The Project Gutenberg eBook of Kannokossa, by Toimi Juuti

Kannokossa.
Lautamies Mutasen talkoot.
Kummin lahja.
Jumpru-Antin norrikuppi.
Kun mittarit kävivät.
Lapsisaunat.
Yöjalassa.
Viidentoista pennin nakkia.
Lahnakutu.
Hevoskuuri.
Toiveita.

KANNOKOSSA.

Talvisen taipaleen ajajalle on tukalinta, jos hän joutuu ohjaamaan hevostaan kannokossa, varsinkin vähän lumen aikana…

Asut maalla ja ajat hevosinesi metsään — joko sitte halonvetoon tahi heinään tahi hirrenajoon —, niin sinulla on mielessäsi kolme toivomusta: ettei vetelissä soissa routa petä, ettei ole liiaksi lunta ja ettei lunta ole liian vähä.

Kaksi ensimäistä toivomusta tavallisesti täyttyy, ainakin alkutalvesta, mutta kolmannen laita on niin ja näin.

Sillä näissä nykyajan metsissä on harvinaisen paljo kantoja. Ellet itse ole useampi vuosi kaskia kaatamalla aukonut ahoja ja jättänyt siten seista törröttämään kauniita kannokoita, niin ovat sen kuitenkin tehneet tukkisavotat ja propsien raatajat ja halonhakkaajat.

Ne kaatavat näreen suon reunalta juuri siitä paikasta, mistä luulevat sinun talvella ajavan heinään, ja jättävät siihen senvuoksi tahallaan tavallista pitemmän kannon. Tahi jos aijot oikotietä ajaa noron poikki hakeaksesi suokumpareelta haarukkapetäjän kaivosi vinttipatsaaksi, niin töksähtää varmasti rekesi jalas kumpareen juurella siihen kantoon, jonka tukinhakkaajat sitä varten heittivät. Taikka menet halolle, niin löydät rekesi kumollaan juuri siitä mistä vähimmin uskoit, sillä halonhakkaajat ovat ovelimpia kannontekijöitä.

Niin voit saada kannokossa kulkiessasi monta kuperkeikkaa. Mutta sinä tunnet kupsahtavasi viattomaan, pehmoseen lumeen, eikä siitä kuperkeikasta ole sen kummempaa. Sillä harvoin sellaista sattuu, että myöskin sillä kohdalla, mihin kupsahdat, olisi kanto, joka voisi olla epäterveellinen kylkiluillesi. Ja onhan sinulla sitäpaitsi paksut turkit ja vyöt ja muut tamineet, niin ettet pientä pahaa pelästyne.

Nouset ylös ja pudistelet päältäsi enintä lunta, nostat rekesi kohdalleen ja ajat eteenpäin, kunnes tulee vastaasi uusi kanto.

LAUTAMIES MUTASEN TALKOOT.

Piika-Riitta oli jo aamupäivällä kierrellyt ympäri kylän talosta taloon kutsumassa väkeä iltarupeamalla pidettäviin rukiinleikkuutalkoihin isäntäväkensä taloon Kettämänniemen Mutalaan.

Tämän oli Riitta lausunut joka talossa oman emäntänsä käskystä ikäänkuin jonkalaiseksi vahvikkeeksi. Emäntä oli näet Riitalle lähtiessä supattanut, että ne sitte paremmin tulisivat… Eikä Riitta sitä asiaa ainoassakaan talossa unohtanut.

— Eihän se meidän lautamies niitä väkeviä, se kun kuuluu olevan laitonta… Mutta Rummukais-Risto meni kyllä kaupunkiin tänä aamuna meidän hevosella. Se oli ensin vähä aikaa lautamiehen kanssa eteispuolella ja sitte ne tulivat tupaan ja Risto kysyi hevosta. Sanoi olevan asiaa. Ja lautamies lupasi.

Riitta luki tämän selityksensä kuin ulkoa opitun läksyn, mutta se seikka ei vaikuttanut mitään itse asiaan.

— Ja Räisäs-Jussi on kutsuttu pelariksi, sanoi Riitta aina ovessa mennessään.

Hänellä ei ollut aikaa pitempiin juttuihin. Porstuassa sitasi hän sitte vähäsen huiviaan ja ulos tultuaan katsoi taakseen, jotta kurkistivatkohan ne ikkunasta. Hän kun mielestään oli semmoinen liian lyhyt ja liian paksu tytöntyllerö…

Mutta miehillä oli Riitan mentyä suu hymyssä ja he tekivät omia johtopäätöksiään.

— Ei se Mutasen kitupiikki Rummukais-Ristolle noin vaan varsaansa antanut. Kyllä se Risto tuopi viinat lautamiehelle ja se panee sitte jonkun tarjoomaan, ehkäpä juuri Riston. Osaa se pakana kiertää lain.

— Oliskos se Mutanen pysynyt niin kauvan lautamiehenä, jollei tuommoista kommervenkkia ymmärtäisi. Kuuluu se väliin panevan herratkin pussiin, selittää toinen.

Ja naiset supattelevat keskenään, että on sinne taikoihin mentävä, sillä eipähän sitä lammaskaaliakaan sivu suun…

Parikymmentä taloa on Riitta jo käynyt ja tulla läähättää tuossa puolenpäivänrinnassa kotiin.

Lautamies Taavetti Mutanen ei ole itse koko päivänä mennyt töilleen. Oli jo aamupäivällä pannut uudemmat sarkavaatteet päälleen, huolimatta siitä että emäntä oli sanonut vielä tarkenevan puolilankaisissakin.

Sitte oli hän päivemmäilä käynyt katselemassa ruislaihojaan ja tullut siihen vakaumukseen, että niin pelto kuin halmekin olivat kypsiä ja että kun vaan tulisi kosolti väkeä, niin joutaisivat mennä kuhilaalle molemmat…

— Kunhan se Risto pakana ei vaan tulisi liian sukkelaan, ajatteli hän itsekseen. — Mutta onhan tästä matkaakin, on kokonaista kolme peninkulmaa, eikä se Risto ole niitä ensi luokan ajajia. Ja sanoinhan minä sille, että hevosta on perillä syötettävä neljään asti ja ettei saa ajaa kovasti. Ja viivähtäähän se torillakin…

Mutta sitte juohtui lautamies Taavetti Mutaselle mieleen vielä eräs asia, ja hän virnisti suutaan omituisesti ja pyörähti voitonriemuisena kantapäillään.

Heti päivällisen jälkeen tulla tupsahtaa Mutalaan mustanaan väkeä, miestä ja naista. Ne tulevat ensin tupaan, missä emäntä suuresta sumppipannusta kaikille kahvia tarjoilee.

— Onpas pannut hurskaasti sikuria. Arvaahan sen tarkan, supattelevat keskenään karsinapuolelle istahtaneet naiset.

— Mikäs se nyt juohtui mieleen, kun teilläkin kerran talkoita?… Eipähän teillä ennen näitä pidetty, rohkasautuu joku puoleksi leikillään kysymään.

— Sehän se lautamies… Vaikka johan sitä minä olen joka syksy vatkuttanut, että pitäisihän ne pitää, vaan se kun on aina sanonut, etteivät kannata.

— Mikseivät kannata! Tottapahan nyt näkee, että kannattaa… Vai tappoi se lautamies viimeinkin sen pahanilkisen pässin?…

Mutta emännälle näytti nyt tulevan hyvin kiire eikä hän joutanut niistä asioista sen enempää juttelemaan.

Lautamies Taavetti Mutanen käveli pellollaan ja haastatteli leikkuumiehiä kussakin ryhmässä. Hän tuntui olevan harvinaisen hyvällä tuulella ja laski leikkiä naisille ja miehille. Ja useamman kerran katsahti hän merkitsevästi suureen umpikuoriseen ankkurikelloonsa, vilkasi sitte maantielle päin ja murahti kuuluvasti:

Ja hän teki sen hauskan havainnon, että varsinkin miesväki yltyi yhä tulisemmin leikkaamaan. Ei enää seisoksittu, ei tarinoitu, vaan somasti suhahteli hammasteräsirppi kypsässä oljessa ja kuhilas kuhilaan viereen kohosi ja tasainen sänki jäi vaan jälelle.

Talkooväkeä oli kuuteen- seitsemäänkymmeneen henkeen. Suurin osa leikkasi pellolla, mutta jo alussa oli osa isännän pyynnöstä mennyt nujertamaan vähän matkan päässä olevaa halmetta.

— Eivät viitsi halmeelle mennäkään, kun saavat pellon loppuun. Vaan nyt ne tuskin kehtaavat heittää kesken.

Hän hieroskeli tyytyväisenä kämmeniään ja meinasi mielessään, että näkyyhän tuota saavan leikkuuväkeä palkattakin.

Laiho kaatuu kuin koneella, ja hämärän tultua on halme leikattu kokonaan ja pellosta on enää yhtä nurkkaa jälellä.

— Mutta merkillisen kauvan se Rummukais-Risto viipyy. Jo tässä ottaisi suihinsa pienen naukun, tuumitaan muutamassa miesjoukossa..

— Se kuului kaupunkiin mennessään pistäytyneen tuolla Tahvanalan tuvassa ja oli kehaissut, että kyllä sitä tänä iltana tärpätti vuotaa. Viiskolmatta litraa oli sanonut tuovansa ja kärryissään oli ollut lautamiehen iso lekkeri, se viinasaksoilta otettu ja huutokaupalla myöty, tiesi muuan naapuritalon renki.

— Tämä lautamies se on niin viisas kuin vanhakin. Kun minä tuolla pihalla kysyin, että eikö se tarjoo talkooväelle ryyppyä, niin vastasi pahuus, että kyllä hän sen verran lakia ymmärtää, ettei saa tarjota. Mutta sitte se sanoi niin että jos Risto tuo kaupungista ja tarjoo omistaan, niin tarjotkoon, eihän se muka häntä liikuta. Vaan arvatkaapas, kenenkä viinoja se Risto tarjoo? Omiaanko? Hyh!… Tuskin lienee miehellä litran hintaa taskussaan.

Se oli Mutalan oma renki, joka näin haasteli. Ja miehet jo maiskauttelivat suutaan ja tuumivat, että koskapa niin on asia, niin pitää se painaltaa tuo pellon nurkka loppuun, tulkoon vaikka tuhannen pimeä.

Naisten ryhmissä kikateltiin ja tirskuiltiin ja varsinkin vanhemmat heistä kuiskailivat keskenään, että olipa hyvä, kun tuli tulluksi, saahan tuon toki ensi kerran tänä syksynä lammaskaalin… Nuoremmat tytöt laskivat sormillaan, montako tuntia jäisi aikaa tanssiin.

Lautamies Mutanen oli sillävälin käynyt kartanolla ja tuli nyt takaisin pellolle.

Hänen sydänalaansa hivelee niin suloisesti, ja huomatessaan, ettei pellosta ole enää jälellä kuin muutaman minuutin työ, tuntuu hänestä siltä, että kyllä ne nuo miehet sittekin ryypyn ansaitsisivat.

— Kylläpä täällä on leikattukin, sanoo hän. — Eihän tuota nyt noin tiukkaan olisi tarvinnut… Vaan eikö liene paras, että lähdetään jo purasemaan illallista. Antaa tuon lopuskan jäädä…

— Mutta kumma mies se Risto, kun siellä kaupungissa viivyttelee. Olisi jo saattanut tulla kaksikin kertaa.

Tämä lautamiehen puhe innostaa miehiä, ja tuossa tuokiossa painalletaan pellon nurkka loppuun.

On jo tullut joltisenkin pimeä ennenkuin viimeiset lyhteet on sidottu ja pantu kuhilaalle.

Verkalleen ja naureskellen ja leikkiä laskien soluu talkooväki kartanolle ja siitä tupaan.

He ovat jo istuneet pitkien illallispöytien ympärille, naiset toiseen, miehet toiseen.

Mutta lautamies Taavetti Mutasta ei näy tuvassa. Hän on kamarinsa avonaisesta ikkunasta kuullut maantieltä kärryjen jyrinää ja pujahtanut sitte ulos Ristoa vastaan.

Siellä hän puheli Ristolle jotain jo portin takana ja hiipi sitte salaa takaisin kamariinsa.

— Eipä liikoja, vaan vähä kuitenkin. Kun minä mentyäni möin torilla sen tänä aamuna tapetun puskuripässin lihoja, niin kuulin jo siellä, että tänään oli rautatien työmiesten litviikki ja että viinapuoti oli kiinni.

Tanssista ei tullut mitään. Illallisen syötyään pistivät miehet hatun päähänsä ja alkoivat luikkia tiehensä. Ja kun heiltä kysyttiin, mikseivät tanssi, sanoivat, etteivät välitä.

Mutta ulkoa kuului heidän mentyään kiivasta kiroilemista ja syleksimistä ja äänekkäitä huutoja.

— Ja tiesi se koira senkin, että siellä on tänään rautatien tili, sillä onhan sillä herjalla allakat ja muut vehkeet ja ne tilit kun aina kuuluvat olevan määrättyinä päivinä kahdesti kuussa.

— Pässinsäkin paholainen möi ja potaattivelliä syötti kuraa eikä antanut edes voita.

— Johan minä olen aina sanonut, että se on tämä Mutanen koko pitäjän suurin kitupiikki.

— Enhän minä sanonut muuta kuin että lautamies tappoi ja ketti sen pässin, kun emäntä käski niin sanomaan.

Muiden mentyä oli Rummukais-Risto jäänyt vielä tupaan. Hän istui peräpenkillä ja puhalteli ilmaan paksuja haikuja kaupungista ostamastaan mahorkkatupakasta uudella, lautamiehen lahjoittamalla piipulla.

— Sinä olet kunnon mies, Risto, sinä. Saitpa pässistäkin hyvän hinnan. Ja nyt kun on saatu nämäkin rukiit kuhilaalle näin vähällä vaivalla, niin kannattaapa tässä ottaa pieni ryyppy. Tulehan, Risto, tänne eteiseen, niin saatpa nähdä, että vielä sitä vieraanvara lautamies Mutasen lahvin pohjalla hilkkaa…

KUMMIN LAHJA.

Pehtori Härmäläinen oli ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta. Hän oli nuorena naimattomana miehenä tullut sinne Lahden kylälle jostain kaukaa Kuopion takaa, nainut naapuritalon tyttären ja ostanut siitä vierestä itselleen sievosen maatilan. Ennen sinne tuloaan oli hän palvellut jossain suuremmassa hovissa pehtorina, ja sen saman arvonimen sai hän pitää koko ikänsä.

"Pehtori Härmäläinen" oli tunnettu yli koko pitäjän ja sen ulkopuolellakin, sillä hän, vaikka ei ollutkaan käynyt kouluja, oli hankkinut itselleen tavallista suuremman talonpoikaissivistyksen, niin että hän oli ensimäisiä miehiä kunnan ja kylän yleisissä luottamustoimissa. Hän oli jo heti naimisiin mentyään puuhannut kyläänsä ylemmän kansakoulun, eikä kukaan voinut kieltää, että sen perustamisesta lankesi suurin kunnia juuri hänen osakseen. Ja jonkillaiseksi tunnustukseksi tästä oli hän saanut olla koulun johtokunnan puheenjohtajana sen perustamisesta asti.

Yhdessä ainoassa asiassa ei onni kuitenkaan ollut hänelle myötäinen. Heillä ei näet ollut ainoatakaan lasta, hänellä ja emännällään nimittäin, kummanko sitte lie ollut syy.

Kasvattipoika heillä tosin oli ollut, mutta sekin oli kuollut viisitoistavuotiaana pari vuotta sitte eikä uutta tullut enää otetuksi. Ja tältä kasvattipojalta oli jäänyt melkein uusi lammasnahkainen turkki, semmoinen tavallinen kaulusniekka, jonka päällys oli puolivillaista, kotikutoista harmaata. Ja tämä turkki se oli jo useamman kerran pehtorin mieltä karvastellut, ja silloin tällöin tapasi hän kysyä emännältään, että mitä sillä tuolla turkinperulla tehdään, kun sitä ei viitsi myydäkään, ja että se happanee kesät talvet siellä aitan seinällä.

Vaikkei pehtori Härmäläinen suinkaan ollut mikään turhantarkka, piti hän kuitenkin aina kiinni hyvästä ja järkiperäisestä taloudellisesta järjestyksestä ja tahtoi, että kaikkien asiain hänen talossaan tuli olla paikallaan ja hyvässä kunnossa. Ei mitään tarpeellista saanut puuttua eikä taas saanut olla mitään tarpeetonta.

Mutta nyt oli tuo keskenkasvuisen pojan turkki ollut jo kotvasen hänen silmätikkunaan ja siitä oli tavalla tahi toisella päästävä irti.

Se pehtorin puuhaama kansakoulu oli siinä aivan naapurina, ja pehtori ja sen koulun opettaja olivat jo kauvan olleet mitä parhaita ystäviä ja naapuruksia. Ja ne olivatkin molemmat melkein yhdenikäiset, samankokoiset ja isomahaiset ukonköllykät ja aina ne olivat olleetkin yksissä niin hyvin kouluasioista keskustelemassa kuin leikin laskussa höyryävän vesilasin ääressä, mihin harvoin jäi sekottamatta jotain punertavaa. Se oli vaan heillä ero, että kun varakkaalla pehtori Härmäläisellä ei ollut yhtään perillistä, oli niitä tuolla köyhemmällä kansakoulunopettajalla sen sijaan kokonaista kymmenen.

— Sekö niitä lie sinulle siunannutkin! nauroi pehtori usein, kun asiasta tuli puhe.

— Ja rouvan pitää jo viimeinkin heretä! lisäsi hän leikillään niiden perillisten äidille.

Tämän opettajan vanhin poika kävi kaupungissa herraskoulua ja saattoi olla jotenkin samanikäinen kuin pehtorin kasvattipoika oli ollut kuollessaan. Ja vaikka pehtori olikin kuullut, että se siellä koulussa oli vallaton ja teki kaikellaisia koiruuksia opettajilleen, niin tykkäsi hän kuitenkin siitä pojasta, sillä se oli muuten niin vilkas ja kuului olevan hyväpäinen.

— Siitä Anterosta pitää sinun kouluttaa pappi, oli pehtori useamman kerran opettajalle sanonut, huolimatta siitä että itse oli ollut alituisessa riidassa oman pitäjänsä rovastin kanssa.

Ja eräänä huurteisena talvipäivänä vanhan ja uuden joulun välillä juolahti pehtori Härmäläiselle mieleen, että hänpä lahjottaakin sille opettajan Anterolle sen kasvattipoikansa lammasnahkaturkin. Sehän on vielä lisäksi hänen ristipoikansa ja tulisihan tuo siten siinäkin suhteessa velvollisuus täytetyksi. Eikä hän muistaakseen ollut kumminvelvollisuuttaan vielä täyttänytkään. Olihan hän tosin Anteron synnyttyä antanut sen äidille markan hammasrahaa. Vaan se taisi olla liian vähä. Ja jos siitä vielä kerran maailmassa mies tulisi, niin ehkäpä muistaisi, varsinkin jos pappi…

Samana aamuna oli pehtori käynyt matikanpyydyksillään ja tuonut sieltä tullessaan emännälleen kymmenkunta suurta matikanvonkaletta. Harvoin se järvi yhdellä kertaa niin paljo antoikaan, varsinkaan näin alkutalvesta, ja sepä se sai nyt pehtorinkin tavallista paremmalle tuulelle.

Hän tallusteli suuresta salistaan tupaan ja esitti emännälleen, että eiköhän tuota opettajalan herrasväkeä olisi pyydettävä matikkakalalle päivällisaikaan. Eihän siihen sillä hyväntahtoisella emännällä ollut mitään vastaansanomista ja kuultuaan turkkijutun oli hän siihenkin suostuvainen. Sillä olihan hänkin Anteron kummi, ja se kun vielä aina niin höylisti karahteerasi häntä emäntäkummiksi ja miestään isäntäkummiksi.

Palvelustyttö lähetettiin kansakoululle viemään sanaa, että oli saatu vereksiä matikoita ja että jos "herrasväki olisivat hyvät ja tulisivat päivälliselle ja että Antero tulisi myöskin."

Vaan sillävälin astuskeli pehtori Härmäläinen yli pihan vaateaittaan ja kaivoi sieltä seinältä vaatteiden alta sen kasvattipoikavainajansa turkin ja toi sen tupaan lämpenemään.

— Pääsenpähän nyt viimeinkin tuosta, ja se kun menee vielä niin hyvään tarkotukseen, tuumi hän itsekseen. — Uusihan tämä melkein on vielä… ja lämmin… ja se mahtaa sopia Anteron päälle kuin naulattu. Se poika ehkä vielä minulle haudan lukee, jos papiksi pääsee… ja jos minä satun niin vanhaksi elämään.

Pehtori Härmäläinen kävi hakemassa harjan ja puhdisti sillä turkin.
Sitte ripusti hän sen pankon naulaan.

— Mahtaa se nyt olla mielissään Antero, kun saa lämpimän turkin hartioilleen. Tosinhan tässä on harmaa päällys, vaan tokko tuo vielä herrastanee poika…

Vieraat tulivat ja joululomalla oleva Antero oli myöskin mukana. Päivällinen oli laitettu tavallista tanakampi. Matikkakeitto syötiin ja siinä sitte iltaa istua rupateltiin minkä mistäkin. Pehtori teki opettajan kanssa totia ja emäntä tarjosi naisvieraalle lasin viiniä.

Mutta sitte tuli lähtö, vaikka kieltelihän siinä kotvasen isäntä ja emäntä.

Eikä siinä tinkiminen auttanut. Silloin pistäytyi pehtori Härmäläinen kiireesti tuvan puolelle ja ajatteli mennessään, että mitenkähän tuota nyt sanoisi… Pitäisi kai ottaa vähä juhlallisempi meininki sanoihinsa ja katsoa sitä Anteroa silmiin… eikä haittaisi, vaikka herahtaisi silmän nurkkaan muutama kyynel…

Vieraat olivat jo pukeneet päälleen. Anteron yllä oli vaan tavallinen talvipalttoo.

— Kuulehan Antero! Kun minä nyt olen sinun kummisi ja kun sinulla ei näy olevan kuin tuo palttoo, niin minä nyt… että jos sinusta vielä kerran tulee virkamies… pappi tahi muu… niin että et unohtaisi kummiasi… nyt tässä… isäsi ja äitisi läsnäollessa… annan sinulle kumminlahjaksi tämän lammasnahkaturkin.

Pehtori huokasi syvään. Antero näytti menevän hämilleen eikä virkkanut mitään.

— Kovinhan sinä olet antelias. Mutta se nyt on niin että tämä meidän Antero sai juuri joululahjaksi Olli-enoltaan uuden mustapäällyksisen turkin, joka on räätälissä vähä hihansuista entrattavana, niin että mitäpä se poika kahdella turkilla… Sano nyt kuitenkin kiitoksia, Antero.

— Vai niin, vai niin… no, no… eipähän sille mitä. Onpa niistä näkyy enoistakin ristiä.

Mutta pehtori Härmäläinen seisoi siinä vielä kotvasen Pekkavainaan lammasnahkaturkki käsivarrellaan ja ajatteli, että tuosta turkistapa taisi lykätäkin hänelle koko kiusankappaleen ja ainaisen harmin…

JUMPRU-ANTIN NORRIKUPPI.

Lumi vonkuu ja natisee jalaksen alla kuin valittaen ikään. Koko iltainen metsä on kalpean kuuran peitossa, versovat vesatkin ja ohuet oksat kyyröttävät valkeina kuin kynttilät. Taivaalle syttynyt kuu valaa vaarojen laelle ja petäjien latvoihin kuulakan heijastuksen ja synnyttää norojen pohjissa leijailevia varjoaaveita.

Vanha musta ruuna on jo melkein valkeana kuurasta, vaikka vasta ollaan pääsemässä perille. Jumpru-Antti istuu liisteettömän puurekensä keskipajulla ja on ujuttanut nahkapäällyksisten huopakenkien peittämät jalkansa jalakselle etukaplaita vasten.

— Soo-o, ruuna, lönkytähän! murahtaa hän huurteiseen partaansa ja ottaa lammasnahkarukkasen oikeasta kädestään ja niistää nenänsä.

Ruuna hölkkäsee hiljalleen pitkin kiteistä metsätietä ja kääntyy sitte totuttuun tapaansa vasemmalle näreikkökorven laidassa, vaikkei siinä näkynyt jälkeäkään.

— Onpas tähän tielle satanut lunta, onpa onpa… Vaan näkyyhän tästä pääsevän.

Hän nousee reestään astumaan, sillä ruunakin astuu. Saahan tuosta hiukan lämpöä, ja onhan se helpotus ruunallekin, on, on… Huh, huu!… Kovinpa on pakkanen, kovin on pakkanen. Ihan näppiä hivelee, vaikk'on hyvät rukkaset. Sitäkö se eukko liekin kintrannut tänne jäiseen korpeen ja vielä pyhäiltana. Vaan lupasipa norrikupin, lupasipa… Sanoi että jos saat saunapuita, niin annanpa kupposen, ähä… Vaan mahtaako se antaa? Kyllä sillä saattaa vielä vähä olla, koskapa niin taiten lupasi… Mutta enpä olisi lähtenyt, enpä, jollei olisi huomenna sinne hirrenvetoon… Vaikka hyväähän se kupponenkin tekee näin kylmässä… Huu!

Jumpru-Antti sitoo parkkiturkkinsa ympärillä olevan vyön vähä tiukemmalle ja lyödä läiskyttelee sitte käsiään yhteen lämpimikseen. Ajattelee mielessään, että sitte kun hän puukuorman kanssa on ajanut saunan eteen ja vienyt ruunan talliin ja tehnyt sille apetta, menee hän tupaan eikä virka kupposesta mitään. Älyääköhän se pyytämättä?… Vaan jos ei anna, niin panen ruunalle koko vakallisen jauhoja, maurutkoon sitte… Antaa se kuitenkin eukko… Panen kaksi palaa sokeria ja hämmennän sillä uudella ostolusikalla. Ja sitte juotuani vasta puran kuorman… Joutaahan se eukko huomenna saunassaan lämmitellä.

Ruuna töksähtää seisomaan ja herättää Jumpru-Antin mietelmistään. Siihen loppuivat viimeisen ajon jälet vesakkoahon alle syvälumisen suon reunaan.

— Vainu sillä lie tuolla ruunalla tahi hyvä muisti… Otappa ja seisatu ihan tähän samaan paikkaan, mihin viime kerrallakin, vaikka lumi on juoksuttanut jalaksen jälet umpeen. Hyvä se on tämä hevonen mulla…

Siinä oli aivan lähellä viime kesäisen kasken vieressä Jumpru-Antilla rankaläjä, koivuja ja leppiä, jotka hän syysrospuutalla oli saunapuikseen talven varaksi keräillyt kaskesta ja muualta. Tosinhan se talokas oli rengeillään parhaat kaskipuut omiksi tarpeikseen ottanut, mutta heittipäs vähä hänellekin vanhalle? Ei ole niinkään paha mies kuin sanovat.

Lunta oli satanut rankaläjän päälle, ja hän potki sitä jaloillaan päästä ja toisesta, että enin lumi kariseisi. Tuonne kymmenkunnan sylen päähän oli hän jättänyt ruunansa; mikäpä sitä kehtasi ajaa tähän tiheään ja lumiseen vesakkoon. Yltäpäältä oli hän kyllä itsekin lumessa, ja sitä paholaisen liitua oli jo solunut vasempaan rukkaseenkin, niin että täytyi hieroa sormenpäitä vastakkain. Vaan eikö tuo tuossa työssä lämminne…

Hän kantoi rangan kerrallaan rekeensä. Ruuna siinä vaan puun juurella seista lurvotti ja katsella töllisteli. Jumpru-Antti kerran katsoi, oliko rinnuste löyhtynyt, ja ruuna retkautti korvansa taaksepäin.

Siitä oli jo kerran ennenkin otettu samasta rankaläjästä eikä se vielä nytkään mahtunut yhteen kuormaan kaikki. Kauvempana ahon takana oli vielä muutamia samallaisia. Ja Jumpru-Antti ajatteli itsekseen, että näistä sitä ehkä riittääkin saunapuiksi sulaan kesään asti. Olipa hyvä, kun tuli syksyllä läjätyksi, olipa toki hyvä… Maistuu se nyt norrikuppikin…

Hän ei pitänyt kiirettä, mutta sai kuitenkin viimein kuormansa täyteen. Ei hän latjannut sitä kuitenkaan ihan kukkuroilleen, se olisi liika rasitus vanhalle ruunalle näin pakkasella. Nuoritti sen kahteen kolmeen kertaan tiukasti tervasnuoralla ja tutki sitte joka puolelta, että mahtaisiko se kestää siellä kivikossa ja kannokossa hevoshaan aholla, josta tuuli oli juoksuttanut lumen melkein paljaaksi.

— Hei, ruuna, viinapaikkaan! ärjäsi hän leikillään, hypättyään poikkiteloin kuorman päälle, ja alkoi karistella lunta kengistään koputtelemalla niitä rekeä vasten.

Ja ruuna läksi astua könäämään kotiin päin kuin vanhus, joka ei pienistä kiirehtimisistä välitä.

Jumpru-Antti istuu siinä kuormansa päällä tyytyväisenä ja hyräilee jotain virrenvärssyä, mutta samalla juohtuu hänelle mieleen eukko… ja sauna… ja ruunan ape… ja norrikuppi, joka siellä kotimökissä höyryävänä häntä vartoo.

Väliin vilkasee hän huurteiseen, kuulakkaan metsään, ja sieltä lumirintaisten kuusten välistä pilkistelee hänelle hopeainen kuu ja aina se näyttää katsovan hänen silmiinsä… Mikähän se lienee tuokin mokoma… Eivät selitä allakassakaan, vaikka sen siihen painavat. Ja tuokin Otava se siellä yhä seista mollottaa kuin mikäkin ikään… Eivätkä edes putoa. — Ahaa! Jopas putosi yksi, ja ihan tuonne tielle. Hei, ruuna, nukutko sinä!

Se oli tietysti vaan tavallinen lentotähti, ja Jumpru-Anttikin arveli, ettei sitä sieltä lumesta kuitenkaan löytäisi… eihän niitä ollut löytynyt ennenkään… mitä lienevät silmänkäännättimiä.

He olivat jo tulleet paremmalle metsätielle ja ruuna pisti viettävämmissä paikoin pieneksi hölkäksi.

Ja kotvasen natisee lumi rautapohjaisen jalaksen alla, ja vanhan ruunan sieramista leyhyy harmaja huuru terästiukkaan talvi-ilmaan. Tähdet palavat ja säkenöivät pohjattomalla taivaalla ja luminen metsä seisoo kimmeltäen ja liikkumatta.

Jumpru-Antti on pistänyt ohjaksen perät rankojen väliin ja käynyt kuormansa päälle kahanreisin istumaan ja siitä sitte heittäytynyt selälleen. Sillä kyllä se osaa ruuna yksinäänkin, päätteli hän ja tuijotteli vaan syvälle taivaalle ja mietiskeli yhtä ja toista mielessään. Tuonne sitä pääsee pian hänkin tähtien taakse… eikö vaan liene sielläkin talvella kylmä… hän on jo vanha mies. Mutta sitte jäisi hänen eukkonsa yksin… ja ruuna… Hyvän sattuikin saamaan eukon osalleen… harvoin rähisee ja kun et ole tietääkseenkään, niin… ja lupasi norrikupinkin hänelle, kun toisi saunapuita. Ja hyvä se on ollut tämäkin ruuna, palvellut jo lähes parikymmentä vuotta… ja se kun vielä on niin hyvätapainen ja niuha syömään… ei potki eikä pakene ja osaa vaikka yksin…‘

— Prtuu!… Prtuu, ruuna! So, soo! No nyt se kele hyvänsä teki… eikös perhana vetänyt tuohon hirren nenälle… ja kun ne hilaavatkin niitä hirsiään ihan tiehen kiinni… Prtuu!

Ruuna on seisahtunut ja Jumpru-Antti kaivautunut ylös lumesta. Hän oli poksahtanut päälaelleen hankeen ja saanut lunta suuhunsa ja silmiinsä ja rukkasiinsa. Hän syleksi! ja pyyhkii turkinhihalla kasvojaan ja pudistelee lunta rukkasistaan ja ähkyy. Sitte menee hän reen toisella puolen. Se on vielä kallellaan, melkein kaatumaisillaan, toinen jalas tien viereen vedetyn paksun hirren nenällä. Jumpru-Antti kömpii takaisin kuorman yli ja kiskasee rekeään kaustosta minkä jaksaa. Ja vierähtää se viimein toinen jalaskin tielle.

— Eihän tuossa nyt toki tullut tuon kummempaa, ei kaatunut edes kuorma, puheli hän itsekseen ja hyppäsi kuormalleen ja nykäsi ohjia.

Reki tuppautuu kääntymään poikittaisin tielle, vaikka ruuna astuu keskitietä. Jumpru-Antti nousee katsomaan ja kiroaa.

Vanha koivunvesasta väännetty oikeanpuoleisen aisan saverikko oli taittunut siihen hirren nenää vasten ja aisa lerpatti nyt aivan irrallaan. Jumpru-Antti ei ollut sitä ensin huomannut ja se häntä nyt hirveästi sapetti.

— Mistä minä nyt tässä tulipalopakkasessa uuden saverikon?… Eikä tätäkään kuormaa passaisi tähän tielle jättää. Eipä se ruuna ennen tätä tehnyt… Vaan hittoko tässä muukaan auttaa kuin että riisu ruuna ja taluta kotiin ja käy sitte aamupuhteella hakemassa…

Häntä suututtaa ja hän repäsee ruunalta rinnusteen auki, viskaa tuomisen kotitekoluokin kuorman päälle ja lähtee ohjaksista taluttaa retuuttamaan ruunaa länkineen mäkivöineen.

Mutta sitte juolahtaa hänelle yht'äkkiä mieleen jotakin ja hän pysähtyy ja miettii hetkisen ja pyöräyttää ruunan takaisin rankakuormalle päin.

— Ei se eukko anna sitä norrikuppia, jos ei saa saunapuita. Leikkaanpa narun päästä saverikoksi… vaikka onkin uusi kauppamieheltä ostettu nuora… ja en virka eukolle mitään… mistäpä se sen saisi tietää.

Jumpru-Antin katse käy vähä kirkkaammaksi ja hän alkaa siinä ruunalleen hyräillä jotain nuorempana oppimaansa rekilaulun säveltä. Leikkaa puukollaan pätkän sen nuoran päästä, jolla oli nuorittanut kuormansa, ja laittaa siitä tilapäisen saverikon.

— So, so, ruuna! Elähän nyt… Vai sitäkö ihmettelet, että panen uudestaan aisoihin… Pianpa päästään perille, pian päästään… ja minä panen appeeseesi roppakädellä jauhoja eukosta salaa… vaikka antaisi sen kupinkin.

Taas vitisee jalaksen, alla lumi ja ruuna astua lönkyttää verkkaan ja Jumpru-Antti pitää varansa, ettei se kiviin eikä kantoihin toista kertaa… eikä hirren neniin. Saattaisi pahimmassa tapauksessa kaataa koko kuorman ja se olisi siitä hangesta iltamyöhällä ottamaton paikka… ja se norrikuppikin jäisi saamatta…

Kelmeä kuu yhä ahoille kimmeltää, ja ruuna hökäsee aina mäkien alla pari kertaa huurua valoisaan pakkaseen. Siellähän se viimein kiiluu mökin tulikin ahon laidassa. Siinä on vähä loivaa rinnettä ja ruuna panee juoksuksi. Pian se on pyörähtänyt navetan sivutse saunan eteen. Ja siihen se seisattuu.

— Päästiinpäs, päästiinpäs! ilkkuu Jumpru-Antti itsekseen. — Vaan eipäs näy eukkoa… Vienpä ruunan ensin talliin ja teen appeen.

Hän riisuu ruunansa ja taluttaa sen talliin ja panee päitset päähän ja sitoo sitte marhaminnasta soimeen. Menee tupaan ja näkee siellä eukkonsa rukin ääressä istuvan. Ottaa mitään virkkamatta aitan avaimen pankkopatsaan naulasta ja sieppaa porstuasta mennessään jauhovakan ja astuu aittaan.

— Panenpa kun panen ruunalle jauhoja… kolme… menköön neljäskin kamahlollinen. Tulihan tuohon säkkiin lovi, vaan tuskinpa eukko sitä huomaa…

Hän vie vakan talliin ja käy noutamassa korsusta silppuja ja kaataa ne aperuuheen. Hämmentää jauhot siihen ja sotkee ja vatvoo sitä kymmenisen minuuttia, tiputettuaan vähä rankkia sekaan.

— Saa se nyt ruuna hyvän illallisen… eipä ole saanut pitkiin aikoihin näin särpimekästä… so, soo!… Härppääppäs nyt mahasi täyteen, niin jaksat paremmin niitä hirsiä huomenna…

Hän oli saanut appeen pilttuuseen, kannettuaan ensin ruunalleen ämpärillisen vettä, tullut ulos ja pannut tallin oven hakaan.

Taivas on yhä kirkastunut, kuu kurottautunut ylemmä ja tähdet vilkuttavat entistään veitikkamaisemmin silmää.

— Kyllä taas tulee yöksi jumalaton pakkanen… kunhan ei ruunaa vilustaisi… Huu! Terhenti melkein käymään käsiin tuo kylmä… Hyvää se tekee lämmin norrikuppi…

— Enkä kaatunut… mistä lie karissut puista. Vaan onpa siellä turkasen kylmä… Hy-yy… Ihan otti vanhojen luiden päälle.

Hän ripustaa turkkinsa naulaan ja rukkasensa orren nenälle kuivamaan ja ajattelee, että eiköhän tuo eukko jo arvaisi… Siinä se näkyi pannukin liedellä lekottelevan, niin mehevän ja hyvänsuovan näköisenä kupsotti hiiloksessa.

Jumpru-Antti istuu pöydän päähän penkille ja kaivaa tupakkavehkeet esiin. Tuumaa itsekseen, että mitähän se eukko sillä meinaa kun ei pannutkaan siihen sitä lusikkaa ja kun vielä kävi hakemassa kahvimaitoakin. Ehkäpä antaa vasta toiselle kupille…

Hän härppäsi kuppinsa ja sanoi että olipa se hyvää. Vaan ei näy ei kuulu mitään toisellakaan kupille parempaa. Unehtikohan se ämmä?… Oliskohan kysyä… ja mitäpä tuosta jos kysyykin…

— Eikös sulla ollut sitä norrin lämmikettä?… Sydäntä tässä vähä etoo…

— Se kävi tuo Mäenpään mökin mummo hakemassa sen viinan linjamentikseen… kuuluu hierottavan… Ja toihan tuo tullessaan topan sikuria.

Jumpru-Antin suupieli vähä venähtää ja siellä sydänalassa kiemurtelee niin omituisesti. Hän ei virka mitään, vaan nousee pöydästä ja ottaa hattunsa ja rukkasensa.

Enhän minä sille kaikkia vainenkaan antanut. Heitin sinulle tilkan rahduksesi.

— Meinasin vaan purkaa sen kuorman, sanoo Jumpru-Antti harvakseen ja jää siihen ovensuuhun seisomaan.

Kääntyi kuitenkin ovelta takaisin. Ja kun eukkonsa oli kaatanut kupin puolilleen kahvia ja tuonut sen uuden pienen ostolusikan ja hän sillä itse sokeripalat sulaksi sakottanut ja kun siihen kuppiin sitte oli kaadettu pullon pohjalta kirkasta viinaa, niin heltyi Jumpru-Antti mielessään ja ajatteli, että hyväsydäminen hänellä sittekin on eukko ja huolenpitäjä… ja että hyvä oli, kun sai tuoduksi ne saunapuut… vaikkapa onkin pyhä ja semmoinen taivaallisen pakkanen…

KUN MITTARIT KÄVIVÄT.

"Määrättäessä varamaamittari Stefan Snööri halkomisen kautta laillisessa järjestyksessä erottamaan hakijalle kuuluva osuus perintötilasta n:o 7 Hirvolan pitäjän Hattupään kylässä lähetetään nämä asiakirjat Lääninmaamittarille siinä tarkoituksessa kuin 1 luvun 1 § Keisarillisessa ohjesäännössä 15 päivältä Toukokuuta 1848 likemmin säätää, — — — läänin kansliassa — — p:nä — — kuuta 19…

Niin kuului selvä kuvernöörin antama määräys. Ja Antti Turpeinen luki sen vielä uudelleen yksinään ja tutki tarkkaan asiakirjoissa löytyvää lääninhallituksen sinettiä ja suurten herrain nimikirjoituksia, joista hän ei kuitenkaan saanut selvää. Lopulta tuli hän vakuutetuksi siitä etteivät tässä olleet kysymyksessä mitkään herrain metkut, vaan että se tila jaettaisiin hänen suostumattaankin.

— No avatkaa sitte linjat, kun haluttaa, sanoi hän. — Vaan sinulle, Tuomas Lehikoinen, minä sanon, että olisitpa tästä jakopuuhasta saattanut naapurillesi ja talosi osakkaalle jotain virkkaa ennenkuin lähetit paperisi likoon.

— Minähän jo siitä keväällä sinulle sanoin, mutta sinä et ollut niinä miehinäkään. Sanoit vaan, että vieläpähän tuon tierakkeesi kerkiät ottaa… ja olihan tämä jako kuulutettu kirkossakin.

Enempiin kanetteluihin ei isännällä nyt ollut tilaisuutta, sillä maamittari Stefan Snööri julisti virallisella äänellä, että tämä alkukokous on nyt lopussa ja että isäntien tulee jättää hänen käytettäväkseen kuusi rotevaa miestä selkä- ja poikkilinjojen avaamista varten, kolme miestä kummankin isännän puolesta. Lisäksi tulisi isäntien toimitusta ja erityisesti jyvitystä varten hankkia puolestaan jäävitön lautamies.

Tuomas Lehikoinen, jonka asunnossa kokous pidettiin ja joka oli hakenut asianomaisen määräyksen tämän tilajaon toimittamiseen, pyysi lautamiehekseen maamittarin apulaista Pietari Sirolinia ja siihen ei maamittari Stefan Snöörillä ollut mitään vastaansanomista.

Antti Turpeinen läksi ja sanoi mennessään että hän tuo puolenpäivän rinnassa niin työmiehet kuin lautamiehenkin.

Ja sillävälin kun Tuomas Lehikoinen oli kutsunut sinne kamaripuolelleen kahvia ja vetänyt arkustaan pöydälle mittarien eteen kahden litran vetoisen särmikkään savonviinapullon, juosta hölkytteli Antti Turpeinen kotipihaansa, kiroillen itsekseen saamattomuuttaan, kun ei ollut älynnyt hän pyytää lautamiehekseen sitä mittarin apulaista ennenkuin Lehikoinen ehti… Nyt sillä kutaleella on ne herrat puolellaan… Vaan vielä sitä minäkin ne mittarit kesytän… Lienevätkö viinaanmeneviä… niin ne ainakin ovat olleet muut mittarit.

Hän tuli läähättäen tupaansa, ärhenteli ettoneelta juuri nouseville pojilleen ja laiskansekaiselle rengilleen ja käski niiden mennä Lehikkolaan linjoja avaamaan.

— Ja pankaa vaikka ne pyhävaatteet päällenne, jotta näkevät herrat, ettei sitä meidän talossa kursailemalla eletä…

— Ja sinä muuta paikalla paremmat päällesi ja mene laivalla kaupunkiin hakemaan evästä sillä viiden litran nassakalla. Ja muista ostaa konjakkia, sitä kolmen ja kahdenkymmenen, elä huonompaa, sillä ne herrat luultavasti tykkäävät paremmin konjakista. Eikä sillä Lehikoisella ole muuta kuin liekö viinankuraa. — Ja osta täyteen se nassakka. Tuoss' on avaimet! Piirongissa on rahaa. Minä menen hakemaan lautamiestä.

Antti Turpeinen kävi hakemassa kamaristaan Matti-laatikon taskuunsa ja astui sitte ulos. Pihalla sytytti hän paperossin ja läksi sitte astuskelemaan Pekkarisen taloon päin. Se oli suuri tukkihuijari se Pekkarinen eikä ollut muutenkaan hyvässä huudossa. Antti Turpeinen ei ollut käynyt siinä talossa pariin vuoteen, vaan nyt sitä täytyi pyytää lautamieheksi… se kun on niin ovela ja osaa kääntää herrain silmät. Ja mistäpä ne mittarit sitä tuntevat… ellei Lehikoinen sano.

— Nyt se tuli minulle piru, sanoi hän heti, päästyään Pekkarisen kanssa kahdenkesken.

— Kun se Lehikoisen hölmö tahtoo jakaa sen meidän yhteisen tilan. Mittarit ovat jo siellä. Ja nyt minä tulin pyytämään sinua lautamieheksi. Saat hyvän palkan ja vielä paremmat harjakkaat, jos osaat pitää minun puoltani… ja sinähän kyllä osaat, sen minä tiedän.

— Ja koeta sinä saada minulle kokonaan se perukan petäikkö. Lehikoisen talo kun on tilan tuossa laidassa, niin ne mahtavat antaa minulle tulevan osani tätä erityistä tilaani vasten rajakkain. Hauku senvuoksi huonoiksi kaikkia tällä sivulla olevia maita, niin että ne panevat vähä jyvitystä — katos, maata tulee sitte enemmän. — Vaan jos minä tiesin, että se tuottaa ne mittarit jo tänä kesänä, niin totta jumaliste rassasin viime talvena koko sen halkometsän, joka nyt luultavasti jää Lehikoiselle, se kun on siellä sen peltojen alla. Mutta ehdinpä jo kuitenkin vedättää sieltä kolmekymmentä syltä halkoja, vaan siitä elä virka…

Linjat olivat ajetut, ja tilus kokonaisuudessaan mitattu ja juuri oli käyty käsiksi jyvitykseen.

Varamaamittari Stefan Snööri kulki lautamiesten Pietari Sirolinin ja Risto Pekkarisen kanssa ympäri tilaa ja merkitsi lyijykynällään jyvitysarvoja kädessään olevaan karttaan. He olivat saapuneet perukan petäikköön.

— Tälle hietikkokankaalle sitä tuskin kannattaa panna jyvääkään, tätä kun ei saata viljellä kuuna päivänä, esittää Risto Pekkarinen.

— Eihän näitä tällaisia juuri viljellä, mutta nämä näkyvät kasvavan itsestään, nimittäin puita, sanoo Stefan Snööri.

— Mutta hietapohjaisia ne olivat useimmat kaskimaatkin ja niille merkittiin neljä ja viisi jyvää, huomauttaa Sirolin. — Minusta on tämä kangas yhtä arvokasta.

— Vai yhtä arvokasta! Eipäs näy herra tuntevan eroa maalla ja maalla. Menkääpä nyt ja kylväkää ruis tähän kankaaseen, niin tokkopahan siemenet saatte. Vai ei ole eroa! Hyh! En minä suostu enempään kuin yhteen jyvään, inttää Pekkarinen.

— Minä jo merkitsin tänne kartalle kolme jyvää. Kaskimaille pantiin verrattain korkea jyvitys ja samassa suhteessa on tietysti muukin maa jyvitettävä, selittää Snööri.

— Eiköhän vähä puolenneta… mutta kas kun en ole muistanut… mulla olis täällä vähä…

— Saataisiin se muuttaa kahdeksi jyväksi tälle kankaalle… on se kolme vähä liian paljo. Mutta olkaapas hyvä…

Risto Pekkarinen tuumaili itsekseen, että kumma mies se on tuo mittari, kun ei anna yhtään perään; eikä sille kelvannut edes ryyppy… vaan saattaapa sitä Turpeiselle siitä huolimatta kehasta, että alensipas jyvitystä, kun hän oikein osasi valehdella. Mistäpä Turpeinen sen tietää… vaan antaa vielä paremmat harjakkaat.

Viimeksi jyvitettiin pellot. Ne tulisivat kuulumaan Tuomas Lehikoiselle, sillä Lehikoinen oli ostanut sen tilaosansa peltoineen ja niitä jo useampia vuosia viljellyt, eikä Turpeinen, joka asui omalla erityisellä tilallaan, halunnutkaan mitään Lehikoisen nautinnossa olevia maita.

— Nämä pellot ne tietysti ovat tilan parasta maata, sanoo Pekkarinen. —
Näille kai pantanee lähemmäs kymmenisen jyvää?

— Vai kymmenen jyvää! huudahtaa Sirolin. — Vaikkei koko pitäjässä ole ainoatakaan kymmenen jyvän tieraketta! Tuo viereinen kaskimaa on pohjaltaan ihan samallaista ja sille merkittiin ainoastaan viisi jyvää. Minun mielestäni riittäisi sama jyväarvo näillekin.

— Kyllä Sirolinin puhe on totta, mutta minä panen näille kuitenkin kuusi ja puoli jyvää, sillä nämä pellot ovat luonnostaan vähemmän kivisiä kuin tuo kaskimaa, vastaa Stefan Snööri.

— Se on liika vähä! Pitäisi panna ainakin kahdeksan, väittää Pekkarinen.

Risto Pekkarista vähä harmittaa, mutta toiselta puolen lohduttaa häntä se että Turpeinen on saava jyvityksestä ihan toisen käsityksen. Siitä hän kyllä tulee pitämään huolen.

Asiaankuuluvat sisätyöt olivat jo toimitetut: kartta- ja nautintoselitykset laadittu, pinta-ala laskettu j.n.e. Jyvityskin oli kaikin puolin hyväksytty ja allekirjoitettu.

Varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin tekivät totia Tuomas Lehikoisen eteiskamarissa ja tuumiskelivat äsken laatimastaan tilan ehdotusjaosta. Heillä oli edessään pöydällä Sirolinin tekemä uusi, monivärinen kartta lukemattomine pienine "erotuksineen": siinä oli ruskeaviivaista rahkaa, keltasta peltoa ja vehreää niittyä, mutta kaskimaiden vaaleanpunerva kajastus helotti ennen muita sopusoinnussa pöydällä höyryävien lasien kanssa.

— Turpeiselle tässä jää enemmän metsää. Se jää tuo peräkangas miltei kokonaan, sanoo Pietari Sirolin.

— Niin sen täytyy jäädäkin. Sillä koska Lehikoinen saa kaikki pellot ja suurimman osan kaskimaita, niin täytyy Turpeiselle korvata metsämaalla, koska heillä kummallakin on tilasta yhtä suuri osa. Vaan mitäpä siitä. Annetaan me Lehikoiselle runsaasti puita peräkankaalta, joka jää Turpeiselle, niin tulee metsämaakin suunnilleen tasatuksi.

— Niin, ja seipäitä ja aidaksia ja halkoja, jos Lehikoinen älyää vaatia. Vaan minäpä otan ja sanon sille kahdenkesken, että se loppukokouksessa virallisesti vaatii.

Oli lähetetty noutamaan Turpeista ehdotusjaon hyväksymistä varten. Hän toi Pekkarisen tullessaan.

— Ne pitäisi koettaa saada ne mittarit meille tavalla millä tahansa ennenkuin välirajat avataan, tuumaili Turpeinen tullessaan Pekkariselle. — Siitä nassakasta saattaisi olla meille hyötyä.

— Minä siitä jo mittareille huomautin nassakasta, mutta eivät sanoneet tulevansa ennenkuin jaon päätyttyä. Vaan kyllä ne muutenkin sinun puoltasi pitävät. Niinkuin jo sanoin, olisivat sillekin perukkakankaalle panneet viisi jyvää, vaan kun minä iskin silmää ja annoin ryypyn, niin puolensivat kolmeen. Kannattaa sinun pitää niille herroille hyvät harjakkaat.

He astuivat Lehikoisen eteiskamariin kaikki: Antti Turpeinen, Risto
Pekkarinen ja Tuomas Lehikoinen.

Lehikoiselle oli sitä jo näytetty ennen toisten tuloa. Turpeinen ja
Pekkarinen jäävät sitä tutkimaan ja varamaamittari Stefan Snööri
selittelee heille karttaa. Sillävälin nykäsee Pietari Sirolin
Lehikoista hihasta ja he poistuvat hetkeksi tupaan.

— Kuulkaas isäntä! sanoo Sirolin. — Kyllä te voitte hyväksyä tuon ehdotusjaon, sillä vaikka siinä Turpeiselle jääkin enemmän sitä peräkangasta, niin saatte te kuitenkin korvaukseksi hirsiä ja halkoja ja seipäitä ja aidaksia, kun niitä huomisessa kokouksessa vaaditte. Turpeinen kyllä luulee saavansa metsän puineen pohjineen, vaan siinä se erehtyy.

— Kyllä nämä mittariherrat näkyvät osaavan jakaa juuri niin kuin pitääkin jakaa ja niinkuin minäkin ajattelin.

— Mutta eivätkö ne herrat kuitenkin voisi tulla sinne meille jo tänä iltana?

— Hyvinpä osasit niitä herroja metkutella. Perukkakangas jää mulle ja siitä saan hyvät rahat. Nyt sitä Lehikoista harmittaa.

— Harmittaapa tietenkin, myönnytti Pekkarinen. — Mutta voivat ne antaa sille sieltä kankaalta jonkun verran puita, sillä Sirolin sanoi kerran, että puutkin täytyy tasata, jos asialliset vaativat.

— Jos antavat, niin antakoot. Vaan sinun tulee sitä tiukasti vastustaa, niin ehkäpä eivät anna niin paljo kuin ensin meinaavat ja toinen tahtoo.

"Seuraavana päivänä avattiin välirajat ja pyykitettiin asiallisten
suostumuksella."

Niin merkittiin seuraavan päivän illalla pidetyn loppukokouksen pöytäkirjaan.

"Sitte kokoonnuttiin keskustelemaan jaon johdosta syntyneistä tasaus- y.m. asioista, ja esitti silloin Tuomas Lehikoinen vaatimuksenaan, että hänelle myönnettäisiin Antti Turpeisen osalle jääneeltä metsämaalta:

Pöytäkirjaan ei kuitenkaan pantu läheskään kaikkea sitä mitä Risto
Pekkarinen huomautti.

Sillä kuultuaan nuo vaatimukset, nousi hän ylös (Antti Turpeinen teki samoin) ja selitti, että jos Antti Turpeisen osalta otetaan nuo luetellut puumäärät pois, ei metsään jää edes linnunlaulupuuta. Hän piti pitkän puheen ja esitti, että asialliset saisivat pitää maansa sellaisina kuin ne nyt olivat jaetut.

Pietari Sirolin vastasi samalla kielellä, että myönnetään osa vaatimuksista, vaan ei kaikkea.

He harkitsivat hetken aikaa ja sitte julisti varamaamittari Stefan
Snööri, että

"Toimitusmiehet (s.o. hän ja uskottu mies Pietari Sirolin) ovat päättäneet, että Tuomas Lehikoisen tulee metsätilin tasaukseksi saada Antti Turpeiselle jääneeltä maalta 300 hirttä, 800 seivästä ja sama määrä aidaksia sekä siihen nähden, että Lehikoiselle on jäänyt suhteellisesti hyvä halkometsä, ainoastaan 15 syltä halkoja."

— Ja jos uskottu mies Risto Pekkarinen ei tahdo yhtyä tähän, saa hän panna vastalauseensa pöytäkirjaan, lisäsi Stefan Snööri.

— Onko asiallisilla sitte muita vaatimuksia, kysyi maamittari Stefan
Snööri.

— Koska ei ole muita vaatimuksia, niin minä luen paalutustodistuksen, jolla saatte kuvernööriltä anoa maanjako-oikeutta ellette tyydy tähän jakoon.

Maamittari Stefan Snööri luki paalutustodistuksen ja sitte eri kokouksissa laaditut pöytäkirjat ja kehotti asiallisia kirjoittamaan nimensä pöytäkirjain alle.

— Minä tein jo viime talvena siitä samasta metsästä tuhat aidasta ja nyt kun teen kahdeksansataa ja otan vielä ne seipäät ja hirret ja halot, niin ei siihen monta puuta jää koko metsään.

Kun varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin muutaman tunnin kuluttua astuivat Antti Turpeisen kamariin, missä höyryävä vesikannu ja se viiden litran vetoinen nassakka heitä jo odottivat, oli isännän ensimäinen lause:

— Möinpä minä sen osalta viime talvena kolmekymmentä syltä halkoja, ja vaikka se nyt ottaakin sieltä perukkakankaalta ne muutamat hirret ja aidakset ja seipäät, niin ei se metsä siitä paljo hupene. Ja viimeisen kerranpahan ottaa.

Varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin eivät virka mitään. Nauravat vaan partaansa ja alkavat hämmentää höyryäviä vesilasejaan ja ajattelevat itsekseen, että mitenkähän iso lovi siihen mahtaa tulla tuohon nassakkaan ennenkuin aamulla kukko kahdesti laulaa…

LAPSISAUNAT

Talonemäntä Maija Stina Mujunen oli kylällä käydessään saanut kuulla, että vallesmannilan rouva oli pyhän seudussa saanut "pieniä". Ja tyttö siitä kuului tulleen.

Hän ilmotti heti asian miehelleen talolliselle Aaprami Mujuselle ja sanoi, että sinne olisi mentävä lapsisaunoihin vallesmannihan, ne kun aina ovat heitä kohtaan olleet niin herttaisia ihmisiä ja käyneet heillä monta kertaa kestissäkin ja kun häntäkään ei koskaan oltu jätetty kahvikupitta vallesmannilassa.

— On se vähä kumma, että rouva repesi vielä vanhoillaan, ihmetteli Maija Stina. — Hyvä mieli niillä nyt on kummallakin, herralla ja rouvalla, kun saivat lapsen ihan omasta taasta eivätkä tarvitse etsiä ottolapsia.

Aaprami Mujunen jätti lapsisaunoihin menon emäntänsä ratkaistavaksi ja sanoi, ettei miesväki niitä akkain asioita ymmärrä.

Maija Stina Mujunen julisti heti päätöksensä, joka kuuli niin, että lauvantai-aamuna on lapsisaunoihin mentävä.

Hän panetutti hevosen valjaisiin ja ajoi itse muutaman kilometrin päässä olevaan kauppamieheen ostoksille. Vehnä- ja lestyjauhoja, riisryynejä, hiivaa, sokeria ja rusinoita toi hän sieltä tullessaan useamman kantamuksellisen.

Vaikka eihän tuo nyt sentään tullut niin turkasen kiire. Ehtihän siinä sivussa pistäytyä läävässäkin katsomassa, etteivät piikaletukat anna lehmien liiaksi suoltaa heiniä alleen ja ettei lampokarsinaan työnnetä muuta kuin jussinpartaa. Ja tärkeintä oli, ettei sen aikaisin poikineen lehmän vasikalle saataisi salaakaan antaa selvää maitoa, sillä se oppisi siitä herkuttelemaan. Se oli punasen- ja valkeankirjava juonoselkä lehmisvasikka ja sen isä oli ollut sarveton, niin että siitäkin voisi vielä kasvaa muodinmukainen mulipää, jolla saisi näyttelyissä hyvät palkinnot.. Ja kurnaali kyllä kelpasi sen ruuaksi.

Perjantaina tuprusi Mujulan tuvan piisistä sakea sauhu, kun Maija Stina ei pannut uuniin ollenkaan kasattu halkoja, vaan tuoreita vastahakattuja koivuja, sillä niistä tuli hänen mielestään parempi paistolämmin. Lestytaikina kohosi paraikaa verkkaan ja varmasti. Ja se oli aito lestyä, niin selitti emäntä useampaan kertaan ja vakuutti, ettei taikinaan oltu pantu tippaakaan maanruisjauhoja.

Piirakat ja vehnäset paistettaisiin vasta aamulla lähtiessä ennen päivän nousua, mutta piirakoiden sydän tuli valmistaa edeltäpäin. Niinpä porusivatkin riissit padassa, joka oli nostettu haahlon koukkuun liedelle.

Maija Stina käväsi pari kertaa ulkosalla ja kun uuni oli palanut hiililleen käänsi hän alaspäin kannen tuvan suuresta pöydästä, puhdisteli sitä vähä linnunsiivellä ja riputteli siihen jauhoja. Sitte tarttui hän taikinapytyn korviin ja kaasi sen pöydälle ja ryhtyi leipomaan.

Illalla leyhyi tuoreen leivän haju yli tuvan ja Maija Stina katseli mielihyvällä ovensuupöydälle latomiansa lestyleipäkasoja. Ne olivat erittäin hyvin onnistuneet. Ei ollut kuori vähääkään palanut ja muutenkin olivat ne niin pyöreitä ja mehevän näköisiä.

Mutta kun emäntä vähä ennen maatamenoaan palasi navetasta, oli hän myrkyllisellä tuulella.

— Ovat herjat antaneet lampaille vihvilästä, vaikka minä olen sanonut, että takkua.

Jo puhteella lauvantai-aamuna räiskyi Mujulan tuvan uunissa tuli. Maija Stina lämmitti sitä vaan vähäsen, sillä vehnäset ja piirakat eivät sietäneet ylen kovaa kuumuutta ja kun se sitäpaitsi eilen lämpisi.

— Niin ne ruukkaavat herrasväessäkin. Ja kun olisi mulla vielä sahramia ja kaartimummoja, niin tulisi keltasempaa vehnänen ja maukkaampaa…

Piirakoita paistettiin iso vakallinen. Niistä oli toiset leivottu vehnä-, toiset lestykuoreen.

Vehnäs-eltit asetettiin kaupungista tuotuun uuteen pärekoriin ja lestyleivät toiseen.

— Hyvilleen se tulee vallesmannien rouva. Kenties pyytää vielä pienelleen kummiksi.

Siinä tuli pian tulinen kiire. Emäntä nouti aitasta mustat vaatteensa ja silkkisen kirkkohuivinsa ja suki kiiruusti päälleen kamarissaan. Pani kaksi alushametta, että näyttäisi vähä pönäkämmältä herrasväen edessä.

— Muista panna, Aaprami, kello aisaan, kävi Maija Stina huutamassa miehelleen tuvan ovelta.

Ulkona oli leuto tammikuun sää. Pari päivää aikaisemmin oli suvennut ja sitte perjantaita vasten yöllä vähä kylmänyt, niin että kelistä oli tullut mitä parhain.

Markkinasta ostettu karhunnahka retkotti reen perässä ja siinä sitä vasten istuivat mukavasti nojallaan Maija Stina ja Aaprami, edellinen vasemmalla, jälkimäinen oikealla puolella. Aisakello helähteli niin somasti ja herraskaisesti oikeanpuoleisessa aisassa ja rekiveto-ori hirnahteli väliin ja terhenti innostua vallatoimaan.

Vallesmanniin oli matkaa lähes peninkulma ja sinne sai sillä varsalla ajaa hyvän tunnin.

— En tullut niille piioille sanoneeksi, että tekevät kanoille kakaraa ja antavat lehmille peltopohjaheiniä, sanoo Maija Stina.

Vallesmannin talo oli järven niemessä ja se näkyi jo parin kilometrin päässä olevalle mäelle.

— Kuule! Mene sinä istumaan sinne vallesmannin virkakamariin, niin minä sill'aikaa rupattelen rouvan kanssa saunassa.

Päivä alkaa jo sarastaa, kun Maija Stina ja Aaprami Mujunen ajaa karahuttavat vallesmanniin. Eivät aja portista sisään, vaan pyöräyttävät hevosensa saunan seinustalla olevan halkopinon viereen.

Aaprami sitoo oriinsa marhaminnasta pinoon kiinni ja levittää sille loimen selkään. Ottaa sitte reestään heiniä ja kantaa ne sen eteen. Maija Stina on sillävälin kiskonut koreja irti kuskilaudan alta ja silloin tällöin vilkaissut kartanolle päin. Joku piikaletukka näkyi siellä juosseen kyökkiin tuparakennuksesta, eikö lie ollut sisäkkö, koskapa oli pitkä esiliina edessä.

— Mitähän ne kujeilevat, kun ovat panneet saunan oven ulkoapäin hakaan.
Vai jokohan rouva olisi päässyt jaloilleen, sanoo Aaprami.

— Ei ne herrasväki niin vähällä pääse. Potevat viikkosotalla. Ja siellä se vielä on saunassa rouva. Avaa vaan ovi!

Aapramin toisesta suupielestä pujahti kirosana, kun hän oli avannut saunan oven.

Maija Stinakin kurkisti ovesta ja huomasi, että siellä saunan lattialla ynähteli pieni, vastasyntynyt vasikka, joka oli kytketty nuoralla penkinjalkaan.

— Pidä suusi eläkä tuossa enää vornota!… Se on rouva jo sittekin näkyy kyennyt jalkeille. Mennään kiiruusti kyökkiin.

— Minä vähä epäilen, että tuskin ne herrasnaiset tulevat koko saunaan keventymään, vaan että ne läsivät kamarissaan. Niillähän on paarmuskat ja muut apunaan, selitti Aaprami.

Maija Stina ja Aaprami kantoivat korinsa ja vakkansa pihaan ja kolisivat siitä rappuja myöten kyökinpuolelle.

Kyökin ikkunasta heitä jo pari päätä kurkisteli. Siellä oli varmaankin huomattu heidän erehdyksensä ja ne nyt kai sille nauraa kikattivat.

— Ovat kai herrasväki kotona? kysäsee hiukan ujona Maija Stina kyökkiin päästyään.

— Ka hyvää huomenta! Varhainpa se Mujunenkin on liikkeellä ja vielä emäntäväen kanssa. Käykää toki tänne peremmä… Tähän sopii jättää vaatteet tampuoriin.

Talvitamineet riisuttuaan astuivat Maija Stina ja Aaprami vallesmannin virkahuoneeseen.

— No pankaa nyt tupakaksi, Mujunen!… Vaan mikäpä teidät saattoi liikkeelle jo näin aamupäivästä? utelee vallesmanni.

— Hyvänen aika! Että rouva uskaltavatkin noin varhain… Eiköhän olisi parasta olla vielä sängyssä? sanoo ihmeissään Maija Stina.

— Eihän tämä toki mitä varhaista ole… Ainahan minä olen ylhäällä näin aikaseen.

Maija Stina tutkii rouvaa silmillään kiireestä kantapäähän ja ajattelee, että kylläpä se on lujarakenteinen tuo rouva niin herrasväen naiseksi, kun jo viikon vanhana on noussut lapsivuoteestaan.

— Tänä aamuna poiki ensimäinen, selittää rouva. — Mutta se kun on hieholehmä, niin olisi puskenut vasikkansa läpi ellei sitä olisi saatu pois ja viety saunaan täksi päiväksi. Rengit tekevät tänään karsinan… Entä teille?

— Poikihan se jo Valikki joulun pyhinä. Ja vasikasta tuli kirjava ja juonoselkä… Annetaanko teidän vasikalle nuorta maitoa?

Palvelustyttö toi kahvia. Mutta silloin juolahti Maija Stinalle mieleen, että nythän ne pitäisi ottaa esille ne eväät. Vaan kehtaako sitä nyt tässä ukkovallesmannin kuullen sanoa…

Maija Stina nypläilee sormiaan ja vilkuilee vuoroon rouvaan, vuoroon vallesmanniin. Sanat tulevat jo useamman kerran huulille, mutta siihen ne aina tuppautuvat kuolemaan.

Mutta Maija Stina ei ehdi mitään selittämään. Hän juoksee kyökin porstuaan ja kantaa sieltä korin kerrallaan ja viimeksi vakan vallesmannin virkahuoneeseen.

— Tuollahan ne kylällä kertoivat. Eikös se olekaan totta?… No nyt minä vasta!…

Maija Stina löi käsiään yhteen niin että jämähti ja jäi siihen istualleen ihmeissään katsoa muljottamaan.

— Minä sanoin jo tälle eukolle, että ota sinä ensin varma selko asiasta… vaan mitäs ne ämmät!

— No elkäähän nyt, Mujunen! Sattuu se viisaallekin vahinko. Ja onko tämä nyt sitte vahinko tahi mikään? Istukaa vaan alas ja pankaa palamaan!

— Me saimme tänne viime pyhänä sen kaksivuotiaan sisareni tytön ja siitähän ne sen juorun ovat laskeneet. Ja on se tuokin ukko pari kertaa piloillaan sanonut, että minä muka olisin… phyh!

— Kaikkiin sitä joutuu, kun elää, läähätti Maija Stina. — Minä jo vähä epäilin, kun rouva on keski-ikäinen ihminen eikä ole ennenkään saanut ja kun eivät edeltäpäin hölynneetkään, vaan niin vakuuttivat varmana kylällä, että nyt sai… Kertoivat vallesmannin itsensä sanoneen.

— Niin… Mutta ei me näitä eväitä kuitenkaan takaisin viedä, jos rouva vaan ottaa vastaan. Tyttöhän se on kuin tyttö, vaikka onkin vähä vanhempi.

Hän vei emännän omaan kamariinsa ja jätti Aapramin tarinoimaan miehensä kanssa.

Paluumatkalla ei paljo puheltu. Maija Stinaa iletti ja kaiveli ajatellessaan, että nyt ne nauravat hänellä koko kylä, kun saavat kuulla. Mutta hän lohdutteli itseään sillä, että saa haukkua piikojaan kotiin päästyään… ja hän purkaakin niille koko sappensa, varsinkin jos eivät ole ruokkineet kanoja tahi jos hän löytää vihvilässuuteita lampokarsinasta…

Kun sälkö oli sujahuttanut kyläkujasilta kankaalle, ei hän malttanut olla sanomatta:

Maija Stina ei vastannut. Kääntyi kylelleen rekeen Aapramiin selin ja alkoi pian torkkua silmät puoleksi raollaan.

Hänestä tuntui väliin siltä kuin olisi puiden välistä vilahdellut se vallesmannilan vastasyntynyt vasikka. Sitte se muuttui omaksi punasenkirjavaksi juonoseläksi… ja piiat työnsivät sen eteen vihvilästä. Hyvä jumala! Eihän se vielä kykene heiniä syömään… hullujahan ne ovat nuo ihmiset. Mutta sitte joutuu hän taas vallesmannilan saunaan ja siellä on taaskin se vasikka. Ja toisessa nurkassa makaa vuoteellaan rouva ja imettää… ja silmät vesissä häntä kiittelee… että kun on vielä niinkin hyviä ihmisiä, että tuovat lämpöisiä… Vaan tuo vasikka se ehkä häiritsee rouvaa. Nyt se heittäytyi pitkälleen ja rupesi siinä nurkassaan omia aikojaan ynähtelemään…

YÖJALASSA.

Jussi Piiparinen ei vielä koskaan ollut käynyt yöjalassa, vaikka oli jo seitsemännellätoista. Ja sille seikalle toiset vanhemmat rengit aina nauroivat ja vornottivat ja sanoivat ilkkuen, ettei tuosta Jussista ole mieheksi eikä muuksi, vaikka on jo lusikkansa pessyt, s.o. käynyt rippikoulunsa, ja että parasta olisi, jos Jussi rupeaisi käymään hameissa…

Tätä ei Jussi Piiparinen ajan pitkään voinut sietää. Häntä aikamiestä ei enää tarvittaisikaan pitää kokemattomana poikanulikkana ja toisten narrina, sen hän pian näyttäisi, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus. Mutta ei hän viitsisi pyrkiä noidenkaan toisten renkien mukaan, ne vaan sitte koko matkan tekisivät hänestä pilaa. Yksinään menisi.

Eräänä kesäisenä lauvantaina juuri päivällisen syötyä pistäytyi naapuritalon piikatyttö, Miina nimeltään, jollekin asialle siihen taloon, missä Jussi Piiparinen oli palveluksessa.

Miina oli Jussia pari vuotta vanhempi, mutta muuten se oli niin nuorekas ja miellyttävä ja katseli aina niin veikeästi mustien kulmakarvojensa alta.

Jussi varustautui porstuaan juuri silloin kun Miina tuli ulos tuvasta pois mennäkseen.

— Tuota… kun minä meinasin, että jos… tykkäisitköhän sinä siitä, jos minä tuota… tulisin sinun luoksesi tänä iltana?

— Se on vähä ylpeänsäväkkä tuo Miina, mutta menen minä sittekin. Eipäs vaan kieltänyt. Ja kuulinpa minä toisilta rengeiltä, missä se makaakin. Siellä ne on ruispellonpuoleisessa aitassa Miinan kampsut.

Illalla kylvettyään ja illallisen syötyään oli Jussi Piiparinen jouduttanut pyhävaatteet ylleen ennenkuin muut rengit. Hän kampasi uudelleen tukkansa ja pani nenäliinan taskuunsa ja sytytti siinä tuvan penkillä istuessaan paperossin, joita edellisenä sunnuntaina oli laatikon ostanut.

— Äitinsä luokseko se Jussi vielä näin myöhällä? kysäsee joku rengeistä.

Vaan vähän ajan perästä pistää Jussi hatun sisälleen ja hiipii melkein huomaamatta ulos. Pantuaan siellä hatun päähänsä pyörähtää hän aitan kupeelta pellon pientareelle ja oikasee siitä suoraan maantielle. Viheltää hujauttaa pari kertaa ja työntää sitte kätensä housuntaskuihin ja alkaa astua tepastella pitkin tietä.

— Vieläköhän ne Heikkilässä valvovat? Jos valvovat, niin enpä mene valveaikaan. … Kun vaan nyt muistaisin niitä lukuja tarpeeksi, että Miina laskisi…

Heikkilään ei ollut tieltä kuin parin kolmen kivenheiton matka. Ja Jussi Piiparinen erotti selvästi, että siellä tupapuolella vielä vähä liikuskeltiin ja että joku pistäysi ulkonakin.

Pellon takana alkoi metsäinen laidunmaa ja Jussi poikkesi sinne maantieltä. Kulki sitte aitoviertä pitkin pellon nurkkaukseen, nousi siitä pientareelle ja alkoi nyt hiipiä Heikkilää kohti. Aittarakennus tuli tuparakennuksen eteen, niin etteivät ne tuvasta huomaisi, vaikka valvoisivatkin. Vaan lähemmä pihaa päästyään tekikin Jussi sen havainnon, että piennar ulkoni muutamia syliä aitan nurkkauksesta ja että pientareen toinen pää sattui avonaiselle kohdalle, mihin saattaisi nähdä tuvan ikkunasta. Hän paiskautui ruispeltoon ja lahmasi suoraan sen poikki aittarakennuksen taa.

Kotvasen oli hän hiljaa ja kuulosteli ja kurkisteli, näkyisikö ketään valveilla. Viimein tuli hän vakuutetuksi siitä että kaikki nukkuivat.

Jussin rinnassa tuntui omituisesti pamppailevan. Mikähän sitä nyt niin sylkytti…

— Nyt ne tulisi lukea ne luvut. Vaan entä jos en muista… jos seisattuu keskelle runoa…

Hän rohkasautuu ja kopauttaa pari kertaa kovanlaiseen aitan seinään. Ei kuulu mikään.

— Kyllä se valvoo Miina, vaan ei virka… Lyö vielä kerran, niin että jymähtää. — Kuka siellä? kuuluu seinän takaa hiljainen kuiskaus.

Jussi alkaa nyt lausua runoaan yksikantaan ja samalla nuotilla kuin katekismustaan:

"Minä olen se pikkunen poika enkä suuremmaks tulla voikaan. Aukase, Miina, oven säppiä, jottei palele multa näppiä. Enhän minä tänne ois tullu, jollen ois sun tykkäävän luullu. Voitaishan tuota vähä puhella, jotta onko ne kuuliaiset suvella…"

Mutta siihen Jussilta keskeytyi. Hän muisteli ja muisteli… sitähän oli paljo pitemmälti… vaan ei saanut langan päästä kiinni. Alotti alusta ja luki uudelleen sen minkä muisti. Sitte oli ääneti.

Hän hyppäsi kiiruusti yli aidan pihamaalle ja vilkasi vielä tuvan ikkunaan, mutta siellä ei näkynyt nytkään ketään. Samaa tietä kiersi hän aitan ovelle.

Vanha ruostunut lukko narahti aikalailla, niin että Jussi hätkähti, ja samalla aukeni ovi hiljaa sisäänpäin. Jussi pyörähti sinne sisälle ja jäi seisomaan pilkkopimeään, sillä ovi oli taas sulkeutunut ja lukko narahtanut jälleen kiinni.

Hän raapasi tulitikulla tulen ja näki Miinan jo kiepsahtaneen vuoteeseensa peitteen alle.

— Vai jo sinä kerkisit! sanoi Jussi ja meni siihen vuoteen laidalle istumaan.

Jussi ymmärsi nyt, että hänen pitäisi ryhtyä jotain juttelemaan, mutta ei tiennyt mistä alottaisi. Mietti kotvasen ja aikoi juuri sanoa jotain Miinalle, kun kuuli liikettä ja supatusta seinän takaa.

Ei tiennyt aluksi Jussi mitä ajatella. Kaikki tuo tuntui hänestä niin kummalliselta. Mahtoikohan Miinalla olla muitakin sulhasia? … Kyllä kai. Ja se on tietysti laskenut ne usein sisään niinkuin hänetkin nyt ja ne ovat kaiketi olleet yösimöissä ja ehkäpä vielä saman täkin alla maanneet.

Häntä puistatti ja hänen suonissaan tuntui niin omituisesti polttavan. Tietäisipä hän vaan, ketä täällä tapaa käydä, niin kyllä hän näyttäisi… iskisi vaikka puukkonsa niiden hartioihin salaapäin, vaikka joutuisi siitä linnaankin…

Mutta sitte tuntui hänen mielessään niin kutittavan hyvältä, sillä hän tunsi äänestä, että siellä ulkona olikin heidän talonsa renkejä, juuri niitä samoja, jotka aina olivat hänelle ilkkuneet.

Mutta Miina ei sano halaistua sanaa. Työntäytyy vaan yhä syvemmälle peitteensä sisään.

— Siellä on meidän Jussi sen vieressä. Tännepäin se poikavekara läksi ja sillä näytti olevan ihan erityiset meiningit.

Tämäntapaisia pilapuheita kuului seinän takaa ja Jussi oli mielissään, että sai kerrankin olla niille irvihampaille kiusaksi.

Aikansa puskuiltuaan tuntuivat rengit viimein menevän tiehensä. Ja Jussi yhä istua kyykötti Miinan vuoteella ja ajatteli, että tämmöistäköhän mahtaa aina olla yöjalassakäynti… että tulevat ja pyrkivät ja kun eivät pääse, niin herkeävät hävyttömiksi ja haukkuvat…

Mutta nyt alkoi kuulua liikettä oven takaa. Kuului supatusta ja sitte hyvin omituista vilinää, niinkuin olisi hangattu kahta esinettä vastatusten. Jussi ihmetteli kotvasen ja kuulosteli ja oli supatuksesta saavinaan selville, että siellä oven takana vehkeilivät ne samat rengit.

Jonkun ajan kuluttua ei ulkoa kuulunut enää mitään ääniä ja Jussi päätti niiden viimeinkin menneen tiehensä.

Jussi arveli ensin, että olisi sitä nyt jotain puheltava, mutta kun Miina kerran oli väsynyt, niin ei hänkään viitsinyt vaivata, vaan heittäytyi pitkälleen siihen vuoteen laidalle. Miina oli niin syvällä peiton alla, ettei hänestä näkynyt muuta kuin pää.

Jussi mietti, uskaltaisiko hän ehkä vähä likistää. Rohkasautui siitä kuitenkin ja pujotti käsivartensa Miinan kaulaan ja jätti sen siihen lepäämään. Miina ei ollut tuosta millänsäkään.

Jussi heräsi ensin ja muisti heti, missä hän oli. Aitassa oli tosin vielä pimeä, mutta ovenraosta kiilui päivä. Ja Jussi arveli, että hän ehkä oli nukkunut liian kauvan ja että ne voisivat olla jo valveilla tuvassa.

Hän herätti heti Miinan ja sanoi, että nyt taisi tulla tupenrapina ja että hänen täytyisi paikalla lähteä kotiin.

— Hyvästi nyt! sanoi Jussi ja tökkäsi kättä Miinalle. — Ei tässä tullut mitään jutelluksikaan… vaan jutellaanpahan toisen kerran, kun saanen tulla…

— Nyt minä tiedän! sanoi Miina pelokkaasti. — Ne renginruojat ovat sitoneet tuohon ovenkappiin nuoran ja kiinnittäneet sen toisen pään johonkin, ehkäpä tuonne vinnille menevien rappujen patsaaseen.

Miina pyörähti mitään virkkamatta vuoteelleen. Ja Jussi alkoi tuntea kylmiä väreitä selässään, sillä hän tiesi, ettei tästä hyvä seuraisi hänelle eikä Miinalle.

Ensi töikseen ryhtyi hän lohduttelemaan Miinaa, joka siinä vuoteellaan kasvot tyynyä vasten nyyhkytti.

— Elähän, Miina kulta, ole milläsikään! Kylläpähän tästä vielä päästään. Minä otan syyn päälleni. Lyököön Heikkilä minua, jos haluaa. Ei se minua kuitenkaan lyö. Ja sitte… kuulehan Miina… mennään me tässä muutaman vuoden perästä yhteen.

— Huolinpahan, jos vaan sinä… Vaan yöllä minä en enää luoksesi tule, enkä mene muuannekaan… Käydään hän pyhäisin yksissä kirkolla, niin saadaan jutella.

Miina rauhottui vähitellen. He olivat nyt molemmat salvan takana ja ulkoa alkoi kuulua talonväen ääniä.

— Kuule! sanoi hän. — Sinun täytyy piilottautua johonkin ennenkuin ne tulevat. Eivät ne arvaa sinun olevan täällä. Minä selitän niille, että ketä lie tullut yöllä pyrkimään ja minä kun en laskenut sisään, niin suutuksissaan salpasivat aittaan. Se on niin pahanilkinen se isäntä, että kummat vielä tekee, jos löytää sinut täältä. Minä tulen sitte sinut laskemaan, kun rupeavat ettoneelle tuvassa. Teen jotain asiaa…

Jussista tuntui tuo ehdotus ensin vähä arveluttavalta ja siitä voisi pahimmassa tapauksessa olla hyvinkin ikäviä seurauksia, mutta koska kerran Miina niin tahtoi, niin mukautui hänkin.

— Nouse tuohon nurkkaan tuolille. Minä nostan sitte siihen naulaan tuon isännän pitkän turkin sinun eteesi, niin etteivät näe jalkojasikaan.

Jussi teki työtä käskettyä. Turkki peitti hänet Miinan arvelun mukaan niin hyvin, ettei kukaan saattaisi mitään epäillä.

Oven ulkopuolella syntyi pian silmitön naurunhohotus ja kikatus. Jussi ja Miina tunsivat, että siellä oli emäntä ja isäntä ja koko talonväki.

— Miks'ei Miina ole noussut kahvinkeittoon? huutaa emäntä nauraen ja koputtaa ovea.

— Katsotaan nyt kuitenkin, minkälainen elävä sillä siellä on, huutaa joku rengeistä.

Hän kuulee kuitenkin, että joku on astunut aittaan. Ulkona tuntui Miina jotain emännälleen selittelevän.

Jussia pelottaa ja sydän tuntuu lyövän hirveän rajusti. Jos ne nyt löytäisivät hänet, niin… Saakuri, että sai tulluksikin tähän turkin taakse…

Mutta askeleet aitan lattialla yhä lähenevät… siinä on jo joku tuossa ihan edessä.

— S—tana! pääsee Jussilta samassa kun turkki äkkiä putoaa hänen edestään lattialle.

— Ahaa!… Parraton pakanahan täällä sittekin on! huudahtaa Jussin edessä oleva isäntä. — Ja vieläpä naapurin Jussi. No elä ole milläsikään… sattuuhan tämä tällainen tapaturma nuorille miehille. Vaan kuka kujeilija teidät osasi sulkea tänne aittaan?

Hän oli katsellut vaan kattoon ja harhaillut silmillään seinille eikä ollut ulos tultuaan näkevinäänkään renkejä, jotka siinä aivan oven suussa hänelle irvistelivät. Miinaa ei enää näkynyt. Se oli varmaankin mennyt emännän kanssa tupaan.

— Tulehan, Jussi, tupaan kahville! kuuli hän isännän huutavan, vaan ei ollut kuulevinaankaan.

Mutta Jussi Piiparinen välitti heidän nauruistaan viis. Hän painalti maantielle päin ja tunsi vähitellen pääsevänsä kuin pahasta painajaisesta.

— Olipa hyvä, ettei lyönyt Heikkilä… Nyt ne siellä nauraa kikattavat toisen vahingolla… itse juoksevat joka yö. Ja vierii se viesti tuonnekin kotitaloon, että minä ja Miina olemme olleet salpojen takana. Vieriköön… ja ilkkukoot rengit. Viimeisen kerranpahan sillä asialla ilkkuvat… Mutta sinne piiloon ei minun pitänyt mennä eikä ruveta sen Miinan hupsuksi.

Ja Jussi Piiparinen pyörähti sukkelaan Heikkilän kujosilta kotitaloonsa päin ja katseli uusia pohjalapikkaitaan, jotka siinä sannoitetulla tiellä niin somasti narskahtelivat.

VIIDENTOISTA PENNIN NAKKIA.

Jo pari viikkoa oli kulunut siitä kun Putska oli viimeksi pelannut. Silloin oli pelattu "lansnihtiä" kaupungin kievarissa ja nipinnapin oli Putskalle satamarkkasestaan jäänyt reissurahat kotiin. Tuuri oli ollut kerrassaan kelvoton ja Putska oli päättänyt, ettei hän ryhdy peliin ainakaan pariin viikkoon. Odottaapahan tuurin kääntymistä… On parasta olla pelaamatta silloin kun ei käänny lehti hyvin, niin se Kahelinkin oli neuvonut…

Sunnuntai-iltana oli naapuritalossa kuuliaiset. Se oli jo syksyinen aika, ja Putska oli vakuutettu siitä että siellä saunassa vielä pimeän tultua pelattaisiin.

— Noille pitäisi tänä yönä saada sata rosenttia, arvaili hän kuuliaispaikkaan kulkiessaan.

Hän tuli sinne verrattain myöhään. Mitäpä hän olisi siellä aikaisemminkaan tehnyt… Harmonikka vonkui ja rämisi hiukan humaltuneen pelarin polvilla niin vietävästi, ja lattialla tanssittiin polkkaa, parhaastaan poikaparissa, kaikilla miehillä hattuluuhkat takaraivolla. Pienet poikaviikarit tekivät kaikenmoisia kujeita, nuuskasivat ja aivastelivat ja tiputtelivat sitä ainettaan pölyiselle lattiallekin.

Muutamilla miehillä näytti olevan joitakin erityisiä aikeita. Joku heistä sanoi salavihkaa Putskalle:

— Mitäs me täällä tuvassa nulikoiden kanssa miehiset miehet… Tule saunaan, Putska! Käännetään tässä ajan kuluksi vähä lehteä…

Joukossa oli muuan puujalalla kulkeva mies, tihrusilmäinen ja kumaraharteinen, ja sitä kutsuttiin miesten kesken Hertta-Pekaksi. Tämä Hertta-Pekka kävi supattamassa jotain emännän korvaan ja sai emännältä salavihkaa sisälleen jonkin esineen ja kompuroi toisten edellä saunaan.

Se oli tavallinen sisäänlämpiävä, pieni ja nokinen. Kiuvas oli kuin itkeneen näköinen ja lauteilla ja penkillä ja lattialla näkyi vielä vastanlehtiä ja muitakin jätteitä eilisestä kylvystä.

— Siivossapa pitävät saunansa, murahti Putska ja hapuroi vanhaa vastanjätettä alleen lattialle, mihin miehiä kerääntyi piiriin istumaan.

Hertta-Pekka oli ottanut sisältään pienen läkkisen lampun ja asettanut sen palaa tuikuttamaan siihen piirin keskeen matalalle kolmijalkaiselle jakkaralle.

— Lainaa sinä sille! irvisteli joku Hertta-Pekalle, joka otti siitä pahastuakseen eikä virkkanut mitään.

— Mull'on, sanoi Hertta-Pekka ja veti povitaskustaan esiin likaiseen rättiin käärityn korttipakan. Ne olivat nuhraantuneet ja kuluneet niin ne kortit, ettei niistä tahtonut oikein hyvin kaikkia edes tuntea.

— Noista on tietysti toiset puolet tuntolehtiä. Kuka niillä uskaltaa pelata…

Mutta Putska oli sillävälin ottanut esille omat melkein uudet korttinsa ja yleinen mielipide oli se, että niillä tuli pelata.

Hertta-Pekka tutki visusti niiden korttien takapuolta, mutta ei löytänyt tuntomerkkejä edes ässissä.

Kukaan ei voinut arvata, mitä ajatuksia Putskan mielessä tällä hetkellä liikkui. Hän oli tyyni ja vakava niinkuin tavallisesti ainakin ja katseli tarkoin kaikkia jaettavia lehtiä, varsinkin ukkoja. Ei kuitenkaan niin kömpelösti, että sitä muut olisivat erityisemmin huomanneet.

Hän näet tunsi ässät päältäpäin. Oli itse kotonaan eräänä iltana uhrannut pari tuntia aikaa tehdessään kortteihin salaisia merkkejä, joita muiden silmät eivät saattaneet erottaa.

"Aika" oli kohonnut jo toisellekymmenelle markalle ja Putska sattui olemaan työmies. Siihen asti oli hän ollut melkein omillaan.

Peliin otti osaa viisi miestä. Ja nyt tuli Putskan vuoro sanoa. Kaksi miestä oli siis jo pelissä ja omassa kädessään oli hänellä aivan arvottomat lehdet.

Mutta tuplien päällimäisen kortin päältäpäin kiilui Putskan silmään pieni, merkitsevä viiva, joka selitti hänelle, että sieltä on saatavissa valttiässä.

Hän katseli sitte kokonaan toisaalle. Oli hyvin tarkoin tutkivinaan omia korttejaan, näytti niitä sitte vierustoverilleen, joka oli passannut, ja kysäsi, että eihän näillä näin huonoilla voi nakata.

Hän tempasi pakan päältä kolme lehteä, tirkisti niihin hiukan ja iskeä pamautti sitte lattiaan pata-ässän niin että siltapalkit rystyitä vasten komahtivat.

Mutta pietinsaaja katseli sitä Putskan lyömää pata-ässää puolelta ja toiselta, kuitenkaan mitään huomaamatta.

Siihen oli tullut saunaan uteliasta väkeä muutakin. Muutamalla miehellä oli kädessään limonaatipullo, joka oli viinaa puolillaan. Hän näytti jo olevan aika humalassa ja alkoi laulella:

"Silloin on pojat lemmillään, kun on hiukan humalassa.
Ja tytöt ne riippuu pojissa kiinni kuin ryssä jumalassa —"

— On saksoja, on, on, on… Viis markkaa maksaa litra, mutta tämmöisen näin saa kahdella markalla…

Putska ojensi hänelle ylenkatseellisesti viitosen, niinkuin se ei olisi raha eikä mikään. Se oli luotettava mies tuo Pyöräkkölän lampuoti ja kyllä se asiat hommaisi, vaikka olikin vähä humalassa.

Niin ajatteli Putska ja arveli vielä, että kun niitä tässä sen viiden markan edestä juottaa, niin ovat havakampia ottamaan ukkoja ja tuplia… ja ehkäpä ne niinollen tulevat maksaneeksikin sen viinan omasta kukkarostaan.

Viinaa tuli ja Putska tarjosi sitä sekä tuojalle että kaikille pelaajille. Ryyppäsi vähä itsekin, mutta otti ylen varovasti, ettei humaltuisi. Saattaisi vielä kihahtaa päähän ja siinä ehkä tulisi tehdyksi tyhmyyksiä.

Läkkilamppu paloi ja savusi siinä kolmijalkaisen jakkaran nurkalla ja viinan tultua meni jakkara väliin nurin ja keskeytti pelin.

Viina teki tehtävänsä. Miesten posket alkoivat punottaa ja silmät omituisesti leimahdella. Kukaan ei enää tahtonut olla arkalasta kotoisin. Putskakin oli reutoilevinaan ja hoilailevinaan, vaikka olikin selvin mies joukossa. Ei Hertta-Pekkakaan ollut kovin humalassa, vaikka Putska tyrkytteli pulloaan useimmiten juuri hänelle.

— Nytpä mulla näkyy olevankin mainio tuuri, ajatteli Putska itsekseen ja laski päässään, että siellä liivintaskussa taitaa jo olla sata korkoa niille kahdellekymmenellekahdelle markalle.

Hertta-Pekka oli hävinnyt ja hän pelasi nyt jotenkin varovasti. Salaapäin piti hän kuitenkin aina Putskaa silmällä, sillä sen tuuri ei tänä yönä ollut hänestä oikein luonnollinen.

Saunan lattialla helisivät rahat ja "aika" kohosi usein korkealle.
Oli taaskin toistakymmentä markkaa kysymyksessä Putskan työvuorolla.
Hertta-Pekka oli saanut kaksi kertaa perättäin pietin ja häneltä nyt
loppuivat rahat.

Valtiksi kääntyi nyt ruutu. Hertta-Pekka vei ukot ja eräs toinen oli lähtenyt omillaan. Mutta Putska tiesi, ettei valtti-ässää kellään ollut, vaan että sen täytyi olla jonkin noista pakan päällimäisistä lehdistä, luultavasti tuplissa, sillä sen oli hän pannut nostossa merkille. Uskaltaisikohan mennä noihin tupliin?… Vaan jos tulee pietti, niin se vie neljättäkymmentä markkaa…

Voitonhimo sai kuitenkin hänet viekotelluksi. Hän nosti tuplista lehden kerrallaan, mutta otettuaan kolmannen lehden, meni hänen katseensa kamalan synkäksi, sillä valtti-ässä ei ollut niissäkään, vaan se näkyi jääneen neljänneksi kortiksi ja siihen ei hänellä ollut koskemista.

Eikä siinä auttanut muu kuin lue pois lautaan kolmekymmentäkaksi markkaa neljäkymmentä penniä.

Putskaa harmitti ja kaivelutti. Siihen ne menivät nyt voittorahat ja kukkaron pohjalle ei jäänyt kuin kymppi ja muutama kolikko.

— Nyt minä hasarteeraan! huusi hän ja meni piettinsä aikana umpimähkää ukkoihin.

— Jumalauta! Uusi pietti! Kuka satsaa tämän kellon kahdestakymmenestä? Minä lunastan sen huomenna takaisin samasta rahasta. Kyllä se sen vastaa…

Putska ei päässyt peliin, mutta pietti siirtyi Hertta-Pekkaan. Ja uudelleen solui Hertta-Pekankin kello saunan lattialle. Hän sai lisän lainatuksi eräältä naapuriltaan.

Hertta-Pekka jakoi lehdet ja Putskan vuoro oli ensiksi nakata. Omat lehtensä olivat kuitenkin huonot ja ukkoihin ei olisi menemistä, sillä niistä tuskin hyötyisi mitään. Vaan nyt näkyi pakan päällä tuplissa herttaässä ja se oli juuri hertta, joka oli kääntynyt valtiksi. Ja se salainen viiru sen ässän päällä näytti nyt Putskasta niin kauhean suurelta, että häntä pelotti. Jos ne vielä sen huomaisivat…

— Kun kerran häviää, niin hävitköön! huusi hän ja löi omat korttinsa lattiaan. — Ja minä menen suoraan tupliin, jumaliste, jos vaan saa mennä…

Putska vetää kolme lehteä pakan päältä. Hertta-Pekka nakkasi, muut passasivat.

Hertta-Pekkaan tuli pietti. Sillä Putska oli saanut tuplistaan valtti-ässän ja valttikuninkaan.

Sitte tempasi hän lattialta hertta-ässän ja tutki sen takapuolta. Yhtäkkiä levisi hänen kasvoilleen kummallinen ilme ja hän löi kortin alassuin siltaan.

— Katsokaa! huusi hän. — Putska on koira! Sillä on tuossa kortissa tuntomerkki!

— Se on vale! kivahti Putska ja työnti Hertta-Pekan kelloa ja rahoja taskuunsa.

Mutta toisetkin pelaajat olivat käyneet hertta-ässään käsiksi. Ja selvästihän siinä nyt näkyi kaikkien silmiin se salainen viiru, jota ei ollut muissa korteissa. Otettiin esille toisetkin ässät ja tarkan tutkimisen perästä saatiin niistäkin merkit selville.

Eikä siinä auttanut Putskalle muu kuin anna rahat ja kello. Tosin se käsi meni sinne liivintaskuun niin hirveän vaikeasti, mutta mennä sen täytyi.

— Tule huomenna meille, niin minä lunastan sen kelloni, sanoi Putska ja nousi ylös ja alkoi työntää viinapulloa sisälleen. Siinä oli vielä vähä jälellä.

— Tuoss'on omasi! huusi Hertta-Pekka ja heitti Putskan kortit vasten saunan ovea. — Mutta viina tänne tahi…

— En saanut sataa rosenttia, murahteli hän yksinään mennessään. — On yhäkin huono tuuri. Täytyy tässä olla vieläkin pari viikkoa pelaamatta ja koettaa sitte "levopravoita"… Eiköhän tuo jo keyriin mennessä tuuri käänny…

LAHNANKUTU.

Pienemmät lahnat olivat kuteneet jo pari viikkoa sitte, juhannuksen eillusviikolla, mutta isolahna ei ollut vielä kohonnut. Ne tulivatkin rypypaikkoihinsa tavallisesti vasta pari kolme viikkoa myöhemmin kuin pienet ja niiden nousua suurella jännityksellä odoteltiin, sillä kun se milloin rupesi niitä antamaan, niin antoi hyvästi, ja kaupungissa maksettaisiin niistä neli-viiskiloisista vonkaleista markka kilolta.

Niemelän Isäntä-Pekka oli laskenut kolminkertaiset rikuvitsansa, s.o. riimuverkkonsa, läheiseen Levälahteen, matalaan ja sammalpohjaiseen, ukkolahnojen tuloa odottamaan.

— Elleivät vanhat merkit petä, pitäisi niiden nousta jo tämän yön seudussa, oli hän edellisenä iltana verkkoja virittäessään sanonut renkipojalleen.

Se Levälahti oli vanhastaan tunnettu lahnankutupaikka. Varsinkin isot lahnat kohosivat aina siihen kutemaan ja työntäytyivät melkein rantamättäille niin matalaan levään, että kun ne siellä pusahtelivat ja töytyilivät, niin väliin vallan harjakset vilahtelivat.

Aamulla oli Isäntä-Pekka käynyt renkinsä kanssa selkäämässä rikuvitsojaan, mutta ei ollut saanut kuin yhden lahnan ja sekin oli ollut sitä pienempää lajia.

Päivä oli ylen helteinen ja kuuma ja kun illalla aurinko laski, helotti koko läntinen taivas kuulakan punertavana.

— Se merkitsee poutaa, ajatteli Isäntä-Pekka, joka illallisen syötyään ja kylvettyään oli kävellyt talonsa lähistöllä olevaan niemeen tarkastelemaan, näkyisikö missäpäin lahnoja liikuskelevan. Niemen nenästä saattoi hyvin nähdä sekä Levälahteen että pariin muuhunkin pienempään lahteen ja samaten edustalla oleviin saariin.

— Ihmeppä tämä, kun eivät lahnat liiku taivaallisen kuun käännyttyäkään! mietti Isäntä-Pekka siinä rannalla kävellessään. — Tahi jos ne tekevät saman tempun kuin kymmenisen vuotta takaperin että nousevatkin kaikki tuonne selän toiselle rannalle kutemaan ja jättävät meidät särkiä ja salakoita pureksimaan. Ja silloin tuli hallavuosi ja se tapahtui siis sen edellä. Ja kato se on nytkin varma, jos ne vaan tuolle rannalle nousevat kaikki…

Mutta yht'äkkiä huomaa Isäntä-Pekka jotain omituista liikettä Liisansaaren rannalta. Se oli pieni kivikkosaari, jossa ei kasvanut muuta kuin joku vaivainen koivunkäkkyrä ja jonka rannat olivat niin jumalattoman kiviset, ettei sinne hevin tahtonut päästä joka puolelta veneelläkään.

Ja nyt pusahteli siinä rannalla harvassa ruohokossa vallan kummallisesti ja Isäntä-Pekka näki, miten siellä vähin räiskähteli vesikin.

— Tämäpä on merkillistä, jupisi hän itsekseen ja läksi kiiruusti kotiinsa.

Renkipoika oli pian saanut päälleen ja niin lähtivät he isännän kanssa rantaan. Isäntä-Pekka nouti aitan naulasta kaksi rikuvitsaa, joita ei oltu viety Levälahteen.

— Nämä kaksi eivät riitä, sanoi Isäntä-Pekka rannalle päästyä. — Täytyy soutaa ensin tuonne Levälahteen ja nostaa sieltä muutamia verkkoja lisäksi, sillä tuo Liisa on saarrettava rikuvitsoilla joka puolelta. Muuten ne menevät tiehensä.

Neljä verkkoa nostettiin Levälahdesta ja niihin ei ollut käynyt ainoatakaan lahnaa. Heillä oli käytettävinään kuusi rikuvitsaa ja niiden tiesi Isäntä-Pekka riittävän saaren ympäri.

— Elä souda enää, sanoi hän renkipojalle, kun olivat päässeet lähemmäksi saarta. — Minä tässä vähäsen melon, niin eivät niin pahasti säiky. Souda sitte hyvin hiljaa, kun minä heitän nämä verkot veteen, ja niin varovasti, etteivät airot pääse hankavihtoihin yhtään narisemaan…

Järvi oli ihan tyyni ja kirkas kuin peili ikään. Siinä Liisansaaren rannalla pusahtelivat lahnat melkein rantakivillä. Silloin tällöin oikasautui joku ottamaan aimo harppauksen. Ja Isäntä-Pekka ja Antti näkivät selvästi, miten ruohot siltä kohdalta jakaantuivat ja heilahtelivat ja miten siinä vesipinnassa vilahteli musta, kyrmyinen lahnan selkä.

Isäntä-Pekka laski rikuvitsojaan kivien väliin rantaruohokkoon ja niin matalalle, että verkkojen kohot kaikkialla jäivät näkyville. Hän laski jataan, s.o. solmitsi verkot yläpaulastaan toisiinsa kiinni ja kohenteli tarkoin melallaan, ettei pientäkään aukkoa jäisi verkkojen väliin.

— Ne ovat hyvin ovelia nämä isot lahnat puheli hän hiljaa rengilleen. — Jos jätät pienenkin aukon, niin siitä ne kaikki ujuttautuvat väljälle vedelle, ensin yksi, sitte muut perästä.

— Johtuupa mieleeni, jatkoi hän, miten nämä ukkolahnat kerran tekivät kepposen tuolla Ohvananjoen suulla. Hovilainen oli tietysti rengeillään pidättänyt silmällä, milloin lahnat nousisivat jokeen. Ja kun olivat nousseet, oli laittanut rysän keskelle jokea ja tukennut joen rysän kahden puolen rikuvitsoilla, niin ettei ollut lahnoille läpipäästävää reikää. Oli kuuma kesäpäivä ja minä tulin juuri hovista pyytämästä hovilaiselta lainaksi rukiita, mutta ei se pahuus antanut. Satuin osumaan siihen joen suulle ja näin rysän ja rikuvitsat. Vettä oli vähä ja minä näin joen pohjaan asti ihan selvästi. Ja uskotko, että naamani venyi tavallista pitemmäksi älytessäni, mitä kumman peliä siinä joessa pidettiin. Lahnat olivat juuri menossa väljään veteen, mutta huomasivat, että siinä olikin sulku edessä. Minä seisoin rannalla hiljaa ja katselin. Ne näyttivät pitävän siinä kuin kokousta ikään eikä ainoakaan lähtenyt tutkimaan rysän nielua. Sitte ne keräytyivät yhteen ryhmään rikuvitsan eteen, muuan paksuselkäinen kyrmyniska heittäysi lappeelleen joen pohjaan, ja ujuttautui rikuvitsan alle. Siinä alapaulan alla se kohosi suoraksi ja jäi siihen olla mujottamaan yhteen paikkaan. Mutta sen kahden puolen oli rikuvitsan alle jäänyt aukko ja niistä aukoista sujahtelivat lahnat toisensa perästä väljään veteen ja viimeksi se iso kyrmyniska, joka oli siinä verkon alla. Eikä jäänyt ainoatakaan sulun sisäpuolelle. Arvelin minä ensin, että säikäytän niitä enkä laske kaikkia menemään. Mutta sitte muistui mieleeni, ettei hovilainen antanut eloja, ja minä ajattelin, että menkööt sitte lahnatkin sitä tietään hovilaisen pyydyksistä… Vaan hurjanpas osasivat olla ovelia…

Isäntä-Pekka oli jo laskenut viisi rikuvitsaa ja saari oli miltei ympäri kierretty. Silloin sattui kolahtamaan renkipojalla airo ja juuri heidän edessään rantakivien kupeella pusahteli samassa niin että vesi räyskyi korkealle.

— Taisi tulla vahinko, virkkoi Isän-Pekka. — Nuo lahnat pelkäävät kaikkea kolinaa ja nyt niitä saattoi joku määrä karata tästä aukosta selän puolelle. Tahi sitte ne painautuivat pohjaan ihan yhteen paikkaan eivätkä liikahda, vaikka niitä komahuttaisi halolla. Niin ne joskus ovat ennenkin tehneet, kun ovat sattuneet säikähtämään. Se on tuo isolahna semmoinen vekkuli, että kun Levälahdessakin huomaa verkot ympärillään, niin paiskautuu sammaleiseen mutaan eikä lähde siitä kotvaseen.

Aurinko oli heidän tullessaan ollut laskenut ja kun Isäntä-Pekka sai heitetyksi järveen viimeisen rikuvitsansa alkoi puoli-yö olla käsissä.

Liisansaari oli nyt kokonaan verkkojen ympäröimä ja he tarkastelivat jatansa uudelleen siltä varalta jos siihen olisi sattunut jäämään jokin aukko.

— Meinasinpa, meinasinpa kiertää tämän Liisan kuin karhun, ettei pääse tästä yöllä juoksentelemaan, vastasi Isäntä-Pekka nauraen.

— Nämä lahnat eivät tulleet tähän Liisan kivikolle hyvän edellä, saat sen uskoa, arveli Isäntä-Pekka paluumatkalla. — Eihän tuo kivinen ranta ole kutupaikka eikä mikään eikä siitä ole ennenkään saatu kuuna päivänä. Saatpa nähdä, että tässä vielä jotain ihmeitä tapahtuu, jos ne vaan nyt käyvät rikuvitsoihin.

Kun he sitte aamulla tulivat kokemaan verkkojaan, huomasivat he jo etempää, että kaloja on käynyt, sillä kohot olivat monin paikoin painuneet.

— Mutta tämä minusta on merkillisintä, että muutamia on tullut rikuvitsoihin selän puolelta. Ne ovat kaiketi kuulleet toisten pusahtelevan ja tulleet katsomaan… Saimmepa toki hyvän saaliin. Eivät ne käykään nyt lahnat Levälahdessa, koskapa kovia ranteita etsivät…

Muuan vene tuli Liisansaarelle päin Levälahdesta juuri samalla kun
Isäntä-Pekka oli päästelemässä kaloja.

— Eivät käy lahnat Levälahdessa, sanoi ensinmainittu. — Ei ollut päätäkään meidän rikuvitsoissa. Teillä taitaa olla saalis hyvä…

— Meiltä se kuoli isäntä äkkiä viime yönä, se vanha isäntä. Halvauksenko lie saanut vai minkä… Eilen vielä laski minun kanssani verkot Levälahteen ja oli ihan terve ukko…

— Vai jo se ukko! sai Isäntä-Pekka sanotuksi ja jäi siihen peräteljolle istualleen vakavannäköisenä miettimään.

Ei virkkanut muuta. Mutta kun verkot oli saatu selätyiksi ja Antti tarttunut airoihin, huokasi Isäntä-Pekka syvään ja vakavana virkkoi:

— Kuulehan Antti! Se oli tämä lahnojen nousu tähän Liisaan sen edellä, niinkuin jo eilen arvelin. Eivät uskaltaneet uida Levälahteen, kun siellä oli ukkovainaan laskemia verkkoja. Tulivat mieluummin tähän Liisan ryntäille.

— Kummapa se, että kalatkin tietävät, sanoi hän vaan ja vetäsi airoillaan, niin että vesi kohahti ja räiskähteli valkosena vaahtona ja loi siihen kaksi pientä, kiemurtelevaa pyörrettä, jotka vielä kotvasen siinä veden pinnalla kuin häränsilmät katsella tuijottelivat.

HEVOSKUURI

Varisniemen isäntä oli kuukauden päivät valitellut sitä että hänen pintaverensä oli taas ruvennut ärtyilemään ja puhkomaan ajoksia ja että alkaisi taas olla aika vähentää niitä liikoja veriä. Viimeisestä kuppauttamisesta oli jo kulunut lähes vuosi ja isäntä arveli, että jos se vuosi tulee täyteen, niin vielä miten pahaksi heittäytyy ja lyö ehkä vuoteen omaksi.

Ja niin haetutti hän seuraavana lauvantaina Viertokankaan mökin mummon, Rämppä-Liisan, kotiinsa. Rämppä-Liisa oli tunnettu hyväksi hierojaksi ja erittäin taitavaksi ja ymmärtäväiseksi kuppariksi, joka ei imenyt koskaan ihoon useampaa sarvea kuin mitä itsekunkin veri vaati.

Sauna lämmitettiin jo aamupäivällä ja puolenpäivän tienoossa oli kyly valmis kylvettäväksi.

— Se on ihmeellistä, että se joka syksy ottaa minua näillä pintaverillä, selitti Varisniemen isäntä kupparilleen saunaan mennessään. — Vaan sekin taitaa olla tottumuksessa. Kun minä nuorena miehenä kerran kuppautin, niin on se sitte vaatinut sitä joka syksy, muuten panee paiseita nahkaan.

— Ei se tule tottumuksesta, vastasi Rämppä-Liisa. — Kellä vaan on nuoresta pitäen paha pintaveri, niin pahana se pysyy ja paiseille ajaa ja ruohutoksille, jollei laske pois liikaa verta hyvissä ajoin. Ja mitäpä ihminen sillä pahalla verellä ruumiissaan tekee. Ei se kuin pahentaaa sisuksia…

Varisniemen isäntä riisuutui ja pani vaatteensa kääröön penkille. Ei viitsinyt jättää niitä ulkosalle, vaikka niin ne tekivät vielä muut kylpymiehet. Voisi näet kuurin päälle vilustua.

Löyly oli erinomaista. Sauna oli siintynyt verrattain hyvin, niin ettei häkää ollut nimeksikään.

— Ripauttakaa vähä lisää, huusi hän lauteilta Rämppä-Liisalle, vaikka nahkansa oli jo aivan punanen ja hän yhä sitä suurella, täksi kertaa vartavasten etsityllä vastallaan sätkytteli.

— Saattaisi sitä vähä raottaa tuota ovea, sanoi hän sitte
Rämppä-Liisalle ja heittäysi pitkälleen penkille.

— Ei se käy päinsä. Siitä vaan vilustuu ja saa yskän. Kuumaan hipiään on parempi ja terveellisempi hieroa.

Ja niinhän se tapahtuikin. Rämppä-Liisa oli riisunut yltään röijynsä ja päällyshameensa, ettei päätä rupeaisi vieputtamaan siinä kuumassa.

Hänellä oli omaa kotitekoista linjamenttia ja siihen oli hän sekottanut kaikkia mahdollisia ja mahdottomia aineita: viinaa, kamferia, ruusuntippoja, koliikkiroppia, saippuaa, hajupihkaa, viholaisenjuuria ja katajanmarjoja sekä vielä erästä lehmältä saatua ainetta. Ja ne kaikki sekotettuaan oli hän pitänyt siinä linjamenttipullossaan kolmena yönä karhunhammasta, minkä oli saanut perinnöksi mummovainajaltaan. Mutta kukaan ei saanut tietää, mitä kaikkia aineita Rämppä-Liisan linjamentti sisälsi, sillä sen piti hän hyvin salassa. Hyväksi ja tepsiväksi sitä kuitenkin kaikki kehuivat.

— Hierokaa etupäässä noita lanteita ja sitte pohkeita. Niitä pohkeita se niin vietävästi kutkuttaa ja väliin ajeleekin, virkkoi isäntä.

Rämppä-Liisa hieroi ja vatvoi kuin taituri ikään, nypisteli sormillaan punasen niskan ja käsivarret ja kainalon, veteli pitkin kylkiluiden lomia ja paineli ja puristeli sitte lanteita. Viimeksi hieroi hän jalat.

— Eivät väsy, kun ovat tähän työhön tottuneet ja kun tällä on yksinään elettävä.

Varisniemen isäntä tunsi hierotettuaan itsensä paljo virkeämmäksi. Saunastakin oli enin kuumuus hävinnyt, sillä lakeista oli pidetty vähä aikaa auki.

— Tahtoo kai isäntä sarviakin? kysyi Rämppä-Liisa, kun he olivat hetkisen levänneet ja juoneet emännän tuoman kahvin.

— Sanoinhan minä jo tullessani, että se on pääasia. Ja mitähän Liisa arvelisi, jos tässä ottaisi oikein hevoskuurin?

— Parempi tulee, kun paha pintaveri lähtee kaikki pois. Montako isäntä on ajatellut?

— Viime vuonna pantiin kolmekymmentä, mutta ei se tuntunut vielä oikein auttavan. Jos olisi nyt ottaa viisikymmentä.

— Sitä minäkin ajattelin, että viisikymmentä, virkkoi Rämppä-Liisa, joka tiesi saavansa sitä paremman maksun kuta useamman sarven saisi imeä sen pintaan.

— Ei ole liiaksi. Siitä päinvastoin kestää veri kauvemmin hyvänä ja puhtaana, kun ottaa enemmän sarvia, vakuutteli Rämppä-Liisa.

Hän haki esille sarvipussinsa. Siinä oli joukon kolmattakymmentä sarvea ja hän koetteli niitä vasemman kätensä kalvosimeen, olivatko rakot ehyitä ja pitäviä. Hyviä ne olivat kaikki melkein poikkeuksetta ja Rämppä-Liisa pisti ne kuumaan vesisaaviin hautumaan.

Taskustaan kaivoi hän esiin kuppausrautansa, pienen pyöreäteräisen paholaisen, joka jo oli ehtinyt tutustua monen ihmisen verisoluihin. Hän terotti sitä vähä ikkunalautaa vasten, koetti sitte omaan käteensä, mihin sai pienen haavan, ja asetti sen sitte näkyvään paikkaan ikkunalle.

Rämppä-Liisa otti sarven kerrallaan saavista ja imi ne kaikki
Varisniemen isännän niskaan ja selkään, toisen toiseensa kiinni.

Tarttui sitte rautaansa, irrotti kunkin sarven erikseen ja napautteli sarvien tekemien pienien pyöreiden syvänteiden keskelle puolitusinaa haavoja kuhunkin ja imasi taas sarvet kiinni entiseen paikkaansa.

Ihanan näköinen oli Varisniemen isäntä siinä saunan penkillä mahallaan maatessaan, niskassaan ja selässään sarvia kuin sotamiehiä rintamassa.

— Eiköhän tuo jo riitä, jos tulee liiaksi verta, virkkoi isäntä muutamien minuuttien kuluttua.

Rämppä-Liisa irrotti sarvet, ja mustanpunerva, hyytynyt veri valui pitkin Varisniemen isännän kylkiä ja selkää.

— Onpa totta tosiaan paha pintaveri teissä, kun tuommoiseksi lepäksi herkesi, puheli hän ja imi taas sarvia vereksiin paikkoihin.

Ei näkynyt Varisniemen isännän selässä eheätä kohtaa, se oli niskasta selkärangan päähän kirjailtu kuin maalilla.

Mutta sukiessaan puhdasta paitaa päälleen tuntui Varisniemen isännän päätä niin oudosti huimauttavan.

Rämppä-Liisan oli talutettava Varisniemen isäntä tupaan, sillä yksin ei hän jaksanut kulkea.

Hän heittäytyi avonaiseen sänkyyn vatsalleen, sillä selällään ei kärsinyt olla, tuppautui liiaksi vihavoittamaan.

— Anna sinä Liisalle seitsemänkymmentäviisi penniä… ja syötä, se hieroi niin hyvästi… ja osasi kupata, virkkoi hän emännälleen.

Kahden päivän kuluttua täytyi hänen ajaa lääkäriin. Niin oli käynyt heikoksi Varisniemen isäntä, ettei omin voimin jaksanut kärryihin nousta.

Tullessaan toi hän joukon lääkkeitä sekä sisällisiä että selkävoiteita. Mitä lääkäri lie hänelle sanonut, siitä ei hän kenellekään mitään hiiskunut.

Mutta kun Rämppä-Liisa muutaman viikon perästä pistäytyi Varisniemen tupaan, kävi isäntä hänelle hiljaa sanomassa, että olisippa pitänyt tyytyä kolmeenkymmeneen sarveen, niin olisi sekin kaupunkireissu turhanpäiten jäänyt tekemättä.

TOIVEITA.

(Anni, savolainen palvelustyttö, istuu kesäisenä sunnuntai-iltana kotimökkinsä kiviaidalla Ja katselee edessään aaltoilevia pieniä laihopeltoja ja niiden takaa siinteleviä kirkkaita vesiä. Polvillaan on hänellä vanhempiensa vanha, harmaa kissa.)

Sinä, Mirre, istut nyt niin tyytyväisenä siinä minun sylissäni kuin vasussasi ikään. Mutta etpä ymmärrä, mitä sinulle haastelen. Tahi jos ymmärrät… kis kis… kas noin!… niin kerro vaikka unessa Eskolan Pentille, joka nyt seilaa kaukana tuolla noin noiden suurien vesien selkiä laivassaan, että hän tulisi sieltä pian takaisin ja veisi minut pappilaan, niinkuin lähtiessään lupasi.

Pentti tulee, usko pois Mirre, Pentti tulee, kunhan syksy saapuu ja rannat alkavat mennä riitteeseen. Silloin eivät laivat enää kule kauvan ja Pentillä päättyy palvelusaikansa ja minulta päättyy myös. Se rupesi laivamieheksi keväällä ja saa hyvän palkan ja säästää ja ostaa syksyllä oman mökin ja ottaa minut, ottaa, ottaa, ottaa…

Ja sitte me menisimme pappilaan ja rovasti kysyisi hymyillen, että tykkääkö se Anni Pentistä. Ja minä vastaisin että "jaa". Enkä siinä yhtään valehtelisi, elä venytäkään siinä korviasi, Mirre, en valehtelisi, se on ihan totta, ihan… Kuuliaiset eivät olisi komeat… eikä häät, sillä me olisimme tarkat molemmat.

Pentti sanoi, että hovin herra on luvannut hänelle mökinpaikan jostain järven rannalta, tietysti tuosta tuon selän rannalta. Hän ostaa jostain mökin ja muuttaa sen sinne. Ja sitte me siinä yhdessä kuokimme ja perkkaamme itsellemme pari pientä peltoa, samallaisia kuin nuo tuossa. Mutta siihen kestää vielä kauvan, kauvan ennenkuin niissä ruis heilimöi noin kauniisti ja siniset ruiskukat vilkuttavat korsien välistä.

Hän säästäisi rahaa, ja ostaisi hevosen ja kävisi talvella tukkisavotoissa tahi valtion töissä ja tulisi aina kotiin sunnuntaiksi. Ja minä juoksisin häntä pellon veräjälle vastaan ja levittäisin sylini ja hän huutaisi että Anni! Anni!…

Arkipäivät minä kutoisin kangasta, niin että pirta helähtelisi, ja laulelisin yksinäni ja hyväilisin kissaani niinkuin nyt sinua, Mirre… Tahi… hm!… kuka sen tietää, jos Pentti hankkisi minulle semmoisen pienen paremmankin hyväiltävän… hys hys… aa aa… no raavitko sinä, Mirre!… Voi kun minä olen hupakko!

Sitte me sunnuntaisin ajaisimme Pentin kanssa kirkkoon ja minä olisin jo lauvantaina leiponut eväät valmiiksi, piirakat ja vehnäset…

Ja meillä olisi oma lehmä ja minä hoitaisin sitä ja vaalisin kuin lastani ja lypsäisin aamuin ja illoin. Kaivaisimme niityn ja Pentti sen sitte niittäisi ja minä haravoisin ja me yhtenä kantaisimme rukoja pielekseen ja minä seisoisin haravoineni sen pieleksen päällä ja Pentti loisi…

Kutoisi Pentti väliin talvipuhteina mertoja ja me niillä kesäisin pyytelisimme ahvenia ja soutelisimme kesäilloin selän rantavesiä.

Ja ei saisi Pentti ryypätä viinaa kuin keyrinä ja jouluna ja juhannuksena ja mikkelinä. Silloin saisi se vähä tepastella ja tanssittaa, jos tahtoisi. Mutta muuten eläisimme tarkasti ja säästäisimme.

Ja kun sitte monen, monen vuoden päästä olisimme säästäneet ja vaurastuneet, niin ostaisimme itsellemme oman pienen talon, jossa voisimme elättää neljä viisi lehmää ja hevosen ja pari kolme lammasta ja kanoja…

Minulla olisi silloin aittani naulassa monta hametta, kirjavaa ja suorajuovaista, ja monta huivia ja paljo muuta kavetta, niin että näkisivät toistenkin talojen emännät, että onpa Anni osannut olla tarkka ja valita itselleen toimekkaan miehen.

Ja sitte… kas niin, Mirre, istu nyt vaan siivolla siinä! Vai ymmärsitkö, mitä puhelin?… Etpä tiedä tämän maailman iloista ja suruista sinä, joka siinä polvella istua kökötät kuin lapsi kätkyessä…

(Hän laskee kissan sylistään, hyppää aidalta Ja jää siihen pientareelle seisomaan Ja katselemaan kaukaa sinisien vesien takaa häämöttäviä taivaanrannan hajallisia pilviä.)

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANNOKOSSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.