The Project Gutenberg eBook of Onnellinen pari, by Emilie Flygare-Carlén

     I. Kirkkomäellä.
    II. Miniä ja anoppi.
   III. Avioliiton aamurusko.
    IV. Kirjevaihtoa.
     V. Kirjevaihtoa vieläkin.
    VI. Yllätys.
   VII. Viktorinea uhkaa uusi vaara.
  VIII. Riita ratkaistaan.
    IX. Lähtö.
     X. Kotiintulo.
    XI. Miniä toisen kerran appivanhempainsa luona.
   XII. Poika kotonaan.
  XIII. Jälleen kirjevaihtoa.
   XIV. Suuri hälinä.
    XV. Päätös pannaan toimeen.
   XVI. Elämä Blombo’ssa.
  XVII. Yrityksiä.
XVIII. Päätös ja sen seuraukset.
   XIX. Viktorinen kirje äidilleen.
    XX. Vierailu.
   XXI. Loppu.
  XXII. Jälkikirjoitus.

KIRKKOMÄELLÄ.

Odottaen papinsoittoa siirtyi kirkkomäelle kokoontunut yleisö vähitellen eri ryhmiin.

Herrasnaiset, jotka olivat lyöttäytyneet eri seuraksi, tarjosivat toisilleen hajuvettä ja pikkujuoruja, kun taas talonpoikaisnaiset — myöskään halveksimatta viimemainittua — antoivat vanhan kelpo ruotsalaisen, pienillä sokeripaloilla ja aniksilla täytetyn rasian ystävällisesti kulkea ympäri seuruetta.

»No kas, sitäpä saattaa sanoa onnelliseksi naimiskaupaksi!» huudahti rouva A., tarjoten rouva B:lle hajuvettä.

»Oikea onnenpotkaus, rakas ystävä, ja ellen erehdy, tuli se oikeaan aikaan — ainakin sanoo minun mieheni niin.»

»Jos hän sanoo niin, ystävä kulta, niin on asian laita epäilemättä siten. Kruununnimismies tietää niin suunnattoman paljon; hänelle uskotaan varmasti enemmän asioita kuin hän toivookaan.»

»Mitä joutavia», vastasi nimismiehen rouva ylhäisen välinpitämättömästi. »On hauskaa voida auttaa naapureitaan kreivistä torppariin asti; ja jos mieheni jossain tilaisuudessa — jota en suinkaan väitä — on onnistunut tekemään kamreeri Reinerille jonkun suuremman ystävyydentyön, niin toivoakseni tämä nyt piakkoin hyvittänee sen.»

Samalla hetkellä sanoi Briitta muori Maija muorille — tai ehkä päinvastoin:

»Niin, nähkääs, muutamille kun sitten oikein sataa onnen aarteita! Muuten ovat puhuneet sitä ja tätä Tidanäsin herrasväen asioista, ja tuo sotakamreeri onkin hirveä antautumaan laajoihin asioihin.»

»Mutta kuitenkin on hän pitänyt komeutta yllä ja elänyt kuin rikas mies, kunnes onni nyt suoraapäätä tulee hänen syliinsä.»

»Ja tytöllä on satatuhatta vieläpä viisikymmentä päällekin myötäjäisiä, miniällä, tarkoitan!» selitti Briitta muori.

»Niin, sillä kelpaa elää sellaisen kuin Wilhelm herran! Hän onkin näyttänyt niin kopealta aina lapsesta saakka.»

»Ohoo, tuo kopeus ei ole niinkään vaarallista. Eikä syy ole siinä. Hän vain näyttää kopealta siksi, että hänellä on heikko näkö.»

»Heikko näkö», mutisi Briitta muori suuttuneena — »luullakseni se ei ole niin heikko, ettei hän hyvinkin voisi tuntea naapureitansa valtamaantiellä.

»Olkaapas hiljaa — minä en voi kuulla puhuttavan pahaa Wilhelm herrasta, sillä minua hän on aina tervehtinyt… mutta asian laita on niin, että hän on ollut synkkämielinen aina siitä saakka kun hänellä oli tuo suuri surunsa.»

»No, no, Briitta muori, emme nyt rupea hänestä riitelemään; ja hänen on kai tuleminen muiden ihmisten kaltaiseksi, nyt kun uusi morsian on tullut tänne vanhempiensa kanssa. Koko komeus on kai kohta täällä, niin että saamme nähdä kuinka tyttö on koristettu.»

»Laurin-muorin Leena, joka kävi eilen herraskartanossa, on nähnyt hänet. Hänellä oli mukanaan muuan neiti, joka oli paljon kauniimpi; mutta itse oli hän puettuna silkkipukuun rimpsuilleen kiireestä kantapäähän.»

»Rikkaus ei ole koskaan kenellekään onneksi. Karoliina neiti ei ollut puettuna silkkivaatteisiin, mutta suloinen ja hieno hän oli, aivan pääsiäisliljojen näköinen, joita Wilhelm herra itse on istuttanut hautakummulle — ja sitten oli hänellä nöyrä sydän.»

»Nöyrä kuuluu kyllä tämäkin olevan. Hän niiaa aina maahan asti apelleen ja suutelee anoppinsa kättä sekä päivällisen että illallisen jälkeen.»

»Se kuuluu joltakin — sillä olkoon ihminen rikas tai köyhä, aina pitää kunnioittaa vanhempiaan.»

»Mutta eikö tuo ollut todellakin omituista», huudahti rouva A., »sulhanen ei aja morsiamensa kanssa!»

»Ei, hän antaa sen sijaan ystävänsä maisterin ajaa puolestaan, eikä hän näytä erittäin ihastuneeltakaan.»

»Ooh», vastasi proosallisempi ystävätär, »hänhän oli vasta vähän yli 20-vuotias, kun Karoliina kuoli. Sitäpaitsi ei tuosta lapsellisesta haaveilusta olisi koskaan tullut mitään: sotakamreeri ei olisi koskaan sallinut poikansa tehdä niin mitätöntä naimiskauppaa — tytöllähän ei ollut penniäkään.»

»Mutta sydämen valinnan mukaisessa naimiskaupassa ei Wilhelm olisi antanut siten johtaa itseään: vastustus olisi pakottanut hänet tekemään työtä, sen sijaan että hän oli kaksi kokonaista vuotta poissa yliopistosta, kuljeskellen vain ympäri Tidanäsin metsissä, onnettoman luulotautinsa vaivaamana.»

»Ja sellaisena olisi hän kävellyt siellä vieläkin, ellei isoisä viime hetkinään olisi vakavasti keskustellut hänen kanssaan ja saanut häneltä lupausta, että hän matkustaisi Upsalaan lopettamaan lukunsa.»

»Niin — ja heti kun hän vain oli päässyt hovioikeuden kirjoihin, suunnitteli isä naimiskaupan. Sinähän olet luonnollisesti kuullut kuinka ovelasti se kävi?»

»Tietysti… upporikasta tukkukauppiasta, joka oli tullut ottamaan osakkeita Brändstan tehtaaseen, pyydettiin ystävällisesti asumaan uhkeaan Tidanäsiin; ja kun hän matkusti kotiin, sattui luonnollisesti niin hyvin, että sotakamreerilla puolestaan oli asioita Tukholmaan, jossa hän sitten tukkukauppiaan talossa sai tilaisuuden esitellä poikansa…»

»… kunnollisen notaarion, joka kaksi kuukautta sen jälkeen oli kihloissa pääkaupungin erään komeimman talon perijättären kanssa.»

»Ahaa, nyt he nousevat kärryistä tuolla alhaalla — niin kaukana kirkosta! Sotakamreeritar on kai halukas näyttämään loistavaa miniäänsä.»

»Mutta minä en anna anteeksi Wilhelm herralle, ettei hän tarjoa morsiamelleen käsivarttaan… morsian on varmasti se, joka nyt kulkee tuon pitkän tytön oikealla puolella.»

»Ja sotakamreerin kohteliaista kumarruksista voi nähdä kuka on morsiamen äiti.»

»… niinkuin jäykkäniskaisen sotakamreerittaren hymyilystä ymmärtää, että tuo paksu herra, joka tarjoaa hänelle käsivartensa, on tukkukauppias.»

Luokaamme nyt erityinen silmäys niihin kahteen henkilöön, jotka olivat niin suuren uteliaisuuden aiheena.

Neiti Viktorine H. oli tuskin 18-vuotias tyttö, keskikokoinen, solakka, kalpea, sinisilmäinen, ja hänen ulkonäkönsä osoitti, että hänellä oli ikävä.

Kuitenkaan ei tämä nuori tyttö ollut lähimainkaan ruma, vielä vähemmin tyhmä; mutta hän oli ujo, umpimielinen ja näytti pelkäävän tai kärsivän sen johdosta, että hänen tulisi ajatella itsenäisesti.

Hän olikin lapsuudesta saakka tottunut ottamaan vastaan kaikki konemaisesti: opin, taidon, huvin, jopa uskonnonkin.

Hänhän oli rikas neiti Viktorine H… Mitä merkitsi silloin, vaikka jokin seikka olisi voinutkin olla toisin!

Hän lauloi niin, että tuli vilu sitä kuunnellessa; ja kun hän puhui, hikoili toivosta, että hän pian lopettaisi — niin laahaavan kuolleelta tuntui hänen äänensä, niin suuri välinpitämättömyys ilmeni kaikessa mitä hän sanoi.

Neiti Viktorine — jolle, kuten molemmat rouvat olivat oikein huomauttaneet, ei hänen kihlattunsa tehnyt seuraa — kulki hiljaa ja sulottomasti erään nuoren sukulaisensa rinnalla, joka oli ollut hänen seuranaan matkalla. Tämä ystävätär, joka ei missään suhteessa ollut Viktorinen kaltainen, sillä hän oli ennen kaikkea hyvin taitava keskustelemaan, sanoi nyt vilkkaan terävällä äänellä:

»Oh, hyvä Jumala, epäkohteliaisuudesta sitten — hänhän seisoo tuolla ja taputtelee hevosta, sen sijaan että tarjoisi sinulle käsivartensa.»

Sankarittaremme huomasi epäilemättä jotain loukkaavaa ystävättärensä venytetyssä äänessä, sillä vastoin tapaansa vastasi hän tavattoman lujasti:

»Alhaalla puutarhassa. Mutta minä pelästyin niin… niin… että juoksin tieheni.»

»Mutta kuulehan nyt, Viktorine, ellet pidä hänestä sen enempää, niin miksi otat hänet sitten?»

»Rakas Louise, kylläpä kysytkin typerästi — pitäähän minun kai joskus mennä naimisiin.»

»Sitä en tiedä, mutta äiti sanoo, että se syy on hyvä. Ja koska sotakamreeria pidetään niin suunnattoman rikkaana ja hän sitäpaitsi jättää Wilhelmille suuren maatilan ensi keväänä, niin…»

»Kyllä se minustakin on tarpeetonta, mutta äiti sanoo, että minun sulhaseni on sitäpaitsi sekä hyvä että kaunis, vakava ja rehellinen.»

»Molempia viimeisiä etuja vastaan en tahdo suinkaan väittää; mutta ei hän juuri näytä niin erittäin hyvältä ja kauniimpia miehiä on joka paikassa.»

»Ja kuitenkin sanoit pari päivää sitten, että hän oli hyvin kaunis, että hänellä oli mitä ihanimmat mustat silmät ja erittäin komea vartalo, jota ei ollenkaan rumentanut hänen huolimaton ryhtinsä.»

»Kaiken tuon unohdin eilen, kun hänen ystävänsä maisteri tuli tänne kaupungista. Se mies osaa sentään avata suunsa suututtamatta ketään pitkäveteisyydellään. Mutta mitä sinä itse sanot valittusi ulkomuodosta?»

»Ei — mutta ajattelen, ettei ole niinkään hauskaa tulla morsiameksi kuin äiti on sanonut.»

»Vai niin, äitisi mielestä se tulisi olemaan hauskaa. No, ja mitä isäsi sanoi?»

»Viktorine, sanoi isä, sinun täytyy mennä naimisiin rikkaan sotakamreerin pojan kanssa. On välttämätöntä että saat miehen, joka voi kustantaa sinulle sellaisen toimeentulon mihin olet tottunut.»

»Oletko vihdoinkin venyttänyt jo kylliksi tuota puuhaasi!» sanoi nuori maisteri Gustaf Frejdling ylioppilastoverilleen, notaario Wilhelm Reinerille. »Luulen, että neiti Viktorine katsoi taakseen.»

Nuori notaario, jonka poiskääntyneissä kasvoissa kuvastui tuskallinen mielenliikutus, muutti kiireesti ilmeensä huolimattoman suruttomaksi, ikäänkuin kevytmieliseksi, mikä ei kuulunut hänen vakavaan ja umpimieliseen luonteeseensa.

»Mitä tahdot vielä — tyhjensin kaiken kykyni eilen. Enhän kai voi olla huvittava joka päivä.»

»Sen tietäköön meidän herramme! Luultavasti tulemme minä ja parempi puoliskoni nukkumaan, syömään ja vetelehtimään. Minä kuitenkin nukkuisin mieluummin koko ajan.»

»Tyttö rukka!» virkkoi maisteri. »Hän ei suinkaan ole erikoisen kaunis; ainakaan ei hänen ulkomuotonsa sovi kaikkeen siihen komeuteen, joka häntä ympäröi — eikä hän myöskään ole, luullakseni, varsin hienojärkinen; mutta kuitenkin sinä minun mielestäni käsität asian niin kevyesti, että se huolestuttaa minua.»

»Minä en ole levoton, minä. Muuten tiedät kai, että niinsanotuilla onnellisilla naimiskaupoilla on etuoikeus olla vailla sitä mitä narrit kutsuvat onneksi. Minä saan rahoja niin paljon kuin tarvitsen päästäkseni tekemästä työtä ja ajattelemasta; hän saa miehen, jota hän erityisissä tilaisuuksissa voi laahata mukanaan esiliinana — siinä on kaikki mitä tarvitaan. Minun pikku morsiameni ei ole vaativainen.»

Samalla kun kylmäkiskoinen sulhanen lausui nämä sanat, joiden ivallisuus loi rumentavan hohteen muuten niin hienoille kasvojenpiirteille, jätti hän kiireesti ystävänsä ja meni morsiamensa luo.

Hän tarjosi käsivartensa morsiamelleen; ja vähän parempaa ennustavalla katseella ja äänellä, kuin ne ilmeet, jotka hänellä oli ollut äsken, virkkoi hän ikäänkuin koetteeksi:

»Niin. Siinä lepää eräs nuori tyttö, joka oli minun kaikkeni elämässä.»

Viktorine katsoi ylös, hänen katseensa näytti tahtovan ilmaista jotain osanottoa, mutta pidätetty kyynel, joka väreili tummien silmäripsien reunassa, mitkä varjostivat Wilhelmin surumielisiä silmiä, teki hänet araksi, ja hän änkytti tunteettomasti:

Mutta kun hän jumalanpalveluksen jälkeen, sittenkun muu seurue oli jo poistunut, lähti kirkosta, jossa hän tahallaan oli viivytellyt saadakseen paluumatkalla häiritsemättä katsahtaa mainitulle haudalle, huomasi hän vihreällä kummulla kimpun valkoisia orjantappuraruusuja.

Tämän kimpun oli Wilhelm vähän aikaisemmin nähnyt morsiamensa kädessä, ja hetken oli hän liikutettu tästä elävän morsiamen hienotunteisesta lahjasta kuolleelle; mutta kohta sen jälkeen koetti hän uskotella itselleen, että Viktorine oli kaiketi pudottanut kimpun, kun hän uteliaisuudesta pysähtyi aitauksen luo.

Tämän vaikutuksen ohjaamana nosti hän kukat maasta ja heitti ne salavihkaa toisen haudan viereen.

»Katso», sanoi aulis ystävätär Viktorinelle, »hän ei siedä sinun kukkiasi hänen luonaan».

Sillä aikaa kun sotakamreeri ja hänen rouvansa vastaanottivat muutamien tuttavien onnentoivotuksia, antaen korvaukseksi odotetun päivälliskutsun, kuiskasi morsiamen äiti miehelleen, tuolle suunnattoman rikkaalle kauppiaalle:

»Hän on sitten oikea moukka, tuo notaario — minun on vaikea sulattaa hänen käytöstään tytärtäni kohtaan.»

»Sulata sentään!» mutisi mies. »Muista, että Tidanäs on puolen miljoonan arvoinen maatila ja että minä muutaman kuukauden kuluttua…»

Mutta yskä ymmärrettiin varmasti, sillä vaimo nyökkäsi, hymyili ja — sulatti hyvin vaikeastikin sulavan.

II.

MINIÄ JA ANOPPI.

Tidanäs, entinen kuninkaallinen maatila — todellakin enemmän kuin puolen miljoonan arvoinen — oli myöskin kuninkaallisesti rakennettu.

»Täällä on kolme kertaa enemmän huoneita kuin voi tarvita!» oli sotakamreerin tapana usein itsetyytyväisesti hymyillen toistaa.

Tidanäs oli sen lisäksi kauniilla paikalla sijaitseva maatila. Se oli myöskin hyvin kalustettu ja sen isäntäväki katsoi olevansa itseoikeutettu edustamaan paikkakunnan parhaita mahtimiehiä.

Kaiken tämän tähden oli luonnollista, että isä, jolla oli tytär naitettavana, mielellään uskoi hänet tämän ihastuttavan kodin perillisen huostaan.

On totta, että sotakamreeri sitäpaitsi omisti, vuokrasi, myi, ja osti kaikellaisia maatiloja ja keinotteli niin monella tavalla, että oli mahdoton sanoa kuinka suuri omaisuus hänellä oikeastaan oli; mutta varmaa on, että hänellä alituisesti oli erittäin suuret asiat, ja kaikkien näiden heijastus loi hänen persoonaansa tuon mahtavan sävyn, jonka jotkut tuonlaatuisista miehistä niin hyvin osaavat säilyttää ja myöskin kantaa.

Omituisinta on, että tämä mahtavuus vaikuttaa sellaisella voimalla naapureihin ja tuttaviin, että he melkein vastustamatta alistuvat siihen.

Mitä tulee rouva sotakamreerittareen, niin hän naisena esiintyi melkein yhtä mahtavasti.

Mutta naiset eivät kantaneet hänen kahleitaan yhtä helposti, sillä on paljon kiusoittavampaa saada yhä kuulla puhuttavan komeista hatuista ja hiuslaitteista — kun ei itse ole kyllin onnellinen omistaakseen niitä — kuin paikkakunnan tai kihlakunnan kaikista erilaisista liikeasioista.

Poika Wilhelm — pikku romaanimme sankari, tai oikeammin oman romaaninsa — oli kauan sitten saanut sellaisen inhon tätä keinotteluelämää kohtaan, ettei tahtonut jäljitellä sitä.

Hän oli silloin rakastunut nuoreen ja somaan tyttöön, naapuriinsa; mutta tämä nuori naapuri kuoli, ja siitä lähtien tuli Wilhelmistä — joka ei tietänyt mitä merkitsee tunteittensa tai ajatuksiensa hillitseminen — tuollainen välinpitämätön, hidas olento, jollainen hän vieläkin oli.

Luullaksemme se oli vain noita runollisia ja kauniita kajastuksia, joita usein sattuu ensi nuoruusvuosilta.

Mutta se sairaaloinen, väritön suunta, minkä nuorukaisen luonne jo aikaisemmin oli saanut — suunta, joka useammin kuin voisi luullakaan, ilmenee juuri niissä, jotka ovat kasvatetut tuhlaavassa ylellisyydessä ja toimeliaan elämän pauhinassa, ennenkaikkea niissä, jotka eivät koskaan ole saaneet kokea toiveittensa vastustamista — aiheutti aivan luonnollisesti että ensimäinen suru, ensimäinen vastoinkäyminen jättäisi jälkeensä pysyvän vaikutuksen.

Tämän seurauksia olikin tuo veltto myöntyväisyys, jolla hän mukautui vanhempiensa toimenpiteisiin tulevaisuutensa turvaamiseksi.

Sotakamreerilla, isällä, oli mainio kyky luovia taitavasti. Pojalla oli sitä vastoin niin vähän tätä taitoa, ettei hän edes osannut tai jaksanut käyttää tervettä, hyvää järkeään, minkä oli saanut. Hän antoi lahjojensa levätä, ehkä toivossa, että ne aikaa voittain itäisivät ja itsestään kasvaisivat sadoksi.

Loistavat päivälliset olivat ohi. Vieraat olivat menneet seurusteluhuoneisiin.

Tukkukauppias ja hänen rouvansa, joiden katseet kohtasivat toisensa suurissa kuvastimissa, nyökkäsivät iloisesti toisilleen. Kuinka komealta Viktorine näyttäisikään päästessään kerran uhkean Tidanäsin emännäksi!

Nuori maisteri oli ottanut tehtäväkseen seurustella morsiamen kanssa, kun taas tämän ystävätär kaikin voimin koetti saada eloa sulhaseen; mutta ei ystävä eikä ystävätär saavuttanut mitään menestystä. He lähenivät sentähden vähitellen toisiaan ja jättivät kihlautuneet yksin, kummankin omaan nurkkaansa suurelle parvekkeelle.

Tukkukauppiaan rouva antoi käsineellään tyttärelleen selviä viittauksia, sotakamreeritar liehutteli nenäliinallaan pojalleen — mutta, oi kauheaa, kuolon hiljaisuus vallitsi morsiamen ja sulhasen välillä.

Vihdoin täytyi kuitenkin Viktorinen, jonka ainoa vilkkaampi tunne tähän asti oli pelko äidin iltaesitelmiä kohtaan, tehdä pieni yritys näyttääkseen hyvää tahtoaan.

Mutta hänen onnekseen ilmestyi samassa alituisesti liehakoiva ja hymyilevä anoppi ja rakastettava, miellyttävä ja imarteleva appi.

»Tiedätkö, pikku miniäni», sanoi viime mainittu mitä kohteliaimmin elein, »minä tulen ryöstämään sinut».

»Oi, todellakin!» vastasi Viktorine, ja vaivaantuneella liikkeellä — sillä hän tunsi syvää kunnioitusta kopeaa appeaan kohtaan — kokosi hän pitkähelmaisen, valkoisen silkkipukunsa laskokset.

»Isällinen kohteliaisuus pikku enkelillemme!» sanoi sotakamreeritar eräänlaisella vaativan kainolla äänellä, sillä äänensävy oli kuin kuningattaren, jolla on oikeus heitellä kohteliaisuuksia joka taholle.

»Aivan pikku seikka, aivan mitätön asia, hyvä herrasväki!» sanoi sotakamreeri. »Olen käskenyt tuoda esille muutamia parhaita hevosia, mitä tallissani on tarjolla. Rakastettavan Viktorineni pitää itse valita vaunuhevoset, joita hän tahtoo käyttää, kun hän ensi keväänä tulee tänne ilahduttamaan meitä läsnäolollaan.»

Luonnollisesti piti koko seurueen katsoa tätä huvittavaa valintaa; ja mitä tulee hevosiin, niin ansaitsivat ne kyllä kehumista.

Mutta Viktorine seisoi aivan neuvottomana ja polki pukunsa koristeita ja sanoi vähän väliä:

»Minä en tiedä… en ymmärrä… minä en ole erittäin ihastunut hevosiin; mutta jos… jos Wilhelm ehkä pitää valkoisista.»

»Miten sanomattoman hienotunteinen tuleva vaimosi onkaan!» huudahti sotakamreeri lyöden poikaansa olkapäälle. »No, auta häntä nyt valitsemaan!»

»Jos isällä on hevosia tarjolla, kun niitä tarvitaan, niin olen varma, että Viktorine kernaasti ottaa mitkä annetaan!» vastasi Wilhelm jurosti, mikä suuresti kummastutti appivanhempia.

Mutta sotakamreeri kiiruhti parantamaan kaikki kuiskaamalla tukkukauppiaan korvaan:

»Luulotauti on erittäin ikävä vika! Mutta kun he menevät naimisiin, parantaa lempeä Viktorinemme hänet vajaassa kuukaudessa.»

Viktorine teki kuitenkin aivan saamiensa neuvojen mukaan ja oli jotenkin iloinen voidessaan sanoa:

»Tahdon niinkuin Wilhelm haluaa.» Hevoset vietiin pois tukkukauppiaan huokaillessa ja sotakamreerin iloisesti vakuuttaessa, että pikku miniä kyllä ensi vuonna on oppinut enemmän päättäväisyyttä.

»Viktorine», sanoi äiti, kun illalla erottiin käytävässä, kukin mennäkseen omalle taholleen. »Pikku Viktorine, tule kanssani, niin annan sinulle mitä tahdoit, lapseni!»

Nuori tyttö tiesi hyvin, ettei hän ollut pyytänyt mitään, kaikkein vähimmin sitä mitä hän nyt saisi. Mutta hän meni sentään, tottelevaisena kuin lammas, äitinsä makuuhuoneeseen.

»Ei maksa vaivaa moittia häntä!» kuiskasi tukkukauppias. »Jos Viktorine on saamaton, niin on Wilhelm sen sijaan karhu. Antaa heidän olla — kyllä he mukautuvat.»

Rouva vastasi silmäyksellä ja se ymmärrettiin, sillä äidinsuhteissaan ei tuo arvoisa rouva antanut vaikuttaa itseensä.

»No, Viktorine, pikku tyttöni, luuletko että minulla on syytä olla tyytyväinen sinuun tänäpäivänä?»

»Ikävää — tytöllä, joka menee naimisiin ja saa puoli miljoonaa, ystäväni, ei koskaan ole ikävä.»

»Vaiti, sinä et ymmärrä itseäsi. Sinä luulet ujouttasi ikäväksi.
Sinulla on päinvastoin hauskaa».

»Mitä sitten tahdot? Tuleva anoppisihan on itse kohteliaisuus ja appi-isäsi kantaa sinua käsillään!»

»No, kenen syy se on, ellei sinun omasi! Isäsi ei ollut rakastunut minuun, kun me menimme naimisiin, ja kuitenkin olemme tulleet sanomattoman onnellisiksi; näethän, että minä saan kaikki mitä tahdon ja että isäsi ei koskaan tee kotona mitään ilman minun suostumustani.»

»Hän pitää kyllä sinusta, kun sinä vain opit panemaan arvoa itsellesi. Mutta käsitäthän kai, että jos olet niin perin ikävä kuin tähän asti, niin olet hyvin nolo olento.»

»Sen mitä olen sanonut sinulle jo tuhat kertaa: käyttäydy reippaasti, puhele — mitä tahansa — naura, ole iloinen ja näytä että sinussa on eloa! Älä ole ymmärtävinäsi hänen huomaavaisuutensa puutetta ja ennen kaikkea elä koskaan vetoa hänen mielipiteeseensä!»

»Ehkä hän ei tule pitämään siitä — sitä parempi: hän pääsee sitten tuosta siunatusta välinpitämättömyydestään, teille tulee mitä rakkain riita, sinä lyöt kaikki leikiksi, kuten olet nähnyt minun tekevän isäsi kanssa, ja kun seuraat tätä menettelytapaa, tyttöseni, niin tulet kaksinkerroin onnelliseksi avioliitossasi.»

Hän jutteli lakkaamatta, tietämättä paljon mitä, hän nauroi ja laski leikkiä eikä katsonut kertaakaan sulhaseensa.

Mutta oi, mikä oli seuraus? Se, että Wilhelm, todellakin ikäänkuin unesta heränneenä, katsoi häneen mitä syvimmin kummastellen; mutta pian haukotteli hän kuitenkin taas eikä ollut tietävinään mistään.

III.

AVIOLIITON AAMURUSKO.

Syksyn 18—:n alussa löydämme nuoren parimme pääkaupungista, asumassa
Nybrokadun varrella sijaitsevassa erittäin komeassa huoneistossa.

Tukkukauppias, joka oli pyytänyt sotakamreeria suomaan hänelle koko talouden järjestämispuuhan, ei ollut tämän kodin järjestämisessä säästänyt mitään.

Sotakamreeri oli itsepäisesti vastustanut tukkukauppiaan toivomusta, mutta sulasta hienotunteisuudesta antanut myöten.

Mitä tulee niihin molempiin henkilöihin, jotka olivat määrätyt tähän avioliittoon, niin eivät he ottaneet osaa mihinkään.

Sotakamreerin herrasväki, joka tietysti oli ollut läsnä häissä, oli matkustanut panemaan kuntoon kaunista maatilaa, joka keväällä saisi olla onnellisen parin toisen kuherruskuukauden todistajana. Kuitenkin jatkuivat vielä monet juhlallisuudet, jotka korvasivat ihmeellisen ylellisiä, melkein satumaisia häitä.

Hän ei ollut pitänyt tarpeellisena edeltäkäsin saada vakuutusta poikansa suostumuksesta uskoa hänen huostaansa ne 75,000 kruunun myötäjäiset, mitkä tukkukauppias oli sanonut aikovansa antaa tyttärelleen. Mutta äkkiä häneltä riistettiinkin tämä mieluisa toive, kun Wilhelm heti asiaa kosketeltaessa selvästi ilmoitti, että hän piti parempana ottaa itse rahat huostaansa!

Rauhoittavana suojeluslääkkeenä kaikkia tulevia tuskia vastaan, joita sotakamreeri jo sai kokea, kun hän hengessään näki Wilhelmin velttoudellaan pilanneen kaiken, sai hän ennen lähtöään kuulla tukkukauppiaan päätöksen, mikä ilmaistiin seuraavin sanoin:

»Veljeni», sanoi tukkukauppias, »olen jo luullut huomanneeni, ettei vävylläni ole taipumusta raha-asioihin. Aion sentähden jättää hänelle ainoastaan pienemmän summan ja itse edullisesti sijoittaa pääoman. Sillä tavoin uskallan toivoa, että se parissa vuodessa on kasvanut kaksinkertaiseksi.»

»Tämän esityksen», vastasi sotakamreeri, »hyväksyn minä sitäkin suuremmalla syyllä, kun en itsekään anna hänelle Willaforsia muuten kuin arennille, siksi kunnes hän mieltyy enemmän maanviljelykseen; tämä on sitäkin välttämättömämpää kun hän on määrätty tulevaisuudessa pitämään huolta suuresta taloudesta.»

Varmemmaksi vakuudeksi kuulusteli sotakamreeri tukkukauppiaan raha-asioita. Niitä pidettiin aivan varmoina: vai olla onnellinen kun sai panna rahansa niin rehellisen miehen huostaan.

Aina päivällisestä saakka, jonka Viktorine söi miehensä kanssa kahden, ja erottuaan miehestään, oli hän ollut pukeutumispuuhissa vierailua varten, jossa hän viettäisi iltansa. Pukeutumista ei kuitenkaan voinut venyttää pitemmälle kuin kello kuuteen — ja vielä puuttui tunti ja neljännes ennenkuin pitäisi lähteä.

Alussa tarkasteli hän salin kuvastimissa vartaloaan, jonka pukemiseen hän makuuhuoneen kuvastimen edessä jo oli tuhlannut kokonaisen iltapäivän.

Mutta voi, hän ei tullut tyytyväisemmäksi täälläkään, sillä onnettomuudekseen ei hän koskaan ollut tyytyväinen itseensä.

Hän oli pannut päällensä kymmenen kertaa enemmän koristuksia kuin halusi, sillä hän ei suinkaan pitänyt koristuksista. Huolimatta siitä pani hän nyt vielä yhden rannerenkaan lisää vasempaan käsivarteensa — joka oli määrätty kantamaan koko rikkauden taakkaa — sekä helminauhan oikeaan, jonka hän kuitenkin oli aikonut jättää paljaaksi. Tuo nuori olento parka tunsi hämärän tarpeen viehättää.

»Korista itseäsi niinkuin rikkaan rouvan sopii!» oli äiti sanonut. »Miehesi pitää kyllä siitä, että sinä loistat, ja sinä tarvitset jotain korvausta hänen ikävän luonteensa takia.»

Aivan äkkiä juolahti Viktorinen mieleen ajatus, joka tuotti hänelle niin paljon huvia, että hän heti heitti kaulakoristeen, jonka hän monta kertaa oli pannut kiinni ja taas ottanut pois.

»Minä voin mennä sisälle ja sanoa hänelle mitä kello on. Eihän hän suinkaan saata pahastua siitä?» lisäsi hän epäröiden ja punastuen, jota hän ei kuitenkaan itse huomannut.

Viktorine ei ollut koskaan ollut miehensä niin sanotussa työhuoneessa siitä saakka kun hän morsiamena oli katsomassa koko huoneistoa.

Hän luuli kai, että sitä mitä hän nyt aikoi, ei voitu pitää sopimattomana; hänen äitinsähän meni usein isän luo, mutta tämähän sanoikin usein: »Rakas Helena, saanko puhua kanssasi!» Wilhelm ei ollut sentään lausunut puoltakaan toivomusta puhua Viktorinen kanssa huoneessaan. Siksi…

Päästyään ovelle pysähtyi hän. Ja kooten pukunsa helmat käteensä, kuunteli hän varovasti ja tuumi itsekseen:

Hän päätti tehdä ensinmainitulla tavalla; mutta lukon ensi käännähdyksestä säpsähti hän pelästyneenä ja piti itseään hyvin rohkeana.

Luultavasti olisikin hän heti kiiruhtanut takaisin, jollei joku palvelijoista olisi tullut sinnepäin.

Uudelleen pelästyen, että hänet huomattaisiin tässä omituisessa asemassa, hän melkein syöksyi miehensä huoneeseen.

Mutta vasta kun hän näki Wilhelmin veltosti hämmästyen nousevan sohvalta, jossa hän puoliavoimin silmin makasi ja tupakoi, vasta kun hän näki miehensä, valon ja hänen ojennetussa käsivarressaan olevien loistavien koristeiden häikäisemänä, pitävän kättään silmiensä edessä — sai hän sanoneeksi:

Säälivä, täytyy sanoa melkein halveksiva hymy väreili nuoren aviomiehen huulilla, kun hän suuntasi katseensa vaimoonsa.

»Mitä varten olet koristanut itsesi tuolla tavoin?» sanoi hän jurommin kuin oikeastaan tahtoikaan.

Hän oli sitäpaitsi valinnut mukavimman osan, nimittäin pitää mahdottomuutena vaikuttaa vaimoonsa.

Viktorinen vastaus koski häneen kuitenkin hänen itsekkään välinpitämättömyytensä takia.

»Minulla oli niin ikävä», sanoi hän, »enkä tietänyt mitä tekisin iltaan saakka, ja siksi panin nämä kaikki päälleni».

Hän alkoi ottaa pois koristeen toisensa perään. »Mitä tarkoitit kiittämisellä?» kysyi Wilhelm, joka, nojaten käsivarttaan sohvatyynyyn, seurasi vaimonsa nopeita liikkeitä.

»Tarkoitin! — Minähän kiitin sinua siitä, että välitit minusta.
Tahdotko että otan pois kaikki… hiuskoristeenkin?»

»Se on todellakin hyvin mauton!» vastasi Wilhelm lempeämmällä äänellä.
»Mutta sinä kaipaisit sitten koristeitasi.»

»En tiedä. Olen saanut niin monta äidiltä ja isältä, ja muutkin käyttävät tavaroitaan.»

»Mutta sano minulle, Viktorine, oletko koskaan ajatellut, pukeeko se sinua, kun olet niin liiaksi koristettu!»

»En, sitä en ole koskaan ajatellut… Mutta kello on kohta seitsemän — etkö tahdo ruveta…»

»Nuo tyhmät illalliset ikävystyttävät minua aivan. Mutta koska sinä voit elää vain sillä tavoin, niin saan kai minä laahautua mukana. Lapsi rukka, sinä olet mennyt naimisiin saadaksesi miehen, joka voi kulettaa sinua vierailuilla.»

»Vai niin, senkö takia minä olen mennyt naimisiin. Entäs sinä sitten?» kysyi Viktorine epäröiden.

»Ei maksa vaivaa puhua tästä asiasta. Sano minulle mieluummin eikö sinulla ole halua mihinkään muuhun kuin illallisiin ja teattereihin?»

»Kun erosin sinusta päivällisen jälkeen, luulin nähneeni, että tartuit ranskalaiseen romaaniin.»

»Erinomaista — ja kun heräsit, aloit pukeutua: se oli hauskempaa kuin lukeminen?»

»Äiti on sanonut, ettei minun pitäisi lukea muita kuin ranskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia kirjoja.»

»En suinkaan… Mutta nyt on paras että menen. Et suinkaan pahastunut, kun tulin tänne?»

»En ollenkaan — mutta toisella kertaa ei sinun tarvitse vaivata itseäsi ilmoittamalla minulle mitä kello on.»

»Hupakko parka!» mutisi hän. »Mitä hänestä tulee, ja mitä minusta tulee?»

Wilhelm vaipui taas entiseen välinpitämättömyyteensä eikä herännyt ennenkuin kello löi kahdeksan.

IV.

KIRJEVAIHTOA.

»Tee minulle se ilo, paras Gustaf, ettet vaivaa minua niin pitkillä kirjeillä!

Minä en jaksa lukea läpi puoltakaan, ja se puoli, jonka luen, saattaa minut sellaiselle mielelle, kuin jos tahtoisi nukkua ulkona nurmikolla eikä saa olla hyttysiltä rauhassa.

Luuletko sinä voivasi parantaa taudin, jota olen potenut aina siitä saakka kun tulin tähän maailmaan — kuitenkin oli pieni aika, jota en ota lukuun.

Minä olen hyödytön olento — hyvä! Tulen kokonaan tylsäksi… hyvä!
Enkö ole mennyt naimisiin saadakseni rauhassa tulla molemmiksi?

Minä kuolen… väsymyksestä. Kas siinä koko haalistuneen elämäni
sisältö!

Ja kuitenkin puistattaa minua jokainen pieninkin keskeytys, joka
saattaa minut pois tästä elämästä, mikä on tullut luonteekseni.

Sitäpaitsi näyttävät silmäni tulevan yhä huonommiksi — odotan
alistuvaisena aikaa, jolloin ehkä en enää voi lukea.

Olet aivan liian typerä moraalinesi, mitä tulee leväperäisyyteeni,
jolla muka hoidan raha-asioitani.

Mitä raha-asioita ne olisivat? Vielä ei ole appi-ukkoni antanut minulle muuta kuin nuo mitättömät tuhat kruunua, mitkä minä vuorostani olen jättänyt hänen tyttärelleen, ottamatta niistä muuta kuin muutamien sikaarilaatikkojen hinnan. Mutta jollen erehdy, niin ovat nuo tuhat kruunua jo menneet.

Appi-ukkoni ilme, kun jaksan häneen katsoa, näyttää minusta omituiselta. Onneksi näki hän edeltäkäsin, että otti kelvottoman miehen vävykseen. Arvaan, että hän on ollut niin viisas ja järjestänyt asiat sen mukaan, ja minä odotan pian saavani kuulla, että hän on tehnyt jonkun loistavan kaupan pidätetyillä myötäjäisillä.

Viktorine on sama kuin ennenkin, yhä vain sama: yhtä hyvänluontoinen ja yhtä typerä.

Ellen luonteeltani olisi niin omituinen, että minun täytyy löytää ainoa turvani ikävässä ja väsymyksessä, niin olisin nyt joka tapauksessa huomannut, että ne ovat tulleet pääasiallisiksi varalähteikseni.

Mutta puhuttaessa ikävästä ja vaimostani: eilen löysin hänet lukemasta erästä kirjaa, johon satuin katsomaan, kun hän meni ulos.

En muista nyt tällä hetkellä teoksen nimeä, mutta voitko arvata mitä se sisälsi? Niin, muutamia koottuja yksityisseikkoja, jotka koskettelivat miellyttämisen taitoa, viattomia ohjeita pieniin viattomiin kiemailuihin, sekoitettuina ohjeisiin naisen muista velvollisuuksista.

Viktorine parka — tarkoitus on hyvä, mutta luonto on kieltänyt sinulta
kaiken, mikä voi antaa taidolle arvoa.

Jää hyvästi, paras Gustaf! Jos voisin tuntea kaipuuta, niin sanoisin,
että kaipaisin keskustelua kanssasi.

Tämä suunnattoman pitkä kirje saa riittää vähintään kolmeksi
kuukaudeksi.

Olisin kyllä tahtonut kirjoittaa ennen, kuten pyysit, kun matkustit
kotiisi; mutta, paras ystävä, kirjoittaminen on niin ikävää.

Tuntuu hyvin tyhjältä pitkän vierailusi jälkeen meillä, mutta kun
sinulla on hauskempaa pienessä kaupungissasi, niin jää kotiin!

Viime viikkojen aikana ei ole ollut mitään kutsuja, ja nyt ei kai niitä tulekaan ennenkuin myöhemmin talvella.

Minä en ole ihastunut illallisiin, mutta minusta ne sentään ovat mukavia. Kun olemme kylässä, tulee Wilhelm joskus ja kyselee minulta yhtä ja toista — kotona hän ei kysy minulta juuri mitään.

Meillä ei koskaan ole ollut muuta kuin yksi pitkä keskustelu, ja se
oli eräänä iltana, kun minä menin hänen luoksensa.

Luulen kuitenkin, että hän pitää minusta, sillä hän antoi minulle
melkein tuhat kruunua yhdellä kertaa talousrahoiksi.

Hän saa kai äärettömän paljon rahaa isältään; mutta nyt minä olen pulassa, sillä äiti tarvitsi lainaksi vähän kaikessa hiljaisuudessa, ja keittäjä sanoo, että meidän taloutemme ylläpitämiseksi tarvitaan kauhean paljon rahaa.

Joskus saan pieniä summia isältä, mutta se on niin vähän, etten sillä pääse mihinkään, ja minulla ei ole rohkeutta sanoa Wilhelmille; mutta kun vain tulen enemmän tutuksi hänen kanssaan, teen kai sen.

Paras Louise! Olen saanut lainata Hedda W:ltä erään kirjan, joka tuottaa minulle paljon päänvaivaa. En sano sinulle, mistä siinä puhutaan, mutta minä tahdon oppia sen ulkoa.

Voi, hyvä Louise, minä en tiedä vastata mitään kysymykseesi, olenko onnellinen avioliitossani.

Mutta eräänä päivänä näin nuoren L:n istuvan ikkunan luona vaimonsa kanssa. He eivät tietäneet, että heitä katseltiin, mutta he hyväilivät niin ystävällisesti, niin ystävällisesti, ja he ovat kuitenkin olleet naimisissa paljon kauemman kuin minä ja Wilhelm.

Äiti sanoo minulle aina, että minun pitää laulaa ja olla iloinen. Mutta Wilhelm sanoi kerran, että laulan huonosti suuria aarioita, ja kun eräänä toisena päivänä koetin olla hyvin iloinen, täytyi minun lopulta itkeä, sillä Wilhelm haukotteli… hänellä on sangen ikävä tapa haukotella. Hyvästi, ystävä kulta: Ajattele joskus uskollista ystävääsi

J.K. Kaikki ihmiset väittävät, että minä olen aivan erityisen onnellinen ja kadehdittava avioliitossani.

Anoppini lähetti minulle kahdeksantenatoista syntymäpäivänäni pari kallisarvoista antiikkista rannerengasta ja appi-isäni piirustukset erittäin somaan huvimajaan, jonka hän aikoo rakennuttaa minulle ensi kesänä.»

KIRJEVAIHTOA VIELÄKIN.

Sinähän olet aivan järjiltäsi, rakas Wilhelmini! Mitä peeveliä voit pyytää minulta enempää kuin olen tehnyt! Kuka on etsinyt sinulle tuon jumalallisen naimiskaupan, ellen minä — kuka on järjestänyt sen? Jollet nyt tahdo hoitaa itseäsi, niin et ole ansainnut että sinua on autettu onneesi.

Sitäpaitsi, vaikka tahtoisinkin — toisin sanoen, jos olisi tarpeellista — niin mistä minä ottaisin varat? Mitä luulet maksaneen minulle koko tämän puuhan pitoineen, matkoineen ja lahjoineen ja… lahjomisineen kiusallisille velkojille? Niin, paljon enemmän kuin sinä voit aavistaakaan.

Olen antanut sinun olla siinä käsityksessä, että asiani ovat joutuneet vain vähäsen epäkuntoon, mutta nyt voin yhtä hyvin sanoa sinulle, että mukana seuraavat 500 kruunua on kaikki, mitä minä voin antaa, sillä onnettomuudeksi, rakas poikani, eivät asiani ole ainoastaan vähän epäkunnossa, vaan perinpohjin, niin tosiaankin, aivan kokonaan rappiolla.

Minulla on tuskin viidesosa jälellä Tidanäs'istä — joka luultavasti sekin ensi syksynä menee minulta — ja siitä viidennestä osasta ovat Brunsberg ja Samby kiinnitettynä.

Minulla ei sen jälkeen ole muuta neuvoa kuin koettaa saada lainan avulla jokin suurempi maatila arennille. Tämä on kyllä kovaa, mutta täytyy pysyä pystyssä ja niin vähän kuin mahdollista ajatella sitä mitä on ollut.

Mitä tulee asumiseenne Brunsbergissä ensi keväänä, niin asukaa
kernaasti siellä pari kuukautta, jos haluatte, mutta minä en ole
tilaisuudessa — tämä sanottuna aivan todenperään — tekemään mitään
valmistuksia mukavuudeksenne.

Mutta minun nähdäkseni ei sinun tarvitse surra tätä kovin paljon — lukuunottamatta osanottoasi minua kohtaan — sillä luultavasti on appesi jo tällä hetkellä tehnyt hyviä kauppoja sillä 75,000 kruunulla, jonka hän määräsi vaimosi myötäjäisiksi.

Sano tuolle kunnon miehelle, että sinä nyt itse haluat hoitaa raha-asiasi. Ja kun se tapahtuu, niin paina tarkkaan mieleesi kehoitukseni menetellä aina viisaasti ja harkitsevasti.

Jos haluat erikoisesti neuvojani tässä asiassa, niin kirjoita minulle ja saat luotettavimmat neuvot uskolliselta isältäsi

J.K. Äitisi kirjoittaa erikseen. Hän on melkein mieletön surusta sen tähden, että meidän syksyllä täytyy muuttaa Tidanäsistä, mikä toistaiseksi luonnollisesti on syvin salaisuus.»

Pienestä kirjeestäsi näen erittäin suurella mielihyvällä, että sinusta alkaa tulla oikein hyvä vaimo, koska jo ajattelet mitä menee talouteesi.

Mutta, rakas ja hyvä lapseni, minulla on tässä ainoastaan pieni muistutus tehtävänä:

Jumalan kiitos, rakastettu tyttäreni, että olemme onnistuneet saamaan sinut sellaisiin naimisiin, että voit joutua ainoastaan tilapäiseen puutteeseen, tai oikeammin sanoen, tilapäiseen pulaan, sillä sellaista pikkuseikkaa ei voi sanoa puutteeksi.

Mutta, rakas Viktorineni, tästä lähtien saat olla niin kiltti, ettet vaivaa minua, sillä tänä talvena olen vähän huolissani mitä tulee raha-asioihin.

Sinä et voi ymmärtää tätä, hyvä lapseni, mutta käänny luottamuksella miehesi puoleen — hänen tarvitsee vain kirjoittaa isälleen.

Ja keväällä odotetaan teitä Tidanäsiin, jossa rakastettavat appivanhempasi tulevat tekemään kaikkensa sinun hauskuudeksesi. Omalla maatilallanne toivoakseni sinut myöhemmin yllättää omien vanhempiesi vierailu.

VI.

YLLÄTYS.

Kirkas talviaurinko paistoi vastanaineen parimme ruokasalissa olevaan komeaan aamiaiskalustoon ja sama suloinen aurinko heitti myös säteensä kahteen vaitiolevaan henkilöön, jotka istuivat pöydän ääressä.

Viktorine, joka »kirjastaan» oli lukenut, että vaimon ei pidä tuhlata huomaavaisuuttaan miehelleen, kun tämä ei näytä tahtovan huomata sitä, oli nyt, päämääränään kaikessa miellyttää miestään, alkanut noudattaa toista menettelytapaa, kuin hän alussa käytti.

Nykyään puhui hän niin harvoin, että teki mieli luulla häntä mykäksi. Hän ei myöskään pukeutunut enää niin tuhlaavan komeasti, kuin oli tottunut.

Hän oli saanut päähänpiston käyttää aina vaatimatonta valkoista aamupukua.

Mutta tämä valkea, ilmava puku keskellä kylmää talvea, puku, joka sitä paitsi ei ollut onnistunut vastakohta Viktorinen laihoille olkapäille ja keltaisenkalpealle iholle, teki hänet vielä vähemmän miellyttäväksi kuin muuten.

Mitä tulee vaiteliaisuuteen, ei asia tullut paremmaksi siitä, sillä, jumalaparatkoon, Viktorinemme ei vielä osannut suloisen vaikenemisen taitoa.

Hän näytti — vaikkei se ollut lähimainkaan hänen tarkoituksensa — vain synkältä ja jurolta, ja Wilhelm luuli, — ehkä se oli hänen omatuntonsa, joka luuli niin — että Viktorinen oikeutettu tyytymättömyys häneen näyttäytyi sillä tavoin.

Hän ei koskaan, ikinään olisi voinut aavistaa, että hänen vaimonsa paraillaan koetti omalla tavallaan kietoa häntä.

Emme tahdo juuri väittää, että Viktorine oli rakastunut mieheensä, mutta hän tiesi että voisi, että pitäisi olla toisin, ja hän tunsi hämärää, epämääräistä tarvetta saattaa asia siihen.

Hän tarvitsi rahaa maksaakseen muutamia korulaskuja. Sillä naimisiin mentyäänkin oli hän entiseen tapaansa ottanut velaksi kaikki mitä hänen mieleensä tuli ottaa niistä kaupoista, joista hän oli ostellut tyttönä ollessaan.

Wilhelm oli myöskin puolestaan huomannut tarpeelliseksi keskeyttää velton elämänsä ja ainakin hetkisen keskustella liikeasioista.

Hän aikoi lähettää vaimonsa appi-isän luo kuulemaan, koska tämän sopisi tehdä tili usein mainitun pääoman tuloista.

Mutta kun nyt näin, pitkällisen vaitiolon jälkeen, sattumalta tultiin puhuneeksi samalla kertaa, vaikenivat taas molemmat kuunnellakseen toistaan.

Mutta ei kumpikaan jatkanut, sillä samalla hetkellä tuli sisäkkö sisään tuoden suuren pinkan laskuja.

Puhuessaan selaili Wilhelm laskuja ja löysi mitä täydellisimmän luettelon kaikista huonekaluistaan.

»Poika sanoo, että hänen piti tulla tänne.» Vielä kerran katsoi Wilhelm papereita ja näki oman nimensä ylimmäisenä.

Liian veltto hämmästyäkseen, vielä vähemmin kiivastuakseen ja vielä tuskin aavistaen, että tässä olisi muu kuin erehdys kysymyksessä, sanoi hän vain tuon ainoan sanan: »Hyvä!»

Palvelustyttö poistui huoneesta. Wilhelm oli jo unohtamaisillaan koko asian — Viktorine ei ollut edes kysynyt mitä paperit olivat — kun heidät uudelleen keskeytettiin.

Pannen toisen kerran pois voileipänsä, otti Wilhelm tavallisella tyyneydellään vastaan anoppinsa tiedonannon. Hän alkoi lukea.

Mutta tämä kirje sisälsi varmasti jotain merkillistä, sillä hän oli tuskin silmännyt sen läpi, ennenkuin hän, pudottaen sen pöydälle, heitti niin suuttuneen katseen vaimoonsa, että tämä sen sijaan oli vähällä kaataa kahvikuppinsa pelästyksissään.

Olen saanut mieheltäni tehtäväkseni selittää erään asian, mikä olisi koskenut häneen liian kovin, jos hänen olisi pitänyt itse siihen kajota.

Siitä syystä olin ajatellut itse tulla luoksenne huomenna. Mutta ollen levoton ajatellessani, että suullinen keskustelu voisi tuottaa jonkinlaista ikävyyttä — jotkut selitykset vaativat sanomatonta hienotunteisuutta — kirjoitan mieluummin.

On todellakin molemmin puolin rauhoittavampaa, että keskustelemme toistemme kanssa tällä tavoin.

Sinä tiedät, hyvä Wilhelmini, että isäsi erinomaisen anteliaasti kovin vastusti mieheni toivomusta pitää huolta taloutenne kuntoonpanemisesta. En ole koskaan minuuttiakaan epäillyt, että hänen aikomuksensa oli jakaa siitä koituvat kustannukset yhdessä meidän kanssamme.

Viktorinen vanhemmat rakastivat kuitenkin häntä niin suuresti, että he olisivat mielellään tahtoneet suorittaa yksin tuon huomattavan menoerän.

Niin, ystäväni, sellainen oli todellakin aikomuksemme. Mutta »ihminen päättää, Jumala säätää.»

Kahden suuren kauppahuoneen vararikko tämän syksyn kuluessa on antanut mieheni liikeasioille niin kovan täräyksen, että… että… minun täytyy sanoa se, ystäväni — että pelkään, ettei ainoastaan sinun myötäjäisesi, vaan kaikki on mennyt.

En uskalla ajatella eteenpäin, sillä pilvi pimittää mieleni, kuten silmänikin.

Näiden kauheiden olosuhteiden vallitessa ja kun olisi aivan hyödytöntä, että sinä puhuisit appesi kanssa — joka sitäpaitsi on sellaisessa mielentilassa, että minä todellakin pelkään hänen puolestaan — on minulla ainoastaan yksi neuvo annettavana sinulle, mutta se on järkevä ja ainoa, jota sinun tulee noudattaa.

Kirjoita kunnon isällesi. Sillä aikaa täytyy huonekalukauppiaan odottaa, kuten muidenkin, sillä saat tietysti laskut kaikesta muustakin.

Oikeastaan käy kaikki kuitenkin kuten isäsi on toivonut. Hän saa nyt itse pitää huolta taloudestanne ja hänen hellä ja rehellinen sydämensä on, kuten sinunkin, liian jalo pannakseen meidän syyksemme onnettomuutta, jota emme voi ehkäistä.

Olkoon kylliksi sanottu, että ne kävisivät yli voimieni, ellen tietäisi, että lapseni tahtovat tehdä kaiken lieventääkseen niitä.

Tällä koettelemuksen hetkellä kiitän Jumalaa, että tyttäreni sai puolison, joka ei mennyt ja jonka ei tarvinnut mennä naimisiin rahojen tähden.

Rauhoita Jumalan tähden Viktorine rukkaani ja ole hänelle aina arvokkaana ja suopeana tukena, pyytää sinun syvästi liikutettu, mutta aina uskollinen anoppisi

Niin pian kun hän oli lopettanut lukemisen, nousi hän tavattoman kiivaasti, soitti ja pyysi hattuaan ja turkkiaan.

»Niin tietysti! Minun täytyy mennä äidin luo — näethän, että hän kärsii. Hän tulee ehkä aivan köyhäksi.»

»Kuuntelehan! Kaiken tämän komeuden täytyy joutua omistajilleen takaisin. Minulla ei ole mitään, millä maksaa. Ja kun nyt molemmin puolin, näytämme erehtyneen, mikä ainakin säästää meiltä moitteiden tekemisen ikävyyden, niin käsittääkseni voimme tehdä vain yhden ainoan järkevän päätöksen, mutta se ei ole se, jota äitisi esittää?»

»Siksi, että se on välttämätöntä, siksi, ettemme voi elää tyhjästä ja lopuksi siksi, että kun tämä päätös kuitenkin täytyy tehdä muutaman kuukauden kuluttua, voi sen yhtä hyvin tehdä nytkin.»

»Minua surettaa sanoa sitä sinulle, sillä se ilmaisee — minun täytyy tunnustaa se — suurta epähienoutta minun puoleltani. Mutta niin hidas kuin luonteeni onkin, niin yhdentekevää kuin minulle onkin rahan arvo, en voi sentään olla huomaamatta, että meille oli raha todellakin välttämätöntä.»

»Tarkoitan aivan yksinkertaisesti, että asiain nykyisellään ollessa sinä epäilemättä teet viisaimmin, kun…»

»… kun muutat takaisin kotiisi vanhempiesi luo, jotavastoin minä lähden Tukholmasta ja asetun mihin sattuu. Minä tarvitsen niin vähän.»

»Mutta,» vastasi Viktorine yksinkertaisesti, miltei rakastettavan lapsellisesti, »minähän olen sinun vaimosi — kuinka silloin voin muuttaa luotasi?»

»Voi, paras Viktorineni, se kyllä käy päinsä, kun elää sellaisessa avioliitossa kuin me.»

»Minkälainenko se on — etkö tunne sitä itse, lapsi rukka? Se on viileä kuin kolea talvipäivä.»

Nuori nainen katsahti puolisoonsa, ja kaksi suurta kyyneltä tulvahti hänen silmiinsä.

»Tai molempien!» änkytti Viktorine. »Minä… minä tahdoin kuitenkin, minä.»

»Kiitos, minä uskon sen. Mutta on — millaisilla aikomuksilla hyvänsä — mahdotonta elää ilman omaisuutta. Sen tähden sinun tulee tehdä kuten sanoin.»

»Silloin… siinä tapauksessa» — Viktorine vitkasteli joka sanaa, ikäänkuin hän olisi tarkoin tahtonut miettiä niitä — »olen hyvin pahoillani, mutta minä en tahdo muuttaa takaisin kotiin.»

»Me olemme molemminpuolisien itsekkäiden laskelmien uhreja — emme mitään muuta.»

»Kyllä, kyllä me olemme jotain muutakin!» sanoi Viktorine päättävästi ja varmasti, mikä oli aivan vierasta hänen tavalliselle luonteelleen. »Minä olen sinun vaimosi, enkä muuta pois luotasi!»

VII.

VIKTORINEA UHKAA UUSI VAARA.

Se pätevä todiste, jota nuori vaimo heikkoudessaan oli käyttänyt, teki hänet niin voimakkaaksi, että hänen miehensä ensi kerran katseli häntä kunnioituksen tunteella.

Mies suorastaan häpesi, että oli mennyt niin pitkälle, että hänen vaimonsa tarvitsi puolustaa itseään häntä vastaan — joka oli vaimon luonnollinen puolustaja — ja hän tuli liikutetuksi siitä todistuksesta minkä vaimo samalla antoi hänelle tunteestaan.

Niin, mitä hänellä oli vaimolle tarjottavana muuta kuin kaikkea sitä, mitä tällä ei ollut voimaa eikä rohkeutta kantaa.

Ja joko sitten levottomuus, suuttumus tai pelko punasi hänen poskensa ja sai hänen suonensa sykkimään kiivaasti, olivat hänen liikkeensä kuitenkin vilkastuneet samassa suhteessa kuin hänen kasvoihinsa tuli väriä ja ilmettä.

Se oli sielu, joka vaikutti, ja tämä sielun vaikutus teki hänet kerrassaan kauniiksi.

Tultuaan valmiiksi sanoi hän miehelleen jäähyväiset, vähemmän jäykät kuin tavallisesti, jonka jälkeen hän nopeasti meni ovelle.

Jotain liikkui silloin myöskin Wilhelmissä. »Anna minulle kätesi!» sanoi hän, ensi kerran osoittaen jonkinlaista hellyyttä. »Olisin pahoillani, jos luulisit, että itsekkyydestä sanoin sinulle sen, mitä äsken puhuin.»

»Ei, Jumalan nimessä, mitään niin halpamaista ei koskaan saa tulla sieluuni! Kuitenkin, Viktorine…»

»Oi, jätä se siksi kun tulen takaisin!» kuiskasi nuori vaimo vienosti ja pyytäen.

Nopeasti ja arasti veti hän kätensä pois, kietoi turkin ympärilleen ja kiiruhti ulos.

Katsoen kaikkea ympärillään olevaa ihanuutta, jota hän neljä kuukautta oli pitänyt tulevana pysyväisenä omaisuutenaan, mutisi hän jotenkin huolimattoman ivallisesti:

Tuo hidas mies ei suuttunut isäänsä, joka, aina vedoten hänen mielitaipumukseensa, hitauteen, oli kehoittanut häntä naimisiin, eikä tukkukauppiaaseen, joka oli tahtonut saada tyttärelleen rikkaan miehen. Vielä vähemmän valitti hän Viktorinen tähden, joka ei tahtonut jättää häntä, vaikkei hän tietänyt mitä tekisi hänellä. Hän ei edes ollut suutuksissaan itselleen, ettei ajoissa ollut totellut parempaa vakaumustaan ja luopunut avioliitosta, joka oli suunniteltu vain ajatellen sitä »onnea», jota rikkaus tuo.

Ei, Wilhelm Reinerissä ei vielä ollut niin paljon voimaa, että hän voi suuttua.

Hän oli tyhjentänyt kaiken ymmärtämänsä huolen siihen neuvoon, jonka hän oli antanut vaimolleen. Jollei tämä tahtonut seurata sitä — no, sitä pahempi hänelle: hän saisi kyllä ajoissa nähdä, että olisi ollut parempi, jos olisi tehnyt niin.

Pari kertaa pyrki joku ajatus tunkeutumaan siihen usvaan, johon sankarimme nyt vaipui, sillä aikaa kun sikaarin ulkonainen usva kietoi koko hänen persoonansa.

Hän oli nimittäin miettimässä pääsyytä siihen velttouteen, siihen sielunherpautumiseen, sanalla sanoen, siihen väsymykseen, mikä aina lapsuudesta saakka oli kiehtonut hänet ja estänyt häntä elämästä muuten kuin puolinaisesti, ja hän haki samaa syytä vähäisimpienkin toiveittensa ja oikkujensa alttiiseen täyttämiseen, jota hän aina oli saanut kokea; mutta ennenkun hän oli päässyt tämän tehtävän puoliväliin, vaipui hän taas noihin raskaisiin unelmiin, mitkä muodostivat oikeastaan hänen olemuksensa.

Suloinen horros, jossa kaikki aineellisuus oli lakannut ja henki lepäsi keinuen sinisillä laineilla keveiden tuulien suhinassa, tarpeeksi voimakkaat löyhyttelemään miellyttävää viileyttä uinailijaan, jonka ainoa toivomus oli silloin, ettei koskaan heräisi tästä jumalallisesta horroksesta.

Mutta tuo nuori heittiö vietti toisenlaistakin elämää, jossa ei ollut mitään miellyttävää, vaan ainoastaan tuskia.

Tämä tapahtui sellaisina aikoina, jolloin luulotauti kahlehti häntä. Sellainen ei hän ollut kuitenkaan ollut naimisiin mentyään, sillä sen jälkeen oli hän vain vetelehtinyt.

Mutta aikasemmin oli hän harhaillut koko maailman taakka sydämellään Tidanäsin ympärillä olevissa jylhissä metsissä; ja hänen salaiset kärsimyksensä, ollen melkein aina kuviteltuja, olivat niin kiduttaneet häntä, että hän kernaasti olisi uhrannut kymmenen vuotta elämästään päästäkseen vapaaksi näistä tuskista ja takaisin rakastettuun uinailuhorrokseensa.

Ei pidä kuitenkaan luulla, että tämä kaikki olisi jatkunut ilman taisteluja vanhempien puolelta.

Mutta nämä taistelut, nämä rukoukset, nämä uhkauksien ja kyynelien vaihtelut eivät olleet vaikuttaneet muuta kuin vain ikävystyttäneet häntä. Ja sellaisessa mielentilassa oli hän (sittenkun hän vihdoinkin oli lopettanut seitsemän vuotta kestäneen lainopillisen kurssinsa) päättänyt mennä naimisiin päästäkseen — rauhaan.

Kun hän tuli vanhempiensa komeaan asuntoon, huomasi hän heti siitä äänettömyydestä ja toimettomuudesta, mikä vallitsi kaikkialla, että jotain tavatonta oli tulossa.

Isää hän ei tavannut. Sulkeutuneena omiin huoneisiinsa ei hän ottanut vastaan ketään. Mutta äitinsä makuuhuoneeseen päästettiin tytär.

Rouva H. istui kirjoituspöytänsä ääressä ja tarkasteli laskuja. Kun hän näki Viktorinen, nousi hän heti ylös ja ojensi hänelle kätensä.

»Rakastettu lapseni! Miehesi on siis ollut niin varomaton ja näyttänyt sinulle kirjeen, jonka lähetin hänelle? Tunnustan, että olisin odottanut enemmän hienotunteisuutta.»

»Oi, on pahempaakin kuin se!» sanoi Viktorine nyyhkyttäen nojaten äidin olkapäähän.

»Hän tahtoo… hän tahtoo… että minun pitää muut… muut… muuttaa taas kotiin.»

»Hän ei ole koskaan voinut loukata sinua niin arvottomalla esityksellä?
Olet varmaan kuullut väärin, rakastettu enkelini!»

»En, hän sanoi, että se olisi parasta ja oikeimmin, sillä meillä ei ole yhtään mitään, millä elämme.»

»Onko ihminen mieletön — entä hänen isänsä suuret rikkaudet: Tidanäs, puolen miljoonan arvoinen maatila…»

»Minä en ymmärrä kuinka asian laita on, äiti, mutta mielestäni hän sanoi, että hänen isänsä asiat eivät ole paremmat kuin isänkään ja että meidät molemmat oli uhrattu.»

»Jos voisin luulla, että meitä olisi narrattu niin halpamaisesti, jos voisin luulla jotain niin inhottavaa, niin…»

»Äiti kulta, älä ole tuon näköinen — minä pelkään niin kauheasti… Wilhelm sanoi myöskin, ettemme voi moittia toisiamme kummaltakaan, puolen.»

»Vai niin, hän sanoi niin, tuo alhainen olento tuo laiskuri, tuo heittiö, joka on mennyt naimisiin sinun kanssasi rahojen tähden ja nyt tahtoo lähettää sinut kotiin, kun hän huomaa pettyneensä… Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…»

»Hyvä äiti, älä toki ole niin vihainen — minä en suinkaan jätä häntä.»

»Kyllä, sinä jätät hänet, ja vielä tänä päivänä, tällä hetkellä! Me olemme kyllä vararikon partaalla, sillä ennen viikon loppua jättää isäsi konkurssianomuksen, mutta sinun ei sentään tarvitse olla tuon pedon vaivoina.»

»Äiti, äiti», sanoi Viktorine pyyhkien kyyneliään, »minä tahdon jäädä mieheni luo!»

»Sinulla, pikku ystäväni, ei ole koskaan ollut mitään tahtoa, eikä maksa vaivaa, että nyt ensi kerran käytät sitä, kun se olisi sinun vahingoksesi. Voit uskoa minua, että mies, joka onnellisien olosuhteiden aikana on käyttäytynyt kuten hän, tulee aivan tyranniksi onnettomuudessa.»

»Ethän Herran tähden liene rakastunut tuohon kolloon, joka ei edes katsokaan sinuun?»

»Rakastunut — sitä en juuri luule… Hän on kyllä hyvin kaunis mielestäni, mutta hän saattaa minut aina niin pahoilleni.»

»Niin, siinä pahoillaan olemisessa on jotain erikoisen miellyttävää: ajattelen aina, että kai olomme tulee paremmaksi.»

Äiti vaipui syviin ajatuksiin. Viktorinen viimeinen lause oli luisunut kuulematta hänen korviensa ohi. Hän oli saanut päähänpiston.

Voihan olla mahdollista, että Wilhelm oli turvautunut tähän valheeseen — huonot asiat — ainoastaan päästäkseen vaimostaan, jota hän vain vaivoin kärsi.

»Ahaa», ajatteli tuo arvoisa rouva, »tahdotaan pelata hienosti, tahdotaan narrata meitä varomattomuuteen. Mutta me varomme itseämme siitä!»

»Kuule, tyttäreni — olin liian kiivas, tein väärin antaessani sinulle sellaisen neuvon. Vaimon tulee jakaa hyvä ja paha miehensä kanssa, ja minä olen alkanut ymmärtää, että miehesi on tahtonut vain koetella sinua.»

»Minä menen sitten!» sanoi Viktorine ja ilonsäde loisti hänen vielä kyyneleisistä silmistään.

»Niin tietysti, mutta pyydä miehesi tulemaan tänne yksin iltapäivällä!
Nyt minun täytyy olla yksinäni huolineni.»

»Ja isä, enkö saa nähdä häntä? Oi, kuinka mielelläni, mielelläni tahtoisin tehdä jotain teidän molempain puolesta!»

»Lapsi rukka, sinä et voi tehdä mitään. Jos olisin edes rauhallinen sinun puolestasi…»

»Kyllä, minun puolestani äiti voi olla rauhallinen, sillä kun tiedän mitä olen päättänyt, voin paljon paremmin.»

VIII.

RIITA RATKAISTAAN.

Kotiin palattuaan ei Viktorine sanonut mitään miehelleen, jonka hän vielä tapasi istumassa siistimättömän aamiaispöydän ääressä, vaipuneena, kuten hän luuli, tärkeään mietiskelyyn.

Mutta Wilhelm, joka lähestyvistä askelista mieliharmikseen heräsi suloisista unelmistaan, sanoi sen sijaan:

»Kotoa kuuluu hyvin huonoa. Äiti pyytää, että olisit hyvä ja menisit hänen luokseen iltapäivällä.»

»Minun on vilu!» sanoi nuori rouva väristen kylmästä ja mielenliikutuksesta — hänen melkein ensimäinen mielenliikutuksensa. »Salli minun muuttaa vaatteita ja paneutua vähän levolle!»

Wilhelm nyökkäsi hiljaisen myöntymyksensä merkiksi, meni sitten huoneeseensa hakemaan sohvaa, ja laskeutui siihen muistamatta edes, että hänellä ei kohta olisikaan sohvaa, jossa voisi uneksia.

Päivällisellä ei nuori rouva tullut pöytään — kova päänsärky pidätti hänet nojatuolissa — ja kun Wilhelm ennen poislähtöään iltapäivällä kävi häntä katsomassa, tunsi hän melkein katumusta nähdessään vaimonsa punaiset silmät.

Näistä kyynelistä ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan, ja Viktorine kuiskasi vain toivomuksen, että hänen miehensä tulisi hänen luokseen niin pian kun hän palaisi kotiin.

Kello oli puoli viisi, kun notaario lähti kotoaan noudattaakseen anoppinsa kutsua. Ja nyt oli Viktorine jo odottanut viisi pitkää tuntia eikä häntä vielä kuulunut.

Niin vähän tarkkanäköinen kuin Viktorine olikin, huomasi hän kuitenkin heti, että Wilhelm oli ollut ja oli vieläkin kiihtynyt, sillä koko hänen ulkonäkönsä, vaikka tuskin ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikkui, osoitti hurjistumista, joka melkein pelotti Viktorinea.

Wilhelm vastasi vain potkaisemalla Viktorinen pientä koiraa, joka oli joutunut hänen jalkoihinsa.

Hän keskeytti nopeasti, mutta tarttui tuolin selkänojaan, jota hän puisteli niin kiivaasti, että se oli irtaantumaisillaan liitoksistaan.

»Ahaa, luulet ehkä, että olen humalassa… mutta tiedä, että vanhempiesi oivallinen käytös on saattanut minut tähän mielentilaan. Ensiksi» — Wilhelm näytti harmissaan puhuvan enemmän itselleen kuin vaimolleen — »ensiksi hyökätään kimppuuni moittein ja syytöksin, siksi että on tultu narratuksi, kuten minä itsekin. Senjälkeen uskalletaan puhua salaisesta liitosta isäni kanssa, kun hän kieltäytyy hankkimasta poikansa arvoisalle apelle summaa, joka, jos se olisi saapunut päivän postissa, olisi vielä voinut pitää pystyssä kauppahuonetta pari kuukautta! Ja lopuksi — kuinka kehnoa, halveksittavaa oman voiton pyyntiä — esitetään minulle että ryhtyisin kauppaan joka…»

Mutta tähän Wilhelm pysähtyi; ja kun hän vielä kerran oli tyhjentänyt suuttumuksensa kuolleisiin esineisiin, loppuikin se äkkiä.

Hän asetti tuolin velton huolellisesti paikoilleen. Ja kun vähitellen hänen rauhallinen kasvojenilmeensä ja hidas mielenmalttinsa oli palannut, virkkoi hän hiljaisesti:

»Suo minulle anteeksi, Viktorine! Jouduin suutuksiini, halpamaisimpaan ja tyhmimpään kaikista mielenliikutuksista. Kiitän sinua, ettet istunut itkemään ja valittamaan — luulen, että se olisi ärsyttänyt minua vielä enemmän.»

Viktorine ei nyt ollut siinä mielentilassa, että hän olisi sortunut hyttysenpistosta, sitten kun häntä aamulla oli uhannut vakava isku.

»En, tunnen vain vastenmielisen mainingin… Sano minulle: mistä johtui, että sinä, joka muutoin olet niin herkkä, pysyit rauhallisena?»

»Sinullahan on oikeus antaa minun tuntea mitä itsekin tunsit.
Sitäpaitsi olen usein nähnyt isän vihaisena, äidin silti hermostumatta.
Hänellä oli silloin vain tapana sanoa: 'Viktorine, mene ulos!' tai:
'Sule ovi, ettei kukaan palvelijoista tule sisään!'»

»Ja tämän» — Wilhelm katseli vaimoansa ihmetellen — »olet sinä spartalaisella tyyneydellä ottanut esikuvaksesi? Siis tottumuksesta tällaisiin kohtauksiin, ja koska luulet, että niin sopii ja saa olla, sallit miehesi loukata sinua?»

Väristys puistatti Viktorinen jäseniä; hän tuli yhtä kalpeaksi kuin hän äsken oli ollut punainen.

»Mutta, Viktorine, tämä itsepäisyys ei ole ainoastaan ihmeellistä: se on selittämätöntä. Ajattele, mikä sinua odottaa miehen luona, jolle olet antanut kätesi ennenkaikkea ilman rakkautta…»

»… ja joka ei rakasta minua!» sanoi nuori rouva, joka nyt tuskin voi pidättää kyyneleitään.

»Siinäkään suhteessa, ystäväni, ei meidän ole moittiminen toisiamme, sillä et kai aikone sanoa, että rakkaudesta tahdot jäädä luokseni?»

»En sano mitään muuta, kuin että olen vaimosi ja tulen olemaan vaimonasi, niin kauan kuin elän.»

»Siinä tapauksessa, lapseni, ei kukaan voi kiistää oikeuksiasi. Sinä olet minun vaimoni ja pysyt vaimonani — ei koskaan pälkähtäisi päähänikään esittää mitään niin vaivaloista kuin eroamista. Mutta kunnes paremmat ajat koittavat, tulee sinun valita varma epävarman asemasta.»

»Suoraan sanoen: en ole koskaan kärsinyt sinua niin hyvin kuin senjälkeen, kun tämä ukkosilma puhdisti avioelämämme tukahduttavan tyyneyden. Oikussasi on jotain mielenkiintoista… Mutta yhtäkaikki: minä en voi elättää sinua, ja siksi…»

»Oi», sanoi Viktorine, jonka silmiin tuli selittämätön hohde, »minä ajattelen erästä asiaa!»

»Kärsiä sinua? — Olemmehan eläneet yhdessä neljä kuukautta, ja nyt alat sen lisäksi lakata olemasta ikävä.»

»No hyvä, annat minulle rohkeutta kysyä, emmekö voi tehdä, kuten niin moni muu, joka on joutunut häviöön?»

»Tämä sana, ystäväni, näyttää hyvältä romaaneissa, mutta tehdä työtä todellisuudessa on jotain aivan toista.»

»Vaiti, vaiti! Minulla on kahdeksantoista kruunua kynttilärahoja ja silmäni eivät salli minun ansaita mitään puhtaaksikirjoituksella. Jos minulla olisi taipumusta kirjoittamiseen, tekisin niin, ellei synnynnäinen laiskuuteni olisi esteenä. Näet siis, ettei ole mitään muuta tehtävissä.»

»On kyllä, paljon muuta… Tiedän, että koulussa, josta pääsin pari vuotta sitten, tarvitaan nyt toinen piirustuksen opettaja. Ja voisit ehkä myöskin luennoida siellä.»

»Paras Viktorineni, sinä olet paljon kekseliäämpi kuin luulinkaan; mutta et ota huomioon erästä seikkaa: minun mahdottomuuttani kestää niin kuolettavaa tointa.»

»Yrittäminen ei hyödytä mitään, ellei ole kestävyyttä viedä yrityksiään perille asti.»

»Ja vaikka otaksuttaisiinkin, että pääsisin opettajaksi tyttökouluun, niin mihinkä sellainen tulo voisi riittää — voisimmeko elää sillä, maksaa huonekalut, huoneet, puut, valon, paitsi kaikkea muuta?»

»Meillä olisi hyvin yksinkertaista… Oi, kuinka hauskaa siitä tulisi!» lisäsi nuori rouva yhä vilkkaampana, yhä vapaampana puheessaan ja liikkeissään. »Kaksi pientä huonetta, joihin vuokraisimme muutamia yksinkertaisia huonekaluja… Minä keittäisin itse.»

»Ahaa, sinä et siis vain keittäisi — sinäkin tekisit työtä elatukseksemme?»

»Luonnollisesti. Minä osaan tehdä oikein hyvin pahvitöitä ja verhoustöitä myöskin, ja se kannattaa hyvin.»

Wilhelm pudisti päätään: hän piti kaikkea lapsellisuutena, mutta kauniina lapsellisuutena.

»Minä teen myöskin kukkia, ja sitten minulla on niin paljon koristeita, joita voimme myydä tarpeen tullen.»

»Nukkukaamme kuitenkin ensin tämän asian päälle!» virkkoi Wilhelm, joka ei tietänyt muuta keinoa siitä päästä.

»Minä en mainitsekaan mitään koko asiasta enää tänä iltana, kun et vain salli äidin huomenna ottaa minua mukaansa muutoin kuin vierailulle.»

»Sen lupaan varmasti. Asiat pysyvät kai tällään vielä pari viikkoa ja ennen sitä ajattelet kai itsekin toisin.»

Nyt oli Viktorine rauhallinen. Hän ei koskaan ollut nukkunut niin onnellisena… miksi, sitä hän ei tietänyt.

Mitä Wilhelmiin tulee, niin näki hän ensi kerran unta — vaimostaan, näki unta, kuinka tuo odottamaton tarmo, jota tämä oli osoittanut, kaunisti hänen kasvojaan: se oli sielu, joka kuvastui niistä. Ja siitä syystä päätti hän unessa, ettei hänen vaimonsa suinkaan ollutkaan niin hemmoiteltu, kuin tähän asti oli näyttänyt.

Mutta jos puolisojen uni olikin ollut kaikkein paras heidän yhtymisensä jälkeen, niin oli heidän heräämisensä sitä kauheampi.

Se oli eräs tukkukauppiaan kirjanpitäjä, joka pyysi saada heti puhua notaarion kanssa.

Wilhelm heitti kiireesti aamunutun ylleen, ja Viktorine huusi, kaikki jäsenet vavisten:

»Oi kiiruhda, kiiruhda, — asia koskee isää: tunnen, että se varmasti koskee isää!»

»Toivoit eilen, Viktorine, että koettaisimme yhdessä pyrkiä eteenpäin maailmassa — no hyvä, me emme eroa: sen lupaan sinulle pyhästi!»

»Sitten», sammalsi hän hiljaa nyyhkyttäen, »ei minulla ehkä ole ketään muuta kuin sinä… Isä…»

Myöhemmin päivällä levisi kaupungissa huhu, että tukkukauppias H. oli yöllä ampunut itsensä.

Hän ei ollut voinut elää sen päivän ohi, jolloin hänen olisi pitänyt jättää konkurssianomuksensa.

IX.

LÄHTÖ.

Notaario Wilhelm Reinerin tyhjässä asunnossa — sillä kaikki huonekalut ja talousesineet olivat niiden omistajat ottaneet pois, kukin omansa — oli useita matka-arkkuja ja laukkuja pakattuna ja valmiina pois vietäväksi.

Nuoren parin piti samana iltana lähteä laivalla Länsi-Göötanmaalle. Heille oli kesäksi tarjottu asunto Tidanäsissä, jonka sotakamreeri vielä pitäisi vuoden ajan. Mutta silloin se menisi varmasti häneltä, kun sen kauppa jo oli sovittu muiden osakkaiden kanssa.

Niinä kolmena kuukautena, mitkä olivat kuluneet sankarimme ja sankarittaremme kohtauksesta viimeksi kerrottuna aamuna, oli niin monta vaihtelua, niin paljon tarpeellisia ja välttämättömiä tehtäviä ilmaantunut, ettei heillä ollut aikaa vaipua entiseen toimettomuustilaansa.

Ensin tuli kauhea hälinä tukkukauppiaan kuoltua, puolison epätoivo, tyttären rauhallisempi suru, sitten suuri kuolintalon hajoittaminen, johon työhön Wilhelmin vävynä täytyi ottaa osaa, sitten nuoren parin oman talouden hajoittaminen — kun saamamiehet olivat ottaneet jokainen omansa, saattoi Viktorine vaivoin kalustaa muutamilla jätteillä yhden huoneen — ja vihdoin lesken sairastuminen pitkälliseen kuumeeseen, josta hän äsken oli toipunut alkaakseen aivan toisellaista elämää, kuin hän ennen oli viettänyt.

Hän jätti silloin vapaaehtoisesti miehensä, hoitaakseen hellimmällä huolella äitiänsä.

Ja niin väsymätön oli hän toimissaan, niin kokonaan unohti hän itsensä uuden ja hyväätekevän tunteensa valtaamana, tietäessään olevansa hyödyllinen — hän, jolta ei kukaan tähän asti ollut vaatinut hyödyllisyyttä eikä toimintaa — että Wilhelm, jonka pari kertaa tyhjässä kodissaan yllätti omituinen kaipauksentunne ikävää vaimoaan kohtaan, eräänä päivänä kysyi aikoiko Viktorine nyt toteuttaa hänen vanhan esityksensä.

»Onko sinulle jollain tavalla vastemielistä, että näin joka päivä menen äidin luo, joka tarvitsee minua?»

»Ehkä sinua palvellaan huonosti, kun ei meillä enää ole muuta kuin yksi palvelustyttö?»

»Siitä tapahtumarikkaasta päivästä asti, sinä tiedät, olen yhä enemmän tottunut sinuun; ja kun sinä et tule kotiin siihen aikaan kun sinun on tapana, niin, niin — sanalla sanoen — huomaan, että sinä olet poissa.»

Mutta vastoin haluansa vastata miehelleen muutamalla oikein ystävällisellä ja kiitollisella sanalla, ei lapsi rukka kyennyt saamaan suustaan muuta kuin pitkäveteisen ja ujon:

Hän huomasikin pian Wilhelmin keveistä haukotteluista, että hänen osakkeensa uudelleen alkoivat laskea. Haukotukset lisääntyivät samassa suhteessa kuin hänen hämmennyksensä, joka taas lisääntyi samassa määrässä kun hän tuli vakuutetuksi, että se hyvä vaikutus, minkä hän aikaisemmin oli tehnyt, nyt oli hävinnyt.

»Oi, niin ikävää», huokasi hän itsekseen, »nyt luulee hän taas, että olen tyhmä! Ja kuitenkaan en ole niin tyhmä kuin olen onneton. Sillä on todellakin onnetonta, kun ei löydä koskaan sanoja, kun niitä tarvitsee. Sillä välillä on minulla yllinkyllin sanoja. Mutta hän ei tiedä sitä, hän! Ja vaikka hän tietäisikin sen, niin ehkä ne hänestä sittenkin olisivat tarpeeksi typeriä.»

Hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta sanoa mitään järkevistä ajatuksistaan.

»Olen varmaankin nähnyt unta, kun luulin pikku hanheni riisuneen hanhensiipensä!»

»Hän on joka tapauksessa yhtä hyvänluontoinen kuin uuttera, pikku raukka, ja häntä voi paljon paremmin kärsiä kuin monta muuta, jotka kaakattavat, huutavat ja liehuvat, niin että voi menettää sekä korvansa että ymmärryksensä.»

Voitiinkin kyllä elää kaksitoista viikkoa suurella osalla Viktorinen koristuksia; mutta jollei nyt kutsua Tidanäsiin olisi saapunut, niin olisi varmaan näyttänyt synkältä, sillä nuo tunnit tyttökoulussa eivät oikein tahtoneet pystyä Wilhelmin muistiin, vaikka Viktorine kiertäin kaartain niistä puhuikin.

Sotakamreerin kirje oli ollut niin vähän hienotunteinen pojan vaimoa kohtaan — kun ei tämä enää ollut rikkauden lumoavan kehän ympäröimä oli hän appivanhempiensa silmissä menettänyt kaiken suloutensa — ettei Wilhelm ollut voinut näyttää sitä hänelle. Hän ei myöskään voinut olla, huolimatta kaikesta välinpitämättömyydestään, tuntematta levottomuutta sen elämän vuoksi, mikä nyt alkaisi.

Hän ei sentään vielä tietänyt, hänellä ei edes ollut pienintäkään käsitystä miltä tuntuisi pakosta oleskella kotona vanhempain luona vaimonsa kanssa ja ehkä, ennen kesän loppua, lapsenkin kanssa; mutta hänellä oli katkera esimaku siitä, ettei siitä koituisi hyvää, erittäinkään Viktorinelle.

Niin, hän tunsi sitä vielä suuremmassa määrässä, ja hänen pelkonsa perustui siihen, että kun hän avioliittonsa alussa alituisesti sai mitä hellimpiä ja suopeimpia kirjeitä anopiltaan, hän nyt sitävastoin ei ollut saanut yhtään sen jäykän surunvalituskirjeen jälkeen, jonka hän sai isäänsä koskevan suuren onnettomuuden tapahduttua.

Ja hänellä ei ollut ketään, jolle olisi voinut uskoa huolensa — sillä hänellä ei ollut sydäntä lisätä äidin raskasta surua.

Nyt oli lähdön hetki. Katkerat ja järkyttävät jäähyväiset äidin ja tyttären välillä olivat ohi, tavarat kannettu alas ja ajopelit oven edessä.

Mutta tämä ääni oli niin heikko ja sortunut, että Wilhelm pani hattunsa pois ja meni vaimonsa luo.

»Ethän sinä, joka koko ajan olet osoittautunut niin rohkeaksi, nyt voi tuskastua erotessasi näistä tyhjistä seinistä?»

»Olen tuskissani siksi, että sinä olet ollut onneton täällä ja siksi, että olisi pitänyt olla aivan toisin…»

»Anna minun puhua… Maailman mielestä meistä tuli onnellinen pari. Oi, siitä on kuusi kuukautta kun menimme naimisiin, ja nyt on minun pakko muuttaa sinun vanhempiesi luo armoille eläjäksi!»

»Mitä siitä, hyvä Viktorineni, vaikka maailman ennustus ei toteutunutkaan! Meille kävi kuten niin monelle muulle. Mutta…»

»Surullisen mielentilasi takia tahdon muistuttaa sinulle erästä seikkaa, kun vielä on aikaa.»

»Muista, että sinun ei ole pakko seurata minua… ehkä nyt aivan viime hetkellä tahdot jäädä? Olehan rohkea — minä pyydän sinua — ja sano suoraan!»

»Ei, ei! Vain sinun tähtesi minä häpesin. Mutta… mutta ehkä sinä itse…»

»Koska kysyt niin suoraan, pikku Viktorineni, niin tahdon tunnustaa, etten ole varma siitä, että vanhempani nyt — tällä hetkellä ainakaan — ovat yhtä ystävällisiä sinua kohtaan kuin viimeksi!»

»… että he ajattelevat liian maallisesti voidakseen välinpitämättöminä nähdä rikkaan miniänsä muuttuneen varattomaksi. Mutta jos sinulla on voimaa, jos olet kärsivällinen, niin luulen voivani lieventää paljon, kun tarvitaan.»

»En koskaan», sanoi Viktorine hiljaa, hellästi ja nöyrästi, »tahdo napista tai valittaa, ellet sinä salaisesti toivoisi minun olevan mieluummin äidin kuin sinun luonasi. Hänellä on hyvin vähän, mutta se on kylliksi meille; ja» — lisäsi hän, yhä enemmän vavisten — »minä en tahdo nyt, juuri nyt, tulla väkisin luoksesi, kun en työlläni…»

Wilhelm toivoi todellakin itsekseen, että Viktorine olisi tahtonut olla sanomatta sitä mitä hän pelkäsi, mutta hän tunsi samalla vilpitöntä iloa hänen niin jalosti lausumasta toivomuksestaan ja asian jättämisestä hänen itsensä päätettäväksi. Ja tuntien mahdottomaksi pyytää häntä vielä kerran jäämään tarttui hän sydämellisesti Viktorinen käteen ja sanoi lempeästi:

»Kas tässä vastaukseni, hevonen odottaa, lähtekäämme — ja tapahtukoon mitä tahansa, niin turvaa minuun!»

»Ja jos sattuu joku ikävä hetki, pikku ystäväni, niin tulee myös hyviäkin. Pääasia on, ettei suututa eikä tulla katkeroiksi, sillä koko elämä ei ole sen arvoinen, että kannattaisi uhrata sen takia mielenrauhaansa.»

KOTIINTULO.

Tidanäsin ulkopuolella oli kyllä lämpöä ja vihannuutta sinä päivänä, jolloin Wilhelmiä odotettiin nuoren vaimonsa kanssa kotiin.

Ei ainakaan näyttänyt siltä, sillä vielä sittenkään, kun pieni vene, joka toi puolisot höyrylaivasta, oli tullut rantaan, ei näkynyt ketään ihmistä, vaikka ikkunoista olisi aivan hyvin voinut nähdä koko tulon.

»Isä on luultavasti poissa asioilla — ja suokoon Jumala, ettei äiti vain ole sairaana!» sanoi Wilhelm ikäänkuin puolustukseksi, tarjoten samalla vaimolleen käsivartensa.

Tahtomattaan hän muisti sen vastaanoton, joka oli tullut hänen osakseen edellisellä vierailulla.

Missä nyt oli kunniaportti, kukkaköynnökset, onnentoivotukset, ilonkyyneleet, hyväilyt?

Mutta tämä ei olisi merkinnyt mitään, jos hän vain olisi kuullut ainoankaan lempeän tervehdyksen.

»Terveys on kyllä hyvä», sanoi sotakamreeri, saavuttuaan nuorten luo, »mutta et kaiketikaan ihmettele, että hänen ankara mielenliikutuksensa kaiken odottamatta tapahtuneen johdosta pidättää häntä tällä hetkellä sisällä… Ja nyt tervetuloa, poikani, ja sinäkin rakas Viktorineni — toivon että tahdot olla hyvänä apuna anopillesi?»

»Lienee vielä hyvää aikaa sopia siitä asiasta!» vastasi Wilhelm jotenkin kylmästi. »Mutta sill'aikaa kun äiti rauhoittuu, on isä ehkä niin hyvä ja sanoo missä meidän huoneemme ovat. Viktorine on ollut niin sairas, että hän ennen kaikkea tarvitsee lepoa.»

»Ei, odota vähän! Tähän sivurakennukseen olemme teidät sijoittaneet — äiti luuli, että olisi parasta ja hauskempaa, kun voisitte olla vähän itseksenne.»

»Samantekevää, missä asumme, kunhan vain viihdymme… Tule, pikku
Viktorine!»

Mutta ennenkun Viktorine oli ehtinyt sivurakennukseen, tuli sotakamreeritar nyyhkyttäen, toinen käsi silmillä, alas rappuja.

»Wilhelm, Wilhelm, rakas lapsi, pakene äitisi syliin ja itkekäämme yhdessä!»

Mutta kaukana siitä, että olisi yhtynyt hänen kyyneleihinsä, vastasi poika hymyillen:

»No, miksi taivaan nimessä, äiti kulta, pitää meidän viettää jälleennäkemistä tällaisella sadekuurolla? Minä toivoin vähemmän surullista tervehdystä!»

»Oi, sinä jalo sielu, ymmärrän sinut!» kuiskasi sotakamreeritar katsoen kieroon… »Mutta rauhoitu — hän saa todentotta istua sivurakennuksessa eikä sinun tarvitse olla huolissasi täällä pää-asunnossamme.»

»Vaiti, vaiti, Jumalan tähden!» vastasi Wilhelm hiljaa ja niin pyytävästi kuin hän osasi. »Tervehdi häntä nyt ja, minun tähteni, tee se ystävällisesti!»

»Ystävällisesti — niin, niin hyvin kuin voin… Mutta tulla niin julmasti pet…»

Ja nyt täytyi tämän huomata takana seisova Viktorine, joka silmät maahan luotuina ja nöyrässä asennossa seisoen ainakin niin paljon lepytti kopeaa ja ylpeää anoppia, että tämä jotenkin imelästi virkkoi:

»No, no, hyvä on, rakas lapsi… minä en ole hentomielisten kohtauksien ystävä.»

Viktorine saattoi tuskin pysyä jaloillaan, kun hän vihdoinkin tuli takimmaiseen niistä kahdesta huoneesta, mitkä olivat määrätyt hänelle ja hänen miehelleen.

»Kas niin, tyttöletukkani», — sanoi välinpitämättömästi appi, joka oli saattanut hänet sinne, kun taas äiti poikansa seuraamana oli mennyt suureen rakennukseen — »saat istua ja neuloa täällä liinaompelua äidille. Hänellä on isoja pakkoja sinua odottamassa. Ja kun vain olet kiltti eikä sinulla ole mitään vaatimuksia, niin koetamme kai pitää huolta… Mutta kas tuossahan tuleekin jo Wilhelm takaisin. Hänhän on aivan odottamattoman huomaavainen aviomies!»

»Kas niin, pikku vaimoni» — Wilhelm ei ollut koskaan puhunut niin ystävällisesti — »anna minun nyt auttaa kappa päältäsi, niin että saamme tutustua asuntoomme… Täällähän on oikein hyvä, oikein hauskaa… vai kuinka?»

»Kyllä, oikein hyvä… olen sydämestäni iloinen, ettei minun tarvitse asua noissa suurissa huoneissa: nämä sopivat paremmin nyt.»

Tietämättä lausuttu, mutta sattuva moite, mikä sisältyi Viktorinen sanoihin, sai Wilhelmin punastumaan.

Mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään, vaan asetti toimeliaasti tyynyn valmiiksi sohvalle ja vei vaimonsa sinne.

Kun hän taas kohosi pystyyn, tunsi hän Viktorinen lämpöiset huulet kädellään.

»Mene nyt ylärakennukseen!» sanoi Viktorine tuskin kuuluvasti. »Kun olen vähän levännyt, tulen myöskin, jos… jos he tahtovat.»

»Niin, äiti odottaa sinua teelle tunnin kuluttua — sen sanoi hän nimenomaan… ja jos lupaat minulle ettet täällä makaa itkemässä, niin menen nyt ja tulen sitten sinua hakemaan, kun aika joutuu.»

»Älä luulekaan, että olen pahoillani — olen vain vähän huonovointinen, mikä ehkä johtuu… johtuu tilastani!» lisäsi hän kovasti punastuen.

»Kiitos, ystäväni! Olet yhtä hienotunteinen kuin hyvä, ja toivokaamme että tulevaisuudessa olomme tulee paremmaksi kuin miltä nyt näyttää.»

Wilhelm oli nyt ehtinyt lämpimästi ja kaunopuheliaasti kuvailla kaikkia odottamattomia hyviä puolia, joita Viktorine oli osoittanut.

Hän ei ennen kaikkea ollut typerä eikä ikävä, kun oikein alkoi ymmärtää häntä.

Ja hänen kärsivällisyytensä, hänen mielenmalttinsa, hänen uskollisuutensa ja erittäinkin hänen toivomuksensa elää velvollisuuksiensa mukaan, joihin toiset olivat sitoutuneet hänen puolestaan, vaikuttivat lepyttäen anoppiin, vaikka hän tietysti väitti, että kaikki tämä vain oli Viktorinen velvollisuus.

Mutta ehkä kaikesta tästä huolimatta olisi Viktorinelle tullut jäykkä ja tuskallinen ilta — hän ei anopin läsnäollessa voinut tuntea itseään vapaaksi ja näytti siitä syystä kömpelöltä — ellei olisi ollut saapuvilla eräs henkilö, jota hän ei edellisellä kerralla nähnyt, mutta joka siitä huilimatta kuului perheeseen. Tämä henkilö oli sotakamreerittaren serkku, eräs vanha neiti, joka pienen omaisuutensa koroilla vietti hurskasta, kunnioitettua ja huoletonta elämää.

Sillä maailmassa ei ollut yhtään naissielua, joka olisi ollut niin hellä toisten suruille.

Täti Ulla Holm — eli »täti», kuten häntä vain aivan yksinkertaisesti sanottiin koko paikkakunnalla — ei ollut mitenkään niiden vanhojen neitojen kaltainen, joita niin usein tapaa sekä todellisessa elämässä että romaaneissa.

Hän ei koskaan juorunnut, ei koskaan panetellut eikä ruvennut ihmisten ja heidän tekojensa tuomariksi, joita hän ei ymmärtänyt. Mutta hän ei myöskään sanonut ylpeiden kanssa: »Jumalan kiitos, minä en tyrkytä neuvojani niille, jotka eivät niitä pyydä!»

Päinvastoin antoi täti neuvojaan sekä niille, jotka pyysivät että niillekin, jotka eivät niitä pyytäneet.

Mutta nämä neuvot olivat samalla kertaa niin järkeviä ja lempeitä, niin lämpimästä sydämestä lähteneitä, etteivät ne koskaan suututtaneet ketään; ja jollei niitä voitu seurata, niin iloitsi tuo hyvä mummo ainakin siitä, että hänellä oli ollut tilaisuus antaa niitä.

»Ne itävät, ja kerran ne ehkä kantavat hedelmänkin, jos se on Herran tahto!»

Sotakamreerin herrasväki oli pelännyt, että hänen muuttonsa aiheutui siitä, että hän oli jollakin tavalla loukkaantunut; mutta tädin suuriin ansioihin kuului, ettei hän koskaan loukkaantunut.

Syynä hänen lähtöönsä oli, että hän tahtoi maksaa puolestaan eräässä talossa, jossa hienotunteisuus esti häntä auttamasta muulla tavoin.

Ja syynä hänen palaamiseensa oli se, että hänen sukulaistensa luona nyt oli huolia jaettavana.

Ulla tädillä oli ennen ollut monta ystävällistä, mutta sangen vakavaa ottelua Wilhelmin kanssa hänen toimettomuutensa ja sen vuoksi, että hän oli täydellisesti välinpitämätön itsestänsä ja koko maailmasta.

Mutta hänen neuvonsa, vaikka hän oli monta kertaa niitä toistanut, olivat aina menneet hukkaan.

Vanhus lohdutti kuitenkin itseään sillä onnellisella vakaumuksella, että Wilhelmissä kyllä kerran tapahtuisi terveellinen herääminen, ja hänellä oli syytä luulla, että se oli nyt tapahtunut.

Oli nyt vain nähtävä, voisiko vastoinkäyminen ja huoli omaisistaan kannustaa häntä.

Täti ei ollut tahtonut tulla näkyville häiritsemään ensi kohtausta. Mutta nyt istui hän niin hyväntahtoisena keinutuolissa sukankutimineen ja odotti.

Tuo vanha nainen — aina säästäväinen, mitä tuli häneen itseensä — käytti aina mustaa pukua ja piti päässään valkoista, vasta tärkättyä myssyä, joka pystyssä olevine röyhelöineen ja otsarusettineen näytti polveutuvan noista vanhoista muotokuvista, jotka valitettavasti usein ovat vierashuoneesta kulkeutuneet jonkun ullakkokamarin yksinäiseen nurkkaan.

Heti kun Viktorine tuli sisään, puettuna aivan yksinkertaiseen surupukuunsa — sillä nyt kysyi hän usein neuvoa Wilhelmiltä — kiintyivät hänen silmänsä ilon tunteella ja turvallisesti ystävälliseen mummoon, joka osaten jutella kaikkien kanssa, heti otti Viktorinen huostaansa.

Viktorine sai niin lämpöisen syleilyn, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

»Olen sinun läheinen sukulaisesi, lapseni, ja toivon hartaasti että tulet pitämään minusta niin paljon kuin minä tunnen tulevani pitämään sinusta.»

»Sen minä jo teenkin!» vastasi Viktorine, kunnioittavasti suudellen
Ulla tädin kättä.

»Ja siihen sinulla on sitäkin enemmän syytä», selitti Wilhelm hymyillen, »kun saat tädistä hyvän apulaisen, milloin tahdot torua minua velttoudestani — hän on useammin kuin kerran pitänyt minua lämpimänä, sen voit uskoa!»

»Jätä sellainen pila, pikku Wilhelm!» sanoi sotakamreeritar suuttuneena, kulettaen kiivaasti teekannua edestakaisin kuppien yläpuolella. »Vaimosi, toivoakseni, tietänee ennen kaikkea, ettei hänen tule moittia sinua missään tapauksessa!»

Suuttuneena kaikista näistä pienistä pistoksista Viktorinea kohtaan, oli Wilhelm juuri vastaamaisillaan, että moitteita kyllä tarvittiin, kun Ulla täti ennätti ennen häntä, lausuen hienosti leikkiä laskien hämmästyksensä siitä, että anoppi tahtoi kieltää miniäänsä antamasta pieniä neuvoja, joilla hyvä vaimo voi miestänsä hyödyttää.

»Rakas Ulla serkku, minä annoin tuollaisia neuvoja, kun Wilhelm oli lapsi… ja olisi todellakin omituista, vieläpä enemmän kuin omituista, jos nyt olisi koittanut aika, jolloin ne, mitkä…»

Mutta nyt kiiruhti Viktorine vapauttamaan oikeaan aikaan anoppinsa teekannusta, joka hänen kovasti vapisevassa kädessään oli läikkymäisillään yli.

»Oi, pyydän anteeksi… tahdoin vain tarjota apuani, jos äiti sallii?» sanoi Viktorine yhtä lempeästi kuin mukautuvasti.

»Sinä… no koeta sitten! Se sopiikin oikein hyvin, että tästä lähtien pidät huolta teentarjoilusta.»

»Niin, se on sellainen pieni, sievä ja miellyttävä tehtävä nuorille tyttärille!» kiiruhti Ulla täti lieventämään tylyä suostumusta…

Viktorinen loukatut tunteet parantuivat pian tämän ystävällisen vastapainon vaikutuksesta.

Ja kun hän sen lisäksi sai täydellisesti rohkaisevan katseen Wilhelmin silmistä, tuli hän niin rohkeaksi, että hän melkein vaivattomasti ryhtyi tähän uuteen toimeensa…

»Tuo ihminen koettaa parastaan!» sanoi jäykkä rouva illalla miehelleen.
»Mutta minun on vaikea kärsiä häntä.»

»No, no, jos on ollut yksi ainoa tyhmä keinottelu miljoonien hyvien joukossa, niin tasoittaa kai toinen toisensa!»

»Ymmärrettävästi… mutta sietämätöntä tällaisessa erehdyksessä on, että se aina on silmissä.»

»… ja luultavasti korvissakin!» vastasi sotakamreeri hyvin ymmärrettävän ärtyisästi.

»Ei, ukkoseni, älä pelkää sitä! Meillä on ikävyyksiä muutenkin, että minä vielä aiheuttaisin eripuraisuuden siementä välillemme.»

»No, sepä oli hyvä… Ja kuule, rakkaani: mitä vähemmän näytät Wilhelmille tyytymättömyyttäsi, sitä parempi! Viktorine on nyt kuitenkin hänen vaimonsa, ja… sinä ymmärrät!»

Mutta tässä asiassa ei rouva tahtonut mitään ymmärtää, sillä miniä oli kauhea malka hänen silmässään.

XI.

MINIÄ TOISEN KERRAN APPIVANHEMPAINSA LUONA.

Elämää on miljoonia kertoja verrattu jokeen, luultavasti siitä syystä, että jokea vuorostaan on käytetty niin moneen muuhun vertaukseen.

Sankarimme ja sankarittaremme keskinäinen elämä oli näyttänyt voivan kulkea vuosikausia melkein kuivuneessa jokiuomassa.

Mutta äkkiä oli tapahtunut joku mullistus luonnossa. Tuntemattomien voimien vaikutuksesta alkoi kohovesi liikkua. Eikä vesi vain väreillyt: tuli myrsky aaltoja ja merenkäyntiä — ja kuka tietää mitä nyt voi tulla joestamme!

Tidanäsiin tulon jälkeen piti anoppi uutterasti huolta siitä, ettei miniän elämä jäänyt hiljaiseksi.

Viktorinen taitamattomuus ja kokemattomuus otettiin aiheeksi työntää häntä tehtävästä toiseen.

Hänen piti olla mukana niin monessa toimessa, että hänen päänsä oli vähällä mennä pyörälle.

»Ylös leipomaan, nukkeni», sanoi sotakamreeritar, kun Viktorine aikoi levätä, »äläkä huohota, sinä arkailija» — lisättiin kärsimättömällä äänellä — »siten et opi mitään, ja sinä tiedät itse, tarvitsetko oppia!»

»Sinun täytyy myöskin pitää vaaria ruokasalin kaapista», neuvoi appi, »niin että tulee pidetyksi silmällä uusia piikoja! Sitäpaitsi ei käy päinsä, että istut kunnes tartut tuoliin kiinni.»

Viktorine, hyvä kuin enkeli ja kärsivällinen kuin mato, antoi lähettää itseänsä sinne ja tänne, mutta käyttäytyi, jumalaparatkoon, vähän kömpelösti, kunnes Ulla täti tuli ja ystävällisesti selitti hänelle eron kaikkien nuorelle emännälle niin vieraiden esineiden välillä.

Valitettavasti oli Viktorinella edelleen enemmän hyvää tahtoa kuin kykyä oppimiseen; ja kun ei tottumus tule kenellekään samalla kertaa, täytyi hänen alistua siihen, ettei häntä ainoastaan naurettu ja pilkattu vähemmän hienotunteisella tavalla muka teeskentelynsä ja hienoutensa takia, vaan myöskin siihen, että joutui hyvin ankaran koulukurin alaiseksi.

Tämä viimemainittu tapahtui erittäinkin eräänä päivänä, kun hänet oli jätetty yksin suoriutumaan vierre- ja vehnätaikinasta, josta viime mainitusta hänen olisi pitänyt leipoa korppuja. Mutta voi surkeutta, mitä hän tekikään tuskissaan ja hämmennyksissään siitä, ettei suututtaisi kaikkivaltiasta ja kovin pelättyä anoppiansa tekemällä mitään virhettä?

Tämän ennenkuulumattoman tapauksen kuvasi hän itse äidilleen seuraavin sanoin — — —

— — — »Niin, rakas äiti, olin sitten jotenkin tyytyväinen työhöni, ja mielestäni siirappi ja pomeranssinkuori teki hyvän maun korppuihin, kuten myöskin vierre tuli vaaleammaksi vehnäjauhoista. Kuinka hauskaa on olla tyytyväinen itseensä ja toivoa voivansa tehdä muut tyytyväisiksi!»

Nyt oli sitten kaikki hyvin noussut, kun anoppi tuli sisään… Ajattelin jonkinlaisella ylpeydellä: 'Ehkä hän sanoo jonkun ystävällisen sanan!'

Hän tuli niin vihaiseksi, niin vihaiseksi, niin hirveän vihaiseksi, että hän mielestäni oikein muistutti vihaista taloudenhoitajaamme, Debora mamssellia, joka kerran uhkasi minua selkäsaunalla kun olin ottanut häneltä vähän pannukakkutaikinaa.

En tiedä kuitenkaan mistä johtui, etten ensinkään ollut pahoillani enkä erittäin pelännytkään, vaan että minä myöskin suutuin… minä, joka en koskaan ole suuttunut! Ja ennenkuin oikein tiesin mitä aioin tehdä tai sanoa, olin jo — voiko äiti ajatella mitään niin rohkeata — mennyt anoppiani vastaan ja sanonut:

”Ei ole ensinkään kaunista kohdella minua sillä tavoin vain siksi, että olen tullut köyhäksi!”

Kuultuaan nämä sanat, jotka epäilemättä olivat nenäkkäitä minulta, tuli hän kasvoiltaan aivan tummanpunaiseksi, ja Jumala tietää kuinka olisi käynyt, ellei Ulla täti, tuo oivallinen Ulla täti, olisi tullut samassa ja järjestänyt kaikki hyväksi.

Hän kuiskasi muutamia sanoja hiljaa anopin korvaan ja näillä sanoilla oli niin suuri vaikutus häneen, että hän heti taputti minua poskelle ja sanoi, että kaikki mitä hän oli sanonut oli vain tapahtunut hyvässä tarkoituksessa. Hän tahtoi saada miniästään hyvän taloudenhoitajan tulevaisuudessa.

Ehkä hän oli oikeassa, mutta minulle se oli kallis opinaskel; mutta niin paljon vaikutti tuo tapaus, etten koskaan enää erehdy vierre- ja vehnätaikinasta.

Täti pyysi etten puhuisi mitään Wilhelmille, ja sen teenkin, mitä tulee siihen asiaan ja paljoon muuhunkin, sillä en tahdo, että hän tulee pahoilleen.

Oi ei, ei, en voita mitään saattamalla eripuraisuutta äidin ja pojan välille… Ei hän sen takia pidä tai tule pitämään minusta.

On luonnollista, että saa, että täytyy kärsiä vähän, kun asiat on sillä tavoin kuin meillä nyt. Ja sitten niin…

Mitä minun pitikään sanoa… Niin, että tuntuu ehkä helpommalta, kun… kun itse tulen äidiksi.

Mahdollisesti se on hauskaa anopillenikin tai mahdollisesti herää hänessä minua kohtaan vähän kunnioitustakin, joskaan ei ystävyyttä, kun hän huomaa, että teen kaikkeni ollakseni Jumalan hyvyyden arvoinen.

Mutta minä puhun niinkuin jäisimme Tidanäsiin pitemmäksi aikaa, ja kuitenkin on meillä täällä vain vuoden ajaksi koti ja asunto.

Ei siis ehkä voi olla mitään onnea siinä, mistä äsken puhuin. Oi, kuinka se on ikävää, sillä minä puolestani en voi ajatella itselleni mitään suurempaa autuutta!

Tiedän kyllä vieläkin suuremman onnen. On kuitenkin hyvä, niin, oikein hyvä että saa pitää jo omistamansa onnen; ja on mitä suurinta kiittämättömyyttä edes ajatellakaan löytyykö parempaa.

Nykyään ei minua haluta vähääkään pukeutua kuten ennen, enkä ymmärrä, kuinka silloin saatoin viettää puolia päiviä koettelemalla pukuja ja kauluksia.

Nykyään käytän aina kesäkuumalla vaaleita, väljiä puseronuttuja, joita ennen käytin vain aamupukuna. Ja Wilhelm sanookin toisinaan:

Ja eilen sanoi hän harmaasta gingan-kankaisesta puvustani, johon olin saanut kankaan Ulla tädiltä:

”Noin on oikein hyvä, pikku Viktorine! Tuossa korkeakauluksisessa puvussa, sievine koruompeleisine kauluksineen ja kaunis tukkasi paljaana, laitettuna juuri kuin nyt, näytät paljon hauskemmalta kuin juhlapuvussa.”

En tiedä miksi sen jälkeen tunsin niin suurta halua syleillä Ulla tätiä. Mutta hän oli valinnut sekä kankaan että opettanut minua laittamaan tukkani kuten nyt teen.

Mutta sunnuntaina täytyi minun oikein nauraa, kun pyysin häneltä hevosta kirkkoon ja hän hyvin tylysti vastasi:

”Sinne on siksi lyhyt matka, että sinä, pikku ystäväni, voit kävellä — hevosten tarvitsee levätä sunnuntaisin.”

Niin, siksi että se lausuttiin minulle juuri sen päivän vuosipäivänä, jolloin hän niin hartaasti pyysi minua valitsemaan vaunuhevosia, joita haluaisin käyttää tänä kesänä.

Minun tietämättäni oli Wilhelm toimittanut hevosen valjastetuksi. Appi vastustaa harvoin Wilhelmiä ja niin oli minulla kaksinkertainen ilo saada ajaa hänen toimestaan.

XII.

POIKA KOTONAAN.

Oli huomattavaa, ettei Viktorine siinä kirjeessä, jonka äsken olemme esittäneet, eikä missään edellisessäkään kirjeessä ollut puhunut erikoisesti miehestään. Hän puhui aina jostain asiasta, mikä oli hänen itsensä yhteydessä.

Riippuiko se tarkoituksesta, vaistosta tai hienotunteisuudesta —
Viktorine osoitti useinkin sitä — on epätietoista.

Mutta varmaa on, ettei hän koskaan antanut kenenkään ihmisen ymmärtää suurta huoltaan, joka joskus hiipi hänen mieleensä, kun hän — mikä melkein aina tapahtui — löysi miehensä toimetonna makaamassa sohvalla sikaari suussa ja silmät puoliksi suljettuina tai tuijottaen kattoon.

Vielä oli nuorella vaimolla muuan kaikkia muita vaikeampi kärsittävä: kun vanhemmat marisivat Wilhelmille.

Hän sai kaikki, mitä tahtoi, ja hän teki kaikki mitä tahtoi, nyt kuten ennenkin, mutta se ei estänyt, että alituiset kuvaukset siitä, minkälaista hänen elämänsä voisi olla, ajoivat hänet sohvalta metsään ja että hän, kerran sinne päästyään, makasi ja uinaili puiden suhinassa kunnes — ainakin muutamiksi tunneiksi — onnistui unohtamaan suhinan kotona.

Ennen ei Viktorine ymmärtänyt kuinka onneton ja vaarallinen hänen miehensä luonne ja olento oli, erittäinkin perheenisälle, mutta nyt hän ymmärsi sen, ja nyt hän rupesi aina enemmän ja enemmän pelkäämään, ettei se koskaan muuttuisikaan.

Viktorinen hitaus ja välinpitämättömyys oli ollut hänen ujon, lempeän ja itseensä sulkeutuneen luonteensa ulkokuori, luonteen, joka joutuneena väärään asemaan ei ymmärrä eikä osaa auttaa itseään, kunnes toiset luonnonlahjat ovat kypsyneet tai olosuhteet pakottaneet ne esiin.

Wilhelmin velttous taas johtui tottumuksesta ja luonteen heikkoudesta; ja kun Viktorine iloitsi työtä tehdessään ja ajatellen sitä hyötyä, jota hän sillä voi tuottaa, pelkäsi Wilhelm työntekoa ja pakkoa olla hyödyllinen.

Mutta nykyään ei hän läheskään aina heittäytynyt ilman taistelua velttoon mukavuuselämäänsä.

Häntä liikutti suuresti, niin aivan vakavastikin se kestävyys, jota Viktorine taloustehtävissä yhä osoitti; ja vielä paljon enemmän liikutti häntä tuo sanomaton hyvyys, ihmeteltävä kärsivällisyys, jolla Viktorine sieti katkeraa kohtelua, mikä hänen osakseen aina tuli, vaikka hän olisi tehnyt kuinka tahansa.

Viktorine istui niin mielellään ompelemassa sivurakennuksessa, kun Wilhelm oli siellä, ja kuitenkin, jos häntä kutsuttiin jonnekin vaikka kuinka monta kertaa, juoksi hän yhtä auliisti sieltä; ja vaikka hän sai kuinka paljon tahansa nuhteita siitä ajanhukasta, joka johtui edestakaisin juoksemisesta, kun hän yhtä hyvin olisi voinut työskennellä päärakennuksessa, ei hän koskaan osoittanut pahaa mieltä, vaan selitti lempeästi, että hän kyllä korvaisi ajanhukan kaksinkertaisella ahkeruudella, kun hän vain toisinaan saisi olla sivurakennuksessa »omissa oloissaan».

Ja sivurakennuksessa omissa oloissaan hän kyllä olisi saanut olla! Niin, anoppi ei olisi koskaan muuta ajatellutkaan, kun vain Wilhelm olisi viihtynyt ylhäällä; mutta sotakamreeritarta harmitti kovin, että »tuo pikku hanhi» saisi vähänkään valtaa hänen poikaansa nähden, jota oli niin hirveästi, niin sanomattomasti petetty.

Niinä aikoina, kun Viktorine kuitenkin sai olla rauhassa »siellä alhaalla», oli hänen tapanaan usein ottaa tuoli ja istuutua töineen sohvan viereen, ei koskaan kuitenkaan kysymättä silmillään Wilhelmin mieltä.

Jolleivät Wilhelmin silmät silloin sanoneet mitään, niin istuutui hän aivan hiljaa johonkin nurkkaan, ja sormet kiidättivät yhtä nopeasti neulaa, mutta silloin pääsikin huokaus hänen huuliltaan.

Jos Wilhelmin silmät sitävastoin vastasivat: »tule!» niin tuli Viktorine oikein kauniiksi, sillä silloin loistivat hänen kasvonsa ilosta, joka pulppusi suoraan sydämestä.

Eikä Wilhelm ollut sokea eikä kuurokaan, vaikka hän väliin oli olevinaan molempia.

Hän huomasi, kuinka syviä ja eläviä tunteita yhä enemmän ja enemmän heräsi Viktorinen sielussa. Ja juuri sen vuoksi, ettei tämä ollut vähääkään kiihkeä, vaan aina ujo ja vaatimaton, tunsi hän kaiken tämän vaikutuksen päivä päivältä voimakkaammin.

»Pitääkö hänen, pikku raukan, ahertaa yksin ja kestää niin paljon minun tähteni… Jumalan nimessä, minä tahdon tehdä työtä!»

Ja niin teki hän kahtena tai kolmena päivänä kerrallaan muutamia yrityksiä isän ohjeiden mukaan.

Mutta silloin joutuivat he tavallisesti riitaan keskenään, s.o. Wilhelm vaikeni ja isä torui itsekseen ja vakuutteli itselleen, että olisi kokonaan, niin aivan varmasti mahdotonta saada Wilhelmiä kelpaamaan mihinkään. Tämä riita loppui aina siihen, että poika jätti työnsä ja palasi mielitoimeensa, nimittäin siihen, ettei tehnyt yhtään mitään.

Pari kertaa uskalsi Viktorine tällaisissa tapauksissa muistuttaa, että Wilhelmin isä sentään varmaan tarkoitti hyvää ja että vähällä kestävyydellä…

Mutta silloin näytti Wilhelmin katse niin synkältä, että nuori puoliso arasti vetäytyi takaisin.

Mutta ainoakin kova sana Wilhelmiltä olisikin nyt tuottanut hänelle tuhat kertaa suuremman surun kuin heidän avioliittonsa alussa kaikkein ärtyisimmät ja katkerimmat vastaukset olisivat voineet tehdä, ja aivan varmasti olisi tämä sana surettanut häntä paljon enemmän kuin koko sarja anopin pisteliäitä loukkauksia.

Ja kenties oli sentään jonkunlaisena hyvänä puolena nuoressa miehessä se, että hän, niin ärtyisä ja kiihottunut kuin hänen luonteensa yhtenään olikin, kuitenkin aina vaimonsa läheisyydessä säilytti ystävällisen tyyneytensä.

Hän ei aina ollut niin veltto miltä hän näytti. Sen voi havaita kun vähänkin tarkasti pani huomioonsa miten erilailla hänen otsansa silloin tällöin rypistyi tai hänen sormenpäänsä toisinaan naputtivat sohvanpäätä hänen istuessaan sohvalla.

Mutta nämä rypyt, tämä sormien konemainen leikki olikin kaikki, mikä osoitti hänen mielenliikutustaan.

XIII.

JÄLLEEN KIRJEVAIHTOA.

Oi, lapseni, kuinka lyhytnäköisiä, kuinka turhamaisia ovatkaan suunnitelmamme, kuinka usein kehnoja laskelmamme!

'Kas tuossa on onnellinen, s.o. loistava naimiskauppa tyttärellemme!
Älkäämme laiminlyökö mitään saadaksemme hänet siihen?'

Myimme pois ainoan todellisen hyvän, lempeän ja kuuliaisen lapsemme, väärinkäsittämämme tyttären puolen miljoonan maatilasta.

Me iloitsimme halpamaisessa omanvoitonpyynnissämme, että olimme narranneet hänen tulevaa puolisoaan: iloitsimme siitä, että olimme salanneet oman lähenevän häviömme.

Mutta Jumala, joka ei salli niin suurta viekkautta, rankaisi meitä
samoilla aseilla, jotka itse olimme valinneet.

Me vuorostamme tulimme petetyiksi: rikas appi kaupungissa oli
kerjäläinen, kuten rikas appi maallakin.

Lammas oli uhrattu ja minulla, arvottomalla äidillä, ei ollut muuta jälellä kuin kaikkein katkerimmat itsesyytökset.

Oi, Viktorineni, taivas varjelkoon sinua saamasta katua jotain! Katumus on kauheaa. Se ei koskaan anna meille lepoa eikä rauhaa. Se pukeutuu tuhansiin eri muotoihin ja on alituisesti vieressämme, yöllä ja päivällä.

Minä hämmästyn Jumalan ihmeellistä voimaa, jota en ennen niin usein ajatellut.

On kulunut vain yksi vuosi, yksi ainoa vuosi siitä, kun mielestäni valtani oli suuri. Ja nyt, kun julmat surut ovat raadelleet sieluani ja musertaneet ylpeän mieleni, olen langennut maahan, joka päivä syvemmin. Ja minä olen oppinut rukoilemaan, rukoilemaan nöyrällä, kuuliaisella ja hartaalla sydämellä: 'Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä tahdot!'

Olen varma siitä, että se oli terveellinen, vaikka ankara kuritus, jonka Herra minulle antoi. Muistan, että olin itsekäs ja ylpeä lankeemukseni viimeiseen hetkeen asti.

Mutta sinä aamuna, jolloin heräsin tajuten todellisuuden, jonka kauheutta tuskin vieläkään voin käsittää, sinä aamuna musertui maallinen mieleni ikipäiviksi; ja sairaus — tuo pitkällinen sairaus, jonka kestäessä opin oikein tuntemaan arvosi, Viktorineni — se täydensi työn, niin että voin sanoa päivä päivältä tulleeni toiseksi ihmiseksi.

Oi, kuinka lämpiminä rukoukseni palavat sinun puolestasi, joka nyt joka päivä saat kestää rangaistusta vanhempiesi synnillisestä itsekkyydestä!

Kallis, rakas lapseni, en voi sanoa kuinka ikävöin seuraavaa
kirjettäsi! Älä salaa minulta mitään! Pyydän sinua uskomaan, ettet sen
kautta säästä minua!

Ei, tuhat, tuhat kertaa mieluummin totuus kuin kuolettava pelko, joka yhä kuiskaa minulle: 'Asianlaita on paljon pahemmin kuin hän sanoo… paljon pahemmin!'

Huomaan kyllä, että sinun on pakko kestää suuria ikävyyksiä todellakin liian vähän jalomieliseltä anopiltasi. Mutta sinä kestät nämä ikävyydet ja pistokset niin arvokkaalla ja kunnioitettavalla tavalla, että ilahdutat äitiäsi ja puolisoasi samalla kertaa, kun itsestäsi tuntuu hyvältä, ja Jumalan avulla perustat itsellesi paremman onnen tulevaisuudessa.

Sinulla on oikein virkistävä tapa kertoa asioistasi, Viktorineni. Tuntuu ikäänkuin synkät ajatukset, mitkä niin usein vaivaavat minua, olisivat haihtuneet, kun olin lukenut rakkaan, rakkaan kirjeesi, ja on aivankuin kuulisin äänen kuiskaavan:

'Lapsesi ei ole alennustilassaan alentunut! Hän käy nyt koulua, joka on hyödyksi koko hänen tulevalle elämälleen!

Se on yhä enemmän ja enemmän selvenevä varmuus, että Wilhelm virheineen kuitenkin on se, jonka sinä olisit valinnut, jos olisit saanut vapaasti valita.

Ja minä kiitän häntä, että hän on niin hyvä sinulle, että hän puolustaa sinua, niinkuin hänen tuleekin tehdä. Niin, se on kauniisti häneltä, että hän nyt, juuri nyt, kohtelee sinua äärettömän paljon tuttavallisemmin ja paremmin kuin silloin kun olitte vastanaineita.

Ehkä tulee sekin päivä, jolloin hän myöntää, että hänen valintansa oli paras hänelle. Minä luulen niin, sillä sinun luonteesi muodostuu hänen luonteensa mukaan.

Jatka sitä tietä, jolla olet! Ja jos kärsivällisyytesi pettää, niin ajattele vain, että olet tuhat kertaa onnellisempi kuin äitisi, sillä kun hän suree omia vikojaan ja erehdyksiään, voit sinä vain surra muiden.

Ja jollei se onni, jota pidät korkeimpana, hymyilisi sinulle täällä maan päällä, niin on hyvällä, hellällä, kärsivällisellä sydämelläsi lohdutuksensa onnessa, minkä Jumala suo sinulle. Tulet aina olemaan tyytyväinen, koska sydämesi on niitä harvoja puhtaita, jotka tyytyvät vähään.

Syleile minun puolestani kunnioitettavaa Ulla tätiä ja vastaanota itse tuhat syleilyä hyvin hartaalta äidiltäsi

Jollei olisi ollut sitä loppuosaa äidin kirjeessä, olisin joutunut sen
johdosta epätoivoon.

Ei, minä en salli, en kestä, että äiti noin julmalla tavalla syyttää
itseään — lupaa minulle pyhästi, että tämä on viimeinen kerta!

Äidin onnettomuudet ovat olleet niin suuret, että Jumala varmasti pitää niitä riittävänä sovituksena äidin entisistä maallisista mielipiteistä. Ja mitä tulee minun avioliittooni, niin… oi, älä koskaan murehdi siitä!

Niin, niin, miksi en tunnustaisi, että äidin aavistuksessa on hyvin paljon perää!

Jos olisin siihen aikaan ymmärtänyt valita, olisin valinnut Wilhelmin. Ja kaikki joutava, mitä täällä saan kokea epäsovusta anoppini kanssa, ei ole mitään, kun panen toiseen vaakaan ilon, jota joka päivä tunnen, kun Wilhelm katseillaan, hymyilyllään ja ystävällisin sanoin hyvittää minulle kaiken.

Eilen esimerkiksi oli täällä vieraita, ja juuri kun olimme istuutuneet
päivällispöytään, tuli vielä eräs herra.

Nyt sattui niin, että jo aikaisemmin oli ahdasta, kuitenkaan ei niin
ahdasta, ettei olisi vielä voinut tehdä tilaa yhdelle.

»Ei käy päinsä — herrasväelle tulisi aivan liian ahdasta… Viktorine, tahdotko olla hyvä ja muuttaa lautasinesi voileipäpöytään!»

Nousin heti ylös. Mutta en ollut ehtinyt työntää syrjään juustoa ja viinapulloja, ennenkun näin mieheni lautasineen pöydän toisella puolella.

»Eikö äiti ole lukenut raamatusta» — vastasi hän, yrittäen laskea leikkiä, sillä hän ei koskaan tahtonut loukata äitiään — »että miehen tulee hyljätä isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu oleman.»

Nyt nousi hälinä vieraiden kesken ja loppumaton tuolien siirtäminen.
Mutta me istuimme vain ja söimme pienessä pöydässä — ja, oi, miten
hupainen, niin sanomattoman hauska ateria se oli!

Anoppi näytti sähisevän vihaiselta. Mutta Ulla täti hymyili Wilhelmin
pienille kohteliaisuuksille, kun hän kehoitti minua aina ottamaan
ensin.

Mutta nyt ei enempää tänään, sillä minun pitää mennä päärakennukseen
noutamaan neulomisiani.

XIV.

SUURI HÄLINÄ.

Sotakamreeritar oli kyllä käskenyt ja määrännyt, että Viktorinen piti olla ylhäällä suuressa rakennuksessa ja silittää koko päivä.

»Täytyyhän ihmisen kai oppia että tarvitaan tässä elämässä enemmänkin kuin pukea päällensä valmiit vaatteet!» Sanoi arvoisa rouva miehelleen.

Vastaansanomatta jätti Viktorine tavallisen istumatyönsä, jättiläismäisien vanhojen pöytäliinakasojen paikkaamisen, joiden piti tulla uusiksi ensi syksynä pideltävää huutokauppaa varten; mutta vaikka hän ei tahtonut eikä uskaltanut valittaa päivän rasituksista, ryhtyi hän työhön kuitenkin vakavasti huolissaan, sillä hänen oli vaikea nykyisessä tilassaan seisoa ja silittää kuumalla raudalla, lukuunottamatta tottumattomuutta sen käyttämiseen.

Wilhelmillä oli tänä päivänä muuan hyviä puuskiaan: hänen piti mennä katsomaan töitä jollain maatilan kaukaisemmalla kulmalla.

Ennenkuin hän ratsasti pois, meni hän sanomaan hyvästi vaimolleen ja huomasi silloin, että tämä, huolimatta ponnisteluistaan, oli melkein joka hetki pyörtymäisillään.

»Ei käy päinsä, että sinä seisot täällä työssä, pikku Viktorineni!» sanoi Wilhelm ja otti ystävällistä väkivaltaa käyttäen silitysraudan häneltä. »Hyvänen aika, älä rupea lellittelemään tyttöletukan kanssa niin että hän polttaa poimukauluksen!» kuului samassa sotakamreerittaren ääni. Sana »tyttöletukka» oli nimitys, joka yhdessä »ihminen» ja »arkailija» sanojen kanssa vaihteli anopin lempinimittelyissä.

»Minäkö lellittelemään — minähän olen täällä moittimassa vaimoani, että hän on ottanut tehtäväkseen työn, mikä ei millään tavalla nyt sovi hänelle.»

»Mitä ihmeitä — ei nyt sovi hänelle… Ohoo, sepä nyt olisi todellakin merkillistä! Eikö sekin, jolla on jalat oman pöydän alla, ole saanut seisoa niillä minkälaisessa asennossa tahansa… eikä ole tarpeellista, että lellittelet sitä, joka jo on muutoinkin lellitelty!»

»Niin kyllä, tämä on päivän selvä totuus, enkä minä salli mitään itsevaltaisuutta — sitä en todellakaan tee, niin että tiedät sen.»

»Tule, ystäväni — saatan sinut asuntoomme! Ja jos tämän rasituksen jälkeen jaksat tehdä mitään, niin tee jotain kevyttä käsityötä. Minä kiellän sinulta kaiken muun!»

Wilhelm oli puolustanut häntä äitiänsä vastaan, ja matkalla rappusilla ja pihan yli oli hän puristanut hänen käsivarttansa omaansa, hymyillyt hänelle ja — vasta sitten kun oli huolehtinut hänestä kaikin tavoin, kuitenkaan koskettamatta edellistä kohtausta — lähtenyt ennenmainitulle asialle.

Sotakamreeritar oli kuitenkin — niin pian kuin hän vähänkin oli ehtinyt tointua hämmästyksestään, mikä oli tehnyt hänet vähäksi aikaa mykäksi — syöksynyt Ulla tädin luo ja sanaryöppynä viskannut tuhat moitetta tuota hyvää mummoa vastaan siitä, että tämä muka oli kokonaan piloille lellitellyt »kurjan arkailijan, josta piti olla mieliharmia jok'ikinen päivä.»

»Mikä herran nimessä nyt sitten on hätänä?» virkkoi täti. »Mitä hän nyt sitten on tehnyt?»

»Niin, sitäpä voi serkku kysyä, kun Wilhelm ei häpeä näytellä isäntää vanhempiensa omassa talossa!»

»Minä puhun siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut, mutta sen voin sanoa, etten ollut odottanut saavani nähdä enkä kuulla sellaista… Mutta kuka kuvittelee sekä Viktorinelle että Wilhelmille, että edellinen on liian heikko liikkumaan: 'Oi, varo itseäsi, kukkaseni!' 'Oi, katso eteesi, kultaseni!' Hyi sellaista kurjaa kursailua ja hemmoittelua. Minä en voi kärsiä sellaista, enkä sitä teekään, niin kauan kun minä täällä komennan!»

»Ei, mutta rakas Josefiinani, nyt liioittelet! Tuletko sinä nyt moittimaan minua, kun et uskalla moittia Wilhelmiä… Mutta yhden seikan sanon sinulle, että jos hän on ottanut vaimonsa työstä, johon sinä olit asettanut hänet, niin on se tapahtunut kohtuuden mukaan, sillä hän ei koskaan hätiköi.»

»Kyllä vaan, seitsemän kertaa liikaakin tuollaisen puolesta, joka ei ainoastaan ole narraamalla päässyt naimisiin, vaan myöskin tuottanut meille häpeää… itsemurh… Mutta odotahan vain: minä kyllä luen lakia hänelle, minä, niin pian kuin Wilhelm vain on lähtenyt!»

Tämän uhkauksen kuultuaan valtasi Ulla tädin niin oikeutettu harmi, että ruusu, jonka solmiamisen myssyyn hän oli onnellisesti lopettanut — täti oli nimittäin ollut paraillaan peilin edessä, istuen pukeutumassa — alkoi kiivaasti täristä; ja kun joku huomasi ruusun tädin myssyssä tärisevän, silloin oli paras olla varoillaan, sillä vaikka täti olikin paras ihminen maailmassa, saattoi hän kuitenkin suuttua, ja kun niin tapahtui oli leikki kaukana.

Sotakamreeritar —jota onneksi ajoissa varoitti tuo tuttu merkki ja joka nyt sitäkin vähemmän tahtoi loukata Ulla tätiä tämän pienen omaisuuden takia, kun itsellä oli vain velkoja ja rettelöltä korviin saakka — sotakamreeritar muutti menettelyä kaikessa kiireessä ja lisäsi, alkaen samalla nyyhkyttää:

»Taivaallinen isä, että pitää läheisten omaisienkin niin väärinkäsittää minut! Sekä serkku että Wilhelm ovat aina minua vastaan eivätkä tahdo ymmärtää, että juuri Viktorinen oman hyödyn tähden pidän hänestä huolta. Niin, niin totta kuin elän ja tahdon olla rehellinen äiti, minä teen kaiken vakaumuksesta ja hellyydestä… tietysti järkevästä hellyydestä!»

»Kas niin, Josefiina, en luule, että sinä juuri tarkoitat niin pahaa, vaikka väliin näyttääkin siltä. Ja jos nyt lupaat minulle varmasti — mutta se sinun täytyy tehdä — ettet mene lapsi rukan luo, niin en sano koskaan sanaakaan!»

Nyt lupasi sotakamreeritar kaikki mitä hänen rakas serkkunsa vaati. Mutta arvoisa rouva suosi eräitä jesuiittamaisia ajatuksia, kuten esim. tehdä pakollisia lupauksia salaisilla ehdoilla.

Saadaankin kohta kokea mille kannalle hän todellisuudessa asettui hyvään neuvoon nähden.

Kappaleen matkaa puistokujalta tuli häntä vastaan kuski, joka nelisten ajoi kolmivaljakolla… ja sen lisäksi sotakamreerin nopeimmilla hevosilla.

Kuski kyllä vastasi jotakin ohi ajaessaan, mutta nuori mies ei käsittänyt mitään, ja kiiruhti siksi sitä enemmän omaa vauhtiansa.

Niin pian kuin hän oli ehtinyt pihalle tuli sotakamreeritar kovin kiihtyneenä ja hehkuvan punaisena syöksyen häntä vastaan.

»Pikku Wilhelmini, minä vakuutan sinulle pyhästi, että minä, Jumala minua auttakoon, en ole syypää tähän, kuten hän ehkä koettaa uskotella sinulle!»

»Haa — Viktorine…» Wilhelm aikoi syöksyä sivurakennukseen. »Ei, sinun täytyy odottaa hetkinen! Ei saa hyökätä sillä tavoin — silloin voit tehdä asian vielä pahemmaksi, poikaseni! Minä sanon sinulle, että hän sattumalta kompastui kynnykseen ja kaatui, ja… ja enempää ei tarvittu. Kun onnettomuus on tullakseen, täytyy sillä olla joku syy. Mutta lohduta itseäsi: mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä meidän tule moittia Herran aikeita — ja minä, pikku Wilhelmini, olen tehnyt kaikki mitä olen voinut… näet itse, että olen lähettänyt hakemaan lääkäriä.»

Wilhelmin kasvoista oli hävinnyt kaikki tavallisen velttouden jäljet: syvä sieluntuska näkyi joka piirteessä.

Puhumatta sanaakaan, mutta hurjan moittivasti katsoen äitiinsä riistäytyi hän tästä irti ja kiisi alas omiin huoneisiinsa.

»Ei, ei, ystäväni — Jumalan avulla ei meillä ole mitään sellaista pelättävänä! Mutta hän on äärettömän heikko, hyvin heikko, niin, niin heikko, että sinun tulee varoa näyttämästä hänelle vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä.»

»Oi, älkää pelätkö… Mutta jos hän saa elää, niin pitää meidän päästä pois täältä, se on luja päätökseni, niin, luja päätökseni. Enkeli parkani — ainoa ilo, josta hän saattoi riemuita, on siis nyt ohi… Päästäkää minut, Ulla täti… minun täytyy päästä sisälle!»

XV.

PÄÄTÖS PANNAAN TOIMEEN.

Monta päivää häilyi Viktorine elämän ja kuoleman välillä; ja koko aikana ei Wilhelm tehnyt yhtään kysymystä, mikä koski kiellettyä aihetta.

Mutta eräänä päivänä — silloin kun Viktorine ensi kerran makasi pukeutuneena sängyllä, valkoisena kuin lilja ja lempeänä kuin auringonsäde — istuutui Wilhelm hänen viereensä ja sano hellästi:

»Nyt pitää sinun sanoa minulle omantunnon mukaan kuinka se tapahtui!
Olinhan pyytänyt, että pysyisit paikoillasi täällä alhaalla.»

»Oi», vastasi Viktorine katsahtaen niin suloisesti, että se lämmitti ja virkisti Wilhelmin sydäntä, »oi, enkö pääse sanomasta sitä?»

»Äiti varmaan käski sinun mennä päärakennukseen, eikö niin? Sen kai ainakin voit myöntää.»

»Wilhelm, sinä et saa pyytää, että minun pitää sanoa jotain epäystävällistä sinun äidistäsi! Hänellä on kiivas luonne. Sinä loukkasit häntä, kun otit minut pois siitä työstä, johon hän oli minut asettanut — ja silloin… silloin…»

»Mutta eikö se oikeastaan ollut minun oma syyni? Hän oli niin kiihtynyt, kun hän lähti täältä, että minä välttämättä tahdoin juosta hänen jälkeensä ja selittää, että tunsin itseni paremmaksi ja voin uudestaan ryhtyä silittämään… silloin minä varomattomuudessani, huolimattomuudessani, kiireessäni saavuttaa hänet, kaaduin… kuten tiedät. Niin, niin, koko suuri onnettomuus oli, kuten sanoin, oma syyni.»

»Tiedätkö, Viktorineni, että tämä jalo menettely kohottaa sinua minun silmissäni niin, etten voi olla ajattelematta, että jokainen vastoinkäyminen vie meidät yhä lähemmäksi toisiamme.»

»Niin minäkin tunnen. On niin rauhoittavaa, että saan turvautua sinuun; ja minä olen kuvitellut itsekseni, että sinä ehkä… ehkä…»

»Jos olisit kuollut, Viktorine, olisin — usko minua, sanon sinulle totuuden — kaivannut sinua syvästi.»

Nuoren rouvan poskilta hävisivät liljat jättääkseen sijaa helakanpunaisille ruusuille.

»Mutta älkäämme puhuko kuolemasta, vaan sen sijaan elämästä ja sen puuhista… Tiedätkö mitä teemme?»

»Me hankimme itsellemme pienen asunnon, sillä nykyinen olomme ei enää käy päinsä — tällainen elämä ei saa jatkua!»

»Kuinka — me… me kaksi asuisimme itseksemme! Sinä, Wilhelm, tahtoisit tehdä työtä?»

»Ystävä rukka, sinulla ei ole paljon toivoa minusta, koska sanot sen tuollaisella äänellä?»

»Oi, Jumalani» — Viktorine pani kätensä ristiin liikuttavan hartaalla ilmeellä — »sehän olisi liian suuri autuus!»

»Etkö sitten näe, että lempeytesi, hienotunteisuutesi, rohkeutesi, väsymätön hellyytesi ovat tunkeutuneet sieluuni! Etkö sitten ymmärrä, että keskellä näiden aineellisten huolien sekamelskaa vähitellen versoo tunteita, joita emme koskaan olisi tulleet tuntemaan toisiamme kohtaan, jos olisimme edelleen eläneet siinä ilmakehässä, mikä oli meille määrätty ja jossa sinä liikuit niin itsellesi epäsuotuisassa valossa!»

Uskaltamatta tuskin vetää henkeään oli Viktorine kuunnellut puolisoaan, mutta hänen kasvonsa säteilivät niin pyhää ihastusta, niin sanomatonta onnea, että hän melkein näytti kirkastuneelta.

»Niin pian kuin voit olla ylhäällä — minä olen jo alkanut tehdä valmistuksia.»

»Ole levollinen — minullakin on tahto, ja kun olen aikonut käyttää sitä, niin se myös tapahtuu!»

Ja vielä samana päivänä ilmoitti Wilhelm vanhemmilleen järkähtämättömän päätöksensä, jonka hän oli tehnyt.

Sotakamreeri ja hänen rouvansa pitivät koko asiaa niin mahdottomana, että se tuskin kaipasi vastaansanomista.

Edellinen nauroi, jälkimäinen päivitteli. Mutta Ulla täti sanoi aivan vakavasti: »Antakaa lasten yrittää — sen täytyy kuitenkin tapahtua ensi vuonna, kun te itse saatte hakea toista kotia.»

Eräässä entisessä herraskartanossa, nykyään talonpoikien omistama, oli pari huonetta vuokrattavana.

Tähän paikkaan, joka oli noin kolme penikulmaa Tidanäsistä, muutti nuori pari heinäkuun puolivälissä.

Sotakamreeri sanoi, kun hän antoi viedä Wilhelmin nuorenmiehen huonekalut sinne:

»Kun pakkaamani eväät ovat loppuneet, lienee kai Wilhelmin työhalukin lopussa!»

»Pysykää vain urhoollisina, ystäväni, ja olkaa rohkeita! Jos Wilhelm, kuten on sanonut, ryhtyy asianajoon, tulee kyllä ansiota. Ja jos näen, että tästä on jotain hyötyä, en kai niinäkään unohda teitä. Mutta minä kuulun niihin, jotka tahtovat nähdä, ennenkuin uskon.»

Tidanäsistä erotessaan tuli Viktorinelle kyynel silmään vain Ulla tädin äidillisessä syleilyssä.

XVI.

ELÄMÄ BLOMBO'SSA.

Blombo ei ollut mikään luonnonkauneudesta osattomaksi jäänyt maatilkku; ja siinä voi elää vallan hyvin, kun vain oli jotain, mistä elää.

Paikka oli runollisen ihana, ja huoneissa oli vielä hienouden leima, jota Wilhelmin kauniit huonekalut puolestaan yhä lisäsivät.

Ja niin eli nuori parimme aivan erinomaisesti, niin kauan kun äidin kinkut, makkarat, hanhenrinnat ja lihakimpaleet kestivät.

Viktorine rikkoi ja vatkasi munia munakokkeliksi, sillä aikaa kun Wilhelm laittoi tulen ja auttoi häntä pannen pannun tulelle — sillä ei tahdottu rasittaa taloutta pitämällä muuta palvelijaa kuin pieni juoksutyttö lypsämässä ja hoitamassa lehmää, jonka Ulla täti oli lahjoittanut heille, ja laittamassa aamiaista kolmelle espanjalaiselle kanalle, jotka sotakamreeritar oli antanut miniälleen.

»Oi, hyvä Jumala», sanoi Viktorine, kun päivällispöytä oli katettu laskotettuine ruokaliinoineen ja tuoreine kukkineen, »oi hyvä Jumala, kuinka vähän tarvitaan elämiseen, vieläpä onnellisena elämiseen — tämähän ei maksa mitään!»

»Me säästämme, ja sittenhän jää kanat ja lehmä jälelle ja sinun asianajosi, jota aiot ruveta harjoittamaan.»

»Se on totta — saan kai alkaa ajatella sitäkin jonakin kauniina päivänä, kun nyt ehdin.»

»Niinpian kuin olemme syöneet ja minä olen korjannut ruuan, menemme alas lehtoon, jakun sinä nukut, vilvoittelen minä sinua löyhyttämällä neuloessani.»

»Ei, sinun täytyy varmasti myöskin nukkua, nojautuneena olkapäähäni, kuten eilenkin. Ja kun heräämme, luen minä sinulle — neulomisesi käy silloin paljon paremmin.»

»Oi, kuinka ihanaa! Kun vain saisimme elää kauan, oikein kauan niinkuin nyt!»

»Nauttikaamme mitä meillä on, Viktorineni, siinä on todellinen elämänviisaus! Aika keinon keksii.»

»Mutta, Wilhelm, tulee sentään vähän ajatellakin puolestaan… Sinä et tiedä, minkä suuren kaupan olen tehnyt.»

»Sen piti tulla yllätyksenä huomenna sinun nimipäivänäsi, mutta minä en voi odottaa siksi — on niin suloista joskus kielitellä!»

»Olen ostanut itselleni pienen porsaan Märtha muorilta sillä tavoin, että maksan ompelemalla sen.»

»Maksat ompelemalla porsaan — no, se oli lystikästä… Mutta sano minulle, pikku Viktorineni, millä aiot elättää tuon veitikan? Ehkä et tiedä, että porsailla on hirveä ruokahalu.»

»Sinussa on siis epäilemättä talousneroa, sillä ellei porsas voi syödä esi-isiensä jyrsittyjä lapoja, niin en kunniani kautta tiedä, mitä voisimme sille antaa!»

»Ilvehdi sinä vain, mutta odota toki… Näetkö tuota pientä perunamaata tuolla… Onpa todellakin ikävää, etten saata säästää mitään huomiseksi?»

»… on meidän, sinun ja minun! Siitä tulee varmaan neljä tai viisi tynnyriä.»

Monen sadan tuhannen kruunun otaksuttu perijätär lausui nämä sanat huomattavan ylpeänä.

»Mikään ei ollut helpompaa, kun vain ensin olin keinon keksinyt.
Keksiminen on aina pääasia.»

»Märtha muori mielistyi minun siniseen silkkishaaliini, jota sinä et koskaan voinut kärsiä, ja…»

»Oi, sinä hyvä ihminen! Jospa ensi kerralla tulisi minunkin vuoroni tehdä joku hyödyllinen keksintö!»

Seuraavana päivänä — Wilhelmin nimipäivänä — oli juhlan kunniaksi kahvia mielilehdossa… ja kas: tuolla oli sitäpaitsi kaunein yllätys jälellä kahden seppeleillä koristetun karitsan muodossa, jotka seisoivat sidottuina puuhun.

»Tämän uuden omaisuutemme olen hankkinut sillä tavoin, että olen luvannut opettaa Märtha muorin kahta tyttöä lukemaan ja neulomaan, jonka toimen, kuten tiedät, jo olen alkanut.»

Mutta huolimatta perunamaasta, karitsoista ja porsaasta — viimemainittu oli vain tulevaisuuden vara ja perunat kasvoivat parhaillaan — kävi elämä talossa hyvin synkäksi, kun Tidanäsistä tuotu varasto loppui.

Eikä sitä uudistettu — ei siksi, etteivät vanhemmat olisi mielellään niin tehneet, mutta Ulla täti sanoi viisaasti:

»Antakaa heidän olla, niin saadaan nähdä mihin hätä, joka joskus on hyvä opettaja, pakottaa heidät — vielä ei ole kuulunut mitään Wilhelmin asianajosta eikä muustakaan.»

Wilhelm oli kuitenkin ryhtynyt johonkin: Sitten kun ei enää ollut jälellä mitään millä elää, oli hän alkanut kalastella ja metsästellä.

Viimemainittu ei oikein tahtonut luonnistua, sillä ei ollut varaa pitää koiraa; mutta kalastus antoi useinkin jotenkin rikkaan saaliin.

Kun Wilhelm tästä syystä meni ulos aamulla, oli sovittu erityinen merkki, jolla hän aina ilmoitti tuliko mitään syötävää päivälliseksi vai ei.

Jos Viktorine sai nähdä pitkän riu'un pystytettynä, silloin voi hän rauhassa lähettää hakemaan ruokalajin rannasta sellaisena kuin se tuli vedestä.

Mutta jollei riukua näkynyt ennen kello kahtatoista, tuli lapsi raukalle ääretön huoli, sillä sellaisina hätäpäivinä olivat jo espanjalaiset kanat Viktorinen kyynelten runsaasti vuotaessa saaneet heittää henkensä, yksi toisensa jälkeen, ja sitten ei ollut mitään muuta otettavaa, kuin porsas, joka ei vielä ollut »otettavissa», sillä perunankuoret eivät juuri olleet erittäin vahvaa lihottamisainetta.

Mutta niin huolestuneeksi kuin Viktorine tulikin, kun riukua ei tahtonut näkyä, ei hän sentään koskaan tuntenut itseään toivottomaksi, sillä niin kauan kun hän voi tehdä vaikka kuinkakin rajoitettua vaihtokauppaa emäntänsä kanssa, tuli siitä sentään jotakin.

XVII.

YRITYKSIÄ.

Vihdoinkin käsitti Wilhelm, että hänen täytyi tarttua johonkin muuhun kuin ongenvapaan.

Syksy lähestyi ja Viktorinen kaikki huolenpito ei voinut estää, että hätä, todellinen, kalpea hätä, päivä päivältä tunkeutui yhä lähemmäksi heitä.

Mutta valitettavasti ei toivotusta tulolähteestä ollut sitä hyötyä, kuin oli otaksuttu.

Wilhelmille oli kyllä alkanut tulla halu ryhtyä asianajoon, mutta hän katseli useinmmiten asioita niin eri tavalla kuin asianomaiset, jotka olivat aikoneet antaa hänelle luottamuksensa, että nämä sangen suuttuneina käänsivät hänelle selkänsä, ja sillä tavoin niin sanotut varmat toiveet toinen toisensa perään raukesivat.

Mutta ensi kerralla kävi niin huonosti, että Wilhelm, huolimatta velttoudestaan, tuli kotiin melkein raivoissaan.

»Suokoon Jumala ettet vain kadottaisi rohkeuttasi!» sanoi Viktorine eräänä aamuna, kun hänen miehensä miettiväisenä kulki edestakaisin lattialla.

»Ei, rohkeuttani minä en kadota», vastasi hän, »mutta kun en voi myydä vakaumustani, niin näyttää se suunnitelma synkältä, minkä aioin panna täytäntöön. Ja minua puistattaa, kun ajattelen, että sinä lopulta joudut kärsimään puutetta.»

»Niin, tietysti se on luonnollista, että sinä keksit tuhansia uusia keinoja elatukseksemme, kun minä taas en keksi yhtään ainoaa.»

»Kuinka voit olla niin epäoikeudenmukainen itseäsi kohtaan? Etkö ole hankkinut meille kalastuksellasi paljon oivallisia päivällis- ja illallisaterioita… Ja tänään» — lisäsi hän, punastuen kuin orjantappuraruusu.

»Niin, nyt tänään, ystävä raukkani, on taas — ymmärrän kyllä sinut — otaksuttu mahdollisuus… No, minä kai lähden kalaan sitten! Saa nähdä suosiiko onni minua.»

»Kuinka kiltti olet… ja kuule, hyvä Wilhelmini: sinähän pystytät riu'un niinpian kun mahdollista?»

»Niin, paras Wilhelm, ne näyttävät arveluttavilta, sillä voithan ymmärtää, että nyt, kun lehmällä ei ole laidunta, täytyy käyttää mitä saatavissa on, — se on kuitenkin, huolimatta huolenpidostani, melkein lakannut antamasta maitoa.»

Sanottuaan hymyillen nämä sanat oli Wilhelm lähtenyt hakemaan päivällistä.

Viktorine raukka oli monta tuntia melkein joka minuutti katsonut ulos ikkunasta saadakseen nähdä riu'un.

Lopulta luuli hän — se oli ainakin lohduttava toive — että syksyinen sumu peitti näköalan, jonka vuoksi hän pani pois neulomisensa ja lähti ylös pienelle vuorenlohkareelle kartanon lähellä, voidakseen varmemmin nähdä merkin.

Ja päivällisaika lähestyi yhä. Nyt nojasi hän miettivästi päätään käteensä. »Enkö sitten saa mitään pöydälle, kun Wilhelm tulee kotiin!»

Ei, tätä hän ei voinut sietää. Hän tunsi niin häpeävänsä, että punastui ajatellessaankin taas emännän luo menoa, sillä tämän ei ollut juuri tapana tehdä palveluksiaan erittäin hienotunteisesti.

Viime kerralla oli hän vielä lisäksi lausunut muutamia todellakin loukkaavia sanoja — ne koskivat Wilhelmiä, ja vaimoa huolestuttaa aina enimmän kaikki se, mikä koskee miestä.

Kuitenkin voitti Viktorine epäilynsä ja lähti — tosin miltei sydän kurkussa — Märtha muorin luo lainaamaan naulaa suolaista läskiä siksi, kunnes porsas olisi valmis teurastettavaksi.

Mutta Märtha muori, joka onnettomuudeksi tänä päivänä oli kovin suuttunut erääseen piikaansa, oli pahimmalla tuulella mitä ihminen voi olla.

»Ohoh, porsaan varalle ei enää käy lainaaminen; sehän syödään kokonaan ennen teurastamista — eikä se edes näytäkään siltä, että saisi paljon läskiä luittensa päälle!»

Sekä kiellossa että huomautuksessa oli jotain niin karkeaa, että Viktorine, niellen surunsa, päätti mieluummin antaa Wilhelmille vain leipää ja maitoa kuin pyytää Märtha muorilta enää mitään.

Kuitenkin — vaikka tiesikin vaivan olevan turhan — meni hän etsimään tyhjän ruokasäiliönsä joka nurkan.

Ehkäpä joku pieni makkara… joku kappale kinkkua… joku hanhenpuolikas tai muu muisto kultaisilta ajoilta olisi pudonnut alas ja jäänyt huomaamatta!

Mutta voi, kaikesta etsimisestä huolimatta ei hän löytänyt mitään muuta kuin yhden ainoan munan, jonka hän joskus oli pannut erilleen niistä, joita hän varmaankin oli aikonut pannukakuiksi, siihen aikaan luonnollisesti, kun vielä oli varaa syödä pannukakkuja.

Ihastuneena ja kiitollisena tekemästään löydöstä — olihan se kuitenkin edes jotakin — kattoi Viktorine päivällispöytänsä, jossa raitis lähdevesi ja kukat loistivat valkoista liinaa vasten.

Mutta kun hän tuli tupaan, turvallisena ajatellen Viktorinen alituista kekseliäisyyttä, hän oikein huokasi, sillä pieni lautanen, jossa muna värjötti vihreitten lehtien välissä, näytti — vaikka liinan peittämänä — niin kauhean pieneltä.

»Mitä sinulla on, paras ystäväni? Kalastus ei tahdo, jumala paratkoon, onnistua tänään.»

Hän kiiruhti ottamaan pois ensin valkoisen ja sitten vihreän peitteen ja löysi — yhden ainoan munan.

Mutta tämä näky teki häneen aivan toisen vaikutuksen kuin mitä
Viktorine oli pelännyt.

Hän luuli, että Wilhelm tulisi pahoilleen, mutta sen sijaan ratkesi hän mitä sydämellisimpään nauruun, nauruun niin luonnolliseen, että se myöskin tarttui Viktorineen.

»Tiedätkö enkelini, että tämä on ainakin yhtä hassunkurista kuin surkeaa… Odotahan… vuosi sitten luulit sinä saavasi jakaa kanssani kuinka paljon?»

»Ja minä, joka olin vaatimattomampi, tyydyin pariinsataan tuhanteen kruunuun… No hyvä, me menimme naimisiin toivoen saavamme jakaa rikkautemme, ja nyt — yhden vuoden jälkeen — on meillä jaettavana vain… yksi vaivainen muna.»

»Eikä sitäkään edes jaeta!» vastasi Viktorine »Minä en pidä munista, minä.»

… »En minäkään — kun syön yksin — se täytyy siis jakaa… ja varmaa on että, jouduimme minkälaisiin olosuhteisiin tahansa tulevaisuudessa emme koskaan syöne munia muistamatta tätä!»

Pienellä päännyökkäyksellä ilmaisi Viktorine, että hän oli aivan samaa mieltä.

XVIII.

PÄÄTÖS JA SEN SEURAUKSET.

Tuo nuoren parin hillitön iloisuus kurjuuden partaalla ei ollut vielä loppunut, kun saapui sotakamreerin sinetillä varustettu kirje.

Viktorine toivoi pientä kirjelappua Ulla tädiltä ja sen mukana jotain muutakin.

Sen sijaan uusia huolia ja mietiskelyn aiheita. Sotakamreerin kirjeen sisältö oli seuraava:

Sekä äidin että minun mielestä voitte nyt olla kylläisiä pitämään omaa
talouttanne.

Sinua vaivaa se auttamaton onnettomuus, Wilhelm, ettet sinä ollenkaan
kykene etkä sovi millekään alalle.

Asianajostahan ei tullut mitään; ja mitä tulee Viktorineen, niin on hän liian hieno ja kokematon kestääkseen kauemmin vaivoja, joihin hän nyt saa alistua.

Kun keväällä jätän sen, vuokraan Pogelvikin, ehkä ostankin sen, tietysti ilman rahoja — se ei merkitse mitään, kun osaa toimia. Kuinka tahansa, niin en näe nälkää, niin kauan kun voin liikkua.

Ja sinä, Wilhelm, voisit todenperään voittaa vastenmielisyytesi maatalouteen ja ottaa johtoosi suuret sahalaitokseni. Saisit määrätyn prosentin. Ja äiti tahtoo antaa Viktorinelle — olkoon hänestä kuinka vähän hyötyä tahansa — kunnollisen talousneidin palkan.

Tässä viimemainitussa ei teidän pidä nähdä mitään nöyryyttävää — tarkoitus on vain valmistaa teille niin paljon riippumattomuutta kuin mahdollista.

Mutta voin vakuuttaa että hänellä on äidin sydän Viktorinea kohtaan. He tulevat kyllä ymmärtämään toisiansa aina paremmin, mitä kokeneemmaksi ja vanhemmaksi miniä tulee.

Mitä Ulla tätiin tulee, niin en voi sanoa terveisiä häneltä, sillä hän
on nyt poissa pienellä liikematkalla.

Jumala olkoon kanssanne. Kun olette tehneet päätöksenne, niin kirjoita
— lähetän vaunut hakemaan teitä.

Ja vielä muuan vakava sana: Älkää antako ylpeyden voittaa viisautta —
seuraus siitä on pahin itsellenne!

Sillä aikaa kun Wilhelm luki kirjettä ääneen, oli Viktorine tullut aivan kalpeaksi.

Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen tuskallisesti yhteenliitetyt kätensä osoittivat selvästi, ettei hän voinut ajatella mitään kauheampaa kuin taas joutua anopin valtikan alle ja vielä palkan edestä!

»Niin, niin», sanoi vihdoin Wilhelm, »minä kyllä näen minkä vaikutuksen tämä sinuun tekee!»

»Olen valmis mihin sinä vain käsket!» vastasi Viktorine marttyyrin myöntyväisyydellä.

»Mutta minä en olisi valmis käyttämään hyväkseni rajatonta hellyyttäsi, jollen pelkäisi valmistavani sinulle vielä suurempaa kärsimystä, jos…»

»Minä menen ulos miettimään, sillä asia on, Jumalan paratkoon, vakava… hyvin vakava!»

»Siihen kyllä on aikaa, jollei ole mitään muuta neuvoa. Mutta olemme käännekohdassa ja ehkä Jumala suo, että jotain valoa ilmestyy minulle.»

»Olemme nyt köyhyydessämme olleet liian onnellisia… ainakin minä… että… että…»

»Lapsi parka» — sanomattoman hellästi katsoi Wilhelm nuorta vaimoaan — »oletko sinä ollut liian onnellinen?»

Mutta aivan kuin suuremman murheen valtaamana, kuin hän tahtoi näyttää, kiiruhti Wilhelm pois.

Koko ajan kun Wilhelm oli poissa, rukoili Viktorine lakkaamatta Jumalaa, että hänen puolisonsa voisi keksiä paremman neuvon kuin se, mikä oli hänestä julmin.

Ja luultavasti kuultiin Viktorinen lämpimät rukoukset, sillä kun Wilhelm palasi pari tuntia kestäneeltä kävelyltään, oli hänen otsallaan tummien pilvien asemasta valoisa hattara.

»Kyllä, hyvä pikku vaimoni, luulen, että olen keksinyt jotain — mutta sinä et saa kysyä minulta mitään neljään päivään… siksi voin saada vastauksen kirjeeseen, jonka nyt kirjoitan.»

Ja tällä kertaa ei toivo pettänyt, sillä neljän päivän kuluttua saapui todellakin kirje, jonka Wilhelm ilosta loistaen toi Viktorinen käteen.

Kun hän mielenliikutukseltaan saattoi tutustua sen sisältöön, luki hän puoliääneen ja lakkaamatta keskeyttäen seuraavaa:

Kaukana siitä että hylkäisin tarjouksesi — kuten sinä pari vuotta sitten teit minun tarjoukselleni, kun pyysin sinua alottamaan lainopillisen urasi minun luonani — hyväksyn sen sitä suuremmalla ilolla, kun juuri näinä päivinä aioin kirjoittaa ja hankkia itselleni apulaisen nuoren F:n sijaan, joka on kutsuttu hoitamaan pormestarinvirkaa W:ssa.

Kuten tiedät, alkavat käräjät neljäntoista päivän kuluttua. Ole luonani ennen sitä, niin olet kaksinkerroin tervetullut! Ehdoista kyllä sovimme.

»Taivas varjelkoon, mitä tämä on!» änkytti Viktorine jonkunlaisessa ilonhuumauksessa. »Lähtisitkö sinä käräjille?»

»Aivan niin, lapseni! Sinun tähtesi luovun ainiaaksi häpeällisestä toimettomuudestani, josta tähän saakka olen löytänyt suurimman nautintoni. Nyt on urani aukaistu, ja niin totta kuin päivä päivältä olen oppinut rakastamaan sinua enemmän ja enemmän, niin totta pitää sinun kerran oleman arvossa pidetyn ja varakkaan miehen vaimo!»

Viktorinen nyyhkytykset estivät häntä sanoin osoittamasta sitä suurta kiitollisuutta, jota hänen sielunsa oli tulvillaan.

»Rauhoitu, kallein ystäväni! Olen varma siitä, että kun vain olen päässyt kunnolliseen toimintaan — vaikka vähänkin siitä alussa saisin — kohtalomme nyt on nähnyt synkimmän puolensa!»

»Ei käräjille, mutta käräjätaloon — se on tilava ja siellä kyllä saamme asua ilmaiseksi, kunnes olemme hankkineet jotain parempaa.»

»Sitä kyllä varon! Minulla ei ole halua eikä varaa elää niin kutsuttua toverielämää. Päivän työn päätyttyä on minulle kaksinkerroin suloista saada nauttia sinun huolenpidostasi. Ja kun minä makaan sohvalla — siitä en kuitenkaan luovu — niin juttelemme tulevaisuussuunnitelmastamme, tai sinä laulat hämärissä, kuten sinun nyt on tapana, yksinkertaisesti ja koruttomasti, pienen laulun kitaran säestyksellä.»

»Ooh, hän on hyvä ystäväni ja setäni. Sitäpaitsi kirjoitan hänelle asiasta edeltäkäsin. Ja ole rauhassa: se seikka ei kohtaa mitään esteitä!»

XIX.

VIKTORINEN KIRJE ÄIDILLEEN.

Kuinka paljon minulla nyt onkaan kertomista — oi, hyvä äitini, oikein
äärettömän paljon!

Ja kuinka äiti tulee tuntemaan itsensä onnelliseksi… Lähinnä itseäni
kaiketi äidin sydän nauttii enin ilostamme.

Mutta ennen kaikkea pyydän anteeksi, etten ole kirjoittanut niin
pitkään aikaan muuta kuin lyhyen kirjeen tulostamme käräjätaloon!

Nyt alamme siis siitä, missä lopetin viimeistä edellisessä, Blombosta
kirjoittamassani.

Muistaako äiti missä kohti se loppui… Niin, siinä, kun kerroin Wilhelmin ja minun suuresta neuvottelusta, veisimmekö ainoan omaisuutemme — lukuunottamatta huonekaluja — lehmän ja porsaan mukanamme R… staby'hyn tai möisimmekö ne.

Tämä merkillinen neuvottelu päättyi siten, että kun olimme melkolailla rahantarpeessa, möimme nuo molemmat oivalliset apuneuvomme.

Se kyllä koski minuun aika paljonkin; mutta ajattelin, että jos Jumalan tahto on, että vielä saan jotakin omaisuutta maailmassa, niin löytyy kai useampia lehmiä ja pikku porsaita, jotka voin saada omikseni.

On helppo löytää lohdutusaiheita, kun niin pitkän pimeyden jälkeen
kaikki muuttuu ruusunpunaiseksi!

Wilhelm oli koko ajan mitä parhaimmalla tuulella, ja me leikimme aivan
kuin lapset, kun pakkasimme pientä omaisuuttamme.

Tuomari E. oli mielellään suostunut siihen että saimme haltuumme kaksi
huonetta. Käräjätalo on jotenkin iso.

Koko matkalla en voinut olla ajattelematta kuinka ihmeellistä mahtaisi
olla asuminen käräjätalossa.

Voin kernaasti myöntää äidille, että kesken iloa olin jotenkin arka
tai oikeammin pimeänarka suurenmustan ullakon takia, joka erotti
huoneemme rappusista.

Wilhelm oli hyvin tarkkaan kuvaillut kaiken tämän, mutta samalla vakuuttanut, ettei minulla olisi mitään pelättävää, erittäinkin jos pysyisin sisällä, kunnes hän tulisi ylös.

Mutta huu, kuinka pimeältä ja kauhealta kolkkona syysiltana näyttikään tuo harmaa talo, joka minusta muistutti linnaa!

Mutta tulin heti rohkeammaksi kun Wilhelm vei minut erään vanhan kunnon leskirouvan luo, joka asuu siellä ja pitää ruokaa käräjähenkilökunnalle.

Tuo hyväluontoinen ihminen — aivan kuin toinen Ulla täti — huolehti minusta ja vakuutti minulle hymyillen, että vaikka joskus olikin vähän pelottavaa, niin kuitenkin voi käräjätalossa asua yhtä hyvin kuin missä muualla tahansa.

Hyvän takkavalkean ja hauskan illallisen ääressä katosivat viimeisetkin huoleni.

Ja seuraavana aamupäivänä, kun tavaramme saapuivat, sain niin paljon tehtävää uuden kotimme järjestämisessä, etten ennen pimeän tuloa edes muistanutkaan, että juoksin edestakaisin mustalla »kummitusullakolla», kuten ajatuksissani sitä sanoin.

Mutta silloin rupesinkin äkkiä kauheasti pelkäämään, sillä — voiko äiti uskoa — juuri kun olin avannut erään ullakkokomeron, johon mielestäni sopi asettaa tyhjät matkalaukkumme, sain nähdä koko joukon hirveän kauheita tavaroita… voiko äiti arvata mitä — niin, käsirautoja, jalkarautoja, köysiä ja paljon muuta!

Ja minä olin silloin niin lapsellinen, että huusin kaikin voimin — ja luulen varmasti että olisin pyörtynyt, jollei Wilhelm olisi tullut juosten ja melkein kantanut minua pieniin somiin huoneisiimme.

Ja Wilhelm sytytti heti tulen ja lohdutti minua, osoittaen sellaista hyvyyttä, etten suuressa arkamaisuudessani olisi sitä ollenkaan ansainnut.

Mutta nyt hyvästi huomiseen, rakastettu äiti! Lopussa saa äiti nähdä kuinka paljon minulla on tekemistä.

Käräjät oli kuuluutettu seuraavaksi päiväksi, ja silloin tulivat tuomari ja hänen herransa.

Mutta äiti ei voi uskoa miten sanomattoman hyväntahtoinen ja ystävällinen tuo vanha herra on — aivankuin olisimme aina tunteneet toisemme — ja kuinka isällisesti hän pyysi minulta joskus saada tulla ylös »pikku rouvan» luo juomaan kupin teetä päivän väsyttävän työn loputtua.

Vastasin ehkä vähän kömpelösti, sillä olin melkolailla hämilläni kun minun piti esiintyä niin… niin… äiti ymmärtää.

Mutta yleensä suoriuduin varmaan auttavasti, sillä tuomari hymyili ja arveli, että meistä kyllä tulisi maailman parhaat ystävät, ja Wilhelm hymyili ja katseli minua kauniisti, kuten hän nyt niin usein tekee.

Jos äiti voisi kuvitella mielessään, kuinka muuttunut Wilhelm nyt on — ja niin hänkin sanoo minusta! Minä luulenkin, että hän tarkoittaa totta.

Niin, paljon on muuttunut onneksemme, ajatelkaa, jollemme olisi
tulleet köyhiksi! Vielä kerran:— tuhat kertaa minä toistan: Kuinka
Jumala onkaan armollinen!

Ole hyvä, rakastettu äiti, älä pahastu että puhun köyhyydestä, kuten
voi näyttää, näin ymmärtämättömästi — mutta minä tiedän hyvin mitä
tarkoitan.

En ollut nähnyt yhtään ihmistä, sittenkun Wilhelm käräjävirkakunnan palattua kirkosta kävi minua katsomassa, tuoden vähän aamiaista.

Niin kauan kun ullakolle tuli vähän päivänvaloa, uskalsin joskus pistää pääni ulos. Niin, joskus rohkenin ottaa muutaman askeleenkin oven ulkopuolelle, mutta olin kohta iloinen saadessani vetäytyä takaisin, sillä nyt ei tuo salaperäinen komero ollut kaikkein pahin.

Toisinaan kuulin julmaa hälinää porstuasta ja kovaa, karkeaa puhetta.
Sitten tuli haudan hiljaisuus.

Mutta juuri kun tämä haudan hiljaisuus vallitsi, kuului muutamia sydäntäsärkeviä huutoja, niin vihlovia, että selvästi kuulin niiden tulevan epätoivoisesta sydämestä.

Tiesin, että kahta nuorta naista oli syytetty, toista lapsenmurhasta, toista siitä että oli myrkyttänyt sulhasensa, jota hän oli pitänyt uskottomana.

Huu, huu, minä tutisin ja palelin tuskasta, säälistä ja pelosta! Nuo molemmat kalpeat naiset, veitsi tai myrkky kädessä, seurasivat minua vaikka mihin olisin kääntänyt silmäni.

Sain siis jäädä pimeään — sillä en olisi mitenkään uskaltanut mennä ulos, vaikka henkeni olisi ollut kysymyksessä.

Mutta minä vapisin niin kovasti, etten edes uskaltanut toivoa muutaman hetken unta.

Rauhoittaakseni itseäni jollain tavoin kysyin itseltäni tahtoisinko, huolimatta avioliittoni kaikista vaihteluista, palata takaisin siihen aikaan, jolloin minua pidettiin rikkaana ja kun ikävissäni ja tyhmyydessäni — sillä minä olin tyhmä siihen aikaan — saatoin kuluttaa päiväkauden pukemiseeni ja välillä laulaa aarioita, jotka eivät sopineet äänelleni eikä laulutaidolleni.

Mutta tähän kysymykseen, jonka todellakin tein sieluni sisimmässä, vastasi sydämeni kovasti ja selvästi: en! Ja tästä tulin niin ihmeellisen turvalliseksi, että saatoin verrata asemaani muutamien vanhojen tuttavieni asemaan — rouvien, jotka ehkä juuri tällä hetkellä valmistautuivat oopperaan tai illallisille; ja kun en taaskaan tahtonut vaihtaa, täytyi minun siis myöskin olla tyytyväinen nykyiseen asemaani.

Ja kuinka tulinkaan palkituksi, kun vihdoin viimein kuulin Wilhelmin
askeleet ullakolta!

Hän tuli kiivaasti, melkein juosten, hän, joka muutoin kävelee niin
hitaasti.

Varmaan oli hän ollut levoton minun tähteni — sen kuulin hänen
äänestäänkin, kun hän avasi oven:

En voinut vastata, mutta hypähdin ylös ja kiiruhdin heittäytymään hänen syliinsä.

En tiedä mitä varten en ole koskaan tehnyt sitä niin kiihkeästi tai sellaisilla tunteilla. Suoraan sanoen: en ole ennen koskaan tehnyt sitä, sillä ujostelen vielä häntä ja tahdon mieluummin, että hän hyväilee minua.

»Enkeli raukkani», sanoi hän silloin, »pääsit ajoissa kyllä naimisiin!» ja painoi minua lujasti vasten sydäntään ja suuteli minua niin lämpimästi, niin lämpimästi, että olisin tahtonut kuolla ilosta.

»Ja sait lohdutusta?» kysyi hän. »Et tahtoisi vaihtaa rauhatonta
kohtaloasi kenenkään kanssa?»

Hän ei vastannut minulle. Mutta siitä hetkestä tuntuu kuin välillämme olisi vieläkin jalompi tunne.

Minä luulen, niin — rohkenen melkein uskoa, että hän alkaa rakastaa minua siten, kuin rakastetaan sitä, jonka on valinnut omasta tahdostaan.

Mutta minä en saa pysähtyä joka seikkaan, sillä silloin ei kirjeeni koskaan tule valmiiksi.

Hän tuli melkein joka ilta juomaan teetä meidän luoksemme, ja minä tulin yhä vapaammaksi sekä häntä että niitä nuoria herroja kohtaan, joita hän väliin toi mukanaan.

Mutta nyt saat kuulla jotain, mistä meillä on ollut erittäin suurta hyötyä: iloisimman uutiseni, lähinnä kaikkein iloisinta, jota äsken koskettelin.

Eräänä päivänä, kun Wilhelm istui ylhäällä kotonani — onko kauniimpaa sanaa olemassa kuin koti — ja kirjoitti puhtaaksi, tunsi hän itsensä niin väsyneeksi, tottumaton kun oli työhön, että sanoi minulle:

»Rakas Viktorine, minun täytyy säästää huonoja silmiäni ja heittäytyä tunniksi sohvalle; mutta jos nukun, niin herätä minut varmasti sitten!»

Sillä aikaa istuin minä ja mietin, kuinka Wilhelm joskus saisi lepohetken. Hänelle, joka ennen lepäsi niin paljon, olisi se varmasti tarpeen — ja hänen silmilleenkin, vaikka hän monta kertaa on sanonut minulle, ettei niillä nyt enää ole mitään vaaraa.

No niin, kun istuin siinä ja mietin sinne ja tänne, katselin tarkkaan pöytäkirjaa.

Ajattelin, että käsialaani oli aina kiitetty, että Wilhelmin ei juuri ollut voittamaton…. ja lyhyesti: suomatta itselleni aikaa ajatella enempää aloin kirjoittaa puhtaaksi erästä sivua.

Eihän voinut käydä pahemmin kuin että se hylättäisiin. Mielestäni onnistuin kuitenkin hyvin ja venytin käsialaani niin sievästi kuin konsanaan mikään kirjuri.

Silloin heräsi Wilhelm itsestään. Kuinka hän hämmästyi nähdessään
minun työskentelevän käräjätehtävissä!

»Mitä tämä merkitsee — oletko sinä, rakas lapsi, kirjoittanut tämän…
Niin, todellakin: kukaan muu ei ole voinut sitä tehdä.»

»Kyllä, sen uskon hyvin — sinähän kirjoitat kymmentä kertaa paremmin kuin minä!» Ja hänen silmänsä loistivat ilosta. Mitä sitten minun tekivät! Tuomari sai nähdä mestarinäytteeni ja vakuutti, että hän oli suuresti sen avun tarpeessa, minkä voin antaa.

»Kunniani kautta», sanoi hän nauraen, »eikö ollut onni minulle, että tässä kiireessä sain neljännen kirjurin ja vielä kaunokirjoittajan!»

Minä olin ylpeä ja ihastunut, pikemmin sanoen kopea, sillä nyt minäkin ansaitsisin rahaa; ja tulin, kuten äiti kyllä käsittää, tavattoman ahkeraksi, voidakseni sitäpaitsi auttaa Wilhelmiä, kun hän lepäsi.

Päivää ennen tuomionlunastusta — äiti kuulee, että tunnen kaikki sanatavat, mitkä kuuluvat virkaamme — tuli tuomari ylös ja sanoi minulle, että hän toivoi että tahtoisin »muun käräjävirkakunnan» seurassa tulla Elmstarydiin; se on sen paikan nimi, jossa tuomari asuu. Wilhelmin olisi aivan välttämättä saavuttava. Ja hän lisäsi, että tulisimme olemaan hänen rakkaina vierainaan vähintään kolme viikkoa.

Niin, nyt meillä on toisellainen elämä kuin Tidanäsissä, kun minun piti olla ja alistua ja…

Anoppini tarkoitti kyllä hyvää, vaikka hän ei voinut kärsiä minua, sitten kun olin tullut köyhäksi; ja Ulla tätikin oli lähinnä Wilhelmiä lohdutuksenani.

Puhuttaessa Ulla tädistä, niin kirjoittaa hän joskus mitä rohkaisevimpia kirjeitä. Mutta hän, vaikka onkin varakas, ei kuitenkaan koskaan lähetä meille mitään.

Olen arvannut, ettei hän anna Wilhelmille rahakannatusta siitä syystä, että hän pelkää, ettei Wilhelm silloin käyttäisi omia voimiaan…

Mutta nyt on aika sanoa äidille viimeinen uutiseni, se nimittäin, että tämä pitkä kirje kirjoitetaan juuri Elmstarydissä, jossa Wilhelm ja minä asumme mitä somimmissa vierashuoneissa, ja pidetään meitä täällä kuin talon lapsina.

Tuomarin rouva on niin hellä ja suopea minulle, etten tiedä kuinka osoittaisin kiitollisuuttani; ja molemmat nuoret tyttäret pitävät minua sisarenaan.

Wilhelmin vanhempien luo. Se on tuomarin hyväksymä ja päättämä
Wilhelmin esitys, ja tuomari antaa hevosensa.

Hyvä rakastettu äitini, nykyään olen niin onnellinen, että minulla on
vain yksi toivomus… sanon äidille mikä.

Aivan Elmstarydin vieressä on pieni ihastuttava maatila, jonka nimi on Lövby, se on rakennettu niin sievästi, etten koskaan voi kyllikseni katsella sitä, erittäin sen pieniä, nukkekaappimaisia sivurakennuksia.

Kas siellä me viihtyisimme — ja mikä onni sitten olisi asua niin
lähellä tuomarilaisia!

Jollen sitten enää saisi seurata Wilhelmiä käräjille, niin olisi
minulla ainakin ilo odottaa häntä suloisessa kodissa.

Mutta nämä ovat vain haaveita, ja ne ovat sitäkin tarpeettomampia, kun
meillä nykyään on niin hyvä olo, niin, tuhat kertaa enemmän kuin hyvä!

Tässä onnessamme on vain yksi vika: että se on muuttelevaa ja että
Wilhelm ja minä olemme kaksi muuttolintua, jotka etsimme suojaa
milloin mistäkin, kunnes olemme saaneet kokoon oman pienen pesämme.

Jumalan kiitos, että äiti tulee toimeen, vaikka ei olekaan liikoja!
Voi todellakin elää paljon vähemmällä kuin mitä ennen luulimme.

Mutta kaikkein enimmän iloitsen siitä seikasta, että äidin mielenlaatu
nyt on rauhallisempi.

Odottakaamme: kerran vielä tulee oikea auringonpaistekin — silloin
tulee äiti luoksemme.

XX.

VIERAILU.

Syksy ja talvi oli kulunut, ja vielä asui nuori notaario vaimoineen käräjätalossa.

Ja johtuiko se siitä, että he nyt vain olivat »kylässä», että he olivat hankkineet itselleen kunnioitusta työnsä kautta tai sen takia että Viktorinen »uusi tila» taas vaati jonkunlaista huomiota — joka tapauksessa ei anoppi enää lähettänyt häntä sinne eikä tänne. Mutta hän ei kuitenkaan voinut pidättäytyä huomauttamasta kaikenlaisilla pienillä pistopuheilla, ettei hän ollut erittäin ihastunut poikansa naimiskauppaan.

»Sitä en koskaan usko, että hän olisi voinut», vastasi Ulla täti, »jos on ollut kysymyksessä vaimo, joka sopii hänelle».

Hänen ylpeydenhenkensä oli alituisesti kuohuksissa, sillä yhä läheni aika, jolloin hänen piti jättää ruhtinaallinen Tidanäs. Ja hänen keinotteluhenkensä oli yhtä toimelias, voidakseen täyttää aukkoja, joita tämä mullistus jo oli tehnyt hänen maineeseensa.

Onnellisempi kuin vanhempain kodissa oli nuori pari tuomarin luona, mihin he sittemmin matkustivat; mutta kaikkein onnellisimmiksi tunsivat he kuitenkin itsensä niukkuudesssaan kotonansa, jossa he — sillä vähällä, joka voitiin saada heidän yhteisillä työansioillaan, sillä Viktorine oli reipas puhtaaksikirjoittaja — valmistivat toisilleen milloin yhden milloin toisen viattoman yllätyksen.

Kunnollisen talouskaluston puutteessa olivat he täysihoidossa käräjärouvan luona. Ja niin hyvin oli tulot ja menot laskettu, etteivät he koko talvena joutuneet pulaan.

Joskus saattoi Viktorine pitää vielä »pidotkin», se merkitsee, että hän itse valmisti mitä oivallisimman päivällisen uunissa, tavallisesti sunnuntaina, jolloin mandariinikupin kokoinen vanukas ja kaikkein rakkain, hyvin silavoitu ja paistettu metsäkana komeilivat toisiaan vastapäätä pöydällä.

Kun nyt tämän lisäksi tuli puolipulloa viiniä ja lautasellinen Tidanäsin parhaita omenia, niin voi olla vakuutettu, että nämä kaksi ihmistä lämpöisessä, hyvin varustetussa kamarissaan olivat kylliksi onnellisia unohtamaan, että heillä ennen oli aivan toisenlaisia toiveita.

Kuta enemmän myrskysi ja räiski ulkona, sitä lähemmin liittyivät he toisiinsa, ja Wilhelm ihastuikin todella pian siinä määrin »ikävään vaimoonsa», että hänellä tuskin oli ajatustakaan, joka ei liittynyt häneen.

Viktorine, varmana menestyksestään, tulikin yhä iloisemmaksi, suloisemmaksi ja turvallisemmaksi. Rakkaus opetti hänelle hienompaa veikistelyä.

Hän alkoi vähitellen ymmärtää makuaistin salaisuuksia eikä laiminlyönyt pitää huolta puvustaan, vaikka toisella tavalla kuin ennen.

Mutta, kuten sanottu, talvi oli nyt loppunut ja kevään tullen alkoi tulla vakavia huolia — sillä kohta olisi heitä kolme.

Viktorinen ei silloin pitänyt ainoastaan luopua suuresta osasta työaikaansa, vaan hänellä piti myöskin olla palvelija, ja sitäpaitsi Jumala tiesi kuinka paljon muuta kaikenlaista.

»Älä ole levoton siitä, rakkaani», sanoi Wilhelm eräänä aamuna, kun Viktorine puoleksi tukahdutetulla huokauksella viittasi kaikkeen tähän, »älä ole levoton! Minä en enää lankea vanhaan intohimooni ja kun ei silmilläni ole oikeastaan mitään vaaraa, niin saat nähdä, että tulen kaksinkerroin työteliäämmäksi nyt, kun tarvitaan.»

»Mutta sitä juuri pelkään. Tähän asti olen auttanut sinua ja olemme tarvinneet sen kaikki. Tästä lähin… Jouduin aivan epätoivoon, kun eilen kysyin rouvalta tuolla alhaalla kuinka kauan minun piti olla sairaana, ja hän vastasi, että ainakin siihen vähintään menee kuukausi… Ajattele, kallis Wilhelm, kokonainen kuukausi ilman työtä!»

»Ohoh, pikku vaimoni, voimme pitää itseämme hyvin onnellisina, jos sinä sen ajan kuluttua olet täysin parantunut! Mutta mitä työhön tulee, niin ei kannata ajatellakaan sitä ainakaan kolmeen kuukauteen.»

»Silloin», vastasi Viktorine, puoliksi nauraen ja itkien, »on paras että… että….ei koskaan enää tule sairaaksi — se maksaa aivan liian paljon!»

»Mutta varmaa on», jatkoi mies, »että opetamme poikamme tai tyttäremme — kumman Jumala meille antaa — lapsuudesta tekemään työtä ja luottamaan itseensä, sillä työ ja oma huolenpito on kuitenkin kaiken pysyvän onnen perustus.»

»Oi, kuinka oikein puhut! Meillä on huolia ollessamme köyhiä, mutta me olemme onnellisia, sillä huolet ovat saattaneet meidät tuntemaan sekä toisemme että itsemme. Kuvitellun rikkautemme aikana sitävastoin…»

»Älä Jumalan nimessä mainitse siitä sanaakaan — kaikki mitä jo olemme kestäneet on ollut tuhat kertaa parempaa… Mutta katso, Viktorine… tänne ikkunaan… Kuka tulee tuolla?»

Kun nyt sotakamreerin herrasväki oli muuttanut suuresta Tidanäsistä seitsemän penikulmaa sieltä sijaitsevaan Fågelvikiin — jossa sotakamreeri, jolla aina oli suunnitelmia, aikoi perustaa hevossiittolan ja pari tehdasta — tuli Ulla täti, kuten hän sanoi, nuorten ystäviensä kanssa neuvottelemaan uudesta asunnosta.

»Niin nyt», vastasi Wilhelm hyvin ymmärrettävällä salaviittauksella, »olisi Ulla täti aivan korvaamaton sinulle! Mutta valitettavasti on koko huoneistomme tässä näin.»

»Paitsi että niin paljon muuta puuttuu!» myönsi Viktorine syvästi huoaten. »Mutta sen, mitä puuttuu», lisäsi hän taas hymyillen, »ei pidä estää meitä nauttimasta sitä hyvää mitä meillä on: kupillista kahvia ja kauniita tulevaisuudentoiveita.»

»Tunnustan, lapset», vastasi Ulla täti, »että minun ajatukseni ovat kauan pyrkineet samaan suuntaan kuin teidän nyt lausumanne; ja neuvotellaksemme tästä asiasta erään henkilön kanssa, joka voi olla meille molemminpuoliseksi hyödyksi, niin istukaamme, niinpian kun olen saanut maistaa Viktorinen lupaamaa kahvia, minun vaunuihini ja lähtekäämme Elmstarydiin!»

XXI.

LOPPU.

Mutta kun aamupäivällä tuli kysymys suuresta neuvottelusta Ulla tädin suunnitelmien johdosta, esitti tuomari kävelyretkeä runolliseen Lövbyhyn, samalle maantilalle, jota Viktorine kirjeessään äidilleen oli kuvaillut ja jonka sivurakennuksessa hän niin hartaasti olisi halunnut asua.

Sen johdosta, ettei tilalla vielä ollut mitään varmaa ostajaa, olivat huoneet vuokrattavana; ja kun tuomari esitti, että Ulla täti ottaisi ne, asettuakseen yhdessä nuorien sukulaisiensa kanssa sinne asumaan, rupesi Viktorine itkemään.

»Oi», huudahti hän, »sellainen onnihan ei olisi mahdollinen! Olen niin monta kertaa hiljaisuudessa huokaillut ja toivonut pieniä valkoisia sivurakennuksia, jotka ovat niin ihanat vihreine ympäristöineen, ettei ensinkään ole mahdollista että pääsen sinne.»

»Jollet tahdo asua päärakennuksessa, joka minusta sijaitsee vielä kauniimmalla paikalla suurten tammi- ja lehmuskäytäviensä välillä, niin ei kai maksa vaivaa kuulustella koko asiaa, sillä emme kaikki mahdu sivurakennukseen!» tuumaili tuo hyvä mummo.

»Mutta, Herra Jumala, enhän minä voi ajatella pääseväni päärakennukseen asti!» väitti nuori rouva lapsellisesti.

Sen jälkeen kuiskasi hän iloisesti ja hellästi miehelleen, jonka käsivarteen hän nojasi käveltäessä niittyjen poikki:

»Jos pääsisin sinne, niin pelkään, että kuolisin onnesta — ajattele vain saada niin ihanassa kodissa puuhata ja järjestää sinua varten!»

»Aina vain minua varten — etkö sitten koskaan ajattele itseäsi, rakas
Viktorine?»

»Itseäni… en muuten kuin toistaakseni, että olen vain olemassa osoittaakseni kiitollisuuttani sinulle… Mutta katso… katso, Wilhelm — hyvä Jumala, kuinka tämä talo on kauniilla paikalla… Kuinka se on aistikkaasti rakennettu!»

Ja Viktorine oli oikeassa: tämä oli ihastuttava paikka, hyvinkin uneksimisen arvoinen.

»Mutta mistä saamme nyt avaimet?» kysyi Viktorine arasti ja malttamattomasti.

Herra varjelkoon, jos joku este olisi sattunut — se olisi ollut vallan kauheaa!

»Etsikäämme!» sanoi tuomari hymyillen. »Minä otaksun, että ne on loihdittu johonkin naistemme laukkuun.»

»Meidän laukkuihimme?» huusi Ulla täti, hakien omastaan… »Minulla ei ainakaan ole niitä.»

»Minulla vielä vähemmän!» vastasi Viktorine nauraen. »Ei maksa suinkaan vaivaa hakeakaan.»

»Hae kuitenkin!» pyysi Wilhelm, äkillisen aavistuksen valtaamana. »Jos tässä on loihtimista mukana, niin…»

»Herra varjelkoon», huusi Viktorine, »ne ovat todellakin täällä…», ja hän piti avaimia kädessään… »Mitähän se merkinnee?»

»Tämän ihmeen», sanoi tuomari, »selitän siten, että nyt samalla kumarramme talon nuorelle emännälle.»

»Antakaahan meidän ensin päästä sisälle!» pyysi Ulla täti liikutettuna. »Avaa sinä, pikku Viktorine, miehesi avulla… ja jakakaa sitten vähäinen onnenne, lapseni, yhtä arvokkaasti kuin olette jakaneet huolennekin!»

Miten rohkenisimme kuvata niitä tunteita, niitä tulvivia mielenliikutuksia, mitä nämä sanat saivat aikaan!

Oliko se ylimaailmallinen soitto, joka humisi heidän korvissaan, vai oliko se runollinen unelma?

Ei mahdottomuus kuvata onnea, kun onni alkaa hymyillä, saa kirjailijaa laskemaan kynää kädestään, vaan tieto siitä, ettei hänen kuvauksensa voi koskaan herättää sitä myötätuntoa, mikä seuraa hänen kuvaustaan vastoinkäymisestä.

Näyttelijät näyttämöllä ehtivät tuskin lausua viimeiset sanansa ja taiteellisesti järjestää onnellisen ryhmän, ennenkun yleisö malttamattomasti nousee poistuakseen… Olkoon siis seuraava ilmoitus kylliksi:

Ulla tädin ostama kaunis Lövby oli kummilahja, jonka hän kuusi viikkoa myöhemmin antoi Wilhelmin ja Viktorinen esikoispojalle.

XXII.

JÄLKIKIRJOITUS.

Seitsemän vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, jolloin Viktorine avasi oven uuteen rakkaaseen kotiinsa, ja Ulla tädin harras rukous ei ollut vielä koskaan joutunut petteeseen.

Molemmat puolisot olivat arvokkaasti kantaneet myötäkäymisensä, sillä he olivat oppineet rakastamaan toisiansa vastoinkäymisessä.

Jo kaksi vuotta on Wilhelmillä ollut vuokrattuna tuomiokunta vanhalta päämieheltään, ja hänellä on hyviä toiveita, tämän pian odotetun eroamisen jälkeen, saada se.

Mitä erityisesti tulee pienen kertomuksemme sankarittareen, niin olisi vaikeaa nykyään miellyttävässä, vapaassa ja aina upeassa ja rakastettavassa rouva Reinerissä tuntea kerran niin ujoa ja kömpelöä Viktorinea.

Hänen varmuutensa, niin hyvin kotoisessa piirissä kuin seuraelämässäkin, johtuu vakaumuksesta, että hän on miehensä arvossapitämä ja kunnioittama — ja hän on niin arvossa pidetty ja kunnioitettu, kuin vain harva nainen on ja niinkuin vain harva ansaitsee.

Monesti sanoo Wilhelm… Wilhelm, joka, nyt neljän vilkkaan lapsen isä, tuskin saa aikaa päivällislepoon, vielä vähemmin uneksiakseen kokonaisia päiviä:

»Kuulehan, pikku Viktorineni, eikö sinunkin mielestäsi ole huonompiakin romaaniaiheita kuin meidän keinotteluavioliittomme tai onnellinen naimiskauppamme, kuten sitä sanottiin?»

»Ainakin», vastasi Viktorine, »toivoisin kernaasti, että kaikki avioliitot päättyisivät siten, sillä meistä tuli onnellinen pari. Ja sitten toivon, että ne rikkaat, jotka ovat laiskoja, velttoja ja kaikesta välinpitämättömiä, kuten me ennen olimme, saisivat kokea köyhyyttä ja työntekoa sekä ennenkaikkea saisivat osakseen huolia, jotka pakottaisivat heidät pitämään huolta toimeentulostaan — sillä olkoot he sidotut millaisilla siteillä tahansa niin muuttuvat ne rakkauden siteiksi, jos vain sydämessä on jotain hyvää.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNELLINEN PARI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.