The Project Gutenberg eBook of Kosken laulu, by Ilma Virtala

Taivas on ruskeanharmajan pilven peitossa. Syvällä uomassaan vierii vuolas virta, jonka pinnalla häränsilmät salaperäisinä pyörähtelevät. Syysillan tumma hämärä levittyy yli laakson.

Sanelma, Koskelan rouva, astelee virran vartta. Kumahtaen vastaa routainen maa jalan kosketukseen.

Taajenemistaan taajenevat valkeitten hiutaleiden parvet. Pian käärivät ne peittoonsa harmajanruskean, kolean maan. Ne laskeutuvat kuin leikiten Sanelma-rouvan hilkalle ja hartioille, ne hipasevat hänen kasvojaan ja sulavat vesihelmiksi hänen polttavilla poskipäillään.

Sanelma hiljentää kulkuaan ja hengittää syvään. Ympärillä on hiljaisuus, josta eroittuu vain etäämpänä pauhaavan kosken kohina.

Hän puristaa kouransa täyteen pehmeää, nuoskeaa lunta, painelee sillä kuumenneita kasvojaan ja viskaa pallon mustana vellovaan veteen.

Sanelman sisässä polttaa. Menneitten päivien muistot ovat nousseet taas niin elävinä eteen.

Koko päivän oli hän ollut levoton ja kiihdyksissä. Hän oli odotellut ja aavistellut tänään jotakin tapahtuvaksi, tohtien tuskin itselleenkään tunnustaa mitä odotti ja tapahtuvaksi toivoi.

Eihän hänellä ollutkaan muuta kuin yksi ainoa toivomus elämässään, jonka avulla saattoi kestää nykypäivien harmajan yksitoikkoisuuden.

Että hän tulisi, että saisi hänet nähdä vielä kerran ja kuulla häneltä itseltään vieläkö kaikki on entisellään.

Oli toisinaan pyrkinyt epäilys mieleen: entäpä jos ei olisikaan enää — onhan voinut unohtua entiset! Tuleeko milloinkaan enää!

— Tulee, tulee! vastaa Sanelma taas itselleen. Hänen tuloaan olivat unet ja enteet kerta kerralta luvanneet, ja vaikka hän kerta kerralta oli pettynyt merkeissään, kului aika odotuksessa. Oli mennyt pitkä päivien sarja, päivien, joista loppua ei tahtonut tulla kulutellessa, mutta jälestäpäin oli tuo aika kuin yksi ainoa painostava unennäkö, josta olisi jo halunnut herätä.

Mutta niin tuttu on tie. Jokaisen pensaan ja puun hän tuntee täällä pimeässäkin, jokaisen kiven tiepuolessa muistaa.

Kymmenen vuotta on Sanelma kulkenut tätä tietä kesin talvin, syksyin keväin.

Ja senjälkeen kun hänen elämässään sattui se suuri tapahtuma, joka muutti ja mullisti kaiken, siitä saakka on hän kulkenut täällä niinkuin rikas mies aarrekammiossaan.

Tämä tie liittyy läheisesti siihen tarinaan. Täällä on hän elänyt elämänsä ihmeellisimmät hetket ja elää niitä yhä uudelleen ja uudelleen yksin ollessaan.

Niitä muistoja, joita täällä herää! Sanelma kulkee edelleen pitkin virran vartta ja hänen kasvoilleen levittyy onnekas hymy. — Muistatko, muistatko! kuiskivat lumeen kääriytyneet puut. Ne kertovat tarinan toisensa jälkeen, nuo vanhat tutut, kuitenkin aina uudet.

Täällä on Sanelma rikas, eikä hän vaihtaisi kenenkään kanssa näitä kalleuksiaan.

Mutta huomisaamuna tulevat työmiehet kylältä Kaartokosken sahalle. He tallaavat puhtaan lumen suurilla saappaillaan. Heillä ovat omansa heilläkin, mutta yhdelläkään ei ole aavistusta niistä aarteista, joita tiepuoleen on kätkettynä. Puut ja pensaat säilyttävät vaieten salaisuuden. Virran tummat laineet vain liplattavat kiviä vasten, mutta ihmiset, jotka kulkevat ohitse, eivät kuuntele sitä, heillä on kylläksi omissaan.

Sanelma oli saapunut kaikkein pyhimpäänsä. Siinä joki teki mutkan, virta kiihtyi ja leikkien hyppelehtivät vaahtopäiset kuohut. Tuossa on koivujen alla, veden huuhtomana, sammalpääpaasi. — Siinä paadella olivat he istuneet kerran.

Oli kevät silloin. Tulvavesi paisutti virtaa, sen rannalla tuomi teki valkeata kukkaa.

Hänellä oli luonnoskirja polvellaan. — Tokkohan siihen lienee sillä kertaa tullut yhtäkään kunnollista vetäisyä!

Kumminkin hän koko ajan näki vain hänet, tuon sopusuhtaisan, notkean varren, kasvojen tumman hipiän ja ruskean kiharan, joka somasti kiersi korvallista. Hän näki kaunismuotoisen hienon käden lepäävän paperilla — Sanelma näki, vaikka veteen katsoi, nuo vihertävän ruskeat silmät, joiden kumma katse lepäsi hänen yllään.

Ei ollut kukaan katsonut niinkuin hän, tuo muukalainen. Se kiehtoi ja lumosi. Sanelman sydän löi pakahtuakseen. Hän istui siinä hievahtamatta, tohtimatta kohottaa katsettaan.

Sanelma vavahti. Ensi kerran hän lausui tuon nimen. Kuinka kauniisti hän sen sanoi!

Nyt tiesi Sanelma sen tulevan, jota hän oli alusta asti aavistellut, siitä saakka kun heidän katseensa ensi kerran kohtasivat.

Sen hetki läheni. Se kumpusi jostain näkymättömästä, nousi väkevänä kuin keväinen tulva, joka tempaa esteet tieltään ja vie mukanaan.

Sen aika oli tullut. Kuka voisikaan sitä paeta, kuka kykenisi asettamaan sulkuja sen tielle.

Se on kuin keväisten vesien pauhu sinä hetkenä, jolloin jääpeite murtuu ja ne kuohupäinä syöksyvät kosken niskasta alas.

Sanelma sulki silmänsä. Hänen päätänsä pyörrytti kuin olisi hän veneessä, jonka virta on teloiltaan reväissyt irti vetäen ahnaasti mukanaan. — — Vielä voisi meloa maihin, voisi ja ei voi. Käsi ei tartu airoon, pyörre nielee — kaukaa kuuluu kosken valtainen kohina.

Hyrsky tempaa peräsimettömän purren, lennättää kuohujen keskeen.
Vaahtopää lentää yli laidan, heitäikse sylin ryöstösaaliinsa helmaan.

He palasivat takaisin samaa tietä virran vartta, jota äsken olivat tulleet. Siitä tuskin oli vielä paria tuntia kulunut, mutta kaikki oli muuttunut tällä välin. Tuo vieras hänen rinnallaan ei enää ollut vieras — ja hän, Sanelma, kuka oli hän? Oliko Koskelan rouva? — Oli tänne tullessaan, nyt vaan Sanelma, nuori tyttö, jonka silmät kevään kirkkauteen huikenivat.

Sen perästä ei mikään enää tullut entiselleen. Hän oli yhä edelleen Koskelan rouva, Martti Pätevän vaimo — oli, eikä ollut. Se toinen se oli, joka omisti Sanelman.

Ja tuntui kuin olisi aina niin ollut, kuin olisi hän ikänsä häntä odottanut ja kuluttanut täällä Koskelassa ne kymmenen vuotta salaisesti tietoisena hänen tulostaan.

Kevään jälkeen tuli kesä. Vieras viipyi yhä Kaartokoskella, asuen milloin Koskelassa milloin majaillen jossain lähistöllä. He olivat yhdessä jok'ainoa päivä tehden pitkiä kävelymatkoja ympäristöön. Usein otti Sanelma mukaansa molemmat lapset, Ailin ja Pojun, mutta monasti kulkivat he myös kahden.

Ja kun milloin sattui suuri helle, tahi päivä oli sateinen, jonka vuoksi oli huoneissa pysyteltävä, kuluttivat he aikansa pianon ääressä Koskelan tilavassa salissa.

Sanelman ääntä oli jo ennen nuorena ihailtu, mutta nyt vasta hän huomasi oppineensa laulamaan.

Ja aika haipui pois heidän huomaamattaan. Kesä kului kuin lyhyt, ihana unennäkö. — Tuli syksy, ja taiteilija valmisteli kiireellä taulujaan, lähtöä tehden.

Salin seinälle ilmestyi rouvan muotokuva. Se oli kaunis kuin madonna kullan hohtavine hiuksineen ja sinisine silmineen. Martti Pätevä maksoi siitä hyvät rahat ja oli tyytyväinen.

Taiteilijakin oli tyytyväinen. Hyvillä mielin hän näytteli Sanelmalle valmiita töitään. — Sinun ansiotasi tämä kaikki, sinä minun henkeni olet inspiroinut. Yksin olisin tuskin mitään saanut aikaan.

Kuinka onnelliseksi se teki Sanelman. Mitäpä muuta hän olisi toivonutkaan, hän, joka olisi pannut alttiiksi vaikkapa elämänsä tasoittaakseen Sorjon tietä maineen kukkuloille.

Mutta vähäistä ennen eroa syntyi välikohtaus. Martti Pätevä, työjuhta, jonka olemassaolon he olivat melkein unohtaneet, huomautti hiukan itsestään. Sorjosta se oli epämieluista. Samana päivänä hän jo lähti; mutta lupasi Sanelmalle palata kerran. — —

Kylmään paateen nojautuva nainen havahtui, kun kostea lumi jäätyneen puun oksilta karisi hänen kasvoilleen.

Hän oli viipynyt jo kauan. Oli aivan pimeä, mutta puhdas lumi heijasti valoa sen verran että saattoi pysyä tiellä.

Hän kulki kiireesti kotia kohden. Suurina, mustina möhkäleinä eroittuivat jo saharakennukset ja lautatapulit. Ylhäältä kummulta tuikkivat jo valot Koskelan ikkunoista.

Sanelma taivalsi tietään. Hänen ajatuksensa alkoivat taas kiertää sitä ainaista, loputonta kehää.

Sinä aikana, jolloin ystävä viipyi hänen luonaan, ei hän ajatellut, ei kysellyt itseltään mitään. He siirtyivät hetkestä toiseen ja olivat onnelliset.

Mutta sitten yksin jäätyään oli Sanelmalla kyllin aikaa ajatella sitä mikä oli ollut. Hänen ajatuksensa työskentelivät alinomaa, kunnes ne viimein hervahtuivat voittamattomaan väsymykseen.

— Samoin kuin valon, niin on onnenkin laita, sanoi hän itselleen. — Kuka ikänsä on hämärässä ollut, hän ei päivän valkeutta tiedä kaivatakaan. Niin on laita ihmisenkin, joka uskoo olevansa onnellinen, vaikka ei onnea koskaan tuntenutkaan.

Siinä johtui hänen mieleensä aika, jolloin hän valkoisessa morsiuspuvussaan vasta vihityn miehensä rinnalla ensi kertaa ajoi uuteen Koskelaan, Sanelmalle vartavasten rakennettuun. Eihän olisi Martti, vaatimaton mies, itseään varten sellaista varustamaan ruvennutkaan. Mutta Sanelma oli hänen onnensa, hänen ylpeytensä, häntä varten oli Koskela tehty.

Ja Sanelma oli luullut rakastavansa häntä, oli tehnyt hänet onnelliseksi yhdeksän vuoden ajan, kunnes viimein tuli käänne ja herääminen, kunnes hän huomasi asuvansa täällä vieraan miehen kanssa.

Eikä siitä enää minnekään päässyt. Martti oli vieras henkilö, jonka kanssa hänellä ei ollut yhteistä muuta kuin kaksi lasta, tyttö ja poika.

Vieraan mentyä suhtautui Martti häneen niinkuin ei mitään olisi ollutkaan heidän välillään, niinkuin koko syy olisi ollut tuon muukalaisen, joka hyvin ymmärrettävällä viittauksella oli toimitettu talosta lähtemään.

Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi aavistustakaan siitä taistelusta, joka Sanelman sisässä riehui. Ei mitään tietoa siitä ikävästä, siitä kuluttavasta kaipauksesta, joka lakkaamatta vaimon sydäntä kalvoi.

Eikö hän tietänyt siitä vai eikö välittänyt? Luuliko kenties olevansa hänestä niin varma, sysättyään toisen tieltään — luuliko hän hänen ijäksi menneen!

— Siinä hän erehtyy. Hän viipyy, viipyy kenties kauankin, mutta tulee kuitenkin kerran!

Sanelma pysähtyi ja painoi käsin jyskyttävää sydäntään: — Mitä minä toivonkaan, onneton! — Eikö olisi parempi, että hän ei tulisikaan enää.

Kuitenkin hän odotti häntä, ei muuta voinut. Hänelle hän kuului ja oli kuulunut siitä saakka, jolloin Sorjo sulki hänet syliinsä ja sanoi: — Olet minun! — Silloin hän tiesi niin tosiaankin olevan, vaikka hän ei voinutkaan sitä hänelle myöntää, vastasihan vain, värjyvin huulin: toisen vaimo olen.

Mutta Sorjo veti hänet lähemmäksi itseään ja Sanelman kasvoilla leikitsi vihertävän ruskea katse: — Itsekin tiedät, että et koskaan ole rakastanut sitä miestä, joka luulee sinut omistavansa.

Siellä se kuumotti kummullaan, Koskela. Valot tuikkivat ystävällisesti kulkijaa vastaan.

Kodin valkeat! Se oli sittenkin hänen kotinsa. Mutta se oli myöskin sen toisen koti, miehen, joka häntä nyt vangitsi ja sitoi pitäen kiinni oikeuksistaan.

Sanelma tunsi käsissään kuin rautakahleiden painon. Hän ojensi ne tuskaisena yön tummaa taivasta kohden ja huudahti hiljaa: — Oi elämä! anna minulle vapauteni, että vielä jonkun ajan saisin elää näiden siteitten painoa tuntematta!

Sanelma meni keittiöön tiedustellakseen palvelijalta oliko kukaan käynyt siellä hänen poissaollessaan.

Sanelma heitti päällysvaatteet yltään ja astui ruokailuhuoneeseen, missä Martti sanomalehtineen istui ja näytti uniselta.

— On mukavampi näin kahden illastaa. Menisit päivän aikana jalottelemaan, minulla, näet, kun on ainoastaan tämä iltahetki vapaa.

— Toista tuntia, mutta eihän sillä ole väliä. Tarkempaan tuli tuo lehtikin luettua.

Miehen katse kiinnittyi uudelleen edessään olevaan sanomalehteen, mutta hän ei nähnyt siitä enää mitään.

Martti heitti takin yltään, sytytti savukkeen ja heittäytyi vielä hetkeksi lepotuoliin.

Sanelma päästeli valloilleen pitkän tukkansa, joka vaaleana, silkinlaheana valui hänen harteilleen.

Taasko olivat merkit pettäneet. — Mutta vielä hän tulee kerran, ajatteli Sanelma kuvastimen edessä harjaillessaan hiuksiaan.

— Mitähän Sorjo minusta pitäisi, jos näkisi näin hajahiuksin? Lienenkö paljonkin vanhentunut viime aikoina? Pitkiä ovat kuukaudet olleet.

— Kukapas siellä tähän aikaan, lienee kulkija joku, joka etsii yösijaa, puhui Martti. Sanelma hankkiutui avaamaan.

Tuokion kuluttua Sanelma ilmestyi ovelle ja ilmoitti taiteilija
Valtosen tulleen.

Mies loi vaimoonsa hämmentyneen, kysyvän katseen. Sanelman silmät loistivat. Samassa oli hänen rinnallaan tuo toinen. Martti Pätevä räpytteli unisia silmiään, ikäänkuin ei olisi tahtonut uskoa niiden näkemykseen. Sorjo Valtosen siro, hienostunut olemus herätti hänessä voittamattoman vastenmielisyyden tunteen.

— Suonette anteeksi, että tulen näin sopimattomaan aikaan. Sattui viivytystä tiellä, mutta en kumminkaan saattanut ajaa tutun talon ohitse pistäytymättä pariksi minuutiksi sisään.

Hänen olemuksensa joustavuus, hänen äänensä pehmeä sointu sai Martin selvästi tuntemaan oman kömpelyytensä, ja tämä synnytti hänen mielessään sietämättömän kiusallisen tunteen.

Sanelma toimitti vieraalle teetä. Hänen kasvonsa vuoroin punastuivat, vuoroin kalpenivat. Vieraan silmät seurasivat hänen liikkeitään, ja kun heidän katseensa kohtasivat, oli hän pudottaa sokeriastian kädestään.

— Hyvin tehty, herra Valtonen… Martin huulet vavahtelivat, otsasuoni paisui ja kurkkuun nousi tukehduttava pala — hyvin tehty, vainoni varmaan on hyvin iloinen…

Martti alkoi tuntea läsnäolonsa tarpeettomuuden. Sanaa sanomatta otti hän takkinsa ja liukui ovesta ulos.

Mies murahti jotain käsittämätöntä, painoi oven kiinni ja katosi pimeyteen.

Mies kulkee huohottaen tietään hartiat kumarassa, kasvot kuin kivun vääristäminä.

Hänen käyntinsä on horjuvaa kuin päihtyneen, jalat tuskin jaksavat suurta ruhoa kantaa.

Henkeä ahdistaa. Korvissa kuuluu taukoamaton kohina, päässä on kuumeinen poltto.

— Mitä pahaa olen minä tehnyt, ketä vastaan rikkonut, että minulle näin katalasti piti käymän.

Kuka määrää asioiden kulun? Kuka säätää kunkin ihmisen elämän juoksun. Hyvät voimat vaiko pahat, kiusanhaluiset henget. Tahi ovatko kumpaisetkin liitossa yhtä ihmistä vastaan.

Hänen sisässään kuohuu ankara viha, viha kohtaloa vastaan, viha ihmisiä kohtaan ja ennenkaikkia sitä nuorta, kaunista herrasmiestä kohtaan, joka kerran oli vieraana hänen kotiinsa tullut, vieraana vastaanotettu ja kaikella kunnialla kohdeltu. Mutta palkaksi tämä olikin salamatona kaivanut hänen kotinsa perustukset. Tuo muukalainen tahtoi kädenkäänteessä muuttaa ja hävittää kaiken, minkä toinen vuosikausien työllä ja raatamisella oli pystyttänyt. Sellaisiahan ne ovat, nuo onnen lapset. Hajoittamaan pystyvät, harvoin mitään rakentamaan. Ja heitä näyttääkin kohtalo useimmiten suosivan. Heidän käsiinsä putoaa valmis hedelmä, vaikka eivät he koskaan ole kylvöä tehneet.

Miehen mielessä kiehui katkeruus. Karvaana, tukehduttavana palana se kohosi kurkkuun. Hänen suuret jäntevät kouransa puristautuivat lujasti nyrkkiin. Hän oli näkevinään tuossa edessään sen huolellisesti su'itun tummanruskean pään, ne kauniit, nuorekkaat kasvot, oli iskevinään niihin kerran ja toisen raskaalla nyrkillään. — Siinä sinulle työsi palkka, nyt olet ruma niinkuin minäkin, rumempikin!

Mutta tämä kuviteltu taistelu sai heikon sydämen kovasti kiihdyksiin.
Rintaa ahdisti ja täytti. Hän lyyhistyi kivelle haukkoen ilmaa.

Ja oli kuin joku tuossa vierellä olisi ilkkuen häntä katsellut — siinä sinulle oli, Miinan Martti! Luulit olevasi oman onnesi seppä. Turhaan on mennyt uskosi ja vaivannäkösi, hukkaan työsi ja tyhjiin raukenivat kauniit tulevaisuusunelmasi.

Sillä se, joka elämän varjopuolella syntyi, hän sinne taas kerran takaisin painuu. Suotta on pyrkiä sieltä pois, kerran se kumminkin vetää hänet takaisin sinne mistä lähtenyt on.

Mies istui liikkumattomana kivellä ja märkä lumiräntä valui hänen päälleen kastellen vaatteet.

Ankaraa sydämentykytystä seurasi ruumiissa raukea väsymys. Puolihorteissa hän istui ja vanha, kauan jo unhossa ollut muisto virkosi hänen mielessään.

Martti kulki kelkkaansa vetäen äitinsä perässä kylätietä. Luudat ja vispilät oli kylässä jauhoihin vaihdettu ja nyt olivat he matkalla takaisin metsään, minkä kätkössä oli tupapahanen, äidin ja pojan koti.

Mutta mieli ei ollut iloinen niinkuin ennen näin pitäjältä palattaessa.
Poika asteli äänettömänä tietään harmin ja häpeän kyyneleitä nieleksien.

Hän oli äsken ollut lumisotasilla talon poikien kanssa, sillä aikaa kun äiti teki kauppoja tuvassa. Martti oli ajanut pakosalle vastustajansa, ollen yksin kolmea vastaan.

Ne pakenivat kuistille huutaen mennessään: Odotappas vaan, vielä me näytämme sulle. Miinan Martti, yksinäisen akan poika!

Kuinka se koski kipeästi! Oliko se hänen vikansa, että hänellä ei ollut isää niinkuin muilla. Oliko hän sentähden huonompi kuin toiset.

Äiti tiedusteli syytä poikansa suruun ja lupasi asian kuultuaan vasta kotona puhella siitä. Poika ei uskonut sen puhumalla paljoakaan paranevan. Häntä oli syyttä häväisty ja niin tultaisiin vastakin tekemään. Hänen mielensä oli myrryksissä koko elämälle, kun hän räntäsateessa talsien, itkua niellen seurasi äitiä kotiin.

Illalla, kun he taas kaksin istuivat pienessä pesässään ja takassa iloisesti räiskyen paloivat tervaskannon kappaleet, otti äiti kontista talon emännältä saamansa lämpimäisleivän, taittoi siitä neljänneksen itselleen, loput ojensi pojalle ja sanoi: — Tiedätkö, miksi minä teen näin?

Martti murjotti ja otti sanaa sanomatta leivän, mutta siellä syvimmällä tuntui kumminkin jo hiukan helpoittavan.

— Katsos siksi, puheli äiti, että kasvettuasi suureksi- ja voimakkaaksi kykenisit kerran pitämään puoliasi tätä maailmaa vastaan, joka köyhälle on niin nurinkurinen.

— Sanotaan, että on olemassa joku jumala, joka ihmisten kohtaloita ohjaa ja tekee oikeutta. Onko vai ei, kukapa sen tiennee. Mutta jos lienee jossain joku korkeampi johto, niin tuntuu kuin olisi se parempiosaisia varten ja heidän puolellaan. Vähäväkisiä sortavat kaikki. Maailma on heille ahdas ja tukala, ja elleivät he itse kykene itseään auttamaan, niin siinä pysyvät kurjuudessaan kaiken ikänsä. Täytyy olla itse oman onnensa seppä. Olen koettanut sinua ravita ja vaatettaa parhaani mukaan, että saisit vankat ruumiin voimat ja pääsisit maailmassa hiukan pitemmälle kuin minä. Helpompi sinun onkin raivata tiesi elämässä. Ei koskaan mies joudu sellaisen vääryyden ja petoksen uhriksi kuin nainen.

Paljon muutakin hän sinä iltana puheli, ja kun hiillos takassa hiipui, oli Martin mieliala muuttunut. Hän ajatteli vain äitiään. Mitä murheita hänellä olikaan ollut! He olivat yhtä, äiti ja poika, sen tunsi nyt Martti selvemmin kuin ennen.

Tuli sammui ja pimeys mustin silmin katseli ikkunasta sisään. Tuuli niin kummasti tohisi metsässä mökin ympärillä. Marttia ei nukuttanut, mutta niin hyvälle sentään tuntui siinä maata äidin vierellä, painautuen hänen lämpöistä ruumistaan vasten.

Ajat kuluivat. Miina teki luutiaan yksin, yksin veti hän ne kelkassaan kylälle. Poika kävi koulua, nieli vai'eten toverien pilkat, kunnes luokkansa ensimäisenä voitti ne vihdoin ja nousi muiden tasalle heidän silmissään.

— Sinä lähdet nyt maailmalle, sanoi äiti. Ero ei ollut helppoa heille kummallekaan, mutta he tiesivät, että sen täytyy tapahtua kerran. — Muista, poika; olet itse onnesi seppä.

Martti lähti, Miina möi vielä jonkun ajan luutiaan, mutta ikävä mursi hänet pian, ja niin muutti hän mökistään vanhan harmajan kivikirkon juureen. Jonkun aikaa emännät kyllä kaipailivat hänen hyviä, kestäviä vastojaan, mutta pian jäi Miina unhoon, kuten muutkin kaltaisensa.

Martti, joka oli ottanut nimekseen Pätevä, kierteli maita mantereita, käyttäen hyväkseen jokaisen tilaisuuden missä piili pieninkin oppimisen mahdollisuus. Kaikkialla voitti hän ihmisten suosion ahkeruudellaan ja vaatimattomalla, hiljaisella luonteellaan.

Mutta työskentely suurissa tehtaissa ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt. Hän halusi itse rakentaa ja alottaa jotakin aivan omaa, alottaa alusta ja kehittää sitä niin pitkälle kuin voimat riittäisivät. — Ja voimiahan hänellä oli ja niiden lisäksi vuoria siirtävä usko. »Jokainen on oman onnensa seppä».

Ja sattumako sitten lienee ollut, että Martti Pätevä löysi Kaartokosken, vuokrasi vähäisestä maksusta sen ranta-alueen ja rakensi siihen aluksi tikkuhöylän.

Kuinka mitättömän pieneltä hänen »tehtaansa» näyttikään tuon väkevän kosken kainalossa!

Mutta sehän olikin vasta alku. Koski lauloi lakkaamatta suurista mahdollisuuksista, jotka Martin mielessä öin päivin kangastelivat.

Pian syntyi siihen sahalaitoskin ja suuret lautatapulit kohosivat sen ympärille, toinen toisensa jälkeen.

Jonkun ajan kuluttua kohosi jokitörmälle talokin, uhkea Koskela. Olisi siinä kelvannut asua vaikka kenen! Se olikin rakennettu herrastytölle, kauniille Sanelmalle, joka siihen aikaan oli kotiopettajattarena pappilassa. Hän, vaikka olikin hienompaa perua, suostui rupeamaan emännäksi Martti Pätevän uuteen taloon.

Silloin »Miinan Martin» arvo kohosi hänen omissa silmissään. Onnesta ja ylpeydestä paisui rinta — siinä se oli, äidin sana: »jokainen on oman onnensa seppä».

Mies havahtui muistoistaan kuin unesta heräten. Kuinka häntä paleli!
Täytyi lähteä kävelemään.

Hän suuntasi kulkunsa kotia kohden. — Kotia, oliko hänellä mitään kotia enää? Ei. Koskelassa ei nyt kaivattu häntä, hyvä kun pysyi poissa.

Kuinka hänen jalkansa olivat raskaat! Kuin vanha ukko laahusteli hän eteenpäin.

Salin ikkunasta loisti kirkas valo. — Sanelma on vieraan vuoksi sytyttänyt kattokruunun kynttilät.

— Siellä he nyt varmaankin taas soittavat pianoa ja laulavat — he kaksi ovat paremmin toistensa kaltaiset. Hän itse on toista maata, mökin Martti, »yksinäisen akan poika».

Siinä juuri oli eroitus hänen ja Sanelman välillä. Oli hän sen alussa tuntenut ja lienee sen monasti huomannut Sanelmakin, hän, joka oli kuin hienommasta, jalommasta aineesta kokoonpantu kuin mies, raataja, työjuhta, syntyperältään halvinta laatua.

Ehkä oli hän häntä jo ennenkin väheksynyt, oli ehkä useinkin ajatellut itsekseen ja verrannut itseään häneen.

Salin ikkunasta virtaava kirkas valo huikaisi pimeästä tulleen silmää. Mies seisoi pihalla hetken, kunnes näki eteisessä syttyvän tulen. Hän tiesi siitä vieraan jo tekevän lähtöä ja odotti. Mutta kun sitä ei kuulunut tulevaksi, pitkästyi hän viimein ja meni sisään.

He seisoivat siellä käsikädessä, katseet uponneina toistensa silmiin. Martti loi vaimoonsa lyhyen katseen ja meni sanaa sanomatta makuuhuoneeseen.

Taas tunsi hän rinnassaan viiltävän kivun. Sanelman silmissä paloi outo hurma, kun hän katsoi silmiin sitä toista, niinkuin olisi hän ollut valmis seuraamaan häntä hamaan maailman ääriin.

Sanelma ei nuku eikä valvo. Hän lepää vuoteellaan liikahtamatta, hän kertailee mielessään jokaisen katseen, jok'ainoan sanan, minkä he olivat keskenään vaihtaneet.

Hänen huulillaan hehkui vielä erojaissuudelman polte, hänen mielessään läikkyi äkisti yllättäneen onnen hurma.

Se levittyi hänen ympärilleen niinkuin ääretön valonhohtoinen meri, jonka lämpöiset laineet keinuttelivat häntä harjoillaan.

Kuinka kevyttä, kirkasta ja kuultavaa! Kuin kaunista unta, unta, josta saattaa herätä, eikä todellisuus särje unelmaa.

Tuuli ryskää ulkona, ulvoo ja valittaa. On mieluista kuunnella sitä ja upota uneen kuin rakastetun avattuun syliin.

Sanelma havahtuu horteestaan, kuuntelee outoa ääntä, joka sekoittuu tuulen tohahteluun.

Se kuuluu yhä selvemmin. Sanelma kohottaikse istuvilleen ja tempautuu todellisuuteen — sydänkouristus!

Hän hypähti ylös, kääri viitan ympärilleen, sytytti kynttilän ja meni hänen vuoteensa viereen.

Minuutit kuluvat hitaasti toinen toisensa jälkeen. Sanelma on kuin valon maailmoista äkkiä pudotettu alas. Hän ei tiedä mihin ryhtyä, vaan tuijottaa kauhistuneena miestään.

Taistelu kiihtyy. Kookas ruumis kouristuu kokoon ja suoristuu taas seuraavassa tuokiossa sellaisella voimalla, että olisi luullut sängyn hajoavan. Kasvot paisuvat ja hampaat kirskuen pureutuvat yhteen.

Sairas yrittää sanoa jotain, mutta uusi sydänkouristus katkaisee sanan kesken. Sanelma tuskassaan vääntelee käsiään.

Vihdoin alkavat kouristukset lieventyä. Nyt puistelee potilasta vilu. Sanelma käärii hänet lämpimiin peitteisiin, mutta kylmän tunne ei tunnu hellittävän.

Martti katsoo vaimoonsa, mutta ei sano mitään. Odottiko, että hän olisi niinkuin ennen?

Sanelma taistelee itsensä kanssa. Eilisillan elämykset ovat niin elävinä hänen edessään.

Sairaan huulet sinettyvät. Väsähtänyt sydän pyrkii seisahtumaan. Ruumis jäähtymistään jäähtyy.

Silloin Sanelma sen tekee. Hän painuu lämpimin povin sairaan värisevää, huohottavaa rintaa vasten.

Tauti on voitettu. Sairas lepää kalpeana, voimattomana vuoteellaan.
Sanelma on vierellä valmiina palvelemaan.

Sanelma ei tiedä mikä hänen on. Lieneekö vihoissaan sen eilisillan tähden. Hän tarkkaa kasvoja, jotka yön kuluessa ovat kummasti muuttuneet.

Niiden lihakset ovat veltot ja lamautuneet. Silmäluomet riippuvat väsyneesti silmien päällä jättäen ne puoliavoimiksi, ja suuret työteliäät kädet lepäävät voimattomina peitteellä.

Sairaan leuka nytkähti. Kuin tempomalla tulivat suusta sanat: — Mitä sinä viitsit minua hoitaa!

Miehen kasvot värähtelivät. Vasta pitkän vaitiolon jälkeen sai hän sanotuksi:

— Älä kysy. Ei sinulla ole oikeutta sellaista kysyä, sanoi hän, tuskin tietäen mitä puhui.

Martti ponnahti istuvilleen, tarttui sängyn messinkipäätyyn ja pusersi sitä niin, että se narisi liitteissään.

Tuli raskas hiljaisuus, josta erottautui vain sairaan rinnan epätasainen huokuminen.

Seuraavassa tuokiossa hän jo katui ivallisia sanojansa ja hetken kuluttua muuttuneella äänellä jatkoi:

— Mitäpäs minusta, mutta lapset. Koettaisit sentään minuakin kärsiä heidän vuokseen, että saataisiin tämä kotipahanen jotenkin pystyssä pysymään.

Hän itki kauan päästyään alkuun. Sanelma lupasi jäädä hänen luokseen ja lohdutteli häntä niinkuin lasta.

Martti salli sen tapahtua. Se tuntui hyvältä, mutta toiselta puolen häntä armottomasti hävetti ottaessaan vastaan rakkauden asemasta tarjotun säälin.

Syystalven aurinko heitti keltaisen valonsa hankiin ja puiden huurteisiin oksiin. Sanelman silmät huikenivat valoon valvotun yön jälkeen. Hän astui pihaportista ulos, kääntyi metsätielle, ja hauskasti narisi jalkojen alla puhdas pakkasen purema lumi. Hän hengitti keuhkojen täydeltä ja viime yön rasitus haihtui pian jäljettömiin.

Kuinka paljon saattaakaan tapahtua vuorokauden kuluessa! Mitkä elämykset voivatkaan joskus sisältyä muutamaan tuntiin!

Voi sitä iltaa, minkä onnen se olikaan tuonut! Sen muisto on luova rusohohteisen heijastuksen tulevien päivien harmauteen.

Oli ollut vähällä tapahtua jotain kamalaa, joka kumminkin onneksi oli mennyt ohitse, jättäen jälkeensä vaan mieluisan tunteen, jollainen aina tulee suuren vaaran vältyttyä.

Miten kauheata, jos Martti olisi kuollut. Kaiken ikänsä olisi Sanelma saanut syyttää itseään murhaajaksi. Hänen kauttaan se tavallaan olisi tapahtunut.

Aamulla oli Martti noussut Sanelman vastustuksesta huolimatta. Hänen kasvonsa olivat kumman herpautuneet ja silmäluomensa riippuivat väsyneesti silmien päällä. Niin säälittävän näköinen hän oli astuessaan tuota joka-aamuista tietään jokiahdetta alas sahalle. Hän oli niinkuin kuolinhaavansa saanut. Teki pahaa häntä muistellessa. Täytyi koettaa poistaa hänet mielestään.

Toistaiseksi. Lyhyeksi ajaksi vaan, sitten hän taas tekisi kaiken hänen hyväkseen.

Hänen sydämensä oli niin riemua täynnä. Hänen täytyi olla yksin antaakseen sen hetkeksi hulvahtaa valloilleen.

— Sorjo ei ollut unohtanut. Sorjo oli tullut. On kuin olisi hän täällä yhä, niinkuin hän seuraisi näkymättömänä Sanelmaa.

Hän oli tullut hyvästille. Parin viikon kuluttua on heidän välillään satojen peninkulmien matkat.

Kumminkin hän on täällä. Tänne lentävät hänen ajatuksensa merien takaa.
Sanelmaa muistaa, häntä ikävöi.

Ja Sanelma on luvannut elää jok'ainoan hetkensä häntä varten. Hänen luonaan ovat hänen ajatuksensa päivin ja öin. Hänen hyvät toivomuksensa tukevat häntä työssään ja tasoittavat hänen tietään maineen kukkuloille. Sorjo on tuleva kuuluisaksi ja sanoma hänestä leviää kauas ja sitten joskus hän tulisi takaisin tänne…

Sanelma katkaisi äkkiä ajatustensa kulun. Kuinka pitkälle ne taas pyrkivätkään. — Ei. Sanelma ei tahdo muuta kuin että Sorjo vaan tulee onnelliseksi, siinä kaikki, mitä saa toivoa. Ei mitään itselleen… ehkä sentään joskus… ja vaikkapa ei muistaisikaan.

— Vaikka ei muistaisikaan, kertasi Sanelma puoliääneen. Kumminkin tuntui niin haikealta jo pelkkä ajatus, että Sorjo hänet unohtaa. Sitä ei sentään jaksaisi kestää. Ei ainakaan nyt vielä.

Mikä toikaan tuollaista mieleen, olihan nyt hyvin. Kaikki voi muuttua elämässä. Tällä hetkellä hän kuitenkin oli onnellinen.

Martti tuli taas mieleen. Kunpa voisi olla hänelle vielä enemmän kuin ennen. Hän ei saa tuntea olevansa syrjäytetty. Täytyihän sen, joka itse omisti onnen, voida myös jakaa siitä muille.

Sanelma asteli hitaasti tietään. Päivä paistoi ja männikkö uhosi lämpöä ja tuoreita tuoksuja niinkuin keväällä. Lumi kimalteli puhtaan valkoisena ja puiden tummat varjot lepäsivät hohtavan hangen yllä. Pieni keltasirkku hypähteli oksalta oksalle kulkijan edellä tirskahdellen ja tirkistellen pienillä mustilla silmillään.

Koko metsä oli kuin lumottu, salaperäinen satualue, missä haltiat piileksivät puiden lymyssä, missä jokaisella kasvilla on oma tarinansa, joka siivekkäällä oma satunsa.

Suuri, valtava tunne täytti Sanelman mielen. Hänen sielussaan asui rakkaus, joka käsitti kaiken, se ulottui yli kaiken olevaisen, poistaen minuuden raja-aidat ja yhdistäen ihmisolennon osasena maailman äärettömään kaikkeuteen.

— Rakkaus avaa taivaan portit. Kuinka helppoa onkaan sen avulla tuntea ja käsittää Ikuinen Jumaluus.

Mietteissään oli Sanelma kulkenut kauaksi kotoaan, ja lyhyt syyspäivä oli ehtinyt sivu puolen. Silloin sai hän voittamattoman halun tavata vanhaa ystäväänsä Greetta-tätiä, joka asui pienessä huvilassaan parin tunnin matkan päässä koskelta.

Heidän välillään oli säilynyt lämmin ystävyys niiltä ajoilta asti, jolloin Sanelma oli ollut pappilan lasten kotiopettajattarena, lasten, jotka kulkutauti korjasi hautaan, jättäen autioksi kodin ja koetellen kovasti vanhempien uskoa Herran hyvyyteen. — Ja kun Sanelma oli ollut Koskelassa kolmatta vuotta, tuli pastorin itsensä vuoro. Silloin olivat seurakuntalaiset Martti Pätevän toimesta ostaneet papin rouvalle kirkonkylän laidasta huvilan, missä hän eleli yksinäistä elämäänsä kuluttaen aikansa enimmäkseen pienokaisten parissa, joita aina kerääntyi hänen ympärilleen.

Sanelmalla oli harvoin aikaa kulkea tuota pitkää metsämatkaa, niin mieluista kuin se hänelle olikin. Hänen päivänsä kuluivat tarkkaan lasten parissa, jotka olivat kokonaan hänen hoimissaan. Hän oli heidän hoitajansa ja opettajansa. Heillä oli omat koulutuntinsa määrätyn lukujärjestyksen mukaan, jota ei koskaan tavallisina päivinä laiminlyöty.

Mutta tänään olivat lapset saaneet luvan. Tämän kerran tahtoi hän elää itseään varten kokonaisen päivän.

Nyt Greetta-tädin luo! Hänen täytyi saada puhella hänen kanssaan — jos mahdollista avata sydämensä ja kertoa kaikki.

Syystalven päivä teki laskuaan luoden kellervän hohteen papinrouvan kodikkaaseen kamariin, missä ystävykset istuivat vaihtaen ajatuksiaan.

He kaksi olivat syvästi toisiinsa kiintyneet ja harvoin tapahtuva yhdessäolo muodostui juhlahetkeksi kummallekin. Heidän välillään vallitsi ymmärtämys, ja usein tajusivat he toistensa ajatukset tarvitsematta siihen mitään ulkonaista ilmaisumuotoa.

Papinrouva näytti nuoren ystävättärensä rinnalla kovin pieneltä ja kuihtuneelta. Heidän ikäeronsa oli tuskin viittätoista vuotta, mutta hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat ennenaikojaan vanhentuneet, ollen suurien surujen ja sisällisten taisteluiden uurtamat. Nyt olivat jälellä vaan muistot niiltä ajoilta, jolloin hänen sielunsa vielä kapinoi ja taisteli Herraa vastaan. Hän oli jo voittanut itsensä ja tyytynyt Jumalan tahtoon. Sisäinen rauha kuulsi nyt kurttuisen muodon alta.

Tänään tunsi Sanelma aivan erikoisen hellyyden huokuvan vastaansa Greetta-tädin olennosta. Hän tuskin kesti sitä lempeyttä, joka ystävän kasvoilta ikäänkuin valui hänen ylitsensä.

— Tiedätkö, mitä minä viime-aikoina niin usein olen rukoillut, sanoi
Greetta-täti pitkän vaitiolon jälkeen.

— Niinpä koskeekin, lapseni. Toivon pian näkeväni sinut Herran tietä kulkemassa.

Sanelma katseli ikkunasta ulos. Tuntui hiukan vaikealta. Tämä se juuri oli ainoa heitä eroittava kohta, ja aina kun sitä kosketeltiin, tuli jonkinmoinen epäsointu heidän väilleen.

— Olen viime aikoina ajatellut sinua paljon. Kuinka minusta tuntuneekin, niinkuin suuret koettelemukset olisivat edessäsi. Älä sentään säikähdä, en tahdo tulevia ennustella, enkä siihen kykenekään. Sen vaan tiedän, että Herra löytää omansa, vaikka hänen täytyisikin kuljettaa sieluasi puhdistustulen lävitse, saadakseen sen tämän maailman kuonasta puhdistumaan. Äsken, kun sinä astuit huoneeseeni niin keväisen kukkeana, elinvoimaa ja terveyttä uhkuvana, minä taas sitä ajattelin. Kunpa sinä Sanelma, vaan kääntyisit, ennenkuin Jumalan täytyy sinuun hyvin kovasti tarttua.

— Rakkauden tietä. Eikö rakkaus ole jumaluuden pohja ja perustus. Rakkaus meidän sielumme nostaa maasta, se aukasee taivaan portit ja sitoo meidät yhteyteen Jumalamme kanssa — eikö niin, Greetta-täti?

Sanelma oli lämmennyt sitä sanoessaan. Hänen silmänsä loistivat ja äänensä värähteli. Papinrouva katseli häntä kauan, silmissään lempeys, ja viimein hän hiljaisella äänellä lausui:

— Niin, lapseni, rakkaus on se, joka aukasee taivaan portit. Tuo kaiken kärsivä, kaikessa kestävä ja itsensä unohtava rakkaus. Tuo tulessa puhdistettu ja kirkastettu rakkaus, joka ilman rajoitusta sulkee syliinsä ja yhdistää itseensä kaiken, missä elämää on.

Me opettelemme täällä vasta rakkauden aakkosia, me olemme vielä niin kehittymättömiä, että emme oikein ymmärrä käsitettäkään, mikä tuohon sanaan sisältyy. Sitä varten on meidän rakkaudellemme annettukin täällä määrätyt esineet, joiden avulla saamme harjoittautua siihen suureen ja täydelliseen.

Mutta Sanelma näytti vaan puoleksi kuuntelevan hänen puhettaan.
Haaveellisin silmin hän katseli ikkunasta ulos.

Papinrouva jatkoi: — Sinä tarkoitit luullakseni, kun rakkaudesta puhuit, tunnetta lempivien välillä, miehen ja naisen. Tämä tunne, vaikka onkin useimmiten itsekäs ja pyyteitä täynnä, voi kumminkin kohottaa ihmiset ihmeelliseen autuuden tilaan, sitä korkeampaan, kuta puhtaampia he ovat. Se voi tuoda heidän sieluihinsa kaukaisen aavistuksen taivasmaailman ihanuudesta, ollen kuin valonheittäjä, mikä hetkessä kirkastaa eteemme pimeän kätkössä lepäävän kylän, tahi kuin kangastus, joka siirtää näköpiiriimme kaukaisen seudun. Mikä erehdys olisikaan matkamieheltä, joka aavikkojen halki taivaltaessaan äkkiä näkee taivaanrannalla haavevalossa väikkyvän kaupungin kirkkoineen ja kullanhohtoisine kupooleineen, jos hän tämän nähtyään jo luulisi olevansa siellä. Hän tietää, että harhakuva haihtuu pian, että aamun ruusuhohtoinen valo sammuu, tunne haihtuu ja innostuksen tuli jäähtyy olemattomiin, että jälellä on vaan äskeisen ihanuuden muisto ja suunnattoman pitkä, vaikea tie. Ja päivä menee mailleen ja yö yllättää matkalaisen. Pimeys ja sydäntä jäytävä kylmyys piirittävät hänet tiellään. Hän satuttaa jalkansa kiviin, ja orjantappuroiden terävät okaat tunkeutuvat syvälle lihaan. Hän valittaa tuskissaan, ja näyttää siltä kuin ei yhdenkään korva kuulisi hänen vaikerrustaan. Hänen kulkunsa on vaivalloinen ja työläs ja veriset jäljet peittävät polun — sellainen, lapseni, on »kaita tie», Golgatan ristin tie, jonka kautta käy pyhille vuorille kulku. —

Papinrouva otti nuoren naisen kädet omiinsa ja katsoi häntä loistavin silmin. — Katso, lapseni, tuo maallinen rakkaus on vaan ikuisen valon heikko heijastus, mutta usein on se kuitenkin ollut alkutaipaleena varsinaiselle tielle.

— Sinä teet minut murheelliseksi, rakas Greetta-täti, sanoi Sanelma vihdoin. — Minun täytyy tunnustaa, että en tunne mitään pakotusta kääntymään sille tielle, mistä sinä puhut. En ehkä oikein ymmärrä näitä asioita, tahi sitten on sinun Jumalasi toinen kuin minun. Minun Jumalani, jonka olen tuntenut lapsuudestani saakka, on hyvä, lempeä Isä, ahdistuksissa auttava, suruissa lohduttava. Hänen olemuksensa ilmenee vain rakkaudessa, Hän ei varmaankaan vaadi minua tuolle Golgatan tielle, missä on vain tuskaa, tulen leimahduksia, kärsimystä, yksinäisyyttä ja pimeyttä. Voi Greetta-täti! Yksinäisyyttä minä sittenkin eniten pelkäisin siellä. Kenties käsikädessä ystävän kanssa — ei yksin — pimeälle tielle!

— Mutta minä tarkoitin ihmistä, minunlaistani, jonka näkisin tuossa vierelläni, jonka käteen voin tarttua, kun väsyn.

Greetta-täti hymähti. — Kyllä sinä, lapsikulta, vielä opit yksinkin olemaan. Yksinäisyys on olennaista, se on ensimäinen ja viimeinen. Vaikka matkan varrella sattuukin tuttuja tielle, on olemuksemme sisin kumminkin aina yksin, yksinäisenä kulkee hän tietään pyhille vuorille ylös.

— Ihmiset ovat niin erilaiset, Greetta-täti, monet lienevät ne tietkin, joita myöten he kulkevat Ikuisen Isänsä luokse. Sinä olet minua niin paljon voimakkaampi, Greetta-täti, kuinka voitaisiinkaan minulta vaatia yhtä paljon kuin sinulta.

Sanelma katseli ikkunasta ulos. Laskeva päivä heitti kultaisen hohteen hänen hiuksilleen.

— Minä rakastan unelmia, puheli hän hiljaa. — Minulla on mielikuvitusten! maailma, joka on minulle rakkaampi kuin mikään muu koko maailmassa. Vieköön elämä minulta vaikka kaiken muun, kunhan ei vaan särje unelmieni maailmaa.

— Sinäpä sen sanoit! virkkoi papinrouva hymyillen. Tunnemaailmalla ovat houkutuksensa, joiden vaikutusvoima sinunlaisiisi luonteisiin ei suinkaan ole vähäinen. Vaeltajan on oltava suuresti varuillaan, yksinpä omien tunteittensakin suhteen. Ne ovat virvatulia, jotka helposti houkuttelevat kulkijan harhaan. — Mutta, Sanelma, me jätämme nyt tämän keskustelun, sillä sinun aikasi ei ole vielä tullut. Kyllä Herra tietää asiansa ja ottaa omansa aikanaan. Ilta joutuu, Sanelma, ja sinun on vielä kuljettava pitkä metsätaival ennen pimeän tuloa — laula minulle kuitenkin vähäsen ennen lähtöäsi.

Sanelma-rouva astui pianon ääreen, tuon nuoruusvuosiensa tuttavan, ja kuin entispäivinä helähti hänen äänensä nuorekkaana, pehmeän täyteläisenä, tulkiten sielun pohjalla asuvan onnen:

Papinrouva istui kuunnellen suljetuin silmin, ristiin liitetyin käsin.
— Kuinka kauniisti Sanelma lauloi:

— — »Kun annoit sä tervettä kättä kaks'
kaks' silmää sieluni ikkunaks' —»

— Hän uhkuu elämän onnea. Olemassaolon riemu täyttää nuoren ihmisen rinnan. Mutta se ei ole vielä sitä, mitä minä häneltä odotan —

— — »Kun annoit sä myös pari ystävää,
niin hyvää tiedä en enempää»

lauloi Sanelma hellemmin ja hiljaisemmin. Papinrouvan poskelle vierähti kyynel. Tuli mieleen hänellekin omansa. Vanha rouva muisteli ystävää, joka oli hänen rinnaltaan temmattu pois. Ja siksi jäi häneltä huomaamatta salaisuus, joka sävelissä kumpusi ilmoille nuoren naisen sydämestä.

— Sanelma lapseni, sanoi hän, kun toinen oli lopettanut, — tänään olet nuorempi kuin vuosikausiin. Jumala vie meidät joskus ylös vuorille, mistä näemme elämän ihanuuden, että sitten paremmin kestäisimme pimeän päivän tullen.

Ilta jo hämärtyi, kun Sanelma kiireesti asteli metsätietä kotia kohden. Hänen äskeinen onnentunteensa oli nyt jonkun verran laimennut. Oli kuin Greetta-täti asiasta tietämättömänä, pelkällä olemuksellaan, olisi sitä heikentänyt. Niinkuin se ilma, joka häntä siellä ympäröi, olisi niin vieras niille tunteille, jotka täyttivät Sanelman mielen, että ne itsestään siellä vaimenivat. Kuinka hän oli saattanut ajatellakaan paljastaa hänelle kalliin salaisuutensa. Greetta-täti sen kuultuaan olisi varmaan rukoillut Jumalaa yötä päivää auttaakseen Sanelman ylös »lankeemuksestaan».

Sanelma tunsi itsensä tyytymättömäksi. Hänen äskeinen varmuutensa oli poissa ja mielikuvitusten taikalinnat peittyneet sumuun.

— Sellaista se on, sanoi hän itselleen. — Surussa voit saada ystävän, osaaottavan, ymmärtäväisen, mutta onnessaan on ihminen yksin.

Ja hetken kuluttua hän tapasi itsensä taas ihmettelemästä sitä, kuinka hänen mieleensä oli johtunutkaan puhua asiasta Greetta-tädille. Kuinka olisi vanha papinrouva sellaista voinut käsittää. Hänhän oli noita entisajan naisia, jotka pitivät avioliittoa »ylhäältäpäin» määrättynä, ja ellei se aina niin loistavan onnellinenkaan ollut, niin pidettiin kärsimyksiä Jumalalta saatuna ristinä, jota piti kärsivällisesti kantaa. Hän varmaankaan ei olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että ihminen joskus voi löytää oikean omansa vasta paljon senjälkeen, kun on jo tullut sitoneeksi elämänsä toiseen, jota kohtaan ehkä ei vielä ole rakkautta tuntenutkaan. Hän olisi varmaankin kieltänyt tämän suuren tunteen pyhyyden ja julistanut ainoaksi autuaaksi tekeväksi avioliiton kaikkine ristiriitoineen ja kärsimyksineen, johon ennakkoluulot ovat esiäitimme polvi polvelta peruuttamattomasti sitoneet. Mutta tyttärien on jo aika herätä ja omistaa vapaampi, entistä väljempi maailmankatsomus. Luonnon ja Jumalan lakeja ovat ihmiset yhteiskunnallisen turvallisuuden tähden pahoin vääristelleet.

Pakkanen tiukkasi. Taivas oli selkeä ja vilkkuen paloivat tähdet ylhäällä korkeudessaan.

— Viivyit kauan, äiti, sanoi pikku Aili tullessaan äitiä vastaan. —
Isää vilustaa, isä on kipeä. Kovin odotimme sinua kotiin.

Martti makasi sohvalla peittonaan sadetakki, minkä pikkutyttö oli käärinyt hänen ympärilleen.

— Minä yksin olen saanut hoitaa isän, puheli tyttönen toimessaan. Hänen kasvoillaan oli pikkuvanhan totisuus.

He olivat aivan toistensa näköiset, isä ja tytär, ja lujasti toisiinsa kiintyneet.

Sanelma tunsi piston sydämessään. Tosiaan — hän oli tullut viipyneeksi liian kauan. Hän oli tällä välin tuskin muistanutkaan sairasta miestään.

Sen lyönti oli kovin epätasainen. Henkeä tuntui taas ahdistavan. Uusi kohtaus oli odotettavissa.

Sanelmalle tuli hätä. Hän tahtoi sen estää ja korvata laiminlyöntinsä tekemällä kaiken voitavansa kouristuskohtauksen ehkäisemiseksi.

Mutta kun hän kohotti sairaan päätä viedäkseen lääkelasin hänen huulilleen, loi tämä häneen omituisen, puoleksi tylsän katseen.

Sitte tyhjensi hän lasin, kuin päästäkseen pikemmin rauhaan ja lepäsi siinä taas rauenneena kuten äsken, riippuvin silmäluomin, kasvoillaan omituisen höltynyt ilme.

Millä äänellä hän lausuikaan nuo sanat. Ei siinä kuulunut vähäistäkään katkeruutta eikä vihaa. Ei muuta kuin antaa mennä, kun on mennäkseen, ei tuosta ole väliä enää.

Sanelman sisässä syytti ja soimasi. Hänen täytyi hyvitellä sitä lupauksilla ja päätöksillä. Tästälähin olisi toisin. Martilta ei koskaan saisi puuttua mitään, eikä hän milloinkaan olisi tunteva itseään syrjäytetyksi.

Paljon tuhlasi Sanelma hellyyttä sinä iltana ja onnistui vihdoin virittämään heikon toivon sairaan miehen sydämessä.

Martti Pätevä kulkee kosken vartta, ja lämpimästi hautoo päivä hänen harteitaan.

Kevään henki liikkuu jäisen luonnon yllä tehden entisiä ihmeitään. Missä vielä löytyy sammumaton elonkipinä, missä heikkokin sykähdys jäätyneen kuoren alla kuuluu, sinne taas uusi elämä syttyy.

Mies seisahtuu kuuntelemaan. Kaiken talvea oli hän kuunnellut tuota. Niin oli kuin olisi se vaan odottamaan ja toivomaan kehoittanut, mutta nyt keväällä tuntui sen äänessä kuin suurempi varmuus.

— Toivoa ja odottaa! Sitä samaahan hän itsekin — olihan hän toivon varassa taas elpynyt elämään. Ehkä kaikki vielä korjautuu ja elämä tulee entiselleen, ja ellei niinkään, niin tästä kumminkin joten kuten mukautuu.

— Ja mitäpä tässä enää muusta, jatkoi hän ajatuksiaan, kunhan vaan saisi kodin koossa pysymään lasten tähden. Ehkäpä Sanelmakin lopuksi unohtaa sen menneen ja suostuu uudelleen entiseen, kunhan tässä ehtii —. Sanotaan, että aika kasvattaa umpeen haavat.

Pahempaa oli hän alussa pelännyt, että jos vielä jättää kotinsa, vie muassaan lapset ja jättää yksin autioon taloon. Tahi jos hän olisi heidät antanut hänellekin, niin mihinkäs ne lapset ilman äitiä, eihän hän olisi yksin kyennyt heitä hoitamaan ja kasvattamaan.

Mutta ei ollut Sanelma näyttänyt mitään aikomuksia siihen suuntaan, olipa vielä kiinnittynyt taloustoimiin enemmän kuin ennen ja oleskeli alinomaa lasten parissa. Hän näytti omaan itseensä sulkeutuneen — ja niin surullisia lauluja se lauloi. Mahtoi vielä muistella sitä, mahtoi sentään yksinäisyydessään sureksia kenenkään tietämättä.

— Mutta vielä se siitä paranee ja huomaa, että on arvonsa sentään toisellakin. Vaikka ei osaakaan maalata tauluja eikä soittaa, niin osaapa kumminkin tehdä työtä, raataa ja rakentaa.

Asumattomaan, autioon takamaahan oli kerran yhden miehen toimesta syntynyt kylä, ja koski sahasi monen pitäjän puut. Vielä kerran se käyttäisi viljat ja antaisi valovoiman koko paikkakunnalle. — Vielä se näkee Sanelma, että mies se on osaltaan Marttikin, kunhan vaan toipuisi tässä ja tulisi entiselleen. Ei tarvitsisi sen katua sitä, että jäi, vaikka ehkä olisi ollut nuorempi ottaja ja komeampi. Kyllä tässä vielä laitetaan niin, että ei se kadu sitä.

Ja siinä hän istuessaan ja kuunnellessaan kuohujen kohinaa tuntee voimiensa kasvavan. Suuren suunnitelman toteuttaminen tuntuu taas mahdolliselta. Pitkien aikojen jälkeen tuntee Martti Pätevä oman itsensä taas. — Huomenna alotetaan työt! innostuu hän itsekseen, — huomenna ne aletaan ja jatketaan siihen asti, kunnes koko suunnitelma on valmis, vaikka se veisikin vuosien työn.

Hänen jäseniinsä tulee jäntevyyttä, tuntuu kuin sairas sydänkin elpyisi entiselleen.

— Se on koski, tuo kevätvoimainen Kaarto, joka puhaltaa ihmiseen uuden hengen, miettii hän itsekseen astuessaan ahdetta ylös.

Sanelma istui yläparvekkeella, ja Martti kiiruhti suoraa päätä hänen luokseen.

— Kuulehan, mamma, sanoi hän, puhutellen häntä niinkuin aina ollessaan parhaimmillaan — kuulehan, kuinka Kaarto kohisee.

Sanelma nosti hiukan punoittavat silmänsä ylös ja katsoi kumman kaukaisin katsein miestään, joka odottamatta tuli tempaamaan hänet pois omasta maailmastaan. Hänen äänensä oli vaisu kuin unesta heräävän:

— Ja tiedätkö, mamma, virkkoi mies, asettuen hänen viereensä istumaan, — se on niinkuin joku elävä olento, tuo koski, se on kuin ystävä, joka osaa lohduttaa ja antaa uskoa tulevaisuuteen.

Hän vaikeni kuin odotellen, että toinenkin sanoisi jotain, mutta kun vastausta ei tullut, hengähti hän syvään ja taannoista innostusta luonaan pidätellen kertoi yhteen menoon äskeiset ajatuksensa, tehden perusteellisesti selkoa suurista suunnitelmistaan ja koettaen pysytellä taannoisessa uskossaan, vaikka vaimon laimeus pyrki häntä jäähdyttämään.

— Vielä sitä innostut sinäkin, kunhan tässä ensin tulee jotain näkyvää, eikös niin, mamma?

Mies etsi vaimonsa kättä, tuota valkeata, viileää, hiukan laihtunutta kättä, joka hänen suuressa kourassaan hukkui miltei olemattomiin. Hän veti puoleensa koko tuon pehmeän villavaippaan kiedotun olennon, jota tuntui täällä ylhäällä, kevättuulen käsissä, hiukan värisyttävän.

Martin ääni vavahti. Hänessä taisteli epäilys ja toivo. — Mikä onni olisikaan, jos Sanelma nyt sanoisi: niin Martti, niin me nyt asumme ja rakennamme.

Mutta vaimon ääni oli epämääräinen, kun hän vastasi vihdoin ikäänkuin peläten oman ajatuksensa ilmaisemista.

Martti tunsi kylmän tuulen puhalluksen. Pilveen peittyi keväinen päivä, kosken kohina vaan kuului voimakkaana tänne ylös.

Martti painoi suudelman hänen huulilleen, mutta tunsi samassa kylmän puistatuksen ruumiissaan. Sanelma lepäsi hänen rinnoillaan kuin kuollut kuva. Hänen sielunsa oli poissa, ties minne asti lienee lentänytkään.

Martti oli kuin iskun saanut. Hän hellitti otteensa äkisti ja vetäysi huoneeseen.

— Ellei tänään, niin ehkä huomenna, tahi joskus aikojen takaa, sanoi hän itselleen pidellen kiinni toivostaan.

Sanelma jäi parvekkeelle miehensä mentyä, ja hänen kasvoilleen tuli tuskallinen, kärsivä ilme.

Kulkea petturina omassa kodissaan. Hän, joka niin syvästi valhetta vieroi, näyttäytyi miehelleen aina naamari kasvoillaan.

Niin oli ollut päivästä päivään, niin tulisi olemaan edelleen, eikä se koskaan voisi muuttua.

Mutta hänen täytyi se salata. Totuus oli naamarin alle kätkettävä. Kuka voisikaan riistää sairaan miehen viimeistä toivoa, jonka avulla hän saattoi vielä elää. Kuluihan toivossa aika ja Martilla on aina ollut suuri usko tulevaisuuteen.

Sanelma oli huono näyttelijä, mutta hän luuli katsojan hartaan uskon täydentävän vajavaisuudet. Mutta raskasta se oli ja kuluttavaa.

Ja kun sen lisänä vielä oli ikävä, kaipaus alinomainen, joka salamatona jäyti hänen olemustaan.

Puihin oli taas lehti puhkeamassa. Ne lehdettyivät jo kolmatta kertaa sen ihmeellisen kevään jälkeen.

Mutta Sanelma ei voi häntä unohtaa. Mitä kauemmin hän viipyy, sitä kovemmin hän häntä ikävöi.

Eikä hän häntä koettanutkaan mielestään poistaa, ja samoin kuin Martti vain toivonsa varassa saattoi elää, niin Sanelmakin eli muistoistaan.

Niiden varassa kuluivat päivät. Koko nykyinen elämä oli kuin todellisuutta vailla, kuukaudet kuluivat ja vuodet, Sanelma kulutti aikansa valveunta uneksuen, tyydyttäen sillä kaipaustaan.

Hänen katseensa kulki koskenvartta, seurasi tuttua tietä, ja hän koetti taas tuudittautua unelmiin.

… tuossa kulki vierellä silloin, jutellen tarinoitaan, tiepuolesta taittoi oksan, silmiin katsoi, katse leikki ja hymysi suu vakavanakin ollen…

Poissa, poissa! vaikeroi sydän, eivätkä muistot voineet sen kaipausta enempää tyydyttää.

— Miksi lähti, miksi jätti, olisi vienyt mukanaan. Mitä on minusta täällä nyt enää?

— Entäpä jos ei tahtonutkaan, ei tarkoittanutkaan muuta kuin hetken huvia. Oliko tottakaan mitä sanoi?

Mikä se toikaan noin kummia mieleen? Koskenko keväinen pauhu? — Sanelma meni kiireesti huoneeseen päästäkseen kuulemasta sitä.

Hän tuli saliin, istui hämärässä pianon ääreen ja juoksuttaen sormiaan koskettimilla tapasi kuin sattumalta säveleet:

Niin mennyt päivä taas vaihtuu nykyhetkeen. Pianon ääressä istuu toinen, Sanelma vierellä laulaa:

    »Sä päivin mielessäni oot
       mun ollen työssäni.
    Yökausina sä väikyt
       mun unelmissani…»

Siinä yhtyy lauluun toinenkin ääni. Niin hyvin ne sointuvat yhteen, ovat kuin varsin toisiansa varten.

Ja kun laulu loppuu, jäävät he kumpikin paikoilleen. Nuo kauniit kädet kulkevat kuin hyväillen koskettimilla — se soittelee omiaan ja katsoo niin kummasti silmiin. — Täällä sinä olit minua varten. Vieraana, tietämättömänä tänne harhausin löytääkseni omani. Tahi ehkä en tietämättäni tullutkaan, joku aavistus lienee sen minulle sanonut, että se yksi on siellä ja odottaa. — Niin se sanoo ja soittelee omiaan. — —

Lapset meluavat ruokailuhuoneessa. Sanelma herää haaveistaan. On pimennyt. Hän istuu taas soittimen ääressä — yksin.

Nuo armaat muistot, kuinka kiduttavia ne sentään olivat! Kunpa kerran voisi unohtaa kaiken, kaiken!

Lohduton tunne kalvoi sydänalassa entistä voimakkaampana. Hän heittäysi sohvalle kätkien päänsä tyynyyn.

— Tässä on Sorjo levännyt. Eipä tietänyt Sanelma kerran kirjaillessaan tulipunaista silkkikukkaa, että hän painaa poskensa sitä vasten ja nukkuu siihen — satuprinssi!

— Olet poissa, Sorjo, ja kuitenkin täällä. Olen nähnyt sinut täällä entisillä paikoillasi, olen kuullut askeltesi kaiun, ja hiljaisina öinä, jolloin kaikki nukkuvat, kuulen sinun soittelevan omiasi, kuten silloinkin, kauan, kauan sitten. — —

Mutta kaikesta huolimatta hän vasten tahtoaankin tunsi, että nuo haavekuvat, joita hän suurin voimanponnistuksin vielä piteli koossa, hajoaisivat kumminkin kerran, — ja muistot, nuo sadoin kerroin esiin kaivetut, kalpenisivat vihdoin, eikä hän enää voisi niillä tyydyttää kaipaustaan. Saattoiko elävä ihminen kuluttaa aikansa päivästä päivään, vuodesta vuoteen yksinomaan muistojen parissa. Sehän oli kuin alinomaista seurustelua vainaitten kanssa, joiden haamut hän kerta kerralta kutsui esiin, puhalsi niihin hengen omasta hengestään ja oman mielikuvituksensa voimalla ne elävöitti.

Tätä voimain kulutusta ei hän enää kestäisi kauan. Kuolleet kuvat soivat vaan lyhytaikaisen viihdyn, jonka jälkeen kaipaus entistä lohduttomampana puhkesi esiin.

Hänen itsensä jo täytyi tulla. Sanelman silmät janosivat hänen katsettaan, huulet suudelmia, käsi kaipasi ystävän kättä.

Kevät oli tullut. Sen herättävä voima tunki syvälle ihmisen sydämeen, särkien talvihämäräiset haaveet, vaatien todellista, elävää elämää.

Mutta kuinka maasta irti nykäisty kukka saattoi elää todellista elämää, hän, jonka juuret olivat maaperästään irroitetut, joka oli tuomittu paikalleen hiljaa kuihtumaan ja kuolemaan ketään hyödyttämättä.

Kunpa se jo saisikin pian! Tulisi uni, tuo tumma ja syvä, toisi unhoituksen ja lohdun —! Olemassaolo oli niin tuskallista, kunpa se päättyisi pian!

Mutta läheisempi oli sittenkin elämä. Tuskin oli Sanelma äskeisen ajatuksensa ajatellut loppuun, kun jo taas syttyi toivo:

— Entäpä jos tulisikin vielä? Ehkä ei olekaan unohtanut, ei ole voinut, vaikka olisi tahtonutkin. — Jospa hän kerran vielä tuleekin ja etsii »omansa» maailman matkoilta palattuaan.

Lasten innostuneet huudahdukset keskeyttivät jälleen hänen ajatustensa juoksun. Martti kuului kertovan jotain.

Ei ollut satua. Niistä suunnitelmistaan se siellä taas kertoi nyt heille sitä samaa mitä hänelle äsken. Lapsia se innostutti.

Ovi aukeni ja kirkas valo virtasi pimeään huoneeseen. Ovella näkyi
Martin kookas olemus. Sanelma hypähti ylös.

— Onkos se mamma sairas, kun ei tule illalliselle? Me olemme siellä jo vartoilleet vähän aikaa.

Sen äänessä oli taas tuo hyväilevä hellyys, joka kiusasi ja hermostutti. — Olisi vähemmän hyvä! Antaisi toiselle rauhan eikä piirittäisi häntä alinomaa rakkaudellaan, tuskitteli Sanelma mennessään.

Martti Pätevä kulkee hiiviskellen huoneessa, aukasee ikkunan ja hengittää keuhkojen täydeltä elokuun yön viileätä ilmaa. Huone tuntuu tukahuttavan kuumalta, ajatukset pyörivät päässä eikä uni tahdo ottaa tullakseen.

Täysikuu retkeilee tummansinisen avaruuden alla. Hämärässä puistossa tohahtelee leppeä tuuli ja satalukuisten sirkkojen siritys täyttää yöllisen ilman, mutta ylinnä kumminkin kuuluu kosken kumea pauhu.

Hän koettaa kuunnella sitä päästäkseen irti laskelmista ja numeroista, jotka yhäti parveilevat hänen edessään.

Martti Pätevä, muuten niin varovainen aatteissaan, oli keväällä pannut alulle suuren yrityksen, mikä tuotti paljon huolta ja usein vei unen hänen silmistään.

Tähän asti oli kaikki mennyt verrattain hyvin, hän oli saanut lainoja hyvillä ehdoilla ja saavuttanut muutamien rahamiesten myötätunnon yritykselleen. Työ oli kohta jo puoleksi suoritettu.

Lisätyllä työvoimalla saataisiin myllylaitos ennen talven tuloa valmistumaan. Kunhan vaan ehtisi hankkia siihen mennessä koneet.

Väkevä työ-into oli vallannut hänet nyt, kuten aina ennenkin, milloin jotain erikoisempaa oli tapahtunut. Niin oli silloinkin, kun hän ensikerran tahtoi voittaa Sanelman. Hän teki työtä yöt ja päivät, puski kuluttamattomat voimansa kosken rantaan kuin taistellakseen hänet sen kautta itselleen.

Ja entä sitten silloin, lasten syntymän jälkeen! Oli kuin kumpikin heistä olisi tehnyt hänen työvoimansa moninkertaiseksi. Harvoin nähtiin Koskelan isäntää niihin aikoihin kotosalla. — Sanelma ei oikein ottanut sitä ymmärtääkseen, eikä sitä taitanut tulla selitettyäkään. Hän valitti usein yksinäisyyttään, tiesihän sen, kun se yksin hoiti lastaan, lienee sillä ikäväkin ollut, mutta ei tullut ajatelluksi sitä. Oli maksettava kuin lapsen edestä kiitollisuusvelka elämälle, tahi jollekin tuntemattomalle antajalle — mitenkä lienee ollut, sitä tuskin tuli selvitetyksi itselleen. Raataa vaan täytyi, sellainen oli sisässä pakoittava tunne.

Taas se oli tullut ja voimakkaampana kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin taistelisi hän tällä kertaa kotinsa, vaimonsa, lastensa ja koko elämänsä onnen puolesta. Se olikin tuima ottelu. Tarvittiin järkeä ja voimaa. Se jännitti hermot ja kiinnitti ajatukset niin, että oli vaikea saada niitä yöksikään asettumaan. Tarvittiin myös rahaa, paljon rahaa!

— Ei kelpaa! sanoi hän silloin itselleen. Ihmisen hermosto on kuin muukin koneisto, sitä täytyy mikäli mahdollista säästää ja järkiperäisesti hoitaa, jos mieli sen kunnossa pysyä.

— Jääkööt nyt huomiseen kaikki laskelmat, nyt täytyy minun koettaa kunnolleen levähtää.

Martti viipyi avonaisen ikkunan luona katsellen yön kauneutta. Sanelman levoton hengitys sekoittui ulkoa kuuluvaan sirkkojen siritykseen. Hän tuntui vilkkaasti uneksivan.

— Sanelmalla sitä unta riitti. Nukkui nykyisin puolet ajastaan ja vielä sittenkin näytti väsyneeltä. Ei taida olla hyvä sekään liika nukkuminen, paremmin kuin unettomuuskaan —.

Kovin on muuttunut Sanelma entisestään, päivä päivältä kalpenee ja kuihtuu. Sen silmissä on kaukainen katse niinkuin unennäkijöillä. Sairas lienee sittenkin, vaikka ei myönnä. Eihän se vaan sitä entistä enää…

Mutta ei ollut siitä silloisesta kuulunut sen enempää ja elämä
Koskelassa kulki viikko viikolta entistä menoaan.

Tunsihan Martti sen, että ei se aivan entisellään ollut, mutta se korjautuisi kyllä ajan mukana.

Kunhan vaan kosken saisi ensin kuntoon, niin joutaisi häntä paremmin hoitelemaan.

— Menköön sitte vaikka Italiaan asti vahvistumaan ja paranemaan, eihän sitä kitsastella siinä suhteessa, kunhan vaan rakennukset ensin —

Sanelman käsivarret ojentautuivat häntä kohti. Hohtavan valkoisina ne erottuivat huoneen hämärästä.

Mies tunsi piston rinnassaan, hän riistäytyi irti vaimonsa syleilystä sellaisella voimalla, että tämä heräsi unestaan.

Äkillinen suuttumus valtasi hänet. Suurin, hehkuvin silmin katsoi hän miestään. Vakoiliko tämä häntä hänen nukkuessaan! Eikö hänellä enää ole mitään yksityistä omaa, jonka koskemattomuus olisi taattu.

— Sinä muistelet ja ajattelet siis vieläkin sitä. Martin ääni värähteli.

— Mitä sitten jos niin olisikin, sanoi Sanelma täynnä vihaa ja uhmaa. Häntä oli loukattu. Toinen oli salaa kurkistanut hänen sielunsa pyhimpään.

— Eivätkö ajatukseni ole omiani, huudahti Sanelma itkuun purskahtaen. Aviomiehen oikeuksillasi sinä sidot ruumiini tähän ja hallitset sitä mielesi mukaan, mutta henkeni on vapaa, sitä sinä et ikinä sido, sen saat tietää, et ikinä!

Hän puhui kiihdyksissään ajattelematta mitä sanoi, ja katui jo seuraavassa tuokiossa kovaa puhettaan.

Mutta myöhään! Mörähtäen hypähti Martti ylös niinkuin karhu, johon keihäs sattuu. Hänen muotonsa oli synkkä ja peloittava, kun hän edestakaisin astellen mitteli huoneen lattiaa.

Hitaasti kului yö. Sanelma vuoteessaan valvoi ja värisi uskaltamatta sanoa sanaakaan.

Tässä oli Sanelma istunut monena yönä kulutellen hiljaisia, pitkiä tuntejaan. Varmoin askelin teki kevät taas tuloaan. Routainen, harmajanruskea maa oli jo lumesta paljastunut. Metsänrannassa näkyi vielä kapea valkea raita, sulanneitten hankien jäännös, mutta alavat niityt ja vainiot olivat tulvaveden peittämät. Yökylmän jäädyttäminä lepäsivät ne kuin suuret himmeät kuvastimet, joihin taivaan valot heijastuivat. Kevättä puhuva tuuli tohahteli pihapuissa, joiden jäätyneet oksat kuutamossa kimaltelivat.

Sanelma painaa polttavan otsansa kylmää ikkunalasia vasten syvään huoahtaen.

— Kunpa tämä olisi jo vihdoinkin lopussa! Miksi täytyy minun elää, tuntea ja kestää yhä!

Kun Sanelma viime aikoina oli ollut hyvin sairas, oli hän usein jo luullut pääsevänsä tuntemasta elämän tuskaa, oli hetkittäin hartaasti odottanut ja kutsunut kuolemaa. Mutta toisinaan hän taas katui epäoikeutettua toivomustaan, täytyihän hänen elää lastensa tähden.

Sanelma katseli laihtuneita käsiään. Kuinka hän olikaan muuttunut ja vanhentunut! Tuskin tuntisi samaksi kuin kolme vuotta sitten — mitähän Sorjokin sanoisi, jos näkisi nyt…

Mutta hän oli poissa. Ei ollut sen koommin kuulunut mitään; maailman rantoja kierteli poika, eli ja nautti tietämättä mitään siitä mitä toinen täällä sai kestää.

Vaikka ei hänen sitä sentään tietää tarvinnutkaan! Kumminkin olisi hän voinut lähettää tänne kirjelipun, rivinkin vain tahi parisen sanaa, josta näkisi että muistaa vielä, että vielä on entisellään — olisi se ollut niinkuin virkistävä vesipisara janoon nääntyvälle.

— Mutta ehkä ei enää olekaan niinkuin ennen, kenties ei Sanelmalla enää ole mitään sijaa hänen sydämessään.

Koski kipeästi jo pelkkä ajatus siitä. Mutta hän koetti totuttautua siihen, koetti valmistautua tyynesti ottamaan vastaan kohtalon kovimman iskun.

Mutta kumminkaan hän ei jaksanut heittää viimeistä toivon hiventä. — Ehkäpä hän ei kirjoitakaan Martin tähden. Pelkäsi, kukaties, että joutuu toinen siitä ikävään asemaan. Mistä hän olisikaan tietänyt, että se on jo sellainen, että pahemmaksi se tuskin voinee tulla.

Tuon elokuun yön jälkeen oli Martti aivan muuttunut. Hän oli ruvennut viipymään poissa useinkin yömyöhään ja tuli kotiin humalapäissään. Toisinaan hän näytti vihaavan vaimoaan, joskus taas ahdisteli häntä intohimoisilla hyväilyillään.

Ja Sanelma alistui kaikkeen aviovaimon äänettömällä alistumisella, ajatellen että tästäkin on kumminkin kerran tuleva loppu.

Sanelma oli istunut kauan kuutamossa. Päätä poltti ja ruumista puisteli vilu. Tuntui kuin kuume taas olisi nousemassa, mutta kumminkin jäi hän paikoilleen ikkunan ääreen. Oli kuin täytyisi hänen tänä iltana valvoa ja odottaa Marttia kotiin.

Ja siinä tuli hän kuin sattumalta seisahtaneeksi pianon ääreen, avasi sen ja paineli hiljaa koskettimiin. Ne vastailivat vienoin äänin, oli kuin jotain vapauttavaa, huojentavaa olisi sieltä tuulahdellut vastaan. Kuinka hän sentään oli saattanut pitää sitä kuukausimääriä suljettuna. Kuin huomaamattaan alkoi hän hyräillä hiljaa:

Laulu kuoleutui hänen huulilleen. Tämäpä oli kuin pilkkaa. Eipä hän todellakaan ollut kiitollisella mielellä nyt. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka voivat pahoista päivistään Jumalaa kiittää.

Tuo tuttu sävel soi yhä hänen korvissaan. He olivat yhdessä sitä laulaneet. Sorjo säesti, Sanelma lauloi. Hänkin oli pitänyt siitä, varmaankin Sanelman tähden, jolta oli sen oppinut.

Kuinka paljon hän oli kärsinyt siitä saakka, kuinka syvälle pimeyteen hän oli tullut — voisiko tämä enää valjeta koskaan? Hän oli kuoleman väsynyt. Kunpa vaan voisi nukkua ja unohtaa. — Missä viipyi Martti?

Tämä oli viime aikoina mennyt askel askeleelta alaspäin. Huonosti hoiti hän asioitaan. Velkojat ahdistivat ja rakennustyöt koskella oli keskeytetty.

Pahinta kuitenkin oli tuo ryypiskeleminen, jota hän ei ennen koskaan ollut harjoittanut. Pöhnäpäissään oli hän Sanelmalle ilkeä, käyttäytyen raa'asti ja töykeästi.

Oli aivan kuin tahtoisi hän nyt kaikin tavoin kiusata häntä niiden entisten tähden, kuin vaatisi hänen mustasukkaisuutensa tällaisen hyvityksen.

— Ja onhan hänellä syynsä. Sanelma puri huultaan niin, että teki kipeätä. — Olihan hän rikkonut ja siksi myös vai'eten kärsinytkin.

Tuli joskus mieleen sekin keskustelu Martin kanssa samana iltana, jolloin Sorjo oli poikennut Koskelaan. Oliko tyhmästi tuo silloinen tunnustus, totuuden ilmaiseminen? Eikö kenties olisi ollut parempi peittää ja haudata kaikki? Martti olisi mielellään uskonut hänen sanojaan.

Kuu oli jo purjehtinut pitkät matkat taivaan rannatonta ulappaa ja katseli nyt suoraan ikkunasta sisään.

Sanelma sai äkkiä halun lähteä ulos — kenties pienen kävelyn jälkeen saisi paremmin unta. Hän puki kiireesti ylleen.

Iltatähti välkkyy suurena ja kirkkaana hänen edellään kuin tietä osoittaen. Sanelma ohjaa kulkunsa metsään päin mielessään selittämätön tunne, aivan kuin nyt olisi tapahtumassa jotain.

Vesi solisee ojissa kahden puolen tietä. Metsässä niin kummasti kohahtelee ja koko luonnossa on kummallinen salaperäisyys.

— Niinkuin henget olisivat liikkeellä tänä yönä! Melkein peloitti. Sanelma jo ihmetteli miksi oli lähtenytkään. Häntä halutti kääntyä kotiin, mutta jokin sisäinen pakko ajoi ja vaati häntä astumaan edelleen.

Kylässä nukkuvat. Kaikki tulet ovat jo aikoja sitten sammutetut.. Vain
Mäki-Maijan mökin ikkunasta loistaa kirkas valo.

— Miksihän se Maija nyt valvoo? miettii Sanelma. — Lieneekö sen lapsi sairastunut, vai olisiko Maija itse? Pitänee lähteä katsomaan!

Mökki oli metsikössä, jonka yöllinen hämärä oli jo vähällä peloittaa Sanelman kääntymään, mutta tuo kirkas valo pienestä ikkunasta tuntui kuin kutsuvan luokseen.

— Minua varmaankin tarvitaan siellä. Miksikäs muuten olisin lähtenytkään, tuumi hän kompastellen kantoihin ja kiviin polkua hapuillessaan.

Metsä oli märkä, ja veden tirskuessa jalkineista saapui Sanelma perille ja koputti ikkunaan.

— Ei Maija nyt pelästy, minä täällä vaan olen, lohdutti Sanelma temmaisten auki lukitsematta jääneen oven.

Maija seisoi sanattomaksi hämmästyneenä keskellä lattiaa pörrötukkaisena, paitahihasillaan. Vuoteella, jonka ruudukkaassa pieluksessa näkyi selvästi kahden pään painamat jäljet, istui — Martti.

Sanelma jäi kynnyksen ulkopuolelle. Hän silmäsi pitkään sisällä olijoita, ensin toista, sitten toista.

Sanelma huomasi pitävänsä ovea auki. Saattoihan lapsen olla kylmä. —
Tule kotiin, Martti, sanoi hän vaan ja painoi kiinni oven.

Päästyään ulos nojasi hän aitaan. Hetkeksi musteni maailma hänen silmissään.

Jos hän olisi yllättänyt hänet jossain rakastettunsa kanssa, olisi asia hänen mielestään ollut luonnollinen, senjälkeen kuin heidän välinsä olivat särkyneet. Mutta tavata hänet tuolla viettelemässä tuota raukkaa, jo ennen vieteltyä, uuteen lankeemukseen. Lisäämässä tuon naisen häpeää ja kiveä hänen kuormalleen, jota hän, Sanelma, oli parhaansa mukaan koettanut keventää. Kukapa sentään olisi tällaista uskonut!

Ovi aukeni ja tehden syvän kumarruksen Martti astui sen matalasta aukosta ulos.

Kuun kirkkaassa valossa katsoi vaimo miestään kasvoihin. Mies katsahti julkeasti vastaan. Sanelma näki vaan kasvojen veltostuneet piirteet ja paksun, ulospäin työntyneen alahuulen. Ilmeissä oli jotain sellaista, joka saattoi hänet inhoten kääntymään pois.

— Siltä näyttää, oli toisen kursailematon vastaus. — Mutta miksi sinä kuljet kylillä pitkin yötä vakoillen minua? Sen voit jättää toiste tekemättä.

— Sinuako vakoillen! huudahti Sanelma ihmeissään. — En todellakaan uskonut sinua tapaavani astuessani yösydännä Mäki-Maijan mökkiin.

Taas astelivat puolisot äänettöminä jonkun matkaa, kunnes Sanelma taas kuin jatkoksi äskeiseen virkkoi:

— En sentään sellaista olisi uskonut. Vaikka olisihan minun pitänyt tietää, mikä sinä oikeastaan olit…

Sanelman sanat sattuivat miehen arimpaan kohtaan. Hän iski nyt aseella, jonka Martti itse oli hänen käteensä antanut.

Tiesihän hän, mihin tähtäsi tuo keskeytynyt lause: — pitihän minun tietää mikä sinä olit, Miinan Martti, yksinäisen akan poika, verissähän se sinulla oli.

Näin hän mielessään jatkoi hänen puhettaan, ja hänen sisässään nousi uhma.

— Nyt Sanelma, sinä varmaan vihaat ja halveksit minua yhtä paljon kuin minäkin sinua, lausui Martti pilkallisesti naurahtaen.

— Olemmeko me sinun mielestäsi yhtäläiset! huudahti Sanelma yhtä paljon kummastuksen kuin suuttumuksen valtaamana. Toisen julkeus sai hänet hämmästymään.

— Olemme, sanoi Martti, — Tosin tiedän sinun pitävän itseäsi paljon parempana nyt kuten ennenkin. Sinun rakkautesi siihen toiseen oli muka niin puhdas ja ihanteellinen, jota vastoin minun… no niin… Mutta nythän näet, minkälaiset ovat sinun ihanteellisen rakkautesi seuraukset — vähemmän kauniit, vai mitä?

Martti naurahteli omituisesti hytkähtelevää, kylmää naurua. Sanelmaa inhotti ja raivostutti.

— Oletko kaiken lisäksi vielä sellainen raukka, että et itse uskalla rikostasi kantaa, huudahti hän kiihkeästi.

— Uskallanpa kylläkin, mutta sanon sentään sinullekin, että- tiedät kuka minut on siksi tehnyt mikä olen. — — Näetkös Sanelma, tuo tuolla ei pitänyt itseään liian hyvänä minulle kuten sinä. Sen luokse tulin lämmittelemään, kun kotona oli jäätävä kylmyys.

— Sinä yhä julkeat puolustaa itseäsi, huudahti Sanelma yhä kiihtyneempänä. Sinulla ei ole tuntoa eikä kykyä hävetä. Keskustelu sinun kanssasi ei johda mihinkään tuloksiin.

Yksi ainoa valtava ajatus täytti Sanelman mielen. — Pois täältä! Ihana tuulahdus vapautuksesta hulvahti hänen ylitsensä. — Eikö tässä annettu hänelle selvä merkki, että hetki oli tullut. Kukapa enää voisi ajatellakaan paikoilleen jäämistä tällaisen tapahtuman jälkeen! Olihan elämä nyt itse avannut vankihuoneen ovet.

— Minä vien mukanani myös molemmat lapset. Sanelman ääni oli kuin taisteluun haaste. Hän luuli Martin asettuvan jyrkästi asiaa vastustamaan, mutta toinen virkkoi vaan:

— Sinuahan he paremmin tarvitsevat. Martti sanoi sen niinkuin asia ei olisi häntä paljoakaan liikuttanut.

— Eikö tuo edes välitä lapsistaan, ajatteli toinen, onpa tosiaan jo syvälle vajonnut.

Martti asteli veltosti hoippuen tietään, vihellellen jotain tanssin sävelmää, mikä rääkkäytyi pahoin hänen huulillaan. Sanelma katsoi oudoksuen miestään. — Eikö sille mikään enää merkinnyt mitään? Oliko hän aivan muuttunut entisestään, tai oliko nyt vasta tuon miehen todellinen olemus tullut näkyviin. Suotta minä sen kanssa kiduin ja kuihduin. Ei olisi uhraustani ansainnut ja vähäarvoisena se näkyy sen pitäneenkin. Parempi, jos omaa järkeäni seuraten olisin jo aikoja sitten…

— Nythän voit sitten mennä sen toisen luokse, sen, joka on parempi kuin minä. Katunut tässä olenkin, kun en sinua jo silloin heti työntänyt sen mukaan. Olisi pitänyt sanomani: tuossa on, ota ruumis, kun kerran veit sielunkin siltä. Hullu olin kun rupesin pidättelemään! Menköön, mikä on mennäkseen — niin, että ei minussa ole estettä nyt enää. Sopii sitä vaan lähteä, jos haluttaa!

— Oletpa taitanut viime-aikoina jonkun verran tässä sureksia. Olen huomannut sen, ja se onkin tuottanut minulle hiljaista nautintoa. Maistakoon nyt toinenkin osaltaan hiukan sitä samaa, jota minä olen vuosikausia kokenut. Vuoronsapa sitä näkyy kullekin tulevan — ja kuten jo sanoin, sopii sitä nyt mennä, jos haluttaa.

He saapuivat kotiin. Martti viskautui vuoteelleen ja nukkui pian. Sanelma asteli edestakaisin lattialla aamuun saakka ja ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sielussaan.

Koivu tekee hiiren korvaa. Ruskean harmaja kostea maa työntää poveltaan hentoa ruohonkortta, ja pihapuissa viheltelevät äsken pesiinsä palautuneet kottaraiset.

Isäntä onkin jo kauan ollut jalkeilla, pessyt rattaat, hankailiut ja kiilloitellut.

Rusko tuodaan tallista, sen pinta on tänä aamuna tavallista huolellisemmin su'ittu. Mies taputtelee sen tummanruskeaa, kiiltävää selkää.

Ylhäällä parvekkeella seisoo Sanelma jo lähtövalmiina katsellen viimeistä kertaa rakkaaksi käynyttä maisemaa.

Ilmassa värisee keväisen kosken mahtava kohina. Kymmenen vuotta oli hän kuunnellut sitä. Tulisiko sen humu siellä kaukanakin kaikumaan hänen korvissaan?

Sanelma näki Martin jo valjastavan hevosta. Monet muistot pyrkivät mieleen, mutta eihän nyt ollut niiden aika, sitten vasta, kun tämä on ohi, saisivat ne tulla ja selvittää olleen ja menneen.

Aili-tyttö tuli matkavaatteissaan pientä veljeään taluttaen etsimään äitiään. Hänen kasvoillaan oli pikkuvanhan totisuus.

— Täytyyhän jonkun jäädä tänne hoitamaan kotia ja sahaa, vastasi
Sanelma hetken mietittyään.

Äiti ei enää vastannut mitään. Mutta lapsi hetken vaiettuaan aloitti itsepintaisesti taas kyselemisen.

— Lapsellisiahan sinä Aili-rukka kyselet, kuinka me muutamia päiviä varten olisimme ottaneet niin paljon tavaroita mukaan.

Tyttö katseli miettiväisenä alas pihamaalle, kääntyi sitten äitiin ja värähtävin huulin virkkoi:

Sanat koskivat kipeästi Sanelmaan, mutta sitä peittääkseen hän huolettoman iloisesti virkkoi:

— Ole nyt tyttöseni reippaalla tuulella, kyllä meillä tulee siellä olemaan hauskaa.

Mutta silloin sai hän lukea tytön kasvoilta syvän, äänettömän paheksumisen. Tuntui kuin lapsi olisi alkanut arvostella äitiään.

Pikkuraukka ei tiedä minkälainen hänen isänsä on, ajatteli Sanelma ja työnsi hellästi lapset edellään huoneeseen kehoittaen heitä jo menemään ulos.

Itse kulki hän hitaasti huoneiden läpi hyvästellen jokaisen huonekalun, jokaisen esineen, joka hänen silmiensä eteen sattui. Tavarat, jotka hän sai Koskelasta mukaansa, oli jo edeltäpäin lähetetty. Jälelle jääneet tuntuivat surevan ja kaipailevan tovereitaan.

Kaikessa sovussa olivat he Martin kanssa jakaneet pesän. Martti antoi hänen ottaa mukaansa mitä vaan tahtoi ja Sanelma puolestaan koetti tyytyä mahdollisimman vähään, että ei koti tuntuisi kovin kolkolta hänestä, joka tänne jäi yksin elämään.

Kovalle tämä oli ottanut. Lujemmin kuin luulikaan oli Sanelma täällä kiinni ja hirveältä tuntui tämä kodin hävitys. Olihan se kerran niin valoisin toivein rakennettu, vähin varoin kuntoon saatu ja jokaisesta saavutuksesta erikseen iloittu.

Sanelma oli valinnut. Oli ottanut yhden esineen, jättänyt toisen. Hän oli tehnyt tätä työtään hitaasti, kuluttaen paljon aikaa. Raskasta oli tämä toimitus, niinkuin olisi omaa olemustaan vähä vähältä kappaleiksi paloitellut.

Jos Martti olisi äkkiä ruvennut entiselleen, olisi pysynyt kotona illan, pyytänyt anteeksi entiset ja luvannut alkaa uutta elämää — vaikkapa vaan puolella sanalla luvannut, niin olisi Sanelma jättänyt koko asian.

Sanelma oli joskus ollut jo melkein varma, että Martti vielä tuleekin ja tekee sen, hän oli jo valmistautunut tätä tilannetta varten, oli puolustellut Marttia itsensä edessä ja etsinyt lieventäviä seikkoja — olihan syytä hänessä itsessäänkin ollut.

Mutta Martti pysytteli enimmäkseen poissa kuluttaen päivät työmaalla, yöt kulkien omilla teillään, eikä tämä hävitystyö näyttänyt ollenkaan koskevan häneen.

Ja kun hän huolettomasti vihellellen kulki huoneesta toiseen ja välinpitämättömänä katseli Sanelman pakkausta ja naulaili kiinni jo täyteen ahdettuja tavaralaatikoita, silloin hajaantuivat Sanelman rauhanteko-ajatukset kuin akanat tuuleen. Olihan ilmeisesti selvää, että tuo mies ei enää antanut minkäänlaista arvoa kodilleen.

Niin olivat kuluneet nämä viimeiset tuskalliset päivät. Asia oli ratkaistu, kumpainenkin heistä oli tästälähin kulkeva omaa tietään.

Sanelma asteli hitaasti portaita alas. Voimakas tuuli uhosi vastaan. Häntä vilusti kesken lämmintä kevätpäivää. Polvia herpasi. Hän oli vähällä lysähtää kokoon.

Mutta kun kerran tähän asti oli tultu, niin täytyihän kestää loppuun. Peräyrymisen mahdollisuutta ei ollut. Martti seisoi jo ohjakset kädessä ja odotti.

Sanelma istui rattailla Poju sylissään, Aili takaistuimella matkakirstun vierellä. Martti kävelytti hevosta pihaportista ulos, hypähti sitten vaimonsa viereen ja Rusko pyyhkäsi iloiseen juoksuun tasaiselle maantielle päästyään.

Punaiset kilometripylväät jäivät taakse toinen toisensa jälkeen. Koti loittani yhä kauemmaksi ja kosken kohina oli jo hiljennyt havumetsän hiljaiseen huminaan.

Martti puhelee jotain kelin huonoudesta. Hän katsoo usein kelloaan, mutta on muuten niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtumassa.

Eikö hän ajatellut mitään? Eikö muistanut sitäkään, kuinka he Sanelman kanssa ensi kertaa ajoivat tätä tietä. Siitä olikin jo kulunut kymmenen vuotta. Valkea huntu verhosi silloin Sanelman pään ja Martin kasvoilla väikkyi ylpeä onni.

Ja Sanelmasta tuntui silloin kuin tuosta miehestä tuossa hänen rinnallaan, miehestä, joka nyt oli hänen omansa, uhoisi suurin miehinen kunto ja maailman valloittajan voima.

Se oli se ensimäinen matka uuteen kotiin, kauniiseen Koskelaan. Sanelma oli silloin todella uskonut onneensa aavistamatta että sen perustus oli näin pian pettävä.

Katkeruus taas valahti mieleen. Olisiko kukaan saattanut aavistaa, että hän kerran sairaana, köyhänä ja petettynä pakenisi lapsineen kauas kotipuolelleen omaisten ja ystävien turviin. Mitä pahaa hän olikaan tehnyt, että hänet näin häpeällisesti kotoaan karkoitettiin? Eikö hän viimeiseen asti ollut täyttänyt velvollisuuksiaan miestään ja kotiaan kohtaan — eikö tämä jo ollut taivaisiin huutava vääryys!

Sanelma havahtui, mutta hänen äänessään väreili katkeruus vakuutellessaan lapselle: — Poju pääsee junaan, Poju saa istua vaunussa koko päivän ja ajaa kauas, kauas.

Mutta tyttö istui takaistuimella surumielisenä nojaten suureen matkalaukkuun ja mietiskellen omiaan. Hänen pienessä seitsenvuotisessa päässään oli jo jonkunlainen aavistus siitä, että asiat eivät enää olleet oikealla tolallaan.

Juna porhalsi asemalle. Martti Pätevä nosti poikansa käsivarrelleen ja kantoi hänet vaunuun. Senjälkeen tuli tytön vuoro. Mutta kun hän oli laskea hänet sylistään, kiersi Aili käsivartensa lujasti isänsä kaulaan ja katsoi häntä tuskaisin silmin:

Mies vavahti kuin unesta heräten. Hän nosti lapsen uudelleen syliinsä ja pusersi häntä rajusti rintaansa vasten.

Sanelma ei voinut katsella heidän hyvästelyään; hän vetäytyi vaunun sillalle odottamaan junan lähtöä.

Pitkä vihellys. Martti syöksyy vaunusta ulos, lapset hänen kintereillään. Mutta samassa jo kolahti kiinni malminen aitaus sulkien lasten tien.

Juna on jo liikkeellä. Martin kasvoilla on ilme, jommoista Sanelma ei vielä ennen ole niillä nähnyt.

Ääni häipyi vaunujen kolinaan ja veturin vihellykseen. Tyttö itkunsa seasta vaikeroi:

Sanelma avasi huoneensa ikkunan. Voimakas, tuoksuilla kyllästetty ilma lehahti vastaan hivellen suloisesti hänen riutunutta olemustaan.

Sanelma sanoi sen ääneen ja voittamaton haikeus täytti hänen mielensä. Kevät oli aina vaikuttanut niin kummallisesti häneen. Oli kuin keväällä olisi löytänyt itsestään uuden ihmisen, kuin silloin olisi paremmin kuin muulloin kuullut oman sydämensä äänen.

Kevättä oli Sanelma aina odottanut ja sen mukana jotain uutta, josta ei itsekään tietänyt mitä se oli, mutta suurta se olisi ja ihmeellistä, joka muuttaisi äkkiä kaiken.

Tuo tuntu oli hänellä ollut lapsesta saakka, ja vielä Koskelan onnellisena emäntänäkin ollen. Se ilmeni vielä senkin jälkeen, kun Sorjo oli ilmaantunut hänen tielleen. Vieläkin hän odotti. Hän ei tiennyt odottiko hän häntä uudelleen tulevaksi vai mitä se oli. Hänen sielunsa pohjalla oli kai joku epämääräinen sammumaton kaipuu, jota ei mikään voinut tyydyttää.

Kauan harhailivat Sanelman ajatukset määrättöminä sinne tänne, kunnes ne taas palasivat siihen, mikä oli tuskallisinta — nykyhetkeen.

Häntä oli jo kauan kiusannut unettomuus. Viime yönäkin oli hän vasta aamupuolissa nukahtanut ja herännyt taas hetken kuluttua ilkeään unennäköön.

Viimeisten aikojen tapahtumat olivat kovasti järkyttäneet Sanelman jo ennestäänkin heikkoa hermostoa. Ja vaikka hän nyt asui täällä kaukana, satojen kilometrien päässä kärsimyspaikoiltaan, seurasivat muistot kiinteästi hänen mukanaan. Yön levon ne veivät ja pahoina unina ne nukkuessa kummittelivat hänen edessään. Muistot toivat kaihoa ja tuskaa. Ne pyrkivät myös herättämään katkeruutta ja vihaa. — Kuinka saattoikaan Martti sillätavoin menetellä ja häväistä yhteisen kodin!

Asia oli tullut yleisesti tietoon. Palvelijat ja työläisvaimot olivat pitäneet asianaan surkutella häntä. Oli kumminkin hyvä, että lapset eivät kaikesta tästä vielä ymmärtäneet mitään.

Ja Sanelma olikin päättänyt tehdä voitavansa pitääkseen asian salassa. On parempi, ajatteli hän, että he saavat säilyttää kunnioituksen isäänsä kohtaan, vaikka tämä ei sitä ansaitsisikaan.

Sanelman otsa on kuuma ja väsymys painaa päätä. Hänen terveytensä on yhä heikontunut ja taloudelliset huolet painavat taakkana hänen hartioitaan.

Miten voisi varjella lapset puutetta tuntemasta! Se pieni rahaerä, minkä Martti puolivuosittain oli suostunut heille antamaan, ei kunnolleen riittäisi heidän elatuksekseen. Pitäisi voida hankkia lisää.

Aatos taas väsähti kesken ja kääntyi omille teilleen, ja ennenkuin hän huomasikaan, olivat ne jo kääntyneet Sorjoon, vaikka hän oli päättänyt olla tätä ajattelematta.

Pari päivää sitten oli Sanelma pääkaupungin lehdistä lukenut erittäin kiittävät arvostelut hänen näyttelystään, joka siellä kuului avatun taiteilijan itsensä ollessa vielä ulkomailla.

Eräs Sanelman tuttavista, joka opintojensa tähden oleskeli nykyisin Pariisissa, oli kirjoittanut sieltä: »Sorjo Valtonen täällä kulkee voitosta voittoon. Kaikkialla hänelle ovet avautuvat, ja naiset ovat hulluuteen asti ihastuneita…»

Mitä oli hän, Sanelma, hänelle nyt enää? Kaukainen muistoko vain, oliko sitäkään?

Jos Sorjo saisi kuulla, että hän on jättänyt Koskelan, — etsisikö, tulisiko?

Veret kohosivat Sanelman poskille ja pakenivat jälleen. Mielikuvituksessaan hän näki Sorjon tulevan, oli rientävinään häntä vastaan, kohottaen vapaat käsivartensa häntä kohti ja hiljaa kuiskaten: omani, minun omani.

Sanelma havahtui, lähestyi varovasti vuodetta ja katseli nukkuvaa lasta, jonka kasvot nyyhkytyksistä vavahtelivat. Suuri kyynel vierähti silmäluomen alta ja kieri kirkkaana helmenä valkealle pielukselle.

— Kaukana, kultaseni, Kaartokoskella, puheli äiti sivellen hänen kosteita hiuksiaan.

— Tyttöseni, meillä on nyt täällä toinen koti, virkkoi äiti jotain vastatakseen.

— Minkätähden pitää olla kaksi kotia; yksi on parempi. Minkätähden, äiti, toit meidät tänne?

Äiti on hämillään, ei tiedä mitä sanoisi. Lapset ovat niin mahdottomia kyselyissään.

— Äiti, näetkös, ei viihtynyt Koskelassa enää, äiti tahtoi päästä omaan kotipuoleen.

Pojukin oli herännyt. Pieni palleroinen olento suoriutui peitteistään ja pujottautui äidin syliin.

— Ei, lapsikulta, eihän hänen pitänytkään vielä tulla, vasta joskus, sitten…

Sanelma paino! poikaa lujasti rintaansa vasten. Eikö hänen rakkautensa riittäisi pojallekaan, joka oli kuin osa hänestä itsestään.

— Kun isällä on siellä koski ja saha, kuka hoitaisi niitä, yritti
Sanelma vielä.

— Kuulehan äiti, alotti Poju toimekkaana. — Me löysimme eilen siskon kanssa pienen kosken, mihin isä voisi rakentaa uuden sahan, ja silloin olisimme taas kaikki yhdessä.

— No, kerrohan meille mitä sinä näit, pyyteli äiti pukien vaatteita
Pojun ylle.

— Isä oli olevinaan aivan ilman rahaa, mutta minä rikoin säästölaatikkoni ja annoin isälle kaikki.

— Minä näin vielä muutakin, — isällä oli risainen takki yllään, minä paikkasin sen.

Kyyneleet nousivat Sanelman silmiin. Hän veti puoleensa tytön vaalean pään ja suuteli sen leveää otsaa. Lapsi oli osa isänsä olemuksesta, hänen lihaansa ja vertaan.

Päivä oli jo korkealla, kun Martti heräsi unestaan ja katseli ihmetellen ympärilleen.

Hän nousi vuoteeltaan ja lähestyi paikkaa, missä pienet valkeat vuoteet seisoivat ennen vieretysten — ne olivat poissa. Mies hapuili tyhjää kuin etsien pieniä käsiä ja päitä.

Unikuvat hävisivät silloin, muisti selkeni armottomaan todellisuuteen: — eiväthän he olekaan täällä enää —.

Martti Pätevä istahti taas vuoteensa laidalle. Suuret kädet putosivat hervottomina polville, kookas ruho lysähti kumaraan ja pää painui syvälle hartioiden väliin.

Näin istui hän pitkät hetket tuijotellen tylsästi tyhjyyteen. Joskus selkenivät siitä hänen eteensä Sanelman kasvot, joskus Ailin ja Pojun. Ne ilmestyivät niin elävinä, häipyäkseen kohta taas. Mies vain istui edelleen, kunnes harhakuvat uudelleen näyttäytyivät.

Emma tulee kahvitarjottimineen sisään ja nähtyään isäntänsä taas tuossa asennossa, pudistaa murheellisena päätään.

— Ei nyt saa enää jäädä miettimään, ja kyllä se kahvikin on nyt juotava.

Emma järjestelee huonetta, valvoen samalla isäntänsä pukeutumista.
Vähän väliä on hänen muistutettava: — Ei nyt huoli miettiä enää.

Tytön äänessä kuulostaa säälivä huolenpito. Se tekee hyvää murheelliselle mielelle. Hän, Martti, on niin avuton ja orpo, ei kukaan ole niin orpo kuin hän.

Kaikki asiakkaat toivat vain ikäviä uutisia tähän aikaan. Martti tuskin jaksoi kuunnella heitä.

Hän mittaili pitkin, raskain askelin ruokasalin lattiata pysähtyen tavantakaa ikkunan ääreen.

Hän oli huomannut ne juuri silloin, kun työnjohtaja Tarjanne kertoi erään koneenosan särkyneen, jonka johdosta työt sahalla olivat joutuneet seisahduksiin. Hänen puhuessaan isäntä kulki vain hajamielisenä silmäillen usein ikkunaa.

Hän näki heidän seisovan siinä katselemassa kottaraisia, jotka vastakäännetyiltä multapenkeiltä etsivät syötävää. He innostuvat ja osoittavat niitä sormillaan ja pienet näpin jäljet jäävät lasiin.

Hän astelee astumistaan. Emma valmistelee aamiaista. Sen syötyään saa hän mennä. Ei siinä ole tinkimistä, sen tietää Martti jo ennestään.

— Mitä se puhuikaan tuo Tarjanne? Rahaa olisi tarvinnut. Miehellä on kotona kuusi pienokaista. Hänen täytyy saada se mikä hänelle kuuluu. Miesten myös, minun täytyy saada heille rahat vaikka mistä, ensin niille, joilla on lapset ja vaimo.

Emma on nyrpeissään. Kaikkia se kyselee, niinkuin ei tässä nyt tiedettäisi.

— Sitä minä vaan, että jätettäisiin sentään ne ruokailuhuoneen ikkunat pesemättä.

Hän katsoi tyttöön ja tyttö häneen. — Mikähän sillä nyt taas on tarkoituksena tuossakin, näytti tyttö ajattelevan, mutta suhtautui kuitenkin surkuttelevan suopeasti isäntäänsä, kuten ainakin ihmiseen, joka on »käynyt hiukan kummalliseksi».

Santeri Tarjanne oli tehnyt tupansa suurten koivujen suojaan. Martti Pätevä oli avustanut hiljaisenluontoista kätevää miestä, joka oli aina huononlaisesti kyennyt ajamaan omia asioitaan.

Tuvan perään oli pian saatu kamarikin, joka olikin tarpeeseen perheen nopeasti kasvaessa.

Miehet olivat nuoruudessaan työskennelleet samassa tehtaassa ja siitä asti pitäneet toisistaan. Martti Pätevä olikin liikkeensä jonkun verran vaurastuttua kutsunut Tarjanteen apulaisekseen. Pienessä keltaisessa tuvassa, koivujen alla, otettiin isäntä aina ilomielin vastaan.

Mutta kun Martti Pätevä tänään astui tuvan ovesta sisään, loi emäntä häneen murheellisen, kysyvän katseen, ja ääni, jolla hän pyysi häntä kamarin puolelle istumaan, kuulosti niinkuin hän olisi sairasta puhutellut.

— Eihän sitä tule käydyksi, kun ei satu asiata. Onkohan se Santeri kotosalla?

Santeri tuli, pudisteli lumen saappaistaan ja astui hieman hämillään kamariin. Kun isäntä jonkun ajan kuluttua laski hänelle rahasumman käteen, kävi hän ymmälle. Hän ei ollut odottanut sitä aamullisen keskustelun jälkeen. Puoleksi pidätetty helpotuksen huokaus kuului Tarjanteen vaimon taholta.

Marttia hävetti. Nämä kunnon ihmiset olivat kenties kärsineet puutetta hänen vuokseen.

— Soitahan sinä nyt sillä uudella kojeellasi, että kuulee isäntäkin. Se näperteli tuo Santeri tässä talven aikana puhdetöikseen tuon harmoonin, mutta sille ei vielä ole ilmestynyt ostajaa.

— Katsohan sitä, puheli vieras helpoittuneena. — Olisipa sinussa enemmän liikemiestä, niin perustaisit harmoonitehtaan.

— Niinpä niin, huokasi vaimo, mutta ei siitä ole sellaiseen. Ja hyvinhän se menee näinkin. Iloinen olin, kun se teki tuonkin, saavat nyt pojat opetella soittamaan. Ja kaipaa sitä itsekin soittoa, vaikka tässä jo alkaakin olla vanha ihminen. Olimmekin ilman soittokonetta jo monta vuotta, kaipaahan sitä, kun on kerran siihen tottunut.

— Se on sellaista soittoa, näin itse-oppineen, virheitä siinä kuulee tarkka korva.

— Tiedäthän, että minä en kykene ollenkaan soittoasi arvostelemaan, mutta kuuntelen kyllä sitä mielelläni.

Santeri painoi ilmaa palkeisiin sormien koskettimia. Hänen selkänsä on laiha ja kumara, kasvonsa kalpeat ja parroittuneet. Luulisi miestä kivulloiseksi, mutta koskaan ei hän vaivojansa valittanut. Vaimo häntä vaalii ja hoitelee, ollen äitinä hänelle yhtähyvin kuin heidän kuudelle pojalleenkin. Nuorin niistä säveleet kuullessaan jätti leikkinsä, riensi äidin luo ja kiipesi hänen polvelleen.

— Täällä meloodia-puolella on itaalialainen viritys, se värisee hieman, huomautti Santeri välillä.

Sitten se alkoi. Miehen kumara vartalo suoristui ja silmiin syttyi uusi eloisuus. Epävarmuus hänen olennostaan hävisi samalla kertaa, oli kuin olisi hän nyt oman oikean itsensä löytänyt.

Hän soitti kappaleen toisensa jälkeen. Koko huoneen ilma oli jo pehmeiden sävelaaltojen kyllästämä. Ne vyöryivät vielä kauemmaksi, kohosivat ylös keväiseen korkeuteen, aina kevätpoutaisiin sinisiin avaruuksiin, yhä puhtaampiin, yhä pyhempiin piireihin, muodostaen sillan maasta taivaisiin, jota myöten äärettömyyden rauha valui alas ihmisen särkevään sydämeen.

Soitto hiljeni, väristen vienosti se haipui pois, jättäen jälkeensä hartaan, hiljaisen hetken. Koivun lehdissä tohahteli leuto tuuli, joka avoimesta ikkunasta hengähteli huoneeseen. Jossain lähitienoilta kukahteli käki.

Vaimo loi mieheensä sinisen katseen. Kokonainen onnen maailma kuvastui hänen silmistään.

Hän jätti hyvästit näille onnellisille ihmisille ja lähti kiireimmiten painaltamaan kotoista koskenrantaa kohden.

Mies istuu kivellä pää käsien varassa, tuijotellen virran vierivään veteen, joka pehmeänä, vihervän ruskeana velloo, viskellen valkeita kuohujaan leikiten ylös.

Noin velloo hänen sisässäänkin, vuoroin velloo, vuoroin apeaan tylsyyteen pysähtyy.

Rakennuksesi ovat kesken, Martti Pätevä, tuumasi ovat menneet myttyyn, suuret suunnitelmasi rauenneet.

Missä on nyt tulinen työintosi, Martti Pätevä, ja suuri uskosi, joka tyhjästä toi esille kaiken tähänastisen?

Työnilo on ihmisen ainoa oikea ilo, joka ei jätä häntä pahankaan päivän tullen.

He olivat parhain osa minusta itsestäni. Mitä olen minä enää sen jälkeen kun he ovat minulta menneet? purki Martti sydäntään.

Mies tuijottaa taas vihreän ruskeaan, vellovaan veteen. Oli kuin olisi hän jo tavoittanut johtolangan pään ja kuin kohta selviäisi koko sekava vyyhti, kunhan vielä kuuntelisi sisäistä ääntä.

Taas tuli mieleen sekin Tarjanteen perhe, kyyhkyspari. Jos työt koskenrannalla seisahtuvat, loppuu leipä sieltäkin. Hän, Martti Pätevä, on vastuussa heidän onnestaan.

Heidänkin, jotka olivat menneet pois. Saattoihan hän vielä tehdä työtä heidän hyväkseen. He ovat menneet pois, mutta tulevat vielä kerran takaisin — ehkä silloin tulevat, kun häntä ei ole enää.

Ja isä, joka ei ollut arvollinen pitämään heitä luonaan, antaa itsensä heille työssään.

Osat ovat elämässä erilaiset. Toista täällä seuraa onni ja myötäkäyminen, toisen kohdalle sattuu raadanta ja työ. Tyytyköön kukin kohtalon jakoon!

Martti Pätevä ymmärtää sen hellittämättömän vaatimuksen: työhön, työhön! ‘ Heidän hyväkseen se koituisi sittenkin, vaikka he eivät tulisikaan.

Sanelma oli yhä heikontuneen terveytensä vuoksi tullut kaupunkiin turvautuakseen asiantuntijalääkärin apuun. Lääkäri siellä maalla oli pitänyt leikkausta välttämättömänä, mutta täällä arveltiin hänen sentään sopivalla hoidolla paranevan. Tulisiko hänestä eläjää enää, jaksaisiko hän toipua kaiken sen jälkeen mitä oli ollut? Itse hän sitä epäili enin.

Ja mitäpä hänellä olisi ollutkaan sitä vastaan! Eikö hänen kärsivälle olemukselleen olisikin ollut ihaninta laata tuntemasta — vaipua syvään unhoituksen uneen.

Mutta ne lapsirukat! He olivat jääneet erään ystävällisen tädin huostaan, istuneet äidin lähtiessä toinen toisiinsa nojautuen kuin kaksi turvatonta linnunpoikasta, jotka särkyneestä pesästä ovat maahan pudonneet.

Eihän hän sitä osannut heille sanoa. — Äidin ehkä pitää sairaalaan, mutta hän tulee heti sieltä päästyä kotiin, niin pian kuin vaan saattaa matkustaa.

Sanelma oli valmistanut lapsia senkin varalta, että hän ei enää palaisikaan.

Kun Sanelma muisteli heitä, tuli hänen paha ja tuskallinen olla. Hän oli uupunut eikä jaksanut ajatella enää.

Tähän aikaan piti Toini-rouvan tulla, Sanelman entisen koulutoverin. Hän oli naimisissa lehtori Sompion kanssa ja eli, kuuleman mukaan, verrattain hyvissä oloissa. Toini oli eilen yllättänyt Sanelman lähettämällä kukkaistervehdyksen ja luvannut tänään tulla häntä tapaamaan.

Tämä huomaavaisuus ilahdutti häntä. Olihan olemassa edes joku, joka vähäsen välitti hänestäkin. Mutta toiselta puolen tunkeutui esille taas epäilys tämänkin ystävyyden vilpittömyydestä, ja sama, katkera ääni, jonka hän niin hyvin viime ajoilta tunsi, alkoi taas puhua hänen sydämessään: Miksi Toini tahtoo minua tavata, emmehän me ole vuosikausiin olleet missään yhteydessä toistemme kanssa? Mikä ajaa hänet minun luokseni tänään? Sula ystävyyskö vain ja vilpitön osanotto onnettomuuteen joutunutta lähimmäistään kohtaan? Lienee siinä sitäkin, mutta on siinä muutakin. On uteliaisuutta ja sitä nautinnon halua, jota me ihmiset tunnemme nähdessämme toisen kärsivän, kun itse olemme terveitä ja hyvinvoipia, kun näemme lähimmäisemme haaksirikkoutuvan, mutta itse seisomme turvallisesti kuivalla, lujalla maalla. Kauhu värisyttää sielua tuon toisen puolesta, mutta suloinen mielihyvä hivelee mieltä, koska itse olemme tuolta pahalta säästyneet.

— Niinpä niin, Sanelma huokasi ja surunsekainen katkeruus täytti sydämen. — Ihminen on ihminen, emmehän voi toivoa häneltä muuta kuin inhimillistä. Mutta kylmä minun on, enkö siis ottaisi vastaan sitä vähäistä lämpöä, jota minulle vielä elämässä tarjotaan!

Ovelle koputettiin. Sanelma kiiruhti tulijaa vastaan. Toistakymmentä vuotta oli kulunut heidän viime tapaamisestaan. Kumpikin silmäili toistaan lyhyen hetken.

Sanelma hymyili surumielistä hymyään. Muuttunuthan oli Toinikin.
Laihtunut oli ja saanut kimputtain hienoja kurttuja silmiensä alle.
Kuka huomaa oman vanhentumisensa!

— En olisi aavistanut tapaavani sinua, sanoi Sanelma. — Kiitos kukkalähetyksestäsi! Olet kovin ystävällinen.

— Rakas ystävä! Toini tuli liikutetuksi ja hänen silmänsä kostuivat. —
Tahtoisin todellakin osoittaa sinulle ystävällisyyttä. Et tiedäkään,
kuinka paljon olen sinua ajatellut. Mutta mitenkä ovat sinun asiasi.
Erossako olet, vai…?

— Mutta poissa kumminkin Koskelasta. Toini istuutui ja veti Sanelman viereensä. — No, hyvät ihmiset! Kukapa sitä olisi uskonut, että se lopuksi päättyi noin, ja sellainen siivo mies kuin Martti Pätevä oli.

— Olen kuullut, että kovin on alkanut huonosti elää. Onko siinä puheessa perää?

— Onhan siinä tavallaan, vastasi Sanelma vitkastellen. — Mutta häntä ei voi yksin syyttää, lienee sitä vikani minullakin. Että niin kävi kuin kävi, johtunee varmaankin vaan siitä, että emme alunpitäenkään toisillemme sopineet.

— Jopa on ihmeellistä, jopa on! Mutta kerrohan nyt minkälaista oli elämä Koskelassa viime aikoina. Kuinka se oikein lopullisesti tuli ratkaistuksi?

— Älä kysy, Toini hyvä, en tunne mitään halua ruveta niitä asioita penkomaan.

Toinin kasvot ilmaisivat osanottoa, mutta kuitenkin Sanelman oli niin paha olla.

Puhuttiin välillä muusta, muisteltiin yhteisiä asioita ja Toini tiesi kertoa monesta toverista. Hän oli yleensä selvillä heidän kunkin asioistaan.

— Tiedätkö, Sanelma, olen kuullut niin hulluja huhuja. Et voi aavistaakaan, mitä ne ovat sinusta kertoneet!

Sanelman kasvoille levisi heikko punerrus. Tiheän harson takaa kiinnittyi Toini-rouvan tutkiva katse tiukasti häneen.

— Juorupuheet kuuluvat näissä tapauksissa ehdottomasti asiaan. Olisi hauska kuulla, mitä minusta tiedetään.

Sanelma kalpeni. Hän ei luullut kenenkään tietävän mitään siitä. Ensi kerran kuuli hän sivullisten heidän suhteestaan mainitsevan.

— Me olimme kyllä hyvät ystävät silloin, kun Valtonen oli Koskelassa. Olimme usein yhdessä, ja siitä luullakseni nuo huhut ovat syntyneet. En ole muuten kuullut hänestä mitään pitkiin aikoihin.

— Johan minä sanoin, että kaikkia ne ihmiset… Mutta toinen näki, että hän oli jo siepannut salaisuuden.

— Sitä minä sanoin Jaakollekin, jatkoi Toini, että tunnenhan minä Sanelman, joka jo ennen, nuoruuden päivinäänkin, oli toisellainen kuin me muut. Kuinka hän olisi ruvennut luvattomiin suhteisiin ja vielä tuollaisen hulivilin Kanssa kuin Sorjo Valtonen on.

— Eihän siinä muuten mitään ihmeellistä, jos olisi jotain ollut sinullakin. Onhan sitä itse kullakin omat pienet salaisuutensa.

Hän huokasi ja aukoi tuomaansa pakettia päästellen sidelankaa kiirehtimättä. Hieno makeislaatikko tuli näkyviin.

Toini tarjosi Sanelmalle, muisti omaakin suutaan ja nojautuen mukavasti sohvankulmaukseen hän lempeän surumielisenä virkkoi:

— Niin on, Sanelma hyvä, mutta onko oikeastaan meidän naisten syy? Katso, ne miehet ovat niin kummallisia. Sitten kun he omistavat meidät vaimoinaan ja me käymme heille yhtä jokapäiväisiksi kuin välttämättömiksikin, vaativat he meiltä kaiken ja antavat niin peräti vähän. Heidän toimensa, heidän harrastuksensa vievät heidän ajatuksensa kokonaan. Virkatoimet, kokoukset ja illalliset vaativat heidän aikansa tuiki tarkkaan, kotia varten jää tuskin mitään. Vaimo siellä vaan istuu yksin lastensa kanssa päivät pitkät ja illat ikävät ja hänen sieluunsa kertyy vuosien varrella suuri kaipuu, joka etsii vihdoin tyydytystään toisella taholla. Näin on useimmiten syntynyt tuo niin kutsuttu »luvaton suhde», joka useimmiten jää vaan vaimon omaksi salaisuudeksi.

— Ja lieneekö tuo nyt oikeastaan niin suuri syntikään, jatkoi Toini taas. — Jos minulla on joku, josta olen hiukan intresseerattu, olen virkeä ja elämänhaluinen, teen työtä kodissani kahta vertaa enemmän kuin ennen, hermostuneisuuteni katoaa siihen paikkaan ja minä olen Jaakolle samoinkuin lapsillekin puolta hellempi kuin muuten.

— Mutta Sanelma rakas, eihän hänellä ole mitään vahinkoa tuosta pikku salaisuudesta. Toista olisi silloin, jos rupeaisin tuota hänelle tunnustamaan. Voi hyvänen aika! Kuinka Jaakko siitä raivostuisi ja tulisi varmaan onnettomaksi koko loppuijäkseen! Koko kotirauha rikkuisi ja lapsetkin tulisivat kärsimään. Ja ajatteles, tämä kaikki vaan pienen flirtin vuoksi, joka itse asiassa oli vaan joutava ajankulutus, sillä Jaakkoa minä sittenkin rakastan, rakastan kaikesta sielustani, sen saat uskoa, Sanelma.

— En ole, Toini hyvä, minä samalla kannalla kuin sinä tämän asian suhteen. Pidän rakkautta vakavana, mieluummin sanoisin pyhänä asiana ja rehellisyyttä ihmisyyden ensimäisenä ehtona. Kuinka voisikaan jatkuvasti pettää ihmistä, jonka kanssa syö samaa leipää!

— Voi tyttöseni! Toini myhäili, — sinä olet ollut kymmenen vuotta siellä maalla, missä kaikki on vielä niin ihanteellista, ainakin ihmiset koettavat uskotella itselleen ja toisilleen niin. Mutta toista on todellisuus. Saa oppia tinkimään itsensä kanssa, saa sopeutua olosuhteiden mukaan, soutaa ja huovata aina tarpeen mukaan. Ja niin sitten luovailee kaitojenkin väylien kautta puskematta purttaan kareihin ja kiviin. — Ole niin hyvä!

— Kiitos, sanoi Sanelma raukeana. — Olen nyt liian väsynyt pohtiakseni niin painavia kysymyksiä. Omasta puolestani uskon yhä vieläkin tuohon monen mielestä ehkä jo vanhentuneeseen totuuteen: Rehellisyys maan perii.

— Niinpä niin, Toini-rouva huokasi kevyesti, — niin lienee kyllä vieläkin periaatteessa, mutta käytännössä on hiukan toisin. Tehty ei sillä tule tekemättömäksi.

— Minä kyllä olen koettanut sitä parhaani mukaan käytäntöönkin sovelluttaa.

— Sen minä sinusta, Sanelma hyvä, kyllä uskon… Mutta siirrytään nyt asiasta toiseen. Huomasit ehkä lehdistä, että Sorjo Valtosen taide on herättänyt suurta huomiota.

— On siinä poika! puheli Toini innostuen. — Tekee valtauksia kaikissa piireissä ja ihmiset ihastuvat mielettömiksi. Nuoret ja vanhat, miehet ja naiset — ja varsinkin juuri naiset. Missä tahansa liikkuu, aina jää joku itkemään. Minun mieheni veljenpoika, nuori maalaajan alku, joka oli Valtosen oppilaita ennen tämän ulkomaan matkaa, hän tietää kyllä monta hupaista juttua tämän ihailijattarista.

Sanelma liikahti hermostuneesti, niinkuin olisi aikonut ensin lähteä paikaltaan, mutta jäi siihen kumminkin kohtaloonsa alistuen, ja hänen laihtunut, väsähtänyt olemuksensa painui yhä syvemmälle suuren, pehmeän lepotuolin nurkkaukseen.

— On luonnollista, että te täällä nyt tapaatte toisenne, olettehan te vanhat tuttavat.

— Hän ei tiedä minun täällä olostani mitään, enkä minä aio etsiä häntä.

— Muistuipa tässä mieleeni muuan pieni tarina. Kerron sen sinulle kesken kaiken surun ja murheen, se ehkä hiukan huvittaisi sinua. Niin — samainen Jaakon veljenpoika, se nuori veitikka, josta jo mainitsin, oli saanut kerran kiikariinsa mestarinsa rakastajattaren… mutta ehkä minä en kerrokaan, kenties sinusta tuntuu pahalta.

Sanelman suuta kuivi. Tukahduttava pala tunkeutui kurkkuun, ikäänkuin olisi hän syönyt sadun myrkkyomenan, mutta hän koetti karaista luontoaan ja kestää urhoollisesti loppuun.

— Niin, jatkoi Toini, — sillä oli silloin muuan naikkonen, jota elätti ja ylläpiti vakituisenaam. Mutta tuo veijaripa solmi salaiset suhteet naisen kanssa, vietteli sen itseltään Valtoselta, joka ennen niin monelta oli näiden omat ottanut. Ja voiko hullummin käydä kuin kävi kerran! Valtosen astuessa huoneeseen, yllätti hän nämä kaikkein sopimattomimmalla hetkellä! Silmänräpäys vain — ja poika löysi itsensä liejuiselta kadulta. Tulinen on Sorjo Valtonen vihassaan, miten kuuma lieneekään rakkaudessaan!

Kesken hänen puhettaan oli Sanelma noussut tuoliltaan. Tuntui kuin tulista myrkkyä kaadettaisiin avoimeen haavaan. Hän nojasi ikkunan pieleen koettaen kätkeä kasvojensa kärsivän ilmeen.

— Sanelma, rakkaani, mikä sinun tuli, olet kuolon kalpea — voi minua mieletöntä! Toini kiiruhti häntä tukemaan.

— Olen vaan niin väsynyt… Toini hyvä, ethän pahastu! Luulen, että minun täytyy käydä vuoteeseen.

— Tarvitset lepoa, se on totta, on aika jo minunkin lähteä kotiin. Kutsunko tänne lääkärin?… Eikö, vai niin… Mutta haluatko jotain juotavaa?

Sanelma oli nukkunut kauan ja heräsi vasta syksyisen auringon kellertäväin säteiden leikkiessä hänen kasvoillaan. Koivun latva monivärisine lehtineen huojui ikkunan edessä heittäen häilyvän varjon huoneen vaalealle seinäpaperille. Ja ylempänä näkyi kaistale vaaleanharmajaa, syysselkeätä taivaan kantta, joka pitkien sade- ja sumuilmojen jälkeen kirkasti, kevensi mielen.

Hän nousi helpoittuneena ylös. Eilispäivän tapahtumat olivat nyt kuin ikävä unennäkö, joka haipuessaan jättää vielä hetkeksi kiusallisen pahanolon tunteen.

Kuinka hän olikaan ottanut tuon niin vakavasti. Olihan ymmärrettävää, että Toini asiasta vihiä saatuaan tahtoi kuulustella häntä. Viisaasti hän oli menetellytkin, ja ilmeisesti oli Sanelma nyt itsensä hänelle paljastanut.

Tiesihän Sanelma, että Sorjon oli helppo sytyttää naisten mielet. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa heidät, kuin puusta kypsän hedelmän. Semmoinen hän oli!

Mutta tarina laitakaupungilla asuvasta rakastajattaresta ja »Jaakon veljenpojasta» oli varmaankin keksitty hänen paulakseen. Olihan Toini kertoessaan kaikenaikaa pitänyt häntä tarkasti silmällä, ja oli kuin olikin — voittanut pelin.

Oliko hän tosiaankin niin yksinkertainen, että kuka tahansa… Ei, ei niin, mutta hän oli ollut niin kauan siellä maalla, niin toisenlaisten ihmisten parissa. Kuinka hän olisikaan osannut pitää varaansa.

Samassa hänen mieleensä iski kuin salama: Sorjo on tullut! Hän on tässä kaupungissa. Joku noista harmaista tahi punertavista taloista sulkee seinäinsä sisälle hänet.

Sanelma puki kiireesti ylleen. Heidän täytyi nyt tavata. Hän kulkisi katuja aamusta iltaan, kunnes suotuisan sattuman avulla vihdoin löytäisi hänet.

Ja yht'äkkiä tuli mieleen pikaisen jälleennäkemisen varmuus, ja sen tuottama riemu valoi elähyttävää voimaa kautta riutuneen olemuksen.

Hän tunsi itsensä niin reippaaksi tänään, terveemmäksi kuin pitkään aikaan, kulkiessaan katuja pitkin ilman kiirettä ja päämäärää, hengittäen vain raitista ilmaa ja odotellen suotuisata sattumaa.

Ajatuksetkin kuljeksivat omia teitään; Sanelma katseli kuvaansa näyteikkunain suurista laseista. Muuttunut hän oli entisestään ja vanhentunut. Tuntisiko toinen häntä enää?

Levoton odotus sai sydämen kiihkeästi sykkimään. Eikö tämä ollut kuin edeltäpäin järjestettyä! Sorjo tänne samalla kertaa kuin hänkin, ja vielä piti Toini-rouvankin tietoineen tulla valmistamaan häntä tätä tapaamista varten.

Nyt hän ensi-kerran kohtaisi hänet vapautumisensa jälkeen. Hän saisi puristaa hänen käsiään ja katsoa häntä silmiin tuntematta tunnossaan syyllisen tuskaa.

Kun hän nyt ajatteli tapahtumia Koskelassa ja kaikkea viime aikoina sattunutta, tuntui kaikki kuin näkymättömän käden järjestämältä. Olivatko heidän yhteiset toivomuksensa vuosikausien kuluessa järjestäneet tämän? Kukapa tietää. Ihmeellisesti ovat asiat selvinneet, aivan kuin edeltäpäin laaditun ohjelman mukaan.

Ilta jo hämärsi. Liike kaduilla vilkastui. Tehdastyöläiset kiiruhtivat koteihinsa, sanomalehtipojat tiedoittivat äänekkäästi myytäviään.

Hän tähyili väkijoukkoon, tuoltapäinkö hän tulisi vaiko tuolta? Valot syttyivät, väkeä kulki hänen ohitsensa, kullakin oma kiireensä. Kukaan ei huomannut lehmuksen alla yksinäistä istujaa.

Siiloin se tapahtui, ihme, jota hän oli odottanut! Sanelma syöksähti tulikuumaksi. Sitten hänen tuli kylmä. Valehtelivatko silmät, eikö se todellakin ollut hän!

Oli! Tuhansien joukosta hän tuntisi tuon vartalon, tuon käynnin toisten kulkijain seasta, hatun ja hiuskiharan.

Hän kävelee kuin kutsuttuna häntä kohti, heilauttaa keppiään ja viheltelee hiljaa. Sanelma nousee ja astuu muutaman askeleen vastaan. Sorjo kävelee mietteissään, on jo vähällä sivuuttaa hänet, samassa kääntyy toki, huomaa ja ilostuu:

Sanelman huulet vavahtivat, ja etsien hänen katsettaan laski hän kätensä ojennettuun käteen.

Sanelma katsoi syvälle vihervänruskeisiin silmiin, ikäänkuin etsien niiden pohjaa, ja hetken viivyttyä tuli vastaus vakavasti:

Sorjo Valtonen loi katseensa alas ja huomattava varjo levisi hänen nuorille, iloisille kasvoilleen. Tuokiossa tuntui tilanne hänelle selviävän.

Tuokion äänettömyys. Sitten Sorjo Valtonen taas hymyili ja oli entisellään. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään.

— Vai niin, vai niin. Te varmaan ette alunpitäenkään oikein sopineet toisillenne, vai kuinka? En todellakaan odottanut sen kehittyvän siihen suuntaan. Luulin, että olisi mennyt edelleenkin entiseen tapaan.

Sanelmalla ei ollut mitään sanottavaa. Tuli pitkä, painostava äänettömyys, jonka Sorjo viimein katkaisi omalla luontevalla tavallaan:

— Kuinka voivat Aili ja Poju? Hyvinpä kai, terveitä, kuten aina ennenkin. Ovat varmaan kasvaneet paljon sitten viime näkemän.

Sanelma vastasi jotain, mitä lienee vastaillutkaan, mutta eihän toinen sitä varten kysynytkään. Sitten puhuttiin vielä tovereista, jotka odottivat ravintolassa. Siitä Sanelma sai ymmärtää hänen täytyvän mennä!

Sanelma kulki katua ylös, toista alas, ajattelematta, tuntematta mitään. Hänen korvissaan kuului humina kuin kaukaisen kosken pauhu.

Tuttu varjo liukui tuossa hänen sivullaan. Sanelma pysähtyi, mutta huomasi vaan oman kuvansa näyteikkunan himmeässä kuvastimessa.

Oliko siinä katuristeyksessä kaksi lasta? Tyttö veti kädestä pientä veljeään.

Sanelma horjahti, silmissä musteni. Hän painui vasten kylmänkosteata kiviseinää.

Sitten tunsi hän kuinka joku kiirehti tukemaan, estäen hänet vaipumasta katuun. Voimakkaat kädet nostivat hänet vaunuihin, jotka äänettömästi vierivät pois.

Puolenyön aikaan tuli Sanelma tuntoihinsa. Kummeksuen katseli hän ympärilleen.

Missä hän oli? Lamppu valaisi heikosti tumman varjostimen takaa. Kaikki oli hohtavan valkoista hänen ympärillään, peitteet, pielukset ja varjostin vuoteen edessä. Koko huoneen sisustus oli valkea. Yhtään ihmistä ei näkynyt. Oliko hänet jätetty tänne yksin?

Kylmä väristys kulki kautta ruumiin, alkaen jaloista, kohoten kohti sydäntä ja päätä. Se oli kuin jäisen käden sively. — Silmiä raukaisi, luomia poltti ja kirveli, oli mahdotonta enää avata niitä.

Kello löi käytävässä. Sanelma koetti laskea lyönnit, mutta uupui kesken ja vaipui horteeseen.

— Enkö olisi, Greetta-täti, kunhan sinä vaan tietäisit mitä minulle on tapahtunut!

Valkopukuinen sairaanhoitajatar lähestyi vuodetta ja asetti viillyttävän kääreen Sanelman polttavalle otsalle. Potilas vaipui keveään uneen.

Sanelma kulkee himmeästi valaistua yöllistä katua seuraten Sorjoa, joka yksinäisenä astelee tietään. Hän on omissa mietteissään eikä huomaa toista, joka kuulumattomin askelin kulkee hänen rinnallaan. Hän puhelee jotain itsekseen. Sanelma kuulee hänen mainitsevan nimeään.

Sorjo vetelee pitkiä sauhuja savukkeestaan. Hän näyttää olevan huonolla tuulella: mikä hirtehinen olikaan heidät yhyttänyt täällä äsken. Se pilasi hauskan illan.

— Niin, mitä hän oikeastaan tahtoo minusta? Katsoi kuin tukea ja turvaa hakien, silmissä kyynelten jäljet. Niissä kuvastui toivo ja vakava luottamus, niinkuin täytyisi kaiken vielä olla entisellään.

Sorjo katselee taakseen ja sivulleen. Hänen on paha, kiusallinen olla, aivankuin joku seuraisi häntä, niinkuin noiden silmien hurmahenkinen katse lepäisi yhä hänen yllään.

— Mikä kiusallinen sattuma! kuulee Sanelma hänen sanovan. — On sääli nuorta naista. Olisiko mahdollista, että tuo pieni viaton leikki olisi johtanut tähän. Epäilemättä. Tuollaiset naiset, kuin Sanelma, eivät osaa ottaa elämää yksinkertaisesti. He tekevät sen työlääksi, monimutkaiseksi, vaivaksi itselleen ja muille. He eivät laske mitään, eivät ota mahdollisuuksia lukuun. Eiväthän tunteet ole ikuisesti kestäviä. Pitihän hänen toki ymmärtää, että en minä siinä mitään sellaista ajatellutkaan. Olihan Sanelma toisen oma. Siitä sellaisestahan tulee aina niin paljon ikäviä seurauksia, inhoittavia selkkauksia, oikeuskäyntejä ja juorupuheita. Riidellään lapsista ja pesän omaisuudesta… Kaikki tuo on niin ikävää ja tympäisevää. Olisihan Sanelman pitänyt tietää.

Sorjo kohauttaa olkapäitään, vetäsee pitkän henkisavun ja puhaltaa sen hitaasti ulos. — Sanelma säläsi huonosti tunteitaan. Mies, jolla oli taipumusta mustasukkaisuuteen, pääsi pian asian perille ja siitä syntyi tuo kiusallinen jälkikohtaus Koskelassa sen hauskan illan jälkeen, jonka he viimeksi olivat yhdessä viettäneet. Herra Pätevä osoitti mieltään omalla kömpelöllä tavallaan. Oli vastenmielistä muistella sitä.

Sorjo Valtonen kohauttaa jälleen olkapäitään. Hän tuskin muistaa koskaan kokeneensa mitään niin noloa ja harmillista. Johan hän päätti sen silloin, että siihen se saisi jäädä.

Tiesihän sen, että Sanelma odotti. Mutta parempi näin hiljalleen totuttautua siihen, mikä kumminkin kerran on kestettävä.

Sanelman rinnassa oli tukahduttava tunne. Hän teki ankaran ponnistuksen siitä vapautuakseen ja heräsi.

Missä oli Sorjo? Aivan varmasti hän oli nähnyt hänet, kuullut hänen äänensä ja hänen askeltensa kaiun autiolla kadulla… Kuinka kummallista: hän oli täällä huoneessa ja kumminkin siellä ulkonakin.

Sanelman korvissa suhisi, silmissä hämärsi, tuntui kuin häntä kiidätettäisiin lentokoneella ilmojen halki. Tuokion oli hän tuntematta, tietämättä mitään.

Sitten havahtui hän taas, kuullessaan askeleita ja hiljaista puhelua. Joku kulki hänen ohitsensa. Sanelma tunsi Sorjon, joka jatkoi äskeistään:

— Täytyy tunnustaa, että olin vahvasti kiintynyt Sanelmaan. Hänellä oli erikoisuutensa — niin, on ihmisiä, joilla on kyky tunkeutua toisen ajatuksiin vielä silloinkin, kun heitä ei erikoisesti halua muistaa, vielä silloinkin, kun heidän paikkansa on jo luvattu muille.

Sorjo olisi tahtonut vapautua mietteistään ja ajatella muuta, mutta se ei ottanut onnistuakseen. Sanelmakin halusi erota hänestä ja juosta tiehensä, vapautuakseen hänen ajatuksistaan, mutta joku käsittämätön voima pysytti häntä tässä edelleen.

— … ikäänkuin olisivat ainoat, kuulee hän Sorjon jatkavan, — ainoat yksin-oikeutetut, niinkuin muita ei olisi eikä tarvittaisikaan…

Hän hymähtää väsyneesti, heittää maahan palavan savukkeen, joka siinä pimeässä kiiluu vielä hetken hänen mentyäänkin.

— … ihminen tarvitsee yhä uusia, uusia vaikutteita, sitä varten täytyy meidän tulla kosketukseen toisten kanssa. Taiteilija tarvitsee hengelleen alinomaa uutta virikettä, voidakseen tehdä luovaa työtä. Onko siinä mitään vääryyttä? Ihmiset, jotka sanovat niin, ovat typeriä, heiltä puuttuu elämisen taito, he eivät osaa ottaa eivätkä antaa.

Sanelma kuulee niin selvästi sanat ja näkee sammuvan savukkeenpätkän kiiluvan vielä katuvierustalla.

Korkeasta ikkunasta kajotti jo syksyisen aamun harmaja valo. Sanelma heräsi selkeään tajuntaan ja huomasi joutuneensa sairashuoneelle, muistamatta miten ja milloin. Eilispäivän ja yön kokemukset sekoittuivat toisiinsa muodostaen yhden ainoan epämieluisan tunteen, jonka yksityiskohtia hän ei vielä kyennyt itselleen selventämään. Hän koetti kaikin voimin pysyä hereillä, jotta ei enää joutuisi ahdistavien unien verkkoon.

Päivät ja viikot olivat kuluneet, Sanelma oli alkanut mukautua nykyiseen elämäänsä hiljaisessa yksityishuoneessa suuren salin vierellä. Sairaalan elämä tuntui tekevän hänelle hyvää.

Nuo valkeat huonekalut ja siniset seinät, valkopukuiset hoitajattaret ja lääkäri valkeassa mekossaan, kaikki ne rauhoittivat hänen kiihtynyttä hermostoaan.

Kuumemittari osoitti jo kolmatta päivää normaalilämpöä ja Sanelma tunsi ruumiinsa päivä päivältä hiljalleen tervehtyvän.

Merkillistä! Hän oli epätoivoissaan jo luullut toivoneensa kuolemaa, kumminkin tuntui toipuminen suloiselta ja herätti hänessä ihmeellisen mielihyvän tunteen. Oliko se yksinomaan vain lasten tähden? Eikö hänessä itsessäänkin piillyt vielä elämisen halu, vaikka luuli sen jo kadottaneensa? Tiesikö ihminen aina itsekään, mitä tahtoi! Työläs on tulkita omaa sydäntään.

Hänen ympärilleen ovat ystävät koonneet kaikkea hyvää, hedelmät ja herkut kaikenlaiset. He ovat ympäröineet hänet kukkasin — punaisin kukin… Sattumako vain oli tuo punainen väri, vai uutta elämääkö hänelle niin ennusteltiin!

Kuinka hyviä ihmiset sentään olivat hänelle olleet. Kaukaisetkin tuttavat asian kuultuaan olivat rientäneet tänne lohduttamaan.

Sekin Tapion rouva. Sanelma oli kerran nuorena tyttösenä antanut soittotunteja hänen lapsilleen. Tuo punainen ruusu, johon oli äsken puhjennut kolmas kukka, oli häneltä.

— Kukapa sitä olisi uskonut, sanoi rouva Tapio, että sinunlaisesi naisen osalle tulisi niin paljon kärsimyksiä. — Joku toinen minusta olisi paremmin ansainnut… Kuinka sinä tulitkaan sen kunnottoman miehen tuttavuuteen?

— Älkää, täti hyvä, syyttäkö häntä noin, oli Sanelma sanonut, onhan sitä vikoja minussakin ja kukapa sen tietää…

— Mutta jospa minäkään en ole ollut sellainen kuin olisi pitänyt, tarkoitan että alkusyy voi ehkä sittenkin olla minun, yritteli Sanelma.

— Tuo on sinussa kaunis piirre, Sanelma. Niinpä, niin, kukapa meistä täydellinen lienee, mutta sittenkin…

Sanelma huomasi vain kohoavansa rouva Tapion silmissä. Hän ei tullut asiaan enempää kajonneeksi, vaikka tuntui että olisi pitänyt. Asia oli vaivannut häntä yksin ollessaan. Tässä tapahtui ehkä sittenkin vääryys.

Ja sitä miettiessä siirtyivät ajatukset Koskelaan. Mielikuvituksissaan hän näki kosken rannalla istuvan yksinäisen miehen, väsähtäneen ja rauenneen, ihmisten tuomio harteillaan, sydämessään sanoin kuvaamaton tyhjyys. Siinä istuu hän vielä kauan sen jälkeen kun äänet sahalta ovat vaimenneet ja työmiehet koteihinsa kiiruhtaneet. Mutta hänellä ei ole kiirettä mihinkään, ei kukaan odota häntä, ei kukaan kuulosta tulevaksi. Autio on koti ja yksinäisen miehen sielussa asuu jäytävä tyhjyyden ja orpouden tunto. Eikä ole ketään, joka häntä lohduttaisi, ei yhtäkään osaaottavaa ystävää. Kukaan ei kukita hänen tietään. —

Näin pitkälle oli Sanelma jo tullut ajatuksissaan, kun hän havahtui ja tunsi olevansa joutavan hentomielinen. Itsessäänhän sen oli syy. Kukaan toinenkaan ei olisi voinut tehdä toisin kuin hän, Sanelma, teki. Omapa on syynsä, että ei ollut lohduttajia. Semmoinen kuin se aina oli, yksinäinen, suljettu luonne. Tiesi hänestä, tokkopa tuo välittikään.

Mutta ei Sanelma sittenkään saanut kunnolleen rauhaa. Tuntui vääryydeltä antaa ihmisten soimata Marttia: eihän syy sittenkään ollut yksin hänen. Olihan siitä osa hänen itsensäkin, tosin niin toista laatua, mutta kumminkin —

Tästälähin täytyy tehokkaammin puolustaa Marttia. Täytyy sanoa rouva Tapiollekin. Ihmiset menevät yli rajojen tuomioissaan. Liian ankarasti ovat hyökänneet yksinäisen miehen kimppuun.

Kuului kellon lyönti. Vierastunti oli alkanut ja käytävästä kuului useita vieraita askeleita. Tänään oli määrä yhdessä tulla Toinin ja rouva Tapion. Sanelma kuunteli ja odotti.

Hän laski ihastuttavan ruusuvihkon Sanelman helmaan. — Melkein voisi kadehtia rouvaa, niin sanoi, hymyili herttaiseen tapaansa ja meni.

Hänet oli ystävyyden osoituksin yllätetty jo useat kerrat, mutta tässä piili jotain, joka sai hänen kätensä vapisemaan.

Hän piteli kädessään pientä suljettua kirjekuorta. Oli mahdotonta erehtyä tuon käsialan suhteen. Tunsihan Sanelma sen. Hänen sydämensä kiivas lyönti oli vähällä salvata hengen.

Niin oli kuin olisi hän itsekin lähellä täällä jossain näkymättömänä, kuin voisi hän millä hetkellä tahansa astua piilostaan hymysuin ja silmän pohjassa ilakoiva veitikka: tulinpas, tulinpas, kun lupasin; suotta sinä Sanelma olet minua epäillyt!

Sanelma painaa kukat kasvojaan vasten. Sametinhienot, tuoksuvat terälehdet koskettavat huulia, silmiä ja otsaa kuin armaan käden hyväily. Juovuttava onnen huuma hulvahtaa hänen ylitsensä. Kaikki tämä on kuin ihanin uni, ja kuitenkin tosi. Sorjo on kuin onkin vihdoinkin tullut takaisin.

Lieneekö ollut kukkien voimakas tuoksu vaiko äkillinen, yllättävä ilo, joka niin uuvutti voimat ja raukaisi ruumiin. Tuskin jaksoi pitää auki silmiään. Sanelma meni vuoteeseen ja antautui kokonaan ihanan tunnelmansa valtaan kunnes unonen tuli ja levitti pehmeän hämärän hänen ympärilleen.

Sanelma nukahti kuin jouluilloin, lapsena ennen, kun kynttilät vielä ovat kirkkaimmillaan ja ilo kohoaa korkealle katon rajaan. Mutta hänen riemunsa mitta oli täysi, eikä pieni sydän voinut vastaanottaa enempää.

Ilta oli jo pitkälle kulunut, kun Sanelma viimein heräsi ja luuli uneksineensa äskeisen. Mutta heti hän huomasi kukat, jotka hoitajatar hänen nukkuessaan oli asettanut vesiastiaan. Puna kohosi hänen kasvoilleen. Tottahan se sittenkin oli!

Kuinka tämä oli kummallista! Sorjo muisteli häntä vielä — ja tällä tavalla! Olisiko hän käsittänyt väärin silloin tavatessa, olisiko ollut kiireissään ja siksi niin kummallinen! Olkoon miten oli, mutta jotakin siitä entisestä täytyi olla vielä jälellä hänen sydämessään.

Hänen käteensä osui kirjekuori, joka oli levännyt hänen povellaan.
Hellien hän aukasi sen ja luki käyntikortista:

Palatkaa takaisin Koskelaan. Kaikki voi vielä kääntyä parhaaksenne,
olen vakuutettu siitä.

Sanelma luki sanat vielä kerran. Oliko hän tajuissaan? »Palatkaa takaisin, palatkaa takaisin», kertasi hän itsekseen. Kortti putosi hänen käsistään. Pää painui voimattomasti tyynyyn.

Kuume kohosi yöksi. Sanelma valvoi, luullen sydämensä jo vihdoinkin väsähtävän. Tunnit kuluivat. Kello käytävässä ilmoitti ajan kitsaan kulun. Rinnassa tuntui huojentamaton, viiltävä tuska. Kohtalo seisoi vierellä, kädessään tulinen ruoska, eikä sen tieltä päässyt minnekään pakenemaan.

Kuume yltyy yhä. Päivät kuluvat ja yöt. Kipu ei lakkaa. Potilas ei vastaa kyselyihin eikä selitä mitään tilastaan, painaa vaan kasvonsa syvälle pielukseen ja vaikeroi hiljaa. Häntä ei ymmärrä kukaan.

Sanelman mielessä askaroi lakkaamatta yksi ainoa ajatus, kysymys, jota hän ei kykene itselleen selvittämään: Miksi oli Sorjo ne kukat hänelle lähettänyt? Minkätähden hän ei jättänyt häntä rauhaan, koska hän ei välittänyt hänestä enää?

Oliko hänen tarkoituksensa pilkata häntä ja haavoittaa vielä enemmän, vai tunsiko hän ehkä itsensä syylliseksi ja näin hyvittäen tarjosi hyvän neuvon, vai säälikö hän hänen kohtaloaan?

Voittamaton, karvas katkeruus kohosi tukahuttavana kurkkuun. Hänen mielessään kyti epätoivoinen, voimaton viha.

Lääkäri kummeksui odottamatonta käännettä potilaansa tilassa. Hän kielsi vieraskäynnit ja kaiken yhteyden ulkomaailman kanssa, arvellen niiden vain häiritsevän sairasta ja hidastuttavan hänen toipumistaan.

Olet vannaankin kummeksinut pitkäaikaista vaitioloani. — Päätin etten ilmoittaisi mitään itsestäni, ennenkuin voisin tehdä sen iloisin mielin. Apea mielialani ei tuota hauskuutusta kenellekään. Mutta vaikka en vieläkään tuota sinulle iloa kuten tahtoisin, rakas Greetta-täti, tulen kumminkin luoksesi, koska en enää jaksa olla ilman Sinua.

Minä tulen Sinun turviisi tuskineni, taakkoineni, murheen ja epätoivon ahdistamana, koska tiedän sinulta riittävän hiukkasen lämpöä minullekin. Sinulla on niin paljon rakkautta osattomille ja tarvitsevaisille jakaa, ja mitä runsaammin Sinä hyvyyttäsi jakelet, sitä enemmän sinulla sitä on. Minä olen lyöty, muserrettu, hyljätty ja petetty monin kerroin. Minun ympärilläni on pimeys paksuna, läpäisemättömänä muurina, minkä saartamana minä värjötän vilussa. Olen vajonnut syvyyksiin; ylös en jaksa ja pohja jalkojeni alta yhä pakenee. Juuri kun luulen, että alemmaksi en enää voi tulla, kohtaakin minua taas uusi isku ja painaa yhä syvemmälle tähän mustaan, tarttuvaan liejuun.

Rakas Greetta-täti! Mistä tämä pimeys? Ovatko taivaan valkeat
sammuneet, vai minun silmänikö ovat kadottaneet kyvyn niitä havaita?

Olen hyvin sairas, en jaksa enempää. Anna minulle lohdutuksen sana, jos
Sinulla vielä sellainen minunlaiselleni löytyy! Auta minua, jos voit!

Muistele vaan kuningas Davidin sanoja: Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa en pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani: Sinun vitsas ja sauvas tukevat minut. Vaikka vielä minun ruumiini ja sieluni vaipuisi, niin sinä olet minun osani ja minun sydämeni uskallus.

Herra kutsuu sinua, Sanelma. Oi, älä anna Hänen enää kauemmin odottaa.
Riennä Golgatan ristin juureen, laske sinne taakkasi ja kumarru
Kaikkivaltiaan kasvojen eteen! Hän ottaa sinut vastaan sellaisena kuin
olet, erheinesi, suruinesi. Hän on kirkastava Sinun järkesi näkemään
Hänen johdatustaan. Lapsi-kulta! Mustat pilvet peittävät päivän, mutta
kun ne haihtuvat, olet näkevä Herran auringon entisessä kirkkaudessaan.

J.K. Olen kuullut, että Martti on kokonaan lopettanut ryypiskelemisen. Hän on sulkeutunut kotiinsa, uurastaa vain työssään ja karttaa ihmisten seuraa. Vapaahetkensä hän viettää kosken rannalla yksin; luulen että hän suree.

Sanelma oli jo päässyt sairaalasta, kun Greetta-tädin kirje saapui. Se antoi hänelle uutta ajattelemisen aihetta ja tuntui yhtä käsittämättömältä kuin kaikki muukin, kuin koko tämä nykyinen elämä. Hän ei todellakaan ymmärtänyt minne häntä »kutsuttiin», minne häntä »odotettiin». Mitä luuli Greetta-täti Jumalan häneltä vielä odottavan sen jälkeen kun hän oli menettänyt kaiken. Paljaaksihan hänet oli raastettu, köyhäksi ja vaivaiseksi. Olihan hän valmis seuraamaan Häntä ja ottamaan vastaan lohdutuksen, jota maailmassa ei enää löytynyt häntä varten. Ja miksi neuvoi Greetta-täti häntä Golgatalle? Eikö tuo paikka ollut muita, vaan ei toki häntä, paljon kärsinyttä, varten? Eikö tässä viimeaikaisessa elämässä ollut hänelle jo kylläksi pimeyttä ja tuskaa?

Uskoihan hän Jumalaan, olihan hän Häntä odottanut auttajana, pelastajana, joka poistaisi pimeyden, parantaisi haavat ja toisi tullessaan rauhan ja lohdun hänen sielulleen.

Greetta-täti ei varmaankaan hänen asemaansa oikein ymmärtänyt, — eikä ihmekään. Oli kumminkin niin lohdullista ajatella hänen esirukouksiaan, olihan siis olemassa edes yksi, joka ajatteli Sanelmaa ja vilpittömästi toivoi hänen hyväänsä.

Sanelma ryhtyi matkavalmistuksiin. Vihdoinkin kotiin lasten luokse! Kuinka hän oli toivonut sitä, mutta laimea oli hänen ilonsa nyt. Rahat olivat lopussa, tarpeita paljon. Martti ehkä olisi auttanut pulasta, mutta hänen puoleensa kääntyminen tuntui nöyryyttävältä. Kuitenkin oli niin vaikeata lasten tähden, jotka eivät olleet puutteeseen tottuneet.

— Marttiko surisi? Nytkö vasta! Myöhäistä, myöhäistä. Olisi tehnyt sen silloin, kun vielä oli aika toinen, kun kaiken vielä olisi voinut muuttaa ja järjestää toisin.

Ja joskus pyrki kuin varkain tulemaan mieleen: entäpä jos teitkin väärin, jos sittenkin olisi pitänyt toisin menetellä, vielä kärsiä ja odottaa.

— Kituako kuoliaaksi, suuttui Sanelma, niinkuin joku toinen olisi hänelle sen sanonut, — siihenkö jäädä hävinneen kotinsa, onnensa raunioille nääntymään tuskaan ja häpeään. Se olisi ollut jo ihmisarvolle alentavaa; sellaista ei toki sentään voi vaatia keneltäkään.

Ja ikäänkuin omasta vakaumuksestaan voimaa saaden ryhtyi hän nyt reippaammin järjestämään matkalaukkuaan.

— Te saatte takaisin terveen ja iloisen äidin, oli hän kirjoittanut lapsilleen. Iloisuus tosin oli hänestä kaukana vielä, mutta täytyihän koettaa näytellä iloista, kunnes ilo ehkä joskus aikaa voittaen tulisikin.

Sillä vaikka hänen ruumiinvoimansa olivat palautuneet, vaivasi häntä alituiseen jokin epämääräinen, ahdistava tunne. Oli vaikeata päättää mistä se johtui, ruumiillistako se oli, vaiko sielun sairautta!

Hän ehti valmiiksi hyvissä ajoin. Parisen tuntia oli vielä iltajunan lähtöön. Sanelma heittäytyi sohvalle ottaakseen lyhyen unen yöllisen valvonnan korvaukseksi.

Hiljainen koputus ovelle sai hänet havahtumaan, juuri kun hän oli vaipumassa horteeseen. Sanelma kutsui tulijaa sisään, mutta huomasi samassa äsken lukinneensa oven.

Vastahakoisesti hän nousi avaamaan. Nuorehko, pienenläntä naishenkilö työntyi tuttavallisena sisään. Sanelma muisti nähneensä nuo kasvot, äänikin oli tutunomainen, mutta mahdotonta oli sittenkään muistaa.

Naisella oli yllään kuluneet kengät ja virttynyt hame, puserona puolituhruinen yöröijy ja repeytynyt esiliina vyöllään. Hän katsoi Sanelmaa hajanaisesti hymähdellen:

— Anna anteeksi, Olga, tulit niin yllättäen! On hauska nähdä sinua, käy peremmälle ja kerro kuulumiset Kaartokoskelta! Äskettäinkö vasta kaupunkiin tulit?

Toinen ei hätäillyt. Hän antoi Sanelman istuttaa itsensä sohvaan ja odottaa.

Sanelma katseli kummeksuen vierastaan. Kovin oli muuttunut koulun rouva sitten viime näkemän. Hajanainen, puolitolkuton katse ja ihmeellinen ulkoasu! Tosin ei pukeutuminen milloinkaan kuulunut opettajan rouvan vahvimpiin puoliin, mutta sittenkin —!

— No, Olga, virkkoi hän keskeyttäen hiljaisuuden — kuuluuko mitään erinomaisempia?

— Jotakin on vinossa, ajatteli Sanelma, ja molemmat vaikenivat ajatellen kumpikin omiaan.

Ja siinä muisti Sanelma miten hän kerran kesäisenä päivänä oli ollut vieraana Kosken kansakoululla. Olga-rouva kuletteli häntä navetat ja tallit, näytteli porsaat, vasikat ja kanat, selitti kiiltokarvaisten lehmiensä sukujuuret peripohjin ja jokaisen yksityiskohdan karjataloudessaan, huolimatta siitä, että toinen asioita tuntemattoman laimeudella kuunteli hänen puhettaan. Hiukan lapsellinen ja yksinkertainen tämä Olga aina oli ollut, mutta hyvä ihminen ja kelpo emäntä pienessä kodissaan. Sanelmaa, Koskelan rouvaa, oli hän aina kunnioittanut ja ihaillut, silti työntymättä liiaksi hänen lähelleen. Sanelmalla oli tapana toisinaan pistäytyä hänen luonaan tuottaakseen toiselle iloa ja antaakseen Olgalle tilaisuuden tehdä vastavierailun Koskelaan.

— Et sinä taida tietääkään, aloitti vieras vihdoin, kirvoitellen ääntä kurkustaan. — Mistäpä sinä sen tietäisit! Olen nyt täällä hieromaopissa ollut jo viikon pari.

Sanelma vaikeni hämmentyneenä. Oikeassahan Olga oli viskatessaan hänelle kysymyksensä takaisin.

Mutta hänen asiansa olivat ilmeisesti suistuneet oikealta tolaltaan. Sanelma tunsi tarvetta puuttua niihin ja, jos mahdollista, järjestää ne parhain päin.

Olga huokasi syvään. Toinen saattoi helposti huomata, että vaikeuksia oli hänkin jo kokenut.

— Otan näet oppitunteja eräältä hierojalta täällä, ja harjaannuttuani ammattiin ja kun itse saan potilaita, otan luokseni nuorimmat lapset…

— Puutteellistahan tämä on, varsinkin nyt alussa. Asun erään torikaupustelijan luona ja saan tuskin syödäkseni. Ikävä on lapsiakin, niin kovin on ikävä.

— Jumalan tähden, Olga, tule toki järkiisi! Sinulla ei ole oikeutta jättää heitä!

Mutta Olga-rouva nousi kiivastuen ylös ja hänen kasvonsa vavahtelivat hermostuneesti.

— En tullut kuulemaan opetuksia sinulta tässä suhteessa, et sinä kelpaa toista opettamaan… Ja hyvähän sinun on sanoa, kun itselläsi ovat lapset mukanasi. Luulet kenties olevasi minua paljoakin parempi, mutta ero meidän välillämme on oikeastaan vaan siinä, että sinun miehesi oli jalomielinen ja antoi sinun ottaa lapset ja määräsi vielä rahallisen avustuksen, minulle ei annettu mitään —.

Sanelma koetti malttaa mielensä. Häntä oli satutettu arkaan kohtaan, mutta tämä ihminen oli sairas ja ilmeisesti avun tarpeessa, siksi koki hän tyynesti kestää hyökkäyksen ja aloitti uudelleen:

— Puhukaamme nyt rauhallisesti, Olga hyvä, ehkä tässä nyt keksitään keino sinullekin! Mutta ensin pyydän, että sanot minulle suoraan, minkätähden lähdit kotoasi?

— Pitäisihän sinun tietää, tiesihän sen koko kylä, sanoi Sanelma arvokkaasti.

— Tiesinhän minä tuon, mutta tiedänpä sen lisäksi vielä muutakin; hän hymyili jo lauhtuneena ja läheten Sanelmaa puheli puoliääneen: — tiedän muutakin, kuten jo sanoin ja ymmärrän sinua varsin hyvin. Minä tulinkin luoksesi toivoen, että kerrankin löydän ihmisen, joka ymmärtäisi minuakin. Olemmehan kumpikin kokeneet samaa.

Sanelman kalpeat kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. Hän tapaili vastausta, löytämättä sitä. Hermosairas nainen seisoi tuossa kohtalotoverina hänen edessään, vetäen esiin syitä, joita ei hän itsekään ollut itselleen tohtinut myöntää, ja kumminkin oli tämä osaltaan oikeassa, sitä ei voinut kieltää.

— Katsos, se on se Heikki minua niin paljon vanhempi ja muutenkin niin kummallinen, elää elämänsä aivan kuin puoliunessa. En minä enää jaksa sen kanssa! Pitäisihän sinun se ymmärtää, että ei sitä, ellei rakasta, jos esimerkiksi olisi joku toinen…

Mutta juuri tämä yhtäläisyys tuon yksinkertaisen olennon kanssa, joka herätti hänessä vain syvää surkuttelua, saattoi hänen mielensä kuohuksiin. Tuo raukka rikkeimine yönuttuineen uskalsi kajota hänen pyhimpäänsä, tohti vetää hänet rinnalleen kaltaisekseen! Juuri tuo rinnastus ja vertailu synnytti hänessä voittamattoman vastenmielisyyden tunteen.

Ja Olga-rouva, joka odotti soveliasta hetkeä huojentaakseen sydäntään kertomalla oman tarinansa toiselle, joka itsekin samaa kokeneena ymmärtäisi kaiken, ällistyi sanomattomasti sitä uutta käännettä, minkä heidän keskustelunsa nyt äkkiarvaamatta sai.

Sanelma, jolta aina ennen oli riittänyt myötätuntoa ja ymmärtämystä jokaiselle kärsivälle, oli nyt kylmä kuin jää. Armottomasti hän osoitti ovea ja pyysi vierasta jättämään hänet rauhaan, varoittaen häntä vasta puhumasta moisia tyhmyyksiä.

Olga oli ällistynyt. Ovelle hän vielä seisahtui katsellen Sanelmaa vetistävillä silmillään.

— Heitä hullutukset ja mene kotiin lastesi luo! Tänä iltana, tänään iltajunalla, ymmärrätkö? Muuten täytyy minun puuttua asiaan.

— Jumala sen tietää, sanoi toinen hiljaa, sulkiessaan oven hänen jälkeensä.

Mutta yksin jäätyään hän jo katui kovuuttaan ihmetellen itsekin äskeistä pikastumistaan.

Sekavin, ristiriitaisin ajatuksin asteli hän huoneessa. — Minun täytyy tehdä jotain, minun täytyy toimia hänen hyväkseen, muuten käy hullusti. Täytyy saattaa omaisten tietoon hänen olinpaikkansa ja saada heidät hakemaan hänet täältä pois.

Sanelman sormet puristuivat syvälle pehmeisiin kämmenpohjiin. Teki kipeätä, mutta ruumiillinen kipu huojensi hiukan kirveltävää mieltä.

— Ei, minä kirjoitan Greetta-tädille, ja tänä iltana vielä. Hän saa toimittaa kotiinsa eksyneen lampaan.

— Jumala sen tietää, kertasi hän äskeisensä, kokosi tavaransa ja valmistautui lähtemään asemalle.

Heti kotiin palattuaan oli hän huomannut lapsen tällävälin silminnähtävästi heikontuneen ja muutamien päivien kuluttua oli tämä kokonaan kääntynyt vuoteen omaksi.

Lasta painoi ylivoimainen suru. Sanelma oli sitä aavistellut, oli pannut parhaansa korvatakseen puuttuvan, mutta samalla salaisesti tuntien voimattomuutensa. Lapsi kaipasi isää…

Sairas oli päivä päivältä huonontunut. Hengitys lyheni, poskilla paloivat hehkuvanpunaiset täplät ja suurenneissa silmissä oli kumman kostea kiilto.

Tuskallisen levottomana seurasi Sanelma taudin menoa, mielessään aavistus, johon hän ei uskaltanut totuttautua, mutta jota hän ei voinut karkoittaakaan. Viimeisinä öinä ei hän ollut hetkeksikään uskaltanut ummistaa silmiään.

Syysmyrsky ulkona riehuu ja temmeltää. Pieni asumus lakeuden liepeellä tuntuu tuulen käsissä vavahtelevan.

Ja yössä istujan herkistynyt korva kokoaa tarkoin ulkoa tulevat äänet. On kuin joukko hornanhenkiä valloilleen päässeinä pitäisi hurjaa iloaan öisessä pimeydessä yksinäisen talon ympärillä.

Kattohirret rusahtelevat, savupiipussa viheltää vihuri ja nurkissa ryskyy niin kuin olisi koko rakennus kohta hajoamassa suuren jättiläisen syleilyssä.

Sanelma kääntää varjostimen syrjään. Lamppu valaisee kirkkaasti nukkuvan kasvot. Kuinka tuskaisena hän onkaan katsellut tuota suurta sinipunervaa täplää, joka ensin ilmestyi kaulaan, kohoten yhä ylemmäksi, peittäen toisen posken ja ulottaen rajansa vihdoin ohimoon saakka aina vaalean tukan rajaan.

Sairas heräsi samassa ja kuumehoureisen rajuin voimin kohottautui istualleen. Hänen etsivä katseensa harhaili kautta huoneen.

— Näinhän minä isän, puheli sairas kiihkeästi. — Tuossa hän istui sängynlaidalla jalkopuolella. Hänellä oli yllään se uusi sarkatakki, jonka Tuomelan räätäli teki. Eikö niin ollutkin, äiti?

— Isä on kaukana Koskelassa. Ole nyt kiltti, pieni tyttöseni, ja paneudu levolle, äiti peittelee!

Hän painoi lapsen hellästi vuoteeseen ja asetti jääkylmän kääreen hänen otsalleen.

— Enhän voi jättää sinua tänne Pojun kanssa kahden. Asemalle on pitkä matka, muistaahan Aili sen.

Sanelma vavahti. Miksi olikaan hän jättänyt sen viimeiseen, ehkä se jo oli liian myöhäistä.

Hänellä oli jo parina viime päivänä ollut sellainen tunne, että Martti olisi ollut kutsuttava. Mutta ajatus siitä tuntui vastenmieliseltä ja asia oli lykkäytynyt. Ehkäpä Ailin sairaus ei sentään ollutkaan niin vaarallista, oli hän lohduttelut itseään.

Vaikeata olisi tavata Martti. Jälleennäkeminen varmaan repisi auki vanhat haavat, tuskallista olisi heidän varmaan puhutella toinen toistaan.

Ja kun sairaan silmät uudelleen ummistuivat hänen vaipuessaan kevyeen uneen, polvistui Sanelma pienen vuoteen viereen ja yritti rukoilla:

Oli kuin tuo paksu syksyinen pimeys, joka mustana muurina ikkunalasien takana seisoi, olisi tukkinut rukouksen tien ja estänyt hänen äänensä pääsemästä kuuluviin.

— Auta minua, armahda minua, kurita minua niin paljon kuin hyväksi näet, rankaise minua syntieni mukaan… Yhtä minä vain pyydän, älä ota minulta lasta, älä ota häntä minulta! Minä tahdon hänet luovuttaa takaisin isälleen, sillä lapsi on hänen enemmän kuin minun! Minä en olisi saanut noita kahta toisistansa eroittaa —!

Mutta hänen rukouksensa oli kuin sokean hapuilemista. Kukaan ei tuntunut kuuntelevan sitä. Se oli kuin Kainin uhrisavu, joka painui raskaana maata kohti, voimatta kohota korkeuteen.

— Olenko minä ainoa mahdoton tässä maailmassa, eikö minua armahdeta taivaassa eikä maan päällä?

Sairas lapsi oli vaipunut kevyeen uneen. Äiti istui vierellä, pidellen hänen vavahtelevaa kättään ja tarkaten tuskaisen levottomana pikku kasvoja, joiden ilmeet uneksiessa alinomaa vaihtelivat.

Ja hänen mieleensä tulivat Greetta-tädin sanat: »aurinko on entisellään, vaikka paksut pilvet peittävät sen meiltä». Ne sanat hän sanoi vertauksena Jumalasta, jonka rakkaus aina on sama, silloinkin kun vähiten tunnemme sitä.

— Silloin täytyy Hänen minuakin kuulla ja auttaa. Enhän pyydä mitään itselleni, ainoastaan että saisin jättää nuo kaksi toinen toisilleen.

Puoliyö oli jo ohi. Sairaan tila näytti yhä pahenevan. Mittari osoitti kuumeen nousseen jo lähelle neljääkymmentäkahta. Pientä ruumista puisteli välillä ankara vilu.

Hourailu alkoi uudelleen. Kauheat harhakuvat ahdistivat lasta ja vain väkivalloin saattoi kauhistunut äiti pidellä häntä sängyssä.

Kääreen vaihto kävi jo mahdottomaksi, mutta hätääntynyt äiti muisti vielä viimeisen keinon: hän laskeutui vuoteelle lapsen viereen ja painoi pienen värisevän ruumiin lämmintä poveaan vasten.

— Hyvä Jumala! Kunpa Martti olisi täällä, huokasi Sanelma, ja äkkiä hän tunsi kaipaavansa Marttia itsekin.

— Lapsiraukkani, puheli Sanelma, kunpa voisin omasta ruumiistani siirtää elämän voimia sinuun.

— Äiti, miksi pidät minusta kiinni… laske Aili jo viimeinkin lähtemään kotiin!

Poju heräsi huutoon ja alkoi itkeä. Äidin täytyi nousta häntä rauhoittamaan, pidellen tyttöä toisella kädellään.

Mutta hurjassa houreessaan tämä riistäytyikin irti, nousi vuoteestaan ja muutaman askeleen otettuaan lysähti maahan saaden kouristuskohtauksen.

Sanelma nosti koukistuneen, jäykän ruumiin vuoteeseen, lämmitti ja hieroskeli sitä. Lapsen suuret silmät tuijottivat tajuttomina häneen. Omituinen himmeys oli levinnyt laajenneiden terien yli.

Pikku veli vuoteestaan katsoi sisartaan, pelästyi ja kääri peitteeseen päänsä ollakseen näkemättä mitään.

Pieni käsi liikahti kuin kuroittuakseen häntä kohti, huulille ilmeni heikko hymy.

Sanelma asetti lapsen voimattomat kädet rinnalle ristiin, polvistui itse vuoteen ääreen ja lausui harvakseen sanat, jotta lapsen kankea kieli saattaisi seurata niitä.

Sairaan voimat heikkenivät. Äiti luki rukouksen loppuun ja lapsen huulet liikkuivat hänen sanojensa mukaan.

Ja Sanelma kuunteli omaa ääntänsä. Se oli kuin jonkun toisen ääni, joka hartaasti, lause lauseelta, saneli rukouksen. Syvälle tunkivat nyt nuo tutut sanat epätoivoiseen, sairaaseen sieluun.

Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

Sanelma vavahti ja katsoi tyrmistyneenä lastaan, jonka kelmenneillä kasvoilla oli aikuisen ihmisen ilme. Nuo suuret silmät katsoivat häneen kuin kaukaa toisesta maailmasta, jonne oli jo kuin puoleksi siirtynyt.

Sanelma tunsi menehtyvänsä. Hän sulki käsiinsä nuo kylmänkosteat, puolielottomat kädet, ja kiihkeästi rukoillen pyysi hän lasta palaamaan vielä muutamaksi päiväksi elämään.

— Mitä sanon minä isälle, kun sinä olet poissa, eikä hän enää saa nähdä
Ailiaan?

— Aili on isän tyttö…. Siellä ollaan yhdessä kaikki… äiti on ja isä…

Yhä kankeammaksi kävi kieli. Vaikeata oli hänen puhettaan enää ymmärtää.

Sanelma avasi ikkunan ja kohotti palavan katseen yöllistä taivasta kohti, kuin sieltä vielä viime hetkessä toivoen apua tulevaksi.

Mutta tuuli vain tohahteli puissa ja sankka pimeys levittäytyi mustana kaikkialle. Ei valon välähdystäkään näkynyt mistään.

Himmeä kalvo levittyi jo sairaan silmien ylitse, pieni rinta tuskin enää liikkui. Poju oli nukahtanut, Sanelman täytyi nyt seistä kohtalon edessä yksin, yksin…

Hänen vastustuksensa oli loppunut, vaikeroimatta hän katseli aineen viime kamppailua vapautuvan hengen siitä eritessä.

Oli kuin kylmä viima olisi käynyt kautta huoneen. Viimeinen heikko puhallus kulki valjujen huulten yli. Pienille kasvoille levittyi juhlallinen tyyneys ja rauha. Sanelma kuivasi niiltä kylmät hikipisarat, tuskien viime jäljet.

Ja samalla hän tunsi, että sillä hetkellä hänen sisässään särkyi jotain. Hän lysähti polvilleen lapsensa ruumiin viereen.

Öljy lampusta oli loppumaisillaan, kituva liekki riutui riutumistaan, ja vihdoin pimeys, lasien takana väijyskellyt, hyökkäsi sisään vallaten koko huoneen.

Pimeys ulkona, pimeys sisällä — sen keskessä värähti yksinäisen ihmisen ääni:

Pitkien aikojen perästä minä palajan Sinun luoksesi, uskollinen Greetta-täti. Tosin ei tällä välillä ole kulunut päiviä montakaan, tuskin puolta sataa, mutta tänä aikana on kuitenkin tapahtunut niin paljon, niin paljon, että kaikki entinen on kaukana aikojen ja matkojen päässä.

Sinun rukouksesi puolestani on kuultu! Minä olen saanut nähdä valkeuden, minä olen vihdoinkin saanut rauhan.

Voi, kuinka sakea ja musta olikaan pimeys ennen aamun valkenemista! Ja yön ollessa pimeimmillään, suurimman tuskani hetkellä, tunsin ihmeellisen sysäyksen itsessäni, niinkuin jokin osa minusta olisi kirvonnut ja irtautunut erilleen. Siinä samassa aukenivat silmäni ja minun ympärilleni levisi valkeus, jonka avulla sain nähdä oman olemukseni aina sen sisimpään sopukkaan saakka. Ja minä näin itseni eksyttävien harhojen ympäröimänä, näin itsekkään sydämeni eksyneenä pyyteitten verkkoon.

Se oli tuskallinen näkemys, rakas Greetta-täti, mutta minä sain voimia kestämään sen.

Sinä puhuit usein Golgatan tiestä. En silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt luulen osaksi käsittäväni tuon vanhan mysterion, sen kivikkoisen tien, missä verinen jälki osottaa kulkijan jok'ainoan askeleen.

Pimeys peittää Golgatan vuoren, sen yllä jylisee Herran Jumalan viha,
sen juurella on kuoleman ja manalan kauhut ja kiirastulen punaiset
liekit.

Siellä riisutaan sielut, valheverhot poltetaan pois, ja ihmiset saavat
nähdä itsensä sellaisina kuin ovat, todellisessa alastomuudessaan.
Vasta sen jälkeen saavat he nähdä tien, joka johtaa ylös pyhille
vuorille.

Tästä alkaa tie, joka päättyy silmiähuikaisevaan, ihanaan Valkeuteen,
jonka kirkkautta ei vielä yhdenkään ihmisen järki ole käsittänyt.

Sinä sanoit, Greetta-täti, että Herra ottaa omansa, että Hän ei jätä
heitä maailman ja synnin pimeyteen. Omilla Sinä tarkoitit varmaan
niitä, jotka halajavat valkeuteen, vaan joiden tahto on puolinainen ja
joita väkevät siteet sitovat pyyteisiin ja harhaan.

Niin tulee kohtalo kuin Korkeimman käskyläinen, tuo syiden seuraukset
esiin ja ruoskii ruoskalla, jonka ihminen itse on itsellensä
valmistanut, ajaa häntä eteenpäin ja auttaa siten hidastelijaa
nopeammin lähenemään matkansa määrää.

Me olimme yhtä, Sinä ja minä, meidän yhdessä olomme hetket olivat onnellisia, mutta oli yksi paikka, jonne minä en voinut seurata Sinua: Sinun salattu maailmasi, joka oli minulle vieras. Se suretti Sinua usein, mutta minun aikani ei ollut vielä silloin tullut.

Mutta me tapaamme vielä, ja silloin minä toivon ymmärtäväni Sinua kaikessa ja saavani Sinulta tukea ja opastusta vastaisia päiviäni varten.

Sinä tiedät, Greetta-täti, mitä täällä on tapahtunut ja aavistanet
sydämeni tuskan.

Mutta kuinka lieneekään Koskelassa? Tahtoisitko, rakas Greetta-täti,
lähteä sinne ja lohduttaa häntä. Sinulla on kykyä sellaiseen.

Siitä on pitkä aika, kun Martti kirjoitti minulle kerran, sisällys oli
lyhyt ja käsitti ainoastaan sanat: anna minulle anteeksi, Sanelma!

Se tuntui minusta kovin köyhältä kaiken sen jälkeen mitä meidän välillämme oli ollut, siksi jäi minulta vastaamatta silloin. Nyt jälestäpäin olen ajatellut, että tuon lyhyen lauseen takana saattoikin piillä paljon, eihän Martti ole milloinkaan ollut monisanainen. Jos hän Sinulta jotain siitä kysyy, niin sano, että olkoon kaikki sovittu. Jumala tietää, kumpi meistä kahdesta on enin syyllinen kaikkeen.

Varhaisena kevätaamuna astelee Martti Pätevä alas kosken rantaan, jonka keväinen laulu tuttuna soi hänen korvissaan.

Mies muhoilee mennessään. Hänen kasvoillaan asuu onni, mutta hänen askeleensa ovat epävarmat ja polvet hetkahtelevat heikkouttaan. Hartioilla on kuin taakka niitä kumaraan painamassa. Mutta joutaisiko hän siitä nyt välittämään!

Jo pitemmän ajan on rinnassa ollut tuo täyttävä tunne, joka pani toisinaan haukkomaan henkeä, aivan kuin ilma ympärillä pyrkisi loppumaan kesken. Sydän löi sekaiseen tahtiin. Viime aikojen ankarat ponnistukset, ilo ja jännittynyt odotus olivat kovasti koetelleet jo ennestään sairasta, paljon rasitettua sydänparkaa. Mutta määräpäivä oli tullut, se päivä, jota varten kuukausimääriä oli eletty, jonka vuoksi oli uhrattu voimat säästelemättä, viimeistä hiventä myöten.

— Se on nyt tehty! Valmista täällä pitäisi olla sekä ulkona että sisällä.

Mies nojaa läähättäen lautatapuliin, Hän koettaa muistella löytyisikö ehkä vielä jotakin, mutta ei keksi enää mitään. Kaikki on valmista, Koskela on koristettu ja kaunisteltu kuin häähuone.

Koskelassa vietetään tänään uudet häät, toisenlaiset kuin ne ensimäiset. Silloin oltiin kaikessa vasta alulla, kaikki oli vajavaista ja keskeneräistä, tulevaisuustuumina ja suunnitelmina vielä. Nyt ne vihdoinkin ovat toteutetut.

Hänen paluunsa olikin senvuoksi siirretty kevääseen. Myllylaitos oli jo saatu käyntiin, koski antoi valovoiman paikkakunnalle, asuinrakennuskin oli uusittu ja korjailtu perinpohjin.

Kosken rannalla oli nyt liikettä ja elämää. Kylä oli kasvanut. Joukko uudenvalkeita asumuksia oli ilmestynyt entisten harmaitten sekaan, työläiskoteja, joita sahan isäntä oli parhaansa mukaan auttanut kohoamaan.

Martti Pätevä katselee kylää, silmäilee koskenvartta alas, katselee niinkuin rakasta, raskasta päivätyötään. Ruumiissa on raukeus, mutta mielessä tyydytys ja rauha.

— Se on tehty, suunnitelma on toteutettu täydellisenä, mitään siitä tinkimättä. Tästä on jo toistenkin hyvä jatkaa.

Ja vielähän tässä itsekin! Nyt vasta se oikeastaan alkaakin. Tätä varten se on ollutkin, koko tähänastinen elämä!

Etäällepä hän, tyhjä mies, oli päämaalinsa asettanutkin! Sanelma siihen oli jo työlästynyt, eikä ihmekään, sillä hän oli paremminkin niitä ihmisiä, jotka haluavat elää vain kuluvaa päivää varten.

— Oliko ihme, että kävi niinkuin kävi, jatkaa Martti Pätevä ajatustaan. — Hänen parhaat vuotensa kuluivat hukkaan miehen rinnalla, joka niinkuin kilpailija radallaan tavoitteli vain hellittämättä kaukana häämöittävää maaliaan. Oliko ihme, että siinä jo toinen ikävystyi, pitkästyi odotellessaan!

Mutta nytpä alotetaankin alusta, alusta alotetaan ja toisella tapaa.
Sanelma ei pitänyt suunnitelmista, mutta hyväksyy varmaan valmiin työn.
Tässä he nyt tulevat pojan kanssa hyvästi toimeen, kun minusta milloin
aika jättänee.

Kuinka kummasti väsyttikään tänä aamuna! Päätä huimasi ja kirkkaat kipinät väikkyivät silmien edessä. — Mitähän tämä tiesikään? Rinnassa asui pakahduttava tuntu.

Muutaman askeleen päässä velloi ruskea, vilpoinen vesi. Hän ammensi sitä kädellään ja kostutti polttavaa päätään ja kuivia huuliaan.

Oli niin kummallinen se viime yökin. Kevyessä horteessa maaten oli hän silloin tarkastellut omaa elämäänsä. Aina oli hänen vierellään ollut joku, varhaisista lapsuusvuosista lähtien. Sen kanssa oli hän ollut läheisessä yhteydessä ennen, mutta sitten myöhemmin oli se ikäänkuin hävinnyt ja häipynyt pois hänen luotaan. Kuka se oli, tuo, jonka muotoa hän ei ollut milloinkaan nähnyt, vaan jonka läsnäolon hän niin usein lapsena tunsi joskus unessa, joskus taas yksinäisinä hiljaisina hetkinään. Ja kun hän milloin oli ollut paha ja tottelematon äidilleen, tunsi hän yksin jäätyään sen nuhtelevan katseen, eivätkä nuo näkymättömät silmät jättäneet häntä rauhaan ennenkuin hän oli vakavasti luvannut koettaa olla vastedes parempi ja päättänyt tulla hyväksi. — Koko elämänsä aikana ei Martilla ollut ollut yhtäkään läheistä ystävää, ei koko maailmassa yhtäkään olentoa, jolle olisi voinut sydämensä avata. Se oli ja pysyi ihmisiltä suljettuna. Eihän hän ollut itsekään vuosikausiin syvimmässä sydänsopukassaan käynyt, siellä, missä salatuimmat aivoitukset säilytetään, eikä hän hiljaisina hetkinään kuullut muuta kuin kosken laulun, työn hellittämättömän kutsun. Se oli kaikunut hänen korvissaan siitä sunnuntai-illasta saakka, jolloin hän löysi Kaartokosken koskemattoman metsän keskestä. Puolitoista vuosikymmentä oli kulunut kuin yksi ainoa tulinen työpäivä, niinkuin yksi ainoa rupeama auringon noususta sen laskuun. Vain kerran oli hän ollut vähällä väsähtää kesken, silloin, kun muukalainen tuli taloon ja iski haavan sydämeen.

Se näkymätön vierellä, joka tiesi kaiken, näki varmaan sen vertavuotavan haavan. Se tiesi myös tuskan ja kivun jonka se tuotti kantajalleen.

Mutta sitten seurasi hänen kirjansa tahrainen lehti. Hän käänsi sen vavisten noiden salaisten silmien eteen. »Minä koetan vielä sovittaa tämän», pääsi hänen väriseviltä huuliltaan.

Silloin hän havahtui unestaan ja näki auringon kohoavan idän ääriltä ylös.

— Sovittaa, sovittaa! Mies painoi molemmin käsin kipeää sydäntään ja vaipui istualleen. Se odotettu hetki, se rauhan ja sovinnon päivä! Jo huomisaamuna olisi koti kokonainen kuten ennenkin ja pienet valkeat vuoteet entisellä paikallaan. Ei, yksi vain, tosin vain yksi pieni valkea vuode, mutta viime aikoinahan ei ollut ollut sitäkään. Martti Pätevä pyyhki kuin harsoa silmistään.

Hän oli äsken kuin vilahdukselta nähnyt tuossa vierellään tytön vaaleat kutrit valtoimenaan, nähnyt itkuiset silmät ja ojennetut kädet malmisen aitauksen takaa: — »isän tyttö, isän oma tyttö»! Vai koskiko se vain oli, joka huumasi ja sekoitti aivot ja synnytti outoja näkyjä.

— Mitä sinä minulta vielä tahdot, Kaartokoski? Enkö ole täyttänyt kaiken minkä vaadit! Etkö mitään nyt enää tahdo? Kevätlaulujasi laulat… kuinka se uuvuttaa ja painostaa… kuinka kipeästi se koskee sisässä… Oma sydän pettää ihmisen hänen parhaana päivänään.

Häikäisevä kirkkaus tulvehtii korkeudesta alas, tuuli tuo mukanaan tuttujen sävelten hiljaisen humun… Helpoittuu, kevenee… Siteet katkeilevat, jotain raskasta putoaa pois… On kuin näkymättömät siivet kohottaisivat keventyneen ruumiin maasta ylös kohti sinihiilakasta korkeutta, missä valkoiset poutapilvet purjehtivat.

— Sanelma, sinäkö se olit?… Istukaa hiljaa, lapset, toinen toiselle polvelle, toinen toiselle, noin… Äiti laulaa, ei ole koskaan laulanut niin kauniisti kuin nyt, silmissä kyynelten jäljet… Minun vaimoni… on hääpäivä, sovinnon ja onnen päivä… Kadonnut on murhe ja tuska! Muistatko vielä laulun, jota lauloit ennen? Anna minun kuulla se vielä kerran.

»Oi kiitos, sä Luojani armollinen, joka hetkestä, jonka ma elin, kun annoit sä ruumihin tervehen ja syömmen, mi sykähteli, kun annoit sä tervettä kättä kaks', kaks' silmää sieluni ikkunaks' ja hengen herkän ja avoimen joka tuutia tuulosen.

Sua kiitän mä, Luojani armollinen, kun annoit sä kodin hyvän, soit äidin niin hellän ja herttaisen ja taaton niin tarmoa syvän, kun annoit sä myös pari ystävää ja ne hyvää; pyydä en enempää, ja annoit sä armahan isänmaan, jota kyntää ja rakastaa.

On hiljaisuus niin syvä ja häiritsemätön, että siitä eroittaa vain oman sydämensä lyönnit.

Tämmöisenä yönä on kuin hyvät henget liikkuisivat maan ja taivaan välillä, soudellen sinipunertavassa autereessa, on kuin vainajat kulkisivat kodeissaan.

Ja ne, jotka heitä rakastavat, valvovat silloin, jotta he käydessään eivät löytäisi kaikkia nukkumasta ja luulisi omiensa heidät unohtaneen.

Tämä yö on samallainen kuin kerran, jo monta, monta vuotta sitten! Nyt vaan on syksy ja silloin oli kevät. Keväisenä päivänä minä pitkän pakoni jälkeen tulin takaisin Koskelaan.

Minä etsin häntä, ja he osoittivat huvimajaa etelänpuoleisella rinteellä vanhojen mäntyjen alla.

Se oli sinne tehty yllätykseksi minulle. Olin joskus tullut sanoneeksi, että siihen sellainen pitäisi rakentaa. Hän oli pitänyt sen mielessään ja rakentanut huvimajan.

Jalkani vaivoin minua kannattivat, kun kiiruhdin pitkin hiekoitettua tietä, vapisevine käsineni saatoin tuskin avata oven.

Kuu loi kalpeaa valoaan ikkunasta sisään, ja minä näin hänen kookkaan ruumiinsa muodot valkean raidin alta.

Lähenin häntä väristen, sydän täynnä tuskaa, vedin peitteen kasvoilta enkä voinut katsettani hänestä kääntää.

Ilme oli rauhallinen kuin nukkuvan, joka uneksii kaunista unta, otsalla oli tyyni, ylevä rauha, ja suuret väkevät kädet olivat ristissä rinnalla, kuin pyhäpäiväistä hartautta tulkiten.

Hänen ruumiinsa nukkui, mutta henki valvoi. Tunsin hänen läheisyytensä, luulin kuulevani hänen äänensä, kun hän lohdutti minua: »kaikki hyvin niinkuin on».

Mieleni tyyntyi. Minun tuli hyvä ja turvallinen olla, ja kun astelin takaisin kotiin, oli kuin olisi hän näkymättömänä seurannut minua: »katso, kuinka Koskela on muuttunut poissaollessasi! Tämä kaikki on sinua varten ja poikaa!»

Sisässäni alkoi helpoittaa ja sulaa. Vuosien raskaat kärsimykset kirposivat harteiltani kuin painava taakka, tunsin, että olin tullut takaisin kotiin.

Siitä on kulunut jo vuosia monta, mutta minusta on yhä kuin olisi hän täällä meidän kanssamme, kuin näkisi hän toimeni ja työni, kuin johdattaisi hän mieleeni ajatukset ja kenenkään kuulematta kuiskaisi korvaani neuvot miten tulee menetellä, kun on kyseessä koski ja liikeasiat. Mistä minä ne muuten tietäisin.

Ja usein tulee mieleeni muuan muisto vuosien takaa. Silloin oli Rusko nuori ja virma, ja me ajelimme sillä kahden. Minä halusin ohjata hevosta, mutta pelkäsinkin sitä toiselta puolen. Hän heitti ohjakset minulle: »osaathan sinä, Sanelma! Miksi et osaisi ohjata hevosta, kuten minäkin», puheli hän ja katseli hymähdellen minuun. Mutta samalla hän kaiken aikaa piti tarkasti silmällä vallatonta hevosta. Hän se silloinkin ohjasi, vaikka suitset olivatkin minun kädessäni.

Niin on nytkin. On kuin olisi hän vierelläni jossain, hymähtelisi ja pitäisi silmällä tienmutkia ja äkkijyrkkiä mäkiä: »Kas noin, mamma, osaathan sinä ohjata, miksi et sinä osaisi yhtä hyvin kuin minäkin!»

En ihmettele luonnonkansojen vainajien palvontaa. On lohdullista ajatella heitä, edellämenneitä, elävinä ihmisinä, uskoa että he ovat kanssamme, tukevat meitä toimissamme ja antavat meille oman itsensä täydellisemmin kuin koskaan ennen. Olomuoto vaan muuttuu, raskas verho vaihdetaan kevyempään, mutta ne, jotka lujin sitein ovat toisiinsa kiinnitetyt eivät eroa aineellisen muodon vaihtuessa aineettomaan. Näitä minä täällä mietiskelen, kun on yö ja hiljaisuus ja uni ei silmiini ota tullakseen.

Syksy on taas tullut ja lehdet keltaisina putoilevat oksiltaan alas hautautuakseen maaemon pehmeään poveen.

Kuinka usein olenkaan alkanut kaivata heidän luokseen, jotka ovat edellä menneet!

Poika on elämää, tulevaisuutta varten! Hänen tähtensä olen kiinni täällä, vaikka itse jo kuulunkin poistuviin.

Päivisin jatkan Martin työtä ja hoidan hänen liikettään pojan hyväksi, yöt elän itseäni varten, käyttäen ne matkavalmistuksiin ja muistojeni järjestelyyn.

Öisin istun minä, yksinäinen nainen, ajatellen omiani ja piirrellen niitä paperille, koska ei ole ketään kenelle niistä juttelisin, Greetta-tätikin kun on kutsuttu lepoon.

Ajatukset eivät anna minulle rauhaa. On kuin elämä vaatisi minulta tilinpäätöstä itseni kanssa, tahtoisi nähdä numerot, kokemuksieni loppusumman.

Ja koska minulla on yllinkyllin aikaa, koetan sen tehdä, niin perehtymätön kuin olenkin kirjanpitoon.

Olen vaivannut järki-vähäistäni selvitelläkseni itselleni kysymystä, jonka Toini eteeni asetti, selvittääkseni sen kokemukseni avulla.

Kumpi meistä kahdesta oli oikeassa, hänkö, joka tahtoi säilyttää kodin onnen käärimällä sen petoksen ja valheen verkkoon, vaiko minä, joka kaikesta huolimatta koetin puhua totta? Oliko paikallaan tämä tosi, jonka tuhoisat seuraukset sitten ulottuivat niin monen ihmisen elämään!

Joskus kuvittelen, että jos tyttäreni eläisi ja olisi astumassa avioliittoon, niin nyt minä, hänen äitinsä, sanoisin hänelle neuvona ja evästyksenä: Kavahda, lapseni, ensimäistä pientä pahaa, joka pyrkii väliin ja joka on alkuna rakkauden asteettaiseen kylmenemiseen. Valvo myös tarkasti elämääsi ja vartioi huolellisesti ajatusmaailmaasi, siellä liikkuvat onnesi vaarallisimmat viholliset! Ne ovat niin suloisia nuo mielikuvat, nuo armaat, »viattomat» unelmat, mutta ne häikäisevät näön ja juovuttavat järjen hurmaavaan huumaukseen. Kuoleta armotta ensimäinen ajatuksesi, joka teki syrjähypyn! Toista et ehkä enää saavuta, ja kolmas jo vie sinut mukanaan. Se ensimäinen oli vain pieni kevyt tunneailahdus, joka hyväili olemustasi kuin vieno kesäinen tuuli ja synnytti ihanan unelma-elämän, — mutta se oli myös alkuna kodin hajoamiseen… Kenties tulisit, tyttäreni, joskus äitisi luokse valittaen, että elämä ei antanut sinulle sitä mitä siltä odotit, että onni, jonka tahdoit omistaa, väistyy päivä päivältä luotasi pois. Lapseni, sanoisin minä sinulle, siinä onkin se kivi, johon me kaikki kompastumme. Meillä on ihanteen kaipuu ja kauneuden sammumaton jano, Ikuista, Täydellisyyttä me etsimme. Mutta etsintämme suuntautuu harhaan, me luomme itsellemme epäjumalia ja kukistumme niiden kera. Me huudamme onnea, me kutsumme ja rukoilemme sitä päivin ja öin, me juoksemme sen jälessä ja vaivumme toivottomuuteen, koska se ei tahdo meitä kuulla kun me pyrimme väkivalloin sen omistamaan. Lapseni, jos tahdot omistaa onnen, opi odottamaan! Ja sillävälin tulee sinun täyttää velvollisuutesi niitä kohtaan, jotka haltuusi ovat uskotut. Tee se sitä paremmin, kuta suurempi onnenkaipuusi on. Sillä onni on sinussa itsessäsi, sielusi pohjalla se uinuu, odottaen hetkeänsä virotaksensa eloon. Ja kun hetki on tullut, kun tyytymyksen, alistumisen ja kärsivällisyyden läksy on opittu, kun korkeampi rakkaus olemuksesi elähyttää, silloin astuu tuo kaivattu esiin kätköstään kuin perhonen kotelostaan. Ja se, jota ihmiset kilpajuoksussa menehtyäksensä tavoittelevat, näyttäytyykin silloin vain onnen harhakuvaksi, uusien pettymysten aiheeksi.

Meitä on miljoonia kärsiviä ja yhä uusia miljoonia syntyy. Kaikki he kokevat samaa kuin edeltäjänsä, kompastuvat samoihin kiviin. Mutta miksikä eivät edeltäjämme, jotka ovat ajaneet purtensa kallioihin ja kiviin, ole viitoittaneet tietä tulevia sukupolvia varten? Olisi tarvittu ensin vain muutamia uhreja, ja sitten sukupolvet toisensa jälkeen soutaisivat vaaratta tuon kapean väylän kehdosta hamaan hautaan saakka.

Tätä minä paljon mietiskelin. Oli aika jolloin minusta tuntui, että voisin opettaa muille jotakin. Tahdoin suistaa muilta ne kärsimykset, joihin itse olin joutunut, tunsin tarvetta tasoittaa jälkeentulevien tietä. Mutta huomasinkin voimani vähäisiksi. Minua suuremmat ovat jo ammoisista ajoista yrittäneet samaa, mutta vain hituisen verran on heidän opetuksensa hyödyttänyt kärsivää ihmiskuntaa. Kunkin yksilön on itsensä astuttava kehityksen vaivalloista tietä, jolla jokainen pettymys, jokainen uusi kärsimys vie kulkijan kappaleen matkaa kohti täydellisyyden päämäärää.

Onnen sammumaton kaipuu, joka ihmisrintaan on kätketty hamasta hänen syntymästään, se on se voima, joka pakoittaa hänet eteenpäin. Jokainen ponnistus ulkonaisen onnen saavuttamiseksi, jokainen kompastus tiellä, jok'ainoa pettymys päämäärän paetessa on uusi elämys, josta sisäinen, kehittymässä oleva, oikea onni saa uutta virikettä, uutta elämisen voimaa. Ja jokainen kyynel, joka matkan varrelle putoaa, pehmittää sadepisaran tavoin sitä itsekkyyden kuorta, jonka kätköstä se oikea, todellinen on kerran astuva esiin.

Mutta vaikka minä en kykenekään opettamaan ketään, tahtoisin kuitenkin teroittaa lapselleni ja kaikille nuorille, että he kotilietensä valkeata vaalisivat niinkuin pyhää tulta vartioiden, että he eivät vähäarvoisina pitäisi sitä paikkaa, jonka kohtalo heidän kodikseen on määrännyt.

Se on minun testamenttini ja minun jättämäni perintö. Sen tehtyäni olenkin omasta puolestani jo valmis täältä muuttamaan pois. Olen tehnyt matkavalmistukseni, olen säilyttänyt omaisuuteni, koonnut ja järjestänyt kaiken, mikä seuraa minua matkallani. Elämykseni seuraavat minua sinne, kaikki elämäni vaiheet.

Onneni ja kärsimykseni, täyttyneet toiveeni ja hukkaanmenneet unelmani, kaikki ne tulevat mukaan. Rakkauteni, pettymykseni, erehdykseni ja ylitsekäymiseni, tuskani ja taisteluni vien minä mukanani sinne. Hyvät päätökseni, täytetyt ja täyttämättä jääneet, jokaisen rakkaudentyön, pienimmänkin, unteni rikkaudet, mielikuvieni kultalinnat minä vien muassani. Kyyneleet, jotka elämäntuska silmistäni pusersi, säveleet, jotka olemassaolon onni on rinnassani herättänyt, kaikki, kaikki on tuleva mukaan. Sillä ne ovat sulautuneet minun sieluuni, liittyneet minun olemukseeni, ja kuinka vastakkaisia ne lienevätkin, ovat ne kukin aikoinaan vetäneet minua lähemmäksi päämäärää.

Ja kun vihdoin tuo syvä, tumma hiljaisuus levittyy ylitseni, kun ruumiini raukenee ja mainen häly väistyy, silloin elämä, tuo pitkä päivien sarja, sulaa suureksi sopusoinnuksi, urkujen mahtavaksi soitoksi, joka kohoaa ylös korkeuteen, kantaen sieluni hartioillaan kohti sitä valoa ja kauneutta, jota kautta elämäni ikävöin.

Näitä ajattelen, kun on yö ja hiljaisuus, eikä uni ota tullakseen. Näitä mietin, kun kaikki on tyyntä ulkona ja sisällä, kun kuu luo valoaan kautta syksyisen yön, kun vainajien henget kulkevat kodeissaan. Tunnen parhaiten silloin, kun on hiljaisuus ja talossa kaikki ovat uupuneet uneen, että itsekin kaipaan jo heidän luokseen.

Mutta Ikuinen Rakkaus valvoo ja kautta sinihohteisen avaruuden liitelee yli nukkuvan maan, sulkien syliinsä kaiken olevaisen, yhdistäen itsessään elävät ja kuolleet.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOSKEN LAULU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kosken laulu

KOSKEN LAULU

ILMA VIRTÄLA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE