RUNOJA

Kirj.

Uno von Schrowe

Alkulauseen kirjoittanut

V. Tarkiainen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

SISÄLLYS:

Uno von Schrowe
Helmi
Kesäaamuna
Morsian
Orja
Neito
Viimeinen yö
Pesijä
Pieni mierolainen
Mierolais-äijä
Kuusi
Sukkamielen kosto
Kaks kaunotarta
Päivä nousi
Vainiolla
Kehrääjä
Lintu lauloi
Anund I—III
Onkija (Goethe)
Laulaja (Goethe)
Orvon kukka (Goethe)
Tyly (Goethe)
Hellä (Goethe)
Toggenburgin ritari (Schiller)
Hektorin jäähyväiset (Schiller)
Virta (Tegnér)
Lintu ja immyt (Preradovic)
Hämeen maa
Oi terve Magyar!
Efialteen rangaistus
Herätys (Wörösmarty)
Kansallishymni (Köllczey)
Vapaus ja lempi (Petöfi)
Elämä, kuolema (Petöfi)
Ulkomaan magyareille (Petöfi)
Koirien laulu (Petöfi)
Susien laulu (Petöfi)
Kansallislaulu (Petöfi)
Onnela (Kellgren)
Kuolohon asti (Emajõe Ööpik).
Suven impi
Sonetteja I—III
Päivä nousi
Syksyllä
Sonetteja I—II
Kevätlaulu
Kukan kiitos
Kukka ja multa
Suvella
Aamun sarastaessa
Unelma
Ensi kerran
Takkavalkealla
Turha ois matkani
Sotilas kullalleen
Kullan luo kulkeissa
Lauluja Selmalle I—VI
Kuink' aina sua lemmin
Kaikenlaisia kaikuja I—XXII
Pegasoni
Muistopatsas
Vaikea vaali
Vihamieheni
Vaarallinen marja
Lemmenkukka
Siljulle
Siljun silmät
Siljuni silmät
Kaksikin sydäntä
Erilaisia uhkauksia (Goethe)
Tshekkiläisiä kansanlauluja I—III
Espanjalaisia pikkurunoja I—IV.
Kehtolaulu
Syntymäpäiväkirjan säkeitä I—V
Jos pilvi öisin
Toivo

Uno von Schrowe.

Taiteen kauneimmat kukkaset eivät koskaan nouse raa'asta, muokkaamattomasta maasta. Tämä koskee runoutta yhtä hyvin kuin niitä taiteen haaroja, jotka käyttävät talttaa, sivellintä tai säveleitä. Runous ei ole yhdessäkään maassa tuottanut parastansa ilman edelläkäypää syvää hengen ja muodon viljelystä, niin vaikeata kuin usein onkin tarkalleen tietää, mistä ajemmista kulttuurikerroksista sen herkimmät juuret kulloinkin ovat imeneet itseensä kasvuvoimaa ja mehua.

Mitä huolta ja vaivaa onkaan suomenkieli uutisviljelijöiltään vaatinut, ennenkuin se on ottanut luontuakseen nykyaikaisiin runomittoihin ja sointuihin tulkitsemaan herkkiä sielunliikkeitä, arkoja aavisteluja ja kirkastuneita ajatuksia! Siitä kulttuurityöstä on nykypolvi — tietämättäänkin — kiitollisuuden velassa noille varhaisemmille runousopille, jotka uupumattomalla hartaudella taivuttelivat "suomen soukkia sanoja" niiden luonteelle monasti sangen vastahakoisiin muotoihin.

Ne miehet, jotka 1860-luvulla nousivat kaiuttamaan suomalaista kannelta europpalaisten esikuvien mukaan, olivat valtavien aatteiden ja uhkuvan isänmaallisuuden innostamia. Heidän tuotteissaan tulvii kuuluville tämän kansallisen nousukauden mahtava sävel: varsinkin Ahlqvistissa ja Suoniossa, mutta tavallaan myös Kivessä, joka kulkee omia teitään syrjässä muista, kuunnellen oman rintansa kaikuja ja välittämättä "kansallisista" tunnussanoista. Heidän jälkeensä tulee 1870 luvun nuori polvi jo osaksi toisenlaisilla edellytyksillä. Sillä on edeltäjien suuri perintö käytettävänä, ja se vie runoutta puolestaan hyvän askeleen eteenpäin, ei tosin ehkä aina niin paljon aatteellisesti ja sisällyksellisesti kuin kielellisesti ja muodollisesti. Edeltäjien isänmaallinen innostus ja mahtiponsi on jonkun verran laimentunut. Useimmat nuoret laulelevat vaatimattomammin omia hiljaisia mielialojaan ja tunnelmiaan, mutta tekevät sen entistä suuremmalla helppoudella ja muototaituruudella. Ainoastaan Kaarlo Kramsun runoudessa puhuu aatteellisuus vielä yhtä väkevänä, vaikka jyrkästi kielteisenä: syvästi tunnettuna persoonallisena inhona ajan keskinkertaisuutta ja laimeutta kohtaan. Ja ainoastaan Paavo Cajanderilla tapaa yhä edelleenkin isänmaallisuuden miehekkäitä, myönteisiä vakuutuksia.

Uno von Schrowe kuului tuohon seitsenkymmenluvun jälkipolveen samaten kuin hänen hämäläiset maakuntatoverinsa Tuokko, Fr.F. Brummer ja Oskari Uotila, muita sen ajan monista "albumirunoilijoista" mainitsematta. Hänessä ei paisu enää se suomalainen voimantunto ja tulevaisuuden usko, joka antoi Ahlqvistin isänmaallisille runoille niin miehekkään, sytyttävän kaiun. Hänessä ei syki se avartuva yhteishenki, mikä Julius Krohnin lempeässä, puhdassydämisessä runoudessa liittyi uskonnollisen mielen kanssa kantavaksi yhteissoinnuksi. Eikä hän myöskään kohoa Kiven tavoin alkuperäisiin mahtaviin luonnonnäkyihin tai vaivu syvästi ikävöiviin yksinäisyystunnelmiin. Hän soittaa hentoa ruokopilliä. Mutta loihtii sillä esille idyllisiä, päivänpaisteisia kuvia Hämeen viljavilta vainioilta ja tyyniltä rantamilta tai kuiskii oman herttaisen nuorukaissydämensä hiljaisia kaipuita ja onnenunelmia. Jos tähän onnen kirkkauteen välistä eksyy joku tummempi sävel, tyylittyy se kernaasti satumaisen kaukaiseksi. Ja itse tuska ja kärsimys verhoutuu hänellä tavallisesti kevyen sanamusiikin autereeseen. Hän on sanalla sanoen kevyempää metallia kuin edelläkävijäpolvi, mutta siltä inhimillisesti mieltäkiinnittävä sekä oman aikakautensa edustajana että yksilönä.

Schrowen suku on saksalaista alkuperää, niinkuin jo nimestä voi päättää. Joku sen esi-isistä siirtyi Westfalista Ruotsiin, jossa hänet sotaisten ansioittensa vuoksi aateloitiin vuonna 1650. Sotilaita olivat sitten hänen jälkeläisensäkin monessa sukupolvessa aina 1800-luvun alkuun asti. He omistivat Putkijärven tilan Hartolan pitäjässä sisä-Hämeessä. Tällä vanhalla sukutilalla syntyi runoilija Uno Gabriel von Schrowe tammikuun 28 päivänä 1853. Hänen isänsä, Johan Henrik, oli suvussaan ensimmäinen, joka antautui siviiliuralle. Hän möi Putkijärven ja muutti Joutsaan nimismieheksi Unon ollessa noin vuoden vanha. Perhe oli lapsirikas: neljä tyttöä ja kahdeksan poikaa, Uno järjestyksessä, kolmas sisaruksista. Uusi kotitalo, Puttola, jossa nimismies von Schrowe asui 11 vuotta, ennenkuin (oltuaan välillä myös maakauppiaana) muutti takaisin Hartolaan, oli kauniilla paikalla salmen rannalla. Nämä sisä-Hämeen näköalat painuivat pysyvästi nuoren runoilijanalun herkkään mieleen. Hänen äitinsä, Charlotta Sjöholm, oli vilkas ja lahjakas nainen — hyvä näyttelemään ja laulamaan —, ja nähtävästi Uno peri häneltä taiteellisia taipumuksia. Niitä ilmeni hänessä jo nuorena. Hän ei viihtynyt muiden lasten kanssa tavallisissa leikeissä, vaan istui mieluummin yksin miettimässä tai haaveilemassa. Omin päinsä hän oppi käsittelemään soitinta ja kouluaikana hän innostui näytelmätaiteeseen, niin että sepitti useita pieniä kappaleita ja näytteli niitä toveriensa kanssa.

Äiti oli innokas suomenmielinen ja hänen toimestaan pantiin Uno v. 1863 Jyväskylän suomalaiseen alkeisopistoon. Poika kävi sitä ensin jonkun vuoden, mutta sitten hän erosi koulusta ja häntä aiottiin käytännölliselle alalle. Siinä tarkoituksessa hänet lähetettiin Porvooseen kauppias Steniuksen sekatavarakauppaan harjoittelemaan. Tuo toimi ei kuitenkaan miellyttänyt häntä, vaan paleltuansa yhden talvikauden puodissa ja makasiinissa hän pyysi päästä takaisin kotiin tai kouluun. Hänet vietiinkin nyt uudelleen Jyväskylään ja siellä hän luki erään opettajan johdolla yhden luokan yli ja menestyi hyvin. Ylioppilaaksi hän valmistui keväällä 1872 arvosanalla "laudatur". Ystävälliset tädit, joiden suosiossa Uno oli läpi elämänsä, auttoivat häntä Helsinkiin kokoamalla ensi retkelle tarvittavat matkarahat. Hän kirjoittautui ensin jumaluusopilliseen tiedekuntaan aikoen papiksi, mutta hylkäsi sen pian ja ryhtyi lukemaan filosofiankandidaattitutkintoa varten.

Hän otti innokkaasti osaa Hämäläisen ylioppilas-osakunnan elämään, kuuluen m.m. "Hälläpyörän" toimittajakuntaan ja ollen pöytäkirjurina vuonna 1873. Pian Uno von Schrowe tuli tunnetuksi taitavana kynänkäyttäjänä ja alkoi saada tointa sanomalehdissä. Hän julkaisi runoja Hämäläis-osakunnan albumissa ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä, kirjoitteli Uuteen Suomettareen, Viralliseen lehteen ja Julius Krohnin toimittamaan Suomen Kuvalehteen, jonka aputoimittajana hän oli vuosina 1876—1880.

  Hänen runojansa on seuraavissa julkaisuissa:
  Kaikuja Hämeestä I (v. 1872) 2 runoa
     " " II (v. 1874) 13 "
     " " III (v. 1878) 25 "
     " " IV (v. 1886) 4 "
  Suomen Kuvalehdessä (v. 1876—1880) 5 runoa.
  Kirjallisessa Kuukauslehdessä (1875—1876) 2 runoa.
  "Haltia"-nimisessä vihkosessa (11.2.1881) 2 "
  Kansanvalistusseuran Kalenterissa (v. 1881) 1 "
  "Keri"-nimisessä julkaisussa (1876) 3 runoa.
  Unkarin albumissa (1881) 6 runosuomennosta.
  Syntymäpäiväkirjassa (v. 1885) 5 runopätkää

Hän sai Hämäläis-osakunnalta 1875 palkinnon runokokoelmasta, jossa oli m.m. ballaadi "Morsian". Lisäksi mainittakoon Uno von Schrowen kirjallisista toimista, että hän on v. 1875 (tarkastanut tai) kääntänyt Suomalaiselle teatterille L'Arrongen nelinäytöksisen huvinäytelmän "Oma toivoni", v. 1885 julkaissut suomentamansa (ja ensin Suom. Virall. lehdessä painetun) L. Dillingin "Jutelmia" sekä toimittanut samana vuonna muistovärsyillä varustetun "Syntymäpäiväkirjan". Eräitä alkuperäisiä ja suomennettuja suoranaisia kirjoitelmia tavataan häneltä myös Suomen Kuvalehdessä, esim. "Viikkokausi Tartossa", matkamuistelma Viron laulujuhlilta v. 1879.

Hän asui jonkun lukukauden Julius Krohnin luona ja tämän miehen vaikutus lienee ollut häneen melkoinen. Schrowe innostui suomalais-ugrilaiseen kielentutkimukseen ja opiskeli perusteellisesti viroa ja unkaria. Mutta kirjallisten toimien ja ansiotöiden takia — hän oli m.m. pikakirjoittajana valtiopäivillä — hidastuivat hänen opintonsa niin, että hän vasta vuonna 1881 suoritti opettajakandidaattitutkinnon. Jo sitä ennen hän oli toiminut sijaisopettajana parissa koulussa. Nyt hänet v. 1882 määrättiin luokkaopettajaksi Porin yksityiseen suomalaiseen lyseoon ja vuonna 1885 kolleegaksi Porvooseen. Mutta tauti tuli pian väliin ja pakotti hänen jättämään opettajauran. Uno von Schrowe oli innostunut "jaegeriläinen" s.o. hän noudatti ankaralla johdonmukaisuudella saksalaisen Jaegerin terveysohjeita, jotka siihen aikaan olivat meillä suuresti muodissa ja jotka neuvoivat käymään kesät talvet samanlaisessa villapuvussa, nukkumaan kovimmallakin pakkasella avoimen ikkunan ääressä j.n.e. Tätä luonnotonta järjestelmää noudattaessaan hän oli kylmettynyt ja saanut keuhkokuumeen, joka pian muuttui kuluttavaksi rintataudiksi. Hän matkusti silloin Saksaan Görbersdorfin parantolaan hoidettavaksi, mutta liian myöhään: kuolema saavutti hänet siellä vieraalla maalla lokakuun 1 päivänä 1886.

Uno von Schrowe oli herkkä runoilijasielu, joka eli omaa hiljaista mielikuvituselämäänsä arkisen ahertelun ohella. Hän oli ankara velvollisuuksien mies, joka täytti nuhteettomasti koulu- ja sanomalehtimiestehtävänsä, mutta palveli samalla myös runottaria. Hänen runoutensa yleissävy on romanttissekaista ja idyllistä. Päivänpaiste, linnunlaulu ja aallonvälke sulautuu hänen hämäläisissä maalaiskuvissaan omituisella tavalla yhteen muodostaen maisemanä'yn, joka on kaukana arkisesta todellisuudesta. Koitar siroittelee ruusujaan, Ahti soittaa kanneltaan ja ilmassa liitelee perhosia kukasta kukkaan. Tämän romanttisen luonnonympärystön kanssa soveltuvat hyvästi yhteen runoilijan hengen haaveherkät tunnelmat, nuorekas lemmenkaipuu ja onnen odotus, valoisat toiveet maamme tulevaisuudesta ja ehyt, sovinnollinen mieli. Jos vertaamme hänen tuotteitansa ajan runouden yleisiin suuntiin, emme huomaa niissä vahvasti merkittyä persoonallisuutta, vaan pikemmin herkästi omistettuja kaikuja väkevämmistä runoniekoista. Uno von Schrowe oli jo nuoruutensakin vuoksi vaikutuksille altis. Suomennetuista kappaleista näemme hänen lueksineen m.m. Goetheä, Schilleriä ja Tegnér'iä sekä tutustuneen Saksan ja Ruotsin uusromantikkoihin. Kotimaisista ruotsinkielisistä runoilijoistamme ovat Runeberg ja Topelius ilmeisesti jättäneet merkkejä hänen runouteensa. Niin esim. muistuttavat monet hänen puoleksi leikilliset tyylitellyt pikkurunonsa ("Vainiolla", "Kaksi kaunotarta", "Päivä nousi") Runebergin idylliepigrammeja, toiset taas ("Kuusi" y.m.) vivahtavat lähemmin Topeliuksen runolaatuun. Tuntuapa hänen lauluissaan joskus soinnahdelmia Ahlqvistista, Suoniosta ja Kivestä.

Uno von Schrowe on kuitenkin silloin tällöin tavannut omintakeisesti kiinni runon päästä ja saanut yleisesti lauletusta aiheesta houkutelluksi esiin poljennollisesti ja yleensä muodollisesti sangen viehättäviä puolia. Hyvin luonteva ja vaikuttava on esimerkiksi tuo tunnettu "Pieni mierolainen", joka muistuttaa jonkun verran Aleksis Kiven runoa "Äiti ja lapsi" ja jonka aiheen von Schrowe kuuluu saaneen kotonaan nälkävuonna 1867 todellisuudessa näkemästään pienen kerjuripojan kohtalosta. Mieleen jääpää havainnollisuutta on semmoisissa runoissa kuin "Pesijä" ja "Neito", hivelevää sointua ja poljennollista tehoa runossa "Ensikerran" ja ballaadissa "Morsian", joista viimemainittua voinee pitää von Schrowen runotaidon mestarinäytteenä. Siinä on käsitelty samaa "rakkaus ja kuolema"-aihetta, josta Paavo Cajander myöhemmin sepitti ballaadinsa "Leena", mutta von Schrowe mielestäni — jos kahta niin erilaista käsittelytapaa voi verrata — koko joukon onnistuneemmasti. Mikäli säilynyt perintötieto on luotettava, on tälle von Schrowen ballaadille antanut aiheen hänen lähimmässä ympäristössään sattunut tositapaus, joka ei kuitenkaan päättynyt niin kohtalokkaasti kuin runon viime säkeet kertovat: — esimerkki siitä, kuinka runoilijan mielikuvitus pystyi luomaan uuden, taiteellisesti tehoisemman todellisuuden. Mahdollista kuitenkin on, että joku syrjästä tullut kirjallinen vaikutus on puolestaan tukenut ja ohjannut tuota mielikuvituksen toimintaa. Niin on ainakin käynyt eräässä toisessa ballaadimaisessa von Schrowen runossa "Neito", joka kuvaa kuinka rannalla istuva neitonen vaipuu hukkuneen sulhonsa kuvaa tavoittaen kosken kuohuihin suvi-iltana Ahdin soittaessa kanneltaan, jommoisia aiheita sekä Saksan että Ruotsin uusromantikot suosivat. Hauskan näytteen von Schrowen leikinkyvystä tarjoaa hänen runonsa "Pegasoni", mahdollisesti Petöfin runon "Runoheponi" haltioittama. Ja hänen mielessään soivat perinnäiset isänmaalliset kaiut ovat pukeutuneet semmoisiksi kauniiksi runoiksi kuin "Oi terve Magyar" ja "Hämeenmaa" jotka molemmat ovat tekijälleen sangen kuvaavia.

Se kehittynyt muodontaju, joka tulee näkyviin kaikissa von Schrowen omintakeisissa tuotteissa, teki hänestä myös etevän runonsuomentajan. Hän ei tosin ehtinyt tällä alalla tuottaa paljon, ainoastaan parikymmentä pienehköä kappaletta, mutta ne ovat paraita mitä siihen aikaan voitiin aikaansaada. Varsinkin ovat onnistuneet hänen käännöksensä unkarilaisesta runoudesta. Esimerkiksi semmoiset kappaleet kuin Petöfin "Kansallislaulu" ja Köllczeyn "Kansallishymni" ovat kerrassaan loistavia näytteitä silloisesta runonsuomennostaidosta.

Yleensä täytyy tunnustaa, että vaikka von Schrowen runous ei lumoa lukijaa voimakkaalla alkuperäisyydellään, se vaikuttaa hienosti ja sivistyneesti sekä tyydyttää kuitenkin joltisetkin muodonvaatimukset. Hänen esitystapansa on kauttaaltaan sujuvaa ja helppotajuista. Runo luistaa häneltä valtoinaan, selvänä ja soinnukkaana — soinnukkaampana kuin ehkä yhdeltäkään hänen aikalaiseltaan. Hän on rikastuttanut suomalaisen runokielen ilmaisukykyä monilla helposti laulahtelevilla poljennoilla ja viehättävillä runokuvilla. Jo senkin vuoksi hänen tuotantonsa ansaitsee muistamista ja tuntemista vielä nykypäivinä, sillä nykyisyys on menneisyyden perijä.

V. Tarkiainen.

HELMI.

    Yöllä raivos syksyn myrsky,
    Rannan hietaa huuhtoi hyrsky
    Pitkin selkää aalto telmi,
    Senp' on harjanteella helmi.

    Hälle hellin silmäyksin
    Tuikkain, taivaan tähti yksin,
    Pimeässä vilkutteli,
    Näinpä helmi huokaeli:

    »Oi, jos saisin, tähti hellä,
    Sua hetken päilytellä!
    Kirkkautes kohta saisin,
    Riemuin aaltoon sukeltaisin.» —

    Taivaan impi huokauksen
    Kuuli, täytti toivotuksen. —
    Loistain harjanteilla kieri
    Helmi, aallon alle vieri.

KESÄ-AAMUNA.

    Päivä nousee, koittarelta
    Ruusut kohta kelmenee,
    Viidassa jo siivekkäisen
    Lauman laulut kaikuilee.

    Niityn kukat kainostellen
    Uinailuistaan heräjää,
    Lammen tyyntä kuvastinta
    Tuulonen jo röyheltää:

    Hymyhuulin Liisa karjaa
    Laitumelle saattelee,
    Lehmät ammuu, härkä mylvii,
    Karjan kellot kilisee.

    Perttu kujan suussa yksin
    Rallatellen laulelee,
    Tuolle Liisa ohi mennen
    Lempeästi myhäilee.

    Hälle Perttu silmää iskee:
    »AamU-muiskun annat kai?»
    Ilkkuellen Liisa vastaa:
    »Sulle muiskun! Vielä vai!» —

    »Muisku mulle, muuten en mä
    Sua päästä luotani! —»
    Nopsana kuin tuulen henki
    Liisa ohi kiitävi.

    Lehmät ammuu, härkä mylvii,
    Liisa yksin myhäjää.
    Muiskutappa tällä erää
    Perttu kujan suuhun jää. —

MORSIAN.

    Hän kangasta helskytellen
    Nyt kutovi uutteraan
    Ja kultainen kihlasormus
    Hänen kiiltävi sormessaan,
    Ja niidet ne nousee, laskee
    Ja sukkula suihkailee,
    Jalat tanssivi polkusilla
    Ja loimet ne lyhenee.

    Vaan kalpeus poskipäillä
    On kutoissa morsion,
    Ja silmässä luonti, tuike
    Niin outo ja kumma on.
    Mut sukkula kiirein lentää
    Ja neitonen myhäjää,
    Ja kutrien kultalaineet
    Ne harteilla läikkyää.

    »Jo herkeä lapsi parka!
    Mi kankaalla kiire on?
    Jo toisehen kuuloitettiin
    Sun kultasi uskoton».
    Vaan sanoja näitä äidin
    Ei kuulevan neito näy,
    Sen sormissa vinhemmästi
    Vaan sukkula suihkain käy.

    Näin kutonut viikon, kaksi
    Ja kolmekin kohta on.
    »Jo herkeä tyttö raukka,
    Käy lapseni lepohon!
    Sun uskoton kulta petti,
    Jo huomenna häät on sen
    Ja alttarin luona pappi
    Hänet vihkivi toisehen».

    Jo lankevi illan varjot
    Ja himmeä ehtii yö.
    Kaikk' käyvät jo leposalle,
    Vaan neitoa estää työ.
    Hän loppuhun kankaan saapi,
    Sen puista jo irroittaa;
    Läp' yön puvun neuloo siitä,
    Sen aamuhun valmiiks saa.

    On aamu ja käy hääsaatto
    Nyt kirkkohon verkalleen
    Ja vieressä sulhon uljaan
    Käy morsian kruunuineen.
    Ja uhkea Herran huone
    Luo tuntehet hartahat;
    He saattoa johdatellen
    Luo alttarin astuvat.

    Vaan alttarin luona nainen
    On kalvea, verho sen
    On palttinakaapu, sormus
    Sen sormessa kultainen.
    Ja keltaiset kutrit liehuin
    Luo sulhasen rientää hän:
    »Et uskoton ollut sentään,
    Oi armahin ystävän'!

    Nää morsiusvaatteet vasta
    Tän' aamuna valmiiks sain —
    Sun pettävän äiti luuli —
    Mä luotin ja toivoin vain,
    Sun valasi kalliit muistin —
    Voi kuinka sä rikkoisit ne! —
    Ja tänne mä riensin — Kulta
    Nyt käymmehän vihille!»

    Näin lausuen autuaasti
    Mielipuoli nyt myhäjää,
    Käs'vartehen sulhon tarttuu,
    Luo alttarin lähentää.
    Taas morsiussaatto kohta
    Käy kirkosta palaten —
    Kaks keskessä mielipuolta
    Ja morsian murheinen.

ORJA.

    Hän maata laski olkipehkuihinsa,
    Helteisen päivän työstä tultuaan,
    Ja kohta hänen silmä-luomihinsa
    Soi unottaret uni-lahjojaan.
    Ja orjan sielu irti kahleistaan
    Taas vapautta pääsi nauttimaan.

    Hän unelmissa kotomaassaan kulkee,
    Ja näkee Gylbin rakkaat rantuet.
    Hän armastansa sylihinsä sulkee,
    Sen lempi-kuiskut kuulee suloiset
    Ja nauttii alla palmun tuuhean
    Nyt ihanuutta illan raikkahan.

    Ja innostuksissaan häntä kansa
    Nyt tervehtivi ruhtinaanansa,
    Hän onnellisna kuulee kunniansa
    Kun kaikuu nuorten, vanhain huulilta —
    Vaan näin kun entisyyttään uneksi,
    Voi kurjaa; — ruoska orjan herätti!

NEITO.

    »Ma paimentyttönä ennen
    Kävin riemuten laiduntain,
    En murhetta tuntenut silloin,
    En kaihoa rinnassain;
    Vaan tuttuna mulle nyökki
    Hymy huulilla kukkaset,
    Puro lehdossa leikiten soitti,
    Yhä pulppuili lähtehet.

    Oli naapurin paimen silloin
    Kesäkumppali kanssani:
    Kuin tuulonen nopsaan kiitää,
    Hän niityllä kirmaili,
    Kuin aalloilla sorsa soutaa
    Yli ahnahan Ahdin maan,
    Niin läikkyvä lammin pinta
    Hänt' tuuditti siinnossaan.

    Mä partaalle kosken kerran
    Suvi-iltana istahdin,
    Sinisirkuista, ruusuisista
    Mä seppelen solmisin.
    Vaan äkkiä seppel vieri
    Vahavaippahan kosken sen,
    Ja nopsana jälkeen kohta
    Näin syöksevän paimenen.

    Hän syöksähti kuohuun. Sitten
    Hänt' en ole nähnytkään. —
    Kai Ahtolan immet häntä
    Nyt tuutivat sylissään?
    Vaan tuolla hän kuohuista nousee — —
    Käsi viittovi tänne — — voi!
    Mua kutsuvi luokseen! Varro!
    Heti riennän jo, armas oi!»

    Näin partaalla kosken laulaa
    Suvi-iltana neitonen,
    Ja hyrskyhyn silmä tuijaa:
    Näky outo jo hurmaa sen — —
    Hän kuohujen helmaan syöksee
    Hymy autuas huulillaan. —
    Ja ilta on tyyni; Ahti
    Vain soittavi kanneltaan.

VIIMEINEN YÖ.

    »Äit', eikö vaaleaks jo yö
    Käy aamun salavasta?»
    »Oi nuku Anni parka! lyö
    Kaksioista kello vasta».
    »Hän eikö saavu kohta?» »Ken?»
    »Hän, pappi — yö on mulla
    Jo viimeinen.» — »Voi tyttären',
    Hän aamuks lupas tulla».

    Ja hetkeks äiti nukahtaa.
    Vaan sairas vuoteellansa
    Ei unta silmäluomiin saa,
    Hän voihkaa tuskissansa.
    On syysyö synkkä ulkona
    Ja riehuin ulvoo myrsky,
    Ei tähdet tuika taivaalla,
    Ves'sade rankka hyrskyy.

    Ja myrsky kiihtyy raivossaan,
    Sen ääni ulinoipi;
    Vaan kalman hiki otsallaan
    Nyt Anni vaikeroipi.
    Ja silmissä yht'äkkiä
    Käy huone valoiseksi,
    Hän vuotehensa vieressä
    Niin oudon haamun keksii.

    Luuranko häneen tuijottaa
    Nyt tyhjin silmälomin
    Ja tervehtii kuin tuttavaa
    Se leu'oin huulettomin.
    Ja viikate on kädessään,
    Sen kirkas terä hohtaa;
    Vaan tuonen mies, näin kuiskaa hän:
    »Jo joudu, Anni, kohta!

    Nyt kuule myrskyn raivoa —
    Se niinkuin muinoin riehuu
    Ja sade rankka tulvana
    Kuin kosken kuoha kiehuu.
    Niin synkkä nyt on yökin. — Vaan
    Se mielees mitä johtaa?»
    Ja sairas huokaa vuoteellaan:
    »Nyt koston hetki kohtaa».

    »Nyt muistatko kuin muinoinen
    Äit' yötä myöten kulki?
    Vaan tunteet äidin sydämmen
    Pois rinnastaan hän sulki,
    Hän riensi — vastasyntynyt
    Hänen itki povellansa». —
    Ja Anni voihkaa: »kuolo nyt
    Jo saapuu koston kanssa».

    »Laps itki — hurja äiti sen
    Ei ääntä kuullut, juoksi
    Vaan myrskysäässä eellehen
    Ja saapui kosken luoksi.
    Kuu himmyt pilvivaipastaan
    Näk' yksin öisen retken». —
    Ja sairaan vaivat kiihtyy vaan:
    »Voi tuskaa koston hetken!»

    »Ja pauhain kosken kannel soi —
    Mik' on nyt äidin mieli?
    Mit' aikoo hurja? — Lapsen, voi!
    Jo ärjyin aallot nieli —
    Sit' eikö nähnyt kenkään? luo
    Unheeseen jäädä voisko?»
    Ei sairaan tuskat hoivaa suo:
    »Viel' armoa nyt oisko?»

    »Sa näätkö lasta pienoista
    Tuolt' enkeljoukkiosta?
    Näin rukoilee hän Luojaansa:
    Äl' äidilleni kosta,
    Nyt työtään älä rankaise.
    Oi armon runsas lähde.» —
    Ja sairas huokaa: »rukoile
    Laps kurjan äitis tähden!»

    »Sä kuule, rukouksehen
    Kun parvi enkelitten
    Nyt yhtyy kultakruunuinen
    Ja joukot taivahitten:
    Suo katuvalle armosi,
    Ja vihas kasvot peitä.» —
    Ja Anni huokaa: »Luojani,
    Oi armoin kuule heitä!»

    Jo koitti aamu, vaikeni
    Jo myrsky, tulva herkes
    Ja äitikin jo heräsi
    Ja pappi tulla kerkes.
    Tät' enään ei hän kaipaillut:
    Jo hänen kasvoillensa
    Sai kalma — Anni muuttanut
    OI' luokse pienoisensa.

PESIJÄ.

    On suvipäivän helle,
    Ei tuulen henki käy,
    Värettä vienoisint' ei
    Kalvolla lahden näy.
    Tuo siintäväinen taivas
    Heijastaa siinä vaan
    Ja rannan äyräät, kunnaat
    Kuvastaa kupeitaan.

    Rannalla lahden tyynen
    On nainen yksinään,
    Hän sotkee, huljuttelee
    Ja huuhtoo pyykkiään.
    Ja lip-Lap uutterasti
    Käy läiky tappuimen
    Ja lip-Lap vastaa kaukaa
    Myös kaiku kiireillen.

    Ja tapuin vinhaan läikyy,
    Mut naisen silmä tuo
    Se veden tyyneen kalvoon
    Vaan katseitansa luo.
    Mik' kumma silmät yhä
    Näin puolehensa saa? —
    Tuo kaukainenko kunnas,
    Mi siinä heijastaa?

    Niin, kaukainen tuo kunnas
    Ja laakso kaukainen,
    Mi kauempana vielä
    Nyt kätkyy taakse sen.
    Ja mieleen hälle muistuu
    Aik' armas kevähän
    Ja muistot menneen ai'an
    Ja niiden kanssa — hän.

    Niin — helteisenä paistoi
    Näin päivä silloinkin
    Ja kirkas, tyynen tyyni
    Ol' lahden kuvastin.
    Sen pintaa pitkin souti
    Kaks sorsaa kaislistoon —
    Ne pesäsensä laati
    Rannalle juurikkoon.

    Näin entisaikain muistot
    Nyt mieleen heräjää
    Ja kyynelpari naisen
    Silmissä kimmeltää,
    Rinnasta häitä nousee
    Hiljainen huokaus —
    Sen ilmi tuoko kaipuu.
    Vai unheen katkeruus?

    Ja tapuin vinhemmästi
    Taas läikyy entistään
    Ja polttavammin päivä
    Valavi hellettään.
    Mut tuuli herää vieno,
    Se lahden röyheltää —
    Jo katoo kuva kunnaan,
    Sen muistot hälviää.

PIENI MIEROLAINEN.

    Armas päivä paistaa, kohta
    Lämpimäks jo muuttuu sää,
    Hanki loisteessansa hohtaa,
    Sulain kiteet kimmeltää.

    Poika repaleissa vallan
    Saloss' yksin kuljeksii.
    Hongat, kuuset huminallaan
    Häntä täällä tervehtii.

    Pieni mierolainen aina
    Yhä rientää eteenpäin,
    Eipä murhe mieltä paina,
    Rallatellen laulaa näin:

    »Hopsis, jalat! Väsymystä
    Tunnetteko? Talohon
    Kohta päästään, siellä kystä
    Minullekin kyllin on.

    Hongat, kuuset, vaiheitani
    Tahdotteko tietää te?
    Kuulkaa! tässä kulkeissani
    Nyt mä teille kerron ne.

    Aina muistan riemuin vielä
    Isän armaan mökkiä,
    Viisi meit' oi' lasta siellä,
    Vanhin niistä olin mä.

    Muistan kuinka kotikaski
    Tähkäpäin jo kellerti;
    Noro hallan irti laski,
    Julma viljan runteli.

    Talvi tuli, loppui leipä,
    Petäjäistä syötihin —
    Äitiin tarttui tauti, veipä
    Hänet kohta hautaankin.

    Häntä multaan saatoin, itkin
    Haudallaan mä hetkisen,
    Kyynel poskipäätä pitkin
    Vieri, jääksi hyytyen.

    Siitä asti tepastellut
    Olen mieron tietä ain';
    Jopa sulle kertoellut
    Olen, metsä, muistelmain.

    Hopsis, jalat, joutukaa jo!
    Muuten yövyn korpehen,
    Varjot synkät lankeaa jo,
    Tuolla päivä laskeiksen». —

    Yhä kiitää, vaan ei vielä
    Ihmisasuntoa näy.
    Metsän haamut poikaa tiellä
    Uhkaa, mustaks yö jo käy.

    Kylmä yltyy. Tähtein valo
    Syttyy taivahalle jo,
    Leimuelee pohjanpalo,
    Huokaa jynkkä hongisto.

    Kohta aamun koittehessa
    Öinen jylhyys häviää —
    Vaan ken tuolla kinoksessa
    Kalvenneena lepäjää?

    Pieni mierolainen siellä
    Lepoon vaipui viimeiseen —
    Jäätyneenä kiiltää vielä
    Kyynel silmän murtuneen.

MIEROLAIS-ÄIJÄ.

    Päivän läike kirkas akkunoista
    Pirttiin tunkee, kimallellen loistaa,
    Pitkin seinuksia angervoiden
    Tuoksut leviävät; askaroiden
    Emänt' yksin kotitöissä hyörii,
    Ketteränä permannolla pyörii.

    Repaleinen vanhus sauvoinensa
    Pirttiin astuu, kasvoin piirroksensa
    On jo aika ammoin uurreskellut,
    Hopeata hapsiin hajotellut,
    Jotka tummankellervinä kerran
    Läikkyilivät. "Taloon rauha Herran!"

    Vuotta kolmekymment' aalloissansa
    Ai'an virt' on vienyt mukanansa;
    Kaikk' on muuttunut, jo kaikk' on toisin:
    Tuskin silmää uskoa mä voisin,
    Jollei synnyinpaikan muisto pyhä
    Mieless' säilyis muuttumatta yhä.

    Tässä synnyin, tässä mieheks vartuin,
    Auran kurkeen ensi kerran tartuin.
    Toisin silloin elettihin: eipä
    Pöydäll' ollut puhtaan viljan leipä
    Usein silloin, harvoin halla säästi
    Pellon halmeen, joutumahan päästi.

    Usein kyllä vilja heilimöiden
    Loisti, hedelmänä vuoden töiden,
    Silloin elpyi toivo rintaan, vaivat
    Unhottuivat, päiväpaisteen saivat
    Mieleen tähkät nuokkuvat — vaan vaihtui
    Yöksi päivä kohta, toivo haihtui.

    Nousi suosta vainioiden alla
    Turmiota tuoden harmaa halla,
    Ahmusteli halmeen ilkkumiellä…
    Mutta rinnass' sentään toivo vielä
    Kyti: jospa suon vaan kuivaks saisi
    Ehkä turman tuoja katoaisi.

    Petäjäistä, vehkaa kaiken vuotta
    Syötiin, ojitettiin suo, — vaan suotta!
    Julmempana vielä entistänsä
    Noro huokui kylmää henkeänsä…
    Ojat suossa laajennettiin vielä,
    Sentään hallan henki piili siellä.

    Voimat murti petäjäinen, karttui
    Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui…
    Isän, äidin, veikan, siskon vei se
    Armotonna mullan poveen, — ei se
    Sääliskellyt. — Yksin jäin mä, mutta
    Kärsimähän mieron surkeutta.

    Siitä kolmekymment' on jo vuotta.
    Nyt nään vasta ettei työtä suotta
    Tehty ole: kuiva nurmi-niitty
    Suo on nyt ja viljapellot liittyy
    Hallatoinna siihen. — Kiitos Herran!
    Toisin kun nään kaikki vielä kerran».

    Näinpä vanhus. Emännältä kieri
    Kyynel, poskipäätä pitkin vieri;
    Huoaten hän otti päästä vartaan
    Leivän, antoi vanhukselle. Hartaan
    Kiitoksen tää lausui — sauvahansa
    Tarttui taas ja jatkoi kulkuansa.

KUUSI.

    Kas korven lasta tuolla
    Kuin loistaa verhossaan!
    Ei lehvää ransistuttaa
    Voi kylmä talvenkaan.
    Ei; kahta kauniimmasti
    Nyt vasta vihannoi,
    Sen juurille kun hanki
    Noin puhtaan peitteen loi.

    Kun viimat vinkuin soittaa
    Ja pohja pauhajaa,
    Se rauhallisna seisoo
    Ja latvaa huojuttaa.
    Sen lehvät puhdistellen
    Käy tuiskun tuiverrus
    Ja latvan huminassa
    Näin kuuluu kuiskutus:

    Mä aikakaudet halki
    Jo seissut olen näin,
    Vaan vielä vanhan vammat
    Ei vaivaa sydäntäin.
    Mun rinnastani riudu
    Ei koskaan nuoruus — saan
    Ain' uutta voimaa juurin
    Mä sydämmestä maan.

    Toi lännen tuuli muinoin
    Etäältä siemenen,
    Sep' iti juurellani
    Ja kasvoi pensainen.
    Se varjossani versoi,
    Sai kohta kukkimaan —
    Ma ihastuksen tunsin
    Katsellen loistoaan.

    Näin armas kukkiellut
    On suojass' siimehen,
    Ei rynnistystä tunne
    Hän tuiman pohjasen.
    Ja talven tullen hanki
    Sen käärii peittohon,
    Vaan vapaaks taasen pääsee
    Kun kevät tullut on.

    Mä häntä suojustellut
    Ain' olen oksillain,
    Hän myrskyn pauhun kuullut
    On latvastani vain.
    Jos juuriltani kaataa
    Mun pohjan raivo vois,
    Jo silloin pensahankin
    Se maasta nuolee pois.

    Näin kuiskutellen kuusi
    Latvaansa huojuttaa,
    Sen ympär' yltyy viima
    Ja tuisku tupruaa;
    Vaan suojassa sen säilyy
    Nyt ruusupensainen,
    Se siellä herätystä
    Odottaa keväimen.

SUKKAMIELEN KOSTO.

    Lähteen luona tuoksussansa
    Kukkaskenttä lainehti,
    Siellä yksin vuoteellansa
    Sukkamieli uneksi.

    Riemuin poika lauleskeli
    Lehdon viertä kulkeissaan,
    Laitumella toitotteli
    Paimentyttö torvellaan.

    Kukkasissa nukkuvainen
    Niiden riemuun heräsi.
    »Kostan vielä!» jumalainen
    Suuttuneena uhkaili.

    Sipsutteli poi'an luokse,
    Hänet lehtoon johdattaa —
    Laitumella tyttö juoksee —
    Poika myöskin sinne saa.

    Kuule kummaa! toitotukset,
    Laulut raikkaat vaikenee —
    Hiljaan kahden huokaukset
    Salaiset vaan kohoilee.

    Voiton hymy huulillansa
    Sukkamiel' taas uneksii,
    Kukkaskenttä tuoksussansa
    Ympärillä lainehtii.

KAKS KAUNOTARTA.

    Kaks istuu kaunotarta
    Nyt luona lähtehen,
    Ja toisen silm' on kirkas,
    Vaan toisen sumeinen.

    »Hän uskoton mun petti,
    Voi armas siskosein!
    Jo murhe murtaa mielein,
    Pakahtuu sydämmein —»

    Kaks taasen kaunotarta
    On luona lähtehen,
    Taas toisen silm' on kirkas,
    Vaan toisen sumeinen.

    »Ei uskoton hän ollut,
    Oi armas siskosein!
    Kun riemusta nyt vaan ei
    Pakahtuis sydämmein —»

    Ja kirkkaat silmät riemu
    Nyt saapi päilymään,
    Vaan sumeiset ne tuskin
    Voi estää kyyneltään.

PÄIVÄ NOUSI.

    Päivä nousi. Lähteen partahalla
    Kukka kaino kastehelmen itki,
    Luonto heräsi ja sirkutusta
    Kuului niityn heinikköä pitkin.

    Päivä nousi. Niityn mättähällä
    Nuoret istui siellä vieretyksin —
    Vaiti istuivat, ei tunteitansa
    Vaihdelleet he edes silmäyksin.

    Päivä nousi. Kohtasivat viimein
    Nuorten silmäykset toisiansa;
    Kainostellen hämillänsä Liisa
    Silloin liinaan peitti kasvojansa.

    Päivä nousi. Kainostellen päivää
    Marja punastui ja sukelteli
    Heinikköön — niin Liisan poskuvilla
    Liinan alla puna leimueli.

    Päivä nousi, kirkas päivä nousi.
    Niinkuin kypsä marja hohti silloin
    Liisan poski — mutta eihän Perttu
    Rakastakaan raakuleita milloin!

VAINIOLLA.

    Poutaisina pilvet väikkyy
    Säteillessä auringon,
    Tähkälainein pelto läikkyy,
    Joutunut jo vilja on.

    Tähkät päätään nyökytellen
    Kutsuu luokseen leikkaajaa.
    Talkookansa riemuellen
    Vainiolle kiiruhtaa.

    Sirpit siellä kilvan kapsaa —
    Kas mi liike, häile kas!
    Oljet katkee, sänki napsaa,
    Päätään nostaa kuhilas.

    Perttu leikkaa saran viertä,
    Hiki otsan kostuttaa,
    Hänpä Liisan saareen kiertää —
    »Tuokaa venhe — auttakaa!»

    Nauru kaikuu pitkin sarkaa,
    Liisan posket punastuu —
    »Ken nyt auttaa tyttö parkaa?
    Perttu vainen — kenpä muu!»

    Perttu ilkkuu: »ruuhen sulle
    Soudan, aimon palkinnon
    Saanen tuosta: totta mulle
    Annat suu —». »Vait vallaton!»

    Jääkö Liisa saareen, vaiko
    Hänet Perttu pelastaa?
    Palkintonsa siitä saiko? —
    Min' en tiedä. — Arvatkaa! —

KEHRÄÄJÄ.

    Rukki hyrrää, ruskottaa
    Liisan poskuainen,
    Kuontalosta kuitunen
    Juoksee pellavainen.

    Poljin käy, vaan polkijan
    Aatos poissa kiertää —
    Sulloo suot ja tallaa maat,
    Astuu ahon viertä.

    Kylm' on kyllä talvi nyt,
    Hanki halmeet peittää,
    Vaan kun kevät joutuu, maa
    Pois taas peiton heittää.

    Taasen lehto lehvästyy,
    Taas on kukkas-aika,
    Paimen huijaa, huilut soi,
    Raitis metsä raikaa.

    Lammin laine läikkyilee,
    Sorsat rantaan soutaa —
    Pertun pirtti valmistuu,
    Vaimon hän nyt noutaa.

    Silloin riemuin vietetään
    Häät ja läksiäiset —
    Suvi rientää, talv' on taas —
    Kenties ristiäiset.

    Hyrrää rukki, poljin käy!
    Loimet, langat laita!
    Kohta vainen tarvitaan
    Pappilaan jo paita.

    Liisan posket pohtaa. Kas
    Loppuu kuontolainen!
    Ei nyt aikaa arveluun —
    Pannaan tutti toinen.

LINTU LAULOI…

    Lintu lauloi illan suussa:
    »Käy, käy, neito, lepohon!
    Utuhelma unotar tuo
    Kullaltasi suutelon.»

    Neito nukkui. Poskipäille
    Nousi ruusun ruskoiset,
    Povi paisui, huulosilla
    Leikki hymyn värehet.

    Lintu lauloi aamun tullen:
    »Nouse, neito, herää jo!
    Kultasesi vartoo sua,
    Vartoo kullan suutelo.»

    Herää neito. Lintu vainen
    Petti, lauloi omiaan:
    Vartoneet ei kullan muiskut
    Emintimän torat vaan.

ANUND.

    Yön hämärtävä harso laskeksen,
    Maat, meret kiedoskellen katveesensa,
    Ja rannan hietaa yhä huuhdellen,
    Mainingin aalto liikkuu hiljallensa.

    Ja rantasell' on parvi haamujen.
    Ne rauhatonna tummat katsehensa
    Nyt luovat väreleikkiin laineiden,
    Ja häilyen ne viittoo toisillensa.

    Mut ympärillä synkkä hongisto
    Hohisten nyökyttelee latvojansa
    Ja kuiskaa heidän kolkon tarinansa.

    Ja kohinassa kaikuu kantelo.
    Sen kultakielet itseksensä soivat:
    Puutetta soittajan ne vaikeroivat.

I.

    »Taivaan ympäri jo keväinen
    Luopi hohtavaisen kulta-päärmeen,
    Kohta helmass' irtipäässeiden
    Aaltoin kylpee rinta uljaan Käärmeen.
    Kiteilevän kannen linnastaan
    Kohta murtaa puhki viekas Ran, (1)
    Kohta tanssii helmoin kuohaisin
    Rauhattomat immet Aegirin. (1)

    Vielä kerran tahdon Kainunmaan
    Kontioiden kanssa painiskella,
    Rintaan korven tuiman kuninkaan
    Piirtää riimun raudan tutkaimella,
    Nähdä kuinka ruusut hurmeiset
    Kaunistelee hangen jättehet,
    Kuulla huokausta viimeistä
    Otson kuolon maille mennessä.

    Orvar, uljain parvess' uljasten,
    Sinä nyt saat Käärmettäni kaita;
    Purjeet, nuorat, sointu-airot sen,
    Paluumatkaan valmihiksi laita. —
    Korven rämeiköstä kun ma vaan
    Karhun taljan hartioille saan,
    Palaan oitis tänne luoksesi —
    Peijaiset siks hanki valmiiksi.»

    Anund toverilleen lausuu näin,
    Jättäin hänet muiden miesten kanssa
    Haaksen vartijaksi; metsään päin
    Yksin ohjailee hän kulkuansa.
    Kädessänsä keihäs vankka on,
    Karkaisema monen taistelon,
    Vyöllä riippuu kalpa huotrassaan
    Valmis vainoon, valmis puoltamaan.

    Ruusuisesta kartanostaan on
    Kevään koitar noussut taivahalle,
    Kunnaat luo hän kullan loistohon,
    Tervehdykset sanoin maailmalle.
    Tyttärensä, päivättären, hän
    Herättää ja kimmeltelevän
    Sädesarjan kantain helmoissaan,
    Saapi ilma-rannan leimuumaan.

    Päivän ruhtinatar kohoaa,
    Viittaa luonnon yli valtikalla:
    Ilman immet kohta sukkulaa
    Liikuttavat, niidet vaihtumalla
    Hohteen luovat, milloin hopeiset,
    Milloin kullan, loistaa värehet —
    Koitteen ruusut siintoon taivosen
    Sulaa viimein, yhdeks yhtyen.

    Hangen jätteet pitkin laaksoja
    Eivät päivän silmäilyjä kestä,
    Öinen kylmäkään ei huuruisa
    Enää niitä sulamasta estä.
    Kyyneleitä vuotain poistuvi
    Talven peitto aina yhäti;
    Kevätpuro siitä riemuiten
    Kiitää vallatonna riehuen.

    Noroloissa pajupensahat
    Kaunistettuina on kissaksilla,
    Koivuin, haapain oksat notkuvat,
    Koristetut urpuin terttusilla.
    Mist' on hanki pois jo hiukan vaan,
    Siinä vuokko aukoo nuppuaan
    Luoden kainon katseen taivohon,
    Ujostellen silmää auringon.

    Rannalt' astuu Anund metsähän,
    Halki sen hän rientää vuorta kohti,
    Jonka harja kaukaa silmähän
    Päivän paisteess' yli puiden hohti.
    Kohta saapuu hän sen juurehen,
    Verkkaan vuoren rinnett' astellen,
    Kukkulalle viimein ylenee;
    Täältä hetken urho katselee.

    Lännen puolella, niin pitkällen
    Kuin vaan silmä pitkin merta kantaa,
    Riutuu hiljaan jää ja loistehen
    Hopeaisen päivä sille antaa.
    Vuoren alla meren rannalla
    Havaitsee hän Käärme-laivansa;
    Senpä luona maja seisovi,
    Jossa talven pitkän oleksi.

    Idän puolehen hän katsahtaa;
    Silmää Kainu laaja kukkuloineen
    Kohtaa, siellä metsä verhoaa
    Lammit, rannat rämeineen ja soineen;
    Siellä, täällä väliin vilkuttaa
    Kunnaan rintehellä ahomaa.
    Hiljaan kuuluu kosken kuohuvan
    Ääni kaukaa urhon korvahan.

    Hetken Anund katsoo seutuja,
    Joille loisteen kevätpäivä valaa;
    Eteenpäin jo hehkuu halunsa.
    Rämeisiinpä urhon mieli palaa.
    Hän jo kukkulalta kiirehtää
    Alas kohti suota hyllyvää,
    Jopa astuu vaivoin halki sen,
    Rientäin synkkään rämekorpehen.

    Näin hän kulkenut on tuokion.
    Metsä ympärillä synkemmäksi
    Muuttuu yhä, näkyvistä on
    Pois jo vuori, jolta äsken läksi.
    Hiiskaust' ei kuulu; vallitsee
    Syvä hiljaisuus ja ylenee
    Ilmaisella radallansa jo
    Taivaan kiirehelle aurinko.

    Vaiti! — Korven keskell' yksinään
    Kenpä viheltää noin kimakasti?
    Anund seisahtuu nyt äkkiään,
    Ääntä kohti katsoo karskeasti.
    Hetkeks vaan hän seisahtavi, mut
    Vihellyksen on jo tuntenut:
    Tuop' on kutsu korven kuninkaan
    Kanssaan käydä painiskelemaan.

    Kuule! — Temmellys ja ryske käy —
    Uljas urho voimias nyt koita!
    Katso! — mättäällä jo eikö näy
    Ruusun kukkasia ihanoita?
    Hurme niitä korpeen lumoaa,
    Taistelo vaan niitä kasvattaa —
    Kuule! ryske yltyy ankaraks:
    Voimakasta siellä painii kaks.

    Anund, Anund! miehen yhdeksän
    Voima aukoo sulle syliänsä —
    Pelotonna sentään seisoo hän
    Ojennettu keihäs kädessänsä,
    Pistos vaan! jo, korven kuningas,
    Veren tulva taas käy rinnastas —
    Taasen rynnistys — Mi rusahti?
    Anund, keihääs varsi katkesi! —

    Viel' ei maassa makaa kontio —
    Sankar', ulos huotrastasi kalpa!
    Otson kämmen sua tähtää jo —
    Väisty, ellei henkes ole halpa!
    Kas kun vihoin, vimmoin säihkyen
    Silmä säkenöi! kas verinen
    Kieli kuinka nuolee huulia,
    Kuinka pursuu kuoha kidasta!

    Kalvan saa juur' Anund huotrastaan —
    Myöhäist' on! — jo otso päälle urhon
    Ryntää raivossaan, jo iskuaan
    Tähtää kohti päätä: vastus turh' on —
    Näinkö Svean urhon ahmustaa
    Julma Tuonen poika? Varjoin maa
    Tyven saako uljaan sankarin
    Asujaks jo horhoin synkkihin?

    Joko uljaan katseen verhoaa
    Kaihen lailla kuolon huntu musta?
    Tuiman isku juuri maaliin saa —
    Anund, kuulitko sa suhausta?
    Lyöntis jäi jo, korven ruhtinas:
    Nuoli tunki syvään rintahas! —
    Lävistetyin sydämminpä jo
    Maahan syöksyi kuollen kontio.

    Mistä, sankar, saapui pelastus?
    Otson rintaan mistä nuolen kärki
    Syvään tunki? Kenen laukaus
    Elon voimat voimakkaalta särki?
    Anund katseen vierellensä loi —
    Vaan nyt silmiinsäkö luottaa voi!
    Luonnotarko sorjin, ihanin
    Ilmestyi nyt luokse sankarin?

    Immen ihmeen kauniin näkee hän,
    Jousi käessä, viini hartioilla,
    Luonaan seisovan. Hän hempeän
    Katseen urhoon luo. Kuin aamun koilla
    Ruusut hohtaa taivaan punaten,
    Niinpä poskipäille impyen
    Kevään raitis ilma purppuraa
    Hellin henkäyksin vuodattaa.

    Talvisyön kun taivas kirkas on,
    Näät kuink' ilmass' säihkyy pohjan palo,
    Kuin sen liekehtivään loistohon
    Vielä yhtyy tähtitarhan valo;
    Niinpä immen kutrit kultaiset
    Liehuin loistaa, niinkuin tähtyet
    Niiden hohtesehen yhtyen,
    Silmäin helmet luovat tuikkehen.

    Vaivoin Anund nousee kontion
    Hengettömän alta, hämmästyksin
    Silmänsä hän luopi neitohon,
    Jonka huomaa lähellänsä yksin.
    Ei hän tiedä näkeekö nyt hän
    Kuolevaisen tässä edessään,
    Taikka onko joku taivainen
    Apuun tullut, häntä säälien.

    Hiukan toinnuttuaan sankari
    Astui kaunotarta lähemmäksi.
    Kohta neito, sen kun huomasi.
    Metsään päin jo kiirehesti läksi:
    Korven horhoon rientää nopsaan pois.
    Niinkuin vaara uhkaamassa ois —
    Vielä katvennosta välkkävät
    Liehuin immen kultakähärät.

    Niin hän riensi pois kuin ilmestys
    Taivahaisten luota ollut oisi —
    Ihanuus sen sulo, viehkeys
    Ketä viehätyttää se ei voisi!
    Pakenevan jälkeen tuijottaa
    Anund, kunnes se jo katoaa —
    Kas! mik' ihme tenhovoimallaan
    Urhon impeä saa seuraamaan? —

    Neitonen kun huomaa seuraajan,
    Edellensä kiivaammasti kiitää.
    Kas kuin rientää viertä kunnahan!
    Kyyhkykään ei nopsemmin voi liitää.
    Päivätär jo kääntyy länteen päin,
    Aina vainen kestää kulku näin.
    Saavuttaako Anund impyen? —
    Illan varjot voivat virkkaa sen.

II.

    Suvi kohta puoleen käynyt on.
    Vallatonna irti kahleistansa
    Myllertelee karja Vellamon
    Ulapoita pitkin vaahdossansa.
    Saaret, niemet, laaksot, kunnahat
    Lehtiverhoinensa loistavat,
    Niitty kukkaislainein aaltoaa,
    Tuoksun tuulen henki kuljettaa.

    Viel' on Käärme talviteloillaan.
    Vielä Anund viipyy miehinensä
    Kainunmaalla; koillistuuli vaan
    Sveahan vie heidän terveisensä.
    Talvimajassansa loikoen
    Toimeton on nuori parvi urhojen
    Ikävöiden merta vellomaan;
    Eipä lähde vielä Anund vaan.

    Sakkisilla hän kanss' Orvarin
    Ompi uljaan kasvikumppanuksen;
    Käsin vaan hän yhtyy pelihin,
    Toisiall' on kulku ajatuksen.
    Keskenänsä kiistäin voimistaan
    Toiset urhot käyvät painimaan
    Tanhualla; yhä kulkevat
    Ympär' olvisarvet vaahtoisat.

    Orvar virkkaa: »orren nokisen
    Alta sua, Anund, houkutellut
    Puolen kesää on jo aaltojen
    Pauhu, maine luokseen viittaellut.
    Poispa Käärmekin jo ikävöi,
    Kuullen kuinka myrsky mylleröi.»
    Anund siirtää nappulata, vaan
    Toisen lauseita ei huomaakaan.

    "Vanha Emund Valhallaan (2) jo käy,
    Draappaa (3) veisaa Brage (4) kohta vainen.
    Fyrin luon' ei kansan turvaa näy,
    Kaukan' ainoa on Aasalainen.
    Onko Kainun velhot taioillaan
    Lumonneet jo Svean ruhtinaan?"
    Orvar toverille lausuu näin;
    Aatos sen on toisialla päin.

    Näinpä päivänsä he viettävät
    Sakkinappuloita liikutellen.
    Kohta illan varjot viileät
    Lankee, luonnon huntuun kiedoskellen,
    Päivätär jo riensi hellettään
    Aallon helmaan jäähdyttelemään;
    Senpä jäljet pukee purppuraan
    Länness' illan rusko ruusuillaan.

    Hiljaan nousten, laskein, maininki
    Läikkyelee pitkin hietarantaa,
    Senpä pintaan taivas peilaavi,
    Rusko sille kultahohteen antaa.
    Metsän hongat hiljaan hohisee,
    Kukka mättähällä tuoksuilee;
    Sitä perho lemmen kuiskuillaan
    Viihdyttelee hetkeks uinumaan.

    Rauhan, tyyneyden ruhtinas
    Vallitsee nyt luonnoss' kaikkialla.
    Kaikk' on vaiti. Herjennyt jo, kas
    Miestenkin on paini tanhualla.
    Siellä tyhjät olvisarvet vaan
    Päivän leikkejä saa muistamaan;
    Unottaren hulpeisiin nyt jo
    Vaipunut on sankarjoukkio.

    Anund vaan on valveill' yksinään,
    Kaikki toiset on jo leposalla.
    Kalpaa heilutellen kädessään
    Hän nyt istuu majan edustalla.
    Hetken näin on liikkumatta, vaan
    Hiljaan hän jo nousee seisomaan
    Tarkkaan kuullellen ja tähystäin;
    Korsaus vaan kuuluu lepääväin.

    Kohti metsän rintaa mutkivaa
    Verkallensa astuin urho kulkee.
    Ranta-aukeelta jo katoaa.
    Hongat hänet siimeeseensä sulkee.
    Nytpä astelee jo kiireemmin,
    Syvemmälle tunkein horhoihin.
    Suot ja kunnaat jälkehen jo jää;
    Eteenpäin hän yhä kiirehtää.

    Näin hän viimein saapuu lehtohon.
    Äkkiään jo seisahtuu — vaan miksi?
    Soipa lehdoss' ääni kantelon,
    Säveleet sen vienot kuuluviksi
    Tuulenhenki sankarille tuo.
    Mistä kaikuu hurmovaiset nuo? —
    Tuolla tuomen alla, lähtehen
    Reunall' istuskelee impinen.

    Yksin istuu. Tuomi tuiskuaa
    Kukkaisnietoksia kiharoille.
    Lähteen kirkas silmä heijastaa
    Immen ihanaiset kasvot, joille
    Sukkamieli siroo ruusujaan;
    Silmiin taivas lainaa siintoaan,
    Tähti tuikkavaista tulta. Mut
    Aatoksiin hän nyt on vaipunut.

    Kohoilevi hiljaan hengiten
    Kaunottaren lainehtiva rinta,
    Niinkuin vuoroin nousee, laskeksen
    Mainehtien tyynen meren pinta.
    Hellästi hän sormii kanneltaan —
    Miekkoinen mi hänen polvillaan! —
    Säveleitä vieno tuulonen
    Kuljettelee uneen tuutien.

    Anund seisahtaen edessään
    Näki moisen näyn taivahaisen.
    Kauniimp' Niordin ei tytärkään! (5)
    Katein myös ois lemmen jumalaisen
    Silmä nähnyt moista kuolevaa.
    Eipä harsoansa tummeaa
    Yökään muista heittää luontohon
    Kunnolleen: niin hämillään hän on.

    Kotvan Anund seisoo paikallaan,
    Äänetönnä neitoon katsahtaapi,
    Tuomen katveessa mi kanneltaan
    Hajamielin sormii; kohta saapi
    Rinnasta jo ilmi ihastus
    Huudahduksen — neidon katsaus
    Urhon katseen kohtaa — vaihtuvat
    Sähköisinä lemmen salamat.

    Kanteloisen kauno heittää pois,
    Oitis riennähyttää urhon luokse.
    Nopsaan, niinkuin tuulen henki ois,
    Avosylikin sen kohta juoksee.
    Kas jo huulet yhtyy huulihin!
    Niinpä sulaa sieluun sielukin,
    Autuaana täältä kohoten
    Poies Sukkamielen taivaasen.

    Onnellisna kaiken yötä he
    Lähteen luona nauttii autuuttansa —
    Immelt' unhottuu jo kantele,
    Armaan pää vaan hänen polvillansa —
    Nytkö kaiunnoita kanteleen
    Kaipais kauno! — soihan vienoiseen
    Hellät kuiskut hänen korvissaan —
    Nyt hän muistaa lempeänsä vaan.

    Svean urhon rinnan riemastus
    Täyttää, pään hän immen syliin painaa,
    Sydämmestä hiipii huokaus:
    »Oi Verdandi (6), viihdy luonain aina!»
    Skuldpa (7) kuuli toivomuksen sen;
    Sisarelleen on hän kateinen.
    Oitis askeleitaan kiiruhtaa
    Muotoaan jo näyttäin uhkaavaa.

    Vielä kerran huulten hunajaa
    Urhollensa immyt tarjoaapi —
    Silmät armaastaan nyt kohottaa,
    Säikähtäen kohta huudahtaapi —
    Tuolla kuusen tumman katvehen
    Alla miehen haamu piileksen;
    Peljästyen immen silmä nyt
    Sieltä piilevän on keksinyt.

    Seisaalleen jo ryntäs Anundkin,
    Impyen kun huudahduksen kuuli,
    Äkkiään, kuin hiekan pilvihin
    Maasta nostaa vihurpäinen tuuli.
    Tuskin kuusen alla piileivän
    Keksii, kun jo sinne ryntää hän,
    Silmät säihkyen, jo vimmassaan
    Kalvan oivan tempaa huotrastaan.

    Syöksee kohti piileilevää — Mut
    Voiko uskoa nyt silmiänsä?
    Miehen on hän kohta tuntenut:
    Sep' on Orvar, parhain ystävänsä,
    Kasvikumppaninsa. Neitohon
    Tämä tuijottelee yhä, on
    Outo liekki hänen silmissään —
    Miekkaa hapuilee hän kädellään.

    Anund seisahtuu. Kun suvell' on
    Ilman kerros raskas, painavainen,
    Hauteeks kun käy helle auringon
    Eikä tuuli viivy vilvakkainen,
    Taivaan ääret silloin synkistyy,
    Vaippaan harmahasen vetäyy
    Ilman kansi; kuulas siinto sen
    Piiloutuu jo alle pilvien.

    Kaikk' on vielä vait. Nyt kuulee kuin
    Jymy käypi kaukaa kolkko, vaisu!
    Pilvet taivahalla tummentuin
    Jylhiks vuoren röykkiöiksi paisuu.
    Salamat jo säihkyy, tuulispää
    Raetulvin maahan syöksähtää:
    Ukkoisvaaru myrskyy, raivoaa —
    Vavistuksen tuntee alla maa.

    Niinpä synkistyvät Anundin
    Kasvot, suonissa jo hurmekosket
    Kuohuu kuumina, vaan Orvarin
    Kalvehiksi oitis lentää posket.
    Äänetönnä hetken toisiaan
    Svean miehet katselevat, vaan
    Orvar viimein virkkaa: »Hillitse
    Mieltäs, Anund, mua kuultele.

    Usein näin, kun varjot ilta loi,
    Kuinka riensit kumppaneisi luota
    Pois ja palaavan sun aamun koi
    Näki vasta; kummeksin ma tuota.
    Nyt mä jäljessäsi seurasin
    Tänne jylhän metsän horhoihin —
    Kaiken yötä täällä neitonen
    Sua hurmas luonaan lumoten.

    Kasvattajamme Ulv Vikingin
    Muistatko sä vielä ennustusta,
    Koska laskeita jo silmihin
    Vanhan alkoi kuolon varjo musta?
    'Vielä kaukaisen maan kyyhkynen
    Kotkanpoikaseni lumoten
    Kynsimään saa toisiansa', niin
    Ennustain hän vietiin Helheimiin. (8)

    Orvarinpa keskeyttäin näin
    Huudaht' Anund: »Kotkat kynsiellä
    Saakoon toisiaan, vaan kyyhkyäin
    Hellää ei saa kenkään säikytellä!
    Ken sen tohtii, sydänhurmeellaan
    Huuhdelkoon hän poies rikostaan —
    Jospa taivaaseeni tunkee ken,
    Kohta Valhallaan mä laitan sen.»

    Anund näin. Vaan Orvar kiivastuin
    Kuulee uhkausta närkästyksin.
    Kasvinkumppaniinsa ivasuin
    Katsoo hän ja pilkan silmäyksin:
    »Haamullapa maat sä jumalain
    Pian täytät kalpas kautta vain,
    Jos ois yhtä työ ja kerskaus!
    Kalpa toisenkin on puolustus — .»

    Kipinä kun piistä kirpoaa,
    Kuivaan taulaan kohta haluaapi;
    Siitä ilmaliekiks lieskahtaa,
    Ruokaans' ahnaasti se ahmustaapi.
    Niinpä Anundkin nyt vimmassaan
    Syttyy, toisen sanat kuultuaan —
    Posket hehkuu, tulta tupruttaa
    Silmät — Kas jo kalpa kohoaa!

    Pois jo lehdon rauha pakenee.
    Tyynen rikkoo tuulispäinen tuima —
    Kuule! miekkain kalske kaikuilee —
    Ullerinp' (9) on siellä leikki huima.
    Ketä voiton tuoja suosittaa?
    Kelle Skuld jo viittoo Valhallaa?
    Tasan voimat taistelevain on,
    Tasan viipyy vaiheet taistelon.

    Väistä, Orvar, väistä! Anundin
    Kalpa kohden otsaas kohouu jo!
    Turhaan väistää — isku kohtaakin —
    Silmiss' urhon päivä tummentuu jo.
    Tantereelle uljas Orvar näin
    Kuollen vaipuu murskaantunein päin —
    Sormet vielä miekkaa etsii, mut
    Pois jo niist' on voima rauennut.

    Anund jäykin silmin katseen luo
    Kaatuneeseen: siinä ruskottaapi
    Hurmehesta maa. Vaan näky tuo
    Mitä sankarille mieleen saapi?
    Hänkö voitostansa riemuitsee,
    Tyytyväisenäkö katselee
    Vimman työtä? vaiko kauhistus
    Mieleen saa, sen kanssa katumus?

    Näin hän seisoo siinä tuokion,
    Mutta äkkiään jo silmät nostaa —
    Missä Kainun kaunokainen on?
    Kyyhky säikkyi kotkain ottelosta.
    Pois jo riensi luota lähtehen
    Kauas pelästynyt neitonen.
    Mättääll' Anund näkee kantelon
    Yksin; pois sen soittaja jo on.

    Mitä aikoo Anund? Kalvan hän
    Hurmehisen painaa huotrahansa;
    Silmä murtunut viel' ystävän
    Häneen tuijaa. Kauhun rinnassansa
    Tuntee Svean urho, kiirehtäin
    Jylhään horhoon rientää rantaan päin.
    Koilliseen jo koitar sirottaa
    Aamun ensimäistä salavaa.

III.

    Yö on tyyni, vienoin tuulikin
    Metsän uinailevan lehväsissä
    Nukkuu rauhallisna, mainingin
    Kuvastin ei läiky värehissä.
    Lehdon siivekkäiset laulajat,
    Kukin pesässänsä, nukkuvat
    Luona armahan; he siivillään
    Hellään suojailevat pieniään.

    Taivaan kuulaan siinnon päärmettää
    Pohjaisessa vyöhyt purppurainen,
    Senpä hohteess' yksin väikkyää
    Villankarva pilven hahtuvainen.
    Länness' illan tähti tuikkaen
    Vielä vilkuttelee, hymyten
    Katselee se sieltä alas; vaan
    Meri kuvan kantaa kalvossaan.

    Kaikkialla sointu vallan saa:
    Hetkeks herjennyt on luonnon riita
    Ikuinen, nyt rauhaa huokuaa
    Kunnaan jylhä metsä, laakson viita.
    Ilon kyyneleitä kuvussaan
    Uinaileva kukka kantaa. — Vaan
    Näinkö viihtyy kaikki haltiat,
    Tyyntä rauhaa näinkö nauttivat?

    Yks ei nauti. Rauhaan, lepohon
    Ei se viihdy, viihtyä ei koita;
    Aina vaan se valvehilla on,
    Mieli mietiskelee turmioita.
    Nähden luonnon rauhan, vimmahan
    Kiihtyy kohta mieli haltian,
    Kiihtyy vimmaan, joutuu raivohon. —
    Hänpä koston hurja immyt on.

    Pitkin uumentoja liehuu hän
    Käheästi kuiskain: »Nyt on aika!»
    Liike, rapse oitis metsähän
    Syntyy, niinkuin nostattais sen taika.
    Kohta kulkee synkän siimehen
    Alta rantaan parvi haamujen,
    Hiljaan hiipivät he Käärmeen luo —
    Kostotar ei heille rauhaa suo.

    Unotar nyt Svean urhoja
    Virkistyttäin tuutii helmassansa,
    Kalvan sankartöitä uljaita
    Kuvailee hän heille parhaillansa.
    He Einherioina (10) kamppaavat,
    Simaa tarjoilee Valkyriat; (11)
    Shrimneria (12) paistetahan, mut
    Taas se uudestaan on toipunut.

    Oden (13) Sleipnerillä (14) ratsastaa,
    Megingjardin urho (15) jättiläitä
    Uhkaa, näyttäin heille, vasaraa,
    Frey (16) se täydentelee tähkäpäitä.
    Frigg (17) vaan kohtaloita ihmisten
    Miettii, Baldur (18) keltahapsinen
    Kuultelee, kun Brage kanneltaan
    Soittaa; kultaa itkee Freya (19) vaan.

    Vait! nyt kuule, Gjallartorvi (20) soi —
    Aasat järjestää Einherioita —
    Loke (21) irt' on päässyt, Surtur (22) toi
    Hel'in veljet (22) vastaan jumaloita —
    Tähdet tippuu, kuu ja aurinko
    Sammuvat, maa vankkuu, Bifrost (23) jo
    Mustuu: viimeisen jo taistelen,
    Ragnarok'in päivä (24) tullut on!

    Mimerlähde (25) kuivuu — Odenin
    Voi! jo surma saa, vaan vanhempansa
    Kuolon Vidar (26) kostaa, Midgaardin
    Käärme (27) painiskelee Torin kanssa.
    Heimdal (28) torjuu luotaan Lokea,
    Kaikkialle tulta, lieskoja
    Surtur viskoo ympär — ammottaap'
    Alla kauhea Ginungagap. (29)

    Nytpä Svean urhot heräjää
    Äkki, rynnähtävät vuoteiltansa —
    Ragnarok'in päivä onko tää?
    Kas kuin liekit lieskoo leimujansa!
    Hulpeisinsa miesten majasen
    Kietoilevat lieskat räiskyen —
    Nauru kolkko kuuluu ulkoa —
    Urhot hapuilevat aseita.

    Ulos syöksähtävät. Riehuvan
    Liekin voim' ei miesten tietä estä —
    Nuolituisku kohta vastahan
    Lentää metsän mustan rintehestä.
    Siellä koston impi kiihoittaa
    Joukkoansa — silmät linkoaa
    Vihan paateroita. — Tänne jo
    Ryntää lieskain alta joukkio.

    Kuule ryskettä ja räikinää!
    Lounaan viima, koillistuisku tuima
    Vastakkainko siellä rynnistää?
    Ei! on kalvan, peitsen leikki huima.
    Kainun miehet, urhot Svean maan
    Koittelevat siellä voimiaan —
    Maassa pulppuilee jo hurmevuo,
    Janoisena sitä hieta juo.

    Näin kun kestänyt on hetkisen
    Tuima leikki, Voitotar jo luopi
    Katseen Kainun parven puolehen,
    Suosionsa tälle hän jo suopi.
    Epätoivoin vielä kohoaa
    Svealaisen kalpa, vielä saa
    Hurmeriimun airut Tuonelan
    Leikatuksi rintaan voittajan.

    Miss' on Anund? Miks ei täällä nyt
    Veristytä säilää säihkyvätä?
    Asalainen onko piileillyt
    Kohtaloa Nornain (30) säätämätä?
    Miss' on Orvar? Poiss' on peitsi tään —
    Johtajaa ei ole yhtäkään. —
    Jäntevyyttä vielä joutsess' ois,
    Vaan sen jännittäjä katos pois!

    Vielä aikaa kotvan vaan —
    Svealainen kalpa viimeinenki
    Vaipunut jo on, jo Valhallaan
    Syösty joka Svean urhon henki.
    Näin nyt muukalaiset vainoistaan
    Julman koston saivat, Kainun maan
    Miehet turman heille tuotti — mut
    Kostotar on heitä johtanut.

    Koillistaivaalla kun kohoaa
    Purppuraisna aamun ensi koitto,
    Vait on taasen kaikki, punertaa
    Rannikolla hurmehinen voitto.
    Käärmeen luona Kainun joukkion
    Voittoriemun pauhu laannut on,
    Mennyt miesten parv' on metsään pois. —
    Kalman luona viihtyä ken vois?

    Vaan ken metsän alta astuu tuo,
    Rantaa kohti kulkee verkallensa?
    Äkkiään hän silmäns' ylös luo —
    Mitä kertoo hälle katsehensa?
    Miss' on talvipirttis, Anund? — Haa!
    Kekäleinä nyt se sauhuaa. —
    Miss' on miehes? — Kuolon riimut vaan
    Heistä kullakin on rinnassaan.

    Mieles synkistyy. Tuot' aikaa kai
    Muistelet sä, jolloin vielä maine
    Sulle suosiota soi ja kantaa sai
    Käärmettäsi Eistrasaltin (31) laine?
    Kateusko Freyan mielehen
    Liekin luonut on, kun kietoen
    Sulopauloin sun, hän kohtalon
    Julman sulle valmistanut on?

    Julm' on Nornain tahto tää. Vaan ken
    Kohtaloa voisi vastustella?
    Heidän päätöstäänhän ihmisten,
    Jumalainkin täytyy noudatella.
    Miks ei sentään suotu kuolla sun
    Kumppaneisi kanssa, kalvat kun
    Sorjat soivat? Yksinäänkö vaan
    Miehes saivat päästä Valhallaan?

    Jumaloiden juoma suloisin
    Vartoi heitä, sitä lakkaamatta
    Maistelee he nyt. Vaan sielläkin
    Yksinäänkö ovat, johtajatta?
    Taisteluun ken heitä järjestäis?
    Anund yksinkö vaan eloon jäis?
    Yksin hänkö säästäis vertähän?
    Urhot vartokaa! Jo rientää hän —

    Huotrastaan nyt Anund tempoaa
    Kalvan — Heloittain jo koitar hohti —
    Loistehen niin oudon silmä saa,
    Kärki kääntyy omaa rintaa kohti.
    Hurmevirta kuuma purskahtaa
    Sydämmestä ilmi, alla maa
    Hietikkonsa kohta purppuroi —
    Urhon korviin Gjallartorvi soi.

    Aukee päivän silmä kaiheton,
    Lehdot loistaa, kirmaa aallon pinta. —
    Vaan nyt uljas Anund missä on?
    Kuolon riimun kauniin näyttää rinta —
    Geirsodd (32) puhkaissut on sydämmen.
    Bragen soittoa jo kuullellen
    Istuu hän, ja juomaa kuohuvaa
    Aasain kanssa hän nyt juoda saa.

    Rientää päivä; taasen ilta tuo
    Viileyttä, tyyntä mukanansa,
    Yökin joutuu, luontoon harson luo,
    Metsä synkistävi katvettansa.
    Ken nyt tuolla surmatanteren
    Luokse hiipii puiden siimehen
    Alta arkana? Se neito on;
    Povi paisuilevi rauhaton.

    Etsien hän pitkin kenttää käy,
    Kulkee ruumiin luokse ruumiin luota —
    Kadonnutta vaan ei hälle näy,
    Hämäräss' ei silmä keksi tuota.
    Äkkiään hän kirkas — Edessään
    Anundin hän tunsi — sydän tään
    Hurmehesta on jo tyhjennyt —
    Armaan viereen syöksähtää hän nyt.

    Yön hän viettää tässä. Vaan kun koi
    Ensi hohteen heittää taivahalta,
    Nousee hän, hän kuultelee — Mi soi
    Kumma laulu hälle aallon alta?
    Mit' on elo? — kaihoahan vaan.
    Miss' on rauhaa? — Ah! niin rauhaisaan
    Mainehtii nyt meri läikkyen —
    Aallon all' on rauha ikuinen.

    Meren aalto äkki paukahtaa —
    Kaikk' on taasen vait. Vaan miss' on
                                 nainen? —
    Hän on poiss' ja hiljaan katoaa
    Saaliin saanut läikkyilevä laine. —
    Päivän tuo taas kirkas aurinko,
    Hongat huokaa, vilpas tuuli jo
    Alkaa taasen mertä vellomaan
    Käärme vaan on talviteloillaan.

Viitteet

1) Meren haltioita. 2) Tuonela. 3) Muistoruno. 4) Jumalain runoilija. 5) Freya, lemmen jumalatar. 6) Nykyisyyden haltia. 7) Tulevaisuuden haltia. 8) Tuonela. 9) Kaksintaistelun jumala. 10) Tuonelan sankarit. 11) Tuonelan sankari-immet. 12) Odenin karju. 13) Ylijumala. 14) Odenin kahdeksanjalkainen ratsu. 15) Ukkosen jumala Tor. 16) Maanviljelyksen jumala. 17) Odenin kaikkitietävä puoliso. 18) Odenin viaton poika. 19) Freyan kyyneleet olivat kulta. 20) Jumalain kodin vartian torvi. 21) Tulen jumala. 22) Pahoja haltioita. 23) Taivaan silta. 24) Maailman häviö. 25) Viisauden lähde. 26) Odenin poika. 27) Paha hirviö. 28) Bifrost-sillan Vartia. 29) Ijankaikkisuuden pohjaton kuilu. 30) Kohtaloiden haltiat. 31) Itämeri. 32) Omatekemä haava.

ONKIJA.

(Goethe.)

    Ves' kiehahtaa, ves' kuohahtaa,
    Mies yksin ongell' on;
    Hän tyynnä aaltoon tuijottaa,
    Kylm' on ja tunteeton.
    Hän väijyy, vaanii yhtenään,
    Ves' kuohuu ryöhäten;
    Ja nainen laineen lakkapään
    Alt' astuu terheinen.

    Hän laulelee, hän lausuilee:
    Miks' istut vaanien?
    Tuo viekkaus, tuo juoni ain'
    On luonto ihmisen!
    Kuink' armas tääll' on laumoillain,
    Jos mieles tietää vois,
    Koht' aaltoon astuisitkin vain
    Ja kaihos haihtuis pois.

    Käy päivä aallon jäähteeseen,
    Myös siinä kylpee kuu,
    Ja näiden loisto herttainen
    Vaan siitä kirkastuu.
    Kas kuinka siintoinen on ves'!
    Kuin taivas päilyää!
    Sua eikö oma kuvases
    Vois aaltoon viehättää?»

    Ves' kiehahtaa, ves kuohahtaa,
    Jo kastuu jalkakin;
    Niin oudon halun rinta saa,
    Kuin vartois armahin.
    Hän lausuilee, hän laulelee —
    Kuink' onkijan nyt käy?
    Hän hurmaantuu, hän uppouu,
    Eik' enään häntä näy.

LAULAJA.

(Goethe.)

    »Mi soi nyt portill ulkona,
    Nyt sillalla mi kaikuu?
    Vaan mielestämme salissa,
    Tääll' laulu parhain raikuu!»
    Näin kuningas, ja riennähtäin
    Käy käskyt; taas hän virkkaa näin:
    »Tuokaapa vanhus tänne!»

    »Teit' uljaat herrat tervehdin
    Ja teitä, sorjat naiset!
    Oi, taivas tääll' on loistavin
    Ja tähdet tuikkavaiset!
    Kuin ihanaa tää loisto on! —
    Vaan silmät ummistukohon;
    Nyt aik' ei ihmetellä.»

    Hän silmät sulkee — kaikuvi
    Jo äänet hurmaavaiset;
    Ritarit katsoo karkeesti,
    Vaan helmaan kainot naiset
    Ja kuningasta miellytti
    Tää laulu, palkaks' tarjosi.
    Hän kultaketjut siitä.

    »Mull' älkää niitä antako.
    Vaan jollein ritareista,
    Joidenka pelkkä katsanto
    Jo murtaa vieraan peistä;
    Ne kanslerilles suo — hän kai,
    Mi muutkin raskaat kuormas sai,
    Kullankin kuorman kantaa.

    Mä laulan niinkuin lintujen
    Parv' oksain siimehessä;
    On palkkaa kyllin laulunen,
    Mi syntyy sydämessä,
    Vaan pyytää saanko, ainoa
    On pyyntöin: kultamaljassa
    Mull' oivaa viinaa tuokaa!»

    Hän maljan saa, sen tyhjentää:
    »Oi, oivaa virvoitusta!
    Oi, onnen koti, miks' on tää
    Vain halpaa tarjousta!
    Jos hyvin käy, mua muistakaa,
    Niin hartaast' kiittäin Jumalaa,
    Kuin teitä nyt mä kiitän.»

ORVON-KUKKA.

(Goethe.)

    Niityllä kasvoi kukkanen,
    Se pieni, hellä kaunonen
    OI' halpa orvon-kukka.
    Tul' nuori paimen tyttönen,
    Kepeesti käyden, riemuiten
    Sen luo, sen luo
    Niitylle laulellen.

    Voi! mietti orvon-kukka, voi!
    Jos kauniimmaksi luoja loi
    Mun, halpa orvon-kukka,
    Niin neito ehkä poimisi
    Ja rinnallensa laittaisi,
    Ja niin, ja niin
    Tok' hetken pitäisi!

    Voi toki! Neito tuli, vaan
    Ei häntä huomannunnakaan,
    Vaan polki orvon-kukkaa.
    Se taittui, kuihtui, kuoli niin,
    Vaan riemuin virkki kuitenkin:
    Nyt sen, nyt sen
    Saan kuolla jalkoihin.

TYLY.

(Goethe.)

    Kevätaamu raikas koitti,
    Riemuin paimentyttönen
    Laitumella lauloi, soitti,
    Metsä vastas raikuen,
    Hei la la! le ralla j.n.e.

    Thyrsis suuta tinki tiukan,
    Tarjos hälle vuoniaan;
    Ilkkuin häneen vilkas hiukan,
    Rallatellen lauloi vaan,
    Hei la la! le ralla j.n.e.

    Toisen lahj' on kukkais-ansa,
    Kolmas tarjos sydäntään;
    Niinkuin äsken vuonain kanssa
    Laski vaan hän leikkiään,
    Hei la la! le ralla j.n.e.

HELLÄ.

(Goethe).

    Ilta hohteli ruskossansa,
    Pitkin metsää astelin,
    Damon soitti huiluansa,
    Vuoret vastas kaikusin,
    Hei la la j.n.e.

    Luokseen sai hän, ah sai mun siellä.
    Suuta suikki lemmiten.
    Ja mä pyysin: Soita vielä!
    Taas soi armaan huilunen,
    Hei la la j.n.e.

    Pois on nyt rauha rinnastani,
    Enään riemuita en voi,
    Aina vainen nyt korvissani
    Vielä vanha kaiku soi,
    Hei la la j.n.e.

TOGGENBURGIN RITARI.

(Schiller.)

    »Ritar', teitä siskonanne
    Lemmin ainiaan;
    Muut' en soisi vaativanne,
    Tuskaa tois se vaan.
    Rinnassa nyt tuntehenne
    Kuumat tyyntäkää;
    Miksi vuotaa kyynelenne,
    En voi ymmärtää.»

    Ritar' harmin kuulee tätä,
    Sydän vertyy sen,
    Syliin painaa ystävätä,
    Hyppää ratsullen.
    Urhojensa luo hän kiitää
    Laaksoin Schweizin maan;
    Pyhään maahan vie jo niitä,
    Risti rinnassaan.

    Entää maine urhotöiden
    Sankarparven tän.
    Taisteluissa kypäröiden
    Töyhdöt nähdähän;
    Kauhun Toggenburgilainen
    Moslemeille tuo;
    Vaan ei sydän kaihoovainen
    Rauhaa sentään suo.

    Vuoden kärsii tuskaa tätä —
    Ei voi kauemmin;
    Kaiho kun ei rintaa jätä,
    Turh' on mainekin.
    Purtta aallon selkä kantaa,
    Tuuli Joppeen tuo,
    Täältä häntä kotirantaan
    Vie se rakkaan luo.

    Matkamies nyt kolkutellen
    Linnaan pyrkivi;
    Vieras ääni tiuskaellen
    Hälle vastaavi:
    »Pois jo vietiin luostarikin
    Taivaan morsio,
    Hänet eilen vihittihin
    Herran omaks jo».

    Silloin sukulinnastansa
    Poistuu myöskin hän;
    Ei hän kaipaa ratsuansa
    Eikä peistähän.
    Hän käy miellä särjetyllä
    Toggenburgistaan;
    Verhona on urhon yllä
    Karvakaapu vaan.

    Majan laatii laaksoon, jossa
    Jynkän lehmuston
    Tummeassa pimennossa
    Luostar' yksin on;
    Aamun koista istuu siellä
    Illan hämärään
    Vartoin, toivo päilyy vielä
    Hänen silmässään.

    Luostariin hän katsehensa
    Lakkaamatta luo,
    Akkunahan armaisensa,
    Kunnes aukee tuo,
    Kunnes armaan nähdä saapi,
    Kunnes rakkahin
    Alas laaksoon katsahtaapi
    Lailla enkelin.

    Vuoteelleen hän riemumiellä
    Sitten käydä voi.
    Rinta riemun tuntee vielä
    Taas kun virkoo koi.
    Päivät pääten, vuodet vainen
    Näin hän odottaa
    Nurkumatta, akkunainen
    Kunnes aukeaa.

    Kunnes armaan nähdä saapi,
    Kunnes rakkahin
    Alas laaksoon katsahtaapi
    Lailla enkelin.
    Kerran aamun koissa siellä
    Ruumis nähdään näin;
    Kasvot kelmeät on vielä
    Akkunahan päin.

HEKTORIN JÄÄHYVÄISET.

(Schiller.)

Andromache:

    Näinkö, Hektor, luotain riennät tuonne,
    Miss' Achilleen julma sankarluonne
    Patroklolle kostoks uhroaa?
    Peitsen leikin, jumaloiden tunnon
    Lapselles ken vasta neuvoo, kun on
    Ahmannut sun synkkä Tuonen maa?

Hektor:

    Armas vaimo, turh' on kyynel sulia!
    Taisteluun taas hehkuu halu mulla,
    Pergamon nää kädet suojaa vaan.
    Pyhää liettä puoltain jumalille
    Kaadun, astun Stygin rantamille
    Pelastettuani synnyinmaan.

Andromache:

    Kalpas kalske lakkaa ainiaksi,
    Tänne peitses jääpi joutilaksi,
    Sankarsuku sammuu Priamon.
    Sinne käyt, koi miss' ei päivää tuota,
    Vaan Cocyton kolkot vedet vuotaa,
    Lethen laine lempes surma on.

Hektor:

    Kaikki toiveet, halut hartaimpani
    Lethen aaltoon kuolkoon rinnastani
    Vaan ei konsanansa lemp'.
    Kuule! raivoo muukalaisen murha,
    Vyötä miekkani, pois kaiho turha!
    Hektorin ei kuole Letheen lemp'!

VIRTA.

(Tegnér.)

    Mä katselen nyt lähteen luona tässä
    Juur' syntynyttä lasta toivon. Hän
    On vuorten kätkyessä lepäämässä,
    Viel' imein pilven usmaa, äitiään.

    Kas! metsässäpä paisuu nuoren rinta,
    Ja urotöitä haaveksii hän vaan.
    Kuut', aurinkoa tuudittaa sen pinta
    Ja iki-halun tuntee povessaan.

    Ei viihdy kauemmin hän hongistossa,
    Jo vuorten seinät häntä ahdistaa.
    Kas! kuinka riehuu laakson louhikossa!
    Ja kallioilta syöksyin raivoaa!

    Nyt tulkaa! lausuu joka puroselle,
    Tääll' päivä polttaa, teidät hieta juo!
    Oi tulkaa! Halki ketoin johdatellen
    Vien teidät alku-lähtehemme luo!

    Tän kuulee sateen poi'at, riemumieliä
    He nuorta seikkailijaa seuraavat.
    Kuin kuninkaan, pov' uljaan paisuu tiellä,
    Ja metsät, kalliotkin suortuvat.

    Nyt voiton sankar' astuu tasangoille,
    Seurassaan parvi tumman sininen,
    Hän virkistykää kedot kuivat, joille
    Nimensä antaa ohi kulkien.

    Runoja kaikuu hänen kunniakseen,
    Ja laivat uljaat kanssaan matkailee.
    Kaupungit pyytää häntä vierahakseen,
    Ja kukkaisniityt häntä syleilee.

    Ei sentään viivy. Ohi kiiruhtaapi
    Hän kukkaiskenttäin, kaupunkien vaan,
    Ain' yhä kiiruhtaapi, kunnes saapi
    Emonsa, meren, helmaan kuolemaan.

LINTU JA IMMYT.

(Preradovic'in mukaan.)

    Lintu lauloi oksasella
    Aavan meren rantuella,
    Edessänsä aallon syli;
    »Lennän siintomeren yli,
    Lennän kolme päivää myötä,
    Lennän, liidän kolme yötä.»
    Linnun laulut immyt hellä
    Kuuli, alkoi liverrellä:
    »Heitä, lintu, loruelma!
    Liian laaj' on meren helma.
    Lepopuut' ei laine anna,
    Hento siip' ei kauaks kanna
    Eikä heikon voimat riitä
    Kolmin öin ja päivin liitää.»
    Immen laulun lintu hellä
    Kuuli, alkoi liverrellä:
    »Immyt, kas kuin taivahalla
    Sinisiltä korkealla
    Kaartuu yli laajan laineen!
    Usko mua: vaikka vainen
    Lemmen siipi riutuis tiellä.
    Sinitaivas kestää vielä.»

HÄMEEN MAA.

    Kas kuinka rinteet kunnasten
    Ne siintää etähällä,
    Ja laaksot verho lehtojen
    Vaatettaa vehreällä!
    Ja niityt kuinka kukoistaa
    Ja viljapellot aaltoaa!
    Soi luonto kaikkialla:
    Oi, tää on Hämeen maa!

    Kas vetten seljät suutelee
    Hopeisna taivaan rantaa!
    Ja läikkyellen loistelee
    Ja saaren kuvan kantaa!
    Kuohussaan kosket ryöppyää,
    Ne louhistossa rynnistää,
    Ja Ahti siellä soittaa:
    Oi, Hämeen maa on tää!

    Kas taivahalla aurinko
    Kuin hymyy tuttavasti!
    Ja kankahilla hongisto
    Se huokuu rakkahasti!
    Ja katvehessa lehdikon
    Luo lähde silmän taivohon;
    Sen luona kukat kuiskaa:
    Oi, Hämeen maa tää on!

    Oi, kuule kuinka paimenten
    Soi torvet laitumilla!
    Etäällä kaiku kiireillen
    Vastailee kunnahilla.
    Niin ruusut lännen ruskojen,
    Kuin hohto aamun koittaren
    Ilmoittaa ihastuttain:
    Tää maa on Hämehen!

    Oi, Suomen sydän, Hämeen maa!
    Miss' on sun vertaisesi?
    Mik' on niin armast', ihanaa,
    Kuin sinä lapsillesi?
    Miss' ääni vapauden on
    Ain' valpas, puhdas, tahraton? —
    Se kaikuu sydämmissä
    Hämehen nuorison.

OI TERVE MAGYAR!

    Oi terve Magyar, jalo pustan mies!
    Sua veljesi tervehtää.
    Jo mainehen luo sinun kulkee ties,
    Minun viel' olon' oudoks jää.

    Kun soi sotatorvesi, ratsus kun
    Sotakentällä hirnahti,
    Jo ympäri mait' urotöitäs sun
    Huhu kaukainen kanteli.

    Vaan pois sotasoihdun sä sammutit,
    Elämää opit rauhaisaa:
    Ja auralla pelloksi perkailit
    Heti maatasi viljavaa.

    Ja kunnahan rinteellä helle saa
    Rypäleesi jo hehkumaan;
    Sen nestettä maistaen, kaiuttaa
    Runoniekkasi kanneltaan.

    Ja pustalta pustalle hurmaavat
    Sävelet tulistuttain saa —
    Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnat
    Ihastuttaen maailmaa.

    Mut tuntematonnapa Suomenmaan
    Minä korpia raivailen
    Ja kontion kanssa mä painin — vaan
    Kuka muualla huomaa sen?

    Maat kaukaiset kerranpa peljätti
    Sotaratsuni temmellys:
    Se ui meren poikki — jo valtasi
    Koko maailman hämmästys.

    Vaan kunnian kentällä synnyinmaan
    Unohuttanut hänkö ois?
    Ei, taas ikävöi se jo Pohjolaan
    Tyveneen pian sieltä pois.

    Tään maan tosin vierahat hylkäjää:
    Perin halpa se heistä on,
    Vaan mulle on herttaisin, armain tää —
    Koti kultainen, verraton!

    Tääll' lehtojen siime ja kunnasten
    Sinisyys mua riemastaa,
    Oi, tääll' ikihonkapa huokaillen
    Minun huoleni ilmi saa!

    Oi, miss' sini taivahan kuulaamp' on,
    Suvi-yö valoinen on näin?
    Miss' yhtyvi tähtien loistohon
    Palo hulmuva talvissäin?

    Soi sorjana kuohussa koskien
    Sävel kantelon kaikuvan —
    Vaan sen sulosoittoa kuullellen
    Minä mainehen unhoitan.

    Oi terve Magyar, jalo pustan mies!
    Sua veljesi tervehtää.
    Jo mainehen luo sinun kulkee ties,
    Minun viel' olon' oudoks jää.

EFIALTEEN RANGAISTUS.

    Kun kurjan Efialteen
    Sokasi kiillollaan
    Kult'aarteet muukalaisen,
    Hän petti synnyinmaan.
    Jo kauhistuivat tuosta
    Olympon haltiat —
    Ikuisen rangaistuksen
    Näin hälle laativat:

    Ain' ai'ast' aikaan olkoon
    Hän kaikkein kauhistus,
    Ain' olkoon korvissansa
    Maailman kirous!
    Erynnein vaivatessa
    Henk' kurja joutukoon
    Ikuisten tuskain alle
    Syvimpään Tartaroon!

    Vaan harhailkohon haamu
    Mait' ympär ainiaan
    Ja turhaan tyrkytelköön
    Kansoille orjuuttaan!
    Se kaikkialla kammon
    Ja inhon kohdatkoon!
    Saatelkoot sadatukset
    Sen hautakammioon!

    Vaan kansain sadatukset
    Ne kalvain kaikukoon
    Ain' alle vaivain hälle
    Syvälle Tartaroon!
    Ja kymmenkertaiseksi
    Tuskansa tulkohon
    Jok'ainoon kerran, niitä
    Kun tänne kuulev' on!

HERÄTYS.

(Mikael Wörösmarty.)

    Sä uskollinen maallesi
    Ain ollos, Magyari!
    Se kehtos on ja kerta myös
    Se on sun hautasi.

    Et maailmassa muualla
    Sä konsaan turvaa saa;
    Sun elääkses, sun kuollakses
    on ainoa tää maa.

    Tän maan es'isäin hurmehet
    Monasti kasteli,
    Ja tähän muistos pyhimmät
    Vuos'tuhat yhdisti.

    Arpádin urhot taisteli
    Edestä tämän maan,
    Tääll' orjanikeen murtumaan
    Sai Hunyad voimallaan.

    Oi vapaus! sun veriset
    Tääll' lippus liehuivat,
    Ja sota sorti, kalma vei
    Pois poikas parhaimmat.

    Niin paljon vaikka kärsi maa
    Ja kalma paljo vei,
    Tää maa ei sentään sortunut,
    Tää kansa kuollut ei.

    Maailma, kansain isänmaa!
    Soi huuto puolees sun:
    »Suo elää tahi kuolla jo
    Vuos'sadan sorretun!»

    Niin moni sydän turhaan ei
    Voi vuotaa hurmettaan,
    Niin mon' ei rinta riutua
    Edestä synnyinmaan.

    Ei järki turhaan, voima ei,
    Ei pyhin innostus
    Voi raueta, jos painaiskin
    Sen päällä kirous.

    On tulevat, ja tuleekin
    Viel' ajat armahammat,
    Joit' ikävöiden kansan nyt
    Huokailut kohoovat.

    Tai tulee, jos on tullakseen,
    Kuolema maineikas,
    Ja verisenä silloin maa
    Sä vaivut hautahas.

    Ja haudan, kansan haudan luo
    kansoja kaihoon jää,
    Ja murhekyynel miljoonain
    Silmässä kimmeltää.

    Ain' uskollinen ollos sä
    Maallesi, Magyari!
    Se turvasi on eläissäis,
    Kuoltuas hautasi.

    Et maailmassa muualla
    Sä konsaan turvaa saa;
    Sun elääkses, sun kuollakses
    On ainoa tää maa.

KANSALLIS-HYMNI.

(Frans Kölcsey.)

    Herra taivaan armias,
    Siunaa Magyar-kansaa!
    Taisteluissa voimallas
    Ollos kalpanansa;
    Riemun hetket, suosio
    Suo jo kärsineille;
    Rangaistuksen aika jo
    Kyllin riittää meille.

    Kárpátien rintaman
    Kauttas isät peri,
    Voitti maamme ihanan
    Bendegúzin[1] veri.
    Tisza kuohuu, Tonava
    Läikkyy lavealta,
    Niin myös muinoin avara
    Arpádinkin valta.

    Peitit kedot Kunságin
    Tähkälainehilla,
    Rypäleet sä Tokajin
    Täytit nektarilla;
    Tuhoks Turkin useinkin
    Nostit lippusemme.
    Kauhun tuotti Wienihin
    Kalske kalpojemme.

    Ah, vaan rikoksemme loi
    Vihan rintahasi,
    Kostoasi salamoi
    Julmat vasamasi:
    Vihas villin Mongolin
    Nuolet sataa antoi,
    Turkkilaisen ikeetkin
    Hartiamme kantoi.

    Voittokulut Ozmánin
    Hurjan kauhuksemme
    Kaikui kyllä useinkin
    Haudoill' urhojemme.
    Usein poikas povehes,
    Armas maani, syöksi,
    Rikoksista lapsies
    Päiväs muuttui yöksi.

    Vainon miekka piilevä
    Uhkaa, valmis murhaan;
    Hälle isänmaansa tää
    Suojaa tarjos turhaan.
    Vuoret laaksot tulvallaan
    Huuhtoo kansan veri,
    Kaikkialla yli maan
    Lieskoo liekkimeri.

    Miss' on ennen liidellyt
    Riemua ja rauhaa,
    Siellä tuska itkee nyt,
    Kuolonparku pauhaa.
    Ah, ei vihma hurmehen
    Vapautta tuota,
    Orjuudessa orpojen
    Kyynel vielä vuotaa.

    Armon Herra laupias,
    Muista Magyar-kansaa!
    Tuskan alla voimallas
    Ollos turvanansa.
    Riemun hetket, suosio
    Suo jo kärsineille;
    Rangaistuksen aika jo
    Kyllin riittää meille!

[1] Bendeguz, hunnien kuningas, Attilan isä.

VAPAUS JA LEMPI.

(Petöfi.)

    Vapaus ja lempi!
    Kump' on herttaisempi?
    Lemmelleni uhrajaisin
    Henken' iki,
    Vapauspa uhriks saisi
    Lempeniki.

ELÄMÄ, KUOLEMA.

(Petöfi.)

    Miekkonen se mies on, kelle
    Kohtaloksi annetaan:
    Elää viinin, lemmen vuoksi,
    Kuolla edest' isänmaan!

ULKOMAAN MAGYAREILLE.

(Petöfi.)

    Voi te paiseet ruumiiss' isänmaani!
    Mitä teistä virkkaa vois?
    Jospa tulta oisin, teidät tyynni
    Polttain kaluaisin pois.

    Tult' en ole enkä liekin kieli;
    Mut on teräv' ääneni.
    Kirousta vaan se huutaa teille,
    Kirousta yhäti.

    Niinkö maallamme on aarteit', ettei
    Siihen kaikki mahtuisikaan?
    Köyhyyttäänhän yhä tää maa raukka
    Sairastaa ja potee vaan.

    Ja, te rosvot, minkä lääkkeeksensä
    Maamme hikoo tuskissaan,
    Se te viette epäjumalille
    Alttareille ulkomaan.

    Isänmaa tää leipää kerjää, vaan ei
    Sille riitä säälinne;
    Verta itkee se, vaan pikarinne
    Viinillä te täytätte.

    Isänmaahan vasta mieron sauvoin
    Takaisin te palaatte,
    Kerjäläiseltä, min siksi teitte,
    Vielä kerjätäksenne.

    Niinkuin tästä köyhäst' isänmaasta
    Itsenne pois syöksitte,
    Helmastaan niin hauta luokoon luunne,
    Taivaskin niin sielunne!

KOIRIEN LAULU.

(Petöfi.)

    Myrsky myllertääpi,
    Pilviin peittyy taivo;
    Talven hyiset lapset,
    Vihur', tuisku raivoo.

    Siit' ei huolta. Onhan
    Kyökki lämmin vielä,
    Armollinen herra
    Suojaa suopi siellä.

    Ravinnost' ei huolta:
    Herra kyllästääpi
    Oman vatsan ensin,
    Tähteet meille jääpi.

    Tosin ruoska läiskyy —
    Ken vois sitä estää? —
    Iskut kirveltää; mut:
    Koiran luut ne kestää.

    Taas kun herra leppyy,
    Hyväellä alkaa:
    Armost' autuaina
    Nuoleksimme jalkaa!

SUSIEN LAULU.

(Petöfi.)

    Myrsky myllertääpi,
    Pilviin peittyy taivo;
    Talven hyiset lapset,
    Vihur', tuisku raivoo.

    Meillä kolkko puszta
    Vaan on asuamme,
    Pieninkään ei pensas
    Täällä suojanamme.

    Nälkä kurnii suolta
    Vilu vihloo pintaa,
    Nää kaks vainoojata
    Meill' on katkerinta;

    Tuim' on tuliluikku
    Kolmas vaanijamme;
    Hangen helmaan vuotaa
    Sydänhurmettamme.

    Nälän, vilun, vainon
    Alla kohtalomme
    Ainainen on kurjuus;
    Vaan me vapaat oomme!

KANSALLISLAULU.

(Petöfi.)

    Ylös Magyar! huudot kaikaa —
    Nyt jos milloinkaan on aika!
    Orjatko vai vapahat te?
    Nyt on valta, valitkaatte?
    Magyarien jumalalle vannokaa:
    Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!

    Kirottuna meidän kansa
    Kantanut on orjuuttansa;
    Vaan ken vapaan' eli, kuoli,
    Orjan maat' ei haudaks huoli!
    Magyarien jumalalle vannokaa:
    Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!

    Kurja, ken ei maataan puolla,
    Uskall' ei sen eteen kuolla;
    Hälle miero totta vainen
    Kalliimp' on kuin maansa maine.
    Magyarien jumalalle vannokaa:
    Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!

    Ijäti ei kansan auta
    Kalistella kahlerautaa.
    Orjat oltiin, kehnot, halvat;
    Kalskukoot jo vapaat kalvat!
    Magyarien jumalalle vannokaa:
    Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!

    Taas saa nimi magyarlainen
    Entisyyden puhtaan maineen;
    Aikain tahra, häpeämme,
    Yltä pois se peskähämme!
    Magyarien jumalalle vannokaa:
    Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!

    Kiitollisna jälkikansa
    Muistaa meitä urhoinansa,
    Siunaellen hautojamme
    Kertoilee se mainettamme.
    Magyarien jumalalle vannokaa:
    Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!

ONNELA.

(Kellgren.)

    Missä piilet sä, oi! orjan ja ruhtinaan
    Kaihon kaipaama, mis? Uumeissa vuorenko,
    Jonne kitsaana kätkee
    Kullan hohtavan himmyt yö?

    Totuudessako sun tutkiva tiede löys'?
    Veikö vaan Runotar luoksesi armostaan?
    Vaiko hurmeista tietä
    Seuraat urhoa voittoisaa?

    Kaihoin, kylmänä vaan Bagdadin valtias
    Suutelee ikävin impeä taivahan.
    Niin, oi onnela! vainen
    Vuoteell' et ole nautinnon.

    Lapsen, syntyneen juur' tervehdys itku on;
    Viimeinen lepoyö huokaus vanhuksen.
    Eipä poskelta kuivaa
    Murheen kyyneltä kuntokaan.

    Synny, kaihoa, maaks muutu: on määräys —
    Un'ko onnela on? Tunteiden kangastus
    Onko? vai kuva taivaan
    Onko vastaisen autuuden?

KUOLOHON ASTI!

(Emajõe Õõpik).

    Kuolohon asti mulle
    Ain' olet kallehin
    Sä kukkakumpuinesi
    Maa isäin ihanin.
    Te maani joet, pellot,
    Sä äidinkieleni,
    Teit' yli muiden kiitän
    Mä kuollessaniki!

    Niin hellään lastas kannat.
    Kuin äiti armainen,
    Ja annat leivän, suojan,
    Suot sijan viimeisen!
    Ah maani, suloisempi
    On povees nukahtaa,
    Kuin muilla mailla saada
    Onnea, kunniaa!

    On vakavat sun poikas,
    Vaan uljaat, reippahat!
    Kuin kedon kukat kainot
    Tyttäres loistavat!
    Sua päivän silmä seuraa,
    Tuulonen tuudittaa!
    Ja korkeen kotkan siivet
    Sua hellään suojustaa.

    Vaan usein sentään löydän
    Silmässäs kyyneleet!
    Ah toivo, maani! kohta
    On ajat muuttuneet,
    Ja tulevaiset hetket
    Ne meille voimaa luo.
    Pois pelko! Työsi täytä,
    Kyll' aika selvän tuo.

SUVEN IMPI.

    Suven sorja impi
    Sai jo Pohjolaan,
    Kukkain kaunihimpi
    Kaapu verhonaan.
    Hänen kutriansa
    Kietoo vehryt ansa,
    Hänen poskillansa
    Ruusut hohtaa vaan.

    Maan hän kinoksista
    Vapahaks jo saa,
    Talven kahlehista
    Purot irroittaa,
    Lehdet puihin luopi,
    Tuoksut lehtoon tuopi —
    Koivun alla juopi
    Kotvan mahlajaa'

    Sitten halki kiitää
    Kunnaat, notkelmat;
    Jälkeen perhot liitää
    Kullan hohtoisat, —
    Maan hän kulkeissansa
    Peittää nurmillansa —
    Hänen helmastansa
    Kukat siruvat.

    Hälle paimentorvet
    Soi ja toitottaa —
    Kuule! metsät, korvet
    Kuinka raikuaa —
    Häntä tervehtäen
    Kaikuu kukku käen,
    Vierelmällä mäen
    Kertut sirkuttaa.

    Terve tultuasi
    Immyt Pohjolaan,
    Tänne kukkiasi
    Tuoden tuoksumaan!
    Anna silmäs, hellä,
    Kirkkaan päilyellä!
    Luonnon hymyskellä
    Kauan loistossaan!

SONETTEJA.

I.

    Tuoll' lehdon helmass' yksin laulujansa
    Nyt rastas visertää. Vaan miksi soi
    Sen ääni suruisesti? Miks' ei voi
    Hän riemuella? — Pois' on armahansa.

    Ja kosken kuohuloissa kanneltansa
    Nyt Ahti soittaa. Tuulen henki toi
    Sen säveleitä korviini. Ne loi
    Mieleeni oudon halun kai'uillansa.

    Ja kuullessani niitä, rinnassani
    Myös herää, syntyy, virtaa säveleitä.
    Ne pulppuilevat ylös sydämmestä

    Ja sormimaan ne käskee kanneltani.
    Työ turha silloin vastustella heitä.
    Siis soikaa säveleet; en teitä estä.

II.

    Ken kevätt' ylistämään kyllin riittää?
    Nyt Mielikki jo hameen viherjän
    Taas pukee ylleen, kukkasia hän
    Riemuiten lieve-kaunisteiksi liittää.

    Kas, lähteet lehdoissa hopeeta siittää!
    Ja puron immet raidan välkkyvän
    Kutovat helmaan metsän emännän
    Ja linnut laulain kevään tuojaa kiittää.

    Nyt mieli talven synkistämä saa
    Taas uutta toivoa ja virvoitusta.
    Kas kuinka särkyy koteloinen musta,

    Ja perho kulta-siivin liihoittaa
    Sen sisältä. Niin luonto virkoaa
    Nyt kaikkialla talven uinailusta.

III.

    Kas, tuolla vuoren yli taivaan rantaa
    Nyt heleästi kultaa illan rusko!
    Se turha oisi valon heijastusko,
    Mi mielen kaukomaille rientää antaa.

    Ja sydän oudon tunteen tuosta kantaa,
    Se kuiskuttelee hiljaan: älä usko
    Sen loistoa! Näin tyhjään luottamusko
    Sais mielen autuaitten koti-rantaan?

    Näin kuiskaa. Vaan ei mua loisto petä:
    Sen ihanuus vain mulle muistutusta
    On autuudesta menneen lapsuus-ai'an.

    Siks mieli ihastuu. Ja moinen ketä
    Ei muisto hurmaa, ai'an huntu musta
    Kun siirtyy eestä sen kuin kautta tai'an!

PÄIVÄN NOUSU.

    Kas kuin idän taivahalla
    Aamukoi jo heloittaa!
    Punapurppurassa vallan
    Ilman ranta leimuaa,
    Kultaa kunnahilla puita,
    Lintusia sulosuita
    Laulamaan jo kehoittaa.

    Koittaresta syntynevi
    Kohta kirkas aurinko. —
    Mutta kas! taas pimenevi
    Taivaan itä-ranta jo:
    Pilvi nousee kolkko, musta,
    Paisuu, uhkaa turmellusta;
    Koin jo peitti pimento.

    Öinen huntu leviävi
    Yli koko luonnon taas,
    Lintusien herkeävi
    Aamulaulu riemukas:
    Pimeyttä, kolkkoutta
    Pilvi musta tuottaa, mutta
    Näinkö päivä katoais?

    Ei! koht' yli pilven loistaa
    Aurinkoinen hohtava,
    Tummat öiset varjot poistaa
    Laaksoista ja kunnailta:
    Kaikkialla luonto tointuu,
    Lintusien laulu sointuu
    Lehdoissa taas riemuisa.

    Jospa joskus vielä voisi,
    Suomi, armas synnyinmaa
    Pilvi musta aamukoisi
    Pimeyteen kietoa,
    Muista: aurinkosi kohta
    Kohoaa ja kerran hohtaa
    Yli pilven kirkkaana.

SYKSYLLÄ.

    Raivossa riehuu
    Tuulien henget,
    Lehto jo verhon
    Päähänsä loi.
    Vaahdossa tanssii
    Vellamon neidot,
    Kolkosti Ahdin
    Kantele soi.

    Kukkaset kuihtuu,
    Niittynen haamun
    Yllensä saapi
    Kellertävän.
    Nyt noro-neidon
    Turmio-töitä
    Taivaskin heltii
    Itkemähän.

    Syömmeni, miksi
    Synkeys syksyn
    Valtoinsa myöskin
    Nyt sinun saa?
    Muistatko että
    Kaikki kun syntyy,
    Kaikki kun kasvaa,
    taas katoaa.

    Huolesi heitä,
    Murheesi mustat!
    Rinnassa toivon
    Elpyä suo:
    Syys jospa riistää
    Kukkaset, kohta
    Toisia meille
    Taas kevät tuo.

SONETTEJA.

I.

    Hiljaan rauhallisna tuulen henki
    Huokuu, hiljaa lehto hymäjää,
    Lammen tyyni kalvo levähtää,
    Kuikka uinuu, nukkuu perhonenki.

    Hiljaan liristen soi puronenki,
    Lähde sille virttä synnyttää,
    Kyntörastas yksin ystävää
    Kutsuu; kaukaa kuuluu ääni senki.

    Pohjoisessa välkkäväinen vyö
    Kaareen kääntyy pitkin taivaan rantaa.
    Päivän tuskin umpeen käydä antaa.

    Oi jos aina oisi suvi-yö!
    Hetkisen se kestää vaan — ja kohta
    Aamun koitto koillisessa kohtaa.

II.

    On yö ja kaikki lepää. Piilossansa
    Vaan yksin turman imp' ei rauhaa saa,
    Sen rintaa kateus jo paisuttaa —
    Hän hiipii hiljaa ulos uumeistansa.

    Ja levitellen usmahulpeitansa
    Nyt viljapellon yli leijastaa
    Ja tuoden turmiota, kuolemaa
    Käy pitkin vainiota huokunansa.

    Ja halme heilinänsä pudottain
    Nyt kastekyyneleitä itkee, turhaan
    Armoa, säälimystä pyytää vain.

    Jo julman mieli piintynyt on murhaan —
    Voi! kyyneleet jo jäänä kimaltaa,
    Kun koitar kunnahalle kohoaa.

KEVÄTLAULU.

    Jo kinos sulaa, katoaa
    Pois noron ouruvesiin
    Ja roudatonna taasen maa
    Käy hangen alta esiin,
    Jo päivän silmä keväinen
    Taas paistaa meille myhäillen —
    Jo kevät tullut on!

    Jo riutuu ulapalla jää
    Ja laineen kahle irkoo,
    Taas tantereella nukkapää
    Jo kohta nurmi virkoo,
    Jo koivun urvut aukeaa
    Ja vihannaksi lehto saa —
    Jo kevät tullut on!

    Taas taivaan alla kiurusen
    Soi ääni korkealla
    Ja tuttavamme käkönen
    Taas kukkuu kankahalla.
    Ei malta pieni perhokaan
    Nyt uinailuaan jatkamaan —
    Jo kevät tullut on!

    Siis mielen routa, murhe pois!
    Sen kevään lämmin voittaa —
    Ken kaihon orja olla vois,
    Kun riemun aika koittaa?
    Siis kevään laulu raikas vaan
    Nyt kaikkialla kaikukaan!
    Jo kevät tullut on!

KUKAN KIITOS.

    Perho kuiski kukkaselle
    Illan viileydessä:
    »Kukka kulta! virka kelle
    Ilolle vai murehelle
    Vuodattelet kyyneltä,
    Koska aurinkoinen tuolta
               Lännen puolta
    Vuoren yli loistavi?»

    »Eipä kummallenkaan», kukka
    Kuiskaa kyynel kuvussa,
    »Vaan kun muistelevi kukka
    Luojansa hyvyyttä, rukka
    Kyyneltävi kiitosta». —
    Kukan lailla jos on kellä
                  Sydän hellä
    Eikö niin myös tekisi?

KUKKA JA MULTA.

    »Multa rukka», virkki kukka,
    Maahan alleen katsahtain,
    »Musta, kolkko olet vain,
    Ellei peittäis nurmen nukka.
    Kukan laita toisin on:
    Autuaana taivohon
    Hymyhuulin silmät luo,
    Tuoksun ympärilleen suo,
    Ihmislapsillenkin riemun
    Suloisuudellansa tuo».

    »Kukka kulta», virkki multa
    Musta alla nurmikon,
    »Turha korskeilusi on:
    Kas jo kuihtuu lehdet suita!
    Kohta vaivut itsekin
    Mullan mustaan sylihin;
    Siellä siemen turvan saa,
    Eloon kunnes virkoaa.
    Mullan povi enkeleitä
    Taivahasen johdattaa. —»

    Kukoisteli, tuoksueli
    Kukka huoletonna vain.
    Syyspä kohta lakastain
    Lehdet maahan varisteli.
    Kukkanen jo kamppailee
    Kalman kanssa, kelmenee,
    Viimein vaipuu, kätkien
    Mullan säilyyn siemenen;
    Senpä eloon herättävi
    Sieltä kutsu keväimen.

SUVELLA.

    Kas vaihtuvina väikkyy
    Ylhäällä poudan hattarat
    Ja lehdot alla loistavat
    Ja vihertelee maa!
    Kas laineet kuinka läikkyy,
    Kuin kultaisina kimmeltää!
    Ja taivas kantta siintävää
    Ylt' ilman kaarittaa!
    Ja raittiit tuulet ratsuillaan
    Ne kiitelevät matkojaan.

    Nyt laitumilla karjat
    Ne ammuu, huijaa paimenet
    Ja lehtoloissa lintuset
    Sorjasti sirkuttaa.
    Ja mättähiä marjat
    Ylt'ympärinsä purppuroi
    Ja niityt, halmeet vihannoi,
    Tohisten tuoksuaa,
    Ja juhlaverhoon kukkaset
    Luo laaksot, ahon rintehet.

    Niin kauaks' kuin vaan kantaa
    Nyt silmä, sauhupatsahat
    Ne nousee, kaskivalkeat
    Lyö liekit ilmahan.
    Ja pitkin taivaan rantaa
    Niin keltainen ja himmyt on
    Nyt siinto, auer luontohon
    Luo harson harmajan.
    Kas silmä päivän impisen
    Kuin katsoo alas myhäillen!

    Ja vilkas elon henki
    Nyt kaikkialla valtailee,
    Sen virkeyttä nautitsee
    Nyt luonto suvinen.
    Ja mielen ihmisenki
    Se tenhollansa vilpastaa,
    Luo toivon rintaan, luota saa
    Pois kauaks kaiho sen.
    Kuin tuttu on sen suloisuus,
    Vaan ain' on sentään viehkee, uus!

AAMUN SARASTAESSA.

    Näin lausutte: »Yö on niin ihanainen,
    Sen ilmakin niin raitis, vilvakkainen;
    Tuo rastaan soitto lumoo mieltä luokseen —
    Mi voittais uinailevan nurmen tuokseen!

    Mit' onkaan päivä? Sen kun herää koitto,
    Jo vaikenee yörastaan hellä soitto;
    Sen helle kukkasenkin lakastuttaa,
    Sen kirkas valo silmää huijennuttaa.

    Voi teitä! öisen kaihon lauleluita
    Te lemmitte, kun ette tunne muita.
    Vaan malttakaa! kun aurinkoinen koittaa,
    Silloinpa vapaus ja riemu soittaa.

    Helteessä kukka kuihtuu — turha pelko!
    Sit' älkää konsaan todeks uskotelko!
    Jos päivä tuntuneekin helteväksi,
    Ei kuihdu kukka — käy vaan hedelmäksi.

    Silmänne päivän valoa ei kestä —
    Se liekin totta; yönpä peittehestä
    Se kurjuutenne tyyni ilmi toisi —
    Ken tuota toisten nähtäväksi soisi!

    Ja näätte leimut ilman rantuella!
    Jo aamun koitto alkaa sarastella,
    Jo kohta haihtuu öinen peitto musta,
    Ja luonto toipuu, virkoo uinailusta.

UNELMA.

    Iltaruskon liekitessä
    Istuin yksin siimehessä
    Alla tuomen tuuhean.
    Lunta päällein tuiskutteli
    Kukat, allain tuoksueli
    Nukka nurmen nukkuvan.

    Silloin sinne, armaiseni,
    Hiivit hiljaan rinnalleni
    Keveenä kuin keijuinen.
    Kulta kuulti kutriltasi,
    Ruusut uhkui poskillasi,
    Luoden niille hohtehen.

    Oi — sun silmissäsi lempi
    Kuinka loisti, kuinka hempi
    Silloin niissä myhäili!
    Oi — sun huultes herttaisinta
    Hymyilyä silloin! — Rinta
    Kaksoislainein aaltosi. —

    Jo mä innostuksissani
    Painoin vasten poveani
    Silloin sua, armahain!
    Poskea jo poltti poski —
    Huulihin jo huulet koski!
    Heräsin: oi' unta vain.

ENSI KERRAN.

    Ensi kerran kun äänes kuulin,
    Luulin lintusen laulavan,
    Kun näin silmäsi tuikkeen, luulin
    Armaan päivyen nousevan.

    Ilt' ol' leuto ja päivä laski,
    Rusko luodetta purppuroi,
    Heilimöissänsä nukkui kaski,
    Laulu lehdosta silloin soi:

    »Onnellisna jo pesässäsi
    Nukut, pienoinen lintunen,
    Sull' on luonasi ystäväsi,
    Oi — on määrä jo toivojen».

    Näin sä laulelit. Luokses silloin
    Ahon reunahan astuin ma,
    Silloin silmäsi näin — oi milloin
    En sen tuiketta unhoita! —

    Aina vieläkin, armahani,
    Korvissani sun äänes soi,
    Päivä virkosi rinnassani —
    Ol'pa silmäs sen aamukoi.

TAKKAVALKEALLA.

    Kuule kuinka viima vinkuu,
    Pakkanen kuin paukkuvi!
    Helmoihinsa luonnon kääri
    Kalma, raukan runteli.
    Suvi sydämeni mun
    Sentään täyttää sulollansa,
    Takkavalkealla kun
    Istun impyeni kanssa.

    Kesän kukat lakastutti
    Harmaa syksyn hallanen,
    Talven lumi raukat peitti.
    Kaipaanko mä niitä? — En.
    Ruusuisia tiedän mä,
    Jotk' ei kuihdu syksysäillä,
    Joit' ei talvi kelmennä:
    Ne on impein poskipäillä.

    Kinoksia viima nuolee,
    Lumi nousee, tupruten
    Tähdet tuikkavaiset peittää.
    Tähtiäkö kaipaan? — En.
    Kaksi tiedän tähtistä,
    Jotk' on aina tuikkavaiset,
    Joit' ei tuisku himmennä:
    Impein silmät, ihanaiset.

    Talven kylmää, kolkkoutta
    Päivä, tytär koittaren,
    Pakoon riensi etelähän.
    Kaipaanko mä häntä? — En.
    Kyllä tiedän auringon,
    Jok' on mulle lämpöisempi,
    Armahampi: sepä on
    Impein uskollinen lempi.

    Vingu viima, ryskä kylmä,
    Pauku uhan pakkanen!
    Näytä tuimuutesi talvi!
    Pelkäisinkö sua? — En.
    Suvi sydämmeni mun
    Sentään täyttää sulollansa,
    Takkavalkealla kun
    Istun impyeni kanssa.

TURHA OIS MATKANI.

    Kultani, oi jos mä kädellä voisin
    Ilmojen halki, kuin pilvinen tuo!
    Kohta ma matkani kulkevan soisin
    Ruusujen haltijan, koittaren luo.

    Rientäisin kohta mä koittaren tarhaan,
    Tie, johon kieltty on kuolevien,
    Siellä mä etsisin ruususen parhaan,
    Sullepa, kultani, poimisin sen.

    Sieltäpä matkani sitten mä loisin
    Taivahan kiireelle, tähtien luo;
    Kirkkaimmat tähdetpä kanssani toisin,
    Kultani, sulle mä antaisin nuo.

    Koittaren ruususen kaunosen kohta
    Liittäisin rintaasi, taivahan taas
    Kirkkaimmat tähtiset antaisin hohtaa
    Kruununa, kietoen suortuvias.

    Turha ois matkani! ruusut on kelmeet
    Koittaren, verraten poskihisi,
    Tähdet on tummat, kun silmäsi helmet
    Kirkkahat, kultani, loistelevi.

SOTILAS KULLALLEEN.

    Ma lemmin sua, vaikka maailmassa
    Ei onnetar sois meitä toisilleen;
    Mä lemmin sua sodan pauhinassa,
    Kun kuolo viljojaan on leikkaamassa
    Ja ympärilläin kulkee uhrineen.

    Jos Onnetar mun silloin unhottavi
    Ja tappelussa saan mä kuolemain,
    Sun muistos silloinkin viel' riemastavi
    Kun rintain viime kerran huoahtavi:
    Ma lemmin sua aina, armahain.

KULLAN LUO KULKEISSA.

    Myrsky riehuu, pauhaa —
    Pauhatkohon vaan!
    Kyllin tyyntä, rauhaa
    Kullan luona saan.

    Raivoasi en mä,
    Tuuli, kuulekaan;
    Hellän impyen mä
    Luokse riennän vaan.

    Synkk' on yö ja musta
    Metsä kohisee,
    Monta kummitusta
    Siellä piileilee.

    Huu! nyt sarvipäinen
    Tuolla pilkistää —
    Turhaan, menninkäinen,
    Koetat peljättää!

    Yöstä tummeasta
    Valo silmiin saa;
    Immen ikkunasta
    Noin se vilkuttaa.

    Metsän tonttunen jo
    väistyy tieltä pois —
    Joutuisahan ken jo
    Kullan luona ois!

    Läpi varjostimen
    Kenen tuolla nään?
    Kullan kuvasimen
    Tunnen — oi, on hän! —

    Myrsky riehuu, pauhaa —
    Pauhatkohon vaan!
    Nyt jo tyyntä, rauhaa
    Kullan luona saan.

LAULUJA SELMALLE.

(Hafis'in mukaan.)

I.

    Huonehessa vieras sua
    Painaa vasten poveaan —
    Kynnyksellä ryömin raukka,
    Tunnen tuulen viimaa vaan.

    Poies käskee järki mua,
    Poies neuvoo maailma,
    Poies oma itsekkäisyys —
    Pois en lähde kuitenkaan.

    Maailma on laaja kyllä;
    Siin' en sentään sijaa saa,
    Ainoastaan tässä — tästä
    Tieni kulkee hautaan vaan.

II.

    Armas, mekin tavallamme
    Lemmen taivaan koristamme,
    Koristamme tosiaan:
    Niinkuin kirkas kuu, sun loistaa
    Sulos taivaan kartanoista —
    Kyyneleiset silmäin ovat
    Tummat seulatähdet vaan.

III.

    Valkeus tulkoon! Jumalan
    Soi ääni yöhön tummahan,
    Ja kas! jo tuli valkeus:
    Sun silmäs alkoi loistamahan!

IV.

    Jos öisin tyyni lampinen,
    Sä päivyt oisit peilatani!
    Jos öisin kirkas puronen,
    Sä niityn kukka partaallani!

    Jos öisin orjantappura,
    Sä ruusunnuppu oksallani!
    Jos öisin jyvä makea,
    Mun nokkisit sä lintunani!

V.

    Mun rinnassani sykky
    Se mitä tietää siellä?
    Hei, Hafis äijä lempii,
    Kuin muinoin, nytkin vielä!

    Ja Selman sulo silmä
    Se loistaa millä miellä?
    Hän lempii sua vanhus,
    Kuin muinoin nytkin vielä.

    »Sä kalman olet kohta,
    Jo käyt sä haudan tiellä!»
    Vaan sydän lämmin sykkää,
    Kuin muinoin, nytkin vielä.

    »Jo kuolon kellot soivat —»
    Sit'en mä suinkaan kiellä:
    Mä laulan, juon ja lemmin,
    Kuin muinoin, nytkin vielä.

VI.

    Siks' on mulla silmä, että
    Loistos siitä heijastais;
    Siks on sydän, että siinä
    Kuvas asumuksen sais.

KUINK' AINA SUA LEMMIN —

(Saksasta.)

    Kuink' aina sua lemmin,
    En sulle virka, en;
    Sen kätken sydämmeeni,
    Kuin hauta vaikenen.

    Ei lauluin siitä kerro,
    Ei pyydä onneain;
    Vaan katseistani itse
    Sen näet armahain.

    Jos ymmärtää et voine
    Nyt mitä kertoo nuo,
    On hourun-unta kaikki —
    Se anteheksi suo.

KAIKENLAISIA KAIKUJA.

I.

    Kurja! yhä huokailet sä näin:
    »Kukaan suurempaa ei vaivaa kanna!
    Eipä kenkään ole ystäväin,
    Kenkään lempeään ei mulle anna».

    Kernaast' uskon valituksen tään;
    Kellekään et näytä ystävyyttä
    Itse, etkä lemmi ketäkään —
    Etkö voivotakin aivan syyttä!»

II.

    Oi jos saisin, vilpas tuuli,
    Seurassasi kuljeskella!
    Oi jos niityn kukkasia
    Kanssas saisin tuuditella!

    Illan tullen ruusun luota
    Vilppahana kiiteleisin
    Lähteen luokse lemmikille
    Tuoksusuudelman mä veisin.

    Sitten hiljaa hyväileisin
    Unta näille rakkahille —
    Illan rusko hohtoansa
    Valais lännen reunuksille.

    Uneen uinahtaisi rakkaat,
    Suviyön näin lepäjäisi,
    Kunnes säteilevä koitar
    Taasen heitä herättäisi.

    Vilpas tuuli, oi jos saisin
    Seurassasi kuljeskella!
    Oi jos niityn kukkasia
    Kanssas saisin tuuditella!

III.

    Jos on armas kellä,
    Kaunoinen ja hellä,
    Häntä lemmiskellä
    Eipä toinen saa.
    Mull' on armahainen
    Myös, vaan häntä vainen
    Lempiköön jokainen —
    Hänp' on Suomenmaa.

IV.

    Vapahana leivo lentää,
    Hattaroiden halki entää,
    Hänt' ei estä mikään kytkin;
    Riemuellen siellä laulaa.
    Minäkin jos vapaa oisin
    Kuinkahan mä laulaa voisin! —
    Yhtenään mä laulan nytkin,
    Vaikka kannan lemmen paula.

V.

    Kotitaivas aina mulle
    Herttainen ja armas on,
    Lämpöisin ja kirkkain mulle
    Paiste kotiauringon.

    Kotikuusi vehrein mulle:
    Sykkimään saa sydämmen,
    Mainehtimaan tunteen aallot
    Kuiske kotikuusosen.

    Kotikuusen siimehessä
    Alla kotitaivosen
    Sorjin kasvaa kukka, hellin
    Sykkii sydän impyen.

VI.

    Ruusupensas kukkivainen
    Olet Suomi, perhonasi
    Liitäin luonas, kaunokainen,
    Naulitsen mä tuoksuasi.

    Vaan jos joskus, armaiseni,
    Kelmentyisi kukkasesi
    Kohta sydänhurmeheni
    Vuodattaisin juurillesi.

    Vuodattaisin riemuellen —
    Elon nesteet tyynni saisit!
    Turpeellasi kukoistellen,
    Kauno, taasen tuoksuaisit.

    Aatteet kauniit, luulot suuret! —
    Pelkkää tuulen pieksämistä!
    Paljonkohan pensaan juuret
    Kostuis perhon hurmehista!

VII.

    Lempo kerran näyttihen
    Lemmeks' kylvi siemenen;
    Sepä kasvoi pensaisen.
    Kas, jo kuinka loistossaan
    Kukkii, luoden tuoksuaan
    Ympärille mättäältänsä,
    Kevään näsiäinen! — vaan
    Myrkkymarj' on hedelmänsä.

VIII.

    Kaks on valtaa, sanotaan,
    Taivahan ja Tuonen maan.
    Toinen, niinkuin aurinkoinen,
    Valon, riemun, lämmön luo;
    Yön ja tuskan, vaivan toinen
    Haudan kylmyydellä tuo.

    Yhden tiedän vallan vain:
    Se on silmiss' Siljullain.
    Riemuansa kun ne loistaa,
    Tunnen taivaan autuuden,
    Vaan kun murhe riemun poistaa,
    Vaivun valtaan varjojen.

IX.

    Silmäis tuli, Silju kulta,
    Poroks polttaa sydämmen!
    En mä sentään niiden tulta
    Karta, kiusallakaan en.
    Sydän parka hiiltyy… mutta
    Hiilet vielä hehkuaa,
    Synnyttävät kirkkautta —
    Silmäs huikenemaan saa!

X.

    »Täydellinen, soma sointuisuus
    Päästä kantaan saakka!» Kaaprel huus,
    Vaimonsa kun näki ostotukin,
    Tekohampain — sekä mustin sukin.

XI.

    Kirkas, tyyn' on lammin kuvastin.
    Senpä pintaa ruuhein hiljaan piirtää;
    Taikoinensa lumostuttavin
    Kuvat siinä aatteet kauaks siirtää.
    Päällä väikkyy taivaan kuulto, sen
    Siinto kirkas myöskin alla hohtaa,
    Rannan lehto, kunnas kaukainen
    Ahdin kartanosta silmää kohtaa —
    Tuulonenpa herää, röyheltää
    Veden kalvon — kuvat häviää.
    Todellisuus rautaisena ain'
    Haihtumaan saa harhat unelmain.

XII.

    Mä virkin itselleni! »kunnoton!
    Niin hyödytön sun olentosi on
    Kuin pahka puussa. Miss' on toimes, työ? —
    Et muuta tee kuin yhä koetat laulaa —»
    Vaan ääni silloin hiljaan rinnassain
    Näin kuiski: niinpä kyllä lienen — vain
    Jos pahkaa puuss' ei oisi, eipä myös
    Ois yhdelläkään tuluksissa taulaa».

XIII.

      Riehu myrsky, öinen myrsky!
      Pohjan ääni ulvo, soi!
      Kiehu louhikossa tyrsky,
      Näytä minkä valtas voi!
      Rannan äyräät murra, kaada,
      Huuhdo meren helmaan ne!
      Hongan alta juuret raada,
      Ulapalle linkoo se! —

    Tyrsky kiehuu, myrsky pauhaa,
    Pitkin yötä pohja soi
    Vaan kun virkoo aamun koi,
    Kaikk' on tyyntä, kaikk' on rauhaa.

XIV.

    Kuvia kun mieleheni
    Heijastellen muisto tuo,
    Lämpimästi sydämmeni
    Sykkimähän saavat nuo.

    Vaan kun toivo kirkas hohtaa
    Värjätellen säteitään.
    Silloin sydän sykkää kohta
    Lämpimämmin entistään.

    Muistot on kuin ruskonläikky,
    Ehtoota mi purppuroi,
    Kultaisena toivo väikkyy
    Niinkuin päiväntuopa koi.

XV.

    Nyt mieli minne harhaillen
    Sä leuto lennät taas?
    Tuo pilvilinna kaukainen
    Sun onko kotimaas?

    Sä nurmen tuoksuella suot,
    Sä virran hopeoit,
    Sä ruskon läikkämähän luot
    Ja pilven purppuroit.

    Vaan täällä sua kauempaa
    Ken viihdytellä vois!
    Ei; ahtaaks sulle tuntuu maa —
    Sä lennät täältä pois.

    Ah, mieli minne harhaillen
    Sä leuto lennät taas?
    Tuo pilvilinna kaukainen
    Sun onko kotimaas?

XVI.

    On kukka kuollut, routa
    Runnellut on maan;
    Sen peittäköön nyt talvi
    Valkovaipallaan!
    Ja hangen alla hautuu
    Taasen routa pois,
    Maa toipuu — muuten kevät
    Kukkia ei vois.
    Kun murhe mielen murtaa
    Saa sen routumaan,
    Se tokko tuskastansa
    Toipuu milloinkaan —
    Kenties kun maa sen peittää
    Nukkanurmellaan.

XVII.

    Kun ennen pakkaisviima soi,
    Maan peitti jää ja hanki
    Ja aalto oli kahleissa
    Ja tuiman talven vanki,
    Mun rinnassani kuitenki
    Suv-aika armas valtaili
    Ja kieri ellen, väreillen
    Mainehti tunnon aaltonen.

    Nyt suv' on sorja luonnossa
    Ja kukkaiskenttäin tuoksu,
    On aalto irti kahleistaan
    Ja vapaa puron juoksu.
    Vaan rinnassani — siell' on jää
    Ja talven viimat myllertää.
    On missä syy tän muutoksen —
    Ah, yksin Hän vaan tietää sen.

XVIII.

    Ah veikko! tunnetko sä rinnassas
    Nyt innostusta puhdasta ja pyhää?
    Sen liekki polttaako sun tuntoas?
    Sen ääni kuiskaileeko sulle yhä?
    Sen käskyäkö kuulet ankaraa,
    Mi sua pyytää, vaatii, velvoittaa?

    Jos liekin poltteen tunnet povessas,
    Jos kuulet kuinka sua käsketähän,
    Sä tarpeeks voimaa pyydä Luojaltas
    Nää tunnon käskyt pyhät täyttämähän.
    Jos voimas heikot on — voi onneton!
    Sun rintas riutuu, sortuu polttohon.

XIX.

    Oi aatos parka! vallatonna miksi
    Ain' annat kiitää hurjan valjakkosi?
    Sä maltitonna häärit, asuntosi
    On yhä hohtohuoneet pilvilinnan.
    Nyt tarkkaa mitä sulle lausun siksi:
    Sä jollet maltu, muutu viisaammaksi,
    Mä kohta hankin sulle talttaajaksi
    Todellisuuden rautamarhaminnan.

XX.

    Useakin utelevi
    Parnassolle kulkuani
    Laakeria leikatani.
    Ei se matka käy niin hevin!
    Pitk' on tie ja vaivaloinen,
    Kaukana on Parnassoinen —
    Mielestäni vuorta tätä
    Toist' ei ole jyrkempätä —
    Laakerhuippu korkehinna
    Loistaa niinkuin pilvilinna.

XXI.

    Tuo mettiäinen totta vie,
    Ei typerin, ei tyhmin lie.
    Se lentelee, se hyrräilee
    Ja kukkasia lemmitsee,
    Ja armaan luota armaan luo
    Se kiitää, suuta saa ja suo.
    Ja kukkaset ne myhäjää
    Ja kuiskaa: »Ah, niin hauskaa tää!
    Oi lemmi, lemmi ainiaan!»
    Mut mettiäinen hyrrää vaan
    Ja kiitää uuden armaan luo,
    Taas suuta suo ja mettä juo
    Tuo mettiäinen, totta vie,
    Ei typerin, ei tyhmin lie.

XXII.

    Hyvät työt ja jalot riennot
    Jos vaan kaikki tutkittais,
    Varmaan moni kaunis teko
    Kamalamman karvan sais.
    Jalot aatteet epäilyttä
    Monast' ois vaan ylpeyttä,
    Monen valon-enkelin
    Mieli puhdas, kirkkahin
    Muuttuis mustemmaksi syttä,
    Armon nimeks useinkin
    Hirmu oisi sopivin —
    Piisaa! pois tää tyhmä ralli!
    Sit' ei oma sydän salli.

PEGASONI.

    Kerran markkinoilla käydessäni
    Näin mä myytävänä Pegason.
    Siihen miellyin kohta nähtyäni;
    Ostin sen. Hei, nyt se oman' on.

    En voi moitiskella juoksuansa;
    Vikaa sill' ei ole suurempaa:
    Yhä rikkoo etupotkain kanssa,
    Takimmaiset taasen — varastaa.

    Vapauttaan en mä suinkaan estä:
    Yksin laitumella kuljeksii,
    Vettä juo se niityn lähtehestä,
    Luulen, että myöskin — märehtii.

    Lehdikosta tuuli lehahtaapi,
    Tanteretta pitkin kiitäjää —
    Ratsuin oiva tuosta tulta saapi:
    Hirnahtain se maata temmeltää.

    Tuulen kanssa kohta kilvan kiitää —
    Vaan se tuskin kenttää puolihin
    Ehtii, uupuu jo: ei voimat riitä
    Kauvemmaks — lie vaiva laiskuuskin!

    Kyllä maailmassa vielä maine
    Kertoo hänen tepastuksiaan —
    Tokko lienee oivemp' ollut vainen
    Manchalaisen Rocinantekaan?

MUISTOPATSAS.

    Sä tiedätkö, veikko, sankari miksi
    Tän patsahan oivan muistoksi sai?
    — No varmahan patsas pantihin siksi,
    Kun muistonsa muutoin katoisi kai?

VAIKEA VAALI.

    »Ei auta estelyt, sun täytyy vainen
    Toiselta tässä kukka ottaa kohta!»
    Ja rinta sykkää, posken puna hohtaa —
    Elämille vallan käy jo nuori nainen.

    Hymyillen ilkkuu lemmen jumalainen,
    Kun sydämmen näin ahdingossa kohtaa.
    Vaan kenpä vastausta silloin johtaa,
    Kun vait on Amor veitikainen?

    Tuo pilkkakirveskö nyt vaiti oisi!
    Ken konsaan tuota todeks' luulla voisi?
    Hän kuiskuu liiakskin — sen tiedän kyllä.

    Ja sikshän immyt onkin hämillänsä,
    Kun Amor liiaks' ajaa leikkiänsä —
    Sois armait' olla kakskin lemmityllä.

VIHAMIEHENI.

    On vihamiestä mulla kaksi vaan.
    Mua aina kiusaavat nää menninkäiset
    Ja härsyttävät kuni herhiläiset;
    Ei rauhaa, hoivaa suo he milloinkaan.

    He meteen kyllä kastaa nuoliaan.
    Vaan kumminkin on nämä myrkkypäiset
    Ja näillä tähtää mua häijyläiset:
    On sydämeni heidän maalinaan.

    He päivin vainoo mua aatoksissa,
    Eivätkä öinkään uuvu: unelmissa
    He silloin multa sydän raukkaa väijyy.

    Jo onneton ma lienen ainiaksi!
    Nää kiusamieheni on — silmää kaksi.
    Ja kenen? — Vastatkohon Silju häijy.

VAARALLINEN MARJA.

    Heinissä mansikainen viekasteli,
    Sen posket uhkuin hohti purppuralle.
    »Nyt poimin sun!» näin kuiskin veitikalle
    Ja vastaukseks tää vaan hymyeli.

    Jo halu sormiani syyhytteli —
    Tuo kuinka maistuneekaan makealle!
    Vaan ensin silmäsin sen lehtein alle —
    Kyy siellä hyppystäni väijyskeli.

    Ain' yhä hohtaa marja heinissänsä,
    Viehättävämp' on vielä entistänsä
    Ja miettinee: »sun kyllä vielä hurmaan.»

    Vaan minä? Entistäni tulisemmin
    Mä marjaa silmin hyväilen ja lemmin —
    Mut en mä hyppystäni pistä turmaan.

LEMMENKUKKA.

    Partahalla lähtehen
    Loistaa lemmenkukkanen.
    Miks' sen hymy sinervä,
    Vaikk' on alla musta multa?
    Miks' on kellervä sen suu?
    Lähde on niin selkeä —
    Taivaan sini, tähden kulta
    Siitä sille kuvastuu.

SILJULLE.

    Sun silmäs, Silju, on
    Kuin taivas siintäväinen,
    On milloin poutainen,
    On milloin pilvisäinen.

    Kas kuinka tuolla taas
    Nyt musta pilvi paisuu!
    Ja taivaan synkistää
    Jo ukkoisvaaru vaisu —
    Kas ilma salamoi,
    Tult' iskee välkkäväistä!
    Ja pilvi uhkailee
    Jo syöstä tulvaa jäistä —
    Vaan muuttuu rakehet
    Jo vesivihmaks' kohta:
    Pilvestä pian tuo
    Pois liian sähkön johtaa.

    Taas ilma raitistuu
    Ja taivas selkenevi.
    Taas kirkas pouta on
    Ja päivä paistelevi.

    Sun silmäs, Silju, on
    kuin taivas siintäväinen,
    On milloin poutainen,
    On milloin pilvisäinen.

SILJUN SILMÄT.

    Kaks on valtaa, sanotaan,
    Taivahan ja Tuonen maan.
    Toinen niinkuin aurinkoinen
    Valon, riemun, lämmön luo.
    Yön ja tuskan, vaivan toinen
    Haudan kylmyydellä tuo.

    Yhden tiedän vallan vain:
    Se on silmiss' Siljullain.
    Riemuansa kun ne loistaa,
    Tunnen taivaan autuuden,
    Vaan kun murhe riemun poistaa,
    Vaivun valtaan varjojen.

SILJUNI SILMÄT.

    Voi kuin silmäs, Silju, ovat
    Mulle armottomat, kovat,
    Niinkuin terästä ja piitä!
    Nyt ne iskee, armaiseni
    Säkeneitä! — Sydämmeni
    Niinkuin taula syttyy siitä.

KAKSIKIN SYDÄNTÄ.

    »Miss' saalis on,
    Oi siljusein?
    Mun sydämmein
    Jo ryöstit armotonna pois.»
    — »Voi onneton!»
    Hän myhähti.
    »Vaan rintasi
    Niin sykkää, kaks kuin sulia ois.»

ERILAISIA UHKAUKSIA.

(Goethe.)

    Tyttöni jälkeen metsähän
    Mä juoksin kaulallen
    Käs'varren vein: »Pois!» uhkas hän
    »Mä muutoin kirkasen».

    »Haa!» huusin silloin uhkaillen,
    »Ken tänne uskaltaisi»
    »Vait!» kuiski hän, »vait! ettei ken
    Vaan sua kuulla sais.»

TSHEKKILÄISIÄ KANSANLAULUJA.

(Vapaasti suomennettuja.)

I.

    Näin he laususkeli mulle:
    »Yö kas alkaa hämärrellä!»
    — Tummentuipa silloin vainen
    Kultaseni silmä hellä.

    Näin he laususkeli mulle:
    »Koi jo virkos' ihanainen!»
    — Alkoivatpa heloitella
    Kultaseni posket vainen.

    Näin he laususkeli mulle:
    »Kas kuin päivä päilyäkse!»
    — Kultaseni vainen silloin
    Akkunastaan pilkittäikse.

II.

    Lintu tuolla viidakossa
    Yksinään näin laulelee:
    »Neitonen kun kullan saapi,
    Poski kohta kalpenee.»

    Totta lausuin, lintu parka
    Laskee siellä omiaan:
    Katsokaapa, poskillani
    Kuinka puna hehkuu vaan!

III.

    Hän jo pätsikin, haa!
    Hän jo upottakaa!
    Tuhon, turmion voi!
    Sydämmeeni hän toi!

    Velho viekas hän on,
    Kova, tunteheton,
    Kaikki hän lumoaa,
    Kaikki turmioon saa.

    Mustat silmänsä nuo,
    Rinta valkoinen tuo —
    Kenpä nähdä ne saa,
    Rauha sen katoaa.

    Tuhon viidelle toi
    Tulisilmät jo noi,
    Puna poskusien,
    Povi sen luminen.

    Tuhon viidelle toi, —
    Jopa kuudeskin, voi!
    öin ja päivin jo on
    Houkko niin levoton.

    Hän jo pätsikin, haa!
    Hän jo upottakaa!
    Tuhon, turmion voi!
    Sydämeeni hän toi!

ESPANJALAISIA PIKKURUNOJA.

I.

    Yön hiljaisuus kun rauhan, tyynen tuo
    Ja unten helmoin kietoo kuolevaiset,
    Mä kurja tunnen tuskat moninaiset
    Ja riennän taivahan ja Klorin luo.

    Ja aueta kun aamun koitar suo
    Idässä päivän portit purppuraiset,
    Saa ilmi huokaukset painavaiset
    Mun rinnastani vanhat vaivat nuo.

    Jo päivä paahtaa kohti maata tuolta
    Linnastaan loistavasta taivahalla,
    Mä vaikeroin vaan alla tuskieni.

    Tuo ilta rauhaa muille, mulle huolta.
    Ja turhaa hoivaa etsin vaivain alla:
    Ei kuule taivas, kuuro Kloriseni.

II.

    Oi miekkoinen kellä
    On kytkimet, paulat,
    Oi miekkoinen kellä
    On kahlehet lemmen!

    On montakin täällä,
    Kun miellyttää koittaa,
    Vaan tuo Marinilla
    Ne sulossa voittaa.
    Oi miekkoinen kellä
    On kahlehet lemmen!

    On poikanen sillä,
    Jo sydämen ylkä,
    Ja hänt' ikänänsä
    Sen lempi ei hylkää.
    Oi miekkonen kellä
    On kahlehet lemmen!

III.

    Joskuspa tyynnä,
    Oi aatos! siellä
    Sä viihdyt vielä.
    Nyt hehkullaan
    Sua polttaa lempi,
    Vaan vilvasempi
    On povi maan;
    Siell' lemp' ei vaivaa,
    Ei tuska, siellä
    Sä viihdyt vielä.

    Mit' elo milloin
    Ei aikanansa
    Suo, kauhistuissansa
    Sen antaa silloin;
    Murheetta silloin
    Vaivatta siellä
    Sä viihdyt vielä.

IV.

    Voi, kuin tuiman tuim' on neito!
    Ken sen luoksi tohtii, ken?

    Kunnahalla kulkee neito,
    Karjaa siellä kaitsellen,
    Kaunis on kuin kukka, tuima
    Niinkuin meri hyrskyinen.

    Voi, kuin tuiman tuim' on neito!
    Ken sen luoksi tohtii, ken?

KEHTOLAULU.

    Nuku, nuku lapsonen,
    Oma sydänkerä!
    Äiti tuutii laulellen
    Isän silmäterää.

    Ulkon' on nyt poutasää,
    Kesän lämmin helle,
    Aholla se kypsyttää
    Marjat lapsoselle.

    Äiti käskee paimenen
    Niitä poimiskella,
    Käskee tuoda huilusen
    Lapsen puhallella.

    Nuku, nuku! isäkin
    Niityn nukkaa niittää,
    Kun hän tulee kotihin
    Kilttiään hän kiittää.

    Kiittää, nostaa suureksi,
    Putkipillin antaa,
    Povellansa tuutivi,
    Pitkin pihaa kantaa.

    Sitten pikku Perttuni
    Vähitellen varttuu,
    Kasvaa aikamieheksi,
    Auran kurkeen tarttuu.

    Pappilasta sitten hän
    Lusikkansa noutaa,
    Taloon oivan miniän
    Yli salmen soutaa.

    Nuku, nuku lapsonen,
    Oma sydänkerä!
    Äiti tuutii laulellen
    Isän silmäterää.

SYNTYMÄPÄIVÄKIRJAN SÄKEITÄ.

I.

(14 p. maalisk.)

    Jos liekin poltteen tunnet povessas.
    Jos kuulet kuinka sua käsketähän.
    Sä tarpeeks' voimaa pyydä Luojaltas
    Nää tunnon käskyt pyhät täyttämähän.

II.

(31 p. toukok.)

    Nyt mieli talven synkistämä saa
    Taas uutta toivoa ja virvoitusta.
    Kas kuinka särkyy koteloinen musta
    Ja perho kultasiivin liihoittaa
    Sen sisältä. Niin luonto virkoaa
    Nyt kaikkialla talven uinailusta.

III.

(27 p. heinäk.)

    Ruusupensas kukkivainen
    Olet Suomi, perhonasi
    Liidän luonas, kaunokainen,
    Naulitsen ma tuoksuasi.

IV.

(29 p. elok.)

    Kotitaivas aina mulle
    Herttainen ja armas on,
    Lämpöisin ja kirkkain mulle
    Paiste kotiauringon

V.

(27 p. elok.)

    Syys jospa riistää
    Kukkaset, kohta
    Toisia meille
    Taas kevät tuo.

JOS PILVI OISIN!

    Jos pilvi väikkyväinen
    Vaan taivahalla oisin,
    Maan riemut, murheet kaikki
    Mä silloin nähdä voisin.

    Mit' oiskaan! — kurjuuttahan
    Mielellä haikealla
    Mä nähdä saisin täällä
    Maan päällä kaikkialla.

    Mä sille kyyneleitä
    Sateena vuodattaisin,
    Vaan ukkoisnuolen kurjain
    Mä rintaan linkoaisin.

TOIVO.

    Tuolla valtaa kuolon
    Kolkkous ja jää,
    Yö on synkkä, tuimat
    Tuulet myrskyää,
    Pimeässä peikot,
    Aaveet peljättää.

    Tääll' on päivä tyyni,
    Lämmin pouta on,
    Rauhaa myhäilevi
    Silmä auringon,
    Katvett' ei luo pilvet
    Taivaan siintohon.

    Yön ja päivän liittää
    Loistavainen koi,
    Rusko ilman rantaa
    Kultaa — Niinpä, oi!
    Murheen, riemun vaiheet
    Toivo purppuroi.