The Project Gutenberg eBook of Lohilahden opettaja, by Juho Hoikkanen

Norolan torpan tuvan peräseinällä rämisti kello tomuisesta kohdustansa kuin yhdellä henkäyksellä syytäen kolme kiireistä lyöntiä.

Takkakivellä torkkuva kissa kohoutui jaloilleen ja alkoi pestä pyöreää viiksiniekkanaamaansa. Sitten se laskeutui siitä alas ja käveli kuulumattomin askelin ovelle, naukaisten pitkään ja pyytävästi. Odotettuaan turhaan ulospääsyä mirri hypähti kevyesti karsinasänkyyn. Siinä aikansa hyvämielisenä hyrrättyään ja harmaata lammasnahkapeitettä kynsin kouristeltuaan kissa yht'äkkiä jäykistyi liikkumattomaksi, määrättyyn kohtaan tuijottavat silmät alkoivat palaa, ruumis painautua matalaksi ja takajalat yhä kiihtyvällä nopeudella vuoroin nousta ja laskea kuin ponnahdustukea tunnustellen.

Melkein samassa, kun kissa oli tehnyt hyökkäyksensä, kimmahtivat molemmat sängyssä nukkujat istualle kuin komennon mukaan, silmät harrissa ja unimielissään kuulemansa mölähdys vielä kaikuna korvissa.

"Herra taivaan! Mikä kauhea kiljaisu se oli?" sai emäntä Vilhelmiina vihdoin kysytyksi.

"Hm!… Pienempi kiipeli on pusertanut parkaisun miehen kurkusta — näin unta", vastasi ukko Jere.

"Sinäkö se — kammahdin jo, että menninkäisiä… Mitä kauheita näkyjä oletkaan nähnyt?"

"Kävelen tuolla Muurainkorvessa — mitäpähän lienen tarvispuuta katsellut -kun kuusen takaa yht'äkkiä ryntää karhu kimppuuni ja yhdellä käpälänsä iskulla mänttää miehen maahan kuin mallassäkin."

"Kontio makaa röhöttää päälläni, murisee hiljaa ikenet irvessä, huohottaa kuumaa hengitystä vasten kasvojani ja painelee rintaani raskaalla kämmenellään — kunnes yht'äkkiä… On kuin vieläkin pedon hampaiden jäljet kihelmöisivät kurkussani."

Jere sipaisi vaistomaisesti kaulaansa, vilkaisi hätäisesti kastunutta kämmentänsä ja säikähti niin, että ruumiinsa hieman vavahti. Pitäen kättänsä kuin kuvastinta edessään ukko sai miettiä hyvän aikaa, ennenkuin asia hänelle kirkastui.

"Olipa se aamusiunaus", huomautti Vilhelmiina nuhtelevasti. "Vaan onpa hyvinkin voinut olla vallaton poikakissa tässä nahkasilla leikkimässä ja se sitten unissasi karhuksi kaavautunut."

"Verta!" huudahti Vilhelmiina ja kääntyi katsomaan miehensä kaulaa. "Ohhoh, hohhoh!… Niinkuin oksakarhilla olisi ajanut hyvin muokatun peltosaran halki, jossa joka piikin piirto näkyy suorana viivana."

"No juuri yhtä monta kuin on kynttä kissan käpälässä… Mutta minkäs kuusen takana se karhu nyt piileksii — kss, kss…"

Vuoteella yhä rinnan istuen aviopuolisot katselivat etsien ympäri tupaa, mutta kissaa ei näkynyt missään.

"Ääh, lurjus!" huudahti Jere vihdoin ja heristi kädellään uunille, jonka harmaasta hämäryydestä loisti kaksi pelokasta, vihreänpalavaa silmää.

"Sinä, sinä, parrinaama… vitsaa sietäisit", oli Vilhelmiina toruvinaan suin sormin.

Mutta kun hänen äänensävynsä rangaistuksen asemesta lupasi pahantekijälle täyttä anteeksiantoa, oli se riittävä aihe palauttamaan Jeren myrtyneeseen mieleen erään perheessä jo pitkän aikaa epäsopua aiheuttaneen asian, jonka hän tässä kissahöläkässä oli hetkeksi unhottanut.

"Tässä töllissä ovat kaikki kynsin hampain minua vastaan — kissasta alkaen akkaan asti."

Vilhelmiina vilkaisi salavihkaa mieheensä. Hänen sydämeensä läikähti säälinpuuska, ja tuntien tarvetta jollakin tavoin osoittaa hellyyttänsä hän pyysi:

"Nousisit ylös, niin pesisin veren kaulastasi ja hivauttaisin sulalla linjamenttiä päälle."

"Olisi aika jo muutenkin noustaksesi: taitaisi olla riihiaamu", jatkoi
Vilhelmiina hieman arastellen.

"Mitäpä heistä nyt piitannen enää riihistä — riihistä enempää kuin muustakaan", vastasi Jere ja kallistui raskaasti vuoteelleen.

Jatkamatta enää keskustelua Vilhelmiina pukeutui nopeasti, niinkuin hänelle yht'äkkiä olisi tullut erikoinen kiire, pisti penkin alta virsut jalkaansa ja lähti tuvasta. Eteiseen tultuaan hän laski korvansa kamarin oven raolle ja kuunteli. Hetken kuluttua kuului sisältä paperin rapinaa, niinkuin kirjanlehteä olisi käännetty. Hän avasi hiljaa oven ja astui hiipien sisään kuin johonkin pyhään paikkaan.

Ikkunan pielessä istui liinaisillaan hänen poikansa Nehe, avattu kirja edessä ja käsien varaan nojaavan pään ympäri käärittynä kostea pyyheliina.

"Siunatkoon ja varjelkoon! Oletko ollut karhun kynsissä — sinäkin?" kysyi äiti hätäytyneenä ensi sanoikseen.

"Kun on kuin sairaalan siukka, nuppi nyytissä. Mitä virkaa tuo märkä rätti päässäsi oikein on toimittavinaan?"

"Ole tuossa…!" sanoi Vilhelmiina ja tyrkäten kyynärpäällään leikiten poikaansa olkaan irroitti kääreen hänen päästänsä, jolloin sen alta putosi pöydälle pyöreitä valkeita leikkeleitä. Kummastellen otti äiti niistä jonkun käteensä.

"Perunoita… Herra nähköön, raa'an perunan viipaleita. Nämä ovat kai sen tynnyrin vanteen tilkkeitä, vai…?"

"No, samoin kuin kylmä vesikäärekin pitävät pään raikkaana ja viileänä ja antavat ajatuksille selvyyttä", sanoi Nehe vakavana.

"Ahaa, jo minä nyt hoksaan: ne näet ajatuksetkin kiehuvat ja vaativat selvikkeensä niinkuin kahvikin. Ei taitaisi tähän sinun tarpeeseesi kalannahka kelvata?"

"Onpa tietenkin… Lapsi rukka, liian olet ollut ahkera, koko pitkän kesän. Olen sinua monta monituista kertaa penännyt, että tuolla lukemisen siivolla vielä menee päässäsi puurot ja vellit sekaisin. Tässä nyt ollaan. Mokomalla tutkimisen ja viisauden määrällä pitäisi jo pönttöön päästäksesi — ja nyt olet vasta siminaarin kouluun pyrkimässä. Lienetkö viime yönäkään saanut unta silmän täyttä?"

Äiti katsoi hellän kunnioittavasti poikaansa, ja hänen silmänsä kihosivat kosteiksi.

"Niinpä kyllä, onpa siellä sitten aikaa lepäillä vaivannähneen. Heittäytyisit nyt kuitenkin pitkäksesi ja koettaisit nukkua; edessäsi on suden taival, siminaarikaupunkiin on pitkä matka."

Äiti otti kahvipannun kamarin uunista sekä tuohisen kahvirasian seinäkaapista ja meni ulos. Kuuleansininen avaruus kaareutui korkeana hänen yllänsä, ja tummanvihreällä pihamaalla kimmeltävä kastehelmi vilkutti silmää joka heinän nenästä. Kaukaisista maailmoista kohoutui elokuun aurinko väräjävin ruskosiivin kaakkoisen taivaan rannalle, ja sitä vastaan kuvautuvat koivut pukeutuivat hetkeksi juhla-asuun: osittain kellastuneet lehdet olivat kuultavan kirkkaita kuin hopea, ja tuuheitten latvusten kruununa hohti utumainen valokehä. Pikkulinnut lauloivat niiden oksilla. Läheisen kotijärven varjoisalla lahdella ui sorsapesue, emo edellä, poikaset jäljessä toinen toisensa vanavedessä, piirtäen valkeilla rinnoillaan kukin oman kulmansa kärjestä jakautuvat yhä pitenevät aaltoset kuin uudinverhoiksi maan siniseen ikkunaan.

Osittain kaikesta tästä, osittain muista syistä ailahti Vilhelmiinan rinnassa niin voimakas hyvänmielen tunne, että jalka jousti keveänä kuin mansikkamatkoilla ennen nuorena, hänen puolijuoksua rientäessään kotaan aamukahvia keittämään. Punaisten tulikielien nuoleskellessa haahloissa riippuvan pannun mustia kylkiä Vilhelmiina istui kotapölkylle ja antoi ajatuksen tulla ja mennä.

Jäätyään yksin tupaan Jere loikoili vielä sängyssä selällään, kädet ristissä niskan alla. Oli valvottu eilis-iltana tavallista myöhempään, kamppailtu viimeinen ottelu asiasta, mistä oli ollut pientä sanasotaa kaiken kesää: Nehen seminaariin menosta — äiti ja poika kyynelten väellä yhtä köyttä vetäen, hän, isä, koettaen harata vastakynttä yksin. Häviölle joutuneena kallistuttuaan vihdoin nurkumielin vuoteelle voittajan viereen, selkä vasten selkää, oli yhä valvottanut, kuinka kauan lie valvottanutkaan, ja kun jolloinkin aamupuolella yötä oli vaipunut horroksiin, oli alkanut näytellä pahoja, sekavia unia. Kaiken kukkuraksi joutunut karhun hampaisiin ja siihen herännyt verisin kauloin.

Vaikka ruumis tuntui raukealta, pää painavalta, vääntäytyi Jere kuitenkin sängyn laidalle istualle. Siinä kotvan nuokuttuaan hän käveli ovensuuhun, noukkasi sormellaan pytystä penkin alta tervaa ja suun vääntyessä tuskaiseen irvistykseen siveli sitä haavoihinsa. Tämän lääkintätyön tehtyään hän istuutui pöydän edessä olevan pitkän rahin nenälle ja pani tupakaksi. Kotikasvuja omatekoisessa visapiipussa poltellessaan hän katsoi pienestä neliruutuisesta ikkunasta kättensä töitä, niinkuin oli kesä-aamuin ylösnoustuaan katsellut niitä jo parikymmentä vuotta.

Lähinnä näköpiirissä, piha-aidasta alkaen, oli ruispelto, jonka keltaisessa kuhilasmetsässä näkyi melkoinen pälvi: yhden riihen vilja oli jo puitu, toinen odotti puijaansa. Kotipellon ulkoaita oli alkujaan ollut hyvin lähellä tupaa, mutta vuosien vieriessä sitä oli siirretty aina kappaleen matkaa kauemmaksi, niin että se nyt oli jo aika etäällä. Eikä ollut tarkoitus aidan jäädä pysyvästi vielä tähänkään: sen takana metsän laidassa oli jo aukeama uutta pellonraiviota, jossa valkoisiksi kolotut seipäät, tuohikäpryt kärjissä, näyttivät uusien ojien suuntaa. Vielä toiset kaksikymmentä vuotta näin pala palalta eteenpäin, niin silloin ehkä olisi pellon ulkolaita saavuttanut sen rajapyykin, jonka Jere oli lopulliseksi päämääräkseen ja elämäntyökseen ajatellut. Olisipahan sitten, kun kuolema tulee, tietoa siitä, että on tullut jotakin tehdyksi, jätetyksi jälkeenjääville muistoa ja perintöä pojalle.

Jeren rinnasta nousi syvä huokaus. Eihän hänellä tämän aamun jälkeen enää ole poikaa, ei ketään läheistä, jolle työnsä tulokset perintönä jättäisi. Ei ajatustakaan aidan siirtämisestä eteenpäin nyt enää. Mutta voi kyllä käydä niin, että se kerta kerralta lähenee, kunnes lopuksi palaa alkuperäiseen lähtökohtaansa. Valmis pelto joutuu karjan jalkoihin, ojat maatuvat umpeen, sarat ahottuvat ja metsittyvät, eikä kaikesta vaivannäöstä ole lopuksi muuta näkyvää jälkeä kuin polttiaisia kasvava muurinraunio jälkipolvelle muistuttamassa, että siinäkin on joskus joku talviansa lämmitellyt.

Ikäänkuin havahtuen mietteistänsä Jere vetäisi pari syvää nopeata imaisua sammuneesta nysästään. Huolimatta sitä enää sytyttää hän haki riihivaatteensa saunasta ja vaihtoi virkapuvun yllensä. Rinnassa tuntui niin oudon pakahduttavalta, että hän ei nyt halunnut odottaa Vilhelmiinan aamukahvia, vaan lähti päivän toimiin niine hyvineen. Eteisessä hän pysähtyi ja katsoen kamarin oveen näytti olevan kahden vaiheella. Vihdoin hän ikäänkuin riuhtautui irti epäröinnistään, avasi oven ja sanoi pöydän ääressä lukevalle pojalleen:

Odottaen turhaan vastausta isä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta peläten äänensä pettävän hän painoi oven hiljaa kiinni. Hitain, raskain askelin kävellessään kartanolta hiukan ulompana sijaitsevaan riiheen päin, pitkän mustan paidan helmat vapaina, hän muistutti pappia, joka ruumissaaton jäljessä vakavana astelee hautausmaan porttia kohti.

Riihen ovesta leyhähti Jereä vastaan kuiva, tutunomainen lämpö kuin tervetuliaisiksi. Mutta tuo musta, ennen niin rattoisa huone tuntui tällä kertaa kolkolta ja vieraalta, eikä hän tahtonut päästä työn alkuun. Pudotti vihdoin parsilta osan ahdosta alas, nakkeli lyhteet läjään peräseinän viereen ja ryhtyi rapaamaan. Mutta niin pehmeästi tassahti nyt lyhteen latva seinään, että hän sai lyödä kymmenkunta kertaa siinä, minkä ennen oli suorittanut muutamalla iskulla, vaikka oli väliin ollut kainalossa kaksi, kolmekin sitomaa samalla kertaa.

Kun monivaiheisen riihityön ensimmäinen aste tuli tehdyksi, istui Jere riihen kynnykselle levähtämään ja pitämään tupakkatuntia, suojaten piippuaan visusti kourakuvussansa ja painaen peukalollaan pesästä pursuavaa, palavaa kessua, ettei tulikipinä pääsisi tipahtamaan kuivaan korteen.

Olisi nyt puitava nuo rapuut… kun tuon jaksaisi — yksin tehdä… sidottava oljet, ja kuvot latoon kannettava, viskattava jyvät pohtimella, ja pahnat petkeleellä ruumeniksi survottava. Siihen lisäksi saatava uusi ahdos orsille ennen yökastetta… Kun ehtisi ja jaksaisi… On tuo paitanikin jo niin likomärkä, että kun ottaisi ja kettäisi yltänsä, siitä sangon vettä vääntäisi… Ja alkaa tuo tomukin tunkea kurkkuun ja hikistä ihoa kirveliä, että on kuin kiukkuinen keltiäispesä olisi hajoitettu selkään ja poveen.

Tupakoituaan Jere panee piippunsa kiukaalle, ottaa sitten kasasta kaksi lyhdettä ja asettaen ne kahatyvin rinnakkain lattialle painaa puukolla siteet poikki ja alkaa puida. Varstan terän harvakseen putoillessa alkaa miehen muoto vähitellen vetäytyä hyvänmielen hymyyn ja suupieliä nykii naurattamaan. Huomaamatta kiihtyy puinnin vauhti, ja ennen pitkää pyörii varsta väkkäränä ympäri, iskujen sadellessa niin voimakkaina, että lattiapalkit olkien kera pyrkivät kohoksi pomppoilemaan, ja vapisevasta riihestä alkaen loitolle syysaamun hiljaiseen ympäristöön asti on tienoo täynnä yhtä ainoaa varstan kolketta.

Jostakin toiveitten kätköistä on Jeren murheelliseen mieleen sukeltautunut vanha kuva, tällä kertaa niin aisteja harhauttavana, että se on kuin elävintä todellisuutta: isä ja poika puimassa samaa lyhdeparia. Poika on nuori, mutta ei ole ikäloppu isäkään. Olisi soma kerran koettaa, kumman hartiat ovat väkevämmät, käsivarret vahvemmat ja selkä sitkeämpi. Kuin äänettömästä sopimuksesta alkaa kilpailu, eikä isä voi tietää, kumman varsta vinhemmasti pyörähtää, kumman isku permantopalkkiin jykevämmin jymähtää.

Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin koneistossa olisi joku salainen ratas rikki särähtänyt, vaikenee kolke. Kuin entisen vauhdin voimasta pyörähtää varsta vempsahtaen vielä jonkun kerran ympäri, niinkuin sellaisen puijan käsissä, joka on liian voimaton tai taitamaton käyttelemään raskasta riihiasetta ja on sen vuoksi vaarassa lyhteitten asemesta kolhaista omaa päätänsä.

Eihän siinä isän rinnalla ollutkaan oma poika puimassa — eikä tule milloinkaan olemaankaan. Liekö ollut syynä tämä havainto, liiallinen voimain ponnistus lämpimässä riihessä vai molemmat yhdessä, Jeren päätä huimasi niin, että hän horjahti suulleen varstansa viereen puitavainsa päälle.

Isän käytyä kamarin ovella Nehe koetti yhä jatkaa lukuansa, mutta ponnistuksista huolimatta hän ei enää voinut keskittää ajatuksiansa kirjaan. Korviin alkoi kuulua kumeaa, ikäänkuin maanalaista jyskettä, ja joka jymähdys oli kuin nuijan isku hänen sydämelleen: tulisit riihelle, tulisit riihelle! Kun harvat kumahtelut pian sakenivat niin nopeiksi, että ne kamariin käsin kuuluivat kaukaiselta ukkosen jylinältä, ajatteli poika, että isän täytyy näin kiirehtiä sen vuoksi, että on yksin tehtävä se, missä kahdelle olisi liikaa. Hänen teki mieli nakata kirjansa nurkkaan, pukeutua riihipaitaan ja mennä isän avuksi. Mutta kun hän ei voinut sitä tehdä, heittäytyi hän, äitinsä neuvoa noudattaen, sänkyyn ja piiloutui huppuun peitteen alle. Tällä tavoin hänen onnistui sulkea korvansa soimaavilta ääniltä — kuullakseen ne sydämellään sitä selvemmin.

Nukuttuaan ja vasta aamiaispäivissä herättyään Nehe peseytyi ja pukeutui. Kun hän sitten uudessa asussaan astui odottamatta tupaan, oli hän niin oudon herrasmiehen näköinen, että isä vaistomaisesta kunnioituksesta halveksimaansa kiiltokaulusta kohtaan otti lakin päästänsä. Hän tosin huomasi heti erehdyksensä, mutta ei voinut sitä enää peruuttaa, ja ainoastaan riihen noki suojeli hänen kasvoillansa näkymästä harmin ja häpeän punastusta.

Torpan väki istui aamiaiselle, joka entisiin verraten oli tällä kertaa kuin juhla-ateria. Aluksi ei puhuttu mitään, eronhetkellä asui kaikkien kasvoilla vakavuus ja sydämissä tunne kuin oltaisiin kirkossa ehtoollispöydässä. Äiti heitti salasilmäyksiä vuoroin isään vuoroin poikaan, ja mielen haikeudesta huolimatta pyrki vertailu vetämään hänen huuliansa hymyyn. Sanoi vihdoin:

"Ei uskoisi, että te kaksi olette samaa sukupuuta, että molempien suonissa samat mahlat virtaavat."

"Kun on kuin yö ja päivä: toinen pimeine paitoineen musta kuin tonttu, toinen valkeine kauluksineen ja punaisine kravatteineen kaunis kuin enkeli. Ilmankos ihmiset hokevatkin, että Nehe on ilmetty äitinsä kuva, niin ruumiin kuin sielun puolesta."

"Siinä voivat olla oikeassa. Mutta en tainnut näyttää mielestäsi tontulta minäkään parikymmentä vuotta sitten, kun minua kirkkomäellä riiailit, vaikk'ei ollutkaan valkeita länkiä kaulassani", sanoi Jere loukkautuneena.

"Pidä nyt suusi!… Minäkö sinua riiaillut — minä, jolla toki olisi ollut…"

"Sinä", keskeytti Jere niin jyrkästi, että Vilhelmiina piti parhaana kääntää puheen toisaalle:

"Älä sitten vain ylpisty vanhemmillesi, Nehe, kun tulet opettajaksi, vaikka ollaankin vain tämmöisiä halpoja ja huonoja."

"Enhän ole vielä edes seminaarin oppilas, enkä tiedä tulenko pääsemäänkään", sanoi Nehe kiusaantuneena äitinsä imartelusta.

"Minä en ole enää kenenkään isä. Minulta on eilissä iltana poika kuollut, olen sen tänä aamuna haudannut, piirtänyt puukollani ristin riihen seinään, ja syön tässä parhaillaan maahanpaniaisateriaa. Eikä se risti ole piirretty yksin pojalle, sen alla yhteishaudassa lepää vainajina monta muuta toivetta ja unelmaa, joita olen näinä parinakymmenenä vuotena sydämessäni synnytellyt", sanoi Jere.

"Herra Jumala, kun kiroaa lastansa, vaikka pitäisi siunaaman — vaikka on vähän tietoa siitä, milloinka taas toisiamme näemme ja näemmekö enää milloinkaan elävin silmin. Luuletko sinä, joka et osaa häävin puumerkkiäsi paperille panna ja tuskin iitä ässästä erotat, luuletko, että leipä lukemallakaan leikiten tulee. Koko viime yönkin, kun sinä sängyssäsi kuorsasit, Nehe oli lukenut, laskenut, perunoita päässä — ja tämä on vasta alkua", puhui äiti Nehen puolesta.

"Perunoita…? Jos minulla olisi toinen poika, joka jäisi auttamaan minua eläessäni ja jatkamaan työtäni kuoltuani, niin Nehe minusta nähden saisi lentää niin korkealle kuin kukkaro kantaa ja pää kestää, vaikka rohvessyöriksi tai sinatyöriksi."

"Voisimmehan sitten vanhoilla päivillämme muuttaa Nehen luokse asumaan", huomautti Vilhelmiina.

"Hennoisit kai sinä, joka et ole tämän hovin hyväksi rikkaa ristiin kääntänyt, joka olet koko nuorimman nuoruutesi pappiloissa sisäkkönä sipsutellut, niissä herrashenkeä itseesi imenyt ja sitä poikasi poveen puhaltanut, saadaksesi siitä portaan, jota myöten voisit itsekin herrassäätyyn kiivetä. Minun on toista, mutta turhaapa taitaa olla puhua sinulle siitä", päätti Jere keskustelun, risti kätensä ja painoi puukon tuppeensa.

Heti aamiaiselta päästyään Nehe kiiruhti matkalle, koettaen tehdä eronhetken niin lyhyeksi kuin mahdollista. Teljettyään koiran aittaan ja sanottuaan hätäiset hyvästit vanhemmilleen hän eväskontti selässä lähti oijustamaan rantapolkua myöten kylään vievälle suuremmalle kulkutielle. Niityllä laiduntava hevonen hirnahti tutulle miehelle ja leipäpalan toivossa lähti juosta hölköttämään tulijaa kohti.

"Hyvästi nyt, hyvästi nyt, Poku", sanoi Nehe, taputtaen hevosta ohimennen kaulalle. Sitten hän jatkoi matkaansa, ruunan jäädessä kuin pettyneenä katsomaan miehen kiireistä kulkua.

Päästyään aukealta lehdon suojaan Nehe pysähtyi ja lähtönsä jälkeen uskalsi nyt vasta ensi kerran katsoa kotiinsa päin. Äiti näkyi yhä seisovan pihaportilla ja huiskuttavan hyvästiksi valkoista liinaa, painavan sen sitten kasvoilleen ja lähtevän hiljaa kulkemaan tupaa kohti. Eteisen ovessa näkyi isä tulevan vastaan, huiskauttavan väsyneesti kättänsä kuin vastalauseeksi jollekin äidin lausumalle ja kävelevän pihan poikki pellon veräjälle, nojaten kyynärpäillään ylimmälle riukupuulle. Seisten siinä kotvasen liikkumattomana kuin aidan pönkkä ja pellolle katsellen isä näkyi niistävän nenäänsä, pyyhkäisevän kädellä silmiään ja lähtevän selkä kumarassa riiheen päin.

Nehen rinnan täytti ennen kokematon tunne, joka ei ollut iloa, ei surua. Kotimökki harmaine huoneineen, kaistale keltaista kuhilaspeltoa, palanen sinistä järveä sorsineen, kaislarantoineen, veneineen ja verkkokoppeleineen, olkikattoinen harmaa heinälato niityn laidassa — niinkuin unessa näki hän nyt kaiken tuon. Lapsuudesta pitäen hän oli tätä taulua katsellut, mutta ei ollut milloinkaan ennen sitä tämmöiseksi tuntenut: ei ollut koskaan nähnyt sitä näin kuumien kyynelten lävitse.

Hän oli kuin vangittuna siihen seutuun, mistä vielä äsken oli ollut niin keveä erota. Ja kuta kauemmin Nehe tätä kuvaa katsoi, sitä kireämmin kiertyivät köydet sydämen ympäri. Kun saattaisi käydä niin, ettei hän voisi ollenkaan lähteä, ellei nyt heti lähtisi, pakottautui hän jatkamaan matkaansa, ainoana saattajana yksinäisellä metsäpolulla isän yhä hiljenevä varstan kolke: tulisit riihelle, tulisit riihelle… kunnes sekin viimein vaieten jälkeen jättäytyi.

II.

Nehe on kulkenut isoa valtamaantietä etelään päin, outoja, ennen näkemättömiä seutuja. Pitkillä asumattomilla taipaleilla hän on ottanut jonkun mukaansa varaamistaan koulukirjoista kontistansa ja lukenut kävellessään, tilkiten tietojansa niissä kohdin, mitkä muistellessa ovat tuntuneet hatarammilta. Väsyneitä jalkojaan tien ohessa lepuuttaessaan hän on syönyt äidin laittamia eväitä, kalakukkoa, pannukakkua, uinut tuntemattomissa järvissä ja yöpynyt matalissa mökeissä, sillä ihmiset niissä ovat olleet ystävällisempiä ja palan paineeksi pyydetty piimätuoppi helpompi kuin rikkaissa.

Yhä kauemmaksi korpien kätköön jäävä koti on päivisin muistunut mieleen hämärästi kuin ammoin nähty uni. Mutta öitten hiljaisuudessa on sen muisto matkan vaihtuvien vaikutelmien alta noussut esiin yksinäisenä ja karkoittanut tieltänsä kaiken muun. Sen seuralaisena on tullut sieluun äänettömänä nyyhkytyksenä rinnan täyttävä orpouden tunne. Vierailla vuoteilla maatessa on tehnyt mieli syleillä isän tekemää tuohikonttia ja suudella äidin leipomaa kalakukkoa kuin suojelevia pyhäinjäännöksiä.

Muutamana iltapäivänä hän vihdoin on saapunut väsyneenä määränsä päähän, löytänyt kyselemällä ja kodista saamiensa ohjeitten avulla kaupungin laidalta äidin pappilanaikaisen tuttavan, erään vanhan leskivaimon matalan majan, jonka — ellei onnistuisi sisäoppilaaksi pääsemään — on määrä tulla hänen toiseksi kodikseen koulunkäynnin aikana.

Seuraavana aamuna Nehe kulkee pienen koulukaupungin pääkatua kuuluisaa oppilaitosta kohti, josta hän on kirjoissa lukenut, mutta jota ei ole nähnyt. Liikkeellä näkyy olevan paljon muitakin nuoria samaan päämäärään pyrkimässä, ja yhä uusia tulijoita purkautuu sivukaduilta, kunnes kaupungin laidassa seminaarin ja erään toisen puiston välinen kujanne nielee yhtyneen joukon kuin suurrysän nielu kutevan kalaparven.

Pitkässä katukäytävää hiljalleen soluvassa ihmisvirrassa Nehe kuulee puhuttavan outoja murteita, näkee välkähteleviä silmälaseja ja vieraita kasvoja, miehiä ja naisia — enemmän naisia, joista monet kukkaniekkahatuissaan ovat hienoja kuin pappilan mamsellit. Ainoastaan siellä täällä pilkahtaa joku valkoinen pääliina kuin omaa vaatimattomuuttaan kainostellen. Nehen rintaa ahdistaa pelon, kunnioituksen ja oman mitättömyyden tunne kuin ennen lapsena lukukinkereille mennessä. On kuin olisi sunnuntaiaamu ja hän tämän tuntemattoman väen kanssa kulkemassa jumalanpalvelukseen kotipitäjänsä kirkkotiellä.

Huomautus vaikutti useimpiin pyrkijöihin lumoavasti kuin taikasana, vaientaen hetkiseksi keskustelun. Uteliaita, hiukan arkoja katseita kääntyi säleaidan yli puiston osittain varjoamiin rakennuksiin. Nehe tuskin uskalsi luoda silmiään sinnepäin.

"Näkkyy olovannii pytinkii tuolla aituuksen sisässä toista jos molempookin. Kahohha tuotai västinkii kuv väläkyttää ikkunoo ikkunav vieressä neljässä vuovingissa. Kuka heistä kustai mualimoo kurkistelloo?"

"On siinä rekkoolijjai, on puuta jos kukkookii — millä nimellä hyö heitä kuttai kuhtunoot."

"Etkös sie, Puavalj, ennee koivuu tunne, enempee kun se entinen kaupuntlaispiika sikkoo?"

"Savon sydänmailta tulleen mielestä voivat nämäkin rakennukset olla jotakin, mutta olisittepa käyneet Helsingissä ja nähneet esimerkiksi Grönqvistin palatsin ja monta muuta, niin ihmettelisitte vähemmän", letkautti muuan herrasnuorukaisen näköinen pääkaupunkilainen.

Savolaispojat vilkaisivat toisiinsa ja vaikenivat, mutta pian heitti toinen heistä helsinkiläiselle vastakysymyksen:

"Minä kyllä en ole ollut, enempää kuin olen juonut kanssanne veljenmaljaakaan", sanoi helsinkiläinen lyötynä ja loukkautuneena.

"Ool reit, sanoo englantilaanen. Pahaasia töllejä ne on vielä Helsingit ja Pietarit oikian emätalon rinnal. M'oon ennen uskohon tuloani reissannu Ameriikas ja nähny muiren muas Lontoot ja Nuujorkin pilivenpiirtäjät", kehahti lapikasjalkainen pohjalainen, kortit yllä ja puukko vyöllä.

"Ai miun syömmein parka kuin se on arka. Kuulet sie, Sisko, mie luulen, jott' meiän on paras, kun pyörräme pois", lasketteli muuan liinapäinen tytöntyllerö, heläyttäen sukkeluudelleen niin raikuvan naurun, että seminaarin kivimuurit yhtyivät kaikuna iloon.

"Hör du, hur hon skrattar med full hals, alldeles som en ladugårdspiga", huomautti olkaansa kohauttaen toverilleen eräs rilli-nenäinen säätyläisneiti naurajan selän takana.

Nehe kuuntelee keskustelua äänettömänä, allapäin. Näissä hänen kilpatovereissaan on sellaisia, jotka ovat kulkeneet Helsingit, Pietarit, Lontoot, Ameriikat, osaavat vieraita kieliä ja mitä kaikkea taitanevatkaan. Jos heidän muutkin tietonsa ovat — ja ovathan ne — samassa suhteessa hänen tietoihinsa kuin heidän näkemänsä hänen näkemiinsä, joka elämänsä iän oli katsellut vain harmaata kotikylärähjäänsä eikä ollut ennen käynyt kotipitäjänsä kirkkoa kauempana, niin parastapa taitaisi olla hänenkin noudattaa Karjalan tytön neuvoa ja kääntyä kotiin, pelastautuakseen hyljätyn häpeästä.

Kun Nehellä ei ollut aavistustakaan, mihin noista peloittavan juhlallisista rakennuksista oli mentävä, kulki hän muitten johtoon luottaen konemaisesti mukana ja kääntyi sisään portista, josta näki toistenkin menevän. Mutta samassa hän kuuli takaansa pidätettyä naurun tirskuntaa, supatusta ja kuiskailuja.

Minulleko ne nauravat ja minustako ne kuiskailevat? ajatteli Nehe, uskaltamatta katsoa taaksensa ja tuntien selässään kuin neulojen pistoksia.

"Hei, pyhä veli, ei sinne: se tie vie nunnaluostariin, jonne miesnoviiseilta on pääsy kielletty."

Säikähtäen nosti Nehe maahan luodun katseensa ja äkkäsi läheisyydessään pelkkiä naisia — edellä menijät kuin pakoon pyrkien, takana tulijat jälkeen jättäytyen. Hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi ja päähän pakkautuva veri alkoi humista korvissa. Häpeän sokaisemana hän aikoi väkirynnäköllä raivata poispääsyn tien täyteisen tyttöparven lävitse, mutta luopui kuitenkin aikeestaan ja väistyi nöyränä syrjään. Vaikka Nehe tien ohessa kuin kunniavahtina seisten sai osakseen ylenmäärin suloista naishymyä ja veitikkamaisia silmänluonteja, tunsi hän kuitenkin olonsa samanlaiseksi kuin kirkon eteisessä jalkapuussa istuja ennen vanhaan, seurakuntalaisten kulkiessa ohi pyhäkköön.

Nähtyään vihdoin viimeisen hameen vilahtavan ohitsensa hämärästi kuin sumun lävitse hän palasi katukäytävälle ja kävellä jurrasi toisesta portista menevien miespyrkijäin jäljessä yksin kuin härkämullikka, joka on eksynyt vieraaseen karjaan.

Luostarit, munkit, nunnat hän kyllä tiesi, mutta mikä on noviisi? Tuntui kuin hän olisi siitäkin lukenut tai koulussa kuullut, mutta ei saisi päähänsä nyt — nyt, kun sitä tietoa ehkä kipeimmin kaivattaisiin. Voisihan sattua, että tutkinnoissa kysyttäisiin noviisista juuri häneltä. Nuo tietävät, hän ei. Mutta kysyttäköön tai ei, selon hän siitä ottaa, ja mitä muuta maailmassa unhottaneekin, noviisia ei ikänä; niinkuin tulisella raudalla oli se sana nyt hänen sieluunsa poltettu.

Hitaasti kuin hautaussaatto kulki nuorukaisjono seminaarin puiston kukkareunaista, loivasti kohoavaa tietä, kääntyi erään rakennuksen päätyovesta sisään ja nousi kuulumattomin askelin pehmeän maton peittämiä portaita toisessa kerroksessa olevaan johtajan eteiseen.

Ensimmäisen tutkimuksen oli määrä tapahtua oikeastaan täällä laitoksen päämiehen luona: kunkin pyrkijän oli henkilökohtaisesti ilmoittauduttava hänelle.

Kun Nehe sykkivin sydämin ja polttavin poskin astui vuorollaan johtajan kynnyksen yli, oli hänellä samanlainen tunne kuin sairaalla lääkärin vastaanottohuoneeseen mennessä: täällä ei voi heikkouttansa salata.

"Tulkaa tänne peremmäksi", sanoi hän ja vetäytyi hiljaa takaperin, ikäänkuin olisi näkymättömästä köydestä taluttanut Neheä, joka liikkui kiiltävällä parkettilattialla hiipien kuin liukkaalla jäällä.

Johtaja ei ehtinyt vielä istuutua, kun sisähuoneisiin vievälle ovelle ilmautui arvokkaan näköinen rouvashenkilö ja äänettömällä pään nyökkäyksellä kutsui häntä, arvattavasti päiväkahville. Yksin jäätyään Nehe seisoi liikahtamatta paikallaan, näkemättä aluksi juuri muuta kuin hämärän kuvaisensa kiiltävästä lattiasta. Tuokion kuluttua lentää hyrähti kärpänen hänen eteensä pöydän kulmalle. Tämän siivekkään tuttavan tapaaminen oudossa paikassa rohkaisi Neheä niin, että hän uskalsi kohottaa katseensa ja tarkastaa ympäristöään. Näin peloittavan juhlallista asuntoa erämaan poika ei ollut osannut ennen uneksiakaan. Huonekalut olivat raskaita ja tummankiiltäviä, sohvien ja tuolien värilliset istuimet ja selustat pullottavina kuin täydet jauhosäkit. Katosta riippui komea kynttiläkruunu, jonka lasiset koristeet kimaltelivat taivaankaaren väreissä, ja korkeilla jalustoilla oli niin isoja huonekasveja, että niiden lehvien alla olisi voinut sadetta pitää. Katseen osuessa seinille karmaisi Nehen selkäpiitä kylmä väre. Nojallaan kuin tikka puun kupeessa oli tummakukkaisilla tapeteilla kultaisissa kehyksissä ylhäistä väkeä, korkeapovisia naisia mustassa silkissä sekä herroja, silmälasit nenällä ja pukinparta leuassa — aivan kuin oli johtajallakin. Kuin vartioiden tuijottivat kuvat töllin poikaan ja tuntuivat ikäänkuin kuiskailevan keskenään: Mitä tuollainen täällä!

Niinkuin kirkas auringon valo häikäisee yöpöllön silmät, samoin vaikutti Neheen täällä näkemänsä. Hänen silmäluomensa sulkeutuivat kuin suojelevaksi väliverhoksi tuon kylmyyttä henkivän loiston eteen, jolloin tapahtui salainen näyttämön muutos: ikäänkuin kaukaisuudesta alkoi häämöttää mustaseinäinen, sammalrakoinen tupa, perällä ristikkojalkainen honkapöytä pitkine raheineen, ja punakukkainen verenpisara tuokkosessa pienellä ikkunalla.

Kun katsojan rinnassa itkevä ikävä tuonne kaukaiseen tupaan nyyhkytti kipeimmillään, oli kuin ovea arvellen avattaisiin ja isä mustine rohdinpaitoineen ilmestyisi aukeamaan, toistaen toistamistaan kuin rukousta: "Tulisit riihelle, tulisit riihelle…" Kynnyksen takana seisten hänen silmänsä kerjäävät pojan huulilta toivottua sanaa kuin mierolainen leipäpalaa, mutta kun kuolleelta ei saa vastausta, painaa hän oven viipyen kiinni kuin hautakammion suulle.

Vähäistä myöhemmin alkaa kuulua kuin kaukaista puinnin kolketta. Se tuntuu lähenevän, kovenevan ja muuttuvan lopulta ihmisaskeliksi. Nehen silmät rävähtivät auki — kotimökki katosi, ja hän seisoi jälleen isossa salissa.

"Mikäs teidän nimenne olikaan?" kysyi johtaja melkein kuin kuiskaten, ikäänkuin kysymyksessä olisi piillyt jotakin salaperäistä, tuhauttaen samalla nenäänsä, vaikka se ei tuntunut tukossa olevan.

"Kaksi on ollut, mutta" — Nehen silmät räpyttivät ohi menevän tuokion — "mutta ne eivät ole enää elossa".

Kuin kunnioituksesta vainajia kohtaan ja antaakseen Nehelle toipumisaikaa johtaja vaikeni hetkiseksi.

"Talvisin olen ollut kotimökissä maantöissä ja suvisin kesärenkinä
Muksalassa, ansaitsemassa koulurahoja."

"No eikö teidän ainoana poikana olisi pitänyt jäädäkin kotiin auttamaan vanhempianne ja niin sanoakseni astumaan isänne askelia hänen kuoltuaan."

Ne sanat tulivat kuin isän suusta. Nehen otsalle nousi tuskan hiki, eikä hän osannut vastata mitään.

"Jos teillä on sellainen käsitys, että seminaarissa olo ja sittemmin opettajan toimi on helpompaa kuin se työ, jota olette ennen tehnyt, niin mahdollisen pettymyksen varalta minun velvollisuuteni on erikoisesti teille huomauttaa, että siinä luulossa te perinpohjin erehdytte."

"Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista luuloa", sanoi Nehe.
"Tänne valmistautuakseni olen lukenut niin ahkerasti, että on täytynyt
kylmällä vesikääreellä ja pe… tuota… jäähdyttää polttavaa päätäni.
Haluaisin saada lisää tietoa ja oppia."

Johtaja katsoi Neheä niinkuin puuseppä metsässä kasvavaa kalupuuta, ja hänen huulillaan häivähti tuskin huomattava hymy.

"Jaa — teillä on oikeat periaatteet, eikä minulla ole syytä epäillä pyrkimystenne vilpittömyyttä. Näin ollen toivotan teille menestystä pääsytutkinnoissa", sanoi johtaja ja ojensi Nehelle kätensä merkiksi, että tämä sai nyt poistua.

Nehe tuli ulos kuin painajaisen käsistä päässeenä, pyyhki hikeä otsaltaan ja lähti kävelemään ylempänä mäen rinteellä sijaitsevaa luokkarakennusta kohti, nostaen nöyrästi hattuaan vastaan tulevalle nuorelle miehelle, jolla oli keppi kädessä ja musta, kultatähtinen lippalakki päässä.

"Ei sille tuolle olisi pitänyt hattua nostaa", huomautti Nehelle muuan takaa tuleva nuorukainen.

"Eipä juuri: ne ovat niin olevinaan meille pyrkijöille. Kaupungeissa on tapana, että kukin tervehtii vain tuttaviaan."

Neheä hävetti maalainen tyhmyytensä. Herra paratkoon, hänhän oli kaupungin katua kulkiessaan nostanut hattua ja toivottanut hyvää huomenta kaikille kohtaamilleen — aivan kuin oli tapana kotipuolessa.

Hän nousi puhuttelijansa jäljessä leveitä, kumahtelevia portaita rakennuksen toiseen! kerrokseen. Eräästä luokkahuoneesta kuului niin kaunista soittoa, että Nehestä urkujenkaan ääni ei ollut niin ihanaa. Hetkisen oven takana kuunneltuaan hän astui arkana huoneeseen. Soittokoneen ääressä istui selkäkenossa näköjään kolmissakymmenissä oleva pujopartainen herrasmies ihailevien kuulijain ympäröimänä.

"Niin, niin, pianopa piano", koetti Nehe punastuen salata tietämättömyyttään. "Jopa sen sormet tanssii kuin oravan käpälät rattaan puolilla. Kukahan lie soittaja?"

Neheen oli kirkossa ja lukukinkereillä juurtunut sellainen käsitys, että lukkari on melkein yhtä oppinut ja iso herra kuin pappikin. Mutta tämä puhuttelemansa poika lausui tuon arvonimen välinpitämättömästi, melkeinpä halveksien. Mikähän se itse mahtanee ollakaan.

Nehen tuli raskas olla. Pianon korkeat kielet kirkuivat nyt hänen korviinsa kuin kimakka itku ja matalat bassot raikuivat pettävien toiveitten kuolinkelloilta. Hän pujahti takaisin eteiseen ja huomatessaan portaitten johtavan jonnekin ylemmäksi kapusi kolmannen kerroksen käytävään, jonka valkeiksi kalkittujen tiiliseinien sisällä vallitsi hiukan kammottava, haudankolkko hiljaisuus.

Nehe oli lapsuudessaan käynyt kansakoulun äitinsä toimesta eräässä kaukaisessa sydänmaan kylän koulussa, asuen tätinsä luona. Kotikulmalla, korpien keskellä ja tietämättömyyden parissa hän oli kuvitellut olevansa oppinutta miestä. Mutta täällä, jonne koko Suomi oli lähettänyt poikiaan ja tyttäriään, hänen tietonsa tuntuivat kutistuvan miltei olemattomiksi. Tästä johtuva tutkintojen pelko, jäytävä ikävä ja kömpelön käytöksen aiheuttama häpeän tunne kokoutuivat hänen sieluunsa polttavina kuin tuhlasin taittamat auringon säteet syttiöön.

Miksi tänne tulinkaan, ajatteli hän. Parempi olisi ollut pysyä loukossani ja pitää turpeesta kiinni, niinkuin isä neuvoi — ja samaahan se johtajakin arveli. Täällä olen yksin kuin orpo. Kaikki on niin kylmää ja vierasta. Täällä ei ole ketään, jolle huoliani kertoisin, ei ainoatakaan, joka lausuisi rohkaisevan sanan… Äiti…

Nehen itsesurkuttelun mennessä niin pitkälle, että kyynelkarpalo vierähti hänen poskelleen, oli kuin joku laskisi kätensä lempeästi hänen olalleen, viittaisi sormellaan valkoista lakea kohti ja kuiskaisi hellällä äänellä: "Ei niin, Nehe, ihminen ei ole missään yksin. Onhan olemassa yksi, joka on läsnä kaikkialla, tukemassa siellä, missä apua anotaan." Vaikka Nehen tapana ei ollut rukoilla, polvistui hän tämän sisäisen viittauksen saatuaan lattialle, painoi päänsä halkolaatikon kannelle ja luki kuiskaten isämeidän yhtä luottavaisena kuin ennen lapsena. Keventynein mielin hän sitten laskeutui alas portaita ja meni toisessa kerroksessa sijaitsevaan juhlasaliin, jossa tämän päivän kokeet oli määrä suorittaa. Huone oli pienen kirkon suuruinen ja sen lattia täynnä oppilaspulpetteja, joissa siellä täällä istui muutamia aiemmin tulleita Nehen kaltaisia yksinäisiä vakavina kuin pyhäkössä. Vähitellen kertyi saliin yhä uusia pyrkijöitä, ja lopuksi saapui asianomainen opettaja.

Seminaarin juhlasalissa on valoa kuin jouluna kirkossa: kaikki lamppukruunut ja seinälamput on sytytetty. Pyrkijäin pienentynyt joukko seisoo opettajakorokkeen vastakkaisella seinämällä hiljaisena ja odottavana. Heidän eilisiltana kokoutuessaan olivat kaikki pyrkijät vielä yhdessä, mutta ensimmäisen tutkintopäivän koeaineita, laskentoa ja ainekirjoitusta, pidettiin niin tärkeinä henkisen kypsyyden mittareina, että niiden tulosten nojalla puhallettiin kevyimmät akanat pois kesken tutkintoja. Tällöin käytettiin kuitenkin niin harvaa seulaa, että sen silmien lävitse oli päässyt pujahtamaan useita sellaisiakin, joita nyt lopullisen seulonnan tapahduttua odotti aiemmin hylättyjen toveriensa kohtalo.

Kun johtaja opettajakunnan seuraamana vihdoin astui saliin ja nousi katederiin, oli tämä tilaisuus Nehestä niin peloittavan juhlallinen, että hän johtui vertaamaan sitä viimeiseen tuomioon: täällä ovat vuohet ja lampaat, tuolla vastapäätä itse isäjumala valtaistuimellaan, silmälasit öljylamppujen valossa tulenleimahduksina välkähdellen, ja sivuseinällä mustapukuinen, siivetön enkeliparvi.

Nyt isäjumala avaa kirjansa ja katsoo sitä hetkisen hyvin tärkeän näköisenä. Sitten hän kohottaa päänsä kuin syvistä mietteistä heräten ja antaa palavien silmiensä hitaasti liukua tuomittavien yli, ikäänkuin katseellaan vaatisi niin suurta hiljaisuutta, että sydämienkin pitäisi lakata sykkimästä; sillä nuorukaisjoukossa ei ollut kuultavissa mitään muuta ääntä.

"Nh", tuhautti isäjumala aluksi nenäänsä. "Tutkinnoissa osoittamienne tietojen perusteella on opettajakunta hyväksynyt seminaarin koeoppilaiksi seuraavat pyrkijät…"

Yksi — kaksi — kolme… lausui Nehe ajatuksissaan yhä ylemmän lukusanan johtajan sanoessa uuden nimen. Mutta kun laitokseen otettavien lukumäärä läheni loppuaan eikä Nehe ollut kuullut mainittavan omaa nimeänsä, sekautui hän laskuissaan. Jännitys kasvoi niin suureksi, että sydän tuntui pysähtyvän, päätä alkoi huimata ja näköä himmentää. Kyyhöttäen piiloisimmassa sopessa toisten takana hän painautui yhä alemmaksi ikäänkuin raskaan häpeän painamana.

"… ja — Nehemias Noronen", kuuli hän kuin kaukaisuudesta johtajan päättävän hyväksyttyjen luettelon.

Mutta kun Nehe oli jo ehtinyt kadottaa kaiken toivonsa ja kokea hylätyn tuskat, otti hän tuon iloisen uutisen vastaan tylsällä välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan vieraan nimen.

III.

Kaupungin satamalaiturin kupeessa savuaa lähtövalmiina iso valkoinen laiva. Sen ääressä seisoo joukko seminaarin pääsytutkinnoissa ollutta nuorisoa vakavana kuin haudan partaalla: maan eteläosista saapuneet hylätyt ovat lähdössä paluumatkalle. Osa hyväksyttyjä on tullut saattamaan ja hyvästelemään tovereitansa, osa vain aikansa kuluksi katsomaan surullista lähtöä.

Nehe seisoo ulompana laiturista, nojaten selin erääseen satamalyhdyn pylvääseen — siinä kun valoa likinnä on varjoisin paikka — ja katsoo edessänsä olevaa näkyä. Lyhtyjen himmeä tuike yhtyneenä elokuun illan hämärään luo kasvoille kalpean, varjottoman valon, muuttaen toden saduksi, ihmiset aaveiksi.

Säälinsekaisella hellyydellä on Nehen osanottava katse kiintynyt erääseen valkopukuiseen neitoseen, joka laivan yläkannelle eristäytyneenä, kelmeä poski kaiteeseen nojaavan käden varassa katsoo jonnekin ylös, ikäänkuin murheessaan kaihoaisi tummanharmaalla taivaalla raukeina häämöttävien tähtien luokse. Muuan toinen hylätty, nuori mies, on muusta joukosta erilleen vetäytyneenä jo pitkän aikaa, pää kumarassa tuijottanut laiturin reunalta järven mustaan veteen, ikäänkuin hänen mielensä tekisi heittäytyä syvyyteen ja koettaa sitä tietä pyrkiä tähtien pariin.

Laivan luona seisojien selkäpuolella, jossa on väljempää, liikehtii edestakaisin hylättyjen levottominta ainesta. Tuossa eräs miespyrkijä, hattu takaraivolle työnnettynä, on kävellyt kiivaasti Nehen ohitse useita kertoja ja suunnastaan väistymättä törmäillyt vastaantulijoihin kuin sokea, silmissä niin tuima ilme, kuin hän etsisi onnettomuutensa aiheuttajaa, valmiina iskemään kourin syyllisen kurkkuun.

Tuolla tulla paarustaa käsikädessä iloisesti keskustellen pari liinapäistä tytöntylleröä, jotka nähtävästi ovat jo kyyneleensä kuivanneet.

"Ä mitäs mie haastoin, Sisko, kun sinn' seminaaril mentii — muistatkos sie viel miu sannain?"

"Sie sait tok olla ohel alust loppuun; miut potkittii pois jo ens otteel, vaik mie, niinku näät, oonki Sipillan sukkuu."

"Siehää voitki sit kipaist tuol kaupunnil ostamass' tulijaisikseis kuningasten kirjat ja alkaa elois povar'akan ammatil — a ota miut kamarpiiakseis."

Keskustelijat heläyttivät raikuvan naurun; mutta se viilsi useimpien sydäntä, niinkuin olisivat kuulleet harakan naurua öiseltä hautausmaalta.

Tuskin oli menneitten puheenpälinä lakannut kuulumasta, kun vastakkaiselta suunnalta läheni arvokkaan hitaasti kävellen toinen neitopari, joka äskeiseen verraten näytti olevan kokonaan toista maata. Heidän tummakiharaiset päänsä olivat ylpeästi kekassa, ja punaisilla huulilla karehti peittelemätön, ivallinen hymy. Kuin korkeuksista katsellen he heittivät kukkaniekkahattujensa lierien alta niin halveksivia silmäyksiä, että Nehe johtui ajattelemaan: nuo kaksi ovat naispyrkijäin suuresta joukosta varmaankin vallanneet ensimmäisen ja toisen kunniasijan.

"Niin, niin", jatkoi toinen aiemmin alkanutta keskustelua, "eihän tänne huolita muita kuin rumia".

"Seminaarin salissa on kolme pitkää pöytää, sieltähän ne vanhatpiiat puurokupin löytää."

"On ne nyt miestä mielestään, hyväksytyt. Vilkaisehan tuota Katri
Koivuakin — mutta varo, ettei se huomaa häntä katseltavan… Ai-ai!"

"Oi voi…! Kuinka sitä nyt ollaan olevinaan, siirrytään hylätyn luota hylätyn luo, taputetaan äidillisesti olalle ja lohdutetaan, että eihän tässä nyt teilläkään, reputetuilla, hengenhätää ole. Eihän voida kaikkia ottaa… ja voihan yrittää onneansa ensi syksynä uudelleen. Tulisi minua taputtelemaan, niin…"

"Mokomakin tallukka — samanlainen matami kuin se muuankin tantti, joka meidän ryhmältä kyseli historiaa, mutta ei, raukka, osannut edes suomenkieltä."

"Mummo kiehui punaisena kuin rapupata. Ja ajattelehan: meidän ryhmästämme liekö läpäissyt ainoakaan."

Toinen neideistä sattui vilkaisemaan lyhtypylvään juurelle ja huomatessaan siellä jonkun seisovan hän tarkkasi lähemmin kuin tunteakseen.

"Ah — hyvää iltaa. Täälläkös se meidän noviisimme piileksii", puhutteli hän Neheä alentuvan tuttavallisesti kuin lasta. "Mitäs kuuluu… miten kävi tutkinnoissa?"

"Eihän tuolla ihan kaulaa katkaistu", vastasi Nehe harmistuneena taannoisen erehdyksensä muistuttamisesta.

Neidit vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi uskoneet korviansa.

"Mitäpä tuosta leikitteleisin, tyhjästä. Täytyyhän pyrkijän toki näille matkoille evästäytyä niin, että annettuaan mitä vaaditaan, jää vielä hivene tähdettäkin."

"Heikäläisten… Niin, mitenhän tuo luonnistui. Olettepa tainnut hyvinkin tarkkaan kuunnella, miten meikäläisten menestyi… Vai hyväk … hm… noh… niin… Onneksi olkoon."

Kuin suuttuneina kuulemastansa neidit pyörähtivät ylpeästi ympäri ja jatkoivat kävelyään. Nehe kuuli vielä hetkisen poistuvien kummeksivia huudahduksia:

"Sus siunatkoon!… Siinä näit, minkälaista väkeä tänne otetaan… On siinäkin kavaljeeri — ja niin moni pulska poika ja nätti tyttö saa reputettuna lähteä."

Laivan kellon soitua toisen kerran alkoi laiturilla liikuttava jäähyväishetki. Eroavat ystävät puristivat pitkään ja lämpimästi toistensa kättä, ja monet naisista painautuivat kaksin ja kaksin niin kiinteään syleilyyn, että Nehestä oli, kuin he eivät voisi ollenkaan erota. Katsoessaan matkalle-lähtijöiden siirtymistä alukseen Nehe ihmetteli kolmea asiaa: ensiksi, että näiden joukossa oli useita sellaisia — pääkaupunkilainen herrasnuorukainen, piikkipartainen lukkari — joiden oli uskonut varmasti jäävän; toiseksi: laiturille jäi seista toljottamaan moni takkukarvainen lammas, jonka oli kuvitellut kuuluvan vuohien joukkoon. Kolmanneksi ja ennen kaikkea ihmetytti se, että hän, Nehe Noronen, itse oli jäävien joukossa.

Neitoset sijoittuivat laivan kannella laiturinpuoleisen kaiteen viereen, heittääkseen vielä viime katseen kaupunkiin. Siinä oli pienelle alalle ahtautuneena niin paljon nuorta kauneutta, jota lisäksi kruunasi jonkinlainen marttyyriuden sädekehä, että Nehen sydän piti tällä hetkellä onnellisempina niitä nuorukaisia, jotka saivat lähteä mukaan, kuin niitä, joiden oli rannalle jäätävä.

Kun laivan pilli oli puhaltanut viimeisen lähtömerkin ja alus irtautunut laiturista, oli kuin valkosiipinen lintuparvi olisi sen kaiteilla ja kannella lehahtanut lentoon, alkaen poistua hitaasti syksyiselle muuttoretkelleen etelää kohti. Parvessa oli osa niin heikkoja lähtijöitä, että ne muutaman leyhähdyksen lennettyään löivät kosteat siipensä suppuun ja laskeutuivat kuin väsyneinä levähtämään kyyneleisille silmille.

Vaikka laiva oli jo aikaa häipynyt näkyvistä elokuun hämärään yöhön, seisoi Nehe vielä pylväänsä juurella, silmät suunnattuina etelään. Kun hän vihdoin heräsi haaveistansa ja huomasi olevansa laiturilla yksin, painoi hänen sieluansa autio tyhjyyden tunne. Katseen osuessa läheiseen satamalyhtyyn näytti sen tuli entistä himmeämmältä, niinkuin sitä olisi ympäröinyt harmaansininen sumukehä, josta säteili kirkkaita valoviiruja. Nehe kuivasi vesikierteen silmistänsä ja lähti kävelemään asuntoonsa kaupungin laidalle vanhan mummon luokse.

IV.

Kuta pimeämmiksi ja lyhyemmiksi päivät syyslukukauden lopulla tulivat, sitä pitemmiltä ne Nehestä tuntuivat. Viikkojen, päivien, vieläpä tuntienkin mitoissa hän koti-ikävän vaivaamana laski hitaasti lyhenevää aikaa joululoman alkuun.

Kun lukukausi vihdoin päättyi, nousi hän jo varhain seuraavana aamuna suksilleen ja pyyhälsi kuin vapautettu häkkilintu kotiinsa päin samaa tietä, jota myöten muutamaa kuukautta aiemmin oli tullut kaupunkiin. Mutta kulku kävi nyt paljon nopeammin kuin silloinen jalkamatka: oli suotuisa hiihtokeli, ei ollut eväskontti hartioita eivätkä tutkintomurheet mieltä painamassa. Laskea hurauttaessaan korkeita, jyrkkiä mäkiä liukui voideltu suksi alaspäin niin huimasti, että korvissa vinkui, vihlaisi sydäntä ja pani rinnan ilosta ailahtamaan. Ruumis hyökkäysasennossa, kädet koholla kuin lentiminä ja silmä terävänä kiitäessään korkeudesta kuin pohjattomaan syvyyteen Nehe muistutti mielestänsä kotkaa, kun se siivet ojossa iskee ilmasta saaliinsa kimppuun. Tällaista vapauden riemua mahtanee sekin silloin sielussansa tuntea.

Talvitie poikkesi paikoittain lumisille järvenjäille. Nehen hiihtäessä hiljaisia, aavoja selkiä vakavina seisovien, vihreälehväisten viittojen välitse, oli hänestä, kuin kulkisi ruumissaattoa varten laitettua kunniakujaa.

Oli aatonaatto, kun hän vihdoin ehti kotikulmalleen. Maantieltä sydänmaahan painautuva sivutie tuli yhä huonommaksi, muuttuen lopulta askeltieksi ja aukeilla tuiskun tasoittamaksi, jäljistä päättäen jänis sen viime kulkijana. Täällä ei ollut vastaantulijoita kuten kaupungin kaduilla, eikä näkyvissä muuta elävää olentoa kuin mustana pallona hohtava teeri siellä täällä kuuraisen koivun latvassa ja siemeniä nakertava orava vihreäpartaisen kuusen oksalla, karho ruskeita käpysuomuja valkealla hangella puun ympärillä. Koko erämaa seisoi niin henkeä pidättävän hiljaisena, kuin sekin olisi odottanut joulun vapahtajaa, ylenemään alkavaa aurinkoa kuolemankankeuteen jäykistyneen elämänsä käännekohtana.

Kodin tullessa näkyviin sekoittui Nehen alkumatkan välittömään iloon rintaa raskauttava tunne, samanlainen kuin oli syksyllä kouluun lähtiessä.

Millaisella mielellä isä mahtanee ottaa vastaan, ja ottaneeko ollenkaan — "kuollutta".

Pihaan tultuaan häh nosti suksensa pystyyn tikapuita vasten ja meni tupaan. Aivastuttavana lemahti äsken pestystä lattiasta kalmanhajua muistuttava kostea lemu, johon sekautui uunissa paistuvain vehnästen tuoksu, herauttaen veden kielelle. Kello kävi seinällä, kissa istui orrella, ja verenpisara oli nostettu kylmältä ikkunalta nurkkalaudalle. Nehen odotettua hetkisen kuului aitan ovi kolahtavan kiinni ja ikkunan ohi vilahtava äiti näkyi tuovan jouluksi jäädytettyä maitopyttyä tupaan sulamaan.

"No, hoosianna Taavetin pojalle", riemahti äiti, laski pytyn pöydälle ja kiirehti tervehtimään poikaansa.

"Sinä tulit, sinä sittenkin tulit — pelkäsin jo, että et enää jälkiäsi muistaisikaan. Mutta kai sinua väsyttää, pitkän matkan hiihtänyttä, ehkä hiukoo nälkäkin sydäntäsi. Käy tänne kamariin levähtämään. Siellä uunin hiilillä lämmin kahvipannu on odottanut sinua jo monena päivänä."

"On sitä nyt puhumista… No mitä sinulle nyt oikein kuuluu?" kysyi äiti, kun lämpimäisvehnäsen kera oli juotu ensimmäiset kahvikupit.

"Eipä erikoista — mitä vain tänne kotiin… Missäs isä on?" tutkaisi
Nehe kuin ohimennen.

Kärsivän näköisenä viivytti äiti vastaustaan, niinkuin hänen olisi ollut vaikea puhua isästä.

"Ei sanonut. Siitä pitäen kun sinä kotoa läksit, isäsi on ollut niin vaitelias, että minä en ole juuri milloinkaan tiennyt, minne hän menee ja mistä tulee — enkä minä ole liioin hänen kulkujansa kysellytkään."

Äiti käänsi katseensa kamarin nurkkaan, ikäänkuin hän menneitä muistellen olisi etsinyt vastausta poikansa kysymykseen. Nosti sitten esiliinan nurkan silmilleen ja hyrähti nyyhkyttävään itkuun.

"Niinkuin silloin lähtöpäivänäsi, sattui meille riihenpuinti myöskin sinä päivänä, jolloin sanoit niiden tutkintojesi siellä siminaarissa alkavan. Sydämeni oli levoton puolestasi — niin rauhaton, että minä, isäsi aamiaista syödessä, pujahdin riiheen ja polvistuin ovensuunurkkaan rukoilemaan Jumalaa sinun puolestasi. Mutta ennenkuin ehdin rukoustani päättää, tuli isäsi riiheen ja minua huomaamatta könähti hänkin polvilleen seinään piirtämänsä ristin eteen."

"Eipähän muuten. Näytti aluksi, niinkuin hän hyvin raskaan painon alla luhistuisi kokoon siihen riihen lattialle. Mutta sitten hän yht'äkkiä kohensihe suoremmaksi, kurkotti varstan varressa koukistuneita käsiään riihen lakea kohti kuin mustaan yöhön ja alkoi rukoilla."

"Mitähän lie ensin hiljaa kuiskaillut, mutta vähitellen sen ääni kiihtyi kiihtymistään, niin että se lopulta muistutti mielestäni hukkuvan huutoa: 'Auta, auta!… Anna minulle poikani, jonka maailma on minulta riistänyt ja jättänyt minut puolikuolleeksi kolhittuna tänne, niinkuin heittivät rosvot sen Jerikon miehen tien oheen — eikä ole sitä samarialaista, joka tipauttaisi pisaran palsamia minun naavoihini… Oma apuni ei auttanut, mutta sinä voit — sinä ehkä voinet… Ja jos et sinäkään hyvällä, niin pimitä sokeudella sen ymmärryksen silmät, näiksi päiviksi — ainoastaan näiksi tutkintopäiviksi… Sytytä Nehen sieluun semmoinen koti-ikävän ahjo, että se säkeninä säihkyy, ja kuonana karisee kaikki, mikä maailmaan vetää, niin ettei poika enää kuuna päivänä käkeä kotoa pois… Kolme lasta sinä olet minulle antanut, Herra, ja kaksi olet ottanut, jotka eivät palaja… ja nyt on kuin tätä kolmattakin minulta hautaan kannettaisiin. Mutta tartu sinä kädelläsi paareihin ja anna minulle poikani, niinkuin annoit Nainin leskelle ainoansa — ja minä sinua siitä hyvästä iankaikkisesti kaulasta kiitän.

"Leikkasi niin sisintäni se isäsi hätä, että olin jo yhtymäisilläni samaan virteen. Mutta kun ajattelin, että me kaksi alamme jo kallistua elämämme iltaa kohti, sinä vasta alkutaivaltasi ponnistamassa, käänsin kelkkani ja aloin vetää vastaköyttä."

"Sanoppas muuta. Oli siinä Herra Jumala kerrankin kahden tulen välissä, kumman puoleen hän korvansa kallistaisi; sillä olimmehan kai kumpikin tavallamme oikeassa. Mutta vihdoin alkoi nenääni tunkeutuva riihen tomu kutittaa sieraimiani niin vastustamattomasti, että minulta kesken kiihkeintä kilpailua pärskähti aivastus."

"Huomattuaan riihessä toisenkin rukoilijan, joka arvatenkin huopaa samaa venettä, jota hän soutaa, isäsi ponnahti älähtäen pystyyn, ja minusta näytti, niinkuin hän tapaileisi käsiinsä varstaa tai muuta lyömäasetta. Kiireesti sain jalat alleni, ja jollen olisi niin vikkelästi ehtinyt paeta ovesta ulos, on tietymätöntä, miten minulle siellä riihessä olisi käynyt."

"Isä parka — hän on minun takiani saanut Jumalankin luona taistella yksin meitä kahta vastaan… Mutta mitäs isä sitten, kun sai tietää, että minut oli seminaariin hyväksytty?" kysyi Nehe.

"Riihessä sattuneen kohtauksen jälkeen isäsi näytti minua häpeillen karttelevan. Hänelle ei maistunut ruoka, ei uni eikä työ. Myöhäisiin iltoihin asti hän enimmäkseen istuskeli riihikalliolla ja tähysteli herkeämättä rantaniityn polulle. Kuin pienenä toivon kipinänä sukelsihe tuolloin tällöin lehdosta niitylle joku miehinen kulkija, mutta iloista toivetta hetkiseksi herättänyt tulija oli aina joku muu kuin se, jota hän odotti.

"Vihdoin eräänä aamuna tuli kylältä käsin Hieroja-Anni, kirje kädessä. Arvasimme heti, keneltä se on. Meille ei ole milloinkaan ennen tullut omiin nimiimme mitään kirjettä, ja kun isäsi yritti puukollaan avata tämän ensimmäisen koteloa, vapisivat hänen kätensä niin, että minun piti keritsimillä kurauttaa kuoren pää auki. Kun hän sitten avasi paperin ja katsoi kirjoitusta kuin härkä uutta veräjää, en malttanut olla huomauttamatta: 'Siinä nyt näet, ettei taito olisi taakaksi sinullekaan.' Murahtaen vastaukseksi, että padan ei pitäisi kattilaa soimata, isäsi lähti melkein juoksujalkaa kirjettäsi pääkylälle luettamaan. Palatessaan iltamyöhällä oli hänen kulkunsa niin väsyneen raskasta, kuin hän ei jaksaisi siirtää jalkaa jalan eteen. Ja kun hän sitten tupaan tultuaan lysähti penkille istualle, kuvastui hänen silmistään ja koko olennostaan sellainen raukea tyhjyys, kuin jokin hänen sielussaan olisi palanut loppuun ja jäljelle jäänyt vain sammunut hiillos."

"Kuka sen tiennee. Se kirjeesi tuoja oli vielä meillä, niin isäsi ensi sanoikseen kysyä tokaisee siltä: 'Vieläkö se Hieroja-Anni uskoo Jumalaan?' — 'Herra hyvästi varjelkoon', siunasi Anni ja pani kätensä ristiin — 'keneenkäs tässä sitten muuhunkaan'. Jere siihen vain hymähti ja keikautti päätään, niinkuin: kaikkeen sitä sitten uskotaankin… Tuoltapa se isäsi näkyy jo tulevankin."

Nehen käännyttyä akkunasta katsomaan ajoi isä reen kannaksilla hajasäärin seisten navetan päitse pihaan. Poku näkyi höyryävän märkänä, ja syvissä hangissa lautannut kuorma oli osittain lumen peitossa.

"Niinpä näkyy… ja sieltähän tulee koirakin, kieli riipuksissa.
Mitenkäs Nopen aika on kulunut, kun ei ole ollut metsästystoveria?"

"Ikävä sillä on ollut syksy silläkin. Kun lähtösi jälkeisenä päivänä vapautin Nopen aitasta, etsi se sinua päiväkausia, kotoa ja kylältä, mutta kun ei etsimäänsä löytänyt, kävi se kuin sairaaksi, ei syönyt, makaili vain vähän paikassaan, niinkuin sen ei olisi ollut hyvä olla missään. Kun viimein oli ikävänsä itkenyt, haukkua jyskytti se päivät päästään yksin metsässä — mitähän lie louskuttanut, lintua, oravaa."

Kun Jere oli purkanut halkokuorman, riisunut hevosen talliin ja tullut tupaan, siirtyivät sinne kamarista myöskin äiti ja Nehe.

"Hyvää päivää… ja terveisiä kaupungista", toivotti Nehe ja ojensi kätensä tervehtiäkseen isäänsä. Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaankaan, istui vain allapäin takan pankolla ja alkoi panostaa piippuansa.

"Et kysy edes poikasi kuulumisia", alkoi Vilhelmiina, kun kiusallisesta vaitiolosta ei näyttänyt tulevan loppua ollenkaan.

Jere ei vastannut mitään. Hän oli viikkokausia miettinyt ja sanastakin katsellut, mitä hän sanoisi Nehelle, jos tämä tulee joululomalle kotiin. Nyt oli aika tullut.

"Luetaanko siellä sinun koulussasi sitä isoa kirjaa?" oli hänen ensimmäinen sanansa pojalleen.

"Kyllä siellä sitäkin luetaan", vastasi Nehe, ymmärtämättä, minne isä kysymyksellään tähtäsi.

"Ei ole tainnut olla puhetta siitä raamatun paikasta, jossa puhutaan pitaalisista, elävältä kuolleista, ja jotka karkoitetaan takaisin hautoihinsa, milloin nämä joskus uskaltautuvat ihmisten ilmoille?"

Nehen kasvoille leimahti polttava puna. Tämähän oli suora uloskäsky, kotoa karkoitus niin sydänveriä kiehuttavassa muodossa, että aiottu vastaus tyrehtyi hänen huulilleen.

"Lienetkö lukenut myöskään sitä kohtaa, missä puhutaan sen leivän syömisestä, jota omat kätemme eivät ole ansainneet?" jatkoi Jere.

Vastauksen asemesta Nehe ampaisi niin äkkiä seisaalle, että molemmat toiset hätkähtivät. Tuokion epäröityään, mitä tehdä, hän lähti kiivaasti kamariin, äidin kiiruhtaessa jäljessä.

"Minun on helpompi hiihtää nälkäisin vatsoin kuin jäädä tänne kylläisin sydämin."

"Päästävä on", sanoi Nehe päättävästi ja irroittautui hellästi, mutta varmasti äitinsä syleilystä.

"Oi, voi!… Näinkö sinä nyt lähdet… näin tällaisella mielellä?… Ja milloinka tulet taas kotiisi — pääsiäiseksikö — kesäksikö… vai tulletko enää milloinkaan?"

"Uudelleen ulos potkittavaksi — niinkö? Kyllä siihen mahtanee kulua monta kesää ja pääsiäistä."

"Kun muutama laji korpea oikein syvästi routautuu, niin se ei sula pohjia myöten milloinkaan."

"Niinpä kyllä. Mutta eihän ole syy korven, jonka kamara vuorien varjossa ja kuusien juurilla saa niin vähän valoa ja auringon lämpöä — kesälläkin. Vaan jos sen korven henkäys tällä kertaa oli sydämellesi liian kylmä, niin enhän minä — etkähän sinäkään sille mitään mahda. Ottaisit kuitenkin tuosta edes vehnäskukkoa taskuusi, haukkaisit sitä hiihtäessäsi."

"Ei, kiitos. Minulla pitää olla hyvin nälkä, ennenkuin minä tämän jälkeen syön sitä leipää, jonka isän kädet ovat ansainneet… Mutta ilta joutuu. Jumalan haltuun."

Äidillä ei ollut nyt aikaa kyyneliin. Nehen lähdettyä hän meni tupaan, ikäänkuin sieltä vielä viime hetkessä olisi saatavissa käänne parempaan.

"Ajoit lapsesi — yön selkään", sanoi hän katkonaisesti itkunsekaisella äänellä Jerelle, joka yhä istui pankolla entisessä asennossaan.

"Mitä?… Minkä ajoit?" kyseli Jere ällistyneenä päätänsä kohottaen, niinkuin muistinsa menettänyt humalainen, joka selvittyään hämärästi vaistoaa juovuspäissä tekemiään kolttosia.

"Tuskin ehtii tulla… ainoa poika… jouluksi kotiin… kun oma isä haavoittavilla sanoilla… ajaa kuin kulkukoiran maantielle… Antaa tuo jumalattominkin… kerjäläisellekin jouluna kattoa pään päälle, laittaa lyhteitä aidan seipäisiin ja kylvää siemeniä hangelle… että taivaan lintusillekin… joulu joululta tuntuisi… Tämä kieltää leipäpalan — omalta lapseltaan."

"Sinne meni, mistä tulikin. Ja kun se nyt meni, niin se ei sieltä enää ikänä takaisin tule."

Vilhelmiinasta näytti, niinkuin joku olisi nykäissyt Jereä takin kauluksesta ylös, mutta samalla toinen, väkevämpi, painanut hartioista alas.

"Sinä sitä raamattuasikin tavaat kuin sielunvihollinen. Olisit ottanut oppia tuhlaajapojan isästä, joka laittoi lapselleen tuliaiskestit kuin parhaat hääpidot — vaikka poika oli tuhlari ja kaiken maailman juopporenttu."

Niinkuin olisi saanut uutta voimaa näistä Vilhelmiinan sanoista, se äskeinen nykäisijä tempaisi nyt Jereä niin väkevästi ylös, että tämä, sujauttaen piipun taskuunsa, hyökkäsi kiireesti ulos kuin hengenhätään.

"Nehe!… Nee-he!" huusi hän pihassa ja huiskutti käsiään kuin olisi pyrkinyt lentoon.

Eikö lie kuullut tai eikö olisi ollut kuulevinaan Nehe jatkoi vain jäällä matkaansa, jälellensä vilkaisematta.

Jere lähti rientämään hänen jälkeensä, kompastui suulleen huonolla tiellä, pudottaen lakkinsa, nousi ketterästi ylös ja juoksi avopäin, niin että pitkä tasatukka leyhyi kuin tuulessa. Väliin hän aina pysähtyi huutamaan:

Mutta kun tämä näytti vain kiihdyttävän kulkuaan, asetti Jere vihdoin kätensä torveksi suunsa eteen ja tyhjensi keuhkojensa koko ilmavaraston yhteen ainoaan, pitkään, haikeaan huutoon:

Nehe näkyi vilkaisevan taakseen ja hiljentävän hiihtoansa, niinkuin joku olisi tarttunut pidättäen takin helmaan. Hän näytti jo melkein pysähtyvän, mutta yht'äkkiä sujauttikin suksensa niin vinhaan vauhtiin, että lumi pöllysi pyrynä sauvojen porkissa. Tämän huomattuaan Jere, joka jo oli ehtinyt kauaksi jäälle, pysähtyi ja jäi neuvottomana katsomaan pakenevan poikansa jälkeen, kunnes tämä valkealla hangella mustaksi pisteeksi pienentyen häipyi näkymättömiin etäisyydessä alkavan illan hämärään.

Matami Isaksonskan mökissä kaupungin laidalla oli vain kaksi huonetta, keittiö ja kamari, molemmat pieniä kuin linnunpesät. Matami itse nukkui keittiön sängyssä; kamarissa asui hänen vuokralaisensa kokelas Nehe Noronen, samoin kuin oli siinä asunut ensimmäisenkin kouluvuotensa, oltuaan sen jälkeen kaksi vuotta seminaarin sisäoppilaana ja yhden vuoden väliaikaisena opettajana jossakin maalla.

Oli kevätilta. Isaksonska seisoi keittiön lieden ääressä ja sekoitti hierimellä illallispuuroa, vasen käsi itsetietoisesti lanteella. Nehe oli tullut kamaristaan kertomaan mummolle äskettäin näkemästään ihmeellisestä ilmestyksestä.

"Vai niin… vai on kokelas nähnyt näkyjä valvovin silmin. No minkä näköinen enkeli oli?" kysyi matami kotvan vaiettuaan.

"Ei sillä ollut mitään muotoa, keskelle kamarin lattiaa ilmestyi vain niinkuin kirkas valo", sanoi Nehe.

"Mutta minä olen viime aikoina nähnyt: kokelaan kamarin oven raot kiiluvan tuliviiruina melkein joka yö."

"Niinkö?… Mutta ehkä täti kuuman uunin kupeessa nukkuessaan on nähnyt tuliviiruja vain unissansa", arveli Nehe.

"Minä olen monta kertaa itsekseni ihmetellyt kokelaan pitkiä yövalvomisia. Kummallisinta niissä on ollut se, että kokelas usein jo hyvin aikaisin on sammuttanut lampun ja ruvennut maata, mutta kun minä myöhemmin yöllä olen sattunut heräämään, on kamarin oven raoista kiilunut salaperäinen tuli."

"Ihmeellistä", kummasteli Nehe. "Mutta voihan olla, että enkeli valaisee kamaria minun nukkuessanikin."

"Saattaapa niin olla, mutta siinä tapauksessa enkelin olisi paras ottaa öljykannu mukaansa ja käyttää omaa valaistusainettaan eikä polttaa minun öljyäni; sillä kun minä illalla olen täyttänyt lampun, on se aamulla ollut melkein tyhjä. Kun kokelas kuitenkin on liikkunut kamarissaan hiljaa kuin hiiri, tuottamatta minulle unenhäiriötä, en ole tahtonut asettua poikkiteloin ahkeruuden tielle, vaan olen ajatellut: Omapa on asiansa, nukkui tai valvoi, ja tottapa kokelaalla lienee niin suuri murhe läksyistään, että hänen täytyy keskellä yötäkin nousta niitä lukemaan. Kuitenkin kaikitenkin: lukuhommissakin liika on sentään liikaa."

"Täti on aivan erehdyksissä", sanoi Nehe. "Minä päinvastoin olen laiskannihkeä opetuslapsi. Mutta yks kaikki, läksyni minä silti osaan — sitä paremmin jota vähemmän luen. Kirjat ovatkin minulle oikeastaan vain joutavaa korutavaraa. Kerrankin jätin läksyni kokeen vuoksi kokonaan lukematta, mutta kuitenkin suoriuduin koulussa paremmin kuin moni kirjatoukka."

"Tietäähän täti, ettei muisti vatsassa ole", sanoi Nehe ja ikäänkuin salaisuuden avaimeksi viittasi Lutherin sanoihin rukoilemisesta ja oppimisesta, mennen omien kokemuksiensa tukemana puoli askelta oppi-isää pitemmälle: Hyvästi rukoiltu on kokonaan opittu.

Iltasensa syötyään rupesivat molemmat tapansa mukaan tänäkin iltana hyvin aikaisin maata. Mutta kun mummo puolilla öin sattui heräämään, kiilui kamarin oven raoista entinen salaperäinen tuli. Vaikka matamia äänettömyydellään ärsyttivätkin tulena palavat oven raot ja tietoisuus siitä, että viereisessä huoneessa joku valvoi, päätti hän nytkin mieluummin kärsiä kuin mennä Nehelle huomauttamaan liiallisesta paloöljyn kulutuksesta. Hän oli jo saamaisillaan keskeytyneen unen päästä jälleen kiinni, kun kamarista alkoi kuulua harmonin soittoa. Isaksonska kohotti päänsä pieluksesta ja kuunteli: ei ollut virttä se, jota siellä soitettiin, vaan jotakin mitä lie ollut maallista renkutusta. Ja vielä hän on olevinaan uskovainen ja näkyjä nähnyt — hän, jonka tuolla tavalla pitää pirua palvella keskellä yötä.

Matami potkaisi pyhässä vihassaan peitteen päältänsä, nousi kiivaasti vuoteeltaan ja tempaisi kamarin oven auki.

"Kokelaan pitäisi tietää, että kokelas ei asu talossa yksin", ärähti hän ja jäi kädet lanteilla pitkine paitoineen mahtavana ovelle seisomaan ja odottamaan esiintymisensä vaikutusta.

Puhuteltu ei viitsinyt edes syrjäsilmällä vilkaista emäntäänsä, jatkoi vain häiriytymättä soittoansa.

"Odottaisi koulua käyneen ymmärtävän sen verran, että vanhan ihmisen, joka ahertaa päivät pitkät henkensä elatukseksi, on saatava nukkua yönsä rauhassa — omassa talossaan", jatkoi mummo.

Kun Nehe uudistetusta huomautuksesta välittämättä ei osoittanut hänelle pienintäkään huomiota, yritti matami todenteolla suuttua. Mutta kun moinen härkäpäisyys soti Nehen luonnetta ja tapoja vastaan, malttoi mummo mielensä ja koetti miettien etsiä syytä kokelaan kummalliseen käytökseen. Voisihan olla mahdollista, että ihminen metson tavoin hurmautuu omaan soittoonsa niin syvästi, että hän sillä hetkellä on sokea ja kuuro kaikelle muulle.

Lamppu paloi pöydällä ja sen vieressä oli avattu kirja. Nehen kasvot näyttivät kalpeilta, kun hän huulet hymyssä ja pää hieman kallellaan tanssitti sormiaan harmonin kielillä, tuijottaen edessänsä olevaan seinään kuin sokea soittaja.

Matami kuunteli tarkemmin ja ymmärsi nyt, että se olikin hän, jonka sielussa pahahenki äsken oli näppäillyt rämisevää soitintansa. Oli kyllä totta, että Nehen soitto ei ollut virren nuottia eikä Siionin kanteleen säveliä, mutta niin kaihoisaa ja puhdasta se oli kuin kirkkain vesi, joka maan salatuista syvyyksistä kumpuaa lähteen silmään.

Isaksonskan kädet kohosivat vaistomaisesti rinnalle ristiin, eikä kulunut kauan, kun hän myös oli unohtanut kaiken muun. Ennen pitkää hän unohti soitonkin ja näki vain kuvia oman nuoruutensa kaukaisilta ajoilta. Eikä ollut muuten kuin että hänenkin sisään painuneet huulensa vääntyivät hymyntapaiseen, jonka takana saattoi piillä yhtä hyvin itku kuin nauru. Mutta hän ei tiennyt siitä itse mitään, enempää kuin siitäkään, että hänen kuoppaisilla poskillaan ajoi surun kyynel ilon kyyneltä pitkin kosteaa, rosoista tietä.

Herättyään haaveistaan hän meni ovelta paremmaksi kiittämään Neheä siitä ilosta, että tämä oli soitollaan hetkiseksi herättänyt henkiin hänen kuolleen nuoruutensa.

Mutta kun Nehe osoittautui yhtä kuuroksi hänen kiitoksilleen kuin moitteillensakin, kumartui hän läheltä katsomaan soittajan varjossa oleviin silmiin — hätkähti, kalpeni ja alkoi varpaillaan hiipiä takaperin ovea kohti, ikäänkuin olisi tahtonut suojella selkäpuoltaan hyökkäykseltä. Nehen silmät ammottivat lasimaisen elottomina kuin vainajan auki jääneet silmät. Vuoteeseen päästyään mummo kätkeytyi huppuun peitteen sisään, ja vaikka siinä uunin kupeessa oli hyvin lämmin, kulki matamin hartioista varpaitten neniin asti kylmiä väreitä, puistattaen ruumista kuin vilutaudissa. Isaksonska tukki käsin korvansa, mutta siitä huolimatta kuului kamarista hiljaista soiton hyminää. Mummosta oli nyt, kuin siellä harmonin ääressä istuisi soittaen kuollut tai ruumiiton sielu, joka oli kammottavampaa kuin sieluton ruumis. Hänelle kirkastui kaikki — sekin, että Nehe viime aikoina oli lukenut läksynsä unissaan.

Vaikka soitto sittemmin lakkasi ja valo sammui kamarista, ei Isaksonska sinä yönä saanut enää kunnon unta silmiinsä. Milloin hän hiukan yritti raueta painajaisen kaltaiseen unenhorrokseen, oli hän seisovinaan kuin avoimen haudan partaalla, jonka pohjassa luuranko, pää takakenossa, valkoiset hammasrivit hymyntapaisessa irvistyksessä ja ammottavat silmäkuopat suunnattuina ylös matamia kohti, hakkasi luisilla sormillaan kamalan iloista polkansäveltä tyhjän, kumisevan arkkunsa mustaan kanteen, polkien varvasluillaan tahtia haudan pohjaan kuin rukinkehrääjä poljintansa.

Jo varhain aamulla kuului Nehe nousevan vuoteeltaan, peseytyvän, pukeutuvan ja väliin aina laulaa hyrähtävän tai viheltävän jonkun iloisen katkelman.

Mitähän se nyt… mitähän se nyt näin aikaisin? Eihän se yhä vieläkin laulaa harittane unissaan? ajatteli Isaksonska ja kääräisi peitettä tiukemmin ympärilleen.

Kuului kaksi vihlaisevaa narahdusta, kun kamarin ovi ruostuneissa saranoissaan avautui ja sulkeutui. Korvat herkkinä ja sydän jyskyttäen Isaksonska koetti käpristyä uunin kupeeseen niin pieneksi ja näkymättömäksi kuin mahdollista.

"Totta on, mitä runoilijat sanovat: Kevät on lemmen aikaa. Mutta eihän täti toki salanne punastuvaa kainouttaan sen vuoksi, että pelkäisi minun pyrkivän viereensä — tyttäriin?" kuului Nehen ääni kamarin ovelta ja sen jälkeen hiljaista, vaikeasti pidätettyä naurun puuskutusta.

Isaksonskan vastaamatta mitään seurasi hetkinen jännittävää hiljaisuutta, kunnes hän kauhukseen kuuli hiipivien askelien lähenevän sänkyänsä, käden laskeutuvan peitteelle ja sormien alkavan kopeloida hartioitaan kuin jääpuikoilla kaikkein arimmalta kohdalta, hiljaisen naurun hihityksen yhä jatkuessa. Hypähtäen koko ruumiillaan melkein kohoksi mummolta pääsi niin hirveä rääkäisy, että Nehe säikähtäen poukkosi vuoteen vierestä keskellä lattiaa ja sydän kurkussa ryntäsi ovesta ulos.

Katuen poikamaista kujeiluaan hän rauhoittui vasta sitten, kun oli noussut kaupungin laidassa kylkeänsä paistattavan harjun laelle ja kavunnut näkötornin ylimmälle parvekkeelle.

Täältä avautui hänen katseelleen aamuauringon helossa ihana näköala. Ihan jalkain juuresta alkaen alas järven rantaan kyyhötti kaltevalla maakaistaleella vaaleanvihreitten kevätpuistojensa siimeksessä pienoinen kaupunki, ylinnä järven sinistä pintaa vasten kuvastuva kirkon risti.

Näkyi monta taloa, mutta näiden joukosta Nehe etsi vain yhtä, ja kun hän sen löysi, olisi hän, jos olisi kaupungin omistaja, ollut valmis luovuttamaan kaikki muut talot tästä yhdestä ainoasta, niinkuin se mies, joka antoi kaiken omaisuutensa pellosta, mihin oli kätketty kallis aarre. Ja jos hän olisi joku noista siivekkäistä pikku laulajista, jotka tornia ympäröivissä petäjissä ja alhaalla kaupungin puistoissa lukemattomin äänin sirkuttivat, olisi satojen akkunain joukossa vain yksi, jonka paarmalle hän täältä lentää hyrähtäisi ja visertäisi siinä:

"Hei Amaryllis, nouse jo kulta, auringon tulta täys on maa. Maa ihanaisna loistelevaisna taivahanlaisna leimuaa — —"

Kaupungin vastarannalla pilkotti joku punainen huvila, ja etäällä tummametsäisten vuorten kehystämänä välkkyi kappale suurta selkää kuin tienviittana, kaihoa herättävänä aavistuksena etelän suuresta maailmasta, jonne laivat menivät ja josta tulivat.

Nehen käännettyä katseensa pohjoiseen oli luonto hänestä sillä taholla rattoisampaa. Pienillä järvillä ei ollut semmoista suuruuteen vivahtavaa kylmän tuntua kuin eteläisellä selällä. Vuoret olivat matalampia, kotoisia mustikkamäkiä — ja jossain siellä siintävässä kaukaisuudessa oli koti.

Nehe ei ollut nähnyt kotiaan sen jälkeen, kun vuosia sitten oli sieltä hiihtäen lähtenyt. Mutta jotakin hän oli vanhemmistaan kuullut sen puolen markkinamiehiltä — kuullut, että isä on vanhentunut ja tukka alkanut harmaantua: kuuluu sen karkoittamisensa jälkeen alkaneen kuvitella ja syytellä itseään poikansa surmaajaksi. Nehe oli kyllä joka joulu ja joka kevät aikonut lähteä lomalle kotiin, mennytkin jo jonkun matkaa, mutta pyörtänyt taipaleelta takaisin, kun oli se isän iskemä sydänhaava aina auennut ja tullut semmoinen ajatus, että ukko on katumapäällä vain niin kauan kuin poika on poissa, mutta heti tämän näkyviin tultua kätkeytyy kuin siili pistävien piikkien sisään. Jotakin erinomaista täytynee tapahtua, ennenkuin heitä kahta erottavan kuilun yli siltaa syntyy.

Heitettyään kuin hyvästiksi vielä viime silmäyksen siihen seutuun, joka hänen ennen pitkää oli ehkä ainaiseksi jätettävä, Nehe laskeutui tornista alas ja käveli harjun selännettä länteen päin, tullen naisseminaarin itäiselle portille, johon hän epäröivänä pysähtyi: tästä portista miesoppilaiden ei ollut lupa astua jalallaan ulos eikä sisään. Mutta kun Nehen matka oli Moirisjärvelle, jonne miesten portista kiertäen olisi ollut virsta väärää, tästä vain vaaksa vaaraa, ja kun lisäksi aamu oli varhainen eikä pihassa näkynyt vielä liikkeellä ketään, rohkaisi hän luontonsa ja näkymättömän enkelin välkkyvästä miekasta välittämättä pujahti paratiisin portista sisään. Kengänkorkojen kopsaessa tiiliseinien kaiun vahvistamana kivikovaan tiehen Nehe rauhallisen näköisenä, mutta hieman sykkivin sydämin koetti päästä pyhitetyn alueen lävitse. Hän vilkaisi varkain monikerroksisen naisasuntolan ikkunoihin ja oli näkevinään niissä kauhistuneita katseita, kummastuneita kasvoja ja kiireisiä käden viittauksia vuoteissa loikoville tovereille, että nämäkin rientäisivät tätä ennen näkemätöntä kummaa katsomaan.

Mikä meteli ja kirkuna mahtaisikaan syntyä, ajatteli Nehe, jos hänen päähänsä pistäisi astua "luostarin" ovesta sisään, kulkea pitkin kumisevia käytäviä, kopautella rystysillään koppien oville ja veisata korkealla äänellä: "Hei Amaryllis, nouse jo kulta…" Ehkäpä heittäisivät hänet yhteisvoimin ovesta ulos, kuten mehiläiset pesästään vieraan tunkeilijan. Tai — kuka tietää — voisivat ehkä kyynelsilmin kurkottaa käsiään häntä kohti, niinkuin nälkiintynyt leipäpalaan.

Kaupungin harju on kuin vatsallaan nukkuva pyöreäselkäinen jättiläiseläin, joka on oikaissut häntänsä maantien poikki, jatkuen yhä madaltuvana seminaarin alueen lävitse. Tämän harjanteen pohjoispuolella piileksii seminaarin Moirisjärvi. On vaikea tietää mitään, joka niin vähän muistuttaisi esikuvaansa kuin tämä järvi. Faijumin keitaana siellä on petäjiä ja kuusia kasvava soikea suopatama, jonka länsipäähän on kaivettu leveä, sokkeloinen suohauta — Moirisjärvi. Se sulkee sisäänsä saaren, jonne kuljetaan ränstynyttä puusiltaa myöten kuin manalan mustan veden yli.

Kuitenkin on Moirisjärvi runollinen omalla tavallansa. Kuvastuvathan rannoilla kasvavat petäjät senkin synkkään veteen ja lentäväthän kevyet poutapilven hattarat kuin valkoiset henget senkin syvyydessä päätä pyörryttävän kuilun yli. Ja ilmaiseehan rannalta pudottautuvan sammakon mulskahdus ja pitkien säärien vilahdus, että senkin alati tyynen pinnan alla eletään salaperäistä elämää. Syksyin keväin, jolloin kaupungin kaduilla käy oikeat aavikon hietamyrskyt, on tämä rauhaisa, eristetty kosteikko viihtyisä oleskelu- ja kävelypaikka etenkin sille osalle seminaarinuorisoa, joka syystä tai toisesta kaipaa hiljaista yksinäisyyttä.

Kävellessään keitaan ympäri kiertävää tietä Nehe oli näkevinään ne yksinäiset, jotka ennen häntä ovat tätä polkua näinikään kulkeneet. On haaveiltu ja uneksittu ja rakastettu. Mutta ne ujot tunteet on salattu, viety kätköön sydänmaihin ja vuodet ja vuosikymmenet märehditty niitä yksiä eväitään, kun erämaissa ei ole ollut hengelle mitään muuta ravintoa. Mutta ei aika, ei harmaat hiukset ole kyenneet kokonaan luhistamaan täällä rakennettua tuulentupaa, jonka liedessä tuhkan alla on koetettu säilyttää muistojen hiiltä ja sen heikossa hehkussa kohmettuneita käsiä lämmitelty — kun kaikki muut tulet ovat jo sammuneet. Ja kun tämäkin ainoa tuli pitkällisen käytön kuluttamana on uhannut tyyten loppua, on tultu keväisin tänne ja viety sylyys nähtyä nuoruutta ja uudistettuja nuoruuden muistoja polttoaineiksi sammuvaan lieteen… Vihdoin se ja se ei ole enää tullut — on kai kuolema korjannut.

Kun Nehe näissä mietteissään oli jonkun kerran kiertänyt soikean ratansa, muuttuivat hänen kuvitelmansa todellisuudeksi: tiheästä kuusikosta alkoi kuulua nuoren naisäänen laulua. Ei erottanut sanoja, mutta kun Nehen oma sielu erikoisesti tällä kertaa oli samassa vireessä kuin näkymättömän laulajan sielu, ymmärsi hän äänen sävystä, että siellä lienee muuan niitä, jotka tulevat laulamaan elämänlaulunsa yksin.

Vaikka Nehestä ei ollut oikein kuunnella varkain sitä, mikä oli aiottu vain omalle sydämelle, jäi hän kuitenkin kuin lumottuna seisomaan paikalleen. Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin säikähtäen, laulaja katkaisi sävelensä, aivan kuin arka lintu ihmisen läheisyyden huomattuaan lakkaa laulamasta ja lentää kauas toiselle oksalle visertämään. Vai olisiko sydämen yllättänyt niin äkillinen ja väkevä liikutus, että se sulkuna tukkesi sävelpuron vaisun lirinän.

Vähitellen alkoi Moirisjärvelle kertyä muitakin kävelijöitä, useat kirja kädessä lukien. Vihdoin ilmautui harjanteelle valkoisiin puettu neitonen, viittasi vallattomalla käden liikkeellä Nehen luoksensa ja tervehdittyään sanoi leikillisesti:

"Ei ensinkään, ei ensinkään", hölpötti Nehe vakaassa mielessä ja kertoi innostuneesti, kuinka hän äskeistä laulajaa kuunnellessaan oli melkein unohtanut, mitä varten oli tänne tullut.

Tytön poskipäillä alkoi palaa ylimääräinen puna, ja hän vilkaisi Neheä terävästi silmiin kuin tutkiakseen, ansaitsisiko moinen kömpelyys vastausta vai olisiko se luettava yksinkertaisuuden tiliin.

"Kas kun et pyytänyt sitä suloista laulajaa kolmanneksi seuraamme livertämään", huomautti hän pisteliäästi.

"Ei ole maan päällä ketään niin suloista kuin sinä", koetti Nehe korjata varomatonta lausuntoansa.

"Ai-ai — ei-ei!… Mutta kuule, Nehemia, emme mene tuonne Morrikselle, siellä on liian paljon väkeä", sanoi hän imartelun hyvittämänä.

Nehe olisi mielellään mennyt juuri sinne, näyttänyt tovereilleen valkeaa, kaunista morsiantaan ja pään nyökkäyksellä ja huulten hymyllä sanonut heille: Katsokaa, tämmöisen aarteen minä olen löytänyt. Mutta kun tyttö ei halunnut sinne, kysyi hän:

Saavuttuaan käsikoukussa kävellen perille ja loivaa metsäistä rinnettä kavuttuaan ylös istuivat he korkealla liki vuoren lakea rinnan eräälle Joldiameren rantakivelle.

"Siitä on kulunut pitkä aika, jolloin aallot ovat näitä kiviä vastaan loiskuttaneet", alkoi Nehe hieman arkisesti.

Vastaamatta mitään tyttö katsoi haaveellisena jonnekin kauas, ikäänkuin olisi nähnyt edessään muinaismeren aavan pinnan ja alkoi laulaa hyräillä:

"Jollen minä sinua saa, niin minä menen vallan pois, sille merelle siniselle, jolt'en koskaan palaa pois."

Kun he — molemmat kokelaita — olivat sitten kuvitelleet ja yksityiskohtia myöten suunnitelleet yhdessä elettävää opettajatulevaisuuttansa, sanoi Nehe lopuksi:

"Jumalan kolmanneksi", matki tyttö hieman kevytmielisesti, kuitenkaan ivaamatta, uskonnonopettajansa oppilailleen antamaa avioliitto-ohjetta. "Jos se laulajatyttökin vielä tulee mukaan, niin…"

"Anteeksi", sanoi Helmi ja väistyi sulhostaan hiukan syrjemmälle, ikäänkuin mielisuosiolla tehdäkseen tilaa tuolle kolmannelle. "En tiennyt, että olet uskovainen, et ole ennen puhunut näin."

"En ole uskostani kauan tiennyt itsekään, kääntymykseni aiheutti näkemäni ilmestys."

"Jeesus siunatkoon!" kuiskasi tyttö hiljaa ja siirsihe istumaan aivan kiven laidalle. — "Minkälaisia näkyjä?"

"Minulle on näytetty pääpiirtein koko elämäni juoksu — ja myöskin sinun elämäsi."

"Ennen seminaariin tuloani olin kerran yökunnissa kalastamassa erään vanhan miehen kanssa. Nukuttuamme yömme muutamassa mökissä samalla vuoteella sanoi vaari minulle aamulla herättyämme, että olin sinä yönä ollut kolmasti kuolemaisillani."

"Hengitykseni oli kolme eri kertaa salpautunut, mutta kun vaari oli laskenut kätensä kaulalleni, oli hän tuntenut valtimon hiljaa tykkivän ja siitä arvannut, että kuitenkin vielä elin. Se vanha mies, kuulu tietäjä ja unien selittäjä, kysyi minulta ihmetellen, millaista merkillistä unta olinkaan nähnyt."

"Oli olevinaan rannattoman laaja ruispelto, joka oli määrätty minun yksin leikattavakseni. Onpa siinä urakkaa, ajattelin ja aloin leikata. Päässäni oli lippalakki ja sen lipan päällä kasvoi koivu, joka ei kuitenkaan painanut mitään. Kun hetken työskenneltyäni vilkaisin sattumalta taakseni, oli sinne ilmautunut tyttö, palavasilmäinen, ristiraitainen puku yllä, hihat ylöskäärittyinä sitoen leikkaamiani lyhteitä. Vilkuilin vähänväliä taakseni sitä tyttöä, mutta en puhunut mitään. Jonkun ajan kuluttua ilmautui pellolle rautaiset, vain ihmisjalan levyiset tikaportaat, joiden yläpää häipyi korkeuteen. Portaiden vieressä oli täysi vesisaavi ja minulle tuntematon mieshenkilö, joka sanoi: 'Ellette vie tätä saavia noita portaita myöten tuonne ylös, ette pääse taivasten valtakuntaan.' Epäröimättä aloimme täyttää vaikeaa tehtäväämme, minä edellä saavia korvista kantaen, tyttö jäljessä pohjasta työntäen. Kun olimme taakkoinemme päässeet jo pilvien yläpuolelle, ilmautui portaiden viereen rautainen pöytä, jolle laskimme saavin. Siinä hetkisen huoahdettuamme aloimme kavuta yhä ylemmäksi. Mutta kun portaat pöydän kohdalla kääntyivät ylös aivan pystysuoraan, oli kulkumme edelliseen verraten paljon vaikeampaa — niin vaikeaa, että olimme monta kertaa pudota alas. Eikä jyrkän tiemme päätä näkynyt ylhäältä eikä enää alhaaltakaan — ei muuta kuin tyhjä avaruus ja sen keskellä me kaksi maan lasta raahaamassa raskasta saaviamme kapeilla, huojuvilla portailla. Kun olimme jo aivan menehtymäisillämme ja viimeinenkin toivon kipinä kadonnut, saavuimme vihdoin suuren, komean huoneen ovelle, jonka aiemmin kuollut tätini Hetastiina aukaisi meille. Saavimme jätimme ulkopuolelle, ja sen vedellä pesi täti meidän molempien jalat, ennenkuin saimme astua kynnyksen yli. Käsikädessä, puhtain jaloin kävelimme sitten tädin saattamana lattian yli huoneen perälle. Äänettömästi ja ikäänkuin itsestään aukesi siellä ovi toiseen saliin, joka oli niin ylen ihana, että me kumpikin katosimme sen kauneuden hehkuun, niinkuin kaksi palavaan uuniin heitettyä paperipalaa."

Kun Nehe unensa kerrottuaan oli vaieten antanut Helmille mietintäaikaa, kysyi hän:

"Uskallatko lähteä kanssani niille portaille? Taakka on raskas, mutta sen mukainen on palkkakin."

"Kyllä", vastasi Nehe. "Pellon ja rukiinleikkaamisen sanoi hän merkitsevän yksinkertaisesti leipää."

"Tietenkin. On omituista, että vaikka en untani ja sen selitystä ole kirjaimellisesti uskonutkaan, on minua väliin sekä suututtanut että naurattanut se kummallinen seikka, että milloin ikinä sen uneni jälkeen olen joutunut naisväen seuraan, on ensi katseeni tahtomattani tarkannut, olisiko joukossa ristiraitaisia pukuja ja ylöskäärittyjä hihoja — kun sen sijaan ennen näin vain sinisiä silmiä ja punaisia poskia."

"No oletko sitä ristiraitaistasi löytänyt?" kysyi Helmi ja vaistomaisesti nykäisi puseronsa hihoja alemmaksi.

"Ristiraitaisia paljonkin, mutta ylöskäärittyjä hihoja en ole nähnyt juuri muilla kuin taikinaa vastaavilla emännillä ja pyykkiä pesevillä ämmillä."

"Ehkäpä omasi onkin juuri näiden joukossa — joku rikas ja uskovainen leski-ihminen."

"Kai suostut siihen, että ennen lähtöämme laulamme jonkun virrenvärssyn?" ehdotti Nehe.

"Siksi, että minusta on nyt kuin olisimme kumpikin vainajina haudassa ja samalla surevina saattajina oman hautamme partaalla", sanoi Helmi.

Luullen ymmärtävänsä Helmin tarkoituksen Nehe ei ollut halukas veisaamaan virttä sillä haudalla.

Paluumatkalla he kävelivät kiireesti ja melkein ääneti, kumpikin omaa raidettansa. Kotiin tultuaan Nehe huomasi kamarinsa oveen keittiön puolelle ilmautuneen jykevän rautaisen ha'an.

VI.

Eilen, seminaarin vuositutkintopäivänä, seisoskeli luokkien ovilla vain joitakin harvoja kuulijoita, kun raskaan työn väsyttämät opettajat kuulustelivat haukottelevia ja kotiinmenomielessä olevia oppilaitaan, kukin aineessansa.

Tänään sen sijaan on koululle kokoutunut kansaa niin runsaasti, että osan on pitänyt jäädä eteiseen, kun kaikki eivät ole mahtuneet juhlasaliin, jossa suoritetaan seminaarin laulututkinto ja lukuvuoden päätös. Ihmishengen ikuinen jano kaipaa kasvien lailla kosteikkoja ja kammoo kuivia erämaita. Mieliala oli odottavan harrasta, ja ilmassa ikäänkuin leijaili pyhäistä juhlatunnelmaa.

Aluksi seminaarin iso sekakuoro opettajansa johtamana kohotti kuulijat sanoin ja sävelin ylös taivaan kaikuviin korkeuksiin, laskeutui seuraavissa lauluissa alas isänmaan ahtaampien rajojen sisälle ja päätyi lopuksi yksityisen ihmissydämen vienoihin valituksiin. Ikäänkuin välipaloiksi ja levähdyshetkiksi tarjosivat pienemmät luokkakuorot punastuvine oppilas-johtajineen kevyempää kuultavaa, ja jotkut etevimmät oppilaat esittivät pianolla vaatimattomia soittokappaleitakin.

Kun lopuksi yleisön seisoalle nousten oli yhteisesti laulaa jyräytetty 'Maamme', astui johtaja katederiin pitämään päättäjäispuhetta. Hän teki pääpiirtein selkoa laitoksen lukuvuoden toiminnasta, kiitti vieraita siitä, että nämä niin runsaslukuisina olivat saapuneet läsnäolollaan kunnioittamaan tätä tilaisuutta, ja toivotti virkistävää kesää niille oppilaille, jotka syyspuoleen jälleen palaavat opinnoitaan jatkamaan.

Johtajan annettua yleisön läsnäollessa päästötodistukset eroaville oppilaille, jotka vakavina — naisten taholla osittain kyyneltä kiertäen — seisoivat hänen edessään mustissansa ja vähän samoin tuntein, kuin olivat aikoinaan seisseet alttarin edessä antamassa juhlallisia lupauksiaan ensi kertaa ehtoolliselle käydessänsä. Kääntyen näiden nuorten, vasta valmistuneiden opettajain puoleen lausui johtaja:

"Erikoisesti teille, jotka päästökirjan saaneina nyt jätätte laitoksen, minä — ennenkuin erkanemme — pyydän omasta ja opettajakunnan puolesta lausua jäähyväisiksi jonkun sanan.

"Tämän huoneen seinällä on teille kaikille tuttu kirjoitus: 'Vaeltaja, vie sana Suomelle, että sen nuorison parasta tässä harrastetaan.' Te kaiketi tunnette tämän lauseen alkulähteen, mutta kenties ette ole tulleet lähemmin ajatelleeksi, mikä oikeuttaa meidät mukailemaan ja ikäänkuin itseemme sovittamaan näitä historiallisia sanoja niin perin vaativalta paikalta ja meidän työllemme näköjään vieraalta alalta.

"Sillä kourallisella valiosotilaita, jotka saivat kunnian jäädä Thermopylain vartijoiksi, oli niin ylen tärkeä tehtävä, että siitä riippui heidän isänmaansa kohtalo. Myöskin teillä tulee olemaan oma thermopylainne suojeltavana: nuorten ihmistainten sielu. Sillä sitäkin on uhkaamassa vihollisen miljoonainen joukko, ja sen varjeleminen on yhtä tärkeä ja vastuunalainen kuin maatansa puoltavan sotilaan tehtävä ja seurauksilleen yli aikain kantava. Teille on koetettu takoa täällä aseita tulevaa taisteluanne varten. Saattaa kuitenkin käydä niin, että tämä kamppailunne tulee näyttäytymään teille ylivoimaiseksi. Antautumatta epätoivoon on teidän muistettava, että Leonidaan ja hänen miestensä häviöön ei ollut syynä vihollisen ääretön ylivoima, vaan — halpa petos. Älköön teidän keskuudessanne olko ainoaakaan Ephialtes kavaltajaa. Jokainen velvollisuuksien laiminlyönti, jokainen poikkeaminen siveellisten lakien ikuisilta teiltä on vihollisen opastamista Oita-vuoren salapolkua puolustusrintaman selkäpuolelle. Me emme tiedä noiden Thermopylain urhojen nimiä, yksilöinä he ovat meille tuntemattomia, mutta tuon kaikki-uhraavan historiallisen tekonsa kannattamina ovat he kuolemattomia. Myöskin teidän asemanne yhteiskunnassa tulee olemaan niin huomaamaton ja ulkonaisesti vaatimaton, ehkäpä osittain halveksittukin, että teillä opettajina on vain unhotus odotettavana. Mutta teidän työnne säilyy, ja sen arvo mitataan siellä, missä meidän kaikkien tekomme lopullisesti punnitaan. Kun te nyt lähdette vartiopaikallenne ihmissydänten 'lämpimille porteille', niin minä, toivottaen teille Jumalan siunausta, tahtoisin lopuksi kiteyttää kaiken tässä lausumani pariin sanaan: Olkaa niinkuin Lakedaimonin sankarit."

Iltapäivällä oli johtajan asunnossa tavanmukaiset kokelaspäivälliset, joihin myöskin opettajakunta otti osaa.

Myöhemmin illalla lähti laiva yötä myöten viemään maan eteläosista kotoisin olevia seminaarilaisia lyhytaikaisille kesälaitumilleen. Lähtijäin joukossa oli myöskin Helmi, Nehen morsian. Rannalle jääneen sulhasmiehen haikeaan mieleen muistui se elokuun ilta, jolloin hän lyhtypylvääseen nojaten oli ensimmäistä kertaa katsomassa hylättyjen lähtöä. Siitä oli nyt viisi vuotta — kuinka aika rientää! Sama näytelmä oli uusiutunut vuosi vuodelta, ja niin tulee vastakin tapahtumaan: syksyin menevät kyynelsilmin ja puolukkaposkin, keväin lähtevät nauravin suin ja kalpein kasvoin.

Kummatko heistä sitten lienevät onnellisempia, mietti Nehe. Itkevien kyyneleet kai kuivuvat aikanaan, mutta epäiltävää on, punertavatko puolukat näiden kevätneitojen kalvenneilla kasvoilla enää milloinkaan.

Kun laiva oli jo kadonnut näkyvistä järven toisessa päässä olevaan salmeen, niin että ainoastaan metsän yli nouseva savu oli osoittamassa sen kulkusuuntaa, tunsi Nehe jonkun takaapäin lyövän reippaasti kädellä olallensa ja kuuli tutun äänen lausuvan:

"Kas, Pekkako se … Eipähän tässä nyt erikoista suruakaan", vastasi
Nehe leikkisälle koulutoverilleen.

"Eipä ei… Mutta kuule, on tämä päivä meidän elämässämme siksi tärkeä käännekohta ja on sitä tähän tullaksemme saatu siksi paljon ponnistella, että se kyllä kannattaa päättää vähän juhlallisemmin kuin tavalliset tusinapäivät. Erittäinkin sinulle, joka olet tullut sulhasmieheksi, on siihen kaksinkertainen syy."

"Raukka", sanoi Pekka halveksivasti ja lähti kuin suuttuneena kävelemään kiivaasti viittaamaansa suuntaan.

Nehen jäätyä paikalleen seisomaan riipaisi hänen sieluaan kipeästi äskeinen laivan lähtö. Kuin muodon vuoksi oli Helmi heilauttanut hänelle liinaansa jäähyväisiksi vain jonkun kerran, kääntänyt sitten selkänsä ja ruvennut vilkkaasti keskustelemaan jonkun mieshenkilön kanssa. Tästä katkeroituneena Nehe kuin kostoksi morsiamelleen teki pikaisen päätöksen ja lähti nopein askelin tavoittamaan toveriansa.

"Kuule, älähän jätä, älähän jätä… enhän minä nyt sentään ihan raukka ole."

Matkalla ravintolaan hän neuvoi Neheä kuin hyväkin asiantuntija, miten tällaisissa laitoksissa on oltava ja elettävä. Verannan jyrkkiä portaita noustessa iski Nehen mieleen johtajan puhe, eikä hän voinut olla vertaamatta itseään Ephialtes kavaltajaan, joka tässä juuri on nousemassa Oita-vuoren salapolkua. Mutta hän oli tällä tiellä tullut jo niin pitkälle, että peräytyminen ei käynyt enää päinsä. Ravintolan lasiovelle päästyä kiteytti Pekkakin antamansa ohjeet pariin sanaan, kuiskaten toverilleen:

Rohkaisusta huolimatta Nehe sisälle mentyä käveli Pekan jäljessä arkana, kuin olisi ensi kertaa menossa varkaisiin. Toverusten valittua paikkansa muutti heidän pöytäänsä pari aiemmin tullutta kokelasta.

"No hei! Johan Nehenkin näkee ihmisten joukossa", lausui toinen tervehtiessään.

"Onkin terveellistä meille kömpelöille koulumestareille pistäytyä joskus ravintoloissa oppimassa sivistyneitä käytöstapoja. Katsohan toki ympärillesi, Nehe, äläkä siinä tuijota lattiaan jäykkänä kuin olisit seipään niellyt. Täällä on hienoa väkeä, kaupungin kermaa", sanoi toinen.

Nehe uskalsi nyt vasta ensi kerran katsahtaa ympäristöään. Pitkin ison, kirkkoa muistuttavan huoneen seinävieriä ja lattian keskelläkin istui pienten pöytien ääressä juomia maistellen ja iloisesti keskustellen pikku seurueina herroja ja koreahattuisia naisiakin kirkkain silmin ja kuumeenkaltaista punahehkua poskipäillä. Joissakin pöydissä istui yksinäisiä vanhoja herroja, jotka sormillaan itsetiedottomasti sauvansa ponteen rummuttaen näyttivät vaipuneen joko hyvin syviin mietteisiin tai tylsään olemassa-olon nautintoon. Keskeymätön lasien kilinä ja huoneen täyttävä puheen sorina huumasi Neheä niin, että hänen oli paha olla ja teki mieli lähteä pois.

"Niin — osat vaihtuvat. Voihan tulla aika, jolloin nämä suruttomat pikarin kallistajat rikkaan miehen tavoin olisivat kiitollisia, jos joku armelias raja-aidan toiselta puolen tipauttaisi sormensa päällä pisaran vettä heidän helvetillisessä janossa kuivuneille kielilleen."

"No, no, Nehe… On vähän vaikeaa mennä umpimähkään tuomitsemaan, ketkä joutuvat raja-aidan millekin puolen: Herra katsoo sydämeen eikä vatsaan", huomauttivat toverit.

Heitettyään jälleen silmäyksen tuohon mielestänsä jumalattomaan joukkoon Nehe hätkähti ja hänen teki mieli painautua pöydän alle piiloon.

"Kuulkaa", kuiskasi hän tovereilleen, "tuolla vastakkaisen seinän vierellä istuu kaksi meidän opettajaamme… Lähdemmekö pois?"

"Siinä ne ovat istuneet ja latkineet limonaatia kaiken iltaa ja koettaneet keihästää katseellaan meitä ulos, kun arvattavasti eivät opetuslastensa nähden kehtaa tilata väkeviä. Mutta ovat ne meitä niin monasti hirressä kiikuttaneet, että sopii nyt kerta meidänkin vuorostamme — hm… Kyllä en minä ainakaan lähde", sanoi toinen aiemmin tulleista.

"Ai, pojat!… Olisi tullut koreasti käsky johtajan luokse, aikamoinen rippisaarna ja päästötodistuksen asemesta myrkyllisen kohtelias matkapassi: Nh — olkaa hyvät ja poistukaa kaupungista kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa."

"Niin, Nehe — osat vaihtuvat", sanoi Pekka ja rystysillään pöytään koputtaen lausui käskevästi:

"Seminaarilaisille?… Mitä se meitä liikuttaa. Punssia ja pian", komensi Pekka, pitäen arvolleen sopimattomana ruveta mokomalle selvittämään, mikä ero on heidän ja seminaarilaisen välillä.

Neheä hävetti niin, että hän tuskin ilkesi enää vilkaistakaan sinnepäin, missä opettajat istuivat. Voivat ne nyt kuvitella mitä tahansa. Voivat ajatella: Noita toisia emme niin kovin ihmettele, mutta surkeaa on, että Nehemia Norosenkin, jolla kuitenkin on olevinaan jonkinlaista uskon harineita, saa nähdä tällaisessa paikassa. Kivistöön, kivistöön on pudonnut kylvämämme siemen siinäkin pellossa, jossa luulimme sen hyvään maahan langenneen. Neheä halutti mennä opettajille huomauttamaan, että hän on näillä teillä ensimmäistä ja viimeistä kertaa — eikähän tämä tällainen kuulu sentään näiden toverienkaan tapoihin. Mutta toiselta puolen tuntui opettajain läsnäolo turvalliseltakin: Kun kerran he voivat istua täällä, niin miksi emme mekin.

Punssin tultua pöytään maistoi Nehe sitä aluksi hyvin varovasti ja lipoi kieltään kuin makua tunnustellen.

"Mutta eihän tämä ole ollenkaan väkevää — onpahan vain melkein kuin limonaatia", ihmetteli Nehe.

Kun tätä sokerivettä oli tilattu toinen puolikas, eikä näyttänyt siltä, että se olisi vielä viimeinen, nakkasivat seminaarin opettajat suuttuneina limonaatinsa lopun suuhunsa, heittivät ovelta viipyvän katseen eilispäivän alamaisiinsa ja poistuivat voimattomina kuin valtaistuimelta syöstyt hallitsijat. Heidän vartioimansa pöytäseurue alkoi yhä vilkkaammin keskustellen vapautua muustakin ympäristöstään ja keskittyä omaan piiriinsä. Puhuttiin koulumuistoista kuin ainakin menneistä asioista, vaikkapa vereksimmät niistä olivatkin vasta tämänpäivän vasikoita. Keskustelun kääntyessä kummituksiin ja muihin ihmeellisiin asioihin kertoi Pekka erään kummallisen kokemuksensa.

"Tuskin on vielä kuukauttakaan kulunut siitä, kun minä eräänä iltana kaupungilta kotiin tultuani ja ovet lukittuani aloin lukea läksyjäni, asuintoverini Ville Vuoren viipyessä vielä ulkona. Yht'äkkiä rupesi minua oudosti raukaisemaan ja ennen pitkää nukuin tai olin nukkuvinani istualleni keinutuoliin. Silloin kuulin jonkun lausuvan hyvin selvällä äänellä: 'Pekka, ota tilaisuudesta vaari. Kotikyläsi opettaja Varpu kuoli äkkiä viime yönä. Pyydän sinua hakemaan opettajaksi vainajan sijaan.' Herättyäni siihen menin varmuuden vuoksi koettamaan ovia, olinko todella muistanut ne teljetä vai oliko Ville käynyt luonani kujeilemassa; mutta säpissä olivat ovet. Villelle, koiranleualle, en puhunut asiasta mitään, sillä arvasin hänen sille vain nauravan. Mutta kun hän noin viikkoa myöhemmin postissa käytyään toi minulle kirjeen, sanoin tietäväni sen sisällön sanasta sanaan koteloa avaamatta. Se oli Villestä niin mahdotonta, että hän ei viitsinyt tehdä edes vastaväitteitä, vaan tarjosi sadan markan vetoa, johon empimättä suostuin. Tyhjensimme kukkaroistamme pöydälle kumpikin koko maallisen omaisuutemme. Mutta minun varmuuteni pani Villen jänistämään, ja hän pyysi kaventaa vetosummaa kymmeneen markkaan. Saneluni mukaan hän sitten kirjoitti paperille ne lauseet, mitkä olin unessa kuullut. Oli henkeä pidättävä hetki, kun avasimme kotelon ja vedimme kirjeen ulos. Mutta ihan kalpenimme hämmästyksestä, havaitessamme siinä aivan samat sanat kuin toverini kirjoittamassa paperissa. Koulun johtokunnan esimieheltä sain myöhemmin pitemmän kirjeen, mutta hän oli heti kuolin sanoman kuultuaan kiiruhtanut antamaan minulle tapahtumasta lyhyen ennakkotiedon ja hakukehoituksen… Hm… Sinä iltana emme, Ville ja minä, vaihtaneet enää montakaan sanaa keskenämme, ja seuraavan yön makasimme molemmat minun sängyssäni hyvin liki toisiamme."

"Mitäpä syytä on lähteä merta edemmä kalaan, varsinkin kun, kuten kuulitte, olen tavallaan kumonnut tuon vanhan väitteen, että ihminen ei voisi olla profeetta isäinsä maalla… Neiti, puolikas — —" pyysi Pekka, lausuen lopun kuiskaamalla ja silmää iskien.

Kun tätä uutta ainetta oli tuotu ja Nehe muitten mukana sitä maistanut, nykäisi hän äkkiä huulensa pikarista, sähähtäen kuin kissa, joka huomaamatta on lipaissut kuumaa ruokaa.

Kun kaksi aiemmin tullutta toverusta olivat vielä tarinoineet muistojaan, huomautti Pekka:

"Olemme nyt jo kaikki muut kertoneet jotakin elämästämme, mutta Nehe ei ole puhunut vielä mitään… Onko sinulla nälkä?"

"Nälkä?… Johtajan päivällisillä koetin kyllä pitää puoliani, mutta minusta on, kuin ne herkut minulle käsittämättömistä syistä aikoisivat pyörtää paluumatkalle… Ei, ei minulla ole nälkä — mutta miksi sitä kysyt?"

"Siksi vain, kun olet siinä itseesi unohtuneena tuijotellut tuohon ruokapöytään kuin kissa hiireen, vesikierteet silmissä."

"Tuo kukkurainen ruokapöytä ja sen herkuttelijat ovat johtaneet muistooni erään toisen ruokapöydän ja sen aterioitsijat", sanoi Nehe.

"Minulla olisi kyllä, minullakin, puhuttavana muuan merkillinen uni, joka juuri tänään on yhdeltä osaltaan toteutunut, mutta kerronpahan nyt tämän toisen muistoni. Keväällä toiselle luokalle päästyäni kuljin jalkaisin parin suupaltin toverini kera — ei kotiin, vaan aivan toiselle paikkakunnalle ansiotöihin. Eräällä pitkällä, asumattomalla taipaleella tulimme muutamaan autioksi jätettyyn mökkiin. Vastenmielisten matkakumppanieni nukahtaessa päätin haihduttautua heistä ja lähdin kävelemään metsään vievää polkua. Jonkun matkaa kuljettuani tulin pieneen tölliin, jonka pihassa taivasta kuvastava iso lähde on kummallisesti syöpynyt mieleeni, niin että milloin muistan töllin, näen samalla sen lähteenkin. Tuvassa oli viisi lasta, joista nuorin imi männyn jälttä. Kysymykseeni, missä heidän isänsä on, sain vastaukseksi, että se on kuukausi sitten pudonnut tukkiruuhkalta koskeen ja kuollut. — 'Entäs äiti?' tiedustelin. — 'Äiti on aitassa, ja kohta kai kuolee sekin', sanoivat lapset. Menin aittaan. Sen lattialla ryysyisellä vuoteella makasi sairas vaimo — niin sairas, että hän voi puhua vain kuiskaamalla ja jaksoi tuskin liikuttaa enää toista kättänsä. — 'Oletteko pappi vai minkä vuoksi tänne tulette?' kuiskasi hän. — 'En ole pappi, mutta tarvitsetteko ruumiin vai hengen apua?' kysyin puolestani. — 'Ei… ei ruumiin, ei ruumiin… Mutta lapsiraukat… tuolla tuvassa… kuolevat nälkään… kuin linnunpojat… joiden emo on… oksalta ammuttu.' Menin tupaan, tein eväskontistani viisi voileipää ja annoin ne lasten käteen. Ja kun se pienin, joka oli jälttä imenyt, lapsellisessa kiitollisuudessaan kietoi kätensä kaulani ympäri, niin luulen, että vaikka rinnassani olisi ollut kivi sydämen asemesta, olisi senkin pitänyt liikutuksesta sykähtää. Lasten syödessä menin toistamiseen aittaan ja koetin vointini mukaan antaa äidille sitä ravintoa, jota hän kaipasi. Kun hän sitten lähtiessäni koetti kurkottaa minulle hyvästiksi sitä kättänsä, jota voi vielä vähän liikuttaa, oli minusta, niinkuin hän peitteen alla olevalla liikkumattomalla kädellään olisi samalla tarttunut lujin ottein kuoleman kylmään oven ripaan. Palattuani taas tupaan kysyin lapsilta, mikä heidän eteensä mahtanee tulla, kun äitikin pian kuolee. — 'Jäähän meille te — hyvä Jeetut', vastasi viisivuotias Joosefiina. — 'Mistäs tiedät, että Jeesus auttaa?' kysäisin. — Tiitä minä ten tiiän, että kun me jo eilen toimme viimeitet leipäpalatemme ja kun tänään ei ollut enää yhtään tuupalaa ja kun tuli oikein kova nälkä, niin lanketimme kaikki linnan polvillemme tuohon tuvan lattialle ja lukoilimme: Lakat Jeetut, anna meille tänä päivänä meitän jokapäiväinen leipämme. Eikä titten viipynyt kauankaan, kun Jeetut lähetti tetän tänne.' Tämän kuultuani tein lapsille toiset voileivät ja jätin heille loputkin ruokani. Mutta vaikka nyt olin itse eväätön, markka viisikymmentä penniä rahaa taskussani, lähdin töllistä jatkamaan matkaani niin rikkaana, että mikään miljonääri ei voi olla niin rikas."

Nehen kertomuksen loppuessa oli toverusten mieliala painunut melkein kyynelten rajalle. Tahtomatta sitä enää keinotekoisesti kohottaa he maksoivat laskunsa ja poistuivat hiljaisina ravintolasta.

VII.

Ontosti kumahteli koulutalo Nehen askelista, kun hän paikkakunnalle vasta saapuneena kulki tarkastellen uuden kotinsa autioita huoneita, joiden äänettömässä tyhjyydessä osa hänen poismuuttaneen edeltäjänsä henkeä ja kaikkien niiden tuntemattomien ihmisten henkeä, jotka näissä huoneissa ennen häntä olivat asuneet ja koulua käyneet, tuntui ikäänkuin läsnäolevana kuiskailevan. Hän pysähtyi yhden ja toisen ikkunan ääreen, katsellen eri puolilta ympäristöään. Etelään käsin avautui laaja järven selkä, ja sen takaa siinteli metsäisiä vuoria elokuun illan autereessa. Kylän keskellä maantien varrella törrötti pieni, aikoinaan keltaiseksi maalattu kirkko. Kaikki muut rakennukset olivat harmaita ja rappeutuneen näköisiä. Näin kirkonkyläksi teki tienoo katselijaan jotenkin lohduttoman vaikutuksen.

Joutilaana sunnuntai-iltapäivänä Nehe lähti aikansa kuluksi kävelemään kylän raittia, tutustuakseen lähemmin uuteen kotiseutuunsa. Pyhäkköä lähetessään hän kuuli jo etäälle kirkon hirsiaidan sisästä meluavaa puheen rähinää, josta saattoi erottaa yksinäisiä huudahduksia:

Kohdalle tultuaan hän näki useita nuoria miehiä, joukossa jonkun vanhemmankin, innokkaasti pelata läiskyttävän korttia kirkon rappusilla, väliin aina kallistaen pullon suusta viinaa kurkkuunsa. Moinen pyhyyden häpäiseminen kuohautti Nehen sydäntä niin voimakkaasti, että hän ei malttanut mennä ohi huomauttamatta:

"Kyllä se tiedetään, mutta mitäs se herraa liikuttaa, ketä me palvelemme", vastasi muuan röyhkeästi.

"Tiedättekö myöskin, mitä meidän Herramme teki niille, jotka olivat tehneet hänen isänsä huoneen ryövärien luolaksi?" jatkoi Nehe.

Pelaajat vaikenivat hetkiseksi näköjään tyyninä ja vilkuilivat merkitsevästi toisiinsa. Yht'äkkiä iski joku miehistä nyrkkinsä irtautuneeseen rappulautaan, niin että kortit hypähtivät kohoksi ja kirkon seinä kajahdutti kumean vastalauseen.

"Jumaliste!… Herran sopisi koettaa meille samaa temppua, niin saataisiin nähdä, kuka täältä lähtee ja kuka jää."

"Tulette vielä tuntemaan", vastasi Nehe kuin taisteluvaatimuksena ja antautumatta enempään sananvaihtoon jatkoi kävelyään.

Jonkun matkaa kylän laidasta oli maantien varrella yksinäisellä paikalla ikihonkain ympäröimänä pieni hautausmaa, ja sen kiviaidan kupeessa kyyhötti harmaa tupanen. Nehe astui kalmiston portista sisään. Se oli hänestä kuin uuden kotikylänsä pienoiskuva. Kuten siellä hieman rappeutunut kirkko oli miltei ainoa huomattava rakennus matalien majojen keskellä, niin komeili täällä hautausmaan näkyvimmällä kohdalla yksinäinen, korkea kivipaasi vaatimattomien puuristien parissa.

Kuka mahtanee nukkua ikuista untansa tuon alla? ajatteli Nehe ja pysähtyi uteliaana ylpeän hautamerkin eteen. Sen rintaan hakattuja suuria kirjaimia, samoin kuin koko kiveäkin peitti hieno sammalnukka kuin vihreä sametti, jonka alta paikoittain pilkahti kirjainten kultaus esiin.

         "Tässä lepää
          Georg Rajalenius
              ja
          Tyttärensä
         Bertha Ingeborg.

     Vaikka teidän syntinne
      veriruskeat olisivat,
       pitää niiden lumi-
        valkeiksi tuleman."

Mykkä hautakivi oli Nehelle kuin suuri kysymysmerkki suuren tuntemattoman ovella.

Kuka oli ollut Georg Rajalenius? Millainen hänen tyttärensä? Ja mitä veriruskeita syntejä mahtanee tämä hautakumpu poveensa kätkeä, kun muistosanoiksi on valittu niin paljon puhuva raamatunlause?

Kummaksensa Nehe pani merkille, että paikkakunnalla näyttiin kuolleitten asunnoista pidettävän parempaa huolta kuin elävien; sillä halvoista hautaristeistä päättäen köyhienkin hautakummuilla huojui hiljaisessa tuulessa joku vaatimaton kukkanen. Varsinkin erään, hautausmaan laidalla likinnä mökkiä sijaitsevan kukkaskummun ihanuus veti puoleensa Nehen huomiota.

Aikansa katseltuaan vainajien hiljaisia leposijoja Nehe jatkoi matkaansa asumattomalla taipaleella yhä eteenpäin. Ennen pitkää herätti hänen mielenkiintoaan jälleen uusi, entisiä järkyttävämpi yllätys. Hiukan syrjässä maantiestä hohti petäjien kyljissä ilmoituspapereita muistuttavia valkeita levyjä. Mentyään niitä lähempää katsomaan Nehe aivan tyrmistyi kauhusta: puiden kylkiin oli isoilla rautanauloilla isketty levälleen raamatuita ja eräitä muita uskonnollisia kirjoja. Seudulla ei näkynyt ihmisiä tällä kertaa, mutta päättäen poljetusta aukeamasta, jota puihin naulatut kirjat ympäröivät kuin rajamerkkeinä, oli sitä ahkerasti käytetty kansanjoukkojen kokouspaikkana.

Mitä tämä on? Mitkä pimeyden vallat täällä ovat irrallaan? kyseli Nehe itseltään, kääntyen paluumatkalle tältä kauhun paikalta. Hänen aivoissaan kierteli näkemiensä johdosta kymmeniä kysymyksiä, joihin hän kaipasi kiihkeästi vastausta. Saadakseen niihin jotakin selvitystä hän päätti ohi kulkiessaan poiketa kalmiston kupeessa kyyhöttävään tölliin, jossa arveli haudankaivajan asuvan.

Mutta astuttuaan ovesta sisään hän tapasikin siellä kokonaan toista kuin oli kuvitellut. Pöydän ääressä syrjin oveen istui vanhanpuoleinen nainen. Silmälasit nenällä ja ruudukas huivi hartioilla hän oli kiintynyt niin syvästi raamatun lukemiseen, ettei huomannut Nehen tuloa eikä kuullut hänen tervehdystään.

Tahtomatta häiritä mummon hartautta Nehe pysähtyi ovensuuhun seisomaan ja silmäilemään huoneen köyhää, osittain kammottavaa kalustoa. Paitsi pöytää, rukkia, kangaspuita kuteilla olevine kankaineen ja paria tuolirania, oli karsinaseinällä matalien pukkien päällä pitkä, musta, tavattoman leveä ruumisarkku valkoisine vuoteineen — musta kansi oli nostettu pystyyn seinää vasten. Kukka-astiana pienellä ikkunalla koijotti mullalla täytetty ihmisen pääkallo, jonka nenä- ja suuaukoista sekä silmien rei'istä kasvavat, palkoja kantavat herneenvarret olivat ikkunan yläosaan kiinnitetyillä langoilla jännitetyt eri tahoille haarautuviksi.

Mihin noidan luolaan olenkaan tullut, ajatteli Nehe, tuntien ruumiissaan värisyttävää kylmyyttä, vuoroin hiostavaa kuumuutta. Hän aikoi jo pujahtaa ovesta ulos itseään ilmaisematta, kun vaimo vihdoin sulki raamatun ja vilkaisi sattumalta ovelle. Nehen huomattuaan hän taivutti päänsä alas ja katsoa tuijotti silmälasiensa yli vieraaseen kuin johonkin kummaan, samalla nauraa hihittäen itsekseen.

"Kuka sinä olet?" hän vihdoin kysyä tokaisi ja oikaistuaan pitkän vartalonsa, niin että pää tapaili matalaa lakea, meni ovensuuhun vierasta tervehtimään.

"Olen", antoi Nehe suoraan kysymykseen suoran vastauksen, hieman närkästyneenä mummon sinuttelusta.

"Sepä hyvä, vai olet sinä uskovainen — edeltäjäsi, entinen opettaja, olikin jumalaton mies… Hihihi…! Nauratti äsken ja naurattaa vieläkin: katsos, täällä minun kopissani ei ole käynyt ketään vierasta kolmeenkymmeneen vuoteen. Ihmiset melkein pelkäävät niitä lankojaankin ja kankaitaan, joita olen täällä heille kehräillyt ja kutonut. Mutta nytpä minä kiehautankin sinulle kahvit, kun sattui niin somasti, että tuli vieras minullekin — kerran kolmeenkymmeneen vuoteen. Istu, istu, ja ota tuolta ikkunasta herneenpalkoja pureksiaksesi… tai jos sinua väsyttää, niin onhan täällä vuode levätäksesi" — hän viittasi ruumisarkkuun — "minä pyörähdän lähteellä hakemassa kahvivettä", touhusi mummo, otti sangon ja lähti, jättäen Nehen yksin tupaan pyyhiskelemään hikeä otsaltaan.

Kun kahvin valmistuttua oli istuttu pöytään — Nehen mielestä peloittavan likelle pääkalloa — huomautti hän asian aluksi:

"Minä tässä nautin vierasvaraisuuttanne enkä vielä tiedä edes emännän nimeä."

"Mistäs sinä, härkävieras paikkakunnalla sen tietäisit, mutta laajoilla aloilla näillä tienoin tunnetaan kyllä Hauta-Heta", vastasi mummo.

"Hääpäivää ja hetkeä en tarkalleen tiedä, mutta vihkiäisiin ei voine enää kovin pitkää aikaa kulua… olen ollut kihloissa jo kolmekymmentä vuotta."

"Vai kävit. Satuitko huomaamaan siellä semmoista kumpua, jossa oli paljon kukkia?"

"Ihailin sitä, enkä osannut muuta ajatella, kuin että sen alla nukkujan on pitänyt olla hyvin rakas sille, joka haudan on niin ylenpalttisella kukkasrunsaudella kaunistanut."

"Se minun sulhaseni, Ismael, nukkuu niiden kukkien alla. Kolmekymmentä kesää on armaani rinnan päällä jo kukat kukkineet ja kolmenkymmenen talven lumet ne jälleen peittäneet, ja minun morsiusvuoteeni — tässä — on ollut valmiina jo kolmekymmentä vuotta" — mummo löi raskaasti käden otsalleen ja nyökäytti päätään joka tavulle — "kol-me-kym-mentä vuotta".

Hän vaikeni käsi otsalla, ikäänkuin olisi unohtunut muistelemaan tuota pitkää aikaa. "Teillä on hieman omituinen morsiusvuode", alkoi Nehe jälleen.

"Omituinenhan se vähän on, mutta omituisiahan tässä ollaan niin sulhaset kuin morsiametkin. Pitäähän minun vuoteeni olla samanlainen kuin hänenkin, että se olisi muodollaan ja värillään alati muistuttamassa tulevaa, pitkää hääyötäni. Ja kun sitä köyhänä ja sukulaisettomana on itse aikanaan kapionsa hankkinut, niin eipähän sitten vieraalla ajan tullen ole sen suurempaa uhrausta ja vaivannäköä, kuin lyödä muutama naula kirstun kanteen ja nostaa nuorikko sulhonsa viereen aidan toiselle puolen."

"Niinpä on… Teillä on tuossa ikkunallanne myös perin omalaatuinen kukka-astia", huomautti Nehe, heittää mulkautellen pälyileviä silmäyksiä kalloon, jonka luiseen seuraan hänen oli vaikea mukautua.

"Täytyyhän morsiamella toki olla sulhasensa valokuva", vastasi Hauta-Heta. "Onko tuo sulhasenne kallo?" "Ei se kyllä ole sen, mutta kun tullaan sille asteelle, ollaan kaikki tuon näköisiä, niin että kuvaan nähden ei ole väliä sillä, kenen kallo on. Löysin sen kerran hiedasta haudan partaalta, eikä minulla ole kaukaisinta aavistusta siitä, kenen se mahtanee olla. Talveksi nostan sen tuonne nurkkahyllylle kuin kuvan ainakin, mutta kesäisin kasvatan siinä herneitä."

"On olemassa semmoinen isien usko, että ihmisen kallossa kasvatetuilla herneillä saa aikaan paljon hyvää, jos pahaakin. Minä niillä parantelen ihmisiä."

"Se on täynnä siunattua multaa, ja kaippa sen kotiinsa korjaavat, samalla kun minutkin vievät."

"Jopa se siunattu multa tuntuu siinä päiväpaisteessa kuivuneen", sanoi hän ja kaatoi lirauksen vettä kustakin neljästä lävestä.

"Eikö tunnu sentään kolkolta asua yksin näin likellä vainajia, varsinkin pimeinä syysöinä, ja eikö hautojen haju kesäkuumilla ole vastenmielistä ja epäterveellistäkin", huomautti Nehe.

"En näe sormusta sormessasi, mutta kai sinä olet jo ehtinyt rakastua — ehkäpä sinulla on morsiankin?" teki mummo vastakysymyksen.

"Minä kyllä tunnen, mitä rakkaus on, ja onhan minulla morsiankin — mutta se on kaukana täältä", sanoi Nehe hiukan punastuen.

"Kaukana?… Eikö sinusta olisi autuaampaa, että se olisi likellä, ihan vierelläsi?"

"Niin no, pitäisihän sinun sydämesi sitten ymmärtää, minkä tähden tämä minun tupapahaseni on näin likellä hautausmaata, joka on minulle kuin häähuone ja sen kesäinen haju kuin palsamin tuoksu… Sinun on turhaa sanoa, että on eroa — että sinä olet nuori ja minä olen vanha — että sinun armaasi on elossa ja minun on kuollut. Sama ikuinen tuli se palaa minun povessani kuin sinunkin ja kaikkien niiden povissa, joiden rinnoissa rakkauden kaipuuta on."

"Niin kai — niin kai se on… Mutta tietääkö mummo, keitä ovat ne, isä ja tytär, jotka nukkuvat sen ison kivipaaden alla?"

"Nekö?… Tässä puhellessa unohtuu ja jäähtyy kahvi kokonaan. Ryyppäähän kuppi kuumaa, niin tarinoinpahan sitten… Ne vainajat ovat siellä sammaltuneen paatensa alla maanneet jo kauemman aikaa kuin useimmat meistä nykypolven vanhoistakaan olemme eläneet."

"Ei se semmoinen muisto joudu milloinkaan unhoon, vaikka se kai vainajien itsensä puolelta olisi hyvin toivottavaa. Rajalenius kuuluu olleen hyvin rikas ja korkea herra, suuren kartanon omistaja jossakin kaukana etelässä. Siinä hovissa oli ollut sauna, jossa oli alkanut kummitella. Muutamakseenkin hovin väen iltahämyssä kylpemään mennessä oli saunan ovessa tullut vastaan outo mies, kavunnut ylös seinää myöten ja kadonnut päädyn avoimesta ikkunasta laipiolle. Kerran, kun hovin työläisten tupa talvipakkasella oli pantu joksikin aikaa kylmille ja väki mennyt yöksi saunaan maata, oli ullakolta valkean sammutettua alkanut kuulua pienten lasten itkun vikinää ja niinkuin joku olisi juossut laipiolla edestakaisin, niin että multaa oli varissut niiden makaajien päälle. Kun ne itkut ja ryskeet eivät ottaneet loppuakseen, oli hovin herra vihdoin määrännyt saunan hajoitettavaksi. Mentyään eräänä aamuna työtänsä aloittamaan olivat purkajat huomanneet neljä kattolautaa irroitetuksi naulauksestaan räystään puolelta. Miehet olivat kohottaneet lautoja, ryömineet siten saamastaan aukosta ullakolle ja arvelleet, että samaa tietä oli siellä ennenkin käyty. Omia ajatuksiaan ajatellen oli toinen purkajista ensi työkseen alkanut raaputtaa käsillään laipiomultaa ja löytänyt joukon siihen piilotettuja pieniä luita, niinkuin rotan ja oravan luita. Tarkattuaan lähemmin löytöänsä oli hän selkänikamista ja pääkalloista hoksannut, että ne olivatkin keskensyntyneitten ihmissikiöitten luita. Jo kauan sitä ennen oli korvasta korvaan kuiskailtu, että hovin neiti piti yhteyttä oman pehtorinsa kanssa. Kun miehet nyt sovittivat nämä huhut, irroitetut kattolaudat, lasten itkut ja löytönsä yhteen, valkeni heille kaikki. He kokosivat luut vasuun, ottivat lakit päästänsä ja koppaa kahtapuolta korvista kantaen astuivat vakavina kuin ruumiinkantajat ainakin, laskien kantamuksensa ylhäisen hovin neidin eteen. Nähtyään päivän valoon paljastettuina omat veriruskeat syntinsä — niinkuin patsaassa lukee — oli neiti valahtanut lumivalkeaksi ja kaatunut pyörtyneenä lattialle, eikä isoon aikaan oltu tiedetty, oliko hän elävä vai kuollut. Mutta kun se hovin herra oli rikas ja mahtava, ei ilmitulleesta rikoksesta oltu nostettu oikeudenkäyntiä hänen tytärtänsä vastaan.

"Sitten se hovin herra, jonka rouvan armias kuolema oli aiemmin korjannut näkemästä lapsensa hirveää lankeemusta, kuului myyneen maansa ja mantunsa ja lähteneen etsimään itselleen ja tyttärelleen lymypaikkaa kauas entisiltä asuinsijoiltaan. Lieneekö hänestä tämä Lohilahden kylä ollut piiloisin soppi Suomenniemellä, mutta niin vain on, että hän täältä oli ostanut maapalstan ja rakentanut kartanonsa järven rannalle.

"Mutta eipä ollut kulunut pitkääkään aikaa tuon salaperäisen herrasväen tulosta, kun sanoman musta korppi oli lentänyt tännekin ja raakunut ihmettelevien ihmisten korville entisen hovin neidin synkeän tarinan. Kävi niin, kuin tässä isossa kirjassa sanotaan: Heidän tekonsa seuraavat heitä.

"Ikäänkuin tyttärensä suurten syntien sovitukseksi oli herra heti tulennaltaan ruvennut rakennuttamaan kirkkoa ja perustamaan hautausmaata. Ensimmäisenä siemenenä siihen kätkettiin hänen tyttärensä. Haudalle pystyttämäänsä patsaaseen isä oli valinnut raamatunlauseen ja jo eläessään hakkauttanut siihen myöskin oman nimensä, ilman mitään arvonimiä, vaikka hänellä ei kuulu niistä puutetta olleen."

"Muistolauseen alkupuoli pitää paikkansa liiankin hyvin — miten lienee sen lumivalkeuden laita?" uteli Nehe.

"Niissä asioissa me ihmiset usein olemme värisokeita, niin että se, mikä täällä näyttää sysimustalta, havaitaankin tuolla ylhäällä lumivalkeaksi. Minä olen kehrännyt villoja, kutonut kankaita ja värjännyt lankoja ilmoisen ikäni; mutta ihmisten katkenneita elämänlankoja ei värjätä meidän väripadoissamme. Se hovin neiti kuuluu täällä Lohilahdessa viettäneen niin eristettyä elämää, että häntä ei juuri kukaan saanut puhutella eikä tutkistella hänen sielunsa tilaa. Kalpeakasvoinen hän oli ollut kuin haamu ja käyttänyt aina mustaa silkkipukua. Kesäilloin ja varsinkin myrskyisinä syysöinä hän oli usein istunut yksin uimahuoneessa järven rannalla, kuunnellut tuulen raivoisaa ulvontaa ja katsellut kuutamossa valkoharjaisten aaltojen vaahtoisaa leikkiä. Hänen viimeisistä hetkistään ei niinikään ole mitään tietoa. Mutta varmaankin isä tunsi tyttärensä sydämen, eikä ole luultavaa, että hän niin totiselle paikalle olisi pannut paaden vuosisatoja valhetta puhumaan. Tosinhan kerrotaan — vaikka kaikkiin maailman huhuihin ei ole uskomista — sen neidin vielä kuolemansa jälkeen siellä koululla liikkuneen ja myrskyisinä syysöinä uimahuoneessa istuneen, samanlaisena kuin oli eläessäänkin — mustana ja kalpeana."

"Niin. Koulutalo on sen herran ja hänen tyttärensä entinen asuinrakennus, jonka hän kirkon kera testamenttasi kulmakunnalle sillä ehdolla, että siitä tulevina aikoina muodostettaisiin koulu, niinkuin sitten nykyisen rovastimme aloitteesta tehtiinkin. Niin että kirkot ja kouluthan meillä kyllä on, mutta omaa pappia ei ole."

"Ilmankos täällä saa nähdäkin neljän kuninkaan kirjoja luettavan ja
ehtoollisryyppyjä naukattavan kirkon rappusilla, samalla kun sen yhden
Herran kirjat riippuvat ristiinnaulittuina metsissä petäjien kyljissä.
Niiden korttisankarien urhotöitäkö nekin raamattujen naulaamiset ovat?"

"Eihän minulla, hyvä mummo, ole lipereitäkään kaulassani eikä kappaa selässäni", esteli Nehe puoleksi leikillä.

"Jos sinulla on sydämessäsi Jumalan antamat liperit, niin se riittää. Eikähän sinun tarvitse kaikkia papillisia toimituksia tehdäkään, kunhan vain saarnailetkin selvää luterilaista oppia ja johdattelet tätä eksynyttä laumaa oikeaan lammashuoneeseen. Sinä et tunne vielä tätä paikkakuntaa etkä tiedä, kuinka kipeästi täällä väärentämättömän sanan julistajaa tarvittaisiin."

Mielenkiintoisen keskustelun aikana Nehe oli aivan unohtanut ympäristönsä. Mutta kun hän myöhäisen elokuun illan varjojen laskeutuessa pirttiin vilkaisi hämyn verhoamaan pääkalloon ja ruumisarkkuun, muistaen samalla hautausmaan läheisyyden, alkoi hän kiirehtiä pikaista poislähtöä.

VIII.

Nehellä oli koulullansa aluksi vain yksi huone kalustettu. Ruoalla hän kävi naapuritalossa, kunnes ehtisi saada emännöitsijän ja järjestää oman talouden.

Hän oli nukkunut kamarissaan häiritsemättömässä rauhassa jo pari edellistä yötä. Mutta kun hän nyt Hauta-Hetan mokista tultuaan rupesi maata, oli hänen sielunsa äsken näkemiään ja kuulemiaan kuvia niin tuillaan, että uni pysyttelihe loitolla pitkälle yli puolen yön. Nehen vihdoin nukahtaessa kevyeen uneen piiloutuivat vaikutelmat hetkiseksi, mutta palasivat pian uudelleen, kujeillen isännättömässä talossa vaihdetuin vaattein, huonosti salaavat naamiot kasvoilla.

Oli kirkko. Alttarikehän laidalla puoliympyrässä istua ruhjotti kantapäittensä nojassa kyykkysillään julman näköisiä miehiä kuin variksia aidan harjalla. Alttarikehän sisällä kulki punaiseen papinkauhtanaan pukeutunut saatana miehestä mieheen, korttipakka toisessa kädessä ja isomahainen pullo toisessa, pisti pataässän kunkin suuhun ja kaatoi palan paineeksi pullonsa suusta viinaa kakisteleviin kurkkuihin. Saamisensa saatuaan miehet kohoutuivat seisaalle ja voimakkaasti röyhtäisten nyökkäsivät saatanalle, niinkuin ehtoollisvieraitten on tapana kumartaa papille.

Nehe ei saanut nähdä, mitä kirkossa sen jälkeen tapahtui, sillä yks kaks oli hän jo Hauta-Hetan mökissä. Mummo istui paitasillaan kirstussansa, silmälasit nenällä, ja kurkotti käsillään pääkalloa ovella seisovaa Neheä kohti, samalla nauraa kikattaen niin makeasti, että herneenvarsista tehty morsiuskruunu riippuvine palkokoristeineen heilahteli kalisten hänen harmaassa päässänsä ja pääkallo ikäänkuin tanssi hänen naurusta hytkyvissä käsissään. Mutta yht'äkkiä mummo muuttui ankaran totiseksi ja pääkalloa yhä Neheä kohti ojentaen lausui kolkolla äänellä: Ihmisen viimeinen valokuva.

Nehe pakeni pelästyneenä ulos ja huomasi valkoisen lintuparven lentävän häntä kohti hämärtyvän taivaan rannalta. Niiden likemmäksi tultua seisoi musta ammuttu nuoli kunkin verisessä rinnassa. Vihdoin linnut haavoittuneina alkoivat laskeutua alas ja maahan pudottuaan muuttuivat raamatun raiskioiksi.

Ulkona sakeni hämärä vähitellen niin pimeäksi, että Nehe ei voinut nähdä enää mitään. Kun hän siinä paikallaan seisten epäröi, minne mennä, kuului kuin vastaukseksi yöstä yksinäinen huuto: Tule meidän papiksemme.

Miten Nehe oli osannut kotiinsa, sitä hän ei tiennyt, mutta tuskin hän oli ehtinyt vuoteeseensa, kun viereisen huoneen ovi avautui ja entinen hovin neiti astui sisään semmoisena kuin Hauta-Heta oli hänet kuvannut. Pysähtyen niin likelle Nehen vuodetta, että tämä saattoi selvästi nähdä hänen kauniit kasvonsa, neiti alkoi painautua polvilleen lattialle niin hitaasti, että sitä tuskin huomasi, ja niin joustavan kevyesti kuin henki, Yhtä hitaasti kaartui hänen valkoinen joutsenkaulansa ja päänsä kumartui alas, niin että se oli kuin taipuvan varren päässä nuokkuva kalpea kukka. Kun hän siten polvistuneena oli ollut hetkisen kuin ihanin rukous, tuli huoneeseen vanha, valkopartainen mies. Hän tuki toisella kädellä sauvaan kumaraista ruumistansa ja laski toisen kätensä hellästi lapsensa kumartuneen pään päälle, niinkuin olisi anteeksi antaen siunannut häntä. Jääden siihen asentoonsa he eivät puhuneet mitään, ja Nehestäkin tuntui, että syvillä tunteilla ei ole muuta ilmaisukeinoa kuin sydämien sanaton yhteiskieli.

Kun Nehe tämän kauniin unikuvan viipyessä heräsi ja käänsi kiireesti katseensa lattialle, oli kuin hän aamun hämärässä olisi sen vielä valveillaankin nähnyt, kunnes se vähitellen ikäänkuin paikalleen häipyen himmeni ja katosi.

Saman päivän aamuna alkoi koulu Äidit jotka toivat hartaina ja luottavaisina lapsiaan Nehen opetettaviksi ja kasvatettaviksi, olivat ihanassa yksinkertaisuudessaan hänestä verrattavissa niihin äiteihin, jotka aikoinaan toivat lapsiansa sen suuren mestarin luo. Muistui mieleen seminaarin johtajan kevätlukukauden paättäjäispuheessa lausumat sanat Ja kun hän nyt katsoi näiden ujojen ja arkojen sydänmaan lasten silmiin, oli niissä kuin kainoa säteilyä niiltä lämpimiltä porteilta joiden vartijana hänen tästä alkaen tuli olla.

Koulutyö luisti häiriöittä tavallista latuaan. Mutta myöhemmin syksyllä sattui pieni välikohtaus, joka oli saattamaisillaan opettajan esimiestensä silmissä varsin ikävään valoon. Oppilaitten ollessa välitunnilla eräänä aamupäivänä ajoi koulun pihaan parivaljakko. Vaunujen kuomusta työntyi esiin seurakunnan rovasti ja Nehelle tuntematon, pitkäpartainen herrasmies, joka esitteli itsensä tarkastajaksi. Tämä odottamaton tieto vavahdutti hieman Nehen sydäntä, mutta kun hänellä oli opettajakokemusta jo yli vuoden ajalta ja luottamusta oppilaittensa tietoon ja taitoon, astui hän jotenkin rauhallisena vieraittensa kera kouluhuoneeseen.

Oli maantietotunti. Opettaja nosti Suomen kartan telineelle ja kysyi kuin johdannoksi:

Ei ainoaa kättä noussut viittaamaan, oppilaat istuivat paikallaan kuin kivettyneinä. Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Opettajan kasvot punehtuivat punehtumistaan, rovasti nosti käden silmilleen kuin olisi hävennyt, ja tarkastaja heitti hämmästyneitä, jopa vihaisiakin katseita sekä opettajaan että oppilaisiin, jotka tämän nähtyään aivan lyyhistyivät penkkeihinsä kuin odottaisivat iskua päähänsä. Opettaja oli neuvoton. Hän kyllä näki, että oppilaat pelkäsivät, mutta hänestä oli mahdotonta heidän olla niin peloissaan, ettei yksi ainoa monikymmenisestä joukosta voisi pusertaa suustansa paria varmasti tietämäänsä sanaa. Kauhistuttavana iski lopulta hänen mieleensä ajatus, että oppilaat opettajaansa nolatakseen ovat edellisellä välitunnilla tehneet keskenään liiton olla tarkastustilaisuudessa mitään osaamatta. Tällainen otaksuma hänen ja oppilaitten hyviin väleihin nähden tuntui kyllä käsittämättömältä, mutta ei hän moiseen menettelyyn keksinyt muutakaan syytä.

"Se on Suomen suuriruhtinaanmaan kartta", sanoi hän lopuksi itse ja pani kummaksensa merkille, että sanan 'suuriruhtinaan' kohdalla oppilaat vavahtivat.

"Kuka teistä osaa näyttää Suomen suuriruhtinaanmaan rajat?" kysyi hän sen jälkeen.

Kun ei vieläkään noussut pystyyn yhtään kättä, oli opettajan vaikea hillitä suuttumustansa. Hän tarttui jotenkin kiivaasti erään eteväksi tuntemansa pojan vapisevaan käteen ja lievällä väkivallalla johdatti hänet kartalle. Osoitinpuikko kädessä lattiaa kohti sojottaen poika töllötti karttaan, ikäänkuin olisi nähnyt sen ensi kertaa, ja alkoi viimein ryystää itkua. Opettaja talutti nyt oppilaista yhden toisensa jälkeen kartalle kuin kyntysin vastaan haraavia lampaita teurastuspenkkiin, esittämään vieraille yhä surkeampia suun väännöksiä ja itkunäytteitä.

Kuin tähden tuikahduksena pimeältä taivaalta kohoutui vihdoin tunnin lopulla yksi sormi tuskin huomattavasti viittaamaan.

"No, Vilander, tuleppas sinä näyttämään isänmaan rajat", tarrautui häpeän ja harmin mereen uppoutuva opettaja tähän ainoaan oljenkorteen.

Vaikka tämä poika ei suinkaan ollut tärvellyt terveyttään liialla ahkeruudella, suoritti hän kuitenkin tuon vaatimattoman opinnäytteen jotenkin virheettömästi. Mutta kokonaisuuteen nähden jäi hän vieraitten silmissä vain yksinäiseksi valopilkuksi suuren joukon tietämättömyyden yössä.

Välitunnille opettajan huoneeseen mentyä lausui tarkastaja paheksuvan ihmettelynsä oppitunnin johdosta. Opettaja koetti puolustautua, väittäen oppilaitten aina muulloin osanneen läksynsä — myöskin maantietoläksynsä — varsin tyydyttävästi. Mutta tarkastajalla lienee asiasta ollut vakavat epäilyksensä. Hän sanoi kyllä, hänkin, huomanneensa oppilaitten pelänneen, mutta sehän on tavallista varsinkin sydänmaan kouluissa, ja on se seikka lasten edistystä arvosteltaessa aina otettava huomioon. Kuitenkaan ei se tässä tapauksessa voine olla yksinomaisena syynä. Ja jos hän käydessään kevätpuolella uudelleen koulua tarkastamassa huomaa lasten tiedot näin perin vaillinaisiksi — niin, kerrassaan olemattomiksi — ei hän kirjoita nimeänsä ainoankaan päästötodistuksen alle.

Kaiken lisäksi puhkesi koulun puolella yht'äkkiä äänekäs melu. Tarkastaja pudisti tyytymättömänä päätänsä, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa: Tässä koulussa tuntuu kuri olevan samalla tasolla kuin opetuskin. Jättäen vieraansa kahden kesken opettaja kiiruhti hillitsemään oppilaitaan. Eteiseen tultuaan hän pysähtyi tarkkaamaan veistohuoneesta kuuluvaa kiivasta sananvaihtoa.

"Sille sen tulen Vilanterille on annettava komppanian hivutus", kuului joku uhkaavan.

"Mitäs siinä on, selvässä asiassa. Isketään kiinni, pojat, ja — kilterit kinttuihin!"

Opettajan mieleen välähti ajatus: Vilanderia aiotaan rangaista sen vuoksi, että hän seuran pettäjänä oli rikkonut yhteisen rintaman näyttämällä Suomen rajat. Hän meni kiivaasti sisään ja näki useitten poikien jo käyneen käsiksi itkevään, irti rimpuilevaan ja kanteluin uhkailevaan Vilanderiin, toisten alkaessa rapsia housunnappeja auki.

"Mi-mi-mitä tämä on!… Mitä mielettömyyttä tämä on!… Ja ja — mitä sinä siinä seisot kuin roomalainen liktori!" ärähti hän eräälle suurelle pojalle, joka hölmistyneenä oli unohtunut siihen asentoon, missä oli opettajan sisään tullessa: luudasta nykäisemänsä vitsakimppu kohotetussa kädessä.

"Ja mikä oli syynä siihen, että ette osanneet maantietoanne?" tiukkasi opettaja edelleen.

Lapset jättivät rauhaan uhatun toverinsa ja piirittivät tuokiossa opettajansa.

"Niin mitäs kun tuo Vilanter valehteli, että ollaan kuin pyörryksissä vieläkin", tolkkasi muuan itkunsekaisella äänellä. "Mitä se valehteli?" kysyi opettaja. Oppilaat vastasivat nyt kilvassa melkein yht'aikaa, nykäisten sanat toistensa suusta. "Se sanoi, että se rovastin kanssa tullut herra on Suomen suuriruhtinas."

"Ja lyönyt kirveellä olut- ja viinatynnyreistä vanteet poikki, niin että moni ihminen, joka ei osannut uida, oli ollut hukkumaisillaan siihen tulvaan."

"Oli se kanssa lyönyt kämmenellään herroja korvalle, niin että läiske oli kuulunut ympäri kaupungin."

"Mistä te nyt sitten olette saaneet tietää, että Vilander valehteli?" kysyi opettaja.

"Ei se tämä herra ole sama tarkastaja, joka täällä on ennen käynyt, mutta eikös se kuitenkin ole tarkastaja vain?" kysyi varmuuden vuoksi joku koulun vanhemmista oppilaista.

"Tarkastajahan se on… Sitä suuriruhtinastako te tosiaan pelkäsitte niin kauheasti, että ette uskaltaneet suutanne avata?"

"Eihän sitä muuten olisi niin pelätty, mutta kun tuo Vilanter valehteli, että se reuhtoo täällä samalla tavalla kuin kaupungissakin."

"Minäkin kun katsoin karttaan, niin puhalsi pelko silmiini semmoisen sumun, että en erottanut yhtä ainoaa rajaviivaa", sanoi se poika, jonka opettaja ensimmäiseksi oli kartalle taluttanut.

"Ja minun silmissäni näyttivät ikkunatkin mustilta kuin terva", totesi toinen.

Kun lapset olivat melkeinpä kerskaillen esittäneet toinen toistaan pöyristyttävämpiä esimerkkejä siitä, kuka heistä kovimmin oli pelännyt, kysyi opettaja ankarana Vilanderilta, miksi tämä oli moisia päättömyyksiä valhetellut ja aiheuttanut häpeää koko koululle.

"A… antakaa anteeksi, opettaja", nyyhkytti poika. "En minä sillä mitään… pahaa… Mutta kun se herra tuli kuomusta… ja kun sillä oli niin suuri parta, niin… niin ihan itsestään tuli mieleeni semmoisia satuja, joita sitten kerroin toisille, ja… ja rupesin niitä viimein… itsekin uskomaan."

Opettajalla ei ollut nyt aikaa eikä tilaisuutta syyllisen rankaisemiseen, hän kiiruhti kamariinsa kertomaan kuulemiaan vieraillensa.

Nämä tulivat aluksi hyvin vakaviksi, mutta sitten he, vanhat miehet, alkoivat puuskuttaa sieraimiinsa hiljaista, pidätettyä naurua, niin että päät nyökkyivät ja vatsat hytkivät.

"Eh-eh… enpä minä olisi uskonut koskaan näin korkeaan arvoon kohoavani", sanoi tarkastaja naurunsa lomasta.

"Niinpä kyllä, mutta sitä ei moni ole ollut niissä korkeuksissa senkään vertaista aikaa."

"Kun valtakunnassa on, ikävä kyllä, sattunut anarkismiin vivahtavaa sisäistä levottomuutta, saanen jättää sen aiheuttajan rankaisemisen teidän majesteettinne armolliseen harkintaan", koetti opettajakin, tosin vielä jotenkin väkinäisesti, yhtyä leikinlaskuun.

Tarkastaja muuttui jälleen vakavan miettiväksi, ikäänkuin hänen tässä erikoistapauksessa olisi ollut vaikea keksiä oikeaa kasvatusopillista ratkaisua. Pitkää partaansa sivellen hän vihdoin lausui:

"Tjaa… hm… Eihän kyllä… eihän kyllä valhetteleminen sellaisenaan ole sallittavaa. Mutta kun tämä poika, niinkuin opettaja juuri on vakuuttanut, ei ole tehnyt tekoaan ilkeämielisyydestä eikä tarkoittanut vahingoittaa ketään, ja kun hän lisäksi on kuvitelmiaan lopuksi itsekin uskonut, on hänen hairahduksensa luettava pikemminkin lapsellisen vallattomuuden ja eräitten sielullisten lakien tiliin kuin moraaliseksi rikokseksi. Ja kun sitäpaitsi hänen keksimänsä tarina todistaa alkuperäistä mielikuvituksen rikkautta ja… ja huumorin lahjaa, on meidän kasvattajien suhtauduttava varovaisesti tällaisiin harvinaisiin ilmiöihin eikä koetettava liialla ankaruudella niitä tukahduttaa, "vaikkapa ne… vaikkapa ne joskus pyrkisivätkin ryöpsähtämään yli äyräittensä. Sen vuoksi minä, niin sanoakseni kruunauslahjanani annan hänelle anteeksi ja toivoisin myöskin opettajan — opettajan, jolta minun puolestani on pyydettävä anteeksi liian hätäinen arvosteluni, ja joka tästä leikistä on saanut enimmän kärsiä — langettamaan myöhemmin syylliselle mahdollisimman lievän rangaistuksen."

Rovasti mutisi hieman tyytymättömänä jotakin kuritta kasvamisesta ja kunniatta kuolemisesta. Mutta opettajan mielestä tarkastajan lausunnossa ilmeni ymmärtävä ja laajasydäminen ihminen eikä ahdasmielinen pedagogi.

Seuraavalle tunnille mentäessä hymyilivät pulpettiensa ääressä seisovat oppilaat vapautuneina vieraille tuttavallisesti kuin oman talon väelle. Ikäänkuin menetettyä korvatakseen koetti nyt kukin parastaan, ja suoriutuivatkin useimmat sangen tyydyttävästi, vieläpä monet kiitosta ansaitsevalla tavalla. Sydän sykkyrällä oli Vilander odottanut, mitä tuleva on, mutta ihmeekseen huomasikin kolttosensa ikäänkuin unhoon painetuksi. Tästä kiitollisena hän innostui niin, että — mikäli sattui joskus jotakin tietämään — viittasi molemmin käsin, hokien puoliääneen: "minä, minä!" Ja kun tarkastaja oppilaiden kirjoitusvihkoja katsellessaan tuli nyt jo tuntemansa Vilanderin luo ja sipaisi pehmeällä kädellä pari kertaa hänen pellavatukkaista päätänsä, oli pojasta, niinkuin tarkastaja tällä teollaan olisi lopullisesti hänen hairahduksensa hautaan siunannut.

Istuuduttuaan jälleen tuolille ja huomattuaan Vilanderin salaa pyyhkäisevän kyyneltä silmästänsä, tarkastaja tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tavalla tai toisella sydämeen ammuttu nuoli tehoaa varmimmin.

Ennen poislähtöään pyysi rovasti opettajaa, jota hän oli kuullut mainittavan sanaa harrastavaksi, vakaahenkiseksi nuoreksi mieheksi, koulutyön ohella selittämään sanaa sunnuntaisin myöskin aikuiselle väestölle, joko koululla tai mieluummin kirkossa.

Tämä oli opettajalle jo kolmas samanlainen pyyntö, tullen tällä kertaa erittäin pätevältä taholta. Ehdotus oli hänen salaisten toiveittensa mukainen: saarnastuoli oli kouluajoilta alkaen kangastellut hänen mielessään maallisenkin kunnian korkeimpana kukkulana. Syy, miksi hän ei kuitenkaan heti ollut valmis ottamaan mieluisaa tarjousta avosylin vastaan, oli poikamainen ujous, jonkinlainen epäluuloinen oman arvon väheksyminen. Hän punastui jo pelkkää ajatustakin, että hänen, Nehe Norosen, Norolan töllin pojan ja Muksalan talon entisen kesärengin pää pylkähtäisi saarnastuolin laidan takaa seurakunnan näkyviin — alhaalla silmiä kuin kalakopassa uteliaina tuijottamassa häneen. Sitten pitäisi painaa kasvonsa saarnastuolin kirjalaudalle, jolloin ihmiset näkisivät vain hänen punertavan päälakensa, kohoutua pystyyn ja vähän aikaa seurakuntaa vaieten silmäiltyään lausua juhlallisella, papillisella äänellä: "Armo olkoon teille…" Totisesti hän ei pääsisi saarnassaan noita kolmea sanaa pitemmälle.

"Kiitän luottamuksesta, mutta kyllä minun on pyydettävä vielä ajatusaikaa, ennenkuin voin saarnaamisasiassa antaa lopullisen vastaukseni", sanoi Nehe rovastille.

IX.

"Hyviä iltapäiviä, hyviä iltapäiviä. Täällä se Ristiina vain koululla emännöipi ja kahvia keittää tihrustaa. On se nyt vanha kunniaan kohonnut", sanoi Otteljaana, kyläkunnan juoruämmä, pistäytyessään eräänä iltapäivänä opettajan emännöitsijän luo vierailulle koulun kyökkiin.

"Eipä hätää hituakaan. Vaan eiköhän tuo nyt opettaja yhtäkaikki löytänyt mehuisampaa vaimoihmistä toverikseen — kun nyt tuommoisen luukasan… Vai eikö ehkä olisi muuten halunnut?"

"Ei ole pyydetty — vaikka kyllä kai minä tuon kyökkihuushollin suorisin siinä, missä joku toinenkin."

"Mikäs siinä olisi. Eipähän nämä tämmöiset sapuskat keisarin kokkia kaivanne."

"Ei taida kyllä opettajankaan nenänaluset olla ylen herkulliset — köyhältä näyttää vähän tuo kalustonkin puoli."

"Milläpä varoilla se opettajakaan tässä herkutteleisi ja ylellisyyksiä laitteleisi, alkava mies, jolla on kouluvelat ja monet muut menot hartioita painamassa."

"Vai töllin… Mutta ei se kai sentään ylpeä liene, vaikka onkin kohonnut opettajaksi?"

"Olkoon vaikka alavakin, mutta sen minä vain sanon, että tässä talossa minä en asuisi yhtä ainoaa päivää, yötä liiatenkaan."

"Heh!… Talossa, jossa sielut liikkuu… Oletko sitä mamsellia sattunut jo näkemään?"

"Höpsis kanssa! Hiittäkö, en minä paremmin sano, opettaja tässä tekisikään vapisemassa mokomilla kuuhkeloilla kuin sinä ja sinun laisesi ovat. Minä sitten en ole milloinkaan nähnyt mitään sellaisia, enkä kuullut mitään, enkä usko mitään. Enkä minä ole tähän ikääni pelännyt kuin yhden ainoan kerran, mutta silloin pelkäsinkin niin, että parku pääsi."

"Ähä!… Sinähän tuota oletkin ammatillinen ruumiinpesijä, mutta pitipäs kerran yöterinkin veren vavahtaa. Mitäs sinä silloin yhden kerran pelkäsit?"

"Olin siinä mustalaistytön kokoinen, kun ensi kerran huomasin haivenia kainalokuopissani."

"Vanhemmat tytöt peloittelivat, että ne leviävät yli ruumiini kuin koirankuonolaisilla. Vasta äiti vanha sai minut selityksillään rauhoittumaan."

"Kaiken näköistä. Mutta ei se taida opettajakaan olla arkalasta kotoisin, kun kuuluu heti tulennaltaan uskaltaneen käydä Hauta-Hetan mökissä."

"Mutta mikä sitä opettajaa oikein valvottaa, kun sen ikkunasta pilkottaa tuli kaiket yöt. Mitä se tekee — lukeeko se?"

"Lukevankin näkyy ja mitäpähän lasten vihkoja korjaillee. Myöhemmin iltaisin menee ulos ja kävelee tuossa pihassansa edestakaisin kuin vanki koppinsa lattialla."

"Äläh… aa!… Vai on sillä morsukainen. Olisipa lysti tietää, kuka tuo onnellinen on… Ei kai se olle näitä meikäläisiä?"

"Niin, niin — tietysti. Jopahan ne, opettajat ja semmoiset, viitsisivät vilkaista silmännurkallaankaan näihin Lohilahden tallukoihin. Mehän täällä, hyväkkään vinosilmät, kuulumme olevankin lappalaisten sukua."

"Istuksiihan se isäntäni välimmiten pitkät tovit iltaisin täällä minunkin luonani, ja puhetta sillä piisaa."

"Aa …! Havitteleeko tuo niinkuin hyväilemään?" kysäisi Otteljaana - silmää iskien. "Ne on herrat vähän semmoisia."

"Morsiamestaan, koulutovereistaan ja mistäpähän milloinkin. Se on — puheli tässä eilissäkin iltana — se on kuin palloleikkiä tuo ihmiselämä. Heitäkin, toveruksia, elänyt yhdessä siellä koulussa vuosikausia kuin saman perheen jäseniä — nyt viskeltyinä ympäri avaran Suomen. Kerran keväällä kuullut jonkun heikäläisen, röökkinän, laulavan jossakin metsässä. Ja vaikka hän ei ollut sitä veisaajaa nähnyt eikä tiennyt, kuka se oli, niin, sanoi, sen virren hän muistaa aina. Istuu sitten vaiti pitkän purron ja huokaa vihdoin kuin itsekseen: Missä nyt laulellee laulujansa sekin. Opettaja sanoo olevansa syntyjään erämaan lapsi, mutta elänyt sitten vuosimäärin niin erilaisissa oloissa, että hän on jo ehtinyt jonkun verran vierautua siitä ja se hänestä. Sen vuoksi tuntuu hänestä aluksi, kunnes väljähtyneet välit taas lämpenevät, olo näin sydänmaissa juurettomalta ja syysillat ikäviltä."

Kahvit juotuaan Otteljaana lähti kiitellen kostellen kyökistä, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt mennä pitkällekään, kun jo tulla touhusi takaisin.

"Herra näköön, kun olin, höperö, unohtaa kauppiaan lähettämät opettajan lehdet poveeni", uhoili hän ja kaivoi povestaan muutamia sanomalehtiä.

"Panehan siihen pöydälle, vienpähän sitten opettajalle, kun herää", sanoi Kristiina.

"Hm… Päivät maataan, yöt valvotaan ja poltetaan kunnan öljyä. Hyvästi vaan."

Oli lämmin kuutamoilta. Nehe koetti tapansa mukaan lyhentää pitkää ikävää ehtootansa kävellen ja haaveksien koulunsa pihamaalla ja järven rannalla. Kun kylästä isoon aikaan ei ollut näkynyt enää tulen tuiketta, tuli hän kamariinsa. Huomatessaan pöydällä sanomalehdet, jotka Kristiina hänen ulkona ollessaan oli tuonut, hän istui keinutuoliin silmätäkseen pikipäin ennen maatamenoaan tärkeimpiä uutisia pääkaupungin lehdestä. Mutta vilkaistessaan avaamansa lehden etusivulle hän hätkähti niin, että oli pudottaa sen kädestään. Hän tarttui molemmin käsin lehden laitoihin ja loitonsi sitä niin kauas kuin käsivarret ulottuivat. Ja kun hän nyt tältä etäisyydeltä oli kotvan katsonut Helmin ja tämän Nehelle tuntemattoman sulhasen kihlausilmoitusta, tapahtui silmien kyynelvesissä omituinen valon taittuminen: kirjaimet väliin suurenivat, väliin pienenivät tai hämärtyivät harmaaksi sumuksi. Oli kuin suurennuslasia olisi siiretty edestakaisin hänen silmiensä edessä. Kohtalokkaat kirjaimet alkoivat lisäksi tanssia hänen silmissään vapisevain käsien tahdissa, paperin ratinan yhä kiihtyvämpänä säestäessä tätä ilkkuvaa karkeloa.

Nehe laski lehden raskaasti, melkein lyöden pöydälle ja iski nyrkillään sitä, niin että huone kumahti. Otti sitten kynän ja piirsi musteella paksuviivaisen kehyksen Helmin nimen ympäri ja ristin sen yläpuolelle, veti viivan "Kihloissa" sanan yli ja vapisevalla kädellä kirjoitti sijaan "Kuollut". Katsottuaan hetkisen näin muuttamaansa ilmoitusta, kirkkaan kyynelhelmen silloin tällöin tipahtaessa rapsahtaen paperille hän horjahti kasvoilleen lehden yli pöytää vasten, jääden liikkumattomana siihen asentoon, ikäänkuin hänkin olisi kuollut.

Kun hän siitä vihdoin syvään huokaisten kohoutui istualle, katseli hän ympärilleen kuin oudossa paikassa: tuossa on tuoli, vuode, lamppu palaa pöydällä ja taskukello käydä tikittää sen jalan juurella — puoli kaksitoista näkyy olevan. Hän heitti ikkunasta silmäyksen valoisalle pihamaalle ja ylös taivaalle… Kas — kuuko se tuolla?… Vai onko se aurinko, kun niin säteilee? Nehe oli kaupungissa matami Isaksonskalta saanut tietää kouluaikaisista unissaliikkumisistaan. Iski mieleen ajatus: Ehkä hän nytkin on samanlaisessa tilassa, ehkä tämä kaikki onkin vain pahaa unta. Mutta kun hänen silmänsä sattuivat sanomalehteen, vihlaisi sydäntä hirveä totuus.

Nehe otti päällystakin yllensä, sammutti lampun ja meni koulueteisen kautta ulos, ettei kyökissä nukkuva Kristiina heräisi. Hämärästi tajuten hän sivuutti nukkuvia taloja ja välkkyvä-ikkunaisen kirkon. Tuli vastaan joku yksinäinen öitsijä.

"Yötä, kaveri", tervehti tämä, pysähtyi ja jäi ihmeissään katsoa virnottamaan kiireisen kulkijan jälkeen. Eihän se vain opettaja liene samoilla matkoilla kuin hänkin? Nehe samosi tietänsä edelleen, sukeltautui kylän laidassa petäjikköön, jossa oli varjoisaa ja synkkää kuin kuilun pohjassa. Mutta hän ei pelännyt, tuskinpa kammahtaisi, vaikka hautausmaan koko väki marssisi valkoisissaan häntä vastaan, ristit olalla. Vihdoin hän ikäänkuin löysi itsensä koputtamasta Hauta-Hetan mökin ovelle. Mutta kun sisältä ei kuulunut vastausta, meni hän hautausmaan portille. Käsivarsiaan ojentavat hautaristit näyttivät kutsuvan häntä avattuun syliinsä: Terve tuloa, terve tuloa tänne — kaikki murheelliset.

Hauta-Heta istui penkin tapaisella kuihtuneen kukkaskumpunsa ääressä. Nehe astui portista sisään ja hattua nostaen tervehti häntä. Olipa kuin itse Hauta-Heta olisi hieman säpsähtänyt, äkätessään miehisen ilmestyksen kumartelevan ja nostavan hattuansa yösydännä ristien keskellä.

"No…! Mikäs nyt on?… Mikä sinut tuo tänne — tähän aikaan?" kyseli hän kummastuneena tunnettuaan tulijan.

"Kohtalotoverit etsivät toistensa seuraa", vastasi Nehe, istuutuen penkille mummon viereen.

"Kuollut se on — minulta. Vaan jospa se olisikin haudan sylissä, niin se, niinkuin Ismaelinne on teidän, olisi kuitenkin minun. Mutta minun Helmini on nyt toisen miehen sylissä."

"Ai-ai!… ai-ai!… Nyt teidän väliinne on revennyt juopa niin leveä ja syvä, ettei edes kuolemakaan voi sen yli siltaa rakentaa."

Hauta-Heta mietti hyvän aikaa, mitä hänen pitäisi vastata tuolle nuorelle miehelle, joka aikaa katsomatta oli juossut hänen luoksensa saamaan lohdun lääkettä kirveleviin sydänhaavoihinsa, aivan kuin hengenhätään joutunut kolkuttaa lääkärin ovelle, oli yö tai päivä. Sanoi vihdoin:

"Minä, sinuna, lankeaisin täällä hautojen keskellä polvilleni, ristisin käteni, kohottaisin ne ylös tuota kuun kirkastamaa taivasta kohti ja huutaisin korkealla äänellä: Kiitetty olkoon Herra!"

"Siitäkö kiittäisin Herraa, että hän salli toisen ryöstää minulta kalleimpani?"

"Sillä jos näin tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa tapahtuisikaan", jatkoi Hauta-Heta aloittamaansa ajatusjuoksua, ikäänkuin ei olisi kuullut Nehen vastaväitettä.

"Jos sen Helmisi rakkaus sinuun jo kihlausajan tuoreudessa oli niin löyhällä perustalla, että se sortui ensimmäisen tuulenpuuskan henkäistessä, niin kuinka se olisi voinut kestää niitä myrskyjä, jotka huojuttavat avioliiton kuivaa honkaa. Kun minun Ismaelini kuoli, olisi minulla, silloin nuoruudessani, ollut ottajia, pulskiakin poikia. Mutta minä vain niiasin ja sanoin: Kiitos, ei — olen kihloissa. Niin sitkeätä pitää rakkauden olla ja niin syvällä sen juuret — ja ellei se semmoista ole, niin ei se oikeata rakkautta olekaan", sanoi mummo.

Aamupuolella yötä Heta lähti hautausmaalta. Mutta hän ei heti uskaltanut mennä maata, vaan istui tupansa kynnykselle ikäänkuin Neheä vartioimaan.

Istuen yksin penkillä kumaraan painautuneena Nehe oli kotvan aikaa yhtä äänetön ja liikkumaton kuin täällä oli kaikki muukin. Mutta yht'äkkiä hän löi kädet kasvoilleen ja ääneen parahtaen heittäytyi maahan pitkäkseen, heittelehtien kuin suuressa tuskassa. Siinä kieriessään hän osui kulkeutumaan erään läheisen ristin juurelle, tarrautui sylin siihen ja painoi rajusti rintaansa vasten kuin haaksirikkoon joutunut käsiin saamaansa laudanpalaa.

Kun hän rististä vihdoin irroittautui ja kohoutui istualle, puistatti hänen hikistä ruumistaan kylmän väreet, mutta päässä ja sydämessä kumisi ontto tyhjyys. Nehen oli kevyt olla. Kuoleman äänettömyyden ympäröidessä hänen harhaileva katseensa kulki rististä ristiin, pysähtyen lopuksi Rajaleniusten patsaaseen, joka näin kuun valossa näytti entistä jylhemmältä. Ikäänkuin entisen, tuhkaksi palaneen rakkauden raunioille oli patsaan alta kohoutuvinaan hänen unessa näkemänsä naisen haamu ja viittaavan luokseen. Tietämättä oikein mitä teki, Nehe taittoi Hauta-Hetan istutuksista mustaksi paleltuneen, kahisevan kukkasen ja laski sen entisen hovinneidin haudalle. Kohoutui sitten varpailleen ja kurkkottautui suutelemaan kylmän kiven kupeesta Bertha Ingeborgin sammaltunutta nimeä.

"Tuota sinun ei olisi pitänyt tehdä", sanoi Hauta-Heta hiljaa itsekseen ja meni nyt vasta kirstuunsa nukkumaan.

Seuraavana päivänä Nehe kirjoitti rovastille olevansa nyt valmis puheena olleeseen saarnaajan toimeen ja ilmoitteli koululasten välityksellä paikkakuntalaisille, että hän puhuu kirkossa ensi sunnuntaina tavalliseen jumalanpalvelusaikaan.

Määräajan tultua oli pieni kirkko väkeä täynnä. Joukossa näkyi Hauta-Heta ja useita lihanpyhiä, olipa uteliaisuus tuonut Herran huoneeseen eräitä kortinpelaajia ja viinankeittäjiäkin. Nehe oli muutamassa päivässä tullut niin koettelemusten karaisemaksi, että kun hän nyt saarnavirren loppusäkeistöä laulettaessa astui sakaristosta kirkkoon, oli aiemmin vaivannut ujous ja epäröinti kuin pois pyyhkäisty. Hän nousi nopeasti, melkein kuin vihassa ylös saarnastuolin portaita ja tavanmukaiset esivalmistukset suoritettuaan lausui tekstinsä sanat:

Kypsyneemmät sanankuulijat tätä omituista saarnan alkua mielessänsä oudoksuivat, ja nuoret tytöt nostivat huivinsa nurkkaa huulilleen; sillä ei ollut sopivaa näyttää nauravaa suuta kirkossa.

"Simon Joonaanpoika, rakastatkos minua?" toisti Nehe, ja nyt vasta kuulijat ymmärsivät, mistä on kysymys.

"Kolme kertaa teki Vapahtajamme Pietarille tuon kysymyksen, tullakseen vakuutetuksi tämän rakkauden vilpittömyydestä. Miljoonia, miljoonia kertoja sitä ennen ja sen jälkeen on ihmisille tehty sama kysymys ja rullaan tekemään hamaan maailman loppuun asti. Köyhä kerjäläinen, joka nälkäisenä astuu pirttiisi, kysyy aralla katseellaan: Rakastatkos minua? Laiha juhta, joka heikoilla voimillaan ponnistelee raskasta kuormaa sydänmaan umpiteillä, huokaa ruoskaa heiluttavalle ajajalleen: Rakastatkos minua? Kun pakkanen paukkaa nurkissa ja valkealla hangella ei näy ainoaa siementä, tirskahtaa pieni lintunen jäisellä oksallaan erittäinkin teille, lapset: Rakastatkos minua? Nuorukainen ja neitonen, kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä, kohtaavat toisensa. Sydämet syttyvät ja silmät kuiskaavat tuon ujon, ikuisen kysymyksen: Rakastatkos minua?"

Pideltyään sitten Pietaria jotenkin kovakouraisesti hän saarnansa toisessa jaksossa kiivastui omista sanoistaan. Kädet lujasti puristettuina saarnastuolin kirjalaudan laitoihin hän totesi, kuinka valhe ja petos ja uskottomuus yhä vieläkin rehoittavat maailmassa. Kuinka esimerkiksi nuori nainen, joka kyllä ulkonaisesti voi olla kaunis kuin enkeli, saattaa piilottaa petoksen perkelettä ihanassa povessaan kuin ruusupensas pistävää piikkiä, murskaten raunioiksi nuorukaisten sydämiä. Pietari, mies, ymmärsi edes itkeä ja hävetä ja Juudas Iskariot solmia silmukan kaulaansa, mutta nämä lemmellä leikkivät Eevan tyttäret saattavat kevein sydämin, vieläpä ilkkuen ja ylpeillen poimia yhä vieläkin kielletyn puun omenia rakkauden Eedenistä.

Lopuksi hän jälleen heltyi ja päätti saarnansa ajallisen elämän epävarmuuteen. Tämänpäivän rikas — rakkaudestakin rikas — voi huomenna olla köyhä, tämänpäivän onnellinen huomenna onneton. On ainoastaan yksi, joka varmasti voi aarteensa pitää: hauta.

Kun ihmiset saarnan päätyttyä poistuivat kirkosta, tulkitsi muuan kuulijoista varmaankin yleisön suurimman osan ajatuksen lausuen:

Tämän omastakin mielestänsä onnistuneen ensi kokeen kannustamana Nehe päätti ruveta lukemaan saarnatutkintoa. Mutta samalla sisältyi päätökseen annos loukatun ylpeyden sekaista uhmaakin: hän tahtoi Helmille näyttää, mihin hän kykenee. Rakkaus entiseen morsiameen ei ollut hetkessä kokonaan pois puhallettu. Mutta Nehe ei ollut niin meltoa ainesta, että hän murheensa masentamana olisi jäänyt veisaamaan hedelmättömiä valitusvirsiä ensi lempensä kyteville raunioille. Vastoinkäyminen päinvastoin kannusti häntä tässä pyrinnössään ja antoi voimaa tuleviin ponnistuksiin. Olipa hän lisäksi näkevinään siinä kaitselmuksen pikkusormen viittauksen uuteen kutsumukseensa, sysäyksen saarnastuolin korkeutta kohti.

Kuin loppuselvitykseksi suunnitteli Nehe Helmille lyhyttä kirjettä. Palauttaen saamansa kuivahkot rakkauskirjeet ja pyytäen omiansa takaisin hän siinä aluksi onnitteleisi Helmiä näköjään sydämellisesti uuden valinnan johdosta ja sanoisi hänkin lähemmin harkittuaan tulleensa sellaiseen käsitykseen, että näin muuttunut asiaintila on onneksi heille molemmille. Sitten lopuksi ikäänkuin sivumennen huomauttaisi: Minä täällä Lohilahden seurakunnassa olen vain pappina, mutta minä en tiedä, mikä se sinun… ei: Teidän sulhasenne mahtanee olla.

- Seuraavana keväänä koulun päätyttyä Nehe lähti piispankaupunkiin saarnatutkintoa suorittamaan. Matkan varrella hän poikkesi entiseen seminaarikaupunkiinsa tervehtimään kouluaikaista tuttavaansa, nuorta pappia, ja kysäisemään tältä lisäneuvoja tutkintoa varten.

"Enhän tiedä oikein, pitäisikö nauraa vai itkeä miehelle, joka aseettomana menee karhun pesälle."

"Niin luullakseni — tai ainakin hyvin heikoin asein. Kuinka kauan olet valmistautunut tätä aikomaasi askelta varten?" kysyi pastori.

"Olihan minulla jo seminaariaikanani erikoisharrastusta sanan viljelyyn ja olenhan koko viime talven koulutyöni ohella lukenut ja saarnoja valmistellessani itseäni kypsytellyt. Niin — ja olenhan sitäpaitsi käynyt Hauta-Hetan koulua."

"Onpahan siellä meidän kylässä muuan vähän kohollaan oleva muija, joka tuntee raamattunsa paremmin kuin moni pappi ja saa salatuista asioista tietonsa nähtävästi suoraan henkimaailmasta", sanoi Nehe ja koputtaen sormella otsaansa jatkoi leikillisesti: "Täällä on tietoja, että pakottaa. Katsokoon vain piispa eteensä, ettei joudu pussiin."

"No, onhan sekin valmistuksesi parempi kuin ei mitään. Mutta ennenkuin sinä tätä tutkintopöytää varten olisit tarpeeksi paistunut, pitäisi sinun kypsytellä itseäsi vähintään kolme, neljä vuotta. Sattuessaan sille päälle voi se mies, piispa, viskata raamatun syvyyksistä tutkittavansa eteen sellaisia gordilaisia solmuja, että vain harvalla on niin terävää hengen miekkaa, joka niitä kykenee auki iskemään. Vuosikausia virassa olleet papit vapisevat mennessään sen ukon eteen pastoraaliansa suorittamaan."

"Papit ja pipit!… Minkä neuvon sinä sitten minulle, syrjäkylän koulumestarille antaisit?"

"Sellaisen neuvon, että syötyämme lähtisimme yhdessä tuonne järvelle ahvenia onkimaan. Oleilisit täällä vieraanani jonkun päivän ja kääntäisit sitten kenkäsi kärjet koreasti Lohilahtea kohti niine tutkintoinesi."

"Ei totisesti!… Akka tieltä pyörteleikse. Sanonpa Lutherin suulla: Vaikka piispankaupungissa olisi perkeleitä kuin tiilikiviä sen katoissa, tahdon sittenkin sinne mennä. Ongi ahvenia sitten kun tulet rovastiksi, mutta eikö sinulla ole yhtään järkevää neuvoa miehelle, joka pyrkii eteenpäin?"

"Mitäpä neuvoja minä tässä enää ehtisin antaa, jos kykeneisinkään — siellä on näet vielä omakin pastoraalini lujien lukkojen takana. Mutta jos sinä nyt välttämättä tahdot tuon punaisen tukkasi kärventää vielä punaisemmaksi, niin älä yritä yksityistutkintoa piispan luona, vaan koeta suorittaa se tuomiokapitulin edessä."

"Tuomiokapitulin tutkintotodistus on ikäänkuin virallisesti pätevämpi kuin piispan yksityisesti antama."

"Voisi olla terveellistä viimeiseksi voitelukseksesi silmäillä tuota, mikäli matkalla tilaisuutta on", sanoi hän ojentaen kirjan vieraallensa.

Matkaansa jatkaessaan Nehe laivan kannella, kyytirattailla ja majataloissa yöpyessään pänttäsi päähänsä pastorin antamaa kirjaa, niin että hänellä lopulta oli isagogiikka jotenkin selvillä.

Perille tultuaan hän meni tuomiorovastin pakeille asiaansa esittämään. Tämä neuvoi Nehen jättämään kirjallisen tutkintoanomuksen tuomiokapituliin ja kehoitti hänen käymään piispan itsensä puheilla tämän huvilassa, muutamia virstoja kaupungista.

Nehe lähti jo samana iltana jalkaisin piispan kesäasunnolle. Ukko istui puutarhansa penkillä kirjaa lukien, kun Nehe sykkivin sydämin ja syvään kumarrellen läheni häntä, esittäytyen tervehtiessään.

"Nöyrimmästi pyytäisin korkeasti kunnioitettavalta herra piispalta ja tohtorilta tutkintoa saarnalupaa varten", sanoi Nehe.

"Tutkintoa?" kertasi piispa ja suuntasi Nehen silmiin kysyvän katseen, ikäänkuin olisi epäillyt, mahtoiko anoja olla täysin selvillä tuon sanan kantavuudesta.

"Saarnatutkintoa?" toisti hän. "Kun ilta on jo näin myöhäinen, tulkaa huomenaamuna uudelleen luokseni, saatte silloin vastaukseni pyyntöönne. Hyvästi", sanoi piispa ja syventyi heti jatkamaan häiriytynyttä lukemistansa.

Määräaikana Nehe oli jälleen piispan luona, tällä kertaa hänen virkahuoneessansa. Hän laski opettajatodistuksensa sekä seurakuntansa rovastin antaman saarnalupalipun ja suosituspaperin kumartaen sielujen ylipaimenen eteen pöydälle. Piispa silmäili ensin seminaaritodistusta ja hymähteli tyytyväisenä itsekseen. Mutta kun hän sitten otti käteensä rovastin antamat paperit, muuttui hänen haahmonsa.

"Mitä tämä on! Te olette saarnannut minun luvattani — kirkossa — olette noussut saarnastuoliin… Kauheata!… ja miten on ymmärrettävä, että rovasti, minua kuulematta, on antanut teille luvan saarnata… Tämä on — tämä on kirkkolain rikos", pauhasi piispa.

Jo nyt taisi tulla tupen rapinat, ajatteli Nehe. Mutta kun hän sitten tuumi toisekseen, että eihän tuo karilas hänelle muuta mahtane kuin korkeintaan potkaista ovesta ulos, kysäisi hän suutahtaneena melko ponnekkaasti:

"Omasta sisäisestä halustani, seurakuntalaisten ja rovastimme pyynnöstä olen tullut pyytämään herra piispalta tutkintoa vain sen vuoksi, että en tahdo mennä varkain, vaan ovesta lammashuoneeseen. Kun tulin opettajaksi Lohilahteen, jossa on kirkko, mutta ei pappia, näin siellä raamattuja ristiinnaulittuina petäjien kylkiin, kirkon rappusilla pelattiin sunnuntaisin korttia, juotiin viinaa ja kirottiin. Pyytäisin nyt herra piispalta kysyä: Onko tällainen pimeyden ruhtinaan palvelus parempi kuin veisata virsiä ja puhua jumalansanaa kirkossa?… Muuten — minun taikinani ei tästä virasta suurin sakene, niin että kyllä minä voin lähteä poiskin, ja karkkoutuneet kortinpelaajat saakoot minun häiritsemättäni palata loukoistansa kirkon portaille rauhassa palvelustansa jatkamaan."

Nehen lyötyä tämän valttinsa pöytään katsoi piispa häneen jo melkoista suuremmalla arvonannolla kuin äsken.

"No, no… älkää menkö. Minä lupaan tutkinnon. Mutta tietäkää, että se tulee olemaan teille kova pähkinä. Te viivytte täällä ainakin yhden kuukauden", sanoi piispa.

"Vai niin… ei ole rahaa… No, kirjoittakaa nyt sitten aluksi saarna näiden apostoli Paavalin sanojen johdosta: 'Ettekö te tiedä, että vähä hapatus kaiken: taikinan hapattaa? Sentähden peratkaat se vanha taikina, että te olisitte uusi taikina, niinkuin te happamattomat olette.'"

Kirjoitettuaan vertauskuvallisen saarnansa taikinasta ja hapatuksesta Nehe vei sen piispan luettavaksi. "Lyhkäinen — aivan liian lyhkäinen", huomautti piispa.

Hänen kunnia-arvoisuutensa suvaitsi tutkittavansa kustannuksella laskea hiukan leikin tapaistakin:

"Jos saarnassanne lyhyyden lisäksi huomaan niin sanoakseni väärää hapatusta, on teidän kirjoitettava uusi… Samalla ilmoitan, että huomenna iltapäivällä kello neljä on suullinen tutkinto tuomiokapitulissa."

Nehe oli seuraavana päivänä jo tuntia aikaisemmin tuomiokapitulin lähettyvillä. Määräajan lähetessä ajaa jyristää vaunuissaan selkäkenossa istuen ylen arvokkaan näköisiä, valkopartaisia patriarkkoja talon edustalle: piispa, tuomiorovasti, asessoreja. Astuessaan tämän korkean neuvoston pöydän ääreen tutkintoansa suorittamaan Nehe melkein toivoi sadun näkymättömäksi tekevää hattua päähänsä. Mutta kun hän sitten koetti kuvitella herroja kotikylänsä äijiksi, Petäjäniemen vaariksi ja muiksi, oli pahin pelko voitettu.

Piispa kyseli aluksi Nehen raamatun ja kirkkohistorian tuntemuksen pituutta ja leveyttä, ryhtyen sen jälkeen tutkimaan hänen jumaluusopillisen kypsyytensä kolmatta ulottuvaisuutta, syvyyttä, jossa ei auta enää pelkkä muistitieto, vaan on kyettävä antamaan jotakin omasta itsestänsä. Tässä mielessä hän käski tutkittavan lukemaan määrätyt säkeistöt Roomalaiskirjeen viidennen ja kuudennen luvun alusta.

"Uskon ja elämän vanhurskaudesta", vastasi Nehe, samalla ajatellen: jopa otti visaisen paikan.

"Mitä eroavaisuutta on uskon vanhurskauden ja elämän vanhurskauden välillä?" jatkoi piispa.

Asessorien huulilla väikkyi epämääräinen hymy. Nehe muisti pastorin sanat gordilaisesta solmusta ja koetti pinnistää ajatuksiaan sen aukaisemiseksi, mutta kuta kauemmin hän mietti, sitä tiukemmalle solmu vain kiristyi. Hänen kasvonsa kävivät punaisen ja kalpean kirjaviksi, otsalle kihosi hiki, aivoihin tunkeutuva veri jyskytti pullistuvissa ohimosuonissa ja pää tuntui turralta ja raskaalta, niinkuin alkaisi pyörryttää. Nehen kadottaessa jo kaiken toivonsa tutkinnon onnistumisesta välähti hänen muistiinsa Hauta-Hetan sanat eräästä heidän välisestä uskonnollisesta keskustelusta.

"Uskon vanhurskaus on äiti ja elämän vanhurskaus kivulla synnytetty lapsi", sanoi hän.

Seisaalla olleen piispan polvet ikäänkuin — nytkähtivät, ja asessorit käänsivät Neheen hämmästyneet katseensa.

"Oikein!… Oikein!… 'Äiti… kivulla synnytetty lapsi — lapsi'", lausui piispa, ja Nehestä näytti, kuin vanhus olisi tuokion taistellut ankaraa mielenliikutusta vastaan, mutta sitten tahtonsa tarmolla voittanut sen. — "Sangen hyvin. Jopa te iskitte naulan kantaan. Semmoisista vastauksista minä pidän. Selittäkää tarkemmin uskon ja elämän vanhurskaudesta."

"Uskon vanhurskaus riippuu kiinni kuin takkiainen yksinomaan lupauksen sanassa, mutta elämän vanhurskaus hoippuu kahden maailman, näkyväisen ja näkymättömän välillä", kertasi Nehe Hauta-Hetaa niin uskollisesti, että huomaamattansa otti hieman hymyilyä herättäneen takkiaisenkin mukaan.

Nehen suoriuduttua kunnialla uskon ja elämän vanhurskaudesta heitti piispa laskinluotinsa varmuuden vuoksi vielä erääseen toiseen syvänteeseen, käskien Nehen lukemaan kertomuksen tuhlaajapojasta. Näyttääkseen, että hänellä on myöskin äänivaroja saarnaajan toimeen, Nehe lukea paukutti määrätyn kohdan niin, että huone raikui.

Kun oli kuljettu tuhlaajapojan jäljissä hänen ohdakkeisia polkujansa siihen rapaan asti, jota siat söivät, piti vähältä, ettei Nehe juuttunut jaloistansa lietteeseen kiinni.

Tämän rohkean väitteen kuultuaan asessorit kohauttivat torkahtelevia paitansa, kuten äsken ja piispa naulasi tutkittavaansa tuiman katseen.

Nehe ei sanonut enää mitään ja katui sitäkin, mitä ajattelemattomuudessaan oli jo sanonut; sillä eihän ollut tutkittavalle juuri terveellistä astua tässä tilaisuudessa pappissäädyn liikavarpaille.

Nehen saatettua tuhlaajapojan repaleisena ja puolialastomana kotona odottavan isän avattuun syliin ja alkaessa selittää tämän liikuttavan kohtauksen hengellistä merkitystä, pääsi piispalta itku ja hän viittilöi kädellään Neheä vaikenemaan. Asessorit painoivat murheellisina päänsä alas kuin haudalla, ja Nehe seisoi hölmistyneenä paikallansa, katsellen ihmeissään tuota surullista joukkoa. Oli kyllä sattunut niin, että Lohilahden akat olivat joskus pyyhiskelleet huivinsa nurkalla kosteita silmiänsä hänen saarnatessaan, mutta ei hän olisi uskonut voivansa sanoillaan saada nousemaan kyynelvesiä näin syvistä lähteistä.

Tuhlaajapojan raihnaisen ruumiin ylle olisi vielä pitänyt pukea uudet vaatteet, painaa sormus hänen sormeensa ja sitoa sandaalit jalkoihin; olisi pitänyt selittää, mitä merkitsee teurasvasikka ja pellolla kyntävä juro mies, joka soimasi isäänsä siitä, että tämä oli hänen kuolleista vironneelle veljelleen valmistanut tuliaiskemut. Kaikki se sai nyt jäädä, sillä piispa päätti tuon yli kaksi tuntia kestäneen tutkinnon siihen kohtaan, jossa isä ja poika ovat kaulakkain, päät kallistuneina toistensa olalle.

Paluumatkallaan Nehe poikkesi pastorituttavansa luokse tuomaan takaisin lainaamaansa Isagogiikkaa ja näyttämään saamaansa todistusta. Pastorin oli vaikea uskoa tapahtunutta todeksi.

"Kerronpahan sitten veneen tuhdolla istuessamme laineitten kiikutellessa — minulla näet ei ole nyt mitään sitä vastaan, että luvallasi viivyn jonkun päivän luonasi ahvenia narrailemassa. Mutta pari seikkaa minä puhun nyt heti. Verratessani uskon vanhurskautta äitiin ja elämän vanhurskautta kivulla synnytettyyn lapseen, sai piispa niin väkevän mielenliikutuksen, että hänellä oli työ ja tuska pidättäessään kyyneliään. Ja kun sitten tein selkoa tuhlaajapojasta ja toin tuon raukan isänsä syliin, pyrskähti piispa itkuun ja asessorit painoivat surullisina päänsä alas. Olen koko tulomatkani vaivannut aivojani miettimällä, mikä esityksissäni mahtoi olla piispan sydämeen niin syvästi vaikuttavaa, mutta en ole siihen selitystä saanut enkä taida tulla saamaankaan."

"Yksinkertaisesti sellainen, että piispalla itsellään on tuhlaajapoika, joka nykyään lienee tavallisena rantajätkänä jossakin Ruotsin satamassa."

Pastorin kamarissa vallitsi hetkisen hiukan samanlainen alakuloinen tunnelma kuin aiemmin tuomiokapitulin salissa.

XI.

Tutkinnon suoritettuaan Nehe jatkoi koulutyön ohella saarnatointansa, pitäen raamatunselityksiä kesäisin kirkossa, talvisin koulullansa. Häntä nimitettiinkin takanapäin Lohilahden papiksi. Lyömättä laimin varsinaista ammattiansa hänen syvin harrastuksensa kiintyi kuitenkin monille eri tahoille haarautuviin papillisiin tehtäviin. Hänen luonansa kävi hengellisesti vaivaisia, häntä haettiin koteihin sairaitten luokse ja kuljetettiin kuolevien vuoteitten ääreen evästämään näitä heidän viimeiselle matkallensa. Kun hän näissä toimissaan usein joutui välillisesti katsomaan kuolemaa silmästä silmään ja ratkaisemaan ikuisuuden partaalla oleville sangen pulmallisia sielun kysymyksiä, avartui ja syventyi samalla hänen omakin hengenelämänsä.

Kuten papille ainakin tuotiin Nehelle vapaaehtoisina "saatavina" monenlaisia ruoka- ja vaatetustarpeita niin anteliaasti, että niistä riitti myydäkin yli oman tarpeen. Säästäen varsinaisen palkkansa hän muutaman vuoden kuluttua oli kokonaan vapaa kouluveloistansa. Enemmän kuin maallisista lahjoista hän iloitsi kuitenkin hengen maailmassa saavuttamistansa voitoista. Eikä ollut niinkään harvinaista, että hän oikein kouraantuntuvalla tavalla sai nähdä kylvämänsä sanan salassa itäneen ja tuleentuneen täyteläiseksi tähkäpääksi.

Kerran keväisenä aamuna tuli pari köyhää mökkiläistä, Nuotta-Kusti ja Tiihosen Ananias, koulun keittiöön. Nuotta-Kusti kantaa roikotti viittä suurta, kiduskansista vitsaraksiin pujotettua haukea selässään. Opettajan alkaessa kaivaa rahakukkaroa taskustaan teki Kusti torjuvan liikkeen kädellään.

"Ehee!… Ei siihen Ristiinan varaisuus riitä. Kyllä niistä on opettaja itse etukäteen maksun suorittanut", sanoi Kusti.

"Nähkääs, minä olin velkaa Remulan isännälle — tunteehan opettaja rikkaan Remulaisen — neljäkymmentä viisi markkaa. Mutta kun köyhänä en voinut sitä määräaikaan maksaa, riiteli hän oikeuden tuomion ja myytti ryöstöhuutokaupalla saatavastaan minun ainoan lehmäni, huutaen sen itse. Ennen toimituksen loppua hiivin minä salaa pyssyineni väijyksiin sen metsäpolun varteen, jota myöten hän oli kotiinsa palaava. Kun Remulainen sitten Kaunikkiani taluttaen tuli kohdalleni, tähtäsin minä häntä suoraan sydämeen, mutta sallimako lie pistänyt sormensa väliin, että nalli ei ottanut tulta. Aikeeni ei siis onnistunut sillä kertaa, mutta sydämeeni jäi edelleen verinen viha, ja minä etsin vain uutta, sopivaa tilaisuutta kostaakseni. Sainpa sitten viime sunnuntaiaamuna vastustamattoman vetämyksen kirkkoon ja kuulin opettajan viidettä rukousta selittäessään sanovan, että jollei suurin vihamiehesi tule ylimmäksi ystäväksesi, niin sielusi joutuu helvetin tuleen. Niistä sanoistanne sain niin kipeän piston tunnolleni, että… vieläkin… Taisi opettaja huomatakin?"

"Minä kyllä näin kirkon penkissä istuvan erään miehen, pää kumartuneena kirjalaudalle ja hartiat hytkäen. Tekö se olitte?"

"Minä se olin. Jo samana iltana menin Remulaiselle tunnustamaan murha-aikeeni ja polvillani pyysin rikostani anteeksi, samoin kuin olin sitä Jumalalta anteeksi rukoillut."

"Remulainen antoi anteeksi, ja vaikka hän on luonnostaan ylen saita mies, sanoi hän minulle: 'Ota veikkonen Kaunikkisi ja vie kotiisi.' — Kun nyt opettaja saarnallaan on pelastanut miehen raudoista, toisen laudoista, temmannut kaksi sielua kadotuksen liekeistä ja antanut minulle lehmäni takaisin, niin onhan siinä jo hypäten hintaa viiden hauen maksuksi. Tietenkään en ole tarkoittanut niitä miksikään palkkioksi, sillä eihän sitä semmoista voi ollenkaan maksaa, mutta minä pyytäisin tällä lailla osoittaa opettajalle kiitollisuuttani."

"Hm… mitäpähän vähän… Siitähän minä vain veden karjasta, minäkin — sehän taas näin kutuaikaan lemuaa kalanperkeille koko Lohilahden kylä. Että mitenkä se on, opettaja, onko siinä kahden herran palvelemisessa tinkimisen varaa ollenkaan?"

"Niitäkin. Olen tässä viikkokauden tuntenut pientä tunnon häiriötä, niin lyöttäysin tuolla rannassa Nuotta-Kustin kanssa yksiin matkoihin ja tulin opettajalta kysäisemään, minkälaisen variksenvarpaan Herra Jumala on mahtanut niistä minun rötöksistäni kirjoihinsa merkitä ja kumpi heistä tuomion vaakalautasilla raskaammaksi havaittaneen vai jäisivätkö ehkä tasapainoisina puntaruksiinsa ylös alas vaappumaan."

"Kähveltäminen ehkä sopisi paremmin, kun on kyseessä vain muutama hauenpujero ja lahnanpartti."

"Yhtä suuri rikos se on Jumalan edessä. Enkä minä ymmärrä, millä tavalla te olette voinut tässä asiassa kahta herraa palvella."

"Siinähän se juuri puntti ja pykälä onkin, johon yksinkertainen ymmärrykseni töksähtää kuin reki kantoon. Katsokaas, opettaja, minä en itse ole niitä kaloja syönyt enkä myönyt."

"Olen pitkin kevättä pannut merkille, että naapurini, uskovainen kitupiikki, ei ole kertaakaan tuonut kalaosuuttaan opettajalle. Mutta kun testamentissa lukee, että ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta sitoman kiinni, niin on tuntoni ollut kahakuulossa siitä, että jospa hyvinkin asian tämä puoli hyvittänee, ehkäpä ylittäneekin sen, mikä hankkeessani rikettä lienee. Omiin nimiini en ole kähveltänyt milloinkaan, en nauhan nenän vertaa."

Nehen täytyi itsellensä myöntää tuon omituisen lahjoittajan johtopäätöksissä olevan jonkinlaista kirjoittamatonta oikeuttakin. Mutta kun teko itsessään oli selvä varkaus, kehotti hän Ananiasta menemään tunnustuksille ja anteeksipyynnöille, luvaten itse suorittaa kalojen hinnan.

Useimmin tällaiset kahdenkeskiset omantunnon asiat jäivät asianomaisten itsensä salaisuudeksi. Mutta sattuipa kerran tapaus, joka julkisuuteen tulleena nosti Nehen kansan silmissä tietäjän tasolle.

Eräänä harmaana syyslauantaina, kun Nehe koulutyön päätyttyä tuli luokkahuoneesta kamariinsa, oli siellä häntä odottamassa kolme tuntematonta, hieman synkännäköistä miestä, lakit lattialla tuolien vieressä. Tervehdittyään kysyi hän, mistä vieraat ovat kotoisin.

"Tuolta ollaan Kotkatsalon sydänmailta. Minä olen sen Pukkimäen isännän nimellinen, tämä tässä on Keukkamäen Mooses ja tuo toinen Rämekorven Juoseppi", esitteli muuan miehistä.

"Onko teillä minulle asiaa tai muutenko olette vain taloon poikenneet?" kysyi Nehe.

"Onhan sitä olevinaan vähän asiankin nimellistä. Pyytäisin opettajan lähtemään mukaani sanan väellä häätämään niitä meidän hyyryläisiä vähän loitommalle", kävi Pukkimäen mies kiertelemättä asiaansa.

"Vai niillä asioilla!… Olen minä niistä kulkupuheita kuullut, mutta nythän tapaan kerrankin miehen, joka voi kertoa omia näkemiään ja kuulemiaan. Onko siis totta, että teillä majailee moista väkeä?" kysyi Nehe.

"Eipä sitä voi valheeksikaan ajaa. Saisivathan siinä olla edelleenkin, yksissä lämpimissä, kun osaisivat olla siivolla. Mutta nyt syyspimeitten tultua ne ovat jälleen alkaneet harjoittaa kaikenmoista ilkivaltaa ja kiusantekoa, jospa siinä sivussa viatonta vallattomuuttakin."

"Kun tässä muuannakin iltana menin kylpemään, niin nuo ylenannetut olivat asettaneet saunan lauteille istumapaikalleni särkyneen pullon pohjapuoliskon, jonka teräviin särmiin istuin takalistoni verille. Kerran tuvassa maata ruvettuamme heittivät kanaljat uunille kuivamaan viemäni päreet lattialle, ja kun suuttuneena nakkasin ne takaisin uunille, tulla rämähtivät päreet kahta kiukkuisemmasti jälleen alas. Liekö kakaransa heilläkin, en tiedä, mutta ei luulisi vanhojen pirujen viitsivän rakennella öisin hiillosporosta lasten leikkiteitä ristiin rastiin tuvan lattialle eikä ottavan vaivakseen nakuttaa eräässä vanhassa pärekopassa yötä päivää kuin seinäsepät. Vaikka ei varsinaista vahinkoa, ovat ne vuosien kuluessa tehneet monta muuta kujetta ja ilvettä. Siltä varalta, että opettaja ehkä epäilisi minun puhuvan tuulen tuomia, olen ottanut todistajiksi mukaani nämä kaksi jäävitöntä vierastamiestä. Kerrohan sinä, Juoseppi, opettajalle se hevosjuttu."

"Niin", alkoi Juoseppi. "Kun minä viime talvena eräänä iltapäivänä ajoin Pukkimäen pihaan ja sidoin hevoseni alassuin käännetyn reen jalakseen, siunasin minä itseni ja huokasin: 'Herra, anna luontokappaleenkin rauhassa seista.' Samassa ajaa karautti pihaan tämä Mooses, kiinnitti hevosensa marhaminnan saman reen jalakseen ja manata tärskäytti: 'Oletpa pirkeleen menninkäinen viisas, jos tuon solmun aukaiset.' — 'Älä huoli kiroilla', varoitin minä tätä naapuriani. Menimme sitten yhdessä tupaan. Siellä jonkun aikaa oltuamme menivät lapset hevosiamme katsomaan. Ei aikaakaan, kun rappusilta alkoi kuulua heidän naurun kikatustansa. Minä menin lapsilta tiedustamaan, mikä heitä naurattaa. — 'Niin, kun viisi kerjäläispoikaa napraa Mooseksen hevosen marhamintaa auki. Niillä on kaikilla hirveän suuret suut, yhdellä on semmoiset kompurajalat, varpaat sisään päin, ja se ontuu pahasti vasemmustaan. Vähäväliä ne vilkuilevat tänne päin', sanoivat lapset."

"Opettaja ei taida tietää, että ne näyttäytyvät silmin havaittavasti vain lapsille", huomautti Pukkimäen isäntä.

"Palasin tupaan ja kehoitin Moosesta olemaan valppeella hevosestaan. Mutta tämä ei muuta kuin alkaa nauraa höröttää. Pian sen jälkeen ryntäsivät lapset tuvan ovelle huutaen: 'Mooses hoi, hevosenne menee pellolla!' Tämä kaappasi rukkasensa ja lähti juosten tavoittamaan tammaansa. Minä jäin lasten kera rappusille. — 'Missäs kerjäläispojat nyt ovat?' kysyin. — 'Ne seisovat rinnakkain Mooseksen reen jalaksella, paitsi liikkaava, jonka ne hätyyttivät seisomaan toiselle jalakselle yksin… Hei!… Katsokaa, nyt ne kaatoivat reen ja liikkaava lensi nurinniskoin hankeen… Nyt kampesivat jaloista Mooseksenkin kumoon ja nauravat — nauravat — niin että suut ulottuvat ihan korviin asti.'"

"Minä näin vain reen kaatuvan ja miehen tuuskahtavan suulleen. Pellolta tullessaan Mooseksen ei tehnyt enää mieli poiketa Pukkimäkeen. Tämän täyttä laukkaa ryykyyttäessä kotiinsa kysäisin taas lapsilta, minne pojat ovat menneet. — 'Ne ovat nyt teidän hevosenne ympärillä', vastasivat he. Lie Pollekin jotakin nähnyt, koskapa korvat olivat luimussa ja se viskeli vihaisesti päätään sivuille, niinkuin hevosen on tapana ruoilleen tungeksivia sikoja hänkiä. Lähdin kävelemään Pollen luokse ja likelle tullessani karmaisi ihoani samantapainen kylmä ilmavyöhyke kuin tuntee kesäisenä yönä alavia maita kulkiessa tai uidessa lammessa, jonka pohjassa kuohuu kylmiä lähteitä. — 'Herra auta ja varjele', siunasin, taputin Pollea rauhoittavasti kaulalle ja tiedustin taas poikien olinpaikkaa. — 'Ne istuvat nyt tuolla havukasalla karjapihassa, ja se liikkaava pui teille vihaisena nyrkkiänsä.' Vihdoin salaperäiset kerjäläispojat katosivat lastenkin näkyvistä."

Nehe ei oikein tiennyt, pitikö hänen uskoa vai olla uskomatta miesten puheita. Mutta kun kieltäytyminen voitaisiin selittää pelkuruudeksi, piti hän parhaana mukautua ja lähteä raamattu kainalossa Kotkatsalon sydänmaille Pukkimäen piruja häätämään.

"Herran terveeks, Herran terveeksi Piti piipahtaakseni taas Ristiinaakin katsomaan, kerran pitkästä aikaa", tervehti Otteljaana tulla luikahtaessaan notkeana kuin ankerias koulun keittiöön.

"Eihän tuosta ole vielä kuukauttakaan kulunut, kun Otteljaana täällä viimeksi kävi… Ja mitäpä silmän ruokaa tällaisen luukasan katsomisesta lienee", pisti Kristiina hampaansa kolosta.

"Yhäti se luukasa vain sen mielessä malkuttaa, vaikka on jo aikoja vierinyt siitä, kun vahingossa tulin Ristiinan varpaalle astuneeksi. Mutta sehän näyttääkin nyt viime aikoina kalkkoneen ja maihevoituneen. Kas noin — hm! Lanteet hyllyvinä hetteinä lainehtien, punaisissa poskissa ja kaksissa leuoissa se siinä hellansa edessä kiepsahteleikse kuin pappilan ruustinna. Vaikka eihän tuo ole kumma eikä mikään, kun on käsissä koko Lohilahden tavara ja hyvyys. Sanoppas, mitä ne ihmiset oikein tänne tuovat."

"Mitäkö tuovat?… Kaikkea mitä käsistään irti saavat: maitoa, voita, kaloja, lintuja, lihaa, jauhoja, munia, marjoja, sukkia, paitoja — niin että sille tavaran paljoudelle ei tahdo tiloja riittää. Kerrankin oli aitassamme yht'aikaa neljäkymmentäkahdeksan suurta uutislimppua ja kaksi suurta säkkiä villoja tupaten täynnä."

"Voi hyvänen aika! Eivätkö ne homehtuneet tuoreet lämpimäisleivät, ennenkuin ehditte ne makoonne haudata?"

"Eivätpä joutaneet homehtumaan. Oli monta suuta syömässä: kaiken liian leivän jakaa opettaja köyhille koululapsille."

"No sillä lailla! Mutta nyt ne vasta alkavatkin oikein paroina tänne tavaraansa kantaa."

"Se on nyt opettaja kohonnut kansan katseessa semmoiseen suosioon ja arvoon, että on melkein kuin Jumala. Kaikki vastaantulijat pysähtyvät hänen jälkeensä katsomaan, ja näillä silmilläni näin eilissäkin päivänä, kuinka Riihelän vanha vaari opettajaa ulkona puhutellessaan kaappasi lakin kouraansa kuin kuninkaan edessä… Eikö se ole sitten Ristiina kuullutkaan?"

"Herra hyvästi siunatkoon!… Vai mitä kuullut? Koko maailmahan sitä nyt huutaa — sitä, kuinka opettaja sanan ja oman henkensä väkevyydellä hääti Pukkimäen pirut kuutamelle."

"Ei se kuulemma siitä kamppailustaan hiisku kenellekään. Kuuluu vain salaperäisesti hymähtävän uteliaille kysyjille."

"Sitä en tiedä mistä, mutta tiedetään ne vain ja rikulleenpa tiedetäänkin… Kuuristahan siitä pannustasi kuppi kuumaa, niin kerron, että saat Ristiinakin kuulla, millaisen rohveetan piikana palvelet."

"Minä olen pessyt siksi monta ruumista, että minä en pappienkaan puheista usko juuri muuta kuin nämä sanat: Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman."

"Sinua jumalatonta!… Mitäs minun pitikään?… Niin, oli ollut jo pilkkoisen pimeä, kun opettaja silloin lauantai-iltana ehti Pukkimäkeen. Hänen tulonsa edellä olivat pahat olleet tavallista rauhattomampia, niinkuin olisivat aavistaneet, mitä tulossa on. Opettajan astuttua sisään ja leväytettyä raamattunsa auki tuvan pöydälle oli tullut joksikin aikaa niin hiiskumaton hiljaisuus, että oli arveltu pahojen jo säikähtäneinä lähteneen. Mutta se oli ollutkin hiljaisuutta ukkosen edellä. Mikäli lapset olivat nähneet, olivat menninkäiset olleet uunilla vilkkaassa neuvottelussa; siinä oli ollut leveitten suitten kuisketta ja mustain silmäin vilkettä. Kun ne sitten päämiehensä viittauksesta olivat tehneet odottamattoman äkkirynnäkön ahdistajaansa kohti, oli opettaja horjahtanut penkille istualleen kuin myrskyn kaatamana ja tullut kasvoiltaan kalpeaksi kuin haavanlastu. Kaapaten raamatun käteensä oli hän kuitenkin pian ponnahtanut pystyyn ja pöydän päässä ylväänä seisten alkanut manata pahojahenkiä alimmaisiin paikkoihin. Hännät koipien välissä olivat paholaiset leiskahtaneet jonkun verran kuin keppiä saaneet ärhentävät koirat, mutta hyökänneet uudelleen kerta toisensa jälkeen. Kuta kauheammaksi rienaajien raivo oli käynyt, sitä voimakkaammin oli opettaja heiluttanut sanan säilää. Hyppien kohona, silmät tulena leiskuen ja kasvot kiehuen mustanpuhuvina hän oli siinä pöydän päässä ollut peloittava kuin loveen lankeava tai niinkuin Herran Seepaotin viha. Sitten oli syntynyt pitkä välirauha, jolloin kumpikin taisteleva puoli sai aikaa vetää henkeänsä.

"Vaan annappas olla. Kun kello seinällä vähäistä ennen puoliyötä oli nostaa korauttanut lyömähakansa, olivat pahat muuttautuneet mustiksi linnuiksi ja tehneet viimeisen, kaikkein raivoisimman ryntäyksensä. Aluksi oli muuan räpsäyttänyt siivellään pöydällä palavan kitupiikin sammuksiin, ja pilkkopimeässä tuvassa oli syntynyt semmoinen siipien havina ja vinkuna kuin kaiken maailman linnut olisivat siellä lennelleet. Mutta sen myrskyn yli oli opettajan ääni pauhannut pimeydessä kuin pitkäisen jylinä öisessä pilvessä… Ja kuulehan vielä suurinta ihmettä."

"Kamppailun kuumimmillaan ollessa on lasten pitänyt nähneen opettajan pään ympärille ilmestyneen kirkkaan valon. Ja aina kun mustat linnut olivat ympäröivästä pimeydestä hyökänneet siihen valokehään, olivat ne kipeästi parahtaen nykäisseet koukkuiset kotkankyntensä takaisin kuin tulesta ja jotkut pudonneet käpertyneinä alas kuin palavaan kynttilään lentäneet kärpäset. Kun kello minuutin, parin kuluttua oli heläyttänyt ensimmäisen kahdentoista lyöntinsä ja Herran pyhä sapatti astunut sisään, oli pahojen voima siinä hetkessä lamautunut. Hirveällä ryskeellä olivat ne voitettuina lähteneet tuvasta, mutta samalla oli tallista alkanut kuulua hevosen potkimista ja pian sen jälkeen navetasta lehmien ammumista. Oli otettu tuli ja menty katsomaan, mikä elukoita vaivaa. Hevonen oli vavissut vaahdossa pilttuussaan ja mökin molemmat lehmät oli päästetty irti kytkyistään, solmittu häntäjouhista yhteen ja kierretty oljista köynnöskoristeita kuin mitäkin kruunuja niiden sarviin. Sitten oli ollut täysi rauha Pukkimäessä. Mutta vasta aamuhämärissä oli häädettyjen päämies lähtenyt, ja se kuuluu venyttäneen itsensä niin hirmuisen pitkäksi, että yhdellä askeleella oli harpannut pellon yli."

"Niin, niin… joo, joo… Se on nyt tämän tapauksen lyömänä tullut uskoon koko Lohilahden kylä. Lukee sanaa ja laulaa hojottelee virsiä. Ja parannus, parannus olisi ajoissa Ristiinankin tehtävä: se pitkä piru kuuluu ottaneen sen roima-askeleensa tänne kirkonkylään päin… Hämärtämään rupeaa — lähteä pitää. Halleluijaa."

XII.

Kuta runsaammin Nehelle "saatavia" tuotiin, sitä enemmän hän laihtui. Lanttoiset kasvot kävivät harmaankalpeiksi, sinisten renkaitten ympäröimät silmät painuivat syvälle kuoppiinsa ja niiden kiiluva katse näytti olevan suunnattuna sisälle päin. Lisäksi hän oli tullut niin hajamieliseksi, että saarnatessaan unohtui usein pitkäksi ajaksi tuijottamaan jonnekin, kunnes kuulijain hermostuneet ryähtelyt herättivät hänet haaveistansa. Koulussa hän saattoi väärästä vastauksesta tai muusta yhtä vähäpätöisestä syystä tulistua niin holtittomasti, että kasvot kahahtivat mustanpuhuviksi ja hän kadotti tuokioksi puhekykynsä, kyeten vain änkyttäen purkamaan kiukkuansa. Mutta melkein samassa hetkessä hän oli jo valmis kyyneleet silmissä pyytelemään oppilailtaan anteeksi kiivastumistansa. Kun aterioidessa veitsi tai haarukka sattui kalahtaen putoamaan lautaselle hänen vapisevista käsistään, vaikutti se niin sydäntä vihlaisevasti, että hän voihkaisten ponnahti kohoksi istuimellaan.

Mikähän sitä opettajaa vaivaa? kummasteltiin kylällä. Ei se kyllä ole tautiansa valitellut, mutta jotakin hiljalleen hivuttavaa siinä täytyy olla. Hörisihän se Otteljaana tässä taannoissa syksynä, että opettajalla pitäisi olla morsian. Olisiko saanut rukkaset ja niitä yhä sureksii. Vaikka eihän tuon luulisi tuonkaan… onhan tätä nyt, hameväkeä — jos yksi jättää, ottaa toisen.

"Mikä opettajaa oikein marrastaa, kun ei syö juuri nimeksikään? Vai enkö minä ehkä osaa laittaa tarpeeksi suun mukaista ruokaa?" kyseli hän kerrankin, huomatessaan Nehen päivällisaterian melkein koskemattomaksi.

"Unettomuutta se kyllä on. Kuulin tässä eräänäkin yönä opettajan vierashuoneessa puhuvan niinkuin jollekin toiselle. Mutta ei kai siellä ollut ketään vierasta?"

"Hyvin usein. Eikähän opettajasta viime aikoina ole oikein saanut selkoa, milloin päivälläkään liikkuu valveillaan, milloin unissaan. Mutta niinpä onkin opettajan suorittava itsensä lääkäriin ja hyvin joutuun — voin neuvoa — olen minä siksi monta ruumista pessyt."

Kesäloman alkaessa hän vihdoin lähti parannusta etsimään. Sivuuttaen tavalliset lääkärit hän matkusti yksin tein pääkaupunkiin asti erään kuuluisan lääkärin luo.

Jo ensi silmäys Nehen kalpeihin kasvoihin näytti kokeneelle lääkärille selvittävän sairauden laadun. Mutta laskettuaan kuulotorvensa potilaan paljaalle rinnalle ja hetkisen kuunneltuaan hän näytti hämmästyvän. Siirteli sitten torveansa lyhyin välimatkoin sekä rinta- että selkäpuolella ja kopautti lopuksi sormellansa pari kertaa rintalastaan.

Sitten hän toimitti mikroskooppisen tutkimuksen, nähdäkseen olisiko potilaalla matoja suolistossa, mutta tulos oli kielteinen silläkin taholla. Käännettyään lopuksi tutkittavansa silmäluomet nurin ja tarkastettuaan niiden sisäpintaa hän sanoi kuin suuttuneena:

"Merkillistä, merkillistä", lausui tohtori ja hiukan etääntyen katsoi sairaaseen näköjään neuvottomana. Kysyi vihdoin:

"Uni", kertasi tohtori painokkaasti, ikäänkuin olisi nyt vasta saanut oikean langan päästä kiinni. "Istukaa ja nostakaa oikea jalkanne vasemman polvelle."

Kun tohtori sitten Nehen aavistamatta kopautti häntä polveen pikku vasaralla, heilahti jalka niin ylös, että tohtori oli saada iskun leukaansa.

"Oh!… Hermonne ovat pilalla — aivan pilalla", totesi hän ja istuutui tuolille vastapäätä Neheä. Alkoi sitten kysellä:

"Kun pelkään, että tarinani voisi tohtoria korkeintaan vain hymyilyttää, vaikka se minulle itselleni on sangen vakava asia, säilyttäisin sen mieluummin omana salaisuutenani."

"Sairautenne tutkimuksen vuoksi on välttämätöntä, että avomielisesti kerrotte kaikki. Tietänette, että olen myöskin psykiatri ja sellaisena viimeinen nauramaan salaisuudellenne. Voitte sitäpaitsi luottaa lääkärin vaitioloon kuin synnintunnustaja rippi-isäänsä. Olkaa siis hyvä ja kertokaa", kehoitti tohtori.

"Noin kaksi vuotta sitten oli minulla morsian, kihloja vailla. Mutta aivan odottamatta huomasin sanomalehdistä, että hän oli mennyt kihloihin jonkun toisen kanssa. Murheissani menin yöllä hautausmaalle. Sinne oli aikoja sitten haudattu kalmiston esikoisena muuan ylhäinen, kertomusten mukaan rikollinen nuori nainen, jonka vähäistä aikaisemmin olin nähnyt unissani. Kun hautausmaalla olin aikani kärsinyt hyljätyn lemmentuskia, taitoin eräältä hautakummulta kukkasen ja laskin sen mainitsemani rikollisen naisen haudalle."

"Tein sen vain ajattelemattomana, hetkellisen katkeruuden hulluna päähänpistona. Olin sillä tavoin ikäänkuin kihlaavinani ylen kauniin unikuvan sieluni morsiameksi, ja olihan siinä kai olevinaan pisara kostoakin entiselle morsiamelleni. Aikomatta jatkaa tätä mahdotonta suhdetta sen pitemmälle kävi kuitenkin niin, että tunteeni eivät enää olleetkaan itseni määrättävissä. Aluksi tuo kuviteltu, silkinhieno henkinen yhteys ihanan unikuvan kanssa oli niin kaunista, että tavallinen avioelämä siihen verraten tuntui melkein raakuudelta."

"No eikö teitä ole kammottanut se seikka, että nainen oli rikollinen?" kysyi tohtori.

"Ei se ole kertaakaan näyttäytynyt minulle rikollisena, vaan aivan uutena, synneistä puhdistuneena. Aluksi tuo haudantakainen morsiameni ilmestyi vain unessa, vaikka ne minusta eivät ole olleetkaan aivan tavallisia unennäköjä. Mutta sitä mukaa kuin rakkauteni siihen kiihtymistään kiihtyi, astui unikuva raja-aidan yli ja tuli yhä rohkeammaksi. Viime aikoina on se jo uskaltanut tulla viereeni vuoteeseen ja kietoa kylmän käsivartensa kaulalleni. Olenpa ollut kuulevinani sen helliä kuiskauksia valveilla ollessanikin ja näkevinäni haamuna vilahtavan selvällä päivällä. Kun en ole voinut täysin vakuuttautua siitä, että kaikki tämä voisi johtua yksinomaan hermojen häiriöstä, on tilanteeni muuttunut peloittavaksi."

"Luultavasti hänelläkin on alkujaan ollut tällainen hirmuntunteensa, mutta hän on ei ainoastaan voittanut vastenmielisyyttään siihen, vaan vieläpä ruvennut rakastamaan kaikkea kammottavaa ja alkanut seurustella mieluummin kuolleitten kuin elävien kanssa. Vaikka minusta on pöyristyttävää ajatella omaan kohtaani tällaista tunteitten muutosta, olen kuitenkin jo niin pitkällä sillä tiellä, että tunnen toisinaan kaipaavani tuonpuolisen morsiameni kylmien käsivarsien halailua. Niiden syleily on samalla kertaa yhtä hirvittävä ja suloinen kuin kuolema."

"Jaa. Kenties teidän olisi paras jäädä tänne hoitolaan joksikin aikaa", sanoi hän.

Nehen kasvot valahtivat palttinankalpeiksi. Tuskin tuomio kuritushuoneeseen olisi voinut tehdä häneen niin musertavaa vaikutusta.

"Vasta pitempiaikaisen tutkimuksen nojalla voin siinä suhteessa muodostaa varman mielipiteeni", sanoi tohtori.

"Minä kyllä tiedän, että mielisairaiksi epäiltyjen vakuutuksia tervejärkisyydestään ei uskota, mutta kyllä minä pyydän tohtorin edellyttämään, että tässä tapauksessa on kyseessä jotakin enempää kuin tavallinen aivojen ja hermojen häiriötila", väitti Nehe.

Tohtori ei myöntänyt, ei kieltänyt, nyökytteli vain päätänsä ja hymyili. Mutta sitten hänen aivoihinsa näytti johtuneen uusi aate.

"Kenties, kenties on jotakin enempää", myönnytteli hän. "Ainoa keino päästäksenne henkiseen ja ruumiilliseen tasapainoon on se, että yksinkertaisesti hylkäätte henkimorsiamenne — onhan se joka tapauksessa liian ohutta kudosta tyydyttämään aineellisen olion tarpeita — menette naimisiin jonkun elinvoimaisen maalaisneitosen kanssa ja alatte viettää oikeaa, tervettä avioelämää."

Kotiin palattuaan Nehe ryhtyi oitis toteuttamaan lääkärin neuvoa: kihlasi kaikessa hiljaisuudessa morsiamekseen erään köyhän torpan tytön, Saaran. Tälle kolmannelle hänellä oli jäljellä enää vain heikosti lepattava lemmen liekki; heitä kiinnittikin toisiinsa enemmän yhteinen usko kuin maallinen rakkaus. Muuttuneen asiaintilan jälkeenkin ilmautui unimorsian Nehelle vielä jonkun kerran, aluksi syyttävänä ja ikäänkuin oikeuksiaan vaativana, myöhemmin kyynelsilmäisenä kohtaloonsa alistujana. Kerta kerralta sen ihanat piirteet himmenivät, kunnes se lopulta katosi kokonaan Nehen näköpiiristä kuin jonnekin ikuisuuden äärettömyyteen. Sen verran jäi kuitenkin jäljelle entistä suhdetta, että Nehe ei olisi uskaltanut enää kulkea yöllä yksin hautausmaan ohi, eikä Rajaleniusten haudalla käydä tuskin päivälläkään.

Nuoren parin vihkiäisten oli määrä tapahtua vasta syyspuolella, mutta kohtalo satutti niin, että ne tuli vietettäväksi kesän kukkeimpana aikana.

Nehen mennessä eräänä päivänä Hauta-Hetaa tapaamaan makasi tämä arkussaan näköjään nukkuneena. Nehe aikoi sisään astumatta kääntyä ovelta takaisin. Mutta hiljaisuus tuvassa oli hänestä tällä kertaa niin outoa, että hän kuitenkin meni sisään hiipien ettei herättäisi makaajaa. Katsottuaan lähemmin arkkuun huomasi hän, että sellainen varovaisuus oli tarpeetonta. Hauta-Heta nukkui sitä untansa, josta ei herätä. Kun mummo omien puheittensa mukaan ei ollut milloinkaan sairastanut, oli hän eläessään arvellut, että hänen ensimmäinen sairautensa tulisi olemaan myös hänen viimeisensä. Kaiketi oli hän nyt aivan äskettäin alkanut tuntea kipua ja siitä arvannut, että lähtö on lähellä, koskapa hän itse omin voimin oli varustautunut matka-asuun: pukeutunut puhtaisiin kuolovaatteisiin, laittanut hautakukista seppeleen päähänsä, peitellyt itsensä valkealla liinalla ja nukahtanut arkkuun huulet hymyssä.

Nehe muisti vainajan aikoinaan puhuneen, että kun hänellä ei ole elossa ketään sukulaisia, on hyvä jo siitäkin syystä morsiamen itse varustaa kapionsa, että ajan tullen aiheuttaisi vieraalle mahdollisimman vähän kuluja ja vaivoja. Nehe päätti nyt ottaa mieluisaksi velvollisuudekseen tuon pienen vaivannäön. Hän valvoi itse haudan valmistamista. Se piti kaivaa niin, että istutuksia ei turmeltaisi, vaan haudan seinää kovertamalla kukkien alle koetettaisiin saada osa Ismaelin arkkua näkyviin, mikäli sitä vielä jäljellä oli, ja asettaa sitten molemmat arkut rinnan laita laitaa vasten.

Nehe pyysi itsensä rovastin emäkirkolta tulemaan ensi sunnuntaiksi saarnaamaan heidän pieneen pyhäkköönsä ja samalla vihkimään kaksi avioparia. Itseensä nähden sanoi kyllä ajatelleensa pyytää rovastia näille asioille vasta myöhemmin, mutta kun hänellä oli ollut Hauta-Hetan kanssa niin paljon yhteistä, tahtoi hän tulla vihityksi samana päivänä kuin Hetakin.

Seuraavana sunnuntai-aamuna oli Lohilahden hautausmaalla niin harvinaisen runsaasti väkeä, että moista kansanpaljoutta ei liene siellä nähty sitten Rajaleniusten hautauspäivien. Ihmiset tahtoivat kerran nähdäkin sen ruumisarkun, josta he vuosikymmenien kuluessa olivat kuulleet niin paljon puhuttavan.

Kun rovasti oli siunannut vainajan ja pitänyt liikuttavan ruumissaarnan, astui Nehe haudan partaalle ja piti korkealentoisen muistopuheen, lausuen muun muassa: "Tällä haudalla on laulettava kukkasten laulu ja veisattava rakkauden korkeaa veisua. Tällä haudalla pitäisi soittaa kanteleita ja iloita niinkuin häähuoneissa iloitaan. Tällä haudalla pitäisi suitsuttaa ylistystä kaikille niille, jotka ovat uskollisia kuolemaan asti. Se morsian, jonka nyt olemme saattaneet sulhonsa viereen, oli eläessään kummitus niille, jotka eivät häntä tunteneet. Hän oli niinkuin saduissa rumaksi noita-akaksi loihdittu kuninkaantytär, jota kaikki kammoavat, mutta ainoastaan lasten rakkaus yltää näkemään sydämen kultaan asti ja vapauttamaan lumouksesta. Kuoleman laupias lapsensilmä on nyt odottamatta katsonut myöskin Hauta-Hetan sydämeen, niin että hänkin on, yhdenkään ihmissilmän näkemättä, voinut riisua rumuutensa ja muuttua kauniiksi kuninkaantyttäreksi. Entisen noita-akan pelätty luola on nyt autio. Sieltä ei kuulu enää pirran helkettä, rukki seisoo hiljaa nurkassa ja tyhjä väripata hautoo kylmiä hiiliä, eikä pienestä ikkunasta tuika enää salaperäinen tuli pimeinä syys- ja talvi-iltoina. Yli kolmekymmentä kesää ovat hänen kätensä tätä kumpua kukittaneet — eikä ainoastaan tätä kumpua, vaan kaikkia niitä leposijoja, joita tässä pyhitetyssä paikassa on. Mutta saattaa käydä niin, että nämä kukkaset tulevat olemaan tällä haudalla viimeiset — että sillä, joka muita muisti, ei ole itsellänsä yhtään muistajaa…"

Kun hauta oli luotu umpeen, laski Nehe sille seppeleensä, ainoan koko suuresta joukosta.

Jumalanpalveluksen jälkeen vihki rovasti toisen avioparin kirkossa. Nehe oli löytänyt ristiraitaisensa, ja heidän oli nyt määrä lähteä yhdessä kantamaan unessa nähtyä raskasta taakkaa elämän jyrkkiä rautaportaita myöten tuntematonta tulevaisuutta kohti.

XIII.

Kauan vireillä ollut hanke saada Lohilahden kulmakunta itsenäiseksi kappeliseurakunnaksi toteutui vihdoin. Palkkaetujen pienuuden vuoksi ei pienen, syrjäisen seurakunnan sielunpaimenen virkaan ilmautunut kuin yksi ainoa hakija, muuan virkavapaa pappismies, Lustig nimeltään. Tämän rettelönhaluisen viisastelijan kanssa seurakuntalaiset pian riitautuivat, monet aina käräjöimisiin asti.

Mutta kun vuosien kuluttua nähtiin pari ilmiötä, jotka lohilahtelaisten perintätiedon mukaan ennustivat tulossa olevia suuria tapahtumia, pelästyivät he ja koettivat elää sanan miehen kanssa sovinnossa.

Ensimmäinen ennusmerkki näkyi taivaalla. Ilmestyi kuin tähti tähtien joukkoon, mutta ei ollut kuitenkaan oikea tähti. Oli paremminkin kuin kaulasta katkaistu naisen pää, joka pitkät hajahiukset viuhkana taaksepäin rynnisti mustan avaruuden halki idästä länteen.

Tämän harvinaisen näyn raskauttamat mielet eivät olleet ehtineet vielä täysin rauhoittua, kun sydämiä jysäytti jälleen uusi ennusmerkki.

Oli myöhäinen syksy, maa oli lumeton ja ainoastaan heikossa jäänkohmeessa. Sataa tihuutti hienoa, sumun tapaista vettä, joka heti alas tultuaan jäätyi. Puitten rungot ja oksat olivat kuin paksun lasikerroksen sisässä. Oli ollut tyyntä viikkomäärin, mutta eräänä aamuna alkoi kohahdella yksinäisiä tuulenpuuskia. Hiljainen metsä sai eloa, helähti siellä, helähti täällä, niinkuin joukko kytkettyjä vankeja olisi kalistellut kahleitaan. Illalla ja myöhemmin yöllä tuuli yltyi myrskyksi, tullen sieltä käsin, jonne salaperäinen tähti oli kadonnut. Raskaitten puitten kaatuessa juurineen tai taittuessa poikki oli laajoissa sydänmaissa myrskyn kestäessä lakkaamatonta pauketta, ryskettä ja teräksen helinää kuin raivoisimmassa sotataistelussa.

"Miehiä kaatuu, kansaa kaatuu", sanoivat vanhat viisaat katsellessaan myrskyn tuhoisaa jälkeä.

Erämaan pienessä kappeliseurakunnassa elettiin edelleen hiljaista, tapahtumaköyhää elämää. Kun oli aikansa turhaan odotettu jotakin erinomaista tapahtuvaksi, alkoivat monet epäillä, että ennusmerkit eivät tällä kertaa tietäisikään mitään. Mutta vihdoin narahti Lohilahdenkin ruostunut ajanviiri saranoissaan, alkoi puhaltaa uusia tuulia. Aluksi ne leväyttivät kirkon ovet auki ja lakaisivat sen lopulta niin tyhjäksi, että pappi jäi melkein yksin.

Seurakunnassa olonsa alkuaikoina pastori Lustig pyysi joskus Neheäkin saarnaamaan, mutta myöhemmin hän ei enää sallinut opettajan nousta saarnastuoliin. Syynä tähän mielenmuutokseen arveltiin olevan tuon ikivanhan: Saul löi tuhannen, mutta Daavid kymmenentuhatta. Nehellä olisi kyllä ollut oikeus pitää raamatunselityksiä koulullansa, mutta kun hän kirkon läheisyyden vuoksi piti sellaisen kilpailun sopimattomana, tyytyi hän saarnailemaan vain pirteissä ulompana kirkosta.

Uudet tuulet riipaisivat rikkoina myös suurimman osan Nehen kuulijakuntaa. Mutta sitä mukaa kuin tämä tupiin kokoutuva seurakunta pieneni, kasvoi jäljellä olevien henki, kuumentuen ajoittain uskonnollisen kiihkon kiehumapisteeseen, käsiä huitoviin hihkumisiin ja kalpeakasvoisiin pyörtymisiin asti. Polvilleen langeten ja kuumia otsia lattiaan kolautellen he rukoilivat taivasta armahtamaan synnin mereen hukkuvaa maailmaa. He pitivät itseänsä maan suolana ja niinä kymmenenä vanhurskaana, jotka olisivat voineet pelastaa Sodoman, jos niitä olisi edes niin monta ollut.

Kaikesta huolimatta kulki kuitenkin suuri enemmistö entisiä uskonveljiä ja -sisaria raskain, jymähtelevin askelin ja vihasta kiiluvin silmin punaisten lippujen jäljessä, kuunteli toisia saarnoja ja lauloi uusia virsiä. Ja kummallista oli, että monet innokkaimmat uskovaiset olivat nyt kaikkein kiihkeimpiä uuden opin tunnustajia. Vastakkain tullessaan sivuuttivat eri aatteiden palvojat toisensa tervehtimättä ja kyräävin silmin.

Pian saatiin uutta vettä myllyihin, puolella ja toisella. Pienen sanomalehden muodossa lensi yksi niistä neljästä olennosta syrjäisen Lohilahdenkin kappeliseurakuntaan ja huusi ikäänkuin ukkosen äänin: "Tule!" Ja he näkivät, ja katso: valkea hevonen; ja sen selässä istujalla oli jousi, ja hänelle annettiin seppele, ja hän lähti voittajana ja voittoja saamaan.

Lohilahtelaiset hämmästyivät. Mutta kun he sitten tajusivat tapahtuman vakavuuden ja sen mahdolliset seuraamukset, kiiruhtivat he kilvan ostamaan kauppapuodeista suoloja varastoihinsa kaiken varalta.

Tuskin oli tämä ensimmäinen huuto ehtinyt Lohilahden kaukaisimpiin korpiin, kun jo uusi ääni huusi kirkonkylässä: "Tule!" Niin lähti toinen hevonen, tulipunainen, ja sen selässä istujalle annettiin valta ottaa rauha maasta, että ihmiset surmaisivat toisiaan, ja hänelle annettiin suuri miekka.

Näitä tulipunaisia hevosia lähti myöhemmin liikkeelle useampiakin. Mutta onneksi olivat ne vielä niin etäällä, että Lohilahteen kuultiin vain sanomana niiden kaukaista kavioiden kapsetta. Kuitenkin värähti papin ääni tavallista hartaammin hänen rukoillessaan taivaallista isää siunaamaan valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä.

Nehe selitti näinä aikoina yksinomaan vanhan testamentin ja Ilmestyskirjan ennustuksia. Riittävää määrää vanhurskaita pönkittämään lahonnutta maailmaa ei näyttänyt olevan nyt, enempää kuin Aaprahaminkaan aikoina. Ihmiskuntaa odotti Sodoman kohtalo. Nykyinen maailmankausi läheni loppuaan, ja uusi, tuhatvuotinen ihanneaika oli alkamassa. Mutta heitä, valittujen pientä laumaa, eivät kauhean murrosajan vaivat tule kohtaamaan: heidät muutetaan ajan rahdussa, silmänräpäyksessä korkeammalle tasolle, hallitsemaan Kristuksen kanssa tuhannen ajastaikaa. Uuden Jerusalemin ylistysvirsiä he nykyisin enimmäkseen laulelivatkin.

Ensi jännityksen lauettua oltiin kaukaisessa kappeliseurakunnassa ajan tapahtumiin nähden jotenkin rauhallisia sivustakatselijoita. Oltiin niin kauan, kunnes ilmautui jälleen useita uusia ennusmerkkejä: siat, rotat, oravat, käet.

Eräänä keväänä heti roudan maasta sulattua alkoivat Lohilahden siat, vieläpä pienet porsaatkin, tonkia maata niin väsymättömän uutterasti, että maanteitten laidat, talojen tanhuat ja läheiset pikku ahotkin olivat myöhemmin kesällä kuin aatralla kynnetyt. Olivat ne kyllä ennenkin, joka kesä, ketoa nurin kääntäneet, palan siellä, toisen täällä. Mutta näin laajaa ja voimaperäistä sikojen maanmuokkausta eivät vanhatkaan muistaneet nähneensä sitten suurten nälkävuosien.

Sikojen kärsillään kyntäessä maata ja käkien kukkua helkyttäessä kartanokoivuissa ja peltojen aidanseipäissä tulivat oravat. Mistä lienevät tulleetkin, mutta omanpaikkaisia ei niistä liene monikaan ollut. Niitä juoksenteli pitkin aitojen selkiä ja kattojen harjoja, istuskeli savupiippujen nenissä, hyppi pihapuissa ja kiipeili ylös alas viirinsalkoja. Niitä pyrki laumoittain yli Lohilahden selän, aina samaa tuntematonta päämäärää kohti, mitkä uiden, mitkä kokonaisina lastulaivueina, tuuheat hännät purjeina pystyssä. Monet väsyivät pitkällä uintimatkalla tai hukkuivat aaltoihin heikoilta aluksiltaan ja ajelehtivat tuulen tuomina raatoina rannalle.

Oravien tultua marraskuussa talvikarvaansa kuului metsistä alituinen pyssyjen pauke, varsinkin sunnuntaisin.

"Vielä niistä petäjiköistä kuuluu toisenkinlaista pauketta", ennusti kerrankin eräille isäntämiehille Riihelän vanha vaari, jonka erikoisalana olivat oravat.

"Ehkäpä hyvinkin, mutta aikaa siihen kuluu: eiväthän ole rotat sikiytyneet vielä liiemmäksi", arveli muuan isäntä.

"Rotat!" huudahti toinen talokas. "Oletko käynyt tupasi lattian alla sen jälkeen kuin…?"

"Suu nappiin sitten kun tulee viljantarkastusmiehiä… Vai eikö tässä ehkä oltane kaikki luotettavia?"

"Minä tein kätköni rehuladon lattian alle. Mutta kun tässä taannoissa päivänä pistäysin varastoani perkkäämässä, niin mitäs näin: rottia, rottia! Jyvät hajoitettuina pitkin permannon alustaa, säkit nakerrettu tappuroiksi ja kuin ilkkuen tehty niistä pesä pesän viereen. Eräässäkin sellaisessa oli yksin lukien kaksikymmentäkolme alastonta, vikisevää poikasta. Ja lie niitä ollut toisissa useampiakin."

"O perhana! Pitääkin tästä lähteä." Näin maailman lapset. "Pieni joukko" näki paljon syvemmälle kuin mitä silmien edessä oli:

Mutta vasta sitten kun se vaakaa kantava kauppias oli kapsahtanut mustan ratsunsa selkään ja oli kuultu hyvin läheinen, ikäänkuin gulashin huuto: "Litra vehnää yhdestä denarista, ja kolme litraa ohria yhdestä denarista!" alkoivat harvat valitut, samoin kuin muutkin köyhät, vastoin ennustuksia tuntea vatsoissaan uuden maailman synnytystuskia.

Kolme kertaa olivat Nehen housunlahkeet jo heilimöineet ja kolmasti oli Saara niitä lyhentänyt, niin että ne lopulta ulottuivat vain hiukan alapuolelle polvien, antaen laihtuneelle omistajalleen urheilijaa muistuttavan ulkonäön. Lukuisa lapsilauma oli kokonsa mukaan ryhmitettävä pieniin joukkoihin, joille kullekin äiti ompeli vanhoista vaatteistaan yhteisen vieraspuvun lasten vuoroon käytettäväksi, milloin oli mentävä kylään asialle. Jo aikoja sitten oli ollut pakko kieltäytyä pienistä nautinnoista: kahvista, tupakasta, vähitellen myös voista ja muistakin särvinaineista.

Toivossa oli kuitenkin elettävä. Oltiinhan korkeilla tahoilla hiljaisessa puuhassa opettajainkin hyväksi. Mutta kun Nehe lapsikatraaseensa ja oleviin oloihin vedoten pyysi pientä palkanlisäystä oman pitäjän kuntakokoukselta, hengähti sieltä vastaan jäinen tuulahdus. Köyhät suunsoittajat tosin anomusta puolsivat, mutta ne, jotka asian äänillään ratkaisivat ja joiden kukkaroa se lähinnä tulisi koskemaan, asettuivat jyrkästi vastustavalle kannalle. Ehdottipa rikas Remulainen, jonka hengen Nehe aikoinaan oli pelastanut kuolemasta ja todennäköisesti vielä pahemmastakin, alennettavaksi opettajan entistäkin kunnanpalkkaa. Pilkaten hän kehoitti kokouksessa saapuvilla olevaa opettajaa kääntymään köyhäinhoito-viranomaisten puoleen, jos luuli vaivaisapua tarvitsevansa, tai tarttumaan mieluummin kirveeseen ja kuokkaan.

Kuta pimeämmäksi Nehen tulevaisuuden taivas synkkeni sitä kiinteämmin hän koetti rukouksessa turvautua Jumalan apuun. Mutta kun hänen pyyntönsä silläkin taholla tuntui kaikuvan kuuroille korville ja kun lisäksi hänen viimeaikainen, haaveellinen uskonsa ennustusten täyttymisestä näytti kärsineen täydellisen haaksirikon, alkoi tämä viimeinenkin tuki luisua hänen jalkainsa alta, ja hän suistui henkisestikin sielullisten ristiriitojen myrskyiseen mereen.

Kuin aamun sarastuksena alkoi Nehen yön ympäröimään sieluun vihdoin kajastaa ruusunvärinen vaate. Ehkä hänen paikkansa onkin punalippujen luona. Ehkä tie tuhatvuotiseen valtakuntaan kulkeekin niiden johdolla.

Vielä joku aika sitten olisi hänestä moinen ajatus ollut kuolemansynti. Mutta nyt Nehe ei pitänyt itseänsä enää liian hyvänä lähtemään eräänä iltana työväentalolle. Varovaisuuden vuoksi hän jätti kuitenkin takaportin auki: Tutkikaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvä on. Kokouksessa hänet otettiin vastaan hiukan sekavin tuntein. Punaisimmat heittivät häneen epäluuloisia silmäyksiä, sillä he arvelivat opettajan tulleen vakoilutarkoituksessa. Entiset uskonveljet ja -sisaret nyökäyttelivät tuttavallisesti hymyillen paitansa: Terve tuloa, terve tuloa. Parempihan toki myöhään kuin ei milloinkaan.

Tämä käynti sosialistien kokouksessa ei jäänyt Nehen viimeiseksi. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt saada lujaa otetta silläkään taholla, kun punainen lippu yhtäkkiä tempaistiin alas, "talon" ovet lukittiin, ikkunain eteen naulattiin laudat, ja sen omistajat uskalsivat puida nyrkkejään vain salaisissa kokouksissaan korpien kätköissä.

Seuraavana keväänä alkoi Lohilahden saloilta kuulua ryske kuin talvisesta tukkimetsästä. Kaadettiin petäjiä ja kiskottiin leiväksiksi niiden keltaisia kuoria, vanhusten uudistaessa näin nuoruutensa muistoja.

"Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin", hoki Riihelän vanha vaari jokaiselle, ken häntä jaksoi kuunnella, ikäänkuin tärkeintä tässä kaikessa olisi ollut se, että hänen ennustuksensa toteutui.

Tällöin oli Nehe tullut elämänsä rautaisten portaitten sille kohdalle, jossa ne kääntyivät ylös pystysuoraan. Leipä oli lopussa, uuden ostamiseen ei ollut varaa eikä lainaa mistään saatavissa. Kaiken lisäksi alkoi Liisi tyttönen sairastella. Isällä ei ollut muuta keinoa kuin lähteä isänniltä kerjäämään muutamia petäjiä perheensä hengen pitimiksi. Mutta kun eri puolueiden kesken sattui juuri nyt olemaan hyvin kärjistynyt ajankohta ja kun isäntien tiedoksi oli tullut Nehen käynnit sosialistien kokouksissa, eivät he jaksaneet kuunnella sydämensä ääntä, vaan ivahymy huulilla kehoittivat opettajaa kääntymään avunpyyntöineen hänen omien aateveljiensä puoleen.

Nehe tuli iltakorvalla kotiin tyhjin toimin. Masentuneena hän istui keinutuoliin ja muisteli kuin kaukaista, ihanaa unta niitä aikoja, jolloin hänen aitassaan kerrankin oli ollut yht'aikaa neljäkymmentäkahdeksan isoa limppua ja kaksi säkkiä villoja tupaten täynnä. Hänen ajatuksensa kiiti nopeasti kuluneen elämän taipaleita, pysähtyen väliin hetkiseksi muistelemaan harvoja merkkitapahtumia, jotka päätään pitempinä kohoutuivat yli pienten muistojen. Ajatuksen tullessa Nehen elämän valtaisimman kukkulan laelle, jonne hänen koko julkinen toimintansa oli ikäänkuin yhteen koottuna kaikkien nähtäväksi, hän otti pöytälaatikostaan Suomen Talousseuran antaman hopeamitalin. Itse emäseurakunnan rovasti oli sen kiinnittänyt hänen rintaansa kirkossa jumalanpalveluksen päätyttyä, seurakuntalaisten kunnioittavasti seuratessa juhlallista toimitusta. Mieltä ylentävässä puheessaan oli rovasti ylistänyt hänen sekä maallisen että hengellisen toimintansa ansioita, joiden julkiseksi tunnustukseksi tämä kunniamerkki on annettu. Nehe oli säilyttänyt mitalia kalleimpana aarteenaan, mutta kun hän nyt luki siihen kaiverretut sanat: "Hyödyllisestä toiminnasta", olivat ne hänestä verisintä pilkkaa. Myrtyneen mielen kiihoittamana hän aikoi murskata rahan, mutta sai kuitenkin hillityksi itsensä ja ikäänkuin katkeran ivan osoitukseksi kiinnitti sen kuluneen takkinsa rintapieleen. Pää miettivästi kumarassa hän sitten käveli edestakaisin kamarinsa lattiaa ja kutsui vihdoin vaimonsa puheilleen.

"No, sinähän olet kuin juhlaan lähdössä", sanoi Saara, huomatessaan kunniamerkin miehensä rinnassa.

"Juhlaanpa kyllä", vastasi Nehe ja esitti vaimolleen kuiskaten aikomuksiansa. Saara kauhistui.

"Ettäkö menisit varastamaan… kaatamaan omin lupisi puita vieraan metsästä?"

"Minulla ei ole milloinkaan ennen ollut näin vaikeaa tehtävää. Mutta eihän ole muuta keinoa — ei hätä lakia lue", puolustihe Nehe.

"Kahdesta pahasta on valittava pienempi paha. Ellen minä nyt tätä vaikeaa askelta ota, niin meille lukee kohta kuolema lakia. Tahdoin ilmoittaa tämän aikeeni sinulle ennakolta sen vuoksi, että koettaisit — hm… yksi rikos johtaa toiseen — koettaisit keksiä jonkin valheen, että lapset eivät saisi tietää tätä hirveää totuutta ja alkaisi pitää isäänsä — varkaana."

Lasten nukkuessa Nehe otti kirveen ja tyhjän säkin kainaloonsa ja lähti kevätyön hämärässä menemään järven rantapolkua metsään päin. Kuljettuaan niin kauaksi, että hakkuun ääni ei sieltä voisi kuulua kylään asti, hän valikoi tarkoitukseen sopivan petäjän ja iski kirveensä sen kylkeen. Mutta samassa kiljahti hiljainen sydänmaa niin ilkeästi, että hän säikähtäneenä keskeytti työnsä. Voittaakseen epäröimisensä hän puraisi hampaansa yhteen ja erämaan ärjyessä ja takin rintapieleen unohtuneen kunniamerkin "hyödyllisestä toiminnasta" välkähdellessä antoi kirveen iskujen sadella nopeasti puuhun, kunnes se parahtaen ja ryskyen kaatui maahan. Yläosastaan valkoiseksi kuoritun petäjän jäädessä sydänmaahan makaamaan kuin alastomaksi riisuttu ruumis lähti Nehe aamupuolella yötä kotiinsa, pettusäkki selässä.

"Maistappas nyt, Liisi lapseni, lämpimäistä", sanoi Saara hellästi antaessaan sairaan lapsensa käteen pettuleipäpalasen, jolle voita oli liiennyt vain näkeeksi.

Tyttö haukkasi pienen suupalan, mutta pudotti sen pian suustansa salaa käteensä, ettei äiti huomaisi. Ojensi sitten voileivän takaisin ja sanoi:

Äiti ajatteli, että hylkäämisen syynä saattoi kyllä olla puuttuva nälkä, mutta voi olla sekin, että Liisi hienotunteisena ei tahtonut moittia leipää huonoksi, vaan pisti mieluummin pienen valheen.

Inhimillisen kainouden vuoksi vanhemmat koettivat peitellä puutteensa alastomuutta ei ainoastaan vierailta, vaan omilta lapsiltaankin. Mutta vaikka tauti oli sitonut Liisin vuoteeseen, näki hänen kärsimysten kirkastama katseensa petollisen peitteen lävitse ja herkistynyt korvansa kuuli kuiskauksistakin huutavan hädän. Ikäänkuin vastalahjaksi koetti hänkin viimeiseen asti salata todellisen tilansa. Kun patoutunut tuska kuitenkin vihdoin purkautui äänekkäinä valituksina, sanoi äiti Nehelle:

"Jo ihan tänään sinun on lähdettävä isolle kirkolle kysymään lääkärin neuvoa Liisin sairauteen. Saattaahan olla, että tohtorinkaan apu ei enää auta, mutta olisihan jälkeenjäävien tunnolle helpompaa, kun on koetettu, mitä on voitu."

"Olet oikeassa — samoin olen itsekin ajatellut", myönsi Nehe. "Mutta ne neuvot ja lääkkeet maksavat, ja pienet palkkarahani yhä vain viipyvät."

Vanhemmilla ei ollut muuta keinoa kuin jäädä tuskaisina odottamaan myöhästyneitä palkkarahoja. Mutta ennenkuin ne ehtivät saapua, tuli kutsumatta ja ilmaiseksi kaikki parantava lääkäri, kuolema.

Äiti nyyhkytti polvillaan sängyn vieressä, pää kumartuneena kuolleen lapsensa yli. Isä seisoi ulompana, käsivarret ristissä rinnalla ja kyyneleettömät silmät luotuina synkästi lattiaan. Sanoi vihdoin:

Säikähtäen kohoutui äiti seisaalleen ja katsoi pelokkaana miehensä silmiin. Hän ei pitänyt sopivana esittää tässä tilaisuudessa vastaväitteitä, viittasi vain kädellään kalpeaan nukkujaan.

Paria kuukautta myöhemmin alkoi kylällä kierrellä huhu, että opettaja oli kaatanut puita Remulaisen metsäpalstalta ja että tämä oli uhkaillut antaa opettajalle haasteen varkaudesta. Tämän tiedon tultua vihdoin myöskin Nehen korviin täyttyi hänen mittansa yli äyräitten. Saattoi olla, että joku toinen metsän omistaja olisi, kaikesta huolimatta, salannut näin arkaluontoisen asian, mutta rikas Remulainen voi kyllä panna uhkauksensa täytäntöön. Pahimmassa tapauksessa voisi seurauksena olla vankeusrangaistus ja virasta erottaminen. Ja vaikkapa mahdollisesti ei näin onnettomasti kävisikään, oli hänen maineessaan nyt sellainen tahra, että tällä paikkakunnalla ei aikakaan voisi sitä enää puhtaaksi pestä, eikä hän voisi enää opettaa lapsille seitsemättä käskyä.

Nehe järjesti väliaikaisesti jotenkuten perheensä toimeentulon, kunnes ehkä piankin voisi kirjeellä ilmoittaa aikaansaannoksistaan vastaista elämää varten. Välttyäkseen tapaamasta ihmisiä hän lähti matkalle yöllä. Kun hänen tiensä kulki hautausmaan ohi, poikkesi hän sen portista sisään ja laski koulun istutuksista taittamiaan kukkasia Liisin, Hauta-Hetan ja Rajaleniusten haudoille kuin viimeiseksi hyvästiksi.

XIV.

Nehe oli kulkenut maantietä jalkaisin, kuinka pitkän matkan lieneekään taivaltanut. Eräänä aamupäivänä hän vihdoin saapui Norolan tölliin johtavan sivutien risteykseen, istuutui ojan partaalle ja palautti mieleensä nuoruutensa muistoja. Monet niistä olivat jo unohtuneet ja useat aika haalistanut harmaiksi. Mutta eräs kuva oli säilynyt himmenemättömänä läpi vuosikymmenien: se joulu-aattoilta, jolloin hän viimeksi oli lähtenyt kotoaan. Tämä karvas muisto oli asettunut poikkiteloin tielle joka kerran, kun Nehe oli aikonut lähteä vierailemaan synnyinseudulleen vanhempainsa luokse. Viime vuosien nöyryyttävät koettelemukset olivat kuitenkin painaneet hänen itsetuntonsa niin alas, että kodin kynnys hänen puolestaan ei ollut enää liian korkea yli astuttavaksi. Tällä kertaa oli suurimpana huolena levottomuutta herättävä epätietoisuus siitä, vieläkö vanhemmat elivät vai joko lienevät kuolleet; ja jos elivät, asuivatko he vielä kotimökissä vai olivatko ehkä joutuneet kunnan hoidokkeina köyhäintalon armoleipään.

Niin malttamattomasti kaipasi Nehe vastausta näihin sydämensä kysymyksiin, että hän loppumatkalla koetti kiihdyttää kulkuaan puolijuoksuksi — kunnes yht'äkkiä pysähtyi polulle tarkkaavana kuuntelemaan. Metsän takaa kantautui hänen korviinsa hyvin hiljaista riihenpuinnin kolketta. Se oli nyt ensimmäisenä tervehtäjänä, niinkuin seminaariin lähtiessä oli ollut viimeisenä hyvästelijänä. Mutta tämä tänäinen jyske ei jaksanut yhtä kauas tulijaa vastaan kuin silloinen oli lähtijää saatellut. Voi olla heikompi mies varstan varressa — kuka lieneekin.

Rantaniityn takaisessa lehdossa Nehe jälleen pysähtyi, heittääkseen ensi silmäyksen pitkän poissaolon jälkeen synnyinkotiinsa. Se näytti olevan jotenkin entisellään. Niitty lato oli tosin kallistunut ja suu vääntynyt vinoon kuin tuskaiseen itkuun, eivätkä laitumella käyvät eläimet, hevonen ja kaksi lehmää, olleet entiset. Hän kiiruhti niityn poikki riihen luokse ja kurkottautui varpailleen nousten kurkistamaan pienestä ikkuna-aukosta sen mustaan sisustaan. Vanha, valkohapsinen, kumarahartiainen mies puida tassutti lyhteitä harvakseen riihen lattialla. Nehe jäi katsomaan tätä näkyä kuin kuvakaapin reiästä tirkistävä lapsi mielenkiintoista kuvaa. Kun vanha mies hetken kuluttua lakkasi puimasta ja aikoi kumartua olkia puistelemaan, osui hänen katseensa sattumalta riihen ikkunaan. Huomatessaan aukossa oudot ihmiskasvot hän säikähti, ikäänkuin olisi nähnyt haamun. Kun Nehe havaitsi tulleensa huomatuksi, jouduttautui hän riihen ovelle, toivotti hyvän päivän ja istuutui kynnykselle. Hänen mielenjännityksensä oli loppumatkalla ollut niin suuri, että vatsan vaatimukset olivat tuokioksi vaimentuneet, vaikka hän tuskin enää muisti, milloin oli viimeksi syönyt. Mutta kun hän nyt näki käden ulottuvilla oikeaa viljaa, palautui nälän tunne äkkiä niin voimakkaana, että hän tahtomattansa kaappasi lattialta rukiita kouraansa, puhalteli niistä enimmät tomut ja nakkasi jyvät suuhunsa.

"Nehehän minä olen", vastasi puhuteltu väsyneesti ja ikäänkuin pyytäen anteeksi tätä tosiasiaa.

Tämän odottamattoman uutisen kuultuaan Jere mykistyi sanattomaksi. Alkoi sitten jonkun sisäisen voiman vaikutuksesta hiljaa vapista, samoin kuin laivan uumenissa käypä höyrykone panee koko aluksen tärisemään. Kun väkevä mielenliikutus oli hiukan talttunut, ojensi hän kätensä Nehelle ja lausui värähtävällä äänellä:

Pitkän kädenpuristuksen aikana molemmat olivat vaiti, ikäänkuin kummallakaan ei olisi toiselleen mitään sanottavaa.

Jeren pitkän riihipaidan helmat heilahtelivat iloisesti hänen kävellä tömistäessään niin nopeasti, että Nehe tuskin jaksoi mukana seurata.

Tupaan tultua Nehe pysähtyi ovensuuhun kuten vieras ainakin. Entisessä asussa näytti tupa olevan sisäpuoleltakin. Lattialla lojui kissa, samanlainen vesiharmaa kuin se muinoinenkin. Verenpisara kukkia heloitti tuokkosessa pienellä ikkunalla, ja karsinapenkillä kehräsi villoja vanha, kurttunaamainen, harmaahapsinen mummo, silmälasit nenällä ja levekoppa vieressä lattialla.

"Hääh?" tutkaisi mummo ja huonokuuloisen tapaan asetti käden korvansa taakse.

Vilhelmiina leväytti sylinsä siinä istuessaan, niinkuin hänelle olisi taivas auennut.

"No hoosianna Taavetin pojalle — Ta-aavetin pojalle!" kiitteli hän vanhan naukuvalla, puoleksi laulavalla äänellä, läpsäyttäen käsiänsä yhteen aina kun lausui Taavetin pojan.

Samassa hän kapsahti ylös rukkinsa äärestä ja mennä köpitti tervehtimään poikaansa.

"Terve tulemasta, terve tulemasta, rakas lapseni. En minä olisi uskonut enää tätä ilonpäivää näkeväni. Voi yhtähyvin sentään. Että ihan tässä nyt sydän riemusta ratkeaa, ja ihan pitäisi polville langeten Herraa kiittää. Ilmankos minä näinkin sinusta unta viime yönä."

"Annahan kun katson tarkemmin, että oikein omakseni tuntisin… Voi, voi — eikös olekin Nehe — Ne-eehe… Samat siniset silmät, sama nenänykerö, sama suu… Mutta voi, voi — posket ovat kuopilla ja ryppyjä täynnä. Ja entinen korea, punainen tukka — harmaa… ha-aarmaa -melkein kuin isän hiukset."

"Nälkä on. Jos teillä olisi antaa minulle jotakin syötävää, niin olisin hyvin kiitollinen."

"Voi, Herra Jumala!… Vai on niin nälkä. Onhan meillä, luojalle kiitos, tarvitsevalle antamista. Käyhän tänne kamariin — kamariisi levähtämään, niin keitän uutispuuroa syödäksesi. On tainnut näinä kauheina aikoina eläminen olla vaikeampaa siellä sinun seudullasi kuin täällä meidän kulmalla."

Vaikka ei ollut vielä päivällisaika, laittoi Vilhelmiina ruokaa tuvan pöytään paitsi Nehelle myöskin Jerelle ja itselleen: uutisleipää, voita, maitoa, rasvassa käristettyä lahnaa ja kolme puurokuppia voisilmineen. Kun Nehe vertaili tätä ruokien runsautta omiin köyhiin aterioihinsa ja lausui ihmettelynsä, huomautti Jere kuin asian valaistukseksi:

"Oh!" huudahti Nehe hämmästyneenä. "Pelto on laajentunut kaksin verroin minun viime näkemäni jälkeen."

"Kolminkin verroin", vastasi Jere pienellä ylpeydellä. "Se on nyt pellon ulkoaita sillä rajapyykillä, jolle minä olen voinut sen viedä. Etemmäksi en jaksa, vanhuus tulee."

"Onhan sitä ollut apumiestäkin raskaimmissa raivaustöissä. Kun minun oli lopullisesti luovuttava kaikista toiveistani sinuun, olin pari vuotta niin lamaannuksissa, että hädin tuskin jaksoin viljellä entistäkään peltotilkkuani. Mutta sitten sain uskoni takaisin: jos omasta pojastani ei tule hikeni perijää, niin joku muu jatkanee vakoani siitä, mihin se minulta katkeaa."

"Kun toden tunnustan, niin en minä ole lakannut sinua milloinkaan odottamasta", myönsi Jere. "Olen ajatellut, että kun usko voi vuoriakin siirtää, niin eikö tuo kyenne yhtä miestä taluttamaan tahtonsa mukaan."

"No, nythän se on minut taluttanut, vieläpä loppumatkalla juoksuttanutkin", naurahti Nehe.

"Muksalan isäntä-ukko on minulle monesti puhunut, että kun sinä, Jere, olet kunnon mies — ja kunnon mieshän se oli poikasikin renkiysaikanaan — etkä ole haihatellut kaiken maailman löyhkänöitten jäljessä, vaan olet pitänyt turpeesta kiinni, käynyt kirkossa ja uskonut Jumalaan, niin minä, näyttääkseni esimerkkiä muillekin isännille, lahjoittaisin sinulle sen torppasi tarpeellisine metsäpalstoineen itsenäiseksi tilaksi — kun sinussa vain olisi ottajaa."

"Mahtaisikohan Muksalainen vieläkin olla yhtä aulis annilleen?" tutkaisi Nehe.

"Ennen aurinko pysähtyy kierrossaan kuin Muksalainen syö sanansa…
Että etköhän tuota rupeaisikin sinä isännäksi tähän Norolan taloon?"

"Eipä se taloksi rupeaminen taitaisi hullumpaa olla — nykyisissä oloissani", vastasi Nehe.

"Kun meiltä on viime vuosina liiennyt viljaa ja lehmänantia myytäväksikin, on kirstumme pohjalle kertynyt siksi paljon rahaa, että omilla varoilla voimme hyvinkin rakentaa uuden, suuremman asuinrivin ja kohentaa muutakin kartanoa. Kuinka nyt tullette, sinä ja perheesi, aluksi toimeen näissä vanhoissa huoneröttelöissä, kun olette siellä koulullasi tottuneet elämään hienosti kuin palatsissa ikään", huolehti Jere.

Jere nousi seisaalle ikkunan eteen ja katsoi ääneti kauas kuhilaspellon yli. Hänen silmistään loisti niin kirkas sisäinen valo, että oli kuin hän hengessään näkisi tulevien aikojen laajemmat viljavainiot tähkäpäisinä edessänsä aaltoilevan. Puheli siinä katsellessaan:

"Kun minusta aika jättää, niin sanohan, Nehe, pojallesi, joka sinun jälkeesi tulee näitä peltoja laajentelemaan, että se oli Jere, joka tässä Norolan talossa ensimmäisen kasken kaatoi, ensimmäisen juurikkaan väänsi ylös maasta ja ensimmäisen vaon kynti kylmään korpeen. Kertokoon tämä taas pojalleen, ja säilyköön se tieto suusta suuhun kulkevana sukuperintönä aina kaukaisiin polviin asti."

"No hoosianna Taavetin pojalle! Että kun minäkin vielä saan nähdä lapseni lapset, hypittää pieniä pipanoita polvillani, kiikuttaa kehtoa ja antaa ruokaa pieniin suihin… Vai kuoli se yksi — en saanut nähdä sitä. Liisako sen nimi oli?… Sielläpä on tallella, kohtapa tavataan. Parempihan on lapsen olla siellä kuin täällä", puhui Vilhelmiina.

Kun Jere päivällisen jälkeen teki riiheen lähtöä, sai Nehe lapsellisen halun tulla mukaan. Vanhempainsa vastustuksesta huolimatta täytyi äidin tuoda hänelle isän rohtimiset alusvaatteet riihipukimiksi. Lähtiessä isä otti tuvan penkin alta kirveen mukaansa ja perille tultuaan veisti piirtämänsä ristin riihen seinästä.

"Minun toiveeni ja unelmani ovat nousseet haudasta ylös", sanoi hän pojalleen.

Sitten hän asetti kaksi lyhdettä kahatyvin lattialle, otti varstan, antoi toisen Nehelle ja sanoi:

Kilpailu oli aluksi vain leikkiä, mutta muuttui pian todelliseksi. Ja vaikka toinen oli vanha, toinen matkan ja pitkällisen puutteen näännyttämä, olivat varstojen iskut niin nasevia, että lattiapalkit pyrkivät olkien kera miltei kohoksi pomppoilemaan, kuten aikoinaan Jeren kuvitellussa kilpapuinnissa.

Vilhelmiina seisoi riihen ovella suu hymyssä ja kädet ristissä rinnalla katsomassa tätä isän ja pojan jaloa kamppailua.

Ei oltu vielä ehditty käydä Muksalan isännälle talonkaupoista puhumassa, kun Nehe sai vaimoltaan kirjeen. Uteliaana avasi hän kotelon ja luki kirjeen ääneen vanhempainsa kuullen:

Täällä Lohilahdessa on sinun lähtösi jälkeen tapahtunut ihmeitä. Kun ihmiset saivat tietää sinun poistumisesi ja sen todelliset syyt, on ääni muuttunut kelloon. Meille on tuotu ruokatarpeita ja muuta hyvää melkein kuin entisinä kulta-aikoina. Kurjuuteemme on ollut osittain meidän itsemmekin syytä, kun turhassa kainoudessamme olemme koettaneet salata puutettamme. Ihmiset ovat ihan kuohuksissaan. Täällä koululla on pidetty kansalaiskokous, jossa on päätetty pyytää sinua takaisin virkaasi ja luvattu ajaa kuntakokouksessa läpi kunnanpalkkasi koroitusasia. Saman kokouksen valitsema lähetystö on käynyt Remulaisen luona ja maksanut kaatamasi puut — oli pahasti, kun et itse saanut luonnoltasi mennyksi tekoasi heti ilmoittamaan ja lupaamaan maksua tilaisuuden saadessasi. Samalla oli lähetystö lausunut Remulaiselle niin kovia sanoja, että jos hän vielä uskaltaa hiiskua sanankin tästä ikävästä asiasta, niin häntä ei hyvä peri. Ukon paatuneella tunnolla kuuluu olevan niin mustia keinotteluasioita näiltä viime vuosilta, että hänen on parasta ollakin hiljaa. Kun ihmiset kansalaiskokouksessa saivat tietää, että Liisin sairastaessaan täytyi tyytyä pettuleipään ja että varojen puutteessa ei voitu saada lääkärin apua, niin monet itkivät. Joku otti hattunsa, lausui sanan, ja tuokiossa oli siihen kertynyt rahoja niin runsaasti, että Liisin haudalle voidaan pystyttää pieni muistokivi näillä yhteisillä varoilla. — — Mitä meidän on nyt näissä muuttuneissa oloissa tehtävä?"

Kun Nehe oli lopettanut kirjeensä lukemisen, ei tuvassa isoon aikaan puhuttu mitään.

Nehe viivytti vastaustaan, eikä hän saanut sitä lausutuksi loppuun asti yhdellä kertaa, vaan se oli ikäänkuin alkuvalmistuksena vanhemmille ottamaan vastaan kaikkein pahinta.

"Niin… hm… Kyllähän se talon asuminenkin… Mutta kun sitä on tottunut toisenlaiseen toimialaan ja menettäisi eläkkeensä… Ja kun he puolestaan ovat tehneet katumuksen ja parannuksen ja luvanneet koroittaa palkkaani — niin…"

"… niin mitä sitten?" kuului kotvan kuluttua Jeren ääni syvältä kuin maan alta.

Tämän vastauksen jälkeen ei kukaan tuvassa olijoista voinut katsoa toisensa silmiin. Syvän hiljaisuuden kestäessä kuului pitkä, pihisevä sisäänhengitys, niinkuin jonkun keuhkoista ilma olisi loppumaisillaan, ja sen melkein välittömänä jatkona seurasi äkillinen romahdus. Ääntä päästämättä oli Jere suistunut penkiltä suulleen lattialle, jääden siihen liikkumattomana makaamaan.

"Herra Jumala! Herra Jumala!… Mitä on tapahtunut?" huudahteli
Vilhelmiina hätäytyneenä.

Kun äiti tämän kuuli, herpautuivat hänen voimansa niin tyystin, että hän kykeni vain itkemään. Nehe seisoi liikkumattomana paikallaan. Siitä asennostaan hän melkein tahtomattaan painautui lattialle polvilleen, nosti kasvonsa kattoa kohti ja kurkotti ylös käsiään, pusertaen niitä ristiin niin kiinteästi, että rystyset tulivat valkoisiksi. Olisiko muistunut mieleen taannoinen kieltonsa lapsensa kuolinhetkellä vai muutenko lienee tuntenut tarvetta lausua tässä tilaisuudessa juhlallisen peruutuksensa:

"On…" kuului karsinapenkiltä kuin vahvistavana kaikuna äidin vastaus. "Jere oli niin paljon toivonut ja niin monesti pettynyt, että hänen vanha sydämensä ei jaksanut kestää enää tätä viimeistä iskua… Menetkö sinä nyt vieläkin Lohilahteen?"

Hetkisen kuluttua kuului sängystä heikko äännähdys. Vilhelmiina kiiruhti vuoteen viereen. Vaikka Jere makasi yhä liikkumattomana ja suljetuin silmin, arvasi äiti kuulemastaan urahduksesta, että halvautunut saattoi olla vielä tajussaan. Kyykistyen Jeren puoleen hän melkein huusi tämän korvaan:

"Kuule, Jere, Nehe on luvannut jäävänsäkin tänne meille. Menee sinne
Lohilahteen vain pikipäin väkeänsä hakemaan."

Makaajan sinertävät huulet vetäytyivät hymyyn. Siitä Vilhelmiina ymmärsi, että Jere oli sekä kuullut että tajunnut hänen sanansa. Hänen järkytettyä sydäntään kevensi suuresti tietoisuus siitä, että lähtevä vielä viimeisellä hetkellään ehti saada iloisen uutisen mukaansa iankaikkisuuteen.

Ikäänkuin olisi Vilhelmiinan sanoista saanut tuokioksi uutta elinvoimaa Jere avasi silmänsä, katsoi kysyvästi Neheen ja liikutti huuliaan, niinkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta kun ei voinut saada kuuluvaa ääntä, hän koetti hiukan kohottaa oikeaa kättänsä ja nosti pystyyn kaksi sormeansa.

Aluksi ei Vilhelmiinakaan ymmärtänyt tästä mykästä merkistä mitään.
Mutta saatuaan mietintäaikaa hän luuli käsittävänsä Jeren tarkoituksen.

"Isä ei kai oikein jaksa enää luottaa sinun sanaasi. Tahtoo kai tuolla merkillään ilmaista, että sinä lupauksesi valalla vahvistaisit."

Äidin pitäessä avaamaansa raamattua niin, että Jerekin saattoi sen helposti nähdä.

Nehe laski oikean kätensä kaksi sormea sen lehdelle ja lausui kuuluvalla äänellä:

"Minä Nehemias Noronen lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta, asuvani ja viljeleväni tätä syntymäkotiani isäni toiveitten mukaan, kuolemaani asti, niin totta kuin Jumala minua auttaa hengen ja sielun puolesta."

Kun vala oli tehty, koetti kuoleva kohottaa ylös molempia käsiään. Ymmärtäen tarkoituksen Nehe kumartui hänen ylitsensä, niin että molemmat — Jere äidin avustamana — voivat kietoa kätensä toinen toisensa kaulan ympäri.

"Nyt on isän ja pojan välille silta syntynyt", sanoi Vilhelmiina liikutettuna.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOHILAHDEN OPETTAJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.