The Project Gutenberg eBook of Sattuma ja rakkaus, by G. Chantepleure

Todiste.
Tuhkapöperö tanssiaisissa.
Sama juttu.
Ruusuneiti.
Herttua ja markiisitar.
Runoilijan hopeatohvelit.
Prinsessa Helmen tarina.
Kiven alle kätketty sydän.
Maan aartehisto.
Kukkaskautena.
Kahden.
Setä Franeusen tuuma.
Kirkkoherra Cyrillen ruusutarha.
Emäntä Gervaise.

TODISTE.

He istuivat rakennuksen pengermällä. Guillemette leikiskeli huolettomasti suurella vaaleanpunaisella neilikalla, jota hän piteli sormenpäillään sen pystystä lyhyestä varresta, Lionel katsoi häneen vilpittömin, lempeän ystävällisin ilmein. He olivat juuri päättäneet keskustelunsa sääsuhteista, Pariisin ja maaseudun eroavaisuuksista, huomiota herättäneestä Cyrano-näytöksestä, jonka muuan dijonilainen kiertue oli esittänyt Pont-sur-Doubs'in kunnantalolla… Nyt he vaikenivat, tai ainakin oli tuollainen hetki tulossa, jolloin kumpikaan keskustelevista ei enää keksi jatkoa keskusteluun.

Hymyilyn häive, joka auringon väikkeen tavoin leikiskeli Montjoien vaaleilla viiksillä, levisi hänen kasvoillensakin ja sinisiin silmiinsä, — noihin silmiin, jotka olivat niin nuoret ja joihin nyt hilpeyden ohella tuli melkein hellän hyväilevä ilme.

— Jos sillä voin tuottaa teille huvia, neiti, niin ehkäpä sekin onnistuisi minulle.

— Se huvittaisi minua todellakin. Nähkääs — siitä on nyt kymmenen päivää, kun te vielä elelitte Pariisissa, tietämätönnä minun, vaatimattoman maalaistytön olemassaolosta — tai ainakin sen tykkänään unohtaneena. Me olemme tavanneet toisemme kaikkiaan kaksi kertaa, toisen niistä teatterissa. Mistä syystä te siis tahdotte mennä avioliittoon minun kanssani?

Tuo kysymys lausuttiin tyynesti, ilman vähäisintäkään halveksumisen tai katkeruuden ilmausta.

Lionel de Montjoie, joka ei suinkaan ollut vailla itsetuntoa, tunsi aluksi tuollaisesta puhuttelutavasta hieman närkästystä. Mutta kun hän sitten suuntasi silmänsä Guillemetteen, tällä kertaa pikemmin häntä käsittääkseen kuin katsoaksensa, silloin täytyi hänen miettiä mielessään, että tuon tytön olennossa yhtyi kallisarvoisen veistokuvan hienouteen keväinen raikkaus, joka muistutti liljoista, joiden viehkeä sulotuoksu kohosi puutarhasta — ja että hän varmaankaan ei ollut sen vaikeampi käsittää kuin useimmat muutkaan naiset, vaan sensijaan paljon kauniimpi katsella.

— Olin kyllä kymmenen päivää sitten vielä Pariisissa, neiti, sanoi hän, — ja kun en ollut määrättömän pitkään aikaan käynyt Montjoien linnassa, täytyy minun tunnustaa, että minulla oli vain hämärä muisto herra Jacquemin Rousseaun veljentyttärestä, tyttösestä, jonka olin nähnyt joskus, kenties kirkossa, koululaisen puvussa… Mutta siitä on jo kokonainen viikko, kun minut esitettiin viehättävälle nuorelle tytölle… joka kylläkin oli minulle tuntematon. Mutta olisin lyhyemmässäkin ajassa ehtinyt oivaltaa, sen vakuutan, että jos olinkin unohtanut pikku Guillemetten, niin en unohtaisi koskaan neiti Guillemette Rousseauta.

— No niin, te suoriudutte asiasta korupuheilla, sanoi hän. — Se onkin minun oma syyni. Ennenkuin pyysin teiltä tietoa siitä, miksi te olette pyytänyt minua puolisoksenne, olisin ollut velvollinen esittämään vilpittömästi syyt, miksi suostun pyyntöönne.

Hän ei ojentanut Lionelille pientä, hentoa, ruusunhohteista kättänsä, vaan Lionel sulki sen omaansa, painaen sen huulillensa.

Neiti Rousseau oli tyynesti vetänyt kätensä pois. Hän kohautti melkein huomaamattomasti hartioitaan, hymyillen yhä samaa epämääräistä ja ikäänkuin lempeän ivallista hymyänsä. Sitten hänen katseensa siirtyi vanhan pengermän sinisistä hortensioista puutarhaan, jossa kaikki oli säännöllistä ja säntillistä kuin pikkukaupungin puistikossa ja jossa silmää kohtasi sileä nurmikenttä kultalakka- ja resedalavöineen, ja sieltä se kulki vihreän lehvätaustan yläpuolella kohoaviin kivimuureihin, missä tehtaan savutornit tupruttelivat mustaa savua taivaan puhtaaseen sineen.

Nuo savutornit, joihin Guillemetten katse pysähtyi ja jotka estivät häntä näkemästä taivaanrannalla siintäviä vuoria, tuntuivat hänestä vihattavan, pahansuovan voiman vertauskuvilta, voiman, joka esti häntä vapaasti kehittämästä olentoaan ja taipumuksiansa ja noudattamasta nautinnonhaluisen nuoruutensa pyyteitä.

Tosin Guillemetten ei sopinut pahoitella sitä, että »Rousseau-veljekset» — nimittäin hänen isänsä, joka oli kuollessaan jättänyt hänelle kaksi miljoonaa, ja hänen setänsä Jacquemin, joka oli kartuttanut ne kolmeksi, tilittäessään hänelle äskettäin holhouksestaan, hänen tultuaan täysi-ikäiseksi — olivat valmistaneet puuvillatavaroita, mutta hän pahoitteli sitä, ettei herra Jacquemin Rousseau, käytyään rikkaaksi, ollut huomannut ajan tulleen, jolloin hänen oli, erittäinkin veljentyttärensä tähden, uskottava kankaat kuvioimisineen insinöörien huomaan ja käännettävä selkänsä tuolle sietämättömälle Pont-sur-Doubs'in pikkukaupungille, jossa rikkaus tuotti aivan yhtä vähän iloa kuin elämä yleensäkin. Rikkaus merkitsi herra Jacquemin Rousseaulle rahan omistamista — siinä kaikki. Guillemettelle se merkitsi kauneita pukuja ja koruja, hienoa huvittelua ylhäisessä seurassa. Jacquemin Rousseau olisi ollut rikas erämaassakin, Guillemette tunsi itsensä köyhäksi Pont-sur-Doubs'in kaupungissa, tuossa vanhassa sukukartanossa, jossa seinäpapereita ja huonekaluja ei ollut uudistettu kolmeenkymmeneen vuoteen.

— Herra de Montjoie, ryhtyi Guillemette jälleen puhumaan tarmokkaaseen tapaansa, — minä ikävystyn täällä… tunnenpa suorastaan täällä tukehtuvani. Elämä, jota täällä vietän setäni ja tätini seurassa — jotka kyllä ovat erinomaisia ihmisiä, vaan joita minä en ymmärrä sen paremmin kuin hekään minua, — tämä elämä on sietämätöntä, mieltäahdistavaa, järjetöntä… ja olen jo jonkun aikaa miettinyt avioliittoonmenoa, siitä päästäkseni. Minulla on erinomaiset myötäjäiset… itse puolestani en ole muita rumempi enkä typerämpi… Ei maksa vaivaa keksiä kohteliaisuuksia, kysymyksessä on vain todeta puolueettomasti, että minä en ole niitä tyttöjä, joiden sijoittaminen tuottaa vaikeuksia…

— Te käsitätte puheeni pilan kannalta… No niin, — joskus olen sentään tullut ajatelleeksi, että kenties jäisin sittenkin naimattomaksi, niin mahdottomalta minusta tuntui ajatus, että voisin täällä tavata haaveitani vastaavan puolison — tai pikemminkin kunnianhimoani vastaavan — tässä ympäristössä, jossa elän, ja niin muodostui siis ensi ehdokseni juuri se, että hän olisi muukalainen… Tahdoin että puolisoni asuisi Pariisissa, että hän kuuluisi syntynsä ja kasvatuksensa perusteella niihin piireihin, joihin minä en muutoin voisi ikinä päästä, siis ylhäisöön. Lopuksi vielä toivoin — kuin mikäkin amerikatar — että hänellä olisi komea nimi, ja jos mahdollista, myöskin komea arvonimi. Älkää käsittäkö minua väärin, en usko sinisen veren paremmuuteen, vaan olen sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoiset, saavutettuaan määrätyn yhteiskunnallisen tason… mutta iloitsisin ylhäisestä arvonimestä samaan tapaan kuin kallisarvoisesta korusta, — minusta olisi hauskaa olla markiisitar… Minusta tuo sana minuun kohdistuneena vaikuttaisi yhtä sievältä kuin kruunu kirjepaperissani.

— Oikeinko totta? Sepä hauskaa! — Joskus sattui sitten, että tulin luoneeksi silmäyksen Montjoien linnaan… mutta vanhan markiisin kuoltua se pysyi asumatonna. Nuori herra oleskeli Pariisissa, — kerrottiin ettei hän siellä liioin ikävystynyt aikojansa ja osasi erinomaisen hyvin panna rahat pyörimään…

— Älkää kieltäkö sitä, huudahti nuori tyttö. — Rahan kuluttaminen on taitoa sekin! Minähän juuri aioin pyytää teitä opettamaan sitä minulle!

— Opetan teille mitä vain haluatte, vastasi Lionel, hiukan närkästyneenä, mutta samalla myös huvitettuna.

— Olin tuskin ehtinyt suunnitella tuon tuumani päästä markiisittareksi, kuin ihmeellinen huhu levisi kautta tienoon. Linna aiottiin myydä. Ja juuri silloin tapahtui iltana muutamana, että herra Prémorel pyysi teatterissa, jossa hän herttaisesti oli tarjonnut aition tätini käytettäväksi, saada esittää meille markiisi Lionel de Montjoien… Edellisenä iltana oli herra Prémorelilla ja sedälläni ollut pitkä neuvottelu. Pyydän teitä kunnioittamaan minua uskomalla että oivalsin kaikki.

— Kuinka närkästyneeltä te näytätte! sanoi hän, vastaamatta suoranaisesti Lionelin kysymykseen. — Eikös tuo ole omituista, että meidän aikakautemme, joka asioihin nähden on niin karaistu, niin käytännöllinen, on pysynyt niin lapsekkaan arkana sanojen suhteen!… Ettehän toki vaatine minua uskomaan tuon kohtaamisemme tapahtuneen vain kaitselmuksen toimesta ja aiheuttaneen salamaniskun teidän sydämeenne?… Minä oivalsin, herra de Montjoie, että kun te toivoitte morsianta, jolla olisi minun varallisuuteni, ja minä kosijaa, jolla olisi teidän asemanne ja arvonimenne, niin herra Prémorel, joka oli sekä setäni että teidän asiamiehenne, oli varsin johdonmukaisesti ryhtynyt toimiin saadaksensa meidät avioliittoon keskenämme, että hän oli esittänyt teille tuumansa ja että…

Äkkiä tunsi Lionel, että pettävä hyökyaalto, jonka hän olisi halunnut pidättää hinnasta mistä hyvänsä, vaikka uhraamalla kymmenen vuotta elämästään, kohosi hänen kasvoihinsa, — nuoruuden punehdus, joka levisi kaulalle, kohosi hiusmartoon…

— Joskaan ei liioin pelkää sanoja, voi sentään karttaa noin epämiellyttäviä, sanoi hän. — Kohdistakaammepa huomiomme omaan itseemme, herra de Montjoie… me muistutamme toisistamme, me kaksi — — koska olemme melkein samaa mallia kuin suurin osa ihmisistä. Tarkoitan että me emme kuulu kumpikaan noihin yleviin sieluihin, syvällisiin ja suurenmoisiin olentoihin, vaan pikemminkin pikkusielujen suureen parveen, jotka eivät halua mitään sen ihmeellisempää kuin viettää lyhyen täälläolonsa mahdollisimman miellyttävällä tavalla… Sattumalta oli kohtalo suonut minulle etuja, joita teiltä puuttui, ja samaten teille sellaisia, joiden puutetta minä puolestani pahoittelin. Meille tuli siis mieleen solmia ystävyydenliitto, joka soisi kummallekin onnen ja tyydytyksen edellytykset, tyydyttäen rakkaan turhamaisuutemme, joka muutoin jäisi osattomaksi… Minusta tuo kaikki on varsin luonnollista, täysin rehellistä. Mutta — mutta — menetelkäämme rehellisesti loppuun saakka, pysykäämme johdonmukaisina ja jättäkäämme sikseen kaikki puheet rakkaudesta! —

Lionel, joka jo hetken oli seurannut mitä suurimmalla mielenkiinnolla näkymättömiä piirroksia, joita hänen kävelykeppinsä muodosteli kiveen, kohotti äkkiä päätänsä.

— Miksikä niin? kysyi hän. — Ja kuinka te voitte puhua tuolla tavoin, neiti?

He katsoivat toisiansa silmiin. Nuoren tytön katseessa vaikutti teennäinen levollisuus melkein tylyltä.

— Siksi että minä en rakasta teitä, vastasi hän, — ja siksi että minun olisi täysin mahdoton uskoa teitä, sen tunnen, jos te puhuisitte minulle rakkaudesta!

— Ettekö sitten ollenkaan ajattele sitä mahdollisuutta, että olisin teidät nähdessäni teihin ihastunut, hurmaantunut…

— Uskon kyllä että te odotitte tuota ensi kohtaamistamme hartain toivomuksin, että minä kelpaisin teille puolisoksi, ja että te ette pettynyt kovin pahoin siinä suhteessa, — siinä kaikki… Minua ilahduttaisi myös kovin, jos teille olisi tullut minut nähdessänne mieleen ajatus, etten ollut täällä täysin oikealla paikallani ja että minulla olisi kehitysmahdollisuuksia, jos joutuisin toisaanne.

— Juuri siihen tapaan minä ajattelinkin, tunnusti hän. — Ja lisäksi ajattelin vielä paljon muutakin…

Mutta hän oli pahoilla mielin, loukkaantunut ja häpeissään sekä niin masentunut ja hermostunut tästä oudosta keskustelusta, ettei hän keksinyt sanoja ajatustensa ilmaisemiseksi. Hän muistutti koulupojasta, joka on joutunut kiinni jostakin kepposesta eikä yritäkään puolustautua tai ryhtyä selityksiin.

— Olen vakuutettu, sanoi nuori tyttö rauhoittavasti, — että meistä tulee oivat toverit.

Ennenkuin Lionel ehti vastata, tuli setä Jacquemin perin hyvätuulisena sisään, ilmoittaaksensa päivällisen olevan valmiin. Niin päättyi siis nuorten kahdenkeskinen keskustelu.

Sitten eivät he enää jääneet kahden kuin lyhyeksi hetkeksi glysiinien reunustaman portin luona Lionelin lähtiessä pois.

»Puhuin hänelle suuni puhtaaksi», ajatteli hän. »Jos hän luuli olevansa vastustamaton, on hän saanut tarpeellisen ojennuksen!»

Lionel vaelsi hitaasti kohden kotiansa, ja hiljaisuuden häntä ympäröidessä hän mietti mielessänsä:

»Jos aikakautemme pelkää sanoja, on se täysin oikeassa! Miksikä tuo nuori tyttö valitsi niistä juuri loukkaavimmat? Me olisimme menneet avioliittoon ja kenties olisimme tulleet onnellisiksi, emmekä olisi sen enempää ajatelleet, millä tavoin liittomme oli solmeutunut… Miksikä hän puhui minulle hymyhuulin niin säälimättömiä sanoja!»

Lionel tiesi olevansa ajattelematon ja heikko, mutta eihän hän sentään ollut vailla hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, ja hänen virheensä olivat sellaisia, jotka tavallisesti paranevat itsestään vuosien vieriessä. Hänelle oli ollut onnettomuudeksi se, että hän oli yhdenkolmatta vuoden iässä saanut haltuunsa varallisuutensa, joka ei ollut erikoisen suuri, ja että hänellä oli itseään rikkaampia ystäviä, joiden esimerkki houkutteli hänet suuriin tyhmyyksiin, ja toisia, jotka olivat häntä köyhempiä ja lainailivat häneltä rahaa.

Kolmen vuoden kuluttua hän oli — melkein huomaamattansa — kuluttanut rahansa loppuun. Ja kun eräs vanhan markiisin serkku, parooni de Jancourt, muuan omaperäinen, varsin rikas herra, joka ei väsynyt kartuttamasta varallisuuttaan laajaperäisillä yrityksillä, oli tarjonnut hänelle oivaa paikkaa ja tilaisuutta varojen hankintaan Patagoniassa, eräässä suuressa karjanhoidon keskuksessa, silloin oli häneltä, puuttunut harrastusta tuohon tuumaan ja ennen kaikkea rohkeutta. Ja kun notario Prémorel sitten oli antanut hänelle neuvon, ettei hän möisi Montjoien linnaa, vaan menisi avioliittoon neiti Rousseaun kanssa, silloin ei hän ollut pannut vastaan, vaan oli suostunut tutustumaan tuohon nuoreen tyttöön.

Ah, niin oli asian laita todellakin ollut! Siinä eivät auttaneet selitykset, ei vastaväitteet… Aluksi hän oli ajatellut halveksivasti: »Jos tuo pikku nousukas on ruma, niin minä en ota häntä!» Mutta melkein samassa hetkessä hän oli päättänyt, että hän ei voisi olla ruma, koska hänen, Lionelin, oli pakko mennä hänen kanssaan naimisiin.

Kuten niin monet hänen säätyveljistänsä, oli hänkin päättänyt tyytyä solmimaan raha-avioliiton. Neiti Rousseau oli heti oivaltanut tilanteen ja todennut asian laidan levollisin ilmein.

Mutta kun Guillemette kerran oli noin tarkkanäköinen, miksi hän ei ollut oivaltanut sitäkin, jota Lionel ei ollut voinut hänelle sanoa, pelosta joutua naurunalaiseksi, ja kenties siksikin, ettei hän ollut heti itsekään siitä täysin selvillä, — miksi ei Guillemette ollut käsittänyt että hän, heti kuin hänet oli esitelty nuorelle perijättärelle, oli nähnyt hänessä yksinomaan häikäisevän naisen, jonka harvinainen ja raikas kauneus häntä hurmasi, jonka hopeanheleä ääni häntä viehätti, — jossa yksin tuokin vähäinen ylimielisyyden sävy vaikutti kiehtovasti, — ja että hän oli äkkiä unohtanut nuo kolme miljoonaa, jotka olivat suljetut tuohon ruusunhohtoiseen kätöseen…

Hän oli ollut ihmeissään siitä, että tuollainen viehkeä olento oli voinut kasvaa ja kehittyä puuvillatehtailija Rousseaun perheen keskuudessa. Lapsekkaasti kyllä hän oli ajatellut: »Hän on epäilemättä odottanut minua, kuin mitäkin satuprinssiä… Me rakastamme toisiamme — oi, kuinka ihanaa…» Ja nyt ottikin Guillemette hänet puolisoksensa pelkästään hänen arvonimensä ja tuttavapiirinsä tähden… hän ei halunnut rakastaa Lionelia… ei välittänyt hänen rakkaudestaan…

»Hän luulee että tahdon hänet vaimokseni hänen rikkautensa tähden — sellaista hän voi uskoa minusta!» toisteli hän loukkaantuneena, kulkiessaan Montjoien metsän viileässä varjossa.

Ruoho ja puut levittivät miellyttävää lemua, rakastunut satakieli raiutteli sulosointujansa… Kevät täytti ilman ihanan tuoksun tavoin, sävelen tavoin ja lisäksi vielä tavalla, joka ei ollut säveltä, ei tuoksua, vaan jotain muuta, jotain sanoin selittämätöntä, viehkeää — kevättä vain…

Lionel de Montjoie ei voinut karkoittaa suloista kuvaa, joka hänen mieleensä oli jäänyt tuosta ilkeästä olennosta, joka oli hänelle sanonut: »Älkäämme puhuko rakkaudesta!»

Hänet valtasi suuttumus. »Oikeastaan hän ei itse ole ollenkaan parempi minua!» tuumiskeli hän. »Koska hän ei välitä rakkaudestani, niin voinhan olla häntä rakastamattakin — sillä hyvä!»

Mutta sitten täytti haikea alakuloisuus jälleen hänen mielensä, ja muuan vähäpätöinen seikka — sävel, joka pulpahti huumaavan autuaallisena tuon satakielen rinnasta, jolta rakkauden ilmaisemista ei ollut kielletty — oli vähällä saada hänet itkemään kuin turvaton poikapahanen, ja hän mumisi jälleen: »Mutta minä rakastan häntä sittenkin!» — — — Kahta päivää myöhemmin Guillemette sai herra de Montjoielta kirjeen, jonka sisällön voisi lyhyesti pukea likimmittäin näihin ihmeellisiin sanoihin: »Minä en voi, en tahdo tulla puolisoksenne… siksi että rakastan Teitä…» Ja loppu oli tämäntapainen: »Teitä rakastaen, en voisi kestää välinpitämättömyyttänne, en epäilyksiänne. Minulle ei jää muuta mahdollisuutta todistaa Teille rakkauteni vilpittömyyttä, kuin tuo surullinen keino, että luovun Teistä, ja niin juuri teenkin. Lähden pois näiltä main, — minulle on tarjottu paikka kaukana täältä, ja suostun ottamaan sen. Tuo päätös, johon en kaksi viikkoa sitten luullut voimieni riittävän, tuntuu minusta nyt ainoalta mahdollisuudelta, mikä minulle on tarjona. Kenties siten voitan kunnioituksenne… Toistaiseksi pyydän Teitä ilmoittamaan herra Rousseaulle, että te ette katsonut minun ansaitsevan suosiotanne…»

»Hän rakastaa minua!» mumisi hän, ja valtava ilo täytti hänen sydämensä.

Hän hypähti pienen kirjoituspöytänsä luo. Jo oli hän ottanut kynän, pannaksensa paperille: »Minä uskon Teitä… jääkää tänne!» — mutta sitten hänen katseensa synkistyi. »Mitä apua siitä olisi!» ajatteli hän. »Jos hän jäisi tänne, heräisivät epäilykseni jälleen… enkä tahdo joutua niiden valtaan. Oi miksi, miksi…»

Niin, miksi he olivat tutustuneet toisiinsa tuolla tavoin? Miksi ei Lionel ollut tullut aikaisemmin, hänen ollessaan vielä puolittain lapsi, elähdyttämään tuota vanhaa linnaa, jonka synkät ja autiot akkunat tuijottivat avaruuteen sokeain silmäin kaltaisina… Kenties tuo ulkonaisten etujen tavoitteleminen ei silloin olisi päässyt sekoittamaan heidän välejänsä! Lionel olisi hänestä varmaankin ollut kuin satujen, unelmien sankari… Ja Guillemette ei olisi ajatellutkaan tuota seikkaa, että häntä kenties pidettiin pilkkana, ei olisi ryhtynyt taistelemaan tuota mahdollisuutta vastaan, joka olosuhteiden pakosta hänelle esiintyi, loukaten hänen naisellista itsetuntoansa: että hänet naitaisiin runsaitten myötäjäistensä takia, ja että tuo mies lisäksi luulisi hänen katsovan sitä itselleen suureksi kunniaksi ja epäilemättä otaksuisi saavansa hänen sydämensäkin kaupanpäällisiksi, sekä ryhtyisi kohteliaasti näyttelemään rakkauden ilveilyä…

Ja nyt alkoi neiti Rousseau itkeä, aivan hiljaa, kuin salassa itseltäänkin. Outo toivomus, joka varmaankaan ei ollut niin aivan järkkymätön perusteiltaan, mutta silti tarkoitettu tänä hetkenä täysin vakavasti, täytti hänen mielensä:

»Jospa olisin köyhä tyttö enkä omistaisi mitään, ja jos hänellä olisi vain aivan vaatimaton asema maailmassa…» — — —

Lionel oli lähtenyt Pariisiin, sitten hän oli palannut sieltä, mutta
Rousseaun talossa ei häntä oltu nähty.

Guillemette ohjasi usein ponihevosensa linnan suuntaan. Hän uskotteli itsellensä, että tuo puoli Pont-sur-Doubs'in metsää miellytti häntä siitä syystä, kun siellä oli niin paljon kieloja ja villiruusuja, mutta väliin hän sentään ajatteli: »Jospa kohtaisin herra de Montjoien sattumalta…»

Ja hän teki itse asiassa niin monta retkeä tuohon suuntaan, että sattuman tosiaankin olisi täytynyt toimia, mutta vastakkaiseen suuntaan, jollei hän olisi kohdannut herra de Montjoieta.

Hän kohtasi hänet eräänä päivänä, jätettyään pienet ajoneuvonsa kukkia poimiakseen.

Herra de Montjoie kumarsi hänelle syvään, tuolla hienostuneella sulavuudella, joka Guillemetteä niin miellytti hänen ylhäisen syntyperänsä todisteena. Hän mainitsi Lionelin nimen, ja kun puhuteltu lähestyi, sanoi neitonen, kuumuudesta huolimatta hieman kalpeana, tuon lauseen, jota hän oli mahdollisen tarpeen varalta niin huolellisesti harjoitellut:

— Minua ilahduttaa, että sattuma on johtanut tiemme yhteen. Tahtoisin että eroaisimme ilman vihan kaunaa, ystävinä…

Herra de Montjoie ei vastannut, katsoi vain Guillemetteä, kalpeana hänkin vaaleassa puvussaan.

— Kyllä, neiti. Serkkuni, paroni Jancourt, lähettää minut Patagoniaan, kasvattamaan lampaita… ja vartioimaan metsistyneitä hevosia…

— Patagoniaan! Oi, hyvä Jumala, sehän on erämaata, villien asumaa seutua — toisessa päässä maailmaa!

— Ei mitenkään, se on vain uutta maailmaa, siinä kaikki! vastasi nuori mies. — Sitäpaitsi on serkullani siellä useita asiamiehiä… Toiset niistä ovat naimisissa, minä tutustun siellä kokonaiseen ranskalaiseen siirtokuntaan, joskin pieneen.

— No niin, — tosinhan se eroaa nykyisestä elämästäni… epäilemättä… mutta saan siellä paljon työtä ja liikuntoa… pampaskentillä… Minusta tuntuu kuin ryhtyisin lukemaan seikkailuromaania. Olo siellä tuntuu varmaan melkein hullunkuriselta…

— Guillemette, alkoi hän puhua toiseen sävyyn, — sallikaa minun sanoa, että minä rakastan teitä… nyt, kun te voitte minua uskoa. Jumaloin teitä… Olen rakastanut teitä ensi hetkestä saakka… ja jos lähtöni tuottaa minulle tuskaa, on syynä ainoastaan se, etten enää saa nähdä teitä…

Guillemette kuunteli häntä punaposkisena, silmät maahan luotuina, ja hänen päättäväinen ilmeensä oli kadonnut. Hän sopersi:

Herra de Montjoie katsoi häneen kiihkeästi, tietämättä mitä hän aikoi sanoa.

Äkkiä painoi sitten Guillemette liikkeellä, joka näytti rohkealta, vaan joka henki arkuutta, otsansa nuoren miehen olkaan.

— Koska toisetkin ovat ottaneet vaimonsa sinne mukaansa, niin tahdotteko tekin ottaa omanne?

— Nähkääs, väärinkäsitys erotti meidät… aiheeton epäluulo. En voinut estää teitä lähtemästä, pelosta että sitten taas en enää voisi uskoa teitä. Mutta voin lähteä teidän mukaanne… niin tekin puolestanne uskotte minua. Tuolla kaukana ei minulla ole enemmän hyötyä teidän arvonimestänne kuin teillä minun rikkaudestani. Meidän täytyi kummankin »esittää todiste», kuten vaaditaan oikeudenkäynneissä, joista setäni väliin puhuu, ja nyt olemme sen tehneet.

Sormet sormien lomassa, he katsoivat toisiansa ihastellen, lumoutuneina. Kuten lapset, jotka ovat kiivenneet pöydälle, he tunsivat äkkiä oman suuruutensa, joka heitä häikäisi sitä enemmän, kun se oli ristiriidassa koko heidän sisäisen olentonsa kanssa. Hurmaantuneina he nyt ihailivat itseänsä ja toisiansa tuon suunnittelemansa ylevän teon johdosta.

Tuo hetki merkitsi sankarillista unelmaa heille, joiden hengenominaisuuksista puuttui, kuten Guillemette jo oli todennut, sekä ylenpalttinen suurenmoisuus että syvällisyys. He nauttivat haaveestansa rajattomasti, unohtumatonna oli se säilyvä heidän kallisarvoisten muistojensa joukossa…

Lionelin oli määrä lähteä vasta kolmen kuukauden kuluttua. Hän meni kertomaan tuosta uudesta elämänkokemuksestansa paroni de Jancourt'ille, joka hymyili, selittäen että Guillemette oli »herttainen pienokainen» ja antoi Lionelille maksumääräyksen, jolla hän sai nostaa kaksisataatuhatta frangia, voidaksensa ostaa, kuten paroni sanoi, vaimollensa joitakin pieniä koruja ja tarjota hänelle jotakin ravintoloissa, heidän huvitellessaan kuherruskuukautenansa.

Tilapäisessä asunnossaan Ludvig XVI:n aikaisessa taiteellisessa sopukassa Champs-Elysées'in kaupunginosassa ja hiukan kaikkialla Pariisissa ovat herra ja rouva de Montjoie viettäneet ne kolme viikkoa, jotka heidän avioliittonsa on kestänyt. Sillävälin on kokonainen lauma työväkeä hääriskellyt korjaustöissä Montjoien linnassa, — isäntäväen odotellessa hetkeä, jolloin heidän on astuttava laivaan, matkataksensa Buenos-Ayresiin.

Vastanaineet ovat onnellisia. Guillemette havaitsee, ettei hänellä ole ollut mitään iloa rikkaudestaan, ennenkuin Lionel ryhtyi sitä käyttämään, Lionel puolestaan tuntee, kuinka vähän tyydytystä hänelle on tuottanut ylimpiin piireihin kuuluminen, komea elämä, perehtyneisyys huvituksiin, jotka edellyttävät vuosisatojen hienostamaa perinnäistä älyä ja tunnetta, ennen sitä aikaa, jolloin hän ryhtyi perehdyttämään tähän elämään tuota jumaloimaansa olentoa, jonka muovailu hänestä näyttää tuottavan hänelle niin suurta kunniaa.

Lionel miettii myöskin, että varallisuus tuottaa onnea, ja Guillemette ajattelee, että on hauskaa olla markiisitar, — ja kumpikin he ovat sitä mieltä, että on suloista rakastaa.

Ja he rakastavat toisiansa, se on pääasia… Kaikki muu merkitsee kehystä, sivuseikkaa, kultamaljaa, josta virvoittava viini juodaan, soittoa ja sulotuoksua, jotka säestävät viehkeää unta… Mutta on miellyttävää juoda kallisarvoisesta maljasta ja uneksia nauttiessaan miellyttävistä aistimuksista.

Kello on kuusi. Markiisi ja markiisitar de Montjoie ovat kotona.
Markiisitar istuu nojatuolissa, selaillen hajamielisesti kirjaansa,
markiisi seisoo pöydän luona, missä hän juuri avaa konemaisesti
Argentinan kartan.

Tuo hohde virtaa aina lähemmäs kohden Guillemetteä, tauluille, huonekaluille, taideteoksille, sitten hänen vaalealle tukallensa, kasvoillensa — ja lopuksi se valahtaa yli koko hänen olentonsa. Kuin heräten hän silloin kutsuu Lioneliä, joka on heti hänen rinnallansa.

— Ajattelin kysyä sinulta erästä asiaa… Rakastathan sinä minua, eikö totta?

Guillemette pudistaa hiljaa päätänsä, ikäänkuin karistaaksensa hiuksistaan niihin takertuneet auringonsäteet.

— Oi rakas, armas puolisoni, en epäile sitä ollenkaan, sanoo hän vakuuttavasti. — Entä sinä… luuletko että olen mennyt sinun kanssasi naimisiin kahdeksanhuippuisen kruunusi takia?

— Minun kruununi takia… Hyvä Jumala, rakkaani, kuinka voit ajatellakaan sellaista…

Hän on kietonut kätensä Guillemetten ympärille ja katselee häntä kiihkeällä ihailulla.

— Tiedätkös, mitä minä mietin, jatkaa Guillemette. — Ajattelen sitä, että meillähän on jo todisteemme.

— Ja minä ajattelen, että rakkautemme on niin voimakas, että me tulemme hyvin, hyvin onnellisiksi tuolla kaukana, Patagoniassa… Arvelen että tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täälläkin…

— Tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täällä… mutta onnellisemmiksi emme voi tulla siellä kuin täällä… koska on mahdotonta olla sen onnellisempi, eikö niin?

— Siis, jatkoi Guillemette, — kun meillä nyt on todisteemme… ja kun emme siellä tule onnellisemmiksi kuin täällä…

— Minkätähden me sitten oikeastaan lähtisimme sinne? Sitä minä puolestani en käsitä… Entä jos jäisimmekin tänne… mitä arvelet?

Nuori aviomies oli hyvin levoton mennessään ilmoittamaan serkullensa de Jancourt'ille tästä heidän uudesta päätöksestään, mutta paroni oli vanha ihmistuntija.

Samana päivänä, jolloin hän sai tietää Lionelin kihlauksesta, hän oli ryhtynyt toimeen, hankkiakseen toisen miehen hänen sijallensa.

TUHKAPÖPERÖ TANSSIAISISSA.

Pierrette Hémont maalasi viuhkaa. Kumartuneena siron, taivaansinisen silkkikankaan yli, johon hän taitavin sormin sirotteli parven hentoja valkoisia perhosia, hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, tykkänään työhönsä kiintyneenä, ja niin jäi häneltä huomaamatta ovikellon hiukan soinnuton kilahdus. Nähdessään äkkiä huoneessaan rouva Charlier'in valkotukkaisen pään kukitettuine päähineineen, hän päästi iloista hämmästystä ilmaisevan huudahduksen.

— Täti Gertrude! Kuinka kiltisti, että tulitte tänne! Ja vielä näin rumalla säällä!

Ja sateelle läpäisemätön viittansa yhä yllään jäi Gertrude-rouva seisomaan, välittämättä nojatuolista, jonka Pierrette siirsi hänelle valkean ääreen. Vaihteleva kuten taivas ja meri oli rouva Charlier, — viehättävä ollessaan hyvällä tuulella ja sietämätön myrskypäivinään. Tänä lauantaipäivänä vaikutti hänen nenänsä terävähköltä ja hänen hymyilynsä happamelta.

Himmeä valo, joka tunki sisään musliiniverhojen läpi, hieman lohdutonna valaisemastaan sateisen harmaata Pariisia, näytti käyvän hymyilevämmäksi saadessaan hyväillä Pierretten kultatukkaa ja päilyä hänen kirkkaansinisissä silmissään, mutta nuo vaaleat kasvot, jotka soivat valolle hilpeämmän sävyn, eivät pystyneet antamaan rouva Charlier'in nenälle omaa iloisaa ilmettänsä. Ne saivat osaksensa vain tavanmukaisen kylmähkön suutelon.

— Isäni on opistolla — luentoansa pitämässä, vastasi nuori tyttö tädin lausumaan kysymykseen. — Hän pahoittelee poissaoloansa…

— Käyntini takia, tarkoitat? Sitä minä en usko. Mihin hän oikeastaan pyrkii, mitä hän toimiskelee? Luullakseni eivät kaikki kemian professorit ole pakotetut laiminlyömään perhettänsä. Minä en ole nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen!

— Vähän minäkin häntä näen. Tehän tunnette rakkaan isäni tieteelliset harrastukset. Nykyisin häntä erityisesti kiinnostaa kauppakemia, ja kun hän toivoo keksineensä uuden huomiotaherättävän kankaiden värittämistavan, käyttää hän kaiken luennoista ja tutkintojen pidosta liikenevän aikansa kokeiluihin, jotka innostuttavat häntä aivan rajattomasti. Hän on laatinut itselleen kuntoon työhuoneen kuudenteen kerrokseen, hän hakee itselleen apulaista..

— Olisi parempi, jos hän hakisi sinulle puolison, keskeytti hänet rouva
Charlier kimeimmällä äänellänsä.

— Minulle puolison, täti Gertrude? Mutta meidän vanha ystävättäremme, rouva Desmoulins'hän oli saanut käsiinsä niin oivan tarjokkaan!

Kuullessaan nuo sanat rouva Charlier, joka vihdoinkin oli suvainnut käydä istumaan, hypähti raivostuneena pystyyn.

— Siis on totta, mitä minulle on kerrottu? Tulinkin juuri tiedustellakseni tuota asiaa isältäsi… On siis totta, että herra Ferny on kosinut sinua? Mutta, jos niin on, onneton lapsi, kuinka oletkaan voinut antaa hänelle rukkaset?

— Kysymys kysymyksestä, täti Gertrude! Kuinka olisin voinut vastata myöntävästi? Kaunis hän ei ole, tuo herra Ferny!

— Kaunis — eipä suinkaan! myönsi rouva Charlier kylmän arvokkaasti. —
Herra Ferny ei ole kaunis eikä ruma…

— Juuri niin, selitti Pierrette vakavana. — Hän ei ole kaunis eikä ruma, mutta pikemmin ruma, ei nuori eikä vanha, mutta pikemmin vanha, ei lahjakas eikä typerä, mutta pikemmin…

— Tyhmyyksiä, rakkaani! Herra Ferny ei tosin ole niitä miehiä, joista haaveelliset koulutytöt uneksuvat, mutta hän on kieltämättä kunnioitusta ansaitseva mies… ja hänen korkonsa ovat omiansa herättämään järkevän tytön mielessä mitä ihastuttavimpia haaveita… Hän oli mieltynyt sinuun, kaikesta päättäen olisivat avioehdot olleet mitä edullisimmat sinulle… Tuohan olisi ollut odottamaton onnenpotkaus sinulle, jolla ei ole lanttiakaan myötäjäisiä… Olen ihmeissäni siitä, ettei isäsi oivaltanut paremmin tuota asiaa!

Rouva Charlier'in huono tuuli ei ollut voinut sittenkään häiritä herttaisen maalaajattaren tyyntä onnentunnetta.

— Isäni ei sekaantunut ollenkaan tuohon asiaan! sanoi hän. — Hän on kasvattanut minut amerikkalaiseen tapaan ja on aina pikemmin kehittänyt kuin vastustanut luontaista itsenäisyyttäni. Mutta olen vakuutettu, että hän ajattelee samaten kuin minäkin, että nuorten tyttöjen, joilla ei ole myötäjäisiä, ei sovi käsitellä avioliittoasiaa ajattelemattomammin kuin niidenkään, joilla on mitä runsaimmat myötäjäiset. Olen yhdeksäntoista vuoden vanha… Vanhaksipiiaksi en siis joudu vielä aivan tuota pikaa, ja jos niin kävisikin, niin en lukisi sitä itselleni miksikään häpeäksi. Tunnen itseni rikkaaksi, sillä vaatimukseni ovat vähäiset, olen tottunut säästäväisyyteen, työni huvittaa minua, ja vaatimattomat taidetuotteeni suovat minulle mahdollisuuden osaksi huolehtia toimeentulostani. Siis ei mikään pakota minua menemään avioliittoon erinäisen aseman tai varallisuuden saavuttamiseksi. Jos menen naimisiin, rakas täti, silloin on sattuman täytynyt auttaa minut löytämään miehen, jolla on sydän paikallaan ja joka rakastaa minua myötäjäisten puutteesta huolimatta ja on herättänyt mielessäni tarpeeksi kunnioitusta ja hellyyttä, voidakseni ilolla omistaa hänelle elämäni. Tämä on minun käsitykseni tuosta asiasta!

— Pyydän sentään, pienokaiseni, ettet ainakaan odota minun ryhtyvän tuota sattumaa avustamaan! lausui täti Gertrude, yhä vieläkin kiihtyneenä.

— En mitenkään! Sitäpaitsihan teidän on piakkoin ryhdyttävä paljoa kiitollisempaan tehtävään, — serkkuni naittamiseen! Odotatteko häntä jo piankin? Iloitsen kovin tuon rakkaan Marcellen tulosta.

Kuullessaan mainittavan kummilastansa, rakkaimman veljensä Etienne Hémontin ainoata tytärtä, kävi rouva Charlier vihdoinkin virkeämmälle mielelle, kuin taikasanan vaikutuksesta.

Etienne Hémont oli kartuttanut vaimonsa tuomat runsaat myötäjäiset kolminkertaisiksi suurenmoisissa karjanhoitoyrityksissä. Marcelle oli kaunis, hän oli saanut huolellisen kasvatuksen ja oli varustettu mitä runsaimmilla myötäjäisillä, mutta huolimatta siitä, että hän pian oli alkava kahdennenkolmatta ikävuotensa, ei hänelle vielä ollut löydetty sopivaa avioehdokasta pienestä kaupungista, jonka peräti maalaisessa ympäristössä hänen vanhempansa asuivat. Rouva Charlier'in hartain toivomus, jonka hän myös oli uskonut Pierrettelle, oli saada tuo rakas veljentytär naitetuksi lähettyvillensä, Pariisiin.

— Marcelle saapuu kolmen päivän perästä, lapseni, sanoi vanha rouva melkein hellästi. — Pidän hänet luonani kokonaisen kuukauden… tai vaikkapa puolitoistakin, jos hän viihtyy. Ja sen hän epäilemättä tekee! Heti toisena päivänä tulonsa jälkeen hän saa esiintyä ensi kerran Pariisissa, »valkoisissa tanssiaisissa», jotka Prével-Desforges'in perhe panee toimeen karnevaalin johdosta, torstai-iltana. Kaikki ovat valkopukuisia, siitä tulee komea juhla… Tuo rakas pienokainen saa epäilemättä kutsuja kuinka paljon tahansa, ja toivon tosiaankin, että hänen kohtalonsa on ratkaistu, hänen palatessaan Normandiaan.

— Epäilemättä on helpompi järjestää hänen tulevaisuutensa kuin minun! tuumiskeli Pierrette, huoaten leikillisesti. — Ensiksikin on Marcelle viehättävä ja toiseksi ette voi häntä moittia samasta kuin minua, — ettei hänellä olisi lanttiakaan myötäjäisiä, sillä niitä hänellä on säkittäin!

— Luuletko siis, huudahti hän, — että aion houkutella kummitytölleni kosijoita hänen myötäjäisillään! Marcellen on voitettava ihailijoita kauneudellaan ja muilla henkilöllisillä ominaisuuksillaan… varon kyllä esittelemästä häntä ihmisille perijättärenä… Minä puolestani olen melkein köyhä, isäsi, joka viettää erakkoelämää ja jota ei monikaan tunne, omistaa ainoastaan professorin palkkansa… kuinka voisi siis kukaan tietää, että Marcelle on rikas!

Tädin väitteessä, että hänen veljentyttärensä Pierretten täytyisi myötäjäisten puutteessa tyytyä ottamaan puolisoksensa kenen vain saisi, vaan että hänen veljentyttärensä Marcelle köyhästäkin käydessään tekisi loistavat naimakaupat, — tuossa väitteessä, joka lausuttiin mitä viattomiinkaan sävyyn, ilmeni niin suunnatonta kohtuuttomuutta, niin kouraantuntuvaa epäjohdonmukaisuutta, että se pikemmin huvitti kuin harmitti Pierretteä. Mutta hän oli kerkäs naureskeluun ja pilantekoon. Jollei hän käynytkään kateelliseksi serkullensa, valtasi hänet kumminkin niin voimakas halu kiusoitella tätiänsä, ettei hän voinut sitä vastustaa.

— Kaikki saavat tietää, että Marcelle on rikas, hyvä täti, kaikki ihmiset, — sanokaa sitten minun sen sanoneeni! huudahti hän päätänsä pudistellen.

— Siitä saadaan tieto siksi, etteivät tuollaiset asiat koskaan pysy salassa. Ken tietää sitäpaitsi, ettekö te juuri itse ilmaise sitä kaikkein ensiksi… jollette ole sitä jo tehnyt, lisäsi hän syvämietteisen näköisenä.

— Oletteko varma, ettette ole puhunut niistä kenellekään? Ette ainoallekaan ihmiselle?

— En tietystikään… taikka tuskin ainoallekaan. Mainitsinhan tosin noista onnettomista myötäjäisistä ystävättärelleni rouva Saugélle, joka on itse henkilöity vaiteliaisuus… Ethän toki epäille, ettei…

— Ettei rouva Saugé sitä säilytä omana tietonansa, te tarkoitatte.
Voihan hän tehdä senkin, jos hänellä on siihen omat henkilökohtaiset
syynsä. Kuinkas onkaan, tätiseni, eikö hänellä ole poikaa, tuolla rouva
Saugélla? Lapsukainen, joka voisi kuolla pelkästä rakkaudesta, heti
Marcellen nähtyänsä?

— Rouva Saugén molemmat pojat ovat naimisissa, tiuskasi rouva Charlier voitonriemuisena vastaan. — Myöntänet toki…

— Ettei hänellä voi olla laskelmia siltä varalta että he joutuisivat leskimiehiksi? Siinä olette kylläkin oikeassa! Mutta voitteko myöskin vakuuttaa, ettei tuolla vaiteliaalla rouvalla ole esimerkiksi nuorta veljeä?

— Taikka serkkua? Veljen- tai sisarenpoikaa? Täti hyvä, löisin vetoa siitä, että rouva Saugélla on sisarenpoika!

— No niin, olet osannut oikeaan, hänellä on sisarenpoika, myönsi hän, — mutta se ei merkitse kerrassaan mitään tähän asiaan nähden, sillä rouva Saugé on varsin järkevä nainen ja käsittää ettei tuo nuorukainen sovi puolisoksi Marcellelle. Hänellä on nimittäin kaiken kaikkiaan ainoastaan viisi- tai kuusituhatta frangia korkoja vanhempiensa jättämästä perinnöstä. Ja vaikka hän on opiskellut paljonkin, vieläpä saanut jonkun diploominkin, ei hän ole edes vielä ajatellut hankkia itselleen paikkaa tämän vuoden kuluessa, jonka hän jo on ollut vapaana sotapalveluksesta. Hän on taiteenharrastaja… noita ainaisia tyhjäntoimittajia, jotka voivat olla syömättä päästäksensä teatteriin tai saadakseen jonkun helyn ostetuksi.

— Ettekö luule, rakas täti, kysyi nuori tyttö peräti lempeällä äänellä, — että tuosta herrasmiehestä olisi hauskempi mennä naimisiin Marcellen kanssa kuin olla syömättä?

Vihan puna kohosi rouva Charlier'in luiseville poskipäille, mutta hänen kiukkunsa oli siksi suuri, ettei hän keksinyt mitään tarpeeksi nasevaa vastausta, ennenkuin Pierrette jo ehätti jatkamaan:

— Olen vakuutettu, että rouva Saugé on määrännyt Marcellen sisarenpojallensa!

— Rouva Saugé ei voi edes esitellä sisarenpoikaansa Marcellelle, vakuutti rouva Charlier, jo hiukan rauhoittuneena ja voitonriemuisena löydettyään mielestään pätevän vastaväitteen. — Hän on ollut hyvin sairaalloinen ja on viikko sitten asettunut Cannes'iin. Puhuin hänelle juuri illalla ennen hänen lähtöänsä Marcellesta ja häneen kohdistuvista tuumistani.

— Jollei hän voi itse esitellä sisarenpoikaansa, pitää hän muulla tavoin huolta siitä, että he sattumalta tapaavat toisensa, — siinä kaikki.

— Pierrette, huudahti rouva Charlier poissa suunniltaan, — olet ilmeisesti vannoutunut saattamaan minut raivostumaan!

— Miksi te oikeastaan olette suutuksissanne, rakas täti? Te tiedätte varsin hyvin, ettei Marcelle ole niitä tyttöjä, jotka ken hyvänsä saa ansoihinsa mairitteluillaan! Mitä haittaa siitä siis on, jos tuo nuori mies haluaakin naida hänet?

— Te tiedätte, jatkoi Pierrette, — että nuoret tytöt, joilla on rahaa, väliin saavat hurjan paljon ihailijoita. Mitä minä puolestani toivon? Sitä, ettei Marcelle välittäisi noiden myötäjäismetsästäjien ihailusta! Te puolestanne katsotte suotavaksi, että hän kävisi köyhästä kuin Job — taikka minä, — tietääksensä miten hänen on arvosteltava tanssiaistuttavuuksiensa kohteliaisuutta. Mikä on lopuksi meidän kummankin vakaumus? Se, että Marcelle on liiaksi arvostelukykyinen, tehdäksensä typerät naimakaupat… Näette siis että olemme tähän asiaan nähden yksimielisempiä kuin koskaan ennen!

Hän lausui tuon kaikki niin herttaisella hilpeydellä ja oli niin ilmeisesti oikeassa, että rouva Charlier tunsi leppyvänsä ja oli melkein hämillään.

— Tuo selityksesi oli tarpeen, sanoi hän. — Väliin luulisi että sinä pelkäksi huviksesi intät minua vastaan tai ainakin olet niin tekevinäsi.

Äkkiä, kuin hyväilynhaluinen pikku tyttö, heittäytyi Pierrette täti
Gertruden kaulaan.

— Älkää toruko minua… vaikka sitä ehkä hiukan ansaitsenkin! rukoili hän. — Minulla on teille eräs pyyntö, rakas täti, enkä rohkene lausua sitä, jos minua nuhtelette! Torstaina, jolloin on karnevaalipäivä ja nuo Prévelin perheen tanssiaiset, olen suorittanut työni loppuun ja haluaisin tulla katsomaan Marcellea tanssiaispuvussa.

— Tule meille jo aamiaiselle, pienokaiseni! Marcelle pukeutuu jo hyvissä ajoin ja minustakin on hauskaa että saat nähdä hänet. Puku, jonka hänelle olen tilannut, on ihmeen kaunis! vastasi rouva Charlier hyvillä mielin.

Sitten hän lisäsi, äkillisen liikutuksen vallassa, kuten hänen väliin kävi:

— Minusta olisi kyllä hauskaa käydä niissä, rakas täti, mutta se kävisi niin kovin kalliiksi… niin saavat viuhkani mennä sinne minun puolestani! selitti Pierrette tyynesti.

Ja hyväillen kiintyi hänen hymyilevä katseensa valkeihin perhosiin, jotka liitelivät niin siroina silkin siintävässä ilmameressä.

— Lapsiparkani! Olen pahoillani, etten ole rikkaampi! Kun ajattelen, ettei sinulla ole mitään muuta huvia kuin maalaaminen ja että nuoruutesi päivät kuluvat hukkaan tässä synkässä asunnossa tällaisen kapean kadun varrella…

— Älkää puhuko niin, sanoi hän. — Synkkiä asuntoja ei ole olemassakaan, vaan ainoastaan synkkiä ihmisiä — ja he ovat synkkiä siksi, että heidän on ikävä. Minä olen hilpeä — sillä olen onnellinen, eikä minun ole koskaan ikävä.

Pierrette puhui totta, hänen mielensä oli täynnä onnen ja hilpeyden tunnetta.

Hän rakasti hellästi isäänsä ja tiesi omistavansa tuon omassa ajatusmaailmassaan elelevän innokkaan työntekijän rakkauden, joka jakaantui hänelle, nuorena kuolleen vaimon jättämälle lapsukaiselle, ja tieteelle, — hän piti tästä synkän harmaasta talosta, jonka tarjoaman kotilieden suojassa he viettivät lempeän vakavaa elämäänsä, sydänten yhdistäminä, joskin työ heidät usein erotti, — ja hän rakasti herttaista työskentelyänsä, joka samalla huvina ja velvollisuutena soi sisältöä hänen yksinäisille hetkillensä, taitoansa elähyttää silkki, kupari, porsliini kukkasilla ja perhoilla, ikäänkuin joku suopea haltiatar olisi loitsinut hänen sormensa sirottelemaan kevättä kaikkialle… Ja hän uskoi onneen, koska sitä uhkui koko hänen oma olentonsa, — hänen reipas nuoruutensa, hänen tyyni, raikas luontonsa, hänen salaperäinen tarmonsa vähäksyä vastahakoisuuksia.

Mutta hän uskoi siihen siksikin, ettei hän tätinsä karvaista opetuksista huolimatta tahtonut myöntää, että maailmaa hallitsisivat pankkipaperit ja rahasäkit…

Rouva Charlier'in lähdettyä pikku maalaajatar ryhtyi jälleen työhönsä. Hänen siveltimestään lennähti ilmoille valkoinen perhosparvi… elämästä iloitseva, kuten hän itsekin. Ja heidän lentimillään, hennoilla kuin kukkalehdet, lensivät nuoren tytön aatokset kauas, kauas siintävään kaukaisuuteen.

Nuo sanat kajahtivat Pierrette Hémont'ille vastaan, hänen saapuessaan seuraavana torstaina tätinsä vierashuoneeseen.

— On kyllä, vastasi rouva Charlier, — mutta hän on varmaankin vilustunut matkalla — ja nyt hän on kuumeisena vuoteessa, aivan voimatonna… Se on kai influensaa tai jotain muuta sentapaista.

— Kuinka harmillista, kuinka hirveän harmillista! päivitteli Pierrette, naputtaen kevyesti mattoa pienen kenkänsä kärjellä. — Marcelle-parka! Ja minä kun juuri tulin kysymään…

— Nyt ei siitä tule mitään… Kun Marcelle on sairas, tuottaisin teille aivan liiaksi vaivaa! Isälle oli tarjoutunut oiva tilaisuus kokeilla keksinnöllään jossakin tehtaassa Vogeseilla, ja kun hän sai sijaisen luentojaan varten, lähti hän matkaan ja palaa vasta tiistaina. Hän lähti tänä aamuna, ja kahdenolo Thérèse-muorin kanssa ei viehättänyt minua erityisesti, — ja ajattelin siksi, että kenties te suostuisitte…

— Niin, täti kiltti… Ajattelin, että saisin jutella hiukan enemmän
Marcellen kanssa!

— Niin kyllä — mutta miksi käytät puheessasi ehtotapaa? Tietysti minä pidän sinut täällä, ehätti rouva Charlier vakuuttamaan herttaisesti. — Marcelle ihastuu kovin, kun saa pitää sinut luonansa, — aika käy hänestä hirmuisen pitkäksi!

Marcelle oli yhtä tyyni ja harkitseva, kuin Pierrette vilkas ja yritteliäs, mutta huolimatta luontonsa erilaisuudesta ja hieman pintapuolisesta tuttavuudestaan nuo serkut tunsivat harrasta kiintymystä toisiinsa. Ne harvat hetket, jotka he olivat saaneet viettää toistensa seurassa, olivat heistä aina tuntuneet miellyttäviltä ja hauskoilta.

Kun he olivat tervehtineet toisiansa lämpimin suuteloin, istuutui Pierrette Marcellen vuoteen ääreen, ja nyt seurasi hiukan lapsellinen keskustelu, jossa vieraan heleä ja sairaan hieman väsähtänyt ääni sekaantuivat toisiinsa, leikillisin tai hellin huudahduksin toisiansa säestäen.

— Ja entä Prével-Desforges'in perheen tanssiaiset? huudahti Pierrette äkkiä. — Nuo viehättävät valkoiset tanssiaiset, — nehän ovat tänään! Mikä onnettomuus, kultaseni!

— Prévelien valkoiset tanssiaisetko… Tunnustaisinkohan sinulle erään seikan, rakkaani… No niin, suoraan sanoen en välittänyt niin erikoisesti noista tanssiaisista, — arastelin niitä hiukan, näetkös. Kaikki olivat kutsutut sinne ilman vanhempiansa, kutsujat olivat herra Max ja neiti Suzanne Prével, talon poika ja tytär — näyttää olevan jotakin uutta kuosia! Kutsujien isä ja äiti saavat ottaa koko seurueen siipiensä suojaan. Näin ollen minä, joka en ole erityisen rohkea, olisin tuntenut olevani hiukan turvatonna. Ainoa, minkä takia olen pahoillani, on pukuni. Oi sitä pukua, Pierrette! Katsopa sitä, se on tuolla pienellä leposohvalla… kohotapa liinaa!

Pierrette rakasti valkoista väriä intohimoisesti, mielettömästi… Hän ei olisi tänä hetkenä voinut sanoa, mihin kuosiin Marcellen puku oli laadittu, mutta hän nautti hurmaantuneena kaikesta tuosta valkeudesta, joka oli levitettynä hänen silmiensä eteen, — silkkimusliinin värisyttävästä lumivalkeudesta, satiiniruusukkeiden ja -pumppuloiden hohteesta, kahisevan, helmasta koristellun vuorisilkin kimmellyksestä ja väikkeestä… Oi, kuinka valkoinen, kuinka ihanteellisen valkoinen tuo puku oli!

Olisi luullut tuota kaikkea haltiattaren taikasauvan esiinloitsimaksi, niin mahdottomalta tuntui, että ihmiskäsi olisi kajonnutkaan noihin utuisen hentoihin, pehmoisiin kankaihin. Nyt havaitsi Pierrette myöskin pienet kengät silkkitupsuineen ja valkoisen huopahatun, jonka tavanmukaista mustaa nauhaa koristi vannikkeessa kieppuva oksa pähkinänvärisiä ruusuja. Pierrette katseli katselemistaan tuota viehättävää näkyä, ihaillen sitä lempein, hilpein mielin, taiteilijan tyydytyksellä. Kateuden tai katkeruuden tunnetta ei sekaantunut iloon, jota hänelle tuottivat nämä viehkeän kauniit ja hienot pukimet.

— Oi, Marcelle, toisti hän, — en olisi ikinä voinut kuvitellakaan tämän ihanampaa! Etkö sitten voi käyttää tätä pukua joissakin toisissa tanssiaisissa?

— Valitettavasti en, sanoi hän, — pukutanssiaisten aika on huomenna lopussa. Tuo kaunis puku jää käyttämättä, Pierrette-parkani… jollei kenties kävisi päinsä… mutta sehän sopiikin… miksikä ei! Sepä oli hyvä tuuma!

— Pierrette, sanoi sitten Marcelle hilpeästi, — entä jos sinä menisit minun asemestani Prévelien tanssiaisiin?

— Mutta, sopersi Pierrette, päästessään vihdoinkin ääneen, — enhän ole… en ole ollut koskaan ennen tanssiaisissa.

— Mitä sitten? Olemme kasvultamme samankaltaisia, tuo puku sopii sinulle epäilemättä oikein hyvin. Ja se olisi minun mielestäni niin kovin hauska tuuma!

— Täti Gertrude kirjoittaa pari sanaa rouva Prévelille, ilmoittaakseen tästä pienestä ohjelman muutoksesta, — siinä kaikki, Täti on niin herttainen, hän tekee kaikki mitä vain tahdon. Pierrette, rukoilen sinua suostumaan!

Pierrette hymyili. Hän loi silmäyksen tummahkoon pukuunsa, hän katsoi valkoista pukua, hän katsoi Marcellea. Äkkiä hän kiiruhti sairaan luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

— Koska tahdot, niin menen tanssiaisiin, sanoi hän. — Tämä on kuin satua tai unta… Paljon kiitoksia, rakas haltiatar!

Tänä iltapäivänä tuntui elämä Pierrettestä lakkaamatta sadulta. Tuhkapöperö ei voinut tuntea kuninkaan tanssiaisissa valtavampaa ihastusta kuin Pierrette noissa valkoisin kukin upeasti koristetuissa vierashuoneissa, missä hänen katsettansa kohtasi komea, loistelias valkopukuinen seurue, joka liiteli, pyörähteli valomeressä, valssin tenhoavien sävelten kiidättämänä.

Ja kaiken tuon valkeuden keskellä havaitsi Pierrette itsensä, yhtä valkoisena, ja hän hymyili katsoessaan kuvastimiin, ihmeissään kauneudestansa. Pelkoa ei hän tuntenut, levottomuus tai arkuus ei häirinnyt hänen ihastustaan. Marcellen puvussa hän tunsi itsensä uudeksi olioksi, pieneksi hilpeäksi lumihiutaleeksi, jonka ainoana mielihaluna oli liiteleminen.

Suzanne Prével oli vienyt hänet heti valkopukuiseen tyttöparveen, missä häntä oli tervehditty toverillisesti. Sitten hänelle oli esitelty joukko tanssinhaluisia nuorukaisia, valkopukuisia nekin. Nuo poikaset olivat mitä herttaisimpia olentoja ja kaikki samaa mallia. Kaikki ne tanssivat hyvin, kaikki hymyilivät Pierrettelle, sanoen hänelle kohteliaisuuksia. Ne olivat huvittavia toveruksia, jotka tuntuivat hieman tarumaisilta nekin. Tämän kuutamoseurueen valkeutta häiritsi vain muutama musta puku, neljä tai viisi kaikkiaan.

Pierretten oli hauska. Hänen riemunsa oli niin herttaista, teeskentelemätöntä ja luontevaa, hänen hilpeytensä niin puhdasmielistä, että hänen hymyilynsä sai muutkin hymyilemään, hänen ilonsa muutkin iloitsemaan.

Kun Pierrette oli istuutunut hetkiseksi kukkamaljakon viereen, jossa oli valkoisia hortensioita, lähestyi häntä eräs mustapukuinen herra, hänen äskeisen tanssitoverinsa seurassa.

— Sallitteko, neiti, sanoi nuorukainen, — minun esitellä erään ystävistäni, herra Roger Marçayn.

Mustatakki pyysi valssiin. Hän oli hyvin nuori, hyvin solakka ja hyvin hieno olennoltaan, hänellä oli vaaleat viikset ja syväkatseiset, lempeän hymyilevät silmät. Hän tanssi vielä paljoa paremmin kuin valkopojat. Hänen ohjaamanaan ei Pierrette enää ajatellut harjaantumattomuuttaan, — hän tunsi enää vain koskettavansa hiukan maanpintaa valkoisten jalkineittensa kärjellä.

Täten he karkeloivat hetken, mitään puhumatta, ikäänkuin hämmästyksen ja epämääräisen mielihyvän vallassa siitä, että heidän liikkeensä sopeutuivat niin erinomaisesti toisiinsa. Pierrette mietti mielessään, että valssi sentään oli harvinaisen viehättävää huvia.

Lopuksi mustatakki — Roger Marçay nimeltään — keskeytti äänettömyyden lausumalla pahoittelunsa synkän ikävästä puvustansa. Mutta kun he samassa sivuuttivat kuvastimen, joka jälleen totesi Pierrettelle hänen kuvansa viehkeyden, oli tyttönen juuri ajatellut, että koruttoman mustan puvun ja kevyen, hohtoisan silkkimusliinin vastakohta itse asiassa oli varsin miellyttävä. Hän oli myöskin miettinyt, että niin komea ja hieno kuin nuorukaisten valkoinen puku olikin, ei tuollainen tarjoilijan vaatetus kumminkaan oikein sopeutunut hieman ylpeään itsetuntoon, joka kuuluu arvostaan tietoisen nuoren miehen olentoon. Hän lausui nyt avoimesti nuo ajatuksensa herra Roger Marçaylle, joka hymyili tyytyväisen näköisenä, ikäänkuin hän juuri olisi ollut hiukan kateellinen valkopojille ja nyt rauhoittunut asiaan nähden. Sitten hän alkoi puhua noista tanssiaisista.

— En kysykään, onko teillä täällä hauskaa, neiti; sanoi hän, — se olisi turha kysymys. Loistavat silmänne, hulmuava tukkanne, hymyilevät huulenne, liitävät jalkanne vastaavat puolestanne. Hyvä Jumala, kuinka onkaan ihanaa, että on vielä olemassa nuoria tyttöjä, jotka voivat huvitella tuolla tavoin!

Pierrette vastasi helmeilevällä naurulla, joka viehkeästi suli valssin säveliin.

He olivat lakanneet karkeloimasta ja menivät nyt talvipuutarhaan.
Pierretten katseessa oli kysyvä ilme.

— Niin, tiesin sen, toisti nuori mies hilpeästi. — Tiesin nimenne, neiti, vaikka minun nimeni oli teille outo, ja tiesin että te olisitte tänään, tänä iltapäivänä, Prévelien tanssiaisissa, — ensimmäisissä tanssiaisissanne!

— Niin kyllä, neiti! Älkää vaivautuko arvailemaan, — tämän ihmeen selitys on varsin yksinkertainen: tätini on teidän tätinne vanhoja ystävättäriä…

— Juuri niin, rouva Saugé on tätini, myönsi nuori mies levollisesti. — Rouva Saugé, joka nyt on Cannes'issa, mutta oli kuullut rouva Charlier'ilta, että te aioitte noudattaa tämän hänelle varsin tutun, mutta minulle jokseenkin vieraan perheen kutsua, kehoitti minua välttämättömästi pitämään mielessäni nämä kauniit pukutanssiaiset ja pyytämään täällä karkeloon hänen nuoren ystävättärensä neiti Hémont'in. Huomautus tanssiaisista oli kylläkin tarpeellinen, sillä käyn niissä vain harvoin, mutta karkeloon nähden en olisi tarvinnutkaan tuota erityistä kehoitusta.

Mustatakki, Roger Marçay, oli siis rouva Saugén sisarenpoika, joka tädiltään saamiensa tietojen perusteella luuli karkeloivansa Marcelle Hémont'in kanssa! Tuo tiedonanto tuntui perin hullunkuriselta Pierrettestä, joka toden totta ei olisi uskonut osaavansa niin oikeaan ivallisissa ennusteluissaan… Rouva Saugé ei ollut hukannut aikaa, enemmän kuin hänen sisarenpoikansakaan! He halusivat ensimmäisiksi perijättären pyydystelyssä!

Pierretten huvista hurmaantuneissa silmissä näkyi välkähdys. Kiusoiteltuaan tätiänsä hän nyt tunsi kiihkeää halua tehdä hieman pilkkaa tuosta vaaleaviiksisestä mustatakista.

»Tämä on epäilemättä ainoa tilaisuus, jolloin voin tutustua runsaille myötäjäisille omistettuun uhrisuitsutukseen», ajatteli hän. »Minun on käytettävä sitä hyväkseni, kuten käytin mahdollisuutta päästä näihin ensimmäisiin tanssiaisiini, jotka kenties samalla ovat myös viimeiseni.»

Tuo oli suoranainen kysymys, ja silmänräpäystäkään epäröimättä vastasi
Pierrette:

Arpa oli heitetty. Keskustelu kävi nyt siihen tapaan, kuin sitä olisivat jatkaneet Roger Marçay ja Marcelle Hémont. Mutta Pierretten oli mahdoton pysyä siitä aivan syrjässä, ja Marcellen puheissa kuvastui jossakin määrin Pierretten elämä, ajatukset ja tunteet ja niitä säesti Pierretten raikas ja viehkeä nauru…

Roger Marçay ei tyytynyt yhteen ainoaan valssiin, vaan halusi useampia karkelolta, ja Pierrette täytti hänen pyyntönsä. Lopuksi hän tuskin enää muistikaan näyttelevänsä toista henkilöä, karkelo viehätti häntä aina enemmän, hän oli hilpeä, tunsi tyydytystä, nautti osaksensa tulevasta ihailusta, — sillä niin kokematon kuin hän olikin, totesi hän kumminkin herkällä käsityskyvyllään, että rouva Saugén sisarenpoika osoitti hänelle suurta huomaavaisuutta, ettei hän välittänyt kenestäkään muusta — karkeloi muutaman ainoan kerran, sovinnaisuuden takia, neiti Prévelin ystävättärien kanssa.

»Kuinka ihastunut hän on Marcelle Hémont'iin!» ajatteli Pierrette. »Ei ihmekään! Kahdeksansadantuhannen myötäjäiset vapauttavat kyllä turhasta harkinnasta!»

Mutta vähitellen, illan jatkuessa, tuo ajatus alkoi herättää hänen mielessään katkeruutta. Tuo nuori mies oli kieltämättä miellyttävä! Hänen hymyilyssään, hänen katseessaan oli nuorteaa raikkautta ja vilpittömyyttä, hän vaikutti hyväsydämiseltä, lahjakkaalta. Ja kumminkin hän nuoruutensa päivinä, tuona kaikkea ylevää ja suurta unelmoivana aikana, omisti elämänsä suurten myötäjäisten pyydystämiselle! Ja ensi kerran elämässään Pierrette harkitsi, oliko maailma todellakin niin ruma ja rahanhimoinen, kuin miksi täti Gertrude sitä useinkin kuvaili.

Lähtöhetken tultua tiedusteli herra Marçay, oliko rouva Charlier'illa vastaanottonsa maanantaisin.

»Poikaparka, hän haluaa tavata Marcellea!» ajatteli hän, ajaessaan hetkistä myöhemmin tätinsä palvelijattaren seurassa hänen asunnollensa.

Vaivuttuaan hetkiseksi haaveisiinsa hän sitten pudisti kevyesti päätänsä päättäväisin elein.

Pierrette oli kertonut paljonkin tanssiaisista, mutta varsin vähän
Roger Marçaysta. Hänellä oli hämärä tunne, että oli parasta pitää rouva
Charlier'ilta salassa tuo pieni kepponen, johon hän oli syypää.

— Tehän tiedätte, täti, oli hän sanonut kuin ohimennen, — että rouva
Saugén sisarenpoika myöskin oli noissa tanssiaisissa.

Pierretten mielihyväksi oli keskustelu katkennut siihen. Kumminkin muisto tuosta pilasta, joka huvittelun, saavutetun ihailun huumeessa oli ollut hänestä niin hauskaa, nyt jälkeenpäin tuotti hänelle levottomuutta, sillä heti kuin rouva Charlier joutuisi keskusteluun herra Marçayn kanssa, täytyisi kaiken käydä ilmi. Ja olihan herra Marçay melkein ilmaissut aikeensa tulla vierailulle!

»Kunpa hän pysyisi poissa vielä muutaman päivän ja tulisi vasta lähdettyäni!» tuumiskeli Pierrette itseksensä.

Mutta ei ollut olemassa juuri suuria edellytyksiä, että tuo hänen toiveensa toteutuisi. Kun hän tanssiaisten jälkeisenä päivänä oli lähtenyt tätinsä asunnosta hänen palvelijattarensa saattamana, oli Roger Marçay tullut talon läheisyydessä häntä vastaan. Hän oli tervehtinyt mitä kunnioittavimmin, jatkaen matkaansa, ja Pierrette oli olettanut tuon hänelle harmillisen kohtaamisen johtuneen pelkästä sattumasta, mutta seuraavina päivinä oli sama seikka jälleen toistunut, ja tuo sattuman uudistuminen tuntui hänestä tosiaankin ihmeelliseltä.

Ivallisena oli hän miettinyt: »Kuinka hullunkurista, — Marcelle potee influensaansa, aavistamatta että kaunis nuori mies haikaillen uneksii onnesta päästä osalliseksi hänen omaisuudestaan!»

Sitten tuli hän ajatelleeksi: »Mitähän hän piti minusta kävelypuvussa?» Mutta nopeasti seurasi jatko: »Mitä minuun koskee, miellytänkö häntä vai olen miellyttämättä, kun hän tavoittelee ainoastaan myötäjäisiäni… tarkoitan Marcellen myötäjäisiä… Mitäpä muusta, kun vain olisin jälleen kotona, ennenkuin hän tulee!»

Mutta maanantaina, hyvissä ajoin, jo ennen vierasten tavallista tuloaikaa, saapui Roger.

— Oi kuinka kiltisti! huusi vanha rouva. — Te tuotte minulle terveisiä tädiltänne?

Rouva Charlier oli tänään erinomaisella tuulella, kasvot ja mieli pelkkää päivänpaistetta.

Roger esitti tätinsä terveiset, puhui sitten Cannes'in keväästä ja Pariisin keväästä, — sitten hän äkkiä keskeytti keskustelun, luoden rouva Charlier'iin lempeät, vilpittömät silmänsä, joissa kuvastui liikutusta ja samalla hilpeätä halua laskea leikkiä tuosta tunteesta.

— Rakas rouva Charlier, sanoi hän, — minun täytyy tunnustaa teille näin jyrkällä, järjettömällä tavalla eräs järkyttävä seikka… muutoin tukehdun tähän tunnustukseeni… jota pyydän etukäteen anteeksi… Ihastuin rajattomasti veljentyttäreenne, heti kuin näin hänet Prévelien tanssiaisissa, — ja puhellessani teidän kanssanne, ovat ajatukseni koko ajan hänen tykönänsä.

Hän lausui tuon kaikki niin teeskentelemättömällä suoruudella, että rouva Charlier hymyili hymyä niin lempeätä, että sen täytyi hämmästyttää noilla huulilla, — hymyä, joka tuntui kuuluvan menneisiin aikoihin, kuten nuo hänen nuoruutensa aikaiset vaaleat, sulotuoksuiset puvut, jotka hän väliin otti esille, veljentyttäriänsä huvittaakseen.

— Hänen nimensä on siis Pierrette — en tiennyt sitä… Kuinka hyvin tuo nimi sopii hänelle, jatkoi nuori mies. — Niin, rouva Charlier, — rakastan häntä… ja pelkään niin kovin, että joku ottaa hänet minulta… haluaisin siksi heti puhua asiasta herra Hémont'in kanssa.

— Heti kohta? Kylläpä te pidättekin kiirettä! tuumi rouva Charlier nauraen. — Mutta herra Hémont ei ole Pariisissa.

— Sen tiedän kyllä, — siksi käännyinkin ensiksi teidän puoleenne, rakas rouva Charlier. Oi, tahtoisin niin mielelläni tietää — luuletteko että minulla on ollenkaan onnistumisen toiveita? Varallisuuteni on varsin vähäinen, ja herra Hémont…

— Mitä siihen tulee, keskeytti hänet rouva Charlier, — on veljeni omaa laatuansa oleva henkilö, jolle rahakysymys ei merkitse mitään ja joka katselee kaikkea tyttärensä silmin… Siis on teidän huolehdittava vain Pierretten suosiosta. Hän antoi äskettäin rukkaset eräälle, jolla oli kaksikymmentätuhatta korkoja, siksi että tuo tarjokas ei oikein muistuttanut mitään satuprinssiä… Mitä nyt, Berthe? kysyi hän sitten äkkiä, käännähtäen ovelle päin, joka oli avattu varovasti.

— En pyydä anteeksi poistumistani, sanoi hän, — sillä aion olla kovin kiltti… ja pyytää Pierretten tänne seuraksenne. Hän on nämä päivät hoitanut hyvin uskollisesti sairasta serkkuansa, toisen veljeni Etienne Hémont'in tytärtä, häntä, joka asuu maalla. Marcelle-parka joutui täällä heti vuoteeseen. Tiedätte että hän aikoi Prévelien tanssiaisiin, — minähän puhuin siitä tädillenne. Viime hetkenä päätimme, että Pierrette käyttäisi hyväkseen kutsua ja hänen pukuansa… No niin, palaan heti.

Jättäen Roger'in niin suunnattoman hämmästyksen valtaan, ettei hän saanut sanaakaan huuliltaan, lähti rouva Charlier ottamaan vastaan lääkäriä.

— Marcelle, Marcelle Hémont! toisteli nuori mies itseksensä.
Niin kyllä, Marcellehan hänen nimensä piti olla… mutta hän oli
Pierrette… Mutta Pierrette oli puhunut elämästään Normandiassa,
Pierrette, tuo viaton pikku maalaistyttö… Oi, Pierrette, Pierrette…

Kun rouva Charlier oli levollisesti ja varsin luonnollisena asiana pyytänyt Pierretteä menemään hänen sijaansa hetkiseksi vieraalle seuraksi, oli Pierrette tuntenut mielensä rauhoittuvan. Tuo erehdys, josta hän oli ollut levoton, ei ollut vielä tuottanut mitään haittaa, ja nyt oli hänellä tilaisuus sen selvittämiseen. Niin, hänen tuli nyt vain tunnustaa kepposensa. Hän pyytäisi kiltisti ja nöyrästi anteeksi, sillä itse asiassa oli hän menetellyt pahoin, varsin pahoin. Eihän ollut hänen tehtävänsä arvostella herra Marçayta. Olipa tuolla muukalaisella aikomus naida perijätär taikka ei, pysyi kumminkin kieltämättömänä tosiseikkana että hän puolestansa oli esiintynyt toisen tytön nimellä, oli pettänyt herra Marçayn, valehdellut hänelle.

Tullessaan nyt vierashuoneeseen, hänen täytyi vastoin tahtoansa luoda katseensa maahan ja hänen kätensä vapisivat hiukan.

Mutta äkkiä tyly ja tuikea ääni, joka hänestä kuulosti varsin vieraalta, ajoi väristyksen kautta koko hänen olentonsa.

— Tekisittekö hyvin, neiti, ja selittäisitte minulle, mitä menettelynne viime torstaina oikeastaan tarkoitti! Rouva Charlier'in mainitessa, että hänen piti mennä serkkunne Marcellen luo (hän korosti ivallisesti noita sanoja), joka oli kotoisin maalta (uusi ivallinen korostus), huomasin olleeni tanssiaisissa teidän pilantekonne esineenä… ja että te olitte valehdellut minulle…

Pierrette seisoi pää pystyssä. Vai niin, hän kävi epäkohteliaaksi, käsitteli asiaa tuolla tavoin!

Roger oli niin varmasti odottanut anteeksipyyntöä tämän ripeän vastaiskun asemesta, että hän nuhteesta joutui aivan hämmennyksiinsä.

— Niin kyllä, herra, jatkoi Pierrette, — tädilläni on kaksi veljentytärtä. Minun nimeni ei ole Marcelle, vaan Pierrette, enkä myöskään asu maalla, vaan Batignolles-kadulla. Kun te luulitte minua serkukseni, huvitti minua laatia nuo juttuni, — siinä koko rikokseni! Ken tahansa voi teille todistaa että sellaista pidetään luvallisena karnevaali- tai laskiaispilana. Ehdittyänne jälleen rauhoittua, huomaatte itse, kuinka aiheettomat nuo mahtipontiset sananne ja tuikea suuttumuksenne ovat… kun kysymyksessä on pelkkä leikillinen kuje, jota te, luvallanne sanoen, käsittelette suorastaan hullunkurisen juhlallisesti…

— Hullunkurisen juhlallisesti! toisti Roger. — Vai katsotte te minun käsittelevän tuota asiaa hullunkurisen juhlallisesti! Arvostelkaa itse tilannetta, neiti! Hetkenä, jolloin huomasin teidän tehneen minusta pilaa, olin juuri tädiltänne pyytänyt teitä vaimokseni…

Tuo ei tosin ollut täysin totuudenmukaista, mutta Roger ei ollut siinä mielentilassa, että olisi pystynyt täsmälleen punnitsemaan sanojansa.

Nyt joutui Pierrette vuoroonsa mielenhämmennyksen valtaan. Puna kohosi hänen poskillensa, mutta hän hillitsi lujalla tahdonponnistuksella liikutuksensa, ja puhuen samaan hyökkäävään ja ivalliseen sävyyn kuin keskustelun alusta saakka, hän jatkoi:

— Olen pahoillani, että olen aiheuttanut tällaisen erehdyksen. En voinut aavistaa, se minun täytyy tunnustaa, noin kiireellistä kosintaa. Mutta rauhoittukaa! Olette erehtynyt henkilöstä, — näin ollen katsotaan kosintanne peruutetuksi. Tätini saa heti paikalla siitä tiedon, — minulta itseltäni.

Hän puhui harkitulla tyyneydellä, hänen pikku nenänsä kohosi halveksivasti pystyyn. Tämä nenäkkään, kielevän tyttöletukan kuva oli hullunkurisuudestaan huolimatta kaunis, yhtä kaunis kuin tanssiaisten viehkeä impi. Roger katsoi katsomistaan riitakumppaniansa.

— Kun ajattelen, sanoi hän, — että se, mikä minua viehätti, oli lapsellinen viattomuus, tunteitten raikkaus, jonka olin teissä havaitsevinani… Ja tuo kaikki, hämmästelevä ihastus, luottoisa hilpeys, olikin vain keimailevan neitosen temppuja!

— Niin, keimailijattaren temppuja, käsittämätöntä teeskentelyä, vastasi Roger. — Niin, käsittämätöntä tosiaankin, sillä miksi te oikeastaan huvittelitte minun kustannuksellani, — missä tarkoituksessa?

— Missä tarkoituksessa? sanoi nuori tyttö, jota tuo kysymys ei suinkaan saattanut lempeämmälle mielelle. — Missä tarkoituksessa? Sen voin teille kyllä sanoa. Serkullani Marcellella on suuret myötäjäiset, ja minua, joka olen varsin köyhä, huvitti kerrankin kokea, millä tavoin nuoret miehet käyttäytyvät, rakastuessaan komeihin myötäjäisiin… Siinä kaikki!

— Ajattelin, että tätinne; rouva Saugé, oli suunnitellut sisarenpojalleen ihanan tulevaisuuden… ja että tuo suunnitelma viehätti rouva Saugén sisarenpoikaa… niin kyllä, hyvä herra! Mutta joskin olen ollut ajattelematon, niin en silti ole mikään keimailijatar, ja minun tarvinnee tuskin mainitakaan, etten ole omistanut itselleni ihailuanne, enempää kuin kosintaannekaan, jotka tarkoittivat Marcelle Hémont'ia.

— No niin, — mutta te olette väärässä, neiti, vastasi nuori mies, kiukun ja tuskan vallassa. — Sen voin teille todistaa muutamalla sanalla… Hetki sitten ilmaisin rouva Charlier'ille haluavani mennä avioliittoon tuon nuoren tytön kanssa, jonka näin Prévelien tanssiaisissa. Mieleni ei ole siitään muuttunut… Tahdotteko tulla vaimokseni?

Mutta tänä hetkenä ei Roger-parka enää tiennyt, rakastiko hän Pierretteä, vai vihasiko hän häntä, ja tuo aviotarjous, jossa väreili tuskan kiihdyttämä suuttumus, muistutti pikemmin sodanjulistusta, kuin lemmentunnustusta.

— Te olette auttamattomasti erehtynyt minusta, vastasi neiti Hémont jäätävän kylmästi. — Toistan, ettei minulla ollut mielessä muuta kuin huvitella — hiukan huimapäisesti, se myönnettäköön —, mutta jos olenkin menetellyt huonosti kasvatetun lapsen tavoin, ei minulla silti ollut mitään miestä pyydystelevän neidin aikeita… eikä minulla ole pienintäkään halua mennä kanssanne naimisiin.

— Vastaukseni on täysin harkittu, jatkoi hän, — ja aivan riippumaton niistä kiusallisista olosuhteista, joissa olemme toisiimme tutustuneet. Olen itse aina tehnyt työtä, ja oma tottumukseni sekä ympäristöni suoma esimerkki ovat opettaneet minua… hiukan halveksimaan niitä, jotka elelevät toimettomina. En menisi ikinä avioliittoon tyhjäntoimittajan kanssa.

Roger oli käynyt hyvin kalpeaksi, mutta vihanpurkaus, jota Pierrette oli odottanut jonkunmoisen taisteluhuumeen vallassa, jäi tulematta.

— Olette oikeassa, neiti, vastasi hän, — mutta jos hiukan ansaitsenkin moitteenne velttoudesta, nautittuani kolmivuotisen opiskelun ja yksivuotisen asevelvollisuuden jälkeen muutaman kuukauden vapautta, virkistävää joutenoloa, niin olen nyt juuri täydelleen korjannut tuon virheeni.

Rouva Charlier tuli sisään. Pierrette pujahti pois, palaten Marcellen tykö. Hetkisen kuluttua kuului eteisestä askeleita, sitten ovi sulkeutui ja rouva Charlier palasi veljentytärtensä luo.

Mutta hän huomasi heti, ettei Roger ollut puhunut mitään heidän riidastansa.

— Hän on pahanpäiväisesti rakastunut sinuun, Pierrette. Mutta hän tunnusti minulle, että välinpitämättömyytesi oli vienyt häneltä kaiken rohkeuden. Mitä sinulla oikeastaan on hänestä muistuttamista?

Ja jättäen sikseen tunnustuksen, joka hänestä oli tuntunut välttämättömältä pakkotyöltä, hän vaikeni koko asiasta, kuten herra Marçay.

Eikö ollutkin parasta unohtaa koko tuo huikea seikkailu — nuo inhottavat tanssiaiset — tuo sietämätön Roger?

Rauhoittuneena ja tyytyväisenä — oi, kuinka tyytyväisenä, sitä ei kukaan saisi epäillä! — hän kertoi Marcellelle ostavansa papukaijan ja koiran ja alkavansa viettää oikeata vanhanpiian elämää, — sitten hän kertoi niin hemaisevia juttuja, että molemmat nauroivat katketaksensa.

Mutta jäätyään illalla yksin pieneen huoneeseensa, hän huomasi että karkoitetut muistot uhkasivat kavalasti käydä hänen kimppuunsa.

»Hyvä Jumala», ajatteli hän, »jos hän olisi luullut minun esittäneen tuota näytelmää miehen pyydystämiseksi! Ja niin hän kenties luulikin hetken aikaa!»

Vogeseilla suoritetut kokeilut eivät olleet täysin vastanneet toiveita, ja tuskin oli herra Hémont ehtinyt takaisin Pariisiin, kun hän jo jälleen oli syventynyt työhönsä, päästäksensä selville tuon puolittaisen epäonnistumisensa syistä.

Marcelle, joka oli suuresti heikontunut sairaudestansa, toipui siitä vain vähitellen, ja rouva Charlier oli lähtenyt kummityttönsä mukana Normandiaan.

Rouva Charlier'ilta ei tullut kirjeitä, herra Hémont tuli työhuoneestaan ainoastaan aterioille, ja Pierrette kärsi yksinäisyydestä tuossa suuressa talossa, joka hänen tädistänsä oli tuntunut niin synkältä. Hän maalaili tarmotta, innostuksetta. Päivät kävivät hänestä pitkiksi, väliin häntä olisi haluttanut itkeä.

Hän ajatteli kiukustuneena: »Siitä saakka kun olin tanssiaisissa, jolloin karkeloin, kuuntelin mielihyvällä kohteliaisuuksia, komeilin valkoisessa puvussa, en ole enää välittänyt työstäni enkä mistään muustakaan. Lisäksi olen vielä tullut ilkeäksikin, sillä syvinnä mielessäni olen tyytymätön isääni siitä, että hän jättää minut niin paljon yksin.» — —

Oli sunnuntai-ilta, kello lähenteli kahdeksaa, ja Thérèse oli epätoivoisena vienyt liemen jälleen kuumenemaan, kun professori vihdoinkin laskeutui työhuoneestaan.

Mutta professorin hymyilevät kasvot kuvastivat niin valtavaa iloa, että hän jätti nuhteensa kesken.

— Tässä näet sinä onnellisen ihmisen, kultaseni, sanoi herra Hémont, käyden ruokasalissa istumaan vastapäätä tytärtänsä. — Olen vihdoinkin saanut apulaisen, tai paremminkin työtoverin, ilmoituksen avulla, jonka olin panettanut »Kemistain Neuvonantajaan». Tuo nuori mies, joka on suorittanut opintonsa Teknillisessä Korkeakoulussa, ilmoitti minulle rehellisesti, että hän tavoittelee suurempituloista paikkaa ja ottaisi tarjoamani toimen vain väliaikaisesti, mutta me olemme työskennelleet koko päivän ja yhdessä saavuttaneet hyviä tuloksia. Ajatteles, hän tuntee sisareni. Hän on erään rouva Saugén sisarenpoika, ja tuo rouva…

Pierrette tunsi mielensä hieman järkytetyksi, mutta osoittaen samanlaista rohkeutta kuin ihmiset, jotka laulavat pelkonsa vaimentamiseksi, hän keskeytti isänsä puheen sanoen:

— Tiedän kyllä, — rouva Saugé on täti Gertruden ystävätär. Minä tanssinkin tuon herran kanssa Prével-Desforges'ien tanssiaisissa.

— Hän on nimeltään Roger Marçay, jatkoi herra Hémont levollisesti. — Hän on kunnon poika, hyvin lahjakas, erittäin hienostunut. Hieman häpeissäni siitä, että olin pitänyt hänet täällä niin myöhäiseen, — ja lisäksi vielä sunnuntaina — pyysin häntä muitta mutkitta päivälliselle, mutta hän vastasi kieltävästi — pelkästä kohteliaisuudesta — peläten häiritsevänsä sinua.

Päivällisen jälkeen hän avasi »Kemistain Neuvonantajan», hakeaksensa siitä isänsä mainitseman ilmoituksen.

»Nähtävästi tuo herra haluaa käydä perin vakavaluonteisesta henkilöstä ja ilmeisesti hän pyrkii todistamaan, että olen arvostellut häntä väärin», ajatteli hän.

Ensi hetkenä oli hänen mielensä täyttänyt riemukas liikutus. »Entä jos hän on päättänyt alkaa toisenlaista elämää minun tähteni», oli hän ajatellut. Mutta heti oli hän karaissut mielensä tuollaista heikkoutta vastaan.

»Minunko tähteni! Mitä vielä! Hän on huomannut, että joutilaisuus saattaa hänet huonoon valoon ja se on loukannut hänen ylpeyttänsä. Minun tähteni! Eihän hän edes ole pyrkinyt minua tapaamaan, — ja itse asiassa olen siitä perin hyvilläni!»

Pierrette sai tilaisuutta iloita tuosta seikasta vielä seuraavinakin päivinä, sillä Roger Marçay ei tosiaankaan esiintynyt tungettelevaisena. Ei sattuman oikku eikä mikään toimelias henkilö ollut saattanut häntä tuon nuoren miehen seuraan, jota hän suvaitsi katsoa jonkinlaiseksi vihamieheksensä, tietämättä itsekään syytä.

— Sinusta olisi kaiketi hyvin ikävää, jos pyytäisin Marçayn päivälliselle? tiedusteli herra Hémont varovasti, arastellen tyttärensä torjuvaa esiintymistä.

— Olisipa todellakin, varsin ikävää, vastasi Pierrette. — Meillähän on yleensä niin harvoin vieraita, ja emmehän tunne ollenkaan tuota herraa!

Vai pitäisi hänet vielä kutsua päivälliselle! Että hän sitten luulisi sen tapahtuvan jossakin erinäisessä tarkoituksessa! Ei, ei, ei mitenkään! Ja välittäisikö hän edes tuosta kutsusta? Johan se kerran oli esitetty hänelle, ja hän oli vastannut kieltävästi!

Tuo kielto harmitti Pierretteä, hänen ottamatta huomioon, että myöntymys olisi loukannut häntä vielä enemmän.

»Luulen melkein», tuumiskeli hän itsekseen eräänä päivänä, »että olen mustasukkainen tuolle herra Marçaylle. Hän anastaa minulta isäni.»

Herra Hémont näytti todellakin olevan vakavasti kiintynyt nuoreen työtoveriinsa, jonka ansioita, älyä, luonnetta, tietoja hän kehui ärsyttävällä itsepintaisuudella. Mutta hänen yhä lisääntyvä mieltymyksensä oli täysin vapaata itsekkäisyydestä, ja juuri tuon uuden ystävänsä lämpimän suosituksen perusteella sai Roger Marçay oivan insinöörinpaikan erään kemiallisia tuotteita valmistavan suurtehtailijan palveluksessa. Tämä oli herra Louis Maille, jonka kanssa herra Hémont jo vuosikausia oli ollut mitä läheisimmässä tuttavuudessa.

— Tilanne näyttää lupaavalta, ja kun Maille on hyvä ihmistuntija, voi Marçay olla varsin levollinen tulevaisuuteensa nähden! selitti professori iloisin ilmein.

— Voihan olla niinkin, — mutta poikaparka osoittikin minulle mitä rajattominta kiitollisuutta, Pierrette, sanoi tuo kunnon mies, välittämättä tyttärensä hiukan pisteliäästä äänensävystä. — Hän empi silmänräpäyksen, sitten hän syleili minua, ajatteles… ja niin sydämensä pohjasta! Juuri tuo harkitsematon ja vilpitön sydämellisyys on niitä puolia hänen luonnossansa, jotka minua erityisesti viehättävät. Hän on vielä niin tuiki nuori, tuo neljänkolmatta ikäinen insinööri… nuori kuten sinä, eikö totta, Pierrette…

Pierrette syleili isäänsä. Hänestä isä oli niin hyvä, niin hyvä, että hänet sen johdosta äkkiä valtasi suorastaan liikutus…

Muutamia päiviä myöhemmin herra Hémont palatessaan kotiin koetti näyttää hiukan pelokkaalta ja katuvaiselta.

— Pierrette, sanoi hän, — nyt sinä torut minua… Marçay tuli minua vastaan, me juttelimme minkä mitäkin ja minulla oli niin paljon selittämistä hänelle, että pyysin hänet huomiseksi päivälliselle.

— Koska olet hänet kutsunut, isä, niin kestitsemme häntä parhaamme mukaan…

Neiti Hémont laati Thérèsen avulla mitä hienoimman ruokalistan päivällistä varten, antoi ottaa astiakaapista valkoiset kultaviiruiset pöytäastiat ja osti kukkia pöydän koristamiseksi… mutta hän ei vaihtanut pukua, vaan tyytyi yksinkertaiseen villapukuunsa, joka hänen omasta mielestänsä oli varsin vanhanaikainen.

»Herra Marçay saa nähdä, että jos me kerran näemme hyväksi kutsua vieraita, niin ymmärrämme myöskin noudattaa sovinnaisia tapoja», ajatteli hän, purren kevyesti huultansa, »mutta hän saa myöskin havaita, että minä en välitä hänestä tuon enempää!»

Mutta hänen kultatukkansa, joka ympäröi häntä kuin taikahohteella, saattoi hänet aina näyttämään hienopukuiselta, ja kun hän lisäksi oli kyllin varomaton kiinnittääkseen valkoisen neilikan villapukuunsa, ajatteli Roger Marçay tullessaan sisään:

Insinööri oli hiukan kalpea, hän näytti olevan hämillään tai kenties mielenliikutuksen vallassa. Pierrette huomasi sen heti ensi sanoista, jotka hän lausui tervehdittyänsä.

»Ei ihmekään, että hän on hämillään», ajatteli Pierrette. »Hän on epävarma siitä, millä tavoin aion häntä kohdella. Mutta jos olenkin huonostikasvatettu nuori tyttö, ei minun silti tarvitse olla epäkohtelias emäntä.»

Tänä iltana sai Roger Marçay tutustua uuteen Pierretteen, jossa ainoastaan joku äkillinen katseen välkähdys, lapsellinen huulten elje, jokin pään liike muistutti valkoisten tanssiaisten viehättävää impeä tai ilkeätä tyttöstä, jonka kanssa hän oli keskustellut rouva Charlier'in luona. Tämäniltainen Pierrette oli varsin arvokas ja hienoälyinen henkilö, jolla kieltämättä oli tottuneen perheenemännän käytöstapa ja ominaisuudet.

Mutta Roger'illa ei ollut juuri ollenkaan tilaisuutta keskustella tämän uuden Pierretten kanssa. Ilta omistettiin kemialle ja herra Hémont'in keksinnöille. Mutta nauttien harvinaisesta ja siksi sen arvokkaammasta huvista saada yksinäisten tutkistelujen sijaan vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä toverin kanssa, joka pystyi kuuntelemaan ja vastaamaan aivan toisin kuin asialle välinpitämätön tai vieras henkilö, jutteli professori juttelemistaan hilpeänä ja katse onnellisena. Pierrette, joka rakasti hellästi isäänsä, joskaan ei kemiaa, joutui väliin tuon ilomielisyyden, molemminpuolisen sydämellisyyden tenhopiiriin, kuten jokin epämääräinen ilme hänen katseessaan ja hymyilyssään osoitti…

— Mikä viehättävä ilta! huudahti herra Hémont, Roger'in lausuessa hänelle jäähyväiset. — Te olette oiva seuratoveri, nuori ystäväni! Ei kiittämistä… se on tykkänään minun tehtäväni, kuten kohteliaat ihmiset sanovat… ja pyydän teitä tulemaan pian jälleen! Kuinkas olisi, jos jo määräisimme päivän!

He seisoivat kaikki kolme herra Hémont'in vastaanottohuoneessa.
Ehdottomasti katsoi Roger Pierretteä silmiin. Tuo katse puhui:
»Tiedätte kyllä, neiti, että tulisin ilolla… mutta enhän voi tulla
teidän kutsuttanne…»

Pierretten silmät, siniset ja kirkkaat kuin tyyni vesi, eivät suvainneet vastata tuohon mykkään kysymykseen, mutta hänen suunsa ei ollut aivan niin julma, vaan vastasi:

— Niin, määrätkää päivä, herra Marçay, käyntinne tuottavat isälleni niin suurta iloa!

Rouva Charlier palasi Pariisiin vasta syksyllä ja totesi ihmetellen olleensa viisi kuukautta poissa kotoa. Marcelle oli halunnut pitää hänet luonaan maalla ja sitten merikylpylässä, eikä hän ollut voinut vastustaa tuota herttaista itsevaltiasta olentoa.

Nyt oli siis syksy, jo syksy! Hiukan alakuloisena, hieman kalpeana — sillä kuuma aika on niin rasittava työtä tekeville — Pierrette koristeli punaisilla lehdillä kirjoitusalustimen hopeoitua nahkaa, hänen tätinsä käydessä sisään, kasvot pyöristyneinä, epämääräisen punakan hohteen nuorentamina, katse ystävällisenä.

He keskustelivat Marcellesta. Hän oli Cabourg'issa tutustunut nuoreen taidemaalariin, jonka ihailu ei ollut jättänyt häntä välinpitämättömäksi, — mutta asia oli vielä suuri salaisuus.

— Luulen että kylmä kaunottaremme vihdoinkin on lämmennyt! Ja mitä tuohon nuoreen mieheen tulee — joka muutoin voi tarjota Marcellelle mitä loistavimman aseman — niin on hän silmittömästi rakastunut Marcelleen! huudahti rouva Charlier.

— Sain äskettäin kirjeen rouva Saugélta, joka vielä on maalla. Hänen sisarenpoikansa näyttää seurustelevan teillä paljonkin… Otatko sinä hänet vai et?

Pierretten ilme kävi harmistuneeksi, tyytymättömäksi. Tädin puhetapa oli tosiaankin hiukan liian rivakkaa!

— Herra Marçay käy joskus juttelemassa isän kanssa, täti, sanoi hän, — mutta en ole koskaan kuvaillut häntä mielessäni sulhasmiehenäni. Isällä on myöskin hiukan syytä otaksua, että hän menee naimisiin isäntänsä tehtailija Maillen tyttären kanssa.

— Herra Marçay ei ole aivan varaton, kuten tiedätte, ja herra Maille näkee hänessä ennen kaikkea henkilön, joka aluksi voi olla hänen apunaan tehtaan johdossa ja sitten ottaa sen itsenäisesti huostaansa.

— Mitkä ihanat tulevaisuudentoiveet tuolle nuorelle miehelle! huudahti rouva Charlier. — Ja minä kun otaksuin… olin muistavinani…

— Olisin kiitollinen, täti, sanoi hän, — jos te ette enää puhuisi tuosta iankaikkisen vanhasta jutusta, jonka minä jo olen aikoja unohtanut ja josta isä ei ole koskaan tiennytkään… Puhukaamme mieluummin Marcellesta, kertokaapa hänen onnestansa!…

Siitä saakka kuin neiti Hémont oli kehoittanut Roger Marçayta määräämään päivän, jolloin hän tulisi vierailulle, oli hän saapunut useinkin tuohon Batignolles-kadun varrella sijaitsevaan pieneen asuntoon, ja osittain siksi, että on ikävä esiintyä huonotuulisena, osittain kohteliaisuudesta henkilölle, jonka seurustelu oli hänen isällensä niin mieluista, oli Pierrette vähitellen luopunut juhlallisesta käytöstavastaan. Keskustelu ei ollut aina niin oppinutta kuin ensi iltana, — ei Pierretten kukittaman pöydän ääressä eikä parvekkeella, minne usein mentiin päivän helteestä väsyneinä vilpeyttä hakemaan. Kuten jo Prévelien tanssiaisissa, oli neiti Hémont nytkin voinut todeta, että Roger'in ja hänen mielipiteissään, Roger'in ja hänen tunteissaan oli omituista, hämmästyttävää sopusointua.

Niin oli Pierrette vähitellen, huomaamattansa muuttunut tuoksi vaatimattoman avomieliseksi, hilpeäksi tyttöseksi, joksi mustatakki heti alkuaan oli häntä arvostellut. Kiihkeistä vihamiehistä oli tullut mitä lempeimmät toverukset.

Entisiä asioita ei voitu kosketella, eikä kosketeltu sanallakaan. Roger näytti olevan mieltynyt työteliääseen elämäänsä, herra Maille pani hänelle niin suurta arvoa, että jo puhui mahdollisuudesta että hän liittyisi yhtiöön… Hän oli kutsunut Marçayn vierailulle kotiinsa, oli esitellyt hänet vaimollensa ja tyttärellensä.

— Tiedätkös, Pierrette, luulen tosiaankin, että tuosta kunnon Marçaysta hyväksi lopuksi tulee neiti Mailien puoliso.

»Epäilemättä, — kohtalo oli jo alun pitäin määrännyt, että herra
Marçayn oli tehtävä oivat naimakaupat!»

Tuon olettamisensa oli herra Hémont lausunut ilmi päivää ennen rouva Charlier'in paluuta ja Pierrette oli heti halunnut kertoa asiasta tädillensä… Rouva Charlier'in ei pitänyt keksiä mitään mielettömyyksiä, ei kuvitella Tuhkapöperön juttua mahdolliseksi todellisuudessa ja luulla että kukaan voi saavuttaa onnea, voittaa rakkautta sillä, että on ollut kaunis tanssiaisissa.

Ihastuneena juhlailtana näkemäänsä prinsessaan oli prinssi halunnut nähdä hänet jälleen, mutta hän olikin tavannut vain huonosti puetun ja varsin arkipäiväisen vaatimattoman tytön, joka hoiteli taloutta ja maalaili viuhkoja, ansaitaksensa rahaa.

Pettyneenä oli prinssi silloin unohtanut valkoisen tanssijattaren, mennäksensä naimisiin hyvin rikkaan neitosen kanssa… Sillä tavoin päättyi tuo viehättävä satu aina todellisuudessa!

Ja entistä enemmän karttoi Pierrette pukeutua hienoksi herra Marçayn takia, ja hän vastasi hajamielisesti hänen kysymyksiinsä, ei suvainnut enää hymyillä hänelle, vaan koetti äänensävyllään, kohtelullaan, kasvojensa ilmeellä osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä.

Neiti Hémont'illa oli paljon työtä. Hän sai kauppiailta paljon tilauksia ja oli myöskin sitoutunut antamaan akvarellimaalauksen opetusta monta tuntia viikossa. Hän oli usein varsin väsynyt. Eräänä synkkänä, sateisena iltana hän tuli kotiin tavallista väsyneempänä, alakuloisena ja hermostuneena. Hän tunsi kyllästystä elämäänsä, joka ei tarjonnut mitään muuta kuin työtä, joka ei tyydyttänyt hänen sydäntänsä, ja joka kahlehti hänen mielikuvituksensa lennon.

Hän heitti hattunsa ja takkinsa vuoteellensa ja aikoi mennä isänsä vastaanottohuoneeseen, mutta hän pysähtyi kynnykselle: herra Marçay oli siellä, ilme ikävystyneenä hän kuunteli herra Hémont'ia, joka puhui hänelle puoliääneen. Heillä näytti olevan tärkeä neuvottelu.

— Älä mene pois, huusi hän, — minulla on sinulle asiaa, kultaseni…
Ensiksikin pidämme tämän herran luonamme päivällisellä.

— Mutta siinä ei ole kaikki, jatkoi herra Hémont, — minua on kehoitettu suorittamaan eräs arkaluontoinen asia… tai oikeastaan olen juhlallisesti saanut sen tehtäväkseni. Minun pitää menetellä hyvin taitavasti, tulee ottaa selkoa Marçayn aikeista hänen sitä huomaamattansa… Lyhyesti sanoen, Maille näyttää olevan halukas saamaan ystävämme vävyksensä ja liiketoveriksensa… mutta tämä nuori mies suvaitseekin niskoitella, sen sijaan että ilosta lentäisi minun kaulaani! Koetapa saada hänet järkiinsä, sinä, joka niin usein olet kehunut pitäväsi tuosta herttaisesta nuoresta tytöstä! Jääpä tänne ja lue hänelle lakia, sill'aikaa kuin minä pukeudun päivälliselle…

Pierretteä olisi haluttanut sanoa, että herra Marçayn epäröiminen ei koskenut häntä, mutta hän ei tahtonut millään ehdolla herättää epäluuloa, että tuo avioliitto olisi henkilökohtaisista syistä ollut hänelle vastenmielinen.

Ja ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sitä taikka tätä, oli hän jo jäänyt kahden Roger'in kanssa. Tämä tapahtui ensi kerran heidän kohtalokkaan riitansa jälkeen…

Herra Marçay näytti odottavan, että hän alkaisi puhua. Pierrette oli jo muutamia päiviä kohdellut häntä niin kylmäkiskoisesti, että hän kyllä voi pelkästä ylpeydestä katsoa soveliaammaksi olla tiedustelematta hänen mielipidettänsä.

— Isäni on oikeassa, ryhtyi tyttönen puhumaan, — neiti Maille on herttaisimpia nuoria tyttöjä, joita tunnen… olen nimittäin antanut hänelle maalaustunteja (hän lisäsi tämän huomautuksen erityisellä korostuksella), ja näissä olosuhteissa on minulla ollut tilaisuus havaita, että hänellä on erinomaisen hyvä sydän, erittäin terävä äly…

— Ja sitten siinä olisi minulle tarjona niin oivat naimakaupat, eikö totta? keskeytti hän Pierretten äkkiä. — Oivat naimakaupat, ja niitähän minä tavoittelen, eikö niin! Sillä juuri siinä aikeessa olen muuttanut elintapani, tullut nöyrästi herra Hémont'in apulaiseksi, omistanut herra Maillen palvelukseen tultuani ruumiini ja sieluni voimat työlle, saadakseni varman, jopa oivallisenkin toimeentulon…

Hänen puhuessaan oli Pierrette äkkiä kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja alkanut nyyhkyttää epätoivoisesti.

— Miksi te itkette? toisti Roger, suudellen kiihkeällä hellyydellä noita kyynelten kostuttamia kätösiä.

Tuossa vastauksessa ei kenties ilmennyt juuri johdonmukaisuutta, mutta Roger ei välittänyt niin vähistä, vaan vastasi samaa ajatuksenjuoksua noudattaen:

— Ja sitäpaitsi, jatkoi Roger, — olette te ollut yhtä paha ja pahempikin vielä kuin minä… olette minua epäillyt… syyttänyt… nolannut lukemattomia kertoja… kiusannut minua…

Pierrette ei vastannut heti, mutta nyt tulivat hänen silmänsä hymyilevinä esiin kätten takaa: tuo ajatus, että hän oli kiusannut Roger'ia, näytti tuottavan hänelle todellista nautintoa.

— Mutta ette voi sittenkään vakuuttaa, mumisi hän lopuksi, — ettei tädillänne olisi ollut erinäisiä syitä kehoittaa teitä tanssimaan Prévelien iltamassa neiti Hémont'in kanssa.

— Enpä suinkaan, vastasi nuori mies, — sillä olen äskettäin pannut tätini kovalle ja pakottanut hänet tunnustuksiin. Mutta sen voin vakuuttaa teille, että tuo oiva nainen piti suunnitelmansa toteutumista siksi tärkeänä asiana, ettei hän luiskahtanutkaan sisarenpojallensa mitään avioliittomahdollisuuksista… kaikkein vähimmin raha-avioliitosta, Pierrette! Hän tunsi liian hyvin sisarenpoikansa, erehtyäksensä sellaiseen varomattomuuteen.

— Prévelien tanssiaisiin, jatkoi herra Marçay, — menin siis vain varsin luvallisessa aikeessa pelastaa — pääasiallisesti tädilleni mielihyviksi — erään pikku maalaistytön jäämästä tanssitoveritta, luullen tätä toimenpidettäni tarpeelliseksi. Mutta…

Hän vaikeni, suunnaten lempeän katseensa silmäluomiin, jotka häneltä kätkivät Pierretten siniset silmät.

— Mutta minun täytyy tunnustaa, jatkoi herra Marçay, — että tuskin olin ehtinyt tanssisaliin, kun jo olin unohtanut tuon tehtäväni, neiti Hémont'in ja tätini… Nuori tyttö, jota olen rakastanut ensi hetkestä kun hänet näin, ei ollut sen enempää maalaistyttö neiti Hémont kuin samanniminen pariisitarkaan, ei enempää perijätär kuin myötäjäisiä vailla oleva neiti Hémont… vaan valkopukuinen pikku Pierrette, joka hymyili kauniille kuvallensa sekä ilosta saada huvitella… suloinen pieni taruolento, jonka havaitsin karkeloivien joukossa… ja jota katselin kauan, tietämättä hänestä mitään… edes hänen nimeäänkään.

— Oi, huudahti Roger, — nyt te olette minulle niin paljoa enemmän… olette nytkin jo… ja te tulette olemaan… Pierrette, ettehän halveksi minua enää?

Lempeä kosketus sai tuon kauniin kultatukkaisen pään painumaan nöyrästi, antautuvasti Roger'in olalle.

— En, vastasi Pierrette aivan hiljaa, — en halveksi teitä enää… kunnioitan teitä… varsin suuresti.

— Kuinkas kävi, Pierrette, huudahti herra Hémont, joka oli tullut sisään tohvelit jalassa, tyynen ja levänneen näköisenä, samettiliivit yllään, — oletko ollut kaunopuheisempi kuin minä? Olen ihmeissäni tuosta pojasta… luulin häntä kunnianhimoiseksi…

— Ah, niin olenkin, herra professori, vastasi nuori mies — niin olen… ja paljoa suuremmassa määrässä kuin luulettekaan… Annatteko Pierrettenne minun omakseni?

SAMA JUTTU.

Puheen sorinan käydessä kuljeskeli ihmisjoukko edestakaisin hallissa, missä oli paraikaa »turvattomain vanhusten töitten» vuosimyyjäiset. Eri maitten tapoja kuvastavissa myymälöissä hoitivat kauniit tilapäiset myyjättäret, eriskummallisten pukujensa rohkaisemina ja innostamina, parhaansa mukaan tointansa.

Jacques Chazel katsoi luetteloa, jonka hänen äitinsä oli laatinut häntä varten. Hän ei ollut vielä täyttänyt kaikkia velvollisuuksia, jotka hänen hyväntahtoisena ostajana oli suoritettava. Luettelossa kehoitettiin häntä vielä muistamaan yksi kaupitsijatar: »Pikku Morange — kuusitoistavuotias — tummaverinen — mustalaispukuinen — myy saviastioita.»

»Niin kyllä», mietti Jacques, »onhan Morangen perheessä tosiaankin tytär… Kuusitoistavuotias… vai on hän jo ehtinyt siihen ikään! Siis vielä yksi myymälä… yhdeksäs, jossa olen uhrannut äitini rovon. Mikä kiltti poika minä olen! Uh, sentään!»

Hän oli hiukan haluton, hiukan kyllästynyt kaikkeen, tietämättä itsekään, oliko tuo hermostunut väsymys seuraus kestetyistä kärsimyksistä — vakavalaatuisesta kuumeesta ja onnettomasta rakkaudesta — vai kevätpäivätkö vain liiaksi uuvuttivat toipilasta. Hän kulki muutaman askeleen, mustalaistyttöä hakien. Romanttisessa teltassa, jonka rääsyseinät suojasivat saviastiavarastoa, hän näki hohtavin helyin koristetun hempeän, aivan nuoren olennon, jolla oli tummahkot kasvot, siniset silmät, musta tukka, missä kimmelsi sekiiniketju, reunustaen punaista silkkiliinaa.

Ja kun hän oli lähestynyt ja maininnut nimensä, tuntui hänestä kuin nuo silmät, joista puhui varhaiskeväimen raikkaus, olisivat hymyilleet hänelle.

— Oi kuinka kiltti rouva Chazel onkaan… ja te myös! Te ostatte varmaankin kaikkein kauneimman kulhoni taikka tämän maitovadin… eikö niin?

— Minulla ei vielä ole ollut aikomusta panna kuntoon omaa taloutta, neiti, vastasi Jacques. — Mutta ehkäpä povaisitte minulle?

— No niin… olkoon menneeksi, sanoi hän sitten, rohkeana ja veitikkamaisena. — Povaan teille… se maksaa kaksikymmentä frangia. Kätenne, hyvä herra! Vasen! Hyvä!… Elämän viiva on oivallinen — sangen pitkä… Tuosta vähäpätöisestä taudista ei koidu mitään haittaa… Ja nyt järjen viiva. Ai, ai — nuo pienet punaiset säteet merkitsevät huimapäisyyttä! Mitä taas sydämen viivaan tulee, todistaa se valtavasta rakkaudesta!

— Tosiaanko! tuumiskeli Jacques, huvitettuna povaajattaren juhlallisesta äänensävystä. — Ja mitä vielä?

Herttaisen viaton ja raikas nauru helkähti ilmoille, tyttösen pyöritellessä lempeän veitikkamaisena päätänsä, jonka tummassa tukassa sekiinit säikkyivät kultasatein.

— Ei, tästä tulee vakavia asioita… Näen vaalean naisen… hyvin kauniin… Hän on ollut ihastuksenne esine. Olette rakastanut häntä kiihkeästi… oikein intohimoisesti. Luulitte saavanne häneltä vastarakkautta… Oi, se oli luulottelua vain! Kammottava, järkyttävä todellisuus avasi silmänne…

Jacques vetäisi kätensä pois tuikealla liikkeellä. Hän ei hymyillyt enää. Niin kylläkin… hän oli rakastanut intohimoisesti, uskollisesti, naista, joka ei ansainnut hänen nuoren, turmeltumattoman sydämensä kiintymystä. Hän oli vasta kahdenkymmenen vuoden vanha, oli ollut hellä, luottavainen intoilija… Kun sitten kurja, katala petos herätti hänet onnen huumeesta, kun seurasi välien rikkoutuminen — kuinka kauheata se olikaan ollut, kaikesta huolimatta! — kun he olivat eronneet… silloin oli hän toivonut kuolevansa. Tuskin toipuneena tuosta kaikesta, hän vieläkin vavahti tuskasta sitä mainittaessa. Mutta kuinka olikaan pikku neiti Morange saanut tiedon noista hänen salaisista kokemuksistansa? Kuinka uskalsi tuo julma ja huonostikasvatettu lapsi ottaa ne puheiksi?

— Olette kyllä, neiti, sanoi hän kylmästi, — taitava sanomaan asiat kohdalleen, mutta tätä ei enää voi sanoa pelkäksi povaamiseksi.

Herttainen myyjätär katsoi häneen ihmeissään, epävarmana, koettaen yhä vieläkin hymyillä.

— Hyvä herra, oi, ymmärrän — ymmärrän tuottaneeni teille tuskaa. Voi näyttää siitä, kuin olisin tiennyt jotakin, arvannut asioita. Mutta vakuutan teille, vakuutan etten tiennyt mitään… en kerrassaan mitään. Ettekö usko minua?

Aivan kalpeana, ja hempeämpänä vielä kalpeudessaan vaikeni tyttönen empien. Rohkaisten sitten äkkiä mielensä hän jatkoi päättäväisesti:

— En kestä, en kestä tätä, että minua luullaan niin pahaksi, huudahti hän. — Kuulkaa siis, — tunnustan teille koko totuuden. Ainoa, mistä minua voidaan syyttää, on että sanon liian nopeasti, ajattelemattomasti, mitä vain päähäni pälkähtää. Povaamistaidosta ei minulla ole aavistustakaan, sen kyllä voitte huomata. Mutta ainahan povaajattaret puhuvat jostakin rakkausjutusta, ja minunhan täytyi äkkiä keksiä jotakin sentapaista. Tuon jutun, jonka teille kerroin, olin itse kokenut. Puhuin vain teistä itseni asemesta, naisesta miehen sijaan. Olin niin vakuutettu, että te pitäisitte tuota kaikkea pelkkänä turhanpäiväisenä lörpöttelynä! Ja sattuikin niin, että meillä kahdella, teillä ja minulla, on ollut aivan samanlaatuinen rakkausjuttu! Tämä selvittää koko tuon salaperäisen asian!

Mustalaistyttö nyökkäsi vakuuttavasti, kohottaen Jacques'iin loistavat silmänsä, joiden hohde oli niin häikäisevä, että nuorukainen aavisti kyyneleen kimmeltävän niissä, — ja niiden kirkkaasta sinestä säteili yhä edelleen keväimen koko raikkaus.

— Hyvä herra, jatkoi tuo vakava, lapsellinen ääni, — asia, jonka teille juuri uskoin, on salaisuus. Ajattelin, etten puhuisi siitä kenellekään — ennenkuin myöhemmin, jos menen avioliittoon… sulhaselleni… ollakseni täysin rehellinen. Luvatkaa, ettette kerro siitä kenellekään… ette edes äidillenne!

Jacques antoi juhlallisesti tuon pyydetyn lupauksen, mutta tuo asia pani hänet päästä pyörälle. Sama juttu oli tuolle nuorelle tytölle sattunut kuin hänelle! Mitä tuo lapsukainen oikein tarkoittikaan! Tyttöparka! Ja niin herttaisesti oli hän siitä kertonut, niin lapsellisesta… Oliko tuo paatumusta vai viattomuutta? Vai sama juttu! Kenties oli kysymys jostakin serkusta — mutta mitä oli sitten tapahtunut? Oliko hän ehkä joutunut lemmenleikin uhriksi, joka miehelle merkitsi vain hetkellistä ajanviettoa, vaan tuotti varomattomalle neitoselle kiihkeitä tuskia… Niin oli varmaan käynyt! Mielikuvituksissaan Jacques sommitteli edelleen tuota juttua. Viatonta lemmenleikkiähän se tietysti oli ollut… mutta olihan sittenkin vaihdettu rakkaudentunnustuksia, kirjeitä, oli suotu suutelolta… niin, epäilemättä, suutelolta myöskin… Ja kamarineitsyen turvissa oli kenties tavattu useinkin ulkona kaupungilla, puotiretkillä, museoissa… ja tuo lapsukainen oli vasta kuudentoista vanha! Kuka olikaan tuo konnamainen mies? Jacques tunsi halveksuvansa häntä!

Hän koetti hankkia lisätietoja äidiltänsä — varsin taitavasti, muistaen hyvin vaitiolonlupauksensa. Mutta rouva Chazel ei tiennyt kertoa mitään erikoista. Simone Morange — niin, hän oli melkein lapsi vielä, raikas kuin kaste ja eloisa kuin tuulenpuuska… Joissakin tanssiaisissa oli hän jo ollut mukana…

»Äitini ei tiedä mitään tuosta asiasta», päätteli Jacques. »Ja kuinka hän voisikaan sitä tietää! Mitä tuo juttu sitäpaitsi koskee minuun!»

Mutta se koski häneen sittenkin! Ajatus, että noiden kevättä säteilevien sinisilmien oli täytynyt vuodattaa kyyneleitä arveluttavan rakkausjutun tähden, kiusasi häntä ja tuotti hänelle tuskaa ja uhkasi vahingoittaa tuota pientä valkoista kukkaa, joka versoi hänen sydämessään ja jota ei toverien pilkka eikä hänen oma lemmenseikkailunsa ollut voinut kuihduttaa.

Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Jacques erään äitinsä ystävättären iltakutsuissa Simone Morangen. Kun tuo kevyeen valkoiseen pukuun vaatetettu tyttönen näki tuttavansa »turvattomain vanhusten» basaarista, levisi hänen kauniin tummahkoille kasvoillensa puna, kiihkeä puna.

Illan kuluessa karkeloitiinkin. Ja kun tyttönen loi nuo tummien ripsien varjostamat sinisilmänsä hetkiseksi Jacques'iin, kirkkaan säteilevinä ja luottavaisina, silloin ajatteli nuorukainen häpeissään ja katuvaisena:

— Lemmenleikkiä — seikkailuja — tuollaisten silmien omistajatar! Sula mahdottomuus!

Mutta sitten palasi epävarmuus jälleen. Tämä toistui joka kerran kuin he tapasivat toisensa. Sama juttu! Sama juttu kuin hänelle oli tuolle tyttösellekin sattunut!… Jacques olisi uhrannut paljonkin, päästäksensä selville tuosta lemmenjutusta, jonka Simone, »ollaksensa täysin rehellinen», aikoi uskoa tulevalle puolisollensa. Epäilyksen ja luottamuksen hetket vaihtelivat alinomaa hänen mielessänsä. Ehdittyään vakaumukseen, että oli selvillä tuosta arvoituksesta, hän jo seuraavana päivänä tunsi vajonneensa jälleen epätietoisuuteen. Niin askarruttivat sinisilmät yhtä mittaa hänen mielikuvitustansa.

Kun hän elokuuhun ehdittyä kuuli, että Morangen perhe matkustaisi joksikin aikaa merenrannalle, Cannes'iin, silloin hän ajatteli: »Entä jos minäkin lähtisin Cannes'iin? Miksi en voisi oleskella siellä yhtä hyvin kuin jossakin muualla!» Ja niin lähti hän sinne. Siellä heidän suhteensa kävi herttaisen tuttavalliseksi. He kohtasivat toisiansa alinomaa rannalla, tenniskentällä tai muualla ja he seurustelivat keskenänsä hyvinä naapureina.

Sinisilmäinen Simone oli viehkeä — niin hilpeä, vilkas ja leikillinen. Väliin säihkyi hänen katseensa veitikkamaisuudesta, väliin henki hänen puheensa syvämielistä vakavuutta tai harrasti innostusta.

Muutamat nuorukaiset, joihin Simone oli tutustunut talvikauden tanssiaisissa, seurustelivat myöskin tuttavallisesti Morangen huvilassa. Simone käyttäytyi heitä kohtaan luontevan toverillisesti.

»Ja ken onkaan tuon 'jutun' sankari? Miten suhtautuu Simone nyt häneen?
Onko hän täällä?» mietiskeli Jacques.

Ja muutamana päivänä selvisi hänelle eriskummainen seikka: hän rakasti
Simone Morangea — aivan yksinkertaisesti sanoen!

»No jopa jotakin!» huudahti hän. »Tästäpä tulee hyvä juttu! Ja entä tuo entinen…»

Niin, Simonen lemmenseikkailu, se ei suonut hänelle lepoa eikä rauhaa! Seuraavana päivänä hän havaitsi joutuneensa Morangen huvilaan, aikomattaan tai nimenomaan päättämättään sinne mennä. Simone istui yksin kukkasparvekkeella. Hänellä oli kädessään välipitsi, jonka kaunis köynnös vielä oli kesken… mutta hän ei virkannut, vaan hänen katseensa oli suunnattu kohden kaukaisuutta, jonka peitti opaalinhohteisen meren ja helmenvärisen taivaan erottava sumuviiru. Jacques oli jo jonkun aikaa ollut selvillä siitä, että tuon nuoren tytön olennossa oli tapahtunut pieni muutos. Hän oli kenties kauniimpi vielä kuin ennen, vielä viehättävämpi, mutta hän oli käynyt salaperäisemmäksi. Mitä hän ajattelikaan, istuessaan nyt aamuhetken kirkkaudessa niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollut kuullut Jacquesin lähestyvän? Nuorukainen tunsi sydäntänsä kouristavan.

— Ah, huudahti hän melkein tietämättään, — olen vakuutettu, että te vielä ajattelette häntä…

— Ketä? Tietysti häntä, jota tuo meidän juttumme… tarkoitan teidän juttunne… koskee! Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan!

— Niin, juuri minä. Ettei minulla ole siihen oikeutta, se ei lainkaan muuta asiaa. Olen mustasukkainen ja kärsin — en saa mielestäni tuota juttua, josta te puhuitte minulle… Antaisin henkeni — kuuletteko, henkeni — saadakseni tietää — kaikki!

Yhä kiihkeämpi puna levisi Simonen kauniille kasvoille, mutta kuten hyväntekeväisyysbasaarissakin hän kohotti Jacquesia kohden silmänsä, joissa hymyili taivaan sini. Nuorukainen olisi halunnut polvistua hänen eteensä.

— Oi, vastasi tyttönen, hymyilevänä vieläkin ja punaposkisena, — oi kuinka vaikeata, kuinka vaikeata tuo on, jota minulta pyydätte!

Jacquesin katse sumeni tuskallisesta mielipahasta… Silloin kertoi Simone alistuvasti tuon lemmenjuttunsa. Se oli tapahtunut maalla, edellisenä vuonna. Siellä oli ollut eräs hänen veljensä ystävä, — jo kolmenkymmenen vuoden vanha.

— Minusta hän oli kuin joku romaanin sankari. Ajattelin vain häntä, uneksin hänestä. Hänen nimensä huulillani tiedustelin päivänkakkaroilta hänen tunteitansa. Varmuuden vuoksi laskin aina etukäteen lehdykät — ja niin vastasi minulle joka kukkanen: »Hän rakastaa tulisesti!» Ja minä toistin itselleni: »Hän rakastaa minua, se on totta, hän rakastaa minua!» Sitten romaanisankarini — meni naimisiin. Saadessani sen tietää tulin niin järkytetyksi, että menetin tajuntani. Selitettiin, että minua vaivasi verettömyys, ja minua hoidettiin huolellisesti, — oikea syy pysyi salassa. En ollut samaa ainesta kuin ystävättäreni, jotka juttelivat huolettomasti mielitietyistänsä. Olin aina ajatellut: »Rakastan kerran vain — ja annan rakastetulleni koko sydämeni». Mutta olin vielä niin nuori… kenties luulin vain rakastavani… enhän silloin tiennyt…

Tuo huokauksin lausuttu tunnustus päättyi niin hiljaiseen muminaan, että Jacques kumartui lähemmäksi kuullaksensa kaikki.

— Hän? toisti hän. — Mitä hän sitten olisi voinut sanoa minulle? Tuo kaikkihan tapahtui vain minun omassa järjettömässä mielessäni… Eihän hän tiennyt mitään koko asiasta!

Jacques sulki Simonen molemmat kädet omiinsa, pusertaen huulensa kiihkeästi niitä vastaan. Hän olisi halunnut osoittaa nöyrtymystään, pyytää anteeksi ja huutaa ilonsa ilmoille! Mutta Simone ei olisi ymmärtänyt häntä.

— Oi rakkaani, sanoi hän, — muistattehan, ettei kenenkään muun pitänyt saada tietoa tästä nuoruutenne lemmentarinasta kuin kihlattunne. Ettekö tahtoisi pysyä tuossa päätöksessänne?

Kuinka mielellään Simone sen teki! Hänen silmiensä hellä hohde, suloinen liikutus, joka sai hänen huulensa värähtelemään, todisti sitä tarpeeksi sanoittakin.

Mutta noilla viattomilla huulilla näkyi hieman surumielinen hymyily, ja hilpeille lapsenkasvoille tuli melkein kokeneen naisen ilme.

— Oi, mumisi pikku Simone, — minusta on sen parempi, mitä vähemmän siitä tiedän!

RUUSUNEITI.

Kiinnitettyään muutamalla pistoksella vaalean silkkiruusun tummien, melkein punaisenruskeitten lehtien keskelle, neiti Lise Doucette kumartui puremaan poikki ompelulangan.

Tässä pienessä ullakkokamarissa ei ollut mitään sunnuntailevon pakkoa, ja kun tänä lokakuun sunnuntaina kuultiin kellon lyövän kolme Saint-Germain-des-Prés'issä, lopetti Lise-neiti juuri viidennen ruusunsa. Neljä edellistä hohti valkoisella paperialustallaan tuoreina ja raikkaina kuin oikeat kukat, ihmeellisinä ja uhkeina kuin unien haavekuvat.

Kaukaisina nuoruutensa päivinä, jäätyänsä orvoksi äidistänsä, sokean isän ja pienen veljen turvaksi, oli Lise-neiti työskennellyt eräässä noista työpaikoista, jotka valmistavat tuhansittain kukkia suuria kauppahuoneita varten. Nyt olivat Lise-neidin voimat jo heikontuneet ja hän työskenteli omin päin kotonansa, valmistellen mielikuvituksensa tuotteita… taiteellisia vaateruusuja, joihin ei ollut tarpeen kalliita aineksia eikä työkaluja, vaan ainoastaan taitavat, varovaiset sormet ja kaunista ja pehmeää silkkiä, monta eri väriä ja väriasteikkoa: vaaleanpunaista, tummanpunaista, sinipunaista, keltaista… vieläpä sinistäkin. Lise-neidin ihmeellisessä puutarhassa eivät sinisetkään ruusut hämmästyttäneet — ne viehättivät harvinaisuudellaan… Kukkien kupuun sirotteli Lise hiukan tuoksupulveria… Kaiken naisellisen mielikuvituksensa, kaiken pariisittaren aistikkaisuuden hän käytti näitä eriskummaisia tuotteita luodessaan. Niillä ansaitsi hän ilman erinäistä vaivaa elatuksensa, niin ettei hänen tarvinnut kurjuutta kärsiä.

Saatuaan tuon kauniin kukan valmiiksi, meni Lise-neiti akkunan luo ja veti sen edestä musliiniuutimet, haluten samalla tavoin kohottaa tuota harmaata harsoa, jolla sade verhosi esineet. Ottaen sitten säiliöstä mustepullon ja muutaman arkin paksua sinertävää paperia — naisten kirjepaperia — hän istuutui pöydän ääreen, mihin vielä oli jäänyt silkkikankaan huituvia. Mutta hän ei kirjoittanutkaan, vaan alkoi lukea uudelleen kirjettä, joka oli tullut hänelle viimeisen edellisellä viikolla ja johon hänen olisi pitänyt vastata.

Tuo kirje alkoi tällä tavoin: »Rakas, viehkeä ystävättäreni, — miksikä ette ole luonani, näillä ihanilla rantamilla, missä kukkii sitruuna! Tai miksi en minä saa olla luonanne tuossa vanhassa goottilaisessa tornissa, jossa te minulle kirjoitatte?! Oi, olen näkevinäni hennon vartenne, siniset silmänne, vaalean tukkanne…»

Ehdottomasti kohotti Lise-neiti katseensa kirjeestä, suunnaten sen poikki huoneen — joka ei ollut goottilaista tyyliä — kuvastimeen, mihin äkkiä ilmaantui kuihtuneet kasvot, lumivalkea tukka…

Kaunis ei Lise-neiti ollut koskaan ollutkaan, mutta olihan hän ollut nuori, ja nuoruuden raikkaus lähentelee melkein kauneutta. Nyt olivat hänen silmänsä haalistuneet kuin kuihtuneet lemmikit, ja talvi oli sirottanut luntansa vaaleaan tukkaan. Nyt oli Lise-neiti vanha.

»Ystävättäreni, te, jota en ole koskaan nähnyt ja joka sentään olette haaveitteni ainaisena esineenä», — niin jatkui kirje, — »sallikaa minun kuiskata korvaanne salaisuus, jonka kenties jo olette arvannutkin… Minä rakastan teitä…»

Lise-neiti ei lukenut pitemmälle, vaan taittoi kirjeen kokoon. Hän ajatteli tuon seikkailun alkukohtaa. Eräänä päivänä oli hän nähnyt »Pienen Päivälehden» neljännellä sivulla tämänlaatuisen ilmoituksen:

»Nuori yksinäisyydestä kärsivä taiteilija haluaa kirjevaihtoon samassa tilanteessa olevan nuoren tytön kanssa. Nimen ilmoittamista ei vaadita. Vastaus t. 1. toimistoon N:o 1209.»

Lise-neiti oli säälinyt tuota yksinäistä taiteilijaparkaa ja kuvitellut mielessään hyväsydämistä nuorta tyttöä, joka vastaisi hänen ilmoitukseensa. Lisellä oli vilkas mielikuvitus. Heti oli hän ollut selvillä, että tuon nuoren tytön piti olla kaunis, ylhäinen ja köyhä, että hän asuisi ylpeän isänsä kanssa vanhassa, puolittain rappeutuneessa linnassa ja että hänen nimensä olisi Bérengère. Ruusuja valmistellessaan oli Lise-neiti sommitellut kokoon kauniin tarinan. Kuten hänen sormensa käsittelivät silkkiä ja musliinia, askaroivat hänen ajatuksensa lausuttavien mielipiteiden, sanojen keksinnässä.

Niin oli hän ajankuluksensa kirjoittanut tuon nuoren tytön kirjeen. Huvin vuoksi oli hän sitten tullut panneeksi sen postiin. Ei aikaakaan niin tuli vastaus »Päivälehden» välityksellä.

Taiteilija kiitti häntä, oli onnellinen ja ihastunut ja tunsi mielensä virkistyneeksi. Hän rukoili Bérengèreä jatkamaan kirjeenvaihtoa, olemaan hänen ystävänsä.

Niin olivat he joutuneet tuohon ihmeelliseen kirjeenvaihtoon, joka jo oli jatkunut puolen vuoden ajan.

Bérengère kertoi Renélle — tuota mielenkiintoa herättävää nimeä taiteilija käytti — yksinäisestä ja romanttisesta elämästään, haaveista, joissa hän eleli harppuaan soitellessaan, lukiessaan romaaneja, runoutta… kävellessään linnan vanhassa, yksinäisessä puistossa. Joskin tuon vanhassa herraskartanossa elelevän ylhäisen neidin haaveet lähinnä muistuttivat vaatimattomassa kamarissaan asustavan kaksikymmenvuotisen työläisnaisen mielikuvia, niin ei siitä koitunut haittaa, kun taiteilijallakaan ei liene ollut tarkkoja tietoja ylhäisen naisen sielunelämästä. Hän puolestansa oli matkoilla. Hän kirjoitti ystävättärellensä Egyptistä, Kreikasta, Italiasta. Ihastuksen tunteittensa ohella hän tulkitsi myöskin kunnioitustaan, ystävyyttään. Ja nyt oli hän puhunut rakkaudestakin…

Kirje oli sisältänyt hellän lemmentunnustuksen… itse asiassa ensimmäisen, joka hienotunteisesti ja kunnioittavasti oli lausuttu tälle viisaalle neitsyeelle, — sillä nuoruutensa päivinä oli hän ollut liian köyhä, liiaksi velvollisuuksien rasittama saadaksensa kosijoita… ja nyt oli hän jo ehtinyt ohi viidenkymmenen!

Lise-neiti oli hymyillyt. Hän oli tehnyt pilkkaa omasta itsestänsä, mutta ollut sentään hieman liikutettu, hieman hyvillään. Oliko hän sitten lukenut tuon rakkaudenkirjeen nuoren tytön uteliain silmin? Eipä suinkaan, — mutta nuo taikasanat olivat kenties tunkeneet hänen muinoiseen mieleensä, kaksikymmenvuotiaan mieleen, jonka elämän huolet eivät olleet sallineet herätä eloon ja jota ei mikään satuprinssi ollut tullut herättämään…

Valitettavasti oli Lise-neidin mielihyvä ollut varsin lyhytaikaista… tuskalliset mietteet rupesivat pian vaivaamaan hänen sydäntänsä. Tuo miesparka rakasti Bérengèreä. Eikö hän ollut velvollinen ilmoittamaan hänelle, ettei Bérengèreä ollut olemassakaan — muualla kuin vanhan työläisnaisen haaveellisessa mielessä…

Viikon päivät oli Lise-neiti jo harkinnut tuota asiaa. Tuollaisen tunnustuksen laatiminen tuntui hänestä niin perin vaikealta. Kenties hänestä sitäpaitsi tuntui ikävämmältä kuin itse aavistikaan; tehdä loppu tuosta haavetarinasta, lakata kirjoittamasta Bérengèren kirjeitä, jäädä Renén viestejä vaille.

Ja tämä lokakuun sunnuntai meni menojansa kuten edellisetkin päivät, Lise Doucetten tarttumatta kynään. Ja illalla hän tunsi olevansa niin väsynyt ja alakuloinen, että häntä melkein halutti jättää siksensä pikettipeli, jolla hän joka ilta kävi huvittamassa vanhaa ullakkonaapuriansa herra Petitbois'ia. Tuo miesparka, joka oli hieman kyttyräselkäinen, hieman sairaalloinen, oli pakotettu enimmäkseen pysyttelemään nojatuolissaan, ja illat kävivät hänestä pitkiksi. Lise-neitiä vaivasi tuo petos, johon hän oli syypää, ja tuntien halua uskoa salaisuutensa jollekin hän teki rohkean päätöksen:

»Minä kerron tuon asian herra Petitbois'ille, hän voi antaa minulle hyvän neuvon.»

Erakkoelämäänsä viettäen oli herra Petitbois lukenut paljon, ajatellut paljon. Lise-neidistä hän oli erehtymätön arvosteluissaan. Niinpä ei hän salannutkaan häneltä mitään tuosta myöhään kokemastaan rakkausjutusta. Käsittäen asiat perin vakavalta kannalta, ei hän aikonut ollenkaan hangoitella »hyvää neuvoa» vastaan, jonka hän arveli saavansa tuolta taatulta vilpin viholliselta. Hän kiiruhtikin jo vakuuttamaan sitä etukäteen.

— Tuo erehdys ei saa enää jatkua, selitti hän. — Kirjoitan tuolle nuorelle miehelle, että…

Mutta hänen suureksi ihmeeksensä herra Petitbois pudisti päätänsä tyynesti ja harkitsevasti.

— Mutta… jollei tuo kirjoittaja olekaan mikään nuori mies? lausui hän hitaasti.

Ja kun Lise-neiti jäi kuuntelemaan suu auki, mieli tykkänään hämmennyksissä, hän jatkoi:

— Jos ei hän olekaan nuori mies, neiti Lise? Jos hän onkin päinvastoin kiltti vanha ukkeli? Luonnon lapsipuoli, joka olisi hänkin halunnut olla kaunis, voittaa rakkautta! — raajarikko, joka on haaveillut avarasta maailmasta, matkoista… elämän onnea vaille jäänyt olento, vanhus, jolla ei ole ollutkaan nuoruutta…

Silloin heräsi Lise-neidin liikutetussa mielessä epäilys, joka äkkiä kehittyi varmuudeksi.

— Onko mahdollista, naapurini, huudahti hän, — tuo nuori taiteilija… olitte te!

— Niin olin, kunnon naapurini! Tuo typerä tuuma tuli päähäni eräänä päivänä, kun aika kävi minusta ylen pitkäksi… Mutta taivas tietköön, etten aavistanutkaan…

— Te olitte tuo kirjoittaja! toisti Lise-neiti, yhä vielä päästä pyörällä. — Nuo kaukaisista maista tulevat kirjeet te kirjoititte muutaman askeleen päässä ovestani. Te kerroitte Egyptistä ja Kreikasta, istuen paikoillanne nojatuolissanne!

— Samaten kuin te kerroitte minulle linnastanne… Teidän kirjeenne, hyvä neiti, olivat viehättäviä!

— Emmepä niinkään, hyvä naapuri! Tuo mielikuvituksen pila oli viehättävää! Elämä oli riistänyt meiltä ilon rakastaa, olla kaksikymmenvuotiaita. Elämää uhmaten me anastimme itsellemme sittenkin tuon ilon… kuten vaateruusuni korvaavat minulle keväimen…

Seurasi hetken vaitiolo. Seinäkello naksutteli hiljaa, säännöllisesti kuin levollinen sydän.

Ja niin he pelasivat tavallisen pikettipelinsä — hiukan haaveellinen ilme katseessaan, valkoisesta tukastansa huolimatta.

HERTTUA JA MARKIISITAR.

Puuterin ja kauneustäpläin, mielettömäin seikkailujen ja loppumattomien oikeudenkäyntien aikakautena tapahtui, että Troncantiquen herttua ja hänen ylhäinen naapurinsa markiisitar de Souchevieille kävivät juhlallisesti oikeutta erään pähkinämetsän omistamisesta.

Kumpiko heistä sitten oli oikeassa? Sitä olisi minun varsin vaikea sanoa, niin sekaisin olivat oikeudenjakajat panneet kaikki asiat. Joko markiisitar — tai kenties herttua. Jollei toinen, niin toinen, — siihen viittasivat asiakirjat. Eräs syvämietteinen ihmisvihaaja, La Rochefoucauld, joka varmaankin oli selvillä tämäntapaisista asioista, on sanonut että riidat saataisiin aina nopeasti ratkaistuiksi, jos vääryyttä olisi tapahtunut ainoastaan toiselta puolelta. Kuinka lienee ollutkaan, — joka tapauksessa oli herttuan ja markiisittaren oikeudenkäyntiä kestänyt jo melkein seitsemän vuotta.

Sillävälin kuin molempiin linnoihin sateli mitä ihmeellisimmillä harakanvarpailla täyteentöhrittyjä asiakirjoja, odottivat linnojen omistajat yhtäläisen pelon vallassa kumpikin oikeusjutun ratkaisua. Tosin ei oikeuden päätös varmaankaan voinut tuottaa hävinneelle kovinkaan suurta rahallista tappiota, mutta jos olisi kiistelty vaikka nuppineulasta, olisi asiallisten kiihko ollut yhtä suuri, sillä kysymyksessä oli, kummanko turhamielisyys tulisi tyydytetyksi.

Häviämisen pelko kävi lopuksi heidän mielessään niin paljoa voimakkaammaksi kuin halu voittaa, että he keksivät keinon päästä erilleen koko asiasta.

Päivänä muutamana Troncantiquen herttua, muka hyvyytensä ohjaamana, pyysi markiisitarta puolisoksensa, ja tämä suvaitsi suostua hänen pyyntöönsä, hänkin samaten herttaisen mielensä taivuttamana. Pähkinämetsä oli tuleva yhteiseksi omaisuudeksi, ja oikeusjuttu päättyi siten muitta mutkitta.

Tuo kihlaus, joka julkaistiin heti, antoi paljon juoruamisen aihetta niille, jotka läheltä tai kaukaa olivat seuranneet oikeusjutun kulkua.

»Ihmisparat!» sanoivat he säälivällä ymmärtämyksellä. »Menevät avioliittoon voidaksensa sopia! Menettelevät samaten kuin tuo mielipuoli, joka pelosta kastua hyppäsi jokeen!»

»Oikeudenkäynnit tulevat usein kalliimmiksi kuin ennakolta voi aavistaakaan!»

— Kihlatuilla on, huomautti kreivitär de Languefine, — kummallakin komea nimi ja uhkea omaisuus, molemmat ovat leskiä, molemmat vanhoja ja rumia, ja he vihaavat kumpikin toisiansa. Mitä muita edellytyksiä vaatisikaan enää sopusuhtainen avioliitto!

Mitä itse päähenkilöihin tulee, niin he välittivät varsin vähän noista juoruista, tyytyivät valittamaan kohtalon vaatimuksia ja lykkäämään mahdollisimman kauas lupauksensa toteuttamisen.

Kohtelias sulhasmies syytti kaupungissa valvottavia asioitaan, herttainen morsian vetosi maalla hoidettaviin tehtäviinsä, suoden siten toisillensa vuodesta vuoteen armonaikaa.

Jotteivät loukkaisi perinnäistapoja, he antoivat juhlallisen lupauksen kirjoittaa toisillensa, ja niin he erosivat.

Istuen Ludvig XIII:n tyylisessä nojatuolissa, missä seinäverhot muodostavat uhkean taustan hänen harmaalle tukallensa ja värittömälle olennollensa, hän avaa hajamielisesti vaakunakoristeisen kirjeen, joka hänelle juuri on tuotu, luo katseen noihin naisen käsialalla täyteen kirjoitettuihin arkkeihin ja sanoo:

Vanhuksen veljenpoika Cléante seisoo huoneennurkkauksessa, taustana korkeat lyijyjuotteiset akkunat. Tuo kaksikymmenvuotinen nuorukainen, jonka katseesta puhuu viattomuus, jolla on vaalea puuteroitu tukka ja yllään pitsiröyhelöllä koristettu punasininen takki, luo vanhaan saliin eloa. Veitikkamaisuuden ohella kuvastaa hänen olentonsa miellyttämishalua, mutta ollen nuortean raikas kuin itse kevät, hän muistuttaa La Tour'in piirroksia, Marivaux'in kynän tuotteita.

— Kuinkahan pitkäksi arvoisan ystävättäreni nenä kävisikään, jos hän tietäisi minkä verran huomiota minä kiinnitän noihin hänen suuritöisiin epistoloihinsa! lisäsi herra de Troncantique.

Mutta kunnianarvoisen vanhuksen istuessa nenäliinaansa leyhytellen, Cléante ottaa markiisittaren kirjeen ja lukee sitä syrjässä, ikäänkuin saadakseen paremmin nauttia siitä tarpeeksensa.

Tuo kirje sisälsi herttaista juttelua, joka saattoi uskomaan, että rouva de Souchevieille oli säilyttänyt mielensä nuorteuden otsansa rypyistä huolimatta. Siinä lausuttiin vakavia asioita, kirjoitussävyn silti käymättä opettavaiseksi, siinä laskettiin leikkiä, pintapuolisuuteen erehtymättä. Siellä täällä oli jokin syvämietteinen lauselma, väliin viittaus valtiollisiin oloihin — täytyyhän seurata aikaansa! — mutta myöskin maalaiselämän kuvauksia, jotka henkivät rakkautta kotiturpeeseen ja kotoiseen metsään, henkivät vehreyden tuoksua, jonka olisi luullut Rousseaun teoksista joitakin ihmeellisiä teitä joutuneen tuon vanhan naisen kirjelehtisiin. Ja lauseet olivat mitä oivallisimmin muovailtuja, — luontevasti liittyivät niihin kärjekkäät pilapuheet, viehkeät hellyydenilmaukset. Ihastuttava kerrassaan oli tuo kirje, joka tuskin vuosisadankaan erottamana rouva de Sévignén ajoista, kuului ajanjaksoon, jolloin rouva d'Epinay, rouva du Deffand ja niin monet muut naiset käyttivät kynäänsä Voltairen tai Diderot'in taituruudella. Cléante nautti joka lauseesta, hengittäen samalla vaaleanpunaisen paperin sulotuoksua.

Oi, kuinka tuo viehkeä tuoksu olisi mielessä herättänyt kuvan valkeasta kätösestä, hiukan itsepintaisesta kiharasta, suuresta pitsiliinasta, joka otsaa kiertäen valui kaulalle, peittäen siveästi nuoren, sykkivän poven… jollei olisi järkkymättömän varmasti tiennyt, että kirjoittajatar oli yli kuudenkymmenen ikäinen, harvahapsinen, keltakätinen vanhus!

— Olenko rakastumaisillani sen ikäiseen henkilöön? mietiskeli hän. — Ei ole ajateltavissakaan sen suurempaa hulluutta!

— No, kysyi herttua, heräten torkahduksestaan, — oliko markiisitar yhtä puhelias kuin tavallisesti?

Huolehtimalla tuosta kirjeenvaihdosta teet minulle palveluksen, jota en ikinä unohda… Jospa voisit vapauttaa minut kaikesta muustakin!

Souchevieillen linnassa istui markiisitar mukavassa nojatuolissaan, ympärillään joukko sieviä pikkukapineita ja lukien »Uutta Héloïsea», samalla kuin hän tuon tuostakin virkistäytyi nuuskalla, jota hän otti emaljirasiastaan.

Muutaman askeleen päässä hänestä nuori tyttö kirjoitti ruusunpuisella kirjoituspöydällä. Hän kirjoitti nopeasti, nopeasti, säestäen lauseittensa välimerkeillä jaoittelua siroilla päänliikkeillä, ikäänkuin ihaillen noita kauniita mustia piirtoja, jotka äänettömyydestään huolimatta sanoivat niin paljon. Sitten hänen ruskeat silmänsä hakevat uusia ajatuksia helmenharmaitten kirjokangasuudinten poimuista tai rakkaudenjumalista, jotka niissä keinuvat sinisillä nauhoilla ruusujen keskellä… ja pian jatkaa hänen kätösensä jälleen työtään.

Hän on kuudentoista vuoden vanha. Kullalla kirjailtu piukka puku verhoaa hänen hempeää, solakkaa varttansa, ja kaulaa ympäröivä sametti, leukaan ja vasemman silmän luo asetetut kauneustäplät vaikuttavat luonnottoman tummilta hänen maidonvalkean ihonsa rinnalla.

— Taivaan nimessä, Doris, rakas veljentyttäreni, kuinka keksitkään noin paljon herttualle kerrottavia asioita! kysyi tuo vanha nainen veltosti.

— Hyvä täti, enhän ole vielä jutellut hänelle niin pitkälti kuin hän kirjoittaa teille, vastasi Doris hymyillen. — Herttuan täytyy olla teihin kiihkeästi ihastunut, voidakseen sanoa teille niin viehkeällä tavalla niin paljon miellyttäviä seikkoja, ja luulen… niin kyllä, minä luulen, että hän tekee teidät onnelliseksi. Hän on herttainen mieleltään ja lämminsydäminen!

— Hänellä on ovenvartijan sydän ja hempeä mieli kuin kuskilla, rakkaani. Oi, jospa hän olisi neljäkymmentä vuotta nuorempi!

Yhä hymyillen, Doris neitonen sinetöi epistolansa, sitten hän istuutui akkunan luo, katsellen haaveellisena taivaan pilviä… Hän haaveksi saavansa, kuten täti, helliä kirjeitä… Troncantiquen herttualta, joka oli neljäkymmentä vuotta nuorempi kuin todellisuudessa.

Mutta päivä lähestyi, jolloin kirkon siunauksen piti yhdistää
Troncantiquen ja Souchevieillen suvut.

Eräänä aamuna herttua palasi isiensä linnaan ja pyysi saada odottaa markiisitarta pähkinämetsässä. Siellä halusi hän osoittaa ylhäiselle morsiamelleen nöyrää ihastustaan.

Tämä vastasi suostuvansa tapaamiseen. Mutta lähestyessään tuota paikkaa herttua huomasi — oi, mikä suunnaton vastoinkäyminen! — luuvalon käyvän kimppuunsa ja vanhan arven, kunniakkaan muiston Fontenoysta, rupeavan tuottamaan tulista tuskaa.

— Cléante, rakas veljenpoikani, meille ei jää neuvoksi muuta kuin että sinä menet pähkinämetsään, lausumaan ilmi mielipahani, huudahti hän.

Ihmeellistä! Hänen sydämensä sykki kiihkeästi, kun hän nyt odotti saavansa nähdä hänet, joka oli niin usein askarruttanut hänen mieltänsä. Nuhdellen hiljaa itseänsä tuosta mielettömyydestänsä, hän ajatteli:

— Hyvä, että tästä tulee loppu. Nähtyäni markiisittaren ovat haaveeni lopussa. Olen vakuutettu että hänellä on valkoinen tukka ja että hän on vaivainen varreltansa. En edes hämmästyisi, vaikka hän ontuisikin.

Cléante oli tuskin ehtinyt pähkinämetsään, kun hän jo näki tumman puvun lähestyvän toisesta päästä käytävää, minne hän oli suunnannut katseensa.

— Siinäpä se, ajatteli hän, — vaalea paperi muistutti korkeintaan kahdeksantoista vuoden ikää, mutta tämä ruskeankeltainen puku todistaa kuusikymmenvuotiaasta omistajattaresta!

Mutta se hänen täytyi myöntää, että tuo lähestyvä hento olento ei ollut suinkaan köyryselkäinen eikä käynniltään epävakainen.

Onnettomuudeksi hän oli painanut päänsä alas, tarkaten tien kiviä, eikä hänen kasvoistansa voinut nähdä muuta kuin valkoisen tukan, joka pilkisti esiin viitan päähineen alta. Hänen tukkansa oli aivan valkoinen, sitä ei käynyt epäileminenkään!… Kun Cléante vielä ehtisi nähdä otsan ja poskien rypyt, silmien sammuneen katseen, suun väsähtäneen ilmeen, silloin hän hymyilisi mielettömyydelleen.

Mutta hänen yhä silmäillessään tulijaa, tuntematon kohotti päätänsä. Silloin Cléante näki, että hänellä oli loistavat silmät, sileä iho, kuusitoistavuotiaan huulet… ja etteivät hänen tukkaansa olleet vaalentaneet vuodet, vaan puuteri.

Muutaman minuutin kuluttua määrätystä kohtaamishetkestä, markiisitar lähti matkaan pähkinämetsälle, selittäen päänpakotuksensa hellittäneen. Häntä huvitti piiloutuneena metsikköön ottaa selkoa, miten tuo epäonnistunut kohtaaminen oli kehittynyt.

— Mitä onkaan lapsiparka keksinyt sanoa tuolle sietämättömälle ukkorähjälle! ajatteli hän.

Hiljaa hiipi rouva de Souchevieille läpi viidakon. Siellä hän pysähtyi hämmästyneenä, luullen näkevänsä haavekuvan. Juuri samaan aikaan saapui herttua sinne, aukoen oksia kuten hänkin.

Nuo kaksi entistä vihollista katsoivat toisiansa kasvoista kasvoihin, perin hämmästyneinä. Sitten he kuin yhteisestä sopimuksesta suuntasivat katseensa metsikön aukealle.

Siellä oli kaikki tyyntä ja nuorteata ja keväistä. Hyönteiset surisivat puhkeamaisillaan olevien kukkasten ympärillä, jotka täyttivät ilman sulotuoksullaan, aurinko lähetti pensaitten lomitse säteitään, jotka loivat hohdetta vihreille lehdille, ja istuen vierekkäin käsi kädessä, hymyilivät Cléante ja Doris toisillensa.

Äkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa, heidän oikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.

— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme heidät avioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja jättäkäämme muu kaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.

— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu… eikä minun tarvitse mennä naimisiin!

Herttua de Troncantique ja markiisitar de Souchevieille katselivat ja kuuntelivat hetkisen sanaakaan hiiskahtamatta, mutta olihan heillä sentään silmät nähdä ja korvat kuulla tuo kahden yhdistetyn sydämen lempeä salaisuus.

Äkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa, heidän oikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.

— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme heidät avioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja jättäkäämme muu kaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.

— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu… eikä minun tarvitse mennä naimisiin!

RUNOILIJAN HOPEATOHVELIT.

Illalla joulukuun 24 päivänä runoilija Ariel tunsi suonissaan väristyksen, joka ilmaisee kuumetta.

Hän oli kaksikymmenvuotinen runoilija, nuortea kuin ensi syreenien kevät, haaveellinen kuin kuunhohde ja kumminkin ahkera kuin mehiläinen, jota aurinko innostaa… Runojen sepittäminen oli hänestä nautintoa, ne heruivat aivan itsestään hänen kynästänsä, vaivattomasti kuin laulut laulajan huulilta… Suorasanaisesti hän kirjoitti milloin päätti niin tehdä, ja silloinkin oli hänen kielensä naisten ihastus, sillä se oli viehkeää ja lennokasta, kuin olisi siinä yhä vieläkin liidellyt runoja… salatuin siivin…

Kuumeväristykset, jotka kävivät läpi hänen hermostuneen ruumiinsa, kipu, joka vaivasi hänen rasittunutta niskaansa, — tuo kaikki oli seurausta liian kiihkeästä työstä, liian monesta rasittavasta päivästä, unettomasta yöstä. Ariel ei ollut sairas, — hän oli väsynyt, lopen rasittunut…

Mutta hänen ensimmäistä romaaniansa oli juuri alettu julkaista »Maailmassa». Nyt voi hän odottaa menestystä, varallisuutta ja — ennen kaikkea — toivotun maineen hurmausta. Mitä siis, joskin päätä pakotti, jos oli toistaiseksi tuntematon, köyhä — pakotettu säästäväisyyteen!

Ja tänä jouluaattona ajatteli runoilija Ariel: »Haikein kurjuus on yksinäisyys…»

Tohvelit oli pantu uunia vastaan, missä rauta-alusta turhaan odotti pesävalkeata… Tänä iltana ne olivat tulleet, ja nuo komeat tekeleet, jotka eräs hänen isänsä maalla asuva täti oli valmistanut, olivat kirjaillut hopealla ja sisustetut puuvillalla ja taivaanvärisellä silkillä, kuin mitkäkin korulippaat. Ne olivat »todelliset runoilijan tohvelit», kirjoitti lahjoittajatar lapsellisella ilolla.

Ariel katseli niitä hymyillen, ja ne olivat hänestä kauheat ja liikuttavat, ja samalla hän mietiskeli, oliko hänen vanha taloudenhoitajattarensa asettanut ne — luonnollisesti ivaa tarkoittamatta! — tyhjän uuninpesän ääreen sitä varten, että hän voisi mielessään kuvailla lämmittävää pesävalkeaa, vai olivatko ne siihen varatut taivaallista joululahjaa varten.

Hän ei kuulunut niihin happamiin mieliin, joista tällaisten lahjain odottaminen on järjetöntä. Hänestä tuon kiltin vaimon kohteiiaisuudenosoitus oli hyvin keksitty ja viehättävä.

»Lasten pikku kenkiin panee jouluenkeli kauniita leluja», mietiskeli Ariel. »Minkähän ihmeellisen lahjan hän panee runoilijan hopeatohveleihin? Kuun säteen — vaiko tähden sinisen yön helmasta…»

Sitten hän huokasi, vakuutettuna että pikku jouluenkeli, niin mahtava kuin voikin olla, ei voisi tuottaa hänelle onnea.

Ariel oli rakastunut. Neitonen, jota hän lempi — herttainen taiteilijatar, joka perehtyneenä pyhien ja enkeleitten kultaparatiisiin, kuvitti messukirjoja, — tuo vaalea, hempeä, siveä tyttönen, — oli hänen naapurinsa, niin läheinen ullakkonaapuri, että heidän ovensa yhtaikaa auetessaan koskivat toisiinsa, ja että runoilija, kirjoitellessaan yön yksinäisyydessä tuossa hiljaisessa talossa, luuli voivansa seinän lävitse kuulla nukkuvan neitosen hiljaisen, viehkeän hengityksen… Mitkä haaveet hurmasivatkaan silloin hänen mieltänsä! Hän oli paratiisin suloisen kuvaajattaren rakastettu puoliso, ja vaimonsa levätessä tyynenä ja huoletonna, hän työskenteli hänenkin puolestansa… Suloiseksi palkinnoksensa saisi hän suutelon.

Henkinen kosketus nuoreen, kainoon olentoon, jonka ihanteellinen elämä palpahteli niin lähellä hänen omaansa, viehkeä sulous ja naisellinen uutteruus, ylväs viattomuus — kaikki tuo vaikutti Arieliin jalostavasti terästäen häntä ja kohottaen hänet yhä valtavampaan mielenlentoon, johtaen hänet lämpimän raikkaaseen ilmapiiriin. Tietämättään tuo naisellisen kaino pikku taiteilijatar oli hänen runottarensa!

Kuinka herttaisen lemmenpesän he olisivat voineet laatia itsellensä! Mutta kuten nyt oli, tunsi Ariel tuskin rakastettunsa nimeä, hänen hillityn äänensä täyttä sointua. Kohdatessaan toisensa portaissa he sanoivat hyvää päivää, — siinä kaikki.

Vaikka noiden vakavien huulten hyvänpäiväntoivotus ei suinkaan ilmaissut vastenmielisyyttä, enempää kuin hymyileväin silmäin hieman kiusoitteleva ilmekään, ei arka, hämmentynyt Ariel ollut koskaan puhunut sen enempää, ei pyrkinytkään tunteitaan ilmaisemaan.

Pyrkiä tällä tavoin, porraskäytävässä, tutustumaan häneen… sehän olisi ollut niin arkipäiväistä… melkein loukkaavaa!… Mutta voi! kuinka oli hänen meneteltävä, saadaksensa puhella hänen kanssaan, häntä loukkaamatta? Kirjoittaisiko hän hänelle? Mutta mahtaisikohan hän ollenkaan saada vastausta? Jos hän kolkuttaisi ovelle, ei se aukenisi… Pitäisikö heidän elää täten edelleen, ovi oven vieressä, sydän liki sydäntä, vaihtamatta ainoatakaan lemmen sanaa?

Kuume kohosi. Arielin hampaat kalisivat, oli kuin polttava kierrepuserrin olisi painunut hänen ohimoihinsa. Hänen ajatuksensa hämmentyivät. Kun hän nousi uunin edessä olevasta nojatuolista, huimasi häntä. Jaksamatta riisuutua hän heittäytyi vuoteellensa, jääden siihen makaamaan.

Runoilija nukkui kuumeunta. Ihmeelliset yllätykset, eriskummaiset haavekuvat seurasivat sekasotkuisina toisiansa, osittain todellisuuteen liittyvinä. Hänen romaaninsa sanat olivat tulleet hulluiksi ja pyörivät vinhaa vauhtia hänen päässään. Kuinka paljon niitä olikaan, kuinka paljon, noita kapinoivia sanoja! Ne jakaantuivat tavuihin, sitten kirjaimiin, ja hajaantuivat kautta huoneen, inhottavina hämähäkkeinä, kihisevinä, vaanivina torakkajoukkoin Väliin ne kaikki vilisivät Arielin pääkopan kimpussa, toiset pyrkien sinne sisälle, toiset yritellen pois…

Ja joka kerran kidutettu runoilija päästi vikinän, jota hän sitten pahoitteli, muistaen häiritsevänsä kauniin naapurinsa unta…

Verhon takaa, joka Arielista tuntui harmaalta tai punasiniseltä, kajahti kahdentoista lyönti. Hän ajatteli: »Jouluenkeli tulee heti…» Ja tuo vierailu tuntui hänestä ennakolta odotetulta ja varsin luonnolliselta tapahtumalta. Hänen suljettujen silmäluomiensa tavaton läpikuultavuus soi hänelle mahdollisuuden havaita, että huone kävi valoisaksi. »Jouluenkeli saapuu toisten enkeleitten seurassa», ajatteli hän. »Paremmin nähdäksensä he ovat ottaneet matkan varrelta tähtiä käsiinsä.»

Nyt alkoi huoneessa kuulua sipinää, kuisketta, — olo kävi sanomattoman suloiseksi. Jonkin salaperäisen olennon läheisyys tuotti Arielille viehkeätä nautintoa. Miellyttävä lämpö ympäröi häntä, viluntunne hävisi… Ilma keveni ja kävi helpoksi hengittää, Vaateliaat ja julmat sanat olivat hävinneet olemattomiin. Hänelle omistettiin tyynnyttävää, viihdyttävää vaalintaa. Eräs enkeleistä toi hänelle juotavaksi kuumaa nestettä, jolla oli kukkivien puiden tuoksu ja hunajan maku… Toinen asetti hänen otsallensa jotakin, josta levisi verratonta vilpeyttä, jotain raikasta, jonka täytyi olla valkeata ja joka levitti suloista lemua… Kenties se oli lilja, jota jouluenkeli aina pitelee kädessään… Ja tuon hyväilyn taivaallinen voima vaikutti niin rauhoittavasti, että runoilija lakkasi seuraamasta tapahtumain kulkua…

Hän heräsi vasta päivän valjettua, riemukellojen sointiin. Hänen päänsä tuntui raskaalta ja ruumiinsa aralta, mutta hänen ajatuksensa olivat selvät, — kuume ja kauhea päänpakotus olivat poissa. Millainen yö hänellä olikaan ollut! Millainen painajainen kammottavine unineen!… Hän liikahti ja tunsi yllään pehmeän untuvapeitteen.

Hän nousi, avaten verhot lumisen päivän valolle, ja pysähtyi hämmästyneenä uunin luo, missä vielä oli jäljellä hiillos äsken loppuunpalaneesta valkeasta…

Joku — soreavartinen, vaaleakasvoinen olento — nukkui nojatuolissa uunin edessä.

Ariel olisi voinut luulla, että joku jouluenkeleistä, väsyneenä suomastaan huolellisesta hoidosta, oli nukahtanut siihen… Mutta varmaankin käy enkeleitä maalatessaan itsekin niiden näköiseksi… Hän näki kaksi pientä paljasta jalkaa hopeatohveleissaan, jotka sisustuksensa puolesta parhaiten soveltuivat lämmittäjiksi noille sieville paleleville naisjaloille…

Ja hellästi, hurmaantunut kiitollisuudenilme katseessaan, runoilija polvistui saamansa ihmelahjan eteen. Kaikkivaltias — ja silti veitikkamainen — jouluenkeli oli tähtösen asemesta tuonut hänelle onnen, viehkeän maallisen onnen.

PRINSESSA HELMEN TARINA.

Kun prinsessa Helmi oli ehtinyt viidentoista vuoden ikään, vei kuningas, hänen isänsä, hänet norsunluiseen linnaan, niissä kuningatar-vainaja oli asunut, ja sanoi hänelle:

Sitten aukenivat suunnattomat kupariarkut, missä hohti loppumaton määrä äskenlyötyjä kultarahoja ja kimmeltäviä Intian jalokiviä. Valkoisella silkillä sisustetuissa lippaissa nähtiin koruja, joiden tuikkavat timantit ja haavemaisen hennot takeet olisivat herättäneet haltiattarenkin kateuden. Ja kuningas puhui:

Silloin tuo solakka ja harvinaisen kaunis prinsessa polvistui, tykkänään verhoutuneena tähkänväriseen tukkaansa, ja kuningas asetti hänen kumartuneelle otsallensa kevyen liljakoristeisen kruunun ja sanoi:

— Olet kuninkaan tytär! Kaikissa valtakuntani äärissä nämä rikkaudet ja tämä kruunu kohottavat tahtosi ainoaksi laiksi!

Ensin kiitti prinsessa isäänsä kaunein sanoin, kuten hänen kasvattajattarensa oli häntä neuvonut, sitten hän syleili häntä aivan tavallisen pikku tytön tapaan — mitä kukaan ei ollut hänelle opettanut. Hänen mielensä oli niin riemukas!

Noudattaen tuon ylhäisen suvun perinnäistapaa, minkä vesa hän oli, oli prinsessa viettänyt alaikäisyytensä maailmasta erillään, omistamatta mitään, saamatta lausua ainoatakaan toivomusta, joka olisi täytetty kasvattajan suostumuksetta. Nyt piti hänen kehittyä vapaudessa, seuraten vain oikullisen mielikuvituksensa johteita.

Luodessaan katseen kuvastimeen, prinsessa hymyili hilpeälle kuvallensa, ja hänen kätensä, nuo pienet kädet, jotka olivat niin heikot, niin hennot, että hiukankaan kovempi ote olisi ne taittanut, leikiskelivät kultarahoilla ja koruilla, hänen mumistessaan:

Hän kutsutti maailman etevimmät taiteilijat koristamaan ja kalustamaan uudelleen norsunluulinnan ja hän kuljetutti sinne taideteoksia valtakunnan museoista. Itse hän verhoutui kullalla kirjailtuihin silkkivaatteisiin tai itämaisiin helmikuvioin koristettuihin lumivalkoisiin harsopukuihin.

Jokainen hänen liikkeensä sai jalokivet säkenöimään, kallisarvoiset kukat, joilla hän koristautui, levittivät sulotuoksua hänen ympärilleen, ja koko hänen olentonsa muistutti hänen pienestä valkoisesta kädestänsä, joka oli aivan väsähtänyt monien sormusten taakasta.

Tuossa liioitellussa, hennon arassa komeudessa, missä tuhannet sulotuoksut täyttivät ilman, eleli Helmi aarteista arvokkaimpana, harvinaisimpana kukkasista. Mutta yksinäisyydessä ei hän suinkaan aikonut kuluttaa päiviänsä. Hän kokosi linnaansa komeaa hoviväkeä, pani toimeen juhlia ja kunnioitti kuninkaan pitoja läsnäolollaan. Kantotuolissaan tai ratsunsa selässä hän myöskin suvaitsi esiintyä, ylväänä kuin pikku epäjumala, heitellen sormenpäillään, jotka eivät olleet koskaan käsitelleet tavallista rahaa, kultakolikotta teille, joilla kerjäläisiä kuljeksi. Häntä huvitti myös liikuskella uhkean seurueen ympäröimänä kaupungilla, joen rannoilla, metsissä, ja minne hänen tiensä kävikään, kaikkialla hän halusi itselleen jotakin — helyjä tai muita taide-esineitä, puutarhoja, linnoja — tai hän tahtoi nähdä ja kuulla tanssia ja laulua. Kaikki hän sitten maksoi korkeaan hintaan, mutta hymyilyä ei häneltä liiennyt kenellekään.

Täyttymätöntä toivetta ei prinsessa koskaan kokenut, ja tuo rajaton valta tuotti hänelle enemmän tyydytystä kuin toivotut seikat, jotka hän kohta unohti. Enemmän kuin läheisten henkilöitten rakkaus merkitsi hänen ylpeälle mielellensä ihailu, jonka ihmisjoukko omisti hänelle, jumalalliselle, mahtavalle ja salaperäiselle olennolle, joka erosi muista naisista samassa määrin kuin linnan ansareitten orkideat muista kukista.

Kukkiin oli prinsessa kiihkeästi mieltynyt. Niitä piti linnassa olla niin yksinkertaisimpia lajeja kuin uhkeimpiakin. Luonnontutkija olisi hänen puistossaan havainnut edustajia koko kuningaskunnan kukkamaailmasta sekä lisäksi muiden maiden kiinnostavimmista lajeista.

Eräänä päivänä, kun prinsessa Helmi oli huviretkellä maalla hovinaistensa ja henkivartijoittensa kanssa, hän havaitsi erään nuoren paimentytön povella kukkasen, jota hän ei ollut nähnyt koskaan ennen.

Se oli pieni sinikello, muodoltaan ja värivivahdukseltaan niin viehättävä, että se tuntui vetävän vertoja kuninkaallisten kukkatarhojen ihanimmille ja harvinaisimmille lajeille.

— En tiedä sen nimeä, armollinen rouva, vastasi tyttö arasti. — Se kasvaa ainoastaan tuolla kaukana vuorenharjoilla, ja sielläkin se on hyvin harvinainen.

Ja hän viittasi päivänpaahtamalla kädellänsä taivaanrannalla siintävään selänteeseen.

— Sulhaseni paimentaa vuohia tuolla ylhäällä, sanoi hän, — ja hän on tuonut sen minulle. Minun täytyi häntä torua, sillä saadaksensa tämän kukan hänen täytyi panna henkensä vaaraan.

Prinsessa ajatteli itseksensä että kauniin kukan takia kyllä kannatti uhrata viheliäinen ihmishenki, ja ylhäältä hevosen selästä hän heitti silkkikukkaron, joka putosi maahan iloisesti kilahtaen.

— Minä pidän kukkasestasi, sanoi hän. — Anna se minulle ja ota tuo kukkaro!

Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: Paimentyttönen, joka huonoissa pukineissaan vaikutti niin viheliäiseltä, painoi kukkasen povellensa ja huudahti, kukkarosta välittämättä:

Kieltävää vastausta pyyntöönsä ei prinsessa ollut saanut vielä koskaan. Hänestä tämä tuntui uudelta seikkailulta, niin ettei hänelle aluksi tullut mieleen edes siitä vihastua.

— Osaat valvoa hyvin etuasi, pienokaiseni, sanoi hän. — Mutta minä haluan saada tuon kukan, enkä ole paha. Ota tämä vielä lisäksi — tehkäämme vaihtokaupat!

— En voi siihen suostua, armollinen rouva, sanoi hän, — sillä tämä kukka on sulhaseni lahja. En vaihtaisi sitä suurimpiinkaan rikkauksiin.

— Sepä olisi ihmeellistä, sanoi hän, -— jollen pääsisi voitolle tuollaisesta paljasjalkaisesta tyttöletukasta!

Eräs henkivartijoista yritti toteuttaa käskyn, matelevana ja julmana. Mutta äkkiä asettui muuan mies, joka juuri oli saapunut paikalle, raudanharmaan vinttikoiran seuraamana, vapisevan tyttösen rinnalle, pidättäen halveksivalla liikkeellä tuon lähestyvän hulttion.

Tulokas oli puettu ylimyksen tavoin, joskin varsin yksinkertaisesti. Prinsessa ei tuntenut häntä, eivätkä hänen hovinaisensakaan. Kauniiksi ei häntä olisi sanottu, mutta huomaamatta eivät hänen miehekkäät kasvonsa ja hänen kookas, ylväs vartensa olisi missään jääneet. Ne kuvastivat jalointa ylhäisyyttä: sydämen ja ajatustavan aateluutta.

Muukalainen oli kunnioittavasti paljastanut päänsä, ja tervehtien prinsessaa hän lausui:

Mutta tointuen pian hämmästyksestään, prinsessa lausui, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan tuota pyyntöä:

Äskeinen vartija ei uskaltanut olla noudattamatta herrattarensa käskyä, vaikka muukalaisen ryhti saattoi hänet levottomaksi. Hän yritti jälleen lähestyä tyttöä. Mutta nyt vinttikoiran omistaja otti häntä niskasta, heittäen hänet maahan.

— Teidän Korkeutenne, sanoi hän, katsoen prinsessaan pelottomasti, mutta uhmailematta, — te olitte aikeissa tehdä huonon teon, mutta Jumalan armosta minä tulin sen estämään.

— Tule, lapseni, lisäsi hän, ojentaen kätensä paimentytölle, — ole levollinen, saat kyllä pitää rakastettusi sinikellon.

Komea ratsastajatar vapisi raivosta. Pari vartijapäällikköä yritti kiiruhtaa rikollista rankaisemaan, mutta Helmi pidätti heidät kädenliikkeellä.

Hänen huulensa vavahtelivat, hänen kasvoillensa levisi norsunluun väri, hänen koukistuneet sormensa tarrautuivat kiukkuisesti ohjaksiin. Kiihkeä taistelu kävi hänen mielessänsä. Luoden lopuksi ylvään ivallisen katseen rohkeaan vastustajaansa hän lausui:

Prinsessa oli päivämääriä huonolla tuulella, ja hoviväki mietti päänsä puhki kuinka häntä voitaisiin huvittaa. Lopuksi eräs seuraneiti luuli keksineensä oivan keinon prinsessan huvittamiseksi, lukemalla hänelle muutaman tuntemattoman runoilijan ylistyslauluja kaupungin nuorille tytöille, joiden viehkeys oli häntä ihastuttanut. Nuo runot olivat kauniita sisällöltään ja niin sulosointuisia, että niitä kuultua viulunsävel vaikutti räikeältä, ja että mahtava prinsessakin sanoi, ettei hän ikinä ollut lukenut eikä kuullut mitään niin viehkeää.

Ihastuneena siitä, että jokin seikka jälleen kiinnosti prinsessaa, kiiruhti eräs hovimiehistä vastaamaan:

— Tuo runoilija, jonka runoista tunnetaan vasta viisi taikka kuusi, käyttää nimeä Percinet. Mutta tämä on vain salanimi, eikä kukaan tiedä mitään hänen elämästänsä. Mutta ne, jotka ovat halunneet ilmaista hänelle ihailunsa, ovat kirjoittaneet hänelle sen miehen välityksellä, joka piirtää hänen runonsa kultakirjaimilla valkoiselle pergamentille, ja joille luotettava palvelija tuo viestejä runoilijalta.

— No hyvä! huudahti prinsessa. — Herra Percinet omistaa suuremmat runoilijalahjat kuin kaikki hovirunoilijani yhteensä, ja minä haluan saada häneltä runoja, jotka eivät vielä ole kierrelleet kaupunkia. Vietäköön hänelle lipas täynnä kultaa, että hän ylistäisi kuninkaallista valtaani.

Mutta kun odotettu vastaus saapui, vallitsi norsunluulinnassa pelästys ja kauhu. Runoilija Percinet oli palauttanut kullalla täytetyn lippaan, sanoen etteivät tuhannet sellaiset lahjat saisi häntä ylistämään sadepäivää, eivätkä tuhannet prinsessat voisi estää häntä ylistämästä päivänpaisteista aamua tai kuutamoiltaa. Hän piti enemmän runojensa helkkeestä kuin kullan kilinästä, ja tottuneena laulamaan kauneudesta ja kunniasta, hän ei pystynyt virittämään virttä vallan ylistykseksi.

Kuullessaan tuon vastauksen prinsessa tyrskähti nauruun, joten kukaan muukaan ei uskaltanut käsitellä sitä vakavasti. Mutta tuossa naurussa ei ollut hilpeyttä, ja meni viikon päivät, ennenkuin hänet saatiin unohtamaan tuo kiusallinen tapaus. Tämän päämäärän saavuttamiseksi eräs hovin mahtavista kertoi muutamana iltana komeista turnajaisista, joita hän oli ollut katsomassa muutamain muiden hovimiesten kanssa. Ritari, jonka kerrottiin suorittaneen mitä uljaimpia sankaritekoja, oli siellä vaatinut taisteluun ja voittanut valtakunnan kuuluisimmat taistelijat. Mutta voittaja oli pitänyt kilpataistelun päätyttyäkin hopeakypäränsä päässään, eikä kukaan voinut kehua nähneensä hänen kasvojansa silmikon suojatta.

Prinsessan silmät säikkyivät. Soturin tyttärenä hän piti taistelukuntoa arvossa ja häntä miellytti asepukujen kalske ja miekkojen kimmellys.

— Otettakoon lujimmat tangot, sanoi hän, — sälytettäköön valkoisen muuliaasini selkään niin paljon hopeaa kuin se voi kuljettaa, ja pestattakoon sillä palvelukseeni tuo voittamaton sankari, missä hän lieneekin. Haluan saada hänet henkivartijakseni. Hänen pitää kulkea kantotuolini edellä ja suojella minua julkeilta ja rikollisilta ihmisiltä.

Ymmärrettiin hänen muistelevan tuota paimentytön puolustajaa ja kaikki loivat katseensa maahan. Sitten kiiruhdettiin viemään ritarille hänen viestinsä ja kallisarvoiset lahjansa. Mutta ritari vastasi, että hänen miekkansa oli aina palvellut vain yleviä päämääriä, — puolustanut uskontoa, valtaistuinta ja turvattomia, eikä se ollut myytävänä poliisipalvelukseen edes kullastakaan, saatuansa verikasteensa niin monen uljaan vihollisen kanssa otellessaan.

Prinsessa polki jalkaa, huutaen että ritari oli tolvana, että kaikki ihmiset olivat liittoutuneet häntä ärsyttääksensä ja että hän oli onnettomampi kuin tiellä tallattavat kivet. Mutta huonosta tuulestansa huolimatta hän suostui noudattamaan kuninkaan kehoitusta, jonka tämä turhaan oli uudistanut alinomaa ainakin jo kahden kuukauden aikana, luvaten valita puolisoksensa jonkun noista kosijoista, jotka hänen välinpitämättömyytensä saattoi epätoivoon.

Kuningas pani toimeen suuret pidot ja kutsutti niihin naapurimaitten hallitsijat, jotka kaikki olivat kosineet kaunista Helmeä. Prinsessa saapui niihin kullalta ja hopealta hohtavassa puvussa, joka näytti olevan kudottu auringon ja kuun säteistä. Hänen tukassaan hohti, timanttikruunun ohella, harvinaista lajia olevain lummekukkien muodostama sädekehä.

Kalpeana, ylväänä, pää pystyssä hän istui valtaistuimellaan, mistä hänen laahuksensa laskeutui maahan raskaina, hohtoisina poimuina. Liikkumattomin kasvoin hän kuunteli mahtavintenkin kuningasten ihailun ilmauksia.

Juhlaan olivat saapuneet kaikki kuningaskunnan kuuluisat henkilöt. Prinsessa Helmi tiedusteli muutamien unohtamiensa tai hänelle outojen henkilöitten nimiä, ja samassa hän vavahti huomaamattomasti. Lähellä akkunaa, jonkun matkan päässä ryhmästä juttelevia nuorukaisia, joilla oli vaaleat puvut ja silkkiröyhelöt, seisoi kookas ylhäinen herra, hienompi ja ylväämpi mustissa samettipukineissaan kuin kukaan muu koko seurueessa. Hän keskusteli erään kamariherran kanssa, joka tarkkasi hänen puhettansa erityisen kunnioittavin ilmein.

Helmi tunsi heti tuon miehen. Hän oli ainoa olento, joka oli rohjennut lausua prinsessalle nuhteen sanan vasten kasvoja ja puhutella häntä melkein käskevään sävyyn.

— Hän on herttua Renaud, vastasi puhuteltu. — Hän palasi vasta joku aika sitten raakalaiskansojen maista, missä hän on voitoillansa lisännyt hänen Majesteettinsa valtaa. Teidän Korkeutenne tietää, että hän on varsin vanhaa sukua. Tosin tiedetään, ettei hänen rikkautensa vedä vertoja hänen hyveillensä, mutta jokainen myöntää, ettei ole olemassa oivallisempaa soturia, oppineempaa pappia eikä herttaisempaa aatelismiestä. Monet nuoret tytöt, ylhäisintäkin sukua, pitäisivät suurena onnena saada herttua Renaud'in puolisoksensa, jollei tuon uljaan ritarin sydän olisi yhtä voittamaton kuin hänen miekkansakin.

Ja kamariherra, joka ei kerskaillutkaan olevansa mikään naissydänten tuntija, pahoitteli sitä, ettei herttua Renaud nähtävästi tällä taholla voittaisi suosiota.

Seuraavana päivänä kuningas meni norsunluulinnaan, muistuttaaksensa prinsessaa hänen lupauksestaan ja tiedustellakseen hänen valitsemansa puolison nimeä.

— Teidän Majesteettinne, vastasi prinsessa, — nuo muukalaiskuninkaat ikävystyttävät minua ja ovat minusta vastenmielisiä, — en tahdo ketään heistä!

— Koska Teidän Majesteettinne katsoo suotavaksi että menisin avioliittoon, niin suvaitkaa määrätä, että jonkun uskotuistanne on vietävä herttua Renaud'ille salainen viesti, että hänellä on menestymisen toiveita, jos hän haluaa kosia kuninkaansa tytärtä… Tiedän kyllä, lisäsi hän hymyillen, — etteivät kaupungin kauneimmatkaan neitoset ole voineet voittaa hänen ylpeätä sydäntänsä, mutta kenties hän huomenna ajattelee, ettei harkitseminen ole ollut haitaksi.

Ensiksi kuningas pani kovasti vastaan, arvellen että ainoastaan jokin hallitsija olisi tuon liiton arvoinen. Mutta kun herttua Renaud tuotti hänen hallituksellensa kunniaa, kun herttua oli laajentanut ja vahvistanut hänen valtaansa — ja kun kuningas ennen kaikkea ei pystynyt vastustamaan pikku epäjumalaansa, antoi hän ennen pitkää suostumuksensa.

Mutta kun herttua Renaud'ilta tiedusteltiin hänen mieltänsä, vastasi hän että prinsessa oli niin paljon ylhäisempi häntä, ettei hänelle koskaan voinut tulla mieleenkään rakastua häneen, ja ettei ollut hänen luontonsa mukaista valita itselleen vaimo rikkauden ja syntyperän perusteella.

Tällä kertaa pikku prinsessa Helmi ei vihastunut eikä nauranut, vaan oli hyvin vähäpuheinen koko päivän. Hoviväki, joka ei tiennyt mitä oli tapahtunut ja mitä tuskallisia ajatuksia tuon kuninkaallisen otsan takana liikkui, odotti ihmeissään, mitä uusia oikkuja prinsessa hautoi mielessänsä. Rauhoituttiin hieman, kun Helmi seuraavana päivänä vain ilmoitti haluavansa kuulla eräässä kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa kappelissa äskettäin Jerusalemista palanneen hurskaan munkin saarnaa.

Munkki puhui erinomaisen hyvin, joskin varsin ankarasti, ja seuranaiset kehuivat saarnaa. Prinsessa puolestansa pyysi hurskaan puhujan linnaan ja kertoi hänelle kaikista pettymyksistä, joita hänellä viime aikoina oli ollut.

— Isäni, päätti hän puheensa, — olin tullut kuulemaan teitä, saadakseni teiltä lohtua. Mutta te puhuitte ainoastaan keinoista, joilla paratiisi saavutetaan, ja sananne eivät tunkeneet ollenkaan mieleeni, sillä nehän olivat tarkoitetut ainoastaan köyhille ihmisille. Varanneehan taivaallinen Kuningas valtakunnassaan toki paikat maallisille kuninkaille?

— Tyttäreni, vastasi pyhä mies, joka ei ollut perehtynyt hovin kohteliaisuuksiin, — rikkaus ja valta ovat arvokkaita Jumalan lahjoja, joita tulisi käyttää hänen kunniaksensa, mutta niillä ei voida ostaa runoilijan ylistystä, jos hän todella ansaitsee runoilijan nimen, ei rehellisen soturin miekkaa, ei kunnon miehen rakkautta. Ja mitä paratiisiin tulee… Tyttäreni, jollei teillä Jumalan valtaistuimen eteen tullessanne ole tarjottavana taivasten Herralle muuta kuin varallisuutenne ja kruununne, silloin ovat monet kerjäläiset, joilla ei tänään ole leipää eikä paikkaa mihin päänsä kallistaisivat, tuona päivänä rikkaampia kuin te.

Helmi huudahti, että jos niin oli, silloin ei hän välittänyt olla prinsessa ja asua norsunluulinnassa, ei halunnut katsella hoviväkensä tekopyhiä kasvoja. Ottaen mukaansa ainoastaan vanhan imettäjättärensä ja muutamia uskollisia palvelijoita hän asettui asumaan omistamaansa pieneen linnaan, joka sijaitsi metsän reunassa maalla, monen tunnin matkan päässä pääkaupungista. Siellä hän vietti yksinäistä elämää, kirjansa ja harppunsa huvinaan, omistaen rukoukselle linnanherrattaren juhlallisessa rukoustuolissa enemmän aikaa kuin koskaan norsunluulinnassa elellessään. Maallisista asioista ei hän enää välittänyt.

Eräänä iltana hän meni avonaisen akkunan luo, ja nojaten sitä reunustavaan paksuun muuriin hän nautti raikkaasta ilmasta, joka vilvoitti hänen otsaansa. Korunsa, kruununsa ja raskaat kirjosilkkipukunsa oli hän jättänyt norsunluulinnaan. Yksinkertainen valkoinen puku verhosi häntä aistikkain poimuin, ja hänen kaunis tukkansa valui pitkin hänen hartioitansa ainoana kuninkaallisena vaippana, jonka hän oli suostunut säilyttämään. Se vuodatti kullanhohdetta hänen ylitsensä ja kuutamo loitsi siihen välkähteleviä jalokiviä.

Kuinka yö oli rauhallinen! Kuinka viehkeän surunvoittoinen tuo kalpea valo olikaan! Kukkivassa metsikössä raiutteli satakieli kirkkaita säveleitänsä, jotka tuntuivat sulautuvan sulotuoksuihin. Tämän vienon rauhan vallitessa, kuun verhotessa hänetkin kuin morsiushuntuun tai paariliinaan, ajatteli prinsessa Helmi, että tällaisena yönä herää sydämessä halu omistaa onnea, tai onnen puutteessa edes hiukan toivoa. Hän tunsi niiden aarteiden arvon, joita hän ei ollut koskaan omistanut, ja oivalsi niiden mitättömyyden, joista hän oli ylpeillyt… Ja nyt itki pikku epäjumala naisen kyyneleitä.

Hän itki kauan, siksi kunnes hänen katseensa kiintyi ihmisvarjoon, joka ilmestyi hämärästä puitten keskeltä.

Kun tieto prinsessan muutosta tuohon vaatimattomaan asuntoon ehti levitä, riensivät seudun apua tarvitsevat sinne. Prinsessa ei ollut koskaan ennen nähnyt kurjuutta läheltä. Toiset avunanojista itkivät. Nyt oivalsi prinsessa, mistä lähteestä kyyneleet vuotivat. Nuo onnettomat ihmiset palasivat useinkin, ja Helmi kävi mökeissä tervehtimässä niitä, joita sairaus tai arkuus esti tulemasta.

Hän ei kaivannut hovielämää, vaikka hänen mielessänsä pikemmin vallitsi tyyneys kuin hilpeys. Hän ei tavoitellut erinäistä ajanvietettä, mutta sitä saapui hänelle odottamattomasti: kaupungin lähetti toi hänelle kauniin pergamenttikäärön, johon oli kirjoitettu runoja kultakirjaimilla. Ja nuo runot olivat viehättäviä, paljon kauniimpia, soinnukkaampia vielä kuin ne, jotka prinsessa kerran ennen oli lukenut. Tekijä ei ollut merkinnyt niihin nimeänsä, mutta Helmi oivalsi kumminkin, että tämä oli Percinet. Kunnioituksesta häntä kohtaan, jolle ne olivat omistetut, runoilija karttoi henkilön mainintaa, puhuen ainoastaan kyyneleistä… Ja Helmi itki niitä lukiessaan, närkästymättä siitä, että tuntematon oli niin hyvin oivaltanut hänen tunteensa. Tuo runous ei voinut loukata hänen sydäntänsä. Se virvoitti sitä kuin suojaavan siiven lehahdus.

Runoilija, joka oli hylännyt prinsessan tarjoaman kullan, oli koonnut hänen kyyneleensä kallisarvoiseen maljaan. Hän, joka ei ollut suostunut ylistämään valtaa, oli nyt vuodattanut kyyneleitä yhdessä valkopukuisen neitosen kanssa, joka oli kaunis ja tunsi tuskaa.

Yksinäisyydessään prinsessa mietiskeli monenmoista. Hän käsitti nyt paremmin rukoukset, jotka hän lausui, kirjat, joita hän luki, romansit, jotka hänen sormensa houkuttelivat esiin soittimen kielistä. Kukkien ihanuudestakin hän nautti täydellisemmin, saadessaan itse poimia ne kedolta, sirkan siristessä ruohikossa, tuulenhenkäysten kuljettaessa mullanlemua ja taivaan kaartuessa hymyilevänä hänen ylitsensä.

Ilman kunniavartiota käyskenteli nyt metsissä ja niityillä hän, joka oli halunnut ostaa suojaksensa hopeakypäräisen sankarin varman miekan. Nuo kävelyretket, joiden päämääränä aina oli jokin kärsimyksen maja, tuottivat tyydytystä hänen surunvoittoiselle mielellensä.

Mutta kun hän eräänä iltana hämärän tullen lähti hitaasti kulkemaan metsän poikki kotiinpäin, havaitsi hän äkkiä puiden keskellä kookkaita varjoja. Äkkiä ympäröi lapsiparan ryövärijoukkue, joka aikoi viedä hänet mukanaan luolaansa, pakottaaksensa kuninkaan maksamaan suuret lunnaat.

Prinsessa oivalsi hyvin, ettei vastarinnasta olisi mitään hyötyä. Hän uskoi sielunsa Jumalan huomaan, mutta jännittäen voimansa äärimmilleen hän kohotti epätoivon huudon kaiun kerrattavaksi… Heti näkyi hämärästä kypärän välke, metsiköstä kiiruhti harmaan vinttikoiran seuraama mies. Hän oli kookas, ylhäinen herra, ja hänen kypäränsä oli hopeasta.

Kuten voi käsittää kävi ottelu tuimaksi, ja mielenliikutuksesta menetti Helmi tajuntansa. Hänet herätti jälleen tajuihinsa vakava ja lempeä miehenääni, joka puhui hänelle rukoilevasti. Silmät vielä suljettuina, tunsi prinsessa lepäävänsä sammaleilla ja hän kuuli nämä sanat:

Hän avasi silmänsä ja näki edessään herttua Renaud'in, joka hopeakypärän silmikko avattuna, tuskan ilme hienoilla kasvoillansa, pyrki herättämään häntä tajuntaan.

— Älkää pelätkö, prinsessa, vastasi tuo vakava ääni. — Nuo konnat ovat jo kaukana, mutta pyydän saada saattaa Teidän Korkeutenne tuonne pienelle linnalle, sillä on vaarallista liikuskella tähän aikaan metsissä.

Ja nyt toteutui prinsessan aikaisemmin ilmaisema toivomus: hän kulki ylpeänä ja turvallisena tuon hopeakypäräisen ritarin suojassa, joka ei koskaan ollut käyttänyt miekkaansa muuhun kuin heikkojen suojaamiseen, kuninkaan ja Jumalan kunnian puolustukseen.

Herttua Renaud palasi seuraavana päivänä pieneen linnaan, sitten usein muulloinkin, lopuksi joka päivä. Vanhan hoitajattaren kehrätessä lankaansa muutaman askeleen päässä heistä hiljaisella parvekkeella, keskustelivat herttua Renaud ja hänen pelastamansa neitonen tuhansista seikoista, ja prinsessa Helmi oppi aina paremmin oivaltamaan herttuan mielenjaloutta ja henkevyyttä. Kumpikaan heistä ei milloinkaan maininnut menneitä aikoja.

Epäilemättä herttua Renaud, joka oli käyttänyt hopeista ritarinkypärää, myöskin oli pidellyt runoilija Percinet'in kynää. Mutta Helmi ei ilmaissut hänelle tuota havaintoansa, ja herttua Renaud puolestansa ei ollut tietävinään että valkopukuinen tyttönen, joka vaatimattomana hymyili hänelle linnan parvekkeella, oli sama neitonen, jonka hän oli nähnyt kopeana kuninkaantyttärenä, timanttikruunu päässään ja kylmähkön upea lummekukkakehä kulmillaan, sama olento, joka oli luullut voivansa häikäistä arvollaan ja rikkaudellaan miehen, jonka sydäntä ei kukaan vielä ollut voittanut.

Päivät menivät menojaan, sitten tuli aika, jolloin herttua Renaud pysyi kauan poissa. Palatessaan linnaan hän oli hyvin kalpea. Liiaksi liikutettuna voidakseen puhua, katsoi Helmi häneen kysyvästi. Silloin hän polvistui neidon eteen, ja sanaakaan puhumatta, rukoillen ainoastaan tuolla muutoin niin ylväällä katseellansa, hän ojensi hänelle kukkasen.

Se oli lemmen kukkanen, tuo pieni sinikello, joka ei kasva muualla kuin vuorten harjalla ja jota vuohipaimenen morsian ei olisi luovuttanut mistään rikkauksista. Renaud oli käynyt noutamassa sen varsin kaukaa, ylängöiltä… Ja Helmi käsitti, mitä se merkitsi.

Istuen kuninkaan rinnalla tuon vaatimattoman asuntonsa parvekkeella, josta hänen oli lähdettävä, palatakseen norsunluulinnaan, odotti prinsessa Helmi sulhoansa, ja kädet täynnä kukkaseppeleitä lähestyivät häntä köyhät, joiden silmistä hän oli kuivannut kyyneleet.

Hän tervehti heitä ystävinä, hän tulkitsi heille sydämensä tunteita, hän antoi heille lahjoja, ja kaikki hymyilivät.

Silloin pieni, hyvin heikko ja kalpea lapsi, jota hän oli tuuditellut lauluillansa ja huvittanut saduillaan, painautui hänen helmaansa.

— Minä rakastan teitä, prinsessa, mumisi hän suurena salaisuutena. — Kun tulen Jumalan luo, laulan hänelle teidän laulujanne ja kerron teidän tarinoitanne, ja sitten poimin pienten enkelien kanssa tähtiä, ja niistä me rakennamme teille kauniin valtaistuimen taivaaseen.

KIVEN ALLE KÄTKETTY SYDÄN.

Kaukaa kuului nuorten tyttöjen laulua… Merenkalvon yläpuolella sijaitsevan linnanparvekkeen nurkkauksessa istui pikku prinsessa, katse haaveksivana, käsi sormustaakkoineen laskettuna väsyneellä liikkeellä suuren vinttikoiran selkään.

Pikku prinsessan silkkihiukset, hohtoisat kuin hänen kruununsa, valuivat paksuina palmikkoina pitkin samettipieluksia, mutta hänen voimaton päänsä ei näyttänyt jaksavan kannattaa noita kahdenkertaisia koristeita, kuningattaren ja naisen. Hopeakirjailuin koristettu silkkipuku näytti painollaan rasittavan liiaksi tuota hentoa ja perin kalpeaa olentoa, hänen otsansa sairaalloinen väri muistutti hortensioista, jotka muutaman askeleen päässä hänestä viettivät kuihtuvaa elämää komeissa ruukuissansa.

Ja Coelio-vanhus katsoi häneen alakuloisesti, kosketellen vienosti luuttunsa kieliä. Hänet oli valittu opettamaan tässä hovissa vieraita kieliä, ja kauniista isänmaastaan erotettuna oli hän täällä vieraalla maalla kiintynyt talvisen seudun sairaaseen lapsoseen, joka niin lempeänä kuunteli hänen kertomuksiansa maista, missä meri aina on sininen ja aurinko kultainen.

Mitä hakikaan pikku prinsessa noista helmiäisvärisistä usmajoukoista, jonne kalastajain purjeet katosivat, toiset toistensa jälkeen? Mitä hakivatkaan hänen sinisilmänsä, koiran sulkiessa luomensa hänen hyväilystään nauttien?…

— Coelio, mumisi hän, — minä mietiskelen, mitä varten oikeastaan olen syntynyt… Sanotaan usein: hän on onnellinen kuin prinsessa… Minä olen prinsessa, ja kumminkin tuo masennuksen kysymys kohoaa huulilleni. Luuletteko että sellainen kysymys on koskaan herännyt noiden laulavien tyttösten mielessä, jotka ammentavat vettä tuolla kaivolla… Mitä varten olen siis syntynyt, Coelio?

Coelio, joka läheni elämän loppua, tiesi hyvin, että on paljonkin kysymyksiä, joihin tämä elämä ei voi suoda vastausta, mutta hän ei rohjennut sitä sanoa, peläten pahoittavansa prinsessaa. Hymyillen hän vastasi:

— Pian tulee nuori ja kaunis kuningas noutamaan teidät linnaansa… silloin ymmärrätte, mitä varten olette syntynyt.

— Kuukauden kuluttua täytän kaksikymmentä vuotta, vastasi hän, — ja minua ei nouda täältä mikään kuningas, vaan haudankaivaja. Olen perinyt äidiltäni taudin, johon hän kuoli siinä iässä. Mikään prinssi ei haluaisi minua puolisoksensa, sillä voisin jättää taudin perintönä pojilleni… Ikätoverini palmikoivat hilpeinä myrttikruunujansa, minä saan sen päähäni, vaipuessani haudan lepoon.

— Meren synkkä ilmekö teidän mielessänne herättää nuo kuolemanajatukset?

— Ah, huudahti Hieldis, — kuinka ne eivät valtaisi mieltäni? Lapsuudestani saakka on jokainen minuun kiintynyt katse niitä kuvastanut, olen kuullut ne jokaisessa minuun kohdistetussa puhuttelussa. Äitini maalattiin kahdenkymmenen vuoden vanhana ruusujen peittämällä vuoteella, silmät suljettuina, ryppyisessä kädessään lilja, jonka kalpeus ei vedä vertoja hänen kuolinkasvoillensa. Tuo kuva on hyvin minun näköiseni, Coelio.

Pikku prinsessan katse oli koko ajan kiintynyt helmenhohteiseen taivaanrantaan. Johtaaksensa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, Coelio pyysi että hän kertoisi hänelle jonkun noista ihmeellisistä taruista, joita pohjolan asukkaat kertoelevat iltojensa ratoksi.

— Oli kerran hyvin vaalea ja hyvin kaunis haltiatar, jonka täytyi toisen häntä mahtavamman hengen määräyksestä viettää päivänsä syvällä huurrelinnassa. Hänen täytyi olla siellä vankina siihen päivään saakka, jolloin hän vaipuisi ikuisten lunten uneen, joka on talven haltiatarten paratiisi. Eräänä aamuna, kun auringon säde liekehti ylhäällä vuorten harjalla, haltiattaren sydän alkoi laulaa kuin lintu. »Vaiti, vaiti», sanoi hän sydämellensä, »en saa kuunnella sinua, suloinen laulu». Mutta sydän ei vaiennut. Silloin mietti haltiatar: »Mitä hyödyttää sydämen omistaminen, jollei saa rakastaa!» Ja hän riisti valkoisilla sormenpäillään povestansa tuon pienen laulavan esineen, pujahti sitten hetkiseksi pois linnasta ja piilotti sen kiven alle metsänsopukkaan, missä syysorvokit tuoksuivat. »Hyvästi, sydämeni, hyvästi!» lausui hän. »Siellä saat sinä laulaa. Kenties tulee vielä päivä, jolloin joku hellämielinen runoilija kuulee valituksesi… Hän ei tiedä, mistä se tulee, minne menee… Mutta sen surumielisyys viehättää häntä. Ja minä iloitsen siitä kylmässä linnassani.»

Ja hitain askelin poistui pikku prinsessa parvekkeelta linnaan, kuninkaallisen puvun verhotessa jäykin poimuin hänen hentoa varttansa.

— Oi pikku prinsessaparka! ajatteli Coelio. — Jospa olisin nuori kuten sinä. Joka ilta tuudittaisi soittoni sinut uneen, joka aamu panisin salaa messukirjaasi mitä kauneimpia runoja, ja päivisin pysyttelisin, kuten uskollinen koirasi, alati luonasi ja kuiskaisin sinulle arkoja lemmensanoja… Hellyyteni olisi tosin vain viehkeää unta, herttainen haave, joka hyväilisi neitseellistä sydäntäsi, mutta näkisinhän sinun edes hetkisen hymyilevän elämälle, sinä hentonen kuoleman saalis!

Hän harhaili puistossa, jonka harva lehdistö kuvastui epämääräisesti, rajaviivoitta taivaalle. Äkkiä hän havaitsi kiven, joka oli valkoinen kuin alttarikivi. Värittömässä ruohikossa kasvavat orvokit painoivat sitä vastaan päänsä, ikäänkuin surren jotakin yhtä katoavaista kuin ne itse. Muistellen vaalean haltiattaren sydäntä Coelio siirsi runoilijan uteliaisuudella kiven paikaltansa.

Kosteassa maassa hän näki kauniin kuvitetun kirjan, jonka hän avasi sanomattomalla kunnioituksella. Sen kultareunaiset lehdet olivat kirjoitetut täyteen naisen käsialalla. Kynää pitelevät laihat sormet olivat vavisseet, ja silmistä, jotka seurasivat kirjoitusta, oli tipahtanut kirkas kyynelkarpale toisensa jälkeen, jättäen jäljen pergamenttiin…

Coelio luki. Heikko, murtunut nainen siinä uskoi, väsyneenä yksin kantamaan kärsimyksensä, ne tuntemattomalle, salaperäiselle olennolle. Nuo sivut uhkuivat epämääräisiin sanoihin puettua hellyyttä, hämäriä unelmia. Vaalea haltiatar siinä lauloi lauluansa, sydämensä laulua, sävelittä, kyynelin ja sulotuoksuin, vaatimatonta lauluansa, joka odotti vastausta runoilijan sydämeltä.

Coelio oli luullut, että vuodet olivat ainaiseksi kuivanneet hänen silmänsä, mutta nyt kostuivat hänen haalistuneet ripsensä. Hän muisteli aikaa, jolloin hän oli lukenut nuo ajatukset ja tunteet rakastamansa naisen sinisistä silmistä, hän kaihosi menneitä hetkiä ja noita silmiä, jotka olivat sulkeutuneet. Ilman henkäykset, jotka liehuttelivat hänen hopeahapsiansa, toivat mukanansa muistoja, hentoja ja salaperäisiä… Ne lähtivät kuljettamaan hänen aatoksiansa lentimillään… Ottaen kultakynän, joka oli käyttämätönnä entisajoista saakka, hän alkoi kirjoittaa kirjan tyhjille loppulehdille runoja… muinoin sepittämiänsä.

Seuraavanakin päivänä oli Hieldis hajamielinen, kuunnellessaan Coelion soittoa, mutta hänen poskillensa oli tullut ruusunhohdetta ja riemu säteili hänen silmistänsä.

— Eilen olin unohtanut tuon tarinan lopun, Coelio, sanoi hän, — nyt muistan sen… Pikku haltiattaren sydän lauloi kauan kiven alla, sitten, eräänä päivänä — oi, ajatelkaa mikä viehättävä päivä se oli! — kuuli runoilija tuon laulun. Tuo tuntematon laulu sai haaveita hereille hänen mielessänsä… hän yhtyi lauluun… niin hellin, niin kaunein sanoin! »Oi!» ajatteli haltiatar, »nyt voin nukahtaa ainiaaksi lumeen.»

Ja illan tultua hän meni jälleen kohottamaan valkoista kiveä, ja seuraavina iltoina hän teki samaten. Hieldis kävi joka aamu poimimassa orvokkeja, jotka kukkivat kukkimistaan, kuin kiiruhtaen kukkimaan tarpeeksensa ennen talven tuloa.

Niin kului aika. Pikku prinsessa oli pian täyttävä kaksikymmentä vuotta. Hän kuihtui kuihtumistaan, hänen hento vartensa katosi puvun poimuihin, vähäisinkin liike saattoi sormukset vierähtämään hänen sormistansa… Päivä päivältä kuulsi hänen sinipunainen suoniverkkonsa aina selvemmin kellahtavan ihon lävitse, mutta päivä päivältä tulkitsi hänen kiihkeä katseensa yhä suurempaa onnea. Noissa lyijynharmaissa kasvoissa elivät enää vain silmät! Mutta Hieldis ei puhunut enää kuolemasta.

Kohottautuen istumaan pielustensa varaan, posket hehkuvina, hän sanoi lempeällä äänellä:

— Sanon teille salaisuuden, Coelio! Kun ikuisten lunten pitkällinen uni yritti tukehduttaa pikku haltiattaren, silloin heräsi hänen vastustuskykynsä! Hän ei tahtonut enää olla haltiatar, hän tunsi olevansa nainen. Hän ikävöitsi elämää eikä kuolemattomuutta. Häntä pidätti ääni, jonka hän kuuli kukkivasta metsiköstä, ja se oli ylimyksen, kuninkaan ääni… Hän tiesi, ken tuo runoilija oli, joka oli henkiä voimakkaampi, voimakkaampi ikuisten lunten unta. Hänen nimensä oli Rakkaus. Minä en kuole, Coelio, elämä on niin ihanaa! Olen uneksunut tapaavani huomenna hänet, joka minua rakastaa… Huomenna, huomenna!

Hieldis eli viimeistä päiväänsä. Kun pikku prinsessa seuraavana aamuna odotti lemmittyänsä, sulki kuolema hänet hellään syleilyynsä, suudellen hänen kiihkeitä silmiänsä.

Kun Hieldis, myrttikruunu päässään, viehkeänä ja hentona kuin kallisarvoinen veistokuva, lepäsi orvokkien keskellä valkoisilla patjoillaan kulta-arkussa, silloin suutelivat kuningas ja prinsessat itkien hänen otsaansa, hänen silmiänsä, hänen Sormustensa helmiä…

Hän mietiskeli, oliko syytä sääliä pikku prinsessaa, joka oli odottanut onnea, luottaen varmasti sen tuloon, ja joka oli kuollut tuon haaveen hurmaamana, tietämättä ettei se toteutuisi…

MAAN AARTEHISTO.

Kevään alkaessa elpyä eloon olivat Floryse ja Fridolin kihlautuneet keskenään. Maaemon todellisina lapsukaisina olivat hekin tulleet tietoisiksi tunteistansa silloin, kun maa herää ja koristautuu juhlapukineillaan, ja kertoaksensa päivän vanhasta onnestansa Roselinelle, Florysen rintasisarelle, olivat he lähteneet astelemaan käsi kädessä kaupunkia kohden, jo vihertävien nurmikenttien poikki.

— Huomenna on juhlapäivä, sanoi Fridolin, — ja huomenna panen kihlasormuksen sormeesi. Mikä onnellinen mies minä olenkaan! Joka kesä saan viljaa aurani kyntämästä vaosta ja omistan alati sinun sydämesi. Mitä muuta voisinkaan toivoa?… Ylistetty olkoon Jumala ja siunattu olkoon maa!

Neiti Roseline kuunteli haaveellisena hänelle lähetettyä ballaadia, jota hovipoika hänelle luki hänen jalkojensa juuressa, ja nuo vaaleiden paksujen palmikkojen kehystämät kasvot kuvastuivat, hennon pyhimyksenkuvan kaltaisina, auringossa hohtavaan moniväriseen akkunaan.

— Jumala suojelkoon teitä ja katsokoon liittoanne suopein silmin! sanoi hän, hymyillen ystävilleen, jotka uskoivat hänelle ilonsa. — Olen yhtä tyytyväinen kuin tekin, sillä isäni on luvannut minut puolisoksi herra Bertramille, kuninkaan rahastonhoitajalle, joka on ihaillut minua jo vuoden ajan.

Ja kaunis Roseline halusi näyttää Floryselle herra Bertramilta saamansa kultasormuksen, jonka lipas oli valmistettu pitsinmuotoiseksi taotusta kalliista metallista ja koristettu hohtavilla jalokivillä.

Floryse katseli sitä ihaillen. Mutta ajatelkaas! tuon lahjan näkeminen tuhosi Fridolinin sydämestä onnen tunteen. Tytön liverrellessä paluumatkalla hänen rinnallansa ja kertoessa tuhansista viehättävistä pikkuseikoista, hän pysyi vaiteliaana, ja katsoessaan morsiamensa kirkasta hipiää, taivaansinisiä silmiä ja silkkikutreja hän ajatteli:

»Tyttöni on suloisin kaikista maailman naisista. Miksi en ole rikas, niin että voisin lahjoittaa hänelle koruja, helmiä, kultaa!»

Saatettuaan nuoren tytön majan ovelle, missä isoäiti häntä odotti, hän harhaili pitkin kenttiä, ajatellen halveksivasti tuota pientä pajulipasta, jonka hän oli edellisenä iltana palmikoinut niin huolellisesti ja joka sisälsi Floryselle annettavan hopeasormuksen.

— Oi kuinka köyhä olenkaan! toisteli hän itseksensä. — Maa on hyvä äiti, mutta juro tunteiltansa. Hän antaa minulle leipää elatukseksi Floryselleni, mutta ei jalokiviä, joilla voisin hänet koristaa!

Nuo synkät ajatukset saattoivat hänet unohtamaan kaiken, mikä niin oli viehättänyt hänen sydäntänsä, kaikki nuo iloiset tulevaisuudentuumat, joita he olivat sommitelleet edellisenä iltana, kiltin isoäidin kehrätessä lankaansa lähellä heitä, pesävalkean ääressä.

Niin oli hän kulkenut kulkemistaan ja saapunut metsänreunaan sekä sitten aukealle, missä nurmikko oli niin kitukasvuista, että siinä sanottiin alati liikuskelevan tonttuja ja haltiattaria. Väsyneenä hän pysähtyi sinne, istuutuen kivelle.

Tässä pienessä maailmankolkassa vietettiin paraikaa suurta yleistä riemujuhlaa. Kevät oli saapunut. Kiihkeänä väreili elämä tuskin lehdittyneissä metsiköissä ja vihreään verhoutuvien kasvien alla… ilmassa leijaili sulotuoksuja, tietymätöntä, minkä kukkasten levittämiä, kuului ääniä, joista kukaan ei olisi voinut sanoa, mistä suusta ne olivat lähteneet. Salaperäinen työskentely elvytti hämärän. Kaikkialla vallitsi kuin onnellisen odotuksen, hillityn riemun tunnelma, joka oli pian raikahtava ilmoille. Fridolin kuunteli salaperäisten olentojen laulua, johon metsän henget yhtyivät epämääräisin loppusäkein.

— Katsokaa, katsokaa! hyrisi leppäterttu, — olen löytänyt kullalleni juoma-astian, joka kelpaisi kuningattarellekin! Hän saa juoda aamukastetta väriherneen sievimmästä kukkalehdykästä.

— Minä olen laatinut satakielettärelleni kaunoisen pesän, kertoeli satakieli, — pesän pelkästä hopeasta ja pehmoisista untuvista.

— Oi kuinka kaunista pitsikangasta olen kutonut kaunokaiselleni… silkin sekaista harsoa!

Sitten välähti pimeästä vihreä valo, ja ratsastaen kultaraitaisen lehtisammakon selässä saapui tonttu, jonka viitta oli valmistettu kovakuoriaisen kiiltävästä peitinsiivestä. Nauraen hilpeän vallattomasti hän sanoi:

— Älä puhu joutavia! sanoi Fridolin, — en ole ylimys enkä rikas porvari! Pieni hopeasormus, jonka hänelle annan, on tässä omin käsin valmistamassani lippaassa.

— Minä pidän tuosta valkoisesta sormuksesta, sanoi tonttu, — mutta lipas ei miellytä minua. Minä olisin valinnut kallisarvoisemman lippaan, joka olisi ollut koristettu kultajuotoksin kiinnitetyillä helmillä.

— No, jopa jotakin! huudahti Fridolin. — Minun laihalle kukkarolleni eivät kallisarvoiset lippaat sovellu!

— Sinä olet tyhmyri, vastasi pikkumies, nauraen jälleen raikasta nauruansa. — Avaa silmäsi paremmin, niin saat minun luvallani poimia maan aarteita. Ne ovat uhkeampia kuin rahastonhoitajan jalokivet!

Tonttu katosi tarumaiseen valoon, joka sammui vihreänä väreilynä. Hetkisen vallitsi pimeys, sitten nousi kuu taivaalle, vuodattaen aukealle häikäisevää hohdetta. Nurmikolla säteili lukemattomia jalokiviä: siinä oli maan aartehisto.

Polvistuen ryhtyi Fridolin poimimaan noita kalleuksia, ottaen maasta väliin vihreitä säteitä levittävän valkoisen helmen, väliin siroin lehdyköin koristetun kultatangon. Ja hän kiinnitti helmen lippaansa pajunoksien väliin ja ympäröi sen kultasilauksella. Pian peittivät koristeet tykkänään tuon vaatimattoman tekeleen, ja ihastuneena työnsä tuloksista Fridolin huudahti, yhtyen kuulemiinsa riemuääniin:

— Katsokaa, katsokaa, minkä kauniin, helmillä ja jalokivillä koristetun lippaan kultani saa!

Kun viimeinenkin pajunoksa oli piilossa, meni kuu pilviin, ja pimeyden ympäröimänä Fridolin vaipui uneen ja nukkui aamuun saakka.

Herätessään hän ihmetteli, miksi hän oli nukkunut metsässä, sitten hän harkitsi, oliko hän nähnyt unta. Silloin hän havaitsi sammalikossa olevan lippaansa ja oivalsi ettei hän ollut uneksinut. Pajunoksia peittivät, viehkeinä aamukasteesta, valkoiset lumikukat ja kultaiset voikukat. Ne olivat noita kalleuksia, joita Fridolin yöllä oli valinnut itselleen maan aartehistosta.

— Oi rakas maaemoni, huudahti hän, — kuinka väärin olenkaan sinua arvostellut! Et suo ainoastaan viljaa syödäksemme, vaan myös kukkia koristeiksi, mahtavassa hyvyydessäsi ja ikuisessa viehkeydessäsi! Mikä kultaseppä olisi voinut koristaa rakkaudenlahjani paremmin kuin Luojani, joka on luonut sinutkin!

Ja kaukaa kylästä kuului aamukellojen soittoa, ja metsän kukkaset yhtyivät siihen, keinutellen hentoja kupukoitansa.

KUKKASKAUTENA.

Lapset eivät vielä olleet puetut. Anteeksi pyytäen oli palvelija vienyt pikku opettajattaren lukuhuoneeseen, ja odottaessaan siellä hän tarkasti suljettujen akkunaluukkujen pimittämää ympäristöänsä, ikäänkuin ottaaksensa selkoa, olivatko kaikki nuo tutut esineet — pulpetit, opettajan istuin, musta taulu — tavallisella paikallansa… Mutta kristallimaljakossa, joka eilen epäilemättä oli vielä ollut papereihin käärittynä, hän näki puhkeamaisillaan olevia ruusuja, joilla oli vankat, tuuheat varret ja jotka juuri olivat saapuneet — kuten niiden raikas tuoreus osoitti kauniista puutarhasta, missä niitä ei oltu viljelty kaupattaviksi, vaan ainoastaan sulotuoksua levittämään… Ja nuorten silmien äsken vielä harhaileva katse kiintyi niihin, sierainten hieman halveksiva sävy katosi, ja ne painautuivat kiihkeästi uhkeaan ruusuun, »Dijonin kunniaan».

Kalpea pikku opettajatar nautti muutaman silmänräpäyksen kukkasen kupukasta kohoavaa vienoa sulotuoksua. Silloin kuvastui hänen mieleensä, äkkiä kuin taian tuomana, hänelle muinoin rakas paikka, leveä lehtikuja, joka kulki pitkin loivaa rinnettä ja jota paalut reunustivat. Siinä kasvoi ruusuja, ruusuja, ruusuja! Oi, kuinka paljon niitä oli, sekä pensaissa että maahan sataneina… Vastakkaisella puolella oli siro pensasten ympäröimä kukkasjumalattaren patsas, jota kannatti vanhan murattiköynnöksen verhoama harmaa jalusta. Sen vieressä leikki pieni vaalea tyttö, kiharat tuulessa liehuvina, samanikäisen pojan kanssa. Ja kastanjoiden suhinaan sekaantui tytön äidin tyyni, matala ääni.

Sää oli ihana, tuo päivä oli viehkeä kevätpäivä. Arvatenkin olivat toiset päivät olleet yhtä ihania, mutta olikohan tuo pikku tyttö ollut tänä yhtenä päivänä erityisen herkällä mielellä? Oliko hän hengittäessään teeruusujen vienoa tuoksua, jota mereltä tulevat ilma-aallot liidättivät mukanansa, kuullessaan orapihlajoiden suhinaa ja laineiden loisketta, jota herttaisen leikkitoverin nauru säesti, tietämättään nauttinut tuosta kaikesta? Ehkä kylläkin…

Niin oli tuo epämääräisten aistimusten herättämä mielihyvän tunne jäänyt johonkin hänen muistinsa sopukkaan uinailemaan… Ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, oli tuoksu, joka muistutti noita jo aikoja sitten kuihtuneita kukkasia, saanut sen jälleen hereille!

Pikku opettajatar vavahti, kiihkeä liikutuksen puna kohosi hänen kasvoillensa, hänen sormensa vapisivat — ja muistaen että kukilla on hiukan taikavoimaa, että niiden sydämessä valmistetaan lemmenjuomaa, joka voi hetkiseksi herättää eloon menneen onnen, hän kiinnitti mielensä toiseen ruusuun, hivellen sitä huulillansa ja tiedustellen sen salaisuuksia.

Tuo ruusu oli hento rakenteeltaan, melkein sinipunainen väriltänsä, ja se levitti surunvoittoista lemua, josta halusi nauttia yhä uudelleen.

Loitsu uudistuu: Hän näkee eräässä puutarhassa tyttösen, jolla jo on pitkät hameet, hän näkee mietiskelevän nuorukaisen. He sitovat yhdessä kukkavihkoja, liittäen ihaniin ruusuihin nurmikon villiheiniä. Taivaanrannalle kuvastuu jono siintäviä, autereiseen ilmaan puolittain häipyviä vuoria. Oltiin kaukana merestä. Painostava kesäinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei lehtikään liikahtanut, ja uupuneet hyönteiset olivat yhtä hiljaisia kuin lehdet. Mutta kuusten juurella istui vanha hoitajatar, hyräillen eriskummaista kehtolaulua, jossa puhuttiin postivaunuista, jotka vierivät, vierivät pitkät matkat… ja myös pitkät ajat… ja ajasta, joka myös vierii nopeaan… Ja täysikasvuiseksi kehittynyt tyttö tunsi muinoisen pikku ystävänsä äänen hänen tuskallisessa huudahduksessaan:

»Menneisyyttä, lisää menneisyyttä!» rukoilee pikku opettajatar, tiedustellen yhä entisyyden viestejä uudelta ruusulta, jonka väri on helakkaa vaaleanpunaa. Ja hänen kiihtyneissä aivoissansa väreilevät heti sulosoinnut, valkeat hohtavat — hän näkee kevyitä vaaleita pukuja, kaukaista karkeloa… Mehevä tuoksu on kutsunut esiin uusia menneisyydenkuvia.

Nuori tyttö, yllään vaaleanpunainen harsopuku, kukkia povella, kukkia hiuksissa, tanssii valssia nuoren miehen kanssa, joka on hänen haaveittensa satuprinssi ja joka kumartuu häntä kohden, lausuaksensa hänelle hiukan juhlallisella äänellä, mutta yksinkertaisin, tuttavallisin sanoin, jotka hän erottaa vain puolittain, tuhansia viehättäviä seikkoja, jotka hän arvaa.

Onko tuo neitonen kaunis? Sitä on vaikea sanoa. Mutta hänen silmiensä viehkeän toivehikas ilme, luottoisa hymy, jolla hän katselee kuvastimessa liitelevää siroa olentoansa, saa kaikki, miehet ja naiset, luomaan häneen ihastuneita katseita. Hän kuvastaa heille nuoruutta, joka hänelle itselleen on vasta äsken ilmennyttä viehättävää todellisuutta, heille haavekuva unhoon vajonneilta ajoilta.

Oi sinä rakas, unohtumaton harsopuku, sinä uusien, hilpeiden haaveiden puku… köykäinen ja riemukas ja raikas kuin tuo hento pikku olento, joka sinun kannattamanasi luuli liitelevänsä riemujen maailmaan, missä ovat kukitetut solmukkeesi, missä rusohohteesi?…

Ja opettajatar pudisti päätänsä. Tuli riistäytyä liian kiihkeitten toiveiden vallasta!… Mitkä mullistukset seuraisivatkaan valssia, jonka muistot näyttävät piiloutuneen tuon kukan kupukkaan! Perhe menetti varallisuutensa, seurasi taistelu jokapäiväisestä leivästä. Sitten oli neitonen, jonka tanssikausi päättyi tuohon yhteen iltaan, väsähtäneenä laskenut kätösensä sulhonsa hellään ja suojelevaan käteen — hänen, joka oli hänen lapsuutensa ystävä, hänen pikku toverinsa niin hilpeästä, kuin surunvoittoisesta puutarhasta, tanssiaisten satuprinssi, joka oli kiiruhtanut sanomaan hänelle: »Huolesi ovat lopussa, sillä rakastan sinua…» Ja neitonen alkoi jälleen hymyillä kuvastimen heijastamille kuville… Sitten… sitten päättyi hänen elämänsä ruusukausi. Kuolema karkoitti onnelliset haaveet, tukahdutti kaiken riemun…

Menneitten muistojen järkyttämättä, mietteisiinsä vaipuneena, unohtaen kukkaset, joista nuo kuvat olivat hänen mieleensä johtuneet, painoi nuori tyttö, joka odotti päivänpaisteelta suljetussa lukuhuoneessa, verettömän otsansa kristallimaljakkoon… Nyt ympäröi hänet outo, aineeton, salaperäinen sulotuoksu… hän näki edessään marmoriristin, jota ruusut peittivät… valkoiset ruusut… Eivätkö ne olleet samanlaisia kuin hänen kihlajaisruusunsa, jotka lakastuivat niin pian?… Ainakin olivat ne surumielisiä ruusuja, joiden lehdykät putoilivat maahan kuin tipahtelevat kyyneleet…

KAHDEN.

— Isoäiti, olen niin nuori, vasta yhdeksäntoistavuotias… Enkö voisi mennä naimisiin vasta myöhemmin?

— Pikku Maryse, minä olen vanha, neljä kertaa niin vanha kuin sinä — eikä kuolema odota sopivaa aikaa!

— Kuolemako… sinä paha isoäiti! Sinun pitää elää sadan vuoden vanhaksi… Etkä sinä ole lainkaan vanha… katsopas!

Marie-Denyse oli istuutunut rouva de Jolan'in polville ja hyväilevällä liikkeellä pakottanut hänet kääntymään kuvastinkaappiin päin. Kehyksen ympäröimässä hohtavassa pinnassa näkyi nyt kahdet kasvot, ja hienoiset hopeasuortuvat koskivat pehmoisiin vaaleihin kultakutreihin… Ja siinä nähtiin — kahtena eri elämänkautena, lumi- ja päivänpaistekautena — melkein samat kasvot, vanhoja pienoiskuvia muistuttavine hienostuneine piirteineen. Silmätkin olivat melkein samanlaiset — puuteroidun markiisittaren mustat silmät, jotka vaaleiden hiusten kehystäminä vaikuttivat samalla sekä tummemmilta että loistavammilta. Isoäiti oli muinoin ollut kaunis nuori tyttö, lapsukainen oli kerran oleva kaunis vanha nainen. Mutta noissa molemmissa kasvoissa oli sittenkin vähäinen, mutta silti tärkeä eroavaisuus, joka paremminkin näytti johtuvan syntyperäisistä luonteenominaisuuksista kuin iästä, ja joka saattoi olettamaan, että rouva de Jolan oli luonteeltaan arka, empivä, hidas toimintaan ja haikaileva, mutta Marie-Denyse hilpeä, yritteliäs, veitikkamainen ja kenties hiukan uhmaileva…

— No, olkoon niin, hymyili rouva de Jolan, — olen siis vielä nuori ja saavutan patriarkkain iän. Mutta ihanassa nuoruudessani on muuan vika… minun täytyy pysytellä nojatuolini turvissa… Siitä varmaan johtuukin, että olen kasvattanut sinut, hyvä neiti, niin huonosti! Sairaalloisuuteni ja niukka toimeentulomme ovat tehneet pojantyttärestäni itsenäisen olennon, kesyttömän huimapään, joka tarvitsisi yhä jatkuvaa kasvatusta… Niin, naura vain, sinä pilkkakirves! Etkö sitten usko, että minusta todellakin on tuskallista nähdä sinun lähtevän yksin kaupungille — nauttimaan raitista ilmaa, käymään museoissa tai viemään eri paikkoihin sieviä taidevalmisteitasi — kun hyvin tiedän, ettei sinulla ole mitään suojelijaa, ettei mikään rakastavainen olento valvo turvallisuuttasi ja onneasi. Naimisiin jouduttuasi voisit viettää säätysi mukaista elämää… Ja minä puolestani voisin, yritysteni onnistuttua, nukkua levollisesti ja uneksia ilosta saada syleillä lapsenlapsenlapsiani! Huolestuneena harkitsen alati tuota avioliittokysymystä, rakas lapseni! Puolison hankkiminen nuorelle tytölle ei ole niinkään helppoa, kun on varaton, vanhuuden lamauttama ja jo niin vieraantunut maailmasta, että tuntee enää vain vanhuksia. Ja nyt on Kaitselmus rientänyt avukseni, käyttäen välikappaleenaan kunnon emäntäämme, rouva Hébron'ia. Tuo nuori mies, Philippe Jumel, kuuluu olevan erinomainen henkilö, vakava, rehellinen, lahjakas, luonnoltansa hellä ja lempeä… Kuten sinä, on hänkin isoäitinsä kasvattama, eikä hän ole koskaan ollut poissa hänen luotansa… Eikös tuo ole liikuttavaa?

— No, enpä tiedä, sanoi hän, — kun on kysymys miehestä… Minusta se pikemmin vaikuttaa hieman typerältä…

— Olepa vaiti, suupaltti, ja kuuntele edelleen! Tuo herra Jumel haluaisi saada vaimon, joka olisi herttainen, vaatimaton ja kiltti… ei ollenkaan turhamainen… ja joka polveutuisi arvossapidetystä ja ylhäisestä suvusta. Hän tyytyisi viheliäisiin myötäjäisiisi… kymmeneentuhanteen frangiin. Hän puolestansa tarjoaa sinulle mitä kadehdittavimman aseman. Hän on ollut jo muutamia vuosia huomattavimpia virkailijoita herttua de Groix'in liikkeessä. Herttua on kyllä tunnettu siitä, että hän aina toimii vain oman päänsä mukaan, mutta epäilemättä hän silti pystyy arvostelemaan liikkeensä henkilökuntaa ja määrää hänet ennen pitkää jonkun haaraosaston johtajaksi… Ah, hyvä Jumala, poikaparka on nimeltään Jumel, pienokaiseni, ja tiedän kyllä, että kapteeni de Jolan'in tyttärellä olisi täysi syy vaatia komeampaa nimeä… Mutta kuinka voi tuollaiseen nähden olla kovin jyrkkä vaatimuksissaan aikana, jolloin herttua de Groix valmistaa autoja ja myy niitä kaikkiin maailman ääriin…

— … Ja jolloin neiti de Jolan itse piirustaa, valmistaa korutöitä, maalaa, saadaksensa itselleen vaatetuksen, lisäsi nuori tyttö heleästi nauraen. — Tiedät hyvin, isoäiti, että minulle omasta puolestani kelpaisi nimeksi mikä tahansa… Mutta haluaisin että puolisoni, herra Mikätahansa, olisi henkilö, jota rakastaisin… siitä on kysymys! Ja voisinkohan rakastaa tätä herra Jumeliä, jota en ollenkaan tunne…

— Saat piakkoin tutustua häneen. Rouva Hébron menee jouluaattona lastenlastensa kanssa rouva Letourneurin, Groix'in liikkeen toimitusjohtajan rouvan luo. Sinut kutsutaan myöskin tuohon pieneen perhejuhlaan… rouva Hébron ottaa sinut siipiensä suojaan. Siellä esitellään herra Jumel sinulle… te voitte keskustella…

— Ja puolitoistakymmentä henkilöä, joista ainakin kymmenen on selvillä asioista — siitä voit olla vakuutettu —, seuraa keskusteluamme… Ja rouva Hébron pyrkii äidillisenä ja rouva Letourneur hyväntahtoisena selville odotettavista tuloksista… Mitä muuta mahdollisuutta on tarjona, kuin että me kumpikin tulemme vakuutetuiksi toistemme erinomaisuudesta! Ja voimme tietysti olla vakuutettuja, että tunnemme toisemme perinpohjaisesti, lausuessamme arvostelun — joka jo puolittain merkitsee sitoumusta: »Hän on minusta varsin miellyttävä.» Voiko kuvitellakaan, rakas isoäiti, mitään sen naurettavampaa ja hyödyttömämpää kuin nuo juhlalliset esitteliäiset?

— Miten on sitten meneteltävä, lapsiparka? Kolmeneljäsosaa Ranskan avioliitoista on solmittu tuohon tapaan…

— Vanhempien pitäisi ainakin harkita ohjelman muutosta, jatkoi Marie-Denyse, otettuaan isoäidin sukankutimen maasta ja ryhtyen kärsivällisesti pujottamaan silmiä takaisin puikoille. — Luulen että jos nuo avioliittoa tarkoittavat tapaamiset järjestettäisiin kahdenkeskisiksi, olisi paljon hauskempaa ja asiat sujuisivat paljoa paremmin.

— Maryse! Sinä puhut puita heiniä ja tulet sanoneeksi asioita, joiden kantavuutta et pysty arvostelemaan…

— Puhun täysin vakavasti, vakuutti Maryse levolliseen sävyyn. — Ajatelkaapas! Ei olisi levottomia äitejä, ei hymyileviä ystäviä, ei uteliaita katselijoita… ei edes kuvanäyttelyä! Mikä edistysaskel se olisikaan!… Aluksi tosin nuo avioehdokkaat hiukan ujostelisivat toisiansa… vaikka minä puolestani tosin en liioin hämmentyisi herra Jumelin läheisyydestä! Joka tapauksessa olisi tuota mielenhämminkiä näkemässä vain yksi ainoa henkilö… ja tämä ei voisi nauraa toiselle, nauramatta samalla itsellensäkin. Ja jos tuo nauru lisäksi olisi molemminpuolista, hilpeää ja toverillista naurua, kuten poikaviikarien nauru kujeita keksittäessä, silloin saisi se heti sekä neidin että herran hyvälle tuulelle… Sitten keskusteltaisiin vakavasti. Selitettäisiin, että sellainen minä olen tai luulen olevani… siihen suuntaan käyvät haaveeni… tämä on käsitykseni elämästä, sellaisen kuvan olen siitä saanut pienoismaailmassa, jossa elelen… Sitten juteltaisiin minkä mitäkin. Tuo kaikki olisi varsin järkevää. Päästäisiin heti selville siitä, onko keskinäisen ymmärtämyksen edellytyksiä olemassa. Luuletko, isoäiti, että tuo pieni muutos kovin loukkaisi perinnäistapoja?

— Puhut mielettömyyksiä, tyttöseni… Ole kuuliainen ja noudata vanhempien neuvoa. Joulu tuottaa sinulle onnea… Voi keskustella kahden suuressakin ihmisjoukossa.

— Voi kyllä, jos nuo ihmiset ovat tuntemattomia. Marie-Denyse vaikeni, sitten hän lausui huoaten:

— Puheeni voi tuntua hyvinkin järkeilevältä… ja itse asiassa tavoittelisin kumminkin juuri romanttista avioliittoa… haaveitteni satuprinssin kanssa!

— Romanttisia avioliittoja tavataan enää vain romaaneissa, mutta koska elämässä yhä edelleen nähdään onnellisia avioliittoja, niin ei valituksiin ole aihetta.

— Isoäiti, oletko täyttä totta sitä mieltä, että minun on tutustuttava tuohon herraan?

Nyt isoäiti todella suuttui… Mutta Marie-Denysen mustat silmät, nuo puuteroidun markiisittaren silmät, ne hymyilivät ripsiensä suojassa, jotka käyttivät mustatuilta. Ne hymyilivät vielä hetkistä myöhemminkin, kun hän seisten yksin huoneensa akkunassa, haaveellisena katsoi välinpitämättömästi ulos puutarhaan. Tuossa vanhassa puutarhassa — jommoisia Pariisin muutamissa osissa tavataan ikäänkuin talojen turviin piiloutuneina —, hän havaitsi lehdettömien puiden keskellä kuusen. Hänen mielessään heräsi nyt ajatus, että tuo vehreä puu, jolla oli niin säännölliset oksat, oli aivan suuren joulukuusen näköinen.

Hän istuutui pienen kirjoituspöytänsä ääreen. Markiisitar-silmissä oli yhä vielä outo hohde… Hän otti arkin sinertävää, ohutta kirjepaperia, avasi porsliinisen mustepullon, kostutti kynänsä… Hän kohautti hentoja hartioitaan.

Mutta mustien silmien lempeä, hieman salaperäinen hilpeys levisi vähitellen uhmaileville huulillekin…

Ja levollisesti, sanojansa punniten, ryhtyi Marie-Denyse de Jolan kirjoittamaan kirjettä…

Kun päivän liikeasiat olivat suoritetut ja Philippe Jumel oli säntillisen huolellisesti toimittanut kaikki tehtävänsä, pyysi hän, tapansa mukaan hiukan juhlallisesti ja kursailevasti, saada ottaa puheiksi erään yksityisasiansa. Hän näytti olevan sekä järkytetty että loukkaantunut.

— Mitä nyt on tapahtunut, Jumel-parka? kysyi herttua, viitaten ystävällisesti nojatuoliin, joka oli asetettu tulisijan viereen, missä iloinen halkovalkea räiskyi. — Olette pahoillanne jostakin?

— Joku päivä sitten te, herra herttua, suvaitsitte hyväksyä aikeeni mennä piakkoin avioliittoon sekä avioehdokkaan, josta teille puhuin.

— Aivan niin. Muistan sen kyllä. Morsian, jota teille on ehdotettu, isoäitinsä kasvattama orpotyttö, on tuon joku vuosi sitten Madagaskarilla kuolleen kapteeni de Jolan'in tytär. Olitte saanut tuosta nuoresta tytöstä mitä kehuvimpia arvosteluja ja…

Jumel teki ehdottomasti liikkeen, joka saattoi herttuan keskeyttämään lauseensa.

— Olisitteko ehkä, jatkoi hän sitten, — saanut aihetta luulla saaneenne erehdyttäviä tietoja?

Mitään vastaamatta Jumel avasi suuren salkkunsa, ottaen siitä sinisen kirjeen, jonka kevyet lehdet väreilivät ilmassa kuin perhosen siivet.

— Herra herttua, sanoi hän, — kunnioitan teitä enin kaikista ihmisistä ja luotan teihin rajattomasti. Tahdotteko lukea tämän kirjeen… tämän hämmästyttävän kirjeen? Se selvittää teille mieleni sekasorron.

Herttua de Groix otti notkeilla, hellävaraisilla sormillaan nuo kauniit lehtiset herra Jumelin kovista kourista. Kirjeen käsiala oli korkeata ja selvää, ja sen komea tarmokkaisuus todisti varsin nuoresta kirjoittajattaresta.

Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, minkä tuuman hyvät ystävät ovat keksineet, oivassa aikeessa huolehtia meidän molempain onnesta. He arvelevat Kaitselmuksen määränneen meidät toisillemme. Emmehän tosin tunne ollenkaan toisiamme, mutta jouluaattona tapaamme toisemme, ikäänkuin sattumalta, vieraspitojen tohinassa… Silloin voimme tutustua toisiimme perinpohjaisesti, tai ainakin tarpeeksi mennäksemme kihloihin…

Enhän tiedä, mitä te ajattelette tällaisista naittamispuuhista, joissa sydämen oma valinta niin tykkänään syrjäytetään. Minä puolestani olin haaveksinut aivan muusta… romanttisesta avioliitosta, unelmieni satuprinssistä… Myönnän kyllä, että se oli järjetöntä ja että minun on luovuttava noista haaveista… Mutta… mutta tuo tapaamisemme, tuo valmiiksi järjestetty katsastelu loukkaa mieltäni ja tuntuu minusta kiusalliselta. Oletteko ajatellut, kuinka hullunkurista tuo on, että meidän tulisi esiintyä siten, toisten tarkatessa meitä silmin ja korvin, kuin missäkin huvinäytelmässä — ainoana toivomuksenamme halu päästä tuosta kiusallisesta tilanteesta? Minulle on sanottu: 'Käyttäydy vain aivan luontevasti.' Tiedän että se on mahdotonta. Olen vakuutettu, että joudun mielenhämmennyksen valtaan, ja kenties esiintymisenikin siitä saa teeskennellyn sävyn. Teidän läsnäolonne tuntuu minusta sittenkin paljoa siedettävämmältä, kuin noiden uteliasten ihmisten, jotka tietäen asioista tulevat meitä katsomaan.

Minulle on puhuttu teistä paljonkin, ja teille epäilemättä samaten minusta. Mutta minusta tuntuu luultavalta että kahdenkeskinen keskustelu — sillä paremminhan juttelu muutoinkin käy kahden, kuin kolmen tai neljän kesken, — saattaisi meidät paremmin tuntemaan toisemme, kuin kaikki, mitä muut voivat meille toisistamme kertoa… Olen siksi miettinyt itsekseni: Miksi meille ei suoda tilaisuutta tuollaiseen keskusteluun? Mitä haittaa voisi noista vilpittömässä ja vakavassa tarkoituksessa puhutuista sanoista olla? Ja nyt lausun siis teille ehdotukseni:

Huomenna, tiistaina, olen tavallisuuden mukaan iltapäivällä Louvressa. Tulkaa sinne minua tapaamaan. Kello kahden aikaan olen minä Darun porraskäytävässä Samotraken Voiton vieressä. Minulla on tummansininen puku, turkislakki ja pieni orvokkikimppu… Löydätte minut varsin helposti. Me juttelemme toverillisesti, pyrkien olemaan vilpittömiä niin puheisiimme kuin katseihimme ja äänensävyymme nähden. Tämä on sitten meidän todellinen tutustumistilaisuutemme. Kun sitten tuo toinen, virallinen tulee, emme enää olekaan vieraita toisillemme.

Tämä, mitä teille kirjoitan, on hirmuista… Älkää luulko, etten sitä käsitä. Kiltti isoäitini sanoo usein, että minä olen vain villi vesa, jonkunmoinen rikkaruoho…

Älkää siksi arvostelko minua aivan siten kuin jotain toista nuorta tyttöä, jos olenkin erehtynyt ajatellessani, että kun isoäiti olisi valmis antamaan minut teille koko elämäniäkseni, niin voisin minä kunnioittaa teitä uskomalla itseni kahdeksi tunniksi teidän suojelukseenne. Mutta kenties olette hyvinkin loukkaantunut tästä ehdotuksestani? Kenties on myöskin vaikea lukea kirjeeni sanojen ja rivien väliltä, mitä tunteita mielessäni liikkuu… nimittäin mitä rehellisin pyrkimys vilpittömyyteen ja suoruuteen ja mitä valtavin halu onnen saavuttamiseen ja suomiseen…

En tahdo missään tapauksessa, sen kyllä käsitätte, teiltä vastausta kirjeeseeni. Jos loukkaannutte tästä kirjeestäni, niin älkää tulko… tekisitte väärin, jos tulisitte. Käsitän täysin, mitä poissaolonne merkitsee. Te ette ole minua ymmärtänyt… siinä kaikki. Eikä siitä koidu minulle suurtakaan mielipahaa, sillä koko avioliittotuuma on lähtöisin isoäidistäni. Emme peruuta jouluaaton tapaamista, se olisi liiaksi monimutkaista, ja meidät toimitettaisiin kumminkin jollakin muulla tavalla samaan seuraan. Te voitte sanoa kuvitelleenne minua isommaksi tai pienemmäksi, ja minä sanon että viiksienne väri ei minua miellytä… Ja niin on kunniamme pelastettu!

Luottaen hienotuntoisuuteenne ja kohteliaisuuteenne toivon teidän pitävän tämän salaisuuden omananne ja polttavan kirjeeni… riippumatta siitä, mitä siitä ajattelette.»

— No niin, herra herttua, huudahti Jumel, ja noissa sanoissa väräji hillitty närkästys.

Herttua de Groix asetti tuon sinisen paperin suurelle kirjoituspöydällensä, kirjeittensä ja asiapapereittensa joukkoon… Hymyily leikitteli hänen huulillansa.

— Ja ajatelkaa, että olin aikeissa mennä hänen kanssaan avioliittoon, silmät ummessa… tuollaisen nuoren tytön kanssa, joka ehdottaa minulle, että tapaisimme toisemme kahdenkesken, tytön kanssa, joka…

— Kuulkaas, te kunnon Jumel, sanoi hän, — te arvostelette tuota asiaa väärin. Hän, joka on kirjoittanut teille nuo rohkeat sanat niin kauniille siniselle paperille, ei suinkaan ole vailla syvällisyyttä… Hän pystyy hiukan purevaan pilaan… eikä hän puolestaan halua mennä avioliittoon silmät ummessa. Mutta jollen tykkänään erehdy — ja se olisi harmillista, katsoen niihin suuriin edellytyksiin, joita minulla olisi elämän ja maailman oikeaan arvostelemiseen — on tuo nuori tyttö vilpittömin, puhdasmielisin, viattomin olento, mitä mies voi toivoa vaimoksensa… Jumel, tuo uhmamielinen kirje on viehkeä… ja teidän sijassanne minä, ystäväni…

— Rakas Jumel, jatkoi hän sitten, — yleensä on kartettava sellaisen neuvon antamista, jota neuvonanoja ei missään tapauksessa tahdo seurata… tai seuraa vastahakoisesti ja toivottua tulosta saavuttamatta. Sillä tavoin tuottaisi asianomaisille ainoastaan turhaa kiusaa. Neiti Jolan'in edellyttämä mahdollisuus on toteutunut, — te ette ole häntä ymmärtänyt, Jumel… On asioita, jotka ymmärtää heti, harkitsematta ja punnitsematta niitä, pelkästään tunteen välityksellä, tai joita ei ymmärrä koskaan. Mitä ikinä teille sanoisinkin, vallitsisi teidän mielessänne kumminkin epäilys, halveksiminen, mennessänne tuota lapsukaista tapaamaan. Vaivanne menisi hukkaan, tekonne olisi melkein rikollinen…

— Minun olisi ollut vaikea, sanoi hän, — tehdä tuo päätökseni ilman teidän nimenomaista suostumustanne. Jouluna menen kyllä rouva Letourneurin luo, koska neiti de Jolan nähtävästi pitää sitä suotavana, ja kohteliaana miehenä suostun siihen, että viikseni ovat hänestä epämiellyttäviä…

Hän viivähti vielä, ja viitaten sitten sinertävään, köykäiseen kirjeeseen, jonka herttua oli pannut kirjoituspöydällensä, varovasti, sitä rypistämättä, kuin kallisarvoisen kukkasen, hän sanoi juhlallisesti:

Mutta herttua esti sen. Hän otti itse tuon sinisen paperin, ja lempeästi, kuin mielipahoissaan, hän jätti sen valkean valtaan, joka hyväilevästi kääräisi sen kokoon ja ahmaisi sen, jättämättä siitä mitään jäljelle.

— Tunnen vapautuneeni raskaasta taakasta, tunnusti Jumel. — Avioliitto on vakava asia.

Mutta herttua ei näyttänyt tarkkaavan hänen sanojansa. Hänen katseensa seurasi uudelleen elpyneen valkean notkeita hyppyjä, ja hänen huulillansa oli sama hymyily kuin hänen lausuessaan äsken: »Mikä pikku veitikka!»

Maryse seisoo Darun porraskäytävässä, »Siivekkään voiton» edessä. Hän näyttää henkilöltä, joka on tykkänään vaipunut taidenautintoon. Mutta hän ajattelee: »Mahtaneeko hän tulla!» Ja hänen katseensa eivät näe ollenkaan tuota silvottua ihanneolentoa…

— … Mikä häikäisevän suurenmoinen teos! Tällä paikalla ei katse, ei ajatus voi kiintyä muuhun kuin siihen, eikö totta? lausuu miehen ääni hänen rinnallansa.

Ja järkytettynä Maryse huomaa, ettei hän ole ollenkaan varmasti luottanut herra Jumelin tuloon ennenkuin tänä hetkenä, jolloin hän tietää, että herra Jumel seisoo hänen rinnallansa.

Hän on saapunut… Mikä ihmeellinen seikkailu! Päätään kääntämättä
Maryse antaa jonkun epämääräisen vastauksen.

Tuo miehekäs ääni kuuluu vakavalta… mutta siihen kätkeytyy salainen, vieno hymyilyn häive… Se puhuu kreikkalaisesta taiteesta, ehkäpä myöskin Demetrios Poliarketeestä. Maryse on kiitollinen tuosta juttelusta… jota hän sentään ei kuuntele. Hän ei katsele enää Samotrakeen Voittoa, ja vaikka hän ei vielä ole katsonut herra Jumeliin, on hän selvillä siitä, että hän on kookas ja sorea vartaloltaan, että hänellä on vakavat kasvot ja hymyilevät silmät, joiden väristä ei noin salavihkaa pääse täysin selville, sekä pitkät kastanjanruskeat viikset… Marysen johtopäätös on: »Hän on aika miellyttävä!» ja hän miettii: »Mitähän hän pitää minusta!» Sillä puhuessaan kreikkalaisesta taiteesta ja vieläpä Demetrios Poliarketeestäkin, on herra Jumel ilmeisesti koko ajan katsonut ainoastaan Maryseä, osoittamatta silti mitään epämiellyttävää itsepintaisuutta.

Nyt katsoo Marie-Denyse herra Jumeliä suoraan kasvoihin. Nyt hän voisi nähdä noiden hymyilevien silmien värin… Mutta hän ei näe sitä. Hän tuntee vain, että olivatpa ne siniset, ruskeat tai harmaat, niin niiden katse syventyy lempeänä, herttaisena, ikäänkuin pyytäen anteeksi tarmoansa, hänen silmiinsä, pidättäen rukoilevalla ja vaateliaalla hyväilyllään hänen katseensa ja anastaen osan hänen sisimmästä olennostaan, hänen voimatta sitä estää.

Ja tuo kaikki tapahtuu niin äkkiä, niin odottamattomasti, on hänelle niin uutta, että hän häikäistynä luo katseensa maahan…

He eivät puhu sanaakaan. Kulkien rinnan he suuntaavat askeleensa »Seitsemän metrin galleriaan». Marie-Denyse seuraa ohjaajaansa tahdotonna, nyt jo suuttuneena itsellensä. »Tuo herra Jumel», ajattelee hän, »on paljoa vaarallisempi mieleni rauhalle kuin voin otaksuakaan»…

Tehden voimakkaan ponnistuksen vapautuakseen mielenhämmingistään hän pysähtyy Fra Angelicon »Pyhän Neitsyen kruunauksen» eteen, ihaillen kuvan yksityiskohtia, siinä ilmenevää viehkeää viattomuutta ja suloutta… Herra Jumel yhtyy kohteliaasti tuohon puheensävyyn, ja Maryse voi todeta, että urheilu- ja autoharrastukset eivät suinkaan ole hänessä tukahduttaneet taiteenrakkautta. Häneltä ei jää myöskään huomaamatta, millä miellyttävällä hienoudella herttua de Groix'in virkailija on puettu, kuinka keveä hänen käyntinsä on, kuinka joustavat hänen liikkeensä… Hänen täytyi ajatella tuota lyhykäistä arvostelua, jolla hänen isoäitinsä luokittelee ihmiset, heidän syntyperästänsä riippumatta, nimittäen toisia »rotuihmisiksi», toisia »roduttomiksi». Tuntui varsin luultavalta, että hän laskisi herra Jumelin edellisiin…

He jatkavat hidasta kulkuansa käytäviä pitkin. Maryse ajattelee: »Menettelin ajattelemattomasti, kenties rumastikin kirjoittaessani tuon kirjeen. Minun ei olisi pitänyt sitä tehdä… Mitähän tämä herra ajattelee minusta?»

Hän koettaa johtaa mieleensä kauniit puheet, jotka hän oli aikonut pitää, mielipiteiden erittelyt, joiden piti antaa Philippe Jumelille selvä kuva hänen henkisestä olennostaan, vakavan keskustelun, jonka kysymykset ja vastaukset hän oli valmistellut… Mutta nuo ajatukset ja sanat eivät noudata hänen kutsuansa. Kun herra Jumel kärsivällisesti ja ystävällisesti koettaa antaa keskustelulle tuttavallisemman sävyn, haluten kuulla jotakin Marysen omasta elämästä, hänen harrastuksistaan ja toiveistaan, sanalla sanoen hänestä itsestänsä, silloin palaa hän nopeasti, epätoivoisella kiiruulla Fra Angelicon, Botticellin, Ghirlandajon turviin… Tosin hän ihaileekin rajattomasti muinoista italialaista taidetta… Mutta sittenkin hän on tyytymätön itseensä… Botticellistäkö hän oli halunnut puhua herra Jumelille, esittäessään hänelle tuon julkean pyyntönsä saada häntä tavata?… Hän on ihmeissään omasta ujoudestaan…

— … Teidän nimenne on Marie-Denyse… mutta teillä täytyy olla toinenkin nimi… ryhtyy herra Jumel jälleen puhumaan. — Nimi, jossa enemmän ilmenee teitä itseänne… Ettekö sanoisi sitä uudelle ystävällenne?

— Ei minun ystäväkseni tulla niin pian, vastaa hän, lieventäen kieltoansa hymyilyllä.

Sitten hänestä hänen käytöksensä tuntuu niin typerältä, että hän alkaa vuoroonsa tehdä kysymyksiä. Katsoen tätä sitten vieläkin typerämmäksi, hän rupeaa kiihkeällä harrastuksella puhumaan Philippe Jumelin toimeen kuuluvista seikoista ja herttua de Groix'in autoista… Jos hän olisi mies, niin hänkin valmistaisi autoja… ja ilmalaivoja myöskin… Kuinka ihailtava olikaan herttua de Groix'in suoma esimerkki!

— Minä en voi sietää tyhjäntoimittajia… Kunnioitan tuota aatelisinsinööriä häntä tuntemattani!

— Rakastan häntä enemmän kuin häntä ihailen! sanoi herra Jumel. — Onhan hänelläkin virheensä, kuten voitte ymmärtää.

— En tunne sen tarkemmin, mitä hänestä sanotaan. Luullakseni hän toimii parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä liikoja muiden mielipiteistä. Onko sitä katsottava kovin suureksi omintakeisuuden määräksi?

— Sitä on paremminkin katsottava uhkarohkeudeksi, sanoi Maryse kaksimielisesti, kuin omaan kokemukseensa vedoten, ja hän punastui hiukan. — On vaarallista loukata kenenkään mielipidettä.

Ja kun juttelu herttua Groix'ista tekee saman palveluksen kuin
Botticellin arvosteleminen, hän jatkaa:

— Ei toki… Alain de Groix on vasta kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha… kuten minäkin.

— Olen kuvitellut että hänellä olisi pitkät valkoiset viikset… Teidän tulevaisuutenne sanotaan kovin kiinnostavan häntä.

— Epäilemättä… Luulen ettei ole ainoatakaan ihmistä, joka siinä määrin harrastaisi menestystäni ja… onneani.

Hilpeä välkähdys näkyi Marysen silmissä, jotka heti varovasti piiloutuivat ripsien suojaan.

— Niin kyllä… Mutta hän on romanttinen kuten tekin… ah, kuinka romanttinen!… Hänellä on mielettömiä tuumia avioliittooni nähden… aivan uskomattomia… Hän tahtoisi että solmisin rakkausliiton… tuon tarumaisen salamaniskun perusteella! Uskotteko te taruihin, neiti?

He saapuivat Neliskulmaiseen saliin. Maryse huudahti ihastuksesta, jättäen seuralaisensa kysymyksen vastaamatta.

— Oi! Lionardo da Vincin »Pyhä neitsyt ja pyhä Anna!» Eikö teistäkin pyhä Anna muistuta Bakkosta? Kuinka minua viehättävät nuo Vincin syväkatseiset silmät ja salaperäiset hymyilyt!

Mutta äkkiä saapuu saleihin, joissa vielä on jäljellä jonkunverran katselijoita, tieto, jota kerrataan aina lähempänä: On jo sulkemisaika…

Kello on neljä, aurinko laskee… jo! Maryse ja hänen seuralaisensa lähtevät vanhasta linnasta, tullen Karusellitorille. On kylmä, ilma on kevyttä, läpikuultavaa, taivas punoittaa… Maryse ilmoittaa lähtevänsä kotiin Feuillantines'in autovaunussa… hän asuu hyvin kaukana, Val-de-Grâcen puolella… Mutta lempeästi vie herra Jumel hänet yksinäisiin puutarhoihin päin, missä harmaat puut kuvastuvat siroina kuin olisivat ne kynällä piirrettyjä.

— En tahtonut, sanoi hän, — että lausuisimme jäähyväiset tuolla, missä ihmisiä kulkee joka hetki ohitse. Ja tahtoisin ennen kaikkea, ettemme eroaisi vain ilman muuta… sillä meidän täytyy tavata toisemme toiste… Eikö minulla ole syytä olla hiukan nyreissäni ja vaatia toiste tuota herttaista juttelua, josta kirjeenne antoi toiveita?… Tänä iltapäivänä — en sano tätä minään nuhteena — me olemme puhuneet pelkästään taiteesta… Ja joulu on niin kaukana! Siihen on vielä viikon päivät! Siis… tahtoisitteko siis… sanokaamme lauantaina… tavata minua… »Voiton» luona, kuten tänään?

Herra Jumel on ottanut käteensä tuon pienen, sormikkaaseen suljetun käden. Se vapautuu kiihkeällä liikkeellä.

— Mutta mistä syystä, sanokaa, miksi? Tulittehan te tänään, minua ollenkaan tuntematta… ja nyt…

Sitten hän koettaa korjailla lausettansa… Hellällä itsepintaisuudella pidättää herra Jumel häntä, hiukan leikillisenä, mutta samalla liikutettuna.

Ja ilman vähintäkään levottomuutta, viattoman houkuttelevina, hänen silmänsä anovat odotettua vastausta.

Mutta mitään vastaamatta katsoo herra Jumel häneen, katsoo kauan, omituisen kiinteästi.

Maryse aikoo harkita tuota asiaa, mutta vastaus pujahtaa jo hänen huuliltansa empimättä, vastustamattomasti.

— En tiedä, mitä te ajattelette minusta… Ymmärrän nyt… että olen toiminut typerän, huonosti kasvatetun lapsen tavoin… Mutta minä tunnen luottamusta teihin… suurta luottamusta…

— Miksikä ette sitten tahdo sanoa minulle hyväilynimeä, jolla teitä nimittävät ne, jotka teitä rakastavat? pyytelee hän herttaisesti.

— Maryse… se on viehättävä nimi… — Noilla kolmella tavulla on nuortean viehkeä, hyväilevä sävy… ne muistuttavat teidän mustista silmistänne, vaaleista kasvoistanne… ja myöskin kirjeestänne… tuosta vallattoman herttaisesta kirjeestänne! Maryse… neiti Maryse… tarkatkaa mitä sanon! Minä tulen tuohon rouva Letourneurin lastenjuhlaan… lupaan sen teille… Mutta… jos ette näkisi minua heti, jos olisitte ihmeissänne, jos mieltänne häiritsisi jokin seikka… ettehän silti menetä luottamustanne minuun… Lupaatteko sen minulle?

— Ja nyt, Maryse, rakas, pikku Maryseni, haluatteko tietää… mitä teistä ajattelen?

Vastauksena on kiihkeä huudahdus: — En! — Mutta ihmeellinen ilo täyttää
Marysen mielen.

Silloin herra Jumel, jättäen asian siksensä, kumartuu, ja avaten lempeästi tuon pienen vapisevan kätösen, hän painaa huulensa kämmenelle, siihen, missä sormikkaan aukko täsmälleen jättää tilaa suutelolle.

»Oi, en ikinä olisi uskonut, en ikinä…», ajattelee Maryse, autovaunun kuljettaessa häntä mukanaan kovalla kolinalla… »Minä rakastan häntä…»

Keskellä vierashuonetta, jota murattiköynnökset ja mistelinoksat koristavat, loistaa joulukuusi. Sadat vaaleanpunaiset vahakynttilät luovat hohdetta tumman vehreyden keskellä komeileviin kultapähkinöihin, hopealankoihin, pitkiin metallinvärisiin ketjuihin, kimmeltäviin lasikoristeihin ja kristallihuurteeseen, joka näyttää sokerista valmistetulta, kuten vanhojen saksalaisten satujen taikametsissä.

Perhejuhlissa on aina paljon ihmisiä… Kuusen ympärillä tungeksi joukko vieraita. Jatkuvasta puheensorinasta raikahti välillä lastenhuutoja.

Valkopukuinen Maryse seisoi vaaleana, hempeänä ja viehkeänä kuin Hebe hiukan syrjässä. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi odotuksen vallassa… Rouva Letourneur lähestyi häntä, seurassaan pitkä, hintelä mies, josta aluksi ei voinut huomata muuta kuin parran — pitkän, pitkän mustan parran, joka peitti puolet kasvoista. Hän vaikutti aralta, ja hartiat ja käsivarret näyttivät hänestä tuntuvan rasittavalta taakalta. Rouva Letourneur hymyili hyväntahtoisesti.

— Karkelo alkaa kohta, neiti, sanoi hän, — ja tässä on bostontaituri, joka haluaisi tulla teille esitellyksi…

Maryse ihmetteli mielessään: »Bostontaituri… mies, jolla on tuollainen parta!»

Nuori tyttö pidätti huudon, joka pyrki tunkemaan hänen sydämestään: »Te erehdytte, tämä mies ei ole hän!»

Hän ihmetteli, etteivät kynttilät sammuneet, ettei permanto lysähtänyt kokoon… niin tuntui se hänestä vapisevan, niin vaappuivat valot hänen silmissään… Miten ja millä tavanmukaisilla sanoilla hän mahtoikaan vastata bostontaiturin tervehdykseen? Sitä ei hän myöhemmin muistanut…

Vierashuoneen toisessa päässä, loistavan joulukuusen takana, ilmoitti palvelija:

— Tekö, herra herttua! Mikä odottamaton ilo! Kuinka herttaista, että tulitte!

— Halusin, hyvä rouva, toivottaa teille hauskaa joulua ja tuoda hiukan leluja lapsille…

Tuo ääni — mitä! Tuo ääni… Maryse luuli uneksuvansa… Mutta vieraat väistyivät syrjään ja viimeksitullut joutui kirkkaaseen valaistukseen… Ei, Maryse ei uneksinut… Hän oli luullut tuntevansa ainoastaan nimeltä tuon herttua Groix'in, jonka hän mielikuvituksessaan vielä joku päivä sitten oli varustanut pitkillä valkoisilla viiksillä… mutta hän tunsi, hän tunsi tuon miellyttävän äänen, tuon komean, notkean vartalon, nuo hymyilevät silmät, kauniit kastanjanväriset viikset… Oi tuo ilkeä mies, mitä pilanäytelmää olikaan hän näytellyt, kuinka hän oli mahtanut nauraa Maryselle… kenties yhdessä tuon toisen kanssa! Oi, mitä julmaa pilaa!…

Marie-Denyse oli häpeissään, hän voi pahoin, hänen ainoana ajatuksenansa oli halu päästä pois, pois, mistä hinnasta hyvänsä!…

Välittämättä oikulliseksi tai toiselle puolen siitä, että häntä ehkä katsottaisiin epäkohteliaaksi, hän meni huoneen rouva Letourneurin luo, joka seisoi keskustellen herttua de Groix'in kanssa.

— Suokaa anteeksi, hyvä rouva, sanoi Maryse, — että minun täytyy sanoa jäähyväiset näin äkkiä… En voi hyvin… Siihen on kai kuumuus syynä…

— Mutta, huudahti rouva Letourneur peräti hämmästyneenä, — ettehän voi lähteä tällä tavoin, aivan yksin, lapsiparkani… Me koetamme hoidella teitä… Tietääkö rouva Hébron teidän pahoinvoinnistanne?

— Älkää sanoko hänelle mitään, pyysi nuori tyttö, — hän on lastenlastensa luona… Ja minä olen niin tottunut liikuskelemaan yksin…

— Mutta nyt on jo myöhäistä, melkein jo yö… vastusteli rouva
Letourneur yhä vieläkin.

Maryse ei ollut näkevinään herttua de Groix'ia. Mutta tämä oli tullut lähemmäksi ja lausui nyt, kääntyen rouva Letourneurin puoleen:

— Minulla oli käytettävänäni vain pieni hetki ja minunkin täytyisi lähteä kohta, hyvä rouva… Etteköhän näin ollen osoittaisi minulle sitä kunniaa, että pyytäisitte tätä neitiä käyttämään hyväksensä alhaalla odottavaa autoani ja, jos hän siihen suostuu, uskoisitte tällaiselle vanhalle ystävälle kuin minulle huolenpidon hänen saattamisestaan kotiin.

Maryse yritti panna vastaan, mutta nuo epäselvät sanat, jotka hän mielenhämmingissään sopersi esiin, hukkuivat rouva Letourneurin ylenpalttiseen kiitollisuuden tulkintaan.

Ja pian istui Maryse herttua de Groix'in rinnalla hänen kauniissa ajoneuvoissansa, nauttien miellyttävästä vilpeydestä.

— Pikku Maryse, tällä kertaa sain teidät siepatuksi mukaani, puhui leikillinen ääni hänelle hiljaa, tuo sama ääni, joka äskettäin oli lausunut niin päteviä arvosteluja kreikkalaisesta ja italialaisesta taiteesta.

— Te olette tehnyt minusta pilkkaa, hyvä herra, sanoi hän. — Jos olen ollut varomaton, niin olen saanut siitä riittävän rangaistuksen!… Kuinka kirjeeni joutui teidän käsiinne? Ja kuinka rohkenitte menetellä sillä tavoin? Ja yksissä neuvoin tuon kauhean Jumelin kanssa… Se on anteeksiantamatonta…

— Jumelin kanssa! Oi Maryse!… Jumel-parka ei aavistakaan, eikä tule koskaan aavistamaan, etten tänään nähnyt teitä ensi kertaa.

— Miksi, miksi kirjoitin tuon kirjeen, vaikeroi hän. — En anna teille menettelyänne koskaan anteeksi!

— Miksikö kirjoititte tuon kirjeen? toisti tuo hiljainen, lempeä ääni. — Siksi että se oli välttämätöntä… sillä emmehän olisi ilman tuota köykäistä, viehkeää, taivaansinistä paperilehtistä koskaan tutustuneet toisiimme… Te halusitte solmia romanttisen avioliiton… Oi Maryse, te pieni kiittämätön tyttönen, ettekö ihaile Kaitselmuksen kekseliäisyyttä?

Mitä kunnioittavimpaan sävyyn ja koettamatta edes saada huostaansa tuota itsepintaista kätöstä, joka kerran ennen oli kieltäytynyt sulkeutumasta hänen käteensä, mutta hellästi, kuten pelästynyttä lasta rauhoitetaan, kertoi nyt Alain de Groix ihmeellisestä seikkailustaan:

— Teidän rakas, herttainen kirjeenne tuntui vastaanottajasta käsittämättömältä, mutta minä ymmärsin sen, ihastuin siihen heti… Halusin tutustua teihin… Oi Maryse, kenties minua aluksi ohjasi vain uteliaisuuden tunne, mutta joskin uteliaisuus minut johti Louvreen, tuona päivänä, jolloin te odotitte Samotraken Voiton luona, niin lähtiessäni sieltä, kätenne omaani suljettuna, olin teihin kiihkeästi rakastunut, hurmaantunut… Ettekö voi, Maryse, tuon lemmentunteen takia suoda anteeksi sitä, mikä menettelyssäni kenties aluksi oli väärää?

Maryse ei itkenyt enää. Hän pudisti päätänsä mitään vastaamatta… Olivatko hänen kyyneleensä aiheutuneet suuttumuksesta vai mielenhämmingistä? Sitä ei hän tiennyt… Hänen aivoissaan vallitsi mitä ihmeellisimpien vastakohtien sekasorto. Ja ihmeellisintä kaikesta, — hän ei ollut enää täysin varma, ettei hän syvinnä sydämessään iloinnut noista mielettömistä seikoista, jotka olivat tapahtuneet… vastoin kaikkea todennäköisyyttä…

»Satuprinssi, tuo lempeä ylimys, jota odotin… on hän! Kuinka en oivaltanut sitä heti?… Ja mitä välitänkään muusta…»

Auto pysähtyi isoäidin talon edustalle. Herttua de Groix auttoi kauniin seuralaisensa maahan.

Oli selkeä, kylmä ilma. Edellisenä iltana satanut lumi oli vielä sulamattomana katoilla, akkunoiden kehyksissä, puiden oksilla, — ja nuo valkoiset pinnat levittivät ympärillensä kalpeata valoa… Maryse pysähtyi, jääden ihastuneena katsomaan taivaalle, missä ensi tähdet tuikkivat, valkoisina nekin kirkkaassa hohteessaan.

— Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! mumisi hän, ajatellen enkeleiden ylistyslaulua.

Valkoisessa turkistakissaan näytti hän itsekin tuossa hohtoisassa valaistuksessa pieneltä talven haltiattarelta.

— Oi herttainen lumen hengetär, joulukeijukainen, rukoili nuori mies. — Taivaallisille läheteille ei voisi olla tarjona ihanampaa yötä armahduksen sanoman tuontiin tuskailevalle maailmalle… Ettekö näe, kuinka odotan anteeksiantoanne ja, kuten nuo köyhät paimenet, ihanaa lupausta!…

Silloin Maryse katsoi kihlattuansa silmin, joista näytti säteilevän tähtien tuike… Hän hymyili, hänen vienon hempeille huulillensa tuli jälleen leikillisen kiusoitteleva ilme, mutta hänen kätensä oli jo luottoisana pujahtanut Alain de Groix'in hänelle ojentamaan käteen.

SETÄ FRANEUSEN TUUMA.

Niiden kolmen viikon aikana, jotka Colette oli ollut kihloissa serkkunsa Georgesin kanssa ja joiden kuluessa he olivat useinkin kiistelleet, oli tyttönen jo monet kerrat yrittänyt lausua nämä sanat, jotka alinomaa pyrkivät pujahtamaan noille huonotuulista ja itsepäistä lasta muistuttaville huulille. Tänään oli joku ilkeämielinen henki sekaantunut asiaan ja saanut hänet lausumaan tuon hänen omasta mielestään niin tuikean loukkauksen.

Georges piti sen hyvänään kulmiansa rypistämättä. Hän ei siitä kiivastunut, siksi että häntä huvitti salata kaksikymmenviisivuotiaan luontainen kiihkeys esiintymisellä, joka jäljitteli kokeneen miehen järkkymätöntä tyyneyttä.

— No niin, sanoi hän, — kaikki riippuu siitä, miltä kannalta tuota asiaa arvostelee. Jos nyt asettuu setä Franeusen kannalle, niin tuo tuuma tuntuu erinomaisen järkevältä… Ollen syntyänsä köyhä, tuo hiljainen, umpimielinen ja vaatimaton mies sai työllään kootuksi varallisuuden, jommoisesta hänellä nuoruutensa haaveissa, noina kiihkeimmän ahertelun päivinä, ei voinut olla muuta mielikuvaa kuin pelkkä numeroluku. Rikkaaksi tultuansa hän ei iloinnut rikkaudestaan niiden nautintojen tähden, joita se olisi voinut hänelle tuottaa, vaan se merkitsi hänelle hänen ponnistustensa tulosta. Hän ei katsonut sitä keinoksi uusien voittojen saavuttamiseen, vaan jo saavutetuksi päämääräksi. Jos käsittää asian tältä kannalta, oivaltaa hyvin, kuinka tuskallinen hänelle oli ajatus, että hänen suurenmoinen elämäntyönsä voitaisiin tuhota tuon omaisuuden paloittelemisella. Tahtomatta jättää meitä kumpaakaan osattomaksi, hän siis asetti perimisen ehdoksi sen, että me, hänen molemmat perillisensä, menisimme keskenämme avioliittoon. Itse asiassa on tuo keino jo tepsinytkin. On luonnollista, että minä puolestani kaikin puolin hyväksyn hänen määräyksensä, jotka ovat minulle varsin edulliset. Mutta olen silti velvollinen huomauttamaan sinua, rakas Colette, että olet vapaa toimimaan mielesi mukaan… aina siihen hetkeen saakka, jolloin olet lausunut tuon lopullisen, ratkaisevan sanan »tahdon!» Asiakirjassa, jonka notario meille luki, oli otettu huomioon sekin mahdollisuus, ettemme suostuisi tuohon ehtoon…

Näin puhuen oli Georges repinyt kirjeen, jonka sisällöstä hän ensin oli levollisesti ottanut selkoa, ja hän oli heittänyt palaset koriin, jossa jo ennestään oli kasa samanlaisia paperinjätteitä.

Perillisinä olivat Georges ja Colette olleet pakotetut käyttämään osan iltapäivästään niiden paperien tutkimiseen, jotka täyttivät vainajan kirjoituspöydän, ja ollen sisällöltään enimmäkseen merkityksettömiä, eivät ansainneet joutua perhearkistoon.

Työhuoneen taustassa, setä Franeusen nojatuolissa, nukkui neiti
Léontine, Coletten vanha kotiopettajatar.

— Niin kyllä, jatkoi nuori tyttö keskustelua, — siinä tapauksessa että me emme mene avioliittoon, ahmaisee muuan kauppa-apulaisten turvakoti setä Franeusen muiston ja hänen vaatimattomat ponnistuksensa!… Jos käyttäisin hyväkseni mahdollisuutta, johon viittasit, olisi se sinulle sentään aika kiusallista, poikaparka… sillä kaksitoista miljoonaa merkitsee sentään paljon vaatimattomalle asianajajalle, jolla ei ole tointa eikä varallisuutta… Mutta tuo laatikko, tuo laatikko! Tämähän on suorastaan sietämätöntä!

Äsken vielä, ennenkuin ensi pistopuheet oli vaihdettu, Colette oli suorittanut tehtävänsä hellävaraisin liikkein, kuin kunnioituksen läpitunkemana. Nyt hän aukoi kirjeet tuikeilla otteilla, ahdistellen koko ajan ilkeämielisillä sanoilla serkkuansa, joka näytti joutuneen tykkänään epäsuosioon, ja jättäen hänet rauhaan ainoastaan voidaksensa sättiä laatikkoa, joka varsin vastahakoisesti tuli esiin kirjoituspöydän sisäseinien väliltä. Laatikko ei pystynyt puolustautumaan… Georges puolestansa pani säyseästi vastaan.

— Myönnän kyllä, sanoi hän, — että olen vielä toistaiseksi varsin vaatimattomassa asemassa, mutta olen nuori, toimelias ja innostunut valitsemaani alaan… ja luulen voivani lukeutua niihin, jotka pitävät puoliansa elämässä, olkootpa varakkaita tai varattomia. Tuollaista pääomaa en ole koskaan tavoitellutkaan… Mutta mitä sinuun tulee, lapsiparkani, joka et ole rikkaampi kuin minäkään, ja ollen itse kaunis, komea, hilpeä, rakastat kauniita pukimia ja seuraelämää, niin ei elämäsi täti Rosalien holhoamana orpotyttönä liene aina niin hauskaa, ja kotiopettajattaresi, neiti Léontinen seura ei tehne sitä hupaisammaksi…

— Elämäni? Toivottavasti ei koko elämäni ole kysymyksessä, keskeytti hänet Colette kiihtyneenä. — Olisin kyllä voinut mennä naimisiin sinuakin ottamatta, sen tiedät hyvin… Minulla oli jo rikas kosija… ja niin komea!

— Sitä en ollenkaan ihmettele. Mutta miksi et ottanut tuota rikasta ja komeaa kosijaa?

— Siksi että hän ei miellyttänyt minua. Mutta tästä ei silti seuraa, rakas ystäväni, että sinä minua miellyttäisit. Me menemme avioliittoon siksi, että olisi järjetöntä, mieletöntä tehdä toisin… siinä kaikki! Voin myöskin uskoa sinulle, että olin aina kuvitellut tulevaa puolisoani tummaverisenä, hyvin tummana… Mutta sinä et ole tumma etkä vaalea… älä siis luulekaan…

— Lapsiparkani, minä puolestani olisin voinut vaikka vannoa, että vaimoni tulisi olemaan punatukkainen…

— Onnittelen sinua erinomaisen kaunoaistisi johdosta… Mutta tämä laatikko, se on oikea kiusankappale!… Itse puolestani olen ihastunut siitä, ettei tukkani ole punainen… jos kohta tästä onkin koitunut sinulle pettymys…

Georges loi nuoreen tyttöön hymyilevän katseen. Surupuku kaunisti Coletteä. Hän oli vaalea, hienopiirteinen, eikä hän ollut tuntenut tarvetta itkeä silmiänsä punaisiksi sukulaisen takia, jota hän, kuten serkkunsakin, tuskin oli tuntenutkaan, ja suruharso soi hänen kasvoillensa yhä hempeämmän, raikkaamman sävyn.

— Mutta enhän minä tunne lainkaan pettymystä, sen vakuutan, vastasi
Georges lempeästi… en lainkaan!

Colette nyrpisti suutansa, kohauttaen hiukan hartioitansa. Sitten hän jatkoi toiseen sävyyn, puhuen täysin vakavasti:

— Kuinka sietämätön sinä olet tänään! Tämä on tosiaankin ikävää, Jojo! Ennen setä Franeusen kuolemaa me olimme niin hyvät ystävät — etkö muista sitä?

— Mutta miksikä ystävyytemme nyt on lopussa? kysyi Georges, luopuen mahtipontisesta käytöksestään. — Setä Franeusen testamentin olisi pitänyt antaa meille yhä uutta ystävyyden aihetta. Miksikä on käynyt toisin?

Hän oli sulkenut morsiamensa käden omaansa ja puhui hyvin hellällä äänellä. Colette vetäisi pois kätensä.

— Kuulepas, Georges, sanoi hän, — suoraan puhuen, olitko koskaan ajatellut mennä naimisiin minun kanssani… ennen tätä?

— En, sanoi hän sitten. — Ensiksikään en ollut, kuten juuri huomautit, sellaisessa asemassa, että olisin voinut ajatella avioliittoa… ja sitäpaitsi olin tuntenut sinut pienestä pitäin… olimme leikkineet yhdessä… Tultuasi suuremmaksi kohtelit minua herttaisesti kuin veljeä… Iloitsin tavatessani sinut, minusta oli hauska jutella kanssasi, mutta…

— Niin kyllä, ymmärrän kaikki tyynni… sinun ei tarvitse enää jatkaa! keskeytti Colette hänen puheensa, äänellä, joka ei suvainnut vastaväitteitä. — Minusta oli myöskin hauska tavata sinua, puhella, naureskella kanssasi… mutta siitä päivästä saakka, jolloin kihlauduimme…

— Ensiksikin olet sinä itse aivan toisenlainen. Olet kylläkin… Puheensävysi, käytöstapasi on muuttunut, aivan pienimpiin yksityiskohtiinkin nähden. Katsos, ennen toit sinä minulle orvokkeja, jotka ohimennen olit itse ostanut. Nyt saapuu tänne aina ennen tuloasi suuri kömpelö valkoinen kukkavihko… josta minua haluttaisi kiittää kukkaskauppiasta! Ennen puhuit minulle herttaisen sydämellisesti, nykyisin koetat keksiä korupuheita… jotka muistuttavat noita kukkavihkojasi. Tulohetkestäsi aina lähtöhetkeen, istuessasi rinnallani, puhellessasi kanssani, tuntuu kuin toistaisit koko ajan mielessäsi: »Minun on muistettava, että olen sulhasmies!»… Jollet nimittäin suvaitse, kuten esimerkiksi tänään, puhua tuohon ylvääseen sävyysi, joka hermostuttaa minua vieläkin enemmän. Et tosiaankaan ole enää sama kuin ennen — ja tuo muutos ei ole eduksesi, luvallasi sanoen!

— Mutta entä sinä, Colette! Etkö huomaa, että sinäkin olet muuttunut, etkä suinkaan eduksesi, huudahti Georges, kadottaen kärsivällisyytensä. — Ennen sinä olit lempeä, vaatimaton, hilpeä, ja minulle oli sinulla aina ystävällinen hymyily… Ja nyt…

— Nyt on kaikki toisin, eikö niin? — Nyt on välillemme tullut tuo puheenalainen seikka… siteet, jotka meille ovat vastenmielisiä, joita emme olisi ikinä solminneet, jollei meitä olisi siihen pakotettu… No niin, meidät pakottaa siihen oma järkemme… mutta pakkoahan sekin on!…

Hän puhui, puhui, haluamatta kuulla Gorges'in vastaväitteitä, tykkänään kiihkeän tunteensa vallassa, joka hänestä äkkiä tuntui liian epämääräiseltä sanoin tulkittavaksi. Sitä, minkä hän oivalsi mielensä sekasorrosta, ei hän kenties ollut niin halukas täysin paljastamaan, sillä se oli mielipaha siitä, ettei hänen ollut pelkästään sanottava: »Minä menen naimisiin Georges'in kanssa, siksi että katson olevani siihen velvoitettu», vaan myöskin ja ennen kaikkea: »Jos Georges menee kanssani naimisiin, tekee hän sen rahallisista syistä.»

Hän tunsi olevansa hermostunut, arvostelevansa ilkeästi ja väärin tuota kunnon Georges'ia, jota hän vielä muutama päivä sitten oli rakastanut luotettavimpana ystävänänsä… ja siitä hän kiukustui itsellensäkin… Ja hänen mielessään heräsi halu luopua noista epäsopua aiheuttaneista miljoonista. Mutta mitä olisivat hänen lähimpänsä sanoneet niin kamalasta teosta? Ja eikö olisi ollut väärin estää Georges'ia saamasta tuota suunnatonta omaisuutta? Ja eikö hän itsekin olisi hyväksi lopuksi vielä jonakin päivänä katunut luopumistaan setä Franeusen lahjasta?

Puoleksi avoin ja jo melkein tyhjä laatikko vastusti yhä edelleen itsepintaisesti noita pieniä käsiä, jotka jo olivat aivan väsyneet hankalasta tehtävästään.

Kärsimätön liike, raivokas ponnistus auttoi Coletten vihdoinkin voitolle. Uppiniskainen laatikko putosi hänen polvillensa.

— Kas! sanoi hän, kumartuen hiukan järkytettynä ottamaan kirjeen. —
Tämä suuri kirje esti sitä aukeamasta… Katsopas!

Georges katsoi kirjettä, avasi ja luki sen. Huuto kajahti hänen huuliltansa, jotka vapisivat hiukan, kun hän nyt, hymyillen hymyä, jonka ilmettä olisi vaikea kuvata, ojensi kirjeen serkullensa.

— Ole hyvilläsi, pienokainen, sanoi hän, — nyt on riitakysymyksemme ratkaistu.

Kuolemansa edellisenä iltana päivätyllä testamentilla oli setä Franeuse peruuttanut aikaisemmat määräyksensä, lahjoittaen omaisuutensa kauppapalvelijoiden turvakodille.

— Vai niin… Täti Rosalie harmistuu tästä varmaankin kovin, mumisi hän, haluten esiintyä samalla järkkymättömällä tyyneydellä kuin Georges. — Mehän emme kumpikaan, sinä taikka minä, välittäneet niin erikoisen paljon tuosta omaisuudesta.

Hän vaikeni silmänräpäykseksi. Kenties hän odotti saavansa kuulla jotakin… Mutta hänen odotuksensa oli turha.

Sulkien laatikon hän silloin lausui aivan tyynesti, ylevän yksinkertaisesti, kuten aina kuvittelemme ratkaisevat historialliset sanat lausutuiksi:

Ja kun neiti Léontine, heräten laatikon kolahdukseen oikaisihe pystyyn, silmät unisina, silloin sanoi setä Franeusen veljentytär kevyeen sävyyn:

— Saatte kuulla uutisia, ystäväni… Georges ja minä emme perikään mitään… ja me puramme kihlauksemme.

Löydetty testamentti oli pätevässä kunnossa. Seuraavana päivänä ja sitten yhtä usein kuin ennenkin, tapasivat serkut toisensa täti Rosalien luona, aivan kuten aikaisemminkin. Colette kehui parhaansa mukaan mielihyväänsä asian uudesta käänteestä.

— Olen päässyt rahasta, naimakaupasta ja riidoista!… Kaikki tuo on ollutta ja mennyttä… ja Georges ja minä olemme pian taas yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin!

Mutta hän ei tuntenut menneisyyden salaperäistä voimaa, rinnastaessaan kaikki viimeaikaiset kokemuksensa noilla sanoilla: Kaikki on ollutta ja mennyttä!

Tosin ei mikään estänyt häntä esiintymästä rasittavasta taakasta vapautuneena henkilönä, liioittelemasta kädenlyöntiensä reippautta, muuttumasta sanoin, liikkein, puheensävyin Georges'in herttaiseksi, toverilliseksi serkuksi. Mutta hänen vallassaan ei ollut pyyhkäistä menneisyydestä noita päiviä, jolloin he hämmästellen ja vavisten tunsivat luvanneensa toisilleen elämänsä, jolloin hän äkkiä oli nähnyt lapsuudenystävässä, joka ei hänessä ollut herättänyt mitään valtavampia tunteita, siksi että hän oli niin perin tottunut hänen seuraansa, tulevan puolisonsa, ilojensa ja tuskiensa salaperäisen valtiaan.

Hiukan aikaisemmin, kun setä Franeusen testamentti oli muuttanut Georges'in ja Coletten keskinäiset suhteet, olivat he tunteneet ääretöntä ujoutta, olleet kuin häpeissään, ja pelkoon, että he esiintyisivät kömpelösti ja näyttelisivät huonosti osaansa, oli väliin ihmeellisellä tavalla sekaantunut vastakkainen tunne — epäilys, että he osoittivat liiallista mielenliikutusta ja näyttelivät liian hyvin. Nyt, kun kohtalo salli heidän palata entisiin tapoihinsa, heidät jälleen valtasi epävarmuus, kuin olisivat he saaneet uuden osan näyteltäväksensä, ja hämillään, poissa oikealta tolalta, kiusaantuneina, he tavoittelivat niin kiihkeästi luontevuutta, että eksyivät teeskentelyyn.

Verho oli väistynyt heidän väliltänsä. He eivät enää katsoneet toisiansa entisin silmin, eivät kuunnelleet entisin korvin.

Ja Colette kävi hermostuneeksi ja kiistanhaluiseksi, ja hajamielinen ja närkäs Georges voi antaa koko viikon mennä menojansa elonmerkkiä antamatta.

Eräänä sunnuntaina hän lausui puhelimitse ilmi mielipahansa siitä, ettei hän voinut, kuten tavallisesti, tulla päivälliselle täti Rosalien luo… Hän oli odottamatta saanut kutsun… hänen tulevaisuutensa oli kysymyksessä!

— On kysymys tuosta punatukkaisesta tytöstä! päätteli hän itseksensä. — Hänet on kutsuttu päivälliselle tuon tytön kotiin. Siinä on hänen tulevaisuutensa… Tuon asian takia hän on ollut niin hajamielinen, niin epäkohtelias. Kuinka hän mahtoikaan siunata tuota toista testamenttia!… Ja samaten teen minäkin, se on varmaa!

Maanantaina vaivasi Colettea päänpakotus, influensa ja jos mitkä epämääräiset taudit, jotka sallivat hänen pysytellä pienessä vierashuoneessa, silmät suljettuina ja jouten, sillävälin kuin täti Rosalie, turvattuna tuollaisilta tuskilta valkoisen tekotukkakruununsa suojassa, juhlallisena otti vastaan muutamia ystävättäriänsä jokaviikkoiselle iltapäiväteelle »suuressa» vierashuoneessa — joka ei pienuuteen nähden antanut paljon perää pienelle.

Illan suussa saapui Georges pyytämään anteeksi edellisen päivän poissaoloansa, ja hyvänä tuttuna talossa hän meni pieneen vierashuoneeseen, ettei hänen enää tarvitsisi mennä tervehtimään vieraita, jotka jo olivat lähtemäisillään… Hän tapasi siellä Coletten, kalpeana, silmät suurina, väsymyksen ilme kasvoillaan.

— Oletko sinä sairas? huudahti hän pelästyneenä. Colette kokosi nopeasti voimansa, pystyäksensä sanasotaan, ja huudahti:

— Sairas! Mitä tyhmyyksiä!… päätäni pakottaa hiukan, siinä kaikki! Ja kuinka on sinun ja tulevaisuutesi laita? kysyi hän ivallisella korostuksella. — Jopa sinä olitkin kohtelias eilen!

— Kuinka tulevaisuuteni laita on? Varsin oivallisesti, pikku Colette! Ja nykyisyyteni myöskin! Minusta tulee herra Hamelin kirjuri… niin, tuon kuuluisan asianajajan, josta kyllä olet kuullut! Ja nyt minun tulevaisuuteni on turvattu, olen arvossapidetty, hyvin toimeentuleva mies, jonka sopii mennä naimisiinkin!

— Tuon, jota sinä rakastat, tietystikin… minä hölmönä sinä minua pidät?

Hän pysähtyi hiukan arastellen… Mutta nyt joutui Colette täysin suunniltansa.

— Tämä on jo liikaa, huudahti hän. — Sinä tunnustit minulle, ettei vaalea tukka sinua miellytä, silloin kuin… Mutta nyt on toista… Jos sinusta vielä kuukausi sitten vaalea tukka tuntui epämiellyttävältä siitä syystä että minä olen vaaleaverinen, niin sano se vaan suoraan, rakkaani… sano, sano pois vaan! Se on minulle täysin yhdentekevää!

— Epämiellyttävältä siksi että sinä olet vaaleaverinen… Mitä sinä tarkoitat? Asianlaitahan on juuri päinvastainen…

— Se merkitsee luullakseni sitä… että vaalea tukka miellyttää minua siksi, että sinä olet vaaleaverinen… ja siksi että rakastan sinun tukkaasi… ja siksi että rakastan sinua… puhui Georges. — Oi Colette, olen ollut sokea, olen ollut mieletön ja typerä… En tullut sitä ajatelleeksikaan… taikka en käsittänyt sitä… ja kenties en olisi käsittänyt sitä koskaan! Saadakseni silmäni auki täytyi minun saada sinut omakseni setä Franeusen välityksellä… ja menettää sinut… ennen kaikkea menettää sinut, omistettuani sinut ensin… Colette, rakkaani, juuri sinä merkitset minulle rikkautta ja onnea. Rakas tyttöseni, mehän rakastamme toisiamme… myönnä, että me rakastamme toisiamme…

Elämässä on hetkiä, jolloin ei kuule ovien aukenemista. Tuo vanha ystävä, joka oli tullut huoneeseen ja matkalta palaten aikoi viettää tämän illan täti Rosalien luona, oli jo poistunut suureen vierashuoneeseen.

— Hyvä Jumala, hänhän ei tiedä ollenkaan, että me olemme purkaneet kihlauksemme, mitähän hän sanoo tädille?…

— Ja mitähän täti hänelle vastaa, kun ei hän aavistakaan, että olemme menneet uudelleen kihloihin?

Mutta hymyillen ja mitään vastaamatta suuteli Georges Coletten tuskaisia silmiä. Luoden katseensa maahan ja pyrkien mahdollisimman yksinkertaisesti suoriutumaan tuosta sekavasta tilanteesta, kuiskasi Colette:

KIRKKOHERRA CYRILLEN RUUSUTARHA.

Auringon vaipuessa kohden taivaan rantaa ja kertoellessa valtavin, niityillä ja kukkuloilla nähtävin piirroin Jumalan kunniasta, kirkkoherra Cyrille asteli rauhallisesti pappilan puutarhassa, ruusujansa kastellen.

Hän oli pienikasvuinen, hintelä ja lempeä mies, niin hintelä, että hänen vartalonsa epämääräiset piirteet tykkänään katosivat kauhtanan poimuihin, niin lempeä, että häntä kunnioitettiin Fontanettes'issä, hänen seurakunnassaan, kuin pyhimystä, ja hänen katseensa sai vihan aallot asettumaan ja vuodatti lohtua murtuneisiin mieliin. Koko hänen olentonsa henki pelkkää rakkautta.

Hän rakasti vaatimattomia seurakuntalaisiansa, hän rakasti pappilaansa puutarhoineen, joka palkitsi hänen rakkautensa mitä runsaimmalla kukkeudella. Hän rakasti myöskin sirorakenteista kirkkoansa, missä hänen mielensä täytti niin suloinen rauha, niin ihana tyyneys, hänen kohottaessaan jumalallisen anteeksiannon kalkin huulillensa. Luojaa palvoessaan hän liittyi luomakunnan valtavaan kaikkeuteen, kaikkiin olentoihin, kaikkiin olioihin.

Tänä kesäkuun iltana kukkien mehevä sulotuoksu, auringonlaskun uhkea kirkkaus herätti hänen mielessään niin valtavan kiitollisuudentunteen, että hän, virvoittaessaan ruusujansa raikkaalla vesisuihkeella, ikäänkuin kiitokseksi noiden monien ihmeiden iankaikkiselle antajalle autuaallisena alkoi mumista pyhän Fransiscus Assisilaisen ylistyslaulua:

»Kiitetty olkoon Herramme ja koko hänen luomakuntansa, erittäinkin Aurinko, veljemme, joka antaa meille päivän ja valkeuden. Kiitetty olkoon Herramme, joka on antanut meille Maan, joka meitä elättää ja ruokkii, joka meille suo monenlaisia hedelmiä, kirjavia kukkasia, yrttejä…»

Kerran, jo kauan sitten, kun Jean-Cyrille Morel ei vielä ollut pappisuralla, hän oli kokenut kammottavia hetkiä. Ne ne olivat sirottaneet lunta hänen tukkaansa jo ennen talven tuloa. Yhä vieläkin, ajan vierittyä yli neljännesvuosisadan eteenpäin, hänelle väliin kuvastui mieleen, kuinka hän silloin oli nuorena, luottoisana, toivehikkaana hakenut itselleen Pariisissa paikkaa, joka olisi tyydyttänyt hänen vaatimattomat pyyteensä, ja mennyt tarjoutumaan tuon tunnetun kauppahuoneen palvelukseen, jonne hänelle oli annettu suosituskirje. Hänen istuessaan huoneessa, jonne hänet oli neuvottu, tuli sinne nuori mies — arvatenkin liikkeen henkilökuntaan kuuluva — kynä korvan takana, pinkka papereita kädessä. Nöyrää paikananojaa, joka istui syrjässä hämärässä nurkassaan, hän ei havainnutkaan. Oi, kun kirkkoherra ajatteli tuota arkipäiväistä alkua, silloin tunsi hän väristyksen käyvän luitansa ja ytimiänsä myöten, ja kuva kuvalta esiintyi sitä seurannut näytelmä hänen muistissansa.

Mutta hän kiiruhti karkoittamaan tuon pahan unen… Eikö hänen tullut siunata tuota kauheata koettelemusta taivaan välikappaleena? Olihan se johtanut hänet kaikkien haavojen parantajan luo, hänen, joka yksin voi vuodattaa lohtua vääryyden runtelemaan mieleen! Viattomasti syytettynä, halveksittuna, oli Jean-Cyrille muistanut ne pyrkimykset, jotka lapsuudenaikana olivat täyttäneet hänen, pappien kasvattaman orvon mielen, ja tuntien vakavaa kutsumusta pappisvirkaan hän oli antautunut Jumalalle.

Nyt olivat myrskyt vaimenneet hänen sydämessään, katkeruus oli muuttunut lempeydeksi. Rukouksistansa, joissa hän anoi ihmisveljillensä Herran armoa ja hänen antimiansa, hän ei sulkenut pois ainoatakaan ihmistä, ei ainoatakaan, — ei edes tuota rangaistuksetta jäänyttä pahantekijää, jonka nimeä hän ei tiennyt, tuota miestä, joka rohkeasti oli jättänyt hänet häpeää kärsimään. Niin oli hän onnellinen, sillä maallista kunnianhimoa ei hän tuntenut, eikä hän tyydytyksen lisäksi, mitä hänen pyhä toimensa hänelle tuotti, pyytänyt muuta kuin tilaisuutta tehdä hiukan hyvää ja saada hoidella ruusujansa.

Puutarhan portti aukeni ja siitä tuli sisään viheliäisesti vaatetettu talonpoika, joka katse rukoilevana jäi seisomaan parin askeleen päähän portista. Kirkkoherra oikaisihe heti kumarasta asennostaan ja pani pois ruiskukannunsa.

— Te se olette, Chabonneau-parka, sanoi hän. — Niin… kuulin kaikki
Paulinelta. Kävin tänä aamuna linnassa, ystäväni, mutta herra
Minoussier ei ollut kotosalla. Menen sinne kyllä vielä uudelleen…

Nyt seurasi äänettömyys. Chabonneau pyöritteli lakkiansa känsäisissä käsissään, katse suunnattuna tuon pienen käytävän soraan. Herttaisesti ryhtyi kirkkoherra jälleen puhumaan:

— Mutta miksikä te metsästelettekin, Chabonneau-parkani, herra Minoussier'in alueella? Sehän on varsin pahoin tehty, ja minusta näyttää siltä kuin te ette täysin käsittäisi, miten tuota tekoanne on arvosteltava… Salametsästyshän on toisen omaisuuden riistämistä.

— Voi, hyvä kirkkoherra, sanoi hän, — eihän kukaan tavoittelisi hänen riistaansa, jos vain omistaisi hiukan enemmän rahaa tai saisi vähän enemmän työtä.

— Voi sitä surkeata onnettomuutta! Miksikä Paulinen pitikin neuloa minun nimeni lakkiini. Sehän minut saattoi turmioon, kirkkoherra. Minulla on ketterät sääret, minua ei olisi tavoitettu, mutta juostessani pakoon vetäisi puunoksa tuon kirotun lakin maahan, ja sitten oli sama, juoksinko vai en, herra Minoussier'illä oli mitä parhain todiste minua vastaan! Pirun Pauline!

— Pauline luuli tekevänsä hyvin, ystäväni, vastasi kirkkoherra isällisesti, — ja hän on erinomainen vaimo, sen te kyllä tiedätte.

— On kylläkin, varsin oiva vaimo, ja niin herttaisia lapsia on hän minulle lahjoittanut. Surullista sanoa, mutta on juuri niin, että jos ei rakastaisi niin kovin lapsiansa ja vaimoansa, niin ei joutuisi niin helposti kiusaukseen tehdä väärin. Ah, sen sanoinkin kyllä herra määrille, rukoillen että hän jättäisi asian siksensä. Mutta se mies ei ota korviinsa köyhien puheita!

— Osoititteko myöskin todellista katumusta? Lupasitteko luopua salametsästyksestä?

— Mitä herra Minoussier välittää lupauksista! Minä puhuin hänelle näin: »Herra määri, olen itse asiassa rehellinen mies, ja jos kunniasanallani lupaan, etten enää koskaan metsästele teidän alueillanne, niin pidän kyllä kaiken ikäni tuon lupaukseni.» Silloin hän alkoi nauraa tuota hiljaista nauruansa, joka karmii nahkaa, ja vastasi minulle: »Isä Chabonneau, kulutatte turhaan aikaanne, ja minä en voi sietää valitusvirsiä. En ole teille ollenkaan suuttunut siitä, että te metsästelette minun metsissäni. Miksikä ette kartuttaisi omaisuuttanne, missä voitte! Minä taasen puolustan omaani, ja kun nyt tällä kertaa olen saanut teidät kiinni, käytän sitä hyväkseni. Oletteko rehellinen mies vai ette, se ei koske minua ollenkaan. Menestys ei yleensä seuraa rehellisiä ihmisiä, jotka usein ovat hölmöjä, vaan älykkäitä ihmisiä, jotka usein ovat konnia. Jos olisin teidän ystävänne ja haluaisin antaa teille neuvon, niin en sanoisi: Älkää harjoittako enää salametsästystä, se on väärin vaan minä sanoisin: 'Älkää hukatko lakkianne, se on varomatonta!' Ja nyt jättäkää minut rauhaan!»

Herttainen kirkkoherra oli ehdottomasti pannut kätensä ristiin, keskeyttämättä silti Chabonneaun kertomusta.

— Näin siis, herra kirkkoherra, jatkoi talonpoika, — ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin lähteä tieheni, ja silloin mietin itsekseni: »Jos tuohon tiikeriin kukaan voi vaikuttaa — enkä rukoilisikaan armoa itseni takia, vaan pienokaisteni ja vaimoni tähden, — niin on kirkkoherra ainoa, joka siihen pystyy!» Niin, siihen nähden ei ole epäilemistäkään! Sellainen rakkikoira kuin herra määri onkin, kunnioittaa hän kumminkin herra kirkkoherraa, ja vallan erinomaisesti! Tuo kunnioitus juuri suo meille mahdollisuuden uskoa, että hänelläkin on sielu, kuten meillä muilla kristityillä!

Kirkkoherran täytyi hymyillä. Hän oli ollut vain virka-asioitten johdosta tekemisissä Fontanettes'in määrin kanssa, mutta hänen oli täytynyt ihmetellä sitä suurta arvonantoa, jota hänelle oli aina osoittanut tuo virkamies, joka muutoin oli pappien ilmetty vihollinen.

Eräänä päivänä oli herra Minoussier, lähtiessään kirkkoherra Cyrillen luota, ojentanut hänelle kätensä ja sanonut jyrkkään tapaansa, mutta mitä sydämellisimmällä äänellä:

— Herra kirkkoherra, tiedän kyllä, että pyhimyksiä ei ole olemassa, mutta kaikki ihmiset toistavat, että te olette hyvä kuin pyhimys, ja luulen kyllä, että te voisitte käydä sellaisesta… Kun olen vakuutettu, että te väliin hoidatte minun asioitani tuolla ylhäällä, haluaisin kysyä, sallitteko minun huolehtia asioistanne täällä alhaalla?

— Herra määri, oli kirkkoherra vastannut, kiittäen liikutettuna herra Minoussier'iä, — joka ilta ja aamu rukoilen teidän puolestanne taivaan Kuningasta. Jos te tahdotte hyväntahtoisesti rukoilla minun puolestani maallisia vallanpitäjiä, niin pyytäkää että he antaisivat minun elää ja kuolla täällä Fontanettes'issä. Siitä olisin teille perin kiitollinen.

Tuo vähäinen tapahtuma johtui nyt kirkkoherran mieleen. Ottaen sitten puheiksi Chabonneaun ilmaisemat epäilykset hän huudahti, taputtaen Isäntä ystävällisesti olalle:

— Epäilemättä on herra määrillä sielu kuten meilläkin, teillä ja minulla. Älkää luulko että Jumala häntä unohtaa tai oikeuttaa meitä sellaisiin arvosteluihin. Ken tietää hänen tarkoitusperäänsä tuohon sieluun nähden, jonka olemassaolon te haluaisitte kieltää! Pyhä Paavalikin oli alkuaan vain fariseus… Mutta aluksi koetan nyt käyttää ensi kertaa ja parhaani mukaan tuota vaikutusvaltaa, jota minulla otaksutte olevan herra Minoussier'iin nähden. Älkää nukkuko kovin huonosti, ystäväni, ja varokaa torumasta Paulinea! Pyytäkää päinvastoin, että hän neuloo nimenne uuteenkin lakkiinne. Se varoittaa teitä pudottamasta sitä muuanne kuin sinne, mistä se vaaratta voidaan löytää. Olen lukenut jostakin tällaisen sananlaskun: »Teko salattava jätä tekemättä!» Siinä on tosi sana. Jos ihmiset eivät meitä näekään, lapseni, näkee meidät Jumala… ja se on paljoa vaarallisempaa!

Chabonneau loittoni kuuluvin askelin maantietä pitkin. Hiukan hajamielisempänä kuin ennen jatkoi kirkkoherra Cyrille ruusujen kastelemista. Mutta kohtalo oli määrännyt, etteivät pappilan ruusut saisi tänä iltapäivänä nauttia rauhassa tuota virvoketta. Kuului kumeaa jyminää, ja pian pysähtyivät tomupilven ympäröimät ajoneuvot tuon pienen portin edustalle. Ne olivat herra Léon Minoussier'in, Fontanettes'in määrin huvivaunut.

Hän oli jo harmaantuva mies, mutta hänen kookas, kopearyhtinen vartensa vaikutti reippaalta, hänen esiintymisensä oli perin säntillistä, vieläpä komeaakin, ja napinlävessä hänellä oli, vielä puuttuvan kunnialegionan nauhan asemesta, kansanvalistusosaston pieni orvokki. Laskeutuen ajoneuvoista hän paljasti kunnioittavasti päänsä, käydäksensä pappilan puutarhaan.

— Hyvää iltaa, herra kirkkoherra, sanoi hän, suu hymyssä ja käsi ojennettuna. — Minulle kerrottiin teidän käyneen tänä aamuna linnassa, ja kun käyntinne herätti mielessäni toiveita, että te vihdoinkin sallitte minun tehdä teille jonkun palveluksen, niin kiiruhdin tänne, vapauttaakseni teidät vaivasta tulla toistamiseen.

Ihastuneena Chabonneaun takia tästä hyvätuulisuudesta ja suopeudesta, kirkkoherra vei herra Minoussier'in huoneeseensa. Se oli varsin pieni, hyvin vaatimattomasti sisustettu ja vailla kaikkia taide-esineitä. Mutta norsunluinen ristiinnaulitunkuva näytti suojaavan sen kapeaa vuodetta, ja saviastioihin asetetut kukkavihkot soivat juhlan sävyn noille pähkinäpuulla laudoitetuille seinille.

Määrin istuuduttua, kehoitusta noudattaen, huoneen ainoaan nojatuoliin, ryhtyi kirkkoherra heti hyökkäykseen.

— Herra määri, sanoi hän, — olen teille sitäkin kiitollisempi hyväntahtoisuudestanne ja vaivannäöstänne, kun todellakin pyytäisin teiltä suurta armeliaisuudenosoitusta. Isä Chabonneau, joka todellakin on arveluttavasti rikkonut teitä vastaan, on peräti epätoivoissaan ja murtuneella mielellä…

Äkkiä katosi määrin ankarapiirteisiltä kasvoilta miellyttävä ilme, joka oli ne kirkastamat. Epäävällä liikkeellä hän sai hurskaan anomuksentekijän keskeyttämään lauseensa.

— Älkää lausuko pyyntöänne, rukoilen sitä teiltä, sanoi hän, ja tuo rukous muistutti suuresti ehdotonta kieltoa. — Tulin tänne vakavin toivein voida tehdä teille palveluksen, herra kirkkoherra. Mutta nähkääs, vaikka tuo itse — ja hän viittasi töykeästi kädellään seinäkomerossa olevaan ristiinnaulitunkuvaan — vaikka tuo itse elpyisi eloon ja esittäisi minulle tarkoittamanne pyynnön, antaisin täsmälleen saman vastauksen. Chabonneau on jo kyllin kauan hävitellyt metsieni riistaa varoituksista huolimatta. Tällä kertaa tapasin hänet verekseltä, ja nyt hän saa pitää hyvänään seuraukset.

Kirkkoherra oli tyrmistynyt tuosta puheesta ja ennen kaikkea mitä syvimmin loukkaantunut halveksivasta tavasta, millä määri oli puhunut hänen kalliista Vapahtajastaan, mutta hän hillitsi kumminkin närkästyksensä.

— Tiedän yhtä hyvin kuin tekin, herra määri, että Chabonneau on syyllinen tuohon rikokseen, vastasi hän mitä suurimmalla lempeydellä. — Nuhtelin häntä jo ankarasti siitä ja teen sen vielä uudelleenkin, siitä voitte olla vakuutettu. Mutta hän on luvannut minulle ja lupaa teillekin, että hän on vastedes kunnioittava omistusoikeuttanne. Ajatelkaa sitäkin, että hän on köyhä ja kenties pikemmin altis kiusauksille kuin joku toinen, ottakaa huomioon, että hänellä on vaimo ja kaksi pientä lasta…

Kuullessaan nuo sanat määri tyrskähti nauruun, tuollaiseen hiljaiseen nauruun, joka Chabonneausta oli niin pöyristyttävää.

— Kuulkaas, herra kirkkoherra, sanoi hän, — tuo vanha virsi ei oikein sovi teidän suullenne. Tuhat tulimmaista, minä tunnen sen ennestään! Vaimo ja lapset… jollei sokea äiti ja raajarikko isä ja muuta sellaista! Ei, nähkääs, kirkkoherra, minä olen liian ovela mies… sellaista ei minulle pidä syöttää!

Kun nyt kirkkoherra vaikeni, tykkänään ymmälle joutuneena, istuutui Minoussier mukavammin nojatuoliinsa, jatkaen puhettansa kohteliaisuudella, johon sekaantui jonkunmoista kylmää ivaa:

— Herra kirkkoherra, niin erillänne maailman touhusta kuin te täällä olettekin elänyt vuosikausia, on teidän kumminkin täytynyt kuulla puhuttavan eräästä miehestä nimeltä Charles Darwin ja kirjasta nimeltä »Lajien synty». En halua suinkaan käydä oppineesta ja vielä vähemmän viisaustieteilijästä, ja tunnustan teille, että minulle on kaikesta tuon englantilaisen luonnontieteilijän lorusta jäänyt muistiin yksi ainoa lauselma, — mutta se onkin, käytännölliseen elämään sovellettuna, arvokkaampi rikkautta. »Tapa minut, muutoin minä surmaan sinut!» Tuo on minun mielilauselmani. Opettakaa se Chabonneaulle, se voi kenties hyödyttää häntä. Mitä itseeni tulee… niin näette, ettei minua ainakaan tähän saakka ole tapettu.

Tuo häikäilemätön tunnottomuus tuotti kirkkoherralle kiihkeää tuskaa ja saattoi hänet samalla tukalaan asemaan. Kuten äsken Chabonneaun puhuessa, hänen hennot sormensa liittyivät yhteen äänettömään rukoukseen.

— Teitä ei ole tapettu, mutta tekään ette ole surmannut ketään! Oi, herra määri, älkää toki kerskatko tuollaisesta mielilauseesta, joka on niin julma, niin tykkänään epäinhimillinen! Voisin vannoa, että te olette parempi kuin itse luulette, ja…

— Te erehtyisitte, kirkkoherra, erehtyisitte tykkänään, vastasi määri samaan kylmän kohteliaaseen ja hieman pisteliääseen sävyyn kuin ennenkin. — Sillä jos Chabonneaun asiaan nähden noudatankin vain ilmeistä oikeutta, niin ei silti ole sanottu, etten voisi soveltaa tuota Darwinin lauselmaa tapauksiin, joissa oikeuteni olisi kysymyksenalainen…

— Kuulkaapa, kirkkoherra, jatkoi hän, vetäen tuolinsa hiukan lähemmäksi pöytää, johon kirkkoherra Cyrille nojasi, — en voisi selittää syytä siihen, mutta te olette aina herättänyt mielessäni ääretöntä luottamusta, niin määrätöntä luottamusta, että jos te sanoisitte minulle, joka kuulun epäuskoisiin, kuten tiedätte: »Vakuutan teille kunniasanallani, että Jumala on olemassa!» niin joutuisin melkein kiusaukseen uskoa teitä. Mutta jättäkäämme tämä… Se, mitä tarkoitan sanoa, on että minua haluttaisi antaa teille hiukan outo todiste tästä luottamuksestani… en voi sanoa tunnustuksella, sillä tuohon sanaan sisältyisi katumuksen käsite, ja sitä en tunne vähääkään… vaan uskomalla teille salaisuuden, joka suo teille tilaisuuden nauttia paremmuudestanne minun kustannuksellani.

— Hyvä herra, sanoi hän, — kaikki nämä puheet tuntuvat minusta tosiaankin täysin turhilta, enkä lainkaan käsitä…

— Koetan esittää asiat lyhyesti, keskeytti määri hänen lauseensa jyrkkään tapaansa, joka ei sietänyt vastaväitteitä, alkaen samassa kertomuksensa.

— Herra kirkkoherra, minä olin nuoruuteni päivinä varsin vähäpätöinen henkilö ja niin köyhä, että ollessani jo naimisissa ja kahden lapsen isä ja palvellessani vähäisestä palkasta eräässä toimituskaupassa Pariisissa, missä toivoin edistyväni nopeammin kuin maaseudulla, olin pakotettu jättämään vaimoni ja poikani Yonneen, anoppini huomaan, odottaen parempia aikoja, jolloin voisin kutsua heidät luokseni…

Työtä en pelännyt, sen saatte uskoa, ja tunsin pystyväni vaurastumaan, kun vain siihen saisin riittävästi aikaa. Mutta eräänä päivänä — kävisi liian pitkäksi esittää minkä seikkojen johdosta — huomasin joutuneeni ahtaalle, olevani aineellisen perikadon partaalla mitättömän rahamäärän takia. Minun täytyi tavalla millä hyvänsä saada muutamia kymmeniä louisd'oreja. Hyvä Jumala… en nyt tosin tahdo väittää, että niiden hankkimiseksi olisin ollut valmis vaikka salamurhaan… mutta kun tulin erääseen toimistohuoneeseen, jossa minulla tavallisesti ei toimeni takia ollut mitään tekemistä, ja havaittuani olevani siellä yksin näin erään auki jääneen laatikon pohjalla kaksi viidensadan frangin rahaa, joita mikään ei estänyt minua ottamasta, niin otin ne hetkeäkään empimättä…

Tässä keskeytti määri kertomuksensa raskaasti hengittäen, voimatta vastustaa mielen järkytystä, jonka tuon hetken muisteleminen aiheutti. Mutta hän ei ollut huomannut että kirkkoherra oli käynyt hyvin kalpeaksi ja silmäili häntä oudon kiinteällä katseella.

— Sanoin jo, että tehdessäni tuon tekoni olin luullut olevani yksin, mutta olinkin erehtynyt. Verhon tai huonekalujen varjossa oli istunut joku — aurinko oli jo laskemaisillaan ja varjot eivät voineet olla niin selväpiirteisiä — muuan paikananoja, joka odotti isäntääni ja joka oli ohjattu tähän huoneeseen. Epäilemättä hän oli nähnyt tekoni, mutta hän ei ollut puhunut mitään, ei ollenkaan tullut, esille, eikä kukaan muu ollut nähnyt minun menevän tuohon huoneeseen tai tulevan sieltä. Illan tultua etsittiin turhaan noita tuhatta frangia, jotka minä jo olin toimittanut piilopaikkaan, ja niiden katoamisesta ei syytetty minua, vaan tuota tuntematonta miestä, paikanhakijaa, jonka kalpeus ja mielenjärkytys oli kiinnittänyt johtajan huomiota. Kaikki kehittyi minun edukseni. Pidetyssä kuulustelussa ei kukaan ajatellutkaan edes tiedustella minulta mitään, niin vieraaksi koko asialle minua katsottiin. Mitä tuohon miesparkaan tulee, niin ei hänellä ollut mitään todistetta syyttömyydestään, ei mitään mahdollisuutta todistaa minun syyllisyyttäni, ja epäilemättä puolustautuminen kävi hänelle tuiki vaikeaksi. Ilmeistä on, että hänet olisi toimitettu vankilaan mitä pahimpana veijarina, jollei liikkeenomistaja olisi katsonut edullisemmaksi jättää asiaa siksensä, ettei siitä koituisi häpeää hänen kauppahuoneellensa. Muukalaiselle syydettiin vasten silmiä kaikki halveksiminen, joka hänen katsottiin ansaitsevan, ja hänet velvoitettiin lähtemään Pariisista… Minä olin pelastettu. Siitä on nyt jo kulunut viisikolmatta vuotta, ja voisin vannoa, etten ole näiden viidenkolmatta vuoden kuluessa tehnyt ainoatakaan tekoa, jonka takia minun pitäisi punastua… jos nimittäin punastuminen kuuluisi tapoihini. Olin saavuttanut mahdollisuuden olla rehellinen ja tulin rehelliseksi. Nyt olen rikas ja olen jo aikoja sitten lähettänyt tuolle kauppahuoneelle nimeäni ilmoittamatta maksun muodossa nuo rahat, jotka sieltä… varastin. Nyt olen minä suuressa arvossa pidetty henkilö, jos en olekaan liioin rakastettu. Kaiken päälliseksi olen kuntani määri, ja on olemassa suuria edellytyksiä, että ensi vaalien jälkeen herään jonakin aamuna piirikuntani edustajana. Ajatelkaapas, missä olisinkaan tänään, jos tuolla miehellä, jota syytettiin minun asemestani ja jota minä varoin puhdistamasta noista syytöksistä, olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta kääntää syytökset minuun? Kohtalo ei suonut hänelle mitään keinoa syöstä minua perikatoon… ja minä syöksin hänet.

En tiedä ollenkaan, lopetti muinoinen kauppavirkailija kertomuksensa, tehden huolettoman kädenliikkeen, — miten tuon onnettoman miehen sitten on käynyt.

Fontenettes'in määri ei ollut huomannut, mikä riutumuksen ilme oli tullut kirkkoherra Cyrillen kasvoille ja kuinka kalpeaksi hän oli käynyt. Mutta kun hän kertomuksensa päätettyään ehdottomasti kääntyi kärsivälliseen kuuntelijaan päin, hämmästytti häntä hänen kasvojensa ylevä tyyneys. Nähdessään papin painavan päänsä alas, hän hetken tunsi melkein katumusta siitä, että oli levollisella kertomuksellaan konnantyöstään omien muistojensa loalla tahrannut tämän harvinaisen puhtaan mielen kirkkautta, — mutta tuohon katumukseen sekaantui samalla ylpeä ja luonnoton tyydytys siitä, että hänen oli onnistunut hämmästyttää, kauhistuttaa tuota viatonta olentoa, joka oli vapaaehtoisesti paennut ihmiselämän koettelemuksia ja taisteluita.

Kirkkoherra Cyrille katsoi yhä vielä sanaakaan puhumatta lattiaan, missä auringon viime säteet leikiskelivät. Äkkiä hän suoristautui, ja äänellä niin vakavalla, niin järkytetyllä, ettei määri ollut vielä konsanaan sellaista kuullut, hän ryhtyi vuoroonsa puhumaan:

— Pappisvirassa tulee tuntemaan paljon ihmisiä ja saa tietoonsa paljon asioita. Minä olen tuntenut tuon onnettoman miehen, jonka kohtalosta teillä ei ole tietoa, ja teidän kertomuksenne tapahtumista vastaa täsmälleen hänen suustaan kuulemaani kuvausta niistä, lisäten siten asiaan kohdistuvia tietojani ainoastaan rikollisen nimellä. Mutta eräs yksityiskohta on jäänyt teiltä huomaamatta. Sinä hetkenä, jolloin te pelokkaana ja hätiköiden piilotitte nuo kaksi viidensadan frangin rahaa salkkuunne, putosi povitaskustanne lattialle muuan paperi, arvatenkin teidän sitä huomaamattanne. Se oli puolen arkin paperi, johon oli kirjoitettu loppu samana aamuna tulleesta kirjeestä… Jäätyään yksin tuo mies, joka rajattoman kauhun herpaamana oli ollut tuon… heikkoutenne todistajana, otti paperin, tehden itsensä syypääksi siihen epähienouteen että luki sen. Hän jätti sen minulle, ja koska minulla nyt on siihen tilaisuus, niin annan sen teille takaisin.

Hitaasti, vaivalloisesti, ikäänkuin vuosien taakka äkkiä olisi käynyt raskaammaksi kantaa, nousi kirkkoherra paikaltansa, avasi lippaan, otti siitä paperin, jossa vielä voi nähdä kevyen naiskäden kirjoituksen, jonka aika oli haalistanut. Hän ojensi paperin määrille, — se oli hänen mainitsemansa kirjeen loppu.

»… Hyvästi siis, rakas puolisoni», puhuivat nuo pienet, vaaleat kirjaimet, »tai pikemminkin näkemiin! Oi kuinka ikävöin saada syleillä sinua. Näetkös, minua kammottaa tuo suuri Pariisi, kammottaa kaiken sen takia, mitä siitä tiedän, ja kaiken sen takia, mitä siitä en tiedä. Ja sinä et tunne siellä ketään! Eikö siellä olla ynseitä muukalaisille, noille maaseutulaisraukoille, joista pariisilaiset usein tekevät pilkkaa? Oi, jospa siellä kohtaisit ystävän, veljen, joka sinua auttaisi ja tukisi! Joka ilta, Léon'ini, annan lasten polvistua viereeni, ja me rukoilemme Jumalaa varjelemaan sinua kaikista vaaroista ja antamaan sinut meille jälleen, sillä me rakastamme sinua niin kovin!

Herra Minoussier'in kädet vapisivat kiihkeästi, lehti liiti maahan. Silmät levällään hän harhailevin katsein näytti odottavan selvitystä papilta.

Valkotukkainen kirkkoherra seisoi pöydän ääressä kasvot kalmankalpeina, niin läpikuultavan kalpeina, että niistä ilmeni hänen ääretön ruumiillinen heikkoutensa. Hänen silmänsä kohtasivat tuon niitä hakevan, harhailevan katseen.

— Herra määri, alkoi hän jälleen puhua, — tuo köyhä paikanhakija, jonka ihmiset tuomitsivat teidän asemestanne, ei ollut koskaan lukenut »Lajien syntyä» eikä tiennyt mitä Darwin on kirjoittanut. Mutta hän oli lukenut evankeliumit ja hän tiesi että muuan Jeesus Natsarealainen on sanonut: »Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi!» Sitäpaitsi oli tuo poika epäilemättä hyvin lapsekas ja typerä, sillä tuon vaimoparan kirje, jossa puhuttiin pienokaisista, ei naurattanut häntä ollenkaan, vaan herätti hänessä kiihkeän halun puhjeta kyyneliin… Ja hän ajatteli itseksensä: »Ken tietää, ehk'ei tuo mies ole niin turmeltunut, kuin voisi luulla. Ehkä jotkut erinäiset asianhaarat saattoivat hänet erityisen alttiiksi kiusaukselle… Ja hänen vaimonsa on ilman pienintäkään epäilystä hyvä ja hurskas, ja hänen lapsensa ovat pieniä, ja he rukoilevat kaikki poissaolevan isän puolesta. Tämän kirjeen avulla minun olisi helppo vapautua kaikista kärsimyksistä, joita tästä asiasta voi koitua. Mutta silloin joutuisi tämä puoliso, tämä isä, vankilaan, missä hän seurustelisi huonojen ihmisten kanssa, jotka turmelisivat hänet tykkänään… ja nuori vaimo ja nuo pienet lapset vuodattaisivat haikeita kyyneleitä!» Näitä seikkoja hän tosiaankin mietiskeli ja paljon muuta lisäksi, tuo houkkioparka… ja niin hän piti kirjeen salassa… Teidän sitä aavistamattannekaan hän koetti olla tuo ystävä, veli, jota vaimonne rukoili teille taivaalta… Rukous pelasti teidät, teidät, joka ette usko Jumalaa olevankaan!… Epäluulot kohdistuivat tuohon järjettömään poikaan, häntä kohdeltiin rikollisena. Hän vakuutti viattomuuttaan, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei antanut vihjaustakaan, joka olisi johtanut tutkijat syyllisen jäljille… teidän jäljillenne… Hän muisti että tuo itse, kuten te sanoitte, kärsi häpeällisen kuoleman, koska hän, Jumalan poika, tahtoi kantaa koko ihmiskunnan synnit… Silloin ajatteli hän, että kurja Aadamin poika kenties jaksaisi kantaa yhden ainoan veljensä rikoksen ja elää siten, kuin hänen Vapahtajansa oli kuollut… Hän kärsi tuikeita tuskia… Sitten Jumala otti korviinsa hänen rukouksensa ja antoi hänelle rauhan… Hän rupesi papiksi.

Määri oli luonut katseensa maahan, ja vähitellen oli koko hänen ruumiinsa noudattanut samaa tunteen kehoitusta. Hän oli kumartunut kumartumistaan, painanut otsansa maahan, äärettömän nöyrtymyksen vallassa.

Hän olisi halunnut puhua enemmän, tulkita tunteita, jotka kiihkeinä, sekavina täyttivät koko hänen olentonsa, ennen tuntematonta kaipuuta, jonka päämäärästä hän ei ollut selvillä, haluansa vaipua olemattomiin, päästäksensä ilkeydestään, — — — sitten rajatonta ihailuansa, joka hänestä tuntui häntä kohottavan, samalla kuin se saattoi hänet yhä selvemmin tuntemaan oman kurjuutensa. Ja liikutuksen vallassa, joka oli hänen tahtoansa voimakkaampi, hän otti, ennenkuin kirkkoherra ehti sen estää, tuon pyhän miehen käden omaansa ja pusersi sille huulensa.

— Herra kirkkoherra, sopersi hän, — en ansaitse anteeksiantoanne. Minun on koetettava ansaita se tekemällä hyvää, rakkaudentöillä…

— Minä en ole uskovainen, jatkoi hän vihdoin, — mutta kunnioitan uskoa, joka on tehnyt teidät sellaiseksi kuin olette… Herra kirkkoherra, tahdotteko rukoilla minun puolestani?

— Olkaa siunattu, veljeni, tuon pyyntönne tähden, vastasi kirkkoherra Cyrille mitä suurimmalla lempeydellä. — Olen ottanut menneisyyden puheiksi, johtaakseni teidät Jumalan luo. Johtakoon hän teitä valollansa ja antakoon teille anteeksi, kuten minä jo aikoja sitten olen antanut teille anteeksi!

Sitten hän polvistui, ja sanoin, jotka tuottivat rauhaa, lohtua, virvoitusta murtuneelle mielelle, hän uskoi asiansa Jumalalle, joka on sallinut lohdunsanan lausuttavaksi ristiinnaulitulle ryövärille ja julistanut anteeksiannon syntiselle vaimolle. Pienestä huoneesta, jonka pimeä jo verhosi, kohosi hänen rukoileva äänensä:

Aurinko oli jo vaipunut kukkuloitten taakse ja ensimmäiset tähdet tuikkivat illan tummassa sinessä, kun kirkkoherra Cyrille vihdoinkin voi jatkaa puutarhansa kastelemista. Hän oli vielä kalpea liikutuksesta ja tunsi ruumiinsa yhä vapisevan, mutta hänen mielensä oli onnellinen. Nähdessään kitukasvuisella varrella ihanan valkoisen ruusun, joka oli odottamatta auennut iltapäivän kuluessa, hän ajatteli, että monien sielujen laita on kuten kukkasten, että ne väliin puhkeavat ihanaan kukintaan hetkenä, jolloin sitä vähimmiten odottaa.

Kiitollisuudentunteensa valtaamana herttainen kirkkoherra kumartui hengittämään tuon uuden ruusun sulotuoksua, ja kaksi suurta kyyneltä tipahti sen lehdyköille.

Varmaankin olisivat nuo kyyneleet ihmeitten aikakautena saaneet pensaan puhkeamaan kukkasia täyteen!

EMÄNTÄ GERVAISE.

Istuen levollisena hopeanharmaan aasinsa selässä, joka oli koristettu tupsuilla ja siisti kuin lelu, matkasi emäntä Gervaise maantietä pitkin, saapui kirkkokentälle ja pysähtyi pappilan edustalle.

Hän oli viehättävä vaaleassa puvussaan, tummine hiuksineen ja veitikkamaisuutta ja nuoruuden raikkautta säteilevine silmineen! Kun hän täten kulki kylän läpi, tarkkasivat häntä kaikki. Kaikkien kasvoilla, joita hän kohtasi, kuvastui harras ihailu, halu tehdä hänelle palveluksia, osoittaa kunnioitusta ja ystävyyttä. Vanhukset viittoelivat hänelle ystävällisesti, nuoret tervehtivät häntä, pienet lapset kurottivat käsivartensa häntä kohden. Hän puolestansa nyökäytteli pitsipäähineen verhoamaa päätänsä herttaisesti kaikille, hymyilevänä ja hilpeänä, ja ihmettelemättä liioin tuota kunnioitusta, jonka hän niin hyvin ansaitsi.

Jäätyään Aunettes'in myllärin kuollessa leskeksi kahdenkymmenen vuoden iässä, oli emäntä Gervaise pitänyt hallussaan kaikki puolisonsa tilukset, pelkäämättä työtaakkaa, jonka arveltiin käyvän hänelle varsin raskaaksi ja vaikeaksi kantaa. Toimeliaisuudellaan, rehellisyydellään, järjestyksenrakkaudellaan ja säästäväisyydellään hän oli, vastoin muiden odotuksia, saavuttanut mitä oivallisimmat tulokset ja siten saanut palkinnon tarmokkaista ponnistuksistaan ja antamastaan hyvän tahdon ja kestävyyden esimerkistä.

Koko lähiseudulla oli Aunettes'in mylly kuuluisa kukkeista hedelmätarhoistaan, kullahtavista rypäleistään, rehevistä laitumistaan, viljavista vainioistaan, ja maito oli siellä parempaa, vihannekset tuoreempia, siipikarja lihavampaa kuin missään muualla. Tiedettiin myöskin, että emäntä Gervaisen tilavassa keittiössä aina oli tarjona lautasellinen lientä ja raha-almu köyhille, jotka kolkuttivat akkunaluukkuun. Oi tuo reipas, kunnon ahertelija, joka oli yhtä hyvä kuin kaunis, älykäs, selväjärkinen ja viehkeä, ja niin siro monine koruineen. Kylässä ei ollut ainoatakaan ovea, jota ei olisi ilomielin avattu selki selälleen Aunettes'in myllyn omistajattarelle. Ja pappilan ovi ei ollut mikään poikkeus, — sen voi huomata kirkkoherran tervehdyksestä, vanhan palvelijan kiireestä, heidän nähdessään pienen aasin keskeyttävän velton kulkunsa köynnöskasvien koristaman vaatimattoman porraskäytävän luona, joka oli tuttu niin monelle lohtua tai apua tarvitsevalle.

Kirkkoherra Gratien otti emäntä Gervaisen vastaan puutarhassaan, missä vanhus lehtimajassa istuen nautti toukokuun lämpöisestä päivänpaisteesta, joka kultasi viiniköynnökset, viinipuiden runkoa pitkin kiipeilevien ruusujen suloudesta ja kurjenpolven viehkeästä, voimakkaasta sulotuoksusta, joka kohosi kukkalavoilta. Keskustelu, joka oli alkanut puoli ääneen ja joka ilmeisesti koski vakavia asioita, kesti melkein neljännestunnin, mutta jolleivät linnut olisi viserrelleet niin perin riemukkaasti kirsikkapuissa, jotka jo alkoivat hieman punoittaa, kuinka hämmästyneitä ne olisivat olleetkaan siitä, mitä olisivat kuulleet! Tuo mieletön emäntä Gervaise rohkeni neuvotella kirkkoherran kanssa pukuasioista! Hänen vilkkaasta juttelustaan voi eroittaa sanoja sellaisia kuin »nauhat, musliini»… Ja ihmeellisempää vielä oli, että kirkkoherra toisti nuo sanat mitä ystävällisimmällä äänellä… Niin päätettiin siis, että emäntä Gervaise hankkisi kuudelle kylän köyhimmistä tytöistä puvut ensimmäistä ehtoolliskäyntiä varten.

Oli tosiaankin viehättävää jutella kirkkoherran kanssa tuossa kurjenpolven tuoksun täyttämässä puutarhassa! Emäntä Gervaise viivähti siellä, ihaillen kirsikkapuita, jotka toden totta olivat pitemmälle kehittyneitä kuin Aunettes'issä, ja sikurikasveja, joiden lehdet olivat niin valkoisia ja maukkaannäköisiä, että häntä halutti iskeä niihin hampaansa. Silloin katsoi kirkkoherra Gratien hetkeä otolliseksi erään arkaluontoisen tehtävän suorittamiseen, jonka joku oli hänelle uskonut. Tämä »joku» oli Jacquin Baudru, Mesnil-Roux'in isäntä. Emäntä Gervaise oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänen nimeänsä, omaisuuttaan ja sydäntään, mutta se ei ollut lamauttanut hänen rohkeuttansa, vaan hän oli toivonut kirkkoherran voivan johtaa asian onnelliseen ratkaisuun.

— Voi hyvä kirkkoherra, tekö myöskin!… huudahti tuo nuori leski äänellä, joka olisi liikuttanut itse Brutustakin.

Ja kun kirkkoherra lempeästi huomautti häntä siitä, että Jacquin Baudru oli varsin hyväluontoinen mies, että hänellä oli hienoja sukulaisia ja että hän oli hyvin rikas, huudahti Gervaise:

— Niin juuri, hän on aivan liian rikas… ja liian ruma! En minä pidä hänestä ollenkaan!

— Mutta, tuumiskeli kirkkoherra, — Marcellin Vannier'in kävi yhtä huonosti…

— Hän oli liian kaunis, hän puolestansa! Ei ole olemassa mitään sen typerämpää kuin kaunis mies! Marcellin Vannier haaveksi myllystäni… ja myllyni ei välittänyt hänestä. Kun miehet, joille en ole omistanut ainoatakaan ajatusta, tulevat kosimaan minua, silloin en voi muuta kuin nauraa! Minä panen arvoa huolettomalle elämälleni, vapaudelleni, ja olen tyytyväinen nykyisissä olosuhteissani.

— Mutta puhukaamme nyt hauskemmista asioista, jatkoi hän, — te saatte koko kuormallisen ruusuja. Puutarhan pieni muuri oli aivan valkeana niistä ja minä käskin Jean Fadet'in laatimaan niistä kukkavihkoja. Ne ovat aiotut pantaviksi Neitsyt Marian alttarille ensi sunnuntaina.

Emäntä Gervaise tyrskähti nauruun, raikkaaseen kuin lähteiden lirinä keväällä.

— Aivan kuten ennenkin, herra kirkkoherra! Hän on mykkä kuin kala ja arka kuin ihmissusi! Mutta itse asiassa on hän kelpo poika ja varsin ahkera, mitä hänestä sanottakoonkaan. Vahinko vain että hän on niin typerän näköinen.

— Nähkääs, minä pidän paljon Jeanista. — Niihin aikoihin kuin tulin tähän seurakuntaan, opin hänet rippikoulussa tuntemaan varsin uutterana oppilaana, ja tuo omituinen olento on aina kiinnostanut minua. Vaikk'ei hän ole sen puheliaampi minun seurassani kuin muidenkaan, olen havainnut hänessä varsin kunnioitettavia luonteenominaisuuksia. Minun ei olisi lupa sanoa sitä teille, sillä Jean on pyytänyt minua pitämään sen salassa, mutta ajatelkaas, tuo poikaparka harjoittaa hyväntekeväisyyttäkin, minun välitykselläni, pysyen itse salassa! Hänellä on mitä hellin sydän, hän on luotettava ja uskollinen, siitä olen varma… ja hän on tosiuskovainen, noita, jotka etsivät Herraa pienen lapsen viattomuudella.

— Vai harjoittaa hän todella hyväntekeväisyyttä ja on niin hyvä ja luotettava — tuo rakas Fadet-parka! vastasi Gervaise lämpimästi. — No niin, siis pidän huolta noiden tyttösten puvuista… Näkemiin, herra kirkkoherra!

Jäätyään yksin kirkkoherra Gratien unohti Jean Fadet'in, ajatellessaan rippilastensa iloa, sitten muisteli hän emäntä Gervaisen hilpeän hyväntahtoista olentoa ja lopuksi johtuivat hänen ajatuksensa Jacquin Baudrun vastoinkäymiseen. Tuo nainen tuntui kuin luodulta tuottamaan iloa ja olemaan kodin kunniana, kasvattamaan lapsia, jotka rakastaisivat Jumalaa ja kunnioittaisivat velvollisuuden käskyjä ja joista hän kehittäisi kunnon työntekijöitä, rehellisiä kansalaisia ja, tarpeen vaatiessa, kunnon sotureita… mutta hilpeästi nauraen hylkäsi hän edullisimmatkin aviotarjoukset. Aikoikohan hän sitten todellakin jäädä leskeksi?

Tuota kysymystä, joka heräsi kirkkoherran mielessä hartaan kunnioituksen johdosta, mitä hän tunsi emäntä Gervaiseä kohtaan, pohdittiin kylässä varsin usein. Hyväntahtoiset ihmiset ajattelivat, että niin rikas, kaunis ja vapaa valintaansa nähden kuin myllyn omistajatar oli, hän varmaankin valitsisi jonkun kaupunkilaisherran, mutta pahansuovat sanoivat salaperäisin ilmein:

— Entä Jaillou? Voisi vaikka lyödä vetoa, että hän ottaa Jailloun, jahka tuo mies uskaltaa kosia!

Jaillou oli ainoastaan myllyn isäntärenki, mutta tuollainen avioliitto ei olisi herättänyt mitään pahennusta. Maalaisväestön keskuudessa ovat luokkarajat siksi epämääräiset, ettei koskaan pidetä kovin pahaa ääntä, jos joku meneekin avioliittoon henkilön kanssa, joka on alhaisemmassa asemassa kuin hän itse. Sattuuhan esimerkiksi varsin usein, että myllärin tytär menee isänsä apulaisen vaimoksi. Jaillou oli roteva, ahkera talonpoika, jonka järkeä ei liioin käynyt kehuminen, mutta joka sai paljon työtä suoritetuksi ja piti itseään jossakin määrin talon tukena. Hän seurasi väliin Gervaisea kaupungin torille, ja vähempikin olisi riittänyt panemaan suupalttien kielet liikkeelle. Isäntärenki ei suinkaan tehnyt mitään saadaksensa niitä vaikenemaan. Tuontapaiset huhut saattoivat talon muut palvelijat, äreän vanhanpiian Marion'in, joka hoiti keittiön ja karjapihan, ja Mathurin'in ja Clauden, jotka toimittivat peltotyöt, samaten kuin kaikki nuo työmiehet, jotka otettiin avuksi kiireisenä aikana, osoittamaan hänelle aivan erinäistä arvonantoa, eikä häntä suinkaan haluttanut tehdä niitä tyhjiksi. Jean Fadet, hän, joka oli viides pyörä vaunuissa, kuten usein sanottiin, ei ottanut korviinsa noita juoruja. Mutta hänestä oli niin vähän haittaa, ettei Jaillou viitsinyt koettaakaan saada häntä niitä uskomaan.

Mitä emäntä Gervaiseen tulee, ei hän tiennyt mitään noista kulkupuheista, jotka eivät voineet häntä vahingoittaa, niin suuressa arvossa kuin häntä pidettiin. Peräti terävä-älyinen kuten oli, piti hän Jaillouta täydellisenä pölkkypäänä. Muutoin ei hän aavistanutkaan, palatessaan nyt rauhallisesti kotiinpäin, muistamatta enää Jacquin Baudrua tai Marcellin Vannier'ia, että muita niin kiinnosti hänen avioliittokysymyksensä, jota hän itse ajatteli niin tuiki vähän.

Tultuaan myllylle hän kulki puutarhan läpi, missä Jean Fadet riisteli kukkia muuria peittävästä köynnösruususta. Väliin joku kiinnitarrautunut varsi sai koko säleistön huojumaan, ja liiaksi auenneista kukista putoilivat terälehdet maahan valkoisen perhosparven kaltaisina. Jean näytti nauttivan tuosta ihanan tuoksun sulostuttamasta työstään. Hän oli täyttänyt sadolla jo kaksi koppaa, kun emäntä Gervaise saapui, lausuen hänelle tervehdyksen.

— Kirkkoherra puhui minulle sinusta, Fadet, hän pitää sinua suuressa arvossa, sanoi hän ystävällisesti.

— Oi kuinka kauniita ruusuja ja lehtiä, mikä viehättävä kukkassade,
Fadet! Koko tuo kukkien peittämä muuri olisi vietävä sunnuntaiksi
kirkkoon tai tielle, missä juhlasaatto kulkee. Katsos Fadet, kuinka
Jumala osaa paremmin kuin me koristaa alttarinsa!

Jean Fadet, löytölapsi, joka oli löydetty äskensyntyneenä kirkon oven edustalta eräänä markkinapäivänä noin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, vuoden 1830 paikkeilla, ja jonka Aunettes'in mylläri säälintunteen valtaamana oli ottanut kasvatiksensa, oli omituisin olento mitä voi kuvailla.

Aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli hän hämmästyttänyt ihmisiä eriskummaisella käytöksellään. Hän oli kartellut ikäisiänsä, hakien yksinäisyyttä. Kun häneltä kysyttiin jotakin, vastasi hän: »Kyllä!» taikka »Ei!» Pitkät ajat oli luultu, että siinä oli likimmittäin koko hänen sanavarastonsa, kunnes hänen kuultiin eräänä päivänä pitävän kaniinikopin edustalla niin sievän, niin lystikkään puheen, että oltiin vallan ihastuneita.

Koulussa ei Jean saavuttanut mitään menestystä, mutta lukeminen oli hänen mielityötänsä. Kun muut lapset sunnuntaisin olivat pallosilla leikkikentällään, käyskenteli hän kedoilla ja metsissä kirja kädessä. Talvella hän asettui pesävalkean ääreen, kyyristyen kokoon, ettei häntä huomattaisi, ja hän luki tai haaveksi tuntimääriä, tuleen tuijottaen.

Hän ei antanut kenellekään aihetta valituksiin, hän oli lempeä ja kärsivällinen. Kirkkoherra Gratien ei ollut koskaan nähnyt rippikoulussa sen hartaampaa oppilasta. »Autuaita ovat yksinkertaiset!» sanoi hän väliin niille, jotka tekivät pilkkaa poikasen omituisuuksista. Ja hyväntahtoisella sanalla osasi hän loitsia hymyilyn noille alakuloisille huulille.

Suureksi tultuansa oli Jean säilyttänyt tuon viattoman uskonsa, tuon nöyrän lempeytensä. Mutta senjälkeen kuin tauti oli temmannut pois hänen hyväntekijänsä, Aunettes'in myllärin, muutamia kuukausia senjälkeen kuin hän oli mennyt avioliittoon, oli Jean'in arkuus käynyt yhä silmiinpistävämmäksi.

Tuo kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen oli kookas, laiha, kalpea, hänen silmiensä ilme oli surumielinen, ja tukka hänellä oli pitkä kuin jonkun koomillisen oopperan koulunopettajalla. Hänelle oli annettu lisänimi »Fadet», joka paikkakunnan kielikäytön mukaan merkitsi eriskummaista, haaveissaan elelevää ihmistä.

Häntä pilkattiin siitäkin, ettei hän käynyt muiden nuorukaisten kanssa kapakoissa eikä välittänyt mennä tanssimaan, kun »Kultaisen viiniköynnöksen» isäntä hankki viulunsoittajia nuorisoa huvittamaan.

Häntä viehätti yhä edelleen lukeminen ja haaveelliset kävelyretket kautta tienoon. Toisten tanssiessa hän käveli, ja heidän nukkuessaan hän luki. Työstänsä hän piti tarkkaa huolta. Myllytyössä oltaessa hän usein hämmästytti toisia jollakin lyhyellä selityksellä seikoista, joita vuosimääriä oli tehty vain vanhan tavan perusteella, ja keksimällä pulman sattuessa neuvon, rakkaista kirjoistaan saamiensa opetusten avulla.

Mutta tästä huolimatta oli Jean Fadet, kuten kaikki, jotka täyttävät velvollisuutensa siitä kovaa ääntä pitämättä, toisten epäsuosiossa. Vähitellen oli hän joutunut palvelijoiden silmätikuksi. Aterioitaessa oli hän alituisesti heidän pilkkansa esineenä. Ruuat eivät muka kelvanneet hänelle, hän söi kuin mikäkin herra, hänen suustaan oli mahdoton saada esiin kahta lausetta peräkkäin.

Väliin emäntä Gervaise, säälin valtaamana, käski pilkkaajien vaieta. Toisin kerroin hän itse, niin hyväntahtoinen kuin olikin, kävi kärsimättömäksi, — ei tosin Jean'in tavoista, vaan hänen äänettömyydestään ja kesyttömästä arkuudestaan, jotka emännästä vaikuttivat naurettavilta.

Lauantaisin oli naapurien tapana kokoontua illan suussa myllylle. Kun talvisaikaan istuttiin pesävalkean ääressä ja naiset kehräsivät hamppua tai villaa, pureskellen kastanjoita tai pähkinöitä, kertoi kukin vuoroonsa jonkun kertomuksen.

Niistä tarinoista, joita emäntä Gervaise oli kuullut isoäitinsä äidiltä, hän valitsi aina jonkun salaperäisen sadun, jossa kerrottiin korkeista torneista ja syvistä kellareista, valkoisista naisista ja mustista ritareista.

— Oli kerran, kauan sitten, eräässä maassa, joka on kaukana, kaukana täältä…

Emäntä Gervaise avasi silmänsä levälleen, osoittaakseen kuinka kaukana tuo maa oli. Ja hänen äänensä, joka kävi väräjävän korkeaksi tai syvää syvemmäksi sen mukaan, kuvasiko hän pikkuruikkuista kääpiötä vai mahdottoman suurta jättiläistä, — tuo ääni, joka osasi laulaa niin kauniisti ihanista prinsessoista ja ritarien kuolemasta, soi tarinoille erityisen viehätyksen.

Kukaan ei hiiskahtanut sanaakaan emäntä Gervaisen kertoessa, kukaan ei ajatellutkaan kotiinlähtöä.

Ja kun kertomus oli lopussa, ilmaisi Jaillou ihastuksensa niin meluavalla tavalla, ettei kukaan muu saanut ääntään kuuluviin.

— Ihmettä ja kummaa! sitä älyä, mitä tuon emännän päässä on! Ihmettä ja kummaa!

Kaikki muut olivat samaa mieltä kuin Jaillou, emäntä itse myöskin.
Fadet oli ainoa, joka ei näyttänyt häntä kuuntelevankaan.

— Mene levolle, Jean, jos sinua nukuttaa, sanoi kertojatar eräänä iltana hieman ärtyneenä.

Toiset tyrskähtivät nauruun, pyytäen että Fadet kertoisi itse jonkun kertomuksen.

— Hänkö kertoisi jotain! Ettekö sitten tiedä, että hän kadotti kielensä syntymänsä jälkeisenä päivänä!

Hänen kertomuksessaan ei ollut hitustakaan järkeä, mutta hän esitti sen niin takaperoisen mahtipontisella äänellä, että emäntä nauroi kuin hullu ja naapurit yhtyivät häneen.

— Nähkääs, meidän lehmämmekin kävisi sukkelapäiseksi teidän seurassanne, emäntä! vastasi Jaillou vaatimattomasti.

»Meidän lehmämme ei olekaan niin typerä sinä, ystäväiseni», ajatteli emäntä.

Fadet puolestansa ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota saamaansa epäsuoraan nuhteeseen, enempää kuin isäntärengin niittämään kunniaan… Pilkkapuheet eivät pystyneet häneen enempää kuin moitteetkaan. Hän eleli omissa haaveissaan eikä kuullutkaan niitä. Mahtoiko tuossa synkässä, uneksivassa mielessä koskaan liikkua mitään inhimillisiä tunteita, iloa, suuttumusta tai tuskaa?

Eräänä päivänä oli sentään luultu Fadet'in heränneen unestaan tai haaveistansa.

Kaikki olivat kokoontuneet »Kultaiseen viiniköynnökseen», missä juhlittiin tähtien ja värillisten paperilyhtyjen valossa. Emäntä Gervaise, yllään uusin pukunsa ja viehkein hymynsä huulillaan, oli ollut mukana joka tanssissa, saaden imarteluja joka taholta, ja herra määri oli julistanut hänet tanssiaisten kuningattareksi. Hyvillä mielin hän nyt tahtoi kunnioittaa kaikkia »poikasiansa» tanssimalla heidän kanssaan.

Gervaise ei ollut muistanutkaan Fadet'ia, mutta nyt näki hän hänet äkkiä syrjässä, seisomassa pilariin nojaten ja ilme synkempänä kuin koskaan.

— Minä en osaa tanssia, rouva! (Hänen omituisuuksiinsa kuului sekin, ettei hän koskaan sanonut »emäntä», kuten muut.)

— Mutta missä ajatuksesi liitelevätkään, ystäväni? Etkö ole sen halukkaampi lähtemään, kun pyydän sinua tanssiin?

Silloin oikaisihe Jean äkkiä, hänen huulensa vapisivat, hänen silmänsä kyyneltyivät.

Musiikki soi. Fadet-parka ei ollut tanssinut vielä konsanaan, mutta Gervaise liukui niin kevyesti, niin taitavasti hänen rinnallaan, että hän helposti voi seurata mukana tahdissa.

Pian olivat he noiden hilpeiden pyörteiden keskellä. Kauniin emännän silmät loistivat kuin tähdet, hilpeys sai hänen poskensa punoittamaan. Oli niin hauskaa opettaa Jean Fadet'ia tanssimaan! Hän olisi tahtonut opettaa häntä puhumaankin, mutta hänen kasvoillaan oli yhä sama uneksiva ilme kuin ennenkin. Tuon tuostakin hän vastasi »kyllä» tai »ei», punastuen kuin nuori tyttö… siinä kaikki… Hänen hajamielisyytensä oli niin suuri, ettei hän huomannut ollenkaan, että tanssi jo päättyi, vaan jatkoi viulujen jo vaiettua tunnollisesti askeleitaan.

Ihmeellinen poika! Sitä sanoivat kaikki, yksin nekin, jotka olivat mieltyneet Jean'in lempeään luonteeseen, vieläpä köyhätkin, joita hän väliin auttoi, haluamatta ottaa vastaan heidän kiitostansa. Samaa sanoi kirkkoherra Gratien'kin, joka sentään niin ilmeisesti osoitti suosiotaan entiselle rippikoululapsellensa.

Jean oli harras uskonharjoituksissaan, mutta vaikka hän tunsikin lämmintä kiitollisuutta kirkkoherraa kohtaan, ei häntä nähty pappilassa muulloin kuin niinä päivinä, jolloin hän käväisi siellä jättämässä vähäiset almunsa. Pappi tiesi, että Jean Fadet'illa oli mieli puhdas kuin lapsella, mutta ei ystävänkään, suojelijankaan onnistunut saada tietoa, mitä ajatuksia siellä voi liikkua, mitkä tuskat kenties vallita, sen kirkkautta samentamatta.

Illan suussa samana päivänä, jolloin emäntä Gervaise oli ollut kirkkoherran puheilla pappilan lehtimajassa, näki kirkkoherra Jean'in kuljettavan akkunoiden ohitse kohden kirkkoa pieniä käsirattaita, jotka olivat täynnä valkoisia kukkavihkoja, ja hän pyysi häntä poikkeamaan taloon.

— On varsin pahoin, Jean, sanoi hän, ihailtuaan kukkassatoa, — että sillä tavoin sivuutat taloni, tulematta tervehtimään. Etkö tiedä, että minusta on hauskaa nähdä sinua?

Punastuen sitten kiihkeästi, hän otti taskustaan pienen käärön, jonka muoto ilmaisi sen sisältävän rahakappaleen, ja aivan hiljaa hän lausui:

— Herra kirkkoherra, kun nyt kerran olen täällä… niin jätän tämän leski Michaud'ille.

Leski Michaud, joka oli liian heikko ja vanha, jaksaaksensa enää tehdä paljon työtä, oli suuresti avun tarpeessa, nyt, kun hänen nuorempi poikansa oli suorittamassa kolmivuotista asevelvollisuuttaan, sillä vanhempi poika ei ansainnut juuri mitään ja joi senkin vähän minkä ansaitsi. Silloin oli Jean ensimmäisenä ryhtynyt häntä auttamaan, ja joka kuukausi hän jätti kirkkoherralle almunsa.

Kaataessaan Jean'ille lasin hedelmäviiniä, hän koetti saada hänet kertomaan jokapäiväisistä töistään ja toimistaan. Nuori mies vastasi tehtyihin kysymyksiin vain lyhyin lausein, vaikka hänen sanansa ilmaisivatkin mitä suurinta kunnioitusta.

— Tahtoisin nähdä sinut hilpeämpänä, ystäväni, huudahti kirkkoherra Gratien, ihmeissään noiden kalpeiden kasvojen synkästä ilmeestä. — Sinä omistat nuo molemmat edellytykset, jotka ovat tarpeen tyytyväisyyden saavuttamiseksi, nimittäin hyvän omantunnon ja hyvän terveyden. Tyhmä et ole lainkaan, kaukana siitä, teet työtä tarmolla, ja emäntäsi on perin tyytyväinen sinuun…

— Hän on sanonut sen teille? keskeytti Fadet hänen puheensa niin harvinaisella vilkkaudella, että pappi katsahti häneen hämmästyneenä, mutta samassa oli Jean'in kasvoille jo ehtinyt palata tavallinen alistuvaisuuden ja välinpitämättömyyden ilme.

— On kyllä, hän sanoi sen minulle! jatkoi kirkkoherra Gratien. — Eikös hän olekin aina ystävällinen sinua kohtaan?

— Mistä johtuu sitten tuo liiallinen vaatimattomuutesi, arkuutesi, jäykkä ja melkein äreä käytöstapasi?

— Ei, herra kirkkoherra. Jollen olekaan hilpeä, niin olen kumminkin onnellinen.

— Niin, kirkkoherra, hyvin onnellinen, vakuutti hän, luoden kirkkoherraan katseen, joka muistutti noita tummapintaisia lammikolta, joissa taivas kuvastuu. — Minulla ei ole mitään toivomuksia. Haluaisin vain elää tällä tavoin vuosikausia ja kuolla sitten, ennenkuin olen tullut kovin vanhaksi, voidakseni tehdä työtä loppuun saakka.

Kirkkoherra puhui hänelle vielä hetkisen samaan herttaiseen ja hieman nuhtelevaan tapaan. Ainoa, mitä hän saavutti, oli, että kun samana iltana jälleen tuli vieraita myllylle, Jean voittaen arkuutensa liittyi toisiin.

Usein lauletuinkin noissa illanvietoissa. Hilpeinä kajahtelivat loilotukset ja liritykset, jokainen esitti oman laulunsa.

Jailloun esitykset olivat kotoisin kasarmilta. Sotamiestoverikuntain sukkeluudet olivat näille kunnon kyläläisille salattua viisautta, mutta ei mikään herätä niin suurta ihastusta maalla — taikka muuallakaan — kuin se, mitä ei ymmärretä. Isäntärengin pieninkin laulupätkä palkittiin meluavilla suosionosoituksilla.

Tänä lauantaina sanoi Jaillou, ylpeänä voitostaan, Jean Fadet'ille, joka tunnontarkasti pysytteli tuossa kodikkaassa piirissä:

— Etkö todellakaan? Sinulla ei tosiaankaan ole päätä eikä sydäntä. Ah, jos emäntä käskisi minua vaikka puhumaan latinaa, luulen että esittäisin messun yhtä hyvin kuin kirkkoherra.

— Emäntä ei ole ollenkaan pyytänyt minua laulamaan, vastasi hän jonkunmoisella katkeruudella.

Tuo äänensävy kiinnitti emännän huomion ja hän kääntyi hymyillen
Jean'in puoleen.

— Laula, Jean, sanoi hän ystävällisesti, — laula, minusta olisi hyvin hauskaa kuulla lauluasi.

Muistellen arvatenkin kirkkoherralle antamaansa lupausta, Jean nousi paikaltansa. Hänen silmissään oli ilme, joka liikutti kaikkia.

Varmana ettei kilpailusta koituisi hänelle mitään vaaraa, naureskeli Jaillou hiljaa itseksensä. Mutta tuota varmuutta seurasi äkkiä huikea tappio.

Jean'in matala ääni oli harvinaisen kaunis ja täyteläinen hänen laulaessaan.

    — Paimen, oi paimen,
    Ken ystäväsi on?
    Hän onko ihanainen,
    Suukkonsa suloinen?
    Elo on kärsimystä, —
    Hän kuningatar on.
    Se unen multa riistää,
    On mielen' rauhaton!
    Niin rauhaton!

Säkeen loppu kertaantui kaukaisen kaiun tavoin. Sanat olivat yksinkertaiset, mutta Jean näytti kohdistavan ne itseensä, niin lämmin tunne ilmeni hänen esityksessään. Tapa, millä hän lausui: »Elo on kärsimystä!» kohotti kyyneleet kuulijain silmiin.

    — Paimen, oi paimen,
    Sä hänet unhota!
    Viel' elo suopi sulle
    Morsion rikkahan! —
    Rakkaus on kärsimystä!
    Kultani oma oon,
    Henkeni hälle kuuluu
    Ain' kolkkoon kuolohon.
    Ain' kuolohon!

Ja Jean'in ääni, joka hellästi ja ylpeästi oli laulanut: »Kultani oma oon», hiljeni nyyhkytyksen muminaksi säkeen lopussa.

Kuulijakunnan hämmästys oli suuri. Kukaan ei toden totta olisi luullut, että Fadet osaisi laulaa sillä tavoin.

— Ei kukaan, vastasi Fadet surumielisesti hymyillen. — Lauloin sen eräänä kauniina kesäpäivänä, liioin tietämättä miksi, kun Iso-Pierre soitti säkkipilliänsä.

— Sävelen soitti Iso-Pierre… ja sävel juuri herätti nuo sanat sydämessäni.

Jean vaikeni. Ihmeteltiin hänen vastauksiansa, jotka toisista tuntuivat järjettömiltä. Sitten huudahti Jaillou äkkiä:

— Sepä hauska juttu! Ajatelkaas, että Jean Fadet on rakastunut kuningattareen!

Tuo ajatus tuntui niin eriskummalliselta, että palvelijat tyrskähtivät nauruun, vieläpä emäntä Gervaisekin. Siitä tyynnyttyään havaitsivat he Jean'in poistuneen.

— Miksikä sinä lähdit niin pian pois? Tahtoisin kuulla vielä uudelleen tuon paimenen laulun.

Emäntä Gervaisen ei onnistunut saada muuta vastausta. Silloin hän nauroi, ajattelematta sen enempää koko asiaa.

Kului kaksi kuukautta. Oli ehditty keskikesään. Päivät olivat pitkät ja työtä paljon.

Jean Fadet aherteli kuin uhalla, mutta ei seurustellut työtovereittensa kanssa enempää kuin ennenkään. Usein hän myöskin pysytteli poissa lauantaisista illanvietoista, jotka vuodenajan johdosta muodostuivat muillekin lyhyemmiksi.

Kukaan ei siitä välittänyt Aunettes'issa. Kuka muu kuin kirkkoherra Gratien olisi vaivautunut pyrkimällä pääsemään selville tuollaisen omituisen olennon mahdollisista sieluntuskista? Kun Jean Fadet nyt lähti pappilasta, jätettyään sinne pienen kuukautisen avustuksensa leski Michaud'ille, istui kirkkoherra kauan ajatuksiinsa vaipuneena, sitten hän tyytymättömän näköisenä pyrki vapautumaan noista mietteistänsä, pudistellen valkoista päätänsä.

Mutta vaikka Jean ei ollut avomielisempi kuin ennenkään, ei kirkkoherra enää ahdistellut häntä kysymyksillä. Hän tyytyi puhumaan hänelle hyvin lempeästi niiden olentojen rauhasta, pyhästä ylväydestä, jotka täydellisen kieltäymyksen voimalla ovat kohonneet korkeammalle henkiselle tasolle ja pystyvät pitämään kurissa oman itsensä, häiriintymättömästä ja puhtaasta ilosta, jota sellaisille olennoille tuottaa uhrautuminen muiden hyväksi, niidenkin hyväksi, jotka eivät tiedä, eivätkä koskaan tule tietämään heistä mitään, eivät koskaan voi heitä käsittää.

Ja kun Jean lähti pois, ei hänen mielensä tosin ollut hilpeämpi kuin ennenkään, mutta karaistuneempi.

Eräänä helteisenä päivänä olivat palvelijat koolla ruokasalissa ja pakisivat minkä mitäkin — tietysti Jean'ia lukuunottamatta — juoden maukasta rypälemehua.

Sekä kuumuus että juttelu ja rypälemehu olivat nousseet Jaillou'lle päähän. Lasi kädessä hän piti suurta ääntä, kertoen typerään ja rehentelevään tapaansa eriskummaisia hurjastelujuttuja.

— Lempo soikoon! huudahti hän äkkiä. — Sinä päivänä, jolloin emäntä Gervaisesta tulee rouva Jaillou, täällä pidetään komeat kestit! Minä tarjoan teille…

Hän ei voinut jatkaa lausettansa, rautakoura tarttui hänen olkaansa, ja käheä, suuttumuksesta tukahtumaisillaan oleva ääni änkytti hänen korvaansa:

— Sitä, minkä sinä jo tietäisit, jollet eläisi kuin karhu, sitä, mistä tänään kuiskaillaan ja huomenna puhutaan lujalla äänellä.

Neljännestuntia myöhemmin emäntä Gervaise avasi levollisesti pihan ristikkoportin. Hän lähestyi taloa kahden vaaleapukuisen naishenkilön seurassa. Ne olivat linnassa oleskelevia pariisittaria, jotka maitohoidolla ollen kävivät juomassa annoksensa Aunettes'in myllyllä.

Emäntä vei komeat vieraansa ruokasaliin, tuohon kauniiseen huoneeseen, joka oli laudoitettu kiilloitetulla puulla ja jossa tinatuopit kiilsivät kuin hopea ja fajanssiastiat hohtivat kirjavin värein.

— Käykää sisään, hyvät neidit, sanoi hän hymyillen, ja väistyen hiukan syrjään hän avasi oven.

Mutta millä hämmästyksellä ja suuttumuksella täyttikään hänen mielensä siellä tarjonaoleva näytelmä: pöydät poissa paikoiltaan, tuolit kumossa, lasit osittain sirpaleina, — ja tuon kuvaamattoman sekasorron keskellä Jaillou lamassa jakkaralla, nenä murskattuna, ranne sinisenä!

Marion, Mathurin ja Claude seisoivat hänen ympärillään, paimentyttönen vuodatti kiihkeitä kyyneleitä, Jean Fadet istui, kasvot synkkinä, huoneen takaosassa.

Gervaise punastui häpeästä. Hän oli väliin kehunut myllyllä vallitsevaa oivaa järjestystä, ja nyt täällä tapeltiinkin kuin missäkin kapakassa.

Hän heitti syyllisiksi epäilemiinsä henkilöihin musertavan katseen, ja paiskaten oven kiinni hän vei pariisittaret maitohuoneeseen, tarjosi anteeksi pyytäen itse heille heidän annoksensa ja palasi heidän lähdettyänsä heti ruokasaliin, voimatta enää hillitä suuttumustaan.

Nyt puristi Jaillou tarmokkaasti Marion'in käsivartta, ja hän oli vaiti, sillä eihän sopinut suututtaa tulevaa isäntää.

— Mistä syystä täällä on tapeltu? kysyi emäntä uudelleen, polkien jalkaa kuin lapsi.

— Emäntä, sanoi isäntärenki, — minä puhuin aivan kauniisti, ja silloin Fadet hyökkäsi kimppuuni takaapäin. Pidin puoliani, ja näette missä kunnossa olen.

— Aivan tavallisia asioita vaan. Kerroin jotakin, ja Jean luuli minun tähtäävän häneen, muutamassa illanvietossamme täällä sattuneen seikan johdosta.

Nämä painoivat päänsä alas, mutta Mathurin sanoi, saatuaan salaa pienen potkun:

— Ja mitä sinulla sitten on sanottavaa? kysyi emäntä Gervaise vielä, kääntyen nyt Jean'in puoleen.

— Ei mitään, vastasi tämä soinnittomalla äänellä, katse synkkänä, kädet raivokkaasti nyrkkiin puristettuina.

— Kuinka, sinulla ei ole mitään sanottavaa? Et siis edes koetakaan puolustautua? Minusta näyttäisivät selitykset tässä olevan tarpeen. Sinä, Fadet, joka muutoin olet niin kärsivällinen, olet käynyt Jailloun kimppuun turhanpäiväisen asian takia… ja lisäksi vielä takaapäin… kuin mikäkin halpamielinen pelkuri!

— Seinällekö minä puhun? Suvaitsepas nyt vastata: Kävitkö sinä Jailloun kimppuun vai et?

— No niin, ystäväni, pahoittelen sitä, mutta meidän täytyy erota, selitti Gervaise varsin kylmähkösti. — En ole koskaan sietänyt tappelua talossani, sinun täytyy saada riita-asiasi ratkaistuiksi muualla. Ja noiden neitien nähden piti minun kokea tämä häpeä. Sitä ei tule toiste tapahtumaan!

Ja Jean'in syvällinen katse kiintyi Gervaiseen, synkempänä, murheellisempana kuin koskaan ennen.

Vaikka hän toisti itsellensä, että Fadet jo jonkun aikaa oli ollut varsin kummallinen, että hänen synkkä umpimielisyytensä vaikutti salavihalta, ja että vaiteliaat ihmiset usein ovat pahansuopia ja kenties tekopyhiäkin, vaivasivat häntä hänen nukuttuaan sekavat ja kiusalliset unet, joissa alinomaa ilmaantui kaksi suurta silmää, murtuneen äänen lausuessa: — Hyvä, rouva!

Emäntä Gervaise heräsi masentuneena. Hän kiiruhti akkunan luo ja avasi sen, vilvoittaakseen kuumeista otsaansa ilman henkäyksillä.

Tuskin voi vielä huomatakaan aamun valkenemista. Täydellinen rauha vallitsi uneen vaipuneilla kedoilla, joita ei vielä häirinnyt aamun epämääräinen melu. Hiljaisin askelin laskeutui Gervaise portaita alas, joutui hajamielisenä astellessaan vihannestarhaan, käveli siellä hetkisen, poimien jonkun kukan tai pistäen suuhunsa punaisen retiisin. Jo väsähtäneenä hän avasi ladon oven, minne oli ajettu heinää, ja jäi siihen seisomaan, nauttien sisältä virtaavasta miellyttävästä tuoksusta. Nähtyään heinärukojen säännölliset rivit hän aikoi jo kääntyä takaisin, tietäen että hänen määräyksiänsä oli seurattu, mutta silloin kiintyi hänen huomionsa esineeseen, josta hän ei voinut erottaa, mikä se oli.

Uteliaana, melkein pelästyneenä hän meni lähemmäksi ja peräytyi melkein hämmästyksestä: heinärukojen keskellä nukkui Jean Fadet.

»Jean-parka! Hän ei ole uskaltanut mennä nukkumaan huoneeseen, jossa on asunut niin monta vuotta! Jean-parka, olenko kohdellut sinua säälimättömästi?» mietiskeli emäntä.

Jean ei ollut nukkunut kauan, sillä hänen hengityksensä oli vielä epäsäännöllistä. Toinen käsivarsi, heitettynä pään yläpuolelle, kehysti hänen kalpeita kasvojansa. Vieressään oli hänellä kirja, jonka nimen Gervaise luki. Se oli maanviljelystä koskeva teos. Avatuilla sivuilla oli kimmeltäviä pisaroita.

»Mutta miksi hän ei puolustautunut?» ajatteli emäntä Gervaise, puoleksi liikutettuna, puoleksi harmistuneena. »Jumala sen tietää, että olisin kernaasti ottanut korviini hänen sanansa. Hänen luontonsa on tosiaankin katkeroitunut viime aikoina.»

Tänä hetkenä nukkujan huulet aukenivat huokaukseen, ja Gervaise kuuli hänen murheellisena mumisevan unissaan:

Gervaise! Mitä olikaan hän sanonut? Hänestä hän uneksi! Mutta jopa tuo poikanen olikin hullu, pähkähullu!

Ja emäntä Gervaise kiiruhti pois huoneeseensa, liikutettuna, mutta kiukustuneena tästä liikutuksestaan, ja hän vakuutteli itselleen tuhansin kerroin olevansa onnellinen siitä, että Jean lähtisi kauas, mahdollisimman kauas Aunettes'in myllyltä.

Kun hän seitsemän ajoissa meni alakertaan, olivat kaikki tavallisuuden mukaan jo työssä pelloilla. Talossa ei ollut muita kuin Marion, joka kalisutti kattiloitaan keittiössä, ja Jean Fadet, jonka emäntä Gervaise tapasi ruokasalissa, missä hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, edessään kuppi jäähtynyttä maitoa.

— Niin, Fadet-parka, sanoi Gervaise, — meillähän on ero edessä. Miksi sinun pitikin hakea riitaa Jailloun kanssa, joka on niin kiltti poika.

— Kuules, Jean, sanoi hän, — minulle tuli oiva ajatus mieleen. Mene lyömään kättä Jailloun kanssa ja…

— Selitä sitten tämä asia. Ethän ole voinut aiheettomasti käydä
Jailloun kimppuun… No, sanos nyt, katsoitko olevasi siihen oikeutettu?

Gervaise teki ensin kiukustuneen liikkeen, sitten valtasi hänet heti jälleen sääli.

— Minne sinä aiot mennä? kysyi hän, toistaen mielessään, että joka tapauksessa oli parasta että Jean lähtisi.

— Minne voinkaan mennä, rouva, sanoi hän. — Ei minua nyt suvaittaisi missään.

— Olen pahoillani siitä mitä on tapahtunut, mutta nythän on elonkorjuuaika ja sinun on helppo saada työtä, — minä kehun sinua kyllä, jos minulta kysytään neuvoa. Annan sinulle anteeksi, Jean, ja tahdon että tietäisit minun iloitsevan, jos sinun käy hyvin. Ethän toivottavasti sitä epäillekään? lisäsi hän.

Ja hän loi Gervaiseen tuollaisen katseen, joka häntä usein oli liikuttanut, — piestyn, mutta yhäti uskollisen koiran kiihkeän katseen. Sitten hän poistui huoneesta kömpelön äkillisesti, ikäänkuin lähtien pakoon.

Kaikki meni entistä menoansa, palvelijat suorittivat tehtävänsä, viittaamatta sanallakaan äskeiseen tapahtumaan, mutta kaikista tuntui olo tukalalta ja oli kuin ajankulku olisi hidastunut entisestään.

Eräänä päivänä pyysi Jean lomaa iltapäiväksi, ja emäntä Gervaise otaksui hänen menevän paikkaa hankkimaan. Illalla sanoi Jean jotain, josta Gervaise oivalsi hänen tavanneen kirkkoherra Gratien'ia, mutta hän ei tiedustellut häneltä asiaa tarkemmin.

Mutta kun Jean viikkokauden kuluttua mainitsi aikovansa lähteä talosta, sanoi hän hänelle:

— Ole täällä vielä viikon päivät, Fadet. Nyt on kova työaika, ja olisin sinulle siitä kiitollinen.

Ja hän keskeytti tuskin työtään vastatakseen, ollen kääntämässä sarkaa, johon aiottiin kylvää siementä.

— Minkä sitten, Fadet? Onhan minulla sentään oikeus kysyä sitä sinulta, eikö niin?

— Olen sitoutunut sotapalvelukseen, sanoi hän tavalliseen välinpitämättömään, mutta silti niin surumieliseen tapaansa.

Keskeyttäen jälleen konemaisen työntekonsa Jean selitti, puhuen ponnettomasti ja välinpitämättömästi:

— Leski Michaud elää kovassa puutteessa, kun hänen poikansa on sotaväessä, senhän tiedätte, rouva. Ajattelin siksi, että voisin sitoutua palvelemaan hänen edestään nuo puuttuvat kaksi vuotta, kun ei hänellä ole varaa pestata ketään sijaansa. Ja sitten ryhdyin heti toimeen.

— Mutta tuo poikahan on sinulle täysin vieras henkilö, sanoi Gervaise, harmistuneena, tietämättään miksi.

— Se on yhdentekevää, sanoi Jean. — Hänellä on äiti, joka häntä tarvitsee, mutta minä olen yksin. Siksi tuntuu minusta oikeammalta, että hän palaa kotiin ja minä menen sinne. Tuo tuuma tuli mieleeni, miettiessäni mitä minun oli tehtävä.

Jean Fadet pyyhki otsaansa, josta hiki valui virtana, ja ryhtyi jälleen jatkamaan työtänsä. Emäntä Gervaise pyöritteli hermostuneesti kädessään kukkaa, jonka hän oli poiminut kulkiessaan erään saran ohi.

— Kuules, Jean, sanoi hän äkkiä, — minusta tuntuu raskaalta antaa sinulle ero kuin millekin muukalaiselle, sillä olethan aina ollut täällä kuin lapsena talossa. En vaadi sinulta muuta kuin että koetat elää sovussa Jailloun kanssa… Tahdotko jäädä tänne?

Jean loi katseensa maahan, silmäillen suuria multakokkareita, joissa kiemurteli pitkiä onkimatoja. Vaiettuaan hetken hän kohotti päänsä ja lausui:

»Hän on oikeassa», ajatteli hän. »On parempi, paljon parempi että hän lähtee.»

Tuikealla liikkeellä hän pyyhkäisi pois pienen kyynelparin, joka valui pitkin hänen poskiansa.

Emäntä Gervaise otti käsityön koppaansa ja istuutui akkunakomeroon, päättäen olla ajattelematta Jean'in aietta, mutta hän ei päässyt sittenkään rauhaan mietteiltänsä. Hän muisteli yhteisiä illanviettoja, tanssiaisia majatalossa, käyntiänsä pappilassa, sitten tuota tappelua ja lukemattomia muita seikkoja, jotka kilvan pyrkivät hänen mieleensä, niin että huone tuntui olevan muistoja tulvillaan.

Ja jostakin syystä, — varmaankin siksi, että hän säälien ajatteli Jean Fadet'in yksinäisyyttä ja turvattomuutta, hänen mielessään heräsi ajatus, että hänkin oli yksin maailmassa, että hänen velvollisuuksien täyttämä elämänsä sentään oli sisällyksetöntä ja että hänellä oli syytä kadehtia noita nuoria tyttöjä, jotka sunnuntaisin tulivat kirkolle niin ylpeinä sulhonsa rinnalla.

Ken tulisikaan olemaan hänen sulhasensa? Jacquin Baudrukö vai Marcellin Vannier — vai joku muu noista monista, jotka olivat tarjonneet hänelle arvossapidettyä nimeä ja kunniakasta asemaa?

Viettää nuoruuden päivät rakastettunsa kanssa ja vanheta rinnan hänen kanssaan, työskennellä yhdessä, toisiansa auttaen, ja illoin istuskella kotoisen pesävalkean ääressä, pienten päitten ympäröimänä, alkaa elämä uudelleen, jakaen lapsillensa mielensä ja sydämensä parhaita aarteita, ja odottaa sitten yhdessä kuolemaa, muistoista rikkaina, se olisi onnea, velvollisuuksien täyttämisen, Jumalan siunauksen suomaa onnea!

Ulkona paistoi aurinko. Avoimesta akkunasta kuljetti tuuli kukkastuoksua huoneeseen. Lehtevässä plataanissa piti kerttu laulajaisia. Kuunnellessaan noita säveleitä alkoi emäntä Gervaise lempeästi mumista tuon paimenen valitusta, joka tahtoi omistaa elämänsä kullalleen aina kuoloon saakka.

»Emäntä Gervaise pysyy ilmeisesti heltymätönnä Fadet'iin nähden!» ajateltiin seuraavina päivinä, ja totta olikin että hänen käytöksensä sekä Jean'ia että muita kohtaan oli muuttunut aikaisemmista ajoista. Hän oli välinpitämätön, melkein synkkä, usein ärtyisäkin ja ikäänkuin tykkänään jonkun mietteen vallassa, jonka laatua kukaan ei voinut arvata.

Oli ehditty toisen viikon päähän, — Jean'in oli määrä lähteä kello viideltä. Haluten liikuskella lähti Gervaise aamiaiselle erään serkkunsa luo, ja paluumatkalla hän pysähtyi pappilaan. Hänellä oli mukanaan kirkkoherralle sievä koppa täynnä tuoreita munia.

Kirkkoherra otti hänet vastaan tavalliseen lempeän ystävälliseen tapaansa. He keskustelivat ensiksi sääsuhteista, mutta sitten sanoi Gervaise äkkiä, hiukan tuikealla äänellä:

— Kyllä, emäntä Gervaise, minä hyväksyn sen, sanoi pappi vakavasti. — Tuo päätös on kaunis teko, ja kuinka luonnolliselta se tuntuukaan hänestä, joka sen aikoo suorittaa, — niin luonnolliselta, että minun täytyy tunnustaa etten rohjennut sitä kovin kehuakaan, peläten siten himmentäväni tuon uhrauksen ylvään puhtauden. Ensi kerran minun onnistui, kenties hänen sitä tietämättään, ottaa selkoa siitä, mitä tuon lapsiparan mielessä oikein liikkuu. Olin sanonut teille, että Jean Fadet'illa on hyvä ja rehellinen sydän, mutta nuo sanani olivat liian laimeat… minun olisi tullut sanoa, että hänellä on ylevä sydän!

— Teillä on parempi onni kuin minulla, herra kirkkoherra, sanoi hän, — kun olette voinut tutustua hänen sisäiseen olentoonsa, sillä minä puolestani en tiedä mitään hänen luonteestansa. Haluaisin kernaasti tietää, mitä te ajattelette hänen riidastaan Jailloun kanssa. Jaillouhan on sellainen kiltti poika, peräti lauhkea luonnoltansa…

— Sallitteko minun tehdä hiukan arkaluontoisen kysymyksen, emäntä Gervaise! Onko tuo huhu tosi, joka tietää kertoa teidän aikovan mennä avioliittoon Jailloun kanssa?

— Jailloun kanssa! sanoi hän, suunniltaan närkästyksestä. — Jailloun kanssa! mutta sehän on sulaa mielettömyyttä… ja jos sitä kysyisi minulta joku toinen kuin te, herra kirkkoherra… Vakuutan, että se on pelkkää valhetta…

— Olin kyllä hiukan ihmeissäni tuosta uutisesta, puhui vanhus säyseästi. — Ei silti, ettei kunnon palvelija, jonka rikkautena on hänen tarmonsa ja työkuntonsa, ansaitsisi saada teitä vaimoksensa, mutta, nähkääs, juuri Jaillou… tuo Jaillou-parka, eikös hän ole hiukan…

— Hän on täysi pölkkypää, herra kirkkoherra! Tuo on tosiaankin liikaa, aivan liikaa!

Emäntä Gervaise oli vielä aivan kalpea närkästyksestä. Mutta vähitellen hän tyyntyi ja jatkoi keskustelua levollisella äänellä.

— Suokaa anteeksi, kirkkoherra, sanoi hän, — minulla on kiivas luonto, mutta kummia siinä sainkin kuulla!… Ja tiedättekö, minä kammon niin juoruja, että melkein olisin valmis menemään avioliittoon, saadakseni ne vaikenemaan. Sallitteko minun puhua aivan avoimesti ja kysyä erästä hiukan mieletöntä seikkaa? No niin! Kuvailkaa itsenne hetkiseksi minun asemaani. Mitä te tekisitte minun sijassani? Luotan teihin kuin Jumalaan!

Papin lempeillä huulilla näkyi silmänräpäyksen ajan älykäs ymmärtämyksen hymy, mutta hänen kasvonsa kävivät heti jälleen vakaviksi.

— Minä puhun myöskin asiat kohdalleen, emäntä Gervaise, sanoi hän. — Teidän sijassanne valitsisin puolison, joka luonteensa puolesta olisi minun arvoiseni, vaikkapa minusta edelläkin, — olennon, joka olisi niin hyvä, niin rehellinen, niin luotettava, että turvallisesti uskoisin hänelle sydämeni ja mieleni. Näinä uskottomuuden ja Jumalan kieltämisen aikoina haluaisin elämäntoverikseni uskovaisen miehen, vakavan ja uljaan kristityn. Hänen tulisi olla kansanmies, mutta ei silti oppimaton olento, sillä tietämättömyys orjuuttaa, kaikkialla tyytyisin ainoastaan todelliseen, epäitsekkääseen rakkauteen, joka minulle omistettaisiin hellyydellä, kunnioituksella, kaikissa koettelemuksissa kestävällä lämmöllä. Ja jos kohtaisin täällä maailmassa miehen, joka vastaisi tuota ihannetta… silloin, tyttäreni, silloin luullakseni noudattaisin ainoastaan sydämeni neuvoa, sitä yksin, välittämättä tuon miehen varallisuussuhteista, tai edes… edes hänen syntyperästänsä… Kas, siinä neuvoni!

— Aika on jo kulunut pitkälle, sanoi hän nopeasti puhuen, — kiitoksia, herra kirkkoherra, kiitoksia!… Jos tosiaankin päätän mennä avioliittoon, pidän kyllä mielessäni teidän sananne.

Aunettes'in myllyllä oli piha tyhjä ja talossa vallitsi hiljaisuus.
Oliko Jean jo lähtenyt?

Kuinka! Odottamatta emäntä Gervaisea, haluamatta sanoa hänelle jäähyväisiä! Oi, tuota kiittämätöntä olentoa!

Väsyneellä liikkeellä hän otti päästään suuren olkihattunsa ja heitti sen lavitsalle, kuten koppansakin. Sitten hän meni hitaasti pieneen vastaanottohuoneeseensa, joka oli hänen mieluisin oleskelupaikkansa. Kynnykselle ehdittyään hän jäi seisomaan liikkumatonna, — Jean oli siellä.

Hän oli pannut pöydälle käärön, joka varmaankin sisälsi hänen omaisuutensa, ja epätoivoisin katsein hän hyvästeli kaikkea, mitä tuo huone sisälsi: kaappeja, joissa Gervaise säilytti kauniit lavendelituoksuiset liinavaatteensa, hänen kirjoituspöytäänsä, tilikirjaa laskuinensa, hänen hartauskirjaansa, »Kristuksen seuraamisesta», jota hän luki illoin, kukkia, joita hän oli poiminut, ompelutyötä, väritettyjä fajanssitöitä, viimeisen illanvieton muistoja, seinäpapereita kukkavihkokoristeineen…

Jean-parka! Hän kiertää huonetta, koskettaen kaikkea kunnioittavasti, ja väliin hän pysähtyy, pyyhkäisten pois kyyneleen, suuren kyynelkarpaleen, joka vierii pitkin hänen kuolonkalpeita kasvojansa… ja äkkiä kajahtaa huuto hänen huuliltansa: huoneen ovella seisoo emäntä Gervaise häntä katsellen.

— Anteeksiko, Jean-parkani? vastaa Gervaise hieman epävakaisella äänellä, hymyillen vapisevin huulin. — Voisinko pahastua siitä, että sinä olet kiintynyt tähän taloon ja… ja minuun!

— Kiintynyt taloon ja teihin! Oi, rouva, tahtoisin ilmaista teille kiitollisuuteni, mutta en osaa, en osaa sitä tehdä, huudahti Jean Fadet.

Ja hän alkoi puhua, puhua, kuin keventääkseen pakahtumaisillaan olevaa sydäntänsä.

— Olen vain kurja löytölapsi, ja olen aina viettänyt yksinäistä elämää. Lempeä käsi ei ole koskaan hyväillyt otsaani, hellä ääni ei ole pyrkinyt herättämään luottamustani… Siinä olen käynyt näin araksi, sillä en ole hautonut mitään pahoja aikeita mielessäni… Nähdessäni lapsen äitinensä kuristi aina kurkkuani ja minua halutti itkeä. Mietin mielessäni: miksi minä olen toisenlainen kuin muut? Oi, kuinka olisin rakastanut äitiäni! Isäntä oli antanut minulle turvapaikan ja hän oli hyvä minulle, mutta tunsin etten vastannut hänen toiveitansa, että hän piti minua typeränä, työhön haluttomana… Siitä kävin yhä synkemmäksi, pakenin metsiin, hakien sieltä kasvien ja eläinten joukosta itselleni rauhallisia, vaatimattomia ystäviä, jotka eivät minua hylkineet. Sain nimen Fadet, tollo. Ei kukaan rakastanut minua… Sitten tutustuin teihin. Minusta tuntui, kuin olisi enkeli tullut tähän taloon, kuin olisi ainainen kirkkaus ympäröinyt teitä… Mutta en voinut muuttaa luontoani, en puhunut teille enempää kuin muillekaan… enempää kuin kirkkoherra Gratien'ille, joka minusta oli kuin Jumala… En uskaltanut puhua teille mitään, vaikka sydämeni oli tulvillaan kiitollisuutta!… Sillä te olette ollut minulle hyvä, rouva… hyvä, kuin kaikki nuo metsän kukat, jotka eivät halveksineet Fadet-parkaa, vaan hyväilivät kättäni sulotuoksullaan. Mistä kaikesta minun onkaan teitä kiittäminen! Isännän kuoltua piditte minut täällä, minut, joka en ole mikään voimakas työntekijä. Te annoitte anteeksi virheeni, ja kun olin kuolemaisillani tuohon kauheaan kuumetautiin, hoiditte te minua sisaren tavoin. Oi, muistan niin hyvin nuo yöt, jolloin te valvoitte viheliäisessä huoneessani. Kun unenhorroksissa raotin silmiäni, näin teidän istuvan työskennellen lampun ääressä, hiukan kalpeana väsymyksestä! Väliin pääsi voihkaus huuliltani, silloin te nousitte paikaltanne ja veitte huulilleni pienen sinisen kupin… Minä rakastin tuota pientä kuppia, muistatteko sen vielä, rouva?… Te pelastitte henkeni! Olisin perin kiittämätön olento, jos sen unohtaisin… Oi, olisin niin mielelläni työskennellyt teidän hyväksenne! Kun opettaja ja kirkkoherra sanoivat, että oppi ja tieto kehittävät ja jalostavat ihmistä, koetin minä hankkia itselleni tietoja, oppia kaikkea sellaista, josta teille voisi olla hyötyä, jonka avulla voisin tulevaisuudessa palvella teitä paremmin… Se olisi tuottanut minulle niin suurta onnea. Mutta voi… nyt on kaikki mennyttä… Ja Jaillou tulee teidän puolisoksenne…

Fadet-parka ei ollut puhunut niin pitkälti tuon kaniineille pitämänsä puheen jälkeen… Gervaise oli kuunnellut häntä tarkkaavasti, mutta hänen, ehdittyään noihin viime sanoihin, hän keskeytti hänen puheensa huudahtaen:

— Jaillou ei ikinä tule puolisokseni, ei ikinä, kuuletko! Oli oikein että pieksit hänet, jos hänellä on sentapaisia kuvitteluja. Jos menen avioliittoon, Jean, niin en tahdo hölmöä enkä kerskuria sellaista kuin Jaillou ja nuo toiset, jatkoi Gervaise lempeästi. — Valittuni pitää olla arka, hiljainen… vaikkapa vähän surumielinenkin, niin että saan ilon lohduttaa häntä, ja hänen on rakastettava minua koko sydämestään, jos kohta hän ei rohkene puhua siitä minulle… Kenties hänelle nauretaankin, mutta ilkimysten pilkkapuheet tekevät hänet vain minulle rakkaammaksi. Heistä huolimatta kaikesta huolimatta minä ymmärrän häntä, käsitän hänen ajatuksensa ja tunteensa. Ja minä menen hänen luoksensa, ylväänä ja luottavaisena, ja minä panen käteni hänen käteensä ja sanon hänelle: »Kun sinä olet omistanut elämäsi minulle, niin sällitkö minunkin omistaa omani sinulle?»

Jean ei puhunut sanaakaan, peläten karkoittavansa tuon unen. Silloin emäntä Gervaise ojensi hänelle kätensä, ja katsoen häneen mielenraikkautta tulkitsevilla kauniilla silmillänsä hän kysyi:

— Etkö tahdo tulla minun puolisokseni, Jean? Poikaparka päästi tukahtuneen huudahduksen:

— Emäntä Gervaise, älkää tehkö minusta pilkkaa! Te tiedätte, etten minä ole mitään enkä omista mitään… en edes nimeä!

— Jean, eihän ole minun syyni, että olen sinua rikkaampi, ja olisi julmaa rangaista minua siitä.

Ja nyyhkyttäen toisti nyt Jean nuo sanat, jotka hän kaksi viikkoa aikaisemmin oli lausunut epätoivoisen unen kuiskeena:

Jean'in tullessa pappilan saliin ymmärsi kirkkoherra Gratien mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän oli puhunut sanaakaan. Sitten tuo nuori mies oli puhunut kaikesta koruttomin sanoin, osoittamatta ylpeyttä tai liikaa nöyryyttäkään… sanoin, jotka tulvehtivat esiin hänen sydämensä kyllyydestä.

— Ja nyt et sinä siis lähdekään täältä? kysyi kirkkoherra, levoton ilme kirkkaissa silmissään.

— Lähden kyllä, herra kirkkoherra, sanoi hän pontevasti, — hän kyllä tahtoisi, että jäisin tänne, mutta tehty mikä tehty. Nyt en enää voisikaan peruuttaa sanaani, muutoin kuin ostamalla itseni vapaaksi, ja siihen eivät vähäiset varani riitä. Tahdon lähteä siitäkin syystä, etten minä täällä ole toimeltani enkä omaan olentooni nähden sitä enkä tätä.

— Tunnen että minun on lähdettävä… sekä oman itseni tähden että erittäinkin hänen tähtensä… Täällä olen lapsi vain, tuolla toisaalla tulen olemaan mies puolestani ja saava oman arvoni tuntoa — kuinkas sen sanoisin — arvokkaisuutta, jota vailla nyt olen. Täältä lähtee Fadet, hän, joka palaa, on toivoakseni oleva parempi, ylväämpi, viisaampi kuin Fadet… eikä kukaan enää rohkene nimittää häntä tuolla nimellä. Ja sitten on vieläkin eräs seikka. Olen pyytänyt häntä pitämään kihlauksemme salassa… ja niin voi hän paluuseeni saakka punnita päätöstänsä, ja jos hän on noudattanut ainoastaan hetkellistä säälin tunnetta, jos hän katuu päätöstänsä… silloin on hän vapaa.

Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana kirkkoherra ojensi Jeanille molemmat kätensä.

— Menettelet kunnon miehen tavoin, sanoi hän, — Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua, lapseni!

Muutamana viileänä syyspäivänä olivat kaikki Aunettes'in myllyn palvelijat — lukuunottamatta toisaalle siirtynyttä Jaillouta — pukeutuneet parhaimpiin pukineisiinsa.

Sodan päivät, tuskan päivät olivat menneet menojansa, ja heleästi soivat hääkellot, morsiussaaton käydessä kohden kirkkoa, missä kirkkoherra Gratien oli vihkivä avioliittoon entisen löytölapsen ja emäntä Gervaisen.

Astellessaan pää pystyssä, rotevana, komeana kersantinpuvussaan, jota koristi Krimin sodan muistoraha ja urhoollisuuden mitali, Jean näytti kasvaneen, käyneen uudeksi olennoksi.

— Kuinka hän on kaunis ja komea! Se kai riippuu noista kunnia- ja arvomerkeistä, jotka häntä niin pukevat, arvelivat kyläläiset.

Mutta Gervaise ajatteli samaten kuin kirkkoherra Gratien, että paremmin kuin aliupseerin nauhuspuku ja rinnalla kimmeltävät kunniamitalit puki Jean'ia noista tummista silmistä säteilevä riemu, tuo harras ja hieman ylväs riemu, jota tuntevat ne, jotka ovat kovia kokeneet murtumatta ja horjumatta… Kenenkään päähän ei enää olisi pälkähtänyt hänestä käyttää nimeä Fadet.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATTUMA JA RAKKAUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.