SUOMEN KANSAN VANHOJA RUNOJA YNNÄ MYÖS NYKYISEMPIÄ LAULUJA II

Koonnut ja pränttiin antanut,

Z. TOPELIUS

Läänin Lääkäri ja Ritari

Turussa, Präntätty J. C Frenckellin ja Pojan tykönä, 1823.

SISÄLLÄPITO:

Vanhoja Runoja.

 Pistoksen Synty.
 Ilmarisen kosiominen.
 Maon eli kärmeen Synty.
 Sikaliskon Synty.
 Mehiläisen Synty.
 Väinämöisen kaikenlaisia toimituksia.
 Rauan Synty.
 Talvikon Sanat.
 Ähkyn Sanat.
 Pakkaselle.
 Merimiesten Rukous Ilmariselle.
 Rukous, jolla Ahto kutsuttiin.
 Päivän koittaissa.

Nykyisempiä Lauluja.

 Lystilline Runolaulu Kala-Kukosta.
 Sinä 24 päivänä Kesäkuuta 1791.
 Kirkkoherra Joh. Laguksen ja Neitsyn Benedicta
 Lovisa Kraftmannin hääpidoissa.
 Ajan käyttämisestä.
 Merimiehet.
 Neion valitus.
 Koira joka kuljetti lihamurua suusansa joen poikki. Satu.
 Loru.

Lukioille.

Muutamalta maan-mieheltä kehotettu ilmottamaan näistä vanhoista runoista, misä maan-paikasa kuki on veisattu taikka löytty, josta tiedosta kaikenmoisia valistuksia mahtais noudatettaa sekä Suomen kielen selitykseksi että entisten tapojen ja elokeinoin tuntemiseksi kusakin maasa, saan minä nyt tiedoksi jättää että: Ensimmäisen Osan runoista ovat Laulajan alku ja loppu virret, Kanteleen synty, Väinämöisen kosiominen ja Kalevan poika Pohjan maalta, Kemin tienoilta kotosin, Oluen teko, Väinämöinen ja Joukamoinen, Mailman alku munasta ja Venehen teko Arkkangelin läänistä ja Vuokkiniemen pitäjästä, Kärmehen synty Kajanin puolesta ja Jauho-Runo Savon maalta. Täsä toisesa osasa ovat Pistoksen synty, Ilmarisen kosiominen, Väinämöisen kaikenlaiset toimitukset ja Rauan synty Arkkangelin läänistä ja kaikki muut Pohjan maalta.

Kuitenkin löytyy monisa, vaikka toisistaan kaukoisisa maan-paikoisa jäänöksiä ja sekoituksia samoista lauluista, jotka osottavat yhteisen vanhan aikasen alun. Niin olen löynny Rauan Synnyt sekä Karjalasta että synkiältä Pohjan perältä, melkeen yhtä pitävät, vaikka ei yhdenkään niin täydellisen kuin se joka täsa on kerrottu. Muutamista keksitään myös etelämpi sekä runoin että kansan syntymämaja, koska esimerkiksi Lapin maan rajoilla Runo mainittee tammipuusta, joka ei luonnan kasva koko Pohjan maalla.

Nykyisinä aikoina ovat ne vanhat runolaulut Pohjan lahden rantamailta kokonansa kadonneet. Niitä veisataan nyt ainoastansa Suomen itäisillä äärillä, vaan erinomattain muutamisa pitäjisä vanhasa luoteisesa Venäjän maasa, josa lavialta asuu selvä Suomen kansa alku puhtaudesa ja arvosa.

Vanhoja Runoja.

Pistoksen Synty.

    Nelj' on neittä, kolm' uroista,
    Yhen niityn niittäjiä
    Min' on niitty, sen haravoitti,
    Senpä karhilla veteli.
    Tuli kokko Turjan maalta,
    Laskien Lapista lintu
    Syömähän kylän kiroja,
    Lainehia lappamahan:
    Se poltti porolla heinät,
    Kypenillä kyyvätteli.
    Tuuli tuli Pohjolasta,
    Tuonne tuuli tuhat vei,
    Vaaran vankan liepiöhön.
    Meren mustihin mutihin,
    Pimeihin pyörteihin,
    Tarkkahan Tapiolahan.
    Siellä miehet mettä juopi,
    Simoa sirettölööpi.
    Siihen kasvo kaunis tammi,
    Vesa verratoin yleni;
    Olovahk'on oksiltahan,
    Leviähk' on lehviltähän.
    Pietti pilvet juoksemasta,
    Hattarat hasertamasta.
    Ikävä imehnosille,
    Kavelo vein kaloille
    Ilman päivän paistamata,
    Kuun kuumottamata:
    Katsellen kanervo juuret,
    Jakoallen hienot heinät
    Etsitään tammen kaatajata.
    Pikku mies merestä nousi,
    Uro aallosta yleni,
    Kolmen sormen korkeuinen,
    Pystön peukalon pituunen.
    Sill' on kassa kantapäässä,
    Nännit polvessa eessä,
    Pikku kirvehet käessä,
    Vaski varsi kirveessä,
    Pääs' on paasinen kypärä,
    Jalois' on kiviset kengät,
    Hyiset kintaat käessä;
    Hyistä kelkoa vetäävi,
    Hyistä tammia taluuvi.
    Hyys' on ilmat, jääs' on järvet,
    Hallas' on hamehen helmat.
    Himelöövi kirvestähän
    Viiellä virosimella,
    Kuuella kovasimella,
    Seitsämällä sieran päällä,
    Kaheksalla kannikolla.
    Astua tuhutteloo
    Juurella ryti-morain,
    Äkähillä puun punasen.
    Iski puuta kirvehellä,
    Tammia tasa terällä:
    Eipä ollut aikoakaan,
    Taitto tammen, maahan kaato,
    Latvan suurehen suvehen
    Tyvin työnti Pohjolahan.
    Hän tuon sanoiksi virtti:
    Tuosta noita nuolet saisi,
    Ampuja pahat piilet,
    Oksista tulisen tammen,
    Äkähistä puun punasen.
    Paha pääty kuulomassa,
    Jumala tähystämässä.
    Kolm' on poikoa pahalla
    Yks on rujo, toinen rampa,
    Kolmas on peri-sokia;
    Rujo jousten jännitsiä,
    Rampa nuolien vanuja,
    Ampuja peri-sokia.
    Varret tammesta vanuuvi,
    Päät teköö tervaksista.
    Millä nuita sulatahan,
    Sulatahan, karretahan?
    Maon mustilla verillä,
    Hiuksilla Hiien neien,
    Varpusen vivuttimilla.
    Ampu yhen nuoliahan,
    Valitsi parahan varren,
    Maa emää jalkoihin:
    Tahto maa Manalle mennä,
    Hieta harju halkiella.
    Ampu toisen nuoliahan,
    Valitsi parahan varren,
    Päällä päähän taivoseen:
    Tahto taivonen haleta,
    Ilman kaaret katkeilla.
    Ampu nuolen kolmannenkin
    Ylitse meren yheksän,
    Meri puolen kymmenettä,
    Hiitolan kivi mäkehen,
    Kalvatellen kalliosta
    Ihoon alastomahan,
    Varsin vaatteettomahan.
    Itse virkki, nuin saneli:
    Tuo nuoli perittänee,
    Kutsu Hiien Hiitolasta,
    Jumaloista Jukko-selän
    Syömähän tätä pahoa,
    Luonnotarta loppamahan:
    Juokse korvet konteina,
    Oravina kuusen oksat,
    Kärppänä kiven koloot,
    Veit on saukkona samoon — —
    Ota Piru pistoksesi
    Keitolainen keihääsi,
    Äkähäsi Älön poika
    Verisistä vaattehista,
    Hurmehisista sovista,
    Urohosta uhkaavasta,
    Miehestä möksevästä,
    Ihosta ihmenos raukan,
    Emon tuoman ruumihista
    Ennen päivän nousemista.
    Koi jumalan koittamista,
    Isäntäsi itkemässä,
    Muorisi murehtimassa
    Verisellä mättähällä,
    Verisillä kyynelillä:
    Otas — urohosta uhkaavasta,
    Miehestä mökisevästä.

Ilmarisen Kosiominen.

    Annikk' oli saaren neiti,
    Se oli poukkujen pesiä,
    Vaattehitten valkasia,
    Sinisen meren selällä,
    Laavun laiturin nenässä,
    Niemessä nenättömässä,
    Saaressa sanattomassa;
    Loipa silmäns luotehelle,
    Käänti päätä päivän alle,
    Keksi mustasen merellä,
    Sinervöisen lainehilla.
    Hän tuon sanoiksi virtti:
    "Kuin ollet Isäni pursi,
    Veikon vestämä venonen,
    Käännätes kohin kotia,
    Perin muille valkamoille.
    Kuin ollet vesi hakonen
    Vesi päälläsi vetele.
    Kuin ollet vesi kivinen
    Vesi päällesi vetele.
    Kuin sie ollet lintuparvi,
    Niin sie lentohon leviä.
    Kuin ollet vanha Väinämöinen
    Niin pakinoille painehile".
    Tuopa vanha Väinämöinen
    Se pakinoille paineli.
    Lasutteli matkamiestä,
    Kysytteli tien käviää:
    "Kunne läksit Väinämöinen"?
    "Läksin lohta pyytämähän".
    "Tuosta tunnen Väinämöisen,
    Tuon vanhan valehtelian.
    Toisin ennen miun isäni,
    Toisin valta vanhempani,
    Verkkoja venehen täysi,
    Lasuksia laiva kaikki".
    "Jo vainen valehtelinki".
    "Kunne läksit Väinämöinen"?
    "Läksin hanhien ajohon
    Puna suisen korjelohon".
    "Tuosta tunnen Väinämöisen
    Tuon vanhan valehtelian
    Toisin ennen miun isäni.
    Toisin valta vanhempani.
    Suur' oli koira kahlehissa
    Suuri jousi jäntehissä".
    "Jo vainen valehtelinkin".
    "Kuin et tosin sanone,
    Käännän purtesi kumohon".
    Täytyypä tosin sanoa.
    "Läksin neittä kosiomahan
    Pimiästä pohjolasta,
    Miesten syömästä kylästä,
    Urohon upottajasta".
    Annikk' oli saaren neiti,
    Se oli poukkujen pesiä,
    Vaattehitten valkasia,
    Käsin käänti vaattehia.
    Koprin helmahan kokosi,
    Meni juossua pajahan,
    Hän tuon sanoiksi virtti:
    "Oi on Seppä veikkoseni!
    Takoja ijän ikuinen!
    Otettihin ostettusi,
    Satoin markoin maksettusi,
    Tuhansin lunastettusi,
    Kolmin vuosin kosiottusi".
    Lankesit pihet pivoisin,
    Vaipusi vasara käestä,
    Meni savuna pihallen.
    "Oi emoni kantajani,
    Lämmitä saloa sauna,
    Pian pirtti riunuttele
    Pikkusilla pilkehilla,
    Lai tiimaista poroa,
    Tuo sie paita palttinainen,
    Tuo sie kauhtana kaponen
    Päälle paian palttinaisen,
    Tuo sie ussakka utunen
    Päälle kauhtanan kapoisen"
    Teki olkisen hevoisen,
    Pani varsan valjahisin,
    Ruskian reen etehen,
    Laski virkkoa vitalla,
    Helähytti helmispäällä.
    Virkku juoksi, matka joutu,
    Reki vieri, tie lyheni.
    Tuli Hiitolan kotihin.
    Hiitolan koirat haukkumahan,
    Ilman lukku luksuttamaan.
    Itse virkki, noin saneli:
    "Jok' on valmis valvattini
    Valmis valvateltavasi"?
    "Ei ole valmis valvattisi
    Valmis valvateltavasi.
    Kuin sä kyntänet kyisen pellon
    - Kärmehisen käännättelet
    Miesten, miekkojen terillä,
    Naisten neulojen nenillä".
    Sata sarvi Hiien härkä
    Pajan teki polvillahan,
    Sitten kynti kyisen pellon,
    Kärmehisen käännytteli
    Miehen miekkojen terillä,
    Naisten neulojen nenillä.
    "Jok' on valmis valvattini
    Valmis valvateltavani"?
    "Ei ole valmis valvattisi
    Valmis valvateltavasi.
    Kuin kylpenet kyisen kylvön
    Rauta-kylvön rapsuttanet".
    "Oi Ukko, yli-Jumala
    Tahi taata taivahainen!
    Nossas pilvi luotehelta,
    Toinen suurelta suvelta,
    Kolmas kohta koillisesta;
    Nepä yhteen yhytä,
    Lommakkohon loukahuta
    Sa-a lunta sauan varsi
    Kiehittele keihäs varsi
    Nuille kuumille kiville
    Palavoille Paateroille".
    Sitte kylpi kyisen kylvön,
    Rauta-kylvön rapsutteli.
    "Jok' on valmis valvattini,
    Valmis valvateltavani"?
    "Ei ole valmis valvattisi,
    Valmis valvateltavasi.
    Kuin saanet Hiitolan joesta
    Hauin hirmu-hampahisen
    Kalan suuren miesten syöjän"
    Sitte tuli tuskaksi,
    Pahon loiksi paineli.
    Tuo oli seppo Ilmarinen
    Teki rautasen kokon,
    Kuin on hauki sukelteleksi
    Niin on kokko liiteleksi,
    Liiteleksi, laateleksi.
    Tuonpa kokko koprin kavahti
    Saipa kokko kynsihinsä.
    "Jok' on valmis valvattini,
    Valmis valvateltavani"?
    "Jo on valmis valvattisi,
    Valmis valvateltavasi".

Kotia tultuansa kohtaisi Ilmarinen Äitinsä, joka paljon moitti tätä miniätä sanoten: "Luulin minä paremmaksi". Jonka jälken Ilmarinen meni pajaansa ja muutti tytön Lokaksi. Lokana lentää siis nyt vanhempi Hiitolan tyttäristä. Väinämöinen otti sitte eronsa, odottaaksensa nuorempata sisarta.

Maon eli Kärmeen Synty.

    Souti Syöjätär vesiä,
    Tuli kurkku turjutteli.
    Lapa lieto lainehia,
    Punasella purjehella.
    Laski kuolan laitumelle
    Putken rautasen sisähän,
    Paksun heinän palteheseen.
    Tuuli tuli, tuon kokosi,
    Aalto rannalle ajeli
    Varalle teräsperälle,
    Vankan vasken karvaselle;
    Vesi sen pitkäksi venytti,
    Paisti päivä pehmiäksi.
    Siihen Herra hengen antoi,
    Piru silmät siunaeli,
    Lempo leukaluut sukesi.
    Mistä hampaat häjyllä?
    Orahasta Tuonen otran.
    Mistä kieli kelvottoman?
    Hiitolaisen heinä hanko.
    Mistä pää pahalle pantu?
    Välisestä Väinättären.

Sikaliskon Synty.

    Sikalisko Hiien silmä,
    Se on vaskesta valettu,
    Kasarista kannettuna.
    Vingas vankaan makasi,
    Kanto kohtua kovoa,
    Kiikutteli, röyhytteli
    Rannalla rekeä vasten,
    Pinon pitkän reunan alla.
    Tullus tulla taivahasta,
    Kekäleenä keikuttele,
    Tule työsi tuntemahan,
    Pahasi parantamahan!
    Voi on suusi, voi on kieles.
    Sima suustasi suloa,
    Mesi heitä kielestäsi,
    Kipehille voitehiksi!
    Haavoille parantehiksi!
    Juos viinana vihasi,
    Olunna omat pahansi,
    Mennä mieli karvahaksi,
    Läpi luisen pää-lakesi,
    Läpi haisu-hammastasi,
    Vahtaasi vaskisehen,
    Kupeheesi kultaihiseen!
    Suluon sun vihasi!
    Suli voi sulattaisa,
    Rasva räyvyteltäisä,
    Sulemmat sinun vihasi,
    Sulempi sinä itekkin.

Mehiläisen Synty.

    Mehiläinen ilman lintu,
    Lähe mettä noutamahan,
    Simoa tavottamahan
    Meren yheksän ylihte,
    Meri puolen kymmenettä;
    Ota vastat siiviksesi,
    Lapioinen purstoksesi.
    Vielä on aikoa vähänen
    Pikkuruinen piramata.
    Jo tulla tuhutteloo,
    Saaha hypelöittelöö;
    Kuusi on kuppia käessä,
    Seihtemän selän takana,
    Sata muuta muskulata.
    Missä on mettä, kussa vettä,
    Missä voietta hyvää.
    Koita Jesus kielelläsi
    Suullasi sula Jumala,
    Mikä on paras voitehista,
    Kaikista kahteista,
    Joka kaikkein pätöö,
    Eineän kelpoaa;
    Sillä voian voipunutta,
    Pahoin tullutta parannan,
    Läpi luun, läpi jäsenen,
    Keskeä kivuttomaksi,
    Päältä kivuttomaksi,
    Alta aivan terveheksi.
    Vieriltä viattomaksi,
    Sanan voimalla Jumalan,
    Aina Jesuksen avulla.

Väinämöisen kaikenlaisia Toimituksia.

    Pohjan akka harva hammas,
    Kuuli miehen itkevänsä,
    Urohon urisevansa.
    "Ei oo itku lasten itku,
    Eikä itku naisten itku,
    Itku on partasuun urohon,
    Urina Uvantolaisten,
    Jouhi leuvan jorjottama."
    Syötti miehen, juotti miehen
    Pani varsan valjasehen
    Ruskian reen etehen,
    Läksi siitä katsomahan,
    Laski virkkoa vitsalla
    Helähytti helmi vyöllä;
    Ei virkku vitsatta juokse.
    Helmin lyömättä hevonen.
    Seppä vastaan tuloovi.
    Sano Seppä Veiollensa:
    "Voi sie vanha Väinämöinen,
    Mit' olet paholla mielin.
    Kuta kallella kypärinä"?
    Sano vanha Väinämöinen;
    "Ompa syytä ollakseni,
    Lainasin Enosi lapsen
    Pohjon pitkään perään,
    Miesten syömähän kylään,
    Urosten upottajain".
    Siitä Seppo Ilmarinen
    Viitiseksi, vaatiseksi,
    Rauta paitoin paneksi.
    Luostuhus on meis lujempi,
    Rauta paiasa parempi.
    Käsi on oron ohjaksessa,
    Toinen neitosen nisissä.
    Päivät sampua takuoo,
    Yöt neittä lepyttelöö,
    Saapi sampon valmihiksi,
    Neitysen lepytetyksi.
    Pohjon akka, harva hammas
    Saatto sitte sammon tuonne
    Pohjolan kivi-mäkeen,
    Yheksän lukun taaksi,
    Vaaran vaskeen takana.
    Sano vanha Väinämöinen
    Sepälle Ilmariselle:
    "Tavo kuokka kolmi tjorpa,
    Jolla saisin sammon tuolta
    Pohjolan kivi-mäestä
    Yheksän lukun takoa,
    Lukut sormin loukuttelen".
    Siit on vanha Väinämöinen
    Sormin soitti kanteletta,
    Kielin kanteleen pakasi,
    Nukuttihin pohjon kanssa.
    Siitä vanha Väinämöinen
    Saapi sitte sammon tuolta
    Pohjolan kivi mäestä,
    Yheksän lukun takoa.
    Siitä vanha Väinämöinen
    Laski pitkin Pohjon merta.
    Muurahainen murha poika
    Se kusi kuren jalalle,
    Kurki laski kumman äänen,
    Parkasi pahan säveleen.
    Havaitsi pohjan akka,
    Meni sampoo katsomaan:
    "Jok' on täältä sampo saatu
    Yheksän lukun takoa
    Pohjolan kivi mäestä"?
    "Jo on täältä sampo saatu
    Yheksän lukun takoa
    Pohjolan kivi mäestä"?
    Pohjon akka harva hammas
    Läksi sampoo tapoamaan
    Vyöltä vanhan Väinämöisen.
    Renki vanhan Väinämöisen,
    Iki Liera Tieran poika,
    Sill' on purje puun nenässä,
    Katso iän, katso lännen,
    Katso pitkin Pohjan merta:
    "Nyt tuloo Pohjan pursi,
    Sota hanka hailattaapi".
    Näki sen vanha Väinämöinen,
    Löysi piitä pikkarainen,
    Tosin tauloa vähänen,
    Senkin mestäsi merehen,
    Kaotti kamalon vasemman
    Oikiasta olka päästä,
    Juoksi puhki pohjan pursi
    Sota hanka halki lenti.
    Pohjan akka harva hammas
    Vastat siiveksi sitoo,
    Sat' on miestä siiven alla.
    Tuhat on kynän tutkamessa.
    Siitä vanha Väinämöinen
    Nosti miekkansa merestä,
    Lappionsa alta laian
    Siitä hän siipiä sivalti.

Rauan Synty.

    Palosell' on paljon maita,
    Paljo maita, paljo soita,
    Pahana palo-kesänä,
    Tuli-vuonna voimatonna
    Jäi vähän palamatonta
    Tuiman tunturin loalla,
    Suuremman suun selällä:
    Jäi yksi imehno raukka
    Paikalle palanehelle,
    Jo sitäkin palo vähäsen
    Vasempia varpahia;
    Kaiempia kantapäitä;
    Luoputteli ruppiansa,
    Kaaputteli karstojansa,
    Heräsehen hettiöhön,
    Läikkyvähän lähteheseen.
    Siitä synty rauan synty.
    Missä sillon rauta säily
    Pahana palo-kesänä,
    Tuli-vuonna voimatonna?
    Tuolla sillon rauta säily
    Tuolla säily, tuolla piili
    Kahen kantosen välissä,
    Koivun kolmen juuren alla.
    Vaan ei viellä sielläkänä
    Ei perän pereäkänä.
    Tuolla sillon rauta säily,
    Tuolla säily, tuolla piili
    Sisällä sinisen uuhen
    Vaski lampahan vatsassa.
    Eipä vielä sielläkänä.
    Tuolla sillon rauta säily,
    Vyöllä vanhan Väinämöisen,
    Kolmi-jatkossa tupessa.
    Eipä vielä siellälläkänä.
    Ei perän pereäkänä.
    Tuolla sillon rauta säily,
    Tuolla säily, tuola piili
    Nuoren neitosen nisissä,
    Kasvavaisen kainalossa.

* * *

    Oli ennen neljä neittä,
    Koko kolme morsianta,
    Lypsit maahan maitoansa,
    Uhkutit utariansa.
    Yksi lypsi mustan maion.
    Toinen valkian valutti
    Kolmas on veri punasen.
    Joka lypsi mustan maion,
    Siitä synty melto-rauta;
    Joka valkian valutti,
    Siitä on teräs sekanen;
    Joka on veri punasen,
    Siit' on tehtynä teräkset,
    Rakettuna rauan syöntö.
    Ei rauta kova olisi
    Ilman kärmehen kävettä,
    Maon mustan muujuhita.
    Herheläinen Hiien lintu
    Se katto katon rajasta,
    Alta tuohen tuiotteli,
    Rautoja rakentaissa,
    Teräksiä tehtäissä
    Kanto vettä kielellänsä
    Tuohon Ilmarin pajahan.
    Siitä seppo Ilmarinen
    Itse koitti kielellänsä,
    Hyvin maisto mielellänsä.
    "Ei nämät hyvät minulle
    Teräksen teko vesiksi,
    Rautojen rakennus maiksi".
    Mehiläinen ilman lintu
    Lenti tuonne liipotteli,
    Lenti soita, lenti maita
    Ylitse meren yheksän,
    Meri puolen kymmenettä.
    Otti mettä kielellänsä
    Seittämästä heinän päästä
    Kuuen ruohosen nenästä,
    Kanto Seppälän pajaan.
    Seppä koitti kielellänsä,
    Hyvin maisto mielellänsä.
    "Kas näm' on hyvät minulle
    Teräksen teko-vesiksi,
    Rautojen rakennus-maiksi.
    Voi sinua rauta raukka
    Rauta raukka, koito kuona,
    Teräs tenho päivällinen!
    Kuin sä vannot veljeksyttä
    Tulen tuomarin eessä,
    Alla ahjon Ilmarisen;
    Et sanonut koskevasi,
    Söit sä vaivanen valasi
    Kuin sä vestit veliäsi,
    Lastusit emonsi lasta
    Veren päästit juoksemahan
    Punasen putoamahan.
    Ei se maahan maito joua,
    Kumpuhun Ulosten kulta,
    Miesten hempo heinikköhön;
    Niin on kaunis kun on kallis
    Miesten hinnasta palava,
    Urohosta kelpoava.
    Veri seiso niin kuin seinä,
    Asu hurme niin kuin aita,
    Lihan lämpösen sisällä!
    Mitä tuohon tuotanee,
    Ja kuta veettänee
    Salvaksi samu-ojalle,
    Veren tiellen telkimeksi?
    Salvaksi sana Jumalan,
    Tuke Herran tukkioksi.
    Ukko kultanen kuningas
    Vaari vanha taivahainen,
    Taivahallinen Jumala,
    Pane paksu peukolosi,
    Liitä sormesi lihalle
    Paikaksi pahan veräjän,
    Tämän kulman tukkimeksi!
    Josk' et siitä kyllä tulle,
    Viel' on muitakin sanoja:
    Neitsy Maria emonen,
    Rakas äiti armollinen,
    Tuo turves tuan takoa,
    Sammal saunan seinän alta
    Tulialle tukkioksi!
    Neiti Maria emonen,
    Rakas äiti armollinen,
    Tavu päästäsi tavota,
    Kulta lumme luiahuta,
    Simo silkki rihmallasi,
    Pane palmikoisellasi!
    Ettei maito maahan juokse,
    Kumpuhun Ulosten kulta,
    Miesten hempo heinikköhön
    Veri seiso niin kuin seinä,
    Asu hurme niin kuin aita
    Lihan lämpösen sisällä!"

Talvikon Sanat.

    Lumi-selkä Luppanainen,
    Kaunis karva Röyhytyinen,
    Uppo valkia valimo,
    Nunnoseni, lintuseni,
    Orren päällinen omena,
    Parren päällinen parahin,
    Naisten lukkohin lukia,
    Avainten arvelia,
    Kiulun korvan kierteliä
    Nouse puulle putkullesi,
    Lepän lengolle ylene,
    Nouse koivun konkelolle!

Ähkyn Sanat.

    Ähky poika on Ähmeröinen,
    Toinen poika on Tohveroinen,
    Kolmasi Korentolainen,
    Tehty suosta, tehty maasta,
    Pantu äimän kärkösistä
    Veen vahesta valettu,
    Mitäs konna kuohaelet,
    Veen vahti vaivaelet,
    Lähe konna kohustani,
    Mato maksani raosta,
    Puremasta, nietämastää,
    Syömästä, kaluamasta.
    Tuonne ma sinun manoan,
    Meren Rutian partahalle,
    Siellä itkeepi isäsi,
    Valittaapi vanhempasi,
    Keittävät kuhurin kattilata,
    Hormusimmilla nutuilla,
    Verisillä vaattehilla.
    Ellös tulko ennen sieltä,
    Ennen kuin tulen noutamahan
    Yheksällä oinahalla,
    Yhen uuhen kantamalla.
    Ellös tullo ennen sieltä,
    Ennen kuin tulen noutamahan
    Yheksällä härkäsellä,
    Yhen lehmän kantamalla.
    Ellös tullo ennen sieltä,
    Ennen kuin tulen noutamahan,
    Yheksällä orihilla,
    Yhen tamman kantamalla.
    Sinne sinua on itkettynnä,
    Ikäkausi kaivattunna.
    Mene tuonne kunne käsken,
    Ryönä kosken partahaseen,
    Virran korvahan kovahan,
    Perin siellä vieryvät petäjät,
    Kokonansa kokka hongat,
    Tyvin syösten suuret hongat,
    Latvoin laikka-päät petäjät.

Pakkaselle.

    Pakkanen puhurin poika,
    Älä kylmää kynsiäni,
    Älä päätäni palele!
    Tultas tungen sukkahani,
    Kekälettä kenkähäni,
    Pakkasen palelemata,
    Kovan ilman koskemata,
    Kyllä sull on kylmäämistä,
    Kylmää soita, kylmää maita,
    Kylmää puita ja pehuja,
    Kylmää kylmiä kiviä!

Merimiesten rukous Ilmariselle.

    Ilmarinen ilo lintu.
    Lennä tuonne kunkan käsken,
    Iän ikuisen perähän,
    Päivän koitonnon kotohon!
    Pane poskes pussuksihin.
    Puhalla iloinen ilma,
    Minulle myötäinen myry,
    Minnekkin nyt mennäkseni!

Rukous jolla Ahto (kalain haltia) kutsuttiin.

    Anna Ahto antimesi,
    Veä vilialta väleen,
    Majan märjän asuvita,
    Kalat karulta kokoele,
    Hauit hajalta hajeskele,
    Ahvenet myös kyrmyniskat!
    Riennä ruoholle veäksen,
    Soitantota kuulemahan,
    Väännäntötä Väinämöisen.

Päivän koittaissa.

    Terve kasvos näyttämästä,
    Päivä kulta koittamasi»,
    Aurinko ylenemästä!
    Pääse ylös aaltoin alta,
    Yli männistön matkusta,
    Juokse kaares kaunihisti,
    Pääse illalla ilohos.
    Tuo tuliaiset tullessasi,
    Tuo meill' täyttä terveyttä,
    Siirrä saama saatavihin,
    Onni onkeemme ohaitse,
    Pyytö päähän peukalomme!

Nykyisempiä Runoja ja Lauluja.

Lystillinen Runo-laulu, siitä Kummasta Kala-Kukosta lookisti kokoonpantu, Henrikki Väänäseltä.

[Henrikki Väänänen myöskin kutsuttu Konsa Heikki oli muinen Oulusa köyhä työmies, joka kulkein ympärin kyliä elätti ittensä viulun soitolla ja omatekemäin runoin veisaamisella. Jotenkin viinaan menevä oli hän aina saapuilla pidoissa ja tanssi paikoissa, aina nöyrä ja aina ilonen. Hänellä oli ankara muisto ja erinomainen sukkeluus kokoonpanna veisuja aivan valmistamatonna ja mistä aineesta tahtonsa. — Viimmein kuoli tämä runo-niekka lämpöisesä uunisa, johonka hän oli viinapäissä kontannut. Ne paremmat hänen jälkeen säilyneistä runoista ovat: Kala-kukosta, Kaffen juomingista, Oulun orja-väestä ja Kellon kylän Mariasta. Kala-kukko on jo ennen präntätty Vaasasa v. 1801, ehkä nyt harvasa löytty.]

    Jop' on laulu laitettuna,
    Sanat somat solmettuna,
    Nytkin ruasta rumasta
    Kummasta kala-kukosta,
    Johonk' oli pantu Paltamossa,
    Katti karvanen sisähän,
    Isossa itä-kylässä,
    Paltamossa mainiossa.

    Kerran keskensä isännät,
    Rannin miehissä rupeisit,
    Pyhä iltana puhuhun,
    Julkisesti juttelehen,
    Kuin on Oulusa pahoja,
    Tullisakin turkasia;
    Syövät syökärit rahata
    Ilman työtä tullin miehet,
    Kuin vievät välistä reestä
    Evähiä matkamiesten.
    Talon vaari taitavasti
    Kysyypi kylän väeltä:
    "Kusta nyt saisin kumpanita
    Kusta matkallen toverit?
    Lähtisin minäkin kerran
    Käpäsemään kaupungissa;
    On mulla talia taasen,
    Vielä voitakin vähäsen,
    Vaik' on huono heinä-vuosi,
    Muret muustakin ruasta".
    Miehet yksi-äänisesti
    Siihen vastaten sanovat:
    "Meill' on miehillä samoilla
    Matka pitkä mielesämme,
    Lähtiä sitä pitäisi
    Ala mahan marsimahan,
    Kohen Oulua kokehen".
    Kohta yksi koiran silmä
    Sanoopi väen seassa:
    "Jopa kotua kyllä
    Joulun eellä jouvetahan;
    Olis mielessä minulla
    Lähtö poies Pohjan maalle;
    Lähtisin minäkin muuten
    Käpäsehen kaupungissa,
    Vaan ompi vähän vikoa,
    Joka on kotona kauon
    Mulla muistissa pysynyt,
    Poviani pureskellut.
    Vietihin minulta viimein,
    Väkisin vasikan paisti,
    Kuin näki olevan reessä,
    Sitä syökäri syleili.
    Sitä ano ahkerasti,
    Pyysi pystösä käsinni.
    Minä mies sanon hänelle
    Puheskelin puolestani:
    'En saata evästä panna
    Tyköäni, ystäväni!
    Poies matkan pitkän päässä.
    Kylläpä täällä tarvittoovi
    Pureskella porvarissa'.
    Veipä sitten väkisin;
    Sen kanssa meni sisälle,
    Vielä kiitti kinttujansa,
    Hyvin kosti kynsiänsä.
    Kuin ovat viekkaat viriät,
    Omin mielin ottamahan,
    Talon poikain evästä!
    Sitte kuin tulin kotia,
    Heti sai kylässä tietä
    Akkani saman asian,
    Josta akka aikalailla,
    Minua toru tolvanaksi,
    Kun en minä kukkoa kätehen,
    Sysännynnä syökärille.
    Anto hälle lemmon lintu,
    Omalle tulli nälkäiselle,
    Kuuluupi kyllä puhuvan,
    Kieli-lakkarin latovan,
    Ett' on muutamat monasti,
    Kotonahan nivuiset koiran,
    Pannullansa paistanehet,
    Rasvan kanssa raskinehet.
    Voilla sieviäksi silattu,
    Mennesänsä on antanehet,
    Tull-miehelle kätehen,
    Sysäänehet syökärille.
    Tuon konstin minä kotona,
    Saatan vielä viisahammin,
    Tehä toisehen tapahan".
    Ottipa kissan kiiruhusti,
    Tarttuupi takajaloista,
    Päätä pankkohon sukasi,
    Oikian olan takoa.
    Uunin nurkkahan nutisti,
    Siinä hirtti hiiren syöjän,
    Pani pirtin lämmitessä,
    Leivän sisähän leviän.
    Rupeis estähän emäntä,
    Etteipä isäntä saisi
    Kattia kakun sisähän,
    Panna paljaan karvan kanssa.
    Emäntä isännällensä,
    Sanoopi sanalla tällä:
    "Kosk' on herjä herjennynnä,
    Naaras kissa naukumasta,
    Niin nyljen nahattomaksi,
    Siitäpä tulisit sievät,
    Turkin puuhkat pulskiammat".
    Ukko uunilta puhuupi,
    Parta-vaari paukuttaapi:
    "Kylläpä sinä siivo muori,
    Oikein hyvä olisit,
    Syökärille syölähille,
    Kuin nyt siitä kuoren poies,
    Veisikkin nahan väkisin,
    Käden kesken paistumisen,
    Siitäpä syökärit rupiais,
    Arvelehen aivostansa,
    Et on tähän sisähän,
    Jänes pantu Paltamossa,
    Siitä mielehen menisi,
    Talon-poikain tavarat,
    Vastakin repis rekiä,
    Evähiä ettiskelis.
    Anna olla katti karvonensa,
    Että tulee tuntemahan,
    Mik' on pantu Paltamossa,
    Koottu kuorien sisähän,
    Taherrettu taikinahan".
    Samasta sanasta tästä,
    Kävi kärryksi emäntä,
    Rupiaapi rohkiasti,
    Koukulla kopasemahan,
    Ukon päätä uunin päällä;
    Vaan ei toki tohtinunna,
    Ett' oli vaari vahvallainen;
    Kyll' olis muori muuten lyönyt,
    Takan vierestä takonut,
    Äijän päätä oiva lailla.
    Isäntä ihasteleepi,
    Lieden vierehen lipuupi.
    Pani kissan paistumahan,
    Katin karvat kärtymähän.
    Vielä se vinku uunissakin,
    Kurasi kukon sisällä.
    Sitte kuin kuori päälle kuivi,
    Taikina tuli kovaksi,
    Katin päälle kankiaksi.
    Ulos uunista nykäsi,
    Paneepi säkin sisähän.
    Sitte lähteepi kotua,
    Maanantaina marsimahan,
    Astuhun alusta viikon,
    Kohen Oulua kokehen.
    Kuin tuli tykö Muhoksen,
    Löysi kohta kumppaninsa,
    Kumppanit heti kysyvät:
    Joko nyt jokia menemmä,
    Linnan tullista livumme,
    Käymmä kautta köyhän miehen?
    Juuruksen [1] tykö tulivat,
    Kestikiivarin kedolle.
    Silta-vouvi Simpermanni.
    Oli juossu Juuruksehen,
    Tukkihin hakoin kanssa
    Tietä kiinni kiiruhusti,
    Ettei joutuisi joelle.
    Sieltä kulkisi kukana.
    Siin' oli kielly Simpermanni,
    Talonpoille puhunut:
    "Ei sa mennä Pielis-miehet,
    Eikä muu Muhoksen väki,
    Eikä käyä Paltamosta
    Oulun suuhun ollenkana,
    Kura tullihin kukana,
    Siihen siikoja isoja,
    Kuljettavat Kuusamosta,
    Punasta poron lihoa,
    Vaikka sentähen vähäsen,
    Norforssi välistä saapi,
    Tutummilta tuvan luona,
    Kuusamon mätimahoilta.
    Ne jotka jokia aivot,
    Mylly-tullista tulehen,
    Simpermannin käskyn kautta
    Kangas-tullihin kävivät.
    Pistit ensin pienen leivän,
    Tulli-herralle kätehen,
    Tästäpä herra herjemmäksi,
    Kovin koiraksi rupesi,
    Sano herra hilpiästi:
    'Ketä sinä tällä kerjulaista,
    Pilaat pila-isäntä,
    Ompa sulla suurempia,
    Kala-kukkoja komeita,
    Anna mulle muuankahan
    Teiän maanne maistiksista".
    Mies se mielellä hyvällä.
    Sysäsi kukon kätehen,
    Johonk oli sisään kissa, —
    Pantu katti karvonensa;
    Hetipä käski tulli-herra,
    Tämän miehen tupahan,
    Kuttu Rytsi ruukostille,
    Anto kaffet, anto punsit.
    Vielä viinatkin lisäksi.
    Kuin oli sarikat saanut,
    Ryypyt suuhunsa suloiset,
    Mies heti meni kadulle,
    Sieltä poikkes porvariinsa.

    Tämä on laulu laitettuna,
    Sanat väätty Väänäseltä,
    Sille palkasta tulisi.
    Tahtoisi jalan takasen,
    Kuin olis ollut saatavilla
    Silloin tullisa tykönä.
    Kuin Rytsi rualle rupesi,
    Iltaselle ilkiälle.
    Haukkasi palasen päästä,
    Toukaseepi toisen kerran,
    Jo sattu käpälä suuhun,
    Kynnet kielehen rupeisit.
    Luuli hauin hampahiksi
    Eli lahnan leuka-luuksi.
    Eipä usko ensinkänä
    Kuin ei viillä veittellähän,
    Näkeepi olevan siellä,
    Karvasen katin sisällä;
    Hetipä kirosi herra,
    Kesken syönnin synkiästi,
    Sanoo sanalla tällä:
    "Eipä tuota turkastakaan,
    Luullu nyt minä polonen,
    Perkelettä petturiksi.
    Kuin on ilkiä isäntä,
    Pilannut parahan viljan,
    Tuolla lailla tuhrannunna.
    Ei sitä tiedä ihmis rukka,
    Mitä syödä synnis paran,
    Vasta vanhana pitääpi,
    Kuin ei nuorra näitä nähty,
    Nuita kummia rumia".

    Jop' on laulu laskettuna,
    Loppu lookisti rakettu,
    Somahammilla sanoilla.

[1] Juurus on se kaikkein likimmäinen Kestikiivari Oulusta Paltamoon päin, yksi penikulma kaupungista. Juuruksesta kuljetaan talvella Ouluun sekä jokia, että maantietä myöden. Jokia myöden tullaan sisälle kaupunkiin linna-tullin kautta, joka myös toisella nimellä kutsutaan mylly-tulliksi; haukkuvat ne sitä muutamat myöskin kura-tulliksi. Siinä linna-tullisa edes seisot yksi syökäri Norforssi nimeltä, joka jo on kuollut, kauvan aikaa tulli-herran viran. Ne kyläkunnat, Juuruksen ja Oulun välillä, jotka juuri joen partahalla molemmin puolin jokia ovat, kutsutaan yhdellä yhteisellä nimellä Oulun suuksi. Ne matkamiehet taas, jotka Juuruksesta maantietä myöden kaupunkiin kulkevat, tulevat kangas-tullin kautta sisälle, josa Rytsi tulli-herrana oli. Syy, minkätähe Simpermanni esteli matkamiehiä jokia myöden Juuruksesta Ouluun kulkemaan, oli yksi tästä kulusta silloin ulostullut Maanherran kielto.

Sinä 24 päivänä Kesäkuuta 1791.

    Vaikka nälkä nähtävästi,
    Suuri surkeus ruasta,
    Aivan kovin ahdistaapi
    Paljo ihmis parkaisia;
    Vaikka tauti tarttuvainen,
    Kauheasti kaateleva,
    Tänä vuonna on temunnut,
    Pitkältä liki pitänyt;
    Vaikka talvi tasamatoin,
    Tulo tukala keväinen,
    Tahto tallit puhdistella,
    Laasta laattiat ladoissa,
    Että karja kaikellainen,
    Että elävät usiat,
    Rupeisit ruan hädäsä,
    Puolen vihon puutoksesa,
    Äkeästi ääntämähän,
    Inumahan ilkiästi;
    Aika kuitenni kulunut,
    Nyt on siihen siirtynnynnä,
    Että kesä on käsissä,
    Mainihtava Mehtumaari,
    Päivä julkea Juhanin,
    Ihmis paroille iloisin.

    Joska jouduttas sanoman,
    Tämä tuottas tultuansa,
    Että kesä kelvollinen,
    Olis hyvin onnellinen,
    Joka jouduttas eloa,
    Kaikellaista kasvattelis,
    Että terveys terästys,
    Pysyis rauha ratkomata.
    Se on säännösä Jumalan,
    Tahdosa Taivahan Herran.
    Hän on ajan alkanunna,
    Vuodet, päivät perustanut,
    Hän on vaka vallihtia,
    Yksinäns ylöspitäjä.
    Anna siis armos Jumala!
    Luoja suuri luotuitten,
    Ajat vielä virkistyä,
    Kostua koko hyväksi;
    Anna armos avarasti,
    Laskeua laupeudes,
    Kansan ylitse katalan,
    Mailmasa matavaisen!
    Herra jonka joutununna,
    Nyt on oiva nimi-päivä,
    Sulle toivotus totinen,
    Altihiksi annetahan:
    Onni sua ohjatkohon,
    Sekä hyvin seuratkohon,
    Kaikissa kahtottavissa,
    Asioisasi alati!
    Papin virka painavainen,
    Kai raskas kannettava,
    Yli-paimenen parahan,
    Armon ja avun ohesa,
    Keviäksi kääntyköhön,
    Hupaiseksi huojetkohon!
    Ikä illalle kulunut,
    Harmajaksi haalistunut,
    Uuden aamun alkakohon,
    Onnellisimman olennon,
    Autuitten asumisa,
    Taivahan Ilo-Talosa!

Henric Ackrenius.

Tämän toivotuksen sai entinen Kirkkoherra Pyhäjoesa Tohtori Johan
Westzynthius.

Idensalmen Kirkko Herran

Herr Mag. Joh. Laguksen ja korkiasti kunnioitettavan Neitsyn Benedicta
Lovisa Kraftmannin iloisisa hääpidoisa Borgosa.

              Lyra lauloi lystin vuoksi,
              Koska mieli sinne juoksi,
              Tämän nöyrän naima-virren:

1.

    Koska luonnon Luoja Herra, antoi kerran,
    Koko luonnoll' lujat lait,
    Kaikki käyvät muuttumata, puuttumata,
    Niin kuin aluus käskyn sait.

2.

    Vaan kosk' Herra se jalompi itse ompi,
    Sula puhdas rakkaus,
    Niin nyt rakkauden laki luoduisakin,
    Vahva on ja aina uus'.

3.

    Kosk' on kaikki kaksin luotu, heille suotu,
    Kumppalinsa sugustans,
    Rota toinen toista kahtoo, halull'kahtoo,
    Omistella vertaistans.

4.

    Ihminen se järjellinen, mielellinen,
    Seas Luojan luotujen,
    Rakkautt' ei taida salat', vaan se alat',
    Sytyttääpi sydämmen.

5.

    Eikä sääty, eikä ikä, eikä mikään,
    Täsä muutost' tehdä saa,
    Nuoret miehet ovat orjat, neidot korjat,
    Myyvät vapaudensa.

6.

    Ei voi miehuus tätä välttää, koska jälttää
    Luonnon laki landeitans,
    Sankarinkin sapso laulaa, tuli taula,
    Koska palaa povesans.

7.

    Mene viisas kirjas luokse, kiiruust' juokse,
    Nouda vettä tulehes,
    Löytyy kuitenk' vihdoin syttö, kaunis tyttö,
    Joka johtu mielehes.

8.

    Paavi sull' on suuri sappi, koskas Pappii
    Tahdot raket' rautaisiks,
    Pane pois se pyhä lakki, riisu takki,
    Tunnusta meit' ihmisiks'.

9.

    Ei ol' varaa väkevyydes, eik' pyhyydes,
    Luojan laki voiton saa:
    Kasvakaat ja lisäntykäät ja täyttäkäät
    Minull' kunniaks' kaikki maa.

10.

    Voitto vahva rakkauden, hartauden,
    Kirkko-Herran tykön' nyt,
    Selväst' nähdään pidois näisä, jalois häisä,
    Johon ompi yhtynyt.

11.

    Sinä yksi yhteydes ja pyhyydes,
    Kolminainen Herra suur',
    Joka kaikki hyvin laitat, omas naitat,
    Kaksi yhdeks' liität juur'.

12.

    Parikunnall' tällen anna, tykö kanna,
    Kaikkein suurin siunaus,
    Että alla rakkauden, rinnauden,
    Heille vuotais armo uus'!

Ajan käyttämisestä, Ruotsista käännetty.

    Aika aivan tärkiks' näyttää,
    Mikä rientää kiiruummast'?
    Onnellinen joka käyttää,
    Muiston siitä sopivast';
    Ystäväni vaarii ota,
    Ajast nuorra ollesas,
    Että ilon mahdat koota,
    Ikäs illall' tullesas.

Meri Miehet,

    Kerran mentyä merelle,
    Lainehille laivan kanssa,
    Meri miehet melkiähän,
    Tulit ilmahan isohon;
    Aallot alusta ajelit,
    Uhkasit upottamahan.
    Miehet vaarasa vapisit,
    Kovin pelkäsit peräti,
    Tulevansa tuonelahan,
    Veden vetelän läpihte.
    Mutta väen väkevästi
    Sitä suuresti sureissa,
    Tuuli tympeä tyveni,
    Ilma ankara asettu,
    Josta ilo joutumalla,
    Väen sekahan vetäy.
    Silloin hahden hallitsia,
    Pulska miehille puheli:
    Ei pidä pitkin surea,
    Eikä iloita isosti;
    Sillä maja mailmassa,
    Tämä vaivanen vaellus,
    Ompi heikko, hälyväinen,
    Muutos ilon ja murehen.
    Koska onni oikaseepi,
    Kätensä kelpo hyvästi,
    Silloin pitäävi surua
    Olla valmis ottamahan;
    Mutta tultua murehen,
    Vastoin-käymisen käsihin,
    Olla toivosa totisen,
    Kelvokseksi kärsiväisen.

Neion valitus.

    Eipä mene mielestäni,
    Eikä muistosta murene,
    Armias ihana aika,
    Jona laulon, ollen lassa,
    Pikku piikana visersin,
    Ilolla ihanan linnun,
    Leipojaisen leikihtevän,
    Tuolla pilvein povilla,
    Vapaana vaivatonna.

    Vapa vaivoista syämmen,
    Tuuvin ennen tuulen lailla,
    Kiiätin kipunan lailla,
    Lennin lehtenä lehossa,
    Perhosena pyörtänöillä;
    Mehun maistelin makean,
    Kukan kullaisen kupista,
    Hopealta hohtavaisen.

    Muukalainen murehille.
    Istuin ilona aholla,
    Mehu-miellä mättähallä,
    Istun kukkana keolla,
    Lempeästi leikitellen,
    Suloisten sisarten kanssa,
    Tyvenesti tuuvitettu.
    Tuulen hengeltä tulovan,
    Mesisestä mantereesta.

    Levon kuvana levolla.
    Nukun nurmi-linnun lailla.
    Rauha rakkahin rakensi,
    Sian sivuuni suloisen,
    Eikä uhannu uneni
    Vaivalla valkenevaisen
    Päivän, pahoilla suruilla,
    Syämmen nyt suitsevaisen.
    Empä tiiä enkä taia,
    Selkeästi selvitellä,
    Mikä juoksi mieleheni,
    Mikä aivooni osasi,
    Aivan ankara ajatus,
    Mikä sytty syämmeeni,
    Tuli ennen tuntematon,
    Äitin mullen äännettyä:
    Jo nyt vuotta viisitoista,
    Kohta pikku piikaseni
    Olet jättänyt jälelle.
    Nousi nousulla nisäini,
    Suihtu outo syämmeeni,
    Nousi nousulla nisäini,
    Huoli uusi huivin alle,
    Polvelleni pullistuvan.
    Niin on tukala tuvassa,
    Mieli raskas mantereessa,
    Ei ole lepoa lehossa,
    Eikä onni oksapuihen
    Asu mustan varjon alla.
    Vaiva vaivuttaa levolle,
    Vaiva vaivaapi uneni,
    Vaiva herättää valolle,
    Uuen päivän paisteelle.
    Tuolla sytöövi syämmen
    Peitetyissä pahjukoissa,
    Toivon tuli tuntematon,
    Tuli sytöövi tukala,
    Jot' en saata sammutella,
    Enkä raski raiskailla.
    Tuonne kiiruhtaa kivasti,
    Kaikki kieleni tarinat,
    Yksinäni ollessani,
    Tuonne aivoni ajatus,
    Tuonne suosio syämmen,
    Taivon poluille pimeän,
    Ahtahille aavistuksen,
    Syämmelleni suruisten,
    Syämmelleni suloisten.
    Kaikki kaikissa ajatus,
    Yks' on aina arvollinen,
    Täytten tarvetten seassa,
    Yks' on tarve toivottava,
    Syämmelleni suruinen,
    Syämmelleni suloinen.

Koira joka kuljetti lihamurua suusansa joen poikki. Satu.

    Kerran koira kohdattua
    Lihamurun murkinaksi,
    Lähti uimahan uhea,
    Saalis suussa sutkimahan,
    Veden vetelän ylitse,
    Poikki joen joutumalla:
    Näki uidessa uhean
    Varjonsa veden sisällä,
    Luuli koiran kohdanneensa,
    Vievän saalista samati,
    Jota tahto kadehtien,
    Kyllä hädällä häristen,
    Tahto taamuta äkisti
    Saada saalista sitäkin.
    Mutta vaivanen varisti,
    Suustansa palan suloisen,
    Ettei ollut ensinkänä,
    Syömistä syystä hyvästä.

    Niin on ahneus alati,
    Peri juurin petollinen;
    Jok' ei suovu ensinkänä,
    Tydy onnehen omahan,
    Kadehtien kadottaavi
    Senkin vähäisen välistä.

Loru.

    Olin ennen ollin mallin,
    Ollin mallista matikka,
    Matikasta maitopyörä,
    Maitopyörästä pytikkä,
    Pytikästä pöytä risti,
    Pöytä ristästä ripukka,
    Ripukasta rintasolki,
    Rinta soljesta sopukka,
    Sopukasta sormikintas,
    Sormi kinttaasta kipinä,
    Kipinästä kirjan merkki,
    Kirjan merkistä meteli,
    Metelistä meiän vouvi,
    Meiän vouvista votikka,
    Votikasta voltermanni,
    Voltermannista matikka, Matikasta maitopyörä,
    Maitopyörästä j.n.e.

Tämä joutava ja loppumaton loru veisataan monesa paikasa Pohjan maalla kätkyt- ja lasten veisuna. Erinomaisuudensa vuoksi saakon se myös siansa täsä kokouksesa.