voit tuossakin asussa kosintasi päättää. Samaa ryssän kuosia meilläkin on paaliamme.

TUOMAS. No siis, koska tässä asiat ovat niin hullunkurisesti kiepahtaneet, että minä, vaikka olenkin ollut tarkoittavinani vanhempaa siskoa, olenkin tosiasiassa nuorempaa rakastanut ja… koska vanhemmalla ei ole mitään sitä vastaan, niin… tässä tarjoaa sinulle, Katri, miehen käden, monia kokenut Kaarle-kuninkaan soturi. Uskallatko tarttua siihen sekä ryhtyä kanssani vanhaa kotiani raunioista nostamaan?

KATRI (Luoden avuttoman katseen Eveliinaan.) Mutta, Eveliina…

EVELIINA. Noudata vain sydäntäsi. Tiedäthän, että minä olen onnellinen sinun mukanasi.

KATRI. Tässä on käteni! (Ojentaa kätensä Tuomaalle.)

TUOMAS. Mummo, kuuletteko, mitä tässä tapahtuu?

VANHA EMÄNTÄ (Liikutettuna.) Kuulen, kuulen! Jumala teitä siunatkoon, lapset!

(Hapuilee eteensä ja silittää Tuomaan ja Katrin yhdistettyjä käsiä.)

EVELIINA, TAHVO ja VAPPU. Onnellisia olkaa!

TUOMAS (Hellittäen Katrin kädestä ja kohottaen sauvaansa.) Nyt joutaa tämä matkatoveri pois kädestäni, sillä vaellukseni on päättynyt. Maailman toisesta laidasta, aina Kaspian meren ääriltä, tämä sauva onkin minua seurannut.

TAHVO. Niin, äskenhän minun piti sulta kysyä, kuinka sinä nyt vasta sotavankeudesta palaat, mutta siihen tuli sitten näitä muita asioita väliin.

TUOMAS. Vaiheeni ovat pian kerrotut. Pultavan tappelussa minä monen muun toverini kera jouduin vangiksi. Seuraavana vuonna meitä suomalaisia ja ruotsalaisia lähetettiin viisituhatta miestä satamatöihin Volgan suulle. Kurjiin oloihin ja ruttoon kuoli siellä miehiä kuin sääskiä. Jälelle jääneet pistettiin tsaarin sotajoukkoon ja lähetettiin vieläkin kauemmas, taistelemaan kalmukkeja ja muita koirankuonolaisia vastaan. Siellä jouduin niiden vangiksi ja minusta tehtiin orja.

EVELIINA ja MUUT. Orja!

TUOMAS. Niin, orja! Ja sanonpa, että orjana siellä pakanain luona oli parempi kuin ryssällä sotavankina. Kotiin olin päättänyt kuitenkin kerran päästä. Niinpä onnistuin sitten karkuun livistämään ja harhailin viikkoja ja kuukausia erämaassa, kunnes taasen jouduin ryssäin käsiin. Silloin oli jo rauha tehty ja minut olisi tullut suosiolla päästää kotimaahan, mutta eihän ryssänmaalla mikään asia ole niinkuin ihmisten ilmoilla. Hovin herra, jonka käsiin jouduin, pisti minut maaorjainsa joukkoon. Raataa sain kuin hurtta ja yöt olin vankina lukkojen takana. Kuinka kauan lienen tätä kurjaa elämää viettänyt, en tarkalleen tiedä, sillä ajan kulku oli jo aikoja päästäni haihtunut. Mutta kotiin olin päättänyt kerran päästä ja minkä suomalainen päähänsä saa, sen hän myöskin pitää. Eräänä päivänä ryhtyi työvouti minua pahoinpitelemään. Te tiedätte, että suomalainen on arka nahastaan. Kaikkea muuta hän sangen pitkälle sietää, mutta tulla koskettelemaan, silloin on leikki lopussa. Jaloissani sattui olemaan jykevä tammenoksa, minä sieppasin sen ja sivalsin voutia päähän, niin ettei hän enempää tarvinnut. Sitten metsään, koko orjalauma kintereilläni. Kiinni ei minua enää saatu. Kuinka kauan lienenkään sitten saanut metsiä ja erämaita harhailla, en tiedä itsekään, mutta tässä minä nyt lopultakin seison onnellisena sulhasmiehenä, kuten näette. Ainoana aseenani tällä matkalla on ollut tämä samainen tammenoksa, jolla sen ryssänvoudin surmasin. Nyt tämä joutaa kädestäni. (Laskee sen kivelle, jossa sisarusten sirpit ovat.) Jahka uusi pirttimme valmistuu, ripustamme sen yhdessä tuon Katrin sirpin kanssa peräseinälle muistoksi menneistä päivistä.

VAPPU. Mutta nyt sisälle, sauna vartoo ja samoin sirppijuusto. Sitä syödessämme saavat tyttäret kertoa omat vaiheensa.

TUOMAS. Mutta sitä ennen tahdon kuitenkin päästä tästä ryssän parrasta.
Usko pois, Katri, tämän karvarykelmän takaa löytyy vielä pulska mies!

TAHVO. Leikkuumiehetkin tulevat jo tuolla kangastiellä. Nythän sopiikin viettää samalla sekä leikkuun lopettajaisia että kihlajaisia.

TUOMAS. Sappermenttu, se sopii mainiosti! Ja sitten kemujen jälkeen taloa pystyyn panemaan. Kyllä se ryssä on koittanut parastaan meitä maahan tallatakseen, mutta me nousemme aina vain uutena. Ja nyt minä, näitten omien vaiheittemme valossa, uskon lujasti että tämä maa kukoistaa vielä silloinkin, kun ryssän valtakunnasta ei ole muuta kuin löyhkä jälellä.

(Lähtevät kaikin sisälle.)

Esirippu.