Title: Talven tullessa
Runoja
Author: Topi Orpana
Release date: April 19, 2024 [eBook #73432]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Yrjö Weilin & Kumpp
Credits: Tapio Riikonen
Runoja
Kirj.
Juhani Suur-Juhola [Topi Orpana]
Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.
Laitan sillan laulelmista maille suuren harhan, jotta pääsen aatoksista synkän kirkkotarhan.
Laitan sillan lauleloista yli tuskan kuilun. Kuolon esikartanoista soitan ääntä huilun.
Kun ma täytin itseäni.
Kaksi tietä kulkijalla.
Pakanoita.
Titaanien laulu.
Simsonin uhka.
Pakana.
Riemun valtakunta.
1—8.
Miksi katsot, kaunis impi?
Kuu hohti ylitse tienoon.
Neito kaivolla.
Oi, miksi pieniksi pirstasit.
Alppikukka.
Hämeenmaa.
Kellastunut lehti.
Talvi tulee.
Jumalan myrsky.
Viini, tanssi, naisten nauru.
Seison muistojen seassa.
Tikari.
Antakaa viinaa.
Punainen synti.
Näinpä lauloi murhe mulle.
Laula, laula, lapsonen.
Uunnavuonna.
Aleksanteri Suuri.
Kun ma täytin itseäni joutunut en harhaan. Kuunnellessa sydäntäni lauloin laulun parhaan.
Kaksi kaunosisarusta sielussani eli: ilo loihti lohdutusta, murhe kasvatteli.
Kaksi tietä kulkijalla.
Toinen on se outo polku hairahdusten, haavehien, aina polttavan pyrinnön, onnen-kaihon katkerimman.
Tehty sankarisuvulle, urohille uljahille, jotka kulkevat koditta isätöinnä, äiditöinnä oman voimansa varassa, oman vaiston ohjatessa.
Tie se johtama jumalten luokse luojan kaikkivallan viepi, voittohon, valohon, vaikkei kulje kukkamailla.
Toinen polku, turman polku, kurjuuteen ja kuolemahan.
Ken voi hehkuvan halunsa, pyrintönsä, pyytehensä tyytyväisenä tuhota, olla hetken onnellisna, ei ole elämän herra, vaan on matkalla manalle, kuolon teitä kulkemassa.
Kasva, suuri rinnan kaiho! Anna ainainen pyrintö, jotten uupuisi unehen, saisi onnelle sanoa: nyt sun riistin rinnalleni. Kasva, suuri sielun kaiho, jotta joutuisin minäkin elon tietä etsimähän.
Pakanoina palvelemme aurinkoa, illan kuuta. Palvelemme tähtiyötä, kimallusta aamun kuuran. Kevään tulien ruusukenttää, tuoksua myös nuoren nurmen.
Pakanoina palvelemme syksyn synkkää ukkosyötä, salamoita säihkyviä, vihureita vinkuvia, myllerrystä myrskytuulen, kohinata korven jylhän.
Pakanoina palvelemme luottehia suuren luonnon. Maa on emo punamarjan, meidän iki-onnelamme. Ihanuutta ilmat välkkyy, unohtuvi tarun taivas.
Suuret jumalat, ilmojen asujat! Kauas kannelle taivaan kaaren maasta pakenitte, luodut hylkäsitte, heititte keskelle aution saaren.
Tuska ja hätä maata ei jätä, raskas on ihmisten taakka. Tyynnä katselette, apuun tule ette, luomanne kärsii kuolohon saakka!
Tulen me toimme,
valkeuden loimme.
Kauas karkkosi öiden valta.
Aukesi aamu,
kuoleman haamu
sijalta syöstiin korkeimmalta.
Helvetin ota, hiisien sota nyt ei hirvitä, turhaan se pauhaa. Ihmisen henki taivaisienki vihaa ei säiky, nauttii rauhaa.
Tulen me toimme, valkeuden loimme, syntyi ihmisen sielun kaipuu. Edistys herää, aatteita kerää ihmisen henki. Usvat haipuu.
Pimeyden veimme.
Sillä me teimme
syntiä vastaan mieltänne pyhää.
Vihotimme teidät,
Kirositte meidät,
kostoa meille haudotte yhä.
Pelkää me emme!
Taistelujemme
liekkiin juoksemme rohkein mielin.
Palvelijanne
ja profeettanne
turhaan loihtivat leimuvin kielin.
Suuret jumalat, ilmojen asujat! Olkaa levossa niinkuin ennen! Ihmisen henki jumalienki vallasta pyrkii valohon mennen.
Yö kaartaa ympärillä synkkä, musta, ja ilmaa viiltää vihan salamat. Maan ääret huutaa hurjaa kirousta ja säilät koston hengen valamat jo rintaan lyövät. Ahdistus niin ankee kuin kuolon kauhu sieluhuni lankee. Oi, Jehova, sun vihas murtaa mun! Sen alla armotta ma ruhjoudun.
On surman yö, ja raivotarien ilveen ma kuulen pimeässä ilkkuvan. On onnen otsa peittynyt jo pilveen, ei tähteä näy yhtään vilkkuvan. Mun sieluani kalman varjot kaartaa, yön mustat joukot piirittää ja saartaa. Ei kukaan kuule ääntä poljetun, kun vihoitin, oi Jehova, ma sun!
Ah, kallista se oli onnen hinta, ja kallis oli katsees armahin, kun kesken kesäpäivää suloisinta tää talviyö on tullut harmahin. Ah, Delilani, paljon veit sa multa, kun sua lemmin. Kutriesi kulta sai minut unhottamaan Jehovan ja synnyinmaan ja vallat taivahan.
Mut polta, liekki, polta katkerasti, ja helvetti, lyö tulta hurjasti maan uumenista taivaan ääriin asti, en sittenkään ma itke kurjasti. En kadu, että naisen suuteloihin ma kunnon vaihdoin, hullun unelmoihin myin taivaanlahjan, petin isänmaan ja ijäks' itse joudun Gehennaan.
Oi, Delila, sun valhevalais turman sain kerran kuulla, siihen hukkua. Näin kultaisien kutriesi hurman, sain suudelmies suloon nukkua. Jos aamu aukeni tai lankes ilta, toit aina viestin kaukorantamilta. Kun lemmestäsi, armas, laulelit, sa mulle onnen ovet aukaisit.
Niin, polta liekki, lemmin Delilala, en sitä koskaan voi ma katua. Kun hänen kanssaan kuljin maailmata, niin kaikki oli suurta satua. Ja vaikka kaikki synnit anteeks' saisin, jos häntä yhden kerran kiroaisin, niin huudan houkutuksiin: tullos, yö, en armahinta muistoani myö.
Mun kutreissani piili sankarvoima.
ja joukkoja ma kätkin kädessäin.
Nyt olen vihollisen kammitsoima,
nyt pyövelini ilkkuu edessäin.
Sen teit sa, armas. Olit heikko kerran.
Mut sua syyttäisinkö eessä Herran!
Ei! Lemmelleni, sulle uhraisin
nasiirivoiman kerran vieläkin.
Nyt iäksi on mennyt armas aamu, ei päivän kehrä kulje ratojaan. Nyt mailla hiipii kuolon hirmuhaamu ja korjaa Gehennahan satojaan. Nyt kohta koittava on koston hetki, ja ikuinen on eessä piinanretki. Mut muisto armas mulle kirkastaa myös tuonen maita, lientää Gehennaa.
Vaikk' kuolon mua vartioisi vahti, kuin jalopeura eessäin kulkisi, vaikk' kahlehtisi mua manan mahti ja suuni rautakourin sulkisi, vaikk' yltyis tuskan tuli tuhatverran, kun nimeäsi huudan, joka kerran ma huudan lakkaamatta: armahain, ma sua lemmin, kallis Delilain.
Milloin synnyin minä pakana?
Silloin kun saunan oven takana
tohisi syysyö hyytävin tuulin.
Sen minä elossa ensiksi kuulin.
Silloin ensi kerran vavahdin,
elämän hyvyytehen havahdin.
Näinkö se laupias lahjoja tuhlaa,
lapselle laittavi syntymäjuhlaa?
Syysyö ulkona tohisi,
korpi saunan vierellä kohisi.
Äitini itki ja peikkoja säikkyi.
Eessäni ensi kerran elämä väikkyi.
Elo, mikset antanut salamaa,
myrkkyä neitosien valamaa,
uhkaakin vielä hiukkasen tuonut,
niin oisit kaikki jo antimet suonut!
Ah, kuinka riemun valtakunta on halpa monen mielestä. He eivät näe kevätunia, eivätkä päivän hymyä, vaan huomisesta huolissaan pois unhottavat pyhän maan.
On pidot suuret laitettuina,
mut vieraita ei vielä näy.
He pelloillansa itkusuina
maan mustan multaan katsoin käy.
He arkiryysyin ahertaa,
vaikk' auki oisi onnen maa.
Häähuoneen kirkas valosarja on kauan turhaan loistanut! Kell' esteenä on nautakarja, ken emännän on ottanut, ja huolta pitää lapsistaan, ei jouda häihin tulemaan.
Me riemuitsemme, karkeloimme, me lapset nuoren nautinnon, ja kultakuvin unelmoimme pois iskut kovan kohtalon. Ja viini, nainen armainen vie meidät juhliin jumalten.
Ken suuremman lie saanut onnen? se, joka uskoi maailmaan, vai se ken toiveittensa ponnen on pannut uuteen, tulevaan? Mut mitä tänään tehdä voi, sen houkko huomiseen vaan soi!
1.
Me käymme tietä luostarin,
kun kevätaamu koittaa,
ja nuorta rintaa uhkuvin
elämä aateloittaa.
Me käymme tietä luostarin.
Sen synkät kellot soivat.
Mut aamu ompi armahin,
ja ruusut purppuroivat.
2.
Käymme kirkkoon, pyhäinkuvat meihin katsoo suruissansa, munkit maahan kumartuvat, itkee syntejänsä kansa,
itkee alla kirkon kuvun, kohoovaisen taivahalle, kirousta ihmissuvun, joka nääntyy tuskan alle.
Matalana laulu harras
kaikuu kuoripoikain suusta.
Aukee kadotuksen parras
meille, jotka söimme puusta
hyvän sekä pahan tiedon, puusta syntiinlankeemusten, kun me parhaan ajanvieton saimme alla hairahdusten.
Istuimeltaan ylähältä
puhuu apostoli Paulus:
"Nuoruutesi himot vältä,
tukahuta kevätlaulus!
Olkaa niinkuin minä olin
nuhteeton ja horjumaton,
tieni saastatonna polin,
ylähällä niitin sadon.
Naista vältä, varsin solein vie se varmaan turmelukseen." Kivikuvat apostolein nyökkää tähän vakuutukseen.
3.
Hirvittävä hiiden valta
täällä henkii kaikkialla.
Mieli nuori täällä vaipuu,
viihtyy yksin kuolon kaipuu.
Harmaat haudat vainen täällä,
peittyy rinta kalman jäällä.
Kuolon huuhkaimet vain huhuu,
valhekielin pyhät puhuu.
Vievät viime karitsamme.
Tuovat maksun kuoltuamme.
4.
Ei tänne kirkon hämärään, ei synkeään sen ikävään, ei itkuun, valituksiin, vaan tuonne ilmaan ihanaan keväisen tuomen tuoksumaan, ja käen kukahduksiin,
kas, sinne mieli halajaa, on siellä meille kotimaa, pois kätkee raskaat siteet, ja kevään tuntu tuoksuinen vie kauas kuolon sävelen ja synkät mielipiteet.
5.
Tiellä sirkka sirittää, rantaan laine lirittää, virttä lintu virittää, kevät kukkii, tuoksuu tuomi. Päivä hohtaa, silmäluomi painuu hiljallensa kiinni. Niinkuin helmeilevä viini kulkee huuma keväimen, valuu rintaan ihmisen, tuopi sieluun sävelen.
Terve, kevät suloinen, päivä päärlyvaloinen! Sydän syksykuloinen sua pyytää, sua anoo, sulta lohdutusta janoo! Paista, päivä kirkas, loista, rinnoistamme routa poista, kimalla myös luostarin ikkunoissa, armahin, säteinesi kultaisin!
6.
Valoisissa unelmissa naisten kanssa käsikäissä, huumattuina, juovuksissa karkeloimme keväthäissä.
Viini päilyy, nauru kaikaa,
elon kovuus katoaapi,
kevätkukoistuksen aikaa
mieli, sielu kuvastaapi.
Nuori, naurusuinen henki
katoovalle kaiken antaa,
ilkkuu itse kuolollenki,
joka viikatettaan kantaa,
tuntee hetken, johon piirtyy
vuosisatain toive, haave.
Kauas kyynelöiden siirtyy
kärsimyksen musta aave.
Kullan vyötä käsi kiertää,
huuli palaa huulta vasten,
aatos armaisena viertää
niinkuin uni aamunlasten.
Mutta tornikamaristaan
nuori munkki katsoo meitä.
Kauan katsoo katsomistaan,
valuu silmä kyyneleitä.
Muistaneeko ajan vielä,
jolloin vapaana hän kulki,
tunsi tuoksut elon tiellä,
unikuvat rintaan sulki?
Ikävöikö lasejamme,
naisten suuteloita halaa,
keskeen kevätriemuamme
kaipaavako mieli palaa?
Tunteeko hän, kuinka harhaan
eksynyt on ihmiskunta,
kesken keväimensä parhaan,
kun ei näe nuorta unta.
Vai jo unhottanut oisi kauniit synnit nuoruutensa, kyynelissä unelmoisi taivastarut sielullensa.
7.
Hyvästi jää, luostarpiha, harmahine muureinesi! Kalma, katkeruus ja viha ovat synkkä osuutesi. Nuori henki, nuori liha eivät mahdu majoillesi.
Hyvästi jää, unteloinen
kansa, keskeen tumman talon!
Osa sulle sopii moinen,
itse estit päivänvalon.
Nyt ei pääse aurinkoinen
rantaan sydämesi salon.
Tuonne, missä ihmismeri levotonna kuohahtaapi, kutsuu meitä nuori veri, aatos sinne samoaapi. Siellä toivon touko terii, tunne suuren tuoksun saapi.
8.
Taas laiva vettä viiltää, taakse jää kauaksi kupooleineen monasteri. On päivä kirkas, päilyy tyyni meri ja autereista ilma kimmeltää.
Oi, kaunis näky, tornit luostarin
kun päivä kimalluttaa loistokkaana!
Se hohtaa romantiikan kultamaana
ja mielen ammoisiin vie aikoihin.
Mut katso kaukaa! Unta vain se on kuin itse romantiikka, kaunis haave. Jos luokse käyt, kuin kaihisilmä aave se sieluusi luo kylmän ahdingon.
Miksi katsot, kaunis impi?
Katsot kauniilla hymyllä, pehmehillä piirtehillä, silmies sinellä katsot, kutriasi kultavyöllä pohjahan polon sydämen, synkän sielun sokkeloihin.
Aikoisitko auringoksi miehelle murehiseile, päivän maille päästäjäksi, tulen tuojaksi tupahan?
Vaiko viedä viimeisenkin tahdot multa tarmon, järjen?
Miksi katsot, kaunis impi?
Kuu hohti ylitse tienoon ja kukkaset tuoksua loi. Yön suvisen henkehen vienoon se laulujen tenhoa toi.
Kylä nukkui, raatajaväki
yönunesta voimia joi.
Myös sielumme unia näki
ja kauniita kuvia loi.
Tuli aamu. Virkeänä työhön
kylä nousi, nurkunut ei.
Minä aamulla heräsin yöhön.
Uni pois minun riemuni vei.
Olin matkan vaivoista väsynyt ja kaipasin kirkasta vettä, oli hiki otsalla helmeillyt, ei maantiellä lieviketlä.
Sinä vettä lähteestä ammensit
ja toit mulle janooni juoda.
Vaan, armas, kuinka sa kaunihit
voit sieluuni silmäs luoda.
Sinä neito kaivolla kaunoinen
loit lumoihin kulkijan rinnan,
toit elämän vettä. Mut vilveestä sen
sain maksaa ma kalliin hinnan.
En naisten lempeä janoa, en,
ei houkuta kiharahapsi.
Käyn alla suurien surujen.
Sua itken, unieni lapsi.
Oi, miksi pieniksi pirstasit sa unieni kauniit kuvat, ja miksi kylmänä runtelit mun syämeni tuulentuvat!
Jos oisit voinut sa aavistaa, mitä mulle ne olleet ovat, niin itkisit sinä laulajaa, jota kohtasi tuskat kovat!
1.
Alppikukka jyrkänteellä, ahmaa alla rotko muste. Urho, joka uskaltaa nousta vuorta korkeaa, poimia sen kukkasen, saapi onnen, autuuden.
Huumetta se kukka henkii, niinpä kertoo vanha taru. Nuoret juoksee, vanhakin vielä raskain askelin vaappuu, tahtoo tavoittaa vuoren-kukkaa kuuluisaa.
Sinne siintää kaukomaita, toteutuvi unten usko, sielun valtaa vavistus, usvat haipuu, kirkkaus tulvii syämen syvyyksiin, johtaa suuriin unelmiin.
Mutta alla vuoren peikko nauraa hiiden nauruaan. Ampuu nuolen, rotkohon vaipuu miesi onneton, rinta rikki, öiden yö mustaksi se silmät lyö.
2.
Sinä alpin harjanteella olit vuorenkukka, sua tahdoin tavoittaa ma polo poikarukka.
Luulin lemmen löytäväni,
tuoksun tuntehelle,
auvon, riemun rintahan
ja lohdun sydämelle.
Mutta musta epätoivo juoksi mua vastaan, peittyi päivä kultainen, ei valaise se lasiaan.
Lapsuuden ei leikkitanner ollut mulle Hämeenmaa, mutta oli unten manner, sinne muisto viittoaa.
Saaret, niemet, salmet siellä
nuoren lemmen tarinan
ovat kuulleet, nähneet vielä
kaiken onnen kaatuvan.
Tunnon tuskat, sielun vaivat
tunsin siellä suurimmat,
siellä onnen kultalatvat
kevätmyrskyyn hukkuivat.
Sirkut silmät, silkkitukka,
varsi norja, valkoinen,
sellaisena, poika rukka,
muistan Hämeen impyen.
Teillä kuljin kultaisilla kerran Hämeenmaahan päin. Itkin teillä harmahilla kotiin tullen impeäin.
Kellastuttu! lehti lensi ikkunasta huoneeseni. Kirje kuolon kirjoittama <on se lehti sielulleni, lisä lemmen kirjesarjaan, läheittenään impyeni.
Kellastunut lehti lensi, vilu viilsi sydäntäni. Heinäkuinen halla murti ammoin nuoren elämäni. Silloin tuntui syksyn viima, kun mun jätti ystäväni.
Talvi tulee, talven jäähän jähmettyvi sydän, järki, tukahtuvi tunteen tuli, hyytyy veri, voima, vietti. Ankara, tappava talvi!
Kiitän sua, lumikide, vaivu, vaivu sydämelle! Anna rauha, hengen alle uuvuta myös huolen murhe! Suuri ja siunattu talvi!
Tuli korvesta suuri tuulispää ja hajoitti haaveeni kauniit tuvat, se maahan viskasi seiniltä kuvat ja jälkeensä jätti vain häpeää.
Tuli korvesta suuri jumalan myrsky. Särkyivät korkeat viirinsalot, linnat hajosivat, palatsit, talot, raunioiden alta ruumiita näkyi, kun kulki jumalan myrsky.
Jumalan myrsky on murtava, suuri, korvesta rajuna ryntää. Vapisevat valtakunnat, kuninkaat, kansat, kaatuvat kirkot, temppelit, pylväät samalla lailla kuin linnunpesä puusta putoaa alas.
Jumalan myrsky ei eroa katso, kaikki se edestänsä kaataa. Pienet ja suuret, heikot ja vahvat armotta murtaa. Ihmisen töille se ilkkuu: turhuuksien turhuus, kaikki on turhaa.
Mihin pyrit, ihminen! Rakentelet, raukka, tupia tuuleen. Jumalan myrsky tuhoten tulee, varkaana yöllä, autioittaa asuntosi, kotosi kaataa.
Rakennat, ihminen, hiekalle rannan.
Viini, tanssi, naisten nauru houkuttaa ja hurmaa, armahia aatoksia synnyttää ja surmaa.
Kuulen soiton sohinata hedelmöityy henki, unten sadut saapuvat ja muistot murheittenki.
Seison muistojen seassa.
Kerkeät keväiset muistot, aurinkoiset, armahaiset käyvät sieluni sivuitse valkoisissa vaattehissa.
Siinä naiset naurusuisel, neidot nuoret sirkkusilmät, ajat armahan keväimen, juhannuksen juhlahetkel, ne kaikki kadonnehina, haihtuneina haavehina.
Suru sortavi sydäntä, kaiho mieltä kalvoavi, masentuu elävä mieli, lakastuvi laulun voima.
Seison muistojen seassa.
Katkerat, katalat muistot, mustat muistot kärsimysten, epätoivot, erhetykset, omantunnon tuskat, vaivat kohti kulkevat kovina ankaroina astelevat.
Mutta kautta ilman inhan helkky soipi hellän äänen, toivon kultaisen käkösen ajan uuden alkavaksi.
Seison muistojen seassa.
Yön muistan suruista harmaan, se pirstaksi henkeni löi. Ma luulin: iloni varmaan ei enää heilimöi.
Ma muistan elämän vaiheen,
kun hulluna huokaelin,
kun lempi hyljätty aiheen
toi suuriin tuskihin.
Nyt katson tikarin kärkeen —
sen silloin kirkastelin —
nyt jäätä kun tuli järkeen
ja turtui tunnekin.
Mut kaihon hymyily vieno ja katkera huulille käy, oi, odota, ase hieno, ei pelastusta näy!
Kts. Paaval. ep. Tim. 5:25.
Antakaa viinaa sydämille, jotka huokaavat surujen alla! Viinaa antakaa viluisille ja kärsiville, että heidän tuskansa unhoon jäisi.
Antakaa viinaa köyhille! Köyhyys on esteenä kasvun tiellä. Missä on kirkasta viinaa, siellä ei kurjuutta, piinaa, rikkaita kaikki on siellä.
Antakaa viinaa kulkureille ja eksyneille, jotka jo nuorina hairahtuivat elämän korpiteille! Viina on tupa tuulessa, lämmin sauna sateella, viina on suloinen sakramentti heille.
Antakaa viinaa kuolevalle, jotta hän kammonsa unhottaisi! Sielu kun vapisee, käsi kun kylmenee ja lähtö on matkalle kolkoimmalle, antakaa viinaa!
Sen hurmassa haipuu kuoleman pelko, sydämen kaipuu ajelee taivaiden pihoja pitkin laulaissa paratiisinlinnun.
Antakaa viinaa kaikille, joiden sielu on murheesta sairas!
Hämäryys kattaa katujen uomat,
tulet syttyvät himojen luomat.
Synti punainen herää.
Punainen synti on kiron ja kimman,
nostaa suonihin verisen vimman,
kasvaa ja tekee terää.
Punainen synti sieluihin piirtyy,
perinnöksi isästä poikaan siirtyy,
elon lyhentää erää.
Punaisen synnin punainen valo, hehkuvan himon punainen palo hautaan ruumiita kerää.
Näinpä lauloi murhe mulle, kun ma pienenä pahaisna alla kauhun kiertelehdin puoliyössä yksinäni pirut kun piti iloja jättiläiset juominkeja:
Älä itke, itkuääni ei vapahda vaivan alta, päästä päivistä pahoista! Orpo et, kun onpi sulla elo suurena edessä, vaikka kuoli vanhempasi, kaatui kaunoinen emosi. Kasva, kaarra siipiäsi, nosta luontosi lovesta, lietso henkesi haluja, kipunoita keuhkojesi! Niistä liekki leimahtavi, jolla polkusi pimeät valaiset sa vaivaloiset. Sillä itsesi ilostat, riemastutat rintoasi.
Älä itke, öiden peikot eivät ryhdy rohkeoihin, eivät urhoja uhita, saarra, sorra sankareita.
Kun sa tunnet tuskan määrän, kuulet kuoleman tulevan, tao tahtosi lujaksi. karmistuta katsehesi, älä helly heikon lailla maahan polvistu, porohon.
Näinpä lauloi murhe mulle. Vaan en sen älynnyt ääntä, tajunnut sen tarkoitusta. Itkin lasna itsekseni öiden peikkoja peläten.
Ja kun vartuin vanhemmaksi pois ei mennyt heikko henki.
Kerran lehti kellastuu, lakkaa laulumieli, nurmi nuutuu, lahoo puu, soipi kuolon kieli.
Laula, laula, lapsonen, kevään kukkamailla, sorjan saat sa sävelen, soraääntä vailla!
Laula, laula vieläkin, suuri ihmislapsi, kunnes syksyn vihmoihin hopeoituu hapsi!
"Kun on usva uunna vuonna, niin on halla heinäkuussa."
Vanha vuosi, vaivan vuosi, paljon riisti, vähän suosi, hallan toi se toukomaille. riemua jäi rinta vaille.
Kussa kulki, viljan polki,
kaatui onnen kaunis olki,
murtui nuori lemmen heinä.
Kuura kiilsi kyyneleinä.
Aatos arka, henki heikko,
pelotteli öinen peikko,
suuri suru, vaiva, huoli
mulle arkun kantta vuoli.
Odottelin onnen vuotia
kaihomielin, mutta suotta.
Nyt kun näen vuoden tulon,
tiedän, jättää kuivan kulon.
Usva uipi päivän eessä,
aurinko ei nouse seessä,
kiteiden ei kimallusta
hanget, aamu synkkä, musta.
Riemu poissa, ahdingoissa
käyn ma kaihon kammitsoissa,
poissa toivo, poissa usko,
onnen usko, aamurusko.
Enne outo ei se mulle, ei se onnen kesä tulle, päivät menneet mairehuiset, eessä hallat heinäkuiset!
Hääyössäni nyt häilyy Babylon ja vihkijuhlaani se viettää suurta. On irti kaikki naurut nautinnon, ma yksin, lapsi raskaan kohtalon, en enää pääse alta ahdingon, vaan suru kalvaa sydämeni juurta.
Hääyöni on ja tulet tuhannet nyt yli kaupungin jo uljaat palaa. Ma kuulen tanssin, soiton sävelet, ja tiedän, että sykkii sydämet nyt tenhottuina, naiset tuliset nyt armaitansa autuaita halaa.
On kultainen tää linna kuninkaan, se mulle on nyt voiton palkaks' suotu. Ja valkoinen on syli valtiaan, hän mua lempii, viepi rinnoillaan mun ruusukammioonsa uinumaan, kun juhlamalja viimeinen on juotu.
Mut erämaasta, takaa kaupungin nyt kuuluu jalopeuran julma ääni. Se kuuluu keskeen riemun palatsin, ei lakkaa se ma kunne kätkeynkin, se tuopi kauhun mulle suonihin, ja myrkyn valaa nuoreen elämääni.
Pois lähdit kuolohon jo ystäväin, sait miekastani, veli, synkän surman. Ma tunnen myöskin, lanka elämäin jo kohta kätkee hauras, sydän täin jo kietoo usva öisten hämäräin ja onnen viepi, riemun poistaa, hurman.
On elämäni ollut riehuntaa.
Ma rantaa tavoitin sen suuren meren,
min aaltoin alla päivä kohoaa.
Mut turhaan etsin sitä maailmaa,
suloisen missä sielu onnen saa,
ja sammuu julma polte nuoren veren.
Kun Ammonissa papit siunaten pojaksi kutsui mua jumalien, ja Gordionin solmun pirstoen näin auki maailman ja ääret sen, niin uskonut en silloin, tiennyt en kuink' olo raskas ompi sankarien.
On kaikki turhaa! Hengen helleenein ma tahdoin kerallani voittoon viedä. Nyt tielle vaivun, keskeen barbaarein, ja ilman perillistä. Pojaksein vain hetken muisto jääpi. Miekallein en kelvollista kantajaa ma tiedä.
Mit' olen, urho, kun käyn hautahan?
Oon yhtä halpa kuin on orpo orja.
Ken teoistani hyötyi? Maailman
ei radat muutu. Kaihon katkeran
vain osakseni sain, ja surkean
elämän kuohuun hukkui henki sorja.
On kohta päättynyt jo päivätyö, ja kaatuu kuolon eessä elon valta. Jo lähestyvi haudan musta yö, on sielu sairas, sydän vitkaan lyö, ikuinen kaiho rintaa kalvaa, syö, ja sammuu tulet elon taivahalta.
Niin, riehu riemuissasi Babylon, ja tanssi tuhansien tulten alla! Juo huumetta sa lemmen, nautinnon ja laula kunniaksi morsion! Mut kuninkaasi synkkään kuolohon käy yksin yössä, tiellä harmahalla!
Ah, missä ompi nyt onneni maa ja unteni kaunoinen Kaana! Yön vihurit ylläni vingahtaa, ja korpi on luvattuna maana.
Ah, missä ystävät armahat on
ja impeni valkea, vieno.
Ei ainoa astunut saattohon,
kun alkoi autio tienoo.
Ei kukaan saavu kulkijan luo, vain kuolema mukana kulkee. Se levätä rauhassa kerran suo ja silmät siimeiksi sulkee.