The Project Gutenberg eBook of Kadonnut prinssi, by Edgar Rice Burroughs

Tämä tarina on ollut salassa seitsemänsataa vuotta. Aluksi sen esti pääsemästä julkisuuteen eräs Englannin plantagenetilainen kuningas. Sitten se unohdettiin. Minä osuin kaivamaan sen käsiini sattumalta. Sattuma oli se, että vaimoni serkku on sukua erään hyvin vanhan eurooppalaisen luostarin esimiehelle.

Viimemainittu salli minun penkoa homehtuneita ja ummehtuneita käsikirjoituksia, ja käsiini osui tämä. Se on hyvin kiinnostava — osittain sentähden, että se on kappale tähän saakka julkaisematonta historiaa, mutta etupäässä sen vuoksi, että siinä kerrotaan tarina perin merkillisestä kostosta ja sen viattoman uhrin — Rikhardin, kadonneen englantilaisen kuninkaanpojan — seikkailuelämästä.

Sitä kertoessani olen jättänyt pois enimmät historialliset seikat. Minun mieltäni kiinnitti se ainutlaatuinen henkilö, jonka ympärille tarina on punoutunut — se ratsastaja, joka piti kypärinsilmikkonsa ummessa ja joka — mutta malttakaamme, kunnes ehdimme häneen saakka.

Se kaikki tapahtui kolmannellatoista vuosisadalla, ja aikanaan se järkytti Englantia pohjoisesta etelään, idästä länteen saakka; ja ulottuipa järkytyksen vaikutus Kanaalinkin ylitse, häiriten Ranskaa. Se sai suoranaisen alkunsa Henrik kolmannen palatsissa Lontoossa ja oli seuraus kuninkaan ja hänen mahtavan lankonsa, Leicesterin kreivin Simon de Montfortin, välisestä riidasta.

Riita jääköön silleen, se on historiallinen piirre, ja tarkan selostuksen siitä voi kukin lukea sopivana aikana. Mutta tänä kesäkuun päivänä Herramme vuonna 1243 Henrik unohti itsensä siinä määrin, että tuiki aiheettomasti syytti de Montfortia valtiopetoksesta useiden kuninkaan hoviin kuuluvien herrasmiesten kuullen.

De Montfort kalpeni. Hän oli kookas, komea mies, ja kun hän oikaisi vartalonsa täyteen mittaansa ja käänsi harmaat silmänsä suuttumuksensa esineeseen, kuten hän teki sinä päivänä, teki hän sangen valtavan vaikutuksen. Hän oli Englannissa valtatekijä, joka jäi jäljelle ainoastaan kuninkaasta, rohkea kuin leijona, ja vastasi kuninkaalle niin, ettei ainoakaan muu ihminen koko Englannissa olisi uskaltanut sillä tavoin vastata.

»Herrani ja kuninkaani», huudahti hän, »ainoastaan se, että olet herrani ja kuninkaani, estää Simon de Montfortia vaatimasta hyvitystä niin karkeasta loukkauksesta. Se, että käytät hyväksesi kuninkaanasemaasi sanoaksesi sellaista, mitä et ikinä uskaltaisi sanoa, jollet olisi kuningas, ei leimaa minua kavaltajaksi, vaikka se kyllä leimaa sinut raukaksi.»

Pieni ylimys- ja hovimiesseurue joutui jännittyneen hiljaisuuden valtaan, kun nämä hallitsijalle osoitetut, kauheat sanat kirposivat alamaisen huulilta. Kuulijat kauhistuivat, sillä de Montfortin rohkea uhmailu hipoi heidän mielestään pyhyyden häväistystä.

Henrik punehtui nöyryytyksestä ja kiukusta, nousi pystyyn ja astahti de Montfortia kohti, mutta muisti äkkiä, mitä valtaa hän edusti, ajatteli tarkemmin aiettaan, mikä se lieneekään ollut, naurahti ylpeästi ja kääntyi hovilaistensa puoleen.

»Tulkaa, hyvät herrat», virkkoi hän, »meidänhän kai piti harjoitella miekkailua tänä aamuna. Alkaa jo käydä myöhäiseksi. Tulkaa, de Fulm! Tulkaa, Leybourn!» Ja kuningas poistui huoneesta jäljessään herrasmiehet, jotka kaikki olivat loitonneet kauemmaksi Leicesterin kreivistä, kun kävi selville, että kuninkaan epäsuosio oli voimakkaasti kohdistunut häneen. Kun oviverho sulkeutui poistuneen kuninkaan jälkeen, kohautti de Montfort leveitä hartioitaan, pyörähti ympäri ja lähti huoneesta toisen oven kautta.

Kun kuningas ylimyksineen saapui asesaliin, vihloi hänen mieltänsä vieläkin de Montfortin moitteiden aiheuttama nöyryytys, ja kun hän laski syrjään päällysnuttunsa ja töyhtöhattunsa ryhtyäkseen mittelemään miekkoja de Fulmin kanssa, osui hänen katseensa miekkailunopettajaan, sir Jules de Vaciin, joka lähestyi tuoden kuninkaan säilää ja harjoituskypäriä. Henrikiä ei lainkaan nyt haluttanut miekkailla de Fulmin kanssa, joka samoin kuin kaikki hallitsijaa ympäröivät liehittelijät aina salli kuninkaan helposti voittaa jokaisessa ottelussa.

Hän tiesi, että de Vac oli liian arka miekkailumaineestaan salliakseen minkään muun kuin vastustajan etevämmyyden voittaa itsensä, ja tänään tunsi Henrik pystyvänsä voittamaan itse paholaisenkin.

Asesali oli tilava huone palatsin pohjakerroksessa vahtihuoneen vieressä. Se oli sijoitettu linnan pieneen siipirakennukseen, joten se sai valoa kolmelta suunnalta. Sen hoitajana oli lailla, harmaantunut, pergamentti-ihoinen sir Jules de Vac, ja juuri hänet Henrik komensi kanssansa miekkasille, sillä kuningas tahtoi ankarasti löylyttää jotakuta purkaukseen hillittyä raivoaan.

Niinpä hän antoi de Vacin sielunsa silmissä omaksua vihatun de Montfortin hahmon, ja seurauksena oli, että kuninkaan äkillinen ja taitava hyökkäys oli vähällä yllättää de Vacin ja hänelle nopeasti tuottaa nöyryyttävän tappion.

Henrik kolmatta oli aina pidetty hyvänä miekkailijana, mutta tänään hän osoittautui vieläkin etevämmäksi kuin tavallisesti ja kuvitteli mielessään survaisevansa miekan vale Montfortin sydämeen katsojien huimasti ilmaistessa suosiotaan. Tässä verenhimoisessa tarkoituksessa hän oli pakottanut hämmästyneen de Vacin perääntymään kahdesti salin ympäri, mutta sitten miekkailumestari teki ovelan valehyökkäyksen, astahti askelen taaksepäin, sai kuninkaan haluamaansa asentoon, kiersi salamannopeasti hiukan säiläänsä ja sinkautti Henrikin aseen kalisten yli asesalin lattian.

Hetkisen kuningas seisoi jäykkänä ja kalpeana, ikäänkuin kuoleman koura olisi tarttunut hänen sydämeensä jäisillä sormillaan. Tämä välikohtaus merkitsi hänelle enemmän kuin sitä, että hänet oli voittanut Englannin paras miekkailija — sillä se ei totisesti ollut mikään häpeä — Henrikistä se tuntui ennustavan tulevan taistelun lopullista tulosta, kun hän olisi vastakkain oikean de Montfortin kanssa; ja sitten Henrik oivalsi, että de Vac oli ainoastaan olento, jota hän mielikuvituksessaan oli pitänyt mahtavana lankonaan, ja teki de Vacille tempun, jonka hän mielellään olisi tehnyt oikealle Leicesterille. Hän kiskaisi miekkailukintaan kädestään ja meni ihan likelle de Vacia.

»Koira!» sähähti hän, sivalsi kirpeän iskun miekkailumestarin kasvoihin ja sylki hänen päällensä. Sitten hän pyörähti ympäri korollaan ja marssi pois asesalista.

De Vac oli vanhentunut Englannin kuninkaiden palveluksessa, mutta hän vihasi kaikkea englantilaista ja kaikkia englantilaisia. Edellistä kuningasta, Juhana-vainajaa, jota kaikki muut olivat vihanneet, hän oli kuitenkin rakastanut, mutta samalla kun kuningasvainajan luut oli myöskin de Vaoin uskollisuus sitä sukua kohtaan, jota hän palveli, haudattu Worcesterin tuomiokirkkoon.

Niinä vuosina, joina hän oli ollut miekkailunopettajana Englannin hovissa, olivat kuningassuvun pojat oppineet pistämään, väistämään ja iskemään niin kuin ainoastaan de Vac osasi opettaa; ja hän oli yhtä omantunnontarkasti täyttänyt velvollisuutensa kuin järkähtämättömästi vihannut ja halveksinut oppilaitaan.

Ja nyt Englannin kuningas oli loukannut häntä niin pahasti, että se voitiin sovittaa ainoastaan verellä.

Iskun saatuaan jäntevä ranskalainen kalautti kantapäänsä yhteen, viskasi säilänsä lattialle ja seisoi isäntänsä edessä suorana ja jäykkänä kuin marmoripatsas. Hänen pingoittuneet, vääntyneet kasvonsa olivat valkean ja sinertävän kirjavat, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.

Hän olisi saattanut lyödä kuningasta, mutta silloin hänellä ei enää olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin kuolema omasta kädestä, sillä kuninkaan ei sovi taistella alemman kuolevaisen kanssa, eikä sellainen, joka lyö kuningasta, saa elää — kuninkaan kunniantunto täytyy tyydyttää.

Jos de Vacia olisi sivaltanut Ranskan kuningas, olisi hän saattanut iskeä takaisin ja ylpeillä kohtalostaan, joka salli hänen kuolla Ranskan kunnian tähden. Mutta Englannin kuningas — pyh! — koira, ja kukapa mielellään kuolisi koiran vuoksi! Ei, de Vac keksisi toisenlaisia keinoja tyydyttääkseen loukattua ylpeyttään; hän ihan hekumoisi kostaessaan tälle miehelle, jota kohtaan hän ei tuntenut uskollisuutta. Jos se olisi mahdollista, vahingoittaisi hän koko Englantia, mutta hän odottaisi aikaansa. Hänen kannattaisi odottaa sopivaa tilaisuutta, jos hän odottamalla saisi kostonsa hirveämmäksi.

De Vac oli syntynyt Pariisissa ja oli Ranskan parhaana miekankäyttäjänä pidetyn ranskalaisen upseerin poika. Poika oli edistynyt ihan isänsä kinterillä ja saattoi isänsä kuoltua helposti vaatia itselleen isän kunnianimeä. Se, miten hän oli poistunut Ranskasta ja astunut Englannin kuninkaan Juhanan palvelukseen, ei kuulu tähän kertomukseen. Koko Jules de Vacin elämälle antaa tähän kertomukseen nähden merkityksen ainoastaan kaksi hänen useista ominaisuuksistaan — hänen ihmeteltävä miekkailutaitonsa ja hänen peloittava vihansa toista isänmaatansa kohtaan.

TOINEN LUKU

Westminster-palatsin eteläpuolella on puutarha, ja kolmantena päivänä sen jälkeen, kun kuningas oli loukannut de Vacia, nähtiin siellä mustatukkainen nainen, jonka sinipunaisessa viitassa oli upeita kultakirjailuja kaula-aukon ympärillä ja väljäsuisten, melkein viitan alaliepeen samalla tavalla koristettuun reunukseen ulottuvien hihojen alaosissa. Komeatekoinen, jalokivillä somistettu nahkavyö, jota piti paikallaan iso, kaiverruksilla kaunistettu, kultainen solki, kiinnitti viitan hänen uumentensa ympärille, niin että sen yläosa ulkoili puseron tavoin vyön ylitse. Vyössä oli pitkä, kaunistekoinen tikari. Hänen jalassaan oli sievät jalkineet, ja sinipunainen, kultaripsujen reunustama silkkihuntu verhosi hauskasti hänen päätänsä ja hartioitaan.

Hänen vierellään asteli kaunis, noin kolmen vuoden ikäinen poika, joka oli puettu samoin kuin kumppaninsakin hilpeäväriseen asuun. Hänen pienessä, tulipunaisesta sametista valmistetussa päällysnutussaan oli runsaasti korukirjailuja, ja sen alla oli ruumiinmukainen, valkeasilkkinen takki. Hänen ihokkaansa oli tulipunainen, ja hänen pitkät, valkeat housunsa olivat ristikkäin käyvillä, tulipunaisilla nauhoilla sidotut tiukalle pienistä kengistä polviin saakka. Hänen ruskeakiharaisen päänsä takaraivolla oli leveälierinen, pyöreäkupuinen hattu, jossa yksi ainoa valkea sulka heilui ja nuokkui uljaasti pienen, ylvään pään jokaisesta liikkeestä.

Lapsen piirteet olivat hyvin muodostuneet, ja hänen avoimet, kirkkaat silmänsä antoivat poikamaisen hyväsydämisyyden ilmeen hänen kasvoilleen, jotka muutoin olisivat olleet liian röyhkeät ja kopeat niin nuoren lapsen kasvoiksi. Kun hän puheli kumppaninsa kanssa, saivat vähäiset käskevän arvokkuuden välähdykset, jotka tekivät omituisen vaikutuksen niin pienessä pojassa, nuoren naisen silloin tällöin kääntämään päänsä toisaalle, jotta poika ei olisi nähnyt hymyilyä, jota hän tuskin jaksoi pidättää.

Äkkiä poika otti pallon takkinsa povelta, osoitti heidän lähellään kasvavaa pientä pensasta ja käski: »Seisokaa te tuolla, lady Maud, luon pensaan luona! Tahtoisin heitellä palloa.»

Nuori nainen totteli, ja hänen sijoituttuaan paikalleen ja käännyttyään poikaan päin viskasi viimemainittu pallon hänelle. Niin he leikkivät asesalin ikkunoiden alla; poika juoksi aina vilkkaasti noutamassa pallon, milloin ei saanut sitä ilmassa käsiinsä, ja nauroi ja huuteli hilpeän rattoisesti saatuaan pallon siepatuksi erikoisen hyvin.

Eräässä asesalin puistonpuolisessa ikkunassa seisoi tuikea, harmaapäinen, vanha mies, nojaten ristissä oleviin käsivarsiinsa, kulmakarvat tiukattuina pahanilkiseen rypistykseen, suupielet jäykistyneinä tuimaksi, kylmäksi juovaksi. Hän katsoi puutarhaan, siellä leikkivään lapseen ja viehkeään naiseen päin, mutta hänen silmänsä eivät nähneet, sillä de Vac mietti suurta tehtävää, koko elämänsä suurinta.

Kolme päivää oli tämä iäkäs mies hautonut harmiaan, koettaen keksiä jotakin keinoa kostaakseen Henrik-kuninkaalle hänen osakseen tulleen loukkauksen. Hänen älykkäissä, ovelissa aivoissaan oli syntynyt useita suunnitelmia, mutta tähän saakka oli ne kaikki hylätty, koska ne eivät luvanneet sitä hirveätä tyydytystä, jota hänen loukattu ylpeytensä vaati.

Hänen ajatuksensa olivat enimmäkseen pyörineet Henrikin hallituskauden epävakaisissa poliittisissa oloissa, sillä niiden nojalla hän tunsi ehkä saavansa tilaisuuden, jota hän saattaisi käyttää omiin mieskohtaisiin tarkoituksiinsa ja kuninkaan vahingoksi, mahdollisesti tuhoksi.

Palatsin monivuotisena asukkaana, joka oli usein ollut kuuntelemassa asesalissa kuninkaan harjoitellessa miekkailua ystäviensä ja suosikkiensa kanssa, de Vac oli kuullut paljon Henrik kolmannen ja hänen läheistensä kesken lausuttuja sanoja, jotka taitava ja keinokas vihamies varsin hyvin saattaisi kääntää kuninkaan vahingoksi.

Hän samoin kuin koko Englanti tiesi, kuinka äärimmäisen halveksivasti Henrik käsitteli Magna Chartan määräyksiä, joita hän sangen usein rikkoi siitä huolimatta, että hän oli kuninkaanvalallaan sitoutunut niitä noudattamaan. Mutta asesalissa sattuneiden keskustelujen sirpaleista oli de Vac saanut vihiä sellaisesta, mitä koko Englanti ei tietänyt, nimittäin siitä, että Henrik parhaillaankin neuvotteli ulkomaalaisten palkkasoturipäälliköiden ja Ranskan kuninkaan Ludvig yhdeksännen kanssa, aikoen pestata palvelukseensa kyllin suuren joukon ritareita ja sotilaita aloittaakseen hellittämättömän sodan omia suurylimyksiään vastaan ja siten tehokkaasti estääkseen heidät tulevaisuudessa sekaantumasta rajoittamaan Plantagenet-suvun kuninkaallista etuoikeutta hallita huonosti Englantia.

Kunpa hän vain saisi tietoonsa tämän suunnitelman yksityiskohdat, mietti de Vac, sen sataman, jossa ulkomaiset joukot aiottiin laskea maihin, niiden lukumäärän, ja sen, mihin ensimmäinen hyökkäys kohdistettaisiin. Oi, kuinka suloinen kosto se olisikaan, jos hänen onnistuisi tehdä tyhjäksi tämä yritys, joka oli niin likellä kuninkaan sydäntä!

Kun hän vain lausuisi sanan de Clarelle tai de Montfortille, rientäisivät suurylimykset nelikymmentuhantisena armeijana nujertamaan kuninkaan sotajoukot.

Ja hän saattaisi kuninkaan tietoon, ketä ja mitä hän saisi kiittää tappiostaan ja masennuksestaan. Mahdollisesti ylimykset syöksisivät Henrikin pois valtaistuimelta, ja silloin de Vac pilkkoisi Plantagenetia vasten kasvoja. Totisesti suloinen, mieluinen, riemullinen kosto! Ja vanhus lipaisi kielellään ohuita huuliaan ikäänkuin vielä viimeisen kerran muistaakseen jonkun herkullisen makupalan hivelevää jälkeä.

Ja silloin sattuma kiidätti pienen, nahkaisen pallon sen ikkunan alle, jonka ääressä vanhus seisoi; ja kun lapsi nauraen juoksi sitä noutamaan, osui de Vacin katse poikaan, ja hänen äskeinen kostonsuunnitelmansa häipyi, kuten sumu haihtuu keskipäiväisen auringon hajoittamalla; ja sen sijaan hänen mieleensä välähti koko hirvittävän koston kauhea suunnitelma yhtä selvästi kuin se olisi, ollut kirjoitettu hänen eteensä aukaistun ison kirjan lehdille. Eikä hän seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana, mikäli hän itse pystyisi määräämään, rahtuakaan muuttanut silloin elävästi käsittämänsä hornamaisen mestarillisen juonen yksityiskohtia.

Pikku poika, joka niin viattomasti leikki kuninkaallisen isänsä puutarhassa, oli prinssi Rikhard, Englannin kuninkaan Henrik kolmannen kolmivuotias poika. Ainoassakaan julkaistussa historiallisessa teoksessa ei tätä pientä, kadonnutta prinssiä mainita; ainoastaan Englannin kuninkaiden salaiset arkistot kertovat tarinan hänen kummallisesta seikkailuelämästään. Hänen nimensä on pyyhitty pois ihmisten aikakirjoista, ja de Vacin kosto on häipynyt maailman näkyvistä; mutta hänen aikanaan se oli todellinen, englantilaisten sydäntä kauhistuttava asia.

KOLMAS LUKU

Lähes kuukauden päivät vanhus liikuskeli palatsissa ja tarkkaili puutarhassa pikku prinssiä, kunnes hän tunsi pojan hoitajattarien ja opettajattarien parissa vietetyn suppean elämän jokapäiväisen juoksun.

Hän näki, että kun lady Maud oli prinssin seurassa, heidän oli tapana loitota palatsialueen äärimmäisille liepeille ja että neito siellä päästi pienestä syrjäportista sisälle erään kaartinupseerin, jolta kuningatar oli kieltänyt etuoikeuden päästä hoviin.

Siellä, syrjäisessä lehtimajassa, rakastuneet kuiskivat toiveitaan ja suunnitelmiaan muistamatta kuninkaallista holhottia, joka kenenkään hoivaamatta leikki puutarhan kukkien ja pensaiden seassa.

Heinäkuun keskivaiheilla oli de Vac kypsyttänyt aikeensa hyvin. Hänen oli onnistunut houkutella Brus-vanhus, puutarhuri, luovuttamaan hänelle pienen takaportin avain selittämällä, että hän mieli antautua keskiöiseen seikkailuun, ja leveästi viittailemalla kaunottareen, jonka piti olla siinä toisena sekä, — mikä parhaiten tehosi Brusiin — samalla kertaa sujauttamalla pari kultasekiiniä puutarhurin kämmenelle.

Brus samoin kuin muutkin palatsin palvelijat piti de Vacia Plantagenet-suvun vilpittömänä kannattajana. Mitä muita kepposia de Vacin mielessä saattoikaan olla, siitä Brus oli ihan varma, että kuninkaaseen nähden takaportin avain oli de Vacin käsissä yhtä varmassa tallessa kuin se olisi ollut Henrikillä itsellään.

Vanhus ihmetteli hieman sitä, että iäkäs, jörö miekkailunopettaja antautui niin vanhana kevytmielisiin seikkailuihin, jotka paremmin sopivat ylimystön nuoremmille vesoille, mutta mitäpä se häneen kuului? Eikö hänellä ollut kylliksi ajattelemista pitäessään puutarhaa sellaisessa kunnossa, että hänen kuninkaallinen isäntänsä ja emäntänsä nauttisivat varjoisista teistä, hyvin hoidetusta nurmikosta, upeista lehvistä ja kukkapenkeistä, joita hän niin ihmeen täsmällisesti laitteli säännöllisesti järjestettyyn puutarhaan.

Lisäksi ei kahta kultasekiiniä usein saatu näin helposti; ja jos rakas Herra Jeesus katsoi äärettömässä viisaudessaan sopivaksi käyttää tällaista keinoa palkitakseen palvelija-poloistaan, niin huonosti olisi sellaisen madon kuin hänen sopinut vieroksua tätä jumalallista suosionosoitusta. Niinpä Brus otti kultasekiinit, de Vac otti avaimen, pikku prinssi leikki onnellisena kuninkaallisen isänsä puutarhan kukkien keskellä, ja kaikki olivat tyytyväisiä, mikä oli niinkuin pitikin.

Samana iltana de Vac vei avaimen Lontoon kaukaisella laidalla asuvalle lukkosepälle, sellaiselle, joka ei mitenkään voinut tuntea häntä eikä tietää avaimen olevan palatsin avaimia.

Tällä sepällä hän teetti toisen samanlaisen avaimen, varroten kärsimättömästi ukon muovatessa sitä sen ajan alkeellisilla työvälineillä.

Tästä pienestä pajasta lähdettyään de Vac asteli muinaisen Lontoon lokaisilla kaduilla ja kujilla, joita siellä täällä, pitkien välimatkojen päässä toisistaan palavat, savuavat lyhdyt valaisivat, ja saapui vihdoin vain vähän matkan päässä palatsista sijaitsevalle, likaiselle hökkelille.

Rakennuksen ohitse vievä kapea kuja päättyi äkkiä Thamesin rannassa lahoavaan, puiseen telakkaan, jonka alla joen nokimustat laineet nousivat ja laskivat, loiskuen rapistuvia vaajoja vasten ja kohisten syvällä laiturisillan alla etäisille, linnoituksille, isojen, hurjien satamarottien ja vielä hurjempien, rottamaisten ihmisten tyyssijoille saakka.

Useita kertoja de Vac asteli päästä päähän edestakaisin tällä sysipimeällä kujalla etsiessään sen talon pientä ovea, johon hän pyrki. Vihdoin hän osui sen kohdalle, ja hänen monesti kolkutettuani! miekkansa nupilla sen avasi vanha, siivoton ämmänkuvatus.

»Mitä haluatte säädylliseltä naiselta näin jumalattomaan aikaan?» ärisi hän. »Ahaa, tekö se olettekin, armollinen herra?» ehätti hän lisäämään, kun hänen kädessään olevan kynttilän lepattava liekki valaisi de Vacin kasvoja. »Olkaa tervetullut, armollinen herra, kolminkertaisesti tervetullut! Paholaisen tytär lausuu tervetulleeksi veljensä.»

»Ole hiljaa, vanha noita!» kivahti de Vac. »Eikö se riitä, että kiskot minulta kelpo kolikoita kylliksi paljon voidaksesi koko loppuikäsi käyttää pehmeitä vaippoja ja mässätä, syöden sämpylöitä ja juoden malvasiaviiniä, vai pitääkö sinun vielä vaivata minua katalan kielesi tuskastuttavalla jaarittelulla?

»Onko sinulla vaatteet valmiina mytyssä ja myöskin avain tähän kadotuksen porttiin? Entä huone, oletko sijoittanut paikalleen tänne lähettämäni huonekalut ja lakaissut lattialta ja laipiopalkeista vuosisatojen aikana kasaantuneen lian ja lukinverkot? Niin, ilmassakin oli niiden roomalais-vainajien löyhkä, jotka rakensivat Lontoon kaksitoista vuosisataa siten. Hajusta päättäen arvelenkin, että tässä pahnassa on täytynyt asua roomalaisia sikopaimenia laumoineen, ja uskallanpa väittää, ettet sinä, vanha imisä, ole kajonnutkaan luudalla tähän paikkaan, peläten sotkevasi sukulaistesi ikivanhoja jätteitä.»

»Heretkää lörpöttämästä, herra saatana!» tiuskaisi akka. »Kuuntelen rahojenne puhetta mieluummin kuin teidän omaanne, sillä vaikka ne tulevat kirottuina ja tahrattuina veijarinkädestänne, puhuvat ne kuitenkin yhtä suloisella ja käskevällä äänellä kuin jos ne olisivat ihan äsken lähteneet pyhän kirkon aarrearkuista.

»Mytty on valmis», jatkoi hän sulkien oven nyt sisälle astuneen de Vacin jälkeen, »ja tässä on avain; mutta ensin maksu! En tiedä, millaista rumaa puuhaa suunnittelette, mutta ruma se on, siitä olen varma, koska vaaditte minua pitämään sen niin salassa, ja varmasti joku maksaisi minulle paljon, jos saisi tietää, missä ovat vanha nainen ja lapsi — sisareksenne ja hänen pojakseen te heitä väitätte — jotka niin kiihkeästi haluatte piilottaa Til-muorin ylisille. Sentähden on teidän parasta, hyvä herra, maksaa Til-vanhukselle hyvästi ja lisätä muutamia kultakolikkoja siitä, että hänen kielensä pysyy hiljaa, jos haluatte vankienne saavan rauhaa Til-vanhuksen talossa.»

»Nouda käärö, akka!» vastasi de Vac. »Kultaa saat, kun asia lopullisesti järjestetään; ja saat jopa enemmänkin kuin sovimme, jos kaikki käy hyvin ja sinä pidät kurissa riivatun kielesi.»

Mutta vanhan naisen uhkaukset olivat jo herättäneet de Vacissa levottomuuden tunteen, joka olisi monin kerroin väkevämpänä heijastunut ämmään, jos hän olisi tiennyt, minkä päätöksen hänen sanansa olivat synnyttäneet iäkkään miekkailumestarin mielessä.

De Vacin yritys oli niin vakava, ja sen ilmitulon seuraukset olisivat olleet niin vaaralliset, ettei hänen kannattanut jättää mitään petollisen juonittelukumppanin varaan. Tosin hän ei ollut edes vihjannut, kuinka suunnattomaan salahankkeeseen hän aikoi tämän vanhan naisen sekoittaa, mutta hänen tiukat, asian salassapitämistä koskevat määräyksensä olivat riittäneet herättämään toisessa epäluuloja ja samalla lietsomaan hänen uteliaisuuttaan ja ahneuttaan. Senvuoksi olisi risakenkäisen Til-mummon hyvinkin sopinut valittaa, jos hänellä olisi ollut edes hämärää aavistusta de Vacin mielessä liikkuvista ajatuksista; mutta ne ylimääräiset kultakolikot, jotka miekkailumestari tipautti hänen kuihtuneeseen käteensä hänen luovutettuaan vaatekäärön, tehosivat hyvin ja taivuttivat hänet olemaan uskollinen ja hillitsemään kieltänsä toistaiseksi.

Sujautettuaan avaimen takkinsa taskuun ja piilotettuaan käärön pitkän vaippansa povelle de Vac astui pimeälle kujalle ja lähti telakalle.

Laituripalkkien alta hän löysi sinne aikaisemmin samana iltana kätkemänsä ruuhen, ja sen tuhdon alle hän pisti myttynsä. Sitten hän irroitti ruuhen laiturista ja sousi hitaasti Thamesia ylöspäin, kunnes saapui palatsin muurien kohdalle. Siellä hän laski rantaan lähellä pientä takaporttia, josta päästiin puutarhan alapäähän.

Piilotettuaan ruuhen parhaansa mukaan lähellä vedenrajaa kasvaviin, sekaviin pensaisiin, jotka kuninkaan määräyksestä oli istutettu lisäämään jokipuolen maiseman kauneutta, de Vac hiipi varovasti takaportille, pääsi kenenkään huomaamatta sisälle ja meni omaan huoneistoonsa palatsiin.

Seuraavana päivänä hän antoi alkuperäisen avaimen takaisin kertoen Brusille, ettei hän ollutkaan sitä käyttänyt, koska hän tarkoin harkittuaan oli oivaltanut, kuinka mieletön hänen aikomansa seikkailu oli, erittäinkin sellaiselle miehelle, jonka nuoruus oli mennyt ja jonka niveliin saattaisi reumatismi päästä pesiytymään Thamesin yöusvan vaikutuksesta.

»Hah, hah, hah, herra Jules», nauroi iäkäs puutarhuri. »Hyve ja synti ovat kaksoissisaruksia, jotka juoksujalkaa rientävät tottelemaan saman isän, halun, käskyjä. Jollei olisi halua, ei olisi hyvettäkään, ja koska toinen haluaa sellaista, mitä toinen ei halua, niin kukapa voi väittää, onko hänen halunsa lapsi syntiä vaiko hyvettä. Tai toisaalta: jos ystäväni haluaa omaa vaimoaan ja jos se on hyvettä, niin eikö sekin ole hyvettä, jos myöskin minä haluan hänen vaimoaan, koska haluamme samaa? Mutta jos meidän tyydyttääksemme haluamme olisi välttämätöntä panna nivelemme alttiiksi Thamesin sumulle, silloin olisi kotiin jääminen hyveellistä.»

»Puheenne kuulostaa oikealta, vanha myyrä», virkkoi de Vac hymyillen. »Toivoisinpa oppivani järkeilemään teidän ihmeteltävän logiikkanne mukaisesti; se taitaisi olla minulle hyväksi, ennenkuin tulen paljoa vanhemmaksi.»

»Koko kristikunnan paras miekan käyttäjä ei kaipaa muuta logiikkaa kuin miekkaa, luulisin minä», vastasi Brus, palaten työhönsä.

Samana iltapäivänä de Vac seisoi asesalin ikkunan ääressä, katsellen kauniiseen puutarhaan, joka levisi hänen edessään lähes kahdensadan metrin päässä olevaan joenpuoliseen muuriin saakka. Etualalla oli puksipuiden reunustamia teitä, tasaisia, sileitä nurmikkoja ja säännöllisiä, upeita kukkapenkkejä; siellä täällä välkkyi metsänneitojen ja satyyrien marmorisia patsaita, jotka kimaltelivat kirkkaassa auringonpaisteessa tai olivat puolittain pimennossa yläpuolelleen kaartuneiden pensaiden suojassa, samalla kun valon ja varjon vallaton leikki teki ne elävän näköisiksi niitä kattavien lehvien heiluessa sinne tänne lievässä tuulessa. Kauempana kohoava joenpuolinen muuri oli sankemman pensaikon piilottama, ja etualan muodollisen, geometrisen täsmällisyyden sijasta oli takalistolla viiniköynnösten peittämiä lehtimajoja ja runsaasti pieniä puita sekä kukkivia pensaita, jotka oli sijoitettu harkittuun epäjärjestykseen.

Tässä viidakolta näyttävässä osassa pujotteli mutkikkaita polkuja, ja puutarhan avoimen osan hakkauksin koristetut kivi-istuimet olivat antaneet tilaa yksinkertaisille penkeille ja hedelmäpuiden oksiin ripustetuille keinuille.

Tätä lumoavaa paikkaa kohti olivat lady Maud ja hänen pieni suojattinsa prinssi Rikhard verkkaisesti kävelemässä lainkaan aavistamatta, että heidän takanaan seisoi ikkunassa pahansuopa tähyilijä.

Komea riikinkukko asteli ylpeästi tien poikki heidän editseen, ja kun Rikhard lapsen tavoin lähti juoksemaan sen jäljessä, kiiruhti lady Maud pienelle takaportille ja avasi sen nopeasti, päästäen sisälle ulkopuolella odottaneen rakastajansa. Lukittuaan portin jälleen rakastuneet menivät käsikkäin pieneen lehtimajaan, joka oli heidän kohtauspaikkansa.

Rakastuneiden puhellessa kokonaan syventyneinä omiin asioihinsa leikki pikku prinssi hilpeästi puiden ja kukkien keskellä, eikä kukaan huomannut tuimia, päättäväisiä kasvoja, jotka pälyilivät lehvistön lävitse vähän matkan päässä leikkivästä pojasta.

Rikhard oli keskittänyt kuninkaallisen tarmonsa ajaakseen takaa vikkeläliikkeistä perhosta, jota kohtalo ohjasi yhä lähemmäksi pensaikossa väijyvää kylmää, kovaa tarkkailijaa. Pikku prinssi joutui yhä likemmäksi, ja pian hän tunkeutui kukkivien pensaiden lomitse ja jäi seisomaan, silmäillen leppymätöntä miekkailunopettajaa.

»Teidän korkeutenne», lausui de Vac, kumartaen syvään pienelle miekkoselle, »sallikaa vanhan de Vacin auttaa teitä pyydystäessänne tuota somaa hyönteistä».

Rikhard oli usein nähnyt de Vacin eikä senvuoksi pelännyt häntä, ja yhdessä he lähtivät ajamaan takaa perhosta, joka nyt oli ennättänyt pois näkyvistä. De Vac suuntasi heidän askeleensa pienelle takaportille, mutta kun hän aikoi poistua puutarhasta muassaan pikku prinssi, pani viimemainittu vastaan.

»Tulkaa, herra prinssi!» kehoitti de Vac. »Minusta näytti perhonen laskeutuvan ihan muurin taakse; hetkisessä olemme sen saaneet ja palanneet puutarhaan.»

»Käy itse se noutamassa!» tokaisi prinssi. »Kuningas, isäni, on kieltänyt minua astumasta pois palatsin alueelta.»

»Tulkaa!» komensi de Vac tuimemmin. »Teille ei voi tapahtua mitään vahinkoa.»

Mutta lapsi pani vastaan eikä tahtonut lähteä hänen mukaansa, joten de Vacin oli pakko tarttua tylysti hänen käsivarteensa. Kuninkaalliselta lapselta pääsi harmin ja levottomuuden kiljaisu.

»Päästäkää minut irti, junkkari!» kirkui poika. »Kuinka uskallatte käydä käsiksi Englannin prinssiin?»

De Vac painoi kätensä lapsen suulle vaimentaakseen sen huudot, mutta se oli liian myöhäistä; lady Maud ja hänen rakastajansa olivat kuulleet, ja seuraavalla hetkellä he riensivät takaportille upseerin juostessaan vetäessä miekkaansa esille.

Heidän saapuessaan muurin kupeelle oli de Vac ehtinyt kiskoa prinssin ulkopuolelle, ja ranskalainen oli sulkenut portin ja koetti lukita sitä. Mutta rimpuilevan pojan estämänä hän ei ennättänyt kiertää avainta, ennenkuin upseeri heittäytyi portinlankkuja vasten ja syöksähti miekkailumestarin eteen lady Maud ihan kinterillään.

De Vac pudotti avaimen maahan, tempasi miekkansa, vasemmalla kädellään yhä pidellen nyt hyvin pahasti pelästynyttä prinssiä, ja sijoittui asentoon upseeria vastaan.

Sanaakaan ei hiiskuttu, sanat olivat ihan tarpeettomia; de Vacin aikeet olivat liian selvät kaivatakseen selvittelyjä, ja niinpä miehet kävivät toistensa kimppuun tuiman vimmaisesti uljaan upseerin ahdistaessa parasta Ranskassa milloinkaan syntynyttä miekkailijaa turhaan yrittäessään pelastaa kuninkaansa nuorta poikaa.

Hetkisessä oli de Vac lyönyt aseen hänen kädestään, mutta rikkoen ritarillisuuden lakeja hän ei laskenut säilänsä kärkeä painumaan, ennenkuin se oli lävistänyt hänen rohkean vastustajansa sydämen. Yhdellä hyppäyksellä hän sitten ponnahti lady Maudin ja portin väliin, jotta neito ei päässyt palaamaan puutarhaan ja hälyttämään.

Yhä pitäen vapisevaa lasta rautaisessa otteessaan hän seisoi selkä porttiin päin, silmäillen hovinaista.

»En, mylady», vastasi mies, »mutta en ollut ajatellut tehdä sitä, mikä minun nyt on tehtävä. Minkä tähden et hillinnyt kieltäsi ja antanut tämän ruhtinaspoikasen suojeluspyhimyksen huolehtia hänen onnestaan? Ajattelemattomuutesi on saattanut sinut ilkeään pinteeseen, sillä jommankumman meistä täytyy kuolla, enkä minä voi ruveta vainajaksi. Rukoile rukouksesi ja valmistaudu kuolemaan!»

Henrik kolmas, Englannin kuningas, istui neuvottelusalissaan ympärillään seurueeseensa kuuluvat mahtavat herrat ja ylimykset. Hän odotti Simon de Montfortia, Leicesterin kreiviä, jonka hän oli kutsunut voidakseen syytää hänelle lisää solvauksia, alentaakseen ja nöyryyttääkseen häntä siinä määrin, että hän poistuisi Englannista iäksi. Kuningas pelkäsi tätä mahtavaa sukulaistaan, koska tämä niin rohkeasti neuvoi häntä karttamaan typeriä hullutuksia, jotka saattoivat hänen kuningaskuntansa vallankumouksen partaalle.

Millainen tämän kohtauksen lopputulos olisi ollut, sitä on mahdoton arvata, sillä heti kun Leicester oli astunut sisälle ja tervehtinyt hallitsijaansa, sattui keskeytys, joka hukutti kuninkaan ja hovimiehen vähäiset kiistat yhteiseen, kaikkien sydäntä koskettavaan suruun.

Salin yhdeltä laidalta kuului melua, oviverho työnnettiin sivuun, ja Eleanor, Englannin kuningatar, hoippui valtaistuinta kohti kyynelten valuessa hänen kalpeilla kasvoillaan.

»Voi, herrani ja kuninkaan!», valitti hän, »Rikhard, poikamme, on murhattu ja heitetty Thamesiin!»

Silmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut sekavaksi myllerrykseksi, ja vain perin vaivaloisesti sai kuningas vihdoin yhtenäisen selostuksen kuningattarelta.

Kävi ilmi, että kun lady Maud ei ollut tuonut prinssi Rikhardia takaisin palatsiin määräaikana, oli siitä ilmoitettu kuningattarelle ja aloitettu heti etsintä — etsintä, joka päättyi vasta yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua; mutta sen ensimmäiset tulokset olivat jähmetyttäneet hovilaisten sydämen kiveksi, sillä avonaisen takaportin vierellä olivat viruneet lady Maudin ja erään kaartinupseerin hengettömät ruumiit, mutta prinssi Rikhardista, Englannin kuninkaan Henrik kolmannen toisesta pojasta ja siihen aikaan valtakunnan nuorimmasta prinssistä, ei missään näkynyt merkkiäkään.

Vasta kahden päivän kuluttua huomattiin de Vacin poissaolo, ja silloin eräs kuninkaan seurassa oleva ylimys muistutti hänen majesteetilleen miekkailuharjoituksissa sattuneesta kohtauksesta, ja kuninkaan pikku pojan ryöstämisen syy selvisi.

Julkaistiin määräys, että Englannin kaikki lapset piti tarkastaa, sillä pienen prinssin rinnan vasemmalla puolella oli hyvin läheisesti liljaa muistuttava syntymämerkki, ja kun vuoden kuluessa ei löydetty ainoatakaan lasta, jolla olisi ollut sellainen merkki, eikä de Vacin jäljille päästy, ulotettiin etsintä Ranskaan, eikä siitä tyyten luovuttu yli kahteen vuosikymmeneen.

Ensimmäinen olettamus, se, että lapsi oli murhattu, hylättiin pian, kun sitä punnittiin järjen valossa, sillä ilmeisesti olisi murhamies voinut surmata pikku prinssin samalla kertaa, kun hän tappoi lady Maudin rakastajineen, jos hän olisi niin halunnut.

Prinssi Rikhardin etsijöistä innokkain oli Simon de Montfort, Leicesterin kreivi, jonka kiintymys nuoreen kuninkaalliseen sukulaiseensa oli aina ollut niin näkyvä, että hovilaiset olivat lausuilleet siitä huomautuksia.

Siten de Montfortin ja kuninkaan välien rikkoutuminen parani joksikin aikaa, ja vaikka tältä mahtavalta ylimykseltä riistettiin hänen käskyvaltansa Gascognessa, ei hänen osakseen tullut paljoakaan sen enempää vainoa hänen kuninkaallisen valtiaansa puolelta.

NELJÄS LUKU

Vedettyään miekkansa lady Maudin sydämestä de Vac hätkähti, sillä vaikka hän olikin säälimätön, kammotti häntä tämä julma teko. Mutta hän oli mennyt liian pitkälle enää peräytyäkseen, ja jos hän olisi jättänyt lady Maudin henkiin, olisivat koko palatsin vahtimiehistö ja koko Lontoon kaupungin väestö olleet hänen kinterillään kymmenessä minuutissa; hänen pelastumisensa olisi ollut mahdoton.

Pieni prinssi oli nyt niin kauhuissaan, ettei hän osannut muuta kuin vapista ja vikistä pelosta. Hän pelkäsi niin kovasti hirvittävää de Vacia, että kuoleman uhkaus helposti vaimensi hänen kielensä, ja niin tuikea vanhus vei hänet veneelle, joka oli kätketty syvälle sankkaan pensaikkoon.

De Vac ei uskaltanut viipyä pakopaikassaan pimeään saakka, kuten hän oli aluksi aikonut.

Sensijaan hän veti teljon alle piilottamastaan mytystä likaisen, risaisen puvun ja sillä naamioi itsensä vanhaksi naiseksi, vetäen puuvillahuivin syvälle otsalleen salatakseen lyhyet hiuksensa. Kätkettyään lapsen muiden vaatekappaleiden alle hän työnsi veneen irti rannasta ja kiiruhti, lähellä vedenrajaa soutaen, Thamesia pitkin vanhalle telakalle, jossa hänen aluksensa oli edellisenä iltana ollut piilossa. Hän saapui määräpaikkaansa kenenkään huomaamatta, sousi laiturisillan alle ja työnsi veneen syvälle luolamaisen turvapaikkansa pimeään onkaloon.

Siellä hän päätti piileskellä pimeän tuloon asti, sillä hän arvasi, että kadonnutta pikku prinssiä saatettaisiin alkaa etsiä millä hetkellä tahansa ja ettei kukaan voisi liikkua Lontoon kaduilla joutumatta mitä tiukimman tarkastuksen alaiseksi.

Käyttäen hyväkseen pakollista odotusaikaa de Vac riisui prinssin ja puki hänen yllensä toiset vaatteet, jotka olivat olleet kiedottuina teljon alle piilotettuun kääröön, pienen, punaisen puuvillapuseron ja sen mukaiset housut, mustan ihokkaan ja pienoisen nahkatakin sekä nahkaisen lakin.

Prinssin entiset vaatteet hän kääri ison, laiturin rapautuvasta muurauksesta kiskotun kiven ympärille ja upotti käärön äänettömään jokeen.

Nyt oli prinssi saanut takaisin jonkun verran entistä varmuuttaan, ja huomattuaan, ettei de Vac näyttänyt aikovan tehdä hänelle pahaa, alkoi pikku mies kysellä tuimalta kumppaniltaan, sillä tämän kummallisen seikkailun herättämä lapsellinen ihmettely sai voiton hänen aikaisemmasta pelostaan.

»Mitä me täällä teemme, sir Jules?» tiedusti hän. »Viekää minut takaisin kuninkaan, isäni, palatsiin! En pidä tästä pimeästä onkalosta enkä tästä oudosta asusta, jonka olette pukenut ylleni.»

»Hiljaa, poika!» komensi vanhus. »Sir Jules on kuollut, etkä sinä ole kuninkaanpoika. Muista nämä kaksi seikkaa ja varo, etten enää milloinkaan kuule sinun mainitsevan sir Julesin nimeä tai nimittävän itseäsi prinssiksi!»

Poika oli ääneti, hänen ryöstäjänsä ankara sävy pani hänet taaskin pelkäämään. Pian hän alkoi itkeä, sillä hän oli väsynyt, nälkäinen ja peloissaan — pelkkä pieni lapsiparka, avuton ja toivoton tämän julman vihamiehen käsissä, koko kuninkaallinen arvo tyhjiin rauenneena, kaikki menneenä Thamesin paksussa pohjamudassa viruvien silkkihepenien muassa — ja ennen pitkää hän vaipui ruuhen pohjalla katkonaiseen uneen.

Pimeän tultua de Vac työnsi ruuhen laiturisillan ulkolaidalle, otti nukkuvan lapsen syliinsä ja kuunteli valmiina nousemaan kujalle, joka vei Til-muorin asunnolle.

Hänen siten seisoessaan kantautui hänen valppaisiin korviinsa aseiden kalinan hiljaista ääntä; se kävi yhä kovemmaksi, kunnes oli ihan epäilemätöntä, että häntä lähestyi joukko miehiä.

Vikkelästi de Vac sijoittui paikalleen ruuheen ja työnsi sen jälleen syvälle laiturisillan alle. Tuskin hän oli ehtinyt sen tehdä, ennenkuin seurue aseistettuja ritareita ja sotilaita kalisten marssi hänen yläpuolellaan oleville palkeille pimeän kujan suusta. He pysähtyivät siellä ikäänkuin neuvottelemaan, ja alhaalla kyyröttävä kuuntelija erotti selvästi jokaisen sanan heidän keskustelustaan.

»De Montfort», virkkoi joku, »mitä sinä arvelet? Saattaisiko kuningatar olla oikeassa ja Rikhard virua vainajana tämän mustan veden pohjalla?»

»Ei, de Clare», vastasi syvä ääni, jonka de Vac tunsi Leicesterin kreivin omaksi. »Sen käden, joka pystyi ryöstämään prinssin itse hänen isänsä puutarhasta lady Maudin ja hänen kumppaninsa tietämättä, olisi ollut vielä helpompi ja turvallisempi surmata hänet puutarhassa, jos se olisi ollut tämän kummallisen hyökkäyksen tarkoitus. Luultavasti, mylord, saamme pian kuulla jostakin rohkeasta seikkailijasta, joka pitää pikku prinssiä vankinaan kiristääkseen lunnaita. Suokoon Jumala, että asianlaita on siten, sillä kaikista milloinkaan näkemistäni miellyttävistä ja sydämellisistä pikku miekkosista — oma, rakas poikanikin mukaanluettuna — oli pieni Rikhard rakkain. Kunpa pääsisin käsiksi siihen riettaaseen pahukseen, joka on tehnyt tämän katalan tihutyön!»

Siltapalkkien alla, tuskin metrin päässä Leicesteristä, makasi hänen etsimänsä pienokainen. Aseiden kalina, kannuksellisten jalkojen raskaat askeleet ja ylhäältä kuuluvat äänet olivat herättäneet pienen prinssin, ja säikähdyksestä parahtaen hän nousi istumaan ruuhen pohjalle. Heti de Vaoin raudanluja käsi painui pienelle suulle, mutta sitä ennen ehti yksinäinen, hiljainen valitushuuto kantautua ylhäällä seisovien miesten korviin.

Jännittyneen äänettöminä he kuuntelivat, odottaen äänen toistumista, ja sitten de Montfort luikkasi.

Richard tunsi lempienonsa äänen ja koetti kiskoutua irti, mutta de Vacin säälimätön käsi lamautti puserruksellaan lapsen heikot ponnistukset, ja kaikki oli haudanhiljaista ylhäällä seisovien miesten kuunnellessa, varroten äänen uudistumista.

»Satamarottia», päätteli de Clare, ja ikäänkuin paholainen olisi omaansa suojellakseen niitä ohjannut, juoksi sitten kaksi isoa rottaa näkyviin höltyneiden lankkujen raosta, kadoten pimeään kujaan ja vinkuen mennessään.

»Olet oikeassa», myönsi de Montfort, »mutta olisin saattanut vannoa, että se oli lapsen heikko valitus, jollen olisi omin silmin nähnyt noita kahta saastaista jyrsijää. Lähdetään; mennään seuraavalle viheliäiselle kujalle! Täällä emme saavuttaneet menestystä, vaikka se vanha noita-akka, joka nimitti itseään Tiliksi, tuntui kovin kiihkeältä hieromaan kauppaa niistä lisätiedoista, joita hän toivoi voivansa meille antaa.»

Heidän loitotessaan kantautuivat heidän äänensä yhä hiljaisempina alhaalla piileksivien kuuntelijain korviin ja häipyivät pian etäisyyteen.

»Sepä oli täpärällä», mietti de Vac ottaessaan lapsen taaskin syliinsä ja valmistautuessaan nousemaan sillalle. Enää ei mikään melu häntä pelästyttänyt, ja hän oli pian Tilin talon ovella, pisti avaimen lukkoon ja hiipi hiljaa ylishuoneeseen, jonka hän oli vuokrannut rumalta emännältään.

Yläkerrasta ylisille ei ollut portaita, vaan sinne noustiin puisia tikapuita myöten, jotka de Vac veti ylös jälkeensä, sulkien ja teljeten raskaalla, vankoilla salvoilla varustetulla luukulla aukon, josta hän oli taakkoineen kavunnut.

Huone, johon he nyt joutuivat, ulottui koko rakennuksen itäpään ylitse, ja siinä oli ikkunat kolmella puolella. Niiden edessä oli paksut verhot. Huonetta valaisi pieni lyhty, joka riippui laipiossa lähellä huoneen keskustaa.

Seinät olivat valkaisemattomat ja laipio laudoittamaton; koko huone oli perin latomainen ja kolkon näköinen.

Nurkassa oli iso vuode ja huoneen toisella seinämällä pienempi lapsenvuode. Vielä oli kalustossa kaappi, pöytä ja kaksi penkkiä.

Nämä tavarat oli de Vac ostanut tähän huoneeseen sen ajan varalta, jolloin hän asuisi siinä pienen vankinsa kanssa.

Pöydällä oli musta leipä, hunajaa sisältävä savivati, maitoruukku ja kaksi juomasarvea. Näille de Vac heti omisti huomionsa, käskien lapsen nauttia, mitä halusi.

Hetkiseksi voitti nälkä pienen prinssin pelon, ja hän kävi ahnaasti käsiksi outoon, karkeaan ruokaan, jonka kömpelötekoinen pöytäkalusto ja hänen palatsihuoneistonsa kuninkaallisesta apeudesta niin räikeästi eroava, alaston ympäristö tekivät kaksin kerroin karkeammaksi.

Lapsen syödessä de Vac kiiruhti rakennuksen alakertaan etsimään Tiliä, jota hän nyt perin pahasti epäili ja pelkäsi. Hänen telakalla kuulemansa de Montfortin sanat herättivät hänessä sen varmuuden, että tässä oli hänen kostonsa täyttämisen tiellä taaskin este, joka täytyi poistaa samoin kuin hänen oli täytynyt poistaa lady Maud; mutta tässä tapauksessa ei ollut nuoruutta eikä kauneutta puhumassa aiotun uhrin puolesta eikä aiheuttamassa katumusta tuiman teloittajan mielessä.

Kun hän tapasi eukon, oli tämä jo pukeutunut lähteäkseen kadulle, ja hän estikin sen aikeen ihan rakennuksen ovella. Kun hän vielä oli puettu vanhan naisen vaippaan ja huiviin, ei Til aluksi tuntenut häntä, ja kun hän alkoi puhua, purskahti ämmä hermostuneesti, kaakottavasti nauramaan sellaisen henkilön tapaan, joka on yllätetty epäilyttävässä puuhassa, eikä hänen esiintymisensä välttänyt kavalan miekkailu mestarin tarkkaa huomiota.

»Käymään Mag Tunkin luona kujan päässä, joen partaalla, mylord», vastasi nainen, osoittaen ranskalaista kohtaan tavallista suurempaa kunnioitusta.

»Sitten saatan sinua vähän matkaa, ystäväiseni, ja kenties sinä voit auttaa minua tuomaan tänne tavaroita, jotka jätin sinne kiinnittämääni ruuheen.»

Ja niinpä he yhdessä menivät pimeätä kujaa myöten huojuvan, osittain puretun telakan laidalle; toinen ajatteli, kuinka suunnattoman palkkion kuningas antaisi siitä tiedosta, jonka hän yksin, siitä hän oli varma, pystyisi ilmaisemaan; toinen tunnusteli vaippansa alla sinne kiinnitetyn pitkän tikarin kahvaa.

Heidän saapuessaan veden partaalle käveli de Vac oikea olkapäänsä kumppaninsa vasemman olan takana, hänen kätensä puristi terävää asetta, ja kun nainen seisahtui sillalle, upposi hänen vasemman lapaluunsa alareunan kohdalla väikkynyt kärki äänettömästi hänen sydämeensä, samalla kun de Vacin vasen käsi heilahti ylöspäin ja kouraisi hänen kurkkunsa teräsotteeseen.

Ei kuulunut ääntäkään; vain vanhat, suonenvedon tapaisesti jäykistyvät lihakset nytkähtelivät, ja de Vacin sysäämänä ruumis sitten suistui Thamesiin, ja kumea loiskaus ilmaisi sen viimeisenkin toivon sammumista, että prinssi Rikhard voitaisiin pelastaa kostajan kynsistä.

VIIDES LUKU

Kolmen vuoden aikana prinssi Rikhardin katoamisen jälkeen eli Lontoon sydämessä, kivenheiton päässä kuninkaan palatsista kumarainen, vanha nainen. Hän asui pienessä takahuoneessa, korkealla vanhan rakennuksen ullakkokerroksessa, ja hänen luonansa oli pieni poika, joka ei koskaan käynyt ulkosalla yksin eikä päiväsaikaan. Ja pojan rinnan vasemmalla kupeella oli omituinen, liljaa muistuttava merkki. Kun vanha, kumarainen nainen oli turvassa ullakkohuoneessaan, teljetty ovi takanaan, oli hänen tapansa oikaista vartalonsa, riisua yltänsä likainen vaippa ja pukea sen sijalle mukavampi, sopivampi ihokas ja housut.

Kolme vuotta hän teki uutterasti työtä, kasvattaen pikku poikaa. Hänen opinto-ohjelmassaan oli kolme ainetta: ranskankieli, miekkailu ja kaiken englantilaisen, erittäinkin Englannin hallitsijasuvun vihaaminen.

Mummo oli teettänyt pienoisen säilän ja alkanut opettaa miekkailua pikku pojalle tämän ollessa vasta kolmen vuoden ikäinen.

»Sinä olet maailman paras miekkailija tultuasi kaksikymmenvuotiaaksi, poikani», oli naisen tapana vakuuttaa. »Ja sitten sinun tulee lähteä liikkeelle ja surmata paljon englantilaisia. Nimesi pitää olla vihattu ja kirottu kautta koko Englannin, ja kun vihdoin seisot hirttosilmukka kaulassasi — ha, ha, sitten minä puhun. Sitten he saavat tietää.»

Pikku poika ei ymmärtänyt sitä kaikkea; hän tiesi vain sen, että hänen oli mukava olla, että hänellä oli lämpöiset vaatteet, että hän sai syödä kyllikseen ja että hänestä tulisi mahtava mies, kun hän oppisi taistelemaan oikealla miekalla ja kasvaisi kyllin isoksi käytelläkseen sellaista. Senkin hän tiesi, että hän vihasi englantilaisia, mutta sen syytä hän ei tiennyt.

Hänen pienen, lapsellisen päänsä äärimmäisissä sopukoissa tuntui väikkyvän muisto sellaisesta ajasta, jolloin hänen elämänsä ja ympäristönsä olivat olleet tuiki toisenlaiset, jolloin tämän vanhan mummon sijasta hänen ympärillään oli ollut paljon ihmisiä ja jolloin armaskasvoinen nainen oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä, ennenkuin hänet iltaisin vietiin vuoteeseen. Mutta kaikesta siitä hän ei ollut varma; kenties hän muistikin vain unta, sillä hän näki paljon omituisia ja ihmeellisiä unia.

Pikku pojan ollessa noin kuusivuotias tuli heidän ullakkokotiinsa outo mies tapaamaan kumaraista, vanhaa naista. Oli iltahämärä, mutta vanha nainen ei sytyttänyt lamppua, ja sitäpaitsi hän kuiskaamalla käski pikku pojan pysytellä alastoman huoneen kaukaisen sopen pimennossa.

Vieras oli vanha ja kumarainen, ja hänellä oli tuuhea parta, joka piilotti melkein koko hänen kasvonsa paitsi kahta terävää silmää, isoa nenää ja osaa ryppyisestä otsasta. Puhuessaan hän säesti sanojaan usein kohauttelemalla kapeita hartioitaan, huitomalla käsiään ja tekemällä muita outoja ja huvittavia liikkeitä. Lapsi oli ihastunut. Tämä oli hänen lyhyen, yksitoikkoisen elämänsä ensimmäinen huvitus. Hän kuunteli tarkka avusti ranskankielistä keskustelua.

»Minulla on juuri sellainen kuin madame haluaa», vakuutti vieras. »Se on komea aateliskartano kaukana valtatiestä. Sen rakensi muinoin Harold Saksilainen, mutta viime aikoina ovat kuolemantapaukset, köyhyys ja kuninkaan epäsuosio riistäneet sen hänen jälkeläisiltään. Muutamia vuosia sitten Henrik lahjoitti sen tuolle tuhlaavaiselle suosikilleen Henri de Macylle, joka panttasi sen minulle eikä ole jaksanut maksaa velkaansa. Nyt se on minun omaisuuttani, ja kun se on kaukana Pariisista, saatte te sen mainitsemastani pilkkahinnasta. Se on ihastuttava kauppa, madame.»

»Ja kun minä sinne ehdin, saan nähdä ostaneeni rapautuvan röykkiön raunioitunutta muurausta, joka on kelvoton kettupesueen asumasijaksi», tokaisi vanha nainen nyrpeästi.

»Yksi torni on sortunut, ja yhden siiven katto on puolelta pituudelta pettänyt ja romahtanut sisään», selitti iäkäs ranskalainen. »Mutta kolme alempaa kerrosta ovat ehyet ja täysin asuttavassa kunnossa. Se on nytkin paljoa muhkeampi kuin Englannin useiden ylimysten linnat, ja hinta, madame — niin, hinta on niin naurettavan pieni.»

»Kuulkaahan!» virkkoi ranskalainen. »Nyt tiedän. Pannaan rahat Iisakin, juutalaisen, haltuun — tunnetko hänet? Hän pitää niitä sekä kauppakirjaa neljäkymmentä päivää, joten saat yllin kyllin aikaa matkustaaksesi Derbyyn tarkastamaan ostamaasi linnaa. Jollet sitten ole täysin tyytyväinen, niin Iisakki, juutalainen, palauttaa rahasi sinulle ja kauppakirjan minulle; mutta jollet ole neljänkymmenen päivän kuluttua vaatinut rahojasi, niin Iisakki lähettää kauppakirjan sinulle ja rahat minulle. Eikö tämä ole helppo ja rehellinen keino, jolla selviydymme pulmasta?»

Pieni, vanha nainen punnitsi hetkisen ja vihdoin myönsi, että se tuntui olevan täysin rehellinen tapa järjestää asia. Ja niin tehtiin.

»Lähdemme tänä iltana pitkälle matkalle uuteen kotiimme. Kasvojesi ympärille kääritään paljon riepuja, sillä sinua vaivaa perin tuskallinen hammassärky. Ymmärrätkö?»

»Mutta eihän hampaitani särje. Hampaani eivät kiusaa minua lainkaan
Minä —» torjui lapsi.

»Hiljaa, hiljaa!» keskeytti pieni, vanha nainen. »Sinua vaivaa hammassärky, ja sentähden täytyy kasvojesi ympärille kietoa paljon riepuja. Ja kuule! Jos joku kysyy sinulta, minkä tähden kasvosi on siten kiedottu, pitää sinun sanoa, että hampaitasi pakottaa. Jollet tee, kuten käsken, ottavat kuninkaan miehet meidät kiinni, ja meidät hirtetään, sillä kuningas vihaa meitä. Jos vihaat Englannin kuningasta ja rakastat henkeäsi, niin tee, kuten käsken!»

»Minä vihaan kuningasta», vakuutti pikku poika. »Sentähden tottelen käskyäsi.»

Niinpä he sinä iltana lähtivät pitkälle matkalleen pohjoiseen päin, Derbyn kunnaita kohti. He taivalsivat useita päiviä, ratsastaen kahdella pienellä aasilla. Outoja näkyjä vilisi päivisin pikku pojan silmien edessä, joka ei muistanut mitään muuta kuin alastoman, lontoolaisen ullakkokotinsa ja Lontoon lokaiset kujat, joilla hän oli liikkunut ainoastaan öisin.

He samosivat kauniiden, puistomaisten niittyjen ja synkkien, peloittavien metsien halki, silloin tällöin sivuuttaen vähäisiä kyliä, joissa oli olkikattoisia majoja. Joskus he näkivät maantiellä aseistettuja ritareja joko yksin tai pieninä seurueina, mutta lapsen kumppanin onnistui aina pujahtaa suojaan tiepuoleen siksi aikaa, kunnes tuimat ratsastajat olivat menneet ohitse.

Kun he kerran olivat piilossa tiheässä metsässä pienen aukeaman laidassa, jonka halki maantie koukerteli, näki poika kahden ritarin saapuvan aukeamalle, toisen toiselta, toisen toiselta taholta. Hetkiseksi he seisauttivat ratsunsa ja silmäilivät toisiaan äänettöminä; ja sitten toinen, kookas, mustaan rauta-asuun puettu, mustalla oriilla ratsastava ritari huusi toiselle jotakin, mitä poika ei erottanut. Toinen ritari ei vastannut mitään, nojasi vain keihäänsä reittänsä vasten ja ratsasti kärki alhaalla mustaa vastustajaansa kohti. Kymmenkunta askelta heidän isot sotaorhinsa ravasivat verkkaisesti toisiaan kohti, mutta äkkiä ritarit kannustivat ne täyteen laukkaan, ja kun nämä kaksi rautapukuista miestä, joiden ratsuillakin oli rautaiset suojukset, ennättivät aukeaman keskelle, törmäsivät he vinhaa vauhtia ratsastaen vastakkain hirvittävän rajusti.

Mustan ritarin keihäs tärähti suoraan vihollisen niinipuiseen kilpeen, valtavan, mustan oriin järkyttävä paino syöksähti harmaata ratsua vastaan, joka kellahti ratsastajineen maantien tomuun. Kaksintaistelusta oli ilmeisesti tullut hirveä loppu jo ensi rynnistyksessä. Mustan vauhti kiidätti sitä viisikymmentä askelta kaatuneen ratsastajan ohitse, ennenkuin voittaja sai sen pysäytetyksi; sitten musta ritari kääntyi tarkastamaan, millaista tuhoa hän oli tehnyt. Harmaa hevonen parhaillaan kompuroi pökertyneenä pystyyn, mutta sen rauta-asuinen ratsastaja virui hiljaa ja liikkumatta paikallaan.

Kypärinsilmikko avattuna musta ritari ratsasti takaisin voitetun vihamiehensä kupeelle. Hänen huulillaan väikkyi julma hymy, kun hän kumartui pitkänään viruvan hahmon puoleen. Hän puheli ilkkuvasti, mutta vastausta ei kuulunut; sitten hän survaisi kaatunutta keihäänsä kärjellä. Sekään ei saanut toista liikahtamaan. Kohautettuaan rautasuojuksisia olkapäitään musta ritari pyörsi ympäri ja lähti ratsastamaan maantietä pitkin, kadoten näkyvistä ympäröivän metsän synkkiin varjoihin.

Pikku poika oli lumouksen vallassa. Mitään sellaista hän ei ollut eläissään nähnyt eikä sellaisesta uneksinut.

»Kerran lähdet sinäkin liikkeelle ja teet samalla tavoin», sanoi pieni, vanha nainen.

»Onko minunkin ylläni rauta-asu ja ratsastanko isolla, mustalla oriilla?» tiedusti poika.

»Kyllä, ja sinä ratsastat Englannin teillä, käytellen tukevaa keihästäsi ja valtavaa miekkaasi ja jälkeesi tielle jätät verta ja kuolemaa, sillä joka mies on sinun vihollisesi. Mutta lähdetään! Meidän täytyy ehättää taipaleelle.»

He ratsastivat edelleen jättäen kuolleen ritarin virumaan siihen, mihin hän oli kaatunut, mutta lapsen muistissa säilyi aina se, mitä hän oli nähnyt, ja hän ikävöi sitä aikaa, jolloin hän olisi yhtä kookas ja väkevä kuin hirvittävä musta ritari.

Heidän eräänä toisena päivänä ollessaan piilossa autiossa hökkelissä välttääkseen tavaroineen ylämaahan päin matkaavan kauppakaravanin huomiota he näkivät joukon rosvoja syöksyvän esiin suojaisten pensaiden takaa maantien vastaiselta laidalta ja karkaavan yllätettyjen, puolustuskyvyttömien kauppamiesten kimppuun.

He olivat ryysyisiä, parrakkaita, eriskummaisen näköisiä roikaleita; useimmilla heistä oli aseina nuijia ja tikareja; joillakuilla oli kaaripyssy. Säälimättä he ahdistivat sekä vanhoja että nuoria, iskien heidät kylmäverisesti kuoliaiksi, vaikka he eivät olisi vastustaneetkaan. Ne karavanin jäsenet, jotka pääsivät pakoon, pakenivat; muut jäivät kuolleina tai kuolevina maantielle rosvojen rientäessä tiehensä saaliineen.

Aluksi lapsi oli kauhun tyrmistämä, mutta kun hän kääntyi pienen, vanhan naisen puoleen, toivoen myötätuntoa, näki hän vanhuksen huulilla tuiman hymyn. Viimemainittu huomasi lapsen kauhuisen ilmeen.

»Ei se ole mitään, poikani. Vain englantilaisia koiria hätyyttämässä englantilaisia sikoja. Kerran sinä hätyytät niitä molempia — ne soveltuvat ainoastaan tapettaviksi.»

Poika ei vastannut mitään; mutta hän ajatteli aika paljon näkemänsä johdosta. Ritarit olivat julmia toisilleen — köyhät olivat julmia rikkaille — ja heidän vaelluksensa jokainen päivä oli teroittanut hänen lapsenmieleensä, että jokaisen täytyy olla hyvin julma ja kova köyhille. Hän oli nähnyt heitä heidän kaikissa murheissaan, surkeudessaan ja puutteissaan — pitkänä, hajanaisena jonona, joka ulottui koko matkan Lontoon kaupungista saakka. Heidän köyristyneet selkänsä, heidän surkeat, laihat vartalonsa ja heidän toivottomat, surulliset kasvonsa todistivat, kuinka väsyttävän kurja heidän olemassaolonsa oli.

»Eikö koko maailmassa ole ainoatakaan onnellista ihmistä?» pamautti hän kerran vanhalle naiselle.

»Vain se mies, joka heiluttaa valtavinta miekkaa», vastasi vanha nainen. »Olet nähnyt, poikani, että kaikki englantilaiset ovat petoja. He karkaavat toistensa kimppuun ja surmaavat toisiaan mitättömistä aiheista ja ihan aiheettomastikin. Vanhemmaksi tultuasi lähdet liikkeelle ja surmaat heitä kaikkia, sillä jollet sinä tapa heitä, tappavat he sinut.»

Oltuaan päiväkausia väsyttävällä matkalla he vihdoin saapuivat vähäiseen, kukkuloiden välissä sijaitsevaan kylään. Siellä myytiin aasit ja ostettiin roteva hevonen, jolla he molemmat ratsastivat epätasaiseen, peloittavaan seutuun, kauas valtateiltä, kunnes he eräänä iltana lähestyivät rappeutunutta linnaa.

Uhkaavat muurit kohosivat korkeina kuutamoista taivasta vasten, ja siinä kohdassa, jossa osa kattoa oli sortunut, teki kylmä, kapeiden, lasittomien ikkunoiden lävitse paistava kuu valtavan rakennuksen sen näköiseksi kuin se olisi ollut suunnaton, monisilmäinen, aution maailman pinnalla kyyröttävä hirviö, sillä missään muualla ei näkynyt muita asutuksen merkkejä.

Tämän synkän rykelmän edustalla matkalaisemme laskeutuivat ratsailta. Pikku poikaa kammotti, ja hänen lapsellinen mielikuvituksensa temmelsi hurjasti heidän jalkaisin lähestyessään rapistuvaa varustusta, taluttaen hevosta jäljessään. Ulkomuurin pimeästä varjosta he siirtyivät kuutamoiselle sisäpihalle. Sen toisesta päästä vanha nainen löysi entiset tallit, ja sinne hän salpasi hevosen yöksi lahonneilla lankuilla, kaataen sille mitan kauroja lattialle sen selässä roikkuneesta säkistä.

Sitten hän meni edellä linnan synkkään pimentoon, valaisten tietä lepattavalla männynoksakimpulla. Kauan käyttämättä olleet, vanhat lattiapalkit kitisivät ja narisivat heidän askelistaan. Äkkiä kuului kynnekkäiden käpälien juoksuääntä heidän etupuoleltaan, ja heidän ohitseen sujahti punainen kettu, pyrkien vimmaisen pelokkaana öisen ulko-ilman vapauteen.

Pian he saapuivat suureen saliin. Vanha nainen työnsi auki vankan, kirskuvilla saranoilla kääntyvän oven ja valaisi himmeästi valtavaa, avaraa huonetta kehnon soihtunsa heikoilla säteillä. Heidän varovasti astuessaan sisälle nousi hienoa tomua pieninä tuprahduksina kauan mädäntyneistä, heidän jalkojensa alla murenevista pehuista. Tavattoman iso lepakko kaarteli huimasti ilmassa siipiensä äänekkäästi lepattaessa, ilmeisesti paheksuen tätä karkeata tunkeutumista. Outoja yöeläviä juosta piipersi tai kiemurteli seinillä ja lattialla.

Mutta lapsi ei pelännyt. Pelko ei ollut kuulunut vanhan naisen oppisuunnitelmaan. Poika ei tuntenut sen sanan merkitystä, eikä hän myöhemminkään koko elämänsä aikana kertaakaan kokenut sitä tunnetta. Lapsellisen innokkaasti hän seurasi kumppaniaan tämän tarkastaessa huoneen sisustaa. Se teki vieläkin valtavan vaikutuksen. Poika taputti käsiään riemusta katsellessaan kauniisti kaiverrettuja ja laudoitettuja seiniä ja tammilankkuista laipiota; sen olivat savustaneet melkein mustaksi soihdut ja öljylamput, jotka olivat valaisseet salia menneinä päivinä, ja niitä olivat epäilemättä auttaneet ne halkoroihut, jotka olivat palaneet salin kahdessa suunnattomassa takassa pitkän pöydän ääressä usein aamutunneille asti istuneiden ylimyskemuilijain hilpeän joukon hauskuudeksi.

Tänne he majoittuivat. Mutta kumaraharteinen, vanha nainen ei enää ollut vanha nainen — hän oli muuttunut suoraryhtiseksi, jänteväksi, vilkasliikkeiseksi vanhaksi mieheksi.

Pikku pojan kasvatus jatkui — ranskankieltä, miekkailua ja englantilaisvihaa — samaa vuodesta vuoteen ja lisäksi ratsastustaitoa hänen täytettyään kymmenen vuotta. Tähän aikaan alkoi vanhus opettaa häntä puhumaan englanninkieltä, mutta tahallisesti ja hyvin selvästi ranskanvoittoisesti. Koko elämänsä aikana ei poika nyt muistanut puhelleensa kenenkään muun kuin holhoojansa kanssa, jota hänet oli neuvottu nimittämään isäksi. Eikä pojalla ollut minkäänlaista nimeä — hän oli vain »poikani».

Hänen elämänsä Derbyn vuoristossa täyttivät niin tarkoin hänen kasvatuksensa ankarat, rasittavat velvollisuudet, ettei hänellä ollut paljoakaan aikaa ajatella olemassaolonsa outoa yksinäisyyttä; eikä hän todennäköisesti kaivannut omien ikäkumppaniensa seuraa, josta hänellä ei ollut kokemuksia ja jota hänen senvuoksi tuskin voi otaksua kaihonneen tai ikävöineen.

Viisitoistavuotiaana nuorukainen oli suurenmoinen miekkailija ja ratsastaja ja halveksi perinpohjaisesti kipua ja vaaroja — mikä oli pienen vanhuksen häntä harjoittaessaan omaksumien sankarillisten menettelytapojen tulos. Usein he harjoittelivat partaveitsenterävillä miekoilla ilman varuksia ja minkäänlaisia suojalaitteita.

»Vain siten», oli vanhuksen tapana sanoa, »voi sinusta tulla säiläsi ehdoton ohjaaja. Sinun täytyy oppia käsittelemään asettasi niin hienosti, että osaat hipaista vastustajaasi mielesi mukaan ja niin kevyesti, jos niin haluat, että säiläsi kärki, joka on täydelleen mestarinkäden määräysvallassa, saattaa pysähtyä ennen kuin se raapaisee naarmuakaan.»

Mutta harjoituksissa sattui useita tapaturmia, ja sitten heistä toinen tai molemmat aina hoitelivat haavojaan muutamia päiviä. Siten verta kyllä usein vuoti kummaltakin, mutta harjoitus kehitti pojasta pelottoman miekkailijan, joka hallitsi säiläänsä niin hyvin, että hän kykeni keskeyttämään piston sentimetrin murto-osan päässä tavoittamastaan kohdasta.

Viisitoistavuotiaana hän oli hyvin väkevä, suoraryhtinen ja komea nuorukainen, ulkoilmaelämän ahavoittama ja karkaisema, harvasanainen, sillä hänellä ei ollut muita puhekumppaneita kuin vaitelias vanhus; hän vihasi englantilaisia, sillä se viha oli hänelle opetettu yhtä perinpohjaisesti kuin miekkailutaito, puhui ranskaa sujuvasti ja englantia kehnosti — ja odotti maltittomasti sitä päivää, jona vanhus lähettäisi hänet maailmalle varustettuna kalahtelevalla sotisovalla, keihäällä ja kilvellä taistelemaan Englannin ritarien kanssa.

Näihin aikoihin sattui hänen yksitoikkoisessa elämässään ensimmäinen tärkeä keskeytys. Kaukana alhaalla sillä kivikkopolulla, joka toi laaksosta Derbyn kunnaiden välitse raunioituneeseen linnaan, hoputti kolme aseistettua ritaria myöhään eräänä koleana, syksyisenä iltapäivänä väsyneitä ratsujaan eteenpäin. Syrjässä valtatieltä ja etäällä kaikista asumuksista he olivat havainneet linnan tornit kunnaiden välisen aukeaman lävitse ja kannustivat nyt hevosiaan sitä kohti saadakseen ruokaa ja suojaa.

Mutkitteleva tie toi heitä yhä ylemmäksi kunnaille, ja äkkiä he ilmestyivät linnan muurien juurella avautuvalle ylängölle. Siellä kohtasi heidän katseitaan näky, joka sai heidät seisauttamaan ratsunsa ja katselemaan ihailevina. Ylängöllä heidän edessään kamppaili poika syöksähtelevän, pystyyn kavahtelevan, hornamaisen rajun, mustan hevosen kanssa. Vimmaisen raivokkaasti potkien ja purren se yhäti koetti pudistaa itsestään irti tai vahingoittaa joustavaa hahmoa, joka oli takertunut sen lapoihin tiukasti kuin iilimato.

Poika oli maassa. Hänen vasen kätensä puristi tuuheata harjaa; oikea käsivarsi oli painettu eläimen sään kohdalle, ja oikea käsi veti yhä tiukemmalle nuoraa, jonka hän oli kiinnittänyt surmansilmukalla hevosen turvan ympärille. Nyt musta ratsu kavahti takajaloilleen ja pyörähti, pieksäen etukavioillaan ja tavoittaen purra, suoraan nuorukaiseen päin, mutta vikkelä hahmo pyörähti sen mukana — aina parhaiksi jättiläiskokoisen lavan takana — ja tiukkasi kaarevaa kaulaa yhä kauemmaksi oikealle.

Syöksähdellessään voimakkailla ponnahduksilla sinne tänne eläin raahasi poikaa muassaan, mutta sen kaikki valtavat ponnistukset eivät jaksaneet irroittaa pojan otetta harjasta ja säästä. Äkkiä se kavahti pystysuoraan ilmaan, temmaten nuorukaisen mukaansa, ja jalat kiukkuisesti harallaan heittäytyi sitten selälleen maahan.

»Se kuoli!» kiljaisi muuan ritareista. »Se surmaa vielä pojankin,
Beauchamp.»

»Ei!» huudahti puhuteltu. »Katsohan! Se on taaskin pystyssä, ja poika on edelleenkin takertunut siihen yhtä tiukasti kuin sen oma musta talja.»

»Se on totta», myönsi toinen, »mutta hän on menettänyt koko voittonsa, nuora on jälleen höllällä — hänen täytyy suorittaa koko kamppailu uudelleen alusta alkaen».

Ja niin jatkui kamppailu taaskin samalla tavoin kuin aikaisemmin; poika kiskoi jälleen jäntevää kaulaa hitaasti oikealle, eläin rimpuili ja hirnui ikäänkuin olisi ollut tuhannen paholaisen riivaama. Hevosen pään taivuttua yhä kauemmaksi poikaa kohti hän kymmenkunta kertaa hellitti otteensa harjasta ja kumartui vikkelästi tavoittamaan vasemman jalan vuohista. Kymmenkunta kertaa hevonen ravisti irti uuden otteen, mutta vihdoin poikaa onnisti, polvi taipui, ja kavio kiskottiin kyynärtaipeeseen.

Nyt oli musta taistellessaan epäedullisessa asemassa, sillä se seisoi vain kolmella jalalla, ja sen kaula oli kiskottu vaikeaan ja luonnottomaan asentoon. Sen ponnistukset kävivät yhä heikommiksi. Poika puheli sille taukoamatta rauhallisesti, ja hänen huulillaan väreili hymyn häive. Nyt hän nojasi raskaasti mustan säkään, vetäen hevosta itseensä päin. Hitaasti eläin vaipui taivutetulle polvelleen — vetäytyen taaksepäin, niin että sen oikea etujalka ojentui suoraan eteenpäin. Viimeisellä nykäisyllä nuorukainen sitten kiskaisi sen kyljelleen ja sen kaatuessa solahti itse pitkäkseen sen viereen. Hänen toinen jäntevä kätensä sujahti kiinni nuoraan ihan mustan leuan alta, toinen tarttui kapeaan, suippoon korvaan.

Muutamia minuutteja hevonen rimpuili ja potki vapautuakseen, mutta pää maahan painettuna se oli yhtä voimaton pojan käsissä kuin pikku lapsi olisi ollut. Sitten se äänettömän alistumisen merkiksi vaipui maahan huohottavana ja lopen uupuneena.

»Hyvin tehty!» kehaisi muuan ritareista. »Ei itse Simon de Montfortkaan ole koskaan taltuttanut hevosta säännönmukaisemmin, poika. Kuka olet?»

Silmänräpäyksessä oli poika pystyssä, etsien katseellaan puhujaa. Vapaaksi päästyään hevonenkin ponnahti pystyyn, ja molemmat — kaunis poika ja komea musta — seisoivat paikallaan, katsellen hämmästyneinä kuin villit eläimet vastassaan olevaa vierasta tunkeutujaa.

»Tule, sir Mortimer!» huudahti poika, kääntyi ympäri ja lähti taluttamaan teiskaroivaa, mutta masennettua hevosta linnaa kohti, kadoten rappeutuneesta portista pihalle.

»Hoi, poika!» luikkasi Paul of Merely. »Me emme tee sinulle pahaa — — — kuulehan, tiedustamme vain tietä de Stutevillin linnaan.»

»Lähdetään, hyvät herrat», ehdotti Paul of Merely, »ratsastetaan sisälle ottamaan selkoa, millaisia tolvanoita tässä vanhassa harakanpesässä asuu».

Heidän tullessaan laajalle linnanpihalle, joka oli suurenmoinen jopa rappeutuneessa komeudessaankin, oli heitä vastassa pieni, tuikea vanhus, jonka sävy ei ollut suinkaan ystävällinen hänen kysyessään, mitä vieraat heiltä halusivat.

»Eksyimme tieltämme näillä pirullisilla Derbyn kunnailla, vanhus», vastasi Paul of Merely. »Etsimme sir John de Stutevillin linnaa.»

»Ratsasta suoraan tuonne jokitielle, kääntyen ensimmäistä polkua myöten oikealle, ja sinne ehdittyäsi käänny uudelleen oikealle ja ratsasta pohjoiseen pitkin joenvartta — et voi eksyä tieltä — se on yhtä selvä kuin nenä kasvojesi edessä.» Ja sen sanottuaan vanhus kääntyi mennäkseen sisälle linnaan.

»Odotahan, vanhus!» huusi ritarien puhemies. »Aurinko on nyt ihan laskemaisillaan, eikä meitä haluta maata ulkosalla enää tätä yötä, kuten viime yön makasimme. Viivymme senvuoksi luonasi huomisaamuun saakka voidaksemme sitten lähteä virkistyneinä jatkamaan matkaamme levänneillä ratsuilla.»

Vanhus nurisi ja vei perin vastahakoisesti heidät sisälle antaakseen heille ruokaa ja yösijan. Mutta muuta mahdollisuutta ei ollut, sillä vieraat olisivat nauttineet hänen vieraanvaraisuuttaan väkisin, jollei hän olisi sitä vapaaehtoisesti luvannut.

Vierailtaan vanhus ja poika saivat jonkun verran tietoja Derbyn kunnaiden ulkopuolella vallitsevista oloista. Vanhus ilmaisi vähemmän mielenkiintoa kuin tunsi, mutta vaikka pojan kuulemat nimet olivat hänestä ihan merkityksettömiä, tuntuivat hänestä kertomukset kreivien ja paroonien, piispojen ja kuninkaan ihmeellisistä puuhista merkilliseltä tarulta.

»Jollei kuningas paranna tapojaan», virkkoi eräs ritareista, ajamme koko hänen kirotun laumansa ulkomaalaisia verenimijöitä mereen.

»De Montfort on sanonut sen hänelle kymmenkunta kertaa, ja kun me kaikki, sekä normannilaiset että saksilaiset ylimykset, olemme nyt olleet koolla ja tehneet keskinäisen suojelusopimuksen, täytyy kuninkaan totisesti oivaltaa, että verukkeiden aika on mennyt ja että, jollei hän tahdo kansalaissotaa, hänen täytyy pitää ne lupaukset, joita hän niin liukkaasti antaa, rikkomatta niitä heti, kun de Montfort kääntää hänelle selkänsä.»

»Hän pelkää lankoaan», keskeytti toinen ritari, »vieläkin pahemmin kuin piru pelkää vihkivettä. Olin hänen majesteettinsa saattueessa, kun hän joitakuita viikkoja sitten liikkui Thamesilla kuninkaallisessa huvipurressa. Meidät yllätti niin raju ukkosilma kuin olen ikänäni nähnyt, ja kuningas oli sen tähden niin lopen peloissaan, että käski laskea maihin Durhamin piispan palatsin rantaan, jonka kohdalla silloin olimme. De Montfort, joka majaili siellä, tuli Henrikiä vastaan, osoittaen kaikkea asianmukaista kunnioitusta, ja huomautti: 'Mitä pelkäätte enää, sire, kun myrsky on mennyt ohitse?' Ja mitä arvelet sen vanhan 'vahasydämen' vastanneen? Niin, yhäti vapisten hän sanoi: ’todellakin pelkään jyrinää ja salamaa pahasti, mutta kautta Jumalan käden, sinä saat minut pahemmin vapisemaan kuin kaiken taivaan ukkonen!'»

»Otaksuttavasti», pisti tuikea vanhus väliin, »on de Montfort jollakin tavoin saanut kuninkaan valtaansa. Näyttääkö hän mielestänne yhtä korkealta kuin itse hallitsijakin?»

»Ei suinkaan», kivahti vanhin ritari. »Simon de Montfort työskentelee ainoastaan Englannin hyväksi — ja luulen, ei, tiedän, että hän olisi ensimmäisenä valmis tarttumaan aseisiin pelastaakseen valtaistuimen Henrikille. Hän vain taistelee kuninkaan kehnoja ja ahnaita neuvonantajia vastaan, ja jos hänen täytyykin näennäisesti uhitella kuningastakin, tekee hän sen ainoastaan pelastaakseen Henrikin horjuvan valtaistuimen lopullisesti romahtamasta. Mutta tulimmainen, kuinka kuningas häntä vihaa! Yhteen aikaan näytti siltä kuin saattaisi syntyä pysyvä sovinto, kun de Montfort vuosikausia pienen prinssi Rikhardin katoamisen jälkeen uhrasi paljon aikaansa ja omia varojaan, etsiessään kaikkialta maailmasta pikku miekkosta, josta hän piti ylettömästi. Tämä hänen osoittamansa uhrautuva harrastus sai useiksi vuosiksi kuninkaan ja kuningattaren hänelle suopeiksi, mutta viime aikoina hänen hellittämätön vastustuksensa, kun he jatkuvasti ja ylettömästi tuhlaavat kansallisomaisuutta, on taaskin kovettanut heidät häntä kohtaan.»

Vanhus kävi levottomaksi, kun keskustelu uhkasi kääntyä sellaiselle tolalle, lähetti nuorukaisen jollakin tekosyyllä pois huoneesta ja poistui itsekin valmistamaan illallista.

Heidän istuessaan ilta-aterialla silmäili muuan ylimyksistä poikaa tarkkaavasti, sillä viimemainittu oli tosiaankin hauskan näköinen; hänellä oli valoisat, kauniit kasvot, kirkkaat, älykkäät, harmaat silmät, neliskulmainen, voimakas leuka, ja kaikkea sitä reunusti tuuhea, ruskea, aaltoileva tukka, joka oli otsalta leikattu tasaiseksi ja valui korville, joiden luota lähtien se taaskin oli sen ajan tavan mukaan leikattu tasaiseksi pitkin pään sivuja ja niskaa.

Hänen yläruumiinsa oli verhottu karkeaan, villaiseen, punaiseksi värjättyyn ihokkaaseen, jonka päällä oli lyhyt, nahkainen nuttu, ja myöskin hänen takkinsa oli nahkainen, pehmeä, hienon ruskea, parkitsemattomasta hirvennahasta valmistettu. Hänen pitkät housunsa, jotka sopivat hänen kaunismuotoisiin jalkoihinsa yhtä tiukasti kuin toinen ihokerros, olivat samaa, punaista villakangasta kuin ihokaskin, ja hänen vahvat, nahkaiset jalkineensa olivat kiinnitetyt kapeilla, ristikkäin käyvillä, säärien puoliväliin saakka käärityillä nahkasuikaleilla.

Hänen uumenillaan oleva nahkavyö kannatti miekkaa ja tikaria, ja pyöreä, samasta aineesta tehty patalakki, johon oli kiinnitetty haukan siipi, teki hänen runollisen, hyvin sopivan asunsa täydelliseksi.

»Hän muistuttaa sinua sangen vähän, vanhus, paitsi kirotussa ranskalaisvoittoisessa ääntämistavassaan.»

»Kautta Kristuksen veren, Beauchamp», jatkoi hän, kääntyen toisen kumppaninsa puoleen, »jos hänet vietäisiin hoviin, niin uskaltaisinpa lyödä vetoa, että armollisen kuningattaremme olisi vaikea erottaa häntä nuoresta prinssi Edwardista. Oletko milloinkaan nähnyt niin omituisen yhdennäköisiä henkilöitä?»

»Kun siitä mainitsitte, mylord, näen sen nyt selvästi. Se on tosiaankin ihmeellistä», vahvisti Beauchamp.

Jos he olisivat tämän keskustelun aikana katsahtaneet vanhukseen, olisivat he nähneet kalvenneet, sisäisen pelon ja raivon vääristämät kasvot.

»En ymmärrä tarkoitustanne. Minulla ei ole nimeä. Isä nimittää minua pojakseen, eikä minua koskaan ole kukaan muu puhutellut.»

Tällöin vanhus nousi pöydästä ja poistui huoneesta, selittäen menevänsä noutamaan lisää ruokaa keittiöstä, mutta oven takana hän heti kääntyi ja jäi sen ulkopuolelle kuuntelemaan.

»Poika näyttää noin viisitoistavuotiaalta», huomautti Paul of Merely, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, »ja sen ikäinen on myöskin pienenä kadonnut prinssi Rikhard, jos hän elää. Tämä nuorukainen ei tiedä nimeään eikä ikäänsä, mutta hän on kylliksi prinssi Edwardin näköinen ollakseen hänen kaksoisveljensä.»

»Kuulehan, poika», jatkoi hän ääneen, »avaa ihokkaasi ja näytä meille rintasi vasenta puolta! Siitä näemme oikean vastauksen.»

»Oletteko englantilaisia?» tiedusti poika hievahtamatta noudattamaan kehoitusta.

»Sitten mieluummin kuolen kuin tottelen teitä, sillä kaikki englantilaiset ovat sikoja, ja minä inhoan heitä, kuten ranskalaisen herrasmiehen tulee. Minä en paljasta ruumistani sikojen katseltavaksi.»

Aluksi tämä odottamaton purkaus tyrmistytti ritareja, mutta vihdoin he purskahtivat raikuvaan nauruun.

»Ne sanat», huudahti Paul of Merely, »olivat totisesti kuin kuninkaan ulkomaalaisten suosikkien suusta lähteneet, jos he koskaan puhuvat vilpittömän rehellisesti. Mutta kuulehan, poika, me emme tee sinulle pahaa — tee, kuten käsken!»

»Ei ainoakaan ihminen saa tehdä minulle pahaa, niin kauan kuin kupeellani riippuu miekka», vastasi poika, »ja mitä tulee käskynne noudattamiseen, en tottele kenenkään muun määräyksiä kuin isäni».

Beauchamp ja Greystoke nauroivat ääneen Paul of Merelyn hämmingille, mutta viimemainitun kasvot kovettuivat suuttumuksesta, ja virkkamatta enää mitään hän astui käsi ojossa eteenpäin kiskaistakseen auki pojan nahkanutun, mutta häntä vastassa oli miekan välkkyvä kärki, ja samassa kajahti pojan huulilta nopean terävästi: »En garde!»

Paul of Merelyn ei auttanut muu kuin vetäistä miekkansa puolustaakseen itseään, sillä pojan miekan terävä kärki sujahti hänen suojaamatonta rintaansa kohti, hipaisten tuskallisia pikku naarmuja, ja pojan kieli syyti jupisten matalaäänisiä herjauksia ja loukkauksia, kehoittaen häntä paljastamaan aseensa ja puolustautumaan, jollei hän mielinyt kuolla pistettynä »kuin englantilainen sika ainakin».

Paul of Merely oli uljas mies, ja hänestä oli vastenmielistä vetää miekkaansa tätä nuorukaista vastaan, mutta hän arveli voivansa nopeasti sivaltaa aseen pois ahdistajansa kädestä vahingoittamatta poikaa eikä hän totisesti halunnut saada osakseen enempää nöyryytystä kumppaniensa näkyvissä.

Mutta kun hän oli vetäissyt miekkansa ja käynyt nuorekkaan vastustajansa kimppuun, huomasi hän, ettei hän suinkaan pystyisi tekemään toista aseettomaksi, vaan että hän sai lemmon lailla ponnistella säilyttääkseen henkensä.

Kaikkina niinä vuosina, joina hän oli miekkaillut, ei hän ollut kohdannut niin nopeata ja taitavaa vastustajaa, ja heidän siirtyessään sinne tänne avarassa salissa kihosi Paul of Merelyn otsalle isoja hikikarpaloita, sillä hän oivalsi taistelevansa henkensä edestä etevämpää miekkailijaa vastaan.

Beauchampin ja Greystoken äänekäs nauru hyytyi pian tuimaksi hymyksi, ja pian he katselivat kasvoillaan hämmästyksen ilme, josta selvästi kuvastui pelkoa ja pahoja aavistuksia.

Poika miekkaili samoin kuin kissa leikkii hiirellä. Hänessä ei näkynyt ponnistelun merkkiäkään, ja hänen ylpeä, itsevarma hymynsä kertoi selvemmin kuin sanat, ettei hän suinkaan pinnistänyt koko taitoaan.

He kiersivät useita kertoja huoneen ympäri pojan aina hyökätessä ja Paul of Merelyn aina perääntyessä. Heidän miekkojensa kalahtelu ja vanhemman miehen raskas huohotus olivat ainoat äänet paitsi silloin, kun he hipaisivat penkkiä tai pöytää.

Paul of Merely oli rohkea mies, mutta häntä puistatti ajatus kuolla hyödyttömästi pelkän pojan kaatamana. Hän ei tahtonut kutsua ystäviään avuksi, mutta äkkiä Beuachamp hänen huojennuksekseen juoksi miekka kädessä heidän väliinsä, huutaen: »Riittää, hyvät herra, jo riittää! Teillä ei ole mitään riidan syytä. Pistäkää miekkanne tuppeen!»

Mutta pojan ainoa vastaus oli: »En garde, cochon!» ja Beauchamp huomasi ystävänsä sijasta itse joutuneensa näyttämön keskukseen. Eikä poika jättänyt rauhaan myöskään Paul of Merelyä, vaan ahdisti heitä molempia, miekkaillen niin, että Greystoken silmät pullistuivat kuopistaan.

Hänen heiluva miekkansa liikkui niin vinhasti, että se puolet ajasta näytti välkkyvältä valolevyltä, nyt hän tähtäsi pistonsa oikein todenteolla, ja hänen huuliensa hymy oli jäykistynyt tuimaksi ja kovaksi.

Paul of Merely ja Beauchamp olivat saaneet kymmenkunta haavaa, kun Greystoke syöksähti heidän avukseen. Ja samassa ponnahti keittiön ovesta joustavasti pieni, jäntevä, harmaapäinen mies, sijoittuen miekka kädessä pojan vierelle. Nyt oli kaksi kolmea vastaan, ja nämä kolme lienevät arvanneet, vaikka eivät tietäneetkään, joutuneensa vastakkain maailman kahden parhaan miekkailijan kanssa.

»Kuoliaaksi», kiljaisi pieni, harmaa mies, »à mort, mon fils!» Tuskin olivat ne sanat kirvonneet hänen huuliltaan, ennenkuin pojan miekka, ikäänkuin se olisi vain odottanut lupaa, sujahti Paul of Merelyn sydämeen, ja taaskin yksi saksilainen herrasmies pääsi isäinsä luokse.

Vanhus ahdisti nyt Greystokea, ja poika kiinnitti jakamattoman huomionsa Beauchampiin. Molempia näitä miehiä pidettiin erinomaisina miekankäyttäjinä, mutta kun Beauchamp taaskin kuuli pienen harmaapään sanat: »À mort, mon fils!» puistatti häntä, hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, ja hänen selkäänsä värisytti, sillä hän tiesi kuulleensa kuolemantuomionsa; sellaista kuolevaista ei ollut vielä elänyt, joka olisi pystynyt voittamaan hänen vastassaan olevan miekkailijan.

Beauchampin tupertuessa eteenpäin penkille pakotti pieni vanhus
Greystoken odottavan pojan luokse.

»He ovat sinun vihollisiasi, poikani, ja sinun tulee saada kostamisen nautinto; à mort, mon fils!»

Greystoke oli päättänyt myydä henkensä kalliista hinnasta ja karkasi pojan kimppuun, kuten iso härkä syöksyy ärhentelevän koiran päälle, mutta poika ei perääntynyt hiukkaakaan, ja kun Greystoke seisahtui, ulkoni hänen selästään neljännesmetrin pituinen kappale kylmää terästä.

Yhdessä he hautasivat ritarit kuivuneen vallihaudan pohjalle raunioituneen linnan takapuolelle. Ensin he olivat riisuneet vainajat, ja tarkastaessaan taistelusaalista he huomasivat saaneensa kolme täydessä asussa olevaa hevosta, paljon kulta- ja hopeakolikoita, koruja ja jalokiviä sekä äskeisten vieraittensa keihäät, miekat ja rengaskudoksiset rauta-asut.

Mutta suurin voitto, tuumi vanhus itsekseen, oli se, että hän oli saanut tiedon suojattinsa ja Englannin Edward-prinssin merkillisestä yhdennäköisyydestä siksi ajoissa, että hän saattoi torjua elämäntyönsä tuhoutumisen.

Vaikka poika olikin nuori, oli hän kookas ja harteva, eikä vanhuksen niin ollen ollut kovinkaan vaikea sovittaa yksi saaliiksi saatu rauta-asu hänen yllensä poistettuaan siitä vaakunamerkit, ettei kukaan arvaisi, kenen se oli ollut. Sen hän teki, eikä poika senjälkeen milloinkaan lähtenyt ratsastamaan muutoin kuin rauta-asussa, ja kun hän kohtasi maantiellä vastaantulijoita, oli hänen kypärinsilmikkonsa aina suljettu, jotta kukaan ei näkisi hänen kasvojaan.

Kolmen ritarin kohtauksen jälkeisenä päivänä vanhus kutsui pojan luoksensa ja lausui:

»Sinun on aika, poikani, oppia vastaukset sellaisiin kysymyksiin kuin ne olivat, jotka Henrikin siat sinulle esittivät eilen illalla. Olet viisitoistavuotias, nimesi on Norman, ja koska tämä on vanha Tornin linna, sopii sinun vastata niille, joiden haluat sen tietävät, olevasi Norman of Torn, ranskalainen aatelismies, jonka isä osti Tornin ja toi sinut tänne Ranskasta äitisi kuoltua sinun ollessasi kuusivuotias.

»Mutta muista, Norman of Torn, että paras vastaus englantilaiselle on miekka; mikään muu ei tehoa hänen hitaaseen järkeensä!»

Ja siten syntyi se Norman of Torn, jonka nimi muutamien lyhyiden vuosien aikana herätti kauhua englantilaisten sydämessä ja jonka valta Tornin ympäristössä oli suurempi kuin kuninkaan ja hänen ylimystönsä.

KUUDES LUKU

Siitä alkaen vanhus antautui harjoittamaan poikaa keihään ja sotakirveen käytössä, mutta joka päivä omistettiin aikaa myöskin miekkailulle, kunnes nuorukaisen tultua kuusitoistavuotiaaksi itse vanhus oli vain alokas verrattuna oppilaansa ihmeteltävään taitoon.

Niihin aikoihin poika ratsasteli sir Mortimerilla useilla suunnilla, kunnes hän tunsi jokaisen sivupolun aina kahdeksankymmenen kilometrin etäisyyteen Tornista. Joskus oli vanhus hänen seurassaan, mutta useimmiten hän ratsasti yksin.

Kerran hän osui jokseenkin likellä Tornia sijaitsevan vähäisen kylän liepeellä olevalle majalle ja poikamaisen uteliaana päätti mennä sisälle puhelemaan sen asukkaiden kanssa, sillä tähän aikaan alkoi hänessä herätä luonnollinen seuran kaipaus. Koko elämänsä ajalta hän ei muistanut muuta seuraa kuin vanhuksen, joka ei puhunut milloinkaan muutoin kuin välttämättömyyden pakosta.

Majassa asui vanha pappi, ja kun sotisopainen poika työntyi sisälle tavallisen kohteliaisuuden mukaan koputtamatta, katsahti vanhus häneen harmistuneen ja paheksuvan näköisenä.

»Mitä nyt?» kummasteli hän. »Eivätkö kuninkaan käskyläiset kunnioita hurskautta eivätkä ikää, koska tunkeutuvat pyhän miehen yksinäiseen asuntoon edes lupaa kysymättä?»

»Minä en ole kuninkaan käskyläinen», vastasi poika levollisesti. »Olen Norman of Torn, minulla ei ole kuningasta eikä jumalaa, enkä kysy lupaa ainoaltakaan ihmiseltä. Mutta olen tullut rauhallisissa aikeissa, koska haluan puhella muidenkin kuin isäni kanssa. Senvuoksi saatte te puhella kanssani», lopetti hän ylpeän käskevästi.

»Kautta Juhanan nenän, kuninkaanpa on täytynyt alentua kunnioittamaan minua komennuksillaan», tokaisi pappi nauraen. »Avatkaahan kypärinsilmikkonne, mylord! Kovin mielelläni näkisin sen henkilön kasvot, joka lausuilee kuninkaallisia komennuksia.»

Pappi oli iso mies, hänellä oli ystävällisesti säteilevät silmät ja pyöreät, rattoiset kasvot. Hänen hyväntahtoisen vastauksensa sävy ei ollut lainkaan pureva, ja niinpä poika hymyillen aukaisi silmikkonsa.

»Kautta Gabrielin korvan!» huudahti kunnon isä. »Lapsi rautavarustuksissa!»

»Lapsi ikävuosiltaan kenties», vastasi poika, »mutta hyvä lapsi sellaisen henkilön ystäväksi, jolla on miekkaa käytteleviä vihamiehiä».

»Sitten me olemme ystävyksiä, Norman of Torn, sillä vaikka minulla on vain vähän vihamiehiä, ei kenelläkään ole liiaksi ystäviä, ja minä pidän kasvoistanne ja eleistänne, vaikka käytöksessänne onkin paljon toivomisen varaa. Istuutukaa syömään kanssani! Minä kyllä puhun niin paljon kuin sydämenne ikinä halajaa, sillä jos mistään pidän enemmän kuin syömisestä, niin juuri puhumisesta.»

Papin avulla poika riisui rauta-asunsa, sillä se oli raskas ja epämukava, ja he istuutuivat yhdessä aterialle, joka jo osittain oli pöydässä.

Siten alkoi ystävyys, jota kesti niin kauan kuin kelpo pappi eli. Milloin Norman of Tornin vain sopi, kävi hän katsomassa ystäväänsä isä Claudea. Juuri tämä se opetti pojan lukemaan ja kirjoittamaan ranskan-, englannin- ja latinankieltä sellaisena aikana, jolloin ainoastaan harvat ylimykset osasivat kirjoittaa oman nimensä.

Hovissa ja korkeampien yhteiskuntaluokkien keskuudessa puhuttiin melkein yksinomaan ranskaa, ja kaikki julkiset asiakirjat kirjoitettiin joko ranskan- tai latinankielellä, vaikka näihin aikoihin Englannin kuningas julkaisi ensimmäisen englanninkielisen, alamaisilleen osoitetun julistuksen.

Isä Claude opetti poikaa pitämään arvossa muiden oikeuksia, puolustamaan köyhiä ja sorrettuja, kunnioittamaan Jumalaa ja uskomaan, että miehen olemassaolon tärkein syy oli naisten suojeleminen. Kaikki ne hyveet, kaiken ritarillisuuden ja todellisen miehuuden, joita pojan vanha holhooja ei ollut välittänyt juurruttaa pojan mieleen, istutti tämä kunnon pappi sinne, mutta hän ei saanut kitketyksi pois pojan sydämestä syvälle juurtunutta englantilaisvihaa eikä sitä uskoa, että miehuuden oikea merkki oli halu taistella miekka kädessä kuolemaan saakka.

Muuan pojan ensi kertoja käydessä uuden ystävänsä luona sattunut tapaus osoitti viimemainitulle sangen selvästi, ettei hän voisi esittää sellaisia perusteluja, jotka pystyisivät kumoamaan sen alastoman tosiasian, että kelpo isä sai kiittää hyvin paljosta, mahdollisesti hengestäänkin, juuri sitä pojan uskoa ja hänen kykyään tukea sitä teoilla.

Heidän eräänä iltapäivänä istuessaan papin majassa koputettiin rajusti ovelle, joka heti sysättiin auki, ja sisälle astui niin kunnoton joukko lurjuksia kuin ihmisten katseita on ikinä vaivannut. Heitä oli kuusi, he olivat puetut likaisiin nahka-asuihin, ja heidän kupeellaan riippui miekkoja ja tikareja.

Johtaja oli valtaisen roteva miekkonen, jolla oli tuuhea ja takkuinen, karkea, musta tukka ja pöhistyneet, melkein kokonaan ison, mustan, vanuneen parran peitossa olevat kasvot. Hänen takanaan tungeksi toinen jättiläinen, jolla oli punaiset hiukset ja jäykästi törröttävät viikset; kolmannella oli merkkinä hirvittävä, vasemman posken ja otsan ylitse ulottuva arpi muistona iskusta, joka ilmeisesti oli riistänyt häneltä vasemman silmän, sillä sen kuoppa oli tyhjä ja sisään painunut luomi peitti vain osittain silmän jättämän onton kohdan tulehtuneen punaisen värin.

»Ahaa, veikkoset», karjui johtaja, kääntyen kirjavan joukkonsa puoleen, »täällä onkin komea saalis. Jumalan syöttösika, meidän kaltaisten köyhien, rehellisten pahuksien hiellä lihoitettu, ja nuori teikari, jolla näöstä päättäen täytyy olla kultakolikoita vyössään.»

»Höpiskää rukouksenne, kyyhkyläiseni», jatkoi hän, rumasti kiroten, »sillä Musta Susi ei jätä jälkeensä todistajia sitomaan myöhemmin kaulaansa hirttosilmukkaa, ja vähimmän puhuvat vainajat».

»Jos hän on Musta Susi», supatti isä Claude pojalle, »ei meille olisi voinut pahemmin käydä, sillä hän ryöstää aina kirkonmiehiä ja humalassa ollessaan, kuten hän nyt on, murhaa uhrinsa. Minä heittäydyn heidän eteensä, ja te kiiruhdatte sillä aikaa, ratsunne luokse ja pakenette.» Hän käytti ranskankieltä ja piti käsiään rukousasennossa, joten hän johti täydelleen harhaan rosvot, jotka eivät lainkaan aavistaneet hänen puhuvan pojalle.

Norman of Torn jaksoi tuskin pidättyä hymyilemästä iäkkään papin ovelalle juonelle, otti saman asennon ja vastasi ranskaksi:

»Kelpo isä Claude ei tunne Norman of Tornia, jos luulee hänen vanhan akan tavoin livistävän karkuun takaovesta, koska miekka välkkyy etuovella.»

»En tiedä, mitä kaunaa teillä on tätä hyvää ystävääni vastaan, enkä välitäkään sitä tietää. Se riittää, että hän on Norman of Tornin ystävä ja että Norman of Torn on täällä mieskohtaisesti tunnustamassa ystävyyden velvoituksen. Kavahtakaa, suunnattoman lian ja valtavan löyhkän ritarit!» Ja miekka kädessä hän ponnahti pöydän ylitse, karaten ällistyneen johtajan kimppuun.

Pienessä huoneessa voi vain kaksi ahdistaa häntä kerrallaan, ja hänen säilänsä heilui niin rajusti, ja hän suuntasi pistonsa niin varmasti, että lyhyen hetkisen kuluttua Musta Susi virui kuolleena lattialla ja Shandy, punapäinen jättiläinen, oli pahasti, vaikka ei kuolettavasti haavoitettu. Neljä jäljelläolevaa roikaletta peräytyi nopeasti majasta, ja varovaisempi taistelija olisi sallinut heidän mennä rauhassa tiehensä, sillä avoimella paikalla on neljä yhtä vastaan sellainen ylivoima, jota ei kukaan saa rankaisematta uhitella. Mutta Norman of Tornin silmissä väikkyi punaista hänen taistellessaan, ja se houkutteli häntä aina eteenpäin kuumimpaan kahakkaan. Ainoastaan kerran ennen hän oli taistellut elämästä ja kuolemasta, mutta se kerta oli opettanut hänet pitämään siitä, ja hänen kuolemaansa saakka se oli hänen taistelutapansa ominainen piirre, joten sekä ne, jotka kammosivat, vihasivat ja pelkäsivät häntä, että ne, jotka häntä rakastivat, tunnustivat yksimielisesti, ettei Jumala ollut milloinkaan ennen liittänyt samaan ihmiseen niin verrattoman etevää miekkailu taitoa ja niin äärimmäistä pelottomuutta.

Niinpä hän ei nytkään tyytynyt voittoonsa, vaan syöksyi majasta neljän lurjuksen jäljessä. Ulkosalle päästyään he kääntyivät hänen kimppuunsa, mutta hän juoksi heidän keskelleen viuhuville miekkoineen, ja heistä tuntui kuin heidän vastassaan olisi ollut neljä miestä eikä yksi ainoa; niin vikkelästi hän väisti ja pisti jollekin suunnalle ja sivalsi vasta-iskun toisaalle. Hetkisessä oli yksi menettänyt aseensa, toinen kaatunut ja jäljelläolevat kaksi juoksemassa henkensä edestä maantielle päin Norman of Torn ihan kinterillään.

Nuorena, ketteränä ja täysin terveenä hän voitti heidät juoksussa yhtä hyvin kuin miekkailussakin, ja ennenkuin he olivat ennättäneet harpata viittäkymmentä askelta, olivat he molemmat viskanneet pois miekkansa ja langenneet polvilleen rukoilemaan häntä säästämään heidän henkensä.

»Tulkaa takaisin kelpo papin majaan!» komensi Norman of Torn. »Saamme siellä kuulla, mitä hän sanoo.»

Paluumatkalla he tapasivat sen miehen, joka oli menettänyt aseensa, kumartuneena haavoittuneen kumppaninsa puoleen. He olivat Flory-nimisiä veljeksiä, eikä toinen tahtonut jättää toista avuttomaksi. Haavoittunut ei ilmeisestikään ollut hengenvaarassa, minkä vuoksi Norman of Torn käski toisten auttaa hänet majaan, jossa he tapasivat Punapää-Shandyn istumassa seinään nojautuneena kelpo isän kaataessa pullon sisältöä hänen janoiseen kurkkuunsa.

Roiston silmät ihan pullistuivat kuopistaan, kun hän näki neljän kumppaninsa tulevan aseettomina vankeina takaisin pieneen huoneeseen.

»Musta Susi vainajana, Punapää-Shandy ja John Flory haavoittuneina,
James Flory, Silmäpuoli-Kanty ja Erakko-Peter vankeina!» kirkaisi hän.

»Mies tai paholainen! Kautta paavin takajalan, kuka ja mikä olette?» virkkoi hän, kääntyen Norman of Tornin puoleen.

»Olen isäntänne, ja te olette käskyläisiäni», vastasi Norman of Torn. »Minua palvelette kunniallisemmassa työssä kuin omassa valitsemassanne, mutta saatte taistelua yllin kyllin ja hyvän palkkion.»

Kun poika näki tämän joukon roistoja, jotka olivat liittyneet yhteen ryöstääkseen papistolta, heräsi pojan mielessä ajatus, joka oli utuisen hämäränä pyörinyt hänen piilotajuntansa sisimmissä sopukoissa aina siitä alkaen, kun hän voittamalla kolme ritaria oli niin helposti saanut niin runsaan saaliin, hevosia, aseita, varustuksia ja kultaa. Kuten aina hänen myöhemmän elämänsä aikana merkitsi nytkin ajatus toimimista.

»Kun Musta Susi on kuollut — ja kiskokoon piru hänen silmänsä kuopistaan punahehkuisilla pihdeillä! — saisimme ehkä etsiä kauempaa ja meille saattaisi käydä huonommin, kumppanit, etsiessämme päällikköä», puhkesi punapäinen Shandy puhumaan, silmäillen tovereitaan, »sillä totisesti sellainen mies, vaikkapa hän lieneekin vain pojanvekara, joka pystyy voittamaan kuusi meikäläistä, sopii komentajaksemme».

»Entä millaiset olisivat velvollisuutemme?» kysyi Erakko-Peteriksi nimitetty mies.

»Seurata Norman of Tornia, minne hän teitä johtaa, suojella köyhiä ja heikkoja, olla valmiit uhraamaan henkenne puolustaessanne naisia, ryöstää rikkailta englantilaisilta ja tehdä haittaa Englannin kuninkaalle.»

Tämän uskollisuuslupauksen kaksi viimeistä pykälää miellyttivät lurjuksia niin kovasti, että he olisivat olleet valmiit sitoutumaan mihin tahansa, jopa jokapäiväiseen jumalanpalvelukseen ja peseytymiseen, jos se olisi ollut välttämätöntä, päästäkseen Norman of Tornin palvelukseen.

»Malttakaahan», hillitsi Norman of Torn heitä, »on vielä muutakin. Teidän tulee totella jokaista komennustani heti toteutettavan kuolemanrangaistuksen uhalla, ja puolet kaikesta saaliistanne kuuluu minulle. Minä puolestani vaatetan ja ruokin teitä, hankin teille ratsut, varukset, aseet ja katon, jonka alla saatte nukkua, ja taistelen puolestanne ja rinnallanne tällä kädelläni, joka, kuten tiedätte, ei olekaan kehno turva. Suostutteko siihen?»

»Suostumme.» »Kauan eläköön Norman of Torn» »Tässä Tornien päällikölle!» Ne lauseet olivat vantterien hirtehisten kerkeän suostumuksen merkkinä.

»Vannokaa siis se, suudellen miekkani kahvaa ja tätä merkkiä!» jatkoi
Norman of Torn, ottaen ristiinnaulitun kuvan papin pöydältä.

Tällaisilla menoilla perustettiin Tornin liitto, joka muutamissa vuosissa paisui tuhatmiehiseksi, uhmasi kuninkaan armeijaa ja auttoi Simon de Montfortia pääsemään Englannin todelliseksi hallitsijaksi.

Melkein heti alkoi sarja lähiseudun ylimyksiin ja niillä tienoin sattumalta tavattuihin aatelisiin kohdistettuja, valtiopannan alaisia tekoja, jotka täyttivät Norman of Tornin arkut kulta- ja hopeakolikoilla ja joiden tähden hänen päästänsä julistettiin palkkio, ennenkuin hän oli täyttänyt kahdeksattatoista ikävuottaan.

Ettei hän pelännyt eikä halunnut karttaa vastuunalaisuutta teoistaan, sen hän kauheasti osoitti piirtämällä tikarinsa kärjellä oman miekkansa kaatamien vastustajansa otsaan alkukirjaimensa NT.

Seurueensa ja varojensa kasvaessa hän rakensi uudelleen synkän Tornin linnan ja laajensi sitä sekä laittoi taaskin padon pieneen puroon, joka menneinä aikoina oli tuonut vettä vallihautaan.

Kautta koko sen seudun, joka oli hänen toimintansa todistajana, köyhät, halvat ja sorretut palvoivat hänen nimeäänkin. Kuninkaan veronkantajilta anastamansa rahat hän jakoi takaisin piirin viheliäisille talonpojille, ja kerran, kun Henrik kolmas lähetti pienen retkikunnan häntä vastaan, hän piiritti ja vangitsi koko sotajoukon, riisui miehiltä vaatteet, antoi ne köyhille ja saattoi heidät alastomina ihan Lontoon portille.

Sitten tultuaan kaksikymmenvuotiaaksi oli Norman-paholainen, joksi kuningas itse oli hänet ristinyt, maineeltaan tunnettu yli koko Englannin, vaikka hänen kasvojaan ei ollut nähnyt yksikään henkiin jäänyt ihminen hänen ystäviään ja seuralaistaan lukuunottamatta. Hänestä oli tullut mahtitekijä, joka täytyi ottaa huomioon toiselta puolen kuningas Henrikin ja hänen ulkomaalaisten suosikkiensa ja toiselta puolen saksilaisten ja normannilaisten ylimysten välisessä nopeasti kärjistyvässä riidassa.

Kumpikaan puoli ei tietänyt, mille suunnalle hänen voimansa kääntyisi, sillä Norman of Torn oli ryöstänyt melkein tasapuolisesti sekä kuninkaan kannattajilta että kapinallisilta. Omasta puolestaan hän oli päättänyt olla liittymättä kumpaankaan puolueeseen, vaan käyttää hyväkseen senaikaista hämminkiä saalistaakseen puolueettomasti kumpaisiltakin.

Kun Norman of Torn mukanaan viisi siivotonta, risaista hirtehistään heidän ensimmäisen kohtauksensa päivänä lähestyi kolkkoa linnakotiaan, seisoi Tornin vanhus toisessa pienessä porttitornissa tarkkailemassa tätä vähälukuista seuruetta.

Pysähdyttyään tämän ulkoportin juurelle nuorukainen töräytti kupeellaan riippuvaa torvea, jäljitellen sen ajan tapaa.

»Sir Norman of Torn», vastasi Punapää-Shandy, »ja hänen komea seurueensa jaloja ritareita, sotilaita, aseenkantajia, lakeijoja ja kuormajuhtia. Avatkaa, sir Norman of Tornin vankan oikean käden nimessä!»

»Mitä tämä merkitsee, poikani?» tiedusti vanhus, kun Norman of Torn laskeutui satulasta pihalla.

Nuorukainen kertoi senaamuiset tapahtumat ja lausui lopuksi: »Nämä siis ovat väkeäni, isä; ja yhdessä me samoilemme Englannin valtateillä ja sivuteillä kootuksemme rikkailta englantilaisilta niitä elatusvaroja, jotka, kuten sinä olet aina minulle opettanut, ovat meille tulevat.»

»Se on oikein, poikani, ja juuri niin haluaisin itsekin sen jäljestää; me lähdemme yhdessä ratsastamaan, ja missä ratsastamme, siellä osoittavat verijäljet tietämme.

»Tästä alkaen paisuu Norman of Tornin nimen maine tässä maassa, kunnes kuningaskin sen kuullessaan vapisee ja vihaa ja kammoaa sinua, kuten olen sinuakin opettanut vihaamaan ja kammoamaan häntä.

»Koko Englanti kiroaa sinua eikä saksilaisten ja normannien veri koskaan pääse kuivamaan säilältäsi.»

Kun vanhus tämän purkauksen jälkeen poistui linnan pääporttia kohti, virkkoi Shandy, kääntyen Norman of Tornin puoleen ja virnistäen leveästi:

»Kautta paavin takajalan, teidän rakastettava isännepä pitää englantilaisista! Suurenmoista pitäisi olla ratsastaa hänen kaltaisensa miehen jäljessä.»

»Te ratsastatte minun jäljessäni, lurjus», karjaisi Norman of Torn, »ja jotta et uudelleen niin pian unohtaisi, kuka on isäntäsi, ota tästä muistuttaja!» Ja hän iski punatukkaista jättiläistä nyrkillään suoraan vasten suuta, niin että mies raskaasti kellahti maahan.

Hän oli heti jälleen pystyssä, syljeksien verta ja uhkuen raivoa. Kun hän härän tavoin syöksyi Norman of Tornia kohti, ei viimemainittu liikahtanutkaan paljastaakseen miekkaansa; hän vain seisoi käsivarret ristissä, silmäillen Shandya kylmän rauhallisesti, pää pystyssä, ylpeillä kasvoillaan röyhkeän halveksumisen hymy.

Roteva roikale epäröi ja sitten seisahtui; hitaasti levisi hänen piirteilleen säyseä hymy, hän laskeutui toiselle polvelleen, tarttui Norman of Tornin käteen ja suuteli sitä, kuten mahtava ja uskollinen ritari olisi suudellut kuninkaansa kättä rakkauden ja alamaisuuden merkiksi. Tämä teko oli tavallaan raa'an, mutta ritarillisen suurenmoinen; eikä se ainoastaan ollut merkkinä siitä, että Shandy siitä lähtien oli koko elinaikansa hartaasti ja uskollisesti kiintynyt nuoreen isäntäänsä, vaan myöskin ennusti, millaisen mielialan Norman of Torn sittemmin herätti kaikissa niissä miehissä, jotka häntä palvelivat tuhansien astuessa pitkien vuosien kuluessa sisälle Tornin portista pyytääkseen itselleen paikkaa hänen uhkaavan lippunsa alla.

Shandyn noustua polvistuivat John Flory, hänen veljensä James, Silmäpuoli-Kanty ja Erakko-Peter toinen toisensa jälkeen nuoren herransa eteen ja suutelivat hänen kättänsä. Isolta pihalta oli pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus katsellut tätä kohtausta hymyn häive vanhoilla, pahanilkisillä kasvoillaan.

»Tämä ylittää hartaimmatkin unelmani», jupisi hän. »Kautta Jumalan kuoleman, hän on kuninkaallisempi kuin itse Henrikki. Jumala jouduttakoon hänen kruunauspäiväänsä, jolloin itsensä Plantagenet-koiran silmien edessä hänen päähänsä kruunun sijasta painetaan musta lakki ja hänen jalkojensa alla on valtaistuimen asemesta puisen hirsipuun lava!»

SEITSEMÄS LUKU

Kauniina keväisenä päivänä toukokuussa vuonna 1262 ratsasti Norman of Torn yksin kapeata polkua pitkin sille sievälle huvilalle, jonka hän oli rakennuttanut vanhan ystävänsä isä Clauden majan sijalle.

Tapansa mukaan hän ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, eikä hänen varuksissaan eikä hänen hevosensa hihnoissa ollut minkäänlaisia arvon eikä syntyperän merkkejä. Hän oli mahtavampi ja rikkaampi kuin monet hoviylimykset, mutta hänellä ei ollut arvoasemaa eikä muuta arvonimeä kuin henkipaton nimitys, eikä hän halunnut omaksua sellaista, mitä hän oikeastaan piti vähäarvoisena.

Hän käytti rauta-asua, koska hänen vanha holhoojansa oli kehoittanut häntä niin tekemään, eikä sen tähden, että hän kaipasi sen tarjoamaa suojaa. Ja samasta syystä hän ratsastaessaan aina piti kypärinsilmikkonsa suljettuna, vaikka hän ei mitenkään saanut vanhusta selittämään, minkä tähden sellainen varovaisuus oli tarpeen.

»Riittää, kun sanon sinulle, poikani», oli vanhuksen tapana vakuuttaa, »että oman etusi samoin kuin minunkin etuni vuoksi sinä et saa näyttää kasvojasi vihollisillesi, ennenkuin minä käsken. Pian toivoakseni tulee se aika, jolloin saat paljastaa piirteesi koko Englannille.»

Nuori mies ei ajatellut koko asiaa kovinkaan paljoa, tavallisesti pitäen sitä vanhan, lapselliseksi muuttuneen ukon hupsuna päähänpistona; mutta siitä huolimatta hän sitä noudatti.

Hänen sinä päivänä ratsastaessaan jyrkkää rinnettä alaspäin kohosi hänen takanaan perin toisenlainen Torn kuin se oli ollut, jota hän oli lähestynyt kuusitoista vuotta aikaisemmin, jolloin hän pienenä poikasena oli ratsastanut illan pimenevässä hämyssä ison hevosen selässä pienen vanhan eukon takana, joka heidän saavuttuaan linnaan oli muuttunut pieneksi, tuimaksi, harmaapäiseksi vanhaksi mieheksi.

Tänään tämä laaja, uhkaava rakennus kohosi isompana ja vaikuttavampana kuin konsanaan entisen suuruutensa loistavimpina päivinä. Jäljellä oli alkuperäinen runko suunnattomille, tukipatsailla varustettuine, saksilaisine torneineen, joiden valtavia, neljän ja puolen metrin paksuisia seiniä lävistivät portaikot ja holvatut kammiot; valoa tuli ikkuna-aukoista, jotka muurin ulkopinnassa olivat pelkkiä rakoja, mutta laajenivat sisäänpäin, niin että jotkut muodostivat pienien, kolmikulmaisten huoneiden kokoisia komeroita.

Vallikaivantoa oli laajennettu ja syvennetty, ja se kaarsi linnaa kolmelta puolelta sisemmän ja ulomman muurin välissä, joihin oli sopivien välimatkojen päähän rakennettu pieniä, ulkonevia torneja, sellaisilla ampuma-aukoilla varustettuja, että hyökkääjiä voitiin sivultapäin ampua jousilla ja kaaripyssyillä sekä heitellä keihäillä.

Muurien ympäröimän alueen neljäs sivu oli korkean jyrkänteen partaalla, ja tämä luonnollinen suoja teki tornit sillä puolella tarpeettomiksi.

Linnan pääportti oli lännen puolella, ja sieltä lähti koukerteleva, kivinen tie vuorien välitse laaksoon. Isolta portilta avautuva näköala oli rauhallisen, jylhän kaunis. Etualalla olevan vähäisen ylängön ylitse, jossa kasvoi vain niukalti yksinäisiä, pahkaisia tammia, saattoi esteettömästi nähdä laajat, viehättävät niityt, joiden halki kiemurteli Trentin kimalteleva syrjäjoki.

Vielä kaksi muuta porttia vei vankkaan linnoitukseen, toinen pohjoisen, toinen itäisen muurin lävitse. Kaikilla kolmella portilla oli lujat, torneilla ja tukipatsailla varustetut etuvarustukset, jotka täytyi vallata, ennenkuin päästiin varsinaiselle portille. Kaikkien etuvarustusten sisäänkäytävä oli varustettu suojaristikolla, ja kullakin sisäportilla oli samanlainen turvalaite sekä lisäksi nostosilta, joka alas laskettuna peitti kaivannon, mutta joka vihollisten lähestyessä voitiin nostaa pystyyn tehokkaasti estämään heidän etenemisensä.

Uudet, Norman of Tornin ja hänen isäksi nimittämänsä tuiman vanhuksen johdolla vanhaan runkoon lisätyt tornit ja rakennukset olivat normannilaista tyyliä; ikkunat olivat laajemmat, kaiverrukset huolellisemmin tehdyt, huoneet valoisammat ja tilavammat.

Muurien ympäröimälle laajalle alueelle oli syntynyt kohtalainen kaupunki, sillä Tornin henkipatto, jolla oli tuhat soturia, tarvitsi paljon aseenkantajia, lakeijoja, kokkeja, keittiöpoikia, aseseppiä, hevosenkengittäjiä, tallirenkejä ja muita sellaisia huolehtimaan hänen pienen armeijansa tarpeista.

Avaroissa talleissa oli tuhatviisisataa sotaratsua ja viisisataa kuormajuhtaa, kun taas itäisellä pihalla vilisi lehmiä, härkiä, vuohia, lampaita, sikoja, kaniineja ja kanoja.

Hitaiden, kuhnustelevien härkien vetämiä, isoja, puisia vankkureita kävi joka päivä tässä uhkaavassa rakennusrykelmässä, tuoden muonaa sekä ihmisille että eläimille ympäristön viljeltyjen seutujen köyhiltä saksilaisilta talonpojilta, joille Norman of Torn maksoi tuotteiden hinnan hyvässä kullassa.

Nämä raataja-poloiset olivat pahemmassa kuin orjan asemassa ylpeiden ylimysten, heidän viljelemänsä maan omistajien, vallassa, ja kuninkaallisella julistuksella heitä oli kielletty kuoleman uhalla myymästä tai antamasta penninkään arvosta ruokatarpeita Tornin henkipatolle, mutta siitä huolimatta hänen tukevat vankkurinsa kävivät säännöllisesti ympäristöllä, aina palaten täyteen kuormitettuina, ja vaikka talonpojat kertoivat surullisia tarinoita herroilleen Tornin paholaisen kauheista ryöstöretkistä, joiden aikana hän anasti heidän tavaroitaan väkisin, puhuivat he silloin hampaittensa ulkopuolelta paholaisen kullan painaessa heidän laskujaan.

Ja ylimysten alkaessa vihata häntä yhä enemmän, talonpoikien rakkaus häntä kohtaan niin ollen yhä lujittui. Heitä hän ei milloinkaan vahingoittanut; heidän aitauksensa, karjansa, viljansa, vaimonsa ja tyttärensä saivat olla rauhassa, vaikkakin heidän herrojensa naapurilinnat saatettiin ryöstää viinikellarista korkeimman tornin lakivarustuksiin saakka. Eikä kukaan uskaltanut esiintyä väkivaltaisesti sillä alueella, jolla Norman of Torn liikkui. Kymmenkunta hirtehisjoukkiota hän oli kartoittanut Derbyn kunnailta, ja vaikkakin ylimykset olisivat paljoa mieluummin pitäneet kaikki muut kuin hänet, palvoivat talonpojat häntä, koska hän oli vapauttanut heidät halpasyntyisistä murhamiehistä, joiden tapana oli ollut ryöstää heikoilta ja alhaisilta ja joiden tähden majojen ja mökkien naiset eivät olleet milloinkaan olleet turvassa.

Harvat heistä olivat nähneet hänen kasvonsa, ja vielä harvemmat olivat puhelleet hänen kanssansa, mutta he rakastivat hänen nimeään ja urhoollisuuttaan ja salaa rukoilivat hänen puolestaan muinaista jumalaansa Wodinia sekä alempia metsän-, niityn- ja metsästyksenjumalia, sillä vaikka he olivat nimellisesti kristittyjä, sykähteli kuitenkin monen sydämessä heikkoja maininkeja esi-isien ikivanhasta taikauskosta; ja vaikka he rukoilivat myöskin Herraa Jeesusta ja Mariaa, tuntui heistä kuitenkin, ettei voisi olla vahingoksi pysytellä hyvissä suhteissa muiden jumalien kanssa siltä varalta, että ne sattuisivatkin olemaan olemassa.

He olivat köyhää, sorrettua, poljettua, tietämätöntä, taikauskoista väkeä, miespolvien aikana tottuneita alistumaan milloin minkin valtaajan ja väliajoilla läänitysherrojensa — jos sellaisia oli — ja saaliinhimoisten itsevaltiaittensa tallattaviksi.

Ihmekö sitten, että sellaiset ihmiset jumaloivat Tornin henkipattoa, sillä sen jälkeen, kun heidän rajut saksilaiset esivanhempansa olivat hekin valloittajina tulleet Englantiin, ei kukaan muu ollut koskaan nostanut kättänsä turvatakseen heitä sorrolta.

Tällaisesta alemman väestön, maaorjien ja vapautettujen, kohtelusta eivät Norman of Torn ja hänen isäkseen nimittämänsä vanhus olleet milloinkaan päässeet yksimielisiksi. Viimemainittu tahtoi käydä vainosotaansa kaikkia englantilaisia vastaan, mutta nuori mies ei halunnut kuullakaan sellaisesta eikä sallinut kenenkään, joka lähti Tornista ratsastamaan, ahdistaa rahvasta. Risainen takki oli tätä hurjaa laumaa vastaan varmempi suoja kuin vankka keihäs ja vaakunalla koristettu kilpi.

Kun Norman of Torn ratsasti valtavasta linnastaan vierailulle isä Clauden luokse auringon säteiden leikkiessä hänen kalahtelevilla varuksillaan ja heijastuessa hänen kilpensä kuparinupista, ei niin ollen ollut kovinkaan merkillistä nähdä pientä metsästäjäryhmää paljastetuin päin tiepuolessa polvillaan hänen mennessään ohitse.

Astuttuaan papin työhuoneeseen Norman of Torn riisui aseistuksensa ja laskeutui alakuloisena penkille, nojaten selkänsä seinään ja ojentaen voimakkaat, joustavat jalkansa eteenpäin.

»Mikä sinua vaivaa, poikaseni», tiedusti pappi, »kun näytät noin lohduttomalta näin kauniina päivänä?»

»En tiedä, isä», vastasi Norman of Torn, »jollei syynä ole se, että kysyn itseltäni: 'Mitä varten kaikki tämä?' Minkä tähden isäni opetti minut aina ryöstämään lähimmäisiltäni? Pidän taistelusta, mutta taistella saa yllin kyllin laillisestikin, ja mitä hyötyä minulla on kaikista ryöstetyistä varoistani, jollen saa mennä ihmisten asumasijoille niitä kuluttamaan? Jos pistäisin pääni Lontoon kaupunkiin, jäisi se epäilemättä sinne hamppuisen kaulanauhan pidättämällä.

»Mitäpä kaunaa minulla on kuninkaalle tai aatelisille? Heillä tosin on kylliksi syytä vihata minua, mutta siitä huolimatta en käsitä, minkä tähden minun piti vihata heitä niin kiihkeästi, ennenkuin olin kyllin vanha tietämään, kuinka kunnottomia he todella ovat. Senvuoksi minusta tuntuu, että olen vain vanhuksen häijyyden välikappale tietämättä edes, minkä loukkauksen kostamiseen toinen ihminen on pyhittänyt elämäni.

»Ja vanhemmaksi tultuani, isä Claude, olen joskus suuresti epäillyt, onko Tornin nimetön vanhus lainkaan isäni, niin vähän minä muistutan häntä, enkä koko elämäni aikana ole kuullut ainoatakaan isällisen hellää sanaa enkä tuntenut hyväilyä, en edes pikku lapsena. Mitä siitä arvelet, isä Claude?»

»Olen miettinyt sitä paljon, poikaseni», vastasi pappi. »Se on aina ollut vaivaavana pulmana mielessäni, ja minulla on omat epäluuloni, joita olen hautonut vuosikausia, mutta joiden ajatteleminenkin peloittaa minua niin, että minua puistattaa kuvitellessani, mitä seurauksia niiden lausumisesta koituisi. Norman of Torn, jollet ole isäksi nimittämäsi vanhuksen poika, varjelkoon Jumala Englantia milloinkaan aavistamasta, ketkä oikeat vanhempasi ovat! Enempää en rohkene sanoa muuta kuin sen, että jos pidät arvossa mielenrauhaasi ja henkeäsi, pidä kypärinsilmikkosi suljettuna äläkä antaudu vihollistesi kynsiin.»

»Tiedätkö siis, minkä tähden minun tulee pitää kypärinsilmikkoni suljettuna?»

»Voin vain arvata, Norman of Torn, koska olen nähnyt erään toisen henkilön, jota sinä muistutat.»

Keskustelun keskeytti ulkoa kuuluva häly, hevosten kavioiden kapse, miesten huudot ja aseiden kalske. Heti kiiruhtivat molemmat miehet pienelle, lasittomalle ikkunalle. Heidän kohdallaan maantiellä taisteli nyt viisi panssariasuista ritaria kymmentä tai kahtatoista teräspukuista soturia vastaan, ja hieman syrjässä kamppailijoista istui nuori nainen henkeään pidätellen ratsunsa selässä.

Pian eräs ritareista erkani taistelun tehneestä, ratsasti hänen luoksensa ja lausui joitakuita käskeviä sanoja, samalla karkeasti tarttuen hänen ratsunsa suitsiin. Tyttö kohotti ratsuraippaansa ja sivalsi useita kertoja, mutta turhaan ahdistajansa rautaista päähinettä, samalla kun viimemainittu pyöräytti hevosensa ympäri ja lasketti nopeata neliä pois näkyvistä, kiskoen tytön ratsua jäljessään.

Norman of Torn juoksi ovelle ja siitä huolimatta, ettei hänen yllänsä ollut rauta-asua, ponnahti sir Mortimerin selkään ja lähti vinhaa vauhtia siihen suuntaan, johon tyttö ja hänen ryöstäjänsä olivat menneet.

Kookas musta oli nopea, ja kun sitä ei nyt painanut ratsastajansa tavallinen, raskas asu, sai se pian pakenijat näkyviin. Tuskin puoltatoista kilometriä oli ratsastettu, ennenkuin ritari kääntyessään taaksepäin vilkaisemaan, ajettiinko häntä takaa, näki Norman of Tornin kasvot vajaan kymmenen askeleen päässä itsestään.

Kasvoillaan sekava hämmästyksen, harmin ja epäilyksen ilme ritari seisautti ratsunsa, samalla huudahtaen: »Mon Dieu, Edward!»

»Puolustaudu! Muutoin pistän sinut kuoliaaksi samoin kuin olen tappanut satoja englantilaissikoja», karjui Norman of Torn.

Nelistävä ori oli melkein saavuttanut ritarin, ja hän odotti ratsastajan pysäyttävän sen, mutta mustan vasaman tavoin sir Mortimer tömähti suoraan toisen hevosen lapaan, ja sekä mies että ratsu kierähtivät maantien tomuun.

Ritari nousi pystyyn vahingoittumattomana, ja Norman of Torn hypähti maahan aloittaakseen rehellisen, tasapuolisen ottelun. Vaikka ritaria haittasi varuksien paino, oli hänelle myöskin niiden suojan suoma etu, joten he kamppailivat vimmatusti useita minuutteja kummankaan pääsemättä voitolle.

Tyttö istui liikkumattomana ja silmät levällään maantien ohessa, tarkkaillen ottelijain jokaista liikettä. Hän ei yrittänytkään pakoon; hänen edessään riehuvan taistelun rajuus ja mahdollisesti hänen avukseen rientäneen jättiläisen kiehtova ulkomuoto pitivät häntä ikäänkuin paikalleen naulattuna. Katsellessaan puolustajaansa hän näki joustavan, lihaksikkaan, ruskeatukkaisen nuorukaisen, jonka kirkkaista silmistä ja moitteettomasta vartalosta, koska niitä ei piilottanut kypäri eikä rautapaita, kuvastui harjaantuneen taistelijan puhdas urheiluelämä.

Hänen kasvoillaan väikkyi kopean ylpeyden vähäinen kylmä hymy, kun hänen oikea kätensä jokaisella liikkeellään paljasti valtavan voimansa ja taitonsa leikkiessään hiestyneellä, huohottavalla rauta-asuisella vastustajalla, joka saumattomasti huitoi ja hosui miekallaan. Kalahtelevien säilien ja varuksien kovasta melusta huolimatta ei kumpikaan ottelija ollut saanut paljoakaan vahingoitetuksi toista, sillä ritari ei pystynyt voimalla eikä taidolla survaisemaan miekkansa kärkeä varuksettoman vastustajansa erehtymättömästi väistävän säilän ohitse, kun taas viimemainitun oli vaikea pistää toisen rautaisen asun lävitse.

Vihdoin Norman of Torn valtavalla voimallaan työnsi säilänsä kärjen vastustajan rautapaidan renkaiden lävitse, ja tuskasta parahtaen mies vaipui hervottomana maahan.

»Nopeasti, herra ritari!» huudahti tyttö. »Nouskaa ratsaille ja paetkaa! Tuolla tulevat hänen kumppaninsa.»

Ja kun Norman of Torn kääntyi siihen suuntaan, josta hän oli äsken tullut, kiiruhti sieltä tosiaankin häntä kohti täyttä laukkaa kolme teräsasuista miestä valtavien ratsujen selässä.

»Ratsastakaa, madame!» kehoitti Norman of Torn. »Minä en pakene enkä ilman varuksia ja jalkaisin voi toivoa kykeneväni viivyttämään noita kolmea miestä muuta kuin hetkisen, mutta sillä aikaa pitäisi teidän helposti päästä pakoon, sillä heidän raskastaakkaiset hevosensa eivät mitenkään jaksa saavuttaa nopeata ratsuanne.»

Vasta puhuessaan hän tarkasti nuorta naista. Että hän oli ylhäinen nainen, sitä eivät osoittaneet ainoastaan hänen ratsastusasunsa ja hevosensa hihnoituksen upeus, vaan myöskin hänen ylimyksellinen ja kopea esiintymisensä ja kauniiden kasvojensa ylpeä ilme.

Vaikka Norman of Tornin pää oli tähän aikaan nähnyt melkein kahdenkymmenen vuoden menevän ohitseen, ei hänellä ollut tietoja eikä kokemuksia naisten tavoista, eikä hän ollut kertaakaan puhellut ainoankaan aatelisen eikä arvoasemassa olevan naisen kanssa. Tornin linnaa ei kaunistanut ainoakaan nainen, eikä poika, mikäli muisti, ollut koskaan nähnyt äitiään.

Hän käyttäytyi sen vuoksi naisia kohtaan hyvin samaan tapaan kuin miehiäkin kohtaan lukuunottamatta sitä, että hän oli vannonut aina suojelevansa heitä. Kenties hän tavallaan kunnioitti naisia, jos Norman of Tornin voitiin sanoa kunnioittavan mitään, Jumalaa, ihmisiä tai paholaista. Hänen tapansa oli pikemminkin halveksia kaikkia olentoja, jotka hän lainkaan vaivautui panemaan merkille.

Katseensa ollessa kiintynyt tähän nuoreen naiseen, jonka kohtalo oli määrännyt muuttamaan koko hänen elämänsä juoksun, Norman of Torn näki, että hän oli kaunis ja kuului siihen luokkaan, jota hän oli vuosikausia saalistanut lainsuojattomille hirtehisjoukkueineen. Sitten hän taaskin kääntyi uhmailemaan tytön vihollisia, osoittaen sitä kummallista epäjohdonmukaisuutta, joka oli aina ollut hänen menettelytapojensa omituinen piirre.

Seuraavana päivänä hän saattaisi hyökätä neidon isän linnan varustuksille, mutta nyt hän oli ilomielin valmis uhraamaan henkensä hänen puolestaan — jos tyttö olisi ollut hiilenpolttajan tytär, olisi nuorukainen tehnyt samoin — se riitti, että hän oli nainen ja suojeluksen tarpeessa.

Ritarit olivat nyt melkein hänen kimpussaan ja komeasti välittämättä rehellisen taistelun vaatimuksista syöksyivät keihäät tanassa varustuksetonta jalkamiestä kohti. Mutta kun ensimmäinen ritari ehti kyllin likelle erottaakseen hänen kasvonsa, huudahti hän ällistyneenä ja tyrmistyneenä:

»Mon Dieu, le Prince!» Samalla hän pyöräytti nelistävän ratsunsa syrjään. Kuultuaan hänen huudahduksensa noudattivat hänen kumppaninsa esimerkkiä, ja kaikki kolme kiitivät edelleen maantietä pitkin, ilmeisesti nyt yhtä kiihkeästi pyrkien pakoon kuin äsken hyökkäämään.

»Saattaisi luulla heidän kohdanneen paholaisen», mutisi Norman of Torn, silmäillen heidän jälkeensä teeskentelemättömän hämmästyneenä.

»Mitä tämä merkitsee, lady?» kysyi hän, kääntyen neidon puoleen, joka ei ollut liikahtanutkaan paetakseen.

»Se merkitsee, että kasvonne hyvin tunnetaan isänne valtakunnassa, teidän korkeutenne», vastasi tyttö. »Eikä kuninkaan puoluelaisilla ole vähääkään halua taistella teitä vastaan, vaikka he eivät käsittäne sen paremmin kuin minäkään, minkä tähden te haluatte puolustaa Simon de Montfortin tytärtä.»

»Pidetäänkö minua siis Englannin prinssinä Edwardina?» kummasteli nuorukainen.

»Minä en ole prinssi», sanoi Norman of Torn. »Edwardin kerrotaan olevan
Ranskassa.»

»Olette oikeassa, sir», huudahti tyttö. »Mutta olette niin hänen näköisensä, että hyvin voisitte harhauttaa itse kuningattarenkin. Ja te olette kyllin uljas sopiaksenne kuninkaanpojaksi. Kuka te sitten olette, herra ritari, joka olette paljastanut säilänne ja uhmaillut kuolemaa Bertraden, Simon de Montfortin, Leicesterin kreivin, tyttären puolesta?»

»Oletteko te de Montfortin, kuningas Henrikin langon tytär?» tiedusti Norman of Torn silmiensä souketessa kapeiksi raoiksi ja kasvojensa kovettuessa.

»Olen kyllä», vastasi tyttö. »Ja kasvoistanne päätän, että te ette kovinkaan paljon rakasta de Montfortia», lisäsi hän hymyillen.

»Entä minne olette matkalla, lady Bertrade de Montfort? Vaikkapa olisitte paholaisen tytär tai sisarentytär, olette kuitenkin nainen, enkä minä sodi naisia vastaan. Minne hyvänsä haluatte, sinne saatan teidät turvaan.»

»Olin äsken isäni viiden palvelijan saattamana Maryn, Derbyn herran
John de Stutevillen tyttären, luokse.»

»Tiedän hyvin sen linnan», virkkoi Norman of Torn, ja tuiman hymyn häive väreili hänen huulillaan, sillä tuskin kahta kuukautta oli kulunut siitä, kun hän oli vallannut tämän linnoituksen ja ottanut pakkoveroa mahtavalta ylimykseltä. »Tulkaa, teillä ei ole enää pitkä matka, ja jos kiiruhdamme, ehditte syömään ystävättärenne kanssa illallista ennen pimeän tuloa.»

Niin sanottuaan hän nousi ratsaille ja kääntyi palatakseen maantielle, mutta samassa hän huomasi vainajan, joka virui siinä, mihin oli kaatunut.

»Ratsastakaa te edelleen!» kehoitti hän Bertrade de Montfortia. »Tulen perässänne heti.»

Laskeuduttuaan jälleen satulasta hän meni äskeisen vastustajansa luokse, aukaisi kuolleelleen ritarin kypärinsilmikon ja piirsi vainajan otsaan tikarinsa kärjellä kirjaimet NT.

Tyttö kääntyi katsomaan, mikä häntä viivytti, mutta hänen selkänsä oli sinnepäin hänen ollessaan polvillaan kaatuneen vastustajansa vieressä, eikä neito nähnyt hänen tekoaan. Vaikka hän olikin uljaan isän uljas tytär, olisi hänen sydämensä sykertynyt kokoon, jos hän olisi nähnyt, mitä mies teki, ja hän olisi kauhuissaan paennut tämän Englantia vaivaavan vitsauksen luota, jonka merkin hän oli nähnyt isänsä kymmenkunnan kuolleen palvelijan ja sukulaisen otsassa.

Heidän tiensä Stutevilliin vei isä Clauden asunnon ohitse, ja Norman of Torn pysähtyi siellä pukeutumassa sota-asuunsa. Nyt hän taaskin ratsasti kypärinsilmikko suljettuna ja äänettömänä, hieman jäljempänä Bertrade de Montfortia voidakseen tarkastella neidon kasvoja, jotka äkkiä olivat alkaneet herättää hänen mielenkiintoaan.

Koskaan ennen hän ei ollut muistiaikanaan ollut niin likellä nuorta ja kaunista naista niin kauan yhtä mittaa, vaikka hän oli usein nähnyt naisia linnoissa, jotka hän oli vallannut rajuilla ja hirveillä hyökkäyksillään. Joskin kerrottiin tarinoita siitä, kuinka halpamaisesti hän kohteli naisvankejaan, ei niissä ollut ensinkään perää. Niitä vain levittelivät hänen vihamiehensä kiihoittaakseen kansaa häntä vastaan. Milloinkaan ei Norman of Torn ollut tehnyt väkivaltaa naiselle, ja hänen hirtehisjoukkonsa oli vannonut kunnioittavansa ja suojelevansa heikompaa sukupuolta kuolemanrangaistuksen uhalla.

Kun hän syrjäviistosta katseli edessään olevia viehkeitä kasvoja, liikahti hänen sydämessään tunne, joka oli pyrkinyt purkautumaan jo vuosikausia. Se ei ollut rakkautta eikä rakkauden tapaistakaan tunnetta, vaan syvää niiden henkilöiden kaipausta, joihin tyttö kuului ja joita hän edusti. Norman of Torn ei olisi osannut tulkita tätä tunnetta sanoilla, sillä hän ei tiennyt, niitä se oli; mutta se oli etäinen, heikko samanlaista verta ikävöivän veren huuto, ja siihen oli sekoittunut shakaalien parissa olevan leijonan muihin leijoniin ja kenties myöskin omaan naarasleijonaansa kohdistuvaa kaipausta.

Heidän ratsastettuaan useita kilometrejä äänettöminä neito äkkiä kääntyi häneen päin ja lausui:

»Kylläpä te, herra ritari, tarvitsette aikaa, vastataksenne kysymykseeni. Kuka olette?»

»Olen Nor—» Mutta sitten hän katkaisi sanansa. Aikaisemmin hän oli aina vastannut siihen kysymykseen uhkamielisen ylpeästi. Miksi piti hänen epäröidä, mietti hän. Pelkäsikö hän sitä kammoa, jota se nimi herättäisi tämän hänen halveksimansa ylimystön tyttären rinnassa? Peloittiko Norman of Tornia katsella halveksimisen ja inhon ilmettä, jonka hän varmasti arvasi kuvastuvan noissa viehättävissä kasvoissa?

»Teidän sopii nimittää minua Rogeriksi», vastasi Norman, »Roger de
Condéksi».

»Avatkaa kypärinsilmikkonne, Roger de Condé!» komensi neito. »Minusta ei ole hupaista ratsastaa rauta-asun seurassa; haluaisin nähdä, että sen sisällä on mies.»

Norman of Torn hymyili noudattaessaan käskyä, ja kun hän hymyili siten, mikä tapahtui harvoin, oli hän hauskan näköinen.

»Se on ensimmäinen komennus, jota olen totellut sen jälkeen, kun täytin kuusitoista vuotta, Bertrade de Montfort», virkkoi hän.

Tyttö oli yhdeksäntoistavuotias, uhkui nuoruuden ja terveyden reippaatta ja hilpeyttä, ja niinpä he samosivat, puhellen ja naureskellen, ikäänkuin olisivat olleet vanhoja ystävyksiä.

Neito kertoi, minkä tähden hänen kimppuunsa oli aikaisemmin sinä päivänä hyökätty, pitäen sitä erään ylimyksen, Peter of Colfaxin, yrityksenä ryöstää hänet, koska hänen isänsä oli jyrkästi ja tylysti hylännyt miehen kosinnan.

Simon de Montfortin tapana ei ollut seuloa sanojaan, ja epäilemättä hänen tyttärensä kättä pyytänyt vanha vintiö oli kuullut joitakuita kirpeitä totuuksia tältä mieheltä, joka oli kahdesti loukannut Englannin ylimystöä karkeilla ja sievistelemättömillä, vaikka todenmukaisilla ja vilpittömillä, kuninkaalle osoitetuilla puheillaan.

»Tästä Peter of Colfaxista pidetään huoli», murahti Norman of Torn. »Ja koska olette hylännyt hänen sydämensä ja kätensä, saatte hänen päänsä, jos sitä pyydätte. Teidän tarvitsee vain käskeä, Bertrade de Montfort.»

»Sepä hyvä», kiitti tyttö naurusuin, arvellen sitä vain joutavanpäiseksi kerskumiseksi, jota niihin aikoihin ahkerasti harrastettiin. »Teidän sopii tuoda minulle hänen päänsä kultaisella vadilla, Roger de Condé.»

»Entä millaisen palkkion se ritari ansaitsee, joka tuo valtiattarensa jalkojen juureen hänen vihamiehensä pään?»

»Sitä, että kuinka paljon pahaa teille ritaristanne kerrottaneenkaan ja millaisia parjauksia hänen niskaansa syydettäneenkään, olette aina hänen ystävänsä ja luotatte hänen kunniantuntoonsa ja vilpittömään uskollisuuteensa.»

Tyttö nauroi iloisesti vastatessaan, vaikka jokin tuntui ilmaisevan hänelle, että tämä oli enemmän kuin leikkiä.

»Olkoon niinkuin sanoitte, herra ritari!» lupasi hän. »Ja kerran annettu lupaus pidetään aina.»

Nopeana tekemään päätöksensä ja yhtä nopeana toimimaan Norman of Torn päätteli pitävänsä tästä tytöstä ja toivovansa hänen ystävyyttään enemmän kuin mitään muuta, mistä hän tiesi mitään. Ja koska hän sitä toivoi, päätti hän voittaa sen kaikilla keinoilla, jotka olivat sopusoinnussa hänen kunniankäsitteittensä kanssa; ja hänen kunniankäsitteensä olivat monissa suhteissa ylevämmät kuin senaikaisen aateliston.

He saapuivat de Stutevillin linnaan myöhään iltapäivällä. Siellä lausuttiin Norman of Torn herttaisesti tervetulleeksi, ja häntä vaadittiin noudattamaan paroonin vieraanvaraista kehoitusta ja jäämään yöksi.

Tilanteen karmea huumori oli henkipatosta liian houkutteleva, ja kun se tuli lisäksi hänen uuteen toivomukseensa saada olla Bertrade de Montfortin seurassa, ei hän yrittänytkään vastustaa, vaan ehätti hyväksymään ystävällisen tarjouksen.

Pitkän pöydän ääressä, jolle illallinen oli katettu, istuivat kaikki paroonin talouden jäsenet, ja siellä täällä oli miehillä merkkejä haavoista, jotka olivat parhaiksi ehtineet parantua, kun taas isäntä itse vieläkin kantoi oikeata kättänsä siteessä.

»Kestettävänämme on ollut karvaita aikoja», selitti sir John huomattuaan vieraansa silmäilevän kahakan monia merkkejä. »Se lemmonsikiö, Norman paholainen, piiritti saastaisine laumoineen meitä kymmenen päivää ja valtasi sitten linnan rynnäköllä sekä ryösti sen. Elämä ei enää ole turvallista Englannissa, kun kuningas tuhlaa aikansa ja rahansa ulkomaalaisten suosikkien seurassa ja pestaa ulkomaista sotaväkeä taistelemaan oman maan ylimyksiä vastaan eikä turvaa kodin rauhaa ja suojaa, joka on jokaisen englantilaisen oikeus.

»Mutta», jatkoi hän, »tämä henkipattoinen pahus joutuu hirttonuoran jatkoksi, kun sisällinen riitamme loppuu, sillä ylimykset ovat itse päättäneet lähteä sotaretkelle häntä vastaan, jollei kuningas halua häntä masentaa».

»Ja hän saattaa lähettää ylimykset alastomina kotiin, kuten hän lähetti kuninkaan sotilaat», tokaisi Bertrade de Montfort nauraen. »Haluaisin nähdä sen miehen; miltä hän näyttänee — teidän omasta, sir John, ja monien sotilaitten ne ulkonäöstä päättäen lienee täällä useitakin sellaisia, jotka ovat hänet kohdanneet.»

»Hän ei kertaakaan avannut kypärinsilmikkoaan ollessaan meidän keskellämme», vastasi parooni, »mutta jotkut väittävät nähneensä hänestä lyhyen vilahduksen ja vakuuttavat, että hänellä on kammottavat kasvot, tuuhea, keltainen parta, toinen silmä poissa ja iso, punainen arpi otsasta leukaan saakka».

»Hirveä näky», jupisi Norman of Torn. »Eipä ihmekään, että hän pitää kypärinsilmikkonsa suljettuna.»

»Mutta millainen miekankäyttelijä!» sekaantui puheeseen muuan de Stutevillin pojista. »Ei ikinä ole koko maailmassa nähty sellaista miekkailua kuin sinä päivänä näin linnan pihalla.»

»Myöskin minä olen nähnyt ihmetyttävää miekankäyttöä», virkkoi Bertrade de Montfort, »nimittäin tänään. Hei vain!» huudahti hän, nauraen veitikkamaisesti. »Totisesti olenkin taitanut vangita hurjan Norman de Tornin, sillä juuri tämä ritari, joka nimittää itseään Roger de Condéksi, miekkailee paremmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään miekkailevan, ja hän ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, kunnes nuhtelin häntä siitä.»

Norman de Torn oli ensimmäisenä senjälkeen alkaneessa naurussa, ja koko seurueesta hän nautti pilasta eniten.

»Tästä paholaisesta puhuttaessa», pitkitti parooni, »mille puolelle arvelette hänen taipuvan, jos kuningas lopulta pakottaa läänitysaateliston sotaan? Kun hänellä on tuhat riiviötä komennuksessaan, saattaa Englannin kohtalo hyvinkin olla hänen verisen kätensä kämmenellä.»

»Hän ei pidä kuninkaasta eikä ylimyksistä», puhkesi Mary de Stutevill puhumaan, »ja minä olen pikemminkin taipuvainen luulemaan, ettei hän auta kumpaakaan puolta, vaan mieluummin ryöstää sekä kapinallisten että kuninkaan puoluelaisten linnoja niiden isäntien ollessa sodassa».

»Hänestä lienee mieluisempaa tulla isännän ollessa kotona lausumassa hänet tervetulleeksi», virkkoi de Stutevill surkuttelevasti. »Mutta sittenkin olen aina levoton vaimoni ja tyttärieni turvallisuuden vuoksi, kun vain olen jonkin aikaa poissa Derbystä. Oi, jospa laupias Jumala pian vapauttaisi Englannin Tornin paholaisesta!»

»Minusta ei sinun tarvitse olla vähääkään huolissasi siihen nähden», huomautti Mary, »sillä Tornin Norman ei tehnyt minkäänlaista väkivaltaa ainoallekaan naiselle Stutevillin muurien sisällä, ja kun eräs hänen miehistään tarttui minuun kovakouraisesti, iski itse mahtava henkipatto miestä rautakintaisella kädellään niin lujasti, että raakalaisen kypäri halkesi, samalla lausuen: 'Etkö tiedä, vintiö, ettei Norman of Torn sodi naisia vastaan?'»

Pian keskustelu kääntyi muihin aiheisiin, eikä Norman of Torn enää kuullut mitään itsestään sinä iltana.

Hänen oleskelunsa Stutevillin linnassa venyi kolmipäiväiseksi, ja kun hän sitten kolmantena päivänä istui Bertrade de Montfortin seurassa vanhan linnan eteläisen tornin ikkunakomerossa, puhui hän taaskin siitä, että hänen täytyi lähteä, ja taaskin neito kehoitti häntä jäämään.

»Saadakseni olla teidän seurassanne, Bertrade de Montfort», vastasi hän rohkeasti, »olisin valmis kieltäytymään mistä muusta nautinnosta tahansa, kestämään millaisia puutteita hyvänsä ja uhmailemaan kaikkia mahdollisia vaaroja, mutta on muita, jotka odottavat minulta ohjeita, ja velvollisuuteni vaatii minua lähtemään luotanne. Te näette minut uudelleen, ja se tapahtuu isänne, Simon de Monfortin, linnassa Leicesterissä — nimittäin», lisäsi hän, »jos pidätte minua tervetulleena sinne».

»Olette aina tervetullut luokseni, missä tahansa lienenkin, Roger de
Condé», vakuutti tyttö.

»Muistakaa se lupaus!» kehoitti nuorukainen nauraen. »Joskus kenties mielellänne olisitte sitä tunnustamatta.»

»En milloinkaan», intti tyttö, ja hänen silmissään tuikkiva väike hänen niin sanoessaan olisi merkinnyt paljon sellaiselle miehelle, joka olisi ollut paremmin perehtynyt naisten tapoihin kuin Norman of Torn oli.

»Toivottavasti ette», virkkoi Norman vakavasti. »Kun olen vain kehnosti harjaantunut esiintymään kohteliaasti, en osaa lausua, mitä haluaisin teille puhua, jotta tietäisitte, kuinka paljon ystävyytenne merkitsee minulle. Hyvästi, Bertrade de Montfort.» Ja hän notkisti toisen polvensa viedessään tytön sormet huulilleen.

Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin ratsasti nostosillan ylitse ja sitten edelleen maantietä pitkin takaisin Torniin päin, kääntyi hän luomaan vielä viimeisen katseen linnaan, ja eteläisen tornin ikkunakomerossa seisoi nuori nainen, joka kohotti kättänsä, heilutti sitä ja sitten ikäänkuin äkillisen mielijohteen kannustamana heitti lentosuukon poistuvan ritarin jälkeen, heti sen jälkeen kadoten aukosta.

Kun Norman of Torn ratsasti takaisin Derbyn kunnailla sijaitsevaan kolkkoon linnaansa, oli hänellä matkalla paljon ajateltavaa. Sitä ennen hän ei ollut koskaan tajunnut, mitä toisenlainen elämä saattaisi tarjota, ja hän tunsi äkkiä vihlovaa katkeruutta isäksi nimittämäänsä kovaa vanhusta kohtaan, koska tämän opetukset hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka olivat opastaneet hänet sille tielle, joka oli täydelleen erottanut hänet muiden ihmisten seurasta lukuunottamatta sitä henkipattojen, roistojen ja seikkailijani hurjaa laumaa, joka ratsasti Tornin nuoren päällikön kauhistuttavan lipun jäljessä.

Vain epäselvästi ja himmeästi hän tunsi, että juuri hänen elämäänsä nyt sekaantunut tyttö se oli saanut hänet ensi kerran häpeämään entisiä tekojaan. Hän ei tiennyt, mitä rakkaus oli, eikä senvuoksi aavistanut rakastavansa Bertrade de Montfortia.

Ja toinen seikka, joka nyt askarrutti hänen ajatuksiaan, oli hänen ja
Englannin kruununprinssin omituinen yhdennäköisyys. Se ynnä isä Clauden
sanat antoivat hänelle paljon päänvaivaa. Mitä se saattoi merkitä?
Oliko kauhea rikos sattumalta olla kuninkaanpojan näköinen?

Mutta vasta nyt, kun hän tunsi saaneensa selville syyn, minkä tähden hän aina ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, halusi hän itse kiihkeästi piilottaa kasvonsa muiden ihmisten näkyvistä — ei pelosta, sillä pelkoa hän ei tuntenut, vaan jonkin sisäisen mielijohteen pakotuksesta, jota hän ei koettanutkaan käsittää.

KAHDEKSAS LUKU

Kun Norman of Torn lähti ratsastamaan de Stutevillin linnasta laskeutui isä Claude sileäkarvaisen aasinsa selästä Tornin ulkopihalla. Kammottavasta ulkonäöstään ja pahasta maineestaan huolimatta tämä uhkaava varustus aina tarjosi lämpimän vastaanoton tälle hyväntahtoiselle, rattoisalle papille; eikä sen syynä ollut ainoastaan syvä ystävyys, jota Tornin isäntä tunsi kelpo isää kohtaan, vaan myöskin pyhän miehen oma miellyttävä ja herttainen luonne, joka lämmitti yhtä hyvin pyhimystä kuin synnintekijääkin.

Epäilemättä juuri siitä, että hän hellittämättä koetti kehittää hyvään suuntaan nuorta Normania siihen aikaan, jolloin pojan luonne oli herkin voimakkaille vaikutuksille, johtui se, että tämän mahtavan henkipaton toimintaperiaatteet olivat monessa suhteessa puhtaat ja ylevät. Mutta juuri tämä sama vaikutus hankki isä Claudelle myöskin hänen ainoan vihamiehensä Tornissa, pienen, tuiman, harmaapäisen vanhuksen, sillä tämän ainoana elämänpyrkimyksenä näytti olleen tukahduttaa kaikki jalommat ritarillisuuden ja miehekkyyden vaistot pojassa, jonka kasvattamiseen hän oli omistanut elämänsä viimeiset yhdeksäntoista vuotta.

Isä Clauden kavutessa aasinsa selästä — lihavat ihmiset eivät keikahda pois satulasta — juoksi puolikymmentä nuorta aseenkantajaa auttamaan häntä ja taluttamaan eläintä talliin.

Kelpo pappi puhutteli kutakin kerkeätä auttajaansa nimeltä, kysyen jotakin yhdeltä, laskien hilpeätä pilaa toiselle kevyesti ja tuttavallisesti, mikä oli molemminpuolisen kiintymyksen ja vanhan tuttavuuden merkki.

Hänen astellessaan sisälle isosta portista sinkauttelivat sotilaat hänelle nauraen, mutta kunnioittavasti tervehdyksiä, ja laajalla, tasaisen nurmikon, upeiden kasvipenkkien, suihkukaivojen, kuvapatsaiden ja pienien pensaiden kaunistamalla pihalla hän kohtasi punatukkaisen Shandy-jättiläisen, joka nyt oli Norman of Tornin korkein alapäällikkö.

»Hyvää huomenta, pyhä Claude!» huusi vankka tappelija. »Oletko tullut pelastamaan sieluamme vaiko kiroamaan meitä? Minkä pyhänhäväistyksen olemme nyt tehneet vai olemmeko ansainneet pyhän kirkon siunauksen? Tuletko nuhtelemaan vaiko kiittämään?»

»En kumpaakaan, sinä uudestisyntymätön vintiö», vastasi pappi nauraen, »vaikka minusta tuntuu, että ansaitset moitteita, koska viime viikolla kohtelit mahtavaa Norwichin piispaa niin loukkaavan epäkohteliaasti».

»So, so, isä», puolustihe Punapää-Shandy. »Mehän vain autoimme häntä tiukemmin noudattamaan Hänen ohjeitaan ja käskyjään, jonka palvelija ja opetuslapsi hän väittää olevansa. Eikö Hänen kirkkonsa arkkipiispan olisi parempi liikkua halpana ja nöyränä Hänen kansansa keskuudessa kuin nähdä aina ympärillään kiusauksia, hienoja vaatteita, jalokiviä ja paljon kultaa puhumattakaan kahdesta viininassakoilla raskaasti kuormitetusta juhdasta?»

»Uskallanpa väittää, että hänen kiusauksistaan oli vähentynyt ainakin niin monta viininassakkaa kuin kaksi kuormajuhtaa jaksaa kantaa, kun sinä, punapäinen rosvo, päästit hänet käsistäsi», huudahti isä Claude.

»Kyllä, isä», myönsi roteva veitikka nauraen. »Pyhän kirkon vuoksi otin kun otinkin sen kiusauksen kokonaan takavarikkoon, ja jos sinun täytyy saada todistuksia voidaksesi antaa minulle synninpäästön, niin tule mukaani; saat näytteen siitä erinomaisesta arvostelukyvystä, jota Norwichin piispa osoittaa valitessaan kiusauksiaan.»

»Minulle on kerrottu teidän anastaneen tältä suurmieheltä kaikki hienoudet, Punapää-Shandy», jatkoi isä Claude, pannen kätensä henkipaton kainaloon ja lähtien astelemaan linnaa kohti.

»Norman of Torn myönsi hänelle ainoastaan yhden vaatekappaleen, ja koska aurinko paahtoi kuumasti, valitsi hän siksi ainoaksi pukukappaleeksi piispalle kypärin suojellakseen hänen paljaaksi ajeltua päälakeaan vanhan auringon säteiltä. Ja kun hän sitten pelkäsi joidenkuiden maantieraakalaisten mahdollisesti ryöstävän sen piispalta, käski hän Silmäpuoli-Kantyn niitata sen kiinni kaulasuojuksen kahden puolen, jotta sitä eivät voisi muut kuin seppä irroittaa; ja siten hän lähetti Norwichin mahtavan piispan sidottuna aasin selkään kasvot häntään päin mennä ratisuttamaan pitkin pölyistä maantietä pää ainakin suojattuna sattumalta mahdollisesti hänet kohtaavien uteliaiden katseilta. Neljäkymmentä raipaniskua hän annatti piispan seurueen kullekin jäsenelle, koska he olivat olleet liikkeellä huonossa seurassa. Mutta tulehan, täältä saat viiniä kertomukseni todenperäisyyden takeeksi.»

Heidän istuessaan maistelemassa piispan oivallista kanariviiniä astui sisälle Tornin pieni vanhus. Hän puhutteli isä Claudea happamesti, tiedustaen, tiesikö hän, missä päin Norman of Torn oli.

»Emme ole nähneet hänestä merkkiäkään, sittenkun hän kolme päivää sitten lähti ratsastamaan teidän asunnollenne päin», lopetti hän.

»Niinpä kyllä», virkkoi pappi, »näin hänet sinä päivänä. Hänellä oli seikkailu useiden Peter of Colfaxin linnan ritarien kanssa, ja hän pelasti heidän käsistään erään neidon, jonka ratsun koristeiden nojalla epäilin kuuluvan Montfortin sukuun. Yhdessä he lähtivät ratsastamaan pohjoista kohti, mutta poikani ei maininnut, mihin hän aikoi ja missä tarkoituksessa. Hänen ainoa huomautuksensa, kun hän puki ylleen sota-asunsa, oli se, että nyt saisin nähdä haukan hoivaamassa kyyhkystä. Eikö hän ole palannut?»

»Ei», vastasi vanhus, »ja epäilemättä hänen seikkailunsa on luonteeltaan sopusoinnussa sinun poikamaisten ja naisellisten opetustesi kanssa. Jos hän olisi noudattanut minun kasvatustani ilman sinun kirottua papillista sekaantumistasi, olisi hän valmistanut Tornissa rautasalpaisen pesän kirotun englantilaisen ylimystösi useille kyyhkysille. Jollet sinä jätä häntä rauhaan, pyrkii hän pian kuninkaan palvelukseen.»

»Ja siellä hän kenties olisi paremmin kotonaan kuin täällä», virkkoi pappi tyynesti.

»No», vastasi pappi nauraen, »siksi, että sellainen mies, jonka valta ja eleet ovat vieläkin kuninkaallisemmat kuin kuninkaan, olisi todellakin kuninkaallisen palatsin kaunistus». Mutta häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta hänen sanojensa aiheuttama hämminki, eikä hänen kerkeä vastauksensa täydelleen pettänyt vanhusta.

Samassa astui sisälle aseenkantaja ilmoittamaan, että Shandya tarvittiin portilla, ja luotuaan murheellisen ja pahoittelevan katseen tyhjentämättömään pulloon tämä arvonmies poistui huoneesta.

Muutamia minuutteja molemmat miehet istuivat miettiväisinä ja äänettöminä. Äkkiä Tornin vanhus lopetti hiljaisuuden.

»Pappi», alkoi hän, »sinun pojalleni antamasi ohjaus ei miellytä minua, kuten tiedät. Hänen on ollut tarpeetonta tuhlata niin paljon kallista aikaa, riistäen sen miekankäytöltä, oppiakseen hyödytöntä lukuja kirjoitustaitoa. Mitä hyötyä on latinankielen taidosta sellaiselle miehelle, jonka tuomio väikkyy selvänä hänen edessään. Siihen saattaa kulua vuosia, ja se saattaa myöskin tapahtua kuukausien kuluttua, mutta niin totta kuin piru on helvetissä, Norman of Torn roikkuu kuninkaan hirsipuussa. Ja sinä tiedät sen, ja hän myöskin yhtä hyvin kuin minäkin. Kaikki se, mitä sinä olet hänelle opettanut, käy yli hänen asemansa, ja niiden virittämät toiveet ja kunnianhimoiset pyrkimykset tekevät lopun vain hänestä karvaammaksi. Viime aikoina olen huomannut hänen olevan entistä haluttomamman lähtemään saalistusretkille, mutta hän on mennyt liian pitkälle kääntyäkseen enää koskaan takaisin; eikä hänellä ole paikkaa, mihin mennä. Mikä muu hän on milloinkaan ollut kuin hylkiö ja henkipatto? Mitä sen suurempia toiveita olisi hänen rinnassaan voinut lietsoa kuin se on, että hänen verivihollisensa häntä vihaisivat ja pelkäisivät?»

»En tiedä, vanhus», vastasi pappi, »minkä tähden olet omistanut elämäsi hänen elämänsä tuhoamiseen, enkä arvailultani uskalla lausua ääneen; mutta ymmärtäkäämme toisiamme kerta kaikkiaan. Niin paljon kuin teetkin ja olet tehnyt saastuttaaksesi ja turmellaksesi hänen luontonsa ylevyyttä, olen minä tehnyt ja edelleenkin teen kaiken voitavani sen torjumiseksi. Kuten sinä olet ollut hänen paha enkelinsä, niin koetan minä olla hänen hyvä enkelinsä, ja kun Norman of Torn loppujen lopuksi roikkuu kuninkaan hirsipuussa, kuten liiankin pahasti pelkään hänelle käyvän, on enemmän syytä murehtia hänen perikatoaan kuin kirota häntä.

»Hänen ystävänsä ovat alhaison riveistä, mutta niin olivat myöskin rakkaan Herramme Jeesuksen ystävät ja seuralaiset, joten se on enemmän hänen kunniakseen kuin se olisi ollut, jos hän olisi ryöstänyt jo ennestäänkin kovaosaisilta.

»Naisille hän ei ole koskaan tehnyt väkivaltaa; siitäkin puhutaan hänen kunniakseen, kun hän on poissa, ja se, että hän on ollut julma miehille, unohdetaan sen suuremman kunnian tähden, että hän on ollut sääliväinen heikkoja kohtaan.

»Mikä tarkoituksesi lienee, johtuuko se koston himosta vaiko julman ja turmeltuneen mielen luonnollisesta taipumuksesta, sitä en tiedä; mutta jos Tornin henkipaton tähden ketään kirotaan, kohtaa kirous sinua — olin vähällä sanoa, luonnotonta isää; mutta en usko, että pisaraakaan pilautunutta vertasi virtaa pojaksesi nimittämäsi nuorukaisen suonissa.»

Tornin tuikea vanhus oli istunut liikkumattomana koko tämän syytöspuheen ajan; hänen kasvonsa olivat hieman kalvenneet ja pingoittuneet, saaden pahansuovan vihan ja raivon ilmeen, multa hän oli sallinut isä Clauden keskeytymättä jatkaa loppuun asti.

»Olet täydelleen selvittänyt minulle, millainen olet ja millaiset ovat mielipiteesi», virkkoi hän katkerasti, »mutta olen hyvilläni siitä, että tunnen kantasi. Tähän saakka on välillämme vallinnut rauha, vaikka ei rakkaus; nyt tietäkäämme molemmat, että välillämme on sota ja vaino. Elämäntyöni on ollut selvänä edessäni. Muita henkilöitä, kuten sinäkin, on ollut tielläni; nyt kuitenkin olen minä tässä, mutta missä ovat he? Ymmärrätkö minua, pappi?» Ja vanhus kumartui kauas pöydän ylitse, niin että hänen mielettömän sapekkaasti kiiluvat silmänsä hehkuivat vain muutamien sentimetrien päässä papin silmistä.

Kohta sen jälkeen, kun hän oli saapunut asunnolleen, kajahti kova koputus oveen, joka heti aukaistiin odottamatta muodollista lupaa. Isä Claude katsahti sinnepäin, näki Norman of Tornin kookkaan hahmon, ja hänen kasvoilleen levisi iloisen tyytyväinen tervehdyshymy.

»Samoin sinulle, isä», vastasi henkipatto. »Mitähän kuuluu Torniin?
Olen ollut poissa useita päiviä. Onko kaikki linnassa hyvin?»

»Linnassa on kaikki hyvin», vakuutti isä Claude, »jos tarkoitat sillä sitä, ettei ketään ole vangittu eikä hirtetty murhista. Oi, poikani, minkä tähden et tahdo luopua tästä rikollisesta elämästäsi? Tapani ei ole milloinkaan ollut torua eikä nuhdella sinua, mutta aina on sydäntäni kirvellyt jokainen Norman of Tornin syyksi laskettu uusi rikos.»

»No, no, isä», torjui henkipatto. »Mitä olen tehnyt sellaista, mihin ylimykset, kuningas ja pyhä kirkko eivät ole näyttäneet minulle hyvää esimerkkiä. Murhia, varkauksia, ryöstöjä! Kuluuko Englannissa ainoatakaan päivää, jona ei tehtäisi näistä jotakuta tai kaikkia joidenkuiden näiden nimessä?

»Onko väärin, jos Norman of Torn ryöstää sudelta, mutta oikein, että susi repii lampaita? Minusta ei. Minä otan ainoastaan niiltä, joilla on enemmän kuin he tarvitsevat, luonnollisilta vihollisiltani, kun he taas ryöstävät niiltä, joilla ei ole mitään.

»Kuitenkaan» — hänen sävynsä muuttui äkkiä — »en siitä pidä, isä. Sen sinä tiedät. Toivoisin voivani siitä luopua, mutta se on mahdotonta.

»Jos kertoisin sinulle, minkä tähden sitä toivoisin, hämmästyisit varmasti, enkä sitä itsekään ymmärrä; mutta toden totta johtuu harras toivoni päästä eroon tällaisesta elämästä siitä, että kaipaan juuri niiden vihollisten seuraa, joita minut on opetettu vihaamaan. Mutta se on liian myöhäistä, isä. Minun elämälläni voi olla yksi ainoa loppupää, ja se on hamppuisen nuoran alapää.»

»Ei, poikani; on toinenkin tapa, kunniallinen tapa», väitti kelpo isä vastaan. »Jossakussa vieraassa maassa on runsaasti mahdollisuuksia tarjona sellaiselle miehelle kuin sinulle. Ranska tarjoaa suurenmoisen tulevaisuuden sellaiselle soturille kuin Norman of Torn on. Ludvigin hovissa saisit paikan maan ylimpien miesten seassa. Olet rikas, urhea ja komea — niin, älä nosta kättäsi — sinulla on kaikki ne ominaisuudet ja enemmänkin, sillä olet paljon oppineempi kuin suurin osa ylimyksistä, sinulla on hyvä sydän ja todella ritarillinen luonne. Kun sinulla on niin ihastuttavat lahjat, ei mikään voisi sulkea sinulta tietä vallan ja kunnian korkeimmille huipuille, kun taas sinulla täällä ei ole mitään muuta tulevaisuutta kuin hirsipuu. Voitko epäröidä, Norman of Torn?»

Nuori mies seisoi hetkisen ääneti ja pyyhkäisi sitten kädellään silmiään ikäänkuin haihduttaakseen jonkun näyn.

»Eräästä syystä, isä, täytyy minun viipyä Englannissa vielä ainakin joku aika, vaikka sinun esiin loitsunasi kuva on tosiaankin ihmeen houkutteleva.»

YHDEKSÄS LUKU

Bertrade de Montfortin vierailu ystävättärensä Mary de Stutevillin luona alkoi lähestyä loppuaan. Kolme viikkoa oli vierinyt siitä, kun Roger de Condé oli ratsastanut ulos Stutevillin portista, ja useita kertoja oli komean nuoren miehen nimi ollut hänen kauniin emäntänsä ja tämän vielä kauniimman ystävättären huulilla.

Tänään tytöt kävelivät verkkaisesti laajan pihan puutarhassa käsi toistensa vyötäisillä, kuiskien viimeisiä luottamustietoja toistensa korviin, sillä seuraavana päivänä oli Bertrade päättänyt palata Leicesteriin.

»Minusta olet todellakin kovin ajattelematon, hyvä Bertrade», moitti Mary. »Jos isäni olisi täällä, ei hän varmastikaan sallisi sinun lähteä saattueenasi ainoastaan se pieni joukko miehiä, jotka voimme antaa mukaasi.»

»Älä pelkää, Mary!» lohdutti Bertrade. »Viisi isäsi soturia on kyllin varma turvajoukko niin lyhyelle matkalle. Iltaan mennessä olen perillä. Ja koska se ainoa henkilö, jota näillä tienoin pelkään, sai äskettäin niin terveellisen kurituksen Roger de Condélta, en usko hänen rohkenevan uudelleen häiritä minua.»

»Entä Tornin paholainen, Bertrade?» intti Mary. »Vasta eilen illallahan saapui nilkuttaen luoksemme eräs loordi de Greyn sotilas, kertoen kauheasta verilöylystä, jonka se katala pahus oli toimeen pannut hänen isäntänsä väen keskuudessa. Hän on liikkeellä, Bertrade, enkä osaa ajatella mitään hirveämpää kuin hänen käsiinsä joutuminen on.»

»Mutta, Mary, ihan äskettäinhän juuri sinä itse vakuutit Norman of
Tornin olleen perin kohteliaan sinulle ryöstäessään tätä isäsi linnaa.
Miten olet niin nopeasti muuttanut mieltäsi?»

»Niin, Bertrade, hän esiintyi tosiaankin kunnioittavasti silloin, mutta kuka tietää, millaisia hirveitä oikkuja hänen päähänsä saattaa pälkähtää, ja varmasti vakuutetaan, että hän on verrattoman julma. Äläkä unohda olevasi Leicesterin tytär ja Henrikin sisarentytär, joita molempia Tornin henkipatto avoimesti vannoo vihaavansa ja vainoavansa. Oi, Bertrade, odota ainoastaan päivä tai pari! Varmastikin isäni siksi palaa, ja saat saattajiksesi viisikymmentä soturia viiden asemesta.»

»Mitä mahtaisi viisikymmentä soturia Norman of Tornia vastaan, Mary? Järkeilyllesi on käynyt samoin kuin pelollesi, molemmat ovat harhaantuneet kauas maalista.

»Jos tämä hurja vintiö osuisi tielleni, olisi parempi, että uhrattaisiin viisi kuin viisikymmentä miestä, sillä kumpikin lukumäärä olisi ihan mitätön tuota hirttämättömien murhamiesten kammottavaa laumaa vastaan. Niin, Mary; minä lähden huomenna, ja teidän kelpo soturinne palaavat seuraavana päivänä, tuoden minulta mitä parhaat terveiset.»

»Jos sinä tahdot, niin tahdot», kivahti Mary nenäkkäästi. »Ihan kouraan jo tuntuu, että olet de Montfort-sukua, jonka peritty urhoollisuus jää jälkeen ainoastaan sen peritystä itsepäisyydestä.»

»Kentiespä kohtaan maantiellä taaskin uljaan Roger de Condén ja saan hänet suojelijakseni. Silloin lähetän kun lähetänkin takaisin viisi soturianne, sillä totisesti vastaa hänen säilänsä enemmän kuin kymmenen miestä kaikista niistä, joiden olen ennen nähnyt taistelevan.»

»Jos kohtaisit», tokaisi Mary vieläkin nyreissään ystävättärensä päätöksestä lähteä seuraavana päivänä, »miehuullisen sir Rogerin ihan aseettomana, taitaisit sittenkin lähettää takaisin isäni soturit».

Bertrade punehtui ja puri sitten huultansa tuntiessaan lämpimän veren leviävän poskiinsa.

Mary purskahti hilpeään, kiusoittelevaan nauruun, suunnattomasti nauttien kielevän punan osoittaman myöntymyksen aiheuttamasta hämmingistä.

»Ahaa! Tähän saakka vain arvasin, missä sydämesi ja ajatuksesi ovat, Bertrade; mutta nyt näen aavistaneeni ihan liiankin oikein. Hän on tosiaankin komean näköinen, mutta mitä sinä tiedät hänestä?»

»Ole vaiti, Mary!» komensi Bertrade. »Et tiedä, mitä puhut. En pyyhkisi häneen edes jalkojani, en välitä hänestä rahtuakaan, ja — onhan kuhmut kolme viikkoa siitä, kun hän lähti Stutevillistä, eikä hän ole lähettänyt minkäänlaista tietoa.»

»Vai niin!» huudahti pieni kiusanhenki. »Vai sieltäkö tuuli puhaltaakin? Mylady ei pyyhkisi häneen jalkojaankaan, mutta on pahasti närkästynyt, kun hän ei ole lähettänyt mitään sanomia. Mon Dieu, onpa sinulla kummalliset käsitykset, Bertrade!»

»En puhele enää kanssasi, Mary!» Liuskasi Bertrade, polkien jalkaansa, keikautti sievää päätänsä ja kääntyi jyrkästi linnaan päin.

Pienessä huoneessa Golfaxin linnassa istui kaksi miestä vastakkain pikku pöydän ääressä. Toinen, Peter of Colfax, oli lyhyt ja hyvin pyylevä. Hänen punaiset, pöhöttyneet kasvonsa, tihruiset silmänsä ja perunamainen nenänsä kertoivat hänen elintavoistaan, samalla kun hänen paksut huulensa, joista alempi riippui isona ja velttona taaksepäin painuneen leuan ylitse, viittasivat niihin alhaisiin intohimoihin, joille hänen elämänsä oli omistettu. Hänen kumppaninsa oli pieni, tuima, harmaa mies, mutta hänen rauta-asunsa ja suljettu kypärinsä eivät antaneet isännälle vihjaustakaan siitä, kuka hänen vieraansa saattoi olla. Parhaillaan puhui pieni, rauta-asuinen mies.

»Eikö riitä se, että tarjoudun auttamaan teitä, sir Peter», kysyi hän, »koska teidän täytyy saada tietää, minkä tähden sen teen? Uskokaa, että vihani Leicesteriä kohtaan on minua kannustava intohimo. Yrityksesi ryöstää tyttö meni myttyyn; jos annat mukaani kymmenen sotilasta, tuon hänet sinulle.»

»Mistä tiedät hänen huomenna lähtevän ratsastamaan isänsä linnaan?» tiedusti Peter of Colfax.

»Sekään ei kuulu sinuun, ystäväiseni, mutta minä tiedän sen; ja jos haluat saada hänet, niin päätä nopeasti, sillä meidän pitäisi lähteä liikkeelle tänä iltana ehtiäksemme hyvissä ajoin huomenna sijoittua asemiimme maantien oheen.»

Vieläkin Peter of Colfax empi; hän pelkäsi tämän mahdollisesti olevan Leicesterin juonen, jolla hänet mielittiin houkutella satimeen. Hän ei tuntenut vierastaan — miekkonen saattoi haluta tyttöä itselleen ja käyttää tätä keinoa hankkiakseen tarpeellisen avun hänen anastustaan varten.

»No?» äänsi pieni, rauta-asuinen mies ärtyneesti. »En voi odottaa täällä iäti. Tee päätöksesi! Minulle se ei merkitse muuta kuin koston tyydyttämistä, ja jollet sinä suostu, pestään tarvittavat roistot, etkä sinäkään sitten enää näe Bertrade de Montfortia.»

»Asia on sovittu», sanoi hän. »Miehet lähtevät mukaasi puolen tunnin kuluttua. Odota alhaalla linnan pihalla!»

Pienen miehen poistuttua huoneesta Peter of Colfax kutsui aseenkantajansa, jonka hän käski heti lähettää luoksensa erään uskollisista kätyreistään.

»Guy», alkoi Peter of Colfax miehen saavuttua, »te sotkitte aika tavalla erään puuhan joitakuita viikkoja sitten. Arvaatteko, mistä puhun?»

»Sattui niin, että huomenna saatte tilaisuuden korjata hairahduksenne. Ottakaa mukaanne kymmenen miestä ja ratsastakaa sinne, mihin alhaalla pihalla odottava mies teidät opastaa, älkääkä palatko ilman sitä, minkä viime kerralla menetitte kouralliselle miehiä! Ymmärrättekö?»

»Ja, Guy, puolittain epäilen tätä miekkosta, joka on tarjoutunut meitä avustamaan. Huomattuanne ensimmäisen merkin kavalluksesta, karatkaa kaikki yhdessä hänen kimppuunsa ja surmatkaa hänet! Ilmoittakaa muille määräykseni!»

Se aamu, jona Bertrade de Montfort oli päättänyt lähteä takaisin isänsä linnaan, sarasti harmaana ja uhkaavana. Turhaan koetti Mary de Stutevill taivuttaa ystävätärtään luopumaan lähtöajatuksesta, kun päivä oli niin synkeä eikä ollut riittävästi saattoväkeä; Bertrade de Montfort pysyi lujana.

»Nyt jo olen ollut kolme päivää yli ajastani, enkä edes minä, tytär, saa noin vain olla tottelematta Simon de Montfortia. Näinkin on minulla kylliksi vastattavaa. Älä vaadi minua enää lisäämään päivääkään anteeksi pyydettäväkseni! Ja sitäpaitsi saattavat äitini ja isäni olla hyvin levottomia jatkuvan poissaoloni tähden. Ei, Mary; minun täytyy lähteä tänään.» Ja sen hän teki saattajinaan viisi miestä, jotka linnan puolustusväestä voitiin luovuttaa.

Tuskin puoli tuntia myöhemmin alkoi vihmoa kylmää sadetta, joten he olivat todella surullinen seurue tarpeessaan lokaisella tiellä vaippoihin ja päällystakkeihin kietoutuneina. Heidän jatkaessaan matkaa sade ja tuuli äityivät, kunnes sade pieksi heidän kasvojaan niin sokaisevina kuuroina, että heidän täytyi pitää silmänsä ummessa ja luottaa ratsujensa vaistoon.

Vähemmän kuin puolet matkasta oli taivallettu. He ratsastivat parhaillaan pienessä notkossa sakean metsän peittämää matalaa harjannetta kohti, jonka synkkiin varjoihin tie kiemurteli. Kastuneiden lehvien lomitse välkähti rauta-asu, mutta ratsastajien sateensokaisemat silmät eivät sitä huomanneet. He samosivat edelleen kärsivällisten hevostensa hitaasti ponnistellessa eteenpäin upottavalla tiellä ja viuhuvassa myrskyssä.

Nyt he olivat harjanteen rinteen puolivälissä. Synkän metsän tummissa pimennoissa syntyi liikettä, ja ilman varoituksen huutoa syöksyi sitten esille joukko teräspukuisia ratsastajia, keihäät tanassa. Laskettaen täyttä laukkaa Bertraden seurueen kimppuun he kaasivat tytön saattomiehistä kolme, ennenkuin ehdittiin sivaltaa ainoatakaan iskua hänen puolustuksekseen. Hänen molemmat jäljelläolevat seuralaisensa kääntyivät torjumaan toista hyökkäystä, ja uljaasti he kunnostautuivatkin, sillä kaikki heitä ahdistavat yksitoista miestä saivat yrittää, ennenkuin nämä kaksi saatiin nujerretuiksi ja surmatuiksi.

Temmellyksessä ei kukaan ollut huomannut tyttöä, mutta pian eräs hätyyttämistä, pieni, tuikea, harmaa mies havaitsi hänen kannustaneen ratsuaan ja kiitäneen pakoon. Huudettuaan kumppaneilleen hän lähti ripeätä vauhtia ajamaan takaa.

Livettävästä tiestä ja sokaisevasta sateesta huolimatta Bertrade de Montfort hoputti hevosensa hurjaan juoksuun, sillä hän oli tuntenut useiden hyökkääjien kilvissä Peter of Colfaxin vaakunan.

Uljaasti kaunis arabialainen hevonen totteli hänen hoputustaan. Jos hänen ahdistajainsa isot ratsut, Normandiassa ja Flanderissa kasvatetut, olisivat olleet kiinni pilttuissaan, olisi niillä ollut yhtä hyvät mahdollisuudet saavuttaa kiitävä, valkea ratsu, joka ihan halkoi harmaata sadetta, kuten salama puhkoo pilviä.

Ilman pienen, tuikean, harmaan miehen pirullisen ovelaa kaukonäköisyyttä Bertrade de Montfort olisi päässyt pakoon sinä päivänä. Mutta nyt oli hänen nopea heponsa kiidättänyt häntä ainoastaan parisataa metriä, kun se keskellä pimeätä metsää juoksi suoraan maantien poikki kahden puun väliin pingotettuun nuoraan.

Kun hevonen hirvittävästi tärähtäen kaatui takerruttuaan vankkaan nuoraan, sinkoutui Bertrade de Montfort kauas eteenpäin ja jäi virumaan maantien lokaan pienenä, hervottomana, ryvettyneenä hahmona.

Sieltä hänet löydettiin. Pieni, tuikea, harmaa mies ei edes laskeutunut ratsailta; niin vähän hän välitti tytön kohtalosta oliko hän kuollut vai joutuiko hän Peter of Colfaxin käsiin, se oli ihan samantekevää hänestä. Kummassakin tapauksessa olisi hän saavuttanut tarkoituksensa, eikä Betrade de Montfort enää houkuttelisi Norman of Tornia pois siltä tieltä, jonka vanhus oli häntä varten viitoittanut.

Että sellainen mahdollisuus oli uhkaamassa, sen hän oli saanut tietää muutamalta Spizo-nimiseltä espanjalaiselta, joka oli ainoa Norman of Tornin palveluksessa oleva petturi ja jonka pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus oli useita kuukausia sitten ostanut katalaksi kätyrikseen vakoilemaan suuren henkipaton liikkeitä.

Peter of Colfaxin miehet nostivat Bertrade de Montfortin elottoman ruumiin tieltä ja sijoittivat sen satulaan erään heikäläisen eteen.

»Lähdetään!» komensi Guyksi nimitetty mies. »Jos hänessä on vielä henkeä, täytyy meidän rientää sir Peterin luokse, ennenkuin se sammuu.»

»Minä eroan teistä nyt», ilmoitti pieni vanhus. »Olen suorittanut osani puuhassa.»

Ja niinpä hän istui, katsellen heidän jälkeensä, kunnes he katosivat metsään Colfaxin linnan suunnalle.

Sitten hän ratsasti Lakaisin taistelunäyttämölle, jossa sir John de Stutevillin viisi sotilasta viruivat. Kolme heistä oli jo kuollut, muut kaksi makasivat tien ohessa vaikeasti, mutta eivät kuolettavasti haavoitettuina ja valittivat.

Tultuaan heidän kohdalleen pieni, tuima, harmaa mies laskeutui satulasta ja tappoi pitkällä miekallaan äänettömästi molemmat haavoittuneet. Sitten hän vetäisi tikarinsa ja piirsi jokaisen viiden vainajan otsaan merkin, nousi ratsaille ja lähti nopeasti ratsastamaan Tornia kohti.

»Ja jollei yksi seikka riitä», jupisi hän, »niin se kaatuneiden otsassa oleva merkki kyllä tehoaa estämään kaiken vastaisen yhteyden Tornin ja Leicesterin sukujen kesken».

Henry de Montfort, Simonin poika, ratsasti vinhasti ja vimmaisesta isänsä kahdentoista palvelijan etunenässä Stutevilliin vievällä tiellä.

Bertrade de Montfort oli viipynyt niin kauan yli määräajan, että kreivi ja kreivitär Eleanor, hänen puolisonsa, olivat vakavasti levottomina lähettäneet vanhimman poikansa John de Stutevillin linnaan noutamaan häntä kotiin.

Tuulen ja sateen tullessa selkäpuolelta pieni seurue ratsasti nopeasti mutaisella tiellä, ja myöhään iltapäivällä he tapasivat valkean ratsun, joka seistä kyyrötti tuuhean tammen juurella kaareva selkä viuhuvaan myrskyyn päin.

»Jumaliste», huudahti de Montfort, »se on sisareni ratsu. Nyt on varmasti jotakin hullusti.» Mutta vaikka he ripeästi tarkastivat ympäristöä ja luikkailivat äänekkäästi, eivät he saaneet sen enempää selvyyttä tytön olinpaikasta, minkä vuoksi he lähtivät kiiruhtamaan edelleen Stutevillia kohti.

Noin kolmen kilometrin päässä siitä paikasta, jossa valkea ratsu oli kohdattu, he näkivät niiden viiden palvelijan ruumiit, jotka olivat olleet saattamassa Bertradea Stutevillista.

Hypähdettyään maahan Henry de Montfort tarkasti kaatuneita. Kilvissä ja kypäröissä olevat vaakunat vahvistivat sitä hänessä heti herännyttä pelkoa, että nämä olivat Bertraden turvaksi Stutevillista lähetettyjä miehiä.

Kun hän kumartui vainajain puoleen nähdäkseen, tunsiko hän heistä ketään, heloitti miesten otsasta häntä vastaan tikarinkärjellä piirretty pelätty merkki NT.

»Jumalan kirous kohdatkoon häntä!» kiljaisi de Montfort. »Se on Tornin paholaisen työtä, hyvät herrat», lausui hän seuralaisilleen. »Tulkaa! Emme tarvitse enempää opastusta päämääräämme.» Ja noustuaan jälleen satulaan pieni seurue kannusti ratsujaan takaisin Tornia kohti.

Tullessaan jälleen tajuihinsa Bertrade de Montfort makasi vuoteessa oudossa huoneessa, ja hänen puoleensa oli kumartunut vanha nainen, inhoittava, hampaaton akka, jonka hymy oli ihan kuin torahampaattoman pedon virnistys.

»Kas vain!» kaakotti hän. »Morsian herää. Vakuutinkin mylordille, että de Montfortia tappamaan tarvitaan enemmän kuin kellahdus mutaan. Kas niin, kas niin! Nouse nyt ja pukeudu, sillä komea sulhasesi jaksaa töintuskin hillitä kiihkeätä haluaan sulkea sinut syliinsä. Alhaalla juhlasalissa hän kävelee edestakaisin kauniit kasvonsa punaisina.»

»Kuka olette?» huudahti Bertrade de Montfort pää yhäti sekavana putoamisen vaikutuksesta. »Missä olen?» Sitten: »Oi, mon Dieu!» kun hän muisti iltapäiväiset tapahtumat ja Colfaxin vaakunan kimppuunsa hyökänneen seurueen kiivissä. Heti hän oivalsi, kuinka kauheassa pinteessä hän oli, kuinka äärimmäisen toivottomassa.

Vaikka Peter of Colfax olikin eläimellinen raakimus, oli hän kumminkin läheinen kuninkaan suosikki; ja se seikka, että Bertrade oli kuninkaan sisarentytär, olisi tuskin hänen asialleen eduksi, sillä sille oli enemmän kuin riittävänä vastapainona se, että hän oli Simon de Montfortin, Henrikin pelkäämään ja vihaaman miehen, tytär.

Hän kuuli käytävästä raskaita, läheneviä askelia, ja pian huusi miehenääni oven takaa:

»Kyllä, sir Peter», vastasi vanha nainen. »Olin juuri kehoittamassa häntä nousemaan ja pukeutumaan, ilmoittaen teidän odottavan alakerrassa.»

»Joudu siis, mylady Bertrade!» käski mies. »Sinulle ei tehdä mitään pahaa, jos osoittaudut järkeväksi, kuten uskon sinun tekevän. Vartoan sinua juhlasalissa tai, jos niin haluat, tulen sinne luoksesi.»

Tyttö kalpeni pikemmin inhosta ja halveksumisesta kuin pelosta, mutta hänen vastauksensa sävy oli tyyni ja rauhallinen.

»Tulen kohtaamaan sinua alakertaan, sir Peter, ihan kohta.» Ja hän nousi ja ehätti pukeutumaan samalla kun paroonin loittonevat askeleet häipyivät portaille, jotka veivät hänen vankilakseen valitusta tornihuoneesta.

Vanha nainen koetti saada hänet keskustelemaan kanssansa, mutta tyttö ei halunnut puhella. Hänen kaikki ajatuksensa olivat keskitetyt kaikkien mahdollisten pelastuskeinojen punnitsemiseen.

Puolen tunnin kuluttua hän astui Peter of Colfaxin linnan juhlasaliin. Huone oli tyhjä. Siinä ei ollut tehty paljoakaan muutoksia Ethelwolfin päivien jälkeen. Hänen silmäillessään ympäri salia, etsien vanginvartijaansa, hänen katseensa viipyi kapeissa, lasittomissa ikkunoissa, joiden takana oli vapaus. Saisiko hän enää milloinkaan hengittää Jumalan puhdasta ilmaa näiden tukehduttavien muurien ulkopuolella? Näiden likaisten, inhoittavien muurien! Ne olivat mustat samoin kuin nokiset laipiopalkit ja laudoitus paitsi siellä täällä olevia, hieman vähemmän tahraantuneita läikkiä, joiden kohdalla oli tehty korjauksia. Kun hänen katseensa osui sodassa ja metsästyksessä saatuihin voitonmerkkeihin, kaareutuivat hänen huulensa ylenkatseellisesti, sillä hän tiesi Colfaxin nykyisen isännän saaneen ne perintönä eikä oman mieskohtaisen kuntonsa avulla.

Huonetta valaisi yksi ainoa lamppu, joka ynnä toisessa avarassa takassa palavan pienen halkoroihun lepattava valo tuntuivat pikemminkin korostavan salin himmeitä varjoja.

Bertrade meni lattian poikki ja nojasi tukevaan tammipöytään, jonka ikä ja ahkera käyttö olivat mustuttaneet laipiopalkkien väriseksi ja johon oli jäänyt jälkiä suunnattomista juomasarvista ja raskaista miekoista, kun hurjat ja iloiset räyhääjät olivat innostuneet osoittamaan suosiotaan jollekulle vaeltavalle laulajalle tai vastanneet mahtavien, uskollisuudenvalaa vaativien päällikköjensä vakavampiin kehoituksiin.

Hänen harhaileva katseensa pani merkille kymmenkunta penkkiä ja muutamia karkeatekoisia, raskaita tuoleja, jotka täydensivät tämän epäsiistin huoneen epäsiistin kaluston, ja häntä puistatti. Hänen pieni jalkansa naputti ärtyisesti siivotonta lattiaa, jossa oli sekaisin kaikenlaisia pehkuja sekä koirien hyljeksimiä tai niiltä huomaamatta jääneitä luita ja ruuantähteitä.

Mutta kaikkeen tähän ympäristöön kiinnitti Bertrade de Montfort huomiota vain ohimennen; hän tähyili etsimäänsä miestä, jotta kohtaus olisi pian ohitse ja hän saisi tietää, mikä kohtalo häntä tulevaisuudessa odottaisi.

Hänen vilkas katseensa oli osoittanut hänelle, että huone oli ihan tyhjä ja että sen alapäässä olevan pääoven lisäksi, josta hän oli tullut, sieltä vei ainoastaan yksi toinen ovi. Se oli sivuseinällä, ja kun se oli raollaan, näki hän sen vievän pieneen huoneeseen, nähtävästi makuukammioon.

Hänen seisoessaan kasvot pääoveen päin avautui seinälaudoitus meluttomasti hänen takanaan, aivan sen paikan kohdalla, jossa valtaistuimet olivat olleet menneinä aikoina. Aukon tummasta suusta astui esiin Peter of Colfax. Hän sulki laudoituksen hiljaa jälkeensä ja eteni tyttöä kohti äänettömin askelin. Korokkeen reunalle saavuttuaan hän seisahtui, kalisuttaen miekkaansa herättääkseen Bertraden huomiota.

Jos hänen tarkoituksensa oli herpaista tytön rohkeutta äkillisellä ja salaperäisellä ilmestymisellään, raukesi hänen aikeensa ihan tyhjiin, sillä toinen ei edes kääntänyt päätänsä lausuessaan:

»Mitä on sinulla, sir Peter, sanottavaa tämän naapurisi tytärtä ja hallitsijasi sisarentytärtä kohdanneen halpamaisen petollisen menettelysi selitykseksi?»

»Kun julma isä tekee tyhjäksi rakastuneiden sydämien suunnitelmat», vastasi paksumahainen, vanha törkimys pehmeän mairittelevasti, »täytyy rakkauden sittenkin etsiä tiensä; ja niinpä on uljas rakastajasi rohjennut uhmailla mahtavan isäsi ja majesteettisen enosi vihaa ja laskee sydämensä jalkojesi juureen, oi kaunis Bertrade, varsin hyvin tietäen sinun sydämesi sitä ikävöineen siitä alkaen, kun ensi kerran tunnustimme rakkautemme sinun kovasydämiselle isällesi. Katso! Minä lankean polvilleni eteesi, kyyhkyläiseni.» Ja niveltensä natistessa lihava parooni lysähti paksuille polvilleen.

Bertrade kääntyi, ja kun hän näki miehen, laukesivat hänen kopeat piirteensä ivalliseen hymyyn.

»Sinä olet hupakko, sir Peter», virkkoi hän, »ja lisäksi pahimmanlaatuinen hupakko — vanha hupakko. Sinun on hyödytöntä pitkittää kosintaasi, sillä minä en sinua huoli. Päästä minut täältä, jos olet herrasmies! Silloin ei huuliltani ikinä lähde sanaakaan siitä, mitä on tapahtunut. Mutta päästä minut! Mitään muuta en pyydä, ja sinun on hyödytöntä pidättää minua, sillä en voi antaa sinulle sitä, mitä haluaisit. Minä en rakasta sinua enkä ikinä voi sinua rakastaa.»

Hänen ensimmäiset sanansa olivat saaneet nöyryytyksen punan täplittämään paroonin ennestäänkin punertavat kasvot purppuran tapaisiksi, ja kun mies nyt yritti nousta pystyyn, valtasi hänet yhä pahempi hämminki sen tähden, että hänen suunnattoman vatsansa pakotuksesta täytyi käydä kontilleen, ennenkuin hän jaksoi nousta, joten hän kömpi pystyyn hyvin samalla tavoin kuin lehmä, kohottaen takapuolensa perin naurettavasti korkealle ilmaan. Seisoalleen päästyään hän näki tytön kääntävän kasvonsa toisaalle salatakseen nauruaan.

»Palaa huoneeseesi!» jyräytti hän. »Annan sinulle huomiseen saakka aikaa päättääksesi, tahdotko hyväksyä Peter of Colfaxin puolisoksesi vai joudutko hänen talossaan toiseen asemaan, joka iäksi erottaa sinut vertaistesi seurasta.»

»Minusta ei tule narrin, kömpelön, vanhan ilveilijän, rappeutuneen mässääjän ja irstailijan, miehen irvikuvan vaimoa. Ja mitä tulee toiseen ajattelemattomaan uhkaukseesi, ei sinulla ole sisua muuttaa toiveitasi teoiksi, sinä pelkurimainen raukka, sillä tiedät hyvin, että Simon de Montfort sivaltaisi omin käsin saastaisen sydämen rinnastasi, jos hän vain epäilisikään sinun rohjenneen puhua sellaista minulle, hänen tyttärelleen.» Ja Bertrade de Montfort poistui tämän vanhan saksilaisen Colfaxin linnan salista ja nousi tornikamariinsa.

Vanha nainen oli vahtimassa häntä yöllä ja myöhään seuraavaan iltapäivään saakka, jolloin Peter of Colfax uudelleen kutsui vankinsa puheilleen. Niin pahasti oli vanha noita peloitellut tyttöä, että tämä uskoi ihan varmasti paroonin varsin hyvin pystyvän täyttämään hirveän uhkauksensa, ja sentähden hän oli taaskin koettanut keksiä jotakin pelastus- tai viivytyskeinoa.

Se huone, jossa häntä säilytettiin, oli linnan läntisessä tornissa, hyvinkin kolmekymmentä metriä ainoasta ikkuna-aukosta näkyvän vallihaudan yläpuolella. Niin ollen oli pakeneminen sille suunnalle mahdoton. Ainoa ovi oli varustettu valtavilla tammisalvoilla, ja se itse oli koottu paksuista, samaa puuta olevista lankuista sekä vahvistettu rautaisilla poikkikiskoilla.

Jos hän vain saisi vanhan naisen pois huoneesta, aprikoi Bertrade, voisi hän huonekaluilla teljetä oven sisältäpäin ja siten ainakin viivyttää uhkaavaa kohtaloaan siinä toivossa, että apua joltakin taholta tulisi. Mutta hänen ovelimmatkin juonensa osoittautuivat tehottomiksi pystymättä edes hetkeksikään vapauttamaan häntä harpyijamaisesta vanginvartijastaan; ja kun lopullinen kutsu oli tullut, oli hän suunniltaan, koska hänellä ei ollut mitään keinoa tehdäkseen tyhjiksi ryöstäjänsä aikeet.

Hänen tikarinsa oli häneltä viety, mutta vanhan naisen uumenilla riippui sellainen ase, ja sen Bertrade päätti anastaa.

Teeskennellen, että hänen vyönsä solki juonitteli, hän kutsui vanhaa naista avukseen, ja kun akka taivutti päänsä likelle tytön vyötäisiä nähdäkseen, mikä vika soljessa oli, ojensi Bertrade vikkelästi kätensä hänen kupeelleen ja sieppasi tikarin tupesta. Ketterästi hän sitten ponnahti loitommaksi vanhuksesta, joka kirkaisi suuttumuksesta ja levottomuudesta, syöksyen häntä kohti.

»Takaisin!» kiljaisi tyttö. »Pysy etäällä, vanha noita, tai saat tuntea, kuinka pitkä oman tikarisi terä on!»

Nainen epäröi ja alkoi sitten kiroilla ja sättiä perin hirvittävästi, samalla huutaen apua.

Bertrade peräytyi ovelle, komentaen vanhaa naista kuoleman uhalla pysymään paikallaan, ja laski vikkelästi vankat teljet paikalleen. Tuskin oli viimeinen salpa ehtinyt kolahtaa kohdalleen, kun Peter of Colfax muassaan kymmenkunta palvelijaa ja sotilasta jo kolkutti kovasti oveen.

»Ja sen varmasti teenkin, Peter of Colfax», vakuutti Bertrade, »jollet heti lähetä noutamaan ystäviäni saattamaan minua pois linnastasi, sillä en astu askeltakaan tästä huoneesta, ennenkuin tiedän, että sen ulkopuolella on omaa väkeäni».

Peter of Colfax rukoili ja uhkaili, komensi ja houkutteli, mutta kaikki turhaan. Niin kului iltapäivä, ja kun pimeys kattoi linnan, lakkasi parooni yrittämästä, aikoen nälällä pakottaa vankinsa tulemaan huoneesta.

Pienessä huoneessa Bertrade de Montfort istui penkillä, pitäen silmällä vankiaan uskaltamatta kääntää katsettaan pois hänestä sekunniksikaan. Koko sen pitkän yön hän istui siten, ja aamun sarastaessa hän oli samassa asennossa, väsyneet silmät yhäti tähdättyinä noita-akkaan.

Varhain aamulla Peter of Colfax alkoi uudelleen taivutella häntä tulemaan ulos; ja hän jopa myönsi kärsineensä tappion ja lupasi saattaa tytön turvassa isänsä linnaan, mutta Bertrade de Montfort ei antanut hänen valehtelevan kielensä pettää itseään.

»Ilomielin näännyn nälkään ennenkuin joudun sinun riettaisiin käsiisi», vastasi tyttö. »Mutta ensin nääntyy tämä vanha palvelijasi, sillä hän on hyvin iäkäs eikä niin vahva kuin minä. Mitä hyötyä sinulla niin ollen on kahden ihmisen tappamisesta, kun kuitenkin menetät saaliisi?»

Peter of Colfax ei vähääkään epäillyt, että hänen kaunis vankinsa toteuttaisi uhkauksensa, ja pani sentähden palvelijansa rikkomaan tukevaa ovea taltoilla, kirveillä ja sahoilla.

He työskentelivät tuntikausia tämän valtavan puolustuslaitteen kimpussa ja saivat vasta myöhään illalla tehdyksi siihen pienen aukon, parhaiksi niin ison, että siitä mahtui käsi sisälle; mutta ensimmäinen käsi, joka työntyi aukosta nostamaan salpoja, kiskaistiin nopeasti takaisin, samalla kun sen omistaja ulvahti kivusta. Siten tytön kädessä oleva terävä tikari lopetti kaikki ne toiveet, että huoneeseen päästäisiin särkemättä ovea täydelleen.

Tähän työhön kävivät ulkopuolella olevat miehet sitten uutterasti käsiksi, samalla kun Peter of Colfax alkoi uudelleen pyydellä heidän tekemästään pienestä aukosta. Bertrade vastasi ainoastaan kerran.

»Näetkö tämän tikarin?» kysyi hän. »Kun tuo ovi romahtaa, uppoaa tämän terä sydämeeni. Tuon oven takana sinun seurassasi ei ole mitään sellaista, mitä mieluummin en valitsisi kuolemaa tässä pienessä huoneessa.»

Puhuessaan hän kääntyi mieheen päin, jolle hänen sanansa olivat tarkoitetut, ensimmäisen kerran näiden väsyttävien, kamalien tuntien aikana, siirtäen katseensa pois vanhasta noidasta. Se riitti. Hiljaa, mutta vikkelästi kuin tiikeri syöksähti vanha nainen hänen niskaansa toisen, petolinnun jalkaa muistuttavan käden tarttuessa hänen tikaria pitävän kätensä ranteeseen.

Heti Peter of Colfax työnsi kätensä oven pienestä aukosta, ja sekunnin kuluttua riensi neljä hänen miestänsä vanhan naisen avuksi.

Helposti he kiersivät tikarin Bertraden sormista, ja paroonin käskystä he raahasivat hänet alakerran avaraan saliin.

Kun Peter of Colfaxin seuralaiset olivat hänen komennuksestaan poistuneet, asteli parooni edestakaisin lattiata peittävillä pahnoilla. Vihdoin hän pysähtyi keskellä huonetta jäykkänä seisovan tytön eteen.

»Oletko jo tullut järkiisi, Bertrade de Montfort?» kysäisi hän äkäisesti. »Olen tarjonnut sinulle valinnan, saat joko olla Peter of Colfaxin kunnioitettu vaimo tai joudut väkisin hänen rakastajattarekseen. Pappi odottaa ulkosalla; mikä on nyt vastauksesi?»

»Sama, joka se on ollut näiden kahden viimeksi kuluneen päivän aikana», vastasi tyttö ylpeän ylenkatseellisesti. »Ja samana se pysyy aina. Minusta ei tule raukan, kammottavan, inhoittavan, sikamaisen miehen vaimoa eikä rakastajatarta. Minusta tuntuu, että kuolisin, jos tuntisin sinun kätesi kosketuksen ruumiissani. Sinä et uskalla kajota minuun, pelkuri. Minä, kreivin tytär, kuninkaan sisarentytär, naimisissa syyläisen sammakon, Peter of Colfaxin kanssa!»

»Suu kiinni, penikka!» karjaisi parooni lyijynharmaana raivosta. »Olet mennyt liian pitkälle. Tämä riittää! Jollet nyt rakasta minua, opetan sinut rakastamaan, ennenkuin aurinko nousee.» Ja rumasti kiroten hän tarttui karkeasti tytön käteen ja kiskoi häntä huoneen sivuseinässä olevaa pientä ovea kohti.

KYMMENES LUKU

Senjälkeen kun Norman of Torn oli kohdannut Bertrade de Montfortin ja ollut vieraana John de Stutevillen linnassa, kulutti hän hurjine laumoineen kolme viikkoa piirittäessään John de Greyn linnaa ja ryöstäessään sen. Tämä kuningasmielinen ylimys oli ottanut vangiksi ja hirtättänyt kaksi henkipaton soturia. Mutta kohdattuaan läänitysherrojen päällikön tyttären ei Norman of Torn enää kertaakaan kohottanut kättänsä kapinallisia eikä heidän ystäviään vastaan.

Kohta hänen palattuaan Torniin onnistuneelta retkeltään ilmoitti tornissa tähystelevä vahti, että linnaa lähestyi kymmenkunta sotisopaan puettua miestä. Norman lähetti Punapää-Shandyn ulkomuurille ottamaan selkoa seurueen asiasta, sillä tähän lujasti varustettuun ja kolkkoon linnoitukseen saapui vieraita harvoin, ja hän tiesi hyvin, ettei kymmenmiehinen soturiseurue uskaltaisi vihamielisessä tarkoituksessa tulla hänen suuren lurjusjoukkonsa kynsien ulottuville.

Roteva, punapäinen jättiläinen palasi pian ilmoittamaan, että portilla oli Henry de Montfort, Leicesterin kreivin vanhin poika, joka oli saapunut rauhanlipun suojassa ja halusi puhutella Tornin isäntää.

»Päästä heidät sisälle, Shandy!» komensi Norman of Torn. »Keskustelen heidän kanssansa täällä.»

Kun seurue muutamien minuuttien kuluttua opastettiin sisälle, näkivät tulijat edessään rauta-asuisen miehen, jonka kypärinsilmikko oli suljettu.

»Tekö olette Norman of Torn?» tiedusti hän. Ja jos hän koetti salata tuntemaansa vihaa ja inhoa, onnistui se huonosti.

»Niin minua nimitetään», vastasi umpikypärinen mies. »Entä mikä on tuonut de Montfortin niin monien vuosien jälkeen vanhan naapurinsa vieraaksi?»

»Tiedätte hyvin, mikä minut on tuonut, Norman of Torn», lausui nuori mies. »On hyödytöntä tuhlata sanoja, emmekä me voi turvautua aseisiin, sillä olemme täydelleen vallassanne. Mainitkaa hintanne! Se maksetaan. Ilmaiskaa se vain nopeasti ja päästäkää minut ja sisareni täältä!»

»Mitä hullua puhetta tämä on, Henry de Montfort? Sisarenne! Mitä tarkoitatte?»

»Niin, sisareni Bertrade, jonka ryöstitte maantieltä kaksi päivää takaperin, sittenkun olitte murhanneet John de Stutevillin palvelijat, jotka olivat saattamassa häntä kotiin vierailulta paroonin tyttären luota. Tiedämme sen olevan teidän työtänne, koska vainajien otsassa oli teidän paholaisenmerkkinne.»

»Shandy!» karjaisi Norman of Torn. »Mitä tämä merkitsee? Kuka on ollut maantiellä hätyyttämässä naisia minun poissa ollessani? Sinä olit täällä päällikkönä minun vieraillessani loordi de Greyn luona. Jos pidät nahastasi, Shandy, puhu totta!»

»Siitä alkaen, kun nujersitte minut kunnon papin majassa, olen palvellut teitä hyvin, Norman of Torn; teidän pitäisi nyt tietää, että olen uskollinen ja etten ole kertaakaan valehdellut teille. Ainoakaan teidän sotilaanne ei ole tehnyt tätä, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, jolloin halpamaiset roistot ovat piirtäneet merkkinsä tappamiensa henkilöiden otsaan siten itse välttääkseen epäluulot.»

»Henry de Montfort», virkkoi Norman of Torn, kääntyen vieraansa puoleen, »meillä tornilaisilla ei ole hyvä maine, sen tiedän perin hyvin, mutta ei kenenkään sovi väittää meidän paljastavan miekkaamme naisia vastaan. Sisarenne ei ole täällä. Sen takeeksi annan teille Norman of Tornin kunniasanan. Eikö se riitä?»

»Kerrotaan, ettette koskaan valehtele», vastasi de Montfort. »Kunpa Jumala soisi minun tietää, kuka tämän tihutyön on tehnyt ja mistä päin osaisin etsiä sisartani!»

Äänettömästi de Montfort kääntyi ja poistui. Tuskin oli hänen seurueensa ehtinyt nostosillan ylitse, ennenkuin Tornin linnassa kuhisi kiiruhtavia miehiä ja siellä vallitsi meluinen hyörinä äkillisen hälytyksen johdosta.

Noin kolmen kymmen minuutin kuluttua kantoi viisisataa rautalevyjen suojaamaa hevosta teräsasuiset ratsastajansa synkän linnoituksen porttiholvin alitse, ja joukon etunenässä ratsastava Norman-paholainen suuntasi matkan vinhaa vauhtia Peter of Colfaxin linnalle päin.

Kiemurrellessaan Tornin varustetulta portilta alaspäin pitkin kivikkoista tietä tarjosi tämä lukuisa joukko hurjan ja barbaarisen loistavan näyn.

Miesten varukset olivat kaiken tyylisiä ja kaikista metalleista valmistettuja, saksilaisten muinaisista rengaspaidoista runsaasti koristettuihin, milanolaisiin levyvaruksiin saakka. Kulta- ja hopeakorut, töyhtöisiin kypäreihin, rintasuojuksiin ja kilpiin, jopa hevosten teräspiikkisiin otsalevyihinkin upotetut jalokivet osoittivat, kuinka runsas saalis oli joutunut Norman of Tornin huimien rosvojen osaksi.

Viidensadan keihään kärjessä lepattivat värisevät viirit, ja joukon yläpuolella hulmusi viisi Tornin harmaata, mustalla haukansiivellä koristettua lippua, yksi kunkin komppanian kohdalla. Sotilaiden laajat, lehmuspuiset kilvet olivat harmaalla nahalla päällystetyt, ja kunkin oikeassa ylänurkassa oli musta haukansiipi. Ratsastajien päällystakit olivat myöskin samanlaiset; ne olivat tumman harmaata villakangasta ja mustalla sudennahalla reunustetut, joten rauta-asujen ja valjaiden upeudesta huolimatta nämä hurjat komppaniat tekivät tuiman, harmaan, sotaisen vaikutuksen, joka sopi hyvin niiden maineeseen.

Kun Tornin suuri joukkio oli koottu yhteiskunnan kaikista kerroksista ja Euroopan kaikista sivistysmaista, oli sen kymmenessä komppaniassa sekä orjia että aatelisia, brittejä, saksilaisia, normanneja, tanskalaisia, saksalaisia, italialaisia, ranskalaisia, skotlantilaisia, piktejä ja irlantilaisia.

Täällä ei tehty erotusta syntyperän nojalla; karannut orja, jonka kaulassa vielä näkyivät pronssisen kaularenkaan hiertämät merkit, ratsasti kylki kyljessä ylimyssuvun lainsuojattoman vesan kanssa. Ainoat pääsyehdot, jotka joukkoon pyrkivältä vaadittiin, olivat halu ja kyky taistella ja valallinen sitoumus totella Norman of Tornin säätämiä lakeja.

Tämä pieni armeija oli jaettu kymmeneen satamiehiseen komppaniaan, ja niitä kutakin komensi taistelija, joka oli osoittanut arvonsa ja kuntonsa.

Vanhat ystävämme Punapää-Shandy sekä John ja James Flory johtivat kolmea ensimmäistä komppaniaa, ja jäljelläolevat olivat muiden tuhansissa otteluissa karaistujen veteranien komennossa.

Aikaisemman ammattinsa nojalla oli Silmäpuoli-Kanty saanut asevaraston ylihoitajan aina tärkeän paikan, kun taas Erakko-Peteristä, viimeisestä niistä viidestä hirtehisestä, jotka Norman of Torn oli kuusi vuotta sitten voittanut isä Clauden majassa, oli tullut Tornin suuren linnan ylihoitaja, johon perin tärkeään toimeen kuuluivat myöskin majoitus- ja muonitusmestarin tehtävät.

Tornin vanhus huolehti sekä orjien että aatelismiesten sotilaskoulutuksesta, sillä aina täytyi täyttää komppanioihin syntyneitä aukkoja, koska alituisesti kahakoitiin maanteillä ja taisteltiin läänitysylimysten linnoja vallattaessa; eivätkä he aina selviytyneet näistä otteluista vaurioitta, vaikka tavallisesti voittoisina.

Heidän tänään samotessaan laakson poikki länttä kohti ratsasti Norman of Torn ratsujoukon etunenässä, joka tuli pitkänä jonona hänen jäljessään. Hänen harmaan teräsasunsa yläpuolella kohosi haukansiipi hänen kypäristään. Se merkki näytti aina taistelussa hänen miehilleen, missä hän oli. Missä se heilui, sieltä löysi aina ottelua ja kunniaa ja sen ympärille heidän oli tapa kokoontua.

Norman of Tornin vierellä ratsasti tuima, harmaapäinen vanhus hiljaisena ja vaiteliaana, hautoen syvää vihaansa pahanilkisissä aivoissaan.

Kukin oman komppaniansa etunenässä ratsastivat sitten kapteenit:
Punapää-Shandy, John Flory, Orja-Edwild, italialainen kreivi Emilio de
Gropello ja ranskalainen sieur Ralph de la Campanie.

Kylistä ja taloista, jotka he sivuuttivat aamupuolella ja iltapäivän alussa, tuli miehiä, naisia ja lapsia osoittamaan heille suosiotaan ja käsiään heiluttamalla toivottamaan heille onnea; mutta ehdittyään Tornin läheisyydestä loitommalle, missä musta haukansiipi oli paremmin tunnettu hurjan maineensa nojalla kuin suuren henkipaton naapuristonsa alhaisolle tekemien hyvien töiden vuoksi, he näkivät ainoastaan suljettuja ja teljettyjä ovia sekä siellä täällä pienestä ikkunasta tirkistävät, pelokkaat kasvot.

Sydänyö oli käsissä, ennenkuin he saivat näkyviinsä Colfaxin mustat, tähtistä taivasta vastaan kuvastuvat tornit. Sijoitettuaan sotilaansa metsän pimentoon noin kolmen neljänneskilometrin päähän linnasta Norman of Torn ratsasti mukanaan Shandy ja viitisenkymmentä miestä niin lähelle linnaa kuin he saattoivat päästä huomaamattomina. Siellä he laskeutuivat satulasta, ja Norman of Torn hiipi yksin varovasti eteenpäin.

Käyttäen hyväkseen kaikkia suojaavia esineitä hän eteni ilmi tulematta ihan pääportin varjoon. Linnan suuren salin ikkunoista loisti himmeätä valoa, mutta mitään muita elonmerkkejä ei näkynyt. Norman of Torn hämmästyi kovasti havaitessaan, että nostosilta oli alhaalla eikä portilla eikä muureilla ollut merkkiäkään vahdeista.

Koska hän oli ryöstänyt tämän linnan noin kaksi vuotta sitten, tunsi hän sen huoneiden sisäisen järjestelyn ja tiesi pääsevänsä keittiöstä sen päällä olevaan pieneen etuhuoneeseen, josta ovi vei suoraan suureen saliin.

Ja niinpä kävi, että kun Peter of Colfax pyörähti pienen huoneen ovea kohti, seisahtui hän äkkiä kauhuissaan, sillä hänen edessään seisoi outo, rautapukuinen soturi kypärinsilmikko suljettuna ja miekka kädessä. Myöskin tyttö näki vieraan, ja hänen kasvoilleen levisi toivon ja elpyvän rohkeuden ilme.

»Miekka käteen!» komensi matala ääni englanninkielellä, »jollette mieluummin halua rukoilla, sillä pian kuolette».

»Kuka te olette, lurjus?» kiljaisi parooni. »Hoi, John! Hoi, Guy! Avuksi, nopeasti!» kirkui hän, samalla kun hän vetäisi miekkansa tupesta ja yritti vikkelästi peräytyä salin pääovelle; mutta rauta-asuinen mies oli hänen kimpussaan ja pakotti hänet ottelemaan, ennenkuin hän oli ennättänyt astua kolmea askelta.

Peter of Colfaxin maallinen vaellus olisi sinä iltana pikaisesti päättynyt, jolleivät John, Guy ja eräs kolmas hänen palvelijoistaan olisi syöksyneet sisälle miekat paljaina.

»Varokaa, herra ritari!» huudahti tyttö nähdessään tämän kolmikon rientävän isäntänsä avuksi.

Ritarin oli kääntyessään torjumaan heidän hyökkäystään pakko jättää kauhun valtaama parooni hetkiseksi rauhaan, ja taaskin viimemainittu pyrki ovelle, ajatellen ainoastaan pakoa; multa tyttö oli aavistanut hänen aikeensa, juoksi vikkelästi ovelle, kiersi vanhan lukon avainta ja viskasi sen voimainsa takaa salin kaukaiseen soppeen. Heti hän katui tekoaan, oivaltaen, että hän olisi voinut vähentää pelastajansa vastustajia ainakin yhdellä, mutta olikin nyt pakottanut raukkamaisen paroonin jäämään, eikä sen hurjempaa tappelijaa ole kuin umpikujaan ahdistettu rotta.

Ritari piti loistavasti puoliaan kaikkia kolmea käskyläisiä vastaan, ja hetkisen Bertrade de Montfort seisoi paikallaan, lumoutuneena katsellen tätä miekkailutaidon näytäntöä.

Hätyyttäen vastustajiaan milloin kutakin vuorotellen, milloin kahta yhtä aikaa, milloin taas kaikkia kolmea samalla haavaa pakotti äänetön ritari, vaikka häntä rasittikin raskas rauta-asu, heitä jatkuvasti perääntymään; hänen välähtelevä säilänsä näytti kutovan teräsverkon heidän ympärilleen. Äkkiä hänen miekkansa pysähtyi vain silmänräpäykseksi; se oli lävistänyt yhden ahdistajan sydämen, ja miehen vaipuessa lattialle se taaskin välkkyi likellä kahden jäljelläolevan sotilaan rintaa.

Toinen sortui lattialle vähemmän kuin kaksi sekuntia myöhemmin, ja sitten tytön huomio kiintyi kauhistuneen paroonin kasvoihin; Peter of Colfax siirtyi — hän hiipi hitaasti ja varovasti takaapäin umpikypäristä ritaria kohti ja hänen kohotetussa kädessään välkkyi ohut, terävä tikari.

Hetkisen tyttö seisoi jähmettyneenä kauhusta kykenemättä liikauttamaan edes sormeaan tai huutamaan, mutta vain hetkisen; sitten hänen lihaksensa taaskin tottelivat häntä, hän kumartui nopeasti, tempasi raskaan jalkajakkaran ja sinkosi sen suoraan Peter of Colfaxia kohti.

Se osui mieheen polvien alapuolelle ja kaasi hänet lattialle, samalla kun ritarin miekka lävisti viimeisen vastustajan kurkun.

Kaatuessaan parooni sysäsi raskaasti pöytää, joka kannatti salin ainoata sytytettyä lamppua. Silmänräpäyksessä jäi kaikki pilkkopimeään. Kuului nopeata, kahisevaa liikettä, joka muistutti rottien juoksua, ja sitten vallitsi avarassa salissa haudan hiljaisuus.

»Oletteko turvassa ja vahingoittumaton, mylady Bertrade?» tiedusti vakava ääni englanninkielellä pimeydestä.

»Hän virui tässä lattialla vain tuokio sitten, ja hänen kädessään oli ohut, pitkä tikari. Olkaa varuillanne, herra ritari; hän saattaa parhaillaan hiipiä kimppuumme.»

Ritari ei vastannut, mutta neito kuuli hänen liikkuvan rohkeasti huoneessa, Pian hän oli löytänyt toisen lampun ja saanut valoa. Kun sen himmeät säteet hitaasti hajoittivat sysimustan pimeyden, näki tyttö kolmen sotilaan ruumiit, kaatuneen pöydän ja lampun sekä umpikypärisen ritarin; mutta Peter of Colfax oli poissa.

Ritari huomasi paroonin poissaolon samalla kertaa, mutta hänellä vain pääsi hiljainen, tuima naurahdus.

»Miten tiedätte nimeni?» kysyi tyttö. »Kuka olette? En tunne varuksianne, eikä rintalevyssänne ole vaakunaa?»

Mies ei vastannut heti, ja Bertraden rinnassa sykähti sydän voimakkaammin, kun häntä elähytti se toivo, että hänen uljas pelastajansa saattaisi olla sama Roger de Condé, joka vain muutamia lyhyitä viikkoja takaperin oli pelastanut hänet Peter of Colfaxin palkkalaisten käsistä. Vartalo oli varmasti yhtä suora ja voimakas, ja miekkailutaito myöskin yhtä ihmeteltävä. Hänen täytyi olla Roger de Condé, mutta eihän viimemainittu ollut puhunut lainkaan englanninkieltä, kun taas tämä mies puhui sitä hyvin, vaikka tosin hieman ranskalaisvoittoisesti.

»Mylady Bertrade, olen Norman of Torn», virkkoi umpikypärinen soturi tyynen arvokkaasti.

Tytön rohkeus lamaantui, ja hänet valtasi hyytävä pelko. Vuosikausia oli se nimi merkinnyt raakaa julmuutta ja vimmaista vihaa hänen kaltaisiaan kohtaan. Pieniä lapsia peloiteltiin tottelemaan hämärästi viittailemalla, että Tornin paholainen saisi heidät, ja täysikasvuiset ihmiset olivat johtuneet lausumaan sen nimen kuiskaamalla, huulet tuimasti puristettuina.

Kypärin suljetun silmikon takana valahti henkipaton kasvoille tuskainen ja murheellinen ilme, ja vähäinen väristys, ikäänkuin kolkon toivottomuuden aiheuttama, puistatti hänen jättiläisvartaloaan.

»Teidän ei tarvitse pelätä, mylady», lohdutti hän surullisesta »Olette isänne linnassa Leicesterissä, ennenkuin aurinko on ehtinyt keskitaivaalle. Ja olette paremmassa turvassa vihatun Tornin paholaisen suojeluksessa kuin olisitte mahtavan isänne tai kuninkaallisen enonne seurassa.»

»Kerrotaan, että te ette milloinkaan valehtele, Norman of Torn», lausui tyttö, »ja minä uskon teitä. Mutta sanokaahan, minkä tähden olette niin ystävällinen de Montfortille.»

»Se ei johdu rakkaudesta isäänne eikä veljiänne eikä vihasta Peter of Colfaxia kohtaan eikä myöskään minkäänlaisen palkkion toivosta. Minua huvittaa tehdä niinkuin teen, siinä kaikki. Tulkaa!»

Hän saattoi tytön äänettömästi pihalle ja alhaalla olevan nostosillan ylitse edelleen, kunnes he pian erottivat ratsumiesryhmän, ja Shandyn hiljaa luikattua Norman of Torn ilmoitti, kuka hän oli.

»Ota mukaasi kymmenkunta miestä, ja tarkastakaa tuo hornanloukko! Tuo luokseni Peter of Colfax elävänä, myladyn vaippa ja ratsu — ja, Shandy, kun kaikki se on tehty, polttakaa koko pesä, Shandy, mutta ryöstää ei saa, Shandy!»

Shandy katsahti hämmästyneenä johtajaansa, sillä tulisoihtu ei ollut koskaan ollut Norman of Tornin ase, kun taas saalistaminen oli ollut hyvin tärkeä puoli, jos kohta ei aina tärkein tarkoitus hänen lukuisilla retkillään.

Henkipatto pani merkille alapäällikkönsä kummastuksen ja empimisen, viittasi häntä kuuntelemaan ja puhui:

»Punapää-Shandy, Norman of Torn on taistellut, ryöstänyt ja. saalistanut, koska hän on siitä pitänyt ja noudattanut periaatetta, joka on korkeintaan ollut epämääräistä yleistämistä. Tänä yönä olemme kostamassa mylady Bertrade de Montfortille tehtyä vääryyttä, ja se, Shandy, on toinen asia. Tuleen, Shandy, tornin huipusta keittiöön saakka, mutta myladyn palveluksessa ei saalistamista!»

Puolen tunnin kuluttua hän palasi muassaan toistakymmentä vankia, mutta
Peter of Colfaxia ei näkynyt.

»Hän on paennut, mylord», ilmoitti kookas kapteeni, ja niin asia olikin. Peter of Colfax oli rientänyt linnansa kellariholveihin ja päässyt sieltä pitkää, maanalaista käytävää myöten joidenkuiden pappien majapaikkaan Norman of Tornin saarron ulkopuolelle. Tähän aikaan hän oli useiden kilometrien päässä matkalla rannikolle ja Ranskaan, sillä hän oli miekankäyttelystä tuntenut henkipaton eikä halunnut jäädä Englantiin uhmailemaan sekä Norman of Tornin että Simon de Montfortin vihaa.

»Hän palaa», oli henkipaton ainoa huomautus, kun hän oli saanut täyden varmuuden paroonin pakoonpääsystä.

He katselivat, kunnes linnasta alkoivat liekit roihuta ainakin kymmenestä kohdasta vankien seisoessa sykertyneinä yhteen kasaan pelon ja pahojen aavistusten vallassa, varmasti odottaen tilintekoa ja hirvittävää kuolemaa.

Varmistuttuaan siitä, ettei ihmisvoima mitenkään kyennyt enää pelastamaan tuhoon tuomittua rakennusta, antoi Norman of Torn lähtömääräyksen, ja soturit poistuivat pitkin maantietä, ratsastaen jonossa johtajansa ja Bertrade de Monfortin jäljessä, jätettyään äskeiset vankinsa perin ällistyneiksi, mutta vahingoittumattomiksi ja vapaiksi.

Katsoessaan taaksepäin he näkivät taivaan punertavan valtavista liekeistä, jotka leimusivat paljon korkeiden tornien yläpuolelle. Suunnattomia, sakeita savupilviä vieri etelään päin, peittäen taivaanrannan. Silloin tällöin savu hälveni, jättäen tuokioksi näkyviin palavan linnan tummat muurit, joiden satoja ikkuna-aukkoja valaisi sisällä raivoavan tulen punainen hehku. Se oli kaunis, vaikuttava näky, mutta niin tavallinen noina hurjina, villeinä aikoina, ettei se kenestäkään ansainnut enempää kuin nopean vilkaisun taaksepäin.

Monenlaisia tunteita liikkui useiden lokaisella, livettävällä tiellä hitaasti loittonevien ratsastajien rinnassa. Norman of Torn oli sekä ylpeä että surullinen, ylpeän riemastunut siitä, että oli ehtinyt ajoissa pelastamaan tämän tytön, joka oli herättänyt hänen rinnassaan niin kummallisia tunteita, surullinen sentähden, että hän tytön silmissä oli kammottava olento. Mutta sillä hetkellä riitti hänelle se, että Bertraden läheisyys tuotti hänelle puhdasta onnea; mitäpä hyödytti ajatella huomista! Tornin pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus kantoi kiukkuaan, jota hän ei uskaltanut avoimesti purkaa, ja kiroili sattumaa, joka oli lähettänyt Henry de Montfortin Torniin etsimään sisartaan, kun taas henkipaton seuralaiset hiljaa sadattelivat omituista oikkua, joka oli kiidättänyt heidät tälle pitkälle, taisteluttomalle ja saaliittomalle ratsastusretkelle.

Bertrade de Montfort oli vain ihmeissään siitä, että hänen piti kiittää hengestään ja kunniastaan tätä hurjaa hirtehistä, joka oli vannonut erikoisesti vihaavansa hänen sukuaan, koska se oli sukua Plantagenet-suvulle. Hän ei jaksanut sitä käsittää, mutta hänen pelastajansa tuntui puhuvan hyvin niin karkeaksi mieheksi. Tyttö aprikoi, minkälaiset saattoivat tuon suljetun kypärinsilmikon takana piilevät kasvot olla.

Kerran henkipatto irroitti vaippansa satulansa takakappaleesta ja kietoi sen tytön hartioiden ympärille, sillä yö-ilma oli kolea, ja toisen kerran hän laskeutui maahan ja talutti Bertraden ratsua tiessä olevan pahan kohdan ohitse, jotta hevonen ei liukastuisi ja kaatuisi.

Tyttö kiitti häntä kohteliaaseen tapaansa näistä palveluksista, mutta muutoin he eivät lausuneet toisilleen sanaakaan. Äänettöminä he puolipäivän tienoilla saapuivat Simon de Montfortin linnan näkyviin.

Tornissa oleva vahti tyrmistyi nähdessään niin lukuisan aseellisen seurueen saapuvan, joten komean linnoituksen muurit heidän ennättäessään äänenkantaman päähän niistä olivat täynnä sotilaita.

Shandy ratsasti muiden edelle rauhanlipun suojassa, ja hänen saavuttuaan linnan muurin juurelle huusi Simon de Montfort:

»Päällikkömme on Norman of Torn; hän on tullut rauhallisissa aikeissa auttaessaan erästä de Montfortia», vastasi Shandy. »Hän haluaisi tulla linnaan mukanaan yksi seuralainen, herra kreivi.»

»Uskaltaako Norman of Torn astua Simon de Montfortin linnaan — arveleeko hän minun pitävän rosvojen majapaikkaa?» kiljaisi raju soturivanhus.

»Norman of Torn uskaltaa ratsastaa, mihin hän itse haluaa, koko Englannissa», kerskasi punatukkainen jättiläinen. »Haluatteko tavata häntä rauhallisesti, mylord?»

»Tulkoon hän sisälle!» myöntyi de Montfort. »Mutta ei minkäänlaisia koirankureja! Meitä on täällä tuhat miestä, hyvin aseistettuja ja taistelukuntoisia.»

Shandy palasi isäntänsä luokse ja vei sen vastauksen, minkä jälkeen
Norman of Torn ja Bertrade de Montfort yhdessä ratsastivat nostosillan
ylitse ja porttiholvin alitse Leicesterin kreivin, Englannin kuninkaan
Henrik kolmannen langon, linnaan.

Tyttö oli yhäti kiedottuna suojelijansa laajaan viittaan, sillä oli satanut, joten hän ratsasti isänsä väen silmien editse kenenkään häntä tuntematta. Linnan pihalla heitä vastassa olivat Simon de Montfort ja hänen poikansa Henry ja Simon.

Tyttö heittäytyi kiihkeästi ratsailta, viskasi henkipaton vaipan syrjään ja syöksyi hämmästynyttä isäänsä kohti.

»Mitä tämä merkitsee?» huudahti de Montfort. »Onko tuo vintiö kohdellut sinua loukkaavasti tai arvottomasti?»

»Sinä pelkurimainen valehtelija!» kiljaisi Henry de Montfort. »Vasta eilen vannoit kunniasanallasi, ettei sisareni ole vankinasi, ja minä hupsu, uskoin.» Ja sen sanottuaan nuori mies karkasi miekka paljaana Norman of Tornin kimppuun.

Umpikypäräisen soturin miekka lennähti tupostaan niin nopeasti, että silmä ei sitä erottanut, ja yhdellä ainoalla salamamaisella liikkeellä sinkautti nuoren de Montfortin säilän pihan kiveykselle. Ja ennenkuin sitten kumpikaan ehti astua askeltakaan, oli Bertrade de Montfort juossut heidän väliinsä, laski kätensä henkipaton rintalevylle ja ojensi toisen kätensä kämmenen ulospäin sukulaisensa päin ikäänkuin suojellakseen Norman of Tornia enemmältä ahdistelulta.

»Olkoonpa hän henkipatto tai paholainen», huusi hän, »hän on uljas ja kohtelias ritari ja ansaitsee de Montforteilta parasta vieraanvaraisuutta, mitä he voivat tarjota, eikä kylmää terästä ja loukkauksia». Sitten hän lyhyesti selosti kummastuneelle isälleen ja veljilleen muutamien viime päivien tapahtumat.

Ominaiseen, hienon ritarilliseen tapaansa oli Henry de Montfort ensimmäinen astumaan esille käsi ojossa kiittääkseen Norman of Tornia ja pyytääkseen anteeksi karkeita sanojaan ja vihamielistä tekoaan.

»De Montfortien on paras ajatella tarkoin, ennenkuin he tarttuvat Norman of Tornin käteen. Minä en purista kättä muutoin kuin ystävyydessä enkä ohimenevää hetkeä, vaan koko elämää varten. Annan kyllä arvon nykyisille kiitollisuuden tunteillenne, mutta älkää salliko niiden pimittää teiltä sitä, että olen edelleenkin Norman of Torn ja että olette nähneet merkkini vainajienne otsassa. Ilomielin ottaisin vastaan ystävyytenne, mutta haluaisin, että sen saisi mies, Norman of Torn, kaikkine niine vikoineen ja hyveineen, joita kenties arvelette hänellä olevan.»

»Olette oikeassa, sir», virkkoi kreivi. »Olemme teille kiitollisia ja kiitämme teitä siitä palveluksesta, jonka olette tehnyt Montfortin suvulle, ja niin kauan kuin elämme olemme valmiit tekemään teille vastapalveluksia. Ihailen uljuuttanne ja rehellistä suoruuttanne, mutta niin kauan kuin pysytte Tornin henkipattona, ei teidän sovi murtaa leipää de Montfortin pöydässä, mihin ystävällä olisi oikeus.»

»Sananne ovat viisaan ja varovaisen miehen puhetta», lausui Norman of Torn rauhallisesti. »Minä poistun, mutta muistakaa, että tästä päivästä alkaen minulla ei ole kaunaa Simon de Montfortin sukua vastaan ja että, jos tarvitsette aseellista apuani, on tuhatmiehinen joukkoni valmis palvelukseenne. Hyvästi!» Mutta kun hän kääntyi lähtemään, oli Bertrade de Montfort käsi ojossa hänen edessään.

»Teidän täytyy puristaa minun kättäni ystävyydessä», käski hän, »sillä kuolinpäivääni saakka minun tulee aina siunata Norman of Tornin nimeä, koska hän pelasti minut kauheasta kohtalosta».

Henkipatto otti hänen hennon sormensa rautakintaiseen käteensä, laskeutui toiselle polvelleen ja vei ne huulilleen.

»Norman of Torn ei ole taivuttanut polveaan kenenkään muun edessä — ei naisen, miehen, kuninkaan, Jumalan eikä paholaisen. Jos milloinkaan tarvitsette häntä, mylady Bertrade, niin muistakaa, että hän on valmis palvelemaan teitä, kun vain pyydätte!»

Sitten hän kääntyi, keikahti satulaan ja ratsasti hiljaisuuden vallitessa Leicesterin linnan pihalta. Vilkaisemattakaan taaksepäin Norman of Torn katosi viidensadan sotilaansa etunenässä maantien käänteen taakse.

»Omituinen mies», virkkoi Simon de Montfort, »sekä hyvä että paha, mutta tästä päivästä alkaen uskon hänestä aina enemmän hyvää kuin pahaa. Toivoisin, että hän olisi toisenlainen, sillä hänen käsivartensa heiluttaisi raskasta miekkaa Englannin vihollisia vastaan, jos hänet saataisiin taivutetuksi puolellemme.»

»Kukapa tietää», huomautti Henry de Montfort, »eikö ystävyyden tarjous olisi saattanut taivuttaa häntä parempaan elämään. Hänen puheessaan tuntui olevan kaihoisa sointu. Toivoisin, isä, että olisimme puristaneet hänen kättänsä.»

YHDESTOISTA LUKU

Useita päiviä sen jälkeen, kun Norman of Torn oli käynyt Leicesterin linnassa, ilmestyi kreivin portin edustalle nuori ritari, joka pyrki sisälle ja Simon de Montfortin puheille. Kreivi otti hänet vastaan, ja kun nuori mies astui hänen luoksensa, ponnahti Simon de Montfort kummastuneena pystyyn.

»Minä en ole prinssi, mylord», vastasi hän, »vaikka jotkut ovat väittäneet minua kuninkaan pojan näköiseksi. Olen Roger de Condé, josta armollinen tyttärenne lienee suvainnut mainita. Olen tullut osoittamaan kunnioitustani Bertrade de Montfortille.»

»Ahaa!» äänsi de Montfort, nousten tervehtimään nuorta ritaria sydämellisesti. »Jos olette se Roger de Condé, joka pelasti tyttäreni Peter of Colfaxin käskyläisten kynsistä, on de Montfortien syli teille avoinna.

»Nimenne on ollut Bertrade de Montfortin kielellä useita kertoja hänen paluunsa jälkeen. Hän on tosiaankin iloinen nähdessään teidät, kuten hänen isänsäkin on. Hän on kertonut, kuinka miehuullisesti häntä puolustitte, ja hänen veljensä ja äitinsä odottavat tilaisuutta kiittääkseen teitä, Roger de Condé.

»Hän kertoi myöskin, kuinka kummallisen paljon muistutatte prinssi
Edwardia, mutta ennenkuin teidät näin, en saattanut uskoa, että kaksi
miestä, joilla on eri äidit, voisivat olla niin samannäköiset. Tulkaa!
Lähdetään etsimään tytärtäni ja hänen äitiään.»

De Montfort opasti nuoren miehen pieneen huoneeseen, jossa heitä tervehtivät hänen puolisonsa kreivitär Eleanor ja Bertrade de Montfort. Tyttö oli vilpittömästi hyvillään nähdessään hänet jälleen ja nauraen kiusoitteli häntä, koska hän oli sallinut toisen vallata hänen etuoikeutensa ja pelastaa hänet Peter of Colfaxin käsistä.

»Ja ajatella», huudahti hän, »että juuri Norman of Tornin piti täyttää teidän tehtävänne puolestanne! Mutta hän ei saanut sir Peterin päätä, joten se on vielä jäljellä ja te voitte tuoda sen minulle kultaisella vadilla.»

»En ole sitä unohtanut, lady Bertrade», vakuutti Roger de Condé. »Peter of Colfax palaa.»

»Ihan Tornin henkipaton sanat», huomautti hän. »Kuinka monta miestä teissä on, Roger de Condé? Kypärinsilmikko avattuna voisitte kuninkaan hovissa käydä kuninkaan pojasta; ja esiintymisenne, vartalonne ja miekkailutaitonne puolesta voisitte kypärinsilmikko suljettuna helposti joutua hirteen Norman of Tornina.»

»En kummankaan», vastasi tyttö. »Olen tyytyväinen ystävääni Roger de
Condéhen.»

»Hän teki minulle suuren palveluksen, ja minä olen suunnattomassa kiitollisuuden velassa hänelle, mutta hän on siitä huolimatta Tornin henkipatto, ja minä olen kreivin tytär ja kuninkaan sisarentytär.»

»Totisesti ylipääsemätön kuilu», virkkoi Roger de Condé kuivasti. »Ei edes kiitollisuus voisi taivuttaa kuninkaan sisarentytärtä pitämään Norman of Tornia vertaisenaan.»

»Hänellä on jo ystävyyteni», torjui tyttö, »mutta epäilen, onko Norman of Torn sellainen mies, joka panee siihen arvoa.»

»On mahdoton arvata», huomautti Roger de Condé, »millainen hupakko mies saattaa olla. Kun miehen mielessä väikkyvät kauniit kasvot, mitäpä sijaa olisi järjellä?»

»Olet pian hovimies, jos kauan tällä tavoin latelet siroja kohteliaisuuksia», tokaisi tyttö kylmästi, »enkä minä pidä hovimiehistä enkä heidän tyhjästä, ulkokultaisesta lavertelustaan».

»Jos lausuin kohteliaisuuden, tein sen tietämättäni», puolustihe hän. »Puhun, mitä ajattelen. Sanani saattavat olla tai olla olematta hovimiehen tapaisia. En tiedä hoveista mitään ja välitän niistä vielä vähemmän, mutta puhunpa miehelle tai naiselle, sanon, mitä mielessäni liikkuu, tai en hiisku mitään. En kehunut teitä kauniiksi, mutta siitä huolimatta se on ajatukseni, eikä teidän sovi pahastua silmä-poloisiini, jos ne pettävät minut luulemaan, ettei Englannin ilmaa hengitä ainoakaan teitä ihanampi nainen. Eikä teidän sovi nuhdella syntisiä aivojani siitä, että ne ilomielin uskovat, mitä silmäni niille kertovat. Niin; teidän ei sovi olla vihainen, niin kauan kuin en ilmaise teille kaikkea tätä.»

Bertrade de Montfort ei osannut vastata mitään niin naurettavaan viisasteluun; ja totta puhuaksemme hänestä oli mieluista kuulla Roger de Condén huulilta tällaista, vaikka se ikävystytti häntä muiden miesten kieleltä lähteneenä.

De Condé oli Leicesterin kreivin vieraana useita päiviä, ja ennen vierailunsa päättymistä oli tämä nuori mies voittanut perheen jäsenten suosion siinä määrin, että he olivat pahoillaan hänen lähdöstään.

Vaikka hänen ei ollut eläissään suotu nauttia tällaisten ihmisten seurasta, tuntui hän kuitenkin sopeutuvan heidän tapoihinsa yhtä luonnollisesti kuin olisi aina ollut heidän parissaan. Hänen kaipaava sielunsa hapuili tyhjän entisyyden pimennossa, ikävöi ystävyyden suomia juhlia ja valoa ja kehoitti häntä kääntämään selkänsä vanhalle elämälle sekä jäämään iäksi näiden ihmisten seuraan, sillä Simon de Montfort oli tarjonnut nuorelle miehelle kunniakasta luottamuspaikkaa seurueessaan.

»Minkä tähen ette ottanut vastaan isäni tarjousta?» sanoi Bertrade hänelle hänen tultuaan jättämään jäähyväisiä. »Simon de Montfort on Englannissa yhtä mahtava mies kuin itse kuningas, ja tulevaisuutenne olisi varma, jos liittyisitte häneen. Mutta mitäpä puhun? Jollei Roger de Condé olisi halunnut muualle, olisi hän sen hyväksynyt, ja koska hän ei sitä hyväksynyt, on se sitova todistus siitä, ettei hän halua oleskella de Montfortin joukossa.»

»Olisin valmis antamaan sieluni paholaiselle», vakuutti Norman of
Torn, »jos sillä saisin lunastetuksi oikeuden aina olla Bertrade de
Montfortin jalkojen juuressa».

Hän nosti tytön käden huulilleen alkaessaan puhua, mutta jokin — oliko se neidon hentojen sormien melkein huomaamaton puserrus vai hänen hengityksensä vilkastuminen vaiko hänen vartalonsa kallistuminen häneen, Rogeriin, päin? — sai nuoren miehen pysähtymään ja kohottamaan katseensa tytön silmiin.

Hetkisen he seisoivat siten miehen katseen upotessa syvälle neidon silmiin, ja sitten viimemainitun silmät sulkeutuivat, häneltä pääsi pieni huokaisu, puolittain ähkäisy, hän horjahti mieheen päin, ja Tornin paholainen sulki kuninkaan sisarentyttären voimakkaaseen syleilyynsä, ja hänen huulensa painoivat suuren rakkauden sinetin häntä kohti kohotetuille huulille.

»Oi, Bertrade, oma Bertradeni», valitti hän, »mitä olenkaan tehnyt! Suo anteeksi ja salli sinua kohtaan tuntemani rakkauden voimakkuuden ja puhtauden olla tekoni lievennyksenä!»

Tyttö katsahti hänen kasvoihinsa hämmästyneenä, laski sitten voimakkaat, valkeat kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:

»Katso, Roger, minä en ole vihainen. Eihän ole väärin, että rakastamme toisiamme; sano ettei ole, Roger!»

»Et saa sanoa rakastavasi minua. Bertrade. Olen raukka, arkamainen raukka; mutta, hyvä Jumala, kuinka sinua rakastankaan!»

»Seis!» esti mies. »Ei vielä, ei vielä. Älä sano sitä, ennenkuin tulen takaisin! Et tiedä minusta mitään, et edes sitä, kuka ja mikä olen, mutta lupaan, että kun tulen ensi kerran, saat tietää minusta yhtä paljon kuin itsekin tiedän, ja sitten Bertrade, rakas Bertradeni, jos sitten voit sanoa: 'Rakastan sinua', ei mikään voima maan päällä eikä ylhäällä taivaassa eikä alhaalla helvetissä voi estää sinua olemasta minun!»

»Minä odotan, Roger, sillä uskon sinua ja luotan sinuun. En ymmärrä, mutta tiedän, että sinulla täytyy olla joku hyvä syy, vaikka tämä kaikki tuntuu minusta kovin omituiselta. Jos minä, de Montfort, olen valmis tunnustamaan rakastavani jotakuta miestä, ei voi olla mitään syytä, jonka tähden minun ei pitäisi tehdä niin, jollei» — häntä hätkähdytti tämä äkkiä herännyt ajatus — »jollei ole olemassa toista naista — vaimoa».

»Ei ole olemassa toista naista, Bertrade», rauhoitti häntä Norman of Torn. »Minulla ei ole vaimoa; eivätkä huuleni, mikäli muistan, ole ennen koskettaneet kenenkään muun huulia, sillä en muista edes äitiänikään.»

Tytöltä pääsi iloinen, pieni huojennuksen huokaus, ja kevyesti naurahtaen hän virkkoi:

»Sinä olet kiskonut mielikuvituksesi pimeistä sopukoista vanhojen mummojen pöpöjä, joilla peloittelet itseäsi. Minä en pelkää, sillä olen varma, että sinun täytyy olla läpikotaisin hyvä. Kasvoissasi ei ole ainoatakaan paheen eikä kavaluuden piirrettä, ja sinä olet hyvin urhea. Niin uljaalla ja jalolla miehellä, Roger, on sydän puhdasta kultaa.»

»Älä puhu sellaista!» kielsi toinen katkerasti. »En jaksa sitä kestää. Odota, kunnes tulen jälleen, ja jos sitten, oi, sinä Englannin kukka, sydämesi käskee sinua puhumaan, kuten puhut nyt, on onneni aurinko ylimmillään. Sitten, mutta vasta sitten puhun kreiville, isällesi. Hyvästi, Bertrade, muutamien päivien kuluttua palaan.»

»Jos mielitte puhua kreiville sellaisesta asiasta, te hävytön, nuori nulikka, voitte säästää vaivojanne», jyrähti suuttunut ääni, ja Simon de Montfort astui otsa rypyssä huoneeseen.

Tyttö kalpeni, mutta ei isänsä herättämästä pelosta, sillä de Montfortien taisteluveri virtasi yhtä voimakkaana hänen kuin hänen isänsäkin suonissa. Hän seisoi tulijan edessä yhtä rohkean ja päättäväisen näköisenä kuin nuori mies, joka kääntyi hitaasti ja suuntasi de Montfortiin levollisen katseen.

»Kävellessäni tästä ohitse käytävässä», jatkoi viimemainittu, »kuulin kyllin paljon sanojanne helposti arvatakseni, mitä aikaisemmin oli puhuttu. Tätäkö varten te siis olette luikerrellut kotiini? Ja arvelitteko Simon de Montfortin viskaavan tyttärensä kenen tahansa ohimenevän veijarin syliin? Kuka te olette? Pelkkä nimetön vintiö. Mikäli me tiedämme, voitte olla halpasyntyinen lakeija. Laittautukaa tiehenne ja olkaa hyvillänne siitä, etten auta teitä saappaani kärjellä, vaikka se tekisikin perin hyvää!»

»Seis!» kivahti tyttö. »Seis, isä! Oletko unohtanut, että ilman Roger de Condéta olisit tähän mennessä saattanut nähdä tyttäresi ruumiina tai, mikä olisi vieläkin pahempaa, tahrattuna ja häväistynä?»

»En ole sitä unohtanut», vastasi kreivi, »ja juuri sentähden, että sen muistan, pysyy miekkani tupessaan. De Montfortin ystävyys on ollut tälle miekkoselle runsas palkkio, mutta tämä vilpillinen teko on kuitannut velkamme. Jos haluatte poistua rauhassa, herraseni, menkää nopeasti, ennenkuin menetän malttini!»

»Teidän puolellanne on hiukan väärinkäsitystä, mylord», puhkesi Norman of Torn vihdoin puhumaan ilman näkyvää suuttumusta tai kiihtymystä. »Tyttärenne ei ole sanonut minulle rakastavansa minua, enkä minä aikonut pyytää teiltä hänen kättänsä. Kun tulen seuraavan kerran, kohtaan ensin hänet, ja jos hän tahtoo ottaa minut, tulen teidän luoksenne, mylord, ilmoittamaan meneväni avioliittoon hänen kanssansa. Norm — Roger de Condé ei kysy keneltäkään ihmiseltä lupaa saada tehdä, mitä hän haluaa tehdä.»

Simon de Montfortin raivo oli purkautumaisillaan valloilleen, mutta hänen onnistui hillitä itseään lausuakseen:

»Tyttäreni menee avioliittoon minun valitsemani puolison kanssa, ja juuri nyt olen melkein päättänyt neuvottelut hänen ja prinssi Filipin, Ranskan kuninkaan Ludvigin veljenpojan, kihlauksesta. Ja mitä teihin tulee, sir, näkisin hänet yhtä mielelläni Tornin henkipaton vaimona. Hänellä on ainakin varoja ja valtaa ja nimi, joka tunnetaan hänen oman sotisopansa ulkopuolella. Mutta tämä riittäköön; laittautukaa tiehenne älkääkä enää näyttäkö minulle kasvojanne Leicesterin linnan muurien sisäpuolella!»

»Olette oikeassa, mylord; meidän olisi narrimaista ja hyödytöntä riidellä sanoilla», virkkoi henkipatto. »Hyvästi, mylady! Palaan, kuten lapasin, ja teidän sananne on laki.» Ja kumarrettuaan de Montfortille syvään Norman of Torn poistui huoneesta ja ratsasti muutamien minuuttien kuluttua linnan pihalla pääporttia kohti.

Hänen sivuuttaessaan erään linnan muurissa olevan ikkunan huusi hänelle ääni ylhäältä, ja hän seisautti ratsunsa ja katsoi Bertrade de Montfortin silmiin.

»Ota tämä, Roger de Condé», kuiskutti tyttö, pudottaen hänelle vähäisen käärön, »ja pidä sitä aina minun tähteni! Kenties emme enää kohtaa toisiamme, sillä kreivi, isäni, on mahtava mies, jota ei ole helppo saada peruuttamaan päätöksiään; sentähden sanon sinulle, Roger de Condé, sen, mitä kielsit minua sanomasta: minä rakastan sinua, ja olepa prinssi tai keittiöpalvelija, saat minut omaksesi, jos keksit keinon ottaaksesi minut.»

»Odota, valtiattareni, kunnes palaan! Sitten ratkaiset, ja jos olet samaa mieltä kuin nyt, niin usko pelkäämättä, että otan sinut. Vielä kerran: voi hyvin!» Ja kasvoillaan rohkea hymy, jonka takana piili surullinen sydän, Norman of Torn poistui linnan pihalta.

Avattuaan Bertraden hänelle viskaaman käärön hän näki sen sisältävän kaunistekoisen sormuksen, johon oli upotettu yksi ainoa opaali.

Tornin henkipatto vei pienen renkaan huulilleen ja pujotti sen sitten vasemman kätensä nimettömään sormeen.

KAHDESTOISTA LUKU

Norman of Torn ei palannut Leicesterin linnaan »muutamien päivien kuluttua» eikä moniin kuukausiinkaan, sillä hän sai tietää, että Bertrade de Montfort oli lähetetty Ranskaan äitinsä valvonnan alaisena.

Tästä alkaen Tornin sotavoimia käytettiin uudistettuihin hyökkäyksiin kuningasmielisiä parooneja vastaan, ja retkeilyt ulotettiin yhä kauemmaksi etelään, kunnes jopa myöskin Berkshire, Surrey ja Sussex tunsivat henkipaton rautaisen käden painon.

Oli kulunut lähes vuosi siitä päivästä, jolloin hän oli pitänyt kaunista Bertrade de Montfortia syleilyssään, eikä hän koko sinä aikana ollut saanut neidolta mitään tietoja.

Hän olisi seurannut Bertradea Ranskaan, jollei hän, sitten kun he olivat eronneet toisistaan ja hänen aivonsa tytön läheisyyden aiheuttaman huumauksen haihduttua selvisivät pystyäkseen ajattelemaan järkevästi, olisi oivaltanut, kuinka turhat hänen toiveensa olivat, ja käsittänyt, että hänen kosintansa jatkaminen saattaisi merkitä ainoastaan kärsimyksiä ja nöyryytystä sille naiselle, jota hän rakasti.

Asiaa paremmin harkittuaan hän päätteli, että kun tyttö vapautuisi rakastetun läheisyyden ja ensimmäisen rakkauden uutuuden synnyttämästä voimakkaasta lumouksesta, hän puolestaan epäilemättä olisi hyvillään saadessaan unohtaa jumalallisen intohimon kiihkossa lausutut sanat. Siispä Norman of Torn odottaisi, kunnes kohtalo heittäisi heidät yhteen, ja jos se vielä tapahtuisi neidon ollessa vapaana, ilmoittaisi hän Bertradelle, että Roger de Condé ja Tornin henkipatto olivat sama henkilö.

Jos hän sitten tahtoo minut omakseen, tuumi hän — mutta hän ei tahdo, se on mahdotonta. Hänen on parempi mennä avioliittoon ranskalaisen prinssinsä kanssa kuin elää tavallisen rosvon kunniattomana vaimona, sillä vaikka hän aluksi rakastaisikin puolisoaan, muuttaisi hänen elämänsä katkeruus ja yksinäisyys hänen rakkautensa vihaksi.

Henkipaton eräänä päivänä istuessa isä Clauden pienessä huvilassa kajosi pappi taaskin asiaan, josta he usein ennenkin olivat keskustelleet, valtakunnan epävakaisiin poliittisiin oloihin ja siihen, minkä kannan Norman of Torn omaksuisi, kun julistettaisiin avoin sotatila kuninkaan ja läänitysylimysten välillä.

»Tuntuu melkein siltä», haasteli pappi, »että Henrik yhtämittaisesti rikkomalla Oxfordin sääntöjen sekä henkeä että kirjainta vastaan ihan pakottaa paroonit turvautumaan aseisiin; ja se seikka, että hän viime syksynä suorastaan pakotti prinssi Edwardin ryhtymään taisteluun Humphrey de Bohunia vastaan ja ulottamaan sodan tuhon kaikkiin Walesin rajamaakuntiin, saa minut uskomaan, että hän nyt on hyvin varustautunut vastustamaan de Montfortia ja tämän liittolaisia».

»Jos asianlaita on siten», virkkoi Norman of Torn, »saamme sotaa ja taistelua oikein todenteolla, ennenkuin monta kuukautta on kulunut».

»Ja minkä lipun alla ajattelee mylord Norman taistella?» tiedusti isä
Claude.

»Oletpa totisesti varovasanainen mies, poikani», huomautti pappi hymyillen. »Se ominaisuus auttaa ihmistä kehittymään suureksi valtiomieheksi. Kun sinulla lisäksi on sotilaskykysi, rakas poika, on sinulla suuri tulevaisuus rehellisten ihmisten keskuudessa. Muistatko menneitä puheitamme?»

»Kyllä, isä, hyvin; ja usein olen ajatellut sitä. Minun on suoritettava vielä yksi tehtävä täällä Englannissa, ja sitten ehkä noudatan ehdotustasi, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.»

»Se, että minne tahansa menen, sinne sinunkin täytyy lähteä. Sinä olet paras ystäväni, oikeastaan isäni; muuta isää en ole milloinkaan tuntenut, sillä vaikkakin olisin Tornin pienen vanhuksen lihallinen poika, mitä pahasti epäilen, ei hän ole mikään isä minulle.»

Pappi istui useita minuutteja, silmäillen nuorta miestä, ennenkuin puhkesi puhumaan.

Huvilan ulkopuolella piileksi tumma hahmo ikkunan alla, kuunnellen korviinsa kantautuvia keskustelun sirpaleita. Se oli Spizo, espanjalainen. Hän kyyrötti täydelleen tuuhean syreenipensaan peitossa, joka useita kertoja aikaisemminkin oli kätkenyt hänen petollisen olemuksensa.

»Norman of Torn», alkoi hän, »niin kauan kuin olet Englannissa, taistellen suurine sotajoukkoinesi kuningasta ja hänen valtakuntansa aatelisia ja läänitysylimyksiä vastaan, toimit sinä vain toisen välikappaleena. Olet itse satoja kertoja maininnut, ettet tiedä, minkä tähden heitä vihaat. Olet liian voimakas mies tuhlataksesi elämäsi hyödyttömästi toisen ihmisen kiukun tyydyttämiseen.

»On asia, josta en vielä uskalla sinulle puhua, ja siitä, mitä ajattelen, voin ainoastaan arvailla ja haaveilla, enkä tiedä, kumpaa toivon enemmän, sitäkö, että se olisi totta, vai sitäkö, ettei se olisi, mutta nyt jos koskaan, on tullut aika, jolloin se kysymys täytyy ratkaista. Sinä et ole hiiskunut minulle siitä mitään, mutta olen vanha mies ja perehtynyt lukemaan rivien välistä, joten tiedän, että rakastat Bertrade de Montfortia. Niin; älä väitäkään vastaan! Ja nyt haluaisin sanoa sinulle seuraavaa. Koko Englannissa ei ole kunnianarvoisempaa miestä kuin Simon de Montfort on eikä ketään, joka pystyisi paremmin ratkaisemaan kysymyksen tulevaisuudestasi ja entisyydestäsi. Et käsittäne, mihin vihjaan, mutta tiedät voivasi luottaa minuun, Norman of Torn.»

»Kyllä, uskon sinun haltuusi vaikka henkeni ja kunniani, isä», vastasi henkipatto.

»Lupaa siis minulle, että kun pyydän sinua, tulet tänne kahden kesken Tornin vanhuksen kanssa kohtaamaan Simon de Montfortia ja noudatat hänen ratkaisuaan, jos sinua koskevat olettamukseni ovat paikkansapitävät. Hän on tässä asiassa paras tuomari Englannissa paitsi kahta, jotka täytyy nyt jättää nimeämättä.»

»Kyllä tulen, isä, mutta sen täytyy tapahtua pian, sillä neljäntenä päivänä lähdemme ratsastamaan etelään.»

»Se tapahtuu kolmantena päivänä tai ei ensinkään», vastasi isä Claude, ja noustessaan poistumaan Norman of Torn kummasteli sitä, että ikkunan kohdalla kasvavan syreenipensaan lehvät liikkuivat, vaikka ulkona oli aivan tyyni.

Espanjalais-Spizo saapui Torniin useita minuutteja ennemmin kuin henkipattoinen päällikkö ja oli silloin jo valanut tarinansa pienen, tuikean, harmaapäisen vanhuksen korviin.

Kuullessaan yksityiskohtaisen selostuksen papin sanoista, kalpeni
Tornin vanhus kiukusta.

»Se pappi-hupsu tuhoaa koko työn, johon olen uhrannut lähes kaksikymmentä vuotta», mutisi hän, »jollen keksi keinoa vaimentaakseni hänen höperöä kieltänsä. Pappi ja hienohelma ovat nyt murskaamaisillaan sen. No niin, sitä pikemmin täytyy minun siis toimia, ja mikäli tiedän, on aika nyt yhtä sopiva kuin milloinkaan. Jos tällä etelään päin tehtävällä retkellä joudumme kyllin likelle kuninkaan väkeä, saa hirsipuu omansa, ja plantagenetilainen koira saa maistaa oman hirmuvaltansa hedelmiä.» Sitten vanhus katsahti eteensä, oivalsi Espanjalais-Spizon kuunnelleen ja kiljaisi otsa rypyssä:

»Ja jos puhuin selvästi, Spizo, et sinä kuullut muuta kuin mutinaa, muista se!»

Tunnin kuluttua Tornin vanhus laskeutui ratsailta isä Clauden asunnon edustalla ja astui sisälle.

»Pappi», huusi vanhus, käyden käsiksi asiaan. »Norman of Torn kertoi minulle sinun haluavan hänen, minun ja Leicesterin kohtaavan toisemme täällä. En tiedä, mikä on tarkoituksesi, mutta pojan tähden älä vielä toteuta aiettasi. En voi ilmaista sinulle vaikuttimiani, mutta parasta on, että tämä kohtaus tapahtuu vasta meidän palattuamme etelästä.»

Vanhus ei ollut kertaakaan ennen puhunut isä Claudelle niin suoraan, ja niinpä viimemainittu pettyi täydelleen ja lupasi jättää asian silleen toistaiseksi.

Muutamia päiviä myöhemmin, kesällä vuonna 1263, Norman of Torn lähti ratsastamaan henkipattoarmeijansa etunenässä Essexin kreivikunnan halki Lontoon kaupunkia kohti. Hänen joukossaan oli tuhat sotilasta ynnä lisäksi aseenkantajia ja muita palvelijoita sekä viisisataa kuorma juhtaa kuljettamassa heidän telttojaan ja muuta kuormastoa ja viemässä kotiin saalista.

Vain pieni joukko sairaita sotilaita ja palvelijoita oli jätetty vahtimaan Tornin linnaa Erakko-Peterin pätevän komennuksen alaisina.

Jonon etunenässä ratsastivat Norman of Torn ja pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus; heidän jäljessään tuli yhdeksän komppaniaa sotureita sekä heittokoneosasto; sitten tulivat kuormajuhdat. Tanskalais-Horsan komppanioineen oli jälkijoukkona. Kolmesataa metriä jonon edellä ratsasti kymmenen miestä suojelemassa joukkoa yllätyksiltä ja väijytyksiltä.

Viirit, liput, torvet, miekkojen, keihäiden ja varuksien kalina sekä rautakenkäisten kavioiden kapse toivat sekä silmän että korvan kautta mieleen sen varman tiedon, ettei tämä suuri joukko rautapukuisia ratsastajia liikkunut rauhallisissa tehtävissä.

Tänään olivat kaikki Norman of Tornin alapäälliköt mukana. Ennestään jo tuntemiemme lisäksi olivat siellä espanjalainen don Piedro Castro y Pensilo, saksalainen parooni Cobarth ja englantilainen sir John Mandecote. Kuten heidän johtajansa oli myöskin kaikkien näiden huimien soturien päästä luvattu suuri palkkio, ja jokaisen elämäntarina riittäisi aineistoksi paksuun kirjaan, jossa kerrottaisiin romanttisista seikkailuista, sodasta, vehkeistä, kavalluksista, uljuudesta ja kuolemasta.

Eräänä päivänä keskipäivällä he kohtasivat keskellä kaunista laaksoa Essexissä nuorta naista saattavan kymmenhenkisen soturiseurueen. Kohtaus sattui tien käänteessä, joten seurueet olivat vastakkain, ennenkuin nuo kymmenen soturia saivat tilaisuuden lähteä pakoon kauniille suojatteineen.

»Mitä lempoa tämä on?» huudahti eräs sotureista, kun henkipattoarmeijan pääjoukko tuli näkyviin. »Kuninkaan armeija vaiko joku hänen ulkomaalainen legionansa?»

Ritarien kasvot kalpenivat, sillä heitä oli vain kymmenen tuhatta vastaan, ja heidän seurassaan oli kaksi naista.

»Olen Richard de Tany Essexistä», virkkoi vanhin ritari, joka oli äskenkin puhunut, »ja tässä ovat tyttäreni ja hänen ystävättärensä Mary de Stutevill. Olemme matkalla Lontoosta linnaani. Mitä meiltä vaaditte? Mainitkaa hintanne? Jos se voidaan maksaa kunniallisesti, niin se maksetaan, kunhan vain sallitte meidän mennä rauhassa. Emme voi toivoakaan jaksavamme vastustaa Tornin paholaista, sillä meitä on ainoastaan kymmenen miestä. Jos teidän täytyy saada verta, sallikaa ainakin naisten poistua häiritsemättä!»

»Mylady Mary on vanha tuttava», sanoi henkipatto. »Kävin hänen isänsä talossa vain vähän toista vuotta sitten. Olemme naapuruksia, ja hän voi kertoa teille, että naiset ovat Norman of Tornin käsissä paremmassa turvassa kuin he olisivat kuninkaan palatsissa.»

»Hän on oikeassa», puhkesi lady Mary puhumaan. »Norman of Torn osoitti äidilleni, sisarelleni ja minulle äärimmäistä kunnioitusta, vaikka samaa en voi sanoa hänen puoleltaan isäni osaksi tulleesta kohtelusta», lisäsi hän, puolittain hymyillen.

»Minulla ei ole mitään vihan syytä teitä vastaan, Richard de Tany», lausui Norman of Torn. »Ratsastakaa edelleen!»

Seuraavana päivänä luikkasi Richard de Tanyn linnan muurilla seisovalle vahdille nuori mies, joka käski hänen viedä Joan de Tanylle sanan, että portin edustalla oli Roger de Condé, hänen vieraansa lady Mary de Stutevillin ystävä.

Muutamien minuuttien kuluttua painui vankka nostosilta hitaasti paikoilleen, ja Norman of Torn ratsasti linnan pihalle.

Hänet ohjattiin huoneeseen, jossa Mary de Stutevill ja Joan de Tany olivat häntä odottamassa. Mary de Stutevill tervehti häntä vanhana ystävänä, ja yhtä sydämellisesti de Tanyn tytär lausui ystävättärensä ystävän tervetulleeksi nauttimaan hänen isänsä linnan vieraanvaraisuutta.

»Ovatko kaikki vanhat ystäväsi ja naapurisi tulleet perässäsi
Essexiin?» huudahti Joan de Tany naurusuin Marylle. »Tänään Roger de
Condé, eilen Tornin henkipatto. Minusta tuntuu, että Derby jää pian
asumattomaksi, jollet sinä vikkelästi palaa kotiisi.»

»Minä pikemminkin luulen meidän saavan kiittää tästä Roger de Condén vierailusta sitä, että hän ikävöi tietoja eräästä toisesta», virkkoi Mary hymyillen. »Olen nimittäin kuullut puheita ja näen tämän herrasmiehen sormessa komean sormuksen, jonka olen nähnyt ennenkin.»

Norman of Torn ei yrittänytkään salata käyntinsä syytä, vaan tiedusti suoraan, oliko neito kuullut mitään Bertrade de Montfortista.

»Kolmasti olen vuoden kuluessa saanut häneltä sanomia», vastasi Mary. »Kahdessa ensimmäisessä kirjeessään hän puhui ainoastaan Roger de Condésta, ihmetellen, minkä tähden viimemainittu ei tullut hänen jäljessään Ranskaan; mutta viimeisessä kirjeessään hän ei maininnut Roger de Condén nimeä, vaan puhui hänen ja prinssi Filipin lähestyvästä avioliitosta.»

Molemmat tytöt katselivat Roger de Condén piirteitä tarkasti, mutta hänen kasvoistaan ei näkynyt merkkiäkään siitä surusta, joka täytti hänen sydämensä.

»Niin kai on parempi», sanoi hän rauhallisesti. »De Montfortin tytär voisi tuskin olla onnellinen nimettömän seikkailijan kanssa», lisäsi hän hieman katkerasti.

»Te teette hänelle vääryyttä», puolusti Mary de Stutevill. »Hän rakasti teitä, ja jollen erehdy uskoessani tuntevani lapsuudenystäväni yhtä hyvin kuin itseni, rakastaa hän teitä vieläkin. Mutta Bertrade de Montfort on ylpeä nainen, ja mitä voitte odottaa, kun hän ei kokonaiseen vuoteen saa teiltä minkäänlaista tietoa. Oletteko arvellut, että hän etsisi teidät käsiinsä ja rukoilisi teitä pelastamaan hänet siitä liitosta, jonka hänen isänsä on solminut hänen puolestaan?»

»Te ette tiedä», vastasi Roger, »enkä minä saa teille puhua. Mutta pyydän teitä uskomaan minua, kun sanon, että juuri hänen mielenrauhansa ja onnensa vuoksi en seurannut häntä Ranskaan. Mutta keskustellaan muista asioista. Suru on minun, enkä tahdo tyrkyttää sitä muille. Halusin vain tietää, että hän voi hyvin ja toivoakseni on onnellinen. Minun ei ole koskaan suotu tehdä onnelliseksi häntä tai ketään muutakaan naista. Toivoisin, etten olisi lainkaan sotkeutunut hänen elämäänsä, mutta en tiennyt, mitä tein. Ja hänen kauneutensa ja hyvyytensä himousvoima kiehtoi minua voimakkaasti, joten olin heikko enkä jaksanut vastustaa sitä tunnetta, jota en ollut koskaan ennen eläissäni tuntenut — rakkautta.»

»Teitä ei hevin sovi moittia», myönsi Joan de Tany hyväntahtoisesti. »Bertrade de Montfort on sellainen kuin mainitsitte, vieläpä enemmänkin; jo se, että on hänet tuntenut, on siunaus.»

Hänen puhuessaan Norman of Torn ensi kerran katsoi häntä arvostelevasti ja näki, että Joan de Tany oli kaunis ja että hänen puhuessaan hänen kasvoillaan välähteli satoja pieniä älykkyyden ja hyvän luonteen vaihtuvia ilmeitä, jotka tekivät hänet perin kiehtovaksi. Niin, Joan de Tanya oli hauska katsella, ja Norman of Tornilla oli rinnassaan haavoittunut sydän, joka kaipasi kärsimysten lievitystä — parantavaa balsamia vammoilleen ja mustelmilleen.

Ja niinpä kävi, että Tornin henkipatto oli kauan aikaa jokapäiväinen vieras Richard de Tanyn linnassa ja että miehen ja molempien naisten tuttavuus kehittyi syväksi ystävyydeksi, uhaten heistä yhteen nähden muuttua vieläkin enemmäksi.

Kun Norman of Torn ei tuntenut naisten tapoja, näki hän Joan de Tanyn pienissä teoissa ainoastaan ystävyyttä.. Hänen elämänsä oli ollut kova ja yksinäinen. Ainoa siihen milloinkaan tunkeutunut kirkas ja lämmittävä päivänsäde oli ollut hänen ja Bertrade de Montfortin välinen keskinäinen rakkaus.

Ajatuksissaan hän oli ehdottoman uskollinen sille naiselle, joka, kuten hän tiesi, ei ollut häntä varten, mutta hän ikävöi kaltaistensa seuraa, ja niinpä sellaisten kuin Joan de Tanyn ja tämän kauniin vieraan ystävyys oli hänestä tervetullut. Hän ei uneksinutkaan kummankaan tuntevan häntä kohtaan mitään lämpimämpää tunnetta kuin herttaista ystävyyttä, joka oli hänestä yhtä uutta kuin rakkaus — miten hän olisi osannut erottaa rajan tai aavistaa tietämättömyytensä hirveitä seurauksia!

Mary de Stutevill näki ja piti miestä vain huikentelevana ja kevyenä sydämen asioissa — sellaisia, sen hän tiesi, oli paljon. Hän olisi saattanut varoittaa Rogeria, jos olisi tiennyt, miten asianlaita oikein oli, mutta nyt hän sensijaan salli kaiken mennä omaa menoaan, vain yhden ainoan kerran lausuttuaan varoittavan viittauksen Joan de Tanylle.

»Pidä vaari sydämestäsi, Joan», kehoitti hän, »jotta se ei luisu sinulta sellaisen miehen haltuun, joka näyttää olevan yhtä kerkeä rakastumaan kuin unohtamaankin!»

»Osaan täysin hyvin suojella omaa sydäntäni, Mary de Stutevill», vakuutti hän lämpimästi. »Jos sinä itse haluat tätä miestä omaksesi, niin sano toki — älä sen nojalla, että sinun sydämesi hehkuu hänen läheisyydessään, luule minun sydäntäni yhtä herkäksi!»

Nyt oli Maryn vuoro punastua, ja hänen kielellään pyöri pureva vastaus, mutta äkkiä hän oivalsi, kuinka naurettava sellainen hyödytön sanakiista olisi. Sensijaan hän kietoi käsivartensa Joanin ympärille ja suuteli häntä.

»Minä en häntä rakasta», virkkoi hän, »ja olen hyvilläni siitä, ettet sinäkään rakasta, sillä tiedän Bertraden rakastavan häntä ja hänen vain lyhyt vuosi sitten vannoneen kuolematonta rakkautta Bertradelle. Unohdetaan, että olemme kajonneet tähän asiaan.»

Juuri näihin aikoihin kuninkaan sotilaat hävittelivät kapinallisten ylimyksien maa-alueita ja kiskoivat raskaita veroja aikaisemmin samana vuonna Rochesterin luona kärsimänsä kirvelevän tappionsa kostoksi, joten pienten seurueiden oli tuskin turvallista uskaltautua maanteille, jolleivät ne mielineet joutua Henrik kolmannen palkkasoturien käsiin.

Eivät edes läänitysaatelisten vaimot ja tyttäret saaneet rauhaa kuninkaan puoluelaisten hyökkäyksiltä; eikä ollut lainkaan tavatonta, että he joutuivat kärsimään vankeutta ja joskus pahempaakin kuninkaan kannattajani puolelta.

Ja näin levottomana aikana pisti Joan de Tanyn oikulliseen päähän lähteä ratsastamaan Lontooseen käymään kauppamiesten myymälöissä.

Vaikka itse Lontoo olikin vankasti paroonien puolella kuningasta vastaan, väijyi Richard de Tanyn linnan ja Lontoon välisellä tiellä paljon vaaroja.

»Mutta», huudahti tytön äiti tuskaisesti, »rosvojen, kuningasmielisten ja Tornin henkipaton joukkojen keskellä et olisi turvassa, jos sinua saattamassa olisi armeija».

»Mutta koska minulla ei ole armeijaa», tokaisi tyttö nauraen, »olen siis sinun oman järkeilysi mukaan ihan varmassa turvassa».

Ja kun Roger de Condé koetti suostutella häntä luopumaan päätöksestään, pilkkasi hän ritaria, väittäen hänen pelkäävän kohtaavansa Tornin paholaisen, ja kehoitti häntä jäämään kotiin ja sulkeutumaan turvaan hänen äitinsä ruokasäiliöön.

Koska Joan de Tany oli hemmoteltu lapsi, lähtivät he niin ollen taivaltamaan Lontooseen, molemmat tytöt ja kymmenkunta palvelijaa ja soturia; Roger de Condé oli mukana seurueessa.

Samaan aikaan lähetti tuikea, harmaapäinen vanhus sanansaattajan henkipaton leiristä, tummaihoisen, papiksi naamioidun miehen, jonka oli määrä mennä Lontooseen ja nähtyään Joan de Tanyn ja Roger de Condén seurueen ratsastavan kaupunkiin luovuttaa viemänsä kirje portin vahtipäällikölle.

»Kookas, harmaa-asuinen ritari, jolla on suljettu kypäri, on Norman of
Torn.» Eikä siinä ollut allekirjoitusta.

Kaikki sujui hyvin, ja Joan nauroi hilpeästi niiden henkilöiden pelolle, jotka olivat estelleet häntä, kun he erään poikkitien kohdalla näkivät kaksi joukkoa aseistettuja miehiä lähestyvän heitä vastakkaisilta suunnilta. Lähemmän joukon johtaja kannusti ratsuaan, ehättäen katkaisemaan pienen seurueen tien, pysähtyi heidän eteensä ja huusi töykeästi:

»Olemme rauhallisissa aikeissa matkalla Lontoon myymälöihin», vastasi
Norman of Torn.

»En tiedustanut asiaanne», kiljui mies, »vaan sitä, keitä olette.
Vastatkaa ja vastatkaakin nopeasti!»

»Olen Roger de Condé, ranskalainen herrasmies, ja nämä ovat sisareni ja palvelijoitani», valehteli henkipatto, »ja jollei seurassani olisi naisia, saisitte vastauksen teräksessä, kuten tomppelimaisen hävyttömyytenne tähden ansaitsisitte».

»Siihen on yllin kyllin tilaa ja aikaa nytkin, pelkurimainen, ranskalainen koira», kivahti upseeri, laskien puhuessaan keihäänsä tanaan.

Joan de Tany istui ratsunsa selässä niin, että hän erotti Roger de Condén kasvot, ja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja rohkeudesta, kun hän näki ja ymmärsi sen tyydytyksen hymyn häiveen, joka levisi Rogerin huulille hänen kuullessaan miehen taisteluhaasteen ja laskiessaan oman keihäänsä tanaan.

Pyöräytettyään ratsunsa toisiinsa päin hyökkäsivät noin kolmenkymmenen metrin päässä toisistaan olleet taistelijat täyttä laukkaa vastakkain. Heidän törmätessään yhteen oli täräys niin ankara, että molemmat hevoset olivat vähällä kellahtaa kumoon ja molemmat vankat sotakeihäät pirstoutuivat sadoiksi sirpaleiksi osuttuaan kumpikin suoraan keskelle vastustajan kilpeä. Käännettyään sitten ratsunsa ympäri ja viskattuaan syrjään nyt hyödyttömät keihääntyngät de Condé ja upseeri kävivät ahdistamaan toisiaan miekoilla.

Mies hyökkäsi toistamiseen perin rajusti de Condéta vastaan, yrittäen hurjalla sysäyksellä ratsastaa hänet kumoon, mutta hänen pistonsa luiskahti vahinkoa tekemättä henkipaton säilästä, ja kun upseeri pyörsi ympäri uudistamaan kamppailua, aloittivat he tuiman ottelun hevostensa kääntelehtiessä ja pyörähdellessä lapa lapaa vasten.

Tytöt istuivat jäykkinä satulassa, katsellen ottelua, ja Joan de Tanyn silmissä hehkui taistelun tuli hänen tarkkaillessaan Roger de Condén ihmeteltävän miekkailun jokaista liikettä.

Henkipatto ei ollut välittänyt olla edes kyllin varovainen sulkeakseen kypärinsilmikkoaan, ja hänen huulillaan väikkyvä tuikea ja ylpeä hymy ilmaisi selvemmin kuin sanat, kuinka perinpohjaisesti hän halveksi vastustajansa säilää. Ja katsellessaan Joan de Tany näki hymyn äkkiä tiukkenevan kylmäksi, kovaksi juovaksi ja miehen silmien soukkenevan pelkiksi raoiksi, ja hänen naisellinen vaistonsa aavisti kuninkaan upseerin kuolemantuomion, ennenkuin henkipaton miekka upposi hänen sydämeensä.

Molempien kuningasmielisten soturijoukkioiden muut jäsenet olivat istuneet kuin lumottuina katsellessaan kamppailua, mutta kun heidän johtajansa ruumis nyt retkahti pois satulasta, syöksyivät he vimmaisesti de Condén ja hänen pienen seurueensa kimppuun.

Paroonin palvelijat taistelivat uljaasti, mutta ylivoima oli rusentava, ja vaikka Norman of Tornin jäntevä käsi oli heidän puolellaan, oli lopputulos alunperin selvä.

Henkipaton ympärillä välkkyi viisi miekkaa, mutta hänen säilänsä oli tehtävänsä tasalla, ja yksi toisensa jälkeen herpaantuivat hänen vastustajansa satulassaan, kun hänen sujahtelevan aseensa kärki painui heidän sisälmyksiinsä.

Melkein kaikki paroonin miehet olivat kaatuneet, kun eräs heistä, vanha palvelija, kannusti ratsunsa Joan de Tanyn ja Mary de Stutevillin luokse.

»Tulkaa, hyvät naiset», huusi hän, »nopeasti! Pääsette ehkä pakoon.
Heillä on niin paljon puuhaa taistelussa, etteivät he huomaa.»

»Vie lady Mary, John!» käski Joan. »Minä saatoin Roger de Condén tähän pinteeseeen vastoin kaikkia neuvoja ja minä jään hänen luoksensa loppuun saakka.»

»Mutta ei mitään, herraseni!» keskeytti tyttö terävästi. »Tee niinkuin käsketään! Seuraa mylady Marya ja pidä huolta siitä, että hän saapuu kommelluksitta isäni linnaan!» Ja kohottaen ratsuraippaansa hän sivalsi Maryn hevosta lautasille, niin että eläin oli vähällä heittää kauniin kannettavansa selästään ponnahtaessaan rajusti sivulle, lähtien sitten huimaa vauhtia nelistämään takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet.

»Perässä, John!» komensi Joan tiukasti. »Äläkä palaa, ennenkuin hän on turvassa linnan muurien sisällä! Sitten voit tuoda apua.»

Vanhus oli tottunut tottelemaan käskevää pientä lady Joania tämän varhaisimmasta lapsuudesta saakka, ja se tottumus oli juurtunut häneen niin voimakkaasti, että hän pyöräytti hevosensa ympäri ja lähti täyttä laukkaa ratsastamaan lady Mary de Stutevillin kiitävän ratsun jälkeen.

Kun Joan de Tany uudelleen kääntyi katselemaan taistelua, ympäröi Roger de Condéta hyvinkin kaksikymmentä miestä, ja vaikka hän pitelikin pahoin edessään olevia, ei hän voinut torjua takaapäin ahdistavia hyökkääjiä. Katseleva tyttö näki sotakirveen tärähtävän hänen kypäriinsä ja miekan heittävän hänen hervottomista sormistaan, samalla kun hänen eloton ruumiinsa vierähti sir Mortimerin selästä taistelun temmellyksessä poljetulle maantielle.

Tyttö liukui vikkelästi ratsunsa selästä ja juoksi pelkäämättä maahan sortuneen soturin luokse välittämättä ympärillään sekavana rykelmänä korskuvista ja hyppivistä, terässuojuksisista hevosista ja sinne tänne liikkuvista sotureista. Ja Norman of Tornille oli onneksi, että tämä rohkea tyttö oli silloin saapuvilla, sillä juuri kun hän saapui, kaatuneen vierelle, oli eräs sotilaista tähdännyt miekkansa kärjen hänen kurkkuunsa survaistakseen loppupiston.

Parahtaen Joan de Tany heittäytyi henkipaton ruumiin päälle parhaansa mukaan suojellakseen häntä uhkaavalta miekalta.

Äänekkäästi kiroten sotilas tarttui kovakouraisesti hänen käsivarteensa kiskoakseen hänet pois uhrinsa luota, mutta samassa ratsasti paikalle upea-asuinen ritari, joka seisahtui seurueen vierelle.

Tulija oli viisiviidettä- tai viisikymmenvuotias, kookas, komea, mustaviiksinen ja ylpeän röyhkeä, kuten hyvin usein ovat sellaiset henkilöt, jotka ansaitsematon suosio on korottanut mahtavaan ja vaikutusvaltaiseen asemaan.

Hän oli John de Fulm, Buckinghamin herttua, syntyperältään ulkomaalainen; hän oli vuosikausia kuulunut kuninkaan suosikkeihin ja oli de Montfortin ja paroonien katkerimpia vihollisia.

»Joukko kuninkaan vihollisia karkasi kimppuumme, herra kreivi, mutta me ajoimme heidät pakoon ja otimme nämä kaksi vankia.»

»Kuka olette?» kysyi kreivi, kääntyen de Condén vierellä polvillaan olevan Joanin puoleen, ja kun tyttö käänsi kasvonsa ylöspäin, huudahti hän: »Jumaliste! De Tanyn tytär! Kelpo saalis totisesti, sotilaat. Entä kuka ritari on?»

»Katsokaa itse, herra kreivi!» kehoitti tyttö, ottaen kaatuneen päästä kypärin, jonka siteitä hän oli irroittanut.

»Edward!» äänsi mies. »Mutta ei, se on mahdotonta, sillä vasta eilen erosin Edwardista Doverissa.»

»En tiedä hänestä muuta kuin sen», vastasi Joan de Tany, »että hän on ihmeteltävin miekankäyttäjä ja uljain mies, mitä minun on milloinkaan suotu nähdä. Hän nimitti itseään Roger de Condéksi, mutta en tiedä hänestä mitään paitsi sitä, että — hän näyttää prinssiltä ja taistelee kuin paholainen. Luultavasti hän on ihan puolueeton, mylord, ja koska te varmastikaan ette käy sotaa naisia vastaan, sallinette meidän niin ollen jatkaa rauhassa matkaamme, jonka sotilaanne aiheettomalla hyökkäyksellään keskeyttivät.»

»De Tanyn suvun jäsen, madam, olisi tärkeä ja arvokas vanki näinä levottomina aikoina», lausui kreivi, »ja se yksin riittäisi pakottamaan minut pidättämään teidät; mutta kaunis de Tany on vieläkin arvokkaampi, ja senvuoksi suon teille ainakin yhden suosionosoituksen: en vie teitä kuninkaan luokse, vaan saatte olla vankina minun linnassani, sillä olen yksin ja kaipaan kauniin ja rakastavan naisen ilahduttavaa seuraa.»

Tytön pää keikahti pystyyn, samalla kun hän katsoi kreiviä suoraan silmiin.

»Arveletteko, John de Fulm, Buckinghamin kreivi, haastelevanne jollekulle sievälle keittiöpalvelijattarelle? Unohdatteko, että sukuni on vanha ja kunnioitettu Englannissa, vaikka se ei olekaan kuninkaan suosiossa kuten jotkut ulkomaalaiset, ja että te olette velvollinen osoittamaan kunnioitusta de Tanyn tyttärelle?»

»Kaikki on sodassa oikeutettua, hyvä kaunotar», vastasi kreivi. »Totisesti», jatkoi hän, »taitaisipa helvetissäkin olla hyvä, jos siellä kaikki olisivat teidän näköisiänne. En ole nähnyt teitä joihinkuihin vuosiin enkä tiennyt sen vanhan ketun, Richard de Tanyn, säilyttävän sellaista aarretta likaisessa, iänikuisessa linnassaan.»

»Ei käytetä niin tylyjä sanoja», väitteli kreivi. »Sanokaamme mieluummin, että päivä on kulunut niin pitkälle ja tiellä vilisee niin paljon vaaroja, ettei Buckinghamin kreivi voi suostua jättämään vanhan ystävänsä kaunista tytärtä maantien vaaroille alttiiksi, vaan —»

»Lopetetaan moiset typerät jaaritukset!» kivahti tyttö. »Minun ei olisi sopinutkaan odottaa parempaa sinun kaltaiseltasi vaippaansa kääntäneeltä, ulkomaalaiselta vintiöltä, joka kerran istui mukana de Montfortin neuvottelupöydässä, mutta sitten kavalsi ystävänsä suikertautuakseen kuninkaan suosioon.»

Kreivi kalpeni kiukusta ja kallistui eteenpäin ikäänkuin lyödäkseen tyttöä, mutta malttoi mielensä ja kääntyi erään sotilaan puoleen, käskien:

»Tuokaa vanki muassanne! Jos mies on hengissä, tuokaa hänetkin! Haluaisin tarkempia tietoja tästä miekkosesta, jolla on naamionaan kruununprinssin kasvot.»

Ja käännettyään ratsunsa ympäri hän poistui läheisyydessä olevaa, kapinallisille kuulunutta linnaa kohti, jonka kuningasmieliset olivat valloittaneet ja jota de Fulm nyt käytti päämajanaan.

KOLMASTOISTA LUKU

Kun Norman of Torn tuli jälleen tajuihinsa, huomasi hän olevansa pienessä tornihuoneessa oudossa linnassa. Hänen päätänsä särki kauheasti, ja hänen ruumiinsa oli kipeä ja hellä; mutta hän kömpi pois vuoteelta, jolla hän virui, ja pääsi ovelle, tukien huojuvaa ruumistaan seinää vasten painetuilla käsillään. Pettymyksekseen hän havaitsi, että se oli lukittu ulkoapäin, eikä hän, heikko kun oli, yrittänytkään avata sitä voimakeinoilla.

Hänen yllään oli täydet pukimet ja rauta-asu samoin kuin silloin, kun hänet oli isketty maahan, mutta hänen kypärinsä oli poissa, ja myöskin hänen miekkansa ja tikarinsa olivat kadonneet.

Päivä oli päättymäisillään, ja kun tuli hämärä ja huone pimeni, kävi hän yhä kärsimättömämmäksi. Vaikka hän useita kertoja jyskytti ovea, ei hän saanut vastausta, ja vihdoin hän lakkasi siitä epätoivoissaan. Mentyään ikkunan ääreen hän näki huoneensa olevan noin kymmenen metrin korkeudella kivillä lasketusta pihasta. Siitä näkyi vinoittain vanhan linnan muita ikkunoita, joista alkoi näkyä valoa. Niiden takana liikkui sotilaita, ja kerran hän luuli erottaneensa naisen hahmon, mutta ei ollut siitä varma.

Hän aprikoi, miten Joan de Tanyn ja Mary de Stutevillin oli käynyt. Hän toivoi heidän päässeen pakoon, ja kuitenkin — niin, Joan varmasti ei ollut päässyt, sillä nyt hän selvästi muisti katseensa hetkiseksi osuneen tytön silmiin vähäistä ennen kuin isku osui häneen, ja hän ajatteli, kuinka varmaa luottamusta hän oli siitä nopeasta katseesta lukenut. Sellainen katse rohkaisisi shakaalin karkaamaan leijonalauman kimppuun, mietti henkipatto. Kuinka kaunis olento Joan olikaan! Ja hän oli jäänyt hänen, Normanin, luokse taistelun ajaksi! Nyt hän muisti: Mary de Stutevill ei ollut Joanin seurassa silloin, kun heidän katseensa osuivat vastakkain; niin, Joan oli ihan yksin. Niin! Se oli todellakin ystävyyttä!

Mikä muu muisto koetti tunkeutua hänen järkkyneen ja pettävän muistinsa kynnyksen ylitse? Sanojako? Rakkauden sanoja? Ja hänen huulilleen painetut huulet? Ei; sen kaiken täytyi olla vain hänen vahingoittuneiden aivojensa kuvittelua.

Mikä kilahti hänen rintasuojustaan vasten? Hän tunnusteli ja löysi metallisen korun, jota silkinhieno hius piti kiinni hänen teräksisen sotisopansa renkaissa. Hän vei pikku vehkeen ikkunan ääreen ja näki himmenevässä valossa, että se oli kultainen, jalokiviupotuksilla somistettu tukkakoru, mutta ei erottanut, oliko pieni, silkinhieno hiuskihara musta vaiko ruskea. Varovasti hän irroitti helyn, kietoi ohuen hiuksen sen ympärille ja pisti sen ihokkaansa povelle. Se vaivasi häntä epämääräisesti, mutta minkä tähden, sitä hän tuskin olisi osannut itselleen selittää.

Käännyttyään jälleen ikkunaan hän tähyili näkyvissään oleviin huoneisiin, ja pian hän näki ritarin tulevan läheisen huoneen suppean ikkuna-aukon kohdalle.

Asustaan päättäen ritari oli korkeassa asemassa oleva mies ja ilmeisesti keskusteli kiivaasti jonkun henkilön kanssa, jota Norman of Torn ei nähnyt. Mies, kookas, lihava, mustatukkainen ja mustaviiksinen ylimys, takoi nyrkillään pöytään antaakseen pontta sanoilleen ja äkkiä hän kavahti pystyyn ikäänkuin syöksyäkseen sitä henkilöä kohti, jolle hän puhui. Hän katosi tuokioksi tähyilijän näkyvistä, ja sitten Norman of Torn näki hänet uudelleen huoneen toisessa päässä parhaillaan karkeasti käymässä käsiksi naiseen, joka ilmeisesti koetti päästä karkuun hänen otteestaan. Kun nainen kääntyi kiusaajaansa päin, kohosi koko Tornin paholaisessa piilevä paholaisen sisu hänen kipeään päähänsä, sillä hänen näkemänsä kasvot olivat Joan de Tanyn.

Jupisten kirouksen vanki kääntyi heittäytyäkseen teljettyä ovea vasten, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt harpata ainoatakaan askelta, sai ulkoa kuuluva raskaiden askelten ääni hänet pysähtymään; ja kun avainnippu kilisi avainta sovitettaessa oven lukkoon, hiipi hän hiljaa oviaukon viereen seinustalle, jossa sisäänpäin kääntyvä ovi piilottaisi hänet.

Kun ovi työnnettiin auki, valaisi lepattava soihtu huonetta, mutta vain himmeästi, joten tulija näki sängyn olevan tyhjän vasta edettyään keskelle huonetta.

Hän oli sotilas, ja hänen kupeellaan riippui miekka. Siinä oli kylliksi Tornin paholaiselle — juuri miekkaa hän eniten kaipasi; ja ennenkuin mies sai hitaan järkensä tajuamaan, että vuode oli tyhjä, puristuivat teräksenlujat sormet hänen kurkkuunsa, ja hän nujertui lattialle henkipaton jättiläisruhon alle.

Heidän taistellessaan ei kuulunut muuta ääntä kuin heidän ruumiittensa hankautuminen lattiaa vasten ja heidän varuksiensa kalahtelu; toinen pyrki tempaamaan tikarin vyöltään, toinen iäksi sulkemaan vastustajansa henkitorven.

Pian sotilas tapasi hapuilemansa aseen ja nyittyään sitä yhä heikentyvillä voimillaan hän tunsi tikarin liukuvan tupestaan. Hitaasti ja voimattomasti hän kohotti sen korkealle päällänsä olevan miehen selän kohdalle; vielä viimeisen kerran ponnistaen voimiaan äärimmilleen hän painoi kärkeä alaspäin, mutta ennenkuin se ehti maaliinsa, kuului terävä naksahdus, ikäänkuin luu olisi taittunut, tikari kirposi vahinkoa tekemättä hänen kuolleesta kädestään ja hänen päänsä retkahti taaksepäin hänen katkenneen kaulansa varaan.

Siepattuaan kuolleelta vastustajaltaan miekan Norman of Torn riensi ulos tornihuoneesta.

Kun John de Fulm, Buckinghamin kreivi, tarttui raakalaiskäsillä Joan de Tanyyn, kävi tämä hänen kimppuunsa kiukkuisesti kuin naarastiikeri. Hän löi lyömistään miehen päätä ja kasvoja, kunnes kreivi häpeän ja raivon vallassa iski häntä suoraan vasten suuta nyrkillään; mutta sekään ei masentanut neitoa, joka voimiensa uupuessa kuitenkin yhä löi ahdistajaansa. Ja silloin mahtava, kuningasmielinen kreivi, kuninkaan valioystävä, kouraisi vankoilla sormillaan tytön kurkkua, ja himokas rakkaus muuttui verenhimoksi, sillä hän olisi ollut valmis tappamaan Joanin vimmassaan.

Näky oli tällainen, kun Tornin henkipatto syöksähti huoneeseen paljas miekka kädessään. He olivat huoneen toisessa päässä, ja näyn hänen huuliltaan puristama, raivokas kiljaisu sai kreivin hellittämään uhrinsa ja kääntymään miekka kädessä häntä vastaan.

Ei virketty mitään, sillä sanoja ei tässä kaivattu. Miehet olivat toistensa kimpussa, taistellen elämästä ja kuolemasta, ennenkuin tyttö oli päässyt jälleen pystyyn. John de Fulmin elämänlanka olisi äkkiä katkennut, jollei hänen avukseen olisi rientänyt joitakuita hänen sotilaitaan, jotka olivat kuulleet ottelun hälyn.

Heitä oli neljä, ja he syöksyivät suinpäin huoneeseen ja suoraa päätä Norman of Tornin kimppuun innokkaasti pyrkiessään survaisemaan miekkansa häneen; mutta heti henkipaton mestarillisen käden kohdattuaan he alkoivat hyökkäillä hitaammin, eikä kaksi heistä tuokion kuluttua enää lainkaan hyökkäillyt, kun taas jäljelläolevat ja kreivi vain varovasti kaartelivat hänen ympärilleen, väijyen sopivaa tilaisuutta, jota he eivät koskaan saaneet.

Norman of Torn seisoi selkä pöytää vasten huoneen nurkassa, ja Joan de
Tany oli hänen takanaan.

»Siirtykää vasemmalle!» supatti tyttö. »Minä tunnen tämän vanhan rakennuksen. Päästyänne lamppua kannattavan pöydän luokse on suoraan lakananne pieni ovi. Iskekää miekallanne lamppu sammuksiin, kun tunnette käteni vasemmassa kädessänne! Sitten minä opastan teidät siitä ovesta, joka teidän pitää sulkea ja teljetä jälkeemme. Ymmärrättekö?»

Verkkaisesti hän taistellen siirtyi pöytää kohti sotilaiden sillä välin pitäessä hornamaista melua, huutaen apua. Kreivi pysyi huolellisesti poissa de Condén miekan kärjen ulottuvilta, ja sotilaat olivat sangen taipuvaiset noudattamaan isäntänsä esimerkkiä.

Hänen parhaiksi ehdittyään päämääräänsä syöksyi huoneeseen vielä kymmenkunta miestä, ja tämän avun rohkaisemana tuli toinen de Condéta ahdistava sotilas liian likelle häntä. Nykäistessään säilänsä irti miehen kurkusta Norman of Torn tunsi lujan, lämpimän käden sujahtavan omaan käteensä takaapäin, ja hänen miekkansa sivalsi kajahtavan iskun lamppuun.

Huoneen jäätyä pimeäksi Joan de Tany ohjasi hänet ulos pikku ovesta, jonka hän heti sulki ja telkesi, kuten tyttö oli käskenyt.

»Tännepäin!» kuiskasi neito, taaskin tarttuen hänen käteensä, ja hiljaisuuden vallitessa talutti häntä useiden hämärien huoneiden lävitse, seisahtuen vihdoin sileän seinän kohdalle avarassa tammilaudoituksella sievistetyssä huoneessa.

Siellä tyttö nopein sormin tunnusteli laudoituksen reunaa ja liikkui yhä vikkelämmin, kun linnassa alkoi kajahdella kiiruhtavien askelten ääniä.

»Mikä on viassa?» kysyi Norman of Torn, huomattuaan hänen yhä pahenevan hämminkinsä.

»Mon Dieu!» tuskaili Joan. »Olenko voinut erehtyä? Varmasti tämä on sama huone. Voi, hyvä ystävä, että minun oikullani ja turhamaisuudellani pitikin saattaa teidät kaikkeen tähän! Ja nyt, kun ehkä voisin pelastaa teidät, hämmentyy pääni, enkä muista tietä.»

»Älkää olko huolissanne minun tähteni!» lohdutti Tornin paholainen nauraen. »Minusta tuntui, että juuri minä koetin pelastaa teitä, ja suokoon taivas minulle muussa tapauksessa anteeksi, sillä totisesti ainoastaan se voi puolustaa sitä tekoani, että pakenin kourallista miekkamiehiä. En voinut panna mitään alttiiksi, kun sinä olit kysymyksessä, Joan», lisäsi hän vakavammin.

Takaa-ajon hälinä kuului nyt ihan likeltä, ja lepattavien soihtujen kajastusta jo näkyikin läheisestä huoneista.

Vihdoin tyttö huudahti hiljaa: »Tomppeli!» tarttui de Condén käteen ja kiidätti hänet huoneen vastaiseen päähän.

»Täällä se on», kuiskutti hän riemuisesti, »täällä se on ollut koko ajan». Hypisteltyään sormillaan pitkin laudoituksen reunaa, kunnes löysi pienen, kätketyn pontimen, hän painoi sitä, ja osa laudoituksesta kääntyi hitaasti sisäänpäin, jättäen näkyviin sen takana avautuvan pimeän onkalon ammottavan suun.

Tyttö astui kerkeästi aukosta sisälle, vetäen de Condén perässään, ja kun laudoitus oli hiljaa kiertynyt paikoilleen, astui Buckinghamin kreivi huoneeseen muassaan toistakymmentä sotilasta.

»Piru heidät vieköön!» kiukkuili de Fulm. »Mihin he ovat saattaneet mennä? Varmastihan olimme heidän jäljillään.»

»Tämä tuntuu kummalliselta, mylord», vastasi eräs sotilaista. »Tarkastetaan yläkertaa ja torneja, sillä varmasti he eivät ole tulleet tänne.» Ja seurue palasi samaa tietä, jättäen huoneen tyhjäksi.

Laudoituksen takana tyttö seisoi painautuneena kiinni de Condéseen käsi vielä miehen kädessä.

»Mihin nyt?» tiedusti Roger. »Vai pysymmekö täällä piilossa pelästyneiden kanojen tavoin, kunnes sota päättyy ja parooni palaa päästämään meidät tästä ummehtuneesta onkalosta?»

»Maltahan», pyysi tyttö, »kunnes hermoni hiukan rauhoittuvat. Olen ihan voimaton.» Henkipatto tunsi tytön vartalon vapisevan painautuessaan häntä vasten.

Norman of Tornissa oli suojelemisvaisto voimakas. Ja ihmekö sitten, että hänen kätensä kiertyi Joanin hartioiden ympärille ikäänkuin hän olisi halunnut sanoa: »Älä pelkää! Minä olen rohkea ja voimakas. Mikään ei pysty tekemään sinulle pahaa, niin kauan kuin minä olen tässä.»

Äkkiä tyttö kohotti kätensä Rogerin kasvoille uskaltaen tehdä sen pimeyden suojassa.

»Roger», kuiskasi hän kielensä takertuessa tuttuun nimeen. »Luulin heidän tappaneen sinut — ja vain minun tähteni, typerän itsepäisyyteni tähden! Voitko antaa minulle anteeksi?»

»Antaa anteeksi?» kertasi mies hymyillen itsekseen. »Antaa anteeksi, että olen saanut tilaisuuden taistella? Ei ole mitään anteeksi annettavaa, Joan, jollei minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että olen puolustanut sinua niin kehnosti.»

»Älä puhu sellaista!» kielsi tyttö. »Ei milloinkaan ennen ole koko maailmassa nähty sellaista uljuutta ja sellaista miekankäyttelyä eikä sellaista miestä.»

Norman ei vastannut. Hänen mielessään myllersi sekavia, ristiriitaisia ajatuksia. Tytön käsien kosketus, kun ne hetkisen olivat olleet hänen poskillaan, epävarmasti hyväillen, ja häntä vastaan nojaavan vartalon tuntu panivat veren kuumasti kiertämään hänen suonissaan. Hän oli ymmällä, sillä hän ei ollut uneksinutkaan, että ystävyys oli niin suloista. Sen, ettei tyttö vetäytynyt irti ympärilleen kietoutuneesta käsivarresta, olisi pitänyt ilmaista hänelle paljon, mutta Norman of Torn oli hidas oivaltamaan, että nainen saattoi katsoa häneen rakastavan silmillä. Eikä hän itse tuntenut Joania kohtaan mitään muuta kuin ystävän ja suojelijan tunteita.

Ja sitten hän mielessään näki toiset kauniit kasvot — Bertrade de Montfortin — ja Norman of Torn joutui yhä pahemmin ymmälle, sillä hän oli sydämestään puhdas, ja uskollisuuden rakkaus oli hänessä voimakas. Naisen rakkaus oli hänelle uutta, ja kun hän oli koko yksinäisen elämänsä ajan saanut olla vailla rakkautta ja ystävällistä kumppanuutta, sekä miesten että naisten, ei voida kummastella, että häneen helposti vaikutti ja hänessä herätti vastakaikua se tunne, jonka hänen voimakas persoonallisuutensa oli virittänyt kahden Englannin kauneimpiin tyttäriin kuuluvan naisen sydämessä.

Mutta noiden toisten kasvojen näkeminen sai hänet himmeästi tajuamaan, että kenties se voima, joka pani tytön taipuisan, lämpimän vartalon niin tiukasti painautumaan häntä vasten, olikin väkevämpi kuin ystävyys tai pelko. Hänen päähänsä ei ollut hetkeksikään pälkähtänyt, ettei hän ollut vastuussa siitä ratkaisevasta vaiheesta, johon heidän nuori ystävyytensä oli niin pian joutunut. Hänestä oli koko syy hänen; ja kenties juuri tämä ritarillinen ominaisuus oli hänen jalon luonteensa monista ylevistä piirteistä hienoin. Niinpä hänen seuraavat sanansa olivat häntä kuvaavia; ja rakastipa Joan de Tany häntä tai oli rakastamatta, sinä yönä tyttö oppi häntä kunnioittamaan ja häneen luottamaan niin kuin hän kunnioitti vain harvoja tuntemiaan miehiä.

»Mylady», virkkoi Norman of Torn, »olemme kokeneet paljon ja muistutamme pieniä lapsia ylisillä, ja jos olen niin ollen ollut liian tuttavallinen» — hän hellitti käsivartensa tytön hartioiden ympäriltä — »pyydän sitä anteeksi, sillä heikkoudesta ja päähäni osuneen iskun aiheuttamasta kivusta tuskin tiedän, mitä teen».

Joan de Tany vetääntyi hitaasti hänestä loitommalle, tarttui mitään vastaamatta hänen käteensä ja lähti taluttamaan häntä pimeässä, kylmässä käytävässä.

»Nyt meidän täytyy kävellä varovasti», huomautti hän vihdoin, »sillä läheisyydessä on portaat».

Norman puristi hänen kättänsä tiukasti, kenties tiukemmin kuin olosuhteet vaativat, ja tyttö antoi kätensä olla ohjatessaan miestä hyvin hitaasti karkeatekoisia kiviportaita myöten alaspäin.

Norman of Torn aprikoi, oliko tyttö häneen suuttunut, ja ollen kokematon rakkausasioissa hän sitten virkkoi kömpelösti:

»Olet äänetön, ja pelkään sinun olevan minulle vihaisen. Sano antavasi anteeksi menettelyni, jos se sinua loukkasi! Minulla on niin vähä ystäviä», lisäsi hän surullisesta »ettei minun kannata menettää sinun kaltaistasi».

»Et milloinkaan menetä Joan de Tanyn ystävyyttä», vakuutti neito. »Olet voittanut hänen kunnioituksensa ja — ja —» Mutta hän ei saanut sitä suustansa ja lopetti sen vuoksi heikosti — »ikuisen kiitollisuutensa».

Mutta Norman of Torn arvasi, minkä sanan Joan olisi lausunut, jos hän, Norman, olisi uskaltanut sallia hänen lausua sen. Hän ei uskaltanut, sillä hänen silmissään väikkyi aina Bertrade de Montfortin kuva; ja nyt hän näki toisen näyn, joka varmasti olisi sulkenut hänen huulensa, jollei edellinen olisi sitä tehnyt — hän näki Tornin henkipaton riippumassa hirsipuussa.

Aikaisemmin hän oli ainoastaan pelännyt Joan de Tanyn rakastavan häntä; nyt hän sen tiesi, ja samalla kun hän ihmetteli, että niin ihana olento saattoi tuntea rakkautta häntä kohtaan, hän taaskin moitti itseään ja oli pahoillaan heidän kummankin tähden, sillä hän ei puolestaan rakastanut tyttöä eikä voinut kuvitella niin voimakasta rakkautta, joka olisi kestänyt sitä tietoa, että se kohdistui Tornin paholaiseen.

Pian he saapuivat portaiden alapäähän, ja Joan de Tany talutti häntä hapuillen, kuten heidän kajahtelevista askelistaan päättäen tuntui, avarassa huoneessa. Ilma oli kylmä, kostea ja homeentuoksuinen, ainoatakaan valonsädettä ei tunkeutunut tähän maanalaiseen holviin eikä hiljaisuutta häirinnyt ainoakaan ääni.

»Tämä on linnan hautaholvi», supatti Joan, »ja täällä kerrotaan tapahtuvan outoja seikkoja yön hiljaisina hetkinä; linnan nukkuessa kuuluvat sen vainajat nousevan arkuistaan ja kalistelevan kuivia luitansa.

»St! Mikä se oli?» hätäili hän, kun ihan heidän oikealta kupeeltaan kuului kahinaa; sitten he selvästi erottivat vinkumista, ja Joan de Tany pakeni Norman of Tornin voimakkaiden käsivarsien suojaan.

»Ei ole mitään pelkäämistä, Joan», rauhoitti häntä Norman of Torn. »Kuolleet eivät heiluttele miekkoja, eivät liiku eivätkä vingu. Tuuli ja rotat ovat luultavasti ainoana seuranamme täällä.»

»Minua peloittaa», supatti neito. »Jos saat tulta, niin varmasti löydät täältä vanhan lampun, eikä sitten tunnu niin kaamealta. Lapsena kävin usein tässä linnassa, ja seikkailuja etsiessämme liikuimme usein näissä käytävissä, mutta aina päiväsaikaan ja valoa muassamme.»

Norman of Torn noudatti hänen pyyntöään ja löydettyään lampun sytytti sen. Kammio oli ihan tyhjä lukuunottamatta komeroissaan olevia arkkuja ja joitakuita määrättyjen välimatkojen päähän toisistaan seinään kiinnitettyjä marmoritauluja.

»Eipä niin kovin kammottava paikka sittenkään», huomautti Norman, hiukan naurahtaen.

»Mikään paikka ei nyt näyttäisi kammottavalta», vastasi toinen koruttomasti, »kunhan vain on valoa näyttämässä, että vierelläni ovat Roger de Condén uljaat kasvot».

»Hiljaa, lapsi!» varoitti henkipatto. »Et tiedä, mitä puhut. Kun opit tuntemaan minut paremmin, harmittelet sanojasi, sillä Roger de Condé ei ole se, joksi häntä luulet. Älä senvuoksi enää hiiskahda ainoaakaan kehuvaa sanaa, ennenkuin pääsemme pois tästä onkalosta ja sinä olet turvassa isäsi saleissa.»

Pimeän huoneen äänien aiheuttama pelko oli vain ollut omiaan tuomaan tytön kasvot taaskin likelle hänen kasvojaan, joten hän tunsi Joanin kuuman, hivelevän hengityksen poskillaan, ja niin sukeutui uusi rengas häntä neitoon kiinnittävään ketjuun.

Lampun valossa he etenivät ripeämmin ja saapuivat muutamien minuuttien kuluttua holvikäytävän päässä olevalle matalalle ovelle.

»Tästä ovesta päästään linnan alapuolella olevaan rotkoon. Olemme tulleet muurien ja vallikaivannon alitse. Mitä teemme nyt, Roger, ilman ratsuja?»

»Laittaudutaan pois täältä ja niin kauaksi kuin suinkin pimeän turvissa, ja epäilemättä keksin jonkun keinon viedäkseni sinut isäsi linnaan», vastasi Norman of Torn.

Sammutettuaan valon, jotta se ei herättäisi linnan muureilla astelevien vahtien huomiota, Norman of Torn työnsi auki pikku oven ja astui raikkaaseen yö-ilmaan.

Rotko oli niin täynnä sekaisin kasvavia viiniköynnöksiä ja villejä pensaita, että jos siellä oli joskus ollutkin polku, se oli nyt tyyten hävinnyt; ja vain vaivoin mies raivasi itselleen tietä jalkoihin takertuvien köynnöskasvien ja kärhien seassa. Tyttö kompuroi hänen jäljessään ja kaatui kahdesti, ennenkuin he olivat edenneet pariakymmentä askelta.

»Pelkään, etteivät voimani riitä», valitti hän vihdoin. »Tie on vaivaloisempi kuin luulinkaan.»

Niinpä Norman of Torn nosti hänet väkevään syliinsä ja hoippui pimeässä pensaikossa rotkon keskustaa kohti. Kului lähes tunti, ennenkuin hän pääsi vähän matkan päässä olevalle maantielle; ja koko sen ajan tytön pää nojasi hänen olkaansa, ja hiukset hipoivat hänen poskeaan. Kerran, kun Joan nosti päätänsä puhuakseen hänelle, kumartui hän tytön puoleen, ja pimeässä hänen huulensa sattumalta pyyhkäisivät tytön huulia. Hän tunsi neidon hennon vartalon vavahtavan käsivarsillaan ja hiljaisen huokauksen lähtevän hänen huuliltaan.

Nyt he olivat maantiellä, mutta hän ei laskenut taakkaansa maahan. Hänen silmiensä edessä väikkyi utua, ja hän olisi saattanut pusertaa neitoa rintaansa vasten ja peittää hänen lämpöiset huulensa suudelmillaan. Hitaasti hänen kasvonsa kallistuivat tytön puoleen, yhä tiukemmaksi kävi hänen rautaisten lihaksiensa puristus, mutta sitten hän ihan selvästi näki Tornin henkipaton ruumiin roikkumassa hirsipuun poikkipienassa, ja sen juurella oli polvillaan upeaan, kullalla ja runsailla jalokivillä koristettuun asuun puettu nainen. Hänen kasvonsa olivat poispäin käännetyt, ja hänen kätensä olivat ojennetut riippuvaa hahmoa kohti, joka heilui ja pyöri kolkossa, ohuessa poikkipuussa. Hänen vartaloaan puistattivat kauhuisen murheen pusertamat, tukahdutetut nyyhkytykset. Äkkiä hän hoippuroi pystyyn ja kääntyi poistumaan, peittäen kasvonsa käsillään; mutta silloin Norman näki hänen kasvonsa hetkisen — se nainen, joka peittelemättä ja yksin suri Tornin henkipaton kuolemaa, oli Bertrade de Montfort.

Hitaasti hänen käsivartensa höltisivät, ja hellävaroen ja kunnioittavasti hän laski Joan de Tanyn maahan. Sillä hetkellä Norman of Torn oli oppinut tuntemaan ystävyyden ja rakkauden sekä rakkauden ja intohimon välisen eron.

Kuu valaisi heitä kirkkaasti, ja tyttö kääntyi silmät levällään ja kummastuneena saattajaansa päin. Hän oli tuntenut rakkauden rajun kutsun eikä jaksanut nyt käsittää miehen näennäistä kylmyyttä, sillä hän ei ollut nähnyt mitään muuta kuin onnellisen elämän noiden voimakkaiden käsivarsien syleilyssä.

»Joan», virkkoi Norman, »mieleni teki ihan äskenkin tehdä sinulle vääryyttä. Suo minulle anteeksi. Unohda, mitä on välillämme tapahtunut, kunnes voin tulla luoksesi, käyttäen omia värejäni, jolloin meitä ei enää kiehdo kuutamon ja seikkailun lumous, ja sitten» — hän pysähtyi — »ja sitten ilmaisen sinulle, kuka olen, ja sinä saat sanoa, vieläkö haluat nimittää minua ystäväksesi — enempää en pyydäkään.»

Hänellä ei ollut sydäntä kertoa tytölle rakastavansa ainoastaan Bertrade de Montfortia, mutta olisi ollut tuhat kertaa parempi, jos hän olisi sen tehnyt.

Joan oli vastaamaisillaan, kun heitä ympäröivistä varjoista syöksähti esille kymmenkunta miestä, jotka vaativat heitä antautumaan. Suoraan johtajaan osuva kuutamo valaisi kookasta, jättiläismäistä miestä, jolla oli suunnattomat, törröttävät viikset — hän oli Shandy.

»Minä tässä olen, Shandy», sanoi hän. »Pidä kielesi hiljaa suussasi, kunnes puhelen kanssasi kahden kesken! Odota tässä, mylady Joan! Nämä ovat ystäviä.»

Vietyään Shandyn syrjään hän sai tietää tämän uskollisen miehen käyneen levottomaksi päällikkönsä pitkän poissaolon tähden ja lähteneen etsimään häntä muassaan pieni sotilasosasto. He olivat tavanneet ratsastajattoman sir Mortimerin syömässä ruohoa maantien ohessa ja vähän matkan päässä huomanneet taistelun merkkejä teiden risteyksessä. Sieltä he olivat löytäneet Norman of Tornin kypärin, joka oli vahvistanut heidän pahimpia aavistuksiaan. Läheisessä majassa asuva talonpoika oli kertonut heille kahakasta ja opastanut heidät sille tielle, jota myöten kreivi vankeineen oli lähtenyt.

»Yhteensä viisikymmentä, ne mukaanluettuina, jotka ovat väijyksissä kauempana pensaikossa.»

»Anna meille ratsut ja käske kahden miehen ratsastaa jäljessämme!» komensi päällikkö. »Ja, Shandy, lady ei saa tietää tänä iltana ratsastavana Tornin henkipaton seurassa.»

Pian he olivat ratsailla ja laskettivat maantietä myöten takaisin
Richard de Tanyn linnaa kohti.

Äänettömästi ihmetellen Joan de Tany silmäili näitä tuimia sotilaita, jotka riensivät yön pimennosta näkyviin täyttämään Roger de Condén, ranskalaisen herrasmiehen, käskyjä.

Punapää-Shandyn kookkaassa ruhossa oli jotakin tuttua; missä hän oli aikaisemmin nähnyt tuon valtavan vartalon? Ja nyt hän katseli tarkasti Roger de Condén olemusta. Niin; jossakin muualla hän oli nähnyt nämä kaksi miestä yhdessä; mutta missä ja milloin?

Ja sitten hänen mieleensä johtui vielä yksi kummallinen seikka. Roger de Condé ei osannut englanninkieltä, mutta kuitenkin hän oli selvästi erottanut tämän miehen huulilta lähtevän englanninkielisiä sanoja hänen puhutellessaan punapäistä jättiläistä.

Norman of Torn oli saanut takaisin kypärinsä siltä sotilaaltaan, joka oli ottanut sen maanteiden risteyksestä, ja nyt hän ratsasti äänettömänä kypärinsilmikko suljettuna, kuten hänen tapansa oli.

Nyt hänen ulkonäössään oli jotakin uhkaavaa, ja kun kuutamo valaisi hänen takanaan ratsastavien, tuimien, äänettömien miesten julmia kasvoja, puistatti Joan de Tanya vähäinen väristys.

Vähää ennen päivänkoittoa he saapuivat Richard de Tanyn linnalle, ja vahdilta pääsi äänekäs luikkaus, kun Norman of Torn huusi:

He ratsastivat yhdessä linnanpihalle, jossa vallitsi kiihkeä hyörinä. Kymmenet äänet syytivät kymmeniä kysymyksiä ja huutelivat uusia odottamatta vastauksia.

Richard de Tany, hänen perheensä ja Mary de Stutevill olivat vielä täysissä pukimissa, sillä he eivät olleet nukkuneet koko yönä. He suorastaan kävivät käsiksi Joaniin ja Roger de Condéhen lausuessaan huojentuneina ja riemastuneina heidät tervetulleiksi.

»Kas niin, kas niin!» hoki parooni. »Mennään sisälle. Teidän on varmaankin hirveä nälkä, ja kaipaatte kunnollisia ruokaa ja juomaa.»

»Minä lähden ratsastamaan, mylord», torjui Norman of Torn. »Minulla on pieni asia selvitettävänä ystäväni Buckinghamin kreivin kanssa, ja pelkään, että se on kiireellinen.»

Joan de Tany katseli äänettömänä sivusta. Eikä hän kehoittanut saattajaansa jäämään, kun tämä vei hänen kätensä huulilleen jäähyväisiksi. Sitten Norman of Torn poistui ratsunsa selässä pihalta; ja kun hänen sotilaansa lähtivät hänen jälkeensä sarastavan päivän hämärässä valossa, tarkkaili de Tanyn tytär heitä portin lävitse, ja silloin vaikeni hänelle salaisuus, sillä hän näki saman näyn, jonka hän oli nähnyt muutamia päiviä aikaisemmin, kun hän oli kääntynyt satulassaan katselemaan Tornin hirtehisten loittonevia hahmoja heidän lähdettyään jatkamaan matkaansa hänen isänsä seurueen pysäyttämisen jälkeen.

NELJÄSTOISTA LUKU

Joitakuita tunteja myöhemmin seurasi viisikymmentä miestä Norman of Tornia sen linnan lähellä olevaan rotkoon, johon John de Fulm, Buckinghamin herttua, oli sijoittanut päämajansa, samalla kun vielä tuhat miestä väijyi synkän rakennuksen edustalla kasvavassa metsässä.

Sekavan pensaikon suojassa he kenenkään näkemättä ryömivät pienelle ovelle, josta Joan de Tany oli opastanut Roger de Condén edellisenä yönä. Käytävien ja linnanalaisten holvien kautta he saapuivat kiviportaille ja nousivat sille laudoitukseen sovitetulle ovelle, josta pakenijat olivat päässeet livahtamaan.

Painettuaan lukon ponninta Norman of Torn astui huoneeseen sotureiden seuratessa hänen kintereillään. He etenivät huoneesta toiseen, mutta eivät etsinnästään huolimatta nähneet merkkiäkään kreivistä eivätkä hänen palvelijoistaan, ja pian kävi selväksi, että linna oli jätetty tyhjilleen.

Pihalle tultuaan he huomasivat penkillä päivää paistattavan vanhuksen. Heidät nähtyään oli ukko vähällä kuolla säikähdyksestä, sillä rohkeammankin miehen posket olisivat hyvin saattaneet kalveta hänen nähdessään viidenkymmenen aseistetun miehen ilmestyvän asumattomista saleista.

Häntä kuulustellessaan Norman of Torn sai tietää de Fulmin lähteneen varhain aamulla ratsastamaan Doveriin, jossa prinssi Edward silloin oleskeli. Henkipatto tiesi, että takaa-ajo olisi hyödytöntä, mutta niin kiukuissaan hän oli tätä miestä kohtaan, että hän komensi joukkonsa ratsaille, sijoittui jonon etunenään, samosi Middlesexin halki, meni Thamesin ylitse Lontoon yläpuolelta ja saapui Surreyhin myöhään saman päivän iltapuolella.

Heidän aikoessaan sinä iltana leiriytyä Kentissä, Lontoon ja Rochesterin keskivälissä, Norman of Torn sai tietää Buckinghamin kreivin lähettäneen saattueensa edelleen Doveriin ja pysähtyneen vierailemaan erään kuningasmielisen paroonin vaimon luona, jonka puoliso oli prinssi Edwardin joukoissa.

Tämän tiedon tuoja oli muuan myladyn palvelija, jolla oli kaunaa emäntäänsä kohtaan jonkun hänelle tehdyn vääryyden tähden. Kun hän kuuli näiden tuimien miesten etsivän de Fulmia, arveli hän saaneensa mahdollisuuden kostaa emännälleen.

»Tuskin kymmentä paitsi Buckinghamin kreiviä», vastasi palvelija. »Ja sitäpaitsi voin näyttää teille sisäänpääsytien, mylord, niin että pääsette kenenkään huomaamatta siihen huoneeseen, jossa mylady ja kreivi ovat illallispöydässä.»

»Ota mukaasi kymmenen miestä, Shandy!» komensi Norman of Torn.
»Käväisemme lyhyellä vierailulla katsomassa lemmenkaihoista ystäväämme,
Buckinghamin kreiviä.»

Puoli tuntia ratsastettuaan he saapuivat linnan näkyviin. He laskeutuivat maahan, jättivät hevosensa yhden sotilaan huostaan, ja Norman of Torn ja Shandy etenivät yhdeksän jäljelläolevan miehen seuraamina kavaltavan palvelijan jäljessä.

Mies opasti heidät linnan taakse, johon hän oli pensaikkoon kätkenyt karkeatekoiset tikkaat, jotka nostettuina muuria vasten nojalleen ulottuivat vallihaudan ylitse noin kolmen metrin korkeudella maasta olevan ikkunan alareunaan.

»Pidä miestä täällä viimeiseksi, Shandy», käski henkipatto, »kunnes kaikki ovat ehtineet sisälle, ja jos huomaat merkkiäkään petoksesta, pistä miekkasi hänen vatsansa lävitse — siten on kuolema hitaampi ja tuskallisempi!»

Niin sanottuaan Norman of Torn kapusi rohkeasti väliaikaista siltaa myöten ja katosi ikkuna-aukkoon. Yksi toisensa jälkeen hirtehiset menivät pienestä ikkunasta sisälle, kunnes kaikki olivat linnassa päällikkönsä luona; Shandy ja palvelija tulivat viimeisinä.

»Opasta minut hiljaa siihen huoneeseen, jossa mylord on illallisella, palvelija!» käski Norman of Torn. »Sinä, Shandy, sijoita sotilaasi niin, että he suojelevat minua häiritsijöiltä!»

Minuutin tai parin verran Shandyn jälkeen tuli tikkaita myöten salavihkaa hahmo, joka Norman of Tornin seurueineen poistuttua pienestä huoneesta työntyi sisälle ikkunasta ja seurasi suurta henkipattoa pimeässä käytävässä.

Kun mylady Leybourn hetkistä myöhemmin kohotti katseensa lautasestaan, näki hän tilavan ruokasalin ovella seisovan tuiman rauta-aseisen ritarin.

Ja kun Buckinghamin kreivi vilkaisi taaksensa, kaatoi hän tuolin, jolla istui, ehättäessään ponnahtamaan pystyyn, sillä Buckinghamin kreivillä oli paha omatunto.

»Olen mylordin vanha ystävä; mutta sallikaa minun kertoa teille pieni tarina!

»Eräässä kolkossa, vanhassa linnassa Essexissä piti muuan mahtava englantilainen ylimys viime yönä väkisin vankinaan erään jalon perheen kaunista tytärtä, ja kun neito halveksien torjui hänen lähentelynsä, iski hän nyrkillään vasten tytön kauniita kasvoja ja yritti kuristaa hänet raakalaiskourillaan. Siinä linnassa oli myöskin halveksittu ja vainottu henkipatto, jonka päästä on luvattu palkkio ja jonka kaulaa hamppuinen silmukka on odottanut useita vuosia. Ja juuri tämä halpa mies ennätti ajoissa pelastamaan nuoren naisen tämän ritariston ylevän kukan kynsistä, joka olisi tuhonnut hänen nuoren elämänsä.

»Henkipatto tahtoi tappaa ritarin, mutta useita sotilaita riensi ylimyksen avuksi, ja niinpä oli henkipaton pakko paeta tytön seurassa, jotta ylivoima ei nujertaisi häntä ja tyttö siten jälleen joutuisi rääkkääjänsä käsiin.

»Mutta tämä raaka henkipatto ei tyytynyt ainoastaan tytön pelastamiseen, vaan tahtoi välttämättä myöskin oikeudenmukaisesti rangaista hänen ylimyksellistä ryöstäjäänsä ja täysin määrin toteuttaa verikoston, joka yksin pystyy sovittamaan neitoa kohdanneen loukkauksen ja väkivallan.

»Mylady, se nuori tyttö oli Joan de Tany, ylimys oli mylord, Buckinghamin kreivi, ja henkipatto seisoo edessänne suorittaakseen sen tehtävän, jonka hän on vannonut tekevänsä. En garde, mylord!»

Taistelu oli lyhyt, sillä Norman of Torn oli tullut tappamaan, ja hänen silmiensä edessä oli tuntikausia väikkynyt veripunainen utu, kun hän vain oli ajatellut lurjuksen sormia Joan de Tanyn kauniissa kaulassa ja tytön kasvoihin tärähtänyttä julmaa iskua.

Hän ei armahtanut, vaan hellittämättä pakotti kreivin perääntymään huoneen nurkkaan; ja saatuaan hänet sinne, joten hän ei voinut enää päästä mihinkään suuntaan, Norman of Torn survaisi säilänsä niin voimakkaasti hänen saastaiseen sydämeensä, että kärki upposi parin, kolmen sentimetrin syvyyteen hänen takanansa olevaan tammilaudoitukseen.

Claudia Leybourn istui näkemänsä kohtauksen herättämän kauhun jähmettämättä, ja kun Norman of Torn kiskaisi säilänsä irti vainajan ruumiista ja pyyhki sitä lattialle levitettyihin ruohoihin, katseli emäntä kaamean lumouksen vallassa, kun mies vetäisi tikarinsa ja piirsi sillä merkin kuolleen ylimyksen otsaan.

»Olkaapa henkipatto tai paholainen», lausui tuima ääni heidän takanaan, »Roger Leybourn on velvollinen olemaan ystävänne, koska olette pelastanut hänen kotinsa kunnian».

Molemmat kääntyivät ja näkivät rauta-asuisen miehen oviaukossa, josta
Norman of Torn oli äsken ilmestynyt.

Vastaukseksi Norman of Torn osoitti kuolleen Buckinghamin kreivin otsaa, ja siinä Roger Leybourn näki veriset kirjaimet NT.

»Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa; olette pelastanut poloisen, ajattelemattoman vaimoni tämän raakalaisen kynsistä; ja Joan de Tany on serkkuni, joten minun tulee olla kaksin kerroin kiitollinen teille, Norman of Torn.»

»Ette ole velkaa minulle mitään sellaista, sir Roger, mitä ei voitaisi maksaa kelpo illallisella; olen syönyt vain kerran neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin.»

Nyt henkipatto huusi luoksensa Shandyn ja hänen miehensä, käski heidän edelleen olla vahdissa, mutta kielsi heitä häiritsemästä linnan asukkaita.

Sitten hän istuutui pöytään Roger Leybournin ja hänen tajuihinsa tulleen puolisonsa seurassa, ja heidän takanaan lattian heinillä virui de Fulmin ruumis pienessä verilätäkössä.

Leybourn kertoi kuulleensa de Fulmin olevan hänen talossaan ja kiiruhtaneensa kotiin, olleensa piilossa linnan läheisyydessä jo puoli tuntia ennen Norman of Tornin saapumista odottamassa sopivaa tilaisuutta pujahtaakseen sisälle palvelijoiden huomaamatta. Juuri hän se oli kavunnut tikkaita myöten Shandyn jälkeen.

Henkipatto vietti sen yön Roger Leybournin linnassa ensi kerran muistinsa aikaan mieluisena vieraana oikealla nimellään herrasmiehen talossa.

Seuraavana päivänä hän sanoi isännälleen jäähyväiset, palasi leiriinsä ja lähti paluumatkalle Torniin.

Kun he päivän alkaessa olla puolessa lähestyivät Thamesia likellä Lontoota, näkivät he suuren väkijoukon, joka syyti pilkkahuutoja pienelle seurueelle ylimyksiä ja aatelisnaisia.

Joillakuilla väkijoukosta oli aseita, ja yli voimaiseen lukumääräänsä luottaen alkoi rahvas rohkaistua käymään väkivaltaisesti käsiksi seurueeseen. Pientä ratsujoukkoa viskeltiin loalla, kivillä ja lahonneilla kalikoilla, ja usein olivat heitot vähällä osua seurueen naisiin.

Norman of Torn ei jäänyt kyselemään mitään, vaan karautti ratsunsa sankimpaan tungokseen ja sivalteli miekkansa lappeella oikealle ja vasemmalle. Hänen sotilaihinsa tarttui esimerkki, he syöksyivät parvena hänen jälkeensä, kunnes koko ahdistava roskajoukko oli ajettu Thamesiin.

Ja vilkaisemattakaan sitten taaksensa pelastamaansa seurueeseen hän lähti jatkamaan matkaansa pohjoista kohti.

Pieni seurue istui ratsujensa selässä, ihmeissään katsellen loittonevien pelastajiensa hahmoja. Sitten kääntyi muuan naisista lähellään olevan ritarin puoleen, lausuen komennuksen ja käskevästi viitaten nopeasti katoavaan joukkueeseen päin. Näin puhuteltu mies kannusti hevostaan ja lähti ripeätä laukkaa ratsastamaan henkipaton sotajoukon jälkeen. Hän saavutti sen muutamissa minuuteissa ja pysähtyi Norman of Tornin viereen.

»Seis, herra ritari!» huusi ylimys. »Kuningatar haluaisi henkilökohtaisesti kiittää teitä siitä, että niin urheasti puolustitte häntä.»

Aina herkkänä tuntemaan tilanteen huumorin Norman of Torn pyöräytti ratsunsa ympäri ja palasi kuningattaren lähetin mukana.

Saavuttuaan hänen majesteettinsa eteen Tornin henkipatto kumarsi syvään satulan nuppinsa ylitse.

»Olette omituinen ritari, kun pidätte kuningattaren hengen pelastamista niin mitättömänä seikkana, että ratsastatte edelleen edes kääntämättä päätänne ikäänkuin vain olisitte karkoittanut koiralauman juoksukissan kimpusta», virkkoi kuningatar.

»Paljastin miekkani tehdäkseni palveluksen naiselle, teidän majesteettinne, enkä kuningattarelle.»

»Mitä nyt! Haluaisitko vielä vähäksyä tekoasi, jonka me kaikki näimme? Kuningas, puolisoni, palkitsee sinua, herra ritari, jos vain ilmoitat minulle nimesi.»

»Jos mainitsen nimeni, niin kuningas luultavasti mieluummin minut hirttäisi», tokaisi henkipatto nauraen. »Olen Norman of Torn.»

Seurueen kaikki jäsenet katsahtivat häneen säikähtyneinä ja hämmästyneinä, sillä kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt tätä rohkeata rosvoa, jota koko Englannin aatelisto ja ylimystö pelkäsivät.

»Vähäisemmistäkin palveluksista kuin se on, jonka äsken suoritit, on kuningas aikaisemmin armahtanut miehiä», lausui hänen majesteettinsa. »Mutta avaa kypärinsilmikkosi! Haluaisin nähdä niin kuuluisan rikollisen kasvot, joka kuitenkin osaa esiintyä herrasmiehen tavoin ja kuningattarensa uskollisena suojelijana.»

»Ne, jotka ystäviäni lukuunottamatta ovat nähneet kasvoni», vastasi Norman of Torn rauhallisesti, »eivät ole jääneet eloon kertoakseen, mitä ovat nähneet tämän kypärinsilmikon takaa; ja mitä teihin tulee, madame, olen nyt vuoden aikana oppinut pelkäämään, että teille saattaisi koitua onnettomuudeksi, jos näkisitte Tornin paholaisen avatusta kypärin silmikosta hänen kasvonsa». Mitään muuta virkkamatta hän käänsi ratsunsa ympäri ja lasketti neliä takaisin pienen armeijansa luokse.

»Tuo nulikka, luo hävytön nulikka!» kiljui Englannin kuningatar Eleanor raivoissaan.

Ja siten Tornin henkipatto ja hänen äitinsä kohtasivat toisensa kaksikymmenvuotisen eron jälkeen ja taaskin erosivat.

Kaksi päivää myöhemmin Norman of Torn käski Punapää-Shandyn viedä Tornin sotavoimat Essexissä olevasta leiristä takaisin Derbyyn. Niinä päivinä, jotka he viettivät tässä rikkaassa piirissä, maanteillä alituisesti liikkuneet, lukuisat saalistusjoukkueet olivat kuormittaneet ylimääräiset kuormajuhdat runsaalla ja arvokkaalla saaliilla, ja tällä kertaa saatuaan kyllikseen taistelua ja saalista miehet käänsivät kasvonsa Torniin päin ilmeisen tyytyväisenä.

Henkipatto puhui alapäälliköilleen neuvottelukokouksessa; Tornin vanhus istui hänen vierellään.

»Ratsastakaa lyhyitä taipaleita, Shandy! Minä saavutan teidät huomenaamulla. Käväisen vain pikaisesti de Tanyn linnassa asialla, ja koska viivyn siellä ainoastaan muutamia minuutteja, ehdin varmasti seuraanne huomenna.»

»Älkää unohtako, mylord», muistutti Orja-Edwild, kookas, keltahiuksinen, saksilainen jättiläinen, »että lähellä Tanyyn haaraantuvaa tietä on leirissä osasto kuninkaan sotaväkeä!»

»Kierrän sen kyllin kaukaa», lupasi Norman of Torn. »Kaulastani ei viruttaminen tuntuisi hyvältä», laski hän pilaa ja nousi ratsaille.

Viisi minuuttia sen jälkeen, kun hän oli ratsastanut lyhyttä laukkaa maantietä pitkin leiristä, talutti espanjalainen Spizo kenenkään huomaamatta hevosensa leiriä ympäröivään metsään, keikahti satulaan ja lähti laskettamaan hänen jälkeensä. Leirissä kaikki olivat ankarassa puuhassa sälyttäessään kuormia niskuroivien, pahasti uupuneiden juhtien selkään ja satuloidessaan omia hurjia ratsujaan, eikä kukaan pannut merkille hänen poistumistaan. Ainoastaan pieni, tuikea vanhus tiesi hänen lähteneen sekä tunsi hänen matkansa syyn ja määrän.

Samalla kun Roger de Condé sinä iltapäivänä päästettiin Richard de Tanyn linnaan ja saatettiin pieneen huoneeseen, jossa hän odotti lady Joanin tuloa, ojensi tumma-ihoinen sanansaattaja kirjeen muutamien kilometrien päässä Tanyn eteläpuolella leirissä olevien kuninkaan sotilaiden päällikölle.

Sanansaattajan käännyttyä ja lähdettyä ratsastamaan takaisin samaa tietä, jota oli tullut, upseeri repäisi auki sinetin:

Heti kajahtelivat leirissä komennukset: »Aseisiin!» ja: »Ratsaille!» Ja viiden minuutin kuluttua ratsasti sata palkkasotilasta ripeätä laukkaa Richard de Tanyn linnaa kohti, ja heidän kapteeninsa mielessä väikkyivät suuri palkkio, kunnia ja ylennys nyt melkein hänen kynsissään olevan mahtavan henkipaton vangitsemisen johdosta.

Tanyssa yhtyi kolme tietä, yksi etelästäpäin, se, jota myöten kuninkaan
soturit nyt ratsastivat, toinen lännestä, se, joka oli tuonut Norman of
Tornin leiristä linnaan, ja kolmas, joka vei luoteiseen Cambridgen ja
Huntingdonin kautta Derbyä kohti.

Aavistamatta vihollisten nopeata lähestymistä Norman of Torn odotti etuhuoneessa tyynesti Joan de Tanya.

Pian neito astui sisälle yllään sen ajan kuosin mukainen tiiviisti sopiva kotipuku. Hän oli kaunis näky, ja hänet teki vielä kauniimmaksi hillitty kiihtymys, joka nostatti veren hänen samettihipiäisiin poskiinsa ja sai hänen rintansa kohoamaan ja laskemaan sekä hänen sydämensä sykkimään vinhasti.

Hän salli vieraan ottaa hänen sormensa käteensä ja nostaa ne huulilleen, ja sitten he seisoivat pitkän tuokion, äänettöminä katsoen toisiaan silmiin.

»En osaa oikein puhua sinulle siitä, mistä olen tullut puhumaan», virkkoi Norman of Torn surullisesti. »Tarkoitukseni ei ole ollut tuottaa sinulle ikävyyksiä pettämällä sinua, mutta houkutuksen olla sinun ja sellaisten ihmisten seurassa, joita edustat, täytyy olla puolustukseni. Minä —» Hän vaikeni. Oli helppo ilmaista tytölle, että hän oli Tornin henkipatto, mutta jos Joan rakasti häntä, kuten hän pelkäsi, miten voisi hän kertoa rakastavansa ainoastaan Bertrade de Montfortia?

»Sinun ei tarvitse ilmoittaa minulle mitään», keskeytti Joan de Tany. »Olen arvannut kaikki, mistä minulle puhuisit, Norman of Torn. Emme enää ole ‘kuutamon ja seikkailun lumoissa’ — ne ovat omat sanasi — mutta sittenkin olen iloinen voidessani nimittää sinua ystäväkseni.»

Viimeisen sanan vähäinen korostus osoitti, kuinka lopullinen hänen se päätöksensä oli, että Tornin henkipatto ei voinut olla hänelle enempää kuin ystävä.

»Niin on parasta», vastasi Norman hyvillään siitä, ettei tyttö, kuten hän arveli, enää tuntenut rakkautta häntä kohtaan saatuaan tietää, mikä mies hän oikein oli. »Sinun laisellesi, Joan de Tany, ei voisi koitua mitään hyvää, jos Tornin henkipatto voisi vaatia sinulta enemmän kuin ystävyyttä; ja sen vuoksi olen sitä mieltä, että sinun mielenrauhasi tähden samoin kuin minunkin tähteni annamme kaiken olla, ikäänkuin et olisi milloinkaan minua tuntenut. Kiitän sinua siitä, ettet ole ollut minulle vihainen. Muista vain se, että Derbyn kunnailla on miekka valmiina palvelukseesi ilman palkkiota ja ilman palkkaa. Lupaa minulle, Joan, että jos milloinkaan sitä tarvitset, lähetät minua noutamaan — lupaatko sen, Joan?»

»Hyvästi!» sanoi mies, ja suudellessaan taaskin neidon kättä hän notkisti polvensa maahan kunnioittavasti. Sitten hän nousi poistaakseen, painaen pienen käärön tytön käteen. Heidän katseensa osuivat vastakkain, ja sillä lyhyellä hetkellä mies näki neidon syvissä, sinisissä silmissä ilmeen, joka sai hänen äsken saavuttamansa mielenrauhan romahtamaan.

Ratsastaessaan kirkkaassa päivänpaisteessa luoteiseen Derbyä kohti vievällä tiellä Norman of Torn painoi päänsä kumaraan murheissaan, sillä hän käsitti kaksi asiaa. Toinen oli se, että tyttö, josta hän oli äsken eronnut, rakasti häntä vieläkin ja joskus, kenties jo huomenna, katuisi, koska oli lähettänyt hänet pois; ja toinen oli se, ettei hän rakastanut tätä tyttöä, että hänen sydämensä oli suljettu Bertrade de Montfortin kauniiseen rintaan.

Hän sätti itseään elukaksi, koska oli sallinut yksinäisyytensä ja seurattaman, tyhjän sydämensä jäytävän kaihon johtaa hänet tämän tytön elämään. Se, että hän oli äkkinäinen naisten seurassa ja vieläkin äkkinäisempi rakkausasioissa, ei ollut hänen omissa silmissään puolustus, ja satoja kertoja hän kirosi hulluuttaan ja typeryyttään ja huikentelevaisuuttaan, jona hän sitä piti.

Mutta yhden seikan oli tämä onneton juttu hänelle varmasti opettanut; se oli opettanut hänet varmasti tietämään, mitä rakkaus oli, ja sen, että Bertrade de Montfortin huulien muisto aina tehoaisi häneen voimakkaammin kuin maailman kaikkien muiden naisten kiehtomisvoima. vaikka he olisivat kuinka viehättäviä ja kauniita.

Vielä toisenkin seikan, kirvelevän, hän oli siitä oppinut, nimittäin sen, että juuri samalla tavoin, kuin Joan de Tany, vanhan ja jalon suvun tytär, oli häneen suhtautunut, täytyisi Tornin henkipaton odottaa kaikkien samaan luokkaan kuuluvien kelpo naisten häneen suhtautuvan, samoin myöskin Bertrade de Montfortin, saatuaan tietää, että Roger de Condé oli Norman of Torn.

Henkipatto oli tuskin ehtinyt kadota näkyvistä Derbyyn vievällä tiellä, kun tyttö, joka yhäti seisoi eteläisen tornin ikkuna-aukossa, kasvot oudon pingoittuneina ja murheellisina katsellen hänet niellyttä tietä, näki ripeätä laukkaa ratsastavan sotilasosaston lähestyvän Tanyn linnaa etelästä.

Ratsastajien yläpuolella liehui kuninkaan lippu ja vaistomaisesti tyttö arvasi, ketä he tulivat etsimään hänen isänsä linnasta. Nopeasti hän riensi portin ulommalle varustukselle, jotta juuri hän ennättäisi vastaamaan tulijoin tulkkaukseen siellä olevien vahtisotilaiden sijasta.

Hän oli tuskin ehtinyt ulomman portin varustuksille, ennenkuin kuninkaan sotilaat pysähtyivät linnan edustalle.

»Etsimme Norman of Tornia, henkipattoa, joka nyt piileksii tässä linnassa», vastasi upseeri.

»Täällä ei ole henkipattoja», vakuutti tyttö, »mutta jos haluatte, voitte tulla sisälle muassanne kymmenkunta sotilasta tarkastamaan linnaa».

Upseeri teki niin, ja hänen varmistuttuaan siitä, ettei Norman of Tornia ollut siellä, oli kulunut tunti, ja Joan de Tany uskoi Tornin henkipaton varmasti päässeen niin pitkälle, etteivät kuninkaan miehet häntä saavuttaisi, ja niinpä tyttö virkkoi:

»Täällä kävi vähäistä ennen teidän tuloanne eräs soturi, joka ei kuitenkaan nimittänyt itseään Norman of Torniksi, ja ehkä etsitte juuri häntä.»

»Suoraan länteen vievää keskimäistä tietä», valehteli Joan de Tany. Ja kun upseeri kiiruhti linnasta ja lähti miestensä etunenässä vimmatusti ratsastamaan länttä kohti, vaipui tyttö penkille ja painoi pienet kätensä jyskyttäville ohimoilleen.

Sitten hän avasi Norman of Tornin antaman käärön. Sen sisällä oli kaksi muuta. Toisessa niistä oli kaunis, jalokivillä koristettu muistokotelo, jonka ulkopinnassa oli kirjaimet J.T. ja sisäpinnassa kirjaimet N.T; toisessa oli kallisarvoinen, jalokiviupotuksilla somistettu hiuskoru, jonka ympärille oli kierretty kihara hänen omia silkinhienoja hiuksiaan.

Hän katseli kauan pieniä helyjä, painoi ne sitten huulilleen ja heittäytyi kasvoilleen tammiselle penkille nyyhkytyksien puistattaessa hänen joustavaa, nuorekasta vartaloaan.

Hän oli kun olikin vain pieni tyttö, joka oli järkkymättömillä siteillä kahlittu säätynsä ennakkoluuloihin. Syntyperä ja yhteiskunnallinen asema merkitsivät hänestä samaa kuin kunnia, ja kunnia oli englantilaisen ylimyksen tyttärestä vieläkin valtavampi voima kuin rakkaus.

Sen, että Norman of Torn oli henkipatto, hän olisi saattanut antaa anteeksi, mutta se, että Norman kuulopuheiden mukaan oli halpasyntyinen mies, jonka sukuperä oli tuntematon, nosti ylipääsemättömän muurin heidän välilleen.

Tuntikausia tyttö virui nyyhkyttäen penkillä, samalla kun hänen sisällään riehui valtava, sydämen ja pään välinen taistelu.

Sieltä hänen äitinsä löysi hänet, polvistui hänen viereensä, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja koetti tyynnyttää häntä, tiedustellen hänen surunsa syytä. Vihdoin se tuli julki, tulvahtaen murheellisesta sydämestä sellaisena toivottoman surkeuden hyökynä, jota ei edes äidinrakkaus jaksanut hillitä.

»Joan, rakas tyttäreni», säälitteli lady de Tany, »suren kanssasi sitä, että rakkautesi on ajautunut niin nurjalle ja mahdottomalle rannalle. Mutta parempi on, että olet saanut tietää totuuden, ennenkuin olisi liian myöhäistä, sillä usko minua, Joan, se katkera nöyryytys, joka sellaisesta liitosta olisi välttämättä koitunut sinulle ja isäsi suvulle, olisi pian jäähdyttänyt rakkautesi; eikä hänenkään tunteensa olisi kestänyt sitä pilkkaa ja niitä herjauksia, joita hän olisi saanut osakseen palkollistenkin taholta.»

»Voi, äiti, mutta minä rakastan häntä niin», valitti tyttö. »En tiennyt, kuinka paljon häntä rakastin, ennenkuin hän oli poissa ja kuninkaan upseeri saapui häntä etsimään, mutta silloin se ajatus, että kokonaisen valtakunnan mahtavan valtaistuimen ja suurimpien sukujen koko voima oli kiukkuisesti tähdätty häntä vastaan, tulistutti vereni raivoiseksi ja tieto rakkaudestani valtasi koko olemukseni. Äiti, sinä et voi tietää, kuinka kunniantuntoinen, uljas ja ritarillinen se mies on, niinkuin minä tiedän. Sen jälkeen, kun silurien Arthur-kuningas istui pyöreän pöytänsä ääressä, ei Englannin maaperällä ole ratsastanut toista niin nuhteetonta ritaria kuin Norman of Torn on.

»Jos vain olisit nähnyt, miten hän taisteli ja kuinka kunnioittavasti hän kohteli tytärtäsi, ja kuullut, kuinka arvokkaan kunnioittavasti hän puhui naisista, olisit sinäkin rakastanut häntä ja tuntenut, että vaikka hän onkin henkipatto, hänessä sittenkin on enemmän kunnianmiestä ja herrasmiestä kuin yhdeksässä kymmenesosassa Englannin ylimyksiä.»

»Mutta hänen syntyperänsä, tyttäreni?» huomautti lady de Tany. »Jotkut väittävät sellaistakin, että pronssisen orjanrenkaan hiertämät jäljet vielä näkyvät hänen kaulassaan, ja toiset, ettei hän itsekään tiedä isänsä nimeä ja ettei hänellä ole ollut äitiä.»

Niin, sepä tehokas perustelu! Tyttö ei osannut virkkaa mitään puolustaakseen niin kamalaa rikosta kuin alhaista syntyperää. Kaikki se, mitä mies teki, voitiin niinä julmina aikoina unohtaa ja antaa anteeksi, mutta sitä hänen äitinsä tai iso-isänsä syntiä, etteivät he kuuluneet aateliseen sukuun, vaikkapa kuinka pahamaineeseen, hän ei ikinä voinut kiertää eikä elämällään sovittaa.

Ristiriitaisten tunteiden raatelemana tyttö laahusti omaan huoneeseen ja paneutui levottomaan, unettomaan vuoteeseensa ja hurjien, mahdottomien toiveiden ja turhien, rääkkäävien pahoittelujen kalvamana kävi siellä taistelua koko pitkän, katkeran yön, kunnes hän aamupuolella ratkaisi surkeutensa pulman sillä ainoalla tavalla, joka hänen väsyneestä, vertavuotavasta, pienestä sydän-parastaan tuntui mahdolliselta. Kun nouseva aurinko pilkisti sisälle kapeasta ikkunasta, näki se Joan de Tanyn ja koko hänen ympäristönsä rauhallisena; hänen vyössään riippuneen lelun kaiverruksin koristettu, kultainen kahva pisti esiin hänen rinnastaan, ja ohut, veripunainen juova ulottui lumivalkean ihon ylitse hänen allansa olevalle raidille kertyneeseen pieneen lammikkoon.

Ja niin oli hirvittävän koston julma koura ojentunut ja rusentanut vielä yhden viattoman uhrin.

VIIDESTOISTA LUKU

Kun sanoma Joan de Tanyn kuolemasta saapui Torniin, ei kukaan olisi Tornin isännän ulkonäöstä aavistanut, kuinka syvää kärsimystä tämä tieto hänelle tuotti.

Hänen seuralaisensa tiesivät vain sen, että annettiin eräitä tavattomia määräyksiä ja että samana iltana kaikki kymmenen komppaniaa ratsastivat etelään Essexiä kohti pysähtymättä matkalla muutoin kuin ihmisten ja eläinten välttämättömiä ravinnon- ja vedentarpeita tyydyttämään.

Kun Joan de Tanyn ruumista saatettiin hänen isänsä linnasta Colchesterin kirkkoon ja sieltä takaisin lopulliseen leposijaansa linnan hautakammioon, ratsasti tuhat outoa ja äänetöntä, mustiin verhottua soturia mustatamineisilla hevosilla hitaasti saattueen jäljessä.

Äänettömästi he olivat tulleet hautajaisten edellisenä yönä, ja yhtä hiljaa he katosivat pohjoista kohti seuraavan illan pidentyviin varjoihin.

Linnan asukkaiden ja suurella joukolla saapuneiden surupukuisten soturien kesken ei ollut lausuttu sanaakaan, mutta kaikki linnassaolijat tiesivät mahtavan Tornin henkipaton tulleen osoittamaan kunnioitustaan de Tanyn tyttären muistolle, ja kaikkia muita paitsi murehtivaa äitiä ihmetytti tämä kummallinen teko.

Tornin sotalauman lähestyessä Derbyn linnoitusta luovutti nuori johtaja päällikkyyden Punapää-Shandylle ja laskeutui ratsailta isä Clauden asunnon ovella.

»Olen väsynyt, isä», valitti henkipatto heittäytyessään tavalliselle istuimelleen, »Vain suru ja kuolema kulkevat jäljessäni. Minä ja kaikki tekoni ovat kirottuja, ja kirous kohtaa niitä, joita rakastan.»

»Muuta elintapasi, poikani; noudata neuvoani, ennenkuin se on liian myöhäistä! Etsi uutta ja parempaa elämää jossakin toisessa maassa ja muovaa tulevaisuutesi kunniakkaaksi ja kunnioitetuksi!»

»Kunpa sen voisin tehdä, ystäväni!» vastasi Norman of Torn. »Mutta oletko ajatellut, mitä varmasti olisi seurauksena, jos siten riistäisi sekä sydämen että pään omalta luomaltani?

»Miten arvelisit käyvän, jos Norman of Torn päästäisi suuren hirtehislaumansa johtajatta Englannin kimppuun? Oletko sitä ajatellut vai etkö, isä?

»Hengittäisitkö hetkistäkään turvallisesti, jos tietäisit Orja-Edwildin hillittömänä harhailevan Derbyssä? Edwildin, jonka isältä jäsen toisensa jälkeen revittiin irti kidutustelineillä, koska hän ei tunnustanut tappaneensa uudessa metsässä kaurista, joka oli kaatunut toisen miehen nuolesta; Edwildin, jonka äidin pyhä kirkko poltti noitana?

»Entä Tanskalais-Horsan? Kuinka turvallisia luulisit sekä rikkaiden että köyhien olevan maanteillä, jos päästäisin Tanskalais-Horsanin valloilleen heitä ahdistamaan?

»Entä espanjalainen don Pensilo? Etevä päällikkö, mutta tyyten säälimätön mies. Kun hän liittyi meihin ja näki merkkimme kaatuneiden vastustajaimme otsassa, halusi hän olla Herodestakin herodesmaisempi ja merkitsi käsiinsä joutuneet elävät ihmiset, polttaen tulikuumalla raudalla ison P:n heidän kumpaankin poskeensa ja kärventäen oikean silmän täydelleen pois. Olisiko sinusta, isä, mieluista tietää, että don Piedro Castro y Pensilo samoilisi valtoimenaan Englannin metsissä ja kunnailla?

»Entä Punapää-Shandy, Flory-veljekset, Erakko-Peter, Silmäpuoli-Kanty, Gropello, Campanie, Cobarth, Mandecote ja tuhat muuta, joilla kullakin on jotakin erikoista kaunaa jotakin luokkaa tai yksilöä vastaan ja joita kaikkia kannustaa veren-, ryöstön- ja saaliinhimo?

»Ei, isä, en saa vielä lähteä, sillä Englantia, jota minut on opetettu vihaamaan, olen oppinut rakastamaan eikä sydämeni salli minun päästää sen kaunista rintaa raastamaan hornamaisia petoja, jotka eivät tunne muita lakeja, järjestystä ja säädyllisyyttä kuin ne, jotka minä pidän voimassa.»

»Sinulla on tosiaankin suuri vastuunalaisuus, poikani», virkkoi hän
vihdoin. »Sinun ei hevin sovi lähteä, jollet vie muassasi laumaasi pois
Englannista, mutta sekin saattaa olla mahdollista; kukapa muu kuin
Jumala tietää?»

»Minä puolestani», tokaisi henkipatto nauraen, »olen valmis luovuttamaan kaikki Hänen käsiinsä, kuten kristittyjen tapa näyttää olevan. Kun halutaan kaihtaa vastuuta tai selittää erehdystä, vieritetään kaikki Luojan niskoille, kas siinä!»

»Pelkään, poikani», lausui pappi, »niiden jumalanpelon siemenien, joita olen koettanut sinuun kylvää, tuottaneen huonosti hedelmiä».

»Se riippuu katsantokannasta, isä; koska en ota Luojaa kumppanikseni menestyksessä, tuntuu minusta kehnolta ja raukkamaiselta sälyttää surujani ja pulmiani Hänen niskoilleen. Saatan olla väärässä, sillä olen huonosti perehtynyt uskonnollisiin asioihin, mutta minulla on Jumalasta ja syntipukista se käsitys, etteivät ne merkitse samaa.»

»Uskonnosta, poikani, on ystävysten hyödytöntä väitellä keskenään», vastasi pappi, »ja sitäpaitsi on juuri nyt sydäntäni likempänä eräs toinen asia, jota haluaisin sinulta kysyä. Loukkaan sinua ehkä, mutta tiedäthän, ettei se ole tarkoitukseni. Haluaisin tiedustaa, luotatko täydelleen isäksesi nimittämääsi vanhukseen.»

»En tiedä», oli vastaus, »hänen koskaan hautoneen kavallusta minua vastaan. Kuinka niin?»

»Kysyn, koska olen kirjoittanut Simon de Montfortille, pyytäen häntä kohtaamaan minut ja kaksi muuta henkilöä tärkeässä asiassa. Olen saanut tietää hänen aikovan tällä viikolla saapua Leicesterin linnaansa muutamiksi päiviksi. Hänen pitää ilmoittaa minulle, milloin hän tulee, ja silloin lähetän noutamaan sinua ja Tornin vanhusta; mutta yhtä hyvä olisi, poikani, jollet mainitsisikaan tästä asiasta isällesi etkä ilmaisisi hänelle, milloin tulet tänne siihen kohtaukseen, jossa de Montfort on mukana.»

»Kuten haluat, isä», lupasi Norman of Torn. »En ollenkaan käsitä ihmeellisiä juoniasi, mutta se riittää, että sinä haluat minun tekevän niin taikka niin. Nyt minun täytyy lähteä. Torniin; siis hyvästi!»

Seuraavaan kevääseen saakka Norman of Tornin puuhana olivat edelleenkin silloin tällöin järjestetyt ryöstöretket ympäröivien kreivikuntien kuningasmielisiä vastaan, ja hänen patrullinsa vahtivat yleisiä maanteitä niin tarkoin, että se kävi tuiki tuskalliseksi kuninkaan puolueelle, sillä siinä piirissä ei ollut turvassa yksikään, joka edes oli myötätuntoinen kuninkaalle, ja monien vainajien otsassa oli Tornin paholaisen kaamea merkki.

Vaikka hän ei ollut muodollisesti liittynyt kannattamaan paroonien asiaa, näytti nyt sangen vähän epäiltävältä, että ratkaisevalla hetkellä hänen harmaa lippunsa liehuisi heidän puolellaan.

Pitkät talvi-illat vietettiin Torn-linnassa usein raaoissa, hurjissa kemuissa isossa salissa, jossa saattoi istua tuhat miestä, laulaen, tapellen ja juoden, kunnes kalpea aamuhämärä hiipi sisälle itäpuolen ikkunoista tai Erakko-Peter, tuima taloudenhoitaja, kyllästyneenä meluun ja rähinään astui pönäkkänä saliin miekka kädessä ja sivalteli sen lappeella reuhaajia pakottaakseen heidät tottelemaan hajaantumiskäskyjään.

Norman of Torn ja vanhus olivat harvoin mukana näissä hurjissa mässäyksissä, mutta kun joku lauluniekka, trubaduuri tai tarinainkertoja harhaantui hänen synkkään pesäänsä, istui Tornin henkipatto, nauttien talven ikävän yksitoikkoisuuden keskeytyksestä, niin myöhäiseen hetkeen kuin kuka muu tahansa; eikä ainoakaan hänen suuren, rajun laumansa mies jaksanut juoda pöydän alle päällikköä, milloin hän antautui nauttimaan viinimaljasta. Väkijuomilla näytti olevan häneen ainoastaan se vaikutus, että ne kiihoittivat hänen taisteluhaluaan, joten hänen oli tapana rakentaa tarpeettomasti riitaa ja turvautua miekkaansa vähäisimmästäkin aiheesta tai ihan aiheettomasti. Senvuoksi hän joi vain harvoin, koska hän aina katui huumauksen kannustamia tekoja, mutta se paholainen sai sananvaltaa ainoastaan silloin, kun järki uhkasi hukkua.

Usein seurue tällaisina iltoina huvikseen kuunteli kertomuksia jäsentensä hurjasta harhailuelämästä. Kuultiin tarinoita seikkailuista, rakkaudesta, sodista ja kuolemasta maailman kaikilta tunnetuilta seuduilta; ja kukin kymmenestä kapteenista kertoi, miten hän oli joutunut Tornin joukkoon. Ja kun miehet saivat päivällä otella kylliksi pysyäkseen hyvällä tuulella, kului siten talvi, ja tuli kevät, tuoden tullessaan elämän aina ihmeellisen heräämisen, lauhkeat länsituulet, lämpöiset sateet ja aurinkoisen taivaan.

Koko talven oli isä Claude odottanut tietoja Simon de Montfortilta, mutta vasta nyt hän sai sanoman, joka ilmoitti kelpo papille, että hänen kirjeensä ei ollut ehtinyt mahtavan ylimyksen käsiin, vaan seurannut hänen jäljissään, kunnes hän oli sen vasta ihan äskettäin saanut. Sanoma päättyi seuraaviin sanoihin:

»Kaikki mahdolliset, vaikkapa kuinka hämärät vihjaukset, jotka saattavat opastaa meitä saamaan selville prinssi Rikhardin todellisen kohtalon, otamme ilomielin vastaan ja kiinnitämme niihin mitä tarkinta huomiota. Jos sentähden pidät sitä sopivana, tulemme käymään luonasi, kunnon isä, viidentenä päivänä tästä päivästä lukien.»

Espanjalais-Spizo oli nähnyt de Montfortin palvelijan jättävän kirjeen isä Claudelle ja viimemainitun piilottavan sen pöydällään olevaan isoon maljaan, joten kelpo isän poistuttua majastaan Spizo tarvitsi vain hetkisen siirtääkseen kirjeen kätköpaikasta ihokkaansa povelle. Vintiö ei osannut lukea, mutta se henkilö, jolle hän sanoman vei, sai vaivoin selville sen latinankielisen sisällön.

Tornin vanhus ihan vapisi hillitystä raivosta, kun tämän kirjeen merkitys täydelleen hänelle selvisi. Vuosikausiin hän ei ollut enää kuullut mitään Englannin pienen prinssin etsinnästä, ja nyt, kun hänen äänettömyytensä aika alkoi lähestyä loppuaan, kun hänelle yhä tiheämmin tarjoutui tilaisuuksia lopullisesti täydentääkseen kauhean kostonsa, tyrmistytti hänen käsityskykyhän se ajatuskin, että hänen aikeensa raukeaisivat tyhjiin viimeisellä hetkellä.

»Viidentenä päivänä», kertasi hän. »Siis sinä päivänä, jona meidän taaskin on määrä lähteä etelää kohti. No niin; me lähdemme eikä Simon de Montfort keskustele kanssasi, sinä hupsu pappi.»

Samana kevätiltana vuonna 1264 seisautti muuan sanansaattaja ratsunsa
Tornin muurien edustalle, ja vahdin luikattua hän huusi:

»Kuninkaallinen sanoma hänen loistavalta majesteetiltaan Henrikiltä, Jumalan armosta Englannin kuninkaalta, Irlannin herralta, Aquitanian herttualta, Norman of Tornille. Avatkaa kuninkaan nimessä!»

Norman of Torn käski päästää kuninkaan sanansaattajan sisälle, ja ritari opastettiin nopeasti linnan isoon saliin.

Pian astui henkipatto sisälle täydessä rauta-asussa, kypärinsilmikko suljettuna.

Kuninkaan upseeri esiintyi ylpeästi ja röyhkeästi, kuten korkeasyntyisen miehen sopi ollessaan tekemisissä halpasukuisen lurjuksen kanssa.

»Hänen majesteettinsa on suvainnut kirjoittaa teille, herraseni», lausui hän, vetäen poveltaan pergamentin. »Ja koska epäilemättä ette osaa lukea, luen teille kuninkaan määräykset.»

»Minä osaan lukea», vastasi Norman of Torn, »kaikki, mitä kuningas osaa kirjoittaa. Jollei», lisäsi hän, »kuningas kirjoita yhtä huonosti kuin hän hallitsee».

»Noin alhaisen miekkosen ei sovi puhua niin loukkaavasti armollisesta kuninkaastamme. Jollei hän olisi niin laupias, olisi hän lähettänyt teille hirttosilmukan tuomani sanoman sijasta.»

»Suitset sinun kieleesi, ystäväiseni», vastasi Norman of Torn, »olisivat paremmin paikallaan kuin silmukka minun kaulaani. Mutta tulkaa, katsokaamme, mitä kuningas kirjoittaa ystävälleen Tornin henkipatolle!»

Henrik, Jumalan armosta Englannin Kuningas, Irlannin Herra, Aquilanian
Herttua, Norman of Tornille:

Koska kuuluviimme on tullut, että sinä ahdistelet uskollisia
läänitysmiehiämme ja ryöstelet heidän omaisuuttaan —

Niin Me Kaikkivaltiaan Jumalan meille suoman arvovallan nojalla
käskemme sinua luopumaan rikollisista puuhistasi —

Ja Hänen Majesteettinsa Kuningatar Eleanorin armollisen välityksen johdosta vielä tarjoamme sinulle täydellisen anteeksiannon kaikista entisistä rikoksistasi —

Sillä ehdolla, että sinä kaikkine sotilainesi ja seuralaisinesi heti lähdet Lewesin kaupunkiin valmiina suojelemaan persoonamme turvallisuutta ja käymään sotaa noita Englannin vihollisia Simon de Montfortia, Gilbert de Clarea ja heidän rikostovereitaan vastaan, jotka parhaillaankin ovat kokoontuneet uhkaamaan persoonaamme ja kuninkuuttamme —

Muutoin joudut kärsimään kuolemanrangaistuksen hirsipuussa kauan rankaisematta olleista rikoksistasi. Tämän olemme itse vahvistaneet Lewesissä toukokuun kolmantena päivänä kahdeksantenaviidellä hallitusvuotenamme.

»Viimeisen pykälän sanamuoto on pahaonninen», huomautti Norman of Torn, »sillä sen tähden täytyy kuninkaan sanansaattajan syödä kuninkaan sanoma ja siten viedä vatsassaan Norman of Tornin vastaus». Ja rypistettyään pergamentin kädessään hän eteni kuninkaan lähettiä kohti.

Ritari tempaisi miekkansa, mutta Tornin paholainen oli vieläkin vikkelämpi, joten näytti siltä kuin kuninkaan sanansaattaja olisi tahallaan viskannut aseensa salin toiseen päähän: niin nopeasti henkipatto iski miekan hänen kädestään.

Ja sitten Norman of Torn tarttui miehen kurkkuun Loisella voimakkaalla kädellään ja siitä huolimatta, että lähetti rimpuili ja huitoi rautakintaisia nyrkkejään, taivutti hänet selälleen pöydälle, vipusi miekkansa kärjellä hänen hampaansa auki ja sulloi hänen kurkkuunsa kuninkaan sanoman, vahasinetin, pergamentin ja kaiken muun.

Se herrasmies, joka puolen tunnin kuluttua lähti ratsastamaan Tornista vinhaa vauhtia etelään päin, oli menettänyt korskeutensa; hänen vatsassaan oli kuninkaan tiedonanto ja hänen suussansa oli entistä kohteliaampi kieli.

Kun hän kaksi päivää myöhemmin ilmestyi kuninkaan eteen Winchelseassa ja selosti, miten hänen tehtävänsä oli luonnistunut, joutui Henrik myrskyisen raivon valtaan ja vannoi almanakan kaikkien pyhimysten kautta, että Norman of Torn killuisi hirressä hävyttömyytensä tähden, ennenkuin lunta ensi kerran tuiskuttaisi.

Paroonien ja kuninkaan sotavoimien välisistä, Rochesterin ja Battelin luona ynnä muualla käydyistä taisteluista saapui uutisia Norman of Tornin korviin muutamia päiviä kuninkaan lähetin käynnin jälkeen, mutta samalla tuli muitakin tietoja, jotka jouduttivat hänen lähtöään etelää kohti. Nämä jälkimäiset tiedot kertoivat, että Bertrade de Montfort ja hänen äitinsä olivat prinssi Filipin saattamina nousseet maihin Doverissa ja että Peter of Colfax oli palannut samassa laivassa Englantiin. Viimemainittu oli epäilemättä rauhoittunut kaikkien sen ajan kuningasmielisten hellimästä lujasta vakaumuksesta, että kuninkaan sotajoukot varmasti selviytyisivät voittoisina uhkaavasta kamppailusta kapinallisia ylimyksiä vastaan.

Norman of Torn oli päättänyt vielä kerran tavata Bertrade de Montfortin ja keventää omaatuntoaan peittelemättä tunnustamalla, kuka hän oli. Hän tiesi, mikä seurauksena täytyi olla; hänen kokemuksensa Joan de Tanyyn nähden oli osoittanut hänelle sen. Mutta hieno ritarillinen vaisto, joka aina määräsi hänen kaikki tekonsa, milloin naisten onni tai kunnia oli kysymyksessä, pakotti häntä luovuttamaan itsensä uhriksi naisen ylpeyden alttarille, jotta hylkääjä olisi nainen, sillä nyt täytyisi näyttää siltä, että hänen rakkautensa oli jäähtynyt. Se oli katkera ajatus, sillä se ei loukkaisi ainoastaan miehen voimakasta ylpeyttä, vaan myöskin suurta rakkautta.

Kaksi päivää ennen retkelle lähtöä Espanjalais-Spizo ilmoitti Tornin vanhukselle kuulleensa isä Clauden pyytävän Norman of Tornia tulemaan isänsä kanssa papin asuntoon lähtöpäivän aamuna kohtaamaan Simon de Montfortia tärkeässä asiassa; mutta minkäluontoinen asia oli, sitä ei pappi ollut ilmaissut henkipatolle.

Tämä tieto näytti miellyttävän pientä, tuikeata, harmaapäistä vanhusta enemmän kuin mikään, mitä hän oli useihin päiviin kuullut, sillä se osoitti selvästi, ettei pappi ollut vielä ilmoittanut arvailujensa merkitystä Tornin henkipatolle.

Lähtöä varten määrätyn päivän edellisenä iltana astui isä Clauden majaan pieni, jäntevä hahmo, tuikea ja harmaapäinen. Ei kukaan tiedä, mitä kelpo pappi ja hänen vieraansa sinä iltana puhuivat toisilleen ja mitä pienessä asunnossa oikein tapahtui; mutta jo noin puolen tunnin kuluttua ilmestyi pieni, tuikea, harmaapäinen mies takaisin pimeäksi käyneestä majasta ja kiiruhti kivistä polkua myöten kunnaille kylmä tyytyväisyyden hymy huulillaan.

Jo varhain seuraavana aamuna vallitsi Tornin linnassa valmistelun kiireinen hälinä, sillä joukon oli määrä lähteä liikkeelle kello kahdeksan. Piha oli täynnä hoppuisia aseenkantajia ja palvelijoita. Sotaratsuja suittiin ja siistittiin; vankkoihin paaluihin kiinnitettyjen kuormajuhtien selkään sälytettiin sotilaiden telttoja, vuodetarpeita ja tavaroita, kun taas jo kuormatut juhdat harhailivat irrallaan muiden eläinten ja miesten seassa. Eläimet hirnuivat, näykkivät ja potkivat, miehet kiroilivat, kun kuormajuhdat törmäilivät vastakkain tai sysivät lieassa olevia sotaratsuja.

Aseenkantajia juoksenteli sinne tänne tai auttaen isäntien ylle asevaruksia, sitoen kypäriä rintapanssariin, kiinnittäen olka- ja kyynärsuojuksia ja kilpiä, sääri- ja reisihaarniskoja paikoilleen. Aseseppien ja hevosenkengittäjäin avonaiset ahjot savusivat ja sihisivät, ja alasinta kalkuttavan vasaran pauke kaikui kovemmin kuin linnan pihan tuhannet heikommat äänet, komennushuudot, teräksen kalina, rautakenkäisten kavioiden kapse pihan kiveyksellä, kun nämä taiturit tahtoivat yhdennellätoista hetkellä korjata rauta-asuja, keihäitä ja miekkoja tai kengittää vastahakoista, hyppivää hevosta.

Vihdoin saapuivat kapteenit aseistettuina kiireestä kantapäähän, ja heidän tultuaan sukeutui sekasorrosta ja metelistä jonkunlainen järjestys ja hiljaisuus. Ensinnä ajettiin nyt kuormatut kuormajuhdat vankan vartioston saattamina linnan edustalla aukeavalle ylängölle, jossa niitä pidettiin odottamassa sotajoukkoa. Sitten sijoitettiin komppaniat toinen toisensa jälkeen rivistöihin ja marssitettiin ulos portista torvien sotaisten sävelien tahdissa viirien liehuessa ja lipun hulmutessa.

Viimeisinä tulivat heittokoneet, jykevät tuhovehkeet, jotka sinkosivat lähes sadan kilon painoisia kivijärkäleitä valtavan voimakkaasti piiritettyjen linnojen muureja vasten.

Ja sitten kun kaikki olivat menneet isosta portista, astelivat Norman of Torn ja pieni vanhus rinnakkain linnan rakennuksesta ja keikahtivat kahden aseenkantajan keskellä pihaa pitelemien ratsujensa selkään.

Ulkona ylängöllä joukko parhaillaan sijoittui marssijärjestykseen, ja kun nämä kaksi ratsastivat portista liittyäkseen siihen, kääntyi pieni vanhus Norman of Tornin puoleen, sanoen:

»Olin vähällä unohtaa, että minulla on sinulle sanoma. Isä Claude lähetti eilen illalla sanan, että hänen piti äkkiä lähteä etelään päin ja että senvuoksi joku kohtaus, joka sinulla ja hänellä piti olla, täytyy jättää tuonnemmaksi; hän vakuutti sinun ymmärtävän.» Vanhus tähysti kumppaniaan tarkasti kypärinsä silmäraon lävitse.

»Sepä omituista», virkkoi Norman of Torn, mutta se oli hänen ainoa huomautuksensa. Ja sitten he liittyivät jonoon, joka liikkui verkkaisesti alaspäin laaksoa kohti, ja heidän sivuuttaessaan isä Clauden majan Norman of Torn näki, että ovi oli suljettu ja ettei rakennuksessa näkynyt elonmerkkiäkään. Hänet valtasi alakuloinen tunnelma, sillä pienen kukka-aitauksien ympäröimän majan autio ulkonäkö tuntui kaameasti ennustavan läheistä tulevaisuutta, jolloin hän ei enää näkisi ystävänsä ja neuvonantajansa säteileviä, rattoisia kasvoja.

Tuskin oli Tornin joukko ehtinyt laakson itälaitaa pitkin kadota näkyvistä, ennenkuin seurue upeapukuisia ritareja tuli etelästäpäin toista tietä pitkin joen länsirantaa myöten, meni joen ylitse ja seisahtui isä Clauden majan edustalle.

Kun heidän luikkauksiinsa ei vastattu, laskeutui muuan seurueen jäsenistä ratsailta mennäkseen rakennukseen.

»Ole varovainen, mylord», huudahti hänen kumppaninsa. »Olemme kovin likellä Tornin linnaa, ja varsin hyvin saattaa sanomassa, jolla sinut tänne kutsuttiin, olla enemmän petosta kuin totta.»

»Älä pelkää!» vastasi Simon de Montfort. »Tornin paholaisella ei ole kaunaa minua vastaan.» Hän astui kapeaa polkua myöten ovelle ja koputti. Kun vastausta ei kuulunut, työnsi hän sen auki ja meni hämärään majaan. Siellä hän tapasi isäntänsä, hyvän isä Clauden, virumassa selällään lattialla papillisen puvun rinta tummana kuivuneesta ja hyytyneestä verestä.

»Englannin pienen, kadonneen prinssin salaisuus on vaarallinen taakka ihmisen kannettavaksi», lausui hän. »Mutta paremmin kuin papin mitkään mahdolliset sanat saa tämä minut uskomaan, että prinssi Rikhardin ryöstäjä ja kenties myöskin hän itse ovat vielä Englannissa.»

Majaa tarkastettaessa kävi selville, että murhaaja oli penkonut sen perinpohjaisesti. Hyllyjen ja lippaiden sisällöt viruivat lattialla joka huoneessa, vaikka oli ilmeistä, ettei tarkoituksena ollut saaliin ryöstäminen, koska useita jalokiviesineitä ja rahaa oli jätetty koskematta.

»Todellinen tarkoitus on tässä», sanoi de Montfort, osoittaen avointa takkaa, jossa oli useiden paperien ja asiakirjojen hiiltyneitä jätteitä. »Kaikki kirjalliset todistuskappaleet on hävitetty, mutta malttakaas, mitä tuolla pöydän alla on?» Ja Leicesterin kreivi kumartui ottamaan lattialta pergamenttilevyn, johon oli aloitettu kirjoittaa kirjettä. Se oli osoitettu hänelle, ja hän luki sen ääneen:

»Jos joku aavistamaton sattuma estää kohtauksemme, Herra Kreivi, lähetän sinulle tämän erään henkilön mukana, joka ei tunne sen sisältöä eikä niitä epäilyksiäni, joista tässä kerron.

Sen, joka tuo tämän kirjeen, uskon varmasti olevan kadonneen prinssi
Rikhardin. Kuulustele häntä tarkoin, My Lord; silloin tiedän sinun
olevan siitä yhtä varman kuin minäkin olen.

Hänen entisyydestään tiedät melkein yhtä paljon kuin minäkin, vaikka
et tietäne, kuinka ihmeen ritarillinen ja jaloluontoinen on se mies,
jota nimitetään —»

»Mon Dieu! Kirotun huono onni!» tuskaili de Montfort. »Vain sekunti vielä, ja se nimi, jota olemme etsineet kaksikymmentä vuotta, olisi kirjoitettu! Onko milloinkaan nähty niin hornamaista sattumaa kuin tämä, joka on auttanut tuota ruumiillistunutta pirua aina siitä saakka, kun hänen miekkansa aikoja sitten lävisti lady Maudin sydämen palatsin takaportilla lähellä Thamesin rantaa. Itse paholainen vannaankin häntä suojelee.

»Täällä emme enää voi tehdä mitään», jatkoi hän. »Minun olisi pitänyt jo monta tuntia takaperin olla matkalla Fletchingiin. Tulkaa, hyvät herrat! Ratsastamme etelään Leicesterin kautta ja käskemme sikäläisten isien huolehtia tämän pyhän miehen säädyllisestä hautaamisesta.»

Seurue nousi ratsaille ja ratsasti ripeästi pois. Puolen päivän aikaan he olivat Leicesterissä, ja kolme päivää myöhemmin he saapuivat paroonien leiriin Fletchingiin.

Melkein samalla tunnilla Leicesterin luostaria munkit suorittivat viimeiset pyhän kirkon määräämät menot isä Clauden sielun rauhan turvaamiseksi ja hautasivat hänen tomunsa kirkkomaahan.

Ja niin poistui ihmisten keskuudesta vielä yksi kaksikymmentä vuotta sitten kuninkaan asesalissa virinneen, tyydyttämättömän vihan ja kostonhimon uhri.

KUUDESTOISTA LUKU

Samalla kun Norman of Torn ja hänen tuhat soturiaan hitaasti samosivat etelään vievää tietä myöten Doveria kohti, valmistautui Simon de Montfortin armeija ahdistamaan Lewesiä, johon kuningas Henrik, hänen poikansa, prinssi Edward, ja hänen veljensä, prinssi Rikhard, roomalaisten kuningas, olivat sijoittaneet kuudenkymmenentuhannen miehen vahvuiset sotajoukkonsa.

Ennen auringonnousua eräänä toukokuun aamuna vuonna 1264 paroonien armeija lähti liikkeelle Fletchingissä, lähes viidentoista kilometrin päässä Lewesistä olevasta leiristään ja eteni tiheiden metsien lävitse huomaamatta noin kolmen kilometrin päähän kaupungista.

Sieltä kapinalliset nousivat Combe-laakson yläpuolella olevalle, mahtavalle kukkulaharjanteelle, ylängön ulkonevalle reunamalle, joka salasi heidän marssinsa kaupungin puolelta. Kuninkaan puoluelaisilla ei ollut aavistustakaan uhkaavasta hyökkäyksestäpä ihan päinvastoin kuin ylimysten joukot he olivat viettäneet edellisen yön juomingeissa ja kemuissa, joten he joutuivat ihan yllätetyiksi.

Tosin Henrik oli sijoittanut etuvartion Lewesin läheisyydessä kohoavan kukkulan laelle, mutta hänen armeijassaan oli kuri niin höllä, että vahtisotilaat olivat kyllästyneet tehtäväänsä, poistuneet aamupuolella paikaltaan ja palanneet kaupunkiin jätettyään yhden ainoan miehen vahdiksi. Tämä oli yksin jäätyään heti vaipunut uneen; ja siten de Montfortin sotilaat löysivät ja vangitsivat hänet Lewesin luostarin kellotornin näkyvissä, samalla kun kuningas ja hänen kuninkaalliset liittolaisensa kaikessa rauhassa nukkuivat mainitussa luostarissa juoden, tanssien ja laulaen kuluttamansa yön jälkeen.

Jollei nyt olisi sattunut erästä tapausta, olisi ylimysten armeija epäilemättä päässyt kaupunkiin vastustajien huomaamatta; mutta sattui niin, että Henrik oli edellisenä iltana määrännyt sotilasosaston päivän koittaessa lähtemään hankkimaan muonavaroja, koska sekä ihmisten että eläinten ravinto oli vähissä.

Heti kaupungista poistuttuaan tämä joukkue joutui ylimysten sotavoimien käsiin. Vaikka heistä muutamia kaatui ja joutui vangiksi, hälyttivät pelastuneet kuningasmielisten armeijan ja ilmoittivat sille vaaran läheisyyden ja vakavuuden.

Tällöin de Montfortin armeijan kaikki neljä osastoa olivat täydelleen kaupungin näkyvissä. Vasemmalla sivustalla olivat lontoolaiset Nicholas de Segraven johdolla; keskustassa ratsastivat de Clare, John Fitz-John ja William de Monchensy, johtaen suurta osastoa, joka oli sijoittunut loivana, katkeamattomana rinteenä kaupunkiin viettävälle kukkulanhaaralle. Oikeata siipeä komensi Henry de Montfort, Simon de Montfortin vanhin poika, ja hänen muassaan olivat de Montfortin kolmas poika Guy, John de Burgh ja Humphrey de Bohun. Varajoukkoja johti Simon de Montfort itse.

Siten oli Englannin ritariston parhaisto kuningasta ja hänen puoluettaan vastassa, mutta myöskin viimemainitussa oli useita ylimyksiä, joiden sukulaisia oli de Montfortin puolella, joten veli oli veljeään vastassa, isä taisteli poikaansa vastaan tuona verisenä keskiviikkona vanhan Lewesin kaupungin edustalla.

Ensimmäisenä tuli kuinkaan puolueesta kentälle prinssi Edward; kun hän komean komppaniansa etunenässä ratsasti linnasta lippujen ja viirien hulmutessa tuulessa, kiilloitettujen rauta-asujen ja säihkyvien säilien välkkyessä aamuauringon valossa, tarjosi hän upean ja vaikuttavan näyn karatessaan lontoolaisten kimppuun, joihin hän kohdisti hyökkäyksensä kostaakseen heille sen, että he edellisessä heinäkuussa olivat Lontoon lähistöllä loukanneet hänen äitiään.

Hänen hyökkäyksensä oli niin raju, että huonosti aseistetut ja suojattomat porvarit, jotka eivät olleet tottuneet tuimaan aseleikkiin, hajaantuivat kuin lampaat rauta-asuisten miesten ja heidän rautakenkäisten ratsujensa tieltä. Pitkät keihäät, raskaat nuijat, kuusiteräiset sotakirveet ja ritarien hyvin karkaistut miekat tekivät tuhoa heidän joukossaan, joten tappio oli täydellinen; mutta tyytymättä voittoonsa prinssi Edward tahtoi tyydyttää kostonhimoaan ja ajoi kaupunkilaisia takaa useita kilometrejä, teurastaen heitä suuria määriä, samalla kuin heitä paljon hukkui yrittäessään pelastautua Ouse-joen ylitse.

Kuninkaan armeijan vasenta, roomalaisten kuninkaan ja hänen uljaan poikansa johtamaa siipeä ei onnistanut niin hyvin, sillä se kohtasi tiukan vastustuksen Henry de Montfortin puolelta.

Myöskin kummankin armeijan keskustat näyttivät hyvin tasaväkisiltä, ja niin jatkui taistelua koko päivän, ja kuninkaan sotavoimat näyttivät olevan voiton puolella. Jollei Edward olisi loitonnut niin kauas ajamaan takaa lontoolaisia, olisi voitto helposti saattanut kallistua kuningasmielisille jo päivän alkupuolella, mutta kun hän siten poisti osastonsa ottelusta voitettuaan osan de Montfortin armeijaa, oli lopputulos sama kuin nämä kaksi osastoa eivät olisi olleetkaan taistelussa mukana.

Ovela Simon de Montfort oli käyttänyt pientä sotajuonta, joka vähäksi aikaa keskitti taistelun erään kummun laelle. Hän oli sijoituttanut sinne vaununsa ja useiden päälliköittensä teltat ja tavarat pienen vahtimiehistön valvontaan, joten vaunut ja siellä liehuvat liput harhauttivat roomalaisten kuninkaan luulemaan kreivin itsensäkin olevan siellä, sillä Simon de Montfortin lonkka oli hänen ratsunsa kaatuessa vain noin kuukausi sitten loukkaantunut eivätkä kuninkaan puoluelaiset tietäneet hänen parantuneen kylliksi kyetäkseen ratsastamaan.

Ja niinpä roomalaisten kuninkaan johtamat sotavoimat pakottivat Henry de Montfortin osastoa perääntymään, ja kuningasmieliset tunkeutuivat yhä likemmäksi vaunuja, kunnes pääsivät hyökkäämään niiden kimppuun, syytäen herjauksia vanhalle kreiville ja käskien häntä tulemaan esille. Surmattuaan vaunuissaolijat he huomasivat, ettei Simon de Montfort ollut niiden joukossa, vaan että hän sensijaan oli sitonut sinne kolme Lontoon suurporvaria, iäkkäitä, vaikutusvaltaisia miehiä, jotka olivat vastustaneet häntä ja auttaneet ja tukeneet kuningasta.

Prinssi Rikhard, roomalaisten kuningas, kiukustui niin pahasti, että hän karkasi paroonien sotajoukon kimppuun entistä jäntevämmin ja hitaasti, mutta jatkuvasti pakotti ne perääntymään kauemmaksi kaupungista.

Tämä näky ja se, että prinssi Edward oli nujertanut vihollisten vasemman siiven, rohkaisi ja innosti kuningasmielisiä niin, että molemmat jäljelläolevat osastot taistelivat entistä kiihkoisemmin, joten ottelu, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut tasaväkinen, nyt näytti varmasti kääntyvän Henrik-kuninkaan voitoksi.

Sekä de Montfort että kuningas olivat syöksyneet taisteluntelmeeseen kaikkine varaväkineen; enää ei ollut merkkiäkään järjestyksestä; osastot olivat selvittämättömästi sekaantuneet toisiinsa; ystävät ja viholliset olivat sekavana myllerryksenä, taistelevana, kiroilevana sekasortona, jonka yläpuolella Englannin ylhäisimpien sukujen viirit vihaisesti liehuivat.

Se, että koko joukko yhä siirtyi loitommaksi Lewesistä, osoitti kuninkaan aseiden olevan voitolla, ja ne olisivatkin kenties voittaneet, jollei taisteluun olisi sekaantunut uusi tekijä. Nyt ilmestyi taistelutantereen pohjoispuolella kohoavien kunnaiden laelle suuri joukko rauta-asuisia sotureita, ja heidän sijoituttuaan asemaan, josta he saattoivat silmäillä taistelua, heilautti heidän johtajansa miekkansa korkealle, ja yhtenä miehenä lähti tuhatpäinen joukko laskettamaan vinhaa laukkaa.

Sekä de Montfort että kuningas taukosivat taistelemasta katsellessaan tätä uutta, hyvin aseistettua, hyvillä ratsuilla varustettua apuvoimaa. Keitä he saattoivat olla? Kumman puolen liittolaisia he olivat? Ja kun sitten lähestyvien ratsumiesten lipuissa alkoi musta haukansiipi näkyä, oivalsivat he, että tulija oli Norman of Torn.

Nyt hän oli ihan likellä taistelijoita, ja jos aikaisemmin oli ollut epäilyksiä, hyydytti tuhannesta rajusta kurkusta kajahtava, hurja sotahuuto toiveet kuninkaan puoluelaisten rinnassa.

»De Montfortin puolesta! De Montfortin puolesta! Alas Henrik!» kaikui äänekkäästi ja selvästi ottelun hälinässä.

Heti kääntyi ottelun hyökyaalto, ja ihan pelkän sattuman avulla pelastui kuningas itsekin joutumasta vangiksi ja pääsi toistaiseksi turvaan Lewesiin.

Roomalaisten kuningas pakeni vanhaan myllyyn, salpautuen sinne, ja sieltä Norman of Torn hänet löysi. Kun ovi oli murrettu, meni henkipatto sisälle, kiskoi omin käsin hallitsijan ulos de Montfortin jalkojen juureen ja olisi surmannut hänet, jollei kreivi olisi sitä estänyt.

»Minun pitää vielä nähdä merkkini jonkun kuninkaan otsassa», sanoi Norman of Torn, »ja kiusaus on voimakas; mutta jos te sitä pyydätte, herra kreivi, on hänen henkensä teidän ja te saatte tehdä sille niinkuin parhaaksi näette».

»Olette taistellut hyvin tänä päivänä, Norman of Torn», vastasi de Montfort. »Totisesti uskon, että saamme kiittää voitostamme ainoastaan teitä. Älkää senvuoksi tahratko jalon työn mainetta tarpeettomilla, julmilla teoilla!»

»Juuri niin olisivat hekin minulle tehneet, jos minä olisin joutunut heidän vangikseen», huomautti henkipatto.

Ja siihen Simon de Montfort ei osannut vastata mitään, sillä se oli yksinkertainen totuus.

»Mistä johtuu, Norman of Torn», tiedusti de Montfort, »että heititte painavan miekkanne paroonien puolelle? Onko syynä se, että vihaatte kuningasta enemmän?»

»Enpä tiedä, vihaanko kumpiakaan», vastasi henkipatto. »Minua on syntymästäni saakka opetettu vihaamaan teitä kaikkia, mutta minkä tähden minun pitäisi vihata, sitä ei minulle ole koskaan mainittu. Mahdollisesti se on vain paha tapa, joka häipyy ehtiessäni kypsyneempään ikään.

»Mitä tulee siihen, että tänään taistelin, kuten tein», pitkitti hän, »johtui se siitä, että lady Bertraden, tyttärenne, sydän on teidän puolellanne. Jos se olisi ollut kuninkaan, hänen enonsa, puolella, olisi Norman of Torn esiintynyt tänään toisella tavoin. Huomaatte siis, herra kreivi, ettette ole minulle lainkaan kiitollisuuden velassa. Huomenna mahdollisesti ahdistan ystäviänne entiseen tapaani.»

Simon de Montfort kääntyi katsomaan häneen mutta hänen sileä kypärinsilmikkonsa ei millään merkillä paljastanut sen takana liikkuvia ajatuksia.

»Teette paljon pelkän ystävyyden vuoksi, Norman of Torn», virkkoi kreivi kylmästi, »ja epäilemättä on tyttäreni jo unohtanut teidät. Englantilaisella ylimysnaisella, joka valmistautuu tulemaan ranskalaiseksi prinsessaksi, ei riitä paljon ajatuksia tuhlattaviksi maantierosvoille.» Hänen sävynsä ja hänen sanansa olivat tahallisen röyhkeät ja loukkaavat, sillä tämän kopean ylimyksen ylpeyttä oli pistänyt se ajatus, että halpasukuinen vintiö kerskui hänen tyttärensä ystävyydellä.

Norman of Torn ei vastannut mitään, ja jos Leicesterin kreivi olisi nähnyt kumppaninsa kasvot, olisi hän hämmästynyt huomatessaan, että tuiman vihan ja suuttumuksen sijasta Tornin henkipaton piirteet olivat vääntyneet tuskaiseen ja suruiseen ilmeeseen, sillä isän kannasta hän päätteli, mitä hänen sopi odottaa tyttäreltä.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kun ne kuningasmieliset, jotka eivät olleet luopuneet herrastaan ja suinpäin paenneet rannikolle, olivat päässeet linnan ja luostarin turviin, luovutettiin kaupunki ryöstettäväksi ja hävitettäväksi. Siihen Norman of Torn ja hänen sotilaansa eivät ottaneet osaa, vaan olivat leirissä hiukan syrjässä seuraavan aamun päivänkoittoon saakka, jolloin he lähtivät itään päin, Doveria kohti.

He ratsastivat aina myöhään seuraavaan iltaan asti, poiketen noin kolmekymmentä kilometriä tieltään käydäkseen tarkastamassa erästä kuningasmielisten linnoitusta. Sinne sijoitetut joukot olivat paenneet saatuaan muutamia tunteja aikaisemmin pakolaisilta tiedon Henrikin armeijan Lewesissä kärsimästä tappiosta.

Norman of Torn tarkasti linnan löytääkseen etsimänsä henkilön, mutta huomattuaan sen ihan autioksi hän jatkoi samoamistaan itään päin. Lähes kymmenen kilometriä kauempana hän saavutti joukon lippunsa luota karanneita kuningasmielisiä sotilaita, ja heiltä hän uhkauksien avulla helposti sai haluamansa tiedot; he kertoivat, mihin suuntaan autioksi jätetystä linnasta lähteneet pakolaiset olivat poistuneet sekä kuinka paljon heitä oli, ja kuvasivat seurueen jäseniä niin tarkoin kuin osasivat.

Taaskin hänen oli pakko muuttaa etenemissuuntaansa, ja tällä kertaa hän kääntyi pohjoiseen, Kentiin. Vasta illan pimettyä hän saapui määräpaikkaansa ja näki edessään Roger de Leybournin linnan tutut ääripiirteet. Tällä kertaa henkipatto sijoitti rajun laumansa täydelleen piirittämään varustettua rakennusta, ennenkuin lähti vakoilemaan muassaan parikymmentä tanakkaa hurjimusta.

Varmistuttuaan siitä, että nostosilta oli pystyssä ja ettei hän sieltä voinut toivoa salavihkaa pääsevänsä sisälle, hiipi hän hiljaa ison rakennuksen taakse, ja siellä kasvavasta pensaikosta hänen sotilaansa etsivät niitä tikkaita, jotka Norman of Torn oli nähnyt lady Claudian lurjusmaisen palvelijan ottavan esille, jotta henkipatto pääsi ilmoittamatta tapaamaan Buckinghamin kreiviä.

Pian he sen löysivät, ja tuokiossa niiden yläpää oli nostettu alhaalla olevan ikkunan ala-, reunaa vasten, joten kaikki kaksikymmentä miestä pian seisoivat päällikkönsä ympärillä Leybournin muurien sisällä.

Meluttomasti he liikkuivat linnan saleissa ja käytävissä, kunnes keittiöstä isoa leivosta kantava palvelijatar käännyttyään jyrkästä nurkkauksesta törmäsi suoraan Tornin henkipattoon. Päästäen parkaisun, joka olisi saattanut kuulua Lewesiin, hän pudotti vadin kivilattialle, pyörähti ympäri ja juoksi, yhäti kirkuen, suoraan avaraan ruokasaliin.

Pieni henkipattojoukko oli niin likellä hänen kinterillään, että vieraat olivat tuskin ennättäneet nousta pöydästä tyrmistyneinä tytön kimeästä kirkumisesta, ennenkuin Norman of Torn syöksähti sisälle leveästä ovesta jäljessään kaksikymmentä paljastettua miekkaa.

Sali oli täynnä ritareja, aatelisnaisia, palvelijoita ja sotilaita. Viisikymmentä miekkaa lennähti yhtä monesta tupesta, kun seurueen miehet näkivät vihamielisiltä näyttävät tulijat, mutta ennenkuin ehdittiin sivaltaa ainoatakaan iskua, kohotti Norman of Torn miekka oikeassa kädessä vasenta kättänsä ylöspäin, tehden hiljaisuutta vaativan eleen.

»Seis!» huusi hän, kääntyi suoraan Roger de Leybournin puoleen ja jatkoi: »Minulla ei ole mitään riitaa sinun kanssasi, mylord; mutta taaskin olen tullut etsimään erästä vierasta salistasi. Minusta tuntuu, että sinulla on yhtä huono maku valitessasi kestittäviäsi kuin kauniilla vaimollasi oli.»

»Kuka olet sinä, joka noin karkeasti tunkeudut häiritsemään linnani rauhaa ja rohkenet loukata vieraitani?» kysyi Roger de Leybourn.

»Kuka olen! Jos maltat odottaa, näet merkkini tuon virnistelevän paviaanin otsassa», vastasi henkipatto, osoittaen rautakudoksen peittämällä sormellaan de Leybournin likellä istunutta miestä.

Kaikkien silmät kääntyivät henkipaton jäykän sormen osoittamaan suuntaan, ja siellä oli tosiaankin kauhistuneen näköinen mies. Hän seisoi kasvot harmaina, nojaten pöytään tukea saadakseen; polvet tutisivat pelosta hänen lihavan ruhonsa alla, samalla kun hänen huulensa olivat vetäytyneet erilleen toisistaan hänen keltaisia hampaitaan vasten ja vääntyneet kauhuisen pelon kammottavaan irvistykseen.

»Jollette te minua tunnekaan, sir Roger», virkkoi Norman of Torn kuivasti, »on arvossa pidetyllä vieraallanne ilmeisesti parempi muisti».

Vihdoin pelon lamauttama mies sai takaisin puhekykynsä, ja vaikka hänen katseensa ei hetkeksikään hievahtanut tuiman, rauta-asuisen henkipaton uhkaavasta hahmosta, puhutteli hän Leybournin isäntää, kiljuen kimeällä, pelon akkamaiseksi muuttamalla falsettiäänellä: »Ottakaa hänet kiinni! Surmatkaa hänet!

»Käskekää sotilaittenne karata hänen kimppuunsa! Jos mielitte elää enää hetkeäkään, paljastakaa miekkanne ja puolustautukaa, sillä hän on Tornin paholainen ja hänen päästänsä on luvattu suuri palkkio!

»Oi, pelastakaa minut, pelastakaa minut! Hän on tullut tappamaan minua», lopetti hän, surkeasti ulisten.

Tornin paholainen! Kuinka se nimi hyydyttikään kokoontuneiden vieraiden sydämiä!

Tornin paholainen! Hitaasti sir Roger de Leybournin pöydän ympärillä seisovat miehet käsittivät, mitä se kammottava nimi oikein merkitsi.

Hetkisen vallitsi huoneessa jännittynyt hiljaisuus, syvä kuin haudassa; sitten muuan naisista kirkaisi ja kaatui pitkäkseen pöydälle. Hän oli nähnyt Tornin paholaisen merkin puoliso-vainajansa otsassa.

»Norman of Torn, ainoastaan kerran ennen olette astunut Leybournin muurien sisälle, ja silloin te erästä toista henkilöä palvellaksenne teitte suuren palveluksen Leybournin suvulle ja olitte luonani yön kunnioitettuna vieraana. Vain hetkinen sitte lausuitte, ettei teillä ole mitään minua vastaan. Minkä tähden siis olette täällä? Puhukaa! Pitääkö Leybournin isännän tervehtiä Norman of Tornia ystävänä vaiko vihollisena, käsi ojossa vaiko miekka kädessä?»

»Olen tullut etsimään tuota miestä, jolla kaikki näette olevan hyvän syyn pelätä minua. Ja poistuessani vien osan hänestä muassani. Minulla on hyvin kiire, ja senvuoksi mieluimmin ottaisin suuren, hyvän ystäväni Peter of Colfaxin kenenkään häiritsemättä; mutta jollette siihen suostu, on meitä kaksikymmentä miestä näiden muurien sisällä ja lähes tuhat väijyy ulkosalla. Mitä sanotte, mylord?»

»Teillä täytyy olla vakava syy olla suuttunut Peter of Colfaxiin, koska olette etsineet hänet käsiinne tällä tavoin vain päivän kestävän ratsastusmatkan päässä kuninkaan armeijasta, vaikka kuningas on luvannut palkkion päästänne, ja myöskin toisesta armeijasta, jonka miehet samoin ovat vihollisianne.»

»Menisin ilomielin helvettiin noutamaan Peter of Colfaxia», vastasi henkipatto. »Syy ei vaikuta asiaan. Norman of Torn toimii ensin ja selittää sitten, jos hän lainkaan välittää selittää. Astukaa esiin, Peter of Colfax, ja kerran elämässänne taistelkaa miehen tavoin pelastaaksenne nämä ystävänne siitä kohtalosta, joka vihdoin kaksi vuotta kestäneen kärsivällisen odotuksen jälkeen on teidät tavoittanut!»

Verkkaisesti pelkuri-raukan herpaantuneet raajat toivat hänet horjuen huoneen keskelle, johon vähitellen oli valmistettu pieni, aukea tila; seurueen miehet muodostivat ympyrän, jonka keskellä Peter of Colfax ja Norman of Torn seisoivat.

»Antakaa hänelle aimo kulaus paloviinaa!» kehoitti henkipatto. »Muutoin hän vaipuu lattiaan ja tukehtuu oman kauhunsa tuskiin.»

Kun Peter of Colfax oli pakotettu nielemään pikarin tulista nestettä, sai hän takaisin menetettyä rohkeuttaan niin paljon, että kykeni nostamaan miekkaa pitelevän kätensä asentoon ja puolustautumaan; ja kun väkijuoma alkoi kiertää hänen suonissaan ja alkuvoimainen itsesäilytysvaisto alkoi vaikuttaa, miekkaili hän yhä varmemmin, kunnes katselijat arvelivat hänellä saattavankin olla mahdollisuuksia selviytyä Tornin henkipatosta voittajana. Mutta he eivät aavistaneet Norman of Tornin vain leikkivän uhrillaan saadakseen kidutuksen kestämään kauemmin ja ennen surmaamista rangaistakseen Peter of Colfaxia yhtä hirveästi kuin parooni oli rääkännyt Bertrade de Montfortia, koska tämä ei alistunut tyydyttämään hänen alhaisia halujaan.

Vieraat kurottelivat kaulaansa nähdäkseen edessään näyteltävän kiehtovan draaman kaikki yksityiskohdat.

»Sellaista miekkailua ei ole nähty aina siitä alkaen, kun ensimmäinen miekka kiskaistiin ensimmäisestä tupesta!» huomautti Roger de Leybourn. »Eikö se ole ihmeellistä?»

Hitaasti, mutta varmasti Norman of Torn silpoi Peter of Colfaxia vähä kerrallaan ja niin hornamaisen varovasti, että verenvuotoa lukuunottamatta mies ei millään tavoin rampaantunut; eikä henkipatto kajonnut uhrinsa kasvoihin välkkyvllää miekallaan; niitä hän säästi tarkoituksensa lopullista täyttämistä varten.

Eikä pinteeseen joutunut, henkensä edestä taisteleva Peter of Colfax ollut mitätön vastustaja edes Tornin paholaiselle. Hän otteli vimmaisesti, äärimmäisessä pelossaan syöksähdellen teloittajansa kimppuun raivokkaan tuskaisesti. Hänen sinertävälle otsalleen oli kihonnut isoja hikikarpaloita.

Ja sitten Norman of Tornin aseen kiiltävä kärki välähti salamannopeasti uhrin kasvojen editse, ja Peter of Colfaxin oikean silmän yläpuolella oli kapea, kohtisuora viillos, josta punainen veri oli parhaiksi alkanut tihkua, kun mestarillisen säilän toinen nopea liike oli piirtänyt toisen samanlaisen, edellisen suuntaisen naarmun.

Viisi kertaa kosketti partaveitsenterävä kärki Peter of Colfaxin otsaa, kunnes katselijat näkivät tuomitun miehen otsassa verikirjaimisen kuoleman merkin — NT.

Se oli loppu. Peter of Colfax, joka oli silvottu riekaleiksi, mutta taisteli mielipuolisesti — ja mielipuoleksi hän oli tullutkin — oli jo melkein kuin kuollut, sillä Tornin henkipaton merkki oli hänen otsassaan. Nyt hän kiljui ja höpisi vaahtoisten huuliensa välitse, hänen keltaiset torahampaansa paljastuivat hullun kammottavaan irvistykseen, ja hän karkasi suoraan Norman of Tornia kohti. Pitkä miekka välähti, kun henkipatto, pinnistäen kaikki valtaiset voimansa, heilautti sitä kaaressa, joka osui Peter of Colfaxin olkapäiden yläpuolelle ja virnistävä pää kierähti lattialle, kun taas kammottava ruho, joka oli ollut englantilainen parooni, vaipui sekavaksi kasaksi Leybournin linnan ison salin ruohopeitteiselle lattialle.

Silmät levällään tarkkailevia vieraita puistatti. Joku purskahti hysteeriseen nauruun, eräs nainen nyyhkytti, ja sitten Norman of Torn, pyyhkien säiläänsä lattialle levitettyihin ruohoihin, kuten hän oli tehnyt kerran ennenkin samassa salissa, alkoi rauhallisesti puhua Leybournin isännälle.

»Haluaisin lainata tuon kultaisen vadin, mylord. Se tai sen sijasta toinen komeampi palautetaan teille.»

Leybourn nyökkäsi myöntävästi, ja Norman of Torn kääntyi lausumaan muutamia käskysanoja eräälle miehistään.

»Kiitän teitä, sir Roger, vierasystävyydestänne», sanoi Norman of Torn, kumartaen hänelle ja lumouksen vallassa oleville vieraille. »Hyvästi!» Sitten Norman of Torn jäljessään sotilaansa, joista yksi kantoi Peter of Colfaxin päätä kultaisella vadilla, poistui tyynesti salista ja koko linnasta.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Sekä hevoset että miehet olivat melkein lopen uupuneet useita päiviä kestäneiden ratsastusretkien ja taisteluiden riuduttavasta rasituksesta, minkä vuoksi Norman of Torn sijoittui leiriin siksi yöksi; eikä hän uudelleen lähtenyt liikkeelle, ennenkuin toisena aamuna, kolme päivää Lewesin taistelun jälkeen.

Hän suuntasi matkansa pohjoiseen, Leicesterin linnaa kohti, jossa hänellä oli syytä luulla tapaavansa erään nuoren naisen, ja vaikka hänen kipeätä sydäntään kirveli, kun hän ajatteli häntä odottavaa nöyryytystä, ei hän kuitenkaan voinut tehdä sen vähempää kuin sen, mitä tunsi kunniantuntonsa vaativan.

Hänen vierellään ratsastivat hurja, punapäinen, jättiläiskokoinen Shandy ja Tornin jäntevä, pieni harmaapää, jota henkipatto nimitti isäkseen.

Harmaita hiuksia ja pergamenttimaista ihoa lukuunottamatta ei vanhus ollut missään suhteessa muuttunut kaikkina näinä vuosina. Kun hänessä ei ollut ruumiillisia vikoja ja hän aina oleskeli ulko-ilmassa ja harrasti miekkailua, oli hänellä vielä nuoren miehen lihakset ja kestävyys.

Viiteen vuoteen hän ei ollut mitellyt miekkoja Norman of Tornin kanssa, mutta hän harjoitteli yhtenään hurjan lauman parhaiden miekkailijain kanssa, joten miehet olivat usein keskenään pohtineet, kumpi heistä, isä vaiko poika, oli etevämpi miekankäyttelijä.

Aina harvapuheisena vanhus tapansa mukaan ratsasti äänettömänä. Jo aikoja sitten oli Norman of Torn voimakkaan luonteensa ja käskevän esiintymisensä avulla anastanut itselleen komennusvallan Tornin linnassa. Vanhus yksinkertaisesti ratsasti ja taisteli muiden mukana, milloin häntä miellytti; ja hän oli tullut tälle retkelle, koska hän tunsi nyt olevan tulossa sen, mitä hän oli odottanut yli kaksikymmentä vuotta.

Kylmänä ja kovana hän ei tuntenut vähääkään rakkautta sitä miestä kohtaan, jota hän vielä nimitti pojakseen. Jos hänellä oli mitään tunteita Norman of Tornia kohtaan, oli se ylpeyttä, jonka alkuna ja loppuna oli hänen oppilaansa voimakkaan oikean käden melkein hornamainen miekkailutaito.

Pienen armeijan ratsastettua joitakuita tunteja etuvartiosto pysäytti seurueen, joka oli matkalla etelää kohti poikkitietä myöten. Siinä oli kaksi- tai kolmekymmentä miestä, enimmäkseen palvelijoita, ja kuusi upea-asuista ritaria.

Seisautettuaan ratsunsa heidän luoksensa Norman of Torn näki, että seurueen johtaja oli hyvin komea, suunnilleen hänen ikäisensä, ilmeisesti huomatussa asemassa oleva mies; edullinen saalis, mietti henkipatto.

»Kuka olette te», tiedusti herrasmies ranskankielellä, »joka pysäytätte ranskalaisen prinssin maantiellä, ikäänkuin hän olisi karannut rikollinen? Kuulutteko kuninkaan vaiko de Montfortin sotavoimiin?»

»Ja oletteko matkalla kohtaamaan mylady Bertrade de Montfortia?» jatkoi henkipatto piittaamatta prinssin kysymyksestä.

»Kyllä se kuuluu», virkkoi Tornin paholainen, »sillä olen mylady Bertraden ystävä, ja koska maantie on kurittomina harhailevien sotilaslaumojen tähden vaarallinen, ei herra prinssin ole turvallisia uskaltautua sinne noin vähäisen suojajoukon saattamana. Senvuoksi ratsastaa lady Bertrade de Montfortin ystävä herra prinssin seurassa hänen päämääräänsä, jotta monsieur saapuu sinne kommelluksitta.»

»Olette ystävällinen, herra ritari, enkä minä unohda ystävällisyyttänne. Mutta taaskin, kuka on se mies, joka tällä tavoin huolehtii Ranskan Filipistä?»

»Tosiaanko!» huudahti Filip. »Mahtava ja verinen henkipattoko?» Hänen kauniilla kasvoillaan ei ollut pelon eikä inhon ilmettä.

»Monsieur le prince ehkä arvelee pilaavansa mainettaan», sanoi hän, »jos hän ratsastaa sellaisessa seurassa?»

»Mylady Bertrade ja hänen äitinsä pitivät teitä vähemmän paholaisena kuin pyhimyksenä», lausui prinssi. »He ovat kertoneet, miten pelastitte de Montfortin tyttären, ja aina siitä alkaen olen kovasti toivonut kohtaavani teidät kiittääkseni teitä. Aikomukseni oli sitä varten ratsastaa Torniin heti Leicesteriin saavuttuamme, mutta kreivi muutti kaikki suunnitelmamme voitollaan; ja vasta eilen kreivitär Eleanor, hänen puolisonsa, ja lady Bertrade lähtivät Batteliin, jossa Simon de Montfortin ja kuninkaan pitäisi olla tänään. Myöskin kuningatar on siellä seurueineen, joten odotetaan vanhassa linnassa hilpeitä juhlia osoittamaan, että de Montfortin ja hänen kuninkaansa välillä taaskin vallitsevat hyvät suhteet ja ystävyys. Mutta», lisäsi hän oltuaan hetkisen vaiti, »uskaltaako Tornin henkipatto ratsastaa lähelle kuningasta, joka on luvannut palkkion hänen päästänsä?»

»Palkkio on ollut luvattuna aina siitä alkaen, kun täytin kahdeksantoista vuotta», vastasi Norman of Torn, »mutta pääni on kuitenkin samassa paikassa, jossa se on aina ollut. Voitteko moittia minua, jos suhtaudun kevyesti kuninkaan palkkioon? Se ei ole kyllin painava minua rusentamaan; eikä se ole milloinkaan estänyt minua menemästä, minne olen halunnut, kaikkialla Englannissa. Olen vapaampi kuin kuningas, mylord, sillä kuningas on nyt vankina.»

Yhdessä he lähtivät ratsastamaan Battelia kohti, ja heidän keskustellessaan Norman of Torn alkoi pitää tästä uljaasta ja komeasta herrasmiehestä. Hänen sydäntään ei lainkaan karvastellut tämän miehen ja hänen rakastamansa naisen välinen, pian solmittava avioliitto.

Jos Bertrade de Montfort rakasti tätä kaunista, ranskalaista prinssiä, niin Norman of Torn oli prinssin ystävä, sillä hänen rakkautensa oli suuri ja mustasukkaisuuden yläpuolella. Se ei pitänyt ainoastaan neidon onnea, vaan myöskin neidon rakastaman miehen onnea ja menestystä hänen omaa onneaan korkeampana.

Heidän saapuessaan Batteliin oli hämärä, ja lausuessaan prinssille jäähyväisiä, sillä henkipatot aikoivat leiriytyä ihan kaupungin ulkopuolelle, Norman of Torn sanoi:

»Saanko pyytää mylordia viemään sanoman lady Bertradelle? Se koskee erästä tehtävää, jonka lupasin hänelle kaksi vuotta sitten ja jonka vasta nyt olen voinut suorittaa.»

»Tietysti, hyvä ystävä», lupasi Filip. Henkipatto laskeutui satulasta, käski erään aseenkantajistaan tuoda pergamenttia ja kirjoitti soihdun valossa kirjeen Bertrade de Montfortille.

Puoli tuntia myöhemmin ojensi muuan palvelija Battelin linnassa käärön Leicesterin tyttärelle hänen istuessaan yksin huoneessaan. Avattuaan sen hän luki:

Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun puristitte Tornin henkipaton kättä
ystävyyden merkiksi, ja nyt hän tulee anomaan uutta suosionosoitusta.

Hän pyytää saada keskustella kanssanne kahden kesken Battelin linnassa
tänä iltana.

Vaikka Norman of Tornin nimi herättää kauhua muissa, tiedän, että Te ette häntä pelkää, sillä Teidän täytyy tuntea hänen uskollisuutensa ja ystävyytensä Teitä kohtaan.

Leirini on kaupungin portin ulkopuolella, ja sanansaattajanne saatetaan turvaisesti lakaisin, vaikka hän toisi minkälaisen vastauksen

Pelkää! Pelätä Norman of Tornia? Tyttö hymyili ajatellessaan sitä hirveän kauhun hetkeä kaksi vuotta sitten, jolloin hän oli Peter of Colfaxin linnassa saanut tietää olevansa yksin Tornin paholaisen kanssa ja tämän vallassa. Ja sitten hän muisteli henkipaton huomaavaisen ritarillisia, niin, melkeinpä helliä pikku palveluksia pitkällä, öisellä matkalla heidän ratsastaessaan Leicesteriin.

Kuinka omituisten ristiriitaisuuksien mies! Hän aprikoi, tulisiko henkipatto nyt kypärinsilmikko suljettuna, sillä hän oli vieläkin utelias ja halusi nähdä kylmän teräsnaamion piilottamat kasvot. Hän pyytäisi tänä iltana miestä näyttämään hänelle kasvonsa; vai olisiko se julmaa? Väitettiinhän hänen juuri rumuutensa tähden pitävän kypäriään suljettuna salatakseen inhoittavan näön ihmisten katseilta!

Muistellessaan heidän lyhyttä, kaksi vuotta sitten tapahtunutta kohtaustaan hän kirjoitti ja lähetti vastauksensa Norman of Tornille.

Kun kuninkaan seurue sinä iltana istui ruokapöydässä linnan salissa, kääntyi prinssi Filip kuninkaan puoleen ja sanoi:

»Kenenkä, teidän majesteettinne, arvelette ratsastaneen rinnallani
Batteliin tänään, jotta minua eivät roistot hätyyttäisi maantiellä?»

»Ei; mies, jonka päästä teidän majesteettinne on luvannut palkkion, Norman of Torn; ja jos Englannin kaikki rosvot ovat yhtä kohteliaita ja miellyttäviä herrasmiehiä kuin hän, ratsastan aina yksin ja aseettomana valtakunnassanne voidakseni lisätä hauskojen tuttavieni luetteloa.»

»Tornin paholainen?» kummasteli Henrik epäilevästi. »Joku on narrannut teitä.»

»Ei, teidän majesteettinne, sitä en usko», vakuutti Filip, »sillä hän oli tosiaankin tuima ja mahtava mies, ja hänen takanaan ratsasti niin hurja ja peloittava lauma kuin konsanaan olen nähnyt vankilan ulkopuolella; heitä oli hyvinkin tuhat. Nyt he ovat leirissä kaupungin lähistöllä.»

»Mylord», virkkoi Henrik, puhutellen Simon de Montfortia, »eikö olisi aika vapauttaa Englanti tästä paholaisen sikiöstä ja hänen hornamaisesta joukkiostaan? Vaikka otaksuttavasti», lisäsi hän purevan ivallinen hymy huulillaan, »Leicesterin kreivistä saattaa olla tukalaa ahdistaa asekumppaniaan».

»En ole hänelle minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa», vastasi kreivi kopeasti, »hänen omien sanojensa mukaan».

»Olette hänelle kiitollisuudenvelassa Lewesissä saavuttamastanne voitosta», tokaisi kuningas. »Olisipa tosiaankin surullinen maininta näiden uskollisuutta vakuuttavien läänitysherrojemme vilpittömyydestä, jotka käänsivät aseensa meidän kuninkaallista persoonaamme vastaan ’pelastaakseen hänet väärien neuvonantajiensa kavaluudelta', jos kerrottaisiin heidän pyytäneen lainsuojatonta hirtehistä, jonka päästä on luvattu palkkio, tukemaan heidän 'oikeudenmukaista asiaansa'.»

»Herra kuningas», huudahti de Montfort, punastuen suuttumuksesta, »en pyytänyt tätä miekkosta avuksemme enkä tiennyt hänen olevan kahtasataa penikulmaa likempänä Lewesistä, ennenkuin näin hänen silloin ratsastavan keskelle ottelua. Enkä tiennyt, kävisikö hän paroonien vaiko kuninkaan puoluelaisten kimppuun, ennenkuin kuulin hänen sotahuutonsa.»

»Jos se on totta, Leicester», virkkoi kuningas äänessään epäilevä sointu, jonka hän tahallaan teki kuuluvaksi, »hirttäkää se koira! Hän on ihan kaupungin ulkopuolella parhaillaankin.»

»Te olette Englannin kuningas, mylord Henrik. Jos sanotte, että hänet pitää hirttää, niin hänet hirtetään», vastasi de Montfort.

»Ainakin kymmenen kertaa ovat oikeusistuimet jo hänet tuominneet; nyt on hänet vain otettava kiinni, Leicester», lausui kuningas.

»Aamun sarastaessa lähtee sotilasosasto liikkeelle sitä varten», lupasi de Montfort.

»Mutta jos minä siitä tiedän», tuumi Ranskan Filip, »ei Tornin uljasta henkipattoa huomenna hirtetä».

Battelin kaupungin ulkopuolella Norman of Torn käveli leirissään edestakaisin, odottaen vastausta kirjeeseensä.

Vahteja asteli pitkin koko leirin ympärystää, sillä henkipatto tiesi varsin hyvin pistäneensä päänsä leijonan kitaan tullessaan niin rohkeasti Englannin valtiovallan tyyssijoille. Hän ei luottanut de Montfortin kiitollisuuteen ja arvasi täydelleen, mitä kuningas vaatisi saatuaan tietää, että se mies, joka oli lähettänyt hänen sotilaansa alastomina takaisin Lontooseen, joka oli pakottanut hänen lähettinsä syömään hänen tiedonantonsa ja joka oli Lewesin luona kääntänyt hänen voittonsa tappioksi, oli de Montfortin armeijan ulottuvilla.

Norman of Torn piti taistelusta, mutta hän ei ollut hupsu eikä senvuoksi olisi mielellään pannut avoimella kentällä olevia tuhatta miestään muurien ympäröimässä linnoituksessa olevia kahtakymmentätuhatta sotilasta vastaan.

Niin, hän kohtaisi Bertrade de Montfortin tänä iltana, ja ennen aamunkoittoa hänen hurja laumansa olisi kaukana matkalla Torniin. Oli hyvin uskallettua mennä linnaan, joka oli täynnä hänen mahtavia vihollisiaan. Mutta jos hän saisi siellä surmansa, tapahtuisi se hyvän asian tähden, mietti hän; ja joka tapauksessa hän oli päättänyt suorittaa tämän velvollisuustehtävän, jota hän niin kovasti pelkäsi, ja hän suorittaisi sen, vaikka maailman kaikki armeijat olisivat sijoittuneet Batteliin.

Äkkiä hän kuuli erään vahdin luikkaavan hiljaa, ja pian mies tuli hänen luoksensa muassaan palvelija.

Lakeija saapui ja ojensi Norman of Tornille siron, tuoksuavilla vahasineteillä kiinnitetyn pergamentin.

»Minun on määrä odottaa, mylord», vastasi pelokas mies, josta tämä tehtävä oli tuntunut melkein samanlaiselta kuin hänen emäntänsä olisi lähettänyt hänet helvettiin viemään sanomaa paholaiselle.

Norman of Torn astui lepattavan soihdun ääreen, mursi sinetit ja luki rakastamansa naisen kirjeen. Sen sisältö oli lyhyt ja yksinkertainen.

»Norman of Tornille hänen ainaiselta ystävältään Bertrade de
Montfortilta.

Norman of Torn meni erään kapteeninsa luokse, joka istui maassa jonkin vaatteella peitetyn esineen vieressä.

»Tulkaa, Flory!» sanoi hän ja kääntyen sitten odottavan Gilesin puoleen lisäsi: »Menkää edellä!»

He lähtivät liikkeelle peräkkäin, ensimmäisenä lakeija Giles, sitten Norman of Torn ja viimeisenä se mies, jota hän oli nimittänyt Floryksi ja joka kantoi vaatteella peitettyä esinettä. Mutta jonossa viimeisenä ei ollutkaan Flory. Flory virui kuolleena tuuhean tammen juurella leirissä; kapea haava hänen vasemman lapaluunsa alapuolella osoitti kohtaa, josta terävä tikari oli uponnut hänen sydämeensä, ja hänen paikallaan käveli pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus, kantaen vaatteella peitettyä esinettä. Mutta kukaan ei olisi voinut aavistaa erotusta, sillä pienen vanhuksen yllä oli Floryn sotisopa, ja hänen kypärinsilmikkonsa oli suljettu.

Ja niinpä he saapuivat linnan muurissa olevalle pienelle portille, jonka ympärillä ison tornin varjo teki pimeän yön synkkyyden kaksin kerroin mustemmaksi. Palvelija opasti heitä pitkin useita hämäriä käytäviä ja ylöspäin kiertoportaita myöten, pysähtyen vihdoin matalan oven eteen.

Norman of Torn kosketti oven lautoja oikean kätensä rautakintaan peittämillä rystösillä, ja sisältä kuului hiljainen kuiskaus: »Sisälle!»

Hän astui äänettömästi huoneeseen; se oli pieni etuhuone avaran salin vieressä. Sen toisessa päässä oli avoin takka, jossa roihusi hilpeä halkovalkea, ja yksi ainoa lamppu loi lisää pehmeätä valaistusta synkkään huoneeseen. Huoneen keskellä oli pöytä ja seinävierillä useita penkkejä.

»Pankaa kantamuksenne tähän pöydälle, Flory!» käski Norman of Torn. Ja kun se oli tehty, jatkoi hän: »Saatte mennä. Palatkaa leiriin!»

Hän ei puhutellut Bertrade de Montfortia, ennenkuin ovi oli sulkeutunut pienen, tuikean, harmaapäisen miehen jälkeen, jolla oli Flory-vainajan rauta-asu, ja sitten Norman of Torn meni pöydän ääreen ja jäi seisomaan vasen käsi paljaana, nojaten pöydän reunaan.

»Mylady Bertrade», virkkoi hän vihdoin, »olen tullut täyttämään lupaukseni».

Hän puhui ranskankieltä, ja tyttö hätkähti hieman kuultuaan hänen äänensä. Aikaisemmin Norman of Torn oli aina käyttänyt englanninkieltä. Missä hän oli ennen kuullut tuon äänen? Sen sointu värähteli hänen korvissaan.

»Mitä on Norman of Torn koskaan luvannut Bertrade de Montfortille?» kysyi hän. »En ymmärrä, ystäväni.»

»Katsokaa!» kehoitti mies. Ja kun tyttö lähestyi pöytää, veti hän syrjään vaatteen, joka peitti miehen sinne panemaa esinettä.

Tyttö peräytyi, päästäen hiljaisen, kauhuisen äännähdyksen, sillä pöydällä oli kultaisella vadilla miehen pää, jonka kammottava kuolonirvistys oli paljastanut keltaiset hampaat.

»Tunnetko sen?» tiedusti henkipatto. Ja hän tunsi; mutta sittenkään hän ei käsittänyt. Vihdoin hänen mieleensä hitaasti palasi Roger de Condén kevyt, leikkisä lupaus noutaa hänen vihollisensa pää valtiattarensa jalkojen juureen kultaisella vadilla.

Mutta mitä tekemistä oli Tornin henkipatolla siinä asiassa! Se oli hänestä kovin visainen pulma, mutta sitten hän näki tuiman, umpikypärisen miehen paljaan vasemman käden, joka lepäsi pöydällä Peter of Colfaxin inhoittavan pään vieressä; ja sen nimettömässä sormessa oli se komea sormus, jonka hän oli viskannut Roger de Condélle silloin kaksi vuotta sitten.

Kuinka kummallisen kepposen hänen aivonsa mielivätkään tehdä hänelle! Niin ei voinut olla, ei, se oli mahdotonta; sitten hänen katseensa osui taaskin kulta vadilla irvistävään päähän, ja sen otsassa hän näki hyytyneen veren muodostamat kirjaimet, äkillisen kuoleman kaamean merkin — NT!

Hitaasti hänen katseensa kääntyi jälleen henkipaton sormessa olevaan sormukseen ja sitten hänen suljettuun kypäriinsä. Hän astui askeleen eteenpäin toinen käsi painettuna rintaa vasten toisen osoittaessa miehen kasvoja ja huojui hieman ikäänkuin äsken vaikeasta taudista toipunut.

»Kypärinsilmikkonne», sopersi hän, »avatkaa silmikkonne!» Ja sitten hän supatti ikäänkuin itsekseen: »Niin ei voi olla; niin ei voi olla.»

Vaikka se repi Norman of Tornin sydäntä, noudatti hän kehoitusta, ja tyttö näki edessään Roger de Condén uljaat, voimakkaat kasvot.

»Se on julma totuus, mylady Bertrade», vastasi henkipatto murheellisesti. Ja kun neito sitten kääntyi poispäin hänestä, vieden käsivartensa kasvoilleen, meni hän tytön luokse, laski kätensä hänen olalleen ja virkkoi surullisesti:

»Ja nyt oivallatte, mylady, minkä tähden en seurannut teitä Ranskaan. Sydämeni lähti sinne muassanne, mutta tiesin, että vain murhetta ja nöyryytystä voisi koitua sellaiselle, jota Tornin paholainen rakastaa, jos hän saisi vastarakkautta; ja sentähden odotin, kunnes olisitte unohtanut Roger de Condélle lausumanne sanat, ennenkuin tulin täyttämään sitä lupausta, että saisitte tietää, kuka hän oikein on.

»Tänä iltana olen tullut sentähden, Bertrade, että rakastan teitä. Jumala tietää, ettei minun ole mieluista nähdä jo asennostannekin kuvastuvaa kammoa, lukea sydämessänne kuohuvaa vihaa ja inhoa ja arvata, kuinka kovat, kylmät ajatukset ovat vallanneet mielenne minua kohtaan, koska sallin teidän puhua, kuten kerran puhuitte Tornin paholaiselle.

»En ensinkään puolustele heikkouttani. En pyydä teiltä anteeksi sellaista, mitä, sen tiedän, ette ikinä voi suoda anteeksi. Paras, mitä voin toivoa, on se, että aina minua muistaessanne ajattelette minua inhoten ja halveksien.

»Vain sen tiedän, että rakastan teitä, Bertrade; vain sen tiedän, että rakastan teitä ja että rakkauteni on omaa ymmärrystänikin väkevämpi.

»Tässä on se sormus, jonka annoitte minulle ystävyytenne merkiksi. Ottakaa se! Se käsi, joka sitä kantoi, ei ole tehnyt mitään väärää siinä valossa, joka sen ohjeeksi on annettu.

»Sen ympäröimässä sormessa kiertänyt veri on tullut Bertrade de Montfortille sykkivästä sydämestä, joka edelleenkin sykkii ainoastaan hänelle, kunnes armollinen kaitselmus näkee hyväksi korjata pois täältä hukkaan menneen, hyödyttömän elämän.

Tuhansia ristiriitaisia tunteita myllersi Englannin uuden valloittajan ylpeän tyttären sydämessä. Kiukku väärinkäytetyn luottamuksen tähden, kiitollisuus ritarillista auttajaa kohtaan, joka oli kahdesti pelastanut hänen kunniansa, viha satojen ystävien ja sukulaisien murhaajaa kohtaan, miehen ihailtavan rohkeuden herättämä kunnioitus, kammo ja halveksiminen halpasyntyistä kohtaan, sen hurmiohetken muisto, jolloin nuo kauniit huulet olivat painuneet hänen huulilleen, ylpeys tämän häntä puoltavan ritarin pelottomuuden johdosta, joka uskalsi yksin tulla kahdenkymmenentuhannen vihollisensa keskelle täyttääkseen hänelle antamansa lupauksen; mutta voimakkaampina kuin kaikki muu kohosi kaksi seikkaa hänen sielunsa silmien eteen elävien olentojen tavoin — miehen nöyryyttävä, alhainen syntyperä ja sen suuren rakkauden muisto, jota hän oli hellinyt kaikki nämä pitkät, ikävät kuukaudet.

Ja nämä kaksi kamppailivat ratkaisevan taistelun tytön rinnassa. Niinä muutamina, lyhyinä hämmennyksen ja epävarmuuden hetkinä tunsi Bertrade de Montfort tulleensa kymmenen vuotta vanhemmaksi, ja saavutettuaan lopullisen päätöksensä hän ei enää ollut nuori tyttö, vaan täysi-ikäinen nainen, joka vakaan, kypsän harkinnan jälkeen oli valinnut tien ja kulkisi sitä myöten loppuun saakka — lopulliseen päämäärään, olipa se kuinka suloinen tai kuinka karvas tahansa.

Verkkaisesti hän kääntyi jalkojensa juurelle polvistuneen miehen puoleen, tarttui käteen, joka ojensi hänelle sormusta ja nosti miehen seisomaan. Äänettömänä hän painoi kultaisen renkaan takaisin Normanin sormeen ja suuntasi sitten katseensa hänen silmiinsä.

»Pidä sormus, Norman of Torn!» kehoitti hän. »Bertrade de Montfortin ystävyyttä ei kevyesti anneta eikä kevyesti oteta pois» — hän empi — »eikä myöskään hänen rakkauttaan».

»Mitä tarkoitatte!» kuiskasi Norman, sillä tytön silmissä loisti sama ihana ilme, jonka hän oli nähnyt silloin kaukaisessa Leicesterin linnassa.

»Tarkoitan», vastasi neito, »sitä, että oletpa Roger de Condé tai Norman of Torn, aatelismies tai maantierosvo, se on Bertrade Montfortista ihan samantekevä — sinua minä rakastan, sinua!»

Jos tyttö olisi sättinyt häntä, sylkenyt hänen silmilleen, ei hän olisi hämmästynyt, sillä hän oli odottanut pahinta; mutta että tyttö rakasti häntä! Oi, hyvä Jumala, olivatko hänen liiaksi rasittuneet hermonsa sekoittaneet hänen pääparkansa? Näkikö hän unta vain herätäkseen tajuamaan kylmän ja kammottavan todellisuuden?

Mutta nämä hänen kaulaansa kietoutuneet lämpimät käsivarret, hänen poskiaan hivelevä sulotuoksuinen hengitys eivät olleet unta!

»Ajatteletko, mitä sanot, Bertrade?» huudahti hän. »Muistatko, että olen halpasyntyinen lurjus, joka en tiedä omaa äitiäni, vieläpä epäilen isänikin oikeaperäisyyttä! Voisiko joku de Montfort astua maailman näkyviin sellainen mies puolisonaan?»

»Tiedän täydelleen, mitä sanon», vakuutti tyttö. »Vaikka olisit tallirengin ja keittiöpiian avioton poika, sittenkin rakastaisin sinua, kunnioittaisin sinua ja takertuisin kiinni sinuun. Missä sinä olet, Norman of Torn, siellä on minun onneni. Sinun ystäväsi ovat minun ystäviäni, riemusi minun riemujani, surusi minun surujani; ja sinun vihollisesi, jopa oma isänikin, ovat minunkin vihollisiani.

»Minkä tähden, oma Normanini, niin on, sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että usein kysyin itseltäni, rakastinko oikein todella Roger de Condéta, mutta sinua — oi, Norman, minkä tähden ei nyt ole epäilyksen hiventäkään siitä, että tämä sydän, tämä sielu, tämä ruumis ovat kokonaan ja ikuisesti Tornin henkipaton?»

»En tiedä», virkkoi Norman koruttomasti! ja vakavasti. »Niin ihmeellinen kysymys käy yli aivo-poloisteni ymmärryksen; mutta luulen sydämeni sen tietävän, sillä riemuissaan se panee veren kuumana vinhasti tulvimaan olemuksessani, niin että tuntuu siltä kuin olisin palamaisillani pelkästä onneni kuumuudesta.»

»St!» varoitti tyttö äkkiä. »Olen kuulevinani askelten ääntä. Sinua ei saada tavata täällä, Norman of Torn, sillä vasta tänä iltana kuningas kiristi isältäni sen lupauksen, että sinut huomenna vangitaan ja hirtetään. Mitä teemme, Norman? Missä kohtaamme toisemme jälleen?»

»Me emme eroa, Bertrade, muuta kuin siksi aikaa, että ehdit ottaa helysi ja noutaa ratsastusvaippasi. Sinä lähdet tänä yönä ratsastamaan pohjoista kohti Norman of Tornin seurassa, ja kolmantena päivänä isä Claude yhdistää meidät.»

»Olen iloinen siitä, että haluat sitä», vastasi neito. »Pelkäsin sinun jostakin syystä arvelevan parhaaksi, etten nyt lähtisi mukaasi. Odota täällä! Viivyn poissa vain hetkisen. Jos kuulemani askeleet lähestyvät tätä ovea» — ja hän osoitti ovea, josta Norman oli tullut pieneen huoneeseen — »sopii sinun mennä tuosta toisesta ovesta viereiseen huoneeseen ja olla siellä piilossa, kunnes vaara on mennyt ohitse».

Norman of Torn virnisti, sillä hänestä ei ollut mieluista mennä piiloon vaaran tieltä.

»Minun tähteni», pyysi Bertrade. Niinpä mies lupasi täyttää hänen pyyntönsä, ja hän pujahti nopeasti huoneesta noutamaan tavaroitaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Laskettuaan vaatteeseen verhotun esineen keskellä lattiata olevalle pöydälle ja poistuttuaan huoneesta pieni, tuikea, harmaapäinen mies ei palannut leiriin, kuten Norman of Torn oli määrännyt.

Sensijaan hän pysähtyi ihan pienen, hiukan raolleen jättämänsä oven taakse väijymään ja kuuntelemaan kaikkea, mitä Bertrade de Montfortin ja Norman of Tornin välillä tapahtui.

Kun hän kuuli Simon de Montfortin ylpeän tyttären tunnustavan rakastavansa Tornin paholaista, väänsi hänen huuliaan julma hymy.

»Kaikki käy paremmin kuin olin toivonut», mutisi hän, »ja helpommin. Lempo soikoon! Kuinka paljoa helpompi onkaan nyt saada myöskin Leicester koko ylpeine sydämineen mukaan hirtättämään Norman of Tornia! Oi, kuinka ihana kosto! Olen kauan odottanut, sinä koiramainen kuningas, saadakseni sivaltaa takaisin sen iskun, jonka sinä silloin löit, mutta maksu on kauan kasaantuneista koroista paisunut satakertaiseksi.»

Nopeasti tämä jäntevä hahmo riensi pitkin käytäviä, kunnes saapui juhlasaliin, jossa de Montfort ja kuningas ynnä Ranskan Filip ja paljon muita aatelisia ja ylimyksiä istuivat.

Ennenkuin ovella seisova vahti oli ehtinyt pysäyttää hänet, syöksähti hän huoneeseen ja puhutteli kuningasta, huudahtaen:

»Haluatteko vangita Tornin paholaisen, teidän majesteettinne? Hän on nyt yksin sellaisessa paikassa, jossa muutamat miehet saavat hänet kiinni.»

»En ole mielipuoli, teidän majesteettinne; milloinkaan eivät aivot ole työskennelleet selvemmin ja varmempaa tarkoitusta kohti», vastasi mies.

»Se saattaa epäilemättä olla joku sen hirtehisen oma juoni», huomautti de Montfort.

»Hän on nyt tässä palatsissa, ja hänen syleilyssään on Bertrade, hänen ylhäisyytensä Leicesterin kreivin tytär. Ihan äsken neito vakuutti rakastavansa häntä.»

»Seis!» karjaisi de Montfort. »Hillitse katalaa kieltäsi. Mitä tarkoitat syytäessäsi sellaisia valheita ja ihan vasten kasvojani?»

»Ne eivät ole valheita, Simon de Montfort. Jos ilmoitan sinulle, että Roger de Condé ja Norman of Torn ovat sama henkilö, niin tiedät, etten valehtele.»

»Tulkaa!» kehoitti pieni vanhus. Ja hän poistui salista de Montfort, kuningas, prinssi Filip ja muut kinterillään.

»Sinun olisi parasta ottaa mukaan kaksikymmentä sotilasta — sinä tarvitset ne kaikki vangitaksesi Norman of Tornin», neuvoi vanhus de Montfortia. Ja kun he sivuuttivat vahtihuoneen, lisääntyi seurue niin ollen kahdellakymmenellä sotilaalla.

Tuskin oli Bertrade de Montfort ehtinyt lähteä Norman of Tornin luota, ennenkuin henkipatto kuuli lukuisten jalkojen töminää. Ne kuulostivat lähestyvän himmeästi valaistussa käytävässä siihen huoneeseen tuovaa pientä ovea, jossa hän oli.

Vikkelästi hän siirtyi vastapäiselle ovelle ja jäi odottamaan käsi rivassa. Niin, ne tulivat sinne päin nopeasti, ja tulijoita oli paljon; ja kuullessaan heidän seisahtuvan ulkopuolelle hän veti syrjään verhon, työnsi takanaan olevan oven auki ja perääntyi toiseen huoneeseen, samalla kun Simon de Montfort, Leicesterin kreivi, syöksyi huoneeseen vastaiselta puolelta.

Samassa kajahti Norman of Tornin takana kirkaisu, ja pyörähdettyään ympäri hän näki edessään kirkkaasti valaistun huoneen, jossa istuivat Eleanor, Englannin kuningatar, ja toinen Eleanor, Simon de Montfortin vaimo, seuranaisineen.

Nyt hänen oli mahdoton piiloutua ja mahdoton pelastua, sillä hän ei olisi juossut, vaikka hänellä olisi ollut, mihin juosta. Hitaasti hän perääntyi ovelta nurkkaan, jossa hän selkä seinää vasten ja pöytä oikealla puolellaan saattaisi kuolla samoin kuin oli elänyt, taistellen, sillä Norman of Torn tiesi, ettei hän voinut toivoa armoa noilta miehiltä, jotka olivat saaneet hänet umpikujaan kuin satimeen joutuneen ison karhun.

Kun heillä oli armeija käskettävissään, olisi heidän helppo nujertaa yksinäinen mies, vaikka se mies olikin Tornin paholainen.

Kuningas ja de Montfort olivat nyt tulleet pienemmän huoneen lävitse saliin, jossa henkipatto seisoi valmiina puolustautumaan.

Salin toisessa päässä seisoivat kuningatar ja ylimysnaiset yhteen sulloutuneina, kun taas de Montfortin takana tungeksi kaksikymmentä aatelismiestä ja yhtä monta sotilasta.

»Mitä tekemistä sinulla on täällä, Norman of Torn?» kiljaisi de
Montfort kiukkuisesta »Missä on tyttäreni Bertrade?»

»Olen täällä, herra kreivi, hoitamassa omia asioitani», vastasi Norman of Torn, »jotka eivät kuulu kenellekään muulle. Mitä tyttäreenne tulee, ei minulla ole aavistustakaan siitä, missä hän on. Mitä asiaa hänellä olisi Tornin paholaiselle, mylord?»

»Hän valehtelee», kirkui tämä. »Neidon suudelmista ovat hänen huulensa vielä kosteat.»

Norman of Torn katsahti puhujaan, ja nyt osittain avatun kypärinsilmikon takaa hän näki sen miehen kasvot, jota hän oli kahdenkymmenen vuoden aikana nimittänyt isäkseen.

Hän ei ollut milloinkaan odottanut rakkautta tältä kovalta vanhukselta, mutta kavallusta ja vahingontekoa — ei, hän ei voinut sitä uskoa; jommankumman heistä oli täytynyt tulla hulluksi; mutta minkä tähden Floryn rauta-asu? Missä uskollinen Flory oli?

»Isä!» huudahti hän. »Oletko sinä opastanut vihaamasi Englannin kuninkaan omaa poikaasi vastaan!»

»Sinä et ole minun poikani, Norman of Torn», vastasi vanhus. »Se aika, jolloin olet minulle ollut hyödyksi, on mennyt; nyt edistät tarkoituksiani parhaiten roikkumalla hirsipuussa. Vangitkaa hänet, herra kreivi! Väitetään, että pihalla on oivallinen, vankka hirsipuu.»

»Kyllä», kuului vastaus, »sittenkun tällä lattialla on nilkan korkeudelta englantilaisten verta ja sydämeni on tauonnut sykkimästä; sitten antaudun.»

»Joutuin!» kivahti kuningas. »Käskekää miestenne vangita se koira, de
Montfort!»

»Käykää hänen kimppuunsa siis!» komensi kreivi, kääntyen odottavien sotilaiden puoleen, joista kukaan ei näyttänyt kovin kiihkeästi pyrkivän tuhoon tuomitun henkipaton kimppuun.

Mutta muuan vahtiupseeri näytti heille esimerkkiä, ja sitten he kaikki työntyivät yhtä aikaa Norman of Tornia kohti, kaksikymmentä säilää yhtä vastaan.

Nyt oli Tornin henkipatolta leikki kaukana; kysymyksessä oli tuima taistelu, ja hänen ainoa toivonsa oli hirvittävästi harventaa ahdistajainsa joukkoa, ennenkuin hän itse sortuisi.

Ja niinpä hän taisteli niinkuin hän ei ollut milloinkaan ennen taistellut, tappaakseen niin monta ja niin nopeasti kuin suinkin. Ja katsojista näytti, ettei nuori kaartinupseeri ollut ehtinyt tuon peloittavan säilän ulottuviin, ennenkuin hän jo virui kuolleena lattialla, ja sitten kuoleman ota tunkeutui erään sotilaan keuhkoihin, tuskin seisahtuen, ennenkuin se jo lävisti kolmannen sydämen.

Sotilaat vetäytyivät heti takaisin säikähtyneinä tuon valtavan käden tekemästä tuhosta. Ennenkuin de Montfort ennätti hoputtaa heitä uuteen hyökkäykseen, syöksähti pienen, yksinäisen vastustajansa vastassa seisovan miesryhmän lävitse pitkään ratsastusvaippaan puettu tyttömäinen hahmo.

Päästäen hiljaisen raivon ja paheksumisen huudahduksen Bertrade de Montfort heittäytyi Tornin paholaisen eteen, kääntyi hämmästyneeseen seurueeseen, kuninkaaseen, prinssiin, sotilaihin ja ylimyksiin päin, oikaisihe täyteen mittaansa ja, osoittaen koko sitä rodun ja veren ylpeyttä, jonka hän oli saanut perinnöksi.

Ranskan kuninkaalta isänsä puolelta ja Englannin kuninkaalta äitinsä puolelta, hän sinkautti heille uhmansa ja halveksumisensa yhdessä sanassa:

»Mitä tämä merkitsee, tyttö?» kysyi de Montfort. »Oletko tullut pähkähulluksi? Tiedätkö, että tämä miekkonen on Tornin henkipatto?»

»Jollen olisi tietänyt sitä ennen», vastasi tyttö kopeasti, »olisi se nyt minulle selvinnyt nähdessäni neljänkymmenen pelkurin epäröivän ahdistaessaan yhtä ainoata miestä. Kuka muu mies koko Englannissa kykenisi tällä tavoin vastustamaan neljääkymmentä? Puolustautumaan pakotettu leijona, jonka jalkojen juuressa nalkuttaa neljäkymmentä shakaalia!»

»Jo riittää, tyttö!» kivahti kuningas. »Mitä tämä lurjus merkitsee sinulle?»

»Hän rakastaa minua, teidän majesteettinne», virkkoi Bertrade ylpeästi, »ja minä rakastan häntä».

»Sinä rakastat tätä halpasyntyistä hirtehistä, Bertrade», kiljui Henrik. »Sinä, de Montfort, sisareni tytär, joka olet nähnyt tämän murhaajan kirotun merkin sukulais-vainajiesi otsassa, joka olet nähnyt hänen syytävän uhmaansa vasten kuninkaan, enosi, kasvoja ja omistavan koko elämänsä omaistesi ryöstämiseen; sinäkö rakastat tätä hirviötä?»

»Rakastatko häntä, Bertrade?» tiedusti Ranskan Filip hiljaa, työntyen likemmäksi tyttöä.

»Kyllä, Filip», myönsi neito äänessään hieman surullinen, mutta varma sointu, samalla kun hän avoimesti ja rohkeasti katsoi prinssiä silmiin.

Heti singahti nuoren prinssin miekka tupestaan, hän pyörähti de Montfortia ja muita ahdistajia kohti ja peräytyi Norman of Tornin rinnalle.

»Se, että Bertrade rakastaa häntä, riittää minulle, hyvät herrat», lausui hän. »Sen, joka vangitsee Bertrade de Montfortin rakastaman miehen, täytyy myöskin vangita Ranskan Filip.»

»Ei; sinä et saa tehdä näin, ystäväni», kielsi hän. »Tämä on minun taisteluni, ja minä tahdon taistella sen yksin. Mene, pyydän sinua, ja vie hänet muassasi pois vaaran jaloista!»

Heidän väitellessään olivat Simon de Montfort ja kuningas puhelleet keskenään, ja edellisen käskystä sotilaat äkkiä hyökkäsivät jälleen. Se oli raukkamainen sotajuoni, sillä he tiesivät, ettei pari voinut taistella, kun tyttö oli heidän ja heidän vastustajiensa välissä. Ja siten he ylivoimallaan kiskoivat Bertrade de Montfortin ja prinssin pois Norman of Tornin luota niin, ettei iskuakaan sivallettu, ja senjälkeen astui pieni, tuikea harmaapäinen vanhus esille.

»Koko Englannissa, niin, koko maailmassa on ainoastaan yksi miekka, joka pystyy yksin nujertamaan Norman of Tornin», sanoi hän puhuen kuninkaalle, »ja se miekka on minun. Käske karjasi pysytellä loitommalla, poissa tieltäni!» Ja vastausta odottamatta tuikea harmaapää hypähti miekkailemaan sitä miestä vastaan, jota hän kahden vuosikymmenen aikana oli nimittänyt pojakseen.

Norman of Torn astui nurkastaan ottelemaan vanhusta vastaan, jonka hän nyt oli oppinut tuntemaan vihamiehekseen, ja silloin taisteltiin Englannin kuningattaren huoneessa Battelin linnassa sellainen kaksintaistelu, jollaista yksikään siellä olevista katselijoista ei ollut ennen nähnyt ja jollaista ei luultavasti ole suoritettu sitä ennen eikä sen jälkeen.

Maailman molemmat parhaat miekkailijat, opettaja ja oppilas — toinen voimakas kuin nuori härkä, toinen ovela kuin vanha, harmaa kettu, ja molemmilla elinkautinen harjaannus takanaan ja verenhimo ja viha kannustajinaan — pistivät, väistivät ja sivalsivat, niin että tämän ihmeellisen miekkailun kauhuiset katselijat tuskin hengittivät jännityksen ja ihmettelyn vallassa.

He siirtyivät sinne tänne huoneessa, samalla kun ne, jotka olivat tulleet surmaamaan, painautuivat taaksepäin tehdäkseen tilaa kamppailijoille. Nyt nuori mies pakotti vanhempaa vastustajaansa yhä enemmän puolustuskannalle. Hitaasti, mutta yhtä varmasti kuin kuolema hän pääsi yhä likemmäksi voittoa. Myöskin vanhus oivalsi sen. Hän oli omistanut vuosia elämästään harjoittaakseen tuota valtavaa kättä, jotta se pystyisi kylvämään kuolemaa muiden keskuuteen, ja nyt, kostavan kohtalon julman oikeudenmukaisuuden määräyksestä, hän itse vihdoin sortuisi sen pirullisen taidon kaatamana.

Hän ei voinut voittaa Norman of Tornia rehellisessä taistelussa, sen kavala ranskalainen tajusi; mutta kun nyt kuolema oli niin likellä häntä, että hän tunsi sen kylmän hengityksen tiivistyvän otsalleen, ei häntä lainkaan haluttanut kuolla, ja niinpä hän mietti keinoja, joiden avulla hän voisi välttää ajattelemattoman yrityksensä seurauksen.

Äkkiä hän huomasi tilaisuuden. Norman of Torn seisoi erään aikaisemman vastustajansa ruumiin vieressä. Verkkaisesti vanhus siirtyi sivulle, kunnes ruumis oli suoraan henkipaton takana, ja pinnistäen sitten vielä kerran erinomaista miekkailutaitoa hän pakotti Norman of Tornin peräytymään yhden ainoan askeleen — se riitti, henkipaton jalka osui lattialla viruvaan ruumiiseen; hän horjahti, ja lyhyeksi hetkiseksi hänen oikea kätensä kohosi, vaikka vain hiukan, hänen koettaessaan säilyttää tasapainoaan; mutta se vähäinen oli kylliksi, juuri sitä oli vanha käärme odottanut, ja hän oli valmis. Salamannopeasti hänen säilänsä sujahti aukosta, ja ensimmäisen kerran elämänsä aikana, joka oli ollut täynnä alituista taistelua ja kuolemaa, Norman of Torn tunsi kylmän teräksen leikkaavan lihaansa. Mutta ennenkuin hän kaatui, totteli hänen miekkansa rautaisen tahdon viimeistä rajua komennusta, ja samalla kun hänen ruumiinsa vaipui hervottomana lattialle, kierähtäen käsivarret levällään selälleen, sortui myöskin pieni, tuikea harmaapäinen vanhus maahan, suonenvedontapaisesti puristaen rintaansa uponnutta, välkkyvää säilää.

Hetkisen katselijat seisoivat ikäänkuin kivettyneinä, ja sitten Bertrade de Montfort riistäydyttyään irti isänsä pidättävistä käsistä syöksyi rakastamansa miehen elottoman ruumiin ääreen. Polvistuttuaan hänen viereensä hän hoki ääneen hänen nimeään päästäessään irti hänen kypäriään. Hän kiskoi teräksisen päähineen kaatuneen päästä, hyväili hänen kasvojansa ja suuteli kalpeata otsaa ja liikkumattomia huulia.

»Voi, hyvä Jumala! Voi, hyvä Jumala!» jupisi hän. »Minkä tähden otit hänet pois? Vaikka hän olikin henkipatto, oli hänen pikkusormessaan enemmän kunniantuntoa, ritarillisuutta ja todellista miehuutta kuin virtaa Englannin kaikkien ylimysten suonissa.

»En ihmettele sitä, että hän ryösti teiltä», huusi hän, kääntyen takanaan seisovien ritarien puoleen. »Hänen elämänsä oli puhdas, teidän on mätä; hän oli uskollinen ystävilleen ja poljetuille, te olette kaikki sydämeltänne kavaltajia; ja aina te tallaatte maahan sortuneita, jotta he vaipuisivat yhä syvemmälle mutaan. Mon Dieu! Kuinka teitä vihaankaan!» lopetti hän. Ja ne sanat lausuessaan Bertrade de Montfort katsoi suoraan isänsä silmiin.

Vanha kreivi käänsi päänsä toisaalle, sillä hän oli pohjaltaan uljas, laajasydäminen, hyväntahtoinen mies ja katui jo suuttumuksen ajattelemattomassa kiihkossa tekemäänsä tekoa.

»No, no, lapsi», tyynnytti kuningas, »olet kiihtynyt, sanot sellaista, mitä et tarkoita. Maailma on parempi, kun tämä mies on kuollut. Hän oli järjestetyn yhteiskunnan vihollinen, hän ryösti aina kanssaihmisiltään. Elämä on Englannissa turvallisempaa tämän päivän jälkeen. Älä itke sellaisen nimettömän seikkailijan ruumiin ääressä, joka ei tuntenut omaa isäänsä!»

Joku oli nostanut pienen, tuikean, harmaapäisen vanhuksen istuvaan asentoon. Hän ei ollut kuollut, Silloin tällöin hän yski, ja silloin hänen ruumistaan aina puistatti tuska, ja verta vuoti hänen suustansa ja sieraimistaan.

Vihdoin hän näytti koettavan puhua. Hän viittasi heikosti kuninkaaseen päin. Henrik tuli hänen luoksensa.

»Olet voittanut itsellesi hallitsijasi kiitollisuuden, kelpo mies», virkkoi kuningas ystävällisesti. »Mikä on nimesi?»

Vanhus koetti puhua, mutta ponnistuksen seurauksena oli uusi yskän puuska. Vihdoin hänen onnistui kuiskia.

»Katso — minua! Etkö — sinä — tunne — minua? Miekkailussa — isku — kaksikymmentä — pitkää vuotta. Sinä — syljit — kasvoilleni.»

»Henkipatto — rosvo — Englannin — vitsaus. Katso — hänen — kasvojaan.
Avaa — hänen — ihokkaansa — vasemmassa — rinnassa.»

Hän keskeytti puhelunsa pelkästä heikkoudesta. Mutta seuraavalla hetkellä hän pinnistäytyi vielä kerran supattamaan: »De Vacin — kosto. Jumala — kirotkoon — englantilaisia.» Sitten hän retkahti eteenpäin heinille kuolleena.

Kuningas, de Montfort ja kuningatar olivat kuulleet. He seisoivat, silmäillen omituisen jäykästi toistensa silmiin, kuten tuntui, kokonaisen iäisyyden, ennenkuin kukaan heistä uskalsi liikahtaa. Ja vasta sitten he, ikäänkuin peläten, mitä näkisivät, kumartuivat Tornin henkipaton ruumiin puoleen.

Kuningattarelta pääsi hiljainen parkaisu, kun hän näki ylöspäin kääntyneet liikkumattomat, rauhalliset kasvot.

Kuningas polvistui ruumiin viereen, jonka päällä Bertrade de Montfort virui tiedottomana. Hellävaroen hän nosti tytön Ranskan Filipin odottavaan syliin, ja sitten kuningas omin käsin kiskoi pois rautapaidan ja vapisevin sormin repi auki ihokkaan Tornin paholaisen rinnan vasemmalta puolelta.

»Voi, hyvä Jumala!» voihkaisi hän ja kiersi käsivartensa päänsä ympärille.

Myöskin kuningatar oli nähnyt, ja hiljaa ähkäisten hän vaipui toisen lapsensa ruumiin viereen valittaen:

»Voi, Rikhard, poikani, oma poikani!» Ja kun hän kumartui vielä syvempään suudellakseen liljamaista merkkiä tämän poikansa rinnan vasemmalla puolella, jota hän ei ollut tuntien nähnyt yli kahteenkymmeneen vuoteen, pysähtyi hän ja painoi sitten rajun hätäisesti korvansa kaatuneen rintaa vasten.

Bertrade de Montfort oli tullut jälleen tajuihinsa jo melkein ennen kuin Ranskan Filip oli nostanut hänet lattialta, ja nyt hän seisoi prinssin käsivarteen nojautuneena, silmät levällään ja kysyvästi katsellen jalkojensa juuressa näyteltävää kummallista kohtausta.

Hitaasti Norman of Tornin silmäluomet avautuivat tajunnan palatessa.
Hänen edessään oli veren tahraamilla kaisloilla polvillaan Eleanor,
Englannin kuningatar, vuoroin silitellen, vuoroin suudellen hänen
käsiään.

Paha haava totisesti, koska se aiheutti niin hurjia näkyjä, tuumi
Tornin henkipatto.

Hän tunsi olevansa puolittain istuma-, puolittain makuuasennossa nojallaan jotakuta hänen taaksensa polvistunutta henkilöä vasten, ja kun hän kohotti päätänsä nähdäkseen, kuka häntä tuki, katsoi hän silmiin kuningasta, jonka rinnalla hänen päänsä lepäsi.

Sekaantuneiden aivojen omituisia harhakuvia! Niin, sen täytyi olla hyvin hirveä haava, jonka Tornin pieni vanhus oli häneen pistänyt; mutta minkä tähden hän ei voinut uneksia Betrade de Montfortin tukevan häntä? Ja sitten hänen katseensa lipui pitkin hänen ympärilleen tunkeutuneita naisia, ylimyksiä ja sotilaita, jotka seisoivat hatutta päin ja pää kumarassa. Äkkiä hän löysi neidon.

»Olen ihan todellinen, armas», vakuutti tyttö, »ja myöskin nämä toiset ovat todellisia… Kun voimistut, ymmärrät kaiken sen kummallisen, mitä on tapahtunut. Nämä, jotka olivat vihollisiasi, Norman of Torn, ovat nyt parhaita ystäviäsi — se sinun pitää tietää, jotta voit levätä rauhassa, kunnes olet parempi.»

Norman hapuili hänen kättänsä ja löydettyään sen sulki silmänsä, huoahtaen heikosti.

Hänet kannettiin kuningattaren huoneen viereisessä huoneessa olevaan vuoteeseen, ja koko sen yön istuivat Tornin henkipaton äiti ja hänen vaimokseen lupautunut tyttö, hautoen hänen kuumeista otsaansa. Myöskin kuninkaan henkilääkäri oli saapuvilla, kun taas kuningas ja de Montfort kävelivät käytävässä.

Ja aina on ollut niin sekä hökkelissä että palatsissa, sekä Mooseksen päivinä että meidän aikoinamme: kadonnut ja sitten jälleen löydetty lammas on aina rakkain.

Aamupuolella Norman of Torn vaipui rauhalliseen ja luonnolliseen uneen; kuume ja hourailu olivat väistyneet hänen mainion terveytensä ja rautaisen rakenteensa syrjäyttäminä. Lääkäri kääntyi kuningattaren ja Bertrade de Montfortin puoleen.

»Teidän olisi paras poistua lepäämään, hyvät naiset, prinssi jää henkiin.»

Norman heräsi myöhään iltapäivällä, eivätkä kuninkaan lääkärin mitkään suostuttelut eivätkä komennukset jaksaneet estää häntä nousemasta pystyyn.

»Rukoilen teitä lepäämään rauhassa, armollinen prinssi», pyysi lääkäri.

»Oven takana odottaa henkilö, jonka oikeus on selittää teille se», vastasi lääkäri, »ja kun olette pukeutunut, jos tahdotte nousta jalkeille, saatte tavata hänet, mylord.»

Lääkäri auttoi häntä pukeutumaan ja avattuaan oven lausui jotakin sen takana seisovalle vahdille. Vahti kertasi sanat siellä odottavalle nuorelle aseenkantajalle, ja pian ovi sysättiin ulkoapäin jälleen auki, ja ääni ilmoitti:

Norman of Torn katsahti oveen päin teeskentelemättömän hämmästyneenä, ja sitten hänen mieleensä muistui edellisenä iltana kuningattaren huoneessa tapahtunut kohtaus. Se kaikki oli hänestä kiusallisen kummallista; hän ei jaksanut sitä käsittää eikä sitä yrittänytkään.

Ja ikäänkuin unessa hän nyt näki Englannin kuningattaren tulevan kädet ojossa häntä kohti pienen huoneen lattian poikki kauniit kasvot säteilevinä onnesta ja rakkaudesta.

»Rikhard, poikani!» riemuitsi Eleanor, tullen hänen luoksensa, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin ja suudellen häntä.

Ja sitten kuningatar kertoi hänelle Englannin pienen, kadonneen prinssin kummallisen tarinan.

Hänen lopetettuaan poika polvistui hänen jalkojensa juureen, tarttui hänen käteensä ja nosti sen huulilleen.

»En tiennyt sitä, madame», virkkoi hän. »Muutoin ei miekkani olisi milloinkaan paljastunut kenenkään muun palveluksessa kuin sinun. Jos sinä voitkin antaa minulle anteeksi, madame, en itse voi koskaan antaa anteeksi itselleni.»

»Älä ota sitä niin ankarasti, poikani», kielsi Englannin Eleanor. »Se ei ole sinun syysi, eikä ole mitään anteeksiannettavaa; meidän pitäisi tuntea vain onnea ja riemua nyt, kun sinut on taaskin löydetty.»

»Anteeksiantoa!» lausui miehenääni heidän takanaan. »Totisesti, meidänhän pitäisi anoa anteeksi, koska olemme vainonneet omaa poikaamme miekoilla ja hirttosilmukoilla.

»Kaikkien muiden paitsi hupsujen olisi pitänyt arvata, ettei se mies ollut halpasyntyinen lurjus, joka lähetti kuninkaan armeijan alastomana takaisin kuninkaan luokse ja sulloi kuninkaan tiedonannon hänen sanansaattajansa kurkkuun.

»Kautta kaikkien pyhimysten, Rikhard, sinä olet läpikotaisin kuninkaanpoika, ja vaikka kasvomme olivatkin happamet silloin, olemme nyt sinusta sitäkin ylpeämpiä.»

Kuningatar ja henkipatto olivat kääntyneet kuultuaan ensimmäiset sanat, ja nähneet kuninkaan seisovan takanaan. Nyt Norman of Torn puolittain hymyillen nousi tervehtimään isäänsä.

»Ne ovat murheellisia piloja, sire», sanoi hän. »Minusta tuntuu, että olisi ollut parempi, jos Rikhard olisi pysynyt kateissa. Plantagenetien kunnialle ei ole kovinkaan hyväksi, jos Tornin henkipatto tunnustetaan hallitsijasuvun prinssiksi.»

Mutta he eivät tahtoneet sitä, ja erään Englannin myöhäisemmän kuninkaan tehtäväksi jäi pyyhkiä se suuri nimi pois historian lehdiltä — kenties kateellisen kuninkaan.

Pian kuningas ja kuningatar, jotka yhtyivät lääkärin vetoomuksiin, saivat hänet taivutetuksi paneutumaan uudelleen makuulle, ja hänen tehtyään niin he poistuivat hänen luotansa, jotta hän saisi taaskin nukkua; mutta heti kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi hän pystyyn ja poistui huoneesta toisesta ovesta.

Sattumalta hän löysi etsimänsä henkilön syvästä ikkunakomerosta. Tyttö istui silmäillen kaihoisesti avaruuteen kauniilla kasvoillaan puolittain murheellinen ilme. Hän ei huomannut lähestyvää tulijaa, ja hetkisen mies seisoi paikallaan, katsellen sivulta päin hänen rakkaita kasvojaan ja hänen kohoavaa ja laskeutuvaa rintaansa, jonka kätkemä uskollinen ja vilpitön sydän oli niin ylväästi sykkinyt mahtavan valtaistuimen koko voimaa vastaan Tornin halveksitun henkipaton puolesta.

Rikhard ei hiiskunut mitään, mutta pian se omituinen, hieno kuudes aisti, joka varoittavasti ilmoittaa meille, ettemme ole yksin, vaikka silmämme eivät näe eivätkä korvamme kuule, sai tytön kääntymään.

»Mitä haluaa mylord Rikhard, Englannin prinssi, poloiselta alamaiseltaan?» Ja vakavammin hän lisäsi: »Mylord, minut on kasvatettu hovissa, ja ymmärrän, ettei prinssi mene avioliittoon harkitsemattomasti, joten unohtakaamme, mitä Bertrade de Montfortin ja Norman of Tornin välillä on tapahtunut.»

»Englannin prinssi Rikhard ei millään tavoin tahdo rikkoa kuninkaallisia perinnäistapoja vastaan», vastasi mies, »sillä hän ei mene avioliittoon harkitsemattomasti, vaan perin viisaasti, koska hän ei mene naimisiin kenenkään muun kuin Bertrade de Montfortin kanssa». Ja hän, joka oli ollut Tornin henkipatto, otti ihanan nuoren tytön syliinsä, lisäten: »Jos hän vielä rakastaa minua nyt, kun olen prinssi?»

Tyttö kiersi kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen poskensa omaa poskeaan vasten.

»En minä rakastanut henkipattoa, Rikhard, enkä nyt rakasta prinssiä; minusta on ihan yhdentekevää, prinssikö vai rosvo — sinua minä rakastan, armas — juuri sinua.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KADONNUT PRINSSI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.