The Project Gutenberg eBook of Jääkärin päiväkirja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jääkärin päiväkirja

Author: Aarne Mustasalo

Release date: May 20, 2024 [eBook #73655]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1918

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JÄÄKÄRIN PÄIVÄKIRJA ***





JÄÄKÄRIN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Heikki Nurmio





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1918.




SISÄLLYS:

      Esipuhe
   I. Lähtökuume ja matka
        Lähtökuumeessa.
        Matka.
  II. Lockstedtin leirillä
        Tulo leirille.
        Seuraavana aamuna.
        Opetustunti.
        Harjoituksissa.
        Kylällä.
        Runebergin päivä.
        Pitkä marssi.
        Kevään tullen.
        Jääkärit.
        Matka rintamalle.
        Rintamantakaisia laitoksia.
        Hyljätyssä kylässä.
 III. Mitaun ympäristössä
        Käynti vanhassa Mitaussa.
        Mitaun valloitus.
        Leirielämää.
        Missen asemat.
  IV. Missen asemissa.
        Kun sotilaat politikoivat.
   V. Kuurinlahden rannalla.
        Uusia sotatapahtumia.
        Venäläisten hyökkäys.
  VI. Libaussa ja talvitaistelut Aa-joella
        Libaussa 1917.
        Lähtövalmistuksia.
        Lippuvala
        Lähtö Libausta
        Kotimatka




ESIPUHE


"Jääkärin päiväkirja" on kirjoitettu, kuten jo nimestä saattaa havaita,
muistiinpanojen perusteella, vieläpä on useissa kohdin suorastaan
käytetty päiväkirjan muotoa, mikä seikka antanee oikeutuksen monille
varsinaisesta johtolangasta poikkeamisille ja sellaisienkin asioiden
sekä nähtävyyksien kuvaamiselle, mitkä eivät suorastaan ole kuuluneet
suomalaisen jääkäripataljoonan toimintapiiriin, mutta jotka kuitenkin
matkan varrella ovat allekirjoittaneeseen erikoisesti vaikuttaneet ja
herättäneet mielenkiintoa. Kirjan tekijälle ei ole ollut mahdollista
hankkia historiallisia asiakirjoja suomalaisten jääkärien vaiheiden
valaisemiseksi. Tarkoituksena teoksella on etupäässä Suomen nuorisolle
esittää tämän mielenkiintoisen joukon vaiheita tavallisen sotilaan
silmillä katsottuna, kuvailla mukana olleiden suomalaisten rahvaan
miesten tunnelmia ja mielialoja, heidän kotimaankaipuutaan ja
toimintaansa sekä vieraan maan harjoitusleireillä että taisteluissa
itärintamalla.

_Tekijä_.




I

LÄHTÖKUUME JA MATKA



LÄTÖKUUMEESSA.


Marraskuun lumi, ensi lumi on satanut Rauman kaduille, satanut sankasti
kinoksiksi kokoutuen. Miesmuistiin ei näin varhain ole rekikeliä
Raumalla ollut ja pianhan sen täytyy sulaa jälleen, arvelevat vanhat
kaupunkilaiset. Ei Raumalla ennen tammikuun loppua tule kunnon talvea.

Mutta rekikeli nyt vain on, hyvä onkin. Siitä ei pääse. Ja aivankuin
tämän harvinaisen ilon huumaamina pyrkivät kaikki hevosen omistajat
ajelulle. Kulkuset kilisevät, reet luisuvat huimaa vauhtia,
kadunkulmissa singoten ja suhahtaen niin, että jalankulkija saa
hengenhädässä hypätä polvenkorkuiseen kinokseen.

— Mokomatkin hurjat ajajat! ärähtää maalaiseukko seisoen avuttomana
lumen keskellä.

— Tulkaa toki pois, se menee kengänvarsista sisälle, poika katse
huolestuneena kehottelee.

— Kuka se siinä oikein ajoi?

— Upseeri ja sen rouva.

— Hyh, rouva vai, — hyh! murahtaa muori vihoissaan, kömpii kovalle
lumelle ja jatkaa lynköttäen matkaansa poikaansa taluttaen.

Kaukana kiitää reessä turkinkaulukseensa kääriytyneenä nuori
mustaviiksinen kaukaasialainen upseeri "donnansa" kera, jolla kasvot
ovat valkean läpikuultavat, silmäkarvat hienosti kaartuvat ja katseessa
tulinen säihky.

Tuolta torin kulmasta vilahtaa toinen reki ja kolmas, neljäs.

— Niillä on huvimatka! arvailee ohikiitävien rekien jälkeen ihaillen
porttikäytävästä tähystelevä koulutyttö.

Ja toverinsa kuiskaa hänen korvaansa:

— Sanonko minä, mitä ajattelen?

— Sano pois!

— Ne ovat komeita, nuo!

Tytöt vilkaisevat ympärilleen säihkyvin silmin ja pujahtavat kuin
pelästyneet linnut portista sisään.

Kuljen Valtakatua asemalle päin. Lyseon pihalla pitkässä rivissä
seisovat uhkaavina kaupunkiin majoitetun osaston kenttätykit, kahdeksan
kappaletta. Kivääri kädessä kulkee vahti, turkkiin puettu sotilas
edestakaisin tykkien luona muljauttaen äkäisesti jokaista kulkijaa,
joka uteliaana pysähtyy tarkastelemaan.

Eräs yhteislyseon opettajista astuu komealta koulurakennukseltaan
tullen Valtakadulle.

— Terve, joko meidän koululle tulee sotilaita?

— Ei vielä, mutta merikoulun ne ovat ottaneet. Sitä siivoa, sitä
siivoa! Kaunis merikoulu ei enää koskaan tule entiselleen. Lyseotakin
tahtovat.

Hän puhuu kiihkoissaan yhteen menoon koululaitoksen huolet sotatilan ja
majoituspulan johdosta.

— Vievät ne vielä lyseonkin.

— Lyseon, mahdotonta, ajattelepas hiukan — — —

       *       *       *       *       *

Katulyhdyt loistavat, iltalumi sädehtii. Taivas on tähdessä.

Merikoulun pihalta kajahtavat sotilasten iltarukouksen soinnut tyyninä,
juhlallisina, ja sen lopussa tuttu, valtava sävel vyöryy yli pienen,
hämärän Rauman katujen ja kattojen.

Keisarihymni!

Jumala tsaaria suojele!

Kuuntelemme kuin maahan naulittuina, suuren kuoron sävelten valtaamina,
lumoamina.

       *       *       *       *       *

Jumala tsaaria suojele!

       *       *       *       *       *

Hymni taukoaa. Iltarukous on toimitettu. Kuljemme ääneti kotia kohti.

Toverini keskeyttää vaitiolon:

— Oletko koskaan todella ajatellut Venäjän valtakunnan mahtavuutta,
laajuutta?

— Mielen täyttää valtava ajatus keisarihymnistä, joka meillä aamun ehkä
sarastaessa alkaa kaukaisessa idässä, Venäjän vallan äärimmäisillä
rajoilla, ja päivän laskun mukana vyöryy yli Siperian kenttien
kaupungista kaupunkiin, sotaleiriltä toiselle, yli Uraalin, halki
Europan Venäjän, yhä voimassa kasvaen ja laajeten. Ja vihdoin illan
saapuessa meille se kajahtaa venäläisen pataljoonan iltarukouksissa
täällä Rauman pienessä satamakaupungissa Pohjanlahden rannalla
sointuisana, syvin, valtavin sävelin.

— Jumala tsaaria suojele!

— Oletko koskaan ajatellut Venäjän suuruutta? kysyy toverini uudelleen.

— Minä juuri sitä ajattelen.

— Se on suunnaton.

— Mutta suuruus ei aina merkitse voimaa.

— Venäjä on sisäisesti rikkinäinen.

— Ellei ihmettä tapahdu, nielee se pienen Suomen kansan kokonaan. Se on
iskenyt, rautakouransa meihin jo syvälle, eikä hellitä otettaan.

— Ellei joku sitä pakota hellittämään, joku vielä mahtavampi.

— Kukapa sitä pakottaisi. Luuletko, että Saksa ‒ ‒ ‒

Hän katseli ympärilleen epäröiden.

— Venäjä on kärsinyt raskaita tappioita.

— Mutta keskusvalloilla on vastassaan niin suuri ylivoima, että niiden
täytyy kukistua.

— Historiassa on harvoin tapahtunut, että yksimielinen, sisäisesti
voimakas ja tehtävästään tietoinen kansa on ylivoimankaan alle
kukistunut. Saksa on sisäisesti hyvin voimakas.

— Sinä puhut unelmia. Mitä Saksalla olisi tekemistä kaukaisessa
pohjolassa? Ei Saksa, mutta ehkä vallankumous.

— Joko Saksa taikka vallankumous. Joka tapauksessa nyt on Suomen
saavutettava vapautensa, nyt jos milloinkaan. Jos me nyt myöhästymme,
ei Suomen vapaudesta tulevaisuudessa ole mitään toiveita pitkiin
aikoihin. Nyt on meidän aikamme tullut.

— Mitä! Sinä puhut aivan kuin sinulla olisi jotain — jotain aavistusta
jostakin?

— Tiedän, että suomalaisia nuorukaisia kaikista kansankerroksista, eri
puolueihin lukeutuvia, on salaa, lukemattomia vaaroja uhmaten kulkenut
rajan yli, ja että he ovat liittyneet Saksan turvissa suomalaiseksi
sotilasjoukoksi, jonka päämääränä on taistellen vapauttaa Suomen kansa
venäläisestä ikeestä.

— Hyvä Jumala! Se — — sehän on — — — eikö se ole — — niinkuin Anjalan
liitto — — onko siihen oikeutta, eikö silloin rikota uskollisuudenvalaa
lailliselle hallitsijalle?

— Mitä on sanottava hallitsijasta, joka rikkoo kansalle antamansa
keisarisanan ja isiensä hallitsijavakuutukset?

— Sekin on väärin. Lain pyhyyttä ei saa loukata, vaikka se toiselta
puolelta rikottaisiinkin. Meidän oikeustaistelumme ja tulevaisuutemme
perustuu juuri lain pyhänä pitämiseen. Me vaadimme sen tunnustamista
myöskin Venäjän hallitukselta.

— Puhut jyrkästi. Sanasi ovat syvästi koskeneet minuun, mutta jos
sinulla on aikaa, koetan selittää oman vakaumukseni tässä kysymyksessä.

— Puhu, tahdon toverillisella arvonannolla kuunnella mielipiteitäsi
tästä suuresta ja mielenkiintoisesta kysymyksestä.

— Onko Saksaan menneillä nuorukaisilla ollut oikeutta ryhtyä kauas
tähtäävään yritykseensä? On selvää, että yritystä, jos se epäonnistuu,
pidetään lapsekkaana, nuorukaisten innostuspuuskana ja arvostellaan
ankarasti, mutta sittenkin se on kouraantuntuva ilmaus sorretun kansan
vapaudenhalusta, on vapaustaistelua. Eivätkö italialaiset, puolalaiset,
unkarilaiset muka ole olleet oikeutettuja vapaustaisteluihinsa?
Yleisessä mielipiteessä tämäkin yritys joka tapauksessa vie askeleen
eteenpäin Suomen vapauden aatetta.

— Miten erilainen onkaan Suomen asema ja suhde "emämaahan" verrattuna
muihin kansallisuuksiin, joiden vapausliikkeitä me innostuksella
seuraamme, esim. slesvigiläisiin, elsassilaisiin, irlantilaisiin.
Jokainen sivistynyt suomalainen tietää, että niinä ikimuistoisina
hetkinä, jolloin maamme liitettiin 1808—09 vuosien onnettoman sodan
jälkeen Venäjään, sitä ei tehty venäläiseksi maakunnaksi, vaan keisari
Aleksanteri I jalosti sanoi korottavansa Suomen kansakuntien joukkoon
ja vahvisti maan sisäisen itsehallinnon. Suomen säädyt tekivät
uskollisuudenvalan keisarille ja tämä sekä omastaan että jälkeläistensä
puolesta ikuisiksi ajoiksi vahvisti maan uskonnon ja perustuslait.

— Keisari Nikolai II aikana tämä Suomen säätyjen ja keisarin tekemä
sopimus haikailematta, säännöllisesti ja periaatteellisesti on rikottu,
ainoastaan vedoten raakaan väkevämmän oikeuteen, joka nujertaa
heikomman ja ottaa häneltä, mitä ikänä haluaa. Nikolai II:n itse
juhlallisesti vahvistama keisarivala on rikottu Suomen kansan ja sen
edustajien pyynnöistä, rukouksista huolimatta.

— Venäjän hallitsija ja Suomen suuriruhtinas on ne rikkonut.

— Mitä on suomalaisten tehtävä? Heidän tehtävänään on vaatia oikeutensa
tunnustetuiksi uudelleen ja koettaa järjestää Suomen ja Venäjän välit
sellaiselle kannalle, ettei raaka väkivalta minä hetkenä tahansa
voi niitä uudelleen rikkoa. Suomen kansa yksinään ei jaksa pakottaa
Venäjän hallitusta pitämään pyhinä epäämättömiä oikeuksiamme,
mutta, koska sopimukset Venäjän taholta ovat rikotut, ovat nuoret
suomalaiset päättäneet kääntyä hakemaan apua mahtavalta, rehelliseltä
ja kunniantuntoiselta Saksan valtiolta ja siihen toimenpiteeseen
heillä on nyt sekä moraalinen että puustavillinenkin oikeus juuri
katsoen Suomen erikoisasemaan ja Venäjän hallituksen tekemiin rikoksiin
perustuslakejamme vastaan.

— Sillä mihin Venäjä vetoaa sortotoimissaan? Ei suinkaan
perustuslakeihin ja sopimuksiin tai todisteluihin tekojensa oikeudesta,
vaan pääasiassa miekkaan ja pistimiin. Kun meidän vetoamisemme lakiin
ei auta, asetamme lopuksi venäläisten voimakeinoille, miekalle ja
pistimille vastapainoksi vielä lujemman miekan ja terävämmät pistimet.

— Voiko Suomea sitten uhata uudet vaarat sen johdosta, että suomalaisia
nuorukaisia taistelee Venäjän vihollisten riveissä? Jos nykyinen
Venäjän hallitus voittaa, olemme joka tapauksessa menettäneet kaiken,
Venäjän hallitus on järkähtämättömästi päämääräkseen pannut Suomen
erikoisaseman kukistamisen eikä asiaa yhtään lievennä esim. se seikka,
että paljon suomalaisia on vapaaehtoisesti astunut Venäjän armeijaan.
Mutta Saksaan kokoontuva vapaajoukkomme voi ehkä hyödyttääkin
isänmaatamme. Huomattuaan Suomessa vallitsevan mielialan venäläiset
eivät uskalla ottaa suomalaisia nuorukaisia oman armeijansa särkyvien
rivien täytteeksi. Jos tuo joukko voi pelastaa Suomen muut nuorukaiset
tästä mahdollisesta onnettomuudesta, on se jo saanut suuria aikaan.

Kuljimme kauan ääneti. Monet mietteet risteilivät aivoissamme.

— Jokainen tehköön vakaumuksensa mukaan, toverini lausui
hyvästellessään.

— Jos mitä tapahtuu, toivon, että ymmärrät minuakin.

— Ole vakuutettu siitä.

Puristimme toistemme kättä ja lähdimme kumpikin kotiimme
valmistuaksemme seuraavan päivän työhön.

Pari päivää jälkeenpäin saapui Raumalle eräs nuori
varsinais-suomalainen ylioppilas S. ja silloin muutamat raumalaiset
joutuivat ensi kerran suoranaiseen kosketukseen ylioppilasten
keskuudessa toimivan aktivistijoukon kanssa. Hänen tehtävänään oli
taivuttaa raumalaisia merikapteeneja kuljettamaan Saksaan pyrkiviä
nuoria miehiä Pohjanlahden yli Ruotsiin. Hän oli täynnä intoa ja
nuorukaisille ominaista seikkailuhalua. Kun hän puhui, hehkuivat
hänen silmänsä. Hän kertoi ylioppilaspiireissä vallitsevasta
yleisestä innostuksesta asiaan ja monista yhteisistä tovereistamme,
jotka olivat jo lähteneet. Tunsin useita noista miehistä ja tiesin,
etteivät he ainakaan olleet, kuten epäluuloiset joskus arvelivat,
rappiolle menneitä opiskelijoita, vaan ainakin osaksi ylioppilaskunnan
parhaimmistoa, joitten luvut olivat menestyneet hyvin.

Asialla oli salaperäinen tenhonsa. Joka kerran sai sen kuulla, ei
enää voinut lakata sitä ajattelemasta. Olihan yritys ennenkuulumaton
kansamme historiassa. Ja onko koskaan rikos taistella sorretun
kansan vapauden puolesta? Eikö koko ihmiskunnan historia laske
vapaustaisteluja jaloimmiksi kaikista vaiheistaan!

Oli itsestään selvää, että tämä nuori, Suomen vapauden kantajoukko
myöskin propagandalehdillä ja kirjallisuudella ajoi asiaansa.
Muiden muassa mainittu Raumalle saapunut ylioppilas S. toi mukanaan
jäljennöksen salaisesta Suomen nimismiehille jaetusta käskykirjeestä,
jossa määrättiin laajat rantaseudut tyhjennettäviksi ja asukkaat
siirrettäviksi keski-Suomeen, maan sydänseutuihin siinä tapauksessa,
että saksalaiset tekisivät maihinnousun Suomen rannikolle. Uudet
suunnitellut loukkaukset perustuslakejamme vastaan kulkivat jo
uhkaavina hulluina kansassa, samoin venäläisten vaatimus Suomen
pakottamisesta ottamaan osaa sodan rasituksiin — sodan, johon
kansallamme ei ollut pienintäkään harrastusta, ei ainakaan taisteluun
Venäjän puolella.

Ylioppilas S:n suunnitelma Raumalla epäonnistui. Yritys huomattiin
mahdottomaksi yksin sen perinpohjaisen tarkastuksenkin vuoksi, minkä
alaiseksi jokainen lähtevä laiva satamassa joutui. Jo itse satamaan
pääsy oli sangen vaikea. Pääsyynä epäonnistumiseen oli kuitenkin eräs
jo Helsingissä tehty erehdys. Asia jäi sikseen, mutta muutamat Raumalla
asuvat vasta valmistuneet virkamiehet ottivat tehtäväkseen ohjata
länsi-Suomen miehiä Saksassa perustettuun suomalaiseen pataljoonaan.

Kului sitten viikkoja iloisessa jännityksessä. Ne henkilöt, jotka
olivat tietoisia suomalaissaksalaisesta liikkeestä, sulautuivat
vähitellen muista eroavaksi seurapiiriksi, jolla oli sama tehtävä sekä
salaisuutenaan että suoritettavanaan. Näistä hetkistä asti alkoivat
venäläiset tuntua vihollisiltamme, sillä aavistimme, että taistelu
kerran oli alkava, ja kaikki kunnon Suomen miehet tulisivat ottamaan
siihen osaa.

Itse asiassa oli Raumalla majaileva upseeristo sivistynyttä, verrattain
miellyttävää väkeä. Varsinkin komendantti oli aina hyväntahtoinen,
mukautuva mies, jonka vaatimukset rauhallisella keskustelulla voitiin
tinkiä vähäisimpään määräänsä. Seurassa he olivat mitä kohteliaimmat,
kutsuivatpa useita kaupunkilaisia juhliinsa, näytelmäiltoihinsa,
joista taas oli seurauksena vastakutsuja y.m. Mutta kaikki tuo
kohteliaisuus tuntui kuitenkin molemmin puolin pakotetulta. Juopa
venäläisten ja suomalaisten välillä oli kerta kaikkiaan jo kasvanut
kiinnisolmiamattomaksi. Useissa piireissä jyrkästi paheksuttiin sitä,
että suomalaiset sivistyneet henkilöt yleensä voivat seurustella
venäläisten kanssa, ja meikäläiset alkoivat katsoa noita kutsumattomia
vieraita suorastaan vihollisiksi. Myöskin Rauman yhteislyseon elämään
nämä henkilöt erään ikävän tapahtuman yhteydessä tulivat vaikuttamaan
herättäen suurta mieltenkuohua.

Eräänä myöhäisenä marraskuun iltana sattui omituinen, ratkaiseva
tapaus, joka teki käännöksen alkamaltamme uralta mahdottomaksi.
Istuin parhaillani kotokamarissa ainevihkojen korjaustyössä. Ovelle
koputettiin.

— Sisään!

Kolme seitsemännen luokan poikaa astuu huoneeseen. He ovat hiukan
hermostuneita, toivottavat hyvää iltaa, mutta kukaan ei saa oikein
sanaa suustaan.

— No pojat, mitä teillä on sydämellänne?

Eräs nuorukainen silloin astuu esille, katsoo avomielisesti suoraan
silmiin ja lausuu luottavalla äänellä:

— Me olemme päättäneet lähteä Saksaan suomalaiseen sotilasjoukkoon, ja
Helsingistä on meidän käsketty kääntyä tässä asiassa maisterin puoleen.

Tunnen poskeni hehkuvan, olen täydelleen ällistynyt.

Siinä sitä ollaan. Anna pahalle pikkusormi, se vie koko käden.

— Mi — mitä te oikein olette aikoneet?

Vähän pettyneenä toistaa sama nuorukainen ilmoituksensa ja lausuu
entistä vakuuttavammin, että hän kerrottuaan asiasta helsinkiläisille
tutuilleen sai kehoituksen kääntyä "herra maisterin" puoleen.

— Tämä on jo liikaa! Minäkö opettajanne rupeaisin kiihottamaan teitä
nuorukaisia tuollaiseen arveluttavaan yritykseen? Minä kieltäydyn
jyrkästi sellaisesta tehtävästä. Sehän on aivan mahdotonta. Te ette voi
jättää kouluanne. Ajatelkaa asiaa järkevästi. Ensi vuonna voitte tulla
ylioppilaiksi, mutta jos nyt lähdette tuolle perin hämäräperäiselle
retkelle, jäävät lukunne kokonaan kesken. Te tulette katkerasti
katumaan tekoanne. — — —

       *       *       *       *       *

— Anteeksi, me olemme päättäneet ehdottomasti, peruuttamattomasti
lähteä. Jos maisteri ei suostu neuvomaan meille tietä, käännymme
toisten henkilöitten puoleen, ja — — — ei maisterin tarvitse luulla,
ettemme me olisi asiaa tarkasti ajatelleet.

— Asiaa ajatelleet! Te juuri ette ole ajatelleet asiaa ollenkaan
tarkasti, ette yleensä kykene ajattelemaan tällaista asiaa enemmän kuin
mitään muutakaan tarkasti ja, ja — — — ja te teette väärin vanhempianne
kohtaan. Tarvitaanhan Suomessakin miehiä.

— Jos kaikki ajattelisivat niin, ei kukaan lähtisi Saksaan, ylimalkaan
ei Suomen vapausliikettä olisi olemassakaan, vastaa eräs terävästi.

— Mutta enhän minä voi lähettää teitä, ettekö ymmärrä, minähän olen
teidän opettajanne, koetan estellä tuskan hiki otsalla.

— No sitten meidän täytyy mennä toiselle taholle. Ajattelimme vain,
että juuri te olisitte voinut — — —

He kääntyvät ovea kohti katkeran pettymyksen ilme uljailla, nuorilla
kasvoillaan.

— Älkäähän menkö, tulkaa tänne, istukaa, keskustellaan nyt toki asiasta
vakavasti.

He palaavat epäröiden.

— Mitäpä siinä sitten enää on keskusteltavaa?

— Mutta vanhempanne?

— Me olemme puhuneet vanhemmillemme. He päästävät meidät lähtemään.

— Puhutteko totta?

He katselivat kuin syvän loukkauksen kärsineet.

— Luuleeko maisteri, että me kehtaisimme valehdella tällä hetkellä?

— Oletteko siis todella päättäneet lähteä Saksaan?

Poikien katse kirkastuu.

He selittävät hekin kantansa rehellisesti, avomielisesti ja uljaasti —
— — ennen kaikkea niin luottavaisesti, että tunnen miten vesikarpalot
tahtovat tunkeutua silmiini. Minua haluttaa syleillä heitä, tunnen
huumaavaa riemua rinnassani kuin ennenkuulumatonta musiikkia.

Ja hekin puhuvat historiasta nuo nuorukaiset. Miten ihmeesti he
tuntevatkaan vapaustaistelujen historiaa. Onhan sekin yritys
onnistunut, katkaisihan sekin kansa orjuutensa kahleet. Miksi ei sitten
Suomi voisi tulla itsenäiseksi?

Mitä oli tehtävä! Huokaus pusertui rinnasta noita nuoria hehkuvia
kasvoja katsellessa. He menevät joka tapauksessa. Tunsin itse tarkoin,
miten tuo harvinainen yritys veti puoleensa jokaista, joka sen tuli
tuntemaan. Ja noiden nuorten uskalikkojen opettaja oli myöskin nuori.
Hän oli ajatellut samaa asiaa hehkuvin mielin, täynnä suunnitelmia ja
ihailua sitä joukkoa kohtaan, joka oli uskaltanut yrittää toimilla ja
teoilla ajaa isänmaansa vapaudenasiaa.

Mitä oli tehtävä? Puheet eivät auttaneet. Saattoi aivan tuntea, että
kaikki kehotukset ja vastustelut olivat turhia. Kuka voi myrskyn
pauhua hillitä nuhdesaarnoilla. Kevätmyrskyt kiitävät omia teitään,
ne murskaavat vastustamattomalla voimalla kuin leikkiä lyöden luonnon
kahleet.

Noiden nuorukaisten näöltään tyynen pinnan alla olivat kevätmyrskyt
kuohumassa, ja ne tekivät siellä jo vastustamatonta työtään.

Tässä oli mahdoton tehdä mitään ja yhtä mahdoton olla mitään tekemättä.
He saivat lopultakin tietää, mitä tahtoivat. Omatunto kyllä soimasi,
syytti, kalvoi kauan. Seuraavat päivät olivat raskaita, epätoivoisia.
Olisiko pitänyt vielä puhua heidän vanhemmilleen? Ehkä he sittenkin
laskivat hätävalheen selittäessään vanhempiensa suostuvan lähtöön.
Sehän olisi perin inhimillistä sekin.

Mutta lukukauden loppu läheni. Heidän vanhempansa olivat kaukana
maalla. Kaikkia heitä oli mahdoton tavata.

Siitä hetkestä asti oli itsestään selvä asia, että heidän opettajansa
oli lähteminen samaa tietä. Olihan mahdotonta saada enää mitään rauhaa
tämän illan jälkeen.

Ja siellä kaukana vieraassa maassa kaikki Rauman pojat kohtasivat
toisensa, äkseerasivat samalla harjoituskentällä. Eri teitä, kukin
omine seikkailuineen ja kokemuksineen he saapuivat leirille ja — —
kaikki he Suomen vapaustaistelun päätyttyä näkivät jälleen kotinsa ja
vanhempansa.



MATKA.


Turun asemasilta vilisee väkeä. Maalaiset ovat käyneet kaupungissa
jouluostoksillaan ja palaavat koteihinsa paikallisjunissa. Virkamiehet
matkustavat pyhiä viettämään perheidensä tai sukulaistensa luo
maaseudun talvisen luonnon rauhaan, kauaksi kaupungin työstä ja
hälinästä ihailemaan lumisia metsiä ja hankikenttiä. Kaikilla on kiire,
ja kaikki ovat hyvällä tuulella. Joulujuhlan ajathan yhä vieläkin
tuovat ihmeellisen onnentunteen ihmisten rintaan.

Asema on täynnä väkeä ja sähkölyhtyjen hohteessa siellä käy vilinä kuin
muurahaispesässä.

Juna pohjoiseen lähtee 10 minuutin kuluttua. Se alkaa jo täyttyä
väestä. Santarmit kulkevat valppaina edestakaisin tutkien matkustajia.
Voihan sitä liikkua kaikenlaisia epäiltäviä henkilöitä sota-aikana
kaikenlaatuisilla asioilla.

Pahan ilman linnut!

Ja pahaksi on todella ilma käynytkin — koleaksi. Pakkasta on 25
astetta, ja rannikkoseudun kosteus lisää sen tuntuvaisuutta.

Parin toverini kera seison vaunun vieressä, jonka kylkeen kiinnitetty
taulu ilmoittaa "Tornioon".

Matka tuntuu huimaavalta. Halki koko Suomenmaan ja sitten — —
— Asemakello soittaa kolmannen kerran. Matkustajat kiiruhtavat
paikoilleen.

— Näkemiin!

— Hyvästi, hyvästi!

— Tule pian takaisin!

Juna viheltää ja lähtee liikkeelle; hiljaa heilahdellen kiitää se
ohi tutun, kotoisen Auran kaupungin. Joka talo, jokainen taakse
häipyvä katu on tuttu, vie iloisen muiston mennessään huolettomilta
lapsuuspäiviltä, kouluajoilta.

Koskapa näen sinut jälleen, kaunis, rauhaisa Turku!

Tuomiokirkon torni kaartuu majesteetillisena etelään.

Hyvästi Turku, Varsinais-Suomi, kotiseutu!

Juna kiitää kylien, vainioiden ja metsien läpi pohjoista kohti. Vaunut
ovat kylmät. Ikkunoista käy viima.

Ilta pimenee. Synkkinä kohoavat kuusimetsät tummaa taivaanrantaa
vasten. Tähdet syttyvät niin kirkkaina kuin ne yksin Suomessa voivat
kimmeltää.

Tupien valot vilkkuvat pimeästä, — rauhallisten maalaistupien valkeat.
Siellä joulukuuset jo ovat nurkassa sulamassa ja ihmiset hyörivät
suloisissa jouluaskareissaan. Miten onnelliselta tuntuukaan elämä
tuolla maaseudun pirttien rauhaisissa kätköissä, työ ja ahertaminen,
elämä iloineen ja suruineen. Suomessa on vielä rauhaa, leipää ja
huvituksia. Sota-ajan rasituksia ei vielä tunneta. Vain asemilla oleva
sotilasvahti muistuttaa epätavallisista oloista.

Mieltä raukaisee, lukeminen ei huvita, ajatukset hyppivät milloin
minnekin rauhaa saamatta.

Tartun yhä uudelleen kirjaan. Pari sivua luettuani en muista sisällöstä
mitään.

Tämähän on mieletöntä! Heitän kirjan penkille, nojaan syvälle istuimeen
ja koetan olla välittämättä vaunuyleisöstä.

Varkain livahtaa ajatus kotiin, rauhalliseen maalaispappilaan.

Äkkinäisellä liikkeellä koetan saada ajatukseni muualle.

Konduktööri astuu vaunuun.

— Piletit!

Oma lippuni on Kemiin, toverini Tampereelle. Ojennan piletin
konduktöörille. Hän tarkastelee sitä.

— Pitkä matka.

— Ja tässä pakkasessa! valittelen.

— No niin kauan kun saa vaunussa matkustaa, vastaa hän leveästi, ei
pakkanen haittaa.

Virkamies lähtee vaunusta.

— Mitähän se meidän kanssa rupesi puheisiin, kyselee toverini rauhaton
ilme kasvoillaan.

— Tavallista lörpötystä!

Juna kiitää nopeasti, veturi sähisee, savu ja kipinät lehahtavat
pimeään metsään. Sinne jälelle jäävät Loimaat, Mellilät, Humppilat,
Toijalat.

Iltamyöhään saavumme Tampereelle. Juna pohjoiseen lähtee vasta 2 tunnin
kuluttua. Menemme kaupungille kävelemään.

Tampere on pukeutunut viehättävään talvipukuun. Katuelämä on
vilkas, puistot talvihuurteessa. Kahvilat, ravintolat, elävät kuvat
täynnä väkeä, Kuulemme ihmisten puhuvan suurista varustustöistä,
juoksuhautojen kaivamisesta Tampereen lähistöllä, jopa itse sen
kuuluisissa puistoissakin.

— Kaivakoot nyt juoksuhautansa Pietariin asti, sinne heille juoksu
tulee kumminkin, toverini kiivailee.

Vanhat valitukset venäläisen sotaväen majoituksesta, heidän röyhkeistä
vaatimuksistaan, jopa väkivaltaisuuksistaankin ovat yhä puheenaiheena.
Pitäväthän he Suomea miltei vihollismaana. Eräs nuori upseeri kuului
luulleen tulleensa Suomeen kapinaa kukistamaan ja ihmettelevän kansan
rauhallisuutta.

Se tapa, millä suomalaiset sodan alussa suhtautuivat venäläisiin,
olisi ansainnut erikoisen kiitoksen ja arvonannon Venäjän hallituksen
taholta. Mitä kauneimmalla tavalla suomalaiset vaaran tullen
osoittivat uskollisuuttaan, mutta Venäjän hallitus juuri silloin
uusilla toimillaan ja suunnitelmillaan mitä syvimmin loukkasi kansamme
oikeudentuntoa ja katkeroitti mielet maassa. Suomalaiset olivat
uskollisuutensa palkaksi toivoneet saavansa oikeutensa takaisin.
Venäläisten toimet vieroittivat meidät sitä enemmän tuosta kansasta,
jolta ei maallemme mitään oikeutta ollut odotettavissa. Keskinäinen
luottamus oli ainiaaksi menetetty.

Ihmeellinen tunnelma täyttää mielen katsellessamme yli jäätyneiden
järven selkien länttä kohti talviyöhön, jossa vain tähdet välkkyvät.
Olemmehan täällä historiallisella maaperällä. Tuolla kaukana on Nokia,
missä pohjalaiset muinoin taistelivat Flemingin rautakylkiä vastaan.
Kenties siellä kerran taas välkkyvät leiritulet ja taistelu käy
Tampereesta, noita venäläisten kaivamia juoksuhautoja vastaan. Vielä
kait siellä Pohjanmaalla Ilkan työt elävät kansan suussa.

Palaamme takaisin asemalle. Liike on vilkas. Junat saapuvat ja
lähtevät, mutta pohjoiseen lähtevä juna ei saavu aikanaan. Kuuluu
myöhästyneen kauan. Tunti kuluu, toinenkin. Odotus alkaa jo
hermostuttaa. Hiljaa sadattelemme koko rautatielaitosta ja varsinkin
sen hallitusta. Hallituksen sadatteleminenhan oli siihen aikaan tullut
tavaksi. Emmekä me olleet ainoat hermostuneet matkustajat.

Asemasillalla kulkee taaja joukko ihmisiä edestakaisin matkalaukut
kädessä, huolestunut ilme kaikkien kasvoilla.

— Varokaa Tampereen asemalla, oli eräs tuttavani sanonut. — Siellä
vilisee vakoojia. Ne voivat astua junaan ja seurata mukana.

Ja nyt meidän täytyy kävellä yli 2 tuntia edestakaisin tällä
petollisella asemasillalla tietämättä, missä vakoilijain silmät
kiiluvat meitä seuraten.

Toverini ostaa varovaisuuden vuoksi piletin Ouluun. Taas jatkamme
kävelyä visusti tarkastellen jokaista vastaantulijaa. Kaksi miestä
erikoisesti herättää huomiotamme aluksi sen vuoksi, että kuulemme
heidän ostavan matkalipun Kemiin.

— Siinä ne mukaan lähtevät vakoojat nyt ovat. Sehän on selvä,
aprikoimme. Toinen heistä on vilkas, tummaverinen, toinen
pitkätukkainen, vaaleaverinen, silmälasit nenällä. Hän katselee
meitä joka kerta ohikulkiessamme synkin, epäluuloisin katsein saaden
vastaukseksi yhtä leppymättömiä silmäyksiä.

— Oikea vakoojan ulkomuoto, arvelee toverini. Päätämme joka tapauksessa
mennä eri vaunuun päästäksemme tuosta epämiellyttävästä seurasta.

Juna porhaltaa asemalle. Ovet tempaistaan auki, ihmistulva syöksähtää
kylmään yöilmaan. Toiset pyrkivät vaunuihin sisälle. Saamme onneksi
pikku osaston haltuumme ja odotamme myhäillen lähtöä.

Mutta kauan viipyy veturi vihellellen, valitellen, muutellen raiteelta
toiselle, ja kärsimättömyys alkaa uudelleen vallata mielen.

— Mitä se nyt siinä pihisee koko ikänsä!

— Yskän lienee saanut kylmässä.

Vihdoin, vihdoinkin huojahtaa vaunu ja hyvän sysäyksen saatuamme
kiidämme jälleen kevyesti eteenpäin.

Mutta samalla aukeaa ovi, ja juuri nuo epäilemämme henkilöt astuvat
vaunuun asettuen aivan läheisyyteemme istumaan.

— Hepä täältä puuttuivatkin!

Tunnelma on kuin onkin särkynyt. Koetamme käytöksellämme
suorastaan osoittaa noille tunkeilijoille, että haluamme pysyä
heille mahdollisimman vieraina. Heidän katseensa, varsinkin tuon
pitkätukkaisen, ovat, mikäli mahdollista, vielä epäystävällisemmät.

On myöhä yö. Sovittaudumme nukkumaan, mutta uni ei tule silmiin.
Vain yleinen rasitus tuntuu sekä ruumiissa että sielussa. Ja joka
kerta silmät ummistettuani olen tuntevinani tuon pitkätukkaisen
matkakumppanimme synkät, vakoilevat katseet.

Juna kulkee perin hitaasti. Eräällä pikkuasemalla seisotaan taas pari
tuntia. Sotilastarpeita kulettava juna kuuluu jääneen jonkun mäen alle
ja meidän veturimme on täytynyt lähteä sitä auttamaan. Siten juna
myöhästyy myöhästymistään. Harmaa talviaamu sarastaa. Taivaanranta on
verenpunainen, ilmassa sumua. Pakkanen yhä kiihtyy. Savut nousevat
kohtisuoraan korkeuteen. Jo katsellessaan ulos saa kylmänväristyksiä.

Epäilyttävät matkatoverimme nukkuvat, tai ovat nukkuvinaan. Vihdoin he
alkavat tehdä nousua. Pitkätukkainen katsahtaa ensin toveriini, sitten
minuun, näyttää ällistynyttä naamaa.

— A-a-anteeksi, mitä kello on? hän kysyy.

— Kahdeksan, vastaan lyhyesti ja alan katsella ulos ikkunasta.

Hän änkyttää jotain kiitoksen tapaista, mutta tunnen, että tämä ensi
keskustelumme on vain pahentanut välejämme.

Päivemmällä elämä alkaa vilkastua. Asemilla kulkevat paksuturkkiset
herrasmiehet sikari hampaissa. Sotilaat kyyröttelevät odotushuoneissa
tulisijan ympärillä. Koko Suomi tuntuu värisevän vilusta. Juna
on myöhästynyt yli puolen vuorokautta. Rautatievirkailijoita ja
kaikenkarvaisia liikennetarkastajia kulkee junassa koettaen saada
selville myöhästymisen syitä. Matka jatkuu pitkin lakeaa, lumista
Pohjanmaata.

Seinäjoella on liike vilkas, pakkasta 40 astetta. Vaunu alkaa olla
tulvillaan väkeä. Oikea joululiike vallitsee Pohjanmaan rautatiellä.
Eräs keski-ikäinen herrasmies alkaa keskustella.

— Minne on matka? —

— Ouluun, vastaan rohkeasti.

— Niinkö, oletteko kotoisin Oulusta?

— En, matkustan sukulaisten luo joulua viettämään.

— Oletteko ennen käynyt Oulussa?

— En koskaan.

Hän innostuu kehumaan Oulua, Pohjanmaan helmeä, sen kauneutta,
sen liike-elämää. Hän on innostunut kotiseudun ystävä ja puhuu
mukaansatempaavasti.

Ennen Ouluun tuloa on passitarkastus. Santarmi suomalaisten
poliisimiesten seuraamana kulkee junan läpi. Poliisikamarin leimat
nähtyään he ovat tyytyväisiä. Kaikki käy hyvin, paperit ovat
asianmukaisessa kunnossa. Pohjanmaalla näkyy olevan tiukka järjestys.

Kuulemme, että Tornioon ei pääse muuten kuin kaupungin poliisilaitoksen
antamilla lupalipuilla.

Oulussa lausumme jäähyväiset matkatovereillemme. Juna kiitää puhkuen ja
sähisten Kemiä kohti. Se on pian jo vuorokauden myöhästynyt.

Vaunussa on nukuttava toinenkin yö. Kylmä viima tuo nuhaa ja
yskää. Pakkanen vain ei hellitä. Pohjanmaan lakea luonto kuitenkin
ulappamaisilla näyillään virkistää mieltä.

Joskus matkustajat katselevat meitä epäluuloisin silmin. Sanoopa eräs
vanha herra kerran kiivaasti:

— Miksi joka junassa matkustaa niin paljon nuoria miehiä pohjoiseen?
Ties missä niitä tarvitaan.

Vakoojamme yhä istuvat itsepäisesti vaunussa. Tulkoot nyt vaikka
loppuun asti. Olemme jo aivan väsyneet heihin ja ylenkatsomme heitä
täydellisesti.

Kemi lähenee.

Pohjanlahden ylimenoa varten olemme varustaneet mukaan pienehkön
pullon paloviinaa vahvistaaksemme ruumistamme meren kylmää viimaa
vastaan. Mutta eräs vaunussa olijoista kertoo, miten ankara tarkastus
Kemin asemalla toimitetaan juuri väkijuomien varalta. Sydämemme alkaa
pamppailla, pullo povessa ihan polttaa ja onpa kuin siitä kuuluisi
hermostuttava pihinä. Tietysti se keksitään heti. Mikä neuvoksi? Nopea
sotaneuvottelu pidetään vaunusillalla. Kaupunki näkyy, voimme olla
millä hetkellä taliansa asemalla ja passintarkastajien kynsissä.

Haikein mielin otamme kumpikin pitkän naukun, minkä jälkeen pullo
uhrataan — Suomen valtion rautateille. Melkein samassa hetkessä juna
pysähtyy Kemin asemalle.

— Parempi maassa kuin jumalattoman suussa! Jumalattomilla tässä
tietenkin tarkoitetaan tullinuuskijoita.

Matkan ensimäinen päätekohta on saavutettu. Tiedämme toistaiseksi
vain, että meidän on päästävä Osula nimiseen matkailijakotiin. Turussa
ilmoitettiin, että täällä on opas asemalla jokaista junaa vastassa
tuntomerkkinään matkailijakodin nimellä varustettu lakki. Tähystelemme
ympäri asemaa. Osulan miestä ei näy missään. Santarmit tähystelevät
oikealta, poliisi vasemmalta. Venäläiset sotilaat seisovat käytävän
suulla tarkastellen matkalaukkuja. Sattumalta tulen vilkaisseeksi
taakseni.

Äläpäs!

Epäilyttävät matkatoverimme seisovat siellä neuvottomina,
ällistyksissään kuin mekin.

Taisi tulla kumma juttu. Opasta ei näy missään.

No, kaupunkiin on lähdettävä. Astumme asemarakennukseen.

"Stoi, passport, passport!"

Sotilasvahti tarkastaa passit ja matkalaukut.

"A konjak jeest", myhäilee paksuposkinen musikka tavaroitamme
kopeloiden.

— Nietu.

Astumme sitten onnellisesti läpäistyämme sekä Skyllan että Kharybdiksen
aseman edustalla odottelevien ajurien luo. Kiipeämme ajoneuvoihin.

"Osulaan, olkaa hyvä!"

— Jaha, jaha, käykäähän istumaan.

Reki kiitää vinhaa vauhtia Kemin katuja. Katselen taakseni. Toiset
ajopelit seuraavat meitä. Tämäpä vasta on kirottua. Matkalla ehtii
utelias ajuri kysymään: — Mihinkäs pojat matkaavat?

— Tornioon.

— Taitavat mennä Tornion toisellekin puolelle. Kyllä jo ymmärrän, hän
vakuuttaa silmää iskien. — Olen siellä käynyt minäkin.

— Tuohon ehkä voi luottaa, arvelen ja kysyn:

— Onko sinne hyvä tie?

— Hyv on tie, pääsee jalan ja hevosella.

Reki pysähtyy pienen puutalon oven eteen.

Sydän sykkii kiihkeästi.

Nyt tulee tärkeä hetki. Astumme laajahkoon eteiseen. Isäntä saapuu,
leveäharteinen, jämeräkatseinen mies, poronnahkapieksut jalassa.
Todellakin voimakas ilmiö.

Annan käteni leveään, tukevaan kouraan, pistän viidenpennin-lantin
isännän avattuun käteen lausuen sanan "kuusi". Se on rahan ensimäisen
ja viimeisen numeron summa. Siinä on omituinen tunnusmerkkimme. Jospa
sitä ei tunnustettaisikaan. Mitä sitten?

Isäntä hymähtää, katsoo rahan vuosiluvun. Hänen katseensa välähtää,
koko mies saa eloa.

— Tervetuloa, kyllähän meillä on huoneita. Mennäänpä tänne perälle.

Samassa tuo pitkätukkainen Tampereelta tullut vakooja astuu
huoneeseen tovereineen. Uteliaana katson tapahtumaa. Suunnattomaksi
ällistykseksemme hän tekee aivan samat merkit mitkä mekin. Mehän olemme
samaa joukkoa!

Kaikki saamme huoneet. Hetken kuluttua isäntä tuo meidät kokoon,
yhteensä 6 miestä, toisiimme tutustumaan.

En malta olla kertomatta, mikä synkkä epäluulo sielussani oli kytenyt
matkatovereitani kohtaan ja pyydän heiltä nyt sydämestäni anteeksi
epäilyksiäni. He nauravat makeasti asialle ja tekevät puolestaan meille
saman rehellisen tunnustuksen. Siitä johtui siis tuo molemminpuolinen,
jääkylmä pidättyväisyys. Miten hauskaksi olisimme voineet tehdä
junamatkan, jos heti alussa olisimme oppineet tuntemaan toisemme.
Päätämme tulevan matkan tehdä sitä hauskemmaksi.

— Mistä se nyt Ruotsin puolelle käy tie? utelemme isännältä.

— Sileä on tie yli meren.

— Mitenkähän paraiten pääsee Pohjanlahden yli?

— No, ei tarvita muuta kun vähän aikaa viitsitte siirtää toista jalkaa
toisen eteen. Tie on tasainen kuin lattia!

— Miten suurissa joukoissa ne ovat menneet yli, edelliset?

— Kymmenkunta ja puolikymmentä miestä kerrallaan, onpa meillä joskus
asunut nelisenkymmentäkin miestä.

— Eikö teitä epäillä, eivätkö poliisit ole saaneet asiasta vihiä?

— Ovatpa toki pari kertaa käyneet meillä nuuskimassa, mutta minä
yksinkertainen mies en koskaan tiedä mitään. En enempää, kuin mitä
matkailijakodin isäntä yleensä tietää matkustajista.

Illallinen on hyvä. Kinkkua leikataan vahvoja viipaleita; puurot,
maito ja kahvit — jouluateria. Emme aavistaneet vielä, että seuraavina
vuosina tämäntapaisia ruokapöytiä sai nähdä vain harvoin — mehevimmissä
unissaan!

Illallisen kuluessa isäntä ilmoittaa, että pariin, kolmeen päivään emme
pääse eteenpäin. Matka on käynyt vaaralliseksi. Torniossa on otettu
miehiä kiinni. Pari suomalaisten piilottamaa itävaltalaista upseeria
on paljastettu ja vangittu lähellä Kemiä. Oli sattunut sarja muitakin
ikäviä tapahtumia, minkä vuoksi ylimeno joulunpyhiksi oli keskeytetty,
santarmit ja poliisit kun nyt osoittivat erikoista valppautta.

Tieto on meille sangen epämieluinen. Olimme täynnä intoa, hehkuimme
toimintahalua. Toivoimme vain nopeasti pääsevänsä matkan päähän
tosityöhön. Ja kukapa takaa, ettei pakomme 3 päivän kuluessa tule
kotiseudullamme tunnetuksi?

— Ihmettelen kovasti tuloanne, saavutte kuin pyrylinnut. Olimme
lähettäneet kaikille asiamiehille tiedon tien tukkeutumisesta, koetti
tuo kunnon mies selitellä.

— Olemme siis lähteneet vähän ennen kuin tieto saapui meidän
paikkakunnallemme.




II

LOCKSTEDTIN LEIRILLÄ.


Valitus ei auta. Joulu on oltava Kemissä. Illalla koristetaan
yhteisvoimin kuusi, ja sen ääressä vietimme toistaiseksi ihmeellisimmän
jouluaattomme laulellen, lueskellen ja kertoillen elämästämme
toisillemme. Onpa ehditty hommata pieniä lahjojakin. Isäntä on mitä
parhaimmalla tuulella. Hän osaa rohkaista alakuloisia ja varsinkin hän
on mestari suunnittelemaan tulevaisuutta. Todellakin toimeensa sopiva
mies. Vielä aikojen kuluttua muistan, miten apeaksi kävi mielemme
kuullessamme, että hänet ja älykäs poikansa sittemmin kuitenkin
vangittiin. Mutta eivät uhkaukset eikä venäläisten rahasummien kiilto
saaneet tuota pientä poikaa mitään ilmoittamaan, isästä puhumattakaan.

Joulupäivänäkään ei lähdöstämme tiedetty mitään. Pohjois-Suomessa
kuuluisaksi tullut partioretkeilijä Suvirinne kyllä jo silloin
hevosella ajaa hurautti jään yli Haaparantaan.

Illalla hämmästyttää isäntä meitä ilmoituksella, että itse
poliisimestari tulee kanssamme syömään illallista. Illallinen on
yhtä maukas kuin edellisetkin ateriat. Juuri aloitellessamme astuu
ylen pitkä mies rouvineen huoneeseen. Uteliaasti katselevat tulijat
meitä, ja varmaankin meidän kasvomme ilmaisevat yhtä avomielistä
ihmettelyä. Meille alkaa selvitä monta ennen käsittämätöntä seikkaa
tästä salaperäisestä Kemin kaupungista. Osulan aterioita emme unhoita
milloinkaan. Mutta niistä huolimatta mieli palaa eteenpäin uusiin
seikkailuihin ja matkan päämäärää kohti. Emme aavistaneet miten monta
pettymystä meitä jo vaanivin katsein oli odottamassa. Isäntä kuuli
sadattelumme, toimitti ne asianomaiseen paikkaan, missä ne tekivät
asianomaisen vaikutuksen. Samana iltana näet aukeaa kamarin ovi ja
huoneeseen astuu mies, oikea voiman ja terveyden esikuva. Katse tuimana
hän tarkastelee joukkoa melkein kuin kenraali nahkapoikia.

— Iltaa, hän lausuu.

— Nyt pojat istutte kauniisti kiikissä, uhkailee isäntä.

Mutta sitten tuo mies, maisteri Hällfors, itse alkaa puhua, ja hänen
puheensa soi kuin ihana musiikki hermostuneissa korvissamme:

— Huomeniltana, pojat, lähdetään rajan yli, laittautukaa matkavalmiiksi
kello 4:ksi. Tulen silloin teitä noutamaan.

Erinomaista!

Tuntuu perin turvalliselta. Jos tuo mies on hommissa mukana, saattaa
uskoa, että asioista tulee hyvää. Pohjolassa näyttää olevan joka
paikalla oikea mies.

Samana iltana saapuu uusi tulokas ja matkalle lähtijä, saapuu kuin
tuulispää ilman minkäänlaisia tuntomerkkejä, tempaa siinä 8 aikaan
oven rivakasti auki, astuu huoneeseen yllään muhkeat turkit, lapikkaat
jaloissa ja pitkä sikari hampaissa savuamassa. Ulkoa kuuluu hevosen
korskuminen. Tulija on nousuhumalassa, komea, pitkä poika. Hän hypähtää
tasajalkaa permannolle ja hihkaisee:

— Iltaa pojat, tekö olette niitä Saksaan menijöitä?

No — — mutta mitäs te töllistelette. Minä — — — minähän tulen mukaan.
Sikarit suihin, pojat!

Hän lyö aimo sikarilaatikon pöytään ja me "panemme sikariksi".

Sitten uusi tulokas oikein aito pohjalaisesti rehennellen yhteen
hengenvetoon melkein kertoo koko elämäkertansa pääpuitteet.

— Ei minun, pojat, tarvitsisi työtä väännellä. Minun mammallani on
kaksi taloa, hän lopettaa.

— Onko maisteri H. käynyt teitä tapaamassa?

— Ei ole, vastaamme varovaisesti.

— Vai ei, sepä merkillistä. Minä lähden heti hänen luokseen, intoilee
pohjalainen. Hän lähtee viheltäen ulos. Jäämme odottamaan. Tuollaisia
poikia siellä alhaalla tarvitaan.

       *       *       *       *       *

Tuli Tapaninpäivä ja viimeiset matkavalmistukset tehtiin. Aika tuli
pitkäksi hämärää odotellessa siinä 7 miehen voimalla. Kello 3 tienoissa
isäntäkin alkoi hoputella. Hän varustaa vielä viimeiseksi hyväksi
työkseen miehet sopivilla vaatteilla, sukilla ja villapaidoilla.

Tunnin kuluttua maisteri H. saapuu tavaten kaikki täysissä
naparetkeilijän tamineissa, karvalakki korvilla, suuret villavuoriset
kintaat käsissä.

— Nyt lähdetään parittain noin 50 metriä välimatkaa pitäen, ettemme
herätä huomiota kaupungilla, hän selittää.

Viimeisen kerran puristamme isännän miehekästä kättä jäähyväisiksi.

— Onnea matkalle pojat ja tervetuloa takaisin!

— Hyvästi. Tulemme Kemin kautta ja Osulassa syödään taas
juhlapäivälliset.

Parittain hiivimme Kemin autioita katuja meren rantaa kohti. Rinta
sykkii rajusti. Levottomuus hiipii mieleen. On ratkaiseva hetki. Tähän
asti on aina ollut mahdollisuus palata takaisin, jättää vaikka sikseen
koko seikkailu, ellei se miellytä. Mutta nyt pian astumme rajan yli ja
paluu on mahdoton.

Kokoonnumme erääseen pimeään rantalatoon. Sieltä miesjono alkaa
hiljalleen ponnistella aukean, lumisen jäätikön yli länttä kohti. H.
jättää joukkonsa Jumalan haltuun.

— Kulkekaa suoraan merelle. Opas kyllä saavuttaa teidät!

Astumme arasti eteenpäin, kuunnellen ja vilkuillen iltahämärään. Olemme
kohta jo kilometrin päässä rannasta, mutta opasta ei kuulu. Levottomuus
kasvaa. Pitääkö jo lähteä ilman opasta jäätikköä samoamaan.

Viimeinkin hanki suhahtaa. Illan hämärästä ilmestyy valkea haamu
suksilla, asettuu jonon etunenään selittäen lyhyesti:

— Minä olen opas.

Tarkastelemme uteliaasti tulijaa. Mies on puettu valkoisiin
liinahousuihin ja lammasnahkaturkkiin. Päässä hänellä on
jäniksennahkainen lakki, joten miestä ei lunta vasten hämärässä voi
paljonkaan havaita. Nyt hänelle satelee uteliaita kysymyksiä.

— Miten pitkä tämä matka oikein on?

— Mennäänkö sisä- vai ulkoreittiä?

— Mitä saaria nuo ovat?

Opas jättää yksinkertaisesti kysymykset vastaamatta, murahtaa vain
jurosti jotain mitä kukaan ei ymmärrä. Äänettömyys tarttuu meihinkin.
Alamme aavistaa aseman vakavuutta. Hiljalleen joukko taivaltaa
lähisaaria kohti, jotka mustina kuin ukkospilven longat häämöttävät
etäällä lumen peittämän aavan keskellä. Pieni valontuike sieltä joskus
kuin kiihottaa ponnistelemaan. Vinha tuuli puhaltaa pyryä selkään
mennen luihin ja ytimiin. Vauhti kiihtyy.

Oikealta kuuluu kapsetta.

— Seis! opas komentaa virittäen revolverinsa. Seisomme hiljaa kuin
hiiret kuunnellen. Heinäkuorma lipuu ohi. Taas eteenpäin.

Mitä kauemmaksi ehditään, sitä rauhallisemmaksi käy opas. Alkaapa jo
puhellakin rinnallaan astuville.

— Ei tämä vielä mitään ole, vasta rajan yli meno on vaarallista leikkiä.

— Mitähän siitä tulisi jos tapaisivat?

— Lyijyä!

???

— Ennen kohtaamistamme, opas kertoo, sain kiertää koko Kemin. Santarmi
ja sotilas seurasivat kintereilläni. Täytyi mennä aivan vastakkaiselle
puolelle kaupunkia ja sieltä pääsin kiertämään tänne seuraajat
eksytettyäni. Siksi tulin näin myöhään!

Matka käy Karisaaren sahan ja mantereen välistä. Sahan tulet loistavat
lämpöisinä, viimeisinä tervehdyksinä synnyinmaasta. Röytän saaren valot
alkavat näkyä. Siellä valvovat tullimiehet ja santarmit. Yhtäkkiä
kirkas valovirta kaartuu meitä kohti.

— Muodostakaa rivi, miehet rinnakkain! opas komentaa. Käskyä
noudatetaan. Kuljemme yhdessä rivissä käsikynkkää ja Röytän saarella
valonheittäjämiehistö voi nähdä vain yhden mustan pilkun liikkuvan
ulapalla.

Mitä kauemmas aavalle tulemme, sitä jäätävämmäksi käy tuuli. Opas
muuttuu jälleen harvapuheiseksi, levottomaksi, hiihtää usein kymmeniä
metrejä edelle. Jalkamiehet ponnistavat voimiaan pysyäkseen kintereillä.

— Älkää käykö niin kiivaasti, opas jälleen ärjäsee, kulutatte voimanne,
ettekä jaksakaan perille. On tänne merelle miehiä paleltunutkin.

Kylmästä viimasta huolimatta hikoilemme ja väsymys alkaa tuntua
jäsenissä. Mutta mikään ei auta, eteenpäin on pyrittävä.

— Mitä nuo kaukaiset tulet oikealla ovat? yritän kysellä.

— Ovatpahan vain tulia, opas murahtaa.

— Onko tuo rantaviiru vielä Suomea?

— Mitä te sillä tiedolla teette?

Taas kuljetaan ääneti. Mutta kaukana oikealla syttyy valo valon
rinnalle. Siellä avautuu laaja laakso täynnä kimaltavia tulia.

— Onko tuolla jo Haaparanta? kysyy eräs tovereistani.

— Ei likikään. Tornio se vasta on.

Lämmin tunne käy sydämessä. Tuolla on siis viimeinen niemeke Suomen
rantaa! Vähitellen sekin jää jälelle, häipyy yhä kauemmas — katoaa
pimenevään yöhön. Mutta samalla syttyy lännessä uusia kirkkaita valoja.

— Haaparanta! riemuitsemme.

— Nyt nopeaan! opas huutaa. Juoksujalkaa ponnistamme eteenpäin. Opas
suksillaan kiitää kaukana edellä. Noin kilometrin juoksemme, hengitys
kiihtyy, rinta huokuu raskaasti. Jalat tuntuvat horjuvan.

Kaukana korkean jääröykkiön juurella opas seisoo odotellen, hymyillen.

— Nyt saatte panna maata ja levätä! hän sanoo. Toistamista ei tarvittu.
Pian kaikki miehet makaavat jäällä. Rinnat aaltoavat ankaran pitkän
juoksun jälkeen. Tuntuu kuin nouseminen olisi mahdotonta. Haluttaa
iäksi jäädä tähän jääröykkiön juurelle, unhottaa kaikki!

Kaukana loistaa yhtenä valomerenä Haaparanta. Olemme Ruotsin puolella,
vapaassa maassa. Santarmien kiväärinluodit eivät täällä uhkaa. Kasakat
pamppuineen ja piikkeineen ovat kaukana. Olemme vapaat!

Siinä lepäävät Suomen nuorukaiset, kodittomina maanpakolaisina vieraan
rannan jäällä kauan ja ääneti katsellen korkeuteen tähtitaivasta ja sen
alla kiitäviä läpikuultavia pilvenhattaroita — muistelevat kotiaan,
menneitä rauhan ja onnen päiviä ja moni kaipauksen huokaus pusertuu
rinnoista pakkasyöhön.

— Jokohan taas jaksettaisiin lähteä? kyselee opas hymyillen. Mies,
Jokisalo nimeltään, on kuin uudestaan syntynyt, puhelias, vilkas ja
hyvänsävyinen ihminen. Nyt hän selittelee rantaseudun nähtävyyksiä.

— Tuolla on huviloita, tuolla tullimiesten majat j.n.e.

Raskasta on nousta liikkeelle, jalat puutuneet, turvonneet kiivaasta
kävelystä ja uupumuksesta. Ne liikkuvat kuin jäätyneitä puupölkkyjä
pitäisi perässään laahata, mutta ne liikkuvat kuitenkin ja Haaparanta
kasvaa edessämme.

Ensimäisten majojen luona kohtaamme ruotsalaisia tullimiehiä.

— Onko kiellettyä tavaraa mukana? he utelevat. Jokisalo selittää
tavarain laadun ja pienten matkalaukkujemme sisällön, ja siinä vasta
huomataan, että eräs innokas musiikkimes ei ollut raskinut luopua
viulustaan, vaan kulettanut senkin mukanaan toivoen saavansa raskaina
hetkinä sen sävelistä lohdutusta.

— No olen minä nähnyt jos jotakin tänne tuotavan, mutta en vielä
viulua, nauraa oppaamme.

Satamassa on ruotsalainen sotilaspatrulli vastassa.

— Mitä miehiä te olette? kysyy aliupseeri tiukasti.

— Työmiehiä.

— Missä asutte?

— Savinaisen talossa, vastaa opas arvelematta. Sotilaat tarkastelevat
kutakin kiireestä kantapäähän, asettuvat joukon ympärille.

— Eteenpäin mars!

Ensi kerran elämässämme olemme vankeja. Joka puolella on kivääriniekka
sotilas. Haaparannan kaduilla on vilkas liike. Ihmiset palaavat
teatterista, joukossa upseereja, sirot valkeat karvalakit päässään.
Pari uteliasta miestä astuu luoksemme.

— Oletteko suomalaisia, mihin te menette? kysyy paksuturkkinen
herrasmies. H:n pitäjän nimismies, kuiskaa toverini. Kukaan ei vastaa.
Tungetteleva vieras yrittää kysellä uudelleen.

—Pois, vankien kanssa ei saa puhua, ärjäsee sotilas.

Saavumme Savinaisen taloon. Pari sotilasta jää portille. Aliupseeri
seuraa porstuaan, missä isäntä jo odottaa.

— Tunnetteko näitä miehiä? kysyy aliupseeri epäillen. Isäntä tarkastaa
meitä hymyillen.

— Tottahan toki nämä miehet tunnetaan. Ne ovat meidän työmiehiämme!

Ja sitten marssimme helpotuksesta huokaisten lämpimään huoneeseen. Pari
nuorta neitosta hypähtää sisälle katsellen säälien tulijoita.

— Poika parat, tämmöisellä pakkasella! Mutta nyt saattekin lämmintä
teetä ja ruokaa, he lohduttelevat.

Yöllinen ateria maistuu mainiolta, huoneen lämpö raukaisee jäseniä.
Jokisalo on loistavalla tuulella. Hän kertoo leveästi monista
retkistään ja seikkailuistaan Pohjanlahden aavoilla jäätiköillä.

Ensi seikkailu on päättynyt. Tällä kerralla oli matka helppo, mutta
monille on rajan yli kulku käynyt paljon raskaammaksi. Myöhemmin
miehet saivat hiihtää Merenkurkun yli jäätävässä pakkasessa tai taas
keväällä puolisulassa. Jotkut uupuivat matkalle ja paleltuivat. Olipa
pari miestä tullut rasituksista mielipuoleksi. Jo alussaan Suomen
vapausliike vaati uhreja, mutta uusia miehiä tuli yhä vaaroista
välittämättä ja kaikki he hehkuivat intoa ja toimintahalua. Koko
pohjolassa oli noina aikoina vilkas liike.

Haaparannalla tapaamme ensi kerran Saksassa olleita nuorukaisia,
jotka oli komennettu pitämään huolta uusien tulokasten kuljetuksesta
Ruotsin läpi. Siinä kysellään ja kuulustellaan elämää leirillä, Saksan
voitonmahdollisuuksista ja tehdään suunnitelmia tulevaisuutta varten.

Matka Ruotsin halki kestää pari vuorokautta. Pohjois-Ruotsin metsät ja
vaarat vilahtavat ohi, keski-Ruotsin jokilaaksot ja vihdoin itä-osan
laajat pellot ja puistorikkaat kaupungit ja kylät. Malmössä matkue taas
saa levätä ja vaihtaa rahansa Saksan markkoihin.

Junassa tarjoutuu usein tilaisuus keskusteluun ruotsalaisen
siviiliväestön kanssa. Luonnollisestikin puhutaan maailmansodasta.
Yleinen mielipide maassa on selvästi Saksan puolella, jonka voittoja
kansa ihailee. Rautateillä, kaduilla, kaikkialla näkyy sotilaita,
siellä täällä vanhaa maanpuolustusväkeä leveälierisine sinilakkeineen.

Eräs tapaus Ruotsin matkalta on erikoisesti painunut mieleeni. Yleensä
suomalaiset matkustavat eri seurana ja koettavat välttää huomiota,
mutta kerran kun vaunuosastossa on vain eräs vakava harmaatukkainen,
vanha herra, ei musikanttimme enää jaksa hillitä soittohaluaan,
vaan tarttuu viuluunsa ja virittää kauniin suomalaisen kansanlaulun
toisensa perästä. Vaunussa olijat kuuntelevat hartaasti. Kun soittaja
lopetettuaan laskee viulunsa kädestään, astuu vanha herra hänen
luokseen ja puhuu kyynel silmässä:

— Kiitos suomalaisista kansanlauluistanne. Tiedän mihin olette matkalla
ja tunnen useita tovereitanne, jotka jo ovat määräpaikassaan. Toivon
sydämestäni että Suomi jo ensi kesänä on yhtä vapaa maa kuin Ruotsikin!

       *       *       *       *       *

_Sassnitz_. Saksan ranta! Tullimiehet astuvat lautalle ja tuolla
sillankorvassa seisoo ihka elävänä saksalainen sotilas, kuuluisa kypärä
päässään, kivääri olallaan. Hän on vanha maanvartiomies, mutta reippaan
ja tuoreen näköinen.

Pieni suomalaisjoukko astuu silmää räpäyttämättä vihollismaalle — josta
pitkiksi ajoiksi oli tuleva meille uskollinen liittolainen, rehellinen
ystävä, joka turvasi meidät tovereinemme venäläisten kostolta ja jonka
avulla meille kerran oli aukeava tie kotimaahamme takaisin. Kohtalomme
oli yhdistetty jalon, mainion Saksan kansan kohtaloihin.

Saattaa heti nähdä merkkejä sodan vakavuudesta. Asematalon seinillä
riippuvat julistukset muistuttavat kansalaisille ajan aiheuttamia
erikoisia velvollisuuksia.

"Ein gewaltiger Krieg ist über Deutschland gebrochen." Näillä
sanoilla alkaa eräs julistus Saksan kansalle. Toisaalla on kehotuksia
sotilaille: "Soldaten, vorsicht beim Gespräch! Spionengefahr." j.n.e.

Ensimäinen tapaamamme saksalaisperhe on asuntomme haltijaväki. Eräissä
monista Sassnitzin hotelleista vietämme uuden vuoden aattoiltaa.
Juhlasali on koristettu suomalaisia varten ja saksalainen isäntäväkemme
kestitsee meitä vierainaan. Myöhemmin saimme kokea, että tällainen
kohteliaisuus oli harvinaista Saksassa. Illallinen on mainio. Reinin
viinejä on yllin kyllin. Vieraina on lisäksi muutamia saksalaisia
sotilaita, lomalla olevia. Siellä ensi kerran hehkuvin mielin laulamme:
"Deutschland über alles!"

Mieliala on virkeä. Kaikki uskovat uuden vuoden tuovan suuria
tapahtumia mukanaan.



TULO LEIRILLE.


    Wenn die Soldaten
    durch die Stadt marschieren
    — — — — — — — —

Keskellä Holsteinin laajoja nummimaita sijaitsee eräs Saksan
suurimpia sotajoukkojen harjoituskenttiä, Lockstedter Lager, joka
varmaankin pohjoismaisen ilmanalansa vuoksi on määrätty suomalaisten
vapaaehtoistenkin harjoituspaikaksi. Valtavien kasarmirivien
läheisyyteen on muodostunut pieni sievä kylä. Joka toisessa talossa
siellä on kahvila tai kapakka. Muualla asuu minkä mitäkin ammattilaisia
saaden elatuksensa niistä erilaatuisista toimista, mitä suuri
kasarmilaitos tarjoaa.

Yli leirin kohoaa kuin majakka merellä kuuluisa "Wasserturm" ja sen
ympärillä avautuvat laajat kaikkiin aselajeihin kuuluvien joukkojen
harjoituskentät. Aukeita varjostavat kaukaiset siintävät metsät
ja ylängöt. Aamusta iltaan täällä vallitsee vilkas elämä. Torvet
pauhaavat, merkkiliput liehuvat. Komentoja kaikuu kaikkialta.
Täällä rätisevät konekiväärit, tuolla jyrähtää tykki. Joukkoja
harjoitetaan kaikkialla. Siellä kasvatetaan saamattomista nahkapojista
itsetietoisia, varmoja sotilaita. Siellä heihin istutetaan tuo kuuluisa
preussilainen sotakuri, jota ankarampaa, tiukempaa ei ole olemassa.
Siellä rakennetaan edellytykset voitokkaille taisteluille, ja Preussin
loistavalle sotamaineelle.

Sinä hetkenä, jolloin nuori asevelvollisuuttaan suorittamaan
kutsuttu rekryytti astuu kasarmin portista sisään, hän on kokonaan
kruunun omaisuutta. Pian hän kuin syntyy uudestaan virkaintoisten
aliupseerien toimesta. Kaikki mitä hän yllään kantaa, niin alus- kuin
päällysvaatteensa, ruoka, mitä syö, aseet, varustukset, kaikki on
komissitavaraa. Pitkänä harjoitusaikana häneen istutetaan uusi henki
ja kaikki vanha tyystin kuoletetaan. Hän huomaa kauhukseen, että
melkein kaikki hänen tähänastiset tietonsa ja taitonsa, joista hän
on ylpeillyt, eivät merkitse paljon mitään. Hän on kankea, typerä,
itsepäinen — mahdoton. Luoja yksin tietää, miten hän joten kuten
tähän saakka on tullut maailmassa toimeen. Taas kaikki, mitä hänelle
nyt opetetaan, on sanomattoman tärkeätä. Nyt vasta hän alkaa saada
hämärän käsityksen siitä, mitä häntä ympäröivät esineet, kivet, metsät,
kummut, ojat y.m. todella ovat, ja oppii vasta nyt parikymmentä vuotta
elettyään tietämättömyyden pimeydessä oikealla tavalla käyttämään sekä
järkeään että jäseniään.

Tämän valtavan pyykinpesun alaisiksi joutuvat vapauteen tottuneet
Suomen nuorukaisetkin — katkera pala jokaiselle, mutta varmastikin
omiaan terästämään tahtoa ja kasvattamaan luonnetta.

Tietenkin moni nuori suomalainen saapui leirille pää täynnä mitä
pöyhkeimpiä vaatimuksia ja suunnitteluja. Piti saada kävellä kaduilla
kiiltonahkasaappaissa, loistavat poletit olalla, kullatut napit
sotisovan sekä etu- että takapuolella, tervehtää sirosti neitoja,
istua hotelleissa ratsupiiska saappaanvarressa musiikin soitellessa
suomalaisia sekä ratsuettä jalkaväen marsseja ja antaa ihmisten
ihailla itseään. Olihan suurta olla "Kriegsfreiwilliger". Mikä loisto
ympäröikään sellaista henkilöä!

No, suurin osa varmaankin oli varustautunut vaivoihin ja rasituksiin,
mutta varmaankin venyi jokaisen naama pitkäksi Lockstedt’in leirialueen
portista sisään astuttaessa. Yllätys oli perinpohjainen.

Tammikuun 2 päivänä v. 1916 astuu seitsemän viheliäistä siviilimiestä
kuninkaallisen preussilaisen Jääkäripataljoonan n:o 27 pihamaalle. Eräs
paikalle saapunut upseeri tarkastelee miehiä samallaisin silmäyksin
kuin markkinamies hevosia ja määrää koko joukon kolmanteen komppaniaan.

Kolmas komppania seisoo parhaillaan pihalla rivissä. Siinä on
ilmielävänä suomalaista sotaväkeä vieraalla maalla. Rinta paisuu
ylpeydestä sitä nähdessä.

Mutta miksi he ovat niin jäykkiä, liikkumattomia, nuo rivit?
Joukkoa tarkastaessa sattuu katse pariin ylioppilastoveriin. Jo
ovat kummannäköisiä pyöreät, lipattomat lakit päässään. Kuvaamaton
ilo välähtää heidän silmissään — — kumma kyllä, tuntuu kuin siinä
olisi jotain vahingonilon sekaista joukossa. Kukaan heistä ei muuten
liikahdakaan.

Tämähän näyttää hullunkuriselta. Mikseivät he pane kättään lakin
reunaan, kumarra kohteliaasti ja ilmoita: — Anteeksi herra vääpeli,
tässä näkyy uusien tulokasten joukossa olevan tuttavia. Pistäydyn vähän
kuulemassa kotipuolen kuulumisia.

Katselemme siinä kurjannäköisiä tiilirakennuksia ja poikien harmaita
pukuja. Tuntuu kummallisen karhealta kurkussa. Kasvot eivät tahdo
kääntyä hymyilyyn, rinnassa omituisesti kouristaa. Alamme ymmärtää
noita rivissä seisovia. He ovat sotilaskurin alaisia, seisovat kuin
kuvapatsaat liikkumatta. Joskus vain uskaltavat silmillään hiukan
vilkuilla ympärilleen.

Mutta joukon edessä seisoo saksalainen upseeri, joka kuin ukkosen
jylinä alkaa ankaran nuhde- ja parannussaarnan komppanialle. Sanoja
tuosta puheesta ei erota laisinkaan. Mahtavana jyrynä, vuoroin heiketen
ja paisuen, joskus matalana, joskus taas huumaavaan äänikorkeuteen
kohoten, se iskee syyllisten yli kuin rajuilma raesateineen.

Eräiltä syrjäisiltä saamme kuulla, että jotkut komppaniain heikoista
luonteista uudenvuoden aattona ovat tulleet juopuneina kasarmiin,
päälliseksi vielä liian myöhään ja tapelleet. Suomalaisenhan täytyy
juovuspäissään tapella. Ilman rytäkkää humala ei ole minkään arvoinen.

Kauan ei kuitenkaan ole aikaa katsella tuota syntisten joukkoa, joka
nyt juhlapäivänä saa rangaistusäkseerausta. Uudet tulokkaat viedään
lääkärin tarkastettaviksi, joka sangen pintapuolisesti vähän miehiä
koputeltuaan hyväksyy koko joukon. Sitten on lähdettävä saunaan.

Sattuu näet musikantille pieni onnettomuus. Paksu inhottavan näköinen
terveysaliupseeri astuu hänen eteensä sanoen:

— Näyttä paitha!

Aliupseeri, joka muuten kantaa pilkkanimeä "viheriävarpunen", tutkii,
tarkasti tämän vaatekappaleen sekä ulko- että sisäpuolelta. Vihdoin
hänen kasvonsa kirkastuvat, loistavat pelkästä vahingonilosta: — Ah,
was ist das hier, sehen sie bitte — Läuse nicht? (kas, mitä täällä on,
katsokaahan — täi, eikö totta!)

Musikantti parka! Hän punastui hiusmartoa myöten tuon murskaavan
paljastuksen johdosta.

— Mitä merkillistä — — — minulla kun ei koskaan ole ollut — — — hän
änkyttää.

Koetamme lohduttaa häntä selittämällä, että matkan varrelta voi saada
mitä tahansa.

Mutta viheriävarpunen puhisee innoissaan: — Mars saunaan koko joukko!
ja voitonriemu loistaa hänen inhottavilla kasvoillaan.

Saunasta miehet viedään "kamarille", varastohuoneeseen puettaviksi
sotilaiksi. Täällä vallitseva järjestys pistää erikoisesti silmiin
ja on kuin pienoiskuva siitä tarkkuudesta ja huolellisuudesta, millä
valtion taloutta Saksassa yleensä hoidetaan. Havainnollisesti kuvaa
tuollaista pataljoonan kamari järjestystä sodan aikana ilmestyneessä
teoksessaan eräs saksalainen garnisooniupseeri, jonka nimi on häipynyt
matkan varrella pois muistikirjani lehdeltä. Kuvaus on seuraava:

"Tulemme oikeaan jättiläisvarastohuoneeseen, joka on täynnä mitä
erilaatuisinta tavaraa. Siellä tuoksuu kamfertti ja naftaliini,
sillä siellä säilytetään satoja kenttäharmaita asetakkeja ja
housuja huolellisesti lajiteltuina suuruuden mukaan. Jokaiseen
vaatekappaleeseen on kiinnitetty kokoa ja pituutta ilmaiseva
numerolappu. Ylinnä ovat kypärät. Hyllyillä tuolla on kenttälakkeja,
seinällä riippuu päällystakkeja, kaikki mallikelpoisessa järjestyksessä.

"Kamarialiupseeri, jonka hallussa nämä varastot ovat, on
nyrpeäkatseinen henkilö. Hän tarkastaa uutta tulokasta syrjäsilmäyksin,
arvostelee hänen kokonsa yhdellä silmän luonnilla ja ottaa suuresta
pakasta takin ojentaen sen vastatulleelle.

"Tämä luulee, ettei takki sovi hänelle oikein. Aliupseeri antaa miehen
rauhallisesti koetella muita. Useita takkeja koeteltuaan miehen täytyy
tunnustaa, että ensiksi saamansa takki kuitenkin sopi paraiten.
Tuolla riippuu ratsuhousuja, mustia ja harmaita päällystakkeja,
pitkillä pöydillä on sadottain nelikulmaisia ruskeita ja harmaita
telttakankaita. Lattialla on kasottain leipälaukkuja ja niiden rinnalla
riveihin ladottuina selkälaukkuja, vanhat ruskeat vasikannahkalaukut
uusien kenttäharmaiden rinnalla. Hyllyjen väliseinillä riippuu
nahkaisia kantohihnoja, toisaalla kenttäpulloja ja juomapikareita
harmaissa vilttikoteloissa.

"Eräässä nurkassa on rumpuja, torvia, ruskeita ja mustia saappaita ja
nahkakenkiä parittain lattian täydeltä.

"Varuskamarin hoitajan tehtävä on vastuunalainen toimi. Joka esine on
merkittävä kirjaan, milloin se on tuotu varastoon ja milloin ja kenelle
luovutettu.

"Täällä siviilimiehestä tehdään sotilas, täällä hänet puetaan kiireestä
kantapäähän aina alusvaatteita myöten. Täältä hän saa talvipakkasta
vastaan suojaavat villavaatteet tai ohuet kesällä käytännössä olevat
työpuvut tarpeen mukaan.

"Vielä siellä on arkkuja täynnä kokardeja, mustavalkoisia tai
musta-valko-punaisia, kypärän leukahihnoja, kaikenlaatuisia nappeja
ja hakoja, patruunalaukkuja, olkalippuja, joissa on valmiina
rykmentin merkit, aliupseerien kulta- ja hopeanauhoja, jefreitterien
vaakunanappeja ja kaikkea mahdollista pikkutavaraa, mikä kuuluu
sotilaan puvustoon.

"Kaikki nämä tavarat ovat erinomaisessa järjestyksessä. Joka hetki
täytyy tarkastajan voida helposti saada selville, mitä tavaraa
varastossa on, mitä sieltä on annettu ja mitä tarvitaan.

"Ja kamari-aliupseeri, hän katsoo karsain silmin jokaista, joka haluaa
saada vähäarvoisimmankin hänen aarteistaan. Jokaisesta työtakista,
jokaisesta nahkahihnasta saa riidellä ja vain mitä itsepintaisimman
vastustelun jälkeen hän luovuttaa pyydetyn tavaran."

Tällaisessa laitoksessa vastatulleet suomalaisetkin puetaan kruunun
pukuun. Haikein mielin miehet eroavat rakkaista siviilipuvuistaan,
mitkä nyt näyttävät heistä kultaisen, yksilöllisen vapauden
symbooleilta. Hellästi ne kierretään myttyyn ja varustettuna omistajan
nimikirjoituksella asetetaan hyllylle. Katselen toverini hommia;
musikantin silmästä tipahtaa kuuma kyynel.

"Soitto on suruista tehty!"

Uusi rekryyttijoukko astuu jotensakin alakuloisena kasarmia kohti. Mikä
muutos onkaan miehissä tapahtunut! Hienot kaulukset, rintaröyhelykset
ovat poissa. Kulunut harmaa harjoitustakki sopii huonosti, lakki
tekee miehet miltei vangin näköisiksi. Tunnemme olevamme syvässä
alennustilassa, mutta nöyryytykset eivät vielä ole loppuneet.

Tulee ruuanhakuaika. Kyökistä annetaan kimpale limppua — päivän annos!

Katsellaan, käännellään.

— Pe-pe-perin on pieni, murahtaa yksi toisensa jälkeen. No, tästä ei
auta hämmästyä. Saksassa ei ole ruokaa liiaksi. Onhan tunnettua, että
viholliset koettavat kostotoimillaan tappaa Saksan kansan nälkään.

Seuraava lahja komissilta on ruokakuppi. Käsi vavahtelee sitä
vastaanottaessa. Ruosteinen, musta, ammoisina aikoina tinattu "pakki",
kuten sitä nimitetään, työnnetään ilman valittamismahdollisuuksia
jokaiselle käteen.

— Tästäkö sitä syödään?

Tovereita saapuu ympärille. He ovat päässeet
rangaistusäkseerauksestaan. Miten ivallisesti he hymyilevät!

— Missä sitä sopisi pestä tätä pakkia?

— Tuolla pihalla on kaivo, ottakaa santaa pihamaalta ja kuuratkaa
sillä; ei täällä auta nurkuileminen! selitetään ympärillä. Siinä
muutamia viikkoja aikaisemmin olleet ylpeilevät ja jakelevat ilmaiseksi
neuvojaan.

— Jo pistivät pojat nenänsä loukkoon.

Käymme kaivolle. Maisterit ja ylioppilaat siellä kykkivät, tahkoavat
ravalla ruokakuppejaan ja lähtevät noutamaan soppa-annoksensa. —
Muisteleepa siinä moni haikein mielin aikoja, jolloin syötiin puhtaalla
liinalla katetulta pöydältä, porsliinilautasilta ja nyrpisteltiin
nenää, jos pienikin rikka oli ruuasta löytyvinään. Rahamiehet kyllä
saivat läheisistä kylän hotelleista kunnon aterian, mutta Damokleen
miekka välkkyy uhkaavana heillekin, sillä mukana tuodut rahat hupenevat
arveluttavan nopeasti ja uusien saantia ei voi ajatellakaan. Sotilaan
palkka taas on 33 penniä päivässä. Eipä auta muu kuin huolettomilla
sanansutkauksilla yrittää pitää mieltä virkeänä nälän iltaisin vatsassa
kurniessa.

Ensimäinen ateria onkin koomillisin hetki koko leirielämässä.
Musikanttimme on aivan ymmällä. Näen vieläkin hänet elävästi tuona
hetkenä. Hän nostaa varovaisesti savustetun silakan hännästä ylös.
Niitä on annettu 3 kappaletta leivän mukana. Tietämättä, mitä tehdä,
hän ajatuksissaan kastaa sen soppakuppiin ja haukkaa siltä pään niin
synkän vakavana kuin istuisi hautajaisissa — vanhempien toverien siinä
ympärillä virnistellessä ja silmää iskiessä.

— Lähdetäänpä sitten allekirjoittamaan sitoumus, kehottelee suomalainen
jefreitteri, jonka haltuun olemme uskotut.

— Sitoumus, kummastelemme. Vielä tässä sitoumuksia tarvitaan!

Taas rekryyttijoukko marssii suureen lukutupaan, jota öljylamput
himmeästi valaisevat. Pari upseeria on todistamassa tätä juhlallista
toimitusta. Sitoumuksen sisällys hämmästyttää miehiä. Sen mukaan Saksan
sotilasjohto saa käyttää meitä millä rintamalla tahansa, eikä meillä
ole oikeutta tehdä mitään vaatimuksia Saksan valtiolle.

On luonnollista, että tällainen omituinen sopimus masentaa miesten
mielen. Jotkut kieltäytyvät sellaista allekirjoittamasta. Mutta
mikäpä auttaa. Kuka tietää, mihin joutuu kieltäytyessään. Saksalainen
upseeri selittää, että sitoumus on vain muodollisuus, ja lupaa, ettei
pataljoonaa käytetä muuten kuin suorastaan Suomen hyväksi, mikä lupaus
sitten pidettiinkin pyhänä. Vahvistukseksi sitoumukselle puristamme
tuon ryhdikkään upseerin kättä.

Tulee ilta tälle tapauksista ja kokemuksista rikkaalle päivälle.
Täsmälleen kello 10 sammutetaan valot ja silloin on jokaisen miehen
oltava sängyssä. Kaikki tapahtuu komennon mukaan, nouseminen ja
nukkuminenkin. Jos sotilas esim. julistetaan sairaaksi, täytyy hänen
sairastaa; jos lääkäri taas pitää häntä terveenä, täytyy hänen olla
mukana työssä ja harjoituksissa, vaikka olisi menehtymäisillään. Saksan
sotaväessä on vain terveitä tai kuolemansairaita, muita ei tunneta,
terveysaliupseeri vakuuttaa. Vähitellen alkaa tuo ankara järjestys
selvetä rekryytille kaikessa armottomuudessaan. Ja sitten vielä on
jollakin otsaa laulaa:

"Soldatenleben, das heisst lustig sein!" — Mikä iva, miettii rekryytti,
joka vaistomaisesti tulee ajatelleeksi entisiä harhaluulojaan
sotilaselämän komeudesta ja loistosta. Ensimäisenä iltana rekryytti
on sitä mieltä, että tuollaisen runonpätkän kirjoittaja olisi
kammottavasta tosiasiain ilmeisestä vääristelystä ja käsitteiden
hämmentämisestä pantava vähintään jalkapuuhun. — Mutta runoilijoita ei
voi ottaa vakavalta kaunalta, hän sitten miettii halveksuen.

Yö on rauhaton. Uni ei tahdo tulla silmiin. Ajatukset liitävät kuin
villit ratsut ylt'ympäri. Sydän on tulvillaan kaikkea koettua ja
kestettyä. Siellä pimeässä valvoessaan miehet karistelevat kurkkujaan
ja kääntelevät vuoteillaan miettien:

— Pohjola, Pohjola! rauhallinen kotipirtti Suomen saloilla. Sinne jäi
mielenrauha, vapaus, — siellä kadotettu paratiisi!

Kukapa tietää, miten monet äsken sotilaiksi julistetut nuorukaiset
tuona unettomana ensi yönä katseet kiiluvina suunnittelivat, millä
ilveellä pääsisi pötkimään matkaansa koko kruunun talosta? Suunnitelmat
raukesivat omaan mahdottomuuteensa. Uni tuli vähitellen ja vei nuoren
sotasankarin sielun kauas kotimaahan rakkaille, päivänpaisteisille
lapsuusajan leikkitantereille.



SEURAAVANA AAMUNA.


— Aufstehen! kajahtaa vahtivuorossa olevan aliupseerin herätyshuuto.
Säikähtyneitä kasvoja tirkistelee peiton alta. Tuvan alkuasukkaat
hyppäävät reippaasti pystyyn ja alkavat peseytyä, mutta eilen tulleet
ovat vähän ymmällä asemasta.

— Mi-missä sitä nyt taas ollaankaan? murahtaa joku kesken uniaan
herännyt. Kova todellisuus vasta vähitellen alkaa selvitä. Mies
katselee seiniä, vuoderivejä, hämärässä hääriviä puolialastomia
ihmisiä. Näyn täydelleen masentamana hän vetää peiton niskaansa ja
yrittää nukkua uudelleen. Ehkä tämä juuri onkin unta ja kun vasta
uudelleen oikein herää, makaakin onnellisena kotikamarissa omalla
vuoteellaan. Tämän täytyy olla unta, jotain painajaista tai muuta —
vatsankipua!

— Mitä elämää ne siellä pitävät keskellä yötä, kun herättävät!
kiivailee eräs nuori helsinkiläinen herrasmies, joka ennen muinoin
pääkaupungissa opintojaan harjoitellessa on tottunut nukkumaan lähelle
kello 12.

Mutta rekryytit saavat pian huomata, että "kyllä kruunu" — — —

Aliupseerit ovat yleensä vihatuimpia olentoja, mitä rekryytti tuntee
ja on tuntenut. Oli sitten työssä tai levossa, aina ne ovat hänen
kintereillään tarkastelemassa, näykkimässä ja komentamassa. Hitaalle
suomalaiselle isänmaan ystävälle ne ovat oikeita kiusanhenkiä.
Nehän ne katkeroittavat muuten eloisat repäisevät muistot "sotaopin
harjoituksista." Yölläkin rekryytti on aliupseerin valvonnan alaisena.
Joka tuvassa näet asuu vähintään yksi aliupseeri — korpraalikunnan
johtaja. Nyt tälle tarjoutuu tilaisuus näyttää rajatonta valtaansa
noihin uppiniskaisiin nähden, jotka peittonsa sisään kääriytyneinä
koettavat intohimoisesti unohtaa tylyn todellisuuden. Nyt hänellä on
tilaisuus heti alusta alkaen opettaa heille kunnioitusta esimiehiä
kohtaan ja samalla kuria ja hyvää järjestystä, lyödä näin kaksi
kärpästä yhdellä iskulla.

— Mitäs tämä on? Ettekö te vetelykset aio nousta, kun komennetaan
aufstehen? Haloo lurjukset, kyllä minä teille opetan, mitä komento
merkitsee!

Hän kiskaisee armotta peitot lattialle silminnähtävästi koko sielustaan
nauttien noiden sätkyttelevien paljasjalkaisten eliöiden hätäytyneistä,
avuttomista katseista...

— Tekö olette sotilaita! Liukkaasti pystyyn taikka minä näytän teille.
Kyllä minä teidät opetan — minä! Ettekö tiedä, mikä rangaistus sotalain
mukaan seuraa tottelemattomuudesta esimiestä kohtaan?

Miehet kömpivät pystyyn.

— P—kele! pääsee erään onnettomuustoverin hampaitten välistä.

— Mitä! Onko teillä jotain mukisemista! Mitenkä te puhutte
esimiehellenne! Onko teiltä mitään kysytty? Te pidätte suunne kiinni ja
puhutte vasta kun teiltä kysytään jotain. Ymmärrättekö? Mars menemään!

Rekryytin mieleen vilahtaa hänelle tuntematon sotalaki kuin jokin
kammottava keskiaikainen, puukantinen, paljaspäisten munkkien
pöyristyttävillä maalauksilla varustama asetuskokoelma täynnä piikkien,
ruuvien, sapelien ja hirsipuiden kuvia. Hän huomaa ehdottomasti
olevansa alakynnessä, kruunun kourat niskassaan ja tottelee.

Pöydällä höyryävät kahvikannut, mitkä palvelusvuorossa oleva sotilas on
hakenut kyökistä, saavat tulokasten mielet hieman lauhtumaan.

Kello 7:ksi pitää tuvan olla lakaistu ja puhdistettu. Joka mies saa
itse laittaa vuoteensa kuntoon. Vääpeli saapuu tarkastamaan tupaa ja
auta armias, jos peitossa silloin on yksikään liika ryppy. Vuoteen
täytyy olla kuin hyvin tehty laatikko — siisti ja suora. Jos siinä on
vikoja, ärjyy vääpeli niistä korpraalikunnan johtajalle, tämä taas
hairahtuneelle rekryytille, joka rangaistukseksi saa pariin kolmeen
kertaan purkaa ja laittaa tilansa uudelleen.



OPETUSTUNTI.


Joka päivä 7—8 on opetustunti. Korpraalikunnan johtaja selostaa
rekryyteille muutamia sotilaalle välttämättömiä tiedon alkeita ja
toimittaa sitten kyselyn nähdäkseen, miten hyvään maahan opin siemenet
ovat langenneet. Vääpeli tai luutnantti käy joka tunti opetusta
tarkastamassa.

Mitkä ovat sitten tuollaisia sotilaan kalleimpia asioita?
Ensimäisen kahden viikon aikana luennoidaan vain kahdesta asiasta:
tupajärjestyksestä ja upseerien arvomerkeistä sekä käyttäytymisestä
esimiehiä kohtaan eri paikoissa ja kaikissa mahdollisissa asennoissa.
Vähitellen jää tupajärjestys syrjään, mutta kauan vielä pitää paikkansa
tuo ainainen teema:

— Sotilaan esimiehet ovat — mitkä?

— Ne jaetaan — miten?

Nämä kysymykset uudistuvat yhtä pedagogisesti joka päivä. Näillä
tunneilla aliupseeri painaa oman arvonsa ja auktoriteettinsa sekä
varsinkin upseerien kuvaamattoman korkean aseman ihmettelevän
rekryytin aivoihin ja tämä alkaa vähitellen tajuta koko pienuutensa
ja mitättömyytensä militäärin moniasteisessa ja arvoluokkaisessa
laitoksessa, uskaltamatta enää — puhumattakaan ivallisista
vastauksista, jotka paikalla saavat ansaitun nuhdesaarnan ja
rangaistuksen — omasta alotteestaan sanoa tuskin muuta kuin joskus
opetuksen kuumimmillaan ollessa värähtelevällä äänellä ja huonolla
saksallaan:

— Pitte austreten zu tyrfen! (Pyydän lupaa päästä käymään ulkona!)
Hänen poistuttuaan jatkuu opetus yhtä arvokkaana.

— Kapteenin tuntee mistä Tolonen?

— Tä-tähdistä!

— Vai tähdistä? Siinä sitä ollaan! Vai tähdistä se Tolonen tuntee
kapteenin. Onko jokainen tähdillä varustettu henkilö siis kapteeni? Tai
jos Tolonen katsoo yöllä taivaalle ja näkee siellä sen seitsemän otavan
ja Väinämöisen miekan yhtenä tähti vilinänä, silloin kait koko taivas
on Tolosen mielestä täynnä paljaita kapteeneja — vai miten?

— Kapteenilla on kaksi tähteä, parantaa Tolonen selitystään.

— No niin, ja nämä tähdet ovat missä,— Möttönen?

Vaihteeksi luetaan joskus sotilassäännöksiä. Siinä saa rekryytti
kuulla, että sotalaki on ankara ja kova, että hänellä on rajattomasti
velvollisuuksia, mutta hänen oikeutensa ovat hyvin niin ja näin.
Rekryytille selviää, että kuri ja tottelevaisuus sotaväessä ovat kaikki
kaikessa.

— Ainoastaan sellainen armeija, jossa vallitsee rautainen mieskuri, voi
taitavan päällikön johdolla saavuttaa voiton.

— Urhoollisuus ja kuuliaisuus esimiehiä kohtaan ovat sotilaan
kauneimpia ominaisuuksia. Nämä lauseet on tyhmän rekryytinkin helppo
ymmärtää, mutta vaikeampi on sotilaan järjelle käsittää lause:

"Tottelemisen pitää tapahtua ilolla, ei rangaistuksen pelosta."

Se käy jo yli ymmärryksen, on melkein liian korkeaa moraalia ensi
päivien nöyryytyksistä vielä katkeruutta puhkuvalle vasta-alkajalle.
Monen mielestä tuo lause tuntuisi paljon selvemmältä ajatuksen ollessa
päinvastainen. Mutta yritäppä tuoda esille eroavia mielipiteitäsi.
Ensiksi selvitetään asia sellaisella tavalla, että rekryytin korvat
kuumenevat ja kun aliupseeri tyhjentävän selityksensä jälkeen
ukkosäänellä tekee tuon lyhyen ytimekkään kysymyksen: — Verstanden?
asettaen nenänsä melkein rekryytin lumivalkeaan nenänorteen kiinni, voi
tämä vain vapisten vastata: — Kyllä herra Gruppenführer!

Mutta luojan kiitos, on kuitenkin yksi aihe, jonka käsittely jälleen
palauttaa rekryyttiin rohkeuden ja itsetietoisuuden, jopa korottaa
hänet valtavasti yläpuolelle laajojen kansankerrosten. Tämä aihe on
sotilaan suhde siviiliväestöön. Sotilas puettuna kruunun kultanappiseen
takkiin on luonnollisesti jokapäiväisen rahvaan hyörinän ja pyörinän
yläpuolella arvossa.

"Pitäen mielessänsä korkean kutsumuksensa valtaistuimen ja isänmaan
suojelijana" — sanoo käsikirja.

Nuo säännökset ne soivat kuin ihana musiikki rekryytin korvissa. Hän
alkaa syvästi tuntea sotilasarvonsa ja kutsumuksensa korkeuden. Kun tuo
ikävä siirtymisaika siviilimiehestä sotilaaksi on ohi, kun aliupseerit
ja vääpelit alkavat jo kehua hänen ryhtiään ja liikkeitään, kun hän
saavuttaa käytökseensä sotilaallisuutta ja iltasin puhtaassa takissaan
kulkien ylpeästi röyhistelee rintaansa neitossilmien sieltä täältä
ikkunaverhojen takaa salavihkaa ihaillessa hänen solakkaa vartaloaan ja
notkeaa käyntiään, silloin hän hiljaa itsekseen mennessään hyräilee:

    "Der Soldate, der Soldate
    Er ist der schönste Mann
    im ganzen Staate!"



HARJOITUKSISSA.


Opetustunnin loputtua kajahtaa jälleen aliupseerin ääni läpi
kaikkien tupien: — austreten! Ovista lappaa miestä, vyötettyjä
sotilaita kiväärit kädessä pihalle järjestyen pitkään ruoturintamaan.
Ryhmänjohtajat seisovat korpraalikuntiaan tarkastellen näiden edessä.
Sitten esiintyy ensi kerran todellisessa loistossaan komppanian
vääpeli, "mamma". Kirjoitustuvastaan hän saapuu punakkana, pyylevänä,
täynnä arvonsa tuntoa ja itsetietoisuutta, muistikirja rintapielessään.
Hän seisahtuu, katselee hiljaa terävästi pitkin riviä.

— Abzählen! (luku) hän komentaa.

Alkaa tuttu nuotti: — eins, zwei, drei, vier — j.n.e. Miesten lukumäärä
todetaan, sairaat, käsityöläiset, lomalla olevat — kaikki merkitään
erikseen muistiin. Tämän jälkeen alkaa tärkeä toimitus, pukujen
tarkastaminen. Nappien pitää olla paikoillaan, lakin suorassa, pukujen
ehjiä, saappaat puhdistettuina mallikelpoisesti, kasvot pestyinä, parta
ajettuna.

Sattuupa eräällä miehellä olemaan yksi ainoa onneton nappi auki, juuri
leuan alla oleva, jota hän itse ei voi nähdä.

Vääpeli astuu hänen eteensä. Rekryytti lyö kantapäänsä naksauttaen
yhteen alkaen tähystää jotain pistettä avaruudessa. Asettukaammepa
hetkeksi vain tuon rekryytin kenttäharmaan harjoituspuvun asukkaaksi
ja omistajaksi. Olemme koko aamupuolen putsailleet joka vaatepartta
erikseen, tarkastuttaneet tovereillamme, että lakki on päässä
millimetrilleen suorassa kokardi keskellä otsaa. Luulemme tietenkin
pukumme olevan mitä parhaassa kunnossa. Ei niin moittimisen hiventä.
Arvelemmepa vielä päälle päätteeksi olevamme pulskannäköinen sotilas,
peloton ja nuhteeton, ja tottumattomana sotilastapoihin meissä jo
sykähtää toivo, että tuo edessämme seisova punakka tarkastelija
varmaankin on erikoisesti kiinnittänyt huomiota meidän ryhtiimme ja
sotilaalliseen ulkomuotoomme. Ehkäpä tuo ihravatsa vääpeli alkaa siinä
kiittää meitä komppanian läsnä ollessa esim. seuraavaan tapaan:

— Katsokaa nyt, koko kolmas komppania. Tässä on sotilas, oikea sotilas!
Puku kunnossa, napit paikoillaan, kaulus puhdas, saappaat kiillotetut.
Ottakaa esimerkkiä tästä miehestä. Mikä teidän nimenne on? — — — Hm!
Teillä on hyvät toiveet tulla nopeasti korotetuksi!

Turhaa lorua. Luuletteko että tuo hirmu kehuisi jotain alaisistaan.
Päinvastoin. Hän kiinnittää heti huomionsa tuohon Akilleen
kantapäähän, joka ties mistä on sattumalta lentänyt juuri meidän
leukamme alle, jääden siihen törröttämään koko maailman nähtäväksi.
Turhaan odotettuamme luultua ylistyspuhetta, välähtävät katseemme
edellämainitusta pisteestä herra vääpelin leimuaviin, pahaa ennustaviin
silmiin. Mainittu avaruuden piste aitaa tanssia kaikissa mahdollisissa
värivivahteissa silmiemme molemmin puolin.

Mutta vääpeli seisoo yhä ääneti edessämme lihavana, röyhkeänä, ilkeä
hymy huulillaan. Vihdoin myrsky puhkeaa:

— Gott im Himmel! jyrähtää nenämme edessä. Kuinka te kehtaatte. Ettekö
ollenkaan tunne häpyä hyvä herra? — — — — — — Ettekö häpeä tulla riviin
puoliaiastomana. Eikö teillä ole kaukaisintakaan aavistusta siitä,
miten sotilaan tulee reklementtien mukaisesti pukeutua — mitäh? Teidän
pukunne on aivan mahdoton, osoittaa mitä suurinta huolimattomuutta.
Te — — — teillä on _toinen nappi ylhäältä_ — — — _auki!_ Mikä teidän
nimenne on?

Rekryytti kalpenee, yrittää parantaa asiaa tuota pikaa panemalla napin
kiinni.

— Donnerwetter — — — kuka kirkas ilmestys teidän on käskenyt tehdä
jotain? Oletteko ihan hullu! Te seisotte perusasennossa liikkumatta
siksi kunnes teille annetaan jokin käsky — — — ymmärrättekö? Teissä ei
ole vielä hitustakaan militääriä.

Vääpeli huokaa, luo murhaavan, halveksuvan katseen kynttiläsuorana
törröttävään rekryyttiin.

— Mitä te minua töllistelette! ärjäsee hän uudelleen.

Rekryytti ei uskalla häilähtääkään. Hän tuijottaa nyt erääseen
naulanpäähän vastapäätä olevassa seinässä. Tuon sisältörikkaan
parannussaarnan jälkeen vääpeli vihdoin mitä ivallisimmalla äänellä
käskee: — No pankaa nyt se nappi kiinni! Rekryytti tottelee ja
kallistaa päänsä nähdäkseen tuon onnettoman napin.

— Seisokaa suorassa, mitä te katselette alas? Pää pystyyn! Kyllä teidän
täytyy osata panna nappi kiinni sitä katsomatta. Minähän sanoin teille:
— Toi-nen nap-pi yl-hääl-tä.

Rekryytin kädet vavahtelevat hänen kopeloidessaan leukansa alustaa.
Hänessä syntyy voimakas halu iskeä nyrkillä tuon edessään seisovan
miehen punottavaa nenää.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän saa kiittää luojaansa siitä että
jaksoi hillitä itsensä ja lyönti jäi sikseen. Sen seuraukset olisivat
olleet ylen tuhoisat lyöjälle itselleen. Niin kaiken sotilaskurin
unhottanutta henkilöä olisi pidetty raivohulluna, joka pian olisi
toimitettu sopivaan paikkaan, missä hän voi mielin määrin temmeltää
olematta silti vaarallinen rauhallisille kansalaisille.

Tarkastus jatkuu. Yksi saa moitteita yhdestä, toinen toisesta asiasta.

— Luutnantti tulee! kuiskataan. Vääpeli ja aliupseerit saavat eloa.

— Richt euch! komentaa vääpeli. Miehistö liikehtii, rivit huojuvat
hetken aaltomaisesti, suoristuvat sitten, eikä ihmekään, sillä rivin
päässä seisoo vääpeli kiivaana kuin ukkospilvi iskien vihansa salamoita
puolelle ja toiselle.

— Toinen ja kolmas mies taaksepäin, vielä, vielä hiukan! Vatsa sisään!
Oletteko te mitä sammakoita, joista ei näy muuta kuin vatsaa? Koko
keskus taaksepäin — — — kuuletteko, taaksepäin — ettekö ymmärrä mitä
taaksepäin merkitsee! Päät pystyyn — — — jaa! Nenät tännepäin — — —
jaa jaa! Ja toinen rivi, siinä ei ole milloinkaan mitään ojennuksen
tapaistakaan, ei kerrassaan mitään! — — — Suu kiinni siellä, ei puhuta
— — — ei tämä ole mikään rippikoulu, vaan sotakoulu! Näin huutaa siellä
mies hikoillen, vaahto suupielissä. Vihdoin ojennus tyydyttää.

Augen gerade — aus!

Augen — rechts!

Toista sataa nenää kääntyy herra luutnanttiin päin.

— Nasen hierher! ärjyy luutnantti. Vääpeli ilmoittaa komppanian.
Odotetaan hetkinen. Herra hauptmanni tulee. Kaikki miehet katselevat
vasemmalle, alokkaat muita uteliaammin. Solakka, hienopiirteinen
aatelismies, hauptmanni von Coler, astuu ensiluokan rautaristi
rinnassaan komppanian eteen. Samat temput kuin äsken uudistuvat jälleen.

— Guten Morgen dritte Kompanie! Tervehdyksen vastaus vyöryy jyrinänä
läpi rivin. Rinnallani seisova toverini kuiskaa, että von Coler on
pidetyimpiä komppanianjohtajia pataljoonassamme ja innokkaimpia
Suomiystäviä.

— Lähtekää! hän komentaa.

Luutnantti astuu komppanian eteen pullistaen keuhkojaan. Komennon
mukaan muodostuu ryhmärivistö ja komppania marssii kentälle.
Karjalaisten laulu kajahtaa voimakkaasti kylän läpi marssittaessa.

Laajalla kentällä näkyy kaikkialla suomalaisia poikia harjotuksissa.
Todellakin innostuttava näky. Kotona Suomessa on venäläinen sotaväki
vallitsemassa ja komentelemassa. Oma sotalaitos on hävitetty ja kansa
riisuttu aseista. Mutta täällä kaukana vieraassa maassa suomalaiset
joukot harjoittelevat tulevaa vapaustaistelua varten. Näihin aikoihin
vallitsee joukossa vielä voimakas henki. Jokainen pitää kunnianasianaan
kestää mitä rasituksia tahansa ja todistaa saksalaisille suomalaista
kestävyyttä ja kuntoa.

Vasta-alkajat eivät pariin ensi viikkoon saa kivääriä. Heidän
harjoituksensa ovat vapaaliikkeitä, sotilasvoimistelua, mikä tosin
suomalaiseen voimisteluun verraten on sangen alkuperäistä ja
yksipuolista, mutta omiaan kehittämään erikoisia sotilaalle tärkeitä
lihaksia.

Lockstedtin laajat harjoituskentät ovat tammikuussa raskaan, ikävän
näköiset, — silmän kantamattomia tummia aukeita, siellä täällä
metsäkaistaleita kuin saaria meressä. Sateella kentät ovat liejuisia,
mutta kuivuvat ihmeen pian. Noilla laajoilla nummilla muodostuu
ahkerassa työssä ja harjoituksissa suomalainen jääkäripataljoona.

Rekryytin ruumis ensin norjistetaan ja terästetään. Harjoitus
aletaan päästä. Sitä käännellään ja kierrellään joka puolelle, niin
että niskasuonet rutisevat — samoin sitten vartaloa ja joka jäsentä
erikseen. Aluksi liikkeet tuntuvat verrattain turhanpäiväisiltä,
mutta seuraavana päivänä niiden vaikutus tuntuu. Lihakset ovat niin
kipeät, että tuskin kävelemään pääsee. Siten sivilistinen kankeus ja
saamattomuus karsitaan uudesta tulokkaasta.

Sotilaalla on juhlahetki, kun hän ensi kerran saa kiväärin. Sitä
tutkitaan ja silitellään. Mutta sotilaan pitää tuntea aseensa
täydellisesti. Erikoisilla oppitunneilla kiväärin eri osat irroitetaan
ja selitetään. Lopuksi aliupseeri pitää puheen sotilaille kiväärin
hoidosta:

— Te olette nyt saaneet kiväärin. Kivääri on sotilaan morsian.
Teidän pitää huolehtia siitä kuin silmäterästänne. Sen täytyy aina
olla mallikelpoisessa kunnossa. Ei ruostepilkkuakaan saa näkyä sen
teräsosissa, ei tomunhiventä. Hellikää sitä kuin morsiantanne. Se on
samalla teidän toverinne, paras turva vaaroissa. Se pelastaa teidät
kuolemasta ja surmaa vihollisen! Sitä hellitään ja hoidetaan kyllä.
Joka päivä sitä puhdistetaan, rasvataan ja puleerataan.

Kentällä alkaa kuin uusi elämä senjälkeen kuin kiväärit on saatu.
Silloin vasta käännökset, maahan syöksyt y.m. temput käyvät
täydellisiksi. Ja lisäksi harjoitellaan kivääriotteita, kaartoja,
paraatimarssia, kävelyä, juoksua j.n.e.

Kolmantena sarjana uutuuksia tulevat ampumaketjun muodostamiset ja sen
liikkeet — hauska ja mielenkiintoinen harjoitussarja.

Kun nämä kaikki on jotakuinkin opittu, alkaa komppania-äkseeraus,
kenttäharjoitukset, taisteluharjoitukset ja patrullitehtävien
opettaminen. Kun tähän välillä vielä tulevat pionieriharjoitukset,
käsigranaattien heitot, yölliset taisteluharjoitukset y.m. eri lajit
ampumisopetusta ja koeampumista sekä pitkät harjoitusmarssit, huomaa,
että työ on suuremmoinen, monipuolinen ja mielenkiintoinen.

Kun joka päivä saapuu uusia tulokkaita, on eri osastojen kehitystaso
sangen erilainen. Siksipä tuollainen harjoituskenttä tarjoaakin mitä
vaihtelevimpia näkyjä. Kaikkialla on liikettä, kaikkialla kaikuvat
komennukset. Tuolla heiluvat miesten kädet tai jalat kuin tuulimyllyn
siivet vapaaliikkeissä. Täällä harjoitellaan sotilaallista ryhtiä tai
kunniantekoa. Kaukana pitkä ampumaketju etenee syöksyttäin yli aukean
kentän. Pistimet kiiltävät ja hurraahuudot kaikuvat. Metsiköissä soivat
torvet ja kaukana jymähtää tykki antaen sotaisan taustan harjoituksille.

Ja rekryytti on tuon metelin keskellä kaikkien käänneltävänä ja
kierreltävänä. Tottuneet aliupseerit siinä terävin katsein tarkkaavat
hänen ruumiinsa muotoa, tarttuvat kiinni milloin päähän milloin
mihinkin jäseneen sitä oikeaan asentoon asetellen, muovaillen kankeaa
jäykkäjäsenistä nahkapojan ruumista kuin taiteilijat savimöhkälettä.

Ja miten kammottavan kankealta vasta-alkaja näyttääkään! Pitipä hänen
yrittää mitä temppua tahansa, leuka tutisee, kädet vääntyvät soikeiksi
ja kiveriksi kuin väärät länget. Siinä aliupseeri peuhaa ja pelmuaa
hänen edessään.

— Pää pystyyn, hartiat alas, rinta ulos, vatsa sisään!

Rekryytti hämmästyksekseen käskyjä totellessaan kuin astuu ulos avaraan
maailmaan oman ruumiinsa ja pukunsa ihmeellisistä sekasotkuisista
kätköistä ja poimuista. Ja taas kaikuu aliupseerin kehottava ääni:

— Vasen korva alemmas, hiukan alemmas, — hiukan vielä, kuuletteko?
Alemmas vasen korva! Ei niin paljon! Ylemmäs, hiukan vielä ylemmäs!
pauhaa aliupseeri siinä nenän edessä terhennellen.

Rekryytti vihastuu ja sihisee jotain, ettei hän ehtinyt vielä siirtää
korvaansa ylös eikä alas.

— Suu kiinni, ärjäsee aliupseeri, perusasennossa ei puhuta. Vain jos
minä jotain kysyn, saatte vastata! Ja taas väännellään, käännellään ja
väännellään.

Saapuu sitten luutnantti tai komppanian johtaja harjoitusta
tarkastamaan. Ryhmänjohtaja virkaintoa osottaakseen yhä korottaa
ääntänsä ja nahkapoika on senkin seitsemässä leikissä ja lipetissä.

— Tehkää käännökset niin että maa vinkuu ympärillä ja itse sen
tehtyänne seisotte kainaloita myöten kuopassa! opettaja ylpeilee.

Paraatimarssi varsinkin tuntuu aluksi hullunkuriselta ja käy jäykästi.
Koko miehen ruumis leukapieliä ja varpaan päitä myöten kangistuu kuin
puupölkky. Vähitellen vasta marssi alkaa saada sulavuutta, siroutta.

Opettaja kulkee vieressä laskien hartaasti: Eins — zwei, eins —
zwei! Lang — sam! Ru — hig! korostaen joka tavua. Rekryytti hikoilee
ja jäykistää jalkojaan. Naaman ilme on liikuttavan harras ja
syvämietteinen. Hän tuumii närkästyneenä:

— Vai pitää tässä vanhoilla päivillään vielä opetella kävelemäänkin?
Taitaisi olla paras heittää — —

Mutta yli kentän kuuluu aliupseerin jyrkkä ääni: — Ru—hig! Lang—sam!

Ei auta muu kuin astua juntata. Muuten saa kuulla tuon harmillisimman
kaikista komennuksista:

— Zurück — marsch! maaarsch! Mitä, ettekö halua juosta? Tahdotteko ehkä
jäädä muiden mentyä puoleksi tunniksi yksinänne äkseeraamaan!

Lepohetken tultua mies huokaa helpotuksesta, uskaltaa taas katsahtaa
ympärilleen ja siellä kaukana hän näkee, miten tottuneet tyhmät
kivääri olalla ylpeinä ja ryhdikkäinä marssivat tehden kaartoja kuin
taideteoksia ikään, näkee ketjujen etenevän, pistinten paljastuvan ja
aamuilmassa kajahtaa siellä täällä raikuva hurraahuuto, jonka kaiku
yltympäri toistaa metsillä ja ylängöillä.

Kun komppania puolen päivän aikaan lämpöisenä ja raikkaana saapuu
takaisin kasarmiin, kajahtaa laulu entistä voimakkaampana. Tuntuu
kuin kaikki, mitä nyt tekee ja suorittaa, vihdoinkin olisi todella
hyödyllistä työtä — työtä isänmaan yhteiseksi hyväksi!



KYLÄLLÄ.


Vasta n.s. A-luokkaan päästyään meikäläinen sotilas saa mennä kylälle.
Useat rekryytit ovat näet joskus unohtaneet korkean kutsumuksensa
"valtaistuimen ja isänmaan suojelijoina", esiintyneet juovuksissa,
tapelleet, kulkeneet upseerien ohi kunniaa tekemättä ja majuri on
antanut kylälle-menokiellon — että rekryytit saisivat aluksi jonkun
aikaa sulattaa saamiaan opetuksia, Lisäksi majuri Baier raittiusmiehenä
on kieltänyt kaikkinaisten väkevien juomien nauttimisen. Kun kylän
hotellit ovat auki ja siellä tarjoillaan yhtä hyvin suomalaisille kuin
saksalaisillekin, ei kielto paljoakaan merkitse. Ja sotilasmoraali on
yleensä sellainen, että kieltoja vastaan voi kyllä tehdä, kun vain ei
joudu teoistaan kiinni. Jos sotilaalle sellainen onnettomuus sattuu, on
hän tyhmyytensä vuoksi jo ansainnut rangaistuksen — siis oikeastaan jo
muinaisten spartalaisten aikainen oikeusmoraali!

Ne onnelliset, jotka vapaasti saavat liikkua kylällä, käyttävät
tietenkin tilaisuutta ahkerasti, sillä on kerrassaan kuolettavaa istua
kököttää koleassa kasarmissa kaiketi illat kuin mikäkin pelätys.

Kylässä meikäläiset jo tunnetaan kaikkialla. Pienet pojat juoksevat luo
ja kyselevät: — Onko teillä suomalaista rahaa?

Lockstedtin pikkupojat ovat vilkkaita, siististi puettuja, ja hehkuvan
isänmaallisia. Sodasta heillä on omat käsitteensä. Kysyppä heiltä,
koska sota loppuu. He vastaavat arvelematta: — Ensi kesänä!

— Luuletko että Saksa voittaa, tiedätkö sinä, miten suuri maa Venäjä on?

— Ah Quatsch, — Russland kaputt!

— Aber England?

— Jaa. England werden wir bald kaputt machen und Frankreich ist schon
lange kaputt!

Siinä on nousevaa nuorisoa! Hieman toisen laatuinen käsitys asiasta
on upseeriaspiranteilla, jotka jo vähintään kuusi kuukautta ovat
olleet rintamalla. He ovat kaikki miellyttäviä, sivistyneitä miehiä,
tohtoreita, ylioppilaita j.n.e. Mutta yleensä on kaikilla saksalaisilla
luja luottamus lopulliseen voittoon. Heidän illatsuissaan kajahtaa
vielä innokkaasti: "Die Wacht am Rein" ja "Deutschland hoch in Ehren!"
Suomesta he kuulevat mielellään puhuttavan, mutta useilla on kovin
hämärät tai suorastaan väärät käsitykset maamme oloista. Varsinaiset
kyläläiset eivät tiedä kotimaastamme paljon mitään, arvailevat vain sen
olevan jossain napapiirissä ja ihmettelevät kovasti, kun kerromme esim.
Suomen kaupungeissa kuljettavan m.m. raitioteillä.

Saksan kansa on vielä sisäisesti voimakas, yksimielinen kansa.
Ranskalaisvihaa ei enää ole juuri nimeksikään, mutta uusi kansallisviha
on syttynyt Englantia kohtaan. "Gott strafe England!" näkyy runoissa
ja proosassa usein. Ehdottomasti tulee ajatelleeksi Saksan kansan
keskuudessa liikkuessa muinaista Rooman kansaa sen kukoistusaikana
ja tehneeksi vertauksia näiden kahden eri historiallisen aikakauden
mahtavimman kansan välillä.

Sodan rasitukset tietenkin jo tuntuvat maassa syvästi. Saksalainen
nero lujan järjestyksen tukemana käy ankaraa taistelua kansan sekä
ruumiillisten että henkisten voimien ylläpitämiseksi. Kaikkialta
vihollisten ympäröimänä ja eristämänä keskusvaltojen on vaikea hankkia
sodan ja rauhallisenkin elämän tarpeita. Jokainen tuntee, että asema
on vakava, mutta luottamus hallituksen ja sotilasjohdon kykyihin on
horjumaton.

Saksan siviiliväestön ja hallituksen vaikeuksia elatuskysymyksen
ratkaisemisessa ja järjestämisessä kuvaa seuraava valtiosihteeri t:ri
Helfferichin selostus Saksan valtiopäivillä:

"Noch nie in der Weltgeschichte hat in einem Kriege ein Volk solche
Entbehrungen durchgemacht, wie unser Volk, und noch niemals waren diese
Entbehrungen in dieser Weise auch auf die Wohlhabenden verteilt wie bei
uns! — — — — — — Der Aushungerungsplan Englands ist jedoch endgültig
gescheitert."

Puhuessaan vaikeuksista elatuksen järjestämisessä hän lausuu, että nyt
kun pahin aika on voitettu, voidaan tästälähin asiasta puhua vapaasti.

Oli niin ollen luonnollista, että Saksan kansa kärsi puutetta, mutta se
oli tasaisesti jaettu kaikkien kansalaisten kesken ja kaikki tulivat
toimeen. Mutta suomalaisille, pohjoismaalaisille, jotka ovat tottuneet
syömään hyvin — heille eivät saksalaisten annokset tahtoneet riittää.
Senpä vuoksi heidän täytyi tavalla tai toisella yrittää hankkia lisää
varsinkin leipää. Kaikennäköisiä marmelaadeja ja vihanneksia eivät
meikäläiset ymmärtäneet. Kielitaito tosin usealla teki suurta haittaa,
mutta hätä opettaa.

Erään saksalaisen upseerin kotiin sattuu kerran tulemaan pörrötukkainen
suomalainen jääkäri. Tämä lyö kantapäänsä yhteen ja lausuu vain-sanan:
— Brot! Hauptmanni on vähän hämmästynyt, yrittää lähemmin kysellä
asiaa, mutta jääkäri ei osaa selvittää muuta kuin — Brot! Mitäpä
siinä pitkistä puheista. Johan tuo yksi sisältörikas sana ilmaisee
paljon kestettyä, nähtyä ja tunnettua. Hauptmanni yrittää päästä eroon
tungettelijasta, mutta kohteliaimpaankin kehotukseen tällä on vain yksi
vastaus: — Brot!

Vihdoin hauptmanni, joka älyää olevansa tekemisissä kieltä
taitamattoman suomalaisen kanssa, keksii keinon. Komentosanathan
varmasti tehoavat jokaiseen sotilaaseen. Hän huutaa jyrisevällä äänellä:

— Stillgestanden!

Miehen kantapäistä kuuluu jälleen terävä naksahdus. Hän seisoo kuin
valettuna paikallaan perusasennossa.

84

— Ganze Abteilung — kehrt! komentaa hauptmanni edelleen.

— Im Gleichschritt — marsch!

Sotilaan jalka nousee muhkeasti. Hän saapastaa ovesta ulos ja — katoaa.

Hauptmanni hymyilee. Illalla hän kertoo tapahtuman kaikille
tovereilleen klubilla, missä se herätti yleistä iloisuutta.

"Kaiserhofissa" taas kerran eräs pohjalainen istui pöytään tilaten
uljaasti — Swai roos laas piir! ja sai mitä halusi. Vieläpä hän
maksaessaan vaati: "Vantsik wennik tillpaka, Mensch!"

Kun rekryytti ensi kertoja pääsee kylälle käymään maleksittuaan pari
edellistä viikkoa kasarmissa kaiket illat ja kuultuaan vain toverien
kertomuksia ulkomaailman ihmeistä, tuntuu hänestä kuin vankilan portit
olisivat auenneet ja mies laskettu vapauteen. Oikein jalka tahtoo
nousta hyppyyn. Mutta kruunun käsi täälläkin pitää huolta pojistaan.
Ennenkuin arvaakaan, mies näkee synkän varjon ilmestyvän takaapäin,
tanakka käsi tarttuu häntä olkapäähän ja jykevä ääni kysyy tiukasti:

— Warum grüssen Sie mich nicht? (Miksi ette tervehdi minua?)

Hän on pasteeraillut iloisessa huolettomuudessaan, koko maailmalle
leppyneenä ja mennyt tervehtimättä vääpelin ohi. Siinä hän nyt koettaa
änkytellä anteeksi-pyyntöjään, mutta mikään ei auta. Nimi kirjoitetaan
muistikirjaan ja seuraavana päivänä on ankara tutkinto ja taas tulee
rangaistus. — Siinä ne olivat kylän ja muka vapauden ilot. Mennyttä
kalua kaikki.

Mutta jonkun ajan kuluttua rekryytitkin osaavat olla varuillaan.
Mielellään he kuitenkin kulkevat lepohetkiään viettämään jonkin metsän
reunaan, mihin kevätaurinko jo lämpimästi paistaa — saadakseen olla
rauhassa kaikilta ilkeiltä ihmisiltä.

Tai sattuupa jokin kylän tytöistä luomaan silmänsä alakuloiseen
nuorukaiseen, ryhtyy ehkä keskustelemaankin.

— Oletteko suomalainen? kysyy tyttö lempeällä äänellä.

Nuorukaisen posket lentävät hehkuvan punaisiksi. Neidon ääni soi
kuin kevätlinnun liverrys hänen korvissaan. Hän kuulee ensimäiset
ystävälliset sanat koko leirissä olon aikana. Hän änkyttää vastaukseksi
jotain siansaksaansa, mutta tällaisissa tapauksissahan onkin toinen
yleismaailmallinen kieli olemassa jota jokainen ymmärtää.

Seuraavana lauantaina voi sattua, että tuo sama nuorukainen vaatteet
välkkyen puhtautta, parta ajettuna ja tukka sirosti kammattuna astuu
reippaana vääpelin tupaan.

— Pyytäisin kuuliaisimmin sunnuntailomaa Itsehoe'en.

— Mitä varten? vääpeli kysyy.

— Kaupunkia katselemaan, herra vääpeli. Sattuu ehkä vääpelikin
sunnuntaina matkustamaan Itsehoe'n kaupunkiin ja siellä hän ihmeekseen
näkee poikansa sirona ja kohteliaana kävelemässä saksalaisen neitosen
rinnalla.

— Wie gehts? (Mitä kuuluu?) hän kysäsee.

— Ausgezeichnet, Herr Feldwebel (erinomaisesti, herra vääpeli) kuuluu
vastaus. — Wie das Leben doch ist schön!



RUNEBERGIN PÄIVÄ.


Runebergin päivää vietettiin leirillä suomalaisten kansallisjuhlana.
Todellakin se oli sovelias juhlapäivä Suomen ensimäiselle
sotilasjoukolle. Valitettavaa vain oli, että Kalevalan ja Snellmannin
y.m. päivät saivat aivan huomaamatta mennä ohi, mikä seikka osoittaa
leirillä vallitsevaa henkeä. Yleensä oli suhde jääkärien eri piirien
kesken omituinen, vapaa joukolle sopimaton. Nuoret ryhmänjohtajat
ja jefreitterit olivat ylen tietoisia arvostaan pitäen itseään jo
jonkinlaisina upseereina. Harva heistä tunsi entiset, nyt sotilaana
olevat toverinsa. Harva uskalsi tulla toverillisesti keskustelemaan
sotilasten kanssa, jotka useat ensi kerran poissa kotoaan ollen
vielä lisäksi vieraalla maalla olisivat tarvinneet rohkaisua ja
innostuttamista. Tai jos nämä parempiosaiset pelkäämättä sotilaskurin
huonontumista uskalsivat antautua puheisiin sotilaan kanssa, tapahtui
se aina niin alentuvalla tavalla, että se loukkasi asianomaisia.
Henkisen kasvatustyön puutteessa joukon mieliala usein oli masentunut.
Ja vapaajoukolle juuri virkistävät esitelmätilaisuudet ja isänmaalliset
illanvietot olisivat olleet aivan välttämättömät.

Katkeruutta herätti myöskin etupäässä ruotsia puhuvan päällystön
suhde suomalaiseen miehistöön. Päällystö erottautui aivan liiaksi eri
leiriksi olematta minkäänlaatuisessa henkisessä vuorovaikutuksessa
miehistön kanssa muuten kuin harjoituksissa. Kuuluipa yhä syytöksiä
siitäkin, että suomea puhuvat joka paikassa syrjäytettiin ja ruotsia
puhuvat pikemmin ja nopeammin pääsivät kohoamaan.

Olipa asianlaita miten tahansa. Perussyy oli suomalaisissa itsessään.
Mikseivät suomalaiset ylioppilaat saapuneet valtavana joukkona
vapausliikkeen alkuaikoina Saksaan, niin valtavana, että olisivat
määränneet joukon hengen. Suomalaiset ylioppilaat pysyivät kotona,
arvelivat, kääntelivät päätään ja epäröivät. Toiset puuhailivat
tarmokkaastikin kotimaassaan, mutta ratkaisevan askeleen ottamiseen he
eivät kyenneet. Ja siksi kantakoot seuraukset ja kärsikööt epäkohtia,
kunnes ehkä kerran johonkin kykenevät. Mitään muuta ei siitä kannata
sanoa, sillä ruikutuksilla ei asia parane.

Runebergin päivänä jo varhain aamulla sotilassoittokuntamme kajahutti
suomalaisia marsseja komppaniamme pihalla.

Kello 10 komppaniat marssivat paraatikentälle. Vihreäpukuinen
jääkäripataljoona oli komea, mieltäylentävä näky.

"Maamme" kajahtaessa torvista majuri Baier tarkasti komppaniat pitäen
sen jälkeen hehkuvan puheen suomalaisen sotilasjoukon tehtävistä ja
merkityksestä. Tänä päivänä juhlan kunniaksi tapahtui suuri joukko
ylennyksiä. Sitten joukkueet harvatahtisessa paraatimarssissa kulkivat
pataljoonan johtajan ohi palaten kasarmeihin takaisin paraadin
päätyttyä.

Kotona olivat saksalaiset kyökkimestarit aikoneet ilahuttaa komppaniaa
oikealla juhlasopalla. Se oli eräänlaisista vihanneksista laadittu,
mutta meidän pojat eivät ollenkaan tajunneet tämän juhlaruokalajin
arvoa. Kokit olivatkin illalla kovasti nyrpeissään, kun heidän paras
soppansa sai sangen huonon menekin.

Iltapäivällä oli kilpailut useissa urheilulajeissa. Varsinkin ankaraksi
kiistaksi tuli köydenvetokilpailu, missä pojat oman komppaniansa
kunnian puolesta pinnistivät viimeiset voimansa.

Että tämä juhlapäivä ei kaikkien suomalaisten mielessä oikein
herättänyt juhlatunnelmaa, ei riippunut siitä, etteivät he olisi
ymmärtäneet Johan Ludvig Runebergin merkitystä Suomen etevimpänä
runoilijana ja suomalaisen kansallishengen herättäjänä, vaan siitä,
että he tänä päivänä ehkä enemmän kuin ennen tunsivat tämänkin
pienen Suomen joukon jakautuvan eri leireihin syvien vastakohtien
perusteella ja miettivät, onko milloinkaan toivoa saada Suomen kansan
eri kieliryhmät ja puolueet yhdistetyksi yhtenäiseksi rintamaksi edes
kansamme kohtalon hetkellä. Onko Suomessa ketään henkilöä, jonka
sanoilla meidän maassamme olisi sama voimakas ja myöskin todellisuuteen
perustuva sisältö kuin Saksan keisarin sanoilla:

    "Ich kenne keine Parteien mehr,
    ich kenne nur Deutsche!"

(Minä en tunne enää mitään puolueita, tunnen vain saksalaisia.)



PITKÄ MARSSI.


Pitkä marssi on harjoitusta tulevia rasituksia varten taistelukentillä.
Sotajoukon marssikelpoisuudesta on erikoista huolta pidettävä, sillä
sodassa joukoilta tässä suhteessa vaaditaan usein uskomattomia.
Kun vihollinen on voitettu ja peräytyy, on tilaisuutta käytettävä
tuottaakseen sille yhä uusia tappioita ja tuhotakseen sen, ennenkuin se
uudelleen järjestäytyy, sillä järjestys on aina pelottava ja uhkaava.

Harjoitusohjesäännöissä sanotaankin, että sodassa on paljon enemmän
marssi- kuin taistelupäiviä. Kun päiväkäskyssä ilmoitetaan joukon
seuraavana päivänä lähtevän pitkälle marssille, vallitsee silloin
vakava mieliala. Jokainen tietää, että seuraava päivä on raskas ja
vaatii miehen kaiken sisun ja kestävyyden. Jälkeen jääminen on häpeä
sotilaalle.

Edellisenä iltana jalat pestään ja tarkastetaan, ovatko jalkarievut ja
saappaat kunnossa. Nukkumaan on mentävä varhain illalla, että aamun
tullen on virkeä ja hyvässä kunnossa.

Ani varhain, aamun hämärtäessä, komppania herätetään ja marssi alkaa.
Tavallisesti Lockstedt-kylän läpi kulkiessaan joukot kajahuttavat
reippaita marssilauluja. Kaikki saksalaiset upseerit osaavat jo
ainakin komentaa suomeksi: — laulakaa! ja silloin on laulettava.
Tavallisista harjoituksista palattua joskus tapahtuu, etteivät pojat
ole laulutuulella, eivätkä kuulevinaan tuota komentoa. Silloin saattaa
sattua, että käännytään takaisin, äkseerataan vielä puoli tuntia ja
yritetään uudelleen laulellen pyrkiä kotia kohti.

Pojat huomaavat parhaaksi antaa äänensä kaikua, vaikkapa laulu silloin
joskus kuuluukin tavallista jyleämmältä.

Mutta pitkällä marssilla, kun komppania täysissä tamineissa, kypärät
päässä, matkalaukut selässä, taivaltaa tietä, on tunnelma alussa
hiljainen ja juhlallinen. Lockstedt-kylässä siviiliväestö vielä nukkuu.

Yrittääpä nyt joku ratsastava luutnantti komentaa: — laulakaa! Ei
pääse joukko nuotin alkuun. Kurkuissa vain karkeasti korahtaa, jos
ajatteleekin jotain säveltä. Joku pilkkakirves joukon keskellä lausuu
puolikovalla äänellä:

— Laulakaa, taikka käännytään takaisin! Luutnantti kuitenkin ymmärtää
tunnelman, eikä uudista käskyä. Hikipäässä miesjoukko astuu leukaluut
tiukkaan puristettuina mikä mitäkin tuumiskellen. Takaapäin kuuluu
silloin tällöin terävä muistutus: — Vordermann! (etumies!)

— Vieköön sumu sinun Vordermannisi, pyörii kielellä, mutta koska senkin
lausuminen vaatii erikoisia ponnistuksia, niellään kiukku alas.

Ja taas kuuluu takaa tiukka, ärsyttävä ääni: — Aufbleiben da! (Älkää
jääkö perään!) Jo herää luutnanttikin, ratsastaa pitkin rivistöä
selitellen ratsunsa selästä:

— Jaa, man muss irnmer Vordermann halten, immer aufbleiben, immer —
(Niin, täytyy aina pitää rivi suorana, aina j.n.e.)

— Lopulta tässä kaikkea pitää tehdä immer, miettii äkäinen kulkija
hymähtäen ilkeydelleen.

Kuljetaan suoraa kivitettyä valtamaantietä, jonka molemmin puolin puut
jo alkavat lehtiä pusertaa. Kevättuoksu tuntuu ilmassa. Maalaistalot
korkeine olkikattoineen ja puutarhoineen välkkyvät nousevan auringon
valossa. Siellä väki jo on hereillä. Navetan ovet ovat levällään.
Talon tyttäret ja palvelijattaret häärivät toimeliaina maitokannuja
täytellen. Pistääpä miehenkin pää jostakin läävän ovesta ulos sotaväkeä
ihmettelemään. Useissa taloissa on venäläisiä sotavankeja töissä. He
voivat hyvin, ovat lihavia ja tyytyväisiä ja hyviä tekemään työtä.

— Katsokaa Iivanaa! Miehet hymähtävät. Ihan on siinä tunkiolla Iivana
talikko kourassa.

— On se nyt päässyt maanviljelyskouluun! arvellaan.

— Taitaa olla jo toisella vuosikurssilla! selittää joku rikkiviisas.

Matkan kuluessa mieliala paranee. Kylien läpi kuljettaessa jo
kajahutetaan lauluja. Kylissä ja kaupungeissa täytyy aina pitää
hyvä ryhti, oli kuinka väsynyt tahansa. Sotilasjoukon pitää aina
siviiliväestöön tehdä reipas ja hyvä vaikutus.

Vihdoin koittaa lepohetki. Miehet painautuvat tien vierelle pitkälleen.
Tupakat alkavat savuta ja jokainen hengähtää helpotuksesta saadessaan
vapauttaa hartiansa matkalaukun hihnojen kiristyksestä.

Kymmenen minuutin kuluttua kuuluu ankara komento: — Kivääreille!

Joka mies nousee ja kiiruhtaa kiväärien luo. Siinäpä juuri näkyy
sotilaskasvatuksen ja kurin saavutukset. Olipa mies vaikka omasta
mielestään niin kuolemanväsynyt, ettei luule askeltakaan pääsevänsä
eteenpäin, hän nousee kun komento kajahtaa, nousee vaistomaisesti
arvelematta, tottumuksesta ja — jaksaa marssia. Sen saa sotakuri
aikaan. Ja taistelussa, kun komennus kuuluu, oli mies pelkuri tai
urhoollinen, yhtä nopeasti nousevat molemmat syöksyyn tai rynnäkköön,
siksi että sotilaskomennon totteleminen tosiasiallisesti on mennyt
heille veriin. Armeijassa, jossa kuri on ankara, ei ole pelkureita.
Jokaisen velvollisuudentunto voittaa yksilölliset heikkoudet.

Tullaan sitten sievään pikkukaupunkiin, laulaen marssii joukko
ryhdikkäänä sievien puhtaitten katujen kautta torille ja pikkuporvarit
saavat ihmeekseen kuulla suomenkielen heleän kaiun marssilaulussa.
Torille asetetaan kiväärit ja reput, ja miehet saavat hajaantua
puoleksi tunniksi kahviloihin tai ostoksilleen.

Seuraavassa lepopaikassa, kun jo on käännytty kotiin päin, selitetään
joukolle taistelutilanne. Alkaa taisteluharjoitus. Sadekuurot huuhtovat
maata kastaen joukon läpimäräksi. Vihmasateessa osastot marssivat kukin
määrättyä tehtäväänsä suorittamaan.

Vihollinen on tulossa, patrullit etäällä jo antavat merkkilaukauksia.
Sanoja lentää.

Metsänreunassa on liikettä. Sinne on kätkeytynyt vihollisketju. Suletut
osastot hajaantuvat ampumaketjuun. Päivä paistaa taas kirkkaasti,
maa kuivaa höyryten. Kiväärit pamahtelevat. Alkaa ankara syöksyttäin
eteneminen ja lopuksi viimeiset voimat ponnistaen rynnäkkö hurraata
huutaen vihollisen kimppuun pistimillä.

Taistelu loppuu, kiväärit pannaan yhteen. Jo onkin joukko saanut aivan
tarpeekseen ponnistella. Ryhmänjohtajat kutsutaan majurin luo, joka
arvostelee taistelun kulkua. Miehet lepäävät kootakseen kotiinmarssia
varten uusia voimia.

Lockstedtin lähellä on torvisoittokunta vastassa. Koko kylä kajahtelee
"Porin marssia" ja miesten jalat nousevat uljaassa paraatimarssissa.

Kasarmiin tultua alkaa yleinen pesu ja jalkojen tarkastus.
Siellä täällä on valkeita suuria rakkoja. Lääkäri käy tuvissa
jalkatarkastuksella ja hoitaa pahimmat vammat.

Ja mitä raskaampi päivä on ollut, sitä tyytyväisempi on mieli.
Iltapäivä on vapaa. Miehet makailevat vuoteillaan keskustellen marssin
rasituksista ja ylistellen suomalaista sitkeyttä ja sisua.



KEVÄÄN TULLEN.


Kevättalvi kului leirillä ahkerissa harjoituksissa. Miehet tutustuivat
toisiinsa ja yhteishenki parani. Useat saksalaiset vääpelit ja
aliupseerit, jotka aluksi näyttivät hirvittäviltä ihmisiltä, muuttuivat
vähitellen joukkoonsa tutustuttuaan. Silminnähtävästi he alkoivat olla
ylpeitä oppilaistaan ja lausuivat jo suoraan kiittävän arvostelunsa.
— Suomalaiset ovat hyvää sotilasainesta! Kolmannessa komppaniassa
oli vääpeli Peper erikoisessa suosiossa ja komppania uhkasi viemällä
viedä hänet Suomeen ja korottaa ties miten korkealle. Hän olikin
todella ihannevääpeli, erinomainen järjestyksen mies, joka huolehti
komppaniastaan tosiaan kuin omista pojistaan. Haukkuipa hän miten
paljon tahansa, ei kenenkään päähän pälkähtänytkään suuttua tai
loukkaantua. Silloin tiesi olevansa syypää, tiesi että jos "mamma"
mukisee, niin hän mukisee asiasta.

Lomilla käydessään pohjois-Saksan kaupungeissa jääkärit saivat laajalti
tutustua maahan ja kansaan. Oli erikoinen ilo huomata, että sotilasta
Saksassa kaikkialla kunnioitettiin. Saksalainen sotilas oli kaikkialla
siisti, reipas, hyvin puettu eikä likainen kuten venäläinen. Kuka
tahansa voi rauhassa kulkea kadulla ja kahviloissa sotilaan seurassa
pelkäämättä menettävänsä mainettansa. Sotilas saa Saksassa mennä miten
hienoihin ravintoloihin tahansa, mutta kurjimmat luolat ovat häneltä
kielletyt. Joka paikassa hänelle osoitetaan kohteliaisuutta, sillä
hän on isänmaan puolustaja. Ja Saksassa ei sivistynytkään mies häpeä
olla sotilas. Rintamalla taistelee yliopiston professori tavallisena
sotilaana maalaispojan rinnalla. Kun Venäjällä lukemattomat sivistyneet
henkilöt sodan synnyttyä ponnistivat kaikki neronsa hankkiakseen
sopivan paikan rintaman takana, lähtivät Saksan ylioppilaat, tohtorit
ja yleensä sivistyneet nuorukaiset velvollisuudentuntonsa pakottamina
rintamalle ja näyttivät, mitä vapaan miehen on isänmaan puolesta
uhrattava.

Kevään tullen sitten alkoi pataljoonassamme liikkua huhuja meidänkin
rintamalle lähdöstämme, aluksi varovaisessa muodossa, sitten yhä
varmempina. Majuri Baier vähitellen kasvatti pojat siihen ajatukseen,
että Suomeen lähtö lykkäytyy joksikin aikaa, ja sillä välin on
pataljoonalle edullista olla tulessa ja itärintamalla saavuttaa
sotakokemusta.

Tuli paraateja ja tarkastuksia. Harjoituksia kiirehdittiin.

Lockstedtissa puut puhkesivat lehteen, nummi alkoi vihannoida ja
kaipaus kasvoi miesten rinnoissa. He alkoivat itsekin ymmärtää, että
täytyi päästä toimintaan. Ainaiset jo yksitoikkoisilta tuntuvat
harjoitukset raukaisivat, väsyttivät. Jopa pari miestä kyllästyneenä
yritti livahtaa muille maille.

Tosin arvosteltiin ankarastikin majurin puuhia viedä pataljoona
rintamalle. Jokainen halusi kärsimättömästi Suomeen, mutta
länsirintaman ankarat taistelut eivät antaneet Saksan sotilasjohdolle
aikaa ajatellakaan meidän kaukaisen kansamme kohtaloita. Ja niin nuo
jo monta kylmää ja nälkää kestäneet Suomen pojat alkoivat itsekin
tuumailla, että kai on paras yrittää itärintamalla. Ehkä sieltä tie
aukeaa Suomen niemelle asti yhteisin ponnistuksin.

Virallisesti tehtiin rintamalle lähtö pataljoonalle tiettäväksi
toukokuun 23 päivänä seuraavan julistuksen kautta.



JÄÄKÄRIT.


Pian lähtee joukkomme itärintamalle taistelemaan. Yhdessä saksalaisten
joukkojen kanssa teidän on raivattava tie Suomeen. Teitä vastaan
taistelevat venäläiset, jotka jo ovat sata vuotta maatanne sortaneet.

Teidän taistelunne päämääränä on Suomen vapaus. Ensi hetkestä on
toimintanne ollut työtä tämän päämäärän saavuttamiseksi, sillä jokainen
venäläinen, joka taistelussa käy teitä vastaan, on yksi sortaja
vähemmän Suomessa.

Ette suinkaan tahdo että saksalaiset joukot yksin raivaavat teille
tien. Teidän tulee nyt ottaa osa vaaroista ja vaivoista omille
harteillenne. Suomalainen joukko on vain pieni osa siitä armeijasta,
joka itärintamalla taistelee. Mutta pienikin joukko voi saada paljon
aikaan, jos se rakastaa isänmaataan ja on urhoollinen.

Suomen historia todistaa, että suomalainen on hyvä ja urhoollinen
soturi. Se asia tiedetään omassa maassamme ja se tiedetään myöskin
Saksassa. Sentähden kaikki katsovat teihin jännittyneinä nähdäkseen,
oletteko te vanhan suomalaisen sotilasmaineen arvoisia, onko
suomalainen satavuotisena rauhan aikana säilynyt veltostumatta, voiko
hän taistella niinkuin hänen esi-isänsä.

Teidän kaunis suomalainen kotimaanne odottaa teiltä vapautustaan
venäläisten sorrosta. Teidän kansanne odottaa, että te nostatte Suomen
vanhan maineen uuteen kunniaan. Kukaan ei voi nähdä tulevaisuuteen
eikä kukaan kykene ilmaisemaan asioita, jotka Jumala yksin tietää,
mutta ihminen voi suunnitella ja muodostaa itselleen päämäärän, mitä
hän koettaa saavuttaa. Teidän päämääränne on nyt Suomen lahti, sitten
Suomen ranta. Venäläiset, jotka teiltä nyt tämän tien sulkevat, ovat
karkoitettavat. Sitten on teidän taistellen karkoitettava venäläiset
omasta maastanne. Kansalaisenne, jotka sortajat ovat vanginneet, on
teidän vapautettava. Ne ovat suuria ja samalla vaikeita tehtäviä. Te
voitte ne täyttää, jos te ponnistatte voimanne, ettekä haikaile vaaroja
eikä vaivoja.

Kun kerran vapaa Suomen valtio on rakennettu, kerrotaan teidän
teoistanne, että ne olivat Suomen pelastuksen alkutyö. Ehkäpä teistä
lukunne tuntuu pieneltä niin suuriin tehtäviin! Maailman historia
todistaa kuitenkin, että kohtalo sallii usein vähillä voimilla
saavuttaa suuria. Mutta vain sellaisten ihmisten onnistuu saavuttaa
suuria, jotka Jumalaan luottaen uskaltavat henkensäkin, jos vaaditaan,
eivätkä pelkää vaaroja ja vastuksia.

Teidän rinnallanne taistelee Saksan suuri voittoisa armeija, joka jo
on tunkeutunut tuhansia kilometrejä Venäjän alueelle, joka jo niin
monessa taistelussa on lyönyt venäläiset ja heiltä valloittanut monia
suuria linnoituksia. Teidänkin joukkonne tulee mahtavasti kasvamaan,
kun te kerran saavutte Suomeen. Silloin teihin liittyy vapaaehtoisia
joukottain ja teidän esikuvanne mukaan ja teidän saavuttamanne
harjoituksen perusteella rakennetaan silloin uusi suomalainen armeija,
joka ei enää siedä muukalaista maassa.

Lähimmät kuukaudet tulevat varmastikin olemaan teille vaikeimmat, mutta
ne tulevat myöskin olemaan asiallenne ratkaisevat. Ryhtykää vakavasti
tehtäväänne. Ilman uhrauksia ei mitään voittoa saavuteta. Uhraukset
tulevat viemään monen hengenkin. Myöskin haavat, ehkäpä nälkä ja
janokin teitä odottavat. Sillä voihan käydä, etteivät elintarvevaunut
saavuta joukkoa, eikä vettä aina ole saatavissa. Vielä teidän täytyy
tietää, mikä kohtalo teitä odottaa, jos joudutte säälimättömän
vihollisen vangiksi.

Kaiken tämän on täytynyt teillä olla selvillä silloin, kun päätätte
jättää maanne, toimenne, omaisuutenne ja koko tulevaisuutenne
kokoontuaksenne Saksan suojan alla vapausjoukoksenne. Ja tämä päätös
oli urhoollinen teko. Nyt te lähdette rintamalle siten ottaen toisen
askeleen päämääräänne kohti. Sitä ennen on minun velvollisuuteni
puhua teille suoraa kieltä niistä vaaroista ja vaivoista, jotka teitä
odottavat. Mutta minä tiedän, että te käsitätte velvollisuutenne
olevan kestää ne, niinkuin teidän saksalaiset toverinnekin kestävät.
Teidän saksalaiset toverinne taistelevat samaa vihollista vastaan
kuin tekin maansa, vapautensa ja oikeuden puolesta, niinkuin tekin
taistelette vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Saksan armeijassa on
monta miljoonaa miestä ja teidän joukkonne lukumäärä on noin 1500. Sitä
suurempi on teidän jokaisen edesvastuu. Teidän täytyy kunnostautua,
taistella urhoollisesti jopa ilolla antaa henkenne isänmaan puolesta.

Sitä suuremmaksi tulee edesvastuunne sen kautta, että tämä ehkä on
Suomen viimeinen tilaisuus vapautua sortajistaan ennenkuin ryssä on
kaikki vienyt, mitä isänne ovat rakentaneet ja mikä teille on kallista.

Jos edesvastuunne onkin suuri, ei teidän myöskään pidä unohtaa,
että se etu, se onni, mikä teille on suotu, panna isänmaanne
vapaustaistelu alkuun, on suuri ja kaunis. Täyttäköön tämä ajatus
teidät kiitollisuudella Jumalaa kohtaan, ilomielisellä urhoollisuudella
ja uhrautuvaisuudella.

Kaikkia näitä seikkoja tulee teidän ajatella nyt rintamalle
lähtiessänne. Kun te kerran olette saapuneet vihollisen eteen, ei
enää voi peräytyä, ei epäröidä. Te olette silloin sotalakien alaisia.
Luonnollisesti ei tule kysymykseenkään, että saksalaisten joukossa
käytettäisiin sellaisia raakalaistapoja, kuin venäläisten kesken, jotka
ampuvat omia sotamiehiä, jos he peräytyvät. Mutta Saksassa asetetaan
sotaoikeuden eteen ja rangaistaan ankarasti se, joka ei sodassa
tottele, joka nukkuu vahdissa ollessaan ja saattaa lepäävät toverinsa
vaaraan tai joka osottaa pelkuruutta taistelussa. Toiseksi nämä lait
tuomitsevat sen, joka rikkoo inhimillisyyden lait turvattomia kohtaan
ja joka ei noudata sotilaskunnian sääntöjä. Urhoollista sotilasta
sitävastoin odottavat ylennykset, kunniamerkit ja toverien arvonanto ja
hänen nimensä tulee säilymään jälkimaailmalle ja Suomen historiassa.
Varmaankin oli tällainen teidän päätöksenne, kun te vaikeuksista ja
tulevaisuutenne epävarmuudesta huolimatta lähditte pitkälle matkallenne
Suomesta tänne asti liittyäksenne vapaaehtoisesti joukkoomme.

Pitäkää päämääränne vakaasti silmienne edessä. Pysykää päätöksessänne,
täyttäkää isänmaallinen velvollisuutenne, käyttäytykää urhoollisesti ja
toverillisesti saksalaisia joukkoja kohtaan, jotka teidän rinnallanne
taistelevat venäläistä vastaan. Muistakaa kiitollisuudella Hänen
Majesteettiansa Saksan keisaria, joka on sallinut saksalaisten
upseerien ja aliupseerien valmistaa teidät kelpo sotilaiksi. Älkää
koskaan unohtako, mikä on taistelunne päämaali: Suomen vapaus!

Baier

Majuri ja pataljoonan komentaja.



MATKA RINTAMALLE.


Ennenkuin saksalainen pataljoona lähtee rintamalle, varustetaan se
niin hyvin että siitä todella ei puutu nappiakaan. Viikon varrella
ennen lähtöä on joka päivä tarkastuksia. Kaikki, mikä on huonoa,
kulunutta, hyljätään ja uudet, lujat vaatteet, aseet ja varustukset
annetaan kelvottomien sijaan. Pidetään takkitarkastus, lakki-, housu-,
saapas-, kivääri-, pistintarkastus, miltei joka vaate- ja varuskappale
tarkastetaan erikseen. Lopuksi on yleinen pukutarkastus sekä vihdoin
viimeinen tarkastus siitä, sopivatko kaikki hihnat, laukut, napit y.m.
paikoilleen. Kun nappiakaan ei puutu, on komppania valmis lähtemään.

Toukokuun 20 päivän vaiheella suomalainen jääkäripataljoona
valmistui rintamakuntoon. Oli vuoden ihanin aika käsillä. Leiri oli
kauneimmillaan lehtipuitten peitossa. Kaikki kentät viheriöitsivät.
Tuntuipa miltei raskaalta erota tuosta sirosta kylästä, noista tutuiksi
tulleista harjoituskentistä, joilla monta vilua ja päivänpaahdettakin
oli kestetty ja ankarasti harjoiteltu.

Kuitenkin sieltä lähti mielellään. Olihan tuleva retki kuin ensi askel
synnyinmaata kohti. Nyt alkoi tosi toiminta, taistelu Suomesta. Kukaan
ei aavistanut, että se oli tuleva niin pitkäksi ja raskaaksi. Olimme
vakuutetut kevään suuren yleishyökkäyksen alkamisesta idässä heti
kun onneton Verdun-jakso oli loppuun suoritettu, ja edellisen syksyn
loistava eteneminen Puolassa ja Kuurinmaalla sekä Hindenburg-nimi
tuntuivat takaavan nopean ratkaisun sotanäyttämöllä.

Jokainen aavisti kuitenkin, että tuleva aika oli raskas taistelujen
aika, mutta se ajatus kasvatti rintoihin tarmon ja vakavan mielen.
Tämä mieliala tuli kauniisti esille illallisilla Kaiserhofissa, johon
etupäässä joukon akateemiset kansalaiset ottivat osaa. Laulut ja puheet
vaihtelivat molemmilla kielillä ja tuntui tosiaankin kerran kuin henki
olisi ollut yksi. Leirille saapunut vanha vapaaherra v. Bonsdorff
lausui puheessaan m.m.: — Koko Suomen tulevaisuus riippuu nyt tästä
pienestä joukosta. Ennen oli Suomella vähän ystäviä, nyt sillä on
ystävänä mahtavin kaikista kansoista, — Saksan kansa!

Harjoitusten yhä jatkuessa kului vielä viikon päivät lähtökäskyä
odotellessa. Kun joka pieninkin asia selitettiin oppitunnilla, oli
luonnollista, että pari, kolme kertaa esitelmöitiin rautatiematkasta
ja käyttäytymisestä sen kuluessa. Juuri ennen lähtöä saapui kolmanteen
komppaniaan uusi luutnantti, Lindner nimeltään ja siviiliammatiltaan
opettaja. Hänen puheensa olivat aito saksalaismallisia, helppotajuisia,
järjestelmällisiä ja perusteellisia. Puhuipa hän mistä tahansa, aihe
oli aina jaettu kolmeen osaan.

— Also — — erstens, zweitens und drittens! Mutta näiden kolmen kohdan
jälkeen seurasi aina vankka "aber" ja tämän otsakkeen alla kaikki
mahdolliset poikkeustapaukset. Hänen esitelmänsä rautatiematkasta
oli luonnollisesti myöskin jaettu kolmeen osaan: i) junaan nousu, 2)
käyttäytyminen vaunuissa matkalla ja 3) junasta poistuminen. Kaikki
muu, mikä ei mahtunut näiden otsakkeiden puitteisiin, selvitettiin
aber-sanan jälkeen. Kaikessa tapauksessa noita esityksiä mieli virkeänä
kuunteli niiden selvyyden vuoksi.

Toukokuun viimeisen päivän aamuna komppaniat kokoontuivat viimeisen
kerran kasarmien pihalle kaikki tamineet mukana. Nuo pitkät, vihreät
rivit olivat sotaisen näköiset ja ryhti hyvä. Upseerit asettuivat
paikoilleen. Kajahti komennus. Rivistö lähti liikkeelle. Porin marssi
raikuu torvista. Kasvot ovat vakavat kaikilla. Niissä kuvastuu
pidätetty tarmo ja koura puristaa lujasti kiväärin tukkia. Eräs
Lappajärven poika kuiskaa: "Ihan haluttaa itkeä!" — Suomalaiset
jääkärit astuivat ensi askeleensa kotimaata kohti. Marssi kävi kylän
läpi. Koko väestö oli liikkeellä, ovet, ikkunat auki, nenäliinat
liehuivat.

Juna oli valtavan pitkä, onneksi kolmannen luokan vaunuja. Jokaiseen
osastoon pakattiin ryhmä kimpsuineen kampsuineen. Torvi törähti, kaikki
astuivat vaunuihin. Pitkä, kimeä vihellys. Juna liikkui, maisemat
häipyivät taakse, jäi punakattoinen Lockstedtin leiri. Sen kuuluisa
Wasserturm painui metsän peittoon.

Liikkeelle lähtiessämme kajahti raikas eläköönhuuto pitkin junaa. Oli
kaunis nähdä tuo laaksojen läpi kiemurteleva juna, jonka akkunoiden
kohdalla helotti häikäisevä rivi vihreitä pukuja, iloisia, nauravia
kasvoja. Eri ikkunoiden välillä kävi hilpeä leikinlasku, vaunusta
vaunuun kun lähetettiin sanoja ja komennuksia.

Hiljaa, tavarajunan vauhdilla, porhalsimme eteenpäin. Sotilasjunat
kulkevat yleensä hiljaa, milloin ei ole erikoista hätää. Usein ne
tekevät pitkiä kierroksiakin, että vakoojain olisi vaikea saada
selville, mihin kukin rykmentti kuljetetaan.

Pohjois-Saksan kaupungit kaartuvat ohitse. Lübeck'in asemalta kajahti
junan ohi kulkiessa Maamme-laulu. Kaupungin suomalaiset olivat
kokoontuneet asemalle lausuakseen viimeiset onnentoivotuksensa Suomen
jääkäreille.

Hammersteinissa pistivät erikoisesti silmiin laajat, miltei silmän
kantomatkan päähän ulottuvat vankileirit. Leiri lienee Saksan
suurimpia. Rautatien molemmin puolin avautuva tasanko on ympäröity
korkealla rautalanka-aituuksella. Asunnot ovat kaivetut hietamaahan,
vain katot ja ilmareijät kohoavat yli kentän. Ulkona liikkuvien
tuhansien vankien enemmistö oli venäläisiä. Näimme taas nuo tutut
harmaat sinellit ja nenässä tuntui ryssän haju. Musikat olivat
välinpitämättömän näköisiä. Jotkut heilauttivat kättään itäänpäin
viitaten kuin sanoakseen: "Menkää vain sinne miesten syöjille sijoille,
menkää menehtymään, me jäämme mieluummin tänne."

Yhä eteenpäin yötäpäivää. Ainainen jyrinä ja katseleminen alkoi
väsyttää. Miehet makailivat telttakankaissaan, joita olivat
ripustelleet vaunun kattoon, toiset nukkuivat penkeillään. Virkeimmät
soittelivat huuliharppujaan tai savikukkojaan.

_Königsberg_ — linnoitus, laaja kaupunki jylhine tiilikasarmeineen.
Ensimäinen näkemämme juna haavoittuneita saapui vastaan. Se oli pitkä
juna, mistä näkyi siteitä, verta ja tuntui formaliinin haju.

— Voi käydä niin että jonkun viikon kuluttua palaamme takaisin tuolla
junalla, kuului vakava ääni.

Muut vaikenivat: — Olkoon niinkin. Isänmaa on vaatinut!

_Itä-Preussi_, venäläiskauhun ja kasakkain hävityksen kärsinyt maa,
Hindenburgin ja Saksan armeijan loistavimpien voittojen maa, Saksan
vapautettu vilja-aitta! Sodan jälkiä alkaa näkyä. Siltojen ympärillä
on piikkilanka-aitaukset, aukeiden laidoissa näkyy ampumahautalinjoja.
Siellä täällä törröttää autio, puoleksi murtunut tehtaan piippu
korkeuteen kertoen sodan tihutöistä.

— Ja tuolla, tuolla, katsokaa!

Pienen metsäsaarekkeen reunassa on hautakummulla kaksi ristiä ja niiden
juurella kukkaseppeleen ympäröimänä saksalainen sotilaskypärä. Täällä
on taisteltu.

Miten tarkkaan ensi kertaa rintamalle matkaaja katseleekaan sodan
jälkiä, sen puolustus- ja hävitystöitä, taistelujen merkkejä! Sanoin
kuvaamattomia tunteita hänessä herättävät sotilashaudat. Kaukanahan
häntä itseään vartovat sotakentät, taistelut ja monet kovat,
raudankovat ihmiskohtalot.

Itä-Preussi, ihmeiden maa! Se on ollut oikea Saksan vilja-aitta,
nisun ja rukiin maa. Sanomalehdistä on kyllin tunnettu tuo ankara
onnettomuus, mikä sodan alussa kohtasi tätä kaunista rikasta
aluetta. Venäläisten kasakkaparvet kiitivät poltellen, ryöstellen
ja ennenkuulumattomia julmuuksia harjoitellen laajalti ympäri maata
ja peräytyessään vihollinen vei kaiken, mitä arvokasta ehti saada,
mukanaan Venäjälle.

Toisaalla seudut, aivan taistelupaikatkin, ovat kärsineet sangen
vähän, toisaalla taas hävitys on ollut ankara. Mutta mieli riemastuu
katsellessa sitä työtä ja virkeää toimintaa, mikä jälleen vallitsee
hävitystä kärsineillä alueilla. Siinä on jälleen todella esimerkillinen
kuva saksalaisesta "Bienenfleiss" uutteruudesta, kuten he itse sanovat.
Eräs aikakauslehti kertoo mieltäkiinnittäviä asioita tämän alueen
kuntoon panosta, saksalaisen työn ja tarmon tuloksista seuraavaan
tapaan:

"Heikoin on rakennus- ja parantelutoiminta pohjoisosissa Tilsitin ja
Memelin välillä, mutta seuduissa, missä rakennusainetta on kylliksi,
talot ovat pian nousseet tuhastaan. Asukkaille on uudelleen hankittu
eläimiä, karjaa kaikenlaista. Ensin on pystytetty tallit ja navetat
ja niihin laitettu ihmisille jonkinlaiseksi hätäasunnoksi huone tai
pari. Kun eläimet on saatu kunnon katon alle, rakennetaan ihmisasunnot
uudestaan hallintavirastojen tarkkojen määräysten mukaan. Itä-Preussi
on merkillisen nopeasti parantanut haavansa. 35 kaupunkia ja 1900
maapitäjää joutui kärsimään sodan kauhuja ja hävitystä. Muun muassa
venäläiset veivät 872,000 nautaa, maasta joitten avulla kenraali
Rennenkampf aikoi uudistaa ja parantaa karjarodun Itämeren maakunnissa.
Joulukuun 1 p:nä v. 1914 oli tilastotietojen mukaan Itä-Preussissa
jälellä 903,137 nautaa, 183,955 lammasta ja 28,462 vuohta, jotavastoin
15 p:nä maaliskuuta v. 1916 vastaavat luvut olivat 1,69,645, lehmää,
351,700 lammasta ja 43,791 vuohta. Samaan tapaan on edistys käynyt
maatalouden aloilla. V. 1914 ei koko satoa voitu korjata, kaikkialla
kun puuttui työvoimaa, vaunuja ja hevosia, vaikkakin sotaväkeä tuotiin
avuksi. Vuonna 1915 maanomistajat jo yleensä itse korjasivat sadon.
Vuoden 1916 laajat, viheriät viljaulapat ovat mitä kaunein todistus
kansan työkunnosta!"

_Tilsit_. Tässä on siis tuo historiallinen paikka, missä vuonna 1807
Ranskan mahtava keisari Napoleon I ja Venäjän hallitsija Aleksanteri
I ratkaisivat Suomenkin kohtalon. Voimakkaalla persoonallisuudellaan
Napoleon hurmasi Venäjän nuoren ihanteellisen tsaarin, antoi tälle
tehtäväksi niskottelevan Ruotsin kurittamisen ja siitä toimesta
palkaksi Suomen. Tuossa kylmässä sopimuksessa ei kansan mieltä eikä
tahtoa kuultu.

— Mennään tekemään uudet ja paremmat sopimukset, kuuluu jääkärijoukosta.

Kokonaisvaikutus Itä-Preussista on erittäin eloisa ja vilkas, aivan
toinen, minkä kouluissa tavallisesti saa maantieteen tunneilla.

Seuraavana aamuna heräämme — Kuurinmaalla. On pilvinen päivä.
Kummastellen katselemme ikkunasta uusia maisemia ja huokaus tunkeutuu
rinnasta: — Venäjän vallan raukat rajamaat! On kuljettu rajan yli,
kaikki on muuttunut. Laajat, silmänkantamattomat metsät peittävät maan.
Pellot ovat viljelemättä, talot mustat, ränsistyneet. Kurjia autioita
hökkeleitä siellä täällä.

Jokilaakso. Silta räjäytetty. Mustat palaneet jäännökset törröttävät
rannalla puoleksi vedessä. Piikkilangat repaleina, risuesteet murskana.
Rantatöyräällä on juoksuhautoja. Jokilaaksossa on käyty laaja taistelu.
Saksan sotavoimat ovat voittajina tunkeutuneet eteenpäin pyhään
Venäjään.

Asema livahtaa ohi. Sen rakennukset ovat raunioina, mustana poro- ja
soraläjänä. Radan varrella näkyy räjähtäneitten granaattien kuoria
ja sirpaleita. Kaidoilla kärryteillä harvoin näkyy laiha hevonen ja
venäläiset nelipyöräiset vankkurit, valjaissa tuo tuttu, korkea vemmel.
Rattaitten sisään kyyristyneenä istuu vanha vaimo. Hänen kasvonsa
ovat ryppyiset, pelokkaat. Kavalat silmät pälyvät kulkijan harmaan
villasaalin laskosten alta. Paljon kärsineen ihmisen kasvot, ensimäinen
Kuurinmaalla näkemämme asukas, — alkuasukas, haluttaisi sanoa, häipyy
näkyvistä. Nuo kasvot, tuo kurjuuden kuva painuu kauaksi mieleen.

Nyt vasta meille selviää sodan koko traagillisuus — selviää laajan
luonnonrikkaan Kuurinmaan kohtalo. Iso-viha on käynyt Kuurinmaalla.
Kaikki hävitetty, tyhjennetty, asukkaat karkotetut kylistä ja
kaupungeista, kuljetetut Venäjän erämaihin kurjuuteen ja kuolemaan.
Pelloilla tuolla on vielä mustia pilkkuja — kasakkain polttamien
heinäsuovien jälkiä. Teiden varsilla on vieläkin rattaiden jäännöksiä,
rikkinäisiä pöytiä, saaveja — pakolaisjoukon jälkeensä jättämää
omaisuutta.

Kaameat kuvat täyttävät mielen. Tuossako on kuva isänmaamme kohtalosta.
Käykö senkin noin, ennenkuin vainolainen on kotiseudultamme
karkoitettu? Siinä on silmäimme edessä synkät jäljet kuuluisasta
venäläisten sodankäyntitavasta — Suvorovin metoodista, jota venäläiset
upseerit vieläkin rajamaissa käyttävät. Venäläiset! He ovat hyviä
hävittämään, vahinko vain, että he ovat niin huonoja rakentamaan!

Mutta uusi polvi ja uudet ihmiset astuvat täälläkin entiskansan
hylkäämille pelloille ja rakennuksille. Tuolla saksalaiset sotilaat
niittävät heinää, perkaavat penkkejä. Hävitettyjen siltojen viereen
tehdään uusi, puinen. Asemarakennukset kuin kasvavat maasta.
Sähkölennätin, ja puhelinlankoja vedetään rautatielinjoja pitkin.
Kuurinmaa on mainio viljelysmaa, oikea tulevaisuuden leipämaa. Saksan
hallussa se pian antaa kaksinkertaisen sadon ja kerran kymmenkertaisen.

Metsiä, hökkeleitä, mustia, valtavia metsiä ja olkikattoisia taloja.
Ratakiskot uppoavat yhtyen kaukaisuuteen. Puhelinlinjat ulisevat
tuulessa. Yhä vieraammilta kaikuvat paikkojen nimet. Kymmeniä, satoja
kilometrejä olemme kiitäneet ventovierasta maata. Tuntuu siltä kuin
matkaisimme kotimaasta ääretönten etäisyyksien taa.

Asematalon seinällä riippuu suuri valkea taulu: -
_Ope-ra-ti-ons-ge-biet_.

Mi-mitä? Sotatoiminta-alue!

Varhainen aamu. Aurinko heloittaa kirkkaasti itäiseltä taivaanrannalta.
Junan ikkunoista näkyy aamuvalossa välkkyvä aukea kenttä. Talot ovat
valoisat, entistä paremmin rakennetut, tehtaita, korkeita savupiippuja,
taloja — katuja — — — suuri komea kaupunki, Kuurinmaan pääkaupunki
Mitau leveän Aa-joen varrella.

Juna pysähtyy suuren, tiilisen asemarakennuksen eteen. — Kaikki
ulos vaunuista, ruokakupit mukaan! kajahtaa komento. Komppaniat
kokoontuvat avaraan ruokasaliin, missä koko pataljoona yht'aikaa mahtuu
aterioimaan. Asemalla on suunnaton liike. Kuorma-autot jyrisevät,
siellä on tykistöä suurta ja pientä ja tavaraa jos minkä laatuista.
Sotavangit ahkeroivat niitä lastattaessa. Tuossa eräs innokas
maanpuolustaja auttaa venäläistä suuren laatikon vääntämisessä ja
lopulta lykkää kiväärinsä vangin käteen tarttuen itse työhön koko
hartian väellä.

Olemme Riian rintaman suurimmassa etappikeskuksessa, noin puolentoista
penikulman päässä taistelulinjasta. Huolimatta siitä, että venäläiset
ovat tyhjentäneet kaupungin, siellä vallitsee nyt kuohuva elämä. Junia
saapuu ja lähtee. Sotilaita, vankeja, tavaroita, hevosia on kaikkialla.
Aa-joen sillat ovat korjatut, uusia varastohuoneita rakennetaan.
Kaupungin laidassa kohoaa korkea tähystystorni, missä sotilastähystäjä
tarkkaa ympäristöä.

Jääkäripataljoonan jälleen marssivalmiiksi järjestyessä sattuu
välikohtaus, joka huvittaa poikia. Eräs Iivana saapuu rivistön
vierelle, katsella töllistelee sitä hetken suu auki, pudistaa sitten
päätään ja huokaa: "Riga kaputt!"

Torvet törähtävät. Pataljoona marssii noin 6 kilometrin päässä olevaan
huvilakylään asettuen sen autioihin rakennuksiin toistaiseksi lepäämään
matkan rasituksista.



RINTAMANTAKAISIA LAITOKSIA.


Eteemme avautuvat laajat näköalat täynnä työtä ja toimintaa
rintamalinjan takana. Ei olekaan helppo työ varustaa armeija kaikilla
välttämättömillä tarpeilla, aseilla, ruualla y.m. Mitaun lähistöllä
liikkuva saa havainnollisen käsityksen siitä, miten paljon työtä
vaaditaan, jotta voitaisiin pitää armeija taistelukuntoisena. Erikoisia
ponnistuksia on vaatinut Kuurinmaan soisten maa-alueitten liiketeiden
kunnossapito. Kuurinmaan kylä- ja maantiet ovat sateilla pohjattomat,
pettävät. Ne on täytynyt kattaa rautalangalla toisiinsa kytketyillä
rungoilla kilometrejä pitkälti. Näiden päälle on jälleen luotu maata ja
siten saatu tie edes hevoskuormia kannattavaksi. Teiden molemmin puolin
on kaivettu valtaojia, toisaalla tienvieriä pönkitetty ja paranneltu.
Paljon työtä on vaatinut siltojen rakentaminen aina pienistä
ylikäytävistä valtaviin rautatiesiltoihin saakka. Parhaat tiet ovat
muutamat maan halki kulkevat valtatiet, esim. kivillälaskettu Mitaun —
Riian tie. Teiden rinnalla risteilevät monet sodan aikana rakennetut
pikkuradat. Ne johtavat rautatieasemilta usein peninkulmien päässä
oleville rintamalinjoille ja suuresti helpottavat kaikkien tarpeitten
kuljetusta armeijalle.

Rintaman takana vallitsee jättiläisliikenne. Siellä työskentelevät
kokonaiset armeijat sotilaita harmaissa työpuvuissaan.

Siellä on sementtitehtaita, tiiliruukkeja uunintekoa varten,
sahalaitoksia, missä välttämätön rakennusaines valmistetaan.
Lähinnä rintamaa on saniteettiasemia ja kenttäsairaaloita, missä
haavoittuneille annetaan ensi apu. Kylpylät ja täidentapposaunat ovat
erittäin tärkeitä ja välttämättömiä laitoksia sotaväen terveydenhoidon
edistäjinä ja taistelussa likaisuutta ja kaikenlaatuisia siitä johtuvia
pikkuvihollisia vastaan.

Suuret kenttäleipomot varustavat armeijakunnat leivällä ja
kenttämyymälöistä sotilaat saavat ostaa välttämättömiä pikku
tarvekalujaan.

Vihreitten niittyjen ja peltojen välillä kaikki talot ovat käytetyt
sotatarpeitten säilytykseen, mainittujen laitosten ja sotilasvirastojen
palvelukseen tai sotilasten majoitukseen.

Valtateillä vallitsee mahtava liike. Autokuormastot ja kaikenlaatuiset
ajopelit vyöryvät siellä edestakaisin silmänkantomatkan pituisina
jonoina. Joukko-osastot marssivat töihinsä tai rintamaosilleen. Teiden
päätepaikoissa on ladottuna kokonaisia tavaravuoria säilykelaatikoita,
okalankarullia, rautalankaa, maataloustarpeita, pahvia, puutavaraa,
rautatiekiskoja, säkkejä tonnittain, minkä kaiken arvo on ääretön.
Kuitenkin kaikki on mitä parhaassa järjestyksessä ja tarveaineitten
jaossa noudatetaan mitä suurinta säästäväisyyttä.

Tulemme sitten kaupunkiin, etappikeskukseen. Jokaisen talon seinää
koristaa suuri kilpi siinä olevan viraston nimeä ilmoittaen. Siellä on
upseerikasinot ja sotilaskodit, ylijohdon, paikalliskomendantuurin,
sotaoikeuden, intendentuurin ja muonituslaitoksen monet virastot ja
varastot, sotasairaalat kutakin erikoisalaa varten (silmiä, korvia,
hampaita, eri tauteja, haavoittuneita j.n.e.), toipumiskodit y.m.
Vihdoin laajat vankileirit sijaitsevat kaupungin laidassa. Vangitkin
ovat ahkerassa työssä. He purkavat rautatievaunuja, lastaavat kuormat,
parantavat katuja, teitä, rakentavat siltoja. Kaikki mahdolliset voimat
on, käytetty yhteisen päämäärän palvelukseen.

Ja valtavinta kaikessa on näennäisestä melusta, häärinästä ja
sekasotkusta huolimatta järjestys, minkä tuntee vasta tuon moniosaisen
koneiston toimiva jäsen, valtavaa on se rauhallisuus ja varmuus, millä
kaikki tämä jättiläistyö suoritetaan. Se vasta tekee rintaman lujaksi,
murtumattomaksi.

Kun ihmetellen huomauttaa vanhalle maanpuolustajalle tästä rautaisesta
järjestyksestä ja työn nopeudesta, tarmokkuudesta, hymyilee hän
leveästi, itsetietoisesti myhähtäen: — S'ist Krieg, ist Krieg Kamerad!



HYLJÄTYSSÄ KYLÄSSÄ.


Asumme pienessä keltaiseksi maalatussa huvilassa; sen akkunat ovat
rikotut, ovet kiskotut paikoiltaan. Asukkaat on venäläisten peräytyessä
pakotettu seuraamaan mukana Venäjän sydänmaita kohti.

Uteliaina pojat kulkevat ympäri tarkastellen kaikkea, mitä talon
asukkaat ovat jättäneet jälkeensä. Yksi tuo mukanaan vanhan padan,
toinen viikatteen. Löydetään vasara ja nauloja, millä paikataan
ikkunoita ja rakennetaan vuoteita. Taloista kuuluu kalske ympäri kylän.

Sievissä pikku puutarhoissa omenapuut vielä kukkivat, sireenit
lemuavat. Keskeltä puutarhaa on maasta kaivettu vahva raudoitettu
arkku, asukasten kätkemät kalleudet paljastettu ja viety. Erään talon
puutarhassa on hävitetty satoja mehiläispesiä, raa'asti kaadettu maahan
suureen monisarkaiseen mansikkamaahan, joka nyt villiytyy hoidon
puutteessa.

Eräs joukkue kaivoa kaivaessaan joutui joukkohautaan.

Hävityksen jäljet irvistävät huoneissa joka puolelta. Oven pielessä
viruu lehdet hajallaan lätinkielinen raamattu. Lattia on täynnä
papereita, kirjoja, kortteja ja valokuvia. Katselen ajatuksissani
lätinkielistä lukukirjaa. Siinä on nuoren kirjakielen runoa ja proosaa,
kirjallisuutta, minkä säilymisestä ei enää ole paljonkaan takeita tämän
Kuurinmaan ison-vihan jälkeen.

Kammoen ajattelee vuosi sitten täällä tapahtunutta murhenäytelmää.
On näkevinään nuo kasakkain piiskoillaan kodeistaan karkoittamat
vaikeroivat pakolaislaumat matkalla tietymättömään maanpakolaisuuteen.
Kuormat ovat täynnä asukasten kalleinta omaisuutta. Siellä astuvat
uupuneina vanhukset ja lapset, miehet ja naiset. Kaikkien kasvoilla
kuvastuu kurjuus ja epätoivo. Mitä sitten, kun hevoset uupuvat, kun
ruoka loppuu? Tavarat, kaikki vanhat isiltä perityt kalleudet täytyy
työntää tiensyrjään vihollisen saaliiksi. Matkaa jatkaa epätoivoinen
kerjäläinen, koditon maankulkuri.

Siten on suurin osa lätin kansaa ajettu kodistaan, konnuiltaan
häviämään Venäjän loppumattomaan lumimereen. Kuurinmaan rajoilla
vielä viimeiset sytyttelevät tuliansa katsoen kaihoten menetettyyn
paratiisiinsa, kunnes taas pelko panee peräytymään hyökkäävän
vihollisen tieltä saksalaisen tykistön säestäessä tätä valtavaa
murhenäytelmää.

On ääretön, sovittamaton rikos tuo suuren kansan murha, rikos, joka
huutaa kostoa pimeälle Venäjälle. On rikos 20:nnellä vuosisadalla
ajaa kokonainen kansa maanpakoon, varsinkaan kun käskyn antajalla ei
ole kykyä ruokkia eikä majoittaa onnettomia ja vielä enemmän, kun tuo
työ on turha. Saksalaisten etenemistä se kaikki ei ole minuuttiakaan
myöhästyttänyt.

Aina inhottavammalta tuntuu tuo raakalaistyö, tuo assyyrialaisten
ja babyloonialaisten sodankäyntitapa, kun tietää, että venäläiset
ovat toimittaneet sen vain rajamaillaan, vierasheimoisten kansain
keskuudessa. Venäjän sydän on sorrettujen, vierasten kansojen
ympäröimä. Vain se alue on taistelukenttänä, suojamuurina. Niiden
kansojen nuoret miehet ovat pakotetut taistelemaan venäläisten
riveissä. Säälimättä Venäjä uhraa nuo maat ja kansat oman kurjan
nahkansa pelastamiseksi — mutta uhraa turhaan. Kerran iskee Saksan
kostava miekka suoraan Venäjän sydämeen. Hindenburgin luona ollut
suomalaisen pataljoonan valiojoukko palaa ja he tuovat mukanaan tämän
suuren sotapäällikön toivomuksen: — Jumalan avulla on teidän asianne
onnistuva.




III

MITAUN YMPÄRISTÖISSÄ.



KÄYNTI VANHASSA MITAUSSA.


Leveältä Mitaun — Riian valtatieltä johtaa vasta valmiiksi tullut suuri
puusilta Aa-joen yli kaupunkiin, n.s. Pappritz-Brücke, komentavan
kenraalin mukaan nimitetty. Sen yli kuormastot jyrisevät yötä ja
päivää. Kaupungin laidassa on ihana puisto ja ravintola, mistä
viehättävä näköala aukeaa yli Aan rantojen ja kylien. Titelmünden
valkea linna välkkyy harjulla, laajan vihreän puiston keskellä.
Toisella rannalla kohoavat kymmenet tehtaanpiiput hyljättyinä,
kolkkoina. Työ on tauonnut. Vainon veripäivät ovat sen pyhätöistään
karkoittaneet. Aa-joki virtaa leikkien, levähtäen, katsellen säihkyvin
kristallisilmin kuin ihmetellen autiutta ympärillään.

Tulemme kaupunkiin. Kadut ovat siistit, asumukset pienet, köyhät,
paitsi keskikaupungilla, missä muhkeat kivijättiläiset jo kohoavat
uuden ajan enteinä. Nuo suuret talot ovat sotilasviranomaisten
hallussa. Pienten mökkien kellahtavien ikkunain läpi näkyy joskus
vanhan lättiläisvaimon arat ryppyiset kasvot.

Sotaleiri-Mitausta emme välitä. Ohjaamme matkan syrjäkaupungille,
tuonne, missä vain muistot elävät, todelliseen Mitauhun, hyljättyyn,
autioon, kuolleitten kaupunginosaan.

Siellä kapeat kadut jo kasvavat heinää, talot hohtavat sammaltunein
seinin ja hyräilevät satujaan ammoin olleista onnen päivistä. Kuljemme
kirkon ohi, venäläisen, kupoolikattoisen. Sen jykevä rautaportti on
auki, vaikkakin ympäristö on tyhjä. Auki ovat kellotapulin luukutkin ja
tuolla ylhäällä riippuu vielä yksinäinen pieni kello liikkumattomana,
hiljaisena. Vain iltatuulessa se ikävöiden humajaa yli tuon tuskan ja
kärsimysten kyllästämän maan, soi rukouksiaan niitten puolesta, jotka
kaukana, kodittomina harhailevat, ikuinen koti-ikävä mielessään.

Haudoilla kirkon juurella kuohuu luonto kukkarikkauttaan. Tämän
kaupungin kuolleet ovat onnellisemmat kuin elävät nyt karkoitetut
asukkaat. Kuolleet ovat rauhanmajansa löytäneet ja keskiyön tullen he
voivat suvituulen hengähdysten mukana hiipiä kuulumattomin askelin
umpeenkasvaneita kukkapolkuja koteihinsa puutarhoihin ja pikku
taloihin. Ovet ovat kaikkialla auki. Villi ruoho peittää penkereet.
Kulkijalle, joka hartain mielin istahtaa hyljätyn asumuksen penkille,
nuo seinät, huonekalut, kertovat ja kuiskailevat yhtämittaa kuin kukin
koettaisi voittaa toisensa entiselämän kuvailussa.

Hyljätty asunto onkin todella suuri, syväsisältöinen taru, jota
yksinään on kuunneltava. Kuvat seinällä, isä, äiti, veljet, ja siskot,
tuossa he ovat ilmeikkäinä majan oikeat asukkaat, kaksi jopa ehkä kolme
ihmispolvea peräkkäin. Venäläiset puvut, mutta kasvot — slaavilaiset,
lättiläiset, vai ehkä baltilaiset? Vaikea sanoa! Tuossa on tyttö,
vaaleatukkainen, sinisilmäinen. Tuolla pitkä sorja poika sysimustille,
tulisine silmineen — sotilaspuvussa, lakki kallellaan venäläiseen
tapaan. Mitkä ovat heidän kohtalonsa olleet? Kuka voi siihen vastata.
Mielikuvitus yksin!

Nurkassa katsoo kainona huoneen hiljaisuutta Jumalan äidin verhottu
kuva. Kukaan ei ole sen pyhyyttä koskemalla loukannut.

Eräällä pöydällä on vielä nuottilehtiä, venäläistä ja saksalaista
musiikkia rinnan. Ei sota eikä vaino voi taiteen pyhitetylle
alueelle tunkeiltua raaistavana, epäpyhänä. Siellä on neron valta,
aatteen voima, taiteen jumalallinen lahja, joka lämmittää jokaista
ihmissydäntä, mihin kansallisuuteen kuulummekaan — köyhiä ja rikkaita.

Kirkon tornissa kumahtaa kello, viisari vierähtää muistuttaen
arkimaailmaa. Satumaailma väistyy sen äänten tieltä.

Äänettöminä vaellamme jälleen takaisin majoituskyläämme miettien
noita outoja ihmiskohtaloita — Mitaun kymmenien tuhansien koditonten
asukasten kohtaloa ja sodan valtavaa tragediaa.



MITAUN VALLOITUS.


Kuurinmaan hallitsevana väestönä on monessa suhteessa mielenkiintoinen
baltilais-germaaninen kansanaines. Nuo uljaat, valkeat linnat ja
hovit sirosti kalustettuine huoneineen, kirjastoineen, villeine
puistoineen, kaikkineen, ovat omiaan herättämään harrastusta sitä
väestöluokkaa kohtaan, joka tässä kaukaisessa, harvaan asutussa ja
vähän huomiota herättäneessä maankolkassa on ollut sivistyselämän
kannattajana. Baltilaisen ylimystön suhde maan rahvaaseen on ollut
herran suhde palvelijaan, ja luultavasti sen omallatunnolla suureksi
osaksi on Kuurinmaan lättiläisen kansanaineksen kurja alkuperäisyys
ja kehittymättömyys. Hovien asukkaat ovat viettäneet päivänsä
ruhtinaallisen komeasti, epäilemättä olleet lahjakasta sivistynyttä
väkeä, mutta heillä ei ole ollut mitään harrastusta lättiläisen
kansanaineksen henkiseen kohottamiseen. Missä ikinä vieläkin hovin
herra, rouva tai neiti liikkuu avaroilla vainioillaan, siellä
alustalaiset lankeavat polvilleen, ryömivät "armon" luo suudellakseen
hänen vaatteidensa liepeitä.

Jos tuo baltilaisylimystö siis tässä suhteessa kantaakin vanhoja
syntejä hartioillaan, on se kuitenkin mielenkiintoinen juuri
erikoisasemansa vuoksi. Vuosisatojen kuluessa se on säilyttänyt
germaanisuutensa ja omintakeisen kulttuurinsa, elänyt halki
aikojen läheisessä henkisessä yhteydessä siihen maahan, missä sen
veriheimolaiset asuivat, onpa vielä täällä Kuurinmaan metsäseutujen
hiljaisuudessa elänyt omintakeista, henkisistä harrastuksista rikasta
elämää. Ja lopuksi ei voi olla mielenkiinnolla seuraamatta niitä
sisäisiä taisteluja ja ristiriitoja, mitä maailmansodan valtavista,
yllättävistä tapahtumista koitui Kuurinmaan baltilaiselle väestölle.
[_Muist._ Kuurinmaan saksalaisetkin nimittävät itseään balteiksi,
mitä nimitystä kansatieteellisesti käytetään ahtaassa merkityksessä
liettualaisista ja lättiläisistä.] Kun Mitau koko pataljoonamme
rintamalla-olon aikana oli sen toiminnan lähtökohtana, keskipisteenä,
siellä kun asuivat pataljoonan komentajat ja esikunta, siellä kun
oli suomalaisten sairaala ja lepokoti, herättänee ehkä lukijoissakin
mielenkiintoa seuraava "Mitauische Zeitung"-lehden seiostus tämän
kaupungin joutumisesta saksalaisten haltuun elokuussa v. 1915.

"Kun suuri maailmansota puhkesi, joutuivat Kuurinmaan
saksalaisbaltilaiset asukkaat todella traagilliseen ristiriitaan —
sydämen ja velvollisuuden ristiriitaan. Sydämen äänen mukaan he olivat,
heidän täytyi olla, elleivät tahtoneet kieltää koko entisyyttään,
saksalaisten puolella. Velvollisuus taas vaati päinvastaista. Mutta
yksikään baltilainen ei horjunut edes silmänräpäystäkään. He kaikki
pakottivat, vaikkakin syvintä tuskaa tuntien, sydämensä vaikenemaan
ja tekivät velvollisuutensa valtiolle täydelleen ja kaikilla aloilla,
upseereina, sotilaina, virkamiehinä, alamaisina.

"Hallituksen, vaikkakaan se ei ollut heille suopea — baltilaiset ovat
jo ammoin oppineet, että Venäjän hallituksen hyväntahtoisuuteen heidän
ei kannata luottaa — vain yksinkertaisesti järkevän hallituksen,
joka olisi katsonut omaa etuaan, olisi pitänyt suopeasti kohdella
baltilaisia nähdessään, miten he suhtautuivat tuohon vaikeaan
ristiriitaan.

"Vaan mitäpä tapahtui?

"Alkoi saksalaisvaino, jota pahempaa tuskin saattoi ajatella. Se
alkoi siten, että kaikki saksalaisten yhdistysten koulut, sitten
itse yhdistyksetkin, suljettiin. Seurasi sitten kielto saksankielen
käytöstä julkisuudessa, mutta julkisuus taas oli kaikki, mikä oli oman
kodin seinien ulkopuolella. Tämän kiellon rikkojat tuomittiin suuriin
rahasakkoihin tai vankeusrangaistuksiin. Lapsiinkaan nähden ei tehty
poikkeusta ja nämä joutuivat yhä uudestaan rangaistuksen alaisiksi.

"Sitten ryhdyttiin tuohon vanhaan keinoon — karkoittamiseen
hallinnollista tietä.

"Ilman mitään oikeuden tuomiota täytyi lukemattomien balttilaisten
lähteä itään aina Siperian kaukaisimpiin seutuihin saakka. Monet
monituiset kytkettiin vankikomeroihin. Mitä vaarattomimpia ihmisiä,
raihnaisia vanhuksia, kunnianarvoisia rouvia ja lapsiakin kohtasi tuo
onnettomuus samoin kuin maan huomatuimpia ja ansiokkaimpia miehiä. Mitä
typerin ja kurjin ilmianto riitti usein aikaansaamaan tuon ankaran
kohtalon iskun.

"Suuri on niiden lukumäärä, jotka ovat kärsimysten tiellään menehtyneet
tai kuolleet Siperian vankikomeroissa. Vielä useammat odottavat
raskainta puutetta kärsien lopullisen vapautuksen hetkeä.

"Kaiken lisäksi tuli vihdoin ero kodista ja konnusta, vaimosta ja
lapsista, hävitys ja rosvoaminen. Maa piti tehtämän erämaaksi, sen
asukkailta riistettiin kaikki oikeudet ja he joutuivat täydelleen
ryöstönhaluisten, häikäilemättömien virkamiesten uhreiksi. Se
menettely katkaisi kaikki siteet, se vieroitti uskollisimmatkin
hallituksesta. Baltilaiset eivät rikkoneet välejään hallitukseen,
hallitus itse rikkoi välit ja sysäsi luotaan nuo ihmiset, jotka
eivät koskaan olleet antaneet aihetta muihin syytöksiin kuin siihen,
että he olivat syntyneet saksalaisista äideistä ja loukkaamatta
alamaisvelvollisuuksiaan tahtoivat olla saksalaisia kuten heidän
esi-isänsäkin olivat olleet. Se — heidän saksalaisuutensa oli heidän
rikoksensa, sillä sodan päämäärät eivät koskeneet ainoastaan Saksaa,
vaan koko saksalaisuutta, mikä oli hävitettävä, perin pohjin kitkettävä
maasta.

"Tällä kannalla olivat asiat Kuurinmaalla. Silloin astuivat saksalaiset
soturit voittoisa saksalainen miekka kourassaan maahan. Kahdella
sysäyksellä he valtasivat maan, ensin Libaun ympäristöineen, sitten
keskeytymättömällä, voitokkaalla hyökkäyksellä koko alueen Väinäjokeen
ja Kuurinmaan pohjoiskärkeen saakka. Vain pienet alueet jäivät vielä
venäläisten käsiin.

"Mitaun asukasten tila oli venäläisvallan viime päivinä muodostunut
kerrassaan sietämättömäksi. Jokainen yksityinen henkilö tunsi
turvallisuutensa uhatuksi ja uskalsi tuskin liikkua kaduilla. Poliisi
ja sotilaat ottivat kiinni nuoret miehet ja sulkivat heidät taloihin,
mistä heidät suoraan vietiin juoksu- ja ampumahautoja rakentamaan.

"Heinäkuun 31 p:nä, eräänä lauantaina, alottivat venäläiset
viranomaiset kaupungin tyhjentämisen. Mitä erilaisimmilla ajopeleillä,
joiden kuormana oli kaikenlaista kirjavaa taloustavaraa, kiiruhtivat
asukkaat asemalle ja Rigan valtamaantielle. Se oli kansainvaellus.

"Muutamat virkamiehet, niiden joukossa kunnon miehen maineen saanut
poliisimestari, jäivät kaupunkiin vielä sunnuntaihin asti. Hyvään
venäläiseen tapaan löivät he linnanpuiston hotellin kellarit auki ja
viettivät jäähyväisorgiat, joissa työstetty viini virtasi. Olihan
kaikki mennyttä. Siksi nautittiin kuten epätoivoinen pelaaja ennen
konkurssia täysin siemauksin.

"Yöllä leimusivat yltympäri tulipalot ja tuontuostakin kuului valtavia
räjähdyksiä. Sillat, kruunun rakennukset, tehtaat ja useat kaupungin
yksityisasunnoistakin räjäytettiin mielettömästi ja sytytettiin tuleen.
Palokunta yritti sammuttaa tulta ja ehkäistä sen levenemistä, mutta
sotaväki esti työn.

"Siten kului aika sunnuntain puolipäivään asti. Aamupäivällä alkoi
pienehkö pogromi, sotilaat murtautuivat viini- ja väkijuomavarastoihin,
tyhjensivät niiden sisällön ja alkoivat sitten aivan juopuneina ryöstää
kaupunkia. Kaupungin roskaväki liittyi ryöstäjiin.

"Yhtäkkiä silloin — noin kello 1 i.p. saivat räjähdykset toisen
luonteen. Kuului havina, vihellys, räiskäys! Tykit puhuivat rautaista
kieltään. Saksan panssaroitu nyrkki kolkutti Mitaun porteille.

"Aan toiselta puolen vastasivat venäläiset. Siellä täällä iskivät
shrapnellit teille ja taloihin. Asukkaat pakenivat lujien kivimuurien
suojaan odottaen tuskaisina ja jännittyneinä.

"Sitten k:lo 3 i.p. hälinää kaduilla. Muutamat venäläiset sotilaat
juoksivat käytävillä, iskivät kiväärintukeillaan puhki näyteikkunoita.
Kaikki kiiruhtivat siltaa kohti. Ensin harvat, sitten yhä useammat
ja vihdoin juoksivat he joukottain. Muutamien kauppojen ja kellarien
kohdalla pysähdyttiin, tempaistiin pullo, toinenkin ja paettiin
eteenpäin.

"Ja sitten 20 minuuttia myöhemmin näkyi tiellä kaksi polkupyöräilijää,
teräskypärä päässä — varovaisesti pälyen ympärilleen.

"Ensimäiset saksalaiset!

"Heitä seurasivat jalan 28:nnen Reinin rykmentin miehet kivääri käsillä
valmiina, mutta nauraen, leikkiä laskien. Toista tietä tuli uusia
joukkoja pyrkien pääkatua myöten torille.

"Yhtäkkiä kuulat rätisivät. Venäläiset ampuivat siltaa konekivääreillä.
Kuulat lensivät talojen nurkkiin. Sitten valtava räjähdys. Aa-joen
silta lensi ilmaan.

"Mutta sillä aikaa vyöryi mahtava virta kaikkia aselajeja Grünhöfsche-
ja Katolische Strasse'a" myöten kaupunkiin. Valtava, ihmeellinen näky,
suuri ja voittoisa Saksan armeija.

"Ja Mitaun asukkaat, harvat jälelle jääneet, he tempasivat ikkunat auki
ja kiiruhtivat kadulle. 'He ovat täällä, he ovat täällä!' Vuori vyöryi
joka rinnalta, hengitettiin taas vapaasti, turvan ja suojan tunne
palasi jälleen tuskan ja kauhun hetkien jälkeen.

"'Max' ja 'Germania', suuret mörssärit, kuletettiin torille ja sieltä
ne lähettivät pakeneville venäläisille jylisevät terveiset, niin että
katot vapisivat.

"Oli Mitaun suurin päivä 1/8 1915."

Edellisestä selviää baltilaisen kansanaineksen suhde sotatapahtumiin.
Ollen germaanista syntyperältään, kieleltään ja sivistykseltään,
ollen hallitseva aines maassa, asuen komeissa maakartanoissaan,
"hoveissa", eläen henkisesti erillään muusta maan asutuksesta se toivoi
vain Kuurinmaan yhdistämistä Saksaan ja saksalaisen hengen voittoa
Itämerenmaissa.



LEIRIELÄMÄÄ.


Jääkäripataljoonan harjoitukset jatkuvat Mitaun ympäristössä. Vaikka
olemme 1 1/2 peninkulman päässä etulinjasta, kuuluu tykkien jyske
rintamalta selvästi, jopa iltaisin konekiväärien rätinä. Saksalaiset
naapuritaloissa kummastelevat jääkäreitä, jotka eivät ymmärrä eivätkä
puhu saksaa, vaan mongertavat vierasta kieltä. Kullakin joukolla on
määrätty alue, minkä ulkopuolelle ilman lupalippua ei saa mennä.

Eräänä iltana 2 jääkäriä tietämättöminä tavoista lähtee rajan
ulkopuolelle komeaan koivumetsään vastoja tekemään lauantai-illaksi.
On valmistettu oikein suomalainen sauna. Toinen jääkäri on paraillaan
puussa katkomassa lehviä, kun saksalainen yliluutnantti, jolle alue
kuuluu, saapuu paikalle, alkaa jylisevän nuhdesaarnan lihavalle
hyvinvoivalle maalaispojalle, joka suorana kuin kynttilä seisoo koivun
juurella:

— Sie Esel — zum Teufel, Donnerwetter!!!

Toveri tuon pahan ilman noustessa piiloutui syvälle oksien siimekseen
korkeudessa.

Mies, joka saarnan saa, ei ymmärrä sitä eikä puhu sanaakaan.

Vihdoin yliluutnantti ärjäsee:

— Mistä te olette kotoisin, te kun ette ymmärrä edes saksaa?

Aivan hätääntyneenä luo jääkäri katseensa korkeuteen, jossa
kielitaitoinen toverinsa lymyy puun oksien siimeksessä.

— Tule, kuule Jannu, nyt alas puusta, muuten käy huonosti.

— Ahaa, onko siellä puussa vielä toinen yhtä suuri lurjus.

Jääkäri tuolla yläilmoissa tekee tanakan oksan varassa perusasennon.

— Zu Befehl, Herr Oberleutnant! (Kuten herra yliluutnantti käskee!)

— Mutta ketä te olette, puolalaisia, bulgarialaisia, — hottentotteja?

— Suomalaisia! herra yliluutnantti.

— Suomalaisia! Miten Herran nimessä te olette tänne päässeet?

Yliluutnantille alkaa selvitä suuri valtiollinen salaisuus. Nyt hän
puhuu asiat rauhallisesti, hymyilee salaperäisesti kulkien poikien kera
joukkueen majoituspaikalle.

— Lähdettekö etulinjaan myöskin? hän kyselee.

— Tietysti.

— Venäläisiä vastaan?

— Aivan niin.

— No hyvä, me olemme aseveljiä. Minä tulen mukananne Suomeen! Näkemiin!

       *       *       *       *       *

8/6. Ihana aamu Kuurinmaalla. Miehet istuvat omatekoisten liesien
äärellä, keittävät perunoita ja lihaa. Kaikkialla savuavat pienet tulet
ja ruoka-astiat höyryävät. Eräs ylioppilas yrittää laittaa paistia,
mutta rasva syttyy palamaan ja ahneet liekit nuolevat sen kokonaan
onnettoman katsojan nenän edestä.

Löytämistään sorsan munista laittaa eräs herkkusuu
"Spiegeleir"-laitosta, jota pari pohjalaista ahneesti vilkuilee uhaten
lohdutuksekseen Venäjällä lyödä pataan kokonaiset lehmät ja lampaat.

Toinen joukkue on uimaan menossa Aa-joen rannalle. Rantatöyräs on
täynnä ruskeita alastomia vartaloita. Joella ei ole paljonkaan
liikettä. Sotilasten hitaasti soutamat lautat ja veneet lipuvat niemen
taa, mutta milloin uima-aika sattuu, on koko suvanto yhtenä polskinana.
Joskus koko rivi ketjuna syöksyy hurjaa juoksua kuohuihin, päristelee
ja porisee kuin välkkyvä, kuohuva koski satoine hyrskyineen ja
salakareineen.

Äkkiä kajahtaa huuto:

Lentokone!

Surinaa kuuluu ilmassa. Ystävä vai vihollinen?

Kaksitaso surisee kaukana metsän yllä pienenä mustana herhiläisenä.

Saksalainen tykki jymähtää.

Lentokoneen lähelle ilmestyy kaunis, valkea savupilvi ja hetken
kuluttua kuuluu hiljainen räjähdys.

Vihollinen on keksitty. Yhä useampia savupalloja välähtää kirkkaassa
ilmassa. Ne näyttävät ajavan takaa lentäjää.

Nyt! Aivan koneen perässä räjähtää. Tuli kiihtyy. Lentokone näyttää
maasta katsoen olevan hukassa. Odotamme joka hetki sen syöksyvän
maahan. Äkkiä tekee lentäjä valtavan kaaren ilmassa syöksyen vinoon
maata kohti.

— Se on mennyttä kalua! huudetaan.

Mutta hämmästykseksemme se nousee taas liitäen ylpeänä kuin suuri
haukka pilven alla rauhallisesti yli Mitaun, kääntyy ja palaa
vahingoittumatta pitkän valkean savupallorivin takaa-ajamana takaisin
omille mailleen.

Näytelmä oli mielenkiintoinen, ensimäinen silminnähty sotatapahtuma.
Kuitenkin tuntui jonkinlainen pettymys mielessä. Jokainen oli toivonut
saavansa nähdä koneen granaatin murskaamana syöksyvän maahan. Vasta
sitten kun tuo näytelmä joka päivä uudistui, jopa useita kertoja
päivässä, älysimme miten vaikeata on osata lentokoneeseen tykillä.

Iltapäivällä oli suuri paraati. 8:nneu armeijan komentaja kenraali von
Below tarkastaa joukkomme.

Pataljoona kokoontuu maantien varrelle laajalle vihreälle
ruohokentälle, järjestäytyen rintama maantietä vastaan. Aluksi on
jälleen ankara pukujen tarkastus. Auta armias, jos saappaissa on tomun
hiventäkään. — Alles muss tipp topp sein!

Majuri kävelee hermostuneena edestakaisin, harjoituttaa pari kolme
kertaa kiväärin olalle ja jalalle viemistä. Rivit ojennetaan joka
taholle. Upseerit ja aliupseerit ärjyvät kukin alaisilleen:

— Toinen ja kolmas mies kantapäät taaksepäin — — — ei niin paljon,
ettehän näe sieltä muuta kuin takarivin, no niin — — — nenät ylös! — —
— kuuletteko — — — mutta leuka sisään! Mitä te mukisette? Olenko minä
teiltä mitään kysynyt?

Automobiili tiellä.

— Jägerbataillon 27. — Stillgestanden! komentaa majuri kimeällä
äänellä. Puolitoista tuhatta miestä seisoo jännittyneinä, mykkinä,
hiljaa odotellen seuraavaa _juhla_komentoa.

— Viides mies, painakaa perää, kuuletteko, sähisee vielä hampaittensa
raosta joku virkaintoinen joukkueenjohtaja.

— Das Gewehr über. Augen rechts!

Eversti saapuu. Majuri ilmoittaa pataljoonan.

Taas komennus: Augen gerade — aus. Gewehrab. Rührt euch!

Pataljoonassa käy sekava liike. Kaikki huokaavat helpotuksesta.
Odotetaan taas, yhä odotetaan. Hermostus kasvaa.

Taas näkyy auto tiellä. Nyt — — — autossa välkkyy punaista.

— Kenraali, kenraali! käy suhina riveissä.

— Suu kiinni! Nicht quatschen da! ärjyy joku terävästi puoliääneen.

— Jägerbataillon 27! — Stillgestanden!

Nopea sävähdys, ja pataljoona näyttää kokoelmalta historiallisia
muistopatsaita. Joku tottumaton horjahtaa hiukan, mutta saa pukkauksen
kylkeensä ja muuttuu liikkumattomaksi pelkästä kauhusta.

Sääski istuu erään sankarin nenän orrelle alkaen ahneesti imeä verta.
Mies vääristelee naamalihaksiaan ja huulien välissä sihisee pidätettyjä
kiroussanoja, mutta kättään ei kukaan uskalla kohottaa.

— Guten Tag Jäger! tervehtii kenraali.

— Guten Tag, Eure Exellenz! vyöryy kuin ukkosen jyrinä yli pataljoonan.

Torvista kajahtaa kansallislaulu. Maammelaulu.

Kenraali kulkee hitaasti rivien ohitse, katsoo tuikeasti joka miehen
silmiin ja näkee — suomalaiset naamat hartaina, synkän päättävinä —
nuo jykevätekoiset pohjalaiskasvot. Kun kenraali on ehtinyt kolmanteen
mieheen vasemmalle, on sotilaan äkisti nykäistävä nenänsä suoraan.
Vihdoin sitten "Exellenz" pääsee rivien päähän.

Pataljoona järjestäytyy paraatimarssiin joukkueittain. Toimituksen
juhlallisin hetki lähestyy. Taas tuntuu omituinen hermostuttava
kutkutus lihaksissa.

— Muistakaa nyt pojat. Marssikaa hyvin! Jalat korkealle! Katsokaa
kenraalia! Jumalauta!

Ensi joukkueen kiväärit jo liikkuvat.

Valmiit!

— — — drei, fünf, sieben — — j.n.e. laskee siipialiupseeri suupielet
vavahdellen.

Frei — — — weg!

Jalat nousevat pitkin riviä yhtaikaa. Jännitys on äärimmillään. Ajatus
sekaantuu. Kuin unessa tunnen eteneväni rivin mukana.

Miten käynee? Tuleeko riviin aukkoja?

Nyt ollaan kenraalin kohdalla. Joka mies pullistaa rintaansa ja
tähystää kaamein ilmein kenraalia. Jumalan kiitos, ohi ollaan. Vasen
silmä näkee, että rivi on eheä, jotakuinkin suora.

Rührt euch!

Huokaamme helpotuksesta ja yleinen iloisuus täyttää mielen. Jännitys
laukeaa. Takaisin entisille paikoille!

Paraatimarssi loppuu. Upseerit huudetaan kenraalin luo keskusteluun.

Yhtäkkiä näkyy liikettä joukoissa ja kiivas keskustelun sorina leviää
riveissä kenenkään sitä vaientamatta. Huhu kulkee, että Englannin
sotaministeri Kitchener esikuntineen on hukkunut Pohjanmerellä
matkallaan neuvotteluihin Venäjälle.

Upseerit palaavat. Taas asento.

"Deutschland, Deutschland iiber alles!" kajahtaa torvista.

Kenraali lausuu jäähyväiset, sanoo tyydytyksen tuntein nähneensä meidän
kasvomme ja uskovansa, että päätöksemme taistella Venäjää vastaan on
luja ja järkähtämätön.

Paraati on loppunut.

       *       *       *       *       *

9/6. Lentokoneet käyvät joka päivä tervehtimässä. Tuon tuostakin tykit
jylisevät, ja taivas on valkeanaan pieniä savupalloja, joiden keskeltä
katselija silmät sirrillään koettaa etsiä pientä pörriäistä. Lopuksi
tulee näytelmä vanhaksi, eikä saa enää katsojia. Miehet kääntävät
kylkeään ja antavat tykkien paukkua. Ihminen näkyy tottuvan kaikkeen.
Komppanialle jaetaan kaasunaamarit. — No, maskeraatejako ne siellä
pitävät! ilakoi Ilola.

       *       *       *       *       *

11/6. Aamupäivällä saapuu ilmoitus, että yöllä kello 12 suomalainen
jääkäripataljoona lähtee asemiin etulinjaan. On luonnollista, että
ennen lähtöä pidetään joukoille pari kolme selostusta siitä alueesta
itärintamalla, jota joukon on puolustettava, sekä kaikesta mitä siellä
on huomioon otettava. Kartalla näytetään joka miehelle oman komppanian,
jopa joukkueen asema ja vihollisasemat. Riian rintaman puolustajina
on nyt etupäässä vain vanhoja maanpuolustusjoukkoja. Reservejä on
vähän, sillä Saksa tarvitsee kaikki voimansa länsirintaman valtavassa
yleishyökkäyksessä. Verdunin luona käy katkeamaton taistelu. Ensi
kerran Saksan sotilasmahti näyttää turhaan _puskevan_ liittolaisten
varustuksia vastaan. Ja onnettomuuden lisäksi kenraali Brusilow
alottaa Galitsiassa ja Bukowinassa venäläisen yleishyökkäyksen, joka
pyörremyrskyn tavoin syöksyy eteenpäin, kunnes se on kuluttanut
voimansa verivirtoihin. Mutta pohjoisrintamaltakin viedään nyt
Galitsiaan hädänalaisten itävaltalaisten avuksi joukko toisensa perään.
Mitausta lähtevät junat kuljettavat myötänään sotilaita ja tykistöä
etelään. Jättiläistaistelut saavat aivan toisen suunnan, kuin mitä me
suomalaiset jääkärit olimme toivoneet. Suomen asia näkyy siirtyvän
yhä kauemmas. Keskusvaltain päähyökkäys kohdistuu Ranskaa vastaan.
Idässä Hindenburgin nero ei pääse oikeuksiinsa, ja samalla Suomen
vapaustaistelu lykkääntyy kaukaiseen tulevaisuuteen.

Mitaun lehti tietää surullisia uutisia. Venäläiset ovat vallanneet
Galitsiassa 80 tykkiä ja ottaneet 53000 vankia. Romania keskittää
voimiaan Itävallan rajalle. Sen aikeista ei kukaan vielä ole
selvillä. Mutta toiselta puolen saapuu suotuisiakin sotatietoja.
Huhut Kitchenerin hukkumisesta vahvistuvat ja tieto leviää suuresta
meritaistelusta Skagerackissa, jossa Saksan nuori laivasto on voittanut
ylivoimaisen englantilaisen. Keisari Wilhelm puheessaan lausuu uuden
ajan alkavan historiassa tästä taistelupäivästä. — Se on voimakas askel
merien vapauttamiseen Englannin tyranniudesta! hänen sanansa kuuluvat.

Ja Galitsiaan lähtee yhä uusia joukkoja. Eräs ulaani kertoo leveästi:
— Kunhan nyt itävaltalaiset jaksaisivat pitää puoliaan siksi kunnes
täältä saapuu _sotilaita_ avuksi.

Saman päivän illalla myöhään kokoontuu pataljoona lähteäkseen
etulinjaan. Yö on hämärä. Itäisen taivaan peittävät liikkumattomat
synkeät pilvet. Niiden raoista tuikkii sieltä täältä kirkas tähti.
Kuu valaisee autiota Kuurinmaata. Kaukana loistavat Mitaun tulet.
Rintamalla säihkyy milloin missäkin valopommi yli puiden latvojen.
Kolmannen komppanian jo seisoessa järjestäytymässä marssii ensi
komppania ohitse. Ne laulavat nuo miehet rintamalle lähtiessään:
"Kuullos pyhä vala, Kallis Suomenmaa!" Hämärällä tiellä ajaa karauttaa
2 ratsastajaa. Komppanianpäällikkö von Coler saapuu.

— Guten Abend, Jäger!

— Guten Abend, Herr Oberleutnant!

Von Coler ojentautuu ratsun selässä. Hänen äänensä kantaa kauas
viileässä kesäyössä. Hän puhuu lyhyesti, ytimekkäästi:

— Jäger, Finnland erwartet, dass jedermann seine Pflichte tut!
(Jääkärit, Suomi odottaa että jokainen tekee velvollisuutensa!)

On vaikea kuvailla tunteita tuona pimeänä yönä. Luulen että kaikilla
oli ainakin yksi yhteinen ajatus: "Venäläiset eivät tule rintamamme
lävitse. — Me emme petä saksalaisten luottamusta."

Alkaa pitkä ankara marssi huonoja teitä. Jalka painuu hietaan.
Selkälaukut ovat ahdetut tavaraa täyteen. Sotilas saa kantaa selässään
koko omaisuutensa. Mitä ei jaksa kantaa, se on heitettävä matkalle, oli
sitten miten kallista tahansa. Pimeässä miehet kompastelevat. Ilma on
painostava, ahdistava. Hiki vuotaa virtana, tuntuu tukalalta hengittää.
Mutta aina astutaan eteenpäin pikamarssissa, usein hoipertelevin
askelin. Aamun valjetessa on 1 1/2 peninkulman taipale takana, kaukana
kaunis Mitau ja Aa-joen vehreät rannat, kaukana Titelmünde, Aa-joen
helmi. Komppaniat marssivat aamuruskon sarastaessa hiljaa asemilleen
_pienen_ Misse-joen laaksoon _suuren_ suoalueen rantaseuduille.



MISSEN ASEMAT.


Gallingin kylästä vie leveä tie synkän metsän halki etulinjaan. Tielle
on rakennettu raiteet ruuan ja sotatarpeitten kuletusta varten.
Silmänkantamattomiin näkyy uljasta korpimetsää. Maaperä on soista,
vetistä. Siitä, mihin rata loppuu, alkaa säteittäin kapulateitä
etulinjaa kohti. Nuo sillat ovat metrin korkeudella maanpinnasta.
Kaikkialla on vettä ja mutaa. Täytyy ihmetellä sitä työtä, mikä tällä
alueella on tehty asemien kuntoon panemiseksi.

Kapulasillat kiemurtelevat valkeina teinä metsän keskellä haarautuen
joka suunnalle. Tuolla risteyksessä on ihana, mitä sievimmillä
pikkuveistoksilla koristettu portti.

Jo kauas loistaa sen komea nimi: "Kronprinzen-Brücke." Seuraavassa
risteyksessä on portin nimenä "Kaiser Wilhelm-Brücke", ja portin ylle
on joku taitava maanpuolustaja veistänyt ja kiinnittänyt muhkean
puukruunun. Kaidepuut ovat koristetut Saksan kotkilla.

Komean kuusen juurella kohoaa ensimäinen asunto, jykevä hirsimaja,
nimeltä Waldfrieden. Kauempana aivan vallin reunassa ovat muut
asunnot, hirsirakennukset, joiden katto ja seinät ovat peitetyt parin
metrin paksuisella maa- ja hirsisuojalla. Kaikilla, niin asunto- kuin
pommisuojilla, on nimensä, esim. "Villa Margit" ja tietysti "Villa
Germania" ja "Villa Hindenburg".

Noiden asumusten ovella on jokaisella tunnuslauseensa sievästi
kaiverrettuna ja maalattuna.

"Sieg oder Tod."

"Landsturmsgebot." tai

"Mit Gottvertrauen wir vorwärts schauen" j.n.e.

Niissä on kaikissa jotakin rohkaisevaa, yhteistunnetta, itseluottamusta
kohottavaa.

Siellä asuntojensa ovella seisovat asemapuolustajat täysissä
tamineissaan. He eivät näytä olevan ollenkaan ihastuneita tulostamme.

Eikä ihmekään. Nämä seuduthan ovat heidän valtaamiaan. Aina Riian
porteille ovat he kolkutelleet ja sitten laatineet aseman tänne
suoseutuun, rakentaneet ja ahkeroineet, maanneet aluksi tuulella ja
sateella vain kuusen oksa allaan ampumahaudassa. Ja sitten kuukausien
työnä on kasvanut tämä sievä metsäkylä hirsimajoineen ja maavalleineen.

Nyt täytyy heidän lähteä mokomankin muukalaisen jääkäripataljoonan
tieltä. Ei sekään miehiä innostuta, että pääsevät lepäämään hetkeksi.
Parin viikon päästä on ehkä mentävä uusiin tuntemattomiin asemiin.

Tarjoamme heille sikareja. Se tekee ukot ystävällisemmiksi. Nyt he
näyttävät uusille tulokkaille aseman erikoisuuksia.

— Katsokaa vielä, tuossa metsän reunassa, da sitzt der Moskowit! Te
olette nuoria pulskia miehiä, te totutte pian, mutta älkää päästäkö
niitä lävitse.

He lähtevät hiljalleen kyhnyttelemään Mitauta kohti ja nyökyttävät
päätään. "Auf Wiedersehen — aber nicht durchlassen!" he hymyilevät.

— Mutta mitä ovat nuo jylhät maakuopat, kysäsemme.

— Aha, ne ovat 21 cm:n granaattien jäljet. Eilen niitä tuli tänne ensi
kerran. Taidatte saada kuumia päiviä.

— Ja me kun olemme kylmän maan miehiä.

— Näkemiin!

Tärkeä tehtävä ensi aamuna on asettaa vahdit paikoilleen asemiin ja
etenkin kuulovartiopaikkoihin sekä tutustua seutuun. Lepovuorossa
olevat loikoilevat mukavasti auringonpaisteessa noilla siroilla
sohvilla "puutarhan" edustalla. Joka "huvilalla" on oma puistonsa,
jossa kasvaa pari kuusen ja männyn vesaa, vuokkoja, metsämansikoita y.m.

Ei laukaustakaan kuulu missään.

— On tämäkin sotaa! arvelevat muutamat jo halveksuen.

Mutta kello 4 i.p. kuuluu ensimäinen kaukainen jymähdys. Sitä seuraa
vihlova ulina ilmassa: uu-viuuviuu! — Nyt se alkaa!

Granaatti lähenee, lähenee. Joka mies luulee sen tulevan juuri omaan
niskaansa.

— — — uu — — pang — fiu — shin!

Ensimäinen tulikoetus suomalaisille.

Ryssät ampuvat noin 40 granaattia. Pian oppii äänestä päättämään niiden
suunnan. Ihmettelemme, miksei saksalainen tykistö vastaa. Kuulimme
sitten, että saksalainen tykistö tavallisesti ampuu kaksinkertaisen
määrän granaatteja vastaukseksi, mikä illempana tapahtuikin.

— No siinä se nyt tuli sota!

— Ja kovalla rymyllä!

Meikäläiset ovat aluksi perin tottumattomia sotahommiin. Granaatin
vaikutuksesta heillä ei vielä ole aavistustakaan. Aluksi pitää joka
mies häpeänä heittäytyä maahan tuon oudon äänen kuuluessa, kunnes
yliluutnantti selittää, että siinä ei ollenkaan ilmene pelkuruutta,
vaan päinvastoin se on järkevää, ja sotilaan on nykysodassa ennen
kaikkea käytettävä järkeään ja toimittava viisaasti.

Samassa vonkuu jälleen ilmassa. Pommisuojan ovelta katselee
yliluutnantti muiden mukana uteliaana, mihin "kapsekki" putoaa. He
näkevät klassillisen näyn. Tuolla kaivolla seisoo leveänaamainen
savolaispoika, pumppuaa, pumppuaa, kallistaa naamansa päin taivasta
kuunnellen, ja virkkaa suu mehevässä naurunvirnistyksessä:

— Taas männöö!

       *       *       *       *       *

13/6. On ihana iltayö. Kuurinmaan valtavat metsät hiljaa hyräilevät
luonnon syviä tuutulauluja. Rusko paistaa lännen pilvenhattaroissa.
Vahdit seisovat liikkumattomina rintavarustukseen nojaten, kiväärit
lepäävät suojuksella. Edessä on himmeä, usvainen suomaa, tuo
tuntematon, "ei kenenkään alue." Ruoho kimmeltää kastetta. Siellä
täällä kajastaa valoisana jokin ylenevä kumpu ja kilometrin laajuisella
Misse-jokilaakson aukealla törröttää vain yksi tuuhealatvainen tammi,
"apinanleipäpuu", kuten sotilaat sitä nimittävät. Kajahtaa laukaus
puolelta tai toiselta ja rätisevä kaiku luodin radasta kuuluu selvästi
hiljaisena iltana.

Kuuluupa puheen sorinakin venäläisten asemilta asti ja väliin erottaa
yksityisiä sanoja, tavaritshit kun siellä teekeittiön ääressä
aprikoivat:

— Ivan, idi sjuda! tai jotain sinnepäin.

— Nieeet, kuuluu pitkä haukotellen lausuttu vastaus.

Kuulovartioiden päät liikkuvat vartiomajoissa viimeisen
piikkilanka-aidan reunassa. Heillä on tärkeä vartiotehtävä, tarkata ja
vainuta pimeässäkin, lähestyykö salakavala vihollinen varustuksiamme,
olla aina jännitettyinä, tähystää jokaista liikettä, joka virettä
tuolla oudolla alueella, kuunnella korvat höröllään joka ääntä,
risun katkeamista, helinää piikkilangoista j.n.e., ja olla valmiina
vaaran tullen häivyttämään koko puolustusväki varustuksille. Senpä
vuoksi päivystävä aliupseeri onkin erikoisen äreä noita vahteja
tarkastaessaan. Joka siellä toimettomana loikoilee, saa pian nykäyksen
kylkeensä ja ankaran rähinän: — Näinkö te täällä pidätte huolta
velvollisuuksistanne. Katsokaahan eteenne! Tuossa asemassa ette huomaa,
vaikka ryssä tulisi ja nenänne niistäisi!

Ensi kertaa tuohon varustusten ulkopuoliseen majaan hiivittäessä
vallitsi mielessä korkea jännitys. Moni luuli ryssän linjain
kulkevan aivan nenän edessä. Siinä sitten kiikaroitiin ja — nähtiin
vihollisasemat tuolla kaukana joen takana. — Hahaa! Loitollapa
ne ovatkin! Rauhallisesti sytytetään sikari, savu puhalletaan
heinämättääseen ja katsellaan sen kummia kiekuroita.

Oikealta sivulta kuuluu rähinää.

— Mitä ihmettä siellä on tekeillä?

Meikäläinen patrulli lähtee suolle tarkastamaan aluetta.

Juoksuhautaa pitkin hiipii tummia miehiä käsigranaatit vyössä. Suolle
varustusten ulkopuolelle päästyään he alkavat ketjussa edetä aina
väliin pysähtyen ja kuunnellen tarkasti pää kallellaan. Johtaja yrittää
kiikarilla tähystellä yltympäri. Jotkut kiinnittävät heiniä lakkiinsa.

Patrulli on pian kadonnut pimeään. Monet jännittyneet katseet koettavat
tunkea hämärän läpi, seurata seikkailua.

— Saa nähdä, tapaavatko Iivanoita.

— Ja pääsevätkö käsirysyyn.

— Kyllä meidän pojat — — —

Mutta meidän pojat ovat uponneet suon salaperäiseen hämärään. Aika
kuluu, mutta mitään erikoista ei kuulu. Tai ehkä sentään. — Nyt siellä
yltyy kiväärituli, no nyt siellä alkoi paukkua keskellä iltaa.

Kaukana edessä rätisevät kiväärit ja yhtämittaa leimahtaa pikku tulia
pimeässä.

Valleilla miehet tuskin pysyvät alallaan.

— Siellä on tappelu!

— Selvä tappelu!

— Eikö ne lähetä apua?

Käsigranaatti jymähtää koleasti kaukana Missen rannalla.

— Jaa, jollei niille nyt lähetetä apuväkeä, niin minä lähden, tuumii
eräs pohjalainen, ja hänen silmänsä välähtävät julmasti.

— Joutavia! Ei sitä nyt joka patrulliköhäkkään koko komppaniaa
lähetetä. Antaa niiden rauhassa mekastaa. Kylläpähän tulevat pois, kun
löyly käy liian kuumaksi.

— Olisivatkohan siellä nyt Suomen pojat rytäkässä ryssän kanssa? Puhuja
on innoissaan, seisoo hajareisin, kädet housuntaskuissa, ja joka
sanalla hän vetäsee housuja ylemmäksi. Se on tuo omituinen tapa, millä
tukkimiehet ilmaisevat mielenkiintoaan.

Vähitellen hiljenee pauke, laantuu ja lakkaa kokonaan.

Hetken perästä palaa patrulli takaisin. Pojat ovat punakkoina hiestä.
Nyt riittää juttuja.

— Ainakin neljä ryssää me ammuimme.

— Missä te ryssiä? Joitakin pölkkyjä näitte suolla ja nostitte sen
vietävän menon ja metelin.

— Me pölkkyjä, pölkkyjä, vaikka koko suolla ei ole yhtä ainokaista
pölkkyä. Puhuja oli hyökätä epäilijän kimppuun.

— Mutta neljää ryssää ette ampuneet!

— Sinäkö ne ammuit? Tuon miehen kanssa ei näy kannattavan puhua.

Hän kääntyy toisia kohti ja alkaa selittää: "Me ryömimme pitkin suota
— kamala malka. Yhtämittaa upposi veteen polvia myöten. Siellä on
suuret ojat, jotka kulkevat läpi suon Misse-jokeen saakka. Kuljimme
ojan reunaa aina joelle asti ja sinne jäätiin makaamaan. Annas olla!
Alkaa kuulua toiselta rannalta liikettä, hiipimistä, ruoho heiluu,
häilyy. Tuolta näkyy ryssän pää. Olimme hiljaa kuin hiiret. Toinen ja
kolmas pää pistää näkyviin. Iivanat lähenevät varovaisesti, aivan joen
rantaan ja — alkavat kahlata jokea myöten. — Ja sen minä sanon, että
niillä on silta siinä joessa, vedenalainen silta. Me päästimme neljä
niistä sillalle. Silloin napautettiin ja joka sorkka oli joessa. Mutta
voi sitä rytinää! Koko ryssän rintama alkoi ampua niinkuin vimmattu.
Heittipä joku käsigranaatinkin. Kun rauha taas palasi, käännyimme
kotimatkalle."

       *       *       *       *       *

On iltayö. Matalassa hirsimajassa palaa pieni kynttilä. Väsyneet miehet
makaavat vuoteillaan vaippoihinsa kietoutuneina, mutta uni ei tahdo
tulla. Kotimaa on liiaksi mielessä ja illan hämyhetkinä yksinäisen
valvojan ajatus palaa kaukaiseen pohjolaan — kotipientareille. Aina on
edessä sama kysymys: "Pääsemmekö milloinkaan Suomeen?"

— No mitä se Rautiainen siellä nurkassa huokaa, muistatko sinä kultaasi?

— Mitäpä minä tässä kultaani muistelisin!

— Vai et muka muistele, näkeehän sen silmistä, missä miehen ajatukset
viipyvät.

— Minä ajattelen vain, että pääseeköhän tämä meidän joukkomme koskaan
kotimaahan?

— Epäiletkö sitä?

— En epäile!

— En minäkään.

— Mutta tiukassa taitaa pääsy olla, meillä on mahtava joukko vihollisia.

— Vielä siinä välillä miestä tippuu.

— Tippuu ja tippuu montakin.

— Kunpahan edes loput kerran seisoisivat Suomen maakamaralla. Silloin
olisi meidän tarinamme päättynyt.

— Eikä ne sitten sieltä lähde, ei voimalla, ei millään.

Puhujan posket hehkuvat. Herää nurkassa muitakin ja puheen sorina
täyttää pienen hirsimajan. Kynttilä sammuu. Pimeässä puhe jatkuu,
ei ole varaa sytyttää uutta valoa. Mutta mieliala on taas ihmeen
toivorikas, hentomielisyys kaukana. Taas lasketaan leikkiä ja
loihditaan kuvia tulevasta suur-Suomesta.

— Kun ryssät on ajettu pois Suomesta, valloitetaan Vienan-Karjala.

— Arkangelia myöten se otetaan.

— Ja raja pannaan menemään Laatokasta Äänisjärven kautta Vienan lahteen.

— Silloin alkaa uusi elämä Suomessa. Karjalaan rakennetaan rautatiet
ristiin rastiin ja kouluja joka kulmakuntaan.

— Lavikainen se tulee Kuolan kansanopiston johtajaksi.

— Kai sinusta sitten tulee Muurmannin vallesmanni.

— Nämä kun siellä sitten peuhaavat, opettavat koko kansan käyttämään
kivääriä.

— Ja raja varustetaan vahvasti, ainakin kymmenen juoksuhautalinjaa
kaivetaan perätysten Laatokasta Vienanmereen asti, intoilee joku
vilkasluonteinen Karjalan poika.

— Niiden etupuolelle määrätään vielä sadan kilometrin levyinen asumaton
alue, jossa ei kumpikaan saa puuta kaataa. Ei totta vie ryssä sen läpi
pääse hyökkäämään.

— Silloin ei kansanopistonjohtajankaan tarvitse muuta kuin istua
rauhassa Arkangelissa.

— Koroillaan saa elää ja syödä rosentteja. Niin kävi puheen sorina
pitkälle yöhön, kunnes se vihdoin vaikeni yhteisestä päätöksestä ja
tyyni rauha vallitsi tuvassa.

On jotain sanomattoman onnellista tuossa mustien pienten hirsimajain
siimeksessä. On kuin lapsuusajan seikkailuromaanien tarinat
olisivat muuttuneet tosiksi. On voimia, ennen tuntemattomia
kaupunkien ihmisvilinässä kasvaneelle, voimia, jotka vetävät ihmistä
erämaan jyrkkään luontoon, sen tyyneyteen ja juhlallisuuteen. Se
on salaperäinen huoleton nautinto luonnon suuruudesta, elämän
yksinkertaisuudesta, alkuperäisyydestä. Ihminen on siellä keskellä
mahtavaa korpiluontoa omatekoisessa jykevässä pirtissään luonnon
lapsena ainaisessa taistelussa kaikkia korven vaaroja vastaan. Sammuva
hiilos hehkuu takassa, sirkat sirisevät ja soittelevat hirsien raoissa.
Siinä unohtaa taistelun telmeen. Uni on syvä ja raskas. Aamulla
herätessä pilkistää päivä iloisesti katon rajasta sisään ja majan yllä
kuusissa soi myrskyn humina.

       *       *       *       *       *

14/6. — Vahtimiehistö saapuu tupaan, kolistelee kiväärinperillä
ovenpieliä ja kukin kömpii vuoteelleen nukkuvien yli ne töykeästi
herättäen.

— Mitä te siellä taas aamuyöstä ammuskelitte?

— Lämpimiksemme.

— Soitettiin ryssille masiinakiväärillä kahvimusiikkia.

— Kahvi on tuotu, joka mies juomaan! kuuluu ääni ulkoa ja pöydällä
kuusen juurella höyryää jo kahviastioita. Sokeria ei ole, kermasta
puhumattakaan. Kahvikin on perin vähän kahvin makuista.

— Nyt juodaan kahvia ilman sokeria, ilman kermaa ja ilman kahvia.

— Plits, plits räiskähtää kiväärinkuula kuusen kylkeen.

— Ryssä ryppyilee!

Toisen joukkueen kämpissä alkaa liike. Miehet astuvat ulkosalle,
tarttuvat mikä mihinkin työkaluun alkaen hääräillä oikein olan
takaa. Mikähän työinto niille tuli, ihmetellään. Mutta pian
saapuu joukkueenjohtaja meillekin ilmoittamaan, että majuri on
tarkastusmatkalla ja kulkee varustustemme kautta. Majojen edustat ovat
puhdistettavat, rintavarustuksilla ei saa näkyä paperossin pätkiä eikä
patruunanhylsyjä. Meidänkin täytyy näyttää majurille, että ahkeruus on
ilomme.

Yksi tarttuu luutaan, toinen haravaan, kolmas alkaa koko hartiain
väellä hakata jyskyttää halkoja. Pari miestä, itsekkäimmät joukosta
— puhdistavat saappaitaan. Majuria ei kuulu. Ei se mies koskaan tule
silloin kun häntä odotetaan, mutta kun vähimmin saattaa aavistaakaan,
silloin hän seisoo selän takana tehden kysymyksiään, jolloin
hämmästynyt mies käännähtää, kavahtaa perusasentoon änkyttäen jotain
vastauksen tapaista, mistä ei itsekään saa selvää.

Lähetti saapuu ilmoittamaan, että majuri ei tulekaan.

Päivällä alkaa tosi työ. Koska on luultavaa, että pataljoonamme saa
kauan puolustaa näitä asemia, täytyy vahvistaa varustuksia. Päivällä
ei itse varustuksilla voi työskennellä, mutta takana olevissa uljaissa
honkametsissä kirves kalskaa ja saha sähisee. Jykevät puut kaatuvat
rysähtäen, ne karsitaan, lyödään tukeiksi ja kannetaan tai uitetaan
valtaojia myöten varustukselle. Siellä metsän synkeässä syvyydessä
Suomen pojat ovat kuin kotonaan. Vanhat tukkimiehet nauru suussa
iskevät hongan kylkeen tai uittavat tukkeja hyräillen entisiä laulujaan.

Työ on raskas, varsinkin kantajille. Moni työhön tottumaton siinä
horjuu käydessään, nälän kurniessa vatsassa. Hiki tippuu otsalta ja
aurinko kuin ilkkuen paahtaa hartiat pronssinruskeiksi.

       *       *       *       *       *

15/6. Kylkeeni tuupataan. Mi-mikä nyt on hätänä?

— Etkö kuule rätinää, ne tappelevat.

Todellakin. Ulkona käy rätinä kuin raesade. Kaukana jymähtävät tykit,
lähellä konekiväärit tatattavat. Miehet kokoontuvat kämpän ovelle
kuuntelemaan. Vasemmalla käy taistelun jylinä. Valopommit halkovat
ilmaa ja sähisevät sumussa. Vahdit tähystelevät valppaina asemillaan,
mutta suo on edessä sumua täynnä, uhkaava ja salaperäinen. Tähystäjä
koettaa turhaan päästä selville sen syvyydessä piileskelevistä
vaaroista.

Pitkä Brandt istuu tyynenä kenttäpuhelimen ääressä ottaen vastaan
tiedotuksia. "Vilkasta kivääritulta!" ilmoittaa neljäs komppania. Jo
hälyytetään kolmaskin komppania.

— Tulkoot nyt vietävät! kuuluu miesten huulilta. Mutta ketään ei
tule. Vähitellen vaikenee tuli vasemmallakin, aurinko nousee, sumut
hälvenevät. Suo kirkastuu ja venäläisten asemilla kymmenet pienet
sinervät savupatsaat puhuvat porisevista samovaareista ja maukkaista
aamuaterioista.

Aamupäivällä on yleinen kysely. Miksi ammuttiin? Jotkut tietävät
venäläisten hyökänneen vasemmalla saksalaisten asemia vastaan, mutta
tulleen heitetyiksi takaisin; toiset väittävät vain patrullien
kahakoineen Misse-joella. Sellaista on sotilaan elämä. Hän tietää vain
sen, mikä omalla alueella tapahtuu. Taistelu suurin piirtein on hänelle
tuntematon.

Päivällä alkaa jälleen jyskyä. Ryssät näyttävät olevan pahalla tuulella.

— Riikalainen tulee, varokaa!

Toisen komppanian vallin luona pöllähtää musta savu- ja mutapilvi
korkealle yli kuusten latvojen. Pojat säpsähtävät. Toinen granaatti
räjähtää jo paljon lähempänä. Paukaus oli luja, tuollaisia ei vielä ole
ennen kuultukaan.

— Kaikki hautoihin! kuuluu komennus.

Jälleen käy ilmassa jyleä vonkuna, on kuin pilvet vavahtelisivat.
Räjähdys; korkea kuusi tempautuu juurineen maasta, kohoaa ilmaan,
pirstoutuu ja syöksyy mätkähtäen maahan. Ne ovat Riian terveisiä, joita
saksalaiset nimittävät "kapsekeiksi".

— Ryssät luultavasti jo tietävät meikäläisten rintamalla olon,
arvellaan.

— Muistuttavat eksyneitä alamaisiaan!

— Esivallan miekka se nyt iskee ja jylisee.

Saksalainen tykistötähystäjä kehoittaa miehiä menemään pommisuojiin,
mutta ryssällä ei näy olevan varaa noin jyleihin granaatteihin, koska
vain viisi jaksavat ampua. Iltapäivällä vallitsee meillä rauha, mutta
saksalaisten granaatit pöllyttävät tuntikaupalla venäläisten asemia.
"Vergeltungsfeuer" (kostotuli).

Sen kestäessä saapuu lähetti ensi komppaniasta ilmoittamaan, että
Hyytinen on kaatunut. Sirpale repäisi koko olan pois. Kaksi muuta
miestä oli seisonut paljon lähempänä granaatin räjähdyspaikkaa, mutta
nopeasti heittäytynyt maahan ja pelastunut. Hyytinen jäi hölmistyneenä
seisomaan asettaen käden silmilleen.

— Silloin tuli kuolema! kuuluu vakava ääni.

— Sankarikuoleman sai.

— Isänmaan puolesta meni, vapauden puolesta.

— Eipähän sota säästä.

Saapuu toisestakin komppaniasta tieto: yksi haavoittunut. Meillä eräs
lappajärveläinen valittelee:

— Piti viedä nuo viltit ulos tuuleentumaan, ettei sitä elävää niin
tulisi ja ihan pani rievuiksi se ranaatti. Mitä sitä nyt päälleen saa!

Iltahämärän saavuttua alkaa taas varustusten vahvistustyö. Noin
sata metriä eteen asetetaan suolle varmistusketju. Sillä aikaa muut
kantavat lujia tukkeja kämppien reunustalle ja katolle. Ensin asetetaan
ristiin kaksi kerrosta tukkeja, sitten päälle mättäitä, taas hirsiä
ja multaa. Moni hikipisara vuotaa kovassa yötyössä, moni huokaus
rinnasta pursuaa, kaikkien tunnelmien taustana kun on ikuinen kaipaus,
kotimaan kaipaus. Täällä Missen soilla miehet vasta todella alkavat
ymmärtää, mitä on kotimaa, Suomen luonto, kieli ja laulu. Kun meillä
isänmaa-sana lausutaan, on sillä uusi kaiku, toinen sisältö kuin ennen.
Ihmetellen muistamme, miten Suomessa isänmaallisuutta pidettiin vain
juhlapuheissa välttämättömänä paatoksena, mutta muuten sille hymyiltiin
— halveksivasti. Saksassa olemme nähneet isänmaanrakkauden koko kansaa
kasvattavana voimana ja me häpeämme entistä välinpitämättömyyttämme.

— Kyllä tässä saa ikänsä luoda, ennenkuin nämä varustukset kestävät!
huokaa hento seitsentoistavuotias nuorukainen. Maa on vetelää suomutaa,
joka ei pysy lapiossa; sen nostaminen on raskasta ja kun lopulta saa
lapion ilmoille, valuu tuo vesivelli kuoppaan takaisin. Yritetään
paareilla saada enemmän mutaa varustuksille.

— Nuo riikalaiset 21-centtiset kun tulevat, nurkat ne panevat
pirstoiksi!

— Jolleivät hajota koko kämppää.

— Kun tässä vuosikin rakennetaan, niin kyllä pitää.

— Pitää, vaikka koko Riikka niskaan tupsahtaisi.

— Pannaan kaksikymmentä syltä niin, jo kestää.

— Sodan loputtua ne on Suomeen vietävät nämä kämpät.

— Museoon ne pannaan.

— Ja niillä tienataan rahoja.

— Päiväkaudet maataan kämpässä ja ihmiset saavat meitä katsella ja
ihmetellä.

— Otetaan vaikka markka pääsymaksua, niin ei ole tupakan eikä ruuan
puutosta.

Neljännen komppanian alueelta kuuluu ankara kiväärituli. Siellä
on joka yö räiskettä, milloin muualla on hiljaistakin. Venäläiset
lienevät kuulleet kirveen kalkkeen ja puhelun yön hiljaisuudessa
meikäläisten varustuksilta ja alkavat ampua. Yötyötä ei ole osattu
toimittaa kyllin hiljaisesti ja varovasti. Konekiväärikin yhtyy joskus
soittoon: tatatata — tata — tatatatatata! Pilven reunassa räjähtää pari
kirkasta shrapnellia. Työnteko on lopetettava. Varmistusketju vedetään
varustuksiin. Venäläiset ovat silminnähtävästi huomanneet erikoista
liikettä meikäläisten varustuksilla, koska ovat noin varuillaan ja
epäluuloisia. Myöskin venäläisten omalla puolella on jotain tekeillä,
koska päiväkäskyä luettaessa ilmoitettiin, että lentäjät ovat
havainneet liikettä rintaman takana. Näiden tapausten johdosta alkaa
ankarampi komento ja järjestetty työ. Yliluutnantti antaa määräyksen,
että joka miehen on maattava yönsä pukimissaan. Eräs ryhmänjohtaja
huomauttaa kainosti, että hänen ryhmänsä miehet ovat aina vetäneet
saappaat jaloistaan. — Se ei käy, ärjäsee yliluutnantti, ennenkuin
ryhmänne saa saappaat koipiinsa, on ryssä tunkeutunut piikkilankojen
läpi!

Entistään kokeneempina käyvät työntekijät nukkumaan. Tuntuu todella,
että olemme keskellä sodan mylläkkää taistelussa perivihollistamme
vastaan, kamppailussa, jossa ei ole armoa eikä sääliä. Käymme lepoon
tuttuun majaamme, mutta kaukana suolla hiipivät patrullit yön
vaaroissa, kuulovahdit valvovat paikoillaan turvaten valppaudellaan
toveriensa levon. Yö kuluu rauhallisesti. Vain harvat tunnustelevat
laukaukset rätisevät suon sumussa.

       *       *       *       *       *

16/6. Kello 6 aamulla kajahtaa: "aufstehen!" tuvan ovelta. Joukkueen on
heti täysissä varustuksissa käytävä paikoilleen asemiin. Saksalainen
tykistö alkaa ampua venäläisten asemia. Valehyökkäys! Kaikki
kiiruhtavat juoksujalkaa paikoilleen. Jännitys kasvaa korkeimmilleen.

Aamukaste kimmeltää suolla. Venäläisten asemille paistaa nouseva
päivä kirkkaasti. Siellä ei näy liikettä vielä. Iivana-parat nukkuvat
vanhurskaan unta.

Kello 7 kumahtaa järeä tykinlaukaus tyvenessä aamussa. Granaatti kiitää
ilkeästi ulvoen halki ilman. Jyrinä leviää yht'äkkiä kaikille puolille
asemiamme.

Hetken perästä jyrähtää venäläisten asemilla. Korkea musta savupatsas
pöllähtää ilmaan, vavahtelee, laajenee, murtuu ja häviää metsän sekaan.

— Jo taisivat herätä!

Granaattien vonkuna täyttää värähtelevän aamuilman. Painostava,
kammottava tunnelma. Pian kai saamme vastauksen. Tuolla kaukana
savuavat ja pölyävät venäläisten varustukset, kuuset tempautuvat maasta
ja murskaantuvat ilmassa. Sakea savu kätkee näkymättömään _kauhun_
pätsiin ja paukkinaan koko vihollisen vallassa olevan metsikön.

Yht'äkkiä vaikenee tykistö. Pitkin linjaamme rätisevät kiväärit 5
minuuttia. Venäläiset hyökkäystä peläten syöksyvät ulos luolistaan
alkaen vastata. Jo jymähtää vihollispatterin laukaus ja granaatit
kiitävät kuin valittaen, vihaa puhkuen linjojemme yli tykistöämme
etsien. Taas minuutilleen määräaikana lakkaa kivääritulemme.
Saksalainen tykistö alkaa jälleen purkaa mahtavaa teräs- ja
tulisadettaan yli vihollisen varustusten ja niiden hämmentyneiden
puolustajien.

Taas on vastapäätä oleva metsä synkän savun peitossa. Siellä paukkuu,
rätisee, räjähdykset myllertävät maata ja metsää. Puolen tunnin
kuluttua uudistuu äskeinen yllätys. Tykistö vaikenee, kiväärituli
kestää 10 minuuttia. Sitten taas patterit alottavat jykevän
loppusoittonsa tälle valtavalle näytelmälle, kunnes kello 9 tuli
lakkaa, savu hälvenee ja surkeassa tilassa olevat venäläisten asemat
paljastuvat aamuauringon kirkkaassa valossa. Kaukoputkilla saattaa
selvästi nähdä hävityksen jäljet. Asuin- ja pommisuojia on puhki,
useasta kohdasta ovat rintavarustukset murskana ja piikkilanka-aituus
sikin sokin. On kammottavaa olla saksalaisen tykistön tulen alaisena.
Se ampuu tarkasti ja päättävästi.

Myrskyn rauhoituttua käyvät miehet jälleen toimiinsa aprikoiden
aamun tapahtumia. Eräs kertoo yliluutnantin kulkeneen pitkin asemia
kivääritulen aikana ja kiivaasti tiukanneen poikia aina tähtäämään
johonkin maaliin. — Jos tähtäämättä ampuu, ei voi osata eikä opi
osaamaan! — — — Hat gar kein Zweck, gar kein Sinn! kuten hän
tavallisesti jyleällä äänellään lopettaa nuhteensa.

       *       *       *       *       *

Ilta on tullut. Venäjän rintamalta kuuluu selvästi kaukaista
torvisoittoa, säveltä ei erota. Haudataanko siellä kaatuneita vai
innostutetaanko miehiä tuleviin taisteluihin, ehkä hyökkäyksiin, emme
tiedä. Kerrotaan parin ylijuoksijan ilmoittaneen, että venäläiset
luulevat rintamalla olevan rykmentin suomalaisia, mutta sitä vastaan
onkin asetettu 4 venäläistä rykmenttiä. Majuri ei sano uskovansa heitä.
Venäläisillä on kuulemma usein tapana lähettää ylijuoksijoita tuomaan
vääriä tietoja aikeistaan. Näkyy kuitenkin selvästi, että jotain
odotetaan. Lähetit kiiruhtavat edestakaisin. Kello 10 illalla ovat
upseerit koossa ja hälyytysvalmius on määrätty komppanialle. Vallin
reunassa tykistön tarkastustornissa seisoo tähystäjä. Käymme puheille.

— G'n'abend!

— G'n'abend, Kameraden!

— Mitä uutta kuuluu?

— Katsokaa tuonne, katsokaa! huutaa tykkimies. Suuri musta esine lentää
suhisten taivaalle aivan ylitsemme.

Vaistomaisesti miehet kyykistyvät.

Naurun remakka puhkeaa, iloinen, hilpeä nauru.

Haikara lentää ylitsemme. Sen pesä on tuolla suon keskellä
törröttävässä "apinan leipäpuussa". Aamulla ammuttaessa kertovat useat
ilveilijät tähdänneensä tuota pesää, kun ei ollut muutakaan ammuttavaa,
venäläisten varustuksilla kun ei näkynyt vilaustakaan.

Yöllä kätkeytyy suo raskaaseen sumuun. Nyt on venäläisillä erinomainen
hetki hyökätä, jos haluavat. Pilvet sakenevat, tipahtelee suuria
pisaroita. Alkaa rankkasade, joka kestää aamuun saakka.

       *       *       *       *       *

17/6. Aamulla aurinko kirkkaasti paahtaa säteilevää, märkää suoaluetta
ja korkeita synkkiä metsiä. Kirveillä ja kangilla varustettuina marssii
joukkue vahteja lukuunottamatta työhön. Metsässä alkaa kirveiden
kalske, säälimättä isketään parhaan rungon kylkeen, nuoret lepät ja
koivut karsitaan, kannetaan miesvoimin radalle ja sieltä kuljetetaan
vaunuilla varustuksille. Pohjolan tukkimiehet ovat taas elementissään.

— Paremmat oli vehkeet pohjolassa, arvellaan. — Tämä saksmannin kirves
on kuin mikäkin moukari.

— Taikka kuokka.

— Ja varsi ihan suora, tökerö.

— Suomalainen kirvesvarren malli pitäisi levittää ulkomaillekin.

— Mikähän siinä oikein on, että Suomessa kaikki on parempaa kuin
muualla?

— No ainakin kirvesvarret!

— Mitäs ruoka?

— Työmies olen ollut ikäni, mutta ei minun ennen ole tarvinnut nälkää
nähdä.

— Päästäisiinpä taas Suomen metsää kaatamaan.

— Ja joelle.

— Voi veikkonen, älä puhu!

— Ei tässä työssä ole sitä halua, ei painanut ennen kirves kättä.

— Mitähän on ruoka tänä päivänä? — Älkää nyt ruuasta murehtiko, kun ei
ole vielä mitään tienattukaan.

— Taas saa marssia kotiin asti syömään.

— Olisitte ottaneet evästä mukaan, ilvehtii pieni peräpohjalainen.

Mutta puita kaatuu, ryske käy korvessa. Suomen pojat ovat metsätöissä
itäisellä Kuurinmaalla. Kukapa sitä olisi uskonut!

— Ei näillä sapuskoilla jaksa tukkitöitä tehdä, arvelee väsähtänyt
kirvesmies.

— Ei jaksa muuta kuin vallin takana maata kököttää ja sihtailla.

— Kunpa lähettäisi Jumala 3 hirveä tuohon nenän eteen, niin jo minä
ampuisin, vaikka kenraali kieltäisi.

— Minkätähden juuri kolme?

— No lähettäköön vaikka 7, enemmän on syömistä, kunhan vain lähettää.

— Taikka vaikkapas jäniksiä, kuuluu kannon takaa erään epäuskoisen
huokaus.

— Kilpikonnia se teille lähettää.

— Eipä näy tulevan ei jäniksiä eikä kilpikonnia.

— Onko siellä kellä lehtilöitä?

— Sanomalehtiäkö?

— Korttilehtilöitä, pantaisiin venttiä.

— Ei kellään.

Edessä pamahtaa. Viuhuen, suhisten kiitää granaatti yli ilman.
Saksalaiset patterit alkavat pommitella venäläisten asemia.

Kuunnellaan ja kummastellaan.

— Terveisiä ryssille! huutaa pöyhkeillen joku vahvahermoinen.

Eräs entinen nuorisoseuramies yrittää ruveta politikoimaan.

— Kun Suomi pääsee vapaaksi, tulee taas yksi tasavalta lisää!

— Eikä tule, Saksasta sinne kuningas pannaan.

— Emme me ota sinne saksalaista kuningasta. On siinä muillakin
sanomista.

Kysymys herättää syvämielisen keskustelun, joka kuten tavallisesti
loppuu vakavaan kehoitukseen:

— Ei kannata kinata vielä kuninkaasta. Tehdään ensin Suomi vapaaksi!

Jyrähtää taas venäläisten puolella. Ilma jylisee, granaatti lähenee.

— Vouvovvov — — uuuv — vouuuu — —

Hirveä jylähdys, maa roiskuu korkealle, puiden oksat rätisevät
sirpaleista.

— Osaa se venäläinenkin. Oli niskaan nakata. — Meitäkö se nyt yrittää?
Tykistöä hakee ja noin päin honkia ampuu.

Iltamyöhään kotiin palattaessa saadaan tietoja kotimaasta, surullisia
uutisia. Santarmit ovat kulkeneet perheissä, varsinkin niissä,
joiden poikia on Saksassa, niin kerrotaan. Useita vangitsemisia on
pantu toimeen, ja joitakuita perheitä on kokonaisuudessaan lähetetty
Siperiaan.

Tietojen varmuutta saattaa kyllä epäillä, mutta raskaasti koskevat
ne jääkäreihin. Kukin ajattelee omaisiaan, omaa kotiaan. Onko sekin
hävitetty, vanhemmat, veljet, siskot matkalla Siperiaan? Kamala
toivottomuus täyttää mielen. Viha pullistuu suonissa puristaen kädet
nyrkkiin.

— Katalat, tulisivat meidän kimppuumme.

— Omaisillemme kostavat!

Ensi kerran tuntuu povessa koston halu hurjana, leppymättömänä
pakoutuvan sydämeen. Hartioissa käy ilkeä värähtely, ne painavat,
pakottavat. Se on voimattoman vihan ja tuskan tunne, jota ei kuvailla
saata.

Seuraa levoton, valveilla vietetty yö. Hirsimajan seiniä pieksää kylmä
sade. Tuuli vihisee, voihkii puiden latvoissa.

Pimeässä keskustelevat unettomat jääkärit illan ilkeistä uutisista.
Vain enenevää vihaa synnyttävät suomalaisten rinnoissa nämä uudet
vääryydenteot. Meidän asiamme siitä tulee yhä kansanomaisemmaksi. Mitä
enemmän uhreja, sitä lähempänä vapaus.

       *       *       *       *       *

18/6. Sunnuntainakin tehdään nykyisin työtä. Jälleen kumahtavat
metsät suomalaisten kirveitten iskuista. Rivakasti karsitaan puut ja
kannetaan valtaojan reunalle. Nyt käy tukin kuljetus entistä paremmin.
Sateen jälkeen ovat ojat täynnä vettä. Virran voimalla kulkevat tukit
hiljalleen varustuksia kohti. Siellä korkeiden metsien keskellä unohtaa
koko sodan melskeen. Jopa joskus koko työmiesten parvi polskahtaa
uimaan leveän valtaojan kirkkaaseen virtaan. Mutta hetken heiluttuaan
väsähtää miesjoukko, työ ei luista, ei vaikka olisi halukin yrittää.
Missä on vika? luutnantti väittää suomalaisia laiskoiksi, puhuu ankaria
sanoja. Jopa hän kerran käskee ryhmänjohtajien pitää kirjaa miesten
toiminnasta ja uhkaa laiskoja lisätöillä. Syy on kuitenkin ainoastaan
ruuan niukkuudessa. Kerran päivässä saa komppania laihaa soppaa.
Sillä ei pohjoismaalainen jaksa tehdä työtä. Moni mies hirsien painon
alla horjuu kalpeana, tuskin jalat kannattavat. On surullista nähdä
noita ennen intoa täynnä olevia miehiä nyt heikkoina, saamattomina.
Ruumiin voimain väheneminen vaikuttaa sielunvoimienkin lamautumiseen.
Alkaa kuulua jo mielenmasennusta todistavia valitteluja. Sadeaika
lisää suoalueen yksitoikkoisuutta ja ikävyyttä. Kaikkialla on märkää,
vaatteet aina kosteina. Varustuksiin asti vesi alkaa kohota. Jalkineet
ovat aina kuin liotetut. Koko suo hyllyy, lotisee. Puunjuurien yli
lirisee virtaava vesi, ja tuolla suon keskellä Misse-joen uoma laajenee
ylipääsemättömäksi virraksi. Taistelutoiminta on kaikki lamassa.
Päivänmittaan ei kuulu laukaustakaan. Vain milloin päivänsäde kultaa
puiden latvoja, herää varustuksilla ja metsässä hetkeksi toiminta,
kunnes taas sadekuurot pyyhkivät maata.

Uutiset muilta rintamilta ovat uhkaavia. Galitsiassa vyöryy kenraali
Brusilowin yleishyökkäys valtavana kuin hyökyaalto eteenpäin.
Sanomalehdet ilmoittavat venäläisten ottaneen noin 100,000 vankia.
Näkyypä venäläisten tiedonannoissa kuvaus toimeenpanemastamme tykistö-
ja kiväärituliyllätyksestäkin joitakin päiviä sitten. Siinä mainitaan
lyhyesti, että Misse-joen rannalla saksalaiset tekivät hyökkäyksen
yrittäen murtaa rintaman, mutta lyötiin suurin tappioin takaisin!!
Siten syntyvät sotatiedot.

Ilma selkenee. Lännen taivaalla välkkyy kapea, kellahtava iltaruskon
viiru, välkkyy ja sädehtii kuin tervehtien iloisesti sadeilmojen
raskauttamaa maata, ennustaen poudan ja päivän tuloa. Auringon suloinen
väike valaisee puiden latvoja ja suota. Ihmeellinen värien kimmellys
siellä häikäisee silmää. Pihapöydillä höyryää kahvi. Joka mies on
ulkona. Mielet virkistyvät jälleen. Iloinen puheensorina kuuluu joka
kämpän edustalla. Lännessä viiru hiljalleen laajenee leveäksi uomaksi.
Tuuli humajaa korpimetsässä. Kaukana kumahtavat jo tykit harvalleen
jykevän iltasoiton. Tuntuu tutulta. Huomenna on kirkas päivä.

Illalla saapuu leipä. Kaksi päivää on oltu leivättä. Nyt se
juhlakulussa kannetaan pöydille ja jaetaan yleisen riemun vallitessa.
Tässä korpielämässä ovat miehet tulleet kuin lapsiksi. Tarvitaan
mitätön pikku aihe saamaan heidät hypähtämään riemusta tai taas
toiselta puolen aivan masennuksiin.

       *       *       *       *       *

19/6. Kirkas päivä. Pimeän majan ovesta ulos metsään astuttaessa tuskin
saattaa katsoa, auringon loiste kun häikäisee silmiä. Puitten latvojen
yllä kuuluu taas tuttua surinaa. Tirkistellään sinne tänne. Venäläinen
lentokone kulkien sangen alhaalla tarkastaa asemiamme. Tuolta se
nousee suristen metsän takaa. Saattaa selvästi nähdä kaksitason, jopa
merkitkin. Tykki pamahtaa. — — Huonosti ammuttu! Kone kohoaa hiukan.
Valkeat räjähdykset ajavat sitä takaa, mikä lähellä, mikä kaukana.
Ylpeästi se kaartelee sinne tänne noin 20 minuutin ajan tykkitulesta
huolimatta. Välistä aivan sen edessä tai takana shrapnellit näyttävät
räjähtävän. Sitten se pitkässä kaaressa lentää viime kerran varustusten
yli kadoten itäisen metsänrannan taa. Se oli uljas vihollinen!




IV



MISSEN ASEMISSA


22/6. Koko iltapäivän on etelästä kuulunut kaukaista kanuunanjyskettä.
Iltamyöhään on työ käynnissä varustuksilla. Kuu nousee kalpeana,
täyteläisenä. Suolla häilyy sumu väliin tummana, pimeänä pilvenä,
väliin taas loistavana, säihkyvänä, valkeana kuin leveät liinakankaat
hiljaa lipuisivat kaukaisuuteen. Etelästä yhä harvalleen kuuluu
yhtämittainen tykkien jyske.

Ampumaketju makaa suolla, noin 100 metrin päässä omilta varustuksilta
viholliseen päin. Sen tehtävänä on varmistaa työntekoa valleilla, ettei
vihollinen yön hiljaisuudessa pääse hiipimään likelle ja hyökkäämään
yllättämällä varustuksiin. Kaksitellen makaavat miehet kivääri edessä
viholliseen päin tuijotellen. Takana kuuluu työn pidätetty kalske.
Suolla sumu lainehtii. Mielen jännitettynä ollen mielikuvitus luo
ihmeellisiä kuvia. Missä näyttää vihollisen ketju ryömivän eteenpäin,
missä taas aivankuin pari miestä seisoisi tähystellen metsänrantaa
vasten. — Harhanäkyjä!

Äkkiä punainen välähdys vastapäisen metsän syvyydestä. Jokainen tietää,
mitä se merkitsee.

Pa-pam-sssch, shirrr! räjähtää shrapnelli aivan ketjun yllä.

Miehet painavat nenän turpeeseen, niska hiukan kyrmistyy hartiain
väliin. Kukaan ei liiku paikaltaan.

Toinen, kolmas, neljäs shrapnelli räjähtää. Pilvissä leimahtaa kirkas,
heleä liekki.

Valleilla on työ lakannut. Oikealla oleva vahti antaa merkkejä.

Ketju takaisin!

Kumarassa ääneti hiipii vahtipari toisensa jälkeen varustuksen turviin,
ryssä kun on ilkeällä mielellä. Ja kaukana yössä yhä kuuluu tuo outo,
juhlallinen tykkien jyminä. Siellä on taistelu käynnissä. Kunpahan
edes saksalaiset hyökkäisivät. Olisikohan toivottu yleishyökkäys
pohjoisrintamalla alkanut.

       *       *       *       *       *

Juhannusaatto, kirkas, ihana pouta-aamu. Venäläiset tervehtivät tätä
kesän juhlapäivää ampumalla varustuksiamme kohti yli 40 granaattia,
joihin saksalaiset vastaavat 80:llä.

Majojen ovet ovat koristetut vihreillä koivuilla. Lehtimajoja
rakennetaan. Tämä päivä on muistojen päivä, ajatukset harhailevat
kaukaisessa kotimaassa, missä juhannusaaton juhlia parhaillaan
valmistetaan. Siellä ihmiset vielä rauhassa saattavat iloita kesän
ihanuudesta, nuoruudesta, luonnosta, kauneudesta. Jumala suokoon, että
jaksaisivat iloita!

Sanomalehtiä saapuu Mitausta. Tilanne itärintamalla on parantunut.
Kenraali Brusilowin hurja yleishyökkäys on ehtynyt, venäläisarmeijat
vuodattaneet verensä kuiviin. Saksalaiset hyökkäävät jo vuorostaan.
Kenraalien Linsingenin ja Bothmer'in armeijat etenevät hiljalleen.
Venäläisten hyökkäyksiä kuvaavat lehdet laajasti. Heidän ketjunsa
olivat hyökänneet 14, jopa 17 aallossa peräkkäin. Takana uhkasivat
omat konekiväärit peräytyviä. Mitään senkaltaista ei ole koskaan
tapahtunut Saksan armeijassa. — Kievin metropoliitta on pitänyt suuren
surujumalanpalveluksen rukoillen voittoa Venäjän aseille, mutta
lausunut samalla, ettei Venäjä milloinkaan ole kärsinyt sellaista
mieshukkaa.

"Koko Bessarabia ja Volhynia ovat yhtenä suurena hautausmaana.
Kiev saa jälleen valtavan merkityksen pyhiinvaelluspaikkana, johon
kaatuneitten venäläisten nuorukaisten sukulaiset saapuvat muistelemaan
omaisiaan," kirjoittaa eräs sanomalehti. Venäläiset itse ilmoittavat
tappionsa yhteensä 280000 kaatuneeksi ja haavoittuneeksi; saksalaiset
arvostelevat ne vielä suuremmiksi.

Iltayöstä on ankara työnteko. Varustusten eteen on metsä kaadettu,
runkojen ylle nidottu piikkilanka-aitaus. Nyt hirret vedetään aidan
alta esille ja lyödään varustusten vahvikkeeksi. Kymmenet sahat ovat
käynnissä ja kirveet kalkkavat.

Yöilma on aivan tyyni, viileä. Kuu päilyy yli kaukaisen Olain
kirkontornin. Suon keskellä kimmeltää Misse hopeisena viiruna.
Luonnossa on juhannusyön sulo ja lempeys, mutta meillä on yhäti
rinnassamme rajaton ikävä, kotimaan kaipuu!

Tuon tuostakin rätisevät venäläisten konekiväärit suolla harhailevia
patrullejamme kohti. Missen tämänpuoleinen ranta on nyt kuitenkin
täydelleen meikäläisten liikkuma-alue, eikä venäläisillä ole siellä
tekemistä, kuten ennen.

       *       *       *       *       *

Juhannusaamu sarastaa yli hävitetyn, hiljaisen Kuurinmaan.
Rintamavahdit patruunalaukut vyöllä, kivääri kourassa varustuksiin
nojaten, hartaina tarkastavat itäisen taivaanrannan valovivahduksia.
Pilven hattarat ruskottavat kuin verinen pumpuli herkkinä leijaillen.
Pilvistö kertautuu, taivaanranta ja puiden latvat läikkyvät kultaisena
valomerenä, ja kohta päilyy nouseva aurinko vapaalla taivaalla yli
kylien, kaupunkien, sankkojen ikimetsien ja veristen taistelukenttien.
Yli metsän soi riemuitsevien lintujen laulu. Kirkas, viileä aamuilma
väreilee ja sumut suolla kiitävät metsän pimentoihin päivän säteitä
paeten.

Päiväkäskyssä on ilmoitettu, että eversti Nebel saapuu kello 11
tarkastamaan asemia. Koska hän kuuluu olevan ankara järjestyksen
mies, laitetaan pari tuntia aamupäivällä varustuksia kuntoon, haudat
puhdistetaan ja toimitetaan sanalla sanoen jonkinlainen yleissiivous,
että tuo ylhäinen upseeri saisi hyvän käsityksen komppaniastamme.
Ruoka haetaan. Se on tänään harvinaisen hyvää, kerrassaan erinomaista.
Ihmetellään ja kummastellaan. Paraneekohan ruoka jo?

Pian päästään ongelman perille: pitihän everstin tulla
tarkastusmatkalle. Sotilaselämä on täynnä silmänpalvelusta!

Päivällä synkeä tieto leviää komppaniasta toiseen pitkin suomalaisten
rintamaa. Viime yönä karkasi kaksi suomalaista jääkäriä venäläisten
puolelle. Tähän asti tahraton maineemme on häväisty, puhdistamattomasti
häväisty.

Mitä seurauksia tällä konnantyöllä saattaa olla, ei vielä voi
aavistaa. Mitä arvelevat saksalaiset suomalaisten kunnosta? Mitä
tekevät venäläiset saadessaan nyt varmasti tietää suomalaispataljoonan
olinpaikan?

Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Petturit olivat ostaneet
henkensä toveriensa, veljiensä verellä. Pataljoona sai pian kokea,
että julmempaa, kohtalorikkaampaa rikosta ei ihminen saata tehdä, kuin
sotakentällä toverinsa kavaltamalla.

Kun jääkärit illalla pää kumarassa, ääneti ja toivottomina astelivat
vahtipaikoilleen, näkee yliluutnantti von Coler hämmästyen tuon
masentuneen mielialan. Hän astuu miesten eteen ja karjasee: "Päät
pystyyn, paria karkuria ei meidän kannata kaivata. Meillä on muuta
tehtävää!"

Juhannuksen jälkeisen päivän iltana saapuu komppanialle kaksi tynnyriä
olutta, ja nyt järjestetään pieni juhlallisuus rintaman taakse noin
50 metrin päähän varustuksista. Laaja lehtimaja rakennetaan. Vain
vahdit jäävät paikoilleen. Muu komppania kokoontuu sankkana parvena
juhlakentälle. Viulut soivat, tanssitaan ja lauletaan. Tilapäinen
mieskuorokin korottaa äänensä ja olut vaahtoaa täysissä haarikoissa.

Yliluutnantti nousee puhumaan. Lauseet ovat lyhyet, — sotilaallisen
yksinkertaista, koristelematonta puhetta.

"Teidän joukossanne on ilmennyt viime päivinä paljon tyytymättömyyttä,
on varsinkin valitettu ruuan vähyyttä ja huonoutta. Osaksi se johtuu
eräistä satunnaisista kuljetusvaikeuksista, jotka pian ovat korjatut.
Mutta lisäksi te tiedätte, että leppymätön vihollisemme koettaa
uuvuttaa Saksan kansan nälkään, muistakaa se.”

"Surullisempi seikka on kahden entisen toverinne karkaaminen vihollisen
puolelle. Jos sellaista jatkuu, ei kukaan voi tähän joukkoon luottaa.
Se täytyy hajottaa, ja koko maailma nauraa meille. Ja kuitenkin meidän
taistelustamme riippuu Suomen tulevaisuus. Ajatelkaa näitä asioita
tarkasti ja usein! Nyt jätämme nämä surulliset tapahtumat muistostamme,
taistelemme kunnolla yhteisen suuren päämaalimme hyväksi. Nouskaamme,
laulakaamme kansallislaulumme ja iloitkaamme tämä lyhyt iltahetki
isänmaata muistellen!"

Maammelaulu kajahtaa voimakkaasti, hartain, vakavin mielin.

Juhla jatkuu.

Jälleen nousee yliluutnantti:

— Lopetamme juhlan. Prikaatin käskyn mukaan on tänä iltana ja ensi yönä
komppanian oltava hälyytysvalmiina, sillä lentäjät ovat ilmoittaneet
venäläisten rintamalla havaitun erikoista liikettä, minkävuoksi voidaan
pelätä hyökkäystä. Hyvää yötä!

Tuskin olivat nuo sanat lausutut ja joukko vähän ehtinyt hajaantua,
kun kuuluu jykevä koko patterin laukaus vihollisen puolelta. Granaatit
kiitävät vonkuen ilmassa aivan kohti asemiamme.

Miehet syöksyvät maahan.

Hirvittävät tärähdykset vapisuttavat maata. Pari jykevää, korkeaa
kuusta kohoaa ilmaan murskautuen, syöksyen mätkähtäen maahan.

Taas pamaus, yhä uusia.

Pilvet tuntuvat jymisevän. On kuin rajuilma, hirmumyrsky olisi yhtäkkiä
valloilleen puhjennut.

Miesparvi hajoaa, kauhistuneet katseet välähtävät savun keskeltä. Yli
granaattien jyskeen kuuluu yliluutnantin ääni:

— Jetzt keine Angst. Gewehre holen!

— Joka mies paikalleen! komennetaan.

Metsä pimenee, puitten keskellä kaikkialla leimahtaa tulta ja savua.

Rumputuli! Venäläisten hyökkäys on tulossa, alkaa vähitellen selvitä
jääkäreille.

Jyske yhä kasvaa, tuisku sakenee. Venäläisten tälle alueelle kokoamat
patterit syöksevät kaikki tulta Kaikkialla räjähtävät granaatit yli
suomalaisen alueen. Ilmassa räiskyvät shrapnellit. Suuret 21 cm:n
granaatit iskevät kammottavia kuoppia maahan. Ilma on sakea kitkerästä,
mustasta savusta, mudasta, kuusten ja mäntyjen oksista. Pamaukset
huumaavat pään, aivot. Pitkin hautaa makaa miehiä. Ovatko ne eläviä vai
kuolleita, ei tiedetä. Vierelläni kuuluu ääntä: "Jumala, armahda meitä!"

180

Tuolla aidan nurkkauksessa istuu eräs katsellen tylsänä eteenpäin.

— Tule suojaan mies!

— Sama tuo, missä sitä kuolee.

Vonkunasta kuulee jo kaukaa suurten granaattien tulon. Kaikki
päät silloin painuvat, rinnat nousevat ja laskevat tuskaisesta
hengityksestä. Maa jymähtää, koko suojakammio tuntuu heilahtavan ilman,
paineesta.

Saniteetti-sotilaita haetaan sitomaan haavottuneita. Nuo uljaat
sotilaat juoksevat majasta majaan kysellen:

— Onko haavoittuneita?

Tunti kuluu, tunti kuolemanvalmiudessa. Vähitellen alkaa tajunta
palata. Kylmäverisemmin tarkastelevat miehet, minne granaatit lyövät
maahan huomaten pian ilokseen, että suurin osa räjähtää noin 40 tai 50
metrin päässä etuvarustuksesta, jossa miehet ovat.

Siellä murtuvat puut, ja ilma on sakea savusta.

Saksalainen tykistö vastaa jo. Syntyy ihmeellisen turvallinen tunne,
kun omat tykit yhtyvät pauhinaan ja meikäläiset granaatit vinkuen
kiitävät ilman halki vihollisen asemille.

Äkkiä myrsky tyyntyy. Vain saksalaiset jatkavat harvalleen ampumista.

Siellä täällä nousee miestä pystyyn.

— Joko se nyt hellitti?

— Varokaa, voi alkaa uudelleen.

Vihollinen ei kuitenkaan enää häiritse rauhaa.

— Oli siinä rymäkkä!

Kaikki kasvot ovat vakavina. Jääkärit ovat saaneet ennen arvaamattoman
kokemuksen. Hermot ovat vielä kauan äärimmilleen jännittyneinä.

Ihmeellinen onni suosi pataljoonaa!

Vain pari kuollutta ja kuusi tai seitsemän haavoittunutta oli
tykkitulen saalis.

Erään pommisuojan lähettyville oli iskenyt granaatti toisensa perään
yhä lähemmäksi. Ryhmänjohtaja silloin komentaa miehet ulos. Tuskin nämä
ovat ehtineet vallin suojaan, kun granaatti iskee pommisuojan sisään
murskaten kaikki. Palavien asuntojen hirret savuavat siellä täällä.

Siinä oli tulos karkurien ilmiannoista. Toverien veri painaa heidän
omiatuntojaan. Suomalainen petturina — niin on kansassamme moraali
alentunut venäläisen sortovallan aikana.

Yö pimenee. Koska hyvällä syyllä voidaan yöllä pelätä vihollisen
hyökkäystä, lähetetään patrulleja suolle. Kuljemme ohi
piikkilankaesteiden. Ne ovat paikoittain pahasti tykkitulen repimät.
Ketju hiipii varovaisesti aukealle. Vesi lotisee aluksi yli polvien,
sitten alkaa korkeampi niittymaa. Pensaalta pensaalle patrulli etenee.
Yön varjot pimenevät, uhkaavat; mielikuvitus toimii herkästi. Usvat
vyöryvät edestakaisin ihmeellisin muodoin. Tuon tuostakin on näkevinään
haamuja pimeässä. Kiväärit ovat käsillä, aina valmiina pamahtamaan.
Illan viimeinen rusko leimuaa lännessä. Saksalaisten granaatit vielä
jylisten harvalleen halkovat ilmaa, ja ne osuvat tarkkaan.

Suolla rääkkä huutaa halki yön. Pikkulinnut joskus piipittävät.

Venäläisten asemilta kuuluu selvä huuto:

— Suomalaiset tulkaa tänne, saatte leipää ja ampuminen lakkaa. Eikä
teidän maanne koskaan tule vapaaksi.

Värisyttää. — Petturitko siellä meitä vielä pilkkaavat, vihollisen
puolella?

Äkkiä pamahtaa useita kiväärinlaukauksia. Tammen juurelta kuuluu
katkera valitus.

Onkohan siellä tosiaankin haavoittunut?

Valitus kaikuu yössä uudelleen. Taas pamahtaa, ja sitten on kaikki
hiljaa.

Aamu valkenee. Kuuluu kimeä vihellys. Ryhmänjohtaja kutsuu miehensä
kokoon ja patrulli vetäytyy takaisin. Venäläisten asemilta alkaa kuulua
työn kalske, sahojen sihinä.

Päivä paljastaa varustuksillamme hävityksen jäljet. Useista tuvista
on nurkat murskana, varustuksissa on ammottavia reikiä. Yliluutnantin
asunnon ympärillä on koko metsä pirstoutunut. Eilisiltaisella
juhlapaikalla on leveitä, syviä granaatin kuoppia puolillaan vettä.
Olisipa komppania viipynyt siellä pari minuuttia, olisivat sen tappiot
olleet suuret.

Saksalainen tykkimies saapuu hävityksen jälkiä tarkastamaan.

— Noch im Leben! lausuu hän hymyillen tarjoten tupakkaa.

Rumputulen vaikutus on ollut järkyttävä. Koko pataljoona on sisäisesti
muuttunut. Kaikkien katse on vakava, mutta samalla tuiman päättävä. Se
oli suomalaisten tulikaste, joka teki heidät tosi sotureiksi.

Karkurien kirous painaa joukkoa kauan jälkeenpäinkin. Joka päivä
jylisevät tykit ankarasti. Yöllä 30:nettä päivää vastaan karkaa kolmas
petturi, Rissanen, venäläisten puolelle.

Tunnelmaa, minkä tämä uusi katala teko synnytti pataljoonassa ei voi
kuvata. Rissanen oli täysiverinen vakooja, luultavasti venäläisten
lähettämä joukkoomme. Hän painoi mieleensä kaikkien toverien nimet,
piirusti asemat, tykkien paikat y.m.

Hän oli viimeinen laatuaan. Jääkäripataljoona oli puhdistunut
vakoojista ja pettureista. Näissä henkilöissä ilmenee se moraalinen
rappiotila, mihin tsaarivallan sortohallitus oli saattanut muinoin
kunnollisen, rehellisen Suomen kansan. Se oli venäläishenkeä ja
vaikutusta meidän kansassamme, joka kerran oli miekalla ja verellä
kulutettava juurineen Suomesta.

       *       *       *       *       *

1/7. Mieliala alkaa jälleen kirkastua. On ihmeellistä havaita, miten
synkimpinäkin hetkinä ihmisessä elää toivo tulevista paremmista
ajoista, miten se pimeiden päivien jälkeen yhä virkoaa ja elää ajasta
aikaan. Komppanian päällikkö kehottaa miehiä jälleen luottamaan
toisiinsa, esiintymään toverillisesti ja rohkaisemaan heikkoja. Oli
luonnollista ja saattoi jo edeltäpäin aavistaa, että venäläiset ovat
joukkoomme lähettäneet vakoojia. Niiden vuoksi ei mielen tarvitse
masentua. Parasta on, että joukkomme puhdistuu. "Muistakaa, että
kaikki, mitä te täällä teette, koituu isänmaanne hyväksi", hän lausuu
lopuksi.

Suomalaiseen vaikuttaa suora puhe. Kuultuaan selvitettävän syitä
ruuan vähyyteenkin ei kukaan enää murise. Riitaa ei suvaita, ja
toverillisesti miehet auttavat toisiaan työssä, mitä tehdään taas
entistä tarmokkaammin.

— Der Krieg ist kein Spass! sanoi vääpeli Lockstedtista lähtiessämme.
Nyt on asia selvinnyt meillekin.

       *       *       *       *       *

2/7. Ilmassa on sähköä. Venäläisiä karkureita kuuluu tulleen
saksalaisten puolelle ja kertoneen, että venäläiset kovasti pelkäävät
saksalaisten rumputulta kostoksi omastaan. Tykit jymisevät yhä aamusta
iltaan. Venäläiset ovat tuoneet uusia pattereita, samoin saksalaiset.
On valtava tuo tunne, kun molemmat tykistöt ampuvat maaliin ja
varmistavat tähtäintään valmistautuen tulevaan otteluun. Lentäjiä
liikkuu entistä tiheämmin. Kummallakin puolen kaikesta päättäen
varustaudutaan. Mitä on tekeillä, jää sotilaalle arvoitukseksi, kunnes
tapahtumat sen selvittävät.

       *       *       *       *       *

12/7. Suvi-ilta hehkuu lämpöä ja suloa, vaikka sotilas etulinjassa
vain harvoin sitä ehtii havaitsemaan. Työ on päättynyt, miehet
istuvat pihojen penkeillä katsellen oravien temmellystä mäntyjen
rungoilla. Ne ovat tulleet sangen kesyiksi, ihmisistä ne eivät paljon
ole tietääkseenkään, peuhaavat ja pelmuavat omia aikojaan. Illan
hiljaisuuden katkaisee ankara jyrinä oikealta. Siellä on taivas tummien
kiiltäväreunaisten pilvien peitossa.

Ukkonenko siellä käy?

Kuunnellaan, — — — jyrinä jatkuu, paisuu yhä, yhtämittainen... — — —

— Mitähän siellä tapahtuu!

— Kova on vain jymy!

Asia alkaa selvitä, katseet käyvät vakaviksi. Se on valtava rumputuli
ja varsin lähellä. Taivaan tummaa pilvitaustaa vastaan näkyy selvästi
punainen vavahteleva loimu tykinlaukausten tulesta.

— Siellä alkoi ankara taistelu!

Onko tykkituli saksalaisten vai venäläisten, ei voi sanoa. Valtavana
myrskyn pauhuna jatkuu se, kestää tunnin, toisenkin. Vakavina, ääneti
kuuntelevat jääkärit tietäen, miltä tuntuu olla tuon myrskyn käsissä.

Lähetit juoksevat ryhmästä ryhmään. On määrätty hälyytysvalmius
pataljoonalle.

Pitkälle yöhön jatkuu tykkituli heltymättömällä voimalla. Valot
välähtelevät, taivas on veriruskoinen. Venäläisten loistavat
valonheittäjät halkovat ilmaa jostain etäältä, saavuttamattomista.
Valopistoolien kuulat säteilevät tähtisateena metsien takana.
Suurenmoisempaa näkyä ei saata ajatella.

Aamun sarastaessa koko metsä valkenee valopistoolin kuulien säteistä.
Kuuluu kiivasta konekiväärin rätinää. Siellä oikealla on parhaillaan
ankara taistelu käynnissä. Jos venäläisten onnistuu murtaa saksalaisten
linjat, on suomalainen pataljoona suuressa vaarassa. Ehkäpä ryssät
hyökkäyksellään tarkoittavatkin juuri meitä?

       *       *       *       *       *

14/7. Keskiyön aikaan näkyy kaukaa venäläisten rintaman takaa roihu
suurista tulipaloista. Viidessä eri kohdassa taivas punoittaa synkästi.
Saksalaiset lentäjät ovat siellä pommittaneet tärkeitä rautatieasemia.
Öisen synkän metsänrannan takana roviot leimuavat uhkaavina,
ennustavina aamuun asti.

       *       *       *       *       *

16/7. Ankara rumputuli jymisee oikealla koko aamun. Keskipäivällä
huhuillaan, että venäläiset ovat Katrinehofin luona murtautuneet
saksalaisten asemiin 5 kilometrin leveydeltä. Mitausta reservijoukot
kiiruhtavat uhatulle alueelle. Miehet kulkevat hikisinä, uupuneina
kumarassa raskaiden selkälaukkujen painon alla. Yö uhkaa tulla
erikoiseksi.

Illan hämärtyessä taistelu alkaa oikealla uudelleen. Sen rätinä ja
jyminä huumaa, kiihdyttää syrjäisenkin hermoja. Koko pataljoonamme
on hälyytysvalmis. Aamupuolella puhelinmiehet tietävät kertoa, että
venäläiset on yön kuluessa jälleen heitetty eilen valtaamistaan
asemista.

Suuri venäläinen yleishyökkäys on alkanut Ekkau-Kekkaun tien
varsilla. Kenraali Kuropatkin heittää säälimättä venäläisiä massoja
tuleen. Sotatiedonannot kertovat vihollisen yrittävän toistakymmentä
hyökkäysaaltoa peräkkäin. Toistaiseksi rintamanmurto ei ole onnistunut.

Yöllä eräs suomalainen ryhmänjohtaja eksyi patrulliretkellä suolla
omista miehistään löytämättä hämärässä takaisin. Useita kertoja
hän ui Missen yli, ryömi lähelle venäläisten asemia niitä omikseen
luullen, palasi taas ja vihdoin aamun valjetessa aivan uupuneena,
puolialastomana pääsi takaisin kolmannen komppanian alueelle.

       *       *       *       *       *

17/7. Yö tuli niin valtavaksi, ettemme ennen sellaista ole eläneet.
Jo iltayöstä alkoi ankara tykkituli Katrinehofin luona. Jyminä kesti
taukoamatta tuntikausia, sen keskeltä saattoi selvästi erottaa
taisteluun yhtyvien järeitten laivastotykkien jylähdykset. Koko
vastapäinen metsä välähteli tulesta. Konekiväärien ääni kuului ilkeänä,
terävänä milloin läheltä, milloin kaukaa. Ilmassa surisivat lentokoneet
ja viisi kuusi kirkasta valonheittäjää valaisi saavuttamattomasta
etäisyydestä ilmapiirin yllämme ja usein varustuksemmekin
päivänkirkkaiksi. Olemme noin 15 kilometrin päässä taistelukentästä
tuon valtavan näytelmän äänettöminä katsojina. Se on nyt miltei
taukoamatta kestänyt noin 36 tuntia.

Saksalaisille saapuu yhä uusia apujoukkoja. Komppania komppanian
perästä marssii Galling'in ohi. Kypärät välkkyvät, edessä astuvat nuo
roomalaiskasvoiset hauptmannit ylpeinä ja jäykkinä, voitonvarmoina.

Ankarat ukkoskuurot kulkevat yli asemamme. Ilma tuntuu hehkuvan
kuumuutta. Yhä jylisevät tykit. Vasta puolenpäivän aikaan pitkä
taistelu taukoaa.

Tuo taistelun syrjästä kuunteleminen ja katseleminen on sekin hermoja
kiihottavaa. Alituinen jyske, lentokoneitten surina, valonvälähdykset
kaikkialla ja kuitenkin epätietoisuus taistelun kulusta pitää
ainaisessa jännityksessä. Vihdoin saapuu saksalainen virallinen
tiedonanto. Saksan päämaja ei yleensä ilmoita mitään taisteluista,
ennenkuin ne ovat loppuun suoritetut. Nuo päämajan tiedonannot suurista
vaihtelurikkaista tapahtumista ovat ihmeteltävän viileät ja asialliset,
eikä niissä ole mitään liiotteluja, ei mitään voitonhuumaa, kuten
ympärysvaltojen virallisissa ilmoituksissa, milloin he pienenkin voiton
ovat saavuttaneet, ja kuitenkin ne kätkevät lyhyisiin lauseisiinsa
mahtavia sotaisia näytelmiä, loistavia saavutuksia. Kahden viime
taistelupäivän tiedonanto kertoo:

3:s ja 12:s siperialainen tarkka-ampujadivisiona on tehnyt hyökkäyksen
asemiamme vastaan Ekkau-Kekkaun valtatien molemmin puolin. Venäläisten
onnistui muutamissa kohdin tunkeutua asemiimme, mistä heidät kuitenkin
seuraavina päivinä karkoitettiin. Sanomalehtikirjeenvaihtajain
eloisista kuvauksista saa käsityksen taistelun kuumuudesta. Niissä
kerrotaan venäläisten kaartinjoukkojen kärsineen verisiä tappioita ja
venäläisten ampuneen konekivääreillä omaa peräytyvää jalkaväkeään.

       *       *       *       *       *

19/7. Iltapäivällä puhkeaa komea ukonilma. Mutta siitä huolimatta
alkaa kesken rankkasateen kello 6 illalla oikealla jälleen rumputuli,
ankarampi kuin kaikki edelliset. Venäläisillä on ilmassa useita
tähystyspalloja ja lentäjätoiminta molemmin puolin on entistään
vilkkaampi. Suomalaisen pataljoonan tykistö on saanut erikoiset
kiitokset kunnostautumisestaan Katrinehofin luona, mihin se taistelun
aikana komennettiin.

       *       *       *       *       *

24/7. Sunnuntai. Koko viikon kestänyt venäläinen yleishyökkäys
Katrinehofin luona on vihdoinkin tauonnut. Rintaman murtoyritys on
lopullisesti rauennut. Kenraali Kuropatkin on kärsinyt jälleen raskaan
tappion monien entisten lisäksi.

On ihmeteltävää nähdä Saksan sanomalehdistön sävyä tämän ankaran sodan
aikana. Niissä ei koskaan puhuta kostosta eikä vihasta vastustajia
kohtaan. Ympärysvaltain sanomalehdistö taas puhkuu vihaa ja
kostonhimoa, murtuvia toiveitaan Saksan täydellisestä masentumisesta.
Italian lehdissä näkyy pääkirjoituksia, joissa otsakkeena on: "Wieniin
vendettaa toimeenpanemaan" j.n.e.

Samaan aikaan saksalainen sanomalehdistö kertoo valloitetulla
alueella suoritetusta kulttuurityöstä. Tuo erilainen sävy eri maitten
sanomalehdissä on koko ajan pistänyt niiden silmään, jotka ovat olleet
tilaisuudessa seuraamaan kumpiakin.

       *       *       *       *       *

27/7. Kuulin saksalaisen sotavanhuksen hyräilevän erästä sodan alussa
tehtyä laulua:

    "Dieser Feldzug
    ist wie ein Schnellzug!"

Nyt olivat sanat muutetut:

    "Dieser Feldzug
    ist gar kein Schnellzug!"

Pieni muutos, mutta paljon puhuva!

Iltapäivällä saapui ylpeitä uutisia. Kerrotaan pataljoonamme
pionierikomppanian hyökänneen saksalaisten joukkojen rinnalla Smardenin
luona ja tehneen tehtävänsä niin, että saksalaiset parhaat joukotkin
olivat ihmetelleet.

Pionierikomppaniamme olikin tähän saakka asunut rintaman takana, josta
sen joukkueita oli lähetetty varustustyöhön milloin minkin komppanian
alueelle. Eräänä päivänä komppania lähti, miesten tietämättä mihin
heitä kuljetettiin. Toivorikkaimmat jo luulivat Suomeen päästävän.
Kului siten viikkokausi. Pioniereistämme ei kuulunut mitään.

Nyt he ovat palanneet. Komppania oli viety Smarden-nimisen hovin
seuduille, missä venäläiset olivat muutaman sadan metrin päähän
saksalaisten asemista rakentaneet etuvarustuksen, josta saksalaisille
oli paljon haittaa. Kun lisäksi vihollisen toiminta täällä vilkastui
huomattavasti, kokosivat saksalaiset muutamia hyökkäysjoukkoja
maanpuolustajien avuksi ja näiden tehtäväksi oli määrätty vallata
mainittu vihollisen etuvarustus, hävittää ja täyttää se. Suomalaisen
pionierikomppanian miehet jaettiin hyökkäystä varten sinne tänne I:n
saksalaisen jääkäripataljoonan sekaan.

Suomalaiset nähtyään kuuluvat nuo ylpeät saksalaiset jääkärit, jotka
jo olivat olleet mukana kymmenissä eri hyökkäyksissä pahotelleen, että
heidän keskuuteensa liitettiin mokomia ensikertalaisia ja lisäksi
puoliryssiä, joihin ei luultu voitavan luottaa ensinkään. Suomalaisille
he taas olivat kerskailleet entisistä hyökkäyksistään ja katselleet
miehiämme alta kulmain.

Tämä saksalaisten jääkärien halveksuva käyttäytyminen oli suututtanut
meikäläisiä.

Tuli hyökkäys. Tykistöt pauhasivat kummallakin puolella, mutta
suomalaiset pysyivät koko matkan hyökkääjien etupäässä, jopa edellä
saksalaisia jääkärejäkin. He ryntäsivät ensimäisinä vihollisen
varustuksiin, jonka puolustajat joka surmattiin tai pakenivat ja
saksalaiseen esikuntaan lähetetyissä puhelinsanomissa kerrotaan yhä
uudelleen mainitun suomalaisten etenemisestä.

Pionierit ja jääkärit hävittivät etuvarustuksen, minkä jälkeen he
määräyksen saatuaan palasivat takaisin.

Taistelun jälkeen oli saksalaisten käytös kokonaan muuttunut. Nyt nuo
vanhat veteraanit onnittelivat meikäläisiä ja lausuivat ihailevansa
kansaa, jonka pojat osaavat siten taistella. Sen jälkeen oli
Jääkäripataljoona n:o 1 parhaita ystäviämme. Missä ikinä he tapasivat
suomalaisia alkoivat he puhua Smardenista ja olivat kuin vanhat tutut.
Ne olivat hienopiirteisiä, teräviä miehiä ja uljaita sotureita.

Saksalainen prikaadinpäällikkö hyvästijättöpuheessaan valitti, että
hänen täytyi laskea pois suomalainen pionierikomppania. Hän sanoi tästä
taistelusta näkevänsä, että suomalaiset kykenevät viemään vapauden
asiansa onnelliseen loppuun. "Es giebt nur ein Urteil über euch, und
das ist das allerbeste!" (Teistä voi antaa vain yhden arvostelun,
kaikkein parhaan) kerrotaan hänen lopettaneen puheensa.

Tämän jälkeen katseli koko pataljoonamme pioniereja erikoisen
kunnioittavasti. Nämä taas esiintyivät vaatimattomasti, ja ihmettelivät
sitä ylistystä ja kunniaa, mikä heidän osakseen kylläkin ansiosta oli
tullut.

       *       *       *       *       *

Elokuun 17 päivänä odotettiin koko Saksassa rauhaa. Taikauskoiset ja
epäuskoiset sotilaat, niin katolilaiset kuin protestantitkin, puhuivat
toivoen ja odotellen tästä päivästä. Jokin kuuluisa itävaltalainen
professori oli ennustanut, että rauhan toiveet silloin toteutuvat.
Muuan suomalainen jääkäri kertoi sittemmin palatessaan Mitausta, että
kello 9 illalla alkoivat kaupungin kirkon kellot kumahdella tyynenä
iltana.

"Friedensglocken, Friedensglocken!" huusivat sotilaat käsiään
taputellen.

Rauha vain ei saapunut. Seuraavana päivänä kuului jälleen tykkien
jyminä rintamalta Mitauhun saakka, ja sotilaat saivat varustautua
kestämään uusia ponnistuksia. Hurja sotainen soitto kumisi jälleen
rauhankellojen asemasta!

Elokuun 23 p:nä saapuu arvaamatta yllättävä tieto. Ensi yönä
lähtee jääkäripataljoona rintamalta uuteen paikkaan ja eräs
maanpuolustuspataljoona ottaa asemat haltuunsa.

Aamuyöstä lähtö tapahtuu. Minne? Mihin uusiin kohtaloihin?

Sama kysymys oli jälleen kaikkien huulilla. Lähemmäksikö kotimaata? Ja
mitä merkitsee se, että tunnussanaksi on määrätty Helsinki?

Ankara marssi, liejuiset tiet. Laukku painaa selässä, pusertaa
hartioita, kivääriä täytyy muuttaa kädestä käteen. Kumarassa astuvat
miehet raskaasti tuntemattomia kohtaloita kohti. Saavutaan pieneen
siroon Malthum-nimiseen kylään, mihin majoitutaan autioihin taloihin.
Puutarhoissa ovat puut omenia täynnä. Aamun tullen hedelmät ovat kuin
taikaiskulla kadonneet, mutta jääkärit kuiskailevat toisilleen, missä
puussa omenat olivat parhaan makuiset.

Aamulla jatkuu matka eräälle kurjalle asemalle, missä pitkä juna on
valmiina joukkoja vastaan ottamaan.

Junamatka on mielenkiintoinen. Viehättävät männiköt lipuvat katseiden
ohi. Siellä täällä vilahtaa kylä viljelysmaineen, jopa joskus uhkea
metsästyslinna torneineen ja parvekkeineen. Aikaapa jo ilmestyä
korkeahkoja mäkiäkin, ja vihdoin juna puhkuen vyöryy Tukkum'in asemalle.

Kaupunki kohoaa mäellä puistoineen amfiteaatterin tapaan näyttäen
tulijalle aluksi vain parhaat puolensa. Itse kaupunkiin tullessaan
kulkija aivan ällistyy. Kadut ovat kapeat, väärät, likaiset, mökit
kurjia hökkeleitä ylt'yleensä. Alkuasukkaita ei näy monta. Sotilaat
vallitsevat kaikkialla.

Pioneriemme maine on täällä kukassaan, ja suomalaiset otetaan erittäin
ystävällisesti vastaan kaikkialla.

Aamun tullen marssi jatkuu. Tie kiemurtelee rehevien laaksojen
halki. Maisemat ovat vaihtelevat, laaksot viljellyt. Herraskartanot
puutarhoineen, komeat baltilaishovit muistuttavat etelä-Suomen
viljaseutuja. Eräälle korkealle mäelle noustessa avautuu eteen valtava
näky. Vihreä, rannaton aava, vapaana lainehtiva meri äärettömine
ulapoineen.

Ihmettely, ihaileva hämmästys valtaa marssivan joukon. Ehkä olivat
tunteemme samantapaiset kuin muinaisten helleenien nähdessään
Vähän-Aasian kolkoilta kalliorannoilta sinisen ulapan, joka huuhteli
heidän ihanan kotimaansa rantoja. Tämä edessä oleva ulappa huuhtelee
Suomen rantoja kaukaisimmilla laineillaan. Olemme saapuneet
Kuurinlahden rannalle viehättävään Kneis-nimiseen kalastajakylään.
Mahtavat dyynit muodostavat luonnon luomia rantavalleja. Niiden
suojassa, turvassa tuulta ja myrskyä vastaan lepää herttainen kylä
puutarhoineen ja siroine rakennuksineen. Kneis kuuluu olleen venäläisen
ylhäisön kesänviettopaikka.

Uteliaina silmäilevät jääkärit ulapalle arvaillen matkan pituutta
kotimaahan. "Ollappa vene ja purjeet. Tuulen voimalla kiitää
hurauttaisin yli vellovan veden oman maan rannoille"! arvelee moni
nuorukainen silmät säihkyen.

Täällä selviää pataljoonalle syy muuttoon. Viime päivinä on
saksalaisten puolelle saapunut useita venäläisiä karkureita, jotka
kaikki ovat yhtäpitävästi kertoneet, että Venäjän sotilasjohto
valmistaa suurenmoista yleishyökkäystä pohjoisella rintamalla. Yhdessä
maasotajoukkojen kanssa toimii Venäjän laivasto, ja maihinnousuja
tullaan tekemään saksalaisten selän taakse Kuurinlahdelta käsin. Onpa
ilmoitettu tarkalleen? että rumputulen pitäisi alkaa 27 p:nä elokuuta
kello 7 aamulla.

Suomalainen jääkäripataljoona monien muiden lisäksi on tuotu tuota
odotettua hyökkäystä vastaanottamaan. Sanottuna aamuna kello 4
seuduilla pataljoona marssii rannalle, kukin komppania asettuu asemiin
ja alkaa kaivaa suojakuoppia pommituksen varalta.

Tähystellään ulapalle. Siellä on autiota, ei venettä näkyvissä. Vain
valkeat hyrskyt vyöryvät pohjatuulen lennättäminä rantoja kohti.
Samoin 6 kilometrin päässä olevalla rintamalla on kaikki rauhallista.
Odotetaan. Kello lähenee seitsemää. Hiljaisuus yhä jatkuu, jatkuu yli
7:11 tunnin, jopa kaksikin.

Uteliaat päät pistävät ylös kuopista.

— Eikö tästä mitään syntynytkään? kysellään.

Turha hälyytys. Venäläiset ovat puijanneet meitä.

Miehet alkavat katsella toisin katsein ympärilleen. Kuurinlahti päilyy
edessä syyskesäisessä ihanuudessaan. Sen rantadyynein yllä humajavat
korkeat hongat meren tuulessa. Kunnaat ovat punaisenaan puolukoita.
Nyt ne vasta havaitaan ja koko joukkue lähtee vähitellen odotuksen
jännityksen lauettua kuopistaan marjoja poimimaan. Erään männyn
juurelta kuuluu jo tyytyväinen hyräily:

    — Ja marjaisia kankaitaan
    en unhoittaa voi milloinkaan!

Kello 10 marssii komppania takaisin Kneisin kylään. Seuraavina päivinä
koko komppania työskentelee talojen laittamisessa majoituskuntoisiksi.
Kneis'in sievät tuvat rakennetaan täyteen sänkyjä, puutarhoihin
ilmestyy sieviä valkoisia pöytiä ja penkkejä ja jääkäriparvi istuu
siellä omenapuiden siimeksessä milloin kahviaamiaisellaan, milloin
omenia nakerrellen, laverrellen ja leveillen tappelukertomuksillaan.

Sanomalehdetkin saapuvat jälleen vakavine uutisineen. Romania on
julistanut sodan Itävalta-Unkarille. Kauan harkittuaan, missä
voitonmahdollisuudet olisivat suurimmat ja saalis helpoin anastaa, sen
valtiomiehet pitivät sotatilannetta Saksalle niin epäsuotuisana, että
heidän arvelujensa mukaan saattoi ilman vaaraa liittyä sen vihollisiin
ja päästä viime tingassa osalliseksi voittajan suuresta saaliista.
Kunniallisuutta Romanian uudessa askeleessa oli sangen vaikea nähdä
nimeksikään, mainetta se ei maalle voisi koskaan tuottaa, mutta ehkä
saalista — kauppiaskansa!

Mutta niinkuin kivet putoavat raskaat iskut sille rakennukselle maamme
vapaudesta ja onnellisesta tulevaisuudesta, mistä keväällä niin paljon
olimme haaveilleet, ja ne näyttävät murskaavan sen. Kotimaasta ei saavu
tiedon hiventä, ei toivon pilkahdusta. Ruotsin ja Saksan sanomalehdet
joskus surullisin värein kuvailevat Suomen oloja ja asemaa. Dresdener
Zeitung kirjoittaa otsakkeella "Finnlands Schicksalstunde" ja Berliner
Tageblatt taas sisältää kirjoituksen "Finnlands Leidensweg". Ruotsin
lehdet ovat täynnä hälyyttäviä huhuja suomalaisten pakottamisesta
ottamaan osaa sotakulunkien maksamiseen ja maamme nuorukaisten
kutsumisesta asevelvollisuutta suorittamaan Venäjän riveissä.

Viikon päivät kuluvat levätessä ja äkseeratessa. Ryssät joskus
pommittavat kylää saamatta ihmeitä aikaan. Dyyneillä on suloista
loikoilla päivänpaisteessa, metsät ovat täynnä marjoja ja puutarhoissa
omenat kypsiä.

Kerran kerskaa jo jääkäri: "Niin me kuljemme kuin Egyptin heinäsirkat
syöden kaikki puhtaaksi."

Kneis'in kylässä järjestää jääkäri Heikinheimo suomalaista kirjastoa
pataljoonalle. Samoin toivoo hän saavansa tänne suomalaisia
sanomalehtiä. Ne harvat suomalaiset kirjat, mitä mahdollisesti on
mukaan saatu, ovat kuluneet kädestä käteen vaeltaessaan ja ahmimalla
luetut jo moneen kertaan. Olen nähnyt, miten nuotion ääressä iltasin
jääkäri on lukenut rasvaisia Suomettaren tai Helsingin Sanomain palasia
jännittyneelle kuulijakunnalle, joka on ollut onnellinen saadessaan
kuulla kotimaastaan mitä vähäpätöisimpiä tietoja.

29 p:nä saapuvat saksalaiset sanomalehdet kertovat, että keisari on
antanut eron yleisesikunnan päällikölle kenraali von Falkenhaynille,
määräten hänet toiseen toimeen, ja nimittänyt hänen sijalleen
kenraalikenttämarsalkka von Hindenburgin. Tämä muutos tuntuu
viittaavan siihen, että sodan painopiste alkaa siirtyä itärintamalle,
sillä kuten tunnettu, on Hindenburg halunnut saada siellä sodan
ensiksi ratkaistuksi. Tulevia tapahtumia odotetaan taas kasvavalla
jännityksellä. Lokal-Anzeiger kirjoittaa:

"Vanhan keisarin suuruus esiintyi erikoisesti siinä, että hän kutsui
rinnalleen parhaat miehet, mitkä maa oli hänelle lahjoittanut ja
antoi heidän nerolleen toimintavapauden liittäen samalla harkitsevan
älynsä heidän kanssaan alituiseen yhteistoimintaan. Jos keisari tässä
silminnähtävästi maalle mitä merkityksellisimmässä päätöksessään
olisi tarvinnut neuvoa, ei kukaan olosuhteista selvillä oleva henkilö
olisi voinut kehottaa häntä muuhun päätökseen kuin tähän, minkä hän
omasta alotteestaan on tehnyt. Tässäkin ilmenee vanhan keisarin
terävänäköisyys ja suuri velvollisuuden tunto kansaansa kohtaan, joka
taas on valmis raskaassa taistelussa kantamaan kaikki siltä vaadittavat
uhrit."

       *       *       *       *       *

3/9. Päivä yleensä rauhallinen. Taivaalla taistelee saksalainen ja
venäläinen lentokone toisiaan takaa-ajaen ja väistellen kuin kaksi
valtavaa haukkaa. Väliin sukeltautuvat ne pilviin, taas syöksähtävät
väljälle kimaltaen sinistä taivasta vasten. Molempien konekiväärien
rätinä kuuluu maahan. Saksalaisen tykistön alkaessa vainota peräytyvää
venäläistä konetta ampuvat venäläiset kymmenkunnan granaattia
kyläämme. Ne tupsahtavat hietavalleihin vahinkoa aikaansaamatta. Erään
sievän pikku huvilan katon ja päädyn granaatti murskaa kumahtavalla
räjähdyksellä ja päreiden sirpaleet miltei pimittävät auringon.

Illan hämärtäessä häämöittää läntisellä taivaalla kummallinen ryhmä
mustia pilkkuja tarkassa järjestyksessä, kuin joku ihmeellinen
lintuparvi vaeltelisi muuttoretkillään. Ne lähenevät ja uteliaat
katselijat havaitsevat niiden olevan saksalaisia lentokoneita, jotka
tarkassa taistelujärjestyksessä matkaavat hävitysretkelle luultavasti
kohti Dünamünden linnoituksia ja satamaa. Kumeita laukauksia kuuluu
kaukaa mereltä. Yrittäneekö Saksan laivasto murtautua Riian lahteen?

Yöllä taivas punertaa ja hehkuu kaukaisista tulipaloista.

       *       *       *       *       *

8/9. Komppanian kokoonnuttua paraati valmiina ilmoitetaan, että
Missen alueella olevan prikaatin komentaja on lausunut parhaimman
tunnustuksensa pataljoonan sekä taistelutoiminnasta että suoritetusta
varustustyöstä Missen asemissa. Samalla antaa komppanian päällikkö
pikku saniteettisotilaallemme rautaristin, minkä tämä täydelleen oli
ansainnutkin osoittamallaan rohkeudella sekä tehtäviensä tunnollisella
täyttämisellä.

Yhä uusia huhuja saapuu suurista yleishyökkäysvalmistuksista
itärintaman pohjoisosilla. On yleinen luulo, että Hindenburgin
suunnitelmat Venäjän armeijan murskaamiseksi nyt pannaan täytäntöön.
Meikäläiset yhä toivovat Ruotsin yhtyvän taisteluun, mikä seikka
ratkaisisi nopealla iskulla Suomenkin kohtalon. Ruotsin aktivistien
mielialaa ympärysvaltani käytöksen johdosta heidän isänmaataan kohtaan
kuvailee joukoillemme saapuva "Svensk lösen" niminen sanomalehti
seuraavasti:

"Idel ständigt nya förödmjukelser! I hela den försumpning vartill den
inslagna passivitetens politik uppenbarligen leder oss, se vi ett
bevis för vad som försummades 1915 om sommaren. Då hade Sverige sin
besökelses stund. När Tyskland nödgades släppa Ryssland efter halfgjort
arbete, var aktivismen ej längre aktuell som praktisk politik. Men
vi skola icke i dessa allvarsdagar, då jordbävningsrisken ökas även
för det svenska urberget, lägga sten på bördan. Ännu är dock timmen
icke helt förskjuten. Hindenburg är löftet i skyn. I det tecknet kan
Tyskland gå löst mot Petersburg. Med oss eller utan oss — det är
Sveriges ödesfråga!"

Myöhemmät tapahtumat ovat osoittaneet, että tämän aktivistilehden
poliittiset ennustukset toteutuivat. Saksan mahtavaa armeijaa ja
nerokasta sotilasjohtoa on Ruotsin kiittäminen sekä alueittensa
koskemattomuudesta että pelastumisestaan joutumasta ympärysvaltani
täydelliseksi vasalliksi.

       *       *       *       *       *

10/9. Rantavarustukset ja okalanka-aidat laajenevat. Kuutamossa
komppaniat öisin rakentelevat varustuksia ja esteitä rantahietikolle.
Tukit uitetaan joskus suurina lauttoina rantavesiä pitkin rintamaa
lähemmäs. Varustuksilta kuuluu junttaamisen jyly ja lautta lautan
jälkeen lipuu Kneis-kylän ohitse Kuurinlahden pimeillä aalloilla.

       *       *       *       *       *

13/9. Yhtäkkiä saapuu määräys pataljoonan etulinjaan lähdöstä. Tieto
tuli yllätyksenä ja herätti jonkun verran pettymystä miehistössä.
Se oli elänyt suurten tapahtumien toiveissa ja odottanut nyt
vihdoinkin hetken tulleen, jolloin Suomen kohtalo ratkaistaisiin.
Pienen rintamaosan puolustaminen tuntui sellaisten päämäärien
sivulla mitättömältä, sekä voimien että veren tuhlaamiselta, sillä
suomalaisessa jääkäripataljoonassa oli yhä se mielipide vallalla, että
Suomen täytyi itse taistellen saada vapautensa, minkä otto lahjana,
vieraan kansan ponnistusten hedelmänä olisi suorastaan onnettomuus
isänmaallemme.

       *       *       *       *       *

14/9. Kello 5 seuraavana aamuna komppania kokoontuu lähtövalmiina.
Kneis'istä etulinjaan on matkaa noin 7 kilometriä. Kaunis rantatie
kulkee synkän mäntymetsän läpi dyynien takana. Tuon tuostakin vilahtaa
hietakumpujen lomasta aava merenselkä ja siellä kaukana aamuruskon
puna. Granaatin kuoppia alkaa taas näkyä, puissa siellä täällä on
silpoutuneita oksia. Eräässä tienristeyksessä törröttää pystyssä
särkyneen lentokoneen puolikas ja siinä kirjoitus: "Hier ruht ein
tapferer russischer Flieger." Saksalaiset antavat arvon urhoollisille
vastustajilleenkin.

Taisteluhautoihin tultua hämmästyttää meitä huomio, että edeltäjämme
olivat jääkäreitä. Jääkäripataljoona I lähtee Kneis'in kylään ja
meikäläiset asettuvat ja alkavat kotiutua asemiin.

Saattaa heti huomata, että vastassamme on eri joukkoja kuin Missen
rannalla. Kiväärituli on yöt, päivät vilkas, vihaa räiskyvä. Ei ole
pistämistä päätään ylös haudasta, muuten korvan juuressa kohta ilkeästi
räiskähtää, luodin sähähtäessä santamaahan. Vihollisen taisteluhaudat
ja okalanka-aidat näkyvät 350 metrin päässä. Kuten myöhemmin selveni,
on vastassamme Venäjän parasta väkeä, itäsiperialaisia. Uusi paikka ja
uudet tavat.

       *       *       *       *       *

15/9. Koko yön ja päivän kiivas kiväärituli. Kun joukkue päivällä
yrittää parantaa yhdistyshautoja, alkaa venäläinen tykistö tarkan
shrapnelli- ja granaattitulen, mikä heti karkoittaa työntekijät.
Ensimmäiset haavoittuneet kuletetaan sitomispaikalle. Kolmannesta
komppaniasta kaatui vahtipaikalleen eräs turkulainen ylioppilas.

Yöllä patrullin yrittäessä lähestyä venäläisten asemia, alkaa
vihollinen vimmatun kivääritulen. Venäläisten luodit satavat rätisten
kuin rakeet asemillemme.

       *       *       *       *       *

16/9. Kenttähautaus. Ryhmä kaatuneen tovereita saattaa vainajan
viimeiseen lepoon. Loivan hietakummun rinteessä rantahonkien alla
on suomalaisten hautuumaa. Jääkäri astuu esille, paljastaa päänsä,
pitää lyhyen puheen sotilaalle, joka on täyttänyt velvollisuutensa
ja kaatunut isänmaansa puolesta. Hän ottaa multaa ja heittää arkulle
lausuen sanat: "maasta olet tullut" j.n.e. Lopuksi paljastuvat päät
rukoukseen. Hauta luodaan umpeen ja kummulle pystytetään valkea risti,
mihin on piirretty vainajan nimi ja muistolause. Työnsä tehtyään tuo
pieni saattue jälleen palaa raskaaseen työhönsä etulinjaan.

       *       *       *       *       *

20/9. Yötyö on vaikeata. Milloin kalke alkaa varustustemme edessä,
rätisevät venäläisten konekiväärit heti tuttua lauluaan: ta-ta-ta,
ta, ta, ta, ta, ta! Patrullitaistelut ovat yhä tihenneet. Pionierien
tehdessä työtä I komppanian alueella, alkoi ankara patrullikahakka,
jossa meikäläisiä kaatui 2, venäläisiä 3.

Suomalainen jääkäripataljoona taistelee laajan itärintaman
äärimmäisellä pohjoissiivellä. Meidän vahtimme ovat viimeiset vartiot
Kuurinlahden rannalla.

Hämärässä metsässä pistävät siellä yli haudan rintamavarustuksen
vahtien päät. Vakavina miehet tähystelevät pimeyteen. Miten monet
haikeat katseet näinä pitkinä öinä tähtäävätkään lahden kuunvalossa
välkkyville aalloille, miten moni huokaus pusertuukaan rinnasta
tavoitellen kaukaisen kotimaan näkymättömiä rantamajakoita!

       *       *       *       *       *

28/9. Venäläiset ovat koko viikon olleet pahalla tuulella. Tänään
aamulla ampui vihollistykistö yli 180 granaattia ja shrapnellia.
Suomalaisilla on ihmeellinen onni. Joskus syöksähtävät granaatit
läpi asumusten seinäin ja räjähtävät tuvassa, mutta kuin sallimuksen
johtamina ovat miehet työssä ulkona. Tämä ihmeellinen seikka on tullut
jo aivan sananparreksi, niin että saksalainen pappi saarnassaan lausui
siinä selvästi näkevänsä Jumalan suojelevan käden, joka edistää Suomen
vapauden pyhää asiaa.

Länsirintamalta tulevat tiedot kertovat ankarista taisteluista aina
Pohjanmerestä Jura'n asti.

Yleistä asemaa ja siellä vallitsevaa luottamusta tulevaisuuteen
kuvaavat keisarin eräässä keskustelussa amerikalaiselle Puolan
avustuskomitean puheenjohtajalle lausumat sanat: "Ein Volk, wie das
meinige, ist nicht dazu, bestimmt vernichtet zu werden. Es muss siegen!"

Ja todellakin. Romania näyttää laskelmissaan surkeasti
pettyneen. Kenraali Mackensenin joukot etenevät Dobrutshassa,
itävaltalais-unkarilaiset saksalaisten avustamina Siebenbürgenissä.
Koko Romanian I armeija on lyöty hajalle ja suureksi osaksi vangittu.
Harvoin historiassa näyttää katala teko nopeammin saaneen palkkansa.

Nuo vanhat sanomalehtiuutiset eivät luonnollisestikaan kiinnitä
lukijan mieltä. Ne ovat vain osoitteena siitä, miten maanpakolaiset
sotilaat kuumeisesti yrittävät saada selkoa asemasta ja kaikesta, mikä
hitusenkin voi vaikuttaa kotimaamme kohtaloihin — yrittävät etsiä
lohdutusta tässä ikuisessa pimeydessä.

29/9. Tykkituli jymisee päivät pääksytysten voimakkaasti. Saksalaiset
21 cm mörssärit koettelevat koko iltapäivän harvakseen venäläisten
asemia.

Yö on hermostuttava siksi, ettei kuulu laukaustakaan. "Mitä ihmettä
ryssät mietiskelevät?" arvellaan. Niiltä sopii odottaa mitä
konnankoukkuja tahansa. Kuulovahdit seisovat kuopissaan katse tarkkana,
"silmä korvana", kuten he toisiaan kehottavat. Venäläisten asemilta
kuuluu kirveen kalsketta. Siellä on työ käynnissä. Luultavasti haluavat
rauhassa parannella rikkiammuttuja varustuksiaan.

Yhtäkkiä jyrähtää keskellä pimeää yötä koko saksalainen patteri.
Granaatit kiitävät vihloen ja ulvoen halki ilman. Mahtava
räjähdys tärisyttää meidänkin asemiamme ja hetken kuuluu kaameita
valitushuutoja. Patterille oli ilmoitettu paikka, missä vihollinen
öisin työskentelee ja päivällä tarkan tähtäimen otettuaan, se nyt
lähetti tuhoa tuottavat granaattinsa keskelle öisiä ahertajia. Sota on
säälimätöntä.

       *       *       *       *       *

10/10. Yöllä patrullit aiheuttivat vilkkaan ampumisen. Oikealla
siivellä alkaa vimmattu kiväärituli. Kohta kumahtavat vihollisen
tykit alottaen oikean sulkutulen. Punaiset raketit räiskyvät ilmassa.
Puhelimet soivat.

— Was ist los, was ist los da?

— Keine Ahnung hier!

Joku soittaa hermostuneesti tykistöön. Sieltä kuuluu varmoja komentoja.

Parin minuutin kuluttua alkaa saksalainen tykistö jylistä.

Puolen tunnin kuluttua on taas kaikki hiljaista.

       *       *       *       *       *

11/10. Kenttäjumalanpalvelus. Vapaaehtoiset marssivat juhlapuvussa,
kypärä päässä, vyötettynä, noin kilometrin päässä rintamalta dyynien
välissä olevalle aukeamalle. Meren rannalle on pieni pöytä rakennettu.
Sitä kattaa yksinkertainen telttakangas. Pöydälle on pystytetty jykevä,
koivusta tehty risti. Taustana tälle luonnon kappelille on aukea,
sininen ulappa, seininä Kuurinmaan korkea rantahongisto.

Pappi on suuri, leveäharteinen mies — oikeaa Bismarck-tyyliä.

Hänen tekstinsä on: "Anna meille tänäpäivänä jokapäiväinen leipämme."

Hän kuvailee, kuinka Jumala on siunannut Saksan maata suomalla sille
hyvän viljavuoden ja kehottaa sotilaita ajattelemaan Korkeimman johtoa
maailmanhistoriallisissa tapahtumissa. Hän muistuttaa sotilaille erään
historiallisen henkilön sanoja, jolle kerran selitettiin uskonsotien
aikana, että jos Jumala on protestanttien puolella, ei niiden silloin
tarvitse taistella, sillä Jumala kyllä huolehtii oikean uskon voitosta.
Mainittu henkilö vastasi silloin: "Sotilaat taistelevat ja Jumala antaa
voiton." Sama Jumala on myöskin kansojen vapauden Jumala ja hän johtaa
suomalaistenkin taistelua. Yhtähyvin kuin maanmiehen täytyy tehdä työtä
ansaitaksensa leipänsä, täytyy sotilaan tehdä tehtävänsä rintamalla.

Jumalanpalvelus lopetetaan isänmaan virrellä.

       *       *       *       *       *

12/10. Yöllä. Edessämme pimeällä kentällä tuiskuu kiväärituli. Koska
meikäläiset ovat kaikkialla aivan hiljaa, on siellä silminnähtävästi
pari venäläistä patrullia joutunut keskenään kahakkaan. Venäläisten
asemiltakin alkaa pian räiskyä. Silloin pamahtaa saksalaisten patterien
yhteislaukaus. Venäläisten asemilla syntyy kuolonhiljaisuus. Hetken
vielä tykit harvalleen jymähtelevät, kunnes myrsky tyyntyy aamun
hämärtäessä.

       *       *       *       *       *

13/10. Tykistötoiminta on yhä edelleenkin pysynyt vilkkaana. Venäläiset
ampuvat aamupäivän niin että asuntomme sykähtelevät. Iltapäivällä taas
on saksalaisen tykistön vuoro. Yöt ovat tyynet ja hiljaiset. Mutta
itätuuli puhaltaa itsepintaisesti, minkä vuoksi on tullut määräys aina
pitää kaasunaamarit vyöllä kaasuhyökkäyksen varalta.

       *       *       *       *       *

15/10. Koko viikon on nyt venäläinen tykistö ankarasti pommitellut
asemiamme. Meikäläiset vastailevat taas iltapuolella aina hämärän
tuloon saakka. Nyt on nähtävästi rauhallinen ajanjakso tulossa.
Edellisen illan ja yön satoi lunta. Maa on valkeana, talvi tulossa.

Mutta tykinlaukaustakaan ei kuulu. Tuntuu kuin kaikki ihmettelisivät
lumisia kenttiä — ensi lunta. Vahtitoimi on ankaraa, sillä komppanian
miesluku on suuresti vähentynyt oudon murrosaikailmiön vuoksi
pataljoonassamme.

       *       *       *       *       *

17/10. Venäläiset ovat viime päivinä osoittaneet olevansa hiljaista,
rauhanmielistä väkeä. Joskus harvoin yksinäinen kiväärinlaukaus on
häirinnyt hiljaisuutta. Eräästä etuvarustuksesta tosin vihollisen
patrullit yöllä leikkasivat poikki noin 25 metriä okalanka-aitausta,
mutta kukapa nyt pienestä leikistä suuttuisi.

Tänään kuitenkin saattaa huomata heidän yhä vielä kantavan kaunaa
meikäläisiä kohtaan. Aivan kohdallemme he näet ovat asettaneet uuden
järeän 12 cm:n patterin ja sillä aamupäivän koetelleet varustustemme
kestävyyttä.

Edellämainitussa "eteentyönnetyssä asemassa", kuten kehittymättömässä
suomalaisessa sotilaskielessämme sanotaan, on otettu omituinen vanki.
Miehen kertomus matkoistaan on todella kaamea kuvaus karkulaisen
vaivoista ja vaaroista.

Tämä venäläinen sotavanki oli karannut Mitausta jo kevätkesällä ja
yrittänyt hiipiä yöllä linjojemme läpi omalle puolelleen. Koko kesän
ja syksyn hän oli piileskellyt metsissä saaden harvoin ruokaa joltakin
pakolaisia suosivalta talonpojalta, syöden marjoja, ruohoa ja mitä
yleensä purtavaa löysi. Milloin ikänä hän lähestyi asemia, oli siellä
aina valpas vahti tähystelemässä ja jälleen oli käännyttävä takaisin
metsään. Nyt syyspimeällä hän vihdoin oli päättänyt tehdä epätoivoisen
yrityksen. Riisuttuaan kengät jaloistaan hän pääsi pimeässä hiljaa
hiipimään vallin yli, jopa okalanka-aitojen läpi, ja jatkoi iloisena
matkaa yli tuon tuntemattoman "ei kenenkään maan", kuten hän arveli.

Mutta tällä yrityksellään hän joutui suoraan viimeiseen meikäläisten
varustukseen. Kun aamu jo sarasti, täytyi hänen kätkeytyä erään
risukasan alle, mistä taas ehkä yöllä onnen suosiessa olisi voinut
jatkaa rohkeaa yritystään. Päivän tullen hänet sieltä kuitenkin
keksittiin ja vangittiin uudelleen.

Niin lähellä omia tovereitaan! Niin lähellä onnistumistaan. Kohtalo on
joskus sangen kova. Mies oli kokonaan murtunut, hirvittävän laiha ja
kalpea. Hän kulki ääneti, välinpitämättömänä saattajiensa keskellä.
Viimeksi hän ei kolmeen päivään ollut saanut mitään syötävää. Nyt hänet
ravittiin.

Vanki lähetettiin Tukkumiin.

Uljas mies.

       *       *       *       *       *

26/10. Ilma on pilvinen, ilta jo hämärtää. Tuuli yhä vaarallinen,
itäinen, kylmä ja sumuinen.

Kahvinhakijat yrittävät rauhallisuuden pettäminä oikaista kyökin yli
nummelle viitsimättä kiertää yhdyshautoja pitkin maan alla. Silloin
alkaa paukkina. Ryssät ovat huomanneet nuo uskalikot ja alkavat
kivääritulen, jolloin molemmat miehet haavoittuvat lievästi. Kaiken
päällisiksi joukkueen johtaja haukkuu miehet pahanpäiväisiksi,
ennenkuin heidät lähetetään sairaalaan.



KUN SOTILAAT POLITIKOIVAT.


Synkkinä, sateisina syys- ja lokakuun iltoina alkoi suomalaisessa
jääkäripataljoonassa vakava mieltenkuohu, joka oli tehdä tyhjäksi
kaikki entiset ponnistukset ja uhkasi hajoittaa koko vapaajoukkomme.
Huomautettakoon tässä, että vapaajoukon asema kaukana kotimaastaan,
jonka kanssa kaikki yhteys on katkennut, vieraan sotajoukon
keskuudessa, vieraan ankaran sotilaskurin alaisena, ei ole helppo.
Tällaisia joukkoja on entistenkin sotien aikana muodostettu ja
tuntuu siltä, että maailmansodankin kestäessä on niin puolella
kuin toisellakin ollut useita samantapaisia vapaajoukkoja kuin
meikäläinenkin, vaikka niistä julkisuudessa ei ole puhuttu. Mutta
sodan pitkittyessä vapaajoukot yleensä eivät ole kauan kestäneet
asemastaan johtuvia henkisiä rasituksia ja jännitystä, vaan ovat
hajonneet saamatta suunnitelmiaan milloinkaan toteutumaan. Puolalainen
legioona taisteli jo miltei sodan alussa omassa maassaan tai sen
rajoilla ja näki pian päämääränsä toteutuvan. Toinen tämän sodan
kuluessa päämääräänsä päässyt vapaajoukko — suomalainen pataljoona, sai
vuosikausia odottaa isänmaansa vapaustaistelun hetkeä. Ei siis ollut
ihme, että se joutui elämään raskaitakin murrosaikoja, jolloin sen koko
tulevaisuus oli vaaranalainen.

Sotilaat alkoivat rintamalla politikoida.

Puheen ja väittelyn sorina täytti maanalaiset kämpät, vahtipaikalla,
kuulovartiossa, työssä, kaikkialla keskusteltiin, lausuttiin katkeria
syytöksiä milloin suomalaista, milloin saksalaista johtoa vastaan.

Kaikki kärsityt loukkaukset, kovat sanat, vaivat ja rasitukset, jotka
pitkien katkerien kuukausien aikana olivat patoutuneet sydänjuuriin,
purkautuivat nyt vihdoin kiihkeinä syytöksinä ja valituksina sekä
johtoa että omaa kovaa kohtaloa vastaan. Tehdyt syytökset olivat
seuraavanlaatuiset, mikäli niistä voi saada selville ydinajatuksen:

1) Suomalainen jääkäripataljoona, tämä pieni joukko, joka yksin teoin
ja toimin ajoi isänmaamme vapauden asiaa, pidettiin taistelemassa
itärintamalla, missä yksi ainoa hyvin kohdistettu rumputuli tai
kohdallemme sattuva venäläinen yleishyökkäys saattoi tuhota sen
kokonaan. Se oli silloin vuodattanut verensä turhaan. Suomen asia ei
ollut edistynyt askeltakaan.

2) Suomen vapauskysymyksen ratkaisee vasta Suomen kansa itse omalla
taistelullaan. Suomen kansan täytyy kokonaisuudessaan nousta asein
karkoittamaan venäläisiä maasta. Tämä taistelu käy taas mahdolliseksi
vain pataljoonamme avulla, josta Suomen nouseva sotajoukko saa
johtajansa, ja saksalaisten aseiden avulla. Pataljoonan tuhoutuminen
tekee Suomen vapaustaistelun mahdottomaksi.

3) Suomen vapaus saattaa toteutua myöskin siten, että Saksa voitettuaan
Venäjän rauhanehdoissa vaatii Suomen julistamista itsenäiseksi.
Mutta kuka takaa että Saksa saavuttaa niin täydellisen voiton? Jos
se joutuu ahdinkotilaan, on se kenties pakotettu jättämään Suomea
koskevat vaatimuksensa sikseen, ellei vapausliike itse Suomessa ole jo
kehittynyt niin pitkälle, ettei oloja enää voi jättää entiselleen.

Sen vuoksi täytyy jääkärien koko toiminnan tästä hetkestä saakka
tarkoittaa yksinomaan vapausliikkeen synnyttämistä ja järjestämistä
itse Suomessa ja näiden päämäärien rinnalla on pienen rintamaosan
suojaaminen itärintamalla mitätön asia. Suomessa on toimittava,
otettava selville kaikkien eri puolueitten kanta tässä tärkeässä
kysymyksessä, kuljetettava maahan aseita, tehtävä kaikille
suomalaisille selväksi vapaussodan mahdollisuus ja välttämättömyys;
pataljoona on täydelleen kouluutettava tätä tehtävää silmällä
pitäen, kasvatettava taitaviksi johtajiksi ja sopivan hetken tullen
kokonaisuudessaan siirrettävä Suomeen.

Valitettavaa oli, että pataljoonan yhteydestä kotimaahan ei laisinkaan
oltu pidetty huolta. Harvat pataljoonan jäsenistä saivat tietoja
kotimaastaan. Siinä suhteessa elettiin toistaiseksi aivan kuin säkissä.
Niissä harvoissa kirjeissä, joita salateitä pataljoonan miehistölle
kotimaasta tuli, kuvailtiin kiihtynyttä mielialaa maassa ja yhä
kasvavaa vastenmielisyyttä venäläisiä kohtaan. Niissä kehoitettiin:

— Tulkaa ja tuokaa meille aseita, vai eikö teissä miestä olekaan?

Nämä olivat pääajatukset, joita miehet koettivat saada selvitetyiksi
usein sekavilla mielenpurkauksillaan. He eivät tietenkään osanneet
lausua ajatuksiaan järjestelmällisesti ja loogillisesti, varsinkaan
keskusteluissaan esimiestensä kanssa ja asiaa tutkittaessa, sillä
preussilainen kuri ja räyskivän, huutavan esimiehen kysely saivat
heidät kokonaan pois suunniltaan. He koettivat puhua, tehdä selväksi
mielipiteitään, mutta he eivät löytäneet oikeita sanoja kun oli tarvis,
ja mielenahdistuksessaan he ponnistelivat hiki otsalla saadakseen
kiinni oikeasta langasta.

Nuoret aliupseerit tai joukkueenjohtajat taas — useat osaten huonosti
sekä saksaa että suomea eivät kyenneet saksalaisille upseereille
kääntämään eivätkä selittämään ydinajatusta heidän sanoistaan.

— Te olette kapinoitsijoita, teidät ammutaan!, ärjäistiin usein noille
vakaville Pohjanmaan tai Karjalan ahavoittuneille miehille. Tulevat
tapahtumat osoittivat, että näiden miesten vaatimukset olivat osaksi
oikeutettuja.

Tunnustettakoon, että vaikka nämä aatteet olivat noiden
politikoitsevien sotilasten parhaimmiston sydämellä, paljon huonojakin
vaikutteita ilmeni tuona murrosaikana. Jotkut halusivat vain päästä
taistelusta, olivat kyllästyneet, väsyneet kaikkeen. Jopa lausuttiin
täälläkin nuo eräiden piirien kesken esiintyvät vaaralliset ajatukset:
"Minulla ei oikeastaan ole isänmaata. Minä en välitä Suomesta sen
enempää kuin muistakaan maista!"

Näihin lauseisiin tuli kuitenkin aina jyrkkä, tuikea vastaus, joka
pakotti asianomaisen miettimään asiaa vielä kerran.

"Joka mies oli valmis vakuuttamaan, että hän Suomessa taistelee ryssien
karkoittamiseksi koska tahansa. Onhan tällaisella erikoislaatuisella
joukolla oikeus saada edes jonkun verran omakin mielipiteensä
kuuluville. Olemmehan me toisessa asemassa kuin muut sotilaat —
saksalaiset. Vapaajoukkona meidän velvollisuutemme on ajaa yksinomaan
isänmaamme asiaa ja milloin saksalainen johto ei sitä tajua, on
se heille selitettävä ja vaadittava siltä arvonantoa meidänkin
mielipiteellemme." Nämä ajatukset ne risteilivät jääkärien aivoissa
kuumeisena sekamelskana, purkautuivat vihaisina mielenilmauksina,
katkerina syytöksinä ja tyytymättömyytenä.

Saksalaiset upseerit olivat aivan ymmällä, ällistyksissään. Majurin
kerrotaan ihmetelleen: Hyvä Jumala! Minun kunnon poikani murisevat ja
ovat tyytymättömiä. Miksi? Mitä syytä heillä on valitella?

Sitten tapahtui ajattelematon, arveluttava teko, joka pilasi asian
lopullisesti ja johon epäilemättä väärinkäsitys oli syynä. Joukko
tyytymättömiä meni komppanianjohtajan luo ilmoittamaan, että he eivät
enää halua olla rintamalla, vaan vaativat eroa, ja uhkasivat kieltäytyä
työstä. Tämä kaikin puolin paheksuttava, huono teko johtui kiihkon
kuumuudesta, ajattelemattomuudesta, mikä seikka asian myöhäisempinä
vaiheina selvisi suurimmalle osalle lakkolaisiakin.

Saattaa ymmärtää, että tapahtumat kokonaan yllättivät pataljoonan
saksalaisen upseeriston. Mikään tämäntapainenkaan ei olisi voinut
tulla kysymykseen saksalaisessa joukossa. Tällaista ilmiötä olisi
siellä pidetty ilmi kapinana, joka lyhyesti ja tarpeen vaatiessa mitä
ankarimmilla keinoilla olisi kukistettu alkuunsa. Yliluutnantilla oli
yksi ainoa jyrkkä kanta: — sotamiehet eivät saa politikoida, he tekevät
tinkimättä velvollisuutensa, ja sama mielipide oli kaikilla heillä
muillakin. Että he olivat innostuneita Suomen kysymykseen, että he koko
sydämensä lämmöllä olivat antautuneet mielenkiintoiseen tehtäväänsä ja
kaikkine voimineen pyrkivät yhteiseen, suureen päämääräämme — sitä ei
kukaan epäillyt. Mutta sotilaina he täyttivät heille annetut tehtävät
ja jättivät hallituksen huoleksi politiikan.

Von Coler kutsui joukon komppaniansa sotilaita luokseen, selittäen
heille miehekkäästi, mihin tämä kieltäytyminen johtaa. Hän käski
komppanian sivistyneitten henkilöitten tehdä muille selväksi aseman
kaikkine mahdollisine seurauksineen ja lopetti puheensa:

— Jos te ette ymmärrä, mitä nyt teette, olette te idiootteja; jos te
taas ymmärrätte tämän kieltäytymisen seuraukset ja kuitenkin teette
sen, olette isänmaanpettureita ja ansaitsette tulla hirtetyiksi. Tehkää
tämä selväksi tovereillenne!

Eräs henkilö, jonka voimakas, jalo persoonallisuus on ainaiseksi
painunut kolmannen komppanian miesten muistoon, on ansiokkain tämän
ikävän kuohunnan vastustamisessa ainakin meidän komppaniassamme. Tämä
mies oli Saksan sotaväessä vapaaehtoisena palveleva ruotsalainen
luutnantti Erik Hallström, kotoisin Uumajasta, siis pohjoismaalainen
koko sydämeltään ja sielultaan. Hän oli pitkä, solakka, korkeaotsainen,
sankarivartaloinen mies, ja hänen luonteessaan oli ihailtava annos
muinaisten viikinkien jaloimpia ominaisuuksia, ylpeyttä, kunniantuntoa
sekä rohkeutta ja seikkailuhalua.

Jo Missen asemissa ollessamme tuli tämä mies omituisesta kohtalon
oikusta komennetuksi pataljoonaamme. Länsirintamalta tultuaan hän
piti Missellä taistelemista tyynenä lepona, joka melkein vastasi
lomalla-oloa. Suomen olot hän tunsi hämmästyttävän hyvin ja antautui
koko sielustaan meidän asiallemme. Saksaan tulostaan hän mainitsi,
ettei hän voinut tyynenä nähdä, miten ympärysvallat kymmenkertaisella
ylivoimallaan kukistivat jaloimman germaanisista kansoista.

Hän oli kuin syntynyt vapaustaistelijaksi.

Nyt hän kutsui miehen toisensa perään luokseen tutkien ja kysellen,
mikä oikein oli ydinsyynä tuohon omituiseen liikkeeseen.

— Minä en koskaan voi uskoa, että noilla miehillä olisi pelkät huonot
tarkoitukset teoissaan! hän valitteli. Mutta missä on todellinen syy,
sanokaa se minulle?

Miehet selittelevät ja selittelevät. Hän ei pääse asian perille. Hänen
luokseen tulee kerran komea, pitkä sotilas, jonka kasvonpiirteet
todistavat synnynnäistä intelligenssia — latoja ammatiltaan.

— Sanokaa minulle, miksi ette halua jatkaa taistelua, miksi olette
tyytymättömiä? hän kyselee.

Mies selittää. He väittelevät, luutnantti alkaa syyttää miehiä
pelkuruudesta, vihan puna hehkuu hänen poskillaan.

Hätäytyneenä silloin mies vastaa:

— Taistellaanpa Suomessa, niin saamme nähdä, kuka ennen pelkää, mutta
täällä me taistelemme pimeydessä. Emme saa mitään tietoa kotimaastamme,
kannattavatko he meitä, tunnustavatko edes meitä koskaan.

Luutnantti katsoo, hänen silmänsä aukenevat:

— Todellakin, niinkö te olette eläneet täällä pimeydessä. Tietysti te
haluatte saada tietoja kotimaastanne. Teille täytyy toimittaa selvyys
asemastanne. Nyt ymmärrän teidän epätoivonne ja tiedän, missä vika on
ollut. Voin käsittää koko tuon ahdistuksen, missä olette eläneet. Minä
tahtoisin syleillä teitä näistä pelastavista sanoistanne. Enhän ole
voinut enkä tahtonut uskoa, että suomalaiset olisivat kykenemättömiä
kestämään rasituksia ja taistelemaan. Suomiystävänä sellainen kokemus
olisi minut masentanut. Mutta nyt luulen päässeeni asian perille.

Seuraavana iltana luutnantti Hallström kutsui luokseen noin
kymmenkunnan miestä kolmannesta komppaniasta pitäen heille verrattoman,
puheen, jonka yksityiskohtia en voi muistaa, vaikka sen herättämä
tunnelma on usein palannut mieleeni. Tuossa matalassa maanalaisessa
majassa ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kynttilä valaisi himmeästi
huonetta ja hämärästä näkyivät vain nuo ilmeikkäät kasvot, joilla
kaikilla kuvastui hetken suuri edesvastuu ja vakavuus.

Rohkaisevalta, uudelta ja erikoiselta tuntui jo yksinään sana
"asetoverit", jolla luutnantti H. alkoi puheensa, verraten entisiin
meistä käytettyihin "Leute" ja parhaassa tapauksessa "Jäger" sanoihin.
Jälkimäisissä ei koskaan tuntunut sitä lämpöä, sitä likeistä
suhdetta puhujan ja kuulijan välillä, kuin mikä tenhoavana kajahti
vastaan sanasta "asetoverit". H. sanoi nyt vasta päässeensä selville
meidän asemastamme ja lupasi tehdä voitavansa sen parantamiseksi.
"Saksalaiset", hän jatkoi, "eivät koskaan voi käsittää teidän nykyistä
käyttäytymistänne muuksi kuin rikolliseksi. Heille on sotilaskuri
kaikki kaikessa. Jos te rettelöitte ja kieltäydytte taistelemasta,
jättävät he teidät kokonaan, jättävät oman onnenne nojaan. He eivät
milloinkaan voi, eivätkä halua kuulua joukkoon, joka tahtoo lähteä
pois rintamalta. Jos Saksa hylkää teidät ja koko Suomen vapauden
asian, silloin se on mennyttä ikuisesti. Muistakaa, että silta
Suomen ja Saksan välillä on ollut vaikeasti ja suurin ponnistuksin
rakennettavissa; teidän on mahdoton päästää sitä hajalle, antaa sen
katketa. Huomatkaa, että yksin teistä riippuu tällä hetkellä Suomen
tulevaisuus — tuleeko se vapaaksi, itsenäiseksi valtioksi, vai
annetaanko sen ainaiseksi jäädä Venäjän ikeeseen. Teidän käytöstänne
pidetään täällä silmällä kaikkialla. Teitä tarkastavat ei vain
joukkoonne kuuluvat upseerit, vaan Saksan sotilasjohto ja valtiomiehet.
Teissä he näkevät kuvastimen Suomen kansasta. Jos te käyttäydytte
kehnosti, epämiehekkäästi, jättävät he teidät. Se kansa ei kykene
elämään itsenäisenä, he ajattelevat, on kehittymätön roskakansa. Me
emme tahdo olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa."

Hänen tuimissa, rehellisissä silmissään kiilsi liikutus. Hän sanoi
olevansa Suomelle vieras, mutta vapauden taistelemalla hankkiminen
poljetulle kansalle oli korkeimpia maallisia päämääriä, aate, jonka
puolesta kannatti vaikkapa kuoliakin.

"Nyt riippuu kansanne koko tulevaisuus teistä. Pojat, minä sanon teille
puolueettomana henkilönä: Teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta,
kuin taistella, vieläpä taistella niin tuimasti, että se huomataan ja
tunnustetaan, ja jos te sen päätätte tehdä, voitte olla vakuutettuja,
että minä puolestani panen kaikki alttiiksi isänmaanne vapausliikkeen
hyväksi ja samalla lupaan koettaa saada aikaan kaikkia mahdollisia
parannuksia asemaanne!"

Se puhe oli todella jotain muuta kuin mitä poikamme tähän asti olivat
tottuneet kuulemaan. Ei kukaan ollut heille puhunut rohkaisten toverin
tavoin.

Vain kuria, yksinomaan kuria oli tiukattu aamusta iltaan tälle
vapaajoukolle. Hyvää kuria ja järjestystä vastaan tietenkään ei
kenelläkään ajattelevalla ihmisellä ole mitään sanomista. Mutta
suomalaisen vapaajoukon kasvatuksessa olisi tarvittu jotain muutakin —
isänmaallisen hengen ja mielialan vireillä pitoa, henkistä kasvatusta,
ja se puoli oli laiminlyöty. Saksalaiset upseerit epäilemättä tajusivat
puheena olevan puolen sotilaskasvatuksessa. Onhan heillä jo miltei
sodan alusta alkaen ollut käynnissä laaja isänmaallinen opetustoiminta.
He pitivät kyllä esitelmiä meikäläisille ryhmän ja joukkueen
johtajille. Miten paljon jaloja neuvoja ja kokemuksia he antoivatkaan
noissa selväpiirteisissä esityksissään! Mutta miehistöä varten ei
mitään sellaisia tilaisuuksia valmistettu. Nuo siemenet lankesivat,
muutamia ilahuttavia poikkeuksia lukuunottamatta, maaperään, joka
silloin vielä oli liian kehittymätön niitä omaksumaan ja tekemään
muillekin hedelmää kantaviksi. Kaiken lisäksi oli olemassa liian
suuri juopa miehistön ja päällystön välillä pataljoonassamme. Aluksi
nämä eivät ymmärtäneet toisiaan nimeksikään ja kauan kului ennenkuin
he vihdoin oppivat yhteisten vaarojen, vaivojen ja kärsimysten
aikoina, monta syvää syytöstä ja katkeraa soimausta sekä tehtyään että
kärsittyään, käsittämään olevansa samaa kansaa, jonka esi-isät yli 700
vuotta ovat eläneet rinnakkain samojen kohtalojen alaisina, kansaa,
jonka kummallakin kieliryhmällä on sama kohtalo, sama tulevaisuus —
yhtä Suomen kansaa. Olen vakuutettu että valistunein, järkevin osa
sen on ymmärtänyt. Seuraavat ajat ja tapahtumat ovat mielestäni sitä
todistaneet. Tämän joukon kokemukset ovat olleet siksi kovat, että ne
ovat olleet enemmän kuin ennen kokonainen ihmiselämä omiaan avartamaan
käsitteitä, sovittamaan vastakohtia ja laajentamaan näköpiiriä. Ehkä
on joukossa niitäkin, jotka eivät ole tässä suhteessa mitään oppineet
eivätkä mitään unohtaneet, kuten historia lausuu Stuart-suvun jäsenistä
vanhassa Englannissa.

Leirillä olo-aika oli yleensä hengetön, raskas aika. Vain pienessä
tuttujen piirissä oli harvoilla suomalaisilla ylioppilailla
mahdollisuus edes henkevämpään keskusteluun. Saatetaan syyttää näitä
siitä, etteivät he yrittäneet saada leirielämää henkevämmäksi, panna
toimeen yhteisiä isänmaallisia iltoja, esitelmätilaisuuksia y.m.
On luonnollista, että he sen olisivat tehneet, jos sellainen olisi
ollut mahdollista. Mutta tavallisina sotilaina heillä ei ollut mitään
sanomista, ei lupaa eikä tilaisuutta esiintyä. Sotalaitoksessahan
yleensä kaiken tulee alkaa ylhäältäpäin, eikä meidän joukossamme
sotilaan suvaittu esiintyä esitelmänpitäjänä, ennenkuin vasta Libaussa
olot tässä suhteessa muuttuivat. Näin ollen jokainen hiljaa kokosi
katkeruuden sydämeensä arvellen, että tottapahan olot kerran Suomessa
muuttuvat.

Majuri Baier, jolle suomalainen pataljoona oli lempilapsi, hänen
tulevaisuutensa, kunniansa ja ylpeytensä, ryhtyi tarmokkaasti
vastustamaan pataljoonan keskuudessa syntyneitä hajoittavia virtauksia.
Aluksi hän antoi miehistölle pitkän julistuksen, joka innokkaasti
luettuna ja pohdittuna kiersi kämpästä toiseen. Koko julistuksen sävy
kuitenkin todisti, ettei kunnon majurimme ollenkaan tajunnut tilannetta
eikä ymmärtänyt suomalaista luonnetta.

Mitä oli majuri Baierilla sanottavana tyytymättömille suomalaisilleen?
Hänen julistustaan odotettiin jännittyneinä. Toivottiin saatavan jotain
selvityksiä tulevaisuudestamme, asiamme mahdollisuuksista, valaistusta
meitä ympäröivään pimeyteen.

Majuri Baier muistutti miehille, mitä kaikkea hyvää Saksan hallitus
ja ennen kaikkea hän itse oli meille tehnyt. Saksa oli antanut
meille ruuan, aseet, vaatteet, oli kustantanut matkamme Suomesta
asti, oli antanut meille ilmaiseksi kunnollisen sotilasopetuksen,
ja nyt pataljoonassa vielä mukistaan eikä ymmärretä olla kaikesta
tästä kiitollisia. Julistuksen loppuosassa hän kyllä lausui suoria,
miehekkäitä sanoja velvollisuuksistamme omaa isänmaatamme kohtaan.

Julistus ei paljonkaan miesten mieliin tehonnut, mutta kuohunta
pataljoonassa alkoi vähitellen tyyntyä itsestään, kun vastakkaiset
mielipiteet aikansa olivat taistelleet. Ajatteleva aines huomasi, että
jos Suomen asiaa todella tahdottiin ajaa, oli taistelua jatkettava,
oli tyydyttävä, luotettava Saksan voimiin, kykyyn ja haluun toteuttaa
Suomen itsenäisyyspyrkimykset.

Jonkun päivän kuluttua majuri kutsui muutamia miehiä kustakin
komppaniasta puheilleen selvittäen heille tilannetta ja tehtäviämme
omaltamme ja Saksan kannalta katsoen.

Pataljoonan esikuntakämpän edustalla olevalle kentälle muodostettiin
tuo sotalaitoksessa tuttu nelikulmio, jonka yksi sivu jää avoimeksi.
Majuri astui piirin keskelle ja puhui — aluksi pisteliäästi, mutta
sitten vakavasti taistelumme välttämättömyydestä.

"Minulle on kerrottu", hän lausui, "että pataljoonassa vallitsee
tyytymättömyys, että pataljoona ei halua taistella. Minulle on
kerrottu, että te haluaisitte lähteä johonkin rintaman taakse. Mitä te
siellä tekisitte, en tiedä! Sitten hän ilmoitti, ettei hän, eivätkä
muutkaan saksalaiset upseerit voi kuulua joukkoon, joka ei taistele
rintamalla. Jo yksistään sillä tosiseikalla, että pataljoona taistelee
saksalaisten rinnalla yhteistä vihollista vastaan, on suuri merkitys.
Tulevissa rauhanneuvotteluissa voidaan silloin vedota tähän tosiasiaan
ja Saksassa se herättää myötätuntoa kaikissa piireissä Suomen toiveita
ja pyrkimyksiä kohtaan.

"Älkää luulko", hän jatkoi, "että isänmaanne vapaudelle on
välttämätöntä että taistelut käydään itse Suomen maassa. Isänmaallenne
päinvastoin on parempi, että se säästyy sodan kauhuilta. Ei Irlannin
kohtaloa ratkaista Irlannissa, eikä Suomenkaan kohtaloa Suomessa
käydyillä taisteluilla, vaan Europan suurilla sotatantereilla yhteensä.
Kun siellä voitto saavutetaan, silloin vasta on teidänkin isänmaanne
vapaus turvattu. Minulle on kerrottu, että te tahdotte lähteä Suomeen
taistelemaan, mutta me tiedämme, että Suomessa tätä nykyä on noin
100000 venäläistä sotilasta. Mitä tämä pieni joukko voisi sellaiselle
ylivoimalle? Se tuhottaisiin heti, saamatta aikaan mitään hyötyä
isänmaalleen. Kaiken lisäksi Ruotsi ei laske meitä maansa lävitse,
Suomenlahti taas on täynnä miinoja. On olemassa vain yksi tie Suomeen,
se on taistellen avattava. Tuolla on se tie, (hän näytti kädellään itää
kohti) tuolla on tie!

"Katsokaa, tässä me seisomme jo sillä tiellä (hän näytti tannerta
edessämme). Tämä maankamara, millä me seisomme, on ennen kuulunut
Venäjään, ollut vihollistemme aluetta. Saksalaiset sotilaat ovat sen
valloittaneet."

Tähän tapaan majuri puhui. Hänen kylläkin terävä älynsä ei nähnyt
että Suomen kansan itse täytyi taistella, omalla verellään saavuttaa
vapautensa, ja kukapa varsinkaan saksalainen osasi aavistaa meidän
kansallista sotaamme tuona aikana, jolloin tsaarivallan sotajoukko
vielä mahtavana voimana suojeli pyhää Venäjää vihollisen iskuja vastaan.

Puheensa lopussa majuri lupasi vielä tuoda n.s. suomalaisen komitean
jäseniä Berlinistä ja Tukholmasta rintamalle asioista kanssamme
keskustelemaan. Heille oli silloin jokaisella tilaisuus ilmituoda
luottavasti toiveensa ja valituksensa.

Kuohunta pataljoonassa lakkasi, mutta suuri joukko kieltäytyneitä
lähetettiin rintaman taakse Zerksten-nimiseen hoviin, missä heistä
muodostettiin erikoinen n.s. rangaistusjoukkue, jota ankaralla
säälimättömällä kurilla oli totutettava ja kouluutettava kunnollisiksi
sotilaiksi uudelleen.

Epäilemättä ei tuon joukon henkinen kehitystaso ollut korkea. Sen
jäsenet, joukossa aniharva koulusivistystä saanut henkilö, olivat
lamautuneet, väsyneet, mikä seikka onkin omiaan osottamaan, miten
henkisesti kehittyneempi aines ruumiiltaan heikompanakin on kykenevä
kestämään enemmän yhdistyneitä henkisiä ja ruumiillisia rasituksia.
Mieluummin olisi tämän joukon halunnut selittää syyntakeettomaksi,
sillä sen jäsenten hermosto oli kokonaan epäkunnossa ja useissa ruumiin
heikkous ja rasitukset olivat lamauttaneet harrastuksen.

Miehet äkseerailivat Zerkstenin kentillä, murisivat ja tekivät
temppujaan. Mutta harvasta tuli enää sotilas. Saksalaiset taas
oppivat näissä miehissä huomaamaan erään uuden piirteen suomalaisessa
luonteessa — sen valtavan, järkkymättömän jäykkyyden, ja tuo
taipumattomuus hämmästytti heitä. Tuskin saattaakaan tavata missään
kansassa niin jyrkkää taipumattomuutta kuin esim. hämäläisessä ja
yleensäkin suomalaisessa, milloin nämä saavat päähänsä vastustaa
jotakin asiaa.

Osa näitä suomalaisen pataljoonan surun lapsia lähetettiin sittemmin
Bahrenfeldin vankileirille, mistä heidät kuukausien kuluttua kuitenkin
laskettiin siviilitoimiin ympäri Saksaa, monen miehen elämän oli tämä
kova koettelemus murskannut.

Marraskuun 3 p:nä sitten suomalaisen komitean jäsenet saapuivat
rintamalle. Siltäkin taholta oli tajuttu pataljoonan tarve
päästä henkiseen yhteyteen kotimaan kanssa ja saada virkistystä
yksitoikkoisessa asemasodassa.

Jälleen kokoontuivat komppaniain edustajat pataljoonan esikuntamajan
edustalle. On kirkas, aurinkoinen päivä. Saattaa aivan kuin ilmassa
tuntea sen jännityksen, millä tulijoita odotetaan, ja tuolla dyynien
rinteellä kiemurtelevalla ajotiellä vierivät jo vaunut.

Siviilimiehiä rintamalla! Harvinainen näky, mikä ehdottomasti samalla
on todistus Saksan sotilasjohdon harrastuksesta pataljoonaamme kohtaan.
Vaunuista astuu 4 miestä kentälle, vapaaherra Bonsdorff, johtaja Sario,
maisterit Donner ja Fabricius. Majuri on loistavalla tuulella. Hän
esittää tulijat jääkäreille lausuen: — Minä olen aina pitänyt teille
antamani lupaukset — niinpä nytkin. Minä lupasin hankkia suomalaiselle
komitealle luvan saapua rintamalle teidän luoksenne. Tässä he ovat.
Minä olen täyttänyt tämänkin lupaukseni. Ja nyt minä jätän teidät aivan
omiin oloihinne. Voitte puhua rauhassa kaikki asiat selviksi.

Majuri katseli meihin ällistyksissämme tuijottavaan sotilasjoukkoon
hymyillen pilkallisesti, mutta kuitenkin samalla hyväntahtoisesti.
Sitten hän tehden todellisen maailmanmiehen kumarruksen viittasi
herroille sivilisteille:

— Alkakaa hyvät herrat, minä menen, jätän teidät suomalaiset aivan
yksiksenne!

Suomalaisen komitean tehtävä oli sangen vaikea. Mitä heidän oli
sanottava tuolle tuimalle, kovia kokeneelle, nyt kuohumistilassa
olevalle joukolle? Ei ollut hyvä siviilimiehen, joka ei ollut
rintamalla heidän rinnallaan taistellut, raatanut tai seisonut vahdissa
öitä ja päiviä tuulessa ja sateissa, kestänyt sodan kuormaa ja
hellettä, lähestyä noita jyrkiksi kasvaneita luonteita ja — kehoittaa
heitä kestämään, kärsimään yhä edelleen, jatkamaan taistelua. Se
tehtävä totta tosiaan ei ollut helppo. Varmaankin tämä esiintyminen
oli harvinaisimpia noiden esiintymiseen tottuneiden miesten elämässä.
Varmaankin he olivat viettäneet unettomia öitä miettiessään, mitä
heidän sopi ja täytyi puhua jääkäreille.

Vapaaherra von Bonsdorff alotti puheiden sarjan:

— Hyvät pojat! Hänen jyrisevä miehen äänensä värisee liikutuksesta. Hän
kertoo, mitä uutisia komitean miehet ovat saaneet kuulla pataljoonasta
ja mitkä syyt ovat pakottaneet heidät lähtemään harvinaiselle
matkalleen, jättäen sitten puheenvuoron johtaja Sariolle.

Sarion puhe on suorasukainen selostus samasta, Suomen suhteesta
jääkäripataljoonaan. Hän selvittää loogillisesti ja kansantajuisesti,
että nykyhetkellä taistelun lopettaminen merkitsisi kaikkien niiden
siteiden katkeamista, mitkä monen vaivan ja työn kautta on saatu
solmituksi Suomen ja keskusvaltojen välillä.

Lopuksi puhuu maisteri Donner tilanteesta Suomessa ja siellä
vallitsevasta mielialasta pataljoonaamme kohtaan.

Hiiskumatta joukko kuuntelee synkkänä, sanattomana, punniten joka
lausetta, harkiten jokaista ajatusta. Tuntuu kuin ilma tuon joukon yllä
värisisi jännityksestä.

Epäilemättä on tunnustettava, että puhujat selvillä, eittämättömillä
todistuksillaan ja järkisyillä olivat vaikuttaneet kuulijoihin.
Sanoissa ilmenevä osanotto ja luottamus, jopa tunnustus joukon
tähänastiselle toiminnalle — joskin sen nykyiset puuhat ansaitsivat
ankaraakin arvostelua — oli koskenut läsnäolijain mieleen joko sitten
heidän itsensä sitä tahtoen tai tahtomatta.

Kuitenkin keskustelu tuli sangen kiivaaksi. Komiteakin sai kuulla
monta syytöstä. Valitettiin päällystöä vastaan, ruuan huonoutta,
pataljoonan perustamistoimet saivat ankaran arvostelun osakseen.
Kymmenen kysyi, yksi sai vastata, minkä ehti. Ja tämän kaiken kestäessä
jylhät granaatinräjähdykset tärisyttivät tannerta aivan dyynien takana
herättäen joskus huolestuneita ilmeitä sekä puhujissa että kuulijoissa.
Myöhemmin kerrottiin, että luutnantti Hase tahallaan oli vienyt n.s.
syöksyjoukon harjoituksiin aivan keskustelupaikan lähelle ja antanut
miestensä heittää kymmeniä käsigranaatteja vain pelotellakseen
siviilimiehiä.

Komitean jäsenten käynti oli huippukohta tässä vastakkaisten
aatevirtausten kuluttavassa, hermoja jännityksessä pitäneessä
taistelussa. Tämän tapahtuman jälkeen alkoi tilanne jälleen selvitä ja
kirkastua.

Mutta raskain mielin kävivät monet vakavat Suomen miehet jälleen
paikalleen rintamalle. Loppujen lopuksi oli selvinnyt sekin seikka,
että toiminnan siirtäminen Suomeen oli lykkäytynyt kaukaiseen
tulevaisuuteen — jos se ollenkaan oli mahdollinen. Vasta rauha
saattoi tuoda varmuuden isänmaamme asiassa. Miehet kävivät kuitenkin
paikoilleen. He olivat tehneet päätöksen, jolle tuskin kukaan muu
kuin mukana ollut osaa antaa oikean arvon, — päätöksen kaikesta
epämääräisyydestä huolimatta kestää, kärsiä ja taistella edelleen.
Siinä päätöksessä oli yksi ainoa toivon kipinä, sama mikä kuvastuu
Aarne Sihvon runossa:

    — — "lass doch die Reste
    irgend wann in Finnland stehn!"

— Vaikka minä ja monet muut jo olemme unohtuneita, kunpa edes pieni
jäännös joukostamme kerran seisoisi Suomen maakamaralla.

Mutta pataljoona oli pelastettu hajoamasta. Se taisteli yhä. Se oli yhä
matkalla viemässä vapauden viestiä sorretulle synnyinmaalleen.




V

KUURINLAHDEN RANNALLA



UUSIA SOTATAPAHTUMIA.


Edellä kuvattujen ristiriitojen vähitellen tasaantuessa
taistelutoiminta alueellamme alkoi jälleen vilkastua. Marraskuun
alulla näkyi selvästi vihollisen puolella levottomia eleitä, joitten
johdosta saattoi aavistaa erikoisia tapahtumia. Vihollinen kohdistaa
uusia tykkipattereja vastaamme ja ahkerasti ampuen ottavat ne tarkan
tähtäimen. Samoin jyrisi saksalainenkin tykistö entistä vihaisemmin.

Tuon murrosajan kuluessa ei prikaatin tiedonannoissa oltu kertaakaan
mainittu Jääkäripataljoonaa n:o 27. Se oli kuin unhottunut
toimettomuuteen. Olipa kuuleman mukaan joku itsekylläinen saksalainen
upseeri erääseen tiedonantoon kirjoittanut pataljoonamme nimen ja
vetänyt kysymysmerkin sen perään.

Tämä oli kuitenkin jo liikaa upseereistamme. Jotain erikoista oli
tehtävä. Oli jälleen annettava elonmerkkejä ja pelastettava maineemme.

Samaan aikaan saapui pataljoonalle käsky panna toimeen voimaperäinen
patrulliyritys, ottaa selkoa venäläisten asemista ja jos mahdollista
todeta, mitä joukkoja oli vastassamme.

Epäilyttäviä merkkejä venäläisten hyökkäysaikeista oli kyllin olemassa.
Tähystäjä tiesi joka aamu kertoa uusista vihollisen yön aikaan
suorittamista töistä — hautaverkon kaivamisesta, joka monihaaraisena
salaa eteni yhä lähemmäksi asemiamme.

Tätä havaintoa juuri saattoi pitää vahvimpana merkkinä vihollisen
hyökkäysaikeista.

Suuri patrulliretki tuli kolmannen komppanian tehtäväksi ja luutnantti
Hallström sai tehtäväkseen järjestää yrityksen.

Komppaniasta tiedusteltiin 15 vapaaehtoista. Yli 50 miestä ilmoittautui
heti tähän vaaralliseen yritykseen.

Majuri oli jälleen hämmästynyt: — Ihmeellistä, hän arveli, äsken
halusivat miehet pois rintamalta ja nyt ilmoittautuu vaikeaan,
vaaralliseen yritykseen ensi kyselyllä puoli komppaniaa. Kummallista
väkeä nuo suomalaiset. Kukapa heitä ymmärtää?

Tällaisen suuren patrullin toiminta järjestetään aivan yksityiskohtia
myöten. Vapaaehtoisista valitaan toistakymmentä parasta miestä,
joiden kolmena joukkona tulee edetä hiljaa vihollisen varustuksia
kohti. Sivustajoukkojen miehillä on kainaloissaan säkit täynnä
käsigranaatteja. Päästyään vihollishaudan lähelle nämä miehet merkin
saatuaan alkavat syytää sinne käsigranaattejaan surmatakseen tai
lamauttaakseen haudan miehistön ja estääkseen apujoukkojen tulon.

Tärkein tehtävä on keskimäisellä joukolla. Sen miehillä on mukanaan
okalankasakset ja kirves. Heidän on raivattava esteitten läpi tie
vihollisen taisteluhautaan, minkä jälkeen joukko ryntää hautaan ottaen
varusväen vangiksi. Tähän tehtävään määrättiin joukkueenjohtaja Gadolin
ja ryhmänjohtaja Hägglund. Heti työnsä tehtyään on patrullin palattava
takaisin. Tykistölle on annettu määräys erikoisen merkin saatuaan ampua
sulkutulta vihollisen pääasemille.

Koko komppania on taisteluvalmiina. Pari ryhmää toisesta komppaniasta
on tuotu reserviksi. Puhelimet siirretään pommisuojiin.

Kello 9 illalla patrulli lähtee hiljaa, varovaisesti ryömimään
vihollista kohti. Kenttä on pimeä, ilma kylmä, pilvinen. Pian ovat
miehet kadonneet hämärään kanervikkoon.

Kuluu tunti jännittävässä odotuksessa. Mielessä liikkuu levottomia
kysymyksiä: — Missä he viipyvät? Mitä tulee tapahtumaan? Venäläisten
puolelta ei kuuluu hiiskahdustakaan.

Sitten äkkiä välähtää. Käsigranaatti räjähtää venäläisten
etuvarustuksella. Taas välähtää — — — koko vihollishauta näyttää olevan
tulessa. Taivas punertaa, räjähdykset kaikuvat yössä kumeasti. Näky
on huumaava. Katselijat tuskin pysyvät alallaan. On kuin villi viini
kuohuisi suonissa ja siellä takana olevat ajattelevat ylpeinä: — Nuo
ovat meidän poikiamme, nuo tuolla kaukana!

Mutta pian on nopea venäläinen tykistö toimessa. Ilman mitään
suunnittelua se syytää granaatteja asemillemme niin että korvat ovat
mennä lukkoon.

Miksi ei saksalainen tykistö toimi? Tempaan puhelimen käteeni.
Luutnantti H:n ääni siellä pauhaa kuin ukkonen vihasta vapisten.
Jokin komppanian vääpeli on housutilauksineen vallannut linjan ja
vasta pitkän ärjymisen jälkeen saadaan sana tykistölle. Vihdoin sen
voimakkaat laukaukset kumahtavat yössä ja koko komppania huokaisee
helpotuksesta. Puhelin surisee. Sieltä ilmoitetaan, että patrulli
on palannut ja tuonut vangin mukanaan. Vain jääkäri Järvinen on
haavoittunut. Tykkitulikin taukoaa ja synkkä, uhkaava hiljaisuus ja
odotus vallitsee rintamalla.

Patrulli oli huomaamatta päässyt aivan vihollishaudan läheisyyteen.
Sen vartiat olivat huolimattomina keskustelleet ja lörpötelleet
kaiken maailman asioita ja tulleet täydelleen yllätetyiksi. Gadolin
ja Hägglund hyppäsivät esteitten yli suoraan vihollishautaan ampuen
pistooleilla kaikki vastaantulijat ja tuoden käskyn mukaan yhden
vankina mukanaan. Vanki läähätti matkalla juostessaan ja yritti
jäädä hetkeksi huohottamaan, mutta pojat ärjäsivät: — mars, mars! ja
silloin oli taas lähdettävä. Heiluttelipa eräs pohjalainen uhkaavasti
kirvestään vangin nenän edessä karjaisten:

— Etpä olekaan enää Suomen likkoja raiskaamassa!

Patrulli kokoontui komppanian johtajan kämppään, viettäen pienet juhlat
yrityksen onnistumisen johdosta. Vanki sai tupakkaa ja rauhoittui
vähitellen sekä ihmetteli omituisia tapoja saksalaisten rintamalla,
siellä kun upseerit ja sotilaat istuivat yhdessä tupakoiden ja
keskustellen kuin toverit ikään.

Pataljoonan maine oli jälleen pelastettu. Eniten kunnostautuneet saivat
sittemmin teostaan rautaristin.

Seuraava aika oli rauhaton. Venäläiset näyttivät selvästi olevan
sangen hermostuneita. Yön pimeässä he usein umpimähkään heittelivät
käsigranaatteja ja kiväärien luodit pihisivät yhtämittaa — puiden
oksissa. Tykistö jylisi usein myöhäiseen iltaan, pimeän tuloon asti.
Työ oli ankaraa, varsinkin vahtivuorot olivat kuolettavia, miesten
vähyyden vuoksi, kieltäytyneet, sairaat ja haavoittuneet kun poistuivat
riveistä, jotavastoin lisäväkeä meille tuli ani harvoin. Aika oli
sanomattoman raskas, mutta se täytyi kestää — muuta neuvoa ei ollut.

Valonpuute teki illat synkiksi, pitkiksi. Takkatulen äärellä kämpissä
miehet istuskelivat yökaudet. Joka 2 tunnin kuluttua tuli ryhmänjohtaja
huutamaan vahdinmuuttoa ja lähdettävä oli, tuuli tai satoi.

Oikealla, toisen komppanian alueella, kiivastuivat patrullikahakat.
Joutuipa eräällä retkellä jääkäri Oden haavoittuneena vihollisen
vangiksi.

Eräänä aamuna ryssät anivarhain koko pattereillaan pommittivat
konekivääriasemaamme. Siellä hirsien pirstaleet lentelevät ilmassa
ja paksu kitkerä savu peittää haudan. Savun seasta näkyy pikku
saniteettisotilaamme kantavan haavoittunutta. Mieheltä on rinta
repeytynyt, hän vaikeroi hetken ja kuolee. Näky on kaamea.

Kaatuneen veli saapuu paikalle. Hän suorastaan lysähtää kokoon
vanhemman veljensä kohtalon nähdessään. Niin suurta tuskaa kuvastavat
hänen kasvonsa, että rintaa vihloo sitä katsellessa. Vielä tunnin
kuluttua ohi kulkiessani näen hänen yksinään nyyhkivän kumartuneena
veljensä ruumiin yli. Vastustamattomalla voimalla herää ajatus: eikö
tämä murhaaminen ole mielettömyyttä? Mitkä syyt pakottavat ihmisiä noin
raatelemaan toisiaan? Eikö ole mitään voimaa, mikä tekisi mahdottomaksi
nämä kolkot näyt, lopettaisi sodan mittaamattomat tuskat?

Saniteettisotilaamme tulee luokseni. Hän on nuori, sielukas, aaterikas
poika. — Tämä oli raskain päivä elämässäni! hän sanoi. Ei tee mieli
olla saniteettisotilaana. Helpompi olisi itse taistella!



VENÄLÄISTEN HYÖKKÄYS.


Rauhattomuus ja vihollisen hyökkäyksen enteet yhä lisääntyivät.
Marraskuun 23 päivää vasten yöllä ryssät lähettivät voimakkaan
patrullin komppaniamme aluetta tarkastamaan. Patrulli heitteli
käsigranaatteja okalanka-aitauksemme yli kolmannen joukkueen
kuulovartion ympärille. Mutta joukkue oli pian hälyytetty ja kiivas
kiväärituli ajoi ryssät takaisin.

Seuraava iltapäivä oli aivan rauhallinen, jännittävä tyyneys ennen
myrskyä. Hiljaisuutta jatkui yöllä, ei laukaustakaan kajahtanut
puoliyöhön asti. Mutta täsmälleen kello 1.40 jymähtää vihollispatterin
laukaus. Kämpät tärähtivät, miehet kapusivat vuoteiltaan unisina, pää
pyörällä.

— Mikä meteli siellä nyt on noussut? huutaa luutnantti.

— Tykkitulta, herra luutnantti.

— Menkää katsomaan, mitä siellä on tekeillä!

Lähetti kurkistaa nurkan takaa. Venäläisten asemain takana oleva
metsä välkkyy ja leimuaa, mutta meidän omat varustuksemme savuavat ja
pöllyävät, sirpaleet rapisevat nummella, puita pirstoutuu. Lähetti
juoksee takaisin ilmoittaen:

— Herra luutnantti. Venäläiset ampuvat rumputulta asemillemme!

— De va fan!

On toimittava nopeasti. Aseet ja puhelin temmataan mukaan ja sitten
juoksujalkaa yksitellen pommisuojaan pitkin yhdyshautaa. Tuskin puhelin
on saatu paikoilleen, kun se alkaa surista: — tyyt-tytytyyt!

— Halloo, täällä ensi joukkue.

— Halloo, komppanianpäällikön käsky: "joukkueet ovat taisteluvalmiit,
ryssät nähtävästi hyökkäävät. Kuuluuko mitään erikoista?"

— Ei mitään erikoista!

— Hyvästi.

Puhelinlinjoilla käy vilkas käskyjen vaihto. Selviää että venäläiset
pommittavat erikoisesti oikealla olevaa Laus'in kylää ja kukkulaa,
joka on saksalaisten linjojen edessä hieman asemistamme oikealla.
Silminnähtävästi heidän päähyökkäyksensä kohdistuu sinne. Kello 3:een
tykit jymisevät. Sitten on taas haudan hiljaisuus. Vahdit tähystävät
pimeyteen, mutta mitään ei kuulu, ei hiiskahdustakaan. Kello 5,30 alkaa
tykistö uudelleen ampua — harvaa n.s. vaikutustulta.

Aamun hämärtäessä _näkyy_ selvästi liikettä vihollisen asemilla. Nyt
ne tulevat. Oikealta konekiväärit rätisevät, raketit valaisevat alueen
laajalti. Kuuluu hyökkäävien venäläisten komppaniain hurraa-huuto.
Mutta samalla saksalainen tykistö myrskyn voimalla alkaa tuhoavan
sulkutulensa valaen rautaa ja kuolemaa Lausln kukkulalle ja yli
venäläisten linjojen. Sitä tulta on mahdoton kestää. Laumamaisessa
epäjärjestyksessä viholliset peräytyvät kukkulalta saaden vielä
paetessaan osakseen suomalaisten hyvin tähdättyä sivustatulta.

Samaan aikaan venäläiset nousevat haudoistaan, meren rannalla kolmannen
komppanian alueella. Täällä yritys on vain valehyökkäys ja loppuu
lyhyeen. Jotkut kymmenet venäläiset etenevät aina okalanka-aitojemme
eteen. Täälläkin konekiväärit alkavat ilkeän rätinänsä ja nyt kohdistuu
tykkituli suoraan edessämme oleville vihollisasemille. Venäläiset
peräytyvät. Saattaa selvästi nähdä, miten yksi ja toinen levittää
kätensä kaatuen nummelle kuulan lävistämänä. Kello 8 aamulla hyökkäys
on torjuttu, mutta yhä vielä käy tuima vihainen jyske pitkin päivää.
Vihollinen on uhrannut väkensä turhaan.

Suomalaisten mielialaan tapahtumilla oli virkistävä vaikutus.
Olihan vihollinen heitetty takaisin ja osoitettu saksalaisille että
suomalaisiin saattoi luottaa. Koko taistelu vaati uhreina vain muutaman
lievästi haavoittuneen. Yön tullen venäläiset patrullit korjasivat
omiensa ruumiit kentältä. Vain yhden kaatuneen toi meikäläinen patrulli
mukanaan haudattavaksi rintaman taa. Venäläisten koko yritys oli
silminnähtävästi vain laimeasti suoritettu valehyökkäys. Tahdottiin
uhata pohjoisrintamaa, jolta paljon väkeä oli viety etelän suurille
taistelukentille.

Kaatunutta tarkastellessa todettiin hänen olevan Jakob
Saharoff Kononjenko, sotilas 53:nnessa siperialaisessa
tarkka-ampujapataljoonassa, siviilitoimeltaan räätäli. Kummallinen
ihmiskohtalo hänelläkin. Kaukaisesta Poltavan kuvernementista hänet
on temmattu rauhallisesta työstään perheensä keskuudesta kylmille,
kaukaisille Kuurinmaan sotatantereille. Hyökkäyskäsky saapuu.
Hän tietää astuvansa varmaa kuolemaa kohti, mutta hän täyttää
velvollisuutensa ja kaatuu pyhän Venäjän puolesta viholliskuulan
lävistämänä.

Oliko hänellä halua taisteluihin? Tuskin. Vaimoltaan saamansa kirjeet
todistavat mitä läheisintä suhdetta isän ja perheen välillä. Vaimo
lähettää hänelle parhaat terveisensä ja lupaa joka päivä rukoilla
Jumalaa suojaamaan hänen miestään ja tuomaan hänet terveenä takaisin
rakkaittensa luo. Hän ei palannut koskaan.

Jakob Kononjenkon sydämen lävistettyään sama luoti haavoitti vielä
monta rintaa ja tuotti sanomattoman surun köyhän räätälin perheeseen
kaukaisessa Poltavan kuvernementissa.

Marraskuun 5 päivänä saapui sähkösanoma Argesul'in suuresta
voitosta Romanian rintamalla. Sen johdosta koko 8:s armeija
laajalla rintamaosallaan täsmälleen kello 7 illalla kajahutti
ylpeän hurraahuudon. 3 tykinlaukausta oli merkkinä. Oli valtavaa
kuulla hurraa-huudon alkaen meren rannalta vyöryvän pitkin rintamaa
kaukaisuuteen.

Ryssät alottivat kiivaan kivääritulen hyökkäystä peläten.

Seuraavan päivän iltana lähetti tuo sanan: -Bukarestin linnoitus on
antautunut. Jälleen kajahtavat tuvissa hurraa-huudot. Vanha Aahkonen
kiskoo kiivaita savuja piipunnysästään ja puhkeaa puhumaan:

— Kukas se käski niiden mennä syyhymättä saunaan, niidenkin
romanialaisten! Silminnähtävästi oli viime venäläisten hyökkäyksen
tarkoituksena ollut vain häiritä saksalaisten rintamaa pohjoisessa
pakottaakseen heitä siirtämään sinne voimia ja siten helpottaakseen
kiristystä Romaniassa. Samaan aikaan kun meillä taisteltiin, olivat
venäläiset hyökänneet Karpateilla, Smorgonin ja Olain luona.

       *       *       *       *       *

8/11. Venäläiset ampuivat 40 jyleää 12,5 cm:a granaattia asemillemme

Päivällissopassa oli — kirppu!

Kämppiin on saatu hiukan valoa. Luutnantti Hallström jakoi Ruotsista
lahjaksi saamansa kynttilät joukkueensa tupiin.

Sanomalehdet kertovat muhkeita uutisia Suomen rajoilta — Kilpisjärven
ja Arkangelin suunnattomien sotavarastojen räjäyttämisestä!

Poikien rinnoissa kasvaa koti-ikävä. Kunpahan vielä kerran saisi nähdä
Karjalan salot syysauringon valossa, huokaa moni itä-Suomen poika
kotiseutuaan muistellen.




VI



JOULU LIBAUSSA JA TALVITAISTELUT AA-JOELLA


Marraskuun 10 päivän seuduissa levisi äkkiä huhu pataljoonan
siirtymisestä Libaun kaupunkiin Itämeren rannalle lepäämään. Huhu
herätti iloista mieltä miehistössä. Toivo päästä edes hetkeksi taas
ihmisten ilmoille, vieläpä vilkasliikkeiseen kaupunkiin, virkisti koko
pataljoonan.

15 p:nä suomalainen jääkäripataljoona saapui Libaun asemalle, missä
kaupungin garnisoonirykmentin soittokunta oli vastassa. Tuo työn
kuluttamiin vaatteihin puettu joukko teki vastikään rintamalta tulleena
todella mahtavan ja jykevän vaikutuksen marssiessaan Libaun pääkatuja
suuriin punatiilistä rakennettuihin n.s. Baierin kasarmeihin.

Ensi uutisekseen se sai kuulla, että Saksan keisari oli
vihollisvalloille tehnyt rauhan tarjouksen. Elettiin jännittyneen
odotuksen aikoja. Ehkäpä vihdoinkin oli sota loppuva, päättyvä tuo
sairaaloinen, mieletön murhaaminen, jossa maailman jaloimmat kansat
vuodattivat nuorisonsa raikkaan veren kuiviin, siten mielettömässä
vihassaan turmellen oman tulevaisuutensa. Miten jalona näkyikään tuona
hetkenä mielessämme Saksan kansa torjuessaan voitokkaana rajoiltaan
luvultaan moninkertaista vihollista, tarjotessaan rauhaa, mutta aina
valmiina jatkamaankin taistelua, jos vihollinen pysyi leppymättömänä.
Oli rauhantoiveitten joulu v. 1916.

Libau on sievä rantakaupunki, mutkikkaine katuineen, rantapuistoineen
ja uljaine näköaloineen Itämeren vaahtoaville ulapoille. Siellä oli
kirjastoja, lukusaleja, kahviloita, jotka pian olivat viheriätakkisia
jääkäreitä tulvillaan. Libaun asutus on oikeaa sekamelskaa, sillä
siellä on Venäjän läntisten rajamaitten kaikkia kansallisuuksia,
lättiläisiä, puolalaisia, liettualaisia ja juutalaisia.

Jääkärien tavat ja varsinkin heidän täällä tuntematon sointuva
äidinkielensä herättivät kaikkialla ihmettelyä, kunnes levisi tieto,
että kaupunkiin tullut uusi pataljoona oli suomalainen vapaajoukko.

17 päivänä marraskuuta Kuurinmaan kenraalikuvernööri von Alten otti
vastaan pataljoonan paraatin lausuen suomalaiset tervetulleiksi
kaupunkiin. "Ne aatteet, joiden puolesta te taistelette ovat korkeita,
jaloja", hän jatkoi. "Te olette tehneet rintamalla kunnollisesti
työtä. Me saksalaiset tulemme myöskin uskollisesti taistelemaan teidän
kanssanne ja suojelemaan kansaanne ja kotimaatanne. Kun suuri taistelu
itärintamalla taas alkaa, on teidän oltava hyvässä kunnossa, sillä
silloin kysytään kestävyyttä ja hyvää mieskuria."

Niin kului joulu levossa. Uusi vuosi murskasi rauhan toiveet. Mutta
uudet vaarat ja kärsimykset kohtasivat Saksan kansan entistään
yksimielisempänä. Koko kansalle oli selvinnyt, että vihollisen
päämääränä oli kokonaan kukistaa Saksan kansa, nöyryyttää ja masentaa
se vuosisadaksi ja niin ollen ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa
taistelua. "Vain entistä lujemmilla iskuilla on meidän todistettava
voittamattomuutemme. Ne olkoot ainoa vastaus vihollistemme
häikäilemättömiin vaatimuksiin. Deutsches Mickel, werde hart!"
kirjoittivat Saksan sanomalehdet.

Mutta uusi vuosi vei odottamatta pataljoonammekin uudelleen
taisteluntelmeeseen, niin ankaraan, ettemme sellaista vielä olleet
ennen kokeneetkaan.

Valkeni 5 päivä tammikuuta. Hämmästyttävä uutinen kierteli
pataljoonassa: majuri Baier on siirretty toiseen joukkoon! Outoja
aavistuksia, ristiriitaisia tunnelmia herätti tuo tieto. Olihan monella
yhtä ja toista majuria vastaankin, mutta erota hänestä, vanhasta,
uskollisesta pataljoonan komentajasta, sitä ei kukaan halunnut. Tieto
oli yllätys joukolle.

Marssittiin jälleen paraatikentälle. Monessa sellaisessa tilaisuudessa
olemme olleet, mutta aivan erikoinen oli tunnelma tänään. Nyt vasta
nähtiin selvästi majurin hyvät puolet: hänen hehkuva intonsa ja
harrastuksensa Suomen vapauden asiaa kohtaan. Meidän kanssamme ei ollut
helppo kenenkään tulla toimeen. Hänellä, majurillakin oli ollut monta
kovaa päivää kestettävänä juuri meidän tähtemme. Monta nuhtelevaa,
mutta myöskin monta innostuttavaa, rohkaisevaa puhetta hän oli pitänyt.
Nyt hän piti jäähyväispuheensa. Hän oli masentunut, ero oli hänelle
katkera, kuten arvata sopi. Olihan hän kiinnittänyt rohkeimmat,
suurimmat toiveensa ja suunnitelmansa juuri tähän pieneen joukkoon,
jonka tehtävä ja päämäärä oli niin kaukainen, mutta mielenkiintoinen.
Nyt, kun pataljoonamme oli tuotu lepäämään, järjestettäväksi uudelleen
ja kouluutettavaksi päätehtäväänsä Suomen vapaustaistelua varten,
nyt hänen täytyi erota. Mutta hän lupasi: "Sinä hetkenä, jolloin te
lähdette kotimaahanne, olen minä jälleen teidän mukananne!"

Tuskin oli pataljoona tämän juhlallisuuden jälkeen ehtinyt hajaantua
kaupunkiin, kun jo lähetit saivat käskyn kiertää kaupungin, kadut ja
kahvilat. Pataljoona oli hälyytetty, sen oli neljässä tunnissa oltava
valmiina lähtemään rintamalle.

Mitä oli tapahtunut? Äsken majuri vakuutti, että pataljoonaa ei
viedä taisteluun että se kouluutetaan ja varustetaan vasta Suomen
vapaustaistelussa käytettäväksi.

Saattoi arvata, että jotain erikoista oli tekeillä, että Kuurinmaan
rintama oli vaarassa ja että sen puolustukseksi koottiin kaikki
käytettävinä olevat reservit. Sotilas saattoi vain arvailla tapahtumien
kulkua. Hänelle ilmoitettiin sotatilanne vasta oikean hetken tullen.

Kello 4 iltapäivällä komppaniat marssivat täydessä taistelukunnossa
asemalle. Pitkät junat siellä jo odottivat vieden suomalaisen joukon
kohti tuntemattomia kohtaloita.

Oli tähtiyö, kirkas, hyytävän kylmä. Miehet makasivat vieri vieressä
vaunun lattialla saadakseen toisistaan lämpöä ja suojaa jäätävää viimaa
vastaan. Kaikki olivat ääneti. Kuurinmaan autiot kylät ja jylhät
metsät siintivät salaperäisinä, pimeinä ja uhkaavina talviyössä.
Seuraavana päivänä saavuimme Tukkumin kaupunkiin. Täällä oli hämminki
yleinen. Nyt saatiin tietää, että venäläiset olivat alkaneet voimakkaan
yleishyökkäyksen useissa kohdin noin sadan kilometrin rintamalla ja
muutamissa paikoin onnistuneet murtautumaan läpi. Näillä seuduin
käytiin paraillaan ankaria taisteluita. Jääkäripataljoona oli määrätty
reserviksi toistaiseksi Tukkumiin.

Yöllä kello 1 hälyytys. Taas kimpsut kokoon ja junalla Mitauta kohti.
Idässä tulet välähtelevät taivaanrannalla, alkaa kuulua tykkien jyminä.
Saavumme pienelle Ersel-nimiselle asemalle, mistä alkaa ankara koko
päivän kestävä marssi taistelukenttää, Skangal-kylää kohti. Tykkituli
on ankara, taukoamaton laajalla alueella. Vastaan tulee rekiä, ja
niissä haavoittuneita, paleltuneita. Levähdyspaikoissa tapaamme
ajomiehiä. Nämä tietävät kertoa, että venäläiset olivat yöllä valkeihin
paitoihin pukeutuneina äkkiarvaamatta tehneet ankaran hyökkäyksen
jäätyneen suon yli seudulla, missä suon sulana ollessa tuskin oli
vihollista näkynytkään. Vanhat maanpuolustajat eivät osanneet vaaraa
epäilläkään ja tulivat täydelleen yllätetyiksi. Varsin ankarasti
kuuluvat lättiläiset joukot taistelleen ja yleensä saattoi sanoa
vihollisen yleishyökkäyksen tarkoituksena olevan valloittaa Mitau ja
Tukkum sekä ehken karkoittaa saksalaiset koko Kuurinmaalta.

Saavumme Sumarak-nimiseen kylään, jossa ensi kerran koko vuorokauden
kuluessa yritetään aterioida. Mutta juuri kun komppania on kokoontunut
ruokaa hakemaan, kaikuvat jälleen komennot, - uusi hälyytys! Venäläiset
hyökkäävät Piken kylään. Metsien läpi rämpien komppaniat pyrkivät
Aa-joen rannalle estämään vihollista joen yli pääsemästä. Miehet ovat
aivan uupuneet, nälkäiset, välinpitämättömät. Lähetti saapuu kertoen
ryssien ankaran taistelun jälkeen valloittaneen Piken kylän. Ilta
pimenee. Pitkinä jonoina komppaniat käyvät leveän Aa-joen yli kiivaassa
kuulasateessa, jossa muutamia lievästi haavottuu. Joessa on jään päällä
vettä, saappaat kastuvat ja jäätyvät kivikoviksi. On mahdoton saada
niitä pois jalasta.

Vihdoin 13 tuntia kestäneen yhtämittaisen marssin jälkeen 3:s komppania
majoittuu suureen kylään jokirannalla. Kenttävahdiksi määrätty
komppania saa valvoa yönsä 25 asteen pakkasessa hangella.

Olemme ainoat reservit. Venäläiset ovat edenneet useita kilometrejä,
lähes joen rannalle asti, vallaten enimmät saksalaisten patterit tällä
kohdalla. Koska tahansa voidaan odottaa heidän hyökkäävän Aa-joen yli.
Maanpuolustajat ovat aivan kuohuksissaan. "Dicke Luft, dicke Luft!" he
murisevat, täällä on kaikki päin mäntyä. Tulitte viime tingassa.

Epäilemättä oli suomalaisen jääkäripataljoonan tulolla merkityksensä.
Maanpuolustajat saivat uutta luottamusta ja toivoa. Niin hyvä maine oli
vielä suomalaisilla, että erään korkean upseerin kerrotaan sanoneen,
että hän luottaa enemmän meidän pataljoonaamme kuin rykmenttiin vanhoja
maanvartiomiehiä. Varmastikin venäläiset jo olivat nähneet apujoukkojen
tulon.

Samana yönä tapahtui monta hullunkurista kohtausta suomalaisten ja
saksalaisten välillä, jotka viimemainitut eivät tietäneet mitään
meikäläisistä. Eräs luutnantti putosi pimeässä ojaan, jolloin pari
ohikulkevaa jääkäriä tuli häntä auttamaan tielle, samalla laskien
tavallisia kompasanojaan. Luutnantti kauhistuksissaan tapaili
revolveriaan kysyen: "Ketä te olette?" — "Suomalaisia", selittivät
pojat ja kesti kauan ennenkuin luutnantille selvisi, että hän oli
uskollisten liittolaisten keskellä.

Eräs aliupseeri taas saapui majoituspaikkaamme aamun sarastaessa
yksinään kyselemään joitakin konekiväärejä. Kylmät väreet kulkivat
hänen selkäpiitään pitkin, kun meikäläiset tylysti vastasivat:
"verstehe nicht" (en ymmärrä). Viimein eräs saksantaitoinen selvitti
jutun.

Saksalaisten asema Aa-joella oli vaikea. Heitettyinä asemistaan he
saivat yötä päivää maata hangella ojissa vihollisen granaatti- ja
shrapnellitulen alaisina, melkein suojattomina, kestäen talvipakkasta
ja mitä ankarimpia rasituksia.

Venäläiset olivat viivytelleet hyökkäyksessään ja se seikka pelasti
aseman. Sen sijaan että olisivat täydellä tarmolla jatkaneet ja
laajentaneet menestystään he toimivat päättämättömästi. Seuraavana
aamuna jo saapui saksalaista tykistöä ja apujoukkoja paikalle.
Aluksi patterit muuttelivat paikasta toiseen salatakseen vähäistä
lukumääräänsä, ampuivat milloin mistäkin metsän reunasta, välistä
läheltä, väliin kaukaa ja luultavasti onnistuivatkin pettämään
vihollisia. Mutta pian niitä tuli enemmän. Koko maantien pituudelta
marssi jalkaväkeä ja tykistöä uhatulle alueelle. Näillä suoseuduilla
ei ollut tarpeeksi rakennuksia, jonka vuoksi vastatulleet joukot
rakensivat sinne tänne metsien keskelle korkeita telttoja asunnoikseen.

Vihollisen puolelta tulleet ylijuoksijat kertoivat yöllä 12 päivää
vastaan alkavan venäläisten yleishyökkäyksen Aa-joen yli. Iltahämärässä
pataljoonamme kulki aivan joen länsirannalla olevaan Ladshen kylään.
Majuri itse oli mukana. Hän ei ollut vaaran tullen tahtonut jättää
poikiaan. Koko yön pommitti vihollinen ankarasti kylää hyökkäystä
valmistellen. Majurin esikunta oli eräässä kivirakennuksessa kylän
keskellä. Vihollisen järeät granaatit räjähtelivät ylt'ympäri iskien
valtavia kuoppia maahan, ja jäätyneet soramöhkäleet rapisivat
seinissä ja katoilla. Majuri Baier kulki rauhallisena ympäri valvoen
ja odotellen sekä rohkaisten lähettejään. Hän oli yhtä tyyni ja
rauhallinen kuin muinoin taisteluharjoituksissa Lockstedtin kentillä,
ikäänkuin vaaraa ja kuolemaa ei olisi ollutkaan.

— Älkää vain antako ryssän ampua itseänne kuoliaiksi, hän puheli
läheteilleen hymyillen. Minä tahdon viedä teidät kaikki Suomeen.
Ja hetken kuluttua hän toi laatikon sikareja, tarjosi miehille
rauhoittavat savut vakuutellen: "Ich bin doch der Familienvater."
(Minähän olen tämän perheen isä.)

Aamun tullen jännitys kasvoi äärimmilleen. Kello 2 hyökkäys alkoi.
Taas valaisivat raketit tienoon, kaikkialla konekiväärit rätisivät ja
saksalainen tykistö alkoi juhlallisen kaamean sulkutulensa. Komppaniat
hälyytettiin. Jos venäläiset pääsisivät saksalaisten varustusten läpi,
oli suomalaisten heitettävä heidät takaisin.

Ja majuri, hän seisoi maantiellä esikuntineen ja lähetteineen tehden
kysymyksiä kuin olisimme olleet rauhallisella opetustunnilla.

— Mistä tiedätte, että juuri venäläiset nyt hyökkäävät? kysyy hän
eräältä lähetiltä.

— Siitä, että saksalaiset patterit ampuvat sulkutulta, vastaa nuori
jääkäri.

— Mitä sulkutulella tarkoitetaan? j.n.e. Lopuksi hänen kasvonsa saivat
ankaran ilmeen.

— Siellä venäläiset kuolevat, hän lausui viitaten Aa-joen yli, missä
konekiväärien ankaraa rätinää parhaillaan käsigranaattien jymähdykset
säestivät. Sielläkin taistellaan Suomen hyväksi!

Kello 5 saapuu ilmoitus: "Hyökkäys lyöty takaisin, venäläiset ovat
kärsineet kaikkialla suuren tappion." Saksalaisten linjat ovat taas
horjumattomat. Tie Mitauhun suljettu.

Seuraavana päivänä komppaniamme puolusti noin puolen kilometrin
pituista suoaluetta joen länsirannalla. Päivällä rakennettiin esteitä
ja illan tullen ne asetettiin paikoilleen, rakennettiin pitkä suojus
yli suon jokirantaan saakka.

       *       *       *       *       *

18/1 17. Vääpeli Vick marssitti joukkueen kylään, rakentamaan
okalanka-aitaa. Ryssäin tähystäjät kuitenkin pian keksivät työssä
olevat miehet ja hetken kuluttua alkoi sataa shrapnelleja taloihin.
Työ oli keskeytettävä. Ryhmä kerrallaan pyrimme syöksyttäin metsän
turviin, mutta erään ryhmän mukana tuli kaksi miestä liikaa ja vääpeli
antoi jälellä olevien ryhmien seisoa puoli tuntia kartanolla pahimman
pommituksen aikana. Todellakin omituinen sotilaskurin kasvatuskeino.

18 päivänä tammikuuta pataljoona palasi Mitauhun. Siellä oli ensi
hyökkäyspäivinä vallinnut kauhu ja sekasorto. Eri virastot olivat jo
pakanneet tavaransa peräytymistä varten. Moni piti Mitauta menetettynä,
mutta apujoukot tulivat odottamattoman pian, länsirintamalta saakka
tuli noita teräskypäräisiä hyökkäysjoukkoja, joita ei ennen täällä
rauhallisilla itämailla oltu nähtykään, tuli jääkäreitä, m.m. Kaartin
Jääkärirykmentti, siis maan parhaita joukkoja. Ne olivat toista väkeä
kuin vanhat maanpuolustajat, nuoria, ryhdikkäitä ja ylpeitä. He
kerskailivat olleensa mukana niin ja niin monessa hyökkäyksessä ja
kertoivat upseereistaan, etteivät ne hyökkäyksen kestäessä koskaan
heittäydy maahan, vaan kulkevat komennellen ja tarkastellen monokkeli
silmässään kuin harjoituskentällä. Sellaista liikettä ei Mitaussa ole
koskaan ollut.

Alkavan saksalaisen hyökkäyksen aikana aiottiin suomalaisia
käyttää hiihtojoukkona ja parin viikon ajan pidettiin ahkeria
hiihtoharjoituksia. Ne, jotka syystä tai toisesta eivät kyenneet
hiihtämään, yhdistettiin yhdeksi komppaniaksi, jota hiihtäjät ilveillen
nimittivät "lentokomppaniaksi", se kun muutamaksi päiväksi joutui
Mitaun lentokentälle lunta luomaan.

Tykkien mahtava jyminä kuului Mitauhun aamusta iltaan asti. Tuon
tuostakin hälyytettiin saksalaisia joukkoja. Lähetit kulkivat
kahviloissa ja elävissä kuvissa huutaen keskellä näytöstä hätyytettyjen
joukkojen nimiä. Hevosilla tai autoilla vietiin nuo komeat
ryntäyspataljoonat rintamalle ja tuotiin taas takaisin, kun ne olivat
suorittaneet tehtävänsä. Rintamalla yhä jatkui ankara kähäkkä.

Tammikuun 24 päivänä oli suomalaisen pataljoonan vuoro lähteä.
Siiloinpa muutama kymmen miestä teki tenän. He vetosivat majurin
sanoihin ja lausuivat mielipiteenään, että on jo aika ruveta
täyttämään moneen kertaan annettuja lupauksia. Tällä kertaa tuo liike
ei saavuttanut kannatusta, vaan kieltäytyneiden tekoa paheksuttiin
ankarasti. Jos kerran saksalaiset vaaran ja hädän tullen tarvitsevat
apuamme, on meidän kunnianasiamme antaa sitä, oli muiden miesten
mielipide. Pataljoona lähti. Valkeihin puettu hiihtojoukko lipui
pitkänä jonona Aa-joen jäällä Mangalin kylää kohti, missä venäläisten
pommitukset olivat kiihkeimmät. Ennen meitä oli lähtenyt Kaartin
Jääkäripataljoona ja jo matkalla näkyi tuloksia heidän toiminnastaan.
Vastaan tuli vankilauma toisensa perästä sekä upseereja että miehistöä,
tuli uupuneina, alla päin, mutta tuntui kuin heidän silmissään olisi
nähnyt ilon välähdyksen siitä, että olivat päässeet taistelun hermoja
piinaavasta melskeestä ja kärsimyksistä.

Yö levätään Udran kylässä. Taistelun pauhinasta saattaa päättää
saksalaisten hyökkäävän. Tykkituli jylyää ankarana aamuun asti. Kylän
lähellä on suuria raskaita tykkejä ja moni asiaan innostunut ei voi
pidättää haluaan tarkastaa niitä läheltä. Eräs hämäläinen kuvailee,
mikä vaikutus suurella mörssärillä oli läheltä katsojaan.

— Kun minä tarkastin sen piipun putkea, niin tuo saksalainen vietävä
laukaisi ja — voi jumalauta! Minä koitin leukojani, oliko yhtään
hammasta jälellä. Ja se mua vielä harmitti että lähellä seisova hevonen
ei yhtään pelästynyt ja minä jääkäri olin selälleni lentää.

27 päivänä tammikuuta komppaniamme marssi Mangal kylään ja sieltä
edelleen noin 800 metrin päähän etulinjasta, sillä jälleen odotetaan
venäläisten hyökkäävän. Tie Mangaliin on tykkitulen alaisena.
Kummallakin puolen räjähtävät vihollisen granaatit jymisyttäen maata
ja sirpaleet vinkuvat ilmassa. On suorastaan ihme, ettei kukaan kaadu
tai haavoitu. Tien varrella siellä täällä näkyy hevosen raatoja ja
venäläisten jäätyneitä ruumiita, toiset selällään otsa murskana, sormet
törröttäen harallaan, toiset käppyrässä eri asennoissa, kalseina kuin
vahakuvat. Koko metsä on täynnä ruumiita ja ankaran taistelun jälkiä.
Täällä ovat saksalaiset ryntäysjoukot ja jääkärit olleet työssä.

Hiihtojoukot sijoitetaan keskelle tuota kuolleitten täyttämää metsää'
erääseen suureen kirkkomaiseen puurakennukseen. Jalkamiehet asuvat
eräässä entisessä tallissa, sikolätissä ja mikä missäkin. Pakkanen yhä
yltyy.

       *       *       *       *       *

21/1. Elämme kuin horrostilassa, miehiä kalvaa reumatismi.
Maanvartioväki tietää kertoa venäläisten harjoittaneen hyökkäyksen
aikana kaameita julmuuksia, yleensä tappaneen saamansa vangit ja
haavoittuneetkin.

Taistelulinjan edessä on laaja suo täynnä ruumiita. Venäläisten
hyökkäykset ovat täällä olleet erikoisen kiivaat, mutta konekiväärit
ovat pysähdyttäneet rynnäkön. Ovatpa kasakat yrittäneet ratsastaen
rynnätä, mutta sekin yritys on rauennut. Okalanka-aitojen edessä makaa
kasoittain ruumiita. Useimmat ovat haavoittuneet rintaan ja vatsaan,
toisilta on pää murskana. Vaatteet, varsinkin paidat, ovat mustassa
hyytyneessä veressä. Murskautuneita kiväärintukkeja ja repaleisia
laukkuja on yltympäri kenttää kuusien juurilla ja nouseva aamuaurinko
luo kirkkaan kellahtavan valon noiden ilmeettömien kasvojen ja poljetun
taistelutantereen yli.

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä saksalaiset joukot etenevät asemamme molemmin
puolin. Taistelun telme ja tykkienjyske laantuu harvoin. Venäjän
parhaat joukot ovat tulessa. Kerrotaan, että 2 venäläistä armeijakuntaa
taistelee Aa-joella kahta saksalaista divisioonaa vastaan. Näissä
hyökkäyksissään venäläiset ensi kerran tällä rintamalla käyttävät
myrkyllisiä kaasuja. Eräänä iltapäivänä helmikuun alussa he
alottavat kiivaan tykkitulen edessämme olevia asemia vastaan ampuen
kaasugranaatteja. Meikäläisten alueelle asti lentelee tuhkatiheään
noita epämiellyttäviä pommeja. Kaasunaamarit ovat kuitenkin kunnossa
joka miehellä, joten tappiot vältetään.

Helmikuun alkupuolella ovat saksalaiset vallanneet takaisin melkein
kaikki entiset asemansa. Taistelu taukoaa venäläisten huomattua
yrityksensä epäonnistuneen. Mitau pysyy saksalaisten hallussa.
Helmikuun puolivälissä suomalainen pataljoona siirretään Tukkumiin.

Talvitaistelut Aa-joella olivat päättyneet. Saksalaisen ylijohdon
tiedonantojen mukaan tämän ankaran vihollishyökkäyksen kehittyminen ja
torjuminen oli yleispiirteissään seuraava:

Taistelut alkoivat yöllä tammikuun 5 päivää vastaan. Kaksi kokonaista
armeijakuntaa otti hyökkäykseen osaa vihollisen puolelta. Toinen
näistä oli lättiläinen, s.o. kokoonpantu miehistä, joiden kotipaikka
oli taistelutantereen lähiseutu. Sodassa merkitsee erikoisen
paljon taistelualueen tarkka tunteminen ja täällä etenkin siis
hyökkääjillä oli suuret edut puolellaan. Soiden pettävät rimmet ja
vakavapohjaiset kannaksethan vain seudun asukkaat voivat tarkalleen
tuntea. Toinen armeijakunta — siperialainen — taas oli saanut levätä,
kuukausimääriä kun saksalaiset vähäiset puolustusjoukot sen sijaan
olivat olleet yhtämittaisessa rintamapalveluksessa. Taistelujen
päämääränä oli vallata Mitau — mikä kaupunki oli rintamasta vain 15—20
kilometrin päässä. Venäläiset hyökkäsivät Tirul-suon metsäalueilta
ja pääsivät kolmessa kohdin saksalaisten linjojen läpi. Mitaun—Riian
maantien molemmin puolin kiihtyi tykkituli erittäin ankaraksi;
kaasuhyökkäyksillä yritti vihollinen lamauttaa puolustajia, mutta
kaikki hyökkäykset heitettiin takaisin. Boubai-kylän luona puolusti
asemia vastamuodostettu rykmentti, joka hyökkäyksen pakottamana aluksi
peräytyi hiukan, mutta jo 6 p:nä saksalaiset vastahyökkäyksellä
karkoittivat vihollisen ja saivat takaisin entiset asemansa. Monet
sadat venäläisten ruumiit peittivät taistelutantereen.

Paremmin onnistui venäläisten hyökkäys Skangalin luona, missä
he etenivät useita kilometrejä, jolloin asema jo näytti
erittäin uhkaavalta. Apujoukkojen saavuttua täälläkin ankarilla
vastahyökkäyksillä asema palautettiin ennalleen tammikuun 8 päivän
seuduissa.

Kauimmin kestivät taistelut Mangal-kylän luona. Reservit saapuivat
tänne myöhemmin ja vähälukuisempina kuin edellisiin rintaman
murtokohtiin. Vain askel askeleelta toimeenpanemalla useita
yksityishyökkäyksiä saksalaiset jälleen pääsivät entisiin asemiinsa
vihollisen tehdessä mitä sitkeintä vastarintaa.

Taistelujen ankaruudesta ja joukkojen osaksi tulleista kärsimyksistä
antaa eräs sotakirjeenvaihtaja eloisan kuvauksen:

"Tammikuun 29 oli 20 p. astetta pakkasta. Jo aamun sarastaessa
tykistömme miinanheittäjien avustamana alkoi pauhata kiivaasti
tehden hävitystyötään venäläisten asemilla. Myöskin venäläinen
tykistö, jopa suurikaliiberiset laivatykit yhtyivät leikkiin. Siitä
huolimatta kävivät taisteluihin tottuneet itäpreussilaiset rykmentit
rynnäkköön, mikä nerokkaasti johdettuna vastustamattomalla voimalla
edistyi. Venäläiset heitettiin ulos valtaamistaan asemista, kaksi
rykmentinkomentajaa, 14 muuta upseeria ja 908 miestä saatiin vangiksi
ja saaliiksi 15 konekivääriä.

"Taistelujen tuimuutta ja joukkojen kärsimyksiä niiden kestäessä tuskin
voi sanoin kuvata. Tammikuun viime päivinä ei suo pakkasesta huolimatta
ollut kaikkialla kulkukelpoinen. Sotilaat vajosivat rimpiin usein
vyötäröitä myöten ja kaiken aikaa kylvi venäläinen tykistö kuolemaa
hyökkääjien ylle.

"Kun sitten vihollinen on heitetty asemistaan, saa voittaja haltuunsa
tuhoisan tykkitulemme murskaamat varustukset täynnä pirstoutuneita
hirsiä, maata, mutaa, lunta ja ruumiita. Tämä barrikaadi on nopeasti
laitettava puolustuskuntoon, mikä työ on erittäin vaikeaa kun maa ja
kaikki esineet ovat jäätyneet. Sitten yritetään rakentaa jonkinlainen
katto ja seinät suojaksi viimaa ja pakkasta vastaan, mikä öisin kohoaa
aina 25 jopa 30 asteeseen Celsiusta. Vihollisen ylivoima, epäsuotuisa
sää ja vaikea maanlaatu tekevät nämä taistelut sodan ankarimmiksi.
Kunnon joukkomme osoittavat tuolla Kuurinmaan Aa-joen rannoilla
sellaista hiljaista uljuutta ja urhoollisuutta, että he ansaitsevat
koko isänmaan jakamattoman ihailun."

Todisteena siitä, että näissäkin vaikeissa olosuhteissa mieliala
saattoi säilyä virkeänä jopa leikillisenä, liitettäköön tähän erään
"kenttäharmaan" sotilaslehteen kirjoittama hullunkurinen, jonkinlaista
suomalaista arkkiviisua vastaava runoelma.

    AN DER AA.

                               Im Januar 1917.

       Ein Gruss aus dem Schützengraben.

    An der Aa ist's lustig — Huh!
    Es friert dort das Wasser zu.
    An der Aa, da liegt ein Sumpf,
    Drin sinkt Stiefel, Bein und Strumpf.
    An der Aa, am Tirulwald
    Hat's jetzt wieder mal geknallt.
    An der Aa, mit grosser Zahl
    Stand ein Russki-General,
    Schielt mit sehnsuchtsvollem Sinn
    Von der Aa nach Mitau hin.
    Sprach zu seinem Henkersknecht:
    "Aa und Mitau wär' mir recht,
    Auf du Knechtesseele du
    Hol' mir Aa und Mitau!"
    An der Aa, im Tiruwalde —
    Hui! Wie pfiff der Wind da kalte!
    Mitternächtlich durch den Draht
    Zu verüben Moritat
    Schlichen russische Kohorten
    Nach der Aa um da zu morden.
    Dort da klang — und das war fein,
    Hart und laut die "Wacht am Rein!"
    Das dem russ'schen Henkersknecht
    Ward im Herzen bang und schlecht.
    An der Aa, im Schnee und Eis
    Manchem wurde da ganz heiss.
    An der Aa ward mancher kalt,
    ward im Sumpf begraben bald.
    Russki! Russki! Lass dir raten,
    Lass von deinem Moritaten,
    Lass von Aa und Mita-u,
    Lass den Tirulwald in Ruh'.
    Auch hier steht und nicht allein —
    Fest und treu die Wacht am Rein!

Aa-joen talvitaistelut olivat viimeiset sotatapahtumat, joihin
suomalainen jääkäripataljoona itärintamalla otti osaa. Kevät toi
mukanaan suuria muutoksia. Venäjän vallankumouksen jälkeen ei
itärintaman pohjoisosissa enää sattunut mitään huomattavia taisteluja.
Suomalainen pataljoona siirrettiin jälleen Libauhun, missä heti
alkoivat monen monituiset uudet kurssit pataljoonan sotilaskasvatuksen
täydellistyttämiseksi.



LIBAUSSA 1917.


Maaliskuun 15 päivän sanomalehdet ovat saapuneet. Ne kertovat suuria
uutisia. Venäjän vallankumous on alkanut. Pietarissa taistellaan,
kaupungin garnisooni 30,000 miestä on liittynyt vallankumouksellisiin.
Ministerit vangitut. Väliaikainen hallitus muodostettu.
Mielenosoituskulkueilla on tunnuslauseenaan: "alas tsaari, alas sota!"

Saksan sanomalehdet kertovat vallankumouksesta jotakuinkin kylmästi,
huomaten siinä heti englantilaisten sormet pelissä. Toisella tavalla
kuitenkin suomalaiset arvostelevat asiaa. Mehän olemme itse saaneet
kokea tsaarivallan painostusta, sitä vastaanhan meidän taistelumme
juuri on kohdistunut. Venäjän vallankumouksellisten kanssa me tunnemme
olevamme asetovereita. Vuosikymmeniä kytenyt vallankumousliike
Venäjällä on usein saanut Suomessa osakseen ihailua ja myötätuntoa.
Meillä oli ainakin hämäriä tietoja siitä, miten kauan ja miten
vaikeissa oloissa venäläiset vallankumousmiehet ovat saaneet toimia,
ennenkuin he ovat nähneet edes aamuruskon ensimäisen pilkahduksen
toivomustensa toteutumiselle. Ja suomalaiset olivat jo usein pahimman
sorron aikana kiinnittäneet kaukaiset toiveensa kauan odotettuun ja
ennustettuun vallankumoukseen. Siltä ainakin odotettiin oikeuksiemme
tunnustamista ja vihdoinkin vapautusta tsaarivallan sorrosta.

Suomalaisessa pataljoonassakin tervehdittiin vallankumousta ilolla ja
innostuksella. Siinä nähtiin ensi askel maailmanrauhaan ja yleensä
luultiin, että vallankumouksen johtomiehet ensi kädessä ottaisivat
maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen rauhan palauttamisen. Ne
kansanjoukot, jotka heidät olivat valtaan nostaneet, huutelivat
parhaillaan Pietarin kaduilla: "alas sota!"

Mutta näissä toiveissa petyttiin. Vallankumouksen johtavat henkilöt
Miljukow ja Kerenski pysyivät uskollisina entisille liittolaisilleen
ja johtivat Venäjän uusiin onnettomiin taisteluihin. Epäilemättä on
se henkilö omannut mahtavan persoonallisen voiman, joka jälleen edes
hetkeksi vallankumouksen pyörteissä kokosi Venäjän murtuneen armeijan
uuteen suuripiirteiseen yleishyökkäykseen. Mutta vallankumouksen vyöry
oli kerran lähtenyt liikkeelle. Yhden miehen vaikutusvalta joukkoihin
tai nerokaan eivät kyenneet sitä pysähdyttämään. Venäjästä ei enää
ollut taistelun jatkajaksi. Se kulki kohtalorikasta tietään kaikkien
vallankumouksen vaihteiden ja myrskyjen kautta lopuksi kaaokseen ja
anarkiaan. Jos Venäjän vallankumousta vertaa vastaavaan mullistukseen
Ranskassa v. 1789 ja sen jälkeisinä vuosina, havaitsee siinä
yleispiirtein niin paljon yhtäläisyyttä, että tuntuu kuin Venäjän olot
kehittyisivät suurten vallankumousten yleisen järkkymättömän ohjelman
mukaisesti. Marraskuussa 1917 olivat girondistit menettäneet valtansa
ja jakobiinit — bolshevikit — astuivat heidän tilalleen.

Miljukow, Kerenski, Trotzky, Ikenin y.m. ovat olleet ainoastaan
vallankumouksen synkkien voimien leikkikaluja, pakotetut toimimaan,
niinkuin heitä kannattavat syvät rivit ovat tahtoneet. Nuo synkät
voimat, joita he nerollaan ovat koettaneet johtaa ja ohjata, ovat
jo murskanneet heistä osan ja murskaavat toisetkin, milloin heidän
päämääränsä käyvät keskenään ristiriitaisiksi.

Niin innostuneesti kuin suomalainen pataljoona siis aluksi tervehtikin
Venäjän vallankumousta, sai se pian havaita toivonsa turhiksi. Yleinen
amnestia peruutettiin pian. Meidän miehiämme Suomessa alettiin vainota
entistä kiihkeämmin. Kerenski antoi selityksen, että niitä henkilöitä,
jotka aseellisesti vihollisen puolella olivat taistelleet Venäjää
vastaan, amnestia ei koskenut. Meiltä oli siis jälleen kielletty
pääsy kotimaahamme ja kuitenkin jokainen saattoi käsittää, että me
olimme taistelleet ainoastaan Suomen oikeuksien sortajia vastaan,
tsaarivaltaa ja panslavisteja vastaan, siis samaa vihollista vastaan
kuin vallankumoukselliset itsekin.

Mutta näitten tapahtumain johdosta pataljoonallemme paljastui eräs
uusi totuus Suomen suhteista Venäjään. Meissä vakautui mielipide, että
olipa Venäjällä vallassa mikä puolue, mikä kansanluokka tahansa, se on
aina Suomivihollinen. Mitä olivatkaan tämän saman, nyt ohjissa olevan
puolueen miehet ennen valtakunnanduumassa puhuneet Suomen oikeuksista?
Eräs kadettipuolueen edustajista lausua kerran: "Samaan aikaan kuin
Kuropatkin hankki häpeää Venäjän nimelle kaukaisessa idässä, samaan
aikaan Bobrikoff Suomessa tahrasi kauneimman lehden Venäjän historiaa!"
Yhtä ystävällisiä ja myötätuntoisia kansallemme olivat olleet muinoin
Miljukowin ja Kerenskinkin lausunnot. Mutta hallituksen johtoon
päästyään heidän mielipiteensä muuttuivat.

Suomalaiseen pataljoonaan oli pitkällisen maanpaon ja taistelun aikana
syöpynyt entistä syvempi vastenmielisyys ja epäluulo kaikkea venäläistä
kohtaan. Oli jo totuttu siihen, että tsaarivallan aikana Suomelle
annetut hallitsijavakuutukset rikottiin, mutta kerrassaan masentava oli
huomio, että Venäjän vallankumouksenkin miehet muuttivat hallitukseen
päästyään kantansa. Saksassa olevat suomalaiset tekivät silloin sen
johtopäätöksen, että Suomi ei voi Venäjältä koskaan odottaa muuta
kuin joko tyranniaa taikka anarkiaa. Ei siis tullut meikäläisille
kysymykseenkään yrittää tänä "svabodankaan" aikana pyrkiä kotimaahan
muuten kuin aseilla ja vaatimuksena Suomen täysi itsenäisyys ja ehdoton
ero Venäjästä. Nämä suuret tapahtumat idässä ovat kuin taustana sille
raskaalle pitkälle vuodelle, minkä suomalaiset jääkärit viettivät
Libaussa aavan Itämeren rannalla odotellen kaihoten sitä hetkeä,
jolloin isänmaa heitä tarvitsi.

Saksalaisten silmissä pataljoonamme arvo ja merkitys vuoroin
nousi ja laski. Silloin kun Saksan ja Venäjän kesken vallitsi
aselepo ja rauhanneuvottelut alkoivat, ei kukaan ehtinyt ajatella
jääkärijoukkoamme. Pataljoonalla oli raskaat päivät silloin.
Mielenkiinnolla seurattiin neuvotteluja ja odotettiin Suomen kysymyksen
ratkaisua ja järjestelyä.

Pataljoonalle pantiin kesän kuluessa toimeen useita uusia
harjoituskursseja; jalkaväelle ensin aliupseerikurssit ja lisäksi
muodostettiin erikoisosastoja, syöksy-, rautatie-, tiedonanto- y.m.
joukkoja, joten koko kesä kului ahkerissa harjoituksissa. Pataljoonamme
oli usein koeosastona saksalaisia komppanianjohtajakokelaita edelleen
kouluutettaessa. Väliin pantiin toimeen laajoja monipäiväisiä
kenttäharjoituksia useiden peninkulmien päässä Libausta.

Eräs huomattava työ tältä aikakaudelta oli suomalaisen
sotilaskäsikirjan valmistaminen. Se valmistui monien kuukausien ahkeran
työn tuloksena paksuna 7-osaisena nidossarjana ja on tätä nykyä
käytännössä nuoren armeijamme harjoituksissa ja kasvatuksessa.

Syksyllä elämä Libaussa alkoi huomattavasti vilkastua. Koulut avattiin.
Punaposkiset koulutytöt ja pojat saapuivat maaseuduilta kaupunkiin.
Katuja kahvilaelämä oli silloin kokonaan muuttunut. Elämä sujui kuin
rauhan aikana. Sotilaita oli Libaussa syksyn alussa verrattain vähän.
Sotavankijoukot, joita kuljetettiin kaikenlaatuisiin toimiin aamuin
ja illoin, muistuttivat ankaran sodan yhä olevan käynnissä. Näistä
venäläiset olivat laihoja, kurjannäköisiä, kun he puukengissään
laputtelivat katuja, nälkiintyneinä, masentuneina. Kokonaan toiselta
näyttivät muut vangit; erikoisesti englantilaisjoukot marssivat
vankeinakin niin uhkaavina ja ylpeinä, että koko katuyleisö jäi heidän
jälkeensä ihmetellen katsomaan.

Syksyllä suomalaisten merkitys taas nousi. Venäläiset alkoivat
yleishyökkäyksensä Galitziaan, jota seurasi pian voimakas saksalaisten
vastahyökkäys. Pohjoisessakin tehtiin suuria hyökkäysvalmisteluja. Oli
kuumeinen aika elokuun lopulla. Huhuja kulki hyökkäyssuunnitelmista
Riian rintamalla. Kerrottiin, että Mitaun ja Libaun sairaalat
tyhjennetään ja itsekin saimme nähdä erikoista liikettä Libaun
satamassa ja asemilla. Pitkät tavarajunat kulettivat viikkomääriä
muona- ja ampumavaroja sekä kaikenlaatuisia sotatarpeita Libauhun.

Pohjoiset sotatapahtumat seurasivat sitten nopeasti toisiaan, 1 p:nä
syyskuuta saksalaiset murtivat Dünan rintaman Yxkullin luona, 3 p:nä
he valtasivat Riian jatkaen nopeasti etenemistään Pietaria kohti,
kunnes tuli mahdottomaksi kulettaa kuormastoja hävitettyjä teitä pitkin
sotajoukon perässä. Syntyi uusi rintama muutaman peninkulman päähän
Riiasta itään.

Saksassa ja varsinkin Kuurinmaan saksalaisen väestön keskuudessa
vallitsi suuri riemu Riian valloituksen johdosta. Libaussa ihmiset
miltei syleilivät toisiaan. Kaikki kirkonkellot soivat, liput
liehuivat, kaupunkiin tulvi sen entisiä Riiassa paossa olleita
asukkaita ryhtyen jälleen hallitsemaan hylkäämiänsä koteja ja
hoitamaan entisiä toimiaan. Samoin usea maaseudun hovi sai takaisin
entisen omistajansa ja Libaun lehden päätoimittaja Voldemar Seeberg
julkaisi päivän kunniaksi tunnelmaa kuvaavan juhlarunon vanhan Riian
yhdistämisestä Saksaan.

Runossa kuvastuvat erinomaisesti juuri ne tunnelmat ja toiveet, mitä
Riian valloitus herätti kaikissa saksalaisystävissä Kuurinmaalla.
Kaikki olivat vakuutettuja siitä, että Riika ikuisiksi ajoiksi oli
yhdistetty Saksaan.

Suuret sotatapahtumat pohjoisrintamalla eivät loppuneet vielä. 27
päivänä syyskuuta koko Libau oli yht'äkkiä muuttunut sotilasleiriksi.
Koko kaupunki ihmetteli vain yhtä asiaa: "Mistä tuo suuri paljous
sotilaita ja kaikkia aselajeja yhtäkkiä ilmestyi?" Olimme suurten
sotatapahtumien valmistelukeskuksessa.

Kaikkia teitä pitkin marssi Libauhun joukkoja, jalka- ja
ratsuväkeä, tykistöä, yhtämittaa, loppumatta. Tuli teräskypäräisiä
hyökkäysjoukkoja. Libaun satamaan ilmestyi mahtavia kuletuslaivoja ja
risteilijöitä. Koko Libau kuhisi kuin muurahaispesä. Ihmiset olivat
aivan ymmällään, heidän huoneensa majoitettiin täyteen sotilaita, jopa
kirkotkin olivat sotaväen hallussa. Lastauspaikoilla tehtiin työtä yötä
päivää. Libaulaiset näkivät jälleen, että Saksalla on vielä voimaa ja
hyviä joukkoja.

Jos Aa-joella olimme nähneet, minkä masennuksen ja alakuloisuuden
sekä sekasotkun vihollisen yleishyökkäys saa aikaan, saimme nyt nähdä
tarmokkaasti järjestellyn, uusien suurien sotatapahtumien valmistelun.

Huhuiltiin, että saksalaisten päämaalina oli Ösel-saari, mutta
saksalaiset sotilaat arvelivat sen jälkeen lähdettävän Suomeen. Ja
todellakin, suomalaista pataljoonaa alettiin taas laittaa lähtökuntoon.
Saksalaisille pidettiin luentoja Suomesta ja miten siellä piti
käyttäytyä. Sotilaslukusalissa ukot sankoin parvin tarkastelivat Suomen
karttaa ja nähtyään siellä järven järven vieressä he huudahtivat: —
Hassunkurinen maa!

Jälleen elettiin toivorikkaita aikoja. Ja varustelutyöt yhä jatkuivat.
Hamburgista ja Bremenistä saapui aina 11000 tonnin laivoja, joihin
lastattiin sunnattomat määrät tavaraa ja aseita. Satamassa vallitsi
sellainen liike, ettei milloinkaan rauhan aikanakaan Libau ole sen
vertaista nähnyt. Kuitenkin retki yhä viivästyi. Merellä vallitsi
ankara syysmyrsky ja nuo tappeluihin tottuneet hyökkäysjoukot murisivat
synkkinä: — Kyllähän maalla aina kelpaa taistella — aber das verdammte
Wasser!

Tällä välin sai miehistö joka päivä harjoitella laivaanmenoa ja
maihin nousua. Yrityshän oli ensimäinen laatuaan Saksan armeijalle ja
laivastolle.

Lokakuun 8 ja 9 päivänä joukot marssivat laivoihin ja 11 päivänä tuo
komea laivasto lipui aavalle merelle torpeedoveneiden ja risteilijäin
saattamana.

Viikon kestäneen kiihkeän odotuksen perästä tulivat tiedot retken
täydellisestä onnistumisesta. Taas liput liehuivat. Miten monena
päivänä sodan kestäessä onkaan Saksalla ollut syytä liputtaa! Jääkärit
iloitsivat kuullessaan Slavan uponneen. Se oli pommitellut meitä
Kneis'in rintamalla järeillä tykeillään silloin tällöin. Nyt he
vahingoniloisina toistelivat toisilleen: — Slava bohu!

Mutta jääkärit pettyivät jälleen toiveissaan. Saksalaisten sotatoiminta
pohjoisrintamalla pysähtyi. Odotetusta Suomen retkestä ei taaskaan
tullut mitään. Alkoi jälleen tuollainen katkera välinpitämättömyys
kaikesta, pettymyksen aikaansaama alakuloisuus. Pataljoonan mielialaa
koetettiin virkistää isänmaallisilla illanvietoilla, joiden merkitys
sotilaskasvatuksessa siis vasta nyt näytti selvinneen. Alun niille
antoi luutnantti Linder kolmannessa komppaniassa ja vähitellen
niitä alettiin toimeenpanna koko pataljoonaa varten. Iltamahuoneet
olivat aina täpötäynnä sotilaita ja epäilemättä niiden merkitys tänä
raskaana, monien pettymysten ja turhiksi osottautuneiden toiveiden
aikana olikin sangen suuri. Muutamat pataljoonan laulajat muodostivat
Libaun neitojen ja saksalaisten "sisarten" avulla kirkkokuoron, joka
lauloi monessa pataljoonan jumalanpalveluksessa, kävipä esittämässä
suomalaisia laulujaan useissa juhlissa saksalaisessa sotilaskodissa ja
tervehtimässä haavoittuneita ja sairaita Libaun suurissa sairaaloissa.

Ja jälleen etelästä tulevat sotatiedot täyttivät ylpeydellä kaikki
rinnat koko Saksan armeijassa. 24 päivänä lokakuuta alkoi mahtava
yleishyökkäys Italian rintamalla.

Ensimäinen päämajan ilmoitus oli jälleen lyhyt ja ytimekäs, mutta
kaikessa yksinkertaisuudessaan paljon puhuva. Se kuului:

"Die Gefächtstätigkeit in Tirol, Kärnten und am Isonzo ist merklich
aufgelebt. Deutsche Artillerie hat in den Feuerkampf eingegrüfen;
deutsche und österreich-ungarische Infanterie hat heute morgen bei
Flitsch, Tolmein und im Nordteil der Hochfläche von Bainsizza die
vordersten italienischen Stellungen genommen."

Sen jälkeen kasvoivat vanki- ja saalisluvut huimaavasti:

  25 p:nä illalla ....... vankeja 10,000
  26  "      " ..........    "    30,000, tykkejä 300
  28  "      " ..........    "   100,000,    "    700
  j.n.e.

Italialaisten kärsimä musertava tappio herätti armeijassa kaikkialla
hilpeätä riemua. Saksassa yleensä italialaiset olivat perin huonossa
maineessa sotilaina ja heitä halveksittiin jo sodan alusta asti
keskusvaltain liiton pettureina. Voitonsanomia heidän sanomalehdistönsä
toistaiseksi ei ollut tilaisuudessa julistelemaan, mutta sitä
kiivaampina tavottelivat sen kostonhuudot Itävallan sydänseutuja. Nyt
sitä kohtasi uusi ankara koettelemus. Pilalehdet olivat täynnä kuvia
sadeilmoista, joissa kenraali Cadorna sateenvarjo murskana turhaan
yritteli suojata Lombardiaa vedenpaisumukselta. Lustige Blätter
julkaisi ivarunon "Italiens Ca-dornenweg", josta alku kuului:

    "Er hatte sich gerade vorgenommen,
    ein Bischen Triest in Besitz zu bekommen.
    Und hatte für sich und seine Gesellschaft
    die Siegesbericht per Draht in Bereitschaft.
    — Bei dieser Gelegenheit sollt’s ihn begegnen,
    dass es zu regnen, Feuer zu regnen
    Begann, das Wetter war ihm
    nicht hold. Da fühlte Cadorna sich aufgerollt!"
    — — — — — — — —
    "Wie dieser Feldzug vertan und verkracht
    das hat noch kein anderer vorgemacht.
    Dies nennt man: Die zwölfte Isonzoschlacht!"

Saksalaiset ja itävaltaunkarilaiset tunkeutuivat voitokkaina kuin
muinoin gootit ja longobardit Lombardian puutarhaan, ollen tällä
kerralla sekä ruumiillisesti että henkisesti sen asujamia etevämmät...

Marraskuun alkupuolella kuului sitten jälleen uutisia Venäjältä.
Tuli tieto uudesta vallankumouksesta ja 12 päivän illalla tiesivät
sanomalehdet kertoa, että Venäjän uuden hallituksen johtajat Lenin ja
Trotsky ovat ehdottaneet aselepoa. Siinä oli tehty todella ensi yritys
rauhan aikaansaamiseksi ja tämä tieto herätti koko Saksassa vilpitöntä
iloa. Saksa oli ehdottomasti saavuttanut suuren voiton. Koko itärintama
lakkasi taistelemasta. Nuo sadattuhannet vanhat maanpuolustajat,
jotka vuosikausia olivat sen pitäneet lujana ja järkkymättömänä,
saivat lepoa. Itärintamalla oli puolustusväkenä etupäässä vain
sotavanhuksia, perheenisiä, jotka olisivat ansainneet jo ikäänsäkin
katsoen saada viettää lopun elämäänsä rauhassa. Näitä miehiä vastaan
olivat Venäläisten parhaat nuoret voimat taistelleet. Saksalaisten
täytyi taistella etulinjassa yhtämittaa kuukaudet, vuodet. Harvoin
pääsivät joukot pariksi viikoksi lepäämään. Venäläisillä oli varaa
vaikka joka viikko vaihtaa etulinjan puolustajia ja suoda heille lepoa.
Ja kuitenkin rintama oli kestänyt. Mitään voitonhuumausta ei Saksassa
havainnut. Varsinkin sosialistilehdet jyrkästi kielsivät asettamasta
Venäjälle rauhanteossa liian rasittavia ehtoja. Suuria sanoja ei tämän
voiton kunniaksi pidetyissä puheissa kuultu. Kaikkialla saattoi havaita
vain helpotuksen tunteen ja ilon ensimäisten rauhanneuvottelujen
alkamisen johdosta. Ja Venäjän kansa myöskin halusi rauhaa, se oli
kukistunut sotakiihkoilijat. "Hallitus antaa ennen surmata itsensä
kuin lakkaa puolustamasta valtakunnan kunniaa ja riippumattomuutta",
kertoivat Saksan sanomalehdet Kerenskin lausuneen esiparlamentissa
ja lisäsivät: "Kerenski on paljon puhunut verestä ja raudasta, mutta
Bismarck-ainesta tässä Venäjän Gambetta'ssa ei ollut!"

       *       *       *       *       *

Näinä aikoina saattoi pataljoona jo sanomalehdistä seurata tarkalleen
Suomen oloja. Suomen itsenäisyysjulistus joulukuun 6 päivänä tuotti
Libaussa jääkäreille yhtä suuren ilon kuin kansalaisille kotimaassakin.
Vaikeampi oli kaukaa nähdä niitä syviä ristiriitoja, mitkä raivosivat
näinä historiallisina hetkinä kotimaassamme. Tunsimme kyllä punakaartin
toiminnan, suurlakot, mellakat y.m., mutta arveltiin, että venäläisten
poistuttua maasta Suomen olot järjestyvät itsestään. Vasta edustaja
Yrjö Sirolan sanat eduskunnassa selvittivät meille tilanteen. Edustaja
Sirola tunnusti silloin suoraan, että venäläinen sotaväki aiottiin
pitää maassa punakaartin tukena. Päämääränä siis oli saattaa Suomi
bolshevsmin pyörteisiin ja avata tälle meidän kotimaamme yli tie
länsi-Europaan. Jääkärien joukossa oli paljon kunnon sosialisteja,
mutta heihin oli jo imeytynyt tuo saksalainen järjestysvaisto ja he
olivat mielenkiinnolla seuranneet Saksan sosialismin rauhallista
oikeustaistelua. Jätättää Suomi venäläisten sotilaslaumojen
tallattavaksi, antaa näiden mielin määrin sekautua isänmaamme oloihin
— jättää Europan kansanvaltaisin maa, jonka olot ja laitokset
olivat kehittyneet länsimaisen järjestyksen pohjalla, bolshevismin
kokeilukentäksi — se tuntui mahdottomalta.

Kuin salama kirkkaalta taivaalta iski suomalaiseen pataljoonaan
tieto vallankaappauksesta Suomessa ja kansalaissodan puhkeamisesta.
Kulkiessaan hävitetyllä, autiolla Kuurinmaalla ja koko rintamalla
olonsa aikana olivat miehemme jo tarpeeksi saaneet kokea, omin silmin
nähdä sodan ankaruuden, sen kauhut ja kärsimykset. Jyrkästi ja
katkerasti he tuomitsivat ne henkilöt, jotka mielettömyydessään olivat
vetäneet sen kirouksen yli synnyinmaamme.

Saapuvat tiedot punaisten ennenkuulumattomista julmuuksista
etelä-Suomessa, murhista, kidutuksista, kirkkojen häpäisemisistä
j.n.e. Olivatko nuo työt mahdollisia Suomen kansalle, jonka sivistystä
on vuosikymmeniä saarnattu joka juhlapuheessa, joka isänmaallisessa
runoelmassa laulettu?

Ei! Se oli venäläistä henkeä! Idästä tarttunut ruttotauti raivosi
punaisessa Suomessa!

Saapuvat tiedot Pohjanmaan noususta vapaustaisteluun. Valkoiset ovat
valloittaneet Vaasan. Etelä-Pohjalaiset ovat riisuneet venäläisen
sotaväen aseista, Oulu ja Tornio ovat vallatut, ensimäiset jääkärit
ovat kaatuneet Torniossa.

Nyt on jääkäripataljoonan aika lähteä. Vihdoinkin isänmaa kutsuu
poikansa takaisin!

Koko pataljoona oli kuohumistilassa. Nyt se oli täydelleen
yksimielinen, kaikki entiset ristiriidat, kaikki katkeruus unohtui
yhdellä iskulla. Pataljoonan lähetystö lähti sen komentajan hauptmanni
Ausfeldin luo selvittämään tilannetta ja pyytämään häntä toimittamaan
pataljoonalle luvan lähteä kotimaahan.

Samana päivänä hauptmanni Ausfeld matkusti Berliniin, mistä hän heti
lähetti sähkösanoman vakuuttaen pataljoonan asiain olevan hyvällä
kannalla. Alkoivat kuumeiset, kiireelliset valmistelut. On mahdoton
sanoin kuvata tunnelmia pataljoonassa noina hetkinä. Miehet kulkivat
kuin unissaan Libaun katuja, kuulematta, näkemättä mitään muuta kuin
mielikuvituksen luomat kaukaiset taistelukuvat Pohjanmaalta, Savosta,
Karjalasta, kukin kotiseuduiltaan. Vapautuksen hetki oli tullut
vihdoinkin! "Nähdä kerran vielä kotimaa, kotiseutu ja sitten tulkoon
mitä tahansa!" oli kaikkien huulilla.



LÄHTÖVALMISTUKSIA


Pataljoonan kuntoonpanemiseen kului ainakin viikonpäivät. Jälleen
pidettiin tarkastuksia. Kaikki huono ja kulunut hyljättiin ja joka
mies sai uudet vihreät puvut ja kunnon varustukset. Saksalaiset eivät
tahtoneet lähettää ryysyistä joukkoa Suomeen. Tällä välin saapui
Suomesta maan laillisen hallituksen kuriiri ja kaksi höyrylaivaa
pataljoonaa hakemaan. Eräänä aamuna astui komppanian huoneistoon
pari vakavaa suomalaista merikarhua puhelemaan kotimaan kuulumisia
ja he lienevät harvoin läpäisseet sellaista tutkintoa, mihin he nyt
antautuivat. Toinen heistä, eräs etelä-Suomen talonomistaja oli
ennen sotaa pari viikkoa kitunut Turussa punaisten vankina, saanut
selkäänsä ja potkuja, niin että sai niitä potea useita viikkoja.
Vallankaappauksesta kuultuaan hän heti alkoi hommata pataljoonaa
kotiin. Punaisista hän lausui mielipiteenään, että entiset rauhalliset
ihmiset ja tuttavatkin oli vallannut sellainen kiihko, että he
tuntuivat yht'äkkiä muuttuneen mielipuoliksi. Mitä he oikein vaativat
ja tahtoivat, siitä harva oli selvillä. Venäläiset sotilaat kulkivat
konekivääreillä varustetuissa autoissa pitkin maaseutua pannen toimeen
kotitarkastuksia, eikä koko Suomessa ollut minkäänlaista hengen eikä
omaisuuden turvaa.

Muutaman päivän kuluttua suomalaiset höyrylaivat Arcturus ja jokin
pikku rähjä Castor, tai mikä lienee nimeltään ollut, saapuivat Libaun
satamaan ja jääkärit tuumailivat, että jo viimeinkin taisi tulla lähtö.
Sitä oli toivottu, jopa valmisteltu niin monet monituiset kerrat, että
lopulta koko asia tuntui mahdottomalta. Jos kuka jääkäreille kuukausi
sitten olisi puhunut Suomeen lähdöstä, olisi hän saanut vastaukseksi:

— Ä-ä-älä nyt viitsi ruveta visertelemään.

Mutta nyt ukot omin silmin näkivät Suomesta tulleet laivat ja niiden
miehistö puhui "selevee Suomea". Ei ollut enää epäilemistäkään.
Jääkärit tunkeilivat laivamiesten ympärille kysellen ja udellen.

— No mitäs sieltä Suomesta oikein kuuluu?

— Minkälaisia ne punaiset ovat tappelemaan?

— Ei suinkaan niillä järjestyksestä ja komennosta ole paljon tietoa?

Laivamiehet vakuuttelivat, ettei punaisilla ole ei johtoa ei
järjestystä, mutta yhtä hyvin valkoiset tarvitsevat kokeneita johtajia
ja nyt he ovat lähetetyt juuri sitä varten jääkäreitä hakemaan.

Ja meidän pojat ne röyhistelivät rintaansa, hymyillen itsetietoisina
muka suuristakin johtajantaidoistaan ja salaisuuksistaan.

— Niin, onhan sitä meitä täällä opetettu — — — on kouluutettu ja
komenneltu ja — — — rihm! — rintamalla sitä kans' käytiin.

— No minkälainen se ryssä oli siellä Saksan rintamalla? kyselevät
laivamiehet vuorostaan.

— Hjaa ryssä! Niitä oli monenlaisia. Oli lalluja ja oli sisukkaita.
Kneis'in rontilla ne ampu romvoieria että kehkesirrit hyppeli
unterstantissa ja törkymyysi valu ritsiltä pitkin permantoa. Muistatko
Viki?

— Ka, miksen muista! vakuutteli Viki ja laivamiehet ihmettelivät
jääkärikielen uusia kulttuurisanoja ajatellen, että kyllä noilla on
sotaoppi päässä.

— Saa ne pojat nyt Suomessa lyödä rihviä, jahka päästään Pohjanmaalle.

—-Ja tisipliini tehdään luja heti alussa.

— Kas se on semmonen paikka, he selittelivät laivamiehille, että ilman
tisipliiniä ei sotajoukolla tee kerrassaan mitään, on se nähty jo monta
kertaa.

— Mikäs se tisipliini oikein on? yritti jokin lämmittäjä kysellä.

— Jaa tisipliinikö? Se on — niin, sitä ei oikein osaa näin
oppimattomille selittää, se täytyy kasvatuksen ja harjoituksen kautta
saada sotamiehiin.

— Kai sitä jo lähtee mielellään Suomeen, kun on näin kauan ollut
poissa? kysytään.

— Raskiipa tämän jättää tämän Libaun.

— Jo veikkonen sitä päivää on odotettu, odotettu niin kauan, ettei
tahdo jaksaa enää todeksi uskoa.

Pojille teki hyvää heille osoitettu luottamus ja aivan kuin yhdellä
iskulla miehet muuttuivat. Heihin tuli hehkuva into ja reippaus,
jonka kaltaista pataljoonassa ei ennen oltu nähty. Heidän katseensa
olivat tuimat kuin ukkospilvi ja heissä saattoi havaita sellaisen
päättäväisyyden ja tarmon, että todella uskoi heidän taas kykenevän
mihin tahansa. Hermostuneina he kävelivät edestakaisin odotellen lähtöä
ja pitkästyen sen valmistuksia.

Vielä kerran suomalainen jääkäripataljoona kokoontui paraatiin.
Pataljoonan päällikkö hauptmanni Ausfeld julisti 27:nnen Preussilaisen
Jääkäripataljoonan hajoitetuksi ja luovutti sen Suomen lailliselle
hallitukselle. Hallitus oli pataljoonan komentajaksi määrännyt
eversti Thesleff’in, joka oli saapunut tilaisuuteen ottamaan vastaan
suomalaisen jääkärijoukon.



LIPPUVALA


Libaun kadut ovat himmeästi valaistut. Talvi-illan tuulet puhaltavat
mereltä kylminä viimoina kaikista kadunkulmauksista. Harvat
kulkijat pysähtyvät katsomaan marssivia komppanioja. Aseettomina,
juhlapuvuissaan, kypärät päässä suomalaiset jääkärit marssivat hiljaa,
rauhallisesti Libaun korkeaa luteerilaista kirkkoa kohti Grosse
Strassen varrella.

Kirkko on valaistu kirkkaasti kuin jouluaamuna. Äänettöminä
miehet istuvat penkeillä, koko pataljoona viimeistä miestä myöten
kokoontuneena. Pataljoona on vannomassa lippuvalaa ennen Suomeen
lähtöä. Urut hymisevät, vienot hymnin säveleet kiirivät pitkin kirkon
korkeita holveja. Saarnatuoliin astuu jääkäripataljoonan pappi puhuen
lippuvalan merkityksestä.

Lippuvala on juhlallinen lupaus, minkä sotilaat kutsuen Jumalan
todistajakseen tekevät ennen lähtöään taisteluun. He lupaavat pysyä
uskollisina maansa lailliselle hallitukselle ja puolustaa isänmaataan
henkeen ja vereen asti. Kun tämä uskollisuuden vala muinoin tehtiin
maan herralle, oli tapana, että sotilaat lupauksensa vahvistukseksi
puristivat maan herran kättä. Nyt asettavat sotilaat kätensä lipun
ympärille merkiksi lupauksestaan olla tälle isänmaansa symboolille
uskollisia, puolustaa sitä hädässä ja taisteluissa. Jos he kaatuvat
lippunsa juurelle, silloin he ovat kuolleet kunniansa ja isänmaansa,
oman kansansa onnen ja tulevaisuuden puolesta.

Lippuvalaa tekemään kutsutaan valitut henkilöt sotilasjoukosta. He
tekevät sen komppanian tai pataljoonan puolesta, joka ympärillä seisten
toistaa valan, luvaten siten yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta
taistella ja kestää vaarat ja voitot yhdessä tovereina.

Jääkärit vannoivat valan jääkäripataljoonamme valkean, kauniin lipun
juurella. Varmastikin on tämä hetki kautta elämän pysyvä läsnäolijain
mielessä. Kaukana synnyinmaastaan, merien, maiden takana, seisoi
suomalainen jääkäri joukko puhtaan lippunsa juurella valmistautuen
lähtemään valloittamaan suurta maata, — vapauttamaan isänmaataan
vieraan satavuotisesta ikeestä. Kaikuvalla äänellä, rinnat hehkuen
uutta, ennen aavistamatonta intoa, nuo nuoret jääkärit lausuivat
uskollisuudenvalansa Suomen lailliselle hallitukselle. Monen silmässä
kiilsi kyynel, ja ennen kuulumattomalla voimalla kajahti lippuvalan
jälkeen isänmaan virsi:

"Oi Herra siunaa Suomen kansa!"

Valot välkkyivät Libaun korkeassa, avarassa temppelissä. Kaukana
Itämeren tuolla puolen, Pohjan talvisen tähtitaivaan alla vuoti vertaan
kärsinyt kotimaa. Mutta jääkärien mielet paloivat kaipuusta ja halusta
päästä pian sen taisteluihin antamaan uhrinsa oman maansa vapaudelle.

Tuo vihreä jääkäripataljoona ei ollutkaan enää maanpakolaisparvi.
Kotimaa oli kutsunut sen avukseen, lähettänyt sanansaattajansa hakemaan
poikiaan vapaustaisteluunsa ja Libaun luteerilaisen kirkon holvit
kaikuivat vielä jääkärien lippuvalasta taistella henkeen ja vereen
Suomen vapauden puolesta.



LÄHTÖ LIBAUSTA.


Joukko puettiin matkaa varten siviilipukuihin. Siinä ei mittailtu, ei
soviteltu. Oli takki suuri tai pieni. — Se sopii! tuumaili aliupseeri
ja jos kuka yritti valitella puvun huonoutta tai sopimattomuutta,
lohdutti hän meitä:

— Ei teitä ole tarkoitus pukea espiskeikareiksi, te lähdette taisteluun.

Yöllä helmikuun 16 päivää vasten kokoontui komppania viimeisen
kerran asuntoaulaansa. Siinä oli taas pitkä rivi sivilistejä mitä
erikuosisimmissa puvuissa. Joka miehellä oli matkalaukku tai nyytti
kädessä. Saksalaiset aliupseerit jättivät kaihomielisinä jäähyväiset.
Katseltiin tuttua Baierin kasarmia. Siinä se seisoi jykevänä, autiona,
kätkien suojiinsa monta huokausta, kaikki ne kaipuun tunteet, jotka
nyt olivat täyttymässä. Ja miehissä vallitsi niin rajaton riemu, että
se tuskin voi hillitä sitä ilmoille puhkeamasta. Ulkona talvituulet
kohisivat ja vinkuivat, helisivät ja soittelivat huimia, vallattomia
taistelulaulujaan.

— Valmiit! Ryhmäkaarto oikeaan, tahdissa — — — mars! Eteen-päin!

    "Hurraa nyt komppania kotiamme kohti
    Suomemme suloisille saloille!
    — — — — — — — —
    Ei löydy maata sen armaampaa!"

Lähtöaamu valkeni kylmänä ja tuulisena. Miehet värisivät laivankannella
odotellessaan ohuissa siviilipuvuissaan. Libau heräsi tavalliseen
työhönsä ja askareisiinsa ikäänkuin mitään erikoista ei olisikaan
tapahtunut. Mitäpä sen asukkaat välittivät jonkin jääkäripataljoonan
lähdöstä. He olivat nähneet sellaisia monia sekä tulevan että
menevän. Satamassa alkoi päivän työ. Juna tuli puhkuen laivarantaan,
nosto- ja lastauskojeet alkoivat rämistä. Venäläisiä vankeja marssi
tavaramakasiineihin työhön.

Kello 11 seuduilla pataljoonamme saksalaiset upseerit saapuivat
laivalle jättääkseen jäähyväiset. Ennen lähtöä oli pataljoonassa joka
mies korotettu, oli leivottu upseereja jos minkin arvoisia, että
koskaan ei saattanut tietää, miten suuren herran kanssa oli kunnia
keskustella.

Useita puheita pidettiin sekä saksalaisten että suomalaisten taholta.
Kaikille oli yhteistä mielikarvaus siitä, etteivät vanhat tutut
upseerimme saaneet lähteä mukaan. Saksa ja Venäjä näet taas hieroivat
rauhaa ja aselevon aikana saksalaiset eivät saaneet edes lupaa Suomeen
lähtöön. Ero tuntui sangen katkeralta. Olivathan meikäläiset vielä
tottumattomia suuripiirteiseen sotatoimintaan. Suomessa olisi nyt juuri
tarvittu noiden kokeneiden ammattisotilasten kykyä ja taitoa. Puhuttiin
Suomen tulevaisuudesta, Saksan ja Suomen soturiliitosta ja yhteisistä
kestetyistä vaaroista ja taisteluista.

Laulut kajahtivat puheiden lomassa, "Die Wacht am Rein", "Maamme" ja
monet muut vuoroin kummallakin kielellä. Nyt eron hetkellä jääkärit
huomasivat, miten syvät siteet yhdistivät heitä jaloon Saksan kansaan,
joka jo oli tehnyt ja vielä tuli tekemään maallemme niin monta
todellista ystävän palvelusta. Saksan voittoisa armeija oli kukistanut
tsaarivallan Venäjällä, sen iskut olivat tehneet vallankumouksen
mahdolliseksi. Puhukoot ympärysvallat pienten kansojen oikeuksista
miten kauniita sanoja tahansa, missä maailman kolkassa he voivat
toistaiseksi näyttää edes yhden sorron ikeestä vapauttamansa kansan?
Saksa taas oli jo ennen meitä vapauttanut koko itä-Europan tsaarivallan
ikeestä, luonut itsenäisen Puolan ja Ukrainan. Olkoon, että se on
tarkoittanut nuo valtiot itselleen suojamuuriksi Venäjää vastaan, joka
tapauksessa ne maailmansodassa Saksan aseitten avulla ovat saaneet
vapautensa ja itsenäisyytensä. Kaukana siitä, että silmittömästi,
sokeasti olisimme ihannoineet kaikkea saksalaista. Näihin suurtekoihin
me suomalaiset kiinnitimme toiveemme, ja niin kauan kuin ne teot
himmentymättöminä säilyvät historiassa, niin kauan me pienen poljetun
kansan pojat emme voi olla ihailematta sitä kansaa, joka rehellisesti
täytti lupauksensa ei ainoastaan meitä, vaan monta muuta yhtä raskaan
ikeen alla huokaavaa kansakuntaa kohtaan!

Laiva irtautuu satamasta. Rannalla seisoo parvi, 27:nnen
Jääkäripataljoonan upseerit kunniaa tehden. Kajahtaa voimakas hurraa
jälkeen jäävien ja koko Saksan voitokkaan armeijan kunniaksi.

Arcturus lipuu aallolta aallolle kohti aukeaa Itämerta. Libau jää
kauas. Silloin pieni nopea alus kiitää rinnallemme. Jälelle jääneet
upseerit olivat rynnäköllä vallanneet pienen rannikkolaivan ja
seurasivat matkuettamme ulos aavalle asti. Vihdoin tuo pikku alus ei
kyennyt enää kilpailemaan uhkean Itämeren laivamme rinnalla. Se kääntyi
takaisin viime jäähyväiset jätettyään. Suomalainen pataljoona kiiti
eteenpäin pohjoista kohti. Aavalla merellä nostettiin Suomen lippu
laivan perään. Se hulmusi ja lepatti ylpeänä, vapaana, satojen riemusta
loistavien katseitten ihailemana.



KOTIMATKA.


Arcturus kyntää Itämeren aaltoja. Vesi solisee, läiskyy suurina
suolaisina pisaroina laivan kannelle. Pohjatuuli peuhaa ja pelmuaa
touveissa, myllertää meressä, räiskii ja pärskii kuin mikäkin ilakoiva
merielävä.

Laivan keula ja kannet vilisevät miehiä. Etukannella katselija vasta
oikein nauttii nähdessään, miten keula puskee tumman, vellovan aallokon
pintaan ja syöksyy sähisten ja kohisten eteenpäin. Vesi yrittää
vastustella, aallot lyövät koko kyljellään voimakkaasti vastaan,
käännähtävät siinä selkäpuolelleen, paremmin oikein hartiain-voimalla
laivan runkoa puskaistakseen, mutta niiden voimanponnistukset ovat
turhat. Minkäpä sille tekee väkevämmälleen ja terävämmälleen muuta kuin
katkeaa ja murskautuu, ja Arcturus ihan kuin leikillään siinä kikkaa
katkaisee aallon toisensa jälkeen ja lipuu paksua savua piipuistaan
pursuttaen yhä avarammille ulapoille Suomen lippu mastossaan
hulmuamassa.

Taivas on pilvessä, Itämeri pauhaa synkkänä, mustana, väliin vaahdosta
valkeana. Sen katselijoilla posket ja otsa polttavat kuin kuumeessa.
Suonen lyönti tuntuu ohimoissa. Tuo kylmä talvinen tuuli tekee
sanomattoman hyvää. On nautinto antaa sen viilentää koko kasvoja sulkea
silmänsä ja tuntea kiitävänsä hyvää vauhtia pohjoista kohti.

Kaukana aallokko pärskyy ja roiskuu suurina, valkeina vaahdon
peittäminä vuorina. Vasemmalla näkyvät Saksan rannikon kalliot ja
laaksomaat. Koko valoisan ajan päivästä kuljemme rannikon suojassa.
Sitten yöllä yht'äkkiä kaikki valot sammutetaan ja pimeä laiva syöksyy
suurimmalla vauhdillaan puhkuen ja sähisten synkän Itämeren yli suoraan
Ruotsin rannikkoa kohti.

Aamun sarastaessa on uusia saaria ja rannikko taas näkyvissä, Ruotsin
ranta. Arcturus on ankkurissa peilityynessä lahden poukamassa. Olemme
onnellisesti päässeet Itämeren yli. Saksalaiset lentäjät olivat
kertoneet venäläisten torpeedoveneitten ja parin risteilijän lähteneen
merelle ajamaan takaa meikäläisiä. Nyt olimme jo saavuttamattomissa.

— Mutta miksi tässä odotellaan? kyselevät jääkärit kärsimättöminä.
— Eikö sitä paineta taas eteenpäin: Pohjalaiset ne ottavat kohta
Tampereen ilman meitä.

— Helsingin ottavat ja kuka sinne sitte enää kehtaa mennä.

Päivämies koettaa rauhoitella: — Älkää hätiköikö, jaksetaan kai sitä
toistakin laivaa odotella!

— Ka mitä toista laivaa?

— Castoria, tykistön laivaa!

Nyt muistavat miehet, että eskaaderiimme tosiaankin kuului toinenkin,
mitätön, pieni alus, johon tykistö oli sijoitettu. Sitäkös alettiin nyt
naljailla.

— Mokomakin kanuunavene! Olisi heitetty sille köydenpätkä ennen merelle
lähtöä, niin olisimme jo molemmat täällä.

— Vielä sitä sammakkoa ruvetaan tässä perässä laahaamaan.

— Onko siinä ropelliakaan. Taitaa liikkua tuulen voimalla.

— Ja mihinkä se silloin pääsee tällä vastatuulella. Takaisin se on
seilannut Libauhun.

— Vai että "Castori" piti panna tuolle nimeksi.

— Mokomallekin rääppänälle!

Puolen päivän aikaan vasta Castorin savu alkaa näkyä taivaanrannalla.
Merenkäynti on ankara. Tuo pieni laivanpahanen keikkuu ja tanssii
aallokossa, väliin katoaa syvyyteen niin että piipuista tupruava
savu vain sen paikan ilmaisee, väliin taas heilahtaa maan ja taivaan
välillä, että päätä huimaa sitä katsellessa. Viimeiset voimansa
ponnistettuaan se pihisten ja ähkyen saapuu Arcturuksen rinnalle
huohotellen matkan vaivoista. Suurin osa miehistöä on merikipeänä.

Päivät jatkavat taas matkaa yhdessä. Ruotsin rannikon päivänpaisteiset
viirut lännessä näyttävät lipuvan ohi pitkänä, loppumattomana
aallonharjana.

Tukholman leveysasteen pohjoispuolella alkaa ilmestyä jääsohjoa.
Pohjoisempana se yhä laajenee velloviksi kentiksi ja niiden takana
läikkyvät jäälautat säihkyvän kirkkaina. Arcturuksen työ alkaa
käydä yhä raskaammaksi. Kohta on edessä luja, hellittämätön,
silmänkantamattomiin ulottuva jääkenttä. Arcturus puskee uljaasti sen
sisään halkoen leveän vanan. Castor pysyttelee nyt hartaasti perässä,
laivan kylki jytisee, jääkenttä halkeilee kumahdellen. Rouskuen
ja sähisten jää keulassa murtuu. Mutta tuo kiinteä kenttä käy yhä
lujemmaksi ja taipumattomammaksi, laiva tutisee, saa yhä ankarampia
tölmäyksiä. Sakeana pursuaa savupatsas taivaalle piipuista ja koneet
jyskyttävät raskaasti, epätoivoisesti. Vihdoin Arcturus pysähtyy. Sen
voimat ovat uupuneet. Kärsimättöminä kulkevat jääkärit jäätiköllä.

Sampoa odotetaan päivä jopa toinenkin. Sen seikkailut ovat kaikkien
huulilla. Missä kummassa se nyt viipyy?

Sitten vihdoin illan hämärtäessä näkyy kaukana savua.

Sampo näkyy! Kaikki miehet kapuavat kannelle. Ankara on työ
murtajallekin. Sen laaja runko hiljalleen kuitenkin kasvaa jäätiköstä.
Uljaasti se painaa röykkiöt allensa, sen laidoissa pursuu ja vaahtoo
sininen aallokko.

Eläköön-huudoilla Arcturuksen miehistö tervehtii saapunutta pelastajaa.

Laivue alkaa taas pyrkiä pohjoista kohti. Castor on jätetty lepäämään.
Sen miehistö muutettiin Sampoon. Pakkanen kiihtyy. Sammon äsken avaama
uoma on jäätynyt uudelleen. Yötä päivää koneet ryskävät, laivan kyljet
vinkuvat ja voihkivat, mutta eteenpäin on päästävä hinnalla millä
tahansa.

Vihdoin monen päivän matkan perästä itäiseltä taivaanrannalta kohoaa
pieni nyppylä yli jäätikön. Kannet ja laivan keula ovat mustanaan
miestä. Kiikarit kulkevat kädestä käteen. Ensimäinen majakka Suomen
rannalla on näkyvissä. Yht'äkkiä alkaa sydän sykkiä niin rajusti
kuin se tahtoisi repäistä rinnan. Kasvot sävähtävät tulipunaisiksi.
Sanomaton, kuvaamaton lämpö, huumaava riemun ja onnen tunne täyttää
koko olemuksen. Kyyneleet, joiden lähteittenkin jo luultiin iäksi
kuivuneen, ovat väkisin kihota silmäkulmaan.

Tuolla vasemmalla kirkastuu pilvien keskeltä ensimäinen saari, oikealta
toinen. Suomen ranta on näkyvissä. Lähemmäs tultaessa näkyvät nuo tutut
ruskeat kalliot ja harvat havumetsät. Itämyrsky pauhaa, vinkuu ja
puhaltaa, jääkentät kimaltavat päivän säteissä. Kaikkialla touveissa,
mastoissa, merellä ja saarilla, soi ja heläjää kuin ennenkuulumaton
musiikki. Suomen metsien humina kuuluu kaukaisena valtavana
tervehdyshymninä ja hivelee rintaa. Kylmä tuuli viilentää kuumeisia
hehkuvia poskia ja otsaa.

Kaikki miehet ovat kannella. Päiväkauden he seisovat siinä sanattomina,
liikkumattomina, katsellen ahmien kauan kaivattuja Suomen rantoja,
hengittäen sen tuulia, havumetsien tuoksua. "Yö on iäks' mennyt pois!"
Vihdoin saapuvat ensimäiset ihmiset, suomalaiset pojat ja tytöt
mikä suksilla mikä jalan. Tulee miehiä valkeat nauhat käsivarressa
— suojeluskuntalaisia. Laivan ympärille kertyy parvi väkeä.
Eläköön-huudoilla he tervehtivät jääkäreitä. Parvi kasvaa. Saattajat
juoksevat laivan perässä kilometrejä. Toiset jäävät uupuneina jälkeen,
mutta saarilta ja mantereelta saapuu yhä uusia joukkoja liput mukanaan.
Arcturuskin liputtaa, mastosta mastoon liput liehuvat, vimppelit
välkkyvät ja ilakoivat. Tämähän on riemusaattoa.

Eräs äiti huomaa laivan kannella poikansa, ojentaa kätensä ja painaa
sitten huivin silmilleen. Poika tempaa valokuvansa, taskukirjansa, ja
heittää kaikki jäälle äitinsä jalkojen juureen.

Vaasan satama kohoaa uljaana, kevättalven laskevan auringon
valaisemana. Sankat väkijoukot täyttävät laivasillan. Laulu kajahtaa,
liinat liehuvat. Pataljoona marssii illan hämärtäessä kaupunkiin
sankkojen tervehtivien väkijoukkojen ohi.

Pohjanmaalla ovat talonpojat alkaneet vapaustaistelun. Niin voimakasta
valveutuneen kansan nousua ei Suomi ole milloinkaan ennen nähnyt.
Rintama on keski-Suomessa. Valkoisen armeijan tykit jylisevät
Tampereella.

Ja Suomen jääkärit ovat kotimaan kamaralla.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JÄÄKÄRIN PÄIVÄKIRJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.