KANSAN MIES

Kertomus

Kirj.

EMIL LASSINEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1906.

SISÄLLYS:

Syyllinen sekä syytön.
Kirkossa.
Latu.
Opettaja oppilaana.
Nuori dominikaani.
Lupaus.
Kolme kirjettä.
Voittoja.
Enemmän rakkautta.
Pikku Elinan tähti.
Ristiinnaulitun kuva.
Kunniavieraana.
Kansan mies.
Jalon elämän syntysanat.

SYYLLINEN SEKÄ SYYTÖN.

Satoi rankasti ja herkeämättä, satoi vallan vimmatusti. Pitkän yön vaiheilla ja aamupuolla oli väliin lepuutellut, mutta hämärän vitkalleen vaietessa päiväksi yltyi vedentulo vuolaammaksi ja raivommaksi. Suuret, raskaat pisarat syöksyivät kohisten pohjatuulen painamina alas tuhanharmaalta taivaalta.

Kesken kiihtyneintä sadetta juosta hilkkasi Kaislan riihiväki ruualle. Nuori renki, kankearaajainen Martti, teki tanhualla roiman pylläkän, josta sekä sateen silmittömästä ropinasta yleni vain riihiväen rattoisa mieliala. Semmoinen läiskäys joutikin arkanahkaiselle. Kuka käski niskaansa koristamaan riihiriekaleilla? Olisi ottanut pilven viljan vapaasti vastaan, olisi nähnyt hoitaa sorkkansa. Taisi läiskäyksessä unhottua oman kullan nimi ja vaihtua seitsemän sepän kummin kaimaan.

Naurettiin Martin laskuun vielä syödessäkin.

Riihiväen noustessa ruualta ja hankkiutuessa jälleen työhön, kuului tanhualla rattaiden kolina ja Tarkan hurja haukunta. Haukunta kuitenkin lauhtui ja herkesi tuokiossa, sitte avautui tuvan ovi ja sisään työntyi Kaislan poika Jonni.

— Soo nyt, olehan nyt, puheli hän koiralle, joka iloissaan vinkui ja ponnahteli hänen rinnoilleen. Tarkka, soo nyt.

Riihiväki poistui työhönsä kummastellen ja keskenään hiljaa supattaen, mutta Jonnin siskot Inni ja Anni jättäysivät tahallaan jälkeen ja silmittelivät veljeään niinkuin mitäkin haudantakaista olentoa.

— Hyvää päivää, äiti, hyvää päivää, Inni ja Anni.

Jonni, joka koetti tekeytyä keveämielisen ja iloisen näköiseksi, oli saanut riisutuksi likomärät päällysvaatteet yltään. Kun äiti ja siskot yhä vaikenivat, jatkoi hän aivan välinpitämättömin äänin:

— Sitä on vasta vedenanti, putoo kuin pillistä. Mutta tehän katselette minua niinkuin kummitusta. Kaislan Jonnihan minä olen joka tuumalta. Vai ettekö usko käräjiin haastamatta?

Silloin kuuluivat raskaat askeleet tupakamarin oven takaa, tuokio vielä ja Jonni seisoi isänsä edessä silmä vasten silmää.

Kaislan isäntä, entinen kihlakunnan lautamies, oli varreltaan keskikokoinen ja aimo lailla kyyryniskainen. Kasvojen hipiä oli tumma ja hieman kellahtavakin, tukka oli musta, silmien ja suupielien ilme päättäväinen, ehkäpä vähän tylykin, kuten toimintakykyisen ja lujatahtoisen miehen ainakin.

— Mitä tämä merkitsee?

Kaislan isäntä loi poikaansa musertavan katseen ja astui askeleen lähemmäksi. Jonni yritti vastata, mutta ääni sortui epäselväksi änköttelyksi.

— Mitä tämä merkitsee?

Uudistettua kysymystä seurasi tuima jalan polenta, joka pani ikkunalasit helähtämään. Inni ja Anni hiipivät ulos, Kaislan emäntä hervahti istumaan pöydän ääreen, jonka siivoamisessa hän oli hääräillyt pojan ilmaantuessa tupaan.

— Se merkitsee, että minun koulunkäyntini on loppunut.

Jonnin äänessä oli outo sointu, sanat tuntuivat lyijynpainoisilta eivätkä tahtoneet voiman väelläkään työntyä kurkusta ilmoille. Vaikka hän oli valmistautunut tähän kohtaukseen koko edellisen unettoman yön ja koko taipaleen koulukaupungista Kaislaan saakka. Vielä äsken, äidin ja siskojen kanssa piloja lasketellessa, oli pilojen alla urheillut ajatus, ettei hän raukkana esiinny isän edessä…

— Koulunkäyntisi loppunut, toisti Kaislan isäntä, leuan tärähdellessä ja katseen yhä tiukentuessa.

— Loppunut on.

Jonnin kävi yhä vaikeammaksi kestää musertavaa katsetta. Hän tunsi vapistuksen väreitä koko ruumiissaan ja vähälle veti, ettei hän polvistunut anteeksipyyntiin.

— Ja loppunut varmaankin häpeällä, kuten…

— Ei, isä, mitään häpeällistä en ole tehnyt.

— Sano tuo kerta vielä.

— Kyllä sanon. En ole häpeän kelkassa lähtenyt, lähdin omasta halustani.

Jonnin ääni alkoi jo varmentua. Outo sointu katosi ja sen mukana väristyksetkin.

— Miten? Kuulinko oikein? Eikö sinun tekojasi määrää kukaan muu kuin sinä itse?

— Ei näin tärkeässä asiassa. Eihän minulla ole koskaan ollut intoa lukumieheksi. Monesti olen sen sanonut, mutta sanojani ei ole otettu huomioon.

— Ne eivät ole olleet huomion arvoisia.

— Mutta onhan kysymyksessä koko minun elämäni, tulevaisuuteni ja…

— Niin juuri onkin. Ja ne ovat niin tärkeitä kysymyksiä, ettei riitä yksin se, että sinä pohdit niitä, vaan niitä pohtii eräs toinenkin. Arvaahan kuka?

Itse olen lähinnä itseäni.

— Hauskaa kuulla, erinomaisen hauskaa. Et ole kenenkään nenästä vedettävä, et varsinkaan isäsi, joka on tollo talonpoika.

Suuttumuksen kiihdyttämässä äänessä pursui terävä ja pisteliäs iva. Jonni tunsi ohimonsa kuumenevan. Silmänräpäyksellinen turtuminen valtasi hänet. Avuttomana ja masentuneena seisoi hän tuokion ääneti ja virkkoi sitte melkein rukoilevasti:

Isä, minä pyydän, jätetään iva pois.

— Sitähän minäkin pyydän ja ainoastaan sitä. Ettet tekisi käytökselläsi isääsi ivanalaiseksi. Olisit muistellut neljättä käskyä ennenkuin lähdit.

— Kyllä muistin.

— Etkä kuitenkaan pyörtänyt.

— Minä en voinut.

— Lähdit siis lopultakin pakosta, vaikka tuonoin sanoit…

— Lähdin pakosta ja lähdin vapaehtoisesti.

— Viisaasti lausuttu. Ja pelkäsit kohtausta isän kanssa etkä pelännyt.

— Aivan niin, pelkäsin enkä pelännyt.

— Sillä olet syyllinen ja syytön.

— Vallan niin, olen molempia. Meitä oli puoli luokkaa, teimme mielenosoituksen. Johtajat rangaistiin, minä kuuluin johtajiin. Muut tekivät konttirukouksen ja välttivät rangaistuksen, mutta minä en tehnyt.

Kaislan isännän kellahtaville kasvoille levisi lauhempi ilme, joka ei jäänyt Jonnilta huomaamatta.

— Asia on siis vielä autettavissa.

— On, mutta minä en tahdo.

— Mutta minäpä tahdon ja minun tahdostani et pääse yli etkä ali. Pane mieleesi, minä pysyn sanassani.

Kaislan isännän suuttumus terästyi tuokiossa, hän oli jälleen ankara isä, joka ei mistään hinnasta aikonut luopua isänoikeuksistaan pojan yli.

— Sanassani minäkin pysyn, herraa ei minusta tule vuolemallakaan.

Jonnin äänessä kaikui jotakin järkähtämätöntä, joka pani Kaislan isännän miettimään. Hänen omassa elämässään siinti tapauksia, jotka ikäänkuin poreilivat eloon pojan niskoittelemisessa ja kuvastivat häntä itseään, vaikka hän tähän saakka oli luullut, että poika oli äidin maitohipiän ohessa myöskin perinyt äidin taipuisan ja mukautuvan luonteen. Mutta toisaalta ajatus nähdä poikansa tuomarina lautakunnan kera ratkaisemassa ihmisten riitoja ja ylläpitämässä oikeutta ja järjestystä yhteiskunnassa, oli niin syvälti syöpynyt häneen, ettei hän siitä voinut äkkiä irtautua. Mikä olikaan sitte pojan teossa liikkeelle paneva pohjavoima? Pälkähdyskö, vaiko joku odottamattomuus, johon hän ei ole arvannut valmistautuakaan.

— Miksi sitte mielesi kytee?

— Talonpojaksi.

Tuo oli aimo ropsaus alas käsin, aimompi kuin Kaislan isäntä oli osannut odottaakaan. Liikemies tai jotakin muuta sen korkuista, sitä olisi voinut toki mainita, mutta talonpojaksi lyseon ylimmältä luokalta, se ei enää ollut miehen miete, se oli lapsen loru.

— Mutta jos sattuukin kiertymään käräjäkirjuriksi. Jullu, esimerkki, ei ole kaukana.

Jullu, käräjäkirjuri ja kirkonkylän surullinen henkilö, oli nimismiehen poika, jonka koulunkäynti oli keskeytynyt. Aste asteelta oli poika painunut renkien viinaveikoksi.

— Jos ei pätevämpiä syitä löydy kuin Jullu, niin…

— Syy se on sekin. Pätevämpiäkin kyllä löytyy, mutta niistä puhutaan toiste. Sinä palaat koreesti jatkamaan koulunkäyntiäsi, se on minun sanani, ja sen sanan takana ei ole tyhjää, sen sinä hyvin tiedät.

Äänessä, vaikka se vielä oli ankara, ei enää kuohunut silmitön suuttumus, samoin katseenkin tiukkuus oli lievennyt, molemmat luonnollisia seurauksia liiallisesta jännityksestä.

— Kas, lepuuttelee vähän.

Niska kumarassa lähti Kaislan isäntä ulos, ohjaten askeleensa riihtä kohti. Jonnilta pääsi helpoituksen huokaus. Tuntui että vaikein oli ohitse mennyttä, alkutaival tehty, yhtä vankkaa jatkoa vain. Taipumattomuutta loppuotteluissakin, jotka kyllä aikoinaan koituvat, ja hän voittaa elämänsä tärkeimmän voiton.

— Äiti, minun on nälkä.

Kantoi äiti ruokaa pöytään ja asettui istumaan kylitysten pojan rinnalle.

— Mikähän kumma tästä lopuksi tulee?

— Ei tule mikään kumma. Se vain, että minä jään kotiin.

— Voisit sentään noudattaa isän mieltä.

— Ja lukea tuomariksi. Enkö kelpaa pojaksesi muuten?

— Kyllä, kyllä kelpaat. Olitpa tuomari tai talonpoika, yhtä valkea olet minusta.

— Kiitos, äiti. Me ymmärrämme toisemme helposti. Ja tulee kerran aika, jolloin isäkin ymmärtää minua.

— Kunpa tulisi lauhan tuulen mukana eikä myrskyjen teitä.

Jonnin mieli oli asettunut, maa tuntui jalkojen alla. Syötyään asteli hän pihan laidassa olevaan renkitupaan. Se oli kuin seppien paja ainakin. Orsilla raaka-aineita ja monellaisia tekeleitä, toiset alulla, toiset puolivalmiiksi kyhättyjä. Seinillä rippui työaseita, kuten sahoja, visapääpuukkoja, omenapuusta tehtyjä höyliä, näveriä ja sen tuotakin. Kaikki ne olivat omituisia ja vaatimattoman näkösiä, mutta silti monessa mestarityössä koetuksen kestäneitä. Varsinkin Martin nimikkokapineet olivat erikoisempia ja ehytpiirteisiä. Martti olikin puumies ja puumiehen sukua. Kaikkea yritteli, sommitteli nähtyä ja näkemätöntä, laati tekeleisiinsä uutta ja vanhaa kuosia, mutta puolitiehen ei koskaan tekelettään heittänyt. Orvoksi oli Martti jäänyt jo kymmenvuotisena. Kaislassa oli kasvanut Jonnin kera ja oli kuin omahinen ainakin. Neljäntoista vanhaan saakka oli Jonni kyennyt pysyttelemään voimissa kasvinkumppaninsa tasalla, mutta parina kolmena viimeksi kuluneena vuotena oli Martti ruvennut ajamaan ohi. Sen hartiat ja niska alkoivat paisua, posket pyöristyivät, kämmenet olivat kuin nuoren karhun ja painissa se jo paiskeli nurmeen täysimittaisia miehiä kuin pajupehkoja.

Renkituvan perällä oli pienen reen tekele alulla. Mallin olivat Martti ja Jonni yhdessä keksineet edellisenä jouluna. Kaplojen asennosta oli sittemmin aiheutunut väittely. Tekeleessä näkyi Martti kuitenkin seuranneen omaa päätään ja asettaneen kaplat päinvastaiseen asentoon, kuin Jonni muisti mallissa olleen. Tekele siten näytti siltä, kuin joku yrittäisi toisella jalalla käydä, toisen jalan haratessa vastaan kaikin voimin.

Tekelettä katsellessa valtasi Jonnin väsymys, tulos kahdesta unettomasta yöstä ja monista mielen vihureista. Hän kellahti kasvinkumppaninsa sijalle ja nukkui, heräten vasta illalla, kun Martti riihipölyisenä astui sisään ja otti tulen.

— Mitä kuuluu? Yksi hyvä, kaksi pahaa, kolme rahaa. Kuumat on kerraltaan kestetty ja kuitattu. Heräähän jo, peikkojen nimessä, saunaan ja iltaselle. Näin unta viime yönä, että oli häät, rotta piteli viulua ja kissa kihnutteli rokaa. Häät ennustavat lystiä. So, ylös, herrassöötinki.

Anna minun nukkua.

Jonni kääntyi vain toiselle kylelleen, ruveten vetämään lisää unia.

KIRKOSSA.

Uutinen Kaislan pojan kotiintulosta levisi makupalana nopeaan yli koko kirkonkylän, aiheuttaen mitä järjettömämpiä juoruja ja arveluja. Kaikkien juorujen ja arvelujen päätekohta oli sama: kirkonkylään oli lahjoitettu käräjäkirjuri numero toinen, ja kaksi on aina komeampaa kuin yksi. Pahansuoville tarjoutui mainio tilaisuus ilmaista vahingoniloaan. Moinen paukaus oli muka terveellinen kaislalaisillekin, jotteivät pilviä ylemmä siivittele. Kyllä köyhän polulla aina koira haukkuu, onpa paikallaan, että joskus rikkaankin ryytimaassa korppi pitää kirkonmenoja.

Vaikka Jonni oli juorujen varalle valmistautunutkin ja vaikka hän niitä kuunteli vain puolella korvalla, raapivat ne toisinaan hyvinkin kipeästi. Eikä niitä vastaan mahtanut mitään, sillä ne olivat monipäisiä ja monihäntäisiä. Mennä huutamaan jokaisen juoruajan korvaan, ettei asia olekaan niin, olisi ollut narrin työtä ja tuulen pieksämistä. Parasta oli antaa juorujen aikansa elää niihin puhaltamatta, kunnes kuolevat omaan onttouteensa.

Se olikin Jullu raukka, jonka asema pahensi ja mustasi Jonninkin aseman. Samalla lailla oli Jullukin eräänä kauniina päivänä puksahtanut kotiinsa. Aiottiinpa pojasta sitte apteekkaria, asemapäällikköä tai jotakin muuta suurta herraa, mutta miten lie päivät vaienneet ja pimenneet, mutta toipa tie toisen kerran kotiin. Toisen kotiintulon jälestä pysyttelihe poika viikkokausia poissa ihmisten ilmoilta, hoiperrellakseen sitte eräänä sunnuntaina kievarin rappuja alas täyshumalaisena.

Kuultuaan että kylässä odotettiin häntäkin samallaisen ohjelman suoritukseen, päätti Jonni seuraavana pyhänä lähteä kirkkoon. Toinenkin syy oli. Vanha kirkkoherra oli tuonottain saanut apulaisen, jota Jonni halusi nähdä ja kuulla.

Kaislan talo sijaitsi pienen koivikon suojassa kirkonkylän laiteella, noin puolentoista tai parin kilometrin matkalla itse kylästä. Kesäinen kirkkopolku kulki ensin Kaislan pellon äyränteitä ja putosi sitte naapurien vainioille, yhtyen maantiehen hautuumaan kulmassa. Rajusadetta seuranneet äkkinäiset kylmät olivat jäätäneet maan, joten polkukin oli käyntikuntoinen, mutta Jonni valitsi kuitenkin maantiematkan, vaikka taival siten venähti ainakin kolmanneksella.

Kylässä kohtasi hän melkein pelkkiä tuttuja kasvoja. Kauppapuodeissa oli vilkas liike, ihmisiä kulki ristiin rastiin pikkuasioitaan toimittelemassa. Jonniin luotiin toisinaan hyvinkin kummastelevia silmäyksiä, varsinkin kirkonkyläläisten osalta, jotka olivat olevinaan asiain perillä juuria myöten. Jullu, seisoen muutamien nuorien isäntien ryhmässä, jotka puhelivat ja nauroivat suuriäänisesti, tervehti Jonnia äitelän kohteliaasti, vaikka he eivät olleet keskenään enempää kuin hyvän päivän tuttuja.

Kirkon kentälle saavuttuaan hipuili Jonni tovin aikaa ihmisryhmissä. Pitäjän asukkaat olivat ainakin ulkonäöltä melkein poikkeuksetta hänelle tuttuja, samoin hän pitäjäläisille. Yhätettyään pari sukulaistaan, astui Jonni niiden kanssa kirkkoon, mutta jättäytyi ovipuoleen, siirtyen vain oikeaan niin paljo, että hänelle jäi syrjäinen paikka ja siitä vapaa näköala saarnatuoliin päin.

Kirkonmenojen alkutoimituksiin ei hänen huomionsa kiintynyt muuta kuin silmänräpäyksittäin. Ovista kirkkoon verkalleen valuva ihmisjoukko kasvonmuotoineen, ilmeineen ja pukineineen tarjosi aina uutta ja vaihettelevaa näkemistä. Naisten parveke, joka oli Jonnista katsoen vasemmalla, täyttyi ripeämmin. Pian ilmaantui aivan saarnatuolin ääreen pienet, lapsekkaat kasvot. Valkoisen silkkiliinan alta näkyivät vaaleat hiukset, tehden iloisen vaikutuksen, mutta suukuopissa asusteleva vakava ilme ei ottanut oikein sopiakseen yhteen niiden sekä vallattoman näköisen nenänykerön kanssa. Kasvot eivät kertaakaan aamuvirren ja alkutoimituksien aikana kääntäneet katsettaan valtaoveen päin, vaikka Jonni ajatusvoimien sähköittämisellä kuinkakin koetti niiden omistajaan vaikuttaa.

— Tyttö on tänään houkka, mutisi Jonni itsekseen, luopuen kokeiluistaan, mutta samassa lapsekkaiden kasvojen katse ohjautui häntä kohti, suukuoppien vakava ilme särkyi sekunniksi ja pikku pää teki tuskin huomattavan, iloisen nyökäyksen.

Tällöin olivat alkutoimitukset jo edistyneeet niin pitkälle, että saarnatuoliin nousi apulainen, jonka lahjoista ja esiintymiskyvystä oltiin pitäjällä jyrkästi erimielisiä. Toiset sanoivat apulaista parhaaksi saarnamieheksi, mitä olivat milloinkaan kuulleet, toiset asettivat hänet kehnoimpien tasalle.

Hänen ulkomuotonsa oli vähäpätöinen. Vartalo oli lyhyt, aivan kuin keskenkasvuinen, mutta kasvot olivat syväilmeiset. Tuo vaikutti, että hän ensi silmäyksellä näytti jonkinlaiselta pikku vanhukselta, jossa kaikki oli puolitiehen jäänyttä, heikkoa ja osapuilleen kehittynyttä ja jossa puuttui sanojen takaa mies.

Saarnaa alettaessa tuntui hänen äänensä vakaantumattomalta ja persoonattomalta. Jonninkin korvien ohi menivät moniaat lauseet minkäänlaista vaikutusta tekemättä, mutta sitä ei kestänyt monta tuokiota. Apulainen ei ollut puhunut tuskin viittä minuuttia, kun Jonni jo tunsi joutuneensa vireesen, ja silloin kaikki se, mikä oli ollut epäedullista, muuttui edulliseksi. Voimakas persoona kasvoi apulaisen saarnatessa aste asteelta yhä selväpiirteisemmäksi. Se mikä tuonoin oli kuulostanut epäröivältä ja vakaantumattomalta, olikin itse asiassa persoonallista, varmaa ja kypsynyttä. Sivuuttaen kokonaan tekstin sisällön, ihmetyön, alkoi apulainen puhua uuden testamentin farisealaisuudesta ja nykyajan farisealaisuudesta. Takertumatta kuiviin sanaselityksiin, mutta silti välttäen liiallista intoilemista ja tunteitten hivelemistä, iski saarnaaja suoraan asian ytimiin, pettämiseen, oman itsen ja muiden pettämiseen. Hän puhui koruttomasti, mutta lämpöisesti, yhtä aikaa järjelle ja sydämmelle. Yhtymiskohdissa löysi kuulijoiden enemmistö itsensä näyttelemässä jotakin nykyajan farisealaisuusnäytelmän osaa, joko hienompaa tai karkeampaa, julkisempaa tai salaisempaa.

Jonniin teki saarna rohkaisevan vaikutuksen. Edellisinä päivinä yhäti uudistuneet, milloin hiljaisemmat, milloin voimakkaammat mielenpuuskat olivat ahkeraan leikinneethänen kanssaan, milloin painaen ja sulloen syvyyksiin, milloin taas nostaen ja kohottaen korkeuksiin eikä hän ollut kyennyt sovittamaan mielenpuuskista johtuneita ristiriitaisuuksia eikä sitä masennusta, joka syntyy oman vakaumuksen epäilemisestä. Mutta lämpöisestä sydämmestä lähtenyt, henkivoimainen saarna ikäänkuin paljasti hänen sydämmensä sisimmät valot, ajoi varjot pakoon ja löi sinetin hänen mielilauseensa alle: ole etupäässä rehellinen itseäsi kohtaan, siitä seuraa rehellisyys elämää ja ihmisiä kohtaan.

Väen hiljalleen soluessa ovista ulos kirkonmenojen päätyttyä, piti Jonni silmällä pieniä, lapsekkaita kasvoja, keksien ne väkivirran keskellä solumassa pääkäytävän ovea kohti Martin ja Innin jälessä. Jonni antoi siskonsa ja Martin edetä ja meloutui sitte tyttöön päin, saavuttaen hänet eteisessä.

— Eliina, virkkoi hän jokseenkin kovaäänisesti, sillä askeleiden kaiku hämmensi äänet. Eliina, odota, pysähdy.

Lapsekkaiden kasvojen somat suukuopat muuttuivat peräti hauskan ja iloisen näköisiksi.

— Kummitus, virkkoi hän äänellä, josta hillitty riemu väreili.

— Ei mikään kummitus, Klaus Kurki vain ilmi elävänä.

He liukuivat yhdessä ulos.

Syksyinen, kirkas päivä tuntui raikkaalta. Sinitaivas, kun se sateitten ja hämärien lomasta yllättäen pääsi näyttäytymään aurinkoineen, näytti nuortealta ja hymyilevältä.

Jonnin ennättäessä kotiin, olivat muut jo ehtineet lopettaa päivällisen, isä oli vetäytynyt ruokalevolle, äiti, siskot ja Martti istuivat tuvassa.

— Eellimäisenä läksit, perimmäisenä palasit, huomautti äiti.

— Sehän se onkin oikea järjestys.

Jonnin äänessä kuului seitsemän kevätpuron porina.

LATU.

Joulun kinterellä seurasi ratkaiseva loppuottelu isän ja pojan välillä, jossa viimemainittu, kiitos äidin liittolaisuudesta, pääsi voitolle. Viimeiset ruutinsa hukkaan ammuttuaan, asettui Kaislan isäntä odottavalle kannalle, yrittämättäkään minkäänmoista lähentelemistä, ja siitä seurasi että välit hänen osaltaan olivat kuivat ja kylmät. Uppiniskainen poika oli ottanut elämänsä ohjat omiin käsiinsä ja sillä teollaan tahallaan tehnyt tyhjäksi isän loistavat unelmat. Syy ei siis ollut yksin järjen, syy oli sydämmenkin. Viimemainittu oletus erittäinkin kaiveli Kaislan isännän mieltä ja ilmaisihe, poikaa puhutellessa, silmän luonneissa ja äänen väreissäkin.

Ja se esti lähentelemisenkin.

Jonnille ensi kuukaudet koulusta eroomisen jälestä muodostivat kovan koetusajan. Ei siinä kylliksi, että väli isän kanssa oli särkynyt, kodin ulkopuolellakin oli maailma vinossa häntä vastaan. Koulusta koteuduttuaan luuli hän aivan leikillä voittavansa sydämmet, mutta voittaminen ei käynytkään päinsä niin helposti. Päinvastoin luotiin häneen kaikkialla epäileviä silmäyksiä, jopa joskus osotettiin ilmeistä halveksimistakin. Hänen ja paikkakuntalaisten välillä tuntui olevan juopa, ja sen syyksi ei hän keksinyt alussa muuta kuin tuon vanhan ja piintyneen käsityksen, että koulun käyneestä miehestä pitää välttämättä tulla virkaherra, muussa tapauksessa on hän, jollei suoraan suuri renttu, niin ainakin pikkurenttu.

Tuosta johtui monta karvasta, johtuipa hetkiä, jolloin Jonni, pettymyksien katkeroittamana, katui koko koulusta lähtöään, katui kuvittelujaan painautua talonpojan tasalle elämään hänen elämäänsä. Mutta kun tuommoinen hetki meni ohi, teki terve järki moniaita kysymyksiä, jotka loivat valon pettyneen asemaan ja antoivat tyydyttävän selityksen sille kummalle ilmiölle, että maailma oli vinossa häntä vastaan. Jota useimmin kysymykset heräsivät, sitä perusteellisemmin ne selittivät syyt ja ilmiöt Ne alkoivat siitä, ettei ympäristö ollut Jonnille lemmen eikä lämmön velassa. Mistä moinen velka olisikaan peruisin? Siitäkö vain, että hän törmyytti koulusta kotiin ja mieli talonpojaksi. Mutta mitä se paikkakuntalaisiin kuului? Mikä etuoikeus ja valtakirja hänellä olikaan muiden edellä suosion saantiin, hänellä, joka vain oli koulupoika, olivatpa hänen rakennelmansa sitte miten taivastuoksuisia tahansa. Suosio ei voinut pudota kypsänä hedelmänä ja vallan vaivatta hänen syliinsä, ja jos se sen olisi tehnytkin, niin mitä arvoa moisella suosiolla. Ei, se piti voittaa ja valloittaa. Millä? Työllä ja elämällä. Näyttämällä että koulun käynyt mies saattaa hyödyttää yhteiskuntaa, vaikka hän ei olekaan tuomari tai muu virkaherra. Näyttämällä että elämän arvo riippuu vaikuttimista, jotka toimintaa ohjaavat eikä aseman korkeudesta.

Mutta miten löytää latu, jota kulkien voisi yhtäaikaa kehittää omaa itseään ja samalla tunkea juuret ympäristön maaperiin. Miten löytää? Miten?

Kului talvi, kului kevät eikä vaiennut kysymys. Tuumia syntyi ja heräsi, niitä kuristettiin ja kuopattiin ja Jonnin mielenkarvaus vain kasvoi. Kesällä ryhtyi hän, ikävää ja kalvavaa tyytymättömyyttä kuolettaakseen, voimisteluharjoituksiin Martin kera sunnuntai-iltoina. Teline toisen jälkeen ilmaantui Kaislan pihamaalle, Martti kehittyi piankin opettajansa ohi, varsinkin voimaa vaativissa liikkeissä, ja katselijoita ja osanottajia alkoi tipahdella, ensin läheisimmistä naapureista, sitte ulompaakin, kirkon lähellä sijaitsevista taloista. Keskikesällä oli Kaislan voimistelijoita jo runsas tusina, katselijoiden joukko, sekaisin poikia ja tyttöjä, oli sekin kasvanut samaan määrään. Voimistelun lomissa leikittiin ja laulettiin, joten nuo illat alkoivat Jonnista tuntua hauskoilta vaihteluilta. Kirjain kirjaimelta hänelle kesän kuluessa selvisi, että iltoja voi kehittää ja luoda niistä jotakin, joka ensi aluksi riitti hänen työkentäkseen ja oli samalla latu, joka vie ja lähentää hänet ympäristöönsä.

Loppui kesä, illat viilenivät ja tummenivat, mutta nuoria tippui Kaislan pihamaalle kuten ennenkin. Ei tullut hoppua eikä hätää, minne siirtyä, sillä avara renkitupa oli kuin luotu nuorien kokouspaikaksi. Seinien suojaan siirryttyä alkoi Jonnin käsitys syventyä ja laajentua näiden sunnuntai-iltojen merkityksestä. Pelkkä huvittava puoli ei enää yksin riittänyt eikä tyydyttänyt, piti saada jotakin pohjalastiakin, jottei kelluttu joka naurun varassa, joka laulun liepeillä. Alku oli vähäväkinen ja sattuman luoma. Ensi kerran renkituvassa yhdyttäessä oli Kaislan naapurissa sattunut merkillinen tapaus. Emäntä oli nähnyt sydänpäivällä ja valveilla ollessaan näyn, joka ei ollut mikään tavallinen kummitusjuttu. Tapaus oli tämmöinen: Viikon keskivaiheilla oli hänen miehensä lähtenyt kaupunkiin pellon ja karjan antimia myymään. Seuraavana päivänä, seinäkellon lyödessä kaksitoista, seisoi emäntä palvelustytön kera tuvan ikkunan ääressä. Kellon lyödessä välähti hänen ajatuksiinsa, että miehensä ehkä juuri silloin hankki paluumatkalle. Samalla hän sattui luomaan silmäyksen ulos ikkunasta. Tanhualla seisoi hänen miehensä, kasvot miettivän näköisinä, kuten ainakin ja yllä oli tuttu vaatetus, harmaja palttoo, musta nyppylakki, jaloissa uudet varsiniekkasaappaat, hampaissa ainainen, lyhytvartinen koppapiippu, jonka pesä oli oikeata meren vahaa. Vaaleana ja ohimoissaan kipua tuntien seisoi emäntä silmänräpäyksen aivan jäykistyneenä ja ryntäsi sitte ulos rappusille. Tyhjä oli tanhua. Kasvot palttinavalkoisina tuli hän jälleen tupaan, luuhistui rahille ja oli hetken tiedotonna. Seuraavana päivänä tuotiin isäntä kotiin ruumiina. Kuolemantapauksesta kävi selville, että vainaja oli juuri kahdentoista tienoissa suitsinut hevostaan paluumatkaa varten, mutta oli äkkiä suistunut hengetönnä maahan. Juttua ei kukaan yrittänytkään lyödä pilaksi, sillä unennäkijä oli itseensä sulettu ja kieleltään kerkimätön, sen lisäksi kuolemantapaus painoi näkyyn vakavan leiman.

Laulun lomassa, melkein valmistumatta ja ehtimättä järjestää ainevarastoaan, alkoi Jonni pitää tapahtumasta jonkinlaista esitelmää. Se oli hänen ensimmäisensä ja se onnistui kehnosti. Muutaman lauseen kykeni hän toki puhumaan sujuvasti ja yhtenäisesti, kun esineenä oli kuulu ruotsalainen henki- ja näkymaailman ihminen, mutta harpattuaan siitä ainevarastonsa järjestämättömään säiliöön, jossa löytyi katkelmia sieltä ja täältä, aikakauslehdistä luettuja ja korvin kuultuja, joutui hän polulta poikkeen, harhaillen kuin karjasta eksynyt vasikka yhdestä lepikosta ja ojaksimen rannalta toiseen lepikkoon ja toisen ojaksimen rannalle.

Mutta kuulijakunta oli pelkkänä korvana, sen silmissä kuvastui kummasteleva, etäisyyksiä leijaileva ilme ja kasvojen jännitys oli toisinaan tyynempi ja vakavampi, toisinaan intoisampi. Täpärimpänä aikana, jolloin koko esitelmä oli vieriä ojaan, keksi Jonni kuulijakuntansa mielentilan ja keksinnöstä johtunut rohkeus hänet jälleen nosti polulle. Hän alkoi puhua hitaammin ja käyttää voima- ja värisanoja säästeliäämmin ja siten hän pääsi jälleen ohjiin. Harvakseen puhuessaan hän lauseiden välissä koki järjestää uusia lauseita ja pystyttää etäämmälle merkkipylväitä polulta putoomisen varalle. Kosketettuaan kuin sivumennen hypnotismiin, hän esitelmänsä lopussa teki selkoa, miten sielujen välilläkin voi tapahtua jonkinlainen langaton sähköttäminen. Sähköasemina ovat sielut, sähkövirtoina kulkevat ajatusvärähdykset. Kun sielut samana silmänräpäyksenä ajatusvärähdyksien tantta vaikuttavat toisiinsa, ovat sähkövirrat suletut ja sähkösanoman eli ajatusvärähdyksen perillesaapuminen käy mahdolliseksi. Naapurin isäntä lie hevosta suitsiessaan ja erittäinkin sinä silmänräpäyksenä, jolloin sydänhalvaus hänet suisti maahan, ajatellut emäntäänsä. Vasta-ajattelemisen tautta sattui sähkövirta olemaan sulettu, joten sähkösanoma pääsi perille. Isännän kuva syntyi emännän sielussa, heijastuksen avulla syntyi se silmänkin nähdä, ollen yhtä silmänräpäyksellinen kuin ajatusvärähdyskin.

Lukemisien ja keskustelujen kautta tähän esitelmänsä kohtaan perehtyneenä, kykeni Jonni jotenkin sujuvasti esittämään tietonsa sekä luomaan niistä osapuilleen kokonaisuuden. Lopetettuaan katsoi hän hiiloksen valossa kelloonsa, uskoen tuskin omia silmiään, sillä esitelmä ei ollut kestänyt kuin liki pitäin puoli tuntia, vaikka aika hänestä oli tuntunut loppumattoman pitkältä.

Esitelmän vaikutusta lisäsi riutuva valkea, joka Jonnin puhuessa oli palanut hiilokseen. Sen valossa näyttivät uteliaat, kummastuneet kasvot salaperäisiltä, koko tupa oli kuin yliluonnollista ja henkimaailman ilmaa täynnä.

Ensimmäinen kokeilu, heikko ja sattuman aiheuttama, johti ehyempään jatkoon. Jonni heittäysi koko innollaan pikku esitelmiä pitämään, puhuen kuulijoilleen Kalevalasta ja Kantelettaresta, historiasta ja luonnonopista, tähdistä ja muurahaisista, sanalla sanoen kaikesta, josta hän vain itsekin tiesi. Siten hän oppi suullisen esiintymisen alkeet, aineen hallitsemisen ja keskittämisen. Näin aika vieri keskitalveen. Kaislan iltamat pölyyttelivät pikku tuulispään tavoin kylän uneliasta ilmaa ja kylvivät tiedon kipinöitä moneen nuoreen rintaan.

Mutta jopa soraäänetkin alkoivat pirahdella. Jullu ilmaantui muutamana kevättalven sunnuntai-iltana Kaislan renkitupaan, mukanaan renttuileva nahkurinsälli. Molemmat olivat nauttineet tilkan toisellekin jalalle. Jonni piti pareillaan puhelua lieto Lemminkäisestä, Kalevalan naissankari-ihanteesta, kokien nykyajan elämästä etsiä vastineita Kyllikin ja Lemminkäisen luonteille. Noiden kahden ilmaantuminen suututti häntä, esitelmän johtolangat sekaantuivat ja hänen täytyi lopettaa. Lyhyttä äänettömyyttä, joka esitelmän katkeutumista seurasi, käytti Jullu ja hänen toverinsa ilveilevään mielenosoitukseen. Nähtävästi ennalta laaditun sopimuksen mukaan rupesivat nuo kaksi lallattamaan laulua pojasta ja tytöstä, jotka tulivat pappilan pellolla toisiaan vastaan. Rekilaulussa, kehnointa lajiaan, oli kahtakärkinen moraali, ruokottomuus toisin säkein kuultihe esiin puti paljaana. Joka värssyn lomaan kuului suun maiskuttelemista, jonka laulajat esittivät mestarillisen elukkamaisesti. Kuulijoiden kevyemmissä aineksissa synnytti laulu naurun tirskunaa. Saatu kannatus röyhistytti esiintyjöitä, suutansa maiskutellen seisoivat he keskellä tupaa, aikoen ehkä ryhtyä jonkun toisen numeron esittämiseen, mutta silloin kuului Martin paksu ääni:

— Pojat, hurrataanpa näille virsiniekoille.

Ja ennenkuin kukaan kerkesi lukea edes kolmeen, oli Martti tarttunut oikealla kädellään Julliin rintapieleksiin ja nostanut hänet ylös kuin kynttilän. Raikuva hurra-huuto seurasi temppua, joka uudistui kolmesti. Kolmannen hurra-huudon jälestä lennähti Jullu ovesta ulos hankeen, ja toveri, käsittäen aseman vaarallisuuden, luikki joutuin jälessä.

Mielien tyynnyttyä nousi renkituvan loukosta seisaalleen Taivos-ukko, kylän läkkiseppä ja raihnaisen näköinen mies, joka sairauden takia usein kärsi puutetta. Ukko oli talven kuluessa ruvennut säännöllisesti käymään Kaislan iltamissa, kätkeytyen tavallisesti muiden taakse loukkoon, jossa istua kyhnötteli kuin vanha kanto vehmasten vesojen keskellä. Ijältään ei hän ollut kuin noin viidenkymmenen seutuvilla, mutta raihnainen ruumis ja laihat, ryppyiset kasvot loivat häneen paljo vanhemman leiman.

Ja nyt ukko vaiteli sananvuoroa. Selkä kyyryssä ja kädet roikkuen velttoina sivuilla, kuten mielisivät kernaimmin pudota lattiaan, kuin pysyä asemillaan, kysyi hän, mikä on ihmisen sielu? Tuo näkymätön, joka aina näkyy, tuo eloton, joka aina elää. Sananvuoron saanut vain kysyy, mikä on sielu? Se on lähde, jonka vesi kuvastaa kaikessa siinä, mikä käy suusta ulos ja mikä tekoina tutaan. Sen lähteen suonet johtuvat luojasta, ylhäisestä isästä. Leikkaa suoni poikki tai päästä tukkeesen, millaiseksi muuttuu sielu? Autioksi erämaaksi, jonka sameista lähteistä juo kettu ja korppi, pukki ja susi. Suoniin tunkeutuu törkyä ylhäältä ja alhaalta, kimmeltelevästä ja tummasta. Toisinaan ne sukissa sipsuttaen hiljaa hiipivät oman poven pimentoloista, toisinaan julkeasti, kuten tuonottain, ryntäävät päälle sameavetisistä sieluista, pukkien ja kettujen tyyssijoilta. Kuulijat älkööt pistäkö pahaksi vanhan miehen suoraa sanaa. Paljo on sielujen vesisuonia tukkeessa, ja silloin nauretaan sellaiselle, jolle pitäisi häveten painaa pää alas. Vanhana miehenä oli puhujalla oikeus sekä velvollisuus sanoa totuus.

Lopetettuaan painautui ukko jälleen loukkoonsa muiden taakse, mutta Jonnin huomio ei ukosta enää erinnyt koko iltana. Hän alkoi aavistaa että tuossa raihnaisessa, kärsimysten ja puutteiden muokkaamassa ruumiissa elostihe harvinaisen rikas sielu ja samalla hän tunsi että he joutuvat enempiin tekemisiin keskenään. Sydämmellinen tapa, jolla ukko rankaisi äskeisiä naurajia, todisti syvempää elämänkäsitystä ja samalla kirkasta luonnetta, joka sopi ikäänkuin seuran omaksitunnoksi.

Mutta uhmakkaampiakin pilviä ilmausi jo. Kaislan iltamien mainetta alettiin polkea, ruvettiin jo suuriäänisesti huutamaan tuomiota niiden yli. Väitettiin tyttöjen ja poikien vallan eri syistä tuppautuvan noihin iltamiin eikä läheskään tiedon halusta. Todistuksen tapaisia löydettiin ja niitä pidettiin musertavina. Eräänä päivänä tuli Kaislaan kellonsoittaja Taulan vaimo, eukko, joka yleensä kykeni pitämään huolen, ettei hänen arvoisa henkilönsä joutunut unhotuksiin. Jo vuosikymmenisen aikaa oli muija hartaasti julistanut maailmanlopun olevan lähellä, vakuutellen samalla, ettei koko seurakunnassa löytynyt, häntä itseä ja Taulaa lukuunottamatta, muuta kuin pari talonemäntää, joilla oli pääsyliput kunnossa parempaan elämään. Tämä kunnon eukko ilmaantui Kaislan tupaan, alkaen itku kurkussa kertoa, että hänen velivainaansa tytär Aliisa, jota hän oli hoivannut ja kasvattanut kuin kukkaa ikkunalla, oli edellisestä syksystä saakka horjahtanut kaidalta tieltä leveälle. Pakanalliset kirjat ja luvut, joita Kaislan iltamissa oli joskus läksyksikin pantu, olivat pimittäneet poloisen järjen.

— Noinkohan ovat? rohkeni Kaislan emäntä väittää. Tapasin eilen
Aliisan, mutta enpä keksinyt tytön järjessä pimeätä pilkkuakaan.

— On se raukka pimitetty. Nähkääs, kun tukistelee siltavoudin Kaunoa.

— Mittaisiaan kukin. Varpunen laulaa toiselle varpuselle, voikukka nyökkää toiselle voikukalle, niin on aina ollut

— Mikä se on Kauno, mukama? Nappiherran alku, isänsä elätti, pennitön pakana.

— Ei ole köyhyys häpeä kahdenkymmenen vuotiaalle.

— Minä vartioitsen tyttöä, kuin muinoin keruupi elämänpuuta.

— Vaikea tehtävä. Silmä pettää, äly jättää.

— Mutta täällä Kaislan iltamissa ne yllättävät.

— Ja jos ei täällä, niin sitte muualla.

— Tyttöni, paratiisin ruusun, on paha lumonnut.

— Nuoruus on lumous.

— Kaunon syy kaikki.

Ja akka taasen sättimään Kaunoa, jotta suu pirskui. Kesken sättimistä osui Kaislan isäntä saapuville.

— No, mikä hätä? Joko maailman loppu joutuu?

— Kyllä maarkin se jo on kynnyksellä. Ihmisten pahuus on kohonnut kukkuloille asti.

— Jokohan on?

— Onkin varmaan. Nuoret irstailevat julki Jumalan, ilmi ihmisten.

— Kutka nuoret?

— Ka tämän kirkonkylän. Syntiset seurat ovat vallan päällä, koulun käyneet miehet opettavat ymmärtämättömille tyttönupukoille herrojen Eevaa, ja semmoisien lukujen jatkoksi päästetään syntiset himot valloille. Se on tosi, totinen tosi. Minä en ole mikään kylän koira, mutta sen minä sanon, että joka pahentaa yhden näistä…

— Jo riittää. Uskokaa minua, meillä ei enää tästä puoleen pahenneta.

— Oikein, hyvä isäntä, paljo kiitoksia, hyvä isäntä. Jumalattomuus pitää kukistettaman jo ituunsa. Viimeiset ajat ovat lähellä. Minä näin merkillistä unta toissa yönä. Maitolan emäntä, Ohralan emäntä, mieheni ja minä…

— Summa neljä henkilöä.

— Niin, me neljä, jotka maailman silmissä olemme pieniä, me seisoimme jossakin korkeudessa. Ja me näimme tuulimyllyn, jossa oli viisi siipeä.

— Muistatte väärin, siipiä oli seitsemän.

— Yhden tekevä, olkoon niin, että oli siipiä seitsemän, mutta tuulimylly muuttui tulipatsaaksi, jonka huipulla seisoi viisi enkeliä, tai seitsemän enkeliä. Ja koko kirkonkylä oli pimeydessä.

— Ei toki vallan, olihan enkeleillä uudet tuohikontit selässä, ja niistä kumotti valo, jotta meillä nähtiin sukkiakin parsia. Olitte tuhmia, kun ette kurkistaneet tuohikontteihin.

Isäntä poistui tuvasta, hänen jälessään poistuivat Inni, Anni ja emäntäkin, palvelustyttö Maija jäi yksin tupaan.

— Mitenkä sen Maijan sielun laita on?

— Reilassa on kuin silinterikello, tuiskahutti Maija vastineeksi, jouduttaen navettaan Innin ja Annin jälessä.

Akan käynnin jälestä ei Kaislan renkituvan ovi enää avautunut nuorille. Isku kyllä sattui kipeästi Jonniin, mutta hän tointui pian, arvellen että aika tuo neuvon ja hätä keksii keinon. Jättää kaikki silleen ja peräytyä ei pystynyt häneen sivumennenkään, siksi monta sidettä oli jo kasvanut hänen ja nuorison välillä, siksi monta hiljaista riemun hetkeä hän jo oli ehtinyt nauttia renkituvan iltamissa. Monta luonnetta oli hän jo löytänyt, monta taipumusta keksinyt ja hänen itsensä siitä tietämättä oli työ häntä kasvattanut ja näyttänyt hänelle tien, jonka päämäärä tosin ei vielä näkynyt eikä tuskin kangastanutkaan, mutta joka lyhyydessäänkö oli jo selvästi viitoitettu ja tarjosi sellaisen toiminnan, joka paraiten tyydytti nuorukaismieltä vehreimpänä nuoruusaikana.

Iltamien jatkamiseen oli siis keino keksittävä.

OPETTAJA OPPILAANA.

Jonnin astuessa huoneesen loi Taivos-ukko häneen hyväilevän silmäyksen.

Tulin kertomaan ikävää uutista, iltamia ei enää saada pitää meillä.

— Istuhan, lopetan ensin työni.

Saatuaan työnsä suoritetuksi, sytytti ukko savipiippunsa ja virkkoi sitte:

— Uutinen on jo lennätetty joka tupaan. Vahinko, kun niin hyvä hanke tapetaan.

— Ei sitä toki niin ensi iskulla tapeta. Uusi kokouspaikka on jo tiedossa.

— Hyvä. Missä?

— Teidän luonanne. Löytyyhän tämän katon alla tilavampikin huone.

— Ei suojaa tuulelta.

— Tukitaan raot ja reijät. Tirkistetäänpä sitä.

Jonni otti käteensä lampun ja astui ukon kera viereiseen huoneesen.

— On ainakin yhtä suuri kuin Kaislan renkitupa, jollei suurempikin.

— Lie kylläkin. Se onkin alkuaan aiottu puusepän verstaaksi.

— Kerrassaan sopiva. Muutama markka reikien tukkimiseen, ja meillä on seuratupa, joka ajakseen kelpaa. Tukkimiset suoritetaan kesällä, syyspuolella, iltojen tummettua ja venyttyä, keräännymme tänne. Annatteko luvan?

— Kernaasti. Olenpa iloissanikin.

Jonni ei kiirehtänyt lähtemään, vaan istahti jakkaralle, ukon ruvetessa jälleen koputtelemaan läkkilevyjään. Kehnon lampun valossa näytti huone puoli pimeältä, tuuli vongahteli tuon tuostakin oven takana ja suurinaamainen, mustunut seinäkello, jonka viisari ja tuntinumerot olivat liidulla uudistetut, löi lyöntejään harvasti. Aina muutamasti ukko kumartui niin paljo, että kehnon lampun valo lankesi hänen kasvoilleen. Ne olivat laihat ja värittömät, mutta piirteet olivat säännölliset.

— Elättääkö tuo ammatti?

Elättäisi kyllä, jos ei terveys kujeilisi. Mutta kun täytyy korjata taudin vieraskäynnit, ottaa joskus ahtaalle. Matka kuitenkin edistyy rantaa kohti päivän mitan kerrallaan.

— Olette paljo sairastanut.

— Olen, varsinkin viime vuosina.

— Ja paljo muutenkin kärsinyt, luulen ma.

— Onhan tuota kärsittykin, mutta tiedätkö, nuori mies, suurin onni, mikä ihmistä voi kohdata, on kärsimys. Kärsimykset sielua kasvattavat ja suonet perkkaavat. Ihmiset kauhuilevat kärsimyksiä, mutta niitä pitäisi siunata. Kärsimykset vasta luovat ihmisen.

Oli jo käynyt myöhäksi, kun Jonni asteli kotiinsa.

Kesällä tukittiin ja korjattiin Taivos-ukon tupa. Nuoret keräsivät omasta keskuudestaan tarvittavat varat, ensimmäinen käytännöllinen puuha, joka menestyksellä ajettiin läpi.

Moitelaulujen sitkeästä jatkumisesta selvisi Jonnille edellisenä talvena tekemänsä virheet, mikäli ne koskivat Kaislan iltamien ohjelmia. Naurua aiheuttavaa, kevyttä huvia oli liian ahkeraan pidetty silmällä vakavamman puolen kustannuksella. Siten lie väite, että iltamiin keräännyttiin vain naurattelemaan itseä ja muita, ollut jonkun verran oikeutettu. Vasta iltana, jolloin Taivos-ukko esiintyi, saatiin ohjelmaan semmoistakin, joka kannatti muistelemista huomenissakin.

Tuo oli vastaisuudessa huomioon otettava. Enemmän vakavampaa työtä, useampi puu palamaan, sitte lämmin loimu nousee nuorison nuotiosta.

Jonnin rakennellessa suunnitelmiaan lyheni kesä, valoisat illat tummenivat, tähtiryhmä toisensa jälkeen koteutui asuinsijoilleen.

Oltiin jouduttu syyspuoleen.

Ensi iltama Taivos-ukon luona houkutteli liikkeelle suuremman joukon nuorisoa, kuin mitä tupa sovulla vetikään, mutta enemmistö oli kuitenkin semmoisia, jotka huvikseen ja aikojen kuluksi vierivät muiden mukana, jääden tanhualle ja seinämille omia ilojaan pitämään.

Satunnaisien esteiden vuoksi myöhästyi Jonni. Hengästyneenä saavuttuaan perille, pujottausi hän ukon työpajan kautta tupaan. Kerätyillä varoilla ostettu kattolamppu valaisi huonetta, väkeä oli runsaasti, mutta ei toki ahdinkoon saakka. Ensimmäisenä uutuutena keksi Jonnin silmä pastorin, joka istui rahilla Taivos-ukon rinnalla. Molemmat olivat odotelleet Jonnia. Pastori nousi puhumaan ja lausui saapuneet tervetulleiksi. Nuorekkaan, iloista lämpöä pulppuavan puheensa lopuksi esitti hän, että siihen lippuun, jota seura tulee heiluttamaan, piirrettäisi kultakirjaimin sanat: puhtaus, totuus, rakkaus. Toivoi että seuran kokoukset muodostuisivat takkavalkeaksi, joka lämmittää monia koteja ja monia rintoja puhtauden, totuuden ja rakkauden liekillä.

Tervehdyspuheen jälestä laulettiin: Oi, jos oisit, sydämmeni.

Kun oli kotvanen käytetty vapaaseen keskusteluun, kosketteli Jonni seuran järjestämistä, joko nuoriso- tai raittiusseuraksi, tuoden eri näkökohtia esiin. Järjestetyillä kaavoilla ja muodoilla on se heikko kohtansa, esitteli hän, että ne puristavat, mutta toisaalta ne lisäävät kokonaisuuden voimaa, selventävät tarkoitusperän ja lähentävät jäsenet toisiinsa.

Martin ehdotuksesta siirrettiin seuran järjestämiskysymys tuonnemmaksi.

Jotta ei pastorin puheen synnyttämä juhlatunnelma pilaantuisi, supisti Jonni illan ohjelmaa. Junin lausuttua runon ja laulettua yksiäänisesti joitakuita lauluja valmistettiin seuraavan sunnuntai-illan ohjelma ja sitte hajaannuttiin. Rinta täynnä intoa ja suunnitelmia rakennellen palasi Jonni kotiinsa. Odottamaton avustus pastorin puolelta nostatti häntä. Hänestä tuntui kuin olisi saanut selkätuen tai toverin peräsimeen, jonka hoitaminen alkoi vaatia taitoa enemmän, kuin mitä hänellä olikaan.

Joukko oli nimittäin kasvanut ja kasvanut oli sen johtajakin. Kaislan iltamia alettaessa ei Jonni asettanut minkäänmoisia vaatimuksia itseensä ja iltojen johtoon nähden, pääasia oli että yhdyttiin ja saatiin illat kulumaan hupaisesti. Taivos-ukon luo muutettua oli seura kasvanut jo melkein kaksinkertaiseksi, sen enemmistön muodostivat vallattomat ainekset, joita oli vaikea pitää kurissa, ja toisekseen ei ollut kysymyksessä enää pelkkä yhtyminen ja hupi, joukkoa oli kehitettävä, sen voimia ja intoa sytytettävä, pyrintöjä herätettävä, mielteitä luotava.

Vasta Taivos-ukon luo muutettua alkoi Jonni käsittää, miten vaikeaan työhön hän oli ryhtynyt, miten vähän hänellä oli tietoja ja taitoja ja miten pieni hänen persoonansa vielä oli. Ohjelman jyrkkä muutos liian hupaisesta liian vakavaan synnytti piankin mutinaa, joka muuttui äänekkääksi tyytymättömyydeksi. Se piti ottaa huomioon ja löytää kultainen keskitie, joka väliin kävi vaikeaksi, kun rajaa oli mahdoton tarkkaan määritellä. Silloin täytyi luovia, tuon eittää, tämän myöntää ja sovittaa siten, että näytti siltä, että johto oli joukon käsissä, vaikka itse asiassa Jonni johti kaikki pienempiä sivuseikkojakin myöten.

Kaiken johtamisen avain ja salainen voima oli johtajan henkilöllinen väli joukon jäseniin. Vaistomaisesti Jonni heti voimisteluiltamista saakka oli pyrkinyt henkilöllisiin väleihin jokaisen vastatulleen kanssa ja useammassa tapauksessa koe onnistui. Henkilöllisellä suhteellaan joukon jäseniin hallitsi hän joukkoa, sen tuntematta mitään iestä. Milloin nousi ilmoihin vastustusta tai julkeutta jonkun yksityisen jäsenen puolelta, oli tämä tavallisesti semmoinen, joka vielä syystä tai toisesta seisoi etäällä johtajasta. Jollei väliä syntynyt, seurasi ero joko ennemmin tai myöhemmin.

Kokeileva oppilaan asema kasvatti Jonnin personaa hänen tietämättään. Erilaisten luonteiden ja taipumuksien tunteminen hioi hänen älyään ja huomiokykyään, rikastutti hänen tunne-elämäänsä ja samalla se opetti häntä tajuamaan ihmistä ja rakastamaan ihmistä semmoisenaan. Kenties juuri oppilaan kannalle asettuminen vaikutti, että hänen vaikea ja arkaluonteinen tehtävänsä onnistui, kenties juuri vähäpätöinen esiintyminen murti vastarinnan silloin, kuin käskevä ja korskea käytös olisi siihen tulet lietsonut.

Virheitäkin sattui. Vaihtelun vuoksi tahtoi Jonni keskustelua iltojen lomiin, mutta ensimmäiset yritykset menivät päin männikköön keskusteluaineen suuremmoisuuden vuoksi. Joukko istui tuppisuuna, vaikka johtaja ja pastori kyntivät aineesen vakoja ristiin rastiin. Keskustelu siirrettiin toiseen ja kolmanteenkin kokousiltaan, mutta se ei sittekään kypsynyt. Jonnia, joka oli pohjiltaan tuliverinen ja joka ainoastaan ahkerien ponnistuksien tautta oli oppinut hillitsemään itseään, alkoi kuohuttaa, hänen kasvojensa ilme muuttui kärsimättömän näköiseksi, vaikka tahdon voima taltuttikin huulet hymyilyyn. Keskusteluaine: miksi ihminen ei elä pelkästä leivästä eli miksi ihmisellä on mielitekoja ja aherruksia, jotka tähtäävät johonkin korkeampaan, kuin pelkkään ruumiilliseen hyvinvointiin, oli hänen mielestään niin yksinkertainen ja helppotajuinen, että siitä piti jokaisen osata puhua joku sana. Joukko istui kuitenkin mykkänä. Inni tosin koki kosketella ihmisrinnan tuhatlehväisiin unelmiin, mutta sanat olivat onttoja ja liian runollisia tehdäkseen sytyttävää vaikutusta ja hänen lopetettua ei kukaan jatkanut.

Sama kova onni sattui toisenkin keskustelukysymyksen osalle, jonka Jonni oli valinnut parhaan kykynsä mukaan, ei sekään heruttanut huomioita kuuluviin. Jonnia alkoi toden teolla hermostuttaa ja suututtaa, mutta vaikka pastori ehdotti, että luovuttaisi toistaiseksi koko keskusteluhommasta ja otettaisi muuta luistavampaa sijaan, piti hän itsepintaisesti kiinni alotteestaan ja päätti viedä sen perille, otti miten lujalle tahansa.

Kolmatta keskusteluainetta valitessa teki hän työtä kauheasti. Aineita kertyi ahkeran harkinnan tautta ainakin puoli tusinaa, ja ne olivat kaikki kypsäksi mietittyjä ja pyöreitä kuin kanan muna, jottei muuta kuin kopahuttaa kuori rikki, niin sisältö vuotaa loristen ulos. Mutta valita niistä yksi, ei ollut helppo tehtävä, sillä toinen oli yhtä hyvä kuin toinenkin. Kokoukseen astellessa, jolloin valinta vielä oli tekemättä, tuli Jonnia vastaan muuan vanha työmiehen vaimo. Oli marraskuun loppu oli, maa oli roudittunut, pohjatuuli puhalti purevan kylmästi. Jonni pysähtyi puhuttelemaan eukkoa ja sai kuulla, että tämä oli menossa kunnan isännän luo elatuksen apua pyytelemään. Kesän ansiot oli syöty loppuun, eukkoa ja hänen miestään ahdisti kylmä ja nälkä, vaikka kontu, jossa asuivat, olikin omahinen. Asianhaarat tekivät tämän surullisen kuvan vieläkin surullisemmaksi, sillä eukko ja hänen miehensä olivat kasvattaneet kolme vankkaa poikaa ja yhden tyttären. Viimemainittu oli tosin naimisissa, mutta pojat olivat perheettömiä miehiä ja ansaitsivat hyviä palkkoja. Ja heiltä ei riittänyt omille vanhemmilleen sitäkään vähää, mitä nämä tarvitsivat henkensä pitimiksi. Toteutui siis vanha väite, että isä ja äiti elättävät helpommin neljä lasta, kuin neljä lasta isän ja äidin.

— Ne eivät muista itsekin tulevansa vanhoiksi, virkkoi eukko surullisesti, mutta ilman katkeruutta ja aivan kuin lieventääkseen lastensa ihmisettömyyttä.

Eukosta erottuaan välähti Jonnin mieleen, että hän heittääkin hiiteen kaikki miettimänsä keskusteluaineet ja ottaa muokattavaksi tämän tapauksen, joka hänen herkkään mieleensä teki niin surullisen vaikutuksen. Kun keskusteluloma siis joutui, kertoi Jonni koruttomasti kohtauksensa eukon kanssa ja esitti samalla kysymyksen, eikö sen johdosta olisi seuran jäsenillä mitään sanottavaa. Kuin taian voimasta pääsivät kielen kannat irti entisestä kankeudestaan, puhevuoroja käytettiin loppumattomiin ja pastori joutui aivan haltioihinsa, kun takkutukkaiset pojat ja navettahajuiset palvelustytöt ja talon tyttäret pukivat sanoihin ajatuksiaan ja mielipiteitään kysymyksen johdosta. Moni kankea esitys sisälti kultajyvän, moni kömpelö lausunto karvaan totuuden, vaikkakin karkeamuotoisen.

Jonnille keskustelu antoi oivan opetuksen valita kysymykset siitä maailmasta, joka oli lähinnä nuorien sydäntä, jolla oli merkitystä heidän elämässään ja jota he ulettuivat näkemään ja ymmärtämään. Hänen piti yhäti olla oppilaana ja kehittää itseään, jos mieli toivoa menestystä työlleen. Milloin hän tämän seikan unhotti ja puksahti yläisiin maailmoihin, ei hän ymmärtänyt joukkoa eikä joukko häntä. Mutta semmoista sattui enää harvoin, sillä Jonni kasvoi joukkoon päin ja se oli juuri taika, jolla hän kasvatti joukkoa itseensä päin.

Toisen onnistuneen keskustelukysymyksen poimi hän varsin vaivoitta. Kun lasten velvollisuuksista vanhempia kohtaan oli kahtena iltana kuokittu ja pengottu, esitti hän uuden kysymyksen: millaisen kodin unelmoit itsellesi? Aine oli ehkä edellistä onnistuneempi ja siitä puhuivat intosilmin pojat ja tytöt, jotka vielä edellisenä kesänä olivat kylän salomailla karjoja paimentaneet. Jonni ja pastori vain hymähtelivät, kun lausuntoja ladottiin lausuntojen selkään, hymähtelivät luonnon lapsille, jotka lausunnoissaan avomielisesti paljastivat sydämmensä salaisimmat komerot.

Näinä aikoina Jonni jo teki huomion, että se mikä oli ollut tähän saakka vinossa hänen ja kylän asukkaiden välillä, alkoi vähitellen pyöristyä. Katseiden epäluuloinen ilme alkoi vaihtua siellä ja täällä säteileväksi sydämmellisyydeksi, jota oli mahdoton väärin ymmärtää. Kaislan herra poika, joksi häntä koulusta eroomisen jälkeen yleensä nimitettiin, oli astunut ensimmäiset askeleensa sydämmiä kohden. Moni isä ja äiti, jonka poika ja tytär nuorien seuran tautta oli tullut vedetyksi pois joko enemmän tai vähemmän likaisista nurkkahuveista, päästi rintansa riemun näkyviin kirkkaassa katseessa ja siinä tutunomaisessa kohtelussa, jossa pieni hymyily ja tuskin huomattava äänen väre kaikki ilmaisee.

Jonnille heräävä suosio opetti, että mitä arvokasta ihminen voittaakin, sen hän voittaa ainoastaan työllä, seikka, joka hänellä oli selvillä jo ennen kuin hän oli ryhtynytkään nuoria johtamaan. Työ, ainoastaan työ luo elämään arvon, se yksin antaa tyydytyksen.

Siis työhön vain, yhä luottavammin työhön!

TAISTELUHANSIKAS.

Pikku kapakoitsijoita kyllä ilmi annettiin ja vedettiin oikeuteen, mutta kievari tuntui olevan jonkinlaisessa poikkeusasemassa, häneen ei sovitettu lain pykäliä, vaikka tiedettiin hänen väärin käyttävän kievarioikeuksiaan. Tuo harmitti Jonnia enite periaatteen kannalta ja vielä senkin vuoksi, kun kievari oli kunnallislautakunnan esimies ja semmoisena kunnan merkkihenkilö, jolla kaikkein vähimmän oli oikeutta käyttää valta-asemaansa lain polkemiseen omaksi edukseen. Hänen häikäilemätön menettelynsä synnytti siveellisten käsitteiden hämminkiä ja johti siihen katkeraan huomioon, että mikä toisessa asemassa olevalle henkilölle on luvallista, se toisessa asemassa olevalle on rikos, joka vaatii rangaistuksen.

Mutta sattuipa keväällä, maanteiden ja polkujen pehmetessä nuoskeoiksi, tapaus, joka veti nuoren seuran taistelukentälle kievaria vastaan. Muuan Mikko Reilu-niminen mies puukotti juovuspäissään kievarin pihalla siltavoudin. Oli kevätkäräjien aattopäivä, juttu ehti heti oikeuden ratkaistavaksi, puukottaja tuomittiin moniaaksi kuukaudeksi linnaan, kipurahat ja käräjäkulut siihen lisäksi. Surullinen tapaus joutui nuorien seuran kokouksessa keskustelun alaiseksi. Ilmeni että Mikko Reilu oli pystyvä työmies ja kunnollinen perheen isä. Oli nuorena tosin ollut tappelupukari, mutta perheelliseksi jouduttuaan oli alottanut laulun toisesta päästä, kuten usein on tavallista ja heittänyt tappelut tuokseen. Tuona onnettomana päivänä oli hän joutunut kievarin ohi kulkemaan, käräjäjuttuihin takertunut tuttava, toisen kylän mies, oli vienyt hänet kievariin ja kestinnyt häntä viinalla ja kahvilla. Viina velloi veren ja pani miehen notkuilemaan kievarin etehisessä ja portailla. Sattui siltavouti nenän eteen. Kruununherran virkamahti syttyi ja lietsoutui samassa mitassa korkealle, kuin notkuilija oli matalalla yhteiskunnalliseen asemaansa nähden. Syntyi sanaharkka, joka johti käsirysyyn. Ottelun käydessä sivullisien sekaantumisen tautta Mikolle epätasaiseksi, tarttui tämä puukkoonsa, terä teki tekonsa ja kesti päättyi veren vuotoon. Saman katon alla, jossa mies oli humaltunut hillittömäksi, tuomittiin hän linnaan rikostaan sovittamaan. Kruununherran tahditon käytös toisaalta ja kievarioikeuksien väärinkäyttäminen toisaalta, siinä tapauksen tekijät.

Mikolla oli kyllä tupa oma, mutta perhe oli suuri, säästöjä ei ollut kertynyt. Joku huomautti, että jos kipurahat ja oikeuskulut pannaan ryöstöön, heilahtelee tupa ja tuvan orret ja Mikon vaimo ja lapset syöstään maantielle. Huomautus johti semmoiseen toimenpiteesen, että seuran puolesta päätettiin käydä siltavoudin luona armon polkimia painamaan, jotta tämä ehkä antaisi kipurahat ja oikeuskulut anteeksi. Mutta sitte heräsi kysymys, kuka ruokkii vaimon ja lapset, Mikon kärsiessä linnassa rangaistustaan. Kuka ruokkii?

Syntyi äänettömyys, kun keskustelu oli edistynyt tuohon kohtaan. Jonni tarkasteli joukkoa ja luuli huomaavansa kipenöitä mielissä, sähköä silmissä. Hän oli niin monesti, sekä sivumennen että varsinaisena aiheenakin, esitelmissään kosketellut inhimillisen elämän merkitystä, että pitipä jonkun sanan itää ja orastuakin.

Mutta nouseekohan itu ja oras silmän nähdä, korvan kuulla?

Nousi se, nousi rikkaampana ja runsaampana kuin johtaja oli konsanaan toivonutkaan, sillä äkkiä täyteläinen, hyväsointuinen ääni virkkoi:

— On kysytty kuka elättää Mikon perheen, Mikon itsensä istuessa linnassa, ja kysymykseen vastaan minä: se, joka on siihen siveellisestä velvollinen.

— Nimittäin kievari, kuului yht’aikaa usea ääni.

— Hän juuri, jatkoi äskeinen puhuja täyteläisellä äänellään. Kievari on ensimmäinen pääsyyllinen, toinen on siltavouti, kolmas pääsyyllinen on Mikko itse. Rangaistuskin siis menee kolmijakoon, Mikolle linna, siltavoudille haavat ja kievarille perheen ruokkiminen. Nurinkurista on, kun ensimmäinen tulee viimeiseksi ja viimeinen ensimmäiseksi, mutta tasaisempi rangaistuksen kolmeen jako tuskin lie keksittävissä.

Syntyi taasen äänettömyys, mutta joukon kasvojen ja silmien ilmeistä päättäen kyti mielissä vielä jotakin, joka pyrki purkautumaan, vaikka lauhduttavia voimia ei suinkaan puuttunut, sillä nuorien joukossa löytyi sekä kievarin että tämän emännän omaisia.

Pian rysähti odottamaton ehdotus esiin, ja sen lausui teräväsointuinen ääni, jossa oli sekaisin uhmaa, kiihkoa ja kursailemattomuutta?

— Valittakoon lähetystö, joka käy esittelemään kievarille hänen osansa.

Ehdotus saavutti yleisen kannatuksen. Sen kintereillä seurasi kysymys, ketä valitaan lähetystöön?

— Jonni, pastori ja Taivos-ukko, ehdoteltiin joka taholta.

Tämmöistä käännettä ei Jonni ollut osannut ottaa laskuihin. Tuokiollinen heikkous voitti hänet, hän punehtui ja hän koetti epäröivin äänin lausua haluttomuutensa ruveta lähetystön jäseneksi. Hänen sanojaan ei toki kukaan kuullut, tai oliko niin, ettei niistä välitetty, sillä nuorien joukko toisti vaatimuksensa. Jonni taisteli lyhyen, mutta tulisen taistelun. Kievari oli mahti mies, joka varakkaan naimisen kautta oli sukulaistunut kunnan merkitsevimpiin, hypätä hänen nenälleen oli samaa kuin joutua hallaisiin väleihin melkein neljännespitäjän kanssa. Hänen työnsä sitäpaitsi nuorien johtajana oli hiljaista ja rauhaisaa rakkauden työtä, hän ei ollut eikä tahtonutkaan ruveta riitojen mieheksi maailman parantajaksi…

Noin heikkouden tunne syitään lateli, mutta se tunne meni ohi ja sen takaa nousi toinen, joka kasvatti sanojen taakse miehen. Olihan häntä itseä jo monet ajat sapettanut kievarissa harjoitettu lain polkeminen, olihan hän iloinnut kysymyksen esiin joutumisesta, ja kuitenkin hän epäröi, kysymyksen sukeuduttua semmoiseksi, että sanojen takaa tarvittiin mieskin. Luottaen ja kirkkain silmin katsoivat nuoret häneen, nytkö hän pettäisi joukkonsa, pettäisi koiran sielun tavoin, uskaltamatta esiintyä puhtauden, totuuden ja rakkauden lipun edestä. Ei. Ennemmin menköön jo voitettu pieni suosio, menköön niskaa taivuttava rauha ja sopu, kunhan vain totuus senkin hinnalla jaksaa nostaa pään pystyyn. Menköön vaikka neljännes pitäjää häneltä, joukkoaan ei hän petä, ei.

— Minä olen valmis, virkkoi Jonni, joka toistamiseen oli punehtunut, mutta tällä kertaa häpeän tunteesta, kun oli heikkouden kuiskutuksia kuunnellut.

— Samoin minäkin, virkkoi pastori, joka oli tarkoin seurannut Jonnin taistelua.

— Valmis olen minäkin, kuului Taivos-ukon kuiva ääni.

Hetkisen kuluttua nuo kolme astelivat kievaria kohti. Tiellä sovittiin, että Jonni esiintyy puheenjohtajana, mutta toverienkin oli lausuminen sanansa asianhaarojen mukaan.

Kievarissa vietettiin paraillaan käräjien köyriä. Salin puolella, jossa naisvieraat ja poikamiehet elostelivat, tanssia hilkattiin hanurin säveleiden mukaan, tupakamarissa istuivat isännän vieraat höyryävien totilasien ääressä. Raollaan olevasta kamarin ovesta kajasti lampun valo hämäräiseen tupaan, iloisia ja voimakkaita öyhkäyksiä kuului aina puhelun lomiin. Kievari itse käytti sanavuoroa ja hänen sanojaan säestivät kestivieraiden valtavat naurunhohotukset.

— Sitä vasta oli pelimanni tuomariksi. Nähkääs, kun siinä Kukkosen
Miinan lapseneläkejutussa kyseli vierasmiehiltä rikusta rikkuun.
Hovilan herrastuomari ja muut lautamiehet olivat nauraa mahansa halki.
No, nuorihan tuo olikin, mutta järki juuttaalla kirkas kuin sepän ahjo.
Maistetaanpa, tulee parempia sylkyjä.

Lasien kilahdellessa työntyi tupakamarin ovi auki, kievari ja hänen vieraansa näkivät vain Taivos-ukon ja Jonnin, pastori oli jäänyt etäämmälle varjoon. Jonnin lausumaan hyvään iltaan ei kukaan vastannut, tervehdityt ja tervehtijä katsoivat kysyvästi toisiinsa, mutta Jullu piiloutui isäntien taakse.

— Suonette anteeksi, jos häiritsemme, alotti Jonni vähän kankeasti ja arastelevasti. Käyntimme johtuu eräästä vereksestä tapauksesta, joka hiljattain on tässä talossa sattunut. Tarkoitan Mikko Reilun puukotusjuttua. Ehkä on teille tunnettua, että kylässä löytyy nuorien seura, jonka lippu on vihitty puhtauden, totuuden ja rakkauden nimeen. Seuraa on syvästi loukannut tässä talossa sattunut puukotusjuttu.

— Se oli surkuteltava tapaus, myönsi kievari.

— Varsin surkuteltava, toistivat kestivieraat.

— Tapausta tarkastellessa puhtauden, totuuden ja rakkauden valossa, jatkoi Jonni sujuvammin kun alottaessaan, on nuorien seura tullut siihen päätökseen, että te, isäntä, olette onnettoman jutun pääsyyllinen.

— Minäkö? Minäkö puukon paidoin Mikon käteen? Saappaasi kärjessäkö järkesi on?

— Jokainen vastatkoon töistään, arvelivat kestivieraat.

— Te juuri viinallanne sen teitte. Olisiko Mikko selväpäisenä vilkutellut puukkoa?

— Ei minun asiani ole vastata, mitä kukin tekee ja ei tee. Moiseksi nokkaviisaaksiko sinä koulussa olet oppinutkin? Voi mun peukaloani. Onko moista herraa ennen nähtykään? Pää pilviä pitelee, kantapäät maata pyörittelee. Perustetaan kylään pormestarinvirka ja otetaan sinut pormestariksi. Huolitko virasta?

— Ha, ha, ha, haa, nauroivat kestivieraat. Miehestä tulee pormestari.

— Entä tämä vanhempi rohveeta ja vaprikööri, kiekuuko sekin samaa nuottia?

— Aivan samaa, vastasi Taivos-ukko. Isännän vasikka nyt ojassa makaa.
Ihmiset eivät saa sortaa toisiaan, vaan tukea ja auttaa.

— Kuka sinua sortaa, kunnan kerjäläistä.

— Ei huoli soimata, vastasi ukko lauhasti. Olen kyllä jonkun kerran kipujen aikana nauttinut apua, mutta joka pennin olen maksanut takaisin.

— Nuorien seura toivoo, jatkoi taasen Jonni, että pidätte leivässä
Mikon perheen sen ajan, jonka mies istuu linnassa.

— Eikö myöskin oluessa? Olette unhottaneet oluen.

— Ha, ha, ha, haa, kelpaisipa puukotella, kun vielä maksettaisiin leivät ja oluet palkoiksi, nauroivat kestivieraat.

— Olette velvollinen sen tekemään, jatkoi Jonni.

— Mikä laki minua velvoittaa? Pane tiuku kaulaasi, höyhen lakkiisi, rupea narriksi, soita tiukua ja sano: tämä velvoittaa.

— Jumalan laki velvoittaa, kuului lämmintunteinen, sävyisä ääni ja samassa pastori astui varjosta esiin.

Hämmästys, joka hänen ilmaantumisensa johdosta kuvastui kievarin ja kestivieraiden kasvoilla, näytti hullunkuriselta. Kievari rykäsi useita kertoja, hänen antamansa esimerkki tarttui kestivieraisiin ja hekin alkoivat rykiä, tehden kumarruksia oveen päin, joilla kumarruksilla nähtävästi koettivat puhdistautua näyttämästä nauttineilta.

— Herra pastori, me ei sanota asiaan sitä eikä tätä. Herra pastori ei pane pahaksi.

— Jumalan laki, jatkoi pastori lämpimästi, tuntee ainoastaan yhden yleisen syyttäjän ja kanneviskaalin, yhden tuomarin ja oikeusten, nimittäin omantunnon. Teidän omatuntonne on kyllä hereillä, mutta te koetatte nukuttaa sitä uskottelemalla, että minkä ihmisten laki sallii, sen sallii Jumalan lakikin. Erehdytte, ystävä. Ihmisten laki on puustavi ja kuori, Jumalan laki on henki ja sydän. Voi rikkoa edellisen lain, viimemainitun jäädessä loukkaantumattomaksi, voi täyttää ihmisten lain, mutta polkea jalkoihin Jumalan lain. Viimemainitun olette te tehneet.

— Ja millä oikeudella te, herra pastori, pistätte lusikkanne minun pataani? kiivastui kievari lausumaan. Mitä varten juuri minuun sovitatte lakinne mittapuun kaikessa ankaruudessaan? Menkääpä muidenkin kynnykselle lakejanne lukemaan, vai minäkö yksin musta pukki valkeassa laumassa?

— Pukkeja ollaan kaikki, selittivät kestivieraat. Syntipukkeja nimittäin. Herra pastori ei pane pahaksi.

— Syy on jo ilmoitettu. Nuorien seuraa on loukannut rangaistuksen kohdistuminen vähimmän syylliseen, pääsyyllisen jäädessä vapaaksi.

Kievarin luonto alkoi nousta, kädenrystöt sattuivat pöytään, jotta lasit helähtivät.

— Te solvaatte minua, herra pastori. Enhän minä kykene väittelemään kouluutettujen kanssa mutta sen minä toki sanon, että Mikon vuoksi en mene hirteen enkä orteen.

— Ei kannata mennä kumpaiseenkaan, hokivat kestivieraat, kumarrellen kynnykseen päin. Herra pastori ei pane pahaksi.

— Enkä anna jyviä enempää kuin oluviakaan. Mikä pakko minun on antaa? Noita kahta — kievari osoitti Jonnia ja Taivos-ukkoa — en ihmettele, mutta sitä ihmettelen että te, herra pastori, jonka virka-alaan kuuluu yksinomaan evankeliumin julistaminen, että te otatte kainaloonne omatekoiset tuomarinkirjat ja oikeuskaaret ja lähdette häiritsemään rauhallisia seurakuntalaisia heidän kodissansa, sitä en ainoastaan ihmettele, vaan paheksunkin.

— Kunhan näissä huoneissa ei olisi milloinkaan loukattu siisteyttä ja hyviä tapoja pahemmin, kuin mitä meidän käyntimme on niitä nyt loukannut, ei olisi Mikon juttua tapahtunutkaan, vastasi pastori lauhasti. Mitä muuten virka-alaan tulee, voin sanoa teille, että evankeliumin julistaminen, jota te mainitsitte yhtä kevyesti kuin sytytätte piippunnekin, on elämää eikä koreita sanoja, ja siihen on jokainen velvollinen, niin te kuin minäkin.

— Tarkoituksemme ei ole häiritä eikä loukata teitä, puuttui Jonni vielä sanomaan. Tahdoimme ainoastaan lausua puhtauden, totuuden ja rakkauden sanan nuorien seuran puolelta. Olemme tehtävämme tehneet ja toivomme vain, että tyynesti punnitsette käyntimme syitä, jättäen henkilöt asian ulkopuolelle. Olen varma, että siinä tapauksessa näette kummalleko puolen vaaka painuu.

— Painukaa järveen!

Ovi paiskautui kiinni, supatusta ja hiljaista naurua kuului.

Pari viikkoa lähetystön käynnin jälestä nakattiin kivi Taivos-ukon tupaan, seuran ollessa pareillaan koossa, ja samoina aikoina lähetettiin Jonnille nimetön häväistys- ja uhkauskirje, jossa ei likasanoja ja haukkumisia itarin käsin mitattu. Kivi ei onneksi sattunut kehenkään, mutta kirjeen solvaukset koskivat Jonniin niin kipeästi, että hän niiden johdosta vietti monta unetonta yötä. Mutta ne unettomat yöt selventivät hänen asemansa. Se mikä ennen oli hämärän seasta toisistaan irrallaan olevina sirpaleina sekavasti ja tarkoituksettomana joskus aatoksiin äilähtänyt, se nyt alkoi selvetä ja piirteihin pukeutua, näyttäen ladun, jonka määrääjänä ei enää ollut suosio, vaan työ ja taistelu puhtauden, totuuden ja rakkauden puolesta. Näin ollen ei kievarissakäynti antanut katumisen aihetta, päinvastoin se muserti tuon velton ja imelän mielikuvan tulla kaikkien suosituksi lelupojaksi elämällä jokaisen mieliksi, joka itse asiassa merkitsi samaa, kuin heittäytyä kievarintapaisienkin henkilöiden häntyriksi.

Ei, asia ja päämaali etusijaan, muut ovat syrjäseikkoja, joiden vaikutukset kyllä koskevat, mutta tuulen lailla ne aikoinaan herpoutuvat ja asettuvat. Mitä seuran puolesta oli tehty puukotusjutun johdosta, oli paikallaan. Pahaa verta kyllä syntyi kievarin tuttavien ja sukulaisien piirissä, mutta ei niinkään paljo, kuin Jonni oli pelännyt. Siihen vaikutti nuorien seuran jatkuva toiminta Mikon perheen ja mökin turvaamiseksi. Siltavouti pehmitettiin antamaan anteeksi kipurahat sekä suurimman osan käräjäkuluja, leipäavustuksia koottiin listoilla, ja tämä kaikki taittoi mieskohtaisuuden kärjen nuorien seuran esiintymiseltä. Matalamielisimpienkin täytyi myöntää, että toisemmat vaikuttimet olivat houkutelleet seuran paiskaamaan taisteluhansikkaansa kievarin silmille eikä haukkumisen ja häväisemisen halu.

Luonnollisesti löytyi niitäkin, jotka eivät mitään ymmärtäneet, syystä etteivät tahtoneet mitään ymmärtää. Ne elämöivät ja riehuivat, kuten olisi pyhäkön häväistys tapahtunut, kun puukottajan perheelle kerättiin leivän apua. Mutta sitteki luuli Jonni huomanneensa, että niiden silmien luku, jotka häneen katsoessa säteilivät kirkkaasti, oli entiseltään kasvanut, ja se huomio virkisti häntä sanomattomasti, vaikkakin latu, hänen latunsa, alkoi näkyä yhä selvempänä ja vaikka hän oli päättänyt latuansa kulkea, huolimatta hymyilläänkö vaiko vihelletäänkö hänen sivuillaan.

NUORI DOMINIKAANI.

Kievarissakäynti, kaikkine naurettavine kohtauksineen, muistui usein Jonnin mieleen ja päättyi aina Julluun. Musta, kiharainen tukka, pienien ja vilkkaiden kasvojen ällistynyt leima, kun tupakamarin ovi vedettiin auki, nopsa ilmeen vaihdos kasvoilla leikkisästä alakuloiseen ja nopea liike nurkkaan kestivieraiden selän taakse, jonne suuri, kaksikerroksinen kaappi loi pimeän varjon, nuo tulivat aina mieleen kievarissakäyntiä muistellessa.

Ensi kerroilla Jullun kuva hauskuutti Jonnia, mutta pian se rupesi piinaamaan ja kiusaamaan. Ja sitä tehdessään idätti se kysymyksen, eikö Jullua pitäisi yrittää nostaa kuivempaan elämään. Kysymys pani ensin epäilemään, sitäpaitsi tuoksahti se koko lailla hetken tunnelmalta ja poikamaiselta. Jullun, jos kenenkään, piti toki itsensä älytä, että oma apu paras apu. Minkä vieras takoo, on kuin kannaton naula, ei purista pinnalta eikä sido syvältä. Ken ei itse nousta halua, ei sitä nostaa voi.

Epäilyksiin pilkisti kuitenkin pieni valopilkku, Jullun piilottautuminen kestivieraiden taakse ja kasvojen ilmeen vaihdos leikkisästä alakuloiseen. Jonni, joka oli kasvattanut itseään ja oppinut katsomaan sydämmiin, ymmärsi noista vetää oikeat johtopäätökset. Jullu oli alennuksen tilassa, mutta paremmat tunteet olivat vielä tallessa, koskapahan häntä hävetti esiintyä Jonnin nähden kievarin juomakesteissä. Valopilkun lisäksi oli entiseltäänkin heidän välillään tilit tekemättä. Martin pikapäinen menettely Kaislan renkituvassa oli jälestäpäin koputellut Jonnin omaatuntoa. Yhtä paljo kuin Jullun silloinen esiintyminen, joka tavallaan oli kaikua siitä, minkä arvoisena Jonnia ja hänen hommiaan pidettiin, oli karvastellut häntä, yhtä paljo ilahutti häntä lähetystön käynti-iltana huomio, että hänen kurssinsa oli kohonnut. Kohoomisen kuvasti paraiten Jullun esiityminen, joka kerrassaan näytti, miten laskuvirheet olivat korjaantuneet.

Tuuma pelastaa Jullu, kerran itämään jouduttuaan, ei enää antanut Jonnille rauhaa. Hän odotti myötänään sopivaa tilaisuutta, mutta semmoisia ilmeni harvoin. Ja kun milloin ilmenikin, ei Jonni sattunut olemaan hengessä. Siten kävivät he usein toistensa ohi, joko kylmästi tervehtien tai syrin karin vilkaisten toisiinsa.

Muuten oli Jullu näinä aikoina luisunut yhä alemmaksi. Isä oli hänet hylännyt ja hakenut toiseen nimismiespiiriin, naapurikunnassa asuva tuomari oli myöskin muuttanut pois, joten entisetkin niukat tulolähteet olivat menetetyt. Poloinen ajelehti kaikkien laineiden mukana kaikkialle ja majautui lopulta kievarin luo vakituisesti asumaan. Kunnallislautakunnan puheenjohtajana kykeni kievari antamaan elätilleen jonkin verran kynätöitä ja kievarin tuttavuuksien tautta kertyi satunnaisiakin ansioita silloin tällöin, mutta saipa elätti kokea kylmät ja kypsät kaiken sen edestä.

Ollessaan markallisena oltiin hänelle suosiollisena, otettiin seuroihin ja kohdeltiin kuin miehen arvoista, markattomana tuiskauteltiin tuimia sanoja ja annettiin viittauksia suoriutumaan muille kynnyksille. Jullu tottui kuuntelemaan molempia, ottamatta sydämmen kannalta kylmääkään sanaa.

Kievari hoiti tarkkaa kirjanpitoa elättinsä rahavaroista. Kerran hukkui viisimarkkanen tileistä. Jullu oli työntänyt setelinsä Sarven Antille, ontuvalle mökkiläiselle, jonka lehmä oli kuollut suohon ja joka kierti kuntaa pitkin avunhakupaperien kera, muistamatta että hänen oli samana iltana tehtävä tilejä isäntänsä kanssa. Tilinteossa hän pihteihin pantiin, sillä kirjanpitäjä ahdisti kiivaasti, minne viisimarkkanen oli hukkunut. Lopulta ei auttanut muu kuin totuus esiin. Silloin kievarin luonto sappeutui eikä ainoastaan sappeutunut, vaan myöskin kiehahti. Hän viskasi saappaan, jonka oli juuri vetänyt jalastaan, Jullua kohden, nimittäen tätä samalla koiran hännäksi. Saapas sattui Jullun päähän ja loihti otsaan korean kummun. Kipeän saanut ei kohtelusta ollut milläänkään ja entinen aurinko tuli aikoinaan jälleen näkyviin, tuli niin pian kuin Jullu oli onnistunut saamaan hohtavia hopeoita taskuunsa.

Mutta juttu osui Jonninkin korviin ja se kypsytti hänen aikeitaan. Sattuipa sitte että he tulivat toisiaan vastaan pellon polulla. Kevät oli juuri kääntynyt kesään, ruis teki tähkää, taivas huokui hempeyttä. Kohdistaen katseensa ohi, lausui Jullu lyhyen hyvän päivän, painautuen samalla tarpeettoman paljo poikkeen, kuten se, joka vasite mielii paeta.

Nyt, jos milloinkaan, iski Jonnin mieleen.

Mikä kiire? Lyökäämme kättä, virkkoi hän iloisesti.

Jullu pysähtyi, mutta ei vastannut mitään. Näytti että hän mielellään tahtoi tavata Jonnia, mutta toisaalta näytti hän rauhattomalta ja pelokkaalta.

— Eihän pohjoinen puhalla välillämme, jatkoi Jonni vakavammin kuin äsken, mutta sydämmellisesti. En hyväksynyt silloista esiintymistäsi kotini renkituvassa, mutta en hyväksynyt Martinkaan menettelyä. Sinun on muistaminen, miten paljo voit vaatia niiltä, jotka eivät ole mitään saaneet siitä hyvästä, joka on ruumiin ylipuolella.

— Minun syyni oli… Martti teki oikein… en parempaa kohtelua ansainnutkaan… en ymmärtänyt sinua vielä silloin.

Seurasi tuokion äänettömyys, jolla ajalla Jonni valmistausi iskemään. Vakavasti, mutta ystävällisellä äänellä kysyi hän, katsoen Jullua rehellisesti silmiin:

— Miltä tuntuu elämä?

— Tiedät kysymättäkin, kuului huoleton, melkein leikkisästi lausuttu vastaus.

— Mikset yritä nousta pientarelle?

— Siksi kun tiedän, ettei siitä tule mitään.

— Jos tehtäisi koe.

— Miten? Sitenkö, että teen raittiuslupauksen? Niitä olen tehnyt jo ainakin tusinan.

— Tehdään semmoinen koe, että muutat kievarista.

— Minne?

— Taivos-ukon luo.

— Suuttuakseni piankin päiviini ja kolkuttaakseni jälleen nykyisen isäntäni oveen. Tunnen että siten tulee käymään.

— Mutta jos lasket väärin.

— Enpä laske. Et ymmärrä tilaani. Kun kirvelee, kalvaa ja polttaa, niin sitä ei kestä, ei, ei. Nousee semmoinen ärjy sieluun, että menköön kaikki.

— No, jos lankeat, nouset jälleen ylös. Sitte lankeamiset harvenevat.

— Jaa harvenevatko? toisti Jullu ja hänen kasvoillaan valosti hiukan.

Se oli toivon kipinä, joka iski tulta. Jonni ei jättänyt suotuisaa silmänräpäystä käyttämättä.

— On parasta, että muutat jo tänään. Nyt heti.

— Olen velassa kievariin puolen kuun ruuan ja vuokran.

— Selvitään velat pois.

He kääntyivät yhdessä kievaria kohti. Pari tuntia myöhemmin istui Jullu, Jonnin lähdettyä kotiinsa, Taivos-ukon tuvassa, jonne vasaran naputus läkkilevyä vastaan kuului viereisestä työpajasta. Ensimmäinen innostus uuden taipaleen alkamiseen oli jäähtynyt ja vaihtunut mielenmasennukseksi, joka itse asiassa oli astutusta askeleesta johtunut katumus. Muutto oli tapahtunut pikaan kuin takin yllevetäminen, seurauksia punnitsematta ja harkitsematta. Voiko hän kestää kauan luostarissaan, tovereina poikkijalkainen pöytä, rähjä tuoli, laatikoille kyhätty makuusija ja kaiken kukkuroiksi jörömäinen ukko mauttomine viisauksineen. Eiköhän olisi sittekin ollut viisainta pysyä kievarin vinttikamarissa? Eiköhän? Eiköhän?

Mielenmasennukseen sekausi padan ja peltien rämpytys, jonka Jullu oli vielä kuulevinaan. Heidät oli rämpytetty kievarista. Porstuassa alkoi äkkiä kuulua padan ja pellin räminä, kun he, kapsäkki kummallakin kädessä, astuivat rappuja alas. He pysähtyivät pihalla, molempia nauratti. Kohotettuaan hattua rämpyttäjiin päin, jatkoivat he matkaansa.

Jos kievarilaiset hyvinkin arvasivat, että hän jonakin iltana saapuu kiltisti ja entistään nöyrtyneempänä takaisin heidän hyväiltäväkseen ja potkittavakseen. Hän oli molempiin tottunut. Viimemainittua kokiessa hän jo etukäteen nautti hyvityksestä, joka seurasi yhtä säntilleen kuin aamu iltaa.

Kestääkö hän, tummunut mies, luostarissaan, kun se kalvava ja kirvelevä nousee rintaan, mieleen, sydämmeen, kun se kohoo ja tuhoo kaikki kauniit aikeet ja päätökset ja ajaa hänet hakemaan iloa ja unhoitusta pikarin pohjasta. Kestääkö hän?

Hän oli raukka, suuri raukka, mutta hänellä oli salaisuus, yksi ainoa salaisuus. Ja se oli meri. Mertä oli hän rakastanut, merimieheksi kuvitellut tulevansa, vesiä kulkemaan, vieraita maita, vieraita kansoja ja kaupunkeja näkemään. Mutta ratkaisevana hetkenä puuttui häneltä ryhti, kun äiti, jonka ainoa veli oli hukkunut haaksirikkoon ja joka tunsi kuoleman kauhun mertä ja merimiehen ammattia kohtaan, kirjoitti että jos minua rakastat, jätä menemättä. Hän jäi maalle, kokeili apteekkioppilaana, rautatien harjoittelijana, kirjanpitäjänä, mutta aina sekautui hänen elämäänsä merirakkaus, hänen meritautinsa ja se kiehautti hänet tarttumaan lasiin, ja silloin hän noitui, syljeskeli ja kirosi koko maailmaa ja erittäinkin apteekkeja, rautateitä ja konttooreja. Ne vuorostaan maksoivat kaiken takaisin kukkuramitoin, ja työnsivät hänet ensin käräjäkirjuriksi ja vihdoin kievarin elätiksi, jossa asemassa hän koki koiran hyväilyt ja koiran potkut.

Kaikki oli hän menettänyt, paitsi äidin. Ja kukaan muu kuin äiti, ei tietänyt hänen salaisuuttaan.

Äiti! Äiti!

Äkkiä tuntui kuin seisoisi äiti hänen edessään, lempeine ja rakastavine katseineen. Lemmen lisäksi uhkui katseesta sydämmellinen ilo, ilo semmoinen että se pani Jullun hymyilemään, jopa ääneen nauramaan. Ennenkuin iloinen mieli ehti palaa loppuun, haki Jullu kirjoitusvehkeet esiin ja kirjoitti seuraavat rivit:

Äiti, ainoani. Muuan uusi Väinämöinen on laulanut minut pois kievarista Taivos-ukon luostariin. Muutto tapahtui tänään ja oli sen kunniaksi muhkea läksiäismusiikki. Sopiihan koettaa asua tätäkin maapallon kohtaa. Ainakin voin vakuuttaa, että täällä ilmansuunnat ovat paikallaan. Idässä on itää niin kauas kuin silmä ja ajatus kannattaa ja lännessä länttä, mutta siinäpä onkin kaikki, mitä näen. Kunpa sukeltaisi silmään jotakin, joka herättäisi elämän toiveita s.o. leivän toiveita, niin vaihtaisin niihin Sinun tähtesi kaikki Austraaliat ja Intiat. Kiitos viime lähetyksestä. Erittäinkin liinavaatteet olivat tarpeen. Pian kirjoitan enemmän.

Jullu.

Nuori dominikaani.

Makuulle hankkiessa aleni Jullun mieli haikeaksi. Illallinen oli ollut niukka, vuode oli kova, ja ajattelipa elämää ja tulevaisuutta minne käsin tahansa, aina näkyi vain pelkkiä tyhjiä ilmansuuntia. Vasta puoliyön takaa asettuivat mielen mainingit. Ennen heräämistään näki Jullu unissa äitinsä. Äiti ruokki valkoista lintua, lintu lenti unennäkijää kohti.

— Uni ennustaa onnea, virkkoi Jullu aamusella ensi sanoikseen.

Iltapuolella tuli Jonni tervehtimään. Hän oli entistä iloisempi. Ja syystäkin. Keväällä hän jo oli toimittanut jonkun perukirjoituksen ja jonkun kauppakirjan laadinnan ja tänään, juuri ennen Taivos-ukon luo lähtöä, oli häntä pyydetty pesänselvittäjäksi ja huutokaupanpitäjäksi naapurikylään. Se oli hyvä enne ja siihen perusteltiin aluksi Jullun tulevaisuus.

— Voit tehdä kaiken puhtaaksikirjoitustyön, johon minulla ei riitä aikaa, virkkoi Jonni lämpöisesti ja innokkaasti, kunnes ehdin istuttaa sinut asioihin kiinni. Jollen perin erehdy, rupeaa työtä tippumaan riskisti.

Eikä Jonni erehtynytkään, häntä alettiin vetää toimituksesta toiseen, kaikenmoisia luottamustoimia tyrkytettiin hänelle, kaikenmoisia sopimuksia laatimaan haettiin hänet. Milloin vain asianhaarat myöntivät, työnsi hän Jullun sijaisekseen vähäpätöisempiin toimiin, niiden lisäksi sai viimemainittu suorittaakseen melkein kaikki kirjoitustyöt, joten hänen taloudellinen tilansa alkoi seestyä pilvisestä yhä kirkkaammaksi.

Jonnin omassa kehityksessä oli pitäjällä vieriminen tärkeä tekijä. Hän oli näihin saakka ollut tekemisissä vain kirkonkylän nuorien kanssa, hän oli nähnyt ympärillään vain nauruhaluisia tyttöjä ja poikia, käsittänyt hän oli elämää vain sen harjatulta ja pyyhityltä puolelta, nyttemmin joutui hän tekemisiin vakavien pohjavoimien kanssa. Täten hänen elämänsä koulu laajeni ja hän painautui yhä lähemmäksi ympäristönsä juurimultiin imemään niistä vaikutuksia, jotka kehittivät ja kasvattivat häntä käsittämään ihmisiä, jotka hänen ympärillään muodostivat yhteiskunnan. Milloin se oli perintösäännöksen laatiminen, tutisevan vanhuksen puumerkillä varmennettu, joka paljasti hänen eteensä ihmissydämmen sokkelot, milloin kuoleman tapauksen tautta sattunut myllerrys, pesänkirjoituksineen ja huutokauppoineen, joka litisti hänet asianomaisten rintoihin.

Kaikkina vuoden aikoina käytti hän harmaata, kotikankaasta tehtyä pukua ja varsiniekkasaappaita. Retkillään kulki hän mieluummin jalan, talvella hiihtäen, kesällä polkien karjapolkuja ja oikoteitä. Puvusta ja käynnistä saattoi hänet jo kauas tuntea. Hän astui uljaasti, mutta hänen niskansa oli kyyryssä, kuten isänkin, ja tuo ominaisuus, joka vuosien kuluessa kävi yhä huomattavammaksi, loi hänen vartaloonsa erittäin hauskan ja ystävällisen leiman. Vastoin isän kasvojen hipiää oli Jonnin iho valkoinen, silmät olivat suurenpuoleiset ja harmaat, otsa kaareutui kauniisti ylöspäin. Vartalo oli hoikka ja pitkä, mutta kasvot olivat leveähköt, ja kun hän oikein sydämmellisesti nauroi, kuvastui niissä lämpöisen ja myötätunteellisen sielun jokainen piirre.

Hänessä oli jotakin, joka lähensi ihmiset häneen ja vaikutti heihin, ei repäsevästi eikä äkki voimakkaasti, mutta juoheasti ja lämmittäväsi, samalla yhä paisuen ja vetäen puoleensa. Hän oli puoleksi mies, puoleksi vielä koulupoika, ja kuitenkin tuntui kuin olisi jokainen hänessä keksinyt jotakin omasta itsestään, semmoista että se herätti yhtaikaa mieltymystä ja ihailua.

Hänen tietonsa ja taitonsa eivät olleet suuret, mutta niiden puutteen ja vaillinaisuuden painoi varjoon hänen henkilönsä, ääni, jolla hän puhui, nauru, jota hän nauroi, avoimet ja leveähköt kasvot, jopa pitkän vartalon hauska ja ystävällinen leimakin.

Monesti nousikin pulma hänen eteensä. Ilman isänsä lautamiesviisauksia olisi hän, varsinkin pitäjällä vierimisen alkuaikoina, pulmaan istunut. Vanhojen, tomuttuneiden ja haalistuneiden asiapapereiden selaileminenkaan ei aina auttanut, piti lähteä joskus Vipusissa käymään, jopa kerran tuomarin luo toiseen pitäjäänkin, kun oli sekavan perintöjaon syntysanat keksittävät. Tuosta kievarin piiri takoi kompasanan, jota ahkeraan käytettiin maljojen ääressä istuessa. Kun sattui joku ymmälle käyvä kysymys, tokaistiin aina: pitääpä kyytiä Kaislan sihteeri tuomariin.

Mutta työ opetti tekijänsä. Käytännöllinen taito edistyi käsi kädessä henkilöllisen kehityksen kera, ja niin kävi, että jonkun ajan kuluttua Kaislan poika oli pitäjän tunnetuin ja suosituin mies, jota kaikki tavatessa lyöttäytyivät kädestä tervehtimään ja jonka luo ensi sijassa käännyttiin, kun sattui asia, johon ei oma äly ylettynyt.

Karsain silmin ja jatkuvia yhteentörmäyksiä aavistaen katseli kievari nousukkaan askeleita ja kasvavan suosion merkkejä, joita alkoi nousta näkysälle tuolla ja täällä. Haltioissaan hän jo uhitteli taistelua herra poikaa ja sihteeriä vastaan. Ehkä juuri hänen kiusakseen ja ärsytyksekseen alettiin kievarista päin punoa halpamaisia vehkeitä Jullun sortamiseksi. Väliin vehkeet onnistuivat, väliin sivuuttivat syrjään. Kun nuorella dominikaanilla vain oli työtä, vältti hän astua viritettyihin pyydyksiin. Kuitenkin saattoi sattua että meritauti, saatuaan kiihottavan töytäyksen jostakin ulkoa päin, heräsi äkkiä ja muuttui raivoksi, joka vivahti mielipuolisuuteen ja jota vastaan Jullu itsekin oli voimaton. Onneksi toki sattui raivokohtauksia harvoin ja jolleivät töytääjät olisi toimineet, niitä tuskin olisi sattunut lainkaan.

LUPAUS.

Lokakuun päivä oli leuto ja siintävä ja lehtimetsien kirjavat värit olivat hohtoisimmillaan.

Jonni oli matkalla muutamaan syrjäkylän torppaan toimittamaan huutokauppaa. Hän astui tapansa mukaan reippaasti metsäpolkua, takki käsivarrella, olkihattu takaraivolle työnnettynä ja tuon tuostakin pyyhkien hikeä otsaltaan. Varjokkaita metsäpolkuja oli hauska polkea, mutta ahoilla ja aukeilla pyrki ruumis hiostumaan.

Sivuutettuaan pienehkön suon, joutui hän pensoittuneesen niitynlahdelmaan, jonka poikki kulki hidasvirtainen ojaksin. Jonni pysähtyi ojaksimen rannalla, sillä se oli osoitettu hänelle viittapaikaksi, josta polun piti viedä suoraan metsän halki torppaan. Mutta oikeaanko vaiko vasempaan polku kävi, sen oli hän unhottanut. Hetkisen aprikoituaan, päätti hän kääntyä onnenkaupassa vasempaan suuntaan. Astuttuaan edelleen, perkkaantui hän ajotien tapaiselle, mutta salaman sirpomaa puuta ei ilmaantunutkaan, kuten hänelle oli neuvottu, seikka joka herätti hänessä levottomuutta. Ennätystä lisättyä ja polettua tietä hetkisen, loppui harvakasvuinen metsätaival, aukeama levisi hänen eteensä ja siinä torppa pikkupeltoineen ja saunapolkuineen ja alempana järvi kaislikkorantoineen. Jonnilta pääsi helpoituksen huokaus, kun astui kiviaidan yli torpan tanhualle. Mutta asuinrakennuksen lähelle ehdittyä, kummastutti häntä kaikkialla vallitseva hiljaisuus. Ei missään ihmisolentoa, ei ääntä eikä liikahdusta. Torpan eteisen ovi näytti toki olevan auki, Jonni astui rappuja ylös ja työntyi tupaan. Tupa oli suuri, mutta näytti sekin ensi silmänräpäyksellä tyhjältä. Silmät saatuaan, keksi Jonni kuitenkin tuvan loukossa sängyn ja siinä ihmisolennon, puolittain makaavassa, puolittain nojaavassa asennossa. Jonni lausui hyvän päivän ja läheni loukkoa.

— Käykää istumaan, vastasi ääni sängystä.

Jonni ei noudattanut kehoitusta, sillä hän huomasi lopultakin joutuneensa harhaan.

— Entä tämän talon haltijaväki? kysyi hän hätimmiten ja hajamielisesti.

— Läksivät huutokauppaan. Mistä vieras on?

— Kirkonkylästä ja huutokauppaan myöskin menossa.

— Olette siis eksynyt?

— Siltä näyttää.

— Kuka te olette?

— Olen Kaislan Jonni.

— No, jopa on sattunut hullusti, kun huutokaupanpitäjä on eksynyt.
Olette outo näillä mailla ja outo voipi eksyä.

Sanoja seurasi nauruntapainen äännähdys.

— Kuka te sitte olette? kysyi Jonni vuorostaan.

— Heimon Hiskias, huutolainen. Isänne kyllä tuntee minut. Vai olette maar te Eerikin poika. Isänne on paljo lyhempi teitä. Olette tulleet äitiinne, äitinne suku on pitkää.

Syviin kuoppiin painuneet posket, paljaat kaulasuonet, laihat kädet, sysimusta tukka, silmien kärsivä ilme, nuo kaikki alkoivat vaikuttaa tuskallisesti Jonniin.

— Ette näy jaksavan hyvin, virkkoi hän, läheten aivan sängyn ääreen.

— Eihän sitä tämmöisenä jaksa hyvin.

— Onko teissä ruumiin vammaa?

— On jaloissa. En voi astua, pitää istua tai maata.

— Miten kauan olette ollut tuommoisessa tilassa?

— Neljänkymmenen vanhasta saakka. Kipu iski ensin vasempaan jalkaan, sitä vihlasi äkkiä, kuten olisi luun lävitse työnnetty raudalla, ja sitte sitä alkoi kolottaa yöt ja päivät, siksi että se rampautui. Vasemmasta jalasta muuttui kolotus oikeaan jalkaan, seuraukset samat. Mikä siinä muu lopuksi, kuin huutolaisen leipä. Onneksi toki olen perheetön mies.

Hiskian puhellessa oli Jonni tullut aivan sängyn lähelle, josta inhottava löyhkä levisi häntä vastaan ja jossa oli vain likaisia ja mustuneita rääsyjä olkien peitteenä. Pienellä jakkaralla oli leivän neljännes, kaljalla täytetty saviruukku ja joku silakka, nähtävästi huutolaisen päivällinen. Epäilyttävistä liikkeistä, joita viheliäinen teki ruumiillaan ja käsillään, päätteli Jonni riekaleissa löytyvän syöpäläisiä, päätelmä, jonka perusteellisuuden varmensi lähempi silmäys riepuihin.

— Kauanko olette ollut nykyisessä paikassanne?

— Kohta kolme vuotta. Kun Herra armahtaisi ja ottaisi pois.

Jonnia ahdisti yhä tuskallisemmin. Kolme vuotta moisessa tilassa, kolme vuotta jokapäiväistä kidutusta ja ruumiillisen hoidon puutetta.

— Onko teillä ollut aina näin kurjaa?

Kysymys heräsi aivan tehottomasti ja Jonni vähän sävähti, kun oli sen lausunut.

Hiskia käänsi tuokioksi päänsä seinään käsin.

— Eihän näin köyhissä voi olla parempaa hoitoa, vastasi hän sitten, hilliten liikutustaan ja katsellen Jonnia lapsellisen uteliaasti. Huutolaiset lykätään vähimmän vaativalle, köyhä, jolla on markan puute, vaatii vähimmän. Hyviä ihmisiä ovat tämän torpan väet. Mutta te olette aivan äitinne näköinen. Sanovat teidän käyneen korkeat koulut, mutta ette välittänyt tulla herraksi. Aivan teillä on äitinne otsa ja silmätkin, mutta niskanne muistuttaa isäänne.

Koetan tehdä jotakin teidän hyväksenne.

Pää kääntyi jälleen seinään käsin.

— Meistä on kunnalle ja ihmisille vain vastusta. Kävi sisko-vainajani poika kievarin puheilla, mutta ei kuulu riittävän maksaa enemmän. Kunnalla on paljo menoja, huutolaisia liiaksikin.

— Paljoko teistä nykyään maksetaan?

— Ei ole tullut kysyttyä. Ennen oli seitsemänkymmentä ja kahdeksankymmentä markkaa, niillä vaihein tuo lie nytkin.

— Onko teillä ketään tuttavaa tai läheistä, joka halusta ottaisi teidät luokseen.

— On kirkonkylässä Pälsy, se kyllä ottaa, kun maksetaan satakaksikymmentä.

Jonni tunsi pälsyläiset hyvin, poika ja tyttö olivat Kaislan iltamien kantajoukkoa, isäntä ankara työntekijä, talo pieni, mutta toimeentuleva.

— Koetan tehdä jotakin hyväksenne.

Aika kiirehti, Jonnin täytyi rientää.

— Pääsette järven poikki Sysi-Matin veneellä, avain on tuolla ikkunanpielessä. Puolessa tunnissa joudutte perille. Vielä yksi asia, jollette pahastu.

— En, sanokaa huoletta.

— Ettehän unhota minua?

— En unhota.

Puheltuaan vielä muutamia toivoa herättäviä sanoja Hiskialle, riensi Jonni rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti vastaiselle rannalle, josta määräpaikkaan ei ollut kuin pari kivenheittoa. Huutokaupan pidettyä ehti hän pimeän saapuessa kotiinsa. Hän ei koko iltana saanut ajatuksiaan irti Heimon Hiskiasta.

Seuraavana päivänä meni hän pastorin luo, kertoi tyystin näkemänsä ja kertoi antamastaan lupauksesta.

— Jotakin on tehtävä.

Pastori oli samaa mieltä. Tilapäisien avunnauttijoiden sekä niidenkin puolelta, jotka nauttivat pienempiä avustuksia, oli joku kerta valitettu yksityisesti hänelle kievarin käyttäytyvän tylysti avunhakijoita kohtaan. Arkaluonteisien sanottiin vapisevan käydä avunhakuasioissa kunnan isännän eteen. Se oli jo liikaa. Kerran oli nuori äiti menettää henkensä moisen pelon vuoksi. Se oli turvaton tyttö, joka muutenkin häpesi ja suri tilaansa.

— Olen minäkin sitä mieltä, että jotakin on tehtävä. Mutta mitä?

— Tuo kysymys pyöri koko eilisen illan ajatuksissani ja herättyäni aamulla nousi se taas esiin. Pelkään että kuntamme köyhäinhoito, jos sitä ruvetaan penkomaan ja kääntelemään, paljastaa toisen ja kolmannenkin Hiskia-jutun. Koko rakennus on uusittava pohjia myöten.

— Miten?

— Siten että huutolaiset eristetään erityisen vaivaishoitohallituksen käsiin, joka toimii itsenäisesti, ollen tilintekovelvollinen vain kuntakokoukselle. Huutolaisien myyminen vähimmän vaativille kokonaan poistettava. Vaivaishoitohallitus tekee vain yksityisesti sopimukset, pitäen ensi sijassa silmällä hoidon laadun ja vasta toisessa sijassa makson suuruuden. Siihen suuntaan olen ajatellut uudistuksen.

— Niinpä koetetaan sitte tehdä rynnäkkö.

Väliaikainen kuntakokous kuulutettiin nimenomaan köyhäinhoidon uudestaan järjestämistä varten. Kievari, kunnan mahtimies, pikkuisen hämmästyi, pilven äkkiä ilmaannuttua kirkkaalle taivaalle häiritsemään hänen suuruuttaan. Siltä taholtako ryntäys, jota hän oli aavistanut, alkaakin, kysyi hän itseltään. No, sopii koettaa. Pikku hämmästyksen mentyä ohi, rupesi hän varustautumaan otteluun kynsin hampain, haalien kokoon kaikki vanhan järjestelmän puoltajat ja selitellen niille yksityisesti vanhan edut ja uuden, tarjolla olevan vaarat.

Pastori ja Jonni, kaksi kunnallisen johdon salaisuuksiin perehtymätöntä, menivät kokoukseen vallan varustautumattomina, omaamatta muuta tukea kuin sen, minkä hyvän asian puolustaminen tarjoo. Kokouksen alettua, pyysi Jonni ensimmäisenä puheenvuoron. Sujuvasti ja lämpimästi esitti hän kunnan velvollisuudet köyhäinhoitolaisia kohtaan, huomauttaen miten ajan vaatimukset silläkin alalla kasvavat ja miten välttämättä on seurattava edistyksen mukana, jollei mielitä vasite taantua ihmisyyden ulkopuolelle. Aika, edistys ei milloinkaan vietä vapaamaanantaita, se rientää aina eteenpäin. Mikä ennen on välttänyt ja tyydyttänyt, käy ajan kera tarkoitustaan vastaamattomaksi, jopa kehnoksikin. Lopuksi teki hän ehdotuksen erityisen vaivaishoitohallituksen perustamisesta.

Toisen puheenvuoron käytti kievari, ja se muodostui pelkältään sananvaihdoksi ensimmäisen puhujan kanssa. Kievari teki kysymyksiä, Jonni vastaili.

— Miksi nykyinen järjestelmä on kehno ja kelvoton?

— Siksi, että se pitää silmällä ainoastaan hoitolaisista johtuvia kulunkeja eikä lainkaan hoidon laatua.

— Todistus?

— Hoitolaiset sijoitetaan aina sen luo, joka vaatii vähimmän eikä sen luo, jonka hoidosta olisi jotakin takeita. Omaisille ei anneta mitään etusijaa, vaikka se oikeastaan kuuluu asian luontoon.

— Esimerkiksi?

— Heimon Hiskia. Sillä on voipa sukulainen täällä kirkonkylässä, joka ottaisi Hiskian hoitoonsa, mutta siitä huolimatta on mies sijoitettu vasta-alkavaan torppariperheesen. Riittääkö tämä yksi esimerkki, vai levitetäänkö lautaselle enemmän sitä lajia.

Kievari nolautui tuokioksi, mutta pian hän, tuntien selkänsätakaisien voimien suuruuden, terhenteli entistä voimakkaammin. Hän oli tähän saakka leikitellyt Jonnin kanssa hakuilla, mutta vasta nyt hän löi valttinsa esiin. Se valtti oli kunnan varojen säästäminen.

— Kunnan palvelijana on kunnallislautakunta käsittänyt velvollisuudekseen hoitaa kunnan varoja niin, että kykenee hyvällä omallatunnolla tilintekoon milloin tahansa, virkkoi hän ylpeän hymyilevästi. Penni ja markka on säästetty siinä, missä ne on voitu säästää. Hoitolaisista ei ole tähän saakka yksikään kuollut nälkään eikä tule vastedeskään kuolemaan, sen voin vakuuttaa. Jos yhdellä hoitolaalla on pikkuisen paremmin, toisella pikkuisen huonommin, ei merkitse mitään, niinhän on meillä kaikilla, vaikka olemme omintakeisia miehiä. Jos kuntakokous hyväksyy ehdotuksen köyhäinhoidon uudestaan järjestämisestä, avaa se samalla kunnan rahakirstun jokaisen kourijan vapaasti käytettäväksi ja saadaanpa nähdä, että köyhäinhoito vastaisuudessa tulee nielemään yhtä paljo tuhansia, kuin minkä se nyt nielee satoja. Johtaa kunnan asioita, on eri asia, kukkua poika- ja tyttöparvissa, on eri asia. Esitän ehdotuksen hylkäämistä. Kunnalla ei ole varoja ruveta tekemään kalliita kokeita ensimmäisen mahtiinpyrkijän tyrkkäyksestä.

Valtti oli taitavasti lyöty.

— Ei ole varoja kuului usealta taholta.

Jotkut yrittivät kannattaa ehdotusta, mutta toiset huusivat kannattajilta suun tukkeen, joten sekasorto kävi yleiseksi. Jonni pyysi turhaan sananvuoroa. Hän olisi iskenyt murhaavasti kiinni kievarin ylpeästi lausuttuun väitteesen, ettei tähän saakka kukaan huutolainen ole kuollut nälkään eikä tule vastaisuudessakaan kuolemaan, mutta hän ei saanut ääntään kuuluville. Muuan pinteänaamainen, lyhyt ja luiseva torppari, jonka päälaki oli kiiltävän kalju, ilmaantui hänen eteensä, takoen koroillaan lattiaan ja huitoen käsillään, kuten olisi taistellut pakkasen kynsissä. Jonni kuuli miehen puhuvan Juudas Iskariotin rahakukkarosta ja muista raamatullisista seikoista, joilla ei ollut mitään yhtenäisyyttä keskenään ja joita ei mitenkään voinut sovittaa kyseessä olevaan kunnalliseen uudistukseen. Aikansa huitoiltuaan, nakkasihe mies kievarin eteen, alkaen siitä, mihin oli lopettanut sekä huitoen ja korkoa polkien äskeiseen tapaan. Jonni kuuli hänen mainitsevan ensimmäisen seurakunnan yhteistä rahainhoitoa, pellonmyyntiä ja Ananiaksen petosta, ja sen jälkeen nakkautui mies pastorin kimppuun.

Sekasorron ja melun asetuttua ruvettiin äänestykseen vanhan. järjestelmän ja uuden ehdotuksen välillä. Varsinkin alussa oli kievarin joukko sankka. Hosun kylä oli ääniluettelon ensimmäinen. Kylä, pitäjän suurin, oli vesien ja vaikeiden teiden takana ja käsitti puolitoistakymmentä taloa, ja se oli salapolton pesä, jossa aina keväisin jäiden lähtiessä ja syksyisin jään heikkona ollessa kohosi korpimailta salapolton savu, todistuksena ettei hosulaiset olleet herkkiä ajan vaikutuksille. Pitäjällä kutsuttiin heitä Hosunpakanoiksi, ja heidät tunsi helposti kesyttömästä ulkomuodosta ja punaraitaisista pukimista. Paitse salapolttoa kuului heidän erikoismaineesensa vielä erinomainen käräjöimishimo. Hosulaiset olivat tuomiokunnan pahimpia käräjäsankareita, jotka olivat aina tekemisissä lautamiesten, tuomarien ja pöytäkirjojen kanssa. Pitäjällä sanottiinkin, että jos hosulaista vahingossa sylkee varpaille, on linna ja sakko valmis.

Heidän kuninkaansa ja komentajansa oli rikas Pesähosun isäntä. Hän oli heidän lainopillinen neuvonantajansa, heidän asianajajansa, joka »supliikit» laati ja lakipykälät selvitti. Pesähosu liikkui aina käräjillä sekä omien juttujensa, että muiden käräjöimisien vuoksi. Varsinaisen kuuluisuutensa saavutti tämä mies jo viidenkolmatta vuotiaana jolloin haastatti käräjiin pitäjän kirkkoherran, syystä kun se vastaanajaessa maantiellä ei antanut täsmälleen puolta tietä Pesähosulle. Jutun todistajiksi sai hän kaksi miestä, jotka sattuivat olemaan aidanpanossa juuri sillä kohden, jossa kirkkoherra ja Pesähosu ajoivat toisiaan vastaan. Oli syys, oli satanut ja maantiet olivat pehmeät, joten pyörien jälet näkyivät hyvin. Sillä puolella, jota Pesähosu oli ajanut, näkyi oikean pyörän ura aivan maantien reunassa, jota vastoin kirkkoherran ajoneuvojen oikea pyörä oli kulkenut loitolla nurmesta. Etäisyys mitattiin tuppivyöllä ja oli se noin kolmen korttelin veroinen. Pesähosu väitti oikeuden edessä, että hänelle kuului puolet noista kolmesta korttelista, vaatien kirkkoherraa edesvastuusen laittomasta maantienanastuksesta. Vain vaivoin pelastui kirkkoherra sakotta syyttäjänsä käsistä.

Tämä kuuluisa mies äänesti ensimmäisenä kievarin eduksi, vetäen jälessään kaikki hosulaiset, kuten kellokas muut lampaat. Muissa kylissä sai Jonnin ehdotus kannatusta melkein tasan vastustajan kanssa, mutta vanhan ehdotuksen puolustajat pääsivät kuitenkin loistavaan enemmistöön. Kievarin puolella oli melkein kolmesataa ääntä enemmän.

— Mieleni on paha, virkkoi Jonni pastorille, kun he astelivat kuntakokouksesta, Heimon Hiskialle antamani lupauksen vuoksi, jota en voikaan täyttää. Vaan jos olen suruissani, olenpa iloissanikin, sillä huomasin tänään muutamia merkkejä, jotka ennustavat, ettei päivän nousuun ole kauas.

— Minä myös huomasin.

— Kievarin käly ei äänestänyt vanhan eikä uuden puolesta ja se merkitsee paljo.

— Niitä oli ainakin puoli tusinaa, jotka menettelivät samoin, puoli tusinaa kievarin läheisimpiä ja vankimpia tukimiehiä, jotka milloin tahansa ovat kypsät astumaan meidän riveihimme.

— Ja kun ne kerran luopuvat, vetävät ne mukanaan kymmenittäin muita.

Joulun loppupäivinä myytiin taasen huutolaiset. Jonni meni Pälsyn isännän kera huutokauppaan ja vaati, että Heimon Hiskia piti sijoitettaman Pälsyn luo, joka oli ensimainitun läheistä sukua.

— Ei tule kysymykseen suku, vaan laki, rehenteli kievari. Ja meidän kunnassamme on voimassa semmoinen laki, että huutolaiset sijoitetaan vähimmän vaativalle.

Hiskian vuoron tultua, teki Pälsy tarjouksen sadastakahdestakymmenestä markasta, mutta joku muu otti helpommasta, ja kievari määräsi Hiskian helpomman huutajan hoitoon.

Ja sillä hyvä.

KOLME KIRJETTÄ.

Jonni viivähti tavallista myöhempään pastorin luona, nousten lähtemään vasta kellon mennessä yhdeksään. Oli toukokuu alussa, taivas oli illan kuluessa vetäytynyt ohueen pilveen, valaen hienoa tihkusadetta lumipeitteestään tuonottain vapautuneesen maahan. Sateen vuoksi valitsi Jonni kylätien, sillä pellon polut olivat kevätkosteudenkin tähden niljakkaita käydä ja sade teki ne vieläkin liukkaammiksi.

Taivos-ukon kohdalle ehdittyään, näki hän työpajassa tulen tuikkivan, mutta tuvan puolella vallitsi hämärä, seikka, joka pani Jonnin arvelemaan ja ihmettelemään, sillä tuvan asukkaalla oli kiireellisiä töitä pareillaan tehtävänä. Tapansa mukaan asteli Jonni reippaasti ja kotvasen vielä asteltuaan, keksi hän edellään astujan, joka niinikään polki tulisesti eteen käsin. Välimatkan vähitellen lyhettyä, luuli Jonni tuntevansa polkijan Julluksi. Vartalon koko oli sattuvasti sama, samoin astuntakin. Varmin tuntomerkki oli kuitenkin vartalon kallistuminen oikeaan, Jullun omituisuus, josta hänet jo etäämmällekin voi tuntea. Kerran edelläpolkija silmäsihe taakseen, mutta lisäsi sen tehtyään vieläkin nopeutta. Ei ollut enää epäilystäkään, nopea astuja oli kuin olikin Jullu. Jonni huusi häntä nimeltä. Ei vastausta. Toistamiseen huusi Jonni, mutta Jullu vain paransi nopeuttaan. Noin hilkkasivat he kilpaa kappaleen matkaa, välin käydessä yhä lyhyemmäksi. Jonni alkoi aavistaa, mistä oli kysymys, ja hänen aavistuksensa osoittausi oikeaksi Jullun kääntyessä kievariin vievälle tielle. Kievari sijaitsi kylän kauniimmalla paikalla, pienellä töyränteellä peltojen keskessä. Komean talon tupakamarista loisti tuli.

— Jullu, huusi Jonni vielä kerran, mutta nähtyään huutonsa jääneen vaikutuksetta, pani hän juoksuksi, saavuttaen Jullun muutamalla harppauksella.

Kuten otus ja metsästäjä seisoivat he vastakkain, molemmat kiihkeästi hengittäen ja mittaillen toisiaan silmäyksillään.

— Jullu, mikä sinun on? Jonnin ääni kuulosti mahdollisimman ystävälliseltä.

— Anua minun olla. Mene hornaan. Minä pistän silmäsi puhki. Mene. Mene.
Ankka, määkivä piru, mene.

Jullun silmissä liekehti, hänen leukansa kalisivat ja hän puri hammasta, jotta narskui.

— Syököön salama sinut, höyhenetön harakka.

Jullu pyörähti nopeasti ympäri ja alkoi painautua juoksujalan kievaria kohti. Muutaman sylen päässä tavoitti Jonni hänet ja tarttui hänen takinpielustaansa.

— Ei askeltakaan enää tätä tietä.

— Mitä sanot? Hellitätkö? Kas tuossa sinulle, pupu, perkele.

Samassa Jonni sai lujan iskun kasvoihinsa.

— Naaraspässi.

Toinen ja kolmas isku, yhtä voimakkaat kuin ensimmäinenkin.

Tukkien toisella kädellä nenäänsä, josta alkoi vuotaa veri, nujerti
Jonni toisella kädellään Jullun nurmeen.

Kului moniaita silmänräpäyksiä. Jullu hengitti katkonaisesti, hänen silmänsä syytivät raivon kipenöitä, suupielissä sylkkyi vaahto ja ruumis rytkähteli kuin kouristustaudin käsissä, tehden ponnistuksia kohota ylös.

Mutta Jonni ei hellittänyt. Toinen polvi maahan koskien oli hän kumaraisessa asennossa saaliinsa yli, jota hän piteli lujalla kädellään. Vihdoin vastarinta heikkeni, Jullun silmät herkesivät syytämästä raivon kipinöitä, vartalon rytkähdykset veltostuivat.

— Miksi kuristat minua?

Jonni hellitti kätensä ja oikaisihe seisomaan.

— Mitä on tapahtunut? Miksikä olemme täällä sateessa?

— Nousehan ylös käymme Kaislaan.

Hajamielisen näköisenä ja sekavasti silmäillen ympärilleen, kuten se, joka ei muista tapahtuneita, nousi Jullu ylös ja tuokion jälestä astelivat he Kaislaa kohti. Jonnin äiti oli vielä valveilla heidän astuessaan tupaan ja hän loi tulijoihin kummastuneen katseen.

— Äiti kulta, laadihan sija kamariin, Jullu jää luokseni yöksi.

Laati äiti sijan kamariin. Makuulle hankkiutuessa ja riisuutuessa putosi Jullun liivin lakkarista pieni kirjelippu lattiaan. Hän yritti sitä kätkeä ja kun Jonni uteli, mikä kirjelippu oli, vältti hän vastata.

— Näytähän sitä.

Jonni sivalsi kirjelipun Jullun kädestä ja avattuaan sen luki hän:
Louhi on varsonut tänään. Tule ristiäisiin illalla. Kalle.

Kirjeen käsiala muistutti sattuvasti erään toisen kirjeen käsialaa, jonka Jonni oli saanut lähetystön käynnin jälkeen kievarissa ja joka oli vielä hänen tallessaan. Hän etsi sen kirjoituspöytänsä laatikosta ja vertaili toisiinsa käsialoja, joiden yhdennäköisyys oli epäämätön. Nimetön herjaus- ja uhkauskirje, joka aikoinaan oli niin kipeästi asianomaiseen koskenut, oli saman käden piirtelemä, saman henkilön sommittelema.

Nimittäin kievarin vanhemman pojan, Kallen.

Tuo oli odottamattomuus. Kievarin lapsista —niitä oli neljä, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä — oli Kalle aina tehnyt Jonniin edullisen vaikutuksen. Sen luonne tuntui olevan hienompi, kehittyneempi tunne-elämä kuvastui sen kasvoilla, joissa muutenkin ilmeni jotakin myötätuntoista ja puoleensa vetävää. Oliko tuo edullinen vaikutus mielikuvituksen luoma harhakuva? Siltä nyt ainakin näytti. Vai oliko mies siihen määrin kodin lumouksen alainen, että teki mitä käskettiin, vaikka näki tekevänsä väärin.

Noihin ajatuksiin nukkui Jonni.

Mutta Jullu valvoi. Illan tapaukset risteilivät sikin sokin hänen mielessään, hajoten ja hukkuen johonkin selvittämättömään ja pimeään, johonkin riehuvaan ja myrskyävään, jossa hänen oma itsensä löi tulta, paloi, salamoi mustia salamoita, mustaa tulta, mustaa paloa.

Sydänyön jälestä seestyi taivas, herkesi tihkusade ja pilvet painuivat pakoon. Auringon punertavien säteitten pilkistäessä huoneeseen nousi Jullu ylös makuulta ja asettui istumaan ikkunan ääreen. Ja siinä istuessa ryntäsi ankara ahdistus hänen rintaansa. Tuntui kuin putoisi ja vajoisi hän johonkin syvään. Hän aikoi huutaa ja herättää Jonnin, mutta hän ei kyennyt. Äkkiä tuntui hänestä että äiti katsoi häntä silmiin ja virkkoi: rukoile.

Jullu polvistui makuusijansa ääreen ja auringon punertavien säteitten hyväillessä hänen kiharaista tukkaansa, alkoi hän: isä meidän, joka olet taivaassa — — — — anna meille meidän syntimme anteeksi — — — älä johdata meitä kiusaukseen — — — Amen.

Lopetettuaan asettui hän makuusijalleen, veti peitteen päänsä yli ja hetkisen jälestä hän nukkui.

Herätessään kuului hänen korviinsa Taivos-ukon ääni.

— Tulin levottomaksi… aavistin että jotakin on tapahtunut.

Ukon ja Jullun lähtiessä liittyi Jonni heidän seuraansa kievariin johtavan tienristeykseen saakka. Siinä hän erosi. Perille saavuttuaan pyysi hän tavata Kallea. Emäntä vei hänet saliin, jonne Kallekin pian ilmaantui. Jonni tervehti häntä ystävällisesti, ja kun olivat vaihtaneet muutaman sanan, virkkoi ensimainittu:

— Näytän sinulle kolme kirjettä. Tässä on ensimmäinen.

Jonni ojensi Kallelle nimettömän parjaus- ja uhkauskirjeen. Kalle loi siihen pikaisen silmäyksen ja väkevä puna kohousi hänen kasvoihinsa.

— Tässä on toinen kirje.

Kallen kasvot kävivät yhä punakammiksi. Hän loi toiseenkin kirjeesen eli eilisiltaiseen ristiäiskutsuun, hätäisen silmäyksen.

— Ja tässä on kolmas, luehan sekin.

Kalle otti kirjeen vastaan ja luki seuraavat, naisen käsialalla kirjoitetut rivit: Siunaan teitä. Tiedän ettette kiitosta kaipaa. Kuitenkin näette, että tämä paperi on kostunut. Ilon kyyneleet ovat sen kostuttaneet, ja ne kyyneleet kiittävät Teitä. Jullun äiti.

Kalle ojensi jälleen kirjeen Jonnille, sitte he olivat kumpikin vaiti.
Vihdoin lopetti Jonni äänettömyyden.

— Sanohan, oletko milloinkaan punninnut Jullun kohtaloa äidin kannalta?

— En, vastasi Kalle hiljaa, sitä en ole milloinkaan tehnyt.

— Sen minäkin uskon. Olet ajatellut Jullua vain pelkkänä Julluna.

— Niin.

— Ja semmoisena on poika mahdottoman hauska, käyttääkseni rohkeata sanaa.

— Hauska kyllä, ei oo nähty surujen painamana.

— Eihän toki. Julluhan on iloisien nuottien posetiivi maljamiesten seurassa. Kun vain viitsii kiertää, jatkuu sävel, vaikka miten kauan. Jullun huulilla vetreä leikki vasta vetreänsä näyttää. Toisaalta sitte, sääli poikaa, joka on jäänyt aidan taa, sääli poikaa, joka itkee nauraessaan ja nauraa itkiessään. Isän syy osalta, isä oli liian ankara, verensä vieroi, siittämänsä hylki. Mutta maailma on väliin semmoinen, väliin tämmöinen, ja Jullu on hauska poika, hauska raukka. Mutta asetetaanpa kuvan taustaan äiti. Kiharatukkainen, ilosilmäinen Jullu polkee laulun tahtia lasi kädessä, ja sill'aikaa äidin sydämmestä nousee kyyneleinen huokaus: Jumala, pelasta valkeani, kaitse kaunoiseni. Pelasta, pelasta, sytytä päivä poloiselle.

— Totisesti, tuota en ole ajatellut.

— En luullut löytäväni sinua noiden kirjeiden takaa. Yksi on kuitenkin varma. Joko minä olen erhettynyt sinun suhteesi, tai olet itse erhettynyt oman itsesi suhteen. Uskon kernaimmin viimemainitun. Kantasi minua kohtaan ei ole todellista, se on keinotekoista ja siinä syy, jonka vuoksi tahdoin tavata sinua. Toivon että heität naamarin pois, se ei sovi sinulle. Sano, olenko oikeassa vaiko väärässä.

— Soisin olevasi oikeassa.

Nyt vasta rohkeni Kalle luoda katseen Jonniin.

VOITTOJA.

Läheni kuntakokous, jossa kunnan virkailijat piti valittaman kolmivuotiskaudeksi. Puolella sekä toisella valmistauduttiin otteluun, joka pääasiallisesti tuli koskemaan lautakunnan puheenjohtajan vaalia. Rauennut ehdotus köyhäinhoidon uudestaan järjestämisestä oli jakanut kunnan äänivaltaiset kahteen puolueesen, edistys- ja vanhoillispuolueeseen, viimemainittujen johtajana kievari, ensinmainittujen johtajana Kaislan Jonni. Vetoamalla kunnan varojen säästämiseen onnistui kievari kokoomaan vankan ja horjumattoman enemmistön kannattamaan itseään vaalissa. Hänen valitsemisensa merkitsi samaa kuin säästäminen, vastapuolueen leimaksi jäi kunnan varojen tarpeeton ja kevytmielinen tuhlaaminen.

Oltiin ahkerassa voimien keräämispuuhissa. Viestit kulkivat ristiin rastiin, luopioita siirtyi rivistä ja toisesta riviin ja toiseen, laskuja laadittiin, mutta aina jäi kievarin puolueelle kahden — kolmensadan suuruinen äänten enemmistö.

Ja kuitenkin oli vastapuolue voitosta varma!

Ehti vaalipäivä, mentiin kokoukseen, alotettiin toimitus. Hosun miehet seisoivat sankkana parvena omassa nurkassaan, kuninkaansa ja supliikien kirjoittajan ympärillä. Lautakunnan puheenjohtajan vaali oli listan ensimmäinen.

— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Kaislan lautakunnan puheenjohtajaksi, kuului ensimmäinen ehdotus.

— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pälsyn, kuului toinen ehdotus.

Sen kintereillä seurasi heti vaatimus:

— Ryhdytään äänestykseen.

Tämä oli vastapuolueen ensimmäinen vaalimanööveri. Tarkoitus oli hypnotiseerata äänivaltaiset työntämällä joutuin ehdokkaat esiin ja vaatimalla yhtä joutuin äänestystä, jotta voimapuolueen ehdokas kokonaan unhottuisi.

Ääniluetteloa avattaessa Jonni jo salaa nauraa hiperteli, mutta niin lyhytnokkainen ei toki puolue ollut, sillä kuuluikin kolmas esitys:

— Joukko äänivaltaisia esittää lautakunnan puheenjohtajaksi viran nykyisen hoitajan.

Esittäjä höysti vielä esityksensä imelillä kiitoslauseilla, miten kunniakkaasti ja taitavasti viran nykyinen hoitaja oli tehtävänsä tehnyt yhdeksän vuoden aikana.

Vähemmistöpuolue löi nyt korkeimman valttinsa pöytään. Kuului yllätyksenä esitys:

— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pesähosun lautakunnan puheenjohtajan toimeen. Valitsemalla hänet toimeen kunnioittaa kunta itseään yhtä paljon kuin valittuakin.

Syntyi tuokion kestävä äänettömyys, jolla ajalla Jonni piti tarkasti silmällä Hosun kylän miehiä. Heidän kesyttömillä kasvoillaan ilmeni ensin jonkinlainen tyhmistymisen pilvi, mutta se vaikeni pian makeaksi ja voitolliseksi riemuksi. Toivo että heidän suurmiehensä valitaan kunnan isännäksi, souti hunajaväreilynä heidän sydämmissään, he pyörähtelivät kantapäillään, lipsauttelivat sormillaan ja itse heidän kuninkaansa, isoisän silmälasit nenällä, hymyili niukasti, kuten etevä lakimies ainakin, nähdessään, että juttu äkkiä kääntyykin odottamattomaksi voitoksi.

— Ryhdyttäköön äänestykseen, kuului taasen vaatimus.

Huudettiin esiin Hosun kylä, ääniluettelon ensimmäinen. Pesähosu ei liikahtanut paikaltaan, hymyili vain niukasti ja katseli isoisän silmälasien takaa äänivaltaisien joukkoon. Alihosu liikahti ensimmäisenä äänestämään.

— Annan ääneni Pesähosulle, virkkoi hän juhlallisesti, hän on isä, me muut kaikki olemme lapsia.

Pidättääkseen nauruaan täytyi Jonnin rykiä ja tukkia nenäliinalla suutaan. Hosulaiset, niinhyvin talolliset kuin torpparit, mökkiläiset ja käsityöläisetkin, marssivat juhlallisina pöydän ääreen ja äänestivät kuningastaan. Jokainen heistä lausui jonkun mairesanan äänestettävän kunniaksi. Kuului sanoja sellaisia kuin »viiden piispan veroinen viisaudessa», »toinen Salomo», j.n.e. Yhden ainoan kerran rohkeni Jonni vilkaista pastoriin, joka, istuen sykkyrässä kirjurin rinnalla, oli aivan punainen kasvoiltaan.

Kahdesti yritti kievari katkaista äänestyksen. Alihosun isännän lähetessä pöytää, virkkoi hän, tuskan väänteet kasvoillaan:

— Pyytäisin huomauttaa Hosun kyläläisille…

— Ei mitään huomautuksia, keskeytti puheenjohtaja, napauttaen vasaraa pöytään, äänestyksen pitää tapahtua vapaasti.

Mutta kievari ei malttanut vieläkään jättää yrittämättä.

— Kuulkaahan, hyvät Hosun miehet.

Mutta silloin putosi puheenjohtajan vasara niin lujasti pöytään, että
Jonni ja pastorikin säpsähtivät.

— Ei mitään huomautuksia, täällä ollaan kaikki vapaita äänestäjiä.

Tuohon ei mitään voinut, äänestys jatkui rauhallisesti, vaikka kievarin mieltä kirveli joka kerran, kun Pesähosun nimeä mainittiin. Sen nimen mainitseminen nyppi häneltä vähintäin kolmesataa ääntä ja käänti hänen varman voittonsa tappioksi.

Toisen kylän jouduttua esiin, ei nimeä enää mainittu. Jonni herkesi tukkimasta nenäliinalla suutaan, pastorin kasvoilta katosi punakkuus. Molempien ajatuksiin nousi kysymys, josko oman puolueen äänestäjät ymmärtävät pysyä ehjänä ja äänestää joko Pälsyä tai Kaislaa, sotkematta molempia ehdokkaiksi. Siitä rippui vaalin tulos. Mutta molemmat tekivät huomion, että ne kievarin läheiset ja omaiset, jotka edellisen syksyn myrskyisessä kuntakokouksessa olivat antaneet äänestyksen mennä ohi omalta kohdaltaan, ne nyt loistivat poissa olollaan.

Toimitus yhä jatkui. Oli annettu moniaita ääniä kievarin ehdokkuuden puolesta, mutta jopa mainittiin Kaislakin, mainittiin toisen kerran, kolmannesti, mainittiin väliin monet kerrat yhteen jaksoon, väliin kievarin nimen edellä, väliin jälkeen. Ja sitä jatkui, kunnes päästiin ääniluettelo loppuun, sitte alkoi äänien yhteenlaskeminen. Tulokset näyttivät, että Kaisla oli saanut noin kahdensadan suuruisen äänten enemmistön, kuten puolue oli varmasti olettanutkin. Jonni, voitontunteen hyväillessä hänen sieluaan, muisti Hiskialle antamansa lupauksen, jota ei hän ollut voinutkaan täyttää. Tuo oli karvastellut hänen mieltään monen monituista kertaa. Elpyi mieleen kuva huutolaisraukasta. Kärsivä katse, laihat kasvot ja kädet, mustuneet riekaleet olkien peitteenä ja niissä syöpäläisiä, kaljatuoppi, leivänpalanen ja raukan pyyntö: ettehän unhota minua.

Jonnin muistellessa Hiskialle tekemäänsä lupausta nakkausi luiseva torppari jostakin lomasta hänen eteensä, alottaen puhumaan miten Mooseksen kuoltua Joosua Nunnin poika rupesi kansan johdattajaksi. Puhuessaan huitoi hän käsiään, polki koroillaan lattiaan ja nakkautui jälleen yhtä äkkiä kievarin eteen, joka sapekkaan näköisenä istui kahden kannattajansa välissä.

Muut vaalit menivät melutta, äänestys ei tullut kysymykseenkään. Kokouksen loputtua purki kievari sappensa hosulaisiin, hän meni heidän eteensä ja virkkoi:

— Teittepä hyvän palveluksen tänään tuhlaajapuolueelle, te hosulaiset. Viinaa te kyllä osaatte keittää, mutta älysittekö äänestäessä olla hajautumatta, te Saksan pässit.

— Sanotko sinä meitä Saksan pässeiksi? kysyivät hosulaiset tuimasti, joka merkitsi samaa, että solvauksen voi panna juttuun.

— En toki, hyvät miehet, peruutti kievari sanansa, minä vain kysyn teiltä, oletteko milloinkaan nähneet Saksan pässiä? Minä olen tänäänkin nähnyt niitä monta. Ja yksi on niin suuri, ja se suuri pässi, jonka piti opettaa toisia pikku pässiä määkimään, kun sille luvattiin tupakinlehtiä, ei se osannutkaan määkiä. Ja kaikki pikku pässit määkivät päin mäntyyn.

— Viisastelet ja puhut vertausten kautta, mutta tiedä se, että Hosun mies aina on miehen veroinen.

— Onpa hyvinkin, on miehen ja vieläpä pässinkin veroinen.

Jonni ja pastori nauroivat makeasti, poistuessaan kunnantuvasta, jonne kievari jäi hosulaisia ruoskimaan ja sappeaan purkamaan.

Saadulla voitolla oli suuri merkitys. Edistyspuolue oli potkinut kapalovyönsä rikki, se oikoili nuorteata vartaloaan, syöksyäkseen uusiin valloituksiin ja voittoihin, se imi itseensä veriä vastapuolueen riveistä ja sulatti ne tuota pikaa, sillä ihmisillä on yleensä hyvä vaisto huomata, mikä voima on paisumaan päin, mikä vanhuuteensa nääntyy.

Kunnan suurkysymyksiä oli kansakoulukysymys. Koulu kyllä löytyi, mutta se oli kehnossa kunnossa. Muuan kirkonkylän syrjätalo oli maineen ja mantuineen ostettu koulutaloksi, maat olivat vuokratut koulutalon naapurille ja vuokratuloista suoritettiin kaikki koulun juoksevat menot. Huoneet olivat epämukavat ja hatarat, opetusvälineet, sen verran kuin niitä löytyi, vanhaa romua ja kaiken muun kukkuroiksi olivat opettajan palkkaedut niin huonot, ettei kukaan pätevä ja toimeensa pystyvä opettaja viihtynyt paikassa vuotta kauemmin. Alituiset opettajamuutokset pilasivat lopunkin. Väliaikaisien ja toimeensa pystymättömien opettajien kera laahustettiin vuosi kerrallaan eteenpäin, väliin jouduttiin opettajavaihdokseen kesken lukuvuottakin. Huolimatta kirkonkylän melko suuresta asukasluvusta, pysyi oppilasluku alhaisena, itsestään seurasi että opettajan arvo kieppui tasapainossa oppilasluvun rinnalla.

Näinä aikoina toimi koulun väliaikaisena opettajana joku entinen kaartin aliupseeri ja kiertokoulun opettaja. Jonni ja pastori pistäysivät muutamakseen kuulemaan opetusta. Sattui olemaan historiatunti, suuren Napoleonin vaiheet olivat esillä. Opettaja oli sotaisen innostuksen valloissa. Luodakseen oppilaiden nähtäväksi oikein havainnollisen kuvan suuren keisarin sankariudesta, syöksähti hän äkkiä alas opettajatuolilta, marssi luokan edessä lattian poikki pari kertaa, pysähtyi sotilaallisesti, löi vasemman käden nyrkillä rintaansa, mulkoili silmiään, kaaristihe takanojaavaan asentoon ja karjasi, leuat vinoon vääntyneinä, oikealla korpraali-innostuksella:

— Ja näin virkkoi Napoleon: kuulkaahan te viidennen linjarykmentin pojat, kuka teistä tahtoo ampua keisarinsa?

Vaikutus oli niin hullunkurinen, että Jonni ja pastori purskahtivat väkisenkin nauruun. Opettaja käsitti naurun mieltymyksen osoitukseksi, jatkaen opetusta raa'alla korpraali-innostuksella, joka ei ensinkään soveltunut aineen esittämiseen eikä liioin kyennyt herättämään kasvattavia mielteitä oppilaiden sydämmissä.

Koulussakäynnin jälestä joudutti Jonni vielä samana syksynä kansakoulukysymyksen kuntakokoukseen, esittäen tykkänään uuden koulun rakentamista kirkon vaiheille. Kievari saapui vielä kuntakokoukseen, taistelemaan oman rakennelmansa puolesta, mutta koulun toimintaan oltiin laajoissa piireissä tyytymättömiä — viime vuosina olivat varakkaammat syrjäkyläläiset käyttäneet lapsiaan naapurikuntien kansakouluissa — esitystä kannattivat kaikki muut, paitse Hosun miehet ja joku kourallinen kievarin läheisempiä tuttavia. Ja niin päätettiin entinen koulutalo myytäväksi, uusi koulu rakennettavaksi, opettajan palkkaedut korotettaviksi ja opetusvälineet hankittavaksi. Kievarin kälykin ja ne, jotka hänen mukanaan olivat loistaneet poissaolollaan syyskuun kuntakokouksesta, kannattivat esitystä.

— Tekin julkeatte nousta minua vastaan, lausui kievari katkerasti.

— Emme me nouse sinua vastaan, huomauttivat puhutellut, se on aika, joka nousee sinua vastaan.

Koulukysymyksen jälestä tuli säästöpankin vuoro. Ominaisella tarmollaan ajoi Jonni kuukaudessa asian alulle. Sattui olemaan pyhäinpäiväin tienoo, jolloin palvelusväellä oli runsaasti rahoja. Jonni ja pastori lähtivät kiertämään pitäjää, saaden saaliiksi kauniita summia talletettavaksi perustettavaan säästöpankkiin. Varakkaammat toivat suurempia panoksia ja kaikki sujui niin liukkaasti, että pankki alotti toimintansa uudelta vuodelta.

Nuorien seurassa oli näinä aikoina herännyt tuuma oman tuvan hankkimisesta. Tuuma kypsyi työksi, pidettiin hirsitalkoot, hommattiin arpajaiset, otettiin säästöpankista tuhannen markan suuruinen laina ja kunnalta pyydettiin toinen tuhat apurahoiksi. Kun kunnantupa oli ahdas ja muutenkin tarkoitukseensa kelpaamaton, suostui kunta antamaan apurahat ehdolla, että kunnan viralliset kokoukset saadaan pitää maksutta uudessa seuratuvassa, jonne säästöpankkikin pyydettiin sijoittaa. Siten seuratupa pääsi syntymään rinnan uuden koulun kanssa. Sen syntyaikoina herkesi kievari käymästä kuntakokouksissa. Kuiskailtiin, että hänen omissa taloudellisissa asioissaan alkoi olla pitelemistä molemmin käsin ja vähän ylikin. Tyttäret olivat edellisenä vuonna joutuneet miehelään, kumpikin oli saanut viisi tuhatta myötäjäisiksi ja entisiä velkoja löytyi myöskin. Jo alkutalvena myi kievari nuorta halkometsää usean tuhannen markan edestä ja kevätpuolella otti hän säästöpankista viidentuhannen markan suuruisen lainan. Hänen varvastaan puristi jostakin. Muutamat sukulaisuudet ja tuttavuudet näyttivät vaihtuneen vihollisuudeksi, sillä molemminpuoliset vierailut lakkasivat äkkiä. Velkakirjassa, jolla rahat otettiin pankista, olivat takuumiehet ystäväpiiriin kuulumattomia. Kuiskailtiinpa, että parin muunkin paperin takuunimet olivat tuonottain olleet muutoksien alaisina ja siitä juuri vierailujen lakkaaminen ja ystävyyden kylmeneminen.

Ajat olivat muuttuneet. Isännäksi lähti kievari velattomana, metsien myynnistä oli hän saanut ainakin parikymmentä tuhatta eri annoksissa, mutta rahoista ei ollut muuta näkyvää jälkeä kuin uhkea asuinrakennus, joka oli kylän komein. Itse talo oli maihin nähden kirkonkylän paras, mutta maanviljelys ei tuottanut eikä karjanhoitokaan lyönyt rahoiksi. Elettiin sitä vastoin porhosti ja oltiin laajoissa tuttavuuksissa naapuripitäjiin saakka. Kievari itse, alkuaan köyhää juurta, vieraantui työnteosta, heittäytyen herroina elämään, kun sai ensin majatalonpidon ja pääsi sitte lautakunnan puheenjohtajaksi. Herrastelemisen jatkuessa kasvoivat velat, joiden lisäksi vielä tuli tyttärien myötäjäiset. Kievari kyllä näki, mihin päin veti, mutta hänellä oli raudat tulessa, nimittäin poikien rikkaasti naiminen. Lähetystön käyntiaikoina olikin Kalle hommissa naida rikkaan tytön, mutta tuntemattomista syistä homma lahoutui, tyttö vietti häitä toisen kanssa ja Kalle alkoi koetella onneaan muilla suunnilla, mutta vastatuulien sanottiin puhaltaneen kaikkialla. Kerrottiinpa, että Kalle vihdoin suuttui ja vannoi vakaat valat jättää rikkaiden neitojen naurattelemiset ikipäivikseen. Mutta nuorempi poika, juuri mieheksi varttumaisillaan, oli vielä jälellä, ja isä liitti toivonsa siihen. Aarne nai rikkaasti, kuten isäkin nai, ja turvaa suvun tulevaisen mahdin. Kallelta ei ole ollut onnea, mutta tokihan Aarnella on onni. Tokihan, tokihan.

Rakkaus kyllä niitti voittoja muilla tahoilla, vaikka se Kallelle koukkuili. Kaislan Inni pani pyytäjänsä paulaan, samoin Aliisa otti Kaunonsa, josta oli tullut, opit käytyään, kunnan kengitysseppä ja eläinvälskäri. Viulut soivat kokonaan toisenlaisesti kuin ennen. Kauno ei ollut enää nappiherra eikä pennitön pakana, hänessä olivat taivahiset ihmeet tapahtuneet, ihmeet, joita ei kukaan muu pystynyt käsittämään ja arvostelemaan kuin kellonsoittaja Taula ja hänen vaimonsa.

ENEMMÄN RAKKAUTTA

Tyttö oli heleä kuin ruusu ja löi varjoon kaikki toiset morsiustytöt. Hänen kaulansa oli valkoinen kuin valkoisin posliini, pitkät silmäripset loivat silmien säihkyyn salaperäisen sulon ja kasvoilla näkyi mielenvivahduksien vaihdellessa suloinen punastus, johon sekausi joko luontainen tai teeskennelty hämin ilme.

Ja vartalo uhkui kukoistusta, joka juuri oli puhkeamaisillaan täysimpään hempeyteen, vartalo, jossa kaikki oli pyöreätä ja sopusuhtaista.

Häiden alkupuolella ei Jonni vaihtanut sanaakaan tytön kanssa eikä lähennellyt häntä, mutta kuitenkin oli tyttö aina hänen silmiensä edessä, siirti hän katseensa minne tahansa. Hän näki hänet nauravan ja hämillään, luonnollisen kauniina ja teaatterimaisen kauniina hän näki hänet rakastettavana ja vastenmielisenä, suloisena ja epämiellyttävänä, ja hän tunsi huimauksen mm voimakkaan ja tulisen, kuin pyrkisi veri rikkomaan suonet, tulikuuma veri, jota poltti hurmaavasti.

Vihdoin vaihtoivat he ensimmäisen silmäyksen. Se ei ollut pitkä, tyttö käänsi samassa katseensa pois, mutta Jonni luuli huomanneensa, että hän joutui hämille ja että hän suloisena tuijotti tuokion eteensä unhottaen pikku teeskentelynsä. Toinen silmäys oli rohkeampi ja tulisempi, se vaikutti Jonniin hurmaavasti ja pian sen jälkeen seisoi hän tytön, Suursalmen Immen edessä.

— Nimeni on Kaisla, esitti Jonni itsensä.

— Suursalmi, vastasi tyttö, ojentaen kätensä.

Esittelyn jälkeen erosivat he heti, mutta hetkisen kuluttua veti heidät taas yhteen. Immen esityksestä suostuivat he sinuttelemaan toisiaan, sitte he erosivat, ajautuakseen jälleen yhteen pikku hetken kuluttua.

— Kumma, kun me naapurikylien kasvut olemme pysyneet niin vieraina toisillemme.

— Enhän minä ole nähnyt sinua ikänäni, vastasi Jonni, nauraen omalle liioittelulleen.

— Tottahan toki.

— En ainakaan kolmeen vuoteen.

— Mahdollista kyllä, viime kesinä olen vain käymältä pistäytynyt kotona.

— Merkillinen mieltymys kaupunkilaisoloihin.

— Ei se niin merkillistä ole, siihen tottuu pian. Setäni asuu
Kaivopuistossa, siellä ollaan kuin ainakin maalla.

Jonni ei malttanut olla nauramatta.

— Oliko tuo niin tuhmasti lausuttu.

— Entäs karjankellojen kilkutus kesäilloin ja kaihokkaat elokuun illat, kun kuhilaat seisovat pellolla ja taivas tummenee syysväreihin.

— On soittoa niiden sijaan.

— Yhden kesän muistan läpi elämäni. Olin päässyt viidenneltä luokalta, joku suuruuden hengen kiusaus vei minut kotiopettajaksi koulukaupunkiin mukamas, lukemaan parin leipurin pojan kanssa, jotka olivat ehdoilla päässeet kolmannelle luokalle. Kesäkuun alkupuoli meni mainiosti, mutta kuun lopussa olin jo suuttunut elämääni ja minä kärsein kauheasti. Kaipasin ja ikävöin karjankelloja, heinäväkiä ja piimälekkereitä. Muutamana heinäkuun päivänä paiskasin kirjan oppilaani päätä kohti, ryntäsin ovesta ulos ja jatkoin matkaani Kaislaan saakka.

— Muistan kuulleeni tuon jutun. Kuljit jalkapatikassa ja syömättä noin kahdeksan penikulmaa.

— Rahakukkaroni unohtui pöytälaatikkoon, mutta pyörtäminen ei tullut kysymykseen. Hulluinta kuitenkin oli, kun luulivat tulleeni äkkiä mielenvikaan ja lähtivät takaa-ajamaan.

— Jo oli hurjaa.

— Saavuin läpi yön kotiin, olivat juuri lähdössä alottamaan heinäntekoa. Piimälekkerin kantaminen kuului aina vasituisiin tehtäviini, lekkeri kasvoi suuremmaksi sitä mukaan kuin kantajakin. Heitin lekkerin selkääni ja lähdin muiden mukana niitylle, söin siellä ja syötyäni kellistyin varjoiseen paikkaan vetämään unta.

Impi nauroi lumoavata naurua.

— Setäsi löysi onnensa Helsingissä.

— Niin löysi. Asuu omassa talossaan, vuosikymmenen rakenneltuaan muille taloja.

— Siellä on kai hauska talvisin, kun on teatterit, konsertit..

— On yleensä, mutta joskus kaivelee ikävä. Luulen sentään että se kaivelee, asuupa missä tahansa.

Viimeisiä sanoja lausuessaan näytti Impi rakastettavalta. Kasvojen kaipaava ilme ja surumielinen ääni oli todellista ja luonnollista. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen aikaa. Todelliseen ja luonnolliseen sekaantui heti jotakin vierasta, joka teki teatterimaisen vaikutuksen. Oli vaikea eroittaa, mikä ele ja värähdys oli mitäkin lajia, mutta kaikki ne yhdessä vaikuttivat, että Jonni syttyi yhä kuumempaan paloon.

Tuon tuostaki ajautuivat he yhteen, nauraakseen vähäpätöisille seikoille ja loruillakseen tyhjiä. Mutta jota useammin he yhättivät, sitä lemmekkäämpää kieltä alkoivat molempien silmäykset puhua, sitä hillittömämmin hurmaus kiehui. Sydän yön tienoissa se purkihe. He olivat tanssineet ja juoneet lempeä toistensa silmäyksistä ja ties miten he olivat tulleet jäähdyttelemään puolihämärään huoneeseen, joka oikeastaan kuulu tarjoilijain rauhoitettuun piiriin. Siellä Jonni äkkiä otti Immen syliinsä, suuteli häntä rajusti ja virkkoi.

— Minä rakastan sinua. Oi Jumala, minä rakastan sinua.

Impi teki heikkoa vastarintaa, mutta Jonni suuteli häntä yhä ja toisti:

— Minä rakastan sinua. Oi Jumalani, minä rakastan sinua.

— Minäkin rakastan sinua, kuiskasi Impi, irrottaen itsensä ja kiirehtäen pakoon.

Häistä palattua oli Jonnin mieli omituinen, oli kuin vieras omalle itselleen, ja toisinaan hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt sekavaa ja pyörryttävää unta jolle ei vastinetta löytynyt todellisuudessa. Henkilöt toimivat kuin satunäytelmässä, äkkiä ilmeten ja äkkiä taas häviten. Mutta kun satunäytelmä loihti silmien eteen posliinivalkoisen kaulan, pitkät silmäripset ja hempeyttä uhkuvan vartalon, silloin ei se enää ollutkaan unikuva, vaan todellisuus, pätevä ja ihmeellinen todellisuus. Hän oli rakastunut Suursalmen Impeen, pitäjän kauniimpaan ja rikkaimpaan tyttöön, rakastunut hurjasti, kuin tuli liekkeihinsä, koski kuohuihinsa.

Häiden jälestä kirjoitti Impi Jonnille; isä ja veikko menevät huomenna hautajaisiin, äiti ja minä jaamme kotiin. Tule luokseni. Sinä olet vuoren haltia, minä olen linnavankisi. Tule sanomaan, että rakastat minua, muuten itken sydämmeni ilot mustiksi suruiksi, itken aamunkoiton sammuksiin.

Jonni meni. Tästä käynnistä saakka värittyivät mielikuvat entisestään toisenlaisiksi. Niihin kasvoi huikaisevampaa sineä. Hän oli tähän saakka elänyt aivan sydänmaalaisen elämää, hän oli happautunut ja maalaistunut karkeaksi, eikä hänen mielensä kyennyt milloinkaan nousemaan korkeammille töyräille katselemaan sieltä laaksojen elämää. Mutta Impi ikäänkuin olennollaan johti nuo töyränteet esiin ja nosti hänet niiden huipuille. Immen seurassa tuntui hänen asemansa kunnallisien harrastuksien vaunuhevosena, nuorison kasvattajana ja maailmanparantajana hiukan naurettavalta. Olla jotakin, soitti houkuttelevaa säveltään hänen korviinsa tuon vanhan sijaan: tehdä jotakin.

Kahdentoista vanhasta saakka oli Impi asunut enimmäkseen setänsä, rakennusmestarin ja vanhanpojan luona Helsingissä, pistäytyen vain joskus kesäisin viikoksi ja kahdeksi kotiinsa Suursalmeen. Hän oli käynyt tyttökoulun, osasi nauraa viehättävästi, oli lukenut uudempaa kirjallisuutta ja käynyt teattereissa ja konserteissa ja niistä kaikista kykeni hän puhelemaan kevyesti ja vilkkaasti, kuten hienomman kasvatuksen saanut ainakin. Teaatteri varsinkin kuului Immen maailmaan, näytelmistä kertoessaan hän aina vilkastui ylimmilleen. Hän tunsi näyttelijät henkilöllisestikin yksityispiirteitä myöten ja tiesi kertoa heidän elämänsä valoista ja varjoista, kaikki uutta Jonnille, jonka maalaisveri oli viehtynyt pelkkiin jokapäiväisyyksiin.

Usein lausui Impi kohtauksia »Saiturista», »Kavaluudesta ja rakkaudesta», »Hamletista» ja muista klassillisista näytelmistä. Jonni, joka teatterialalla oli outo ja melkein muokkaamaton, nautti Immen esityksistä, äänensoinnusta ja kasvojen ilmeestä, kuten hurmautunut ainakin. Joku kohta oli mainiosti osattu, jonkun esittäminen oli kerrassaan suuremmoista, joku värähytteli sydäntä j.n.e.

Toisin kerroin johtui Impi puhelemaan suuren maailman henkilöistä. Nekin vähät, mitä kertoja tiesi, olivat kylliksi Jonnille, jonka huomio aina oli kiintynyt pieniin ja vähäpätöisiin, hän ahmi ne erinomaisina makupaloina, kutistuen mitä ahmiessaan maalaispojaksi, joka heinäsirkan tavoin ponnistelee ylös luulotellen jo nousevansa korkeuksiin pääskyn rinnalle.

Mutta mitättömyyden tunne piinasi vain Immen läheisyydessä, etäämpänä ollessa kukkivat ajatuksissa koreammat kuvat. Suursalmen suku oli kenties kunnan mahtavin ja siihen sukuun liittyen astui Jonni portaille, jotka johtivat suorastaan valtaan ja rikkauteen. Se oli hurmauksen päivänpaisteinen puoli.

Suursalmelaisistakin oli nuorien lähenteleminen mieleistä, sillä kaislalaisetkin kuuluivat arvokkaimpien parveen ja Jonni oli sitäpaitsi huomattu nousukas, joka kaikesta päättäen anastaa piankin johtavan aseman pitäjän mahtimiesten joukossa.

— Se naiminen sopii kuin peukalo piippuun, virkkoi Suursalmen isäntä emännälleen, kun nuorien välit alkoivat käydä ilmi.

Sopivaisuutta lisäsi vielä sekin asianhaara, kun Jonni oli innostunut talonpojaksi, mutta Immen veli Alpo sitävastoin mieli liikemieheksi. Sedän menestys ehkä he vaikuttanut Alpoon, joka suunnitteli suuria, pääsemättä kuitenkaan suunnitelmiinsa käsiksi. Vihdoin äilähti hänen päähänsä ruveta kirkonkylään kauppiaaksi, äilähdys, joka oli helppo toteuttaa hänen varoissaan olevalle miehelle. Kauppiaita löytyi kirkonkylässä entiseltään jo kolmekin, mutta ne olivat kaikki vähäväkisiä ja liiaksi pelkureita, ryhtyäkseen suurempiin yrityksiin. Niiltä puuttui ammattiveri ja ne myivät kehnoa tavaraa korkeista hinnoista, siten ehkäisten liikkeidensä vaurastumisen. Alpo punnitsi kaikkia noita asianhaaroja, johtuen tulokseen, että kirkonkylään sopi perustaa suuri kauppa, jossa myydään paljo ja siis voitetaankin paljo, vaikka tavaran laatu onkin parempi ja hinnat kohtuullisemmat.

Toinenkin tuuma iti ilmoille kauppaliikkeen perustamisen kera. Se oli meijerihomma, ja se lupasi kultaa ja hopeata kukkuramitoin, sillä kirkonkylä oli melko suuri ja lähikylistäkin voitiin ostaa maitoja meijeriin. Siihen yritykseen onnistuttiin kietoa Jonnikin, vaikka homma sellaisenaan ei lainkaan häntä miellyttänyt Hyötyä muiden kustannuksella oli kuitenkin kaiken pohjana, vaikka sitä voitiin silata yhteishyvän kissankullalla ja väittää, että meijeriliike nostaa karjanhoidon ja parannettu karjanhoito taasen vie eteenpäin maanviljelystä j.n.e.

Kuitenkin antoi Jonni kietoa itsensä yritykseen. Hän otti isältään useita tuhansia meijerihommaa varten, hän kävi taloissa, torpeissa ja jopa mökeissäkin hankkimassa maitositoumuksia, ja hän juuri viritti innon homman eduksi. Näillä matkoillaan tapasi hän odottamattaan Eliinan. Tyttö tuli häntä vastaan viidakon polulla, kumpikaan ei enää voinut sivuuttaa toisiaan. Lyhyen silmänräpäyksen seisoivat he äänettöminä. Tytön kasvot näyttivät ensi silmäyksellä surun kalvettamilta, mutta samassa ne jo ilostuivat ja vilkastuivat.

— Toivotan onnea, virkkoi hän kevyen iloisesti.

Ei ole ansiota, vastasi Jonni, joka oli jonkinlaisessa masennuksen tilassa.

Taasen olivat he vaiti.

— Eliina, ethän ole loukkaantunut?

— Miksikä olisin? Miten saatat semmoista kysyä?

— En tiedä, miten sattui mieleeni. Eihän meidän välillämme ole ollut..

— Ei tietystikään ole ollut, keskeytti tyttö, ponnistaen viimeiset voimansa.

— Voidaan hyvin.

— Voidaan hyvin.

Eliinan käsi vapisi tuntuvasti hyvästelyssään Jonnia, nopeasti läksi hän jatkamaan matkaansa. Vasta ennätettyään koivikon takaiselle aholle, istahti hän kannolle ja kätki kasvot käsiinsä.

Tämän tapaamisen jälestä kuvastui Jonnin silmien eteen usein pienet, lapsekkaat ja surun kaivertamat kasvot, ja silloin hän aina tunsi jotakin viiltävää ja vihlovaa sydämmessään. Eliinan äänessä, vaikka siinä oli kuuluvinaan entinen väre, joka oli hauska kuin haavanlehtien lipatus, särähti jotakin särkynyttä, lausuessaan erotessa helakasti ja iloisesti: voidaan hyvin.

Noiden sanojen kaiku toisiutui usein yksinäisinä hetkinä Jonnin korviin. Ja kaiun vaikutus oli aina sama, se synnytti tuskaa ja tunteitten kuohua, joista hän ei suoriutunut muuten eroon, kuin muistelemalla Immen valkoista kaulaa, silmäripsiä ja hempeätä vartaloa.

Nuorien seuran kokouksillakaan ei enää ollut entistä vetovoimaa. Milloin Jonni sinne eksyikin, tunsi hän halun päästä pian pois. Seuran ja hänen välille oli kohonnut jotakin vierasta, joka etäännytti hänet. Hän oli kuin hukkunut seuralta ja omalta itseltäänkin. Hän saattoi tarkkaavaisen näköisenä ja hymyilevänä istua seuran iltamissa, mutta hän ei silti kuullut eikä nähnyt mitään, sillä hänen ajatuksiaan joko poltti Eliinan muisto, tai uivat ne lemmen nautinnoissa.

Tätä ei kuitenkaan kauan jatkunut. Jo meijerihomman toteuttamisaikoina koki Jonni ensimmäiset ikävystymiset Immen seurassa. Viimemainitun kävi mahdottomaksi toistaa samoja näytelmäkohtauksia ja hienon maailman perhesalaisuuksia, ja siten puheluaineet kävivät vähiin. Syntyi ikäviä äänettömyyden hetkiä, jolloin kumpikin tarmonsa takaa mietti, mitä sanoa ja puhua toiselleen. Impi alkoi näyttää tuollaisina hetkinä avuttomalta ja Jonni rupesi aavistamaan, että Immen maailma ei ole hänen maailmansa eikä voi koskaan siksi tulla. Sen takaa tirkisti tyhjyys, kuolettava tyhjyys ja se, mitä se tarjosi, oli kuorta ja kuoren silausta, kelpoisata kylläkin sille, joka ei aseta elämälleen korkeampia vaatimuksia, mutta tykkänään ala-arvoista kansan lapselle, jonka mielessä väikkyivät rohkeat unelmat ja rohkeat elämänvaatimukset.

Avuttomana ollen turvautui Impi tavallisesti puhumaan rakkaudesta. Kun kaikki muut yritykset saada kumpaisenkin mieleen sähköä menivät myttyyn, hyväili hän Jonnia ja virkkoi samalla rukoilevasti:

— Rakastathan minua? Rakastathan?

— Rakastan, rakastan, vastasi aina Jonni, vaikka ainainen vakuutteleminen alkoi hänestä tuntua vastenmieliseltä ja mauttomalta.

Kerran pitäjällä vieriessään veti Jonnia joku vastustamaton voima Suursalmeen. Hänen tulonsa oli aivan odottamaton, sillä oli suostuttu, että Impi ja hän menisivät seuraavana pyhänä naapuripitäjään arpajaisiin ja kävisivät siellä Immen äidin sukulaisissa, joilta erityisiä pyyntejä oli lähetetty Suursalmeen. Tanhualla tulivat Jonnia vastaan Suursalmen torpparit, joita oli puoli tusinaa. Ne näyttivät kaikki kolkoilta. Äänettömästi tervehtien vastaantulijata etenivät he pihan portille, hajaantuakseen siinä eri suuntiin.

Tuntui tuvan ilmassakin, että pahat tuulet olivat puhaltaneet. Suursalmen isännän kasvoilla vielä välähti suuttumus, huulet olivat tiukasti yhteen puristetut. Tervehdykseksi hän vain nyökkäsi päätään Jonnille ja poistui, mutta Impi ilmaantui samassa tupaan. Hänenkin kasvonsa olivat mielenkuohun ilmeissä.

Mitä nyt on tapahtunut? kysyi Jonni, kun olivat ehtineet Immen kamariin.

Kävivät solvaamassa isää, äitiä ja minuakin, kuului melkein kyyneleinen vastaus.

— Torpparitko?

Ne juuri. Oh, miten raakoja ne ovat. En ole moista ennen kuullut.

— Entä syy?

Impi kertoi syyn. Olivat tulleet vaatimaan työpäivän lyhennystä. Joku oli yllyttänyt. Isän ja torpparien välillä oli näihin saakka vallinnut sopu. Torpparit olivat kaikkivoipia, olipa eräällä säästöjäkin.

— Aivan niin, huomautti Jonni, jolla oli selvillä torpparien talletukset. Miten pitkä niiden työpäivä on kesäisin?

— Neljästä kahdeksaan, jommoinen se aina on ollut. Vaativat lyhennettäväksi tunnin molemmista päistä.

— Ja isäsi ei suostunut.

— Ei, kun esiintyivät niin pönäkästi. Sanoivat olevansa orjia ja työjuhtia, mutta me, heidän isäntäväkensä, olemme ruhtinaita ja ruhtinattaria, joiden ei tarvitse työtä tehdä eikä kehrätä. Erään hevonen oli tapaturmaisesti kuollut, toinen oli kylvänyt peltoonsa itämättömiä siemeniä, molemmat vaativat veron huojennusta, aivan kuten vahingot olisivat sattuneet meidän toimestamme.

— Erottiinko riidassa?

— Erottiin. Isä sanoi ettei hänellä tietääkseen ole orjia, jokaisella on valta mennä ja valta jäädä paikalleen. Minkä hän vaatii veroa ja työtä, sen hän vaatii ja sillä hyvä.

Seurasi äänettömyys. Impi toivoi Jonnin lausuvan heitä puoltavan sanan, Jonni taasen olisi riemuinnut, jos Impi olisi ilmaissut pienimmänkin myötätunnon raskaan työn tekijöitä kohtaan. Kumpikin odotti turhaan. Heidän välilleen tuntui muodostuvan laaja selkä, joka kasvoi ja suureni jokaisena silmänräpäyksenä, joka kului. Immen huomio oli kiintynyt tapahtuman kuoreen eli torpparien esiintymistapaan, Jonni katsoi syihin ja punnitsi tapahtumaa niiden mukaan.

Naisen herkällä sielulla vainusi Impi Jonnin ajatuksien värin ja sen vainuttuaan virkkoi hän hellällä äänenpainolla:

— Rakkaani, sano olemmeko me kokonaan väärässä ja he kokonaan oikeassa.
Minun on vaikea ymmärtää tämmöisiä asioita.

— Ja minun vielä vaikeampi ruveta tuomariksi.

— Mutta sydämmesi, mitä sanoo sydämmesi?

Asettuu torpparien puolelle.

Immeltä pääsi huudahdus ja hänen silmänsä, jotka viime tuokiona jo olivat kirkastuneet, kyyneltyivät jälleen.

— Hämmästytät minua. Loukkasivat niin raa’asti isää, äitiä ja minuakin, vaikka en ole ikinä kylmää sanaa heille lausunut. Tämmöisiä asioita on vaikea ymmärtääkseni. Ethän toki ikävysty minuun? Rakastathan minua? Rakastathan?

— Rakastan, myönsi Jonni kuiskaten, mutta tuon myönnettyään vaipui hän äänettömyyteen eikä Impikään enää puhunut monta sanaa.

Jonni tunsi mielensä painuvan raskaaksi, teetä juotuaan nousi hän lähtemään.

— Minä käyn saatolle.

Impi sitoi huivin päähänsä ja lähti saattelemaan. Kävellessä keveni hänen mielensä, hän vilkastui puhelemaan kesällä nauttimistaan riemuista, Alpon naimahommista ja muistakin päivän tapahtumista. Siten kulkivat he kesäpolkuja ja oikoteitä ja saapuivat maantielle, jossa oli määrä erota. Hyvästellessä rupesi Impi, vallattomasti nauraen, äkkiä juoksemaan Jonnin ympäri.

— Toivon ettet kasva enää, kun olet niin suuri. Otahan kiinni, koetahan ottaa. Ei, minä otan kiinni ja sinä juokset. No, koetetaan pian. Olin tyttökoulun paras juoksija.

Jonni oli juoksevinaan, Impi pysyttelihe melkein tasalla, mutta sitte ensimainittu rupesi oikein toden takaa harppailemaan ja takaa-ajaja jäi kuin seisomaan.

— Jonni, hyi, elä ole häijy, huuteli Impi, välimatkan kasvaessa nopeaan.

Huudettu pyörtihe takaisin, nauraen remakasti.

— Paha poika, pelkäsin että eroot hyvästiä sanomatta.

Jonni suuteli häntä, tietämättä että se kerta oli viimeinen.

— Hyvästi. Sitte sunnuntaina…

— Hyvästi. Sitte sunnuntaina…

Lauantaina kohtasi Kaislan emäntää äkkinäinen taudinpuuska. Se alkoi ankaralla päänsäryllä, pitäen potilaan ja osan talonväkeä valveilla koko yön. Jonni lähetti aamulla sananviejän Suursalmeen ilmoittamaan olevansa pakotettu pysyttelemään kotona äitinsä sairauden vuoksi.

Melkein kokonaisen viikon kiusasi tauti potilasta, ennenkuin hellitti ja luopui.

Viimekäynnin jälestä Suursalmessa painui Jonnin mieli usein mustaksi ja raskaaksi. Hän harvoin hymyili, harvoin nauroi, hän oli kuin riidoissa oman itsensä kanssa, joka hurmauksen kestäessä oli ollut kadoksissa, vaan nyttemmin ahdisti myötäänsä tilintekoon.

Meijeripuuhakin irvisteli ilkeästi. Asettelipa sen puuhan numeroita mihin järjestykseen ja asentoon tahansa, aina jäi vastaavan puolelle oma hyöty muiden kustannuksella. Se oli itsensälihottamispuuha eikä kerrassaan muuta. Alpon kera tulevat he korjaamaan voitot omiin taskuihinsa, voittojen kartuttajiksi oli ongittu yksilehmäiset mökkiläisetkin eli kaikki, joilta vain riitti myydä maitotilkka meijeriin.

Maitotilkka heidän kahden onnekseen ja menestyksekseen! Miten itsekästä ja alentavaa, miten maassa matelevaa. Missä oli hänen parempi oma itsensä silloin majaillut ja asuskellut, kun hän moiseen lihotuspuuhaan viehtyi. Kuun kupeilla, päivyen poluilla, kahdeksan kauniin lainehilla.

Mutta vielä oli aika laskeutua kuun kupeilta alaisiin maaemoihin.

Ja Jonni meni suoraa päätä tekemään peruutusta.

— Eroon koko hommasta, lausui hän jyrkästi Alpolle, joka suurin silmin katseli häntä.

— Sanasta miestä, sarvesta härkää, vastasi Alpo. Puuha on sellainen, ettei se sinutta menesty. Ei kukaan voi kesyttää ihmisiä niinkuin sinä.

— Eräillä ehdoilla kuitenkin suostun jäämään.

— Millä ehdoilla?

— Muutetaan koko liike osuuskannalle ja jaetaan voitto maidonmyyjille, paitse liikkeesen sijoitetun pääoman korkoa, joka kuuluu meille.

— Mitä hyötyä minulle moisesta liikkeestä?

Ei muuta kuin se, että edistät hyvää asiaa.

— Meijeri edistää maitotalouden kehitystä, eikö se riitä?

— Ei, jos voitot valuvat meidän kukkaroihimme.

— Ihme, kun vasta nyt keksit tuon valumisen. Ja ikävä samalla.

— Ikävä kyllä, mutta en sille voi mitään. Kuten sanottu, eroon koko hommasta. Muuten luulen, ettei se kauan menestykään, sillä siitä puuttuu yhdistävä voima. Myyjä ja ostaja rakastavat harvoin toisiaan. Usko minua, syntyy erimielisyyksiä, yllytystä…

— Minä niistä viisi, kun liike vain kannattaa.

— Ei liene vaikea saadaksesi minun sijaani joku toinen, jollet suostu liikkeen perusteita uudestaan järjestämään. Luulen, että Pälsy esim. rupeaa kernaasti yhtiömieheksi.

— Koetan sitte Pälsyn kanssa, sillä luotan onneeni. Muuan kauppakoulutoverini on hiljattain perustanut meijerin ja hän kirjottaa, että liike käy kuin voideltu.

— Alussa voi käydä, mutta olen varma, että jonakuna kauniina päivänä maidonmyyjät tekevät lakon ja perustavat osuusmeijerin.

Alpo katsoi epäilevin silmäyksin Jonnia.

— Ethän vain yhteishyvän nimissä rupea hautomaan salajuonia oman sikiösi henkeä vastaan.

— Ole huoletta, toivon liikkeellesi onnea, sillä se aukaisee tavallaan uraa. Mutta kehityksen kulkua en tietysti voi seisauttaa, ja jos asia joutuu alkuun, yhdyn minäkin sitä kannattamaan.

— Lupaatko kuitenkin, ettet itse pane alotteesen.

— Mitään varmoja lupauksia en tee, mutta luulen toki että ehdit kymmenesti suuttua meijeriisi, ennenkuin uuden perustamisvaara sitä uhkaa.

— Siinä tapauksessa ryhdymme kirnuamaan Pälsyn kanssa voita, jotta jymisee, ja kun oomme aikamme kirnunneet, myymme koko hökötteet uudelle alottelijalle.

— Vaikka osuuskunnalle, jos semmoinen herää.

— Vaikka mustilaiselle.

He nauroivat molemmat.

— Sinä olet kumma mies. Kun sinua juuri on oppinut ymmärtämään ja päässyt sinuun käsiksi, silloin sinä puhallat sumun silmille. Sinä olet kumma mies.

He nauroivat taasen.

Vieri viikko, vieri toinenkin eikä Jonni joutunut käymään Suursalmessa. Pian kävi ilmi, että torpparien kiihoittaminen oli lähtöisin nuorien seuran kokouksessa pidetyistä keskusteluista, joita oli väärin ymmärretty. Torpparien asemaa oli siellä käsitelty tyynesti ja asiallisesti. Keskustelun ponneksi oli muodostunut, että kituvainen torppari tuottaa tappiota isännälleen eikä liian pitkä työpäiväkään hyödytä häntä. Se vain kiduttaa tekijäänsä. Torpparien ja isäntien asia oli sopia keskinäiset välinsä ystävyydessä, ollen torpparien oikeus ja velvollisuuskin tuoda isäntiensä kuuluville näkökohtansa ja esittää parannuksia.

Toisella viikolla jo tuli Immeltä kirje. Siinä puhuttiin yleensä rakkaudesta, mutta kirjeen lopussa kosketeltiin torpparijuttua. Isä on hirmuisesti suutuksissaan nuorien seuralle, kirjoitti Impi, mutta minä puolustin Sinua ja todistin, ettet ollut kokouksessa saapuvillakaan silloin, kuin yllyttäviä puheita pidettiin. Isä on tulinen ja leppyy pian — — — Ikävöin kauheasti Sinua. Riennä luokseni — — —

Immen kirjeet olivat aina ennen panneet Jonnin veren riehumaan ja liekehtimään. Niitä lukiessaan näki hän valkoisen kaulan, näki nuoruutta uhkuvan vartalon, ja ne kerran nähtyään, menetti hän isännyysvallan oman itsensä yli. Syntyi aina huumaus, joka sammuttuaan ja laimettuaan jätti sydämmen tyhjäksi ja sairaaksi.

Mutta nyt ei kirje enää riehuttanut vertä. Jonni luki sen aivan tyynesti, melkeinpä välinpitämättömästi ja lopetettuaan lukemisen, teki hän ensi kerran itselleen kysymyksen: rakastanko minä Impeä?

Siinä kysymys, rakastiko vai eikö. Jos se mitä hän tunsi Impeä kohtaan, oli rakkautta, miksi se vaihteli, miksi se kiihtyi toisinaan, jälleen taantuakseen melkein vastenmielisyydeksi. Immen kuva ei milloinkaan synnyttänyt hänen rinnassaan hiljaista ja ihanaa onnea, kuten erään toisen naisen lapsekas kuva, vaan aina semmoista kuohuvaa, tulista, joka kuluttaa ja polttaa itse itsensä ja jonka jälestä sydän tuntuu rauhattomalta ja rikolliselta.

Se ei ollut rakkautta, se oli hurmausta ja veren leikkiä.

Impi puhui ja kirjoitti aina rakkaudesta, kuten voitaisi sanoilla pitää vireillä rakkautta. Huumauksen tilassa ensi kirjeitä lukiessaan tunsi Jonni ihanan palon suonissaan yltyvän hurjasti, kun Impi kirjoitti rakastavansa häntä, mutta sittemmin ja kylmässä mielentilassa lukiessaan yhä jatkuvia rakkausvakuutteita, tuntuivat ne mauttomilta ja kuluneilta, ja lopulta kävi niin, että juuri kirjeiden rakkauskohtia oli vaikein sietää.

Sen toisen kanssa, jolla oli vaalea tukka ja lapsekkaat kasvot, eivät he ikinä olleet maininneet rakkaus-sanaa. Rakkaus tuntui salaisena niin ihanalta ja hennolta, ettei siihen julennut koskeakaan. Se oli kuin tummien havupuiden lomitse paistava auringonsäde, puhdas, iloinen ja valkoinen, se oli kuin kotilieden iltavalkea, jonka lepattavat liekit hiljaa hyväilevät aatoksia.

Ratkaisun lähetessä sai Jonni vielä ulkoapäinkin voimakkaan töytäyksen. Tapasi kylillä sattumoilta ikäisensä tuttavan, köyhän talon pojan, joka naimisen kautta oli tupsahtanut rikkaampien rinnalle. Mies oli muuttunut ja muovaantunut kokonaan irti entisistä nahoistaan. Esiintyminen oli itsetietoista, ulkoasu, ajopeleihin ja tamineihin saakka, silmiinpistävän upeata.

— Aion syksystä ottaa maanviljelyskoulun käyneen voudin, puheli hän viisaasti, kuin harmaapäinen vanhus. Ei sitä maanviljelystä tule oikein harrastettua. Eiköhän tapa olisi yleisesti käytäntöön otettava meikäläisten kesken?

Hän lausui sanat »meikäläisten kesken» erityisellä äänenpainolla. Kun ei Jonni vastannut ehdotukseen tuota eikä tätä, rupesi hän kertomaan rakennushommistaan. Hänellä oli rakenteilla talonpoikaispalatsi, joka tuli sisältämään kymmenkunta tulisijaa.

— Ne tehdään kaikki kaakelista. Mitähän numeroa olisi ottaa?
Ensimmäistäkö?

— Hyvä parasta, vastasi Jonni.

— Tietysti hyvä parasta. Pistäyhän sitte näkemään.

Sanat »meikäläisten kesken» jättivät hauskan sointunsa Jonnin korviin. Hän usein muisteli niitä sanoja ja ne panivat hänet aina hauskalle tuulelle. Mutta pian ne kääntivät kärkensä muistelijaa itseä kohtaan, koskapa hänkin pyrki naimisella meikäläisten riveihin. Itse asiassa ei ollut suurtakaan eroa hänen ja sanojen lausujan välillä. Ehkä korkeintaan se, että hän, perittyään Alpon kera Immen sedän ja kaapattuaan koko kylän Suursalmen aitouksien piiriin, ottaa voudin verosta pehtoorin. Ehkä ei juuri muuta eroa!

Viikon vierittyä tuli Immeltä taasen kirje, Jonni luki sen hätimmiten ja päätti tehdä ratkaisun oitis. Hän istui kirjoittamaan, pyörähytti lauseen, pyyhki sen, pyörähytti toisen, pyyhki senkin ja jatkoi sitä menoa arkin loppuun.

— En ole nyt semmoisella mielellä, jotta voisin kirjoittaa, virkkoi hän itsekseen, työntäen töhrimänsä arkin pesään. Kirjoitan sitte illempänä.

Illempänä samat vaikeudet. Jota uhammin hän yritti, sitä vaikeammaksi ja aremmaksi muodostui tehtävä. Sydän vaati ratkaisuun, tehty lupaus ja kunniantunto vastustivat. Vuoroin oli toinen voitolla, vuoroin toinen. Iltana kolmantena voitti sydän, käsi piirti paperille vapisematta seuraavat rivit: ollakseni rehellinen Sinua ja itseäni kohtaan, ehdotan välimme purkamista. Elä tuomitse minua. En voi toisin menetellä, sillä tunteistani Sinua kohtaan puuttuu syvempi ja rauhaisampi lämpö, mielisin sanoa, että niistä puuttuu pyhyys. Kiitos kaikesta! Anna minulle anteeksi!

Immen vastine tuli pian. Se oli kauttaaltaan kylmä ja loukkaantumisen värittämä. Mutta loppuriveissä varastihe esiin luonnollinen ja teeskentelemätön Impi, jonka Jonni oli joskus muulloinkin vilaukselta nähnyt. Vastineensa lopussa kirjoitti Impi; haluaisin nähdä sitä ihmistä, joka nyt voi kadehtia minua, rikkaan Suursalmen tytärtä — — —

Satunäytelmän esirippu oli laskeutunut alas. Kun Jonni eräänä aamuna heräsi, tuntui näytelmä kaukaiselta ja sen tapahtumat leijailevilta utukuvilta, joiden keinotekoiset valot häipyivät ja sammuivat tyhjyyteen ja pimeyteen.

Alpon kauppahommat menestyivät hyvin ja meijeriliikekin lähti loistavasti alkuun. Tarkemmin mietittyään asiaa, ei hän huolinutkaan ottaa Pälsyä yhtiömiehekseen voittoja jakamaan, vaan korjasi ne ennemmin kokonaisina omaan kukkaroonsa. Hyvillä mielin ja salaa nauraen Jonnia, joka siirtyi syrjään juuri parahiksi, kun meijeri alkoi lypsää kultaa, maksoi hän takaisin ne rahat, jotka tämä oli osaltaan meijerirakennukseen sijoittanut. Kuiva ja asiallinen oli heidän puhelunsa. Jonnin ja Immen välien purkautuminen muutti heidänkin väliset suhteensa aivan toisiksi, kuin mitä ne ennen olivat olleet. Alpo ei ennenkään liioin ihaillut Jonnia, vaikka kyllä itselleen tunnusti tämän henkisen etevämmyyden ja suuruuden. Kun välit sitte siskon kanssa särkyivät, loppui entinenkin pieni ihailu, muuttuen puoliviralliseksi ystävyydeksi ja välinpitämättömyydeksi, jonka alta kuulosti ajatus: koeppa miten paljo tahansa, et sinä kuitenkaan maailmaa kumoon kaada.

Alpon naimapuuhista tuli pian tosi. Suursalmessa vietettiin komeat häät, joihin Impikin saapui Helsingistä. Häiden jälestä tuli hän Jonnia vastaan Alpon puodin lähellä. Viimemainittu aikoi lähetä paiskaamaan kättä, mutta Impi käänsi päänsä toisaanne, jatkaen matkaansa pysähtymättä.

Kievarin Kallekin, entinen rikkaiden ahtailija, löysi omansa naapuripitäjästä ja sai sen mukana talonkin, mutta lunnasrahoista tuli toiset tekemiset. Kievari yritti hakea lainaa, mutta sai eittäviä vastauksia oikealta ja vasemmalta. Pari emännän sukulaista takasi toki hänelle pankista kolmetuhatta ja samalla alkoi käydä juttu, että kievari oli halukas myymään Seppola-nimisen torpan, joka sijaitsi naapurikylän takamailla ja oli ensin oston kautta joutunut emännän suvulle ja sitte perintönä kulkenut talon mukana. Seppola oli rahaverolla, vuokraaja, vanha ja lapseton mies, oli jäänyt leskeksi eikä yksinäisenä enää halunnut jatkaa entistä eloaan, vaan luovutti isännälleen torpan, jossa hän ahkeruudella ja säästäväisyydellä oli koonnut itselleen pienen omaisuuden. Kuusituhatta kuului kievari Seppolasta vaativan, viisituhatta oli jo tarjottu, vastaanottopäivä oli Maarian vaiheilla.

Kuultuaan Seppolan myyntiä mainittavan, ajautui Jonnin mieleen jotakin, joka ei enää ottanut erotukseen. Lapsuudenaikaiset unelmat heräsivät eloon, kasvoivat väkevästi ja panivat rinnan uneksimaan onnea, torpparin onnea.

Torppa oli Jonnin lapsuusaikaisien mielikuvien suurin ja korkein, torppa ja torpan tupa, pellot, savuava riihi ja torpan isäntä ja emäntä. Kaislaan kuului kaksi torppaa, toinen voimaperäisempi, toinen vähäpätöisempi. Jonnin lapsuusaikoina isännöi viimemainittua Tani-niminen, pitkä mies, voimaperäisemmässä torpassa asui lyhyt ja tanakka Pietari. Kun oli milloin härkä tapettava tai muu suuri työ tehtävä, haettiin aina Tani taloon. Pietari työnnettiin kaupungin matkoihin ja muihin luottamustoimiin. Kaikki mikä oli miehekästä ja arvokasta, kaikki se sisältyi torppariin, kaikki mikä oli voimakasta ja yli muiden kohoavata, kaikki se käsittyi torpparin henkilöön.

Lyseossa oli Jonnin vierustoverina Veikko-niminen torpan poika. Kolmannella luokalla kirjoittivat he kerran vapaa-aineen. Veikon aineen nimi oli »Torppa». Opettaja luki sen ääneen luokalla, kiitoksen merkki häneltä. Aineen alkupuoli kuului: minun isäni on torpan isäntä, minun äitini on torpan emäntä, molemmat ovat torpparien lapsia Minä olen kasvanut torpan lehmän maidolla ja torpan pellon leivällä, minä rakastan kaikkia torpan poikia ja torpan tyttöjä. Isäni kuoltua rupeaa vanhin veljeni torppariksi ja joku torpan poika nai minun siskoni. Minusta tulee pappi, mutta minä en koskaan unhota kotitorppaani, jonka riihen takana teeret kukertavat pyryjä ja jonka pihalle kuuluu alhaalta lammen rannalta sorsien pehmeä rupatus. Kun minä tulen ylioppilaaksi, vien minä torpan pojille ja tytöille hauskoja ja hyödyllisiä kirjoja, minä opetan heille uusimpia kansanlauluja ja minä kerron heille kaikki, mitä minä tiedän. Kun Jumala lähettää hallan, joka vie viljan, on torppareilla ja heidän lapsillaan surun ajat, mutta silloin minä, joka olen heidän pappinsa, menen lohduttamaan heitä — — —

Jonni muisti, miten he vielä samana iltana menivät yhdessä tullintakaiseen männikköön lukemaan Veikon ainetta. Jonnin oli lukiessaan vaikea pidättää kyyneleitään, sillä aineen jokainen lause löysi vastakaiun hänen sydämmessään. Hän jäljenti aineen, opettelihe sen ulkoa ja kantoi sitä vuoden kaksi povilakkarissaan, kuin mitäki pyhää taikaesinettä.

Ja nyt, vuosien takaa, alkoi lapsuusajan mielikuva hehkua ja lämmittää, tarjoten unhotusta veren leikin mainingeille ja luoden metallilta helkkyvän soinnun aamun ja illan lauluihin.

Ennenkuin Jonni oikein ehti tajutakaan mistä oli kysymys, löysi hän itsensä astelemassa kievariin torpan kauppoja tekemään. Kievari loi häneen sydämmystyneen silmäyksen, aprikoiden samalla, mikä tuuli miehen taloon toi.

— Huomaan että kummeksitte tuloani, virkkoi Jonni teeskentelemättömästi, kun olivat tervehdykset vaihtaneet ja käyneet istumaan tupakamariin.

Kummeksin kyllä, sillä otaksun, ettei käyntisi ole tavallinen vierailukäynti.

— Ei olekaan, asiantapainen minulla on.

— Annahan kuulua.

— Minulle on kerrottu, että haluatte myydä Seppolan.

— Haluan kyllä. Kalle hankkii asettumaan omille teloilleen, tarvitsen hänelle rahaa, ajat ovat huonot. Mutta ethän toki sinä Seppolaa osta.

— Ostanpa kylläkin.

— Kenelle?

— Itselleni.

— Elä piloja puhu, olenhan minä vanhempi sinua.

— En puhu piloja, ostan Seppolan ja maksan siitä kuusituhatta.

Kievari joutui ymmälle, mutta hän selviytyi pian.

— Aiot tehdä voittokauppoja. Sinulla on ostaja olkasi takana.

— Erehdytte, aivan erehdytte. Asia on kuten sanoin, ostan sen itselleni.

— Ruvetaksesi torppariksi. Jopa olen sinusta narri. Luulet kai pääni olevan tuohikontissa.

— Aivan ruvetakseni torppariksi. Päästänne en luule sitä enkä tätä.

Kievari joutui avuttomasti ymmälle. Hän vuoroin silmäili Jonnia, vuoroin hymyili paljontietävää hymyilyä, kuten vaanisi hän olevan tekeillä jonkin vaarallisen salajuonen hänen omaksi vahingokseen. Hetkisen hymyiltyään ja silmäiltyään virkkoi hän:

— Minä en ymmärrä sinua, en ensinkään ymmärrä.

— Enkä minä ymmärrä teitä. Haluatte myydä Seppolan, minä haluan ostaa sen. Asia on selvä ja suora kuin etusormi.

Kievari vaikeni.

— Etkä osta voitonkaupalla.

— Annan miehensanan, en osta voitoikseni.

Taasen äänettömyys.

— Tulehan huomenna kerta toinen, mietin sillä aikaa asiaa.

Seuraavana huomenna samat epäilykset, samat sananvaihdot, mutta ne päättyivät siten, että setelit luettiin pöytään ja kauppakirja allekirjoitettiin.

Illalla oli raitis pakkanen, oli kuutamo ja tähdet. Jonni hiihti Jullun luota kotiinsa. Kaislan pelloille jouduttuaan hän äkkiä pysähtyi, joku tuuma lennähti hänen ajatuksiinsa, hän aprikoi tuokion, hän katseli kuun etäisyyttä metsänrannasta, sitten hän naurahti ääneen ja alkoi samassa painaltaa tummaa metsää kohti. Tuimasti polki suksi norojen niskoja ja metsän aukeamia, polki puolituntisen, polki toisenkin, ja jopa törmäsi vastaan tanhua ja talo. Jonni asetti suksensa luhtirakennuksen seinämälle ja asteli tanhuan polkua taloa kohti. Astuessaan kuuli hän naisääniä, jotka lähenivät navetan puolelta. Kaksi naista kantoi suurempaa maitoastiaa, kolmas asteli jälemmässä pienemmän astian kera ja sillä kolmannella oli toisessa kädessä soihtu. Ja vaaleat hiukset sillä oli ja lapsekkaat kasvot. Niitä oli Jonni viimeaikoina katsellut usein. Noiden kahden, jotka puhelivat ääneen ja nauroivat, huomaamatta outoa kuulijaa, antoi hän mennä rappuja ylös, sitte hän kiirehti vaaleatukkaista vastaan.

— Eliina, hyvää iltaa.

Hämmästyi vaaleatukkainen pahanpäiväisesti, hämmästyi jotta maitoastia kallistui arveluttavasti. Oli luullut vastaantulijaa veljekseen.

— Elä kaada maitoa maahan. Ole järkevä.

Nauraen asteli Jonni tytön jälessä taloon.

Pohdittiin isän ja veljen kanssa kunnallisista ja taloudellisista kysymyksistä. Tunti kului pian, kului toinenkin. Eliina toi teetä, mutta katosi pian. Isäkin poistui nuoremman pojan kera, Jonnin seuroiksi jäi vain Antti, vanhin poika, mutta Eliina ei sittekään ilmaantunut. Vierailijaa alkoi epävarmuus pyöräytellä. Miksi ei tyttö lopultakaan tullut hänen kanssaan naurelemaan? Entä jos ei voinutkaan tulla. Entä jos ei ollutkaan enää tallessa nauruja hänen varalleen. Jos olikin halla niittänyt naurut silloin, kuin veren leikit viettelivät hänet juoksemaan toisen tytön jälessä.

Epävarmuuden kasvaessa riensi aika, kuu alkoi aleta metsän rantaa kohti, Jonnin täytyi ruveta ajattelemaan paluuta. Ennen lähtöään hän vielä teki lyhyet laskut, joiden pätevyyttä hän tahtoi kokea, ennenkuin tyhjintoimin lähti takaisin kirkonkylää kohti.

— Onko sinulla suksivoidetta? kysyi hän vilkkaasti Antilta.

— On, vastasi Antti, ja he menivät yhdessä luhtirakennukseen päin.

— Käyn sanomassa Eliinalle hyvästit, virkkoi Jonni pyörtäen sivakasti takaisin. Pyyhkielehän sillä aikaa…

Jonni oli laskenut oikein. Avattuaan kamarin näki hän Eliinan istuvan Antin äskeisellä sijalla, näkyi johon näkyi tanhua ja tanhuan polku, joka vei luhtirakennukseen. Eliina säpsähti Jonnin astuessa sisään. He katsoivat toisiinsa, mutta kumpainenkaan ei kiirehtänyt alottamaan puhelua. Jonnin valtasi omituinen häiriö, leikkisät sanat, jotka hänellä olivat valmiina, tahkoutuivat kurkkuun. Jotakin lausuakseen hän sitte virkkoi:

— Sinua ei näkynyt jouluna arpajaisissa. Minä en ainakaan nähnyt.

— Ja sitäkö nyt tulit muistuttamaan?

Jonni jäi sanattomaksi. Surun kaivertamat kasvot vaikuttivat häiritsevästi.

— Olet tänä iltana pikkuisen myrkyllinen, mutta minä annan sinulle anteeksi.

— Minäkö anteeksiantoa tarvitsen? Eliinan ääni kuului suuttuneelta ja katkeralta.

— Ei, minä sitä tarvitsen. Sinulla on syytä olla myrkyllinen. Olen menetellyt kehnosti, mutta otahan toki huomioon, että minä nyt kadun ja pyydän anteeksi.

Se oli veren leikkiä ja se opetti minulle, miten paljo sinua rakastan.

— Kävit siis rakkauskoulun.

— Aivan alusta loppuun, vastasi Jonni, ollen huomaamatta sanojen pistelijäisyyttä. Ja jollen olisi oppinut tuntemaan eroa hurmauksen ja rakkauden välillä, en totisesti seisoisi nyt edessäsi armoa pyytelemässä. Eliina, minä tiedän että rakastat minua.

— Mistä sen tiedät?

— Tunnen sen. Katsohan minun silmiini. Et voi. Silmäyksesi ilmaisisi sinut.

Tyttö rupesi nyyhkyttämään. Jonni asettui hänen viereensä, puheli kuiskaellen jotakin ja mainitsi tuostakin Seppolaa.

— Seuraatko minua, sano.

— Seuraan.

— Seppolaankin.

— Vaikka Seppolaankin, vaikka tähtien taa.

Oli jo aika kiirehtiä paluumatkalle, sillä kuu painua kohti metsän rantaa ja tie kulki tummia Edistyi taival nopeaan suksen polkiessa kimeltävää hankea ja sydämmen sykkiessä riemuissaan. Seuraan sinua vaikka tähtien taa, lauleli noron hopeahuurteinen leppä, seuraan sinua vaikka tähtien taa, kohahteli aukean lumipukuinen kuusi ja niiden laulua säesti torpan tuvan iltavalkea, joka tuikki torpan peltojen yli metsän rantamiin saakka.

Aamulla nukkui Jonni myöhään, herätessään kuuli hän pastorin lausuvan:

— Nousehan järjestämään ajatuksiasi, olen hyvän neuvon tarpeessa.

— Ketä koskee asia?

— Itseäni, virkkoi jänis, kun päänsä pensaikkoon pisti. Aion pyörtää hakemukseni H:n kappalaisvirasta.

Pastori oli edellisenä syksynä suorittanut vakinaisen papin tutkinnon ja hankki muuttaa seurakunnasta taloudellisten asianhaarojen pakotuksesta.

— Voit pyörtää, mutta voit jättää pyörtämättäkin.

— Miksi?

— Mainitsit kilpailijaisi joukossa löytyvän myöskin Aatto S:n. Hän on lyseotoverini. Häntä tavattiin kutsua vapaaherraksi komean ulkonäkönsä vuoksi. Hän saa äänet.

— Oletko asiasta varma?

— Varma kuin tämän päivän valkenemisesta. Aatto on niitä miehiä, joille nousu on leikkiä.

— Näetkös, ihminen, kun vain ajattelenkin eroa..

Ja pastori kertomaan, miten hän oli erhettynyt omaan itseensä nähden. Luuli etteivät juuret ole tunkeutuneet kamaraa syvemmälle, mutta eroa suunnitellessa huomasikin niiden syöpyneen pohjamutiin saakka.

— Ero käy vaikeaksi, mutta taloudellinen asemani on tukala. Jos kuolen, joutuvat takuumieheni kärsimään.

— Tuon voi helposti auttaa, käyt Jullun luo ja vakuutat henkesi.

— Sen minä teen.

— Ja kirkkoherran kuoltua valitsemme sinut hänen seuraajakseen.

Pastori ei kuunnellut Jonnin viimeisiä sanoja, vaan alkoi mittailla lattiaa, hokien myötäänsä: sen minä teen, sen minä teen —

Kummana uutisena levisi yli pitäjän tieto, että Jonni oli ostanut Seppolan ja hankki lähteä torppariksi. Itsessään vähäpätöinen tapaus kasvoi niin suureksi ihmeeksi, että sen edessä typerryttiin. Suursalmen isännästä äkkiä torppariksi, kenen äly moisen ihmeen lävitse enää voi tunkeutua, ken siitä enää löysi alkua tai loppua tai keskikohtaa.

Jos siinä sellaisia oli olemassakaan!

Talven taittuessa kevätpuoleen kuulutettiin Jonni ja Eliina avioliittoon. Vihkimys tapahtui kirkossa, hääsaattueessa oli nuorien seura sekä sulhon ja morsiamen lähimmät omaiset.

Heti vihkimisen jälestä ruvettiin hommaamaan muuttoa. Martti lupautui palvelemaan kolme vuotta Seppolan uutta isäntää ja hän lähetettiin perille viikkoa ennen nuoren parin tuloa. Viimeisen kelin aikoina ajoi Jonni nuorikkonsa kera Seppolan pihaan, Martti oli tulijoita vastassa, tuvan takassa leimusi tuli ja huhtikuun aurinko paistoi peräikkunasta lattiaan valkoisen valojuovan, johon ruskea kissa, perintö torpan entisiltä haltijoilta, oli asettunut lepäilemään.

PIKKU ELINAN TÄHTI.

Seppola oli tavoiltaan ja naamaltaan sukunsa lajinen, mutta riihitanhualla kasvoivat korkeat, tyviltään mustuneet ja rosottuneet koivut, haastellen sukupolvien elämän tarinoita. Asuinrakennuksen takana oli katajikkomäki, jonka lumi kevään tullessa ensimmäisenä hikousi ja riensi juoksemaan mäen rinteeltä lähtevää nurmikkoa kohti, alempana levisivät pikkupellot ja niityt, loppuen metsäkaistaleesen, joka vasempaan suuntaan soukkeni ja työnsi kärkensä järveen saakka. Kärjen takaa ja sen nokan sivulla siinti järvi ja sen etäisimmällä rannalla joku talo ja talon mökki.

Seppolan asuinrakennuksessa oli vain kaksi huonetta, tupa ja pieni kamari, johon viimemainittuun käytiin eteisestä. Ensi töiksi ruvettiin rakentamaan kolmatta huonetta, joten rakennus venähti jonkun kyynärän pitemmäksi. Kesällä huone valmistui. Martti sai asuakseen pienen kamarin, isännän ja emännän hoteisiin jäi tupa, vastarakennettu huone, joka oli tuvan jatkona, kuului aluksi emännän käsialoihin.

Omintakeinen isännyys vaikutti Jonniin terveellisesti. Pienen torpan oloissa täytyi hänen pilviä tavoitteleva mielensä aleta maata lähemmäksi ja tottua pitämään silmällä käytännöllisyyttä. Joskus sai hän maksaa oppirahojakin. Niinpä hän, vastoin Martin kiivaita vastaväitteitä, heti ensi keväänä kylvi ostolannan kera kauraksi muutaman uuvutetun pellonkappaleen, joka lisäksi oli töyräsluontoinen. Kevään alkupuoli oli poutainen, kylvö ei laihassa maassa päässyt kunnolliseen alkuunkaan, vaan kuivui ituihinsa, mutta alavammissa ja kosteammissa maissa kasvoi kaura sakeana kuin korpi.

— Nyt suoritit ensimmäisen maanviljelystutkintosi, nauroi Martti. Ja mikä on tehty, ei kaipaa enää tekemistä.

Nopeaan kului ensimmäinen kesä. Oli hauskaa kiirettä aamusta iltaan. Eliina hoiti emännän tehtävät, Martti ja Jonni touhuilivat pelloilla ja niityillä. Ilmat oikuttelivat varsinkin loppukesällä, joten sieti aina olla varuilla, jos mieli saada työt suoritetuiksi suunnittelujen mukaisesti.

Pitäjälle ei Jonni enää, Seppolaan asetuttuaan, lähtenyt vierimään, vaan ohjasi kaikki, jotka hänen apuaan tulivat pyytämään, Jullun luo, avustaen tätä kirjeellisesti neuvoillaan, kun sattui joku piukempi tehtävä. Ainoastaan säästöpankin johdon hän piti käsissään, se kun oli kovin arka hoidettava.

Koko kesänä ei Seppolassa keritty lukemaan sanomalehtiä, paitse hyvässä kaupassa sunnuntaina, jollei ollut minnekään mentävä, mutta semmoisia sunnuntaipäiviä ilmeni harvoin. Viikolla taasen riitti työtä joka päivä iltaan saakka, jäipä siirtojakin aamujen varalle, vaikka päivien avuksi pantiin pientä kiirettäkin. Postinkulku sitäpaitse oli hankala, sanomalehdet piti noutaa monen kilometrin takaa, työ, joka tavallisesti jäi sunnuntain osalle. Noudettuja lehtiä oli siten koko tukku, niitä oli mahdoton ennättää lukea, korkeintaan kerkisi niitä silmäillä hätäpikaa. Mutta sattuipa sitenkin, että viikon posti jäi kokonaan silmäilemättäkin. Silloin tuntui Jonnista omituiselta. Kun ei tietänyt olivatko maailman asiat noin tai näin, puhumattakaan kotimaan kuulumisista ja muista läheisimmistä, lääniä ja paikkakuntaa koskevista kysymyksistä.

Mutta siihenkin tottui, uutisien ja tietojen kaipuu kävi vähemmän tuntuvaksi, ajatukset alkoivat elostella vain Seppolan pelloilla ja pientareilla, ja samalla ne alkoivat osoittaa hämmästyttävää välinpitämättömyyttä kaikkea kohtaan, mikä oli ainetta ylempänä. Ankara ruumiillinen väsymys lamautti mielen lennon. Joskus koetti Jonni käyttää ruokalepoa lukemiseen, mutta heti silmäluomet rupesivat tuntumaan äärettömän raskailta ja vaipuivat koreesti umpeen jo kokeen alussa. Kesän kuluessa sai hän ikäänkuin esiripun raosta tirkistää sen elämän näyttämölle, jossa hengenlahjat kuoletetaan päivä päivältä ja vuosi vuodelta hennoimmista lapsuusajoista saakka. Rippikoulun ajoilta muisti hän torpan poikia. Sitä henkisen takapajun leimaa ja kypsymättömyyttä, joka useimmiten loisti heidän kasvoistaan, vaikka silmät olivat muuten älykkäät ja vilkkaat, sitä ei hän silloin voinut käsittää. Vasta nyt Seppolassa, ankaran väsymyksen uuvuttaessa päivästä päivään ja hämmästyttävän välinpitämättömyyden kasvaessa kaikkea kohtaan, mikä oli ruumista korkeammalla, vasta nyt hän käsitti torpan pojan kehityksen. Siinä oli kouluttajana ja vaikutuksien antajana työ, työ kesän talven, aamun illan, työ kautta elämän hautaan asti. Ensin työssä isän jälessä, sitte rinnalla ja sitte edellä, siinä verotorpan pojan lapsuus, nuoruus ja miehuus —

Painui kesä syyspuoleen, tummenivat illat, tuprusi ahkeraan savu Seppolan riihestä. Kun kaikki oli puitu ja korjattu, tehtiin tulojen yhteenlaskut. Numerot olivat masentavia, sommitteli niitä miten tahansa, aina jäi tulokseksi, että maanantimet jyvineen, korsineen ja kaikkineen kipin kapin riittävät heidän elääkseen seuraavaan uutiseen.

— En voi tätä käsittää, virkkoi Jonni rengilleen. En tarvitse maksaa vuokraa, kun torppa on omani, mutta edeltäjäni maksoi vielä verotkin. En käsitä, miten voitiin tulla toimeen.

— Minäpä käsitän, pantiin kitua toimeentulon rinnalle.

— Selitähän se tarkemmin.

— Kyllä selitän. Näes, kuu keitettiin kahvi, pantiin sikurin höysteeksi vain pari papua jaloa viljaa, tupakkiin leikattiin pyörtänekärsämön kukkia muka hauskan hajun vuoksi, jokainen voinaula, jokainen muna vietiin kaupungin torille. Ja sinne vietiin vasikat, porsaat ja kananpojat, sinne vietiin teeret ja metsot, joita väsymätön mies syysaamuin pudotteli kuvilta ukkovaarin vanhalla luotipyssyllä, sinne vietiin kaikki, mikä vain kykeni lantiksi muuttumaan.

— Ja mitä jäi heille itselle?

— Jäi jouluksi silavaa, kesäksi kirnumaitoa ja järven kaloja.

— Muistan tämän talon entisen isännän aina ajaneen kirkolle hyvällä hevosella.

— Sillä oli silkkimusta. Mutta kylläpä kerrotuinkin, että hän, kyntäessään näitä peltoja silkkimustallaan, itse työnsi aatraa, jotta selkä oli mykkyrässä.

Jonnilta pääsi nauru, mutta hän heti katui sitä.

— Ei sopisi nauraa, koetti hän puhdistautua. Ei sopisi.

— No, ei ole itkunkaan syytä. Toimitithan itse täällä perukirjoituksen ja huutokaupan, rahoja tuli riski tuhat, toinen sen verta kuuluu olevan säästöjä.

— Kyllähän niin, mutta ajattelehan myöskin, että niiden eteen on ponnisteltu koko miehuuden elämä.

— Koko miehuuden elämä kyllä, mutta ajattele myöskin, että mies oli oma herransa, kun vain kykeni vuokran suorittamaan. Ajattele kun hän silkkimustallaan ajoi Seppolan tanhualle ja silmäili alas järvelle päin. Laihot olivat hänen laihojaan, hän alotti leikkuun milloin tahtoi, hän nousi ylös ja meni makuulle milloin tahtoi, hän lähti kuville teeriä ampumaan milloin tahtoi, hän teurasti vasikkansa ja lähti kaupunkiin milloin tahtoi, hän oli Seppolan isäntä ja semmoisena miehen veroinen yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Siitä ihmisen henki vasta elää ja sen vuoksi hän antaakin kaikki alttiiksi sielua myöten, kun vain pääsee riippumattomaksi maatilkun omistajaksi.

— Onhan tuo niinkin. Luuletko Seppolan minun käsissäni ruokkivan väkensä?

— Sen se tekee jo vuotena kolmantena ennenkuin palvelusaikani loppuukaan, ja sitte tuonnempana se kasvaa hintansa korotkin, kunhan kaikki joutilaat nurmet, aitovarret ja ojaäyräät palkataan työhön muiden mukaan.

Valoisan ajan mentyä ohi ja iltojen venyttyä pitemmiksi, ruvettiin Seppolassa tarkemmin seuraamaan maailman tapahtumia. Toisen veistellessä tai sahatessa luki toinen ääneen ja Eliinakin silmäili lehtien viivanalaisia rakkausjuttuja tai kuunteli pääkirjoituksia ja aikakauslehtien vakavampia selontekoja, joita Jonni aina hankaili.

Talventulo oli uutuus, koko Seppolan elo ja elämä muuttui kuin taikalyönnillä.

— Nyt luistaa jo reki, virkkoi Martti, kun oli puolituntisen heitellyt lumia, virkkoi ja riensi ulos, silasi harmajan ja ajoi hakemaan sanomalehtiä.

Seuraavana päivänä ajoi Eliina kotiinsa järven jäitä ja niittyjä pitkin ja toi Seppolaan siskonsa Naimin.

Aika riensi, läheni joulu, saapuen perille kuutamon ja helkkyvän pakkasen kera, jotka vain kohottivat tunnelmia. Seppolan tuvan lattialle oli levitetty olkia, liedessä leimusi hulmuisa pystyvalkia, Eliina kattoi pöytää siskonsa kera. Kuului tanhualla kulkusien ääni. Martti ryntäsi ulos, Jonni aikoi seurata jälessä, mutta tuvan ovi jo avautui ja sisään astui mustiin ja suruharsoon puettu rouva, taluttaen kädestä pientä, kahdeksan tai seitsemän vuoden vanhaa tyttöä. Ensi hämmästyksen mentyä ohi, tunsi Jonni tulijan Jullun äidiksi. Vaihdettiin tervehdykset ja toivotettiin iloista joulua. Istuttuaan pystyvalkean ääreen lämmittelemään, virkkoi rouva:

— Jopa olette muuttuneet sitte viime näkemän, mutta semmoinen te yleensä olette, jommoiseksi olen ajatuksissani kuvitellutkin teitä Jullun kuvauksien perusteella. Tahdoin kuitenkin nähdä teitä. Mitä minä nyt tunnen teitä kohtaan, sitä voitte vaan aavistaa.

Rouvan katse suli pehmeäksi ja ääni värähteli, mutta kasvot loistivat valkeata mieltä.

— Sallitteko että sinuttelen teitä molempia? Kutsukaa te minua tädiksi.

— Kernaasti, vastasi Jonni.

Martin ja Jullun ehdittyä tupaan, käytiin jouluillalliselle.

— Eikö kenenkään uteliaisuus herää kysymään, miten minä näin yksin kuljen, kysyi rouva.

— Epäilykseni ovat heränneet, vastasi Jonni.

— Minun myös, lisäsi Eliina. Täti on leski.

— On se kai nähty lehdissäkin.

Seppolaiset katsoivat kysyvästi toinen toisiaan silmiin. Vihdoin Martti tunnusti:

— Minä kyllä näin, mutta satuin unhottamaan.

— Kuolema tuli aivan äkkiä. Vainaja istui keinutuolissa ja poltteli piippuaan, puhe oli käymässä Jullusta. Hän tuumaili huomispäivänä kirjoittaa Jallulle ja pyytää kotiin joulua viettämään. Huomenna kirjoitan, ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne sanottuansa pudotti hän piippunsa ja makasi keinutuolissa hengetönnä.

-— Entä tämä pieni eläjä, kuka hän on?

Rouva silitti tytön kiharoita ja virkkoi:

— Liisillä on oma tarinansa, kun uni-Matti kerkii tupaan, sitte Liisin tarina kerrotaan.

Jouluillallinen päätettiin virrellä.

— Olen isän kodissa siihen tottunut, lausui Jonni, enkä osaa ajatellakaan jouluiltaa ilman jouluvirttä.

He lauloivat kaikki yhdessä. Jonnilla oli pehmeä ja matala ääni, jossa oli kyllä tunnetta ja sydämmellisyyttä, mutta hänen kookas vartalonsa vaikutti, että äänen kokonaisvaikutus oli vallan erityinen, melkein samanlainen, kuin olisi valtava koski lorissut pienen puron lailla.

Valvottiin yötä myöhään, vihdoin Eliina virkkoi:

— Minne teemme tädille sijan?

— Tähän lattialle.

Jullu ja Liisi nukkuivat jo raskaasti, kun rouva alkoi kertoa viimemainitun pikku tarinaa. Tyttö oli isätön, äiti oli joutunut naimisiin viinaan menevän ja kierosilmäisen suutarin kanssa. Asuivat kivenheiton päässä heistä. Naimisiin mennessä oli mies vannonut julkiset valat kohtelevansa Liisiä, kuten omaa lastaan. Ne valat tiedetään. Jo vihkijäispäivän huomenissa, häähumalan uudistuttua, potki isä tyttöä. Silmät turvoksissa ja parkuen juoksi tyttö raukka aina rääkkäyskohtauksien jälestä heidän kyökkiinsä, jääden väliin yöksikin, kun oli oikein suunniltaan säikähtynyt. Sitä kesti melkein vuoden. Oli kesäpäivä, ilon päivä, illalla tuli postissa kirje Jullulta, jossa kerrottiin, että uusi Väinämöinen oli laulanut hänet kievarista Taivos-ukon luostariin. Postin kintereillä seurasi Liisi, hiukset hajalla, mustelmia kasvoissa ja käsivarsissa. Jäi yöksi, jäi päiväksi, jäi heille ainiaaksi.

— Tahdoin pelastaa poloisen muistoksi ensimmäisestä valontuikkeesta surujen yössä.

— Tädin ja Jullun luonteet vetävät aivan samaan, huomautti Jonni.

— Ehkä, ainakaan ei ole Jullu kovaluonteinen.

— Ei, sen mieli on hellä ja herkkä kuin kanteleen kieli.

— Huomenna lähdemme hautaamaan isää.

— Ja sitte palaatte yksissä tänne.

— Oikein arvasit. Esitin tänään Jullelle, että vuokraisimme asunnon muualla, mutta hän ei suostu. On kiintynyt siihen ukkoon, tupaan ja ties mihin kaikkeen. Kertoi maanneensa ensimmäisen yön vuoteella, joka oli tehty tyhjille laatikoille. Nykyään siellä on jo vähän kodikastakin. Jullu ehkä ansaitsee paljo.

— Paljo se ansaitsee ja ansiot kasvavat yhä. Pian aiotaan tehdä hänestä kunnallislautakunnan esimies.

Painuivat levolle viimeisetkin valvojat. Jonni näki, miten rouva, makuulle kallistuttuaan, otti Jullun käden molempiin käsiinsä. Hän ei ollut saanut hyväillä eikä koskea sitä kättä monen moneen vuoteen.

Loppujouluna tuli pastori vierailemaan Seppolaan. Nuorien seuran johto oli joutunut hänen ja uuden opettajan hoteisiin, iltaseuroja oli pidetty ahkeraan, olipa ryhdytty tykkänään uudemmoisiin puuhiin, nimittäin lukutupien perustamiseen kunnan kaikille tahoille. Oli alotettu Hosun kylästä.

— Kummat kuulet, Pesähosussa on nyt lukutupa.

— No kissan viikset, miten kesytitte miehen?

— Nuorempien tyttärien avulla. Tärppäsi oitis.

— Se oli mainiota.

— Mutta rahoista ollaan tiukalla, ei auta muu, kuin hommata iltamia, keräyslistat eivät tuota suurin.

Puhuttiin muistakin edistyspyrinnöistä, kunnes pastori kesken kaikkia tokasi:

— Voiko tämä elämä tyydyttää sinua? Etkö tunne toisinaan painostusta?

— Totta puhuakseni en ole tuntenut, paitsi parina kertana, jolloin tapasin Eliinan itkemässä.

— Ei huoli uskoa, väitti Eliina.

— Mutta se meni ohi. Syksyn ja talven rajoissa täällä tuntuu suvantoiselta, mutta annahan, kun lyö lumet alas taivaasta, niin ollaan kun jossakin etukaupungissa, josta milloin tahansa pääsee suuren maailman keskukseen. Hosulaisten ja naapuripitäjäläisten tiukukellojen ja kulkusien kilinä kuuluu alituiseen tuolta metsänkärjen tienoilta. Eliina, mehän asumme jossakin Lontoon tai Pariisin etukaupungissa. Eikö niin?

— Asumme hyvinkin.

— Ja meillä on naamiohuveja ja tanssiaisiakin, kuten suuren maailman yhteydessä olevilla ihmisillä ainakin. Näes, kun milloin Eliinan silmät eivät ole yhtä kirkkaat kuin jänönkin, niin mitä luulet minun tekevän? Minä rupean tanssimaan. Minusta on tullut mainio soolotanssija. Tahdotko että näytän?

— Annahan tulla.

Jonni meni ovensuuhun, asetti päähänsä lammasnahkalakin kallelleen ja takaraivolle, sekä alkoi tanssia. Se oli alussa vain jalkojen ja käsien heilutusta, mutta vähä vähältä siihen yhtyi vartalo, silmät, kasvojen ilmeet, ja sitte se muuttui niin lystikkääksi ja hullunkuriseksi, että sitä olisi maantierosvokin pysähtynyt katsomaan. Pastori ja Naimi nauroivat aivan tukehtuakseen.

— Nyt se on tehty, nyt ovat Seppolan emännän kaikki keijukaiset kotona, virkkoi Jonni, joka tanssiessa oli tullut Eliinan eteen.

Kevättalvella ryhdyttiin Seppolassa uuden navetan rakentamiseen. Ja viimeisen kelin vaiheilla syntyi Jonnille tyttö, joka ristittiin äidin mukaan Eliinaksi.

Kevätkesällä, kaupunginmatkalta palatessa, osti Jonni, emäntänsä ja renkinsä mieltä kuulustelematta, kaksi kallista rotulehmää muutamasta naapuripitäjän herraskartanosta, jonka omistajan kanssa hän, ties millä tavalla, oli joutunut tuttavuuteen. Illan suussa saapui hän kotiin lehmineen ja lehmänajajineen. Martti istui rappusilla, Eliina kasteli kukkalavaa ja Naimi hyssytteli tuvassa pikku Eliinaa. Nähtyään tulijat, sylkäsi Martti jalkojensa väliin, Eliina varjosti kädellään silmiään, kuten olisi hänen ollut vaikea tuntea tulijoita. Mutta Jonni oli innoissaan.

— Nähkääs näitä, sanoi hän komealla äänenpainolla. Tuon suuremman nimi on Isabella, tuon toisen Amalia, molemmat lypsävät kahdeksan yhdeksän kannua. Mitä sanot, Eliina? Mitä sanot, Martti?

— En antaisi Tähdikkiä molemmista yhteensä.

— Enkä Punakorvaakaan.

Jonni mainitsi uudelleen kahdeksasta ja yhdeksästä kannusta.

— Eivät ne lypsä Seppolan eväillä yhdeksää kannua. Syötä niillä turnipsit, kakut..

— Ja maito ei ole Tähdikin eikä Punikin maidon arvoista.

— Oma paras, sanoi akka, kun pellavaa perkkasi. Teit huonon kaupan.

— Sittepä tuo nähdään.

Sinä kesänä antoi maa runsaan sadon, kasvoi kaura ja heinä, kasvoi ruis ja kaikki mikä oli vakoon laskettu. Onni hymyili seppolaisille tuvassa ja tuvan ympärillä. Pikku Eliinan ilmaannuttua ei Jonnilla enää milloinkaan ollut aihetta tanssia silmän keijukaisia kotiin, sillä emäntä oli iloinen kuin leikkivä lapsi ja onnellinen kuin sirkka poutasäällä.

Mutta Isabella ja Amalia myytiin Kaislaan.

— Täällä haisikin jo niin ylimykseltä, ivaili Martti, kun ajajat katosivat lehmineen Seppolan portista. Meikäläistä alkoi oikein hävettää omissa silmissään.

Muut nauroivat, mutta Jonni näytti vakavaa naamaa.

Elettiin talvi, jouduttiin kevääsen ja kesään, vuodentulon toiveet alkoivat näyttää harmailta. Kevätkesällä ehkäsi kuivuus kasvullisuuden kehitystä, heinänteon alussa alkoi sataa, ensin harvoissa ja lyhyissä kuuroissa, sitte roiskahutteli joka päivä ja useitakin kertoja päivässä. Kävi tukalaksi suorittaa kunnolla minkäänmoista työtä. Sen lisäksi yhtämittaiset sateet painostivat mieltä, ilo ei ilolta tuntunut, riemu ei riemulta maistunut. Jonni varsinkin oli masentunut. Seppolan kannattavaisuus pyöri hänen päässään aamulla ensimmäiseksi, illalla viimeiseksi. Edellisen vuoden runsas sato oli nostatellut hänen itseluottamustaan ja herättänyt hänessä toivoa, että Seppola vaivojaan valittamatta hyvinkin voi elättää asujansa, mutta toinen kesä jo horjautteli elämän koulussa karaistumatonta luonnetta, joka lisäksi vielä oli tuliverinen ja herkkä pilvilinnoja rakentamaan.

— Tämä vuosi vie taaksepäin, ei auta mikään, virkkoi hän rengilleen, rukiinkylvöä alottaessaan märkään maahan.

— Vie väkisinkin, myönteli Martti. Ne olivat kevätkesän poudat, jotka turman tekivät, sateista ollaan kyllä vahingoitta suoriuduttu.

Päivänä muutamana, Jonnin kaivaessa vastaraivattuun peltoon ojaa, tuli Eliina hätäilevän näköisenä kaivuulle. Oli paisteenkuuro, aurinko hymyili herttaisesti pilvien lomista.

— Mikä nyt on?

— Pikku Eliina on sairas.

Jonnilta oli lapio pudota ojaan, mutta hän hillitsi mielensä.

— Ei se toki lie mitään vaarallisempaa, elähän huoli hätäillä.

He lähtivät yhdessä Seppolan tupaa kohti.

— Tyttöhän on ollut viime aikoina virmempi tavallista.

— Ei se ollut enää eilen illalla ja tänä aamuna oikeissa ruuveissaan, mutta vasta tunti sitte tuli kipu piilostaan esiin.

— Elähän sentään huoli hätäillä, tyynnytteli Jonni, vaikka tunsi selvästi, että hän itse enimmän oli tyynnytyksen tarpeessa. Usein pikku lapset sairastavat.

Kehdosta kuului valitus Jonnin korviin jo tuvan ovea avatessa. Posket hohtavina vaikeroi pikku Eliina, käännellen tuskissaan päätään oikeaan ja vasempaan, ja kun se katsoi isään, oli katseessa jotakin, tuijottavaa ja terävää.

Mitä tehdä? Mistä apu yksinäiseen metsätorppaan, ja kuka avuksi? Kuu ja taivahan tähdet.

Välähti neuvo Jonnin mieleen.

— Käyn noutamaan äidin tänne, äiti on tottunut ja ymmärtää.

Siihen korteen tarttui Eliinakin.

— Lähde joutuin, ehdit yön seutuvissa kotiin.

Hukkaamatta enää silmänräpäystäkään lähti Jonni ajamaan Kaislaa kohti. Toivon kipinä alkoi lämmittää pelkojen kylmettämää mieltä ja se toivon kipinä pani kiirehtimään. Tasaiselle maantielle saavuttua lisättiin kulun nopeutta. Hei, harmaja, juokse, harmaja, pikku Eliinan vuoksi, juokse. Äiti kyllä keksii avun. On tottunut ja ymmärtää. Ei ole hätikkö, näkee heti, mitä lajia kipu on. Ja ehkei olekaan vaarallista lajia, kun niin äkkiä yltäsi. Eiköhän ne vaarallisemmat tule vitkemmin? Hei, harmaja, juokse, harmaja, pikku Eliinan tähden, juokse.

Juoksi harmaja, taival lyheni ja loppui. Ja alkoi uudestaan Kaislan rapun edessä ja päättyi puoliyön aikana Seppolan tanhualla.

Eliina kiirehti vastaan.

— Mitenkä nyt on? Onko huonommin tai paremmin?

— Ei kumminkaan, luullakseni.

Ennallaan olikin pikku potilas, ennallaan poskien hohde, silmien tuijottava ja terävä katse, ennallaan olivat valituksetkin, jotka huohottavan hengityksen kera työntyivät kuuluviin.

— Onko nukkunut lainkaan?

— Ei, mutta väliin valitukset väsyvät.

Pantiin etikkakääreet pikku potilaan otsalle ja annettiin joku tippa punaista rohtoa veden kera. Ne vaikuttivat rauhoittavasti, valitukset väsyivät, silmien tuije pehmeni.

— Jonni menköön nukkumaan ja menkää te muutkin, kyllä minä valvon ja hoivailen, puheli Kaislan emäntä, asettuen kehdon ääreen.

Keventynein mielin paneutui Jonni makuulle, herätessään oli päivä jo korkealla.

— Miten nyt on laita?

Eliinan ja äidin silmäys puhui totuuden.

— Nyt on huonommin.

Päivemmällä rauhoittui lapsi, valitukset vaikeni heikommiksi, poskien puna laimeni ja pään liikkeet herkesivät.

— Käyn hakemaan lääkäriä, virkkoi Jonni.

Lääkäriin oli neljä penikulmaa.

— Lähde pian, kehoitti Eliina.

Jonni riensi silaamaan harmajata ja oli jo nousta rattaille, kun äiti ilmaantui estämään.

— Jätä lähtö, pikku Eliina kuolee, ennenkuin ehdit palata.

Lähtijä taipui äidin tahtoon.

Illalla kävi tuoni lujemmin käsiksi hentoon saaliiseensa. Pieni ruumis vavahteli, kätöset puristausivat nyrkkiin, katse terästyi läpitunkevaksi, ja silloin tällöin kuului voimaton valitus. Neljännestunnin teki tuoni päättäjäistyötä, sitte hento ruumis ojentihe suoraksi, kuului pitkä, voimaton valitus, ja pikku Eliinan silmä oli sammunut ainiaaksi.

Kalpeana seisoi Jonni kehdon ääressä, äiti, Naimi ja Eliina itkivät.

Kehto nostettiin illalla Naimin huoneeseen. Yöllä alkoivat salamat käydä, liekit kulkivat ristiin rastiin, ja toisin silmänräpäyksin oli ilma suurena tulimerenä, jossa salamankielet sähisten välähtelivät joka suunnalle.

Sydänyön vaiheilla heräsi Jonni. Ensi tuokiona ei hän muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta sitte tuonen päättäjäistyö kuvastui kaikkine vivahduksineen hänen silmiensä eteen. Tieto, että pikku Eliinan tuskat nyt olivat loppuneet, synnytti sanomattoman rauhantunteen, joka, vaikka olikin hetkellinen, oli siksi luonnollinen ja todellinen, että se työnti syrjään muut ristiriitaisemmat tunteet. Pikku Eliina ei kärsi enää tuonen kourissa, tuo ajatus risteili yhtä valoisana Jonnin mielessä, kuin salamat syyskesän yössä, ja siihen ajatukseen upposi ensi hetkien suru ja katkeruus.

Hautaus aiheutti puuhia, jotka nekin osaltaan häiritsivät tunteiden valtaanpääsemistä. Martti rupesi höyläämään kirstua, Jonni tuppautui apumieheksi, mutta sai mestarilta lyhyen käskyn siirtyä etäämmäksi.

— Pane harmaja aisoihin, aja kirkonkylään ja tuo väriaineita, komenteli
Martti.

— Ja harsoa ja liinakangasta, puuttui Eliinakin komentamaan. Pitää myöskin käydäksesi pappilassa, lukkarilassa ja…

— Ymmärrän, vastasi Jonni, suoriutuen matkaan.

Toimitettuaan kaikki hautausta koskevat seikat reilaan, meni hän viimeksi Alpon puotiin ostamaan harsoa ja liinakangasta. Puhelu johtui meijerin toimintaan. Jonnin ennustukset olivat käyneet toteen, koko meijeriliike oli taantumaan käsin. Maidonmyyjät rettelöivät pikku syistäkin. Joku nureksi maidonajon epätasaista jakoa — ja erosi. Toinen moitti tehtävän vääryyttä maidon rasvapitoisuuden määrittelemisessä — ja erosi. Kolmas väheksyi yleensä maidonhintoja, väittäen hyötyvänsä vasikkain juottamisella ja voinmyynnillä enemmän — ja erosi Aina vaan kuului moitteita ja tyytymättömyyttä.

— Luovuttaisin kernaasti meijerin osuuskunnalle, pyytämättä penniäkään voittoa. Mitä arvelet? Noinkohan käy laatuun?

— Miksei käy? Ala vain kääntämään.

— Olen tylppäkielinen, en osaa esittää asiaa niin, että kukaan viitsii kuunnella.

— Kyllä työ kielen kouluuttaa.

— Ajattelin että jos sinä… sitte tuonnempana, kun tuut unhottamaan surusi.

— Minähän asun erämaassa, ei minun sovi. Vasikkain juottaminen ja voinmyynti on minullakin pisimpänä sormena suussa. Täytyypä rientääkseni, taival on pitkä.

Ja Jonni jätti Alpon suoriutumaan meijerivaikeuksistaan miten parhaiten taisi.

Huomisen takaa kätkettiin pieni kirstu maan poveen. Pastori puhui ihmistoiveiden raukenemisesta, hauta luotiin umpeen ja seppolaiset lähtivät paluumatkalle.

Sitte vasta heräsi kaipaus. Yöllä ja päivällä, aamulla ja illalla muistui pikku Eliina mieleen. Tyhjä kehto pisti sydämmeen kuin terävä ase, pisti jotta kipu silmänräpäyksen jälestä tuntui ohimoissa. Viiltävimmin tuntui kipu, kun kaipuu sattui unhottumaan hetkeksi ja sitte törmäsi äkkiä rauhaisaan mieleen jonkun ajatuskäänteen kautta. Silloin tuntui kuin olisi puristanut henkeä ja ruumista niin lujasti, että veri oli pysähtyä kierrossaan.

Eikä näyttänyt Seppola enää entiseltä. Se oli kuin syynalainen, joka oli salassa ollut tuonen liittolaisena. Sille ei enää voinut hymyillä entistä ensimmäisen rakkauden hymyilyä, sillä se oli sydämmensä syvään suohon varistanut silloin, kuin pikku Eliinan poskilla punaruusut lumivalkoisiksi kylmenivät.

Kului aika, päästiin tummien syksyöiden ja usvailmojen sivu talveen, saatiin pakkasia ja tuiskuja. Virkeni veri, elpyi ajatus nousemaan surusta. Eräänä iltana palasi Jonni kirkonkylästä. Oli ollut pankkipäivä. Aamulla tuiskutteli, mutta iltapuoleen seesti ja laati pakkasen. Näkyivät tähdet, näkyi kuu. Kotitaivalta tehdessä ajautuivat Jonnin ajatukset tähtitarhoihin, harmajan juosta hölkytellessä omia aikojaan niemien ja lahtien poikki. Seppolaan saavuttuaan virkkoi hän Eliinalle:

— Emme enää sure pikku Eliinan kuolemaa, minä löysin tähden, jossa hän asuu.

Eliina naurahti. Jonni oli aivan kuin muuttunut, vaikka kasvot näyttivätkin mielen riehujen rääkkäämiltä.

— Tulehan katsomaan.

Jonni tarttui Eliinan käsivarteen, he menivät yhdessä rapulle.

— Katsohan Otavan sarvesta oikeaan, tuo pieni ja kirkas tähti on pikku
Eliinan uusi koti, sieltä hän näkee meidät.

— Hän näkee meidät, toisti Eliina. Olipa matkasi onnellinen.

— Minä piirrän pikku Eliinan kuvan, jotta mekin näemme hänet.

Jo seuraavana päivänä ryhtyi Jonni työhön. Hänellä oli vahva taipumus piirtämiseen, liitukyniä ja piirustuspaperia oli hänellä kouluajoilta. Häilyttyään monen vaiheilla, päätti hän piirustaa pikku Eliinan kehdossa istuvana ja juuri sinä silmänräpäyksenä, kun tämä on herännyt ja hieronut unen silmistään.

Piirroksen valmistuttua silmäili Jonni siihen tyytyväisesti. Hän oli onnistunut luomaan kasvoihin jonkun piirteen, joka puhui ja eli ja samalla muistutti johonkin määrin kuvan alkuperää, ainakin hänen ja muiden seppolaisten mielestä. Puitteineen kuva sitte pantiin tuvan seinään, jossa se, etäämmältä katsoen, teki onnistuneemman vaikutuksen. Tyttö silmäili oveen päin tyhjämäisesti, kuten ainakin, kun kaikki aistit eivät vielä olleet valveilla, toinen käsi piteli kehdon laitaa, toinen, jolla oli unet hierottu, oli viety niskaan. Leuan alta oli paidannapit auenneet, paljastaen toisen olkapään, jota hajallaan olevat suortuvat tavoittelivat koskea —

Ankaraa tuisku- ja pakkastalvea seurasi lämmin kevät ja kesä. Pääskysien rakennellessa pesiä syntyi Seppolaan poika, joka ristittiin Toivoksi. Toinenkin tärkeä tapaus oli lähellä, nimittäin Martin ero. Kolme vuotta oli saanut kuluneeksi umpeen, omintakeisen elämän perustaminen, vuosia suunniteltu ja uneksittu, piti vihdoinkin toteutua. Hosun kylän mailta vuokrasi Martti pikku talon, tulentekijä oli valmiiksi silmitelty, Kaislassa kasvoi hänen varalleen hevonen, joku lehmä ja lammaskin, löytyipä siellä muutakin pientä pötyä, joka oli hänen nimellistään ja tervetullutta alkavan miehen talouteen.

Ennen Martin lähtöä maalattiin, Toivon syntymisen kunniaksi, Seppolan kaikki rakennukset punaisiksi. Metsänhelmoissa sijaitseva torppa sai siten iloisemman leiman, ja leiman vaikutusta lisäsi taustassa seisova synkkä ja juhlallinen korpimetsä, joka monien kilometrien laajuisena lähti levenemään katajikkomäen niskoilta naapuripitäjän viljelysmaihin saakka.

Kaislan isäntä piti Martille häät, häiden jälestä seurasi muutto Hosun kylän maille, pientä taloa viljelemään ja omatakeista elämää alottamaan.

Noin Maltin askeleet olivat vieneet eroon Jonnista ja kaislalaisista.

RISTIINNAULITUN KUVA.

Martti jätti jälkeensä aukon, joka ei hevin täyttynyt. Jonni varsinkin tunsi monesti itsensä avuttomaksi, tottunut kun oli kaikissa tärkeimmissä töissä mukaantumaan renkinsä esityksiin. Martin sijainen, Manu nimeltään, oli pehmytluonteinen, sitkeä työntekijä, mutta henkisesti kokonaan alaikäinen sekä semmoisena opastettava ja melkein kädestä ohjattava. Nuo ominaisuudet, vaikka vähemmän hauskat, alkoivat Seppolan yksinäisyydessä vähä vähältä huvittaa Jonnia, joka johdettavan asemasta nyt keikahti johtajan ja opastajan asemaan. Tähän saakka oli kaikki työt tehty Martin vastuusen, mutta tästä puoleen ne tehtiin isännän laskuun. Kävi työ näin tai noin, aina oli Manu yhtä pehmeätuulinen, yhtä harras ja tyytyväinen, jotta Jonnin toisinaan kävi oikein kateeksi miehen pehmeä luonne.

Naisapulainenkin heillä oli veres. Omavaltainen Naimi tuli Seppolaan Eliinan avuksi, milloin häntä huvitti ja lähti taasen toviksi kotiinsa, kun häntä niin huvitti, ja siitä sukeusi talouskomennon koneistossa ratina, jota ei voitu vaiettaa muuten, kuin vakituisen apulaisen hankkimisella. Kaislan emännän välityksellä onnistui valinta hyvin. Tyttö, Silja, oli iloinen kuin västäräkki kynnöksellä, vaikka oli kovia kokenut äitipuolen komennossa. Ja niin kirkassilmäinen, ettei sille voinut syyn sattuessa edes harmistuakaan.

— Silja, sanohan yksi asia, virkkoi Jonni, kun tyttö Eliinan kera leipoi joululeipiä.

— Sanon kaksi ja kolmannen kaupanpäälliseksi.

— Oletko milloinkaan itkenyt?

— Minäkö itkenyt? Sepä kysymys.

— Niin, muistatko milloinkaan itkeneesi?

— Malttakaahan kun muistuttelen. Jo muistan. Itkin minä kerran.

— Mutta siitä lie enemmän kuin eilispäivä.

— Siitä on vuosia ainakin sen verran, kuin kädessäni on sormia.

— Ja minkä vuoksi silloin itkit?

— Vieras äiti sanoi minua rupisammakoksi. En tahtonut mielelläni olla ruma. Menin isän polvien väliin ja intin, ettenhän ole rupisammakon näköinen. Kun isä ei mitään vastannut, rupesin itkemään. Se kerta oli ainoa ja olisinpa tahtonut silloin nähdä suutani.

— Sitä minäkin olisin tahtonut nähdä.

Siljalla oli kaunis ääni, lauluja taisi hän paljo, varsinkin toisarvoisia ja siitä alempia. Luonnon lapsena ei hän laulujensa laatua kyennyt käsittämään, vaan lauloi yhtä hauskasti ja heleästi huonot kuin hyvätkin. Pian kuitenkin asiat kääntyivät siksi, että Silja, ahkera heläyttelijä, sai tirkistää arvottomien rekilaulujen maailmasta ylemmille rinteille. Jonnin palatessa erään kerran kirkonkylästä oli hänen reessään kansakoulun vanha harmooni, joka oli hylätty nurkkaan uuden ja komeamman tieltä. Kone ei ollut korea muodoltaan eikä ääneltään, mutta Seppolan tuvassa se menetteli mainiosti. Jonnin mieleen juolahti, kansakoululla käydessään, että tomuihinsa unhotettu kone jouti huvittamaan metsätorpan asujamia, ja hän hankki sen rekeensä.

Alkoivat ankarat harjoitukset, tuottaen monta hupia sydäntalven iltapuhteisiin. Tavoiteltiin laulaa neliäänisesti, Silja pantiin sopraanoon, Eliina alttoon. Jonni lauloi ensi bassoa, Manu toista. Viimemainittu lystit laati kovaoppisuudellaan. Toista bassoa hangattiin kuin kiven kylkeä, väsyttiin väliin, alettiin uudelleen, naurettiin ja harmistuttiin, mutta aina Manu »toimessa ja leikissä oli yhtä totinen». Harjoituksien ja hankaamisien ensimmäinen hedelmä oli »Honkain keskellä», jouluna kypsyi »Luostarikellot», jonka romanttinen tunnelma viehätti laulajia suuresti.

Uuden vuoden vaiheilla tuli Naimi käymään Seppolaan. Lauluista ja lauluharjoituksista ei virkattu sanaakaan. Vasta sinä iltana, jonka huomenissa Naimin oli määrä liukua jälleen kotiinsa, virkkoi Jonni aivan kuin sivumennen:

— Lauletaanpa laulu illan kunniaksi.

— Lauletaan, kannattivat Silja ja Eliina esitystä.

— Mikähän otettaisi?

Alkoi neljännestunnin kestävä valikoiminen. Joku oli vähemmän kaunis, toista ei suosittu, kolmas oli mitätön rallatus j.n.e.

— Mutta lauletaanpa »Honkain keskellä», siinä on jotakin reipasta ja kuitenkin aito suomalaista.

— Lauletaan se.

Köörin jäsenet tulivat harmoonin lähelle; Jonni antoi äänet ja laulu helähti raikkaana ilmoille. Toinen basso oli syöpynyt Manun veriin eikä enää tippunut tielle.

Naimi oli kummissaan, seikka joka kyllä huomattiin. Lystiä aiottiin jatkaa hänen kustannuksellaan. Kun oli pieni väliaika kulunut, kysyi Jonni aivan vakavasti:

— Olisiko vielä laulaa toinenkin sävel?

— Mutta mikä? arveli Eliina.

Alkoi taasen kirjan selaileminen ja laulun etsiminen uusien verukkeiden perusteella.

— Jos lauletaan »Luostari kellot», virkkoi Jonni vihdoinkin äkkiä, kuten juolahduksen yllättämänä.

— Tosiaankin, lauletaanpa se,

Jonni otti taasen äänet ja antoi merkin. Romanttinen laulu loihti hentoiset ilmeet Naimin kasvoille, silmäterät pyöristyivät ja laajenivat kummastuksesta ihmettelyyn.

Toisen värssyn keskivaiheilla katsoi Eliina siskoonsa, pulahti nauramaan, Jonni ja Silja lankesivat mukaan, ainoastaan Manu pysyi jaloillaan, laulaen yksin äänensä värssyn loppuun saakka.

Se paljasti petoksen.

— Laulakaapa vielä kolmaskin laulu, pyysi Naimi, saatte viisi penniä.

— Ei me palkan eteen… kolmannen jälestä ruikuttaisit neljättä.

— Omiksi iloiksemme vain…

Päivien pehmetessä keväisemmiksi ja puhteitten lyhettyä laimeni neliäänisen laulun into, lumien hävitessä se oli kokonaan syrjään joutunut.

Sen vuoden kevät ja alkukesä oli omituinen. Oli sekaisin kuivaa ja kosteata, kylmää ja lauhkeata, halla ja kato aivan kuin vaani joka hetki viedäkseen viljat ja touot. Mutta kaikki säästyivät. Hallat olivat maahalloja ja vaikka aamuisin monesti ruoho oli huurteinen ja vesi jäätynyt pellonojan pohjissa, nyökkäili tähkä koskematonna, ja kun Juhanina teki käänteen kesäisiin väreihin, huojuivat pellot satoa täynnä, apilas levitti tuoksuaan ja touot kasvoivat kilvan apilaan kera.

Sinä kesänä olivat Seppolan kaikki maat ensi kerran kasvussa. Aitovarret ja valtaojaksimien nurmikot olivat sulautuneet sarkoihin, kaikki savikot oli aura repinyt auki, kaikki lepikot olivat perkkautuneet pelloiksi, ja siten viljeltävän maan pinta-ala oli kasvanut ainakin kolmanneksen suuremmaksi entistä. Karjaakin oli kasvatettu. Eliinan taitavan käden jäljet alkoivat tuntua talouskomennossa, riitti myydä tuota ja tätä, joka aiheutti kaupunginmatkoja ja valutti hopeoita isännän kukkaroon.

Se oli kaikki torpparin onnea, jo koulupoikana uneksittua.

Elettiin kesä, elettiin syksy, saavuttiin talven rajoille. Ja sairastui Toivo. Heitti tänään syönnin, huomenna jäi makuulle, ylihuomenna jo vaikeroi taudin käsissä.

Tapaus kävi Jonnin voimien yli. Hän ei nukkunut eikä kyennyt muuta ajattelemaan kuin kuolemaa. Pikku Eliinan viimeiset silmänräpäykset ja heikot taistelut, joihin tuonen täytyi ryhtyä, ennenkuin voitti saaliinsa, ne uudistuivat, hänen mieleensä joka askeleella, ne olivat päivänä, iltana, yönä, ne olivat silmien mustana merenä, josta ei voinut katsetta kääntää minnekkään muuanne. Kun pojan poskiin nousivat punaiset kukat ja kun Jonni ajatteli, että ne jäätyvät lumivalkeiksi ja että sairauden kaikkena loppuna on vain pienen vartalon suoristus, silloin hänen päänsä tuli kuumaksi eikä hän enää nähnyt eteensä.

Ja hän kaatui vuoteen omaksi ja rupesi hourailemaan. Ensimmäisenä päivänä hoputti hän harmajata juoksemaan Toivon hengen tähden, sitte hän puhui useimmiten pikku Eliinan tähdestä. Viruttuaan jonkun päivän taudin käsissä, lähti Toivo toipumaan, mutta Jonnin kanssa tuoni alkoi vakavammat leikit.

Tuli synkkä joulu Seppolaan. Nuori, elonvoimainen mies riuhtoilihe tuonen kourissa, toisinaan hoputtaen harmajata juoksemaan, toisinaan puhuen Eliinan tähdestä. Tähti tuikki kirkkaammin kuin muut. Ja tähdessä asui pikku Eliina, isää odotellen ja viittaillen luokseen. Pois verhot ikkunoista, pois pilvet taivaalta, että näkyy pikku Eliinan tähti, ettei eksy maan asukas tähteen taivaltaessa. Avaruus oli pimeä. Maailma oli pimeä. Kaikki oli pimeätä. Mutta pikku Eliinan tähti loisti kirkkaasti. Loisti! Loisti!

Langat, jotka sairasta yhdistivät elämään, olivat enää tuiki heikot, lääkärin saapuessa Seppolaan pitkän taipaleen takaa. Eliina kysyi arasti:

— Onko enää toivoa?

Lääkäri viivytteli vastausta.

— Elkää luottako minuun, luottakaa Jumalaan. Jos miehenne elää viiden lyömään aamulla, jää hän eloon.

Kului ilta yöhön, yö aamupuoleen, kello löi kolme, löi neljä, mutta yhä riuhtoili sairas.

— Eliinan tähti loistaa kirkkaasti. Loistaa! Loistaa! Avaruus on pimeä.
Taivas on pimeä. Pois pilvet, pois pilven varjot, pois.

Kului puoli tuntia, sairaan hengitys helpponi, rinta rauhoittui, viittä lyödessä painuivat silmäkannet umpeen ja sairas raukeni uneen.

— Miehenne jää eloon, virkkoi lääkäri Eliinalle. Minun apuni ei auttanut, avun antoi Jumala. Menkää nyt nukkumaan.

Eliina meni tuvantakaiseen huoneeseen, jossa Toivo nukkui, asettui polvilleen kehdon ääreen ja itki ja hymyili nukkuvalle pojalleen.

Päivällä lähti lääkäri pois, annettuaan ohjeet, miten sairasta tuli hoivata, ja pois lähtivät Eliinan omaisetkin ja Kaislan isäntä, mutta Kaislan emäntä jäi Seppolaan muutamaksi päiväksi poikaansa vaalimaan.

Toipuminen edistyi vitkaan. Ensi päivinä sairas enimmältään nukkui, ollen hereillä vain moniaita minuutteja kerrallaan eikä silloinkaan täysin tajuissa.

Viikon näin vierähdettyä seestyivät ajun voimat ensin ja erään kerran valveuduttuaan kysyi sairas:

— Elääkö Toivo?

— Elää.

— Sitte se olikin unta. Tuohan nähdäkseni.

Eliina riensi noutamaan Toivoa, mutta ennen hänen paluutaan ehti Jonni jo nukkua.

Kului viikko, toinenkin, valveilla oloajat venyivät vähitellen pitemmiksi, ajun voimat virkenivät nääntymystilastaan..

— Tunnen että kuolen.

— Elä ajattele sitä nyt, pyysi Eliina ja Kaislan emäntä, joka viivähti yhä olemaan sairaan poikansa luona.

— Kuolema kauhistuttaa.

Ja se kauhistutti häntä. Toipumisen ensiaikoina ajatteli hän sitä lyhyemmin ja satunnaisemmin, mutta ajun virketessä ja voimien palatessa ryntäsi kuoleman tunne lujemmin ajatuksiin. Ja sen rynnätessä tuli sen keralla kerran semmoinen silmänräpäys, jolloin kuoleman takaa ammotti kauhistuttava tyhjyys, pimeys, pohjattomuus. Teosoofiset mietelmät olivat olleet Jonnin lemmikkejä nuorukaisvuosista saakka ja nyt, kuoleman tunteen ahdistaessa, koetti hän turvautua entisiin lemmikkimietelmiinsä. Kuolema oli niiden mukaan vain yksi kehityksen askel täydellisempää kohti, alkuideaa kohti, johon sielu lopulta sulautuu monen inkarnatsioonin kautta. Mutta mikähän inkarnatsiooni oli hänen ensimmäisensä? Joka solmutta sulaisi jatkoksi hänen puuhilleen Seppolan viljelijänä ja kunnallisien edistyspyrintöjen harrastajana. Kuoleman tunteen ahdistaessa ei kysymys lainkaan tuntunut naurettavalta, päinvastoin. Elämä tämän elämän jälestä eli ensimmäinen inkarnatsiooni, toinen, kymmenes ja sadas inkarnatsiooni. Ja sitte? Alkuidea, maailman sielu, kaiken kaikkeus eli Jumala itse. Minkämoinen maailman sielu. Suuri ja mahtava, täydellinen ja käsittämätön. Ja kylmä! Niin kylmä, että sielua ja ruumista väristi sitä ajatellessakin. Terveyden tilassa järkeilevä mieli teki maailman sielusta eli alkuideasta (sitä yhtä hyvällä syyllä saattoi kutsua loppuideaksikin) vain piirteettömän oletuksen ja käsitteen sekä tyytyi siihen kylmään pelastukseen, jonka se tarjosi, ja sen se teki tuntematta mitään pelastuksen tarvetta. Siinä syy, miksi se tyydytti. Mutta kuoleman kauhistaessa ei alkuidea avaunutkaan pelastavaa syliä, järjen rakentamana piirteettömänä oletuksena katseli se välinpitämättömästi sairaan tuskia ja sielun riehuja jossakin kaukana, äärettömän kaukana. Huutoon: »auta, pelasta», esitti se inkarnatsioonejaan, ja kun Jonni toden teolla yritti niihin tarttua, huomasi hän kauhukseen, että se mikä terveenä ollen ja pelastuksen tarvetta tuntematta tyydyttää järkeilevää mieltä, se voikin ahdistuksien ilmoissa tuntua narrin peliltä ja sokean tanssilta kuilun partaalla. Tuskan hetkenä työnsi alkuidea hänet kylmästi luotaan ja hän painui inkarnatsiooneineen johonkin tyhjään, pimeään, pohjattomaan.

— Olen hukassa. Oi Jumala, auta, auta.

Silloin pimeydessä näkyi valopilkku, joka suureni suurenemistaan ja läheni häntä niin lähelle, että hän saattoi eroittaa ristiinnaulitun lempeän silmäyksen ja kuulla hänen äänensä: minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule isän luo, vaan minun kauttani.

Mitä riemua tunsikaan sydän, joka vielä äsken vapisi ja voivotteli pimeässä, kylmässä ja pohjattomuudessa, kuullessaan galilealaisen lempeän äänen: minä olen tie, totuus ja elämä. Mitä rauhaa ja tyyntymystä tunsikaan tuskien repimä mieli, kun ristiinnaulittu riensi vastaan, tyynnyttäen myrskyt ja tarjoten elämää juuri silloin, kun kaikkialla muualla ammottivat kuoleman kauhut, epäilykset, toivottomuus.

— Ei kuolema enää kauhista.

Eikä se kauhistanutkaan. Se suli elämään, niinkuin aamu sulautuu yöhön, kukka korteen, aalto rantaan. Eikä siinä värjöttänyt pimeys, toivottomuus, ahdistus, epäilys eikä pelko. Ne olivat järjen rakentelemien ja inkarnatsioonien kera halenneet kuin tyhjät kuplat ja hukkuneet omiin pohjattomuuksiinsa ja syvyyksiinsä. Ja niiden sijaan oli tullut ristiinnaulitun lempeä katse, lempeä ääni, lempeä syli — —

Viimeisien keväthankien riutuessa norojen pohjista ja sokkeloista jätti Jonni tautivuoteen. Seppolan vainiot hymyilivät hänelle tuttua hymyilyään ja tuuli kohahteli tuvantakaisessa metsässä vanhaan nuottiinsa.

Hänen ulkopuolellaan oli kaikki ennallaan.

SATOA.

Kievaria rahaseikat kiristivät, rautaa työntyi tuleen toinen toisensa joutui semmoiseen liemeen, ettei ennen eikä jälkeen. Ensimmäinen koski holhottavan varoja, summa nousi vain kolmeen neljään tuhanteen, mutta sen maksaminen nosti niin monet tuulet ja tuimat, että kievari ei toisinaan muistanut mitä viikon päivää elettiin.

Kymmenet kynnykset kokeiltuaan ja lopultakin suoriuduttuaan eroon holhottavastaan, sattui uusi isku, edellistä kovempi ja säälimättömämpi. Viidentuhannen markan suuruisen säästöpankkivelan toinen takaaja kuoli, elossa oleva takaaja käytti tilaisuutta edukseen ja rupesi pyrkimään kaikin voimin eroon takuusta, vierittäen kaiken syyn emäntänsä niskoille, kun ahdinkoon joutunut kävi asiaa tolalle ohjaamaan.

Onhan mulla talo, jonka pitäisi näkyä silmään. Vai luuletko sen Kymiin juoksevan, kun hätä nousee. Pari pientä kiinnitystä kyllä on.

Veikkonen, tunnethan minut, etten minä kernaasti koiran jälkiä juokse, mutta minkäpä akkaväelle kykenee? Kun ne kerran asian kerään kerivät, niin laula ja läiky, jos ei se kerässä pysy ja aina jaloissa vieri, astutpa tuonne tai tänne. Ei ole aamu eikä ilta vanhalla paikallaan, ennenkuin olet suoriutunut kerästä eroon ja tehnyt rauhan. Ymmärrä se, eläkä syytä minua.

Minkä tuohon voi? Piti koettaa toisia miehiä, jotka olivat tähän saakka olleet olevinaan itsenäisempiä ja rohkeampia. Ne kuuntelivat tarkkaavaisesti, hymähtelivät, mutta eivät vastanneet myöntävästi eikä kieltävästi. Lupasivat miettiä asiaa, mutta lähettivät tavallisesti jo seuraavana päivänä epuutuksen, ettei heidän sovi. Ja kerran sitte muuan syttyväinen emäntä luki semmoiset luvut, ettei takuiden hakija enää kehdannut niiden asioiden vuoksi varsaa valjastaa. Kun kievari matalalla äänellä ja hieman kuin salamyhkäisesti esitti isännälle asioitaan vieraskamarissa, tulla tuiskahutti sinne emäntäkin ja kysyi, joko vieras heidän Mattiaan takuihin pelaili.

— Vähän siihen lajiin, vastasi kievari nolon näköisenä.

— Matti ei saa taata yhtään penniä.

— Onpa emäntä kova.

— Mutta kova kivi ja pehmeä kivi jauhoja tekevät.

— Niin sanotaan.

— Matti on köyhästä alottanut, te olette oitis latvaan lentäneet. Teidän sijassanne minä en kehtaisi pyytää Mattia takuihin enempää kuin muitakaan.

— Oikeinko totta? kysyi kievari, koettaen väkinäisellä naurulla lyödä leikiksi uhkaavan pilven.

— Totta ja oikein vietävän totta se on. En kehtaisi ilmaiseksi myötänään kuluttaa pitäjän maanteitä ja ahdistella ihmisiä. Muistaisin että olin köyhä mies ja pääsin rikkaan Ainolan isännäksi.

Tuota ei kestänyt kuulla sydän eikä järki, piti sanoa hyvästit Matille ja kiirehtiä korjahan unhottamaan tuiman vaimon luvut. Mutta vaikka niitä miten koetti unhottaa ja torjua, tuprusivat ne pahan ilman tavoin ajatusten kimppuun, milloin vitsoen sydäntä, milloin järkeä, jotta koko elämä riekalehti pyrynä, purevana ja ilkkuvana pyrynä, joka lannisti, masenti, kirveli ja painoi häpeään.

Paluutaivalta tehdessä syntyi kuin itsestään päätös, ettei sentapaisiin kulkuihin sovi enää antautua, ei, vaikka maailma ympärillä hypähteleisi viitenä kappaleena.

Mutta säästöpankin velka ei joutunut reilaan. Johtokunta sai kyllä lupauksia, mutta ei rahaa eikä uutta velkakirjaa. Näin kului aika talveen, pankkipäivä oli taasen lähellä. Oli ollut purevia kylmiä, sitte mietoni ja laski lumet hyväksi keliksi. Kuten ainakin, pirteni seppolaisten elämä, unteloisuus hautautui hankiin lumien kera.

— Pääsen reellä huomenna kirkonkylään, puheli Jonni innoissaan
Eliinalle. Tulethan mukaan.

— Tulenpa hyvinkin.

Iltamyöhällä ajoi joku tanhualle, ruuvasi hevosensa aitaan ja astui Seppolan tupaan. Mies tunnettiin kievarin Kalleksi. Kun oli tervehditty ja puhuttu sitä ja tätä, virkkoi hän:

Ettepä arvaa missä asioissa liikun.

— Arvataan toki, vastasi Jonni. Huomenna on pankkipäivä.

— Alun arvasit, arvannet lopunkin, mutta keskivaihe on salassa.

Loppu on se, että velkakirja reilataan.

Seurasi hetkisen vaitiolo, mutta Kalle sen lopetti, virkkaen painokkaasti:

— Paljoko maksat Ainolasta semmoisenaan ilman irtainta.

Jonni mietti silmänräpäyksen, toisenkin.

— Neljäkymmentä tuhatta.

Kallen kasvoilta katosi huolien varjo.

— Ethän syö sanaasi?

— Enhän toki.

— Lähtäänpä ajamaan kirkonkylään.

— Aivanko kohta?

— Aivan, sillä minun pitää aamulla ehtiä paluumatkaan.

Manun valjastaessa harmajata pukeusivat Eliina ja Toivo, ja pian istuttiin rekeen. Viimemainittujen tie vei Kaislaan, mutta Jonni meni Kallen kera kievariin. Emäntä opasti häntä vierailuhuoneesen, tarjosi kahvit ja katosi sitte. Kului pitkä hetki, koko talossa tuntui vallitsevan kuoleman hiljaisuus. Vihdoin kuului ääniä ja katkonaisia, kiihtynein äänin lausuttuja lauseita, joiden väliin sekautui Kallen ja emännän pehmeämmät ja kesyttelevämmät äänet.

— En suostu, en. Myyn taloni ennen vaikka mustilaiselle.

— Mutta johan se oli suostuttu asia.

— En minä suostu. Sen kuulet nyt, että en suostu. Elkää kiusatko minua, menkää…

— Olehan toki intoilematta, kuului emännän tyynnyttelevä ääni.

— Vieritän taloni ennemmin järveen.

— Sinne se vierii vierittämättäkin.

Harmistuneen näköisenä tuli Kalle vierashuoneesen ja virkkoi:

— Isä sai päähänpiston, mutta aamuun se kyllä menee ohi. Sinähän jäät
Kaislaan yöksi.

— Jään, vastasi Jonni. Mutta en minä kärttäile isältäsi taloa.

Eihän siitä ole kysymyskään, mehän kärttäilemme sinua ostajaksi. Ethän syö sanaasi?

— Enhän toki.

— Ryhdyn muokkaamaan isääni ja aamulla käyn hakemassa sinut, sillä kaupan täytyy tapahtua.

Jonni lähti Kaislaan ja Kalle ryhtyi toistamiseen työhön emännän ja
Aarnen avustamana. Kievarin velat nousivat viiteenkolmatta tuhanteen.
Kallen olin sijoilla löytyi sattumalta hyvä talo kaupaksi viidestätoista
tuhannesta, ja se juuri syyhytti Kallea toimintaan.

— Neljäkymmentä tuhatta on semmoinen hinta ettei sitä tarjoa toinen eikä kolmaskaan ostaja. Jos menee pakkomyyntiin, niin.

— Mika hätä tässä on pakkomyyntiin? Myyn irtainta ja halkometsää.

— Metsään jos kosket, ryntäävät kaikki velkojat silmille ja vaikka eivät ryntäisikään, on lusikka neljän viiden vuoden jälestä taasen samassa kupissa: maksamattomat korot ovat kasvaneet tuhansiksi. Menee metsään tai metsän taakse, aina sama lysti vastassa. Nyt on aika paikata Aarne velattoman talon isännäksi.

— Kunhan ostaja olisi joku toinen, mutta Kaislan poika…

— Isä katsoo kaivoon siinä, missä pitäisi katsoa ylös pilviin.

— On aina kaatanut minua.

— Ken asettuu kannattamaan kaatuvia asioita, kaatuu itse niiden kera.

— Kaislan poika Ainolan isäntänä, sieluni ja nyrkkini nousevat vastaan.

— Mutta painuvat alas, kun ajattelette Aarnea. Koko tämä kauppa koskeekin vain häntä, koskee kysymystä, josko poikueen nuorin jää osattomaksi. Pankin velka ei nuolase Ainolaa, mutta sen hivuttelee aika.

Kievari huokasi, hänen vastarintansa alkoi murtua.

— Aika tekee työtään väsymättä.

Aamulla tuli Kalle uudelleen hakemaan Jonnia kauppakirjan tekoon.
Ehdoista sovittiin pian. Vastaanottopäivä määrättiin Mariaksi.
Suullisiin ehtoihin kuului myös molemminpuolinen kaupan purkamisoikeus
kuukauden kuluessa. .

Kun kaikista ehdoista oli sovittu, kirjoitti kievarin emäntä nimensä kauppakirjan alle, Jonni luki viisitoista tuhatta pöytään ja Ainolan talo oli vaihtanut omistajaa. Mutta sinä iltana ei uni tahtonut tulla Eliinan silmään ja Jonnikin oli vilumielissä, sillä ensimmäinen, kauppaa seurannut uljuuden tunne oli ehtinyt painaa päänsä piiloon ja sen sijaan tulevaisuuden varalle tanssivat vain huolien keijukaiset.

— Paljoko sitä jääkään velkaa meille, kysyi Eliina äänellä, josta kävi ilmi, että hän oli huolissaan.

— Kaksikymmentä tuhatta ja se pyörii minunkin silmissäni.

— Olisi ostettu pienempi talo, jatkoi Eliina, punniten asiaa naisen käytännöllisellä älyllä, ei olisi tarvittu soutaa huolien venettä aamua ja iltaa.

— Niinpä niinkin, mutta minua vetää kirkonkylään ja toiseksi Ainola tarjoo miehelle työn.

— Ja tarjoo naisellekin. Mutta meiltä puuttuu karjaa ja joka lajia. Jos köyhdymme.

— Pelkäätkö köyhyyttä?

— En sitä niin paljo kuin köyhtymistä. Täällä Seppolassa viihtyisin hyvin, mutta pelkkä ajatuskin, että talollisesta köyhtyä jälleen torppariksi, tuntuu kauhealta.

— Taitaa siltä tuntua, mutta pitää luottaa ja toivoa. Haetaan kuoletuslaina, hommataan meijeri käyntiin, kasvatetaan karjaa.

Ja Seppola piti kuuluuttaa myyntiin. Homma ei tahtonut ottaa luonnistuakseen, sillä ostohaluisia kyllä löytyi, mutta ei kykyisiä. Vuokraajia olisi työntynyt ehdolla millä tahansa. Jonnin sydäntä oikein karvasteli, kun tuli munankin känsäkourainen kannon vääntäjä ja tarjosi vuokraa kymmenentuhannen korot, vieläpä lisäksi luonnon antimiakin. Jonni koetti selittää, ettei hänen sopinut ruveta imemään vuokralaisen mehuja, mutta sitä ei mies ollut ymmärtääkseenkään. Asiahan oli hänen asiansa eikä koskenut torpan omistajaa enempää kuin juhannus koskee joulua.

Vasta maaliskuun alkupäivinä löytyi rahallinen ostaja ja Seppola siirtyi hänen omakseen seitsemäntuhannen markan hinnasta. Ja aivan muuttopäivien edellä synnytti Eliina tyttären, joka tapaus vaikutti Jonniin valtavan iloisesti. Kirkkaana maaliskuun päivänä lähti sitte viimeinen muuttokuorma Seppolasta. Siihen kuului Eliina, Toivo ja uusi tulokas. Jonni istui seville, harmaja alkoi ravata, valkoisen koivikon rannassa, jossa tie teki äkkimutkan järvelle, loi Eliina vielä silmäyksen taakseen. Torpan punaisiksi maalatut rakennukset tuntuivat nyökkäävän iloisesti:

— Kiitos kaikesta! Onnea matkaan!

Mutkassa Jonni katsoi Seppolaan ja kohotti lakkiaan torpan rakennuksille.

— Kymmenen vuotta olin suunnitellut elää täällä, mutta lähtö joutuikin äkkiä. Vasta nyt eron hetkellä tuntuu, miten lujaan olin jo ennättänyt kasvaa Seppolaan. Oikein tuntuu haikealta.

— Tuntuu, vaikka tänne muuttaessa luulin, että kuolen ikävään, ennenkuin yksikään vuosi ehtii umpeen.

Harmaja juoksi taivalta, taakse jäivät niityt, norot ja lahdelmat, levisi vastaan kirkonkylä peltoineen ja taloineen ja ehti eteen punaiseksi maalattu kievaripylväskin, josta tie kääntyi Ainolaan. Oli saavuttu perille.

Jo seuraavana päivänä tuli pastori tervehtimään. Hänestä oli tullut pitäjän kirkkoherra, ja häntä kaikki omaa etua tavoittelemattoman ja puhtaan luonteensa vuoksi.

— Terve tuloa ihmisten ilmoille, puheli hän iloissaan. Todet sanoakseni on minusta tuntunut koko ajan, ajan, jonka olit Seppolassa, kuten olisi puoli pitäjää ollut hukassa. Terve tuloa ihmisten ilmoille, sanon toisenkin kerran, ja sen teen sitäkin suuremmalla syyllä, kun tärkeiden kunnallisien kysymysten ratkaisu on aivan ovella.

— Tarkoitat kansakoulujen piirijakoa ja kunnan lääkärin hankkimista.

— Niitä juuri, ne ovat molemmat tärkeitä, mutta toinen on tärkeämpi.

— Nimittäin lääkärin hankkiminen. Et usko miltä tuntui, kun kuoletin pikku tyttöni, enkä saanut lääkärin apua mistään.

— Henki on aina tärkeämpi kuin ruumis, pannaan piirijako ensin toimeen. Minulla on ehdotus valmiina lukkarissani, tuli on kytenyt jo pienen aikaa tuhassa, joten luulen että koko kysymys menee kuin huilulla soittaen. Kunnan lääkärin hankkiminen seuraa sitte edellisen kantapäillä. Jos naapurikunnista ilmaantuu siihen osanottoa, kuten toivotaan ja otaksutaan, menee sekin puuha perille.

— Olkoon menneeksi sitte piirijako eellimäisenä.

Kuulutettiin kuntakokous, äänivaltaisia tuli kokoukseen tihein parvin.
Ja kaikki vaativat kouluja, Hosun kyläläiset etukynnessä.

— Meillä on oikeus ensiksi saada koulu, sanoivat he. Me olemme kuin eri maailmaa, kaikilta hyljättyjä ja oman onnemme nojaan jätettyjä. Muista kylistä päästään mukavasti kirkonkylään minä vuoden aikana tahansa, mutta Hosun mailta ei syksyn ja keväin päästä muuten kuin lintuna lentäen. Koulu meidän kylään, me olemme kaikessa orvon osalla.

— Ja meidän kylään, vaativat eri kulmakuntien miehet. Pannaan kakku koreesti tasajakoon.

Jonni oli vaiennut kokouksen alkumenon aikana, hän ei tahtonut uskoa silmiään eikä korviaan. Hän muisti kuntakokouksen noin kymmenen vuotta sitte, jossa hän ehdotti vaivaishoitojärjestelmän parantamista, ja nyt nuo samaiset miehet, jotka silloin äänestivät kumoon hänen esityksensä, vaativat kouluja valittelematta markkojen menoja.

Keskustelun alkaessa käydä sekavaksi ja syrjäytyessä pois pääasiasta turhanmoiseen kinailuun, pyysi Jonni puhevuoroa. Silloin paraikaa luiseva torppari huitoi käsiään ja kertoi juhlallisella äänellä, miten Josua jakoi Kaanaan maan arvan kautta kahdentoista sukukunnan kesken. Luisevan lopetettua, rupesi Jonni puhumaan, hiljaisuus syntyi oitis.

— Ensi sijassa on otettava ehdotetusta piirijaosta johtuvat rahalliset menot huomioon, alkoi hän matalasti, huomaten miten hullunkurisesti asemat olivat muuttuneet. Emme voi ruveta rakentamaan yhtä aikaa neljää uutta kansakoulua, siihen yritykseen tarvittaisi tasaluvuissa noin kuusikymmentä tuhatta.

Tahallaan katkaisi Jonni esityksensä tuohon, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Kylmiä yskähdyksiä kuului eri tahoilta.

— Mutta sovittelujen ja uhrauksien avulla voidaan piirijako panna toimeen vaikka jo ensi syksynä. Jokaisessa piirissä löytyy joku joutilas ja tyhjä rakennus, johon koulu voidaan aluksi sijoittaa. Valitaan vain joka piiriin johtokunnat, jotka järjestävät asian. Tuonnempana sitte haetaan kuoletuslaina uusia kansakoulurakennuksia varten. Piiri, joka tekee suurimmat uhraukset vuokrakoululle, saa ensimmäiseksi uuden koulurakennuksen.

Ehdotus palkittiin äänekkäillä hyvähuudoilla. Kohinan tyynnyttyä astui Pesähosu ryhmästään eroon, kohenteli ukkovaarin aikuisia sankalasejaan ja virkkoi:

— Tarjoan ilmaiseksi Hosun kylän koululle tuvan, tulen tuvan takkaan, kesäruuat opettajan lehmälle ja perunapellon. Eivät ole antimeni suuret, muut antakoot kouluilleen enemmän.

Innokkaat hyvähuudot seurasivat Pesähosun lahjoituksia.

Pitkän ja uuvuttavan kokouksen vihdoinkin loputtua, pyysi pastori
Jonnia pappilaan. Kahvia juodessa virkkoi viimemainittu:

— Tämänpäiväinen kokous käy ajuni yli, en vieläkään oikein käsitä…

— On aivan luonnollista ettet käsitä, kun olet elänyt Seppolassa kuusi vuotta. Keitä olivat kiivaimmat koulujen vaatijat? Sanohan.

— Kuntalaisia, isäntiä.

— Nuijamiehet olivat järjestään lukutupien haltijoita. Tiedä että on tehty työtä näinä kuutena vuotena. Joka sunnuntai-ilta olen ollut kuljossa, väliin viikollakin. Sanomalehtiä on tilattu ja levitetty, kirjat ovat kierrelleet lukutuvasta toiseen, ja kuuden vuoden kuluessa ovat poikaset ja tyttöset kohonneet nuorukaisiksi ja neitosiksi. Tänään isien suut purkivat ulos sen, mikä nuorukaisten ja neitosien eli heidän poikiensa ja tyttäriensä sydämmissä sykkii. Sydämmiin kylvit sinä ensimmäiset jyvät. Vereni lämpenee vielä nytkin, kun muistelen alkua. Muistan syksyn, jolloin paiskausit koulusta kotiisi Kaislaan. Seuraavana kesänä ehätti korviini uutinen, että keräilit ympärillesi kotikyläsi nuoria ja aloit jakaa heille sitä, mitä sinulla oli jaettavaa. Kuinka minun rintani lämpeni silloin. Tunsin että minussa heräsi eloon jotakin, jonka olemassa oloa en ennen ollut tuntenut, jotakin, joka loi valoa koko olentooni, samalla kun se vavahutti veriäni. Halusin tavata sinua, tutustua sinuun…

— Jo riittää.

— Elä minua keskeytä, anna minun puhua. Olin kärsinyt niinä aikoina hengen masennusta. Peittyi pimeään se, mikä minussa mahdollisesti oli jaloa, ja minä näin omassa itsessäni vain kätyrin, Arne Garborgin kuvaaman talonpoikaisylioppilaan, joka toimii alhaisien vaistojensa mukaan. Nyt käsität, miltä elämän laululta tuntui minun korvissani viesti, että sinä olit ryhtynyt esitelmiä pitämään kylän pojille ja tytöille. Kerran olin jo lähtemässä Kaislaan, mutta samassa tultiin hakemaan minua sairaan luo. Syntyivät sitte selkkaukset Kaunon ja Aliisan lemmenvehkeiden vuoksi ja seuraltasi suljettiin Kaislan renkitupa. Aioin hyökätä isäsi kimppuun, mutta onneksi maltoin mieleni. Asetuin odottavalle ja tarkastelevalle kannalle. Jos on syvemmät lähteet, ajattelin, ei se kuivu ensimmäisen kylmän tuulen vuoksi, vaan se elää, porisee ja nousee taasen rinteille, kastellakseen ja vihannoittaakseen ympäristöään. Ja niin se tekikin. Syyskesällä sattui Taivos-ukko vastaani, hän ilmoitti minulle, että joukkosi kohdakkoin keräytyy hänen tupaansa. Vereni ajoi minut mukaan ja siitä päivästä saakka alkoivat siteet kasvaa minun ja seurakuntalaisteni välillä. Samassa määrässä kuin minä olen lähentynyt heitä, ovat he lähentyneet minua. Minä olen ollut heidän opettajansa, mutta he ovat yhtä paljo opettaneet minua…

Tänään niitimme työmme satoa. Kohdakkoin on meidän astuttava syrjään nuorempien tieltä. Opettajat jatkavat sitä, minkä me olemme alottaneet. Se on kehityksen kulku. Kehitys hakee itselleen uusia muotoja, uudet muodot vaativat uusia miehiä —

Noin puhui pastori, kävellen huoneensa lattialla edestakaisin ja aina väliin haraten tukkaansa, kuten hänen tapansa oli tehdä innostuksen hetkenä.

Syksyllä avattiin kunnassa neljä uutta kansakoulua. Tuo herätti niin suurta huomiota, että paikkakunnan lehti puhui johtavassa kirjoituksessaan sydänmaan pitäjästä, jonka asukasluku oli kolmentuhannen vaiheilla, mutta jossa silti avattiin yhtä aikaa neljä uutta kansakoulua. Kirjoitus päättyi huutomerkillä varustettuun lauseesen: seuratkaapa muuallakin esimerkkiä!

KUNNIAVIERAANA.

Nuorien seura eleli yhä, olipa sen toiminta tavallaan ehostunutkin. Pimeinä vuoden aikoina oli sillä omat illanviettonsa, joihin elähtäneemmätkin kuuntelijoina ja katselijoina ottivat osaa. Ensimmäiseen illanviettoon syyspuolella kutsuttiin Jonni kunniavieraaksi. Ehkä sekin vaikutti houkuttelevasti yleisöön ja ehkä oli muitakin syitä, mutta väkeä ainakin kertyi avaraan seuratupaan tavallista tiheämmin.

Seuran johtavina henkilöinä olivat pastori, opettajatar ja opettaja. Jonnin silmä heti keksi, että johtajien ja johdettavien keskinäiset välit olivat sulat. Nuorien käytös oli vapaata, mutta samalla luontevaa, ja siinä kyllä ilmeni kunnioitus, mutta ei kömpelöin muodoin eikä suosion silmäystä etsien. Näkyi että opetusta oli annettu ja nautittu molemmin puolin, kuten pastori Jonnille tunnustikin innostuksen hetkenä.

Mutta nuoret kasvot pyrkivät joka taholla olemaan outoja. Polvi, joka Jonnin muuttaessa Seppolaan vielä kuului lapsilaumaan, oli kuuden vuoden kuluessa vehmastunut nuoruusikään ja muodosti nyt seuratuvassa yleisön enemmistön. Kasvonpiirteitä lähemmin tutkimalla saattoi kuitenkin päästä suvun perille, työ, joka tarjosi omituista hupia Jonnille ja jota hän ahkeraan harjoitti nuorien parvea silmitellessään.

Kaislan iltamien aikuista kantajoukkoakin oli vielä tallella. Oli Kauno, Aliisa ja joku muukin heidän ikäisensä ja oli Taivos-ukko, yhtä vakavana ja lämminsilmäisenä kuin konsanaan Kaislan renkituvan loukossa istuessaan.

Ohjelmaan kuului sekakuoron laulua, lausuntoa, satuja j.n.e. Erittäinkin huvitti Jonnia parin kansakoulunoppilaan, pojan ja tytön, esiintyminen vuorokeskustelijoina. Poika etsi rikkautta, saavuttaakseen onnen, tyttö väitti onnen toki olevan siksi hienotunteisen, ettei se sokeasti seuraa lompakkoa povilakkariin. Kappale oli kypsäksi harjoiteltu ja suuressa seuratuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, kun tyttö punakkana ja säihkyvin silmin lausui lopussa voitokkaasti:

siis kultasi, hopeasi hylkää ja hankkios sydämmeesi kultaa: maatasi rakastaos hielläsi, työlläsi, nuo kultasi, hopeasi olkoon.

Ohjelman lomissa painautuivat Jonnin ajatukset Kaislan ensimmäiseen iltamaan. Komeasti valaistu, avara seuratupa hyvin harjoiteltuine kuoroineen, esiintyjineen ja yleisöilleen vaihtui seiniltään mustuneesen renkitupaan, jonka takassa tuli oli hälvennyt hiiloksiin, kaamean kuutamon valon kajastaessa ikkunasta tupaan. Ja tuvassa haaveilmeisiä kasvoja, jotka tuijottaen ja henkeä pidättäen seurasivat ja kuuntelivat puolen tunnin mittaista esitelmää Svedenborgista, hypnotismista ja sielujen välillä tapahtuvasta sähkösanomien vaihdosta. Muistot synnyttivät makean hymyilyn Jonnin kasvoille ja hymyily häipyi vasta sitte, kun pastori tuli pyytämään, että kunniavieras laatisi jonkun lauseen illan kunniaksi.

Jonni oli pyynnön varalle vähin valmistautunutkin, ja kun kuoro oli esittänyt hengellisen motetin, alkoi hän puhua pehmeällä ja lämpöisellä äänellä tulevaisen elämän toivosta ja sen merkityksestä inhimillisessä elämässä. Yksinäisessä metsätorpassa asuessaan oli hän sairastunut ankaraan tautiin, ja kun kuolema katsoi häntä silmiin, nousi hänen sielustaan ankara hätähuuto: minne tämän elämän jälestä? Silloin järkeä tyydyttävä uskonto petti hänet, näyttäen pelastuksen sijaan kylmiä korpia ja pimeitä syvyyksiä, kunnes pimeydessä näkyi valopilkku: ristiinnaulitun kuva. Hädän tultua järjen rakentamat pelastuskeinot pakenivat, mutta ristiinnaulittu riensi avoimin sylin vastaan. Riemuiten ja vapisten, iloiten ja huoaten, rakastaen ja jumaloiden läheni sielu pelastajaansa.

Niinkuin meri imee ja vetää itseensä virtojen vedet, samoin tulevaisen elämän toivo on kaikkina aikoina vetänyt ja vetää kaikkina aikoina puoleensa ihmisajatukset. Kysymystä voi kiertää ja kaartaa ajan, sen kanssa voi järkeillä hyvinvoinnin hetkinä. Kun ei kuolema ahdista, tyydyttää kun sanotaan: mikä on kerran olemassa, ei voi hukkua eikä kadota olemattomiin. Lehti putoaa maahan, mutta se ei huku eikä katoa, se muuttuu maaksi, kasvattaakseen neularuohon tai noustakseen mehuna jälleen puun suoniin ja ehkä puhjetakseen uudelleen lehdeksi. Elämän jatkona voi yhtä vähän olla kuolema, kuin valkeuden jatkona pimeys. Elämä luo ja synnyttää ainoastaan elämää, sen voi todistaa yhtä helposti kuin todistetaan, että yksi ynnä yksi on kaksi. Ja järkeilevä, ahdistusta tuntematon mieli tyytyy tuohon. Minä en huku, minä elän, se riittää, siinä on kylliksi niinkauan kuin eletään haudan tällä puolen. Haudan tuolla puolen selviää kaikki itsestään.

Mutta pelastuksen tarpeen yllättäessä eivät tyydytäkään järkeilemiset, sillä sielu alkaa hädissään parkua: minne minä? Puun lehden tulevaisen elämän minä tiedän, se kasvaa neularuohoksi tai jälleen uudeksi lehdeksi, mutta minä, ihminen, minne minä ja miksi minä? Ylemmäksikö vaiko alemmaksi? Paremmaksiko vaiko huonommaksi? Onneenko vaiko onnettomuuteen minä? Järki vaikenee. Taivas vaikenee. Ja kaikki peittyy pimeään. Ei näy aurinkoa. Ei näy tähtiä. Ei näy kuuta. On vain pimeyttä. On vain toivottomuutta.

Silloin kuuluu lempeä ääni: minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule isän luo, vaan minun kauttani.

Nuo lempeän äänen lausumat sanat puhaltavat pois toivottomuuden ja pimeyden. Siinä missä ennen oli tuskaa, pelkoa ja kauhua, siinä on nyt uskoa, toivoa ja rakkautta. Kuolema on kadottanut kauhunsa, syvyydestä ja pimeydestä on noussut pelastaja: ristiinnaulittu, joka avoimin sylin rientää ahdistettua vastaan.

Inhimillinen elämä pyrkii näännyttämään ja rikki repimään. Kaiken sen minkä se särkee, hajoittaa ja murskaa, kaiken sen tulevaisen elämän toivo tekee ehjäksi, kaikkeen ahdistukseen, surmin ja tuskaan luo se henkilökohtaisen merkityksen, jolla on kasvattava ja jalostava tarkoituksensa: kypsyttää ihmistä tulevaista elämää varten.

Tämä koskee yhtä hyvin vankilan koppia kuin komeata kartanoakin. Ihminen, jonka sielu todella elää, kärsii kaikissa asemissa siitä, mikä hänen ympärillään, joko lähempänä tai etäämpänä, on särkynyttä ja huokausten hyväilemää. Iloisimpienkin tunteitten valloissa ollessa nousee rinnasta äkkiä ja lupaa kysymättä huokaus, onnellisinkin tuntee toisinaan elämän näännyttävää painoa ja kaihoisina hetkinä mieli oikein ui kyynelissä, tietämättä mitä varten ja mistä syystä.

Tulevaisen elämän toivo luo inhimilliseen elämään korkeuden ja suuruuden, jota ei voi mitata, se luo siihen pyhyyden ja kirkkauden, jota ei käy yrittäminenkään määritellä. Se antaa kaikki eikä vaadi mitään. Ihminen, surun lapsi ja ilon nauttija, onnellinen ja onneton, kaikki tarvitsevat haudantakaisen elämän toivoa, tarvitsevat sitä myrskyssä ja kirkkaalla säällä, elämässä ja kuolemassa.

Tuohon tapaan puhui Jonni ja puhujan olento oli kuin sinetti jokaisen lauseen alla. Suuren vartalon niska oli painunut Seppolassa ollessa yhä tuntuvammin kyyryyn, mutta kaarevan otsan ja ystävällisien, aina hymyilevien kasvojen ilmeessä heijasti jotakin korkeampaa, joka vaikutti väkevästi.

KANSAN MIES.

Ainolan isännöiminen veti alussa Jonnin kovalle. Hän hapuili kuin hämärässä, talonpidon komennon eri haarat tuntuivat olevan irti toisistaan, ja vaikeaksi kävi löytää kulloinkin monien ohjien kimpusta juuri se ohja, jota piti käsitellä ja jolla piti suunnata toisia ohjia. Mutta Eliina pystyi antamaan neuvon ja vasta nyt Jonni oppi ymmärtämään, mitä käytännöllinen ja taitava vaimo merkitsee. Kun Jonni avutonna tähtäili laskujaan vuosien taakse, sormitteli Eliina huomista päivää ja tulevaa viikkoa ja mittaili puuhat niiden mukaan niin täsmälleen ja selvästi, kuin olisi ollut kysymys vain kahden vaskilantin yhteenlaskemisesta.

Kuoletuslainan homma onnistui laskujen mukaan. Ainolasta myönnettiin kaksikymmentätuhatta markkaa, mutta moinen summa nieli korkoihin ja kuoletukseen sata markkaa kuuta kohti. Ja sen sadan markan kokoon haaliminen häiritsi monesti Ainolan haltijaväen yöunia, tuppasipa päivinkin pitämään pientä peliä naurun ja hymyn pohjissa.

Lainahomman jälestä tuli meijerin vuoro. Keskinäisien riitojen vuoksi oli meijeriliike kokonaan tauonnut, mutta tavallisella tarmollaan puhalsi Jonni sen jälleen toimintaan, perustaen samalla isäntäyhdistyksen yhteisostoja ja muita yleisiä käytännöllisiä pyrintöjä varten. Tulevaisuus siten lupasi hyvää ja kaunista, mutta nykyisyyden kanssa oli laita vähän noin ja näin. Ensimmäinen vuosi Ainolassa veti velkaantumiseen, ja toinen vuosi oli ensimmäistä karmeampi. Kevät ei ollut erin tavallisuudesta poikkeava eikä liioin kesäkään. Satoi lajikseen ja piti seestäkin, mutta luonnon niityt eivät havahtuneet kasvuun, vaan muljottivat osiltaan paljaina, osiltaan työnsivät korkeintaan keskinkertaisen sadon. Peltoheinä kyllä yleni, jotta humusi ilmassa, mutta se oli huono lohdutus Ainolan isännälle, jonka maitotalous nojautui vielä melkein pelkältään luonnon niittyjen anteliaisuuteen.

Ja elokuu läheni, jonka alkupäivinä puoli kuoletusvelan korkoa oli suoritettava. Eliina laski maitotalouden säästöt, mutta vaikka niissä keksittiinkin tasamittainen kohoaminen, eivät ne likipitäinkään nousseet tarvittavan summan tasalle. Jonni oli suunnitellut myydä maitotulojen lisäksi peltoheinää, mutta sitä ei käynyt ajatteleminenkaan, kun luonnon niityt olivat osittaisen kasvamislakon tehneet sinä kesänä. Kipin kapin heinät kaikkineen tulivat riittämään Ainolan elukoille uuden nurmen vihannoimiseen saakka. Ja velan teko vilutti niin mielen, että siitä luovuttiin heti.

— Ei velkaa enää, ei missään nimessä, virkkoi Eliina. Pannaan ennemmin hengellisiä alttiiksi.

— Se kostaa vasta käsin.

— Kyllä, mutta velka kostaa myöskin. Pannaan toinen härkä, lampaita, sika…

— Tehdään niin. Ehkä siten valitaan kahdesta pahasta vähemmin paha.

Päästiin pulmasta puolen vuoden ajaksi, mutta kynttelinä nauroi taasen räystäällä sama harakka. Eliina laski maitotalouden säästöjä, Jonni istui mykkänä. Hän pystyi kyllä suuriin tehtäviin, mutta tämmöiset pienet seikat pyörittivät hänet tolkuttomiin. Jos olisi ollut kysymys taivuttaa kuntalaiset yksissä miehin hankkimaan navettoihinsa ja asuntoihinsa sähkövalot, ei hän olisi moisen tehtävän edessä joutunut silmänräpäykseksikään ymmälle, mutta pikku seikka, kuoletusvelan koron suorittaminen, se pieksi hänet aivan avuttomaksi.

— Hulivili rahaksi, muu ei auta.

Jonni säpsähti.

— Tarkoitatko täyttä totta? kysyi hän pyörein silmin.

— Täyttä totta tarkoitan, ei löydy meillä muuta joutilaampaa muuttumaan rahaksi.

Hulivili oli kolmitalvias varsa, joka äitinsä Tipan kera oli tuotu Eliinan kotoa Ainolaan heti, kun Seppolasta oli muutettu. Varsan nimestä riiteli Jonni viikkokausia Eliinan kanssa, väittäen ettei Hulivili sovi tammavarsan nimeksi, mutta Eliina nauroi sen sopivan aivan ihmeesti, vieläpä paremmin kuin mikään muu nimi.

— Se on loukkaus Tippaakin kohtaan, kun tyttärelle asetetaan nimi, joka suorastaan syyttää nimen omistajaa kevytmieliseksi.

— Tippa tietää, ettei nimi miestä pahenna.

Toivo, Silja, Manu ja koko Ainolan väki kutsui, isännän vastaväitteistä huolimatta, varsaa Huliviliksi ja se nimi sille jäikin pysyväksi. Ajan mukaan Jonnikin tottui nimeen.

Mutta nyt piti luopua Hulivilistä, kaunisluisesta, hyvätapaisesta ja kookkaasta varsasta, jonka harja oli kuin hopea.

— On raskas luopuakseni siitä.

— Varsoohan Tippa keväällä.

Myytiin Hulivili ja päästiin pälkähästä. Kesällä tuli parempi heinä vuosi, maitotalouden säästöt olivat nekin tasamittaisesti kohonneet, panemalla alttiiksi yhtä ja toista suoriuduttiin pintehestä.

Noin luovailtiin puolikymmentä vuotta. Pantiin aina pisin sormi suuhun, ja siten vältettiin velanteko ja opittiin omin voimin perkkautumaan pulasta. Seikka ettei heitä voinut kukaan kadehtia, virkisti ja terästytti mielen. Ainolan velkahisena isäntänä oli Jonni yhtä lujalla elämän kynsissä kuin joku toinenkin pellon kyntäjä. Eikä hän tuntunut olevan ylempänä eikä alempana, vaan hän oli tasalla heidän kanssaan, heidän ilojensa nauttijana, heidän huoltensa huolijana. Häntä lähenneltiin ja puhuteltiin niinkuin ystävää ja omahista eikä niinkuin herrasmiestä, joka on huvikseen ruvennut maata viljelemään. Se oli kahdenkymmenen tuhannen markan suuruinen velka, joka sekoitti Jonnin lähempään veriheimolaisuuteen maata viljelevän väestön kanssa ja herätti myötätunnotta silmäyksiin, joita häneen luotiin. Mies oli heidän miehiään sieluineen ja ruumiineen, syntynyt talonpojaksi veren puolesta ja suvun puolesta ja luotu talonpojaksi hengen ja sielun puolesta, samaan poutaan ja samaan sateesen kuin ikinä joku talonpoika. Veriheimolaisuus ilmeni joskus semmoisena sydämmen luottamuksena kuntalaisten puolelta, että se ihmetytti. Niinpä eräänä sunnuntaina ajoi Ainolan pihaan kirkonmenojen päätyttyä nuori mies kunnan etäisimmästä syrjästä. Jonni ei tuntenut tulijaa eikä Eliinakaan. Ja kuitenkin oli mies ajanut Ainolaan perhe-elämän pilvien vuoksi. Oli äsken nainut ja lunastanut siskoiltaan talon aivan täyskorkeasta hinnasta. Miniän ja vanhuksien välillä oli sattunut jotakin turhanaikaista saivartelua, jota vanutettiin ehdoin tahtoin kummaltakin puolen sillä seurauksella, että vanhukset ilmoittivat eroavansa yhteisestä pöydästä ja vaativansa heille kuuluvan eläkkeen.

— Tule ja auta minua, jos miten voit, rukoili mies. Näet mulla on suuri velka oloihini nähden. Jos minun, alkavan miehen, vielä pitää maksaa vanhuksille heidän runsaat eläkkeensä, joudun hukkaan. Kun syövät talon pöydässä, ei tunnukaan ja minä voin muuttaa rahaksi heidän eläkkeensä ja maksaa velkojani. Itse tiedät, miltä maistuu velassaolo.

Avunhakija ei kerkinyt vielä kunnolleen lopettaakaan, kun Jonni jo valmistausi lähtöön. Ajettiin taloon, alotettiin työ ja jatkettiin sitä iltaan saakka. Miniä, jolla oli lyhyempi korsi kädessä, pehmeni pian, mutta vanhukset kirppuilivat vastaan. Ei ollut viisasta rynnätä heihin käsiksi liian silmittömästi ja voittoon luottaen, piti ensin antaa heidän purkaa katkeransa ja vasta suursiivouksen jälestä ryhtyä varovasti painelemaan kaunisäänisempiin kieliin. Sitä tekoa tehden sulivat vanhukset sovintoon, miniä pakotettiin anteeksi pyytämään ja Jonnin lähtiessä alkoi talon väki hankkiutua illalliselle, riensipä muori miniän avuksi ajamaan padasta puuroa vatiin.

Viimemainittu seikka piti koko paluumatkan Jounin kasvoilla viisi hymyä vireillä.

Neljäntenä kesänä suoritettiin Ainolan kuoletusvelan korot iloisempien kellojen soidessa. Ruista tosin vikuutti halla, mutta touot ja heinä työnsivät satoa sylin täydeltä. Maitotalous oli myöskin kohonnut tasamittaisesti, joten kaikki alkoi näyttää toivehikkaammalta. Kehun sijaa ei vielä ollut ja ilman Eliinan käytännöllisyyttä ja pikku seikkojen järjestämiseen tottunutta kättä olisi Ainolan osto epäilemättä käynyt Jonnille kalliiksi huviksi. Tuo käytännöllisyys ja monipuolisuus alkoi vasta nyt kiinnittää hänen huomiotaan, sillä tarpeen sattuessa löytyi heillä aina jotakin myytävää ja rahaksi muutettavaa. Kun läheni kunnan- tai kruununverojen maksu tai piti suorittaa palvelijain palkka, hommasi Eliina Jonnin lähtemään kaupunkiin myymään ryyniä, munia, herneitä ja viittä muuta siihen lisäksi, tai myytiin heillä kotona joku elukka, pahnoja, vuotia, villoja, porsaita, niin jotta menojen varalle löytyi aina pieniä puroja juoksemassa.

Eliina oli kotona tuollaiseen käytännöllisyyteen ja monipuolisuuteen tottunut, se oli hänessä kuin sukuvertä, joka oli mennyt jokapäiväisen elävän esimerkin kautta äidiltä perinnöksi tyttärelle. Hänen kotinsa viljelykset eivät olleet laajat eivätkä erinomaisemmassa kunnossa kuin muidenkaan eikä maitotalouskaan ollut mitenkään kehittyneemmällä asteella kuin yleensä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta oli talo ollut varakkaan ja hyvin voivan maineessa jo miespolven. Kun Jonni tuota asianhaaraa tarkemmin ajatteli, muisti hän myöskin että Eliinan isä oli koko ikänsä kasvattanut hevosia, hopeaharjaisia, harmaita ja kaiken värisiä, sekä myynyt härkiä, kananpoikia ja juotto vasikoita ikänsä kaiken kaupungin torilla. Myöskin kirkonkylässä löytyi pari semmoista taloa, joissa oli kaupan vaikka verkon silmiä ja rastaan laulua, kuten kylässä tavattiin leikillä sanoa. Molemmat talot olivat varakkaita, vaikka muuten maittensa suuruuden ja muiden etujen puolesta olivatkin toisarvoisia.

Viisi vuotta kun oli asuttu Ainolaa, kasvoivat rintapellot sakean laihon, maanviljelys ja karjanhoito alkoi päästä voimakkaampaan kiertokulkuun, joka yhäti tuli paisumaan, kun rintapeltojen takaiset maat vähitellen ruokittiin yhteiseen työhön.

Jonni ymmärsi hyvin, kenen ansio suurimmaksi osaksi oli, että Ainolan talouden purot juoksivat sisäänpäin eikä ulospäin. Se oli Eliinan, hentoisen ja pikkuisen Eliinan ansio. Eliinan käden jäljet ja järjestämiskyky tulivat kaikkialla taloudenkomennossa Jonnia vastaan, jokaisen pyörän liikkeet olivat hänellä selvillä, kaikkeen kerkisi hän, kaikkeen oli hän tottunut. Kuin muurahainen juoksi hän lattiaa aamusta iltaan ja jollei hän siinä juossut, löytyi hän navetasta, jossa jokainen lehmä tunsi hänen pukunsa ja hänen kätensä silityksen —

Eliinan pyhittäessä elämänsä kodin piirissä, alkoi Jonni tulla tunnetuksi koko paikkakunnalla, jopa valtaherrojenkin luona. Valtion palkka-apua hommatessa kunnan lääkärille ja kuoletuslainaa hankkiessa kunnan kansakoulurakennuksia varten, pistäysivät pastori ja Jonni pääkaupunkiin kumarrusmatkoille asianomaisien senaattorien luo. Hallitusmiehien huomio kiintyi sydänmaan talonpoikaan, jonka takin liepeissä tuntui kokonainen maakunta piileytyvän. He kyselivät häneltä kaikkea, mikä talonpoikaan koskee, ja kun hallitus kohta senjälkeen kutsui kokoon muutaman komitean pohtimaan tärkeitä maataloudellisia kysymyksiä, kutsui se siihen Jonninkin parin muun talonpojan kera.

Komitean lopetettua työnsä läheni tuomiokunnan valtiopäivämiesvaali. Jonnista tuntui heti, että jotakin salaperäistä liikkui ilmassa. Tuomiokunnan entinen, monivuotinen edustaja, joka oli kunnialla paikkansa täyttänyt, oli kuollut, hänen tyhjä sijansa oli lähestyvässä vaalissa täytettävä. Ehdokkaaksi ilmaantui naapuripitäjän kuntakokouksen puheenjohtaja, upporikas rusthollari, joka metsäkaupoilla ja talojen ostoilla oli hankkinut itselleen puolen miljoonan omaisuuden. Maanviljelijänä oli mies nolla, valtiopäivämiehenä vallan mahdoton. Kuultuaan hänen pyyteistään, rupesi Jonni vakavasti harkitsemaan edusmieskysymystä. Mikäli vaali hänen vallassaan oli, ei hän ikinä aikonut päästää moista tukkijunkkaria ja yksinkertaisien petkuttajaa valtiopäivämieheksi. Kykenevämpi ja sopivampi ehdokas oli saatava, ja semmoinen löytyikin toisessa naapurikunnassa. Vähävarainen talonpoika, kolmenkymmenen vanha, käynyt vain kansakoulun, mutta hankkinut tietoja kirjoista ja elämästä enemmän kuin moni korkeammat koulut käynyt. Häneen oli Jonni tutustunut muutamissa kokouksissa, joita pidettiin kuntien edustajain kesken paikkakunnalle perustettavan kansanopiston vuoksi. Talonpojan nimi oli Heikki Vasu ja johtui sukunimi talosta, jonka nimi myöskin oli Vasu. Jonnista ja hänestä tuli ystävät, he olivat kirjevaihdossakin keskenään, kun milloin vain toinen tarvitsi toiselta neuvoa. Sopivin kunnan valtiopäivämies oli epäilemättä Heikki Vasu, mutta mies tarvitsi vetää esiin piilostaan.

Jonni kirjoitti asiasta Veikolle, joka oli naapuripitäjän kirkkoherrana ja perusteli Heikki Vasun ehdokkuutta niin pätevästi, kuin hänen luonteisensa henkilö konsanaan voi perustella. Ei ole epäilemistäkään, ettei hänen ehdokkuutensa saa kannatusta, kirjoitti hän lopuksi. On melkein varma, että minä joudun valitsijamieheksi, joten meidän äänemme ovat taatut. Kypsytä sinä miehesi. Jos ei kummempia satu, tulee muiden kuntien valitsijamiehissä löytymään semmoisiakin, joihin minä voin vaikuttaa. Muut mahdollisesti mukaan joutuvat ainekset sulatetaan vaalitilaisuudessa.

Parille muullekin henkilölle kirjoitti Jonni Heikki Vasun ehdokkuudesta; mutta ne eivät vastanneet lainkaan. Veikko kyllä vastasi, mutta jotenkin hämärästi. Heikki Vasun kannattamisesta ei mainittu sanaakaan, vakuutettiin vain, että heidän kunnastaan kyllä lähetetään valitsijamiehiksi potrat pojat.

Koitti valitsijamiesten vaalipäivä, Jonni asteli kuntakokoukseen, varmana ettei hänen ohitseen ajeta missään tapauksessa. Muuan nuori isäntä, Pälsyn sukulainen, esitti valitsijamiesehdokkaat, ne hyväksyttiin äänestyksettä, pöytäkirja tarkastettiin ja allekirjoitettiin heti, koko toimitus kesti tuskin puoli tuntia.

Nolon näköisenä silmäili Jonni äänivaltaisiin, jotka noin yksimielisesti sivuuttivat hänet, mutta kenenkään kasvojen ilmeistä ei käynyt selville mitään huomattavampaa. Kaikki näyttivät tyyniltä ja tyytyväisiltä, kuten olisi päätetty jostakin aivan luonnollisesta ja jokapäiväisimmästa asiasta.

Kokouksen hajotessa pyydysti Jonni kiinni kaksi valitsijamiestä, ruveten keskusteluihin heidän kanssaan, kysyen painavasti:

— Ketä aiotte äänestää?

— Riippuu sovitteluista toisien valitsijamiehien kanssa.

— Ettehän vain tukkiherraa ja puolen miljoonan omistajaa?

— Sitä ei kannateta edes omassakaan kunnassa.

— Mistä sen tiedätte?

— Siellä oli toissapäivänä valitsijamiesvaali ja tukkiherran ehdokkuuteen nähden se meni aivan maantien ojaan.

— Heikki Vasua on äänestettävä, hänen omat kuntalaisensa kannattavat häntä. Se on tietomies ja taitomies.

— Kyllä mies tunnetaan.

Kului pari viikkoa. Oli aamu, Jonni kengitti tanhualla Tippaa. Hevosen kengittäminen oli hänen mielitöitään ja siinä työssä hän omasi mestarin taidot. Etevimmän ammattimiehen tavoin kykeni hän muutamassa silmänräpäyksessä veistämään kavion semmoisen tasoon, jotta kenkä siihen sopi kuin syletty. Lyseoajoilta oli hänellä monta muistoa kengitystaituruudesta. Samassa talossa, jossa hän asui lyseota käydessään, asui myöskin ajuri. Jonni kärtti kärttämätään saada kengittää tämän hevosta, johon hän oli muutenkin rakastunut. Vihdoin ajuri suostui, koe onnistui mainiosti ja siitä pitäin oli Jonni ajurin vakituinen kengittäjä. Pikku kaupungissa seikka levisi muidenkin tietoon eikä kestänyt kauan, ennenkuin Jonni oli kaikkien ajurien tuttu ja heidän hevosiensa palkaton kengittäjä. Vielä nytkin hän hevosen nähdessään aina silmäsi ensiksi sen jalkoihin, olivatko ne kengässä tai ilman. Koulupoikana olivat hänen korvansa tottuneet niin herkiksi, että hän kesäisin kuuli jo monen kymmenen sylen päähän, jos hevosen yksikin kenkä oli höllääntynyt ja vähääkään liksutti —

Tipan kengitettyään meni Jonni tupaan einehtimään, aikoen eineen jälestä lähteä katsomaan, miten muutaman viemärin kaivuutyö oli edistynyt. Hän oli juuri noussut pöydästä, kun ovi aukeni ja sisään työntyi Taivos-ukko, pastori, Jullu, kunnan valitsijamiehet ja joku muukin läheisempi ystävä. Taivos-ukko alkoi puhua:

— Olemme tulleet onnittelemaan sinua, tuomiokunnan uutta valtiopäivämiestä. Minä en tosin kirjaimen mukaan kuulu maata viljelevän väestön luokkaan, joten siis oikeastaan olen kuin asian ulkopuolella, mutta korkea ikäni ja elämän kokemukseni suonevat minulle tällä kertaa sananvuoron muiden edellä, varsinkin kun minä olen iloissani sinun valitsemisestasi. Olen sitä mieltä, että juuri sinä kykenet edustamaan meitä kaikkia, joiden elämä ja toimeentulo useinkin riippuu tuulista ja pilvistä, kevätsateista ja kesähalloista. Nuorukaisvuosistasi saakka olemme joka päivä omin silmin seuranneet sinun askeleitasi ja olemme löytäneet kolme tähteä sinun elämäsi taivaalla suuntaa vilkuttamassa. Ne tähdet ovat puhtaus, totuus ja rakkaus. Kerran ne peittyivät pilveen, sinä eksyit nousemaan vuorelle, maailma, kaikkine iloineen ja nautintoineen, kultineen ja rikkauksineen, kumarteli jalkojesi juuressa. Mutta pilvi meni ohi, tähdet tulivat jälleen näkyviin ja sinä otit entisen suunnan. Silloin minun vanha sydämmeni riemuitsi yhtä rajusti, kuin se oli surrut tähtien ollessa piilossa. Harha-askeleesi jälkeen astuit sinä elämän kouluun ja siinä koulussa on sinusta kasvanut todellinen kansan mies. Sinä tunnet, kuten mekin tunnemme, jotka elämme sinun ympärilläsi, sinä ymmärrät, kuten mekin ymmärrämme, sinä elät samoista iloista ja suruista, joista mekin elämme. Kaitselmus lähetti sinulle kärsimyksiä ja koettelemuksia ja ne kirkastivat sieluusi uuden valon, ijankaikkisen elämän toivon. Haudan tällä puolen ja haudan tuolla puolen, elämässä ja kuolemassa kuulut sinä meidän joukkoomme. Sinussa näemme oman paremman itsemme hioutuneena ja kirkastuneena. Kun sinut nyt lähetämme valtiopäiville puhumaan meidän puolestamme, olemme vakuutettuja, että vanhat tähtesi, puhtaus, totuus ja rakkaus yhä vilkuttavat sinulle suuntaa, ettei suosio, valta, maine, eikä mikään voima horjauta askeleitasi oikeaan eikä vasempaan. Siitä on meillä takeina entinen harrasmielinen ja lämminsydämminen koulupoika, elämän kärsimyksissä karaistu torppari ja nykyinen kansan mies, joka, samalla kun loihtii maankamaroista kullan, alati silmäilee ijankaikkisuuden taivaan rantaa kohti.

Selkä kyyryssä ja kädet roikkuen velttoina sivuilla puhui ukko puhettaan tuttavallisin vaikka särkynein äänin. Hänen hiuksensa olivat entistä harmentuneemmat ja raihnainen vartalo näytti jo tutisemisen eleitä.

JALON ELÄMÄN SYNTYSANAT.

Satoi rankasti ja herkeämättä, satoi vallan vimmatusti. Oli alottanut jo edellisenä iltana. Raikkaan syksypäivän piiloutuessa hämärän helmoihin näytti taivas tuoreutumisen oireita ja idätti ensin tihkusateen, joka pitkän ja pimeän yön vaiheissa voimistui semmoiseksi roimasateeksi, jota ainoastaan syksy osaa antaa. Suuret pisarat laukkasivat hurjaa vauhtia maahan, synnyttäen unettavan ja korvaa väsyttävän rapinan, joka ei tuntikausiin väsähtänyt eikä vaihtanut säveltä.

Jonni istui ikkunan ääressä, silmäillen kirkonkylän maisemia ja rakennuksia, joiden ympäri sateen synnyttämät harmajat huurut kääriytyivät. Hänen mieleensä muistui aamu, jolloin hän vapisevin sydämmin, herpoutuneena ja ärtyneenä kahden yön valvonnasta, ajoi kotia kohti kyytimiehen rattailla. Silloinkin satoi vimmatusti. Tarkan haukunta, äidin ja siskojen hämmästyneet katseet, kun hän työntyi ovesta tupaan, tuima kohtaus isän edessä, kaikki hyristykset, masennukset ja mielen hyrskyt elpyivät nyt muistiin yhtä nuotteina, kuten olisivat eilen tapahtuneet.

Liisin astuessa tupaan heräsi Jonni muistelmistaan.

— Joko on kuolema käynyt?

— Jo kävi.

Liisi antoi Jonnille kirjelipun, johon Jullu oli kirjoittanut: ukko veti nyt juuri viimeisen henkäyksensä. Elä unhota saapua huomenna kunnallislautakunnan kokoukseen, siinä käsitellään m.m. parin orvoksi joutuneen pojan kansakoulussa käyttämistä.

Kirkonkellojen ruvetessa soimaan tuli Lauri isän polvien väliin ja alkoi udella:

— Miksi kelloja soitetaan? Onko pyhä?

— Ei ole pyhä, vaan vanha Taivonen on kuollut.

Poika oli kotvan vaiti, mutta jatkoi sitte:

— Isä, kuoletko sinäkin?

— Kuolen.

— Miksi sinä kuolet?

Jonni jäi vastauksen velkaa.

Oletko sinä nähnyt kuolemaa?

— Olen.

— Onko äitikin nähnyt?

— On.

— Onko sillä rikkinäiset sukat?

— Äiti tietää, mene kysymään äidiltä.

Pojan kysymys verestytti kuoleman muiston. Tuli silmiin kehto, pienet, ruusuttomat kasvot, tuonen armottomat rynnäköt ja heikon vartalon suoristuminen. Mutta niiden muistojen takaa heloitti Eliinan tähti. Ja tähti oli ristin muotoinen ja se heloitti lähellä ja lämpöisesti. Ja sillä oli pikku Eliinan silmät, vaaleat suortuvat, otsa, suu, nenä.

Jonni katsahti tähteen, samoin tähti katsoi häneen.

Ja tähti näki kookkaan vartalon, kumaraisen niskan, jaloilmeiset kasvot ja kauniin, kaarevan otsan. Sairauden jälkeen oli otsaan ilmaantunut jotakin samanmoista kuin tähden omakin valo oli eikä kukaan voinut sanoa, mitä se oli ja mistä se oli, mutta sen vaikutuksen tunsivat kaikki. Siitä säteili joku voima, joka tyynnytti rauhattoman rinnan, lohdutti riitaisen ja vihaisen mielen, lämmitti kylmän ja välinpitämättömän sydämmen, siitä säteili voima, joka tunkeutui ihmisen sisimpään.

Ja sen valon rinnalla, jota ei kukaan tiennyt, mitä se oli ja mistä se oli, pulppuili lämpöisen sydämmen kaikki voittava ja kaikki sulattava säde, pulppuili matalasointuisessa ja pehmeässä äänessä, silmän katseessa, huulen hymyssä, pulppuili kookkaassa vartalossa ja kumaraisessa niskassakin.

Sen säteen tenhon kaikki tunsivat, voimatta kuitenkaan sen pohjavoimia keksiä, voimatta sanoiksi lausua jalon elämän syntysanoja.

Mutta tähti ne sanat keksi.

Ne olivat kuin tulikirjaimilla kirjoitetut miehen koko olentoon. Korkea ja kaareva otsa, matalasointuinen ääni, kasvojen hymy, kaikki julistivat jalon elämän syntysanoja, jotka olivat koulupojasta kasvattaneet kansan miehen, seudun kunnian ja maineen.

Niitä sanoja oli vain kolme, kolme maisessa elämässä tärkeätä sanaa, usein kuultuja, harvoin ymmärrettyjä, mutta vielä harvemmin toteutettuja.

Ne kolme sanaa olivat:

minä rakastan ihmisiä.