The Project Gutenberg eBook of Isä Brownin viisaus, by G. K. Chesterton

Esipuhe
Varkaitten paratiisi
Mr Glassin poissaolo
Tohtori Hirschin kaksintaistelu
Koneen erehdys
Punainen tekotukka
Pendragon suvun perikato
Rumpujen jumala
John Bouluoisin omituinen rikos
Caesarin pää
Eversti Gray'n vihannekset
Isä Brown kertoo satuja

ESIPUHE

Niinkuin aikoinaan »roska-romantiikassa» Goethen kunniallisen ritarin Götzin ja Schillerin Karl Moorin sekä Sonnenwirtin jäljittelijät vähitellen tekivät yhteiskunnasta syyllisen ja rikollisesta yhteiskunnan epäkohtien uhrin, jolle he romaaniensa tuhansilla sivuilla suitsuttivat osanottoaan ja ihannoimistaan, muodostuu yleensä alhaisissa rikosjutuissa tuo rikollinen vähitellen siksi, joka vasta onkin oikeuden puolesta kovin kärsinyt ja kuolemaan saakka ahdistettu raukka. Mutta tästä harhateille joutuneesta suunnasta on visusti eroitettava se salapoliisi- ja rikostapaus-kirjallisuus, jolla on aina ollut siveellinen tarkoitus ja kirjalliset pyrkimykset. Se saa alkunsa kauhuromantiikan piiristä, mutta on sen tosiasiallinen perustaja Edgar Allan Poe, joka kehitti aivan nykyaikaiseen mittaan siinä esiintyvän johtopäätös-menetelmän. Poen suoranainen jäljittelijä on Conan Doyle, jonka Holmes ja Watson ovat Poen luomia tyyppejä.

Kauan on sitten Doylen Sherlock Holmes etsinyt tällä alalla vertaistaan, sitä pitkiin aikoihin löytämättä. Syynä on ollut etupäässä se, että kilpailijat kaikesta onnistuneisuudestaan huolimatta aina jäljittelivät Holmesia, jolle siis jäi voitoksi alkuperäisyyden leima, jos ei muuta. Ja vaikka Holmes-kertomusten myöhemmissä sarjoissa rupeaa näkymään väsähtymisen merkkejä, olivat ne edelleen yleisön suosikkeja, sillä niissä esiintyvä kylmän järjen ja hyvän asian voitto miellytti aina.

Mutta kehitys menee eteenpäin. Jo kauan on kirjallisten piirien huomiota herättänyt eräs englantilainen ajattelija ja sanomalehtimies Gilbert Keith Chesterton terävyydellään, syvällisillä ajatuksillaan ja omintakeisella esitystaidollaan, ja kun hän vihdoin julkaisi kertomuskokoelmansa »Isä Brownin viisaus» ja »Isä Brownin yksinkertaisuus», oltiin selvillä, että Sherlock Holmes oli saanut etevän kilpailijan, pienen roomalais-katolisen papin nimeltä Brown.

Nämä kertomukset ovat todella hyvää ja mielenkiintoista kirjallisuutta. Isä Brown hoitelee seurakuntaansa ja joutuu siinä toimessaan selvittämään mitä salaperäisimpiä arvoituksia. Levollisella ja kirkkaalla järjellään sekä tuntien ihmissielun salaisimmatkin sopukat hän ratkaisee asiat mitä yksinkertaisimmin silloinkin, kun mitä salaperäisin mysterio näyttää olevan edessä. Ja tuon pienen, vaatimattoman papin mukana kulkeutuu keskusteluun mielenkiintoista aatteellisuutta, iäisyysarvojen terävää pohdintaa, joissa paljastuu laajasti sivistynyt, ajatteleva ja itsenäinen kirjailija-yksilö. Kuta enemmän lukija näihin kertomuksiin perehtyy, sitä mieluisemmaksi käy hänelle isä Brownin persoona.

Mutta Chestertonin kertomuksissa on paljon muutakin kuin tuo henkevä arvo. Niissä on kauneutta sekä ulkomuodossa että sisällyksessä. Todellisen luonnontuntijan tavoin hän terävillä havainnoilla värittää näyttämönsä ja luo siihen juuri tilanteeseen sopivan ramppivalaistuksen. Mestarin tavoin hän heittää näyttämölle milloin kirkkaan, milloin romanttisen haaveellisen valaistuksen, antaen taitavasti sorvattujen vuorosanojen sattua terävästi paikalleen. Voimansa tuntevana kuvaajana hän muovailee lauseensa sattuvasti ja hillitysti, vähääkään menemättä yli sen, mikä on tarpeellista. Näin muodostuvat hänen kertomuksensa kokonaan toisiksi kuin ovat olleet parhaimmatkaan alallaan tähän saakka, todellisiksi taideluomiksi. Sanomattakin on selvää, että ne ovat harvinaisen jännittäviä.

Chesterton on syntynyt 1874. Uransa hän alkoi kirjallisuuden arvostelijana kirjoitellen eri lehtiin. Hänen julkaisunsakin ovat osaksi kirjallisia tutkimuksia, osaksi kaunokirjallisuutta.

Toivomme, että Suomen yleisö löytäisi kertomuksista itselleen samaa viehätystä kuin suuren maailman yleisö on löytänyt. Huoletta voidaan kertomukset antaa myös nuorten käsiin.

VARKAITTEN PARATIISI

Suuri runoilija Muscari, huomattavin nuoremmista toskaanalaisista runoilijoista, kulki joutuisasti meriravintolaansa, joka kohosi korkeana Välimeren rannalla aurinkoteltan peittämänä ja pienten sitruuna- ja oranssipuiden ympäröimänä. Valkopukuiset tarjoilijat olivat jo kattaneet valkeille pöydille aikaisen ja hienon aamiaisen, ja tämä näytti yhä nostavan tyytyväisyyden tunnelmaa, joka jo muutenkin kosketteli korkeimpia huippujaan. Muscarilla oli kotkannenä niinkuin Dantella, hänen hiuksensa ja huivinsa olivat mustat ja lepattivat tuulessa; hän kantoi mustaa viittaa ja olisi hyvin voinut pitää mustaa naamiotakin, niin paljon oli hänessä sellaista, mikä muistutti venetsialaisen melodraaman henkilöä. Hän käyttäytyi aivan kuin hänellä, trubaduurillaan, olisi vakinainen yhteiskunnallinen toimi, niinkuin esim. piispalla. Hän meni niin kauaksi kuin hänen vuosisatansa salli kirjallisen maailman mennä, Don Juanin tapaan miekkoineen ja kitaroineen.

Sillä hän ei koskaan matkustanut ilman miekkaa, jolla hän oli otellut monessa loistavassa kaksintaistelussa, tai ilman kitaraa, jolla hän nykyään oli pitänyt monet serenaadit miss Ethel Harrogatelle, erään yorkshireläisen pankkiirin hyvin sovinnaiselle tyttärelle, joka matkusteli vapaa-aikana isänsä kanssa. Mutta hän ei suinkaan ollut petturi, eikä lapsi, vaan kuumaverinen, järkevä, latinalaisen rodun jäsen, jolla oli kaikesta omat mielipiteensä. Hänen runoutensa oli yhtä avomielistä kuin jonkun muun proosa. Hän halusi mainetta, viiniä tai naisten kauneutta auringon polttavalla suoruudella, joka oli käsittämätöntä Pohjolan pilvisten ihanteiden ja pilvisten sopivaisuuskäsitteiden kannalta; hämäristä sukupolvista oli hänen tunnevoimassaan jotain, mikä pani ajattelemaan vaaraa tai rikosta. Hän oli, niinkuin tuli ja vesi, liian alkuvoimainen, että häneen olisi voinut luottaa.

Pankkiiri ja hänen kaunis englantilainen tyttärensä asuivat Muscarin ravintolaan kuuluvassa hotellissa; senpä takia se olikin hänen mieliravintolansa. Huoneeseen katsahdettuaan havaitsi hän kuitenkin heti, ettei englantilainen seurue vielä ollut tullut alas. Ravintola oli loistava, mutta melkein tyhjä. Kaksi pappia jutteli erään pöydän ääressä nurkassa, mutta Muscari — innokas katoolilainen — ei välittänyt heistä sen enempää kuin varisparista. Mutta vielä kaukaisemmalta istuimelta, jonka pari kultakukkaista kääpiöpuuta oransseineen puoleksi peitti, nousi ja astui runoilijaa kohden henkilö, jonka puku muodosti äärimmäisen vastakohdan hänen omalleen.

Olento oli vaatetettu ruudukkaiseen villapukuun, hänellä oli musta kaulaliina, teräväksi taitettu kaulus ja silmiinpistävät, keltaiset kengät. Seuraten uskollisesti Arry at Margate'n tapoja hän pyrki olemaan samalla kertaa hämmästyttävän ja jokapäiväisen näköinen. Mutta kun tuo etukaupunkilaiskeikari lähestyi, hämmästyi Muscari huomatessaan, ettei hänen päänsä soveltunut lainkaan muuhun ruumiiseen. Se oli italialainen pää, tummahko ja hyvin eloisa, pistäen jyrkästi esiin pystystä kauluksesta kuin pahvirasiasta, mustan, hullunkurisen kravatin sisästä. Hän tunsi tosiaan tuon pään. Hän tunsi sen, sen keikkuessa kaikkien noiden englantilaisten juhlatamineiden huippuna, vanhan, vaikka unhottuneen Ezza-nimisen ystävänsä pääksi. Tämä oli nuoruudessaan ollut koulun ihmelapsi ja hänelle ennustettiin Euroopan mainetta, kun hän oli täyttänyt viisitoista vuotta, mutta kun hän tuli maailmaan, epäonnistui hän, ensin julkisesti näytelmäkirjailijana ja kansanjohtajana ja sitten yksityisesti vuosia sitten näyttelijänä, kauppamatkustajana, asioitsijana ja sanomalehtimiehenä. Muscari oli tavannut hänet viimeksi ramppivalojen takaa; hän oli kai liiaksi mukautunut tämän ammatin kiihoituskeinoihin, ja luultiin, että joku siveellinen vaurio oli niellyt hänet kitaansa.

»Ezza», huudahti runoilija puristellen ja pudistellen hänen kättään mieluisen hämmästyksen vallassa. »Olenpa nähnyt sinut monessa puvussa näyttelijäin lämpiössä, mutta en koskaan luullut saavani nähdä sinua englantilaiseksi puettuna.»

»Tämä», vastasi Ezza hartaasti, »ei ole englantilaisen, vaan tulevan ajan italialaisen puku.»

»Siinä tapauksessa», sanoi Muscari, »pidän minä enemmän entisistä italialaisista.»

»Se on sinun vanha erehdyksesi, Muscari», sanoi villapukuinen mies, pudistaen päätään. »Ja Italian erehdys. Kuudennellatoista vuosisadalla me toskaanalaiset olimme ensimmäiset: meillä oli uusin teräs, uusin veistotaito, uusin kemia. Miksei meillä nyt olisi uusimpia makasiineja, uusimpia moottoreita, uusinta raha-asioitten hoitoa — ja uusimpia vaatteita.»

»Sen vuoksi, etteivät ne ole omistamisen arvoisia», vastasi Muscari. »Sinä et voi tehdä italialaisia todella edistysmielisiksi; he ovat siksi liian älykkäitä. Miehet, jotka helposti huomaavat lyhimmän tien parhaaseen ansioon, eivät koskaan tahdo astua äskenraivatuita teitä.»

»Hyvä, mutta minusta on Marconi, eikä D'Annunzio, nyky-Italian loistavin tähti», sanoi toinen. »Sentähden minusta on tullut futuristi ja opas.»

»Opas», huudahti Muscari nauraen. »Onko se viimeinen numero sinun ammattiluettelossasi? Ja ketä sinä opastat?»

»Tässäkö hotellissa asuvaa pankkiiria?» kysyi runoilija jokseenkin innokkaasti.

»Kyllähän se kannattaa», sanoi Ezza hyvin arvoituksellisesti hymyillen. »Mutta minä olenkin sangen merkillinen opas.» Sitten sanoi hän äkkiä, aivankuin vaihtaakseen puheenaihetta: »Hänellä on tytär — ja poika.»

»Tytär on jumalallinen», vakuutti Muscari. »Isä ja poika ovat luullakseni inhimillisiä. Mutta, jos heille myönnetään nuo harmittomat ominaisuudet, niin eikö pankkiiri vaikuta sinuun kuin loistava todistus minun väitteeni oikeudenmukaisuudesta? Harrogatella on miljoonia arkkunsa pohjalla, minulla —reikä taskussa. Mutta sinä et saata sanoa — et voikaan sanoa, että hän on älykkäämpi kuin minä, rohkeampi kuin minä, tai tarmokkaampi kuin minä, Hän ei ole älykkäämpi, hänellä on silmät kuin siniset napit, hän ei ole tarmokas, hän siirtyy tuolilta tuolille kuin halvaantunut. Hän on omantunnontarkka, hyväntahtoinen, vanha pässinpää; mutta hän saa rahaa, siksi että hän kokoaa rahoja, niinkuin poika keräilee postimerkkejä. Sinä olet liian vilkasluontoinen toimialaasi, Ezza. Sinä et tule edistymään. Jos kerran on kyllin älykäs hankkimaan paljon rahaa, täytyy myöskin olla kyllin tyhmä sitä kaivatakseen.»

»Minä olen kyllin tyhmä siihen», sanoi Ezza raskaasti. »Mutta pyytäisin sinua jättämään toiseen kertaan arvostelusi pankkiirista, sillä tuossa hän tulee.»

Mr Harrogate, tuo suuri rahamies, astui todellakin huoneeseen, mutta kukaan ei katsellut häntä. Hän oli lihava, vanhahko mies, tuimine, sinisine silmineen ja surkastuneine, harmahtavine viiksineen, mutta jykevän ryhtinsä vuoksi olisi hän voinut olla vaikka eversti. Hänellä oli kädessään useita avaamattomia kirjeitä. Hänen poikansa Frank oli todella miellyttävä nuorukainen, kiharatukkainen, päivänpaahtama ja reipas; mutta kukaan ei katsellut häntäkään. Kaikkien silmät, kuten tavallisesti, olivat kääntyneet ainakin hetkeksi Ethel Harrogateen, jonka kullankeltainen, kreikkalainen pää ja kasvojen rusottava hipiä näyttivät safiirimeren taustaa vastaan välkkyviltä kuin jumalattaren kasvot. Runoilija Muscari veti syvään henkeään aivan kuin olisi juonut jotain, ja niin hän todella olikin tehnyt. Hän oli juonut klassillista kauneutta, isiensä tavoin. Ezza katseli tyttöä yhtä tarkkaan tuijottaen, vaikka paljon enemmän hämillään.

Miss Harrogate oli erikoisen säteilevä ja halukas puhelemaan tässä tilaisuudessa ja hänen perheensä noudatti tavallista kontinentaalista tapaa sallien ulkomaalaisen Muscarin, vieläpä oppaankin, Ezzan, jakaa heidän ateriansa ja keskustelunsa. Ethel Harrogaten olennossa vietti totunnainen tapa voittojaan. Hän oli ylpeä isänsä rikkaudesta, mieltynyt hienonmaailman huvituksiin, hellä tytär ja oikullinen sydänten hallitsijatar, mutta kuitenkin kultaisen hyväluontoinen, ja tästä johtui, että hänen hyvin ylpeä mielivaltansa ja maailmannaisen arvokkuutensa oli tuoretta ja viehättävää.

He olivat pyörryttävän kiihkon vallassa jonkin mahdollisen vaaran vuoksi vuoristopolulla, jonne he aikoivat tehdä matkan samalla viikolla. Vaara ei uhannut rotkojen, tai lumivyöryjen muodossa, vaan paljon romanttisemmalta taholta. Ethelille oli varmasti vakuutettu, että rosvoja, noita nykyaikaisten tarinoiden oikeita maantieritareita, yhä oleskeli harjanteella pitäen hallussaan Apenniinien yli johtavaa vuorensolaa.

»Tiedetäänhän», huusi hän koulutytön vallattomalla tavalla, »ettei tätä maata hallitse Italian kuningas, vaan varkaitten kuningas. Kuka on tuo varkaitten kuningas?»

»Hän on suuri mies», vastasi Muscari, »arvoltaan täysin yhdenveroinen kuin teidän oma Robin Hoodinne, Signorina. Montanosta, varkaitten kuninkaasta, alkoi kuulua tarinoita vuoristossa noin kymmenen vuotta sitten, jolloin sanottiin, että rosvot olisivat kuolleet sukupuuttoon. Mutta hänen villi mahtinsa levisi hiljaisen vallankumouksen vauhdilla. Hänen ylpeitä julistuksiaan löytyi joka kylästä nähtäviksi naulattuina; hänen etuvartijoitaan, pyssy kädessä, joka rotkosta vuoristossa. Kuusi kertaa koetti Italian hallitus karkoittaa hänet, ja joutui tappiolle kuudessa säännöllisessä taistelussa, niin kuin Napoleonin aikana.»

»Tuollaista asiantilaa», huomautti pankkiiri arvokkaasti, »ei koskaan suvaittaisi Englannissa; ehkäpä meidän sen takia kaikesta päättäen olisi viisaampaa valita toinen tie. Mutta opas pitää sitä ehdottoman varmana.»

»Se on ehdottoman varma», sanoi opas ylenkatseellisesti. »Minä olen kulkenut sen tien parikymmentä tuntia sitten. Siellä on ehkä ollut meidän isoäitimme aikana joku vankilanasukas, jota sanottiin kuninkaaksi, mutta hän kuuluu ainakin historiaan, jollei tarumaailmaan. Rosvoaminen on täysin hävitetty.»

»Sitä ei voi koskaan täydellisesti hävittää», vastasi Muscari, »koska aseellinen kapina on etelämaalaisten luonnonmukainen mielenilmaus. Meidän talonpoikamme ovat kuin vuoret, rikkaita viehätyksestä ja versovasta ilosta, mutta sen alla piilee tulta. Siinä kohden ilmenee inhimillinen epätoivo erilailla; kun köyhä Pohjolassa rupeaa juomaan, tarttuu meidän oma köyhälistömme miekkaan.»

»Runoilijalla on erikoisoikeutensa», vastasi Ezza ivallisesti naurahtaen. »Jos Signor Muscari olisi englantilainen, etsisi hän rosvoja Wandsworthistakin. Uskokaa minua, Italiassa ei tarvitse pelätä vangiksi joutumista sen enempää kuin päänahkan menettämistä Bostonissa.»

»Siis te ehdotatte että lähdettäisiin?» sanoi herra Harrogate otsaansa rypistäen.

»Se kuulostaa jokseenkin pelottavalta», sanoi tyttö kääntäen valoisat silmänsä Muscariin. »Luuletteko todellakin, että solatie on vaarallinen?»

Muscari työnsi mustan tukkansa taaksepäin. »Minä tiedän, että se on vaarallinen», sanoi hän. »Minä kuljen huomenna sitä tietä.»

Nuori Harrogate oli jäänyt hetkeksi jälkeen tyhjentämään lasin valkoista viiniä ja sytyttämään paperossinsa, kun kaunotar lähti pois pankkiirin, oppaan ja runoilijan seurassa jaellen hopeisen satiirinsa nuolia. Samalla hetkellä nousivat nuo kaksi pappia ylös kulmastaan, ja pitempi, valkeatukkainen italialainen, sanoi hyvästi. Lyhyempi pappi kääntyi ja meni pankkiirin pojan luo. Viimemainittu hämmästyi huomatessaan, että vaikka mies olikin katolilainen pappi, oli hän sentään englantilainen. Hän muisteli hämärästi tavanneensa papin erään katolisen tuttavansa antamilla päivällisillä. Mutta mies alkoi puhua, ennen kuin hän oli ennättänyt koota ajatuksensa.

»Herra Frank Harrogate, luullakseni», sanoi hän. »Minut on kyllä esitelty teille, vaikk'en aiokaan käyttää sitä väärin. Se kamala asia, mikä minulla on ilmoitettavana, sopii paljon paremmin vieraan suuhun. Herra Harrogate, minä sanon yhden sanan ja lähden: pitäkää huolta sisarestanne hänen suuressa surussaan.»

Frankinkin suorassa, veljellisessä välinpitämättömyydessä tuntui hänen sisarensa säteilevä ilo ja vallaton nauru vielä loistavan ja soivan; hän saattoi kuulla hänen naurunsa hotellin pihalta ja hän tuijotti synkkään neuvonantajaan aivan ällistyneenä.

»Tarkoitatteko rosvoja?» kysyi hän, ja lisäsi sitten ajatellen omaa hämärää pelkoaan, »tai ajatteletteko ehkä Muscaria?»

»Kukaan ei milloinkaan ajattele oikeata surua», sanoi omituinen pappi.
»Pitää ainoastaan olla hyvä ja ystävällinen, silloin kun se tulee.»

Ja hän lähti kiireesti huoneesta, jättäen nuorukaisen paikoilleen melkeinpä avoimin suin tuijottamaan.

Pari kolme päivä sen jälkeen ryömivät tosiaan horjuvat ja rämisevät vaunut, joissa seurue istui, vaarallista vuorenrinnettä ja vuorenhuippuja kohti. Ezzan lohduttavien turvallisuus-vakuutusten vuoksi, huolimatta Muscarin tulisista vastaväitteistä, pysyi rahamiehen perhe vakaana alkuperäisessä aikomuksessaan, ja Muscari asetti vuoriretkensä heidän matkansa yhteyteen. Hämmästyttävämpi oli ravintolan pikku papin ilmestyminen rantakaupungin lähtöasemalle; hän selitti monta kertaa, että toimitukset pakottivat hänet pyrkimään sisämaan vuoristojen yli. Mutta nuori Harrogate ei voinut olla yhdistämättä hänen läsnäoloansa eilisiin varotuksiin ja pelotuksiin.

Rattaina oli jonkinlaiset mukavat pikku vaunut, sotka oppaan nykyaikaisuutta tavoitteleva nero oli keksinyt, ja hän itse liehui ylimpänä matkueen keskuudessa tietävän toimehikkaana ja sukkelana kuin tuuli. Teoria varkaitten puolelta uhkaavasta vaarasta oli tarkoitettu ajatuksista ja puheista, mutta kuitenkin siinä määrin muodollisesti suvaittuna, että oli ryhdytty muutamiin yksinkertaisiin suojelustoimenpiteihin. Oppaalla ja nuorella pankkiirilla oli ladattu revolveri ja Muscari piti mustan viittansa alla — tyytyväisenä pikku poika — suurta veistä.

Ezza oli asettanut ruumiillisen olemuksensa suurella kiireellä rakastettavan englannittaren viereen; hänen toisella puolellaan istui pappi, jonka nimi oli Brown ja joka onneksi oli hyvin hiljainen henkilö; opas, sekä isä ja poika istuivat takapenkillä. Muscarin henki oli tulisimmillaan vakavassa uskossaan vaaran läheisyyteen, ja hänen keskustelunsa Ethelin kanssa oli sellaista, että tyttö mahdollisesti saattoi pitää häntä hulluna. Mutta hänen hullussa ja loistavassa puhetavassaan, keskellä teräviä, puutarhamaisten metsien peittämiä kukkuloita, oli jotain, mikä nosti neidon mieltä runoilijan ajatusten seurassa purppuraisiin, mielettömiin taivaihin hurjasti pyörivine aurinkoineen. Valkea tie kiipesi ylöspäin kuin valkoinen kissa, se jännittäytyi varjoisten rotkojen yli kuin vahva köysi, joka on singottu kauas pengerten ympäri kuin pyyntönuora.

Ja tulivatpa he kuinka korkealle tahansa, kukoisti erämaa yhä kuin ruusu. Kentät välkkyivät auringossa ja tuulessa tikkojen, papukaijojen ja kolibrien väreissä, satojen puhjenneiden kukkien värivivahduksissa. Siellä ei ollut ihanampia niittyjä ja metsämaita kuin Englannissa, eikä komeampia huippuja ja rotkoja kuin Snowdonin tai Glencoen vuoristot, mutta Ethel Harrogate ei ollut koskaan ennen nähnyt eteläisiä puistoja asetettuina pirstoutuneiden pohjoisten vuorten huippujen laelle, Glencoen vuoriston karuja rinteitä peitettyinä Kentin tasangon hedelmillä. Täällä ei ollut jälkeäkään siitä kylmyydestä ja autiudesta, mikä vain Britanniassa liittyy vuoriston villeihin maisemiin. Se muistutti pikemmin mosaiikkipalatsia, joka oli halkeillut maanjäristyksessä, tai saksalaista tulpaanitarhaa, joka oli räjäytetty tähtiä kohti dynamiitilla.

»Se on meidän luonteemme salaisuus», vastasi runoilija, »tulivuoren salaisuus. Siinä on myös vallankumouksen salaisuus, että sama seikka saattaa yht'aikaa olla väkivaltainen ja hedelmällinen.»

»Ja kuitenkin jokseenkin hedelmätön», myönsi hän. »Jos minä kuolen tänä yönä, kuolen minä naimatonna ja mielettömänä.» »Eihän ole minun vikani, että te tulitte mukaan», sanoi tyttö kiusallisen vaitiolon jälkeen.

»Eihän se koskaan ole teidän vikanne», vastasi Muscari. »Eihän Troijan häviökään ollut teidän vikanne.»

Puhellessaan tulivat he tien yli ulottuvien kallionlohkareiden alle, jotka levisivät kuin siivet hyvin vaarallisen mutkan yläpuolella. Ahtaassa rotkossa vallitsevan synkän varjon säikäyttäminä kavahtelivat hevoset epäilyttävästi. Ajaja hyppäsi maahan tarttuakseen niiden suupieliin, mutta ne tulivat hillittömiksi. Toinen hevosista hypähti pystyyn täyteen korkeuteensa — hevosen jättiläismäiseen, pelottavaan korkeuteen, kun se nousee takajaloilleen. Siinä oli parahiksi tasapainon järkkymiseen; ajopelit kallistuivat kuin laiva ja kaatua rysähtivät pensaikkoon kalliolle. Muscari kietoi käsivartensa Ethelin ympärille, joka takertui häneen äänekkäästi kirkaisten. Sellaisten hetkien vuoksi hän eli.

Samalla kertaa kun vuoriston jylhät seinämät pyörivät runoilijan pään ympäri kuin loistavan tuulimyllyn siivet, sattui tapaus, joka oli pintapuolisesti katsoen vielä hämmästyttävämpi. Vanhahko ja unelias pankkiiri nousi pystyyn kärryissä ja hyppäsi rotkoon, ennenkuin kaatuneet rattaat ehtivät työntää hänet sinne. Ensikatsaukselta näytti se yhtä hurjalta kuin itsemurha, mutta seuraavalla hetkellä oli se yhtä järkevä kuin varma rahojen sijoitus. Yorkshireläisellä oli nähtävästi enemmän päättäväisyyttä ja teräväjärkisyyttä kuin Muscari olisi hänelle myöntänyt. Sillä hän päätyi maatilkulle, joka aivan hyvin saattoi olla erikoisesti verhottu turpeilla ja apilailla ottamaan häntä vastaan. Ja sattui niin, että muullekin seurueelle kävi yhtä onnellisesti, vaikkei tapa heidän ulos singotessaan ollutkaan yhtä arvokas. Aivan tuon äkillisen tienkäänteen alla oli ruohokas ja kukkainen kuoppa, kuin uponnut niitty, jonkinlainen vihreään verhottu tasku kukkuloiden pitkässä, vihreässä alushameessa. Tähän olivat he kaikki pudonneet melkein vahinkoa kärsimättä, paitsi että heidän pikkutavaransa ja taskujen sisällys oli lennellyt huiskin haiskin ruohokkoon heidän ympärillään. Kaatuneet vaunut makasivat paikoillaan ylhäällä takertuneina sakeaan pensaikkoon ja hevoset kuopivat vaivaloisesti rinteellä. Ensimäinen, joka nousi istumaan, oli pieni pappi; hän raapi päätään hullunkurisen kummastelevan näköisenä ja Frank Harrogate kuuli hänen sanovan itsekseen: »Minkä ihmeen takia me putosimme juuri tähän?»

Hän katseli ympärilleen nurmikolla ja löysi oman ylen kömpelötekoisen sateenvarjonsa. Sen vieressä oli laajalierinen Muscarin päästä pudonnut sombrero syrjempänä suljettu kauppakirje, jonka hän, silmättyään osoitetta, palautti vanhemmalle Harrogatelle. Hänen toisella puolellaan peitti ruoho osaksi miss Ethelin päivänvarjon ja juuri sen vieressä oli pieni omituinen, tuskin kahden tuuman pituinen pullo, Pappi otti sen ylös; nopeasti ja vaatimattomasti avasi ja haisteli hän sitä ja hänen surumieliset kasvonsa muuttuivat valkeiksi kuin liitu.

»Herra meitä suojelkoon», mutisi hän. »Se ei voi olla tytön. Onko hän murheessaan tullut jo niin pitkälle?»

»Luulenpa menetteleväni oikein», sanoi hän, »kunnes saan tietää hiukan enemmän.»

Hän katseli huolissaan tyttöä, jonka Muscari juuri oli saanut nostetuksi kukkien keskeltä sanoen:

»Te olette pudonnut taivaaseen; se on ennusmerkki. Kuolevaiset kiipeävät ylös, tai putoavat alas; mutta vain jumalat ja jumalattaret voivat pudota ylöspäin.» Ja todella hän nousi värimerestä niin kauniina ja säteilevänä, että pappi tunsi epäilystensä haihtuvan ja häviävän. »Kaikesta päättäen», ajatteli hän, »ei tämä myrkky ehkä olekaan hänen; ehkä se on vain Muscarin melodramaattisia temppuja.»

Muscari nosti neidon kevyesti jaloilleen, teki hassun teatterikumarruksen hänen edessään ja sitten, vetäen esiin veitsensä, leikkeli innokkaasti hevosten sekautuneita valjaita, niin että ne kompuroivat jaloilleen ja jäivät vavisten seisomaan ruohokkoon. Kun hän oli toimittanut kaiken tämän, sattui hyvin huomattava tapaus. Rauhallisen näköinen mies, hyvin huonosti puettu ja päivän ruskeaksi polttama, tuli pensaikosta ja tarttui hevosten suitsiin. Hänellä oli omituisen muotoinen, hyvin leveä ja käyrä veitsi vyöhön kiinnitettynä; muuten ei hänessä ollut mitään huomattavaa paitsi hänen äkillinen ja meluton ilmestymisensä. Runoilija kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta hän ei vastannut.

Katsellessaan ympärilleen häiriytyneeseen ja ällistyneeseen seurueeseen päin, Muscari huomasi, että toinen ruskea-ihoinen ryysyinen mies, pyssyntapainen kainalossaan, katseli heitä kallionkielekkeeltä juuri alapuolella, nojaten kyynärpäätään turpeitten reunaan. Sitten katseli hän ylöspäin pitkin tietä, josta he olivat pudonneet ja näki heitä kohti suunnattuina neljä muuta pyssyn suuta ja neljät uudet ruskeat kasvot kiiluvine, vaikka aivan liikkumattomine silmineen.

»Rosvoja», huusi Muscari, eräänlaisen kamalan riemun vallassa. »Nyt olemme satimessa. Ezza, jos sinä tahdot tehdä minulle mieliksi ampumalla ensin ajajan, voimme vielä raivata tien ulos. Heitä on ainoastaan kuusi.»

»Ajaja», sanoi Ezza, joka oli seisoskellut juronnäköisenä kädet taskussa, »sattuu olemaan herra Harrogaten palvelija.»

»Sitä enemmän syytä on ampua», huusi runoilija kärsimättömästi. »Hänet on lahjottu kavaltamaan isäntänsä. Asettakaa sitten neiti keskelle ja me murramme piirityslinjan hyökkäyksellä.»

Ja kahlaten villissä ruohossa ja kukkasissa eteni hän pelottomasti neljää pyssyä kohti, mutta huomattuaan, että lukuunottamatta nuorta Harrogatea ei kukaan seurannut häntä, kääntyi hän veistään heilutellen tekemään merkkejä toisille. Hän huomasi oppaan seisovan ylenkatseellisen näköisenä, hajasäärin ruohoisen ympyrän keskellä, kädet taskuissa, ja hänen laihat italialaiset kasvonsa näyttivät pitenemistään pitenevän iltavalaistuksessa.

»Sinä ajattelit, Muscari, että minä edustin epäonnistumista meidän koulupoikien kesken», sanoi hän, »ja että sinä edustit menestystä. Mutta minä olen menestynyt paremmin kuin sinä ja täytän suuremman paikan historiassa. Minä luon toiminnallani eepoksia, kun sinä kirjoitat niitä.»

»Astu eteenpäin, sanon minä sinulle!» jyrisi Muscari ylhäältä. »Aiotko seisoa siinä puhumassa tyhmyyksiä itsestäsi, kun meillä on nuori nainen pelastettavana ja kolme vahvaa miestä apunamme! Minä sinä pidät itseäsi?»

»Nimeni on Montano», huusi omituinen opas yhtä selvällä ja täyteläisellä äänellä. »Minä olen Varkaitten Kuningas ja toivotan teidät kaikki tervetulleiksi kesäpalatsiini.»

Ja paraikaa kun hän puhui, astui pensaikosta esiin viisi hyvin vaiteliasta miestä ladatuin asein ja katseli häntä käskyä odottaen. Yksi heistä piti kädessään leveää paperipalaa.

»Tämä sievä pieni pesä, missä me kaikki huvittelemme», jatkoi rosvo-opas, hymyillen samaa huoletonta, vaikka uhkaavaa hymyä, »on, siihen alempana liittyvine luolineen, tuttu Varkaitten Paratiisin nimellä. Se on minun paras turvapaikkani näillä kukkuloilla, sillä — niinkuin te epäilemättä olette huomanneet — on kotkanpesä näkymätön sekä tieltä ylempänä, että laaksosta alhaalla. Se on parempi kuin valloittamaton, se ei vedä huomiota puoleensa. Täällä minä enimmäkseen elän ja täällä tulen minä kuolemaankin, jolleivät santarmit karkoita minua täältä sitä ennen. Minä en ole sellainen rosvo, joka 'säästää puolustuksen toistaiseksi', vaan sitä parempaa lajia, joka säästää viimeisen luotinsa.»

Kaikki tuijottivat häneen vaieten kuin ukkosen lyöminä, paitsi isä Brown, joka päästi syvän huokauksen kuin huojennuksesta ja sormeili pientä pulloa taskussaan. »Jumalan kiitos», mutisi häh. »Se on paljon luultavampaa. Myrkky kuuluukin luonnollisesti tuolle rosvopäällikölle. Hän säilyttää sitä, ettei hän koskaan joutuisi vangiksi, kuin Cato.»

Varkaitten kuningas oli sillävälin jatkanut puhettaan samallaisella, vaarallisella kohteliaisuudella. »Minulla ei ole enää muuta tehtävää», sanoi hän, »kuin selittää vierailleni ne yhteiskunnalliset seikat, joilla minulla on ilo huvittaa heitä. Minun ei tarvinne esittää vanhaa, sukkelaa, lunnaita koskevaa rituaalia, koska minun tehtäväni on pitää sitä voimassa; ja sekin sovitetaan vain muutamiin seurueessa. Arvoisan isä Brownin ja kuuluisan signor Muscarin päästän minä vapaiksi huomenna, aamuhämärissä ja saatan etuvartiostolleni. Runoilijoilla ja papeilla, jos suotte anteeksi puhetapani yksinkertaisuuden, ei ole koskaan rahaa. Ja lisäksi, koska heiltä on mahdotonta saada mitään — käyttäkäämme hyväksemme tilaisuutta osoittaa ihailuamme klassilliselle kirjallisuudelle ja kunnioitustamme Pyhälle Kirkolle.»

Hän keskeytti hymyillen epämiellyttävästi ja isä Brown katsahti häneen tuon tuostakin näyttäen äkkiä kuuntelevan suurella jännityksellä. Rosvopäällikkö otti odottavalta rosvolta leveän paperiliuskan ja jatkoi tarkastettuaan sen läpi:

»Minun muut tarkoitukseni ovat edelleen esitetyt tässä julkisessa asiapaperissa, jonka minä kohta annan kiertää, ja joka sitten naulataan puuhun joka kylään laaksossa ja joka tienristeykseen vuoristossa. Minä en tahdo väsyttää teitä lukemalla sen sanasta sanaan. Minun julistukseni pääsisällys on tämä: Ensin ilmoitan vanginneeni englantilaisen miljoonamiehen, rahamaailman jättiläisen, herra Samuel Harrogaten. Sitten ilmoitan, että olen tämän henkilön taskuista löytänyt arvopapereita ja seteleitä kahden tuhannen punnan arvosta, jotka hän on luovuttanut minulle. Nythän olisi aivan epämoraalista ilmoittaa tuollaisesta seikasta herkkäuskoiselle kansalle, jos sitä ei olisi tapahtunut. Minä ehdotan, että se tapahtuisi enemmittä viivytyksittä. Minä ehdotan, että herra Harrogate vanhempi antaisi nyt minulle nuo kaksituhatta puntaa taskustaan.»

Pankkiiri katseli häntä kulmat tuimissa rypyissä, kasvot punaisina ja jörönnäköisenä, mutta nähtävästi peloissaan. Hyppäys kaatuvista vaunuista näytti kuluttaneen hänen miehekkyytensä viimeiset tähteet. Hän oli pelkurimaisesti estellyt, kun hänen poikansa ja Muscari olivat uskaliaasti yrittäneet murtaa rosvojen ansan, ja nyt hänen punainen, vapiseva kätensä ojentautui epäröiden povitaskua kohti ja siirsi rosvolle käärön papereita ja koteloita.

»Mainiota!» huusi henkipatto iloisesti, »tähän asti olemme kaikki ystäviä. Minä selitän lyhyesti julistukseni eri pykälät, sellaisina kuin ne kohta ilmoitetaan koko Italialle. Kolmas niistä koskee juuri lunnaita. Minä pyydän Harrogaten perheen ystäviltä kolmen tuhannen punnan suuruisia lunnaita, joka, siitä olen varma, on melkein loukkaava perheelle, kun otetaan huomioon summan vaatimaton suhde perheen mahtavuuteen. Kukapa ei haluaisi maksaa tuota summaa kolminkerroin jonkun päivän oleskelusta niin kuuluisan perheen keskuudessa? En tahdo salata teiltä, että tämä asiakirja päättyy muutamilla tavanmukaisilla lauseilla, jotka koskevat niitä ikäviä asioita, mitkä tulevat tapahtumaan, jos rahoja ei maksettaisi, mutta sillä aikaa, arvoisat naiset ja herrat, sallikaa minun vakuuttaa teille, että olen järjestävä olonne täällä mitä mukavimmaksi, viineineen ja sikarineen ja toivotan teidät nyt urheilijan tavoin tervetulluksi nauttimaan Varkaitten Paratiisin ylellisyydestä.»

Sillä aikaa kun hän oli puhunut, oli epäilyttävän näköisiä miehiä pyssyineen ja lokaisine lierihattuineen hiljaa kokoontunut niin ylivoimainen joukko, että Muscarinkin täytyi huomata pelastuksen saavuttaminen miekan avulla toivottomaksi. Hän katseli ympärilleen, mutta tyttö oli jo mennyt lohduttamaan ja rohkaisemaan isäänsä, sillä hänen luonnollinen mieltymyksensä isäänsä oli yhtä syvä, tai syvempikin kuin hänen hiukan keimaileva ylpeytensä uudesta valloituksesta. Muscari ihaili tuota lapsen alttiutta, mutta oli nyt, rakastavan epäjohdonmukaisuudella, harmissaan siitä. Hän pisti puukkonsa takaisin tuppeen ja kiipesi hiukan nyrpeissään istumaan vihreälle ruohopenkille. Pappi istui alempana parin jalan päässä ja Muscari käänsi kotkan silmänsä ja nenänsä häntä kohti äkillisen ärtymyksen vallassa.

»No», sanoi runoilija happamasti, »pidetäänköhän minua vielä uneksijana? Onkohan, kysyn minä, rosvoja vielä vuoristossa?»

»Minä tarkoitan, että minä olen pettynyt», vastasi pappi. »Minä olen pettynyt Ezzaan, tai Montanoon nähden, tai mikä hänen nimensä lie. Hän näyttää minusta rosvona vieläkin arvoituksellisemmalta kuin oppaan virkaa hoitaessaan.»

»Mutta millä tavoin?» väitti hänen toverinsa. »Santa Maria! Minun mielestäni esiintyi rosvo täysin ilmeisesti.»

»Minusta siinä on kolme omituista vaikeutta», sanoi pappi rauhallisella äänellä. »Tahtoisin mielelläni kuulla teidän mielipiteenne niistä. Mutta ensin täytyy minun kertoa, että minä söin aamiaista tuossa ravintolassa rannikolla. Kun muutamat teistä lähtivät huoneesta, niin te ja neiti Harrogate kuljitte edellä jutellen ja nauraen. Pankkiiri ja opas tulivat jälessä puhuen vähän ja hyvin hiljaa. Mutta minä, en voinut mitään sille, että kuulin Ezzan sanovan nämä sanat: 'No, antakaa hänen huvitella hiukan; tiedättehän, että isku voi tavata hänet millä hetkellä hyvänsä.' — Herra Harrogate ei vastannut mitään, niin että sanoilla kai oli joku merkitys. Hetken vaikutuksen alaisena varoitin hänen veljeään, ilmoittaen, että sisar saattoi joutua vaaraan, en sanonut mihin, sillä en tiennyt sitä. Mutta jos sanat tarkoittivat tätä vangitsemista vuoristossa, ei niissä ollut mitään järkeä. Miksikä varoittaisi rosvo-opas isäntäänsä viittauksellakaan, kun hänen ainoana tarkoituksenaan oli houkutella hänet vuoristoon hiirenloukkuun? Sanat eivät voineet tarkoittaa sitä. Mutta jollei, mikä on sitten tuo toinen onnettomuus, jonka sekä pankkiiri että opas tuntevat ja joka riippuu uhaten neiti Harrogaten pään päällä?»

»Neiti Harrogateako uhkaisi onnettomuus?» huudahti runoilija kavahtaen pystyyn kiihkeän näköisenä. »Selittäkää tarkoituksenne; jatkakaa!»

»Kaikki arvoitukset kiertyvät kuitenkin rosvopäällikön ympärille», päätteli pappi miettiväisenä. »Ja tässä on toinen niistä. Mitenkä saattoi hän niin huomattavasti yhdistää lunnasvaatimukseensa sen tosiasian, että hän oli saanut uhriltaan kaksituhatta puntaa etukäteen? Siinä ei ollut mitään, mikä muistuttaisi lunnaiden ottoa, vaan jotain aivan toista, todellisuudessa. Harrogaten ystävät olisivat paljon taipuisammat pelkäämään hänen kohtaloaan, jos he tietäisivät varkaitten olevan köyhiä ja epätoivoisia. Nyt oli etukäteen tapahtunut ryöstö kovin silmiinpistävä vieläpä asetettu ensimäiseksi vaatimukseenkin. Miksikä tahtoisi Ezza Montano erikoisesti ilmoittaa koko Euroopalle, että hän oli tyhjentänyt taskut, ennenkuin hän kantoi lunnaat?»

»Minä en pääse perille», sanoi Muscari tällä kertaa pörröttäen mustan tukkansa vaistomaisella liikkeellä. »Te arvelette selvittävänne asian minulle, mutta te johdatte minua yhä syvemmälle pimeyteen. Mikähän mahtaa olla kolmas väite varkaitten kuningasta vastaan?»

»Kolmas vastaväite», sanoi isä Brown hiljaa miettien, »on tämä penkki, jolla istumme. Kuinka voi meidän rosvo-oppaamme sanoa tätä paikkaa päälinnoituksekseen ja Varkaitten Paratiisiksi? Se on kyllä pehmoinen paikka, jos siihen putoaa, ja miellyttävä paikka katseltavaksi. Mutta se ei ole linnoitus. Minä luulen, että se olisi huonoin linnoitus maailmassa. Sillä todenteolla sitä vallitsee ylhäältä päin yleinen maantie vuorien yli — sellainen paikka, jonka kautta poliisit varmimmin tulisivat kulkemaan. Katsokaas, viisi ruostunutta, lyhyttä pyssyä pitää meitä avuttomuuden tilassa enemmän kuin puolituntia. Neljänneskomppania minkälaisia sotilaita hyvänsä olisi jo heittänyt meidät jyrkänteen yli. Mikä tämän yksinäisen ruohoisen ja kukkaisen sopen tarkoitus liekin, niin ei se ainakaan ole linnoitettu asema. Se on jotain muuta, sillä on jokin muu omituinen merkitys, jonka arvoa minä en ymmärrä. Se muistuttaa enemmän satunnaista teatteria, tai luonnonrakentamaa lämpiötä, se on kuin jonkun romanttisen komedian näyttämö, se on kuin…»

Kun pienen papin sanat häipyivät ja hälvenivät unelmoivan vilpittöminä, kuuli Muscari, jonka luonnolliset vaistot olivat virkeät ja herkät, uutta melua vuoristossa. Hänestäkin oli sen kaiku hyvin heikko ja epäselvä, mutta hän olisi voinut vannoa, että iltatuuli toi mukanaan jotain, mikä muistutti hevosten kavioitten töminää ja kaukaista huutelua.

Samalla hetkellä ja kauan, ennenkuin äänen värähdykset olivat koskettaneet englantilaisen harjaantumattomampia korvia, juoksi Montano rosvo penkereelle heidän yläpuolellaan ja seisahtui murskautuneen pensaikon luo, nojaten puuhun ja silmäillen tietä alaspäin. Hän oli oudonnäköinen siinä seisoessaan, sillä hän oli pannut päähänsä kummallisen, roikkuvareunaisen hatun ja liehuvatupsuisen vyön veitsineen kuningasrosvon tunnusmerkiksi, mutta oppaan jokapäiväinen ruudukas puku pilkisteli esiin joka reiästä puvun alta.

Seuraavalla hetkellä käänsi hän oliivinruskeat, pilkalliset kasvonsa taapäin ja teki liikkeen kädellään. Rosvot hajosivat merkin nähdessään, ei kuitenkaan epäjärjestyksessä, vaan seuraten nähtävästi jotain sissimäistä komentoa. Sen sijaan, että he olisivat ottaneet haltuunsa tien harjanteella, kätkeytyivät he puitten ja pensaikon taa vartioidakseen siellä piilossa viholliselta. Melu alhaalla kasvoi voimassa ja selveni; se alkoi tärisyttää vuoristotietä ja saattoi jo selvästi kuulla äänen jakelevan käskyjä. Rosvot juoksentelivat ja melusivat kiroten ja kuiskaillen ja ilta-ilma oli täynnä heikkoa metallin helinää, aivan kuin he olisivat virittäneet pistoolejaan, irroittaneet veitsiään tai laahanneet miekkojensa tuppia kivikossa. Sitten tuntuivat äänet molemmilta puolilta kohtaavan toisensa alempana tiellä, oksia taittui, hevoset hirnuivat, miehet huutelivat.

»Apujoukko!» huusi Muscari hypähtäen jaloilleen hattuaan heilutellen. »Santarmit ovat heidän kimpussaan! Nyt taisteluun vapauden puolesta! Nyt kapinaan ryöstäjiä vastaan! Tulkaa, älkäämme jättäkö kaikkea poliisille, se on niin pelottavan nykyaikaista. Hyökätkää takaapäin roistojen kimppuun. Santarmit tulevat meidän avuksemme; tulkaa ystävät, auttakaamme me santarmeja!»

Ja paiskaten hattunsa ilmaan, veti hän vielä kerran miekkansa ja alkoi kiivetä rinnettä pitkin tielle Frank Harrogate hyppäsi ylös ja juoksi hänen jälkeensä auttamaan häntä revolveri kädessä, mutta hämmästyi kuullessaan isänsä käskevän äänen kutsuvan, häntä takaisin; ukko näytti olevan kovin kiihottunut.

»Minä en tahdo», sanoi pankkiiri tukahtuneella äänellä. »Minä käsken sinua olemaan asiaan puuttumatta.»

»Mutta, isä», sanoi Frank hyvin lämpimästi, »kelpo italialainen on näyttänyt tietä. Ettehän tahdo, että sanottaisiin englantilaisten käyneen jälessä.»

»Se on turhaa», sanoi vanhempi mies, vapisten ankarasti. »Se on turhaa.
Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi.»

Isä Brown katseli pankkiiria, sitten pani hän kätensä sydämelleen, tai oikeastaan pienen myrkkypullon päälle, ja suuri valo levisi hänen kasvoilleen, niin kuin se kirkkaus, mikä loistaa kuolleista nousseen kasvoilla.

Muscari oli kuitenkin, avustusta vartomatta, kiivennyt rinteen yli tielle ja iskenyt varkaitten kuningasta niin voimakkaasti olkapäähän, että mies hoiperteli ja pyörähti ympäri. Montanolla oli miekka vielä tupessa ja Muscari tähtäsi iskun muitta mutkitta hänen päähänsä, joten hän oli pakotettu asettumaan miekkailuasentoon. Mutta juuri kun molemmat lyhyet terät kalahtivat ristiin, laski varkaitten kuningas varovasti miekkansa kärjen maata kohti ja purskahti nauruun.

»Mitäs sinä nyt, hyvä veli?» sanoi hän vilkkaalla italialaisella murteella. »Tämä kirottu pila saisi jo loppua!»

»Mitä sinä tarkoitat, sinä vehkeilijä», läähätti tultasyöksyvä runoilija. »Onko sinun rohkeutesikin valhetta niinkuin sinun rehellisyytesikin?»

»Kaikki minussa on valhetta», vastasi entinen opas aivan hyvällä tuulella. »Minä olen näyttelijä; ja jos minä joskus olen ollut oma itseni, olen jo unohtanut sen. Minä en ole sen paremmin täys'verinen rosvo kuin täys'verinen opas. Minulla on aina joukko naamioita mukanani ja sinä et voi taistella naamiota vastaan.»

Ja hän nauroi iloisesti kuin poika ja heittäytyi entiseen, hajasääriseen asentoonsa kääntäen selkänsä taistelupaikalle tiellä.

Pimeys syveni vuoriston seinämien välissä, eikä ollut helppoa saada selkoa taistelun kulusta. Nähtiin pitkien miesten ajavan hevosineen vain sekavan rosvojoukon läpi, joka näytti halukkaammalta kiusaamaan ja tuuppimaan tunkeilijoita, kuin tappamaan heidät. Se muistutti enemmän väen tungosta kaupungissa estämässä poliisin kulkua kuin sitä, millaiseksi runoilija oli aikaisemmin kuvaillut tuomittujen ja rauhattomien, jalosukuisten miesten viimeistä vastarintaa. Juuri kun hän pyöritteli silmiään hämmästyksissään, tunsi hän kosketuksen kyynärpäässään ja huomasi omituisen pikku papin seisovan siinä kuin lyhyen Noakin leveä hattu päässä, pyytäen hyväntahtoisesti saada sanoa pari sanaa.

»Signor Muscari», virkkoi kirkon palvelija, »tämän kummallisen käännekohdan aikana unohdettakoon persoonallisuudet. Minä voin loukkaamatta teitä neuvoa, kuinka voitte tehdä enemmän hyvää kuin auttamalla santarmeja, joiden velvollisuutena on joka tapauksessa tunkeutua läpi. Minä rohkenen nenäkkäästi puuttua teidän yksityisasioihinne; mutta välitättekö te tytöstä? Välitättekö hänestä kylliksi naidaksenne hänet ja antaaksenne hänelle hyvän miehen? oli tarkoitukseni kysyä.»

»Kyllä», sanoi runoilija yksinkertaisesti. »Mahtaako hän välittää teistä?»

»Siis menkää sinne ja tarjoutukaa», sanoi pappi, »tarjotkaa hänelle mitä vain voitte, tarjotkaa hänelle taivaat ja maat, jos te olette valloittanut ne. Aika lyhyt.»

»Siksi», sanoi isä Brown, »että hänen kohtalonsa on tullut tietä ylös.»

»Hyvä, menkää sinne», sanoi hänen neuvonantajansa, »ja pelastakaa hänet pelastajilta.»

Hänen puhuessaan taittuivat pensaat kaikkialla kukkulan ympärillä pakenevien rosvojen hyökkäyksen alla. He sukelsivat pensaikkoihin ja paksuun ruohoon kuin tappiolle joutuneet pakolaiset ja ratsastavien santarmien pystylieriset hatut tulivat näkyviin muserrettujen pensasaitojen takaa. Kuului uusi käsky; syntyi hälinä kun miehet nousivat ratsujen selästä ja pitkä upseeri korkealierisine hattuineen ja harmaine pujopartoineen, kädessään papereita, ilmestyi aukolle, joka oli Varkaitten Paratiisin porttina. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka pankkiiri omituisella tavalla katkaisi huutaen käheällä, tukahtuneella äänellä: »Ryöstetty! Minulta on ryöstetty!»

»Mitä, siitähän on kauan aikaa», huusi hänen poikansa hämmästyksissään, »kun teiltä ryöstettiin kaksituhatta puntaa».

»Ei kahta tuhatta puntaa», sanoi rahamies äkillisellä ja pelottavalla tyyneydellä, »vaan pieni pullo.»

Harmaapartainen poliisimies kulki vihreää onkaloa kohti. Tavatessaan varkaitten kuninkaan polullaan, löi hän häntä olalle leikillisesti tuupaten, niin että hän horjahti taaksepäin.

»Te joudutte vielä rettelöihin», sanoi hän, »jos te antaudutte tällaisiin kujeihin.»

Mutta Muscarinkaan taiteellisista silmistä näytti kohtaus tuskin suuren, hädässä olevan henkipaton vangitsemiselta. Jatkaen matkaansa seisahtui poliisi Harrogaten perheen eteen ja sanoi: »Samuel Harrogate, minä vangitsen teidät lain nimessä Hullin ja Huddersfieldin pankin varojen kavalluksesta.»

Suuri pankkiiri nyökytti päätään omituisen näköisenä kuin suostuen asiaan, näytti miettivän hetken, ja ennenkuin kukaan ehti estää sitä, hän kääntyi puoleksi ympäri, ja otti askeleen, joka vei hänet toisen vuoriseinämän reunalle. Sitten hyppäsi hän, nostaen kätensä ylös, niinkuin hän oli hypännyt vaunuistakin. Mutta tällä kertaa hän ei pudonnutkaan pienelle niitylle juuri alapuolelle, hän putosi tuhat jalkaa alemmaksi murskautuen luukasaksi laakson pohjalle.

Italialaisen poliisin kiukkuun, jota hän kielevästi purki isä Brownille, oli sekaantunut koko lailla ihailua. »Oli hänen kaltaistaan lopultakin livahtaa käsistämme», sanoi hän. »Hän oli suuri rosvo, jos suvaitsette. Tällä hänen viimeisellä tempullaan ei luullakseni ole edeltäjää. Hän pakeni Italiaan yhtiöitten rahat mukanaan ja antoi nyt omien palkkaamiensa rosvojen vangita itsensä. Niin on sekä rahojen katoaminen että hänen oma katoamisensa selitettävissä. Useat poliiseistakin ottivat lunnaitten vaatimisen vakavalta kannalta. Mutta jo vuosia sitten on hän tehnyt yhtä sukkelia tekoja kuin tämä, aivan yhtä sukkelia. Siitä koituu vakava tappio hänen perheelleen.»

Muscari talutti pois onnettoman tyttären, joka liittyi lujasti häneen, — koko elämänajakseen. Mutta tänä traagillisen haaksirikon hetkenäkään ei Muscari voinut pidättäytyä hymyilemästä Ezza Montanolle ja säilyttämästä puolileikillistä ystävyyttä tuota määrittelemätöntä miestä kohtaan.

»Birminghamiin», vastasi näyttelijä savuuttaen paperossia. »Kerroinko minä sinulle, että olen futuristi. Minä uskon todella tähän hommaan, jos minä uskon mihinkään. Muutoksia, hyörinää ja uusia asioita joka aamu. Minä menen Manchesteriin, Liverpooliin, Leedsiin, Hulliin, Huddersfieldiin, Glasgow'hon, Chicagoon, lyhyesti, valistuneen, tarmokkaan, sivistyneen yhteiskunnan keskuuteen!»

MR GLASSIN POISSAOLO

Tohtori Orion Hoodin, kuuluisan rikostieteilijän ja oikeuslääketieteen erikoistuntijan vastaanottohuone oli Scarborough'issä meren puolella, keskellä hyvin leveitten ja valoisain parveke-ikkunain sarjaa, joista katsottuna Pohjanmeri näytti loppumattomalta sinisen vihreältä marmorimuurilta. Tällaisessa paikassa on meri yksitoikkoinen kuin rantatalojen sinivihreä laudoitus: sillä huoneissa vallitsi kaikkialla pelottava järjestys, jokseenkin samanlainen kuin meren pelottava tyyneys. Ei kuitenkaan saa otaksua, että tohtori Hoodin huoneustosta puuttui ylellisyyttä tai runollisuutta. Ne olivat siellä omilla paikoillaan; mutta saattoi huomata, ettei niitä koskaan päästetty paikoiltaan pois. Ylellisyyttä siellä oli: erikoisella pöydällä oli yhdeksän tai kymmenen laatikkoa parhaita sikaareja; mutta ne olivat järjestetyt määrätyn suunnitelman mukaan, niin että väkevämmät olivat lähinnä seinää ja miedoimmat lähinnä ikkunaa. Tarjotin, jolla oli kolmenlaista juomaa, kaikki erinomaista lajia, seisoi aina hienon hienolla pöydällä; mutta kuvitusvoimainen katselija olisi voinut vakuuttaa, että viskyn, konjakin ja rommin pinta näytti aina olevan samalla tasolla. Runoutta siellä oli: huoneen vasempaan kulmaan oli hyllyille järjestetty täydellinen valikoima englantilaisia klassikoita, ja oikealla oli nähtävänä kokoelma englantilaisten ja ulkomaalaisten fysiologien teoksia. Mutta jos joku otti niteen Chauceria tai Shelleytä hyllyltä, vaivasi aukko silmää kuin lovi miehen etuhampaissa. Oli vaikea tietää, luettiinko kirjoja milloinkaan; luultavasti niitä luettiin, vaikka tuntuikin siltä kuin olisivat ne kahlehditut paikoilleen niinkuin raamatut vanhoissa kirkoissa. Tohtori Hood käsitteli yksityistä kirjakokoelmaan kuin olisi se ollut julkinen kirjasto. Mutta jos tämä tarkasti tieteellinen koskemattomuus verhosi täydellisesti lyriikalla ja ballaadeilla kuormitetut hyllyt ja juomilla ja tupakalla kuormitetut pöydät, niin on sanomattakin selvää, että tuollainen pakanallinen pyhyys suojeli vielä enemmän muita hyllyjä, jotka sisälsivät spesialistin kirjaston, ja muita pöytiä, jotka kannattivat hauraita, melkein taikamaisia kemiallisia ja fysikaalisia koneita.

Tohtori Orion Hood käyskenteli pitkin huoneriviänsä, jota rajoitti — kuten poikien maantieteessä sanotaan — idässä Pohjanmeri ja lännessä tohtorin yhteiskunnallisen ja rikosopillisen kirjaston tiheät rivit. Hän oli puettu taiteilijamaiseen samettipukuun, kuitenkin ilman minkäänlaista taiteellista huolimattomuutta; hänen tukkansa oli hyvin harmahtava, vaikka se kasvoikin paksuna ja tiheänä, hänen kasvonsa olivat laihat, mutta verevät ja niiden ilme odottavainen. Joka seikka hänessä ja hänen huoneustossaan ilmaisi samalla kertaa jonkunlaista taipumattomuutta ja levottomuutta, niinkuin tuo suuri Pohjanmeri, jonka rannalle hän — ainoastaan terveydellisistä syistä — oli rakentanut asuntonsa.

Ollen kujeilevalla tuulella lykkäsi kohtalo oven auki ja johti tähän pitkään, ankaraan, meren viereiseen huoneustoon olennon, joka ehkä oli sen ja sen isännän mitä omituisin vastakohta. Vastaukseksi lyhyeeseen mutta kohteliaaseen kehoitukseen aukeni ovi sisälle päin ja huoneeseen kömpi muodoton, pieni olento, josta hänen oma hattunsa ja sateenvarjonsa näyttivät tuntuvan yhtä vaikeilta käsitellä kuin suuri matkatavara-paljous. Sateenvarjo oli musta ja jokapäiväinen mytty, kauan sitten korjauksen tarpeessa, hattu oli leveälierinen, papillinen lakki, vaikka verrattain harvinainen Englannissa, ja mies oli oikea perikuva kaikesta, mikä on yksinkertaista ja avutonta.

Tohtori katseli tulijaa hillityn hämmästyneesti, melkein niin kuin hän olisi katsellut suurta, mutta selvästi vaaratonta huoneeseensa kiipeävää merieläintä. Äsken tullut katseli tohtoria samalla säteilevällä, mutta hengästyneellä iloisuudella, mikä on ominaista lihavalle emännöitsijälle, joka juuri on varustautunut tunkeutumaan raitiovaunuun. Siinä oli valtava sekoitus yhteiskunnallista itsetietoisuutta ja ruumiillista hämminkiä. Hänen lakkinsa vierähti matolle, hänen raskas sateenvarjonsa putosi hänen polviensa välistä kolahtaen permannolle. Hän kurottautui sieppaamaan hattunsa ja kumartui ottamaan sateenvarjonsa, sitten sanoi hän yhtä kyytiä pyöreillä kasvoillaan yhä sama hymy:

»Minun nimeni on Brown. Suokaa anteeksi. Minä tulen Mac-Nabien asian vuoksi. Olen kuullut teidän usein päästävän ihmisiä tällaisista pulmista. Pyydän, että suotte anteeksi, jos olen erehtynyt.»

Tämän kestäessä oli hän kontaten saanut hattunsa käsiinsä ja tehnyt sen yli pienen, nytkähtävän kumarruksen aivan kuin sillä korjatakseen kaikki.

»En ole oikein käsittänyt teitä», vastasi tiedemies kylmänkiihkeällä tavallaan. »Luulen, että te olette erehtynyt huoneista. Minä olen tohtori Hood ja minun tehtäväni on melkein kokonaan kirjallista ja kasvattavaa laatua. On kyllä totta, että poliisi on joskus kysynyt neuvoani erittäin omituisissa ja tärkeissä asioissa, mutta…»

»Oh, tämä asia on mitä tärkein», keskeytti Browniksi kutsuttu pikku mies. »Niin, hänen äitinsä ei tahtoisi antaa hänen mennä kihloihin.» Ja hän nojautui taaksepäin tuolissaan säteillen tyytyväisyyttä.

Tohtori Hoodin kulmakarvat olivat rypistyneet synkistyen, mutta silmissä niiden alla kiilteli jotain, mikä saattoi olla kiukkua tai huvia. »Kuitenkaan», sanoi hän, »en ole ymmärtänyt täydellisesti.»

»Nähkääs, he aikovat mennä naimisiin», sanoi pappislakkinen, »miss Maggie Mac-Nab ja nuori Todhunter tahtovat mennä naimisiin. No, mikä sitten on tärkeämpää kuin se?»

Suuren Orion Hoodin tieteelliset voitot olivat riistäneet häneltä paljon, muutamat sanovat terveyden, toiset Jumalan; mutta ne eivät olleet täydellisesti riistäneet häneltä käsitystä naurettavasta. Avomielisen papin viime esityksen aikana päästi hän hillityn naurahduksen ja asettautui nojatuoliin tutkivan lääkärin irooniseen asentoon.

»Mr Brown», sanoi hän harvakseen, »siitä on tasan neljätoista ja puoli vuotta, kun minua persoonallisesti pyydettiin käsittelemään persoonallista probleemia: se oli silloin kun Ranskan presidenttiä yritettiin myrkyttää Lord Mayorin päivällisillä. Nyt on, ymmärtääkseni, kyseessä, onko eräs teidän ystävistänne, nimeltä Maggie, toivottava morsian eräälle hänen ystävälleen nimeltä Todhunter. Hyvä, mr Brown, minä olen urheilija. Minä ryhdyn asiaan. Tahdon antaa Mac Nabin perheelle parhaita neuvojani, yhtä hyviä kuin annoin Ranskan presidentille ja Englannin kuninkaalle, — ei, parempia, neljätoista vuotta parempia. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä tänään iltapäivällä. Kertokaapa minulle tarinanne.»

Pieni Brown niminen pappi kiitti häntä kuvaamattomalla lämmöllä, vaikkakin omituisen yksinkertaisella tavalla. Tuntui melkein siltä kuin olisi hän kiittänyt jotain vierasta tupakkahuoneessa, vaivattuaan häntä pyytämällä tulitikkuja tai kuin kiittäisi hän Kew Garden'in hoitajaa siitä, että tämä oli lähtenyt hänen kanssaan niitylle hakemaan neliapilalta. Pidettyään väliä tuskin puolipisteen verran, aloitti pikku mies kertomuksensa:

»Mainitsin teille, että nimeni on Brown, ja se se todella onkin, ja minä olen pappina siinä pienessä katolisessa kirkossa, jonka luulen teidän varmasti nähneen noiden säännöttömien katujen toisella puolen, missä kaupunki päättyy pohjoiseen päin. Viimeisen ja harvimmin rakennetun varrella näistä kaduista, jotka kulkevat meren rantaa pitkin kuin rantasulut, asuu hyvin kunniallinen, mutta aika kiivasluontoinen jäsen minun seurakunnassani, Mac Nab niminen leski. Hänellä on tytär ja hän vuokraa huoneita, ja hänen ja hänen tyttärensä, sekä lesken ja asukkaiden välillä — — niin, uskallanpa väittää, että molemmin puolin on paljon sanomista. Nykyään on hänellä vain yksi asukas, tuo Todhunter niminen nuorimies; mutta hänestä on ollut paljon enemmän vastusta kuin kaikista muista yhteensä, sillä hän tahtoo mennä naimisiin talon nuoren neidin kanssa.»

»Ja talon nuori neiti», kysyi tohtori Hood, hiljaisuudessa hyvin huvitettuna, »mitä tahtoo hän?»

»No, hänkin tahtoo ottaa miehen», huusi isä Brown nousten kiivaasti ylös. »Siinähän juuri on tuo hirmuinen ristikohta.»

»Tuo nuori James Todhunter», jatkoi pappi, »on minun tietääkseni hyvin kunnon mies; mutta hänestä ei kukaan tiedä juuri mitään. Hän on iloinen, ruskeatukkainen nuori poika, ketterä kuin apina, sileäksi ajeltu kuin näyttelijä ja palvelevainen kuin synnynnäinen asiamies. Hänellä näyttää olevan taskut täynnä rahaa, mutta kukaan ei tiedä, mitä hän toimittaa. Rouva Mac Nab — ollessaan pessimistisellä päällä — on aivan varma siitä, että hän hommaa jotain pelottavaa, jotain, mikä ehkä on yhteydessä dynamiitin kanssa. Dynamiitti lienee hyvin vaaratonta ja melutonta lajia, sillä poika parka sulkeutuu joskus huoneeseensa muutamaksi tunniksi ja tutkii jotain suljettujen ovien takana. Hän selittää tämän eristäytymisen olevan ohimenevää ja että siihen on omat syynsä ja lupaa selittää kaikki ennen häitä. Kukaan ei tiedä varmasti sen enempää, mutta rouva Mac Nab kertoisi teille paljon enemmän asioita, joista hänkään ei ole aivan varma. Te tiedätte kuinka jutut versovat kuin ruoho sellaisen tietämättömyyden piirissä kuin täällä. Siellä kerrotaan juttuja kahdesta äänestä, joiden on kuultu puhelevan huoneessa; vaikka, kun ovi on avattu, on Todhunter aina istunut yksinään. Kerrotaan salaperäisestä, pitkästä miehestä silkkihattu päässä: hän tuli muka kerran esiin merisumusta ja nousi nähtävästi merestä, hiipien hämärissä pitkin hiekkakenttää pienen takapuutarhan läpi, kunnes hänen kuultiin puhelevan huoneen asukkaan kanssa avoimen takaikkunan kautta. Keskustelu näytti loppuvan riitaan: Todhunter paiskasi ikkunansa kiinni vihaisesti, ja korkeahattuinen mies suli taas merisumuun. Tätä tarinaa kerrotaan perheessä mitä suurimmalla herkkäuskoisuudella, mutta minä arvelen kyllä, että rouva Mac Nab pitää parempana omaa, itsekeksimäänsä selitystä, että toinen mies tai mikä hän lie, ryömii joka yö ulos suuresta vajasta kadun kulmassa, joka päivisin on lukittu. Tästä te huomaatte, kuinka Todhunterin lukittua ovea pidetään tienä, jota pitkin Tuhannen ja yhden yön hirviöt ja satuolennot hiipivät. Ja kuitenkin siellä on vain vaatimaton nuorukainen puettuna rehelliseen mustaan takkiinsa, yhtä säännöllisenä ja viattomana kuin vastaanottohuoneen kello. Hän maksaa vuokransa minuutilleen, hän on elämässään ehdottomasti raitis; hän on väsymättömän hyvä nuoremmille lapsille ja saattaa huvittaa heitä päivät päästään, ja viimeksi, ja tärkeintä kaikista: hän on päässyt yhtä suureen suosioon vanhimman tyttären silmissä ja tämä on valmis lähtemään kirkkoon hänen kanssaan vaikka huomenna.»

Miehellä, joka on lämpimästi innostunut laajakantoisiin teorioihin, on aina suuri halu sovittaa ne jokapäiväisiinkin asioihin. Kun suuri erikoistutkija oli alentunut kuuntelemaan papin yksinkertaista puhelua, niin teki hän sen auliisti. Hän istuutui mukavasti nojatuoliinsa ja alkoi puhua kuin hajamielisyyteen taipuvainen luennoitsija.

»Pienissäkin asioissa on paras kysyä neuvoa luonnon ohjaavalta kädeltä. Määrätynlaiset kukat saattavat olla kuolematta talven tultua, mutta kukat ovat kuolevia, eräänlaiset kivet saattavat olla kastumatta vuoksen aikana, mutta vuoksi nousee sentään. Tiedemiehen silmissä on koko ihmiskunnan historia sarja joukkoliikkeitä, katoamista tai siirtymistä, niinkuin kärpästen joukkokuolema talvella, tai lintujen paluu keväällä. Kaiken historian perustana on rotu. Taru luo uskonnon; rotu synnyttää lailliset ja eetilliset sodat. Tästä ei ole selvempää esimerkkiä kuin tuon villin, epäitsekkään ja häviävän heimon kohtalo, rodun, jota me tavallisesti sanomme kelttiläiseksi, ja josta teidän Mac Nabinne ovat näytteitä. Pieninä, mustaverisinä, uneksivine, häilyvine luonteineen, hyväksyvät he helposti taikauskoiset selitykset joka tapauksesta, aivan samoin kuin he myöskin hyväksyvät, — suokaa anteeksi jos sanon niin — tuon taikauskoisen katsantokannan, jota te ja teidän kirkkonne edustatte. Ei ole mitään merkillistä siinä, että sellainen kansa, valittava meri takanaan ja — suokaa taas anteeksi — jyrinällä uhkaava kirkko edessään, näkee haaveellisia piirteitä siinä, mikä on täysin selvää. Te, ahtaine seurakunnallisine vastuunalaisuuksienne näette ainoastaan tuon yksityisen, rouva Mac Nabin jonka tuo yksityinen tarina kahdesta äänestä ja pitkästä, merestä nousseesta miehestä on saattanut suunniltaan. Mutta tieteellisellä kuvitusvoimalla varustettu mies näkee niin sanoakseni Mac Nabin koko heimon hajaantuneena koko maailmaan lopullisessa haaksirikossaan, aivan samanlaisena kuin lintuparvi. Hän näkee tuhansien rouva Mac Nabien tuhansissa taloissa tiputtavan pienen tipan sairaalloisuutta ystäviensä teekuppiin, hän näkee…»

Ennenkuin tiedemies oli ehtinyt lopettaa lausuntonsa, kuului toinen, vielä kärsimättömämpi kolkutus ulkoa; henkilölle, jonka puvun helmat suhahtelivat, näytettiin kiireesti tietä pitkin käytävää ja ovi avautui siististi puetulle, mutta kiireestä punakalle ja hämmentyneelle nuorelle tytölle. Hänen tukkansa oli vaalea, merituulen hajottama, ja hän olisi ollut täydellinen kaunotar, jolleivät hänen poskipäänsä olisi olleet, niinkuin skotlantilaisilla yleensä, hiukan esiinpistävät ja hyvin verevät. Hänen anteeksipyyntönsä oli melkein yhtä äkillinen kuin käsky.

»Valitan, että keskeytän teidät, sir», sanoi hän. »Mutta minun täytyi heti lähteä isä Brownin jälkeen, sillä ei ole kysymys vähemmästä kuin elämästä tai kuolemasta.»

Isä Brown aikoi hypätä jaloilleen jokseenkin hämmästyneenä. »Mitä, mitä on tapahtunut, Maggie?» sanoi hän.

»James on murhattu, kaikesta päättäen», vastasi tyttö ankarasti läähättäen juoksustaan. »Tuo mies Glass on ollut äskettäin hänen seurassaan; minä kuulin heidän juttelevan aivan selvästi oven takaa. Kaksi eri ääntä; sillä James puhui matalalla äänellä, sopertaen ja toinen ääni oli korkea ja vapiseva.»

»Minä tiedän, että hänen nimensä on Glass», vastasi tyttö hyvin kärsimättömänä. »Minä kuulin sen selvästi oven läpi. He riitelivät — rahoista luullakseni — sillä minä kuulin Jamesin tuon tuostakin sanovan: Se on oikein herra Glass; tai: Ei, herra Glass, ja sitten: Kaksi ja kolme, herra Glass. Mutta me puhelemme nyt liikaa; teidän täytyy tulla heti, ja siihen on kai vielä aikaa.»

»Mihin on vielä aikaa?» kysyi tohtori Hood, joka oli tarkastellut neitoa huomattavalla mielihyvällä. »Minkä tähden herra Glass ja hänen sotkuiset raha-asiansa vaativat sellaista kiirettä?»

»Minä aioin särkeä oven, mutta en voinut», vastasi tyttö lyhyesti. »Sitten juoksin takapihalle ja kiipesin ikkunalaudalle, josta näkee huoneeseen. Siellä oli aivan hämärä ja huone näytti tyhjältä, mutta minä vannon nähneeni Jamesin lyyhistyneenä nurkkaan, aivan kuin hänet olisi myrkytetty tai kuristettu.»

»Tämä asia on hyvin vakava», sanoi isä Brown nousten ylös ja noukkien harhailevan hattunsa ja sateenvarjonsa. »Todella olin juuri selittämässä asiaanne tälle herralle, ja hänen katsantokantansa…»

»On täydellisesti muuttunut», sanoi tiedemies vakavasti. »En luule, että tämä nuori neiti on niin kelttiläinen, kuin olin otaksunut. Koska minulla ei ole mitään muuta tekemistä, panen minä hatun päähäni ja lähden teidän kanssanne kaupungille.»

Noin viiden minuutin kuluttua lähestyivät kaikki kolme Mac Nabien kadun synkkää päätä. Tyttö käveli vuoristolaisen lujalla, väsymättömällä tavalla, rikostieteilijä vetelehtivällä siroudella, josta ei kuitenkaan puuttunut jonkunlaista leopardimaista reippautta, ja pappi kepsutteli pontevin, lyhyin askelin, joista täydellisesti puuttui hienouden tavoittelu. Tämän kaupunginosan ulkonäkö vahvisti melkein tohtorin viittauksia kolkon ympäristön ja tapojen vaikutuksesta ihmisiin. Ravistuneet talot seisoivat yhä harvenevina erillään taittuneessa rivissä rannikolla; ilta loppui aikaiseen ja synkän näköiseen hämärään, meri oli tummanpunainen ja kuohui pahaenteisesti. Mac Nabien pienessä puutarhapahasessa, joka ulottui hietarannikkoon saakka, kasvoi kaksi mustaa puuta, jotka olivat kuin hämmästyksestä pystyyn jääneet paholaisen kädet, ja kun rouva Mac Nab juoksi katua pitkin heitä vastaan kuivat käsivarret samalla lailla levällään ja tuimat kasvot palavina, muistutti hänkin jossain määrin paholaista. Tohtori ja pappi vastasivat tuskin, kun hän kimeällä äänellä toisteli tyttärensä tarinaa, pannen mukaan sekoittavia yksityiskohtia omasta päästään; hän huusi kostoa joko mr Glassille murhasta, ja mr Todhunterille siitä, että hän oli antanut murhata itsensä, tai viimemainitulle siitä, että hän oli uskaltanut aikoa naida hänen tyttärensä, eikä ollut elänyt kylliksi tehdäkseen sen. He kulkivat ahtaan käytävän läpi talon etuosassa, kunnes tulivat vuokralaisen ovelle peräpuolella ja silloin tohtori Hood vanhan salapoliisin tavoin asetti olkapäänsä voimakkaasti ovipeiliä vasten ja mursi oven. Sen auetessa tuli äänettömän murhenäytelmän näyttämö esiin. Eipä kukaan huoneen nähdessään olisi hetkeäkään epäillyt, ettei se olisi ollut kahden, tai ehkä useamman henkilön kauhistuttavan kohtauksen näyttämönä. Pöydällä oli hajallaan pelikortteja ja niitä oli lennellyt ympäriinsä lattialle, aivan kuin peli olisi äkkiä keskeytynyt. Kaksi viinilasia seisoi valmiina täytettäviksi sivupöydällä ja kolmas oli särkynyt kristallitähdeksi matolle. Noin viisi askelta siitä oli maassa esine, joka näytti pitkältä veitseltä, tai lyhyeltä miekalta, jonka terä oli aivan suora ja kädensija koristeltu kuvioilla ja väreillä; sen tylsään terään sattui juuri harmaja valon pilkahdus synkästä ikkunasta taustalla, josta mustat puut näkyivät meren lyijynharmaata taustaa vasten. Huoneen vastapäiseen kulmaan oli vierinyt herrasmiehen silkkihattu, niinkuin se juuri olisi lyöty pois jonkun päästä, niin että katselija vielä oli näkevinään sen hiljaa heilahtelevan. Ja nurkassa sen takana, sinne heitettynä kuin perunasäkki, mutta köytettynä kuin matkakirstu, makasi herra James Todhunter kapula suussaan ja kuusi tai seitsemän nuoraa sidottuna hänen käsivarsiensa ja sääriensä ympäri. Hänen ruskeat silmänsä olivat eloisat ja vilkahtelivat iloisesti.

Tohtori Orion Hood pysähtyi hetkeksi matolle oven edessä ja silmäili äänettömänä väkivallan koko näyttämöä. Sitten asteli hän reippaasti mattoa pitkin noukkasi käteensä korkean silkkihatun ja pisti sen vakavasti yhä sidotun Todhunterin päähän. Se oli aivan liian suuri hänelle, niin että se hupsahti melkein hänen olkapäilleen.

»Mr Glassin hattu», sanoi tohtori palaten takaisin ja tutkisteli sen sisäpuolta taskulinssillään. »Kuinka on mr Glassin poissaolo ja hänen hattunsa läsnäolo selitettävä? Sillä herra Glass ei suinkaan ole huolimaton pukuunsa nähden. Tämä päähine on sangen hieno säännöllisesti harjattu ja kiillotettu, vaikkei enää aivan uusi. Vanha keikari, luullakseni.»

»Mutta taivaan tähden», huusi neiti Mac Nab, »ettekö aio vapauttaa miestä ensiksi?»

»Minä sanon 'vanha' tahallani, vaikka en varmuudella», jatkoi selittäjä, »sillä minun perusteeni saattavat ehkä tuntua kaukaa haetuilta. Ihmisen tukka aikaa lähteä hyvin erilailla, mutta melkein joka tapauksessa putoaa se vähitellen ja linsillä pitäisi minun nähdä pienet hiushiukkaset äsken käytetyssä hatussa. Niitä ei ole ja se saattaa minut otaksumaan, että herra Glass on kaljupäinen. Jos me nyt vertaamme tätä tuohon kimeään ja kiukkuiseen ääneen, jonka miss Mac Nab kuvasi niin elävästi — kärsivällisyyttä, hyvä neiti, kärsivällisyyttä — jos me tarkastamme hiuksetonta päätä ja otamme huomioon kiukkuisen vanhan miehen äänen, voimme minun mielestäni tehdä johtopäätöksemme hänen iästään. Siitä huolimatta oli hän luultavasti voimakas ja lisäksi jokseenkin varmasti pitkä. Minä saatan jossain määrin nojata tarinaan hänen äskeisestä ilmestymisestään ikkunaan pitkänä, silkkihattuisena miehenä, mutta mielestäni on minulla tarkempia tunnusmerkkejä. Tämä viinilasi on murskautuessaan singonnut yli koko paikan, mutta yksi sen sirpaleista on korkealla korokkeella uunin reunalla. Tällainen sirpale ei olisi voinut pudota sinne, jos lasi olisi särkynyt jokseenkin lyhyen miehen, kuten herra Todhunterin kädessä.»

»Eiköhän ohimennen», sanoi isä Brown, »sopisi vapauttaa herra
Todhunteria?»

»Mutta juomalasista saamamme ohjeet eivät lopu tähän», jatkoi erikoistutkija. »Voinhan heti ilmaista sen mahdollisuuden, että tuo Glass oli kaljupäinen ja hermostunut pikemmin irstailun, kuin iän vuoksi. Mr Todhunter on, kuten on huomautettu, rauhallinen, säästäväinen kunnianmies, varsinaisesti raittiusmies. Nämä kortit ja viinilasit eivät muodosta hänen tavallisen olemuksensa osaa, ne ovat kai hankitut jotain tilapäistä toveria varten. Mutta se on satunnaista, me voimme jatkaa. Omistakoon herra Todhunter nämä viinilasit tai ei, niin ei täällä näy mitään, mikä osoittaisi hänen omistavan viiniä. Mitä sitten piti näitten lasien sisältää? Minä tahtoisin kerrallaan otaksua paloviinaa tai viskyä, ehkäpä hienoa lajia, herra Glassin taskumatista. Tässä teillä on jonkinlainen valokuva miehestä, tai ainakin tyypistä: pitkä, vanhahko, hienosti puettu, vaikka jonkun verran elähtänyt, varisti mieltynyt peliin ja väkijuomiin, tai ehkä mieluummin liiankin mieltynyt niihin. Mr Glass on hyvin tunnettu herrasmies yhteiskunnan lievepuolilla.»

»Kuulkaapas», huusi nuori nainen, »jos te ette salli minun vapauttaa häntä, menen minä ulos huutaman poliisia.»

»Minä en neuvoisi teitä, miss Mac Nab», sanoi tohtori Hood vakavasti, »noutamaan poliisia joka kiireeseen. Minä pyydän teitä vakavasti, isä Brown, rauhoittamaan joukkoanne, ei minun, vaan heidän itsensä vuoksi. Niin, me olemme päässeet jossain määrin perille herra Glassin ulkomuodosta ja arvosta. Mitkä ovat nyt ne tärkeimmät seikat, jotka tunnemme herra Todhunterista? Niitä on varsinaisesti kolme: hän on säästäväinen, hänellä on enemmän tai vähemmän varoja ja hänellä on salaisuus. Nyt on siis selvä, että tässä ovat tuon hyväluontoisen miehen kolme päätunnusmerkkiä, miehen, joka on joutunut kiristysyrityksen uhriksi. Ja varmasti on yhtä selvää, että mr Glassin hälventynyt kiilto, irstailevat tavat ja kimeä kiukku ovat sen miehen erehtymättömiä tunnusmerkkejä, joka teki kiristysyrityksen. Me tunnemme nyt isäksi luonteenomaista henkilöä murhenäytelmästä, jonka aiheena on vaitiolon ostaminen. Toisella puolen on meillä kunnioitettava mies, jolla on salaisuus, toisella esikaupungin korppikotka, joka vainuaa salaisuutta. Nämä kaksi ovat tavanneet toisensa täällä tänään ja ovat riidelleet käyttäen nyrkkejä ja paljastettuja aseita.»

»Aiotteko irroittaa nuo köydet?» kysyi tyttöitsepäisesti. Tohtori Hood laski silkkihatun varovaisesti sivupöydälle ja meni vankia kohti. Hän tutki häntä tarkkaavasti, liikutti häntä hiukan ja käänteli häntä olkapäistä, mutta vastasi vain:

»Ei, minä arvelen, että nämä köydet täyttävät tarkoituksensa aivan hyvin siksi, kunnes teidän ystävänne poliisit tuovat käsiraudat.»

Isä Brown, joka sillä aikaa oli tylsästi tuijottanut mattoon, nosti nyt pyöreät kasvonsa ja sanoi:

Tiedemies oli siepannut omituisen väkipuukon permannolta ja katseli sitä tarkasti vastatessaan: »Koska te olette tavanneet herra Todhunterin nuorittuna», sanoi hän, »tartutte te heti siihen johtopäätökseen, että herra Glass on sitonut hänet ja sitten, luullakseni, paennut. Sitä vastaan puhuu neljä seikkaa. Ensiksi, kuinka niin hieno herra, kuin teidän tuttavanne Glass, jättäisi hattunsa jälkeensä, jos hän on lähtenyt vapaasta tahdostaan? Toiseksi», jatkoi hän kulkien ikkunaa kohti, »tämä on ainoa tie ulos ja se on suljettu sisältäpäin. Kolmanneksi on tämän veitsen kärjessä hiukan verta, eikä herra Todhunterissa ole haavaa. Herra Glass vei haavan mukanaan, olkoon hän sitten kuollut tai hengissä. Lisätkää tämä ensimäiseen mahdollisuuteen. On paljon otaksuttavampaa, että kiristyksen uhri koettaa tappaa painajaisensa, kuin että kiristäjä haluaisi murhata hanhen, joka muni hänelle kultaisia munia. Siinä, arvelen minä, on meillä koko tuo sievä tarina.»

»Mutta köydet?» kysyi pappi, jonka silmät olivat pysyneet ammollaan ilmaisten jokseenkin elotonta ihmetystä.

»Ah, nuo nuorat», sanoi asiantuntija omituisella äänenpainolla. »Miss Mac Nab tahtoi hyvin mielellään tietää, miksi minä en tahtonut vapauttaa herra Todhunteria siteistään. Hyvä, minä sanon sen hänelle. Minä en tehnyt sitä senvuoksi, että herra Todhunter voi vapauttaa itsensä niistä milloin vain haluaa.»

»Mitä?» huusivat kuuntelijat hämmästyneinä, äänissä mitä erilaisin sointu.

»Minä olen silmäillyt kaikkia herra Todhunterin köysiä», jatkoi Hood rauhallisesti. »Minä luulen tietäväni jotain solmuista; nekin muodostavat rikostieteen haaran. Hän on itse tehnyt jok'ikisen noista solmuista ja voi avata ne itse. Vihollinen, jolla olisi ollut tarkoituksena köyttää hänet, ei ole solminnut yhtään niistä. Koko tämä nuorajuttu perustuu näppärästi tehtyyn solmuun, jonka tarkoituksena on saada meidät luulemaan häntä taistelun uhriksi Glass paran asemesta, jonka ruumis on joko kätketty puutarhaan, tai työnnetty uunin savutorveen.»

Syntyi hyvin alakuloinen hiljaisuus, huone alkoi pimetä. Puutarhan puiden meren runtelemat oksat näyttivät kuivemmilta ja mustemmilta kuin ennen, ja nyt näyttivät ne lähestyneen ikkunaa. Olisi voinut kuvitella, että ne olivat merihirviöitä, niin kuin miekkakalat tai hait, mustepolyyppejä, jotka olivat kiivenneet merestä katselemaan tämän murhenäytelmän loppua, niinkuin hän, tuo näytelmän konna ja uhri, tuo kauhea, korkeahattuinen mies, oli kerran noussut merestä. Sillä ilma oli aivan paksua kiristyksen löyhkästä; rikoksen, joka on inhottavin ihmisteoista, koska se on rikos, joka peittää toisen rikoksen; musta kääre vielä mustemman haavan päällä.

Pienen katolisen papin kasvot, jotka tavallisesti olivat hyväntahtoiset, jopa naurettavatkin, olivat äkkiä murtautuneet tuimiin omituisiin ryppyihin. Se ei ollut tuota hänen alkuperäisen yksinkertaisuutensa kummastelevaa uteliaisuutta. Se oli pikemmin tuota luovaa uteliaisuutta, joka ilmaantuu, kun aate saa alkunsa.

»Sanokaapa vielä kerran, olkaa hyvä», sanoi hän yksinkertaisella, väsyneellä tavallaan. »Tarkoitatteko, että Todhunter voi sitoa itsensä ja päästää siteensä irti aivan yksin?»

»Jerusalem», kirkasi Brown äkkiä. »Ihmettelenpä, voisiko se mahdollisesti olla sitä!»

Hän hyppeli poikki huoneen kuin kaniini ja tarkasti äkkinäisen ajatuksen vallassa vangin osaksi peittyneitä kasvoja. Sitten käänsi hän omat melkein hassunkuriset kasvonsa seuruetta kohti.

»Niin, sitä se on», huusi hän jonkinlaisen kiihkon vallassa. »Voitteko nähdä miehen kasvot? Katsokaapa vain hänen silmiään!»

Sekä tohtori että tyttö seurasivat hänen katseensa suuntaa. Ja vaikka leveä, musta side peitti kokonaan Todhunterin kasvojen alaosan, ilmeni sen yläosassa jonkinlaista ponnistusta ja jännitystä.

»Hänen silmänsä katsovat kieroon», huusi neito hyvin liikutettuna. »Te mielettömät, minä luulen, että siteet vaivaavat häntä.»

»Ei sentään, luullakseni», sanoi tohtori Hood. »Silmissä on tosiaan omituinen ilme. Mutta minä selittäisin nuo poikittaiset rypyt pikemmin jonkinlaisen sielullisen sairaloisuuden ilmaisuksi…»

»Hyvä», sanoi arvoisa isä Brown puolustellen. »En halua olla epäkohtelias, mutta luulen kuitenkin, että hän nauraa teille. Ja minä olen todella taipuvainen nauramaan itsellenikin, nyt kun tiedän kaikki.»

Hän tallusteli ympäri huonetta katsellen esinettä toisensa jälkeen, jota tehdessään hän näytti tylsästi tuijottavan, purskahtaen tuontuostakin yhtä tylsään nauruun, homma, joka suuresti kiusasi niitä, joiden täytyi seurata sitä. Hän nauroi makeasti hatulle, vielä vallattomammin särkyneelle lasille, mutta veri miekan käressä saattoi hänet kuolettavan ilonpuuskan valtaan. Sitten kääntyi hän kiukkuisen tiedemiehen puoleen:

»Tohtori Hood», huusi hän innoissaan, »te olette suuri runoilija. Te olette kutsunut olemattoman olennon esiin tyhjyydestä. Kuinka paljon jumalaisempaa se onkaan kuin minun pelkkien tosiseikkojen utelemiseni! Todella ovatkin nuo pelkät tosiseikat jotensakin jokapäiväisiä ja naurettavia vertaillessa.»

»Minä en käsitä mitään teidän tarinoimisestanne», sanoi tohtori Hood ylpeästi. »Minun keksimäni tosiseikat ovat välttämättömiä, vaikka pakostakin eivät täydellisiä. Välittömälle näkemykselle on myöskin annettava osansa, tai — jos te pidätte enemmän toisesta sanontatavasta — runolliselle, vaikka tulosta ei voi vielä pitää varmana ainoastaan yhteensattuvien yksityisseikkojen nojalla. Herra Glassin poissa ollessa…»

»Sitä se on, sitä se on», sanoi pieni pappi nyökäyttäen päätään hyvin innokkaasti. »Se on ensimäinen varma ajatus: herra Glassin poissaolo. Hän on niin merkillisen näkymättömissä. Minä arvelen», lisäsi hän miettivästi, »ettei kukaan koskaan ole ollut niin täysin poissa kuin herra Glass.»

»Minä tarkoitan, että hän on poissa kaikkialta», lisäsi isä Brown. »Hän on poissa maailman kaikkeudesta, niin sanoakseni.»

»Tarkoitatteko aivan vakavasti», sanoi asiantuntija hymyillen, »ettei sellaista henkilöä olekaan?»

Pappi teki myöntävän liikkeen. »Siltä se valitettavasti näyttää», sanoi hän.

Orion Hood purskahti hillittömään nauruun. »Hyvä», sanoi hän, »ennenkuin rupeamme käsittelemään satoja muita näennäisyyksiä, katselkaamme ensimäistä tosiseikkaa, jonka keksimme tullessamme tähän huoneeseen. Jos herra Glassia ei ole olemassa, kenen hattu tämä sitten on?»

»Mutta eihän se sovi hänelle», huusi Hood kärsimättömästi. »Hänenhän on mahdotonta käyttää sitä.»

Isä Brown pudisti päätään sanomattoman lempeästi. »Enhän ole koskaan sanonut, että hänen pitäisi käyttää sitä», vastasi hän. »Minä sanoin, että hattu oli hänen. Tai, jos te vaaditte käsitteiden eron selvittämistä, tämä on hänen hattujaan.»

»Ja missä on tuo käsitteiden ero sitten?» kysyi rikostieteilijä ylenkatseellisesti hymähtäen.

»Hyvä herra», huusi hyväluontoinen pikku mies, jonka liikkeissä ensikerran vivahti kärsimättömyys, »jos te otatte mennäksenne katua pitkin ensimäiseen hatuntekijän puotiin, saatte nähdä että, tavallisesti puhuen, on ero jonkun miehen hatun ja hänen hattujensa välillä.»

»Mutta hatuntekijä», vastusteli Hood, »saa rahoja uusista hatuista varastossaan. Mitä saa Todhunter tästä ainoasta vanhasta hatusta?»

»Kaniineja, nauhoja, makupaloja, kultakaloja, kirjavia paperikääryjä», sanoi kunnianarvoisa herrasmies nopeasti. »Ettekö keksinyt tuota kaikkea, kun huomasitte nuo solmut köysissä? Sama on miekankin laita. Herra Todhunter ei ole saanut ulkopuolista haavaa, niin kuin tiedätte, mutta hän on saanut haavan sisäänsä, jos tahdotte uskoa minua.»

»Tarkoitatteko herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle?» kysyi rouva
Mac Nab tuimasti.

»En tarkoita herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle», sanoi isä
Brown. »Minä tarkoitan herra Todhunterin sisäpuolelle.»

»Herra Todhunter», selitti isä Brown rauhallisesti, »opettelee ammatti-silmänkääntäjäksi, temppujentekijäksi, vatsastapuhujaksi ja solmutemppujen erikoistaikuriksi. Hattu selittää silmänkääntötemput. Siitä ei ole merkkiäkään hiuksista. Ei sen tähden, että liian aikaisin kaljuksi tullut herra Glass olisi sitä käyttänyt, mutta sen tähden, ettei sitä kukaan ole käyttänyt. Heittotempusta saamme selityksen kolmelle lasille, joita herra Todhunter juuri heitteli ilmaan ja otti taas kiinni niiden pyöriessä. Mutta juuri temppuja harjoitellessaan särki hän yhden laseista välikattoa vasten. Taikatemput selittävät myöskin miekan, koska sen nieleminen on herra Todhunterin ammatilinen ylpeys ja velvollisuus. Mutta, taas paraikaa temppua tehdessään, leikkasi hän pienen haavan kurkkuunsa aseilla. Sen vuoksi on hänessä haava sisäpuolella, josta minä olen varma — hänen kasvojensa ilmeen vuoksi — ettei se ole vaarallinen. Hän harjoitteli siis juuri nuorista irtipääsemistemppua, niin kuin Davenport-veljekset, ja hän oli juuri pääsemäisillään niistä, kun me kaikki murtausimme huoneeseen. Kortit ovat siis korttitemppuja varten, ja ne ovat hajonneet ympäri lattiaa sen vuoksi, että hän juuri harjoitteli niiden lennättämistä ilmassa. Enimmäkseen piti hän hommansa salassa, koska hänen täytyi pitää temppunsa salassa, niin kuin ainakin taikurin. Mutta se tosiasia, että korkeahattuinen vetelehtijä oli kurkistanut sisään huoneen taka-akkunasta ja että hänet ajettiin pois hyvin äkäisesti, riitti, että me kaikki jouduimme väärille jälille hakiessamme romaania, ja rupesimme kuvittelemaan, että tuo silkkihattuinen kummitus, herra Glass, heitti varjon koko hänen elämäänsä.

»Ettekö ole koskaan kuullut ilveilijöitten puhuvan vatsasta?» kysyi isä Brown. »Ettekö tiedä, että he puhuvat ensin luonnollisella äänellään ja vastaavat sitten itselleen juuri tuollaisella kimeällä vapisevalla ja luonnottomalla äänellä, jonka te kuulitte?»

Syntyi pitkä hiljaisuus, ja tohtori Hood katseli pikku miestä, joka oli puhunut, huulillaan katkera ja tarkkaava hymy.

»Te olette tosiaan sangen älykäs mies», sanoi hän. »Tuota ei olisi toimitettu paremmin kirjassakaan. Mutta onpa vielä eräs herra Glassia koskeva seikka, jota ette vielä ole selittänyt, ja se on hänen nimensä. Miss Mac Nab kuuli selvästi herra Todhunterin kutsuvan häntä sillä nimellä.»

»Kas, se», sanoi hän, »on yksinkertaisin kohta koko tässä yksinkertaisessa jutussa. Kun meidän taikuriystävämme täällä heitteli ilmaan kolmea, pyörivää lasia, laski hän ne ääneen siepatessaan ne kiinni ja samoin hän huomautti ääneen, milloin hänen ei onnistunut siepata niitä. Se, mitä hän oikeastaan sanoi, kuului: Yksi, kaksi, kolme, en tavannut lasia; yksi kaksi kolme, en tavannut lasia j.n.e.» [Missed a glass kuuluu englanniksi jokseenkin samoin Mister Glass; siitä väärinkäsitys, jota suomalaisessa käännöksessä ei saa esiin. Suom. huom.]

Huoneessa vallitsi hetkisen hiljaisuus, mutta sitten jokainen, kuin yhteisestä suostumuksesta, purskahti nauruun. Sillä aikaa päästi nurkassa oleva henkilö kohteliaasti kaikki nuorat auki ja antoi niiden vaipua lattialle kiemuraan. Sitten, edeten kumarrellen keskelle huonetta, hän otti taskustaan suuren sinisellä ja punasella kirjaillun paperilapun, jossa ilmoitettiin, että Zaladin, maailman suurin taikuri, käärmeihminen, vatsastapuhuja ja ihmiskenguru, esiintyy tehden aivan uuden sarjan temppuja, Keisarillisessa paviljongissa, Scarborough'ssa, seuraavana maanantaina, tasan kello kahdeksan.

TOHTORI HIRSCHIN KAKSINTAISTELU

Herra Maurice Brun ja herra Armand Armagnac kulkivat auringonpaisteisen Champs Elysées'n yli vilkkaan, mutta silti arvokkaan näköisinä. He olivat molemmat lyhyitä, rohkeita ja reippaita. Heillä oli molemmilla musta parta, joka ei oikein tuntunut sopivan heidän kasvoihinsa omituisen ranskalaisen muodin johdosta, mikä sai heidän partansa näyttämään teennäisiltä. Herra Brunin tumma suippoparta oli silminnähtävästi kiinnitetty hänen alahuuleensa. Herra Armagnacilla oli vaihteen vuoksi kaksi partaa, yksi törröttäen voimakkaan leuan kummassakin kulmassa. He olivat molemmat nuoria. He olivat molemmat ateisteja, masentavan järkkymättömiä katsantokannaltaan, mutta hyvin vilkkaita sitä selittämään. He olivat molemmat kuuluisan tohtori Hirschin, scientistin, publisistin ja moralistin henkisiä oppilaita.

Herra Brun oli joutunut huomionesineeksi ehdotuksensa vuoksi, että yleinen lauseparsi »Adieu» [ransk. oikeastaan »Jumalan haltuun»] pitäisi hävittää kaikkien ranskalaisten klassikkojen teoksista ja tehdä lyhyt loppu sen käyttämisestä yksityisessä elämässä, »Silloin», sanoi hän, »olisi ihmisten kuvitellun Jumalan nimikin kaikunut viimeistä kertaa ihmisen aikakaudella.» Herra Armagnacin erikoisala oli kuitenkin militarismin vastustaminen ja hän tahtoi että marseljeesin loppukuoro, Aux armes, citoyens [Aseisiin, kansalaiset] muutettaisiin kuuluvaksi Aux greves, citoyens [Lakkoon, kansalaiset]. Mutta hänen antimilitarisminsa oli erikoista, gallialaista lajia. Eräs kuuluisa ja hyvin varakas englantilainen kveekari, joka oli tullut tapaamaan häntä valmistellakseen yleistä aseiden riisumista koko maailmassa, oli aivan tuskastua, kun Armagnac ehdotti, että sotamiehet aluksi ampuisivat upseerinsa.

Tässä kohdassa nuo kaksi miestä kuitenkin enimmän erosivat johtajansa ja filosoofisen oppi-isänsä mielipiteistä. Tohtori Hirsch, joka kylläkin oli syntynyt Ranskassa ja saanut osakseen ranskalaisen kasvatuksen kaikkein loistavimmat edut, oli luonteeltaan aivan toiseen lajiin kuuluva, lempeä, uneksiva, inhimillinen ja, huolimatta epäilykselle perustuvasta ajatustavastaan, mietiskelevään filosofiaan taipuva. Hän oli, sanalla sanoen, enemmän saksalaisen kuin ranskalaisen luontoinen, ja niin paljon kuin häntä ihailtiinkin, niin jokin näiden gallialaisten syvimmässä tietoisuudessa oli närkästynyt siitä, että hän ajoi rauhanasiaa niin perin rauhallisella tavalla. Puolueensa silmissä kautta Euroopan oli Paul Hirsch muuten tieteen pyhimys. Laajat ja rohkeat kosmilliset teoriansa sovitti hän kieltäytyvään elämäänsä ja viattomaan, joskin hiukan kylmäkiskoiseen siveysoppiinsa, ja hän kannatti muutamassa suhteessa Darwinia täydennettynä Tolstoin opeilla. Mutta hän ei suinkaan ollut anarkisti, eikä isänmaa käsitteen vastustaja; hänen mielipiteensä varustusten riisumisesta hyvin hillittyjä ja kehitykseen perustuvia. — Tasavallan hallitus antoi arvoa hänelle hänen kemiallisten tietojensa vuoksi. Hän oli juuri äskettäin keksinyt äänettömän räjähdysaineen, jonka salaisuutta hallitus huolellisesti säilytti.

Hänen talonsa oli erään sievän kadun varrella lähellä Elyséen kenttiä — katu, joka keskikesällä näytti olevan yhtä lehtevä kuin puistokin; kastanjarivi levitti varjoa auringon paisteessa ja sen taittoi vain yhdessä paikassa kadulle ulottuva, suuri kahvila. Aivan vastapäätä sitä olivat suuren tiedemiehen talon valkea pääty, vihreät ikkunaluukut ja rautainen, myöskin vihreäksi maalattu parveke, joka pisti ulos erään ovi-ikkunan edessä. Tämän alla oli ovi, joka vei jonkunlaiselle iloiselle, pensaiselle, tiilipohjaiselle pihalle, ja tänne astuivat molemmat ranskalaiset iloisesti jutellen.

Heille avasi oven Simon, tohtorin vanha palvelija, joka hyvin olisi voinut itsekin käydä tohtorista, sillä hänellä oli päätä myöten kammattu harmaa tukka, mustat silmälasit ja tuttavallinen tapa. Hän oli todella tiedemieheksi melkein yhtä arvokkaan näköinen kuin hänen isäntänsä tohtori Hirsch, joka oli mieheksi kuin kaksihaarainen retikka, päänä juuri niin suuri pahkura, että se teki ruumiin mitättömäksi. Yhtä vakavana kuin kuulu lääkäri reseptiä ojentaessaan, antoi hän herra Armagnacille kirjeen. Tämä repäisi sen auki kiihkeän kärsimättömästi ja luki nopeasti seuraavaa:

»En voi tulla alas teitä tapaamaan. Tässä talossa on eräs mies, jota minä en tahdo tavata. Hän on kiihko-isänmaallinen upseeri, Dubosc. Hän istuu portailla. Hän on käynyt potkimassa huonekalut hujan hajan kaikissa huoneissa; minä olen sulkeutunut työhuoneeseeni vastapäätä kahvilaa. Jos te lupaatte mennä kahvilaan toiselle puolen katua ja odottaa jonkun ulomman pöydän ääressä, koetan lähettää hänet sinne teidän puheillenne. Pyydän teitä vastaamaan hänelle ja sopimaan hänen kanssaan. Minä en voi taistella hänen kanssaan. Minä en voi! Minä en tahdo.

Herra Armagnac katseli herra Brunia. Herra Brun sieppasi kirjeen, luki sen ja katseli herra Armagnacia Sitten lähtivät molemmat reippaasti toiselle puolen katua ja istuutuivat pienen pöydän ääreen kastanjien varjoon, jossa he tilasivat kaksi korkeaa lasia hirveää, vihreää absinttia, jota he nähtävästi joivat missä ilmassa ja mihin aikaan tahansa. Muuten näytti kahvila tyhjältä, ainoastaan yksinäinen sotilas joi kahvia erään pöydän ääressä, toisen luona istui suurikasvuinen mies juoden mietoa mehuvettä ja pappi, joka e juonut mitään.

Maurice Brun selvitti kurkkuaan ja sanoi: »Oikeastaan meidän pitäisi auttaa mestaria joka tapauksessa, mutta…»

Hän keskeytti äkkiä ja Armagnac sanoi: »Hänellä saattaa olla painavat syynsä olla tapaamatta miestä, mutta…»

Ennenkuin kumpikaan ehti täydentää ajatustaan, oli ilmeistä, että tunkeilija oli karkoitettu vastapäisestä talosta. Pensaat pääkäytävän edessä heiluivat ja hajaantuivat, ja mies syöksyin esiin sieltä kuin tykin kuula.

Hän oli voimakas mies, päässään pieni rypistynyt tyrolilaishattu, ja hänen ulkonaisessa olennossaan oli tosiaan jotakin tyrolilaisen tapaista. Hänen hartiansa olivat jykevät ja leveät, mutta hänen säärensä olivat hoikat ja sirot polvihousuineen ja neulottuine sukkineen. Hänen kasvonsa olivat ruskeat kuin pähkinä. Hänellä oli hyvin kiiltävät ja levottomat, ruskeat silmät ja hänen tumma tukkansa oli jäykästi kammattu taapäin otsalta ja leikattu takaa päätä myöten, paljastaen kulmikkaan, voimakkaan pääkallon, ja hänellä oli pitkät mustat viikset, kuin härän sarvet. Tuollainen jykevä pää on tavallisesti asetettu vahvan niskan varaan; mutta tämä oli piilotettu leveän, kirjavan liinan alle, joka oli sidottu ympäri kaulan korvien alapuolelta ja kulki edessäpäin hänen takkinsa sisään, muodostaen kuin omituisen liivin. Liina oli itämaista tekoa. Yleensä oli miehen olemuksessa jotakin barbaarista, ja hän muistutti enemmän unkarilaista paroonia kuin tavallista ranskalaista upseeria. Hänen kielensä oli kuitenkin selvästi ranskalaissyntyisen puhetta, ja hänen ranskalainen patriotisminsa oli niin tulista, että se tuntui melkein mauttomalta. Heti kun hän oli hyökännyt ulos kaariovesta, alkoi hän pasuunamaisella äänellä huudella pitkin katuja: »Onko täällä ketään ranskalaisia?» aivankuin hän olisi kutsunut kokoon kristityitä Mekan kaupungissa.

Armagnac ja Brun nousivat heti pystyyn, mutta he tulivat liian myöhään. Miehiä oli jo juossut paikalle kadun kulmista; syntyi pieni, mutta levoton ihmisryhmä. Ranskalaisten äkillisellä halulla puhua politiikkaa kadulla, oli mustaviiksinen mies jo rientänyt kahvilaa kohti, hypännyt pöydälle ja ottanut kastanjanoksan tuekseen; ja nyt puhui hän kuin Camille Desmoulsin kerran oli puhunut, kun hän siroitti tammenlehviä väkijoukkoon.

»Ranskalaiset», paukutteli hän. »Minä en osaa puhua! Jumala auttakoon minua sanomaan sanottavani. Miehet oppivat roskaisissa parlamenteissaan puhumaan ja sen ohessa vaikenemaan — vaikenemaan niinkuin tuo vakooja, joka piilee vastapäisessä talossa. Hän vaikeni, kun minä kolkutin hänen makuuhuoneensa ovelle! Hän vaikenee nytkin, vaikka hän kadun yli kuulee minun ääneni ja vapisee pesässään. Niin — he saavat vaieta kaunopuheisesti nuo poliitikot! Mutta aika on tullut, jolloin meidän, jotka emme saa puhua, täytyy puhua. Teidät on kavallettu preussiläisille. Kavallettu tällä hetkellä. Ja tuo mies on teidät kavaltanut. Minä olen Jules Debosc, tykkiväen eversti Belfortista. Me vangitsimme eilen saksalaisen vakoilijan Vogeseilla, ja hänen taskustaan löytyi paperi — paperi, jota minä pidän kädessäni. Niin, sitä koetettiin salata, mutta minä kuljetin sen suorastaan miehelle, joka oli kirjoittanut sen — miehelle tuossa talossa. Se on hänen käsialaansa, se on merkitty hänen nimiinsä alkukirjaimilla. Se neuvoo, kuinka voidaan löytää tuon uuden, äänettömän ruudin tekotapa. Hirsch on sen keksinyt, Hirsch kirjoitti tämän tiedonannon siitä. Tämä tiedonanto on saksaksi kirjoitettu ja löydettiin saksalaisen taskusta. Sanokaa, että ruudin kemiallinen kaava on harmaassa kuoressa sihteerin pöydän ensimäisessä, vasemmanpuolisessa laatikossa, sota-asiain ministeristössä, kirjoitettuna punaisella musteella. Olkaa varovainen. P.H.!»

Hän pamautteli lyhyitä lauseita kuin pikatykki, sillä hän oli selvästi sitä laatua miehiä, jotka ovat joko kielettömiä tai vilpittömiä. Suurin osa joukosta oli kansalliskiihkoisia ja nyt jo uhkaavan kapinallisia ja vähemmistö yhtä pelokkaita intellektuaaleja, jotka Armagnacin ja Brunin johtamina hillitsivät enemmistön liikanaista sotaista innostusta.

»Jos tuo on sotasalaisuus», huusi Brun, »kuinka voitte kuuluttaa sitä kadulla?»

»Sanon teille, miksi menettelen niin», karjui Dubosc yli meluavan joukon. »Lähestyin tätä miestä suoralla kohteliaalla tavalla. Jos hänellä olisi ollut jotain selitettävää, olisi hän voinut tehdä sen täydellä luottamuksella. Hän kieltäytyy selittämästä. Hän lähettää minut kahden muukalaisen luo kahvilaan kuin palvelijoitten luo. Hän on ajanut minut ulos talosta, mutta minä menen sinne takaisin Pariisin kansa jäljessäni.»

Kirkuna tuntui tärisyttävän talojen seiniä ja kaksi kiveä lensi ilmassa; toinen rikkoi ruudun parvekkeen yläpuolella. Kiukustunut eversti pujahti vielä kerran kaarioven alle, ja hänen kuultiin huutavan ja meluavan sisällä. Joka hetkellä kasvoi ihmismeri yhä suuremmaksi, se nousi kaidepuita ja tikkaita pitkin kavaltajan asuntoon; oli jo jokseenkin varmaa, että talo valloitettaisiin kuin Bastille, kun rikkoutunut parvekeikkuna aukeni ja tohtori Hirsch tuli ulos parvekkeelle. Ensiksi oli raivo muuttumaisillaan nauruksi, sillä hän näytti kovin hullunkuriselta tällaisen näytelmän yhteydessä. Pitkine, paljaine kauloineen ja luisuine olkapäineen muistutti hän samppanja-pulloa, mutta se olikin ainoa juhlallinen piirre hänessä. Hänen takkinsa riippui hänen yllään kuin naulassa; porkkananpunaista tukkaansa piti hän pitkänä ja sotkuisena, hänen leukansa ja poskensa olivat tuollaisen harmillisen parran reunustamat, joka alkaa läheltä suuta. Hän oli hyvin kalpea ja hänellä oli siniset silmälasit.

Lyijynkarvaisena kasvoiltaan puhui hän teeskennellyllä päättäväisyydellä, niin että roskaväki vaikeni kesken hänen kolmatta lausettaan.

»… sanoa teille nyt vain kaksi asiaa. Ensimäisen vihollisilleni, toisen ystävilleni. Vihollisilleni sanon minä: On totta, etten tahdo tavata herra Duboscia, vaikka hän meluaakin aivan tämän huoneen ulkopuolella. On totta, että olen pyytänyt kahta muuta miestä keskustelemaan hänen kanssaan minun sijastani. Mutta minä selitän teille syyn! Koska minä en tahdo enkä saa nähdä häntä — siksi että hänen tapaamisensa olisi vastoin kaikkia arvokkuuden ja kunnian sääntöjä; ennenkuin minut on juhlallisesti vapautettu oikeuden edessä, on hän velvollinen kunnon miehenä noudattamaan toista sovintopäätöstä; ja lähettäessäni hänet todistajieni luo, olen tarkasti…!»

Armagnac ja Brun heiluttivat hurjasti hattujaan, ja tohtorin vihamiehetkin taputtivat hyväksyen käsiään tälle odottamattomalle kiellolle. Vielä kerran jäi noin viisi lausetta kuulumatta, kunnes hänen taas kuultiin sanovan:

»Ystävilleni. — Minä puolestani käyttäisin aina älyllisiä aseita, ja niiden suojaan tuleekin kehittyvä ihmiskunta varmasti uskomaan itsensä. Mutta teidän oma kallein uskonkappaleenne on aineen ja perinnöllisyyden perusvoima. Minun teoksillani on hyvä menestys; minun teoriani ovat kumoamattomia, mutta minä kärsin ranskalaisille melkein luonteenomaisen ennakkoluulon vuoksi. Minä en osaa puhua niinkuin Clemenceau tai Déroulède, sillä heidän sanansa ovat kuin heidän pistooliensa pamahdukset. Ranskalainen haluaa kaksintaisteluita, niinkuin englantilainen urheilua. Hyvä, minä lähetän todistajani, minä suon kansalaisilleni tuon barbaarisen huvin ja vetäydyn sitten mietiskelemään loppuiäkseni.»

Kaksi miestä syöksyi kohta keskelle väkijoukkoa tarjoamaan palvelustaan eversti Duboscille, joka juuri tuli ulos tyytyväisenä. Toinen oli tuo tavallinen sotilas, joka oli juonut kahvia. Hän sanoi yksinkertaisesti: »Minä tahdon toimia teidän puolestanne, sir. Minä olen Valognes'in herttua.»

Toinen oli tuo iso mies, jota hänen papillinen ystävänsä ensin koetti kiellellä, mutta meni sitten yksinään pois.

Aikaisena iltahetkenä tarjottiin Café Charlemagnen puutarhassa kevyt päivällinen. Vaikka lasinen tai kullattu katto puuttuikin, olivat melkein kaikki vieraat hienon ja epätasaisen lehtikatoksen alla, sillä koristavat puut seisoivat niin tiheässä pöytien välissä, että kaikki olivat kuin puutarhan lumoavan himmeyden keskellä. Erään pöydän luona, melkein keskellä, istui hyvin lyhytkasvuinen pikku pappi aivan yksin mitä suurimmalla nautinnolla syventyneenä valkosillin ruotimiseen. Koska hänen jokapäiväinen ravintonsa oli hyvin yksinkertaista, oli hänellä omituinen halu antautua äkillisiin, yksityisiin nautinnoihin. Hän ei nostanut silmiäänkään annoksestaan, jonka ympärille oli tarkasti järjestetty punaista pippuria, sitruunaa, ruskeata leipää, voita j.n.e., kunnes suuri varjo levisi pöydälle, ja hänen ystävänsä Flambeau istuutui vastapäätä häntä. Flambeau oli alakuloinen.

»Minä pelkään, että minun täytyy lopettaa tämä homma», sanoi hän raskaasti. »Minä olen täysin Duboscin kaltaisten ranskalaisten sotilaiden puolella ja minä vastustan jyrkästi sellaisia ranskalaisia ateisteja kuin Hirsch. Mutta minusta tuntuu kuin olisimme erehtyneet tässä asiassa. Herttua ja minä päätimme myös tarkastella syytöspaperia, ja minun täytyy sanoa, että olen iloinen, kun se tuli tehdyksi.»

»Sehän se juuri on tuo omituinen seikka», vastasi Flambeau. »Se on aivan Hirschin käsialan näköistä ja siitä ei kukaan voi erehtyä. Mutta Hirsch ei ole kirjoittanut sitä. Jos hän on ranskalainen isänmaan ystävä, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, koska se antaa tietoja saksalaisille. Ja jos hän on saksalainen vakoilija, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, sillä se ei anna tietoja saksalaisille.»

»Väärä», vastasi toinen, »ja väärä juuri siinä, missä Hirsch olisi antanut oikeat tiedot — nimittäin hänen oman salaisen kaavansa kätköpaikan suhteen hänen omassa virastossaan. Hirschin ja asiantuntijain suosituksella saimme herttua ja minä äsken luvan tarkastaa salaisen laatikon Sota-asiain toimistossa, missä Hirschin kaavaa säilytetään. Me olemme ainoat henkilöt, jotka koskaan ovat tunteneet sen, lukuunottamatta keksijää itseään ja sotaministeriä, mutta ministeri salli sen tapahtua pelastaakseen Hirschin kaksintaistelusta. Tämän jälkeen emme tosiaan saata kannattaa Duboscia, jos hänen paljastuksensa on tyhjää luuloa.»

»On», sanoi hänen ystävänsä surkeasti. »Sen on kömpelösti väärentänyt joku, joka ei tiedä mitään sen oikeasta kätköpaikasta. Siinä sanotaan, että paperi on sihteerin kirjoituspöydän laatikossa oikealla puolella. Todellisuudessa on kaappi salalaatikkoineen koko joukon vasemmalla pulpetista. Siinä sanotaan, että harmaa kuori sisältää pitkän, punaisella musteella kirjoitetun asiapaperin. Se ei ole kirjoitettu punaisella musteella, vaan aivan tavallisella mustalla. On selvästi mieletöntä sanoa, että Hirsch olisi erehtynyt paperista, jota ei tunne kukaan muu kuin hän itse, tai että hän olisi koettanut auttaa ulkomaalaista varasta saamalla hänet haparoimaan väärää laatikkoa. Minun mielestäni täytyy meidän jättää se ja pyytää anteeksi tuolta vanhalta porkkanalta.»

Isä Brown näytti miettivän; hän otti pienen palan valkosilliä kahveliinsa. »Oletteko varma, että harmaa kuori oli vasemmanpuolisessa kaapissa?» kysyi hän.

»Täydellisesti», vastasi Flambeau. »Harmaa kirjekuori — se oli oikeastaan valkea — oli…»

Isä Brown pudotti pienen, hopeisen kalan ja kahvelin ja tuijotti toveriinsa. »Mitä?» kysyi hän muuttuneella äänellä.

»Eikö se ollutkaan harmaa?» sanoi pappi. »Flambeau, te säikytitte minut.»

»Minä säikähdin valkoista kirjekuorta», sanoi toinen vakavasti. »Jos se vain olisi ollut harmaa! Mutta jos se oli valkoinen, on koko homma musta. Tohtorilla on kai sittenkin ollut jotain pirullisia vehkeitä.»

»Mutta minä sanon teille, että hän ei ole voinut kirjoittaa moista tiedonantoa!» huusi Flambeau. »Ilmoitus on joka suhteessa aivan väärä. Syyllisenä tai syyttömänä tietää tohtori Hirsch kaikki nuo seikat.»

»Mies, joka kirjoitti tuon tiedonannon, tuntee kaikki nuo seikat», sanoi hänen papillinen toverinsa siivosti. »Hän ei olisi voinut vääristellä niitä siinä määrin, tuntematta paperin sisällystä. Saattepa oppia tuntemaan, — miten kamalaa on olla valheellinen joka suhteessa niinkuin paholainen.»

»Minä tarkoitan, että mies, joka ilmoittaa asian ja jättää arvaamiselle varaa, ilmaisee samalla osan asian oikeasta laadusta», sanoi hänen ystävänsä vakavasti. »Otaksukaapa, että joku lähettäisi teidät hakemaan taloa, jossa on vihreä ovi ja siniset ikkunaluukut, puutarha edessä, ei takana; jossa on koira, mutta ei kissaa, ja jossa juotiin kahvia, vaan ei teetä. Te sanoisitte, jos ette löytäisi sellaista taloa, että kaikki oli keksittyä. Mutta minä sanon, ettei ollut. Minä sanon, että jos te löydätte talon, jonka ovi oli sininen ja ikkunaluukut vihreät, jossa oli puutarha takana, muttei edessä, jossa kissat olivat yleisiä ja koirat paikalla ammuttiin, jossa teetä juotiin neljänneksittäin ja kahvi oli kielletty — silloin tietäisitte löytäneenne talon. Miehen täytyi tuntea tuo erikoinen talo ollakseen niin tarkasti epätarkka.»

»Minä en oikein tajua», sanoi Brown. »Minä en oikein ymmärrä tätä Hirschin asiaa. Kaiken matkaa oli joko vasen laatikko oikean sijalla, tai punaista mustetta mustan asemesta. Minä arvelin että se olisi ollut väärentäjän satunnainen erehdys, niin kuin te sanotte. Mutta kolme on mystillinen luku; sillä on täydentävä merkitys. Se täydentää tämänkin. Että laatikon asemasta, musteen väristä ja kuoren väristä ei yksikään sattumalta ollut oikea, se ei voi olla sattuma. Eikä se ollutkaan.»

»Minä en ymmärrä sitä muuksi», vastasi Brown kasvoillaan alakuloisen hämmästyksen ilme. »Ainoa seikka, jonka muistan… Niin, en ole koskaan ymmärtänyt Dreyfus-juttua. Minähän yleensä voin käsittää moraalisia tosiasioita helpommin kuin muita. Minä teen johtopäätöksiä ihmisen silmistä ja äänestä, — tiedättehän, — onko hänen perheensä onnellinen ja millaisista henkilöistä hän pitää ja mitä karttaa. No, Dreyfus-jutussa minä petyin. En noitten molemminpuolisten kauheitten syytösten vuoksi; minä tiedän — vaikkei ole uudenaikaista sanoa niin — että korkeassa asemassa olevien ihmisten keskuudessa voi vieläkin helposti syntyä Cencejä ja Borgioita. Ei, se mikä minua hämmästytti, oli tuo molemminpuolinen vilpittömyys. En tarkoita poliittisia puolueita; aliupseerit ja sotamiehet ovat aina karkean kunniallisia ja pettyvät usein. Minä tarkoitan näytelmän henkilöitä. Minä tarkoitan vehkeilijöitä, jos ne olivat vehkeilijöitä. Minä tarkoitan kavaltajaa, jos hän oli kavaltaja. Minä tarkoitan niitä miehiä, joiden täytyi tuntea totuus. Nyt esiintyi Dreyfus miehenä, joka tiesi kärsineensä vääryyttä. Ja sitten ranskalaiset valtiomiehet ja sotilaat esiintyvät, niinkuin he tietäisivät, ettei hän ollut kärsinyt vääryyttä, vaan oli yksinkertaisesti väärentäjä. Minä en tarkoita, että he käyttäytyivät hyvin, minä tarkoitan, että he käyttäytyivät niinkuin he olisivat olleet varmoja asiastaan. Minä en osaa selittää tällaisia asioita, vaikka tiedänkin mitä minä tarkoitan.»

»Minäkin toivoisin tietäväni», sanoi hänen ystävänsä. »Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä ukko Hirschin asiassa?»

»Ajatelkaapa luottamustoimessa olevaa henkilöä», jatkoi pappi, »joka rupeaisi antamaan viholliselle tietoja, sillä perusteella, että tiedot ovat vääriä. Otaksukaapa että hän luulisi pelastavansa isänmaansa johtamalla ulkomaalaiset harhaan. Otaksukaapa, että hän täten joutuisi vakoojien piiriin, hänelle tehtäisiin pieniä palveluksia ja hänet kiinnitettäisiin yhä lähemmin pienten velvollisuuksien kautta. Otaksukaapa, että hän pysyisi tässä ristiriitaisessa asemassa omituisella tavalla kertomatta vihollisen vakoojille koskaan täyttä totuutta, vaan jättäen sen suuremmassa tai pienemmässä määrässä arvaamisen varaan. Hänen parempi puolensa — niin paljon kuin siitä olisi jälellä — sanoisi varmaan: 'En ole auttanut vihollista; minä tiesin, että se oli vasemmanpuolisessa laatikossa'. Hänen huonompi puolensa sanoisi kuitenkin: 'Lieneehän heillä ymmärrystä nähdä, että oikeanpuoleista tarkoitetaan'. Minä arvelen, että se on psykoloogisesti mahdollista — tietysti vain valistuneella aikakaudella.»

»Se saattaa olla psykoloogisesti mahdollista», vastasi Flambeau, »ja se selittäisi varmaan myöskin Dreyfusin väitteen, että hän oli kärsinyt vääryyttä, hänen tuomareittensa ollessa varmoja hänen syyllisyydestään. Mutta historiallisesti se ei kelpaa, koska Dreyfusin asiakirja — jos se oli hänen asiakirjansa — oli kirjaimellisen tarkka.»

Hiljaisuus oli jo laskeutunut heidän ympärilleen pöytien tyhjentyessä. Oli jo myöhä, vaikka auringonvalo vielä heijastui esineihin sieltä täältä puiden oksien lomitse. Hiljaisuuden vallitessa muutti Flambeau äkkiä tuolinsa asemaa aiheuttaen yksinäisen, kaikuvan melun ja heitti käsivartensa selkänojan kulman yli. »No», sanoi hän jokseenkin äreästi, »jos Hirsch ei ole sen parempi kuin arka petturi…»

»Te ette saa olla liian kova hänenlaisiaan kohtaan», sanoi isä Brown lauhkeasti. »Se ei ole täydellisesti heidän vikansa, sillä heillä ei ole vaistoa. Minä tarkoitan sitä, mikä saa naisen kieltäytymään tanssimasta miehen kanssa tai estää miestä koskemasta pankkitalletuksiinsa. Heille on opetettu, että yhteiskunnallinen asema on määräävä.»

»Kaikissa tapauksissa», huusi Flambeau kärsimättömästi, »minun päämieheni ei ole mikään heittiö, ja siinä minä pysyn. Olkoon ukko Dubosc vaikka hiukan hassahtavakin, hän on kuitenkin tavallaan isänmaan-ystävä.»

Jokin hänen käytöksessään vaikutti sen, että Flambeaun tuimat, mustat silmät kääntyivät uudestaan isä Browniin. »Mikä teitä vaivaa?» kysyi Flambeau. »Dubosc on aivan moitteeton siinä suhteessa. Epäilettekö häntäkin?»

»Ystäväni», sanoi pieni pappi pannen veitsensä ja haarukkansa pois, ääni värähtäen kylmää tuskaa. »Minä epäilen kaikkea. Tarkoitan, kaikkea mitä on tänään tapahtunut. Minä epäilen koko juttua, vaikka sen toiminta on tapahtunut minun silmieni edessä. Minä epäilen kaikkea, mitä minun silmäni ovat nähneet aamusta alkaen. Tässä jutussa on jotakin, mikä täydellisesti eroaa tavallisista poliisijutuista, joissa toinen mies valehtelee enemmän tai vähemmän, toinen taas puhuu enemmän tai vähemmän totta. Tässä molemmat… Hyvä! Minä olen selittänyt teille ainoan teorian, joka mielestäni tyydyttää kaikki. Mutta se ei tyydytä minua.»

»Eikä minuakaan», vastasi Flambeau silmäkulmiaan rypistäen, sillävälin kun pappi jatkoi kalan syöntiä täydellisesti alistuneen näköisenä. »Jos kaikki se, mitä te voitte esittää, sisältyy tuohon vastakohtiin perustuvaan kuviteltuun tietoon, sanon minä tulosta tavattoman loistavaksi, mutta… no, miksi te sitä sanoisitte?»

»Minä sanoisin sitä vaillinaiseksi», sanoi pappi äkkiä. »Minä sanon sitä tavattoman vaillinaiseksi. Mutta siinähän onkin koko jutun kummallisuus. Se on kuin koulupojan hätävalhe. Meillä on nyt kolme esitystä, Duboscin, Hirschin ja minun kuviteltu ratkaisuni. Joko on ranskalainen upseeri kirjoittanut tuon tiedonannon musertaakseen ranskalaisen julkisen henkilön, taikka ranskalainen julkinen henkilö kirjoitti sen auttaakseen saksalaisia upseereja, taikka ranskalainen julkinen henkilö kirjoitti sen eksyttääkseen saksalaisia upseereja. No hyvä. Te arvelette, että salainen paperi, joka kulkee tällaisten ihmisten, virkamiesten ja upseerien kesken, olisi aivan toisenlainen kuin tämä. Te odottaisitte ehkä salakirjoitusta, lyhennyksiä, aivan varmasti tieteellisiä, tarkkoja ammattitermejä. Mutta tämä seikka on yksinkertainen tarkoituksen mukaisesti, niin kuin vanha satu: 'Purppuraluolasta löydät kultaisen astian'. Näyttää siltä kuin… kuin se arvoitus olisi tarkoitettukin heti ratkaistavaksi.»

Ennenkuin he olivat ehtineet lopettaa, astui pieni mies ranskalaisen sotilaan puvussa heidän pöytänsä luo kuin tuuli ja lysähti tuolille istumaan.

»Minulla on merkillisiä uutisia», sanoi Valognes'in herttua. »Minä tulen juuri tuttavamme everstin luota. Hän on kokoamassa tavaroitaan lähteäkseen pois ja hän pyytää meitä esittämään taistelupaikalla hänen anteeksipyyntönsä.»

»Mitä?» huusi Flambeau melkein pelottavan uskomattoman näköisenä — »anteeksipyynnönkö?»

»Niin», herttua sanoi jurosti, »siellä paikalla — mieluimmin jokaiselta — käsi miekankahvassa. Ja teidän ja minun pitäisi tehdä se, sillä aikaa kun hän on poislähdössä.»

»Mutta mitä tämä tarkoittaa?» huusi Flambeau. »Hänhän ei voi olla peloissaan tuon pikku Hirschin vuoksi! Hiis vie!» huusi hän ymmärrettävän raivon vallassa. »Eihän kukaan voi pelätä Hirschiä.»

»Minä luulen, että siinä on taas vehkeilyä!» läähätti Valognes, »juutalaisten ja vapaamuurarien vehkeilyä. Sen tarkoituksena on tuottaa kunniaa Hirschille…»

»Isä Brownin kasvot näyttivät välinpitämättömiltä, vaikka omituisen tyytyväisiltä, joko tietoisuuden tai tietämättömyyden vuoksi. Mutta kun typerä naamio putosi ja viisas naamio asettui sen sijaan, näkyi kuin leimaus, ja Flambeau, joka tunsi ystävänsä, tiesi, että hän nyt oli selvillä. Brown ei sanonut mitään, lopetti vain kala-annoksensa.

»Missä te viimeksi näitte kalliin ystävämme everstin?» kysyi Flambeau harmistuneesti.

»Hän on Hotel Saint Louis'sa Elyséen kenttien luona, jonne me saatoimme hänet. Hän pakkaa paraikaa tavaroitaan.»

»Luuletteko, että hän pysyy siellä?» kysyi Flambeau rypistellen kulmiaan pää kumarassa.

»Minä en luule, että hän vielä on päässyt lähtemään», vastasi herttua.
»Hän pakkaa tavaroitaan pitempää matkaa varten.»

»Ei», sanoi isä Brown yksinkertaisesti, nousten äkkiä seisoalleen, »hyvin lyhyttä matkaa varten. Kaikkein lyhimpiä, todella. Mutta meillä on vielä aikaa saada hänet kiinni, jos me lähdemme sinne automobiilillä.»

Mitään muuta ei hänestä saanut irti, ennenkuin vaunut olivat kiertäneet kadun kulman Hotel Saint Louis'in luona, jossa he astuivat ulos ja hän johti seuruetta pitkin syrjäkatua, joka jo oli syvässä varjossa yhä enenevän hämärän tähden. Kerran, kun herttua kärsimättömästi kysyi, oliko Hirsch syyllinen petokseen vai ei, vastasi hän kuin muissa mietteissä: »Ei, paitsi kunnianhimoon — niinkuin Caesar.» Sitten lisäsi hän jokseenkin epäjohdonmukaisesti: »Hän eli hyvin yksinäistä elämää; pitihän hänen tehdä jotakin itsensä vuoksi.»

»No, jos hän on kunnianhimoinen, tulee hän kai nyt tyytyväiseksi», sanoi Flambeau melkein katkerasti. »Koko Pariisi haluaa nyt ilahduttaa häntä, kun meidän kirottu everstimme on pötkinyt pakoon.»

»Älkää puhuko niin kovasti», sanoi isä Brown, hiljentäen ääntään, »teidän kirottu everstinne on juuri edessänne.»

Toiset seisahtuivat ja painuivat syvemmälle seinän varjoon, sillä heidän karanneen esimiehensä tukeva vartalo näytti todella kulkevan varjossa vastapäätä, mytty kummassakin kädessä. Hän oli jokseenkin samanlainen kuin ensi näkemältä, paitsi että hän oli vaihtanut hauskat vuoristolaispolvihousunsa jokapäiväisiin, pitkiin housuihin. Oli selvää, että hän jo oli pujahtanut pois hotellista.

Sivukatu, jota pitkin he häntä seurasivat, oli yksi niitä, jotka tuntuvat olevan talorivien takana kuin näyttämölavan takaosa. Väritön, jatkuva seinä kulki sen toista reunaa pitkin, ja sen keskeyttivät joskus tummat ja lian tahraamat ovet, kaikki tarkasti kiinni ja täynnä ohikulkeneiden katupoikien liitupiirustuksia. Puitten latvat, ylioksat useimmiten alaspainuneina, kurkistelivat siellä täällä muurinharjan yli ja niiden takana, purppuraisessa, harmaassa hämärässä, näkyi pitkä rivi korkeita pariisilaisia taloja takaapäin. Talot olivat itse asiassa tarkkaan suljetut, ja muutamat näyttivät luoksepääsemättömiltä kuin ketju marmorivuoria. Kadun toisella puolen jatkui hämärän puiston ristikkoaitaus.

»Hänellä on avain», vastasi heidän papillinen ystävänsä. »Hän on vain mennyt sisään jostakin tämän puutarhan portista.» Ja hänen puhuessaan kuulivat he kömpelön puuoven sulkeutuvan napsahtaen aivan heidän edessään.

Flambeau tuli oven luo, joka oli nopsasti sulkeutunut hänen nenänsä edessä ja seisoi hiukan aikaa siinä pureskellen mustia viiksiään raivokkaan uteliaisuuden vallassa. Sitten hän ojensi pitkät kätensä ja kiepautti itsensä ylös kuin apina, seisoen muurin harjalla, ja suuri vartalo kuvastuen mustana ruskottavia pilviä vasten, kuin mustat puun latvat.

Herttua katseli pappia. »Duboscin pako on huolellisemmin valmistettu kuin me luulimmekaan», sanoi hän. »Minä arvelen, että hän aikoo jättää Ranskan.»

Valognes'in silmät säihkyivät, mutta hänen äänensä hiljentyi.
»Tarkoitatteko itsemurhaa?» kysyi hän.

Määrittelemätön huudahdus kajahti Flambeaun suusta ylhäältä muurilta.
»Jumalani», huusi hän ranskaksi. »Nyt minä tiedän, mikä paikka tämä on!
Niin se on takaosa sitä katua, missä ukko Hirsch asuu Minä luulisin
tuntevani talon takapuolen yhtä hyvin kuin miehen selän.»

»Ja Dubosc on mennyt sinne sisään!» huusi herttua lyöden kädellään lanteeseensa. »Kas, he tahtovat taistella kaikesta huolimatta.»

Ja äkillisellä, gallialaisella vilkkaudella hyppäsi hän muurille Flambeaun viereen ja istui siellä järkähtämättömänä, heilutellen kiivaasti sääriään. Ainoastaan pappi jäi alas muuriin nojaten. Selkä tapausten näyttämöä kohti käännettynä katseli hän innokkaasti puiston ristikkoaitauksen ja heiluvien, hämärien puiden välitse.

Mutta herttualla, niin kiihkoissaan kuin hän olikin, oli kuitenkin ylimyksen vaistot ja hän tahtoi mieluummin mennä taloon kuin vakoilla sitä; mutta Flambeau, jolla oli murtovarkaan — tai salapoliisin — vaistot, oli jo kiepahtanut muurilta yksinäisen puun haarukkaan, josta hän saattoi kyyristyä katsomaan, aivan salassa, korkean mustan talon takaosassa loistavaa, valaistua ikkunaa kohti.

Punainen ikkunaluukku oli työnnetty valon eteen, mutta vaillinaisesti, niin että se oli raollaan toiselta puolen, ja uskaltautuen oksalle, joka näytti ohuelta kuin vitsa, saattoi Flambeau parahiksi nähdä eversti Duboscin käyskentelevän edestakaisin loistavasti valaistussa, ylellisesti kalustetussa makuuhuoneessa. Mutta vaikka Flambeau olikin korkealla piilossa, kuuli hän toverinsa sanat muurin luota ja vastasi hiljaisella äänellä:

»He eivät tahdo koskaan taistella», sanoi isä Brown. »Hirsch oli oikeassa sanoessaan, että päämiesten ei tällaisessa asiassa pitäisi taistella. Oletteko lukeneet erään Henry James'in omituisen psykoloogisen kertomuksen, jossa kaksi henkilöä niin johdonmukaisesti alati estyi kohtaamasta toisiaan, että he alkoivat tosiaan pelätä toisiaan ja ajatella, että se oli sallittua? Tämä tapaus on jokseenkin samanlainen, vaikka vielä merkillisempi.»

»Pariisissa on miehiä, jotka parantavat heidät tuollaisista mielettömistä kuvitteluista», sanoi Valognes pontevasti. »Heidän täytyy kiltisti ruveta taistelemaan, tai me otamme heidät kiinni ja pakotamme heidät siihen.»

»He eivät tule kohtaamaan toisiaan viimeisellä tuomiollakaan», sanoi pappi. »Vaikka kaikkivaltias Jumala pitäisi komentosauvaa taistelupaikalla, vaikka Pyhä Mikael puhaltaisi torvellaan taistelukäskyn — sittenkin, vaikka toinen heistä seisoisi valmiina, ei toinen tulisi.»

»Mitä tarkoittaa kaikki tuo mystiikka?» huusi Valognes'in herttua kärsimättömästi. »Minkä ihmeen takia eivät he taistelisi niinkuin muutkin ihmiset?»

»He muodostavat toistensa vastakohdan», sanoi isä Brown omituisesti hymyillen. »He ovat ristiriidassa keskenään. He hävittävät toisensa, niin sanoakseni.»

Hän jatkoi tuijottamistaan vastapäisiä puita kohti, kun Valognes äkkiä käänsi päätään kuullessaan Flambeaun hillitysti huudahtavan. Valaistuun huoneeseen tähystelevä vakooja oli juuri nähnyt everstin hiukan aikaa asteltuaan rupeavan riisuutumaan. Flambeau ajatteli ensin, että hän tosiaan aikoi valmistautua taisteluun, mutta hän sai kohta luopua siitä ajatuksesta toisen takia. Duboscin rinnan ja olkapäitten leveyden ja vahvuuden muodosti melkoinen pumpulitäyte, joka lähti irti takin mukana. Paitahihasillaan, housut jalassa meni verrattain hintelä mies makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen sen sotaisemmitta aikeitta kuin peseytyminen. Hän kumartui vadin yli, hieroi vettä valuvia käsiään ja kasvojaan pyyhinliinalla ja kääntyi ympäri, niin että voimakas valo lankesi hänen kasvoilleen. Hänen ruskea ihonsa oli kadonnut, hänen paksut, mustat viiksensä olivat kadonneet; hän oli sileäksi ajeltu ja hyvin kalpea. Everstistä ei ollut jälellä muuta kuin hänen haukkamaiset, ruskeat silmänsä. Muurin edessä käyskenteli isä Brown syvissä ajatuksissa puhuen kuin itsekseen.

»Tuotahan minä juuri sanoin Flambeaulle. Nuo vastakohdat eivät sitä tee. Ne eivät toimi. Ne eivät taistele. Jos joku on valkea, eikä musta, kiinteä, eikä juokseva, ja niin edelleen kaiken matkaa — niin on siinä jotain kieroa, Monsieur, siinä on jotain kieroa. Toinen näistä miehistä on vaalea, toinen tumma, toinen jykevä ja toinen hintelä, toinen vahva ja toinen heikko. Toisella on viikset, mutt'ei partaa, niin ettei hänen suutaan näy; toisella on parta, mutt'ei viiksiä, niin että hänen leukansa on piilossa. Toisella on tukka kammattuna päätä myöten, mutta niska liinalla peitetty; toisella on matala paidankaulus, mutta pitkä tukka päälaen peittona. Tuo kaikki on liian sievää ja täsmällistä, siinä on jotain kieroa. Noin vastakkaiset henkilöt eivät voi joutua riitaan. Missä toinen esiintyy, siinä toinen piiloutuu. Niinkuin kasvot ja naamio, niinkuin lukko ja avain…»

Flambeau katseli taloon kasvot valkeina kuin lakana. Huoneessa olija seisoi selin häneen, mutta peiliä vastapäätä, ja oli jo kiinnittänyt kasvojensa ympärille kiehkuran punaista tukkaa, mikä riippui epäjärjestyksessä hänen päänsä päällä kiemuroiden poskien ja leukapielien ympäri, jättäen pilkallisen suun paljaaksi. Peilistä katsottuna näyttivät valkeat kasvot Judaksen kasvoilta, hirveän naurun vääntämiltä ja helvetin riehuvien liekkien ympäröimiltä. Flambeau näki punaisenruskeitten silmien räpyttelevän hermostuneesti, sitten peittyivät ne sinisten silmälasien alle. Solauttaen ylleen väljän, mustan takin hävisi olento talon etuosaa kohti. Viisi minuuttia myöhemmin ilmaisi ihmisjoukon hyvähuutojen kaiku vastapäiseltä kadulta, että tohtori Hirsch oli vielä kerran esiintynyt parvekkeella.

KONEEN EREHDYS

Flambeau ja hänen papillinen ystävänsä istuivat Temple Gardenissa auringon laskun jälkeen, ja heidän ympäristönsä, tai jokin muu samanluontoinen satunnainen vaikutelma, käänsi heidän keskustelunsa oikeudenkäyntiin. Mielivallasta ristikuulustelussa johtui heidän puheensa roomalaiseen ja keskiaikaiseen kidutukseen, tutkintovirastoihin Ranskassa ja »kolmanteen asteeseen» Amerikassa.

»Minä olen lukenut», sanoi Flambeau, »tuosta uudesta psykometrisestä metoodista, josta niin paljon puhutaan, etenkin Amerikassa. Tiedättehän mitä minä tarkoitan: suonimittari kiinnitetään miehen ranteeseen, ja se ilmoittaa, kuinka nopeasti hänen sydämensä lyö määrättyjä sanoja lausuttaessa. Mitä te siitä ajattelette?»

»Se on minusta hyvin mieltäkiinnittävää», vastasi isä Brown. »Se muistuttaa minusta noita mustan aikakauden mieltäkiinnittäviä käsityksiä, että verta vuotaisi murhatun ruumiista, jos murhaaja koskettaisi sitä.»

»Tarkoitatteko tosiaan», kysyi hänen ystävänsä, »että teidän mielestänne molemmat menettelytavat ovat yhtä arvokkaita?»

»Minä pidän niitä yhtä arvottomina», vastasi Brown. »Veri virtaa nopeammin tai hitaammin niin kuolleissa kuin elävissäkin, niin monesta miljoonasta syystä, ettemme koskaan pääse niistä selville. Verta saa virrata runsaasti, saa virrata aina Matterhornin huipuille saakka, ennenkuin minä saatan pitää sitä merkkinä siitä, että minä tulen sitä vuodattamaan.»

»Muutamat Amerikan suurimmista tiedemiehistä», huomautti toinen, »ovat kuitenkin taanneet menettelytavan käyttökelpoisuuden.»

»Kuinka tunteellisia nuo tiedemiehet ovatkaan!» huudahti isä Brown, »ja kuinka paljon tunteellisempia lienevätkään nuo amerikkalaiset tiedemiehet! Mutta kuka amerikkalainen rupeaisi todistamaan jotakin sydämentykytyksen perusteella? Niin! hänen täytyy olla yhtä tunteellinen kuin miehen, joka luulee, että nainen on rakastunut häneen, koska tuo nainen punastuu. Se on vain todistus siitä, että veri kiertää kuolemattoman Harveyn keksinnön mukaisesti; ja sitäpaitsi aika huono todistus!»

»Mutta varmasti», väitti Flambeau, »se saattaa antaa suoremman vastauksen kuin mikään muu.»

»Mutta puikolla, joka piirtää varmoja merkkejä, on paha puolensa», vastasi toinen. »Mikä se on? Puikon toinen pää merkitsee aivan päinvastaisella tavalla. Tulos riippuu nyt siitä, satutteko tarkkaamaan puikon oikeata päätä. Minä näin kerran sellaisen tapauksen ja minä en ole sen koommin uskonut koko koneeseen.»

Se tapahtui melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun isä Brown oli katolisena saarnaajana eräässä vankilassa Chicagossa — jossa irlantilainen kansanaines osoitti niin suurta kykeneväisyyttä sekä rikoksiin että katumukseen, että hänellä oli aika lailla puuhaa. Johtajan virallinen apulainen oli eräs Greywood Usher-niminen entinen salapoliisi, kalmankarvainen, selväpuheinen amerikkalainen filosoofi, jonka kasvoilla satunnaisesti vaihteli suurin tunnottomuus ja omituinen, nöyrä irvistys. Hän piti isä Brownista yksinkertaisen suojelevalla tavalla ja isä Brown piti hänestä, vaikka hän sydämestään inhosi hänen oppejaan. Hänen teoriansa olivat kovin monimutkaisia ja hän puolusti niitä äärimmäisen itsepäisesti.

Eräänä iltana hän oli lähettänyt hakemaan pappia, joka, tuntien hänen tapansa, asettui istumaan erään paperikasoilla kuormitetun pöydän ääreen ja odotti. Virkamies valitsi papereittensa joukosta pienen sanomalehtileikkeen, jonka hän ojensi pöydän yli papille, ja tämä ryhtyi vakavana lukemaan. Se näytti olevan ote eräästä Amerikan hienoimpien piirien lehdistä ja kuului näin:

»Seurakuntamme onnellisin leskimies pitää taas naamiohuvit. Meidän kaupunkimme hienosto muistanee vielä nuo 'Perambulator'-juhlapäivälliset, joissa Last-Trick Todd [Last trick = 'viime yllätys', tai 'temppu' y.m.], palatsimaisessa kodissaan Pilgrims Pondissa sai monet huomattavista 'aloittelijoistamme' näyttämään nuoremmilta ikäisikseen. Yhtä hieno, ja moninaisempi ja laajasydämisempi yhteiskunnalliselta kannalta oli Last-Trickin näytäntö edellisenä vuonna, nuo suositut Ihmissyöjien kutsut, joissa tarjottiin ihmisen käsien ja jalkojen muotoisia, sarkastisia makeisia ja jonka kuluessa useiden meidän iloisimpien ajatusvoimistelijaimme kuultiin tarjoutuvan syömään vierustoverinsa. Se sukkeluus, mikä tulee elähdyttämään tätä iltaa, piilee vielä herra Toddin kujeellisen vaiteliaan henkevyyden kätkössä, tai on suljettuna kaupunkimme iloisimpien johtomiesten arvokkaihin rintoihin, mutta huhu kertoo hauskasta pilasta, joka koskee yhteiskunta-asteikon toisessa päässä olevien yksinkertaista käytöstä ja tapoja. Vaikuttavin uutinen on kuitenkin se, että vieraanvaraisella herra Toddilla on ilo nähdä vieraanaan Lordi Falconroy, tuo kuuluisa matkustaja ja täysverinen ylimys, joka on tullut suoraan Englannin tammimetsistä. Lordi Falconroyn matkat alkoivat, ennenkuin hänen vanha aatelinen arvonimensä jälleen huomattiin; hän kävi Yhdysvalloissa nuoruudessaan ja huhu kertoo hänen paluunsa johtuneen sukkelasta syystä. Miss Etta Todd on yksi meidän syväsieluisia newyorkilaisiamme ja perii lähes kaksitoistasataa miljoonaa dollaria.»

»Hm, enpä tiedä kuinka sanoisin», vastasi isä Brown. »En tällä kertaa voi ajatella mitään tässä maailmassa, mikä huvittaisi minua vähemmän. Ja jollei tasavallan oikeamielinen suuttumus viimein saata sanomalehtimiehiä sähkötuoliin tuollaisten sepustusten vuoksi, en osaa käsittää, mikä teitäkään siinä huvittaisi.»

»Ah!» sanoi herra Usher kuivasti, ja ojensi toisen sanomalehtileikkeen pöydän yli. »Mutta huvittaako tämä teitä?»

Uutisen otsakkeena oli »Vartija raa'asti murhattu. Vanki karannut» ja se kuului:

»Tänä aamuna hiukan ennen päivän nousua kuului hätähuuto Sequahin vankisiirtolasta tässä valtiossa. Paikalle kiiruhtaneet viranomaiset löysivät kuolleena sen vartijan, joka huolehtii vankilan muurin pohjoispuolisesta osasta, missä ylipääsy on vaikein ja jyrkin, jonka vuoksi yhtä miestä pidettiin siellä riittävänä. Onneton oli sitäpaitsi heitetty alas korkealta vallilta ja hänen pääkallonsa murskattu nuijalla; hänen pyssynsä oli poissa. Jatkuva tiedustelu osoitti, että yksi kopeista oli tyhjä; siinä oli säilytetty synkännäköistä konnaa, joka oli ilmoittanut nimekseen Oscar Rian. Häntä pidettiin vain toistaiseksi vangittuna jokseenkin vähäpätöisen kepposen vuoksi, mutta hän teki jokaiseen sen vaikutuksen, että hänellä oli jokseenkin pimeä menneisyys ja vaarallinen tulevaisuus. Lopuksi, kun aurinko täydellisesti valaisi murhapaikan, huomattiin, että hän oli kirjoittanut muuriin ruumiin lähelle lyhyen lauseen, luultavasti vereenkastetulla sormella: 'Tämä oli itsepuolustusta ja hänellä oli pyssy. En tarkoittanut mitään pahaa hänelle enkä kellekään, paitsi yhdelle. Minä säilytän kuulan Pilgrim's Pondia varten. O.R.' Miehen on täytynyt käyttää hyvin pirullista petollisuutta tai olla hämmästyttävän pelkäämätön voidakseen kiivetä sellaisen muurin yli huolimatta asestetusta miehestä.»

»No, kirjallinen tyyli on jossain määrin parempaa», myönsi pappi iloisesti. »Mutta enpä voi huomata millä voisin palvella teitä. Minä olisin jokseenkin surkean näköinen, jos lähtisin lyhyine jalkoineni pinkomaan tämän valtion ympäri tavottaakseni tuollaisen voimakkaan murhaajan. Epäilenpä löytääkö häntä kukaan. Sequahin vankisiirtola on kolmenkymmenen kilometrin päässä täältä; seutu tässä välillä on karua ja eksyttävää ja takana taas, jonne hänellä kai on aikomus mennä, on se täydellistä erämaata ulottuen aina preerioille saakka. Hän saattaa olla jossain kuopassa tai puuhun kiivenneenä.»

»Hän ei ole missään kuopassa», sanoi alijohtaja, »eikä missään puussakaan.»

Isä Brown avasi selkiselälleen yksinkertaiset silmänsä. »Hän on täällä!» huusi hän. »Mitenkä miehet ovat saaneet hänet kiinni?»

»Minä sain itse hänet kiinni», vastasi amerikkalainen yksitoikkoisesti, kohottautuen ja ojennellen laihoja sääriään valkean ääressä. »Minä sain hänet kiinni kävelykeppini koukulla. Älkää olko niin hämmästyneen näköinen. Niin minä tosiaan tein. Tiedättehän, että minä joskus lähden kävelylle maalle tämän synkän paikan ulkopuolelle. No niin, tänä iltana aikaiseen kävelin minä jyrkkää polkua pitkin, jota molemmilla puolin reunustivat tummat pensasaidat ja harmahtavat, kynnetyt pellot. Nouseva kuu paistoi taivaalta hopeoiden tien. Sen valossa näin minä miehen juoksevan peltoa pitkin tietä kohti; hän kiisi eteenpäin ruumis etukumarassa, hyvää kilpajuoksuvauhtia. Hän näytti olevan perin uupunut, mutta kun hän tuli paksun, tumman pensasaidan luo, ryntäsi hän sen läpi kuin se olisi ollut hämähäkin seitistä, tai pikemmin — sillä minä kuulin paksujen oksien taittuvan ja paukkuvan poikki kuin pistimien — kuin olisi hän itse ollut kivestä. Samalla hetkellä kun hän ilmestyi eteeni kuunvaloon tien yli menossa, heitin minä kyömysauvani hänen jalkoihinsa, saaden hänet horjumaan ja kaatumaan. Sitten puhalsin minä pilliini pitkän, kimakan vihellyksen, ja miehemme tulivat juosten ottamaan hänet turviinsa.»

»Minä olisin tullut aika noloksi», huomautti Brown, »jos olisitte saanut selville, että hän oli penikulman juoksua harjoitteleva, suosittu urheilija.»

»Eipä ollut», sanoi Usher ilkeästi. »Me olemme jo saaneet selville, kuka hän on; sillä minä huomasin sen ensimäisen kuunsäteen sattuessa häneen.»

»Te arvelitte, että hän oli tuo karannut vanki», huomautti isä Brown yksinkertaisesti, »koska te olitte lukenut sanomalehdistä tänä aamuna, että vanki oli karannut.»

»Minulla oli parempiakin syitä», vastasi alijohtaja tyynesti. »Minä sivuutan ensimäisen ilman muuta, koska se on liian yksinkertainen, että siihen voi panna painoa: tarkoitan, etteivät tunnetut urheilijat juokse pitkin kynnettyjä peltoja, tai tunkeudu orjantappurapensaihin silmien menettämisen uhalla. Eivätkä he sitäpaitsi juokse nenä maassa kuin kyyristelevä koira. Hyvin harjaantunut silmä näki tapauksessa paljon ratkaisevampia seikkoja. Mies oli puettu siivottomiin, rääsyisiin vaatteihin, mutta niissä oli vielä muutakin huomattavaa paitsi siivottomuus ja repaleisuus. Ne sopivat niin huonosti, että ne tekivät aivan hullunkurisen vaikutuksen. Kun hänen mustat ääriviivansa piirtyivät kuunvaloa vasten, teki kaulus, johon hänen päänsä oli uponnut, hänet melkein kyttyräselkäisen näköiseksi, ja pitkien, riippuvien hihojen johdosta hän näytti kädettömältä. Minun mieleeni johtui heti, että hän oli jollain lailla saanut vaihdetuksi vanginpukunsa jonkun avustajansa vaatteihin, jotka eivät ollenkaan sopineet hänelle. Toiseksi puhalsi silloin pistävä tuuli, jota vastaan hän juoksi, niin että minun olisi pitänyt nähdä hiussuortuvien liehuvan tuulessa, jollei tukka olisi ollut hyvin lyhyt. Sitten muistui mieleeni, että noiden kynnettyjen peltojen toisella puolen, joiden yli hän juoksi, oli Pilgrim's Pond, jota varten — kuten muistatte — vanki säilytti luotia; ja minä lähetin kävelykeppini lentämään.»

»Loistava näyte nopeasta päättelemiskyvystä», sanoi isä Brown, »mutta oliko hänellä pyssy?»

Kun Usher äkkiä lakkasi kävelemästä, lisäsi pappi selittäen: »Minä olen kuullut, ettei luoti kelpaa juuri mihinkään ilman sitä.»

»Hänellä ei ollut pyssyä», sanoi toinen hitaasti, »mutta se johtui kai jostakin aivan luonnollisesta vahingosta, tai suunnitelman muutoksesta. Ehkäpä sama syy, mikä pakotti hänet muuttamaan pukua, sai hänet myöskin kätkemään pyssyn; häntä alkoi kai kaduttaa se tiedonanto, minkä hän oli jättänyt jälkeensä uhrinsa verellä kirjoitettuna.»

»Ja sitäpaitsi maksaa se tuskin ajattelemisen vaivaa», sanoi Usher, selaillen muita papereita, »sillä me tiedämme tällä hetkellä, että hän on se mies».

Hänen papillinen ystävänsä kysäsi huolimattomasti: »Kuinka niin?» Greywood Usher pani pois sanomalehdet ja otti taas käteensä molemmat lehden kappaleet.

»No, koska te olette niin itsepäinen», sanoi hän, »niin alkakaamme taas alusta. Te huomaatte, että näissä molemmissa kappaleissa on yksi yhteinen seikka, Pilgrims Pondin mainitseminen, joka, kuten te tiedätte, on miljoonamies Ireton Toddin asunto. Te tiedätte myöskin, että hän on huomattava henkilö, yksi niitä, jotka ovat vähällä aloittaneet…»

»Noita meidän oman onnen seppiä», myönsi hänen toverinsa. »Niin, minä tunnen sen. Hän on kai ansainnut paloöljyllä, luullakseni.»

»Kaikella», sanoi Usher. »Last Trick Todd'illa on suuri osa tässä omituisessa jutussa.»

Hän ojentautui taas tulen ääreen ja jatkoi puheluaan laajalla, loistavalla, selittävällä tavallaan.

»Ensinnäkään, ottaen huomioon nämä seikat, tämä asia ei ole millään lailla salaperäinen. Ei ole salaperäistä, eikä edes outoa, että tuollainen hirtehinen ottaisi pyssyn mukaansa Pilgrims Pondiin. Meikäläiset eivät ole lainkaan englantilaisten kaltaisia, jotka antavat rikkauden anteeksi miehelle, jos hän tuhlaa rahoja sairashuoneisiin tai hevosiin. Last Trick Todd on rikastunut oman, huomattavan kykynsä avulla, eikä ole epäilemistäkään, että useat niistä, joille hän on näyttänyt taitojansa, tahtovat nyt osoittaa omaansa hänelle pyssyllä. Toddia saattaa mahdollisesti vainota joku, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan, joku työmies, jonka hän on erottanut työstä; tai joku asianajaja, jonka tuumat hän on toiminnallaan ehkäissyt. Last Tric Todd on henkisesti hyvin lahjakas mies ja hyvin kansanomainen luonteeltaan, mutta tässä maanosassa ovat työnantajien ja työntekijöiden suhteet suuresti kiristyneet.»

»Sen vuoksi voimmekin otaksua, että Rian aikoi mennä Pilgrims' Pondiin murhaamaan Toddin. Siltä minusta näytti, kunnes toinen pikku huomio herätti minussa vanhan salapoliisin vaistot. Kun olin saanut vankini säilöön, otin keppini maasta ja kuljin parin kolmen tienkäänteen ohi tullen Todd'in alueen sivuportille, sille, joka on lähinnä sitä järveä tai lammikkoa [Pilgrim's Pond = Pyhiinvaeltajan lampi], josta paikka on saanut nimensä. Se oli kai noin kaksi tuntia sitten, seitsemän seuduissa. Kuu paistoi hyvin kirkkaasti ja sen pitkät valkeat säteet lepäsivät tuon salaperäisen lammen pinnalla, sen harmailla savisilla, hyllyvillä rannoilla, joilla meidän esi-isiemme sanotaan kävelyttäneen noitia, siksi kunnes ne upposivat. En muista matkaa varmasti, mutta te tunnette paikan, jota tarkoitan: se on Toddin talon pohjoispuolella metsään päin ja siinä on kaksi omituisesti taipunutta puuta, niin kummallisen näköistä, että ne muistuttavat pikemmin korkeita sieniä kuin oikeita lehtipuita. Kun minä juuri tähystelin sumun peittämää lampea, kuvittelin näkeväni himmeän miehen haamun tulevan talosta taustalla, mutta se oli liian kaukana ja sumu liian tiheä, jota olisin voinut päästä varmuuteen miehestä saatikka hänen ulkonäöstään. Sitäpaitsi kiintyi huomioni vielä salaperäisempään seikkaan. Minä ryömin aidan taa, joka kulkee vain noin kahdensadan jalan päässä suuren talon toisesta siivestä, ja siinä oli paikoitellen sopivia halkeamia, aivan kuin erikoisesti vakoilevaa silmää varten tehtyjä. Vasemman siiven tummassa ulommaisessa päässä oli ovi auennut ja siinä seisoi haamu mustana talon valaistua huonetta vasten — vaatteihin kääritty haamu, joka kumartui eteenpäin nähtävästi tähystellen ulos pimeyteen. Se sulki oven takanaan ja minä näin, että sillä oli kädessään lyhty, joka heijasti epäselvän valopilkun kantajan puvulle ja vartalolle. Se näytti olevan repaleisiin ryysyihin puettu naisen hahmo, kai tarkoituksella tuntemattomaksi naamioitu. Siinä, että tuollainen ryysyläinen tuli hiipien ulos noista kullalla kirjailluista huoneista, oli jotain hyvin omituista. Hän lähti varovasti kulkemaan kiemuroivaa puutarhapolkua pitkin, mikä toi hänet noin viidenkymmenen metrin päähän minusta, sitten nousi hän hetkeksi sen turvekasan päälle, josta näkee mutaiselle lammelle, ja pitäen leimuavaa lyhtyään päänsä päällä, heilutti hän sitä varovasti kolme kertaa edes takaisin kuin antaakseen merkin. Kun hän heilautti sitä toista kertaa, lankesi valo hetkeksi hänen omille kasvoilleen, kasvoille, jotka minä tunsin. Tyttö oli luonnottoman kalpea ja hänen päänsä oli kääritty lainattuun, halpaan huiviin. Mutta minä olen varma siitä, että hän oli. Etta Todd, miljoonamiehen tytär.»

»Hän palasi samaa tietä yhtä salaperäisesti ja ovi sulkeutui taas hänen jälkeensä. Olin jo aikeissa kiivetä aidan yli ja seurata häntä, kun muistin, että salapoliisi-into, joka oli houkutellut minut seikkailuun, oli jokseenkin sopimaton arvolleni, ja että minä vankilan alijohtajana ollen pidin jo kaikkia kortteja käsissäni. Olin juuri kääntymäisilläni pois, kun yössä alkoi kuulua uutta melua. Jossain ylemmässä kerroksessa aukeni ikkuna, mutta juuri talon nurkan takana, niin etten minä saattanut nähdä sitä, ja tavattoman selvä ääni kuului huutelevan pihalle kysyen, missä Lordi Falconroy oli, sillä häntä ei löytynyt mistään huoneesta talossa. Siitä äänestä ei voinut erehtyä. Minä olin kuullut sen monelta poliittiselta puhujalavalta ja monessa johtokunnan kokouksessa; se oli Ireton Todd itse. Muutamat toiset näyttivät menneen alempien ikkunoiden tai portaiden luo, ja huutelivat hänelle, että Falconroy oli mennyt kävelylle Pilgrim's Pondille päin noin tunti sitten, eikä hänestä ei sittemmin ollut näkynyt merkkiäkään. Silloin huusi Todd kovasti, 'Hyvä Jumala', löi ikkunan rajusti kiinni ja minä kuulin hänen jymistävän sisäportaita alas. Palautuen varhaisempaan, järkevämpään päätökseeni kiiruhdin pois kohta alkavan yleisen etsinnän tieltä, ja palasin tänne hiukan yli yhdentoista.»

»Nyt pyydän teitä muistelemaan tuota pientä perheuutista, joka teistä näytti olevan niin tuskastuttavan vailla mielenkiintoa. Jos vanki ei säästänytkään laukaustaan Toddia varten, niinkuin asia nähtävästi onkin, on pikemmin luultavaa, että hän säilytti sitä lordi Falconroyta varten ja näyttääpä siltä kuin olisi hän saanut tehtävänsä toimitetuksi. Eipä juuri ole sopivampaa ampumapaikkaa kuin tuon lammen omituisesti muodostunut ympäristö, jossa maahan paiskautunut ruumis vaipuu paksun mudan läpi mittaamattomaan syvyyteen. Otaksukaamme siis, että leikkotukkainen ystävämme tulikin tappamaan Falconroyn eikä Toddin. Mutta, kuten minä jo olen huomauttanut, on olemassa monta syytä, joitten takia moni Amerikassa haluaisi tappaa Toddin. Mutta ei ole olemassa mitään syytä, minkä vuoksi joku amerikkalainen haluaisi murhata äsken maahan tulleen englantilaisen lordin, paitsi tuota yhtä, hienoston lehdessä mainittua seikkaa — että lordi osoittaa huomiota miljoonatytölle. Meidän leikkotukkainen ystävämme on kai, huonosti sopivista vaatteistaan huolimatta, kosijaksi pyrkivä.»

»Minä käsitän, että tuo viittaus tuntunee teistä sorahtavalta, vieläpä koomilliseltakin, mutta tehän olette englantilainen. Se kuulostaa teistä samanlaiselta kuin jos kerrottaisiin, että Canterburyn arkkipiispan tytär menee naimisiin St. Georgessa, Hannover Squarella, vapaalle jalalle päästetyn kadunlakaisijan kanssa. Te ette voi arvostella oikein meidän etevimpien kansalaistemme nousemis- ja pyrkimishalua. Te näette edullisen näköisen, harmaatukkaisen miehen seurustelupuvussa astelevan jokseenkin tärkeän näköisenä, Te saatte kuulla, että hän on valtion tukipylväitä, ja te kuvittelette, että hänellä on rikas isä. Te erehdytte. Te ette voi käsittää, että hän muutamia harvoja vuosia sitten on ollut pidätettynä tai yhtä hyvin vankilassa. Te ette ota huomioon meidän kansallista vireyttämme ja kohoamiskykyämme. Useat meidän vaikutusvaltaisimmista kansalaisistamme eivät ainoastaan ole kohonneet asemaansa äskettäin, vaan kohonneet jokseenkin myöhään elämässään. Toddin tytär oli jo täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kun hänen isänsä laski perustuksen omaisuudelleen, niin ettei siinä, että hänen tyttärellään olisi halpa-arvoinen mielitietty, ole mitään mahdotonta; eikä myöskään siinä, että tyttö on kiintynyt häneen, niin kuin luulen asioitten olevan lyhtypuuhasta päättäen. Jos niin on, on lyhtyä kantava käsi kai yhteydessä pyssyä pitelevän käden kanssa. Tästä asiasta, sir, tulee aika melu.»

»Minä arvelen, että te pahastutte», vastasi Usher, »sillä minä tiedän, että te ette saata hyväksyä tieteen tehtävää näissä asioissa. Minä olen noudattanut suurta hienotunteisuutta tässä asiassa, ehkäpä suuremmassakin määrässä kuin oikeastaan olin halukas. Ja minä, arvelin, että nyt oli sopiva tilaisuus käyttää todistajana tuota 'sielunmittaria', josta olen kertonut. Minun mielipiteeni mukaan ei tuo kone voi valehdella.»

»Tässä tapauksessa se sanoo, kuten teille näytän», jatkoi Usher luottavasti. »Minä asetin huonosti puetun miehen mukavaan tuoliin ja kirjoitin sanoja pahvipalaselle. Kone ilmaisi vain hänen valtasuonensa toiminnan muutokset, ja minä tarkkasin hänen oloaan. Koko taito on siinä, että otaksuttuun rikokseen viittaavia sanoja sekoitetaan sanoihin, jotka ovat yhteydessä jonkun aivan toisen asian kanssa, kuitenkin sellaisiin sanoihin, joilla on aivan luonnollinen yhteys. Tällä lailla kirjoitin minä sanat haikara, kotka ja pöllö, ja kun minä kirjoitin haukka [haukka = falcon], oli hän hyvin levoton. Mutta kun minä aloin piirtää r:ää sanan loppuun, hyppeli kone aivan. Kellä muulla tässä valtakunnassa olisi mitään syytä vavahtaa kuullessaan sellaisen äsken tulleen englantilaisen nimen kuin Falconroy, paitsi sillä miehellä, joka ampui hänet? Eikö tämä ole parempi vahvistus kuin lörpöttelevän todistajajoukon antama: luotettavan koneen todistus?» — »Te unohdatte kuitenkin», huomautti hänen toverinsa, »että epäluotettava kone on ohjannut tuota luotettavaa konetta.»

»Minä tarkoitan ihmistä», sanoi isä Brown, »epäluotettavalta konetta minkä tunnen. En tahdo olla epäkohtelias enkä luule, että te pitäisitte sanaa 'ihminen' loukkaavana, tai epätarkkana määritelmänä itsestänne. Te sanotte tarkanneenne hänen käytöstään, mutta kuinka voitte tietää, olivatko huomionne oikeita? Te sanoitte, että sanojen pitäisi tulla esiin luonnollisesti, mutta mistä te tiedätte, että te kirjoititte ne luonnollisesti? Mikä todistaa, ettette tekin ollut kiihoittunut? Teidän valtasuoneenne ei oltu yhdistetty konetta.»

»Minä sanon teille», huusi amerikkalainen hyvin kiihkeästi, »että minä olin kylmä kuin kurkku.»

»Rikollinenkin saattaa olla kylmä kuin kurkku», sanoi Brown hymyillen.
»Tai ainakin yhtä kylmä kuin te.»

»Mutta tämä ei ollut», sanoi Usher työntäen papereita syrjään. »Te tuskastutatte minua.»

»Valitan sitä», sanoi toinen. »Minä huomautin vain järjellisestä mahdollisuudesta. Jos te osaatte lukea hänen käytöksestään, milloin se sana, joka oli langettava hänet, oli käsillä, kuinka ei hän osaisi lukea teidän käytöksestänne, että langettava sana oli esillä? Minä pyytäisin muitakin todistuksia kuin sanoja, ennenkuin tuomitsisin miehen syylliseksi.»

Usher löi nyrkillään pöytään ja nousi ylös jonkinlaisen kiukkuisen riemastuksen vallassa.

»Ja sen», huusi hän, »aioin juuri antaa teille. Minä asetin koneen juuri siihen kuntoon, että se saattoi todistaa saman asian jälkeenpäin toisella tavoin. Ja kone on oikeassa, sir.»

Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten vähemmän kiihtyneenä. »Minä tahtoisin mieluummin väittää, jos siihen joudutaan, että minulla siihen saakka oli hyvin vähän ohjeita paitsi tuota tieteellistä koetta. Yleensä ei mikään puhunut miestä vastaan. Hänen vaatteensa sopivat huonosti, niinkuin minä sanoin, mutta ne olivat hituisen paremmat kuin se rappeutunut yhteiskuntaluokka, johon hän nähtävästi kuuluu. Paitsi sitä oli mies, huolimatta juoksustaan kynnettyjen peltojen yli ja tunkeutumisestaan pölyisen aidan läpi, verrattain siisti. Se saattoi kylläkin johtua siitä, että hän juuri äsken oli karannut vankilasta, mutta se muistutti minun mielestäni enemmän kunnollisen köyhän miehen toivotonta siisteyttä. Hänen käytöksensä oli, olen velvollinen tunnustamaan sen, täysin samanlainen kuin kunnon miesten. Hän oli hiljainen ja arvokas kuin he, ja hänellä näytti olevan suuri, salainen huoli kannettavanaan. Hän vakuutti täydellistä tietämättömyyttä rikoksesta ja koko asiasta, eikä osoittanut muuta kuin jöröä kärsimättömyyttä, odottaen että joku tulisi pelastamaan hänet tästä mielettömästä tilanteesta. Hän kysyi minulta useamman kerran, saisiko hän soittaa eräälle lakimiehelle, joka oli auttanut häntä kauan sitten eräässä kauppariidassa, ja toimi kaikin tavoin niin kuin viaton mies minun nähdäkseni olisi toiminut. Häntä vastaan ei puhunut kerrassaan mikään tässä maailmassa, paitsi tuo pikku sormi koneessa, joka osoitti hänen sydämensä tykytyksen muutokset.

»Sitten tarkastettiin konetta häntä tutkittaessa ja se oli täysin kunnossa. Samalla tulin minä hänen kanssaan yksityisestä huoneesta odotussaliin, jossa oli kaikenlaista väkeä tutkintoa odottamassa. Minä arvelin, että hän oli jo enemmän tai vähemmän rohkaissut mieltään selvittääkseen asiat tunnustuksen tapaisella. Hän kääntyi minuun päin ja alkoi puhua matalalla äänellä: 'Minä en voi pidättäytyä kauempaa. Jos haluatte tietää kaikki minusta…'

»Samalla hetkellä eräs pitkällä penkillä istuvista naisparoista nousi ylös huudahtaen ja osoitti häntä sormellaan. En ole koskaan eläissäni kuullut mitään niin pirullisen selvää. Hänen laiha sormensa näytti erottavan hänet joukosta kuin ampumalla. Vaikka puhe olikin yhtä ulvontaa, kuului joka tavu tarkasti kuin erilliset kellon läppäykset.

»Rappiolle joutuneista naisista, jotka enimmäkseen olivat varkaita ja katutyttöjä, käänsi ainakin kaksikymmentä päänsä töllistellen häntä nauraen ja vihan ilme kasvoillaan. Vaikk'en minä koskaan olisi kuullut noita sanoja, olisin huomannut hänen piirteittensä voimakkaasta värähdyksestä, että niin sanottu Oscar Rian oli kuullut oikean nimensä. Aivan niin tietämätön en minäkään ole, saatte ehkä hämmästykseksenne kuulla. Drugger Davis oli kaikkein kurjimpia ja rappeutuneimpia pahantekijöitä, mitkä koskaan ovat vetäneet nenästä meidän poliisiamme. On varmaa, että hän on tehnyt monta murhaa kauan ennen tätä viimeistä tihutyötä, jonka uhriksi vartija joutui. Mutta häntä ei koskaan saatu kiinni niistä, kumma kyllä, sillä hän teki ne samalla tavoin kuin viattomammat, tai pienemmät rikoksensa joista hän joutui kiinni sangen usein. Hän oli miellyttävä, hyvännäköinen roisto, niinkuin hän vieläkin jossain määrin on, ja hänen tapanaan oli seurustella baarityttöjen ja tarjoilijattarien kanssa ja menettää heidän rahansa. Hyvin usein meni hän kuitenkin paljon pitemmälle, ja heidät tavattiin myrkytettyinä suklaalla tai savukkeilla, koko omaisuus tipo tiessään. Sitten sattui tapaus, jolloin tyttö tavattiin kuolleena, mutta epäilyksiä ei voitu täydellisesti näyttää toteen ja, mikä oli vielä taitavampaa, rikollista ei löydetty. Minä kuulin huhuttavan, että hän oli ilmestynyt jossain muualla samaan aikaan aivan päinvastaisissa hommissa lainaten rahaa muille, sen sijaan että hän ennen oli tarvinnut sitä itse; mutta ainoastaan sellaisille köyhille leskille, jotka hän voi hurmata persoonallisuudellaan, ja aivan samalla huonolla tuloksella heihin nähden. Niin, siinä on teidän viaton miehenne ja siinä hänen viaton saavutuksensa. Sen jälkeen on neljä pahantekijää ja kolme vartijaa tuntenut hänet ja vahvistanut asian. Mitäs te nyt sanotte minun pikku koneestani tämän jälkeen? Eikö se ole langettanut hänet? Taikka sanotteko mieluummin, että minä tai tuo nainen olemme langettaneet hänet?»

»Mitä siihen tulee, että te olisitte langettanut hänet», vastasi isä Brown nousten ja pudistellen itseään hitaasti, »olette te pelastanut hänet sähkötuolista. En luule, että te voitte tappaa Drugger Davisia tuon vanhan myrkytystarinan perusteella; ja mitä tulee vankiin, joka murhasi vartijan, on luullakseni päivän selvää, ettette ole saanut häntä kiinni. Herra Davis on syytön tähän rikokseen, oli miten hyvänsä.»

»Mitä te tarkoitatte»? kysyi toinen. »Kuinka voisi hän olla syytön tähän rikokseen?»

»Siunaa ja varjele!» huusi pieni mies joutuen harvinaisen kiihkon valtaan. »Siksi, että hän on syyllinen noihin muihin! Minä en tiedä, mitä te oikeastaan ajattelette! Te näytte luulevan, että kaikki rikokset ovat koottuina yhteen laatikkoon. Te puhutte kuin olisi maanantainen kerjäläinen jo tiistaina tuhlari. Te kerrotte minulle, että tuo mies, joka on täällä, eli viikkoja ja kuukausia petetyiltä köyhiltä naisilta anastamillaan pienillä rahasummilla, että hän käytti rohtoja parhaissa ja myrkkyä pahimmissa tapauksissa, että hän esiintyi jälkeenpäin mitä parhaimpana lainanantajana ja petti vielä enemmän köyhää kansaa samalla kärsivällisellä ja rauhallisella tavalla. No olkoon niin — otaksukaamme selvyyden vuoksi, että hän teki kaiken tuon. Jos asianlaita on sellainen, sanon minä teille, mitä hän ei saattanut tehdä. Hän ei voinut hyökätä yli piikkiharjaisen muurin ladatulla pyssyllä varustettua miestä vastaan. Hän ei voinut kirjoittaa muuriin omalla kädellään, että hän oli tehnyt sen. Hän ei voinut pysähtyä ilmoittamaan, että itsepuolustus oli hänen puolustuksensa. Hän ei voinut selittää, ettei hän kantanut vihaa vartija paralle. Hän ei voinut sanoa sen rikkaan miehen talon nimeä, jonne hän oli menossa pyssyineen. Hän ei voinut kirjoittaa oman nimensä alkukirjaimia miehen verellä. Pyhimysten nimessä! Ettekö huomaa, että koko luonne on aivan toisenlainen, niin hyvässä kuin pahassakin? Te ette näytä olevan vähääkään minun kaltaiseni. Voisi luulla, ettei teillä itsellänne koskaan ole ollut vikoja.»

Ällistynyt amerikkalainen oli jo avannut suunsa vastatakseen, kun hänen yksityis- ja virkahuoneensa ovea kolkutettiin ja rämisytettiin hävyttömällä tavalla, johon hän oli täydellisesti tottumaton.

Ovi lensi auki. Juuri äsken oli Greywood Usher tullut siihen johtopäätökseen, että isä Brown mahdollisesti oli hullu, nyt alkoi hän miettiä, että hän itse oli hullu. Hänen yksityishuoneeseensa murtautui ja syöksyi mitä saastaisimpiin ryysyihin puettu mies, rasvainen luuhkahattu aivan vinossa päässä, hänen toisessa silmässään vilahteli konnamainen, vihreä ilme, ja molemmat silmät kiilsivät kuin tiikerin silmät. Muut osat hänen kasvoistaan olivat näkymättömissä, koska ne peitti takkuinen parta ja viikset, joitten läpi vain nenä oli päässyt tunkeutumaan ja jotka vielä sen lisäksi oli kiedottu likaiseen, punaiseen kaulaliinaan. Herra Usher kehui nähneensä useimmat valtion villeimmistä roistoista, mutta hän ei muistanut koskaan nähneensä tällaista variksenpelätiksi puettua pavianiapinaa. Mutta ennen kaikkea ei hän koskaan, rauhallisen, tieteellisen olemassaolonsa aikana ollut kuullut tuon näköisen miehen puhuttelevan häntä ensiksi.

»Hoi, ukko Usher», huusi punaisella kaulahuivilla varustettu olento. »Minä olen jo kyllästynyt tähän. Haluatteko koetella minuunkin jotain konstejanne ja koukkujanne. Minua ei petetä. Antakaa minun vieraani mennä pois, tai minä panen sekaisin koko tämän hassun laitoksen. Pitäkää häntä täällä hetkikään, niin saattepa tuntea itsenne verrattain kurjaksi. Minä arvelen, etten minäkään ole aivan voimaton mies.»

Kunnianarvoisa herra Usher katseli ärjyvää hirviötä niin suuren hämmästyksen vallassa, että se tukahdutti kaikki muut tunteet. Vain tuo hänen silmiään loukkaava näky oli tehnyt hänen korvansakin käytäntöön kelpaamattomiksi. Vihdoin soitti hän kiivaasti kelloa toisella kädellään. Sillä aikaa kun kello kilisi voimakkaasti ja kaikuen, kuului isä Brownin ääni hiljaa mutta selvästi.

»Minulla on ehdotus tehtävänä», sanoi hän, »mutta se tuntuu hiukan sekavalta. Minä en tunne tätä herraa, mutta — mutta minä luulen tuntevani hänet. No, te tunnette hänet — te tunnette hänet aivan hyvin — kyllä te tunnette hänet; tietysti. Se kuuluu oudolta, eikö totta.»

»Minä arvelen, että maailman kaikkeus on murtunut», sanoi Usher vaipuen läjään pyöreään virkatuoliinsa.

»No, kuulkaapa», kiljui vieras, lyöden nyrkillään pöytään, puhuen äänellä, joka tuntui yhä salaperäisemmältä sen vuoksi, että se nyt oli vienompi ja käsitettävämpi, vaikka yhä kaikuva: »Minä en tahdo väitellä kanssanne. Minä en tahdo…»

»Kuka hiidessä te sitten olette?» kivahti Usher ojentautuen äkkiä suoraksi istuimellaan.

»Minä luulen, että te ette lukenut perheuutisia oikealla tavalla, sanoi hän alkaen lukea yksitoikkoisella äänellään ’… tai on suljettu kaupunkimme iloisinten johtomiesten arvokkaihin rintoihin, mutta huhu kertoo hauskasta pilasta, joka koskee yhteiskunta-asteikon toisessa päässä olevien yksinkertaista käytöstä ja tapoja’. Pilgrim's Pondissa on pidetty suuremmoiset naamiaiset tänä yönä, ja yksi vieraista on kadonnut. Herra Ireton Todd on kelpo isäntä ja on seurannut häntä tänne, ehtimättä muuttaa hassua pukuaan.»

»Minä tarkoitan sitä miestä, jonka te näitte koomillisiin, liian suuriin vaatteihin puettuna juoksevan pitkin peltoa. Etteköhän tehne viisaimmin, jos menette ottamaan selkoa hänestä? Hän lienee jokseenkin kärsimätön pääsemään takaisin samppanjansa ääreen, josta hän juoksi tiehensä aika kyytiä, kun pyssyllä varustettu vanki tuli näkyviin.»

»No, kuulkaapa, herra Usher», sanoi isä Brown rauhallisesti, »te sanoitte, että kone ei voi erehtyä; ja eräässä suhteessa se ei erehtynytkään. Mutta toinen kone, se, joka oli valmistanut suonimittarin, erehtyikin. Te väititte, että tuo repaleinen mies säpsähti kuullessaan Falconroyn nimen, siksi, että hän oli murhannut tämän. Hän säpsähti Falconroyn nimestä sen vuoksi että hän on lordi Falconroy.»

»Minkä ihmeen takia hän ei ilmoittanut, kuka hän oli?» kysyi ällistynyt
Usher.

»Hän ymmärsi että hänen asemansa, ja äkillinen hätääntymisensä eivät sopineet aatelismiehelle», vastasi pappi, »niin että hän päätti ensin pitää nimensä salassa. Hän aikoi juuri kertoa siitä teille, kun» — ja isä Brown katseli kenkiään — »eräs nainen keksi hänelle toisen nimen».

»Mutta ettehän te ole kyllin hullu väittämään», sanoi Greywood Usher, hyvin kalpeana, »että lordi Falconroy olisi Drugger Davis.»

Pappi katseli häntä hyvin vakavasti, mutta hyvin erehdyttävän ja selvittämättömän näköisenä.

»Minä en sano hänestä yhtään mitään», sanoi hän. »Minä jätän loput teille. Teidän lehtenne kertovat, että hänen arvonimensä oli vasta äsken löydetty, mutta lehdet ovat hyvin epäluotettavia. Sanotaan, että hän on ollut Yhdysvalloissa nuoruudessaan, mutta koko juttu näyttää hyvin omituiselta. Davis ja Falconroy ovat molemmat suuria pelkureita, mutta sellaisia ovat monet muutkin miehet. Minä en tahtoisi hirttää koiraakaan tämän mielipiteeni vuoksi. Mutta minä ajattelen» — jatkoi hän hiljaa ja miettivästi — »minä arvelen, että te amerikkalaiset olette liian vaatimattomia. Minä arvelen, että teillä on liian korkea käsitys englantilaisista ylimyksistä — juuri otaksuessanne, että he ovat niin ylimysmielisiä. Te näette edullisen näköisen englantilaisen seurustelupuvussa, te tiedätte, että hän kuuluu Ylähuoneeseen, ja te kuvittelette, että hänellä on mainio isä. Te ette ota lukuun meidän kansallista vireyttämme ja edistyshaluamme.

»Useat meidän huomatuimmista aatelismiehistämme eivät ainoastaan ole kohonneet äskettäin, vaan…»

»Hoi, seis!» huusi Greywood Usher väännellen laihoja käsiään kärsimättömästi huomatessaan ironian pilkahduksen papin kasvoilla.

»Älkää viitsikö haastattaa tuota hourupäätä», huusi Todd karkeasti.
»Viekää minut ystäväni luo.»

Seuraavana päivänä ilmestyi isä Brown taas yhtä yksivakaisen näköisenä, kuljettaen muassaan uusia hienoston sanomalehtiä.

»Minä pelkää, että te nykyään lyötte laimin hienoston sanomalehdet», sanoi hän. »Mutta ehkä tämä otus huvittaa teitä.»

Usher luki otsakkeet: Last Trickin karkulaiskemut. Hauska sattuma Pilgrim's Pondin luona. Uutinen jatkui: »Naurettava tapaus sattui Wilkins'onin automobiilitallien luona viime yönä. Vartiossa olevan poliisimiehen huomio suuntautui erääseen vangin puvussa olevaan mieheen, joka huomattavan kylmäverisesti nousi hienoon Panhard-automobiiliin ohjaajan paikalle. Hänen seurassaan oli ryysyiseen liinaan verhottu tyttö. Poliisin sekaantuessa asiaan veti tyttö huivin syrjään ja kaikki tunsivat miljoonamies Toddin tyttären, joka juuri oli tullut naamiohuveista Pondista, missä kaikilla vierailla oli yhtäläiset naamiot. Hän ja herrasmies, jotka olivat pukeutuneet vangin pukuihin, olivat lähdössä tavalliselle huviajelulle.»

Tämän alta löysi herra Usher toisenkin uutisen: »Miljoonamiehen tyttären hämmästyttävä pako vangin kanssa. Hän oli järjestänyt naamiohuvit. Nyt terveenä…»

PUNAINEN TEKOTUKKA

Herra Edward Nutt, The Daily Reformerin ahkera julkaisija, istui pulpettinsa ääressä avaten kirjeitä ja tarkastaen korehtuuria nuoren, reippaan neidin käyttämän kirjoituskoneen iloisesti rätistessä.

Hän oli roteva, hyväntahtoisen näköinen mies, paitahihasillaan. Hänen liikkeensä olivat päättäväiset, hänen suunsa jyrkkäpiirteinen ja hänen äänessään oli käskevä sävy, mutta hänen pyöreissä, melkein lapsellisissa silmissään oli hämmentynyt, huolestunut ilme, joka oli jyrkkä vastakohta kaikelle muulle. Eikä tuo ilme ollutkaan aivan harhaanviepä. Hänestä voi huoletta sanoa, niin kuin monesta muustakin arvokkaasta sanomalehtimiehestä, että hänen tavallisin sieluntilansa oli alituinen pelko, herjauskanteiden pelko, ilmoitusten kadottamisen pelko, painovirheiden pelko, paikan menettämisen pelko.

Hänen elämänsä muodosti sarjan erillisiä sopimuksia hänen ja lehden omistajan, vanhahkon saippuankeittäjän välillä, jolla oli mielessään kolme poisjuurruttamatonta erehdystä, ja hyvin kykenevän kirjeenvaihtajajoukon välillä, minkä hän oli koonnut lehteä kannattamaan. Muutamat heistä olivat eteviä ja kokeneita miehiä — ja mikä oli pahempi — sydämellisesti innostuneita lehden poliittiseen suuntaan.

Erään reportterin kirje oli juuri hänen edessään, ja vaikka hän olikin nopea ja päättäväinen, näytti hän sentään epäröivän, ennenkuin avasi sen. Hän otti sen sijaan käteensä korehtuurivedoksen, tarkasti sen läpi sinisillä silmillään ja sinisellä lyijykynällä muutti sanan »aviorikos» sijaan »säädyttömyyttä» ja sanan »juutalainen» »muukalaiseksi», soitti kelloa ja lähetti sen kiireesti yläkerrokseen.

Sitten avasi hän paljon miettiväisemmin silmin etevimmän avustajansa kirjeen. Se oli leimattu Devonshiressä ja kuului näin:

»Hyvä Veli. — Huomaan, että olet antanut Spooks ja Dooks-tapauksille tilaa tuon merkillisen Exmooren Eyre-suvun jutussa, tuon suvun, jota vanhat naiset sanovat täällä Eyre-suvuksi paholaisen korvineen? Kuten tiedät on perheen päämies Exmooren herttua; hän on ainoa noista harvoista elossaolevista oikeista Tory-ylimyksistä. Terveenä, vanhana itsevaltiaana on hän juuri niitä hirmuvaltiaita, joiden ahdistaminen kuuluu meidän alaamme.

Minä en tietysti usko tuohon vanhaan tarinaan Jaakko I:stä, ja mitä sinuun tulee, et kai usko mihinkään, et edes sanomalehdistöön. Tarina koskee, niinkuin muistanet, synkimpiä tapauksia Englannin historiassa — kuinka tuo vanha velho Frances Howard myrkytti Overburyn ja tuota salaperäistä pelkoa, mikä pakotti kuninkaan vapauttamaan murhaajan. Siinä oli todistettavasti noitavoimia pelissä ja kerrotaan, että eräs miespalvelija, joka kuunteli avaimen reiästä, kuuli totuuden kuninkaan keskustellessa Cawin kanssa, ja se ruumiillinen korva, jolla hän sen kuuli, kasvoi suureksi ja hirmuisen näköiseksi kuin taikavoimalla, niin kamala oli salaisuus. Ja vaikka hänet palkittiin mailla ja kullalla ja hänestä tuli herttuallisen suvun kantaisä, on tuo paholaisen muodostama korva kulkenut perintönä perheessä. Sinä et kai uskone mustaan magiaan, ja vaikka uskoisit, et kuitenkaan käyttäisi sitä kirjoituksen aiheena. Jos toimistossa tapahtuisi ihme, tekisitte te kaikkenne salataksenne sen, sillä nythän monet piispatkin ovat agnostikkoja. Mutta siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että Exmoorin ja hänen perheensä elämässä on jotain hullusti, jotain aivan luonnollista, niin sanoakseni, mutta kuitenkin luonnotonta. Ja korva kuuluu asiaan jollain lailla, luullakseni, joko symboolin, kavaluuden, tai sairauden vuoksi. Toinen tarina kertoo, että ritarit juuri Jaakko I:n hallitusajan jälkeen alkoivat pitää pitkää tukkaa, ainoastaan peittääkseen Exmooren ensimäisen lordin korvan. Uskokoon ken haluaa.

Syy, minkä tähden huomautan tästä sinulle, on seuraava: Minusta näyttää, että erehdymme ahdistaessamme koko ylimystöä samppanjan ja timanttien vuoksi. Useimmat ihmiset ihailevat pikemmin aatelisherrojen hyviä päiviä, mutta minun mielestäni me liioittelemme myöntäessämme, että ylimyksen arvo sinänsä tekee ylimykset onnellisiksi. Minä ehdotan artikkelisarjaa, jossa todistettaisiin, kuinka kolkko, epä-inhimillinen ja kuinka myrkyllinen ilmasto ja tunnelma useissa noista suuremmoisista taloista vallitsee. Siitä on esimerkkejä kuinka paljon hyvänsä, mutta emme voisi alkaa paremmin kuin kertomalla tarinan Eyre'n korvasta. Viikon lopulla voin luullakseni kertoa totuuden siitä. — Tervehtien. — Francis Tinn.»

Herra Nutt mietti hetkisen tuijottaen vasempaan kenkäänsä, sitten hän sanoi korkealla, värittömällä äänellä, missä joka sana kuului samanlaiselta: »Neiti Barlow, kirjoittakaa kirje herra Tinnille, olkaa hyvä.»

»Paras Tinn! Luulen, että se käy päinsä. Lähetä meille käsikirjoitus ensi lauantaina toisessa postissa. — E. Nutt.»

Tämän huolekkaasti muovaillun epistolan lasketti hän yhdellä hengenvedolla, ja neiti Barlow raksutti sen paperille yhtä nopeasti. Sitten otti hän toisen korehtuuriliuskan ja sinisen kynän ja muutti yliluonnollisen ihmeelliseksi ja sanan juurruttaa kukistamiseksi.

Tällaisella hauskalla ja terveellisellä toiminnalla sai herra Nutt huvitella, kunnes seuraava lauantai tapasi hänet saman pulpetin ääressä sanelemassa samalle kirjurille, ja käyttämässä samaa sinistä lyijykynää korjatessaan herra Tinnin paljastuksien ensimäistä osaa. Johdantona oli voimakas kappale teräviä paljastuksia ylimysten pahimmista salaisuuksista, ja epätoivosta tämän maaraukan korkeimmassa asemissa olevien joukossa. Vaikka se olikin tuimasti kirjoitettu, oli se mitä puhtainta englantia, mutta julkaisija oli kuten tavallista antanut jollekin apulaiselleen tehtäväksi jakaa sen alaosastoihin, joita syntyikin kaikenlaisia, kuten »Päärin puoliso ja myrkky», »Eyrien korva», ja »Eyrit Eyrilässään» ja niin edespäin sadoissa mainioissa muunnoksissa. Sitten seurasi tarina korvasta, laajennettuna Tinnin ensimäisestä kirjeestä, ja sitten hänen muitten paljastustensa sisältö tähän tapaan:

»Minä tiedän, että sanomalehtimiehen tapana on asettaa kertomuksen loppu sen alkuun ja nimittää sitä otsakkeeksi. Minä tiedän että sanomalehtimiehet usein kirjoittavat esim. näin: 'Lordi Jonesinn kuolema', ihmisille, jotka eivät tiedä, onko lordi Jones ollut elossakaan. Allekirjoittanut ajattelee, että se, niinkuin moni muukin sanomalehtimiesten tapa, on huono ja The Daily Reformerin tehtävänä on osoittaa parempaa esimerkkiä tällaisissa tapauksissa. Ehdotan, että tarina kerrotaan sellaisena kuin se on tapahtunut, vaihe vaiheelta. Haluan käyttää osanottajien oikeita nimiä, jotka useissa tapauksissa ovat valmiit todistamaan kertomukseni todenperäisyyden. Ja mitä taas tulee otsakkeihin, noihin hälyyttäviin paljastuksiin — niin tulevat ne lopussa. Minä kuljin eräänä päivänä pitkin tietä, mikä johtaa erään yksityisen, devonshireläisen puutarhan läpi ja tuo mieleen devonshireläisen omenaviinin, kun äkkiä päädyin juuri sellaiselle paikalle, jota osasin odottaa. Edessäni oli pitkä, matala maatalo, jonka muodosti asuinrakennus ja kaksi vajaa. Ne olivat katetut oljilla, jotka näyttivät esihistoriallisen ajan ihmisten hiuksilta. Oven ulkopuolella oli kyltti, jossa oli nimi 'Sininen Lohikäärme', ja kyltin alla oli tuollainen pitkä maalaispöytä, joka tavallisesti oli useimpien vapaitten englantilaisten ravintoloiden ulkopuolella, ennenkuin raittiusmiehet ja oluenpanijat hävittivät vapauden. Tämän pöydän ääressä istui kolme herrasmiestä, jotka olisivat saattaneet elää sata vuotta aikaisemminkin.

»Nyt kun minä tunnen heidät kaikki paremmin, ei ole vaikea tehdä selkoa vaikutelmistani; mutta silloin olivat he tosiaan kuin kolme hyvin vanhaa peikkoa. Hallitseva henkilö, sekä siksi, että hän oli suurempi muita kaikkiin kolmeen suuntaan, ja siksi, että hän istui keskellä pöydän pitempää sivua minua vastapäätä, oli pitkä, lihava, kokonaan valkoisiin puettu mies, jolla oli punertavat, melkein herpaantuneet kasvot, mutta hyvin kalju ja hyvin huolestunut otsa. Katsellessani häntä tarkemmin en osaa oikein sanoa, mikä hänessä vaikutti niin vanhanaikaiselta, paitsi hänen vanhanaikuista, papillista kaulahuiviaan ja tiheitä ryppyjä hänen kulmakarvojensa ympärillä.

»Helpompi oli saada selkoa niistä vaikutelmista, joita herätti pöydän oikeassa päässä istuva mies, joka, totta puhuakseni, oli yhtä tavallinen kuin mikä henkilö hyvänsä. Hänellä oli pyöreä, ruskeatukkainen pää ja pyöreä, tylppä nenä ja muuten oli hän puettu papillisiin, yksinkertaisiin mustiin. Vasta sitten kun minä näin hänen leveän, pyöreälierisen hattunsa, joka oli pöydällä hänen vieressään, huomasin minä, mikä hänessä oli vanhanaikaista. Hän oli roomalaiskatolinen pappi.»

»Ehkäpä kolmannessa miehessä, pöydän toisessa päässä, oli enimmän vanhanaikaisuutta, vaikka hän olikin ruumiilliselta olemukseltaan vaatimattomampi ja pukunsakin puolesta vähäpätöisempi. Hänen hontelot jäsenensä olivat verhotut, tai voisinpa sanoa puristetut hyviin lujin harmaihin liiveihin ja housuihin. Hänellä oli pitkät, ruskeat kotkamaiset kasvot, jotka näyttivät sitä jörömmiltä, koska kaulus ja vanha, kankea kaulahuivi verhosivat hänen punertavat poskipäänsä. Hänen tukkansa, joka näytti olleen mustanruskea, oli nyt omituisen haalistuneen ruskean värinen, ja verrattuna hänen keltaisiin kasvoihinsa, näytti se pikemmin purppuran väriseltä kuin punaiselta. Tuo vaatimaton, nykyjään epätavallinen väri oli sitä merkittävämpi, kun itse tukka oli luonnottoman paksu ja kiharainen ja hän piti sitä täysin pitkänä. Mutta kaiken erittelyn jälkeen olen minä taipuvainen luulemaan, että se mikä ensin teki minuun tuon vanhanaikuisen vaikutuksen oli yksinkertaisesti kokoelma korkeita, vanhanaikuisia viinilaseja, kaksi tai kolme sitruunaa ja kaksi vanhanaikuista piippua. Ja sitten ehkä tuo vanhanaikuinen asia, jonka vuoksi olin tullut.

»Karaistuneena reportterina, ja koska talo nähtävästi oli julkinen ravintola, ei minun juuri tarvinnut turvautua nenäkkyyteen, kun istuuduin pöydän ääreen ja tilasin hiukan omenaviiniä. Iso, valkopukuinen mies näytti hyvin oppineelta, etenkin mitä seudun muinaismuistoihin tuli; pieni, mustapukuinen mies taas, vaikka hän puhuikin vähemmän, hämmästytti minua vielä laajemmilla tiedoilla. Niin viihdyimme me vallan hyvin yhdessä, mutta ahdashousuinen herra näytti pikemmin olevan hajamielinen kuin ylpeä, kunnes minä johduin puhumaan Exmooren herttuasta ja hänen esivanhemmistaan.

»Minusta näytti, että aihe hiukan vaivasi molempia toisia, mutta se mursi mainiolla tuloksella kolmannen miehen taikamaisen hiljaisuuden. Puhuen hillitysti ja korkean kasvatuksen saaneen herrasmiehen tavoin, puhaltaen tuontuostakin savupilven pitkästä isoisän piipustaan, alkoi hän kertoa minulle kamalimpia tarinoita, mitä eläissäni olen kuullut: kuinka eräs Eyreistä oli varhaisempina aikoina hirttänyt oman isänsä ja toinen oli ruoskinut vaimoansa vaunujen perään sidottuna kaupungin läpi, ja kolmas oli sytyttänyt tuleen kirkon, joka oli täynnä lapsia, ja niin edelleen.

»Muutamat näistä tarinoista eivät sovi julkisesti painettaviksi, esim. sellaiset kuin kertomus Punaisista Nunnista, hirmuinen tarina Täplikkäästä Koirasta, tai jutelma siitä, mitä kivilouhimossa oli tapahtunut. Ja koko tuo punainen sarja julmuuksia lähti hänen ohuilta, ivallisilta huuliltaan miltei juhlallisesti, kun hän istui siinä maistellen viiniään korkeasta, hoikasta lasistaan.

»Näin, että minua vastapäätä istuva kookas mies oli luultavasti aikeissa keskeyttää hänet, mutta hän kunnioitti nähtävästi syvästi tuota vanhaa herraa, eikä kai uskaltanut tehdä sitä niin äkkiä. Ja pieni pappi pöydän toisessa päässä, vaikka hän ei näyttänytkään olevan millään lailla hämillään, katseli kiinteästi pöytään ja näytti kuuntelevan puhetta vaivoin — niin hyvin kuin taisi.»

»Te näytte olevan», sanoin minä kertojalle, »hyvin perillä Exmooren sukutarinasta». —

»Hän katseli minua hetkisen, huulet melkein jäykkää, vaaleten ja punastuen. Sitten rikkoi hän tyynesti pitkän piippunsa ja lasinsa pöytään ja nousi ylös, kuin todellisen tuliluontoisen vanhan herran moitteeton esikuva.»

»Nämä herrat», sanoi hän, »kertovat teille, mistä syystä minä sitä harrastan. Eyrien kirous on vanhastaan levännyt raskaana tämän paikan yllä ja moni on kärsinyt siitä. He tietävät, ettei kukaan ole kärsinyt siitä niin paljon kuin minä.» Ja murskaten särkyneen lasin palaset jalkansa alle, loittoni hän vihreään hämäryyteen huojuvien omenapuiden varjoon.

»Sepä on omituinen vanha herra», sanoin minä toisille. »Tiedättekö sattumalta, mitä Exmooren perhe on tehnyt hänelle? Kuka hän on?»

Paksu, valkopukuinen herra tuijotti minuun hurjan, hämmästyneen sonnin näköisenä; hän ei ensin näyttänyt ollenkaan käsittävän kysymystäni. Lopuksi hän sanoi: »Ettekö tosiaan tiedä, kuka hän on?»

Vakuutin tietämättömyyttäni ja taas oli kaikki hiljaa; sitten sanoi pieni pappi katsellen yhä pöytään: »Hän on Exmooren herttua.»

Sitten lisäsi hän yhtä rauhallisesti, ennenkuin minä olin ehtinyt koota hajalle lennähtäneet ajatukseni, mutta sen näköisenä kuin olisi koettanut saada järjestystä aikaan: »Minun ystäväni tässä on tohtori Mull, herttuan kirjastonhoitaja. Minun nimeni on Brown.»

»Mutta», sopersin minä, »jos tuo on herttua, niin miksi kirosi hän tuolla lailla kaikki vanhat herttuat?»

»Hän näyttää todella uskovan», vastasi Browniksi mainittu pappi, »että he ovat jättäneet kirouksensa hänellekin.» Sitten lisäsi hän hiukan asiaan kuulumattomasti: »Senvuoksi hän pitää tekotukkaa.»

Muutamaa hetkeä ennen oli tuo ajatus hämärtänyt minunkin mielessäni. »Tarkoitatte kai juttua tuosta tarunomaisesta korvasta?» kysyin minä. »Olen tietysti kuullut siitä, mutta se on kai vain jostain vielä tyhjänpäiväisemmästä punottu taru. Minä olen vain arvellut, että se lienee muunnos jostain tavallisesta silpomatarinasta. Kuudennellatoista vuosisadalla oli tapana leikata pahantekijöiltä korvat.»

»Enpä juuri luule, että se on niin», vastasi pikku mies miettivästi, »mutta se soveltuu hyvin tunnettuihin tietoihin luonnonlaeista, että samassa perheessä esiintyy useasti sama epämuodostuma — sellainen esimerkiksi, että toinen korva on suurempi kuin toinen.»

Paksu kirjastonhoitaja oli kätkenyt kaljun otsansa punaisiin käsiinsä, kuin mies, joka koettaa harkita sanottavaansa. »Ei», mutisi hän. »Te teette miehelle vääryyttä kaikesta päättäen. Tiettävästi ei minulla ole mitään syytä puolustaa häntä, tai edes uskoa häneen. Hän on ollut tyranni minua, niinkuin muitakin kohtaan. Ei tarvitse kuvitella, vaikka näkee hänen aivan tyynenä istuvan täällä, että hän olisi muita mahtavia herroja parempi. Hän tuottaisi miehen penikulman päästä soittamaan kyynärän päässä olevaa kelloa — ja toisen miehen kolmen penikulman päässä tuomaan tulitikkulaatikon kolmen kyynärän päässä Hän tarvitsee palvelijan pitämään huolta hänen kävelykepistään, toisen kantamaan hänen kiikariaan…»

»Muttei kamaripalvelijaa harjaamaan hänen vaatteitaan», huomautti pappi omituisen kuivasti, »sillä palvelija tahtoisi ehkä kammata hänen tekotukkansakin.»

Kirjastonhoitaja kääntyi häneen päin ja näytti unohtavan minun läsnäoloni; hän oli ankarasti liikutettu ja ehkäpä hiukan kiihtynyt viinistäkin. »En tiedä, kuinka te, isä Brown, tunnette tuon seikan», sanoi hän, »mutta te olette oikeassa. Hän antaa koko maailman tehdä jotain hänen puolestaan — paitsi pukea häntä. Ja sen tekee hän itsepäisesti yksin kuin erämaassa. Jokainen, joka on sattunut olemaan hänen pukuhuoneensa oven läheisyydessäkin, on lähetetty talosta todistuksetta.»

»Ei», vastasi tohtori Mull yksikantaan, »ja sitä minä juuri tarkoitan sanoessani, että te teette hänelle vääryyttä kaikissa tapauksissa. Hyvät herrat, herttua tuntee todella tuon kirouksen katkeruuden, jonka hän juuri äsken ilmaisi. Hän kätkee, todellisen häpeän ja pelon vallassa, purppuraisen tekotukkansa alle jotain, mikä huumaisi ihmisten lapset heidän sitä katsellessaan. Minä tiedän, että sitä se on, ja minä tiedän, ettei se ole pelkkä luonnollinen epämuodostuma, eikä rikollisen silvonnan seuraus, eikä myöskään piirteiden perinnöllinen epämuodostuma. Minä tiedän, että se on pahempaa, sillä sen kertoi minulle eräs mies, joka oli läsnä kohtauksessa, jollaista mikään mies ei voisi keksiä. Siinä koetti lujempi mies kuin yksikään meistä päästä salaisuuden pesille, mutta onnistumatta.»

Avasin suuni puhuakseni, mutta Mull jatkoi unohtaen minut selitystään nyrkki suun edessä. »Minä voin kertoa sen teille, isä, koska se on pikemmin herttuan puolustamista kuin hänen pettämistään. Ettekö ole koskaan kuullut siitä ajasta, jolloin hän oli vähällä kadottaa kaikki maansa?»

Pappi pudisti päätään, ja kirjastonhoitaja alkoi kertoa tarinaa, sellaisena kuin hän oli kuullut sen edeltäjältään samassa toimessa, mieheltä, joka oli ollut hänen suojelijansa ja opettajansa, ja johon hän näytti täydellisesti luottavan. Määrättyyn kohtaan saakka oli se aivan tavallinen tarina kuuluisan perheen varallisuuden vähenemisestä, tarina perheen asianajajasta. Tällä asiamiehellä oli muuten ymmärrystä pettää rehellisesti, jos tämä sanontatapa kelpaa omaksi selityksekseen. Sen sijaan, että hän olisi tunnollisesti hoitanut hänelle uskottua omaisuutta, hän, käyttäen hyväkseen herttuan huolimattomuutta, syöksi perheen taloudelliseen hätään, niin että perheen lopulta täytyi luovuttaa hänelle kaikki arvopaperinsa.

Asianajajan nimi oli Isaac Green, mutta herttua nimitti häntä kuitenkin Elisaksi, luultavasti viitaten siihen tosiseikkaan, että asianajaja oli aivan kalju, vaikkei hän varmasti ollut kuin kolmenkymmenen ikäinen. Hän oli noussut hyvin nopeasti, mutta hyvin halvasta asemasta oltuaan ensin »urkkija» tai tiedustelija ja sitten koronkiskuri, mutta Eyren perheen neuvonantajana oli hänellä järkeä, niinkuin minä sanon, menetellä teknillisen tarkasti, kunnes hän oli valmis antamaan viimeisen iskun. Isku pamahti päivällisen aikana ja entinen kirjastonhoitaja sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi edes lampun varjostimien ja viinikannujen ulkonäköä, kun tuo pieni juristi, rauhallisesti hymyillen, esitti suurelle maa-ylimykselle, että he jakaisivat maat keskenään. Seuraus oli yllättävä, sillä herttua iski, kuolonhiljaisuuden vallitessa, mies viinikannulla kaljuun päälakeen, yhtä äkkiä kuin näin hänen rikkovan lasin tänään puutarhassa. Greenin päähän jäi kolmikulmainen, punainen merkki ja hänen kasvojensa ilme muuttui, mutta hänen hymynsä pysyi entisellään.

Hän nousi hoiperrellen jaloilleen ja iski takaisin niinkuin sellaisilla miehillä on tapana iskeä.

»Olen iloinen tästä», sanoi hän, »sillä nyt minä saan pitää koko tilan.
Laki myöntää sen minulle.»

Exmoore oli tuhkanharmaa, mutta hänen silmänsä leimusivat yhä. »Laki myöntää sen teille», sanoi hän, »mutta te ette saata anastaa sitä. Miksi ei? Siksi, että se olisi minun häviöni, ja jos te otatte sen, otan minä peruukin pois päästäni. Te surkea, paljaaksi noukittu lintu, jokainen voi nähdä teidän paljaan päänne Mutta kukaan ei saa nähdä minun päätäni minun eläessäni.»

No, te voitte sanoa, mitä haluatte ja selittää sen miten haluatte. Mutta Mull vannoo juhlallisesti, että asianajaja, puristeltuaan luista nyrkkiään ilmassa hetkisen, juoksi ulos huoneesta, eikä sen koommin näyttäytynyt paikkakunnalla. Ja siitä saakka on Exmoorea pelätty enemmän noitana kuin aatelisherrana tai tuomarina.

Tohtori Mull kertoi tarinansa tehden hurjia teatraalisia liikkeitä, innolla, joka tuntui hiukan puolueelliselta. Olin aivan selvillä siitä mahdollisuudesta, että kaikki oli vain vanhan, kerskailevan juoruilijan liioittelua. Mutta ennenkuin lopetan tämän osan huomioistani, täytyy minun tohtori Mullin juttuun nähden myöntää, että jatkamani tiedustelut ovat vahvistaneet hänen kertomuksensa. Minä sain kuulla kylän vanhalta apteekkarilta, että kerran eräänä yönä oli hänen luokseen tullut seurustelupukuinen mies nimeltä Green, joka pyysi sitomaan hänen päälaessaan olevan kolmisilmäisen haavan. Tuomioistuimen pöytäkirjoista ja vanhoista sanomalehdistä näin myöskin, että kanne oli pantu alulle ja sitä oli jonkun aikaa ajanutkin eräs Green, Exmooren herttuaa vastaan.

Herra Nutt The Daily Reformerista, kirjoitti muutamia hyvin asiaankuulumattomia sanoja käsikirjoituksen alkuun, teki muutamia hyvin salaperäisiä merkkejä sen reunoihin, ja sanoi neiti Barlow'ille samalla yksitoikkoisella äänellä: »Aloittakaapa kirje herra Tinnille.»

»Paras Tinn! — Käsikirjoituksesi kelpaa kyllä, vaikka minä olen pannut siihen muutamia otsakkeita. Mutta meidän yleisömme ei koskaan sietäisi roomalais-katolista pappia tarinassa — teidän täytyy ottaa huomioon etukaupunkilaiset. Minä olen muuttanut hänet Herra Browniksi, spiritistiksi — Tervehtien — Nutt.»

Päivää tai paria jälkeenpäin tapaamme ahkeran ja arvostelukykyisen julkaisijan sinisillä silmillään, jotka tuntuivat pyöristyvän pyöristymistään, tarkastamassa toista osaa herra Tinnin tutkimuksesta, joka koski hienoston elämän salaisuuksia. Se alkoi näin:

— Minä olen tehnyt hämmästyttävän huomion. Minä tunnustan vapaaehtoisesti, että se eroaa täydellisesti siitä, mitä luulin löytäväni, ja se vaikuttaa yleisöön vielä järkyttävämmin. Minä uskallan sanoa ilman minkäänlaista turhamaisuutta, että niitä sanoja, jotka minä nyt kirjotan, tullaan lukemaan koko Euroopassa, ja luultavasti myöskin kaikkialla Amerikassa ja siirtomaissa. Ja kuitenkin kuulin minä kaiken, mitä minä nyt kerron, ennen kuin olin jättänyt tuon saman puisen pöydän, tuossa samassa pienessä omenapuumetsikössä.

Minä olen siitä kaikesta kiitollisuuden velassa tuolle pienelle pappi Brownille; hän on merkillinen mies. Paksu kirjastonhoitaja oli lähtenyt pöydästä ehkä häpeissään pitkäkielisyytensä vuoksi, tai huolissaan raivosta, jonka vallassa hänen salaperäinen isäntänsä oli kadonnut; oli miten hyvänsä, hän lähti hitaasti seuraamaan herransa jälkiä puitten välitse. Brown oli siepannut käteensä sitruunan ja silmäili sitä oudolla ilolla.

»Kuinka miellyttävä väri sitruunalla onkaan!» sanoi hän. »Herttuan peruukissa on puoli, joka ei miellytä minua — sen väri.»

»Minä saatan sanoa, että hänellä on täysin pätevä syy piiloittaa korvansa, niin kuin kuningas Midaksella», jatkoi pappi rakastettavalla yksinkertaisuudella, mikä tavallaan tuntui hiukan ilkamoivalta tällaisissa olosuhteissa. »Käsitän aivan hyvin, että on somempaa peittää ne hiuksilla kuin kuparilevyillä tai nahkapalasilla. Mutta jos hän tahtoo käyttää hiuksia, niin miks'ei hän tee niitä hiuksien näköisiksi? Tuon väristä tukkaa ei maailmassa ole koskaan ollut. Se näyttää pikemmin metsän läpi liitelevältä, rusottavalta pilveltä. Miksi ei hän kätke perhekirousta paremmin, jos hän kerran on häpeissään sen vuoksi? Kerronko teille syyn? Siksi, ettei hän olekaan häpeissään sen tähden. Hän on ylpeä siitä!»

»Kannattaako noin rumasta tukasta ylpeillä», sanoin minä, »— ja niin rumasta tarinasta.»

»Ajatelkaahan», vastasi tuo kummallinen pikku mies, »mitä te itse pitäisitte tuollaisesta seikasta. Minä en luule, että te olette keikailevampi tai sairaaloisempi kuin me muut, mutta etteköhän myöntäne, että vanha sukukirous on kuitenkin jotakin hyvin hienoa. Olisitteko te häpeissänne, vai olisitteko te hieman ylpeä, jos Glamis'in kauhun perijä sanoisi teitä ystäväkseen, tai jos Byronin perhe olisi teille ainoastaan uskonut rotunsa synnilliset vaiheet? Älkää olko liian kova ylimyksiä itseään kohtaan, jos heidän päänsä ovat yhtä heikot kuin teidän omanne olisi heidän asemassaan, ja jos he hiukan ylpeilevät omista suruistaan.»

»Totta vie!» huusin minä. »Tuo on aivan paikallaan. Minun oman äitini perheessä kulki kirous, ja nyt kun minä ajattelen sitä, on se lohduttanut minua monena kylmänä hetkenä.»

»Ja ajatelkaapa», jatkoi hän, »sitä veren ja myrkyn virtaa, mikä lähti hänen huuliltaan sillä hetkellä, jolloin te, mainitsitte hänen esi-isistään. Kuinka hän käyttäisi jokaiselle vieraalle tuollaisia kauheuksia, jollei hän olisi ylpeä niistä? Hän ei salaa tekotukkaansa, hän ei salaa veriheimolaisuuttaan, hän ei salaa perheensä kirousta, hän ei salaa perheensä rikoksia, — mutta…»

Pikku miehen äänen sointi muuttui niin äkkiä, hän heilautti kättään niin terävästi, ja hänen silmänsä laajenivat vilahtaen pyöreämmiksi ja kirkkaammiksi, kuin heräävän pöllön, että tuntui siltä kuin pöydällä olisi tapahtunut äkillinen räjähdys.

Se, että herttua samalla hetkellä taas ilmestyi huojuvien puiden välistä, kevein askelin ja purppuraisine hiuksineen, tullen kulman ympäri kirjastonhoitajan kanssa, täydensi tavallaan minun oikullisten hermojeni häiriötä. Ennen kuin hän tuli korvakuulon päähän, oli isä Brown aivan rauhallisesti lisännyt: »Minkä vuoksi täytyy hänen tosiaan kätkeä salaisuus, miksi hän käyttää purppuraista tekotukkaa? Siksi, ettei salaisuus olekaan sellainen kuin me luulemme.»

Herttua tuli kulman ympäri ja istuutui tuolille pöydän toiseen päähän kaikella luonnollisella arvokkuudellaan. Hämillään ollen jäi kirjastonhoitaja heilumaan paikoilleen kuin takajaloillaan seisova karhu. Herttua puhutteli pappia hyvin vakavasti. »Isä Brown», sanoi hän, »tohtori Mull kertoi minulle, että te olette tullut tänne anomusasioissa. Minulla ei tosin enää ole samaa uskoa kuin esi-isilläni, mutta heidän tähtensä ja niiden päivien tähden, jotka olemme ennen viettäneet yhdessä, olen hyvin taipuvainen kuuntelemaan teitä. Mutta minä otaksun, että te mieluummin haluatte keskustella yksityisesti.»

Se, mikä minussa oli maailmanmiehen jäännöksiä, vaati minua lähtemään. Se, mitä minussa oli sanomalehtimiestä, piti minua paikoillaan. Ennenkuin tämä herpaantuminen oli ohi, oli pappi tehnyt liikkeen, joka pidätti minut hetkeksi. »Jos», sanoi hän, »teidän armonne sallii minun esittää varsinaisen anomukseni, tai jos minulla on jonkinlainen oikeus neuvoa teitä, ehdottaisin minä, että läsnä olisi niin monta henkeä kuin suinkin. Joka haaralla tällä paikkakunnalla olen tavannut satoja omaankin uskontooni ja seurakuntaani kuuluvia, joiden mielikuvituksen on myrkyttänyt se taikavoima, jonka minä nyt pyydän teitä murtamaan. Minä toivoisin, että koko Devonshire olisi täällä näkemässä teidän tekevän sen.»

Herttuan kasvot eivät liikahtaneetkaan, mutta hän katseli anojaa lasimaisesti tuijottavilla silmillä, joissa oli kauhein ilme, mitä minä koskaan olen nähnyt ihmiskasvoilla. Minä näin kirjastonhoitajan jalkojen horjuvan hänen allaan kuin ruokojen varjojen lammikossa, ja minä en voinut karkoittaa omista aivoistani sitä mielikuvaa, että puut meidän ympärillämme täyttyivät vähitellen hiljaisuuden vallitessa paholaisilla lintujen asemesta.

»Minä säästän teitä», sanoi herttua luonnottoman sääliväisellä äänellä. »Minä kieltäydyn. Jos minä antaisin teille pienimmänkin viittauksen siitä kauhistuksen kuormasta, mitä minun täytyy yksinäni kantaa, vaipuisitte te kiljuen minun jalkojeni juureen, rukoillen, ettei teidän tarvitsisi tietää enempää. Minä päästän teitä kaikilta viittauksiltakin. Te ette saa tavailla ensimäistä kirjaintakaan siitä, mitä tuntemattoman Jumalan alttariin on kirjoitettu.»

»Minä tunnen sen tuntemattoman Jumalan», sanoi pieni pappi vaistomaisen suorasti ja varmasti. »Minä tunnen hänen nimensä; se on Saatana. Totinen Jumala tuli lihaksi ja eli keskuudessamme. Ja minä sanon teille: 'Missä hyvänsä te tapaatte ihmisiä salaisuuden pauloissa, on se salaisuus synnin salaisuuksia. Jos paholainen väittää, että jokin on liian kamalaa katsottavaksi, katselkaa sitä! Jos hän sanoo jotain liian kamalaksi kuunnella, kuunnelkaa sitä! Jos te pidätte jotain totuutta mahdottomana kantaa, kantakaa sitä.' Minä pyydän teidän armoanne karkoittamaan tuon painajaisen nyt, täällä, tämän pöydän luona.»

»Jos minä sen tekisin», sanoi herttua matalalla äänellä, »niin te ja kaikki teidän uskolaisenne, ja; kaikki, joiden luona te oleskelette, olisivat ensimäiset käpertymään ja katoamaan. Te saisitte elää vain silmänräpäyksen ja tulla tuntemaan tuon suuren Tyhjyyden, ennenkuin te kuolisitte.»

»Kristuksen risti on minun ja kiusauksen välillä», sanoi isä Brown.
»Ottakaa pois tekotukkanne!»

Minä kumarruin pöydän yli hillittömän kiihkon vallassa. Kuunnellessani
tuota merkillistä kaksintaistelua oli eräs ajatus tullut päähäni.
»Teidän armonne», huusin minä. »Minä sanon teitä pöyhkeilijäksi.
Ottakaa päästänne tuo peruukki, tai minä heitän sen pois!»

Minä otaksun, että minua voidaan syyttää toisen ahdistamisesta, mutta olen hyvin iloinen, kun tulin tehneeksi sen. Kun hän samalla, kivikovalla äänellä vastasi; »Minä kieltäydyn», syöksyin minä suoraan hänen kimppuunsa. Kolme pitkää hetkeä taisteli hän minua vastaan kuin olisi hänellä ollut koko helvetti apunaan, mutta minä taivutin hänen päätään taaksepäin, kunnes sen hiuksinen peite putosi pois. Minä tunnustan vastahakoisesti, että suljin silmäni, kun se putosi.

Minä heräsin Mullin huutoon, joka myöskin silloin oli herttuan vieressä. Hän ja minä kumarruimme molemmat tekotukattoman herttuan kaljun pään yli. Sitten särki hiljaisuuden kirjastonhoitajan huuto: »Mitä tämä tarkoittaa? Miehellä ei ole mitään kätkettävää. Hänen korvansahan ovat aivan samanlaiset kuin kenen muun hyvänsä.»

Pappi käveli suoraan herttuaa kohti, mutta ei, ihme kyllä, katsahtanutkaan hänen korviinsa. Hän tarkasteli vain melkein koomillisen vakavasti hänen kaljua päälakeaan ja osoitti kolmikulmaista, kauan sitten parantunutta, mutta vielä näkyvää arpea. »Herra Green, luullakseni», sanoi hän kohteliaasti, »ja hän on nähtävästi saanut kaikki tilukset.»

Sallikaa minun nyt kertoa The Daily Reformerin lukijoille tämän asian merkillisin kohta. Tämä muuttumiskohtaus, joka teistä saattaa näyttää yhtä hurjalta ja taikamaiselta kuin persialainen satu, oli — lukuunottamatta minun väkivaltaista hyökkäystäni — aivan laillinen ja perusteellinen ensimäisestä alusta saakka. Tuo mies, omituisine kauhuineen ja luonnollisine korvineen, ei ollut mikään petturi. Vaikka hän tavallaan pitikin toisen miehen tekotukkaa ja salasi toisen miehen korvia, ei hän ollut varastanut toisen miehen kruunua. Hän on todella oikea Exmooren herttua. Kuinka se on mahdollista? Vanhan herttuan toinen korva oli tosiaan hiukan epämuodostunut, mikä taas johtui enemmän tai vähemmän perinnöllisyydestä. Hän oli tosiaan pahoillaan siitä, ja on hyvin luultavaa, että hän nimitti sitä jonkunlaiseksi kiroukseksi tuossa väkivaltaisessa kohtauksessa — joka epäilemättä on tapahtunut — kun hän löi Greeniä viinikannulla. Mutta riita loppui aivan toisin. Green kiiruhti asiaansa oikeudessa ja sai tilukset; omaisuute menettänyt aatelismies ampui itsensä ja kuoli perillisittä. Sopivan ajan kuluttua uudisti Englannin mainen hallitus Exmooren sammuneen päärinarvon ja antoi sen, tavallisuuden mukaan, mahtavimmalle henkilölle, sille, joka oli saanut omaisuuden.

Tämä mies käytti luultavasti hyväkseen vanhoja keskiaikaisia tarinoita herrastelun haluaan tyydyttääkseen, todella kadehtien ja ihaillen niitä. Niin että tuhannet englantilaisparat vapisivat salaperäisen heimopäällikön edessä, jota vanha kohtalo ahdisti, ja ilkeistä tähdistä taotun otsanauhan takia — kun he oikeastaan ovat pelänneet nahjusta, joka tuskin kahtatoista vuotta sitten oli nurkkasihteeri ja koronkiskuri; Minun mielestäni se on hyvin luonteenomaista meidän ylimystöllemme sellaisena kuin se nyt on, ja sellaisena, miksi se jää, kunnes Jumala lähettää meille parempia miehiä.

Herra Nutt pudotti käsikirjoituksen ja huusi tavattoman kiivaasti:
»Neiti Barlow, olkaa hyvä, aloittakaa kirje herra Tinnille.»

Paras Tinn. — Sinähän olet aivan mieletön; emmehän me voi painattaa tätä. Minä odotin kuvausta verenimijöistä ja huonoista, vanhoista ajoista ja ylimystöstä taikauskon pauloissa. Siitä he pitävät. Mutta teidän pitäisi tietää, että Exmooret eivät koskaan anna anteeksi tällaista. Ja mitä sanoisivat meidän tilaajamme, sen tahtoisin mielelläni tietää! Mitä sanoisi sir Simon, joka on Exmooren läheisiä ystäviä, ja tämä juttu saattaisi häviöön sen Eyrien serkun, joka ajaa meidän asiaamme Bradfordissa. Muuten oli tuo vanha saippuankeittäjä aika vihoissaan, kun ei saanut pääriyttään viime vuonna; hän erottaisi minut heti, jos minä pilaisin hänen toiveensa tällaisella mielettömyydellä. Ja mitä Duftey ajattelee? Hän kirjoittaa meille paraikaa järisyttäviä artikkeleita 'Normannilaisesta ikeestä'. Kuinka hän voi kirjoittaa moisesta, kun mies on vain tavallinen taloudenhoitaja? Olkaa järkevä. Tervehtien

Kun neiti Barlow iloisesti raksutti edelleen, rypisti Nutt käsikirjoituksen kokoon ja heitti sen paperikoriin, mutta vasta sitten kun hän koneellisesti ja aivan tottumuksen pakosta, oli muuttanut sanan Jumala sanaksi olosuhteet.

PENDRAGON SUVUN PERIKATO

Isä Brown ei ollenkaan pitänyt seikkailuista. Hän oli äskettäin sairastunut liiallisen työn takia, ja kun hän alkoi parantua, oli hänen ystävänsä Flambeau ottanut hänet mukaansa purjehdusretkelle pienellä jahdilla, sir Cecil Faushaw, nuori cornwallilainen aatelismies, joka oli ihastunut Cornwallin rannikon maisemiin, kolmantena. Mutta isä Brown oli vielä heikonlainen; hän ei ollut erittäin taitava purjehtijakaan, mutta kun hän ei milloinkaan ollut niitä, jotka joko marisevat tai tuottavat häiriötä, ei hänen mielensä nytkään kuohahtanut yli kärsivällisyyden ja kohteliaisuuden rajojen. Kun toiset ylistelivät jylhää, punertavaa auringonlaskua, tai jylhiä tulivuoren tapaisia vuorenhuippuja, oli hän yhtä mieltä heidän kanssaan. Kun Flambeau osoitti lohikäärmeen muotoista kallionkielekettä, katseli hän sitä ja ajatteli, että se oli hyvin lohikäärmeen näköinen. Kun Faushaw hyvin innoissaan huomautti kalliosta, joka oli kuin Merlin taikuri [Taikuri kelttiläisissä tarinoissa. Hänen isänsä oli paholainen ja äitinsä nunna. Tarinat hänestä levisivät keskiaikana laajalle varsinkin Ranskassa. Suom.], katseli hän sitä ja näytti olevan yhtämieltä. Kun Flambeau huomautti, että tämä kallioiden saartama joensuu oli kuin tie hartioitten maahan, sanoi hän: »Kyllä». Hän kuunteli tärkeimpiä ja jokapäiväisimpiä asioita yhtä laimeasti. Hän kuuli sanottavan, että rannikko oli vaarallinen kaikille, paitsi huolellisille merimiehille, ja sai tietää, että laivakissa oli nukahtanut. Hän kuuli, ettei Faushaw löytänyt sikarikoteloaan mistään. Hän kuuli perämiehen lausuvan ohjeen:

»Kumpikin silmä jos kirkas on, suunta on selvä ja vaaraton; Jos vain toinen vilkuttaa, laiva se pohjaan matkustaa.»

Hän kuuli Flambeaun sanovan Faushaw’lle, että se nähtävästi tarkoitti sitä, että perämiehen tuli pitää molemmat silmänsä auki ja olla valpas. Ja hän kuuli Faushaw'n sanovan Flambeaulle että se, omituista kyllä, ei tarkoittanut sitä: se tarkoitti, että kun he näkivät kaksi majakkaa, toisen lähempänä ja toisen kaukana, aivan vieretysten, kulkivat he oikeaan suuntaan, virran suuta kohti, mutta jos toinen valo peittyi toisen taa, kulkivat he kallioita kohti. Hän kuuli Faushaw'n lisäävän, että tämä seutu oli täynnä tuollaisia sananparsia ja tarinoita, se oli romantiikan oikea kotimaa. Hän asettikin tämän osan Cornwallia Devonshiren edelle, kun oli kysymys Elisabetin aikuisesta merimiestaidosta. Hän väitti näiden lahdelmien ja saarten keskellä eläneen kapteeneja, joiden rinnalla Drake [Elisabetin aikuinen merisankari, Espanjan armadan voittajia] oli suoranainen maakarhu.

Hän kuuli Flambeaun nauraen kysyvän, tarkoittiko ehkä tuo merkillinen nimitys »Westward Ho!» [Länteenpäin hoi!] ainoastaan sitä, että kaikki Devonshiren miehet toivoivat asuvansa Cornwallissa. Hän kuuli Faushaw'n sanovan, ettei ollut mitään syytä leikinlaskuun ja etteivät Cornwallin laivurit ainoastaan ennen olleet sankareita, vaan että he yhä edelleenkin olivat sankareita: tämänkin paikan läheisyydessä eli vanha, äsken virastaan eronnut amiraali, joka oli ahavoitunut rohkeilla, seikkailurikkailla matkoillaan, ja joka nuoruudessaan oli löytänyt viimeisen ryhmän saaria Tyynellä merellä, ja ne olivat lisätyt maailmankarttaan. Tuo Cecil Faushaw oli senluontoinen mies, joka tavallisesti kuohuu tuollaista karua, mutta huvittavaa innostusta, hyvin nuori, vaaleatukkainen, punaposkinen nuorukainen, tuimine kasvoineen, luonteeltaan kerskaileva kuin poika, mutta ihonsa ja olentonsa puolesta hyvin tyttömäinen. Flambeaun jykevät olkapäät, mustat kulmat ja muskettisoturin parta muodostivat jyrkän vastakohdan häneen nähden.

Brown kuuli ja näki kaikki nämä jokapäiväiset seikat, mutta hän kuuli ne niin kuin väsynyt mies kuuntelee rautatievaunujen pyörien kolinaa ja näki ne, niin kuin sairas mies näkee kuviot huoneensa seinäpapereissa. Ei kukaan osaa asettautua toipilaan mielentilaan, mutta isä Brownin alakuloisuus johtui kai suureksi osaksi hänen täydellisestä tottumattomuudestaan merielämään. Sillä kun virran suu kapeni kuin pullonkaula, vesi muuttui tyynemmäksi, ilma lämpimämmäksi maa-ilmastoksi, näytti hän heräävän ja rupeavan tarkkaamaan ympäristöään uteliaana kuin lapsi. Hän oli päässyt tälle asteelle juuri auringonlaskun jälkeen, kun vesi sekä ilma loistivat kirkkaina, ja maa ja kaikki sen kasvit näyttivät tummilta siihen verrattuina. Mutta tuona erikoisena iltana vallitsi poikkeuksellinen tunnelma. Ilmassa oli omituinen tuntu, aivan kuin savustettu lasilevy olisi otettu pois silmien edestä, niin että tummatkin värit tuntuivat nyt loistavammilta kuin kirkkaat värit pilvisinä päivinä. Tallattu maa joen rannoilla ja turvepenkereet lammikoissa eivät näyttäneet harmailta, vaan ruskeilta, ja tuulessa huojuvat tummat metsät eivät näyttäneet sumunsinerviltä, tummentuen välimatkan mukaan, vaan tuulessa huojuvilta elävän sinipunervilta kukkaryhmiltä. Tuota värien taikamaista kirkkautta ja voimaa kohotti vielä Brownin hitaasti heräävässä tietoisuudessa jonkunlainen, maiseman ulkonäössäkin huomattava romanttisuus ja hiljainen salaperäisyys.

Virta oli kyllä hyvin leveä ja kyllin syvä niin pienelle huvijahdille kuin heidän, mutta maanpuoleiset mutkat vaikuttivat sen, että se näytti olevan suljettu molemmista päistä. Metsät näyttivät tekevän hajanaisia yrityksiä sillan rakenteluun ilman kautta ja pursi kulki aivan kuin satumaisesta laaksosta satumaiseen luolaan ja sieltä kaikkein satumaisimpaan tunneliin. Paitsi tätä yleistä vaikutelmaa oli siellä sangen vähän sellaista, mikä olisi ilahduttanut Brownin virkistyvää mielikuvitusta; hän ei nähnyt muita inhimillisiä olentoja kuin muutamia virran varsilla vetelehtiviä mustalaisia metsästä keräämine paju- ja risukimppuineen ja näyn, joka ei enää ollut kovin epätavallinen, mutta kuitenkin jokseenkin harvinainen tällaisella kaukaisella seudulla: nuoren, mustatukkaisen, paljaspäisen neidon, joka souteli omalla venheellään. Jos isä Brown kiinnittikin kumpaankin näistä jonkunverran huomiota, unhotti hän ne varmasti virran seuraavassa mutkassa, missä hyvin erikoinen näky aukeni silmien eteen.

Vesi näytti samalla laajenevan ja haarautuvan, sillä sen halkaisi kalanmuotoisen, metsäisen saaren musta kiila. Kun he lähestyivät sitä jokseenkin nopeasti, näytti saari uivan heitä vastaan kuin laiva ja alus, jolla oli hyvin korkea keulavannas, tai puhuaksemme tarkemmin, hyvin korkea savutorvi. Sillä sen äärimmäisellä kärjellä lähinnä heitä, kohosi vanhalta näyttävä rakennus, jollaista he eivät olleet ennen nähneet. Se ei ollut erittäin korkea, mutta se oli liian korkea leveyteensä nähden, niin että se näytti tornilta. Sitäpaitsi näytti se olevan kokonaan puusta rakennettu, vieläpä hyvin merkillisellä epäsäännöllisellä tavalla. Muutamat laudat ja hirret olivat mainiota, kuivattua tammea, muutamat taas tuoreeltaan, hiljattain hakatuita ja suurin osa samaa, tervalla mustattua puuta. Nuo mustat hirret olivat asetetut ristiin tai päälletysten monenlaisiin asentoihin, niin että kokonaisuus teki paikatun ja hullunkurisen vaikutuksen. Siinä oli yksi tai pari ikkunaa, jotka näyttivät väritetyiltä ja rakennetuilta vanhan, mutta hyvin huolitellun tyylin vaatimusten mukaan. Matkustajat katselivat sitä omituisen ristiriitaisen tunnelman vallassa, mikä herää mielessä, kun joku muistuttaa jostakin ennennähdystä, mutta on kuitenkin jotain aivan uutta.

Silloinkin kun isä Brown tunsi olevansa salaperäisen vaikutuksen vallassa, selitti hän terävästi, mistä tuo salaperäinen vaikutus johtui. Ja hän totesi, että tuo omituisuus johtui rakennuksen erikoisesta muodosta ja kummallisista rakennusaineksista, aivan kuin näkisi tinasta tehdyn silkkihatun tai kirjavasta kankaasta leikatun frakkipuvun. Hän oli varma, että hän oli jossain nähnyt erivärisiä tukkeja aivan samalla lailla järjestettyinä, mutta ei koskaan moisessa rakennustaiteellisesti ristiriitaisessa suhteessa toisiinsa. Seuraavalla hetkellä toi puiden läpi pilkahtava ilmiö hänelle hänen kaipaamansa selvyyden, ja hän nauroi. Aukon läpi lehdikossa näyttäytyi hetkeksi tuollainen vanha, mustilla lankuilla laudoitettu puutalo, jollaisia yhä tapaa siellä täällä Englannissa, ja joita useimmat meistä ovat nähneet kuvattuina, »Vanha Lontoo», tai »Shakespearen Englanti»-nimisissä esityksissä. Hetki oli kyllin pitkä, että pappi ehti nähdä kaiken. Vaikka rakennus olikin vanhanaikuinen, oli se kuitenkin mukava ja hyvinhoidettu maatalo, kukkapenkkejä etuseinämällä.

»Luulenpa, ettette ole nähneet aivan samanlaista paikkaa ennen. Sen takia olen minä tuonutkin teidät tänne, hyvät ystävät. Nyt saatte nähdä, liioittelinko minä puhuessani Cornwallin merimiehistä. Tämä paikka kuuluu ukko Pendragonille, jota me sanomme amiraaliksi, vaikka hän ottikin eron ennenkuin oli saanut tuon arvonimen. Raleighin ja Hawkinsin [kuningatar Elisabetin aikuisia sankareita] henki elää enää vain Devonshiren kansan muistossa; mutta Pendragonit edustavat vielä nytkin sitä henkeä. Jos kuningatar Elisabet nousisi haudastaan ja soutaisi tätä virtaa ylöspäin kultaisessa venheessään, ottaisi hänet amiraali vastaan juuri sellaisessa talossa, jossa hän tunsi joka nurkan ja ikkunaholvin, joka paneelin seinällä ja joka lautasen pöydällä. Ja hän tapaisi englantilaisen kapteenin, joka yhä puhuisi ylpeästi oudoista maista, jotka oli löydetty pienillä laivoilla, aivan kuin hän olisi aterioinut Draken kanssa.

»Mutta puutarhasta löytäisi hän kummia seikkoja», sanoi isä Brown, »jotka eivät juuri miellyttäisi hänen renesanssi-silmäänsä. Elisabetin aikuinen rakennustaide on omalla tavallaan viehättävä, mutta tornin kohoaminen on vastoin sen luonnetta.»

»Siinäpä onkin talon romanttisin ja Elisabetin aikuisin piirre», vastasi Faushaw. »Se rakennettiin Espanjan sotien aikana, ja vaikka sitä onkin täytynyt paikkailla ja uudestaankin rakennella muiden syiden takia, on siinä kuitenkin seurattu entistä menettelytapaa. Tarina kertoo, että sir Peter Pendragonin vaimo rakensi sen tälle paikalle ja niin korkeaksi, että sen huipulta saattaisi nähdä laivojen kääntyvän virran suusta sisälle, ja hän halusi aina olla ensimäisenä näkemässä miehensä laivan, kun tämä purjehti kotiin Espanjan meriltä.»

»Mutta minkä takia luulette», kysyi isä Brown, »se on uudelleen rakennettu?»

»Niin, siitä on olemassa omituinen tarina», sanoi nuori aatelismies miellyttävästi. »Te olette todella omituisten tarinoitten maassa; kuningas Arthur [Kelttiläinen tarukuningas. Keskiaikaisen taruston yleisimpiä henkilöitä] oli täällä ja Merlin ja haltiat ennen häntä. Tarina kertoo, että sir Peter Pendragon, jolla, minä pelkään, oli merirosvon huonoja puolia, samalla kuin merimiehen kuntoa, oli tuomassa kotiinsa kunnialliseen vankeuteen kolmea espanjalaista aatelismiestä aikoen sitten viedä heidät Elisabetin hoviin. Mutta hänellä oli tulinen, julma luonne ja jouduttuaan riitaan yhden kanssa heistä, tarttui hän häntä kurkkuun ja heitti hänet, vahingossa tai tahallaan, mereen. Toinen espanjalainen, joka oli äskenmainitun veli, veti heti miekkansa ja hyökkäsi Pendragonin kimppuun, ja lyhyen vaikka hurjan taistelun jälkeen, jossa molemmat saivat kolme haavaa yhtä monessa minuutissa, pisti Pendragon miekkansa vastustajansa ruumiin läpi ja toinen espanjalainen oli saanut osansa. Kun tämä tapahtui, oli laiva jo kääntynyt virran suusta sisään ja tullut jokseenkin matalaan veteen. Kolmas espanjalainen hyppäsi laivan laidan yli, ui rantaa kohden ja oli jo niin lähellä sitä, että vesi ulottui vain hänen vyötäisiiinsä. Kääntäen kasvonsa laivaa kohti ja kohottaen molemmat kätensä taivaaseen päin, niinkuin profeetta, joka kutsuu ruton turmeltuneeseen kaupunkiin, huusi hän Pendragonille läpitunkevalla, hirveällä äänellä, että hän yhä eli, että hän eläisi edelleen, että hän eläisi ikuisesti, ja että Pendragonit, sukupolvi sukupolven jälkeen, eivät koskaan saisi nähdä häntä, eikä heikäläisiä, vaan saisivat hyvin varmojen merkkien mukaan tuntea, että hänen kostonsa yhä eli. Näin sanottuaan sukelsi hän veden alle ja joko hukkui, tai ui piin kauas veden alla, ettei sen jälkeen näkynyt hiustakaan hänen päästään.»

»Tuossa on soutajatyttö taas», sanoi Flambeau epäjohdonmukaisesti, sillä miellyttävän näköiset nuoret naiset saivat hänet jättämään minkä keskusteluaiheen hyvänsä. »Tuo kummallinen torni näyttää häiritsevän häntä yhtä paljon kuin meitäkin.»

Todellakin oli nuori, tumma tyttö jättänyt veneensä hiljaa lipumaan oudon saaren ohi, ja katseli tarkasti vanhaa outoa tornia, omituisen uteliaisuuden Punan hehkuessa hänen soikeilla, ruskeilla kasvoillaan.

»Viis tytöistä», sanoi Faushaw kärsimättömästi, »niitä on maailma täynnä, mutta Pendragonin tornin vertaista ei olekaan monta. Kuten te helposti voitte arvata, on espanjalaisen kirousta seurannut koko joukko taikauskoa ja ilkitöitä, ja epäilemättä, kuten tekin sen käsittänette, johtaa talonpoikaistaikausko jok'ikisen Pendragonin perheelle tulleen vahingon siitä. Mutta on aivan varmasti totta, että tuo torni on palanut kaksi tai kolme kertaa, eikä perhettä voi sanoa onnelliseksikaan, sillä useampia kuin kaksi amiraalin lähimmistä sukulaisista on kuollut haaksirikossa, ja viimeinen, minun tietääkseni, juuri samalla paikalla, missä sir Peter heitti espanjalaisen yli laidan.

»Milloin amiraali ystävänne kertoi teille perhetarinansa?» kysyi isä Brown, kun soutajatyttö meloi pois osoittamatta pienintäkään aikomusta kääntää huomiotaan tornista jahtiin, jonka Faushaw jo oli laskenut saaren pitkälle sivulle.

»Moneen vuoteen», jatkoi Faushaw; »hän ei ole ollut merillä tähän hetkeen saakka, vaikka hän on yhtä innokas lähtöön kuin ennenkin. Minä luulen, että siihen on syynä perhesopimus tai jokin sellainen. No, tässä on laituri, menkäämme maihin tervehtimään ukkoa.»

He nousivat maihin aivan linnan juurella ja isä Brown, joko sen tähden, että tunsi taas kovaa maata jalkojensa alla, tai että jokin kiinnitti hänen mieltään virran toisella rannalla — jonne hän katseli hyvin tarkkaan parin sekunnin ajan — näytti voimistuvan merkillisen nopeasti. He tulivat metsäiselle tielle, kahden harmahtavan aidan reunustamalle, sellaisen, joka usein ympäröi puistoja ja puutarhoja, ja jonka harjan yläpuolella mustat puut huojuivat sinne tänne kuin jättiläismäisten ruumisvaunujen mustat ja purppuraiset tupsut. Kun he sivuuttivat tornin, näytti kaikki yhä oudommalta, koska kaksi tornia tavallisesti vartioi porttia, ja tämä tuntui yksipuoliselta. Muutoin se oli tavallinen sisäänkäytävä herraskartanoon. Kun tie oli hyvin mutkainen, oli talo nyt näkymättömissä, ja puisto näytti jollain tavoin laajemmalta kuin se tällaisella saarella oikeastaan saattoi olla. Isä Brown oli ehkä hiukan kiihtynyt väsymyksensä vuoksi, mutta hänestä tuntui, että paikka laajeni yhä suuremmaksi niin kuin usein tapahtuu ahdistavissa unissa. Oli miten hyvänsä, heidän kulkunsa oli kovin yksitoikkoista, kunnes Faushaw äkkiä pysähtyi ja osoitti jotain, mikä pisti esiin harmaan aidan läpi, jotain, mikä ensin muistutti eläimen kiinnitarttunutta sarvea. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se olikin käyrä metalliterä, joka kiilsi hälvenevässä valossa.

Flambeau, joka niin kuin kaikki ranskalaiset, oli ollut sotilaana, kumartui sen yli ja sanoi pelästyneesti: »Mitä, sehän on miekka! Minä luulen tuntevani laadun; raskas ja käyrä, mutta lyhyempi kuin ratsuväessä. Niitä käytettiin tykkiväessä ja ne —…»

Kun hän puhui, nousi terä itsestään lovesta ja laskeutui taas painavasti iskien, halkaisten hauraan aitauksen maahan asti, räsähtävällä äänellä. Sitten se taas nousi ilmaan, iskeytyi aitaan muutamaa jalkaa kauempana ja halkaisi sen taas puoleksi ensimäisellä iskulla ja täristyään hetken irti päästäkseen pimeydestä kahahtavien kirousten saattamana halkaisi sen maahan asti toisella iskulla. Sitten lähetti hirveä potku koko irtautuneen aidankappaleen tielle ja siinä irvisteli nyt musta, pensaikas aukko.

Faushaw tirkisteli mustaan aukkoon ja päästi hämmästyksen huudon: »Kas amiraali!» huudahti hän, »aiotteko… aiotteko tosiaan hakata uuden uloskäytävän päästäksenne kävelemään koska hyvänsä?»

Ääni ryteikössä kirosi taas ja purskahti sitten iloiseen nauruun. »Ei», sanoi se. »Minä aion hiukan leikata tätä aitaa sieltä täältä, se pilaa kaikki tammet ja täällä ei ole ketään muuta sitä tekemään. Mutta minä aion vielä hakata pois palan pääkäytävältä ja tulen sitten toivottamaan teidät tervetulleiksi.»

Ja näin sanottuaan nosti hän aseensa vielä kerran ja kaasi maahan toisen, samallaisen osan aidasta kahdella lyönnillä, tehden aukon kaikkiaan noin neljäntoista jalan levyiseksi. Sitten tuli hän ulos iltavalaistukseen leveämmästä aukosta, pirstale harmaata puuainetta miekan terään tarttuneena.

Hän täydensi hetkeksi Faushaw'n tarinan merirosvo-amiraalista, vaikka yksityiskohdat tuntuivatkin jälkeenpäin hajaantuvan satunnaisiksi. Tällä hetkellä oli hänellä leveälierinen hattu ikäänkuin auringon suojana; mutta lieri oli otsalta käännetty suoraan ylös ja molemmat kulmat olivat painetut korvien alapuolelle, niin että se peitti hänen otsansa puolikuunmuotoisesti, kuten Nelsonin vanha, pystylierinen hattu. Yllään oli hänellä tavallinen tummansininen takki, erikoisen muotoisine nappeineen, mutta se ja valkeaviiruiset housut tekivät kuitenkin merimiesmäisen vaikutuksen. Hän oli pitkä ja veltto, ja käveli hiukan heilahdellen, mikä ei kuitenkaan ollut merimiehen keinumista, vaikka se tavallaan muistutti sitä. Kädessään oli hänellä lyhyt miekka, niinkuin merimiehen puukko, mutta noin kaksi kertaa painavampi. Hatun reunan alta tähystivät hänen haukankasvonsa tuimasti, etenkin kun hän ei ollut ainoastaan sileäksi ajeltu, vaan kulmakarvatonkin. Näytti siltä, että karvat hänen kasvoiltaan olivat kadonneet tuulten ja myrskyjen tuivertamina. Hänen silmänsä olivat esiinpistävät ja läpitunkevat. Hänen ihonsa väri oli omituisen huomiota herättävä, osaksi tropillinen, muistuttaen jonkun verran veriappelsiinia. Se oli karkea ja verevä, mutta samalla kellahtava, olematta millään muotoa sairaaloinen; se näytti pikemmin loistavan kultaiselta kuin Hesperian omena. Isä Brown arveli, ettei hän koskaan ollut nähnyt kasvoja, jotka niin selvästi toivat mieleen auringonmaiden tarinat.

Kun Faushaw oli esittänyt isännälle molemmat toverinsa, alkoi hän tehdä pilaa edellämainitusta aidan kaatamisyrityksestä ja isännän silminnähtävästä hävittämishalusta. Ensin selitti amiraali puhallellen, että se oli ikävää, mutta välttämätöntä puutarhatyötä, mutta lopulta palasi hänen nauruunsa syvä, tarmokas sointu, ja hän huusi äänellä, jossa oli kärsimättömyyttä ja hyvää tuulta sekaisin.

»No, ehkäpä minä puuhaan hiukan liian innokkaasti mutta tunnen iloa saadessani lyödä jotain. Se huvittaisi teitäkin, jos teidän ainoa ilonne olisi ollut risteillä ympäriinsä hakemassa uusia ihmissyöjä-saaria ja teidän sitten pitäisi piiloitella tällaisella mutaisella kiven sirulla jonkunlaisessa maalaislammikossa. Kun minä muistelen, kuinka olen hakannut maahan puolentoista penikulman verran vihreätä, myrkyllistä viidakkoa vanhalla veitsellä, joka ei ollut likimainkaan niin terävä kuin tämä, ja kun sitten muistan, että minun täytyy jäädä tänne hakkaamaan näitä tulitikkupuita, perheraamattuun töherretyn vanhan, sekavan lörpötyksen vuoksi, niin minä…»

Hän nosti taas raskaan aseensa ja halkaisi tällä kertaa koko aidan yhdellä iskulla huipusta maahan saakka.

»Tällaiselta tuntuu minusta», sanoi hän nauraen ja heittäen miekan hurjasti muutaman kyynärän päähän tielle, »ja menkäämme nyt taloon; teidän täytyy kai saada jotain syötävää.»

Tasaista, puolikuunmuotoista kenttää talon edessä ilostutti kolme pyöreää kukkapengertä, yhdessä punaisia, toisessa keltaisia tulpaaneja ja kolmannessa eräitä vahanvalkeita kukkia, joita vieraat eivät tunteneet ja arvelivat etelämaisiksi. Roteva, parrakas ja jokseenkin jörömäinen puutarhuri ripusti kuivamaan raskaan kimpun puutarharuiskun letkuja. Sammuvan ilta-auringon viime häivä näytti kiintyvän talon kulmiin ja heitti valoläikän sinne tänne kaukaisempien kukkapenkereiden väreihin. Puuttomalla alueella, taloa ympäröivän aukeaman toisella puolen, seisoi joen rannalla korkea, pronssinen kolmijalka, jolle oli asetettu suuri pronssinen kiikari. Eteisen rappujen edessä seisoi pieni, vihreä puutarhapöytä, ja näytti kuin joku olisi aivan äsken juonut teetä siinä. Sisäänkäytävän molemmin puolin oli kaksi puoleksi muovailtua kivimöhkälettä, reiät silminä, sellaisia, joita sanotaan Etelämeren saarelaisten jumaliksi, ja oven ruskeasta tammesta hakatussa otsikkohirressä oli muutamia epäselviä koukeroita, jotka myöskin näyttivät villikansojen koristeilta.

Kun he olivat menossa ovesta sisään, poikkesi pieni pappi äkkiä pöydän luo, ja nousten sen päälle katseli teeskentelemättömästi silmälasiensa läpi noita koukeroita tammihirressä. Amiraali Pendragon näytti hämmästyneeltä, vaikkei juuri harmistuneelta, sillä aikaa kun Faushaw'ta niin suuresti huvitti tuo näky, joka esitti kääpiötä pienellä jalustallaan, ettei hän voinut pidättää nauruaan. Mutta isä Brown ei välittänyt naurusta, eikä hämmästyksestäkään.

Hän tarkasteli kolmea puuhun leikattua kuviota, jotka, niin kuluneita ja epäselviä kuin olivatkin, näyttivät ilmaisevan hänelle jotain. Ensimäinen näytti muodostavan tornin tai muun rakennuksen ulkopiirteet, ja sen päällä oli jotain koukeroisten viivojen tapaista. Toinen oli selvempi, se esitti Elisabetin aikuista kaleerilaivaa, koristeellisten aaltojen päällä, mutta sen leikkasi keskeltä halki omituinen, särmikäs kivilohkare, joka oli joko täplä puuaineessa, tai esitti yleisin piirtein sisään tunkeutuvaa vettä. Kolmas esitti inhimillisen vartalon yläosaa loppuen kiemuraiseen aaltoviivaan. Kasvot olivat kuluneet ja piirteettömät, ja molemmat kädet olivat jäykästi kohotetut ilmaan.

»Hyvä», mutisi isä Brown silmiään räpyttäen »tässähän on tarina espanjalaisesta aivan selvänä. Tässä hän kohottaa kätensä vedestä, lausuen kirouksensa, ja tässä ovat molemmat kirouksen seuraukset: haaksirikkoutunut laiva ja Pendragonin linnan palo.»

Pendragon pudisteli päätään ylimielisesti hymyillen. »Ja mitä kaikkea muuta tuo saattaisikaan olla?» sanoi hän. »Ettekö tiedä, että tuollainen miehen puolikas niinkuin puolileijona, tai puolihirvi, on hyvin tavallinen vaakunakuvissa? Onhan mahdollista, että tuo laivan kautta kulkeva viiva on vain tuollainen jakoviiva, niinkuin sitä luullakseni sanotaan? Ja vaikka kolmas kuva ei olekaan juuri heraldinen, olisi kuitenkin heraldisempaa pitää sitä laakerien, kuin tulen ympäröimänä tornina; ja sellaiselta se juuri näyttääkin.»

»Mutta tuntuu kuitenkin oudolta», sanoi Flambeau »että se tukee tuota vanhaa tarua.»

»Kylläkin», vastasi epäilevä merenkävijä, »mutta tietänette kai, kuinka monta noista vanhoista legendoista on tehty vanhojen kuvien mukaan. Muuten se ei ole ainoa vanha tarina. Faushaw, joka pitää tällaisista seikoista, voi kertoa toista muunnelmaa näistä jutuista, vieläpä paljon kauheampaakin. Eräs tarina uskottelee, että onneton esi-isäni iski espanjalaisen kahtia, ja sehän sopii myöskin tuohon kauniiseen kuvaan. Toinen ilmoittaa kohteliaasti, että meidän perheellämme oli linna, täynnä käärmeitä ja se selittää tavallaan nuo pienet, koukeroiset viivat. Kolmannessa selityksessä arvellaan, että tuo mutkainen juovat laivan kuvassa olisi aivan tavallinen salama. Tämäkin jo, vakavasti ajatellen, osoittaa kuinka epäluotettavia nuo tarinat ovat.

»On sattumalta niin», vastasi isäntä kylmästi, »ettei yhdessäkään niissä meidän perhettämme kohdanneissa haaksirikoissa, jotka minä tunnen, ole ollut ukkosta, eikä salamaakaan?»

Syntyi taas hiljaisuus, jonka kestäessä he kuulivat virran yhtämittaa kohisevan, sitten sanoi Faushaw epäilevällä, ehkäpä pettyneellä äänellä.

»Te siis väitätte, ettei kertomuksissa palavasta linnasta ole mitään perää?»

»Onhan siitä kertomuksia, tietysti», sanoi amiraali kohautellen olkapäitään, »ja muutamat niistä, en voi kieltää sitä, näyttävät aika hyvin tekaistuilta. Joku on nähnyt liekkejä täältäpäin kulkiessaan kotiinsa metsän läpi, ja joku lammaspaimen sisämaan ylängöillä luuli näkevänsä liekin leimuavan Pendragonin linnan tornin yläpuolella. Sumuinen multamöhkäle, niin kuin tämä mitätön saari, on kai viimeinen paikka, jossa tulee ajatelleeksi tulipalon vaaraa.»

»Mikäs tuo tuli on, tuolla toisella puolen?» kysyi isä Brown äkkiä, ystävällisesti viitaten metsää kohti joen vasemmalla rannalla. He joutuivat kaikki hiukan pois tasapainostaan, ja Faushaw'n, jolla oli herkin mielikuvitus, oli hiukan vaikea palata siihen, kun hän hän näki pitkän, hoikan sinertävän savupatsaan nousevan hiljaa illan sammuvaa valoa kohti.

Pendragon puhkesi taas ylenkatseelliseen nauruunsa. »Mustalaisia», sanoi hän. »Niitä on kuljeksinut täällä koko viikon. Hyvät herrat, päivällinen odottaa», ja hän kääntyi ympäri, aivan kuin astuakseen taloon.

Mutta Faushaw'n vanha taikausko oli yhä hereillä, ja hän sanoi nopeasti: »Mutta amiraali, mitä on tuo sihisevä ääni aivan lähellä saarta? Se muistuttaa tulta hyvin paljon.»

»Se muistuttaa enimmän sitä, mitä se on», sanoi amiraali nauraen tietä näyttäessään. »Se on vain joku ohikulkeva vene.»

Samalla kun hän puhui, ilmestyi taloudenhoitaja, laiha, mustiin puettu, hyvin mustatukkainen mies, jolla oli pitkät kellahtavat kasvot, ovelle ja sanoi isännälle, että pöytä oli katettu.

Ruokasali oli yhtä merimiesmäinen kuin laivan kajuutta, mutta sen luonne oli sentään pikemmin nyky- kuin Elisabetin aikuinen. Siellä oli kylläkin kolme vanhanmallista veistä voitonmallin tapaan uunin yläpuolella ja ruskea kartta kuudenneltatoista vuosisadalta, tritoneineen ja pienine laivoineen aaltoilevalla merellä. Mutta nuo esineet eivät olleet niin silmiinpistäviä valkealla seinälaudoituksella kuin häkit, joissa oli kaunisvärisiä, tieteen sääntöjen mukaan täytettyjä etelä-amerikkalaisia lintuja, kummallisia raakkuja Tyyneltämereltä ja monenlaisia aseita, niin kömpelöitä ja kieroja muodoltaan, että villit olisivat yhtä hyvin voineet käyttää niitä joko tappaessaan vihollisiaan tai keittäessään heitä. Mutta vierashenkinen tunnelma nousi korkeimmilleen kun kävi ilmi, että amiraalin palvelijoina oli, paitsi taloudenhoitajaa, kaksi neekeriä, jotka olivat vaatetetut jokseenkin outoihin, lujiin, keltaisiin pukuihin. Papin vaistomainen kyky, kun hän eritteli omia vaikutelmiaan, sanoi hänelle, että väri ja neekereiden »somat» puvut olivat mananneet esiin sanan »Canaria», ja siten pelkän sanaleikin kautta yhtyivät matkoihin Etelän merillä. Kun ateria alkoi loppua, katosivat huoneesta keltaiset vaatteet ja mustat kasvot, jälelle jäi vain isännöitsijä mustine pukuineen ja keltaisine kasvoineen.

»Olen melkein pahoillani», sanoi Faushaw isännälle, »että te otatte sen niin kevyeltä kannalta. Totta puhuakseni olen ottanut mukaani nämä ystäväni siinä tarkoituksessa, että he auttaisivat teitä, koska he tietävät aika paljon näistä asioista. Ettekö te tosiaan ollenkaan usko perhetarinaan?»

»Minä en usko mihinkään», vastasi Pendragon hyvin terhakasti katsellen loistavin silmin punaista, troopillista lintua. »Minä olen tiedemies.»

Flambeaun suureksi hämmästykseksi ryhtyi asiaan hänen papillinen ystävänsä, joka näytti olevan täysin valveilla puhellen isäntänsä kanssa luonnonhistoriasta, käyttäen virtanaan sanoja, ja antaen hyvin odottamattomia tietoja, kunnes jälkiruoka ja viinikannut pantiin pois ja viimeinen palvelija hävisi. Sitten hän sanoi ääntään muuttaen:

»Älkää pitäkö minua tunkeilevana, amiraali Pendragon. Minä en kysele uteliaisuudesta, vaan saadakseni ohjausta, vaivaamatta teitä. Olenko iskenyt harhaan arvatessani, että te ette halunnut puhuttavan noista vanhoista asioista taloudenhoitajanne kuullen?»

Amiraali kohotti hiuksettomat kulmansa ja huudahti. »Kas, enpä tiedä, mistä te olette keksinyt sen, mutta on totta, että minä en voi sietää miestä, vaikka minulla ei olekaan mitään syytä erottaa perhepalvelijaa. Faushaw kummitusjuttuineen sanoisi, että minun veressäni on vastenmielisyyttä tuollaisia tummia, espanjalaisen näköisiä miehiä kohtaan.»

Flambeau kumahutti pöytään raskaalla nyrkillään: »Totta tosiaan», huusi hän, »ja sellainen oli tyttökin.»

»Minä luulen, että kaikki selviää tänä iltana», jatkoi amiraali, »kun minun veljenpoikani tulee vahingoittumattomana takaisin matkaltaan. Te olette hämmästyneen näköisiä. Te ette käsitä asiaa, arvelen minä, jollen kerro teille tarinaa. Minun isälläni oli, nähkääs, kaksi poikaa. Minä pysyin naimatonna, mutta minun vanhempi veljeni meni naimisiin ja sai pojan, josta tuli merimies, niin kuin meistä kaikista on tullut, ja saa periä oman tilan. No, minun isäni oli merkillinen mies, hänessä yhtyi tavallaan Faushaw'n taikausko hyvään osaan minun epäilystäni. Ne taistelivat aina hänessä ja minun ensimäisen matkani jälkeen esitti hän aikeen, joka lopulta selvittäisi, oliko kirous totta vai ei. Jos kaikki Pendragonit purjehtisivat, niin hän arveli, että oli vaikea saada mitään todistetuksi luonnollisten vahinkojen takia. Mutta jos me menisimme merille yksi kerrallaan tarkasti noudattaen omaisuuden perimisjärjestystä, arveli hän, että silloin saatte nähdä, seuraisiko tuho perhettä perheenä. Se oli mieletön tuuma, arvelin minä, ja minä riitelin isäni kanssa sangen ankarasti, sillä minä olin kunnianhimoinen mies ja minut oli asetettu, perintöön nähden, oman velipoikani jälkeen.»

»Ja teidän isänne ja veljenne», sanoi pappi hyvin suopeasti, »kuolivat merellä, pelkään minä».

»Niin», jupisi amiraali, »erään tuollaisen äkillisen sattuman takia, joitten varaan kaikki ihmisten valheelliset tarinat rakentuvat; he kärsivät molemmat haaksirikon. Kun minun isäni palasi Atlannilta tälle rannikolle, paiskautui hän Cornwallin kallioita vasten. Minun veljeni laiva vajosi, ei kukaan tiedä miten, kotimatkalla Tasmaniasta. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Vakuutan, että tapaturma oli täysin luonnollinen. Siinä hukkui paljon muitakin ihmisiä paitsi Pendragonia ja merenkulkijat ovat aivan säännöllisellä tavalla arvostelleet molempien haaksirikkojen syitä. Mutta se sytytti tietysti tuleen tuon taikauskon metsän, ja ihmiset näkivät kaikkialla tuon palavan linnan. Walterin paluu tulee täydellisesti selvittämään kaiken. Tyttö, jonka kanssa hän on kihloissa, aikoi tulla tänne tänään, mutta minä olin niin peloissani, että joku satunnainen viivytys pelästyttäisi häntä, että minä sähkötin hänelle, ettei hän tulisi, ennenkuin saisi sanan. Mutta Walter on aivan varmaan ehtivä tänne johonkin aikaan yöllä, ja sitten haihtuu kaikki savuun — tupakan savuun. Me lopetamme tuon vanhan valheen, niinkuin lopetamme pullon tätä viiniä.»

»Oikein hyvää viiniä», sanoi isä Brown, nostaen vakavasti lasiaan, »mutta, niin kuin näette, olen hyvin huono ryyppymies. Oh, minun täytyy paraiten pyytää teiltä anteeksi!» Hän oli tipauttanut pienen viinitilkan pöytäliinalle. Hän joi ja pani lasinsa pois vakavin kasvoin, mutta hänen kätensä oli vavahtanut samalla hetkellä, kun hän huomasi kasvojen tuijottavan sisään ikkunasta juuri amiraalin takana — mustat naisen kasvot, etelämaisine silmineen ja hiuksineen, nuoret, mutta traagillista naamiota muistuttavat.

Hiukan vaiettuaan puhui pappi taas lempeällä tavallaan. »Amiraali», sanoi hän, »tahdotteko tehdä minulle mieliksi? Antakaa minun ja minun ystäväni, jos he haluavat, jäädä linnaanne täksi yöksi. Tiedättekö, että te minun kannaltani olette ennenkaikkia taikuri?»

Pendragon hyppäsi jaloilleen ja käveli edestakaisin ikkunan edessä, josta kasvot äkkiä olivat kadonneet. »Minä vakuutan teille, ettei siinä ole mitään perää», huusi hän kaikuvan kiihkeästi. »Minä tiedän vain yhden seikan. Saatte sanoa minua ateistiksi. Minä olen ateisti.» Hän kääntyi ja katseli isä Brownia pelottavan kiihtymyksen kasvoilla kuvastuessa. »Tämä asia on täysin luonnollinen. Siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään kirousta.»

Isä Brown hymyili. »Siinä tapauksessa», sanoi hän, »ei mikään estäne minua nukkumasta teidän viehättävässä kesähuvilassanne.»

»Ajatus on kovin naurettava», vastasi amiraali naputtaen sormillaan tuolinsa selustaa.

»Suokaa kaikki anteeksi», sanoi isä Brown kaikkein miellyttävimmällä äänellään, »viinin kaataminenkin siihen luettuna. Mutta minusta näyttää siltä kuin te ette olisikaan niin huoleton palavaan torniin nähden kuin te uskottelette.»

Amiraali Pendragon istuutui taas yhtä äkkiä kuin hän oli noussutkin. Mutta hän istui aivan vaiti, ja kun hän taas puhui, sanoi hän sanottavansa matalammalla äänellä. »Te teette sen omalla vastuullanne», sanoi hän, »mutta luulenpa että te haluatte olla ateisti, saadaksenne selvyyttä tähän paholaisen peliin?»

Noin kolme tuntia myöhemmin kuljeskelivat Faushaw, Flambeau ja pappi puutarhassa pimeässä ja molemmille toisille alkoi selvitä, ettei isä Brown aikonut mennä nukkumaan torniin eikä taloon.

»Minä luulen, että kenttä tarjoaa kitkemistä», sanoi hän unisesti. »Jos minä löytäisin haravan tai jotain sen tapaista, tekisin sen itse.»

He seurasivat häntä nauraen ja puoleksi vastahakoisesti, mutta hän puhui äärimmäisen juhlallisesti selittäen heille innostuneella pienellä saarnalla, että aina saattoi keksiä pieniä hommia, joilla voi auttaa toisia. Hän ei löytänyt haravaa, mutta keksi vanhan varpaluudan, jolla hän alkoi hyvin innokkaasti lakaista pudonneita lehtiä nurmikolta.

»Tässäkin pieni työ, joka olisi ollut tehtävä», virkkoi hän yksinkertaisen hilpeästi, »niinkuin George Herbert sanoo: Se, joka lakaisee amiraalin pihaa Cornwallissa Sinun lakisi mukaan, tekee hyvän työn. Ja nyt», lisäsi hän heittäen äkkiä luudan pois, »menkäämme kastelemaan kukkia.»

Samoin sekavin tuntein näkivät he hänen päästävän irti aika pitkän osan suuresta puutarhankasteluletkusta, ja kuulivat hänen sanovan miettivän terävästi: »Punaiset tulpaanit ennen keltaisia, luullakseni. Ne näyttävät minusta hiukan kuivilta, eivätkö näytäkin?»

»Minun kastelutapani näyttää olevan pikemmin kuolettava kuin parantava», myönsi hän raapien päätään. »Mutta onhan sääli, etten minä löydä haravaa. Olisittepa nähneet minun kitkevän! Työaseista puhuttaessa; onko teillä se miekkakeppi, Flambeau, jota te aina pidätte muassanne? Se on oikein. Ja sir Cecil ottakoon sen miekan, jonka amiraali heitti pois tuolla pensasaidan luona. Miten harmaalta kaikki näyttää!»

Sillä aikaa kun he puhelivat, ilmestyi puutarhurin partainen hahmo korkeahkolle penkereelle kuhmuraisella kentällä, tervehtien heitä haravaa heilutellen kamalalla, ärjyvällä äänellä. »Pankaa pois se letku», huusi hän, »pankaa pois se letku ja menkää…!»

»Minä olen kauhean kömpelö», vastasi arvoisa isä lempeästi. »Tiedättekö, että minä kaasin hiukan viiniä päivällisellä.» Hän teki horjuvan, anteeksipyytävän kumarruksen puutarhuria kohti, suihkuava letku yhä kädessään. Puutarhuri sai kylmän vesisuihkun suoraan vasten naamaansa, kuin tykin sylkäisemän kuulan, kompuroi, liukahti ja kaatui jalat ilmassa sätkytellen.

»Kuinka hirveää!» sanoi isä Brown katsellen ympärilleen muka hämmästyneen näköisenä, »minä olen kaatanut miehen.»

Hän seisoi hetken aikaa pää etukumarassa, aivankuin tähystellen tai kuunnellen, ja rupesi sitten juoksemaan kohti tornia, vetäen letkua yhä perässään. Torni oli tarkkaan suljettu, mutta sen ulkopiirteet olivat omituisen sumeat.

»Niinpä tosiaan», huusi Faushaw, joka oli hyvin kapea. »Mutta ettehän arvele…»

»Minä arvelen», sanoi isä Brown, »että joku amiraalin tieteellisistä ennustuksista toteutuu tänä yönä. Tämä tarina loppuu savuun.»

Kun hän puhui, näytti hyvin kaunis punertava tuli puhkeavan kukkaan kuin jättiläisruusu, mutta sitä seurasi rätisevä, paukkuva melu, joka muistutti paholaisen naurua.

»Se on palavan tornin merkki», sanoi isä Brown lähettäen veden letkustaan suihkuamaan punaisen täplän keskustaan.

»Olipa onni, ettemme menneet nukkumaan!» huusi Faushaw. »Minä luulen, ettei se pääse leviämään taloon.»

»Muistakaapa», sanoi pappi rauhallisesti, »että aita, joka olisi saattanut johdattaa sen sinne, on hakattu pois.»

Flambeau käänsi säihkyvät silmänsä ystäväänsä kohti, mutta Faushaw sanoi melkein hajamielisesti. »No, hengenhätää ei tässä sentään ole.»

»Tämä on sangen merkillinen torni», huomautti isä Brown, »kun se rupeaa surmaamaan ihmisiä, surmaa se niitä, jotka ovat jossain muualla.»

Samalla hetkellä kohosi taas puutarhurin hirvittävä hahmo liehuvine partoineen vihreälle kumpareelle taivaan kuumotusta vasten viitaten toisia tulemaan, ja heilutellen nyt veistä, eikä haravaa. Hänen takanaan kulkivat nuo kaksi neekeriä varustettuina voitonmerkistä temmatuilla käyrillä puukoilla. Mutta veren värisessä roihussa näyttivät he keltaisine pukuineen ja mustine naamoineen kidutusvälineitä kuljettavilta paholaisilta. Sumuisessa puutarhassa heidän takanaan kuului selvä ääni jakelevan lyhyitä ohjeita. Kun pappi kuuli äänen, muuttuivat hänen kasvonpiirteensä tavattomasti.

Mutta hän pysyi tyynenä eikä irroittanut silmiään roihusta, joka oli alussa levinnyt, mutta joka nyt alkoi hiukan vähentyä sihisten pitkän, kapean vesisuihkun kohtaamana. Hän tarttui ruiskun suukappaleeseen varmistaakseen suihkun suunnan, välittämättä muusta ja tietäen ainoastaan melusta, että jännittäviä kohtauksia tapahtui saarella. Tarkastellen yhä rakennuksen hämärää kulmaa hän antoi ystävilleen pari lyhyttä ohjetta. Toinen kuului: »Ottakaa kiinni nuo miehet ja sitokaa heidät, olivat he keitä hyvänsä; noitten risukimppujen takana on nuoraa. He aikovat ryöstää minulta tämän mainion letkun.» Toinen kuului: »Niin pian kuin teillä on tilaisuutta, kutsukaa soutajatyttöä; hän on toisella puolen mustalaisten kanssa. Kysykää, olisiko heillä ämpäreitä tänne tuotaviksi, ja täyttäkää ne joesta.» Sitten sulki hän suunsa ja kasteli yhä tuota uutta, punaista kukkaa yhtä sydämettömänä kuin hän oli kastellut punaisia tulpaaneja.

Hän ei edes kääntänyt päätään katsellakseen omituista taistelua, mikä nyt seurasi salaperäisen tulen ystävien ja vihollisten välillä. Hänestä tuntui kuitenkin saari vapisevan, kun Flambeau ja jättiläismäinen puutarhuri iskivät yhteen, ja hän kuvitteli mikä pölinä heidän painiskellessaan kävi. Hän kuuli räsähtävän kaatumisen ja ystävänsä voitonriemuisen huudon, kun hän syöksyi ensimäisen neekerin kimppuun, ja molempien mustien kirkunan, kun Flambeau ja Faushaw sitoivat heidät. Flambeaun jättiläismäiset voimat vaikuttivat sen, että taistelu tuli enemmän kuin tasaväkiseksi, etenkin kun neljäs mies yhä liikuskeli talon ympärillä ainoastaan varjona ja äänenä. Sitten kuuli hän, että veneitten airot halkoivat vettä, tytön ääni antoi käskyjä, joihin mustalaiset vastasivat, ämpärit sukeltautuivat huoahtavalla, kuplattavalla äänellä virtaan ja lopuksi kuului tulen ympäriltä monien jalkojen kopina. Mutta tämä kaikki oli hänestä vähemmänarvoista kuin se, että punainen liekki, joka äsken oli kasvanut, oli taas nopeasti pienentynyt.

Sitten kuului huuto, mikä oli vähällä saada hänet kääntämään päänsä. Flambeau ja Faushaw olivat muutamien mustalaisten avustamina, syöksyneet salaperäisen miehen kimppuun ja hän kuuli puutarhan toisesta päästä ranskalaisen kauhun ja hämmästyksen huudon. Siihen kajahti vastaukseksi melkein epä-inhimillinen ulvonta, kun olento ryntäsi ulos piilopaikastaan ja rupesi juoksemaan pitkin puutarhaa. Hän juoksi ainakin kolme kertaa koko saaren ympäri, tavalla, joka näytti hurjalta kuin mielipuolen pako sekä pakenevan huutojen, että takaa-ajajien köysikimppujen takia. Tavallaan se muistutti lasten hippasilla-oloa puutarhassa. Sitten, huomattuaan olevansa piiritetty joka puolelta, juoksi olento eräälle korkealle penkereelle joen varrella ja katosi loiskahtaen mustaan, nopeasti virtaavaan veteen.

»Pelkään, ettette voi tehdä enempää», sanoi Brown kylmällä, mutta tuskallisella äänellä. »Nyt on hän itse murskautunut samoihin kallioihin, jonne hän on lähettänyt niin monta muuta. Hän osasi käyttää perhetarinaa hyväkseen.»

»Älkää puhuko arvoituksia», huusi Flambeau kärsimättömästi. »Ettekö voi saada sitä sanotuksi yksinkertaisesti.»

»Kumpikin silmä jos kirkas on, suunta on selvä ja vaaraton; jos vain toinen vilkuttaa, laiva se pohjaan matkustaa.»

Tuli sähisi ja puuskutti yhä enemmän, kuin otus, jota kuristetaan, ja pieneni pienenemistään ruiskujen ja ämpäreiden vesitulvan vaikutuksesta, mutta isä Brown katseli sitä yhä puhettaan jatkaessaan.

»Jos nyt olisi aamu, pyytäisin tuota nuorta neitiä katsomaan kiikarilla virran suuta. Hän saattaisi nähdä jotain, mikä kiinnittäisi hänen mieltään: merkin laivasta, tai herra Walter Pendragonin palaamassa kotiin, ja ehkäpä merkin miehen puolikkaastakin, sillä vaikka hän varmasti on pelastettu tällä hetkellä, on hän hyvin saattanut kahlata maihin. Hän on hädin tuskin välttänyt toisen haaksirikon, eikä olisi millään päässyt siitä, jollei tyttö olisi ollut kyllin järkevä epäilläkseen amiraalin sähkösanomaa ja tullut tänne odottamaan sulhastaan. Älkäämme ruvetko puhumaan vanhasta amiraalista. Älkäämme ruvetko puhumaan öistään. On kyllin sanoa, että jos tuo torni, pihkoitteen ja tervoineen, milloin hyvänsä tosiaan syttyisi palamaan, näyttäisi liekki etäämpää rannikkomajakan kaksoisvalolta.»

»Ja sen vuoksi», sanoi Flambeau, »kuolivat isä ja veli. Tarinan ilkeä setä oli saamaisillaan koko perinnön.»

Isä Brown ei vastannut, eikä ruvennut puhumaan ennenkuin he kaikki olivat turvassa sikarilaatikon ympärillä jahdin kajuutassa. Hän piti silmällä, että pettävä tuli sammutettiin. Sen jälkeen hän kieltäytyi viipymästä, vaikka hän juuri kuuli nuoren Pendragonin, innostuneen joukon saattamana, tulevan marssien virran pengertä ylös. Isä Brown oli saattanut — jos romanttinen uteliaisuus olisi saanut vallan hänessä — ottaa vastaan laivurin ja nuoren tytön yhdistyneet kiitollisuuden osoitukset. Mutta väsymys oli vallannut hänet uudelleen ja hän säpsähti vain silloin, kun Flambeau äkkiä huomautti hänelle, että hän oli pudottanut sikarin tuhkaa housuilleen.

»Se ei ole sikarin tuhkaa», sanoi hän väsyneesti. »Se johtuu tulipalosta, mutta sitä te ette ajattele, koska te aina poltatte sikareja. Sillä lailla minä juuri rupesin hiukan epäilemään tuota karttaa.»

»Te luulitte, että se oli Tyynen meren saarien kartta», vastasi Brown. »Mutta jos sulka on kivettymien ja korallipalasten joukossa, luulee jokainen, että sekin on harvinaisuus. Pankaa sama sulka nauhojen ja tekokukkien yhteyteen, ja jokainen luulee, että se kuuluu naisen hattuun. Pankaa sama sulka mustepulloon, kirjan ja kirjoituspaperin ääreen ja useimmat vannoisivat nähneensä sulkakynän. Niin näitte tekin karttalehden troopillisten lintujen ja äyriäisten keskellä ja luulitte, että se oli Tyynen meren saarten kartta. Se oli tämän joen kartta.»

»Minä näin kallion, jota te sanoitte lohikäärmeen näköiseksi, ja toisen
Merlinin näköisen, ja…»

»Te olette nähtävästi huomannut kaikenlaista, kun me purjehdimme sisään», huusi Faushaw. »Me luulimme, että te olitte aivan omissa ajatuksissanne.»

»Minä olin merisairas», sanoi isä Brown yksinkertaisesti. »Minä voin kamalan pahoin. Mutta pahoinvointi ei ole samaa kun näkemättömyys.» Ja hän sulki silmänsä.

»Luuletteko, että monikaan olisi nähnyt mitä te näitte?» kysyi
Flambeau. Hän ei saanut vastausta: isä Brown oli nukahtanut.

RUMPUJEN JUMALA

Oli kylmähkö ja autio iltapäivä syystalvella, jolloin päivän valo on pikemmin hopeaa kuin kultaa, tai tinaa pikemmin kuin hopeaa. Jos kylmissä virastoissa ja vierashuoneissa oli kolkkoa, niin vielä kolkompaa oli Essexin matalilla rannikkoseuduilla, missä yksitoikkoisuus oli kaikkein painostavin, sillä sen keskeyttivät vain hyvin pitkien välimatkojen päässä seisovat katulyhdyt, jotka eivät näyttäneet niinkään sieviltä kuin puut, tai joku puu, joka näytti rumemmalta kuin katulyhty. Äsken satanut hieno lumi oli puoleksi sulanut ohuiksi suikaleiksi, joten se näytti lyijyiseltä pikemmin kuin hopeaiselta, kun pakkasen puristin oli taas hyydyttänyt sen. Tuoretta lunta ei ollut satanut, mutta ohut juova vanhaa lunta reunusti rantapengertä aivan samaan suuntaan kuin veden kalpea vaahtoviiva.

Meren kaitainen kylmä viiru näytti sinipunervalta, niinkuin suoni paleltuneessa sormessa. Penikulman matkojen päässä, edessä ja takana, ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, lukuunottamatta kahta, reippaasti astelevaa jalkamiestä, joista toisella oli paljon pitemmät jalat, ja joka harppasi paljon pitemmin askelin kuin toinen.

Aika ja paikka ei ollut oikein sopiva loma-ajan viettoon, mutta isä Brownilla oli harvoin loma-aikaa, ja hänen täytyi ottaa se, milloin vain sai. Mutta hän vietti sen mieluimmin, jos oli mahdollista, yhdessä vanhan ystävänsä Flambeaun, entisen rikollisen ja entisen salapoliisin kanssa. Papin mieleen oli juolahtanut käydä täällä entisessä Cobholen seurakunnassaan ja hän oli menossa luoteiseen päin rannikkoa pitkin.

Käveltyään eteenpäin kilometrin tai pari, huomasivat he, että rannikko alkoi täydellisesti patoutua, muodostaen kuin jonkunmoisen rintavarustuksen. Rumat katulyhdyt harvenivat harvenemistaan tullen yhä koristeellisemmiksi, pysyen silti yhtä rumina. Puoli kilometriä kauempana hämmästytti isä Brownia ensiksi pieni, sekava ryhmä kukattomia kukkaruukkuja, joita peittivät matalat, litteät, sameaväriset kasvit. Ne muistuttivat vähemmän puutarhaa kuin kuviokasta kivitystä, pehmeitten, luikertelevien polkujen välissä, joita koristivat käyräselkäiset penkit. Hän tunsi ilmassa heikkoa rantakaupungin hajua, jota hän ei juuri olisi kaivannut, ja, katsellessaan eteenpäin rintavarustusta pitkin meren rannalla, näki hän sellaista, mikä asetti asian kaiken epäilyksen ulkopuolelle. Harmaassa etäisyydessä kohosi kylpypaikan suuri huvimaja, kuin jättiläismäinen, kuusijalkainen tatti.

»Minä arvelen», sanoi isä Brown kääntäen pystyyn palttoonsa kauluksen ja kiertäen villaisen huivin tiukemmalle kaulansa ympäri, »että me olemme jonkun huvipaikan läheisyydessä.»

»Minä pelkään», vastasi Flambeau, »että se huvipaikka on sellainen, jonne ihmisiä nyt juuri ei huvita tulla. He koettavat elähdyttää paikkaa talvellakin, mutta se ei koskaan onnistu paitsi Brightonissa ja muissa tunnetuissa kylpypaikoissa. Tämä on kai Seawood — Lordi Pooley'n yritys. Hän toimitti sinne sisilialaisia laulajia joulun aikoihin, ja kerrotaan, että täällä pidettäisiin suuret nyrkkeilykilpailut. Mutta he tulevat paiskaamaan mereen koko lahon laitoksen, tämä paikkahan on yhtä hylätty kuin harhautunut rautatievaunu.»

He olivat tulleet suuren huvimajan katon alle ja pappi katseli ylöspäin uteliaisuuden vallassa, joka tuntui hiukan omituiselta, pää kallellaan kuin linnulla. Se oli tavallinen, tarkoitukseensa nähden liian kirjava rakennus, litteäkattoisen kappelin tai kunniakatoksen näköinen, paikoittain kullalla koristeltu ja kuuden, maalatusta puusta tehdyn pilarin kannattama ja asetettu noin viiden jalan päähän rannasta puiselle, pyöreälle, rummuntapaiselle jalustalle Mutta lumen ja kullan yhtymässä oli jotain omituista ja teennäistä, mikä kiinnitti Flambeaun ja hänen ystävänsä huomiota jollain käsittämättömällä tavalla. Vaikutus oli heidän mielestään samalla kertaa taiteellinen ja outo.

»Nyt minä keksin sen», sanoi Flambeau. »Se on japanilainen. Se muistuttaa noita oikullisia japanilaisia kuvia, missä vuoriston lumi on kuin sokeria ja temppelien kultaus kuin piparikakkua. Se on aivan kuin pieni, pakanallinen temppeli.»

»Niin», sanoi isä Brown. »Minkähänlainen Jumala siellä on?» Ja odottamattoman notkeasti hyppäsi hän korkealle lavalle.

»Kas, sepä oli näppärästi tehty», sanoi Flambeau nauraen, ja seuraavalla hetkellä oli hänenkin tornimainen vartalonsa näkyvissä oudolla korokkeella.

Vaikka korkeuden erotus olikin pieni, vaikutti se sentään näillä autioilla tasangoilla sen, että näki yhä kauemmaksi yli maitten ja meren. Maalla päin hälvenivät pienet talviset puutarhat piirteettömiksi harmaiksi pensaikoiksi, niiden takana näkyivät kaukaisuudessa yksinäisen maatalon matalat vajat ja niitten takaa Itä-Englannin laajat tasangot. Meren puolella ei ollut purjetta, eikä minkäänlaista elonmerkkiä paitsi muutamia lokkeja, ja nekin tuntuivat viimeisiltä lumihiutaleilta, jotka näyttivät pikemmin liitelevän kuin lentävän.

Flambeau kääntyi äkkiä kuullessaan huudon takanaan. Se tuntui kuuluvan kauempaa kuin saattoi otaksua, ja suuntautuvan pikemmin hänen kantapäihinsä kuin kasvoihinsa. Hän ojensi heti kätensä, mutta hän saattoi tuskin olla nauramatta näkemänsä johdosta. Jostain syystä oli lattia pettänyt isä Brownin alla ja onneton pikku mies oli solahtanut maahan. Hän oli juuri kyllin pitkä, tai kyllin lyhyt, että hänen päänsä parahiksi pisti esiin aukosta, ollen aivan kuin Johannes Kastajan pää lautasella. Kasvoilla oli sangen tyrmistynyt ilme, samallainen kuin Johannes Kastajankin kasvoilla lienee ollut.

Vähän ajan kuluttua alkoi hän hiukan naurahdella. »Tämä lava on kai mädännyt», sanoi Flambeau, »vaikka näyttääkin oudolta, että se kannattaa minut ja pettää teidät. Sallikaa minun auttaa teidät ylös.»

Mutta pieni pappi katseli hyvin tarkkaavasti muka mädänneiden lankkujen särmiä ja kulmia, ja hänen katseessaan kuvastui jonkunlaista epäröimistä.

»Tulkaa pois», huusi Flambeau kärsimättömästi yhä ojentaen kättään.
»Ettekö haluakaan tulla pois?»

Pappi piteli taittuneen lankun pirstaletta peukalonsa ja etusormensa välissä, eikä vastannut heti. Lopuksi nousi hän miettivästi: »Tahdonko tulla pois? Enpä! Minä tahdon mieluummin mennä sisään.» Ja hän sukelsi niin äkkiä pimeyteen puusillan alle, että hänen leveä papillinen lakkinsa lähti irti ja jäi aukon suulle, ilman papillista päätä sisässään.

Flambeau katsahti vielä kerran maalle ja merelle eikä taaskaan nähnyt muuta kuin meren, yhtä talvisen kuin lumi, ja lumikenttiä, yhtä tasaisia kuin meri.

Hän kuuli takanaan rapisevaa ääntä ja pikku pappi tuli ryömien ulos reiästä nopeammin kuin hän oli pudonnut sinne. Hänen kasvoillaan ei enää ollut tyrmistynyt, vaan pikemmin päättävä ilme, ja ne olivat ehkäpä vain lumen heijastuksen vuoksi, hiukan kalpeammat kuin tavallisesti.

Isä Brown ei vastannut. Hän tuijotti, otsanahka rypyssä, maisemaa; äkkiä osoitti hän sormellaan. »Mikä talo tuo tuolla on?» kysyi hän.

Seuraten hänen sormensa suuntaa näki Flambeau ensin nurkan talosta, joka oli lähempänä kuin maatila, mutta puuryhmä peitti sen suurimmaksi osaksi. Se ei ollut mikään iso rakennus ja se oli verrattain kaukana rannikosta, mutta koristeet sen katolla viittasivat siihen, että se oli osa samaa kylpypaikkaa kuin huvimaja, pieni puutarha ja käyräselkäiset penkit.

Isä Brown hyppäsi pois huvimajasta, ja kun he kulkivat osoitettuun suuntaan, jakaantuivat puut oikealle ja vasemmalle, ja he näkivät pienen, mutta komean hotellin, sellaisen kuin huvipaikoilla tavallisesti on — pikemmin salonkibaarin kuin tavallisen kapakan. Koko etusivun muodosti kullattu levy kukikasta lasia ja harmaan merimaiseman ja harmaiden, noitamaisten puiden keskellä oli sen lelumaisen ulkonäön alakuloisuudessa jotain aavemaista. He tunsivat molemmat hämärästi, että jos tuollaisessa ravintolassa tarjottaisiin ruokaa tai juomaa, tuotaisiin kai tyhjät tuopit ja pahvikinkut vieraille, niin kuin pantomiimissa.

Siitä eivät he kuitenkaan aivan kohta saaneet varmuutta. Kun he tulivat lähemmäksi paikkaa, näkivät he tuon nähtävästi lukitun ravintolan etusivulla yhden noita käyräselkäisiä tuoleja, jotka olivat koristaneet puutarhaa, mutta se oli paljon pitempi ulottuen melkein koko otsikon pituudelle. Se oli luultavasti asetettu niin, että vieraat siinä istuessaan näkisivät meren, mutta tällaisella ilmalla saattoi tuskin odottaa tapaavansa yhtään katselijaa.

Kuitenkin seisoi pitkän rautapenkin toisessa päässä pieni, pyöreä ravintolapöytä, sen päällä pullo chablis-viiniä ja pari rypäle- ja mantelilautasta. Pöydän takana istui mustatukkainen nuori mies paljain päin, katsellen merelle hämmästyttävän liikkumattomassa asennossa.

Mutta vaikka hän olisi hyvin saattanut olla vahakuva, kun he vielä olivat neljän jalan päässä hänestä, hyppäsi hän pystyyn kuin vieterinukke, kun he tulivat kolmen jalan päähän, ja sanoi nöyrästi, muttei suinkaan arvokkuutta vailla: »Haluatteko käydä sisään, hyvät herrat. Minulla ei tällä kertaa ole palvelusväkeä, mutta minä voin itsekin hankkia teille jotain pientä.»

»Niin», sanoi musta mies vaipuen takaisin liikkumattomaan asentoonsa. »Minun palvelusväkeni on italialaista, nähkääs, ja minusta oli kohtuullista, että he saisivat nähdä maanmiehensä lyövän tuon neekerin, jos hän tosiaan kykenee tekemään sen. Tiedättekö, että tuo suuri taistelu Malvolin ja Mustan-Nedin välillä pannaan toimeen kaikesta päättäen?»

»Minä pelkään, ettemme voi viipyä, käyttääksemme hyväksemme teidän vierasvaraisuuttanne», sanoi isä Brown. »Mutta minun ystäväni ottaisi mielellään lasin sherryä, lämmitelläkseen ja juodakseen latinalaisen taistelijan menestyksen maljan.»

Flambeau ei oikein käsittänyt tuota sherryn tilaamista, mutta hän ei kuitenkaan vastustellut. Hän sanoi vain ystävällisesti: »Kiitän teitä.»

»Sherryä, sir, kyllä», sanoi isäntä palaten hotelliinsa. »Suokaa anteeksi, että pidätän teitä muutaman minuutin. Kuten äsken sanoin ei minulla ole palveluskuntaa…» Ja hän meni suljetun ja pimeän hotellin mustia ikkunoita kohti.

»Se ei tosiaan ole niin tärkeää», alkoi Flambeau, mutta mies kääntyi sanoen rauhoittavasti:

Hänet keskeytti mylvivä ihmisääni, joka kuului asumattoman hotellin sisältä. Se huusi jotain ulkomaalaista nimeä kovasti, mutta käsittämättömästi, ja hotellin isäntä syöksähti sitä kohti paljon nopeammin kuin Flambeaun sherryn takia. Tämä seikka osoitti selvästi, että omistaja oli puhunut jotain muuta kuin täyttä totta. Mutta sekä isä Brown, että Flambeau kertoivat usein, etteivät he koskaan, huimimmissakaan seikkailuissaan, olleet kuulleet niin vertahyydyttävää ääntä kuin tuon hiljaisesta ja tyhjästä majatalosta jyrähtävän, petomaisen äänen.

»Minun kokkini», huusi omistaja nopeasti. »Olin unohtanut kokkini. Hän on juuri ulos lähdössä. Sherryä, sir?»

Ja suuremmaksi varmuudeksi ilmestyi ovelle valkea möhkäle valkeine päähineineen ja esiliinoineen, niinkuin kokilla pitääkin olla, mutta mustilla kasvoilla hehkui tarpeeton kiukku. Flambeau oli usein kuullut, että neekerit ovat hyviä kokkeja. Mutta värin ja arvoasteen välillisessä vastakohdassa oli jotain, mikä teki hämmästyttävämmäksi sen, että hotellin omistaja totteli kokin kutsua, eikä kokki isännän käskyä. Mutta hän arveli, että hyvät kokit ovat tunnetusti vaativaisia, ja sitäpaitsi palasi isäntä sherryineen, ja sehän oli pääasia.

»Kummastelenpa kuitenkin», sanoi isä Brown, »että rannikolla on näin vähän väkeä, vaikka tuo suuri kilpailu on tulossa. Me tapasimme ainoastaan yhden miehen useiden kilometrien matkalla.»

Hotellin isäntä nosteli olkapäitään. »He tulevat kaupungin toisesta päästä, nähkääs, asemalta, kolmen kilometrin päässä täältä. Heitä huvittaa ainoastaan urheilu ja he jäävät hotelleihin vain yöksi. Ja muutenkin on ilma tuskin sopiva päivän paistattamiseen rannikolla.»

»Minun täytyy istua tähystelemässä», sanoi mies liikkumattomine kasvoineen.

Hän oli hiljainen, hauskan näköinen nuori mies. Hänen mustassa puvussaan ei ollut mitään erittäin silmiin pistävää, paitsi että hänen musta kaulahuivinsa oli hiukan liian korkealla ja sitä piti kiinni kultainen neula, jossa oli hyvin kummallinen nuppi. Kasvoissa ei myöskään ollut mitään huomattavaa, paitsi tapa, joka luultavasti oli jonkunlainen hermovika — hän piti nimittäin toista silmäänsä paljon pienempänä kuin toista, mikä teki sen vaikutuksen, että toinen oli suurempi, tai ehkä tekosilmä.

»Omituista kyllä», vastasi pappi, »aivan lähellä — tuon huvimajan luona.»

Flambeau, joka istui pitkällä rautapenkillä lopetellen sherryään, asetti lasin pois ja hypähti seisoalleen tuijottaen hämmästyneenä ystäväänsä. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sulki sen taas.

»Omituista», sanoi mustatukkainen mies miettivästi. »Minkä näköinen hän oli?»

»Oli jokseenkin pimeä, kun näin hänet», alkoi isä Brown, »mutta hän oli…»

Niin kuin sanottu, voi todistaa, että hotellin isäntä oli puhunut totta. Hänen ilmoituksensa, että kokki oli juuri ulosmenossa, toteutui kirjaimellisesti, sillä kokki tuli ulos juuri heidän puhuessaan, vetäen hansikkaita käsiinsä.

Nyt hän oli aivan toisen näköinen kuin se valkean ja mustan sekoitus, mikä äsken oli näyttäytynyt ovella. Hän oli harjattu ja napitettu aina murjottaviin silmiinsä saakka uusimman, loistavimman muodin mukaan. Hänen mustaan, leveään päähänsä oli pystytetty musta hattu — sellainen, jota ranskalainen sukkeluus on verrannut yhteentoista peiliin. Mutta musta mies oli tavallaan mustan hatun näköinen. Hän oli yhtä musta ja hänen kiiltävä ihonsa heijasti valoa kuin yksitoista tai useampia peilejä. On tarpeetonta sanoa, että hänellä oli valkeat kalvosimet ja valkea kravatti liivien sisäpuolella. Hänen napinreiässään törrötti kopeasti punainen kukka, aivan kuin se äkkiä olisi puhjennut siitä. Mutta tavassa, jolla hän piti keppiä toisessa ja sikaria toisessa kädessään, oli jotakin erikoista, joka aina täytyy muistaa, kun on kysymys rotuennakkoluuloista, jotakin samalla kertaa viatonta ja hävytöntä — niinkuin cake walkissa.

»Välistä», sanoi Flambeau katsellen neekerin jälkeen, »en ihmettele, että nuo tuollaiset lynkataan.»

»Minä en koskaan ihmettele helvetin töitä», sanoi isä Brown. »Mutta niinkuin aioin sanoa», jatkoi hän, kun neekeri, yhä kiskoen äreännäköisenä keltaisia hansikkaitaan käsiinsä, lähti menemään suoraan kylpypaikkaa kohti, omituisena varieté-ilmiönä harmaassa pakkasmaisemassa, »niinkuin aioin sanoa, en osaa kuvata miestä sen tarkemmin kuin että hänellä oli tuuhea, vanhanaikuinen poskiparta ja viikset, mustat tai värjätyt, niin kuin ulkomaalaisten rahamiesten kuvissa. Hänen kaulansa ympärille oli kääritty pitkä, purppurainen huivi, joka liehui tuulessa hänen kulkiessaan. Se oli kiinnitetty kaulaan varmuusneulalla, niinkuin imettäjät kiinnittävät lapsen ruokaliinan leuan alle. Mutta tämä», lisäsi pappi, katsellen rauhallisena merelle, »ei ollutkaan varmuusneula.»

Pitkällä rautapenkillä istuva mies katseli myöskin rauhallisena merelle päin. Hän näytti yhä vielä lepäävän, mutta Flambeau oli nyt aivan varma siitä, että toinen hänen silmistään oli luonnostaan suurempi kuin toinen. Molemmat olivat nyt aivan auki, ja hän ehkä vain kuvitteli, että vasen silmä suureni suurenemistaan hänen tuijottaessaan.

»Se oli hyvin pitkä, kultainen neula ja sen nuppu oli kuin valettu apinan pää, tai jotain sellaista», jatkoi pappi. »Ja se oli kiinnitetty omituisella tavalla — hänellä oli silmälasit ja leveä, musta…»

Liikkumaton mies tuijotti yhä merelle, ja silmät hänen päässään olisivat saattaneet kuulua kahdelle eri miehelle. Sitten hän teki sokaisevan nopean liikkeen.

Isä Brown oli selin häneen ja olisi leimauksessa voinut kaatua kuolleena kasvoilleen. Flambeaulla ei ollut aseita, mutta hänen leveät, ruskeat kämmenensä olivat jääneet pitkän rautapenkin reunuksen päälle. Äkkiä muuttivat hänen olkapäänsä muotoaan ja hän nosti tuon pitkän, raskaan kappaleen korkealle päänsä yli, niin kuin metsänhakkaaja nostaa kirveen iskeäkseen. Tuo pitkä esine oli niin korkealla, kun hän piti sitä pystysuorassa asennossa, että se oli kuin rautaiset tikapuut, joita pitkin saattoi nousta tähtiä kohti. Mutta pitkä varjo oli illan tasaisessa valossa kuin Eifeltornia heiluttavan jättiläisen kuva. Varjon, enemmän kuin rautaisen lyönnin uhka, pakotti vieraan nöyrtymään, väistymään ja pakenemaan ravintolaansa, jättäen jälkeensä litteän, kiiltävän tikarin, jonka hän oli pudottanut juuri siihen kohtaan, mihin varjo oli langennut.

»Meidän täytyy heti lähteä täältä», huusi Flambeau heittäen rautaisen penkin hurjan välinpitämättömästi rannalle. Hän otti pienen papin kyynärpäästä kiinni ja juoksi hänen kanssaan autiota takapihaa kohti, jonka päässä oli suljettu takaportti. Flambeau taivutteli sitä hetkisen sinne tänne ja sanoi sitten: »Ovi on lukossa.»

Hänen näin sanoessaan putosi musta käpy koristekuusesta sattuen hänen hattunsa reunaan. Se hämmästytti häntä enemmän kuin kaukaisen laukauksen kaiku, joka oli kuulunut jumi ennen. Sitten pamahti toinen kaukainen laukaus, ja ovi, jota hän yritti avata, tärähti siihen uponneesta kuulasta. Flambeaun olkapäät pullistuivat taas ja muuttivat äkkiä muotoa. Kolme saranaa ja lukko särkyi samalla ja hän putosi autiolle polulle muurin takana vieden suuren puutarhaoven mukanaan, niin kuin Simson vei Gathin kaupungin portit.

Sitten hän heitti oven puutarhan muurin yli, juuri kun kolmas laukaus tuiskahdutti hiukan lunta ja huurretta aivan hänen kantapäänsä takana. Enemmittä arveluitta sieppasi hän pienen papin kouriinsa, heitti hänet hajareisin olkapäälleen ja alkoi juosta Seawoodia kohti niin nopeasti kuin hänen pitkät jalkansa kantoivat. Vasta noin kahden kilometrin päässä laski hän pienen toverinsa maahan. Pakoa ei juuri voinut katsoa arvokkaaksi huolimatta Anchiseen antamasta klassillisesta esimerkistä, ja isä Brownin kasvot olivat yhtenä leveänä irvistyksenä.

»Niin», sanoi Flambeau, kärsimättömän vaitiolon jälkeen, kun he jatkoivat matkaansa tavallisemmalla tavalla kaupungin laitakaduille, missä ei enää tarvinnut pelätä mitään. »Minä en tiedä, mitä tämä kaikki tarkoittaa, mutta mielestäni täytyy minun luottaa omiin silmiini siinä asiassa, että te ette koskaan kohdannut tuota miestä, jonka te kuvasitte niin tarkkaan.»

»En tavannutkaan häntä», sanoi Brown, pureskellen jokseenkin hermostuneesti sormeaan. »Mutta tapasin kuitenkin. Ja sitäpaitsi oli liian pimeä, että olisin voinut nähdä hänet selvästi, sillä minä näin hänet tuon huvimajan alla. Mutta minä pelkään, etten kuitenkaan tullut kuvanneeksi häntä aivan tarkasti, sillä hänen silmälasinsa olivat taittuneina hänen allaan ja pitkää, kultaista neulaa ei oltu pistetty hänen punaisen kaulahuivinsa, vaan hänen sydämensä läpi.»

»Ja minä arvelen, että tuolla lasisilmäisellä veitikalla oli jotain tekemistä asiassa», sanoi Flambeau.

»Minä toivoin, että hänen osuutensa olisi vähäinen», vastasi Brown värisevällä äänellä, »ja minä menettelin ehkä väärin. Minä toimin hetken vaikutteiden vallassa. Mutta minä pelkään, että tällä asialla on pitkät ja pimeät juuret.»

He jatkoivat vaieten matkaansa pitkin katuja. Keltaisia lamppuja oli alettu sytyttää kylmässä, sinertävässä hämärässä, ja he lähenivät nähtävästi kaupungin keskeisimpiä osia. Räikeän värisiä lappuja, joissa ilmoitettiin Mustan Nedin ja Malvolin ottelusta, oli kiinnitetty seiniin kaikkialla.

»Niin», sanoi Flambeau. »En ole koskaan tappanut ketään, en rikollisenakaan ollessani, mutta minä olen kuitenkin melkein myötämielinen sellaista kohtaan, joka tekee tekonsa niin kolkossa paikassa. Kaikista maailman roskakomeroista ovat mielestäni sydäntä särkevimmät ne paikat, joilla, niin kuin tuolla huvimajalla, on juhlallinen tarkoitus, ja jotka ovat yksinäisiä. Minä voin käsittää miehen sairaaloiset tunteet, jotka pakoittavat hänet murhaamaan sellaisen paikan yksinäisen ja iroonisen tunnelman vallassa. Muistan kerran kävelleeni Surrayn muistorikkailla kukkuloilla, ajattelematta muuta kuin kanervakankaita ja kiuruja, kun minä tulin laajaan ympyrään ja ympärilläni kohosivat laajat, äänettömät rakennukset, istuinrivi istuinrivin yläpuolella yhtä korkeina kuin roomalaisessa amfiteatterissa ja yhtä tyhjinä kuin uusi kirjahylly. Lintu lenteli sen yli taivaalla. Se oli Epsomin suuri kilpa-ajorata. Ja minusta tuntui, ettei kukaan enää voisi olla iloinen siellä.»

»Onpa outoa, että te tulitte juuri nyt maininneeksi Epsomin», sanoi pappi. »Muistatteko erästä niin sanottua Sutton-juttua, kun kaksi epäilyksenalaista miestä — jäätelön myyjiä muistaakseni — sattui asumaan Suttonissa? Heidät päästettiin sillä kertaa vapaiksi. Mies oli tavattu kuristettuna, kerrottiin, seutua ympäröivällä ylängöllä. Tosiasiassa — minä kuulin sen eräältä irlantilaiselta poliisilta, joka on minun ystäväni — löydettiin hänet suljettuna Epsomin kilparadalle ja hänet oli kätketty ainoastaan matalan kiinnityönnetyn oven taa.»

»Se on omituista», myönsi Flambeau. »Mutta se vahvistaa vain minun väitettäni, että tuollaiset huvipaikat näyttävät kauhistuttavan yksinäisiltä kilpailuajan loputtua. Muuten kai miestä ei olisi murhattu siellä.»

»Varma siitä, että hänet murhattiin kilpailuajan loputtua», vastasi pappi yksinkertaisesti. »Eikö teidän mielestänne tuossa yksinäisyydessä ole jotain petollista, Flambeau? Oletteko varma siitä, että viisas murhaaja hakisi yksinäistä paikkaa? Hyvin, hyvin harvoin on ihminen aivan yksin. Ja, lyhyesti sanoen, mitä yksinäisempi hän on, sitä suurempi on vaara joutua tarkastelun alaiseksi. Ei, minä luulen, että siellä täytyy olla jonkun muunkin — Kas tässä on Paviljonki tai Palatsi tai miksi sitä sanotaan.»

He olivat joutuneet pieneen kirkkaasti valaistuun puistikkoon, jonka päärakennus oli iloinen ja kullattu räikeine ilmoituksineen, ja oven molemmin puolin oli kaksi jättiläismäistä valokuvaa Malvolista ja Mustasta Nedistä.

»Hoi», huusi Flambeau suuresti ällistyneenä, kun hänen papillinen ystävänsä asteli suoraan leveitä rappuja ylös. »En tiennyt, että te viimeaikoina olette innostunut nyrkkitaisteluun. Aiotteko mennä katsomaan ottelua?»

He kulkivat nopeasti eteisten ja sisähuoneitten läpi, he kulkivat itse taisteluhallin läpi, joka oli sullottu täyteen lukemattomia istuimia ja aitioita, mutta pappi ei katsonutkaan ympärilleen, ennenkuin he tulivat vahtimestarin pöydän ääreen oven luo, johon oli kirjoitettu: »Toimikunta». Tässä pysähtyi hän ja pyysi saada tavata Lordi Pooleytä.

Ovenvartija huomautti, että lordilla oli paljon puuhaa, sillä ottelu oli kohta alkava, mutta isä Brown osasi olla niin ikävystyttävän itsepäinen, ettei miehen kärsivällisyys ollut varustettu sitä vastaan. Muutaman minuutin kuluttua havaitsi Flambeau olevansa erään miehen seurassa, joka huuteli käskyjä toiselle, huoneesta lähtevälle miehelle. »Varokaa, kuuletteko, nuoria neljännen… No, mitä te sitten tahdotte?»

Lordi Pooley oli gentlemanni, ja hän oli, niinkuin useat meidän rotuumme kuuluvat, huolestunut — etenkin rahojen tähden. Hän oli puolittain harmaa ja puolittain kellahtava, ja hänellä oli kuumeiset silmät ja hyvin korkea, pakkasen purema nenä.

»Sana vain», sanoi isä Brown. »Minä olen tullut ilmoittamaan, että eräs mies murhataan.»

Lordi Pooley hyppäsi tuoliltaan, aivan kuin räjähdys olisi heittänyt hänet siitä. »Vieköön minut hiisi, jos minä ymmärrän mitään tästä!» huusi hän. »Te ja teidän toimikuntanne ja pastorinne ja anomuksenne! Kävivätkö papit ennen nyrkkeilykilpailuja katsomassa, kun taisteltiin ilman hansikkaita? Nyt taistellaan säännönmukaisilla hansikkailla, ja ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että jompikumpi kilpailijoista kuolisi.»

»Hyvä, hyvä, hyvä!» sanoi ylhäinen herra kylmyyteen vivahtavalla huumorilla. »Kuka sitten tapetaan? Sovintotuomariko?»

»Minä en tiedä, kenet tapetaan», vastasi isä Brown miettivästi. »Jos minä sen tietäisin, en häiritsisi teidän huvianne. Minä auttaisin häntä vain heti pakenemaan. Minusta ei suinkaan ole mitään väärää palkintokilpailuissa. Mutta niin kuin asiat nyt ovat, täytyy minun pyytää teitä ilmoittamaan, että kilpailusta tällä kertaa ei tule mitään.»

»Eikö mitään muuta»? kysyi lordi pilkallisesti, leimuavin silmin. »Ja mitä te sanoisitte noille kahdelle tuhannelle, jotka ovat tulleet sitä katsomaan?»

»Minä sanoisin, että heistä olisi esityksen loputtua elossa tuhat yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän», sanoi isä Brown.

Lordi Pooley katsahti Flambeauhon: »Onko teidän ystävänne hullu?» kysyi hän.

»Mutta kuulkaapas», sanoi lordi Pooley levottomalla tavallaan. »Siinä on toinen pahempikin seikka. Suuri joukko italialaisia on kokoontunut pitämään Malvolin puolta — tummia, hurjia miehiä, kaikkialta. Te tiedätte minkälaisia nuo välimereläiset ovat. Jos minä ilmoitan, että kaikki on lopussa, hyökkää Malvoli tänne koko korsikkalaisen heimon etunenässä.»

»Hyvä herra, nyt on kysymys elämästä tai kuolemasta», sanoi pappi.
»Soittakaa kelloanne. Antakaa käskynne. Saattepa nähdä, vastaako
Malvoli.»

Lordi soitti pöydällä olevaa kelloa uudenlaisen, oudon uteliaisuuden vallassa. Hän sanoi vahtimestarille, joka ilmestyi ovelle: »Minun on kohta tehtävä tärkeä ilmoitus katselijoille. Haluatteko sillä aikaa ilmoittaa molemmille kilpailijoille, että ottelu siirretään.»

»Mitä todisteita teillä on väitteenne tueksi?» kysyi lordi Pooley äkkiä. »Ketä te olette tutkinut?»

»Minä olen tutkinut erään huvimajan», sanoi isä Brown raaputtaen päätään. »Mutta, ei… minä sanoin väärin… Minä olen tutkinut myös erään kirjan. Minä ostin sen eräästä kirjakaupasta Lontoossa — hyvin halvalla.»

Hän oli ottanut taskustaan hyvin pienen, paksun nahkakantisen niteen ja Flambeau huomasi hänen olkansa yli katsellessaan, että se oli joku vanha matkakertomus, ja että erään lehden kulma oli käännetty merkiksi.

»Ainoa muoto, missä Voodoo», alkoi isä Brown lukea korkealla äänellä.
»Missä mikä?» kysyi lordi.

»Missä Voodoo», toisti lukija rakastettavasti »on laajimmin järjestynyt Jamaican ulkopuolella, on tuossa opissa, jonka tunnemme Apinan, tai Rumpujen Jumalan uskonnon nimellä; se on sangen mahtava useissa paikoin molemmissa Amerikoissa, etenkin sekarotuisten joukossa, joista monet ovat aivan valkoihoisten näköisiä. Se eroaa useimmista paholaisen palvelustavoista ja ihmisuhreista siinä, ettei verta muodollisesti vuodateta alttarille, vaan että murha tapahtuu väkijoukon keskuudessa. Rummut säestävät huumaavalla melulla, kun pyhäkön ovet avautuvat ja apinajumala ilmestyy; samalla luo koko seura haltioituneet silmänsä häneen. Mutta sitten…»

Huoneen ovi paiskattiin auki ja tuo neekerikeikari seisoi siinä silmät pyörien, silkkihattu huolimattomasti takaraivolla. »Huh», huusi hän, näyttäen apinamaisia kulmahampaitaan. »Mitä tämä on? Huh! Huh! Te varastaa mustan gentlemannin palkinto — palkinto jo hänen… te aikoo pelastaa valkoinen italialainen riepu…»

»Kilpailu on vain siirretty», sanoi lordi rauhallisesti. »Minä selvitän asian teille parin minuutin perästä!»

»Minun nimeni on Pooley», vastasi toinen, kunnioitettavan kylmästi. »Minä olen järjestystoimikunnan sihteeri ja minä neuvon teitä jättämään tämän huoneen paikalla.»

»Minun nimeni on Brown», vastasi tämä. »Ja minä neuvon teitä heti paikalla lähtemään maasta.»

Kilpailija seisoi tuijottaen muutaman sekunnin ja sitten, Flambeaun ja muitten suureksi hämmästykseksi astui ulos, heittäen oven jyrähtäen kiinni jälkeensä.

»No», sanoi isä Brown, pörröttäen tomuista tukkaansa. »Mitä te sanotte
Leonardo da Vincistä? Kaunis italialainen pää.»

»Kuulkaas», sanoi lordi Pooley. »Minä olen luottanut sangen paljon teidän sanoihinne. Minä toivo' että te kertoisitte minulle enemmän tästä.»

»Olette aivan oikeassa, mylord», vastasi Brown. »Se kertominen ei vie pitkiä aikoja!»

Hän pani pienen, nahkakantisen kirjan päällystakkinsa taskuun. »Minä luulen, että me kaikki tiedämme, mitä tämä merkitsee, mutta tarkastakaapa olenko minä; oikeassa. Tuo neekeri, joka juuri lähti ulos, on maailman vaarallisimpia miehiä, sillä hänellä on eurooppalaisen aivot ja ihmissyöjäin vaistot. Hän on muodostanut siitä, mikä ennen oli noitten raakalaisten keskinäistä verenvuodatusta, nykyaikaisen, tieteellisillä perusteilla lepäävän salaisen murhaajajärjestön. Hän ei tiedä, että minä tiedän sen, vaikka minä en voikaan sitä todistaa.»

»Mutta jos minä tahtoisin tappaa jonkun, olisiko varmasti paras menettelytapa olla yksin hänen kanssaan?»

Lordi Pooleyn silmiin palasi taas tuo kylmä ilme, kun hän katseli pientä pappia. Hän sanoi vain:

Isä Brown pudisteli päätään, niinkuin hyvinkin kokenut murhaaja. »Niin sanoi Flambeaukin», vastasi hän silmää iskien. »Mutta katsokaapa. Mitä enemmän mies tuntee olevansa yksin, sitä vähemmän voi hän olla täysin varma yksinäisyydestään. Hänen ympärillään on silloin pakostakin tyhjää alaa, ja se juuri tekee hänet näkyväiseksi. Oletteko joskus katselleet kyntäjää kukkulalta tai paimenta laaksosta? Oletteko joskus käyskennelleet pitkin kallioita ja nähneet miehen astelevan hietikolla? Etteköhän olisi nähneet hänen tappavan ravun, ja etteköhän olisi tuntenut, oliko se velkojanne? Ei! Ei! Ei! Älykkään murhaajan, niinkuin te tai minä olisimme, on mahdotonta noudattaa sitä suunnitelmaa, että hankkii varmuuden siitä ettei kukaan ole näkemässä.»

»On ainoastaan yksi», vastasi pappi. »Menetellä niin, että jokainen katselee jonnekin muualle. Mies on kuristettu aivan Epsomin suuren kilpa-ajoradan lähellä. Joku olisi voinut nähdä sen tapahtuvan, jos rata olisi ollut tyhjä — joku kuljeskelija pensaikossa tai pyöräilijä kukkuloilla. Mutta kukaan ei olisi voinut nähdä sitä, kun rata oli täynnä kansaa ja koko katsomo kiljui, juuri kun mielihevonen voitti tai hävisi. Kaulahuivin voi kiristää, ruumiin voi laahata oven taa silmänräpäyksessä — niin pitkässä kuin tuo silmänräpäys oli.»

»Samoin on tietysti käynyt», jatkoi hän kääntyen Flambeiuhon, »tuolle miesparalle huvimajan alla. Hänet pudotettiin reiästä — se ei ollutkaan satunnainen reikä — juuri sillä dramaattisella hetkellä, kun suuren viulunsoittajan jousi, tai suuren laulajan ääni nosti innon korkeimmilleen. Ja tämä murhaisku ei tietenkään ollut ainoa. Tuon pikku tempun on Musta Ned juuri oppinut vanhalta Rumpujen Jumalaltaan.»

»Malvolilla», sanoi pappi, »ei ole mitään tekemistä tässä asiassa. Minä voin sanoa, että hänellä on muutamia italialaisia tovereita, mutta meidän rakastettavat ystävämme eivät ole italialaisia. He ovat octerooneja ja eri vivahduksisia sekarotuisia Afrikasta, mutta minä pelkään, että me englantilaiset luulemme kaikkien ulkomaalalsten olevan samaa maata, kun he vain ovat tummia ja likaisia.»

»Ja niinpä» lisäsi hän hymyillen, »pelkään minä etteivät englantilaiset osaa tehdä pienintäkään eroitusta minun uskontoni siveellisen tuloksen ja voodoo'n opin välillä.»

Kevään liekki oli hulmahtanut ilmi Seawoodissa, täyttäen sen rannikot perheillä ja kylpypuuhilla, kiertelevillä saarnamiehillä ja neekeri-ilveilijöillä, ennenkuin molemmat ystävämme näkivät sen taas, kauan sen jälkeen kuin tuon omituisen salaisen seurueen takaa-ajo oli loppunut. Mutta heidän aikeittensa salaisuus sammui joka tapauksessa heidän mukanaan. Hotellinomistaja löydettiin kuolleena ajelehtimassa meressä, niinkuin levä. Hänen oikea silmänsä oli rauhassa sulkeutunut, mutta vasen oli ammollaan ja läikkyi kuin lasi kuunvalossa. Musta Ned oli yllätetty penikulman päässä sieltä ja hän oli tappanut kolme poliisia vasemmalla nyrkillään. Jälelle jäänyt upseeri oli hämmästynyt, tai oikeastaan pelästynyt — ja neekeri oli livistänyt tiehensä. Mutta tämä riitti lietsomaan tuleen kaikki englantilaiset sanomalehdet, ja parin kolmen kuukauden aikana oli Britannian keisarikunnan tärkein yritys estää tuon neekeriuroon — joka hän oli kahdessa merkityksessä — pääsemästä pakoon mistään englantilaisesta satamasta. Henkilöt, joiden ulkonäkö hiukankin muistutti häntä, saivat alistua hyvin omituisiin tarkastuksiin: heidän täytyi pestä kasvonsa ennen laivaan astumista, aivankuin kaikilla valkonaamoilla olisi maalatut kasvot. Jokainen neekeri Englannissa asetettiin erikoisen valvonnan alaiseksi ja pakotettiin ilmoittautumaan viranomaisille; lähtevät laivat olisivat mieluummin ottaneet matkaan lohikäärmeen kuin neekerin. Sillä oli huomattu kuinka peloittava, laaja ja vaitelias tuon villin, salaisen seuran voima oli, ja siihen aikaan kun Flambeau ja isä Brown nojasivat rantakaiteeseen huhtikuussa, merkitsi Musta Mies Englannissa jokseenkin samaa, mitä se kerran oli merkinnyt Skotlannissa.

»Hänen täytyy kai yhä olla Englannissa», huomautti Flambeau, »ja sitäpaitsi mainion hyvässä kätkössä. Hänet olisi kai saatu kiinni satamassa, jos hän vain olisi valkaissut kasvonsa».

»Kuten näette, on hän tosiaan taitava mies», sanoi isä Brown puolustellen. »Ja minä olen varma siitä, ettei hän ole valkaissut kasvojaan.»

Isä Brown, joka myöskin nojasi liikkumattomana kaidepuuhun, osoitti sormellaan neekereitä, jotka noetuin kasvoin lauloivat hietikolla.

JOHN BOULUOIS'N OMITUINEN RIKOS

Herra Calhoun Kidd oli hyvin nuori mies, jolla oli vanhat omaan jäykkyyteensä kuivettuneet kasvot, sinisentumman tukan ja mustan, perhosmaisen kaularöyhelön reunustamat. Hän edusti Englannissa suurta amerikkalaista lehteä nimeltä Lännen aurinko, jota piloilla sanottiin »Nousevaksi auringonlaskuksi».

Tähän sisältyi viittaus suureen sanomalehtijulistukseen, jonka tekijäksi mainittiin Kiddiä itseään, jossa väitettiin »auringon rupeavan nousemaan lännestä, jos Amerikan kansalaiset vain hiukan enemmän ponnistaisivat.» Muuten ne, jotka tekevät pilaa amerikkalaisista sanomalehdistä, unohtavat erään asian, joka tavallaan selittää sen. Sillä samalla kun Yhdysvaltojen sanomalehdistö suosii hassuttelevaa jokapäiväisyyttä, siinä täydellisesti voittaen englantilaisen, osoittaa se samalla todellista innostusta kaikkein syvimpiin sielutieteellisiin kysymyksiin, joista Englannin lehdet eivät välitä, tai joista ne eivät tiedä mitään. Aurinko oli täynnä kaikkein juhlallisimpia, kaikkein hassunkurisimmalla tavalla käsiteltyjä aiheita. William James kummitteli siellä »Weary Willien» rinnalla, ja pragmatistit vaihtelivat painijoiden kanssa sen pitkässä valokuvasarjassa.

Kun nyt eräs hyvin vaatimaton oxfordilainen tutkija nimeltä John Bouluois kirjoitti erääseen hyvin vähän luettuun aikakauskirjaan nimeltä Luonnonfilosoofinen kuukauslehti sarjan artikkeleita, esittäen heikkoja kohtia Darwinin kehitysopissa, ei siitä näkynyt riviäkään englantilaisissa lehdissä, vaikka Bouluois'n mielipiteet, jotka selittivät maailman kaikkeuden jokseenkin muuttumattomaksi, vaikka satunnaiset mullistukset sitä joskus järkyttyvätkin, olivat verrattain muodissa Oxfordissa, siinä määrin, että ne olivat saaneet nimen katastrofismi [mullistusoppi]. Mutta monet amerikkalaiset lehdet ryhtyivät taisteluun, ikäänkuin suurikin tapaus olisi ollut kysymyksessä, ja Aurinko heitti herra Bouluois'n varjon jättiläismäisenä sivujensa yli. Siinä ilmestyi arvokkaita, älykkäitä ja innokkaita kirjoituksia, joiden otsakkeet kuitenkin olivat tietämättömän kiihkoilijan kirjoittamia, otsakkeita sellaisia kuin »Darwinin roskaoppi» — »Kriitikko Bouluois sanoo, että se herättää pahennusta» — tai »Tule katastrofistiksi, sanoo ajattelija Bouluois.» Ja herra Calhoun Kidd, Lännen Auringosta oli saanut tehtäväkseen mennä perhoskaulahuivineen ja kalmaisine kasvoineen pieneen taloon Oxfordin ulkopuolella, missä »ajattelija» Bouluois eli onnellisessa tietämättömyydessä tästä arvonimestään.

Sallimuksen uhriksi joutunut filosofi oli hiukan välinpitämättömällä tavalla luvannut ottaa vastaan haastattelijan ja oli määrännyt ajaksi kello yhdeksän samana iltana.

Kesäillan viimeinen hehku ympäröi Cumnorin ja katalat, metsäiset kukkulat, kun tuo romanttinen yankee haki epäröiden tietään ja tutki ympäristöä, ja Nähdessään oven olevan avoinna läänityslaitoksen aikuiseen maalaisravintolaan nimeltä »The Champion Arms», astui sisään kyselemään.

Baarissa soitti hän kelloa ja sai odottaa hetkisen vastausta siihen. Ainoa läsnäoleva henkilö oli laiha, punatukkainen mies, puettuna väljiin ratsastusvaatteihin. Hän joi hyvin huonoa viskyä, ja poltti hyvin hyvää sikaria. Visky oli tietysti The Champion Arms parasta valiolajia, sikarin oli hän kai tuonut mukanaan Lontoosta. Ei mikään voinut olla vastakohtaisempaa kuin amerikkalaisen reipas joustavuus ja toisen kyynillinen huolettomuus, mutta vieraan lyijykynä ja avonainen muistikirja, sekä hänen vilkkaiden, sinisten silmiensä ilme sai Kiddin — sattuvasti — arvaamaan, että hän oli ammattiveli.

»Tekisittekö minulle sen palveluksen», kysyi Kidd kansansa luonteenomaisella kohteliaisuudella, »että neuvoisitte minut Gray Cottageen, missä herra Bouluois minun tietääkseni asuu?»

»Se on muutaman askeleen päässä tuolla päin», sanoi punatukkainen mies heiluttaen sikariaan. »Minä lähden itsekin sinnepäin parin minuutin kuluttua, mutta minä menen Pendragon puistoon aikani kuluksi.»

»Mikä Pendragon puisto on?» kysyi Calhoun Kidd. »Sir Claude Championin maatila. Oletteko tullut senkin vuoksi?» kysyi toinen musteritari ylös katsahtaen. »Olettehan sanomalehtimies, eikö totta?»

»Minä olen tullut tapaamaan rouva Bouluoista», vastasi toinen. »Mutta minä en hae häntä kotoa.»

»Minua huvittavat mullistukset, ja niitä tulee siellä tapahtumaan», vastasi hänen toverinsa jörösti. »Minun urani on likainen, enkä sitä muuksi väitäkkään.»

Näin sanoen sylkäsi hän lattialle. Tästä teosta huolimatta saattoi kuitenkin heti päättää miehen saaneen gentlemanin kasvatuksen.

Amerikkalainen sanomalehtimies katseli häntä nyt tarkkaavaisemmin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja epäsäännölliset, ja niissä hehkuivat hälventyneitten intohimojen jäljet, muuten olivat ne älykkäät ja tunteelliset. Hänen pukunsa oli halpa ja huolimaton, mutta hänen toisen kätensä pitkässä, hoikassa sormessa oli kallis kantasormus. Hänen nimensä oli James Dalroy, kuten keskustelun jatkuessa ilmeni; hän oli konkurssin tehneen irlantilaisen maaylimyksen poika ja palveli eräässä hienoston lehdessä nimeltä Yhteiskunnan Turva, jota hän halveksi sydämensä pohjasta, reporterina tai jonkunmoisena ikävä sanoa vakoilijana.

Yhteiskunnan Turva ei valitettavasti tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa Bouluois'n Darwin-selityksiin nähden, jotka olivat niin innostuttaneet Lännen Auringon päät ja sydämet. Dalroy oli nähtävästi tullut tänne vainuamaan jotain skandaalin alkua, mikä hyvin saattaisi päättyä avioero-oikeudessa, ja joka tällä hetkellä kehkeysi Grey Cottagessa tai Pendragon Parkissa.

Lännen Auringon lukijat tunsivat Sir Claude Championin aivan yhtä hyvin kuin herra Bouluois'n. Samalla tavoin kuin paavin ja Derby-kilpailujen voittajankin; mutta tieto heidän läheisestä tuttavuudestaan olisi Kiddistä tuntunut peräti oudolta. Hän oli kuullut ja kirjoittanut ja väittänyt tuntevansakin sir Claude Championin yhtenä Englannin etevimmistä ja tunnetuimmista pohatoista, suurena urheilijana, joka purjehti jahdillaan maailman ympäri, suurena matkustajana, joka julkaisi kirjoja Himalajasta, poliitikkona, joka hallitsi valitsijakuntaa jonkunmoisen vanhoillis-kansanvaltaisen klubin avulla, ja vielä suurena taiteen, kirjallisuuden ja musiikin harrastajana, ja ennen kaikkea toimivana henkilönä. Sir Claude oli suuremmoinen ilmiö muittenkin kuin amerikkalaisten silmissä. Hänen kaikkikäsittävässä sivistyksessään ja rauhattomassa julkisuudessaan oli jotain renesanssiruhtinaan tapaista; hän ei ainoastaan ollut suuri taiteenharrastaja, vaan innokaskin. Mutta hänessä ei ollut mitään tuosta pintapuolisuudesta, jota tarkoitetaan sanalla dilettante.

Nuo moitteettomat kotkankasvot tummansinisine italialaisine silmineen, jotka usein olivat valokuvatut sekä Yhteiskunnan Turvaa että Lännen Aurinkoa varten, tekivät jokaiseen sen vaikutuksen, että hän oli mies, jota kunnianhimo kalvoi kuin tuli tai sairaus. Mutta vaikka Kidd tiesi koko joukon asioita Sir Claudesta — todellisuudessa paljon enemmän kuin tietää, mistä oli — ei hän hurjimmissa unelmissaankaan olisi uskaltanut yhdistää hienoa ylimystä äsken löydettyyn mullistusopin keksijään, tai arvella, että Sir Claude Champion ja herra John Bouluois olisivat läheisiä ystäviä. Mutta sellainen oli asianlaita Dalroyn ilmoitusten mukaan. Nuo molemmat olivat olleet tovereita koulussa ja yliopistossa, ja vaikka he olivatkin joutuneet aivan erilaisiin yhteiskunnallisiin asemiin, sillä Champion oli suuri maanomistaja ja miljoonamies, kun Bouluois oli vain köyhä oppinut ja viimeaikoihin saakka täysin tuntematon, pysyivät he kuitenkin hyvin läheisissä kosketuksissa toisiinsa. Ja olihan Bouluois'n maja aivan Pendragon-puiston aitauksen ulkopuolella.

Mutta pysyisivätkö molemmat miehet kauemmin ystävinä, se oli vaikea, kiusallinen kysymys. Vuotta tai paria sitten oli Bouluois mennyt naimisiin kauniin, melko etevän näyttelijättären kanssa, jota hän jumaloi samalla aralla ja kömpelöllä tavallaan. Molempien talojen läheisyys oli antanut tuolle sammuneelle suuruudelle tilaisuuden käyttäytyä tavalla, mikä herätti tuskallista ja alhaista huomiota. Sir Claude osasi esiintyä mestarillisesti, ja hän näytti tuntevan sairaalloista iloa häikäilemättömästä vehkeilystä, mikä ei tuottanut hänelle minkäänlaista kunniaa. Pendragonen palvelijat toivat vähä väliä kukkia rouva Bouluois'ille, vaunut ja automobiilit hakivat hänet vähänväliä hänen asunnostaan, tanssiaisia ja naamiaisia pidettiin tuontuostakin linnassa, ja parooni loisti niissä rouva Bouluois'n kanssa, joka oli kuin Rakkauden ja Kauneuden jumalatar turnajaisissa. Samana iltana, jolloin herra Kidd aikoi kuunnella esitystä mullistusopista, oli Claude Champion pannut toimeen ulkoilmaesityksen Romeosta ja Juliasta, jossa hän aikoi näytellä Romeota ja Julian osaa eräs, jonka nimeä on tarpeeton mainita.

»Minä luulen, että se ei mene pamauksetta», sanoi nuori, punatukkainen mies, nousten seisoalleen ja pudistellen itseään. »Ukko Bouluois saattaa suuttua — tai Champion voi suuttua. Mutta jos hän suuttuu, on hän tyhmä. Mutta minä en luule, että se on mahdollista.»

»Hän on mies, jolla on suuri älyllinen voima», sanoi Calhoun Kidd syvällä äänellä.

»Kyllä», vastasi Dalroy. »Mutta mies, jolla on niin suuri älyllinen voima, ei voi olla sellainen sokea narri kuin kaikki tämä osoittaa. Aiotteko jatkaa matkaanne? Minä lähden itsekseni käyskelemään minuutin tai parin perästä.»

Juotuaan lasin maitoa ja soodaa lähti Calhoun Kidd ripeästi kulkemaan Grey Cottageen vievää tietä pitkin, jättäen kyynillisen neuvojansa viskyn ja tupakan ääreen. Päivän viimeinenkin valo oli sammunut, pilvet olivat tummanharmaita, vihreään vivahtaen kuin liuskakivi, tähti tuikki siellä täällä, mutta lännen puolella oli kirkkaampaa ennustaen kuun nousua.

Grey Cottage, joka sijaitsi korkeiden jäykkien piikkipensasaitojen ympäröimän neliön keskellä, oli niin piilossa puiston kuusikujien takana, että Kidd ensin piti sitä puiston vartijan majana. Löydettyään kuitenkin nimen ahtaasta puuovesta ja nähtyään kellostaan, että »ajattelijan» tapaamisaika oli juuri tullut, astui hän esiin ja kolkutti pääovelle. Pensasaidan sisäpuolelle tultuaan huomasi hän, että talo, niin vaatimaton kuin olikin, oli laajempi ja paljon komeampi kuin ensikatsannolla, ja aivan toisenlainen kuin ovenvartijan maja. Koirankoppi ja mehiläispesä seisoivat sen edustalla vanhanaikaisen englantilaisen maalaistalon tunnusmerkkeinä. Kuu nousi juuri uhkeiden päärynäpuuistutusten takaa. Koira, joka tuli ulos kopista, oli arvokkaan näköinen ja näytti epäröivän haukkuako, ja vaatimaton miespalvelija, joka aukaisi oven, oli lyhytsanainen, mutta kunnioittava.

»Herra Bouluois, sir», sanoi hän, »pyysi minua esittämään anteeksipyyntönsä, sillä hänen täytyi äkkiä lähteä ulos.»

»Mutta kuulkaahan», sanoi haastattelija korottaen ääntään, »me olimme sopineet ajasta. Tiedättekö minne hän meni?»

»Pendragon-puistoon, sir», sanoi palvelija juronlaisesti ja alkoi vetää ovea kiinni.

Kidd säpsähti hiukan. »Menikö hän rouvan — menikö hän muun seurueen kanssa?» kysyi hän hiukan hajamielisesti.

»Ei, sir», sanoi mies lyhyesti. »Hän jäi jälkeen ja meni sitten ulos yksin.»

Hän sulki oven rajusti mutta sen näköisenä kuin ei olisi täyttänyt velvollisuuttaan.

Amerikkalainen, tuo kokoomus hävyttömyyttä ja tunteellisuutta, oli pahoillaan. Hän tunsi halua pudistella kaikkia hiukan ja opettaa kaikille liiketapoja: harmahtavalle, vanhalle koiralle, harmahtavalle vanhalle palvelijalle esihistoriallisine paidanrintoineen, uniselle vanhalle kuulle ja ennen kaikkea hajamieliselle, vanhalle filosofille, joka ei pitänyt sopimustaan.

»Jos hän aina menettelee tällä lailla, menettää hän omasta syystään vaimonsa puhtaimman rakkauden», sanoi herra Calhoun Kidd. »Mutta ehkä hän onkin mennyt pitämään melua. Siinä tapauksessa on mies Lännen Auringosta oleva siellä paikallaan.»

Ja kääntyen kulman ympäri avonaisen veräjän luona lähti hän pois astellen pitkin tummien kuusten reunustamaa puistotietä, joka johti Pendragon-puiston perälle. Puut olivat mustia ja jäykkiä kuin ruumisvaunujen tupsut ja taivaalla oli vain muutamia tähtiä. Hän oli mies, jonka tunnelmat olivat pikemmin kirjallisia kuin välittömästi luonnollisia ja sana »Korppimetsä» palasi alituiseen hänen mieleensä. Siihen vaikutti osaksi kuusimetsän musta väri, mutta osaksi myöskin tuo kuvaamaton tunnelma, mikä henkii Scottin suurista murhenäytelmistä, tuoksu jostain, mikä oli kuollut yhdeksännellätoista vuosisadalla kosteiden metsien ja särkyneitten uurnien tuoksua vääryyksien, joita ei koskaan hyvitetä, seikkojen, joita ei ole helppo ilmaista sanoilla sen vuoksi, että ne ovat niin omituisen epätodellisia.

Kulkiessaan pitkin tuota siistiä, tummaa teennäisten murhenäytelmien tietä, säpsähti ja pysähtyi useammin kuin kerran, luullen kuulevansa askeleita edessäpäin. Hän ei nähnyt mitään edessään paitsi kahta tummaa kuusiseinää ja niitten yläpuolella tähtien valaisemien pilvien liepeet. Ensin arveli hän vain kuvittelevansa, tai että hänen omien askeltensa kaiku oli tehnyt pilaa hänestä. Mutta matkaansa jatkaessaan tuli hän yhä taipuvaisemmaksi päättelemään järkensä jäännösten avulla, että tiellä tosiaan asteli joku toinenkin. Hän muisteli nopeasti kummituksia ja arveli, että hän pian saisi nähdä kesyttyneen, paikallisen kummituksen haamun, valkoisine mustatäpläisine Pierrot'n kasvoineen. Tummansinisten pilvien muodostaman kulman kärki alkoi tulla yhä kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, mutta hän ei vielä huomannut että se johtui siitä, että suuren talon ja puutarhan valot lähenivät. Hän tunsi vain, että ympäristö kävi yhä voimakkaammaksi ja salaperäisemmäksi ja, — hän epäili lausua sitä ilmi, mutta virkkoi sitten äkkiä naurahtaen — mullistavammaksi.

Monet kuuset ja monet tienristeykset liukuivat hänen ohitsensa, mutta sitten pysähtyi hän kuin noitavoiman paikalleen juurruttamana. On turhaa sanoa, että hänestä tuntui kuin olisi hän kulkenut unessa, mutta tällä kertaa tunsi hän aivan varmasti, että hän oli joutunut seikkailuun. Me ihmisolennot olemme tottuneet tavattomiin tapahtumiin, me olemme tottuneet luonnottomaan hälinään, se on kuin sävel, jota kuunnellessa me nukahdamme. Jos joku asianmukainen seikka tapahtuu, herättää se meidät kuin puhtaan kielen soinnahdus. Tapahtui jotain sellaista, mikä olisi voinut tapahtua unohtuneessa tarinassa.

Mustan kuusimetsän yli tuli lentäen ja kuun valossa kiillellen paljastettu miekka, tuollainen notkea, sätkähtelevä pistoase, jolla moni epärehellinen taistelu lienee taisteltu tuossa vanhassa puistossa. Se putosi polulle, melkein hänen eteensä ja jäi siihen välkkymään kuin pitkä neula. Hän juoksi kuin jänis ja kumartui katsomaan sitä. Läheltä katsoen oli se oikein komean näköinen, mutta suuret punaiset timantit sen kahvassa ja käden suojuksessa olivat hiukan epäilyttäviä. Mutta terässä oli toisia punaisia täpliä, joista ei voinut erehtyä.

Hän katsahti hurjasti ympärilleen ja sille suunnalle, mistä välkkyvä esine oli tullut, ja huomasi, että mänty- ja kuusirintaman katkaisi oikealle kääntyvä pienempi tie, joka, kun hän lähti kulkemaan sitä pitkin, vei hänet pitkän, valoisan talon näkyviin, talon, jonka edessä oli nurmikko ja suihkulähteitä. Kuitenkaan ei hän katsellut sitä, koska hänellä oli muuta mieltäkiinnittävämpää katseltavaa.

Hänen alapuolellaan, terassimaisen puutarhan jyrkän vihreän penkereen kulmassa oli tuollainen pieni, siro yllätys, joka on hyvin tavallinen vanhoissa maalaispuutarhoissa, jonkunlainen pieni pyöreä kumpu tai ruohokukkula, kuin jättiläismäinen myyränruokkio, jota ympäröi ja kattoi kolme kiertelevää ruusupensasaitaa, ja jonka keskustassa oli aurinkokello. Kidd saattoi nähdä kellon osoittimen törröttävän pystyssä mustana taivasta vasten, ja himmeän kuun valaisevan toimetonta kelloa. Mutta hän näki jotain muutakin siellä lyhyen kauhun hetken aikana — miehen vartalon.

Vaikka hän näkikin sen vain hetken, vaikka sen puku oli ulkomaalainen ja outo, ulottuen kantapäistä kaulaan ruumiinmukaisena verhona, jossa kultapilkkuja välähteli, tunsi hän kuitenkin kuunsäteen siihen sattuessa, kuka se oli. Kalpeat kasvot olivat kohotetut taivasta kohti, sileäksi ajeltuina ja niin luonnottoman nuorina kuin roomalais-nenäisen lordi Byronin; mustat kiharat harmahtivat jo hiukan. Hän oli nähnyt tuhansia julkisia valokuvia sir Claude Championista. Tuo outo, punertava olento kohottautui hetkeksi aurinkokelloa kohti; seuraavalla hetkellä kieri maahan jyrkältä penkereeltä ja lepäsi amerikkalaisen jaloissa, väsyneesti liikutellen toista kättään. Outo kiiltävä koriste hihassa toi Kiddin mieleen yht'äkkiä Romeon ja Julian, ja todella kuului tuo ruumiinmukainen samettipuku näytelmään. Mutta penkin alla, mistä mies oli vierinyt, oli pitkä punainen verijälki, joka ei kuulunut näytelmään. Hänellä oli haava ruumiin läpi.

Herra Calhoun Kidd huusi huutamasta päästyäänkin. Hän oli taas kuulevinaan kuviteltuja askeleita ja säpsähti nähdessään toisen olennon läheisyydessään. Hän tunsi olennon ja se kauhistutti häntä nyt. Tuo nuori elostelija, joka oli nimittänyt itseään Dalroyksi, oli kauhistuttavan rauhallisen näköinen; jos Bouluois ei noudattanut lupaustaan, saattoi se olla tahallista. Dalroy tuli kylmännäköisenä kohtaukseen, joka ei ollut tahallinen. Kuunvalo teki kaikki yhdenväriseksi, ja punaista tukkaa vasten näyttivät Dalroyn kalpeat kasvot vaalean vihreiltä pikemmin kuin valkeilta.

Tuo sairaaloinen alttius vaikutelmille selittänee parhaiten sen, että
Kidd kirkaisi, ra'asti ja järjettömästi:

James Dalroy hymyili epämiellyttävää hymyään, mutta ennenkuin hän ennätti virkkaa mitään, teki kaatunut olento toisen liikkeen kädellään, viitaten sitä paikkaa kohti, jonne miekka oli pudonnut. Sitten kuului valitusta ja hän yritti puhua:

»Bouluois… Bouluois sanon minä… Bouluois teki sen… mustasukkainen minulle… hän oli mustasukkainen… oli, oli…»

Kidd kumartui alas kuullakseen enemmän ja sai parahiksi selvän seuraavista sanoista:

Taas haparoi vavahteleva käsi miekkaa, ja vaipui sitten jäykkänä kolahtaen alas. Kiddissä kohosi syvyydestään tuo katkera huumori, mikä on hänen rotunsa vakavuuden outo suola.

»Kuulkaas», sanoi hän terävästi ja käskevästi, »menkää hakemaan lääkäriä. Tuo mies kuolee.»

»Ja pappia», arvelen minä, sanoi Dalroy selittämättömällä tavallaan.
»Nuo Championit ovat kaikki paavinuskoa.»

Amerikkalainen polvistui ruumiin ääreen, tunnusteli sydäntä, nosti päätä ja koetti viimeisiä henkiinherätyskeinoja, mutta ennenkuin toinen sanomalehtimies taas tuli paikalle lääkärin ja papin seurassa, oli hän jo valmistautunut ilmoittamaan heille, että he tulivat liian myöhään.

»Tulitteko tekin liian myöhään?» kysyi tohtori, tanakka, hyvinvoivannäköinen mies, jolla oli tavanmukaiset viikset ja poskiparta, mutta vilkas katse, joka tähysteli Kiddiä epäluuloisesti.

»Tavallaan», äänteli Auringon edustaja. »Tulin liian myöhään pelastaakseni miehen, mutta luullakseni ajoissa kuullakseni jotain tärkeää. Minä kuulin vainajan ilmaisevan murhaajansa.»

Tohtori katsoi häneen tiukasti punertavin kasvoin, mutta ei väittänyt vastaan. Sitten sanoi pappi, pieni mies taempana, lempeästi:

»Minä luulin ettei herra Bouluois olisi ollut Pendragon-puistossa tänä iltana.»

»Mitä vielä», sanoi yankee ilkeästi. »Minä voin ilmoittaa pari kolme tosiseikkaa tässä asiassa. Niin, sir, John Bouluois aikoi pysyä kotona tänä iltana olipa hän sopinut tapaamisesta minunkin kanssani. Mutta John Bouluois muutti mieltään, John Bouluois jätti kotinsa yht'äkkiä, yksinään, ja tuli tähän pirulliseen puistoon noin tunti sitten. Hänen palvelijansa sanoi minulle sen. Minä luulen, että meillä on käsissämme se, mitä kaikkiviisas poliisi sanoo johtolangaksi — oletteko lähettänyt hakemaan heitä?»

»Kyllä», sanoi lääkäri. »Mutta me emme ole häirinneet ketään muita vielä.»

»Tietääköhän rouva Bouluois?» kysyi James Dalroy, ja taas halutti
Kiddiä lyödä häntä vasten suuta.

»En ole kertonut hänelle mitään», sanoi lääkäri synkästi. »Mutta tuolla tulevat poliisit.»

Isä Brown oli mennyt pääkäytävälle ja palasi nyt pudonneen miekan kanssa, mikä näytti hassun leveältä ja teatraaliselta liittyneenä hänen paksuun, samalla kertaa papilliseen ja jokapäiväiseen vartaloonsa.

»Rientäkää, ennenkuin poliisit tulevat», sanoi hän pyytävästi. »Onko kellään tulta?»

Amerikkalainen sanomalehtimies otti sähkölampun taskustaan, ja pappi piti sitä terän keskiosan kohdalla, jota hän tarkasteli huolestuneesti silmiään räpäytellen. Sitten, katsahtamatta kärkeen tai kädensijaan, ojensi hän pitkän aseen lääkärille.

»Pelkään, ettei minusta ole mitään hyötyä täällä», sanoi hän lyhyesti huudahtaen: »Toivotan teille hyvää yötä, hyvät herrat.»

Sitten hän meni pois pitkin pimeää tietä taloa kohti, hänen kätensä riippuivat hänen sivuillaan ja hänen päänsä oli miettivästi kumarassa.

Muut kiiruhtivat juoksujalkaa talolle vievää tietä pitkin portille, missä komisario ja kaksi poliisia jo näkyivät kuulustelevan portinvartijaa. Mutta pieni pappi kulki yhä hitaammin pitkin kuusien varjostamia ristikäytäviä ja pysähtyi sitten äkkiä talon portaille. Se oli hänen hiljainen tapansa tutustua ja lähestyä, sillä häntä vastaan tuli nyt olento, jonka nähdessään Calhoun Kiddkin olisi ollut täysin tyytyväinen. Se oli nuori, renesanssiajan hopeahelyiseen pukuun vaatetettu nainen, hänellä oli kultainen tukka kahdella loistavalla, pitkällä palmikolla ja niin hämmästyttävän kalpeat kasvot niitten välissä, että hän olisi voinut olla vaikka chrysaliidi, kreikkalainen kuvapatsas norsunluusta ja kullasta. Mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat, ja hänen äänensä oli luottavainen, vaikka hiljainen.

»Rouva Bouluois», vastasi hän miettivästi. Sitten katsoi pappi häntä ja sanoi kohta. »Minä huomaan, että tiedätte jo, kuinka sir Clauden on käynyt.»

»Minun mieheni on kotona», sanoi nainen. »Hänellä ei ole tässä mitään osaa.»

Pappi ei vastannut nytkään ja nainen tuli lähemmäksi häntä omituisen voimakas ilme kasvoillaan.

»Kerronko teille vielä lisää?» sanoi rouva, pelottavasti hymyillen.
»Minä en voi uskoa, että hän olisi tehnyt sen, ettekä tekään.»

Isä Brown käänsi katseensa, pitkään ja surumielisesti tuijottaen, ja pudisti sitten päätään vielä surullisemmin.

»Isä Brown», sanoi rouva. »Minä aion kertoa teille kaikki mitä tiedän, mutta pyytäisin teitä ensin tekemään minulle mieliksi. Tahdotteko sanoa minulle miten olette päässyt perille John paran syyttömyydestä, kun kaikki muut ovat toista mieltä? Ettekö muista, mitä sanoitte: Minä… minä tunnen kaikki nuo lörpötykset ja näennäisyydet, jotka puhuvat häntä vastaan.»

Isä Brown näytti todella olevan vaikeassa asemassa ja silitti kädellään otsaansa:

»Kahden hyvin pienen seikan takia», sanoi hän. »Toinen on todella hyvin mitätön ja toinen hyvin epävarma. Mutta sellaisina eivät ne sovellu siihen olettamukseen, että herra Bouluois olisi murhaaja.»

Hän nosti alakuloiset, pyöreät kasvonsa tähtiä kohti ja jatkoi kuin muuta ajatellen:

»Ottakaamme ensin tuo epävarma otaksuma. Minusta ovat epävarmat otaksumat hyvin tärkeitä. Kaikki nuo seikat, jotka eivät todista mitään, saavat minut vakuutetuksi. Minä luulen, että siveellinen mahdottomuus on suurin kaikista mahdottomuuksista. Tunnen teidän miehenne vain pintapuolisesti, mutta minä ajattelen, että tämä rikos häneen sovitettuna on suorastaan siveellinen mahdottomuus. Älkää suinkaan ajatelko, että luulisin Bouluoista niin turmeltuneeksi. Jokainen voi olla turmeltunut — niin turmeltunut kuin itse tahtoo. Te voitte hallita moraalisia halujanne, mutta ette voi muuttaa vaistomaisia pyrkimyksiänne ja tapojanne. Bouluois saattaisi tehdä murhan, muttei tätä murhaa. Hän ei ryöstäisi Romeon miekkaa sen romanttisesta tupesta, tai löisi vihollistaan aurinkokellon päällä kuin jonkunlaisella alttarilla, tai jättäisi hänen ruumistaan ruusustoon, tai heittäisi pois miekkaa kuusien keskelle. Jos Bouluois tappaisi jonkun, tekisi hän sen rauhallisesti ja tyynesti, aivan kuin hän tekisi jotakin muuta epäilyttävää — tyhjentäisi kymmenen lasia, tai lukisi kevytmielisten kreikkalaisten runoilijain teoksia. Ei, tuo romantillinen piirre ei ole Bouluois'n tapaista. Se on mieluummin Championin tyyliä.»

»Ah!» sanoi nainen katsellen häntä silmin, jotka säihkyivät kuin timantit.

»Ja tuo mitätön seikka oli tämä», sanoi Brown. »Miekassa oli sormenjälkiä. Sormenjälet pysyvät näkyvissä tarkalleen tunnin sen jälkeen kun ne on painettu, jos ne ovat kiilloitetulla pinnalla, niinkuin lasi tai teräs. Nämä olivat kiilloitetulla pinnalla. Ne olivat jokseenkin keskellä miekan terää. En ole ottanut selville, kenen sormenjälkiä ne olivat, mutta miksi pideltäisi miekkaa puolesta terästä? Miekka oli pitkä, mutta sehän on vain etu vihollista lyödessä. Ja vielä parempi, jos vihollisia on enemmän. Kaikkia vihollisia paitsi yhtä.»

»On vain yksi vihollinen», sanoi isä Brown, »jonka paremmin tappaa tikarilla kuin miekalla.»

Omituinen ilme oli hänen kasvoillaan, vapaa säälistä, alakuloisuudesta, omantunnonvaivoista ja kaikesta, mitä isä Brown oli odottanut. Hänen äänensä muuttui äkkiä vahvaksi ja täytelääksi.

»Minä en luule», sanoi hän, »että sir Claude koskaan välitti vähääkään minusta, vaan minun miehestäni.

»Hän vihasi minun miestäni siksi että… se on niin outoa, että tuskin osaan ilmaista sitä… siksi että…»

Isä Brown nyökkäsi vain päällään ja näytti yhä kuuntelevan. Hän erosi muista salapoliiseista, todellisista tai kuvitelluista, eräässä pienessä kohdassa — hän oli olevinaan käsittämättä, vaikka hän käsitti kaikki täydellisesti.

»Minun mieheni», sanoi hän, »on suuri mies. Sir Claude Champion ei ole suuri mies: hän oli juhlittu ja onnistuva mies. Minun miestäni ei ole koskaan juhlittu eikä hänellä ole ollut menestystä, ja on juhlallinen totuus, ettei hän koskaan uneksinutkaan sellaista. Hän ei myöskään odottanut tulevansa kuuluisaksi ajattelemalla, yhtä vähän kuin sikareja polttamalla. Siinä suhteessa on hän tavallaan loistavan tyhmä. Hän ei ole koskaan hakenut kunniaa. Hän piti vain Championista aivan samoin kuin hän piti hänestä koulussa, hän ihaili häntä, niinkuin hän olisi ihaillut noitatemppua päivällispöydässä. Mutta hän ei voinut ymmärtää mitä tarkoitettiin Championin kadehtimisella. Ja Champion tahtoi, että häntä kadehdittaisiin. Hän tuli hulluksi ja tappoi itsensä sen tähden.»

»Oi, ettekö huomaa», huusi nainen. »Koko juttu on laadittu sitä varten — paikka on suunniteltu sitä varten. Champion asetti Johnin asumaan pieneen taloon aivan ovensa eteen, niin kuin riippuvaisuus-suhteessa olevan henkilön — näyttääkseen hänelle erotuksen. Hän ei koskaan tuntenut sitä. Hän ei ajattele sitä seikkaa enempää kuin… kuin hajamielinen leijona. Champion syöksyi sisään Johnin niukimpina hetkinä, hänen vaatimattomimpien aterioittensa aikana tuoden hämmästyttävän lahjan, ilmoituksen tai ehdotuksen, joka muistutti Harun al'Raschidin käyntejä, ja John myöntyi tai kieltäytyi ystävällisesti, toinen silmä avoinna, niin sanoakseni, aivankuin vallaton koulupoika, joka sopii tai ei sovi toisen kanssa. Viidessä vuodessa ei John ollut vähääkään muuttunut ja sir Claude Champion oli hulluuteen saakka itsepäinen.»

»Ja Haman alkoi luetella», sanoi isä Brown, »millä kaikilla tavoilla kuningas oli osoittanut kunniaa hänelle, ja hän sanoi: 'Nämä eivät minua ollenkaan hyödytä niin kauan kuin näen juutalaisen Mordecain istuvan ovensa edessä'.»

»Käännekohta saapui», jatkoi rouva Bouluois, »kun minä sain Johnin jättämään minulle muutamia mietelmistään ja lähetin ne erääseen aikakauslehteen. Ne alkoivat herättää huomiota, erittäinkin Amerikassa, ja eräs lehti tahtoi haastatella häntä. Kun Champion, jota haastateltiin melkein joka päivä, kuuli tuosta viimeisestä menestyksenmurusta, mikä oli tullut hänen tietämättömän kilpailijansa osaksi, ratkesi viimeinenkin salpa, mikä vielä pidätti hänen pirullista kiukkuaan. Sitten alkoi hän piirittää tuolla sairaaloisella tavalla. minun rakkauttani ja kunniaani, joka on joutunut puheenaiheeksi koko piirikunnassa. Kysynette kuinka minä suvaitsin tuollaista lähentelyä. Minä vastaan, etten olisi voinut välttää sitä selittämättä kaikkea miehelleni, ja on muutamia seikkoja, joita sydän ei voi tehdä, niin kuin ruumis ei voi lentää. Kukaan ei olisi voinut selittää sitä miehelleni. Kukaan ei voisi tehdä sitä nytkään. Jos te sanoisitte hänelle muutamalla sanalla: 'Champion aikoo varastaa vaimonne', pitäisi hän pilaa jokseenkin typeränä. Ja ajatus, että se olisi jotain muuta kuin pilaa, ei löytäisi loveakaan hänen suuresta päästään sinne asettuakseen. Niin, John oli tulossa katselemaan meidän näyttelemistämme tänä iltana, mutta juuri kun olimme lähdössä, sanoi hän, ettei hän välittäisikään siitä, hänellä oli hauska kirja ja hyvä sikari. Minä kerroin sen sir Olaudelle ja siitä tuli kuolinisku. Kiihkoilija joutui äkkiä epätoivoon. Hän pisti itsensä kuoliaaksi huutaen kuin paholainen, että Bouluois murhasi hänet; hän makaa kuolleena tuolla puutarhassa siitä syystä, ettei hän voinut pakottaa toista kadehtimaan häntä, ja John istuu ruokasalissa lukien kirjaa.»

»Teidän eloisassa selostuksessanne on kuitenkin yksi arka kohta. Teidän miehenne ei istu ruokasalissa kirjaa lukemassa. Tuo amerikkalainen reportteri kertoi minulle, että hän oli ollut teillä, ja että teidän palvelijanne oli kertonut hänelle herra Bouluois'n sittenkin menneen Pendragon-puistoon.»

Hänen silmänsä laajenivat melkein sähköisesti ja niissä näkyi nyt pikemmin kummastusta kuin sekaannusta tai pelkoa.

»Mitä, mitä te tarkoitatte?» huusi hän. »Kaikki palvelijattaret olivat poissa katsomassa näytelmää. Ja meillä ei ole kamaripalvelijaa, Jumalan kiitos!»

»Mitä, mitä?» huusi hän kuin heränneenä uuteen elämään. »Kuulkaas — minä sanon… voiko, voiko teidän miehenne kuulla, jos minä lähestyn taloa?»

»Niin, niin!», jatkoi pappi innokkaasti, ja lähti nopeasti tallustamaan polkua puiston veräjää kohti. Hän kääntyi vielä kerran ja sanoi:

»Pitäkääpä silmällä tuota amerikkalaista, muuten ilmestyy John
Bouluois'n rikos lihavilla kirjaimilla tikkiin Tasavallan lehtiin.

»Te ette ymmärrä», sanoi rouva Bouluois. »Ei mieheni välitä siitä. Minä luulen, että hän tuskin muissa, että Amerikkaa on olemassa.»

Kun isä Brown saapui mehiläispesän ja uneliaan koiran talolle, vei sievä ja siro palvelijatar hänet ruokasaliin, missä herra Bouluois istui lueskellen varjoisan lampun ääressä, aivan niin kuin hänen vaimonsa ja kertonut. Portviinipullo ja lasi olivat hänen kyynärpäänsä lähettyvillä, ja kun pappi astui sisälle, huomasi hän pitkän tuhkan hänen sikarissaan.

»Hän on ollut täällä ainakin puolitoista tuntia», ajatteli isä Brown. Todella oli hän sen näköinen, että hän oli istunut paikoillaan siitä saakka kun päivällinen oli korjattu pois.

»Älkää nousko, herra Bouluois», sanoi isä Brown hyväntahtoisella, jokapäiväisellä tavallaan. »En tahdo häiritä teitä pitkään. Pelkäänpä murtautuneeni sisään häiritsemään teidän tieteellisiä opinnoitanne.»

Hän sanoi sen ilman karsautta ja hymyilemättä ja hänen vieraansa huomasi miehekkään, syvän välinpitämättömyyden tuossa miehessä, jota hänen vaimonsa sanoi »suureksi». Hän lepäili siinä, karkeassa, keltaisessa yöpuvussa huomaamatta sen sopimattomuudessakaan mitään, joka vaikuttaisi humoristiselta. John Bouluois oli lihava, hidasliikkeinen mies, osaksi harmaa ja osaksi kalju, piirteet tylsät ja rotevat. Hän oli puettu kuluneeseen ja hyvin vanhanaikaiseen iltapukuun, jonka etuosassa oli ahdas kolmikulmainen rinta-aukko: hän oli pukeutunut siihen tänä iltana mennäkseen katsomaan vaimoaan Juliana.

»Minä en tahdo riistää teitä Veripeukalon tai minkään muun mullistavan seikan seurasta», sanoi isä Brown hymyillen. »Minä tulin luoksenne vain sen rikoksen tähden, jonka te teitte tänä iltana.»

Bouluois katseli häntä kiinteästi, mutta punainen varjo alkoi levitä hänen leveälle otsalleen ja hän oli sen näköinen kuin henkilö, joka huomaa joutuvansa hämilleen.

»Minä tiedän, että se oli omituinen rikos», myönsi Brown matalalla äänellä. »Omituisempi kuin murha — teihin nähden. Pieniä syntejä on joskus vaikeampi tunnustaa kuin suuria — ja siksi onkin tärkeää tunnustaa ne. Jokainen hieno nainen tekee teidän syntinne kuusi kertaa viikossa ja nyt te huomaatte sen pistävän kieltänne kuin hirveän hirmutyön.»

»Tehän saatatte minut tuntemaan itseni kurjaksi raukaksi», sanoi filosoofi hitaasti.

»Minä tiedän sen», myönsi toinen. »Mutta joskus täytyy valita raukaksi tuntemisen ja raukkana olemisen välillä.»

»En osaa tehdä selkoa tunteestani», jatkoi Bouluois, »mutta kun istuin tässä tuolissa lukien tätä tarinaa, tunsin itseni onnelliseksi kuin koulupoika lupapäivänä. Se oli turvallisuuden tunnetta, rauhallisuutta. — En osaa selittää sitä… sikarit olivat sopivan matkan päässä… tulitikut mukavasti… Peukalolla oli monta puolta… se ei ollut ainoastaan rauhaa, se oli ylellisyyttä. Sitten soi kello, ja minä mietin pitkän, kuolettavan minuutin, voisinko ollenkaan nousta — kirjaimellisesti, ruumiillisesti, henkisesti en voinut. Sitten ponnistin kuin mies, joka kantaa maailman kaikkeutta, koska tiesin, että kaikki palvelijat olivat ulkona. Avasin oven ja siinä oli pieni mies suu avoinna puhumaan kynä valmiina kirjoittamaan. Muistin unohtaneeni amerikkalaisen haastattelijan. Hänen hiuksensa olivat keskeltä jakauksella ja minä sanon teille, että murhaaminen…»

»Minä en murhannut häntä», jatkoi mullistaja lempeästi, »vaan ainoastaan valehtelin hänelle. Minä sanoin menneeni Pendragon-puistoon ja suljin oven hänen nenänsä edessä. Se on minun rikokseni, isä Brown, ja minä en tiedä, minkä katumustyön te siitä määräätte.»

»En mitään», sanoi papillinen gentlemanni, ottaen kuluneen lakkinsa ja sateenvarjonsa hiukan huvitetun näköisenä. »Aivan päinvastoin. Minä tulin tänne päästämään teidät siitä pienestä katumustyöstä, joka muuten olisi seurannut teidän pientä syntiänne.»

»Ja mikä», kysyi Bouluois hymyillen, »on se pieni katumustyö, josta olen niin onnellisesti päässyt?»

CAESARIN PÄÄ

Bromptonissa tai Kensingtonissa on jossain komeiden, mutta enimmäkseen tyhjien, korkeitten talojen reunustama katu, joka on kuin hautapatsaiden reunustama käytävä. Tummille päätyoville johtavat raputkin ovat jyrkkiä kuin pyramiidien sivut, ja kulkija epäröisi, ennenkuin kolkuttaisi ovelle, peläten, että muumio tulisi aukaisemaan. Mutta vielä ahdistavammin vaikuttaa harmaitten päätyjen silmänkantamaton pituus ja niiden tasainen jatkuvaisuus. Niiden vierustaa astelevassa vaeltajassa syntyy pakostakin luulo, ettei tällä yksitoikkoisella talorivillä loppua olekaan. Mutta siellä on sentään yhteyden katkaiseva poikkeus, hyvin mitätön kylläkin, mutta vaeltaja tervehtii sitä kuitenkin huudahduksella. Siellä on häkintapainen aitaus kahden korkean talon välissä, pieni halkeama niin kuin lovi ovessa katuun verrattuna, mutta juuri niin leveä, että pieni oluttupa tai ruokala, jonka rikkaat ovat rakentaneet tallirengeilleen, on saanut sijan sen kulmassa. Sen ruskeassa värissä on jotain ilahduttavaa, ja jotain vapaata, keijukaismaista Sen täydellisessä mitättömyydessä. Noitten kivijättiläisten jalkojen juuressa on se kuin kääpiöitten valaistu asunto.

Jos joku sattumalta olisi kulkenut paikan ohi eräänä haaveellisena syysiltana, olisi hän nähnyt käden työntävän syrjään punaisen puoliverhon valkoisine, jokseenkin leveine nimikirjaimineen, verhon, joka puoleksi kätki sisustan kadulta päin, ja kasvojen, jotka muistuttivat jokseenkin yksinkertaisen näköistä tonttua, tirkistävän ulos. Todellisuudessa olivat ne eräät harmittomat kasvot, joiden omistaja kantoi Brownin harmitonta nimeä. Hän oli ennen ollut pappi Cobholessa, Essexissä, mutta toimi nyt Lontoossa. Hänen ystävänsä Flambeau, puolivirallinen salapoliisi, istui häntä vastapäätä, tehden viimeisiä muistiinpanoja asiassa, jonka hän äsken oli selvittänyt naapurustossa. He istuivat juuri pienen, ikkunan ääressä olevan pöydän luona, kun pappi veti verhon syrjään ja katsahti kadulle. Hän odotti, kunnes eräs outo mies oli kulkenut ikkunan ohi, ja antoi verhon taas pudota paikoilleen. Sitten kohdistuivat hänen pyöreät silmät epäselvään valkeaan kirjoitukseen ikkunassa hänen päänsä yläpuolella, ja kääntyivät sitten lähimpään pöytään, jonka ääressä istui rautatien työmies olueineen ja juustoineen ja nuori, punatukkainen tyttö lasi maitoa edessään. Sitten, nähdessään ystävänsä panevan taskukirjan pois, hän sanoi pehmeästi:

»Jos teillä on aikaa kymmenen minuuttia, haluaisin, että te seuraisitte tuota miestä, jolla on valenenä.»

Flambeau katsahti hämmästyneenä häneen, mutta punatukkainen tyttö katsahti myöskin, ilmeellä, jossa oli jotain voimakkaampaa kuin hämmästys. Hän oli yksinkertaisesti, melkeinpä huolettomasti puettu vaaleanruskeaan verkapukuun; mutta neiti hän oli, vieläpä, jos häneen toisen kerran katsahti, oikea huoleton, vallaton lady.

»En tiedä», sanoi isä Brown. »Minä pyytäisin teitä hakemaan hänet; minä pyydän sitä suosionosoituksena. Hän meni tuonne päin» — ja hän osoitti peukalolla olkapäänsä yli, tapaisellaan epämääräisellä liikkeellä — »ja on jo saattanut kulkea kolmen katulyhdyn ohi. Minä tahtoisin vain tietää suunnan.»

Flambeau katseli jonkun aikaa toveriaan, hämmästyksen ja naurun välimailla, ja työntihe sitten, äkkiä noustuaan pöydästä, silkkihattuisen päänsä ulos kääpiömäisestä ravintolasta ja katosi hämärään.

Isä Brown otti taskustaan pienen kirjan ja alkoi hartaasti lukea, eikä ollut huomaavinaankaan sitä, että punatukkainen neiti oli jättänyt pöytänsä ja istuutunut häntä vastapäätä. Viimein kumartui tyttö pöydän yli ja sanoi matalalla, käheällä äänellä: »Kuinka tiedätte te sen? Kuinka tiedätte, ettei se ole oikea?»

Isä Brown nosti hiukan raskaita silmäluomiaan, jotka räpähtelivät kuin olisi hän ollut hiukan nolo. Sitten kääntyivät hänen epäröivät silmänsä valkeaan kirjoitukseen talon ikkunapuolella. Nuoren tytön silmät seurasivat hänen katsettaan ja jäivät pettynein ilmein tuijottamaan samaan suuntaan.

»Ei», sanoi isä Brown, vastaten hänen ajatuksiinsa. »Minä en sano 'Sela', niinkuin psalmeissa. Minä luin sen sillä tavoin juuri nyt hajamielisyydessäni; siinähän onkin 'Ales'.» [Ales = olutta.]

Hänen miettivät silmänsä kääntyivät tytön puvun vaaleihin, hamppukankaisiin hihoihin, joiden suita reunusti hyvin yksinkertainen, taiteellinen nauha, joka paraiksi eroitti sen kansan naisen työpuvusta ja antoi sille taideopinnoita harjoittavan neidin työpuvun leiman. Hän näytti huomaavan siinä paljon ajattelemisen aihetta, mutta hänen vastauksensa oli hyvin hämärä ja epävarma.

»Nähkääs, neiti», sanoi hän, »ulkoapäin näyttää paikka… No, tämä on hyvin siisti paikka… mutta sellaiset neidit kuin te eivät… eivät yleensä saa ajatella niin. He eivät koskaan mene tällaisiin paikkoihin vapaaehtoisesti, paitsi…»

»Paitsi muutamat onnettomat, jotka eivät tule sisään pelkästään vain juomaan maitoa.»

»Te olette hyvin merkillinen henkilö», sanoi nuori neiti. »Mihin te tuolla kaikella pyritte?»

»En ainakaan saattamaan teitä hämillenne» vastasi hän hyvin lempeästi »vaan varustaakseni itseni kyllin suurilla tiedoilla auttaakseni teitä, jos te joskus sattuisitte pyytämään minun apuani.»

»Te ette ole voinut tulla tänne katsomaan turvatteja, alhaisia ystäviä, tai sellaisia, sillä silloin te olisitte mennyt seurusteluhuoneeseen, perälle… Ja te ette ole voinut tulla sisään sen tähden, että te olisitte sairas, tai, että teillä olisi ollut asiaa emännälle, joka epäilemättä on kunniallinen nainen… muuten, ette te näytä sairaalta vaan ainoastaan onnettomalta. Tämä katu on oikea kummallinen pitkä kuja, jossa ei ole mutkia; ja talot sen molemmin puolin ovat korkeita. Minä voin ainoastaan otaksua, että te näitte jonkun henkilön, jota te ette tahtonut tavata ja te huomasitte, että ravintola oli ainoa pakopaikka tässä kivierämaassa… Minä en luule olleeni tunkeilevainen silmäillessäni yksinäistä miestä, joka kulki ohi heti sen jälkeen… Ja kun minä ajattelin, ettei hän ollut oikeaa lajia mutta että te olitte oikeaa lajia… pidin itseni valmiina auttamaan, jos hän tuottaisi teille ikävyyksiä; siinä kaikki. Mitä minun ystävääni tulee, palaa hän kohta; ja hän ei varmasti löydä mitään, käydä kolistellessaan tällaista katua pitkin… Minä en ainakaan luule hänen löytävän.»

»No miksi te sitten lähetitte hänet ulos?» huudahti tyttö kumartuen eteenpäin yhä kiihkeämmän uteliaisuuden vallassa. Hänellä oli tuollaiset avonaiset, verevät kasvot, joilla väri vaihtelee, ja roomalainen nenä, niin kuin Marie Antoinettellä.

Pappi katsahti ensi kertaa suoraan häneen ja sanoi: »Siksi, että toivoin teidän puhuttelevan minua.»

Tyttö katseli häntä hiukan aikaa kuumenevin kasvoin, jotka peitti harmin punerrus. Sitten, epäröimisen kadottua, pisti veitikka esiin hänen silmistään ja suupielistään ja hän vastasi hiukan nyrpeästi: »No, koska minun seurani on teistä niin kallis, niin ehkä te vastaatte minun kysymykseeni.» Vaiettuaan hetken lisäsi hän: »Minulla oli kunnia kysyä teiltä, miksi te luulitte, että miehellä oli valenenä?»

»Vaha pykeilee aina hieman tällaisessa kuumuudessa», vastasi isä Brown aivan suoraan.

»Minä en tarkoita, että se on sellainen nenä, jota mies pitäisi vain huvin vuoksi», myönsi hän. »Tuo mies, luullakseni, pitää sitä sen vuoksi, että hänen oikea nenänsä on sitä komeampi.»

»Tuo mies, luulen minä, on kulkenut hyvin väärää tietä — seuraten väärää nenäänsä.»

»Minä en tahtoisi mitenkään pakottaa teitä uskomaan salaisuuksianne minulle», sanoi isä Brown hyvin rauhallisesti. »Mutta minä luulen, että te tietäisitte kertoa minulle enemmän tästä asiasta, kuin minä osaan kertoa teille.»

Tyttö hypähti pystyyn ja seisoi hiljaa paikallaan, mutta hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, niin kuin hän olisi aikonut juosta tiehensä; sitten aukesivat nyrkit hervottomasti ja hän istuutui taas.

»Te olette paljon salaperäisempi kuin kaikki muut», sanoi hän toivottomasti, »mutta minä tunnen, että siinä salaperäisyydessä on jokin kiinnekohta.»

»Se, mitä me kaikki enimmän pelkäämme», sanoi pappi matalalla äänellä, »on keskukseton labyrintti. Sen takia on ateismikin vain öinen kauhukuva».

»Minä kerron teille kaikki», sanoi punatukkainen tyttö äreästi, »lukuunottamatta syytä, miksi minä kerron sen, ja sitä minä en tiedä itsekään.»

Hän koputti sormellaan paikattua pöytäliinaa ja alotti: »Te olette sen näköinen että te tiedätte mikä on kerskailua, ja mikä ei, ja kun minä sanon, että meidän perheemme on vanha ja kunniallinen, ymmärrätte te, että sen mainitseminen on välttämätöntä kertomukseen nähden, ja enimmän todella pelkään veljeni korkeaa ja ankaraa käsitystä siitä, että aateli velvoittaa, ja kaikkea sen tapaista. No niin, minun nimeni on Christielle Carstairs, ja minun isäni oli tuo eversti Carstairs, josta te kai olette kuullut, ja joka keräsi nuo kuuluisat kokoelmat roomalaisia rahoja, n.s. Carstairsin kokoelmat. En osaisi mitenkään kuvailla isääni teille; ainoa, mitä voin sanoa on, että hän itsekin suuressa määrin muistutti roomalaista rahaa. Hän oli yhtä elegantti, oikea, arvokas ja metallinen, sekä yhtä vanhanaikainen. Hän oli ylpeämpi kokoelmastaan kuin univormustaan — ei kukaan voi sanoa hänestä enempää. Hänen omituinen luonteensa tuli selvimmin ilmi hänen testamentissaan. Hänellä oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Hän riitautui toisen poikansa, veljeni Giles'in kanssa ja lähetti hänet Australiaan antaen hänelle pienen rahasumman. Sitten teki hän testamenttinsa, jättäen Arthur veljelleni Carstairskokoelmat ja vielä pienen rahasumman. Hän piti sitä palkintona, korkeimpana kunnianosoituksena omasta puolestaan, tunnustuksena Arthurin uskollisuudesta ja suoruudesta sekä niistä korkeista tuloksista, mitä Arthur oli saavuttanut matematiikassa ja taloustieteessä Cambridgessä. Hän jätti minulle hoidettavaksi koko suuren omaisuutensa, ja minä olen varma siitä, että se oli halveksumisen osoitus.

»Arthur oli kai hyvin myöntyväinen tähän, sillä hän on täydellisesti minun isäni kaltainen. Vaikka hänellä ja isälläni oli pientä riitaa hänen varhaisemmassa nuoruudessaan, niin tuskin oli hän ottanut kokoelman hoitoonsa, kun hän muuttui temppelipalvelukseensa antautuneen pakanallisen papin kaltaiseksi. Hän sekoitti nuo roomalaiset puolen pennyn rahat ja Carstairsin perheen kunnian samaan kaavaan, samalla jumaloivalla tavalla kuin hänen isänsä ennen aikaan. Hänen mielestään tuli kaikkien roomalaishyveiden vartioida noita roomalaisia rahoja. Hän ei huvitellut, hän ei menettänyt mitään itsensä vuoksi, hän eli kokonaan kokoelmaa varten. Usein hän ei tahtonut vaivautua pukeutumaan yksinkertaisia aterioitansa varten, vaan hääriskeli ympäriinsä ruskeiden kokoonkäärittyjen paperilappujensa keskellä — joita kellään muulla ei ollut lupa koskea — puettuna vanhaan ruskeaan yönuttuun. Köysivöineen, tupsuineen ja kalpeine, laihoine, hienostuneine kasveineen, oli hän melkein vanhan, askeettisen munkin näköinen. Mutta silloin tällöin halusi hän kuitenkin esiintyä puettuna täydellisesti viimeisen muodin mukaan, mutta se tapahtui vain silloin, kun hän lähti Lontooseen hankkimaan lisiä Carstairsin kokoelmaan puodeista ja myymälöistä.

»Jos te tunnette nuoria, ette hämmästyne, kun minä kerron, että minä tässä ympäristössä aloin joutua alakuloiseen mielentilaan. Myönnän, että nuo vanhat roomalaiset olivat tavallaan tarpeellisiakin. Mutta en ole samanlainen kuin veljeni Arthur; minä en voi olla nauttimatta huvituksista. Minä olen saanut seikkailunhaluisen, vallattoman luonteeni sieltä, mistä sain punaisen tukkani: perheeni toiselta haaralta. Giles parka oli samanlainen, ja minä arvelen, että tuo vanhojen rahojen synnyttämä ilmapiiri selittää osaksi hänen kohtalonsa, vaikka hän todellakin teki rikoksen ja oli joutua vankilaan. Mutta hän ei saattanut käyttäytyä huonommin kuin minäkään, kuten kohta saatte kuulla.

»Nyt tulen kertomukseni typerimpään osaan. Minä arvelen, että niin terävä mies kuin te, voi arvata, minkälaiset seikat alkoivat huojentaa niin levottoman seitsentoista vuotiaan tytön kuin minä, yksitoikkoisuutta sellaisessa asemassa. Mutta minä olen siinä määrin pelottavien tapausten järkyttämä, että minä tuskin voin tehdä selkoa omista tunteistani, enkä tiedä halveksinko minä sitä nyt kuin kevyttä kuhertelua, tai kärsinkö minä siitä kuin särkyneestä sydämestä. Me oleskelimme silloin meren rannalla eräässä pienessä kylpypaikassa Etelä-Walesissa, ja eräällä virastaeronneella merikapteenilla, joka asui pienen matkan päässä, oli poika, viittä vuotta vanhempi minua, joka oli Giles'in tovereita, ennenkuin hän lähti siirtomaihin. Hänen nimensä ei vaikuta kertomuksen kulkuun, mutta sanon teille sentään, että se oli Philip Hawker, kun kerran kerron teille kaikki. Meillä oli tapana käydä yhdessä kravustamassa ja me puhuimme ja ajattelimme kuin olisimme rakastaneet toisiamme; lopulta sanoikin hän sen ja minäkin luulin rakastavani häntä. Jos minä kerron teille, että hänellä oli pronssinruskea kihara tukka ja haukkamaiset kasvot, jotka merielämä oli myöskin ruskettanut, en tee sitä hänen tähtensä, vaan, vakuutan teille, ainoastaan tarinani vuoksi, sillä se oli syynä moneen kummalliseen sattumaan.

»Eräänä kesä-iltana, kun olin luvannut lähteä kravustamaan Philipin kanssa hiekkasärkille, odottelin minä sangen kärsimättömänä seurustelusalissa Arthuria, joka puuhaili juuri ostettuine rahakääröineen, siirtäen niitä hitaasti parin tunnin aikana omaan pimeään työhuoneeseensa ja museoonsa talon takaosassa. Niin pian kuin kuulin raskaan oven lopullisesti sulkeutuvan hänen jälkeensä, laitoin minä painot krapuhaaviini ja olin juuri pujahtamaisillani ulos, kun minä näin, että veljeni oli unohtanut huoneeseen rahan, joka nyt lepäsi kiiltävänä pitkällä penkillä ikkunan luona. Se oli pronssista ja sen väri, yhtyneenä roomalaisen nenän hienoon kaareen, ja jokin piirre pitkän, miehekkään kaulani asennossa teki Caesarin pään aivan tarkkaan Philip Hawkerin näköiseksi. Sitten muistin yht'äkkiä, että Giles oli kertonut Philipille rahasta, joka oli hänen näköisensä ja että Philip oli toivonut saavansa sen. Ehkäpä te voitte kuvitella, mikä hurja, hullu ajatus silloin pyöri päässäni, minusta tuntui kuin olisin ollut noiduttu. Minä ajattelin, että jos minä nyt veisin sen mukaani ja antaisin sen Philipille omituisena kihlasormuksena, muodostaisi se ikuisen siteen meidän välillemme; minä tunsin tuhat sellaista tunnelmaa samalla kertaa. Sitten aukeni minun allani kuin kuilu: ääretön, hirveä tietoisuus siitä, mitä olin tekemäisilläni, ja ennen kaikkea pisti mieltäni tuo sietämätön ajatus, joka poltti kuin tulinen rauta, ajatus, mitä Arthur siitä sanoisi. Carstairsin perheen jäsen olisi varas, ja varas, joka pienentäisi Carstairs'in aarretta! Luulin, että veljeni polttaisi minut noitana sen takia. Mutta tuollaisen fanaattisen julmuuden ajatuskin kiihotti minun synnynnäistä vihaani tuota likaista, vanhaa antikvaarista hullutusta kohtaan ja minun nuoruuden- ja vapaudenkaihoani, joka kutsui minua mereltä. Ulkona paistoi päivä kirkkaasti, tuuli lauloi ja tulikukan keltainen pallo puutarhassa löi ikkunaruutua vasten. Minä ajattelin tuota elävää, versoavaa kultaa, joka kutsui minua pois elämän karuilta kanervakankailta — ja sitten veljeni kuollutta, himmeää kultaa, pronssia tai vaskea, mikä pölyttyi pölyttymistään päivä päivältä. — Luonto ja Carstairsin kokoelmat olivat vihdoinkin joutuneet taisteluun keskenään.

»Luonto on vanhempi kuin Carstairsin kokoelmat, Kun minä juoksin pois katua pitkin merta kohti raha lujasti puristettuna nyrkkiini, tuntui minusta, että koko Rooman keisarikunta ja Carstairsin sukupuu painoi selässäni. Oli kuin vanha hopealeijona olisi ärjynyt minun korvissani, ja kuin kaikki Caesarin kotkat olisivat kirkuen, vinkuvin siivin, ajaneet minua takaa. Ja sitten kohosi sydämeni yhä korkeammalle ja korkeammalle kuin lapsen leija, kunnes minä pääsin noitten löysien, kuivien hiekkakukkuloiden yli, matalille, kosteille hiekkasärkille, missä Philip jo seisoi polvia myöten meren lämpimässä, kohisevassa vedessä, noin sadan metrin päässä rannasta. Auringonlasku oli leimuavan punainen, ja tuo laaja matala poukama, missä vesi tuskin ulottui polviin puolen penikulman matkalla, oli kuin järvi täynnä purppuranpunaista tulta. Vilauksessa olin riisunut kenkäni ja sukkani ja kahlasin häntä kohti, joka seisoi niin kaukana kuivasta maasta. Matkalla käännähdin ja katsoin taakseni. Me olimme aivan yksin meriveden ja kostean hiekan keskellä, ja minä annoin hänelle Caesarin pään.

»Samalla hetkellä kuvittelin minä, että eräs mies katseli minua tarkasti kaukana hiekkakukkuloilla. Minä tunsin kai heti jälkeenpäin, että se johtui vain kiihottuneiden hermojeni värähdyksistä, sillä mies oli vain musta pilkku kaukaisuudessa, ja minä saatoin parahiksi nähdä, että hän seisoi paikallaan katsellen merelle, pää hiukan kallellaan. Ei ollut mitään syytä pätevästi otaksua, että hän olisi tarkastellut minua; hän saattoi yhtä hyvin katsella laivaa, tai auringonlaskua, tai naurulokkeja taikka ihmisiä, jotka hiljalleen astuskelivat siellä täällä rannikolla meidän takanamme. Kuitenkin, lieneekö minun säikähdykseni ehkä johtunut ennakkoaavistuksesta, sillä, kuinka minä katselinkaan, alkoi hän lähestyä meitä, kävellen reippaasti suoraa tietä meitä kohti laajan, kostean hiekkakentän yli. Kun hän yhä läheni, huomasin minä, että hänellä oli tumma iho ja pitkä parta, ja että hänen silmiään peittivät mustat silmälasit. Hän oli vaatimattomasti, mutta siististi puettu mustiin vaatteihin, vanhasta, mustasta silinterihatusta päässään, lujiin, mustiin kenkiin jaloissaan. Niistä huolimatta astui hän mereen hiukan epäröiden ja tuli minun luokseni suoraan kuin lentävä kuula.

»En voi kuvata teille sitä kauhun ja ihmetyksen tunnetta, joka valtasi mieleni, kun hän aivan hiljaa astui maasta veteen. Oli kuin hän olisi lähtenyt suoraan hiekkasärkiltä ja astellut vakavasti ilmassa. Minusta tuntui siltä, kuin jos talo äkkiä olisi noussut pilviin, tai kuin miehen pää olisi äkkiä pudonnut pois. Hänhän kasteli vain kenkänsä, mutta hän näytti kuitenkin peikolta, joka uhmaili luonnonlakeja. Jos hän olisi epäröinyt hetkenkään veden rajassa, olisi sekin ollut jotain. Niin kuin hän nyt menetteli, näytti hän sitä enemmän katselevan minua valtamerestä välittämättä. Philip oli jonkun matkan päässä selin minuun kyyristyneenä verkkonsa yli. Vieras jatkoi matkaansa, kunnes hän oli parin jalan päässä minusta ja vesi ulottui häntä puoli polveen. Sitten sanoi hän, terävästi kajahtavalla, jokseenkin teeskennellyllä äänellä:

»'Sopisikohan teidän sijoittaa toisaanne eräs hiukan erikoisella leimalla varustettu raha?'

»Yhtä poikkeusta lukuunottamatta ei mikään hänessä ollut selvästi luonnotonta. Hänen tummat silmälasinsa eivät olleet aivan mustat, vaan hyvin tavalliset, siniset. Silmät niiden alla eivät muuttaneet ilmettä, vaan katselivat minua rävähtämättä. Hänen tumma partansa ei oikeastaan ollut pitkä eikä tuuhea vaan näytti paremmin karvatukolta, alkaen korkealta hänen kasvoiltaan aivan kulmaluiden alta. Hänen ihonsa väri ei ollut keltainen eikä harmaa, vaan mieluummin kirkas ja nuortea. Mutta se näytti punaisenvalkean vahan väriseltä, mikä jollainlailla — en tiedä kuinka — vieläkin lisäsi kauhistustani. Ainoa omituisuus, jonka saattoi havaita, oli hänen nenänsä muoto. Se oli tavallaan säännöllinen, mutta sen pää oli kääntynyt kieroon, aivan kuin se olisi pehmeä ja joku olisi iskenyt sitä sivultapäin kevyellä vasaralla. Sitä voi tuskin sanoa epämuodostumaksi, mutta kuitenkaan en osaa selittää teille, miksi se vaikutti minuun painajaisen tavoin. Kun hän seisoi siinä iltaruskon punertamassa vedessä, vaikutti hän minuun kuin helvetillinen merihirviö, joka juuri oli kohonnut karjahtaen verenkarvaisesta vedestä. Minä en tiedä, miksi tuon nenän rakenne vaikutti niin voimakkaasti minun mielikuvitukseeni. Minusta tuntui kuin voisi hän liikuttaa sitä kuin sormea, tai että hän juuri sillä hetkellä liikutti sitä.

»'Pikkuisen avustusta vain', lisäsi hän samanlaisella, narrimaisella äänenpainolla 'muuten täytyy minun kääntyä perheen puoleen.'

»Sitten johtui mieleeni, että minua kohtaan tehtiin kiristysyritys pronssirahan varkauden vuoksi; ja koko minun taikauskoisen pelkoni ja epäilyni nieli ylivoimainen käytännöllinen kysymys. Miten oli hän keksinyt sen? Minä olin ottanut rahan äkillisen mielijohteen vallassa, olin varmasti yksin, sillä minä otin aina varman selon siitä, ettei minua huomattu, kun puikahdin ulos tällä tavoin. Minua ei, kaikesta päättäen, kukaan ollut seurannut kadulla, ja jos olikin, ei hän olisi voinut ottaa röntgenvalokuvaa suljetusta kädestäni. Hiekkakummulla seisova mies olisi yhtä hyvin voinut ampua kärpästä silmään, niinkuin mies haltiatarinassa, kuin nähdä minun antavan rahan Philipille.

»'Philip', huusin minä avuttomasti, 'kysy tuolta mieheltä, mitä hän tahtoo.'

»Kun Philip vihdoin nosti päätään verkkoaan tyhjentäessään, oli hän aivan punainen kuin vihoissaan tai häpeissään, mutta se johtui kai vain kumarasta asennosta tai illan punervasta valosta. Minä olin kai taas jonkun sairaaloisen kuvitelman vallassa, joita näytti pyöriskelevän ympärilläni.

»Hän sanoi miehelle lyhyesti ja äkäisesti: 'Menkää tiehenne täältä' ja tehden minulle merkin seurata häntä, läksi kahlaamaan pois rantaa kohti välittämättä hänestä sen enempää. Hän kulki aina kivisen aallonmurtajan luo, joka pisti veteen hietakumpujen juurella, ja lähti sitten kotiin päin, ajatellen ehkä, että painajaisen olisi vaikeampi kävellä kyhmyisten kivien päällä, jotka olivat vihreitä ja liukkaita merilevistä, kuin meidän, jotka olimme nuoria ja siihen tottuneita. Mutta minun vainolaiseni kulki yhtä teeskentelevästi kuin hän puhuikin, kompuroiden tietään ja toistellen lausettaan. Minä kuulin tuon piipittävän, ilkeän äänen puhuvan minulle olkani yli, kunnes Philipin kärsivällisyys, mikä ei muutenkaan ollut erikoisen vahva — vihdoinkin näytti loppuvan, kun olimme päässeet hietakummun harjalle. Hän kääntyi äkkiä sanoen 'Menkää tiehenne. En voi puhutella teitä nyt!' Mutta kun mies epäröi ja avasi suunsa, antoi Philip hänelle sellaisen puustin sitä vasten, että hän lensi korkeimman hiekkakummun huipulta sen juurelle. Minä näin hänen kömpivän tiehensä yltäpäältä aivan hiekan vallassa.

»Tuo lyönti rohkaisi minua jossain määrin, vaikka se hyvin saattoi suurentaakin vaaraani, mutta Philip ei tavallisuuden mukaan kerskaillutkaan omasta rohkeudestaan. Vaikka hän oli yhtä sydämellinen kuin aina, näytti hän vain masentuneelta, ja ennenkuin minä ehdin kysyä häneltä mitään, erosi hän minusta omalla kadullaan tehden pari huomautusta, jotka vaikuttivat minuun oudosti. Hän, sanoi, että jos otetaan lukuun kaikki asianhaarat, pitäisi minun panna raha takaisin kokoelmaan, mutta että hän itse pitäisi sen 'toistaiseksi'. Sitten lisäsi hän aivan äkkiä ja odottamattomasti: 'Tiedätkö, että Giles on palannut Australiasta?'»

Oluttuvan ovi aukeni ja salapoliisi Flambeaun jättiläismäinen varjo lankesi pöydälle. Isä Brown esitti hänet neidille omalla yksinkertaisella, vakuuttavalla puhetavallaan, vedoten hänen kokemuksiinsa ja soveltuvaisuutensa tällaisiin asioihin, ja melkein tietämättään jatkoi tyttö nyt kertomustaan kahdelle kuuntelijalle. Mutta kumartuessaan ja istuutuessaan ojensi Flambeau papille pienen paperikaistaleen. Brown otti sen hiukan hämmästyneenä ja luki: »Ajurilla Wagga Waggaan, Mafeking Avenue 379, Putney». Tyttö jatkoi sillä aikaa kertomustaan.

»Minä tulin jyrkkää katua ylös omalle talollemme, aivan pyörällä päin. En ollut alkanut vielä selvitä, kun tulin portaille, jossa löysin maitokannun ja tuon kieronenäisen miehen. Maitokannu ilmaisi, että kaikki palvelijat olivat ulkona, ja Arthur, joka tietysti kuhnaili ruskeaan aamunuttuunsa pukeutuneena ruskeassa työhuoneessaan, ei kuulisi eikä välittäisi soitosta. Siis talossa ei ollut muita sisäänpäästäjiä kuin minun veljeni, jonka apu samalla olisi minun häviöni. Epätoivoissani työnsin kaksi shillinkiä tuon inhottavan olennon käteen, ja käskin häntä tulemaan takaisin muutaman päivän perästä, kun olin ajatellut asiaa. Hän meni tiehensä jörönä, mutta paljon arempana kuin minä olin odottanut — ehkäpä olin hän loukkaantunut pudotessaan — ja minä tarkastelin hänen selkäänsä tarttunutta hiekkatahraa, hänen siinä kulkiessaan pitkin katua, vahingoniloisella nautinnolla. Hän kääntyi kulman ympäri noin kuutta taloa alempana kadulla.

»Sitten avasin itse oven, keitin itse teetä ja aloin miettiä asiaa. Minä istuin seurusteluhuoneen ikkunan ääressä, katsellen puutarhaan, joka hiljaa hehkui illan viimeisessä, täydessä valaistuksessa. Mutta minä olin liian hajamielisellä tai uneksivalla tuulella kiintyäkseni katselemaan hiekkakenttiä ja kukkapenkereitä. Sentähden vaikuttikin tärähdys minuun sitä voimakkaammin, katsellessani ulos niin elottomasti.

»Tuo mieshirviö, jonka olin lähettänyt tiehensä, seisoi aivan liikkumattomana keskellä puutarhaa. Mehän olemme kaikki lukeneet kalpeakasvoisista kummituksista pimeässä, mutta tämä oli pelottavampaa kuin mikään sen laatuinen saattaa olla. Vaikka hänen varjonsa olikin iltaisen pitkä, seisoi hän vielä heleässä auringon paisteessa. Sentähden eivät hänen kasvonsa olleetkaan kalpeat, vaan oli niillä tuollainen vahankarvainen väri kuin parturin näytenukeilla. Hän seisoi aivan paikallaan, kasvot minua kohti käännettyinä, ja minä en osaa kuvata, kuinka kamalan näköinen hän oli tulppaanien ja korkeitten, kirjavien, melkeinpä ansarimaisten kukkien keskellä. Näytti aivan samalta kuin jos puutarhamme keskustaan olisi pystytetty vahanukke kuvapatsaaksi.

»Mutta melkein samalla hetkellä, kun hän näki minun liikahtavan ikkunassa, kääntyi hän ja meni ulos puutarhasta takaportin kautta, joka oli avoin, ja josta hän kaiketi oli tullut sisään. Tuo hänen taas uudistuva pelkuruutensa hänen lähtiessään, erosi siinä määrin häpeämättömyydestä, jota hän oli osoittanut mereen astuessaan, että tunsin olevani hiukan rohkeampi. Minä arvelin, että ehkäpä hän pelkäsi tavata Arthuria enemmän kuin minä luulin. Kaikissa tapauksissa rupesin minä lopuksi taloustoimiin ja aterioin rauhassa yksinäni — sillä oli sääntöjen vastaista häiritä Arthuria, kun hän järjesteli museota — ja minun ajatukseni, päästyään hiukan vapaammiksi, lensivät Philipin luo ja häipyivät taas haaveihin. No niin, minä katselin tunteettomana, tai pikemmin iloisena toista, verhotonta ikkunaa, joka tällä hetkellä oli musta kuin kivitaulu yön lopultakin maille langetessa. Minusta tuntui, että jokin etanantapainen oli ikkunaruudun toisella puolella. Mutta kun minä katselin tarkempaan, oli se enemmän ruutua vasten painetun miehen peukalon näköinen; se oli kiverä kuin peukalo. Pelko ja rohkeus vuorottelivat minussa, minä syöksyin ikkunan luo ja peräydyin sitten päästäen käheän huudon, jota tuskin kukaan muu kuin Arthur kuuli.

»Sillä se ei ollutkaan sormi, vielä vähemmin etana. Se oli lasia vasten painetun käyrän nenän pää, joka näytti valkealta puristuessaan ruutua vasten, ja tuijottavat kasvot ja silmät sen takana olivat ensin näkymättömät, mutta sitten harmaat kuin kummituksella. Minä paiskasin jollain tavoin luukut kiinni, syöksyin huoneeseeni ja suljin oven. Mutta juuri kun olin sinne menossa, voin vaikka vannoa, että minä näin toisen mustan ikkunan ja siinä jotain, mikä muistutti etanaa.

»Lienee sittenkin parasta mennä Arthurin luo joka tapauksessa. Jos tuo hirtehinen yhä hiiviskeli talon ympärillä kuin kissa, saattoi hänellä olla pahempiakin tarkoituksia kuin kiristys. Heittäköön veljeni minut ulos ja kirotkoon minut ainaiseksi, mutta hän oli sentään gentlemanni ja puolustaisi minua epäröimättä. Ajateltuani kiihkeästi kymmenen minuuttia menin minä alas, kolkutin veljeni ovelle ja astuin sisään: nähdäkseni viimeisen ja kauheimman näyn.

»Minun veljeni tuoli oli tyhjä, ja hän oli nähtävästi ulkona. Mutta kieronenäinen mies istui siellä odottaen hänen paluutaan, hattu röyhkeästi päässä katsellen paraikaa veljeni kirjoja veljeni lampun valossa. Hänen kasvoillaan oli vakava, työteliäs ilme, mutta hänen nenänpäänsä tuntui yhä ainoalta liikkuvalta osalta hänen kasvoissaan, aivan kuin se juuri olisi kääntynyt oikealta vasemmalle, niinkuin elefantin kärsä. Minä olin pelännyt häntä kuin turmaa, kun hän oli ajanut minua takaa ja vartioinut minua, mutta minä luulen että hänen tietämättömyytensä minun läsnäolostani oli vielä pelottavampaa.

»Luullakseni kirkaisin minä kimeästi ja pitkään, mutta se ei merkitse mitään. Tärkeämpää oli se, mitä sitten tein. Minä annoin hänelle kaikki rahat mitä minulla oli, sekä joukon papereita, joita, vaikka ne olivatkin minun, minun ei luullakseni ollut lupa koskea. Viimein meni hän tiehensä pyydellen anteeksi ilkeän tahdikkaalla tavalla, ja minä vaivuin istumaan tuntien olevani kaikin tavoin häviöön joutunut. Pelkkä sattuma pelasti minut sitten samana yönä. Arthur oli äkkiä mennyt Lontooseen, niin kuin hän usein teki, kauppojen takia, ja palasi väsyneenä, mutta iloisena, saatuaan melkein turvatuksi aarteen, joka vielä lisäsi perhekokoelman komeutta. Hän oli niin loistavalla tuulella, että minä rohkaisin itseni ja päätin kertoa pienemmän aarteen katoamisesta, mutta hän tukahdutti kaikki muut keskusteluaiheet vastustamattomilla suunnitelmillaan. Koska kauppa saattoi mennä hukkaan millä hetkellä hyvänsä, vaati hän minua heti panemaan kokoon tavarani ja lähtemään hänen kanssaan Fulhamiin, jossa hän jo oli vuokrannut asunnon ollakseen lähempänä asianomaista harvinaisuus-kauppaa. Näin pakenin minä vastoin tahtoani kuolon hiljaisuudessa vihamiestäni — mutta Philipiä myöskin… Minun veljeni kävi usein Etelä-Kensingtonin museossa ja saadakseni itselleni uusia harrastuksia, rupesin ottamaan tunteja taidekoulussa. Olin juuri tulossa sieltä tänä iltana, kun näin tuon tuskastuttavan kummituksen kulkevan elävänä pitkin tätä ahdasta katua; ja lopun on tämä herra jo selittänyt.

»Minulla on vain yksi asia sanottavana. Apua minä en ansaitse, ja minä en väittele, enkä valita rangaistukseni vuoksi, se on paikallaan ja niinhän piti käydäkin. Mutta minä kysyn kuitenkin, pakottavin päin, kuinka se on voinut tapahtua. Onko minua rangaistu ihmeen kautta? Tai kuinka voi joku muu, kuin Philip ja minä, tietää, että minä annoin hänelle tuon pikku rahan keskellä merta?»

»Ei niin kummallinen kuin selitys siihen», vastasi isä Brown melkein nyrpeästi. »Miss Carstairs, tahdotteko olla kotona kun me käymme luonanne Fulhamtorin varrella puolentoista tunnin kuluttua?»

Tyttö katseli häntä, nousi sitten ja veti hansikkaat käteensä. »Kyllä», sanoi hän. »Minä olen siellä», ja hän poistui heti.

Samana yönä puhelivat pappi ja salapoliisi asiasta lähestyessään Fulham housea, hotellia, joka oli omituisen vähäpätöinen Carstairsin perheen satunnaiseksikaan asunnoksi.

»Todellakin voisi pintapuolinen katselija», sanoi Flambeau, »ensiksi ajatella tuota australialaista veljeä, joka ennen on joutunut selkkauksiin ja tullut takaisin niin äkkiä, ja on juuri sellainen mies, jolla saattaa olla konnamaisia avustajia. Mutta minä en tiedä, kuinka hän olisi voinut päästä asiasta perille, jollei…»

Flambeau puhui matalammalla äänellä. »Jollei tytön sulhanen olisi tullut avuksi, ja silloin olisi hän mustin konna. Tuo australialainen mies tiesi kai, että Hawker tahtoi saada rahan. Mutta minä en voi selittää, millä ihmeen tavalla hän olisi saanut tietää, että Hawker oli saanut sen, jollei Hawker antanut merkkiä hänelle tai hänen edustajalleen rannalla.»

»Oletteko huomannut erään toisen seikan?» jatkoi Flambeau innokkaasti. »Tuo Hawker kuulee morsiantaan loukattavan, mutta ei lyö, ennenkuin he ovat tulleet pehmeille hietakummuille, missä hän saattoi esiintyä voittajana näennäisessä taistelussa. Jos hän olisi lyönyt kivikossa, tai vedessä, olisi hän voinut loukata liittolaistaan.»

»Ja nyt, tarkastakaamme sitä alusta. On kysymys harvoista henkilöistä, kaikkiaan kolmesta. Itsemurhaan tarvitaan yksi henkilö, murhaan kaksi ja viimein kiristykseen kolme.»

»No, tietysti», huusi hänen ystävänsä. »Yhdenhän täytyy olla paljastettavana, yhden uhkaajana, ja lopuksi yhden, jota paljastus pelottaa.»

»Te jouduitte pois johdonmukaisuuden jäljiltä. Käsitteellisesti tarvitaan kolme henkeä, mutta toimivina vain kaksi.»

»Miksi ei kiristäjä voisi», kysyi Brown matalalla äänellä, »itse uhata uhriaan? Otaksukaapa, että aviovaimo tulisi suvaitsemattomaksi raittiusihmiseksi aikoen pelottaa miestänsä hänen salaisten kapakkaretkiensä vuoksi ja kirjoittaisi hänelle sitten kiristyskirjeitä toisen kautta, uhaten kertoa kaikki hänen vaimolleen. Kuinka se vaikuttaisi? Ajatelkaapa, että isä kieltäisi poikaansa pelaamasta ja seuraten häntä sitten hyvin naamioituna, uhkaisi poikaansa omalla, waleisällisellä ankaruudellaan! Otaksukaapa — mutta me olemme perillä, hyvä veli!»

Nopealiikkeinen mies juoksi talon rappuja alas ja he näkivät lamppujen kultaisessa valossa pään, joka erehtymättömästi muistutti tuota roomalaista rahaa. »Miss Carstairs», sanoi Hawker kohteliaasti tervehtien »ei tahtonut mennä sisään ennen teidän tuloanne.»

»Hyvä», huomautti isä Brown tuttavallisesti. »Eikö teidänkin mielestänne ole parasta, että hän pysyy ulkopuolella — teidän suojeluksenne alaisena? Katsokaas, minä melkein luulen, että te olette arvannut kaikki ominpäin.»

»Kyllä», sanoi nuorukainen matalalla äänellä. »Minä arvasin asian jo hiekkasärkillä ollessamme ja nyt minä tiedän sen; sen takia kaasin minä hänet hellävaroen.»

Ottaen avaimen tytöltä ja rahan Hawkerilta Flambeau meni ystävänsä kanssa taloon. He tulivat ulommaiseen vastaanottohuoneeseen. Siellä ei ollut ketään lukuunottamatta yhtä henkilöä. Mies, jonka isä Brown oli nähnyt kulkevan oluttuvan ohi, seisoi seinään nojaten kuin puolustusasennossa, muuten muuttumattomana, paitsi että hän oli riisunut mustan päällystakkinsa ja oli pukeutunut ruskeaan aamunuttuun.

»Me olemme tulleet», sanoi isä Brown kohteliaasti, »tuomaan tämän rahan takaisin omistajalleen.» Ja hän antoi sen miehelle, jolla oli tuo omituinen nenä.

Flambeau pyöritteli silmiään. »Onko tuo mies rahojen kerääjä?» kysyi hän.

»Tämä mies on herra Arthur Carstairs», sanoi pappi varmasti, »ja hän kokoilee rahoja jokseenkin omituisella tavalla.»

Ilme miehen kasvoilla vaihtui niin tavattomasti, että kiero nenä pisti esiin hänen kasvoistaan kuin asiaankuulumaton, hassunkurinen lisäke. Siitä huolimatta puhui hän jonkunlaisella halveksivalla arvokkuudella. »Saatte kuitenkin nähdä», sanoi hän, »etten minä ole menettänyt kaikkia perhehyveitäni.» Ja hän kääntyi äkkiä ja syöksyi sisähuoneeseen lukiten oven jälkeensä.

»Pysäyttäkää hänet!» huusi isä Brown kompuroiden kaatuneen tuolin yli, ja parilla tempauksella kiskaisi Flambeau oven auki. Mutta liian myöhään.

Kuolemanhiljaisuuden vallitessa riensi Flambeau puhelimen luo soittaakseen poliisille ja lääkärille.

Tyhjä lääkepullo oli lattialla. Pöydän yli retkotti miehen ruumis ruskeassa aamunutussa, murtuneitten, avonaisten paperikääröjen keskellä, joista kumpusi ja vieri ei roomalaisia, vaan aivan nykyaikaisia englantilaisia rahoja.

Pappi piti kädessään Caesarin pronssista päätä. »Tämä», sanoi hän, »oli ainoa, mitä Carstairsin kokoelmasta oli jäljellä.»

Vaiettuaan hetken jatkoi hän suopeasti ja hiljaa: »Tuo omituinen isä teki kamalan testamentin, ja te näette että hän sai tuntea sen jossain määrin. Sir Arthur vihasi roomalaisia rahojaan, kiintyen yhä enemmän häneltä puuttuviin oikeihin rahoihin. Hän ei ainoastaan vähitellen myönyt kokoelmaa, vaan vaipui vähitellen yhä syvemmälle kehnoimpiin rahanhankintakeinoihin — kiristämään valepuvussa omaa perhettään. Hän kiristi rahoja australialaiselta veljeltään hänen pienen, unohtuneen rikoksensa perustalla — sitä varten meni hän Wagga Waggaan Putneyhin — hän kiristi rahoja sisareltaan varkauden vuoksi, jonka vain hän oli voinut huomata, ja tämän vuoksi, ohimennen, oli tytöllä tuo yliluonnollinen aavistus, kun mies kahlasi häntä kohti hiekkasärkillä. Pelkkä vartalo ja käynti tekevät kaukaakin nähtyinä meihin voimakkaamman vaikutuksen kuin onnistuneinkaan naamio läheltä.»

Syntyi taas hiljaisuus. »No», mutisi salapoliisi. »Siis tuo suuri rahojentuntija ja kokoilija oli vain tavallinen saituri.»

»Onko niillä sitten niin suurta eroa?» kysyi isä Brown, samalla omituisella, hyväntahtoisella äänellä. »Mikä on väärää saiturissa on usein väärää kokoilijassakin? Mikä on väärää, lukuunottamatta… älä tee itsellesi kuvaa; äläkä kumarra sitä, äläkä palvele sitä, sillä minä… mutta meidän täytyy mennä katsomaan kuinka nuoret voivat.»

»Minä luulen», sanoi Flambeau, »että he kaikesta huolimatta voivat sangen hyvin.»

EVERSTI GRAY’N VIHANNEKSET

Isä Brown oli palaamassa kotiin messusta eräänä varhaisena, tuulisena aamuna, kun sumu hitaasti vetäytyi pois — tuollaisena aamuna, jolloin itse valo näyttää salaperäiseltä ja uudelta. Yksinäiset puut pistivät yhä selvemmin esiin sumusta, aivan kuin ne ensin olisivat olleet piirretyt harmaalla liidulla ja sitten hiilellä. Viejä kauempana näkyivät etukaupungin laitatalot hajanaisina; niiden ääriviivat selvenivät selvenemistään, kunnes hän tunsi monta, joissa hänellä oli satunnaisia tuttavia, ja useita sellaisia, joitten omistajien nimet hän tunsi. Mutta kaikki ikkunat ja ovet olivat suljetut; ei kellään asukkaista ollut asiaa ulos tähän aikaan, tai hyvin vähän sellaista asiaa. Mutta kun hän joutui erään sievän, kuisteilla ja laajoilla puutarhoilla koristetun huvilan varjoon, kuuli hän melua, mikä sai hänet heti paikalla pysähtymään. Se oli selvästi pistoolin tai karbiinin tai jonkun muun kevyen aseen pamahdus; mutta se ei hämmästyttänyt häntä niinkään. Ensimäistä kovaa pamausta seurasi sarja heikompia pamauksia — noin kuusi hänen laskunsa mukaan. Hän arveli, että se oli kaiku, mutta omituisuus oli siinä, ettei kaiku vähääkään muistuttanut alkuperäistä ääntä. Se ei myöskään muistuttanut mitään muuta selvästi havaittavaa. Kolme lähintä mahdollisuutta olivat: soodapullon poksahdus, eläimen aikaansaama ääni, tai se ääni, joka syntyy, kun ihminen yrittää pidättää nauruaan. Yhdessäkään näistä ei tuntunut olevan mitään järkeä.

Isä Brownissa oli kaksi miestä. Ensin toiminnan mies, joka oli yhtä vaatimaton kuin kielo ja yhtä täsmällinen kuin kello; se toimitti pienet velvollisuutensa! eikä koskaan uneksinutkaan mitään muuta. Toiseksi oli hänessä myöskin mietteiden mies, joka oli paljon yksinkertaisempi, mutta paljon voimakkaampi, jota ei helpolla voinut pysäyttää tiellään, ja jonka ajatukset aina olivat — sanan ainoassa järkevässä merkityksessä — vapaita ajatuksia. Hän ei voinut, tiedottomastikaan, olla puuttumatta kaikkiin kysymyksiin, joihin saattoi puuttua ja vastaamatta niin moneen kuin hän saattoi, ja kaikki tuo tapahtui yhtä luonnollisesti kuin hengitys tai verenkierto. Mutta tahallaan ei hän koskaan laajentanut toimintaansa omien velvollisuuksiensa ulkopuolelle. Hän oli juuri jatkamaisillaan matkaansa hämärissä, vakuuttaen itselleen, ettei tämä asia kuulunut häneen, laatien ja purkaen kuitenkin itsetiedottomasti parikymmentä selitystä siitä, mitä tuo melu tarkoitti.

Sitten kirkastui harmaa näköpiiri hopeiseksi, ja kajastavassa valossa huomasi hän saapuneensa talon luo, jonka omisti englantilais-intialainen majuri, nimeltä Putnam; majurilla oli maltalainen kokki, joka kuului isä Brownin seurakuntaan. Hän alkoi myöskin muistella, että pistoolin laukaukset ovat sangen vakavia pamauksia ja että niillä oli seurauksia, jotka virallisesti kuuluivat hänen alaansa. Hän kääntyi ympäri puutarhatielle, joka johti talon pääkäytävän ovelle.

Noin puolivälissä pisti talon toiselta sivulta esiin ulkonema, kuin hyvin matala vaja, mutta se oli, niinkuin hän myöhemmin huomasi, hyvin suuri rikkalaatikko. Sen kulman takaa tuli olento, aluksi kuin tummempi varjo sumun keskellä, ja se näytti tähystelevän ja kyyristelevän. Kun se tuli lähemmäksi, ruumiillistui se haahmoksi, joka todella oli tavattoman kiinteä. Majuri Putnam oli kaljupäinen paksuniskainen mies, lyhyt ja hyvin ruumiikas. Hänen kasvonsa olivat tuota melkein herpaantunutta lajia, jonka itämaiseen ilmastoon yhtyneet länsimaiset nautinnot aiheuttavat. Mutta kasvot olivat hyvin hyväluontoiset, ja nytkin hämillään ja kysyväisinä, oli niillä jonkunlainen viaton irvistys. Hänellä oli niskassaan leveä palmulehvähattu, joka johti mieleen sädekehän, mikä ei ollenkaan sopinut hänen kasvojaan ympäröimään, muuten oli hän puettu ainoastaan hyvin räikeänväriseen puna- ja keltajuovaiseen yöpukuun, joka, vaikka se olikin hehkuvan näköinen, oli kai hyvin kylmä viileänä aamuhetkenä. Hän oli nähtävästi tullut ulos talostaan hyvin nopeasti, ja pappi ei ollut vähääkään hämmästynyt, kun hän muitta mutkitta huusi:

»Kyllä», vastasi isä Brown. »Arvelin, että on parasta katsahtaa sisään, jos sattumalta olisi tapahtunut jotakin.»

Majuri katseli häntä hiukan kieroon hyväntuulisilla, marjamaisilla silmillään. »Mistä arvelette tuon melun johtuneen?» kysyi hän.

»Sehän pamahti kuin pyssy tai joku sellainen», vastasi toinen hiukan epäröiden, »mutta sillä tuntui olevan hyvin omituinen kaiku.»

Majuri katseli häntä yhä rauhallisesti, mutta pullottavin silmin, kun pääovi äkkiä paiskautui auki heittäen kaasuvalon virran hälvenevään sumuun, ja toinen yöpukuinen mies juoksi tai vierähti puutarhaan. Olento oli paljon pitempi, laihempi ja voimakkaampi kuin toinen, ja hänen yöpukunsa, vaikka yhtä troopillinen, oli verrattain maukas sitruunankeltaisine viiruineen valkealla pohjalla. Mies oli laiha, mutta miellyttävä, vielä ruskettuneempi kuin toinen: hänellä oli kotkan kasvot ja verrattain syvälle painuneet silmänsä ja hänen hiilenmustat hiuksensa hänen vaaleitten viiksiensä yhteydessä tekivät hiukan omituisen vaikutuksen. Kaiken tämän huomasi isä Brown yksityiskohdittain myöhemmin, kun hänellä oli parempaa aikaa. Tällä hetkellä näki hän miehessä vain yhden seikan: hänellä oli revolveri kädessä.

»Minä», vastasi mustatukkainen herra tulisesti, »ja niin tekin olisitte tehnyt minun sijassani. Jos paholaiset ahdistaisivat teitäkin kaikkialla ja lähes…»

Majuri näytti keskeyttävän sangen kiireellisesti. »Tämä on minun ystäväni isä Brown», sanoi hän. Ja sitten lisäsi hän kääntyen Browniin: »En tiedä, oletteko ennen tavannut eversti Grayn kuninkaallisesta tykkiväestä.»

»Minä olen tietysti kuullut hänestä», sanoi pappi viattomasti.
»Sattuiko… sattuiko kohti?»

»Kaatuiko», kysyi majuri Putnam matalalla äänellä. »Kaatuiko hän, vai huusiko hän, vai mitenkä?»

Eversti Gray katseli isäntäänsä omituisella, muuttumattomalla ilmeellä.
»Minä kerron teille tarkkaan, mitä se teki», sanoi hän. »Se aivasti.»

Isä Brownin käsi kohosi puoliväliin päätä kohti, niinkuin miehen, joka äkkiä muistaa jonkun nimen.

Nyt hän tiesi mitä se oli, joka ei ollut soodapullonsuhinaa, eikä koiran urahtelua.

»Kas», huudahti tuijottava majuri. »Minä en ole koskaan ennen kuullut, että sotilasrevolveri olisi esine, jolle aivastetaan.»

»En minäkään», sanoi isä Brown arasti. »Olipa onni, ettette tullut suunnanneeksi tykistöänne häntä kohti, olisipa hän silloin saanut pahanpuolisen nuhan.»

»Mennään sisään», sanoi majuri Putnam terävänlaisesti ja näytti tietä taloon.

Talon sisäpuolella ilmeni tuo aamuisissa taloissa usein silmiin pistävä eriskummaisuus, että huoneet näyttivät valoisemmilta kuin taivas ulkopuolella, senkin jälkeen kuin majuri oli sammuttanut kaasuliekin hallista. Isä Brown hämmästyi nähdessään, että komea ruokapöytä oli katettu kuin juhla-ateriaa varten, ruokaliinoineen ja joka lautasen vieressä tarpeettoman erimuotoiset viinilasit. Olihan hyvin tavallista, että pöydällä tähän aikaan aamusta oli illallisen jätteitä, mutta että se näin aikaiseen oli juuri äsken katettu, oli tavattomampaa.

Kun hän seisoi epäröiden hallissa, hyökkäsi majuri Putnam hänen ohitseen ja loi nopean silmäyksen yli soikean pöytäliinan. Lopuksi sanoi hän metelöiden: »Kaikki hopeat poissa! Kalaveitset ja kahvelit poissa! Vanha mausteastia poissa! Vanha, hopeinen kermakannu poissa! Ja nyt, isä Brown, olen valmis vastaamaan teille, oliko se varas.»

»Te olette tyhmiä ja sokeita», sanoi Gray itsepäisesti. »Minä tiedän paremmin kuin te, ketkä tätä taloa ahdistavat; minä tiedän paremmin kuin te, miksi…»

Majuri taputti häntä olalle aivankuin sairasta lasta viihdytellen, ja sanoi: »Se oli varas. Se oli selvästi varas.»

»Aika viluinen varas», huomautti isä Brown. »Niin viluinen, että on helppoa päästä hänen jäljilleen.»

Majuri pudisti synkästi päätään. »Pelkäänpä että hän nyt on saavuttamattomissa», sanoi hän.

Sitten, kun levoton eversti revolvereineen lähti taas ovesta pihalle päin, lisäsi hän kuiskaavalla, uskottelevalla äänellä:

»En tiedä pitäisikö minun lähettää hakemaan poliisia, sillä minä pelkään, että ystäväni on lennätellyt luotejaan vapaanpuoleisesti, ja lähestynyt lakia väärältä puolen. Hän on elänyt hyvin villissä ympäristössä ja sanoakseni teille suoraan, luulen minä, että hän joskus kuvittelee kaikenlaista.»

»Luullakseni te kerran kerroitte minulle», sanoi isä Brown, »että hän luulee jonkun salaisen intialaisen seuran ahdistavan häntä.»

Majuri Putnam nyökkäsi myöntävästi, mutta kohotteli samalla kertaa olkapäitään. »Minä luulen, että on parasta mennä ulos hänen jälkeensä», sanoi hän. »Minä en enää — kuinka sanoisinkaan — halua kuulla lisää aivastuksia.»

He menivät ulos aamuilmaan, jota aurinko juuri alkoi valaista, ja he näkivät eversti Grayn, joka pitkä vartalo melkein kahtia taipuneena, tarkasteli kohta kohdalta hiekan ja ruohokon laatua. Sillä aikaa kun majuri kulki suoraan häntä kohti, teki pappi yhtä huolettoman kierroksen, mikä vei hänet talon lähimmän kulman ympäri noin kahden tai kolmen jalan päähän ulkonevasta rikkalaatikosta.

Hän seisahtui minuutiksi tai pariksi katselemaan tuota kauheata esinettä, sitten meni hän sen eteen, nosti kantta ja pisti päänsä sisään. Tomua ja muita likaisia aineita tuprahti ilmaan, mutta isä Brown ei koskaan huomannut omaa ulkonäköään, huomasi hän sitten mitä muuta hyvänsä. Hän pysyi siinä asennossa hyvän aikaa, aivan kuin salaperäisiin rukouksiin vaipuneena, Sitten tuli hän taas ulos hiukan tuhkaa tukassaan ja marssi välinpitämättömänä pois.

Kun hän taas tuli puutarhan portille, löysi hän sieltä ryhmän, mikä näytti haihduttavan synkkiä ajatuksia, niin kuin auringonvalo oli haihduttanut sumun. Se ei millään lailla ollut varmuutta herättävä, se oli ainoastaan leveän koomillinen, niin kuin parvi Dickensin henkilöitä. Majuri Putnam oli sillävälin pyörähtänyt sisään ja pukeutunut siistiin paitaan ja housuihin, kaulassaan tulipunainen liina ja kaiken yllä vaalea, ruudukkainen takki. Tämä poisluettuna näyttivät hänen riemukkaat kasvonsa olevan halkeamaisillaan suuresta mielihyvästä. Hän näytti todella intoilevalta silloinkin, kun hän puheli kokkinsa, tumman maltalaisen kanssa, jonka laihat, keltaiset ja huolestuneet kasvot muodostivat omituisen vastakohdan hänen lumivalkealle esiliinalleen ja päähineelleen. Kokki saattoi tosiaan olla huolestunut, sillä keittotaito oli majurin mieliaineita. Hän oli noita asianharrastajia, jotka aina tietävät enemmän kuin ammattimiehet. Ainoa henkilö, jonka arvostelulle omeletista hän pani arvoa, oli hänen ystävänsä Gray, ja kun isä Brown muisti tämän, kääntyi hän ympäri katselemaan toista upseeria. Auringon selvässä valaistuksessa, puettujen ja tavallisessa mielentilassa olevien ihmisten joukossa oli hänen näkemisensä melkein kuin kolaus. Pitempi ja hienompi mies oli yhä yöpuvussaan, musta tukka sekaisin, ja ryömi nyt pitkin pihaa käsin ja jaloin, etsien varkaan jälkiä, ja silloin tällöin, kaikkien nähden, lyöden maata nyrkillään, kiukuissaan kun ei löytänyt mitään. Nähdessään hänen noin nelinkontin ruohokossa, rypisti pappi surumielisesti silmäluomiaan ja arvasi heti, että nuo »kuvitelmat» olivat kai vain kaunisteltua puhetta.

Kolmannen henkilön kokin ja majurin ryhmässä tunsi isä Brown myöskin: hän oli Andrey Watson, majurin suojatti ja taloudenhoitajatar ja tällä hetkellä, päättäen esiliinasta, ylös käärityistä hihoista ja päättävästä tavasta, oli hän paljon enemmän taloudenhoitajatar kuin suojatti.

»Se oli teille oikein», puheli hän. »Sanoinhan minä teille aina, ettette pitäisi tuota vanhanaikuista mausteastiaa.»

»Se miellytti minua», sanoi Putnam leppoisasti. »Minä olen itsekin vanhanaikuinen ja minun tavarani sen mukaan.»

»Ja ne katoavat yhdessä, kuten näette», vastasi hän. »Niin, jos te ette vaivaannu varkaan tähden, en minäkään vaivaa itseäni päivällisen takia. On sunnuntai, emmekä me voi lähettää hakemaan etikkaa ja muuta kaupungista, ja te, intialaiset herrat, ette voi nauttia päivällisestä ilman höysteitä. Minä toivoisin että te ette olisi pyytänyt Oliver serkkua viemään minua messuun. Se ei lopu ennenkuin puolen kahdentoista jälkeen ja silloin täytyy everstin lähteä. Minä en luule, että te miehet tulette toimeen yksinänne.»

»Oh, kyllä me tulemme, hyvä ystävä», sanoi majuri katsellen häntä hyvin ystävällisesti. »Marco osaa valmistaa kaikki kastikkeet, ja me olemme usein valmistaneet ruokamme itse hyvin autioissa seuduissa, niinkuin te kai tiedätte. Teidänkin täytyy joskus saada huvitella, Andrey; teidän ei tarvitse olla taloudenhoitajattarena joka hetki, ja minä tiedän, että te haluatte kuulla soittoa.»

Hän oli noita miellyttäviä naisia, jotka aina pysyvät miellyttävinä, koska heidän kauneutensa ei riipu ilmeestä eikä väristä, vaan pään ja piirteiden muodosta. Mutta vaikka hän ei vielä ollut keski-ikäinenkään ja vaikka hänen kastanjanruskea tukkansa oli ihanteellinen värin ja muodon puolesta, kuin Titianin malleilla, oli hänen suupielissään ja silmiensä ympärillä ilme, joka ilmaisi, että joku suru rasitti häntä, niinkuin tuuli viimein kuluttaa kreikkalaisen temppelin otsikon. Sillä tuo pieni taloudellinen pula, josta hän juuri oli puhunut niin päättävästi, oli pikemmin koomillinen kuin traagillinen. Isä Brown päätteli keskustelun kulusta, että Grayn, toisen herkkusuun, täytyi lähteä pois ennen tavallista ruoka-aikaa, mutta hänen isäntänsä Putnam oli järjestänyt erikoisen aamiaisen, joka tarjottaisiin ja syötäisiin aamun kuluessa, sillä aikaa kun Andrey ja hänen serkkunsa olisivat aamukirkossa, ettei hänen vanhan toverinsa tarvitsisi lähteä ilman jäähyväisateriaa. Neiti Andrey oli jo menossa tohtori Oliver Oman'in, vanhan sukulais-ystävänsä seurassa, joka huolimatta tieteellisyydestään ja katkerahkosta ulkonäöstään, oli innostunut musiikin ihailija ja lähti kirkkoonkin kuulemaan sitä. Tässä kaikessa ei ollut mitään, mikä olisi hyväksyttävästi selittänyt murheellisen ilmeen neiti Watson'in kasvoilla, ja puoleksi tietoisen vaiston ohjaamana kääntyi isä Brown katselemaan everstin mieletöntä puuhaa nurmikolla.

Kun isä Brown kulki everstiä kohti, nosti tämä äkkiä päätään, aivan kuin ihmeissään siitä, että hän vielä oli siellä. Ja todella oli isä Brown, syystä, jonka hän ainoastaan tunsi, viipynyt paljon kauemmin kuin kohteliaisuus vaati, tai, myös tavallisessa merkityksessä, salli.

»No», kysyi Gray, silmissä hurja ilme. »Minä arvelen, että te pidätte minua hulluna niin kuin nuo muutkin?»

»Minä olen pohtinut asiaa», vastasi pieni mies rauhallisesti. »Ja minä olen taipuvainen luulemaan.. että te ette ole hullu.»

»Oikeat hullut», selitti isä Brown, »kiihoittavat yleensä omaa sairaaloisuuttaan. He eivät koskaan ponnistele sitä vastaan. Mutta te koetatte löytää varkaan jäljet, vaikka niitä ei olekaan. Te taistelette sitä vastaan. Te tahdotte sitä, mitä hullut eivät koskaan tahdo.»

Viimeisten sanojen aikana oli Gray hypännyt tai kompuroinut jaloilleen ja katseli nyt pappia kiihkein silmin.

»Tuo on totta, hiis vie!» huusi hän. »He väittävät kaikki minua vastaan, että mies oli täällä hopeitten vuoksi — aivan kuin minä en hyvin mielelläni olisi valmis ajattelemaan samoin!

»Hänkin on moittinut minua siitä», ja hän nyökkäsi pörröisellä, mustalla päällään Andreyta kohti, »hän on moittinut minua koko päivän siitä, että olin julma ampuessani viatonta murtovarasparkaa, ja että paholainen yllyttää minua viattomia asukasparkoja kohtaan. Mutta minä olin kerran hyväluontoinen mies — yhtä hyväluontoinen kuin Putnam.»

Hiukan vaiettuaan sanoi hän: »Kuulkaapas, minä en ole nähnyt teitä ennen, mutta te saatte nyt kuulla koko tarinan. Putnam ja minä olimme ystäviä samassa ruokakunnassa, mutta muutamien tapausten vuoksi Afganistanin rajalla sain minä rykmentin paljon ennen kuin monet muut, ja meidät päästettiin molemmat invaliideina kotiin hiukan sen jälkeen. Minä olin kihloissa Andreyn kanssa jo silloin, ja me matkustimme kaikki yhdessä takaisin. Mutta paluumatkalla tapahtui jotain. Omituisia tapauksia. Seuraus siitä oli, että Putnam tahtoi keskeyttää matkan ja Andreykin tahtoi pysähtyä, ja minä tiedän mitä he ajattelivat. Minä tiedän mitä he minusta ajattelivat, ja te myöskin.

»No niin. Tällainen oli asia. Kun me olimme viimeistä päivää intialaisessa kaupungissa, kysyin Putnamilta enkö voisi mistään saada muutamia Trichinopoli-sikareja ja hän osoitti minulle pienen kaupan vastapäätä asuntoani. Olen sittemmin huomannut, että hänen tarkoituksensa oli aivan suora, mutta 'vastapäätä' on vaarallinen sana, kun kunnollisen talon vastapäätä on viisi kuusi likaista mökkiä, ja minä erehdyin kai ovesta. Se aukeni vaikeasti ja johti pimeään, mutta kun minä käännyin takaisin, painui ovi takanani kiinni ja asettautui paikoilleen satojen saranoiden vinkuessa. Ei ollut muuta neuvoa kuin astua eteenpäin, ja niin kuljin minä käytävästä käytävään pilkkopimeässä. Sitten tulin minä portaille ja sitten salaovelle, jota vahvisti huolekkaasti tehty säppi itämaisesta raudasta. Sen löysin minä vain hapuilemalla, mutta vihdoin se antoi myöten. Minä tulin taas ulos hämärään, johon pienet, mutta tasaisesti palavat lamput alempana loivat vihreän vivahduksen. Ne valaisivat ainoastaan omituisten, tyhjien patsaiden jalustat tai liepeet. Aivan minun edessäni oli jotain, mikä näytti vuorelta. Minä tunnustan, että minä melkein vaivuin kivipermannolle, jolla seisoin, huomatessani, että se oli epäjumala. Ja kaikkein pahinta oli se, että sen selkä oli minuun päin.

»Se oli tuskin puoleksikaan inhimillinen, arvasin minä, päättäen sen pienestä, kyyristyneestä päästä ja vielä enemmän jonkunlaisesta hännäntapaisesta, tai lisäjäsenestä, joka kääntyi ylös takaa ja osoitti kuin ilkeä, leveä sormi, jotain sen leveän kiviselän keskelle kaivettua tunnustuksellista kuviota. Himmeässä valaistuksessa olin minä alkanut, en suinkaan kauhistumatta, arvailla tuon kuvan merkitystä, kun sattui vielä kamalampi tapaus. Temppelin muurissa takanani aukeni ovi ja ulos astui mies, jolla oli ruskeat kasvot ja musta puku. Hänen vaskilihaisilla kasvoillaan, norsunluisine hampaineen väreili muuttumaton hymy, mutta minun mielestäni oli inhottavin piirre hänessä se, että hän oli puettu eurooppalaiseen pukuun. Minä olin valmistautunut näkemään juhlapukuisia pappeja tai alastomia fakiireja. Mutta nyt tuntui siltä kuin tuo epäjumalan palvelus olisi levinnyt kaikkialle, kuten minä lopulta sain sen havaita.

»'— Jos te olisitte nähnyt vain Apinan jalat — sanoi mies yhä hymyillen ilman muuta johdantoa — olisimme me olleet hyvin suopeita: teidät olisi vain kidutettu kuoliaaksi. Jos te olisitte nähnyt Apinan kasvot, olisimme yhä olleet sangen kohtuullisia: teitä olisi vain kidutettu, ja olisitte jäänyt eloon. Mutta koska te olette nähnyt Apinan hännän, täytyy meidän langettaa ankarin tuomio, joka kuuluu: 'Lähtekää vapaasti'.

»Kun hän sanoi nämä sanat, kuulin minä vahvan rautasalvan, jonka kimpussa olin ponnistellut, automaattisesti aukeavan ja sitten kuulin minä raskaan katuoven käytävän toisessa päässä, jonka läpi olin kulkenut, kääntyvän saranoillaan.

»'— On turha pyytää armoa, teidän täytyy lähteä vapaasti' — sanoi hymyilevä mies — 'Tästä lähin tulee hius lyömään teitä kuin miekka ja tuuli tulee puremaan teitä kuin käärme; aseet lennähtävät teitä vastaan tuntemattomalta suunnalta ja te tulette kuolemaan monta kertaa —'

Gray vaikeni ja isä Brown istahti huolettomasti maahan alkaen noukkia päivänkakkaroita.

Sitten jatkoi soturi: »Tervejärkinen Putnam tietysti pilkkasi minun pelkoani, ja siitä hetkestä alkoi hän epäillä mieleni tilaa. No, minä kerron teille vain muutamalla sanalla nuo kolme seikkaa, jotka senjälkeen ovat tapahtuneet, ja te saatte sanoa, kumpi meistä on oikeassa.

»Ensimäinen tapahtui intialaisessa kylässä viidakoitten reunalla, satojen penikulmien päässä temppelistä, tai kaupungista, tai heimon ja tapojen alueelta, jossa kirous oli suunnattu minuun. Heräsin pimeässä keskiyöllä ja loikoilin ajattelematta mitään erikoista, kun minä tunsin, että minun kurkkuni ympärille oli kietoutunut kutkuttava esine, aivan kuin hius tai rihma. Minä säikähdin sen eriskummaisuutta, enkä voinut olla ajattelematta temppelissä kuulemiani sanoja.

»Mutta kun minä olin noussut ylös ja hankkinut valoa ja peilin, oli viiva kaulani ympärillä verinen.

»Toinen tapahtui majapaikassa Port Saidissa, myöhemmin, kotimatkallamme. Se sattui talossa, joka oli jonkunmoisen kapakan ja harvinaisuuskaupan välimuoto, ja vaikka siellä ei ollut mitään Apinan palvelusta muistuttavaa, niin on sentään mahdollista, että joku sen kuvista tai taikakaluista oli siellä. Sen kirous oli siellä kaikissa tapauksissa. Minä heräsin taas pimeydessä tunnelman vallassa, jota ei voi selittää kylmemmillä tai tarkemmilla sanoilla kuin että tuuli puri kuin käärme. Elämäni oli sammumaisillaan, minä löin päätäni seiniin, kunnes hoiperruin ikkunaa vasten, ja putosin mieluummin kuin hyppäsin alempana olevaan puutarhaan. Putnam, tuo poika parka, joka oli sanonut edellistä tapausta satunnaiseksi naarmuksi, oli pakoitettu ottamaan asian vakavasti tavatessaan minut puoleksi tunnottomana ruohokossa aamun hämärtäessä. Mutta minä pelkään, että hän piti mielentilaani eikä kertomustani huolestuttavana.

»Kolmas tapahtui Maltassa. Me olimme siellä eräässä linnoituksessa, ja kun se tapahtui, olivat makuuhuoneemme avoimelle merelle päin, joka ulottui melkein meidän ikkunalautoihimme saakka lukuunottamatta valkeaa rantavallia, joka oli yhtä autio kuin meri. Minä heräsin taas, mutta nyt ei ohutkaan pimeä. Kuu paistoi heleästi, kun minä astuin ikkunan eteen. Minä olisin voinut nähdä linnun alastomalla muurilla, tai purjeen näköpiirissä. Mutta minä näinkin jonkunlaisen kepin tai oksan, joka tulla kierretteli autiossa ilmassa. Se lensi suoraan minun ikkunaani kohden ja löi pirstoiksi lampun sänkyni vieressä, josta juuri olin noussut. Se oli tuollainen kummallisen muotoinen sotanuija, joita itämaiset heimot käyttävät. Mutta se ei ollut lähtenyt ihmiskädestä.»

Isä Brown pani pois päivänkakkarakimpun, jota hän järjesteli, ja nousi ylös kiihkeän näköisenä:

»Onko majuri Putnam hankkinut», kysyi hän, »jonkun tuollaisen itämaisen harvinaisuuden, aseen, epäjumalankuvan tai sentapaisen, mistä joku olisi saanut vihjauksen?»

»Hänellä on paljon niitä, vaikkei hän niillä mitään tee, luulen minä», vastasi Gray »mutta tulkaa kaikissa tapauksissa hänen työhuoneeseensa.»

Kun he astuivat sisään, kulkivat he neiti Watsonin ohi, joka napitti hansikkaitaan kirkkoon lähtiessään, ja kuulivat Putnamin äänen alempana yhä neuvovan kokille keittotaitoa. Majurin työhuoneessa ja harvinaisuuskokoelmassa tapasivat he äkkiä kolmannen henkilön, joka silkkihattu päässä ja päällysvaatteet yllään tutki tupakkapöydän luona avonaista kirjaa, jonka hän sulki jokseenkin syyllisen näköisenä ja kääntyi heitä kohti.

Gray esitti hänet hyvin kohteliaasti tohtori Omaniksi, mutta hän näki sellaisen vastenmielisyyden kuvastuvan toisen kasvoilla, että isä Brown arvasi noiden kahden miehen olevan kilpakosijoita Andrey'n tietäen tai tietämättä. Tuo vastenmielisyys ei ollut epämieluisaa isä Brownille. Tohtori Oman oli todella hyvin miellyttävän näköinen herra, kaunispiirteinen, mutta tumma kuin aasialainen. Mutta isä Brownin täytyi vakuuttaa itselleen kiivaasti, että täytyy varoa juuri niitä, jotka käyttävät vahaa teräväksi leikatuissa parroissaan, ja joilla on pienet, hansikoidut kädet, ja jotka puhuvat puhtaasti sointuvalla äänellä.

Grayta näytti jokin tuossa pienessä rukouskirjassa Omanin mustahansikkaisessa kädessä erikoisesti häiritsevän. »Minä en tiennyt, että se kuului teidän alaanne», sanoi hän töykeästi.

Oman hymyili suopeasti, loukkaantumatta: »Tämä onkin, tietääkseni», sanoi hän laskien kätensä äsken sulkemansa suuren kirjan kannelle, »myrkkyjen ja sen sellaisten luettelo. Mutta se on liian suuri kirkkoon vietäväksi.»

Sitten pani hän pois ison kirjan ja hänen liikkeissään tuntui taas kiireen ja nolouden vivahdus.

»Minä otaksuin», sanoi pappi, jolla näytti olevan suuri halu vaihtaa puheenaihetta, »että kaikki nuo keihäät ja esineet ovat Intiasta?»

»Kaikkialta», vastasi tohtori. »Putnam on vanha sotilas, ja hän on ollut
Mexikossa, Australiassa ja Ihmissyöjä-saarilla minun tietääkseni.»

»Minä toivon», sanoi isä Brown, »ettei hän oppinut keittotaitoaan ihmissyöjäsaarilla.» Ja hänen katseensa kiisi paistinpannujen ja muiden omituisten taloustavaroiden yli, joita oli seinällä.

Samalla hetkellä pisti heidän keskustelunsa todellinen esine nauravat, punakat kasvonsa huoneeseen. »Tule tänne, Gray», huusi hän, »aamiainen on juuri pöydällä. Ja kellot soivat kutsuen niitä, jotka ovat kirkkoon menossa.»

Gray nousi ylempään kerrokseen muuttamaan pukua, tohtori Oman ja neiti Watson lähtivät juhlallisina kulkemaan pitkin katua, mutta isä Brown huomasi, että tohtori kääntyi kahdesti ympäri tarkastellen taloa, palasipa nurkan takaa takaisin katsellakseen sitä vielä.

Pappi näytti pettyneeltä. »Hän ei ole voinut olla rikkalaatikolla», mutisi hän. »Ei noissa vaatteissa. Tai olisiko hän ollut täällä aikaisemmin?»

Isä Brown oli muiden ihmisten seurassa herkkä kuin baromeetteri; mutta tänään näytti hän olevan paksunahkainen kuin sarvikuono. Ei mikään seuraelämän sääntö, pysyvä tai satunnainen, olisi oikeuttanut häntä jäämään intialais-englantilaisten ystävysten aamiaiselle, mutta hän jäi, peittäen asemansa huvittavalla, mutta harmittomalla lörpötystulvalla. Hän oli sitä hämmästyttävämpi, koska hän ei näyttänyt kaipaavan aamiaista. Kun mainiosti valmistetut ruokalajit viineineen seurasivat toinen toistaan, toisti hän vain, että tänään oli hänen paastopäivänsä, ja nieleskeli leipäpaloja maistellen kylmää vettä, jonka hän sitten jätti koskematta. Mutta hänen puhelunsa valui yhä virtanaan.

»Sanonpa teille, mitä aion tehdä puolestanne!» huusi hän. »Minä valmistan vihanneksenne! Minä en voi syödä sitä, mutta minä osaan valmistaa sen kuin enkeli! Onko teillä aineksia täällä?»

»Pahaksi onneksi meillä ei ole kuin yhtä lajia,» vastasi hyväntuulinen majuri. »Muistatte kai, että sinapit, öljyt ja muut katosivat ryytimaljakossa varkaan mukana.»

»Niin», vastasi isä Brown huolimattomasti. »Minä juuri pelkäsin, että niin kävisi. Sen vuoksi pidän minä aina mukanani ryytiastiaa. Minä pidän tavattomasti vihanneksista.»

Ja molempien toisten hämmästykseksi otti hän taskustaan pippuriastian ja asetti sen pöydälle.

»Minä ihmettelen tarvitsiko varas sinappiakin,» jatkoi hän vetäen toisesta taskustaan sinappikupin.

»Sinappilaastariksi kai, luullakseni. Ja etikkaa», sanoi hän ottaen esiin sitä. »Oletteko joskus kuulleet jotain etikasta ja ruskeasta paperista? Mitä taas öljyyn tulee, jota minä panin vasempaan…»

Hänen kielevyytensä vaikeni hetkeksi, sillä nostaessaan silmänsä näki hän, mitä kukaan muu ei nähnyt: tohtori Oman seisoi aurinkoisella pihalla ja katseli yhtä mittaa huoneeseen. Ennenkuin hän oli ehtinyt täydellisesti koota ajatuksensa, oli Gray puuttunut puheeseen.

»Te olette hämmästyttävä velikulta», sanoi hän tuijottaen. »Minä tulen kuuntelemaan teidän saarnojanne, jos ne ovat yhtä hauskoja kuin teidän juttunne.»

»Oh, nämä ovat saarnoja ryytirasiassa», sanoi isä Brown hyvin vakavasti. »Oletteko kuullut, että usko on, sinapin siemenen kaltainen, tai sääliväisyydestä, joka voitelee öljyllä? Ja mitä etikkaan tulee, niin voiko yksikään sotilas unohtaa tuota yksinäistä sotilasta, joka, kun aurinko pimeni…»

Isä Brown, joka paraikaa teki salattia, tipautti pari lusikallista sinappia vesilasiin vieressään, nousi ja sanoi uudella, korkealla ja äkillisellä äänellä — »Juokaa tämä!»

Samalla hetkellä saapui liikkumaton tohtori pihalta juosten ja temmaten ikkunan auki ja huusi: »Tarvitaanko minua? Onko hänet myrkytetty?»

»Läheltä piti», sanoi isä Brown hymyn varjo kasveillaan, sillä oksetusaine oli vaikuttanut äkillisesti.

Majuri Putnam hyppäsi pystyyn punakat kasvot pilkullisina. »Rikos!» huusi hän käheästi. »Minä menen hakemaan poliisia!»

Pappi kuuli hänen ottavan palmulehtihattunsa naulakosta ja kiiruhtavan ulos pääovesta ja hän kuuli puutarhan portin rämähtävän. Mutta hän seisoi vain katsellen Grayta, ja sanoi sitten lyhyen hiljaisuuden jälkeen:

»En puhu teille paljon, mutta kerron teille kaikki, mitä luulen tietäväni. Teitä ei uhkaa mikään kirous. Apinan temppeli oli joko sattuma tai osa tempusta ja temppu oli valkean miehen keksimä. On ainoastaan yksi ase, mikä voi haavoittaa melkein tietämättä: valkean miehen käyttämä partaveitsi. On vain yksi keino, jolla voi saada huoneen täyteen näkymätöntä, vastustamatonta myrkkyä: kaasujohdon avaaminen — valkean miehen rikos. Ja on olemassa ainoastaan yksi laji heittoaseita, joka voi lentää ikkunasta huoneeseen, kääntyä takaisin ilmassa ja palata heittäjänsä luo: australialainen boomerangi. Sellaisen saatte nähdä majurin työhuoneessa.»

Tämän sanottuaan hän meni ulos ja jutteli hetken tohtorin kanssa. Heti sen jälkeen tuli Andrey Watson kiihkeästi huoneeseen ja lankesi polvilleen Gray'n tuolin viereen. He eivät kuulleet, mitä he toisilleen puhuivat, mutta heidän kasvoillaan kuvastui hämmästys eikä onnettomuutta. Pappi ja lääkäri astelivat hitaasti puutarhan porttia kohti.

»Minä luulen, että majurikin oli rakastunut häneen», sanoi hän räpäyttäen silmiään, ja kun toinen nyökkäsi myöntävästi, huomautti hän: »Te olitte hyvin viisas, tohtori. Te menettelitte hienosti. Mutta mikä saattoi teidät epäilemään?»

»Hyvin pieni seikka», sanoi Oman, »mutta se teki minut levottomaksi kirkossa, kunnes minä palasin takaisin katsomaan, oliko kaikki hyvin. Tuo kirja pöydällä käsitteli myrkkyjä ja oli avattu kohdalta, missä puhuttiin eräästä intialaisesta myrkystä, joka, vaikka olikin tappava ja vaikea osoittaa, oli hyvin helposti poistettavissa tavallisilla oksetusaineilla. Minä arvelen, että hän luki tämän viimeksi…»

»Ja muisti, että ryytimaljakossa oli oksetusainetta», sanoi isä Brown. »Juuri niin. Hän pisti maljan rikkalaatikkoon, josta minä sen löysin hopeitten joukosta. Ne hän oli kätkenyt sinne saadakseen meidät luulemaan murtovarkauden tapahtuneen. Mutta jos te tarkastatte pippuriastiaa, jonka minä panin pöydälle, näette siinä pienen reiän. Siihen sattui Gray'n luoti, pölähdyttäen pippuria ja saaden pahantekijän aivastamaan.»

»Tai poliisi hakemassa majuria?», sanoi isä Brown. »No, jääkää hyvästi!»

ISÄ BROWN KERTOO SATUJA

Heiligenwaldensteinin sievä kaupunki ja valtio on yksi noita nukkekuningaskuntia, jotka yhä muodostavat osan Saksan valtakuntaa. Se oli joutunut Preussin ylivallan alle jokseenkin myöhään — tuskin viisikymmentä vuotta ennen sitä kaunista kesäpäivää, jolloin Flambeau ja isä Brown tapasivat toisensa istumassa kaupungin puistossa oluen ääressä. Sota ja nyrkkivalta oli riehunut siellä miesmuistoisista ajoista, niinkuin kohta saamme nähdä. Mutta jos sitä tarkemmin katseli, ei voinut päästä tuosta lapsellisesta vaikutuksesta, mikä on Saksan viehättävin puoli, ja johtuu noista nukkemaisista iso-isän valtioista, joissa kuningas näyttää yhtä kodikkaalta kuin kokki. Saksalaiset sotilaat lukemattomien vartiokojujensa ääressä näyttivät omituisilta, saksalaisilta leluilta, ja linnan sileäharjaiset muurit, jotka aurinko kultasi, muistuttivat enimmän piparikakkua. Sillä ilma oli säteilevän kaunis. Taivas oli niin preussinsininen kuin itse Potsdam saattoi vaatia, mutta se muistutti sitä hehkuvaa ja tuhlaavaa värinkäyttöä, mitä lapsi noudattaa tuhriessaan viidenpennin vesiväreillä. Harmaaoksaiset puutkin näyttivät nuorilta, sillä niiden terävät neulat olivat vielä kiiltäviä, ja seisten ryhmässä syvää sineä vasten näyttivät ne lapsen sekasotkuiselta piirustukselta.

Huolimatta jokapäiväisestä ulkonäöstään ja yleensä käytännöllisestä elämänkatsomuksestaan, ei isä Brownin luonteesta kuitenkaan puuttunut romanttista vivahdusta, vaikka hän pitikin useimmiten ilmalinnansa omana tietonaan. Tällaisen päivän voimakkaiden, kirkkaiden värien keskellä ja tuollaisen linnan sankarimaisen etuvarustuksen luona tuntui hänestä kuin hän olisi joutunut keijukaismaisemaan. Häntä huvitti lapsellisesti, niinkuin nuorempaa veljeä, tuo kaunis miekkakeppi, jota Flambeau aina heilutteli kävellessään, ja joka nyt seisoi pystyssä hänen hirvittävän baierilaisen oluttuoppinsa vieressä. Nyt, vaipuneena uneliaaseen välinpitämättömyyteensä, huomasi hän tarkastelevansa kuluneen sateenvarjonsa kömpelöä nuppia, muistellen hämärästi hirviön luojaa, josta kerrottiin jossain kirjavassa poikien kirjassa. Mutta hän ei koskaan muodostellut mitään esikuvan mukaan, lukuunottamatta tarinaa, joka nyt seuraa:

»Ihmettelenpä», sanoi hän, »voisiko tuollaisessa palatsissa sattua oikeita seikkailuja, jos niikseen tulee. Se on mainio tausta niille, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että siellä iskettäisiin pahvisapeleilla, eikä oikeilla, hirmuisilla miekoilla.»

»Te erehdytte», sanoi hänen ystävänsä. »Siellä ei ainoastaan tapella miekoilla, vaan tapetaankin ilman miekkoja. Ja siellä on sattunut vielä pahempaakin.»

»Niin», vastasi toinen. »Minä aioin sanoa että tuo on ainoa paikka
Euroopassa, missä mies koskaan on ammuttu ilman tuliaseita.»

»Tarkoitatteko jousta tai heittokeihästä?» kysyi Brown jokseenkin ihmeissään.

»Minä tarkoitan kuulaa pään läpi», vastasi Flambeau. »Ettekö tunne tarinaa tämän maan viimeisestä hallitsijasta? Se oli noita suuria poliisisalaisuuksia parikymmentä vuotta sitten. Te muistatte kai, että tämä paikka anastettiin väkisin Bismarckin aikaisimpien vahvistussuunnitelmien mukaisesti — väkisin kyllä, mutta ei helposti. Valtio tai se, mikä oli juuri muodostumassa sellaiseksi, lähetti Grossenmarkin prinssin Oton hallitsemaan sitä keisarin nimessä. Me näimme hänen kuvansa tuolla taulukokoelmassa — miellyttävän näköinen vanha herra, jolleivät hänen kulmansa olisi olleet karvattomat ja jollei hän olisi ollut ryppyinen kuin korppikotka. Mutta oli seikkoja, jotka vaivasivat häntä, ja minä kerron kohta niistä. Hän oli erittäin menestyksellinen ja taitava soturi, mutta hänen tehtävänsä tässä paikassa ei ollut niinkään helppo. Nuo kuuluisat Arnhold veljekset voittivat hänet monessa taistelussa — nuo kolme partionkävijää ja isänmaanystävää, joista Swinburn kirjoitti runon, muistattehan: 'Vuorten sudet, valkoturkit kotkat kruunupäiset kuninkaina, vaikka väistyy joukko tuhatpäinen, kolme kestää uupumatta aina.' Tai jotain siihen suuntaan. Todella ei ole ollenkaan varmaa, että anastus olisi onnistunut, jollei Paul, yksi veljeksistä, olisi raukkamaisesti, mutta päättävästi, luopunut pitemmästä puolustuksesta ja paljastaen kaikki kapinan salaisuudet, varmistanut häviötään ja omaa, lopullista määräystään ruhtinas Oton kamariherraksi. Senjälkeen kaatui ainoa oikea Swinburnen kolmesta sankarista, Ludwig, miekka kädessä kaupungin valtauksessa, ja kolmas Heinrich, vaikka ei ollutkaan petturi, oli kuitenkin kesy ja arka toimeliaihin veljiinsä verrattuna. Hän vetäytyi jonkunlaiseen erakkomajaan, kääntyi kristilliseen rauhanoppiin, joka muistutti kveekarilaisuutta, eikä koskaan enää seurustellut ihmisten kanssa, paitsi antaessaan kaikki mitä hänellä oli köyhille. Minulle on kerrottu, että hänet vielä jonkun aikaa myöhemmin sattumalta nähtiin naapurustossa, valkeassa puvussa, melkein sokeana, hyvin takkuisine valkeine hiuksineen, mutta kasvoilla hämmästyttävä lempeys.

»Minä en tiennyt, että te olette ollut täällä ennenkin», sanoi hän. »Ehkäpä te tiedätte tästä asiasta yhtä paljon kuin minäkin. Niin, sellainen oli tarina Arnholdeista, ja hän on viimeinen eloon jäänyt heistä. Niin, ja kaikista niistäkin, joilla oli osansa murhenäytelmässä.»

»Niin», toisti Flambeau, »ja siinä onkin kaikki, mitä me tiedämme. Tiedättekö, että kun hänen loppunsa alkoi lähestyä, oli hänellä tuollaisia hermokohtauksia, joita tyranneilla useinkin on. Hän teki vartion päivällä ja yöllä linnansa ympärillä monikertaiseksi, niin että kaupungissa näytti olevan enemmän vartiokojuja kuin taloja, ja epäilyttävät henkilöt ammuttiin armotta. Hän oleskeli melkein aina pienessä huoneessa, joka oli aivan keskellä muitten huoneitten muodostamaa ääretöntä sokkelokäytävää, ja tänne pystytti hän jonkunmoisen keskusmajan pahvista, joka oli vahvistettu teräksellä kuin vankila tai panssarilaiva. Muutamat sanovat, että sen lattian alla oli maassa salainen luola, juuri niin suuri, että hän sopi sinne, ja että hän haudan pelosta oli valmis menemään tähän haudankaltaiseen paikkaan. Mutta hän meni vielä pitemmälle. Kansa oli riisuttu aseista jo kapinan kukistumisen jälkeen, mutta nyt vaati Otto, mitä hallitus hyvin harvoin vaatii, aivan kirjaimellista aseista riisumista. Sen toimittivat hyvinjärjestetyt virkamiehet tavattomalla perinpohjaisuudella ja ankaruudella pienellä ja tutulla alueella, ja siinä määrin kuin inhimillinen tarkkuus ja tieto voi olla varma jostakin, oli prinssi Otto vakuutettu siitä, ettei kukaan voinut tuoda leikkipistooliakaan Heiligenwaldensteiniin.»

»Inhimillinen viisaus ei voi koskaan olla varma sellaisista seikoista», sanoi isä Brown, katsellen puitten punertavia silmikoita yläpuolellaan, »vaikkapa vain määrittelyn ja selonsaamisen vaikeuden vuoksi. Mikä on ase? Ihmiset ovat tappaneet toisiaan viattomimmillakin talouskaluilla, teekattiloilla, ehkäpä teekupeillakin. Jos te näyttäisitte entisajan englantilaiselle revolveria, epäilen minä, olisiko hän tuntenut sen aseeksi, tietysti ennenkuin se pamahti hänen edessään. Ehkäpä joku toi muassaan tuliaseen, joka oli niin uutta mallia, ettei se ollut tuliaseen näköinenkään. Ehkäpä se oli kuin sormustin tai sellainen. Oliko kuula millään lailla merkillinen?»

»Siitä en ole koskaan kuullut», vastasi Flambeau, »mutta minun tietoni ovat katkonaisia ja olen saanut ne vanhalta ystävältäni Grimmiltä. Hän oli hyvin taitava salapoliisi Saksan palveluksessa ja hän aikoi vangita minut. Minä vangitsin hänet sensijaan ja me vietimme monta hauskaa hetkeä pakinoiden. Hän oli täällä toimittamassa tutkimuksia prinssi Oton asiassa, mutta minä en muistanut kysyä häneltä mitään luodista. Grimmin mukaan oli tapaus tällainen.»

Hän piti hiukan väliä kulauttaakseen yhdellä vedolla suurimman osan mustasta oluestaan ja jatkoi sitten:

»Kysymyksessä olevana iltana odotettiin prinssin tuloa ulompiin huoneihin, koska hänen tuli ottaa vastaan vieraita, joita hän tosiaan tahtoi tavata. Ne olivat geoloogisia asiantuntijoita, joiden tuli tutkia vanhaa kysymystä, oliko näissä ympärillä olevissa vuorissa kultaa. Tämän tarinan perusteella — kerrotaan — oli vanha kaupunkivaltio kauan aikaa pitänyt yllä luottoaan, ja oli saattanut neuvotella naapuriensa kanssa suurien sotajoukkojen lakkaamattoman pommituksen alaisena. Tähän saakka ei sitä koskaan ollut löytynyt huolimatta perin tarkoista tiedusteluista, joiden avulla…»

»Joiden avulla saataisiin täysi varmuus lelupistooleista», sanoi isä Brown hymyillen. »Mutta mitä kuuluu veljestä, joka oli petturi? Eikö hänellä ollut prinssille mitään kerrottavaa?»

»Hän pysyi aina väitteessään, ettei hän tiennyt mitään», vastasi Flambeau, »sillä se oli ainoa salaisuus, jota hänen veljensä ei ollut kertonut hänelle. Varmuudella voi vain sanoa, että huhua kannattivat suuren Ludwigin kuollessaan lausumat katkonaiset sanat, kun hän katseli Heinrichiä ja osoitti Paulia, ja sanoi: Ettehän ole kertoneet hänelle…» kykenemättä sanomaan lausettaan loppuun. No niin, lähetystö etevimpiä geoloogeja ja mineraloogeja Parisista ja Berlinistä oli siellä komeimmissa ja huolitelluimmissa puvuissaan, sillä ei ole muita ihmisiä, jotka niin mielellään näyttelevät kunniamerkkejään kuin tiedemiehet, niinkuin jokainen, joka on ollut Royal Society'n iltakutsuissa, hyvin tietää. Seura oli loistava, mutta oli jo myöhäinen, ja vähitellen tuo kamariherra — tehän näitte hänen kuvansa: tummakulmainen, vakavasilmäinen mies, ajatukseton hymy huulillaan — kamariherra huomasi, että siellä olivat kaikki muut, muttei prinssiä. Hän haki läpi kaikki ulommat salit, mutta muistaen sitten ruhtinaan omituiset mielijohteet ja pelon, kiiruhti hän sisempään huoneeseen. Sekin oli tyhjä, mutta kesti jonkun aikaa, ennenkuin rautatorni saatiin auki. Kun se aukeni, oli sekin tyhjä. Hän astui sisään ja kurkisti kuoppaan permannon alle; se näytti kammottavan syvältä ja sitä enemmän hautamaiselta — Näin hän tietysti kertoi. Mutta juuri hänen siellä ollessaan kuului huutoa ja melua ulkopuolella olevista huoneista ja käytävistä.

Ensin kuului kaukaista jyskettä ja huutelua jostain kaukaa metsän reunasta linnan takana. Sitten läheni se sekavana hälinänä, jossa jokainen sana hukutti toisen. Sitten kuului kamalan selviä sanoja, jotka lähenivät, ja lopuksi hyökkäsi huoneeseen mies, joka kertoi uutisen niin nopeasti kuin sellaisen uutisen voi kertoa.

Otto, Heiligwaldensteinin ja Grossenmarkin ruhtinas, lepäsi sumenevan hämärän syvyydessä metsässä linnan takana, kädet pystyssä ja kasvot kuuta kohti. Veri vuosi hiljaa hänen puhkaistusta ohimostaan ja leuastaan, mutta se olikin ainoa osa hänessä, mikä liikkui ja eli. Hän oli puettu täyteen valkeankeltaiseen sotilaspukuunsa, niin kuin vieraita vastaanottaakseen, paitsi että hänen vyönsä tai ritarinauhansa oli irti ja oli rypistyneenä maassa hänen vieressään. Ennenkuin ennätettiin nostaa hänet, kuoli hän. Mutta kuolleena tai elävänä oli hän arvoitus — hän, joka aina oli ollut piilossa sisimmässä huoneessa ja joka nyt lepäsi ulkona märässä metsässä, aseetonna ja yksin.

»Eräs hovissa palveleva tyttö, Hedwig von se tai tämä», vastasi hänen ystävänsä, »joka oli ollut metsässä kukkia poimimassa.»

»Oliko hän poiminut niitä?» kysyi pappi, katsellen aivan välinpitämättömästi oksakiehkuroita yläpuolellaan.

»Kyllä», vastasi Flambeau. »Minä muistan erikoisen selvästi, että kamariherra, tai vanha Grimm, tai kuka se lie ollutkin, kertoi kuinka kamalalta tuntui, kun he kiiruhtivat sinne hänen huutaessaan ja näkivät tytön keväisiä kukkia kädessään kumartuneena tuon… tuon verisen ruumiin yli. Oli miten hyvänsä, mutta pääasia on se, että ennenkuin apu ehti, oli hän kuollut, ja uutinen siitä piti saattaa linnaan. Hämmästys, jonka se synnytti, oli suurempi kuin hovissa tavallisesti on hallitsijan kaatuessa. Ulkolaiset vieraat, etenkin kaivosasioitten tuntijat, olivat hurjimman epäilyn ja kiihkon vallassa, samoinkuin monet tärkeät preussilaiset virkamiehet, ja nyt alkoi jo tulla selville, että aarteenhakusuunnitelma oli paljon tärkeämpi kuin yleensä oli luultu. Asiantuntijoille ja virkamiehille oli luvattu suuria palkintoja tai kansainvälisiä etuja, ja muutamat väittivätkin, että ruhtinaan salaiset hommat ja ankara sotilaallinen suojelustila johtuivat vähemmän kansan pelosta, kuin yksityisen tutkimuksen salaamisesta, joka…»

»Mikä merkillinen henkilö te olettekaan!» sanoi hän. »Juuri niin sanoi ukko Grimm. Hänen mielestään oli ilkeintä se — ilkeämpää kuin veri ja luoti — että kukkien varret olivat aivan lyhyet, taitettuina juuri kukintojen alta.»

»Tietysti», sanoi pappi. »Kun täysikasvuinen tyttö poimii kukkia, jättää hän paljon vartta. Jos hän repii ainoastaan kukinnot, niinkuin lapset, näyttää siltä kuin…»

»Näyttää melkein siltä kuin olisi hän temponut ne hätäisesti, selittääkseen siellä olonsa — koska hän kerran oli siellä.»

»Minä tiedän mitä te ajatte takaa», sanoi Flambeau melkein nyreästi. »Mutta tämä ja kaikki muutkin epäluulot taittuivat yhdessä kohdin — hänellä ei ollut asetta. Olihan hänet voitu murhata monella lailla, niin kuin te sanotte — hänen omalla sotilasvyölläänkin, mutta meidän on selitettävä, kuinka hänet ammuttiin, eikä miten hänet murhattiin. Ja sitä me emme todella osaa. Tyttöä tutkittiin hyvin säälimättömästi, sillä, sanoakseni totuuden, oli hänkin epäilyksenalainen, vaikka hän olikin vanhan, petollisen kamariherran Paul Arnholdin veljentytär ja kasvatti. Mutta hän oli hyvin haaveileva luonteeltaan ja hänen epäiltiin ihailevan perheensä muinaista vallankumouksellista intoa. No, olipa miten hyvänsä, mutta niin haaveellinen ei kukaan saata olla, että kuvittelisi suuren luodin ammutuksi miehen pääkalloon käyttämättä pyssyä tai pistoolia. Ja pistoolia ei ollut, vaikka olikin kaksi laukausta. Minä jätän ratkaisun teille, ystäväni.»

»Hänen päässään oli vain yksi haava», sanoi Flambeau. »Mutta hänen vyössään oli toinen kuulanreikä.»

»Jatkakaa! Jatkakaa! Jatkakaa!» huusi Brown yhä kiivaammin tavattoman uteliaisuuden vallassa. »Älkää pitäkö minua epäkohteliaana. Antakaapa minun miettiä tätä hetkisen.»

Hiljainen tuulenhenki heilutteli puiden puhkeavia oksia ja toi taivaalle vaaleanpunaisia ja valkeita pilviä, jotka tuntuivat tekevän sen sinisemmäksi ja koko värikkään ympäristön oudommaksi. Ne olivat kuin keruubeja, jotka lensivät kotiin jonkunlaiseen taivaalliseen lastenkamariin. Linnan vanhin torni, Lohikäärme-torni, seisoi siinä yhtä omituisena kuin oluttuoppi, ja yhtä kodikkaana. Mutta tornin takana kimmelsi metsä, jossa mies oli maannut kuolleena.

»Hän on naimisissa kenraali Schwartzin kanssa», sanoi Flambeau. »Epäilemättä olette te kuullut hänen elämänurastaan, joka oli hyvin romanttinen. Hän oli kunnostautunut jo ennen urotöitään Sadowan ja Gravelotten luona. Todella kehosi hän rivistä, mikä on hyvin tavatonta pienimmissäkin Saksan…»

»Kohosi rivistä!» huusi hän ja suipensi suutaan kun viheltääkseen. »Hyvä, hyvä! Mikä omituinen juttu! Mikä omituinen tapa murhata mies; mutta minä luulen, että se oli ainoa mahdollinen. Mutta ajatella niin kärsivällistä vihaa…»

»He tappoivat hänet vyöllä», sanoi Brown huolekkaasti ja jatkoi sitten, kun Flambeau väitti vastaan: »Niin, niin, minä tiedän kaikki luodista. Ehkäpä minun pitäisi sanoa, että hän kuoli vyön tähden. Minä tiedän, ettei se merkitse samaa kuin sairaus.»

»Minä arvelen», sanoi Flambeau »että te olette saanut jotakin päähänne, mutta se ei kuitenkaan vedä luotia ulos hänen päästään. Minä selitin äsken, että hänet olisi helposti voitu kuristaa. Mutta hänet oli ammuttu. Kuka? Mitenkä?»

»En sanonut, että hänen oman toivomuksensa, vaan hänen oman määräyksensä mukaan», vastasi isä Brown.

»Minä vietän nyt vapaa-aikaani, eikä minulla ole mitään mielipiteitä. Mutta tämä paikka tuo mieleeni vanhoja satuja, ja, jos teitä huvittaa, kerron teille sadun.»

Pienet, punertavat pilvet, jotka olivat kuin pehmeää pumpulia, olivat riidelleet kullatun piparikakkulinnan tornien huipuille, ja versoa vien puiden ruusunpunaiset lapsensormet näyttivät kurottautuvan ja ojentautuvan tarttuakseen niihin. Sininen taivas alkoi punertaa illan tullen, kun isä Brown taas yht'äkkiä alkoi puhua.

»Yö oli synkkä ja sade tippui hiljaa puista rypäleisinä pisaroina, kun Grossenmarkin ruhtinas Otto astui kiireesti ulos linnan takaovesta ja kulki nopeasti metsää kohti. Eräs lukemattomista vartijoista tervehti häntä, mutta hän ei huomannut sitä. Hän ei tahtonut itsekään tulla huomatuksi. Hän oli tyytyväinen, kun suuret puut, harmaina ja sateesta liukkaina, sulkivat hänet piiriinsä. Hän oli tahallaan valinnut linnansa hiljaisemman puolen, mutta sielläkin oli hänen mielestään liikaa väkeä. Mutta nyt ei ollut aikaa virallisiin tai diplomaattisiin keskusteluihin, sillä hän oli lähtenyt ulos äkillisen mielijohteen vallassa. Kaikki nuo juhlapukuiset diplomaatit, jotka hän jätti jälkeensä, eivät merkinneet mitään. Hän oli äkkiä huomannut, että hän voisi toimittaa asiansa ilman heitäkin.

»Hänen suuri intohimonsa ei ollut kuoleman ylvästä pelkoa, vaan inhottavaa kullan himoa. Tuon tarinan takia kullasta oli hän jättänyt Grossenmarkin ja anastanut Heiligenwaldensteinin. Vain sen, eikä minkään muun takia oli hän lahjonut petturin ja kukistanut sankarin; sen takia oli hän yhä uudelleen kuulustellut kamariherraansa, kunnes hän oli tullut siihen päätökseen, että kavaltaja, tuntien tietämättömyytensä, todella puhui totta. Sitä varten oli hän, kuitenkin hiukan vastustellen, maksanut ja luvannut rahoja, arvellen voittavansa sitä enemmän, ja sitä varten oli hän varustautunut ulos sateeseen palatsistaan, niinkuin varas, sillä hän oli keksinyt toisen tien päästä sydämensä halun perille huokeammalla.»

Kaukana kiemuroivan vuoristopolun päässä, jota pitkin hän kulki, pylväsmäisten kallionkielekkeiden keskellä, kaupungin yli kumartuvan vuorenhuipun laella oli erakkomaja, tuskin muuta kuin lohkareiden ympäröimä luola, jossa kolmas mainioista veljeksistä oli kauan piillyt maailmalta. Hänellä, arveli prinssi Otto, ei kai ollut mitään todellista syytä olla ilmaisematta kullan löytöpaikkaa. Hän oli tiennyt jo kauan sitten, missä sitä oli, eikä kuitenkaan pyrkinyt ottamaan sitä haltuunsa, ei silloinkaan, kun hänen uusi askeettinen uskontonsa oli eroittanut hänet onnesta ja huvituksista. Totta kyllä hän oli entinen vihollinen, mutta hän saarnasi nyttemmin rauhaa. Joku ystävällinen sana tai vetoaminen hänen periaatteisiinsa saattaisi hänet kai ilmaisemaan salaisuutensa. Otto ei ollut pelkuri, huolimatta sotilaallisista varovaisuustoimenpiteistään, ja joka tapauksessa oli hänen ahneutensa voimakkaampi kuin hänen pelkonsa. Eikä pelkoon ollutkaan paljon syytä. Siitä lähtien kun hän oli varma, ettei koko ruhtinaskunnassa ollut minkäänlaisia aseita, oli hän sata kertaa varmempi, ettei niitä ollut kveekarin pienessä erakkomajassakaan kukkulalla, missä hän eli ruohoista kahden vanhan maalaispalvelijan kanssa, kuulematta muuta ihmisääntä vuosikausiin. Prinssi Otto katseli ilkeästi hymyillen kirkasta, tasaista lamppuryhmää alapuolellaan. Sillä niinkauas kuin silmä kantoi, vilisi siellä hänen ystäviänsä jääkäreitä, eikä hänen vihollisillaan ollut hyppysellistäkään ruutia. Jääkäreitä oli rivittäin niin lähellä vuoristopolkuakin, että hänen päästämänsä huuto saisi sotilaat ryntäämään vuorta ylös, siitä puhumattakaan, että metsässä ja kukkuloilla kulki vartiostoja säännöllisten välimatkojen päässä. Jääkäreitä oli niin kaukana tiestä, välimatkan pienentäminä, virran takanakin, ettei vihollinen voinut mitään kiertotietä pujahtaa kaupunkiin. Ja palatsin ympärillä oli jääkäreitä pohjoisen oven, eteläisen oven, läntisen oven ja itäisen oven luona, pitkin seiniä ketjussa. Hän oli turvassa.

Se kävi yhä selvemmäksi, kun hän nousi kukkulalle ja näki kuinka alaston hänen vanhan vihollisensa pesä oli. Hän tapasi hänet pienellä, tasaisella kalliolla, äkkijyrkänteen yläpuolella. Takana oli musta luola, jonka vihreät ruusupensaat peittivät, niin matala, että tuntui melkein uskomattomalta, että mies voisi päästä sinne sisään. Sen vastapäätä oli rotkon seinä ja avara, mutta sumea näköala laaksoon. Pienellä kivipermannolla seisoi vanha pronssinen jalusta, taipuen suuren saksalaisen Raamatun painon alla. Sen pronssiset tai kupariset ha'at olivat muuttuneet vihreiksi korkean paikan syövyttävissä tuulissa, ja Oton mieleen tuli ajatus: Ja vaikka heillä olisi aseet, olisi ruoste ne jo raiskannut! Nouseva kuu valaisi himmeästi huippuja ja rotkoja ja sade oli lakannut.

Kirjatelineen takana, katsellen yli laakson, seisoi hyvin vanha mies valkeassa puvussa, joka verhosi hänet yhtä jäykkänä kuin kalliot hänen ympärillään, mutta hänen valkeat hiuksensa ja vapiseva äänensä tuntuivat väräjävän tuulessa. Hän luki nähtävästi jokapäiväistä tekstiään palvellen Jumalaansa. »He luottivat hevosiinsa…»

»Hyvä herra», sanoi Heiligenwaldensteinin ruhtinas, aivan tavattoman kohteliaasti. »Tahtoisin mielelläni puhutella teitä.»

»… ja vaunuihinsa», jatkoi vanha mies voimattomasti, »mutta me tahdomme turvata sotajoukkojen Herraan…»

Hänen viimeiset sanansa häipyivät kuulumattomiin, mutta hän sulki kirjan kunnioittavasti ja ollen melkein sokea, teki hapuilevan liikkeen ja tarttui kirjanalustaan. Heti syöksyivät hänen palvelijansa ulos matala-aukkoisesta luolasta ja tukivat häntä. Heillä oli paksut, valkeat viitat kuten hänelläkin, mutta heidän hiuksissaan ei ollut tuota jäistä hopeaa, eikä heidän piirteissään tuota pakkasen puremaa hienoutta. He olivat talonpoikia, kroatteja tai unkarilaisia, leveine, karkeine kasvoineen ja räpyttelevine silmineen. Heti ensi hetkestä vaikutti jokin häiritsevästi ruhtinaaseen, mutta hän luotti rohkeuteensa ja diplomaattiseen kykyynsä. »Minä luulen, ettemme ole tavanneet toisiamme sittenkuin tuon kamalan pommituksen aikana, jossa veliparkanne kuoli.»

»Kaikki minun veljeni kuolivat», sanoi vanhus katsellen yhä laaksoon päin. Sitten, kääntäen hetkiseksi Ottoa kohti lakastuneet, hienopiirteiset kasvonsa, talvisten hiuksien pyrkiessä lankeamaan hänen kulmilleen kuin jääkynttilät, lisäsi hän: »Näettehän, minäkin olen kuollut, minäkin.»

»Toivon, että te ymmärrätte», sanoi ruhtinas, pyrkien puhumaan sovinnollisesti, »etten minä ole tullut tänne teitä kiusaamaan kuin menneitten riitojen kauhea haamu. Emme puhu siitä, mikä siinä oli oikeaa tai väärää, mutta siinä oli yksi kohta, jossa emme koskaan olleet väärässä, koska te aina olitte oikeassa. Sanottakoon teidän perheenne toiminnasta mitä hyvänsä, niin ei kukaan hetkeäkään kuvitellut, että teitä liikuttaisi tuo kullan paljous. Te olette itse antaneet todisteen siitä, että…»

Vanha mies pitkässä valkeassa viitassaan oli tähän asti katsellut häntä tuijottaen vesistävillä sinisillä silmillään, kasvoillaan väsynyt viisaus. Mutta kun sana »kulta» oli lausuttu, ojensi hän kätensä kuin pysäyttääkseen jotain ja käänsi pois kasvonsa vuoria kohti.

»Hän on puhunut kullasta», sanoi hän. »Hän on puhunut luvattomasta asiasta. Estäkää hänet puhumasta.»

Otolla oli preussilaisen luonteen viat ja tavat. Hänen mielestään menestys ei ollut sattuma, vaan ominaisuus. Hän käsitti itsensä ja kansalaisensa valloittajakansaksi, joka kukisti kukistumaan tottuneita kansoja. Sen vuoksi sattui yllätyksen liikutus vaikeasti häneen ja esti häntä valmistautumasta seuraavaan, mikä kauhistutti ja jäykistytti hänet. Hän oli avannut suunsa vastatakseen erakolle, mutta vahva, pehmeä kääre, mikä yht'äkkiä kiedottiin hänen päänsä ympäri, sammutti sanat hänen kurkkuunsa. Se tapahtui juuri neljäkymmentä sekuntia ennen, kuin hän huomasi, että nuo unkarilaiset palvelijat olivat tehneet sen, vieläpä hänen omalla sotilasvyöllään.

Vanhus palasi taas väsyneesti suuren, pronssisen kirjatelineensä luo, käänteli lehtiä, kärsivällisyydellä, jossa oli jotain kamalaa, kunnes hän löysi Jaakopin epistolan ja alkoi lukea:

Jokin tuossa äänessä sai ruhtinaan äkkiä kääntymään ja kiiruhtamaan alas samaa vuoripolkua, jota hän oli tullut. Hän oli puolivälissä palatsin puutarhojen ja vuoren välillä, ennenkuin hän yrittikään irroittaa kuristavaa vyötä kaulansa ja leukansa ympäriltä. Hän kiskoi kiskomistaan, mutta se oli mahdotonta, miehet, jotka olivat solminneet sen, tiesivät, mitä mies voi tehdä käsillään edessäpäin ja mitä hän voi tehdä käsillään päänsä takana. Hänen jalkansa olivat vapaat juoksemaan kuin antiloopin vuoristossa, hänen kätensä olivat vapaat tekemään minkä liikkeen, tai antamaan minkä merkin hyvänsä, mutta hän ei voinut puhua. Hän oli mykkä.

Hän oli tullut aivan linnaa ympäröivän metsän rajalle, ennen kuin hän tuli ajatelleeksi, mitä hänen sanaton tilansa tarkoitti ja mitä sen tuli tarkoittaa. Vielä kerran katsahti hän jurosti kirkasta, säännöllistä lamppujen valaisemaa kaupunkia allaan, ja hän ei hymyillyt enää. Hän huomasi ajattelevansa aikaisempaa mielentilaansa murhaavalla ironialla. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, vallitsivat hänen ystäviensä pyssyt, joista jokainen oli valmis ampumaan hänet kuoliaaksi, jollei hän vastannut tunnussanaan. Jääkärit olivat niin lähellä, että metsän ja vuoriston läpi kulki säännöllisiä vartiostoja; senvuoksi oli turhaa piiloutua metsään aamuun saakka. Jääkäreitä oli järjestetty niin lähelle, ettei mikään vihollinen voinut hiipiä kaupunkiin kiertotietä; siksi olikin turha koettaa palata sinne kaukaisempaa tietä. Hänen huutonsa saisi sotilaat syöksymään kukkuloita ylös. Mutta hän ei tulisi päästämään huutoa.

Kuu oli noussut hopeisin sätein, ja taivas näkyi kirkkaina, sinisinä läikkinä linnaa ympäröivien mustien kuusten oksien välistä. Jotain outoja, höyhenien tapaisia kukkia — sillä hän ei koskaan ennen ollut huomannut sellaisia — kirkasti ja kalvensi kuunvalo äkkiä, ja ne näyttivät kuvaamattoman haaveellisilta ryhmittyneinä kuin ryömien puitten juurien ympärille. Ehkäpä oli hänen järkensä hämmentynyt tuon luonnottoman ahdingon vuoksi, mikä vaivasi häntä, mutta hän tunsi, että tuossa metsässä oli jotain määrättömän germaanista, kuin haltijatartarinoissa. Hän tunsi puolilla ajatuksillaan, että hän oli kulkeutumassa lähemmäksi peikon linnaa — hän oli unohtanut, että hän itse oli peikko. Hän muisti kysyneensä äidiltään, oliko kodin rauhaisassa puistossa karhuja. Hän kumartui poimiakseen kukkia, aivan kuin ne suojelisivat noituudelta. Varsi oli vahvempi kuin hän luuli ja taittui heikosti rasahtaen. Kun hän alkoi huolellisesti kiinnittää sitä vyöhönsä, kuuli hän huudon:

Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei tullut, Kuului toinen varoitus ja sitten pamahti laukaus, ja sitten oli kaikki taas hiljaista. Grossenmarkin ruhtinas lepäsi hyvin rauhallisena taikapuiden keskellä, eikä enää tehnyt pahaa kullalla eikä teräksellä. Kuun hopeakynä piirsi vain jälkiä sinne tänne hänen univormunsa kirjaviin koristeihin, tai hänen otsansa vanhoihin ryppyihin. Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen.

Vartija, joka oli ampunut saamiensa ankarien määräysten mukaan, juoksi luonnollisesti paikalle löytääkseen saaliinsa jäljet. Hän oli Schwartz niminen halpa sotilas, vaikkei sittemmin tuntematon ammatissaan, ja hän löysi virkapukuisen rotevan miehen, jonka kasvot olivat käärityt jonkinmoiseen naamioon, joka oli tehty hänen omasta sotilasvyöstään, niin ettei näkynyt muuta kuin avonaiset kuolleen silmät, jotka lasimaisesti kimaltelivat kuun valossa. Luoti oli mennyt siteen läpi ohimoon; senvuoksi oli siteessäkin luodin reikä, vaikka luoteja olikin vain yksi. Luonnollisesti, vaikkei tahdikkaasti, otti Schwartz pois salaperäisen silkkinaamion ja heitti sen ruohikkoon, ja sitten näki hän, kenet hän oli ampunut.

Seuraavasta emme voi olla varmoja. Mutta minä olen taipuvainen luulemaan, että haltijatarinat sittenkin elivät metsässä, niin kamala kuin tapaus olikin. Oliko nuori neiti Hedwig jo aikaisemmin tuntenut sotilaan, jonka hän pelasti, ja jonka kanssa hän sittemmin meni naimisiin, vai tuliko hän vain sattumalta paikalle, ja aikoiko heidän tuttavuutensa sinä yönä, emme saa koskaan tietää. Mutta me tiedämme luullakseni, että tuo Hedwig oli sankaritar ja toivoi saavansa miehekseen sellaisen, joka myöskin tavallaan tuli sankariksi. Hän toimi reippaasti ja viisaasti. Hän kehoitti vartijaa menemään takaisin paikalleen, missä ei mikään voinut saattaa häntä vahingon yhteyteen; hän oli vain yksi noista monista velvollisuutensa ja tehtävänsä tuntevista vartijoista. Tyttö jäi ruumiin luo ja nosti hälyytyksen, eikä vahinkoa voinut millään lailla lukea hänenkään syykseen, koska hänellä ei ollut, eikä saanutkaan olla tuliaseita.

»Niin», sanoi isä Brown varovasti nousten. »Minä toivon, että he ovat onnellisia.»

»Minä menen vielä kerran katsomaan tuota kamariherraa, tuota Arnholdia, joka petti veljensä», vastasi pappi. »Minä ihmettelen kuinka… Minä ihmettelen onko mies vähemmän petturi, kun hän on ollut kaksinkertainen petturi?»

Ja hän mietiskeli kauan valkotukkaisen, mustakulmaisen miehen kuvan edessä, jolla oli hieno kaunisteltu hymy suupielissään, mikä näytti muodostavan vastakohdan hänen silmiensä tummalle uhmalle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ISÄ BROWNIN VIISAUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.