SAIRAS VERI

Romaani

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1922.

I.

Harvalan Pentti istui ojan reunalla ja tuijotti muutamiin heinänkorsiin ja multakokkareeseen, joka kyntäessä oli vierähtänyt pientareelle. Hän oli jo pitkän aikaa sillä tavoin tuijottanut, eikä minkäänlaista ajatuksen tynkää herännyt hänessä. Kummallista, että ihminen saattoikin näin tuijottaa tylsänä pitkät ajat.

Hevonen veti auran kumoon ja kalusi piennarheinää. Laaja pelto siinteli siinä kynnöksellä. Toinen kyntömies oli jo lopettanut ja lähtenyt hevosineen. Hänkin tässä pian lopettaa ja lähtee kylille.

Ehken kaupunkiin saakka.

Kun ei kuitenkaan jaksa aina raataa pelloilla ja niityillä. Ja kun siitä ei kai sen suurempata hyötyä, vaikka kuinka tekisikin.

Tehköön renki ja ottakoon Elia, isäukko, toisen. Hän jättääkin tämän vaivaloisen maamiehen ammatin. Jättää sittenkin, vaikka on päättänyt väliin jäädä maamieheksi, kotitalonsa hoitajaksi. No, voihan hän hoitaa, mutta työtä hän ei tee, ei jaksa tehdä.

Ja kun ne ovatkin erittäin työntekijät — Pentti hymähtää — ja erittäin työnteettäjät, elämästä nauttijat.

Pentti ajaa vaon ja riisuu hevosen. Siihen olisi pitänyt ajaa toinen vako, leveä piennar kun jäi, mutta olkoon. Päiväkin jo painuu illoilleen ja Honkeliin voi mennä reilusti väen valveilla ollessa ja yhtä reilusti jäädä yöksi tyttöjen luokse.

Pentti tunsi jäsenensä raukeiksi. Rupeaman työ niitä ei ollut raukaissut, mutta tämä keväinen ilma. Se se veti veret outoon liikkeeseen. Illoin piti liikkua kylillä, tyttöjen luona, kortilla, pitoloissa, ja aamulla väsytti. Herrat olivat sentään onnellisia, kun heidän ei tarvinnut muuta kuin istua konttoreissaan kymmenestä neljään. Tämä maamies, hän, sai painella aamuvarhaisesta iltaan myöhään. Sunnuntait vain levätä, jos nekään.

Kun isäukko kuolee, hän myykin tämän Harvalan, maksaa tytöille,
Johannalle ja Ilonalle osansa, ja menee kaupunkiin, elämään helposti.

Ei kai hän jaksa paremmin kuin muutkaan Harvalan suvussa. Isäkin on käynyt kauppaa ja isoisät lienevät olleet kokonaan kauppasaksoja, markkinain kävijöitä.

Eikä taida talon pito nykyään kannattaa. Pitäisi tehdä työtä niinkuin ennen tekivät, ja kuka sitä jaksaa enää nykyisistä. Palkkaväki ei kai kehtaakaan. Pitäisi olla niitä vanhoja, kasaantuneita ukkoja, jotka eivät väsyneet vuorokauden mittaisissa päivissä. Kas vaan, Sironmaassa on vielä työväki pelloilla. Ja kaura niillä on paljon pitempää kuin Hankalassa. Sanotaan sironmaalaisissa olevan maahenkeä. Ja sitä kai täytyy olla, kun kolmekymmentä tuhatta saadaan joka vuosi meijeristä, siihen vielä lisäksi muita tuloja.

Pentti laski hevosen hakaveräjästä, kun pihassa ei ollut hevosille enää mitään antamista. Joka kevät loppuivat Harvalassa eläinrehut kesken. Niitä saatiin vähän ja osa mätäni jo korjatessa haasioilla ja seipäillä. Sattui muita kiireitä, eikä muistettu ajaa latoon. Vanha tamma huokasi veräjällä. No, ei siinä auta huokailu, muuta kuin alat etsiä ruokaasi. Kaikki paikat on jo kaluttu ja ostettukin. Horjuvat ne taas aurassa, mutta horjukoot. Harvalan maista ei saa koskaan niin paljon että riittäisi.

Ei saa, kun ei tehdä työtä, sanoo Elia, isäukki. No, kaipa siinä on sekin, mutta työnteko on vaikeaa, ja siksipä isäkin on ennen käynyt kauppaa ja äiti on hoitanut taloa.

Äidit ne hoitavat monessakin taloa. Kas, että hänkin voi sen tunnustaa. Kiviniemessä ja Louhella ja monessa muussa. Louhen ukko käy uskovaisten seuroissa ja vähät välittää pelloista. Kun Louhen emäntä hoitaa tarmolla taloutta ja teetättää joka saralle suuren tunkion, ja pelto kasvaa niin että kohisee, niin ukko luulee sen omaksi ansiokseen. »Noin se hänelle siunaa ja kaikille uskovaisille.»

Niin se on tehnyt isäkin ennen. Rehmänyt kaupungeissa ja markkinoilla ja vuoroon kulkenut seuroissa, lie väliin saarnannutkin. Äiti on puuhannut yöt ja päivät. Nyt jo väsyy ja taitaa surra, kun tuli ahtaat ajat ja väliin on puutteellisuuksia.

Kas kun ei ole vielä saunaakaan lämmitetty.

Pentti istahtaa veltosti tuvan kuistin portaalle.

— Nytkö sitä jo palattiin töistä? sanoo vanha Elia, joka on kävellyt pihamaalla. — Renki vötkähti jo äsken tupaan ja nyt tulit sinä.

* * * * *

Eliaan hiukset ja parta olivat jo harmaat. Vartalo oli jo käpertynyt eikä huolinut, vaikka omistajansa koetti sitä väkivalloin oikoa.

Joskus täytyi turvautua jo keppiinkin, mutta näkö oli hyvin säilynyt, vaikka se Mikko-veljeltä oli mennyt jo kokonaan. No, Mikael joi, mutta hän, Elia, ryyppäsi.

Elian silmissä oli nytkin tuikea ilme, kun katseli siinä poikaansa.

— Sinä et kehtaa tehdä työtä.

Pentti naurahti. Useinpa hän oli sen syytöksen saanut kuulla.

— Eikö riitä se mitä teen? Ja tekeekö sitten meillä muut enemmän?

— Sepä se, ettei tee sinä eikä muut. Meillä ei tee muut työtä kuin
Johanna ja äitisi. Hän on tehnyt aina.

— Silloinkin kun isä on laiskotellut ja käynyt seuroissa ja markkinoilla, virkkoi Pentti ja röhähti nauramaan.

Ukon kasvoilla värähti, mutta hän ei välittänyt, jatkoi vain:

— Sinussa ei ole talonpitäjää. Konekauppias ja vakuutusagentti sinusta vain on tullut, vaikka olen rukoillut puolestasi.

— Siinäpä näette, ettei rukous auta, pisti poika väliin.

— Ei näy auttavan. Talo menee suvun käsistä, ei auta… Ilona laiskottelee, ja kun äiti kuolee, lähtee tästä pian Johanna. Nytkin on rukiit olleet aikoja lopussa. Ei ole rahaa. Ilona syö kermat ja sinä veit siemenohran loput viinoiksi.

— Se on vale!

— Eikä ole. Johanna löysi meidän säkin sieltä… jossa sitä helvetin lientä keitetään. Vai vale. Häpeisit!

— No kun isäkin on ennen juonut, sanoo Pentti ja nauttii, että voi isäänsä muistuttaa nuoruudensynneistä.

— Niin, mutta minä olen katunut ja löytänyt armon. Sinä sitävastoin…

— Voinhan minäkin sitten katua, kun vanhenen.

— Ja sitä ennen on sinun hävitettävä talo. Häpeä poika!

Elia poistui ja Penttikin lähti kylille illallista odottamatta.

Palasi sieltä vasta puolisen ajoissa seuraavana päivänä. Kustaava, vanha äiti, oli huolestuneen näköinen. Talon huolet ne häntä painoivat. Ei tahtonut enää saada ruokaakaan riittämään. Jauhoja piti ostaa ja muutakin, ja Lindruusi, kylän kauppias ei antanut enää velkaa. Oli koetettava toisesta ja kolmannesta. Niissäkin oli useamman vuotista, mutta annettiin vielä, kun hän puhui ja selitti.

Elia ei saanut mitään aikaan, ei enempää kuin ennenkään. Kuljeksi kartanolla ja valitti yhtämittaa talouden alaspäin menoa. Hän kyllä sen olisi huomannut, narisemattakin, Ei se siitä parantunut Ennen oli hän jaksanut hoitaa kaiken, vieläpä saanut jotain jäämäänkin taloudesta. Nyt tämä uusi aika oli toista. Vierasta täytyi pitää ja maksaa kalliit palkat Hyvä isä, miten paljon tällekin nykyiselle rengille oli täytynyt luvata. Neljäsataa kuussa ja talvella talosta päällysvaate. Ennen maksettiin rukiilla ja säästettiin rahat. Nyt piti ostaa kahviakin monta kiloa kuukaudessa. Mikään muu ei kelvannut kuin puhdas kahvi.

Ja sitten vilja loppui joka vuosi. Sen mitä meijeristä sait, pane viljaan ja palkkoihin, ja verot ja muut menot nostivat velkamäärää.

Ilonasta tuli sitten semmoinen surun lapsi hänelle. Rippikouluaan ei käynyt ihmisiksi. Tavattiin poika keskellä yötä makuuksesta. Käy kylillä ja laittaa aina vaatteitaan. Hänen täytyy juosta vanhoillaan ja nähdä joka päivä sitä laiskottelua. Toinen tämä Pentti, ainoa poika, suvun jatkaja. Maahan sitä ei saa kiintymään, ei millään. Tekee muutaman päivän ja lähtee kylille. Nälkäisenä palaa ja äyskii vaatteistaan, tahtoo rahaa. Senkin seitsemän liikkeen ja yhtiön asiamiehenä se on ja kuluttaa viinaan, minkä niistä saa.

Ja sitten Harvalan mailla ei ole enää mitään siunausta, eikä muullakaan. Kaura kuivaa laiholle isolla suolla ja ohra tuli harvaa ja sen syö taas ruoste, kun ei saatu ajallaan tehdyksi. Menneellä viikolla kuoli toiselta sialta porsaat ja joka kesä on karjassa punatauti.

Kun pääsisi pois kokonaan näkemästä tätä surkeutta.

Päivällispöydässä vallitsi ärtynyt mieliala. Puutuopit, jollaisia vielä käytettiin Harvalassa, kolisivat kuin uhitellen pöydän pintaan, ja renki löi puukkonsa seinään syömästä päästyään niinkuin olisi tahtonut lyödä sen jonkun rintaan.

Vanhan Elian jurina sen semmoisen tuulen aiheutti.

Huonosti tehdyistä töistä valitteli, ja kukapa sitä suvaitsi.

Kustaava koetti rauhoittaa Eliata, mutta sai tältä pisteliäitä sanoja.
Joko hänkin puoltaa laiskureita ja eikö hän välitä, miten tehdään.

— Jo minä tiesin, miten kauralle käy, kun näin miten se tehtiin, sanoo
Elia. Kahdeksan hehtolitraa kylvöä menee, ettei kaiketi sirppiä tarvita.

— Olisi isän pitänyt tehdä itsensä, sanoo Pentti.

— Hyvä kai sitä on toisten työtä parjata, kun itse ei tee mitään.

— Eikä ole milloinkaan tehnyt.

Senkin sanoo Pentti, ja Elia ihmettelee, miten poika uskaltaa. Mutta kukapa nykyään osannee kunnioittaa vanhempiaan, tämä hänen sukunsa jatkaja vähimmin.

Päivällisunesta ei Harvalassa tahtonut tulla loppua. Iltapuoli oli käsillä päivästä, kun haukotellen painuttiin töihin. Elia kuorsaili tuvan pöydän takana penkillä, eikä olisi ensimmäisenä siitä herännyt, vaikka seinän hänen kohdaltaan olisi repinyt.

Kustaavan täytyi melkein hätääntyä joka päivä siitä päivällisunen runsaudesta. Miten kauan hän tätä tällaista jaksaisikaan. Elia vielä nostelee vain kiviä hänen kuormaansa. Noustuaan viimein pöydän päästä ja runsaan puoli tuntia mietiskeltyään aloittaa:

— Sinun pitäisi hoitaa tarmokkaammin taloutta. Minua ne eivät tottele, ja kun sinä ne kerran saat vähänkin tekemään, niin miksi et vaadi enempää. Pitäisit Pentin ohjakset tiukalla.

— Minkä minä hänelle saan, aikuiselle miehelle. Voisithan sinäkin sen tehdä.

— No, kuulethan, miten poika vastustaa minua. Kohtelee suorastaan niinkuin en olisi hänen isänsä. Miten sinä aiot selviytyä tästä syksyyn, kun kaikki näkyy loppuvan.

Kustaava pesee astioita. Ilona sitä ei tee ja palvelija on täytynyt laittaa kuokkimaan. Ilona on varmaankin loikomassa kamarinsa sängyllä, lukemassa romaania, mutta hänen täytyy jättää ruokaleponsa.

— Velkaa minun on pitänyt tehdä.

— Kyllä minä sen tiedän, että velkaa on talo täynnä, mutta miten sinä aiot ne velat maksaa?

Kustaava istuu penkillä, kesken astiain pesun, tukeutuu käsillään penkin laitaan, kuin siten pysyäkseen kokoon painumasta. Silmissä on melkein hätääntynyt ilme.

Mitä varten Elian täytyy häntä aina ahdistaa tuollaisilla kysymyksillä, vaikka hyvin tietää kaikki, miten on ja miten täytyy hänen tehdä.

* * * * *

Gaabriel, Elian veli, Porraslahden isäntä, on tullut: tupaan, eikä Elia viimeistä kysymystä tehdessään ole huomannut häntä. Kustaavan surullinen katse hakee apua Gaabrielilta.

Gaabriel-setä istuu raskaasti penkille, Eliaan eteen syrjittäin.

— Kustaavaltako sinä sitä kyselet, heittiö, miten velka on maksettava.
Sinun se on tehtävä.

— Millä minä maksan?

Elia koettaa naurahtaa, mutta ei onnistu. Mikä sen Gaabrielin siihen taas lennätti. Se käy Kustaavan puolesta aina häntä vastaan.

— Voit laittaa talosi kuntoon niinkuin minäkin. Minä en voi sitä uskoa, ettetkö siihen kykenisi, kun olisi vaan halua. Tahto sinulta puuttuu.

— Niin, niin.

Elia nyökäyttelee harmaata päätään. Hyvähän Gaabrielin on sanoa, kun suonissa ei ole ollut sitä sellaista kirottua verta kuin hänen. Vierasta verta, joka on särkenyt hänessä kaiken.

— Kustaava on vuosikymmenet hoitanut taloa. Nyt voisit jo sinäkin yrittää. Häh, muka vierasta verta. On sitä ollut minunkin suonissani esi-isien markkinakiihkoa, mutta työn avulla minä sen olen voittanut.

— Sinä oletkin vanhempi. Olet aina ollut. Pienenä kannoit meitä toisia aina selässäsi.

Elia heilutti päätään avuttomana, mutta ei saanut sillä Gaabriel-veljen äkäistä ilmettä sulamaan.

Gaabriel jatkoi:

— Pentti jatkaa samaa peliä kuin sinäkin. Käy markkinoilla, tekee henkivakuutuksia ja konekauppoja kuin mikähän maaton kulkuri. Työtä hän vieroo ja — Gaabriel-setä mietti, sanoisiko — olen kuullut, että hänen sukunsa pitäisi olla jatkumassa kahdeltakin eri haaralla. Ymmärrätkö sinä: piikojen kanssa!

Viimeiset sanat jyräytti Gaabriel kuin moukarin siltaan.

Elia hätkähti. Kustaava oli poistunut, tuvasta, eikä saanut kuulla tätä murheellista uutista.

— Niinkö…? ja minä kun… minä olen aina uskonut, että Pentti sen puolesta käy kunnian teitä.

Gaabrielin kova nauru viilteli Elian omaatuntoa.

— Kunnian…! Samoja teitä se käy poika kuin sinäkin.

Elia vaikeni ja Gaabrielin kävi jo sääliksi hänen surulliseksi käynyt kasvonsa.

— Enhän minä tahdo olla tuomari, mutta toisin voisit edes nyt jo menetellä. Sinun pitäisi auttaa Kustaavaa, eikä kiusata häntä aina. Harvalan maat ovat mitä parhaimpia, ja minä koetan puhua Pentillekin. Pääsette kyllä pian tasapainoon, jos teissä on vähänkään tahdon lujuutta.

Gaabrielin mentyä istui Elia entisellä paikallaan. Niin, niin, se hänen onneton verensä… Se veti aikoinaan markkinasta markkinaan, seikkailusta seikkailuun ja kotikamara ei viehättänyt. Gaabrieliin sitä sattui vähemmän. Hän tuli äitiinsä, ja koko suvun sairas veri sattui hänen suoniinsa. Pentti käy sellaisilla poluilla… tulee häpeää. Eiköhän vielä Ilonakin? Sekin käy kyliä eikä tartu talouteen. Läpinäkyviä vaatteita laittaa, eikä Kustaava saa sille mitään. Itsepäisempi se on vielä kuin Pentti. Höh, höh, sitä jumalan rangaistusta, mikä näistä lapsista hänelle koituukaan.

Elia köpitti kartanolle. Kas, kun Gaabriel ei puhunut mitään Mikael-veljestä eikä hänen erheistään. Mikaelillakin oli ollut talo, mutta juonut sen ja asui nyt mökissä. No, siitä sai hän kyllä omalla työllään mitä tarvitsi. Oli kokonaan jättänyt maailman, ei käynyt kylissä, ei Harvalassakaan. Kun hän menee — jos sattuu joskus menemään — Mikon mökille ja alkaa puhua uskon asioista, suuttuu se ja käskee menemään hiiteen. Sanoo palvelevansa jumalaansa mökissään, eikä tarvitsevansa jaaritusta uskonnosta.

* * * * *

Ilona on saanut käsiinsä romaanin, jossa kuvataan suuren kaupungin yöelämää. Kuvaus kiihdyttää häntä ihan mielettömästi. Ah, päästäpä Helsinkiin, taikka vieläkin kauemmas. Ei, mutta hän ihan tukehtuu, ellei liikuta jäseniään.

Ilona nousee sängyltä, oikoo käsivarsaan, katselee niitä kaapin suuresta peilistä, hymyilee. Kyllä ne ovat täyteläiset ja kauniit. Saisipa ne kiertää jonkun sellaisen avorintaisen ja pitkätakkisen nuoren herrasmiehen kaulaan. Talojen pojat eivät ole kerrassa mitään. Eivät osaa hyväillä. Mitä se äiti taas siellä morisee. Ei hän nyt kuitenkaan kesken romaanin mihinkään lähde. Tehköön piika. Hänen kauniit kätensä pilaantuvat pesuvesissä. Onkohan ensi sunnuntain illalla tanssit Haanperässä. Haanperän Martta se tietää elämästä. On ollut kaupungissa ja seurustellut herrojen kanssa. Martan veli, Eero, on sievä poika, mutta semmoinen maamyyrä. Sellaisesta ei oikeat tytöt välitä.. Pitää osata hurjastella ja… no, tanssittaa hän minua saa ja pitää hyvänä jos osaa, mutta muuhun, niinkuin hän esittelee, vakavampaan siihen ei suostuta.

Kustaava vaatii Ilonaa pyykille, mutta Ilona pistää ovensa lukkoon ja oikasee rehevän vartalonsa sängylle ja tarttuu romaaniin.

Kohta tulee Elia oven taakse ja lyö oveen nyrkillään.

— Kuulitko sinä mitä äitisi sanoi?

— Kuulin, kuulin, mutta minun koskee päähäni En jaksa pysyä pystyssä.

— Vai koskee. Laiskuuttasi se on kipeä. Laita työhön itsesi tahi lähde tiehesi, sanoo Elia.

— Mihin minun pitää lähteä?

— Henkeäsi elättämään. Täällä sinua ei laiskana elätetä.

— Niin lähdenkin. Menkäähän nyt matkaanne sieltä. En minä nyt heti lähde kuitenkaan.

Elia poistuu muristen. Hänen täytyykin ottaa lukko pois ovesta, ettei tytär saa sen takana laiskoilla. Ja lähdettävä sen on talosta, ellei tahdo yrittää työntekoon. Pentti kuitenkin joskus tekee työtä ja ehkä vanhemmiten tasaantuu. Ilona ei kelpaa kenellekään emännäksi, kukaan siitä ei huoli. Ei muuta kuin kuluttaa taloa. Se tyttö on Herran vitsa hänelle ja Kustaavalle.

Elia käy pihamaalle, tarkastelee aittoja ja talouskaluja. Muistot menneisyydestä kurkistavat joka nurkasta ja syyttävät. Tuossa on vanha reki. Se on ollut siinä liiterin päässä kumossa jo toistakymmentä vuotta. Se oli hänen markkinarekensä. Sillä vietiin! viljaa ja nahkoja kaupunkiin ja tuotiin viinoja. Kerran oli kokonaista kymmenen olutkoria reessä ja ankkuri viinaa. Se on ollut tuossa raajarikkona niin kauan, eikä kukaan ole uskaltanut siihen kajota, heittää sitä syrjään, särkeä.

Hän kyllä uskaltaa.

Elia polkee, lyö ja hakkaa reen kappaleiksi. Se on raudoitettu, eikä se tahdo särkyä.

Noin se istuu syntikin lujasti ihmisessä, niinkuin nuo puukappaleet rautakiskoissa. Saat kiskoa ja repiä, eikä se tahdo irtautua ruumiistasi.

Hän kyllä tuntee sen. Viallinen veri huutaa usein entisiä nautinnoitaan, viinaa, naisia, kulkurielämää. Täytyy masentua, kun ei mitään saa.

— Mitä sinä siinä?

— Löin tuon vanhan syntikapineen kappaleiksi.

Kustaava hymähtää:

— Se rekikö sinua syntiin vietteli?

— Se oli kuitenkin välikappale.

Elia kävelee ja miettii. Kantaa reen kappaleet tuvan puulaatikkoon. Niitä olisi vielä muitakin markkinamuistoja. Isoja pulloja aitan nurkassa. Joku nykyisistä viinankeittäjistä on niitä varastellut tarpeikseen. Ehkä Penttikin.

Silloin ostettiin ja juotiin. Nyt keitetään itse ja juodaan melkein yhtä paljon. Eikä hän kyennyt huomaamaan mitään eroitusta ajassa, vai eikö sitä ollutkaan. Ei liene nykyinen aika sen parempi kuin entinenkään.

Mitä? Eikö Pentti ollut taas pyhävaatteissaan? Se lähtee taas niille asioimismatkoilleen. Ojat jäävät suolla siivoomatta ja pellon kyntö rengin varaan.

Noin sitä läksit ennen sinäkin, kesken kiireimmän heinäpoudan. Hänen toinen minänsä sanoo tämän totuuden, ja Elian on sitä kuunneltava. Kun viina loppui, niin puuhasit seurat Harvalaan. Ei siinä saanut tulla kysymykseen heinänkorjuu, rukiinkylvöt, eikä muut maalliset asiat. Veisattiinkin uskonveljien ja sisarten kanssa että »kel esteenä on emäntänsä, ken koitteleepi härkiään.» Niin, niin. Pentti tuossa lähtee samaten, eikä katso talon kiireitä.

— Mihin sinä nyt…?

— Asioille vain, sanoo Pentti ja kiirehtii isänsä ohi.

— Samoille kuin ennenkin, joutavanpäiväisille.

— Eihän ne kaikilla ole asiat yhtä tärkeitä, sanoo Pentti lähtiessään pihan yli kylätien päähän, ohi suvituulessa lainehtivan, harvaksi jääneen ruispellon.

Metsässä kauempana lauloivat linnut ja kukkui käki. Merkillistä, etteivät ne tulleet Harvalan kartanolle. Leppälintu yritti pesiä joka kevät vanhaan yksinäiseen koivuun aitannurkalla, mutta harakat ajoivat sen pois. Pääskysetkään eivät viihtyneet Harvalan katonräystäissä. Joka vuosi lensivät ne ohi kylän toisiin taloihin.

II.

Pentti hoippuu kahden maailmansa välillä, voimatta kiintyä kumpaankaan. Hänen elämänsä on viimeisimmässä vaiheessaan muodostunut tarmottoman ihmisen elämäksi. Etsijä hän on, joka ei löydä mitään.

Lahermassa, etänaapurissa on tytär, Helena, ja häntä on Pentti katsellut jo pitemmän aikaa, mutta tyttö ei välitä hampparimiehistä. Hyvillekin kosijoille on hän antanut rukkaset. Pentistä on tyttö jonkun verran pitänyt, mutta pitää pojan tarpeellisen välimatkan päässä.

Helena on terve ja voimakas, hänen suvussaan ei ole ollut yhtään heikkoa, epäkelpoa ihmistä. Tytön rehevä olemus, vaaleat hiukset ja vakava katse tekee hyvää katselijalle. Mutta silmien loisteliaasta väikkeestä ja poskien hymykuopista ei pääse moni osalliseksi.

Ei usein Penttikään.

Helena ei tahdo tuhlata itseään missään muodossa nykyajan tapaan kenellekään, vaan työntää kylmänä lähentelijät luotaan.

Lahermassa on nimipäivät ja Pentti on sattumalta joutunut toisten vieraitten mukaan. Hän oli kyllä aikonut muutenkin mennä Lahermaan, mutta toisten mukana oli helpompi mennä. Yksin mennessään täytyi aina, Helenan nähtyään, tuntea huonoutensa. Tuntui siltä kuin tyttö olisi sinertävän harmailla silmillään katsonut lävitse ja nähnyt kaiken sen, minkä häneltä olisi tahtonut salata.

Helena oli tervehtinyt ystävällisesti ja Pentistä näytti, niinkuin tyttö olisi ollut hyvillään hänen tulostaan. Vieraat pitivät remuavaa iloa. Yhdessä nurkassa pelattiin, toisessa tehtiin arpaa, kenen häitä ensiksi tanssittaisiin. Nuori nauru helisi huolettomana.

Pentti katseli Helenaa mietteissään. Tytöllä oli voimakas, täyteläinen vartalo ja iloinen hän oli niinkuin toisetkin. Hänen ilonsa lähteet taisivat vain olla niin kokonaan toisenlaiset kuin toisten. Siinä oli Kiviniemen Elli, Louhen Kaisu ja monta muuta, sisar-Ilonakin. Kaikilla heillä oli jo ollut lukuisat suhteensa ja elämänkokemuksensa. Louhen Kaisu oli kerran sanonut hänelle, ettei maksanut olla niin kovin pidättyväinen, kun kerran kaikki tahtoivat nykyään maallakin elää ja olla niinkuin kaupungeissakin.

Kaikkiko? Ei nyt sentään aivan kaikki. Siinä oli Kaisu sanonut väärin. Tuokin Helena tuossa… Vaikka hän siinä suhteessa erosikin muista, niin useimmat kuitenkin pitivät hänestä.

Pentti oli jäänyt hieman syrjään toisista ja istuskeli hiljaisena savukettaan poltellen. Tuntui, niinkuin toiset olisivat hieman vieroneet häntä. No, eipä se niin ihmekään. Nuo toiset olivat kaikki vauraista taloista. Taloista, joissa jokainen teki työtä. Jos olisi heiltä kysynyt, miten he aina jaksoivat raataa aamusta myöhään iltaan, olisivat he nauraneet hänelle. Kai sitä omaa työtään jaksoi tehdä, kun tiesi, että maa korvasi voimat monenkertaisesti ja varakkaana oli aina parempi elää kuin velkaisena. Niin, niin. Heidän isänsäkin olivat rakastaneet työtä. Raivanneet soita ja korpia ja eläneet tasavata elämäänsä, saaneet työstä ilonsa ja nautintonsa. Ehkä heilläkin on ollut pikku syntinsä, mutta he ovat osanneet pitää kurissa halunsa. Ja pojat ovat perineet heiltä puhtaan veren.

Hänkin, Harvalan ainoa poika, olisi tahtonut olla sellainen kuin nuo toiset tuossa. Vaikka ne eivät vieroksuneet nykyaikaista elämää, oli se heille kuitenkin niinkuin sivuasia, leikinteko, joka ei heidän työtarmoaan kuluttanut. Hän oli yksin rampa ja raihnainen heidän joukossaan.

Mutta välipä tällä. Aikamies ei sure sukuaan. Kaipa tämä elämä menee häneltä niinkuin muiltakin. Tulee pian vanhuus, ja hänestäkin ehkä tulee samanlainen kärisevä Elia kuin isäukkokin on.

Käy sitten ympäri taloa, nuuskii ja morisee pojilleen. Kaipa se sekin oli hänen perittävä niinkuin muukin.

Pentin ilme käy kovaksi, eikä hän välitä, kun toiset pyytävät häntä leikkiin. Tytöt ovatkin jo kuin kiusoillaan häntä huomaamatta ottaneet parinsa ja Helenakin on ottanut toisen. Pentti heittää savukkeensa menemään nyrpeissään ja lähtee tuvan puolelle. Sieltä tullaan häntä pyytämään ryypyille pihamaan taakse, salaa toisista.

— Ne toiset siellä niin hiton hienoja. Ei kelpaa tämä kotitekoinen.

Mikäpä siinä, Pentti ryyppää, juo. Aikuinen mies voi kyllä tyhjentää kerralla limonaadipullollisen. Kai sitä on juotava, kun kerran keitetään. Ja sitä keitetään melkein joka toisen talon metsissä, jopa kartanoillakin, karjakodissa ja kamareissa. Kansa kunnioittaa lakia, on aina kunnioittanut. Kaupunkilaiset tuottavat ulkoa, juovat kotona ja ravintoloissa, maalaiset elävät omistaan. Nyt jo saattoi kehua osaavansa keittää sellainenkin, joka ei ollut ennen maistanut tippaakaan.

Nyt olisi sinun parasta lähteä Lahermasta, ajatteli Pentti, mutta halusi kuulla, mitä Helena ajatteli hänestä. Jos tyttö olisi lupautunut hänen vaimokseen, olisi voinut koettaa tarttua maahan kiinni. Vaatia isäukolta talo nimiinsä ja yrittää todenteolla. Helenallahan olisi varojakin. Voisi maksaa velat hänen rahoillaan. Hätäköpä olisi yritellessä.

Tuntui vähän hävettävän, kun tuli ajatelleeksi Helenan rahoja. Gaabriel-setä oli joskus sanonut, ettei raha ollut pääasia, vaan ihmisyys, ja miten osasi ja tahtoi hoitaa taloutta.

Pentti istui vieraskamarissa. Helena oli saatellut toisia ja palasi.

— No, taloksiko sinä aiot jäädäkin?

Helenan hymy oli hieman epämääräistä.

— Niin, jos vain kelpaan kotivävyksi.

— Se on kysyttävä isältä, haluaako hän sellaista, sanoi tyttö.

— Entä sinä itse?

— Minä en nyt ainakaan.

Helena seisoi pöydän ääressä eikä enää hymyillyt. Pentin olo kävi hieman vaikeaksi.

— Niinpä minä saan kai sitten palata tyhjänä, sanoi hän.

— Mitä sinä sitten tulit hakemaan? Sitäkö vävyn paikkaa?

Nyt oli jo tytön äänessä ivaa. Se näkyi värähtävästä suupielestäkin.

— Sitä minä en tullut pyytämään, vaan sinua itseäsi. Nyt on kertakaikkiaan niin, että Harvalasta ja minun elämästäni ei tule mitään, ellet sinä tule vaimokseni.

Tyttö nauroi niin että helisi.

— Ja sen sinä luulet käyvän niinkuin jonkun lehmäkaupan vain. Taloutesi
ei oikein vetele, itse olet päättänyt ottaa eukon, noin vain yhtäkkiä.
Tulet sitten tänne ja sanot, että nyt asiat on niin, että on lähdettävä
Harvalan emännäksi.

Helena nauroi vieläkin, niin että valkoinen hammasrivi loisteli.

Pentti ei oikein tietänyt ottaisiko tytön sanat totena vai leikkinä.

— En minä tietysti siten… tahdoin kysyä, välitätkö sinä vähääkään minusta. Luulin, että pitäisit suorista sanoista.

— Niistä minä aina pidän, mutta sinun sanoistasi olisi voinut suuttua vaikka silmittömäksi.

— Voithan tehdä sen ja käskeä minut ulos, sanoi Pentti koleasti.

— No, kai sinä siitä lähdet käskemättäkin, sanoi tyttö.

— Siis minun on mentävä?

— Niin kai. Kaupasta ei nyt taida tulla mitään tällä kertaa.

Taaskin se tytön nauru viilteli Pentin loukattua itserakkautta. Tyhmästi kai hän oli puhunutkin, mutta tarvitsiko tytön tuossa olla niin kovin purevan ivallinen.

Pentti nousi ja painoi hatun päähänsä.

— Hyvästi sitten.

— Kuulehan, ei sinun tarvitse suuttua, sanoi Helena. — Tiedät hyvin, että monta olen tyhjänä palauttanut, jotka ovat noin vaan tulleet kyselemään. Olet pilannut kaiken. Ja senkin tahdon sinulle sanoa, että luulisitko minun sellaisesta miehestä välittävän, joka vain minun ja yleensä toisen avulla pyrkii nousemaan. Sen täytyy olla omin voiminensa mies, jota joskus rakastan.

— Niin, niin, mutta minun on turha yrittääkään, kun sinä et kerran välitä minusta, sanoi Pentti.

— Etkö voi oman itsesi vuoksi yrittää?

— Kyllä niinkin, mutta… hyvän naisen avulla sen luulisin käyvän helpommin.

Helenan kasvoilla näkyi joku pehmeämpi piirre. Tyttö kääntyi katselemaan ikkunasta ulos.

— Sinun tähtesi olisin tahtonut koettaa juurtua maahan, mutta nyt se on samantekevää, jatkoi Pentti.

— Minunko vuokseni vain, eikö muuten?

— Niin. Muussa tapauksessa ei kai maksa vaivaa. Yksinäinen mies aina elää helpommin maailmalla.

— Sellaisetko ajatukset sinulla onkin itsestäsi, sanoi Helena. — Sitten taitaa olla tarpeetonta yrittää kenenkään vuoksi.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Pentti seisoi ovensuussa ulos katsellen. Tyttö sormieli esiliinansa kulmaa. Ulkona oli poutainen ilta ja koira haukahti jossain pihalla. Viimeiset saunassa kävijät palasivat ja puhuivat huomisista töistä.

Helena oli joskus luullut pitävänsä paljonkin Pentistä. Ehken se oli ollut harhakuva. Jos Pentti nytkin olisi puhunut toisin. Sanonut laittavansa talon kuntoon, tekevänsä yötä ja päivää työtä, ja sitten, kun on jättänyt entiset puuhansa ja aloittanut maasta käsin, sanonut tulevansa pyytämään häntä vaimokseen, niin ehkäpä hän olisi voinut olla toisin Pentille kuin nyt voi.

Työn hiki kulmaluilla, sellaisesta miehestä hän piti. Miehestä, joka osasi luottaa itseensä, eikä ruikuttanut toisten apua.

— Minun taitaa siis pitää jättää kaikki sentapaiset suunnittelut mielestäni, virkkoi Pentti.

— Ainakin sinun ensin on opittava auttamaan itseäsi, sanoi Helena, ja hetken perästä, kun Pentti oli jo ulos astumassa:

— Ei luulisi olevan vaikeata viljellä omaa maata ja jättää vakuutuksien ja kauppojen teko.

— Hyvästi!

Pentti löi oven kiinni oikeastaan lujemmin kuin oli aikonutkaan. No, eipä siitä vahinkoa… Helenan viimeiset sanat kuuluivatkin jo hävyttömiltä.

Näytti niinkuin pihamaalla olisi kaikki nauranut hänellä. Kuolleet esineet, reki, kääsit ja liiterien avonaiset ovet. Luuli kuulevansa melkein räkätystä. Täytyi purra hammasta ja kirota, sylkäistä.

Korpirastas vielä viserteli valoisassa yössä. Tuomi varisteli kuihtuvia kukkiaan tyveneen veteen rantapolun varrella, jota Pentti kulki, hattu silmillä.

Niillä on rehevät suvitouot ja ruis kuin seinää, ja Harvalassa on semmoista kuin on. Noita tuomen kukkia on Helena kerännyt kamariinsa ja aittaansa ja joku on ehken saanut hengittää niiden ja tytön ihon tuoksua kevätyön hämärässä. Onko ehken sellaista ollut. Hänellä nyt ei ainakaan ollut, eikä tule olemaan. Laherman tytär on ylpeä, ja hän teki suuren laskuvirheen, luullessaan saavansa tytön vain noinikään.

Kirveli aikatavalla. Kaikki ne entiset ja tämän keväiset kevätyöt, jotka hän oli viettänyt kuherrellen tyttöjen, yhtäkkiä ei voinut muistaa kuinka monen, aitoissa, eivät sen rinnalla olisi olleet mitään, jos olisi saanut tämän yön viettää Helenan huoneessa, hänen lähellään. Mikä ihmeellinen siinä tytössä niin vetikään puoleensa.

* * * * *

Harvalan talossa on neljäsataa hehtaaria maata ja avara pirtti ja useita kamareita, mutta Pentti taikoo tälläkin kertaa muutaman yksinäisen torpan tuvan penkillä ja hautoo ajatuksissaan elämäänsä. Ulkona on valoisa kesäkuun yö ja käki kukkuu vielä ja korpirastas visertelee siinä aivan lähellä. Pentillä ei ole mitään halua mennä kotiin. Näin yksinään, kylillä, on mukavampi. Kotona ärisee Elia, ja äidin kärsiviä kasvoja on vaikea aina katsella. Johanna kulkee tuvan ja pihamaan vaiheilla aina äkäisen näköisenä ja mutisee.

Ja kun työnteko sellaisessa talossa on niin toivotonta. Ja kun elää muutenkin. Ja kun ei ole mitään, jonka vuoksi kannattaisi tehdä työtä. Kilometrien päässä, eräässä talossa nukkuu tytär, jonka vuoksi oli aikonut panna kaikki voimansa maan kimppuun ja tappaa vähitellen laiskottelun verestään. Tämä tytär luulee, että nykyaikana on vielä sellaisia ihmisiä kuin ennen. Luulee, että sellainen sukukirojen painama kuin hänkin, voi tulla hyväksi ilman auttavaa kättä. Uskoo miehuuteen, joka sekin saattaa mennä hyvin vähäiseksi sukupolvien sairastellessa.

Hän on viipynyt päiviä sellaisissa taloissa, joissa onnelliset, ehjät ihmiset uurastavat maan kimpussa aamusta iltaan ja joissa maa siunaa raatajansa vaivat. Sellaisissa taloissa on vaikea viipyä, jos ei unohda itseään ja kotiaan. Se unohtaminen käykin häneltä helposti siellä, missä on nuoria. Hänen tuttavapiirinsä on laaja. Harvalan poika on taas kulkemassa, sanotaan. Toiset sanovat sen pilkka mielessä, toiset hyväntahtoisesti hymähdellen: On sekin. Ei kehtaa olla kotonaan ja tehdä oikeata työtä. Sellaisissa taloissa ovat pojat ystäviä ja puteli on vieraankin varalle. Heidänkin elämässään on jotain vinossa, ja pullosta haetaan unhotusta. Sellaisissa taloissa eivät tyttäret viero kulkijaa, vaan antautuvat hetkelliseen iloon, ajattelematta tulevaisuutta.

Käki lakkaa kukkumasta. Rastas vielä silloin tällöin, kuin unessa, visertää. Nuoren koivun tuoksu tulvii sisään avonaisesta ikkunasta ja vie unen.

Hän kaipaa Helenaa, hänen kirkkaita silmiään, rehevätä vartaloaan, käsiään. Niistä käsistä koituisi hänelle siunausta, mutta ne eivät tartu hänen käteensä.

Aamulla torpan mies ihmettelee, että Harvalan poika makailee heidän tupansa penkillä.

— Mihin sitä ollaan menossa, vai tulossako lietäneen? kysyy Pentiltä.

— Ei olla tulossa eikä menossa. Muuten kylillä vain.

— No millä asioilla sinä sitten liikut?

Pentin on jostakin syystä hieman vaikea vastata.

— Koneita myymässä ja vakuutuksia tekemässä.

Tuntui siltä kuin vanha seinäkellokin olisi pysähtynyt kuullakseen tarkemmin.

— Vai semmoisilla asioilla, talonpoika!

Ja sitten mitataan Pentti päästä jalkoihin katseella, joka sanoo: etpä liene kunnon renkimiehen veroinen.

Pentin on vaikea olla enää yhtään hetkeä tuvassa. Hän kysyy maksua ja lähtee. Pihamaalla hän kuulee miehen sanovan:

— No, eihän se ihme… sellainen sillä oli isäkin.

Sellainen on hänellä ollut isäkin! Tyhjäntoimittaja ja kulkuri. Siinä hän taas kuuli syntyperänsä, sukunsa kunnian. »Sellainen sillä on ollut isäkin», jyskyttää Pentin aivoissa kylätietä kulkiessa.

Sellainen sillä on… Mitenkäpä sitä poika voi saada pohjaa jalkojensa alle, kun isä on ollut sellainen. Ja Helena luulee, että sen kyllä saa, jos yrittää. Mistä hän tietää, mitä on olla veren kiroissa, kyläläistensä painamana, työhaluton.

Helena. Se oli siinä taas, kylätiellä, hänen edessään. Voimakas vartalo kävelyn tahdissa notkahdellen, silmissä se ihmeellinen katse, jota nähdessä tuli ajatelleeksi noin hyviä asioita.

Miksi hänen, tällaisen irtolaisen, piti kiintyä Helenaan? Se oli ehkä pisara Gaabriel-sedän verta, joka hänessä kaipasi hyvää ja kaunista, mutta se hukkui Elian, isän, rauhattomaan vereen.

* * * * *

Kankaanpäässä on kesävieraita, helsinkiläisiä, ja Pentti joutuu heidän kanssaan viettämään poutaisen kesäpäivän, ihmeellisen, valoisan yön ja vielä seuraavan aamupäivän. Ah, mitä siunattuja lapsia ne sivistyneet ja kaupunkilaiset ovat hänen mielestään, varsinkin naiset! Kevyet, läpikuultavat vaatteet, harsot ovat muotia, ja ne tuovat esille nuo herkulliset, joutilaisuudessa kehkeytyneet sulot. Linda Berg valloittaa Pentin kokonaan. Hän on kyllästynyt kaupunkilaisherroihin, omiin tovereihinsa, ja halunnut uhrikseen vahvoja maalaispoikia, talollisten jänteväjäsenisiä nuoria miehiä. Kun he kiertävät vahvat käsivartensa hänen rehevän vartalonsa ympärille, on siinä suurin autuus.

Kankaanpään jäykkäniskaista poikaa ei hän ole saanut lumotuksi. Kaikki hän on koettanut sen jurrin taivuttamiseksi, mutta ei lämpiä eikä kuumene. Hän on tullut lähelle, laskenut kädet silmille, ne ihanat vaalean ruusun väriset sormet, joissa on suipoksi leikatut kynnet kuin kissalla. Lähentänyt suloisen suunsa tämän jurrin kaulaan, purrut korvalehdestä, näyttänyt kaikki sulonsa uimarannalla. Mutta tuloksetta. Kankaanpään jättiläinen on kivestä, jäästä, tahi muusta käsittämättömästä aineesta.

Pentti suuressa kaipuussaan sortuu pian uhriksi. Linda, — Lintu, joksi häntä talossa sanotaan — kaunis kulttuurikukka, valloittaa hänet muutamassa tunnissa.

Loiotaan nurmella, käydään marjassa. Viehkeänä esittää Lintu uintia ja nautinnolla näkee vaikutuksensa voiman.

Ja Lintu visertää yhtämittaa. Pentti ei kuule enää illalla käen kukuntaa eikä korpirastaan laulua. Hän ei tunne hyttysiä, kun ne imevät verta hänen kaulallaan. Isäin veri soi nyt hänen suonissaan ikuista markkinalaulua ja hän hullautuu oudon onnensa lumoihin. Pentti ei muista, että tuttujen matkojen takana on talo, jossa tyttösen vakava katse on kehoittanut häntä pyrkimään toiseen maailmaan, jossa on kestävämpiä arvoja kuin hetkellinen veren huuma.

— Minulle tulee kauhea ikävä, kun sinä lähdet, sanoo Lintu ja puristautuu Penttiin ja imeytyy punaisella suullaan Pentin kaulaan kuin iilimato.

— Minä tulen pian uudelleen.

— Oikeinko pian. Tulethan jo parin päivän perästä. Tahi ehkä minä voisin tulla sinne, Harvalaan. Sano, voisinko?

— Ei mutta todellakin! Sinähän voit tulla Harvalaan. Siellä on hyvä uimaranta ja Ilona pitää sinua varmaankin hyvänä.

— Niin, minä tulen vain käymään. Ethän sinä kuitenkaan minusta kauan välitä. Sano, kuinka kauan sinä pidät minusta?

— Aina, aina.

— Ei se ole totta. Miehet ovat niin huikentelevaisia. Joku talon tytär sinut täällä lumoo.

— Pyh, kyllä minä ne tiedän.

Helena sukeltautuu esiin ja pyrkii katsomaan Penttiä vakavasti silmiin, mutta hän katsoo vain siinä vieressään loikovan Linnun sääriä, käsivarsia, suuta, joka on kuin hehkuva marja. Linnun untuvaisista vaatteista tulee sokaiseva parfyymin ja ihon haju, ja Pentti olisi valmis ottamaan Linnun kotiinsa, vaimokseen, vaikka heti.

— Minä tulen ylihuomenna. Joko saan tulla niin pian? Mutta miten minä sinne osaan? Ei, sinähän jo neuvoit tien ja sitten tulet siitä järven rannasta hakemaan. Tulethan, poju? Minun tulee sinua niin ikävä. Sitten sinä tulet taas tänne, ja minä sinne, ja koko kesä on kuin kaunista satua.

— Niin, niin.

— Mutta sitten se satu loppuu ja… minun pitää lähteä Helsinkiin. No sitten sinä et kohta muistakaan. Et muista Lintuasi, et. Unohdat.

— Jospa minä vangitsenkin lintuni tänne ijäksi. Laitan semmoisen pesän että viihtyy.

— Minkähänlaista olisi olla talvea maalla. Uu, se olisi varmaan hirveätä. Ei teatteria, konsertteja, tanssiaisia. Huu, kamalata!

— Kyllä siihen tottuu.

— Mutta voisihan se olla hauskaakin. Ei mutta, se voisi olla tosiaankin hirveän hauskaa. Saada ajella kuutamoisissa metsissä ja… nyt meni joku hyttynen selkääni. Oi, ota se pois.

Lintu visersi. Pentti kuunteli ja katseli kuurona ja sokeana. Linnulla oli niin hieno ja hohtava hipiä ja täyteläiset jäsenet. Niiden pehmeä kimmoisuus ei tietänyt mitään työstä, vain nautinnosta.

III.

Harvalassa pitäisi ryhtyä heinänkorjuuseen, mutta viikatteet ovat unohtuneet talvella takomatta ja keväällä sepän käydessä ei niitä ole kukaan muistanut. Ei vanha Eliakaan.

— Sanoinhan ma sen jo, että takomatta ne jäävät, kun minä en niitä huolenna. Sinun pitäisi, Kustaava, hoitaa taloutta paremmin, kun kerran Pentti ei välitä.

Niittokone on rikki ja seppä ei jouda aivan heti sitä korjaamaan. Hänen täytyy tehdä kaikki vuorolleen ja pajan seinä roikkuu täynnään viikatteita ja pajan edusta niittokoneita. Saattaa mennä kolme päivää, ennenkuin pääsee tähän Harvalaan koneeseen. Mutta muutaman viikatteen voi hän lomassa lyödä.

Ja niillä renki alkaa niittää apilaa, jota voimakas maa villinä kasvattaa. Mutta haravat ovat tiessään. Varren kappaleita löytyy ja vanha Elia karisee:

— Talvipuhteet istutaan penkkilöillä joutilaina. Kun minä jaksaisin kaikki tehdä, niin hyvä se kai olisi.

Renki hakee hevosia, pannakseen niistä yhden haravakoneen eteen, muttei löydä. Päivällisunta ei sai muualla kuin hevosta hakiessa, ja iltapäivällä löytyy vasta hevoset pellon läheltä metsästä.

Piika on lähtenyt pois, kun ei jaksa kuitenkaan, semmoisella ruualla. Ilona ottaa rantahiekassa auringonkylpyjä ja Johannan täytyy ehtiä joka paikkaan, kun Kustaava ei enää jaksa. Kustaava on saanut sydäntaudin, kenties jo silloin alun siihen, kun Elia kulki markkinoista markkinoihin. Nämä välivuodet hän on jaksanut, mutta nyt ei jaksa muuta, kuin pirtissä liikkua ja kuunnella Elian kurinaa.

Johanna lentää aamuvarhaisesta myöhään yöhön. Ei, hän ei kauan rupea yksinään, ellei hankita piikaa avuksi. Tämä entinen oli sanonut lähtevänsäkin sen vuoksi, kun ei ollut kylliksi poikia, miesväkeä. Renki semmoinen kuhnus, kykenemätön, ja Pentti aina kylillä. No, kyllähän sitä lajia taisi olla hänellä tarpeeksi, koskapa taisi pitää jatkaa hameen kaulustaa.

Kustaava käy kuitenkin puodista tavaraa, kun muut sitä eivät hae, eivätkä kai saakaan. Hänen täytyy, vaikka sydän lyö haljetakseen ja tien vieressä täytyy levätä. Silloin on aina parempi, kun Pentti on kotona, mutta sitten on taas huolta ja vaivaa Pentin haluttomuudesta työhön.

Ja nyt varsinkin, kun toisena päivänä tulee ja toisena menee ja se kaupunkilaisheitukka keikkuu aina sen kintereillä. Ei sano ryhtyvänsä mihinkään, ellei saa taloa nimiinsä. Kauppakirjat on tehty ja niissä on jo heidän molempain nimet, mutta Elia pitää niitä vielä takanaan. Se heitukka tuli viime viikolla, kun piti aloittaa heinää ja eikös Ilona sitä passaamaan. Lintu kuuluu olevan sen nimikin ja linnun se on lainenkin. Siipiä vailla ja poika on hulluna sen perään. Oli sanonut renki-Villelle, että ottaa sen emännäkseen. Kun pääsisi pois näkemästä sitäkin kurjuutta.

— Mikä se on tämä nainen, joka hyppii kuin harakka tässä kartanolla? kysyy Elia Pentiltä, kun Lintu tulee toistamiseen taloon.

— Onpahan vaan joku neiti… kesävieraana Kankaanpäässä.

— Joku kaupunkilaisheikale varmaan.

— Hävetkää toki!

— Mitä mun pitäis' hävetä?

— Semmoisia nimityksiä oikeista ihmisistä.

— Oikeista! Kyl'maar minä ne tiedän, kuinka oikeita ovat. Sinä näyt hyppäävän sen perässä, kun et kehtaa työtä tehdä.

— Ja mikä sitten, jos niin teen?

— Se sitten, että saat mennä sen jälkeen kokonaan talosta, ellet asetu.
Toisit emännän taloon ja painuisit työhön.

— Saatan minä tuodakin.

— Ja sitten kuitenkin juokset sellaisten jälessä.

— Onpa se isäkin juossut. Kylällä ovat kyllä puhuneet niistä isän markkina- ja kaupunkireisuista. Kuuluu kotiinkin joskus tuodun.

— Häpeä, poika!

— Mitäpä niistä häpeää. Ei kai pojan tarvitse olla parempi kuin isänkään.

Pentti poistuu jonnekin. Elia jää siihen seisomaan avuttomana. Niin, niin se on. Entisyys ei painu umpeen. Jäljet näkyvät, vaikka niitä koettaisi peittää. Suvun kirous, vieras veri, ei häviä. Kukaan sitä ei jaksa voittaa, ei Penttikään. Ei hänkään, vaikka koetti sanan avulla. Työn avulla olisi ehkä voinut, mutta ei tullut tehdyksi sitä ratkaisevaa otetta. Kun sitä varten jännitti selkänsä, lysähti se kokoon ensimmäisen kiusauksen vastaan tullessa.

Talon kauppakirjat olivat siellä kaapissa. Pentti on jo niitä tahtonut tiukasti. Ei parane sillä, jos niitä pidättää. Löytäisi Pentti hyvän vaimon, oikean naisen, joka auttaisi häntä. Rustaava oli heikko ihminen, eikä jaksanut auttaa. Yksin sitä ei Harvalan suku jaksa, voittaa kirousta. Hoh, hoo, isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Tämä oli kolmas, joka nyt syyttää häntä ja neljäs oli vielä syntymättä. Hoh, hoh, miten raskaan vitsan sinä laupias Isä annatkaan muutamille lapsillesi.

* * * * *

Harvalassa syötetään Lintua munilla, tuoreella kalalla, kokkelipiimällä, marjoilla, mitä vain saadaan käsille. Ilona on saanut mieleisensä vieraan. Tämä neuvoo hänelle lemmen salaisuuksia ja Ilonan posket hehkuvat tietäessään miten maailma kehittyy. Johanna tulee häntä vaatimaan lehmien hakuun, mutta Lintu on vietävä uimarannalle ja pidettävä hänelle seuraa. Pentti ajaa niittokonetta puolituntia ja jättää sen sitten rengille. Hänkin menee uimaan Linnun ja Ilonan kanssa ja jää rannalle ilonpitoon, kun Ilona lähtee etsimään kanan pesiä.

— Miten ihanaa on elämä, sanoo Lintu ja oikoo täyteläisiä, uimapuvun verhoomia jäseniään.

— Niin, kun ei tarvitseisi tehdä työtä. Heittäisin koko roskan tähän, mutta jos sinä tulet emännäksi, niin…

— Emännäksi, hah, hah, sitä minusta ei tule. Mutta sinun pieni lintusi minä voin aina olla. Sano, pidätkö minusta?

— Enemmän kuin voin sanoa.

— Mutta jos tulisin, en jaksaisi olla täällä aina. Sinun pitäisi tulla minun kanssani Helsinkiin, talveksi. Otat pehtoorin. Se on hienoa. Enkä minä välitä lehmistä enkä lampaista enkä sioista. Huu, mikä tuolla kainalossa on. Ota pois se. Eihän vain puutiainen.

Lintu lähentää kainalonsa. Siellä ei ole mitään, ja Pentti painaa huulensa hikeä tuoksuvaan ihoon, humaltuu.

— Minä… en jaksa elää… ilman sinua…

— Mutta minä jos jo vaikka huomenna lähtisin Helsinkiin enkä palaisi.

— Niin minä tulisin jälessäsi.

— Jättäisitkö kaikki?

— Ehdottomasti.

— Noo, en minä sitten mene. Sinä lähdet huomenna minua saattamaan ja sitten tulet jonakin päivänä Kankaanpäähän. Heinäkuun yöt ovat ihania. Ilona sanoi, että saan, jos haluan, nukkua hänen aitassaan. Saat tulla sinne, jos haluat.

* * * * *

— Minne sinä lähdet? kysyy Kustaava Pentiltä seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen. Pentillä on kylävaatteensa ja Lintu on lähtenyt jo edeltä Ilonan kanssa.

— Saatan vähän vierasta.

Kustaavan kasvoilla on niin huolestunut ilme, että Pentin käy melkein sääliksi. Äiti onkin jo niin kovin heikko. Saattaa tulla kuolema hänelle ennen kuin Elialle. Lintu ei ole hänen mieleisensä, hän haluaisi miniäkseen jonkun talontyttären, ehkäpä Helenan.

Mistä se nyt johtui Helena hänen mieleensä. Tuntui kuin olisi ollut kaksien syyttävien, murheellisten kasvojen välissä. Noo, Helenahan oli ylpeä, työnsi hänet pois melkein pilkaten — ja äiti tuossa. No, eivät ne aina satu äitien mieleisiä, ja hän kyllä siitä rauhoittuu. Pitää sanoa Linnulle, että on hyvä äidille.

— En minä kauan viivy. Ville saa ajaa heiniä haasioille.

— Kuka niitä haasioi. Johannan täytyy haravoida. Verolaisia ei ole enää auttamassa. Sade voi kastella talon parhaat heinät.

— Turhia te nyt, äiti. Kyllähän ne keritään. Ilona saa mennä haravoimaan.

Pentti menee. Metsätiellä ovat jo Lintu ja Ilona, kaulakkain kävellen.
Pentti kuulee heidän keskusteluaan.

— Ei niitä lapsia enää vain niin laiteta nykyään. Ei sinunkaan tarvitse mitään pelätä.

Pentistä tuntuu vähän ilkeältä kuunnella sellaista. Ei nyt olisi tarvinnut Ilonalle puhua semmoisista. Osaavat ne muutenkin.

Ilona palaa takaisin ja Pentti ja Lintu etenevät hiljaa metsätietä. Pentin käsivarsi on Linnun vyötäisillä, ja toisella on Linnun kappa ja leveälaitaihen hattu. Se on vastuksina suudellessa ja sitä on kannettava varovasti, ettei särkyisi. Sadekuuro tavoittaa heidät ja on mentävä latoon, ja kun Pentti katsoo kelloaan, onkin jo iltapäivä.

Nyt kastui kuivat heinät Harvalassa, muistaa Pentti, ja tuntuu pahalta, että on jättänyt ne heinät. No, ne saa kyllä huomenna haasioille. Eihän hän voinut Lintua laittaa yksinään menemään.

— Mitä varten sinä olet noin alakuloinen? Etkö välitäkään enää
Linnustasi?

— Johan toki, mutta kun kastui heinät siellä kotona.

— Niin, sinulle ovatkin heinät tärkeämmät kuin minä. Hyvä. Minä lähden
Helsinkiin.

— No mutta… joutavia… kastukoot vaikka vielä toistamiseenkin.

Pentiltä menee vielä seuraavakin päivä, ja kun palaa kotiin, ei tahdo mitenkään jaksaa heinäpellolle. Monta yötä peräkkäin on mennyt valvoen, ja suonissa soi Linnun visertely ja huuma.

— Mitä varten heinät on jätetty haasioimatta? kysyy Pentti rengiltä.

— Ei ole ehditty laittamaan.

— Vai ei ole keritty. Sujukaa sitten haasioimaan.

Yritetään oikein todenteolla, mutta sade tulee ja kastelee toistamiseen heinät ja Pentti menee aittaan makaamaan. Johanna rohjustaa helmat märkinä, suurin pieksulötöin ja puklattaa. Hänkään tässä rupea yksinään riehumaan, kun ei siitä kuitenkaan apua. Ilona ja Pentti laiskottelevat ja sitten vierailla syötetään maito ja kerma, se mitä Ilona ei jaksa sisäänsä ahtaa. Hän ei suorastaan käsitä tätä nykyistä aikaa että pojilla ja tytöillä ei muuta kuin se riijauksensa mielessä. Hän ei ole ollut poikain vieressä ikänään, eikä kaipaa yhtään. Vaikkei olisi housujalkoja olemassakaan.

— Kukapa se sinustakaan välittää enää, vanhasta piiasta, sanoo Ilona. — tuommoinen puklattaja kelpaa kenellekään..

— Kyllähän siihen sijaan sinä kelpaat. Aina pitäisi olla jonkun hautomassa.

— Niin kelpaankin. Olisit sinäkin kelvannut nuorempana. Nyt olet tullut jo rumaksi. Kuka niitä homeisia vanhoja piikoja…

— Häpeisit veikkonen! Nauraisin, jos sattuisi sinullekin huonosti käymään.

— Minullepa ei käy. Nykyinen aika kehittyy.

Ilona kiipee sataa kujan ylisille, päätyikkunan ääreen jatkamaan romaaniaan, jonka on saanut Linnulta. Täällä ei löydä häntä kukaan ja muutenkin on viileä. Maitokamarissa on hänellä korvon alla piilossa viilivati ja vuoroin kermamansikoita. Lintu nauroi hänen keksinnöillään. Pentti voisi hyvin ottaa Linnun eukokseen.

Johanna jytistää Pentin aitan oveen.

— Nousisit edes niittämään. Renki ei kehtaa yksinään mitään.

— Siellähän ne ovat vielä entisetkin haasioimatta.

— Olisit ollut haasioimassa. Piti lähteä sen lutukan jälkeen.

— Mitä se sitten sinua liikuttaa.

— Liikuttaa se, että jos tässä ei rupea jokainen työntekoon, lakkaan minäkin.

— Eikä tuo ukko anna talon kirjojakaan.

Pentti katsoi itselleen edullisemmaksi olla ärsyttelemättä pahoin Johannaa. Hänelläkin oli osansa talossa ja kirjoihin merkitty rahana suoritettavaksi.

— Kyllä ne minun puolestani saa antaa, mutta kyllä sinun on lakattava pitkin kyliä hyppimästä.

— Kunhan saan ne kirjat ensin.

— Vaadi ukolta. Mitä se minuun kuuluu.

Pentti istuu sängyn laidalla miettien. Hän tahtoo talonkirjat heti. Järjestää talouden ja ottaa isäntärengin. Lintu lennätetään Harvalaan emännäksi ja otetaan oppinut emännöitsijä hänen avukseen. Laiska renki laitetaan hiiteen ja otetaan kunnollisempaa työväkeä.

Mitä Gaabriel-setä tulisi hänelle sanomaan herrasnaimisesta? Hän kyllä tiesi sen, mutta ei aio siitä välittää. Mitä varten Helena hänet hylkäsi? Helenan kanssa talon pito olisi varmasti onnistunut, mutta…

Niin, siinäpä se oli. Hänen olisi pitänyt laittaa ensin talo kuntoon ja sitten vasta pyytää. Miten hän sen olisi voinut, kun veri vetää maailmalle, seikkailuihin, joutenoloon. Kai hänen on sitten helpompi olla kotona, kun saa vaimon. Linnulla on rahoja. Niillä voi maksaa hätäisimmät velkojat. Maat kun saa kuntoon, tulee niistä sitten Johannan ja Ilonan osiin ja muihin menoihin.

Ei isäkään ole pysynyt kotona, vaikka on ollut vaimokin. No, hän nyt ainakin pysyy. Eihän sellaista kuin Lintua voi yksin jättää. Lintu vaatii talveksi Helsinkiin, mutta kun näkee, että täälläkin on huveja, tottuu.

Tuntui kuitenkin, ettei tästä kaikesta saattanut olla oikein varma. Silmien alla, näkyvän esiripun takana oli kaksi maailmaa, toinen Helenan, vaikean alun, mutta varman menestyksen, toinen Linnun, suuren hurmion, mutta samalla epävarman. Kaupungissa syntynyt ja kasvanut ei sovi maanviljelijän vaimoksi, on Gaabriel-setä sanonut. Sillä ei ole sitä sielua, mikä pitäisi olla talon emännällä.

Gaabriel-setä otti sellaisen, vai oliko hänellä muuten hyvä onni. Liina-emäntä oli vielä nuorekas kuin kolmekymmenvuotiaat, vaikka viisikymmentä oli täyttymässä. Ja hänen kätensä alla karttui kaikki. Oli kuin salainen siunaus olisi tullut jokaisesta hänen askeleestaan. »Sellaisten vaimojen kanssa on elämän jokainen päivä kuin poutainen sunnuntai», sanoo Gaabriel-setä.

Helena, miksi et tahtonut auttaa minua?

* * * * *

Pentti on saanut kauppakirjat ja yrittää muutaman päivän kunnolla. Kotipelto saadaan korjuuseen, mutta kun pitäisi lähteä ulkoniitylle, pukeutuu Pentti jo kylävaatteisiinsa ja hänen liikkeissään on hätäistä levottomuutta. Lintu odottaa häntä ja hän itse kaipaa Lintua. Renki saa ajaa niittokonetta suolla ja itse aukoa sarkojen päät. Eikä hän muutenkaan jaksa yhtämittaa raataa, täytyy saada riittävästi kunnollista työväkeä.

— No, johan sinä taas lähdet, sanoo Elia.

— Niin, pitää vähän käydä asioilla.

— Kyllä mä sun asiasi tiedän. Kankaanpäähän sinä menet sen naisen luokse. Sinähän lupasit tehdä koko käännöksen saatuasi talon haltuusi.

— Minkä käännöksen?

— Tehdä työtä ja…

Niin, pojalta ei tullut otetuksi lupausta, että toisi kunnon ihmisen emännäksi taloon.

— Olenhan minä tehnyt ja teen vastakin. Kai minun on asiani hoidettava.
Ja kertakaikkiaan minä en salli nalkutusta.

— Et salli, et… otat varmaan sen turmanlinnun tänne elätiksi. Sen minä sanon, että kyllä se täältä lentää…

— Suu poikki! Ei yhtään sanaa siitä asiasta.

Pentti menee kiireesti. Ukon jaaritusta on vaikea kuunnella ja toisten, Johannan ja äidin, äänettömiä, mutta paljon puhuvia silmäyksiä ei kehtaa katsella. Tällä kertaa hän pääsikin niiltä rauhassa lähtemään.

Mennessään poikkeaa Pentti kirkonkylän puotiin ostamaan tupakkaa ja tapaa siellä Helenan.

Ovella jo tunsi hän tytön takaapäin, mutta ei voinut peräytyä. Helenalla oli avokaulainen lyhythihainen kesäpuku, ja kirjava liina kehysti somasti virkettä kasvoja. Miten soma hän olikaan, ja aina, kun hänet tapasi, huomasi jonkun uuden piirteen hänessä.

Pentti tervehti kohteliaasti, Helena tuttavallisesti, melkein lämpimästi. Pentti aikoi tupakat saatuaan heti lähteä, mutta jäi tahtomattaan hetkiseksi.

— Mihin sinä olet menossa? kysyi Helena.

— Tuonne vain… vähän asioille.

Pentti aavisteli Helenan tietävän hänen asiansa, koskapa tytön huulilla oli salaperäinen hymy. Parasta oli lähteä.

— Minä voin tulla vähän matkaa kanssasi, sanoi Helena.

He kävelivät rinnan maantietä. Pentti ei oikein tietänyt mitä sanoisi
Helenalle. Uhmaisen mielialan paisutteleminenkaan ei onnistunut.

Tuossa olisi ehken sinun onnesi ja tulevaisuutesi, mutta sinussa ei ole miehuutta sitä ottamaan, sanoi hänen toinen minänsä.

— Sinä kuulut ottaneen Harvalan nimiisi. Saanen toivottaa onnea, sanoi
Helena.

Pentti kiitti.

— Niinhän se tuli otettua.

Kyllä kai Helena tiesi Linnun käynnistä Harvalassa ja hänen
Kankaanpäässä, koskapa tämänkin uutisen tiesi.

Tuli hiljaisuus. Illan varjot alkoivat pidetä ja korpirastas jo viserteli. Pentti katseli salaa Helenan käyntiä ja unohti kokonaan, minne oli menossa. Tyttö pureskeli heinän kortta valkoisilla hampaillaan. Punaiset huulet hohtivat. Niitä ei ollut varmaankaan kukaan saanut suudella. »Minä säilytän kaikki vain sitä yhtä varten», oli hän kerran kuullut Helenan sanovan. Kuka sitten mahtaisi olla se, jolle Helena oli niin uskollinen.

— Sinä menet Kankaanpäähän, sanoi Helena hiljaa, tuskin kuuluvasti.

— Niin, on isännälle asiaa, sai Pentti sanotuksi.

Tunsi, että Helena tiesi hänen valehtelevan.

— Laherman tytär on kai edelleen yhtä ylpeä kuin ennenkin, sanoi Pentti.

— Ylpeä, Helena naurahti. — En kaiketi enemmän kuin ennenkään.

— No ainakin sellaisille kuin minulle.

— Sekö sinun mielestäsi on ylpeyttä, jos pysyy uskollisena itselleen ja päämäärilleen.

— Niitä sinun päämääriäsi ei tavoita kukaan, tuskinpa sinä itsekään.

Tyttö katsoi pitkään Penttiä.

— Ja yrittääkö kukaan niitä tavoittaa?

— Ehkäpä on sellaisiakin. Minä en jaksa.

Pentti sanoi sen jyrkästi.

— Kyllä sitä jaksaa, jos tahtoo.

Siinä se oli taas, Helenan päätelmä. Kyllä jaksaa, jos tahtoo. Hän oli yhtä varma muiden jaksamisesta kuin itsensäkin. Hyvähän hänen oli sitä sanoa, jonka isät ja äidit monessa polvessa olivat olleet nuhteettomia.

— Sitä ei ole monet jumalien sukua, niinkuin sinä, sanoi Pentti katkerasti.

Helenan kasvoilla läikähti veri.

— Onko tuo olevinaan pilkkaa?

— Mitenkäs minä voisin sinua pilkata.

Helena pysähtyi Laherman tienhaaraan. Hänen kasvoillaan oli jäykkä ilme.

— Kai sitä jaksaisi, jos — sinä auttaisit! sanoi Pentti kuin hengen hädässä.

— Ja sitten sinä luulet, että minä kunnioittaisin miestä, jota minun pitää auttaa.

Tytön silmät hehkuivat. Pentti katseli maahan, Helenan jalkoihin. Antoi katseensa nousta voimakkaalle vartalolle, kaulalle, kasvoihin. Siinä olisi nainen, jonka mukana varmasti tulisi siunaus Harvalaan, mutta tyttö ei sitä sallinut. Ei tahtonut auttaa vähääkään häntä. Ei vähääkään, ei senvertaa, että olisi ojentanut ystävällisesti kätensä, antanut kerran edes syleillä ja suudella tuota väreilevää suuta. Siitä olisi saanut voimia. Hän olisi kääntynyt kotiin, unohtanut Linnun, tehnyt työtä kuin jättiläinen.

— Sinä et sitten yhtään armahda minua, sanoi Pentti tukahtuneesti.

— Sinähän kerjäät kuin pikkupoika, sanoi Helena. Pentin kasvot jäykistyivät.

— Jumaliste, minä en kerjää tämän kerran perästä! Jos Harvala menee häviöön, niin se menee sinun tähtesi! Hyvästi!

Pentti kääntyi menemään. Odotti, että tyttö sanoisi jotain hänen jälkeensä, mutta tyttö ei sanonut. Katsoi hetkisen Pentin jälkeen, nyykäytti niskojaan ja lähti menemään.

Pentti näki sen niskan heiton ja kiirehti askeleitaan. Kääntyi ja huusi
Helenalle:

— Kuukauden perästä on Harvalassa häät. Tervetuloa häihin!

Tyttö ei taitanut sitä kuulla ja Pentti lähti jatkamaan matkaansa Linnun luokse. Lintu odottaa häntä. Hän ottaa Linnun vaimokseen, heti. Ellei hän sitä tee, tulee hänestä vielä kurjempi kulkuri kuin ennen. Hän oli hullu, kun puhui enää mitään Helenalle. Hän oli suorastaan lapsellinen. Olisihan hänen pitänyt se tietää. Tyttö nauraa hänellä, mutta naurakoon. Huomenna mennään Linnun kanssa kaupunkiin ja lähetetään kihlausilmotus lehteen. Se luetaan muutaman päivän perästä Lahermassa. Kas vain, Pentti nai sen korean Linnun, tirehtöörin tyttären, sanotaan. Helena on ehken äänetön, eikä puhu mitään.

Pentti istuu kivelle, sytyttää savukkeen. Se sammuu. Hän taisi sittenkin rakastaa Helenaa enemmän kuin Lintua. Miksi piti Helenan sattua puotiin ja hänen sinne. Kotonakin olisi ollut tupakkaa, ei lähtiessä muistanut. Helena, Helena, sinä olet liian ylpeä!

Pentti kävelee jälleen. Aurinko on laskenut ja hämäriin metsiin laskeutuu hiljainen kaste. Yörastas on vaiennut. Se on jäänyt sinne Laherman seutuville. Tässä hän istui viimeksi Linnun kanssa ja Lintu suuteli pitkään, tulisesti. Sanoi oikeastaan ensikertaa vasta rakastavansa. Taisivat sen sanoa jokaiselle. Samantekevä. Hyvä, että tällainen saa sellaisenkin. Kunhan jonkun saa. Koettaa asettaa verensä ja tarttua maahan. Mitähän Gaabriel-setä sanoo? »Turman linnun toit», se voi sanoa. Minun täytyy sanoa, että Harvalan Elian poika ei saa parempaa, ja että joku täytyi saada. Muuten olisi mennyt kaikki rappiolle.

Lintu huomaa hänet kamarinsa ikkunasta, juoksee vastaan, heittäytyy kaulaan:

— Nytkö sinä vasta tulit. Minun on ollut niin, niin ikävä. Tulehan, poju, sisään, vai tahdotko olla mieluummin ensin ulkona. Mutta minulla voi tulla kylmä, katsos kun minulla ei ole muuta kuin tämä ohut kolttu. On ollut niin kuuma koko päivän.

Lintu kieppuu yhtenä laulavana, lämmittävänä, kiihoittavana keränä hänen ympärillään. Jospa Lintu olisi ollut jonkun talon tytär, osannut taloutta, lypsää lehmiä. Ehkä hän oppii vähitellen rakastamaan maalaiselämää. Ehkä hänen kanssaan voi päästä eroon verensä kiroista.

— Mitä sinä tuijotat, hyi, sinähän olet niin jörö. Mikä sinua vaivaa?
Oletko väsynyt, tule sisään, saat kahvia ja meillä on vähän likööriä.

— En minä tarvitse… muuta kuin sinua… Kuulehan, me menemme heti kihloihin ja kuulutuksiin. Tahdotko Lintu? Kuukauden perästä pidetään häät. Mitä sanot?

— Ei mutta, mitä sinä oikein puhut! Ja oletko sinä ihan tosissasi?!

— Olen tietysti, mutta en taida kelvata. Sinä vaan leikit…

— No, no, poju. Kyllä sinä saat minut, jos vain tahdot, mutta ei niin kiirettä. Toden totta, minäkin olen kyllästynyt tähän alituiseen… heilojen vaihtamiseen, ja tahdon saada vakituisen. Nykyään onkin muodissa, että hienot naiset menevät talonpojille. Se on kaikista varminta.

— Sinulla on taitanut olla paljon heiloja?

— Onhan niitä ollut, eihän sitä voi kieltää. Etteikö muka sinulla ole ollut. Sitähän ei nykyään kysytäkään. Ja — naimisissa ollessakin vähän hemputellaan, ettei tule aika pitkäksi. Voi sinua poju, ettäkö sinä ihan tosissasi. Mutta en minä niin pian ennätä. Pitää ompeluttaa kapioita.

Pentti istuu Kankaanpään vanhanaikuisen vierashuoneen keinussa ja hiljaa keinahtelee. Lintu laulaa ja hypähtelee. Hän on kyllä sellaisenaan suloinen, mutta jotain on, joka kirvelee. Helenako? Sekö, ettei saanut uutta, voimakasta verta sukuunsa. Puhdasta verta. Mutta hän tällaisena vaatiikin liian paljon itselleen. Hyvä, että saa tuollaisenkin. Kaipa hänellä, niinkuin muillakin, olisi ollut lupa ajatella talon ja suvun parasta, mutta Helena särki kaikki. Mitä varten sinun piti tehdä niin, Helena?

IV.

Pentti miettii, miten ilmaisisi äidilleen kihlautumisensa Linnun kanssa. Äiti on odottanut paljon parempaa talon turvaa kuin mitä Linnusta parhaalla tahdollakaan tulee. Äiti ei osaa arvioida, mitä on olla Harvalan Elian poika ja mitkä mahdollisuudet sellaisen miehen pojalla on kunnon tyttärien joukossa.

Mutta sen täytyy tapahtua. Lintu on suostunut siihen, että häät pidetään kuukauden perästä. Laherman tytär kuuli kyllä hänen häihin kutsunsa, eikä hän voi sitä peruuttaa, eikä muutella aikaa. Hän on kuitenkin sen verran mies, että pitää sanansa.

— Mitäs sanoo äiti, kun minä olen kihloissa ja aion pian tuoda
Harvalaan emännän?

— Kihloissa… mitä se nyt… eikä ole passannut ennen sanoa. No kuka se sitten on?

— Arvatkaa.

— Laherman Helena.

Pentti käy tumman puhuvaksi kasvoiltaan.

— Ei niin ylpeä tytär tule tällaiselle.

— No mitenkä niin… minkälaiselle?

— Harvalan Elian, markkinahuijarin, pojalle.

Kustaava painuu istumaan. Jää miettimään.

— No kuka se sitten…?

— Linda Berg, toki tirehtöörin tytär.

— Herra siunatkoon! Sekö Lintu!

— Se juuri. Kuukauden perästä on meidän häämme.

Tulee painava hiljaisuus. Tuvassa ei kuulu muuta kuin vanhan kaappikellon käynti.

— Vai sellainen, vai sellainen… voi minun päiviäni. Etkö sinä saanut säätyysi kuuluvata, kun piti kaupunkilainen, tuiki osaamaton. Ei sinusta sellaisen kanssa tule mitään. Lintu ei ymmärrä taloudesta mitään ja emännän pitäisi tietää ja osata kaikkea. Niin minunkin on pitänyt.

— No voihan Lintukin oppia ja Linnulla on rahoja. Saan niillä hätäisimmät velkojat maksetuksi. Hän sanoi saavansa ainakin kaksikymmentä tuhatta. Ja kyllä minä sen nyt otan, ei siinä auta mikään.

— Miettisit nyt kuitenkin ensin.

— On sitä jo tarpeeksi asti mietitty. Kun Helena kerran antoi rukkaset, niin on sille näytettävä, että saadaan niitä muitakin.

— Antoiko Helena… mitä hän sanoi?

— Että minun pitäisi tulla ensin oikein hyväksi.

— Niin, niin, hyväksi… se Helena on semmoinen, kyllä minä tiedän… hän luulee, että mies voi ilman hyvän naisen apua tulla hyväksi. Kyllä sitä vaimo paljon voi, vaikka minä en ole voinut. Minä olen ollut ikäni heikko ja horjuva. Talon tuon olen kuitenkin saanut pystyssä pysymään.

Kustaava huojutti ruumistaan. Kasvoilla värähteli liikutus ja silmäkulmia piti pyyhkäistä esiliinalla.

— Minä en enää pitkäaikainen olekaan, mutta soisin sinun menestyvän.

— Kyllä Lintu on hyvä teille. Hän on luvannut sen.

Se vähän rauhoitti. Pentti katsoi voivansa nyt jättää äidin yksin miettimään. Kääntyi kuitenkin ovella.

— Valmistelkaa vaan häitä varten, äiti. Kai me ne pidetään nyt yhtä komeat, kuin Laherman tyttärellekin olisi pidetty.

Kustaava katseli Pentin jälkeen ja huokasi. Poika parka. Hän oli luullut saavansa Helenan ja pettynyt. Uhmamielin nyt sitten ajoi turmioon.

Päivällisen jälkeen näki Elia Pentin istuvan aittansa portaalla ja köpitti sinne pahaenteisenä, ähkien. Hän kyllä saa pojan järkiinsä, jättämään sen harakan, jos ei muuten, niin… takoo vaikka tällä kuhmukepillä päähän.

— Sinäkö kuuluit aikovan ottaa sen haaskalinnun emännäksi Harvalaan?

Elia katselee istuinta, mutta jää keppinsä varaan seisomaan.
Seisoaltaan on parempi ärhentää pojalle.

— Niin aion. Hyvä, että jo tiedätte.

— Äitisi sanoi. Ja minä sen sanon, että siitä ei tule mitään.
Kunnollinen vaimo sinun on saatava, edes sellainen kuin äitisi.

Pentti mietti vähän aikaa. Laukasi:

— Ei Harvalan Elian poika saa parempaa. Hyvä, että sellaisenkin saa.

— Elian poika?

— Niin!

Elia muutti vähän jalkojaan. Leuka värähti.

— Ja mikä on syynä, ettei saa?

— Itse te kyllä ne syyt tiedätte. Poika saa tavallisesti nauttia samallaista mainetta kuin isälläkin on.

— Olenko minä sitten varas ja väärentäjä. Häh?

Kas, miten isä koitti teristellä. Syyti suustaan kiukkuisia tupakkasylkiä, mutta muuta ei nähtävästi saanutkaan.

— Vaikka nyt ei aivan sitä, mutta markkinahuijari ja kulkuri.

— Huijari! Rehellisillä kaupoilla minä olen elänyt.

— Mutta ne, jotka ovat uskollisia maalle, katsovat rehellisemmäksi elää maasta kuin kaupankäynnistä. Harvala on maistaan kuuluisa talo, mutta kaikki on rappiolla.

— Onko se sitten minun syyni?

— Ehkä minun, joka olen perinyt teiltä sairaan veren, enkä ole kyennyt kiintymään maahan niinkuin olisi pitänyt.

Nyt täytyy jo ukon istua kivelle aitan eteen. Niin, niin, pojan suonissa on vierasta verta, niinkuin minunkin. Ei hänkään jaksanut tarttua työhön niinkuin olisi pitänyt. Hän toivoi pelastusta vaimon avulla, vaan sai heikon, joka ei kyennyt pidättämään luonaan. Kylän kujilla kulkien on sitten elämä sellaista kuin on. Menee rahat ja kunnia.

— Voi, voi kuitenkin…

Se tulee valittavana huokauksena ukin rinnasta.

Pentin kävi tämä avuttomuus sääliksi. Jos Elia olisi teristellyt, olisi vielä voinut purkaa hänelle katkeruuttaan, sanonut suoria sanoja.

Pentti nousi ja meni tupaan. Elia seurasi hetken perästä. Avuttomuus oli mennyt taas ohi ja oma menneisyys unohtunut.

— Niin, niin. Minua kai sitä kaikesta syytetään. Sinäkin siitä, ettet ole kehdannut tehdä työtä ja pitää mainettasi sellaisena, että olisit saanut kunnon vaimon. Sellaisia lintuja pitää ajella.

Pentin kasvoille kohahti tummat veret. Niin pianko se katumus menikin ohi. Syy oli taas muissa.

— Johan minä sanoin, että Harvalan Elian pojalle ei tule kukaan kunniallisen talonpojan tytär. Häpeätä minä olen saanut kärsiä isäni takia, ja tiedättekö, miten raskasta sellainen häpeä on kantaa. Teidän markkina- ja kulkurielämästänne kerrotaan juttuja, aina uusia, ja minä saan niitä kuunnella ja sitäkin kun niille nauretaan. Minua te syytätte, etten tee työtä enkä kiinny maahan, mutta oletteko sitä itse koskaan tehneet?

— Mitä se sitten sinua liikuttaa, minun menneisyyteni. Minä olen hankkinut kaupoilla.

— Hädintuskin viinarahat. Kokonaisia voidritteleitä kerrotaan menneen viinalaskuista.

— Häpeä poika!

— Olen sitä saanut jo tehdä kylliksi.

Tulee hiljaisuus. Kärpäset vain surisevat tuvassa ja vanha kello käy nurkassaan. Se on nähnyt vuosikymmenien ajoilla, miten Elia on humalaisena horjunut tupaan jokaiselta matkaltaan. Sen vanha viisaritaulu näyttää katsovan kiinteästi Eliata.

Elian muistiin palautuu sarja kuvia menneisyydestä, ja aika on taas painua penkille katumusta tekemään.

— Niin, niin, minä olen ollut niinkuin muutkin, erehtyvä ihminen. Sinä olisit voinut sukuasi jatkaa paremmin ja…

Elian on sitä taas vaikea sanoa.

— … ja saada sellaisen vaimon, joka olisi auttanut sinua, tukenut taloa.

— Mutta kun minä en saa.

— Oletko kysynyt?

— Olen. Joka talosta ja torpasta. Laherman tyttäreltä olen viimeksi saanut rukkaset.

— Mitä se sanoi?

Elia heristää korviaan.

— Että pitäisi syntyä uudestaan, kuohahtaa Pentti. Häntä alkoi Elian uteleminen jo suututtaa.

— Elä…! vai uudestaan! No mitä Louhen ja Kiviniemen tytöt sanovat?

Elia seisoi kuin kysymysmerkki.

— Että hyvä mies, kun ei olisi Harvalan Elian poika.

Elia ähkäisi. Ei sanonut mitään. Alkoi valua tuvasta ulos.

Menipäs, mietti Pentti. Nyt sekin on sitten selvä. Käyköön hänelle sitten miten käy. Huonoimmin ei voi käydä kuin on jo käynyt. Jos Lintu viihtyy Harvalassa, viihtyy hänkin työn ääressä, koettaa kaikin voimin viihtyä.

* * * * *

Ilona ei joutanut enää loikomaan navetanparvella. Täytyihän toki auttaa Pentin ja Linnun häiden valmistuksissa. Nyt tulisikin virkeämpää ja hauskempaa taloon, kun Lintu tuodaan emännäksi. Pihan sivurakennus puhdistetaan ensiksi ja Ilona penkoo ja nuuskii joka nurkan. Hämähäkin verkot ovat kaiketi vuosikymmenen vanhoja, mutta nyt lähtevät. Uunit korjataan ja tapetit laitetaan seinille, permannot maalataan! Pentti ei jouda kesantomaille, kun pitää hakea yhtä ja toista kauppiaasta ja kaupungista. Renki-Ville miettii siellä, että tuokin oja olisi siivottava, mutta kukapa jouti sen tässä kiireessä. Hän ei ainakaan. Heinettyvän näkyy kesantokin, mutta lemmonko sille yksinään saa. Sen Linnun takia jää kaikki työt. Ei osata puhua muusta kuin Linnusta. Sanovat sen olevan rikkaan. No, sittenpä tässä onkin hyvä laiskotella.

Välillä tulee Penttikin pellolle.

— Nuo ojat pitää siivota, kun niitä ei keritty ennen heinäntekoa. Ja sitten on maa karhittava ja kertaan kynnettävä.

— Tuota… en minä kaikkea kerkeä… hitossa, kun pitäisi aloittaa leikkuukin ja isolla suolla on vielä heinäkin pielestämättä.

— No eikö niitä vielä ole pielestetty?

— No ei. Kun toisella hevosella on hyppyytetty kirkonkylässä ja kaupungissa.

— Kokoa ensin heinät ja sitten siivoa nuo ojat. Eli jos minä panen miehen siivoomaan ojat ja sinä äestät ruismaata.

— Ensin ne ojat pitäisi… eikä niitä viikossa yksi mies kerkiä…
Ruiskin rupeaa karisemaan. Jos leikattaisiin se ruis ensin…

— Tee sinä mitä minä käsken.

— No, kokoonko ma ne heinät ensin vai äestän tuon pellon.

— Johan sen kuulit, että kokoa heinät.

— Sinne on saatava pari henkeä toveriksi.

Ei totisesti tullut töistä mitään. Mutta kun häät menevät, tarttuu hän itse.

* * * * *

Vanha Kustaava raahustaa väsyneillä jaloillaan nurkasta toiseen. Totisesti tämä vie kaikki hänen vähäisetkin voimansa. Penttiä ei ole saanut taipumaan millään, niin se on sen Linnun pauloissa. Olisihan Pentti kai saanut muista taloista ihmisiä, ellei Helenaa, mutta Lintu sokaisi koreilla höyhenillään. Pian se valmis raha loppuu, kun uutta ei tule taloudesta ja Linnun käsien alla ei siunaudu mikään. Tähän asti on saatu vähän meijeriin, kun talossa on ollut vain yksi kermalintu, Ilona. Nyt niitä tulee kaksi, ja Pentti-parka ei niille saa mitään. Rahaa ei tule mistään. Metsätkin on myyty Harvalasta ja viljakaan ei riitä talon tarpeiksi. Mutta jokaisen tulee kulkea tietänsä, joka on hänelle määrätty. Ja hukkuva tarttuu oljenkorteenkin, niinkuin Penttikin, joka luulee Linnun avulla pääsevänsä suvun kiroista.

Johanna käy ruista leikkaamassa, äestää peltoa ja puhisee lakkaamatta. Nyt tämän kyllä näkee jokainen, miten käy, mutta käyköön. Linnulle valmistetaan ja väännetään koko talo nurin ja ruis saa varista ja syyskylvö myöhästyy. Pentti on kuin tolkuton ja renki ja päiväläinen saavat laiskotella. Hänkään tässä kauan jaksa…

Häät ovat komeat. Morsiuspari vihitään kaupungissa ja tirehtööri rouvineen ja sisaret on saattamassa. Komeat häihinkutsukortit on painatettu kullalla ja punaisella ja kirkonkylästä saakka on vieraita. Lintu on valkoinen kuin lumi ja iloisena ihmettelee hän ystävilleen.

— Tämä on vieläkin minusta niin ihmeellistä. Muutamassa kuukaudessa morsiameksi ja kartanon emännäksi. Pentti on hieno poika. Me järjestämme talouden uudenaikaiseksi. Eikö niin, pappa. Hankimme vaunut ja sinä mamma saat tulla usein vierailemaan. Niillä vaunuilla haetaan asemalta.

Appi on hieman humutuulella. Hän on kyllä vain tavallinen kauppias, vaikka tirehtööriksi sanotaan. Hän pyytää saada lahjoittaa myötäjäisten lisäksi morsiusparille vaunuhevoset. No, ne ovatkin tarpeen, kun Harvalan ovat hevoset ovat jo vanhoja ja laihoja. Ei niitä ilkeäisi Linnun ja hänen pyntätyn mammansa eteen valjastaa.

Ruokaa tarjotaan rahvaalle toisen tuvan kokoon katetusta pöydästä ja moukat syövät paistin kanssa riisipuuroa ja pistelevät makarooneja sormillaan suuhunsa, kun ne hirtehiset eivät pysy haarukassa. Lintukin tulee katsomaan, nauraa, lyö pienillä käsillään hyllyviin sääriinsä, karkaa Pentin kaulaan ja suutelee jokaisen nähden.

— Voi miten hauskaa täällä on. Kaupungissa eivät ole häät milloinkaan näin hauskat.

Toisessa tuvassa tanssitaan yhtämittaa. Pitäjän parhaimmat soittoniekat on hankittu ja vuoroin soitetaan viululla ja hanureilla. Lahermasta on tullut nuorin tytär katsomaan miten onnelliselta Pentti näyttää, ja huomatessaan tytön on Pentti yhtämittaa Linnun kintereillä.

Appi koettaa keskustella Elian kanssa, mutta Elia on melkein kuin päästään pökerö.

— Turman lintu se oli Pentille. Ei sovi yhteen herra ja talonpoika.

Tirehtööri on hämillään. Koettaa puolustaa tytärtään.

— Lindahan on niin mukautuvainen, ja kyllä hän oppii emännyyttä hoitamaan. Hän kuitenkin pitää Pentistä, ja kaikki muuhan aina järjestyy.

— Ei sillä pelkällä pitämisellä eletä. Ja pitää aikansa. Sitten on saatava joku toinen sivu-ukoksi. Semmoisia ne on kaupunkilaiset.

Tirehtööri poistuu punaisena kasvoiltaan. Pentti tulee ja vie Elian kamariinsa.

— Koettakaahan nyt pysyä täällä tyhmyyksinenne.

— Kyl-lä. Lennä sinä vain lintusi kanssa. Pian ne siivet katkeavat.

* * * * *

Hääväki on poistunut. Elokuun tähdet vilkuttavat korkeudesta. Yö on lämmin ja pelimannin hanurin surunvoittoinen sävel kuuluu jostain kylätieltä. Pentti istuu tuvan portailla ja kuuntelee niitä hiljaisuudessa värähteleviä säveleitä. Hän on tanssinut hurjasti ja ryypännytkin. Häissä ei tarjottu, mutta ystävät toivat mukanaan ja humalaisia horjui piha täynnä. Hän ei ryyppää enää, eikä nytkään olisi, mutta Laherman nuorimman tyttären huulilla oli niin merkillinen hymy. Lintu on varmaankin riisuutumassa kamarissaan ja odottaa häntä. Jossain sileiden peltojen keskellä, noiden väräjävien tähtien alla nukkuu muuan ylpeä tytär, jonka nimi on Helena. Sanotaan olevan hyviä ja huonoja naisia. Helena kai kuuluu niihin ensimmäisiin. Hyvien naisten avulla sanotaan olevan helppoa huonojenkin tulla hyviksi, sellaisten, jotka sairastavat veren vikoja.

— Penttii, missä sinä olet? Tulehan jo minun luokseni! huutaa Lintu piharakennuksen ovella valtaisissaan ja katoaa samassa.

Hän kyllä tulee aivan heti. Katselee vain noita tähtiä ja miettii, miksi hyvien täytyy olla ylpeitä. Ja sitäkin miten tässä nyt oikein aloitetaan. Sellaista ei saisi hääyönään miettiä, mutta Harvalan Elian pojan täytyy. Se Elia varmaankin vielä murisee siellä äidille, joka ei ole jaksanut pysyä pystyssä loppuun asti, vaan on mennyt lepäämään. Niin, mitenkä sitä nyt aloitetaan. Linnun rahoista ovat menneet puolet, enemmänkin, uudistuksiin, ja Lintu vaatii vielä paljon. Vaunut ja… Helvetti! Niitä hän ei hanki. Suuren suon ojiin ne rahat. Mutta uudet kääsit on ostettava ja tupaan laitettava uudet ikkunat ja… Mitä tehdään sitten Bergin vaunuhevosilla? Äestetään ja aurataan. Ehkeivät ne osaa vetää peltovehkeitä. Syövät tallissa jouten. Hän myy ne markkinoilla. Käy markkinoita, kuten isäkin, hah, haa, tekee kauppoja. Omena ei saa pudota kauaksi puusta.

No nyt Lintu tulee uudelleen vaatimaan luokseen. Hyvästi, taivaan napit, viekää terveisiä kaikille ylpeille talontyttärille, Helenallekin.

— Missä sinä kuhnit, kultapoju. Annat minun yksin odottaa.

Morsiuskamarissa palavat kynttilät lepattaen. Raollaan olevassa ikkunassa liikuttaa yön henki kaihdinta. Huoneessa on hienoa parfymin ja Linnun ihon tuoksua. Lintu heittää vaippansa tuolille, pyörähtää ympäri permannolla ja heittäytyy nauraen sänkyyn. Lintu on muhkea siinä alastomuudessaan. Hän on tanssinut rajusti ja nauttinut näiden maalaishäitten komeudesta. Hän odottaa Penttiä, opettaakseen, että syleily ja suunanti on kaikki, mikä jotain on tässä tyhjän tympeässä elämässä.

Pentti polttaa savukettaan keskenriisuneena. Mikä piru häntä vaivaa, ettei voi olla hääyönään, niinkuin on edellisinä päivinä ja viikkoina voinut olla. Eihän hänellä tosin enää hääyötä olekaan. Se on ollut aikoja sitten Kankaanpäässä, Linnun kamarissa, täällä, monessa paikassa. Jos Helena olisi tuossa, odottaisi hän kainona, poskilla hehkuva puna, hääyön iloa, sitä, jonka on säästänyt vain yhtä varten. Hän kunnioittaisi sitä niin että… suutelisi vaikka sen jalkoja.

— No mutta mikä sinun on, Penttipoju, kultaseni, sinä et välitä enää minusta, näen sen kyllä. Huu, sinä et välitä.

Ei, hulluhan hän on, että näin. Tuossa odottaa Lintu. Hän on uhrautunut sellaiselle kuin Harvalan Elian pojalle. Lintu on yhtä kaunis kuin joku toinenkin ja hyvää tarkoittaen tahtoo näytellä kauneuttaan hänelle. Hän on elukka, kun antaa Linnun näin…

— Minä taisin ryypätä… anna anteeksi… täytyy kokonaan lopettaa se… oma hyvä toveri, suunnitellaan elämää yhdessä… Sinun pitää auttaa minua, kaikessa, pysymään kotona ja tekemään työtä. Maksetaan velat, eletään onnellisena.

Pentin liikkeet saavat eloa. Hänen täytyy olla onnellinen, kun on saanut sellaisenkin kuin Linnun. Ja hän onkin. Lintu osaa olla niin miellyttävä, ja hänellä on kauniit kädet, silmät, suu ja niin hieno hipiä. Kyllä kaikki tulee hyväksi, kun vain uskoo.

Kynttilät sammuvat, kiihkeässä syleilyssä unohtuu elämä…

V.

Seuraavan kesän korpirastas on ehtinyt majoittua Harvalan hakometsään ja viserrellä tyveninä, lämpiminä iltoina. Kevät kuluu pääskyjen tuloon asti, mutta ne eivät nytkään majoitu Harvalan katon räystäisiin.

Ulkonainen elämä näyttää Harvalassa jokseenkin samalta kuin edellisenä keväänä, sillä eroituksella vain, että vanhaa Kustaavaa ei ole enää olemassa. Hänen voimansa ovat loppuneet, ennen kevään tuloa, ja hänet on viety paljon pienemmillä juhlallisuuksilla kirkkotarhaan, kuin millä tuotiin taloon Lintu.

Vanha Elia ei aio niin vain lähteä. Hänen on saatava nähdä miten Pentille käy, yritellessään kiintyä turpeeseen ja ohjata talon asiat varmemmille vesille. Sitäpaitsi hänen täytyy olla muistuttelemassa jokaiselle työnteosta, Linnullekin, joka viettelee aikaansa kamarissa ja vierashuoneessa, kaupungissa ja kaikessa muussa, mutta ei perheen keskeisessä olinpaikassa, tuvassa. Ilonalle samoin, josta on tullut koko kiusankapine hänen ärtyvälle, vanhalle mielelleen. Ei Ilonakaan välitä, mitä hän sanoo. Käy kyliä, on väliin kaupungissa hänkin, ja talon uusi renki menee iltasella aivan julkisesti hänen kamariinsa. Pentti ei sano enää, että »niinhän isäkin on ennen tehnyt», mutta Ilona sanoo. Vieläpä luettelee nimiä, jotka muka ovat olleet häneen sattuvia. Hän, Elia, kyllä jo näkyisi täältä joutavan lähtemään, mutta hänen täytyy nähtävästi kuulla tarpeekseen entisyydestään, joka jatkuu hänen lapsissaan. Hän kyllä joutaisi senkin puolesta, että nyt jo kyllä näkee, mihin Harvalan talous on menossa ja miten Pentti noutaa Linnun mieltä, eikä jaksa voittaa suvun kirousta. Huonoa verta oli jo kyllä tarpeeksi heidän suvussaan, mutta Lintu, toi sitä vielä lisää. Tietäneekö poika, millä murheella hän näki sen naisen taloon tulevan ja toiveittensa hyvästä vaimosta Pentille menevän myttyyn. Sillä ei kai kukaan, eikä hänkään, ole niin huono, ettei toivoisi lapsilleen hyvää ja heidät vapaiksi omista synneistään.

Ei ole Johannakaan lähtenyt, vaikka hänen ponnistuksistaan huolimatta irvistelee jo häviö Harvalan nurkissa. Hänen on täytynyt koettaa pitää huolta töistä silloin kun Pentti on menossa milloin missäkin. Hän saa pitää väliin viikkokausia huolta renkien töistä, ja taloudenhoidosta. Häviön varalta on hän eroittanut talosta maapalan itselleen ja varannut muutenkin tarpeellista elämän alkua. Katsoopahan tässä vanhassa kodissa loppuun asti, kun kerran Penttikin on sentään veli ja pyytää aina jäämään. Hän kyllä jaksaa, kun hänessä lienee työteliään äidin veri vetämässä käsiä työhön ja maahan.

Harvala on muutettu herrastaloksi. Lintu on tahtonut, että talon nimikin muutettaisiin Harviaksi, mutta Pentti ei ole suostunut. Isäntärenki on hankittu ja emäntäpiika ja sisäkkö. Lintu on talven kuluessa alkanut valittaa rakennuksien rumuutta ja kelpaamattomuutta ja saanut Pentin suunnittelemaan uutta. Siihen jo on piirustukset laadittu, mutta rahat puuttuvat. Niitä ei ole milloinkaan tarpeisiin ja velkaa on täytynyt tehdä. Sitä on kohta jokapaikkaan, ja muutamat alkavat jo vaatia ulos, ja Pentti käy synkissä mietteissä, miten saada ne maksetuksi, etteivät ne menisi ulosottoon.

Tirehtööri ei ole luvannut enää penniäkään. Hän on kaksikymmentäviisi tuhatta jo antanut ja vaunuparin, joka maksoi kymmenen ja sitäpaitsi Linnun kalliit kapiot. Hänen täytyy pitää varansa, ettei joudu itse kerjäämään. Koettakoon Pentti järjestää naapuriensa kanssa.

Pentti on puhunut naapureilleen, mutta saanut pisteliäitä vastauksia. Onhan Pentillä hyvä talo, miksi ei ole laittanut sitä sellaiseen kuntoon, että siitä saisi. Kyllä talosta aina saa nykyään, jos vaan tekee töitä itse ja teettää muilla. Vilja on hyvässä hinnassa ja meijeristä saa aina enemmän kuin osaa odottaa. Niin, niin, onhan ne menot veroista ja työpalkoista, mutta Pentin taloudessapa on sellaisia menoja, jotka talonpojille on tarpeettomia. Mitä varten otti herrasemännän. Sanovat, ettei se tee muuta kuin syö ja makaa ja käy kyliä. No, ei kai se kyllä ketään liikuta, mutta ottakoon Pentti vaan nyt muualta apuakin.

Pentin täytyy kirota ja purra hampaansa yhteen. Ne kyllä osaavat kaikki olla häntä vastaan.

Ja pilkata.

Kylältä kuului joka päivä kuiskuttelut, mitä siellä ja siellä sanottiin ja naurettiin. Ja aina jälkihuomautuksin: »no, eihän se ihme Harvalan Elian pojalle.»

Lintu ikävystyi talvella maalaiselämään. Hän tukehtuu tänne ja hänen nuoruutensa ja kauneutensa kuihtuu mokomassa erämaassa. Jos Pentti vähänkään hänestä välittäisi, lähtisi Helsinkiin, ottaisi sieltä jonkun toimen, pappa kyllä puuhaisi, ja oltaisiin siellä kevääseen. Kesillä täällä kyllä on hauskaa, — kun on mukavaa seuraa, mutta näistä korpi-ihmisistä ei ole suvellakaan mihinkään. Pilkkaamaan ja nauramaan ne ovat mestareita, ei muuta. Möisi Pentti koko talon, kun se muutenkaan ei kannata ja muutettaisiin kokonaan kaupunkiin.

Pentille, Linnulle ja Ilonalle laittaa sisäkkö ruuan kamariin, muu väki syö tuvan pöydässä. Kustaavan aikana tuli toimiin sillä ruualla, mutta nyt ei sillä jaksa tehdä työtä. Isäntärenki lähtee sulan tultua ja toiset uhkaavat seurata, kunhan päästään parempaan kesään. Linnun ruuista viisastellaan tuvan pöydässä.

— Lintu on taas nokkinut voin, koska sitä ei näy pöydässä.

— Tiedättekös, mitä Lintu syö?

— No?

— Kermasta tehdään kakkuja ja ne paistetaan voissa.

— Eihän se semmoinen lintu huonolla elä.

— Sitten hyllyykin paikat ja pinta on kuin silkkiä. Taloon tulee uusi isäntärenki, nuori ja vikkelä, ja se kutsutaan väliin isäntäväen pöytään. Kun Pentti on asioillaan, kutsuu Lintu pehtoorin kamariinsa ja kohta aletaan kuiskutella talossa outoja asioita. Lintu pettää miestään ja pitää hyvänä pehtooria. Kerran satutaan kuulemaan Linnun ja Ilonan keskustelevan pehtoorista.

— Sinä taidatkin viedä sen minulta kokonaan, sanoo Ilona.

— Joutavia! Täytyy kai minun jotain hauskaa pitää, kun Pentti on aina menossa ja… kun se nykyaikainen elämä on kerran sellaista.

— Niin, niin.

— Ja kyllä kai Penttikin pitää hauskaa siellä kulkiessaan.

— Kyllä kai. Enkä minä sano Pentille, voit olla siitä varma.

Johannakin huomaa jotain, mutta ei kerro Pentille. Kun ei ole miehellä silmiä näkemään, ja se on parhaiksi Pentille. Mitäs meni ottamaan sellaisen kaikenmaailman linnun vaimokseen.

Pentti saa kuitenkin kuulla tästä jotain ja raivostuu.

— Tiedätkö mitä sinä olet tehnyt, sähisee Pentti.

— Mitä?

Lintu seisoo hämmästyneenä, kalpeana.

— Ilkeät vielä kysyä. Sinä olet pettänyt minua. Minä voisin lyödä, ei, minä voisin tappaa sinut!

— Mutta pojukulta, sano nyt, enhän minä tiedä.

Lintu kyllä tietää, miten tällaisista seikoista selvitään. Hän on sen niin monelta kuullut. Pitää heittäytyä tietämättömäksi ja sopivan hetken tullen purskahtaa itkuun.

— Sinä ja pehtoori! Joko tiedät!

— Kuka sellaista on valehdellut. Kuka uskaltaa… voi hyvä jumala, miten sinä saatat loukata minua.

Ja sitten tulee raivokas itkunpuuska.

— Älähän nyt, Lintukulta, uskonhan minä sinua, kun sen itse sanot.

Lintu rauhoittuu ja päättää olla vasta varovaisempi.

Tästä tuli kuitenkin kuin hieno jääriite heidän väliinsä, eikä kumpaisellakaan ollut halua sitä rikkoa. Mikä oikeus hänellä on järjestää sellaisia kohtauksia, uhkailla, mietti Lintu. Hän kyllä tietää, mitä miehet ovat. Ja kyläkunnan kuiskuttelut kyllä kantautuvat hänenkin kuultavikseen, mutta hän ei sellaisista..

Onko hän todellakin sellainen? miettii Pentti ja tuntee, miten hänestä lohkee pala palalta pois sitä, joka tähän asti on häntä estänyt kokonaan huijariksi joutumasta. Ollessaan Linnun luona ja katsellessaan häntä, tuntee Pentti, miten joku näkymätön käsi vetää häntä alaspäin, niinkuin mutaiseen liejuun. Hän ponnistelee heikosti vastaan, mutta Linnun syleilyssä se näkymätön käsi vetää yhä kiihkeämmin.

Uusi pehtoori oli saanut talon työmaat kuntoon, mutta Pentti panee hänet pois, kun ei voi hänen läheisyydessään olla ajattelematta, olikohan ehkä Lintu syytön vai syyllinen. Hänellä on kyllä nykyään muutakin ajateltavaa. Velkamiehet käyvät yhä uhkaavimmiksi ja eläimilläkään ei ole enää siunausta. Hevonen hyppää aidan yli ja saa seipään vatsaansa. Lehmä, karjan parhain, täytyy lopettaa, kun taittaa louhikossa jalkansa. Vasikoissa on tuntematon tauti ja yksin kanatkin kuolevat sukupuuttoon. Harvalassa on sattunut ennenkin eläinvahinkoja, mutta ei yhtäperin, niinkuin nyt. Karja on vuosikymmenet kulkenut sen louhikon ohi, eikä yksikään ole astunut harhaan. Mikä sen Leena-tammankin pani nyt hyppäämään aidasta, kun se ei sitä ole tehnyt ennenkään.

Vanha Elia valittaa Pentille, miten kurjia hänen vanhuutensa päivät ovat, kun talo menee suvun käsistä, eikä. Pentissä ole miehuutta sitä pelastamaan.

— Nyt sen näet, että Lintu toi kirouksen taloon tullessaan. Eläimet kuolevat. Mikään ei menesty. Rukiinkin löi sade maata vasten.

— Eikö sitä kirousta muka ollut ennen Linnun tuloa Harvalassa? Kuka aloitti suvun rappion, kulkemalla juopuneena pitkin kyliä.

— Sinä häpeämätön! Minua sinä yhä syytät laiskuudestasi ja siitä, että ajat kaikki nurinpäin.

— Enkö minä sitten ole yrittänyt, isä. Minä tavoittelin ihmistä, joka voisi auttaa minua, mutta kukaan sellainen ei uskaltanut tulla Harvalan pojalle. Tartuin kiinni viimeiseen mahdollisuuteen, mutta…

Pentin ääni tukehtui. Elia naurahti vahingoniloisesti.

— No niin, sinä jo myönnät, että teit väärin, kun toit Linnun taloon.

— Se oli ainoa mahdollinen korsi, johon minä tartuin. Ellen sitä olisi tehnyt, kulkisin minä pitkin kyliä juopotellen niinkuin isäkin.

Elia kävi avuttomaksi ja vaikeni. Pentin tuli sääli häntä. Miksei hän voinut vaieten kuunnella isän syytöksiä.

— Niin, niin, minua syytetään… minäkin olisin saanut syyttää isääni, joka eli hurjasti, mutta en ole sitä tehnyt. Ihminen on heikko…

— Enhän minä teitä syyttäisikään, jos te antaisitte minun olla rauhassa.

— Niin, niin, sehän se… olisin suonut ainoalle pojalleni menestystä… taitaa jo velkojatkin ahdistaa… mitenkä selvinnet?

— No eiköhän sitä aina. Onko teillä, isä, kaikkea mitä tarvitsette?

— On. Kaikkea muuta, paitsi mielenrauhaa.

— Sitä ei ole minullakaan. Se vie öitten unen.

— Sittenpä on jo pahasti…

— Niin on.

* * * * *

Toisissa taloissa nuokkuvat rukiin tähkät raskaina, mutta Harvalassa ei ole ruis tehnyt terää. Mitä on tullut, sen vie ruoste, ja kohta ei ole suuresta kylvöstä muuta kuin korret jälellä. Pentti käskee niittämään rukiin ja panemaan haasialle. Ei, kuhiloitava se on kuitenkin, etteivät kyläläiset saisi siitä niin paljon iloa.

Pentin täytyy karttaa yksinäisyyttä, eikä hän voi edes juoda, että unohtaisi kaiken. Hänen on kuin jostain pakosta nähtävä selvin päin asteettainen häviönsä. Kaupungissa voi kuitenkin erehtyä, kun appi tarjoaa kalliita juomia ja Pentti viipyy monta päivää sillä matkallaan. Kun hän palaa kotiin, on siellä ulosottomies häntä vastaanottamassa. Se on ensimmäinen, pian tulevat toiset jälestä.

— Täällä olisi maksamattomia verojakin… mitähän pannaan kirjoihin?
Vai ehkä isännällä on millä maksaa?

Siinä viimeisessä oli salattua ivaa, ja Pentti miettii, että täytyykö tuonkin olla häntä vastaan. Yleinen mielipide vei kaikki mukaansa. Yleinen mielipide sanoi, että kun Harvalan Elia on ollut huono mies, täytyy hänen poikansakin olla huono. Yleinen mielipide on raskas vasara, kehenkä se sattuu, ja se on omasta mielestään aina oikeassa.

— Pankaa vaikka kaikki, sanoo Pentti poliisille ja lähtee kuulemaan, tulevatko toiset velkojat ensimäisen jälestä.

Niin, kyllä heidän täytyy jo kiirehtiä. Nykyisinä aikoina tarvitsee itse kukin omansa ja asiatkin ovat jo niin vanhoja. Kaipa Pentti saa rahoja, onhan hänellä nyt rikkaita sukulaisia.

Taas uusi pistävä ivan kärki. Tiedettiin tirehtöörin olevan vararikon partaalla ja sillä näin sanottiin.

— Hyvä, minä maksan kuukauden perästä… jokaiselle, sanoo Pentti.

— Niin, niin, hyvähän se on, jos saa maksetuksi. Pentti kai muistaa irtisanomiset ja ne nyt ovat jo tuomioina. Kun Pentti ei ole käynyt puhumassa mitään, on ne käsketty jättämään ulosottomiehelle.

— Hyvä, että saatte kulunkien kanssa.

Pentti kulkee kylän läpi, kädet nyrkkeinä takin taskussa. Harvalan tuomio on siis julistettu. Se tulee myytäväksi. Se on myytävä heti, ennen kuin se käy myöhäiseksi. Kyläläiset eivät saa nauttia huutokaupan iloa. Heti hintalappu kylkeen ja sellainen, että menee, vaikka ei jäisi kolikkoakaan omaan taskuun.

— Tiedätkö, että Harvala tulee heti myytäväksi, sanoo Pentti Linnulle.

— Mitä sinä puhut…? Ei mutta, sinähän olet ihan hassuna. Mitä varten me tätä möisimme?

— Ellemme heti myy, ajaa vasaramies meidät ulos talosta.

— Onko meillä sitten niin paljon velkaa? Sinä et ole puhunut mitään. Oo, mihin me sitten joudumme. Tämä on hirveätä! Sinä et puhunut mitään veloista. Ja pappakin on nyt köyhtynyt. Hän olisi ehken voinut järjestää aikaisemmin, ennen vararikkoaan. Hah, hah, haa, hänkin on tehnyt sellaisen. Se on nyt muodissa. Kai sen olet kuullut.

— En.

— Etkö. Eilen soitti Siiri minulle kaupungista ja kysyi, saako hän tulla minun luokseni. Eikö meille sitten jää mitään?

— En tiedä.

— Oo, miten surkeaa. Ja nyt minä en varmaan saa ompelijalta lunastetuksi uusia pukujanikaan. Tämä on kauheata! Kenelle sinä myyt talon?

— En tiedä. Kai minun täytyy sitä lähteä jollekin kauppaamaan.

Mihin me sitten muutamme? Ei, mutta, nyt minä tiedän. Me menemme
Helsinkiin.

Lintu hypähtää ihastuneena seisaalleen.

- Kuule, rakas poju, me pääsemme Helsinkiin. Sinä otat siellä paikan, kyllä sinä saat. Täytyy pyytää papan välitystä. Papalla on hienoja tuttavuuksia. Minä soitan papalle, että lähtee heti. Mamma voisi mennä mukaan. Hänellähän on siellä korkeissa virkapaikoissa sukulaisia.

— Sinä unohdat, etten ole virkamies. En osaa mitään.

Pentti räjähtää nauramaan. Tämä on Linnulle parhaiksi, hänelle, kaikille. Isäukille toki jää eläke taloon ja Johanna saa palstansa.

— Noo, kyllähän sinä nyt jotain. Ainahan sitä yhtä, ellei toista…

— Niin, ainakin minä pystyn katuja lakaisemaan. Siihen toimeen ei tarvita sukulaisten suosituksia.

Pentin kylmä nauru saattaa Linnun noloksi.

— Sinä olet ilkeä. Voithan perustaa jonkun toimiston, välitysliikkeen…

— Ja ottaa myytäväksi rappiolle menneitten sukujen perintötaloja. Se ei olisi hulluimpata. Toimisto voisi myöskin välittää tällaisten sukujen rintaperillisille hyviä naimiskauppoja.

— Sinä olet hirveä. Olenko minä muka syyllinen sinun talosi menetykseen?

— Et, mutta olisin sen ehken voinut pitää käsissäni, jos minulla olisi ollut talonpoikainen vaimo.

— Mikset ottanut. Enhän minä väkisin sinulle työntäytynyt. Oo, miten sinä saatat kohdella vaimoasi.

— Minä olin todellakin hävytön. Anna anteeksi, jos voit. Eihän se ole sinun syysi.

Pentti saa Linnun tyyntymään. Suottahan hän muita syyttää oinasta onnettomuudestaan. Eihän Lintu olisi hänelle tullut, jos hän ei olisi tahtonut.

— Parasta onkin, että myyt koko roskan. Sinähän sanoit kerran, ettei se kannata, kun täytyy pitää vierasta työvoimaa. Me muutamme kaupunkiin, pois koko korvesta.

Pentin täytyy lähteä kauppaamaan kotiaan. Se ei ole helppoa. Matkalla kaupunkiin, välitystoimistoon, saa hän käydä läpi moneen kertaan menneen elämänsä sekavan radan. Mitä varten Lintu sattui hänen tielleen? Siksikö vain, että hänen täytyi hävitä. Hän olisi muuten voinut ehken yrittää voittaa itsensä, tehdä työtä, saada Helenan luottamus ja sitten hänet vaimokseen. Mahdotonta oli pitää velatontakaan taloa sellaisen vaimon kanssa, joka ei ymmärtänyt mitään taloudesta, eikä kajonnut mihinkään muuhun kuin hävitystyöhön.

Lieneeköpä hän ainoa, jolle näin on käynyt. Vieras veri vei monen talonpoikaissuvun rappiolle. Nykyaikaisuus tavoitteli uhrikseen maalaisväkeä, koettaen heissä tappaa työtarmon, repiä irti maasta terveet juuret, hävittää vanhat, pyhinä pidetyt tavat. Vahvemmat jaksoivat viettelyksen kestää, heikommat sortuivat.

Tirehtööri valittelee Pentin kohtaloa. No, hänen omansakin on kyllä niin, mutta hän ei vielä sentään aio kerjätä. Täytyy katsoa eteensä. Jos et itse katso eteesi, niin ei sitä toinenkaan tee.

— Sinunkin, Pentti, olisi pitänyt paremmin katsoa. Kun näit, että menosta ei tule mitään, olisit lisännyt velkaa. Ottanut pankeista ja yksityisiltä. Ottanut niin pirusti. Auto olisi pitänyt ostaa ja kulkea herroiksi. Silloin olisivat pankitkin hellittäneet. Oksinhan sitä minäkin voinut takailla aikasemmin, kun olisit puhunut tarkemmin asiasi. Ja neuvoa, piru vie, miten nykyisessä maailmassa on pelattava. Olisit helvetissä sanonut ennemmin. Minäkään en olisi kiirehtinyt vararikkoa. Nyt sinä et enää saa, kun minullekin näin kävi. Ne on niin helkutin varovaisia.

— Ei siitä mitään olisi tullut. Parasta on koettaa menetellä oikein.

— Jaa, jaa, mutta jos menettelee vaikka kuinka oikein, niin mitä se auttaa, kun vahvemmat polkevat heikompia. Niinkuin sinuakin. Jos olisit ollut sinäkin rikkaampi, olisit sanonut velkojillesi, että tuos'on, ja menkää nyt helvettiin. Liivintaskustasi olisit pistänyt. Se niitä olisi sapettanut, moukkia. Eteensä täällä täytyy katsoa ja itsensä. Ei sinua toinen auta, jos ojaan joudut.

— Niin, niin. Rehellisyys se kuitenkin maan perii.

— No, koetapa sillä nyt pelastaa talosi. Sopii sitä siltä näyttää
rehelliseltä, vaikka pitää varansa. Mikä piru sinut nyt oikein perii.
Linda soitti, että kaupunkiin… No, täytyy koettaa jotain paikkaa.
Joko sull'on ostaja tiedossa? Eikö. Minäpä hankin sellaisen.

Tirehtööri veivaa välittäjälle.

— Tämä on Berg. Kuulehan, vävypoika kuuluu haluavan myydä hovinsa, Harvalan. Ei taida näes semmoiset suuret nykyään kannattaa. Onko sulla ostaja tiedossa. No hyvä. Sinun täytyy sanoa, että kannattaa erittäin hyvin. Myydään sairauden takia, ymmärrätkö? No, kyllähän sinä… Sillä on kiire. Vasaramies taitaa tulla tuossa paikassa. Ei se pankki ole, kun yksityinen velkoja. Vai on hyvä, kun ei ole pankki. Saat hyvän palkkion… Me käymme siellä Pentin kanssa. Terve!

Tirehtööri hykerteli käsiään.

— Kyllä se poika ostajan saa. Paljonko Johannalle jää maata? Viisikymmentä hehtaaria ja noin neljäsataa jää. No, et sinä aivan puille paljaille joudu. Katsos, se on hyvä, kun sitä ei ole vielä kertaakaan myyty. Ja sinun täytyy kehua. Olet sairas ja sentakia… Heikko sydän tai jotain sellaista… Voit sanoa, että vaimosi haluaa muuanne. Ei, parasta kun sairastat heikkoutta, verenvähyyttä…

— Harvalan suvun sairasta verta, naurahtaa Pentti.

— Vai eikö sitä ehkä käy sanominen ostajalle?

— No, ehkä nyt ei… jotain muuta…

Tirehtööri katsoo pitkään miestä, joka istuu elottomana, synkkäotsaisena.

* * * * *

— Mikäs nyt on, kun ei kukaan lähde töihin? kyselee vanha Elia. Hän vainuaa, että jotain outoa on tekeillä. Hän näki kumman unen viime yönä. Vanhan aitan iso avain annettiin vieraan käteen ja se pisti sen taskuunsa.

— Ei nyt kai enää työtä tehdäkään, sanoo renki ja iskee silmää toisille. — Nythän on juhlapäivä Harvalassa.

— Mi… mikä juhla? Kyllä tässä on jo juhlittu tarpeeksi. Töihinne siitä!

— Mennäänpähän sitten, kun uusi isäntä käskee.

— Uusi? Onko sitten sellainen Harvalassa?

— Kyllä se taitaa olla. Kirjat todistettiin ja rahakasan näkyi Pentti korjaavan kaappiinsa. Menkää vaan harjakaisille.

— Niillä onkin ihan oikeata konjakkia.

— Ja kyllä ne vaarillekin ryypyn antaa.

Elia istuu kumaraisena kamarissaan ja nyykäyttelee päätään. Niin, niin. Tätä saattoi odottaa, kun työtä ei tehnyt kukaan. Lintu toi turmion, vaikka sitä ei uskottu, kun hän sanoi. Niin, niin, Penttiä ei saanut juurtumaan maahan. Se sama kirous se painoi häntäkin. Ei pysynyt lapio eikä kuokka käsissä. Hevospiiskaan piti tarttua. Ei voi sanoa syytöksiään Pentille, joka yhtä kumaraisena kuin Eliakin, istuu pöydän toisessa päässä.

— Mihin sinä nyt sitten aiot? kysyy Elia.

— Kaipa sitä pitää kaupunkiin… siellähän niitä on muitakin joutilaita.

— Vai kaupunkiin. Huonostipa on sitten asiat… Niin, niin, se hirviöhän se vetää ahnailla sormillaan… joka ei jaksa vastustaa. Ja sieltähän se on sekin turmanlintusi.

—- Eihän teillä täällä ole mitään hätää.. eikä puutteita.

— Mitäpä minulla… ei puutu muuta kuin rauhallinen vanhuus, mutta sitäpä minä en ole ansainnutkaan. Taidat sinäkin vihalla muistella.

— No eihän nyt sellaisia, isä. Eihän tämä ole teidän syynne, enempää kuin minunkaan. Käynpähän sitten katsomassa, pian kai minä sieltä palaan.

— Niin, niin. Pitkiä aikoja ei liene enää minullakaan. Olisin suonut sinun menestyvän, pysyvän maassa kiinni.

— Sen minä uskon.

— Kaupunki tekee niin monesta hylkiöitä.

— No ehk'ei nyt kuitenkaan minusta.

* * * * *

Sureeko hän, Pentti Harvala, vai eikö hän tunne enää surua? Vieras ottaa hoitoonsa kodin. Se on kuitenkin ollut koti hänelle. Noiden harmaiden seinien sisällä ovat kuluneet lapsuusvuodet, pihamaa on nähnyt hänen ensimmäiset nuorukaisilonsa, ja miehuusijän muistot on kuin hakattu kulumattomin kirjaimin tuttuihin kiviin. Sitä on aina yhtä ja toista, jota nyt ei muista, mutta muistaa kyllä muualla, kodittomana kulkiessa.

Olisihan hänen pitänyt tietää, että näin käy. Miksi ei hän saanut selkäänsä taipumaan työhön. Hän ei ole niin rappiolle mennyt, että kieltäisi työn arvon. Hän tietää, että työnteko on ainoa pysyvä arvo maailmassa, sen kurssi ei vaihtele. Mutta sitten tulee se suuri hävittäjä ja kuiskuttelee: Anna vain toisten tehdä työ. Sinun on mukavampi nauttia. Suuri hävittäjä keksii tuhansia nautinnonmuotoja, houkutellakseen pois työstä.

* * * * *

Lintu puuhaa lähtöä ja pyytää Penttiä auttamaan pakkauksessa. Lintu on iloinen, kun saa lentää henkiheimolaistensa luokse, mutta Pentti kävelee katse syyskirjavaan maahan luotuna tutuilla paikoilla, tiluksilla.

Maamiehellä on ihanin aika. Voimakkaissa taloissa hymyilee jokainen sisäisen tyydytyksen ja onnen rikkautta. Viljat on puitu, aitat ovat täynnä ja hedelmällinen maa käännetään lepäämään. Voimakas multa tuoksuu syysauringossa, ja joka sitä tuoksua osaa hengittää oikealla tavalla, tulee terveeksi.

Kun Pentti palaa, istuu Gaabriel-setä tuvan portaalla, luultavasti häntä odotellen. Gaabriel-setä kaivelee santaa kepillään. Lyhyt piippunysä on terhakasti hampaissa.

Pentistä ei ole Gaabriel-sedän tapaaminen yhtään mieluista. Gaabriel ei ollut hänen häissään ja Kustaavan hautajaisiinkaan hän ei tullut. Ajoi suoraan kirkonkylään ja haudalta takaisin kotiin.

— Kun kuulin sinun muuttavan, tulin vain sanomaan, että olet huono mies. Itse et nähtävästi sitä tajua, etkä voi ehkä uskoa, kun minä sen sanon.

— Kyllä tiedän sen sanomattasikin, setä. Turha vaiva tulla siitä muistuttamaan.

— Että et saanut pysymään taloa käissäsi, en suuresti ihmettele, mutta että muutat kaupunkiin, se on minusta liikaa. Jossain suhteessa sinussa lienee ollut enemmän miehuutta kuin isässäsi, mutta sitä, että hylkäät maaseudun ja maan… sitä en anna sinulle anteeksi. Olisit eroittanut Harvalasta palstan itsellesi, tehnyt siinä työtä ja sinusta olisi tullut vielä mies. Kaupungissa sinusta voi tulla roisto.

— Älä tuomitse, ennenkuin näet. En minä unohda mullan tuoksua,

— Tuo sinun lintusi on sellainen, joka saa unohtamaan. Ja mitäpä se minua liikuttaa. — Gaabriel-setä nousi mennäkseen — Käyhän se siten niin monelle muulle nykyään.

Gaabriel-setä ei lyönyt edes kättä hyvästiksi.

Se oli kuin piiskan isku Pentille.

VI.

Tirehtööri oli vuokrannut heille suuren huoneuston. Mitäs, eihän tässä kituilemaan, kun kerran oli päästy niistä roskista, hän rihkamistaan, Pentti talostaan. Täällä kysyttiin kyllä rahaa, mutta olihan sitä heillä molemmilla. Pentillä vähemmän, hänellä enemmän. Uutta sai kyllä, joka osasi koota. Siinä kokoomisessa se olikin tämän elämän ponsi ja perä. Viisi, kuusi tuntia päivässä kokoomiseen, muu osa huvituksiin. Ei ihme, että sitä halusivat kaikki. Maataloja myytiin, ostettiin kaupunkitaloja. Tulevan elämän onni oli siinä, kuinka monta tulisijaa tulisi saamaan. Maa, niin, olihan se sekin. Se oli kai vain niitä varten, jotka eivät osanneet helpommin koota. Ja sitävarten, että helpolla kokoojat voisivat mennä kesäksi sinne lepäämään. Täytyi sitäkin joskus. Täyteen ahdetun kaupungin ilma löyhkäsi sairaalta, mutta maaseutu oli sitä varten, että aivot, joilla hallittiin tätä materiaa, saisivat siellä levätä. Hänenkin, tirehtööri Bergin, täytyy saada jostain maalta huvila. Mamma saa mennä sinne Linnun kanssa jo aikaisin keväällä, he Pentin kanssa tekevät vielä geseftiä.

Lintu on mielissään, että heillä on näin suuri huoneusto, kolme huonetta ja keittiö, eteinen ja kylpyhuone. Ja hienoa heillä on. Harvalan pihanpääkamari ei johdu kertaakaan mieleen. On ollut siellä niinkuin vieraana. Pentti oli onnellinen, kun pääsi talosta. No hänellä oli, pojalla, hyvä onni. Sai hänet ja nyt omituisen konttorin kaupungissa.

Mamma vainuaa kuitenkin epäsopua heidän välillään.

— Luuletko, että Pentti on oikein tyytyväinen nykyiseen elämäänsä?
Minusta se ei oikein näytä siltä.

— Noo, en tiedä. Hän on sellainen juro, niinkuin ne talonpoikaiset ovat. Hän kai kaipaa kotitaloaan ja puhuu maatyöstä. Konttoritoimi on hänestä pelkkää laiskottelua.

— Niin, niin. Älä nyt suutu, mutta Pentissä on yhä vain vahva annos sitä »talonjussia», etkä sinä nähtävästi saa sitä hänestä pois lähtemään.

— Se on totta. Hän nauraa koko kaupunkielämälle, mutta pitää kuitenkin siitä. Mies on ihan kuin kahdesta eri kappaleesta.

— Oikein sanottu. Mutta sinun täytyy hiljaisuudessa muokata häntä.
Noin, ettei hän huomaa.

— Siitä ei tule mitään. Hän on niin itsepäinen. Minä luulen melkein, että me eroamme.

— No ei sekään nyt kannata. Siinä tapauksessa kyllä, että olisi sinulla parempi tarjolla.

— Niin, niin, ei sitä tiedä. Hän on käynyt ilkeäksi viime aikoina.
Syyttää minua liiasta seurustelusta.

— Niinkö? Mutta sehän on raakaa, sivistymätöntä, sanoo mamma.

— Enhän minä voi aina yksinkään olla. Hän turrottaa konttorissa, käy pitkillä kävelyillä yksinään.

— Miksi hän ei ota sinua mukaansa. Hänellä voi olla joku nainen…
Sinun pitäisi yllättää…

— Tuskin. En minä luule ainakaan. Mutta hän voisi olla huomaavaisempi. Enhän minä voi antaa kauneuteni kuihtua. Pentti tuskin panee sille enää sitä arvoa kuin ennen.

— Se olisi anteeksiantamatonta. Hänen pitäisi osata ylpeillä sinusta.

— Pyh, sitä hän ei tee. Päinvastoin hän joskus on sanonut, että hänen olisi pitänyt saada sellainen vaimo, joka olisi ollut maalainen ja rakastanut maata. Sellainen olisi tuonut tervettä verta hänen sukuunsa.

— Että hän voi… tämähän on selvää.. hän ei välitä enää sinusta. Jo minä sitä ajattelin, kun se kaikki kävi niin yhtäkkiä. Ja muuten, mitä siihen sukuasiaan tulee, niin sehän on hienoa, olla rappeutuneen suvun jäsen.

— Niin, mutta hän ei sellaisista.. Ja siksi minä en tahtoisi lasta, kun näin epäselvää on kaikki. Enkä muutenkaan. Tahdon nauttia vielä nuoruudesta.

— Mutta eihän lapsi sitä estä. Monethan tulevat vielä kauniimmiksi, saatuaan ensimäisen lapsen.

— Niin, niin, mutta minä en tahdo!

Lintu polkee pientä, silkkikenkäistä jalkaa. Mamma on hämillään.

— Mutta jos kerran hän ei välitä sinusta, niin siinä tapauksessa…

— Senpä vuoksi juuri.

— No mitä hän sanoo lapsen tulosta?

— Hän odottaa sitä. Meidän elämämme voi tulla sitten paremmaksi», sanoo hän. Mutta minä en yhtään odota, enkä halua, kuuletko mamma, minä en tahdo! Sinun täytyy auttaa minua.

— Niin, jos puhuisi lääkärille. Miten te voittekin olla niin varomattomia…

Pentti liikkuu vieraana komeassa kodissaan. Kun hän palaa konttorista, on Lintu peilin edessä ja sängyillä ja tuoleilla on harsoja ja hepeneitä. Uusi puku tuodaan ompelijasta joka toinen viikko. Se kysyy varoja. Harvalan hintaa siinä menee, tuhansia, jotka jäivät talon hinnasta.

Linnulla on aina vieraita. Hänenkin täytyy istua joskus kahvipöytään ja kuunnella keskustelua. Se käy aina samoista aiheista, ulkomaanmatkoista, kursseista, puvuista, avioeroista, rahasta. Varsinkin rahasta. Punnitaan ja arvioidaan mitä kukin saa. Joka saa paljon, hänelle ilmestyy muitakin hyviä ominaisuuksia.

— No, herra Harvala, te kai ansaitsette myöskin hyvästi?

— Miten sattuu.

— Noo, kyllä me tiedämme. Ne talonkaupat ovat hyviä geseftejä. Ainapa vain tulee Linda-rouvalle uusia kauniita pukuja. Ei sitä muuten, ellei saa…

— Minä olen kyllä hyvä saamaan itsekin, huomauttaa Lintu.

— Ethän väitä, että itse hankkisit rahat. Eihän sinulla kai ole edes rakastajiakaan.

Punastutaan, nauretaan ja otetaan pitsinenäliinat esille.

— Pentti taitaisikin olla julma sellaisesta, utelee yksi, joka on esitellyt hänellekin lähempää tuttavuutta.

— Se nyt ei sellaisesta mitään, nauraa Lintu.

— Sillä on varmaan itselläänkin. Kas, kas, hän punastuu. Ai, ai, sellaisia ne ovat ne liikemiehet.

Pentti ei jaksa kuunnella; nousee, sanoo pitävän mennä konttoriin ja jättää seuran.

Pois jonnekin, kaupungin kuumeisesta hälinästä, hiljaisuuteen, kylmässä korkeudessa väräjävien tähtien alle. Pentti ei katso, minne tie menee, kunhan saa olla yksinään, ajatuksiensa kanssa kahden.

Tämä kirottu kaksinaisuus vie häntä ponnistuksistaan huolimatta yhä alaspäin. Se kuluttaa hänet pian loppuun, ellei jostain tule apua. Toinen puoli hänen verestään on salaa kaivannut suurkaupungin elämää. Hän on nyt saanut siitä tarpeekseen. Toinen veren ääni vaikeroi korpeen, kotiin, jota hänellä nyt ei ole.

Jos pääsisi vapautumaan kaikesta ja saisi osankaan perintömaastaan takaisin, olisikohan hänessä nyt miehuutta aloittamaan toisella tavalla. Tekemään työtä ja muuttumaan vähitellen uudeksi ihmiseksi. Linnun kanssa olisi voinut jotenkin mennä Harvalassa, mutta täällä siitä ei ajanpitkään tulisi mitään. Linnun ehtymätön nautinnonhalu oli tehnyt samat nautinnot hänelle vastenmielisiksi. Mitä sitten, kun varat loppuvat. Välitystoimi kävi nykyään huonosti. Appiukko kehoitteli jo kalastelemaan samoilla vesillä kuin hän itsekin. Tirehtööri teki pirtukauppaa hyvällä menestyksellä ja kehui sillä ansaitsevansa paremmin kuin millään muulla.

Hänen täytyisi kuitenkin vielä joutua alemmaksi, ennen kuin sellaiseen voisi antautua. Ei, ennemmin eroan Linnusta, ja vaikka ei muuta, niin kulkuriksi korpeen. Talosta taloon, siinähän hän oli viihtynyt ennenkin.

Lapsi! Heidän lapsensa, jonka he kesän kauneimmillaan ollessa tulisivat saamaan. Hän oli jo odottanut sitä aikaisemminkin, Harvalassa, mutta Lintu ei tahtonut. Lintu ei tahtonut sitä nytkään. Siitä olisi voinut tulla heitä yhdistävä side. Hänen toimintatarmonsa olisi herännyt, kesäksi olisi muutettu maalle, kotiseudulle, mutta Lintu tahtoi kaikin mokomin päästä siitä eroon. Sillä olisi sairas veri, niinkuin isälläänkin, mutta se olisi kuitenkin hänen oma lapsensa.

Pentti tekee tiliä elämästään yön hiljaisuudessa värisevien tähtien alla. Itsesyytökset seuraavat toisiaan. Niistä ei hänen elämänsä voi tulla paremmaksi, voihan vain tällä itsekidutuksella saada syöpymään kuin kiveen hakatun kirjoituksen itseensä: olet tehnyt niin.

Pentti ei syytä enää sukuaan, isäänsä, rappiotilastaan. Harvalassa hän vielä sen teki, ja se oli kaiketi esteenä, ettei hän yritellyt järjestää elämäänsä. Gaabriel-setä sanoi, että hänessä muutamassa suhteessa oli enemmän miehuutta kuin isässään. Niin, eihän hän ollut viimeaikoina juopotellut ja olihan hänellä hyvät yrityksensä, joita ei ole isällä ollut. Olisipa setä sen ennemmin sanonut ja koettanut kasvattaa hänessä itseluottamusta. Sitähän hän juuri olisi kaivannut, ja samalla auttajaa, hyvää toveria, joka olisi sitä hänelle antanut. Helena ei tahtonut, mutta Gaabriel-setä olisi voinut. Hänkin kertoi itseään vetäneen viinoihin ja hurjasteluun, mutta käyneensä työhön hammasta purren, kunnes voitti itsessään suuren hävittäjän.

Kukapa tahtoi toista auttaa. Jokaisella oli kiire elämän sekavassa myllyssä. Jäikö joku jälkeen, tuliko tallatuksi? No, sitä ei voi enää auttaa. Eikä jouda. Tässä täytyy eteenpäin.

Oliko se oikein vai väärin? Tietysti oikein. Aikahan opetti jokaista auttamaan itseään. Työhön, työhön! Jotain tuottavaa ja hyödyllistä jokaisen osalle. Joka ei pysty jotain tekemään, auttamaan itseään, jääköön jälkeen.

Hän luultavasti kuului niihin tuomittuihin. Hän odotti toisen apua, ja kun ei sitä saanut, sai siihen sijaan jotain toista: menetti kodin.

Ehkä se oli hyvä hänelle. Se avasi hänen silmänsä. Hän oli sokea, Lintu teki hänet sokeaksi. Nyt hän voi arvioida tilaansa sellaisena kuin se on. Tilinpäätös tulee ehken oikea. Hämähäkit eivät voi häntä enää pyydystää seiteillään. Oli varmaankin joku, joka johti jokaisen ihmisen elämää. Jumalako? Hän ei ollut sitä nimeä lausunut vuosikausiin, tuskin muistanutkaan. Täällä tähtien alla, tilinpäätöstä tehdessä se oli hyvä lausua.

Jos Helena olisi suostunut ilman muuta tulemaan hänen vaimokseen, olisi hän vaatinut tämän apua, laahustanut toisen käsien varassa eteenpäin. Mutta sitten piti Linnun hakea kesäpaikka Kankaanpäästä, hänen joutua sinne, Linnun tulla hänen vaimokseen, että hän oppisi tuntemaan itsensä. Nyt on paljon vielä sekavaa Linnun ja koko elämän kanssa, mutta suuri Johtaja on jo varmaankin kaiken järjestänyt oikealla tavalla.

Pentti tuntee pohjaa jalkojensa alla. Ehk'ei hänen elämänsä vielä olekaan menetetty.

Mitä hän nyt tekee Linnun kanssa? Lintu tahtoo päästä eroon hänen lapsestaan, ei tahdo kantaa äidin velvollisuuksia. Salliiko hän sen? Ehkä Lintu tahtoo hänestäkin eroon? Erohan on muodissa, niinkuin joku vaatepala. Elämänleikki lyö umpeen kaikki vanhat arvet. Perhe-elämä, yhteiset muistot ovat kuin vaateriepu. Kivi sisään ja pohjaan! Aloitetaan uudestaan, kohta seuraa sama temppu.

* * * * *

— Nyt minä tiedän, mamma, mitä minun on tehtävä, sanoo Lintu, kun vieraat ovat poistuneet hänen teekutsuistaan.

— Mitä sitten?

— Päästävä eroon lapsesta. Pentti ei välitä minusta. Nytkin piti hänen lähteä niille ijänikuisille kävelyretkilleen.

— Toisen luona hän on, ei muuta… sanoo mamma.

— Ja sitten minä luulen…

Lintu seisoo ikkunassa, uudessa välähtävän vihertävässä leningissään, joka tuo hyvin esille hänen kauniit, täyteläiset muotonsa. Uusi, äsken lahjaksi saatu smaragdi välähtelee täyteläisten rintojen välissä.

— Mitä sinä luulet, rakas lapsi?

— Että lähetyssihteeri Nenòn pitää minusta… hyvin paljon.

— Häneltäkö on tuo smaragdi?

— Niin.

— Hän on kai hirveän rikas?

— Kyllä varmaan.

Molemmat naiset vaipuivat hienoiseen haaveiluun lähetystösihteerin rikkaudesta.

— Minä luulen, että minun on saatava ero Pentistä. Ehken Penttikin haluaa sitä.

— Niin, häneltähän loppuvat jo rahatkin. Pappa sitä sanoi.

— Välitystoimi ei tuota mitään, eikä pappa saa Penttiä ryhtymään uusiin gesefteihin.

— Pentti on niin itsepäinen, että luulisi häntä paremmaksikin.

— Sinun pitäisi saada selvää, missä Pentti liikkuu yksinään. Minä uskon varmasti, että se on joku toinen nainen. Jos se on hänen konttorineitosensa.

— Minäpä soitan neiti Heiniölle ja kysyn, onko Hetta kotona.

Hetta oli kotona, ja siis se oli joku toinen. Päätettiin, ettei maksanut vaivaa se selon ottaminen. Samoin sekin, että lapsi ei saa tulla maailmaan ja Linnun on saatava ero Pentistä niin pian, kuin uusi sopivampi mies ilmestyy hänen paikalleen.

* * * * *

Pentin konttorineiti Hetta Heino tahtoo palkankorotusta. Hetta on sievä tyttö ja pitkän ikävinä hetkinään on Pentti lasketellut leikkipuheitaan tytölle ja vetänyt väliin polvelleen istumaan, ei muuta. Hetta on ollut hänen mielestään sellainen tyttö, johon ei ole luottamista, ja sitten hän on jo kyllästynyt kaikkeen muuhun kuin viattomaan leikkiin.

Tytön silmiin tulee kyyneleet, kun kuulee, että Pentti lopettaa koko liikkeensä.

— Sitten minä jään kokonaan paikattomaksi.

— Minä en voi sille mitään. Mielelläni olisin korottanut palkkaasi, jos olisin jatkanut liikettä. Tämä ei kannata. No, kyllähän sinä paikan saat.

— Se on nykyään hyvin vaikeaa.

— Olethan sinä sievä tyttö ja sinulla on hyvät todistukset.

— Niin, mutta niitä on paljon muitakin, jotka ovat vielä sievempiä.

Tälläkin alalla oli liikatuotantoa. Monen maanviljelijän tytär oli lähtenyt kotoaan, kouluun, uneksinut virkapaikoista, tullut mielessään opettajaksi, kansanvalistajaksi, mutta liike-elämän jättiläiskäsi on vetänyt köyhäksi konttoristiksi. Kun tulee vanhemmiten kelpaamattomaksi, sysätään jonnekin, kadulle.

— Jos minä voisin saada sinulle paikan, sanoo Pentti. — Ja sitten saat ottaa lahjaksi tämän päivän kassan. Siellä taitaa olla tuhat markkaa. Olet ollut hyvä tyttö. Minäkin olen kohta aivan köyhä, niin… ota pois vaan. En minä sillä pitkälle pääse. Aion tässä ryhtyä tekemään työtä, ruumiillista työtä.

Hetta on hämillään. Tulee kädestä pitäen kiittämään. Jää seisomaan siihen Pentin eteen silmät kosteina.

Tahtooko Pentti ehkä jotain… vastalahjaa… hän pitää niin kovin paljon Pentistä, että hän kyllä voisi..

Hän, Pentti, ei tahdo mitään. No, ehkä hän voisi kerran suudella noita
Hettan raikkaita, luonnostaan punaisia huulia.

Portaissa kolisee joku, ovi reväistään auki.

Hetta riistäytyy irti ja jää punastuen seisomaan.

Tirehtööri heittää palttoonsa, hattunsa ja keppinsä tuolille.

— Noo, eihän minua olisi tarvinnut niin säikähtää. Eihän tänne muut soittamatta pääse. Kyllähän minäkin osaan antaa oikean arvon tuollaisille sieville, herttaisille nypyköille.

Tirehtööri taputtaa Hettaa lanteille ja aikoo vetää polvelleen.

— Ei, ei; ei setä saa…

— Jassoo. Vai ei setä saakaan. No onko tämä pieni sievä nypykkä sitten niin kokonaan Pentin omaa…

— Minä vakuutan, meillä ei ole mitään sen kummempaa. Olen sanonut
Hettan irti ja se oli vain jäähyväisiä.

Tytön silmissä olivat taas kyyneleet.

— Eikö minun sitten tarvitse enää tulla?

— No, voithan käydä vielä muutamina päivinä, että saat koko kuukauden palkan. Ja onhan hyvä olla paikka uutta hakiessa. Nyt saat kyllä mennä.

Hetta meni.

— Mitä hittoa, aiotko sinä jättää tämänkin toimen. Vai ehkä muutat konttorityttöä. Nykyään sitä kyllästytään niin pian.

Tirehtööri oli alentanut äänensä kuiskailuksi.

— Ei mitään semmoista; ja liikkeen aion lopettaa.

Kohta kai tulee kesä. Lähden tästä maalle, kotopuoleen.

— Sinä olet hullu! Entiset varanne olette kuluttaneet melkein loppuun, ja nyt sinä aiot jättää tämänkin. Mitä sinä ajattelet? Ei, sinä tarvitset rahaa. Linda tarvitsee. Hän on ruvennut käymään nykyään hienona. Hän herättää huomiota, saa lahjoja. Oletko sen huomannut?

— Olen.

— Ja mitä sanot siitä?

— En mitään.

— Mutta hitossa, mies! Sinä voit jäädä sillä keinoin pian vaimostasi.

Pentti olisi halunnut kysyä, joko Linnulle oli katsottu uusi aviomies, mutta virkkoi vain:

— Jos niin käy, niin sille ei voi mitään.

— Etkö voi mitään, jos joku tahtoisi viedä vaimosi?

— En haluakaan voida. Jos kerran vaimo on niin vain jonkun vietävissä, niin sellainen vaimo kyllä joutaa.

— No niin, se ei kuulu minuun mitään, mutta sinun geseftisi kuuluvat.
Siinä tapauksessa voit jättää konttorin, jos ryhdyt kanssani trokaamaan.

— Siihenkään en voi suostua. Se on liiaksi vaarallinen ja halpamainen ammatti. Ihmettelen sinuakin, setä, että viitsit.

— Jotain kai tässä täytyy tehdä. Henki ei elä muuten. Ja nykyaikana ei ole mitään väliä, miten saa. Jos minä jätän tämän, ottaa sen toinen tehdäkseen ja se siis ei jää tekemättä. Ei, hittovie, nyt kannata tämän maailman aikana olla niin perin ihanteellinen ja rehellinen. Jos on, niin joutuu toisten jalkoihin. Ja tarvinneeko sinunkaan näytellä parempaa, kuin olet.

— No, rehellinen minä vielä ainakin olen.

— Mutta näet itse, mitä se auttaa. Talosi meni. Itse et voi tehdä ruumiillista työtä. No, sanohan, millä elät. Ja vielä perheinesi? Ei, kyllä sinun, lempo vie, on tultava järkiisi. Voisit trokaamisella ansaita viisikymmentätuhatta kuukaudessa. Se on kaunis raha, vai mitä? Sinä voisit silloin itse antaa vaimollesi lahjoja ja työntää tungettelijat syrjään. Arveletko vielä, kunnon vävypoikani?

Pentti ei vastannut. Hänenkö pitäisi ryhtyä vaimonsa rakastelijoitten kanssa kilpasille, toisin sanoen, kilpakosijaksi. Ei koskaan!

— No niin, sinä mietit. Se on hyvä. Eihän sillä niin kiirettä ole.
Pistäydyn huomenna luonasi.

Tirehtöörin jälkeen paukahti ovi kiinni. Pentti havahtui kuin unesta.

Missä hän oikein olikaan? Eikö tämä ollut naurettavaa, että hän, ison talon ainoa poika, istui pääkaupunkilaisessa konttorissa, omassa konttorissaan, ja välitti talon kauppoja, melkein keinotteli. Hänen olisi pitänyt istua Harvalan pöydän päässä, olla etumiehenä menossa pelloilla ja niityillä.

Pentti laskeutui kadulle. Olikin jo myöhäinen ja iltakävelijäin sankat parvet samoilivat kaduilla. Hän ei tahtonut mennä asuntoonsa päivälliselle. Siellä oli taas vieraita, ja hän ei jaksanut kuulla heidän tympeitä juttujaan.

Pentti haukkasi kiireesti ravintolassa ja käveli taas entiselle paikalleen ulos kaupungin humusta, tähtien alle, tekemään taas sitä loppumatonta tiliä elämästään.

* * * * *

Pentti viipyy tällä kertaa tavallista myöhempään. Palattuaan kotiin puoliyöstä, huomaa hän valoa makuuhuoneen ikkunasta. Odottaakohan Lintu häntä kotiin? Hän unohtui istumaan ja mietiskelemään ja Lintu on todellakin saattanut odottaa häntä. Ehkäpä hän onkin muuttanut mielensä ja tahtoo tulla äidiksi. Tulee kevät, mennään maalle, kotiin, pois kauaksi täältä.

Linnulla on kuitenkin vieras. Lähetystösihteeri Nenòn on ollut jo useita kertoja aikaisemminkin, mutta Pentti ei ole sattunut häntä tapaamaan, muuta kuin kerran vain päivällispöydässä.

Lähetystösihteeri Nenòn kumartaa nolona Pentille. Lintukin on hämillään.

— Minä odotin sinua illalliselle, sanoo hän. — Miksi et soittanut?

— En muistanut. Kävelin kauaksi maalle. Lähetystöneuvos tekee hyvin ja istuu, eihän tässä kiirettä.

Pentin äänessä on pilkkaa ja neuvos kiirehtii ottamaan päällystakkiaan.

— Tervetuloa pian takaisin. Toivoakseni en millään muotoa häirinnyt.

Linnulla on yöpuku, mitä kevyintä laatua yllään. Hän on kieltämättä hyvin puoleensa vetävä. Pentti oli häntä tuollaisena ihaillut Kankaanpään kamarissa.

Nyt oli tilanne toinen. Linnun häikäilemättömyys hävetti, suorastaan inhotti.

Pentti istui päällystakki yllä budoaarin nojatuolissa. Hän ei ollut muistanut riisua sitä yltään.

— Mielestäni olisit voinut olla vähemmän ivallinen, sanoo Lintu.
Voisimme olla ylpeitä sellaisesta vieraasta.

— Epäilemättä, varsinkin tänä aikana vuorokaudesta ja sitten rouvan sänkykamarissa.

— Niin kuin et sinä muka tulisi tähän aikaan naistesi luota. Luuletko voivasi minua pettää.

— Minä tulen sieltä, missä ihminen tekee tiliä itsensä kanssa. Siellä tähtien alla ei ajatella huonoja naisia.

Lintu pureksii hermostuneena pientä nenäliinaansa.

— Minä luulin alhaalla, kun näin valoa ikkunassasi, että odottaisit minua. Luulin että olet muuttanut mieltäsi ja tahdot tulla äidiksi.

— Minä en tahdo tulla äidiksi, enkä minä aina jaksa odottaa sinua. Saat nyt tietää sen.

— Minä kyllä näen sen. Sinä olet pettänyt minua. Jo pitemmän aikaa.
Sinä et tahtonut kajota mihinkään Harvalassa, niinkuin minä toivoin.
Niin muodoin minulta meni koti ja…

— Oletko sinä muka välittänyt minusta pitkiin aikoihin. Sinut näkee harvoin täällä kotona.

— Minulla ei ole täällä kotia. Sinun ympärilläsi liehuu aina parvi joutilaita, ja heitä minä en kärsi.

— Hyvä. Minun pitäisi sinun mielestäsi hautautua näkymättömäksi. Se ei tule tapahtumaan. Minä tahdon elää, minä. Jos se ei sovi sinulle, niin…

— Ero on selvä. Minä tiedän sen. Sen vuoksi sinä tahdot päästä eroon lapsestakin. Minä olisin sen tahtonut kuitenkin, vaikka tällaisena en olisi oikeutettu toivomaan lasta, vielä vähemmin sellaisen äidin kuin sinun. Mutta se olisi ollut kuitenkin meidän lapsemme, ja vaikka sillä olisi ollut Harvalan suvun sairasta verta suonissaan, olisi se kuitenkin ollut lapsi.. meidän lapsemme. Onhan meillä ollut kaunistakin…

— On, mutta ei ole enää. Minä olin mieletön, kun tulin sinulle. Raaka, sivistymätön talonpoika!

— Ehkä minäkin voisin sanoa samaa, mutta minä en tahdo. Suuri Johtaja on sen kaiketi niin määrännyt. Muuten en olisi tullut tuntemaan itseäni.

Lintu on repinyt hienon pitsinenäliinan kappaleiksi valkoisilla hampaillaan. Mitä varten hänen tarvitsikaan olla näin hermostunut. Se kai johtui Pentin yllättävästä tulosta. Miten käy nyt lähetystöneuvoksen…? Tokko hän enää palaa? Miten Pentti saattoi olla niin raaka? Tuossa hän istuu palttoo yllään ja tuijottaa häneen. Tekee pahaa sellainen tuijottaminen. Onko hän muka minun mieheni? Hyh, kaikkea muuta. Pentin kohtaaminen olisi saanut jäädä samanlaiseksi, kuin monet muut sellaiset kohtaamiset. Ehkä herra Nenòn voi vielä tulla. Täytyy puhua mammalle.

Pentti vetää kädellään otsaansa, niinkuin muisteleisi jotain. Missä hän oikein on. Tämähän on vieras paikka ja tuo nainen tuossa…? Onko se hänen vaimonsa? Täällä hänen luonansa oli joku, joka ei ole raaka, sivistymätön talonpoika. Hänen vaimonsa luona. No, sehän on uudenaikaista. Mihin hän on antanut viedä itsensä. Hänellä oli koti, mutta se on nyt menetetty. Hän ei jaksanut sitä pitää, kun työnteko oli vaikeaa. Harvalan Elian pojalla ei ollut itseluottamusta. Hän ojenteli käsiään yhtäälle ja toisaalle, saadakseen apua, mutta kukaan ei auttanut. Helena hylkäsi hänet, kun hän ei tahtonut yrittää. Miksi hän ei puhunut Gaabriel-sedälle. Setä olisi ehken auttanut. Hänkin tuomitsi. Kaikki tuomitsevat, jotka eivät katso syvemmälle. Hyvän naisen kanssa on elämän jokainen päivä kuin sunnuntai, sanoo Gaabriel-setä. Hän olisi tahtonut sellaisen, mutta Helena ei tahtonut. Sitten tuli Lintu ja lumosi hänet. Suuressa kaipuussaan hän syleili ja suuteli. Lintu juovutti. Hän on ollut näin kauan juopunut ja nyt Lintu ei enää välitä. Toinen tulee hänen tilalleen, saa kaikki, mitä hänellä on ollut. On jo saanut…

Pentti repäisee takkinsa auki niin että napit sinkoilevat. Lintu pelästyy.

— Mitä sinä… sinähän olet ihan hirveä… minä menen soittamaan papalle. Sinä olet varmaankin juonut?

‒ Niin, minä olen juonut ja juopunut… noista sinun suloistasi. Kuinka kauan siitä onkaan, kun minä ensi kerran humalluin? Sinähän muistat sen… Kankaanpään kamarissa. Nyt minä alan herätä, mutta se on niin tuskallista. Minulla piti olla jo pohja jalkojeni alla, luulin tehneeni oikean tilinpäätöksen. Minun olisi ehkä pitänyt pysyä siellä, missä olin, tähtien alla.

— Älä teeskentele… kyllä minä sinut tiedän. Sinä olet raaka, kun säikytät turvatonta naista. Nyt minä tosiaankin menen soittamaan papalle.

— Kuulehan Lintu, en ole niin raaka, kuin sinä luulet, vaikka olen talonpoika, Harvalan Elian poika. Raa'assa talonpojassakin on hienoa, karkean kuoren alla, mutta sinä et sitä löydä. Et osaa etsiä. Täytyy olla vertainen, samaan säätyyn kuuluva.. Ei sinun tarvitse soittaa, minä menen nyt.

Pentti horjuu ovelle.

— Mene vain, naisesi luokse.

— Ei sinne näin voi mennä. Sinne on pitkä matka. Hyvien naisten luokse on aina pitkä matka. Sinne eivät heikot jaksa. Joilla on sairas veri, uupuvat välille.

Pentti pääsee kadulle. Tirehtööri on lähtenyt tuota pikaa ja tulee häntä vastaan.

— Pentti, mitä sinä nyt? Linda soitti ja pyysi minun tulemaan hätään. Sinä olet juonut. Ei sitä niin sovi naisten kanssa. Tule, mennään konttoriisi.

Tirehtööri pysäytti ajurin ja veti Pentin siihen.

— Kyllä minä pääsen yksinkin. Anna nyt minun olla rauhassa.

— Onko sulia avaimet?

— On, on.

— Minä käyn Lindan luona.

— Ei hänellä ole mitään hätää. Hyvää yötä, setä.

* * * * *

Mitä hän oikein hourailee täällä, vieraassa kaupungissa? Hänen tuomionsahan en Lintu kyllin selvästi sanonut. Hän ei usein enää tavannut Lintua, joka kävi vieraissa, juhlissa. Nenòn hääri hänen ympärillään ja sukulaiset olivat hänestä ylpeitä.

— Minä en ymmärrä, mitä varten naiset ovat niin merkillisiä ja kiusanhaluisia, sanoo tirehtööri Pentille. — Linda aikoo sinusta erota ja mennä lähetystöneuvokselle. Miksei hän tee heti selvyyttä sinun kanssasi.

— Niin, niin. Hänhän kantaa vielä minun lastani, sanoo Pentti.

Tirehtööri hämmentyy, saa asiaa kaupungille.

* * * * *

Hettan kanssa yhdessä selvittävät he konttorin, puhdistavat sen ja jättävät toiselle.

— Se talosilla olo on nyt leikitty, naurahtaa Pentti. — Voidaan mennä jonnekin kahville tahi päivälliselle.

Illalla istuvat he mäellä ja kaupungin humu soi hiljaisena kaikuna heidän alapuolellaan. Heidän yllään loistavat ikuiset tähdet. Hetta nojaa päätään Pentin rintaa vasten. He istuvat siinä kuin sisar ja veli. Mikään muu tunne kuin ystävyys ei heitä kiinnittänyt toisiinsa.

— Me olemme sitten tavallaan kumpikin orpoja, sanoo Hetta.

— Niin, ainakin elämän orpoja. Voitko kuvitella, miltä tuntuu, kun on kuin lastu aaltojen heiteltävänä?

— Kyllä tavallani. Minunkin elämäni on sellaista paikasta paikkaan lentämistä. Kun on leivästä kysymys, täytyy lentää. Leivän eteen täytyy tehdä, mitä vaaditaan. Luulin ensin sinuakin, Pentti, sellaiseksi kuin muutkin ovat.

— Sellainen minä olen ollutkin, en yhtään parempi, mutta viimeaikoina minä olen kyllästynyt kaikkeen elämässä. Minä tahtoisin kotiin, mutta en pääse. Minä olen kuvitellut hyvästä naisesta, mutta tuskinpa sellaista onkaan, joka ei samalla olisi itsekäs ja ylpeä. Voitko kuvitella, miltä tuntuu, kun rakastaa jotain ja tulee hyljätyksi ja sitten vain ulkonaisen puolen viehättämänä ottaa toisen ja huomaa sen alhaiseksi olioksi, nautinnonhimoiseksi, joka pettää. Pettää joka askelella?

— Kyllä minä sinun kohtalosi käsitän.

Hetta silittää Pentin kättä, puristaa sitä. Jos ketään, niin voisi hän Penttiä rakastaa. Alutta Penttihän ei kysy hänen rakkauttaan. On vain kuin veli, hyvä toveri.

— Pitäisitkö sinä minusta, Hetta? kysyy Pentti pitkän vaitiolon jälkeen.

— Kyllä. Minä rakastaisin sinua.

— Niin, niin. Hyvä tyttöhän sinä olet. Mutta minulle ei pieni rakkaus riitä. Luuletko, Hetta, onko olemassa sellaisia hyviä, jaloja naisia, jotka rakastavat miestä kaikkine vikoineen ja puutteineen, tahtoen auttaa häntä?

— Kyllä minä uskon olevan.

— Minäkin joskus uskon, mutta en aina.

— Minä tunnenkin yhden sellaisen, minun kotipuolessani.

Hettan ja hänen hiljainen keskustelu oli kuin hyväilevää musiikkia heidän kummankin kipeytyneille hermoille. Tyttö oli joutunut alistumaan ties kuinka monen vaatimuksiin, mutta Pentin kohtelu oli tuonut hänessä kokonaan toisen puolen esille. He voivat erota hyvinä ystävinä.

Pentti nousi ja auttoi Hettan ylös.

— Kuule, mikä sen sinun hyvän naisesi nimi on? Minä en tahdo tietää, missä hän asuu, mitä hän tekee, en muuta kuin nimen vain.

— Elina Malm.

— Vie terveiset hänelle minulta.

Kyynelsilmin sanoi Hetta hyvästit Pentille.

* * * * *

Kevät tuli niin yhtäkkiä, ettei sitä kunnolla ehditty huomatakaan. Puut olivat jo lehdessä, kun Pentti sen huomasi. Täällähän ei kuullut korpirastaan visertelyä, joka oli ensimäinen oikea kevään merkki. Kaipa hän oli jotain sellaista kuullutkin iltakävelyillään, mutta ajatuksiltaan ei sitä huomannut.

Selvemmin tunsi hän kevään tulon voittamattomassa kaipauksessa kotipuoleen, Harvalan hakametsään ja lehtoihin, joissa nyt nuoret koivut olivat hiirenkorvalla. Ainoastaan siellä oli hänen keväänsä ja siellä sen voi tuntea oikealla tavalla.

Lintu oli viety sairaalaan ja odotettiin hänen toipumistaan päivästä päivään. Tuskallisinta oli odotus Pentille, joka olisi tahtonut päästä johonkin selvyyteen Linnun suhteen. Lintu oli sanonut vaativansa avioeroa, sanonut sen mammalleen, mutta mennyt sairaalaan ja hän sai nyt odottaa ratkaisua.

Se tulikin muutamana päivänä, kun Pentti istui asunnossaan mietiskelyyn vajonneena.

Oliko siellä Pentti? Hyvä, että oli. Sai kuulla ikävän uutisen, mutta ei pitänyt kovin pahastua. Linda on kuollut tänä aamuna. Tämä on heille nyt kovin raskasta. Penttihän siitä ei tietysti välitä.

Pentti laski kuulotorven kädestään ja istui entiselle paikalleen.

Lintu raukka.

Eihän hänkään voinut olla toisenlainen kuin oli. Ehkäpä hänkin sai kärsiä vanhempiensa takia. Elämä hänelle oli kallis, mutta hän ei tahtonut jatkaa elämää ja menetti myöskin omansa.

Lintu raukka. Hän oli kuitenkin ainakin kerran rakastanut häntäkin, hyljättyä ja halveksittua Harvalan poikaa.

Pentti toi haudalle kimpun valkoisia ruusuja, olisi tahtonut peittää niillä koko haudan, kuin luodakseen umpeen entisyyden.

VII.

Niin, mitä hän nyt sitten oikein aikoo, hän, Pentti Harvala, liikemies, suottaherra, niinkuin hänen kotiseudullaan sanotaan tällaisista herroista kuin hänkin nyt on. Niin, mitä herra nyt oikein aikoo? Tämä hienous ei enää vetele. Samettipäällyksiset huonekalut, tomuiset ruokasalin pöydät ja kaapit on myyty ja rahoilla maksettu Linnun velkoja. Muutama kolikko on jäänyt, ja niillä ei kauan eletä. Mitä teet? Sahaatko halkoja, rupeatko leipurin rengiksi, kadunlakaisijaksi tahi vanhojen vaatteiden kauppiaaksi. Niitähän on sellaisia, kaikenlaisia tyhjäntoimittajia, joita sairas yhteiskunta tarvitsee ja elättää. Mies voi myydä talonsa ja asettua johonkin suurkaupungin kadun kulmaan ja myydä vaikka sanomalehtiä, ja hän elää hyvin. Jalat eivät sotkeudu saveen ja ohi virtailee silmiä hivelevä, kirjava joukko. Tokihan tyhjällä on helpompi elää kuin työnteolla.

Ihmiset tulevat etsimään onneaan kaupungin kaduilta. Joka ilta toimitetaan kuumeinen joukkoetsintä. Löysikö kukaan? Joku luuli löytäneensä, mutta se olikin unikuva, harhanäky, ja ajojahti jatkuu loppumattomana. Kukapa joutaa siinä kiireessä ajattelemaan, että onni voisi löytyä sieltä, missä raikkaat tuulet puhaltavat ja maa odottaa viljelijäänsä.

Pentti kokoaa viimeiset omaisuutensa rippeet ja jättää kuumeisen kaupungin. Pirtutirehtööri tapaa hänet asemalla, junaan astumassa.

— Mitä? Menetkö maalle? Poisko kokonaan? No, et käynyt jäähyväisillä.

— Mitäpä niistä tyhjistä sanoista. Jääkää vain hyvästi kaikki, pirtutrokarit ja kaikki kamasaksat. ₍

— Hah, hah, sinä olet leikkisä… Toivottavasti tulet takaisin syksyllä?

— En kuuna päivänä. Jos vain siellä maalla riittää vaikka ojankaivua tahi halonsahausta. Kiitos vaan kaikesta! Minä sain kyllä tarpeekseni.

* * * * *

Korpirastaalla on se oikea tuttu äänensä Harvalan metsissä. Pentin täytyy vähänväliä pysähtyä kuuntelemaan sitä ja vetämään henkeensä kevätyön raikasta tuoksua. Jokainen kivi ja polunkäänne on tuttava ja tuntuu ystävällisesti tervehtivän. Multa tuoksuu kylän pelloilla. Onnelliset ihmiset, jotka rakastavat maataan ja pysyvät synnyinjuurillaan kiinni ja joilla ei ole sairaan veren kaipuuta suonissaan. Nämä onnelliset ihmiset nukkuvat nyt, herätäkseen aamulla kasteisille pihamailleen, niityilleen ja pelloilleen.

Pentti pysähtyy Harvalan tiehaarassa. Vanha koti kutsui, veti vetämällä luokseen. Syrjäpolku veisi suoraan Johannan mökille ja sitä taivaltaen voisi rauhallisena sivuuttaa Harvalan.

Teki kuitenkin mieli nähdä minkälaista siellä oli. Pentti istui kivelle ja huokasi.

Tässä hän istuu kuin pahantekijä, joka pakoilee syytöstä, tuomiotaan. Vanhan kodin ikkunarivit katselisivat häntä syyttävästi. No, sen hän kyllä ansaitsee, eikä aio pakoilla. Eteenpäin vaan.

Harvalan pellot levisivät hänen eteensä. Talo oli entisellään, mutta kuitenkin niinkuin muuttunut. Ehkä se johtui siitä, että hän katseli sitä nyt toisin kuin ennen. Näytti niinkuin se olisi ollut ystävällinen vanhus ja tullut juuri kylvystä.

Jos se olisi ollut moittivan ja uhkaavan näköinen, olisi hän paremmin sen jaksanut kestää kuin tämän ystävällisen, suojelevan ilmeen.

Pentin täytyy istua kivelle, pyyhkäistä kylmää hikeä otsaltaan.

Niinkuin vasta nyt hän näkisi ensikertaa kotinsa hyvyyden ja kauneuden. Niinkuin äsken syntynyt hän sitä katseli. Muutamat ihmiset taisivatkin syntyä vasta vanhoina. Tämä toukokuun varhainen aamu taisi olla hänenkin syntymähetkensä.

Aamun raikkaus tasoittaa surulliset mietteet ja Pentti lähtee jälleen astumaan. Kas, eivätkös olleetkin pääskyset rakentaneet jo pesiään Harvalan räystäisiin. Pitkiin aikoihin ne eivät olleet sitä tehneet. Ja rekiliiteri on korjattu ja maitohuoneen pohjalle pantu uudet hirret. Ne olivatkin jo ihan lahot. Riihiportti on tehty uudesta ja karjakuistin aita kokonaan uusittu. Mitä, eikö se ollut vanha Kellokas, joka ammahti hänelle veräjällä.

Johanna otti Pentin kuin tuhlaajapojan vastaan.

Naama ei ollut yhtään jäässä, niinkuin aina ennen Pentin kotona ollessa. Niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.

— Haluatko sinä ruokaa ensin, vai kahvia?

Ihan niinkuin hän olisi tullut kylästä, jossa on päivän viipynyt.

— Minä en halua mitään muuta kuin lepoa, sanoo Pentti. — Jos minä menisin tuonne aittaan nukkumaan.

— Ensin sinun on kuitenkin saatava kahvia. Pian se tässä joutuu.

Johanna ei kysele Linnusta mitään. Hän tietää sen jo, miten on käynyt. Pentti on kirjoittanut sisarelleen vain yksinkertaisesti: Lintu kuoli sairaalassa.

— Kaiketi sinä nyt jäät tänne joksikin ajaksi! kysyy kuitenkin Johanna.

— Jos minä vain sovin olemaan kodissasi. Minullahan ei sitä nyt olekaan.

— Pidetään vain yhteisenä. Maitoa tulee lehmistä ja viljojakin on vielä vähin. Tuo pelto tuossa kasvoi hyvän rukiin. Hyvä siellä on ruislaiho nytkin, tulee siitä meille molemmille. Pitää käydä hakemassa Harvalasta toinen sänky, se sinun entinen sänkysi.

— Ei tarvitse… minun takiani… on niitä tässä entisiä sen verran.

Sisaren huolenpito lämmittää. Johanna ei nyt puklata, vaan on hyvillään, että veli on tullut.

— Illalla minä lämmitän sulle saunan, sanoo Johanna.

— Onko sinulla lapiota. Jos lähtisi huomenna ojalle. Tuo sinun peltosi näkyy tarvitsevan uuden veto-ojan.

— On minulla kaikki työkalut. Lepäilehän nyt ensin.

— Onpa tässä tullut lepäiltyä jo monet vuodet. Näkyy nuo pellon ojat olevan samanlaisia kuin ennen Harvalassakin.

Pentti tuntee tarvetta puhua ojista, maasta, ja kaikesta siihen kuuluvasta.

— Niinhän ne… en ole tässä vielä kerinnyt.

— Kyllä minä ne laitan.

Pentissä on tapahtunut suuri muutos, ajattelee Johanna. Nyt pitäisi olla Harvala hänen käsissään. Nykyinen omistaja ei sitä kuulunut aikovankaan pitää kauan. Tila on syrjäinen, eikä se kannata, kun sitä on huonosti hoidettu vuosikymmenien ajat. Olisi nyt Pentillä varoja, niin saisi kotinsa takaisin.

* * * * *

Pentti luo auki vanhaa ojaa, kun näkee Gaabriel-sedän tulevan luokseen. Mitä hänellä nyt mahtaa olla sanomista. Purkautuneeko sieltä taas syytöksiä ja sitä sedän tavallista viisautta. No, olihan Gaabriel-setä kuitenkin päätelmineen useimmassa tapauksessa oikeassa.

— No, sinä olet palannut. Ja lapio sinulla on myöskin kädessä. Se on hyvä merkki.

Gaabriel-setä ojensi tukevan kätensä Pentille, istui sitten ojan reunalle ja muhoili hyvin suopeasti, joka ei ollut Gaabrielille tavallista.

— Jokohan tuo nyt pysyy käsissäsi pitemmän aikaa. Kun sinä nyt et sitä hetikään hellitä, niin tulee siitä vielä sinulle hyvä toveri.

— No eiköhän…

— Sinä pääsit painajaisesta. Se on ollutta ja mennyttä, enkä minä tahdo sinulle palauttaa ikäviä muistoja. Jokaisella on määrätty tiensä, jota täytyy kulkea. Minä olen mietiskelijä, kuten tiedät, ja ajatellut ihmisten elämää monilta puolilta, mutta en, hitto vie, tule siitä sen viisaammaksi. Mistä lähdet, tulet aina siihen takaisin; yhtä ympyrätä kaikki. Sen vain tiedän, että työ tuo ihmiselle suuren tyydytyksen ja rauhan. Tämä meidän suku on ollut sellaista… yksi on etsinyt yhtä, toinen toista. Minä käänsin kurssin maata kohti ja löysin siitä rauhallisen elämän. Riipoi se minuakin vieras veri, pahasti riipoikin, mutta eipä tuo mitään saanut.

— Sinulla, setä, on ollut lujempi tahto kuin meillä toisilla.

— Jospa lienee ollut… ei se kai muuten… Meinailin jo minäkin kerran ruveta laukkuryssäksi, heh, mutta sitten häpesin koko yritystä. En minä ole sen parempi kuin te toisetkaan. Olen vain tarttunut työhön. Siinä kaikki.

Gaabriel latasi piippunsa ja hymähteli.

— Olen minäkin saanut kokea yhtä ja toista itseni kanssa, mutta minulle kun sattui sellainen hyvä vaimo.. niinkuin sinä sen tiedät. Nainen saa hyvänkin miehen huonoksi ja taas huonon hyväksi. Luulin sinunkin jäävän sille tiellesi, tulevan pirtusaksan niinkuin siitä ukostakin. No, tulithan tuota. Sinulle sattui hyvä onni, kun sait vapautesi.

Gaabriel nousi.

— Tuota… pitää lähteä… Niin, niin, puske vain työtä niinkuin jättiläinen, ole oma itsesi, äläkä anna vapauttasi enää muutoin kuin täydestä hinnasta. Heh, eipä se Helenakaan ollut sitä, mitä uskotteli olevansa.

— Miten niin?

— No, muuten vaan… olen kuullut yhtä ja toista. Ulkokuorta se sillä kaikki vain on. On ylpeä, hyväkäs, mutta antautuu kulkijain kanssa tekemisiin. Menköönpäs joku talonpoika, niin lempo sitä pyhyyttä ja koskemattomuutta, mikä siitä uhoo.

— Minun on tuota vaikea uskoa, sanoo Pentti. — Luulen siksi tuntevani
Helenan.

— Heh, et sinä vielä näy tuntevan naisia… niitä on niissäkin jos jonkinnäköisiä… Kukapa tästäkään Helenasta olisi uskonut. Mutta uskohan, kun minä sanon, että kunnon nainen ei ole ylpeä, eikä se huuda hyvyyttään. Panehan se, mies, mieleesi.

Gaabriel-setä meni ja heilutteli keppiään. Pentti unohtui istumaan ojan partaalle. Mitä Gabriel kertoikaan Helenasta? Oli vaikea uskoa ja olla uskomatta.

Helenako semmoinen?

Se on ollut varmasti harhanäkö. Ei ikinä se ollut mahdollista.

Sitäkö varten Gaabriel-setä kävi, että sai kertoa hänelle siitä? Tuskin. Johan hän oli pois lähdössä ja sitten sattumalta muisti. Mitä hänen oikein pitäisi asiasta ajatella.

Mitäpä se häntä oikeastaan liikutti? Hän tuskin tahtoi nähdäkään
Helenaa, ja Helena vielä vähemmin häntä.

Mutta siinä oli sittenkin jotain, joka vaikutti Pentin herkkään mieleen.

Lapio täytyi jättää siihen ja lähteä kävelemään. Pihaan, metsään, jonnekin.

Tuntui melkein siltä, niinkuin sen takia olisi voinut yrittää vielä alusta, että oli olemassa hyviäkin naisia, jotka eivät vedä mukanaan syvyyksiin. Ehkäpä joskus sattuisi löytämäänkin sellaisen.

— Kun et tuonut Gaabriel-setää kahville, sanoi Johanna.

— En tuota huomannut.

Johanna toimitteli rauhallisena talouttaan. Pentti ei oikein tietänyt, mihin ryhtyisi.

Hänenhän täytyi käydä hakemassa parempi kirves itselleen kylän puodista.

Pentti vaihtoi takkia.

— Lämmitänkö taas saunan sinulle? kysyi Johanna.

— Vai viivytkö myöhempään?

— Tuskin.

Asia ei ollut niin välttämätön. Tekosyy, se oli päästä näkemään ihmisiä.

Jos kerran Helenakin oli sellainen, niin eivätkö silloin olleet järestään kaikki? Kaupunkikulttuurihan oli levinnyt maaseudullekin ja tämäkin oli niitä samoja kulttuurin kukkia. Joka ajatteli toisin, oli vanhanaikuinen.

Mutta näytellä toista naamaa, kuin mitä oli, niinkuin Laherman tytärkin, se oli halpamaisinta.

Mutta eikö hän voinut ajatella muuta. Ilta oli yhtä kaunis kuin edellisetkin ja korpirastas jo viserteli ja käet kukahtelivat kilpaa. Metsässä huhusi joku lehmiä ja jostain kuului kyntömiehen ääntely hevoselleen. Elämä kulki säännöllistä rataansa. Kaikilla oli määrä, mihin pyrkiä. Hänen ratansa oli yhtä sekava kuin ennenkin, se tuntui tänä iltana vielä sekavammalta. Hänellä ei ole mitään päämäärää. Hänellä oli vaimo, hän odotti lasta. Silloin oli joku päämäärä — päästä jotenkuten tyydyttävään elämään, saada työskennellä rehellisesti perheensä hyväksi.

Nyt ei ollut sitäkään.

Mutta olkoon kaikki sellaista kuin on, mikäs maailmanparantaja sun tarvitsee olla, sanoi Pentti itselleen. Voit vielä nauttia elämästä. Nythän on tilaisuus.

Toiset, terveet ihmiset, voivat olla miten vain, menettämättä tasapainoaan, mutta jos hän nyt yrittää vielä siten, menee hänen elämänsä auttamattomasti karille.

Mikä auttaisi häntä selvyyteen? Kuka johtaisi häntä rauhalliseen elämään?

Pentti käy Harvalan kautta ja tapaa isännän pihamaalla. Tämä pyytää
Penttiä kamariin kahville.

Puhutaan yhdestä ja toisesta. Ei sano uusi isäntä taloutensa kannattavan. Täytyy pitää niin paljon vierasta työvoimaa. Onkin aikonut myydä Harvalan, jos saa sopivan ostajan. Tämän saisi kyllä herra Harvalakin, jos haluaisi. Voisi antaa melkein samoilla rahoilla, vaikka on tähän jo uhrannut… Harvalallahan on nyt varojakin, kerrotaan täälläpäin.

— Turhiapa kertovat, sanoo Pentti.

— Noo, kyllä ne aina tietävät sellaiset kuin ihmisten raha-asiat.
Asiata kyllä voisi miettiä, jos haluttaa.

Pentti kävelee kylän läpi. Joku vanhoista naapureista nostaa hattua tervehtiessään.

Katsohan vain sitä muutosta. No, sehän on selvä juttu: kerrotaan hänellä olevan rahoja, kenties paljonkin, ja tuuri on muuttunut. Raha se on joka nykyään määrää arvoja, olipa mieskin mikä tahansa.

Pentti hymähtää. Vai saisi herra Harvala talon. Mutta kun herralla ei satu olemaan rahoja kuin muutama satanen.

Jos saisikin vielä jotenkuten vanhan kotinsa takaisin, mutta sehän oli mahdotonta. Helena? Eihän hänen ovelleen voinut köyhänä kolkutella, eikä muutenkaan. Jos hän saisi talon, olisi hänen saatava sellainen vaimokin, jota voisi kunnioittaa. Jos sedän sanoihin oli uskomista, niin Helenahan oli samanlainen kuin monet muutkin. Ei, hän tekopyhyydessään oli alhaisempi. Eipä sillä, että hän kykeneisi muita tuomitsemaan ja mitään hyvyyttä vaatimaan.

Jos sattuisi saamaan sen lahjana.

* * * * *

Vanha Elia oli käynyt jo kivuloiseksi. Pentin palattua ja käytyä kohta tervehtimään isäänsä, sanoo tämä:

— No, siinähän sinä olet taas… minä jo aloin tottua tähän, kun ei tarvinnut ketään käskeä työhön. Ja sinulta kuoli se turmanlintu. Se oli sille parhaiksi. Aiotko sinä taas ruveta kulkemaan pitkin kyliä?

Pentti on poistumaisillaan Harvalasta, kun Elia kolistelee kamariin keppineen.

— No, Johanna kertoi sinun ryhtyneen tekemään työtä, mutta kylillähän sinä… Ei, ei tule siitä miehestä kalua… ei tekemälläkään.

— No, mitäpä vaari nyt joutavia… rauhoittelee isäntä. — Pitää antaa vieraiden olla rauhassa.

— Vai vieras… tämä muka. Olenpahan vain sanonut tämän kerran, jos satun kuolemaan. No, minkä virman akentti sinä nyt olet?

— En minkään, nauraa Pentti. — Olkaa huoletta vain, en minä teidän armoille tule elämään.

— No, eläppä sitten millä tahansa, sanoo Elia ja lähtee köpittämään.

VIII.

Keskikesä on kulunut jo ohitse. Luonnon ja ihmisten kiihkeimmät luomishetket ovat menneet ja tulee rauhoittava syyspuoli.

Pentti on kokeillut voimiaan kesän kuluessa Johannan mökillä. Kaivanut ojia, tehnyt uutta peltoa, niitellyt kasteisina aamuina luhtaniityillä, näperrellyt yhtä ja toista ja järkeillyt.

Väliin on vetänyt kylän talkoisiin ja juhliin. Oleillut siellä yksinään, ottamatta osaa mihinkään, niinkuin vieras. Hänen on annettu olla. Pentistä on tullut pirun kopea, sanovat nuoret miehet. Hän ei taida enää ryypätä eikä välittää naisista.

Joku jo vetää suutaan leveäksi. Suree vannaankin eukkoaan, sanovat. Heidän naurunsa tekee pahaa Pentille. Menee tanssimaan ja näyttää niille surunsa. Tyttäret välttelevät häntä. Joku kieltäytyy, kun hän tarjoutuu saattelemaan kotiin. Helenakin pysyy poissa niistä pidoista ja muuten ei kehtaa mennä häntä tapaamaan. Pentti käy alakuloiseksi. Hän onkin jo kohta vanha, eikä kelpaa nuorten joukkoon enää. Työtäkään ei jaksa tehdä, kun mieli lamaantuu, mutta ilo pakenee, jos sitä koettaa lähestyä.

Pentti valmistautuu menemään juhliin, joihin tietää Helenankin tulevan.
Saapihan nähdä, minkälaiseksi tuo on käynyt. Tunteeko enää tällaisia.

Pentti joutui niin myöhällä, että jo tanssittiin. Suuri tupa kävi yhtenä myllynä, ja valssin möllisävelet tulvahtelivat ulos avonaisesta ovesta ja ikkunoista. Parit tanssivat hikisinä, toisiinsa puristautuneina. Liikkeet olivat rohkeita ja vielä muutamia vuosia sitten olisi niitä pidetty täällä maalaiskylissä rivoina ja kokonaan sopimattomina. Mutta kaupungissakin tanssittiin siten, ja tietysti täällä ei tahdottu jäädä takapajulle.

Siellä oli Helenakin. Joku veti häntä lähelleen ja taivutteli hänen norjaa vartaloaan. Helena hymyili.

Olipa hän todellakin muuttunut. Saattoi uskoa Gaabriel-sedän sanat tosiksi.

Pentti meni pyytämään häntä seuraavan vuoron alkaessa.

— Kas, sinäkin olet tullut, sanoo Helena.

— Niin, minulla, näes, riittää rohkeutta.

Helena katsahti kysyvästi, mitä Pentti tarkoitti.

— No, sinulla on ollut surua vaimosi kuolemasta, sanoi kohta Helena. —
On ikävää, kun joutuu leskeksi.

Vai jo piti Helenankin siitä muistuttaa ja nähtävästi suurella nautinnolla.

— Eipä sitä kannata surra nykyistä naisväkeä, sanoi Pentti piloillaan.

Helena katsahti taas uteliaasti häntä.

— Sinulla ei ole kai ollut mitään suruja, jatkoi Pentti. — Päinvastoin näytät tulleen iloisemmaksi kuin ennen.

Helena punastui ja katseli maahan.

— Mennäänkö kävelemään, pyysi Pentti.

Hänen verensä kuohahteli Helenan läheisyydestä: luonnonvoimista, joita hän oli koettanut pitää kurissa.

Ja sitten hän tunsi vielä pitävänsä Helenasta, ehken vielä enemmän kuin ennen.

Heinäkuun yö oli lämmin. Metsäpolun hämärässä tavoitteli Pentti Helenan kättä omaansa.

Helena veti pois kätensä.

— Sinä olet yhtä ylpeä kuin ennenkin — minulle, sanoi Pentti.

Gaabriel-sedän sanat palasivat hänen mieleensä: »menköönpäs joku talonpoika…»

— Lienenköpä minä sinulle ylpeämpi kuin muillekaan. Sinähän sanoit ei kannattavan surra nykyistä naisväkeä.

Pentti katseli Helenan notkahtelevaa täyteläisyyttä, kasvoja, joilla vielä veri hehkui tanssin jäleltä. Silmiä, värähtelevää suuta. Hänen sisässään hyppi ja loiskahteli. Rakkaus, harmi ja viha. Tuossa Helena näytteli koskematonta, mutta salaa oli valmis sellaisen syliin, jonka tiesi luotettavaksi.

— Niin, en ole saanut kokea surua muuta kuin yhden takia, sinun, Helena… Kun sinä työnsit minut pois luotasi, täytyi minun tarttua johonkin. Muuten minusta olisi tullut kokonaan renttu. Mitään ajattelematta otin Linnun vaimokseni ja… seuraukset kyllä tiedät. Menetin kotini ja uskoni kaikkeen hyvään. Kuule, Helena, nämä kärsimysten vuodet olen salaa ajatellut sinua, Helena. Jos silloin olisit ollut vähänkään ystävällisempi minulle, olisin varmasti yrittänyt mielesi mukaan. Jos minä olisin ollut sellainen hyvä tyttö kuin sinä Helena ja joku, josta minä olisin pitänyt, olisi rukoillut minun apuani, hyvyyttäni, hiukkasenkaan lämpimyyttäni, olisin kernaasti sen suonut. Sinä kielsit sen. Helena, minä tahtoisin vieläkin yrittää, jos sinä… tahtoisit sitä ja… olisit oikein hyvä minulle.

Pentti laski kätensä Helenan vyötäisille, mutta tyttö irrottautui siitä varovasti.

— Ei, kuule, Pentti, et sinä saa olla noin hätäinen. Sinä luulet nyt, niinkuin silloinkin, että jonkun, jota haluaa, voi ottaa noin vain, niinkuin tahtoo. Pidänhän minä sinusta vieläkin ja voin ajatella tarkemmin asiata, mutta… sinullahan ei ole nyt kotia.

Pentti puraisi hammasta. Sama kopeus kuin ennenkin. Ja talo taisi olla pääasia. — Mainitsivatkohan siitä kaikki naiset nykyään, ennen kuin lupasivat jollekin miehelle rakkautensa?

— Minä kyllä saan pian kodin, jos sinä tahdot… jos et työnnä noin kylmänä minua pois luotasi.

Helena oli pysähtynyt ja katseli peittämättömällä ihailulla Pentin kasvoja, joilla tummat veret leimusivat.

Pentti läheni, otti tytön syliinsä ja aikoi suudella.

— Laske minut irti, Pentti!

Se kuului kuin vasaran isku.

Pentin sieraimet värähtelivät.

— Enkö… enkö minä sitten saa sinulta… yhtään hellyyttä…

— Et, ennenkuin olet näyttänyt olevasi mies.

Pentin kurkusta karahti hirveä kirous.

Helena näytti nauttivan vaikutuksestaan Penttiin.

— Helena, minä rukoilen vielä kerran… suo minulle vähäinen hetki, muutama hetki, jos kerran välität minusta.

Helena hymyili.

— Sinä kiusaat vain suotta minua ja itseäsi.

— Anna minun kerran suudella huuliasi, Helena. Jos olet kerran koskematon, niinkuin sanot, niin tee se tämän kerran.

— Sinä kerjäät mahdotonta.

Pentti hillitsi raa'an kirouksen, joka oli tulemaisillaan hänen huulilleen.

Jotain täytyi kuitenkin tehdä.

Pentti tarttui nuoreen koivuun ja repäisi sen maasta haavoittaen kätensä.

— Nyt minä tiedän mikä sinä olet, sähisi Pentti. — Tekopyhä, salasyntinen, kurja, kulkijain morsian! Sinua on syleilty ja suudeltu ja sinä olet antautunut maantien kulkijalle…

— Mitä sinä sanot… sammalsi Helena. Jokainen veritippa oli paennut hänen poskiltaan.

— Sitä mitä ihmiset ovat nähneet. Turha sinun on enää näytellä pyhimystä.

Näki hyvin, että Helena oli syyllinen häntä kohdanneisiin syytöksiin.
Syyttömään eivät olisi hänen sanansa niin vaikuttaneet.

— Nähneet..? Kuka…? Sinä uskallat puhua minulle tuollatavoin.

— Uskallan, sinä puhdas karitsa… Luuletko, että ihmiset pitävät näkemiään salaisuutena? Minä… rakastin sinua yhä… siitä huolimatta… Enhän minä itsekään ole kovin korkealla, mutta että sinä loistelet olemattomalla… niin… minä en kerjää enää koskaan hyvyyttäsi.

Helena painui maahan nyyhkyttäen. Pentti kääntyi kartanoon, aikoen ottaa hattunsa ja lähteä. Ei, sinne ei hän voinut mennä. Hänen kätensähän olivat veressä. Joku olisi voinut luulla hänen tehneen väkivaltaa, vaikkapa murhan. Helena nyyhkytti tuossa. Säälikö hän vielä häntä? Ehkä hän olisi voinut sääliä, jos tyttö olisi sitä kaivannut… odottanut. Nyt hän nousee ja lähtee. Niin, nosta vain pääsi pystyyn, Lherman ylpeä, tekopyhä tytär.

Pentti harhailee metsiä, joutuu takaisin juhlapaikan läheisyyteen.
Jokaisen juhlan yhteyteen kuuluvat metsissä liikkuvat viinanmyyjät.
Juodaan julkisesti, tehdään kauppaa teillä ja kujilla. Kansa noudattaa
kovennettua lakia, pilaamalla juhlansa ja menettämällä kunniansa.
Pentti huutaa myyjän luokseen.

— Onko se puhdasta?

— On varmasti. Helsingistä asti haettua.

— Sen pitää olla yhtä puhdasta kuin Laherman Helenan kunnia.

Pentti nostaa pullon huulilleen ja juo miedontamatonta, suuta ja nielua polttavaa nestettä. —

— Äh… ja yhtä väkevää kuin Helena…

Mies naurahtelee. Pentti taitaa olla jo entisestään päissään. Ja mitä se Laherman tytöstä puhuu. No, siitä on kyllä kuultu kuiskuttelut.

— Jos käyt hakemassa minun hattuni, niin saat kympin vaivoistasi, sanoo
Pentti.

Hän ei tahdo mennä sinne missä on Helena. Pois, kylille, mihin vaan. Elämä, hänen elämänsä, ei kannata ajatella sen enempää. Yksi päivä kuluu niinkuin toinenkin ja… voi helvetti, että hän tulikaan tänne ja menetti rauhansa, jonka oli jo melkein onnistunut saamaan!

* * * * *

Ja sitten menee Pentiltä päiviä ja öitä, ettei hän niistä itsekään tiedä. Muutamana päivänä tulee hän Johannan mökille ja näkee tämän surulliset kasvot.

Ei, niitä hän ei voi katsella. Hän lähtee Porraslahteen, Gaabriel-sedän luokse.

Pentti kertoo kaikki Gaabriel-sedälle, joka kaivelee, ojan partaalla istuen, piippuaan. Nämä heidän ojanparras-keskustelunsa tulevat ehken jatkumaan eteenkinpäin. Pentti ei voi luottaa muihin kuin mietiskelevään Gaabrieliin.

— No, se oli hyvä, että puhuit sille suoraa kieltä, mutta mitäs sinun sitten tarvitsi mokomasta niin raivostua ja mennä sitten juomaan. Ja vielä juotuasikin juomaan. Ja sitten kulkemaan pitkin kyliä taas niinkuin ennenkin.

— Se oli siksi, kun… minä ajattelin vielä Helenaa.

— Niin, niin, kyllähän minä sinun tulisen luontosi tiedän. Niin semmoisessa paikassa olisi tehnyt Mikko-setäsikin. Siepannut puukkonsa ja lyönyt sen vaikka kiveen kappaleiksi. Mutta minä sanon, että se on turhaa. Hillittömän raivonsa saa tukehtumaan, jollei muulla niin ivalla, mutta sinä olet niin suorapuinen, ettet osaa sitä käytellä. Jätähän nyt se otus mielestäsi ja ajattele jotakuta toista, jos et voi olla ajattelematta. Onhan näitä kukkasia.

Molemmat miehet naurahtivat. Gaabriel veteli piippuaan ja jatkoi: — Totisesti sinusta ei näy mitään tulevan ennen kuin saat kunnon vaimon. Mutta mistä minä sen nyt otan tässä sinulle. Jos uskoisit, kun sanon, että vielä se semmoinenkin löytyy, niin sinun olisi hyvin helppo olla. Ja sen minä sanon, että työhön sinun on tartuttava. Hetkeäkään et saa laiskotella. Pengo sitä Johannan palstaa. Ostat sitten omaksesi. Eihän sitä Johanna tarvitse kuitenkaan.

— Saisin minä Harvalankin, jos olisi rahoja.

— Älä? Möisikö se sen?

— Kuuluisi myyvän. Taisi sattua samanlainen isäntä kuin minäkin.

— No, ei se aivan samanlainen… on se teettänyt töitä ja tehnyt itse. Kyllähän se rahojen puolesta saataisiin, mutta ensin sinun on opittava tekemään työtä. Ja sitten talo tarvitsee heti emännän.

Gaabriel sai Pentin rauhoittumaan. Johanna oli hyvillään, kun Pentti aloitteli taas töitä.

Pitkää iloa siitä ei ollut. Muutaman päivän perästä Pentti lähti.

Hänen päähänsä johtui käydä tapaamassa Hettaa, joka oli nyt kotikaupungissaan ja sieltä lähettänyt terveisensä Pentille.

Vanha Elia sattui olemaan Johannan mökillä, kun Pentti lähti.

— Joko se taas riivaa lähtemään? Milloinkahan sinäkin poloinen saanet rauhan.

— Jos kävisi katselemassa itselleen emännän ja ottaisi Harvalan, sanoi
Pentti.

— Ei siitä mitään tule. Äläkä vain anna enää semmoisten lintujen sokaista itseäsi.

— En, isä, sanoi Pentti vakavana. — Jos kerran vielä vaimon otan, täytyy sen olla itseäni parempi.

— Tuossa muistan uneni. Sinulla oli Harvalan ison aitan avain kädessäsi. Ja sitten sinä talutit semmoista liinakko-hevosta. Se oli oikein hyvä hevonen. Sen unen pitäisi tietää hyvää.

Pentti ihmetteli, ettei Elia-ukko mutissut hänen lähdöstään. Ja Harvalan aitan avaimen se on nähnyt minulla unissaan. Jospa vielä saisikin takaisin vanhan kotinsa.

Pentti harhailee oudossa kaupungissa, tapaamatta Hettaa. Vieraassa paikassa tuntee hän vielä enemmän kuin ennen elämänsä tyhjyyden ja yksinäisyyden.

Mitä hän oikeastaan lähti täältä hakemaan?

Ei mitään. Ehkäpä suuri Järjestäjä tahtoi hänen vielä tekemään tämän matkan, että hän voisi nähdä ja tuntea, mihin oikein oli kuuluva: maahan ja kotiseutuun.

Kotiseutuaan ei kukaan hylkää saamatta siitä rangaistusta.

Täällä hän näki ja tunsi entistä syvemmin kaupunkien tyhjyyden ja yksinäisyyden. Ihmiset kulkevat kuin varjot. Pian kai he nääntyvät omaan tyhjyyteensä. Heillä on jokaisella sairasta verta suonissaan, yhdellä enemmän, toisella vähemmän. Sitä on vähin joka paikassa. Mikä parantaa ihmiskunnan sairaan veren?

Pentti joutuu upottaville teille, ja aamulla tuntuu niinkuin ei voisi mitenkäään alkaa sitä päivää.

Se on sunnuntai ja kellojen ääni kantautuu hänen korviinsa.

Pentti kuuntelee kellojen sointia hartaana, niinkuin odottaisi siitä jotain apua itselleen. Kuinka kauan siitä lieneekään, kun hän on kellojen äänelle avannut korvansa.

Ulos tultuaan hukkuu Pentti syyskesän sunnuntai-aamun kirkkauteen.
Kaste kimaltelee vielä puiden oksilla ja muurien varjopaikoilla.

Kaupunki on hiljainen. Niinkuin siitä yhtäkkiä olisi tullut kuolleitten kaupunki.

Pentti kävelee puistikkoon, jonka keskeltä kohoaa kirkontorni rauhallisena korkeuteen.

Kirkosta kuuluu urkujen humina, virren veisuuta. Pentti pysähtyy ja antaa urkujen sävelten valua pisaroittain kipeytyneeseen sieluunsa. Lapsuusajan muistot saavat siellä vähitellen jalansijaa, ja hän muistaa vuosikymmeniä sitten istuneensa äitinsä vieressä kirkossa ja hartaudella kuunnelleensa urkujen ääntä. Se ääni liikutti hänen lapsen sieluaan, ja kirkkaat pisarat ilmestyivät silmänurkkiin, josta äidin täytyi ne pyyhkäistä pois nenäliinallaan. Siinä ajassa on jotain kirkkaan kaunista, mutta sitten peittyy kaikki hämärään.

Hän on saattanut pilkata vanhojen ihmisten hartautta, kirkkoa, kaikkea, joka on tuntunut hänestä ahtaalta. Hän on saattanut pilkata jumalaakin, eikä ole moniin vuosiin lausunut hänen nimeään ajatuksissaankaan.

Miten hän on saattanut niin tehdä? Tuolla palvoivat jumalaansa hartaudella nekin, jotka eivät sitä jokapäiväisissä askareissaan muistaneet ja jotka saattoivat joskus ja hyvinkin usein hairahtua säännölliseltä radaltaan, kahmaista elämäniloista vankoin mitoin. Joskus tuli heille kuitenkin tarve avata sielunsa Korkeimmalle, antaa virren sävelten laskeutua sen ylle kuin siunaavan kasteen.

Ja tätä tällaista hän oli saattanut pilkata.

Pentti istuu penkillä pää käsiin vaipuneena. Syvältä jostain pyrkii esille nyyhkytys. Hän on yksin elämänsä ja kohtalonsa kanssa, kuin kuivettunut ruoho erämaassa. Hyvyyttä ja uhrautuvaisuutta hän etsii, voidakseen pystyttää särkyneen elämänsä sirpaleet. Pohjaa ja pelastusta hän etsii, mutta ei löydä.

Pentti paljastaa päänsä ja antaa sen hiljaisen sävelmeren laskeutua ylleen ja keinuttaa väsynyttä olemustaan.

IX.

Juna on lähdössä erään kaupungin asemalla ja Pentti kiirehtii toisten mukana, etsiäkseen tilaa vaunuista. Tungeksitaan, kolistellaan matkalaukkuja ja koetetaan valloittaa mukavia paikkoja kohteliaisuuksista välittämättä. Junavaunussa kulkeminen ei ole kovin mukavaa, vaikka onnistuu saamaan hyvän paikankin. Kukapa joutaa siinä muistamaan muuta kuin omaa mukavuuttaan.

— Tässä on paikka, sanoo joku Pentille, joka koettaa tungoksessa keksiä jotain nurkkaa itselleen. — Vieläpä nurkkapaikka ja repullennekin on tuolla hyllyllä hyvää tilaa.

Pentti aikoo ottaa paikan, mutta meneekin seuraavaan vaunuun. Siellä hän jo istuutuu, laskien laukkunsa hyllylle, mutta epämieluisat kasvot hänen ympärillään pakoittavat vielä kokeilemaan seuraavaa vaunua.

Siellä on penkki vapaana, ja Pentin sitä silmättyä sanoo vastapäätä istuva nuori nainen:

— Siinä on kokonainen penkki vapaana. Minä voin kyllä ottaa siitä pois toverini tavarat.

Pentti kiittää ja istuutuu. Silmäluomet tahtovat painua väsymyksestä kiinni. Suurin osa vaunussa olijoista on hilpeätä väkeä, puhutaan ja nauretaan, ja Pentti miettii, miten muutamat ihmiset jaksavat pysyä aina virkeällä tuulella. Heillä on varmasti kaikki oikein, hyvä terveys, työ on helppoa ja elämän turhat kysymykset eivät heitä vaivaa.

Pentti on vaipunut mietiskelyyn ja herää, kun vaunu nytkähtää liikkeelle ja häntä vastapäätä istuvan tyttösen matkatoveri, häntä vanhempi neitonen, istuu paikoilleen, puhuen ja nauraen jotain toverilleen.

Pentti katselee uteliaana mukavata asentoa etsivää nuorta naista. Ensi silmäykseltä on nainen kiinnittänyt kokonaan hänen huomionsa. Nainen oli ehkä kolmenkymmenen, mutta saattoi olla nuorempikin. Säännölliset kasvot, suu, joka ei näyttänyt olevan joka hetki valmis suutelemaan ja suudeltavaksi — niinkuin muutamilla — ja vaaleaverikön elämän voimaa säteilevät silmät. Täyteläistä vartaloa verhosi musta matkahame ja avokaulainen pusero.

Joku paremman virkamiesperheen vanhin tytär, mietti Pentti ja katseli tytön auringossa ruskettuneita kasvoja.

Hänessä oli jotain merkillisesti puoleensa vetävää. Nuoren naisen ulkonainen kauneus viehättää silmää; siihen yhtynyt sisäinen rikkaus kiinnittää mieltä. Pentti tuli tehneeksi kanssamatkustajalleen joutavalta ja tungettelevalta tuntuvan kysymyksen, minne oli matka, ja sai hämmästyksekseen kuulla, että nuori nainen oli matkalla Porraslahteen, Gaabriel-sedän luokse kesän loppua viettämään.

— Olette siis tuttava porraslahtelaisille? kysyi
Pentti, mainitsematta, että oli talonväen sukulainen.

— Kaukaista sukua emännälle.

— Minäkin olen sieltäpäin, meillä onkin niinmuodoin sama matka ja voin auttaa teitä muuttamaan matkatavaroita laivaan.

— Minulla ei ole mitään matkatavaroita, nauroi tyttö. Nehän ovat vain vastuksina kesämatkoilla.

— Mutta tavallisestihan naiset kuljettavat suuria laatikoita ja koreja matkoillaan.

— Minä en ole muutenkaan niin muodinmukainen.

Tuttavallinen keskustelu virisi pian, ja Pentistä tuntui niinkuin nainen olisi ollut tuttava ja hyvä ystävä jo vuosikausia, niin, melkeinpä hänen jo pitkältä tuntuvan ikänsä.

Mistä johtuikaan, että muutamat ihmiset ensikertaa tavatessaan tunsivat syvää yhteen kuuluvaisuutta, kun toiset taas eivät voineet lähentyä milloinkaan.

Pentti meni ulos ja nojasi kaiteeseen. Olipa hänen verensä liikkeessä. Sillä oli ihan sama vauhti kuin syysyössä kiitävällä junalla. Mikä oli nainen ja miksi se häntä niin perinpohjin liikutti. Ja matkalla Porraslahteen. Siellä oli kaikkien käymäpaikka, hyvien ja huonojen. Tämä oli varmasti hyvä, hän näki sen, tunsi jokaisella solullaan. Jospa tämä nyt olisikin se oikea, jota hän on kaivannut ja etsinyt. Hänen täytyi lähteä tälle matkalle, tavatakseen hänet. Kuka hän oli ja mistä? Miksi hän viivytteli eikä ottanut selvää hänen nimestään. Hän jo oli aikonut esitellä, mutta kömpelönä kuin ainakin maalainen sen jättänyt.

Eikö tämä kuitenkin kaikitenkin ollut turhaa kuvittelua. Tuskin tyttö haluaa edes lähempää tuttavuuttakaan milloinkaan. Ja mistä tiedät, että hän on sairaan mielesi kuvittelema hyvä nainen? Hyvähän Helenakin oli, kunnes muutamana päivänä selveni, että hän on vielä muita huonompi. Eivätkö tuolla taivaalla loistaneet jo syksyn tähdet? Pian on talvi. Sinun kesäsi on ijäksi mennyt, eikä tule takaisin.

Pentti meni takaisin vaunuun. Mitä, eivätkö hänen matkatoverinsa maininneet jotain Hetta Heinosta?

— Missä hän nykyään on? kysyy Pentti.

— Tunnetteko hänet? kysyy tuntematon hymyillen.

— Kyllä, sanoo Pentti ääni vavahtaen. Hän saa tietää, että Hetalla on hyvin nykyään.

— Missä hän tätä ennen on ollut?

— Eräällä liikemiehellä, jollain Pentti Harvalalla, Helsingissä. Nuoren naisen kasvoilla häivähtää jälleen hymy.

Pentti ei uskaltanut nostaa katsettaan. Se pysyi hetken aikaa neitosen pyöreässä polvessa, joka oli heitetty toisen yli, sirossa kengässä, joka verhosi pientä jalkaa.

Mitähän tyttö on puhunut hänestä? Ja eiköhän tämä sinun hyvä naisesi ole Hettan mainitsema Elina Malm? Mitä peliä kohtalo oikein pitikään hänen kanssaan. Tyttö saa kokonaan hänet lumoihinsa, ei siten kuin Lintu, mutta kokonaan toisin. Tämä tuntee Hettan ja tulee Porraslahteen. Mitä hänen pitää tehdä, sanoako että on tuo myttyyn mennyt Pentti Harvala ja kysyä mitä tyttö on oikein hänestä juorunnut. No, olisipa siinäkin järkeä, tehdä sillä tavoin.

Pentiltä kysytään, onko hän Porraslahden naapurista. Tyttö ei ole nähtävästi selvillä, onko hän talonpoika vai herrasmies. Hänen vaatteensa eivät ole talonpojan, ja näillä käsillä ei ole tehty pitkään aikaan työtä. Tyttö katselee häntä tutkivasti ja yht'äkkiä hän tulee hyvin iloiseksi, käsittämättömästä syystä. Tulee asema ja neitoset aikovat kahville. Kysytään, eikö hänkin tule. Hän kyllä tulee mielellään, ja kun palataan, ojentaa hän kätensä tytölle, auttaakseen hänet portaista ylös. Tyttö kiittää ja samalla hänen silmissään on säteilevän lämmintä, ja hän saa sen kokonaan.

Tytön toveri menee vaunuun ja tämän toisen huulilla on salaperäinen hymy. He jäävät kahden vaununsillalle ja tyttö katselee tähtiä.

—- Matkustatteko te usein? kysyy tyttö.

Hän kyllä matkustelee paljon. On ollut vuosia, että vain harvoin on käynyt kotonaan. Hän on etsijä, joka ei löydä mitään. Hän on nyt viimeksi, kuin hukkuva, katsellut oljenkortta… hän on melkein hukkumaisillaan. Tietääkö neiti, miltä tuntuu kun pitää kuolla elävänä, kun näkee että tulee ikuinen syksy, eikä kesää ole ollut, eikä tulekaan? Kun tahtoo ponnistaa kuivalle eikä pääse ja kun pohja pettää joka hetki.

Nainen painoi päänsä alas. Hämärässä oli vaikea nähdä, mitä hän ajatteli, värähtikö hänen kasvonsa, ja mitä hän pyyhkäsi nenäliinalla silmäkulmastaan.

— Hetta Heino on kertonut minulle eräästä samanlaisesta kulkijasta.

Mitä hän on kertonut? sykähtää Pentissä. Hän on varmaankin kertonut hänen kärsimyksistään, Linnusta ja lapsesta, jota hän odotti, mutta ei saanut. Ja tuo tuossa on Elina Malm. Onko hän? Kuka muukaan tietäisi Hetta Heinosta, siitä kultaisesta tytöstä, ja kenellepä muille tyttö olisi hänestä kertonut.

— Lieneekö Hetta Heino… niin… kenestä hän lienee kertonut.

— Samasta Pentti Harvalasta, jonka konttoria hän oli hoitamassa.

Eikö nyt tytön ääni selvästi värähtänyt. Pimeässäkin näki Pentti tytön silmissä jotain sanomattoman hellää ja lämmintä, kun hän käänsi kasvonsa Penttiin.

— Hetta Heino on tietänyt vain osan sen kulkijan kärsimyksistä, sanoi
Pentti tukahtuneella äänellä.

— Ja mitä te sitten oikein etsitte? kysyy tyttö ja vaunun nytkähtäessä joutuu aivan hänen lähelleen. Pentti saattoi tuntea hienon orvokin lemun hänen vaatteistaan.

— Etsin auttajaa… sellaista, jota voisi kunnioittaa ja… niin, minä olen kuvitellut sellaisen löytäväni, rakastanut häntä synkkinä päivinäni, unettomina öinäni. Miten minä häntä palvoisinkaan… mutta minä olen narri, kun tällaista puhun.

Saattoi pimeässäkin nähdä, miten Pentin kasvot hehkuivat.

— Hettakin kertoi eräästä tytöstä… jatkoi hän. — Elina Malm oli hänen nimensä… minä olen ajatellut häntä… hassuna ja mielettömänä ojennellut raskaina hetkinäni käsiäni häntä kohden. Ivannut itseäni, että saatan niin tehdä, mutta minun on pitänyt. Hm, minä lähetin terveiseni tuolle tytölle. Mitä hän lienee ajatellut.

— Kyllä hän on saanut teidän terveisenne ja… ajatellut teitä paljonkin ja…

Tytön ääni katkesi hetkeksi.

— … ja minä luulen, että se tyttö tahtoisi auttaa teitä, ja hän myöskin varmasti voisi.

— Mutta eihän hän tunne minua?

— Kyllä. Hetta Heino on teidät niin hyvin kuvannut hänelle ja minäkin uskon nyt, ettei hän ole kuvannut teitä väärin.

— Ettekö tahtoisi viedä hänelle vielä terveiseni?

— Kyllä. Vaikka, voisitte kai senkin uskoa, että viejäkin saattaisi olla hyvin mielellään terveisten vastaanottaja? Tyttö katsahti häneen ja hymyili.

Pentin suonet seisahtuivat, lyödäkseen jälleen sitä kovemmin.

— Ja jos tuon tytön joskus tapaisitte? jatkaa tyttö ääni värähtäen.

— Niin rakastaisin häntä niinkuin nyt jo rakastan…. niinkuin ei yksikään toinen voisi rakastaa. Minä ottaisin jälleen kotitaloni ja… uskoisin jälleen elämään.

Nainen nojasi vaunun seinään ja katseli häntä. Tähdet värisivät syyskylmällä taivaalla. Kaksi ihmislasta värisi oudon ja ihmeellisen onnensa ovella, epäröiden, astuako sisään vai jäädäkö odottamaan.

— Ja mitä tuo tyttö…? Voisiko hän rakastaa minua?

Pentti lähensi kasvonsa lähelle toisen kasvoja.

— Kyllä… hän voisi… sanoo tyttö ja antaa päänsä painua. Hänen olisi tehnyt mieli sivellä Pentin otsalta pois kärsimysten uurteet, upottaa sormensa noihin pörröisiin hiuksiin, suudella… mutta eihän hän näin voinut.

Tyttö pujahtaa vaunuun ja Pentti jää huojahtelevalle vaunun sillalle. Hän olisi tahtonut sillä hetkellä polvistua siihen tähtien alle ja lausua hartaan kiitoksensa suurelle Tuntemattomalle, joka on johtanut näin. »Kyllä sinä vielä löydät sen oikean», oli Gaabriel-setä sanonut ja saanut hänen horjuvan toiveensa hetkeksi virkoamaan. Tuo tyttö oli hänkin ehken etsinyt ja hapuillut ja kuullessaan ystävättärensä kertomusta miehestä, joka ponnisteli päästäkseen eroon verensä kiroista uneksien auttajasta, alkanut ajatella tätä kärsivää, sairasta vaeltajaa ja sydämensä hyvyydellä kiintynyt häneen tuntemattomana. Hän oli ennen kuullut toveriensa kertovan juttuja tällaisista sattumista ja hymähtänyt niille, pitäen niitä naurettavina, hentomielisten päähänpistoina. Nyt oli hänen, epäilijän, uskottava sattuman lakia, sellaista, jonka joka Tuntematon määräsi ja oli ehken noihin väräjäviin, ikuisiin tähtiin kirjoitettuna.

Juna pysähtyi asemalle, johon heidän oli jäätävä. Se olisi voinut jyristä halki yön, pysähtymättä ja hän tässä olisi voinut olla ajatuksineen, väkevine tuntemuksineen. Elina Malm on tuolla vaunussa, hän lähtee myöskin laivaan, joka vie Porrasveden yli, tytön Porraslahteen, hänet kotiin. Taas kerrankin kotiin, Harvalaan, sillä siksi se on nyt hänelle pian tuleva. Miksi hän ei voinut sanoa tuolle tytölle kuka hän on, saada hänet heti. Tytön huuliltahan kuului selvä tunnustus: Kyllä hän voisi, mutta hän vielä pakeni. No, se hänen täytyi tehdä. Hän tekee sen ehkä vielä montakin kertaa, mutta kuitenkin hänen tunnustuksensa sanoi: voit odottaa. Niin, hän kyllä tekee sen, vaikka vuosien perästä, kunhan tietää, että on joku hyvä ja säälivä sielu, joka häntä ajattelee, rakastaa.

Mitä hän tässä vielä… Elina Malm on jo asemasillalla ja sanoo hänelle:

— Siellähän te olette vielä ja minä etsin teitä… ettekö aio tullakaan asemalle. Hyvänen aika, juna lähtee aivan heti.

Hänpä todellakin on muistamaton ja antaa neiti Malmin astua auttamatta junasta. Nyt viheltää jo veturi, mutta hän saa kyllä pian hattunsa ja matkalaukkunsa.

Pentti hyppää alas liikkeellä olevasta vaunusta ja näkee aseman hämärässä valossa, että Elina Malm on hätääntynyt hänen tähtensä.

— Antakaa korinne minulle ja sekin toinen kantamus. Minä kyllä voin hyvin viedä nämä kaikki laivaan.

— Korin saatte, mutta mitä te ajattelitte, kun olitte vähällä jäädä junaan.

Elina Malmin nauru on helähtävän kirkasta ja vilpitöntä. Sellainen nauru keventää väsyneen ihmisen mieltä ja saa pilviselläkin päivän paistamaan.

— Pitääkö minun sitten se sanoa, virkkaa Pentti ja etsii Elinan katsetta. Tyttö on levoton, sen huomaa Penttikin ja hän ajattelee, että Elina ehken pelkää hänen ahdistavan uutta tunnustusta, tässä pimeällä tiellä, laivassa. Tyttö tahtoo varmaan vielä leikkiä tuntematonta ja… mutta piru vie, mitä hän tässä luuloineen ja päätelmineen. Eikö ollutkin kaikki junassa tapahtunut vain hänen herkän mielensä kuvittelua, harhanäköä. Hän on kaipuunsa kourissa tullut ehken hentomieliseksi. Kuvittelee löytäneensä hyvän naisen, jonkun erikoisen, ja luulee tämän jo rakastavan itseään. Eivätkö ne liene pohjaltaan sittenkin samanlaisia kaikki.

Elina käveli hänen rinnallaan vaieten. Hän ei siis tahtonut kuu la, mitä hän ajatteli. Tie oli kuoppaista, ja sitä oli vaikea kulkea pimeässä. Hänen olisi pitänyt tarjota käsivartensa tytölle, mutta ei tullut sitä tehneeksi. Tyttö olisi varmaankin mielihyvällä ottanut hänen apunsa vastaan. Kuului ensimäinen laivan lähtömerkki ja heidän täytyi kiirehtiä. Tyttö oli vähällä suistua rapakoiseen kuoppaan ja hänen täytyi ehtiä avuksi.

Elinan joustava vyötäinen taipui hänen kätensä alla ja hän tunsi hetkisen tytön hengityksen kasvoillaan. Pentin oli vaikea laskea häntä irti.

— Pitäkäähän kiinni minusta, sanoi hän. — Meillä olisi pitänyt olla lyhty.

— Ettekö te sitten voi pitää minusta kiinni, naurahti tyttö.

— En uskalla, sanoi Pentti lyhyesti.

— Mutta enhän minä pysy teidän perässänne. Ja mitä me lyhdyllä tekisimme. On paljon hauskempaa näin pimeässä.

Tuli asumuksien valoa tielle ja Pentti näki Elinan kasvot rauhallisina, hänen kirkkaissa silmissään iloisen, hilpeän katseen.

Pentti häpesi. Hän olisi toki voinut olla tytölle ystävällisempi.

* * * * *

Laiva lähti. Tähdet kuvastelivat Porrasveden pintaanpa koneen tasainen tykytys kuului heidän allaan. He seisoivat kaidetta vasten katsellen välkkyviä valoja korkeudesta ja syvyydestä. Lukemattomat kerrat oli Pentti istunut yksin tähtien alla, sekavan elämänsä rihmoihin sotkeutuneena ja siitä tiliä tehden. Nyt oli tuossa toinen, hänen otaksuttu löytämänsä, käden ulottuvilla. Hän olisi voinut laskea kätensä tytön vyötäisille ja sanoa: sinä olet Elina Malm ja minä olen se haaksirikon tehnyt, jota sinä olet paljon ajatellut. Kohtalo vei näin tiemme yhteen, mitään aavistamatta tahi edeltäpäin järjestämättä, ja nyt tulee meille kevät keskellä syksyä.

— Mitä te ajattelette? kysyy Elina hiljaa. — Mennyttä elämäännekö?

— Mistä te sen arvasitte? Niin, sitä minä todellakin ajattelin. Annoin mennä sen pala palalta ohitseni niinkuin nuo tähtien kuvastelut luistavat ohitsemme. Ja — sitten minä ajattelin aivan tätä hetkeä, sitä terveisten vastaanottajaa. Minä epäilen…

Pentti jätti kesken.

— Mitä niin?

— Oikeastaan kaikkea. Sitäkin, tokko tyttö kauan välittää, kun saa nähdä, minkälainen olen, epäilijä ja… kädestä eteenpäin kiskottava. Mutta oikeastaanhan niin vähän merkitsee jonkun yksilön häviö, hukkuminen, minunkin. Itserakkaudessamme kuvittelemille olevamme hyvinkin tärkeitä välikappaleita elämälle, mutta jos meistä joku sammuu, on se sama kuin pisara häviäisi merestä. Sanotaan meillä jokaisella olevan tuolla korkeuksissa oma tähtemme ja sen sammuvan samalla kertaa kuin me itsekin. Minunkin tähteni taitaa pian sammua tuolla.

— Eikö sitten kannata yrittää enää… sen tytönkään vuoksi, jota olette ajatellut?

Elina Malmin ääni värähteli.

Pentti tunsi kurkkuaan kuristavan. Hän oli auttamaton ja pilasi omansa ja toisen ilon oudon onnellisesta tapaamisesta. Suorastaan sietämätön hän oli itselleen ja muille.

— Kyllä, jos vain… Minä tulen välistä niin katkeraksi, melkein lapselliseksi. Antakaa anteeksi minulle. Tuolta näkyvät jo tulet Porraslahdesta. Tämä ihana matka loppuukin jo aivan heti ja sitten saan taivaltaa lopun matkaa yksinäni. Saanko pian käydä tervehtimässä teitä?

— Niin pian kuin haluatte. Ehkä minäkin saan pistäytyä kotitalossanne.

— Mitenkäpä te sinne osaisitte. Ettehän edes tiedä kuka minä olen.

— Ei, ei.. voittehan kuvitella, että tiedän… jättäkää se sanomatta, sanoi tyttö melkein hätäisesti. — Voinhan kysyä Porraslahdessa, jos lähden etsimään teitä.

Kuului jälleen tytön helähtelevä, hyvää tekevä nauru.

— No, siellä ne kyllä tietävät minut. Voivat sanoa, että se on kotinsa hävittänyt huijari, jota ei kannata lähteä etsimään.

— Sen vain minä tiedän, kannattaako, sanoi tyttö.

Laiva huojui laituriin kiinnitettäessä ja he joutuivat aivan lähekkäin. Pentti otti tytön käden ja piti sitä hetkisen omassaan. Tyttö ei kiirehtinyt vetämään sitä pois.

— Soisin, että ette pettyisi uskossanne. Minä tahdon tehdä parhaani.

Pihaportilla he erosivat.

— Sanokaa terveiseni Gaabriel-sedälle, sanoi Pentti kiinnitellen reppunsa nauhoja.

— Keneltä? ilvehti tyttö.

Kuu oli noussut ja sen kelmeässä valossa näki Pentti tytön hymyilevän.

— Kulkijalta, joka on koettanut keräillä kokoon särkyneen elämänsä sirpaleita, joka on tähän asti etsinyt turhaan, mutta nyt luulee löytäneensä.

Pentti lähti astumaan hämärää polkua, samaa, jota niin usein ennen oli kulkenut murtuneena ja epätoivoisena. Nyt oli toisin. Vuosikausiin, tuskinpa ei milloinkaan ennen ollut tuntunut hänen olonsa näin keveältä.

Kosteassa yössä maa höyrysi väkevää voimaansa. Nyt kiinni siihen. Ja käyköön onnen kanssa kuinka tahansa, maata ei voi enää jättää. Se pysyy ainakin uskollisena.

X.

Syksyinen ilta hämärtyy. Keltaiset lehdet putoilevat kuin suuret kultarahat metsätielle, pelloille ja pihamaille. Taloissa liikutaan jo pian lähestyvän talven unelmissa. Kesän kiihkeä kausi on takana ja sadon onnelliset korjaajat askartelevat levollisina pelloillaan.

Pentti tuntee kaipaavansa yhä kiihkeämmin maahan kiinni. Maahan kiintymyksen onnea ei käsitä, ennen kuin on käynyt loppuun kulkurin koulun. Kun tuntee perinpohjaisen häviönsä, huomaa vielä olevansa maan kamaralla. Ja silloin on toki jotain, josta voi lähteä uudelleen, niinkuin ruoho juurista talven jälkeen.

Saada pian Harvala käsiinsä ja ratkaisu Elina Malmilta, jota hän ei voinut lakata hetkeksikään ajattelemasta; siinä hänen elämänsä ensimäinen ja viimeinen ehto.

Pentti kävelee levottomana Harvalan metsissä. Työtä pitäisi tehdä, mutta Elina Malm on liian lähellä, Porraslahdessa. Ei, hänen täytyy lähteä sinne hämäränä syysiltana, kun kaipuulta ei saanut enää rauhaa.

Elina tulee hänen vastaansa metsätiellä.

— Olin etsimässä teitä, sanoo hän ja hymyilee.

— Niin minäkin. Siitä on kaiketi jo viikkoja, kun jätin teidät
Porraslahden veräjälle, sanoo Pentti.

— Kaksi päiväähän siitä on.

Elina on kääntynyt kävelemään hänen rinnalleen. Porraslahden peltoveräjä on lähellä ja Elina pysähtyy ja jää puuta vasten nojaten seisomaan.

— No ja tiedettiinkö Porraslahdessa, keltä ne minun terveiseni olivat?

Elina ei salaa, mitä tuntee ja ajattelee. Pentti näki tytön silmissä jotain hyvin hellää. Se ei ollut nyt ainakaan mitään harhakuvitelmaa.

— Kyllä. Ja tiesin sen jo kysymättäkin.

Pentin kasvot värähtivät rajusta liikutuksesta.

— Ja vieläkö minun salaisten unelmieni esine tahtoo pysyä tuntemattomana?

— Ei.

Se kuului hiljaisena kuiskauksena.

Syysilta yhä pimeni. Suuret kultarahat putoilivat verkalleen polulle. Joku jäi Elinan hiuksiinkin. Laululintujen aika oli ohi ja niiden ääntä ei enää kuulunut, mutta molempien sielussa satakielet soittivat.

— Ja… tahtoisiko hän auttaa minua rakentamaan jälleen elämäni ehjäksi?

Tyttö tunsi kasvoillaan Pentin raskaan hengityksen ja antoi päänsä vaipua.

— Kyllä, jos sinä vain tahdot, Pentti.

Molemmat hukkuivat pitkään, janoiseen suudelmaan.

Tunnit kuluivat oudon ja ihmeellisen onnen lumoissa.

* * * * *

— Mutta mitähän sinä oikein ajattelet nyt minusta, kun minä näin… virkkoi Elina. — Mutta se on oikeastaan Hettan syy. Hän se kertoi aina sinusta ja…

— Hän se kertoi sinustakin, sanoi Pentti — ja minä aavistelin jo heti kun sinut näin, että se olit sinä…

— Minä tunsin kyllä sinut jo siellä junavaunussa. Hettalla on sinun kuvasi ja me riitelimme siitä kerran, nauroi Elina. — Minä olisin tahtonut sen, mutta Hetta ei antanut. Sano, mitä ajattelet, kun minä melkein kuin puusta pudottausin sinun syliisi. Eihän minun olisi pitänyt. Se oli vasten sopivaisuuden lakeja.

Pentti sulki hänen suunsa suudelmin.

— Sopivaisuuden lait eivät ole kahta toisiaan lähentyvää ihmissielua varten.

— Minä olen niin kovin siekailematon. Mitähän Gaabriel-setäsi sanoo?

— Tiedätkö sinä, miten hyvä hän oikeastaan on? sanoi Pentti.

— Tunnenhan minä hänet ja Hetta kertoi, mitä sinä olit kertonut sedästäsi.

— Se kultainen tyttö! Mitähän kaikkea Hetta lienee kertonutkaan. Ja hän on sinun hyvä ystäväsi?

— Niin, olemme olleet paljon yhdessä. Hän se sai minut… rakastamaan sinua. Enhän olisi ehken muuten tullut Porraslahteenkaan. Toivoin sinut joskus näkeväni.

Suuri hellyys valtasi Pentin. Että sittenkin saattoi olla joku ihminen, joka uhrasi rakkautensa ja hyvyytensä hänelle.

— Niin, mutta Hetta on kertonut sinulle vain hyvää minusta. Sitä on niin kovin vähän minussa. Olen ollut kulkuri, halveksinut työtä. Meidän suku on ollut sellaista… jokaisen suonissa on sairas veri, paitsi Gaabrielin. Hän on sen parantanut työllä ja lujalla tahdollaan. Minä teen nyt samoin, sinun avullasi. Tiedätkö, minun elämäni alkaa vasta tästä hetkestä. Eihän tämä vain liene unta. Minusta on tullut sellainen epäilijä, etten oikein usko vielä tätäkään…

— Mies-parka. Kyllä sinä vielä opit uskomaan, että elämässä on paljon hyvääkin.

Elina istui veräjällä — johon he olivat tulleet — ympärillään Pentin kädet, jotka estivät hänet putoamasta? Elina siveli Pentin päätä, joka lepäsi hänen sylissään.

Lehdet lentelevät ja kolea tuuli suhisee alastomissa puissa. Mikä ihanuus kahden toisensa löytäneen ihmisen katsella sitä kuolleitten lehtien leikkiä, tietäessään, ettei heille ainakaan tule syksyä eikä talvea.

— Onko sinun kylmä?

— Ei.

— Kerroppa kodistasi ja vanhemmistasi, pyytää Pentti. Hänhän ei tiedä niistä vielä mitään.

— Mutta onhan Hetta kai sinulle kertonut, naurahtaa Elina.

— Ei ole, enkä ole kysynytkään.

— No voinhan sen tehdä. Minun isäni on liikemies. Älä sitä säikähdä. Hän on vielä vanhan ajan liikemiehiä, joka punnitsee tarkoin mikä on oikein ja mikä väärin. Äiti on tahtonut minusta virkanaista, mutta itse olen halunnut käytännöllisille aloille. Niinpä tyttökoulusta päästyäni kävin talousopiston ja karjakkokoulun. Isäni ei ole mikään rikas, meitä sisaruksia on monta, niin että sinä saat minusta ihan köyhän… mutta taloutta minä kyllä osaan hoitaa.

— Köyhä minäkin olen. Olen menettänyt kaiken omaisuuteni ja minun on nyt otettava kotitaloni kokonaan velaksi. Mutta nyt minä en pelkää, etten menestyisi, kun sinä tulet Harvalan hyväksi haltijaksi. Minä teen työtä monen edestä.

— Niin minäkin, sanoo Elina. — Minun vanhempani ovat aina rakastaneet työntekoa ja minä olen sen perinyt heiltä.

— Se on kallis perintö. Parhain kaikista.

— Tuletko Porraslahteen? kysyi Elina.

— En. Sittenhän ei sopisi tulla parin päivän perästä uudelleen. Mutta terveiset sinun on taas vietävä Gaabriel-sedälle.

— Ja sitten hän minua kiusottelee.

— Oletko siitä pahoillasi?

— En.

Pentin on vaikea erota muutamiksi päiviksi löytölapsestaan.

XI.

Maa ja ihminen kuuluvat toisilleen. Jos toinen erotetaan toisesta, kärsivät molemmat. Pentti on tämän tullut käsittämään vasta nyt oikealla tavalla. Ja senkin, että on lukematon paljous tekijöitä, jotka vetävät ihmistä irti maasta. Tästä johtuu ihmiskunnan sairaus.

Näinkö helposti tämä kaikki käykin, miettii Pentti rehkiessään seuraavina päivinä maan kimpussa. No, tiesihän hän mistä niitä voimia nyt hänelle tuli, mutta sehän oli elämän oikea laki.

Ja sitäpaitsi hänen olikin nyt jollain tavalla saatava puretuksi sitä liikapainetta, joka pyrki kasautumaan häneen.

Elina, ihmeellinen Elina Malm, oli mielessä joka hetki. Ja siinä sivussa oma, monivaiheinen elämä, jota voi käännellä ja katsella eri puolilta. Yhdeltä puolelta katsoen se näytti ihmeelliseltä, mutta kun käänsi toisen sivun, tuntui se melkein naurettavalta.

Mutta mitäpä siitä. Uusi elämä oli nyt aloitettava ja elettävä myöskin niin, että vanhuuden tilinpäätöksessä olisi mahdollisimman paljon ylijäämää.

Johanna ihmetteli, miten Pentti oli muuttunut viimeisellä matkallaan.
Tuli siitä jo maininneeksikin veljelleen.

— No katsohan, minä löysin nyt sen oikean. Se oli onnellinen matka.

— Jo minä sen arvasinkin.

Johanna ei kysellyt sen enempää. Hetken perästä sanoi Pentille:

— Saat sinä tämän maapalan, jos haluat, kun sinulla nyt ovat asiat niin päin menossa. Tulenhan minä juttuun, yksinäinen ihminen, ilmankin.

— Minä otan nyt Harvalan takaisin, pidä sinä vain omasi. Autanpahan vielä, missä tarvitset.

— No se on sitten rikas, hymähtää Johanna, kun sinä ihan taloja ostelet.

— Eikä ole. Työllä se on talo maksettava. Minä osaan nyt tehdä työtä.

— Kyllä kai se sitten on hyvä, kun se on niin paljon sinuun vaikuttanut, naurahti Johanna.

— Hyvä se on. Niitä vielä, näes, löytyy hyviäkin.

* * * * *

Porraslahdessa ottaa Gaabriel-setä Pentin avosylin vastaan.

— Kyllä minä tiedän, mille asioille sinä tulet. Johan sen sanoin, että kyllä se vielä löytyy.

— Onko sitten Elina puhunut?

— Äidille se on jotain sentapaista… ja nytkö taas aloitetaan ne meidän ojanreunakeskustelut? sanoi Gaabriel hyvätuulisena. — Sinä kai haluaisit tuonne kartanoon, mutta eipä vielä mennäkään. Siellä sinun kanssasi ei voi nyt kunnollisesti puhua asioista. Kun ei vaan sattuisi se sinun onnenlintusi tipahtamaan tännekin, kun huomaa…

— Älä puhu, setä, mitään linnusta. Se muistuttaa menneisyyttä, joka vielä on niin lähellä.

— No oletko sinä nyt enää mikään lapsi, että tarvitsee menneitä muistella. Ovi lukkoon ja avain järveen. Sellainen ihminen, joka menneitä märehtii, olkoon se mennyt hyvää taikka pahaa, ei pääse kunnolla eteenpäin.

Setä sai piippunsa höyryämään.

— Mutta sinä pääset, jatkoi hän. — Ja niinpä on sinun nyt otettava
Harvala käsiisi. Olen jo käynyt sanomassa siellä, että se otetaan.

— Sinä olet sitten miesten mies, setä. Pidät aina huolta minusta.

— No, en sen parempi kuin mitä pitäisi jokaisen ihmisen olla, auttaa lähimmäistään. Niin, nyt sinä saat sellaisen toverin kuin minullakin on, vielä paremmankin, ja kun luulen sinun nyt tarttuvan hartiavoimin työhön, menee kaikki hyvin. Talo on pian maksettu.

— Niin uskon minäkin.

Setä mietti jotain, hymähti ja virkkoi:

— Tämäkin sinun kohtasi on antanut minulle paljon mietiskelyn aihetta, varsinkin sen viimeinen vaihe. Sanoppas, poika, mikä se oikein on, joka määrää ihmisten kohtalot. Minäkin koetan päätelmiäni kehitellä ja saan ne välistä nurin käännettyinä takaisin katseltavikseni. Ei auta, täytyy myöntää, että jos riippuu paljon ihmisestä itsestäänkin, niin riippuu se eräästä toisestakin.

— Kaipa se kaitselemus on.

— Jumala se on, ei siinä auta kierrellä sinun enempää kuin muidenkaan. Ja vaikka se on meillä uuden ajan ajattelijoilla erilainen kuin vanhoilla ihmisillä, niin se on kuitenkin. Mutta on kahdenlaisia ihmisiä. Toisissa on jaloa metallia, ja ne joutuvat elämän ahjoon, jota vastoin toiset katsoo suuri Mestari kelvottomiksi mihinkään. Ja ne saavat olla omia aikojaan.

Gaabriel nousi ja pisti piipun taskuunsa.

— Se siitä, ja nyt taas niihin tavallisiin arkiasioihin. Huomisesta lähtien asetut Harvalaan ja nyt — saat kuherrella löytölapsesi kanssa sen kuin jaksat. Luulenpa, että tyttö olisi sieltä pihanpuolelta jo mielellään tipahtanutkin tänne, jos olisi sinut huomannut.

* * * * *

Elina saattoi Penttiä kotiteilleen. Ilta hämärtyi; sellainen syksyinen ilta, kun metsä seisoo hiljaisena, yön tuloa odotellen ja maassa alkaa tuntua talven lähestyminen.

Korpirastaan ja satakielen aikoina luodaan monta onnenliittoa, vannotaan valoja, jotka keltalehtien kanssa lentävät tiehensä. Syysiltoina syntyneellä on edessään talven vakavuus. Se ei muuta väriä tuokiossa.

Aika luisti heidän käsistään liian nopeasti, mutta kuitenkin sekunnin hetki vastasi ennemmin elettyjä päiviä ja kuukausia ja siltä sisälsi tuhansia kertoja enemmän.

— Sano, Elina, mitä hyvää sinä oikein löydät minusta?

Sen kysymyksen oli Pentti kai tehnyt Elinalle jo useamman kerran.

— No, ainakin sinun pyrkimyksesi hyvään. Sitähän on niin vähän nykyään ihmisissä.

— Ja se yksistään riittää sinulle?

— Älä kysy, kun tiedät.

— Ja minulla on ollut sellaista… olen ollut sellainen… ja sinä kuitenkin annat kaikki, etkä vaadi mitään.

— Minä luulen, että oikea todellinen rakkaus antaa kaikki, tahtoisi antaa enemmän kuin mitä on, vaatimatta mitään.

— Sinä olet ihmeellinen!

— Ei, sinä et saa minusta tehdä mitään ihmeellisempää kuin mitä tavallinen ihminen on.

— Sinä olet sellainen nainen, jollaisia ihmiskunta kaipaisi, parantaakseen sairaan verensä. Minä tahtoisin tietää, kuinka moni teistä hyvistä on säilynyt terveenä tässä suuressa sairashuoneessa.

— Sitä minun on vaikea sanoa. Minä vain tahdon olla sinun hyvä tyttösi.

— Minun sairaanhoitajani.

— Ei, kun sinun auttajasi ja hyvä toverisi. Sinähän olet jo terve ja ainakin pian tulet siksi. Jos tahtoo parantua, ei saa ajatella sairauttaan.

— Niin, minä luulen olevanikin jo melkein terve. Minä luotan jo itseeni. Se on kaikki sinun vuoksesi, Elina.

Pentin yrnpäristöläiset olivat jo odottaneet saavansa hänet uudelleen nöyryytettäväkseen. Ensin puhuttiin varmana suurista rahoista, ja kohta tiedettiin, ettei Elian pojalla ole kunnolla taskurahoja. Sisareltaan on lainannut, että on päässyt taas kuljeksimaan.

Kun Pentti muutti takaisin vanhaan kotiinsa ja Elinan ja Pentin kuulutuskirja todistettiin, heristyivät korvat. Nythän tapahtui jo ihmeitä.

Ylen suosiolliseksi tekeytyen odoteltiin häihin kutsua.

Sitä ei tullut.

Nähtiin vain vanhan rovastin yksinään ajelevan hääpäivänä Harvalaan. Kuultiin, että kaupunkisukulaiset ovat laivassa tulleet Porraslahteen ja sieltä Gaabrielin perheen kanssa Harvalaan.

— Mitä, eikö häitä vietetäkään? kysyy vanha Eliakin. — No, se on oikein. Niin sitä pitää aloittaa, eikä niin kuin viimeksi… Humalaisia huojui pihamaa täynnä ja pullon pirstoja oli nurkissa. Pappikaan ei kelvannut niihin pitoihin.

* * * * *

Ilona on muuttanut jonnekin kaupunkiin ja Johanna on saanut puuhata yksin näiden pienten perhepitojen laittajana. Ja ilolla hän on sen tehnytkin. Häneltä on vielä jäänyt aikaa huoneiden koristeluunkin, ja syksyn viimeiset kukat koettavat parastaan, tehdäkseen huoneet Harvalan uudelle hyvälle haltijalle viihtyisiksi.

Kuka muistaa talon ja sen monissa polvissa eläneitten asujanten murheellista menneisyyttä sen nykyisinä onnellisina hetkinä. On kaiketi, niinkuin Gaabriel-setä sanoo: Lika lähtee pesemällä ja sen muistokin. Kirouksella ei ole kynsiä. Sen täytyy väistyä siunauksen tieltä.

Vihkimistoimitus aiotaan suorittaa perheen tuvassa. Tyttäristä ja
Salme-tädistä se ei ole sopivaa.

— Älkäähän hätäilkö, rauhoittelee Gaabriel-setä. — Tupa on oikea paikka. Minä luulen, että Harvalan tuvan seinät eivät ole ennen sellaista toimitusta nähneetkään, mutta eipä sillä ole ollutkaan ennen vastaanotettavana sellaista lattiapalkeillaan liikkujaa, kuin Elina on. Marssikoon vain morsiuspari esiin ja katsotaanpa, eikö pahat henget lähde Harvalan nurkista.

Mikael-setä ei ole vuosiin liikkunut mökistään. Nyt nähdään se ihme, että ukki astuu sauvoineen tupaan ja asettuu Elian viereen, nähtävästi odottamaan onnitteluvuoroaan.

Se suodaan vanhuksille ensiksi. Mikael aikoo terhakkana edelle, mutta Elia estää kepillään. — Pysyhän nyt jälessä. Sinä aina tahtoisit mennä edelle… minä tässä kuitenkin taidan olla läheisin.

Elia ojentaa vapisevan kätensä Elinalle.

— Kiitos, tyttöseni. Minä en ole niin vanha, etten näkisi mikä on kultaa ja mikä kuonaa. Sinä tulit pelastamaan sairaan suvun. Jumala sinua siunatkoon.

Ja pojalleen virkkaa vanha Elia:

— No nyt sinä olet saanut takaisin Harvalan ison aitan avaimen ja nyt se pysyy… teidän molempien käsissä.

— No, joko nyt on minun vuoroni, ärähtää Mikael Elialle. Sinä vanha hupsu olet nyt hyvilläsi, kun joku hyvä enkeli on laskeutunut maan päälle, pyyhkimään pois tekojesi seurauksia. No, muuta en sinulle sano. Näille molemmille toivon kestävää onnea ja siunausta.

Vanhus poistuu ja lämmin hymy väreilee jokaisen kasvoilla.