LAPPALAISIA LAULUJA

Kokoili

O. Donner

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1876.

Omistettu Elias Lönnrot'ille suomalaisen kansalaulun ansiorikkaalle herättäjälle.

Sisällys-luettelo:

       Alkulause.
   I. Varemmin julkaistuja Lappalaisia runoja. —
       Fjellner. -Sorsele.
  II. Lappalaisten kertoma-runot: Päiven paarne,
       Piššan Paššan pardne, Päiven neita ja Kassa muödda.
 III. Lapin runouden eri lajit: kertoma-runo, tarinoita
       ja elinsatuja. -Sananlaskuja ja arvoituksia.
  IV. Lyrillistä runoutta.
   V. Runo-mitta.
  VI. Ikä. — Laulujen muoto Syrjäniläisillä ja
       Mordvalaisilla. — Yhteinen ja alkuperäinen
       satu-aine. — Jumaluus-käsitykset.
 VII. Kertoma-runot.
VIII. Pienempiä lauluja.

Alkulause (Elias Lönnrot'ille).

Tuo paimentolaisten puutoksista niin yltäkylläinen elämä Lapinmaan härmäisillä takamailla ei suo heille paljon tilaisuutta antautua runollisuuden onnellisempiin unelmiin; ankara taistelu olemuksen puolesta antaa ajatuksille kokonaan niiden sisällön. Sen vuoksi kuvastavatkin tässä jäljempänä seuraavat laulut, ainoat jotka nykyiseen aikaan saakka ovat kootut, ainoastaan aivan vähän kehittynyttä henkistä elämää. Kuitenkin on Sinusta, joka olet niin perehtynyt suomalaisten kansalauluin kukkaistarhaan, halvalla kanervallakin tuore metsätuokseensa. Ota se siis hyväntahtoisesti vastaan.

Sinä tiedät kyllä ett'ei se vaadi itselleen suurta runollista arvoa. Kansatieteellisenä kuvaelmana, osoitteena siitä, kuinka ihmisen ajatustapa muodostuu niin puutteellisissa ja vaivanalaisissa suhteissa lienee tällä kokouksella kuitenkin suomalaisten kansain sivistyshistoriassa arvonsa. Sulimmat kiitokseni siitä harrastuksesta, jota olet osoittanut tätä kohtaan, mutta erittäinkin "Päivän poikain" suomen- noksest Sallittakoon minun tässä lausua kiitollisuuteni niillekin, jotka tiedonannoillansa ja aikaisemmilla käännöksillänsä ovat saattaneet tehtäväni mahdolliseksi. Rakkaassa muistossa on vanha Fjellner Sorselessa säilyttänyt muistelmia lapsuudesta — vuosisatamme alusta. Hänettä olisivat ne luultavasti jo aikoja sitten haihtuneet kansan muistosta. Olkoot nämä vanhuksen mielestä ikään kuin hänen oma pystyttämänsä muistopatsas esi-isille!

Useimpia lauluja antoi minun käytettäväkseni kuolinvuoteellansa, nykyjään tuonen majoihin muuttanut, Jaakko Fellman Lappajärvellä, toisia antoi minulle ystävällisesti J.U. Grönlund Tukholmassa. Kääntäissä olivat erittäinkin herra pastori Joh. Mörtsell Maidissa ja A. Laiti Vesijärvellä sekä J. Krohn ja A. Genetz täällä useimpain lauluin suomentamalla ystävällisimmästi avulliset. Heille jokaiselle pyydän lausuani sulimmat kiitokseni.

Laulunäytteet, joita on ko'ottu Venäjän Lapissa, saattavat arvelemaan, että niitä on vielä melkoiset määrät lappalaisten kesken. Onnistukoonpa vielä jonkun saada kootuksi sellaisiakin, 'joilla on suurempi runollinen arvo ja tulkoon siten todistetuksi, että lappalaisetkin kerran ovat olleet samanlaisten tunteiden elähyttämät kuin heidän heimokansansa.

Helsingissä, tammikuussa 1876.

O. D.

I.

Varemmin julkaistuja lappalaisia runoja. — Fjellner'in elämäkerta. —
Sorsele.

Vaikka Lappalaiset ja heidän omituinen elämänsä Pohjani lumitanterilla jo lähes kolme vuosisataa ovat olleet vilkkaiden kertomusten esineenä, joita sekä oman maan miehet että ulkomaalaiset ovat julkaisseet, niin on kuitenkin aivan luonnollisesti tämän elämän ulkonaisempi puoli ollut muukalaisille viehättävin. Tosin on tämän ohessa annettu myöskin jonkinlaisia tietoja kielestä ja sen heimoista, mutta ensimäinen täydellinen kieli-oppi, jonka toimitti P. Fiellström Etelä-Ruotsin murteesta, ilmestyi vasta 1738. Vähän laveammalta ovat lähetyssaarnaajat ja muutamat matkustajat kertoneet Lappalaisten pakanallisista jumaloista; täydellisen kuvauksen heidän mytologiastaan antoi kuitenkin vasta v. 1871 J.A. Friis, tuo Lapin kansan tuntemisessa ansiollinen Christianian yliopiston professori, joka myöskin samassa kirjassa norjan-kielisenä käännöksenä julkaisi suuren joukon lappalaisia satuja ja tarinoita Lapin eri tienoilta. Siihen saakka oli tämmöisiä ilmestynyt paraasta päästä satunnaisesti. Ensimäiset julkaistut lapinkieliset tuotteet, jotka olivat lähteneet kansan omasta kuvaus-aistista, ovat Friis'in v. 1856 ulosantamat lappalaiset sadut ia tarinat, 41 luvultansa, jotka hän julkaisi "kielen näytteinä".[1]

Tämä huolimattomuus ominaisesta, lapinkielisestä osoitteesta, joka kuvaelisi kansan ajatustapaa ja mielenlaatua, on kuin jo 17 vuosisadan alusta pappien ja lähetyssaarnaajien tarpeeksi oli ruvettu painattamaan lapinkielisiä kirjoja ja sentähden varmaankin, yksistään kielen taidonkin vuoksi, myöskin omakielistä tekstiä olisi tarvittu. Mutta kansalle omituisten tarinain arvo oli jotenkin alhaalle laskettu, erittäinkin koska niitä julkaistiin enimmiten suorasanaisessa muodossa. Vaan että myöskin runoja Lappalaisilla oli olemassa, olivat jo useat kirjailijat väittäneet. Scheffer julkaisi arvokkaassa kirjassansa Lapin maasta kaksi pientä laulua, sekä alkuperäisellä kielellä että latinaisella käännöksellä, jotka tähän asti ovat olleet ainoat lapin kielellä.[2] Sjögren kertoo,[3] että Sodankylän Lappalaisilla on runoja, joissa lauletaan heidän esi-isiensä menneinä aikoina loihtovoimalla toimittamia urostöitä, ja hän lausuu tässä tilaisuudessa, että täydellinen semmoisten runojen kokoelma olisi varsin tärkeä käsitykselle Pohjanmaiden pakanuuden omituisesta luonteesta. Samassa Sodankylän pitäjässä kirjoitti hän muistoon, monista muista puhumatta, myöskin yhden lappalaisen runon, joka kertoi miten köyhä Wenäjänpuolinen Lappalainen kosi ruotsalaista lappalaistyttöä naapuristossa (l.c. siv. 221). Mihin nämä runot ovat joutuneet, sitä ei tiedetä; hänen jälkeen jättämissänsä papereissa Pietarin akatemian kirjastossa niitä ei löydy, sen mukaan minkä minulle hra valtioneuvos Wiedemann on suosiollisesti ilmoittanut.

Tämä viittaus lappalaisten kansanrunojen keräilemiseen ei näy synnyttäneen uusia puuhia. Mutta v. 1849 ilmestyi ruotsalaisessa aikakauskirjassa "Läsning för folket", vuosikerta XV ja seurr., jokseenkin hauskoja kertomuksia Ruotsin Lapista ja sen asukkaista, jotka oli toimittanut ijäkäs, tätä nykyä jo yli 90 vuoden vanha, pastori J.A. Linder Uumajalla, ja jo kirjoituksensa ensimäisessa osassa (vuosik. XV, siv. 341 ja seurr.) ilmitoi hän ruotsalaisena käännöksenä otteen lapin kielisestä Peiven parneh (auringon pojat) nimisestä runosta; hän oli saanut tämän eräältä pastori Fjellner'iltä. Tämä tällä tavoin julkaistu kertomaruno levisi päivälehtiin, (Postoch Inrikes Tidningar Tukholmassa, Helsingfors Morgonblad N:o 84 vuosik. 1850, St. Petersburger Zeitung.) ja näistä toimitti sen W. Schott saksalaisena käännöksenä A. Erman'in aikakauskirjaan "Archiv für wissenschaftliche kunde von Russland" nid. XII ss. 54-61, Berlinissä v. 1853. Moniin vuosikausiin tästä runosta, saatikka sitten alkuperäisestä, ei kuulunut sanaakaan; se näytti joutuneen unohduksiin. Friis sen uudestaan painatti mythologiaansa (J.A. Friis, Lappisk Mythologi, eventyr og folkesagn. Christiania 1871, s. 169 seurr.) sen muodon mukaan, mikä runolla on lehdessä "Läsning för folket"; sittemmin saatti sen taasen t:ri Bertram saksalaisen yleisön luettavaksi (Peivash Parneh, Die Sonnensöhne. Nach bruchstücken einer epischen Volkssage aus Lappland, von Dr Bertram. Helsingfors 1872.), ehkä kuitenkin muodossa, joka varsin vaillinaisesti kuvastaa tuon lappalaisen runon alkuperäistä luonnetta ja suoraa esitystapaa. Myöskin englantilainen käännös ilmestyi, nähtävästi sommiteltu viimemainitusta saksalaisesta mukailemasta.(Peivash Parneh, the sons of the Sun-god. Translated to English by Mr Weatherby, Colburnin New Monthly'ssa. Katso aikakauskirjaa "Academy", 17 tammik. 1874, siv. 61.)

Perinpohjaisessa kuvauksessaan Lapin oloista: "Om Lappland och Lapparne, företrädesvis de svenske. Ethno-grafiska studier af Gustaf von Düben. Stockholm 1873", jota runsasvaraista kokoelma-teosta varten on käytetty kaikki kirjoitukset, mitkä siihen saakka tästä aineesta löytyi julkaistuna, omistaa kirjäntekijä kokonaisen luvun sivv. 318-347 Lappalaisten runollisuudelle ja soitannolle. Aivan oikein muistuttaa hän, että useimmat heidän tutkijansa ovat laiminlyöneet tätä puolta heidän sivistyselämässään. Mutta tähän oli syynä se, että asiasta ei paljon mitään tiedetty. V. Düben'in onnistui Sorselen pastorin A. Fjellner'in suusanallisen kertomuksen mukaan, jota miestä kirjoittajan "Läsning för folket" lehdessä tuli kiittää ensimäisestä tiedosta Päiven parneh runosta, antaa täydellinen käännös tuosta runosta, vieläpä myöskin ilmituoda ihan uusi epillinen runo: Pišša Pašša'n poika, ynnä useain lyrillisten runojen, mytillisten kertomusten ja eläintarujen kanssa. Yhden osan näistä sai hän hra kauppaneuvos J.U. Grönlundilta Tukholmassa, joka on syntyisin Lapista. Nämä runot ja laulut antoivat arvollisia ja tärkeitä lisäkeinoja Lappalaisten henkisen kehityksen tuntemiseen. Tarkoituksensa saavuttamiseksi -hän tahtoi saada aikaan kansatieteellisen kertomuksen Lappalaisista -oli kirjantekijä kyllä kylliksi tehnyt, sillä hän täytti tuon aukon heidän henkisen elämänsä kertomuksessa. Saattaaksemme päätellä lappalaisen ja suomalaisen kansanrunon synnystä oli kuitenkin välttämättömän tarpeellista, että saatiin verrata alkuperäiset runot toinen toiseensa. v. Düben'istä päättäin on pastori Fjellner ainoa koko Lapinmaassa, joka nyt enää nämä runot tuntee. Mutta hän on jo -sanoo v. Düben -lähes 80 vuoden vanha ja sokea eikä sentähden pysty niitä enää kirjoittamaan muistoon. Minä sentähden suvella 1874 päätin, tavatakseni hra Fjellneriä, tehdä matkustuksen hänen luokse, kuljin Uumajan kautta Lycksele'en ja täältä osittain jalkaisin osittain veneellä Sorsele'en, missä tuo jo vuosien painosta vaipunut sokea laulaja asiaan harrastuneena päivät pitkin minulle muistostaan luki useimmat näistä runoista, jotka alempana olen alkuperäisessä muodossaan julkaissut. Jo nuoruudessaan oli hän muiden muistista pannut joukon näistä paperille; mutta suurin osa oli niin katkonaista ja aukkoista, että sikäläisen murteen paras tuntijakaan ei olisi sitä ymmärtänyt. Oikokirjoitus oli ylen mielivaltaista ja Säännötöntä, jotta usein saimme hikoilla kauvan aikaa, ennenkun voin tavailla ilmiin oikean sanan. Kaikki, mitä hänen suusanansa mukaan kirjoitin, panin paperille tarkkaan niinkuin hän äänsi; en ole mitään yhtämukaisuutta kokenut saada toimeen, lapin kirjakieltä Ruotsissa taikka muiden puhumista vertaamalla. Viivyttyäni Sorselessa puolitoista viikkoa matkustin Malå'n kautta Norsjö'hin 13 à 14 Ruotsin penikulmaa, ja täältä kärryillä Skellefteå'hon.

Koska sen miehen elämäkerran tunteminen, joka jo monia vuosia on ollut ainoa, millä vanhemmista runoista on jotakin tietoa, ei saata olla vähäpätöistä, niin annan tässä hänestä muutamia tietoja, jotka olen saanut osittain häneltä itseltään osittain v. Düben'istä.

Anders Fjellner syntyi syysyön kylmässä v. 1795 18 p. syyskuuta taivasalla Rūta vuoriston lumitunturilla Votta ja Sāl vuorien välissä Herjedal'issa, lähellä Ruijan rajaa, ja tuli kylmässä kaltiossa pestyksi; paikkakunta on Heden pitäjää. Hänen vanhempansa olivat kiertäviä poro-lappalaisia. Mutta kun isä jo vuonna 1804 kuoli, lähetti eräs kaukaisempi sukulainen tuon vilkkaan nuorukaisen Östersund'in kouluun Jämtlannissa. Sieltä tuli hän Hernösand'in lukioon, jonka lukujaksot suoritettuaan hän harjoitti lukemista Upsalan yliopistossa v. 1818. Jo koulussa oli hän omaksunut nimen Fjellner siitä syystä, että hän oli syntynyt korkealla vuorella (fjäll), samate kuin muutkin nuorukaiset lappalaista syntyperää olivat omaksuneet fjäll-sanasta johtuneita nimiä: Fjellström, Fjellman. Luku-vuotensa kaikki lupa-ajat vietti hän kotiseuduillaan sukulaisten luona, pitäen täyttä paimentolaiselämää. Täällä kuuli hän usein vanhojen ihmisten pitkinä iltapuhteina muistostaan lukevan muinoisia runoja ja kertovan satuja sekä tarinoita, taikka tuotiin tunteet ilmiin ilavissa lauluissa, vuole'issa, jotka sanoin sävelin kuvastivat mitä erilaatuisimpia mielen toiveita ja taipumuksia. Näitä vuole'ita laulettiin tavallisesti ainoastaan taivasalla. Paraim-pien laulajain joukosta muisti fjellner vielä erään Serri Jū'n, Anders Nilssonin, Per Mihte'n ja Ruijan puolella Sakari Olavin-pojan vaimon, Kant ja Stolt nimisestä suvusta. Liike Ruijan ja Ruotsin välillä oli, näet, näillä rajatienoilla varsin vilkas, erittäinkin vaelsivat Lappalaiset usein edes takaisin; kertomaja laulutaito oli heissä kaikkialla yleinen.

Vuonna 1820 jätti fjellner yliopiston ja vietti nyt lähetyssaarnaajana monta vuotta Pohjois-Ruotsin Lappalaisten kesken, kuluttaen suurimman osan aikaa matkoihin. Niin tapaamme hänet v. 1821 apulaisena tuolla Lapin oloihin perehtyneellä pastori L. L. Læstadius'ella Karesuannossa, joka on Ruotsin Lapin pohjoisimpia pitäjiä. Vuodesta 1828 vietti hän apulaisena jonkun ajan Jukkasjärvellä, missä hän sitten yhtä mittaa oli asuntoa vv. 1831-1842. Viimemainittuna vuonna muutti hän, vaimo, kaksi lasta ja 11 peuraa parissansa, ihan samalla tapaa kuin Lappalaiset talvisaikana asuinpaikkojansa vaihtavat, Sorsele'en, missä hän siitä lähtien on pappina oleskellut.

Tämä Sorselen pitäjä on Westerbottnin Lappia, jonka ala on 364 neliöpenikulmaa ja asukasluku 18,495 henkeä. Suurin osa näitä tosin asuu rantamailla, mutta miten ruotsalainen asutus vireästi entää edespäin, samalla kun lappalainen väestö joko vähentyy taikka pysyy entisillään, on huomattava siitä, että väkiluku samojen rajojen sisällä v. 1789 nousi ainoastaan 1,027 henkeen, joista suurin osa Lappalaisia. Mutta yllämainituista 18,495 asukkaasta v. 1873 oli ainoastaan 1,147 Lappalaisia, ja näistä tuli Sorselen pitäjän osalle ainoastaan 267 Lappalaista 1,331 Ruotsalaista vastaan; P. Læstadius'en mukaan (journ. II, 435) oli v. 1790 Sorselen Lappalaisten luku 323 ja v. 1832 360. Miten tämän maan alan viljelys 80 vuotena on edistynyt, nähdään siitä, että veroitetun maan arvo v. 1790 laskettiin 49 ¼ manttaliksi, mutta v. 1873 jo 225 % manttaliksi. Vaan mitä enämmin viljelys voittaa alaa, mitä enämmin ruotsalaiset uutisasukkaat leviävät pohjoseen ja Norjan rajalle päin, sitä varmemmin katoavat myöskin vähitellen Lappalaiset. Lapset oppivat jo tähän aikaan suurimmaksi osaksi ruotsia ja sulavat siten ruotsalaiseen väestöön, ihan samoin kuin Wermlannin Suomalaiset, mitä kieleen tulee, nyt enää ainoastaan korpiensa kaukaisimmissa perukoissa käyttävät äidinkieltään. Eikä saattane enää kestää enämmin kuin vuosisadan taikka korkeintaan kaksi, ennenkun Lapin kansa Ruotsissa, parannettujen kulkuneuvojen ja oppilaitosten vaikutuksesta, on täydelleen sulanut Ruotsalaisiin.

II.

Lappalaisten kertoma-runot: Päiven paarne. — Piššan Paššan pardne. —
Päiven neita. — Kassa muödda.

Ennenkun v. Düben arvokkaassa teoksessaan Lappalaisista käännöksinä julkaisi nuo lukuisat runot, ei tiedetty mitään semmoista runomittaisessa muodossa, paitsi tuo yllämainittu runo Päiven parne. Hän julkaisi nyt kirjassaan, kuten jo ylempänä sanottiin, Fjellner'in käännöstä noudattaen, sekä tämän runon että myöskin tuon yllä mainitun Pišša Pašša'n pojasta, vieläpä kolmannenkin: Peijen neida, päivän tytär, jonka suurin osa kuitenkin on suorasanaisessa muodossa. N.s. Stalu-saduista löytyy hänen teoksessaan runomittainen Kassa muodda, vahva turkki, ja muutamia suorasanaisia, eläintäni lohesta ja taimenesta, joitakuita uudempia runoja sekä lyhykäisiä epigrammatillisia pätkiä. Näistä tahdomme, kustakin erikseen, laveammalta puhua.

Tuon epillisen runoelman Päiven pārne päivän pojat, jonka entiset julkaistukset ylempänä olemme ottaneet huomioon, on v. Düben kokonaisuudessaan ilmituonut seuraavalla uudella nimityksellä: Peivebarnen suongah jehtanasain maajisn, päivän pojan kosiomatkat jättiläisten maassa. Tätä verrattaessa ennen julkaistuihin teksteihin huomaa, että pääasiallinen sisällys on sama; v. Düben on vaan antanut runolle, niinkuin sillä alkukielessäkin on, metrillisen muodon; myöskään ei löytynyt ennen alkuvärsyjä. Fjellner'in aikaisemmin antaman tiedon mukaan on runo korjattu paperille Tornion Lapissa (Jukkasjärvellä) Leuhnje niinisen Lappalaisen suusanan mukaan. Minulle kertoi hän, että runoa on laulettu sekä Jukkasjärvellä että Herjedal'issa, missä viimeinmainitussa paikkakunnassa nuo jo mainitut Serri Jū ja Sakari Olavinpojan vaimo sen olivat osanneet.[4] Viittä viimeistä riviä arvelee hän myöhemmäksi lisäykseksi, minkä myöskin näkyy todistavan Linder'in väite, että niitä tunnettiin ainoastaan Tornion Lapissa.

Minun alempana julkaisemani teksti on Fjellner'in lausunnosta tarkasti kirjoitettu hänen äänteensä mukaan. Minulla oli tässä edessäni myöskin toinen kopio, minkä hän monia vuosia sitten itse oli kirjoittanut; muutamat toisinnot ovat lähteneet tästä lähteestä taikka syntyneet hänen muistutuksestaan: on myöskin näin laulettu. G. kirjaimella merkityt olen saanut eräästä käsikirjoituksesta, minkä kauppaneuvos J.U. Grönlund Tukholmassa hyväntahtoisesti käytettäväkseni antoi. Myös senkin tallensi Fjellner 40 vuosikymmenen alussa paperille, pehmeämmällä etelä-murteella kirjoitettuna; siinä seurataan, kuten edellisissäkin norjalais-ruotsalaista oikokirjoitusta, missä etenkin vokali-ääntiöt varsin vaillinaisesti kuvautuvat.

Tämän runon sankari on Kallajälkeinen; hän ja koko hänen sukunsa ovat syntyperää auringon tyttärestä. He keksivät sukset, he ajoivat ja kesyttivät peuroja, joita löytyy Cassiopæa'ssa, ja ylimalkaan on kaikki mitä heidän elämäänsä kuuluu likimmäisessä yhteydessä taivaallisten kohtain kanssa. Jupiter'inä on tuo loistava peura, Venus'ena karvan-vaihtava naaraspeura, kiertotähtinä ovat ylimalkain nuoret koiraspeurat, joita kiiman aikana on ajettu erilleen karjalaumasta. Otava on heidän kaarensa, seitsentähti on Kalla-poikain njalla'na, aittana.[5] Itse ovat he myöskin tähtiä: Orion on yksi, Sirius on Kalla pardne, ja monet muut, niinkuin āks kuč, käls kuč, kums kuč, jumpik ovat Päive pārne'ita, auringon-poikia. Mitä kalla nimeen tulee, muistuttaa Schott, että se oikeastaan merkitsee ijästynyttä taikka nainutta miestä, mutta että se ehkä on jossakin yhteydessä suomalaisen Kaleva nimen kanssa; tässä kohden olisi etenkin muistaminen, että Suomalaiset nimittävät Orion tähteä Kalevan miekka.[6]

Toinen epillinen runo on Piššan Paššan pardne, Pišša Paššan poika. Ensimäisistä rivistä käy selväksi, että isän nimi oli Pišša, äidin Pašša, mutta runon joutuessa saapi kuitenkin isä molemmat nämä nimet. Runo on sangen omituinen. v. Düben siitä sanoo: Koko Runosta käypi selvä lappalainen henki. Aatteet ovat, jos luetaan pois Noidan pitkä puhe, umpilappalaiset; samote myös tapausten kohdat. Ne paikat, missä kaksintaistelut, taistelu-apulaiset ja haudankaivajat sekä noidan tappeluksen vaatijana astuvat esiin, ovat ihan uusia ja vieraita; mitään siihen vastavaa en ole missäkään tavannut.[7] Epäilemättä on runo vallan vanha, jos ei sitä, niinkuin Fjellner tekee, juuri johdattaisikaan Lappalaisten alkukodista Aasiassa. Jo tästäkin syystä on mielestäni v. Düben aivan oikeassa, kun hän v. 54 kääntää sanat varrek ja krappuk kannuskenkä ja kinnas sanoilla, sillä näillä on yksinään tämä merkitys eivätkä ne ensinkään tiedä mitään raudasta; kypärä sanaa on hän paremman puutteessa käyttänyt. Säejaksoissa 83 ja 124 on hän kuitenkin säilyttänyt rautapantsari sanan, se kun näet on tärkeä, koska sankari sen painaa vihollisen rintaan, ja se siitä syystä myöskin arvattavasti oli rautainen. Muistuttaminen on kuitenkin, että yhdessä toisinnossa molemmissa paikaissa rauta sanan sijassa on sōte sarkab, mikä merkitsee ainoastaan sotapaitaa.

Runon sisällys, jonka v. Düben käännöksessä kehittää, pitää jotenkin tarkasti yhtä erään alkumuodon kanssa, joka vielä on Fjellner'in omassa hallussa ja jonka hän moniaita vuosia sitten kirjoitettavaksi luki silloiselle apulaiselleen, nykyiselle Malån kirkkoherralle Juhana Mörtsell'ille. Sanat, jotka hän minulle mennä kesänä kirjoitettavaksi luki ja jotka alempana olen julkaissut, poikkeevat ainoastaan erityisissä lauseissa ja varsin vähäpätöisestä ensinmainitusta, niinkuin muistutuksista on nähtävänä. Paluumatkallani Sorselesta viivyin kaksi päivää Malå'ssa, missä olin tilaisuudessa hra Mörtsell'in kanssa tarkastella P.P. runon alusta loppuun, jolloin hän ystävällisesti antoi minulle monta hyödyllistä ja valaisevaa selitystä. Tämä runon muoto on Fjellner'in mukaan kotoisin Pohjois-Lapista, mutta toisen paljon lyhyemmän on hän jo nuorena ollessaan kirjoittanut Herjedal'issa Tämä löytyikin hänen papereistaan nimellä Piššan Paššan alge, P.P:n poika. Pahaksi onneksi oli kuitenkin tämä toisinto kirjoitettu niin huonolla käsi-alalla' ja oikokirjoituksen puolesta niin mielivaltaisesti, että siitä ei enää voinut saada il-miin mitään järjellistä sisältöä; Mörtsellkin, vaikka hän on hyvin tutustunut Ruotsin Lapin kieleen, sai mukaan ottamastani kopiosta ainoastaan paikoittain selvää. Otan siitä seuraavat pääkohdat: Miehen kuoltua, pakenee hänen vaimonsa metsältä metsään (vulga batera tzemem tzememest). Viimein saapi hän pojan, joka, suureksi kasvaneena, kysyy äidiltään: etnem, gokte mu atijen njemme, äiti, mikä on isäni nimi? Vastaukseen, ett'ei hänellä ole nimeä ensinkään, lausuu hän: imen lem monno muoriste gedkiste tjettjelem (varmaankin čuočelam), enhän toki ole syntynyt puista ja kivistä. Kun äitinsä hänen pyynnöstään (etnem, daita mennen laipem) on leiponut hänelle leivän, pakoittaa hän hänet, puristaen leipää käteensä: etnem, sardna mu atjen nimmem[8] äiti, sano minulle isän nimi. Nyt saapi hän tietää syntyperänsä ja että mustan vuoren harjanteen (tjebpes asen) Stalu on hänen isänsä tappanut, mutta, jatkaa äiti: alle me pardnem dohka vuelke, älä mene sinne, poikani. Hän menee kuitenkin ja astuu sisään Hasman'in (?) kotaan: Hasmannen kåtan tjanga. Stalu käskee palvelijansa kutsua vieraan luoksensa; nuorukainen tulee ja tapaa vanhuksen leikkaamassa omistusmerkkiä peuran korviin. He tervehtivät toinen toistansa, ja vanhus, turhaan koettaen osata nuorukaista nuolillaan, antaa nuoren sankarin kysymyksiin nuo täydellisemmästä runosta tunnetut vastaukset (Piššan Paššan banine!). Tähän loppuu käsikirjoitus muutamilla sanoilla, joista ei saa selvää. Tärkein kohta tässä katkelmassa on se, ett'ei noita muka Aasiasta muistuttavia paikan nimiä (Altait, Baikkala peeliit, Lääna, Ammart ja Čukčan oive) mainita sanallakaan, sekä myöskin, että tuo uhkea tappelukseen vaatimus noidan kautta, taistelu-apulaiset ja haudankaivajat jäävät pois; ja vieläkin, tuo pitemmässä runossa tavattava noidan ylen pitkä, kristillisillä lauseilla koristettu, puhe puuttuu kokonaan. Jos kohta v. Düben'in kanssa myöntää, että tuo kohtaus miekkaisille vaatimuksessä on selvin lappalainen ja varsin hyvin soveltuu runon sisältään yleensä, näkyy kuitenkin tämä toinen toisinto todistavan, että muut osat s.o. nuo epäiltävät nimet ja mainittu, pitkä puhe, ovat pidettävät myöhempinä lisäyksinä. Johtopäätös joko tehdään tämä, taikka on otaksuminen, että runo aikaisemmin on sisältönsä puolesta ollut mytillisempi ja sitten vähitellen muodostunut semmoiseksi kuin se nyt on. Asianomaiset välirunot ovatkin hyvin höllässä yhteydessä muun sisällön kanssa. Nämä muistutukset koskevat myöskin 64 v. löytyviä säejaksoja Huureskuče'sta ja llma-račče'sta; ne hääritsevät varsin tuntuvasti kertomuksen juoksua ja puuttuvat: Herjedal'ista saadussa käsikirjoituksessa. Tämä katkelma kun on erinomattain tärkeä tätä miellyttävää runoa arvosteltaessa, liitän sen tähän kokonaisuudessaan, kirjaimesta kirjaimeen semmoisena kuin se Fjellner'in käsikirjoituksessa löytyy; sulkumerkissä liitän siihen muutamia arveluita.

P.P. alge.

Stalo P.P. alge luotem ja itz dem nielem kojneb vuositze vulga batera tzemem tzememest. Algem fihkije dej ne fontere. Gosse Stora sjadta. Olle mosme gosse ge don tsepesse osonn valze olla. Njorte dueikte manninne tetzelle. Aktelzem gåtan pucklelle fjerte (virttī) smavelle. Vuejna ferte adnae. Ahtjem, etnem åtnei. A. etnemse gihchie: Etnem gokte mu Atjen njemme? E. I ma namme do mige. Ahtjet. Imen lem monno muoriste gedkiste tjettjelem (čuočelam). E. Arme krovehkem gelijem possju raikem pekta kalkem sardnet. Maje tjaka ge ficke goltte. Arme Momse (ruömse) kalles pjelje rohtziste moriten verdet possja njalman votatella. Dille ahtzette njemmem påtah kolenne. Dem vojte nimte siekta meitten. I dilloge sardnh. A.E. Daita monnen lajpem. Etnebbe dojte. Rivest dem vuoss kerdam pueke gessa tjoppam monnen! monne itz pessam. Dem fihkje. Etnebben ketem beksa ketem dejne gekke lajpine djen taesti Etnem sardna mu atjen nimmem. E. Hauh. P.P. mana mo. A.E. ff. Gop. pah le siett. E. Tjehpes Asen. Stalo le ålge luotem. Alle me pardnem dohka vuelke. Elge Ednisse ketem tuoj ta tellah tåhka tjolije. Hasmannen kåtan tjanga. H. Tälla Pardne Ih den diste påte puosta geje rajkemb knömme jokte kuossje påte tjetem. Itsim Ajiesse sardneje. A. Vattsidde vatsidde pejkatetidde (piikutete, lasset wissen). Sij vatse. St. Vattsidde kattsidde (koččute, rufet) kuössem. Mo kajk. Dah kotsia sodne vadllde. A. Puorek Ajia. St. Buörest. Todne Ajietsje toh (todn) Nuppen siten åjve. A. Jabette Aja. Stalo stuöre sjeram tsiekkija (cehkije). St. Vatse Aijetse Pissema, tjöppeh kjietebbem koh Itse. Pahtse olgesse tjettjelle (čuočele). Stalon verje kudnedde. A. Aja manne dahkesn datte donjole noolemme. St Pissan Pn banine. A. Aja masne date do spakkak njölem. P P buoenihe. A. Aja kosne dat Do kurtek noolem. St. Mam lä pist dat äpa dam monnom telpemene. Voji P P ålge kokka kalken tsettselit U vuo — — —

* * * * *

Viimeinen epillinen runo, joka on luettavana v. Düben'in teoksessa, on oikeastaan sarja pienempiä satuja (Fjellner arvelee useampia satoja), sisältönsä puolesta vertauksellisia ja mytillisiä, jotka koskevat päivän tytärtä ja kertovat hänen elämäkertaansa, hänen töitänsä ja kaikenlaisia siihen kuuluvia kohtia. Tähän kuuluu myöskin satu Lappalaisten vaelluksesta etelämmistä maisemista Pohjaan. Suurin osa näitä satuja näkyy ilmitulleen runollisesti toimitellulla suorasanaisella muodolla, jolla ei vielä ole runomitan tarkasti määriteltyjä jäseniä. Toisinaan muuttuu kertomus vähitellen neljälle trokeelle perustettuun runomittaan. Pahaksi onnekseni en saanut tästä laveasta runosta muuta kuin katkelman Fjellner'in lausumuksen mukaan; hän näkyi kovasta työstä pian liian väsyneeksi voidaksensa kohdastaan luetella minulle enempää; useampia viikkoja minä taasen en voinut siellä viipyä. Tämä runo nimitetään Päive neita ja kuvaa tuota, yli suurimman osan Lapinmaata levinnyttä, luuloa, että muka se, joka voi saada auringon tyttären haltuunsa, siten myöskin saapi hänen peurakarjansa ja rikkautensa. Fjellner itse luuli kerran, samotessaan Herjedalin vuoriston poikki, hänet nähneensä. Ilma oli käynyt sumuun. Yhtäkkiä kuuli hän karjakellojen soivan ja näki tuon arvossa pidetyn neidon istuvan kiven päällä. Hän kiipi hänen taakseen likistääksensa häntä syliinsä -hän halaili kiveä, johonka hän löi päänsä, ja kaikki oli kadonnut! Minä mainitsen tämän näyt-tääkseni perittyjen taikojen valtaa Lappalaisten mielikuvituksessa; vaikka kerrottu ilmiö tapahtui hänen nuoruudessaan, olihan kertoja kuitenkin mies, joka vuosikaudet oli nauttinut koulusivistystä. Auringon tytöillä nimitetään myöskin toisinaan saivo neida, manalan tytär, taikka raana, ruona neida vihertävä, s.o. kevään tytär, joka antaa vuorille viheriän puvun.

Saduntapaisiin tarinoihin vivahtava, taikka oikeastaan niihin jo kuuluvakin, on runomitan muotoon pukeunut kassa muodda, vahva turkki. v. Düben'in antama toisinto on Tornion Lapista; itse olen Sorselessa kuullut kaksi eri toisintoa samasta sadusta, ainakin osaksi runomittaisia. Toisen kertoi 25 vuotias palvelustyttö Anna Sara, joka, syntynyt lappalaisista vanhemmista, oli Sorselen isäntäni palveluksessa. Toisessa sanoopi nuorempi poika, nähdessään lappalaisen katsovan ympärilleen: ahčam, ahčam, čalme jollaret (= jorralet), isä, isä, silmä liikkuu[9] Tämä tarina näkyy olevan levinneenä yli koko Lapinmaan. Fjellner'in tiedonannon mukaan sanottiin sitä Herjedal'issa kissa muodda'ksi, mitä muotoa myöskin Sorselessa käytettiin. Linder julkaisee kertomuksen "Läsning för folket" nimisessa aikakauskirjassa XV, 3 siv. 213, ja Friis antaa L. L. Laestadius'en mukaan kirjassaan "Lappiske eventyr og folkesagn" siv. 78-81 vasta mainitusta varsin vähän eroavan toisinnon nimellä Patto poadnje. Myöskin 75 vuotias Nils Jansson, joka enemmän kuin 50 vuotta takaperin ensimäisenä uutisasukkaana tuli Soks-jaur'iin ja oleskeli ahkeraa lappalaisten parissa, minulle saman jutun kertoi; tämä oli myöskin tunnettu Arjeplog'issa, kuten Mörtsell minulle ilmaisi.

III.

Lapin runouden lajit: epillistä runoutta, satuja ja eläintaruja. —
Sananlaskuja ja arvoituksia.

Friis, joka tuntee umpilappalaisia satuja ja taruja ainoastaan suorasanaisessa muodossa, jakaa ne sisällän puolesta kolmeen lajiin:

Ensimäinen liikkuu mytillisissä olennoissa taikka sisältää muistelmia lappalaisten vanhasta jumaluusopista, sadun muotoon puettuina.

Toinen laji perustuu historiallisiin tapauksiin ja kertoo otteluista vihollisten kansojen kanssa entisyydessä.

Kolmas puhuu eläinten omituisuuksista ja eri mielenlaaduista, antaa kansallisia selityksiä heidän ulkonäöstään, väristään j.n.e.[10]

Saduista ovat, kuten Friis muistuttaa, useat nyky aikaisia ja vieraita, lainattuja ympäri asuvilta Suomalaisilta, Ruotsalaisilta ja Norjalaisilta. Näihin kuuluvat epäilemättä ne lukuiset jutut, jotka puhuvat kuninkaista, ruhtinaista ja ruhtinattarista, linnoista j.n.e. Toisinaan tapaapi kuitenkin myös näitäkin nimiä vanhemmissa taruissa.

Muutamilla lisäyksillä saattaa tämä Lapin runouden jako yleensä vieläkin pitää paikkansa epos-lajin suhteen. Ensimäiseen osastoon, mytilliseen epos'een kuuluu etupäässä Päiven pärne ja kertomukset Päiven neida'sta, ehkäpä myöskin erinäisiä kohtia Piššan Paššan pardne'sta, mikä kuitenkin on enemmän historiallista luonnetta. Stalu-sadut kuuluvat kyllä niinikään ensimaiseen jaksoon, etenkin ne, joissa puhutaan Saivö'sta, Haššis-ädne'stä ja Njavvis-ädne'stä j.n.e. Useimmiten kuitenkin ovat perin saduntapaiset seikkailukset kertomuksen aineena, ja nämä eroavat korkeammasta mytillisestä käsitteestä samaten kuin senkaltaiset sadut muissa kansoissakin. Mutta tuo vähitellen ilmestyvä prosallinen käsite näyttäikse tässäkin, esim. jos vertaa tuon puhdasrunolsen Njavvisene sadun Düben'issä siv. 331-334 sitä vastaavaan Friis'issä, Sprogprøver siv. 81-83 ja 87-89, Eventyr siv. 14-23. Toisen vielä mitättömämmän toisinnon samasta sadusta kuulin kerrottavan Sorsele'ssa; molempien äitein nimetkin oli siinä, unohdettu, puhuttiin ainoastaan Stalu'sta. Tätä, joka pää-asiassa on samaa kuin jättiläiset (jättenes, jähtanas, jätanas) kerrotaan kömpelöksi, ihmissyövaksi mieheksi, lappalaisia suuremmaksi. Toisinaan silmäpuoli tai sokea; hän asuu etäällä erillään muista ja on usein rikkirikas. Mutta hän kun on typerä, heikommat Lappalaiset hänet usein pettävät. Hänen vaimonsa nimi on Ludač, Luhdač (lude), jolla on tuon elävän muoto ja joka tavasta käypi sokeaksi siten, että hän kätkee silmänsä kynnyksen alle. Vihollisensa tappaa Ludač rautaisella putkella, jonka läpi hän imee vihollisensa veren.[11] Friis johtaa nimen Stalu ruotsalaisesta sanasta stål, teräs, joka ennen äännettiin myöskin stal, ja pitää sitä seikkaa, että hän joskus on puettuna rautaiseen takkiin, todistuksena siitä, että hän alkuansa merkitsi viking. Kuinka oikea tämä etymologia on, lienee paha päättää.

Useat kirjoittajat ovat Stalu-satuja julkaisseet, niinkuin Högström,[12] Laestadius,[13] Friis kielinäytteissään ja satukokoelmassaan siv. 73-110, sekä myöskin hänen mukaansa v. Düben. Sorsele'ssa olen itse useampia kuullut, osittain Fjellner'ilta, osittain muilta; tavallisesti pitivät ne yhtä ennen julkaistujen kanssa. Semmoisia tavataan yltympäri koko Lapinmaan.

Historialliseen jaksoon kuuluvat kaikki ne sadut, joissa taistelut naapurikansoja vastaan kerrotaan. Nämä ovat tavallisesti Tschudejä, joita enimmiten ja erittäin pohjoisessa Lapissa pidetään karjalaisina. Etelän puoleen merkitsee tämä nimitys ensimäisiä Lappalaisiin tunkeuvia Ruotsalaisia, niin ainakin Sorsele'ssa, missä heidän nimensä äännetään čure =čuude; sana merkitsee nyt ainoastaan vihollista. Myöskin Venäläiset saavat tavasta tämän nimityksen, vaikka kyllä tavallisia Karjelah, Ruošša-čudeh nimiäkin käytetään. Tämänkaltaisissa tarinoissa ei ole vaihtelevaisuutta paljon. Etenkin pohjasessa näytetään kaikkialla paikkoja, missä viekkaammat Lappalaiset ovat syösseet vihollisen, joko kohisevaan koskeen taikka syvään vuoren rotkoon, taikkapa jätetään tämä yksinäiselle saarelle, missä hän koko joukkonensa kuolee nälkään tai muutoin kaikellaisten konnankoukkujen kautta heittää henkensä. Högström[14] ja Laestadius,[15] niinkuin myöskin Friis[16] ja muut julkaisevat koko joukon semmoisia satuja, Aslak Laiti on kertonut minulle moisia Utsjoen tienoilta.

Kolmas laji on tuo Lappalaiselle erittäin rakas eläin-taru, joka häntä usein aika lailla huvittaa. Friis'in kokoelmassa on kolme semmoista: kettu ja karhu, lohi ja ahven, metsäja koti-eläimet.[17] Niitä on kuitenkin paljon enemmän, ihan kuin suomalaisilla. Niistä lyhyemmistä lauluista, jotka alempana julkaisen, ovat muutamat tätä läjiä, usein, kuten v. Düben muistuttaa, epigrammatillisesti teräviä ja supistuneita. Mainittavat ovat vielä sananlaskut (sadne-vajasak) ja arvoitukset (arvadusak), nämä näytteet kansan terävästä havaintovoimasta, joita niin kosolta on Suomalaisilla ja Virolaisilla. Friis on ottanut muutamia kielinäytteiden joukkoon; painatan ne uudestaan tähän, koska kokoelma on, ensimäinen tähän saakka tunnettu; ja hänen kirjansa ei ole helposti saatavissa. Kielimurre on Finmarkin tai norja-laislappalainen.

Sadnevajasak, Sananlaskuja.

1. Adde bädnagi ja gula baha sanid. -Anna koiralle ja kuule pahoja sanoja.

2. Buöreb lä čagar giedast, go buojde mäcest. -Parempi nahka, (laiha puoli) kädessä, kuin rasva metsässä.

3. Buöreb lä bitta njalmest, go havve oajvest. -Parempi naarma suussa, kuin haava päässä.

4. Buöreb lä jode, go oro. -Parempi mennä, kuin jäädä.

5. Dam olbmast läk ämbo juonak go suonak. -Tällä ihmisellä on, enemmän juonia kuin suonia.

6. Dat, gäst gukkek läk dolgek, allagassi girda. -Jolla on pitkät siivet, hän korkealle lentää.

7. Galle gaddest visaj, go avest vahag šadda. -Kyllä maalla viisaita, kun merellä vahinko tapahtuu.

8. Garranasa bäsest matta gavdnujuvvut majda njufčamonne. -Kaarneen pesässä saattaa olla joutsenenkin munia.

9. Go čiegnalis lä čacce, de lä rukkas bodne. -Jos vesi on syvää, niin on pohja mutainen.

10. Havske guojbme oaned matke. -Hauska kumppani lyhentää matkan.

11. I goarpa goarpa čalmi čuokko, -Toinen varis ei kaiva toisen silmiä.

12. I läk jakke jage viellja. -Toinen vuosi ei ole toisen veli.

13. I šat häppad niära gaske. -Ei häpeä enää poskiansa pure.

14. I šat oarre-gaƷza galloi baste. -Oravan otsaa ei enää hänen kyntensä syö. (Hän on haltioissaan ilosta taikka surusta).

15. I bäjve nu gukke, atte igja iboade. -Ei päivää niin pitkää, ett'ei yötä tule.

16. Ik galga čalmetës gavpe dakkat. -Hän ei tee silmätöntä kauppaa.

17. Loge visasa äi nakaš sanigujm ovta jalla SabmelaƷain. -Kymmenen viisasta ei sanoissa pidä paikkaansa yhtä hullua lappalaista vastaan.

18. Oapes bahha lä buöreb, go âmâs buörre. -Paha ystävä on parempi kuin hyvä vieras.

19. Ovče visasa äi buvte buoddot ovta jalla. -Yhdeksän viisasta ei osaa hullulta suun tukkia.

20. Äi läk buok vielljakj ovta ädne čiƷid njammam. -Ei kaikki veljet ole yhden äitin rinnasta imeneet.

Arvadusak, Arvoituksia.

1. Aleb go buok varek ja vuöllegeb go dagnasak? Balgës. -Korkeampi kuin kaikki vaarat ja matalampi kuin kanerva? Polku.

2. Alo vagjol ja ucca noadaš sälgest, mutto i vajbagoassege? Dorte. -Aina se käypi, takka selässä, mutta ei väsy? Rukki.

3. Audal go ačče lä bälledagos, de lä bardne vuovdest? Suovva. -Ennenkun isä on puoli-valmiina, on poika metsässä? Savu.

4. Bäjve giddagasast, ikko luovos? Juölge-suormak. -Päivin vankeudessa, öisin vapaana? Varpaat.

5. Färra ija bäjve, mutto i oaƷo goassege smakko? Dimo, boccu bjällo. -Hakkaa yöt päivät, mutta ei kuitenkaan saa lastua? Kello, poronkello.

6. Gavvot guoros, gobmot dievva? Gapper. -Ylöspäin käännettynä tyhjä; alaspäin täynnä? Lakki.

7. Gi lä buok visasamus majlmest? Bismar. -Kuka on kaikkein viisahin maailmassa? Puntari.

8. Gierrag ald čuƷzo ja madda bajas od. gierra vuöllen, madda bagjen. Gussasäjbe. -Se seisoo latvallaan juuret ylöspäin, tai latva alaspäin, juuret ylöspäin. Lehmänhäntä.

9. Gädge-juölge, arpo-ärtegak ja muorra-oajve? Nuötte. -Jalat kivestä, kupeet langasta ja pää puusta. Verkko.

10. Jabme gässa ellid vuovdest? Čokko. -Kuollut vetää eläviä metsästä? Kampa.

11. Jomfruva čokka aja gaddest ja lukka oajvest (od. luodko oajve)? Botka. -Neito istuu lähteen reunalla hattu päässä? Angelica (puhkeematon).

12. Lokketäbme ja vuodotäbme, njuoska biergo dadde dievva? Suormas. -Kansiton ja pohjaton, kuitenkin täynnä tuoretta lihaa? Sormustin (syyrinki).

13. Manna bejvid, manna ijaid, mutto i goassege uvsa gavdna? Dimo. -Käy päivät, käy yöt, mutta ei löydä koskaan ovea. Kello.

14. Mi lä dat, go ovta rajge čagna, golma rajge oktanaga itta? Olmus, mi beski čagna. -Mikä se on, joka menee sisälle yhdestä rei'ästä, mutta yht'äkkiä näyttäikse kolmesta rei'ästä? Ihminen, joka pukeutuu lappalaiseen pukuun.

15. Mi čakka sappan bossi, ige sate jorgalet vuovsa basist? Soabbe. -Mikä mahtuu hiirenreikään eikä saata kääntyä härän hinkalossa? Sauva.

16. Mi dat lä, mi jokki manna bâsadet ja guodda siskelusaid vissui? Guödda. -Mikä se on, joka menee joelle pesemään jä kantaa sisukset kotia? Korvo. (Friis'in tekstissä onrguodda siskelusaid vissui = jättää sisukset kotona. Epäilemättä guodda = kantaa on parempi).

17. Mi lä ellid dat, mi lä olbmui buok lâgâmusta? Dikke. -Mikä se elävä on, joka on ihmistä lähinnä? Täi.

18. Mäce čada vagjol ja säjbes mäccai lappa? Nallo. -Kulkee metsän halki ja jättää häntänsä metsään? Neula.

19. Njalmin borra, niskin bâjka? Häval. -Suulla syöpi, niskasta oksentaa? Höylä.

20. Njällja oabaš guvlëk ovta roggai? Goattebälljek. -Neljä sisarusta tirkistävät yhdestä rei'ästä. Teltan seivästen päät.

21. Oajnak galle, mutto gidda ik fatte? Suovva. -Näet sen kyllä, mutta et voi siihen tarttua? Savu.

22. Okta gäčča vuölas ja čacce golga vuösta-luökkai? Hästa go jukka. -Joku katsoo alaspäin ja vesi kulkee, ylöspäin? Juova hevonen.

23. Olmaj färko ja smakkok gačadëk, ige gullu? Muotta. -Mies hakkaa, lastut putoavat, eikä mitään kuulu? Lumi.

24. Ouda-gäčče dego gagga ja gasko dego farpal ja manna-gäčče dego suopal? Hästa. -Etu-puoli kuin vati, keskikohta kuin tynnyri ja takapuoli kuin luuta? Hevonen.

25. Roakke bajas, roakke vuölas ja mokke gasko? Skirtek. -Vekara ylöspäin, vekara alaspäin ja käyrä keskellä? Patakoukku.

26. Skarfa girda rasta ave, vârâk sojin gojkuk? Vâuas, go sukkek. -Kaarne lentää merellä, verta siivistä juoksee? Vene jota soudetaan.

27. Čappis hästa njolgasta ija bäjve, äige ajsak goassege likkad? Dädno. -Musta hevonen juoksee yöt päivät, mutta aisat eivät koskaan liiku? Joki.

28. Čuödejakkasaš boadnje ja oajve ijabirrasaš boares? Jalgnës. -Satavuotinen mies ja pää yön vanha. Puun-kanto, jonka päällä on nuorta lunta.

29. Ucce dego monne, mutto vägjemättos dadde bodnai gäččat? Olbmu vajbmo. -Pieni kuin muna, mutta mahdoton sen pohjaa nähdä. Ihmissydän.

30. Äjdo luossa-fiermo-arpo gaseb, mutto bäjve i oajne goassege? Muorra-vajmos. -Tuskin lohen verkon lankaa vahvempi, mutta päivä ei sitä kuitenkaan koskaan näe? Puiden ydin.

IV.

Lyrillistä runoutta.

Lappalaisten lyrillinen runous ei ole niin peräti tyhjän arvoinen kuin ennen on otaksuttu ja niinkuin v. Dübenkin arvelee; hän sanoo kaikkia näkemiänsä laulaja suorastaan ilkeiksi ma'ultansa (Lappland s. 321). Tämä ankara tuomio tulee varmaankin siitä, että hän on tuntenut ainoastaan vähäsen näitä lauluja; kolme semmoista jotenkin kuivaa tarjoo hän luettavaksi. Ja kuitenkin vanhimmat kolme, jotka jo aikoja sitten ovat korjatut runollisen kirjallisuuden helmaan, ovat yleviä ja hellätunteisia. Kuten kansanlaulut yleensä, ovat lappalaistenkin hetken synnyttämiä, silmänräpäyksellisen tunteen lausujia, milloin surullisia, milloin riemuitsevia, milloin katkeruuden tai vihan valtaamia. Toisinaan sisältävät ne kuvauksia luonnosta, kertomuksia seikkailuksista, metsästysretkistä, riitaisuuksista, kosiomatkoista j.n.e. taikka kertovat ne yksinkertaisilla värssyillä eläinten elämää.

Että niissä ylimalkain ei löydy mitään ylevämpää henkeä, ei saata kummastuttaa, kun on puhe alhaisesta Pohjoisnavan kansasta; sielun ja ruumiin kaikki ponnistukset ajavat yhtä ainoaa tarkoitusperää: hengen säilyttämistä kaikenlaisten vaivaloisuuksien vallitessa. Mainitut kaksi laulua luki jo kaksi sataa vuotta sitten eräs Olof Sirma, Lappalainen syntyänsä, Schefferille kirjoitettavaksi, joka ne julkaisi sekä alkukielisinä että käännöksenä,[18] ensimäiset alkuperäiset runot mitkä tähän saakka ylipäänsä ovat olemassa. Herder julkaisi ne "Stimmen der Völker" nimisessä teoksessaan nimityksillä "Brautlied" (morsiuslaulu) ja "an das Rennthier" (peuralle), ja täten joutuivat ne usein runokokoelmiin. Toisen on mainio maamiehemme runoilija Franzén mukaillut tuossa rakkaana pidetyssä ja lavealta lauletussa ruotsalaisessa runoelmassaan "Spring min snälla ren". Olen asettanut sen lyrillisten runojen etupäähän ja, kun oikokirjoitus hyvin sekavaa, pannut viereen Aslak Laitin avulla Utsjoen murteella toimittaman toisinnon.

Lappalaiset nimittävät pienempiä laulujaan vuole'iksi ja säistävät niitä nuotilla; joka on hyvin yksitoikkoinen ja sentähden myöskin, kuten omasta kokemuksestani voin vakuuttaa, aivan vähän viehättävä. P. Læstadius sanoo näitä nuotteja eleleviksi luonnonääniksi, jotka muka vieraille korville tavallisesti soivat hyvin ikäviltä, vaikka ne, hyvillä äänillä laulettuina, eivät kaipaa suloa.[19] Venäläinen kirjailija Dantschenko, joka kesällä 1873 teki matkustuksen Venäläiseen Lappiin ja siitä Golos sanomalehdessä kertomuksen on julkaissut, yleensä puhuu hyvin kehuvalla tavalla lappalaisten runoustaiteesta; hän antaa venäjäksi näytteen semmoisista lauluista, tuodaksensa ilmiin mitenkä yleisinhimillinen tunne suloisessa puvussa saattaa ilmaantua Lappalaisissakin. Runon, jonka tähän liitän, lauloi matkustajan soutaja, nuori Lapin tyttö, Imandra meren poikki kuljettaissa. Julkaisen sen tässä suomeksi sekä runomittaisena, koska venäläisestä käännöksestä eri värssyt melkein taytymyksellä ovat karsittavat selville suomalaisten laulujen runomitan mukaan:[20]

    Tuli vanha kalamiesi,
    Rikas miesi Murdi-järven,
    Toipa kanssa kultaverkot,
    Verkot kultaset hopeiset.
    Kuule neito, vanhus virkki,
    Verkkohon mielin sun veteä,
    Kultaisehen, hopeisehen.
    Saatan sitten sinut kauvas,
    Vuorten taate verkossani,
    Kultaisessa hopeisessa.
    Nauroin hurjaks kalamiehen,
    Jotta kajahti vuorten taate:
    Myöhän tulit, kalamiesi,
    Rikas verkkojen vetäjä,
    Kultaisien, hopeisien.
    Hukkahan sai kalan saalis,
    Kalan pakohon sä päästit.
    Toisehen on tarttununna
    Kala kiinni verkkosehen,
    Ei kultaisehen, hopeiseen,
    Tarttui hamppuverkkosehen,
    Eipä sulle saalihiksi, rikas miesi,
    Sai sen köyhä nuorukainen.

Tämä on henkensä ja aatteensa puolesta täydellinen vastine tuohon Kalevalan runoon, missä Väinämöinen kaikin voimin ponnistelee säadaksensa viedä ainoisen Ainon morsiamena kotiinsa ja viimein, vaikka turhaan, vetää verkkojansa meressä ristin rastin, saadaksensa tuota kaunista kalaa. Dantschenkon tiedon annon mukaan lauletaan tämmöisiä ja muita runoja häissä, muissa juhlallisuuksissa ja talkoissa, sekä myöskin matkustettaessa raido'ssa (pitkä jono lappalaisrekiä perätysten) Venäjän Lapissa. Niitä on siis olemassa varsin kosolta, yltympäri koko Lapin, vaikka Lappalaiset itse ovat vastahakoista laulamaan niitä muukalaiselle. Tämä heidän kammonsa on ollut niin suuri, ett'ei Friis eivätkä monet muutkaan tutkijat siitä ole tietäneet. Toinen runo on seuraava:

    Kävin tuonoin tunturille
    Ylös peuran hiihdäntähän.
    Siellä nuolen, rautanuolen
    Ammuin peuran syämmehen.
    Heti hengen heitti peura
    Kaatui jo lumelle kohta.
    Mie olallein otukseni
    Kannan nyt kylähän sieltä,
    Sarvet suuret pois on viilsin
    Viilsin viskoin virran viedä.
    Katkoin kaikki kaviotkin
    Katkoin ja vetehen viskoin.
    Ruumihin vaan ainoasti
    Otin vanhempien mökkiin,
    Lihat kaikki annoin heille,
    Sydämen vaan lämpykäisen,
    Lämpykäisen, kuuman annoin
    Iloisesti tytölleni.

Kun herra Dantschenko ei ole julkaissut vielä koko laulukokoelmaansa, eikä nähtävästi ole kirjoittanutkaan sitä muistiin alkukielellä, niin olen minä pannut ylläolevat laulut tähän näytteeksi. Mitä muihin lauluihin tulee, joita alempana julkaisen niiden alkuperäisessä muodossa, ilmoittavat kuhunkin eri kohtaan liitetyt muistutukset laulujen ilmaisijaa ja muistiinpanijaa. Muutamat niiden seassa ovat erittäinkin huomattavat naivin-raittiista ja runollisesta katsantotavasta. Niinkuin muistutuksista näkyy, on C.A. Gottlund painattanut kolme lyhyempää strofia jo v. 1832 Otavassaan. Viisi, Utsjoelta pohjoisimmassa Suomessa saatua laulua ovat v. 1847 julkaistut ruotsiksi aikakauskirjassa "Fosterländskt Album";[21] julkaisijana on ollut taidostaan lapin kielessä tunnettu provasti Lappajärvellä Jaakko Fellman, joka myös on kääntänyt yhden osan Mateuksen evankeliumia lapinkielelle. Vähää ennen kuolematansa, maaliskuussa tätä vuotta, lähetti hän hyväntahtoisesti minun käytettäväkseni useampia lappalaisia käsikirjoituksia. Näiden seassa oli kaksi hyvinkin pitkää, kumpikin sisältävä enemmän kuin 200 värssyä, ja toinen nimeltään suola varas, toinen kaskias raukki juoigam kurjan Kaskian laulu. Kumpikin näistä on niin prosallinen, kuin suinkin saattaa, ajatella; yhtähyvin olen minä, niiden keveästi sujuvan ja muodon puolesta säännöllisen mitan tähden, ottanut toisen kokonaan ja toisesta otteita, siten todistaakseni, että mitalle tehtyjä lauluja on muuallakin Lapinmaassa, eikä vaan Päiven paarne'n syntymäsijoilla. Fellman oli pappina Utsjoella ja Inarissa, v. 1819-1832 ja sillä ajalla hänellä oli tilaisuutta oppia tuntemaan sekä Lappalaisia että heidän olojansakin. Tietojansa julkaisi hän monessa kirjoituksessa, jotka ovat painettuina eri aikakirjoissa. Kokoelmani muista lauluista on v. Düben ruotsiksi julkaissut surgo vuolle, samin jelem ja Suonga vuolle nimiset kappaleet. Minun tulee niistä, niinkuin myöskin Vedde karin vuolle ja biren vuolle runoelmista, kiittää herra J.U. Grönlundia Tukholmassa, joka 40 vuosikymmenen loppupuolella kirjoitti ne muistoon erään 15 vuotisen lappalaistytön lausumuksesta Wilhelminan Lapissa. Kieli näissä runoissa on hyvin ruotsinsekaista, ja myöskin muotonsa puolesta eroavat ne toisista.

Aivan omituista lajia ja pakanallisen katsantotavan piirissä vielä pysyvänä on yksi laulu, jonka olen tavannut Castrénin käsikirjoituksista täkäläisen yliopiston kirjastossa. Se on jonkunmoinen loihtoruno vihollisia ihmisiä vastaan, jotka, tehtyänsä rynnäkön laulajan kotaan, uhkaavat anastaa hänen karjanlaitumensa ja metsästysalansa. Laulaja kertoo sitten, miten nämä viholliset ovat raastaneet häneltä kaikellaisia kalleuksia, kultaa ja hopeaa, mitkä hän yleistä tapaa noudattaen on pitänyt koettuina kivijumalansa ympärillä. Mikään ei ole auttanut, vaikka jumalankuvalle on uhrattu peuransarvia ja karhunluita ja häntä karhunja peuran-ihralla voideltu. Hän päättää sentähden etsiä itselleen toisen asuinsijan ja siellä valita toisen kiven jumalakseen (jumalanku-vaksi). Jos vihollinen sitten uudestaan lähestyy, niin tervehditään häntä luukärkisillä nuolilla ja suojellaan siten uutta metsästysalaa. -Castrén ei mainitse missä ja milloin hän tämän laulun on kirjoittanut taikka keneltä hän sen on saanut. Kielestä päättäen kallistuu se kuitenkin Pohjois-Suomen murteesen, vaan on varmaankin vanha. Henki on ihan lappalainen ja kerrotaanpa useista Lappalaisista pakanuuden aikana, että he, kun vaarassa taikka hädässä eivät saaneet kivijumaliltaan mitään apua, pieksivät heitä. Lopuksi ovat vielä mainittavat n.s. karhulaulut. Scheffer kertoo, Samuel Rheen'in ja muiden tiedon antojen muukaan, jotenkin tarkkaan karhunajosta ja niistä runoista, joita semmoisessa tilaisuudessa laulettiin. Runojen tekstistä tuopi hän kuitenkin ilmi ainoastaan yksityisiä lauseparsia; niin lauletaan esim., kun karhu on tapettu: kittulis puorra! kittulis i skaada sobbi jella sajiti, suuri kiitos, kultasemme, siitä, ett'et ole pilannut kankea etkä keihästä.[22]

Hänen kertomuksestaan käy ilmi, että Lappalaiset kunnioittivat metsän kuningasta yhtä suurilla juhlamenoilla ja lauluilla kuin Suomalaiset. Siinä lyhyessä kertomuksessa, minkä Gabriel Tuderus on antanut Sodankylän Lappalaisten käännyttämisestä, tuopi hän ilmi katkelman moisesta karhurunosta, joka siis on vuodelta 1669.[23] Friis, joka kumma kyllä pitää sitä lappalaisena, antaa siitä mytologiassaan käännöksen, vaikka hän katsoo kieltä hämmentyneeksi ja runossa näkee enemmän suomalaisia kuin lappalaisia sanoja.[24] Lähemmin tutkiessa havaitsee kuitenkin kohta, että tämä lappalaisena pidetty runokatkelma, vaikka typistynytkin, on ihan sama karhuruno, minkä piispa Bång kirkkohistoriassaan näytteenä Keskisuomen kansanrunoudesta on julkaissut.[25] Schefferin täydellinen esitys, luettuna puhtailla lappalaisilla lauseilla, sekä muut samanlaiset runot, joita myöhemmin Lappalaisilta on kerätty, todistavat kuitenkin täydelleen, että ne kauvan ovat olleet myöskin Lappalaisten omina, vaikka pappismiehet ovat ponnistaneet voimiansa saattaaksensa heitä tuntemaan semmoisia "törkeitä syntejä" ja sentähden niitä tukehduttamaan. Ettfei niitä siis enää voi saada niin täydellisinä kuin ne löytyvät Kalevalan 46 runossa on helposti ymmärrettävä. Niitten lauluin joukossa, jotka Grönlund on kiijoittanut Wiihel-minassa, löytyy kuitenkin yksi tätä laatua.

Epäilemättä oli noitureilla (noaidik) paljon runoja, joita he noitarumpua käyttäessään lauloivat. Mutta nämä ovat varmaankin kadonneet tuon kapineen kanssa, jonka papit kaikkialla,' missä sen vaan tapasivat, poroksi polttivat, sekä sen vihan vaikutuksesta, minkä he tätä konetta vastaan itse Lappalaisissa virittivät. Olen ottanut runoihin osoituksen semmoisista lauluista. Se on kappale satua, jossa kerrotaan kuinka eräs tunturilappalainen löytää noitarummun kiven alta. Hän panee sen pystyyn ja rupeaa sitä koetukseksi lyömään. Nuo alempana julkaisemani värssyt on kansantarun mukaan kansakoulunopettaja A. Helander, itse lappalaisena syntynyt, paperille pannut Utsjoella. Ne ovat tosin vallan jokapäiväisiä ja samalla nykyaikaisia, mutta olen ne kuitenkin julkaissut, koska muisto noitarummusta tähän aikaan jo on jotenkin yleisesti kadonnut.

Fjellner kertoo nähneensä Kassa muodda'a, yksityisiä osia Päiven neita'sta ja myös muitakin satuja sillä tapaa toimiteltavan, että eri henkilöt seurassa, kukin kullensa, ottivat osan (rollin) runosta ja toimittelivat tämän sanoilla ja liikennöillä. Tämä tapahtui osittain huvin vuoksi, niinkuin alkulauseessa Kassa muodda'an mainitaan, osittain käräjiä pidettäessä, josta Pissa-runossa on puhe. Tämä olisi siis näytelmäin todellinen ja kansallinen alku. Kuuluu kuitenkin, Fjellneriin mukaan, löytyvän runoja, joissa on täydellinen dialogi ja dramatillinen asento, vaikka niitä tähän aikaan kansassa tapaapi ainoastaan katkelmina;[26] mitään näytteitä semmoisista ei ole säilyyn korjattu.

V.

Runomitta.

Paremmin käsittääksensä lappalaisissa runoissa käytettyä runomittaa, on tarpeellista saattaa huomattavaksi pääkohdat suomalaisesta runomitanopista.

Tuo ansiokas Porthan oli ensimäinen, joka tätäkin seikkaa on tarkemmin tutkinut kirjassaan Le Poesi Fennica, Aboæ 1766-1778. Hän keksi, että runomitta on rakennettu neljään trocheoon tavujen laajuuden perustukselle, vaikka vähän toisella tapaa kuin Kreikkaja Roomalaisilla. Alkulauseessaan Kalevalan ensimäiseen painokseen (1835) kehitti Lönnrot tarkemmin suomalaisen runon laajuus-seikat, mutta vieläkin syvemmältä on Ahlqvist teoksessaan Suomen runo-opista asiaa kielelliseltä kannalta[27] käsitellyt. Kuten Lönnrot saattaa hän huomattavaksi cæsur'in tärkeyden Suomen runoudella, tämä rytmillinen side, jolla eri runonjalat solmitaan lähemmälle toisiaan ja joten omituinen, viehättävä kauneus kielen muodossa saadaan. Mutta kun klassilliset kielet käyttävät cæsur'ia siten, että arsis aina vastaapi laajuudeltaan pitkää tavuuta, joutuvat päinvastoin Suomen runomitassa juuri lyhyet, korottomat tavuut cæsur'in kautta pitkiksi. Sitä vastoin tulee korollinen tavuu usein thesis'een, mutta se ei saa silloin olla pitkä, paitsi ensimäisessä runonjalassa. Sanalla sanoen, cæsuri Suomen runo-mitassa jakaa sanat niin, että rytmillinen korko tukauttaa sanankoron.

Muutamat esimerkit näyttävät tämän selvästi:

    Jó ve-|ri su-|ásta | vuoti, tavallisessa puheessa
      Jó véri súasta vúoti;
    Mi lie-|née La-|píssa | miestä =
    Mi lienee Lápissa míestä;
    Métso-|lán me-|tínen múori;
    Míten |ólla | kúin e-|léä.

Pehmeämpi cæsuri ilmestyy neljäja kuustavuisissa sanoissa:

    Úho-|téllen | táppe-|lústa
    Túli |túnte-|mátto-|mána.

Ensimäisessa runojalassa saavat tätä paitsi kaksi tavuuta olla mielin määrin pitkät taikka lyhyet, kuitenkin sattuu har-yoin, että sanoja semmoisia kuin avaa käytetään. Tämä ensi-mäinen trocheo saattaa myöskin vaihtua dactvloon taikka neljään lyhyeen tavuusen:

    Súsi ei | syö mi-|nun su-|kua;
    Súrma jo | suutan-|sa a-|javi;
    Kolme oli | neittä | niemen | päässä.

Viimeistä läheisimmässä esimerkissä näkyy omituisuus, josta Lönnrot huomauttaa, se nimittäin, että korottomat, position'in kautta pitkät tavuut ovat epämääräiset (ancipites), jos niiden sija on pitkän ääntiön perässä; sentähden tässä: suutän.

Jos tämän kaavan mukaan tarkkaamme runomitan puolesta edistyneimpiä lappalaisia runoja, niin huomaamme että ne ylimalkain niinkuin Suomenkin runot ovat rakennetut neljän trocheon perusteelle. Mutta toiselta puolen ei ole runomittaa niin tarkasti noudatettu kuin suomessa, ja myöskin laajuus-säännöt ovat enemmän laimin lyödyt. Tuon tässä esille esimerkin. Runomitan täydellisentämiseksi ovat välistä muutamat, värssyt luettavat niin, että yhdestä tavuusta tulee kaksi, niinkuin:

    Vaimu-|pakča-|sin tu-|olgim
    Ti-e | tal varr-|ama'| vamče'.
    Čouka-|sin ji-|ääča | lājin.

Oikeampi on kuitenkin tässä runomittaa kolmejalkaisena pitää, niinkuin laita on seuraavissa värssyissä, missä välistä puuttuu yksi taikka useampikin tavun, joita ei saata täyttää:

    Päiven paitejen skerrun.
    Cummä-čuölmait čuölmad
    Paarne'pa pootein puutuist
    Jahnam jauhkasahta,
    Päruit paiskasahta.
    Nalne somattiin morssem,
    Unnoi olmučen uutan.

Sitä vastoin löytyy myöskin värssyjä, joihin on lisätty kaksi tavuuta, esim.

    v. 68 Sālahaisn, juokuisn nalmebäälastallin
    ja 189 Avageijan āltu' čuöppadallin,

jos ei tässä tahdo otaksua neljätavuista runonjalkaa, jonka ensimäinen tavuu olisi pitkä ensimäiseksi ja kolmanneksi.

Ei ainoastaan ensimäisessä runonjalassa, vaan myöskin kolmannessa on varsin usein trocheo vaihtunut daktyloon, jopa ottaa tähän osaa toinenkin, vieläpä neljäskin:

Poddusisn pārne' lien tūlen,

samate myös v. 40, 160, 174.

Määra-kaise kovvaides kähče,

ja II, 20, 21, 98, 102, 161.

Polpiit poihturit pātertahta,

sekä 38, 121, 159, 172.

Hōla, hūmaha'. pārun paukasa', 159.

Niinkuin viime mainittu värssy näyttää jopa kaksikin daktyloa, niin on myöskin 175 värsyssä kaksi semmoista vieritysten:

Lääkus vadnases päggdban vaaree, jos ei tässäkin värssyssä tahdo otaksua kaksi liikamääräistä tavuuta.

Mitä rytmilliseen koroitukseen tulee, niin peruuttaa se niinkuin suomessakin sanankoron: lyhyttä korotonta tavuuta käytetään pitkänä. Niin heti alussa Neita' |liin vaa-|nesa' |olmait; Eetne |lii nam-|matam | kuöttams. Toista ehtoa, että korollinen tavuu, thesis'iin pantuna, pitää olla lyhyt, jos se ei ole ensimäisessä runonjolassa, ei ole kuitenkaan noudatettu: Varrai-|tas vuo-|čotam | akti; alle-|len päi-|ven ja | maanun; Kuh kal-|les ked-|kamems | čekčai. Sanoja semmoisia kuin poddusisn, saalahaisn, vatnasin, valnasems neitavuots käytetään dyktyloina. Nämä kaikki vapaudet kielen säännöllisessä käyttämisessä ikäänkuin häiritsevät runon vapaata juoksua, siinä ei ole tuota suomalaisen runon vaihtelevaa sointua, se on enemmän ikäänkuin ryntääminen epätäsaisen korven halki. Daktylon runsaampi käyttäminen antaapi kuitenkin runolle sujuvamman juoksun.

Jos käännymme toiseen epilliseen runoon, niin tapaamme ylimalkain samat säännöt runon käyttämisessä; ainoastaan runonjalkain lukumäärä ei ole niin tarkoin määrätty kuin edellisessä. Tavallisten neljän jalan lisäksi tulee usein yksi tai kaksi, usein on niitä ainoastaan kolme taikka, etenkin kysymyslauseessa, kaksi. Daktylisiä runonjalkoja käytetään vieläkin kosommalta, jopa neljätavuista jalkaakin, jonka ensimäinen tavuu on pitkä (pæon primus), niinkuin Fidnalan le rieksak, | aaldun le | sorva. Kassa muodda on runomittaisessa muodossa säännöllisempi, vaikka siinäkin ilmestyy useampia kolmejalkaisia värssyjä. Fjellner'in mukaan olisi lappalaisilla saduilla ja tarinoilla melkein aina ollut tämän runomitan muoto, sekä sentähden, että kieli luonteensa tapaan niin helposti soveltuu trocheilliseen mittaan, kuin myöskin siksi, että ne paremmin pysyisivät muistissa, v. Düben kertoo kuulleensa pitemmällä jalkaretkellä pysähdyspaikoissa laulettavan lappalaista "Kettu Repolais"-satua samalla runomitalla.[28] Mutta tässä nousee nyt kysymys, josko myöskin lappalaiset entisajoissa käyttivät samaa tarkempaa runomittaa, joka suomalaisissa runoissa vallitsee ja vasta runollisen muodon vähittäisen löyhtymisen taikka, jos niin tahdotaan, huonontu misen kautta ovat tulleet nykyistä runomittaa käyttämään, vai josko he ylimalkain ensinkään ovat itseänsä koroittaneet tuohon vakaampaan runorakennukseen. Minulle näyttää viimemainittu arvelu luultavammalta. Sillä jos lukee pois Wilhelmina Lapin runot, jotka nähtävästi ovat enemmän nykyaikaisia ja muotonsa puolesta myöskin poikkeavat muista,[29] ilmestyy kaikissa muissa runoissa sama hoiperteleminen kahdesta kuuteen runonjalkaan, jonka ohessa daktyliä käytetään useammin myöskin muissa kuin ensimäisessä runonjalassa, mikä oli luonteen mukaista opillisille lauluille. Niin on myöskin laita Morse faurog ja kulnasatz nimisissä kappaleissa, jotka jo ovat yli kahden sadan vuoden vanhoja. Jos otamme saduista yksityisiä paikkoja, jotka ilmestyvät runomittaisina, kertomuksen muuten juostessa suorasanaisessa muodossa, niin pitää sama mielipide paikkansa. Accečan niejda sadussa lau suu veli mereen uponneelle sisarelleen:[30]

    Oabbačamaj,
    Boade gaddai!
    Mannat čierra,
    Gussat mäkko,
    Boade gaddai!

    Sisar kulta,
    Tule rannalle!
    Lapses itkee,
    Lehmäs ammuu,
    Tule rannalle!

Jos tässä nyt saattaisikin jakaa toisin ja yhdistäisi neljä runonjalkaa toinen toiseensa, niin jäisi kuitenkin kaksi jalkaa yksin. Voisipa vielä siinä seikassa, että kolmaskin runonjalka niin usein vaihdetaan d aktyloon, nähdä viittauksen, että runomitta alkuansa on ollut rakettu ainoastaan kahdesta runonjalasta. Vielä selvemmästi näyttäikse runon mielivaltainen käyttäminen toisissa katkelmissa:

    Ale boalde
    njämmäin nji£ačidad!
    Ale boalde baččad!
    Gälle mon jo dittim,
    basse varas duökken
    don läk ällam![32]

    Älä polta
    Nänniäs, nisiäsi
    Älä polta poikaas!
    Kyllä mä jo tiedän,
    Pyhän vaaran takana
    Sä oot elänyt!

Mainitut seikat todistanevat kylliksi, että lappalaiset kansanrunot ovat käyneet omaa tietänsä kehitykseen, ja ett'eivätkä ole syntyneet suomalaisia runoja mukailemalla. Sanokaamme ennemmin, ne ovat tuota suomalaisten kansojen yhteistä taru-aarretta ainoastaan vaillinaisesti huuhtoneet ja alkuperäisesti yhteisen ajatustavan perusteella pukeneet sen ylevämpään pukuun. Sillä että kansallista runoutta ainakin suomalaiseen lahkoon kuuluvissa kansoissa oli olemassa, ennenkun ne toisistaan erilleen erkanivat, sitä ei käy minun mielestäni kieltää. Seuraavassa osastossa tulemme vielä tästä seikasta laveammalta puhumaan, tässä tahdon ainoastaan huomauttaa siitä ihmettävästä yhdenkaltaisuudesta, joka muodon suhteen on olemassa lappalaisten runojen ja niiden harvain syrjäniläisten laulujen välillä, jotka tiedoksemme ovat tulleet. Sjögren antaa teoksessaan Syrjäneistä kaksi näytettä jonkinmoisesta runollisesta lastenleikistä, tuottaaksensa näkyviin ainakin muodon. Ne ovat nähtävästi jo hyvin vanhoja, sillä syrjänin kielen paraimmillekin tuntijoille on monta sanaa jäänyt käsittämättömäksi. Sjögrenin (J. A. Sjögren, Die Syrjänen, Gesam. Schriften. I, s. 440-1.) kirjoituksen mukaan ovat ne tänkaltaiset:

    Ögödym ögödym
    Tyvjän konjön
    Södtsör pödtsör
    Niss jam vartön
    Puön pegyschöi,
    Brotön lyijiss.

II.

    Tschukläki mukläki
    Okinakin kurkin
    Säröbygyn kyrsyn
    Jagan tschiran Guordyn Sjuojyn
    Tylavylyn tschuktschjyn
    Badjdoryn baidögyn
    Karei barei
    Sjöpyssyn kydsjylyn
    Lei lei ju
    Da i kandala ju
    Matöny ju
    Da i pudu ju
    Kuima ju
    Da i sybana ju
    Potsch potschin ulutschyn
    Konaschja kotyr
    Tschuklä kotyr
    Maklä kotyr.

Jaettakoon värssyt miten tahansa, runorakennuksen perustuksena pysyy kuitenkin kaksi tai kolme trokeoa, jotka tuon tuostakin vaihtuvat daktyleihin. Niin on myöskin niiden laulujen laita, mitkä muut paljoa myöhemmin ovat Syrjäneissä keränneet. Tästä on seuraavassa osastossa tarkemmin puhuttu. Alkusoinnusta pääsemme muutamilla sanoilla. Runomitan puolesta täydellisemmissä lauluissa tapaapi sen useammin, sekä kahdessa että kolmessa sanassa peräksyttäin: päiven paarne laivems luota; pieggapa poijosit possuht; hilat laivem lafferdatta. Usein sointuu yhdessä värssyssä kaksi sanaa parittain toinen toiseensa: kolle kiila, silpa šiila; kiika kiilte, muotoses moije. Myöskin parallelismo on kaikkialla lappalaisissa runoissa tavattavana, vaikk'ei sitä sentään ole käytetty samassa määrässä kuin suomessa.

VI.

Lappalaisten runojen Ikä. — Syrjänin ja Mordwalaisten runoja. —
Yhteinen satuaine. — Eläintaruja. — Jumaluuskuvituksia.

Meidän on nyt selvittäminen tuo tärkeä kysymys lappalaisen runouden ijästä ja synnystä. Onko se luonnollinen kehitys tuosta yhteisestä siemenestä, jonka ensimäiset yksinkertaiset oraat nousivat jo yhteisessä suomalais-lappalaisessa kansassa, vai onko se ainoastaan joku heikompi kajaus run saammasta suomalaisesta runosta? Fjellner'in tiedonannon mukaan on pääasiallisimpia osia sekä Päiven parne'sta että myöskin Piššan-Pašša'sta laulettu Karesuannossa ja Jukkasjärvellä pohjosessa ja Heijedalissa etelässä. Näillä tienoilla asuu, kuten tiedetään, myöskin paljon suomalaisia, ja lähellä Herjedalia on Wermlannin metsämaat, joihinka noin 250 vuotta sitten lukuisia suomalaisia siirtolaisjoukkoja Ruotsin kuninkaan käskystä muutti, ventovilla voimillaan vähitellen peratakseen erämaat pelloksi. Tässä saattaisi nyt päättää, että yhdeltä puolen nämä siirtolaiset ja pohjassa taasen sinne asettuneet suomalaiset ovat naapurilleen antaneet halun ja ensimäisen kehoittimen runoilemiseen. Fjellner mainitsee useampia runoja, joita hän on kuullut laulettavan Tornion ja Kemin Lapissa ja jotka muka muotonsa ja sisältönsä puolesta pitävät niin yhtä suomalaisten runojen kanssa, että jompikumpi toisinto varmaankin olisi suora käännös. Välistä kuuluu tavattavan lappalaisissa lauluissa suomalaisia värssyjä, välistä suomalaisissa lappalaisia.[33] Molemminpuolista vaikutusta ei siis yksityisissä kohdissa käy kieltää, ja se onkin hyvin luonnollinen paikoissa, missä lappalaista ja suomalaista kansaa on sekaisin ja missä molemmat osaavat kumpaakin kieltä. Tuderus'en ilmoitus karhurunosta, jota lappalaiset laulavat ja jonka hän kuitenkin suomeksi julkaisee, on varmaan myöskin ymmärrettävä niin, että Lappalaiset ja suomalaiset samankaltaisia runoja laulavat.

Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin varma vakuutukseni, että suomalaisten kansojen runoilijatoimi ikänsä puolesta on asetettava sitä aikaa ennemmäksi, jolloin he toisistaan erkanivat. Tässä todistukset.

Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus, joka 16 vuosisadan keskipalkoilla kirjoitti tunnetun historiansa Europan pohjoiskansoista, jo kertoo, että Lappalaiset pidoissansa kutsuttivat harpunsoittajaa (citharoedus), jonka säestäessä he muinaisilla lauluilla, esi-isien tapaan, entisaikaisten sankarien ja jättiläisten mainetöitä ylistivät.[34] Tosin kyllä Scheffer epäilee tämän tiedon luotettavuutta,[35] mutta sen on toki nykyisin venäläinen tutkija Dantschenko vahvistanut. Eräs tyttö Imandra järvellä kertoi, näet, hänelle, että Lappalaiset häissä ja muissa juhlallisuuksissa laulavat runoja, ja että etenkin vanhat runot ovat suuriarvoiset.[36] Laulut ja runot olivat siis vanhimpien tietojen ja lappalaisten omien ilmoitusten mukaan heissä kotiperäiset.[34]

Mutta suoran todistuksen siitä, että niin on ollutkin laita, antaa lappalaisten runojen muoto. Edellisessä luvussa huomautin jo siitä, että jo heidän runotaiteensa vanhimmissa näytteissä, näissä Scheffer'in julkaisemissa kahdessa laulussa, ilmestyy sama runomitan käyttäminen kuin myöhemmin kirjoitetuissa. Jos nyt vasta tuttavuus suomalaisten runojen kanssa olisi saattanut heidät runoilemaan, niin on kai otaksuttava, että he myöskin olisivat tarkemmin jälitelleet suo malaista runomittaa, kuin mitä tapahtunut on. Mutta nyt on tuo Lappalaisten käyttämä muoto ennemmin jonkinlaista rytmillistä prosaa, se ei ole niin tarkoin säännöllistä, mutta pitää vielä tarkemmin yhtä syrjäniläisten ja mordvalaisten laulujen muodon kanssa. Jo ylempänä olen julkaissut kaksi vanhaa lapsenlaulua, jotka Sjögren v. 1827 Syrjänein keskuudessa kirjoitti. Ne eivät kuitenkaan ole ainoat jäljet tämän kansan kotimaisesta runoudesta. Ne runot, joita tavallisimmin lauletaan, ovat tosin, useimpien kertojain antaman tiedon mukaan, paraasta päästä venäläisiä. Mutta Sjögren kertoo, että yläpuolisen Wytschegda joen syrjäisemmillä tienoilla myöskin löytyy kotoperäisiä syrjäniläisiä lauluja,[37] tieto, joka herra Wolkov'ilta saapi lisää tukea sen ilmoituksen kautta, että Syrjäneillä on omia, etenkin häärunoja, ja että semmoisia ei löydy ainoastaan Wytschegdan ja Petschoran, vaan myöskin Udoran, Lusan ja Syssolan tienoilla.[38] Vaikka näitäkin ilmoituksia on epäilty, käyvät todistukset kuitenkin vähitellen selville. Popov, joka nykyisin Moskovan ihmisja kansatieteellisen seuran teoksissa on julkaissut runsasvaraisen kirjoituksen Syrjäneistä, tarjoo siinä luettavaksi kolme alkukielistä runoa, joista hän on varustanut kaksi käännöksellä.[39] Kolmas osoittaa kieltä, jota, vanha kun on, ei enää ymmärrä, mutta jossa vieläkin huomaapi useampia syrjäniläisiä sanoja. Esimerkkinä painatan tähän yhden näistä runoista kokonaisuudessaan ja muutamia värssyjä toisesta. Bade'n (suomeksi paju) on Wolkov säilyyn kirjoittanut, vaikka jo Popovkin sen tunsi; se on hieman venäjänsekaista.

Bade.

    Bade, bade! Mij gaztom pukalan?
    Ali tenid, bade, voitelis tele?
    Voitelis tele, ali izeris zere?
    Bad vuživ tiis köƷid va vizivte?
    Munisni, loktisni maior götiräs,
    Kerahš-ke naja kik peliš;
    Kik peliš, koimödes piže.
    Boštasni-ke naja miča niles;
    Puksisni-ke naja samöi pižes šire:
    Nil-lei, nil-lei gažtom pukalan?
    Ali tenid, nil-lei, and, mamid žal?
    And mamid žal? ali čoid, vokid žal?
    Čoid vokid žal? ali rodid vužid žal?

Paju.

    Paju, paju, miksi oot sä suruissas?
    Painaakohan pohjatuuli sinua?
    Painaako pohjanen vai ruoskiiko rakehilla?
    Vai valaako kylmää vettä merestä juurillesi?
    Menivät, läksivät majorin vaimot,
    Melaa kaksi tekivät he;
    Kaksi, paatti kolmanneksi.
    Veivät neidon kaunokaisen,
    Laskivat keskelle venettä.
    Tyttö, tyttö, miksi oot sä suruissas?
    Suretko sä isää, tyttö, vai äitiäs,
    Isää, äitiä, veljeä, sisarta,
    Sisarta, veljeä vaiko sukulaisia?

Runo on pitempikin, vaikk' ei Popov tunne jatkoa. Toisessa hänen julkaisemassansa innossa, jonka herra Ardaschev on säilyyn kirjoittanut,[40] vaihtelevat kysymykset ja vastaukset seuraavin tavoin:

    Roi, roi, roi! Kičče vetlin?
     " " " Kičče munan?
                 — Völes korsnï.
                   Kučem tenad vödid?
                 — Lïsa kïmesa.

    Roi, roi, roi! Kičče vetlin? j.n.e.
                   Möskös korsnï.
                   Kučem tenad möskid?
                 — Sura mös.
                       j.n.e.

    Roi! mihin olit mennyt?
         Mihin menet?
       — Hevosen hakuun.
         Minlainen hevoses?
       — Laukki otsassa.

    Roi! mihin olit j.n.e.
      — Lehmän hakuun.
         Minlainen lehmäs?
       — Sarvet päässä.
                    j.n.e.

Ensimäisessä runossa kohtaa meitä nyt sama runomitta, millä Pišša Pašša alkaa: kolmelle, neljälle ja useammallekin trokeolle rakennettu mitta, jossa daktylit usein asettuvat näiden sijaan. Toisessa runossa on värssyjä kahdella tai useammilla trokeoilla, joidenka rinnalla on daktylejakin; sama on laita myöskin tuossa merkityksensä puolesta epäselvässä katkelmassa, joka alkaa näin:

    Modla polin
    Pan činase
    Kod pan?
    L'ok pan.
    Kod lok?
    Bizim lok.
    Kod bizim?

Jos vertaa tähän tuota runomitan horjuvaisuutta lappalaisissa runoissa, erittäinkin niiden runomittaisten osain lyhyissä värssyissä, niin tulee, kun tuleekin, tuo yhteinen alkuluonne tuntuviin. Ensinmainitussa runossa on niinikään selvä paralellismo lausetavassa nähtävänä.

Syrjääniläisessä kieliopissaan on Savvaitov, paitsi muutamia sananlaskuja, julkaissut myös 4 kertomusta ja 16 laulua Syrjäänin kielellä, ensinmainitut Syssolau, jälkimäiset Wytschegdan murteella. Luonteeltaan ovat ne aivan samanlaiset kuin muutkin tähän otetut. Niinpä vaihtelee esim, ensimmäisessä kertomuksessa proosallinen esitystapa runomittaisten kappalten kanssa, seuraavaan tapaan:

    Kukku, sar pijanjas!
    Menam kuim vok völi,
    Da ötik vok es lö:
    Ötik vok menam
    Ezlä kïƷ' jilin,
    Möd vok menam,
    Zarni kiƷ jilin,
    Kojmöd vok menam
    Žemč'ug kiƷ jïlïn.[41]

Toinen laulu alkaa sanoilla:

       Bobö, bobö! kïtse vetlin?
     — Čožö guö vetli! (s. 146); toinen taas:
       Öti čibi iƷas koka (s. 147)
    ja Jensań, puksi med jugid mestaös;
       Jözsan, puksi med gaža mestaös (s. 149).

Useita Syrjäniläisiä runoja on saatu taitetuiksi tuon ikimuistettavan Castrenin huolen ja vaivan kautta. Hänen jättämissänsä käsikirjoituksissa, jotka tätä nykyä ovat tallessa Helsingin yliopiston kirjastossa, löytyy vihkonen syrjäniläisiä häälauluja, 7 luvultansa; kaksi näistä on Castrén itse ruotsalaisessa käännöksessä sekä Kalevalan mukaan rakennetulla runomitalla julkaissut.[42] Jos sen vaikka yhdenkin kerran lukee läpi, niin puhaltaa meitä vastaan kuvista, alinomaisesta parallelismosta, syvästä surumielisyydestä ja hartaasta rakkaudesta äitiin ja kotipaikkaan, niin täydellisesti kuin suinkin sopii toivoa, sama henki mikä myöskin suomalaisia runoja on elähdyttänyt. Näytteeksi liitän tähän suomalaisena mukailemana ensimäisen näistä häärunoista:

Häälaulu.

    Ottivatko oman mielen,
    Veivätkö lemmen leppeästi,
    Pääni pienen kiinnittivät,
    Kultasuortuvat sitoivat
    Kiinni sormien nenähän?
    Oi isäni, kasvattaja,
    Oi emoni, imettäjäni,
    Veikko voimakas, verevä,
    Sisar siskoni suloinen,
    Sekä setäni, tätini,
    Joko mulle määräsitte
    Kotikullan jättämisen?

    Juuri ruo'alle rupesin.
    Tartuin tuoppiin täytettyhyn,
    Viinoa vieraille taritsin,
    Silmäillen vieraita välehen,
    Nähnyt en niissä veljeäni.
    Poissa on hän, lieto lintu,
    Istuu mustalla aholla,
    Rannalla utuisen ulapan
    Ural-vuoren rintehellä.
    Joudu, viljon veljyeni,
    Kuulethan, mä ajetahan
    Poies kullasta kodista.
    Saavu, saavu veljyeni.
    Lepää äitisi sylissä,
    Käy ja katso kuin eroan!
    Ota peurat pontevimmat,
    Kuusi karjalaumastasi,
    Valjasta re'en etehen.
    Heidät hihnoilla yhistä,
    Kiidä kiireesti kotihin!
    Vieri virtoja satoja,
    Kevätvirrat vyörähtivät
    Etehen on ennättivät,
    Ole kuin joutsen sä keveä
    Tai kuin sorsa sukkelana.

    Iso, ehtoinen emoni,
    Tottelin mä, tyttö, teitä,
    Kuni poikana pidetty;
    Miksi piian pikkaraisen
    Karkoitattekin kodista
    Tykö toisen isän, äitin,
    Outoin veljien, sisarten?
    Viisahammaks monet verrat
    Täytyi tyttönne tuleman,
    Täytyi painaman päätä,
    Huvin heissä saadaksensa.
    Jos ei ilo siellä istu,
    Tahdon muistella kotia,
    Maistoa mennyttä iloa,
    Isä kullan, äidin luona.

Tuo suomen kanssa yhtäpitävä sävel soipi tosin vähän voimakkaammalta, kun käytetään suomalaista runomittaa, mutta oikeastaan käypi se siten ainoastaan selvemmin nähtäväksi. Myöskin parallelismo peräksyttäisissä värssyissä on silmin nähtävä, niinikään alkusointu seuraavissa riveissä.

Kun nuo Castrénin säilyyn kiijoittamat runot piakkoin saataneen täydellisinä julkisuuteen, tahdon tässä antaa ainoastaan muutamia näytteitä. Ylempänä suomalaisessa käännöksessä julkaistu runo alkaa seuraavilla värssyillä:

    Völnäjämïj uskedisnïs bur völjaäs,
    Njäžnäjämïj bur njegaäs,
    Jurseänjämïj kïjenïs jursi jiitiäh,
    Kokseänjämij kijenis menä kokčunj jütiäh,
    Kiseänj tai menä kijenis kičun jiitiäh?
    Bur zivätäh dumaitema bur aj sjeraminjaäh
    Roditeljä menä dumaitema českidjöla mameh
    Jasnej menam dumaitema sökäl vokä
    Rodimajaäh dumaitema käzja čoje
    Zon djadj menam laskevei sjera minja'ah
    Djadj pom menam djadjinaäh j.n.e.

Muodon säännöttömyys on melkein sama, ehkäpä suurempikin, kuin paju-runossa. Toisinaan on runomitta neljätrokeinen, joidenka asemesta käytetään daktylejäkin, niinkuin seitsemännen runon viimeisissä värssyissä:

    ĪleƷ menam kolljem vilä
    Takojd menam koljt bur jur nojä
    Niï jost mejam das jortjasäk
    Č'očah menam bïd me majasä
    S'ok me vïlam in viƷä ïƷïd löglï.

Jos nyt käännymme Mordvalaisiin etsiäksemme suomen sukulaisuuden jälkiä, niin ilmestyy useampia ja osaksi tähän saakka huomaamattomia kohtia. Venäläisessä Ruskij Västnik nimisessä aikakauskirjassa vuodelta 1867 on herra P.J. Melnikov julkaissut runsasvaraisen historiallis-kansatieteellisen kertomuksen Mordvalaisista, minkä hän on kirjoittanut käyttämällä Pietarin venäläisen maatieteellisen seuran käsikirjoitus-lähteitä. Mitä hän heidän pakanuususkosta ja entisaikaisista tavoistaan ilmoittaa, on J.R. Aspelin sittemmin suomeksi julkaissut ja muistutuksilla varustanut.[43] Muun muassa julkaisee hän myöskin lyhyen ersa-mordwalaisen runon, jota vieläkin tyttöjuhlissa kesänaikana lauletaan Pensan läänin Saransk ja Krasnoslobod nimisissä piireissä. Suurin osa laulajia ja kuulijoita ei enää täydellieesti ymmärrä runoa, jossa tavataan useita venäläisiäkin sanoja. Siinä huomaapi vielä suomen runomitan ja alkusoinnun jälkiä. Runo kuuluu näin:

    Káti káterka máterka,
    Káterka jakói ščogolsta.
    Kati ščogolsta, čuvansta,
    Vai Saratovskoi č'ulkasi,
    Séri kočkeri bázmaksa,
    Kóta kválmasa palasa
    Kein kaftova rutsasa
    Vai, pály sara štofnoisa.

    Katri, Katrinen, pikku emäntä,
    Katrinen pukeui ylpeästi.
    Käynti ylpeä ja mahtava,
    Voi Saratovan sukkaisia,
    Korkeakorkoisia kenkäsiä,
    Kuutta kudelmaansa palttinassa,
    Kymmenen kauhtanan laskua,
    Voi palttinan aamurusko-koristetta.

Myöskin kaksi muuta kiitosrunoa, joita samassa juhlassa lauletaan, on hän julkaissut; koska ne osoittavat erillaista runomittaa, painatan tähän ensimäisen:

    Tevtärs ionos Tatanas
    Mesda paro son?
    Pálininsa masynit,
    Ožanänsa kuvakat,
    Sélmi nánsa ráušat.

    Tyttö ihana on Tatanas.
    Miksi kaunis on?
    Palttinansa kaunihit,
    Hiasensa kookkahat,
    Silmät hällä mustaset.[44]

Meidän ei kuitenkaan tarvitse pitää kiinni ainoastaan näistä näpeistä vanhan runouden jäljistä, sillä tuo vieläkin raittiina pulpuava kansankuvituksen lähde synnyttää vanhempien mukaan yhä uusia kukkasia; vanhoina runoina ovat ne kuitenkin suuriarvoiset, sillä ne auttavat meitä käsittämään miten mordvalaiset runoaarteet ovat muinaisuudesta alkunsa saaneet. Jos lähemmältä katselemme niitä kymmentä runoa, mitkä Ahlqvist Mokschalais-Mordwalaisessa kieliopissaan on julkaissut ja mitkä hän, kun lukee pois ensimäiset kolme, itse Mordvalaisten keskuudessa on säilyyn kirjoittanut,[45] niin käypi tästä tutkimuksesta selville, että ne kaikki ovat runo mittaisia ja vieläpä noiden jo ensimerkkinä mainittujen katkelmain tapaisia. Kuudes runo,[46] jonka painatan tähän, on tarkoin puettuna siihen pukuun, jonka Ahlqvist sille on antanut, ja suomennos on tehty tarkoin hänen saksalaisen kään nöksensä mukaan, jotta kukin lukija itse saa päättää, missä määrässä värssyt sopii ruomitallisesti jakaa. Se on koivulaulu:

    Kelu, kelu, akša kelu,
    Keluvin kosa šačima-vastits,
    Keluvin kosa kasima-vastits? —
    Ostu virsa, vir kučkasa.
    Panda preasa.
    Mastirin perf unksinza,
    Menilin perf taradinza;
    Käd-lapškat lopanänsa,
    Lokša-nedškat kutunänza,
    Kelu-kuigirin panarinza,
    InƷan-kotft prea sotksinza,
    Maka-lopat rutsanza.

    Kelut ala rodnik-äši,
    Äšis velhtaf pilnoi tossa,
    Tosnä langa akša skater,
    Skatert lanksa jakster bratnä,
    Bratnat-esa pitni poila,
    Tantsti purä,
    Puret-esa sijan karhkä,
    Šitna kofnä kopirsinziht,
    Melkai täštnä pilisinziht;
    Ko šiš šari', pilits šari.

    Kiä tosa gulädindai,
    Čuvanidindai? —
    Murzai-afa gulädindai,
    Murzai-afa čuvanidindai,
    Murzairäskä son marhtinza;
    Sin kadiz skaindi ozindimasnen.
    Sin molst kudu, kutsa kulist
    Vehksa tsorasna, vehksa ervänäsna
    I vehksa uniksna;
    Estan sin ušitst skaindi ozindimä.

    Koivu, koivu, valkea koivu,
    Missä koivun syntymä-paikka,
    Missä koivun kasvama-paikka?
    Onpa metsäss', kesken metsää,
    Kukkalalla.
    Maan ympär' (käyvät) juurensa,
    Taivahalle oksansakin;
    Lehvät suuret kuni kämmen,
    Norkot kuni ruoskanvarsi;
    Tuohista on paitansa,
    Lukkiverkot pätineenä,
    Valmulehvä niistimenä.

    Koivun alla lähdekaivo,
    Kaivon päällä sileet laudat,
    Lautoja pitkin valkee liina,
    Liinalla puna puinen kannu,
    Kannussa kallis juoma,
    Hyvä hunaja,
    Hunajassa hopea kannu,
    Päivä, kuu (ovat kuvatut) sen pohjan päällä.
    Pienet tähdet sangassakin;
    Minn' kääntyy päivä, sinne sanka.

    Kuka tuossa käveleekin,
    Pöyhistelee?
    Murtsa vanha käveleepi,
    Murtsa vanha pönkistääpi,
    Murtsan kanssa hänen vaimons';
    He hylkäsi jumalan pelkons'.
    He menit kotiin, kodiss' kuolit
    Yhdeksän poikaans', yhdeksän tyttöns',
    Yhdeksän jälkeistä;
    Silloin he rupesit Jumalan pelkoon.

* * * * *

Sitä ei käy ensinkään kieltää, että koko tämä runo soipi vielä enemmän suomelle kuin näytteet syrjäniläisistä runoista. Ja niin on toistenkin Moschalais-Mordwalaisten runojen laita. Mitä Ersa-Mordwalaiseen murteesen tulee, niin on Reguly sillä säilyyn kirjoittanut sekä satuja että lauluja. Yhdeksän semmoista runoa on Budenz painattanut ErsaMordwalaiseen satuja runokokoelmaansa (Ersa-Mordwin mesék és dalok).[47] Ylimalkain osoittavat ne samaa luonnetta kuin Mokscharunot: neljälle trokeolle rakennettu runomitta vaihtelee lyhyemmillä ja pitemmällä värssyillä, missä välistä tavuu puuttuu taikka daktylejä astuu esiin. Sekä alkusointoa että parallelismoa on runsaasti olemassa ja täydellisessä muodossa, kuten jo Budenzkin lausuu. Minä painatan myöskin tähän muutamia todisteita:

    Mäzdén paro Puzan paksa?
    Čirev čamav pandoprav,
    Lejev lathov lismaprray;
    Sijaks čudi vädneze,
    Sirneks lisi lišmaprazo.
    Pokš bojar Puzan paksant sajsazo,
    Latišovskoi bojaravant marto[48] j.n.e.

    Miks' on hyvä Puzan tanner?
    Kork' on rinteet, huiput sillä,
    Purot, laaksot, myöskin lähteet,
    Hopeisena vesi virtaa,
    Kultaisina lähteet läikkyy.
    Bojari Puzan tanteret valloittaapi,
    Aamulahjana Latischovskista.

Toinen runo alkaa:

    Tefkaj, tetkaj, tefkaj,
    Tefkaj ramak monen poline!
    Polas paro ulize,
    Polan kiščizi rungozo,
    Šta-tolks palust selmenzi[49] j.n.e.

    Isä, isä, isä, kultain,
    Hanki morsian minulle,
    Morsian olkoon hyvä,
    Tanssikoon hänen runkons',
    Silmät palakoot kuin kynttilät.

Siellä täällä tapaamme me suomalaisessakin runollisuudessa jälkiä samanlaisesta muodon muuttelevaisuudesta. Sen osoittavat esim, seuraavat rivit eräästä sadusta:

    Tii tii tiainen,
    Vati kuti varpuinen:
    Pane oksa olkahasen,
    Pää aseta pälkähäsen![50]

Taikka on myös kaksikin daktylia samassa värssyssä:

Tule ihosi imettämähän.[51]

(Suomen Kansan Satuja ja tarinoita. Helsinki 1852, s. 10.)

Tavataanpa sananlaskuissakin yhtä poikkeavia strofia:

    Tikka kirjava metsässä,
    Ihmisen ikä kirjavampi; —

taikka:

    Itkisin, itkisin kullastani,
    Vaan en saata nauroltani.

Niinkuin heimolaiskansojen lauluista näkyy, ei saateta suinkaan pitää tätä meterin vapaampaa lajia minäkään uutena; päinvastoin tavataan se naapurikansoilla juuri niiden vanhemmissa lauluissa. Neus huomauttaa sen erittäinkin Vi rolaisten vanhemmista lauluista. Hän arwelee nelijalkaisia trokaialaisia riviä heikkoine loppuineen mitan varsinaiseksi perustukseksi, joka mitta kokonaisuudessaan soveltuu parhaiten elegisiin lauluihin. 'Muissa lauluissa', lisää hän siihen, 'joissa sekä on että täytyy olla vilkkaampaa sanankulkua, käytetään erittäinkin useasti daktyleitä, erinomattain niin, että rivit, niinpian kuin niiden edellä on yksi tahi useampikin daktyli, loppuvat vahvasti. Useimmiten tavataan siis seuraava mitta;

͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ͝ ǀ ͞ ͝ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞

Harvemmat ovat sitä vastoin muut poikkeukset, niinkuin

͞ ͞ ͝ ͞ ͞ ͝, ͞ ͝ ͝ ͞ ͝ ͝ ͞ ͝ ͞, ͞ ͝ ͞ ͝ ͞ ͝ ͝ ͞ ͝.'[52]

Esimerkkejä sellaisista värssyistä on Neus'in kokoelmassa useampiakin:

    s. 16: Risti tantsi tantsigem,
           Söre liva sötkugem!
           Tuli ku endiselle
           Viekümmene hobose, se on:

           Ristitanssi tanssikaamme,
           Sora livaks' sotkekaamme!
           Tuli kuu ensimmäisenä
           Viidellä kymmenellä hevosella.

    s. 28: Oli mul kolme | venna-|kesta,
           Ühe minä | saatoin | karjas-|male.
           Lähme, lähme, | jouame, | jouame.

           Oli mulla kolme velimiestä,
           Yhden saatoin minä karjamaalle.
           Lähtekäämme, lähtekäämme, joutukaamme, joutukaamme!

    s. 34: Ise ma | nutsin ise ma | nörksin,
           Ise ma | käisin | kosja | teid,
           Aasin | neio | asja | teid.

           Itse mä itkin, itse mä nyreksin,
           Itse mä kävin kosimateille,
           Läksin neidon asiateille.

    s. 74: Sirise | sirise | sirpi-|kene,
           Kelise | kelise | kovera | rauda.

           Sirise, sirise sirppinen,
           Kilise, kilise kupera rauta.

Lappalaisen runouden ulkomuoto näyttäikse kaikista näistä otteista ikivanhaksi; perustautuen kielen ylipäänsä trokaiolaiseen rythmiin ja alliterationin sekä parallelismin kautta kohonneena, on se muodostunut vapaasti käytettäväksi meteriksi, joka ei ole vielä kuitenkaan vakaantunut suomalaisen runollisuuden ankarassa järjestelmässä. Me huomaamme, että suomensukuiset kansat jo Europaan tullessaan ilostuttivat elämäänsä lauluilla. Tämän käsityksen toteuttavat nekin runsaat laulut, jotka Reguly Ostjakilaisilla kirjaan pani. Jos emme laulujen aineissa tapaakaan suuremmassa mää rässä yhtäläisyyttä, niin on kai tämä vähemmin kummastuttavaa, kun näet asianomaiset kansat jo noin kaksituhatta vuotta ovat olleet varsin erilaisten ilmanalojen alaisna ja toisistaan kaukana elivät. Eikä kuitenkaan senkaltaista yhtä läisyyttä kokonaan puutu; ovathan Samojedilaistenkin ja Tatarien laulut luonteensa suhteen yhtäläiset kun suomalaiset (Castrén, Reisen V, 112).

Sankarina ensimäisessä opillisessa runossa on "päivän poika", ja tästä suvusta on satuja ylt'ympäri koko Lapin. Jo Tornaeus[53] kertoo eräästä, Peldojärvellä asuvasta, rikkaasta Lappalaisesta nimeltä Peder Päiviä, joka kuoli v. 1670 ja jätti jälkeensä paljon poikia; hän oli koko perheinensä kauvan ja uskollisesti kunnioittanut seita'ansa, suojelusjumalaa. Castrén mainitsee, että Lappalaiset ovat vakuuttaneet Päiviö'in olleen lappalaista syntyperää, vaikka hänen siellä oleskeleva suomalainen oppaansa, joka luki itsensä samaan sukuun, oli olevinaan syntyperää Karjalasta.[54] Friis lausuu, että satu eräästä Bäive, Pave, Päiviö eli Päiviä nimisestä mainiosta suvusta on levinneenä sekä Finnmarkissa (Ruijassa) että Ruotsin ja Suomen Lapissa;[55] Andelin[56] ja muut päinvastoin väittävät sitä suomalaiseksi suvuksi. Toiselta puolen on Karjalaisillakin satuja tämän suvun sotaisista töistä, ja Kalevalassa mainitaan Päivilää ja Päivän poikaa Kalevan kansan vihollisena. Ajateltakoon tuosta historiallisesta perheestä mitä tahansa, se näkyy kuitenkin olevan varmaa, että sekä lappalaisten että suomalaisten siitä kertovilla taruilla on mytillinen pohja.[57] Olen sentähden taipuvainen lykkäämään nämä mytilliset tarinat jotenkin syvälle muinaisuuteen, etenkin kun myös lappalaisissa runoissa näyttäikse monin kerroin samanlaiset juonteet kuin nuo, mitkä löytyvät päiven parne'ssa. Niin ottaa Vellamon neito nuorukaisen olkapäilleen ja saattaa hänet sokean isänsä luo, jolleka nuorukainen heittää harkki-ankkurin käteen. Hän saapi silloin kultaa ja hopeaa niinkuin päivän poikakin.[58] Toisella kertaa muuttuvat jättiläiset, auringon heitä valaistessa, kallioiksi;[59] päivän kuninkaan tytär on menevä naimiseen eräälle nuorukaiselle, hän tulee joutsenen muodossa, ilmassa lentävällä lai valla;[60] myöhemmin, kun nuorukainen tulee tytön luoksi, on tämä eräällä lähteellä pesemässä vaatteita.[61] Koko runon loppupuoli muistuttaa suuresti Kullervorunon (Kalevala 31) alkuvärssyistä, joissa noista kolmesta veljeksestä kerrotaan, miten kotka vei ensimäisen Karjalaan, mutta miten kolmas jäi kotia.

Mutta vielä enemmän huomauttaa Kullervosta Pissa Passaa poika. Myöskin hänen isänsä tuli ennen hänen syntymäänsä tapetuksi, poika kasvaa häntä kostaaksensa, niinkuin Kullervo. Sanat, mitkä hän äitillensä lausuu, tämän ilmoitettua, ett'ei hänellä ole isää:

    "Naarasteerellä on koirasteeri, koppelolla metso,
    Metsäkanalla ukko-rikko, vaatimell' on härkä,
    Naarasotsoll' on uroskarhu, hirvas on hirvilehmällä,
    Enkä minäkään ole kivistä, puista syntynyt!"

eivätkö ne ole käyneet samasta miel'alasta kuin mikä Kullervonkin panee lausumaan:

    "En tieä tekijätäni,
    Enkä tunne tuojoani,
    Liekö telkkä tielle tehnyt,
    Sorsa suolle suorittanut,
    Tavi rannalle takonut,
    Koskelo kiven kolohon".[62]

Ja minkä varemmin olen osoittanut löytyvän Kalevipoeg'issakin.[63] Tässäkin on leivällä tärkeä toimi, ja vasta sitten kun hän toisin tavoin on näyttänyt voimaansa, menee nuorukainen sotaan. Että juuri tämä runo on syntyään hyvin kankaisesta ajasta, todistavat myöskin siinä löytyvät vanhat muodot, mitkä runomitan suojassa ovat säilyneet paremmin kun tavallisessa puheessa tavattavat. Värssyssä 152 löytyy sana andegaksi, mikä on vepsäläinen andegeks, suom. anteheksi; mutta useimmin, niinkuin 162 värssyssä, kuuluu sana andagaks; niinpä vielä 162 värssyssä puorebaksi.

Satu päivän tyttärestä, bäivaš oabba (aamunkoi), jota eräs nuorukainen suutelee ja ottaa vaimokseen, vietyänsä ensin hänen toisen sisarensa, iltaruskon, kotiinsa, muistuttaa mieleen virolaista Koit ja Ämarik (koi ja iltarusko) satua, vaikka siinä on sekaisin muitakin satuja; tämä katsantatopa on kuitenkin, niinkuin tiedetään, laajalle levinnyt aijalais tenkin kansojen keskuudessa. Aivan omituinen mielikuvaelma ilmestyy eräässä Utsjoen sadussa. Jättiläinen, joka on lyönyt lappalaisen kuoliaksi, kätkee "henkensä" eli sielunsa mu naan, joka on kanan sisässä, kana tynnyrissä j.n.e. saarella palavassa meressä. Mutta tapetun lappalaisen pojalle onnistuu munan hävittäminen, ja nyt kuolee jättiläinenkin.[64] Moista kertovat Samojeditkin seitsemästä veljeksestä, jotka repivät sydämensä rinnastaan ja ripustivat ne teltan pylväisin. Nämä kun hävitettiin, kuolivat he myöskin itse; toinen kerta on Samojedilaisnaisen sielu kukkarossa, toisten sydä met riippuvat ilmassa.[65] Selvä suomalais-lappalainen kuvaus on nähtävästi tuo sadussa "Päiven neita" tavattava, kun Päivätär neuvoo miestänsä peittämään tarkoin majaansa, jotta taivaan tähdet eivät pääsisi pilkistämään sisään. Kun se kuitenkin tapahtuu, katoaa hän, aivan kuin Tapion tytär suomalaisessa sadussa "Lippo ja Tapio".[66] Viimemainitussa lisätään vielä nimenomaan, että lappalaiskansa on juuri tästä aviosta syntynyt. Muutoin tapaa lappalaisissa saduissa paljon mielikuvaelmia, jotka eivät ainoastaan kohtaa meitä uudestaan suomalaisissa, virolaisissa, mordwalaisissa, vieläpä samojedilaisissakin saduissa, vaan jotka jo, niin sanoakseni, ovat käyneet yhteiseksi inhimilliseksi omaisuudeksi. Nuori Lappalainen näkee kolme kaunista neittä nousevan merestä; he riisuvat vaatteet päällänsä ja käyvät uimaan. Pitäen yhden neiden vaatteet omaksensa, pahoittaa nuorukainen hänet rupeamaan vaimoksensa.[67] Samanlaisia kertovat sekä Suomalaiset[68] että Samojedit.[69] Lappalaiset, suomalaiset, virolaiset, samojedilaiset ja muutkin sadut kertovat, miten tytön jo nuorukaisen siten onnistuu paeta erästä jättiläistä tai nais jättiläistä, että heittivät jälkeensä sieran, piin, kamman ja muita moisia kaluja, niistä syntyi vuoria, metsiä ja meriä, jotka pidättivät vainoojia. Mordvalainen satu kertoo tammesta, joka kasvaa taivaasen saakka;[70] tuo jo mainittu runo antaa koivun levittää juurensa ympäri maan, oksansa ympäri taivaan. Mordvalaisessa sadussa oppii nuori mies, ihan kuin samankaltaisessa suomalaisessakin tarussa, eläinten ja lintujen kieltä y.m. Niistä, jotka ovat tunnetut koko Europasta, Unkarista aina Franskanmaahan ja Norjaan asti, mainitsen minä ainoasti lappalaisen sadun Haččis-ädne, jonka jotenkin yhtäläisenä tapaa suomalaisessakin sadussa (merestänoustja neito). Niinkuin Friis huomauttaa, vastaa Haččis ädne suomalaista Syöjätärtä.

Erittäinkin rakastavat lappalaiset eläintaruja, niinkuin yleensä kaikki suomensukuiset kansat, Popov sanoo, että kaikissa umpisyrjäniläisissa saduissa, aina pohjoisessa Petschoralaisissa, puhutaan ainoastaan eläimistä ja linnuista, ja Ahlqvist julkaisee muutamia mordvalaisia. Mutta erittäinkin tiheään koko suomalaisessa kansanheimossa tavataan loihtusanoja, joidenka kautta suuria töitä tehdään, jotta he sekä skandinavilaisissa että venäläisissä ovat saaneet suuren loitsijamaineen. Lapissa luultiin, että nämä lukemalla, s.o. loitsosanoja lukemalla, voivat parantaa kaikenlaisia tauteja ja myöskin karkoittaa aaveita.[71] Tässä toimessa käytettiin en nen aikaan usein noitarumpua, niinkuin Samojeditkin tämän rummun avulla koittavat saada selville taudin syntyä. Permalaisissa oli neljäsataa vuotta takaperin piispa Stefanilla paljon tekemistä loitsijani kanssa, ja vielä tänäpäivänäkin tavataan semmoisia, jotka ovat tulleet suureen maineesen, erittäinkin Pinegassa Solvytschegodin piiriä ja Udorassa Jarenkin piiriä.[72] Minun tietääkseni on heidän sananlaskujaan ja rukouksiaan kuitenkin kerätty ainoastaan Suomessa ja Wironmaalla; tarkempia vertauksia ei siis käy tekeminen.

Tässä ei sovi käydä lähemmältä käsin suomalaisten kansojen vertailevaan mytologiaan. Koska kuitenkin seuraavissa lappalaisissa runoissa muutamia jumalannimityksiä tavataan, en saata tätä asiaa jättää kokonaan sillensä. Jumalan nimitys, lap. Ibmel, jubmel suom. jumala, on taivaan ja ukkosen jumalana, jo Castrén'in mukaan sama kuin Ceremissien juma ja Samojedein num;[73] sittemmin on juma, jom sanaa Mordwalaisissa ja Votjakeissa,[74] jopa Syrjäneissäkin[75] tavattu jumalaa merkitsevänä. Mutta myöskin muita jumaluuskuvituksia oli tuossa vielä yhtenään olevassa suomensuvussa ainakin osittain muodostunut. Ilmarinen, ilmassa asuva jumala, jolla myöhemmin suomalaisessa kertomarunossa on niin tärkeät tehtävät, ilmestyy Pišša Pašša runossa nimellä Ilmaris eli Ilmaračče, ilman isä. Jos kohta asianomaiset värssyt lauletaankin ainoastaan Pohjois-Lapissa, niin on kuitenkin hänen asemansa lappalaisena jumalana monenkaltaisten muiden todistusten kautta tuettu. Votjakit käyttävät tähän aikaan samaa Inmar (= Ilmar) sanaa jumalan nimityksenä yleensä;[76] varemmin kunnioitettiin häntä taivaan jumalana.[77] Permalaisten jumalallisista olennoista mainitaan Voj-pel, josta muuten ei mitään tiedetä, vaan joka käännetään: pohjoinen korva (korva on syrjäninkielellä pelj, lapinkiel. pelje).[78] Minun mielestäni on se samaa kuin lappalainen pele, puoli, joten saamme sanan, joka täydelleen soveltuu lappalaiseen sanaan iija pele, maailman pohjoinen, öinen puoli, ja siten varmaankin saat taa merkitä tämän maanosan hallitsijaa, joksika Pišša'a tämän runon ensimäisissä riveissä mainitaan. Ersa-Mordwalaisissa on paz eli čampaz ylijumalana, joka on luonut maailman ja muiden jumalain äidin; Mokschalaiset väittävät, että hän niinikään on keksinyt laivat, melat ja purjeet.[79] Jos nyt tässä nimessä ei tahdokaan nähdä mitään yhtäläisyyttä suomalaisen sampo sanan kanssa, jota vanhempien lähteiden mukaan nimitetään myöskin sampas, niin pysyy se kuitenkin järkähtämättömänä totuutena, että Mordwalaiset jumalan nimityksenä käyttävät sanaa, nim. paz, jota sekä suomalaiset että lappalaiset käyttävät merkityksenä pyhälle, eräkkäälle. Högström'n mukaan nimitetään sekä puisia jumalankuvia että myöskin kivisiä seita-kuvia passe, basse, bisse.[80] Se on suomalainen sana pyhä, jota käytetään, näet, kunnianimenä kaikille palveltaville esineille, lähteille, järville, lehdoille, jopa itse jumalallekin. Mahdollista kyllä, että itse pišša ja pašša sanatkaan eivät ole muuta kuin toinen muoto tuota sanaa.

Jos lasketaan kaikki yllä mainitut seikat yhteen, niin ei saattane kukaan epäillä, että suomalaisilla kansoilla, ennenkun ne erilleen haaraantuivat, oli yhteisiä mytillisia kuvituksia, satuja ja runoja. Tuon muinaisuudesta perityn tavaran on kukin heimo omaan tapaansa ylevämmäksi muodostanut. Mutta kun nuorison tunteet ja aatokset vielä kypsyneemmälläkin ijällä ovat varsinaisena osana kunkin eri yksilön hengen sisällössä, niin on kai vielä kauvan suomalaisten kansojen keskuudesta kerättävä heidän henkensä tuotteita, ennenkun saatetaan kyhätä täydellisempää kuvaa heidän alkuperäisestä sivistyskannastansa. Seuraavaiset runot antavat arvokasta lisä-apua lappalaisten luovan mielikuvituksen tun temiseen.

Lauluissa käytetty transkriptionisystemi on seuraava. Vokaaleita varten, paitsi a, o, e, i, ö, ü: ä leveä, suomalaisille kielille omituinen e-ääni, a:n pehmeä, vastainen muoto; Friis merkitsee sen æ:llä; a a:n ja ö:n välinen ääni, jonka Friis merkitsee kieliopissaan ä:llä, mutta jota hän kirjoituksessaan ei käytä; õ tunnettu, o:n ja öin välinen virolainen ääni; u on tavallinen suomalainen u, joka jotenkin vastaa saksalaiseen u-ääneen ja ruotsalaiseen o:hon sanassa bonde; u sama kuin ruotsalainen u sanassa huru; ï sama kuin epäselvä venäläinen ы. Konsonanteista on huomattava: χ= venäl. x, arapialainen خ syvä kurkkuääni; g taikka γ = غ sitä vastaava pehmeä ääni, niinkuin saksalaisissa sanoissa nagen, sagen; ṅ -kurkkunasaali; č = puolalainen č, venäl. Ч, saksal. tsch, ǰ taikka ǯ = dsch, engl. j; c = ts; Ʒ = dz; š = engl. sh, venäl. ш; ž = franskal. _j_eune, venäl. ж; z = franskal. z, venäl. ϶; t = kova engl. th, nykyiskreikkalainen ϑ = nykyiskr. δ, pehmeä engl. th sanassa the. Monessa konsonantissa on käytetty muutoin ' pehmennysmerkkinä. Sitä vastoin merkitsee ' huokeaa hengähdystä ja vastaa toisissa Lapin murteissa monikon k, h-ääneen.

VII.

Kertoma-runot.

1.

Päiven Pārne'.

    Poddusisn pärne' lien tulen,
    Neita' lin vänesa' olmait.
    Tauta li nisonems tättam,
    Varraitas vuočotam akti.
    Etne li nammatam kuottams,
    Kalleskuččam laugam, piäpmam.
    Kuh kalles kedkamems čekčai
    Sahkajah ejustejastas
    Siggasisten šuopis súona',
    Sahkejas leikeli mielait 10
    Kallapardnin matteren maddui.

    Jahta lei jähtam, saga li piéggam:
    Tavvelen núoratum nasten,
    Allelen päiven ja manun,
    Silpa-kolle-juova arek,
    Aren-kedge, aija-kedge;
    Kolle kila, silpa šila,
    Mära-kaise' kovvaides kähče',
    Päivesa' manusa' naste'
    Kika', kilte', nuiotoses moije'. 20

    Päiven pärne laivems luota,
    Oivamus olmaites valta.
    Piéggapa porjosit possuht,
    Jahnapa vatnasam vúojet,
    Paru' podnit patertahte',
    Skerruska mellasem maču,
    Lulat laivem lafferdatta
    Meddelen manun, meddelen
    Päiven paitejen skerrun.

    Šattai manu, šattai päive 30
    Núorta-nasten unnekaččain;
    Muhtatallä stúorap päivin
    Čudukasin jäča lajin,
    Ruópsahahta, čahnetahta.
    Japit pira jaukasien,
    Te te vimak mannjučasi
    Jehtanan rabda rapasi,
    Čalmai saimahi allehahti.
    Neita nuora jehtanasen,
    Čalmetes aijan aine korij, 40
    Svaiterin piktasit pessa,
    Čolkusahta, capmačahta,
    Noruhta korkuhta korčims,
    Nabbudallä čabbudallä,
    Nammositis nalkutalla,
    Vuoinumitis vilutalla,
    Cuöugitis ceggesti parnai:

    "Kustis potahk? Kännes ohtsahk?
    Tuonen talun, Päive-parnač?
    Ahčasamma jukamussain, 50
    Allasamma nammamussain,
    Velljaitämma vaiven tuólginö
    Makaitam mallasen arin?"
    Päiven parne:
    "Sarakkam sari ahčastam
    Šuopis súonait, faggai famuit
    Nidče-ednest ahčest masti,
    Uksa-Akkam melkin meidai
    Leikisti cahkasam mielait.

    Ohtsom okten öijudeijem, 60
    Morrasam močujit mielait,
    Vuotnin jelem jamem kuóimem,
    Mietalahkin atnaleijem,
    Vuöstalahkin vuörgaleijem,
    Vaimupakčasin tuólgim,
    Vaiven múodisn oijadeijem,
    Salahaisn, júokuisn nalmebälastallim,
    Supmaisinne aimun tietum,
    Tuokasemehn puólvan jotkum."

    Jehtan neita: 70
    "Tie tal varrama' vamče',
    Neitan púonna' paijanahče',
    MiälaƷam mu moddusien.
    Mastatemen varrastemen,
    Mastatemen vaimuitemen,
    Vaiveitemen vúoluitemen,
    VierasaƷan etnadzen kuódda!
    Ahčasasam púorrasasam
    Šugačam savuitam sarnum,
    Kaknelam karrasam kajum 80
    Etnasam saddui pessi vúölin."

    (Jehtan aigu su porrat; halpeden):
    Potus päggan päive parnen
    Šuopis siionan suorina kouka
    Kasačattun ketaitemen,
    Koppan suomia' soijeleppu',
    Koppan čude' čaugeseppu'!

(Neitap aya-röutem atnelisti.)

    Jehtan:
    Kallepa karrasa' oitu
    Päive-pelen suórma-súona',
    Päive-parnen koura kouka'. 90
    Vuóitas-tutno súongo-miedain,
    Tärve-tutno súongo-suruin,
    Obbo-kaƷa kaskes-tahkin.

    Vúhui te tal vuolatuovaƷ,
    Karra skure karehtuvač,
    Múoran, kúolen vúoja vúojä,
    Vaimui vieka, huörenahta.
    Aija-röutim rapmainis rohti,
    Pevastalla, pahkastalla.

    Čalmetas Cuóugatas ača 100.
    ČuöƷƷetahta, čahketahta
    Falan, čacen haltien, tuóljen
    Nalne, čehčerit čalača,
    Malidaskan mastatalla,
    Kietait keti, vatmit vatmai,
    Cumma-čuölmait čuölmad.
    Polpit poihturit patertahta,
    Kietait čuöppa, čuölmait suóddä.
    Häja-kepmit ceggin, kaƷin.

    Aile snaldu podnejases, 110.
    Aine súonen suóppejases,
    Aine aime ketasas
    Rajum ratka.
    Verva-júovaist kolle-kalhiit
    Čuöldetahta, kuöddetahta,
    Silpa-sinttait suketahta
    Neitsus vaimu pälalahkain,
    Tuorris, parris pälalahkain
    Ruóivasa sojeken sisa,
    Lodfulaiven kúongar kaski. 120.
    Jehtan kačča:
    "Läkus vatnasin vielan vare,
    Kuöttako (vuölgi) vúojejat viele?"
    "Kallepa vare." — Jah vielepa vadda'.
    (Morsse)
    Son neitakamakit kahčata,
    Nuppen etnen varjuit vuórkki.
    Veres velji passims passuht,
    Čegusist čautakam tostu.
    Kolmit kisait kaska-kotist
    Kuóttita, nuorai kuasist, 130.
    (Akta allik, nuppi ruópsis,
    Kolmad velgad;) kolme' čuólme'.
    Rafe' toru' tolla' varra'
    Túonek ja tauta ja rohtu;
    Lauga-linen kolma' čuölma',
    Surakan, Uksakan, Madderen,
    Rapki ja pägga ja viru;
    Kolma polpir' polpirtuvin
    Madderakan vuörkka túokan.

    Pärne'pa potein putuist 140.
    Norjun, norcun, falas-kúolin.
    Ohtsolin oppas. — Koppas? —
    Koppaa kaska-kotin faurus?
    I gaun ača kuh saije.
    Kännes piävas nalkituovai
    Kuht ohco hapsasit kesi,
    Kesä ketä kaikaluovai,
    Kutti olma orkkuit ani,
    Olma-tuojit tukuratti,
    Kutti neita núoram stókat 150.
    Uksakan uksakit nauka?
    Jehtan:
    "Päiven parne, porjus porri."
    Sačin velje' vatnasems vaulai
    Tolvotit, toredit nuoram,
    Mahtsatit massatum morbmim.
    Jo kulu' airuin spohkasa',
    Jo kulu' korven kičasa',
    Hola', humaha', parun paukasa'.

    Neitavúots vuóstas čuólbmam luóitta. 160.
    Tasti pägga porjosit pusi,
    Jahnam jauhkasahta,
    Paruit paiskasahta:
    Tepe te jehtana' pace'.
    Čamkatin čudedas airuit,
    Pevasa' pohčasin čalmist,
    Holme, hastem, nihtem, aitem,
    Sappi sudda, möre tuölta.

    Morssi makuites muitta,
    Čalme' česke', vaimu vuojestalla. 170.
    Häja juovagit halida,
    Nita nasta, rúota pouma,
    Puolva-varra' väjaltuöve',
    Irkasas kähča, pajahalla:
    "Läkus vatnases päggaban vare?"
    "Lä čuólta, lä kainu lä kertis."
    Leipe-linen čuólmam luóitta:
    Tepa te allatak alki
    Mära manait paijatallai, 180.
    Porjasita pohtannahta.
    Velja' vuóinusas pacin.

    Varra tuölta, kostu kaihka,
    Valtin mangemus famuitas, (outi)
    Varra pievvasit namalin,
    Keta' kahču', selge' soke',
    Kouru' karrin, kacmin, ceggin.
    Pahtse pahkan, vantsa vuoja,
    Avageijan altu' cuöppadallin,
    Jo vast joksen joksekotin. 190.
    Morsse:
    "Enapkus vatnasin vare,
    Kertuko karrasub moke?" —
    Linis kuöktanem čuölmam čuölla:
    IlmaraƷƷa jo jič ourui,
    Almen radien oivamus orje.
    Alme kasken nuörtta okten
    Virum turgi, aulolkit soijoht,
    Sattu slaivait slaivahahta,
    Kahpahahta, kaltahahta. 200.
    Velledi jiča pahatari
    Vatnasen vuollemus potnai,
    Čalmitis, čúonitis čäkai.

    Paijanem päiven paitist
    Veljača' korrin kaisai,
    Kahčaman koppasan oppas.
    Päiven paittu suddadisti,
    Kedge-kalluin karradisti.
    Vakin vel udne an voinu',
    Veikke vatnas virtui lassain. 210.

    Aijadahkan, vuoneldahkan
    Nalne somattin morssem,
    Unnoi olmučen utan.
    Alde arkun akšuin uksait
    Kaljedien, kobdadien,
    Stopuit stúorudien.
    Son tie kuötti päive-pärnit,
    Son te kuötti kalla-pärnit.

    Nokkoi Ruöhten mangemus
    Valduk-vúočattallajin, 220.
    Nuppe suor le karjelpelin,
    Nuppe hajesi orjaš
    Tačai ja Jutesi dabbeln.

Muistutuksia.

Seuraavissa muistutuksissa merkitsee G. Grönlundin käsikirjotusta, M. pastori Mörtsell'in selityksiä ja Piscba-runolla hänen kirjaan-panoa, L. Laitin selityksiä.

  1. tulen, ruots. lap. tavallisesti tuole adv. non ita pridem.
      Utsj. murteella tolīn ennen.

  3. Ruots. lap. olisi tämä: teudo li nistmebs täddam, mies oli
      vaimoansa painanut. Eräässä toisinnossa on:

         olma li nisonems tättam,
         olma li kuinams li kanam

      ihminen oli vaimoansa (ruots. qvinna) syleillyt. Herjedal'issa
      sanotaan ennemmin lei = h, samaten myös seuraavissa paikoissa.

4. vuotjohtam G.

6. Herjedalin murteella on akkusativossa aina b missä muuten etelä-ruotsin murteella on m ja pohjoisimmalla n.

7. Toisinto: Kuh kalleskučče (mies) li čekčai.

8. jastam.

9. Herjedalissa: suggasisten (lantion sisus), niin myös G:n käsikirjotuksessa.

10. G. sahkejam.

11. madderen; G: kallabarnei maddarn maddoi.

12. Ruots. lap. jättet sanoa. Runomitta ei ole tässä epätasainen, kuten v. Düben sanojen jaosta G:n käsikirjoituksessa arvelee:

         jahta lei jähtam,
         Saga lei bieggam.

Nämä molemmat rivit kuuluvat yhteen, sillä daktylo kolmannessa runojalassa on varsin tavallinen, niinkuin värs. 11, 18, 98, 102, 161 j.n.e.

13. nuorut naulata, M.

14. Manun sanan perästä on sulku-merkissä aslcen. G.

15. arah G.

17. sila; myös klla, sila.

  18. Äännetään myöskin kovvaidas = kuvaitasa = suom. kuviansa,
      niinkuin v. 20 muotosas j.n.e. G:n käsikirjoituksessa:
      jehke kaiseh.

  21. Stockflethilla on ainoastaan muodot nl. loƷƷit, luvvit,
      luvvedet, luoittet, ruots. lap. todzdzelet, luitet, luotkelet
      y.m. päästää, kehittää.

22. Herjedalissa: Peije. Toisinnolla olmaifes-sanan siasta: orjitis palveliansa.

23. Ruots. lp. tavallisesti pusset, pussetet.

24. Jahnahah, G.

26. mačut tavallisesti vaan confringere; skerroskah mellasam matjoh G.

27. lafferdit, sanotaan linnun juoksusta.

28. Tois. manum, v. 29 skerrum. G.

30. Runomitta tässä vaillinainen, niinkuin myös 33 värssyssä.

33. lajin sanasta labčin säteillä, M. Parempi on kuitenkin tässä lāja = suom. laji-sanana pitää.

35. Ruots. lp. jauket nive operiri. v. Düben'in julkaisemassa ruotsalaisessa käännöksessä on tässä kohden kaksi värssyä, jotka tässä puuttuvat. Grönlundin käsikirjoituksessa on jaokasien sanan rinnalla sulkumerkissä pårjåstien ja sitten värssy: baroh bahtiin paokasien, aallot löivät venettä, kuten Dübenkin.

36. mangečāsi loppupuolella, lopullisesti, M. — Utsjoella sanotaan mańńačässi L. — Grönlundin käsikirjoituksessa seisoo:

viimehk mangjo tjasi — — rahpasi; — saimai allekahti.

40. tav. kōruje neulojatar; G. kåårie; Utsj. norj. lp. koarru, L.

41. norj. lp. spaidar, tulisoitto; pessat tav. passat.

42. tsapmahtjatta G.

43. kårtjems G. korče virtaava vesi, korkutet, kiertää, kiertoa.

  44. nabbutalla pyhkiä pois, M.; Laiti arvelee sanan merkitsevän
      samaa kuin čabbudalla = puhdistaa.

  47. Tavallinen adv. muoto ceggut praerupte, avide, tässä kuten
      suom. -sti; niin myös usein ruots. lap.: adnest valde.

48. kännes, Herjedalissa käms. Grönlundin käsikirjoituksessa kennes ja Laitin mukaan merkitsisi tämä kenen. Mörtsell sitä vastaan arvelee sitä vääräksi, ehkäpä konnes kussa, missä.

49. Tuonan dalom G.

  50. Ahtjasam jookamossain
      vai veljasam vaiven duolgin G.

  53. Lankomiehilleni lieden ateriaksi, se on liedellä valmistettavaksi
      ateriaksi.

55. Saarahkam G.

57. mastai G.

58. meidai Fjellner'in mukaan: sekoitti. Laiti suomentaa: pehmitti maitoon.

59. cakke, Öhrling'in mukaan Lycksele'ssä = pää.

60. Utsj. oakti raukkasade, tav. oárvi-oákti.

62. G. vuotni. Mörtsell'in mukaan kuuluu tämä värssy ruots. lap. vuodnen = onnessa, jelemen elämässä, jabmemen kuolemassa, kuoimeb kumppanin.

63. Tornion murteessa: mätalalikin. — G. asettaa nämä kaksi värssyä toiseen järjestykseen:

         vuostalahkin vuorgaleijen,
         metalahkin atnaleijem.

  67. Äännetään hyvin pehmeästi, melkein kuin salahais. G:n
      käsikirjoituksessa kuuluu tämä värssy:

         Salahiisne njalme-balastalliim,
         Sopmaisisne —
         Duokasemmeh —

ruots. lap. belastalleje joka pitää samaa puolta, nalme, myötäpuhuja.

68. supmaisinne innostuksessa, M.

69. tuokasemen helmassamme, M.

71, 72. G: De daal varrah mo vamtjeh, Neitan puonga paijanahtja. Nyt vereni (monikossa) elpyy.

73. Mielatjam modsosiin G.

79. sarram.

80. kerrasam kajam.

81. vuollai. G:n käsikirjoituksessa:

Ätnäsäm bessi saddoi siis.

82. Mörtsell kirjoittaa Uumajan murteen mukaan:

         Päte päggatum päiven pardne!
         Tule tuttu päivän poika.

Laiti kääntää: tulkoon kuin tuli.

84. G: kääsähtjätton ketäitemen vetäkäämme käsiämme.

85. soijeleppuh eli soijelubbuh.

86. Sekä Fjellner'in ääntäminen että Grönlundin käsikirjoitus pitävä yhtä čude-sanan suhteen, joka muuten merkitsee ainoastaan vihollinen; Öhrling'in mukaan on čute sormi. Utsjoen murre osoittaa tällä sanalla etusormea.

87. Alkukirjoituksessa kuuluvat tähän nähtävästi v. 98 ja 99.

88. toisinto: uitu todellakin; oitto G.

93. kaskastaken suurukseksi, sanasta kasket, purra, M. Tämän värssyn perästä, joka kuuluu Åbbå kädsä kaskastahkain, seuraa Grönlundin käsikirjoituksessa vielä viisi värssyä, jotka myöskin löytyvät Dübenin käännöksessä. Ne kuuluvat:

         Njalges njalkas peivebeleen
         Suognjo metetahti miedhah.
         Alma kärras peive pägnjen
         Snöstätäs suognjo suuro,
         Harmat kersko kaskastahkälj.

         Päivänpuolen sulo, suloinen
         Kosija-sima keveästi vuotaa.
         Väkevä on päivän pojan
         Kosija-happo ja viehättävä,
         Hyvin herkullinen hänen ruoka.

94. Äännettäessä kuuluvat nämä sanat melkein kun:

— tiehe tāl vōlatūvaƷ. G:llä on Vai de daal vuälähtuovai, Kạrrạ skuure kaarehtuovại.

102. — haldiin duoljaan. Tjehtjerit, tjalahtja. G.

105. vathmit vathmai.

106. G: Tsomma tjuōlmạit tjölmadalla. Siten tulee runo mitta tässä värssyssä täydelliseksi.

107. poitut, väärä, erehdys.

108. ketạet tjuöpha, tjuölmait suodda G.

109. ruots. lp. kebne kattila; kepme on tuntematon, sanoo M.

111. suohpejases G.

112. ehkä käčejases hänen kaitsijattarensa, sillä runomitasta puuttuu yksi tavuu.

114. Verva juovåt G. Verva eli fjärva merkitsee rantaa. M.

116. sintait pölkkyjä, möhkäleitä, Fjellner'in mukaan. Düben kääntää sūketahta sanan: soudattaa, Laiti taasen: eroituttaa.

  117. belalakan G. Johtuu sanoista pele puoli ja laka yhdennäköinen;
       s.o. puoliso, ystävä.

  120. lotvo-laiva, suomesta miikailtu, lotvo = lotka, höllänä
       riippuva, hölläpurjeinen laiva. — Kuongar hirret M.

  122. vielään vaaro. Varmaankin kirjoitusvirhe, sillä muissa
      paikoissa on selvästi luettavana vaare. G.

  123. G:n käsikirjoituksessa on sulkumerlrissä toisintona taikka
       selityksenä vuolgie, jonka kautta myöskin runomitasta
       liikamäärääset riinojalat lähtevät. Sitä vastoin seuraavaa
        riviä ei ole.

129. kisait selittää G. sulkurnerkissä sanalla kistoit.

134. Tuonehk ja —. Laovo-liinen —.

  137. Rapke ja piegga ja vardha (viro),
       Kålmạh bålbeh bålberduovam G.

  140. pūdu = puoilu, utsj. puäđđu suom. pato.
       — pōtīn.

  141. Murteellisesti: ruots. lap. nurjun, nuorjun;
       nurssun eli nurcun. Norj. lap. on morš mursu.

  142. ruots. lap. obba sisar. — Toisiiito: koppas lā jauhkam
       mihin on hän joutunut? — kobbas eli kossas mihin.

142. seurr. Grönlund antaa tämän värssyn seuraavassa muodossa:

          Åbståliin Åbbams,
          Kạskạ Kååten faoroms,
          Ah kaonh kuh luoth sạijek
          Kạns pews njalkit?

143. Pohjois-murteessa vaurus, niinkuin v. 141 vālas = fālās.

144. Ei löydy kuin jäljen sijaa.

146. Tornion murt. oƷo.

  147. eli kaikālūvai, kaikatuovai; Herjedalissa kalkaluovai; Tornion:
       keäsa kieta. Muutoin myöskin kalgaluvai, ojennetaan.

  153. porri on tavallisesti imperf. sanasta porret syödä; on ehkä
       porti sanan sijassa, joka merkitsee: veti (purjeet) ylös.

156. mahtsahtit mạssạtum mårmem G.

158. kīčasa' hankain kirske, M; narske L.

158. Ju pōte'.

159. Håålạ, hoomạ, baron baokạs oikealla runomitalla. G.

160. Nimittäin Morssi morsian. Vuostas sana on ehkä myöhemmin tullut lisäksi; runomitta on epäsäännöllinen. G:n käsikirjoituksessa: neidạvuotạs j.n.e.

167. nihtem, ruots. lap. nittem ukkaus.

169. mårse G.

170. Toisinto: Vaimu neitan vuojestạllā.

171. hǟja juovagit häät.

  172. munonen on kihoittunut; ruota' eli ruotta puoite synnyttimen
       rasva-kelmut.

  174. Irhkasạs kätjah pajatạlla: Leks — — G. paijahet pitää
       suuressa arvossa, tässä freqv. M.

  176. ruots. lap. kierdies, kärsiväinen, malttavainen, vakaa,
       luotettava. M.

180. paijatalli; G. paijadạlli.

183. ruots. lap. koiket, olla kuivana, janoissaan; G. kåsto gåika.

186. Herjedalissa: selge' soije'.

187. kačmaīn; G. kåorah gạrrin, gatsmiin. M. lukee: kalmain kangistuivat, vilustuivat.

189. G. Toisinto: āldu' čuōhpātāllīn.

190. Jū vāsť-joksākōtīn.

192. Ǟnābkus vạtnạsis G.

195. Grönlund'in käsikirjoituksessa ei ole v. 195 ja 196.

200. kahpahattā; G: kahpạdahta, galtahahtā.

201. baatari G.

205. korrein.

206. åbba G. — ruots. lap. kobbasen kampain, molempien, M.

208. Tämä värssy puuttuu Grönlundin käsikirjoituksessa.

209. vuonioh G.

210. lassain eli plassain paasille, M.

211. vuongeldahkan G. — aijadahka karhunnakka, vuonjeldaka hiehonnahka, M.

212. somatin eli sämatin yhdistettiin M.

213. G. ūtasam — utan eli muoton, muodon suhteen, olla yhdennäköinen.

215. Gạljedien, gåmdadien G.

217. Puuttuu G:n käsikirj.

219. Nåhkại ruöhtạn. — Valdohkvuotjahtạllajin G.

222. hajesi tuoksuja, lemuavia seutuja M.; minä käännän: leveni, hajosi, hājaset sanasta. Utsjoen murteessa löytyy hāđasit.

Päivän pojat.

    Vähä oli muinoin poikasia,
    Vähin neitoja pojille.
    (Päivanmaalla nimittäin)
    Mies se silloin naistaan koski,
    Yhteen vuodatit verensä.
    Äiti saamansa imetti.
    Pesi, syötti kallihinsa.
    Se kun oli käynyt kätkyestä,
    Oli saanut kantajaltaan
    Suonet jäntevät, sukevat;
    Kantaja oli mieltä luonut 10.
    Muinaiskansaan Kalevaisten.

    Sana saattoi, tavu tiesi:
    Tuollapuolen pohjantähden,
    Kuun ja päivän länsipuolla,
    Kivet on kultaiset, hopeiset,
    Liesikivet, verkon kivet;
    Kulta kiiltää, hopia hohtaa,
    Kalliot kuvautuu meressä,
    Päivä, kuu ja tähdet kiiltää,
    Loistaa välkkyen vedessä. 20.

    Päivän poika purtensa päästää.
    Ottaa uskonsa valitut.
    Tuuli purjeisin puhuvi,
    Vedenhenki venhosehen
    Aallot työntävät uroita,
    Perämies melassa vääntää;
    Itä purtta tuuvittavi,
    Siistävi sivutse kuusta,
    Päivän paistavan sivutse.
    Pienet on jo kuu ja päivä, 30.
    Pienemmät kun pohjantähti;
    Pohjantähti suurennunna
    Suuremmaksi aurinkoa,
    Punestavi, häikäisevi.

    Ajastaikoja ajelit,
    Viimein aalloista avautui,
    Hiitten ranta rapsahutti.
    Siellä Hiiden nuori neito,
    Sokko-ukon neulojatar,
    Pesi valkian valossa, 40.
    Lyöpi, kolkkii vaattehia
    Visutellen, valutellen.
    Somistellen sievisteli
    Kipeiksi rintojansa,
    Siirti silmänsä välehen,
    Käänsi päälle Päivän pojan:
    "Mistäs tulet, mitä etsit,
    Tuonenko pöytää, Päivän poika,
    Isoseni himoherkku,
    Itseni imupalanen, 50.
    Vaivanpalke veljieni
    Lankojeni atriainen?"

    Päivän poika:
    "Sarakka on mulle saanut
    Lujat suonet, vahvat voimat
    Isästäni, äitistäni,
    Maidossa Uksakka mulle
    Mieltä päähäni valutti.
    Asetusta myöskin etsin,
    Vihan, raivon vielidytintä. 60.
    Elin-, kuolinkumppalia,
    Onnessani ohjausta,
    Vastuksissa varjelusta,
    Vaivan, tuskan vaimennusta,
    Syöjää metsän veden viljan,
    Ilman toisen tuntiaista,
    Jälkisuvun jättäjaistä."

    Hiiden neiti:
    "Kaikki vierähtää vereni,
    Nousee neitinen poveni, 70.
    Muuksi muuttuu mieliraukka.
    Yhdistäkämme veremme,
    Mielemme ja sydämemme,
    Ilojen ja huolten päivät,
    Sinä, vesa vieraan äitin!
    Isälleni armahalle
    Haastan mieleni, haluni,
    Haikein kyynelin mä huudan
    Emon mullan, tuohten päällä."

    (Kysyy isältänsä. Sokia ukko ei suostu
    kosijaan ilman koettamattansa ja miettien
    hänet syödä sanoo ylönkatseisesti:)
    "Käypä koita. Päivän poika, 80.
    Lujain suonten sormikoukut;
    Käsin, kourin koittakamme,
    Kumman on sormet suonevammat,
    Kumman kynnet kestävämmät!"

    (Neito työntää sokealle ukolle rautaisen
    ankkurikoukun käteen ja pitää itse
    toisesta päästä.)

    Hiisi:
    "Kylläpä tuntuvi kovalta
    Päivän pojan sormisuonet,
    Kourakoukut Päivöläisen."

    (Neiden neuvosta Päivän poika tarjoo
    ukolle kihlajaislahjoiksi:)
    Rasvatynnyrin simaksi,
    Tervatynnyrin hapoksi, 90.
    Umpisorkan suurukseksi.

    Päivenpuolen sulo, suloinen
    Kosija-sima keveästi vuotaa.
    Väkevä on päivän pojan
    Kosija-happo, viehättävä,
    Herkullinen hänen ruoka.

    Ukko joutui juovuksihin,
    Kova päänsä päihdyksihin,
    Puun ja kalan raikas rasva
    Vuoti, sulatti sydämen.
    Tarttui rauta-ankkurihin,
    Hiostuvi, palavustuu.

    Silmitön, valoton vanhus 100.
    Seisottaa, sijottaa heidät
    Veden valtian, valaan taljan
    Päälle, piirti pikkusormet,
    Vuodattavi veret yhteen,
    Kädet, sylit yhteen liitti,
    Solmii solmut suuteloiden,
    Poistaa väärät vastussolmut,

    Päästää kädet, riistää solmut.
    Hääkattilat katsotahan,
    Täytetälhän, tyhjetahän. 110.
    Sitten kelpo kehrääjälle,
    Suonten aimo suortajalle,
    Ainoiselle ompelialle
    Ukko myötä-annit antoi:
    Rannan kultaraunioista
    Kiskoi kivet, kannatutti,
    Soudatti hopeapaakut
    Neidon mielen ottajalle,
    Pää-käherän pettäjälle,
    Purteen hamppupurjeisehen. 120.

    Hiisi kysyy:
    "Vieläkö varaa veneessä.
    Kantaako uimaris enemmän?" —
    "Varaa kyll' on." — Lisää tuodaan.
    (Morsian) karisutti neitikengät,
    Varui vieraan äitin varjoon.
    Veljen vieraan palveluhun,
    Sai piilosta loihtuneuvot.
    Kolme arkkua kodasta
    Kantoi nuorten kammiosta
    (Sini-, puna-, vaalean arkun)
    Kolme solmua lisäksi,
    Rauhan, sodan, tulen, veren,
    Tuonen, taudin, ruton arkut,
    Pesuliinan kolmisolmut:
    Sarakan, Uks-, Maderakan,
    Leyhkän, tuulen, myrskyn solmut.
    Siveyden solmut kolme
    Säilyttää sai Maderakka.

    Pojat pyydöstä tulevat 140.
    Hylkeen, mursun, valaskalan:
    "Sisar poissa. — Kunne mennyt?
    Kuss' on keskikodan kukka?
    Näy ei muuta kun sijansa.
    Kuka kumma mielen otti,
    Kelle antoi hän kätensä,
    Kell' oli urohon suonet,
    Ken kuvaili ihmistöitä,
    Mielitteli nuoren neiden,
    Uksakan oven avasi?" 150.

    Hiisi:
    "Päivän poika purjehtiva."
    Työnsivät veneen vesille,
    Riensivät taka-ajohon,
    Nuorta noutamaan takaisin.
    Kuuluvi jo airon isku,
    Kohti saa kova kohina,
    Äänten melske, aaltoin polske.
    Neiti päästi ensisolmun;
    Tuli tuulta puhellisin, 160.
    Vei se venehen edemmäs,
    Ajoi aaltoja koholle,
    Niin ne jäivät jättiläiset.
    Kiskoit airoja kovemmin.
    Hiki silmistä sirisi,
    Huusit, haastit uhkain älikäin.
    Sappi kieliin, vihai sehui.
    Morsian muisti sulhoansa.
    Silmät välkkyy (välkkymällä),
    Sydän sykkii (sykkimällä). 170.
    Ikävöiden hää-iloa,
    Munaskuut (sisässä) hyppii,
    Sukuveret vierähtävät,
    Katsoi ylkähän ja lausui:
    "Kestääkö vene tuult' enemmän?"
    "Vahva on masto, touvit vahvat."
    Päästi veriliinan solmun,
    Siitä nosti länsituuli
    Meren lapset liikkehelle,
    Pullistutti purjehia. 180.
    Näkymästä jäivät veljet.
    Veri kiehui, kosto kuohui,
    Viimisvoimansa viritit,
    Verta kasvot hikoilivat,
    Ruskat rutkui, selkä notkui,
    Kourat kiskoi, jytkii, nytkii,
    Sydän hehkuu, venhe väistyy
    Halki aaltojen ajavi.
    Veljet alkoi saavutella.

    Morsian: 190.
    "Vieläkö sietäisi venonen
    Tuulen kahta kauheamman?" —
    Päästi solmun kolmannenki:
    Itse Ilmari jo suuttui,
    Pääpalvelja taivaan herran;
    Pohjaisvanka taivahalta
    Nosti myrskyn, mastot huojuu,
    Purjeet pahoin paiskelehtii,
    Vene hyppii kallistuen.
    Itse morsian vetihen 200.
    Alemmaksi purren pohjaan,
    Peitti silmänsä säkenet.
    Päivä uus' kun alkoi paistaa,
    Veljet kiipii kukkulalle
    Katsomaan mihin sisar päätyi.
    Päivän säteissä sulivat,
    Kivettyivät kallioksi.
    Vaakessa he nähdään vielä,
    Vaskivenhe kalliona.

    Karhun, vuonilon taljan päällä 210.
    Morsian nyt vihitähän.
    Mukautuu ihmismuotoon.
    Arkun kirves avaroitti
    Kodan ukset, pihtipielet,
    Saatti tuvat suuremmiksi.
    Hän synnytti Päivoläiset,
    Hän kantoi Kalevanpojat.

    (Herjedalin etelänpuolisilla seudniUa
    lisätään vielä Seuraavat värssyt:)
    Viimeinen se heistä nukkui
    Naimatonna Ruotsinmaalla,
    Toinen haara on Karjalassa, 220.
    Toinen on etelämaalla.
    Juutin, Tanskanmaan takana.

(Muist.)

1. Tämä laulu on lappalaisen Leuhnje'n esityksen mukaan Jukkasjärvellä kirjaan pantu, mutta Herjedalissakin Serri Jū'lta ja Sākris Olavinpojan vaimolta esitelty.

16. Aija-kedge oikeastaan äijän kiviä. Noin nimitetään pajuvesoilla sidotut kivet, joilla verkot meressä pidetään sijoiltansa liikkumasta.

49—53. Tyttö sitä tarkottaa, että pikku vieras vaan sentähden olisi saapunut, että tulisi jättiläisiltä syödyksi.

81. Sanallisesti; äitini hiekan ja tuohen alla. Lappalaiset ennen muinoin kuolleitansa tällä tavoin hautasivat.

107. Hää-pidoissa Uksakan vahingolliset solmut, s.o. luulevaisuuden solmut päästettiin; kihlajaisissa tehtiin näet kaksi solmua.

128. Saa sen salaisesta sāilystä.

135. Mader akka antoi nuorelle vaimolle kolme kistua avaimineen; niissä oli loihtua, jota vaimo vaarassa osasi käyttää, niin kauan kun itse siveänä pysyi. Näiden siveyden solmujen merkityksestä sanoo v. Düben: Sanguis in coitu primo effusus lavando colligitur in linteolo et adservatur; nodi tres in tali linteolo facti "nodi virginitatis" appellantur et de his in poemate loquitur. — Näiden keinojen käyttämisellä taisi vaimo saada apua kaikissa vaaroissa, ja aina paremmin, rukoillessansa: Jubmel veres almen ačče Jumalaa vierasta taivaallista isää.

143. kaska-kōten fauru nimitys keskikodassa oleskeleville tyttärille.

209. Vaake'ksi nimittävät lappalaiset Lofoden-saaria, mutta myöskin muita kalanpyynnille sopivia paikkoja. Niin selittää Fjellner.

2.

Piššan Paššan pardne.

    Pišša, pāivepēlen sītai oive,
    Pašša, ījapēlen sītai oive neita,
    Leikā valdumin vuördnusam vuördnum
    Aijataka nalne:
    I kalk mubben elmen šielē čouket
    Taṅ kute vuördnusan tōja.
    Tallak stālu olman hāggam suolat,
    Ara hautem, äluv valtā.
    Nīsun pitkạm potki, pātera
    Pāterā avve vuölen. 10.
    Tobb son pardnem kuödda,
    Pardne kačča: kolle mu ačče —
    "I pardnam tusne l' ačče?"
    Pardne kärdutalla:
    "Snottun le hurre, koppelen čukče,
    Fidnalan le riéksak, āldun le sarva,
    Smalden le vibe, pridda le tävin,
    Ibken mon le kedgist múorist šaddan!"

    Pardne jāpist jāpist šadda,
    Olmaitūva, metsin vaӡӡa, 20.
    Ednebs tälssa: "kutte l' mu ačče?"
    Äska vastata:
    Aččat sarvab púokta poššū ńalmai,
    Tē son ai púokta hankahiste,
    Sarvab sabbeki nalne kēsa.
    "Ēdnam, ēdnam sardnu mu aččen nāmab."
    "Aččat púokta vuövde-vahӡejeb,
    Múoren, māren poššū ńalmai."

    Kaptebs keäcadi, vuölgi kerrega kōtai,
    Tasti vuölga kielain valta luotui edneb, 30.
    Mūreten māreten, jorrelen vieren;
    Murgestatta, piškastatta,
    Púokta poššun ńalmai.
    kōtai čāṅga:
    "Ēdnam, ēdnam takka munji laipeb."
    Ēdnes laipeb laipu passa šilai nalne.
    "Ēdnam kiētainat vađde tab laipeb,
    Ničče ednam vadde tall kiätabt!"
    Ednes kiätabs kalgi. Pardne
    Pahka-laipin kǟtab tǟkčast: 40.
    "Ēdnam, ēdnam kä le mu ačče?" —
    "Pišša Pašša, pardnam!"

                          "Kobbu sodn?" —
    "Čappis āsin kalles súollet koddī,
    Valtī älume, valtī āra hauteb.
    Ju leb mon tu vārutam,
    I kalk čappis āsīt altait,
    Baikkala pēlīt kaddīt."

    "Olma' lä' čodčutam kerrega kōteb,
    Kietpels ńǟra, valtu ńära,
    Jātan josteje lä' čōgganaddam. 50.
    Ēdnam, ēdnam,
    Vadde aččan sōte-sobbeb,
    Kobde aččan sōte-kapteb kalbuin,
    Varrekīte krappukīte."
    "Tē mon aktuk pōres päiven päkkalab,
    Ī kuttek häggab morrete,
    Īke pessī, saddui vuolan vụörkke."
    Pardne ednabs siunita, kāna, vuölga,
    Čappis āsē kēče-kōtai čāṅga,
    Čāṅga jätta: 60.
    "Vaӡӡebet jättebet ēčete sīti oivai:
    Tē le niibbe sīta oive
    Tai sītai oive koiku pōtam."
    Hiiren oije juččā,
    Hūioskuče altagasait kaska,
    Hmariičče, värin deii āččen oivamus oije,
    Obluit vuoča, kalgata čace-kāreb.

    Kaggi vaӡӡa, aijai sardnu:
    "Tē le nubbe slti oive pōtam." —
    "Koččubēte nubben sītan oiveb 70.
    Nubben sītan oiven kudssai.
    Man muotok lē son?" —

    "Kaikaist oiven alleb hartuist,
    Kalba kopča, pane' čúone' česke'
    Sōte-sobbe kiätan, krappuk,
    Sōte-kapte suojal,
    Lē harta', lē takta'.
    Koura strōpa, jātan josteje jabma,
    Kētpels nǟra' tū ja sū
    Teävan kụökten pēlen vaӡӡe'. 80.
    Valtu ńära' karvasin lä'."

    "Ceggebet mallasav obbo tab stainam,
    Puöktebett rouđe sarkkab,
    Júoksīt, ńuolait, saitīt, spaggakīt."
    Pardne pōta kähča oiveskūreb caggi kēčin,
    Sođđi-karbma' čadnasin,
    Masti māna sälgait, ńúolit tuóstutalli.
    Jātab josta, hasta:
    "Hastab, hastab čāce keärki!" — (ī mietit).
    "Hāstab, hastab čāce vúölai!" — (ī vastet). 90.
    "Hastab, hastab kiäta-kēčit!" —
    "Hastab, hastab fatmataki!" — (ī vastet).

    "Aijam, aijam kän le oiveskūre?" —
    "Piššan Paššan oiveskūre!" —
    "Hastab, hastab núolen ńúönnai!" —
    Aija akkunasti vúoča ńúolab.
    I pastam.
    Rohti, časka kēđkai vuóstai:
    "Aijam, aijam,
    Kusne lē tāt ńúola núosatūvum?" 100.
    "Piššan Paššan pānin!" —
    "Oitu pāne' kūrain." —
    "Hastab, hastab saite-kēčai!" —
    Rōụča-saiteb juoksin vuoča.
    Spaggakīne spiǯǯasta valta
    Pastat sōkai, soijoldatta:
    "Koss tāt tū saite soijolam?" —
    "Piššan Paššan pānin!" —
    "Hastab, hastab spaggaki-spohkui!"
    Jụólgī-júoksin ikkunasta 110.

    Sälgatum spaggakeb luóita.
    Sōte-sobbin vúojeje spaggakeb spohkī,
    Valtā, kēdki kaski jostist
    Soijaltatta, cuópkī, jǟrā:
    "Aijam, aijačis, kuss tāt tu spaggaka spohketi?"
    "Piššan Paššan pānin!" —
    "Aha! pīra lē piäjun moskunum." —
    "Kuggus mon tāll aijuv čuöčelab,
    Uksa-raiken vai poššu-raiken?" —
    "Ō pōte aijam tabka poššu-raikeb." 120.

    Aija vakne kiäta pōta,
    Pardne sōte-sobbin tuōstu,
    Kurhte maddekist roggosta,
    Ruouđe-sarkkan čǟngait
    Raddait tǟttal soijoldatta.
    Aija: "pōtebet, pōtebet vehkēn,
    Tē läpa kụökten sītan oive' tōjaladdemen."

    Almen Rāđien oivemus orje
    Obluin vúoča kōtem, mallasem (kobmit)
    Poltajatta. — 130.
                   "Pissut, passat tāle
    Piššan Paššan šärttu stainen lǟmačin!"
    Kagge' pōte', tatta kutte mōrdin,
    Tatta kiitte mēresin, tatta kutte aimin,
    Jǟčasa júonain.
    Pišša Paššan pardne taina stāluin ńeita,
    Nāma ädnaman vuóste jostist,
    Jostista jǟra:
    "Kobbam tall valja': kaddeb kúora' vai tǟna'?
    Kunnes le Piššan Paššan āra haute,
    Kunne l' Piššan Paššan eälušärtta?" 140.

    "Jubmelen oblu vaimub čahpudatta
    Juogu šielait čelgī.
    Mī le' todno juokatūvumin,
    Ku pasteb palkest, jus tāl häggabt rotte?"

    "Piššan Paššan raugan ruöpses čalme'
    Tollob vúoče' pōlte' svīke'.
    Nubben almen kāinub sāđeta, cagga.
    Paits mon häggaines, taktines,
    Varrines, suonines vaste cäggab."
    "Kobbab takka': kaddeb kuora' vai tǟna'?" — 150.
    "Konne tuolge, kutte Piššab Paššab šiämada,
    Kutte andegaksi luóita?
    Takkum pargu le vuočatum ńuola;
    Kutte jāmeskučeit šiämada?" —
    "Ič tab Jubmel šiämaidatta,
    Jus le oblu čađātattam,
    Painam, mädduit čielgam
    Ērit poldam, pīvaltattam.
    Ēč sikka, ńāma, šiänada, šiämastatta.
    Sodno le jēč, i son le ku mon ja todn, 160.
    I son le ku ton ja mon!
    Son jēč čälga, andagas luóita,
    Púorebaksi jorgala.
    Vall jēč kalka āvuin tuostut,
    Tat kalka sū oivamus tāver,
    Sū vaimun oivemus raukem.
    Ku i' poss, tē oblu čapputatta,
    Peista, svīka, paha-pēlai čāṅga.
    Nubben aimun šäla ǟ adne
    Taktit odčīt, lǟ kuit lǟ. 170.
    Ǟ' sīj saijeb valte, ǟ' pakte' pāčastatte,
    Ǟ čāce cagga, ǟ kaskastatte.
    Sīj ku šūga' manne' čađa ǟdnamab,
    Päiveb, mānub nastit čađatalle.
    Ī sīje le aike, aike le kạnttsemen
    Tuokai vāsam. Submaisinne
    Vúosatalle taite kutte lǟve
    Skīmasi skaimasi kaskan.
    Tā lä' muonasa', maite le llmaračča tivvam, 180.
    Rauke' tā ma lä' čappaitūvum.
    Tē lä' vuöin sīje lä' puore' paha',
    Ā sīj ǟnab aikeb, ǟ' saijeb valte.
    Ma lǟ almen kerdeb tuóstum,
    Ma lǟ kōđfub kerteb tuóstum vastaituvvum,
    Lǟpa akten ritoin mastataka,
    Āpaken kosseken šiänaitūva, aktaitūva.
    Aktelist lǟ lǟpan vuöstalakki, vuöstalakki.
    Almen ačče jēč le jēč,
    Ī son lē ku moi ja toi, toi ja moi. 190.
    Jēč sodn almeb torju,
    Jēč sođn mubbeb aimub torju."

    Vuöinab sodn vǟja mädduit sikkat,
    Andegaksi luöitet aipanattet,
    Vaimub lūgetit, raukab ōjudet,
    Ōjutallet, laškatallet.
    Tie tāl kaddeb kúorab,
    Oiterist, tāverist lúovab.
    Aiter valtus ǟlubs,
    Ēčem piđkain ǟlutallab 200.
    Paikala lullač pēlen,
    Tē lä staibarite,
    Reppit Ammarta kiärakīte.
    Ikkeb ǟnab madde ku
    Lǟna kadden luossa pōduit,
    Čukčan oiven pivduit.

    Piššan Paššan pardne
    Peädnakīnes ǟlust pēleb porkki.
    Mahhelt stālu jānii.
    Jäggai čāce moive vuöllai čiekatattīn, 210.
    Valtu ńǟra' vuörkin taktitesa.
    Kētpels ńǟrait ōse vaddui,
    Stālun katseje' olmabs čuomui.

    "Ī vúočatum varra."
    Lūges vaimuin ńuonab jorgoli
    Allas ēdnes koika.
    Lēji okteb tōjam,
    Múonasite laškalam akti.
    Ēdneb fatmadi paivepēlen,
    Ījapēlen, kärreka kōten 220.
    Oivamus olma.

    Jū tē aččes käddīt,
    Orrutakkait oddosti, ceggoi.

Muistutuksia.

0. Nimen merkitystä ei tiedetä; on ehkä samaa kuin = pyhä.

1. Sorselissa sanotaan päipcreksi eteläpuolista ja ōrkkē'eksi pohjoispuolista rinnettä; äännetään muuten tavallisesti iđkē.

3. tavall. vuordnusav; m kirjain on eteläiseinpää muiTetta.

4. Mubben etelässä, Arjeplog'issa nubben. Mortsell'in kirjoituksessa on elniē, Asele'ssa käytetty muoto, Aije- plog'issa ja Jokmok'issa sanotaan ilme: tänne ilmen, tässä maailmassa.

7. suolata olisi täydellinen muoto.

8. āra haute oikeast. kivihauta, sittemmin = aarneen hauta.

9. Tavallisesti: piđkam, pođki|; Sorsel'essa ja Jokmok'issa äännetään kuitenkin melkein aina đk kuin rk.

12. kolle, pohjoispuolella sanotaan konne; niinikään kaikkialla hč čč asemesta.

13. Gellivaran tienoilla: tune.

15. Snutten, hurrē, čukčē. M.

16. sarvā; sarvas on koirasporo, sarva, sarva hirvi, selittää Mörtsell.

18. šaddam, supinum. M.

19. jāke on Norrlannissa = vuosi.

20. mehtsin. M.

24. hankāhiste.

25. sabbēk on suksien nimi pohjoispuolella Sorsele'a, jossa niitä sanotaan treuka'ksi; Piteon Lapissa sanotaan sippēk.

26. nāma merkitsee tavall. pitkää karvaa poron kaulassa, namma nimeä.

29. kerreka kōte'ksi sanotaan kotaa, johon sukukunta kokoutuu neuvottelemaan; tähän aikaan merkitään tällä nimityksellä käräjätupaa.

30. luotui edne metsän emäntä.

32. murgēstatta, piškāstatta.

36. Eteläisimmissä murteissa sanotaan šila, Sorselen pohjoispuolella hila = hiili.

37. Koko Lapissa on pronomini akkusativossa tāb, māb, jos kohta akkusativo muuten käyttää toista päätettä, niinkuin m, v. Sodn, todn on etelä-murretta — toisinto; ketinat.

42, Pišša Pašša, kobbū sonn oikeastaan: mihin suuntaan hän?

43. čahpes, čāpes — ahsen, assen (korkea vuori, missä puut ei enää hyvin viihdy) suollīt. M.

46. nihče ēdnam M. Altait selittää Düben, Fjellner'in mukaan, = alta vari, loistavat vuoret, vaikka hän kääntää Altai; samannimisiä vuoria löytyisi kuitenkin Tornion Lapissa. Mörtsell selittää sen sanalla allatakuit, kukkuloilla, sanasta allak, kuten melgātak sanasta melgā.

47. Düben'in mukaan olisi tässä ajatteleminen Baikal vuoria, kuten Fjellner arvelee. Eräässä toisinnossa on kuitenkin Baikab pele ja kadde. M. arvelee sen olevan yhteydessä paihke, pailika, sanan kanssa.

48. čuohčutam. —

49. niära posld, muinoin läsnä oleva palvelija, tässä: yhen käden palvelija.

50. čoggānādtam. —

51. ednam. 52. ahčan.

54. varrēkīt krappūkīt varrēk, kengät, joissa nopeaan pystyy juoksemaan, sanasta varret, juosta nopeaan. Krappuk, nahkakintaat.

55. pähkālab. 56. mörrēte.

57. sadtui. M.; vuolai. 58. ednäbs.

61. vahʒēbet, jähtēbet ēčäte sītī. Tavallinen imperativi on vahcēt, jättēt. Nubbē sētā on pohj. murretta, etelämpänä sanottaisiin mubbē sītan.

64. juhčā.

65. altagasait kaskā.

66. Ilmārahče — ahčen.

67. ruots. lap. ubluit, obluit, hubluit — kalgeta čacē.

68. vahčā ājai.

69. nubbī sītī oivē.

70. kobčut olisi imper. Soisele'ssa, Jemtlannissa, Aijeplogissa.

73. allev harduist.

74. kalbā. 77. hārda'.

76. keurē strōpa, tav. jubma; keure on noitarumpu, muita ei ollut.

79. niära. 80. vahce, valtū niära.

89. mallaseb — stainav.

83. puöktēbet.

83. Yhdessä toisinnossa on sōte sarkkab; route, ruoute on lauta, mutta ruouđe sanaa käytetään pohj. murteessa nimityksenä nahkaiselle reunukselle saumassa.

84. spaggāk ei enää ole mikään ase, vaan pitkä sauva.

85. keähča — kiečin; M. kiečesn.

86. sōđi, Sorselessa sūđi, visva, sođđi on tavallisesti nuoli. Mörtseirin kirjoituksessa on: sođi kärbmahit čadnāsen.

88. jostā, liastā.

89. keärak, kiärak veden pintaa suom. kärki; kerrēk il. hastav, hastav.

91. kiečit; fađmatahkī.

96. ahkūnasti. Pohjoisempana sanotaan: ahkunasti, ihkunasti.

67. ī paste. 98. rotti.

100. nolssātūvum M.; myös nulsatūvum, -tuvvum.

103. oitū pānē kuorain. M.; myös uihtu.

103. saitē keäčai.

105. spaggākº spiǯǯusta; kirjakielessä spehčātet.

108. koss min päällä ehkä = kosne lokat.; saitē soijōlam.

112. ehkä spahkī; M. spähkī.

115. koss — spaggāk spohkēti murtaa läpi.

117. peäjun moske syvä laakso vuorien välissä ilman aukkoa.

118. aijuv pojanpoika ja ayam isänissä käytetään hyväiliäis-sanoina.

119. uksā raihken — poššū.

120. myös tāmka. Fj.

121. vākne. 123. roggōst.

124. variante sōte sarkkan. Fj. čeänge haka.

125. Ruots. lapp. teddet, painaa.

130. poltājatta. 131. lǟmačine.

132. tahta kuhte; M. kute.

138. tǟna sanan asemesta (joka johtuu ruotsista), laulaa muut: palvala', palvella, pohjaisempana tavattava sana.

139. Konnes. 140. konne.

141. Pohjoissa jubmel, ibmel, Umeon Lapissa jubmel, etelämpänä jupmel.

142. čälgī. Sana šiela, loiste, säen, auringon viimeinen säde, henki, ei, Fjellner'in arvelun mukaan, ole mikään lainasana laiotsalaisesta själ.

144. pastebt palkestā — rottā; myös rohte.

145. rauhkan haahmo ruopses.

148. paits ton, paits mon turhaan sinä, minä.

150. vai palvala'.

151. tuolkū — šǟmada.

152. andegaksi tämä muoto on Herjedal'ista, tavallisessa puheessa sanotaan andagas = suora, anteheksi, anteeksi.

153. dahkum. 154. šǟmaidahta.

158. poltam. pivvalo. 159. šänada.

160. Son īč le īč.

165. kirjakielessä tavver. 166. rauhkem.

167. ku ton ī' pōse jos et siitä huoli — čahputahta.

171. valtē, pačastutte. 172. kaskās.

173. sūgā. ǟdnāmab. 174. čađātalle.

176. Herjedal'issa: tuokan = suom. takana.

177. kute.

179. skimasi skaimasi kaksi hyvin hämärää sanaa.

180. tīvam.

181. čappaitº sanasta seuraa pāđatum eli pāđatūvum ja podvutūvum.

184. kerteb kerta, vaate. 185. -tūvum.

188. Uumajalla aktītest. 193. son — sihkat.

194. luöihet aipänahtet.

196. ojudet, laškalet eli laškēlet, laškātet.

198. aiterattes, tāverittes. 200. īčem.

201. lulloi. 203. āmurt.

208. peädnakines.

210. čiekātallī hän kätkeytyi.

211. taktites.

213. kahtseje palvelija, Piteosta. pohjoseen palvelije'. čuovū.

219. edneb fađmadatti.

221. oivemus.

222. Pardne tan mannela ođđosti ceggī. Ahčes geäđđit, pivvduit, rogkīt, hankkait.

Piššan Paššan poika.

Herjedal'ista.

    Pišša, päiväpuolen kyläin päämies,
    Pašša, yöpuolen kyläin päällikön tytär,
    Olivat häissä valan vannoneet
    Karhuntaljan päällä:
    Ei pidä toisen ilman valon loistaa
    Sille, joka valan rikkoo.
    Heti Staalu miehen hengen varastaa,
    Aatteen kätketyn, karjan ottaa.
    Vaimo parven tempasi, pakenee,
    Pakenee kohtuisena. 10.
    Tuolla hän pojan saapi.
    Poika kysyy: kussa mun isäni?
    "Ei, poikani, sull' ole isää."
    Poika kerrostelee:
    "Naarasteerellä on koirasteeri, koppelolla metso,
    Metsäkanalla ukkoriekko, vaatimell' on härkä,
    Naarasotsoll' on uroskarhu, hirvas on hirvilehmälle,
    Enkä minäkään ole kivistä, puista syntynyt!"
    Poika vuosi vuodelta kasvaa,
    Miehistyy, metsissä käypi, 20.
    Äitiään kiusaa: "ken on mun isäni?"
    Vihdoin vastaa:
    Taattos hirven tuopi poššun suulle.
    Hänpä myös tuopi kankahilta
    Hirveä suksien päällä vetää.
    "Äiti, äiti, sano mun isäni nimi."
    "Isäs tuopi korven konttaajan
    Ärjyen, ärjyen poššun suulle"
    Vaatteensa sonnusti, läksi keräjäkotaan,
    Sieltä lähtee, lämsällä pyytää saloin emän 30.
    Örjyjän, ärjyjän, väänteleijan, viehkuroijan,
    Vanguttaa sitä, vinguttaapi, tuopi poššun suulle.
    Kotaan astuu:
    "Äiti, äiti, tee minulle leipä"
    Äitinsä leivän leipoo, paistaa hiilosilla.
    "Äitini, kädelläsi anna se leipä,
    Armas äiti, anna omaa kättäsi!"
    Äiti kätensä ojensi,
    (Poika) kuumalla leivällä kättä painaltaa:
    "Äitini, äitini, ken on mun isäni?" — 40.
    "Pišša Pašša, poikani!" —
                          "Kunnepäin hän (meni)?" —
    "Mustan harjun vanhus varkain tappoi,
    Otti karjamme, otti aarteen kätketyn.
    Kauan jo olen sua varoittanut,
    Ei pidä mustaa harjua, (ei) valoisaa,
    Baikkalan kupeita, rantoja (käydä)"
    "Miehet ovat pitäneet keräjiä,
    Varamiehet, kaatuneen kätkijät,
    Lupauksen julistaja ovat kokoutuneet. 50.
    Äiti, äiti, anna isän sotasauva,
    Pue päälleni isän sotisopa ynnä kypärä,
    Kenkänsä ja kintahansa." —
    "Nyt mä yksin vanhoilla päivilläni jätetään,
    Ei kukaan hengestäni huoli,
    Eikä (kuoltuani)- tuohten, hiekan alle kätke."
    Poika äitiään siunaa, halaa, lähtee,
    Mustan harjun viimeiseen kotaan menee,
    Mennessään virkkaa:
    "Käykää, sanokaa kylänne päällikölle, 60.
    Nyt on toinen kylän-päällikkö
    Näiden kyläin päämiehen luokse tullut."
    Hooren orja jyryää,
    Hooreskuče leimauksia iskee,
    llmaračče maailman isän ylimmäinen orja
    Tulipalloja ampuu, aukaisee vesiastian.

    Palvelija menee, äijälle kertoo:
    "Nyt on toisten kyläin päämies tullut."
    Kutsukaa toisen kylän päämies 70.
    Toisen kylän päämiehelle vieraiksi.
    "Minkämuotoinen on hän?" —
    "Hartioista päätä korkeampi kaikkia,
    Kypärä päässä on, hampaat, katseet välkkää,
    Sotasauva kädessä, kintaat,
    Sotisopa suojelee,
    On hartiot, on luut.
    Arparumpu pärrää, airut pauhaa,
    Varamiehet sun ja hänen
    Käyvät kahden puolen harjua. 80.
    Kaatuneen kätkijät valmiina ovat."

    "Asettakaa atriaksi kokonainen hehko-vaadin
    Tuokaatte rautainen paitani,
    Jousia, nuolia, saittoja, keihäitä."
    Poika tulee, näkee pääkallon seipään päässä,
    Kyykäärmeet sidottuna,
    Joista lapset nuoli-mujuja ottivat.
    (Airut) lupauksen huutaa, haastaa:
    Vaadin, vaadin (häntä tappeluun) veden pinnalle!
    (Ei vastata).
    Vaadin, vaadin veden alle! (Ei vastata). 90.
    Vaadin, vaadin käsivoittosille!
    Vaadin, vaadin sylipainiin! —
    (Kun ei kukaan vastaa, sanoo poika:)

    "Ukkoseni, ukkoseni, kenen on pääkallo?" —
    "Piššan Paššan pääkallo!" —
    "Vaadin, vaadin nuolen nenälle!"
    Ukko ikkunasta ampuu nuolen.
    Ei pystynyt.
    (Poika) tempasi, iskee kiveä vasten:
    "Ukkoseni, ukkoseni,
    Kussa on tämä nuoli tylsistynyt?" — 100.
    "Piššan Paššan hampaissa!"
    "Tosin hampaat haljenneina!" —
    Vaadin, vaadin saitan-päälle.
    (Vanhus) tulistetun saitaa jousella ampuu
    Keihäällään (poika sen) syrjään iskee, ottaa,
    Pistää koivuun, väännältää:
    "Ukkoseni, ukkoseni!
    Miss' on tämä saittasi vääntynyt?" —
    "Piššan Paššan hampaissa. —
    Vaadin, vaadin keihäs-otteluun!"
    (Vanhus) jalkajousella ikkunasta 110.
    Myrkytetyn keihään heittää.
    (Poika) sotasauvallaan kiitävän keihään iskee,
    Ottaa, kivein väliin sysää,
    Väännyttää, katkasi, kysyy:
    "Ukkoseni, äijäseni! Kussa tämä keihääsi on katkennut?" —
    "Piššan Paššan hampaissa!" —
    "Aha, karhu on luolaan tukeutettu!" —
    "Minkä kautta nyt, pojanpoika, pelastaun,
    Uksen kautta, vai takaoven kautta?" —
    "Oi, tule ukkoni tänne takaoven kautta." 120.

    Aseellisna tulee,
    Poika sota-sauvoin vastaa,
    Kurkun tyvestä tempaisee, Rautapaidan sulkia
    Rintaan painaa, väännältää.
    Vanhus: "tulkaa, tulkaa: avuksi,
    Nyt ovat kahden kylän päälliköt painisilla!"

— — —

    Ilman haltian ylimmäinen orja
    Tulinuolella ampuu kotaa, keiton (kumoo)
    Sytyttää. 130.
      Poika: "paistut, peseyt nyt
    Piššan Paššan porojen lihaliemessä!"
    Palvelijat tulevat, mikä halon kanssa,
    Mikä kirvehen kanssa,
    Mikä äimän, mikä minki kanssa.
    Piššan Paššan poika kukistaa,
    Staalun kanssa kaaristaa, hieroo, maata
    Vasten survii, tarkoin kysyy:
    "Kumman nyt valitset: rantaa myöten menet,
             (lähdet maanpakoon) vai palvelet?
    Missä on Piššan Paššan kätketty aarre?
    Missä on Piššan Paššan porokarja?" 140.
      (Airut:)
    Jumalan tulipallo sydämen mustentaa tai
    Sieluja kirkastaa.
    Mikä olet sinä (elämästä) eritessä,
    Kun lusikan heität pois, jos nyt henkesi viedään?
      (Vanhus:)
    Pišša Pašša vainajan ruskea silmä
    Tulta suikkaa, polttaa, lumoo,
    Toisen ilman tietä (vihasta) läähättäen estää (minulta),
    Turhaan minä (häntä) henkineen, luineen,
    Verineen, suonineen taaskin nostattelen. —
      (Poika:)
    "Kumpaa teet: rantaa myöten menet, vai palvelet?" 150.
      (Vanhus:)
    Miss' on sovituslahja, joka Piššaa Paššaa lepyttää,
    Joka anteeksiannon suopi?
    Tehty teko on ammuttu nuoli.
    Ken (voi) kuolleita lepyttää? —
      (Airut:)
    Itse tämän Jumala sovittaa,
    Jos on tulipallo lävistänyt,
    Painanut, virheitä valaissut,
    Poijes polttanut, lämmittänyt,
    Itse pyyhkii, sivelee, sovittaa, yhdistää.
    Hän on itse, ei hän ole kuin minä ja sinä, 160.
    Ei hän ole kuin sinä ja minä;
    Hän itse selittää, anteeksi antaa,
    Paremmaksi kääntää.
    Mutta itsen pitää (häntä) riemulla vastata,
    Se on oleva hänen etevin tavaransa,
    Hänen sydämensä etevin pyyntö.
    Jos et (siitä) huoli, niin sun tulipallo mustentaa,
    Pilaa, lumoo, pahaan puoleen liittää.
    Toisen ilman sieluilla ei ole
    Luita, lihoja, ovatpa kuitenki olemassa, 170.
    Eivät he sijaa ota, eivät kalliot ahdista,
    Ei vesi estä, ei keskeytä,
    He ovat kuin ajatuksia, menevät kautta maan,
    Päiväsen, kuun, tähtein läpi menevät.
    Ei heillä ole aikaa, aika on niskan taakse mennyt,
    Unissa osottaivat niille, jotka ovat
    Mielettömyyden ja sokeuden keskeltä.
    Nämä ovat manalaisia, jotka on Ilmaračča parantanut;
    Vainajat ne, jotka ovat mustuneet,
    (Tahrautuneet, saastuneet), 180.
    Nyt ovat nähtävänä, heitä on hyviä, pahoja,
    Eivät he enää aikaa, sijaa ota.
    Mikä on taivaan puvun saanut,
    Mikä on väärän puvun saanut, rumistunut,
    Ovat keskenään riidassa lakkaamatta,
    Eivätkä koskaan sovi, yhdisty,
    Yhtenään ovat vastakkain, vastakkain.
    Taivaan isä itse on itse,
    Ei hän ole kuin me ja te, te ja me, 190.
    Itse hän taivasta hallitsee,
    Itse hän toista elämää hallitsee. —
    (Vanhus) "Näen: hän voi vikoja pois pyyhkiä,
    Anteeksi antaa, häviöön saattaa,
    Sydäntä rauhoittaa, poloista viihdyttää,
    Viihdyttää, sovintoa rakentaa.
    Nytpä rantaa myöten menen,
    (Tavarain) omistajasta, tavaroista luovun.
    Omistaja ottakoon karjansa,
    Itseäni pikku parvella elättelen 200.
    Paikalau itäisellä puolella,
    Nyt on kivikko-maata,
    Reppevuorilla, Ammartan latvoilla.
    En enempää vaadi kuin
    Läänan rannan lohi-patoja.
    Metson pään pyytöpaikkoja."
    Piššan Paššan poika
    Koirallaan kaljasta puolen lohkasi.
    Sen jälkeen Staalu kuoli.
    Rämeesen, veden, mudan alle kätkivät, 210.
    Kaatuneen hoitajat tallettivat hänen luunsa.
    Varamiehille osan antoi,
    Staalun perhe isäntäänsä seurasi.
    Poika: "Ei tipautettu vertä". —
    Tyynellä sydämellä (poika)
    Kasvonsa käänsi
    Länteen äitinsä luo.
    Hän oli rankkasateen taittanut,
    Vainajat sovittanut yhteen.
    Äitiään halasi päiväpuolen,
    Yöpuolen, keräjä-kodan 220.
    Ylimmäinen mies.
    Jo nyt isänsä nurmipenkereitä,
    Olopaikkoja uudisti, pystytti.

(Muist.)

23. Poššu = peräpuoli kotaa.

50. Noita oli tappelussa läsnä sekä manaajana ja julistusmiehenä, että tuomarina. Kädessään piti hän sauvaa, jonka sysäsi maahan, kun piti kaksintaistelusta herjettämän. Varamiehet, kaatuneen hautaajat ja noita tekivät työnsä palkan edestä.

129. salama, oik. tuli-pallo. Lappalaisten käsityksen mukaan on salama pallon muotoinen.

138. kaddem kuoret seurata rantaa, s.o. lähteä maanpakoon, edeltämällä että se tapahtuu vettä myöten.

203. Ammurt on vuori luoteisessa osassa Sorselen pitäjää.

3.

Päive neita.

    Koigus pardne kúöked päiven,
    Pakte-lihpen nuolisne dǟǯǯan,
    Veidnije Päive neitem čahkan.
    Nāka, nāka suölge ja loudalle,
    Päive neita jạttā;
    Jū gu jū äljutallejim dāle
    Vuöidna, vuöidna niära dist dāle,
    Ulle dạss ei ulle.
    Vụoidna dāle, minńelte vaʒʒe, vúojet.
    Ihke maite kūlla, ī' kalk puöstalen vardasit. 10.
    Päive neit īč oudelte vaʒʒa
    Ja ǟlu minńelt jūgu lambče juhta.
    Dạ goula olvas aitem minńelist
    Čuöca, olvas dahte tolttā.
    Kalkes pluöhkije, pässkadit,
    Koulā kalkes vuöččije, tīje pliđket.
    Ou ku piđket,
    Tīje ininneke früđke.
    Päive neita:
    "Vuojehte, vuojeht akten halkisen, 20.
    Kosse gūlla minńeliste niddark,
    Präđkät tīje raddike kirrạlle,
    Vaʒʒa, vaʒʒa vuojeten."
    Kosse ku varda minńelist nūen luötten,
    Tē postolin pliđketi,
    Tīje kaskatalvejạs čuöpkäne,
    Ja koŧŧine šäŧŧa.
    Vus lūli tehti arekes paha lūli koŧŧi almačen.
    Pāive neita jạhta:
    Jū gu jū olma dạss ēji.
    Kōte dāgamisne ja duörkastemisne
    pihkạmde:
    Kapče dāl vēl kaikke raike, 30.
    Ulles aktege vuödne,
    Tīje kapčạte ja aktak jạhta:
    Čeppist kalkā viššit kaikīt kapčetit.
    Tīje lāče Pāive neita
    Tibmab vúogas ōđāđakkam.
    Ō dī āriden vuóptestǟpan,
    Paive unne raikeii čạdda.
    Pāive neita jạhta:
    ō! Aččenne ēdnenne čalmīt vuöidnam,
    Ja fruođkạt ulkus aipan ja jēlinne minńesne. 40.
    Pōca tisse keđkine kạrras,
    Keđkine pakčekattin.

Muistutuksia.

0. Eräästä vihkosta päällekirjoituksella: Jukkasjärvi 1821; kieli on minulle osaksi epäselvä.

1. Herjeđal'in Peijen neida. Toisinto tästä kertomuksesta tavataan Düben'llä, Lappland sivu 336. Muutoin kerrotaan kaikenlaisia taruja P. neidosta, vallankin Herjedal'issa.

2. Utsj. murt. vúölis.

3. veidnēj, utsj. oini. Herjedal'in: čihkit.

6. äljehtallejijem. — 7. vuoina.

10. mam. — 11. oudenne.

12. Utsj. läuǯi ohja.

13. gūlle olvus. Utsj. kulia holvus aitim.

14. Utsj. čuocit puuttaa. — 21. koass.

24. luöddene. — 26. Utsj. cuovkkani.

20. Utsj. takkamist, tuorkastǟmist.

30. Utsj. kouča tāl, 31 amas oktage oaini, 32. Te koučati.

33. Utsj. čǟppit, 34 lǟči, 35 oađađak. 37. čađa.

Päivän neito.

    Laiska miespä poutaisena päivänä
    Äkkijyrkän vuoren heulalla
    Näki päivän neidon istumassa.
    Sinne hiipi hän ja tempas hänen kiini,
    Näinpä päivän neito lausuvi:
    Niinpä kyllä, voimattomaks jouduin nyt,
    Mutta kuule nyt, mies kulta, kuule,
    Rauhaan heitä.
    Kuule nyt, käy jäljessäni karjaa ajellen.
    Jospa minkä kuulet, taakses älä katso. 10.
    Päivän neito astuu edellä.
    Häntä seuraa karja kuni ohjella ajettu.
    Mies nyt kuulee kovan uhkauksen takanaan.
    Pauhu käy ja kauheasti uhkaillaan,
    Hänet murskataan ja lävistetään,
    Häntä ampuavat, kuulee hän,
    Taaksensa hän vilkasee.
    Samassa kun taakseen katsahtaa
    Karjasta jo jälkilauma katoaa.
    Päivän neito lausuvi;
    "Aja, aja karjaa yhä huudellen. 20.
    Kun sen kuulee aivan jäljissä.
    Paisu, ja porot sivuilla eteenpäin,
    Riennä, riennä, aja karjaa."
    Takana, kuin myrsky, kuului pauhina,
    Silloin jälkeensä hän vilkasi,
    Keskilaumakin nyt hävis karjasta
    Muuttuin metsäpeuroiksi.
    Muutoin laiskan miehen omiks oisivat joutuneet.
    Päivän neito virkkoi (alakuloisena);
    Taas, taas teki pahoin mies.
    Kotaa tehdessä ja maata peittäessä risuilla, näin neito
                                   neuvoo miestä;
    Peitä tarkkaan rei'āt kaikki, 30.
    Ett'ei jää niin ainoatakaan.
    Hänpä peittää tuumiskellen näin;
    Tyyni, tarkkaan kaikk' on peitettävä.
    Sitten päivän neito valmistaa
    Pehmyisen ja mukavaisen vuoteen.
    Varhain aamulla kun herasi,
    Päivä paistoi pienen rei'an kautta,
    Näinpä päivän neito virkkoi:
    "Voi, nyt näen isämme, äitimme silmät";
    Ulos nopeasti riennähtää, 40.
    Katoaa, ja karja hänen jäljessään,
    Porot muuttui kaikki kiviksi,
    Niitä kammoellaan vieläkin.

4.

Kạssạ Mụödda.

    Māna' neidạča' pārnača'
    Stōkạgōtin, šollạgōtin,
    Kahpạdạllin haskadallīn
    Āja' kúöräm luöddit luöitin.

    Stālu roudīđis rạpạsti
    Čācai coggi, moivai čiegai.
    Aijačis aigumims aici,
    Porrien súölasīt sạttuit,
    Pạskạ pöukạrạm čāngeli,
    Peibarin roudit velledi. 10.
      Stālu pụdoms oppa.
    Aha, haha!
    Pōris panne pạhtatạlli,
    Kalmi tạssạ.
    Stālu kuödda kohtsustạsta
    Súöva muorạn ātsuln.
      Uhče staluč:
    Kē, kē,
    Nirvutạlla, narvutạlla!
      Nuppe:
    Ton dat nirvutalla' narvutalla',
    Vall i Jupmel lahje.
      Aija jūrtača:
    Jo Jupmelam son meit tieda 20.
      Stālu:
    Tē tē tāl jū suddogōta.
    Tievai tuokin ābnạstạlla,
    Vạrtā, vǟrā, čúōhpa cäkkā,
    Poššu bālden kaugelm gohpā.
      Pōresab pārnai:
    "Parnam búörram veǯǯa' vēdkạm."
    Pōres podńe veđkạm vụöggast(a).

      Uhče stālu:
    Ahčam tē kahča, ahčam tē svihča,
    Ahčam tē merresạm dúohpī!

      Stālu:
    Joika, vúolutallā, āča,
    Ī kūla, ī kekše, ī tēde. 30.
      Aija pōresab bārnen
    Oivai losskạll, jāmas jaukạll.

      Stālu:
    Kohkahā, joikotā, vuörtā.

      Nuoreb bārnai:
    Veǯǯạ' vieđkạm, vạrgi, vạrgi!

      Aija
    Mạnnjeban meit kallum lúösā,
    Vuóingamit lúövạs loggasta,
    Jēnan beggait potkudạsta.

      Stālu:
    Tē dal madderit moʒuban,
    Cahkīt čougait jorruhtǟban,
    Jīč mun dauk jīč tụöbbistạstạm.

      Aija
    Bīšīm poiššu paldam vēđkạin 40.
    Varutạlla, vaʒatạlla.
    Jīč-āčan oivem oivadi.
    Kobdạ kallum kúovalti,
    Cạlminis, núöninis čoglạsti,
    Olmu-porrien mālem leikki,
    Maiges mālin loiduit leibai.

    Luhdạč loiduin loipartallā,
    Snuöggā, snūrrā, haksatallā,
    Poššun čađa pōteit,
    Peiparīte tuöstutallā, 50.
    Kētạin karffū, kerjutạlla;
    Palku, palku peura juölkit,
    Allu palku kalsu-juölkit!

    Kuktis tāt tāl ńạttitạ
    Ku taht tahtak jiča!

      Luhdač:
    Mījas rúottā, ruöskā, suđđā.
    Šilasīn suovasīn snūđđā,
    Plohkā, paukā, spohkā?
    Čuönītet, čúönītet čalmāčam,
    Tolkka niaddegist čougạstet, 60.
    Čalmačạm, čúönačạm sierret!

      Aija:
    Podńačat, čalmačat pōnnuī'!

      Luhdač;
    Čoivastam čālmačam pōńam,
    Juglučam, pāhčičam, mānnam!

Kassa mụödda pǟjuhten (pǟjutin) vuölgā.

Muistutuksia.

1. Herjedal'issa ja Sorsele'ssa Kissa muodda.

3. stōkagōtīn, šollogōtīn.

4. Ruots. lap. kuoren prope, penes.

6. čēgai. Ruots. lap. čǟket salata.

8. Borrien, 9. baska böukº.

10. Beibarin röudīt j.n.e. useissa sanoissa alku-ääntävällä media'lla. eteläisen, norjan-lapin ääntämisellä.

12. Bōres banne battatalli s.l. pettatallet; Friis: pättatalai.

17. nirvuhạllā, narvuhallā, Herjedal'issa: ńirvutallā, ńarvutº.

19. vall i Ipmel; Herjedal'in: vall i Jupmel lahje vaddas.

20. ton meit tēdahk.

23. H. cähka. 24. palda, palden prope.

25. i.e. kōtist. Herjedal'in: vieđkạm, vierkạm. 26. Tämän värssyn perästä on eräässä toisinnossa kohta V. 31. Värssyt 27—34 kuuluvat Sorselessa tehtyyn kirjoitukseen. Toisinto: jū svihča, jū gähča, jū merresa (vel pēsesa) túopi. 27. Sorselessa oli eräällä toisinnolla, jonka kuulin: ahčam, ahčam, čalme jollare.

32. juóikotā. 33. vētkạm.

34. Kirjakieli: mange, mangeba seuraava.

35. loggastā.

37. Tie v. die dāl — moʒustǟpan.

38. čuöigait, H. čöugait.

39. duöppestastam dauk = s. toki.

40. Tornio; bissim, bīsim. 42. H. oivasen oivadi.

45. porrīn. 47. Lūdač, Ludač, Luohdač — bībạrdạlla.

48 snūđđā, hạksahalla.

50. Beibarīte tuōstuhạlla. 54. Kuktis dāt ńattita.

56. leibai rúotta, ruöska, snūdda, plohka j.n.e.

60. Duölhke maddegest. 61. čalmāčam, čuönāčam.

62. čalmāčat pōnńudī'.

Paksuturkki.

    Lapset, tyttöset, poikaset
    Lauleli, leikitteli,
    Hypiskeli, harppaeli,
    Lähteen reunalle jälkiänsä jätteli.
    Stalu rautansa viritti,
    Laski veteen, peitti pohjan helteesen.
    Vanha lappalainen viekkauden keksi,
    Ihinis-syöjän salasangat,
    Ahtaasen turkkiin pujahti,
    Panihe karhun-rautoihin. 10

    Stalu rantojaan kokevi:
    Ahaa, hahaa!
    Pettyipä jo vanha vaari,
    Tähän henkensä heitti!
    Stalu viepi äijän kotiinsa,
    Ripustaa orteen, savuhun.

    Nuorin stalu sanoo:
    Kas, kas,
    Kuinka tuo irvistelee, ilveilee!

    Toinen (vanhempi) poika;
    "Itse irvistät, ilveilet.
    Ei tämä luojan lahja."

    Vanha lappalainen arvelee:
    "Kaikkipa luojasta tietääkin!" 20

    Stalu:
    "Niin, niin, jopa se alkaa sulaa."
    Kukkulan takana kaataa hän
    Puun kaukaloksi,
    Kaataa puun, karsii, veistää, vuolee,
    Kovertaa siitä kaukalon (poššun) taka-oven vieressä.

    Sanoo vanhemmalle pojalle:
    Poika kulta, tuopas kirves (kodasta).
    Vanha lappalainen tempaa kirveen.

    Nuorempi stalu:
    "Isä, jo vilkahti, jo se liikahti.
    Jo se kirveen tempasi!"
    Stalu iloitsee, laulaa ja jyristää. 30
    Ei kuule mitään, ei näe mitään, ei tiedä mitään.

    Vanha lappalainen
    Iskee (vanhempaa poikaa) päähän, lyöpi kuoliaksi.

    Stalu
    Oudoksuu viipymistä, laulelee odotellen.
    Hän sanoo nuoremmalle pojalle:
    "Tuo mulle kirves, joudu, joudu!"

    Vanha lappalainen
    Hakkasi tältäkin pääkallon halki,
    Avasi aivot,
    Laski henkikurkun äänen kätki.

    Stalu (sen kuulee):
    "Kaikissa nurkissa he nuhjistavat,
    Kääntelevät päätään, vääntelävät silmiään. 40
    Itse mun täytyy kirves noutaa."

    Vanha lappalainen
    Väijyy häntä varovasti, kirves kädessä,
    esi- ja taka-oven välillä.

    Väijyy ja juoksee edestakaisin.
    Hän iskee iskun hirmun päähän.
    Halkaisee leveän otsan.
    Repäisee pois silmät ja nenän,
    Vuodattaa ihmis-syöjän veret,
    Hurme ilkeä punasi jalan jäljet.

    (Vanha lappalainen kantaa surmatut ulos, hakkaa
    kappaleiksi ja viskaa palan palansa perästä
    Luhdač'ille, joka sillä välin on tullut kotiin):
    Luhdač kompuroipi lattialla,
    Haistelee, vainuelee, iloitsee, 50
    Saalihista, joka poššuun tulee.
    Hän ottaa saaliin käsiinsä,
    Silittelee sormillaan ja huutaa äistyen:
    "Viskaa tänne peuran potkia.
    Älä sukka-jalkasia!"

    (Hän syöpi hänen miehestään sekä lapsistaan
    keitettyä lientä):

    "Kah, tääpä maistaa.
    Aivan maistaa äijältäni!"

    (Lappalainen ottaa akan silmät, jotka ovat
    kynnyksen alla piilossa, paistaa ne pannussa.
    Luhdač sen kuulee, kysyy):
    "Mikäs näin kiehuu, kihisee.
    Mikä sysillä sihisee,
    Puhkee, pahkoaa, rätisee? 60
    Katsokaatte minun silmäni.
    Selkeentykää kynnyksen alla,
    Selkeentykää, minun silmäni, minun säkeneni!"

Lappalainen:

    Miehesi, silmäsi olet rasvaan kastellut ja
    syönyt suuhusi.

    Luhdac:
    Vatsassani ovat minun silmäni, minun mieheni.
    Minun pikku pöllöni, poika kultani, pikkaraiseni!

(Paksuturkki lappalainen lähtee ivaten tiehensä).

(Muist.)

1. Tässä muodossa, joka jotenkin on yhden pitävä Düben'in antamaan käännöksen kanssa (Om Lappland och Lapparna sivu 337), on tämä kertomus saatu Tornion lapista (Karesuanto). Lyhykäisemmän toisinnon, joka on saatu etelämmältä, olen Fjellner'in sanelun mukaan liittänyt muistutuksiin. Laestadius'en mukaan on Friis ottanut mythologiaansa (sivu 78) koko joukon pitemmän muotoisena norjalaisessa käännöksessä.

47. Stalun vaimo kutsutaan luteeksi (luhdač), siitä syystä että hän rautaisella pillillä imee vertä ihmisten ruumiista.

64. Pieniä lapsia sanotaan mairitellen pöllöiksi (juglač), koska he silmät suurina päässä katselevat ympärillensä.

VIII.

Pienempiä lauluja.

5.

Morse faurog.

    Pastos paivva Kiufwresist' javrra Orre Iavvra
    Ios kaosa kirrakeid korngatzim
    Ia tiedadzim man oinæmam jaufre Orre javvra
    Ma tangast lomest lie sun lie
    Kaika taidæ mooraid dzim soopadzim
    Mak tæben saddesist oddasist
    Ia poaka taidæousid dzim karsadzim
    Makqvvodde roamaid poorid ronaid
    Kuliked palvvaid timsuttatim
    Mak kulkivvoasta Jaufræ Orre Jaiifræ;
    Ios mun tæckas dzim kirdadzim sææst vvorodzasææst
    Æ muste læ sææ dsiodgæ sææ maina taockao kirdadzim
    Æka læ Julgæ songiaga Julgæ, ækælæ siædza
    Fauron sietza, maan koimalusad
    Dzim norbadzim.
    Kalle ju læck kucka madzie vvordamadzie
    Morredabboit dadd paivvidad, linnasabboid
    Dadd salmi dadd liegæ sabboid vvaimodadd
    Ius kuckas sick patæridziek
    Tannagtied sarga dzien insadzim
    Mi os matta læda sabbo korrasabbo
    Nu ly paddæ soona paddæ, ia salvvam route salvvam
    Kæk dziabræisiste karrasistæ.
    Ia kæsæ myna, tæm aivvitæm punie poaka
    Tæmæ jardækitæmæ Parne miela
    Pisegga miela noara iorda kockes jordæ
    Ios taidæ poakaid læm kuldædæm
    Luidæm radda vværa radda
    Ouita lie miela oudas vvaldaman
    Nute tiedam poreponne oudastan man kauneman.

Tämä runoelma on painettu Joan. Schefferein Lapponiaan, Frankfurtissa 1673, sivulla 283. Oikokirjoitus on peräti virheellinen, jonka vuoksi monta sanaa ei saata laisinkaan ymmärtää, vallankin kun, kuten näkyy, suusanaisesti esiteltäissä useimpia tavuita on kerrottava. Tähän liitän siitä Utsjoen murteella käännöksen, jonka olen tehnyt enimmäkseen Aslak Laitin avulla. Schefferin ylimalkaan oikeaa latinalaista käännöstä rasittaa kuitenkin muutama virhe; vertaa tähän jotenkin tarkkaa käsitystä Herderin kirjassa: "Stimmen der völker in liedern," Upsalassa 1815, sivulla 107, yleiseen tuttu Kleist'in mukailemasta.

Nuo kolme tässä mainittua sorsa-lajia ovat: čoađki, telkkä, čuädńag metsä-hanhi ja čiksa, gen. čiuvssa vaalea- siipi-sorsa.

5 b).

Moárssi fauru.

    Paittus päivvi kieurrat (karrasit) jaurrai, orri jaurrai,
    Jụös kilossa kierragī kōrnušim,
    Ja tieđāšim raon oainam jäurri,
    Man taṅas loamist lǟ, son lǟ (laǯǯa).
    Kaik (puok) tait muorait čuoppašim,
    Mak tappi säddik ođđasist
    Ja pụök tait oussīt kārsašim,
    Mak kuodde roamaid pōrid ronaid,
    Kuliked palvvaid —
    Mak kulkī vuösta jäurri, Orri jäurri.
    Juös mon tokkū kirtāšim vuoračas soajain (soajaisist, iness.),
    Ī must läk soadja, čoađkī soadja, tokkū kirtāšim,
    Ī(ge) läk juölggi, čuādńag juölggi, īge läk čiuvssa,
    Faurus čiuvssa (nom. čiksa), maina — nuorbašim.
    Källi jo läk kukka vuördamaš (vuördam),
    Morratabbuit päividad, lidnisabbuid,
    Tat čalbmi lǟ liäggas, čāppa vaimudad (vaibmut).
    Juös kukkas — pātarivčik,
    Tannaken (? almaken) farga jūvsašim,
    Mī matta lät karrasabbu (-subbu).
    Nu lä pātta, suodiia pātta ja ruövdi —
    Kǟk — karrasiste?
    Ja keässa mīn, oivīteme,
    Podnja puok jurdakīteme.
    Pardnī miella piägga miella.
    Nuora jurta kukkis jurta.
    Juös tait puokkait läm kuldalam,
    Luöitam rađi, vǟrri rađi
    Outa (Utsjoki; okta) lē miella audas valdaman,
    Nu tē tieđam puöribun oudastam mon kaunam.

Morsiamen kauneus.

    Paista, päivä, kiikkahasti Orrijärven yli!
    Kuusten latvoihin mä kiipuaisin.
    Jos vain Orrijärven näkisin ja hänen
    Käyskelevän pitkin kanervikkoa.
    Kaikki oksat poijes otteleisin.
    Kaikki nuoret vasta vesovaiset,
    Kaikki vanhat pois mä leikkeleisin.
    Joissa puhkee vihertävät urvut.
    Kulkua mä pilven (seuroaisin),
    Kohti Orrijärveä mi kiitää.
    Varislinnun siivet jos vain oisi.
    Puuttuu siivet, sorsan siivet, sinne lentääkseni,
    Jalat myöskin, hanhen jalat, ihanaiset,
    Joilla hiljaan luokses asteleisin.
    Viikon kyllä olet vartoellut.
    Päivää monta, ihaninta päivääs,
    Silmäs ovat arnmaat, sydämmesi hellä.
    Vaikka kauaks mua pakeneisit.
    Sinut nopsaan sentään saavuttaisin.
    Vahvemmatpa mitkä olla voisi
    Kuni viritetyt jänteet, rautakahleet.
    Jotka kiinteästi (yhteen liittää)?
    Niinpä päitämmekin kietoo (lempi).
    Yhteen liittää kaikki aatoksemme.
    Pojan mieli vain on tuulen mieli,
    Mont' on nuorukaisen ajatusta.
    Niitä kaikkia jos kuulteleisin,
    Eksyisinpä polultani poies.
    Päätöksen mä tein, kun sitä seuraan.
    Tiedän parhain tiellä pysyväni.

6.

Kulnasatz.

    Kulnasatz niraosam æugaos joao audas jordec skaode
    Nurte vvaota vvaolges skaode
    Abeide kockit laidi ede
    Fauruoghaoidhe sadiede
    Ælluo momiaiat kuckan kaigevvarri.
    Patzao buaorest kællueiaur tuuni
    Maode paoti millasan
    Kaiga vvaonaide vvaiedin
    Aogo niraome buaorebæst
    Nute aotzaon sargabæst
    Taide sun monia lii aigaomass
    Saraogaoin vvaolgatamass
    Ios iuao sarga aoinasim
    Kiuresam katzesim
    Kulnaasatz nirasam
    Katze aoinakaos tun su salm.

Schefferin Lapponia, sivu 282, missä myöskin on seuraava latinalainen käännös; vrt. Herderin "Stimmen der völker," s. 109. Tämä on Franzen'in tekemän tunnetun laulun: "Spring min snälla ren" alkuperä.

Kulnasatz, rangifer meus parvus, properandum nobis iterque porro faciendum, loca uliginosa vasta sunt, et cantiones nos deficiunt. Ne tamen tædiosus mihi palus kaige es, tibi palus kailvva dico vale. Multæ cogitationes animum meum subeunt, dum per paludem kaige vehor. Rangifer meus simus agiles levesque, sic citius absolvemus laborem, eoque veniemus, quo destinamus, ubi videbo amicam meam ambulantem. Kulnasatz rangifer meus prospice ac vide, utrum non cernas eam se lavantem.

Porolle.

    Kulnasatz, poroseni, kiiruhtakaamme,
    Joutukaamme, rientäkäämme!
    Soita sulia edessä,
    Tulee loppu laulujenkin.

    Siintää armas Kaiga-järvi,
    Jää hyvästi, Kaiga-järvi,
    Sykäyttävi sydäntä
    Kaiga-järvi kaunokainen.

    Riennä riemulla, poroni,
    Juokse, kiidä joutuisasti,
    Jotta pääsemme perille,
    Tuolla työmme taukoavi.

    Siellä kulkee kultaseni,
    Asuvi mun armahani, —
    Katso, poro, tarkastele,
    Näetkö kylpevän kultani.

7.

Påtso-jouikem.

    Altan miesche rontja
    Viälka kiechten kulman sierken,
    Kraukjen mottjem riide puoiltum
    Tschautesta beijessä vuaren tschorrai nille.

Utsjoen murteella tämä olisi:

Poccu-juoigam.

    Aldu miesi poacu
    Vuälgā kuövti kolma suärki,
    Rāppu motti sajist lādńa mǟcist.
    Ko pajas pǟssam lǟ, livvu son värri čokka ala.

Poro laulu.

    Voahi, vasa, poro
    Vaeltaa kahtaa kolmee tietä,
    Mylvii moness' korviss' ja koivistoss',
    Noustua ylös, paneiksen (moata) vuaran harjun peällä.

Tämän laulun lauloi Gottlund'ille nuori lappalainen Anders Olaus, Ovikin tunturilta, Heden kirkkokunnasta Herjedal'in lääniä, joka isäntänsä ja hänen tyttärensä kanssa kävi Tukholmassa. Laulu on painettu Gottlund'in Otavassa II, siv. 220. Aslak Laitin avulla olen tähän pannut käännöksen Utsjoen lapin murteella; suomennos on Otavasta otettu.

8.

Jöijuhtahta uhtje maanai piijeln.

    Korko graddnam, korko graddnam!
    Påtheh, påtheh — keseh, keseh
    Manav jaurai,
    Vuobtalabtjijn'!
    Vanah, vanah.

Utsjoen murteella:

    Kotka skipparam, kotka skipparam!
    Poađi, poađi — keäsi, keäsi
    Māna jaurai
    Vuoktaläučīn!
    Vana, vana.

Laulu pienillen lapsillen.

    Kusiainen kulta, kusiainen kulta,
    Tule, tule — vie, vie Lasta (lapsi) järveen
    Hiuks-ohjaksellaan!
    Viänä, viänä!

Tämän ja jälkimmäisen laulun on Gottlund saanut Petr. Læstadius'elta, joka oli kuullut Lappalaisten Arjeplogin ja Lykselin Lapissa niitä laulavan. Kaikissa minä olen noudattanut Gottlundin kirjoitustapaa. Otava II, 223.

9.

Bijern-jöijuhtahta.

    Puoltajam, puoltajani,
    Tjoddscheleh, tjoddscheleh (čuöǯǯeli)!
    Lasta lä stuores koh Snjeratscha pelje.

Karhun laulu.

    Vuoren ukko, vuoren ukko,
    Nouse ylös, nouse ylös!
    Lehti on suuri kuin
    Hiiröisen korva.

Otava II, 224.

Nämä kuusi seuraavaa laulua ja kompaa olen pannut paperille tarkkaan Fjellnerin sanelun mukaan ja niistä kolme ensimmäistä enemmän kuin viisikymmentä vuotta vanhan käsikirjoituksen avulla. Kieli on virheellistä eikä Fjellner itsekään aina voinut selittää himmeitä lausetapoja; siksi ei toipuen kappale ole kylläksi selvä. Että ne sentään ovat kansallisia vanhoja muistoja, nähtävästi Norjan murteelle sepitettyjä, näkyy muun muassa siitä, ett'ei Fjellner voinut kääntää ensimmäisessä kappaleessa tavattavia sanoja: kuöktem aučam galka vāӡačit; hän nimittäin tunsi ainoastaan yhden sanan aučo acies, vaan ei norjalais-lappalaista avča, Utsjoen äuǯ laakso, joka vallan hyvin sopii seuraaviin riveihin. Minä liitän kuitenkin kappaleet tähän, ehkä jossain muualla tavataan selvempiä toisintoja.

10.

Lúondus vúole'.

    Uijā, jaijā, jaijā,
    Tän mu šūgen gālimen (? gālim)
    Bīra vúomem vārem
    Sohka juölgakī koika.
    Kuöktem aučam galke vāӡačit,
    Kuoktem cācem galka kāli',
    Ēčen guit mu šūga dudńe cuöpcat,
    Datne neita uššat,
    Mon läm dat aine Marien pardne.
    Röute rauǯen sōlim galka juöhti,
    Kosse galk neite tatne tām čiddetit.

Kosijan luku.

    Ah!
    Kauas mieleni mateli
    Vaarain taaksi, vuomain taaksi,
    Luoksi ventovierahien,
    Sukka-jalkojen jalojen.
    Kaksi laaksoa täytyy vaeltaa,
    Kaksi vettä täytyy kaalata,
    Vaan kuitenkin, tyttö kulta,
    Usko, impeni ihana,
    Sinuhun sydämmykseni
    Ihastui iki-ajaksi,

(Muist.)

1. tahi kuökten aučan cāce tavallisesti čāce

2. Oikeastaan: sukilla peitettyjen jalkojen, sentähden vierasta, koskei Lapin tytöillä ole mitään sukkia.

    Maariaisen aino poika
    Sun on sulhosi omasi
    Lävistäiskö keihon kärki
    Rintoas rauta terävä,
    Silloin oikein oivaltaisit
    Sydämmeni kivut suuret,
    Mielituskani tukalat.

11.

Šūge kuötteja.

    Mājem mun (mon) šūge nuppem (läm) kuöttetem
    Neiti olkē-virtī nalne,
    Ēčen neite tān mu šūgem oissu tuóstai (tuostut)
    Tūle ja tūle jerkelījen, (Oder jorgolījam)
    Šūgama postelem postīte.
    Taite jīčene čuoču (?) ālit
    Šärtta-tuorgite (oder tuorgait).
    Ihke dille datne neite
    Kikńel čalmen čuoratatte (čúorutasta),
    Ēčen dillegen mu oššalušše copcīte.

Kaipauksen kantaja.

    Pitkät matkat kaipausta
    Vierasta ma kanniskelin
    Tyttösien hartioille (s.o. rakastin loitolta muita tyttöjä),
    Oma impiseni vainen
    Minun lempeni käsittää.
    Silloin tällöin, toisiltansa,
    Kääntyi lempeni takaisin.
    Hänpä oman karjaseni
    Vesakoita kaipailevi.
    Vaikka tyttö ken tahansa
    Itkusilmin harmentuisi,
    Sen sentään muistan aina.

(Muist.)

1. Fjellner selittää ihke — suoni, ehkä, vaikka; ruots. lap. kirjakielen ihke, ikke, ikkenes, quisquis, quicunque äännetään pohjoisissa murteissa ihkenes.

12.

Vārin.

    Gobbiče biäggạ galga dudńen
    Daine lūdies beäggin šadde?
    Dihte orjela souđeđe biäggạ,
    Vuój dai duötteri nuörtte biäggạ?

Vuorilla.

    Kumpiko tuuli, kultaseni,
    Mielellesi mieluisampi,
    Suloisampi, suotuisampi?
    Suviko suojainen, sumuinen,
    Vaiko tuuli tuntureilta,
    Vilpas pohjoinen vireä?

Tämän lyhykäisen laulun pani Fjellner nuoruudessaan paperille; se on pehmoisempaa Herjedal'in murretta.

13.

Vibe čūgaides rossut.

    Voi, voi dai mänai ūdoldahkit!
    Jūbe laǯa (läǯǯa) ruöhkeran nōruc krahkam,
    Kouda sprahkam korru juolgai.
    Bāje hōbus pōtet,
    Ačen skānjasit dodne röude kieldagin,
    Monna väike gahpu' ńalmin beäni.

Emäkarhu herättää lapsiansa.

    Ylös, lapseni aimoset!
    Hankea ja suksi hiihti,
    Lyly lunta lykkäeli.
    Kiireesti hän (metsämies) tulkoon tänne,
    Äännähdelköön rautajänne,
    Mulla kidan vaskihampaat!

Tämän laulun sai Fjellner Klummalta, eräältä lappalaiselta, 5 tai 6 peninkulmaa pohjaisemmasta Sorselea.

14.

Cuöihkan vúöle.

    Nulčūdejē nuigūb dihčī:
    Meitē tōn kiesien pöttom parkā? —
    — Jụoigam mon. Meitē tōn jēš? —
    Gahpadam mon.

Sääsken laulu.

    Sirkka sääskeltä kysyvi:
    "Mitä työtä teet suvella?" —
    "Laulelenpa lystikseni.
    Vaan mi työnä, toimenasi,
    Liekin, sirkkunen, sinulla?" —
    Hyppelenpä, harppailenpa,
    Lasken laulusi mukahan.

Nämä säkeet sai Fjellner Herjedalista, samallaisia sopivine nuottinensa tavataan myöskin Karesuannossa ja yli koko Lapin. — Sääskellä on monta nimeä: ruotsalaisessa kirjakielessa čuoik, äännetään enimmäkseen čụöihka tahi čúojak, etelämpänä nuigu tahi ńulčča.

15.

Orrivin vúöle.

    Vaiba gaihka neita viesulīen,
    Ja vaiba gaihka pardne jabmaličen!

Oravan laulu.

    Soisin neitojen suloisten,
    Aina impyisten elävän.
    Pojat poijes saisi mennä
    Manalan ikimajoille.
       (Syystä että he ampuvat oravia).

16.

Kumppi.

Utsjoelta, A. Laiti ilmoitti.

    Kumppi tē jō, kumppi ī i!
    Ovtsi vụömi ǟtsi säipi
    Skalkku tē jo, tē jo ā ā!

Susi.

    Hukka, hukka
    Yhdeksän metsän kautta, häntä reisien välissä,
    Juoksee, hoi, hoi.

Seuraavat viisi laulua antoi minulle suosiollisesti herra kauppaneuvos J.H. Grönlund Tukholmassa; hän oli kirjoittanut ne neljänkyminenenvuoden lopulla nuoren lappalaistytön sanelun mukaan. Hänen oikokirjoituksensa, joka on samallinen kuin ruotsalainen kirjakieli, on tässä säilytetty. Lukuisat sananlainaukset ruotsinkielestä ovat huomattavat.

17.

Surgo-vvuolle.

    Surjatjab mon tab jellekes aldon gåsjab
    Tjuodtjote talle, kuldebt peljen tan tjåsko kåten sis.

    Ih mo juolkin test ådtjo varret puorrin puorrist
    Jah viklatit tab tjuossis (smareib) påtsoit.

    Kokte kalka tel te monno muorritit,
    jutte ebtesti vele åtdjo tab etjen aldo tiste puttjet?
    Ja kalka tan kukke seibe-aldon melken naln jelet etjen peiveh?

    Nåh! jus le nimte muonetam, te ådtjob nan ai tuddet,
    Juhko ebtest veleh vejet varretit tan jellekes aldon mingesne.

Valitusvirsi.

Wilhelminan Lapista.

    Ikävöiden itken porolehmiäni tuntureilla,
    Turhaan korvani kuultelee heitä tässä kolkossa kodassa.

    Ei ole enää suotu mulle juoskennella
    Kukkuista ylös, toista kukkuista alas,
    Eikä nähdä valkopilkkuisia poroparviani.

    Kuinka täällä viihtyisin, kuin menestyisin,
    Kun en enää poro-laumaani saa lypsää,
    Täytyy huiskuhäntäisien lehmäin maidot juoda?

    Ah, jos niin on luotu, täytyy tyytyäni,
    Olla hyppimättä vaaroillani, vuorillani, poro-parven kanssa.

18.

Samin jelem.

    Mon samen vaivan ja vandertekes ålmah
    Tan ädnam vaives kaidnoi nal,

    Jukko kalkam vandertit kaik ädnamen pir,
    Ja nau kalka mo aike låptet.

Lappalaisen elämä.

    Ma lappalainen vaivainen, ma vaeltaja mies,
    Tämän maan tukalaisella tiellä.
    Mun vaellella täytyy, mun täytyy kulkea
    Halki maailman, näin aikani kuluu.

19.

Wedde-Karin wuolle.

    Surgosn' le mo vaimo, ja lenlak le mo vaimo
    Jukko erit valdain, mo jasketis vuoreb.
    Albmai mon vainotab, kusne monno kalkin kaudnotet,
    Ikka värald mo kaudnasje, surgokes ja vaivems.

    Neitab mon valjib, mab man kerast udneb,
    Sodn mo vaimob adna, man kukkeb leb mon.
    Man kukke le varre pakkas, ja häggasne le,
    Tie mo vaimo
    puolla, surgosne mangemus aiken.

    Läddats laulot avosne so para-peleb;
    Vall' kåsse luode erit valda so lakkamusen vänab,
    Tie so vaimo puolla, surgosne ja vaivesne.

    Akt kareb keresvuotest, tievas mon tunji vaddai
    Ikka aike ja värald tab leikem le
    Tat kalkah aremust kaik ädnamen mete, dauk mangemus
                                    nåres to kätai sis.

    Falskes vänah leh mådde, kutteh leh monnon vänakvuoten jallo
    Tah lijen tall monnon pajelen vidnam
    Ja nau monnon keresvuoten låptam.

Laulu Wedde-kari'sta.

(Rukkais-laulu).

    Murheinen on sydämmeni, raskas on mun sydämmeni,
    Rakkaani kun multa temmattihin.
    Taivaasen nyt toivon, jossa tavattaisiin taasen,
    Vaikka maailmassa olen murheinen ja kurja.

    Neidon valitsin, mä häntä lemmin,
    Sydäntäni hän valtaa koko elinaikani.
    Niin kauan kuin lämmin vereni ja elämäni kestää,
    Sydäntäni polttaa murhe viime hetkeen saakka.

    Iloisena lintu puolisoaan ylistää,
    Vaan kun luoti hänen ystävänsä syöstää,
    Silloin murhe, kaiho sydäntänsä polttaa.

    Maljan täynnä lempeä mä sulle annoin,
    Mutta maailma ja aika kaatoivat sen tyhjäksi.
    Nyt se vuotaa pitkin maata ympäri,
    Viimein kai se joutuu käsiisi.

    Mont' on petollista ystävätä, he
    Murtumahan saivat ystävyytemme.
    Meidän kummankin he voittivat,
    Saivat lemmen meiltä sorretuksi.

(Muist.)

Ruotsin niinkuin saksankin kielessä käytetään lausepartta: antaa jollekin kori (= antaa jollekin rukkaset), joka lauseparsi myöskin on joutunut lapin kieleen; wedde kare on juurista tehty kori.

20.

Biren wuolle.

    Ålles radekum mon leb mannam,
    Kitob adne Jubmelam!
    Jukko le vaddam mijeb
    Tab aili tjaulekeb.

    Die mije Biran kintsoit måljertebe
    Tsakke måka! Tsakke måka!
    Maitesjam puosotjebe,
    Vuojeb vai tsapteb?

    Tsitsokeb, tat wadda
    Gvekt, kolin just en tjevaseb;
    Ikjain kollokats
      Deuram?

    Tokko, tokko ålma tjasketi
      Tuollo puoldai.

    Tjadnesete, tjadnesete
    Suongon nejtai riggit
    Attjasvet mon lutilet
        Varit vuomit.

Karhulaulu.

    Tarkastellen olen astuskellut, (etsiessä karhua)[a]
    Ole kiitetty Jumalani,
    Joka olet meille suonut
    Virheettömän (tahi jalomielisen) karhun,

    (Kun se on pyydetyksi saatu, laulellaan):
    Karhun jäsenet kun toisistaan me eroitamme[b] sekä pään,[c]
    Huutaa pää, huutaa pää,
    Hänet jos me voitetuksi saamme,
    Ajammeko häntä tahi kappaleiksi?[d]

    Varpuisen[e] hän antaa (karhun tappaja)
    Lopettaaksensa kaksi, kolme pistosta.
    Etkö kuole kallis ukkoseni?

    Pois, pois kiireesti nyt miehet rientäkää,
    Tämän metsätöyryn luokse.

    Sitehenne, hihnanne,
    Sitokaamme[f] tyttö (emäkarhu) kiinni kahleilla,
    Että taas mä vuorille ja metsiin pääsisin.[g]

Edellä olevan laulun sain herra Grönlundilta Tukholmassa. Se on kotoisin Wilhelminan pitäjästä ja kertoo karhunpyyntiä. Katkonaiset säkeet ovat vaikeat ymmärtää, vaan kun herra pastori Joh. Mörtsell Malå'ssa antoi minulle suosiollisesti ruotsalaisen käännöksen selittävillä muistutuksilla, seuraan sitä ja liitän myöskin selitykset tähän;

[a] Kun löydetään karhun jäljet metsässä, tehdään kävelemällä ympyrä, jota yhä pienennetään, kunnes paikka löytyy, missä karhu lepää. Tätä sanotaan karhun kiertämiseksi.

[b] Eroittaa jäsenet. Ei ollut luvallista musertaa rikki ainoatakaan luunikamaa karhussa, vaan kaikki jäsenliitokset olivat veitsellä huolellisesti toisistaan irroitettavat. Juuri sitä merkitsee sana moljertet.

[c] Päätäkään ei saanut murskata, se oli kokonaan keitettävä.

[d] Ajaa karhu kotiin tahi paloittaa se metsässä veitsellä kappaleiksi.

[e] Varpuinen, sillä luultavasti tarkoitetaan nuolta, keihäänkärkeä tahi luotia.

[f] Sanalla suongot on eri paikoilla eri merkityksiä: 1) sitountua kosimisen kautta, 2) lävistää, 3) tehdä viiltämillä ryppyiseksi.

[g] luitelet — päästää. Että päästäisin taas vuorille joko sidotun emäkarhun tahi itseni.

Karhunpyyntiä, sen paloittamista ja keittämistä ovat lappalaiset pitäneet niin juhlallisina toimina, että sellaisissa toimissa oli puheltava kuvallisesti ja vertauksissa eikä mitään esinettä saanut mainita sen tavallisella nimellä. Karhun pyynti ja tappaminen kerrotaan mutkallisilla lausetavoilla. Kun yksinäinen lappalainen ampui karhun, antoi hän sen kotimatkalla pyssynlaukauksilla silloin tällöin ilmi. Kodon luona ampui hän viimeisen laukauksen, ryömi sisään takaovesta (poššu) kertoillen paljon voitostaan suuren eläimen yli, kuitenkin karhun tavallista nimeä mainitsematta. Kotiväki ymmärsi jo laukauksesta, mitä oli tapahtunut, nousivat ylös ja laskeusivat taas keinuvassa liikkeessä ja lauloivat lauluja. Vertaa mitä jo ennen karhun pyynnistä on sanottu.

21.

Suonga wuolle.

    (Suonga Padne:)
    Sjesjala kust, nejta! tab tuostot
    Monnen keresvuoten algo?
    Jukko monnon ajtika, nau sjesjeli (vänote).

    (Suonga Neita:)
    Påte puorist! jus le nau muonatam munji,
    Atte monno kalka taite palkait vadsit,
    Ja taite to jelleks sjuösja narkelit.

    (Suonga Padne)
    Så tuostote telle mo maikit
    Monnon usjoteme puolkab.
    Ja, jus le nau muonam,
    Atte monno kalka aktain sjaddet.

    (Suonga Neita)
    Ja, jus i ai nau sjadde;
    Så samma kätijkum
    Tuostote taite påstoit.

    (Suonga Padne)
    Ja vuoidna kuit, kuktel mingelin
    Ai mijen keresvuoten räcko;
    Men usjotal' likan, nejtakuts!

    Mah' munjin vukin sjesjalah,
    Ai rauoskotallet tal mo jelleks sjuosjeb.

    (Suonga Neita)
    Adne takko pådn slektatjeh,
    Anje tan palen!
    Kåsse ai ådtjo usjotet,
    Mingellen.

Kosijan laulu.

    Kosija, taijoten antimia:
    Suostutko, suloinen tyttö,
    Armas, lemmen alkeheksi?
    Otatko lahjan omaksi?
    Myöntyivät jo vanhempamme.

    Tyttö:
    Terve, poikanen, tuloas,
    Jos on suotu, jos on luotu
    Minun teitäsi mitellä,
    Kaita poro-karjojasi.

    Kosija:
    Lahjani ota omakses,
    Liiton merkiksi lujaksi,
    Jos on luotu, jos on suotu,
    Että yhtehen yhymme.

    Tyttö:
    Jos ei yhtehen yhytä,
    Sitten sormilla samoilla
    Lahjat taas ota takaisin.

    Kosija:
    Kuinka kauan kestänevi
    Meillä mielu lempi-aika?
    Arveles, ajatteleppa,

    Tuletko, tyttö, avuksi
    Mulle karjan kaitsijaksi,
    Poro-parven paimeneksi!

    Tyttö (ympärille seisoville):
    Teille kannan kiitokseni,
    Suku sulhoni, sulimmat,
    Kannan vielä silloin kerran
    Kun on häitä vietettävä.

22.

Tuonen touhki.

Šu Niilonpojan, erään vanhan Sorselen lappalaisen, kertomuksen mukaan.

    "Vuóige, vuóige, dannạ olman
    Kuolmạsạči ńudim muora,
    Svačče, svaččes rehpen raigem.
    Tē pe ǟskan." —
                    Tuonen touhki,
    Kuóllevuojelem muoračča,
    Puṅka, pörsaht skūnja raigem.

Erään toisinnon mukaan Grönlundin käsikirjoituksessa antaa v Düben,
Lappland s. 346, seuraavan tekstin:

    Vuoige, vuoige! Dauga ålmän
    Kuolmasan njudelem muoran,
    Svatje, svatje rehpen raigem.
    De pe eskan. —
    Duonen daske,
    Kuollevnojelem muoratja,
    Bahko bersaht skonjo raigem

Hupsu houkka.

Eräs Poro-Lappalainen tulee Kalastaja-Lappalaisen luoksi, jonka aseita ei koskaan ole nähnyt. Hän sanoo:

    "Hoh, hoh! Onpa tuon ihmisen
    Turpa kovinkin pitkä,
    Kun sitä liikuttaa, pistäikse se kodan reppanan kautta ulos
    En oli ikinäni vielä nähnyt mokomaa!" —
    Hupsu houkka!
    Tarvoinpuuhan se on,
    Se loiskahduttelee, se läiskähdyttelee nuotan suulla.

23.

Kuökten aiken.

    Kạllen aiken sodnu skille
    Soittaladda tīja paikin? —
    Kolmạn aiken.

    Kạllen aiken pappo parge
    Tihpạrdạsta tīa paikin? —
    Kuökten aiken?

Kaks kertaa.

Sorselesta.

    Kuinka monta kertaa kuuluu pyhäkello
    Teidän tienoilla? —
    Kolme kertaa.

    Kuinka monta kertaa paukuttaa
    Pappi parka teidän tienoilla?
    Kaksi kertaa.

Eräällä toisinnolla on tässäkin: kolman kolme kerta.

24.

Castrén'in käsikirjoitus.

    Pallas olmuk ciurvuk
    Fastes jenai sjurvuk
    Jenait adnibetet mijn paikkiin
    Eppet galga ollu laukiid jottet
    Tai fjelluid pagjel.
    Adnam tæirik forga
    Kalkit tijn sait roggat
    Ja mætsi pädok tolvot tijn
    Ko tii riemabettet
    Miin kotinämek uvsait läkkotet. 10
    Tiktet orrot kidda
    Amas olmai viesok
    Mi läp tam adnam assek
    Tii läpped ramsjas arrok
    Kibbel ädnam vadjolädjek.
    Vasse mist lä tijn ala-ttet
    Tii kaikkobet-ttet ja pidgibet
    Miin pivdo sajamek.
    Orrop utsan katvuin
    Tiin pivtoi titi 20
    Tiist lä ädnak suola maanak
    Miist lä ollo orrom sajit.
    Mon dat aigom vulget jottilet
    Tii maita vulget jottilet
    Nubbe sadjai ko sii poattebetat
    Vuogases ketke kuorast
    Nokkastet kalkabettet
    Te monje oidnom
    Ko tii läppet oaddemen
    Firrek kelkek mo oudast 30
    Ruttak goddek mo mangest.
    Ället likko oudal
    Ko dak ketket
    Kuskek tīn niiga (pro niikkui)
    Likket talle kätsastet.
           — — —
    Mon läm jo ollo koddijt puktam
    ja pidjam julkit kidda
    Eige sii koasta äneb jottet
    Tiin oudast eriti.
    Valdet vedset stuoras ketke 40
    ja velges ketke
    Guotsak puktujek tijn lusadek
    Radjebettet tij tait ereti.
           — — —
    Anep joukko mii läp oinam
    Jo tak toppuk mijn Jubmeli lut
    Huodduit rudait
    Kollijt ja silbait
    Son adda taiki jetsäidi
    Mii läp su palvalam aive
    Eike tak lä takkam sunje 50
    Maidengen puurejtes
    Mii sjokkip sunje (sjokkip)
    Kodde tjorvijt (sjorviit) ja guoktsa tavtiit
    Ja son tait kousi
    Mii taal taitep
    Ibmelämek ala sullat
    Ko son miin padjel-kätsa
    Ja valdet eriti tjorvitämek
    Mii läp tu vuittam
    Guovtsa puitiguoim 60
    Ja godde puitiguoim.
           — — —
    Kukkas mannap mii eriti
    Ja otsop altsemek sjega Ibmel
    Te mii gaunop valias (ja arvos) Ibmel
    Ko mii mattep su palvelet
    Ko mii mattep su kuduettet
    Assop tai ja kätsop
    Muttim ketke altsimek
    Tast orrop onekes aike
    Ja nokkap taal kätselet 70
    Maggar paikke tat lä
    Jus mii tam made fidnip
    Ko mii puktik tast altsenak
    Ibmel raakkadet.
    Nokkop onekes aige
    Te tak kalle poattek
    Tasa miin lusa
    Te valdop ketkiit kiedaitassamek
    Ko mii oinep dam poattemen laakku
    Te mii pidjap tabba taujiin 80
    Ja vuorga nuolain patsop
    Jes kuttek mait son happet
    Ja vuidup altsemek taal pivdo saji.

Utsjoen murteella:

    Pallas olbmuk čirguk,
    Fastīs jienain čurvuk.
    Jienait adnībättit mīn paikkīn,
    Äppit kalga olin laukīt jottīt
    Tai fiellui padjil.
    Ǟdnam tiurrīk farga
    Kelgik tīn säjīt (čelmīt?) roggat,
    Ja mǟtsi peäduk tolvuk tIn,
    Ko tī riebmabättit
    Mīn kōđītǟmik uvsait läkkut (lǟkkutit). 10
    Tiktit orrut kidda,
    Amas olmai, viesuit (viesuk),
    Mi läp tām ǟdnam ässik,
    Tī läppit ramsjas orruk,
    Kibbel ǟdnam vadjolädjik.
    Vašši mīst lä tīn ala,
    Ti kaikkupättit ja piđgipättit
    Min pivddu sadjāmek.
    Orrup utsan kālvuin
    Tīn pivtui tītti. 20
    Tīst lä ǟdnak suola mānak,
    Mīst lä ollu orrum sajīk.
    Mon tāl aiguin vuölgīt jottīt,
    Ti maita vụölgīt jottīt
    Nuppī sadjai ko tī poattīpättīt
    Vuogās keäđgi kuorāst,
    Nokkastit kalgapättet,
    Te mon oáinam,
    Ko tī läppit óađđīmin.
    Fīrrik keäđgik mu oudast, 30
    Ruttik koddīk mu mangīst.
    Allīt likku oudal,
    Ko tak keäđgik
    Kuskik tīu njäigga,
    Likkit tälli keäčastit.
           — — —
    Mon läm jo ollu koddīt puktam
    Ja piddjam jūlkīt kidda,
    Äige sī koasta ǟnip jottit
    Tin oudast ēriti.
    Valdit ? stuorrās keäđki 40
    Ja vilgis keäđki.
    Kuoučak puktujik tīn lusađek,
    Rādjapättit tī tait ēriti.
           — — —
    Eänip joaukku mī läp oáidnam
    Ja tak tōppuk mīn Ibmīli lut
    Hụöđđuit, ruđait,
    Kollīt ja silpait,
    Son adda tait jiečaiđi.
    Mī läp su päiväiäni äivi,
    Īge tat läk takkam sudńi 50
    Maidīgen pūrīdis.
    Mi čokkip sudńi
    Koddī čōrvīt ja kuouča täutīt,
    Ja son tait?
    Mī tāl taitip (täidip)
    Ibmīlǟmik ala suttat,
    Ko son mīn paddjil käčča,
    Ja valdīp ēriti čōrvītǟmik.
    Mī läp su vụöittam
    Kuouča puitiguin 60
    Ja koddī puitīguin.
           — — —
    Kukkas mannap mī ēriti.
    Ja otsāp ältsimek šiega Ibmil,
    Te mī kaudnap valljas Ibmil,
    Ko mī mättip su palvalit,
    Ko mī mättip su kudniattit.
    Assup tai ja kaččup (keäččup)
    Muttom keäđki ältsimek (älcisǟmik)
    Tast orrup oánikis aiki (äiki)
    Ja nokkap tai kaččalit, 70
    Maggar paikki tat lǟ,
    Jụös mī tam mađi fidnip,
    Ko mī puktip tast ältsimik (ältsiǟmik)
    Ibmil rākkađit.
    Nokkup oanikis aiki (äiki),
    Te tak kelli pōttik
    Tasa mīn lusa.
    Te valdup keäđkit kieđaidassamek (kieđaidassasǟmik),
    Ko mī oáidnip tam póattimin lakka,
    Te mī pidjap čāppa taukīn (täukīn) 80
    Ja vụörggu ńuolain pāčip (pǟčip),
    Jieš kuttik mait son happit (häppit).
    Ja vụöitup ältsimek tāl pivddu saji.

Suomennos.

    Pahat ihmiset poraavat,
    Rumalla äänellä huutavat.
    Ääntä pidätte meidän paikassa,
    Ette pääse monta askelta kulkemaan
    Näitten lautojen yli.
    Maan turilaat pian
    Teidän paikkanne (? silmänne) kaivavat,
    Ja metsän pedot vievät teidät,
    Kun te rupeette
    Meidän kotaimme ovia aukomaan. 10
    Anna, outo mies,
    Huoneiden olla kiinni,
    Me olemme tämän maan asujamia,
    Te olette ? olijat,
    ? maan vaeltajat.
    Viha meillä on teitä vastaan:
    Te revitte ja hajotatte
    Meidän pyytö-paikkamme.
    Meillä on vähä tavaraa
    Teidän pyytönne tähden. 20
    Teillä on paljo varastettuja lapsia,
    Meillä on paljo asunto-paikkoja.
    Minä nyt aion lähteä kulkemaan.
    Lähtekää tekin kulkemaan
    Toiseen paikkaan. Kuin te tulette
    Sopivan kiven vierehen,
    Nukahtakaatte.
    Niin minä näen,
    Kuin te olette nukkumassa,
    Kivien vierevän edeltäni, 30
    Peurain juoksevan jäljessäni.
    Älkäät liikkuko ennen,
    Kuin ne kivet
    Koskevat teihin,
    Liikkukaa silloin katsahtamaan.
    Minä olen jo paljon peuroja tuonut
    Ja sitonut jalat kiinni,
    Eikä he pääse enää juoksemaan
    Teidän edestänne pois.
    Ottakaa ? iso kivi 40
    Ja valkoinen kivi.
    Karhuja tuodaan teidän luoksenne,
    Korjatkaatte (tappakaatte) ne pois.
              — — —
    Suuremman joukon olemme nähneet
    Ja ne ottavat meidän jumaloiltamme:
    Luonnon tuotteita, rahoja.
    Kultaa ja hopeaa.
    Hän antaa niitä muille;
    Me olemme häntä palvelleet juur',
    Eikä se ole tuonut hänelle 50
    Mitään hyötyä.
    Me kokoamme
    Peuran sarvia ja karhun luita,
    Ja hän niitä ?
    Nyt me taidamme
    Jumalallemme suuttua,
    Kun hän meitä ylenkatsoo;
    Ja otamme pois sarvemme.
    Me olemme häntä voidelleet
    Karhun silavalla 60
    Ja peuran silavalla.
              — — —
    Kauas menemme pois
    Ja etsimme itsellemme hyvää jumalaa.
    Niin me löydämme viljavan jumalan.
    Kun osaamme häntä palvella,
    Kun osaamme häntä kunnioittaa.
    Asukaamme siis ja katsokaamme
    Joku kivi itsellemme.
    Siinä olemme vähän aikaa
    Ja nukumme nyt koitteeksi, 70
    Mimmoinen paikka se on,
    Saatammeko siihen itsellemme
    Jumalaa pystyttää.
    Nukkukaamme vähän aikaa,
    Niin ne kyllä tulevat
    Sinne meidän luoksemme,
    Niin ottakaamme kivet kätehen.
    Kun näemme heidän tulevan liki,
    Niin tähtäämme kauniilla joutsella
    Ja luu-nuolella ammumme, 80
    Itsekukin, mitä suinkin ehtii.
    Ja voitamme itsellemme näin pyytöpaikan.

Kolme seuraavaa laulua paltaasta, lohesta ja sudesta on J. Fellman
Utsjoella 1819—1833 ollessaan muistiin kirjoittanut.

25.

Palda juoigam.

    Pǟltls vụäddja
    Mǟra podńīmielt,
    Ja son lǟ tiurās kuälli
    Stuörls ja kieurra.
    Ko vuggī toppi.
    Illạ su vǟddja
    Vǟkka (? kieuras) olmai
    Vadnasī keässīt.

Paltaan laulu.

    Pallas uipi
    Meren pohjaa myöden.
    Ja hän on kallis kala
    Suuri ja väkevä.
    Kun onkeen tarttuu,
    Tuskin häntä voipi
    Väkevä mies
    Veneesen vetää.

26.

Luossa juoigam.

    Luossa vụäddja
    Čǟci podnīmielt,
    Tat kieuras kụälli
    Ja tiurās kuälli,
    Mī manna juäs livči
    Čađa ǟdnam tǟdnu.
    Tē oppīt son manna
    Kitta keäčai,
    Ja čāpput nu sakka
    Ja dē šadda nu,
    Atti ī ämbu
    Porage šat,
    Ī hǟđistke.
    Ja macca sōn
    Fast vụälas,
    Kost lǟ poattam,
    Ǟpi viđuđagasist,
    Kost lǟ manga (? ollu) luosak.
    Ja fast šadda
    Sǟmma šälgad
    Mo oudal läi.
    Ko āppasist fest poatta,
    Ko sildīt oáǯǯū porrat,
    Tē fast pụäïddu
    Ja šadda sǟmalākai,
    Mo oudal läi.

Lohen laulu.

    Lohi uipi
    Veden pohjaa myöden,
    Se väkevä kala
    Ja kallis kala.
    Joka menee.
    Vaikka olisi
    Teno läpi maan.
    Niin menee hän menemistään
    Latvaan asti,
    Ja mustuu niin kovin,
    Ja muuttuu niin,
    Ett'ei enää
    Syökkään,
    Ei hädässäkään.
    Ja hän palaa
    Taas alas,
    Josta on tullut
    Meren avaruudesta,
    Jossa on monta lohta.
    Ja taas tulee
    Yhtä valkeaksi,
    Kuin ennen oli.
    Kun merestä vasta tulee,
    Kun silliä saapi syödä,
    Niin taas lihoo
    Ja tulee samanlaiseksi,
    Kuin ennen oli.

27.

Kumppi juoigas.

    Vuoi vuoi vuoi la la la lu lu lu,
    Fam fam fam, huo huo huo;
    Tälli son nu lätti ko kallan.
    Huō luiō huō
    Vuoā vuoā vuoā:
    Tälli son nu lätti ko potsu porra.
    Te go kärga te lättiskoatta:
    Vuoā.
    Te go keärga nu lättimist te ńolkit
    Vuömī mield.
    Ja rieban fast tait kumppi
    Luottait kuorāt ja porra
    Ja saji mield manna.
    Te go kärga porramist,
    Te ńolkīt ēri fast
    Ja de lättiškoatta:
    Uvǟ uvǟ uvǟ.
    Te lǟ su nuattas,
    Ko lǟ kallanam porramist;
    Te lǟ su kīttalus,
    Ko vuovdas tievvam lǟ
    Passī vieljas vaivist.

    Nālla mait kuorāt
    Sämmalākkai kumppi luottait
    Jallavuođastis jallasit.
    Ńālast mast čalmīk lǟ paskik,
    Ńālbmi kaľľi ja porra maita sämmalākkai;
    Te ńolkast songi ēri,
    Ja de koarju.
    Ja sust lǟ säibi keäčči čappad,
    Ja kuotsa, tastko son sakka lučču.
    Fälli maita lǟ muttum vašalaš
    Mī riuvsak(īt) tolkīt porhaidatta,
    Sisa takkā ja tē son kodda
    Ja tē porra ja tē kirdil
    Ja lätti: pir pir pir. —

    Kudńu loddi (Idjaloddi) muttuin vašalaš
    Uca fụödduči alt,
    Mī keäđki loamī vuölt lätti:
    Tsir tsir tsir.
    Tat lǟ koddi-sāppanīt,
    Mait kudńu loddi
    Kaӡӡu ǟdnam alt,
    Ja hängu soákki sūrkīđi
    Ja lätti (jiädnad) jieš soákki kēčīn;
    Mast lǟ čalmik jorbas.

    Koasskim maita muttum vašalaš,
    Mī toappū mīsīt labbait ńoammilīt
    Ja čǟci-loddi čiukait maita,
    Ja kirtaš jieš ja lätti:
    Harm harm harm.

    Kätki maita lǟ tat,
    Mī kuärra kumppi luötait;
    Son lǟ nut kuotsa ja čappat.
    Ja poattam pormm sattjai,
    Täuda vuovtas ja mälga väӡӡit
    Te go kalbma tāčča ja te jussu
    Ja lättiškoatta; irrū, irrū.

Hukan laulu.

    Voi, voi, la la lu lu,
    Fam fam, huo huo:
    Näin hän silloin laulaa, kun on ravittu,
    Huoo huoo, vuoaa, vuoaa:
    Silloin hän näin ääntää, kun syö poroa
    Kun kerkeää, rupee laulamaan:
    Vuoaa.
    Kun kerkeää, niin lähtee juoksemaan
    Metsiä myöden.
    Sitten kettu noita suden
    Jälkiä seuraa ja syöpi.
    Ja sijaa myöden menee.
    Kun kerkiää syömästä.
    Niin juoksee pois taas
    Ja rupee laulamaan:
    Uvää.
    Se on hänen nuottinsa,
    Kun on kylläksi syönyt;
    Se on hänen kiitoksensa.
    Kun onttonsa (mahansa) on täynnä
    Pyhän veljen vaivasta.

    Naali myös seuraa
    Samalla lailla suden jälkiä,
    Tyhmyydessänsä tyhmästi.
    Naalilla, jolla silmät on pienet.
    Suu leveä; hän syöpi myös samalla lailla;
    Sitten juoksee hänkin pois,
    Ja sitten panee maata.
    Hänellä on hännän pää musta.
    Ja pahalta hän haisee, sillä hän kovin sontii.

    Haukka myös on muuan vihollinen
    Joka riekon höyheniä tuiskuttaa (hajoittaa).
    Iskee kiinni ja tappaa,
    Syöpi, ja sitten lähtee lentämään
    Ääntäen: pir pir pir.

    Yölintu muuan vihollinen
    Pienelle eläimille.
    Joka kivien lomassa ääntää:
    tsir tsir tsir.
    Sopulihiirihin,
    Niihinpä yölintu
    Iskee kiinni maan päällä.
    Ja ripustaa ne koivun oksihin.
    Ja huutaa itse koivun latvassa;
    Sillä on silmät pyöreät.

    Kotka myös on yksi vihollinen.
    Joka viepi poro-vasikoita, karitsoja, jäneksiä.
    Ja vesilinnun poikia myöskin.
    Lentelee itse ja ääntelee:
    Harm, harm, harm.

    Ahma myös on semmoinen,
    Joka seuraa suden jälkiä;
    Hän haisee kovin pahalta ja on musta.
    Tultuansa haaskan luokse,
    Täyttää mahansa ja lähtee kävelemään.
    Niinkuin kylmettynyt Norjalainen.
    Ja sitten se pieree
    Ja rupee ääntelemään irruu, irruu.

28.

Vaimučam päkas.

J. Fellman Utsjoella muistoon kirjoittanut.

    Outas ton jođak,
    Maṅas tu jurdagak:
    Konnas lä pācam,
    Konnas lä pācam
    Mu moarssi?
    Kokkas lä joaudam
    Vaimučam pākas!

Sydämmeni palava.

    Edespäin sinä kuljet,
    Ta'appäin sinun ajatuksesi.
    Kuhunka on jäänyt,
    Kuhunka on jäänyt
    Morsiameni?
    Kauas on joutunut
    Sydämmeni palava!

29.

Kaskias raukki juoigam.

    Torajas stuorra noaiddi,
    Torajas tat kuiluin noaiddi.
    Kutti toalvui valľji mīn ǟdnamist.
    Ja sǟtti midjidī nǟlki ńalbmai,
    Atti (etti) mīst ī läk piebmu,
    Īge mikkigen vaľľjīt,
    Ja toalvui puok mīn valľji,
    Ja sǟtti kitteli ǟdnamī,
    Ja kitteli mīn valľji puok.
    Ǟpke oäǯǯu kūlīt čǟcīn. 10
    Ǟpke kottīt vuvtīn.
    Ǟpke maidigen vaľľjīt;
    Kuörūs lǟ tuoddarak,
    Kuörūs lǟ vuövtīk,
    Kuörūs lǟ čạcīk.
    Nạuris olmai sǟtti
    Mīja (mīn) ńalbmai nälki,
    Ja te läi tagkar nạuris olmai,
    Kutti sǟtti puok valľji
    Mīja (mīn) ǟdnamist ēriti. 20

— — —

    Īgo läk tat olmai šaddam,
    Šaddam vela ǟdnami,
    Kutti pukta fast ruöktut
    Valľji mīn (mīja) ǟdnami? —
    Jope tat pukta
    Ibmil fast valľji ruöktut pukta,
    Sikki čǟcīn etti ǟdnamīn.
    Kītti läkkus ǟdnam haldai,
    Kīttu ǟdnam šaddadädjai.
    Ja haldai kīttu läkkus 30
    Ǟdnag tufat kārti,
    Ko Ibmil lä ārmu takkam,
    Atti (etti) pūttī fast valľji ruöktut.
    Kudni ja cāppa kīttu läkkus
    Tudńi, čāppa Ibmil,
    Ki čācai ja ädnamī
    Puktik valľji fast ruöktut.
    Väikki näuris olmai
    Toalvui kelli valľji,
    Nu čāppa Ibmil 40
    Toalvui fast ruöktut.
    Šiega Ibmili läkkus kīttu
    Ǟdnag tufat kärdtai,
    Kutti mu valľji toalvui.
    Näuris olmai tam tagai,
    Sikki čǟcist etti ǟdnamist,
    Ki valľji toalvui ēriti.
    Torajas tat pahas näuris olmai,
    Kutti valľji mīn ǟdnamist toalvui
    Ja nälki midjidi pūtti, 50
    Torajas tat kuinkas (kullum) olmai,
    Te sǟtti midjidi nälki.
    Te česki mu jabman (jamas),
    Toaivui mu jabmam lämin.
    Fal imbe mon telligen jabmam,
    Muttu mon viesum telligen (ǟlam tetitken).
    Im mon jābmam,
    Mon viesost läm telligen,
    Ibmilist mon velagen viesutam.
    Ibmilist lǟ mu ällim, 60
    Ibmilist mon viesutam,
    Väikki toaivui tat näuris olmai,
    Etti mou jābmam lädjim;
    Ja mu vǟlti ja česki čācai,
    Pälkisti mu jokī.
    Haugga fast mu vǟlti.
    Ja haugga mu ńielai.
    Tälli mon lädjim ribri vuält (vuoivas).
    Haugga vaiti suodjalussas,
    Ja pijai mu ribris vuällai, 70
    Tanni mon viessum jagi pirra.
    Muttu te pijai sitta (fast)
    Tat näuris olmai firmīđis čǟccai,
    Ja son vǟlti mu pajas,
    Ja te pēssim viesušit (assat vistīst),
    Ja ellim kolbma jagi viesūsist.
    Ja tē mennim ustukäidnui (koddipiudui),
    Oǯǯum vaišīt tobpen (fuäđđuit).
    Tego ustu käinust pōttim koattai,
    Te česki tat nauris olmai mu jabman (jamas). 80
    Ja te tagai munji ārkku,
    Ja pijai mu ārku sisa,
    Tobpi mon orrum tästu,
    Ārkusist kolbma jagi.
    Ja sitta (tast mangil) vulki
    Kirkku ǟduami mu toalvut.
    Ja kaik (puok) sī pōtti,
    Pappa maita tasa läi (poattam).
    Te tedjim: allit mu vuolkāt,
    Im mou läk velä jābmani, 90
    Vaikki jābmim lǟ munji toaaivutuvvum.
    Te puok olbmuk celkki.
    Ja pappage tajai:
    Männi viessu (älli) olbmu
    Ārku sisä la pidjam?
    Mon tedjim: im läk jābmam,
    Vaikki mon läm toaivutuvvum jäbmin.
    Näuris olmai illuši,
    Mu jäbmam lamin,
    Muttu vaikki son toaivui, 100
    Etti mon livčim jäbmam,
    Nut im mon läm jäbmam,
    Muttu mon ǟlam velä tālgen,
    Velä tālgen, velä tālgen.

    Aha mu pạrdni teikki poađaši,
    Mon im vǟji tǟbpi lät!
    Te pạrdni tallan pōđi,
    Ja kirtti tegu čukča.
    Nubpik livči poattam
    Ja vuóššiam pārni čukčan, 110
    Muttu pạrdni tajai:
    Juös mon livčim vuššum valsarina (?),
    Im mon livči jābmam.
    Ja poádńa sutai sagka,
    Ja pạrdni manai mubpi olmučin.
    Poadńa celki:
    Pardnam, menni poađak
    Taina hǟmīn mu lusa?
    Pạrdni tajai:
    Juös ton vašuk, 120
    Juös mon läm tu vašastallam (vašastattam),
    Te mon vuölkam
    Fast kirddīt käidnui.
    Pardni vūlki kirddīt käidnusis,
    Te poádńa čoađki hǟmist
    Kirdi (kirdili) pārni maṅṅai,
    Ja viečai pạrdnis ruöktut,
    Ja te soai seivuiga ǟdnamī.
    Ačči:
    Ȧli póadi lotti kovain mu oudī. 130
    Pạrdni:
    Im mon, aččam, tiettam tam,
    Etti livčik mu vuoššam.
    Ja tegu soai tanne (tām) hālaiga,
    Te suttaiga soai kaskanǟska,
    Ja šattai rīddu.
    Ja go soai toaruiga kaskanǟska,
    Pạrdni čokkai(-ni) muorra oáksai.
    Ja te tajai tobpin:
    Jogo (juögo) ton, aččam, muiji läk vaššam? 140
    Tegu ton läk muuji nu sagka vaššam,
    Te im mon änip poađi tu lusad.
    Im poađi änip tu lusad (lusa).
    Ạčči:
    Mī tu saji täuta,
    Pardnam, ko vuölkak?
    Pạrdni;
    Täudus kulti sītta (ikkinassi),
    Im mon änip poađi,
    Im koássige, 150
    Im almi vuölt
    Mon änip poađi tu lusat.

    Te tat kullasa (pǟkkalm) noaiti pạrdni,
    Te gu kirti, te vūlki
    Te ạčči pǟci ēriti.
    Te poádńa suttai nubpi poadńai,
    Te näuris olmai
    Sǟtti valľjik (vạlľjīt) puok tokku,
    Äpke mī oáǯǯu kuäli čǟcīn,
    Äpke lottit vūmīn, 160
    Äpke mānnaksan (mangelāgaš) valľji.

Kaskias raukan laulu.

    Torajas suuri noita,
    Torajas se kuuluisa noita.
    Joka vei viljan (metsän- ja veden-annin) pois meidän maasta
    Ja saatti meille nälkää suuhun,
    Ett'ei meillä ole ruokaa.
    Eikä mitään viljaa (metsän- ja veden-antia).
    Hän vei kaikki meidän viljamme
    Ja saatti Kittilin maahan,¹ ¹Seutu pohjaisessa Suomessa.
    Kittiliin meidän viljamme kaikki.
    Emmekä saa kaloja vesistä, 10
    Emmekä peuroja metsistä,
    Emmekä mitään viljaa:
    Tyhjät ovat tunturit,
    Tyhjät ovat metsät,
    Tyhjät ovat vedet.
    Huono mies saatti
    Meidän suuhumme nälkää,
    Ja oli niin paha mies,
    Että saatti kaiken viljan
    Meidän maastamme poijes. 20

    Eikös ole se mies syntynyt,
    Syntynyt vielä maan päälle,
    Joka tuopi takaisin
    Viljan meidän maahan?
    Jopa se tuopi,
    Jumala taas viljan tuopi takaisin
    Sekä vesiin että maahan (metsiin);
    Kiitos olkoon maan haltialle,
    Kiitos maan kasvattajalle (luojalle)
    Ja haltialle kiitos olkoon 30
    Monta tuhatta kertaa.
    Kun Jumala on armon tehnyt,
    Että toi jälleen viljaa takaisin.
    Kunnia ja kaunis kiitos olkoon
    Sinulle, kaunis Jumala,
    Joka veteen ja maahan
    Toit viljaa jälleen takaisin.
    Vaikka paha mies
    Vei kyllä viljan,
    Niin kaunis Jumala 40
    Toi jälleen takaisin.
    Hyvälle Jumalalle olkoon kiitos,
    Moneen tuhanteen kertaan,
    Joka minun viljani toi.
    Paha mies sen teki,
    Joka vesistä sekä maasta
    Viljan vei poijes.
    Torajas se paha kelvotoin mies,
    Joka viljan meidän maastamme vei
    Ja nälkää meille toi, 50
    Torajas se kuuluisa mies,
    Hän saatti meille nälkää,
    Hän löi minut kuoliaaksi,
    Toivoi mua kuolleheksi.
    Vaan enpä minä sittenkään kuollut,
    Mutta minä elän sittenkin (vieläkin),
    En minä kuollut,
    Minä elossa olen sittenkin (kumminkin),
    Jumalassa minä vieläkin elän.
    Jumalassa on minun elämäni, 60
    Jumalassa minä asun,
    Vaikka toivoi se paha mies,
    Että minä kuollut olisin;
    Minut otti ja nakkasi veteen,
    Heitti minut jokeen.
    Hauki sitten minun otti
    Ja hauki minun nieli,
    Vaan minä olin maksan alla.
    Hauki otti suojelukseensa
    Ja pani minun maksansa alle, 70
    Jossa minä asuin vuoden umpeen.
    Mutta sitten pani
    Tuo paha mies verkkonsa veteen,
    Ja hän otti minun ylös,
    Ja niin pääsin asumaan huoneessa,
    Ja elin kolme vuotta huoneessa.
    Sitten menin ?
    Sain ? siellä.
    Sittenkuin ? tulin kotiin,
    Niin löi tuo paha mies minun kuoliaaksi. 80
    Sitten teki minulle ruumiin-arkun
    Ja pani minut arkkuun,
    Jossa minä sitten olin
    Arkussa kolme vuotta.
    Ja sitten lähti (rupesi)
    Kirkkomaahan minut viemään,
    Ja kaikki he tulivat.
    Pappi myös siinä oli.
    Niin sanoin; älkäät minua ruvetko viemään,
    En minä vielä ole kuollut, 90
    Vaikka kuolemaa on minulle toivotettu.
    Niin kaikki ihmiset sanoivat,
    Ja pappi myöskin sanoi:
    Miksi elävä ihminen
    Arkkuun on pantu?
    Minä sanoin; en ole kuollut,
    Vaikka mua on toivottu kuolleeksi.
    Paha mies iloitsi,
    Että olin kuollehena;
    Mutta vaikka hän toivoi, 100
    Että minä olisin kuollut,
    Minä en ollut kuollut,
    Mutta minä elän vielä sittenkin,
    Vielä sittenkin, vielä sittenkin.

    Ah, jospa poikani tänne tulisi,
    Minä en voi täällä olla!
    Niin poika kohta tuli
    Ja lensi niinkuin metso.
    Toiset (muut) olisivat tulleet
    Ja keittäneet pojan metsona, 110
    Mutta poika sanoi:
    Jos minut olisi keitetty?
    (Niin) minä en olisi kuollut.
    Ja mies (isä) suuttui kovin
    Ja poika muuttui toiseks' ihmiseksi.

    Mies (isä) sanoi:
    Poikani, minkätähden tulet
    Tässä muodossa minun tyköni?

    Poika sanoi:
    Jos sinä vihaat (minua). 120
    Jos minä olen sinua suututtanut.
    Niin minä lähden
    Jälleen lentämään tieheni.
    Poika lähti lentäoiääu tiehensä,
    Niin mies (isä) sotkan hahmossa
    Lensi pojan perään,
    Ja toi poikansa takaisin,
    Ja niin he molemmat istuivat maahan.

    Isä:
    Älä tule linnun hahmossa minun eteeni. 130

    Poika;
    En minä, isäni, tiennyt sitä,
    Että olisit minun keittänyt.
    Ja kun he näin puhuivat,
    Niin suuttuivat he toisillensa,
    Ja syntyi riita.
    Ja kun he tappelivat keskenänsä,
    (Niin) poika istui puun oksalle.
    Ja niin hän sanoi siellä:
    Joko sinä, isäni, minulle olet vihastunut? 140
    Kun sinä olet minulle niin kovin vihastunut.
    Niin en minä enään tule sinun luoksesi.
    En tule enään sinun luoksesi.

    Isä:
    Mikäs täyttää sinun siasi.
    Poikani kun lähdet?

    Poika:
    Täyttäköön kuka tahansa.
    En minä enään tule,
    En koskaan. 150
    En taivaan alla
    Minä enään tule sinun luoksesi.
    Niin se kuulnisa Noidan poika,
    Kun lensi, niin lähti;
    Niin isä jäi yksin.
    Niin mies (isä) suuttui toiselle miehelle.
    Ja paha mies
    Saatti viljat (metsän- ja veden-annit) kaikki sinne:
    Emmekä me saa kaloja vesistä,
    Emmekä peuroja metsistä, 160
    Emmekä minkäänlaista otusta.

Seuraava laulu, josta vaan otan otteita, koska sen 160 säkeessä ei ole mitään erittäin merkillistä, tarkoittaa Fellmanin tuuman mukaan taistelua uudis-asukasten, jotka tahtoivat anastaa maalohkoa, ja vanhan omistajan, noidan, välillä. Pakanalliset käsitteet ovat kuten edellisessä laulussa vielä kokonaan vallalla. Jokaisella todellisella noidalla täytyy ainakin olla se voima, että voi muuttautua eläinhaamuun.

30.

Suola.

    Ibmilam lǟ tāl vāӡšǟmin.
    Mon läm valldam ǟdnam šattuit
    Rǟsit, mūrjit, čoággam läm,
    Muorait keđkīl adnam läm;
    Im läk valldam orruōmīt,
    Ǟdnam šattuit ain läm valldam.
    Olmus vāӡi mu lusa,
    Cēlki mu suolan lǟmin.

Noaiddi.

    Ik ton touta ǟdnam lǟgi,
    Ikkos tieđi mu lǟmin.
    Kǟča šattuit ja vạltti vāra,
    Vuätti muorain mǟrkait,
    Rǟsit maita kǟča nubpi lākkai.

Suola.

    Kīppes läk ton olmai,
    Lǟkko don olmai olmuš?
    Tego läk ton Ibmil,
    Toṅko läk rǟsi takkam,
    Toṅko läk maita muorait takkam?
    Ikkos läk ton ädnam kudna.
    Tiurrin jotlak nutko moṅge
    Rǟsik ại läk tu,
    Muorak, käđkik maita ại läk mīn,
    Isil läge ominaf .
    Puärri lä maita mī puärri la,
    Moṅge tieđam maita lǟmin tuge,
    Čạppis noaiti, ǟdnam alt.
    Oru toṅge sajistat
    Ani rǟsītat, mait ton šaddatäčak.

Noaiddi.

    Suola, noaiddi rosatǟba,
    Maṅgimusta mātkuštǟba,
    Jogait, jäurrīt jottalǟba,
    Muorait, keđkīt koučatǟba.
    Poárrasīn lǟ juigujuvvum
    Moaiti fidnu (noiduđak) abmasīta.
    Aiggi poatta, ạiggi manna,
    Noaitik läk kivssīđạdjik,
    Kāstatis rīkait kāttastallik,
    Fastis mǟnniđǟsikuin vaibatạddik,
    Aikilạssi orruk javutaga;
    Jiednađalla maita jenadam ạiki.
    Läge, läge toṅke lagapustat.
    Tokku manna toppipoatta
    Ī noaiddi puvti maidin (maidigen) takkat
    Póagustuvvu faṅgavuođa tilist
    Suormak orruk ńualgga roakkutkätta. —
    Läge, läge isit ton,
    Suola, läk ton herran pǟssam
    Tai mūrjī, kēđkī, rǟsī ala;
    Ani, ani jiečat ēriti;
    Kost ton poadak, toppi (tokku) manak.
    Läm, läm mon tū pạdjeli
    Manam, manam, vāltam, pijam,
    Suppim ja taučastam ta ēriti.

Suola.

Te ton nogak tuššin, noaiddi pạrggi.

Waras.

    Jumalani on nyt kävelemässä.
    Minä olen ottanat maan hedelmiä,
    Ruohoja, marjoja koonnat olen.
    Kiviä pitänyt olen;
    En ole ottanut muitten tavaroita.
    Maan hedelmiä aina olen ottanut.
    Ihminen kävi minun laokseni.
    Sanoi minun varkaan olevan.

Noita.

    Et sinä tunne maan laatua.
    Etkös tiedä minua olevan.
    Katso kasvit ja ota vaari.
    Havaitse puissä merkit,
    Raohoja myöskin katso toisella tavalla.

Waras.

    Mikäs olet sinä ihminen.
    Oletko sinä miehen kaltainen?
    Vai oletko sinä Jamala,
    Sinäkös olet ruohoin tekijä,
    Sinäkös olet myös puitten tekijä?
    Etkös sinä ole maan tuhkaa?
    Turilaana kuljet sinä niinkuin minäkin;
    Ruohot ei ole sinun.
    Puut, kivet myöskään ei ole meidän,
    Ole isäntä omiesi.
    Hyvä on myös mikä hyvä on,
    Minä myös tiedän sinun löytyvän,
    Musta Noita, maan päällä.
    Ole sinäkin alallasi.
    Pidä ruohosi, joita sinä olet kasvattanut.

Kun noita on lausunut toivonsa saada rauhassa asua alueellansa, ja vielä on uhannut olevansa noita, jota itse tautikin tottelee, pitää hänelle varas pitkän puheen. Hän sanoo muun muassa: noita raukka, tee heikot heikommiksi, äläkä minua. Oravan hahmossa voin puissa hyppelehtiä, etkä sinä voi minua tappa. Minä kaadan puun ylitsesi, ja sinä noita joudut vankeuteen, sillaikaa kun minä varas, tulen ruohon ja puiden hallitsijaksi. Mies parha, älä itse tee itseäs jumalaksi maan päällä, sinua esitallään runoissa vääränä jumalana. Sinä pidät minua varkaana, varas on saattava sinun, noita, savuun (?). Runo jatkun sitte seuraavilla, hyvin muodostuneilla värssyillä:

    Waras, Noita taistelevat,
    Viimeiseksi matkustavat.
    Jokia, järviä kulkevat.
    Puita, kiviä kiipeevät.
    Vanhat ovat laulaneet
    Noidan työt oudoille.
    Aika tulee, aika menee,
    Noidat ovat kiusaajia.
    Kastamatonta valtakuntaa solmeavat,
    Rumilla töillänsä väsyttelevät.
    Ajallansa ovat vaiti;
    Ääntelee myös ääntelemisen ajalla.
    Ole, ole sinäkin lähempänäsi.
    Sinne menee, sieltä tulee.
    Ei Noita voi mitään tehdä.
    Nauretaan vankeuden tilassa,
    Sormet ovat suorana sujumatta.

Varas huutaa pilkaten hänelle: nyt ottakoon hän ruo- hon, puut ja tähdet haltuunsa, koska hän on sanonut olevansa omistaja; mutta varas vastaa:

    Ole, ole isäntänä sinä,
    Waras, olet sinä herraksi pääsnyt
    Näitten puitten, kivien, ruohojen yli;
    Pysy, pysy itse poissa!
    Mistä sinä tulet, sinne sinä menet.
    — — — —— — — — — — — — —
    Olen, olen minä sinun ylitses (korkiampi),
    Menen, menen, otan, panen,
    Heitän ja puristan (nutistan) sinut poijes.

Waras.

    Sitten sinä loput (raukeat) turhaan.
    Noita parka.

31.

Noaidi kovdas.

    Täin leǯǯik šuongatam,
    Ko kottīt júovsatam läk,
    Toluš vuorrasak,
    Ādjak omikasak.
    Tē kukkin kottīt sī
    Tām kaisai keäsūtäddji
    Ja pōtti čǟskukak.
    Vei spirtta čāppukak.
    Tas leǯǯik ruoukatain
    Ja kottīt kiđđutam,
    Olbmak mielknstallam.
    Pissū jedne paulckain.
    Tast pǟčči stnoraklt
    Ja ronuit puoitaklt,
    Tast puitīd vušši nai
    Ja mārfit täkki mait.

Noitarumpu.

    Tätä lienevät soittaneet,
    Kuin peuroja juoksuttivat,
    Entiset urohot.
    Äijä vainajat.
    Kaukaa he peuroja
    Tänne kukkulalle vedättivät,
    Ja tuli valkosia,
    Tuli piki-mustiakin.
    Tässä lienevät ammuneet.
    Peurat purskunehet.
    Miehet kumartuneet.
    Pyssyn ääni paukkunut.
    Tässä ampuivat he suuret
    Naaras-peurat lihavat,
    Tässä läskiä keittivät
    Ja makkaroitakin tekivät.

Viiteselitykset:

[1] J.A. Friis, Lappiske sprogprøver En samling af lappiske eventyr, ordaprog og gaader, med ordbog. Christiania 1856.

[2] Scheffer, Lapponia. Francofurti 1673, s. 282.

[3] J.A. Sjögren, Aufzeichnungen über die Gemeinden in Kemi-Lappmark. Gesam. Schriften I, 189.

[4] Linder kertoo, että Fjellner oman lauseensa mukaan on kuullut tätä tarinaa lausuttavan runomittaisessa puvussa, jopa vielä kolmella, Herjedal'in, Sorselen ja Jukkasjärven, murteella, s.o, Ruotsin Lapin perimmäisissä ja keskimmäisissä osissa.

[5] Vrt. von Düben, om Lappland s. 322, muist. 2.

[6] A. Erman'in Archiv für Wiss. kunde von Russland, XIII, 4.

[7] v. Düben, s. 329.

[8] Mörtsell'in tiedonannon mukaan tavataan tämä muoto ÅseIissä ja etelämpänä, tavallisemman namma sanan sijassa.

[9] Friis'in kirjassa kuuluu tämä rivi: påres Patto tjalmeh gal jilladek, vanhan Paton silmät kieriävät.

[10] Friis, Lappiske eventyr og folkesagn s. IX. Vrt. v. Düben, Lappland, s. 339.

[11] Ks. v. Düben, Lappland siv. 336.

[12] Pehr HögstrOm, Beskrifning öfver de till Sveriges krona lydande Lapmarker. Tukholmassa 1747, siv. 184.

[13] P. Laestadius, Journal II. Tukholmassa 1833, siv. 462—468.

[14] Högström, Beskrifniog, s. 59.

[15] Laestadius, Journal II, s. 482 seurr.

[16] Friis, Eventyr, s. 110—131.

[17] Friis, Eventyr, s. 1—13. Vrt. Sprogprøver, s. 6, 47, 54.

[18] Scheffer, Lapponia, siv. 282—284.

[19] v. Düben, Lapplaud, s. 318.

[20] Katso venäläistä sanomalehteä "Golos" N:o 301, marraskuun 12 p. 1874,

[21] Fosterländskt Albutn. III. Helsingfors 1847, s. 65—69.

[22] Liitän tähän Scheffer'in Lapponialta siv 233-242 kaikki ne lappalaiset värssyt, mitkä kuuluvat siinä kerrottuun karhurunoon. Ensimäkien on tuo mainittu: kittulis pourra, kittulis ii skada, soubbi jälla Zaiiti. Karhua kotiin vietäessä lauletaan matkalla: ii paha ta ti paha talki pharanis, älköön hän waikuttako pahaa ilmaa. Kotiin tullessa pyydetään naisia: läibi ja tuoli susco pureske-lemaan lepänkuoria. Kotaan tultua, laulavat naiset: kittulis pouro toukoris, ja ne kaksi lappalaista, jotka tuovat lihaa naisten kotaan: olmai potti Suerigis landi, Polandi, Engelandi, Frankichis, miehiä tuli Ruotsista j.n.e naiset toistavat sen ja lisäävät: kalka koubsis laigit touti tiadnat, me sidomme jaloillenne punaisia rihmoja. Silmät ummessa kokevat sitten naiset nuolilla ampua karhun nahkaan. Tätä tähdätessään he laulavat: batt olmai kutti Suerigulandi etc. potti, kalka vuocki, nuolilla ammumme häntä, joka on tullut Ruotsista j.n.e. Kolmen päivän kuluttua täytyy miesten juosta valkean ympäri ja sitten ulos. Tässä laulavat naiset: todna kalka kaino oggio, olet saava kauhallisen tuhkaä jaloillesi. -Laulu on kielen puolesta varsin vaillinainen.

[23] Ks. Två berättelser om Lapparnes omvändelse. Tukholmassa 1773, s. 15.

[24] Friis, mytologi, s. 160.

[25] Petrus Bång, Priscorum Sveogothorum ecclesia Aboæ 1675. (Vert. J. Krohn, Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana. Helsingissä, 1862, s. 68). Sittemmin on sen myöskin Mohrhof v. 1682 teoksessaan "Unterricht von der Teutschen sprache und poesie" julkaissut. Tuderus sanoo kyllä selvin sanoin, että Lappalainen, ammuttuansa ja tuotuansa kylään karhun, kunnioittaa häntä tällä runolla; mutta päällekirjoitus tekee sen suomalaiseksi. Poistaakseni kaiken epäilyksen liitän tähän molemmat katkelmat, vieritysten. Pertos pitää varmaankin olla peitteess'; radej on lainattu ruotsista.

Tuderus'en teoksessa: Bång'in teoksessa:

  Mälsen dyris voitetu MeƷän dyris voitettu
  Tuo meil tanta tärfventä Tuo meil täyttä terveyttä,
  Aitaa vastan salhitie Aitta vastan saalihita
  Tuo tuhatta tulesaya Tuo tuhatta tullesassa
  Sata sata salihiri, Saata sata saalihixi.
  Julki Tulin Jumalista Julki tulin Jumalista
  Kansa Salin iloisesta Cansa saalin iloisesta,
  Jocailman ihmet vaivat Joka ilman, ihmet, vaivat
  Annon andoirahan radej Annon andoi, rahan radei.
  Cosca tulen kotihin Cosca tulen kotihin
  Kolmeyotä inlon pidän Colme yötä ilon pidän.
  Läpä Laxot rewret varat Ilos tulin, ilos lähdin
  Aja paha edällänsä Läpi laxo, vuoret, vaarat,
  Bertas tali vielä pentos Aja paha edellänsä.
  Cunnioitan sua jätistänsä Pertos tuli Päivän tulo.
  Vuosi vicadell salihisi Päivä tule vielä pertos
  Ethän urihok Oiken virret Cunnioitan sua jälistänsä
  Sitä vast viel tonsti tulla. Vuosi vuodell saalihixi.
                                  Etten onhoids Ochton virren
                                  Sitä vast viel toisti tulen.

[26] v. Düben, Lappland, s. 338.

[27] A.K. Ahlqvist, Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta. Helsingissä 1863, s. 1-32.

[28] v. Düben, Lappland, s. 338.

[29] Noaidi kovdas on muista hyvin eroava. Jos siihen löytyisi säveltä, saattaisi sitä ehkä pitää neljäjalkaisena runomittana.

[30] Friis, Sprogprøver s. 88, eventyr s. 16. Kielinäytteissä supistaa hän nuo kaksi ensimäistä riviä yhdeksi, mutta saduissa eroittaa hän ne toinen toisestaan.

[31] Friis, Sprogprøver s. 34.

[32] A. Sjögren, Die Syrjänen. Gesam. Schriften. I, s. 440, 441.

[33] Vrt. v. Düben, Lappland, s. 321.

[34] Olaus Magnus, Historia de Gentibus Septentrionalibus. Romae 1555. Cap. VIII lib. IV, s 141: Neque haec gens sine gaudio moerore commixto, quasi heremi cultrix remanere videtur. Instruit enim alacria convivia citharoedis accitis, ut convivantes hilariores effecti, excitentur ad saltum: quem vehementius citharoedo sonante ducentes, veterumque heroum ac gigantum praeclara gesta patrio rhytmate et carmine canentes, in gemitus et alta suspiria, hinc luctus et lachrymas ac ululatum resoluti, dimisso ordine in terram ruunt.

[35] Scheffer, Lapponia. Francofurti 1673, s. 292.

[36] Lappalaisia satuja ja runoja "Golos" lehden numerossa 301 vuodelta 1874.

[37] Sjögren, Gesam. Schriften. I 440.

[38] J. Wolkov, Metsästäjän havaintoja Wologdan läänissä, venäjän kielellä Wologdan läänin sanomissa v. 1854 N:o 51.

[39] Kt. Ponov, Syrjane i syrjanskij Kraj, in Trudy Etnografitsheskago Otdval. Kv. 8, v Moskva 1874, s. 55—57.

[40] Katso syrjäniläisiä arvoituksia ja lauluja, W. Ardascheff'ilta, venäjäksi Wologdan läänin sanomalehdessä 1859 num.

[41] P. Cassaumov, Gramatika Syrjanskago jazyka, s. 141.

[42] Fosterländskt Album nimisessä aikakauskirjassa, 3 vihk. Helsingissä 1847, s. 56—60. Siinä löytyy vielä kaksi muutakin syrjäniläistä runoja, jotka ovat otetut Helsingfors Morgonblad'ista vuodelta 1841 N:o 59. Nämä julkaisi alkuansa prov. Nadeshdin Utpennja zaapja (Aamunkoi) nimisessä kalenterissa, Pietarissa 1839, venäjänkielisinä, erään alkukielisen kirjoituksen mukaan, jonka hän itse Syrjänin kesken oli tehnyt. Ensimäisen runon nimi oli: Komi nyff-sotad berd-kyff, Syrjäniläisen morsiamen valitus-runo; toisen: Berd-kyff vok-ly, valitusruno veljelle.

[43] Kirjallinen kuukauslehti vuosilta 1873 ja 1874.

[44] Kirjallinen kuukauslehti 1874, s. 101.

[45] Aug. Ahlqvist, Versuch einer Mokscba-Mordwinischen grammatik, s. IX, Ensimäiset kolme ovat otetut eräästä Pietarin asiatillisessa museossa löytyvästä käsikirjoituksesta.

[46] Sama, s. 133.

[47] Nyelvtudományi Kōzlemények v. 1866.

[48] Nyeltud. Kōzl. 5, s. 111.

[49] Sama, s. 88.

[50] Suomen Kansan Satuja ja tarinoita. Helsinki 1852, s. 10.

[51] Sama, s. 885

[52] H. Neus, Ehstnische Volkslieder. Reval 1850. s. 4.

[53] Joh:s Tornaeus, Beskrifniug öfver Torneå och Kemi lappmarker, kirjoitettu jo v. 1672, mutta julkaistu vasta v. 1772 Tukholmassa.

[54] M.A. Castrén, Nordiska resor och forskningar. I. Helsingissä 1852, s. 14 seurr.

[55] Friis, En sommar i Finnmarken, ryska Lappland och Nordkarelen. Tukholmassa, 1872, s. 63.

[56]. A. Andelin, Kertomus Utsjoen pitäjästä, Suomi 1858, s. 199.

[57] Castrén l. c. s. 15.

[58] Friis, Lappiske eventyr, 34.

[59] l. c. 145.

[60] Vrt. suomalaista satua Hiiden laivasta. Suomen kansan Satuja ja tarinoita. I, s. 37. Samallaisia käsityksiä on Samojedilaisillakin. Edda-lauluissa tapaamme monta senkaltaista: vihollisia olentoja, päivän säteiltä saavutettuina, muuttuvat kiviksi, impiä tulee joutsenhaahmossa taikka lentää ilmassa, vrt. Helgakvidha, Vauhindarkvidha j.m.

[61] l. c. 152, 159.

[62] Kalevala 34, 70.

[63] O. Donner, Kalevipoeg jumalaistarulliselta kannalta. Suomi 1868s. 158.

[64] Friia, Eventyr, s. 45.

[65] Caatrén, Samojediska sagor, hänen ulosantamissansa: Ethnolögiska föreläsningar. Helsingissä v. 1857, s. 183, 186.

[66] Suomen kansan Satuja ja Tarinoita. Helsingissä 1852, s. 8.

[67] Friis, Everntyr, s. 27.

[68] Suomen Kansan Satuja.

[69] Castrén, Samojediska sagor, s. 183.

[70] A. Ahlqvist, M. Mordwin gram., s. 109.

[71] P. Högström, Beskrifning öfvcr de till Sveriges krona lydande lappmarker. Tukholmassa 1746, s. 167, 199.

[72] Ponov, Syrjane i Syrjanskij Kraj, s. 17.

[73] Cattrén, Finsk mytologi. Helsingissä 1853, s. 18.

[74] Vert. Donner, Vergl. wörterbuch der finnisch-ugrischen sprachen. Helsingissä 1874, s. 107.

[75] Ponov, l. c. s. 18.

[76] G. Castrén, l. c. 316.

[77] D. Petrovskij, Votjaka Kazanskoja gubernia. Luonnontutkijain yhtiön toimituksissa Kazan'issa. IV. 1.

[78] Ponov, l. c.

[79] Kuukausleliti 1873, s. 141.

[80] P. Högström, Beskrifning, s. 181.