Title: Kauppaneuvoksen kuoltua
Näytelmä 3:ssa näytöksessä
Author: Maila Talvio
Release date: May 21, 2024 [eBook #73666]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1905
Credits: Tapio Riikonen
Näytelmä kolmessa näytöksessä
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1905.
LOUISE AHLFELT, kauppaneuvoksen leski.
SIGRID WILLARDT, |
EDITHA, | hänen tyttärensä.
TIREHTÖÖRI ALLAN WILLARDT, Sigridin mies.
ROLF, heidän lapsensa.
OIVA LAHTONEN, konttoristi Ahlfeltilla.
ARMAS SALOKANNEL, runoilija.
PENTTI MARTO, kuvanveistäjä.
HELLA ASP.
GUNNAR KILPI.
LAHTOSEN ÄITI.
TYÖMIES ÅSTRÖM.
GRÖNLUNDSKA.
ANDERSSONSKA.
Ahlfeltin palvelijoita, työmiehiä, heidän vaimojaan ja lapsiaan.
Tapahtuu parina päivänä ennen jouluaattoa sekä jouluaattona.
Suuri, matalahko, räikeän loistavasti kalustettu sali; peräseinällä kolme ikkunaa raskaine punaisine plyyshiverhoineen. Toisella sivulla ovi eteiseen, toisella ovi konttorihuoneisiin ja myymälään. Pöytä tuoliryhmineen. Ympärillä KILPI, MARTO, SALOKANNEL ja HELLA ASP (muodikkaassa kävelypuvussa, suuri hattu päässä). EDITHA (surupuvussa) kaataa kahvia ja tarjoilee vieraille. Ulkoa kuuluu kaiken aikaa kansanjoukon epämääräistä puhetta ja rähinää.
No, Editha, tottahan sinä kävit Moulin Rougessa? (Marto purskahtaa pieneen nauruun, katsahtaa Edithaan).
EDITHA (puoleksi leikillä, puoleksi hermostuneena)
Olisihan minun pitänyt odottaa että se kysymys tulee ennemmin tai myöhemmin — täällä kotonakin!
Kuinka niin?… Mitä…?
Ei mitään, ei mitään… Tai sitä vain, että… Kaikki te puhutte ikäänkuin Moulin Rouge olisi Pariisin merkillisin merkillisyys.
Jollei se juuri ole merkillisin merkillisyys, niin onhan se ainakin merkillisimpiä merkillisyyksiä.
EDITHA (leikitellen, pieni kärki sanoissa)
Niin, eikö totta: Louvret ja Luxembourgit ja kaikki muut ovat pelkkä varjo Moulin Rougen rinnalla!
Taidetta tapaa kaikkialla, mutta Moulin Rougea ei ole kuin Pariisissa.
Oo — älkää luulko! Jokaisella suurkaupungilla on sekä Louvrensa että Luxembourginsa ja Moulin Rougensa! Eikä ulkomaalaisen pidä laiminlyödä kumpaakaan. Toinen katsotaan päivällä, toinen yöllä.
Ei ole Moulin Rouge enää entisellään. Pariisin kuuluisa Punainen mylly on nykyään varsin siisti paikka, jonne kuka hyvänsä saattaa mennä. Toista oli silloin kun minä… Et sinä, Editha, siellä olisi pahentunut.
Tiedänhän minä, etten olisi. Mutta ei ollut sopivaa aikaa.
Eikä halua!
Olkoon menneeksi!
Sopivaa aikaa? Uskallanko kysyä, mitä erityistä oli tekemistä? Oletko ehkä kaikessa salaisuudessa ruvennut kirjailemaan tai laulamaan tai maalaamaan tai… Niin, niin! Ja hämmästytät äkkiä maailman valmiina taiteilijana. Kaikki on mahdollista Editha Ahlfeltille!
EDITHA nauraa
Kaikki tämä siksi etten käynyt Moulin Rougessa!
Se oli sellaista, että Editha joutui sosialistien seuraan ja sitten katosi halu kaikkeen mikä meitä muita ulkomaalaisia huvitti…
SALOKANNEL (pitkään)
Ooo!
Kauppaneuvos Ahlfeltin tytär sosialistien seurassa!
Oletko jo sosialisti, jauresilainen?
Ei siitä kannata puhua. Minä en osaa vielä aakkosiakaan. On vain jonkinlainen hämärä aavistus… Siellä oli niin hyviä puhujia. Minä opin kieltä ja…
Sääli oikeastaan että se oikea Moulin Rouge meni!
EDITHA (hämmästyneenä)
Niinkö?
Se oli niin tyypillisesti pariisilainen.
Jaa, kyllä minun täytyy sanoa että menisin sitä katsomaan, jos
Pariisiin pääsisin.
Bravoo, bravoo!
HELLA hämillään, koettaen korjata
Niin… tietysti uteliaisuudesta vain. Että kerran näkisin millaista siellä sellaisessa… on… en tietysti millään lailla nauttiakseni siitä…
(Kaikki purskahtavat nauruun.)
Mitä te nyt menitte sitä särkemään! Se oli niin herttaista.
Rehellisyys on sentään niin pukevaa nuorelle naiselle.
Valitan että olin niin liian rehellinen. Annoin naurunaihetta.
Siunattu se olento, joka tähän matoiseen maailmaan tuo hiukankin naurunaihetta. Äh, täällä on niin yllin kyllin kuivaa…
Muistatko, Editha, missä olimme viikko sitten?
Odotahan… tänään on perjantai… ei, torstai…
Me läksimme Pariisista.
Eikö siitä ole kuin viikko? Hyvänen aika, minusta on kuin kokonainen iäisyys.
MARTO (katsoo kelloa)
Juuri tähän aikaan istuimme ravintolavaunussa…
Oliko ikävä lähteä Pariisista?
Ehkä hiukan.
Ei niin hiukkaakaan. Minä satuin olemaan todistajana, kun Edithan piti erota Louvresta. Mentiin sanomaan hyvästi da Vincille, Murillolle, Rafaelille ja muille suuruuksille. Sitten lähdettiin kuvanveisto-osastoon, kumarrettiin Milon Venukselle, Junolle ja muille jumalattarille. Siinä salissa sattui minulla olemaan erityiset lemmikkini ja kun minä unohduin heitä katselemaan, joutui Editha toisaalle…
Kyllä minä koko ajan tiesin missä sinä olit.
Mutta minä en tietänyt missä sinä olit. Etsin etsimistäni ja vihdoin viimein tapaan hänet porraskäytävästä, vastapäätä Samothraken taisteluenkeliä, ihan vaipuneena tämän päättömän ja kolhitun enkelin katselemiseen. Minun täytyi pysähtyä. Ja minulle tuli ajatus: jos joskus pistäisi päähäni hakata kuva nimeltä »Ihailu» tai »Antautuminen» tai jotakin sellaista, niin kuvaisin sen sellaiseksi jommoisena näin Editha Ahlfeltin erohetkellä Samothraken edessä — pukua tietysti lukuunottamatta…
EDITHA (joka jo pari kertaa on yrittänyt häntä keskeyttää)
Anna nyt jo minullekin puheenvuoro! No niin, miksen myöntäisi että olin ihastunut Louvreen. Mutta se olikin ainoa paikka, josta minun oli vaikea erota. Oikein vaikea.
Entä sosialistisi! Ja olihan muitakin ihmisiä…
Tietysti. Olihan sitä ehtinyt esimerkiksi bolagisteihin kiintyä.
Puolen vuoden aikana oltiin miltei joka päivä yhdessä. (Hämätäkseen:)
Tiedättekö, minä toin mukanani pari niin kaunista marmorijäljennöstä ja
paljon, paljon valokuvia…
Ovatko ne jo niin että voi saada nähdä…?
HELLA (miltei yhtaikaa)
Niin, näytä rakas Editha.
En vielä ole avannut mitään (miltei inholla silmäillen ympärilleen).
Mitä täällä kannattaisi! Jahka me pääsemme Valhallaan.
Kai te muutatte ennen joulua?
Huomispäivänä… Jaa… ei… emme pääse ennenkuin jouluaattona. Sillä täällä vietetään vanhan tavan mukaan kuusijuhla työväelle.
Huokaa.
Ikäänkuin teitä siinä tarvittaisiin.
Ei ole ennenkään tarvittu! Mutta mamma tahtoo välttämättömästi. (Synkistyen, hiljemmin:) Nyt kun pappakin on poissa. (Keveämmin:) Mutta ylihuomenna Valhallaan! Minä iloitsen siitä. Täällä on niin painostavaa, niin levotonta, niin vierasta — (inholla, pelolla) en ottaisi mistään hinnasta asuakseni täällä. Valhalla; sinun pitää tulla, Pentti, näkemään kotini.
Heti kun Helsinkiin tulen.
(Katsoo kelloa.)
Aiotteko todella vielä tänä iltana lähteä?
Kello kahdeksan junassa. En muuten ehdi kotiin jouluaatoksi.
Ei nyt vielä ole kiirettä.
Ovi konttorihuoneeseen avautuu, Lahtonen astuu kiireesti sisään, kumartaa, pysähtyy.
Anteeksi… Eikö komerserodinna vielä ole tullut?
Ei ole… Mutta tehkää hyvin ja tulkaa juomaan kahvia. Ehkä minä saan esittää…
Kiitoksia… Puoti on täynnä väkeä.
(Kumartaa, on menemäisillään.)
EDITHA (on noussut, seuraa)
Olisiko ollut jotakin kiireellistä?
Olisin vain kysynyt huomisesta kuusijuhlasta… Ja sitten täällä on eräs… joka tahtoisi tavata komerserodinnaa…
Kuka se sitten on?
Köyhä vaimo vain.
Mitä hän…?
Etsii esiin kukkaronsa.
LAHTONEN (salatulla ivalla ja katkeruudella)
Ei ole pyytämässä.
Mitä hän sitten…? Onko jotakin tapahtunut? (Menevät yhdessä konttorihuoneisiin).
Voi kuinka minun on sääli Edithaa! Hän koettaa hillitä itseään, mutta kyllä näkyy että hän kärsii. Hän joka ennen oli niin iloinen ja täynnä elämänhalua. Olisikohan parempi että lähtisimme pois?
Helpommin hän vain unohtaa, kun on ihmisiä ympärillä.
Mutta eikö hän nyt vähitellen ala tottua? Ei ihminen sentään jaksa koko ikäänsä surra. Johan kauppaneuvos on ollut haudassa pari kuukautta.
Kyllä, kyllä… Mutta Editha palasi ulkomailta vasta eilen.
Tietysti hän Pariisiin sai tiedon.
Tietysti. Mutta on nyt aina hiukan vaikeaa palata kotiin sellaisten tapausten jälkeen.
No… no… no… ymmärrän.
Edithalle mahtoi olla kamalaa sinne saada se tieto.
Hän sairastui. Pariin päivään ei häntä kuulunut Duval'iimme Boul. St. Miehin varrella. Kun vihdoin menimme häntä katsomaan, makasi hän kuumeessa ja houraili olevansa kotimatkalla. Huuteli isäänsä… isänsä koiraa… isänsä ratsuhevosta…
Editha raukka! Hän rakasti isäänsä aivan mielettömästi.
Editha ei tuntenut isäänsä.
Kukapa häntä oikeastaan tunsi! Se on: kaikki tunsivat eikä kuitenkaan kukaan. Harva ihminen kai on niin yksinään kulkenut elämän läpi kuin hän. Kaikki puhuivat kauppaneuvos Ahlfeltin samppanjakesteistä uudenvuodenpäivänä, kaikki kadehtivat niitä onnellisia jotka saivat olla mukana Valhallassa Louisen päivänä. Huvila oli kuin satulinna salaperäisessä elokuunyössä… Eikö jokainen tässä kaupungissa olisi tuntenut kauppaneuvos Ahlfeltia, kun hän komeissa vaunuissaan ajoi kadulla? Kaupunkilaiset tunsivat yksin hänen koiransakin…
Niin, niin… Sen muistan minäkin. Koulupoikana minä sitä kovasti pelkäsin… Mikä kumma sen nimi nyt olikaan…? Asch… Sanoihan Edithakin sen houriessaan…!
Tom se oli. Aina vain Tom. Uusi Tom kun edellinen kuoli. Ajatelkaapa, tämä viimeinen Tom suri isäntäänsä niin, että se vain etsi ja etsi ja ulvoi. Ei kukaan saanut siltä rauhaa. Kaksi kertaa se tuotiin kotiin sedän haudalta ja vihdoin se oli ammuttava.
Liikuttava juttu!
Selvästi muistan kauppaneuvoksen koulupoikavuosiltani. Hänellä oli tapana kävellä tännepäin juuri kun me tulimme koulusta. Me teimme kunnioittavan kierroksen ja vaikenimme, kun ohitse astuimme. Ja kun kuului huuto: kauppaneuvoksen vaunut! livistimme me kiireesti pois tieltä. Kauppaneuvos oli komea ja mahtava herra!
Ja minä muistan tämän talon aivan aikaisimmasta lapsuudestani — silloin en vielä Edithaa tuntenut. — Minua huvitti kullattu viinirypäleterttu oven yläpuolella. En vielä ylettynyt näkemään ikkunaan. Kerran pyysin, että äitini nostaisi minua niin että saisin tietää mitä ikkunassa oli ja hämmästyin kovasti, kun siellä oli vain pulloja!
Etkö muista, Merto, että minä Pariisiin lähtiessäsi kerroin sinulle neiti Ahlfeltin oleskelevan Pariisissa?
Muistan. Käskit minun varoa maailman vaarallisimpia houkutuksia, rahaa ja kauneutta. Mutta kuinka oikeastaan oli — en ole koskaan tahtonut Edithalta kysyä — kuoliko kauppaneuvos äkkiä?
HELLA (katseltuaan ympärilleen, kuiskaa)
Aivan äkkiä. Hän oli joutunut… jollakin lailla riitaan jonkun työmiehensä kanssa ja kiivastui. Sai siitä halvauksen. Kun täti huvilalta ehti tänne, ei hän enää osannut puhua. Tämä tapahtui noin kello seitsemän ja kello yhdeksän hän kuoli.
Vai niin, vai niin.
Ei voi kuvata mikä sekosorto täällä syntyi. Setä oli aina johtanut kaikkea, aivan pienimpiäkin asioita. Ihmiset tulivat aivan päättömiksi.
Olihan täällä sentään pari taitavaa konttoristia. Lahtonen esimerkiksi, joka on ollut sedän palveluksessa parikymmentä vuotta, aivan pienestä pojasta.
Ja täti itse koetti parastaan. Täti on todella ollut aivan ihmeteltävän energinen. Ajatelkaa, herra Marto, nainen niin epäkäytännöllinen ja hieno, joka ei ymmärrä afääreistä mitään, heittää kauniin huvilansa, muuttaa tänne ja asuu täällä kaksi kuukautta aivan viinakaupan nurkalla. En olisi uskonut tädissä sellaista mielenlujuutta olevan. Kun muistaa kuka hän on!
Mutta se viinakauppa kai se juuri on suvun rikkauden lähde. Kaipa se niinmuodoin on kärsittävä.
Olkoon mikä on, mutta sietämätön se on. Tuolla on aina humalaisia, aina huutoa, aina tappelua. Eihän se mitään olisi, jos olisivat siivosti. Varmaan ei tädillä ollut aavistusta siitä mitä se kaikki merkitsee. Tuskin täti oli täällä vanhassa talossa käynytkään. Mutta hän on kuin onkin kestänyt täällä kaksi kuukautta.
Kovasti hän on vanhentunut viime aikoina.
Onko se nyt ihme!
No, pian hän saa apua. Tirehtööri Willardtia odotetaan joka päivä.
(Melu kadulla enenee.)
KILPI (nousee, menee ikkunaan)
Profanum vulgus mylvii… Mikä niiden oikeastaan on?
(Muutkin menevät ikkunaan.)
HELLA (peloissaan)
Nyt ne taas rupeavat tappelemaan.
Niitä suututtaa kun tietävät, että puoti pian suljetaan. Useat eivät vielä ole ehtineet saada.
Niin, onkin käsittämätöntä miksi tämä puoti suljetaan niin aikaiseen. Muut puodit ovat auki kahdeksaan ja yhdeksään. Onko ihme että ihmiset suuttuvat!
Yhteiskunta laittaa välistä niin turhia määräyksiä.
NAISEN ÄÄNI (ulkoa)
Kiroan, kiroan, kiroan minä koko tämän paikan! (Hänen huutonsa päättyy itkunsekaiseen ulinaan.) Ei penniäkään tuonut kotiin palkastaan. Kaikki on tänne kantanut. Täällä syödään ja juodaan ja mässätään meidän rahoillamme. Kiroan… kiroan…! (Melu ihmisjoukossa on kasvamistaan kasvanut. On kuulunut huutoja: poliisi! poliisi!)
HELLA (säikähdyksissään)
Kuinka hirmuisen raakoja ne ovat. Ei tällaista kai toki koskaan tapahtunut sedän aikana. Kyllä todella täytyisi soittaa poliisille… Mutta mihin kummaan Editha joutui?
Jo ne rauhoittuvat. Poliisi tuli mieslukuisena.
MARTO (nauraa)
Luuletteko te, että se heistä on kauheaa? Se on heille vain joululystiä, kuten meillä on omat joululystimme. Me panemme joulupuuroon mantelin, me sulatamme tinaa, me… Ettekö te nyt soisi heille pientä huvia. He kantanut. Täällä syödään ja juodaan ja mässätään mei- (Palaavat vähitellen paikoilleen).
Mutta se vaimo kärsi — ei se huuto tullut ilosta. Kuinka hirveällä äänellä se huusikin! Ei se ollut joululystiä.
Mistä sinä tiedät! Ilot ja ilonilmaisut ovat ihmisiä myöten.
(Editha palaa kalpeana, koettaen hillitä itseään.)
HELLA rientää häntä vastaan, hellästi:
Editha kulta, missä sinä niin viivyit! Kai sinä kovasti pelästyit?
EDITHA (hengästyneenä)
Pelästyin. Kyllä täällä kaupungissa on levotonta. Kunhan me pääsisimmekin Valhallaan. Voi kun Sigrid ja Allan pian tulisivat!
Mikä siellä nyt sitten oli?
Joku vaimo vain tahtoi tavata mammaa.
Sekö sama joka reuhasi täällä ulkopuolella?
Sama. Selitin ettei mamma ole kotona. Väitti ensin että valehtelen eikä olisi lähtenyt millään. Herra Lahtosen täytyi työntää hänet ulos. Hän kävi kourin kynsin kiinni seiniin… oveen, kynnykseen… Pelkäsin, että hän puree Lahtosta käteen. Sitten hän huusi täällä ulkopuolella…
Kyllä me kuulimme.
Ettei hän vain tekisi mammalle mitään pahaa: Mamma on ulkona.
Ehei! Täti ajaa vaunuissaan varsin turvallisesti. Ei tällaisia asioita pidä ottaa niin juhlallisesti.
Kun minä ymmärtäisin mikä sen vaimon oikeastaan oli. Miksi hän niin kauheasti uhkasi?
Kai hän yksinkertaisesti tahtoi tädiltä rahaa. Sellaisiahan täällä käy alituisesti.
Ei hän huolinut rahasta.
Ohoo! Siis ylpeä yksilö! No niin, huolensa on itse kullakin. Pääsemmekö me niistä vapaiksi? — miksi sitten he! Ole sinä vakuutettu siitä että ihmisen tunteet ovat sitä tylsemmät jota alemmalla sivistysasteella hän on. Luuletko että kala kärsii, kun se pataan pistettäessä vielä hyppii — ja luuletko että tuollainen vaimo tuntee ja kärsii, kun se kirkuu?
EDITHA (lamassa)
Kuka sitä tietää!
Muistatko, Editha, pikku Madelaineamme?
Muistan…
Kuka oli pikku Madelaine…? Te näytätte niin… Vai eikö siitä sovi…?
Madelaine oli vain pikkuinen katutyttö, jota Editha koetti »pelastaa» ja joka petti Edithaa monella muotoa. Pikku Madelaine viihtyi asemassaan erinomaisen hyvin eikä laisinkaan tahtonut tulla »pelastetuksi».
Kuule Pentti, ole hiljaa…
Ei, Editha rakas, kyllä me nyt jätämme sinut rauhaan… Olet kovin väsynyt.
Aivan oikein. Minunkin tavarani ovat vielä huiskin haiskin. No, Editha, hyvästi nyt ja kiitos kaikesta!
EDITHA (ikäänkuin heräten)
No niin, Pentti, kaunis kiitos nyt hyvästä matkaseurasta ja koko ajasta Pariisissa. Ja tule tervehtimään, kun Helsinkiin palaat. Silloin me jo asumme Valhallassa, silloin saat nähdä minun oikean kotini! Hyvää joulua!
Kiitos. Ja muista nyt, ettet saa itkeä. Se kuluttaa ja — rumentaa.
Niin: ethän sinä enää itke! Elämässä on sentään niin paljon hyvää ja kaunista. (Suutelee häntä.) Minä olen taas pian luonasi.
Jaa… kai minunkin pitäisi lähteä. Mutta suoraan sanoen ei minulla vielä ole mitään erityistä tekemistä. Jäisin mielelläni kuulemaan Pariisin uutisia, jos…
Mutta sepä hauska! Jää!
(Editha saattaa vieraat eteiseen. Salokannel seuraa kynnykselle, polttelee siinä. Kuuluu hyvästijättöjä ja hyvän joulun toivotuksia. Salokannel palaa ensin, sitten Editha. Editha tulee hellästi Salokanteleen luo, painautuu häneen ja purskahtaa itkuun, jota kauan on pidättänyt.)
SALOKANNEL (heltyen)
Editha, Editha, no mitä nyt? Tyynny, tyynny…!
Minua niin ahdistaa ja painostaa. En tiedä… Kaikki täällä on niin outoa. Ei tämä ole kuin kotini. Ihmiset ovat niin kummallisia. En tunne mammaa, hän on käynyt niin vanhaksi, niin nöyräksi… en tiedä miten sen sanoisin…! hän ikäänkuin peittää jotakin. Olisin tahtonut kysyä papan kuolemasta. En tiedä siitä vielä mitään tarkempaa. Kaikkiin kirjeisiini Pariisista sain vastauksen, että kerrotaan tarkemmin kun tulen kotiin. Ja nyt ei kerro kukaan. Mammalta en uskalla edes kysyä, kun hän on niin alakuloinen.
Kyllä sinä sen kaiken saat aikoinasi tietää.
Ja sitten tämä kauppa täällä on niin inhottava. Minä en kärsi tuota rähisevää joukkoa tuolla…
Rauhoitu nyt, rauhoitu! Pianhan te pääsette pois Valhallaan. Lähtekää huomispäivänä, vaikkapa tänä iltana.
Ei mamma suostu lähtemään ennenkuin ylihuomenna… Ja sitten minä pelkään Valhallaakin. Täällä on kaikki niin vierasta, ettei papan poissaolo niin paljon tunnu. Mutta Valhallassa tyhjyys oikein tulee huutamaan vastaan. Nähdä hänen huoneensa, hänen kirjoituspöytänsä, nähdä Tomin tyhjä nurkka… Voi pappa, pappa! Tietää ettei hän koskaan telefonoi kaupungilta, ettei hän koskaan enää tule… Hän oli sentään niin äärettömän hyvä ja niin kaunis ja niin rakas minulle…!
Enkö minä mitään merkitse pienelle Edithalleni?
EDITHA (hymyillen)
Etkö sinä mitään merkitse? Voi Armas, Armas — kuinka elämäni olisi toivotonta ilman sinua! — (muuttuneella äänellä:) En käsitä kuinka pappa on voinut elää täällä.
Hänen työnsä oli täällä.
Hänen työnsä! Niin, meidän tähtemme hän tämän kaiken kesti. (Inholla:)
Noiden rähisevien ihmisten joukossa.
Älä luule, että he sedän eläessä niinkään rähisivät.
He eivät tohtineet. (Vahingonilolla:) Niin, he eivät tietystikään tohtineet! Oo kuinka minä vihaan tuota raukkamaista, matelevaa joukkoa. Mutta että mamma on voinut kestää täällä — sitä en käsitä! Oli onni ettei mamma ollut kuulemassa mitä kaikkia se vaimo sanoi.
Unohda nyt se! Ehkä hän oli hullu.
EDITHA (ilostuen)
Niin, kuule, ehkä hän todella oli hullu! (Nauraa.)
Joko sinä nyt raaskit luopua hänestä ja ruveta kuulemaan mitä minulla on sanomista?
Jo, jo, jo. Nyt olen kokonaan sinun.
Sanopa minulle nyt, etkö vain Pariisin humussa joskus unohtanut minua?
Minä sain pari kertaa niin kauan odottaa kirjettä.
Saitko? Kyllä minä mielestäni kirjoitin kovin usein. Ei, kuule, tämä pitäisi minun sanoa sinulle! Minä kirjoitin paljon useammin kuin sinä.
Sitten on kirjeitä mennyt hukkaan.
Mahdollista. Ei, kuule, eivät muut kirjeet mene hukkaan kuin ne joita ei ole kirjoitettu.
Kuulehan… Tuo Marto näytti kohtelevan sinua kovin hyvänä tuttavana.
Meistä tuli hyvät ystävät… (naurahtaa) Pentti! Ei, Pentti ei ollut ensinkään vaarallinen. Mutta jos minä nyt oikein suoraan tunnustan, niin oli siellä muuan norjalainen maalari, joka oli vaarallisempi. Juuri hänen kauttaan jouduin sosialistikokouksiin.
Ahaa!
Hän oli suuri ja komea ja väkevä. Hänessä oli merta ja vuorta ja vuonoa, siinä miehessä. Hänen nimensä oli näköalakortissa, jonka sinulle kerran lähetimme Versaillesta. Etkö muista? Juuri siellä, Trianonin lehdoissa me harhailimme ja…
Kuule, Editha, älä jatka… Taikka minä…
Tuletko sinä mustasukkaiseksi! Kuinka minä pidän siitä! Herttainen sinä olet mustasukkaisena. Rakasta minua oikein kuumasti (painautuu häntä likemmä)… Näin… Katso, minä en voi lakata sinua rakastamasta. En voi! Ymmärrätkö?
Kuinka kauniisti sinä puhut! Oi, sinä olet elävä runo! Odotahan kun minä puen sinut sanoiksi! Siitä… siitä tulee jotakin! Minulla on paraikaa tekeillä runoelma…
EDITHA (säpsähtää)
Kuuletko?
Mitä?
EDITHA (ikäänkuin aavetta paeten)
Kerro… Kerro minulle runoelmastasi!
SALOKANNEL (miltei närkästyneenä)
Mitä kummaa sinä pelkäät…? Editha — minun sylissäni!
Olin kuulevinani sen naisen taas huutavan. Kunhan ei se olisi päässyt irti poliiseilta.
Ole huoleti. Se on vain kansanjoukko… Minun runoni tulee olemaan miekkain kalsketta ja piiskan läiskettä, itkua, parkua, solvausta, nuhdetta, ja koko tästä kaaoksesta tulee nousemaan vapauden kirkastettu henki. Sinä! Sinut minä kuvaan kirkkaaksi, valkoiseksi, loistavaksi ja kuumaksi kuin aurinko. Ja sinun nimesi tulee olemaan Vapaus.
(Ulkoa kuuluu melua.)
EDITHA (karkaa ylös)
Mikä siellä nyt taas on…? Puoti suljettiin. Jäivät ilman. Hyvänen aika, nyt se taas alkaa! Puivat nyrkkiä…
SALOKANNEL (äreästi)
Ei se nyt sen vaarallisempaa ole.
Että se nyt niin kauheasti koskee, jolleivät viinaa saaneetkaan.
Tjaa — mitä sinä sanoisit jollet saisikaan kaikkia joululahjojasi! Ja jollei joulupöydässäsi olisi marsipaania… ja jollei teillä uutta vuotta otettaisi vastaan samppanjalla — et sinä siitä pitäisi.
Ei tiedätkö, en minä nyt sentään pane niille niin suurta arvoa, että tuolla lailla…
Et tuolla lailla, sen uskon. Mutta kirvelisi se sentään. Täytyy ajatella, että nämä kaikki ovat köyhää kansaa, jolla ei ole mitään muuta jouluiloa…
EDITHA (mietteissään)
Mitään muuta jouluiloa!
(Taas melua.)
EDITHA (kiskaisee ylös uutimen, huutaa)
Täysi tappelu… Poliisi… (vetää alas uutimen.) En käsitä kuinka pappa on voinut kestää tätä.
Hm. Oli kai kestettävä. Ilman tätä ei teillä olisi Valhallaa eikä vaunuja eikä hevosia. (Keskeyttää nähdessään pelästyneen ilmeen Edithan kasvoilla.) Eikä tämä nyt; sedän eläessä tällaista ollut.
Mitä sinä sanoit? Eikö meillä olisi mitä meillä on ilman tätä… tätä rähinää?
Kuinka sinä otat kaikki asiat kovin juhlalliselta kannalta! Sinä et ole vapaa. Sinun täytyy oppia vapaan elämisen ihana taito…
Kuinka…? Sinä tarkoitat…
Tarkoitan mitä sanon: ottaa hetki sellaisena kuin se tulee, ei pelästyä, ei etsiä sanoista enempää kuin niissä on. Hymyillä kaikelle, imeä ilo ja mehu kaikesta… Tässäkin näytelmässä on aika paljon humoristista ja hauskaa…
(Huutoja kadulta.)
EDITHA (karkaa ikkunaan)
Tämä totisesti ei ole hauskaa. Nyt… ei, minä lähden heille puhumaan.
Mutta Editha…! Juopuneet ovat poliisin asia, ei nuoren tytön.
EDITHA (kiihtyy)
Mutta enhän minä voi seisoa ristissä käsin — tämähän tapahtuu täällä meidän asuntomme edustalla… (Salokannel kohauttaa olkapäitään, suupielissä iva, suuttumus, pettymys. Editha säpsähtää, pelästyy ja ikäänkuin loittonee häntä katsellessaan).
Armas… missä sinä olet? Mitä sinä ajattelet…? Et vastaa…
Kuule, loukkasinko sinua?
Et… Tulin vain ajatelleeksi että… No, sama se…
Mutta sano se! Minä pyydän hartaasti…
No niin… Sinä olet siellä Pariisissa muuttunut.
Millä lailla…? Onko se paha?
Ne sosialistiseurat…
Älä sano niistä mitään! Niistä minä sain enemmän sisältöä kuin mistään muualta…
SALOKANNEL (nousee hermostuneena)
Vai niin, vai niin. En minä millään lailla tahdo olla tiellä…
Kehity sinä vain…
EDITHA (yhä kiihtyen)
Aa… nyt muistan! Sinä sanoit kerran, että joku neiti, kuka se nyt oli? — oli Pariisissa saanut niin pukevan kampauksen! Minä en ole saanut mitään sellaista… Olet pettynyt…
SALOKANNEL (hillityn ivallisesti)
Minä väitän olevani kauneuden pappeja tässä maassa enkä siis saata olla sokea sellaisellekaan asialle kuin miten nainen pitää tukkansa…
Editha vetäytyy äkkiä pois ikkunan äärestä.
SALOKANNEL karkaa hänen luokseen
Mitä? Mitä? Heittivätkö sinua kivellä? Sano.
EDITHA (tukahutetusti)
Uhkasivat…
Raakalaiset…! Rauhoitu, armaani. Minä olin sinulle paha… suo anteeksi! Emme me tästä välitä. Nauramme koko asialle! Oletkohan taas omani… Noin! Tule tänne, palaamme taas minun runoelmaani.
EDITHA (ei ole huomannut viime sanoja. Ikäänkuin itsekseen:)
Mitä minä olen heille tehnyt? Mitä ne minusta tahtovat? Miksi he minua vainoovat…?
Älä nyt haudo noita. He vainoovat yleensä kaikkia varakkaampia. Kuule… eikö sinua nyt millään saa pois noista ajatuksista? Kuule, ylihuomenna on kihlausilmoituksemme lehdissä…
EDITHA (havahtuen)
Niin… jouluaaton sanomalehdissä. Se on totta! Kyllä kai se sittenkin on paras niin. Ennen minä aina ajattelin, että jahka menen kihloihin, niin lähetetään kortteja. Mutta kyllä kai tämä sittenkin on käytännöllisintä. Kukaan ei jää ilman.
SALOKANNEL (hellästi)
Editha Salokannel…! Kuinka se soi!
Niin, Editha Salokannel. Mutta kuule, älkäämme lausuko sitä näin ennen häitämme. Se tietää onnettomuutta. Morsian saa korkeintain kirjoittaa tulevan nimensä.
Editha Salokannel! Editha Salokannel! Oletko taikauskoinen? Etkö minua rakastakaan? Ehkä se norjalainen sittenkin vielä kummittelee mielessäsi…
Niinkö vähän sinä minuun luotat? Lausu sitten vaimosi nimi, lausu miten usein tahdot.
Lausun, lausun. En pelkää: Editha Salokannel, Editha Salokannel!
EDITHA (hyväilee häntä ikään kuin sulkeakseen hänen suunsa)
Kuule… Kuule… (Totistuu äkkiä.) Tiedätkö sinä jotakin tarkempaa isäni kuolemasta?
SALOKANNEL (vältellen)
En silloin ollut täällä. Viimeistelin juuri »Salomen tanssia» ja luin siihen korrehtuuria. Ainoa mitä tiedän on, että isäsi sai halvauksen ja kuoli hyvin äkkiä.
Senhän minäkin kyllä tiedän. Mutta mitä oli tapahtunut sitä ennen? Mitä isä oli tehnyt, mitä puhunut aikaisemmin? Eikö silloin ollut ketään, ketään hänen luonaan, joka tietäisi miten se tapahtui?
SALOKANNEL (yhä vältelle)
Täti oli Valhallassa. Kesti tietysti jonkin aikaa ennenkuin hän sieltä ehti tänne.
Tiedän, tiedän. Mutta mitä oli tapahtunut aikaisemmin? Kuka oli isän luona kun se tapahtui? Eikö nyt kukaan voi sanoa sitä minulle?
Sitä en todella voi…
EDITHA (kiihtyen)
Etkö tiedä vai etkö tahdo sanoa?
SALOKANNEL (yhä vältellen)
En tiedä.
Hetkisen vaitiolo.
Voi minun rakasta isääni kuinka hänen piti loppua! Kuinka hän oli kaunis, minun isäni, kaunis ja hyvä. Ja kuinka hän minua rakasti. Tiedätkö, pienempänä ollessani hän ei koskaan palannut kotiin ilman että hänellä oli joitakin tuomisia minulle. Minä saatoin tuntikausia istua ikkunassa odottamassa hänen tuloaan. Ja sitten kun mustat hevoset kääntyivät puukujaan, mikä riemu juosta häntä vastaan! (Hetkisen vaitiolo. Salokannel puhaltaa savuja tupakastaan. Äkkiä katsahtaa Editha epäillen häneen.) Armas, sinä et ensinkään lämpene. Etkö pitänyt isästäni?
Mutta kuinka sinä tänään olet hermostunut! Lämpenenhän kyllä. Kerro vain eteenpäin.
(Hetkisen vaitiolo.)
Ja uskotko, että se pelätty ja kunnioitettu kauppaneuvos Ahlfelt saattoi olla niin lapsellinen ja veitikkamainen? Välistä hän jätti hevoset kadulle, tuli sisään pienestä portista ja yllätti minut vielä ikkunassa… Voi minun isäni, minun isäni, etten enää saa nähdä häntä!
Entä minä, Editha?
Sinä, sinä, sinä!
(Hyväilee häntä hymyillen kyynelten seasta.
Lyhyt äänettömyys.)
LAHTONEN (tulee konttorihuoneista)
Eikö komerserodinna vieläkään ole kotona?
Ei ole. (Pelästyen.) Joko se ihminen taas on siellä?
Ei. Mutta minä vain…
Kuulkaa, kuka hän oli?
Työmiehen vaimo vain. Ei edes meidän työmiesten vaimoja. (Ikäänkuin itsekseen:) Minä olisin vain tahtonut tietää kutsutaanko Åström kuusijuhlaan.
Åström! Åströmhän on isän vanhimpia työmiehiä. Mitä teidän päähänne pälkähtää — kuinka ei häntä kutsuttaisi?
LAHTONEN (hämmästyneenä)
Eikö neiti tiedä?
Mitä minun pitäisi tietää?
LAHTONEN (epäröiden)
Vai… ei… Åström on viime aikoina käyttäytynyt… vähän… omituisesti. Komerserodinna ei aina ole ollut häneen oikein tyytyväinen. Tirehtööri Willardt kirjoitti jo jokin aika sitten, että hänet on sanottava irti työstä. Komerserodinna ei vielä ole tahtonut sitä tehdä. Kyllä kai tirehtööri sen tekee ensi työkseen.
Kummallista. Isäni oli aina tyytyväinen Åströmiin.
Eikö se liene ollut se Åströmin poika roisto, joka sotki kauppaneuvoksen ja Åströmin välit. Sehän usein kävi täällä räyhäämässä…
LAHTONEN (salatulla ivalla)
Kyllä kai se oli Åströmin tyttö roisto.
Mutta mitä on sitten tapahtunut?
Kaikenlaista… pientä. Minä luulin, että komerserodinna oli kertonut.
Ei, ei mitään.
Mitä sinä nyt sitä säikähdät. Ehtiihän hän vielä kertoa. Vastahan sinä toissa päivänä tulit kotiin. Ainahan isäntäväen ja työmiesten välillä tulee pieniä rettelöjä.
Mutta Åströmin kanssa ei koskaan ollut riitaa. Isä siitä nimenomaan mainitsi. Ei, herra Lahtonen, Åström on ehdottomasti pyydettävä.
RVA AHLFELT (tulee hätäisesti sisään perältä, sähkösanoma kädessä)
Kuinka hyvä, Sigrid ja Allan tulevat tänä iltana. Pikku Rolf tulee…
Sitten on paras ettei Åströmiä pyydetä.
EDITHA (on noussut, rientänyt äitiään vastaan)
Jumalan kiitos, että tulet kotiin! Missä sinä niin viivyitkin!
Ei pidä olla utelias näin ennen joulua!
Herra Lahtonen on tässä kysymässä kutsutaanko Åström kuusijuhlaan.
Kuinka ei häntä kutsuttaisi? Åströmhän on papan vanhimpia työmiehiä.
RVA AHLFELT (on käynyt epävarmaksi)
Niin… kyllä kai Åström on kutsuttava… (Hätäisesti.) Jollemme nyt Allanin tähden jättäisi häntä pois. Kun Allan juuri nyt sattuu tulemaan. Katso, Allan riitaantui vähän Åströmin kanssa…
Pappa piti Åströmistä eikä minusta tässä tarvitse välittää muusta.
Niin… kuinka te vain tahdotte.
(Kalpenee, painaa käden rintaansa vastaan.)
EDITHA (pelästyksissään)
Mamma? Mikä sinun tuli? Teinkö sinulle pahaa?
Et… et… Jumalan kiitos että Sigrid ja Allan tulevat. Minä en enää jaksaisi…
Niin, mamma… sinä olet jo ihan liian paljon ponnistellut. Kuulepa, jollemme jäisikään kuusijuhlaan, vaan muuttaisimme jo aamulla Valhallaan?
Ei, ei… Emme huomenna, mutta ylihuomenna…
Eiköhän olisi parasta että täti menisi levolle.
RVA AHLFELT (hymyilee)
Kyllä minä saan levätä, kun Sigrid ja Allan tulevat.
Tottahan juhla sitten järjestetään entiseen tapaan? Kahvi ja joululahjat alasaliin, kuusi tänne.
Kyllä. Järjestäkää vain kaikki niinkuin ennen on ollut. Minä olen tilannut joululehtiä lapsille.
Ne tulivat jo. Suuri pinkka konttorihuoneen permannolla.
Ehditteköhän te järjestää ne?
Otan yötä avuksi.
Mehän voimme auttaa, herra Salokannel ja minä…
Kiitoksia paljon… Minä olen niin tottunut valvomaan näin joulun aikana. Mutta kuinka nyt käy: kutsutaanko Åström? Minun pitäisi lähettää sana, ennenkuin miehet menevät työstä.
EDITHA (päättäväisesti)
Kutsutaan. Isä kutsuisi hänet, sen tiedän, emmekä me tässä muuta kysy.
No niin, no niin… kuinka te tahdotte. (Vapisee, purskahtaa itkuun.)
Mutta mamma… mikä sinun on? Mamma! Oletko sairas…? Ei, nyt sinun täytyy mennä levolle.
Niin, ehkä se on paras…
(Poistuvat perälle. Salokannel kävelee edestakaisin, pysäyttää Lahtosen, joka on menemäisillään konttorihuonesiin.)
SALOKANNEL (kohdellen ikäänkuin ylhäältäpäin)
Herra Lahtonen! Että te nyt viitsittekin kysyä kauppaneuvoksettarelta joka asiaa. Näettehän ettei hän tiedä mitään. Olisitte antanut sen työmiehen tulla ilman muuta.
Ettekö te tiedä mitä rouva Åström…
Tiedän, tiedän, tiedän…
Sitten te, herra runoilija, ette tunne sitä herraa jota tänne niin suurella riemulla odotetaan. Sitä tirehtööriä. Kas siitä herrasta ei kauppaneuvoskaan pitänyt — oli kauppaneuvoksella siksi paljon älyä! Sille tirehtöörille minä en tahdo olla vastaamassa mistään…
SALOKANNEL (kohauttaa olkapäitään)
Olisitte jättänyt riidanalaisen työmiehen kutsumatta. Joka tapauksessa olisi suotavaa että kauppaneuvoksettarelle ja neiti Ahlfeltille kerrottaisiin niin vähän kuin suinkin näistä ikävistä jutuista. Eihän niitä asioita enää paranneta. Antaa siis heidän pitää kauniit unelmansa.
Kernaasti minun puolestani. Mutta komerserodinna on viime aikoina ruvennut vaatimaan niin tarkkaa selvää kaikesta.
Äsh — panisitte vaikka hiukkasen omianne, kunhan rauhoittaisitte…
EDITHA (tulee kiireesti)
Lääkkeet ovat kaikki lopussa. Hyvä herra Lahtonen, olisikohan joku juoksupojista vapaa? Tämä resepti pitäisi uusia professorilla.
LAHTONEN (ottaa reseptin)
Kyllä minä toimitan.
(Katsahtaa hiukan epäilevänä molempiin nuoriin, menee.)
Kun minä ymmärtäisin mitä täällä oikein on tapahtunut! Täällä on niin painostavaa, niin pelottavaa ja salaperäistä. Sano, Armas, etkö sinä tunne sitä ilmassa?
SALOKANNEL (kuivasti)
En. Tiedätkö kun tupakoi niin paljon kuin minä. Koetapas sinäkin…! No, no, no… mitä sinä nyt niin katsot… Eikö saisi laskea leikkiä?
Ei mutta… kun minusta tuntuu siltä kuin kaikki olisi kaatumaisillaan päälleni. Suuri, tuntematon onnettomuus tulossa…
SALOKANNEL (leikitellen kuin lapselle)
Huu! Huu! Hirveä peikko tulee…
(Editha naurahtaa, totistuu samassa.)
Kuule, kummoisena sinä odotit minun palaavan Pariisista?
Iloisena, eleganttina, joka suortuvassa tuoksu maailman pääkaupungista, verrattomasta Pariisista… Sinulla oli puku jommoista ei kellään edes Helsingissä; hattu sellainen… sellainen… minä pyysin sinua ostamaan sellaisen leveän hatun à la Watteau…! Minä ymmärrän, minä ymmärrän, ethän sinä nyt voi… Mutta minä ajattelin, että kun me sitten kihlattuina kävelemme rinnan, niin kaikki minua kadehtivat, sillä päärlyn omistan minä, yksin minä!
EDITHA (arasti)
Sinä olet kovin pettynyt.
No en, en, en… Meneehän tämä musta aika ohitse…
En minä sittenkään ole se jota toivoit…
Et saa ruveta noin ikäväksi. Sinä välistä muistutat… ei, ei, ei!
EDITHA (uteliaana)
No, mitä?
Ei, minä… liioittelin… Ei, ei, ei! Ja nyt minun täytyy mennä.
Kokous kahdeksalta.
Et saa mennä sillä tavalla. Minulle jää jokin oka sydämeen…
SALOKANNEL (kuten lapselle)
No, otetaan pois, otetaan pois. (Reippaasti) Kuulehan, ylihuomenna on ilmoitus lehdissä… Pois pilvet päiväni päältä!
(Katselee häneen ihastuksissaan.)
EDITHA (kirkastuneena)
Pois kaikki pilvet! Ylihuomenna olemme maailmankin edessä sulhanen ja morsian.
Editha Salokannel, Editha Salokannel — kuinka se helisee ja soi!
Älä… Älä… Minä vakuutan: se tietää onnettomuutta.
En pelkää! Hyvästi, Editha Salokannel!
(Menevät eteiseen. Huone on vähän aikaa tyhjä. Sitten tulee Lahtonen konttorihuoneista, tarkastaa ympäristöä, alkaa kanniskella sisään koreja joululahjoineen: makeisia, joululehtiä, esiliinoja, villahuiveja yms. Alkaa järjestellä niitä. Vihdoin Editha tulee.)
Ei mutta kuinka kauheasti tavaraa! Onko meillä noin paljon työväkeä?
On kyllä. Sitäpaitsi heille jaetaan rahaa. Kauppaneuvos pani joka joulu liikkeelle tuhansia.
Minun isäni! Minun hyvä isäni… Mutta kuulkaa, ettekö te nyt vihdoin kertoisi minulle isäni kuolemasta. Katsokaa, minä en vielä tiedä siitä mitään tarkempaa. Olen koettanut kysellä — ei kukaan vastaa.
(Lahtonen vaikenee, vaihtaa väriä.)
Mikä teille tuli? Miksette tekään vastaa? Kaikki te vaikenette tai vastaatte vältellen. Nyt minä alan ymmärtää. Isän kuolemaan liittyy nähtävästi jotakin kauheaa… Jumala, Jumala… ettei isääni vain olisi murhattu?
Ei…
Minä rukoilen teitä, herra Lahtonen, sanokaa minulle totuus. Minä näen teistä, että te sen tiedätte. Minä olen luja, minä vakuutan teille. Sanokaa!
LAHTONEN (kauhean juhlallisena, hitaasti)
Sanon sen teille, neiti Ahlfelt, kunhan te ensin vastaatte minun kysymykseeni.
Kysykää, kysykää pian.
(Lahtonen vaikenee, epäröi, käy ylen hämilleen, tekee vakavan lapsellisen, puoleksi koomillisen vaikutuksen. Editha pelästyy pelästymistään.)
Varmaan minun isäni on murhattu! Onko? Onko? Herra Jumala…!
LAHTONEN (harmistuneena)
Ei… Vakuutan teille…
Mitä sitten on tapahtunut? Miksi te epäröitte?
(Lahtonen vaikenee, hengittää raskaasti.)
EDITHA (käy kiinni päähänsä)
Minä tulen hulluksi, jollette vastaa.
LAHTONEN (pakottamalla)
Editha… minä rakastan teitä.
EDITHA (ikäänkuin olisi saanut iskun vasten kasvoja)
Oletteko te mieletön?
LAHTONEN (yksinkertaisesti)
Olen niin kauan rakastanut teitä. Aivan pienestä asti. Onko se niin paha…?
Ei… mutta… sehän on mahdotonta.
Te olette niin kauan ollut minulle ainoa. Minä rakastan teitä.
EDITHA (naurahtaa)
Laskette leikkiä! Ettehän tarkoita täyttä totta?
(Purskahtaa nauruun.)
LAHTONEN (lamassa)
Te ette rakasta minua. Minä näen sen! Senkö tähden että olen vähän noin ränstynyt. Kuulkaa, minä muutun aivan toiseksi, jos te vain…
Mutta lakatkaa nyt, hyvä herra Lahtonen..! Tämä on… tämä on…
Minä olen siis niin kokonaan erehtynyt…
Olisinko minä antanut teille aihetta…? En ainakaan tieten, tahtoen. Olen aina pitänyt teistä… paljonkin… Olittehan te isälle niin suureksi avuksi… Kuulkaa — laskettehan te leikkiä!
En jumaliste laskekaan! Totta tämä on… Vaimokseni minä teitä…
EDITHA (nauraa hermostuneesti)
Älkää hullutelko. Enhän minä teistä sillä tavalla voi pitää…
Ette voi…
Kuulkaa, rauhoittukaa nyt ja kertokaa mitä lupasitte…
Ette voi. Te vain ylenkatsotte ja pilkkaatte.
(Lyyhistyy lamaan.)
Kertokaa nyt, hyvä herra Lahtonen! Lupasittehan.
LAHTONEN (riuhtaisee itsensä irti, rajulla vahingonilolla)
Hyvä! Kuulkaa siis! Kauppaneuvos Ahlfelt kuoli tällä tavalla: hän oli monta päivää elänyt ja hummannut. Yhtenä iltana laahasi hän tänne taas naisen. Minäkin saatoin kuulla kuinka he hiljaa tirskuivat, sillä minä valvoin myöhään, silloin sattui olemaan niin kiire. Seuraavana päivänä tulee Åström tänne aivan mustana muodoltaan ja pyytää tavata kauppaneuvosta. Kauppaneuvos ei ottanut vastaan häntä konttorihuoneessa, vaan vei saliin. Ja ovet suljettiin. Mutta ennen pitkää alkaa sieltä kuulua kauheaa toraa, rähinää ja melua. Äkkiä hiljenee kaikki ja hetken perästä karkaa Åström meille kertomaan, että kauppaneuvos kuolee. Hän oli niin suuttunut, että sai halvauksen… Se nainen oli ollut Åströmin nuori, sinisilmä tytär.
EDITHA (on kuunnellut aivan typertyneenä kauhusta. Riuhtaisee itsensä irti)
Te valehtelette! Te valehtelette!
LAHTONEN (katkeralla vahingonilolla)
Luulkaa te vain niin!
EDITHA (koettaa rauhoittua)
Tietääkö äitini… tarkoitan: oletteko te äidilleni sanonut tämän?
En juuri tällä tavalla. Mutta kyllä hän aavistaa. Åström oli niin hienotunteinen kun hän komerserodinnan puheilla oli, ettei hän kertonut tyttärestään mitään. Mutta aavistaa komerserodinna. En tiedä mistä lienee saanut vihiä. Tirehtööri Willardt tietää. Ja hän, hän käski paikalla sanoa irti Åströmin.
(Nauraa häijysti.)
EDITHA (yhtä häijysti)
Se oli hänelle oikein! Se oli hänelle oikein! Jos hän on minun isästäni tällaista kertonut, niin hänen on heti paikalla lähdettävä meidän työstämme. Älköönkä enää tulkokaan tähän taloon… ei ikinä, ei ikinä! Minun ei käy häntä sääli vaikka hän nälkään kuolisi! Tuohon silmieni eteen! Kun minä muistan miten isäni häneen luotti, miten häntä alituisesti lahjoilla muisti… ja tällä tavalla mies palkitsee! Oo kun minä voisinkin häntä rangaista niinkuin minä tahtoisin…
Tiedättekö, neiti Ahlfelt, että Åströmillä on poika, joka istuu linnassa murhasta ja toinen, joka on täysi hampuusi…?
Se on hänelle oikein se! Isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen..! Mutta mitä se tähän kuuluu?
Åström vaati kauppaneuvosta tilille lapsistaan.
Oo! Kuinka hän uskalsikin! Miksei hän ollut kasvattanut lapsiaan?
Åströmin poika murhasi toverinsa humalapäissään.
EDITHA (ylpeästi)
Entä sitten!
Kauppaneuvoksen kapakassa pojat olivat humalansa saaneet.
EDITHA (ikäänkuin olisi lyöty kasvoille)
Kyllä… kylläpä te osaatte! Tehän olette aivan kuin advokaatti… Miksi he menivät kauppaneuvoksen kapakkaan?
Miksi kauppaneuvoksen kapakka niin kauniisti houkutteli? Katsokaas, neiti Ahlfelt, se tytär, se Aino, se oli isänsä silmäterä. Kaunis tehtaantyttö. Se hoiti isänsä taloutta, äitihän on kuollut. Se kävi jo pienempänä täällä tuomassa isälleen ruokaa. Silmänruokaa se oli koko tyttö. Kauppaneuvoksella oli hyvä silmä näkemään naisia…
Te valehtelette, te valehtelette! Tekin uskallatte. Mutta luuletteko te, että minä hetkeäkään uskon sanoihinne. En…! Voi, isäni, isäni, mitä ihmiset uskaltavat heti kun sinä silmäsi ummistit! En olisi luullut että tekin… juuri te! Mitä te olisitte ilman minun isääni? Kadulta hän teidät korjasi, puetti, kouluun pani — minua hävettää että minun täytyy johdattaa mieleenne tämä kaikki. Mitä te olisitte ilman minun isääni!
(Nauraa häijysti.)
LAHTONEN (nauraa samaan tapaan)
Mikä teitä hävettää? Hienosteleminen sikseen. Alastoman totuuden minäkin teille paljastin. Katsokaas, neiti Ahlfelt… minunkin isäni oli aikoinaan työmies kauppaneuvoksen tehtaalla. Hän joi säännöllisesti kaiken palkkansa takaisin kauppaneuvokselle. Yhtä säännöllisesti kuin se kauppaneuvoksen konttorista hänelle maksettiin. Isä ja sisaret kuolivat kurjuuteen. Minä olisin kai kanssa mennyt…
Jollei isäni olisi teitä pelastanut.
Olisiko kauppaneuvoksen ehkä pitänyt antaa minunkin kuolla?
Kuinka kauheita te puhutte!
Miksi te, neiti Ahlfelt, luulette kauppaneuvoksen minut pelastaneen? Rikkaalle miehelle tuli sellainen oikku! Näki risaisen lapsen kapakkansa rappusilla talvi-iltana… otti niskasta, vei lyhdyn alle… Kaunis lapsi! Käski laputtaa jäljessään kotiin — jos minä olisin ollut ruma nulkki, olisin saanut jäädä siihen rappusille. Meitä oli siinä joka ilta lapsia, eikä koskaan muita »pelastettu» kuin minut. Kuten sanottu: rikkaalle miehelle tuli päähänpisto. Pääsin kyökkiin lihapatojen ääreen… Ensi yöt nukuin kopissa koiranpentujen kanssa…
Lakatkaa, lakatkaa… en tahdo kuulla… en tahdo…
Siellä oli lämmin ja hyvä… Koiranpenikat nuolivat ja pitivät hyvänä… Ne olivat oikeastaan onnellisia päiviä. Paljon pahempia tuli sitten, kun aloin ymmärtää ja ajatella… Kerran me iskimme silmämme samaan tyttöön… minä ja kauppaneuvos Ahlfelt… Sen tytön takia antoi kauppaneuvos minulle korvapuustin. Tiedättekö… se polttaa vieläkin! Tai se poltto oli jo poissa…
EDITHA (hampaita kiristellen)
Oo… että se Polttaisi… polttaisi, aina ja alituisesti!
LAHTONEN (huomaamatta hänen viime sanojaan, hellästi)
Se poltto oli jo poissa… Minä annoin kaikki anteeksi teidän tähtenne. Teidän tähtenne minä vielä olen pitänyt vastaan, mutta nyt sulku auki…!
EDITHA (vääntelee käsiään, hetkellisen säälin valtaamana)
Ei noin… ei noin…
LAHTONEN (heltyneenä)
Voi Editha neiti, suokaa minulle anteeksi. Olen tehnyt väärin. Te olette viaton. Ei minun olisi pitänyt teidän rauhaanne repiä. Mutta kun minä itse olen kuin helvetissä. Pelastakaa te minut! Te yksin, te sen voitte! (Viskautuu maahan, syleilee Edithan polvia.) Minun pääni päällä lepää kirous, kirous isän pahoista teoista… ottakaa pois kirous!
Minä? Kunhan ei kirous lepäisi…
(Koskettaa päätään, ei laisinkaan muista Lahtosta, joka on kätkenyt päänsä hänen helmaansa ja lepää siinä kuin lapsi.)
Te yksin voitte minua auttaa. Minä menen hukkaan ilman teitä.
Armahtakaa minua!
(Suutelee hänen käsiään.)
EDITHA (herää, riistää itsensä irti, inhoten)
Oletteko te armahtanut minua? Ei, ei, ei, minä en armahda teitä! Te olette minun isästäni… Se ei ole totta, se ei ole totta. Minä en usko… Sinä minun ylpeä, armas isäni, sinä minun aurinkoni — älä pelkää että minä uskon! Ei epäillyksen varjoakaan tule meidän välillemme! Sinä loistat minun sisässäni, minä tiedän että kaikki mitä teit oli kaunista.
LAHTONEN (on noussut. Käheällä äänellä, kuivin silmin)
Kas niin sen kuuliaisen tyttären pitää puhua! No niin silmä silmästä, hammas hampaasta. Te ette ole säälinyt minua, en sääli minäkään teitä. Minä näytän teille kaikki toteen. Työmiesten vaimot ja tyttäret saavat itse puhua. En käännä heitä takaisin, kun he tulevat kohtaloaan valittamaan. Kauppaneuvoksen tyttären luo lähetän. Minä näytän vielä kaikki toteen.
EDITHA (taistelee pelkoa ja epäilystä vastaan)
Näyttäkää, näyttäkää! Totuus voi vain kirkastaa isäni muistoa!
LAHTONEN (nauraa raa'asti)
Sepähän nähdään…! Juuri tuossa missä te nyt seisotte, se tapahtui. Tuohon tuoliin, juuri tuohon tuoliin raukesi kauppaneuvos… Kun minä tulin huoneeseen, oli hänen nenänsä vääntynyt sivulle, silmät olivat nurin kuin kuolleella. Juuri tuossa missä te nyt seisotte. Ja juuri siinä, Editha neiti, pitää teidän kuulla todistajat… (Editha on kuin painajaisen alla jäänyt liikkumattomaksi. Tuijottaa permantoon, vie silmänsä tuoliin, ei pääse paikalta.)
Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Seuraava päivä, illansuu. Komea kuusi keskellä lattiaa. Editha koristelee kuusta, jää silloin tällöin mietteisiinsä, vetää syvältä henkeä, sivelee otsaansa. Lahtonen tulee kiireesti perältä. Sanoo ohi astuessaan hyvää iltaa, häviää konttorihuoneisiin, palaa käsivarrella muutamia unohtuneita joululahjakääröjä, katselee hetkisen Edithaa ja kuusta.
Toivon että jaksatte hyvin, neiti Ahlfelt.
EDITHA (kylmästi)
Kiitoksia.
LAHTONEN (hetkisen perästä)
Olen teille erityisesti kiitollisuuden velassa.
EDITHA (entiseen tavaan)
No, mistä?
Noo… hyvyydestänne…
Te tiedätte että minä siedän teidän seuraanne vain äitini tähden. Hän ei saa huomata mitään. Muuten totisesti en…
Te olette sen suvainnut selvästi osoittaa.
Mitä te nyt oikein tarkoitatte?
Kun almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee. Huomaan että te olette sillä tavalla antanut.
EDITHA (muistaa äkkiä)
Kuulkaa… eihän lankoni vain…
LAHTONEN (nauraa pahasti)
Vasen käsi tiesi siis kuitenkin mitä oikea kätesi teki.
Onko lankoni siis todella sanonut teidät irti?
LAHTONEN (koettaen solmia hänet sanoihinsa)
Millä perusteella neiti Ahlfelt niin luulee…?
Sillä että lankoni siitä jotakin puhui…
Ja te…?
Minä…? Aaa… te luulette että minä… ehkä häntä siihen kehoitin! (Vihaansa pidätellen.) Te olette… te olette… (nauraa häijysti). Minun olisi pitänyt osata sitä odottaa.
No mutta sanokaa mitä muuta järjellistä syytä tirehtöörillä olisi sanoa minut irti? Kaksikymmentä vuotta olen ollut kauppaneuvoksen palveluksessa… Kaksikymmentä vuotta! Paras aika elämästäni meni siihen… Meille tuli tirehtöörin kanssa pieni mitätön riita. Hän väitti että minä panin pullot liian täyteen. Minä sanoin ettei pulloon mene enemmän kuin menee.
Mutta jos te kaasitte yli.
Joka on ollut kauppaneuvoksen palveluksessa kaksikymmentä vuotta, ei kaada yli. »Pullo täyteen», oli kauppaneuvoksen tapana sanoa, »mutta ei tippaakaan yli». Ja tämän minä sanoin tirehtöörille ja hän vastasi siihen: »Niin tehtiin kauppaneuvoksen aikana, mutta ei enää minun aikanani. Nyt määrään minä!»
Lankoni on voinut sanoa teidät irti siksi ettette ole oikein raitis…
LAHTONEN (rupeaa nauramaan)
Mutta eihän koko liike kannattaisi, jos ihmiset rupeisivat raittiiksi…! Jos minä olisin juonut muitten tavaroita, niin voitaisiin minua syyttää, mutta minä olen aina uskollisesti juonut kauppaneuvoksen tavaroita.
Kyllä te meidän puolestamme olisitte saanut olla juomatta. Emme mitään olisi hartaammin toivoneet.
Ettekö te siis todella ole vaikuttanut siihen…? Ei, ei, teidän ei tarvitse vastata, minä näen sen teidän silmistänne ja minä riemastun niin, että tahtoisin pusertaa teidät kuoliaaksi käsissäni…
Että te kehtaattekin käyttää hyväksenne asemaanne! Te tiedätte miksi minä en aja teitä ulos ovesta…
LAHTONEN (hellästi, ikäänkuin viluissaan)
Minun on nälkä, Editha neiti! Nälkäisen täytyy varastaa leipää jollei sitä muuten saa…
Ylpeä sielu kuolee nälkään mieluummin kuin varastaa…
Te ette koskaan ole nähnyt nälkää…! Kuinka kaunis te olette vihassanne! Kaunis olette kuin Herran enkeli… Minulla on hurskas äiti, joka puhuu minulle enkeleistä. Hän silittelee päätäni, rukoilee ja kutsuu enkeleitä minua vartioimaan. Kerran olin minä kysynyt häneltä — onko enkeli sellainen kuin kauppaneuvoksen Editha…
EDITHA (taistelee heltymistä vastaan)
Mitä te nyt niistä kerrotte… ovatko joululahjat kunnossa?
Sanokaa minulle… te rakastatte toista…
Menkää nyt ja antakaa minun olla. Te olette kauhea.
Nyt te sanoitte toden sanan. Kauhea minä olen! Sisässäni on kauheaa, polttaa, polttaa ja löyhkää. Helvetti siellä on…
(Editha vaipuu lamaan tuolille hänen sanojensa aikana. Palvelustyttö avaa perältä oven. Salokannel tulee reippaasti.)
Hyvää iltaa…
Aa…! Koska lohduttaja tulee, se pyhä henki… niin minun on aika väistyä — — —
(Menee perälle.)
EDITHA (on kirkastunut, karannut ylös)
Kuinka hyvä että sinä tulit!
Mitä… mitä hän tässä puhui?
Tyhmyyksiä! Emme ajattele niitä. Kuinka sinä osasikin tulla juuri tällä hetkellä! Tunsitko että minä koko sielullani huusin sinua luokseni?
Tunsin. Kuule, ilta on ihana, tähdessä taivas, tule kävelemään.
EDITHA (keveästi)
Tulen… Tai jos ajaisimme! Mikä elämänhalu minussa heräsi kun sinä tulit. Tahtoisin juosta, juosta ja huutaa! Tahtoisin sinun kätesi ottaa ja lähteä lentoon…
Me lähdemme, sinä pyhä henkeni, sinä elävä runoni…
EDITHA (äkkiä)
Mutta meillähän on kuusijuhlan vietto…
Mitä sinä siitä? Tule!
Täytyy minun jäädä… mamman tähden…
ALLAN WILLARDT (tulee perältä)
Ohoo, lankomies!! Terve, terve… No, sinä voit paksusti, kuten näkyy. Ja huomenna on kihlaus lehdissä. Se oli oikein se. No paina puuta, paina puuta…
Aion viedä Edithan kävelemään.
Ää, ehditte te vielä kävelläkin. Lauteerataan nyt ja pidetään lyhtiä.
(Painaa hänet istumaan.)
Ilta kuuluu olevan niin kaunis…
Tulee niitä toisiakin kauniita iltoja. Kuule Salokannel, mitä sinä nyt pidät tuosta (viittaa Edithaan) Pariisin matkan päälle?
Olen varsin tyytyväinen. On hänessä jotakin vähän vierasta, mutta se on vain pikanttia ja menee menojaan…
Suoraan sanoen, olisin minä toivonut, että hän olisi vähän pariisiiaistunut. Toisista näkee ihan päältäpäin, että he tulevat Pariisista — ei tästä Edithasta sitä huomaa. Tukka ihan entisellään… Kun tässä tuonnoin yksikin naikkonen sieltä meidän kaupungista tuli Pariisista, niin sen oli tukkakin niin, niin tällätty, että… niin se oli yhtenä rytönä, ettei olisi luullut minkään kamman sitä oikaisevan, mutta fiiniä se vain oli…! Ja käy Pariisissa eikä nouse Eiffeltorniin…! Kuuluvat aikovan repiä koko tornin.
Aikovatko? En minä siitä mitään kuullut.
Niin oli meidän lehdissä. No, kai sinä kävit sellaisessa pariisilaisessa… hm… yöpaikassa… sellaisessa Mulängruusissa…
EDITHA (naurahtaa)
En käynyt. (Sulhaselleen.) Katso, kaikki kysyvät ensiksi Moulin Rougea.
Tarkoitan: sellaisessa hienommassa. Niitä kuuluu löytyvän oikein hienoja… rikkaita varten, joissa käy hienoja naisiakin.
En käynyt… Minne Sigrid ja mamma jäivät?
Pariisista tulee ja sotkee pois selvät asiat! No jo nyt jotakin…! Jäivät Rolfin luo. Kun sen pikku miehen piti sairastua. Kylmettyi kai jossakin matkalla.
Vai on Rolf sairas…
Ei mitään vaarallista. Mutta ei hän tänään pääse kuusta katselemaan…
Ja se on vahinko se.
No, kunhan hän nyt paranee huomiseksikin… Mutta kuules svookeri, millä lailla me nyt alamme tätä lafkaa hoitaa? Mikäli minä tänään olen ehtinyt kirjanpitoa kontrolloida, on johto viime aikoina ollut suoraan sanoen rempallaan. Ja mikä on merkillisintä, ei ukko vainaja itsekään enää viime aikoina näytä entisellä täsmällisyydellä ja energiallaan johtaneen asioitaan…
Sitä minä en voi uskoa.
Älä nyt suutu, madmoaselli, en minä millään lailla tahdo loukata. Päinvastoinhan minä suuresti kunnioitan ja ihailen setää. Mutta totuuden nimessä minun täytyy se sanoa.
Jaa, minä en ymmärrä afääreistä mitään.
Ei sitä sillä lailla saa sanoa. Jumalakin rankaisi sitä pahaa palvelijaa, joka kaivoi leiviskänsä maahan. Meidän täytyy koettaa ymmärtää. Runoilijoidenkin. Sinä saat aikoinasi käsiisi suuria kapitaaleja. Täytyy se tietää minne ne plaseeraa.
SALOKANNEL (nauraen)
No, sen kai sentään aina tietää…
WILLARDT (nauraa niinikään)
Sen kyllä uskon. Mutta täytyy osata hoitaa leiviskäänsä kasvun kanssa. Että lapsillekin jotakin jää… Niin, niin. Teillä voi olla lapsia ja tuleekin olla lapsia. Ei se avioliitto mitään ole ilman niitä. Kenelle minäkään raataisin ja puuhaisin, jollen pikku Rolfille. Se käy niin rakkaaksi, se sellainen pikku faari… Meiltä kuoli ensimmäinen lapsi… Kyllä se oli raskasta… Mutta niitä tulee uusia.
Kuule, Allan, oletko sinä todella sanonut irti Lahtosen?
WILLARDT (muuttuneella, järkähtämättömällä äänellä:)
Olen.
Mutta miksi?
Älä rupea häntä puolustamaan. Minä en millään ehdolla huoli hänestä. Hän on täällä tehnyt aivan auttamattomia tyhmyyksiä ja juo… ja tuhlaa. Voithan sinä käsittää, ettei tällaisessa toimessa voi pitää miestä joka juo…
Hän vastasi, kun hänelle siitä sanoin, että meille on edullista, että hän juo — rahat joutuvat takaisin meille.
Hän pitää hyvin puoliaan ja pettää sinua minkä jaksaa. Ostaako hän muka mitä juo…? Ehei! Hän otta noin vain.. Kuka häntä voisi kontrolloida. Sinä närkästyt niin hänen puolestaan, että luulisi sinun pikiintyneen koko mieheen.
Allan!
Sitäpaitsi olen saanut siitä ihan tarpeekseni, että minulle alituisesti kerrotaan kuinka tehtiin kauppaneuvoksen aikana. Nyt määrään minä ja kauppaneuvoksen aika on ollut ja mennyt. Suo anteeksi… mutta niin se on!
Mutta onhan luonnollista, että isän vanhat palvelijat muistelevat kuinka isän aikana tehtiin. Jollet sitä kärsi, niin sittenhän sinun pitäisi erottaa kaikki isän aikaiset.
Minä olenkin valmis sen tekemään, jos se käy tarpeelliseksi.
Isän vanhat työmiehet!
Huomaa: jos se käy tarpeelliseksi. Toivottavasti ei se käy. Kuitenkin: kuinka vaikea on saada naisväkeä mitään ymmärtämään! Katso nyt: ensimmäinen ehto afäärin menestymiseen on, että työväki ehdottomasti kunnioittaa ja tottelee isäntäänsä. Mutta kuinka voi se sitä tehdä, jos se yhtämittaa inttää vastaan: niin ja niin tehtiin entisen isännän aikana.
EDITHA (punnitun ilkeästi)
Minä ymmärrän. Sinä pelkäät isäni muistoa. Sinä pelkäät, ettet jaksa pysyä isän tasalla. (Hyväntahtoisemmin:) Älä lennä korkeammalle kuin siivet kannattavat. Et sinä eikä kukaan muu mies nouse isän tasalle.
Noo… siitäkin voi olla eri mieliä.
EDITHA (leimahtaen)
Mitä sinä tarkoitat? Uskotko sinä noihin juoruihin? Kuule, Allan, sano suoraan mitä sinä…
WILLARDT (jäniksen käpälällä)
En minä mitään tarkoittanut. Päinvastoin. Isäsi oli erinomainen afäärimies, afäärinero kerrassaan. Alkaa mies kaksin tyhjin käsin ja jättää vaimolleen ja lapsilleen kivimuureja ja huviloita ja tehtaita ja… Jos minä vain voisinkin tulla hänen kaltaisekseen! En muuta toivoisi… Tahdotkos, niin minä tänä iltana, kun kaikki ovat koolla, pidän sedän kunniaksi pienen muistopuheen?
EDITHA (epäilyksensekaisella ilolla)
Voisitko pitää?
Miksen voisi? Sellaisen jylisevän ylistyspuheen että, että… Pidän kuin pidänkin, niin saavat kaikki nähdä, etten minä suinkaan ole tahtonut halventaa kauppaneuvoksen muistoa, vaikka olen herra Lahtosen sanonut irti…
Voi kuinka hauskaa…! Kuinka minä siitä iloitsen! Voitko sinä todella pitää sellaisen puheen?
Oll reit, sanoi enkelsmanni. Etkö sinä usko, että minä olen puheita pitänyt. Nytkin kun erosin entisestä toimestani ja minulle pidettiin kekkerit ja tietysti puheita, vastata pirautin kumminkin… viiteen puheeseen yhtenäkin iltana.
Vai niin, vai niin…
En siis saa sinua kävelemään? Ehkä minä sitten lähden yksin…
Ei, Armas… ei vielä…
Mihin sinulla nyt on sellainen kiire? Etkö sinä tahdo ensinkään nähdä minun eukkoani?
Johan minä aamupäivällä kävin täällä.
No, vaikka nyt yhtä menoa olisit yönkin lisää? Ei lisä pahaa tee…
Tuossahan ne jo ovatkin…! Kuinka Rolf voi?
(Rvat Ahlfelt ja Willardt tulevat sylitysten perältä.)
Hän nukkui. Kas Armas!
Niin, täällä minä taas olen.
Se on hyvä se… Jos te tietäisitte kuinka turvalliselta tuntuu, kun te lapset olette täällä. Olen kuin toinen ihminen. Kun vain pikku Rolf pian paranisi.
Huomenna hän on terve. Se menee häneltä aina niin pian, kun vain saa hänet pysymään sängyssä.
Kyllä te Edithan kanssa voisitte lähteä Valhallaan vaikkapa tänä päivänä.
Ei, nyt tahdon minä jäädä kuulemaan puhettasi.
Pitääkö Allan puheen?
Päätimme tässä että pitäisin pienen puheen työmiehille. Muistopuheen, koska setä nyt on poissa…
Mamma, sinä et jää sitä kuulemaan. Sinä sitten taas hellyt ja se on niin rasittavaa.
SALOKANNEL (rva Ahlfeltille)
Minä kävin puutarhurilla. Hän tekee taustan kuusista ja eteen tulee palmunlehtiä ja valkeita liljoja. Kello yhdeksän ammulla on mies hautausmaalla, jollei täti telefonissa määrää toista aikaa.
Kiitos, Armas. Kyllä se sopii. Heillä on tietysti huomenna paljon työtä.
EDITHA (Willardtille)
Sinä puhut täällä?
Niin, kai se tekee paraimman efektin täällä, kuusen palaessa.
Sääli, ettei kuusi mahtunut alasaliin, niin ei olisi tarvinnut tuoda koko joukkoa tänne ylös. Mikä siinä lieneekin, että työväen vaatteista aina lähtee niin paha haju… anteeksi ruma sana!
(Nauraa.)
No, kerran vuodessa! Alfred totutti heidät siihen. Alasali on niin ikävä ja ahdas… Saavat edes köyhät pienet lapset nähdä kauniin huoneen kerran vuodessa.
Tjaa…! Nykyajan työväki —! Se voi heissä vain lisätä tyytymättömyyttä, jota heissä, Jumala paratkoon, on liiaksikin.
Mikä sinulle taas tuli, mamma…? Sinä kärsit. Mehän rakastamme sinua kaikki. Puhuisit kerran.
Sitä on niin paljon.
Huolet hiiteen, mamma! Te menette Edithan kanssa Valhallaan ja me jäämme Sigridin ja Rolfin kanssa tänne taistelemaan. Voi, voi, minäkös laajennan tätä liikettä…
Laajennat liikettä…
Niin, mammaseni. Tämä talo alkaakin jo näyttää niin ränstyneeltä, ettei sitä viitsi katsella. Minä laitan tähän uuden ja muhkean, sellaisen, että Helsinki ihmettelee. Saatte nähdä että tulot nousevat uskomattomiin… Sitten voit sinä, sosialistifröökynä, saada vaikkapa automobiilin.
EDITHA (koettaen laskea leikkiä)
Automobiilista en huoli vaikka maksaisit. Pariisissa sain niistä ihan tarpeekseni.
Ei, kuule, ei ne hullumpia ole! On niin suurenmoista, että etäisyydet katoavat…
Mamma… tule levolle…
Voi, lapset, ette te minua ymmärrä…
Mutta puhuisit nyt.
(Rva Ahlfelt ravistaa päätään, jää tuijottamaan eteensä, Editha ja
Salokannel seuraavat häntä levottomina, koettavat ylläpitää hilpeyttä.)
Et huoli automobiilista! Se on uuden ajan merkillisin keksintö. Kun minä viimeksi kävin Saksassa, koetin sitä masinaa ja se vei kuusi peninkulmaa tunnissa se on pikajunan vauhti!
En tiedä muuta kuin että Pariisissa ne aina tulivat tielleni.
Puistoissa, kaduilla… aina ne olivat kumoon ajaa.
Äänettömyys.
RVA AHLFELT (kuin unessa)
Vaikeaa… vaikeaa on kadottaa mies, jota on rakastanut, jonka kanssa on elänyt avioliitossa niin kauan… Lapset… teidän isänne oli kaunis… ja uljas… päätä pitempi muita miehiä… ja hyvä…
EDITHA (puhkeaa hehkuen)
Oli! Oli…!
Me olimme kerran ratsastamassa… hänellä oli musta Ajax, minulla valkea Troll… päivä paistoi, syksy hehkui kaikissa väreissään… Ilma oli niin kirkasta että se lemusi ja helisi… Ajoimme käyntiä. Hän laski leikkiä hunnustani, joka ei ottanut liehuakseen. Sanoi että minä olen kuin siipeen ammuttu lintu. Hunnun olisi pitänyt liehua. Hän oli sen tuonut Konstantinopolista, se oli kevyt kuin hämähäkinverkko… mutta ilma oli liian tyyni ja ehkä vähän kostea. Puna oli hänen poskillaan, korvan juuressa tukka kiharaa, valkoiset hampaat loistivat, silmät nauroivat ja joka jäsenestä pulppusi terveys ja ilo… Tienkäänteessä, siinä missä ne kolme kaunista kuusta seisoo, tuli vastaan kaksi vaimoa ja lapsia, maalaisia. He pysähtyivät… ja liittivät kätensä ristiin ja niiasivat syvään ja minä näin kuinka heidän huulensa liikkuivat ikäänkuin olisivat sanoneet: siunatkoon! Mutta hän pisti käden taskuunsa ja viskasi vaimoille kultaa… Ja kun vaimot itkivät kiitollisuudesta, nauroi hän, nauroi äänellään ja silmillään ja rupesi sitten viheltelemään sitä tuttua säveltä Rigolettosta… Häntä täytyi rakastaa…
Niin täytyi! Oi minun isäni, minun isäni!
RVA AHLFELT (herää)
Tiedättekö mitä on kun kuolee sellainen mies… Sitä tuskaa ei taida kuvata. (Hiljaa.) Ja kun sitten tulee jotakin vielä kauheampaa. Ja nyt on ilmassa jotakin vielä kauheampaa. Pahat ihmiset… puhuvat… Pahat ihmiset eivät tahdo antaa minun… valkeilla liljoilla koristaa hänen hautaansa.
Ohoo! Köyhemmätkin hankkivat liljoja haudoilleen. Vaikka me panisimme kultasepät takomaan liljoja kullasta ja hopeasta! (Nauraa.) Ei meiltä rahat lopu!
Emme välitä ihmisistä. Ne ovat niin kiittämättömiä, vaikka pappa lahjoitti köyhille tuhansia vuodessa…
Ei se ole sitä…
Ole huoleti, mamma, kyllä minä opetan maailmalle huutia. Ne luulevat, että nyt sitä kelpaa, kun kauppaneuvos kuoli, mutta minä elän, minä!
Ei, ei, ei… Tämä kauppa… ei tämä ole hyväksi. Se vaivaa minua sekin. On niin kummallista. En minä ole sitä tullut ajatelleeksi. Enhän minä koskaan täällä käynyt isänne eläessä… Me olemme saaneet varoja, mutta kovin moni ihminen on tullut onnettomaksi…
Mutta nyt mamma puhuu ihan kuin raittiusväki, niinkuin mikäkin vesipoika!
Ette te ymmärrä minua, lapset…
Täti on liian herkkä ja helläluontoinen. Tietysti yhteiskunnan pohjalla on paljon pimeää ja sairasta. Ne ovat lääkärin asia. Jokainen ei ole lääkäriksi syntynyt…
Onnetonta ettet sinä, Allan, heti päässyt irti toimestasi. Mamman ei koskaan olisi pitänyt tulla tänne ja jäädä tänne. Olisi mennyt miten hyvänsä.
WILLARDT (Salokanteleelle)
Kyllä niiden akkain kanssa käskee…! Mutta ettei sitä joukkoa jo ala kuulua!
RVA AHLFELT (ei ole huomannut viime sanoja)
Minun silmäni ovat äkkiä ikäänkuin auenneet. En minä ennen huomannut kun tuli vastaan humalainen. Ne olivat kuin kiviä ja kantoja vain. Mutta nyt ne kaikki pistävät silmiini. Aina tulee mieleeni: meidän liikkeestäköhän tuo on juonut? Ja minulle tulee niin vaikea olla. Ehkä sillä miehellä on kotona perhe, joka näkee nälkää. Ja mies vain juo. On kuin se olisi minun syyni.
Mamma on sairas! Ei nuo ole terveen puheita!
Voi olla… Minä uskon, että minä olen sairas… tai ainakin hyvin lapsellinen. Mutta te ette ymmärrä kuinka se kalvaa…
Kyllä se menee, kun pääset kotiin Valhallaan.
Kun minä pelkään, ettei mene… Ja kun täällä silloin kerran tapahtui puukotus ja se mies sen seurauksesta kuoli, niin oli minusta kuin minä olisin ollut murhaaja.
Jää tuijottamaan eteensä.
LAHTONEN (tulee perältä)
Vieraat saapuvat. Otanko minä vastaan… vai?
Ei helkkarissa! Kyllä minä tulen. Kreivin aikaan kerrassaan. (Salokanteleelle.) Tule pois veli! Täällä on noiden naisten kanssa kuin häkissä…
Ei, kyllä minä lähden klubiin. Ei minulla ole mitään tekemistä täällä.
No niin, terve mieheen sitten.
(Katoaa perälle Lahtosen jälkeen. Sigrid ja Editha ovat äitinsä ympärillä.)
Et sinä jaksa olla ylhäällä.
Kyllä minä jaksan. Työmiesten luo minä nyt menen.
Sinä tulet levolle.
Minun täytyy jaksaa. Tulkaa tekin, lapset.
(Etenevät perälle päin. Ovessa pidättää Salokannel Edithan.)
Minä lähden nyt, emmekä siis tapaa ennenkuin huomenna Valhallassa.
Niinkö…
Menikö minun päiväni taas pilveen? Mikä nyt tuli? Tädin sairas puheko…?
Ei se ollut sairasta. Kyllä se oli oikein… järkevää.
Älähän… kyllä sinä itsekin olet sairas, jos sitä järkevänä pidät.
Ehkä olen… sairas.
Kuljetko unissasi…? Herää, Editha! Kuulehan… muistatko mikä päivä huomenna on?
EDITHA (sulaa)
Muistan… Ovatko ilmoitukset lehdissä?
Itse vienyt… omassa persoonassani käynyt joka lehden konttorissa.
Kuulehan… Uskaltaisinkohan pyytää sinulta jotakin…?
Noo…?
Ettet huomenna olisi mustissa vaatteissa…
Mutta minullahan on surua.
Koeta ajatella eikö olisi hiukan aihetta iloonkin. Etkö sinä nyt huomenna voisi olla valkeissa, vain huomenna, kun minä näin kauniisti pyydän!
EDITHA (leikillä nuhdellen)
Kuinka sinä olet lapsellinen… No, no, no… minä olen valkeissa, minä olen!
(Hyvästelevät iloisina. Menevät perälle. Huone pysyy hetkisen tyhjänä, sitten pistää Lahtonen päänsä konttorihuoneesta, tarkastaa huoneen, työntää sisään työmies Åströmin, joka ensin neuvottomana katselee ympärilleen, sitten jää tuijottamaan siihen kohtaan missä kauppaneuvos kuoli.)
Odottakaa nyt tässä. Kauppaneuvoksen ryökinä tahtoo puhua kanssanne.
Mitäs hän minusta? Jaa, niitäkö asioita? Mitä ne puhumisesta paranevat.
(Lahtonen katoaa perälle. Åström tuijottaa entiseen kohtaan. Vihdoin tulee Editha ikäänkuin noutamaan jotakin — huomaa kumartelevan miehen. Muistaa kuka hän on, alkaa taistella päästäkseen tunteittensa herraksi.)
ÅSTRÖM (vihdoin)
Ryökinä oli käskenyt minut tänne.
EDITHA (peloissaan)
En minä… ole…
Konttoristi sanoi, että… Mutta jollei ole asiaa, niin minä menen sitten alasaliin…
Ei… ei… kyllä on asiaa… Te olitte ollut läsnä… kun isäni sairastui.
Olinhan minä.
Olisin mielelläni tahtonut kuulla… kuinka se kaikki tapahtui.
Kyllä kai ryökinä sen on kuullut.
En ole… Olkaa nyt hyvä ja kertokaa… Minä olin silloin ulkomailla.
Ne on niin rumia juttuja, ettei niitä käy kertominen.
EDITHA (hermostuneesti)
Ei mutta kertokaa nyt vain… Ihan totta. En minä saa rauhaa muuten.
(Vaitiolo.)
Kauppaneuvos kiivastui minulle niin, että sai laakin ja kuoli.
Sen minä tiedän… Mutta mitä te sitten sanoitte isälleni?
Sanoin vain niinkuin asia oli…
Mutta kuinka se sitten oli? Sanoisitte nyt kaikki…
Ne on niin rumia asioita. Se rupesi se meidän tyttö… se Aino… tulemaan niin myöhään kotiin. Enkä minä vielä osannut mitään epäillä ennenkuin toverit rupesivat ivaamaan siitä, että olen lainannut tyttäreni kauppaneuvokselle… Ei sitä sellaista kukaan kärsi.
EDITHA (tuskin saaden sanaa suustaan)
Mutta… mistä te nyt tiedätte… että se oli totta…?
Tyttö tunnusti sen lopulta itsekin… kun kovalle panin.
Jos hän… ei puhunut totta?
Minkätähden hän olisi valehdellut itselleen häpeää…? Kyllä maar se totta oli. Kyllä sen meikäläiset tietää, vaikkei hänen vertaisensa… Mitäs ryökinä käski puhumaan, kun se noin ryökinään sattuu?
Ei… ei… puhukaa nyt vain. Kyllä minun täytyy kuulla.
Siinä ne sitten ovatkin…
Tehän aina olitte niin hyvissä väleissä kauppaneuvoksen kanssa.
Niin oltiin. Ei meillä ollut riitaa mitään. Vaikka kyllähän minulla huolta oli aina, kun piti niistä pojista tulla sellaisia hulttioimia…
Mutta… pitikö teidän nyt tämän tähden tappaa kauppaneuvos?
En minä tahtonut häntä tappaa… Enkä minä olisi hänelle pahasti sanonutkaan. Mutta kun hän ensin kielsi kivenkovaan, niin silloin minä suutuin ja sanoin: siellä on oma akkanne huvilalla, pidelkää minkä ehditte, mutta jättäkää köyhien naiset rauhaan.
EDITHA (tukahtumaisillaan)
Kuinka kauheasti te puhuitte!
Ehkä se oli pahasti puhuttu. Mutta saattoi se olla oikeinkin puhuttu. Yhteen aikaan omatunto minua soimasi. Mutta sitten olen ajatellut, että ehkä se olikin Jumalan tuomio, joka tuli tuoreeltaan.
EDITHA (itsekseen)
Jumalan tuomio!
Kauppaneuvos oli niin rikas ja suuri herra. Ja olihan hän hyväkin.
Mutta hän oli syntinen ihminen. Niinkuin me kaikki ollaan.
(Ovi perällä avautuu. Grönlundska ja Anderssonska tulevat sisään. Lahtonen häämöttää takaa työntäen heitä, mutta koettaen pysytellä näkymättömänä. Editha hämmentyneessä tilassa. Samasta peräovesta näkyy taas Lahtonen.)
EDITHA (kirkaisee)
Herra Lahtonen… Älkää menkö… Ei, ei, ei… en minä tahdo…!
(Ovi sulkeutuu armottomasti. Grönlundska ja Anderssonska lapsineen ovat niiaten, peläten pysähtyneet ovensuuhun. Editha on paennut heitä kuin ruttoisia. Vähitellen hän tyyntyy, lähestyy naisia, jotka yhä niiailevat.)
EDITHA (arasti)
Keitä te olette?
Komersrootin työmiesten vaimoja vain.
Ovatko teidän miehenne kauan olleet meidän tehtaissa?
GRÖNLUNDSKA (Anderssonskalle)
Vai tahdotkos sinä puhua?
ANDERSSONSKA (kuiskaa hämillään)
Ei, puhu sinä nyt vain.
No, sama se… Se on niin ujostelevainen tuo Antersonska… Ka Maarianpäivästä viisi vuottahan minun mieheni on ollut komersrootin palveluksessa.
Oletteko te köyhiä?
Ka mitäpä sitä meikäläisellä muutakaan… Kun se ukko niin juo. Kaikki palkka menee jo litviikki-iltana. Siihen juomiseen. Ja kun niitä lapsiakin on niin paljon. Ja kaikki tavarat on täytynyt panttiin viedä. Ei nämä vaatteetkaan ole omiani. Vai että minulla tällaisia! Ei ole ollut sitten kuin tyttönä. Että jos ryökinä voisi olla niin hyvä, että vähän apua antaa…
EDITHA (hermostuneesti, toiselle)
Entä kuka te olette?
ANDERSSONSKA (hiljaa, arkana)
Ka sen Anterssonin vaimo.
Oletteko tekin köyhyydessä?
No, puhu nyt!
Köyhyydessä me ollaan.
No, etkös sinä nyt saa asioitas puhutuksi… Se on aina ollut niin saamaton tämä Anterssonska. Ja kyllä teidän köyhyyteenne kanssa on paljon syytä siinä, ettet sinä osaa touhuta. Mutta on sekin totta, että kaikki se Anterssonni kyllä juo. Mutta eihän ole arvon niin monta lasta kuin meillä. Ei ole kuin nämä kaksi tässä ja sitten kotona kolmas, kipeä. Siinä on sellainen enkeliskatauti, ettei voi seistä ja pää kasvaa ja jalat kutistuu ja korvista valuu sellaista pahaa visvaa. Mutta puhu nyt itse…
Onhan niitä lapsia ollut, mutta kun neljä on kuollut.
No, mitä te nyt ensi hätään tarvitsisitte?
Ka armollinen ryökinä, se on meikäläisten sellaista, että tarvitsisi kaikkea. Kun on kaikki pitänyt pantata…
EDITHA (sivelee otsaansa, koettaa löytää ulospääsyä)
Jos minä tulisin huomenna teitä katsomaan. Missä te asutte?
No se se olisi vasta oikein hyvä. Kasarmissa me asutaan. Nuo on nuo Anterssonnit ihan meidän naapureita, samassa rapussa asutaan. Ja sitten siellä on vielä yksi vaimo oikein köyhissä oloissa, niin että sille täytyy antaa, vaikkei itselläkään ole. Sen oli mies monta vuotta komersrootin tehtaissa, mutta piti sen juomisen takia panna pois…
Mutta eiväthän nyt kaikki miehet voi juoda… Nyt te liioittelette…
Kyllä ne melkein kaikki, jotka ovat tällaisissa tehtaissa… Se vaimo sai tässä kaksoset ja toinen niistä kuoli toissa-aamuna eikä ole millä hautaankaan saisi. Ja mies vain juo. Mistä saaneekin, kun ei työtäkään ole…
EDITHA (hermostuneesti)
Minä tulen huomenna… ihan varmaan…
Aijai, armollinen ryökinä, Jumala siunatkoon teitä (pokkaa ryökinää),
Ville, niiaatkos, Pertta…
(Rva Ahlfelt ja Sigrid tulevat perältä.)
RVA AHLFELT (nähdessään naiset)
Joko te olette saaneet kahvia?
Jo, armollinen komersrotinna. Kiitoksia vain monia tuhansia… (Tönii lapsia.) No, Ville ja Pertta, niiatkaa ja pokatkaa…
Nyt sytytetään kuusi. Oletteko, lapset, ennen nähneet kuusta?
No, vastatkaa nyt… Näittehän te viime jouluna täällä. Silloin kun hyvä komersrootikin eli. Sanokaa nyt että näitte…
Näimme.
(Lahtonen on avannut oven perältä. Sunnuntaipukuisia työmiehiä, vaimoja ja lapsia alkaa lappaa sisään. Asettuvat arasti nurkkiin ja pitkin seiniä, tarkastelevat huonetta ja kuusta, silittelevät salavihkaa huonekaluja. Rva Ahlfelt koettaa puhutella vieraita, mutta ei tiedä mitä sanoa. Sipaisee silloin tällöin jonkun lapsen päätä. Lahtonen päästää yhä sisään väkeä ja kehoittaa heitä käymään peremmälle. Editha ja Sigrid sytyttävät kuusta.)
Oli se äärettömän paha, että Åström tuli käsketyksi. Allan suuttui kauheasti, kun hänet näki. Pelkäsin että hän viskaisi hänet nurin niskoin huoneesta.
Nytkö…? Joulujuhlassa?
Etkö sinä tiedä että hän on syypää papan kuolemaan? En minä käsitä kuinka hänet kutsuttiin. Minä pelkään ettei Allan jaksa hillitä itseään. Ja miten hän saa pidetyksi puheensa? Hän on kovin kiihoittunut.
(Samassa tulee Willardt perältä, virsikirja kädessä. Kansanjoukko antaa kunnioittaen tietä. Hänen kasvonsa ovat kuin luutuneet. Hillitty viha palaa silmissä, liikkeissä, nopeassa hengityksessä.)
WILLARDT (Lahtoselle)
Mikä virsi tavallisesti on veisattu?
LAHTONEN (häijysti)
Koko maailm' iloit' mahtaa.
(Willardt selailee kirjaa, löytää virren, rykäisee, alkaa. Aluksi veisaa hän yksin, vähitellen yhtyy kimakoita, käheitä nais- ja miesääniä. Vieraat seisovat kädet ristissä, lapset syövät suurta voileipää tai pullaa, töllistelevät kuusta. Rva Ahlfelt taistelee mielenliikutusta vastaan. Editha ja Sigrid veisaavat, seuraavat levottomina Willardtia ja Lahtosta. Virren loputtua astuu Willardt väkijoukon eteen.)
WILLARDT (saarnaäänellä)
Niin, hyvät ystävät, tämä on nyt ensimmäinen Jeesuslapsen syntymäjuhla, jonka me vietämme ilman häntä, jonka me olimme tottuneet näkemään terveenä ja tarmokkaana joukossamme. Orvoiksi on hän meidät jättänyt, hänen lempeä ja rakastavainen kätensä on lakannut meitä suojelemasta ja varjelemasta. Kuinka jokainen hänen työmiehensä oli hänen sydämellään! Kuinka hän piti huolta jokaisesta teidän lapsestanne ja vaimostanne…
LAHTONEN (kansanjoukosta)
Jaa, jaa, kyllä hän piti huolta teidän vaimoistanne.
WILLARDT (ei ole huomaavinaan, korottaa ääntään)
Turva oli hän itsekullekin. Ei kenellekään hän tehnyt vääryyttä, aina mittasi runsaalla mitalla…
LAHTONEN (joukosta)
Noo…!
WILLARDT (ääntään korottaen)
Oikeutta teki hän kaikille, yli oikeudenkin, ja hänen sydämensä vuoti verta, kun hänen täytyi rangaista. Teidän jokaisen mielessä on varmaan tulipalo, joka poltti poroksi työväenasunnot. Kuinka hän silloin oli ensimmäisenä pelastamassa, lohduttamassa, auttamassa. Siksi me nyt hänen muistolleen omistamme tämän lyhyen hetken ja kiitämme Jumalaa, joka meille sellaisen miehen antoi. Säilyköön hän kauan, kauan esikuvanamme, esimerkkinämme elämän tiellä! Siunattu jalon vainajan muisto!
Kirottu hänen muistonsa!
(Yleinen hämmennys. Willardt taistelee vielä raivoaan vastaan. Sigrid koettaa häntä rauhoittaa.)
LAHTONEN (joukosta. Täyttää äänellään koko näyttämön ja salin.
Puhe tulee kuin koskena, jota ei voi pysäyttää.)
Kirottu hänen muistonsa! Kauppaneuvos oli roisto! Hän petti vaimoaan ja tyttäriään, hän kalvoi työväkensä luita myöten, hän väärensi ja varasti ja valehteli. Hän ryösti köyhältä kansalta vaimot ja tyttäret. Sellainen se oli se kopea kauppaneuvos, se loistava kauppaneuvos, jota maailma pelkäsi ja ihaili ja jonka hautaa omaiset nyt valkeilla liljoilla koristavat… Oo, sen vaivaisen petturin, kuinka sen on täytynyt väännellä viattomuuden kukkien alla…!
WILLARDT (joka vihasta ei ole saanut ääntänsä kulkemaan, iskee hänen niskaansa)
Ulos, ulos… Koira! Rehelliset työmiehet, potkikaa hänet ulos..! Tämän miehen vainaja kadulta korjasi ja näin hän osoittaa kiitollisuuttaan… Ulos!
LAHTONEN (on ponnistellut vastaan, pääsee irti)
Valehtelinko minä? No niin, puhukaa te, Åström, puhukaa te, Räsänen! (Nauraa.) Te vaikenette, te ette uskalla. Vaietkaa vain ja pelatkaa. Lasten ja imeväisten suusta pitää teidän totuus kuuleman!
(Koppaa käsiinsä pienen pojan, nostaa kansanjoukon nähtäväksi, lennättää Edithan ja hänen äitinsä eteen. Viimeksimainitut kaihtavat kuin aavetta. Yleinen hämmennys. Rva Ahlfelt vaipuu istumaan, Editha koettaa häntä ikäänkuin suojella. Willardt työntää syrjään vaimonsa, joka on koettanut häntä rauhoittaa.)
Ulos täältä, joka sorkka, niin monta kuin teitä on! Kyllä minä teille näytän, te hunsvotit ja perkeleet ja »järjestyneet!» Ette te ilman rangaistusta saa isäntänne muistoa solvata… Odottakaas te, niin näette, kun saatte tästä viettää joulunne lumihangessa… No, joko joudutte… Ulos, sanon minä! Täällä täytyy tulla suuri rafistuleerinki… Irti sanon minä teidät kaikki, niin monta kuin teitä on. Huomisaamulla tehtaan kasarmeista kadulle.
Allan… Allan… nyt on joulu… Muista pientä Rolfia… heillä on lapsia. Ehdithän myöhemmin. Lahtonen on humalassa.
Kyllä minä tiedän mitä puhun… Ulos, ulos…
(On työntänyt väkeä menemään, potkinutkin läheisempiä. Hätääntyneinä hajoavat vieraat. Äkkiä ilmestyy Lahtonen ovensuuhun. Hänet nähdessään kiihtyy Willardt uudelleen.)
Sinä… sinä… koira…! Ulos, ulos… Uskallat vielä naamaasi näyttää.
LAHTONEN (tyynenä, vakavana)
Uskallan… sillä en ole valehdellut. Mutta te, tirehtööri, peruuttakaa sananne. Minua rangaiskaa miten paljon tahdotte, raastakaa oikeuteen ja linnaan ja vaikkapa hirsipuuhun. Mutta älkää viattomia rangaisko. Saatatteko toivoa nöyrempää joukkoa kuin se joka tuossa seisoi? Peruuttakaa sananne, on jouluaatto ovella… antakaa heidän pysyä asunnoissaan ja paikoillaan.
Te tulette neuvomaan minua! Ulos, sanon minä… Ulos!
Minä menen. Sillä minulla ei ole paljon lisättävää. Mutta se tietäkää, kauppaneuvoksen suku, että kirous…
WILLARDT (tukkii hänen suunsa, heittää hänet ulos. Mittaa lattiaa pitkin askelin.)
Vihdoinkin! Tällaista ennenkuulumatonta röyhkeyttä! Ei, loppu tästä täytyy tulla! Ja setä joka aina ylpeili, ettei hänen työväessään ole »järjestyneitä». Tuossa se nyt nähtiin. Ei, perinpohjainen rafistuleerinki tästä täytyy tulla…
Sinä löit Lahtosta ja hän näytti hampaansa. Oma syysi.
Oletko sinä pikiintynyt tuohon…?
(Nielee viime sanan.)
Eihän työväki mitään tehnyt.
Vai ei tehnyt? Se kuuli mitä Lahtonen sanoi — eikö sitä ole siinä? Pitäisikö sellaista työväkeä kärsiä…? Sigrid… Lapsi itkee… Et sinäkään mitään huomaa…
Ai, Rolf on herännyt.
(Rientää pois.)
Vähemmälläkin elämällä…! Vai tulet sinä madmoaselli minua neuvomaan. Mitä ymmärrät sinä näistä asioista? Minä olen sanonut irti hyvän paikkani tullakseni tänne teitä auttamaan, ja sen sijaan että sinä minua kiittäisit asetut sinä minua vastaan jo ensi päivänä.
Minä aion aina asettua sinua vastaan, kun sinä teet viattomille ihmisille pahaa.
Saa se Salokannel sinusta aika automobiilin…
Ottaisit edes ensin selvää paljonko valhetta… tarkoitan: näyttäisit toteen että se oli valhetta.
Tiedän prikusta prikkuun että Lahtonen puhui totta…
EDITHA (säpsähtää)
Totta… totta! Sinä tiedät… sinä uskot…
Sen tietää koko maailma, mutta ei sitä saa mennä tuolla tavalla sanomaan! Pitää tietää huutia vähän…
Olkaa hiljaa, lapset, olkaa hiljaa…
Kyllä minä vaadin, mamma, ettei asetuta minua vastaan, kun kerran…
Olkaa hiljaa, lapset. Olkaa hiljaa. Kuolema sovittaa…
Rolf itkee taas. Mikä hänelle on tullut? Ettei se huolimaton tyttö vain olisi häntä pudottanut!
(Lähtee kiireesti, unohtaen kaiken muun.)
(Vaitiolo. Editha seisahtuu äitinsä eteen.)
Mamma, rakas mamma…
Totta… totta… Se on tämä jota minä olen tuntenut ilmassa… Alfred, Alfred… jota minä rakastin niinkuin aurinkoa ja valoa ja terveyttä — kuinka sinä saatoit…? (Purskahtaa itkuun.) Neljä kukoistavaa lasta meiltä kuoli, kaikki poikamme. Minä vaivasin päätäni kysymyksellä: miksi piti heidän kuolla juuri kun olivat päässeet elämän alkuun? Nyt minä tiedän: kirous on painanut meitä jo vuosikausia, aina, aina. Kirous…
EDITHA (lyyhistyy äitinsä jalkoihin, tietämisen varmuudella)
Kirous… Kirous…
Esirippu.
(Kulmahuone toisessa kerroksessa huvilalla. Läpi ikkunoiden häämöttää kylmä, harmaa keskipäivä, kuurainen koivu ja puisto, niinikään kuurassa. Huone on uudenaikainen, aistikkaasti sisustettu, ryijyillä ym. Kauniita marmorikuvia. Eläviä kukkia pöydillä. Editha lakkaa pöydän ääressä muutamia kääröjä, sammuttaa kynttilän, kätkee kääröt laatikkoon. Alkaa kävellä edestakaisin, seisahtuu tuon tuostakin ikkunaan. Hella Asp törmää sisään päällysvaatteissaan, kukkakimppu kädessä, tervehtii Edithaa sydämellisesti.)
Editha, Editha! Minun täytyi rientää tänne tänä sinun suurena päivänäsi. Anna nyt, 'kun minä oikein sinua hyväilen… Minulla on oikeastaan kovin kiire, kaikki joululahjani ovat pakkaamatta. Mutta minun täytyi saada sinua oikein suudella ja hyväillä… Ai, mutta kuinka äärettömästi kukkia!
Kiitos Hella kulta. Kuinka sinä olet kiltti.
Sehän on niin pieni ja vaatimaton. Heti kun näin, että nimenne todella olivat lehdissä, karkasin kukkakauppaan. On se sentään hirveän lystiä… (Veistokuvien edessä.) Oi, tässäkö ne nyt ovat…! Kauniit… suurenmoiset! On se sentään hauskaa, että olette täällä Valhallassa taasen. Se on synkkä, se teidän kaupunkitalonne. Mutta kuule, mikä sinun on? Sinä näytät hirveän väsyneeltä…
EDITHA (hymähtää)
Unesta ei tullut paljon viime yönä. Ja sitten me nousimme varhain. Olemme mamman kanssa käyneet hautausmaalla… ja minä… olin sitten hiukan muuallakin.
Ja sitten teillä eilen oli kuusijuhla.
Oli…
Oliko hauskaa?
EDITHA (katkerasti)
Hauskaa! Oli, oli tietenkin. Eikö huhu vielä ole tietänyt mitään kertoa? Kyllä kai pian saat kuulla.
Mitä sinä tarkoitat… Mitä minä saan kuulla…? Miksi sinä noin naurat?
Meidän kuusijuhla päättyi niin, ettei haluttanut enää yöksikään jäädä kaupunkiin. Tulimme keskellä yötä Valhallaan… Niin, niin. Mutta älä nyt kysele. Minä kerron sinulle toiste. Se on kaikki niin kauheaa. Maa polttaa jalkojeni alla… Mutta älä kysele, rakas Hella, minä kerron joskus toiste…
Minä en käsitä tätä… Minä kuolen levottomuuteen. Mitä on tapahtunut…? Mutta kuule, onko sillä asialla jotakin tekemistä herra Lahtosen kanssa?
Kuinka niin?
Miksi sinä pelästyt? En minä muuta tiedä kuin että kun tänne tulin, tuossa portilla humalainen mies äkkiä asettui hevosen tielle ja huusi niin pahasti. Hän kaatui samassa enkä minä voinut hänen kasvojaan nähdä, mutta minusta hän oli niinkuin Lahtonen.
Se on kyllä voinut olla Lahtonen. Se raukka juo kai taas niin kauheasti. Voi, voi senkin äitiä!
Onko hänellä äiti?
On. Elossa.
Enkö minä sitten saa mitään tietää? No niin, toiste. Katso, minä olen kauhean levoton…
PALVELIJATAR (perältä)
Täällä on vanha rouva… vai mikä… joka tahtoisi tavata neitiä.
Vanha rouva…? Jouluaattona…
Tietysti joku joka tahtoo joululahjaa.
EDITHA (palvelijalle)
Pyydä sisään.
Mutta missä sinun sormuksesi on? Kultainen kahle!
(Hymyilee leikillisesti.)
EDITHA (yrittäen leikkiä lyödä)
En vielä ole saanut kahlettani… Mutta kyllä Armas sen tuo. Hänen pitäisi oikeastaan jo olla täällä…
No niin, no niin… Hyvästi nyt sitten, rakas Editha.
En ensinkään osaa sanoa kuinka paljon onnea sinulle toivotan.
(Editha saattaa Hellaa ja palaa hetkisen perästä, seurassaan kalpea, laiha, kuluneesti puettu nainen.)
EDITHA (ovessa)
Tehkää hyvin… Tehkää hyvin ja istukaa…
RVA LAHTONEN (puoleksi kumartaa, puoleksi niiaa, jää yhä seisomaan)
Minä olen Oiva Lahtosen äiti.
EDITHA (hätääntyy)
Niin… teidän poikanne on kadottanut paikkansa… Se on kovin ikävää, mutta minä todella en voi sille mitään. Minun lankoni määrää yksinään ne asiat. Minä olen kyllä koettanut…
En minä tullut sitä valittamaan… Mutta minun poikani ei koko yönä ole ollut kotona.
Minä todella en tiedä missä hän on… Mutta kai hän usein öisin on ollut poissa…?
Ei. Aina hän sentään on palannut niinkuin lintunen pesäänsä. Vaikka olisi tullut kuinka kurjana, niin lopuksi kuitenkin aina on tullut äitinsä luo.
Mutta… älkää nyt pelästykö… mutta se tuttava joka juuri meni, luuli nähneensä poikanne tässä ulkopuolella… Hän oli kaatunut tiepuoleen. Hän oli kai humalassa.
Pitää taas kysyä poliiseilta, olisivatko saaneet tietää… Mutta oikein minä pyytäisin, ettei neiti Ahlfelt… lähtisi yksinään kävelemään näihin aikoihin… Tarkoitan että jos minun poikani… humalapäissään tekisi jotakin pahaa… Paha henki on taas saanut valtaansa minun onnettoman poikani.
Mitä hän minulle tekisi!
No, ei tiedä. Raukka on ollut niin hurjana. Toissa päivänä luulin minä hänen aivan järkensä menettävän.
EDITHA (hämillään, hermostuneesti)
Niin… kyllä hän eilenkin käyttäytyi hyvin kummallisesti. Ei hän ollut kuin viisas… Te ette ehkä tiedäkään…
Tiedän kyllä… Hän oli tyynempi siihen aikaan kun neiti Ahlfelt oli ulkomailla. Ei hän juonutkaan kuin ajoittain. Hän puuhasi niillä työväen kursseilla. Mutta nyt viime päivinä ei hänellä ole ollut ensinkään elämän rohkeutta…
EDITHA (rypistelee nenäliinaansa)
Minkä minä sille voin… onko se minun syyni?
Jumala ei ollut sitä sallinut. En minä syytä neiti Ahlfeltia… Voi minun onnetonta poikaani, kun ei hän vain… (itsekseen) Jumala… Jumala, armahda!
Minä auttaisin niin mielelläni, jos vain…
Kaikki on Jumalan kädessä, mutta kun ei minun poikani vain…
Mitä te tarkoitatte? Onko hän ehkä aikonut… surmata minut?
Onhan hän epätoivoissaan puhunut sellaistakin, Ja myöhään eilen illalla oli hän kierrellyt työväenasunnoissa yllyttämässä miehiä — kauheaa sellaista on puhua omasta pojastaan! mutta niin hän oli tehnyt, että oli yllyttänyt miehiä sytyttämään tuleen kauppaneuvoksen tehtaat ja talot ja huvilat…! Ja miehet ovat kuin hulluina, kun on sanottu irti työstä ja kuuluu olevan määrä lähteä asunnoistakin…
EDITHA (katselee epävarmana ympärilleen)
Vai niin, vai niin… Vaikka me kaikki kohta liekkeinä nousisimme ilmaan.
Kyllä minä paikalla puhuin poliisikamarissa. Ja näkyy tämän Valhallan luona nyt olevan kaksi poliisia. Kyllä kai ne varjelee, kun ei neiti lähde varomattomasti ulos… Mutta kun ei se onneton niin pimittyisi, että surmaa itsensä… Jumala, armahda, armahda…
EDITHA (puhkeaa käsiään väännellen)
Oi kuinka minun käy sääli, sääli teitä ja itseäni ja kaikkia… Kaikkia ihmisiä! Kun minä löytäisin jonkin tien, kun minä tietäisin mitä tehdä!
Jumala meitä valaiskoon!
EDITHA (heltyy itkemään, lankeaa hänen kaulaansa)
Voi minua, voi minua!
(Salokannel on astunut huoneeseen takaapäin, seisoo ääneti ja katselee. Vihdoin Editha nostaa päätään, huomaa hänet, kirkastuu, unohtaa äskeisen, karkaa hänen luokseen.)
Armas!
(Rva Lahtonen katselee oudosti heidän syleilyään, liukuu kuin varjo ulos huoneesta.)
Morsiameni, morsiameni!
(Vaihtavat sanattomina sormukset.)
Vihdoinkin tulit. Olen sinua jo niin kauan odottanut.
Olisin aikoja sitten ollut täällä, jollei minua olisi pidätetty. Se eilisillan sankari, se uljas Lahtonen — uskotkos — se astuu huoneeseeni, revolveri kädessä ja vaatii henkeäni. (Nauraa.) Selittää rakastavansa sinua ja — ansaitsevansa sinut paremmin kuin minä.
EDITHA (jäykkänä kauhusta)
Aikoi tappaa sinut!
Nähtävästi.
Se mies mahtaa lentää, koska hänet nähdään kaikkialla… No, mitä sinä teit?
Livahdin viereiseen huoneeseen, suljin oven ja telefonoin poliisille.
Siksi minä viivyin. Suothan anteeksi!
EDITHA (ei huomaa viime sanojen leikkiä)
Missä hän sitten nyt on?
Toivottavasti poliisien hallussa. Heille minä hänet uskoin.
Jos minä vielä voisin saada sanan hänen äidilleen.
Oliko se musta naishaamu hänen äitinsä?
Oli!
Teillä oli kovin hellä kohtaus…
EDITHA (palaa paikoilleen)
Tällaiseksiko meidän kihlauspäivämme piti muodostua! Ja minä kuvittelin aina, että Valhalla silloin olisi täynnä kukkia ja riemua.
Eikö ole kukkia? Ja riemua, riemua on myöskin! Kaikki nämä koomilliset murhayritykset ovat pinnalla, me pyyhimme ne pois kuten peilin lasista tomun. Sitten pulppuaa esiin riemu… Editha! Editha…! Mutta miksi ei minun morsiameni pitänytkään lupaustaan?
Mitä minä olen luvannut?
… Niin, ei edes muista! (Vie hänet ikkunan ääreen.) Katso koivuasi.
Se on pukeutunut valkeisiin se…
Ai…! Niin…! (Ravistaa päätään.) Mutta kuule, ei tämä ole pinnalla vain. Ei sitä voi pyyhkiä pois tomuna. Se uhkaa viedä minulta rauhan.
Mikä?
Tämä kaikki… murhayritys, eilinen kahakka… koko se onnettomuus joka ilmassa tuntuu. Minä luulin että se menisi, kun me Valhallaan pääsemme — ei se mene. Ei mikään auta. Kaikki tuntuu niin turhalta, niin tyhjältä, niin vieraalta. Kaikki huojuu, horjuu, kaikki valuu käsistäni kuin vesi. Minulla ei ole enää mitään omaa…
… paitsi minut…
Niin, sinut…! Mutta maailmassa on niin paljon kurjuutta, jota…
Niin on. Ja ihmiset ovat niin usein itse syypäät kurjuuteensa.
Eivät niin usein ihmiset itse kuin olot. Me varakkaammat elämme mukavuudessamme emmekä koskaan tule kurkistaneiksi köyhän kansan koteihin. Viisainta se onkin, jos mielimme säilyttää mielenrauhamme.
Niin, tietysti koskee kun näkee kurjuutta.
Minä, onneton, näin enkä saa rauhaa.
Kyllä se palaa! Me totumme niin helposti, vaikka alussa näyttää niin mahdottomalta.
Minusta tuntuu siltä ettemme saa tottua. Sillä se olisi kuolemaa. Tiedätkö Armas… en ymmärrä miksi niin pelkään puhua sinulle suoraan, tuntuu siltä että kadotan sinut. (Katselee tuon tuostakin sormustaan.) Mutta täytyyhän minun puhua sinulle. Katso, minä tunnen selvästi, että kirous lepää sukumme päällä. Kuulithan mitä eilen tapahtui?
Kuulin, kuulin. Kyllä sen tietää koko kaupunki. Ja kyllä… no niin, sama se.
Sano, sano. Miksi keskeytät?
No niin. Minun täytyy sanoa että minä ihmettelen teidän afäärimiehiänne: kaikki tulevat päättömiksi. Tirehtööri reuhaa kuin aatelinen maatilanomistaja ja konttoristi käyttäytyy kuin rakastunut koulupoika. Suoraan sanoen ei tämä ole hauskaa.
EDITHA (katsoo häneen pitkään, jatkaa kävelyänsä)
Ne ovat sittenkin pieniä asioita. Kun vain käsittäisin mitä minun pitää tehdä.
Pieniä! Mikä on pientä, mikä suurta? (Huomaa veistokuvat.) Mutta tämä (jää katselemaan), tämä on suurta!
Niistäkin kuinka minä iloitsin, en tiedä… mutta en enää voi iloita. On aivan hullua… mutta minusta tuntuu siltä kuin seinä olisi pudotettu entisen ja nykyisen elämäni välille. Olen näissä parissa viime päivässä elänyt vuosia.
SALOKANNEL (hymähtää)
Olet nähtävästi nukkunut huonosti.
En ole nukkunut ensinkään.
No sitten käsitän hyvin. Jahka nyt pari yötä nukut omassa untuvaisessa sängyssäsi, niin maailma näyttää tämän pienen sateen jälkeen entistä ruusuisemmalta.
Niinkö luulet. Vaikka tiedät mitä on tapahtunut!
Mutta rakkaani… nyt minun täytyy ruveta puhumaan järkeä. Olet saanut kokea pettymystä. Se kuuluu elämään. Ei siitä pidä pelästyä. Pitää ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat. Tämä kuuluu yksinkertaisesti maailman menoon.
Olen kadottanut isäni kaksin kerroin. Kuuluuko se sinusta asiaan?
Mutta lintuseni, emmehän me ihmiset pyhimyksiä ole. Miksi sinun pitää lakata rakastamasta isääsi sentähden että hän eli ihmisenä?
Pitäisikö minun sinun mielestäsi voida rakastaa häntä samalla tavalla kuin ennen? Pitäisikö minun voida, kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut?
Lakkaisitko rakastamasta minuakin, jos kuulisit minusta jotakin…
En tiedä!
Niinkö höllässä sinun rakkautesi on?
Älä naura, Armas… Nämä ovat kovin vakavia asioita. Isäni oli minun silmissäni niin korkealla, niin korkealla ja niin kauniina. Jospa hänen muistonsa olisi saanut sellaisena pysyä. Olisi suloista muistella ja ikävöidä häntä. Nyt, nyt… Se on inhottavaa… Mitä korkeintaan voin tuntea, on sääliä.
No niin, sääliä… se se kuuluu joltakin — se on se naisten ainainen valtti. Rakkaus muuttuu vain noin yhtäkkiä sääliksi! Minua älä vain koskaan sääli…
Älä tee minusta pilkkaa. Olen niin paljon kärsinyt. Kävin tänään työmiesten kodeissa. Jos tietäisit mikä kurjuus siellä on!
Sieltä tämä filosofeerailu siis tällä kertaa johtuu. Mutta kuule: kurjuutta on aina ollut ja tulee aina olemaan. Se tekee elämän rikkaaksi ja vaihtelevaksi. Katso lakeaa maisemaa, jossa kaikki lepää kuin tarjottimella: onko se sinusta kaunis? Mutta katso maisemaa jossa vuoret tapailevat taivasta ja rotkot lepäävät maan povessa — se maisema se jotakin on!
En tiedä, en tiedä… Sen vain tiedän, että kamalaa oli työmiestemme kodeissa. Minä tiedän että niiden takia lepää kirous päämme päällä. Minun täytyy ryhtyä jotakin tekemään. Muuten vedän sinutkin kanssani kiroukseen…
SALOKANNEL (nauraen)
Tervetuloa vain, kirous! Kaikki taivaan ja maan välillä tahdon minä kokea! Vuorille kiivetä, alankoihin astua. Kirouksetkin tervetuloa!
Kuule… lähdetään yhdessä sinne missä on pimeää. Jos voisimme viedä sinne valoa…! Työmiesten koteihin, jotka ovat joutuneet onnettomiksi meidän tähtemme…
Kuinka sinä olet kaunis!
Mutta mitä sanot tuumastani?
Se on hyvin kaunis ja runollinen. Ja se kovasti pukee minun pientä Edithaani, kun hän siitä puhuu. Minulle on hyvin mieluisaa ajatella sinua laupeuden enkelinä — työväenkasarmin edustalle seisahtuvat vaunut mustine hevosineen, helisevine valjaineen, vaunusta astuu nainen, yllään kaunis musta puku… Hän silittää valkein käsin…
Armas, minä niin pelkään.
SALOKANNEL (hymyillen)
Mitä?
Että sinut kadotan. Oi älä jätä minua. Olen niin yksin, kaikki olen jo kadottanut.
(Katselee ikäänkuin pidelläkseen kiinni sormustaan.)
Miksi sinä minut kadottaisit? Jahka nyt olet nukkunut yösi kunnollisesti, katselet asioita ihan toisilla silmillä.
Minä olen nukkunut kauan, nukkunut liiaksi. Vasta nyt minä alan herätä enkä saa nukkua uudelleen. Sillä silloin menisin kuoleman uneen.
SALOKANNEL (ivallisesti)
No, mitä tämän valveutumisen perästä nyt tapahtuu?
Älä tee pilkkaa! Minä pyydän niin kauniisti.
Minähän olen aivan vakava.
Tule mukaani!
Laupeudenenkeliksi…! Se sopii kyllä sinulle. Mutta ei minulle. (Määräävästi.) Ei, tiedätkö Editha, nyt tästä jo on puhuttu tarpeeksi. Nyt olen minäkin saanut kylläkseni. En minä pyri muuttamaan sinua. Saat pysyä sinä mitä olet. Mutta sinä et myöskään saa koettaa vaikuttaa minuun. Ihmisen täytyy pysyä itselleen uskollisena. Ja vapauden myyminen se olisi kuoleman synti se.
EDITHA (peloissaan)
Nyt se tulee… nyt se tulee…
Mitä sinä hulluttelet! Ei kuule, älä päästä huuliltasi tuollaisia poroporvarillisia ajatuksia, jotka sopivat vain pikkusieluille… Sinä olet vapaasti syntynyt kuin pilven siekale. Nouse, lennä, tule!
Sinä pidät niitä poroporvarillisina, poroporvarillisina… (Painaa kättä rintaansa vasten, ikäänkuin sairaana.) Ja minulle ne olivat kultaa…
Poroporvarillisina.
(Nousee, kävelee edestakaisin kiihtyneenä, puhaltelee sauhuja sikaristaan, Editha seisoo ikkunassa. Piinallinen pieni äänettömyys. Peräovesta tulee rva Ahlfelt, kantaen suurta, komeaa kukkalaitetta.)
Editha, Editha, katso nyt!
Kukkia! (Arasti.) Kukkia! — kuka minulle lähettää kukkia!
Teille molemmille ne ovat…
Kilveltä! Kuinka ystävällistä. (Rupeaa äkkiä nauramaan. Totistuu.)
Mutta kuinka täällä on kauhean kuuma. Ettekö te tunne…?
(Sigrid, Willardt ja pieni Rolf tulevat perältä, kukkasia käsissä.)
ROLF (ulkoa opittuna läksynä, kukkasia ojentaen)
Toivotan täti Edithalle ja setä Armaalle paljon onnea ja menestystä.
EDITHA (painuu hänen puoleensa)
No kiitos, kiitos… Ja niin kauniita kukkasia!
Minulla on kunnia… Heitetään nyt pois kaikki vanhat vihat. Eläkööt päivän sankarit!
Eläkööt!
(Syleilee Edithaa, äitiään, Salokannelta.)
No Rolf, mummon pikku pulu, oletko nyt ihan terve?
Tänne vielä koskee.
(Osoittaa kurkkuaan.)
Vai vieläkö kurkkuun koskee.
Mummo, onko joulupukki jo tullut tänne?
Kyllä kai… ei mummo vielä ole nähnyt, mutta kyllä kai me illalla hänet näemme.
Rolf on ollut hyvä!
Onko Rolf! No sitten ei hätää! Lasten täytyy näin ennen joulua pysyä niin kiltteinä. Ja aina täytyy pysyä kilttinä. Mutta kuulepa nyt, pikku kultuseni, jos menisimme saamaan jotakin suuhumme. Tahtooko Rolf juoda jotakin? Jos kurkkuun koskee, niin se varmaan tekee hyvää. Mennään, mennään…
Ei, ei pikku faari, ennenkuin annat papalle pusun. Soo… tänne! No, nyt saat mennä.
RVA AHLFELT (ottaa Rolfin syliinsä)
Mennään, mennään. Mummo toimittaa lapselle jotakin lämmintä…
(Menevät.)
SIGRID (on katsellut kukkalaitteita seuranneita nimikortteja)
Missä kukkatarhassa sinä oletkin, sisko! Niin, niin, ne ovat niitä kevään ruusuisia aikoja!
Ja ne ovat lyhyet niinkuin mansikka-aika kesällä.
Ja loppuvatko ne sitten kihlausajan mukana? Sittenhän ei koskaan pitäisi mennä naimisiin.
Ei, paremmat ovat vasta tulossa. Sitten ne vasta lystit alkaa, kun noita pieniä lapsia tulee… Sitten on mitä varten työtä tekee. Mitä meistäkin olisi, jollei olisi tuota pikku miestä. Ja jahka niitä on vähän useampia… (Sigridille.) No, no, älä nyt, mamma, suutu…
SIGRID (vähän malttamattomasti)
Kuulehan, sinunhan piti kertoa Edithalle jotakin.
Minulla on paljonkin kertomista tälle madmoasellille. Mutta tänään pidetään vain lystiä. Minä olen päättänyt häälahjaksi antaa hänelle automobiilin. Edellyttäen että hän antaa minun silloin tällöin käyttää sitä.
Bravoo! Me teemme häämatkamme automobiilissa. Tuuma on niin uudenaikainen, että kuka englantilainen loordi hyvänsä sitä meiltä kadehtisi.
Hitto vieköön mikä vahinko, ettei automobiileja ollut siihen aikaan kun me menimme naimisiin, Sigrid ja sinä… Mutta koska tänään nyt on juhlapäivä, niin minä kerron teille vähän plaaneistani. Me aletaan kovasti vedellä rahaa. Tulot nousevat kolminkertaisiksi, yhden automobiilin hinta sinne tai tänne! Minä teetän talonpiirustukset sellaiset, ettei koko Suomessa. Minä…
Kuinka täällä on kuuma. Kyllä minä hetkeksi lähden puistoon. Täällähän tukahtuu.
(Menee. Rva Ahlfelt tulee.)
WILLARDT (Salokanteleelle)
Kyllä sinä olet rohkea mies, kun sinä tuon Edithan otat… Mutta ne minun kalkyylini ovat sedän kamarissa. Ehkä me mennäänkin sinne…
(Menevät.)
Mamma raukka… Allan on niin kiihkeä, ei hän niin pahaa tarkoita…
Kai sen täytyy tulla. Kirous painaa meitä.
Mikä kirous se olisi! Olet väsynyt ja….
Isäin pahat teot… kolmanteen ja neljänteen polveen…
SIGRID (arasti)
Tiesitkö papan eläessä mitään näistä kaikista?
En, en, en!
(Itkee.)
Mamma, rakas, rakas mamma!
Olisinpa minä saanut pitää kauniit muistoni loppuun asti! Mutta nyt ne menivät minulta… Tiedätkö mitä on alkaa vakoilla miestä, jota on rakastanut ja jumaloinut — joka on kuollut? Tiedätkö mitä on saada hänet kiinni uskottomuudesta? Se on sellaista häpeää, ettei tahdo uskaltaa silmiä nostaa. Se on pahempaa kuin kuolema…
Mamma… rakas mamma… älä kiihdy. Muista että me kaikki sinua rakastamme ja tarvitsemme…
Kun minä ajattelen miten taitavasti hän minua petti. Hän ei koskaan minua laiminlyönyt, hän toi minulle lahjoja ulkomailta, kauniita kankaita ja koristuksia… mutta hän matkusti mielellään yksin. Ja hänellä oli aina kokouksia ja puuhaa… Voi etten minä saanutkin pysyä kauniissa valheessani loppuun asti! Että minun pitikin nähdä alaston totuus!
Mamma… älä kiihdy, Jumalan tähden. Muista, että jos sinulta meneekin jotakin, niin sinulle paljon jää. Me kaikki jäämme ja pieni Rolf…
Siunattu pieni Rolf!
Minä tuon hänet tänne. Ehkä hän jo on herännytkin.
Tiedätkö… minä niin pelkään että kirous lepää hänenkin päänsä päällä…
SIGRID (huutaa pelästyneenä)
Ei… ei! Jumala ei saata olla niin kova. Lapsi on viaton.
Kolmanteen ja neljänteen polveen. Edithalle en ole uskaltanut mitään puhua. Hän kärsii niin kauheasti. Ei hän saa unta öisinkään.
Se kyllä tasaantuu. Voivathan he mennä naimisiin pian, niin Editha saa muuta ajattelemista. Aika on sitäpaitsi paras parantaja.
Tällaista häpeää ei paranna aika eikä mikään. Kun olisi jokin ulospääsy, kun olisi jokin keino… Kun voisi jotenkin sovittaa… Minä ajattelen välistä, että jos tekisimme suuria lahjoituksia työmiehillemme.
Mutta lahjoittihan isä tuhansia joka vuosi, ja nyt olet sinä jouluksi…
Ei se riitä, ei se riitä… Kun käsittäisin, kun käsittäisin mitä tehdä…! (Menevät.)
(Hetkisen perästä tulee Editha, kädestä taluttaen Lahtosta, joka väsymyksestä on nääntymäisillään.)
Mikä kunnia ja onni! Viime hetkessä taluttaa Editha Ahlfelt minut omaan kammioonsa. Päästä Editha Ahlfeltin kammioon ja sitten kuolla!
Älkää nyt… istukaa nyt ja rauhoittukaa.
LAHTONEN (katselee ympärilleen)
Minä en vielä koskaan olekaan ollut täällä. Tuolla ulkona kyllä monasti olen seisonut… viluisena ja nälkäisenä ja särpinyt valoa ikkunastanne.
EDITHA (keskeyttää)
Äitinne kävi täällä.
LAHTONEN (sävähtää)
Äitini!
No, mitä te nyt sitä niin pelästytte. Hän oli teistä levoton. Teidän hyvä äitinne.
Äitini, äitini!
Olkaa nyt järkevä. Kaikki käy vielä hyvin. Onhan minullakin jotakin sanomista. Ja jollette saisikaan olla meillä, niin hankimme teille paikan muualta. Te olette taitava mies, kyllä te paikkoja saatte…
Editha, sinä olet hyvä ja kaunis. Sinä olet enkeli.
Ei kuulkaa… ei sillä tavalla…
LAHTONEN (kirkastuneena)
Minä rakastan sinua.
Miksi te puhutte niin oudolla äänellä! Minä… te pelästytätte minua.
Olkaa nyt järkevä…
Yhtä minä sinulta pyytäisin… Pidä työväen puolta, mene lohduttamaan äitiäni ja työväkeä. Katso, minun piti se tehdä, minun piti suojella omiani, minun piti panna henkeni alttiiksi heidän tähtensä. Heidän piti minun johdollani nousta itsetietoon ja onneen. Minun henkeni oli altis, mutta liha oli heikko. Tässä minä olen — tällaisena. Tällaisena! Tee sinä, Editha Ahlfelt, mitä en minä saanut tehdyksi!
EDITHA (avuttomana)
Mutta mitä minä voin… olen heikko ja yksin… Teidän pitää nousta!
LAHTONEN (lujasti, ikäänkuin hypnotisoiden)
Sinä et saa olla heikko! Sinä voit mitä sinä tahdot!
(Hänen sanojensa alla Editha nousee ja ikäänkuin kasvaa, piirteet luutuvat, kasvoihin tulee päättäväisyyttä ja voimaa.)
LAHTONEN (katselee ympärilleen, kuin unessa)
Tuossako sinä nukut… Tuossako katselet kuuraista koivua! Kukkaset lemuavat… kihlajaiskukkaset jouluaattona. Meidän kihjalaiskukkamme, sinun ja minun…
(Editha on kuunnellut kuin unessa. Lahtonen karkaa äkkiä ylös, suutelee häntä. Editha herää, raivostuu, alkaa kiihkeästi hangata huuliaan.)
Te… te loukkaatte niin… niin… Menkää, menkää!
Kiitos, Editha Ahlfelt. Nyt en elämältä enää mitään pyydä. Minä menen nyt kauas. Mene sinä lähelle: äitini ja työväen luo! Hyvästi. (Menee.)
(Editha itkee aivan typerryksissään. Hetkisen perästä kuuluu laukaus. Editha herää, käsittää mitä on tapahtunut, karkaa ulos. Palaa sitten äitinsä kanssa puoleksi tajuttomana näyttämölle.)
Editha, Editha! Rauhoitu, rauhoitu!
Ei, päästä minut, päästä minut. Ne tekevät hänelle pahaa. Allan on siellä. Hän voi kyllä kostaa kuolleellekin.
Editha! Editha!
Hän kuoli… Minä en koskaan ollut nähnyt ihmisen kuolevan — mutta se katse oli kuoleman. Silmä särkyi. Se välähti minun silmääni vastaan ja särkyi… Ei, ei kyllä minä nyt menen.
Älä jätä äitiäsi.
(Sigrid tulee.)
EDITHA (hätääntyneenä)
Kuinka hänen on?
Kuollut.
(Editha itkee. Willardt ja Salokannel tulevat.)
Ei sitä enää mikään herätä. Oikeastaan se oli parasta mitä saattoi tapahtua. Sekä hänelle että meille.
Mutta en minä käsitä miksi hänen piti tulla tänne sitä tekemään, olisi voinut suorittaa tekonsa minun oveni ulkopuolella. Se tuli perin »mal placé» koko tämä juttu. Mutta ei sitä nyt kannata ottaa noin traagilliselta kannalta. Editha, minä ehdotan että lähdemme kävelemään, kunnes kaikki on ohi.
Mitä täällä oikeastaan tapahtui?
Hän oli käskenyt Edithaa lohduttamaan työväkeä ja äitiään.
Olisi hän sentään voinut valita toisen päivän. On se kauheaa, että hän juuri tänään…
EDITHA (ikäänkuin havahtuen, itsekseen)
Nyt minä tiedän. (Nousee, vetää kihlasormuksen sormestaan, ojentaa Salokanteleelle.) Anna kaikki minulle anteeksi, Armas. Mutta minä tunnen että minun täytyy olla vapaa, aivan vapaa. Minun täytyy heittää entinen elämäni ja astua uuteen…
Lapseni, älä… älä. Sinä olet niin kiihoittunut, ettet tänään voi mitään ratkaisevaa askelta ottaa.
Minä olen kiihoittunut ja se uusi elämä on minulle hämärä ja epäselvä, mutta sen minä näen kirkkaasti, että minun täytyy… (Painaa sormuksen Salokanteleen käteen.) Kirous lepää meidän päällämme. Jonkun täytyy koettaa sovittaa. Minä koetan… (Willardt nauraa pahasti.) Mutta etkö sinä nyt ymmärrä, että jotakin täytyy tehdä? Etkö sinä tunne, että me kaikki palamme poroksi, että meidän ympärillämme on vain itkua ja parkua ja kuolemaa?
En. En näe enkä kuule mitään! Täytän velvollisuuteni, siinä kaikki.
Katson, ettette kaikki vielä joudu tässä keppikerjäläisiksi…
Kyllä naisten kanssa käskee! Te olette kaikki kypsät menemään
hullujenhuoneeseen — jaa jaa!
Me! — Ei, minä tunnen että minun täytyy katkoa kaikki siteet…
Tämä tarkoittaa kai myöskin meidän suhdettamme. En minä mitenkään tahdo olla tiellä — tässä saat sormuksesi.
Suo minulle anteeksi… Luuletko että tämä on minulle niin helppoa…? Voi, ettekö te nyt kukaan minua ymmärrä?
Jää hyvästi!
(Menee.)
Kyllä minä sinut ymmärrän, lapseni, mutta…
Äiti, sinä olet niin paljon kärsinyt: tule minun kanssani!
Minne… minne sinä menet?
Kansani luo, lesken luo, jolla ei enää ole poikaa. Minun täytyy…
Nyt puhutaan järkeä. Minä kysyn: hoidanko minä afääriä vai enkö? Joko — tai. Joko minä vastaan kaikesta ja määrään kaikki — tai…
Ja kirous kasvaa kasvamistaan, syyllisyys versoaa ja iskee juurensa kolmanteen ja neljänteen polveen. Sinun lapsesi…
Älä kajoa minun lapseeni… sinä… aaveitten näkijä.
Ei, ei, ei, sisko!
RVA AHLFELT (Edithalle)
Mitä sinä aiot? Jätätkö kotisi?
Täällähän se kirous juuri on. Paeta sitä täytyy… lähteä sovittamaan…
RVA AHLFELT (peloissaan)
Heitätkö sinä tämän kaiken?
Niin puhuu kauppaneuvos Ahlfeltin tytär! Sitä puhetta kelpasi kuunnella! Uusi komento, uusi komento täällä on tarpeen.
EDITHA (Willardtille)
Minä pyytäisin sinulta jotakin…
Älä sinä vain tule pyytämään että minä taipuisin. Älä ärsytä minua. Näiden työmiesten kanssa en minä tahdo olla missään tekemisissä — en missään. Ymmärrätkö?
Et siis taivu… et suostu mihinkään sovitteluihin…
En!
Tiedä siis, että tästälähin alkaa taistelu sinun ja minun välillä!
Tule vain painisille! Ei tämä poika pelkää.
Et pelkää. Meidän sukumme päällä lepää kirous — etkö edes lapsesi tähden…?
Älä kajoa minun lapseeni… sinä… sinä pahan ilman lintu…
Ei, ei, ei… Editha, älä puhu niin kauheita!
Jumala ei saata olla niin kova.
EDITHA (nostaa kätensä kuin vannoakseen)
Kolmanteen ja neljänteen polveen!
SIGRID (lyyhistyy lamaan)
Kirous, kirous…
Minulta ovat katkenneet kaikki siteet. Minä lähden…
Lähde, lähde… sinä sydämetön… sinä joka herätit eloon aaveet tässä talossa… Jätä meidät rauhaan.
Tule, äiti — lähdemme yhdessä sovittamaan.
RVA AHLFELT (itkien)
Minä… minä… Sinä voit, sinä olet nuori. Mutta minä, minä olen kasvanut tänne kiinni.
Yksin siis, yksin. No niin, minä lähden yksin, mutta minä lähden ilolla, sillä nyt on edessäni tie — selvä tie. Kansani luo.