The Project Gutenberg eBook of Mustapartainen mies herättää pahennusta, by Väinö Albert Nuorteva

Mustapartainen mies herättää pahennusta.
Gyges ja Kandaules.
Leipomisen taito.
Puuanturat.
Kinkku.
Uutinen.
Jouluaattona.
Tilinpäätös.
Rasvattu Salama.
Salaperäinen hissi.
Merikylpylä.
Yhteiskunnalliset velvollisuudet.
Salinkalusto.
Takaisin luontoon.
Helluntaiksi maalle.
Kirjakaapin ostaja.
Eteisen ovi.
Ovela luonnonlaki.
Pilvilinnojen murskaama.
Mustapartainen mies ja ikäneito.
Suomalainen sauna Tyynen valtameren luodolla..
Mäkelän isännän lankeemus.
Happamat omenat.
Nujerrettu asiantuntija.
Sisäänkäynti ja uloskäynti.
Joulumarkkinat.
Kostoonsa sortunut.
Pörssikeinottelija.
Tavattomia tapahtui.
Helsinkiläisen kesäasunto.
Mustapartainen mies ja keskusteleva pariskunta.
Romaanin loppu.

Mustapartainen mies astui kadulle 1 huoneen ja 0 keittiön huoneistostaan ilman nyky- tai entisajan mukavuuksia.

Emme tahdo kiusata lukijan uteliaisuutta, joten heti ilmoitamme, mitä siinä käärössä oli. Siinä oli 68 senttimetrin pituinen palotorvi.

Käveltyään 3 minuuttia Helsingin horisontin mukaan, mustapartainen mies lähestyessään kadunkulmaa riisui kääröstä paperit, kohotti palotorven mustapartaisille huulilleen ja puhalsi torveen. Siitä lähti kaamea, voimakas ulvahdus. Ällistyneenä koko katuliikenne pysähtyi 1 minuutin ajaksi.

Mustapartainen mies jatkoi hieman kalpeana, mutta päättäväisenä matkaansa ja kuljettuaan 7 metriä hän taas töräytti torvellaan niin että ikkunaruudut tärähtivät ja katulyhtyjen lasit helisivät ja ihmiset toisella puolen kaupunkia kysyivät hätääntyneinä toisiltaan, että joko nyt alkoi?

Mustapartainen mies jatkoi matkaansa Pohjois-Esplanaadikatua kohden.
Hänen perässään kulki n. 185 uteliasta ihmistä.

Mustapartainen mies katujen risteyksessä taas kamalasti töräytti torveaan. Hänen perässään kulki 620 uteliasta ihmistä.

Kuusi metriä kuljettuaan mustapartainen mies taas puhalsi palotorveensa — tuuuu — tuuu — tutuu — tuuuuuuu! Hänen saattojoukkonsa nousi 1,058 sieluun.

Taas mustapartainen mies töräytti. 2,560 uteliasta. Nyt huomasi muuan sattumalta ohikulkeva poliisikonstaapelikin, että jotakin mahdollisesti oli tekeillä.

— Oletteko hullu, sanoi hän, ei saa puhaltaa! Kuinka uskallatte kadulla puhaltaa tuollaiseen torveen!

— Pois torvi!… Ottakaa kiinni tuo mies!… Herra on hyvä ja seuraa meitä poliisikamariin!

— Tämä on raakaa yksilön vapauden sortamista! Minä kuulen yötä päivää ulkoa kadulta torven töräyksiä. Vallan helvetillistä ulinaa. Kenen luvalla autot päästelevät eläimellisiä ääniään vaikkapa keskellä yötä? Niitten mölinä herättää kuolleet ja tappaa elävät. Yksinpä polkupyöräilijät toitottavat kaikenkaltaisia torvipelejä. Raitiovaunutkin ovat varustetut jonkunlaisilla höyrylaivapilliäänilaitteilla. Miksi minä en muka saisi kadulla kävellessäni antaa torvella merkkejä, että vastaantulijat tietävät väistyä oikealle puolelle? Mitä? — Tuuuu — tuu — — — tuuu!

— Vai koskee se ainoastaan ajoneuvoja, sanoi mustapartainen mies ja kiipesi ajurin rattaille. — Ajelkaa tunnin aika, huusi hän ja löi ajuria selkään, — tuu — tuu — tuu tuuu!

4-näytöksinen historiallinen näytelmä. Melko vapaasti Herodotoon mukaan. Huom! Kielletty lapsilta alle 15 v:n.

HENKILÖT:

I NÄYTÖS.

Gyges: Mikäpä on ollessa, kun sosialistien ja bolshevikien maailmaan ilmestymiseen vielä on aikaa pari tuhatta vuotta. Eikä parlamentarismistakaan…

Kuningas: Hiiteen politiikka! Minä puhun vaimostani. Olen saanut puolisokseni maailman ihanimman naisen!

Kuningas: Kuuluu, kuuluu! Mutta sinä et kuitenkaan usko. Lydialainen ei usko ennenkuin näkee. Sinun on nähtävä vaimoni.

Gyges: Mahdotonta, hirveätä! Toisen miehen, jopa itse kuninkaan vaimoa alastomana! Sehän olisi rikos maamme tapoja ja lakeja vastaan! Solvaus vaimoanne kohtaan!

Kuningas: Minä käsken! Sinä tottelet! Kuoleman uhalla! Toimitan sinulle pääsyn kuninkaallisen uimalaitoksen alueelle. Puolisoni ja minun mennessä kylpemään kätkeydyt pensaan taa. Ei hänen eikä kenenkään tarvitse koskaan mitään tietää koko jutusta. Luulenpa, että nähtyäsi uskot.

Gyges: Tapahtukoon niin. Vähemmälläkin suostun. Ilman kuolemanuhkauksiakin, suoraan sanoen, olen valmis katselemaan kaunista naista uimarannassa!

II NÄYTÖS.

III NÄYTÖS.

Kuningatar: Niin. Olette loukannut minua häpeällisellä tavalla. Olette salaa katsellen nähneet minut Eevan puvussa.

Kuningatar: Ei, ei, älkää kieltäkö, tiedän kaiken. Miehelläni on hauska tapa puhua unissaan. Halpamaisen tekonne voi vain kuolema sovittaa.

Gyges (erikseen). Tämäpä on kaunista! Katsoin tai olin katsomatta — henki pois!

Kuningatar: Kuninkaan syyllisyys on kenties yhtä suuri. Valitkaa: joko surmaatte kuninkaan ja otatte minut puolisoksenne tai surmautan minä teidät!

Gyges (raapii päätään): Naiminen tai kuolema. Ankarat vaihtoehdot! — Saanko nöyrimmästi anoa vähän miettimisaikaa.

IV NÄYTÖS.

Gyges; Malttakaa, teidän majesteettinne. Olen syytön. Tässä on todistukset siitä. (Näyttää paperikääröä kädessään.)

Gyges: Nämä ovat uusimmat Parisin muotilehdet. Suvaitkaa silmäillä 1921-vuoden naisten juhlapukumuoteja. Rohkenen vakuuttaa, että teidän kuninkaallinen majesteettinne ei ollut ilkialasti, kun minulla oli kunnia ja ilo nähdä teidän kuninkaallista majesteettianne pensaan takaa. Teidän majesteettinne oli silloin oikeastaan miltei täysin pukeutunut 1921-vuoden Parisin muotien mukaisesti. Aivan »chic».

Kuningatar: Niin, niin… oikeastaan… tosiaankin… tietysti, tietysti, minä olen aina »chic». Olette vain nähnyt minut uusimmassa europalaisessa muotipuvussa. Saatte pitää henkenne. Menkää tiehenne.

— Olen tehnyt keksinnön, sanoi ystäväni ja huonetoverini Niemeläinen, olen keksinyt liisterin!

Minä en vastannut mitään, vaan itkin. Olin jo puolen tunnin ajan sisäänlämpiävän kaakeliuunimme ääressä koettanut saada sananlaskua »ei savua ilman tulta» pitämään paikkaansa. Mutta se ei pitänyt. Savua tuli kuin pienestä valtamerihöyrylaivasta, mutta tulta ei vain näkynyt.

— Tosin liisteri on jo aikaisemminkin keksitty, mutta olen sen nyt keksinyt uudestaan aivan omintakeisesti, jatkoi Niemeläinen.

— Kuka sinun käski ruveta liisteriä keksimään! Sinunhan piti keksiä jotakin aivan muuta. Olisi jo aika, että keksisit vehnäleipätaikinan, muuten sinut paha perii!

Tämä tapahtui niinä suurina sotavuosina, jolloin leipä ja jauhot olivat loppumassa ja niitä sai niukalti vain korteilla. Niemeläinen ja minä olimme kuulleet asiantuntevalta taholta, että leipomalla itse leipää, korteilla saadusta jauhoannoksesta saisi enemmän kuin ostamalla valmista leipää. Koska Niemeläinen kerskaili osaavansa leipoa, päätimme yrittää.

Olin jo saanut tulen uuniin. Niemeläisen liisteri kävi yhä liisterimäisemmäksi. Hän vakuutti, että sellaista muka joskus sattuu taikinanteossa ja että se oli vain ohimenevä ilmiö.

— Se on sinun syysi! ärähti Niemeläinen tuskastuneena. — Eihän tästä parhaalla tahdollakaan voi tulla muuta kuin liisteriä, kun seisoskelet siinä vieressä ja tuijottelet ja härnäilet! Mene ostamaan hiivaa!

Menin. Kävin myymälästä toiseen. Kävin herkeämättä toista tuntia saamatta hiivaa: Sanotaan, että hiiva on käymisprosessin tulos, mutta kyllä se vain ei ainakaan tällä kertaa ollut.

Apteekista lopulta sain eräänlaista hiivapulveria, jonka vakuutettiin olevan niin tehokasta, että sillä saisi nousemaan vaikka rautatievetureita.

Kotiin tullessani ei Niemeläinen vieläkään ollut keksinyt vehnäleipätaikinaa. Hän yhä vielä viimeisteli liisterinkeksintöään.

— Älä pistä nokkaasi niin lähelle, varoitin Niemeläistä, jos taikina hyvinkin äkkiä ja rajusti sattuu nousemaan — tämä pulveri kun on kuulemma niin voimakasta.

Ei taikina sentään noussutkaan äkkiä ja voimakkaasti. Se ei noussut ollenkaan. Lopulta se päinvastoin alkoi entisestäänkin laskea ja litistyä.

— Pannaan kaikin mokomin uuniin, neuvoin minä, se käy jo niin arveluttavan litteäksi, että tulemme tässä muuten vielä paperinkin keksijöiksi!

Taikina oli niin kiihtynyt pannuun, että emme millään tahtoneet saada sitä irtaantumaan. Taltan ja vasaran avulla se lopulta luonnistui.

— Tiedätkö mitä, — sanoin Niemeläiselle tutkittuamme työmme tulosta, — luulen, että olemme kuin olemmekin keksineet viisaitten kiven.

Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen tarkasteli kenkiään. Ne muistuttivat kehnoa naturalistista esikoismurhenäytelmää.

— Minä luulen — sanoi Niemeläinen — luulen, että vien nämä kengät syksyn tuulessa humisevien puitten juurelle, kaivan niille syvän haudan, istutan kummulle kukkia ja rupean paljasjalkatanssijaksi.

— Viime kerralla oli koko kaupungissa yksi ainoa suutari, joka viitsi ja uskalsi ruveta tätä paikkakokoelmaa, näitä nahkaisia juoksuhautoja, paikkaamaan, ja hän on kuulemma nykyään hermosairaalassa.

— No, älä siis puhu mielettömyyksiä! Ei, kukapa miestä auttaa, ellei mies itse. Minä paikkaan itse jalkineeni.

— Nahkaa! Missä on kirjoitettu, että siihen tarvitaan nahkaa? Olen nähnyt eräässä ulkomaalaisessa aikakauslehdessä ohjeen miten jokainen voi itse valmistaa kenkiin anturat puusta. Onhan kellarissa tietääkseni halkoja. Ainakin yksi halko. Ja se riittää aluksi.

En yritä kuvata Niemeläisen kengänpaikkausta. Sitä varten pitäisi olla vähintään sotakirjailija. Lönnrotin sanakirjan uutta painosta varten merkitsin muistiin aivan uusia, meheviä sanoja, joita Niemeläinen keksi tukuttain joka kerta kun hän iski vasaralla peukaloonsa.

Työnsä päätyttyä Niemeläinen veti kengät jalkaansa. Oikeastaan on ehkä väärin sanoa niitä kengiksi. Ne näyttivät pikemmin olevan kaksi tankkia pienoiskoossa.

— Tule mukaan, sanoi Niemeläinen, minä lähden koettamaan minkälaisen vaikutuksen kenkäni tekevät yleisöön.

Ensimäinen vastaantulija oli varovainen. Hän siirtyi jo ajoissa toiselle puolen katua.

— Suokaa anteeksi, että vaivaan, sanoi Niemeläinen kohottaen hattuaan, minulleko irvistätte?

— Kuule, sanoi Niemeläinen minulle, mene hakemaan ajuria. Luulen, että tämä herra on hetkisen kuluttua vietävä kirurgiin.

Menin mielihyvällä. Sain ajurin ja palasin parahiksi viedäkseni Niemeläisen kirurgiin. Pahoinpitely ei ollut vaarallista laatua, joten hän pian toipui.

Niemeläinen oli ylpeä. Hän tunsi olevansa reformaattori, joka saa kärsiä uuden aatteen puolesta.

Hänen ei tarvinnut kärsiä kauan. Jo seuraavana päivänä molemmat pohjat irtaantuivat, ja tipahtivat kadulle, jonne jäivät.

Ystävälleni ja huonetoverilleni Niemeläiselle oli jotakin tapahtunut. Hän kuljeskeli nokka pystyssä, puhui suuriäänisesti ja esiintyi yleensä harmittavan itsetietoisena.

— Nykyinen aika vaatii tarmokkaita ja älykkäitä miehiä — sanoi hän sytyttäen ainoan sikarini ja viskaten tulitikunpätkän irvistelevää villakoiraamme Jussia kohden. — Olemassaolon taistelu on järkkymätön luonnonlaki, josta emme mihinkään pääse. Älykkäät ja voimakkaat yksilöt yhä edelleenkin ovat määrätyt kehitystä jatkamaan heikompien ja saamattomien jäädessä jälkeen, ja… ja…

— Kinkusta. Haa, mitä sanot? Et mitään. Istut ja haaveilet olemattomista kinkuista. Märehdit mahdottomuuden mahdottomuutta. Minä, minä olen hankkinut kinkun!

— Ole huoletta. Sitä ei vielä oltu punnittu, mutta mies oli tuttavani ja lupasi toimittaa sen uskomattoman halvalla. Toki meidän vähät rahamme sentään yhteen kinkkuun riittävät.

Iltapäivällä ilmestyi mies ja kinkku. Meidän täytyi sitoa Jussi kiinni sängynjalkaan. Se ei ollut saanut kunnollista ateriaa kokonaiseen viikkoon ja kinkun näkeminen vaikutti siihen kovin järkyttävästi.

— Paljonko se nyt maksaa, kysyin minä mahdollisimman huolettomasti, vaikka ääneni hieman värisi, ja otin esille lompakosta kokonaisen viiden kymmenen markan setelin. Ainoan settiimme.

— Tässä on runsaasti viisi kiloa — vastasi mies. Ystävän kauppoja kun tässä tehdään, niin olkoon kuljetuskustannuksineen 40 markkaa kilolta. Tasan kaksisataa markkaa.

Niemeläinen mutisi jotakin janosta ja vedestä sekä hävisi toiseen huoneeseen.

— Niin, sanoin minä, perin kohtuullinen hinta. Tietysti perin kohtuullinen. Nyt kun kulutus — hm — a tuotanto — hm — ja menekki — hm hm… mitä se tuo koirakin tuossa rimpuilee… oletkos alallasi, vintiö! — Niin, jaa, tuota… ikävä kyllä tässä on sattunut pieni väärinkäsitys. Asianlaita on oikeastaan sellainen, että ystäväni ja minä itse asiassa olemme kasvissyöjiä — ehdottomasti kasvissyöjiä. Ette suinkaan vain mitenkään ole tullut siihen käsitykseen, että aikomuksemme olisi kinkkua ostaa? Emme ole vielä eläissämme ostaneet kinkkua ja tuskinpa milloinkaan tulemme ostamaankaan. Ystäväni vain muuten lienee hintoja kysellyt… anteeksi, tuhannesti anteeksi, surullista, että tällainen erehdys.

— Erehdys, niin, ikävä erehdys — sanoi Niemeläinen, joka oli nyt rohkaissut mielensä ja tuli sisään. — En ollenkaan tiennyt, että… että ystäväni jo oli ennättänyt mennä ostamaan muualta kinkun — kaksikin kinkkua. Meillä on nyt lihaa koko talveksi. Ikävä kyllä, emme enää voikaan teidän kinkkuanne ostaa…

Nyt minä vuorostani nopeasti hävisin jättäen Niemeläisen selvittämään asioita.

Jussi katseli kauan hänen jälkeensä. Silmät kosteina ja suupielet vieläkin kosteampina.

Illan tyyni rauha lepäsi tupakansavupilvien yllä. Niemeläinen ja minä olimme vajonneet syvämietteiseen filosofiseen keskusteluun inhimillisen arvostelukyvyn epäluotettavaisuudesta, kun nuori mies tuli meitä häiritsemään.

— Minulla on suuri uutinen, huusi hän pakahtumaisillaan kertomahalusta, — se on kuitenkin toistaiseksi niin salaista laatua, ettei sitä voi kertoa.

— Pian se jo taas taitaa joulukin tulla, sanoin minä tarjoten sikaria, koska tiesin, että nuori mies ei ollut tupakkamies.

— Nykyään kyllä liikkuu mitä ihmeellisimpiä huhuja, mutta tämä ei ole huhua, tämä on vallan ehdottomasti tosiasia — intti nuori mies.

— Olen tässä lujasti miettinyt, sanoi Niemeläinen, että taitaisi sittenkin olla paras käännättää tämä vanha pukuni vielä kolmannen kerran. Housut kyllä ovat vähän niin ja näin, mutta takista ainakin tulee kalua…

— Kunpa tietäisitte, mitä minä tiedän, jatkoi nuori mies, ette istuisi näin rauhallisina!

— Kun oikein ajattelee, niin kyllä se sentään on aika kaunis laulu se »mustalaiseks olen syntynyt» — sanoin minä.

Nuori mies tärisi mielenliikutuksesta: — Jos lupaatte ehdottomasti olla vaiti, niin ehkä sentään voisin sen teille kertoa. Ehkä voisin kertoa.

— Paljonko sinä tätä nykyä maksat vuokraa huoneestasi? kysyin minä nuorelta mieheltä, jonka kasvolihakset alkoivat omituisesti nytkähdellä.

— Taitaa olla teille yhdentekevää kerronko sen vai en — sanoi hän käheästi.

— Onko sinulla reumatismi olkapäissäsi? kysyin minä. Se on vietävän ikävä tauti. Toissatalvena minä siitä sain tarpeekseni. Se johtui avantoon putoamisesta. Oli hieman sumuinen päivä. Lähdin lystikseni hiihtelemään… muistathan sinä, Niemeläinen, sen Koivikkoniemen töyrään Rutajärven rannalla?

— Muistan; siinähän minulle se ankerias kerran tarttui hauenkoukkuun. Se vasta oli lystikäs juttu. Ala-Rämpän vaari oli mukana sillä kertaa. Ja nyt oli sillä tavalla, että Ala-Rämpän vaari pelkää ankeriasta kuin syntiä…

Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen, minä ja villakoiramme Jussi olemme mekin omalta vähäiseltä osaltamme valmistautuneet vastaanottamaan joulujuhlaa vaatimattomassa yhden huoneen huoneistossamme, jossa on kovasti uloslämpiävä ja sisäänsavuava kaakeliuuni, vielä jonkun verran seinäpapereita, pieni osa nykyajan mukavuuksia, kaunis näköala, jonka valitettavasti vastapäätä oleva kiviseinä estää näkymästä, ja ikkunalla ruusupensas, jossa tosin on vain varsi ja piikit ja ruukku, mutta jonka kerran toivomme puhkeavan kukoistukseensa — ehkä sitten kun kiviseinä on sortunut ja meillekin paistaa aurinko.

Muuta omaisuutta meillä ei tällä hetkellä liene. Ainakaan emme nyt löydä mitään, mitä tarvitsemme. Meillä oli näet eilen joulusiivous.

Aikaisempien kokemusten nojalla peläten mitä pahinta, rukoilimme liikuttavin sanoin ja elein siivoojamatamia jättämään irtaimen omaisuutemme siirtämättä pois paikoiltaan tai ainakin asettamaan esineet ja paperitavarat edes suunnilleen niille seuduille, missä ne ennen siivousta olivat sijainneet.

Matami sekä loukkaantui että heltyi ja vannoi asettavansa kaiken millimetrilleen entisille paikoille.

Siivouksen jälkeen olivat entisillä paikoillaan vain hämähäkinverkot katonrajassa.

Myöhään eilen illalla suursiivouksen aikaansaama hermoärsytys laukesi liikatunteellisuuteen. Muistelimme lapsuuden aikoja, jolloin — niin no, tuo kaikkihan on tunnettua. Loppujen lopuksi olimme niin pehmeitä, että päätimme ostaa joulukuusen. Emme olleet 10 vuoteen istuneet jouluaattoiltana oman kuusen ääressä. Tänä aamuna tietysti häpesimme lapsellisuuteen lankeamistamme, mutta koska kerran päätös oli tehty, ei itsetuntomme enää sallinut peruuttamista.

Käytyämme lainaamassa rahoja jouluostoksiin vedimme arpaa siitä, kenen oli mentävä joulukuusta ostamaan. Arpa lankesi Niemeläiselle.

— Mikä pensasrähjä tuo on? kysyin minä Niemeläiseltä, joka kopisteli ja ravisteli huoneeseen hehtolitran verran lunta.

— Koska ei kuuseni kelpaa, niin menköön! Niemeläinen puristi huulensa yhteen, avasi ikkunan ja pudotti kuusen alas pihalle, mistä se silmänräpäyksessä katosi talonmiehen lasten suosiollisella avustuksella. Talonmiehen lasten suosiollisella avustuksella katoaa silmänräpäyksessä yleensä kaikki, mitä pihallemme joutuu.

— No, älähän nyt huoli pahastua. Eihän sitä voi erinomaisia vaatiakaan, kun asiantuntemus on vaillinainen, lohduttelin minä katuen loukkaustani.

— Hah hah hah hah — ulvoi Niemeläinen nähdessään minun kuuseni — mistä sinä olet saanut joululahjaksi mokoman pitkävartisen uuninluudan? Hah hah, ja varressakin on pari oksantynkää, hah hah hah! Hän kiemurteli naurusta.

Tunsin veren kohoavan päähäni. Avasin ikkunan ja retkautin kuusen alas pihalle, mistä se silmänräpäyksessä katosi talonmiehen lasten suosiollisella avustuksella.

Hetkistä myöhemmin olimme sopineet ja lähdimme yhdessä ostamaan kuusta. Tuloksena oli kuusenkuvatus, jonka rinnalla molemmat edelliset olivat olleet suorastaan ihanteita, mutta kummallakaan ei nyt ollut mitään sanomista. Meillä on siis kuusi.

Joululahjojen osto on vielä jälellä. Tietysti minä tulen ostamaan Niemeläiselle samaa, mitä Niemeläinen ostaa minulle ja mitä meillä kummallakin jo on ennestään.

Villakoirallemme Jussille ostamme luun ja kamman. Emme kuitenkaan osta luukampaa. Se voisi Jussin johtaa väärinkäytöksiin. Nykyaikana niin helposti langetaan väärinkäytöksiin.

Haluaako joku aivan ilmaiseksi tavattoman yksinkertaisen parannetun kaksinkertaisen italialaisen kirjanpitojärjestelmän?

Sen on sommitellut, soveltanut ja keksinyt ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen yksityistalouttamme silmälläpitäen. Sattuneesta syystä emme omasta puolestamme enää halua sitä jatkaa.

Eräänä tammikuun aamuna Niemeläinen pilasi partaveitseni teroittamalla sillä lyijykynänsä, ja ilmoitti alkavansa tehdä tilinpäätöstä.

Parin tunnin ajan hän senjälkeen tonki tilejä, piti kaunopuheisia esitelmiä kirjanpidon verrattomasta hyödyllisyydestä säästäväisyyden edistäjänä ja lateli myrkyllisiä huomautuksia erinäisten tilien — varsinkin »sekalaisten satunnaisten menojen» tilin — kohtuuttomasta suuruudesta, johon minä muka olin syypää.

— Menehän ostamaan laatikollinen sikareja ja 1/2 kiloa nakkimakkaroita! — huudahti hän äkkiä riemukkaasti.

— Ota siitä sadastaviidestätoista markasta kolmestakymmenestäkolmesta pennistä.

— Mistä sadastaviidestätoista? Minun tietääkseni koko nykyinen omaisuutemme rahassa on kolme epäpuhdasta markan seteliä ja neljä viiden pennin postimerkkiä.

— Älä yritä vetää minua nenästä! Kirjojen mukaan meillä on kassassa sataviisitoista markkaa kolmekymmentäkolme penniä. Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu!

Laajan keskustelun jälkeen, jossa käytettiin runsaasti puheenvuoroja, suostui Niemeläinen tarkistamaan laskelmiaan ja teki nyt sen jossain määrin epämieluisan huomion, että kassassamme olikin 375 mkn 45 pennin suuruinen vajaus.

Seuraavan tunnin kuluessa hän teki meidät kolmasti keppikerjäläisiksi ja yhtä monasti pikku kapitalisteiksi. Vuoroon voitonriemuisesti napsautellen sormiaan, vuoroon takoen nyrkkiään pöytään hän toisinaan hirnahti ilosta, toisinaan vajosi synkimmän epätoivon kuiluun, kunnes lopulta ryhtyi vimmatusti metsästämään jotakuta laskuvirhettä, joka muka oli syypää kaiken sotkeutumiseen.

Luultavasti Dante, joka oli italialainen, tunsi italialaisen kirjanpidon, mutta epäiltävää on tiesikö hän mitään parannetusta kaksinkertaisesta italialaisesta kirjanpidosta. Varmasti hän muuten olisi käyttänyt sitä hyväkseen helvettikuvauksissaan.

Illan tullen muistutti Niemeläinen enemmän amerikkalaista puimakonetta kuin italialaista kirjanpitäjää. Tuhottuaan erinäistä irtainta omaisuutta, kaadettuaan mustepullon, revittyään kirjanpitokirjat siekaleiksi ja heitettyään niitten säpäleet uuniin hän sai rauhan, anasti yllämainitut 3 markan seteliä ja meni ulos.

Ystäväni Kalle Niemeläinen ja minä olemme nyttemmin päättäneet perustaa pikatoimiston »Rasvattu Salama» sekä olemme valmiit lähitulevaisuudessa ojentamaan kiireisiinsä menehtyvälle arv. yleisölle auttavia käsiä ynnä jalkoja.

»Rasvattu Salama» tulee toimimaan noudattaen niitä tunnettuja periaatteita, jotka pikatoimistoissa yleensä vallitsevat. Toimiston johtajilla on pikatoimistojen juoksupoikien ja yleensä juoksupoikien työtavoista ja työtehosta laaja ja taattu kokemus.

Toimistolla tulee olemaan kaksi puhelinta. Kaupunkipuhelin, joka on epäkunnossa silloin kun se ei ole ylösotettu ja ylösotettu silloin kun se ei ole epäkunnossa. Ynnä kaukopuhelin, jolla ei pääse minnekään.

Juoksupoika-armeijansa on toimisto valinnut erikoisella huolella. Huom.! Uutuus! Olemme tarkoitusta varten monien ponnistusten ja vaivannäköjen jälkeen saaneet pestatuksi lauman mustalaispoikia, joilla on aivan synnynnäisiä taipumuksia ensiluokkaisiksi pikatoimistojuoksupojiksi.

Ankarasta kilpailusta huolimatta tulee pikatoimisto »Rasvattu Salama» juoksupoikiensa likaisuuteen nähden viemään voiton kaikista muista pikatoimistoista. Juoksupoikamme juoksevat ainoastaan nähdessään saippuan ja pesuvadin.

Juoksupoikamme kykenevät aivan helposti suorittamaan 5 minuutin matkan 2 l/2 tunnissa — erittäin kiireellisissä tapauksissa jopa 3—5 tunnissa.

Juoksupoikamme ovat taatusti täysin tylsiä; eivät käsitä alkeellisimpiakaan asioita eivätkä yksinkertaisimpia tehtäviä ja löytävät ainoastaan takaisin lähtöpaikkaan perimään kahdenkertaisen maksun.

Edelläesitetyn nojalla rohkenemme lämpimästi suositella juoksupoikiamme, joita ei toimistostamme tarvittaessa milloinkaan ole saatavissa. Paitsi erittäin tärkeissä tapauksissa, jolloin maksu on kolminkertainen. Liike vastaa siitä, että tilatut lähetit saapuvat hyvissä ajoin määräajan jälkeen — mikäli mahdollista jo seuraavana päivänä.

Huom.! Arvolähetyksiä vastaanotetaan mielihyvällä sekä talletettaviksi että kuljetettaviksi. Huom.! Liike ei vastaa kadonneista tavaroista!

Toimisto tarjoutuu myös välittämään erilaatuisten tavarain ostoa; tilauksia seuraavien, etukäteen suoritettavien maksujen nopea ja huolellinen vastaanotto tällöin taataan.

Koska olimme kuulleet, että rouva Jakari oli matkustanut Jyväskylään, päätimme ystäväni Niemeläinen ja minä käydä herra Jakaria tervehtimässä.

Herra Jakari asuu uudenaikaisen kerrostalon neljännessä kerroksessa. Talossa on hissi.

— Hissi on siis jätetty johonkin toiseen kerrokseen.
Paina nappulaa, sanoi Niemeläinen.

Hissin ovi aukeni. Sen aukaisi sisältäpäin vanhanpuoleinen herrasmies. Hän oli avopäin ja hänellä oli sanomalehti kourassaan. Odotimme kohteliaasti, että hän astuisi ulos. Hän ei astunut ulos vaan ärähti meille jotakin ruotsiksi.

Koska olimme hyvin kasvatettuja nuoria miehiä, emme ärähtäneet mitään takaisin, vaan odotimme vieläkin kohteliaammin, että hän astuisi ulos. Mutta hän ei astunut. Mutisi vielä jotakin ja paiskasi oven kiinni.

— Luulenpa, hitto vieköön, että äijä istuu hississä lukemassa sanomalehtiä ja estää ihmisiä käyttämästä hissiä. Ovi on kiinni! Paina nappulaa! huusi Niemeläinen, joka nyt vain varsin lievästi muistutti hyvinkasvatettua nuorta miestä.

Painoin nappulaa. Sama herrasmies avasi taaskin oven, ärjäsi kiukkuisesti tusinan verran ruotsalaisia sarvipäitä ja paiskasi oven kiinni. Painoin uudelleen nappulaa. Ovi ei enää auennut.

— Nyt minä suutun, sanoi Niemeläinen. Mennäänpä kerrosta ylemmäksi ja kutsutaan se äijä hisseineen sinne.

Menimme kerrosta ylemmäs ja painoimme nappulaa. Hissin ovi aukeni ja
Niemeläinen repäisi sen selkoselälleen. Vanha herra oli kadonnut.
Hissiin oli sulloutunut nainen ja 5 lasta.

Ällistyimme sanattomiksi. Ennenkuin puhekykymme palautui, oli ovi jo hätäisesti sulkeutunut.

— Millä ihmeellä he olivat ennättäneet saada sen vanhan karhun ulos hissistä, tunkeutua itse hissiin ja miksi he eivät astuneet hissistä pois ja kuinka herran nimessä se naishenkilö oli vain alushameisillaan?

Koetimme. Painoimme nappulaa. Hississä oli juutalaisperhe. Paiskasimme kiireesti oven kiinni.

Juoksimme alas toiseen kerrokseen, painoimme nappulaa. — Hississä oli taas äskeinen naisihminen alushameisillaan ja hänen 5 lastaan.

— Hah hah, nauroi Niemeläinen paiskaten oven kiinni päin rähiseviä juutalaisia, jotka eivät yrittäneetkään poistua hissistä — nyt vastahan minä huomasin: tämä on unta! Me näemme hullunkurista unta.

— Mitä vielä. Minä tässä tietysti näen unta ja uneksin samalla, että sinä näet samaa unta kuin minäkin.

— Minä panen jyrkän vastalauseeni! Jos tämä on unta, niin tämä on minun omaa itsenäistä, persoonallista untani yhtä hyvin kuin sinun. Muuten olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että olemme valveilla. Yrittäkäämme joka tapauksessa vielä neljännen kerroksen nappulan vaikutusta hissin sisältöön.

— Kiitos, sanoi Niemeläinen, oikeastaan aikomuksemme on jäädä tähän neljänteen kerrokseen, mutta ehkä voitte antaa meille selityksen erinäisiin seikkoihin. — Kenties aikomuksenne kuitenkin oli juuri lähteä alas?

— Tarkoitan niitä, jotka äsken olivat tässä — ettekö juuri ollut toisen kerroksen kohdalla?

— Ahaa, nyt minä ymmärrän. Herrat ovat erehtyneet. Tämä ei niinsanoakseni oikeastaan ole hissi.

— En. Valitettavasti tämä on kaikkea muuta kuin unta. Tämä on mitä kouriintuntuvinta pääkaupungin asuntopulaa ja asuntokeinottelua. Talon isäntä on lakkauttanut hissin käytön ja varustanut hissiaukon välipermannoilla. Sillä tavoin hän on saanut useampia, eri sisäänkäytävällä varustettuja huoneita. Vuokra 300 mk kuukaudessa. Hieman ahdasta tuppaa olemaan, eikä näköalastakaan kannata puhua.

Suuressa maailmassa on kesäisin seurustelutilaisuuksia, joissa hienoimmatkin seurapiirit seurustelevat ilman vaatteita. Emme tarkoita tanssiaisia, sillä niissä ainakin herrasmiehet ovat puettuja. Tarkoitamme merikylpylöitä, joissa seurustelu tapahtuu uimapuvuissa, joita ei lueta varsinaisiin vaatteisiin kuuluviksi.

Niitä varten, jotka meidän maassamme suurmaailmalliseen tapaan haluavat vilkkaasti seurustella uimapuvuissa, on Helsingin lähistöllä, Lauttasaarella, merikylpylä. Siellä vallitsee kesäisin kirjava elämä. Hiekkaranta värillisine pukeutumiskoppeineen on täynnä iloista, ruskettunutta väkeä, joka pitää hauskaa oikein sydämensä pohjasta. Ja koska niin on tapana suuressa maailmassakin, ei kukaan kauhistu, vaikka herrat ja naiset eivät merikylpylässä olekaan aidatut eri karsinoihin. Ja sepä se ilon kohottaakin kaksinkertaiseksi.

Ystäväni Kalle Niemeläinen ja minä käymme siellä toisinaan. Enimmäkseen vain katselijoina. On niin hauskaa nähdä — ilman kiikaria — uimapukuisia naisia. Sitäpaitsi siellä tarjotaan kahvia ja kaunista luontoa.

Äskettäin tapasimme siellä erään tuttavan nuoren miehen, joka on kihloissa. Hän vakuutti, että merikylpyelämä on sanomattoman virkistävää ja hupaista varsinkin kihloissa oleville. Ja hauskaa hänellä näytti olevankin. Nuori neitonen kutitti häntä selkään, nauroi niin että hampaat näkyivät ja polskutteli vettä niin että m.m. varpaat näkyivät.

He tanssivat paraikaa hilpeätä piirileikkiä keskenään, kun nuoren miehen morsian äkkiä kirkasi. Olen vain kerran elämässäni kuullut tähän verrattavan naisen parkaisun — se nainen näki silloin hiiren (»rotan»).

Näimme, että nuoren miehen morsian paraikaa ratkaisi kysymystä pyörtyisikö vaiko ei. Hän pyörtyi puolittain.

Niemeläinen ja minä kannoimme hänet kasinolle. Nuori mies itse oli salamannopeasti hävinnyt erääseen pukukoppiin.

Niemeläinen ja minä koetimme parhaamme mukaan virkistää hänen morsiantaan kahvilla, leivoksilla ja sitruunasoodalla sekä yritimme ilahduttaa häntä vilkkaalla ja henkevällä seurustelulla. Mutta hän pysyi kaikesta huolimatta hieman alakuloisena. — Niin — olen tainnut kokonaan unohtaa mainita, että se neitonen, joka oli kylpemässä nuoren miehen seurassa, ei ollut hänen morsiamensa. Nuoren miehen morsian tuli rannalle aivan sattumalta.

Nuori mies ei enää uskaltanut näyttäytyä. Me saimme edelleenkin pitää seuraa hänen morsiamelleen. Hän oli hauska tyttö, vaikka vähän alakuloinen. Me menimme seuraavana päivänä hänen kanssaan kylpemään.

— Yhteiskuntamme taloudellinen tila on arveluttava, sanoi herra Jakari. On sentähden surkuteltava ja jyrkästi paheksuttava sitä anteeksiantamatonta kevytmielisyyttä, jolla kansalaiset suhtautuvat yhteiskunnallisiin velvollisuuksiinsa aikana, jolloin yhteiskunta kipeimmin kaipaa jäsentensä tukea. He eivät käsitä, että yhteiskuntaa kohtaan tehty laiminlyönti lopulta sittenkin kipeästi koskee heitä itseään.

— Tarkoitat kai tulojen ilmoittamisvelvollisuuden täyttämistä ja verojen suorittamista, joihin tehtäviin yleisö viime aikoina on suhtautunut jonkunverran kylmäkiskoisesti?

Ovikello soi. Olin vieraisilla herra Jakarin luona. Rouva Jakari oli 6-vuotiaan hra Jakari nuoremman kera matkustanut Oulunkylään poimimaan sinivuokkoja. Niitä saa siellä à Smk 1:— kimppu.

Herra Jakari riensi avaamaan ovea. Siellä oli siististi puettu, kärsivän näköinen vanhahko mies, jolla oli paperivihko kourassaan.

— Tulisin vain perimään viime vuoden kunnallisveroja 2,021 markkaa 65 penniä. Siitä asiasta on jo monta kertaa puhelimella soitettu kaupunginvoudin konttorista ja herra Jakarin kanssa pitäisi olla sovittu, että vero tänään lopullisesti ja ehdottomasti suoritetaan.

— Vai niin, sanoi herra Jakari ja rykäsi hermostuneesti. Jahah. Hm, hm. Niin. Oikeastaan… oikeastaan herra Jakari ei nyt sattumalta ole kotona. Hän on vähän matkustanut maalle. Ylihuomenna hän kyllä kutakuinkin varmasti…

— Minäkö… sanoinko… niin, tietysti minä olen Jakari… mutta en ole… minä olen nähkääs hänen veljensä. Hänen nuorempi veljensä. Hän itse, kuten sanottu on maalla…

— Höh höh, vihdoinkin olemme taas kotona! huusi rouva Jakari — ai, täällä näyttää olevan vieraita!

— Oikea! parkasi rouva Jakari. Oikea rouva Jakari! Tietysti! Mitä tämä merkitsee! Mitä on tapahtunut? Kalle, onko sinulla sitten… oo!

— Minä vain rohkenisin kysyä olisiko herra Jakari mahdollisesti puhunut rouvalle jotakin kunnallisveroista, että voisiko rouva ehkä ne maksaa, jos hän on kenties jättänyt rahoja sitä varten.

— Ei, ei, sanoi herra Jakari, rouva Jakari ei yleensä… kyllä veljeni, herra Jakari itse…ylihuomenna…

— Äiti, äiti, huusi hra Jakari nuorempi äkkiä, Pekka näyttää isälle käpyä! Katso, isä, käpyä, sanoi hän ja veti herra Jakaria takinliepeestä.

— Ei, kyllä tämä on erehdys, sanoi herra Jakari, tuolla pojalla on vain omituinen tapa sanoa minua isäkseen, en minä ole sen oikea isä, ei se ole minun lapseni… niin, jos sopisi sitten ylihuomenna…

— Ei sinun lapsesi! Rouva Jakari kalpeni raivosta ja kauhusta ja paljosta muusta ja riensi toiseen huoneeseen pyörtymään.

Käytin syntynyttä hämminkiä hyväkseni poistuakseni kaikessa hiljaisuudessa. Yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttäminen on nykyään käytännössä niin raskasta ja monimutkaista, ettei sitä huvikseen viitsi katsella.

Ystäväni Niemeläinen ja minä saimme äskettäin kirjeen eräältä maaseutuystävältämme. Hän oli myynyt vanhan, kuluneen salinkalustonsa, jota hän oli 10 vuoden ajan inhonnut. Hän oli saanut siitä Smk 1,300:—. Uutena se oli maksanut Smk. 750:—. Rajattomasti luottaen hyvään makuumme ja arvostelukykyymme hän lähetti meille Smk 3,500:—ja pyysi meitä Helsingistä ostamaan hänelle uuden, aistikkaan salinkaluston, joka, ynnä mahd. ylijäämä rahoista oli ensi tilassa lähetettävä hänelle sinne maalle.

— Tässä meillä sattumalta on erinomaisen hieno kalusto. Kuten herrat näkevät, se on tavattoman antiikkinen.

— Jahah, vai antiikkinen, sanoin minä, onko se doorilaista vai joonilaista tyyliä?

— Niin minustakin, sanoi Niemeläinen. Luulenpa, että… niin, mitä se muuten maksaa?

Sain houkuteltua Niemeläisen kadulle, ennenkuin mitään pahempaa ennätti tapahtua.

Kävimme vielä sen jälkeen 29:ssä huonekalu- ja sekalaistavarainkaupassa.
Halvin siisti salinkalusto oli- maksanut Smk. 8,000:—.

Olimme jo uupumuksesta täysin tylsiä löytäessämme toisen kaluston, joka maksoi vain 6,000 markkaa. Sen verran juuri ja juuri vielä jaksoimme, että yhteisvoimin saimme laskettua, että kalustossa edes kaikki jalat suunnilleen olivat tallella ja että saimme hinnasta tingittyä 500 markkaa.

Hinnasta tosin vielä puuttui Smk. 2,000:—, mutta saimme aikaan sopimuksen, jonka mukaan heti maksoimme Smk 3,500:— ja sitouduimme kuukauden kuluessa suorittamaan loput. Huonekalukauppias lupasi samana päivänä lähettää kaluston ystävällemme.

Omasta puolestamme kirjoitimme kirjeen, jossa selitimme asianlaidan ja toivoimme, että ystävämme olisi valintaamme tyytyväinen.

Tarkemmin miettiessä tekoamme me kauhistuimme. Entä, jos huonekalusto ei ystäväämme miellyttänyt? Entä jos hän kieltäytyisi suorittamasta sitä kahtatuhatta markkaa ja huonekalukauppias kieltäytyisi purkamasta kauppaa? Jännityksemme kasvoi päivä päivältä.

— Ethän vain ole unohtanut kirjettä taskuusi? kysyin eräänä päivänä
Niemeläiseltä, joka tavallisesti unohtaa tärkeät kirjeet taskuunsa.

Tietysti löysin kirjeen hänen taskustaan! Lausuin halveksumiseni ja otin itse toimittaakseni kirjeen matkalle. Seuraavana päivänä Niemeläinen vahingoniloisena löysi sen minun taskustani. Samana päivänä saimme kirjeen ystävältämme.

/# »Omituista! Sikäläinen huonekalukauppias, jonka asiamies osti kalustoni, on nyt lähettänyt vanhan, kirotun kalustoni takaisin. Tiedustelkaa asiaa! Joko olette ostanut minulle uuden kaluston? Missä viipyy?» #/

Hänen mainitsemansa huonekalukauppias oli sama, jolta me olimme ostaneet kaluston. Mielemme valtasi hirveä aavistus. Emme kalvenneet, me tulimme keltaisen vihreiksi.

Aivan oikein. Olimme ostaneet ystävällemme hänen oman vanhan kalustonsa. Ja minkälaisesta hinnasta! Ja olimme tehneet velkaa!— Huonekalukauppias kieltäytyi jyrkästi purkamasta kauppaa.

Niemeläinen ehdotti, että nopeasti katoaisimme jäljettömiin. Jonnekin kauas, kauas, missä kukaan ei meitä tunne.

Kamreeri Jutisella on paitsi vakinaista virkaansa vaimo, kesähuvila
Helsingin saaristossa ja kaksi lasta.

Näistä on erityisesti huvila herättänyt mielenkiintoani, ja koska kamreeri Jutinen varomattomuudessaan kerran erehdyksessä kehoitti minua käymään sitä katsomassa, kävin siellä viime sunnuntaina.

Torvisoittokunnan kaiuttaessa moniäänisesti iloisen marssin säveleitä lähdimme pääkaupungin rannasta. Minulla oli näet mukanani pelastusarmeija sekä rajaton määrä juutalaisia.

Puolen tunnin laivamatkan jälkeen saavuimme erään saaren rantaan, missä ystäväni Jutinen seisoi jonkunmoisella epäilyttävän näköisellä puutelineellä ja viittoili tervehtivästi. Kamreeri Jutinen ja laivamies alkoivat sitten hilata minua ylös pahasti horjuvalle telineelle pelastusarmeijan veisatessa jäähyväisiksi »ylemmäs, ylemmäs yhä…» — he vielä jatkoivat matkaansa ja juutalaiset onneksi myös.

— Jahah, vai tuolla tavalla, sanoi Jutinen. Me kyllä jo tavallisimmin kävelemme. Tämä on kyllä ollut oikea kunnollinen laivalaituri, mutta kevätjäät ovat tätä kahtena vuonna särkeneet, niin ettei ole tämän enempää jälellä.

— En minä ole miljoonien omistaja. Ei nykyaikana voi ajatella mitään korjauksia!

— Käydäänpä sisään, kehoitti Jutinen nostaen syrjään eteisen oven. Sattuivat saranat rikkumaan eikä tietysti voi korjata. Sepän kustannusarvio kohosi 150 markkaan, vapaaseen matkaan ja ylöspitoon. Onneksi meillä on tuo tukki, jota käytämme oven pönkkänä. — Ikävä kyllä en nyt voi tarjota mitään. Olisihan vähän uusia perunoita, mutta vaimoni, hm… vaimoni ei satu olemaan kotona.

— Ei pidä ajatellakaan, sanoin minä kohteliaasti kumartaen vaatekomeroon päin, josta kuului epäilyttävää kahinaa — eihän nykyaikana missään mitkään vieraitten kestitykset voi tulla kysymykseenkään. Monet naiset ovat vieläkin liian arkoja siinä suhteessa. — Hauskat ja ilmavat huoneet, muuten.

— Ovathan ne. Toisinaan kun oikein tuulee mereltä päin, tulee ilmaa niin kovasti, että ikkunat täytyy tukkia peitteillä ja lakanoilla ja matoilla. Viime kesänä oli vielä useita ikkunaruutujakin jälellä, mutta talven kuluessa nekin oli rikottu. Tässä on sali, tässä makuuhuone, tässä tavallinen huone, tässä keittiö — ainoa huone, missä sadeilmalla voi turvallisesti oleksia; välikatossa on näet hyvin suuri rako ja vinnille tunkeutuva sadevesi vuotaa tässä huoneessa vain siitä — eikä niinollen ennätä vuotaa katon kaikista pikku raoista, kuten toisissa huoneissa. — Tiedätkö muuten ketään varakasta vähäjärkistä, joka ostaisi tämän huvilan? Nyt heti. En usko, että se pysyy koossa ensi kesään asti. Ehdottomasti mahdotonta on nykyaikana pienimpiäkään korjauksia teettää. Itselläni ei siihen työhön ole aikaa eikä kykyä. Uuden rakentamista ei kukaan milloinkaan missään enää voi kuvitellakaan. Viettäisin kesäni matkoilla. Se tulee melkein halvemmaksi.

Hetkistä myöhemmin loikoilimme rannan hietikolla Aatamin puvuttomuudessa silmäillen puoleksi veteen vajonnutta, kumoon keikahtanutta uimahuonetta ja auringossa kimaltelevia aaltoja.

Päivän paahtaessa ja tuulen hyväillessä kuivettuneita jäseniä saattoi kuvitella olevansa luonnonlapsi Etelämeren saarilla.

— Oi, jatkukoon tätä vaikeata, kallista aikaa! — mietiskelin itsekseni — ihmiskätten rakennelmat rappeutuvat ja häviävät, luonnonlapsina, onnellisina, uusi aika näkee meidät asuinkuoppiemme ja kallioluoliemme edustalla häärivän. palaamme hitaasti mutta varmasti takaisin luontoon.

— — — Olemme päättäneet lähteä maalle jo helluntaiksi. Pois täältä kaupungin kivierämaasta, kauas pois. Helluntaisauna, riippakoivut, kukkivat tuomet, ahvenkarit, rauha, tuomentuoksu ja lehmänmaito odottavat. Mieli on niin kevyt. — Olemme päättäneet ottaa mukaamme vain välttämättömimmät tavarat. — — — Pelastuakseni uhkaavasta nälkäkuolemasta olen tänään käynyt salaa syömässä ulkosalla. Vaimoni on hommaillut matkavarustuksia jo kolmatta päivää. Pelkään pahinta. Hän väittää, että kahvipannu, makuuvaatteet, 2 tusinaa hillopurkkeja, 25 mehupulloa (tyhjiä), kaksi telttavuodetta ja suunnattomat mytyt erilaisia vaatteita, sateenvarjot ja kalossit kuuluvat välttämättömimpiin tavaroihin. — — — Nyt on kaikki hukassa! Hän vaatii, että lapsenvaunutkin on otettava mukaan. Hän sanoi minua sydämettömäksi hirviöksi lausuessani, että siisti pärekoppa on jälkeläisemme säilytyspaikaksi maalla sekä sopiva että riittävä. — — — Lapsenvaunukysymys yhä kärjistyy. Omasta puolestani vaadin nyt, että siinä tapauksessa mukaan on otettava myös piano, 1/2 syltä sekahalkoja, kaasumittari, jäljennös Takasen Ainosta melkein luonnollista kokoa, kirjakaappi, kiertomankeli ja sisäikkunat. — — — Synkkä pilvi on peittänyt kirkkaan aviollisen taivaamme. Olen poistunut kotoa. Luultavasti en enää koskaan palaja. — — — Jälleen kotona. — Lapsenvaunut otetaan mukaan. Lähtöpäivä on koittanut. Saa nähdä olenko illan tullen enää elävien joukossa. Olen saanut tavararöykkiöt siirretyiksi kadulle ja peukaloni pois sijoiltaan. — — — Kaikki ajurit ovat hävinneet jäljettömiin tästä kaupunginosasta. Olen käynyt pyydystelemässä niitä muista kaupunginosista. Olen saanut houkuteltua useita niistä aina perille asti, mutta nähdessään tavararöykkiön ne ovat paenneet kauhun vallassa. — — — En enää saa edes puhuteltua ainoatakaan ajuria kaupungissa ja sen lähiyhdyskunnissa. Ne pakenevat minut nähdessään. Huhu tavararöykkiöstä on nähtävästi levinnyt kaikkialle. — — — Olen viettänyt yöni kadulla vartioiden tavaroita. Koetin vartioida mahdollisimman huolimattomasti, mutta valitettavasti ei kuitenkaan mitään viety. — — — Olemme kantaneet tavarat takaisin. Luulen, että selkärankani on ellei poikki niin ainakin pahasti mutkistunut. — — — Vietämme helluntaipäivän Korkeasaarella. Toivottavasti kauniita ilmoja edelleen tulee jatkumaan.

Varatuomari Askola oli tosin vähän äkkipikainen luonteeltaan, mutta kaikesta huolimatta erinomaisen hyväsydäminen. Hyväsydäminen hän oli itseäänkin kohtaan; silmiinpistävän pyylevyyden ohella siitä oli todistuksena se seikka, että hän oli tahallaan jättäytynyt vanhaksipojaksi.

Askola oli ostanut itselleen huvilan Kekola-nimisestä huvilayhdyskunnasta, jonne oli 20 minuutin junamatka kaupungista. Täällä huvilassaan hän myytyään asianajotoimistonsa vietti huoletonta, ihanteellista vanhanpojanelämää.

Huvilan ja siihen kuuluvan maapalstan ohella Askolalla tietenkin oli irtainta omaisuutta, johon muun muassa kuului vanha, isiltä peritty kirjakaappi. Se oli keltaiseksi maalattu kömpelö, ja ruma, mutta se täytti — paitsi 1/4 huoneesta tehtävänsä erinomaisesti ja Askola oikein piti siitä vanhasta rukasta kaapistaan. Valitettavasti eivät Askolan ystävät siitä pitäneet. Etenkin hänen molemmat naimattomat vanhanpuoleiset sisarensa, jotka joka torstai kävivät hänen luonaan päivällisellä, olivat alkaneet oikein järjestelmällisesti ahdistaa kaappirukkaa.

— Annetaan helkkarissa sen sitten rauhassa vanhentua! Mitäs, jos minä sen nyt myyn polkuhinnasta ja sitten viidenkymmenen vuoden kuluttua, kun se on täysi-ikäinen, ostan takaisin suunnattoman korkeasta hinnasta, niin pelkkää tappiotahan minä sillä tavalla tulen kärsimään. Ja sängyssänikö minä sillaikaa kirjojani säilytän?

— Mutta viidenkymmenen vuoden kuluttua se uudenaikainen vanhanaikainen olisi vanhanaikainen, kun sitävastoin tämä, nykyinen vanhanaikainen kenties silloin jo olisi todella uudenaikaisen vanhanaikainen.

— Akseli rakas, viidenkymmenen vuoden perästä sinä et tarvitse kaappia etkä kirjoja!

Ensi kerran elämässään Askola katui, ettei ollut mennyt naimisiin.
Tässä olisi nyt niin mainiosti sopinut vedota jälkeläisiinsä.

— Sallikaahan tuon kaappipahan olla täällä edes isältä perittynä muistokaluna.

— Voi, Akseli kulta, onhan sinulla sitäpaitsi muistona isän kirjoituspöytä, keinutuoli, vaateharja, kaikki hänen viisitoista piippuaan ja..

Tätä Askolan ei oikeastaan olisi pitänyt sanoa, sillä itkeväin naisten käsissä vahvinkin mies pehmiää kuin vaha.

Ja samana päivänä Askola kirjoitti sanomalehteen pantavaksi seuraavan ilmoituksen:

Kirjakaappi myydään sattuneesta syystä.
Huvila vastapäätä Kekolan asemaa. — A. Askola.

Mutta lehden latomossa olikin ilmoituksesta yksi rivi pudonnut pois, joten se tulikin saamaan seuraavan muodon:

Seuraavana aamupäivänä käyskenteli Askola pihamaalla odotellen päivän postia saapuvaksi, kun hän kaupungista tulevan junan saavuttua näki miehen, joka asemalta kääntyi hänen huvilaansa johtavalle tielle.

Mies oli pitkä ja laiha. Hänellä oli terävä nenä ja pienet viekkaat silmät.

— Minä, minä. Olkaa ystävällinen, käykää sisään vain, sanoi Askola ja avasi kohteliaasti portin.

— Kuusituhatta, kolmesataa kaksikymmentä seitsemän ja kolme neljättäosaa neliömetriä. Kas tässä, näitä portaita ylös.

— Tehkää hyvin. Onhan se virkistävää, etenkin jos on ollut kauemmin kaupungissa näin kesäkuumalla. Tuolla vastapäätä on muuten pieni kukkula, josta on oikein soma näköala.

Tuopa oli lihava kohteliaisuus, vaikka vain niin hävyttömän epäkohteliaalla äänellä lausuttu; ajatteli Askola itsekseen.

Tietysti, mutta menkäämme nyt vain sisään, siellä kyllä voin tarjota vettä.

— Älkäähän siitä välittäkö, se on aivan tavallinen yksinkertainen kaivo.

Mies loi Askolaan epämiellyttävän syrjäkatseen ja sanoi sitten miltei käskevästi:

Mies tarttui vääntimeen ja nosti kaivosta vettä, jota sitten maisteli sangon reunasta.

— Minulle tuo vesi ainakin kelpaa, ja se kai tässä pääasia on, sanoi
Askola, jonka kärsivällisyys jo alkoi jonkunverran heikentyä.

— Jouluaattona ja juhannusaattona. Toisinaan sitäpaitsi pesen kasvoni kylmällä vedellä, mutta jos näytän niin likaiselta, ettette uskalla tehdä kauppoja kanssani, niin…

— Vai niin, sanoi Askola, jonka kärsivällisyys nyt jo alkoi olla hyvin heikko, — ettekö kenties milloinkaan ole nähnyt saunaa sisältäpäin. Joka tapauksessa minun yksinkertaisen käsitykseni mukaan sauna oikeastaan on jossain määrin sivuasia kaappia ostettaessa, emmekä sentähden nyt huoline mennä tuohon mielenkiintoiseen laitokseen.

Mies katsoi pitkään Askolaan, pudisti päätään ja kohdisti sitten huomionsa toisaalle.

— Se on jääkellari. Siinä on jäitä. Ja tuolla on halkopino ja tuolla on suuri kivi, ja tuossa on karviaismarjapensas, ja tuossa on kottaraisenpesä, ja tuossa on voikukka ja tuossa on tulitikunpätkä! — Vai vieläkö haluatte enempi tietoja ylen tärkeätä kaupantekoanne varten? No, onhan tuolla sisällä muuan kaappi, mutta sen näkeminenhän ei liene tarpeellista, kunhan vain olette saanut tietää minkälaisella vedellä meidän saunassamme pestään!

Askola oli kiukusta tulipunaisena menetettyään viimeisenkin hitusen kärsivällisyydestään.

— Älkää hermostuko, hyvä herra, onhan kaupanteko toki rasittavaa näin kuumalla ilmalla sekä ostajalle että myyjälle.

— Kunpa siihen kaupantekoon vähitellen pääsisi, mumisi Askola. Mutta hyvänahkainen kun oli, niin nielasi kiukkunsa ja yrittäen keksiä luonnollisia syitä toisen omituiseen käyttäytymiseen hän sanoi:

— Niin, tämä kuumuus todella hermostuttaa. Ymmärrän: te kai aiotte muuttaa taloutenne maalle ja tahdotte tarkemmin perehtyä tällaisissa huvilapaikoissa vallitseviin olosuhteisiin — tuossa on ulkohuone.

— Minä tämäntapaisissa kaupoissa kiinnitän mitä suurinta huomiota ympäristöön.

— Mutta tämähän on jo kaiken huippu, hah hah hah — suokaa anteeksi — tunnetteko muuatta ranskalaista, jonka nimi on Taine?

— Ohoh, minä kun olin varma siitä, että olisitte, ellette suorastaan hänen poikansa, niin ainakin läheinen sukulainen!

— Ahaa, vai niin. — No nyt sitten vihdoinkin menemme sisälle, sanoi
Askola toivehikkaana.

— Olkaa huoleti, ei siitä maali lähde, vaikka selkäänne kihnuttaisitte seinää vasten. Tässä on sisäänkäytävä.

Mies ei tullut. Hän kuljeskeli seinävierustoita, tirkisteli ylös räystäitä kohden ja koputteli kepillään seinälaudoitusta.

Mies ei ollut kuulevinaan. Naputteli naputtelemistaan ja pisti tuon tuostakin päänsä sisään kellarinluukuista mutisten itsekseen. Sitten hän puukolla irroitti maalia seinästä ja pisti suuhunsa.

— Thyi, sylkäisi hän, ei ole tuoreen makua! Rupesi sitten repimään vuorilautaa irti seinästä.

— Hyvä isä, mieshän on mielipuoli! huudahti Askola, ilmeisesti mielipuoli! Olisihan minun jo heti pitänyt se kaikesta huomata. Millä tuhannen riivatulla minä siitä nyt eroon pääsen? — Joko meni? — Ei, tuossa tulee maassa ryömien.

— Kivijalka on löyhällä perustalla, kovin löyhällä, moitiskeli mies. —
No, mennään 'nyt sitten huoneita katselemaan.

Hän astui eteiseen, ennenkuin Askola kerkisi estää, kurkisteli sielläkin ympäri seiniä, repi irti mattoa ja kopeloi permantoa sen alla.

— Tämä siitä kirjakaapin myymisestä nyt tuli, päivitteli Askola tuskissaan, mihin minä nyt ihan yksinäni joudun tuon mielenvikaisen kanssa? Perhanako sen Maijankin nyt perjantaipäivänä pani torille! Jos riennän apua hakemaan, niin sillaikaa vaikka sytyttää talon palamaan. Paras tarkasti vartioida, ehkä lähtee tiehensä jahka aikansa on oleillut.

Askola otti nurkasta ryhmykepin ja odotti jännittyneenä, mihin mielipuoli nyt ryhtyisi.

Tämä avasi rohkeasti lähimmän oven ja astui sisään. He tulivat Askolan työhuoneeseen.

— Tuossa on myytäväksi ilmoitettu kirjakaappi, sanoi Askola koettaakseen vieläkö hullu muisti, mitä varten alkujaan oli tullut.

— En tarvitse kirjakaappia, murahti mielipuoli, avasi uuninluukut ja kurkisteli sisään uuniin.

— Ullakolleko nämä portaat johtavat? kysyi mies, sittenkuin he jälleen olivat tulleet eteiseen.

— Ei, ei, eivät ne ullakolle vie, ne ovat siinä muuten vain! huusi
Askola hätääntyneenä.

— Näkyyhän tästä pääsevän, virkkoi mies ja alkoi nousta ullakkoportaita
Askolan seuratessa ryhmysauvoineen.

Ullakolla mielipuoli jatkoi omituista nuuskimistaan, raahasi lopulta suuren tyhjän laatikon keskelle lattiaa, nousi laatikolle ja koputti kattoon.

— Rakohan siinä on, montakin rakoa, hyvin hyvin paljon kaikenlaisia rakoja. Mutta mennään nyt alas, siellä on paljon lystimpi, mairitteli Askola, jota hieman peloitti kahdenkesken olo hämärällä ullakolla.

Hullu lähtikin alas ja oli säikäyttää Askolan hengiltä hypähtämällä tasajalkaa keskellä portaita, niin että jysähti.

— Viimeinen hintani, jupisi Askola… e-een… en minä ole ajatellut — kyllä hintani tulee olemaan hirveän suuri.

— Oi oioi — vai arvioidaan minut sentään niinkin korkealle… mutta mennään, mennään nyt ulos täältä. Tuolla tien varrella on paljon koreita kukkasia, sinisiä, punaisia, keltaisia ja valkoisia. Ai ai, mennäänpäs sinne!

Mies astui aivan Askolan nenän eteen, katsoi häneen tuikeasti pitkän aikaa, aikoi sitten sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan vaan kohautti taas olkapäitään ja ravisti päätään.

— No se nyt vielä puuttui! Ei sinne voi mennä, se romahtaa alas! Eivät ne tikapuut kestä! Soh, ei saa mennä! Siellä… siellä on musta sutari, joka tekee pahaa!

— Jos se nyt putoaa alas ja taittaa niskansa, koituu siitä minulle sarja ikävyyksiä, valitteli Askola.

— Ruostunut se on. Ihan kerrassaan mätä! Mutta tulkaa taivaan tähden alas sieltä! Tulkaa, tulkaa, minä annan oikein hyvää ja makeaa ruokaa ja näytän kauniita kuvia ja teen hassunkurisia temppuja. Tulkaahan katsomaan, houkutteli Askola otsansa hiessä.

Mies kapusi alas, meni suoraa päätä Askolan luo ja laski kätensä hänen olalleen, mutta hypähti kiireesti pari askelta loitommas, kun Askola kohotti keppiään.

— Kuulkaa, sanoi kaapinostaja, te seisotte liian vakavasti ollaksenne humalassa. Te olette sairas. Kuuma ilma on ehkä hämmentänyt järkenne. Olisi parasta, että suoraapäätä menisitte lääkärille.

— Niin, niin, tulkaa tekin, mennään yhdessä, lääkäri on hyvä mies. Ehkä tekin olette sairas?

— En ollenkaan. Huvila minua muuten miellyttää ja kenties ostaisinkin sen, mutta asiain näin ollen ei siitä nyt taida tulla mitään.

— Ensin tulee ostamaan kirjakaappiani, sitten tahtoo ostaa minut itseni ja nyt lopulta huvilani — ajatteli Askola — olen jo tarpeeksi huhtonut hänen seurassaan, lienee jo aika ryhtyä ponteviin toimiin saattaakseni sekä hänet että paikkakunnan asukkaat turvattuun tilaan.

Mielipuoli ei enää näyttänyt välittävän Askolan puheista ja hommista vaan kääntyi poispäin.

— Tulkaa, tulkaa, viekotteli Askola makeasti, täällä on paljon koreita tavaroita — pikkuisia valkoisia pupuja, ne hyppelevät niin lystikkäästi, että oikein — ja, arvatkaas mitä? — täällä on keisarin palatsi!

Hullu ei ollut kuulevinaan. Silloin Askola päättävästi paiskasi keppinsä maahan, syöksähti salamannopeasti takaapäin miehen kimppuun ja raastoi hänet kellarinovelle, työnsi sisään, paiskasi oven kiinni ja väänsi lukkoon.

— Halloo… onko siellä nimismies… mitä?… kuka?… kätilö Nieminen… sitähän tässä nyt muka tarvittiin! — Halloo… halloo, voisitteko edes erehdyksestä yhdistää nimismiehelle… mitä?… eikö vapaa… perhana! — Halloo… saanko tohtorille… onko Kustaa, terve!… ai, anteeksi, jos tohtorinna on niin hyvä… onko Kustaa?… terve… tule taivaan tähden, täällä on irtipäässyt hullu!… Täällä… kellarissa… ota nimismies mukaasi ja… tulkaa pian, sillä…

Pihalle palatessaan näki Askola, että kellarinovi oli potkaistu irti saranoiltaan.

— Mitenkä koko jutun laita oikeastaan on? Sano suoraan, oletko tuntenut jonkunlaista polttavaa kipua päässäsi ja kenties hieman pahoinvointia?

— Mitä? Älä katso minuun noin saakelin lääkärimäisesti, muuten tosiaankin alan tuntea pahoinvoinnin oireita.

— Asia on todella huolestuttava. Minua vastaan tuli todella tuolla lähellä asemaa muuan mies, hyvin äkäisenä tosin, mutta muuten hän tuntui selväjärkiseltä. Hän kertoi käyneensä katselemassa myytäväksi ilmoitettua huvilaa ja väitti, että sen omistaja, lihavahko kaljupää herrasmies, kaikesta päättäen oli saanut jonkun kohtauksen. Oli puhunut järjettömiä ja lopulta hyökännyt hänen kimppuunsa ja sulkenut kellariin, josta hän oli päässyt pakenemaan. Mitä tähän sanot? Ja mitä ennenkaikkea merkitsee odottamaton huvilasi myynti?

— Herra varjelkoon, kirjakaappianiko sinä sanot huvilaksi! Onko minuun todella tullut sellainen hulluus, että kaikki ihmiset minusta tuntuvat hulluilta?

— Vastaa ensin tähän kysymykseen: onko lääkäri, joka sanoo kirjakaappia huvilaksi, täysijärkinen?

— Koeta sinä sen sijaan vaivata omia ajatuksiasi! Miksi puhut huvilanmyynnistä, kun tahdon myydä kirjakaappini?

— Vie sun tuhannen tuhatta…! Tule sisään, kyllä tästä asiasta parin totilasin ääressä vielä selvä tulee. Vie sun…!

Illalla makuulle mennessään pysähtyi Askola vanhan kirjakaappinsa eteen, taputti sitä kämmenellään ja puheli:

— Kuules, kaappi, sallimuksen käsi sinun myyntisi tällä erää ehkäisi, ja koska sinä olet kelvannut isälleni ja kelpaat minulle, niin pois se minusta, että sinut hylkäisin, koska et kelpaa muille ihmisille. Vasta kun minä käännän elävitten maailmalle leveän selkäni, taidat sinäkin saada kääntää maailmalle leveän selkäsi. Mutta siihen asti pysymme yhdessä. Terve, kaappi!

Rouva Jakari: (ei nuku). Herra Jakari: (nukkuu). Rouva Jakari: Kustaa! Herra Jakari: (kuorsaa). Rouva Jakari: Kustaa, nukutko sinä? Herra Jakari: Nukun. Tietysti minä nukun!

Rouva Jakari: Voi, voi, tiesinhän minä, ettet viitsinyt sitä sulkea. — Kuuletko, eteisessä liikkui joku! Kuuletko? Aaaah!

Rouva Jakari: Mene, mene pian katsomaan eteiseen. Ovi on auki ja siellä liikkui.

Rouva Jakari: Kustaa! Sinun täytyy mennä koettamaan onko se suljettu! Kuuletko!

Rouva Jakari: Voi voi voi. Minun uusi kaunis palttooni viedään. Mistä me saamme varoja uuden ostamiseen? Ah, jos meidät nyt murhataan, niin se on sinun syysi. Sinun syysi! Tahdotko ottaa vaimosi murhan omalletunnollesi? Kustaa! Näinkö minun elämäni oli päättyvä?

Herra Jakari: Koetin, koetin, koetin. Vakuutan kunniasanallani. Koetin ja väänsin avainta. Anna minun nukkua. (Kuorsaa.)

Rouva Jakari: Kustaa! Väänsitkö sinä avainta! Hyvä isä! Sinä väänsit avainta! Ja sinä vakuutat, että illalla varmasti olit lukinnut oven. Miten saatoit vääntää? Nyt sen tietysti väänsit auki! Kustaa, Kustaa! Mene heti katsomaan! Ovi on auki! Kustaa!

Rouva Jakari: Voi, sinä sydämetön, olisit valmis heittämään turvattoman vaimosi metsän korpeen petojen syötäväksi. Minun täytyy itseni mennä katsomaan onko se suljettu. Kustaa! Minä vilustun ja saan keuhkokuumeen ja kuolen. Kustaa! Mitä voit silloin vastata omantuntosi hirvittäviin syytöksiin?

Herra Jakari: Ole huoleti. Minä vain nostin sen tähän eteisen oven eteen. Aion viettää tässä lopun yötä pitäen kiinni oven kädensijasta. (Kuorsaa.)

— Hitto vieköön, jupisi punaviiksinen herrasmies kulkien kiivaasti edestakaisin, hitto vieköön, hitto vieköön, hitto vieköön, hitt…

Meitä oli siinä raitiotiepysäkillä koolla valikoimaton seura. Satoi vettä ja lunta ja rakeita ja mahdollisesti vielä jotakin muuta; Helsingissä saattaa keskellä talvea sataa mitä tahansa.

— Kyllä ne tulevat joka viides minuutti viidentoista minuutin väliajoilla, selitti posteljooni.

— Ohhoh, huokasi neiti, jolla oli ketun maalliset jäännökset kaulan ympäri kiedottuina.

— Neidillä on varmaankin kiire, sanoin minä haluten ottaa osaa yleiseen keskusteluun, — täällä maassa on kaikki asiat niin kehnolla kannalla, ajatelkaahan kun ei ole saatu tuotetuksi maahan rehukakkuja, rehukakkuja…

— Anteeksi, en arvannut, että neiti oli rouva — tuota — että rouva oli rouva.

— Hitto vieköön, hitto vieköön, jupisi punaviiksinen herrasmies, hitto vieköön. Hän kärsi silminnähtävästi korvinkuultavia sieluntuskia. — Kuulkaahan, sanoi hän tarttuen palttoonnappiini, joka jo kauan oli roikkunut yhden ainoan langan varassa ja nyt jäi hänen kouraansa. — Kuulkaahan — tämä taitaa olla teidän näppinne — neuvokaa, mitä minun on tehtävä vetääkseni luonnonlakia nenästä.

— Mutta hullusti käy joka tapauksessa. Sitäpaitsi tämä on muuan pienempi luonnonlaki. Niinsanoakseni yksityistä laatua. Tämä luonnonlaki koskee vain minun ja raitiotievaunujen välisiä suhteita: Jos odotan raitiotievaunuja pysäkillä, niin ne poikkeuksetta ovat täpötäynnä, enkä niihin pääse. Mutta kun sitten lähden matkaani jatkamaan jalkapatikassa, on hetkisen kuluttua ohikiitävässä vaunussa aina tilaa. Jos silloin palaan pysäkille, on seuraava vaunu taas täynnä. Tämä on poikkeukseton luonnonlaki. Erikoisesti minua varten keksitty.

—Erinomaista! Olkaahan siis ystävällinen ja kävelkää. Me muut odottavaiset saamme silloin olla varmat siitä, että vaunussa on tilaa.

— Armahtakaa minua, keksikää joku keino. Olen alinomaa myöhästynyt virastosta. Mitta alkaa olla täysi. Jos nyt pääsen vaunuun, ennätän vielä ajoissa. Jos kävelen, niin myöhästyn. Jos turhaan odotan vaunu ja sitten kävelen, niin myöhästyn kahta kauheammin.

— Olkaa kävelevinänne, ja kun luonnonlaki niinollen antaa tulla vaunun, jossa on tilaa, käännyttekin aivan äkkiarvaamatta takaisin ja hyppäätte vaunuun juuri kun se on lähtenyt pysäkiltä!

— Hah hah! Ei käy. Luonnonlaki on liian ovela. Olen useasti koettanut sitä keinoa, mutta luonnonlaki on aina vainunnut, mitä minulla on ollut mielessäni.

— Entäpä, jos koettaisin uhrautua puolestanne. Olemme jotakuinkin samankokoisia. Vaihtakaamme päällysvaatteita ja lakkeja (hänellä oli todella hyvät turkit ja minun talvipalttooni jo melkoisesti kulunut), minä lähden kävelemään ja te jäätte odottamaan vaunua. Ehkä luonnonlaki erehtyisi henkilöstä.

— Älkää luulko, että sitä niin helposti petetään. Se osaa lukea salaisimmat ajatuksenikin.

— Kuulkaahan, luulenpa tuntevani tuon luonnonlakinne. Jos se saa tuotetuksi teille jonkun vielä suuremman harmin, niin se tekee sen mielihyvällä. Menetelkäämme seuraavasti. Minä sanon, etten usko koko juttuanne. Todistaaksenne minulle, että olette puhunut totta, jäätte kanssani rauhallisesti odottamaan vaunua. Katso, siinä epäilemättä silloin onkin tilaa, ja kaiken sen jälkeen, mitä nyt olette kertonut, tulette perinpohjin nolatuksi ja luonnonlaki iloitsee siitä. Voimmehan varmuuden vuoksi vielä lyödä vetoakin. Lyötte vetoa siitä, että vaunu —kuten olette väittänyt — on täynnä, jos jäätte odottamaan. Luonnonlaki epäilemättä vaihteen vuoksi mielihyvin näkee teidän häviävän vedonlyönnissä. Menetätte tosin pienen vedon, mutta vaunussa tulee olemaan tilaa, ja sehän teille nyt kuitenkin on pääasia.

Hän suostui tuumaan ja jännittyneinä odotimme, miten luonnonlaki suhtautuisi juoneemme.

Odotimme. Vaunu tuli. Tosiaankin! Siinä oli tilaa. Mutta tilaa oli nipin napin vain yhdelle ainoalle henkilölle. Suoritettuani lyhyen, mutta tuiman jiu jitsu-ottelun muiden odottavien kanssa minä yksin kiipesin vaunuun ja konduktööri torjui takaisin kaikki muut. M.m. punaviiksisen herrasmiehen.

Punaviiksinen herrasmies hypähti tasajalkaa ja oli kiukusta tulipunainen — lukuunottamatta viiksiä, jotka, kuten mainittu, jo ennestään jostakin toisesta syystä olivat punaiset.

Liina: Sanoitko pian! Olisiko se liian pian? — — Oo, sinä et rakastakaan minua!

Liina: Ajattelet! Niinkö sanoit? Ajattelet, ajattelet. Sinä ajattelet — oo, oo, sinä et siis rakastakaan minua! Et rakasta! Voi, voi! (Itkee.)

Hannes: Kyllä, kyllä, kyllä. Surmaat minut ajattelemalla muuta. Mutta katsos, tuloni ovat hieman vaatimattomat. Niin, suoraan sanoen pienet. Olen köyhä. Jos nyt menemme naimisiin, on meidän tyydyttävä hyvin pieneen, hyvin vaatimattomaan kotiin.

Liina: Tietysti, tietysti! Pieni, vaatimaton koti. Oi, miten herttaista! Pieni, matala maja, jonka katon alla rakkautemme elää. — Kuule, me tyydymme kolmen huoneen ja keittiön huoneistoon — jos siinä on palvelijatarhuone lisäksi.

Liina (innostuen): Kaikki lämmintä ja yksinkertaista! Sinun huoneessasi aivan yksinkertaiset, mutta tyylikkäät nahkapäälliset huonekalut. Mutta vierashuoneessa täytyy sentään olla hienommat. Rokoko-mallia, tiedätkö! Ja ruokasalissa mahonkia. Ja huomispäivänä lähdemme yhdessä valitsemaan pianoa. En voi elää ilman painoa.

Hannes (itsekseen): Minä en voi elää ilman häntä ja hän ei voi elää ilman pianoa ja rokokoota ja… (vääntelee jalkojaan).

Liina: Oi, minä soittelen sinulle iltasin, milloin emme ole konserteissa tai teatterissa tai vieraisilla, ja kun Kaarlo-serkkuni on luonamme, laulamme hän ja minä duettoja.

Liina: Ah, sinähän et häntä vielä tunnekaan. Hänellä on niin kauniit tummat viikset.

Hannes (itsekseen): Tummaviiksinen Kaarlo. Ja he aikovat laulaa duettoja! (Vääntelee sekä käsiään että jalkojaan.)

Liina: Ja sitten meidän tietysti välttämättä on hankittava taideteoksia. Ne 'ovat kyllä vähän kalliita, mutta koti ilman taidetta ei ole mikään oikea koti. Ja itämaisia, pehmeitä mattoja. Meidän täytyy hankkia pari kolme persialaista mattoa!

Hannes: En, en minä ole sairas. Tai ehkä olen. En minä enää tiedä, mikä minä olen tai olenko ylimalkaan lainkaan.

Liina: Miten syvämietteisesti puhutkaan. — Niin, ja sunnuntaisin annamme palvelusväelle vapautta. Silloin puen ylleni piisaminnahkaisen kappani, jonka tietysti tulet antamaan minulle syntymäpäivälahjana, ja ajelemme autolla — pidän autoista — jonnekin ulos syömään. Paitsi joskus, jolloin pidämme pienet päivälliset valitulle seurapiirillemme. Eikö totta?

Liina: Ja ajatteles, miten hauskaa tulee olemaan, kun sukulaiseni Turusta ja Hämeenlinnasta ja Mikkelistä ja Vaasasta — minulla on niin paljon sukulaisia — tulevat pitemmäksi aikaa vierailemaan. Silloin kuljettelemme heitä oopperassa ja… kuule, kyllä me sentään tarvitsemme pari huonetta lisää, Hannes…

Hannes: Jaa jaa, niin, kun mikkeliläiset matot ajavat duettoa persialaisilla viiksillä, niin hah hah piisaminnahkaisella pianolla… olenko minä lintu? Kuule, mustaviiksinen Kaarlo, olenko minä västäräkki vai pyramiidi?

Hannes: Olutjuustoa ja käpyjä. Ja kolme pikkuista mustaa kanarialintua kuin kissa liukkaalla jäällä. Rakastatko sinä minua, pyhä Luteerus, oi maamme Suomi synnyinmaa. Tilu tuttan tuli luli lei. Hah hah hah. Se on nelikerroksinen itämaalainen palvelijatarhuone. Tilu tuttan tuli luli lei. Näin sanoo vapaaehtoinen palokunta kolmannessa planeetissa — kupperisnokk!

Tämä on tarina mustapartaisesta miehestä ja ikäneidosta. Tämä ei ole mikään kaunis tarina.

Oli kerran ikäneito sitä tunnettua ja pelättyä lajia, joka elää karkausvuosijutuissa ja pilalehtien palstoilla. Seudun naimattomat miehet kulkivat kauhun vallassa. Sillä katso, oli karkausvuosi ja se ikäneito vaanei alati tilaisuutta karataksensa heidän kimppuunsa. Ja koska he näkivät ikäneidon lähestyvän, niin he juosten pakenivat.

Mustapartainen käveli tiellä ja ihaili luontoa ja vihelteli itsekseen ja oli elämäänsä tyytyväinen. Sillä hän oli vanhapoika.

— Paetkaa, paetkaa! kiljuivat hänen ohitseen juoksevat miehet, — ikäneitoa paetkaa!

— Miksi te niin välttämättömästi pyritte minun seuraani? sanoi ikäneito kavalasti hymyillen.

— Vai pyrin minä teidän seuraanne, sanoi mustapartainen mies. — Ehkä se johtuu siitä, että mielelläni tahtoisin kuulla minkä mitäkin isoäidistäni. Ettekö ollutkin hänen lapsuudentovereitaan? Minä en tosin valitettavasti ole koskaan tavannut isoäitiäni, joka kuoli isäni syntyessä, mutta hän on jättänyt jälkeensä erinäisiä muistelmia. Niinsanottuja jälkeenjääneitä papereita.

— Oh, kuinka olette lystikäs, mitenkä minä olisin voinut olla isoäitinne lapsuudentoveri! Minähän olen vasta noin kaksikymmenvuotias.

— Niin, tosiaankin, olisihan minun pitänyt nähdä se hampaistanne. Ne ovat verrattain uudet. Paljonko ne ovat maksaneet?

— Hyi, kuinka olette epäkohtelias! sanoi ikäneito ja nipisti mustapartaisen miehen käsivartta.

— Älkää koskeko käsivarteeni, sanoi mustapartainen mies, se lähtee niin helposti irti. Se on niin huolimatonta tekoa. Se ei ole ensiluokkainen, kuten vasen jalkani. Yritin kyllä tilata käsivarren samasta paikasta, mutta liike oli sillä välin tehnyt vararikon. — Älkää näyttäkö noin pelästyneeltä. Pääni on kyllä jotenkin alkuperäinen, vaikka kaksi kaulanikamaa onkin kullasta. Kulta on nykyään muodissa. Ja saranat ovat platinasta. — Oletteko muuten henkivakuutettu? Kaikki vaimoni ovat onneksi olleet henkivakuutettuja.

— Onhan sitä silloin tällöin tullut oltua. Nyt minä sattumalta sentään taas olen leski. Lapsiparkani olisivatkin jälleen äidillisen huoltajan tarpeessa. Minulla on kolmetoista lasta. Ne ovat kaikki kotona nyt kun vanhin pääsi kuritushuoneesta toissapäivänä. Nuorinta vaivaa perinnöllinen juoppohulluus. — Ensimäinen vaimoni kuoli kaasumyrkytykseen. Satuin unohtamaan kaasuhanan auki hänen nukkuessaan, henkivakuutettu vain 10,000 markasta.

— Niin, se oli kyllä hyvin vaatimaton summa. Mutta hän jätti sentään jälkeensä vähän muutakin omaisuutta. — Seuraavan vaimoni henkivakuutinkin 30,000 markasta ja lisäksi otin hänelle 20,000 markan tapaturmavakuutuksen. Yhteensä 50,000 markkaa. Hän putosi alas eräästä kirkontornista, jonne yhdessä olimme kiivenneet ihailemaan näköalaa. Minä olin tapaturman ainoa silminnäkijä.

— Kolmas vaimoni menehtyi surkealla tavalla tulipalossa. Taloni oli vakuutettu 150,000 markasta. — Neljäs vaimoni kuoli äkkiä kuristustautiin. Minä nimittäin sairastan silloin tällöin kuristustautia. Se ilmenee tavallisesti naisten läheisyydessä. Alan yhtäkkiä nähdä sinisiä ja vihreitä ja punaisia ja keltaisia pyörylöitä ja kolmikulmia, jotka tanssivat vimmatusti saksanpolkkaa masurkan tahdissa, ja sormiani alkaa nytkäytellä ja syyhyä ja tuhatjalkaisia sahapukkeja juoksentelee taivaasta maahan ja maasta taivaaseen ja — knaks knaks — — — haa — nyt — — — nyt nyt — näettekö tuota sinikeltaista nelikulmiota tuon käivärän kuusen seitsemännellä oksalla vasemmalta lukien oikealta katsoen ja tuossa — — tuossa vihreä kuusikulmio ajaa häikäleesti takaa punaista nelinurkkaista kolmiota pitkin aitaa, ja sahapukit juosta rapsuttelevat, rapsuttelevat — hahaa — — —

Ikäneito kirkaisi kamalasti ja juoksi pakoon. Juoksi henkensä edestä. Juoksi, juoksi, juoksi, kunnes kiipesi korkean talon katolle ja veti tikapuut jälkeensä ylös.

Eikä häntä ole saatu sieltä alas, ei uhkauksin eikä houkutuksin. Siellä katolla ikäneito istuu vielä tänä päivänä. Ehkä hän joskus karkausvuosina salaa käväisee maanpinnalla vakuuttauduttuaan siitä, ettei mustapartainen mies ole läheisyydessä.

Mutta mustapartainen mies käveli ja ihaili luontoa ja vihelteli itsekseen ja oli elämäänsä tyytyväinen. Sillä hän oli piintynyt vanhapoika.

Siitä on nyt kulunut kaksikymmentä seitsemän vuotta. Olin toisena perämiehenä ranskalaisella laivalla, jonka nimi oli… no, yhdentekevä, mikä se oli. Kapteeni oli ranskalainen ja miehistö ranskalaista — lukuunottamatta kokkia, joka oli brasilialainen. Paitsi minua oleskeli laivalla toinenkin suomalainen, — muuan lääkäri. Perin hauska mies. Oli saanut periä enonsa — kahdeksansataaviisitoistatuhatta, mistä puolet oli mennyt testamenttiriitoihin. Saatuaan rahoja hän ei enää viitsinyt harjoittaa lääkärinammattiaan vaan oli kokonaan antautunut tieteelliseen työhön. Pienemmät vesieläimet olivat hänen intohimonsa. Tutki silloin paraikaa Tyynen meren eri vesikirppulajien ruuansulatuskanavien erilaisuuksia — helkkari!

Matkamme oli Valparaisosta Honoluluun. Lyhin ja suorin reitti käy
Marquesas-saarten itäpuolitse, mutta meidän oli matkalla poikettava
Tahitiin, joten tulimme tehneeksi melkoisen mutkan.

Olimme viisi päivää sitten jättäneet Tahitin. Lounaisesta kävi heikko tuulenhenki. Keskipäivän aikana näimme taivaanrannalla vaalean pilven. Se oli kuin seinä ja lähestyi lähestymistään vedenpintaa myöten. Pian se meidät saavutti, ja yhtäkkiä olimme paksun ja tiheän sumun keskellä. Niin tiheän, että olisi luullut kevyemmän miehen siinä voivan uida — ainakin korkkivyön avulla.

Äkkiä kuului ankaraa rytinää, laiva pysähtyi, huojui hetkisen ja kallistui pahasti. Sitten se taas lähti liikkeelle. Olimme ajaneet vedenalaisen karin yli siihen kuitenkaan tarttumatta. Laiva sai vuodon.

Ankkuri laskettiin, miehet komennettiin pumppuihin ja muutaman tunnin kuluttua oli rikkoontunut kohta korjattu vedenpitäväksi. Kuitenkin kesti joitakuita päiviä, ennenkuin laiva oli väliaikaisesti korjattu siksi hyvin, että uskalsimme nostaa ankkurin. Näinä päivinä sattui tapahtuma, josta aikomukseni on kertoa.

Kari, jonka yli olimme ajaneet, kuului koralliriuttoihin, joiden ainoa vedenpäällinen osa, pieni ruskeahko luodonpahanen, oli näkyvissä noin kolmensadan jalan päässä ankkuripaikastamme. — Sumupilvi hälveni jälleen yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja ilma muuttui sietämättömän kuumaksi. Aurinko hehkui kuin sulatusuuni, tuuli taukosi kokonaan ja valtameren ääretön pinta oli lasityyni. Olin monasti nähnyt rajattoman vesiaavikon myllertävän peloittavina aaltovuorina, mutta tämä punertavan auringon kuumottama kuolontyyneys teki paljon kaameamman vaikutuksen. Tuntui siltä kuin raskas, tukahduttava, polttava kuumuus olisi herpaissut ja tappanut koko suuren, elävän meren. Terva kiehui laivamme kansilautojen liitoksissa, ja jos kulki avopäin, niin melkein sai tuntea hiusten käryä.

Tohtori antoi laskea veneen vesille ja lähti korallikaria tutkimaan. Hän palasi kuitenkin pian takaisin manaten ja noituen suomen, ranskan ja kokin kunniaksi — espanjankielellä. Hän ei ollutkaan voinut nousta karille. Hänellä oli ohuet kengät ja kuuma koralli oli polttanut niistä anturat puhki.

Luodolle hänen kuitenkin oli päästävä, ja niin hän lainasi puukengät eräältä matruusilta. Bretagnelaisethan käyttävät puukenkiä, kuten tiedätte, ja bretagnelaisilla matruuseillamme oli useilla puukengät arkussaan. Eivät he näitä perin kömpelöitä jalkineita tietenkään laivalla käyttäneet, mutta ne olivat heillä jonkunmoisina onnea tuottavina taikaesineinä ja muistoina kotiseudusta ja rakkaista omaisista.

Tohtori oli vetänyt puukengät jalkaansa ja koetteli niitä kannella, kun hän äkkiä näytti saaneen auringonpistoksen tahi jotakin muuta sentapaista. Hän tuli entistäkin punaisemmaksi kasvoiltaan, hypähti kömpelösti kuin siipirikko kurki ja syöksyi sitten kädet levällään minua kohden. Kaasin hädissäni ämpärillisen merivettä hänen niskaansa, mutta hän ei tyyntynyt vaan huitoi käsivarsillaan kuin pillastunut tuulimylly ja huusi itkunsekaisella äänellä:

— Sauna — suomalainen sauna! huusi hän kuin vimmattu, viittoili merelle päin ja iski sitten minua nyrkillä vatsaan.

— Hölmö! huusi hän, etkö ymmärrä? — Tuo luoto, tuo hehkuvan kuuma luoto! Siinä on saunan kiuas! Saunavettä on meressä — riittää kahdelle miehelle! Hei hih, saunaan — saunaan keskellä Tyyntä valtamerta! Kuuletko, ystäväni, suomalaiseen saunaan! Löyly, heh!

Hän nauroi ja itki mielenliikutuksesta. — Minun mieleeni muistui lapsuudenkotini pieni, ulkoa harmaa, sisältä musta sauna riippakoivujen varjostaman lahden rannalla; muistui mieleeni läiskyntä, litinä, löylyn tohina ja vihtojen pehmeä rapsahtelu salaperäisessä hämärässä. Minunkin silmiini kohosivat liikutuksen kyyneleet. Ympärillemme kerääntyneet ranskalaiset eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan siitä, mitä me suomalaiset puhuimme, mutta kun he näkivät syvän liikutuksemme, niin hekin heltyivät.

Älkää, hyvät ystävät, millään muotoa luulko, että me aikamiehet ja merikarhut olisimme mitään hempeämielisiä kyynelkaljaaseja, mutta tuo kamala kuumuus, nähkääs….

Hetken kuluttua tohtori piti laivaväelle pienen esitelmän suomalaisesta saunasta. Se oli joka suhteessa lämpimin esitelmä, minkä koskaan olen kuullut. Lopetettuaan puheensa hän riisuutui ja minä seurasin esimerkkiä. Ainoastaan puukengät jaloissa laskeusimme veneeseen, johon sitäpaitsi hilattiin suuri, tyhjä puulaatikko — sen oli määrä toimia lauteina — ja kaksi vesisankoa. Pyyheliinat oli kainalossa valitettavasti puuttuvien ja korvaamattomien vastojen asemesta.

Nousimme luodolle, jonka suuruus oli noin 5 metriä läpimitaten. Reunat, joita merivesi huuhteli, olivat tietysti jäähtyneet, mutta jo metrin päässä rannasta kärysivät puukenkämme.

— Tämä ei ole mitään tavallista korallia, sanoi tohtori tarkastaen luodon pintaa, sen omituinen tumma väri imee itseensä suunnattomasti kuumuutta ja korallin hauras rakenne lisäksi lienee syynä siihen, että se tämän poikkeuksellisen kuuman sään vallitessa on kuumentunut melkein hehkuvaksi. — Hän sylkäisi luodolle, ja se pihisi.

Kannoimme laatikon keskelle luotoa ja täytimme ämpärit vedellä. Laivan kannelta miehistö jännitetyin mielenkiinnoin seurasi toimitustamme. Tartuimme kumpikin ämpäriimme ja nousimme »lauteille».

— Yks — kaks… onko se sinun ämpärisi täynnä, että tulee oikein kunnollinen tohaus?

Korvia huomaava suhaus. Hirveää ryminää. Sokaiseva höyrypilvi peitti kaiken. Tunsin vajoavani jonnekin syvälle, silmissäni säkenöi ja menetin tajuntani.

Herätessäni olin laivan kannella. Vieressäni makasi tohtori, jota keinotekoisen hengityksen avulla koetettiin saada virkoamaan. Siinä onnistuttiinkin. Hän avasi silmänsä ja nähdessään minut sanoi heikosti hymyillen:

Kohottauduin istualleni ja silmäilin merelle. Valtameren pinta oli tyyni, tasainen ja autio luoto oli hävinnyt, painunut jäljettömiin kuin köyhän hautakumpu. Etäällä uiskenteli tumma pilkku — se oli puulaatikko.

Ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Hehkuvan kuuma luoto. Haurasta korallikiveä. Äkkiä kylmä vesi. Kuuma kivi halkeaa ja murenee. Luoto hajoaa sortuen meren syvyyksiin. Me joudumme veteen ja meidät pelastetaan.

— Lyhyt löyly, virkkoi tohtori kohoten hänkin istualleen, — ammekylpy tuli liian aikaisin.

Tilaisuus oli syvästi liikuttavan juhlallinen. Olen ollut monissa hautajaisissa, ristiäisissä, pakanalähetysjuhlilla ja kuolinpesähuutokaupoissa, mutta tämä vei voiton kaikesta. Kaksi käkeä kukkui yhtaikaa, ilmassa oli keväisen illan tenhoavaa tuntua ja vahvasti maahenkeä. Mäkelän isännän harmaat leukahaivenet vapisivat huonosti salattua hartautta. Hän istutti tupakantaimia. Minä oleilin talossa kesävieraana enkä niinollen tehnyt mitään.

Sota-aikaa seurannut tupakkapula oli kipeästi koskenut Mäkelän isäntään, joka lähinnä itseään ja mahdollisesti hurskasta aviopuolisoaan ja kuuliaisia lapsiaan rakasti piippuaan, joka sekä vastoinkäymisten synkkinä syysiltoina että myötäkäymisen aurinkoisina lepohetkinä oli ollut hänen parhain ystävänsä.

Sanoin kuvaamaton kaipuu kuvastui hänen uurteisilla kasvoillaan hänen imiessään tyhjää piippua tai myrkytellessään itseään ja lähimpää ympäristöään polttamalla perunanlehtien, juhannuskukkien, vanhan tupakkakukkaron palasten, nuuskan ja herra ties minkä sekoituksia.

Hänen viime aikoina aikaansaamansa epätoivoinen käry oli sitä laatua, että emäntä alkoi vaatia pesäeroa. Tosin hän miehelään mennessään oli valmistautunut paljoa kärsimään, mutta liikaa oli vaatia, että hän maallisen elämänsä loppuvuodet viettäisi kytkettynä kytevään ja käryävään nahkurinverstaaseen.

Eipä ollutkaan Mäkelän isäntä kustannuksia ja vaivoja säästänyt hankkiessaan ne 30 tupakantainta, joita nyt keväisenä iltana istuttelimme, ja harvoin lienee isä varustanut lapsiaan elämän taipaleelle suuremmalla hellyydellä, toivorikkaammalla mielellä kuin Mäkelän isäntä vihreitä, arkoja suojattejaan tallintakaiseen väkevään multaan.

Toimituksen päätyttyä istuimme kauan pihakaivon kannella hautoen rohkeita haaveita tulevaisuuden suurista tupakkahalmeista sekä yleensä kansallisen kasviviljelyksemme uusista, ennen uneksimattomista urista.

— Jospa hyvinkin vielä kerran tämänkin kylän navetannurkissa kasvaa turkinpippuripuita — puissahan ne turkinpippurit…?

— Puissahan ne. Ja miksikäpä ei kasvaisi. Kun hyvästi lannoittaa ja apulannoittaa ja talveksi peittää huppuun kylmän varalta. Vaikka vielä inkivääriäkin viljeltäisiin!

— Heh heh. Inkivääriäkin. Ei se meikäläinen ole semmoisiin herkkuihin tottunut. Paitsi jos myytäväksi. — No, olenpa luojalle kiitos tyytyväinen, että on tupakat tiedossa. Kunpa säilyisivät ja kasvaisivat, menestyisivät ja lisääntyisivät.

Kului päivä. Kului pari. Jouduinpa vetelehtiessäni äijän tupakkamaalle.
Omituisen harvassa olivat taimet tallinseinustan puoleisessa päässä.
Luin taimet. Yhteensä 25. Ja niitä piti toki olla 30. Olivat
lisääntyneet väärään suuntaan.

Luin uudelleen. Yhteensä 25. Kaksikymmentäviisi. Ja niitä oli kuin olikin alkujaan ollut 30. Kolmekymmentä kallista tainta.

Viisi tainta oli siis hävinnyt. Tarkastin lähemmin taimilavaa ja totesin, että viisi toivorikasta tainta oli varastettu. Aioin ensin lähteä viemään surusanomaa isännälle, mutta muistaessani hänen kiihkeän, äkkipikaisen luonteensa ja tietäen, miten järkyttävästi tieto epäilemättä häneen vaikuttaisi, jätin aikeeni ja asetuin odottavalle kannalle.

Hän ei näyttänyt itse huomanneen mitään. Onnellisena vain edelleen vaali taimiaan pahoja aavistamatta.

Kului taaskin päiviä pari. Luin taimet. 10 puuttui. Siis vieläkin viisi tainta hävinnyt! Varkaus oli jatkuvaa laatua! Ja isäntä ei vieläkään ollut huomannut onnettomuutta. Nyt asiaa toki ei enää käynyt salaaminen.

Tein parhaani ilmoittaakseni hänelle vakavan uutiseni kohta mahdollisimman hellävaroen.

Suljin huolellisesti ovet, ettei talon turmeltumaton nuori väki saisi kuulla niitä voimakkaita Suomen kansan uudempia loitsusanoja, joilla hän tulisi purkamaan mieltänsä, ja aloitin varovasti puhumalla sääsuhteista ja vuodentulotoiveista. Senjälkeen siirryin puhumaan maanviljelijän ammatin vaikeuksista ja niistä kovista kohtalon oikuista, jotka usein tekevät hänen parhaat toiveensa tyhjiksi. Tämän jälkeen kohdistin sanani erikoisesti tupakanviljelykseen. Tupakka on meidän ilmanalassamme arka kasvi. Onnistuminen oli oikeastaan aivan poikkeus. Eikähän kai isäntäkään tätä tupakanviljelystä pitänyt muuta kuin pienenä kokeena, joka helposti saattoi epäonnistua. Hallat ja muut vaarat. Niin, suoraan sanoen, luulinpa, että tupakantaimia oli jonkun verran varastettu.

Päästyäni puheeni loppuun pidätin hengitystäni ja odotin isännän mielenpurkausta. Kun ei toki saisi sydämenhalvausta. Tai ryhtyisi johonkin toivottomaan tekoon.

Isäntä säpsähti, loi minuun pikaisen katseen ja lausui odottamattoman inhimillisellä äänellä:

— Ettäkö varastettu… joka paikkaan ne varkaat… ovat taas mullikat rikkoneet luhtaniityn aidan, täytyy keskellä kiireintä työpäivää lähteä korjaamaan. Näyttää se tuo tuulikin kääntyneen etelän puoleen. Kaipa näitä poutia jatkuu.

Hän otti asian ihmeteltävän rauhalliselta kannalta. Tuntui melkein siltä, kuin meistä kahdesta minä lopullisesti olisin ollut ällistyneempi Oli miten oli, päätin ottaa selon varkaista.

Seuraavana yönä piilouduin aidan taakse, pitämään silmällä tupakkamaata. Onnistuin ainoastaan hankkimaan itselleni hyvänlaisen nuhan. Varkaita ei näkynyt.

Koska kerran leikkiin olin ryhtynyt, eikä nuhan saantiakaan enää tarvinnut pelätä, koska minulla se nyt jo oli ennestään, yritin vielä seuraavanakin yönä.

Ja paremmalla menestyksellä. Varas tuli kuin tulikin hiipien, keräsi puolisen tusinaa tupakantaimia, pisti ne huolellisesti povitaskuunsa ja poistui tyytyväisenä.

En yrittänyt pidättää varasta. Se olisi ollut varkaalle epämieluista.
Sitäpaitsi muutenkin tarpeetonta. Varas oli näet Mäkelän isäntä itse.

Tupakanhimo oli hänet villinnyt varastamaan ja pistämään savuksi omia kallisarvoisia tupakantaimiaan, joihin niin paljon ja suuria toiveita oli kiinnitetty ja joita alkujaan oli 30.

Sekä Mäkelän isäntä että minä vältimme tämän jälkeen keskustelua tupakantaimista.

Eikä niistä juuri ollut enää paljon keskustelemistakaan — juhannusyönä katosi viimeinen.

Nuori mies: Mitä minun olisikaan tehtävä vakuuttaakseni teitä tunteeni vilpittömyydestä!

Nuori leski: Käsittänette toki asemani ja ymmärtänette… mutta kas, olenhan aivan unohtanut tarjota omenoitani. Ne ovat omasta puutarhastani. Maistakaa. Eivätkö ole ihania? Eivätkö olekin makeita?

Nuori leski: Toivottavasti ette aina hymyile tuolla tavalla. — Ette suinkaan vain halveksine omenoitani? Kenties ne teidän mielestänne ovat happamia?

Nuori leski: Anteeksi, että poistun hetkiseksi. Ottakaa omenoita sillä aikaa. Syökäähän useampia. — Jos niistä nimittäin pidätte. Ne ovat ylpeyteni. (Poistuu.)

Nuori mies (puraisee omenaa, irvistää): Hyi hitto! Happamia kuin etikka! Saattaapa naisilla olla omituinen maku! Mahdottomia syödä. — Mutta jos halveksin hänen kirottuja, rakkaita omenoitaan, vaikuttaa se epäedullisesti hänen mielialaansa minua kohtaan. (Yrittää puraista. Irvistää). Ei!… Nerokas ajatus! (Tähtäilee tarkkaan ja viskaa omenan uunin päälle, katon rajaan.) Jumalan kiitos! (Hetkinen odotusta.) Jatkakaamme. Mitä enempi »syön», sitä parempi! (Tähtää ja viskaa toisen omenan.)

Nuori mies: Heittelenkö… taisinpa ajatuksissani… Niin, olen hullaantunut, en tosiaankaan tiedä, mitä teen. Tämä oli hirveä erehdys!

Nuori leski: Niin oli, epäilemättä. Varsinkin mitä vilpittömyyteenne tulee. Kuka onkaan vakuuttanut puhuvansa totta? Eivätköhän omenani vain olekin happamia?

Nuori leski: Mutta nepä todella ovat happamia! Hirvittävän happamia! — Hyvästi!

Hän olisi viipymättä osannut selittää vaikkapa puuttuvan välimuodon. Nimittäin sen ihmisen ja apinan välimuodon, joka tiedemiehille on tuottanut niin suunnatonta päänvaivaa heidän selitellessään ihmissuvun kehitystä apinasta meiksi. Hänelle se olisi ollut leikintekoa. Hän oli kaikkitietävä eikä ikinä ollut väärässä. Hän oli viisaampi kuin almanakka ja tietosanakirja yhteensä. Hän oli paaviakin erehtymättömämpi. Erityisesti ja nimenomaan hän esiintyi asiantuntijana urheilun alalla. Itse hän ei urheillut, mutta saattoi jaaritella tuntikausia Myyrän heittotekniikasta, Hanneksen koivista, olkavarsiväännöistä, jääpallopelin ja vesipallopelin sääntöjen kiistakysymyksistä, kutterien luokittelusta, mäyräkoirien ajokoiraominaisuuksista ja ajokoirien mäyräkoiraominaisuuksista, pistelaskutavoista, mäenlaskutavattomuuksista — lyhyesti sanoen kaikesta, mikä hituisenkin urheilulle hajahtaa, kukkotappelut, Müllerin järjestelmä lapsille ja etelänaparetket mukaan luettuina.

Olisihan tuota jaksanut kuunnella, jos siitä edes olisi viisastunut, mutta siitä päinvastoin tylsistyi, sillä minäkin, joka en urheilusta ymmärrä hölynpölyä, käsitin, että hän laverteli silkkaa pötyä. Jos joskus huomasin hänen ilmeisesti olevan väärässä ja huomautin hänelle siitä, hukutti hän vastaväitteeni vastustamattomaan ammattisanojen tulvaan, ivasi murhaavan myrkyllisestä tietämättömyyttäni, pisteli minua kymmenillä sukkeluuksilla typeristä maallikoista, nujersi minut sekunneilla, senttimetreillä ja ulkomaisten kuuluisuuksien nimillä, vyörytti päälleni kokonaisia puhevuoria, joten nitistettynä siipirikkona sain vetääntyä sanasodasta.

Hänen tuhoisa lörpöttelynsä alkoi ajanpitkään käydä hermojeni terveydelle vaaralliseksi, mutta mahdotonta oli päästä hänestä erille. Lukitsin oven, enkä päästänyt häntä sisään. Hän hankki itselleen väärän avaimen ja tuli vain. Olisin heittänyt hänet ulos, mutta, surkeata kyllä, hän oli minua paljon vahvempi.

Kerran ostin 1/4 kg mitä ilettävämmäntuoksuista piipputupakkaa ja koetin savustaa hänet ulos huoneestani. Puolen tunnin kuluttua lienee, paitsi minua, koko 5-kerroksisen talon asujamisto alkanut tuntea pahoinvoinnin oireita. Kolmen neljännestunnin kuluttua hän veti piipun taskustaan ja yhtyi polttamiseen. Minuuttia myöhemmin minut oli savustettu ulos huoneestani.

Toivottomana aloin jo kuljeskella lähiseuduilla katselemassa paikkaa, mihin olisi sopiva kaivautua maahan; kyselin rautakaupoista piikkilankojen hintaa; urkin apteekkilaisilta myrkyllisten kaasujen kokoonpanoa ja aprikoin, miten ovelimmin saisin kähvelletyksi joitakuita kiloja dynamiittia.

Edellämainittu savustamisyritys kuitenkin johti mieleeni pelastavan tuuman. Hän oli voittanut minut omalla pahanhajuisella tupakallani, enkö minä saattaisi voittaa häntä hänen omalla hölynpölyn lavertelullaan?

Olisi kuitenkin ollut uhkarohkeata lähteä valmistautumatta taisteluun. Alkoi viikon kestävä uuttera treenaus. Ruokajärjestyksellä on kaikessa harjoittelussa tärkeä sija. Pääasiallisimpana ruokalajinani olivat sitkeät pihvit, joita nautin kehittääkseni ja voimistaakseni leukalihaksiani. Ruoka-aikojen lomissa käytin samaan tarkoitukseen purukumia. Käytännössä harjoittelin liukaskielisyyttä m.m. kuljeskellen juutalaiskaupasta toiseen vaatteita tinkien. Tietopuolisesti varustauduin lukemalla Urheilulehden vanhoja vuosikertoja, Tietosanakirjaa, Egyptiläis-kaldealais-mesopotamialaisen unikirjan, Kodin keittokirjan, Cleo de Meroden uhrin, Englantiiais-suomalaisen taskusanakirjan, Tuukkalan tappelun, Pientenlasten hoidon, Eläinsuojelusyhdistyksen vuosikertomuksen, Filosofian alkeet ja Apulannoituksen hyödyn.

Makkonen oli minun keksimäni olematon henkilö, mutta sitä en tietysti hänelle sanonut, vaan huudahdin ihmettelystä väräjävin äänin.

— Mikä Makkonen! Sinä olet tajuavinasi jotakin urheilusta, etkä tiedä mitään Makkosesta! Kuka livisti Suomen ennätyksen 1,500 metrillä heinäkuun 3 p:nä 1901, vaikka tulosta sattuneesta syystä ei virallisesti hyväksytty? Kuka? Kuka sai 1 palkinnon kaikilla matkoilla sadan metrin juoksusta hamaan 10,000 metrin juoksuun Kuopion suurilla urheilujuhlilla 1903? Kuka! Kuka muu kuin ilmiömäinen, ei ainoastaan monipuolinen vaan lukemattomanpuolinen Makkonen, Hannes Kolehmaisen edeltäjä ja ennustähti, joka sitäpaitsi kaiken muun lisäksi samoilla urheilujuhlilla sai uimahyppykilpailuissa toisen palkinnon puolitoistakierroksisessa ponnahdushypyssä kankealta notkulaudalta ja seuraavana talvena maaliskuussa pidetyissä ampumamestaruus-kilpailuissa Helsingissä saavutti normaalimaksimipistemääräminimin erikoisluokkasarjasavikukko… tuota — savikyyhkysammunnassa! Kuka siihen aikaan olisi vetänyt vertoja Makkoselle monipuolisuusjuoksukeskiarvomääräsaavutuksissa?! — Englantilaiset Waterboks ja Stanley, amerikkalaiset Materwell, Platt Abrahams, Sackwille ja Macpherson, intiaani Tenawamaku ja hottentotti Watatata. Siinä kaikki! — Ja sinä! Sinä ikilikisattuinen kuorituore lantunnaatin epäpuolikkaan lukupuoli saparokeikku! Tule, tule, tule, mennäänpäs sinulle pieni hameheitale ostamaan ja nappikengät ja parasolli ja mene sitten treenaamaan espiskeikistelyä ja katukivisipsutussilittelyä, sinä urheiluoraakkeli, joka kaikkiviisauskypsyysyltäkylläisyydessäsi et tiedä, mikä mies oli Makkonen! Koo Jii Makkonen!! Hah hah hah haa!

— Ole virnistelemättä! Tietysti minä Makkosen tunnen. Minä… niin, aivan oikein… minä olen nähnyt hänen juoksevankin. Kerrassaan ihana tyyli, ihan silmiä hivelevä, suurenmoinen! Tuli niin odottamatta tämä surusanoma. En osannut oikein aavistaakaan, että hänestä oli kysymys. Hänhän on viime aikoina ollut niin reipas.

— Makkonen viime aikoina reipas! Hah hah haa. Hänen lähimmät omaisensa — kaksi sisarentytärtä, miniän mies, äitipuoli ja ottotytär, ovat jo 7 kuukautta joka hetki odottaneet hänen loppuaan. Hänellä oli aluksi paikallinen hermosolukeskusepäjohtuma, joka johti johtohermojohtojen johtoisuusjohtavaisuuden johtamattomuuteen, ja siitä johtui hänen toivoton tilansa.

— Enhän minä tarkoittanut ihan viime viime aikoja, vaan vuotta tai paria sitten. Silloin hän muistaakseni Hämeenlinnassa…

— Hämeenlinnassa! Miksei Honolulussa tai Malabari-saarilla tai Ovambomaalla tai Damaskoksessä? Yritätkö sinä puhua urheilusta, sinä, joka et näy tietävän asioista hyttysen aivastuksen enteen vertaa. Hämeenlinnassa! Makkonenhan matkusti Amerikkaan jo kymmenen vuotta sitten ja otti heti osaa suuriin Oregon-Manhattan of U.S.A. kilpailuihin ja antoi selkään kuuluisalle William Pumperille puolentoista mailin matkalla 1,5 sekuntia. 1,320 yardin matkalla hän sai selkään William Pumperin nuoremmalta veljeltä John Pumperilta 5/6 sekuntia. 400 yardin matkalla hän voitti pelätyn neekerin Harry Butlerin, mutta jäi puolen jalanmittaa jälkeen italialaisesta Bembo Grazzinista, joka silloin oli loistokunnossaan ja juoksi matkan 48,2:ssa. Heti seuraavana päivänä hän Office Hallissa paini Chicagon mestarin Bill Cockinsin kanssa ja katkaisi vasemman sääriluunsa. Seuraavana vuonna…

— Ah, kyllähän minä nuo asiat tiedän ja tunnen Makkosen ansiot paremmin kuin sinä, joka, et osaa erottaa pointeria setteristä, etkä mittanauhaa maalinauhasta!

Hän oli hermostunut. Minä hikoilin, mutta en jättänyt kesken, vaan aloitin uuden rynnäkön.

— Maalinauhasta! Pyh, maalinauha alkaa jo olla vanhentunut käsite. Sen aika on tullut väistyä elektromagnetomomentanikonduktorisilmänräpäyslopputulosvarmuusmittaajan tieltä. Sitähän on jo toista vuotta käytetty kaikissa ulkomaiden suurkilpailuissa — sinä et tietysti tiedä mitään sellaisesta!

— Se… sekö — — — I-ihan tavallinen. Toisessa päässä nappula ja toisessa päässä — — — myös — — — na-nappula.

— Toisessa päässä! Hah hah! Eihän siinä ole toista päätä ollenkaan, se on pyöreä, hah hah haa! Siinä on tavallinen yksinkertainen konduktori ja konduktori-immensialisentrifugaalikeskus, jonka ympäri kaksi magneettia — eteläelektromagneetti ja pohjoiselektromagneetti pyörivät vallan riivatusti synnyttäen y-säteitä. Maaliviivalla on positivisella sähköllä kyllästytetty y-sädeheijastin…

— Kyllä minä tuon kaiken tiedän! Ja kun sitten juoksija tulee, niin tietysti sähkövirta…

— Virta!! Ettäkö mukamas virta! Ja kun esim. ravikilpailuissa hevonen juoksisi maaliin, niin siitä kai siten samalla tulisi virtahevonen! Äijäparka, äijäparka, ei siinä sähkövirtaa käytetä, vaan y-säteilyn isolatorinen äkkikatkaisu saa kaiken aikaan. — Tiedätkö muuten, minkätähden maailmankuulu Charles Pemberton (tietysti keksitty!), joka otti osaa Antwerpenin olympialaisiin kisoihin, ei lähtenyt siellä juoksemaan 5,000 metrin matkaa?

— Mitäs tuollaisista pikkuasioista… Muistan lukeneeni sanomalehdistä, että hän oli nyrjäyttänyt nilkkansa tai… mutta oikea syy oli tietysti se, että hän tiesi joutuvansa Backmanin ja Nurmen rinnalla häviölle. Minähän heti vakuutin kaikille nähtyäni sanomalehdistä, että Pemberton oli mukana: Kyllä Pemberton saa tällä kertaa vanavedessä lönkyttää! Ja kuinkas kävi? Ei uskaltanut edes…

— Hih hih hih hih höh höh huh hah haa! Pemberton on maailmankuulu ainoastaan urheiluaatteen harrastajana ja kansainvälisen Olympialaistoimikunnan jäsenenä. Hän otti osaa Antwerpenin olympialaisiin palkintotuomarina. Hän ei juossut 5,000 metriä, sillä hän ei koskaan eläissään ollut kilpaa juossut ylimalkaan mitään matkaa — hän painoi siihen aikaan 127 kiloa ja 300 gr ilman vaatteita — hah hah! Lähdepäs laatimaan urheilutietosanakirjaa, sinä urheiluviisauslähde!

Hän huomasi olevansa auttamattomasti satimessa. Menettäneenä sanansa mahdin hän istui hervottomana, puolipyörryksiin valehdeltuna. Käytin hänen hervottomuuttaan hyväkseni ja heitin lopultakin hänet ulos. Hän ei ainakaan toistaiseksi ole tullut takaisin.

Lihava: Niin, kuten sanoin, Suomen kansa ei osaa lukea, se on vailla alkeellisinta lukutaitoa.

Lihava: Myönnettäköön, että se on pakosta, pakosta ja väkisin on oppinut lukemaan aapista ja katkismusta ja kirjoja. Korkeampaakin sivistystä tarjoavia kirjoja.

Lihava: Mutta se ei osaa lukea sellaista, mikä on välttämätöntä kulttuuriyhteiskunnassa elävien ihmisten kanssakäymisen tekemiseksi siedettäväksi, sellaista, mikä jalostaa tavat ja käyttäytymisen, suuntaa typeryyden, itsekkyyden ja piittaamattomuuden oikeille urille, ohjaavana luo järjestystä julkiseen elämään.

Lihava: Minä tarkoitan julkisten kehoitusten ja osviittain lukemista. Niitä ei osata lukea. Ei viitsitä. Ei tahdota. Se on itsepäisyyttä. Sitä siunattua suomalaista itsepäisyyttä!

Lihava: Jos yleisömme näkee taulun: älä sylje lattialle, niin se sylkee lattialle. Jos se näkee kysymyksen: Oletteko unohtaneet jotakin? niin se unohtaa jotakin.

Lihava: Katsokaa nyt tuossakin! Tähän odotussaliin johtaa useita ovia. Toisten yläpuolella on suurin kirjaimin maalattu kyltti: Sisäänkäynti ja toisten yläpuolella Uloskäynti.

Lihava: Ja katsokaahan nyt! Katsokaa, tuhannen turkasta, eivätkö ihmiset ryntää ovista aivan miten sattuu. Ulos sisäänkäytävästä ja sisään uloskäytävästä. Tuossa pyrkii suuri joukko siivoja ihannekansalaisia sisään sisäänkäytävästä, mutta tuo suuri miehenrehvana tuppaa siitä samalla ulos kuorma matkatavaroita mukanaan ja työntää takaperin nuo oikeasta ovesta pyrkijät. Työntää takaperin, tuo lurjus, ja toiset saavat perääntyä ja tehdä tilaa!

Lihava: Ja toisilla ovilla sama peli. Pentele. Minua raivostuttaa tuo tuollainen härkäpäisyys. Tuo sivistymätön sokeus. Kun eivät osaa lukea selviä osviittoja, olisi heidät johdettava oikeaan tavalla, joka tuntuisi!

Lihava: Noihin oviinkin esimerkiksi sellaiset laitteet, että paiskaisivat oven päin kuonoa, jos yrittäisivät väärästä ovesta. Lennättäisi selälleen ja iskisi hampaat suusta. Totta totisesti seuraavalla kerralla osaisi ja muistaisi lukea osviitat ja kehoitukset.

Asemamies: Eikö teillä ole silmät päässänne! Katsokaa taulua tuossa nokkanne edessä: Tupakan poltto on täällä kielletty. Ettekö osaa lukea?

Lihava: Millä tavalla te uskallatte puhutella yleisöä! Tämähän on suorastaan kuulumatonta röyhkeyttä! Tästä on valitettava asemapäällikölle! Täällä maassa ei osata käyttäytyä! Kyllä minä näytän! Valitan heti asemapäällikölle. Paikalla!

Joulu on suuri rauhan juhla. Senvuoksi ihmiset koettavat viettää sitä mahdollisimman rauhattomasti. Tietysti. Niitä varten, joille silloin ei muuten tarjoudu tilaisuutta tappelemiseen ja muuhun rauhattomuuteen, on järjestetty n.s. joulumarkkinat. Joulumarkkinain päätarkoituksena on n.s. joululahjain ostaminen. Kaikki koettavat tällöin kilvan saattaa itsensä vararikon partaalle ostamalla toisille tavaroita, joita nämä eivät tarvitse.

Nuori mies syöksyi jouluaaton aattona luokseni läähättäen, hikisenä ja silmät pyörien päässä.

— Auta minua! voihki hän esittäen sarjan kaikennäköisiä toivottomuuden sekä sisäisiä että ulkonaisia merkkejä, jopa näyttäen aikovan kieritellä permannolla — mistä hänet ajoissa estin.

— En koskaan hylkää ystävää hädässä, lausuin minä väräjävällä äänellä, oman jalomielisyyteni liikuttamana tuntien kyynelten kohoavan silmiini. — Ryömi tuonne pesukaappiin!

— Takaa-ajajasi. Ah, ystävä parka, näenhän toki, että olet tehnyt murhan. En tahdo kysellä syitä enkä vaikuttimia. Uskon, että ne ovat olleet painavat.

— Olen ollut jouluostoksilla 5 tuntia yhtämittaa. Olen menehtymäisilläni ja epätoivoissani. En ole keksinyt yhtään mitään!

— Älä yritä mauttomia sukkeluuksia, tiedät hyvin, että naudalla tarkoitin itseäsi. Yhtä hyvin tiedät ketä tarkoitan hänellä.

— Tietysti, tietysti olen julkea, koska uskallan ehdottaa kapineita, joita hän tiettävästi todella tarvitsee, mikäli tiedonantosi ovat oikeat. Tietysti jokainen on julkea, joka tahtoo antaa ihmisille lahjan, jota todella voivat käyttää hyödykseen. Osta kirahvi! Sellaisen ehkä saa Hampurin eläintieteellisestä puutarhasta jälkivaatimuksella. Se on aivan ihanteellinen joululahja. Se täyttää kaikki vaatimukset. Se on tarumaisen kallishintainen, mahdollisimman hankala ja hyödytön omistajalleen — se ei kuulemma kelpaa edes syötäväksi… no, no, älä lyö! Taivaan nimessä, älä lyö!

Tämä tapahtui isänmaassamme, ei aivan kaukaisessa tulevaisuudessa. Postilaitos oli tunnettuun tapaan yhä ripeästi jatkanut postimaksujen korottamista.

Kelmeä kuu paistoi luoden ilmaiseksi valoaan öisen kaupungin autioille kaduille. Huolellisesti viittaansa kääriytyneenä ja arasti ympärilleen vilkuillen hiipi mustapartainen mies talojen seinävierustoita myöten tarkasti koettaen pysyä varjossa.

Paitsi häntä ei yhtäkään elävää olentoa ollut näkyvissä, säikähtänyt rotta vain nopeasti katosi pimeään kellarinaukkoon henkilökohtaista turvallisuuttaan ja yksilöllistä koskemattomuuttaan silmälläpitäen.

Mustapartainen mies hiipi edelleen, kunnes saapui postilaatikon luo. Vapisevin käsin hän pyyhkäisi sammalta laatikon aukon yltä, otti povestaan kirjeen, pudotti sen laatikkoon ja poistui senjälkeen kiireesti kuin näkymättömien henkien takaa-ajamana.

Hänen tekonsa ei kuitenkaan pysynyt salassa. Kohtalo oli toisin määrännyt. Ikkunastaan oli hänet nähnyt muuan nuoruuden kukoistuksensa sivuuttanut nainen. Ja seuraavana päivänä klo 11.35 ap. tiesi koko kaupunki, että mustapartainen mies oli pudottanut postilaatikkoon kirjeen, ehkäpä useampiakin.

Tuhatlukuinen kansanjoukko piiritti mustapartaisen miehen asunnon. Tuhannet tahtoivat häntä tavata, häntä, joka oli niin rikas, että vielä saattoi lähettää kirjeitä postissa.

Hänen puheilleen tunki laumoittain armonanojia sekä tavallisia että erikoisempia. Hänen kouriinsa työnnettiin 325 listaa, 14 väärinymmärrettyä keksijää yritti surmata hänet sanarikkailla esitelmillään, kaikki hänen sukulaisensa tunsivat hänet uudelleen ja yrittivät tukehduttaa hänet hellyydenosoituksillaan, romahtavat osakeyhtiöt tyrkyttelivät hänelle erinomaisia osakkeitaan, verotuslautakunnat uhkasivat raastaa hänet kuritushuoneeseen törkeästä petkutuksesta ja tosiasiain salaamisesta, toivonsa menettäneet karhut ilmestyivät uudelleen, naimatarjouksia sateli — — — Poliisin avulla hän 3 tuntia kestäneen raivoisan mellakan jälkeen sai asuntonsa tyhjennettyä ja ovensa suljettua. Hänen musta partansa oli muuttunut lumivalkeaksi.

5 minuutin kuluttua raivostunut kansanjoukko löi hänen ovensa säpäleiksi ja tunkeutui uudelleen sisään. Joukossa oli' nyt hänen avioeronnut vaimonsakin, joka oli karannut hänen luotaan köyhyyden tähden.

Ent. mustapartainen mies silloin parkaisi sydäntävihlovasti, syöksyi kylpyhuoneeseen ja hukuttautui ammeeseen.

Hän kuoli oman kostonsa uhrina. Kirje, jonka hän oli lähettänyt, oli näet frankkeeraamaton ja hän oli osoittanut sen pahimmalle vihamiehelleen, jotta tämä siitä saisi suorittaa puuttuvan postimaksun kaksinkertaisena ja tekisi vararikon.

Tämä näytelmä on hyvä. Kaikki uudenaikaiset näytelmät ovat hyviä tekijäinsä mielestä. Yleisön mielipide ei meitä liikuta.

Tämä näytelmä on nimittäin nykyaikainen näytelmä. Nykyaikaisen futuristisen näytelmän on yleensä annettava palttua kaikelle ja varsinkin järjelle. Ainoastaan tunnelma on kaikki kaikessa.

Pörssikeinottelija.
Hänen (2:nen) vaimonsa.
Valkoinen olio.
Harmaa olio.
Musta olio.
Kissa.

I NÄYTÖS.

Hänen vaimonsa: Valoa. Valkoista, sinistä, kirjavakukallista. Piisaminahka. Silkki kahisee. Ah, linnut, linnut laulavat! (3 lintua laulaa näyttämön takana.) Ruusuja! Tuoksuu! tuoksuu! (3 ruusua tuoksuu näyttämön takana.)

II NÄYTÖS.

Hänen vaimonsa: Viluttaa. Pilviä. Kellastuneita lehtiä. Sataa. Ikävä kirja. Ruma taulu. Aspiriinia. — Mitä?

Pörssikeinottelija: Mitä mitä mitä mitä mitä!… — Debet an, kredit per. Kaasulasku! Verokuitti! Mitä mitä! Noh! Äh!

III NÄYTÖS.

Pörssikeinottelijan vaimo: Keltainen silakka. Mätä peruna. Voi! Roisto. Pimeätä. Serttinkiä. Mitä?

Pörssikeinottelija (kuristaa kissan ja heittää sen ulos ikkunasta mustaan yöhön).

Kaupungissa vallitsi yleinen hämmästys ja mieltenkuohu. Sanomalehdissä oli ollut ilmoitus, jossa tunnettu kangastavarakauppias ilmoitti myyvänsä koko varastonsa 50 %:n alennuksella. Ilmoituksessa sinänsä ei oikeastaan ollut mitään merkillistä — tuontuostakinhan kauppiailla on tapana ilmoittaa myyvänsä varastonsa 50 %:n alennuksella, vaikkakin herkkäuskoiset ostajat kauppaan tultuaan havaitsevat, että hinnat ovat aivan samat kuin muuallakin, tai ehkä mahdollisesti 1/2 % halvemmat, tai mahdollisesti jonkun verran kalliimmatkin. Merkillistä tässä tapauksessa oli se, että — kuten kulovalkeana leviävä varma tieto kertoi — tämä kauppias todella myi varastonsa 50 %:n alennuksella.

Ihmiset hieroivat korviaan ja pistelivät itseään ja toisiaan nuppineuloilla, hattuneuloilla, silmäneuloilla, hiusneuloilla, hakaneuloilla ja ompelukoneneuloilla vakuuttautuakseen siitä, että todella olivat valveilla eivätkä vain nähneet ihmeellistä unta.

Toiset sanoivat, että se on valetta, toiset, että se on humpuukia, toiset menivät sanattomiksi eivätkä osanneet puhua sanaakaan 1—20 päivään, jotkut ottivat kiireesti avioeron — avioerojahan nykyään otetaan mitä ihmeellisimmistä syistä —, jotkut menettivät väliaikaisesti järkensä, jotkut saivat luonnottomia naurukohtauksia, jotkut — etupäässä rintalapset, elinkautiset vangit ja kuolleet — eivät olleet tietääkseenkään, useat soittelivat sanomalehtien toimituksiin, — joihin tunnin kuluessa soitti 37,000 ihmistä — eräät muuttivat maailmankatsomusta, muutamat saivat hermokohtauksia ja jotkut rupesivat kirjoittamaan runoja.

Kangastavarakaupan edustalle yritti muodostua jono, mutta siitä ei tullut mitään. Jono hukkui valtavaan ihmismereen, joka täytti kangastavarakaupan edustan, koko kadun, korttelin, kaupunginosan. Kivitalo, jossa kauppa sijaitsi, tärisi sitä ympäröivän surisevan, pusertavan, tungeksivan ihmispaljouden voimasta. Vastustamattomana tulvana ihmiset täyttivät kaupan, porraskäytävän, pihan, ihmisiä kapusi mustana jonona katolle tunkien sisään paloluukusta, ihmiskuhina täytti talon kellarit, yksityishuoneistot, hissiaukon, kylpyhuoneet; ihmistulvan täyttämä talo olisi pakahtunut ja halennut, ellei puserrus ulkoapäin olisi pitänyt sitä koossa.

Palokunta, poliisit, sotaväenosastot, ambulanssit ja mielisairaanhoitajat yrittivät pelastaa ja kuljettaa väkijoukosta pois pahimmin loukkaantuneita. Toiset olivat puristuneet ja kiertyneet pitkiksi ja ohuiksi kuin sukkapuikot, toiset litistyneet niin että heitä olisi voinut käyttää kirjanmerkkinä, toiset oli survottu ja hierottu ja kieritetty palloiksi, jotkut olivat hävinneet jäljettömiin, ja eräät näyttivät raivoavan vähintään juoppohulluina.

Kangaskaupan varasto oli mennyt kaupaksi tuossa tuokiossa, mutta yleisö tahtoi yhä ostaa, ostaa, ostaa. Kauppias myi liikkeensä myymäläpöydät, hyllyt, sähkölamput, lämpöjohdon, ovet, ikkunat, kyltit, permantolaudat, seinäpaperit, jopa rappauksenkin seiniltä. Mutta yleisö tahtoi yhä ostaa, ostaa, ostaa. Ihmismeri aaltoili, ulvoi, kiehui. Kauppias myi liikeapulaisensa, vaimonsa, juoksupoikansa, velkansa ja autuutensa. Lopulta hän myi vaatteet yltään, hampaansa ja tukkansa ja juoksi alastomana kotiin.

Myydessään vanhan varaston 50 %:n alennuksella käyvistä hinnoista hän loppujen lopuksi oli voittanut 950 %. Hän kaivoi rahansa maahan — ettei verotuslautakunta saisi niitä nähdä — ja eli loput ikäänsä onnellisena. Mutta hänen kauppansa raunioilla ihmismeri yhä aaltoili, ulvoi ja kiehui tahtoen ostaa, ostaa, ostaa.

Helsinkiläinen: Minä ehkä vuokraisin sen suuremman. Sopisiko mennä katsomaan?

Alkuasukas: Jos se ei pysy, niin minä kyllä kohtuullista korvausta vastaan lainaan vähän vanhoja lautoja ja nauloja ja nuoraa.

Alkuasukas: Mutta siinä on niin suuria rakoja, että niistä kyllä tulee aurinkoa ja tuulta. Paljon aurinkoa ja tuulta. Pääkaupunkilaiset pitävät auringosta ja tuulesta. Herra on hyvä ja ottaa vain ajoissa. Ei niitä yleensä saa kesäasuntoja näin halvalla näin lähellä Helsinkiä.

Alkuasukas: Meillä on hyvä kaivo. Me annamme vettä 3 markkaa ämpärillinen.

Alkuasukas: Täällä on erinomainen näköala tuolta vuorelta. Tietä sinne saa käyttää 50 markan maksusta kuukaudessa. Ja veneellä saa soudella 5 markkaa kerta. Ja jos herra kustantaa veneeseen moottorin, niin moottorivene on käytettävissä samalla hinnalla. Laivalaiturin käyttämisestä —

Helsinkiläinen: Ymmärrän, ymmärrän. Entä missä on sitten se pienempi kesäasunto?

Alkuasukas: Niin, juuri sama. Siinä on aitaus keskellä. Pienempi osa huonetta on pienempi kesäasunto — siinä on nyt meidän porsaamme, mutta se otetaan kyllä pois kesäksi — ja suurempi osa huonetta — tuo, missä nyt on lehmä — on se suurempi kesäasunto. Jos herrasväellä on joku tuttava perhe, niin se voisi vuokrata sen toisen kesäasunnon. Se olisi hauskempaa kuin jos joutuisi vieraan perheen kanssa asumaan. Varsinkin jos on paljon lapsia. Nyt on huono aika. Täytyy säästää tilaa ja kaikkea.

Helsinkiläinen: Enpä taida. Kesäasunto on melkein liian suurenmoinen. Olen yleensä tottunut asumaan kesäni perunakuopassa! (Menee.)

Helsinkiläinen (kääntyy äkkiä takaisin ja ottaa sikarinsa alkuasukkaan suusta): Täytyy säästää kaikkea. Hyvästi.

Mustapartainen herrasmies istui elävissäkuvissa ja sadatteli hiljaa itsekseen ja hieroskeli hermostuneesti kourissaan palloksi puserrettua ohjelmalehtistä, joka täten hitaasti mutta varmasti oli muuttumassa vehnäjauhoksi.

Mustapartainen herrasmies oli vihainen, sillä hänen selkänsä takana istui n.s. keskusteleva pariskunta. Jokainen elävissä kuvissa käynyt tietää, mikä on n.s. keskusteleva pariskunta.

Keskustelua hoitaa tavallisesti enimmäkseen vain toinen puoli pariskunnasta, nuori nainen, kuten nytkin:

— Katso, tuo, jolla on harmaat housut, on hänen isänsä. Ja tuossa on hän itse. Noin paksu keltainen hiuspalmikko. Ei se voi olla oikein hänen omaa tukkaansa. Kuule, ei se voi olla. Minä luulen, ettei ole. Tuollainen hame. Eivät noin kapeat hameet enään ole muodissa. Kuule, eivät ne enään ole muodissa. Ai, tuo on nyt nuori kreivi Karl. Juu, kyllä se on Karl. Ja noin kauniit silmät. Eikö ole. Voi, kuinka hän näyttelee hyvin, eikö näyttelekin? Nyt hän menee isän luokse. Voi, kuinka hän on komea. Ja nyt hän menee hänen luokseen ja kumartaa. Onko sinulla minun nenäliinani taskussasi? Hi hi hi. Nyt tuli automopiili. Nyt se pysähtyi. Nyt ne nousevat automopiiliin. Katso kun se on kohtelias. Kreivi Karl. Voi, kun hän on komea. Eikös olekin kohtelias. Mitä. Ai, kun sillä on kapeat hameet. Ja ne eivät ole muodissa. Ja nyt automopiili lähtee. Mitähän isä sanoo? Onhan tuo hänen isänsä. Varmasti se on hänen isänsä. Eikö olekin hänen isänsä? Mitä. Kuule. Kuuletko sinä? Ota takaisin tämä nenäliina ja pane se taskuusi. Panethan sinä sen taskuusi? Älä vaan pudota sitä. Ethän pudota. Mitä. Kuule, ethän pudota…

— Pudota helvetissä! ärjäsi mustapartainen herrasmies yhtäkkiä niin hirvittävällä voimalla, että koko katsomo tärähti ja kuva hypähti valkoisen kankaan yläreunaan. — Pudota! Ja kuulkaahan te pieni neiti siellä takanani, se mies tuolla kuvassa ei ollut hänen isänsä, se oli hänen pojanpoikansa. Pojanpoikansa, niin juuri! — huusi mustapartainen herrasmies jylisevällä äänellä, silmät hurjasti pyörien. — Ja kapeat hameet ovat muodissa. Tuhat tulimmaista, ne ovat vallan jumalattomasti muodissa! Niin kapeat, että niihin juuri ja juuri mahtuu vain toinen sääri! Ja lopuksi minä pyydän ilmoittaa, että, jos te, herttaisin nuori neiti, siellä selkäni takana vielä aiotte jatkaa puheluanne, niin minä väännän niskanne nurin!

Nuori neiti ei kuitenkaan hiiskunut sanaakaan. Hän oli pyörtynyt. Muu yleisö oli kauhuissaan syöksynyt tiehensä, sen nuoren neidin seurassa ollut nuori mies ensimäisenä.

Vaimoni ja minä olimme olleet naimisissa jo viisi kuukautta — kertoi herra Jakari — onnemme oli häiriintymätön ja eheä, kunnes kirjahuutokaupasta toin kotiin vanhan paksun romaanin »Kuollut vaiko valekuollut».

— Hyi, rupeatko todenteolla lukemaan tuota inhoittavaa kirjaa, — sanoi vaimoni, — sehän on nimestä päättäen ala-arvoinen ajanvieteromaani, jonkakaltaisia niin syvästi olet sanonut halveksivasi!

— Niin on. Huonointa lajia. Mutta ne ovat erinomaisen jännittäviä. En malta jättää tätä, ennenkuin olen päässyt loppuun.

Hän pyyhki rasvaiset pikku sormensa suureen kyökkiesiliinaansa ja riisti minulta kirjan.

— Minusta tuntuu siltä kuin kyökistä taas tulisi arveluttavan voimakas palaneen käry.

— Ei, ei, eihän toki, keittotaitosi on ilmiömäinen. Mutta annahan nyt kirjani tänne.

— Mutta minä saan, jos tahdon. Minä en ole mikään muhamettilaisnainen, enkä mieheni orjatar. Minä olen… minä olen yhtä hyvin Suomen valtakunnan vapaa, perustuslakien turvaama kansalainen kuin sinäkin. Minulla on valtiollinen ja kunnallinen äänioikeus ja… ja… minä katson tämän kirjan loppua! Katson.

— Et tiedä mitä teet. Tekosi koskee minuun kipeästi. Olen aina halveksinut ja vihannut henkilöitä, jotka kirjan käsiinsä saatuaan heti ensinnä katsovat viimeisiltä sivuilta, miten se päättyy. Se osoittaa luonteen höllyyttä. Se on rikos kirjailijaa kohtaan, jonka huolella suunnittelema ja kohottama rakennus käännetään ylösalaisin. Se on luonnonlakien polkemista. Mitä olisikaan maailmasta, jos se olisi alkanut maailmanlopulla?

— Kunpa olisikin alkanut! — Minäkin siis olen »henkilö», jota sinä halveksit ja vihaat. Mahtaa tuntua kauhealta olla sidottu henkilöön, jota halveksii ja vihaa!

— Siinä on aarteesi! Näin jo tarpeeksi. Voin muuten sanoa, että mitä siihen loppuun tulee, niin…

— Liisa! Et saa sanoa! Itselleenhän sillä vahingon tekee, jos nurinkurisuudessaan lukee kirjan lopusta alkaen, mutta jos sen lopun vielä ilmoittaa toiselle henkilölle, joka aikoo ruveta kirjaa lukemaan, pilaa sillä aivan viattoman henkilön nautinnon. Ja se on sietämätöntä. Sitä en salli. Jos sen teet, niin himmennät sitä kaunista kuvaa, minkä sinusta olen saanut.

— Vai himmenee se niin helposti. Mutta kuulehan nyt, viaton henkilö, en aio sanoa muuta kuin että romaanin loppu…

— Hahhah, minä nauran! Kuuletko, minä nauran! Sillä se sinun romaanisi loppu…

— Ole toki järkevä. Sinun ei kannata lukea tuota kirjaa, sillä sen loppu…

— Käyttäydyt raa'asti! Mutta vaikka löisit minua, niin minä sanon, että romaanin loppu…

Hän ei saanut jatketuksi keskustelua, sillä kiedoin hänen päänsä pöytäliinaan.

— Minä menen äidin luo, virkkoi hän musertavasti. — Hyvästi, ehkä viivyn kauan. Olet loukannut minua.

Vedin oven kiinni. Käyttäydyin todella huonosti, mutta hänen itsepäisyytensä oli saanut minut suunniltani.

— Halloo. Täällä on Liisa. Katso sen kirjan viimeisiä sivuja, niin näet, että romaanin loppu…

— Liisa on täällä. Hän on kertonut kaiken. Olemme kovin pahoillamme.
Liisa pyytää minua kertomaan, että sen romaanin loppu…

Luin kirjaani enkä enää mennyt vastaamaan puhelimen soidessa. Se soi lakkaamatta. Lopulta se vaikeni.

Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma. Aavistin, että se oli Liisalta. Kuten olikin. Tietysti romaanin lopusta.

Katsahdin kirjani loppuun. Siitä puuttui parikymmentä sivua. Sivut, joilla koko kertomuksen arvoitus olisi selvitetty! Heitin kirjan ikkunasta pihalle ja riensin urhoollista, itsepäistä Liisaani noutamaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTAPARTAINEN MIES HERÄTTÄÄ PAHENNUSTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.