METSÄ JA KARTANO

Eläinsatuja

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLTÖ:

Puputti vasikkahaassa.
Tahvo Tasulainen ja Harakka Hajulainen.
Ristijäiset Mirrilässä.
Hukka Hujulainen ja Julle Jutustainen.
Mirriläiset vierailevat Naukuniemessä.
Repolaisen kalakeitto.
Pekka ja Polle.
Sammakkolaiset kalastaa.
Kukko Kiekujainen ja Mikko Repolainen.
Nallen juhannusyö.

PUPUTTI VASIKKAHAASSA.

Vanha Puputti oli ikävissään. Päivä paistoi ja niityn kukat loistivat, mutta kaikki, yksinpä lintujen laulukin, haukotutti vain jänöparkaa.

Heinäkuun aurinko lämmitti vähän liiaksi. Pesä oli varjopaikassa, mutta se oli käynyt kuumaksi, ja jos pesän suullakin makasi, niin hiki tahtoi tulla sittenkin.

Olisi oikeastaan pitänyt laittaa uusi pesä johonkin kiven koloon, synkän viidakon keskelle, mutta siinäkin olisi ollut niin kovin paljon puuhaa, ettei kehdannut. Tottapahan päivät jaksoi, kun kerran öillä oli viileää, että saattoi edes ruokapaikoilla käydä.

Jos koettaisi kuitenkin lähteä hieman jaloittelemaan.

Puputti loikkasi heinikkoon ja siitä ojaan, ilman vain huvikseen. Mutta ojassa olikin vettä ja se räiskähti mukavasti niin että naurattamaan rupesi.

Olisihan hänen pitänyt muistaa, että ojassa oli vettä, mutta ei se mitään. Viileämmältä vain tuntui.

Ihan virkisti.

Puputti jännitti takasensa ja otti muutaman pitkän hypyn. Hei, miten hauskaa sittenkin oli kesällä, kun niitty oli vielä niittämättä ja heinä täydessä kukassa.

Kelpasi kupsehtia ja silpoa hienoimpia helpeitä suuhunsa.

Jos lähtisi vaikka järven rannalla käymään, koskapa nyt jaksoi paremmin liikkuakin, kun ojassa sai sen kylvyn. Siellä saisi huuhtoa hieman turkkiaankin, joka oli rypeytynyt mutaisessa vedessä.

Lepikkoahoa on sitten mukava viilettää, tuumaili Puputti ja kierteli valoisampia paikkoja ja yht'äkkiä huomasi joutuneensa vasikkahaan aitavarteen.

No, eipä hulluimpaa, vaikka pistäytyisi vasikkahupeloitten pakeilla, kun kerran näin sattui.

Puputti kapsahti istumaan ja kuunteli. Sieltä kuului vasikan kello, kaksikin, ja vesakko rapisi. Löytäisi nyt vain sopivan kolon, josta pujahtaa…

— Ka, Puputti, mölähti iso vasikka, jolla oli iso kellokin kaulassa ja luuli olevansa muutenkin viisain vasikkaparvessa. — Jopa olet näköinen, jatkoi. — Varmaankin Repolainen on sinua ryvettänyt.

— Mitä sinä hupelo tiedät Repolaisesta, naurahti Puputti. — Hyppäsin ojaan ja siitä se… Mitenkäs teillä aika kuluu?

— No, meneehän se, vaikka juotavaa saisivat tuoda vähän useammin, sanoi vasikka. — Kärpäsetkin tahtovat ahdistaa.

— Minuun ne eivät uskalla koskea lainkaan, sanoi Puputti. — Teitä näkyykin kiertävän kaikki metsän pörriäiset. Tietäähän sen, kun on vain vasikka.

— Ja mikä sinä sitten luulet olevasi, mölähti mullikka, joka oli vasta tullut paikalle.

— Minä olen haltijajänis, sanoi Puputti, eikä kukaan uskalla koskea, minuun. Minä osaan kiertää kaikki ansat ja pyydykset, eikä koirat välitä minusta mitään; käyvätpähän välistä pakinoilla luonani.

— Niin, mutta minä olen emännän nimikko ja nämä toiset tässä ovat pikkutyttöjen… Minusta tulee oikein kaunis lehmä ja saan sitten syödä kaikkein parhaimpia heiniä.

— Ja minua ruopottaa isäntä kaulasta, kun sattuu joskus täällä käymään, mölähti mullikka.

— Hah, hah, nauroi Puputti. — Eihän teillä taida olla edes nimeäkään, ja silti ollaan noin olevinaan. Kaikkea sitä…

— Vai ei ole, ynähti iso vasikka. — Minun nimeni on Lystikki, tuo tuossa on Tiistikki ja tämä Heluna.

— Ja minun nimeni on Jussi, myrähti mullikka.

Puputtia nauratti yhä enemmän.

— Vai on teillä semmoiset nimet ja tämäkin sitten mukamas ihan kaima —
Puputti sipaisi käpälällään mullikan nenää — voi tätä jussipahaista.

Se suututti, semmoinen, mullikkata ja sieraimiaan tuhauttaen lähti se vesakkoon.

— … tuommoisten kanssa rupea seurustelemaan, möyryi mennessään.

Puputti laukkasi muutaman askelen ja kapsahti sitten istumaan. Kylläpä oli näilläkin vasikkahupeloilla hyvät päivät, kun ruohoa oli polveen asti ja rannalla sai käydä vettä lipaisemassa. Sitten tuotiin vielä kahdesti päivässä eri juomiset, kuin hyvillekin…

— Vai pitäisi sinusta tulla oikein emännän nimikko, sanoi Puputti Lystikille. — Entäs jos sattuu käymään niin, että nahkasi joutuu syksyllä kepille. Isännästä se kai riippuu, pääsetkö talvelle, vain mitä?

Vasikka huiskautti häntäänsä semmoisille puheille. Totta kai emäntä tiesi niin paljon kuin isäntäkin, ja enemmänkin. Piti vähän Puputille vielä selvittää.

— Kohta puoleen minä saan jo kulkea toisten mukana karjassa ja maata lehmisavuilla niinkuin toisetkin ja iso härkä suojelee minua laitumella, jos joku vieras lehmä meinaisi tulla puskemaan. Ja aina minä jo vähän itsekin — vasikka nosti niskansa jäykäksi ja mullisti silmiään — pidän puoliani.

— Eihän sinulla ole sarviakaan, nauroi Puputti.

— Ei niitä nykyisin käytetäkään oikeilla lehmillä, kun näes pitää pää olla pyöreä ja semmoinen juova seljässä kuin minullakin.

— Ptrui juomaan, ptrui juomaan, kuului veräjältä.

— No nyt ne toivat juomista, sanoi iso vasikka ja tömisti ensimäisenä paikalle.

— Pitäkää puolianne, sanoi Puputti toisille ja otti muutaman askelen, nähdäkseen, miten kävisi.

Toiset vasikat pukkasivat Lystikkiä kylkeen ja mölähtäen kellahti tämä nurin. Maitoa ei ollut enää kuin pisara sangon uurteessa, kun iso vasikka painoi päänsä siihen.

— Voi pahus, minkä tekivät.

— Se oli parhaiksi sinulle kehujalle, sanoi Puputti.

— Kyllä minä sen vielä maksan, uhkasi Lystikki ja pukkiloi pienempiä kylkeen.

Puputille johtui pieni hauska temppu mieleen.

— Lähde rantaan minun kanssani, niin minä opetan sinut uimaan, pyysi hän vasikkaa. — Sehän on näin kuumalla mukavata, vai pelkäätkö?

— Minä en pelkää mitään, sanoi iso vasikka ja oli valmis lähtemään.

Rannalla oli iso kivi ja Puputti kapsahti sille.

— Nousehan sinäkin tänne niin yhdessä hypätään veteen.

Vasikka nousi ja koetti olla rohkea, vaikka hirveästi peloitti.

— Minun pitää katsoa, miten sinä hyppäät alas, että osaan neuvoa sitten. Ala jo mennä, minä tulen jälessäsi.

Vasikka hyppäsi kiveltä ja upposi kaulaansa myöten veteen ja säikähti kovin. Rannalle päästyään sanoi:

— Ethän sinä tullutkaan.

— Jopahan minä nyt… kun sinua vain juksasin, nauroi Puputti.

— Jopa teit huonon tempun, mölähti vasikka ja vihaisena lähti hakaan.

Pörriäinen lensi lepikossa ja vasikka sitä pakoon sen kuin jaloistaan pääsi. Puputti loikki jälestä ja ilkkui:

— Sinähän pelkäät pientä pörriäistäkin, hupelo. Ei sinusta tule emännän nimikkoa, ei ikinä.

Puputti lähti loikkimaan omille teilleen ja nauroi ylpeällä, tyhmällä vasikalla mennessään.

TAHVO TASULAINEN JA HARAKKA HAJULAINEN.

Iso ja lihava possu makasi kyljellään talon karjapihan takana. Aurinko paistaa rellitti niin että nahkaa kirveli, eikä silmiään kärsinyt avata. Tietää sen, heinäkuisen auringon, mitä se tekee. Possunkin piti jo kääntää toinen kylki auringolle ja sitten hieman lipaista mukavasti kielellä kärsää ja huokaista tyytyväisyydestä.

— No, noh, paista nyt sitä toistakin kylkeä, ohoh, noh, no.

Sattuipa Harakka Hajulainen lentämään kartanolle ja tutkittuaan possun ruoka-altaan ja huomattuaan sen nuoltuksi, lentää hupsautti karjakartanon taakse ja meni possun pakinoille.

— Sinä vaan aina makaat, sanoi se possulle. — Eikö käy ruumiisi kipeäksi alituisessa makaamisessa?

— No, noh, mitäpä tässä muutakaan, kun on niin kovin vari, sanoi possu.
— Makaisit sinäkin, niin kasvaisit niin suureksi kuin minäkin.

— Ja sitten en pääsisi yhtään lentämään, nauroi Harakka. — Mikä sinun nimesi on?

— Noh, kah, Tahvohan se taitaa olla.

Tahvo nousi istumaan takastensa varaan ja haukotteli.

— Mikähän aika lienee päivästä, tiedätkö sinä Hajulainen?

— Ei ole vielä päivällisen aika, koskapa talon väkikin on vielä niityllä. Annatkos vähän sitten minullekin, kun tuovat ruokaa sinulle? pyysi Harakka.

— No, miten tuon kanssa nyt tekisi. Kun tässä mietin.

— Enhän minä kun muutaman nokallisen vain, sanoi Harakka.

— No, jos et muuta kuin nokallisen, niin saat, lupasi Tahvo. — Sinä kyllä saisit hankkia ruokasi muualta, kun sinulla on siivet ja pääset nopeasti liikkumaan, mutta saathan nyt maistaa. Ja ollaanhan tässä niinkuin tuttaviakin.

Tahvo laskeutui taas pitkäkseen ja huokasi. Taisi olla jyryä ilmassa kun niin raukasi.

— Kerroppas minulle, minkälaista on siellä metsässä, pyysi Tahvo.

— Jos annat minun syödä altaastasi mahani täyteen, niin sama lienee, lupasi Hajulainen. — Se ei vähennä kuin yhden sinun suullisesi päivällisestäsi.

Tasulainen maiskutti suutaan. Ei tosin olisi hennonut antaa niin paljoa, kun jo alkoi nälkäkin tulla, mutta olisi niin hauska kuulla, mitä siellä metsässä oikein on.

— Noh, jos kerrot oikein mukavasti, niin saat syödä mahasi täyteen. Ja ala nyt jo kertoa.

Tahvo laittoi itselleen oikein mukavan asennon ja sulki silmänsä. Olipa siinä nyt mukava kuunnella.

— Siellä metsässä on vaikka mitä, aloitti Harakka. — Kun on niin korkeita puitakin, ettei tahdo jaksaa yli lentää. Ja niin suuria kiviäkin on kuin tämä navetta ja lato yhteensä. Mikko Repolainen sanoo niitä haltijain saunoiksi, mutta minä en sitä oikein usko. Kivi kuin kivi, eihän sen sisällä ketään asu. No, joko sinä nukut?

— Öö, öhhöh, en minä vielä…

— Ja sitten siellä on semmoisia lampia, joissa on niin suuria kaloja, että ihan peloittaa. Ovat ihan yhtä suuria kuin sinäkin.

Tahvo raotti vähän silmiään.

-— Nyt taidat valehdella, sanoi. — Ei niitä toki missään semmoisia kaloja…

Tahvo sulki jälleen silmänsä. Kylläpä se aurinko nyt hautoi kun ihan hiki kohosi pinnalle. Pitäisikin tässä lähteä savihautaan uimaan, kun kehtaisi.

— No, ethän sinä kerrokaan. Minä en anna yhtään nokallista muuten…

— Mitäs teit valheeksi, tirskahti Harakka..— Ja turha sinun on sillä ruuallasi mahtailla, mokomallakin sotkulla.

— No, noh, älä nyt haasta riitaa, vaan kerro, kun kerran lupasit.

— Ja sitten siellä on niin suuria eläimiäkin, että yhdellä suupalalla sinut hotkaseisivat, sanoi Harakka. — Jos nimet tahdot tietää, niin yhden nimi on Nalle Karhunen, toisen Susi Hukkanen, ja kolmannen Hirvi Herranen. Ne ovat semmoisia petoja, että ihan hirvittää. No, johan sinä taas nukut?

Hajulainen löi nokallaan Tasulaista kärsään.

— Öh, kah, noh, mitä sinä nyt… että minkälaisia ne elukat olivatkaan?
Taisin todellakin vähän nukahtaa.

— Semmoisia, jotka syövät sinut heti suuhunsa kun vain näkevät, sanoi
Harakka ja nauraa tirskutti.

Tahvo kiljasi pelästyksestä ja nousi istumaan.

— Eihän ne vaan tänne kartanolle tullene? kysyi.

— Saattavat ne tulla tännekin, jos niiksi sattuu. Pitää varoa nyt naapurin, ettei vaan joutuisi petojen ruuaksi.

Tahvo kellahti takaisin syrjälleen.

— Ähhäh, nnoh, kyllä sinä valehtelet nyt ihan kouraantuntuvasti. Ei niitä ole semmoisia petoja. Ja jos olisikin, eivät ne uskalla tulla tänne talon kartanolle. Isäntä kun ottaisi seipään, niin silloin tulisi suloinen lähtö. Ajoi se yhden kerran jo minuakin seipäällä.

— No mistä syystä?

— Satuin menemään perunapeltoon ja siitäkös tämä hyväkäs suuttui hirveästi. Karjui ja hotaisi seipäällä, että monta päivää jomotti nivusia.

— Vai semmoinen tämä isäntä. Äkäinen sillä on poikakin. Menin kerran pihamaalta jotain suuhuni hamuamaan, niin tämä hävytön ampua roiskautti, mutta eipäs toki sattunut. Siinä oli jo henki vaarassa, kertoi Harakka.

— Hyvä se isäntä on minulle sitten sen jälkeen ollut. Käy aina korvan tauksia ruopottamassa ja hokee: »kosu, kosu». Toi yhden kerran kaurojakin. Siitä hyvästä minä olen sille lahjoittanut kaksi kertaa oikein kauniita porsaita.

— Mutta saat uskoa, että vielä se syö sinut suuhunsa, isäntä, sanoi
Hajulainen.

Tahvo nousi taas istumaan ja heristi kuuloaan.

— Että mitenkä?

— Niin, että syö sinut suuhunsa.

Tahvo mietti hieman ja sanoi sitten:

— Ohoh, mitenkä se sen tekisi?

Harakka naurahti. Tuo Tahvo on sitten aika ällikkä, kun luulee saavansa aina elää.

— Roiskauttaa pyssyllä korvan juureen ja sitten nylkee nahkan päältäsi ja keittää lihoistasi soppaa.

— Ohhoh, sitä valhetta. Kyllä sinulle ei passaisi antaa sitä ruokaa yhtään, kun sinä puhelet noin paljon joutavia, sanoi Tasulainen. — Mitä varten se sitten olisi minua näin isoksi kasvattanut, jos kerran aikoisi korvan juureen roiskauttaa?

— Sitä varten, että saa sinusta enemmän lihaa, sanoi Harakka.

— Sitä minä en oikein ymmärrä, enkä uskokaan. Puhutaan muista asioista.

— Samahan tuo on, sanoi Harakka ja hypähti karjatarhan aidalle ja siitä tarhaan.

— Mitä sinä siellä? kysyi Tahvo.

— Pitää katsella jotain suuhunsa, kun niin hiukasee. Eivät ne tuokaan ruokaa sinulle tänään.

Tahvo alkoi miettiä sitä, että jos eivät toisi ruokaa, niin nälkä tulisi, ja alkoi vinkua.

Harakka hyppäsi aidalle.

— No mikä sinulle tuli? kysyi.

— Pitää tässä aloitella sitä ruokavirttä. Sitä saa aina laulaa hyvän aikaa, ennen kuin tuovat. Öäää, örni, örni, vorniinkorni.

— Elä veikkonen, kun ihan korvat halkeaa, sanoi Hajulainen. — Näkyivät tulevan niityltä, pian ne ruokaa tuovat, kun maltat odottaa.

Talon ruokakello helähti soimaan ja Harakka lensi navetan katolle odottamaan Tahvon ruoka-annosta, saadakseen siitä luvatun mahantäyden.

RISTIJÄISET MIRRILÄSSÄ.

Mirrilä on iso talo. Tietäähän sen, kun on niitä mirrejä, nytkyttelijöitä, kokonaista kymmenen ja vielä poika ja tyttömirrit lisäksi. Onhan siinä perhettä.

Ja nyt oli Mirrilän perhe vielä lisääntynyt viidellä pikkumirrillä, jotka olivat kaikki poikia. Onnellinen mirriäiti makasi vakassa ja hoiteli pienokaisiaan.

Tietää sen, että siinä nakatettiin ja maristiin. Kun nyt niin monta poikaa saatiin yht'aikaa Mirrilään.

Eipä malttanut isäntämirrikään lähteä töihin vaan kähräili siinä vakun ympärillä ja veteli pitkiä haikuja piipustaan. Siinä käpsehti mirrivaarikin ja lateli juttuja, joita kukaan talonväestä ei uskonut. Oli näes hänkin niin hyvällä päällä, että rupesi valehtelemaan. Ihan piti nauraa mirrien sillä vaarilla, kun tekaisi niin pitkiä valeita.

No, eihän siinä muuta, kun ristijäisiä puuhaamaan, kun kerran mirriläistenkin piti niitä tapoja noudattaa.

— Ja ne ristijäiset pitää puuhata ihan paikalla, sanoi isäntämirri ja sylkäsi ja sähähti. Vai ei tässä mukamas ristijäisiä, kun kerran viisi koreata kissanpoikaa tuli yht'aikaa perheen lisäksi.

Emäntämirrillä oli tosin ilon ohella huoliakin.

— Mistä heille ruokaa saanee riittämään, virkkoi. — Maitoa sitten vielä pitäisi olla ja herkkuja. Eikö pitäne karjaa lisätä Mirrilään.

— Noo, kyllä Mirrilässä peltoja on ja leipä riittää ja ostetaan vielä yksi lehmä. Sammakkolaiset kuuluvat kokeilleen lehmänhoitoa ja kun siitä ei ole tullut mitään, myyvät koko kapineen. Pitääpä lähteä ostamaan se huiskahäntä sieltä.

Isäntämirri pisti piippunsa housujensa taskuun ja sylkäsi päättävästi. Samalla saa pyytää Mikko Repolaista toimittamaan pienten mirrien kastamisen.

— Senkö kujeilijan sinä taas meinaat kuljettaa, ärähti muorimirri isännälle, mutta tämäkin tokaisi:

— Eipä sitä metsänväessä ole muita niinkään pystyviä siihen tehtävään kuin Repolainen. Eikä se nyt aina Mikkikään kujeile, varsinkaan niin tärkeässä tehtävässä.

Mikäpä siinä, paistettiin ja puuhattiin. Pitäähän sitä toki ristijäisissä olla tarjottavaa, varsinkin semmoisessa talossa, kuin Mirrilässä. Hiki valui muorimirrinkin parrasta, kun keitti ja paistoi ja mirrineidot tomuttivat ja siivosivat.

Sieltäpä se jo Repolainenkin tuli kummien kanssa. Yhdeksi kummiksi oli saatu salon haltijajänis, Puputti ja muina oli naapurin Moppe ja Kippi, pieniä pihakoiran retuksia. Hukka Hujulainen oli lupautunut tulemaan laulajaksi juhlaan.

Arvokkaana istui Repolainen pöydän päässä ja haasteli ilmoista, ja muista Mirrilän vanhemman väen, setien ja tätien kanssa. Viimein jo kyllästyi siihen hökötykseen.

— No tuleeko siitä mirripoikien kastamisesta mitään. En minä tässä jouda koko päivää semmoisen asian takia… pitää joutua lakia lukemaan Harakka Hajulaisten käräjiin, kun kuuluvat taas riitelevän ja räiskävän keskenään.

Siinä tuli jo kiire, kun Mikko semmoisia haastoi. Pojat tuotiin kummeille ja Repolainen aloitti toimituksen.

— Mitä näille nimiksi pannaan? kysyi.

— Voi hyvänen aika, kun tässä ei ole muistettu sitä lainkaan, sanoi emäntämirri ja muorimirrikin murisi:

— Enkö sitä jo sanonut. Minijä ei muista mitään, kun nyt ei sen vertaa, että nimet lapsille. Minä teen ehdotuksen. Yhden nimeksi pannaan Mirumaru, toisen Lirularu, kolmannen Niuniu, neljännelle jos pistettäisiin Mimumamu ja viidennelle Lorunloppu.

— Mutta lorunloppua ei pistetä nimeksi, ärähti emäntämirri. — Vai pitäisi tässä nyt nimellä pilata yksi Mirriläisten suuresta parvesta, kun kerran minullakin on sananvaltaa. Olen ajatellut, että tästä punaisen kirjavasta tehtäisiin Nikunaku, kun se on niin kaunis nimi.

Jopa nyt nauratti Mikko Repolaista.

— Sehän on sian nimi, hohotti. — Eikö passaisi paremmin Höpsy eli
Kepsu. Nehän ovat semmoisia herrasnimiä.

Isäntämirri jurotteli. Koko mirriläisten perheessä ei ollut yhtään Jussia, hänen kaimaansa, ja se oli paha asia. Eipä kehdannut siitä huomauttaa nytkään, tehkööt pojista vaikka sammakon kaimoja.

Minijä huomasi toki tämän ajoissa ja yksi nakattajista päätettiin kastaa isännän kaimaksi.

No tietäähän sen, että se oli löksöttävähousuisesta isäntämirristä kovin mieluista ja eikös kehveli pistänyt kesken koko toimitusta piippuunsa. Mällinkin latasi vielä poskeensa ja sylkeä roiskutteli sitten toisten mirrien varpaille.

Tuotiin vesisaavi pöydän viereen ja Mikki piti mieltä ylentävän puheen mirriläisten viisaudesta ja nauroi välillä kouraansa sillä kompailullaan. Eivät mokomat nakattajat käsittäneet hänen puhettaan pilkaksi, vaan sivelivät ylen liikutettuna partojaan. Isäntämirri oli niin mielissään, että mälli putosi suusta.

Mikki alkoi mätkiä poikasia vesisaaviin.

— Siin'on Mirumaru, siinä Lirularu, nyt meni Mirnumarnu ja… mitenkäs se nyt olikaan, ne toiset nimet unohtuivat.

Sanottiin nimet Mikille, mutta kuuli väärin.

— Tässä Huihai ja tuos' on sitten se Lassi.

Repolainen punttasi viimeisen pojan veteen.

Syntyi hätä ja hämminki.

— Jussihan sen piti olla.

— Nyt pojat hukkuvat veteen.

— Eikä se toinenkaan ollut huihai. Nyt yksi jo veti veden henkeensä.
Voi hyvä isä.

— Antakaa Mikille lähtimet.

— Pistäkää tuli häntään mokomalle.

Saatiinhan siitä pojat kuiville ja Mikki naureksi rauhallisena. Jopahan nyt olisi pakoon lähtenyt, kun kerran kesteihin käskettiin. Palkkojaan tahtoi vaivoistaan ja sanoi tyytyvänsä kolmeen kalakeittoon, kun tässä oltiin näin naapureita.

Tietää sen, että kyllä nauvuttiin ja nakatettiin, syljettiin ja sihistiin.

Kun ihan juhlan pani piloille tämä Mikon kehveli.

Mirriläiset tekivät päätöksen, etteivät kutsuisi Mikkoa koskaan avukseen, mutta Mikki vain naureksi sillä päätöksellä, kun tiesi, ettei menisi kauankaan kun mirriläiset taas tarvitseisivat hänen apuaan.

HUKKA HUJULAINEN JA JULLE JUTUSTAINEN.

Julle, iso jänökoiran vöntti lötkötti pirtin lattialla ja koetti nukkua. Eihän siitä mitä, nukkumisesta, kun oli jo kärpäsiä tuvassa. Oli kärpäsiä tosiaankin, vaikka oli vasta huhtikuu. Mutta ulkona olikin niin kovin lämmin että kärpäset saattoivat lentää navetasta tupaan. Julle oli nähnyt niitä navetassa ja uskoi varmasti, että sieltä niitä tuli, rauhan häiritsijöitä.

Julle nousi laiskasti istumaan. Pää kallellaan siinä mietti, että saattaa sitä olla vielä aikaa syksyyn, jolloin pääsee salolle jussukoiten jälille. Saattaapa olla siihen monen piskin ikä, monta sadetta jos paistettakin. Ensin tämä kevät ja sitten se kuuma kesä, sitten vielä hyvän aikaa semmoista, joka ei ole kesää eikä syksyä. Kylläpä se tiedetään, milloin sitä päästään jahtaamaan, kun on omat merkit; semmoiset, että kun näkee metsäpolulla ensimäiset keltaiset lehdet niin silloin saa olla valmiina.

Niinpä niin, se on sitä aikaa ja tämä on tätä.

Julle haukotteli. Onpa ne nyt ihmiset raivautuneet tupasalta, kun ei ketään… lastenkin ääni kuuluu kartanolta. Ne äsken pyysivät leikkiinsä, mutta eihän tässä nyt enää lasten kenkiin, kun on ikää jo ja viisautta. Äooh, kylläpä se nyt kovin haukotuttaa, taitaa olla vesisateet tulossa.

Joko taas.

Julle tavoitti suuhunsa kärpästä, joka oli tunkeutunut niskaan ja puraisi pahasti. Toiseen paikkaan, siitä ikkunan paikalta paisteesta, piti muutaita. Olisi saattanut lähteä vähän uloskin, kun olisi päässyt metsään.

Sinne ei laskettu. Sanottiin, että mitäpä tuonne… antaa puputtien rauhassa pesiä ja poikasia puuhata.

Isäntähän se aina niin…

Niinkuin hän milloinkaan olisi heidän, puputtien, rauhaa näin keväisin häirinnyt. Kyllähän luonto veti, mutta pitihän sitä olla sen verran malttia, että antoi niitten olla… Heh, vähän sitä luotetaan, vaikka kuinka vakuuttaisi.

Jos kuitenkin lähtisi vähän ulos, kun niin raukaseekin. Taitaa tämä keväinen ilma…

Julle istahti portaille ja veti nenäänsä tuoksuvaa ilmaa. Kesän se siitä tekee, ei siinä auta mikään. Lumia ei näy enää muualla kuin metsissä.

Niin, metsissä. Siellä olisi nyt mukavaa, hyppiä mättäältä mättäälle ja tavata vanhoja tuttavia, Hukka Hujulaista ja Mikko Repolaista. Voisipa pistää ihan rauhallisena juttua Puputinkin kanssa, senpä haltijajäniksen, jota ei ole kehdannut enää moneen vuoteen ajaa.

Jos kävisi kävelyllä riihen luona ja pellon veräjällä.

Siitä ei nyt ainakaan moitittane. No ei nyt luulisi ainakaan.

Ka, ka, kun päälle tullaan.

Piiat siitä kulkivat vesikorvon kanssa ja olivat vähällä kaataa Jullen.

Sieltä tuli Jussi kirves kainalossa, laski kirveensä tikapuulle ja tuli hyväilemään.

— No mitäs se Julle… voi Julle poikaa… onko ikävä metsään?

Julle haukahti ja vikisi.

Vielä sitten kysyy, että onko ikävä. Kun ei käy enää syöntikään. Kyllä kai sinä antaisitkin juosta metsässä, mutta isäntä ei anna. Jos minä olisin sinun koirasi, Jussi, niin antaisitko?

Jussi ei ymmärrä Jullen ulahtavaa kysymystä, menee tupaan ja kohta sieltä ulos, talliin mihin mennenee.

Julle jurpottelee sitä ainaista samaa latuaan riihen luokse ja siitä peltoveräjälle, mutta ei uskalla metsään asti.

Nyt kuitenkin tuntuu tulevan ihan eri luonto, kuin muina päivinä. Ilmassa on niin soma kevään tuoksu ja yöllä, kun kylmää, kantaa hanki varmasti, se mitä on enää hankia ja lunta metsässä.

Mitäs jos lähtisi salaa, kun kaikki hukkuvat, yöllä, kuun paisteessa, pitkin rapisevia hankia?

Aamupuolella saisi tulla takaisin, eikä kukaan tietäisi mitään. Jopa hän on ollut koko vätys, kun ei ole jo ennemmin lähtenyt yölliselle retkelle.

Nyt sitä pitää lähteä, ja ihan varmasti.

Kun talossa nukuttiin, lähti Julle Jutustainen hipottelemaan pitkin kantavia hankia.

Jopa oli mukavaa. Katseltavaa oli ihan joka puolella ja metsä tuoksui pihkalle ja mahlajille.

Pitää mennä suoraan Hukka Hujulaisen mökille, kuulemaan metsän uutisia. Hujulainen oli hänen hyvä ystävänsä sen jälkeen, kun hän oli kerran pelastanut Hukan varmasta kuolemasta, päästämällä Hujulaisen jalan kiven kolosta, johon oli tarttunut.

Ka, eikös mennytkin tuolla jänöjussi, olipa toinenkin. Olkoon. Saapa heitä sitten syksyllä hätistellä makuuksistaan.

Julle koputti Hujulaisen ovelle.

— Kuka siellä? kysyi Hukka.

— Julle täällä vain on, laskehan sisään, että jututaan.

Avasihan Hujulainen oven parhaalle ystävälleen ja hauskaa oli kumpaisestakin, kun tavattiin.

— No mitä sinulle kuuluu? kyseli Hujulainen Jullelta.

— Mitäpä sitä… päiväkaudet saa maata ja pyöriä yksissä jalkainsa teissä, hätäjälin pellon veräjälle päästetään.

— Vai on kuoman asiat niin hullusti, sanoi Hujulainen. — Minulla se on elämä vapaata, kun ei ole ketään kieltämässä eikä käskemässä. Saa olla niinkuin haluttaa.

— Onhan se muutamilla mukavaa, tämä elämä Lähtisihän sitä koettamaan ominpäinkin, mutta kun on niin tottunut niihin ihmisiin.

— Eikös ja vähän… kyllä sitä tottuu pian tähän metsäläiselämään, kun vaan tahtoo. Olisihan tässä tilaa meille molemmille, jos niinkuin muuten passaantuisi sinulle, esitteli Hukka. — Yhdessä syötäisiin, mitä saataisiin.

Julle tuli ihan liikutetuksi Hujulaisen ystävällisyydestä. Lupasi miettiä asiaa ja muutamana yönä käydä sanomassa Hukalle päätöksestään.

Hujulainen tarjosi Jullelle vähän haukattavaakin, tuoretta metsoa, jonka edellisenä aamuna oli ropannut kankaalta, mihin se tuli kevätilojaan pitämään.

— Nyt minun pitää jo lähteä kotiin, sanoi Julle.

— Minä tulen vähäksi matkaa saattamaan, lupasi Hujulainen.

Kahtena varjona viilettivät Hukka ja Julle karehtivaa hankea. Vähän matkan päässä pysähtyi Hujulainen ja nykäisi toveriaan pysähtymään. Haavikon laidassa, pienen metsälammen rannalla kuukki kaksi jänöjussia, jyrsien tuulen kaataman haavan kuorta ja väliin heittäen kuperkeikan kantavalla hangella.

— Paisti mieheen, kuiskasi Hukka, ei muuta kuin otetaan kiinni.

— Ei se käy nyt päinsä, sanoi Julle. — Jänisten metsästys näin keväällä on huono asia. Antaa niiden pesiä rauhassa, niin saadaan syksyllä enemmän.

— Eikö mitä, nauroi Hukka. — Us kiini vain vemmelsääreen.

— Jätä nyt kuoma tuo saalistamishalusi, kun kerran pyydän. Minä en ainakaan jalorotuisena ota osaa semmoiseen metsästykseen.

— No ei sinusta sitten ole toveriksi minulle, sanoi Hujulainen. — Minä otan mistä saan ja ketä tahansa. Ottaisin sinutkin, jos et olisi ystäväni.

— Niin, no, kun sinulla on susimaisempi luonto, ei siinä muuta. Ota nuo jussit, jos haluat, minä lähden loikkimaan kotiin, etteivät tiedä minun metsässä olleen. Käynpähän sitten juttuamassa jonakin yönä.

Julle lähti sen kun käpälistä pääsi. Ei kehdannut katsoa, miten Hujulainen hiipi varovasti vaaraa aavistamattomien puputtien lähelle ja kun olivat vierekkäin silpomassa kuorta samasta oksasta, iski heihin kumpaiseenkin kyntensä. Julle kuuli vain heikon parkaisun, seisahti ja kuunteli ja lähti sitten viivana eteenpäin.

Ei hän semmoisen kanssa asumaan, joka ei anna milloinkaan rauhaa metsän väelle.

Eikä muutenkaan. Onhan sitä vähän ihmistä lähempänä, kun on heidän asunnoissaan ja hyväiltävänään.

Vähää ennen, kun isäntä meni aamuapetta hevosille tekemään, ehti Julle kotiin ja paneutui tuvan lattialle pitkäkseen.

Vielä seuraavinakin päivinä näki unta metsästä ja Hujulaisesta.

MIRRILÄISET VIERAILEVAT NAUKUNIEMESSÄ.

Mirriläisiä vaivasi kovin usein kyläilyn halu. Eivät malttaneet pysyä kauan kotonaan ja tehdä töitään, vaan piti lähteä kyliä votkimaan.

Nyt olisi pitänyt lähteä Naukuniemeen, mutta sinne oli venematka ja Mirrilän väki oli kovin laiskaa soutamaan. Mikäpä sitä kehtasi venhettä kiskoa, varsinkaan tuulella. Siinä kävi selkäkin niin kipeäksi, soutaessa, eikähän se muutenkaan oikein sopinut mirriläisväen arvolle.

No mikäpä siinä. Olihan Mikko Repolainen niin kovin mukava mies, vaikka joskus kepposiakin teki, että hän souteli mirrejä mielellään kylämatkoilla ja muulloinkin, milloin tehtiin huvikäyntejä saarissa.

Ei muuta kuin sana taaskin Mikolle, että tulla vain soutamaan.

Mirriläisten ja Naukuniemeläisten välit olivat olleet joku aika takaperin huononpuoleiset. Riita oli tullut hiirestysmaista ja kun oli tapella natistettu, olivat Naukuniemeläiset jääneet tappiolle.

Vähitellen olivat välit tulleet entiselleen ja olipa jo muutaman kerran vierailtukin toisissaan.

Nyt piti lähteä Naukuniemeläisille näyttämään mirrineitojen uusia pukuja, joita oli teetetty vartavasten koulunkäyneellä ompelijalla, Liisa Kurnaulla.

Tietää sen, että mirrineidot olivat innoissaan, ärrivaari ei jaksanut kuunnella enää sitä nakausta ja mankumista, vaan tokasi:

— Pitikin niille laittaa niitä hepeneitä, hepsakkeille. Nyt semmoista elämää pidetään, ettei korvat tässä enää kestä. Menkää siitä jo kylään, jos menette, minä jään kotiin ja lämmitän saunan ja kylven kyläkustistani.

Ja kun ei tullut sanasta apua, otti vaari jo patukan ja koveni:

— Jos nyt ei jo lakata siinä peilailemasta ja räkättämästä, niin tästä saatte.

Ja äitimirrille kivahti:

— Aina sinäkin niille annat perään joka asiassa. Näihinkin hepeniin pistettiin markat kalliina aikana ja nyt ei muuta kuin pitää hypätä näitä hepeneitä näyttelemässä. Johan tuolla ihmisetkin nauravat.

Mirrimuori sähähti:

— Älä sinä vaari aina toraa jauha. Pitihän jo Lirularun ja Mirumarun muutenkin saada uudet puvut, ja kun nyt ollaan kerran talollisia, niin laitettiin tämän kerran vähän hienompaa.

Jopa mirrineidot olivat valmiina ja äitimirri myös. Mirrityttärien hännän päässäkin oli nauharuusuke ja kaulassa semmoiset röyhelöt, ettei näkynyt kuin nenän päätä ja vähän silmiä.

— Kun nyt Mikki vaan pian tulisi, että päästäisiin lähtemään, sanoi
Lirularu ja käveli hieman kankeasti kahisevissa koltuissaan.

— Katsohan, onko nauhasolmu oikein minun päässäni, pyysi Mirumaru. —
Kyllä kai me nyt ollaan hirveän sieviä.

— Jo toki ollaankin. Kateeksi se käy Naukuniemeläisten, kun Pullilla ja
Pallilla, heidän tyttärillään, ei ole tällaista.

— Sitä kun ollaan niin kateellisia, sanoi Lirularu pää kallellaan. —
Kyllähän Naukuniemeläisetkin laittaisivat, mutta kun ei ole varoja.

Mirrimuori murahti:

— No ei saa puhua pahaa toisistaan. Nykyään pitää meidän mirrienkin pyrkiä sivistykseen ja mielen jalouteen.

Sieltäpä se jo Repolainen tulikin palavissaan ja tupaan tultuaan, pyyhki käpälällään hikeä otsaltaan.

— Unohtui siinä kiireessä nenäliina kotiin, virkkoi ja sitten alkoi puhua, kehveli, palkoistaan ennenkuin oli työnkään tehnyt.

— Se on nyt hyvät naapurit niin, että minun mieleni on ruvennut tekemään sarkahousuja. Aion tässä pyydystää jo syksystä talven eväät, ja sitten makailla pesässäni, niin sarkahousut pitää saada, ettei jalkoja jomota. Teillähän niitä on villoja. Vienpähän Revotar Heikin lesken kehrättäväksi.

Mirrimuori pyöritteli peukaloitaan. Kovinpa se Mikki olikin käynyt vaativaiseksi, kun nyt ihan villoja palkastaan.

— No jos nyt lupaat olla kyläreisulla kujeilematta, niin saat, lupasi hän.

— No milloinka minä olen ennen kujeillut, sanoi Mikki. — Jos vahingoita sattuu tulemaan, niin sitten minua syytetään kujeista.

Päästiin siitä lähtemään.

Mirriläiset asettuivat taas oikein mukavasti venheeseen ja Mikko alkoi kiskoa mirrilastia Naukuniemeen.

Kun oli kaunis ilma, niin oltiin mainiolla tuulella ja keskusteltiin.

— Se taitaa olla jo syyspuoli käsissä, sanoi emäntämirri isännälle. —
Pian tulee taas se talvi.

— Ja se on niin hirveän ikävä, marisi Mirumaru.

— Laittaisi äiti joskus tanssiaiset, että mekin oppisimme tanssimaan, nakatti Lirularu.

Äitimirriä nauratti lasten tietämättömyys.

— Ensinhän sitä pitää oppia tanssimaan ja sitten vasta laittaa tanssit.

Jopa Mikki veteli, kun venhe oli jo Naukuniemen rannassa.

Noustiin pihaan ja katseltiin Naukuniemeläisten kukkamaita. Samalla saatiin odotella, että tulisivat sisään pyytämään.

Tulihan sieltä emäntä, vanha Mirnau-Maija ja pyysi vieraita istumaan. Katseli vähän pitkään Mirrilän lasten vaatteita ja kun oli ensin kuulumisista haasteltu, huomautti hieman pistävästi:

— Kovinpas sitä naapuria lapsettaa, kun tuommoisia hersumia laittaa lapsilleen.

Emäntämirrin parta alkoi täristä ja isäntämirrikin katseli saappaansa kärkeä.

— Niin, kun meidän kannattaa, niin me laitetaan, eikä siinä luulisi olevan kellään mitään sanomista, sanoi Mirrilän emäntä ja silloin se riita alkoi.

Naukuniemen emäntä sylkäsi ja suhahti:

— Kyllä kai sitä meidänkin kannattaisi, mutta ollaan vähän viisaampia, eikä matkita herrasryökinöitä, eikä mampseleja.

Siihen vielä Naukuniemen isäntä lisäsi ilkeästi virnistellen:

— Nämä Mirriläiset kun ovat vähän hassahtavia.

Siinäkös sanasota syntyi ja viimein aikamoinen käsirysy.

Siepattiin aseiksi mitä saatiin ja sitten mukiloitiin toisiaan.

Isännät alkoivat ensiksi tappelun. Mirrilän isäntä oli ottanut mukaan pitkävartisen piippunsa ja mötki sillä Naukuniemen isäntää päähän. Tämä sai aseekseen hierimen ja pääsi voitolle. Eihän sitä miten hierimen iskuja kestänyt.

Mirrilän isäntä piteli päätään ja huusi emäntäänsä auttamaan. Mutta emännät kieriskelivät nurkassa ilman aseita ja sylkivät toistensa silmille.

Mirrineidot vääntelivät käsiään ja hokivat:

— Tämä on jo kauheata!

Naukuniemen tyttäret olivat varanneet sangollisen vettä ja mätkäyttivät sen sisällön mirrineitojen päälle.

— Siin' on mampseleille. Ja alkakaa laputtaa kotiinne.

Sieltäpä jo pötkähtivät toisetkin Mirriläiset ulos ja hännät koipien välissä paineltiin pakosalle, Lirularu ja Mirumaru jälessä.

Venheelle päästyä käärittiin isämirrin pää ja nakutettiin:

— Ei sitten kuuna päivänä menhä Naukuniemeen, ei niin kuumaa tule.
Kehtaavatkin olla niin hävyttömiä.

Äitimirri nyyhkytti.

— Olisihan se minun pitänyt tietää, eikä lähteä.

Mikkiä nauratti. Hän oli päättänyt toimittaa vielä Mirriläisille kylmän kylvyn paluumatkalla.

Ja sen hän tekikin. Lähellä Mirrilän rantaa otti tapin auki ja kun vettä alkoi tulla vene puolilleen, loikautti sitä niin, että se upposi ja mirrin mötkäleet uimaan.

— Uh, huh, ui! hui! tämä piti nyt vielä tulla. Miksi sinä Mikki kallistit sitä venhettä?

— No minä kun aioin kaataa pois veden venheestä, sanoi Repolainen ja päristeli vettä turkistaan rantakivillä.

Kylläpä kelpasi katsella mirrineitojen uusia vaatteita ja koko mirriläisperhettä, kun viluisena köpitti pihaan, mauruten ja motkottaen.

Mutta Mikki nauroi salaa ja tupaan päästyä virkkoi:

— Jos minä nyt saisin ne sarkahousuvillat.

Pitihän sille heittiölle antaa, mitä oli tullut luvatuksi ja villamytty olalla lähti Mikki mökilleen.

REPOLAISEN KALAKEITTO.

Tietäähän sen, että Repolainen on mainio kalakeiton keittäjä, kun aina rantoja hyppää ja kalojen kanssa puuhaa. Tosin Mikki syö halukkaasti semmoista kalaa, jonka aurinko on keittänyt kovin suuressa padassa, järvessä, kun sattuu kalamiehen koukusta karkaamaan ja kuolemaan, mutta joskus saa Mikki vastustamattoman halun keittää oikeata keittoa, rannalla, kallion kyljessä, veden hengessä, roihuavilla tervatulilla.

Niinpä nytkin Mikko istui rantakivellä ja mietti sitä keittoa. Oli koko yön etsinyt rannalta sitä auringon keittämää ja paistamaa suuhunsa, saamatta mitään.

Nälkä väänsi ilkeästi sydänalaa, ihan niin, että pitkä sylki putosi suusta. Voi kuitenkin sitä nälkää, miten pani pahasti sisuksissa. Ei mitenkään voinut nauttia kauniista kesäaamustakaan. Veti niin alakuloiseksi, että häntäpöyrykin putosi kiveltä veteen ja Mikki säikähtäen veti sen takaisin ja laski siihen kivelle vierelleen, samalla vähän naurahtaen.

Jopahan nyt kalat lopetti rannoilta, nepä mädänneet ja makeat. Kun saisi oikeata kalakeittoa, lahnaa eli muuta suurta kalaa. Kelpaisi tässä tuskassa vaikka ahvenkin. Tulisi se siitäkin välttävä, jos olisi voita panna pataan, niinkuin aina ne mirriläiset mötkäyttävät silloin kun kalaa keittävät.

Mikin häntä nytkähti ja suu visahti nauruun. Johtui taas mieleen ne mirriläiset, nakattajat.

Jos lähtisikin Mirrilään ja pyytäisi maukujia ongelle. Saisihan sitä onkia itsekin, mutta lystipä olisi taas tehdä niille vähän kiusaa, ongittaa ensin kalat ja kun saa keiton kypsäksi, pistellä se yksin partaansa.

Lähtisi tämä hiuka ja hiveltäjäinen mahasta.

Parasta se on kun lähtee.

Mikki vikitteli rantakiviä myöten Mirrilän rantaan.

Siinäpä oli niiden nakattajien kalavehkeet, onget ja siimat. Siltä näyttää ettei ole ongella käyty eikä kalaa keitetty. Johan ne laiskat viitsisivät edes kalastaa.

Mikko siitä sitten vähitellen pihaan ja tupaan.

Tiesihän sen, että Mirrilässä vain maattiin. Mirrivaarista vanhimpaan muoriin asti.

Mikko esitteli, että jos sitä nyt kuitenkin lähdettäisi ongelle ja kalaa keittämään, kun on näin kaunis päivä ja kalat hyppii aivan rantakiville.

Isäntämirri haukotteli ja köyristeli selkäänsä.

— Mitenkä tuo olisi… tuon ongelle lähtemisen kanssa, kun niin painostaa. Taitaa tulla siitä vesisateet.

Repolaista yhä tuimasi ja nälätti. Lähteä pitää nyt mirrien, ei siinä auta haukotus eikä selän köyristely, ajatteli hän ja heilautteli häntäpöyryään.

— Mikä siinä on, että aina maataan, hihkasi mirrien korvaan. — Jos minä nyt otan ja hujauttelen…

— Millä? kiivastui isäntämirri Mikin röyhkeydestä. — Tuolla hännälläsikö?

Repolainen huomasi, että pitää panna asia nauruksi, muuten ei tule kalaan lähdöstä mitään.

Kun siinä sitten haukoteltiin, nakateltiin ja kuonnuteltiin makaamisesta jäykistyneitä selkiä, niin jopa lähdettiin.

Eipä tarvinnut edes lähteä Mikin soutamaankaan näitäpä naukujia, niinkuin välistä piti tehdä onkimatkoilla. Mirrilän rannassa hyppi ahvenet niin että ruohikko heilui. Ei muuta kun heitti siiman veteen, niin paikalla lätkähti köriläs rannalle.

— Minä käyn perkaamaan, sanoi Mikki, näitäpä kaloja, ahvenen pörriäisiä. Vedelkää te muut niitä vain maalle.

Ei auttanut, piti jo peratessa pistää partaansa muutama kala, kun se nälkä niin väänsi mahaa.

Repolainen liikkui ketterästi. Laittoi kivenkoloon padan ja hyvän tervastulen alle. Kauankos siinä kalat kiehuivat.

Maisteli ja haisteli sitä keittoa ja nauroi kouraansa näilläpä mirreillä, jotka eivät taas arvanneet mitään hänen metkuistaan.

Kun kala tuntui olevan makeimmillaan, sanoi mirreille:

— Menkää nyt hakemaan leipää ja piimää, minä tässä jään vahtimaan keittopataa, ettei kukaan pääse sitä varastamaan eikä kaatamaan.

No, lähtiväthän mirrit pihaan, mutta jättivät minijämirrin varalta rantaan, jos Mikko sattuisi taas mitä ilkeyksiään tekemään.

Mikkoa nälätti jo ihan kovasti. Kun suolaa maisteli keitosta, tipahteli makeat vedet suupielistä. Ihmetteli, että minijämirri jätettiin häntä vahtimaan, mokomakin mötys. Kyyrötti nyt siinä rantakivellä ja piti varalla hänen kaikkia liikkeitään.

— Kuulehan hyvä emäntä, kun sanon.

— No mitä? naukasi mirri.

— Että mene veikkonen nyt hakemaan metsästä mustikoita jälkiruuaksi, niin tulee tästä oikein juhla-ateria. Mutta varo kovin kauan viipymästä, ettei keitto ehdi jäähtyä. Pian sieltä pihasta toisetkin palaavat.

— Jos sinä latkit keiton yksin mahaasi, sanoi minijämirri.

— No johan sinä nyt puhut ihan päättömiä, naurahti Mikko. — Pienin osahan tässä minulla on. Mene nyt pian ennenkuin toiset palaavat.

Tietäähän tämän vätyksen, että lähti.

Eipä siinä Mikkokaan joutanut siekailemaan, eikä leipää ja piimää odottelemaan. Nosti padan tulelta ja puhalteli, jäähdytteli. Ja alkoi pistellä poskeensa kaloja, hörppäsipä väliin lientäkin. Suu siinä kiireessä tahtoi palaa, mutta ei auttanut.

Loppu täytyi kaataa maahan ja napsia sitten parhaimmat kalat siitä kiviltä suuhunsa.

Jopa mirritkin palasivat pihasta ja minijän mötkäle mustikasta.

Mikko kiireesti selittämään:

— Voi hyvä ihme, mikä piti tulla. Kun Hukka Hujulainen kulki tästä ohi ja minä… satun olemaan… vähän poskessa, niin silloin lotkimaan kaloja padasta ja minä kun ajamaan sitä heittiötä, niin kaataa padan tuohon ja loikkii matkaansa. Siihen se nyt meni vakainen vaivan näkö. Ihan sydäntä pakottaa tämä vahinko.

Mikko piteli mahaansa käpälillään, kun söi sen niin täyteen, että pakotti tosiaankin.

Tietää sen, mikä elämä siitä nousi. Syytettiin minijääkin huolimattomaksi, kun niin lähtee Mikon narrattavaksi.

Eikä vähemmin Repolaista.

— Kyllä sinä taisit itse kaataa keittopadan, sanoi isäntämirri. — Jos me nyt sinua tässä mötkimään, kuvatus.

— Eihän se vahinko siitä parane, sanoi Mikki. — Ei muuta kun onget likoon ja uusia kaloja pataan. Mutta kun kerran aina minua syytätte kaikesta, niin keittäkää itse keittonne. Enpä halua olla mokomien syyteltävänä.

Ja Mikko lähti vilistämään. Päästyään suojaisaan paikkaan, kellistyi rantakalliolle hautomaan täysinäistä vatsaansa ja naureksi partaansa.

Mutta mirreiltä jäi uusi keitto keittämättä. Kun näes kukaan heistä ei osannut sitä keittämisen taitoa.

Kalat täytyi popsia keittämättä.

Eikähän niitä enää saatukaan.

PEKKA JA POLLE.

Polle soitteli kelloaan hakaveräjällä ja odotti Pekkaa, hyvää ystäväänsä, tuomaan suolapalaa hänelle.

Eipä vaan kuulunut, vaikka jo oli varmasti aamiaisen aika, koskapa talossa ruokakellolla soitettiin. Se Pekka välistä nukkuikin ohi aamiaisajan, unikeko, ja unohti veräjällä käynnin. Silloin ei ollut oikein mukavaa koko päivänä.

Polle puisti päätään vähän harmistuneena ja lähti vönkkimään vesakkoon.
Ruohossa oli vielä yön jälkeen kastetta ja se oli mieluista pureksia.
Paarma surisi lehtiverkossa, mutta eksyi eikä osannut puremaan. Saattoi
hyvin seista siinä varjossa ja odottaa Pekkaa.

Sieltäpä Pekka jo tulikin. Kas, kun tuli, ettei kolistellut veräjäpuita, eikä virkkanut mitään.

— Missä sinä taas niin kauan viivyit, hirnasi Polle Pekalle ja tuli ottamaan palansa.

— Lähtään Polle uimaan tuonne rannalle, sanoi Pekka ja taputteli Pollen kaulaa.

Melkein joka aamu, silloin kun Pollella ei ajettu, vei Pekka Pollen rantaan, kapusi selkään ja varovasti lähti Polle veteen, ilman suitsia. Kiersi syväyksen reunaa ja kun pääsi niin matalalle, että varoi Pekan jalkojen ylettyvän pohjaan, karisti pojan veteen ja kahlasi rannalle. Pekka kirkui ilosta ja Pollella oli hyvin hauskaa.

— No, odotas, kun pääsen selkääsi, sanoi nyt Pekka ja kapusi ja tyrkki polvillaan Pollen arkoja kylkiä.

— Elä sinä aina potki kylkiin, sanoi Polle. — Vie minut kiven viereen ja hyppää sitten siitä… No, pitele nyt harjasta, ettet putoa.

Uimasta palattua oli se hauska tarinatunti, josta Polle piti yhtä paljon kuin Pekkakin. Polle huiskautteli kärpäsiä hännällään ja pää alhaalla, pojan sylissä melkein, kuunteli mitä poika hänelle puheli.

— Kun minä tulen suureksi, niin minä kynnän maata nurin sinulla, sanoi
Pekka.

— Ja minä kierrän sitten kauniisti kaikki kivet ja seisotan pahoissa paikoissa, että saat levätä. Ethän sinä sitten kiroile, niinkuin muut miehet tekevät kyntäessään?

— En minä puhu rumasti milloinkaan. Ja sitten kun tehdään yhdessä viljapelto oikein kauniiksi, minä kylvän siihen ruista ja seuraavana kesänä ajetaan sitten yhdessä taas lyhteet riiheen. Voi miten hauskaa se on.

— Niin, ja sitten kun tulee talvi, mennään yhdessä myllyyn, sanoi Polle. — Minä juoksen kauniisti, kauniimmin kuin kenellekään muille ja varon pahoissa tien käänteissä kaatamasta kuormaa. Kun palataan, paistaa kuu ja tähdet vilkuttavat lumisen metsän läpi.

Pekka taputti käsiään.

— Se on hauskaa. Kun päästään kotiin, riisun minä sinulta valjaat ja teen hyvän appeen eteesi. Jos on kova pakkanen, laitan loimen selkääsi, että on lämpimämpi.

— Etkös laitakin hyvästi jauhoja appeeseen, kun kerran on yhdessä niitä kasvatettu ja laitettu, sanoi Polle ja hyväili sametinpehmeällä huulellaan pojan päätä.

— Annanhan minä toki omalle Pollelle… leipääkin tuon joskus sinulle talliin, niinkuin nyt aina tänne hakaankin.

— Sitten minä lihon ja jaksan vaikka kuinka raskaita kuormia vetää. Ja juosta. Minä juoksen niin ettei kukaan pääse ajamaan edelle.

Mutta nyt oli kesä ja paarmat ahdistivat Pollea. Pekka teki lepänoksista vastan ja ajeli niitä pois.

— Eikö sinulla ole ikävä täällä kun saat olla yksin? kysyi Pekka.

— Kylläpä joskus, mutta sitten kun sinä käyt, on mukava olo koko päivän. Ja ajetaanhan minulla väliin, ja työssä ei tule ikävä milloinkaan.

— Onko sinusta työnteko hauskaa? kysyi Pekka.

— On toki; laiskottelu on ikävää aina. Kun oppii oikein tekemään työtä, ei ole ikävä milloinkaan.

— Kun tulen isoksi, teen oikein kovasti työtä, sanoi Pekka.

— Ja sitten tullaan yhdessä vanhaksi, minä tulen ennemmin. Mitäs sinä silloin minulle teet?

Pekka mietti ja punoi Pollen harjaa.

— Hoidan sinua hyvin.

— Etkä vie markkinoille ja siellä myy?

— Enhän toki.

— Etkö myy muillekaan? uteli Polle. — Kun minä sinun hyväksesi teen kaikki minkä voin, niin…

— En myy, älä veikkonen puhukaan siitä semmoisesta. Enhän minä niin paha ole.

— Sitten kun minä kuolen, niin laitat länkeni pään alle ja kaivat haudan johonkin minulle, eikö niin?

— Niin, niin, ja minä nyljen sitten nahkan päältäsi ja saan siitä oikein lämpimiä kenkiä, sanoi Pekka.

— Vai nyljet sinä nahkani, virkkoi Polle ja näytti olevan vähän hämillään. Että nyt Pekkakin tekisi sen minkä muutkin, tuntui vähän pahalta.

— Kyllähän se on vähän ilkeätä työtä, mutta isä sanoo, että kaikkea pitää oppia tekemään ja sitten kun sinä kuolet, opettelen minä sitäkin.

Polle huokasi. Mihin ne sitten hänen nahkansa vienevät. Kun hän oli varsa ja isäntä ajoi hänellä ensi kertaa, oli vanhan ruunan nahka — niin isäntä sanoi — reessä ja sitä piti pelätä niin ettei tahtonut aisoissa pysyä. Ikävä juttu, että nahka sillä lailla kuljetellaan.

Polle muisti jotain.

— Kuulehan Pekka, luuletko että meillä hevosilla on sielu? Kuulin kerran isäsi sanovan, ettei eläimillä ole sielua. Eiköhän olisi meilläkään.

— Mikä se semmoinen kapine on?

— En minäkään tiedä. Kaipa se on jotain, joka on vain ihmisillä, sinullakin, Pekka.

— Nyt minä muistan. Se on sitä, että pääsee taivaaseen. Pääsetköhän sinä Polle taivaaseen?

— Mitä luulet?

— En tiedä. Tuskinpa, kun kerran nahkanikin nyljetään, huokasi Polle.

— Kyllä minä mielelläni jätän nahkan päällesi, jos vain sitten pääset taivaaseen. Pitääpä kysyä isältä tätä asiata.

— Sano sitten minulle, kun kuulet, pyysi Polle. — Kysy, miten sinne mennään. Minusta se tuntuu mahdottomalta, kun sinne ei kerran pääse eläessään. Minuthan, samoin kuin ihmisetkin pannaan maakuoppaan. Eihän sieltä mihin pääse. Taitaa olla leikkipuheita ne semmoiset, naurahti Polle.

— Miten lienee sinun kanssasi, mutta kyllä ihmiset pääsevät jos ovat oikein hyviä, sanoo äiti. Mutta jos se onkin siinä, kun ihmisiä ei nyljetä, arveli Pekka. Tästä minä kysyn ihan paikalla, kun menen kotiin.

— Mutta sitten sinulle taitaa tulla ikävä, kun minä kuolen, sanoi Polle. Onhan sinulla sitten toisia hevosia, osannevatko sitten olla sinun mieliksesi niinkuin minä.

— Kyllä minulle taitaa tulla ikävä, arveli Pekka pää alhaalla.

Polle hyväili huulillaan Pekan niskaa ja sanoi:

— No, älähän nyt sure, vielä minä elän monta vuotta. Sinä tulet mieheksi ja kasvatat varsoista uusia… kyllä ne oppivat, niinkuin minäkin.

— Kyl-lä. Minusta tuleekin hevosmies.

Pekka käveli veräjälle ja Polle saatteli häntä.

Kun poika pujahti veräjän toiselle puolelle, laski Polle vielä päänsä hänen kainaloonsa.

— Tulehan taas aamulla.

— Tulen minä, ja ne taitavatkin sinulla ajaa tänä päivänä heiniä haasioille.

— Hyvä on, päästään heinäntekoon, hirnahti Polle iloisesti. — Tule sinä hakemaan minua.

— Minä en taida saada suitsia sinun päähäsi, sanoi Pekka.

— Kyllä minä tulen sinun jälessäsi muutenkin.

Pekka lupasi tulla noutamaan Pollen, joka jäi siihen veräjälle katselemaan hänen jälkeensä.

SAMMAKKOLAISET KALASTAA.

Sammakkolaiset olivat lähteneet huvikseen kalastamaan ja isä Kumu neuvoi poikiaan:

— Noin pitää panna syötti onkeen ja sitten hujauttaa siima oikein kauas. Ja kun kala nykäisee niin silloin se potkaisee ja kun se potkii niin kauan ongessa kun luet yks' kaks' kol', niin silloin passaa vetää se ylös.

Kumu korjasi silmälasejaan ja pojat tekivät työtä neuvottua.

Eipä kauan, kun ensimäinen kala tarttui onkeen ja veti siiman kireälle.

— Isä, nyt se jo potkasi, sanoi poikasammakko.

— No lue kolmeen ja kisko maalle.

No eihän se mitä pysynyt ongessa niin kauan. Meni menojaan. Siitä poika valittamaan:

— Et sinä isä ymmärrä kalastuksesta mitään. Ilmankos mirriläiset sanovatkin, ettei sammakkolaiset osaa kalastaa.

Ei syönyt enää onkea.

Koetettiin haavilla salakoita, jotka välkyttelivät suomujaan kirkkaassa vedessä.

Eihän ne salakat haaviin mene, pitäisihän se tietää sammakkolaistenkin.
Tehtiin siinä työtä, että hiki valui isä Kumun otsasta.

— Minä menen ajamaan niitä, sanoi Kumu ja loikkasi veteen. Siitä säikähti salakkaparvi, eikä näkynyt sen perästä.

— No nyt on ihme, kurnutti isäsammakko. — Pian tässä joutuu ihan naurun alaiseksi. Mitäs tässä nyt kävisi koettamaan.

— Laitetaan rysä järveen, innostui poika rääpylä ja teki kuperkeikan heinikossa ja sotkeutui sääristään lillukan varsiin.

Harakka Hajulainen oli tullut katsomaan ja nauraa tirskautti sammakon pojan sotkeutuneilla säärillä ja koko kalastuksella.

— Mitä sinä siinä… räkätät, kivahti Kumu. — Ala lähteä, eli mätkäytän kivellä mahaasi.

— Saan minä katsoa, sanoi harakka ja tirskautti taas pitkän naurun.

Siihen tuli jo toisiakin sammakkolaisia, muka kalastamaan hekin. Sammakkovaari pitkä piippu hampaissa ja hänen arvoisa muorinsa, suvultaan Korpirupelo, kirjavassa hameessaan. Näkö oli muorilla jo niin heikko, että piti kaksia silmälaseja päässään.

— Mitenkä se kalastus nyt luonnistuu? kysyi.

— Hyvin, ilkkui Hajulainen. — Kokonainen kasa on jo kaloja tuolla ojassa.

Muorisammakko paarusti katsomaan ja kurkisti niin innokkaasti, että putosi ojaan. Vaarin piti mennä vetämään ylös, kun tarttui sääristään pohjamutaan.

Harakkata nauratti yhä enemmän.

Mirriläisiäkin tuli jo paikalle ja alkoivat räkättää sammakkolaisilla.

Vaari suuttui. Hotaisi pitkällä piipullaan Hajulaista päähän, mutta kun ei saanut sattumaan, rutasi sillä mirrivaaria.

No, eihän siinä muuta kuin tappelu, ja kovemman puoleinen. Mirrivaari veti viimelopussa kynnellään sammakkovaarin mahaan niin pahasti, että piti lähteä vaaria viemään kotiin.

Sammakkolaiset lähtivät etukynnessä hynttäämään, mirriläiset perässä, nauraa räkätellen sammakkolaisten kalastuksella.

Harakka Hajulainen hyppi, ja hirnui mukana, mokomakin sammakkolaisten kiusanhenki.

Tietää sen, että kostoa uhattiin. Kumu oli ihan vihaansa haljeta. Oikeastaan kaikki olikin Hajulaisen syytä. Mitä tarvitsi tulla tirskumaan toisilla, kun ei kerran itse kyennyt mihinkään, Houkutteli rannalle vielä mirriläisetkin.

Mutta annahan olla…

Housun taskussa puitiin nyrkkejä.

KUKKO KIEKUJAINEN JA MIKKO REPOLAINEN.

Mikko Repolainen loikoi pesänsä suulla ja mietti, mihin olisi pitänyt lähteä. Ei oikeastaan olisi kehdannut lähteä mihinkään, mutta kovin pitkäksi kävi kesäinen päivä yksin loikoessa.

Oli niin lämmin, että hiki kihosi otsaan ja sitä piti käpälällä pyyhkäistä siitä, kun ihan nenävartta pitkin juosta lorotti. Pesäkin oli käynyt kovin kuumaksi, vaikka sen keväällä vartavasten rakensi päivättömälle puolelle kallion koloon.

Ohoo, jos lähtisi vaikka Kukko Kiekujaisen pakinoille tästä, kun kerran ei ollut muutakaan. Eilen oli Hukka Hujulaisen kanssa vierailtu Puputin mökillä ja huomenna pitäisi lähteä Nalle Karhusen luona käymään.

Mikki haukotteli ja siristäen silmiään tirkisti aurinkoon. Kylläpä siinä oli lämmin pallo, mitähän sitten lieneekin ainetta ja missä asti. Talvella se kuitenkin teki huikeita matkoja, koskapa sitä ei näkynyt kuin vähän keskipäivällä.

Olisi joutanut pysyä loitommalla, kun kerran niin kuumensi.

Mikko käännähti varjoon ja heilautti tuuheata häntäänsä.

Vaikka olihan tämä mukavaakin, lämpö ja muu, kesäinen aika. Sai lötköttää miten halusi, eikä käpälän jälkiä jäänyt mihinkään. Ei rantahiekkaankaan. Jos jäi, niin laine huuhtasi ne pois ja eipä ollut ne metsämiehen haisteltavina.

Ja sitten sekin toinen asia, kun ei ollut missään ilkeitä myrkkypaloja. Laine toi rannalle kuolleita kaloja ja ne olivat parasta herkkua, ja kaikinpuolin puhdasta, veden moneen kertaan huuhtomaa.

Jaa, mutta sitähän piti lähteä sen Kukko Kiekujaisen pubeille. Vieläkö muistanee, kun keväällä kanan siltä sieppasin. Saa sitä narrata huvikseen, ei se muista vanhoja.

Repolainen lähti laiskasti juosta lötköttämään, kierrellen varjoisampia paikkoja ahovieruksilla. Istui vähän lepäämään ja mietiskelemään.

Sillä ei ole hänellä, Mikko Repolaisella kiirettä kesällä, jos ei liioin talvellakaan. Vielä vähemmin kesällä, kun ei tarvitse elämisestä huolehtia eikä pelätä pyyntimiestä. Sitä kun on oma herransa, eikä huolta perheestä. Ei muuta kuin valikoi mukavia olopaikkoja silloin kun ei kehtaa eikä jaksa olla pesässään. Katselee huojuvia puita ja monia muita ihmeitä metsässä.

Mikki tirkistää taas aurinkoa, vertaa sen suuntaa varjoihin ja lähtee luhnustamaan taloon, jossa on se tuhma Kukko Kiekujainen. Täytyy pitää kiirettä, koskapa päivällisaikakin näkyy joutuvan. Silloin ei ole hyvä mennä kartanoon, mutta nyt on, kun väki on niityllä.

Eipä kuulunut mitään peloittavaa kartanon lähellä. Kuului vain Tahvo
Tasulaisen vinkuminen karjakujasta ja Kiekujainen vetäisi hartaasti:

— Kakka, kaa, kaa.

Mikki hiipotteli lähemmäksi ja kuulosteli. Loikkasi sitten navetan taakse ja huhusi sieltä hiljaa Kukko Kiekujaiselle:

— Hyvää päivää, herra Kiekujainen, tulehan juttusille.

— Kot, kot, koot, kuului kujasta Kiekujaisen varoitus perheelleen.
Mikolle parkaisi:

— Mitä sinä tänne tulit, viekas Repolainen. Varmaankin kanojani vaanimaan?

— En toki sinun kanoistasi välitä niin vähääkään, sanoi Repolainen. — Tulin muuten aikani kuluksi juttuamaan, kun ei sattunut muutakaan toveria olemaan. Luulin sinun haluavan kuulla metsän uutisia.

— Kyllä sinä tulit pahoissa aikeissa, minä arvaan, kotkotti Kukko. —
Mene veikkonen matkaasi, ennen kuin Moppe tulee metsästä.

Mikko nauroi salaa. Aika hölmö tuo Kiekujainen. Jos olisin hänen housuissaan, sanoisin, että Moppe on täällä minun takanani ja antaa heti kyytiä jollet mene matkaasi.

— Vai on Moppe metsässä ja muut miehet myöskin. Siksipä minäkin tänne uskalsin tervehtimään sinua. Ala jo tulla sieltä näkyviin.

— Vähätpä minä välitän sinun tervehtimistavoistasi, sanoi Kiekujainen.
— Nappaat taas yhden kanoistani suuhusi, jos tässä en pidä varaani.

— Voi minkä tähden sinä aina epäilet minua, sanoi Repolainen surkealla äänellä. — Enhän minä aina kanojasi vie, se nyt on ihan vissi.

Jopa uskalsi Kukko Kiekujainen tulla näkyviin. Varovasti kurkisti navetan nurkalta ja varoitti kanojaan pysymään visusti hänen selkänsä takana.

— Täällä kartanolla taitaa olla mukava sinulla perheesi kanssa. Montako sinulla onkaan niitä kanoja?

— Onhan niitä kymmenen ja poikia sama määrä, sanoi Kiekujainen.

Repolainen laski, kuinka kauan hänellä riittäisi paistit Kiekujaisen kanoista.

— Onhan sillä niitä… kanoja, kun saisi vaan ne napsituksi. Kun emäkanat loppuvat, on poikia, herkkupaloja. Juhlaruuiksi niitä pitää käydä koppiloimassa.

— Missä sinä nukut perheinesi? kysyi Repolainen ja heilautti tuuheata häntäänsä. Saa nähdä, sanooko tuo nyt tuon asian ihan paikalleen.

— Enpä sanokaan, kotkotti Kukko. — Arvasinhan, että sinulla on paha mielessä, kun niin utelet. Parasta olisi kun lähtisit hyvän sään ajoissa. Sattuu Moppekin tulemaan kotiin ja silloin sinun käypi hullusti.

— Kyllä olet epäluuloinen. Saat uskoa, että olen ystäväsi ihan elämäni loppuun. Joko ne poikakanat ovat isojakin? Näyttäisit nyt minullekin.

— Jos sinä satut pistämään niistä jonkun poskeesi, arveli Kiekujainen.

Käänteleikse siinä ja jopa kutsuu poikia näkyviin. Onhan niitä ilo näyttää vieraallekin.

Emokanatkin tulivat näkyviin.

— Hs, hs, ei saa tulla… olkaa varuillanne, tämä on nyt se Mikko
Repolainen.

— Vai se se nyt on, sanoi nuori kana, joka ei ollut ennen vielä nähnyt
Repolaista.

Oli raukka niin utelias, että pisti päänsä ihan Mikon nenän eteen.

No tietäähän tämän Mikon. Kun kerran siihen toi sen kaulansa, niin koppasi siitä kiinni ja juoksi metsään.

Ihan niinkuin viivana.

Ei ehtinyt Kukko Kiekujainen muuta kuin parkaista ja kanalauma pyrähtää hajalleen.

Tietää sen, että kyllä Kiekujainen huusi ja löi siipeä. Semmoisia vätyksiä nämä hänen kanansa, ettei osata pysyä syrjässä.

Kiekujainen ihan ärjyi toisille kanoille.

Mikki kiiti kuin nuoli saaliineen. Vasta mäen harjalla pysähtyi ja laski kanan suustaan maahan. Kana pyrähti lentoon ja Mikko jäi suu auki katsomaan sen jälkeen. Oli pitänyt kanan kaulaa suussaan niin varovasti, että henki säilyi pienessä kanapahasessa.

— Kah, oliko se vielä elävä? No, ei nyt ihmeempätä, että kun suusta meni saalis.

Makea vesi tipahti Mikin suusta. Istui pää alhaalla siinä mäellä ja suututteli varomattomuuttaan. Nyt hänellä nauraisi harakatkin, jos tietäisivät. Miten hän saattoikin olla semmoinen höhlä.

Alakuloisena lähti Mikki käpsimään pesälleen. Kuumuuskin ahdisti yhä edelleen. Hiki tipahteli Mikin nenän päästä polulle, jossa havun neulaset käpristyivät kuumuudesta.

No mitäpä siinä, jos meni niin meni, tuumaili Mikki päästyä pesälleen.
Kyllä se sieltä löytyy ja otetaan sitten niin suuhun, ettei putoa.
Ei se tuhma Kiekujainen osaa varoa, kun sille oikein kauniisti puhua
lirputtelee.

Mikäpä oli siinä kalliolla, pesän suulla kellistellessä. Eipä ollut vielä nälkäkään, kun yöllä oli pistellyt maarunsa täyteen kuollutta kalaa siellä rannalla.

Muuten olisi herkuikseen sen kanan napsinut.

NALLEN JUHANNUSYÖ.

Nalle istui mättäällä ja mietiskeli. Metsä humisi hiljaa ja päivä paistoi lehtiverkon lomitse. Varjot häilähtelivät sammalmättäillä ja ruohossa, josta pisti esiin lauma kurjenpolvia ja metsätähtiä.

Taitaa tulla keskikesä, murahti Nalle itsekseen siinä sammalmättäällä ja kallisteli raskasta ruhoaan. Se tahtoi puutua alituisesta makaamisesta ja istumisesta.

Kun ei jaksanut kesäkuumalla olla aina juoksussakaan. Väsytti vanhaa miestä vähäkin liikkuminen. Mielellään olisi nukkunut vaikka syksyyn ja herännyt vasta keltalehtien lentoon, lumisateeseen ja muuhun hauskaan.

No olihan se tämä kesäkin… Metsä oli niin mukava ja varsinkin haapojen lipatus ja suhina soi korvaan somasti. Aurinkoisina päivinä kun istui näin mättäällä ja nojasi selkäänsä vankkaan petäjään, niin saattoi siihen nukahtaa. Kun heräsi, niin oli ilta ja ruskot paloivat puitten latvoissa.

Oli somaa seurata metsän elämää. Syvällä korven keskellä oli lampi, jossa hyppi mustapintaisia otuksia, joita Hukka Hujulainen sanoi kaloiksi. Se lampi oli niin soma katsella, kun tuuli, kai se sama, joka haavan lehtiä soitteli, veti viivoja sen siloiseen pintaan. Rauhaa ei sen lammen rannalla häirinnyt kukaan.

Nalle veti ilmaa keuhkoihinsa. Siinä oli ihmeellinen tuoksu. Varmaankin ne pienet valkoiset kukat olivat metsässä auenneet viime yönä. Sitä, sitä se oli, keskikesän tuoksua. Taitaa olla kohta juhannus enkä ole sitä muistanutkaan. Jos lienee jo vaikka miten lähellä. Pitäisi lähteä Hujulaiselta kysymään.

Hukka Hujulaisen pesä oli lähellä. Oltiin ihan naapuruksia. Hukka kävi väliin hänen luonaan ja joskus pistäytyi hän Hukan tuvalla.

Nyt olisi pitänyt lähteä tietämään sitä asiata, kun saisi ensin takasensa vertymään.

Nalle nousi mättäältään ja oikoi ruumistaan.

Kyllä se siitä vertyy, kun lähtee tassuttelemaan.

Risut alkoivat paukkaa Nallen kantapäitten alla. Väliin sai raapaista, sinnepä Hukan tuvalle mennessään, muurahaisia ja kuusen pihkaa suuhunsa.

Olisi pitänyt saada oikeata kuningasten ruokaa, paistia, mutta ei ihmeeksikään eksynyt huiskahäntiä korpeen hänen asuinpaikoilleen.

Ikävä juttu.

Nalle istahti lepäämään. Maha tuntui kovin tyhjälle. Olisi saanut ajaa sinne vaikka kaikki metsän muurahaispesät eikä se olisi sittenkään täyttynyt.

Mitä se semmoisista kuin muurahaisista ja pihkasta.

Jos saisi edes juhannuksena maistella huiskahännän lihaa.

Nalle maiskutteli suutaan, ärjäsi, ja lähti köntystämään edelleen. Saisivat metsän väet laittaa ruuat valmiiksi, kun heidän kuninkaanaan pitää olla. Huonoja alamaisia nämä Mikot, Hukat, Puputit ja muut.

Ihan suututti.

Sattui kanto siihen tienviereen, tikan naputtelema, jo päältä sammalta kasvava, ja Nalle nosti sen ja heitti ärjähtäen menemään.

Jos olisi nyt saanut käpälänsä iskeä lehmän kylkeen, olisipa kaatunut.

Mistäpä tuli lehmät ja muut. Hujulaisen kanssa oli tehty liitot, että lähtään rintamaille saaliin hakuun, mutta kun olisi pitänyt lähteä, pettikin Hukkaparan luonto ja niin se jäi.

Ei semmoisesta miehestä toveriksi. Ei ole Repolaisestakaan, retuksesta.

Olisi pitänyt lähteä yksin.

Ja kyllä hän tässä vielä lähteekin, kun tulee syksy ja ilma viilenee.
Ei jaksa nyt mitenkään.

Hukan tuvalle päästyään näki Nalle naapurinsa ahkerassa puuhassa.
Käsikivillä jauhoi ohria ja sanoi tekevänsä juhannusleipiä itselleen.

— Juhannus… tuota milloinka se on? Sitähän läksin kysymäänkin, sanoi
Nalle.

Jopa Hukka Hujulaista nauratti.

— On tämä muka kuningas, kun ei tiedä ajan kulusta mitään. Pitäisihän tuo tuntea nokastaankin. Juhannusaattoa vasten yöllähän aukeavat ensimäiset kämmekän kukat korvessa. Vedäppäs vähän ilmaa nenääsi.

Hujulainen nauroi naapurillaan.

Nalle mörisi. Mitä se mokoma nälkäjussi siinä nauroi. Minkä sille, jos nukutti ja ajassa sattui vähän sekoittumaan.

— Onko se sitten jo huomenna? kysyi.

— On kuomaseni. Tänään on aatto ja minun pitäisi ennen iltaa vielä leipäni paistaa. Tulehan auttamaan.

Nalle tarttui käsikiven puuhun ja jopa alkoi tulla jauhoja. Ihan tuiskuna tupsusi ja Hukalla oli täysi työ kerätessään niitä astiaan.

Kun jyvät alkoivat olla jo lopussa, pyöräytti Nalle kiviä niin hurjasti, että ne kimposivat metsään ja loput jyvät roiskahti Hukan silmille.

— No nyt sinä tekosen teit, kun särit myllyni, sanoi Hukka. — Tiedäkin tulla juhlan jälestä korjaamaan.

— Pitää käydä, lupasi Nalle ja odotteli niin kauan kun Hukka leipoi ja sai lähtiessään kakun kainaloonsa.

— Illalla tavataan lammen rannalla, sanoi Nalle.

— Kyllä tullaan, lupasi Hukka.

Illansuussa löntysti Nalle metsässä huvikseen. Pitihän katsoa, miten metsän asukkaat juhlivat valkean yön juhlaa.

Olipa liikettä. Oravat kurahtelivat puissa ja jänöjusseja oli kerääntynyt kokonainen lauma ja siinäkös naurettiin ja räkätettiin. Mikko Repolainen oli kutsunut mökilleen sukulaisensa ja tuttavansa ja lähtenyt iltakävelylle heidän kanssaan. Käsikynkässä siinä sitten nämä Mikot ja Revottaret hyöräävät, kuin hyvätkin. Metsovaarit istuivat hongan oksalla laskevan auringon valossa lammen rannalla, ja keskustelivat. Teeriparvi piti iloa koivikossa, ahon laidassa.

Sieltäpä tuli jo Hukka Hujulainenkin ja yhdessä mentiin lammen rannalle kokkoa rakentamaan.

Nalle kiskoi kantoja, kuivia niin että pölisi, ja Hukka laittoi niistä kokon. Tuli kierteli kuusen latvoihin, kun se sytytettiin.

Rantamättäällä, kielojen tuoksussa, istuivat naapurukset ja hiljaa haastelivat kesäyön ihmeistä. Haavan lehdet liputtivat ja lammesta alkoi nousta sumu.

Sen mukana tulivat ututyttäret ja aloittivat juhannusyön tanssin. Unohtui Nallelta ja Hujulaiselta tarinat sitä katsellessa. Hiljainen tuulen henkäys soitteli metsän harppua ja hienot helmat häilähtelivät, hiukset huiskivat, Nallen sydän heltyi ja hän tavoitteli syliinsä jonkun läheltä liitävää hattaraa, mutta tämä väisti ilakoiden ja viimein Nalle nukkui, pää puuta vasten.

Niinpä kävi Hujulaisellekin. Kirkkaat värit vaihtuivat metsässä ja lammella ja kämmekät tuoksuivat.