OBERLÉN PERHE

Kirj.

René Bazin

Ranskankielestä suomensi

Aune Krohn

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1903.

SISÄLLYS:

   I. Helmikuun yö Elsassissa.
  II. Tutkinnon alaisena.
 III. Perhe ensi kertaa koolla.
  IV. Kotilieden vartijat.
   V. Matkatoverit.
  VI. Rajalla.
 VII. Pääsiäis-aatto.
VIII. Corolis'in luona.
  IX. Kohtaaminen.
   X. Salaneuvos Brausigin päivälliset.
  XI. Epätietoisuudessa.
 XII. Humalankorjuu.
XIII. Obernain valleilla.
 XIV. Viimeinen ilta.
  XV. Tulo rykmenttiin.
 XVI. Minières'in metsässä.

I.

HELMIKUUN YÖ ELSASSISSA.

Kuu kohousi Reinin usvain yläpuolella. Mies, joka par'aikaa kulki alas polkua Vogeeseilla — aimo metsästäjä, tottunut kulkija, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta — oli sen juuri äsken havainnut korkeiden puiden kaarroksessa. Pian hän joutui kuusikon peittoon. Mutta jo tuo ainoa silmäys, jonka hän metsän- aukion kohdalla loi vaikenevaan yöhön, muistutti hänelle, miten kaunis oli ympäröivä luonto. Mielihyväntunne värähdytti häntä. Kylmä ja tyyni oli ilma. Myös syvänteistä nousi hiukan sumua. Siinä ei tuntunut vielä keltanarsissojen ja metsämansikkain tuoksua; ainoastaan tuota toista, nimetöntä, vuodenajatonta lemua, joka henkii pihkasta, lakastuneista lehdistä, jälleenvihertyvistä nurmikoista, kaarnasta, joka puun vereksellä pinnalla paisuilee, ja sammalesta, metsän ikuisesta kukasta. Vaeltaja hengitti syvään tätä mieluista tuoksua, parisenkymmentä askelta eteenpäin astuessaan, ja niin tuttua kuin hänelle olikin metsän öinen juhlallisuus, taivaan valoisuus, maan tuoksut, äänettömän elämän värähtelyt, hän puoliääneen virkahti: »Eläköön talvi! Eläkööt Vogeesit! Teitä he eivät ole voineet turmella!» Ja hän pisti sauvan kainaloonsa, vielä hiljemmin, kulkeakseen mutkikkaan polun hiekalla ja kuusen neulasilla, sitten hän katsahti taakseen, sanoen:

— Käy varoen, Fidèle-ystävä: tämähän on sanomattoman kaunista!

Kolme askelta hänestä asteli korkeajalkainen espanjalaishurtta, suippokuonoinen kuin vinttikoira; se näytti aivan harmaalta, mutta oli päivänvalolla keltatäpläinen ja vaaleanruskea, käpälät, vatsa ja häntä pehmeiden karvaripsujen reunustamia. Tuo viisas eläin tuntui ymmärtävän isäntänsä, sillä se jatkoi kulkuaan hiljaa kuin kuu, joka liukui pitkin kuusten latvoja.

Pian tunkeusi valo esiin tiheäin oksain väliltä, rikkoi varjon tai karkotti sen laajoilta aloilta, levisi rinteille, kietoutui puunrunkojen ympärille tai sai ne hohtamaan, ja jääkylmänä, väräjävänä ja sinisenä se noista samoista puista loi uuden, päivällä olemattoman metsän. Se oli mahtava, lumoava, äkkinäinen luoma. Kymmenessä minuutissa se oli tehty. Ei värähdyskään sen syntyä ilmaissut. Yhä enemmän hurmanneena jatkoi Ulrich Biehler kulkuaan, toisinaan notkistuen paremmin nähdäkseen metsään sisään ja kumartuen syvänteiden yli, sydän sykkien, kaula kurossa, kuni vuorivuohet, joiden on jätettävä rotkonsa syöntipaikkaa saavuttaakseen.

Tämä innostunut, mieleltään vielä nuorekas vaeltaja ei kuitenkaan ollut enää mikään nuori mies. Ulrich Biehler, jota paikkakunnalla nimitettiin Ulrich herraksi, oli kuusikymmenvuotias; sitä todistivat melkein valkoisenharmaa tukka ja parta. Mutta hän oli ollut aikoinaan muita nuorekkaampi, niinkuin on niitä, jotka ovat toisia miehekkäämpiä tai kauniimpia, ja jotain siitä oli jäljellä. Hän asui keskellä Pyhän Odilian vuoristoa, täsmälleen neljänsadan metrin korkeudessa, metsätalossa, joka ei noudattanut mitään rakennustaiteen sääntöjä ja oli viljelysmaata vailla, ell'ei ota lukuun rinneniittyä, missä se sijaitsi, ja talontakaista pientä hedelmätarhaa, jossa ankarat talvet säännöllisesti tekivät tuhojaan. Hän oli ollut uskollinen tälle perimällensä talolle, jonka isä oli ostanut vain loma-aikojaan varten, ja asui siinä vuodet umpeensa aivan yksinään, vaikka hänellä kyllä oli tasangolla paljon ystäviä, niinkuin maatakin. Ihmisarka hän ei ollut, mutta hän ei mielellään luopunut omasta elämästään. Häntä ympäröikin siksi jonkinmoinen taruverho. Kerrottiin, että hän v. 1870 muka oli puettanut kaikki maaseutulaiset hopeakypäreihin, joiden laesta hevosenharjan lailla riippui naishiuksia. Kukaan ei tiennyt, oliko se vain juttua. Mutta kaksikymmentä kunnon ihmistä Elsassin tasangolta tiesi vakuuttaa, ett' ei ollut aikoinaan ranskalaisten rakuunain joukossa väsymättömämpää ratsumiestä, rohkeampaa vakoojaa eikä hellempää, omia kärsimyksiään unohtavampaa onnettomuustoveria kuin Ulrich herra, Heidenbruchin omistaja Pyhän Odilian vuoristosta.

Hän oli pysynyt ranskalaisena saksalaisenkin hallituksen alla. Se oli hänen ilonsa, mutta samalla monien hankaluuksien syy, joita hän koetti joko poistaa tai kestää muka korvaukseksi siitä, että hänen armosta annettiin hengittää Elsassin ilmaa. Hän osasi säilyttää arvokkaisuutensa, vaikka olikin valvonnan-alaisen ja tuskin suvaitun asemassa. Ei ainoatakaan myöntymyksen sanaa, joka olisi ilmaissut hänen unohtaneen rakkaan Ranskan, mutta ei mitään ärsyttämistäkään eikä mitään hyödyttömiä mielenosoituksia! Ulrich herra matkusteli paljon Vogeeseilla, missä hän siellä täällä omisti metsäpalstoja, joiden hoitoa hän itse johti. Hänen metsänsä olivatkin paraimpia Ala-Elsassissa. Vaikka hänen talonsa oli ollut 30 vuotta vierailta suljettu maansurun tähden, oli sillä kuitenkin mukavuuden ja hienon aistin maine. Ne harvat, elsassilaiset tai ranskalaiset, jotka olivat astuneet sen kynnyksen yli, ylistivät isännän kohteliaisuutta ja vieraanvaraisuutta. Varsinkin talonpojat rakastivat häntä, ne, jotka olivat sotineet hänen rinnallaan, ja vieläpä heidän poikansakin, ja he nostivat lakkiaan, kun Ulrich herra ilmestyi heidän viinitarhansa tai apilaniittynsä kolkkaan. Hänet tunnettiin jo kaukaa hennosta, solakasta vartalostaan ja tavastaan esiintyä keveäkuosisessa puvussa, joka oli Pariisista ostettu ja säännöllisesti jotain ruskeaa värivivahdusta, aina tummasta pähkinäpuunruskeasta heleään tammenruskeaan saakka. Huolellisesti hoidettu suippoparta teki kalpean puoleiset, sileät kasvot pitkähköiksi; viiksien peittämä suu oli hymyilyyn altis; ulkoneva, suoraselkäinen nenä ilmaisi syntyperää; harmaisiin silmiin, jotka olivat kauniit ja lempeät, tuli Elsassista puhuttaessa ylpeä, uhkamielinen ilme; lopuksi leveä otsa, jota vielä levensi kaksi harvempaa kohtaa karheassa, tiheässä, lyhyeksi leikatussa tukassa, kuin kaksi aukiota taajassa pensaikoissa, loi jotain uneksivaa näihin sotilaskasvoihin.

No niin, tänä iltana oli Ulrich herra palannut tarkastamasta metsänhakkuuta Bruche-laakson vuoriseudussa, eivätkä palvelijat odottaneet hänen uudelleen lähtevän liikkeelle, kun hän aterian jälkeen virkkoi sisäkölleen, vanhalle Liselle, joka tarjoili pöydässä:

— Sisarenpoikani Jeanin oli määrä saapua tänä iltana Alsheimiin, ja epäilemättä saisin nähdä hänet täällä, jos odottaisin huomiseen, mutta mieluimmin tapaan hänet jo tänään tuolla alhaalla. Lähden siis. Jätä avain oven viereen ja pane maata!

Pian oli hän viheltänyt luokseen Fidèlen, ottanut sauvansa ja laskeunut alas polkua, joka viidenkymmenen askelen päässä Heidenbruchista katosi metsikköön.

Tapansa mukaan oli Ulrich herra puettu merimiesmekkoon ja keltaisenruskeihin polvihousuihin; päätä verhosi samettinen metsästyslakki. Hän oli astunut nopeasti ja vajaassa puolessa tunnissa ennättänyt siihen kohtaan, missä polku yhtyi leveämpään, matkailijoille ja Pyhän Odilian toivioretkeläisille rakennettuun tiehen. Paikka oli merkitty matkaoppaisiin, koska sieltä voi sadan metrin laajuudelta seurata virran juoksua, joka alempana tasangolla kulki Alsheimin kylän läpi, ja varsinkin kun täältä, syvänteen reunalta, kulmauksesta, jonka muodostivat viljelysmaita lähenevät rinteet, päiväsin saattoi nähdä palasen Elsassia, kyliä, peltoja, niittyjä, sekä hyvin etäällä Rein-virran himmeänä hopeajuovana ja Schwarzwaldin vuoret sinervinä kuin pellavankukat, pyöreinä kuin kukkaköynnös. Huolimatta yöstä, joka rajotti näköä, katsahti Ulrich herra tottumuksesta eteensä tielle saavuttuansa; mutta ei hän nähnyt muuta kuin kolmekulmaisen palasen teräksenväristä yötä, missä ylhäällä välkkyi taivaan tähtösiä ja alhaalla loistavia pisteitä samansuuruisina, mutta ohuen verhon peitossa ja valokehän ympäröiminä: ne olivat Alsheimin kylän lamput ja kynttilät. Vaeltajamme ajatteli sisarenpoikaansa, jota hän pian oli puristava rintaansa vasten, ja kyseli mielessään: Kenenkähän tavannen? Minkälainen hän lienee kolmen vuoden poissaolon jälkeen, kolmen Saksassa vietetyn vuoden perästä?

Vain hetkiseksi oli Ulrich herra pysähtynyt. Hän kulki tien poikki ja oikasi pyökkimetsän kautta, joka jyrkän rinteen alla liittyi uuteen kuusikkoon, missä hän oli jälleen pääsevä tielle. Alimpain oksain kärjessä värähteli vielä muutamia kuivia lehtiä, mutta suurin osa oli jo pudonnut edellisen vuoden lehtien päälle, jotka peittivät joka tuumankin maanpinnasta ja silkinhienoiksi ja aivan kalpeiksi muuttuneina muistuttivat tavattoman tasaista, vaaleaa kivitystä; sammalen marmoroimat rungot kohosivat säännöllisinä kuin pylväät, ja tuolla aivan ylhäällä lähenivät latvat toisiaan ohuitten oksain yhdistäminä, jotka ikäänkuin kuvailivat holvia, päästäen kuitenkin valon tunkeumaan lävitse. Jotkut pensaat häiritsivät viivain sopusointua. Satakunnan askelta alempana viheriä lehtisalpaus oli kuin tämän rauniokirkon vankkana muurina.

Äkkiä kuuli Ulrich herra edempänä kuusikossa, jota kohti hän kulki, vähäistä kolinaa; toinen sitä tuskin olisi huomannutkaan. Äänen synnytti kivi, joka esteitä vasten törmäten ja taas takaisin poukahtain yhä kiihtyvällä nopeudella vieri rinnettä alas. Kolina heikkeni ja päättyi pieneen, mutta selvään paukahdukseen, joka ilmaisi, että kivi oli joutunut piikivisen syvänteen pohjaan ja siellä särkynyt. Metsään oli hiljaisuus palannut, kun toinen, kolinasta päättäen paljon pienempi kivi myös alkoi vieriä pimeässä. Samassa pöyristi koira karvojaan ja lähestyi muristen isäntäänsä.

— Hiljaa, Fidèle, sanoi tämä, heidän ei pidä saada nähdä minua.

Ulrich herra heittäytyi nopeasti puun taa, käsittäen, että joku elävä olento kapusi metsän kautta ylöspäin, ja hän aavisti, kuka oli tulossa. Tunkiessaan katseensa tumman kuusiverhon läpi, hän näkikin hevosen pään, etujalat ja piakkoin sen koko ruumiin. Sieramista nousi yhtämittaa valkoista höyryä yö-ilmaan. Eläin ponnisteli kiivetäkseen ylen jyrkkää rinnettä. Joka lihas jännitettynä, etujalat koukussa, vatsa miltei maata laahaten, se kulki hypähdellen eteenpäin, mutta melkein äänettömästi painuivat kaviot sammaleeseen ja maan tiheään kasvipeitteeseen, saaden tuskin muuta siirtymään kuin lehdet, jotka vierivät toistensa yli litsottain kuin vesipisarat. Selässä istui ratsumies heleänsinisessä puvussa, hevosen kaulan yli kumartuneena ja pitäen keihästään milt' ei vaakasuorassa, aivan kuin olisi vihollinen lähellä ollut. Miehen ja hevosen hengitys yhtyivät yön kylmässä. He kulkivat reutoen eteenpäin, kuin olisivat kamppailleet. Pian taisi vaeltajamme erottaa takin keltaiset nauharuusut, mustat saappaat tummain housujen jatkona sekä satulakaaresta riippuvan suoran miekan, ja hän tunsi tulijan ratsumieheksi Strassburgin linnaväen reiniläisestä husaarirykmentistä; sitten, tämän tultua lähemmä, hän erotti keihään musta-valkoisessa lipussa keltaisen kotkan, aliupseerin merkin. Matalan lakin alta näki hän parrattomat, verevät, hiestyneet kasvot sekä levottomat, kesyttömät, punertavanruskeat silmät, jotka tavantakaa vilkuilivat oikealle, ja hän mainitsi aivan hiljaa nimen Gottfried Hamm. Tämä oli poliisimiehen poika Obernaista ja reiniläisten husaarien ylin majoittaja-upseeri. Ratsastaja hiipasi kulkiessaan puuta, jonka takana Ulrich herra oli kätkössä; miehen ja hevosen varjo ulottui aina elsassilaisen jalkoihin ja läheiselle sammalikolle asti; hien ja ratsasvaljaitten hajua tuntui jäljestäpäin. Kun mies sivuutti puun, katsahti hän kerran vielä oikealle. Ulrich herra silmäili samaan suuntaan pitkin pyökkimetsikön pituutta. Kolmisenkymmentä metriä etäämpänä, samassa linjassa ratsumiehen kanssa, huomasi hän toisenkin ylöspäin pyrkivän ratsumiehen, sitten kolmannen, joka näytti enää vain harmaalta varjokuvalta pylväitten välillä, ja lopuksi arvasi hän liikkuvista varjoista, että kauempana oli vielä toisia sotamiehiä ja toisia hevosia hapuilemassa vuorta ylös. Ja äkkiä välähti metsän pimennossa, juuri kuin olisi kiiltokuoriainen lentänyt. Se oli merkki. Kaikki siirtyivät askelen oikealle, ja äänettöminä, hiljaa riviin asettuen, he jatkoivat salaperäisiä liikkeitään.

Varjot häilyivät vielä hetkisen metsän syvyydessä; murtuvien, tallattujen lehtien kahina hiljeni; sitten se lakkasi kokonaan, ja öinen metsä tuntui jälleen autiolta.

— Julma, hirveä vihollinen, joka yötä päivää harjoittelee! sanoi Ulrich herra puoliääneen. Aivan varmaan seisoi tuolla alhaalla polulla upseeri. Häneen he kaikki katsoivat. Hän nosti miekkansa, kuu valaisi sitä, ja lähimmät miehet sen näkivät. Kaikki tekivät käännöksen. Kuinka hiljaa he liikkuivat! Olisipa sota ollut, niin tappanut olisin toki pari heistä!

Sitten huomasi hän koiransa, joka katseli häneen rauhottuneena, kuono ilmassa ja häntäänsä heilutellen. Hän virkkoi:

— Niin, niin, johan ne menivät… Sinä et pidä heistä enempää kuin minäkään…

Ennenkuin uudelleen lähti kulkemaan, odotti hän, kunnes oli varma, ett' eivät husaarit enää tulisi hänen tielleen. Saksalaisten sotamiesten tapaaminen oli hänelle vastenmielistä. Hän kärsi siitä, tuntien voitetun epämääräistä ylpeyttä, kärsi uskollisuudessaan Ranskaa kohtaan, ja rakkaudessaan, joka aina pelkäsi uutta sotaa, vaikka sen puhkeaminen hänen hämmästyksekseen näkyi siirtymistään siirtyvän. Hän saattoi tehdä pitkiä kierroksia välttääkseen tiellä marssivia joukkoja. Miksi olivatkin nuo husaarit tulleet häiritsemään hänen matkaansa Alsheimiin? Taas muistui hänelle mieleen sotamiesten harjoitukset, muistui jälleen itsepintainen Länsi tuolla alhaalla tasangolla, muistui tuo raateleva peto, joka notkealiikkeisenä, valppaana maleksi Vogeesien huipulla katsellen, milloin alas hyökätä…

Ulrich herra asteli pyökkimetsikköä alas pää painuksissa, mieli täynnä surullisia muistelmia, jotka heräsivät sanasta, jopa vähemmästäkin, eloon; ja kummako se, sillä nuo toisiinsa kutoutuneet, menneisyyden helmasta herkästi nousevat muistot käsittivät koko hänen nuoruutensa… Hän koetti, hänkin puolestaan, liikkua hiljaa, antoi koiran kulkea jäljessään eikä hyväillyt sitä, kun tuo kelpo eläin hieroi kuonoaan isäntänsä riippuvaa kättä vasten ikäänkuin sanoakseen: »Mikä sinun on? Johan ne menivät! Neljännes-tunnissa vei leveämpi tie, jolle Ulrich herra oli päässyt pyökkimetsikön loputtua, hänet metsän laitaan. Kylmempi ja navakampi tuuli puhalteli pähkinäpuiden ja tammien välillä tasangon reunassa. Ulrich herra pysähtyi, kuunteli oikealla korvallaan ja kohautti tyytymättömänä olkapäitään, sanoen:

— Kyllä he palaavat! Eikä kenelläkään tule olemaan vihiäkään heistä!
Mutta unohtakaamme heidät nyt ja menkäämme Jean Oberléta tervehtimään!

Ulrich herra laskeusi alas viimeiseltä jyrkänteeltä. Vielä muutama askel, niin hän pääsi tammien ja varvikkojen verhosta, jotka kätkivät häneltä avarammat maat. Koko taivas tuli näkyviin, ja alhaalla, edessä, vasemmalla, oikealla, jotain vielä hivelevämmän sinistä, vielä utuisempaa: Elsass! Maasta kohosi yön satona ketojen ja kasteisten ruohojen tuoksua. Tuuli sitä lennätteli, tasangon ainainen kylinä tuuli, Reinjoen kuljeksiva kumppani. Erikoispiirteitä ei voinut erottaa pimennossa, jonka helmassa Elsass uinaili. Näki vain noin muutaman sadan metrin päässä ääriviivat yhteensullotusta, tiheästä kattoryhmästä harmaan kellotapulin ympärillä, joka aluksi oli aivan pyöreä ja viimein päättyi terävään huippuun. Siellä oli Alsheimin kylä. Ulrich herra kiirehti askeliaan, tapasi pian uudelleen nopeakulkuiseksi joeksi muuttuneen virran, jonka reunaa hän oli kulkenut vuoristossa, seurasi sitä ja näki edessään, yhä selväpiirteisemmin, Alsheimin ensimmäisen talon korkeana ja jykeänä kohoavan keskellä talven paljastamaa puistoa. Sen omistaja oli Oberlén perhe.

Talo oli rakennettu oikealle tiestä, josta sen erotti ensin valkea muuri ja sitten yli kaksisataa metriä pitkältä tilan halki juokseva joki. Joesta saivat ensin koneet tarvittavan vesimääränsä, ja sitten jatkoi se leveämpänä taidokkaasti kulkuaan puiden välillä aina laskuunsa saakka. Ulrich herra meni suuresta valurautaportista, joka oli tien puolella, kulki sitten sillan yli sekä sivuutti portinvartijan pienen majan. Oikealle jäivät täydet lautatarhat pinottuine puineen, ristiinpantuine lankkuineen ja salkoineen ja vaunuvajoineen, ja Ulrich herra läksi vasenta käytävää, joka kierteli tiheiden pensasten ja nurmikenttäin välillä, ja saapui kaksikerroksisen, taitekattoisen talon ulkoportaille; rakennus oli punaisista Savernen kivistä ja vuosisadan keskivaiheilta alkujaan. Kello oli puoli yhdeksän. Ulrich herra nousi nopeasti ensi kerrokseen ja kolkutti erään huoneen ovea.

Nuorekas ääni vastasi: »Sisään!»

Ulrich herralle ei jäänyt aikaa ottaa lakkia päästään. Sisarenpoika Jean Oberlé tarttui häntä käsivarteen, veti hänet sisään ja syleili häntä sanoen:

— Tervetuloa, Ulrich eno! Voi kuinka hauskaa! Mikä oiva ajatus!

— Kas niin, päästä minut! Hyvää iltaa, Jean! Oletko äsken saapunut?

— Kello kolmen aikaan tänään iltapuolella. Huomenna olisin tullut teitä katsomaan, arvaattehan sen.

— Olin varma siitä. Mutta en malttanut pysyä kotona; lähteä täytyi sinua tervehtimään. Kolmeen vuoteen en ole sinua nähnyt, Jean! Annahan, kun katselen sinua!

— Niinkuin haluatte! vastasi nuori mies nauraen. Olenko muuttunut?

Hän oli vetänyt enolleen nahkapäällyksisen nojatuolin ja itse istunut vaipalla peitetylle sohvalle, joka seisoi seinää vasten. Heidän välillään oli työpöytä, jolla paloi pieni, siselöity metallinen öljylamppu. Läheisestä ikkunasta saattoi kohotettujen uutimien välitse nähdä kuun valaiseman, hiljaisen, yksinäisen puiston. Ulrich herra tarkasteli Jeania uteliaasti, ylpeydellä ja liikutettuna. Hän oli vielä kasvanut, oli hiukan pitempi enoaan. Hänen vakavat elsassilaispiirteensä olivat käyneet avonaisemmiksi ja lujemmiksi. Tummat viikset olivat entistään tuuheammat; koko käytös oli luonteva kuin miehellä, joka on nähnyt maailmaa. Häntä olisi voinut luulla etelämaalaiseksi; sillä ajellut posket olivat kalpeat kuin italialaisen, silmät tummakehyksiset, tukka sivujakauksineen tumma sekin, ja verettömät olivat myös huulet, joiden välistä näkyi hänen puhuessaan tai nauraessaan kauniit, terveet, läpikuultavat hampaat. Mutta monet seikat osoittivat hänet elsassilaiseksi: kasvojen leveys poskipäitten kohdalta, silmät, viheriät kuin Vogeesien metsät, ja tanakka leuka, sellainen kuin laakson talonpojilla. Hänessä olikin jotain heitä muistuttavaa, sillä hänen esi-isänsä oli astellut auran jäljessä. Hänellä oli heidän kelpo ratsumiehelle ominainen ruumiinrakenteensa. Eno arvasi myös nuorekkaasta katseesta, jonka hän kohtasi, ett' ei kahdenkymmenenneljän ikäinen Jean Oberlé nyt jälleen tavattaessa ollut juuri toisenlainen kuin se Jean, minkä Ulrich eno ennen vanhaan oli tuntenut.

— Et, sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, sinä olet entiselläsi; sinusta on vain tullut mies. Pelkäsin paljoa suurempia muutoksia.

— Miksi niin?

— Siksi, lapseni, että varsinkin sinun iälläsi ovat matkat koetuksia…
Mutta, kuulehan, mistä oikeastaan nyt tulet?

— Berliinistä, missä olen myös suorittanut referendaari-tutkintoni.

Eno naurahti katkonaisesti, mutta lakkasi pian, ja nauru katosi hänen harmaaseen partaansa.

— Nimittäkäämme sitä oikeustutkinnoksi, jos suvaitset.

— Kernaasti minun puolestani, eno-kulta.

— No niin, kerrohan minulle nyt tarkemmin itsestäsi ja varsinkin anna vereksempiä tietoja, sillä jo enemmän kuin vuoden on todistus ollut taskussasi. Miten olet viettänyt aikasi?

— Se on pian sanottu. Toissa vuonna oleskelin, kuten tiedätte, Berliinissä, päättäen oikeusopintojani. Viime vuonna harjottelin erään asianajajan luona elokuuhun asti. Sen jälkeen vietin oikeaa kulkurielämää, matkustellen isäni luvalla Unkarissa, Kroatiassa ja Kaukaasiassa. Siihen kulutin puolen vuotta; palasin sitten Berliinin kautta, noutaakseni sieltä opintoaikaiset tavarani sekä käydäkseni muutamain luona jäähyväisillä, ja tulin kotiin…

— Totta tosiaan, isäsi… Häntä en ole tullut kysyneeksi, kiire kuin oli tavata sinua. Kuinka hän voi?

— Hän ei ole kotona.

— Mitä, täytyikö hänen lähteä pois kotiintulosi iltana?

Jean vastasi hiukan katkerasti:

— Hänen täytyi olla läsnä suurilla päivällisillä neuvosherra von Boscherin luona. Sisareni otti hän mukaansa. Se tuntui olevan suuremmoinen vastaanotto.

Syntyi vähäinen hiljaisuus. Ei kumpikaan nauranut enää. He tunsivat, että kolmen minuutin puhelun jälkeen heidän välilleen oli tunkeutunut, aivan lähelle, päivän polttava kysymys ärsyttävänä ja turmiota uhkaavana, tuo kysymys, jota ei voi välttää, joka yhdistää ja erottaa, joka piilee kaikkien yhteiskunnallisten suhteitten, kaikkien kunniavirkojen, kaiken sorron ja kaikkien laitosten pohjalla, tuo sama, joka kolmekymmentä vuotta on pitänyt Eurooppaa aseissa.

— Söin yksin, alkoi Jean… se on: iso-isäni kanssa.

Hänen läsnäolostaan tuskin voi puhua, miesraukan. Onko hän aina vaan yhtä voimaton, yhtä sairas?

— Mieleltään hyvinkin vilkas, sen voin vakuuttaa.

Syntyi toinen äänettömyys, jonka perästä Ulrich herra kysyi epäröiden:

— Entä sisareni, äitisi? Onko hän muassa?

Nuori mies vastasi myöntävästi pään nyökäyksellä.

Ja toisen tuska kävi niin valtavaksi, että Ulrich herran täytyi kääntää pois katseensa, jott' ei kaikki se kärsimys, joka siinä kuvastui, tulisi ilmi. Sattumalta pysähtyi se seinällä riippuvaan dekoratsioonitaiteilija Spindlerin vesivärimaalauksen, joka esitti kolmea kaunista elsassilaistyttöä kiikkumassa. Nopeasti loi hän uudelleen silmänsä sisarenpoikaan, katsoi häneen suoraan ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

— Entä sinä… Sinäkin olisit voinut mennä päivällisille neuvosherra von Boscherin luo… läheisen suhteen nojalla, jossa olette näihin saksalaisiin… Sinulla ei siis ollut halua seurata vanhempiasi?

— Ei.

Sana lausuttiin suoraan, koristelematta. Mutta Ulrich herra ei saanut siitä selville, mitä hän halusi tietää. Niin, Jean Oberlésta oli tullut mies. Hän ei soimannut omaisiaan, ei lausunut omaa ajatustaan ilmi muita syyttäen. Eno jatkoi yhä ivallisesti:

— Ja kuitenkin, poikaseni, koko viime talvi huudettiin korviini kertomuksia berliiniläisistä voitoistasi; ei minua säästetty; tiesin, että tanssitit siellä vaaleaverisiä vihollisiamme; tunsinpa heidät nimeltä…

— Oi eno hyvä, sanoi Jean vakavasti, älkäämme laskeko leikkiä noista asioista, niinkuin ihmiset, jotka eivät uskalla katsoa toisiaan silmiin eikä lausua ajatustaan. Olen tosin saanut toisen kasvatuksen kuin te, eno, saksalaisen kasvatuksen. Mutta se ei estä minua sydämestäni rakastamasta tätä maata… päinvastoin.

Ulrich herra ojensi kätensä pöydän yli ja puristi Jeanin kättä.

— Sitä parempi! hän sanoi.

— Epäilittekö sitä?

— En epäillyt, lapseni; en vaan tiennyt siitä; näen niin paljon, joka tuottaa minulle tuskaa, niin monta, jotka luopuvat vakaumuksestaan!

— Aikomukseni asettua Alsheimiin olkoon osotteena rakkaudestani
Elsassiamme kohtaan!

— Mitä! sanoi Ulrich herra hämmästyneenä. Sinä kieltäydyt astumasta saksalaisen hallituksen palvelukseen, kuten isäsi tahtoo. Ei ole leikin asia tehdä tyhjäksi hänen kunnianhimoisia ajatuksiaan sinun suhteesi. Sinä olit hänen tulevaisuussuuunittelujensa esine… Tietääkö hän tästä?

— Hän lienee sen arvannut, mutta emme ole asiasta vielä puhuneet.
Minulla ei ole ollut siihen aikaa kotiintuloni jälkeen.

— Ja mihin aijot ruveta?

Iloinen hymy palasi Jean Oberlén huulille.

— Metsää luikkaamaan, kuten isä ja iso-isäni Philippe, ja aijon asettua, keskuuteenne. Kun tutkintoni jälkeen matkustin Saksassa ja Itävallassa, tein sen suureksi osaksi tutkiakseni metsänhoitoa, sahoja ja sellaisia tehtaita kuin meidän… Tehän itkette?

— Enpä juuri.

Ulrich herra ei itkenyt, mutta hänen täytyi sormiensa päällä. pyyhkiellä kosteita silmiään.

— Sepä olisi ilo, kaikin puolin, lapseni; voi, suuri todellinen ilo! Nähdä sinut uskollisena sille, mitä rakastan enimmän maailmassa… saada pitää sinut luonamme… kuulla päätöksesi, ett' et halua virkaa etkä kunniaa niiltä, jotka ovat isänmaatasi sortaneet… niin, sitä en enää uskaltanut uneksiakaan… Mutta suoraan sanoen, minä en voi tätä ymmärtää… Olen aivan hämmästyksissäni… Miksi et ole kuin isäsi, kuin Lucienne, jotka ovat julkisia… luopioita? Sinä olet harjoittanut oikeusopintoja Munchenissä, Bonnissa, Heidelbergissä, Berliinissä; palaat kotiin vietettyäsi neljä vuotta Saksassa, puhumattakaan kouluvuosista. Kuinka et ole saksalaistunut?

— Olen vähemmän saksalainen kuin te.

— Tuskinpa.

Vähemmän kuin te, sillä tunnen heidät paremmin. Olen heitä vertailemalla arvostellut.

— No niin?

— He ovat meitä alempana.

— Totta vie, sinä huvitat minua! Ei koskaan kuule muuta kuin päinvastaista. Ranskassa varsinkaan eivät lakkaa ylistämästä voittajiaan vuodelta 1870!

Nuori mies, jonka Ulrich herran innostus oli temmannut mukaansa, lakkasi nojaamasta sohvan selkämystään, ja istuen etukumarassa, kasvot lampun valaisemina, joka loi vilkkautta hänen viheriäisiin silmiinsä, hän virkkoi:

— Älkää ymmärtäkö minua väärin, Ulrich eno: en inhoa saksalaisia, ja siinä eroan teistä. Minä milt' ei ihailen heitä, sillä heissä on ihailtavia puolia. Minulla on ollut heidän joukossaan tovereita, joita olen suuresti kunnioittanut. Olen löytävä vielä useampia. Olen toista sukupolvea, joka ei ole nähnyt, mitä te olette nähnyt, ja jonka elämä on toinen. Minä en ole tullut voitetuksi, näettekös!

— Sinä miekkoinen!

— Mutta kuta enemmän olen oppinut heitä tuntemaan, sitä enemmän olen tuntenut olevani toista kuin he, toista rotua, ihanneluokkaa, johon heillä ei ole pääsyä ja joka minusta on heitä ylempänä; ja sitä, itsekään tarkoin tietämättä mistä syystä, nimitän Ranskaksi.

— Hyvä, Jean! Hyvä!

Vanha rakuuna-upseerikin oli kumartunut eteenpäin aivan kalpeana, ja vain pöydän leveys erotti miehet toisistaan.

— Sitä, jota Ranskaksi nimitän, eno, sitä kannan sydämessäni kuin unelmaa; se on maa, jossa on helpoin ajatella…

— Niin!

— Puhua…

— Aivan niin!

— Nauraa…

— Kuinka hyvin osaat!

— Missä sielunelämä on loppumattoman monivivahteinen; maa, joka hurmaa kuin rakastettu nainen; maa kuin Elsass, mutta vielä ihanampi!

He olivat nousseet molemmat. Ulrich herra veti sisarenpojan luokseen ja puristi intomielistä nuorukaista rintaansa vasten.

— Ranskalainen! sanoi hän. Ranskalainen olet luihin ja ytimiin saakka!
Poika-raukka!

Nuori mies jatkoi, nojaten päätään vanhuksen olkaa vasten:

— Siksi en voi elää tuolla alhaalla, Reinin toisella puolen, siksi tahdon elää täällä!

Niin, oikein sanoin: poika-raukka! vastasi Ulrich herra. Kalkki on muuttunut!… Täälläkin, kodissasi… Sinunlaisesi luonne, Jean, tulee kärsimään… Minä ymmärrän kaikki nyt, kaikki…

Sitten päästi hän irti sisarenpoikansa:

Kuinka olen iloinen, että tulin tänä iltana!… Istuudu tuohon viereeni… Meillä on paljon toisillemme sanottavaa!… Jean! Rakas Jean!

Onnellisina he istuutuivat sohvalle vieretysten. Ulrich herra korjaili epäjärjestykseen joutunutta suippopartaansa, jota hän huolellisesti hoiti. Hän tyyntyi liikutuksestaan ja sanoi:

— Tiedätkö, että puhuessamme Ranskasta, olemme tehneet rikoksen, johon ihmeen halusta hairahdun? Se ei ole, näet, sallittua… Jos olisimme olleet ulkona ja Hamm olisi kuullut, niin lorun loppu olisi ollut — oikeusjuttu!

— Tapasin hänet tänään iltapuolella.

— Ja minä näin hänen poikansa kaukana metsässä juuri äskettäin. Hän on aliupseeri reiniläisessä husaarijoukossa… tulevassa rykmentissäsi… Eikö kuulu vaunujen jyrinää?

— Ei.

— Kuuntelehan sentään!

He kuuntelivat katsellen ikkunan läpi puistoa, jota korkealle kohonnut täysikuu valaisi, lyyranmuotoista nurmikenttää molempine valkohietaisine käytävineen, tiheitä pensaita ja kaukana näkyviä sahan tiilikattoja. Kaikki oli hiljaista; vain vesiputous tehtaan sulun luona piti yksitoikkoista kohinaa; se tuntui milloin etenevän, milloin lähenevän, aina sen mukaan, kuinka voimakas tai minkä suuntainen oli kiihtyvä tuuli, joka tällä hetkellä puhalsi koillisesta, »katedraalin katolta», kuten Ulrich eno sanoi, Strassburgia muistellen.

— Ei, kuten huomaatte, sanoi Jean Oberlé kuunneltuansa, sulku se vain pitää melua. Isäni antoi kuskillemme käskyn mennä Molsheimiin odottamaan kello 11.30 saapuvaa junaa. Meillä on aikaa jutella!

Heillä oli aikaa ja he käyttivät sitä. He alkoivat puhella hiljaisesti, vapaasti ja kiirehtimättä, kuten ne, jotka ovat huomanneet olevansa tärkeimmästä yhtä mieltä ja siksi voivat huoletta siirtyä vähäpätöisempiin asioihin. Puhelu koski yhden vuoden vapaaehtoista sotapalvelusta, jonka Jean oli saanut oikeuden suorittaa vasta kahdenkymmenenneljän ikäisenä, uutta elämää, joka oli hänelle alkava lokakuusta, hänen tulevaa asuntoaan Strassburgissa sekä sitä, miten helppoa hänen olisi pistäytyä Alsheimissa milt' ei joka sunnuntai. Kun tuo rakas nimi kerran oli tullut lausutuksi, innostuivat eno ja sisarenpoika muistelemaan kotiseutua, ensin Alsheimia, sitten Pyhän-Odilian vuoristoa, Heidenbruchin metsätaloa, Obernaita, Savernea, missä eno omisti metsiä, ja Guebweileriä, missä hänen sukulaisiaan asui. Koko Elsassin he täten loihtivat silmäinsä eteen. He ymmärsivät niin hyvin toisiaan. Jalat ristissä, kumpikin omassa sohvannurkassaan istuen he tupakoivat ja sinkahuttelivat vapaasti sanojaan, äänen usein naurua helähdellessä. Juttua riitti niin pitkältä, että schwarzwaldilaisen seinäkellon käki oven yläpuolella kukkui kaksitoista.

— Ettemme vain liene herättäneet iso-isääsi! arveli Ulrich herra nousten ja osottaen kädellään seinää, joka erotti Jeanin ja sairaan huoneen toisistaan.

— Emme suinkaan, sanoi Jean. Ei hän juuri enää saa unta nykyjään. Häntä on varmaan ilahuttanut kuulla minun nauravan. Omaisten lähdettyä kello viisi, vietin suuren osan ajastani hänen luonaan, ja minä pidin häntä silmällä. Hän näkyy kuulevan ja ymmärtävän kaikki. Varmaan on hän tuntenut teidän äänenne, ehkäpä erottanut sanojakin…

— Sepä olisi ollut hänelle hauskaa, lapseni! Hän kuuluu tuohon ikivanhaan Elsassiin, joka teille kajastaa milt' ei satumaisena, ja siihen liityn minäkin, joskin olen herra Oberléta nuorempi. Se oli aivan ranskalainen se, eikä yksikään senaikuisista ihmisistä ole muuttunut. Katsohan vain iso-isääsi tai vanhaa Bastiania! Me olemme kärsinyt sukupolvi. Me edustamme surua, isäsi — alistumista.

— Entä minä?

Ulrich eno kiinnitti nuoreen mieheen terävän katseensa ja sanoi:

— Sinä! Sinä olet taru!

He olisivat tahtoneet hymyillä molemmat, vaan eivät voineet, ikäänkuin tuo sana olisi ollut liian totta — eiväthän ihmisten arvelut tavallisesti satu niin oikeaan — ja ikäänkuin he olisivat tunteneet, että kohtalo piili näkymättömänä tässä huoneessa ja toisti sydämen syvyydessä heidän kerallaan: »Niin, se on totta, hän on taru!»

Miksi olisi tuska puristanut heidän kurkkuaan, ell'eivät he olisi tunteneet elämän salaperäisten voimain läheisyyttä? Ahdistus katosi. Ulrich herra ojensi kätensä sisarenpojalleen vakavampana, kuin jos ei olisi tullut lausuneeksi tuota sanaa, joka melkein vahingossa oli pujahtanut hänen huuliltaan; hän ei sitä katunut, mutta se yhä soi hänen korvissaan.

— Hyvästi, rakas Jean. Olen mieluummin odottamatta lankoni palaamista; en tiedä, miten käyttäytyisin häntä kohtaan. Kaikki, mitä olet sanonut minulle, vaivaisi minua… Toivota hänelle hyvää yötä puolestani. Minäpä lähden kuutamossa takaisin metsiin!… Vahinko, ett' ei ole pyssyä muassa ja onnea tavata pari metsoa kuusen latvassa!

He astuivat varovasti muutaman askeleen pitkin käytävän mattoa, päästäkseen portaille.

— Eno, sanoi Jean hiljaa, tulkaapa iso-isäni luo! Se varmaan ilahuttaisi häntä. Ei hän suinkaan nuku.

Ulrich eno, joka kulki edellä, pysähtyi ja palasi varpaillaan hiipien. Jean, joka seisoi oven luona, väänsi sen lukkoa, astui edellä huoneeseen ja sanoi hiljentäen ääntään:

— Iso-isä, tuon teille vieraan: Ulrich eno on halunnut nähdä teitä!

He olivat tulleet suureen, puolihämärään suojaan, jonka uutimet olivat alas lasketut. Valoa antoi läpihohtoinen, porsliininen yölamppu, joka oli asetettu huoneen perälle, vasemmalle, umpeenmuuratun ikkunan ja nurkassa seisovan sängyn välille. Huoneen ainoat arvoesineet, vaskinen krusifiksi ja kultakello, sijaitsivat pöydällä lampun pienessä, kirkkaasti valaistussa piirissä. Vuoteessa makasi tai pikemmin istui vanha mies puettuna ristikkäiseen takkiin harmaasta villakankaasta, selkä ja pää tyynyjen nojassa, kädet peitossa raition alla, joissa vielä näkyi kokoontaitoksen jäljet. Ompeluksilla kirjailtu, tupsupäinen nauha, joka oli soittokellon nyörinä, ulottui aina vuoteen keskikohdalle asti. Sillä mies, joka tuossa nukkui tai ehkäpä valvoi, oli halvattu. Elämä muuttui hänessä yhä enemmän sisäiseksi. Hänen oli vaikea kulkea ja liikuttaa itseään. Hän ei enää puhunut. Posket olivat kalpeat ja turvonneet; suu liikkui enää vain syödessä ja lausuakseen kolme sanaa, kolme aina uudistuvaa huutoa: »Nälkä! Jano! Mene!» Jonkunlainen vanhuuden herpoutuminen teki, että leuka, jonka voimakkaat piirteet olivat hallinneet suuria ihmisjoukkoja, nyt oli riipuksiksissa. Ulrich herra ja Jean astuivat milt' ei keskelle huonetta, ilman että vanhus pienimmälläkään merkillä olisi ilmaissut tietävänsä heidän läsnäolostaan. Tämä murtunut ihmis-raukka oli kuitenkin sama mies, joka oli perustanut Alsheimin tehtaan, omin neuvoin kohonnut maaseudun pikkutilallisen asemasta sekä valittu vastustaja-edustajaksi, sama mies, jonka oli nähty ja kuultu Saksan valtiopäivillä vaativan takaisin Elsassin poljettuja etuuksia ja pyytävän sille oikeutta ruhtinas Bismarckilta. Vangittuna lekotti äly hänessä vielä, kuin öinen liekki, joka valaisi huonetta, mutta sillä ei ollut enää ilmaisumuotoa. Kuka taitaisi luetellakaan ihmiset ja tapahtumat, jotka tässä keskeytymättömässä unitilassa kulkivat hänen sielunsa silmäin ohi, hänen, joka tunsi koko Elsassin, oli vaeltanut sen pitkin ja poikki ja juonut valkoista viiniä niin rikkaitten kuin köyhäin pöydältä, hänen, paljon matkustaneen miehen, kauppiaan, metsäherran, isänmaan-ystävän! Ja tässä hän makasi kaljupäisenä ja ryppyisenä, kuihtunein kasvoin, raskain silmäluomin, joiden välillä, kuin kulkusen läppä järkkymättömässä kammiossaan, liikkui jäykkä, surullinen silmä.

Ja kuitenkin tuntui vieraista, kuin olisi katse tavattoman iloisena pysähtynyt heihin. He olivat vaiti, antaakseen vanhuksen nauttia ajatuksestaan, jonka sisältöä he eivät koskaan saaneet tietää. Sitten lähestyi Ulrich eno vuodetta, laski kätensä Philippe Oberlén käsivarrelle, kumartui hiukan, ollakseen lähempänä hänen korvaansa ja helpommin kohdatakseen katseen, joka vaivoin kohosi häneen, ja sanoi:

— Olemme jutelleet kauan keskenämme, tyttärenpoikanne ja minä, herra
Oberlé… Jeaninne on kelpo poika!

Vanhus koetti nähdä tyttärenpoikaansa, kääntäen hitaasti ruumistaan ja saaden siten päänsä toiseen asemaan.

— Kelpo poika, metsäherra jatkoi, jota Berliinin matka ei ole turmellut. Hän on teidän arvoisenne, on elsassilainen, isänmaan-ystävä… Hän tuottaa teille kunniaa.

Huolimatta niukasta valosta, joka levisi huoneeseen, luulivat Ulrich eno ja Jean nähneensä hymyilyn vanhuksen kasvoilla: se oli kuin hänen vieläkin virkeän sielunsa vastaus.

Hiljaa he poistuivat sanoen:

— Hyvästi, herra Oberlé; hyvästi iso-isä!

Yölampun liekki häilähti, siirtäen valot ja varjot; ovi sulkeutui, ja keskeytettyä unta jatkui taas huoneessa, johon auringonlaskun jälkeen tuskin muuta saapui, kuin iltakellojen ääni Alsheimin kirkon tapulista.

Ulrich herra ja hänen sisarenpoikansa erosivat toisistaan ulkoportaitten alapäässä. Yö oli jääkylmä, nurmikentät valkoisina kuurasta.

— Paras aika kulkea, sanoi Ulrich herra. Odotan sinua Heidenbruchiin.

Hän vihelsi koiraansa ja sen keltatäpläistä kuonoa silitellen virkkoi:

— Vie sinä minua kotiin, sillä minä tulen kulkemaan koko matkan uneksien tuon lapsen haasteluista.

Tuskin oli hän poistunut muutaman sadan metrin päähän, — hänen, askelensa kaikuivat vielä tiellä, joka vei ylöspäin Urlosenin metsää kohden, — kun Jean tyynen yön läpi kuuli hevosten ravia: ne olivat Obernaista päin tulossa. Kavioiden kapse vasten kivitettyä tietä muistutti varstojen kolketta luvassa; siinä oli jotain maalaista, se ei häirinnyt, ei ketään unesta herättänyt. Fidèlellä, joka vimmatusti haukkui metsän laidalla päin, oli varmaan muita syitä näyttää hampaitaan ja korottaa ääntään… Jean kuuli ajoneuvojen lähestyvän. Pian ilmaisi hiljentynyt, hillitympi jyrinä, että vaunut olivat saapuneet kauppalaan, talojen välille tai ainakin hedelmätarhojen piiriin, jotka kesäisin muodostivat Alsheimista kuin linnunpesän pähkinä-, kirsikka- ja omenapuiden keskelle. Sitten jyrinä äkkiä jälleen koveni ja kuului selvänä, aivan kuin olisi juna tullut ulos tunnelista. Hiekka ratisi käytävän päässä; valo kahdesta lyhdystä vilahteli puiston käänteissä; nurmikot, pensaikot ja puiden rungot sukelsivat äkkiä esiin puolipimennostaan, yhtä nopeasti jälleen kadotukseen, ja vaunut pysähtyivät talon edustalle. Jean, joka oli jäänyt portaitten yläpäähän, juoksi alas ja aukasi vaununoven. Nuori, punaposkinen tyttö astui ulos kokonaan valkoisiin puettuna, valkea huntu päässä, valkea villaviitta hartioilla, valkeat kengät jalassa. Ohimennessään, melkein juuri alasastuissaan, hän kumartui oikealle, suuteli Jeania keveästi otsalle, ja uniset huulet kuiskasivat:

— Hyvää iltaa, veikko!

Ja kohottaen hamettaan, hän nousi portaita ylös pehmeästi, hiukan horjuen, pää riipuksissa, ja katosi eteiseen.

— Hyvää iltaa, ystäväni! sanoi mahtava miehen ääni; olet odottanut meitä; sinä erehdyit, kun… Tule toki nopeasti, Monique! Hevoset ovat aivan kuumissaan… Auguste, anna niille huomenna kaksitoista litraa kauroja ja vie ne kengitettäväksi… Olisit tehnyt viisaammin, Jean, jos olisit tullut kanssamme. Siellä oli hyvin hauskaa. Herra von Boscher kyseli kaksi kertaa sinua.

Henkilöllä, joka näin puhui milloin toiselle, milloin toiselle, oli ollut aikaa astua vaunuista, puristaa Jeanin kättä, kääntyä rouva Oberlén puoleen, joka vielä istui vaunujen perällä, nousta portaitten puolitiehen ja tarkastaa tuntijan katseella kahta mustaa hevostaan, joiden märkä iho näytti kuin saippuoitetulta. Vain hetkiseksi vilahti näkyviin täyteläiset, lujapiirteiset kasvot harmaan poskiparran reunustamina, kaunopuheinen käsi ja kesäpalttoo, joka oli napittamaton, niin että avoliivit ja rintaliina, missä kolme Reinin piikiveä kimalsi, pistivät esiin. Ohjeensa ja käskynsä annettuaan kohotti Joseph Oberlé, valpas isäntä, joka ei koskaan mitään unohtanut, reippaasti kaksileukaisen päänsä ja kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa lautatarhan perälle, missä kaadettujen puiden röykkiöt lepäsivät, nähdäkseen, tokko tulenvaaraa oli tarjona ja liikuskeliko sahan ympärillä varjoja. Sitten kiipesi hän keveästi toisenkin puolen portaista, kaksi astuinta kerrallaan, ja meni sisään. Poika ei ollut vastannut hänelle. Hän auttoi rouva Oberléta vaunuista, otti häneltä viuhkan ja hansikkaat ja kysäsi: »Ettehän vaan liene kovin väsynyt, äiti kulta?» Rakkaat silmät hymyilivät, kapeahuulinen, kaunis suu vastasi: »En liiaksi, mutta ei tällainen enää sovi minun ikäiselleni, rakkahani. Äitisi on vanha». Hän nojautui poikansa käsivarteen, enemmän äidinylpeydestä kuin tuen tarpeesta; ääretöntä surumielisyyttä oli hänen hymyilynsä pohjalla, ja hän näytti kuin kysyvän Jeanilta, johon hän katsahti, astuen ylösmennessään joka astuimelle: »Annathan minulle anteeksi, että olin siellä? En voinut toisin. Olen kärsinyt kovin». Hänellä oli yllään musta satiinipuku; vielä sangen mustissa hiuksissa oli timantteja, ja olkapäillä sininen ketunnahkakaulus. Jeanin mielestä hän oli kuin onneton kuningatar, ja hän ihaili tämän entisajan elsassilaisnaisen kaunista käyntiä, hänen päänsä uljasta ryhtiä, ja ylpeydellä, jota ei tahtonut näyttää kuin yksin äidille, hän tunsi olevansa tämän naisen poika. Jean talutti häntä koko ajan, saadakseen siten iloita äidin läheisyydestä ja pysähdyttää hänet portaitten milt'ei joka astuimella.

— Äiti, olen viettänyt verrattoman illan; se olisi ollut ihana, jos te olisitte ollut mukana… Ajatelkaapa, Ulrich eno tuli puoli yhdeksän ja lähti vasta kahdeltatoista, juuri äsken.

Rouva Oberlé hymyili alakuloisesti ja sanoi:

— Ei hän meidän tähtemme koskaan niin kauan viivy. Hän poistuu…

— Tahdoitte kai sanoa: hän poistui. Minä tuon hänet teille takaisin.

— Voi te nuoret, te nuoret, jospa tietäisitte, minkä kaiken näen poistuvan…

Hän vuorostaan pysähtyi, katsahti poikaan, jota ei ollut kyllikseen nähnyt sitte iltapäivän, ja hymyili taas iloisemmin.

— Pidätkö veljestäni?

— Vielä enemmän kuin ennen: pääsin milt' ei hänen perilleen.

— Ennen vanhaan olit liian nuori…

— Me vasta juttelimme, arvaattehan sen! Kaikessa olimme yhtä mieltä.

Äidin lempeät silmät etsivät lapsensa katsetta portaitten puolihämärässä.

— Kaikessa? hän kysyi.

— Niin, äiti, kaikessa.

He saapuivat viimeisille astuimille.

Äiti laski hansikoidun sormensa suulleen ja veti pois kätensä, joka oli levännyt pojan käsivarrella. Hän seisoi oman huoneensa ovella vastapäätä Philippe Oberlén kamaria. Jean syleili häntä, astui askeleen taaksepäin, palasi taas hänen luokseen ja puristi häntä uudelleen ääneti rintaansa vasten.

Sitten kulki hän jonkun matkaa käytävän perälle päin ja katsahti vielä kerran tuohon mustiin vaatetettuun naiseen, jolle surupuku sopi niin luontevasti, siinä kun hän seisoi kaikessa koruttomuudessaan, valkoiset kädet riipuksissa, pää pystyssä, piirteet lujina, silmissä lempeä ilme.

Iloisesti kuiskasi Jean:

— Pyhä Monique Oberlé, rukoile puolestamme!

Äiti ei näyttänyt kuulevan, mutta hän seisoi yhä paikallaan, käsi oven rivassa, sisään astumatta, niin että Jean taisi hänet yhä nähdä, peräytymällä poistuessaan käytävän pimeyteen.

Hän astui omaan huoneeseensa, mieli iloisena, pää täynnä tämäniltaisia ajatuksia, jotka nopeasti palasivat nyt vallitsevassa hiljaisuudessa. Tuntien, ettei unta aivan pian tulisi, hän aukasi ikkunan. Tasainen, kylmä, koillisena pysyvä tuuli puhalsi. Usva oli haihtunut. Yläpuolella viettävien viljelysmaiden pitkää riviä taisi Jean huoneestaan nähdä metsät, missä varjot liikkuivat edestakaisin kaiken yötä; hän näki aina kukkuloille asti, joita siellä täällä tähtien valaisema metsikköryhmä peitti, vuorien jonon katkaisten. Hän koetti arvata, millä kohtaa Ulrich enon talo mahtoi piillä. Ja ajatuksissaan Jean näki hänet jälleen: varmaan oli hän jo lähellä kotiaan. Silloin alkoi kuulua laulua metsän laidasta. Mielihyvä värähdytti nuorukaisen, intohimoisen soitonharrastajan, hermoja. Äänet olivat nuoret, kauniit, puhtaat. Niitä oli varmaan enemmän kuin kaksikymmentä, ehkäpä kolme-, jopa viisikymmentä. Sanoja hän ei erottanut etäisyyden vuoksi. Se oli kuin öistä urkujen hyminää. Elsassin tuulelle he uskoivat ylpeäpoljentoiset laulunsävelet. Sitten saapui Jeanin korviin selvästi kolme sanaa. Hän kohautti olkapäitään, harmistuneena itselleen, ett'ei heti ollut käsittänyt: sehän oli saksalainen sotilaskuoro; reiniläiset husaarit, jotka olivat sattuneet Ulrich Biehlerin tielle hänen tullessaan vuoristosta, palasivat harjoituksista. Tapansa mukaan he lauleskelivat, paremmin valveilla pysyäkseen, sekä koska heidän lauluissaan oli isänmaa-sanan tenhovoima. Hevosten astunta säesti heitä kuin näkymättömäin symbaalien soitto. Sanat puhkesivat ilmoille väräjävinä:

    »Stimmt mit hohem, hellem Klang,
    Stimmt an das Lied der Lieder,
    Des Vaterlandes Hochgesang,
    Das Waldthal hall es wieder!»

    [»Nyt heleästi laulellaan!
    Tää paras lauluistamme!
    Ylistysvirsi isänmaan,
    Kajahda laaksoissamme!»]

Jean olisi mielinyt pidättää tuon laulun. Olihan hän kuitenkin monta kertaa joka paikassa Saksassa kuullut sotilaitten laulavan. Miksi teki se hänet nyt niin alakuloiseksi? Miksi tunkeutuivat sanat tuskaa tuottaen hänen mieleensä, vaikka hän ne tunsi jo vanhastaan ja olisi ne voinut vaikkapa ulkoa lausua? Kahdensadan metrin päässä kauppalasta he vaikenivat. Vain hevosten töminä yhä läheni Alsheimia.

Jean kumartui katsellakseen ratsumiesten tuloa kauppalaan. Hän taisi nähdä heidät suuresta aukosta, joka oli tehty puiston aituukseen pienen matkan päähän talon etusivusta ja suljettu ristikkoportilla. He muodostivat liikkuvan ryhmän keskellä ruskeaa tomupilveä, jota tuuli jälleen lennätti heidän perässään, notkistellen sitä kuin tähkäpäitten vihneitä. Miehet tuskin erottuivat toinen toisestaan ja hevosista. Jean tunsi salaista, yhä kasvavaa tuskaa ajatellessaan: »Kuinka heitä on paljon!» Berliinissä, Münchenissä, Heidelbergissä he herättivät vain tunteen voimasta ilman päämäärää. Heidän vihollisenaan ei ollut mitään määrättyä. Vihollinen oli kaikki, mikä asettuisi Saksan suuruutta vastustamaan. Jean oli useasti jopa ihaillutkin marssivia rykmenttejä ja ihmisen hirvittävää valtaa niin lukuisain muiden ihmisten yli. Mutta täällä rajalla, viime sodan jäljiltä vielä verta vuotavassa maassa, nousi muistoja, jotka liiankin selvään osottivat, ketä uhattiin, ketä tarkotettiin. Sotilaitten melu tai heidän näkemisensä saattoi ajattelemaan verilöylyjä, surmaa ja hirveää surua, joka jää jäljelle. Sotamiehet kulkivat talojen välillä. Ikkunat tärisivät ratsujoukkueen, miesten ja hevosten, töminästä. Kauppala näytti nukkuvan. Eivät sotamiehet eivätkä päälliköt huomanneet mitään erikoista; mutta monessa talossa äidit heräsivät ja kohottautuivat väristen vuoteiltaan, miehet puivat nyrkkiään ja kirosivat entisiä voittajiaan. Jumala yksin sen näki. Sotilaat poistuivat. Kun viimeisen osaston varjo oli kadonnut tieltä, oli Jean näkevinään ristikkoportin pylväitten välillä, keskellä laskeutuvaa tomupilveä, ratsumiehen, joka katseli taloon päin. Kieltäysikö hevonen menemästä eteenpäin? Ei, eläinhän oli rauhallinen. Ratsumies näytti olevan upseeri. Jotain kultaista loisti useissa riveissä hänen rinnassaan. Hän istui sorjasti satulassa, liikkumatta; kookas hän oli, luultavasti nuori, ja katseli suoraan eteensä. Sitä kesti tuskin minuuttiakaan. Sitten laski hän alas miekan, jota piti kädessään, ja tervehdittyään hän kannusti hevostaan, joka riuhtausi menemään. Tämä kävi niin nopeasti, että Jean olisi luullut harhakuvan nähneensä, joll'ei kylätieltä olisi kuulunut hevosen nelistämistä, kun se pyrki saavuttamaan pääjoukkoa.

»Saksalaisten kujeita», tuumi Jean, »tuon upseerin keksimä keino osottaa, että talo häntä miellytti! Suuri kiitos! »

Rykmentti oli jo lähtenyt kylästä ja eteni aukealla tasangolla. Talot olivat jälleen vaipuneet uneensa. Tuuli puhalsi vihreille Vogeeseille päin. Vastakkaisella puolella, jo etäällä, kohosi uudelleen, kuin pyhä hymni, saksalaisten sotilaitten laulu, jolla he ylistivät saksalaista isänmaataan Strassburgia kohti kulkiessaan.

II.

TUTKINNON ALAISENA.

Seuraavana päivänä oli aamua jo pitkältä kulunut, kun Jean läksi huoneestaan ja ilmestyi ulkoportaille. Ne olivat punaista Savernen kiveä, kuten koko talo, jonka kaksiosaiset, leveät rappuset johtivat puistoon. Jean oli puettu metsästys- ja kävelypukuun, jollaista hän harrasti: mustanahkaisiin säärystimiin, polvihousuihin, merimiesmekkoon ja pehmoiseen huopahattuun, jonka nauhaan oli metsonsulka kiinnitetty. Ylhäältä portailta hän kysyi:

— Missä on isä?

Käytävää puhdistava puutarhuri, jota hän puhutteli, vastasi:

— Herra on sahan toimistohuoneessa.

Ensimmäiseksi, kun Jean Oberlé nosti silmänsä, kohtasi hänen katseensa kuusimetsää kasvavat Vogeesit onkaloineen, joista lumijuovat paistoivat, ja mataloiden, nopeakulkuisten pilvien peittämine kukkuloineen. Ihastus värähdytti hänen mieltään. Hän antoi katseensa solua pitkin vuorten alarinteitä ja viinimäkiä ja viimein pitkin niittyjä, ikäänkuin uudelleen painaakseen mieleensä tämän seudun kaikkine erikoispiirteineen, seudun, jonne hän oli palannut niin pitkän eron jälkeen, vieläpä aikeissa tänne asettua elämään. Sitten silmäili hän sahaa punaisine kattoineen ja savupiippuineen, joka täytti Oberlén tilan taustan, korkeaa turbiinirakennusta tuolla oikealla, Alsheimin joen reunalla, läheistä lautatarhaa, josta tehdas sai tarpeensa, ja noita kaikenlaatuisia puukasoja: lankku-, parru- ja hylkylautapinoja, jotka suunnattomina pyramiideina ja kuutioina kohosivat mutkaisten käytäväin ja pensaikkojen toisella puolen, parin sadan metrin päässä talosta. Useissa kohdin tuprueli sahan katolta valkoista savua, pilvien lailla haihtuen pohjatuuleen.

Nuori mies ohjasi askelensa vasemmalle ja kulki puiston läpi, jonka Philippe Oberlé aikoinaan oli istuttanut ja suunnitellut; nyt siitä alkoi muodostua kuin palanen vapaata, sopusointuista luontoa. Viimein kiersi Jean tammi-, jalava- ja kuusitukkien röykkiöt ja koputti pitkän rakennuksen viimeistä ovea.

Hän astui lasiseinäiseen kylkirakennukseen, jota tehtaan isäntä käytti työkammionaan. Tämä luki par'aikaa postin tuomia kirjeitä. Nähdessään poikansa laski hän heti paperit pöydälle, viittasi kädellään ikäänkuin sanoakseen: »Odotin sinun tulevan, istu!» ja, jonkun verran nojatuolia siirrettyään, lausui:

— No poikani, mitä sinulla on sanottavaa?

Joseph Oberlé oli hilpeän, toimeliaan ja mahtavan näköinen mies. Usein oli häntä luultu joksikin »entiseksi» ranskalaiseksi virkamieheksi, päätellen hänen viiksettömistä huulistaan ja lyhyestä poskiparrastaan, puvun aina hiukan liiallisesta huolellisuudesta, puheen ja liikkeitten sulavuudesta. Erehdys ei ollut niiden syy, jotka näin arvelivat. Se johtui siitä, että olosuhteet olivat erottaneet Joseph Oberlén vastoin tahtoaan uralta, jolle hän oli antautunut ja joka olisi vienyt hänet julkiseen toimintaan virkamies- tai hallitusalalla. Kanta-isä, Philippe Oberlé, syntyjään maataomistavasta talonpoikaissuvusta, oli v. 1850 perustanut Alsheimiin tämän koneilla käyvän sahalaitoksen, joka nopeasti oli edistynyt. Philippe Oberlésta oli muutamissa vuosissa tullut rikas ja mahtava mies, josta paljon pidettiin, koska hän aina osasi esiintyä rakastettavana, ollen sen lisäksi vaikuttava henkilö, vaikka ei hän aavistanut tapahtumia, jotka sittemmin saattoivat hänet käyttämään tätä vaikutusvaltaansa Elsassin palveluksessa.

Toisen keisarikunnan loppuajalla oli tuskin ajateltavissa, ett'ei tehtailijamme pojassa olisi syttynyt halua virkamieheksi. Niin kävikin. Hänen kasvatuksensakin oli siihen vienyt. Jo varhain oli hänet lähetetty pois Elsassista; kahdeksan vuotta oli hän ollut oppilaana »Ludvig Suuren lyseossa»; sitten oli hän opiskellut lakitiedettä, ja kahdenkymmenenkahden ikäisenä oli hänellä paikka Charenten prefektin luona. Silloin syttyi sota. Hänen esimiehensä, joka luuli tekevänsä ystävänsä elsassilaisen suurtehtailijan mieliksi, kun suojasi nuorukaista Angoulêmen prefektiviraston seinäin sisällä, pidätti häntä monta kuukautta; sitten hän lopullisesti pyynnöstään sijoitettiin Loiren armeijaan, ja sitten Joseph Oberlé marssi paljon, peräytyi paljon, kärsi paljon vilua ja tappeli hyvin — jonkun harvan kerran. Kun sota päättyi, oli hänen valittava. Jos hän olisi noutanut omaa mieltään, olisi hän pysynyt ranskalaisena ja myös jatkanut hallinnollista uraansa, ollen auktoriteetin mies ja vailla omia mielipiteitä annettavain käskyjen suhteen. Mutta isä kutsui hänet Elsassiin. Hän pyysi, ett'ei poika jättäisi oman onnensa nojaan alotettua, edullista liikettä. Hän lausui: »Liikkeeni on muuttunut saksalaiseksi vallotuksen kautta. En saata antaa sen joutua häviöön, sillä siitä riippuu oma varallisuuteni ja sinun tulevaisuutesi. Inhoan preussiläisiä, mutta tartun ainoaan keinoon, joka minulla on tarjona, jotta elämäni jatkuisi hyödyllisesti: olin ranskalainen, rupean elsassilaiseksi. Tee sinä samoin. Toivon, ett'ei sitä tule kauan kestämään!»

Joseph Oberlé oli totellut, tuntien todellista vastenmielisyyttä, vastenmielisyyttä alistua voittajan lain alaiseksi, vastenmielisyyttä elää Alsheimin kylässä, joka milt' ei hävisi Vogeesien juurelle. Vieläpä oli hän näihin aikoihin osottanut puheissaan ja käytöksessään varomattomuutta, jota hän nyt katui. Sillä vallotus oli jäänyt pysyväksi, Saksan menestys oli taattu, ja nuori mies, josta oli tullut isänsä yhtiökumppani ja tehtaanhoitaja, tunsi, miten saksalaisen hallituksen verkko tiheni ja yhä lujemmin puristui hänen ympärilleen, tuon hallituksen, joka muistutti ranskalaista, mutta oli kiusanhaluisempi, ankarampi ja paremmin toteltu. Oma kokemus oli hänelle opettanut, että saksalaiset viranomaiset tulisivat aina, poikkeuksetta, tekemään hänelle vääryyttä: santarmit, kaupunginhallitukset, yleisten tointen virkamiehet, joita hän käytti joka päivä, teidentarkastusvirasto, rautatien palveluskunta, kalastus- ja metsänhoitohallitus, tullihuoneet, Pahansuopaisuus, joka häntä kohtasi kaikkialla, kaikilla saksalaisen hallituksen aloilla, vaikka hänestä oli tullut Saksan alamainen, eneni yhä ja jopa aivan uhkasi Alsheimin kotionnea v. 1874, jolloin Philippe Oberlé jätti sahan johdon pojalleen ja myöntyi turvattomain kansalais-raukkojensa pyyntöihin, kun nämä halusivat hänet ja pian sen jälkeen myös hänet valitsivatkin Saksan valtiopäiville etujensa valvojaksi ja yhdeksi Elsassin vastustaja-edustajista.

Tämä kokemus, väsymys odotukseen, Philippe Oberlén poissaolo — tämä vietti näet osan vuotta Berliinissä — vaikuttivat tuntuvasti nuoren tehtaanisännän käytökseen. Ensi innostus hälveni niin häneltä kuin muiltakin. Hän näki elsassilaisten talonpoikain saksalaisvastaisten mielenosotusten tulevan yhä harvinaisemmiksi ja varovammiksi. Hän ei ollut juuri enää ollenkaan asioissa ranskalaisten kanssa, eikä hänen luonaan enää käynyt ranskalaisia vieraita, ei edes liike- eikä kauppatuttavia. Ranskasta, niin lähellä kuin se olikin välimatkaan nähden, oli tullut kuin vallitettu, suljettu maa, josta ei mitään enää saapunut Elsassiin, ei matkailijoita, ei kauppiaita. Sanomalehdet, joita hänelle tuli, tuskin jättivät epäilyksen sijaa siitä, että Elsass aijottiin vähitellen heittää oman onnensa nojaan, johon eräät ranskalaiset politikoitsijat kehottivat valtioviisauden ja varovaisuuden nimessä.

Kymmenessä vuodessa oli Joseph Oberlé kuluttanut loppuun kaiken sen, mikä hänen luonteessaan saattoi asettua vastarintaan maahan sijoittuneen mahdin suhteen, niin ett' ei jälkeäkään siitä enää ollut huomattavissa. Hänestä oli tullut luopio. Avioliitto Monique Biehlerin kanssa, jota vanha, innokas isänmaan-ystävä, hän, joka Saksan valtiopäivillä äänesti ruhtinas Bismarckia vastaan, oli halunnut ja valmistellut, ei vaikuttanut mitään Joseph Oberlén uusiin, aluksi salaisiin, sitten aavistettuihin, tunnettuihin, varmasti tiedettyihin ja lopuksi loukkaavasti julki huudettuihin mielipiteisiin. Hän antoi saksalaisille vakuutuksia, sitten pantteja uskollisuudestaan. Hän meni yli rajojen. Hän osotti enemmän kuin kuuliaisuutta. Tehtaan päällysmiesten, jotka olivat entisiä ranskalaisia sotilaita, Philippe Oberlén ihailijoita ja hänen puoluelaisiaan taistelussa Elsassin saksalaistuttamista vastaan, oli vaikea sietää uuden isännän ajatussuuntaa, ja he paheksivat sitä. Eräänä päivänä oli eräs heistä kärsimättömyyden puuskassa sanonut isännälle: »Luuletteko te, että on mikään kunnia tehdä työtä mokomalla luopiolla kuin te!» Mies oli pantu pois. Heti olivat toverit asettuneet hänen puolelleen, koettaneet sovittaa, neuvotelleet, uhanneet lakolla. »No hyvä! Tehkää se!» oli isäntä huutanut. »Olen siitä mielissäni. Te olette hurjapäitä; panen teidän sijaanne saksalaisia!» He eivät olleet uskoneet uhkausta, mutta hiukkasta myöhemmin uuden selkkauksen sattuessa oli Joseph Oberlé täyttänyt sen, ett'ei häntä syytettäisi arkuudesta, jota hän pelkäsi enemmän kuin vääryydentekoa. Myös luuli hän edulliseksi asettaa elsassilaisten sijaan, jotka kernaasti nurisivat, taipuvaisempia sekä kuriin tottuneempia Badenilaisia ja Würtembergiläisiä. Kolmas osa sahan väestöstä uudistettiin täten. Pieni saksalainen siirtokunta asettui pohjoispuolelle kylää isännän rakennuttamiin taloihin, ja työhön jääneiden elsassilaisten täytyi antaa myöten jokapäiväisen leipänsä takia. Tämä tapahtui 1882. Muutamia vuosia myöhemmin saatiin tietää, että herra Oberlé lähetti poikansa Jeanin pois Elsassista, kasvattaakseen häntä Baijerissa, Münchenin kymnaasissa. Samoin vierotti hän kodista tyttärensä Luciennen ja uskoi hänet Baden-Badenin saksalaismielisimmän oppilaitoksen, Mündnerin pensioonin johtajattarelle. Tämä viimeinen toimenpide sai yleisen mielipiteen enemmän kuohuksiin kuin yksikään edellisistä. Ilmaistiin suuttumusta siitä, että elsassilaista kasvatusta ja vaikutusta täten halveksittiin. Lausuttiin ilmi sääliä rouva Oberléta kohtaan, joka erotettiin pojastaan ja jolta riistettiin, aivan kuin olisi hän ollut siihen arvoton, oikeus kasvattaa tytärtään. Kaikille, jotka häntä soimasivat, vastasi isä: »Teen sen heidän hyväkseen. Oma elämäni on mennyt hukkaan; en tahdo, että heidän käy samoin. He valitsevat tiensä myöhemmin, kun ovat verranneet oloja. Mutta en halua, että he olisivat vastoin tahtoaan nuoruudestaan saakka luetut, määrätyt, ikäänkuin julkisesti kirjotetut elsassilaisen paaria-joukon listaan». Joskus lisäsi hän: »Ettekö siis ymmärrä, että uhraukset, jotka teen, ne minä säästän lapsiltani? Minä uhraan itseni. Mutta sillä ei ole sanottu, etten kärsi!».

Hän kärsikin todella, ja sitä enemmän, koska saksalaisen hallituksen luottamusta oli vaikea saavuttaa. Tulos hänen suurista ponnistuksistaan ei tuntunut kadehdittavalta. Tosin alkoivat virkamiehet imarrella herra Oberléta, tuota kallisarvoista vallotusta, josta useat piiripäälliköt olivat kerskailleet ylemmissä paikoissa, sekä vetää häntä puoleensa ja etsiä hänen seuraansa. Mutta häntä pidettiin silmällä, samalla kuin hänelle tuhlailtiin kohteliaisuuden osotuksia ja kutsuja. Hän tunsi, että uudet vallanpitäjät, joille hän tahtoi olla mieliksi, epäröivät; hän tunsi heidän tuskin peitettyä, vieläpä usein painavasti ilmituotua epäluottamustaan. Voiko hänestä olla varma? Oliko hän ilman muuta asettunut yhteensulattamisen puolelle? Ihailiko hän tarpeeksi saksalaista henkeä, saksalaista sivistystä, saksalaista kauppaa, saksalaista tulevaisuutta? Oli niin paljo, jota tuli ihailla, niin paljon!

Vastaus muodostui kuitenkin yhä enemmän suotuisaksi Siihen vaikutti Joseph Oberlén lausuma halu antaa, poikansa ruveta saksalaiseksi virkamieheksi ja se, että hän suunnitelman mukaisesti, yhä jatkuvasti pakotti nuorukaisen seuraavanlaiseen maanpakolaisuuteen. Päätettyään klassilliset opintonsa ja menestyksellä suoritettuaan päästötutkintonsa, opiskeli Jean ensimmäisen vuoden lakitiedettä Münchenin yliopistossa, seuraavan jakoi hän Bonnin ja Heidelbergin välillä, sitten päätti hän opintonsa Berliinissä, missä hän suoritti referendaaritutkinnon. Viimein, neljänneksen vuotta harjoteltuaan asianajajan luona Berliinissä, palasi nuori mies isänsä kotiin levätäkseen siellä ennen sotaväkeen astumistaan. Suunnitelmasta oli tosiaan pidetty kiinni viimeiseen asti. Hänen ensimmäisinä opintovuosinaan vieläpä lupa-ajatkin käytettiin matkustuksiin, lukuunottamatta muutamia kodille uhrattuja päiviä. Viime aikoina ei häntä edes oltu nähty Alsheimissa.

Hallitus ei enää epäillyt. Muutoin oli yksi suuri este kadonnut Elsassin virkamiesten ja Joseph Oberlén julkisen lähestymisen tieltä. Vanha vastustaja-edustaja, jo silloin taudin tapaamana, joka ei sitten enää häntä heittänyt, oli vetäytynyt syrjään valtiollisesta elämästä v. 1890. Siitä hetkestä alkoivat hänen pojalleen kauan hartaasti halutut hymyilyt, lupaukset, suosionosotukset. Joseph Oberlén kauppa-asiat alkoivat edistyä Reinin seuduissa, jopa edempänäkin; häntä itseään tai hänen asiamiehiään vastaan lainrikkomuksen sattuessa nostetut oikeusjutut vähenivät; pikkuvirkamiehet, nuo ennen kaikkein kopeimmat, tuhlasivat hänelle suosiotaan; helppoudella taisi hän järjestää riidanalaisia kysymyksiä, saada suostumuksia ja kiertää asetuksia erikoiskohdissa. Näistä merkeistä ja paljosta muusta hän ymmärsi, että hallituksen mieliala, joka tuntui kaikkialla, ilmeten lukuisain, kaikenarvoisten ihmisten muodossa, ei ollut enää häntä kohtaan vihamielinen. Häntä oli lähestytty mitä luottavimmin. Edellisenä talvena, sillä välin kuin Lucienne, joka oli palannut Mündnerin pensionaatista, sorja, älykäs, miellyttävä tyttö, tanssi Strassburgin saksalaisten salongeissa, puheli isä valtakunnan edustajain kanssa. Eräs heistä, Strassburgin prefekti, kreivi von Kassewitz, joka arvattavasti toimi korkeampain määräysten mukaan, oli hienosti huomauttanut, että hallitus ilman vastenmielisyyttä näki Joseph Oberlén pyrkivän jonkun Elsassilaisen piirikunnan edustaja-ehdokkaaksi, ja että hallituksen tukea ei tulisi puuttumaan entisen vastustaja-edustajan pojalta.

Tämä tulevaisuudenkuva oli saanut herra Oberlén ilonhurmauksiin. Se kiihotti kunnianhimoa tuossa miehessä, joka tähän saakka oli tuntenut saaneensa niukan palkkion siitä, että hänen oli täytynyt uhrata itserakkautensa, ystävänsä, muistonsa. Se lisäsi voimia, se kasvatti vaatimuksia, se antoi taas varman päämäärän tälle olosuhteiden masentamalle virkamiesluonteelle. Voimatta kellekään ajatustaan ilmaista, näki herra Oberlé siinä ikäänkuin puolustuksen menettelylleen. Hän vakuutti itselleen, että hän pontevuudellaan, turhia unelmia halveksumalla ja tarkkanäköisenä sen suhteen, mikä oli mahdollista, mikä ei, nyt saattoi toivoa itselleen tulevaisuutta, osallisuutta julkiseen elämään, osaa, jonka hän luuli säilyttävänsä pojalleen. Ja tästä lähin oli tämä oleva hänen vastauksensa itselleen, jos epäilys joskus nousisi hänen mieleensä, hänen korvauksensa sanattomasta solvauksesta, kun jotkut vanhoilliset talonpojat eivät olleet häntä tuntevinaan tiellä, kun muutamat Strassburgin tai Alsheimin porvareista häntä tuskin tervehtivät tai olivat kokonaan tervehtimättä.

Siksi oli hänen mielialansa poikaansa vastaanottaessaan ihan toisenlainen kuin ennen. Nyt kun hän tiesi olevansa Elsass-Lothringin hallituksen persoonallisessa suosiossa, välitti hän paljoa vähemmän siitä, noudattiko poika tarkalleen suunnitelmaa, jonka hän alkujaan oli laatinut. Jean oli jo ollut isälle hyödyksi, kuten Lucienne. Jean oli ollut kuin todistuskappaleena; hän oli myötävaikuttavana syynä saksalaisen hallituksen kauan odotettuun mielenmuutokseen. Hänen apunsa olisi olisi epäilemättä edelleen hyödyllinen, mutta se ei ollut enää välttämätön, eikä isä, ymmärtäen asian muutamista viittauksista ja katkonaisista lauseista pojan viimeisissä Berliinin-kirjeissä, tuntenut enää niin suurta suuttumusta ajatellessaan, että Jean ehkä ei seuraisikaan huolellisesti valmistettua saksalaista virkamiesuraa, vaan heittäisi sikseen viimeiset kolme harjoitusvuotta sekä hallitustutkintonsa.

Näin mietti tämä mies, jonka elämää mitä suurin itsekkäisyys oli ohjannut, nyt kun hän valmistausi vastaanottamaan poikaansa; sillä hän oli huomannut Jeanin tulevan ja katsellut häntä hänen kulkeissaan puiston läpi. Herra Oberlé oli rakennuttanut itselleen sahan toiseen päähän jonkunlaisen häkin- tai laivahytin tapaisen, josta hän voi valvoa kaikkea yhdellä kertaa. Yksi ikkunoista oli lautatarhalle päin ja tarjosi tilaisuuden seurata puukuormia laittavien tai niitä kuljettavien miesten liikuntoja; toinen, kaksinkertaisilla laseilla varustettu, salli isännän pitää silmällä kirjahyllyjä, joita oli asetettu riviin pitkin seinää samanlaisessa huoneessa kuin hänen omansa; ja kolmannen kautta, joka oikeastaan oli isännän kamaria ja tehdasta erottava lasinen väliseinä, hän näki pitkin suunnattoman suuren salin pituutta, missä kaikenlaiset koneet, hihnasahat sekä poraavat ja höyläävät hammasrattaat katkoivat, lävistivät ja silittivät tukkeja, joita kuljetettiin vuoristosta. Hänen ympäristönsä: merenvihreä, matala paneilinki, orvokinmuotoiset sähkölamput, sähkönappulat vaskilevyllä, joka oli työhuoneen ovikoristeena, puhelin, kirjotuskone, valkeaksi maalatut, sirot tuolit, kaikki todisti hänen mieltymystään kirkkaisiin väreihin, mukavuutta edistäviin uudistuksiin ja keveämuotoisiin esineihin.

Nähdessään Jeanin astuvan sisään, kääntyi hän puistonpuoleiseen ikkunaan. Jalkansa oli hän pannut ristiin ja nojasi oikeata kyynäspäätään työpöytään. Uteliaasti tarkasteli hän pitkää, sorjaa, solakkaa poikaansa, joka istuutui vastapäätä häntä, ja hän hymyili. Kun näki Joseph Oberlén näin loikovan nojatuolissaan ja hymyilevän omaan kokonaan aistilliseen, julkeaan tapaansa, ja kun kiinnitti huomionsa vain hänen täysinäisiin kasvoihinsa harmaine poskipartoineen ja kohotetun oikean käden liikkeeseen sen sormiellessa lonjetin päätä ja leikkiessä sen nyörillä, oli helppo ymmärtää, miten ihmiset olivat saattaneet erehtyä ja luulla häntä virkamieheksi. Mutta silmät, joita hän hiukan siristi kirkkaan valon vuoksi, olivat liian eloisat, liian ankarat ollakseen kenenkään muun kuin käytännön miehen. Ne panivat vastalauseensa huulten koneelliselle hymylle. Eikä niiden ilmeessä ollut tiedemiehen, ei isän eikä maailman ihmisten uteliaisuutta: ne ainoastaan etsivät tietä, mistä kulkea, kuten laivapäällikön silmät. Tuskin oli herra Oberlé kysynyt: »Mitä sinulla on sanottavaa?» kun jo lisäsi:

— Oletko tänä aamuna puhellut äitisi kanssa?

— En.

— Entä Luciennen?

— En hänenkään; tulen huoneestani.

— Se on hyvä. On parempi, että teemme suunnitelmamme kahden, kenenkään siihen sekaantumatta… Olen sallinut sinun tulla kotiin ja oleskella täällä juuri voidaksemme ajatella tulevaisuuttasi. Ensiksikin, mitä tulee sotapalvelukseesi lokakuussa, on vakaa halusi — eikö niin? — hän pani painoa sanoilleen — tulla reserviupseeriksi?

Jean seisoi liikkumattomana, suorana, avonaisin katsein ja miellyttävän arvokkaana, kuten ainakin nuori mies, joka puhuu tulevaisuudestaan ja koettaa vastata jonkunlaisella maltillisuudella ja huolellisuudella, mikä ei ole oikein hänen luonteensa mukaista, ja lausui:

— Niin, isä, se on aikomukseni.

— Ensimmäinen kohta on siis selvä. Entä sitten? Olet nähnyt maailmaa. Sinä tunnet ihmiset, joiden keskuudessa sinun tulee elää. Tietänet, että mahdollisuus sinun menestyä saksalaisena virkamiehenä on viime aikoina suurentunut, koska oma asemani Elsassissa on melkoisesti parantunut?

— Tiedän sen.

— Tiedät myös, ett'en koskaan ole lakannut halajamasta nähdä sinun kulkevan uraa, joka olisi ollut omani, joll'eivät olosuhteet olisi olleet tahtoani väkevämmät.

Ja ikäänkuin nuo sanat olisivat äkkiä nostaneet hänen tahdonvoimaansa, iski Joseph Oberlé mahtipontisen, hallitsevan katseensa poikansa silmiin, niinkuin kynnen, joka ei enää hellitä. Hän lakkasi leikittelemästä lonjetillaan ja sanoi jyrkästi:

— Viime kirjeesi ilmaisevat kuitenkin epäröimistä. Vastaa minulle!
Tuleeko sinusta virkamies?

Jean kalpeni hiukan ja vastasi:

— Ei.

Isä kumartui eteenpäin, kuin olisi aikonut nousta, ja irrottamatta katsettaan hänestä, jonka luonteenlujuutta hän tällä hetkellä punnitsi ja mittaili, sanoi:

— Hallitusmieskö?

— Ei sitäkään. Ei mitään julkista.

— Entä oikeusopintosi?

— Hyödyttömät.

— Miksi?

— Siksi, sanoi nuori mies, koettaen lujentaa ääntään, ett'ei minussa ole saksalaista henkeä.

Herra Oberlé ei odottanut tätä vastausta. Sehän sisälsi peruutuksen. Hän hypähti pystyyn ja vaistomaisesti silmäsi tehtaaseen, ollakseen varma, ett'ei kukaan ollut kuullut näitä sanoja tai aavistanut niiden sisältöä. Useat työmiehet kohottivat katseensa häneen, luullen hänen tarkastavan työtä, ja kääntyivät sitten heti pois. Herra Oberlé palasi poikansa luo. Raju suuttumus oli hänet vallannut. Mutta hän käsitti, ett'ei sitä sopinut näyttää. Pelosta, että kädet ilmaisisivat hänen mielenliikutustaan, oli hän tarttunut nojatuolinsa kädensijoihin, ja istui kumarassa niinkuin äskenkin, mutta tarkastellen pojan asentoa, pukua, ilmettä, kiireestä kantapäähän koko nuorukaista, joka vakavasti lausui ajatuksia, mitkä selvästi hylkäsivät isän johdon. Hetken vaitiolon jälkeen hän kysyi tukehtuneella äänellä:

— Kuka on sinut yllyttänyt minua vastaan? Äitisikö?

— Ei kukaan! sanoi Jean Oberlé nopeasti. Minulla ei ole mitään teitä vastaan, ei mitään. Miksi otatte asian siltä kannalta? Sanoin vain, ett'ei minussa ole saksalaista henkeä. Se on pitkän vertailun tulos: ei muuta.

— Joseph Oberlé huomasi, että oli liiaksi paljastanut itsensä. Hän tuli entiselleen ja lausui turvautuen kylmän-ivalliseen ilmeeseen, jolla hän peitti todellisia tunteitaan:

— No niin, koska kieltäydyt kulkemasta uraa, jonka minä sinulle määräsin, olet varmaan valinnut toisen?

— Tietysti, jos saan siihen suostumuksenne.

— Ja minkä olet valinnut?

— Teidän omanne. Älkää ymmärtäkö väärin sanojani. Vastaanpanematta olen kymmenen vuotta elänyt kokonaan saksalaisessa ympäristössä. Itse tiedän, mitä se minulle on maksanut. Te kysytte kokemusteni tulosta: no hyvä! minä luulen, ett'ei minulla ole kyllin taipuisaa, tai jos niin haluatte, kyllin onnellista luonnetta, tehdäkseni enää enemmän ja tullakseni saksalaiseksi virkamieheksi. Olen varma siitä, ett'en aina ymmärtäisi, ja että joskus olisin tottelematta. Päätökseni on peruuttamaton. Ja liikkeenne sitä vastoin miellyttää minua.

— Kuvitteletko mielessäsi, että tehtailija on riippumaton?

— En, mutta luulen, että hän on sitä enemmän kuin muut. Tutkin lakitiedettä, jott'en harkitsematta, koettamatta kieltäytyisi seuraamasta uraa, jonka te minulle määräsitte. Mutta olen käyttänyt hyväkseni matkoja, joita joka vuosi… ehdotitte minulle.

— Voithan sanoa: joihin pakotin sinut. Se on totta, ja pian selitän sinulle syyt siihen.

— Käytin niitä tutkiakseni puuteollisuuden harjotusta kaikkialla, missä voin: Saksassa, Itävallassa, Kaukaasiassa. En ole niinkään outo niissä asioissa, kuin luulette. Ja tahdon elää Alsheimissa. Sallitteko sen?

Isä ei heti vastannut. Hän laski poikansa saman kokeen alaiseksi, jota hän kernaasti käytti ihmisten suhteen juuri keskusteltuaan heidän kanssaan jostain tärkeästä asiasta. Hän vaikeni silloin, kun häneltä vaadittiin ratkaisevaa vastausta. Jos toinen hämmentyneenä kääntyi pois välttääkseen tuota katsetta, jonka painoa ihmiset näkyivät tuntevan, tai jos hän uudisti jo tehdyn selityksen, piti Joseph Oberlé häntä heikkoluonteisena, itseään alhaisempana. Jean kesti isänsä katseen ja pysyi vaiti. Herra Oberlé tunsi salaista mielihyvää. Hän käsitti, että hänen edessään oli täysi mies, päättäväinen ja nähtävästi taipumaton luonne. Hän tunsi ympäristössään muita samanlaisia. Hän kunnioitti salaisesti heidän itsenäistä mielenlaatuaan ja pelkäsi sitä. Nopea yhteensovitus- ja järjestämistaito, joka oli hänelle ominainen, auttoi häntä selvästi näkemään edessään Alsheimin tehtaan Jeanin johtamana, ja Jeanin isän, Joseph Oberlén, valtiopäivämiehenä, saksalaisen maailman pankkiirien, hallitus- ja mahtimiesten joukkoon päässeenä. Hän oli niitä, jotka osaavat hyötyä pettymyksistäänkin, niinkuin tehtaan jätteistäkin vielä voi hyötyä. Tämä uusi kuva hellytti häntä. Kaukana siitä, että olisi suuttunut, hän päinvastoin antoi hälvetä tuon ivallisen ilmeen, johon hän oli turvautunut ajatellessaan puhua pojan aikeista. Hän osotti kädellään suurta tehdasta, missä teräslevyt suristen, ikkunain heikosti täristessä syöpyivät Vogeesien vanhojen puiden sydämeen, ja sanoi hellästi nuhtelevalla äänellä:

Olkoon niin, lapseni! Se tuottaa iloa isällesi, äidillesi ja, Ulrichille. Minä alistun siihen, että katsot minun olevan väärässä tässä kohdassa ja heidän oikeassa, mutta vain tässä yhdessä kohdassa. Muutamia vuosia sitten en olisi sallinut sinun heittää uraa, joka minusta näytti sinulle sopivimmalta, päästäen meidät monista vaikeuksista, joiden suuruutta sinä et ymmärtäisi. Silloin et itse voinut arvostella asioita. Ja sitä paitsi oli liikkeeni, asemani liian epävakainen ja liian vaarallinen siirtääkseni sen sinulle. Tuo kaikki on tasottunut. Liikkeeni on laajentunut. Elämä on käynyt minulle ja teille mahdolliseksi ponnistusten! ja ehkäpä uhrausteni kautta, joista ympäristöni ei osaa olla kyllin kiitollinen minulle. Nykyjään otaksun toimellani olevan jonkunlaista tulevaisuutta. Tahdotko tulla seuraajakseni? Aukaisen heti tien sinulle. Kuudessa kuukaudessa, jotka sinulla on jäljellä ennen sotaväkeen astumistasi, perehdyt kyllä asioiden käytännölliseen puoleen. Niin, minä suostun, mutta yhdellä ehdolla.

— Ja se ehto on?

— Ettet sekaannu valtiollisiin asioihin.

— Ei minulla siihen ole haluakaan.

— Ah, anteeksi, jatkoi herra Oberlé kiihottuen, meidän tulee ymmärtää toisiamme, eikö totta? En luule, että sinussa on valtiollista kunnianhimoa; et ole vielä siinä ijässä ja ehkäpä ei sinussa ole siihen taipumustakaan. Ja siitä en sinua kielläkkään… Kiellän sinua esiintymästä elsassilaisena kiihkoilijana, kulkemasta jankuttaen kuten toiset yhtämittaa: »Ranska! Ranska!», kiellän kantamasta tricolori-nauhaa povessasi ja matkimasta Strassburgin elsassilaisia ylioppilaita, jotka toisensa tunteakseen ja koossa pysyäkseen viheltävät poliisin korvaan marseljeesin ensi säveleitä: »Formez vos bataillons!» En tahdo tuota pikkumaista käytöstä, pikkumaista uhkamielisyyttä, josta on vain suuria vaurioita, rakkaani! Meidän teollisuudenharjoittajain, jotka työskentelemme saksalaisella alueella, ei pidä sellaisiin ryhtyä. Se on ristiriidassa pyrkimystemme ja etujemme kanssa, sillä ei Ranska meiltä mitään osta. Ranska on hyvin kaukana, rakkahani; se on täältä enemmän kuin kahdensadan penikulman päässä; ainakin niin voisi otaksua, niin vähän sieltä kuuluu, niin pieni on liike, niin niukasti rahaa sieltä tulee. Älä unohda sitä. Sinä olet, kuten itse olet halunnut, saksalainen tehtailija; jos käännät selkäsi saksalaisille, olet hukassa. Ajattele, mitä haluat, maasi historiasta, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä. En tiedä mielipiteitäsi siinä kohden. En tahdo koettaa arvata niiden laatua, elämmehän niin syrjässä täällä Alsheimissa; mutta mitä, tahansa ajatelletkin, tiedä pysyä vaiti, tai hae onnesi muualta.

Hieno hymy värähdytti Jeanin viiksiä, sillävälin kuin kasvojen yläosassa säilyi luja, vakava ilme:

— Te varmaan tuumitte, mitä minä ajattelen Ranskasta?

— No niin?

— Minä rakastan sitä.

— Sinä et sitä tunne!

Olen tarkasti lukenut historiaa ja kirjallisuutta, olen tehnyt vertailuja, siinä kaikki. Se auttaa sitä, joka itse on samaa heimoa, aavistamaan paljon. En tunne Ranskaa muuten, se on totta: te olette pitänyt varanne…

— Olet oikeassa, vaikkapa sanojesi takana oli ehkä loukkaava tarkotus.

— Ei mitenkään.

— Niin, minä pidin varani, jotta sinä ja sisaresi vapautuisitte turmiollisesta vastustushengestä; se olisi alusta aikain tehnyt elämänne turhaksi, tehnyt teistä tyytymättömiä, voimattomia raukkoja, ihmisiä, jollaisia on liiankin paljon Elsassissa ja jotka eivät tuota hyötyä Ranskalle, Elsassille eivätkä itselleen, samalla kuin he alituisesti antavat Saksalle suuttumuksen aihetta. En ole pahoillani, että saatat minut selittämään suunnitelmaani kasvatuksen suhteen, jonka olen teille tahtonut antaa; ja minä yksinhän olen sitä tahtonutkin. Olen mielinyt säästää teitä omasta koettelemuksestani, tuosta, josta äsken puhuin: hukkaan menneestä elämästä. Oli toinenkin syy menettelyyni. Oi, minä tiedän kyllä, etten siinä kohden saa tunnustusta. Minun täytyy itse kiittää itseäni omassa kodissani. Lapseni, on mahdotonta, että se, joka on kasvanut Ranskassa, se, jonka juuret ovat syvällä siinä maassa, ei rakastaisi ranskalaista sivistystä…

Hän vaikeni hetkiseksi nähdäkseen, minkä vaikutuksen tuo lause sai aikaan, mutta ei huomannut mitään, ei värähdystäkään poikansa liikkumattomilla kasvoilla. Jean oli varmaan hyvin karaistu nuori mies. Hellittämätön itsepuolustuksen tarve, joka vallitsi herra Oberléssa, sai hänet jatkamaan:

— Sinä tiedät, rakas Jean, ettei Ranskan kieltä täällä juuri suvaita. Baijerissa sait enemmän kirjallista ja historiallista sivistystä, kuin mitä tässä suhteessa olisit saanut Strassburgissa. Minä saatoin vahingoittamatta sinua opettajaisi silmissä ehdottaa, että sinulle annettaisiin lukuisia ylimääräisiä ranskantunteja. Elsassissa olisimme molemmat siitä kärsineet. Siinä syyt, jotka minua ovat johtaneet. Kokemus on osottava, olenko erehtynyt. Olen kaikessa tapauksessa toiminut rehellisessä tarkoituksessa ja sinun parhaaksesi.

— Rakas isä, sanoi Jean, eihän minulla ole oikeutta arvostella tekojanne. Voin vain teille sanoa, että saamani kasvatuksen kautta olen tottunut elämään saksalaisten joukossa, joskaan saksalainen sivistys ei minua miellytä enkä sitä rajattomasti ihaile. Olen varma, että tulen toimeen heidän suhteensa Elsassissakin.

Isä kohautti kulmakarvojaan ikäänkuin lausuen: »Sitä en voi tietää.»

— Ajatuskantani ei tähän saakka ole tuottanut minulle ainoatakaan vihamiestä Saksassa, ja minusta tuntuu, kuin kävisi kyllä laatuun johtaa sahalaitosta toiseen liitetyssä maassa, vaikka onkin sellaiset mielipiteet, kuin mitä äsken selitin teille.

— Toivotaan, sanoi herra Oberlé vain.

— Siis, te otatte minut vastaan? Asetunko luoksenne?

— Vastaukseksi tehtailija ainoastaan painoi sormellaan sähkönappulaa.

Joku nousi ylös portaita, jotka veivät konehallista tarkastushuoneeseen, minkä herra Oberlé oli rakennuttanut itselleen, aukaisi porstuan oven, ja sen raosta pilkisti nyt esiin neliskulmainen vaalea parta, pitkät hiukset ja kaksi silmää kuin kaksi sinistä gemmaa.

— Guillaume, sanoi isäntä saksaksi, teidän tulee tutustuttaa poikani tehtaan töihin ja tehdä hänelle selkoa ostoista, joita on tehty kuuden viime kuukauden kuluessa. Huomisesta aikain hän seuraa teitä, kun menette tarkastamaan meidän laskuumme tehtyä metsänhakkuuta.

Ovi sulkeutui.

Nuori, hieno Jean Oberlé seisoi innostuneena isänsä edessä. Hän ojensi tälle kätensä, ja sanoi kalpeana ilosta:

Nyt minusta on tullut Elsassilainen! Kuinka kiitollinen olen teille!

Isä puristi poikansa kättä hiukan teeskennellyn lämpimästi. Hän ajatteli: »Äitinsä ilmikuva! Moniquen mielenlaatu, lausetavat, innostus!» Ääneen sanoi hän:

— Kuten näet, lapseni, ei minulla ole kuin yksi päämäärä: tehdä teidät onnellisiksi. Sitä olen aina halunnut. Minä suostun siihen, että käyt aivan toista uraa, kuin mitä minä olin sinulle uneksinut. Koeta nyt siis ymmärtää asemaamme, kuten sisaresikin.

Jean läksi, ja samoin isä hiukkasta myöhemmin. Mutta sillä välin kuin herra Oberlé suuntasi kulkunsa taloa kohti, kiirehtien tapaamaan tytärtään, ainoaa, jolle hän uskoi ajatuksiaan, ja kertomaan hänelle äskeisestä keskustelustaan Jeanin kanssa, meni Jean lautatarhan poikitse, tehden mutkan vasemmalle, sitten portinvartijan asunnon ohi ja siitä metsäpolulle. Mutta hän ei kulkenut kauas lähestyvän aamiaishetken vuoksi. Ylöspäin vievää tietä hän saapui Alsheimin viinitarha-alueelle, humalistojen toiselle puolen, jotka vielä lepäsivät alastomina ketoina, missä siellä täällä seisoi kimppu riukuja vastatusten. Hänen mielessään tuntui juhlalliselta. Kun hän oli tullut hänelle lapsuudesta saakka tutun viinitarhan luo, missä hän aikoja sitten oli ollut mukana marjain korjuussa, nousi hän mäen luisulle. Sieltä näki tien ja pitkin rinnettä riveihin istutetun viiniköynnössarjan yli. Alakuloisesta valaistuksesta huolimatta, huolimatta pilvistä ja tuulesta, oli Elsass hänestä kaunis, jumalallisen kaunis siinä loivasti laskeutuessaan hänen edessään, pian muuttuen yhtenäiseksi tasangoksi niitty- ja viljelysmaakaistaleineen, joiden keskeltä sieltä täältä vilkkuivat kylien tiilikatot ja tapulinhuiput. Pyöreät, yksinäiset, talven harventamat puut näyttivät kuin kuivilta ohdakkeilta. Muutamia variksia lenteli pohjatuulen keralla etsien nuoria oraita. Jean kohotti kätensä ja levitti ne, ikäänkuin syleilläkseen lakeutta Obernaista asti, joka näkyi etäisimmässä notkelmassa vasemmalla, aina Barriin saakka, joka oikealla kädellä puoliksi hautautui vuorten rinteillä kasvavain kuusien peittoon. Hän silmäili Alsheimin kylää ja omaa punakivistä taloaan tuolla hiukan sen alapuolella; sitten loi hän katseensa metsäniemekkeeseen, joka työmies- ja talonpoikais-asuntojoukkojen takaa pistihe aukealle tasangolle. Sen muodosti lehtokuja, jonka päässä oli suuri, lehdetön, harmaa puuryhmä. Puiden keskeltä paistoi katonkylki. Jean antoi silmänsä kauan viivähtää tuossa puolipiiloutuneessa talossa ja virkkoi: »Terve, Elsassin tyttö! Kenties voin sinulle rakkauteni lahjottaa! Olisi niin onnellista elää täällä sinun rinnallasi!»

Oberlén perheen aamiaiskello kutsui häntä. Sen ääni kuului heikkona ja kimeänä, niin ääretön oli aukea tasanko, minne kaikki hälinä haihtui, niin voimakas edestakaisin kulkeva tuuli, joka sen sointua kantoi yli Elsassin maiden.

III.

PERHE ENSI KERTAA KOOLLA.

Hitaasti kulki Jean kutsuvan kellon ääntä kohden. Kaikki oli hänelle pelkkää iloa tällä hetkellä. Hänellä oli jälleen kokonainen maailma, joka vuosien takaa oli hänelle uudelleen avautunut ja tarjonnut kodin, työtä, onnea. Nuo sanat soivat suloisesti hänen alakuloisessa mielessään; ne ajelehtivat aivoissa, toisiaan tavotellen kuin vedenpintaa uiskenteleva delfiiniparvi, ja toiset seurasivat niitä, kuten sanat: perhe-elämä, elämän mukavuus, yhteiskunnallinen asema, kodin kaunistaminen ja laajentaminen. Tuossahan oli kotitalo. Hän katseli sitä hellyydellä kulkiessaan lehtikäytävää virran reunalla; hän nousi kunnioituksella sen portaiden astuimia, muistellen, että iso-isä oli sen rakennuttanut, hän, jonka oma se yhä oli, kuten muutoin koko tilakin, paitsi sahaa ja lautatarhaa.

Käytyään eteisen läpi, joka ulottui talon halki toiselta puolelta toiselle, hän aukaisi viimeisen oven vasemmalla. — Ruokasali oli ainoa huone, joka oli «uudistettu» Joseph Oberlén määräysten ja aistin mukaan. Sen sijaan, että muualla, salissa, biljaardihuoneessa ja toisissa suojissa tapasi iso-isän hankkimia kaluja, keltaista ja vihreää Utrechtin samettia ja mahonkia, koetti «minun luomani», kuten Joseph Oberlén oli tapana sanoa, sulkeutua huomioon täydellisellä linjojen puutteellaan. — Väri hallitsi siellä tyylin asemesta. Seiniä peitti, puoliväliin saakka ulottuen, paikoin sinisen- tai sinipunervan-, paikoin punertavanharmaa tai tuhkanharmaa paneilinki juovikkaasta vaahterapuusta. Ylhäällä oli neljä katon maalattujen hirsien yli jännitettyä kangaskaistaa, joita koristi hienosta huovasta ommellut kuviot esittäin ruusuja, rautayrttejä ja kurjenmiekkoja. Kaikkialla, missä vain mahdollista, oli suorat viivat uhrattu. Ovikoristeet muodostuivat kiekuroista, jotka syyttä suotta mutkikkaasti kiemurtelivat kuin liaanien varret. Kaarevat olivat suuren ikkunankin puitteet. Tuolit olivat taivutettua pyökkipuuta, wieniläistä tekoa. Kokonaisuudessaan oli huone erikoisluonnetta vailla, mutta se miellytti himmeine valoineen ja etäisine pyrkimyksineen jäljitellä kasvikuntaa. Olisipa sitä luullut nuoren, onnellisen perheen ruokasaliksi.

Sen neljä tavallista asujainta, jotka Jean siellä tapasi, tuskin sopivat tähän iloiseen kuvaan, ja sopusointua puuttui heidän ja huoneen sisustuksen väliltä. He istuivat aina samoilla paikoilla neliskulmaisen pöydän ympärillä voimakkaan kiintymyksensä tai vastenmielisyytensä mukaisessa järjestyksessä.

Ensimmäisenä vasemmalla ikkunasta istui Monique Oberlé lähinnä lasiruutuja, joiden hiotut reunat heittivät hänen ylitseen valoheijastuksiaan. Kun hän esiintyi pitkänä ja hoikkana, kalpeine, ryppyisine, kokoonkurtistuneine kasvoineen, jotka ennen olivat olleet täyteläiset ja raikkaat, näytti hän olennolta, joka on tottunut kuulemaan ympärillään vain yhden sanan: »te olette väärässä!» Pikaisesti katsahti hän likinäköisillä lempeillä silmillään esitettyihin vieraisiin, hymyillen hymyä, joka aina oli valmis vetäytymään takaisin ja haihtumaan. Katse pysähtyi vasta harhailtuaan jonkun aikaa kohtaamatta kylmiä, halveksivia silmäyksiä. Silloin loisti siitä esiin terävä-älyinen, hyväsydäminen sielu, joka oli käynyt hiukan araksi ja alakuloiseksi, mutta yhä taisi unelmoida ja olla nuori.

Hänellä jos kellään oli ollut huoleton lapsuus, joka ei vähintäkään ollut omiaan valmistamaan häntä myöhempiin vaiheisiinsa. Hän oli silloin Monique Biehler, Biehlerien vanhasta perheestä Obernaista. Yläkerrasta kotitalossaan, jonka polvikas pääty kohosi tuon pikkukaupungin valleilla, hän näki aavan tasangon silmäänsä edessä. Vain ristikkoportti erotti julkisesta kävelypaikasta vanhalla muurilla hänen leikkipaikkansa, puutarhan lukuisine tasotettuine puksipuineen, päärynäpuineen ja orapihlajineen, ja niin painui Elsassin kuva joka päivä lapsukaisen sydämeen, samalla kuin rakkaus heräsi tuota silloin niin onnellista isänmaata kohtaan, rakkaus sen kauneuteen, rauhallisuuteen, vapauteen ja sen kyliin, joiden nimet hän tunsi, joiden laihojen keskeen sirotetut punaiset rypäletertut hän olisi osannut piirtää. Muusta maailmasta ei Monique Biehler tiennyt. Hän jätti omaisineen Obernain ainoastaan viettääkseen pari kesäkuukautta Heidenbruchissa Pyhän Odilian metsässä. Yhden ainoan kerran oli hän ollut Vogeesien tuolla puolen, vuotta ennen häitään, jolloin hän teki toivioretken Domrémyhin Lothringissa. Nepä olivat olleet innostuksen päiviä! Rouva Oberlé muisteli noita kolmea päivää elämänsä suurimpana ilona. Hänen oli tapana sanoa: »Ranskan-matkani.» Hän oli pysynyt teeskentelemättömänä ja säilyttänyt Alsheimin syrjäisessä elämässä, aran, mutta samalla syvän ja pohjalta urhoollisen vanhan rakkautensa maata ja sen kansaa kohtaan. Siten oli hän kärsinyt enemmän kuin toinen hänen sijassaan nähdessään miehensä lähenevän Elsassin saksalaisia puoluetta ja lopuksi siihen yhtyvän. Hän oli kärsinyt elsassilais-ylpeydessään ja vielä kovemmin äidinrakkaudessaan. Tuosta samasta syystä, joka, katkaisi henkisen yhteyden hänen ja puolisonsa välillä, vierotettiin lapsetkin hänestä. Jokainen ennenaikainen ryppy olisi voinut kantaa sen surun nimeä, joka, sen oli uurtanut; nimen olisi antanut hyljeksitty hyvyys, hyödytön myöntyväisyys, sorrettu elsassilainen isänmaa, ero Jeanista ja Luciennesta sekä hukkaan mennyt rakkausaarre, jota hän heitä varten oli koonnut pitkin koko elämäänsä aina nuoresta tytöstä täysi-ikäiseen naiseen.

Katkeruudentunne oli ollut sitäkin syvempi, kun puolison todelliset vaikuttimet eivät olleet rouva Oberlélle tuntemattomat. Mies sen kyllä aavisti. Häntä nöyryytti tämä todistaja, jota hän ei voinut pettää eikä, voinut olla kunnioittamatta. Vaimossa oli kuin olennoituna se asia, jonka hän oli hyljännyt. Hänen puoleensa mies kääntyi, kun hän tunsi tarvetta puolustaa itseään — ja sitä teki hän yhtämittaa —, vaimoa, hänen äänetöntä paheksumistaan vastaan hän kiivaili. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei hän kertaakaan ollut voinut houkutella vaimoltaan hyväksymisen sanaa Elsassin saksalaistumisesta. Arkana väistyi tämä voimakkaan tieltä, mutta ei antanut tunnustustaan. Hän seurasi miestään saksalaisiin piireihin; siellä esiintyi hän niin arvokkaana, ett'ei voinut erehtyä hänen kannastaan eikä häntä siitä moittia. Täten pelasti hän muutakin kuin jotain ulkonaista. Vaikka hän äitinä oli erotettu lapsistaan, ei hän eronnut miehestään. Heidän samantyyliset sänkynsä seisoivat yhä samassa huoneessa. Yhtämittaa oli heillä kohtauksia, jolloin joko toinen oli vaiti tai oltiin niin puolella kuin toisella teräviä ja kiivaita. Mutta rouva Oberlé käsitti, että mies oikeastaan kammosi hänessä vain hänen tarkkanäköisyyttään ja arvosteluaan. Ja hän toivoi, ett'ei aina olisi väärässä. Hän ajatteli, että nyt, kun lapset olivat suuret, tulisi tärkeitä päätöksiä ratkaistavaksi heidän suhteensa, ja että hän pitkällisellä kärsivällisyydellään ja lukuisilla myönnytyksillään oli ehkä ikäänkuin ostanut itselleen oikeuden silloin puhua ja saada äänensä kuuluviin.

Hänen vieressään oikealla oli aina istunut iso-isä Philippe Oberlé. Jo vuosia aukeni ruokasalin ovi viisi minuuttia ennen ateria-aikaa; vanhus astui sisään nojaten kamaripalvelijansa käsivarteen ja koettaen kulkea suorana, puettuna epämääräisen väriseen pukuun tummasta villakankaasta, punainen nauha napinlävessä, pää väsähtäneesti kumarruksissa, silmäluomet puoli-ummessa ja verettömät kasvot turvoksissa. Hänet sijoitettiin harmaalla vanusilkillä päällystettyyn nojatuoliin kaksine nuppineen; hänen kaulaansa pantiin lautasliina ja hän istui odottaen, nojaten ruumistaan tuolin selkämystää vasten, kädet pöydällä, nuo vahavalkeat kädet, joissa näkyivät kiertelevät, siniset suonet. Kun muut saapuivat kukin vuorostaan, niin puristi Joseph Oberlé hänen kättään, Lucienne heitti hänelle lentosuukon puhuen paljon ja iloisesti raikkaalla äänellään ja rouva Oberlé kumartui ja painoi vanhuksen otsalle uskolliset huulensa. Tämä kiitti, seuraten häntä katseellaan hänen istuutuessaan. Ei hän muita katsellutkaan. Sitten hän yksin rouva Oberlén kerällä teki ristinmerkin vanhan uskovaisen Elsassin lapsena. Ja lopuksi, hiljaisen ja hellän vierustoverinsa palvelemana, joka tunsi hänen makunsa, tiesi hänen häpeävän kömpelyyttään ja jo edeltäpäin täytti hänen toivonsa, hän alkoi hitaasti syödä, vaivalla liikuttaen höltyneitä lihaksiaan. Mietiskelevä pää nojasi koko ajan tuoliin. Se yksin valvoi tuossa melkein kuihtuneessa ruumiissa. Se oli kuin näyttämö, jolla liikkuivat, yhdelle ainoalle iloa tai tuskaa tuottaen, niiden esi-isät, joiden nimiä vanhuksen kuullen mainittiin. Hän ei puhunut, hän muisteli. Välistä otti hän taskustaan kivitaulun ja kynän ja kirjotti vapisevalla käsialalla pari, kolme sanaa, jotka hän antoi vieruskumppaninsa luettavaksi: jonkun oikaisun, unohtuneen päivämäärän, hyväksyvän sanan tai kieltäymisen yhtyä siihen, mitä toisessa päässä pöytää lausuttiin. Useimmiten huomattiin vain hänen raskaitten silmäluomiensa värähtelemisestä, että, hän oli huvitettu tai liikutettu. Sitä kesti ainoastaan hetken. Elämä, pakeni pian taas kauas vankilaansa, jonka, ristikkoa se oli yrittänyt järkyttää. Yö peitti jälleen turhaan ilmi pyrkivän ajatuksen. Ja huolimatta, tottumuksesta painosti tämä tuskan ja rappeutumisen näkö jokaista kokoontuneen perheen jäsentä. Se oli vähemmän vaivaksi vieraille, joita joskus oli Alsheimissa illallisella; sillä vanhus ei silloin koettanutkaan katkaista sitä varjojen ja kuoleman valtaa, joka sorti hänen sieluaan. Kuitenkin oli Joseph Oberlé viime vuosiin saakka säännöllisesti esittänyt vieraansa isälle, kunnes tämä eräänä päivänä kirjotti taululleen: »Älä esitä minulle enää ketään. Älä ainakaan saksalaisia. Tervehtikööt minua; siinä kyllin!» Mutta Joseph Oberlé säilytti tavan — ja se oli liikuttava puoli tuossa itsekkäässä miehessä — tavan tehdä joka ilta selkoa tehtaan asioista sen vanhalle johtajalle. Päivällisen jälkeen, ruokahuoneessa tupakoidessaan, kun talon molemmat naiset olivat lähteneet saliin, hän kertoi postin tuomista tiedoista, toimistaan ja metsäostoistaan. Vaikka Philippe Oberlé enää ainoastaan oli osakkaana perustamassaan liikkeessä, luuli hän yhä määräävänsä ja johtavansa. Hän kuunteli puhetta vaahterista, männyistä ja kuusista, tammista ja pyökeistä, joiden keskuudessa hän oli elänyt viisikymmentä vuotta. Hän piti kiinni »neuvottelusta», kuten hän sitä nimitti, kuin ainoasta hetkestä päivän kuluessa, jolloin hän omasta mielestään otti osaa muiden elämään. Kaikessa ulkopuolella sitä hän oli vain varjo, läsnäoleva, mutta äänetön olento, joka muodosti arvostelunsa talostaan, mutta harvoin päättelyjään lausui ilmi.

Hän ja poikansa olivat pääkysymyksessä eri mieltä. Istuen pöydässä juuri vastapäätä isäänsä, voi Joseph Oberlé koko aterian ajan olla puhuttelevinaan vain vaimoaan ja tytärtään; hän taisi mukavasti välttää katsoa sormia, jotka liikkuivat levottomasti tai kirjottelivat rouva Oberlélle; mutta hän ei osannut olla koskettelematta tuskallisia kysymyksiä. Kuten kaikki, joiden on täytynyt elämässään tehdä joku suuri päätös eivätkä ole sitä voineet menettelemättä aivan vastoin omaatuntoaan, niin hänkin umpimähkään palasi takaisin saksalaistuttamisasiaan. Kaikki antoi hänelle aihetta nostamaan sen vireille: kiitos ja moite, yksityiset toimet sekä valtiolliset tapahtumat, joista aamuinen lehti oli kertonut, kirjeenkantajan tuoma käyntikortti, Hannoverista ja Dresdenistä tullut lankkutilaus ja Luciennen lausuma toivo ottaa vastaan kutsumus tanssijaisiin. Hän tunsi tarvetta ylistää omia tekojaan, samoinkuin voitetut kenraalit tarvetta selittää taistelua ja miksi välttämättä piti menetellä niin ja niin. Hän oli tyhjentymätön puhumaan tästä omantunnonasiasta, jonka hän jo aikoja sitten oli julistanut loppuun selvitetyksi, ja vaikka siitä eivät enää väitelleet, ei sairas iso-isä eikä masentunut puoliso, joka oli päättänyt vaieta.

Lucienne yksin hyväksyi isänsä ja kannatti häntä.

Tässä esiintyi hän päättäväisenä, kuten nuoret ylipäänsä, jotka säälimättä, ymmärtämättä arvostelevat entisajan ihmisten kärsimyksiä, menneisyyttä muistoineen ja koko sen viehätystä, ikäänkuin kaikki tuo olisi vain kuolleita asioita, joita voi järjellä mitata. Hän oli kaksikymmenvuotias ja hyvin ylpeä, mutta samalla vilpitön, täynnä lapsellista itseluottamusta, rajuluontoinen ja kuulu kauneudestaan, jota mainetta hän vain puoliksi vastasi. Vaikkapa hän oli solakka, pitkä ja kaunisrakenteinen, kuten äiti, oli hänellä isänsä karheammat, enemmän tavallista elsassilais-tyyppiä muistuttavat piirteet sekä taipumus lihoamaan. Koko hänen ruumiinmuotonsa oli jo täysin kehittynyt. Lucienne Oherlé teki ensi katsannolta pikemmin nuoren naisen kuin nuoren tytön vaikutuksen. Hänen kasvonsa olivat tavattoman elävät ja avonaiset. Kun hän kuunteli, niin silmät, jotka olivat pienemmät ja helakamman vihreät kuin veljen, hymyillessä vetäytyivät suun mukana, seurasivat keskustelua ja lausuivat ajatuksensa. Hän ei usein uneksimaan vaipunut. Paitsi vilkkautta oli hänessä toinenkin tenho, joka selitti hänen suuren menestyksensä ulkona maailmassa: hänen verraton värinsä, punaiset huulensa ja suuri, aivan vaalea tukkansa, niin uhkea ja raskas, että se särki kilpikonnanluiset kammat, ei välittänyt hiusneuloista, ja painollaan pakottaen otsan kohoamaan, jonka se ympäröi kuin valokehällä, ja aaltoillen niskan kohdalla, jolle se heitti kultahohdetta, sai Luciennen kantamaan päätään kuin nuori, ylpeä ruhtinatar. Ulrich eno hänelle tavallisesti sanoi nauraen: »Kun syleilen sinua, luulen syleileväni kypsää viinimarjaa.» Hän oli oiva kävelijä; hän pelasi hyvin lawntennistä; hän ui taitavasti, ja useasti olivat Baden-Badenin lehdet julkaisseet hänen nimikirjaimensa kirjotuksissa, joissa kehuttiin »meidän parhaita luistelijoitamme».

Jo tämä ruumiin kehittäminen oli tehnyt hänet henkisesti vieraaksi äidille, joka ei ollut koskaan ollut muuta kuin keskinkertainen, vaikka rohkea kävelijä. Mutta muut seikat olivat heidät paljoa syvemmin ja korjaamattomammin erottaneet toisistaan. Epäilemättä oli siihen syynä Mündnerin pensioonin kokonaan saksalainen opetus, joka oli tieteellisempää, perusteellisempaa, tarkempaa, laajempaa ja vähemmän uskonnollista laadultaan kuin se, minkä äiti oli saanut, kasvatettuna osaksi Obernaissa, osaksi Pyhän-Äidin nunnain luona Mineur-kadun varrella Strassburgissa. Mutta varsinkin tuttavat ja ympäristö. Lucienne, joka oli kunnianhimoinen, kuten isänsä, ja samoinkuin hän, menestykseen luotu, Lucienne, joka seitsemän vuotta oli ollut, saksalaisten opettajattarien hallussa, kokonaan riistettynä äidin vaikutukselta, seurustellen saksalaisissa perheissä ja eläen suurimmaksi osaksi saksalaisten toverien keskuudessa, Lucienne, jota koko maailma hiukan imarteli, milloin hänen suloutensa vuoksi, milloin valtiollisista syistä tai tunnottomasta puoluekiihkosta, niin, Lucienne oli muodostanut itselleen aivan toisenlaisen ajatuskannan, kuin mikä oli vanhain elsassilaisten. Palattuaan hän ei enää ymmärtänyt heimoaan eikä kotiaan. Hänestä olivat ne, jotka puolustivat asiain entistä tilaa tai sitä kaipasivat, äiti, iso-isä, Ulrich eno, loppuun eletyn aikakauden, järjettömän ja lapsimaisen mielipiteen edustajia. Heti oli hän asettunut isän puolelle noita muita vastaan. Ja hän kärsi siitä. Häntä suretti nähdä niin lähellä itseään ihmisiä, joita Mündnerin pensiooni ja kaikki hänen strassburgilaiset ja baden-badenilaiset tuttavansa olisivat pitäneet vanhoillisina. Jo kaksi vuotta oli hän elänyt kuin ristiriitojen ilmakehässä. Hänen tunteensa kotia kohtaan olivat riitaiset; äitiä kohtaan hän esimerkiksi tunsi sekä todellista hellyyttä että suurta sääliä, tämä kun kuului ikäänkuin tuomionsa saaneeseen maailmaan ja kuin toiseen aikakauteen. Luciennelta puuttui uskottu. Voisiko Jean, hänen veljensä, sen paikan täyttää? Hän tuota tapaamista sekä pelkäsi että halusi, malttamaton kuin hän oli veljeä näkemään, miltei vieras hänelle, rakkautta kaipaava, perhekiistoihin väsynyt sekä täynnä toivoa, että Jean asettuisi hänen valitsemalleen puolelle ja hän siten hänestä saisi tukea ja uutta vahviketta. Isä oli juuri kertonut hänelle keskustelustaan Jeanin kanssa. Lucienne oli sanonut tai pikemmin huutanut: »Kiitos, että annoitte minulle veljen!»

He olivat kaikki neljä pöydässä, kun nuorukainen astui huoneeseen.

Molemmat naiset, jotka istuivat vastatusten ikkunan valossa, käänsivät päätään; toinen hymyili lempeästi kuin sanoen: »Kuinka olen ylpeä sinusta, lapsi!» toinen nojausi tuolin selkämystään huulet avoimina, silmissään hellä ilme, aivan kuin sisään olisi astunut sulhanen, sekä miellyttämishaluisena, varmana onnistumisestaan ja lausuen ääneen: »Tule tänne viereeni istumaan, tänne pöydän päähän. Olen laittanut itseni kauniiksi sinua varten, katsohan!» ja hiljaa lisäten, veljeä syleillessään: »Hyvä Jumala, kuinka sentään on suloista, että on joku nuori, jolle sanoa hyvää päivää!» Hän tiesi olevansa kaunis katsella malvanvärisessä röijyssään, joka oli surah-kankaasta ja välipitseillä koristettu. Hän oli myös todella iloinen tavatessaan veljensä, jonka hän edellisenä iltana ennen Strassburgiin lähtöään vain vilaukselta oli nähnyt. Jean kiitti häntä ystävällisellä, onnea sädehtivällä katseella ja istuutui pöydän päähän Luciennen ja äidin välille. Hän aukaisi lautasliinansa, ja kamaripalvelija Victor, elsassilaisen arentimiehen poika pyöreine naamoineen ja tyttömäisine silmineen, hän, joka aina vapisi pelosta tehdä nurinpäin, lähestyi Jeania retiisimaljakkoa kantaen, kun Joseph Oberlé, jotain muistiinpanokirjaansa kirjoitettuaan, silitti partaansa ja lausui:

— Tässä näette nyt Jean Oberlén, te isä, sinä Monique ja sinä Lucienne! Minulla on teille kerrottavana häntä koskeva uutinen. Olen sallinut hänen lopullisesti asettua Alsheimiin, tulla tehtailijaksi ja puukauppiaaksi.

Kolmen kasvoille levisi yht'aikaa puna. Victorkin, vavisten kuin haavanlehti, veti pois maljakkonsa.

— Onko se mahdollista! sanoi Lucienne, joka ei tahtonut näyttää äidilleen jo tietävänsä asiasta. Eikö hän suoritakaan loppuun referendaarien oppimäärää?

— Ei.

— Vapaaehtoisena oltuaan hän siis tulee ainiaaksi tänne?

— Niin, ainiaaksi meidän luoksemme.

Liikutuksen toinen aste on joskus vielä kiihkeämpi kuin ensimmäinen. Luciennen silmät räpyttivät nopeammin ja kostuivat. Hän nauroi ja itki yhtä aikaa; hänen punaisilla huulillaan väreili lukemattomia helliä sanoja.

— Voi, hän sanoi, kuinka hyvä! En tiedä, hyödytkö sinä tästä, Jean, mutta meille on parempi näin!

Hän oli tosiaankin soma tällä hetkellä, nojatessaan veljeensä vilpittömästä ilosta väristen.

— Kiitän sinua, sanoi rouva Oberlé katsellen vakavasti miestänsä ja koettaen arvata, mikä häneen oli vaikuttanut, kiitän sinua, Joseph. En olisi uskaltanut sitä sinulta pyytää.

— Mutta, kuten näet, rakkahani, vastasi tehtailija kumartaen, kun ehdotukset ovat järkevät, niin suostun niihin. Olen muutoin niin vähän tottunut kiitokseen, että näin kerrakseen se tuntuu hyvältä. No niin, meillä oli juuri äsken ratkaiseva keskustelu. Puunostajani tulee huomisesta aikain ottamaan Jeanin mukaansa muutamille metsänhakkuupaikoillemme. Kuten tiedät, en koskaan anna ajan hukkaan kulua.

Rouva Oberlé huomasi iso-isän ojentavan jäykkää kättään häntä kohden; hän otti taulun, jota se piteli ja luki seuraavat rivit:

— Se on elämäni viimeinen ilo.

Onnea ei kuitenkaan kuvastunut vanhuksen kasvoilla, jotka olivat käyneet ilmeettömiksi kuin naamari, joll'ei poikaan kiinnitetty terävä katse lie ollut sen ilmaisua: poikahan oli antanut Elsassille takaisin yhden sen lapsista ja perheen liikkeelle työn jatkajan. Hän oli hämmästynyt ja ihastuksissaan. Kaikki muut olivat samoin, ja syöminen unohtui. Palvelijakin unohti tarjoamisen ja ajatteli, miten tärkeänä hän esiintyisi, julistaessaan keittiössä ja kauppalassa: »Jean herra on päättänyt ottaa sahan johdon! Hän ei enää lähde maasta!» Hetkisen aikaa nuo neljä, jotka joka päivä kokoontuivat harmaasta vaahterasta tehtyyn ruokahuoneeseen, uneksivat siellä kukin omia unelmiaan, miettivät omia mietteitään. Toisille siitä kertomatta he näkivät hengessään, mitä seurauksia tämä tapahtuma oli mahdollisesti ja luultavasti tuova kullekin; jokaista kiusasi ajatus, että huominen tulisi olemaan aivan toista, kuin mitä he olivat otaksuneet. Oli kuin olisi jokin kukistunut: vanhat tottumukset, vanhat suunnitelmat, vuosia siedetty ylivalta, jolle oli alistuttu. Jotain sekasortoon ja hämminkiin joutunutta yhtyi iloon uutisesta.

Nuorin joukosta vapautui ensin. Lucienne virkkoi:

— Emmekö syö aamiaista siksi, että Jean on kanssamme? Rakkahin, tällä hetkellä näet meistä kuvan sellaisina, kuin olimme ennen tuloasi, emme tosin aina, mutta joskus: tuollaisia äänettömiä olentoja, jotka tuumailevat vain itsekseen. Tämähän on aivan jälleennäkemisen suloisuuden vastakohta. Emmehän huoli enää alottaa tuota vanhaa leikkiä, eikö totta?

Hän alkoi nauraa, ikäänkuin eivät vast'edes mitkään väärinkäsitykset voisikaan tulla kysymykseen. Hän laski sukkelaa pilaa heidän äänettömistä aterioistaan, Alsheimin iltakutsuista, jotka päättyivät yhdeksältä, sen harvoin nähdyistä vieraista ja Strassburgista tulleen kutsun suuresta merkityksestä. Ja kaikki muut salaisesti yllyttivät häntä moittimaan menneisyyttä; sen oli päätöksellään kuin poispyyhkäissyt tuo nuori mies, joka siinä nyt ylen onnellisena, omana herranaan istui ja hämmästyneellä ihailulla tutki ja tarkasti sisartaan.

— Ja nyt, päätti Lucienne puheensa, muuttuu kaikki. Tästä lokakuuhun on meitä täällä Alsheimin suojissa viisi neljän asemesta. Sitten menet tosin vapaaehtoiseksi, mutta sitähän ei kestä kuin vuoden ja sitä paitsi saat kai lomaa, eikö niin?

— Joka sunnuntaiksi.

— Tuletko kotiin yöksi, lapseni? kysyi rouva Oberlé.

— Luullakseni tulen lauvantai-iltaisin.

— Sinun sotilaspukusi on kaunis, sanoi Lucienne, sellainen ruiskukan-sininen Attila-nuttu keltaisine nyöreineen, mustat saappaat ja keihäs… mutta varsinkin pidän hylkeennahkaisesta husaarilakista mustankirjavine jouhitöyhtöineen ja valkoisesta päällysnutusta, jotka kuuluvat paraadipukuun… Se on armeijamme kauneimpia.

— Niin, Saksan armeijan kalleimpia, kiiruhti rouva Oberlé lisäämään, korjatakseen tyttären varomattomia sanoja, sillä iso-isä oli tehnyt kädellään liikkeen, ikäänkuin pyyhkien jotain pöytäliinalta.

Joseph Oberlé lisäsi nauraen:

— Niin, ja samoin sen kalleimpia. Olet saanut minulta suuren lahjan, Jean, kun annoin sinun valita yhdeksännen reiniläisen husaarirykmentin: siitä jutusta en pääse vähemmällä kuin kahdeksalla tuhannella markalla.

— Luuletteko todella, että se on niin kallista?

— Olen varma siitä. Eilen vielä salaneuvos von Boscherin luona mainitsin kahdelle upseerille summat, joita pidin oikeina, eikä kukaan vastustanut. Virallisesti tulisi jalkaväessä vapaaehtoisen menojen nousta kahteen tuhanteen kahteensataan markkaan, itse asiassa nousevat ne neljään tuhanteen; tykkiväessä kahteen tuhanteen seitsemäänsataan, itse asiassa viiteen tuhanteen, ja ratsuväessä on ero vielä suurempi, ja jos joku väittää koko jutusta pääsevän muka kolmella tuhannella kuudellasadalla, laskee hän pilaa; menot saa laskea seitsemäksi, kahdeksaksi tuhanneksi markaksi. Niin minä väitin ja siinä pysyn…

— Se tulee siitä, että rykmentissä on hienoa väkeä, isä, keskeytti
Lucienne.

— Niin, tosiaan — varakasta väkeä.

— Niin, ja myös ylhäistä, ja heidän joukossaan rikkaiden tehtailijain poikia Reinin varsilta.

Isä ja Lucienne hymyilivät toisilleen nopeaa ymmärtämisen hymyä. Jean yksin sen huomasi. Tytön terävät huulet olivatkin vain tuskin myhähtäneet. Hän jatkoi:

— Vapaaehtoiseksi pyrkijöitä on niin paljon, että tulee ajoissa pitää varansa.

— Jo kolme kuukautta sitten puhuin päällikkösi kanssa. Hän suosittaa sinua useammille muille.

Lucienne virkahti ajattelemattomasti:

— Sinäpä voisit juuri tuoda muutamia heistä tänne! Sepä olisi hauskaa!

Jean ei vastannut. Rouva Oberlé punastui, kuten usein muulloinkin, kun hänen läsnäollessaan tuli lausuttua sananen liikaa. Lucienne nauroi yhä vielä, kun iso-isä lakkasi syömästä ja vaivalloisesti käänsi tyttärentyttäreen päin valkohapsisen surullisen päänsä, joka tutisi niin, että se kelle tahansa olisi ollut tuskallista. Vanhan elsassilaisen silmät puhuivat varmaan selvää kieltä, sillä nuoren tytön hymy pakeni; hän liikahti hieman kärsimättömästi, ikäänkuin sanoen: »Oh, en huomannut teitä!» ja kumartui isänsä puoleen, tarjotakseen hänelle Wolxheimin viiniä, mutta itse asiassa päästäkseen nuhteista, joiden tunsi uhkaavan itseään. Juuri kuin yhteisestä sopimuksesta, olla pitkittämättä asiaa, alkoivat Joseph Oberlé, Jean ja äiti puhua vapaaehtoisesta sotapalveluksesta ja Pyhän Nikolain kasarmista Strassburgissa, mutta nopeasti, tuhlaten sanoja, innonosotuksia ja turhia liikkeitä. Ei kukaan uskaltanut kohottaa silmiään vanhukseen. Philippe Oberlén katse seurasi yhä, leppymättömänä kuin omantunnontuska, ajattelemattomaan, loukkaavaan puheeseen syypäätä Luciennea. Aamiainen loppui lyhyeen, sillä olo kävi aivan tukalaksi, kun iso-isä vastasi »ei» miniänsä pyyntöön unohtaa Luciennen sanat ja kieltäysi syömästä.

Hiukkasta myöhemmin otti Lucienne puutarhan käytävällä kiinni veljensä, joka oli lähtenyt edeltä ja poltteli sikaaria. Kuullessaan Luciennen tulevan takanaan, hän kääntyi. Tyttö ei enää nauranut. Hän ei ollut pannut hattua huolimatta tuulesta, joka pörrötti hänen tukkansa, vaan hän juoksi, valkea villahuivi hartioilla, enää ajattelematta miellyttää, ja häneen oli äkkiä tullut jotain intohimoista ja hallitsevaa.

— Näitkö? sanoi hän. Sehän on sietämätöntä!

Jean puhalsi muutaman kerran, kourillaan suojaten sytytettyä tulitikkua, ja virkahti sitten, heittäen pois hehkuvan tikunpään:

— Epäilemättä, pienokainen, mutta täytyy osata kärsiä…

— En ole mikään pienokainen, keskeytti Lucienne vilkkaasti, olen päinvastoin aika-ihminen, jonka täytyy päästä täysin selville kanssasi. Olemme olleet liian kauan erossa, rakkahin, meidän täytyy tuntea toisemme. Minähän tuskin tunnen sinua, sinä et lainkaan minua. Ole huoletta, minä autan sinua; sitä varten tulinkin.

Jean katsahti ihaillen tuohon kauniiseen, rajusti kiihtyneeseen olentoon, joka niin avonaisesti lähestyi häntä. Sitten, tyyneydestään luopumatta ja tuntien sekä oman osansa että miehenarvonsa vaativan pysymään arvokkaana, hän alkoi Luciennen rinnalla astua käytävää, jota toisella puolen reunusti pitkälti puutiheikkö, toisella nurmikenttä.

— Voit puhua, Lucienne, saat olla varma…

— Vaitiolostasiko? Kiitos, mutta tänään en sitä tarvitse. Haluan selittää sinulle suoraan, mitä ajattelen eräästä asiasta, enkä tee siitä mitään salaisuutta. Vieläkin kerran sanon, että se on sietämätöntä. Täällä ei voi mitään lausua Saksasta tai saksalaisista, ilman että sitä heti pidetään pahana. Sanoppa sanakaan kiitokseksi tai vaikka vain jotain oikeudenmukaista kotilaisten läsnäollessa, heti äiti puree huuliaan ja isoisä häpäisee minua julkisesti palvelijain kuullen, kuten äsken. Onko väärin sanoa vapaaehtoiselle: »Tuethan upseeritovereitasi kanssasi Alsheimiin?» Voimmeko estää sinua palvelemasta saksalaisessa rykmentissä saksalaisessa kaupungissa, missä päällikköinäsi on upseereja, jotka, jos kohta ovatkin saksalaisia, silti ovat täysin hienoja ihmisiä?

Hän käveli hermostuneesti ja kierteli oikealla kädellään kultaketjuja, jotka koristivat malvanväristä röijyä.

— Jospa tietäisit, Jean-rukka, miten olen kärsinyt vapaudenpuutteesta kodissamme ja vanhempain suuresta erimielisyydestä kasvatuksen suhteen, jonka ovat meille antaneet! Miksi he sitten ovat ollenkaan sitä minulle antaneet?

Nuori mies nosti huuliltaan sikaarin, jota hän poltteli.

— Isähän vain onkin tahtonut kasvatustamme tällaiseksi, Lucienne.

— Hän yksin käsittääkin asiat!

— Oh, kuinka voit noin puhua äidistäsi!

— Koeta ymmärtää minua, vastasi Lucienne hämilleen tulematta, en ole niitä, jotka lausuvat ilmi vain puolet ajatuksestaan ja toisen puolen niin kaunisteltuna, ett'ei sitä enää tunne. Rakastan äitiä paljon, enemmän kuin luuletkaan, mutta minä arvostelen häntä. Hän ymmärtää taloudenhoitoa, hän on hieno nainen, hän omaa hiukan kirjallista aistia, mutta yleisiä asioita hän ei käsitä. Hänen maailmansa ei ulotu Alsheimia kauemmaksi. Isä on paljoa paremmin ymmärtänyt asemamme Elsassissa; häntä ovat opastaneet kauppaetunsa ja kunnianhimoinen pyrkimyksensä…

Jean näytti ikäänkuin kysyvän:

— Mistä pyrkimyksestä puhut?

Lucienne jatkoi:

— Hämmästytän sinua; niin, pikku tytöksi, kuten minua nimitit, tunnunkin kai sinusta uskaliaalta, jopa röyhkeältä. Eikö totta?

— No, hiukan.

— Minä vain koetan ehtiä ennen omaa arvosteluasi, koetan estää sinua kuluttamasta hukkaan aikaa vertaileviin psykoloogisiin mietiskelyihin. Sinä olet juuri saapunut, minä olen tullut kasvatuslaitoksesta jo kaksi ja puoli vuotta sitten; saat siis käyttää hyödyksesi kokemustani. No niin, siitä ei ole epäilystäkään: isä on kunnianhimoinen. Hänellä on kaikki edellytykset menestykseen: rautainen tahto vallanalaisiaan vastassa ja paljon alistuvaisuutta muitten suhteen, varallisuutta ja terävä-älyisyyttä, joka tekee hänet etevämmäksi kaikkia täkäläisiä saksalaisia tehtailijoita ja virkamiehiä. Sanon sinulle edeltäpäin, että nyt kun hän on vallanpitäjäin suosiossa, sinä ennen pitkää saat nähdä hänet edustaja-ehdokkaana…

— Mahdotonta, Lucienne!

— Ehkä, mutta niin käy varmasti. En tahdo sanoa, että hän tulee edustamaan Obernaita, mutta jotain muuta Elsassin osaa; hänet nimitetään, koska hallitus häntä kannattaa, ja hän siihen kannatukseen panee arvoa. Sinä et ehkä ottanut tätä kohtaa mukaan laskuihisi, kun päätit palata Alsheimiin? Arvaan, että saatan sinut pahoillesi. Olet näkevä vielä paljon muuta. Sinun täytyy saada tietää, rakas Jean, — hän pani painoa sanalle »rakas», — että kodissamme ei ole leikin sijaa. Se on auttamattomasti särössä.

Jean ja Lucienne vaikenivat hetkeksi, sillä portinvartijan maja oli lähellä; sitten he kääntyivät ruohokentän päässä ja läksivät toista käytävää, joka johti talolle.

— Auttamattomastiko? Niinkö luulet?

— Lapsi vain voisi sitä epäillä. Ei isä muuta ajatustaan eikä rupea uudelleen ranskalaiseksi, koska se olisi samaa kuin luopua tulevaisuudentoivoista ja monista kauppaeduista; äiti ei liioin, koska hän on nainen ja hänelle saksalaistaminen merkitsisi samaa kuin kuolettaa tunne, jota hän pitää ylevänä; et suinkaan aikone käännyttää iso-isää? No niin?

Hän pysähtyi ja asettui Jeanin eteen.

— No niin, rakkahani, koska et voi palauttaa rauhaa lempeydellä, palauta se voiman avulla. Älä luule voivasi pysyä puolueettomana. Vaikkapa sitä haluaisitkin, eivät olosuhteet sitä salli, siitä olen varma. Yhdy minuun ja isään, jos kohta et kaikissa asioissa ajattelisikaan samoin kuin me. Olen koettanut tavata sinua, pyytääkseni sinua meidän puolellemme. Kun äiti huomaa, että hänen molemmat lapsensa arvelevat hänen olevan väärässä, ei hän enää pidä niin lujasti kiinni lapsuudenmuistoistaan; hän kehottaa isoisää välttämään moisia mielenosotuksia kuin tämänaamuinen, ja ateriamme muistuttavat silloin vähemmän turnajaistaisteluja. Me hallitsemme. Sehän on kaikki, mitä voimme toivoa. Suostuthan? Isä sanoi aamulla ohimennen, ettet juuri erittäin suosi saksalaisia. Mutta ethän heitä vihaakaan?

— En.

— Minä pyydänkin vain suvaitsevaisuutta ja huomaavaisuutta heitä, se on, meitä kohtaan, jotka olemme tekemisissä heidän kanssaan. Sinä olet ollut kymmenen vuotta Saksassa, menettelet vain täällä samoin kuin siellä: ethän esimerkiksi mene pois huoneesta, kun joku heikäläisistä tulee meille?

— Epäilemättä en. Mutta katsos, Lucienne, vaikka menettelen toisin kuin äiti, koska saamani kasvatuksen kautta voin sietää sellaista, mikä hänestä on inhottavaa, en kuitenkaan voi häntä soimata. Minusta hänellä on liikuttavia syitä olla sellainen, kuin hän on.

— Liikuttavia?

— Niin.

— Minusta ne ovat järjettömiä.

Jeanin vihreät ja Luciennen vielä helakamman vihreät silmät katsahtivat kysyvästi toisiinsa. Vakavina mittailivat molemmat nuoret toisiaan, kasvoissa hämmästynyt, uhkamielinen ilme ja ajattelivat: »Onko tuo sama tyttö, jonka äsken näin niin hymyilevänä ja hellänä? — Tuo velikö minua vastustaa, joka on saanut saman kasvatuksen ja jonka tulisi antaa minulle myöten, vaikkapa, vaan siksi, että minä olen nuori ja hän niin onnellinen minut jälleen tavatessaan.» Lucienne oli tyytymätön. Tässä ensi kohtaamisessa törmäsivät, vastakkain Luciennen isältä perimä kiihkeys ja Jeanin taipumaton tahto, joka oli äidin lahja pojalle. Lucienne keskeytti äänettömyyden. Hän kääntyi eteenpäin kulkemaan ja, sanoi päätään puistellen:

Kyllä minä ymmärrän, että sinä luulet löytäväsi äidissä uskotun, ystävän, jolle voi avata koko sydämensä. Hän ansaitsee kaikkea kunnioitusta, rakkahani. Mutta sittenkin erehdyt. Olen sitä koettanut. Hän on tai kuvittelee olevansa ylen onneton. Kaiken, mitä hänelle sanoo, hän heti vetää esiin todistuskappaleena omissa riidoissaan. Jos sinä esimerkiksi tahtoisit naida saksalaisen…

— Ei, voi ei!

— Otaksutaan niin… Silloin menisi äiti alituisesti isän luo, sanoen: »Tämä on kauheaa! Se on sinun syysi, sinun!» Ja jos tahtoisit naida elsassittaren, niin äiti käyttäisi sitä hyödykseen ja sanoisi: »Hän on minun puolellani, sinua vastaan, sinua, sinua!» Ei, rakkahin, oikea uskottusi Alsheimissa on Lucienne.

Hän tarttui Jeanin käteen ja käynnissään pysähtymättä kohotti häneen nuoruutta ja elämää hehkuvat kasvonsa.

— Usko sinä minua; olkaamme suorat toisillemme. Sinä et juuri tunne minua siitä saakka, kun olet ollut matkoilla; minä hämmästytän sinua. Sinä näet minussa suuria vikoja: olen ylpeä, uhrauksiin milt'ei kykenemätön olento, usein miellyttämishaluinen, mutta olen suora. Noina päivinä tuloasi odottaissani toivoin itselleni kestävää iloa, sitä iloa, että sinä, joka olet nuori, olet luonani ja ymmärrät minua. Minä kerron sinulle kaikesta, mikä elämässäni on tärkeätä, kaikesta, mitä olen päättänyt toimittaa… Minulla ei ole ketään täällä, jolle kokonaan uskoutua. Et voi aavistaa, miten olen siitä kärsinyt… Tahdotko?

— Voi, tahdon!

— Sinä kertoisit minulle ajatuksiasi, mutta varsinkin puhuisin minä sinulle. Enkä minä sitten enää tunne tukehtuvan! täällä kodissa, kuten usein ennen… Minulla on niin paljon sanottavaa sinulle… Ja täten voimme jälleen saavuttaa suhteeseemme hiukan sydämellisyyttä, jota siitä on puuttunut, ja hiukan verran myöhäistä siskoudentunnetta… Mitä mietit?

— Tätä koti-raukkaa.

Luciennen katse lensi yli liuskakivikaton, joka kohoasi hänen edessään. Hän olisi mielinyt sanoa: »Jospa tietäisit, miten surullinen se todella on!»

Sitten syleili hän veljeään ja virkkoi hänestä erotessaan:

— En ole niin paha, kuin voisit luulla, enkä niinkään kiittämätön äitiä kohtaan. Menen häntä tapaamaan puhuakseni hänen kanssaan kotiintulostasi. Hän varmaan kaipaa lausua onnensa jollekulle.

Lucienne erosi veljestänsä, kääntyi vielä kerran hymyilläkseen hänelle, ja kuin ruhtinatar huolettomasti ja tottuneesti astellen sekä toisella kädellään kiinnitellen neuloja, jotka tuskin pitivät koossa hänen kävelystä ja tuulesta pörrööntyneitä hiuksiaan, kulki hän viidenkymmenen askelen matkan, joka hänellä oli ulkoportaille, ja katosi.

IV.

KOTILIEDEN VARTIJAT.

Kun Lucienne oli jättänyt veljensä, kiersi Jean talon, kulki puoliympyräisen talli- ja vaunuvajapihan poikki, sitten suuren, aidatun kasvitarhan läpi, ja avattuaan syrjäportin, joka oli aivan sen äärimmäisessä kolkassa oikealla, oli hän tullut kedolle, Alsheimin kylän takalistoon. Hänen ensimmäinen ilontunteensa oli jo vähentynyt, laimentunut. Hän oli jälleen kuulevinaan sanat, jotka niin syvälle olivat painuneet hänen mieleensä ja nyt palasivat muistiin äänenpainoineen, lausujainsa kuvien ja liikkeitten kerällä. Hän ajatteli »surullista taloa» tuolla tiluksien raja-aituuksen luona, ja hän kärsi tuskaa muistellessaan, miten toisenlaiseksi hän kuluneina vuosina oli kuvaillut vastaanottoa Alsheimissa, miten hän tuolla kaukana, Euroopan ja Itämaiden teitä ja kaupunkeja vaeltaissaan, oli tuntenut miltei uskonnollista hartautta, kun hän ajatteli: »Äiti, isä! sisko! Voi, ensi päivääni kotona isän myönnyttyä!» Ensi päivä oli alkanut. Tähän saakka se tuskin oli vastannut muinoista unelmaa.

Ilmakin oli ruma. Jeanin edessä levisi metsäisten, huippenevien Vogeesien juurella Elsassin alaston tasanko harvoille puuriveineen. Mereltä puhaltava pohjatuuli, joka täytti laakson pitkillä valitusvirsillään, ajeli taivaalla tummia pilviä, särjettyjä ja taas kasattuja kuin kesantopellon vaot, sadetta ja rakeita uhkaavia pilviä, jotka alkoivat kerääntyä tiheiksi joukoiksi ja vieriä etelään päin Alppien rinteitä kohti. Oli kylmä.

Mutta katsahtaessaan vasemmalle, tuonne, missä maat hiukan alenivat, Jean huomasi puuryhmään päättyvän lehtikujan, jonka hän jo aamulla oli nähnyt, ja tunsi uudelleen, että nuoruuden ääni kutsui häntä sinne. Vakuutettuaan itseänsä siitä, ett'ei kukaan kotitalon ikkunasta vakoillut hänen askeliaan, hän painui polulle, joka kiersi kylän ympäri.

Oikeastaan ei tuo polku ollut muuta kuin työhönsä menevän tai työstä palaavan väen tallaamia jalanjälkiä. Se seurasi melkein vaunuvajain, sikoläättien, navettain, jyväaittain, matalan aituuksen ympäröimien tunkioiden, kanakoppelien, sanalla sanoen, Alsheimin talojen ulkohuoneiden mutkikasta riviä; talojen pääsivu oli toisella puolen, maantien varrella, tai ainakin oli siellä valkea muuri, ajoportti ja korkea silkkiäispuu sen pielessä. Nuori mies asteli nopeasti kovaksi poljetulla tiellä. Hän kulki kirkon ohi, joka kellonmuotoisine liuskakivikattoineen ja metallisina huippuineen neliskulmaisena kohosi melkein keskellä Alsheimia, ja saapui neljän mahtavan pähkinäpuun välille, jotka olivat kylän viimeisen arentitalon tunnusmerkki, kaunistus ja suoja. Siitä alkoivat Xavier Bastianin, Alsheimin kylänvanhimman, Joseph Oberlén entisen ystävän, vaikutusvoimaisen, rikkaan ja isänmaallisen miehen tilukset, jonka luo Jean oli menossa. Viereiseltä pihalta kuului varstojen kolketta. Siellä olivat varmaan työssä Ramspacherin, Bastianin vuokraajan, muhkeat, kauniit pojat; toinen oli jo suorittanut palveluksensa Saksan armeijassa ja toisen piti astua sotaväkeen marraskuussa. He puivat vajassa vanhaan tapaan. Joka syksy, joka talvi, kun viljavarat vähenivät myllärin luota ja ulkona oli paha ilma, levittivät he muutamia lyhteitä katoksen alle, ja varstat kolkkivat vilkkaasti ja hyppelivät kuin rehevään heinikkoon lasketut varsat. Ei mikään ollut murtanut vanhojen tapojen valtaa.

— Entiselläsikö olet, Alsheim! mutisi Jean.

Niin hartaasti kuin hän halusikin pysyä tuntemattomana, lähestyi hän kuitenkin veräjää, joka johti pelloille päin; ja vaikka riisutut kärryt estivätkin häntä näkemästä työskentelijöitä, katseli hän ystävällinen hymy huulillaan vanhan arentitalon pihaa. Se oli kuin kuja molemmilla sivuillaan rakennuksia, jotka olivat paljaita hökkeleitä, hiukan maata hirsien välillä, todistus kastanjapuun kestävyydestä, josta puulajista ovipielet, ristiparrut, parvekkeet ja ikkunain puitteet olivat tehdyt. Kukaan ei kuullut hänen tuloaan, kukaan ei häntä huomannut. Hän jatkoi kulkuaan ja hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Sillä heti Ramspacherin arentitilan takana katosi tie suoran kulman tehden kirsikkapuukäytävään, joka johti kauppalasta herra Bastianin asunnolle. Ei ollut luultavaa, että kylänvanhin tällä synkällä ilmalla olisi kaukana kodistaan. Hetkisen perästä Jean saisi puhutella häntä, hän tapaisi Odilen, hän keksisi kyllä keinon saadakseen tietää, oliko tyttö kihloissa.

Odile: koko Jeanin aikaisin lapsuus oli täynnä tuota nimeä. Herra Bastianin tytär oli ollut Luciennen ja Jeanin leikkitoveri ennen vanhaan, kun herra Oberlén luopumus ei ollut vielä varma eikä maassa tunnettu. Myöhemmin oli Odilen suloinen kuva väikkynyt Jeanin mielessä Münchenin kymnaasissa, kun hän Alsheimia ajatteli, kuva tuosta puolikasvuisesta tytöstä, jonka Jean loma-ajoillaan näki sunnuntaisin kirkossa, ja jota hän tervehti, joskaan ei lähestynyt herra tai rouva Oberlén läsnäollessa; mutta tyttö kuljeskeli viinitarhoissa viininkorjuuaikana tai asteli metsissä, ja aina oli hänellä varalla hymy tai sananen Luciennelle ja Jeanille, tavatessaan heidät tienkäänteessä. Mikä salainen tenho oli tuossa Alsheimin tytössä, joka oli milt'ei kokonaan kasvanut maaseutuelämässä, lukuunottamatta paria, kolmea vuotta Pyhän-Äidin nunnain luona Strassburgissa, tuossa Luciennen suhteen yksinkertaisessa, hiljaisessa ja totisessa tytössä, jossa ei ollut hiluistakaan maailmannaista? Se oli varmaan sama tenho kuin hänen synnyinmaallaan. Jean oli hänet jättänyt, kuten Elsassin, voimatta unohtaa. Hän oli pidättäytynyt näkemästä Odilea viimeisellä lyhyellä käynnillään Alsheimissa, koettaakseen ja huomatakseen, tokko muisto Odilesta kestäisi pitkää, lukuihin ja matkoihin kuluvaa eroaikaa. Hän oli ajatellut: »Jos hän tällä välin menee naimisiin, osottaa se, ett'ei hän koskaan ole minua ajatellut, enkä minä aio häntä surra.» Hän ei ollut naimisissa. Ei ollut syytä luulla, että hän olisi kihloissa. Ja varmaan Jean nyt saisi hänet nähdä.

Hän päätti olla kulkematta käytävää, jonka kauneudestaan kuulut tuomet vartioivat Bastianin tilaa. Kauppalan väki, hajalliset työmiehet läheisellä kedolla, niin vähän kuin heitä olikin, olisivat saattaneet tuntea tehtailijan pojan hänen mennessään Alsheimin kylänvanhimman luo. Hän seurasi lehtokujan viereistä pensasaitaa leikattuine paatsamineen, kulkien milloin punaisella peltomullalla, milloin kapealla ruohokaistaleella, jonka aura oli jättänyt koskemattomaksi ojan reunalle. Hänen jäljissään seurasi varstain kolke vajasta, hälveten välimatkan suuretessa ja haihtuen tuuleen. Jean tuumaili:

»Miten lähestyä herra Bastiania? Miten ottaa hän minut vastaan? Oh, minä tulen vain; he arvelevat, ett'en tiedä niin tarkoin kaikkia asioita!»

Parin sadan metrin päässä etelään arentitalosta päättyi tuomikäytävä, ja lehto, joka näkyi niin kauas, levisi kylvöpeltojen keskeen. Kauniit puut, tammet, plataanit ja jalavat, muodostivat tuon paraillaan lehdettömän metsikön, jonka suojissa ikivihannat kuuset, evonymus-pensaat ja laakerit kohottivat runkojaan. Jean seurasi aitaa sen mutkaillessa apilasniityn läpi aina karkeatekoiselle, maalinsa menettäneelle ja puoli-laholle portille, joka seisoi siinä pieliensä välillä. Ojaan heitetty hiekkakivilohkare oli siltana. Paatsama-aitaa korkeampia laakeripuita kohosi portinpylväitten kummallakin puolella ja ne estivät näkemästä kahta metriä kauemmaksi. Kun Jean läheni, pyrähti rastas kirkuen lentoon. Hän muisti, että tuli pistää kätensä aidan raosta nostaakseen rautahakaa. Hän aukaisi siis portin ja tunkihe rohkeudestaan hiukan levottomana ylen kapean ja harvoin käytetyn lehtikujan kautta, missä pahat oksat hankasivat häntä housuista sukkiin saakka, ulos hiekoitetulle aukiolle, kiersi lukuisain tiheäin pensaikkojen ohi, joita puksipuut reunustivat, ja saapui talon kohdalle Alsheimin vastaiselta puolelta. Siellä kas voi yli sadan vuoden vanhoja, puoliympyrään istutettuja plataaneja, jotka suojasivat pientä ruohokenttää ja levittivät oksiaan vanhan, matalan ja jykevän, kaksiparvekkeisen, leveäräystäisen talon tiilikaton ylitse. Ruokakellarit, viinikuurnahuoneet, vajat ja mehiläistarha olivat jatkona päärakennukselle, joka kertoi vanhan porvarillisen Elsassin hyvinvoinnista, iloluontoisuudesta ja yksinkertaisuudesta.

Nämä Jeanille muinoin tutut paikat pidättivät häntä vastustamattomalla vetovoimalla, ja hän tarkasteli vielä kerran plataaneja, kattoa ja parvekkeen ikkunaa, josta muratteja riippui alas; hän aikoi juuri astua ne muutamat askelet, jotka vielä erottivat hänet puoliavoimesta ovesta, kun kynnykselle ilmestyi kookas mies, joka vieraan huomatessaan teki hämmästyksen liikkeen. Mies oli Xavier Bastian. Koko Ersteinin kihlakunnassa ei löytynyt yhtäkään kuusikymmenvuotiasta, joka olisi ollut yhtä reipas ja yhtä nuori mieleltään. Hartiat olivat leveät, mahtava pää yhtä leveä niin ylhäältä kuin alhaalta, hiukset aivan valkeat ja pieniin päällekkäisiin tukkuihin jakaantuneet, parta ja viikset ajellut, nenä suuri, silmät kauniit ja harmaat, huulet kokoon puristetut, ja koko kasvoissa ylpeyden ilme, ominainen niille, jotka eivät koskaan ole mitään pelänneet. Hän oli puettu pitkään takkiin, jolle muutamat mainittavammat elsassilaiset ovat pysyneet uskollisina sellaisissakin kylissä kuin Alsheim, jossa asukkailla ei ole mitään erikoispukua, ei edes muistoa, että sellaista olisi käytettykään.

Nähdessään Jean Oberlén, jota hän oli polvellaan hypittänyt, hän siis hämmästyi.

— Sinäkö, lapseni? sanoi hän Elsassin murteella, jota hän puhui useammin ja sujuvammin kuin ranskaa; mikä sinut tänne tuo?

— Eipä juuri mikään, herra Bastian, joll'ei se, että olen palannut kotiin.

Hän ojensi kätensä vanhalle elsassilaiselle. Tämä tarttui siihen, puristi sitä, ja yhtäkkiä katosi hänestä iloisuus, jolla hän oli ottanut Jeania vastaan, sillä hänelle juolahti mieleen ajatus: »Kymmeneen vuoteen ei isäsi ole tullut tänne, kymmenen vuotta ovat perheemme olleet toistensa vihollisia.»

Ja vain kuin vastaukseksi itselleen ja vastaväitteet haihduttaakseen hän sanoi:

— Tule kuitenkin sisään, Jean, ei se mitään tee, näin yhden kerran…

Mutta ensi kohtaamisen mielihyvä oli kadonnut eikä palannut enää.

— Kuinka huomasitte, että olin tullut alueellenne? kysyi Jean, joka ei voinut käsittää. Kuulitteko tuloni?

— En, kuulin rastaan äänen. Luulin, että palvelijani, jonka olin lähettänyt Obernaihin korjauttamaan vaunulyhtyjäni, olisi tulossa. Käy saliin, lapseni…

Hän ajatteli kaipauksen ja moitteen sekaisella tunteella: »Niinkuin isäsi, kun hän vielä oli sen arvoinen.»

Käytävässä avasi hän oven vasemmalle ja molemmat astuivat »saliin». Se oli samalla tämän varakkaan porvarin sekä ruoka- että vierashuone, hänen, joka oli perinyt maat ja mannut sekä ikivanhat tavat sarjalta esi-isiä, jotka vasta Alsheimin hautausmaahan olivat vaihtaneet alsheimilaiset kotinsa. Miltei koko se pittoreski kalusto, jonkalaisia vielä tapaa vanhoissa elsassilaisissa maalaistaloissa, oli kadonnut herra Bastianin asunnosta. Ei siellä enää nähnyt leikkauksilla koristettuja kaappeja, ei enää jykeviä tuoleja sydämenmuotoisine selkänojineen, ei seinäkelloja maalattuine kaappeineen eikä ikkunaruuduissa kapeita lyijykehiä. Tuolit, joita oli kovin vähän tuossa avarassa, valoisassa, neliskulmaisessa salissa, pöytä, kaappi ja kohokantinen arkku, jolla seisoi arvoton jäljennös Pietà-veistoksesta, olivat vernissattua pähkinäpuuta. Vanhanaikuinen oli ainoastaan kuvilla kaunistettu fajanssiuuni, joka kantoi strassburgilaisen mestarin Hugelinin nimimerkkiä ja josta herra Bastian oli ylpeä kuin aarteesta. Kauempana huoneessa, uunin ja pöydän välillä, istui noin viidenkymmenen ikäinen nainen; hän oli mustiin puettu, lihavanpuoleinen, kasvojen piirteet säännölliset ja täyteläiset, pää harmaan tukan verhoama, otsa jalo ja miltei rypytön, kulmakarvat pitkät ja kauniit ja silmät etelämaisen tummat, tyyneyttä ja arvokkuutta katseessaan. Ensin loi hän ne Jeaniin ja sitten heti mieheensä, ikäänkuin kysyen: »Kenen luvalla tulee hän meille?»

Hän oli istunut päärmäämässä raitia valkaisemattomasta kankaasta, joka poimuillen valui hänen ympärillään. Nähdessään Jeanin tulevan, oli vaate vaipunut hänen kädestään. Hän jäi mykäksi hämmästyksestä eikä voinut käsittää, että mies toi luokseen isänmaansa hyljänneen isän Saksassa kasvatetun pojan. Kolme rouva Bastianin veljistä oli muinoin sodassa kaatunut ranskalaisten puolella.

— Tapasin hänet tulossa meille, sanoi herra Bastian puolustuksekseen, pyysin häntä astumaan sisään, Marie…

— Hyvää päivää, hyvä rouva, sanoi nuori mies, jota rouva Bastianin hämmästynyt ja kylmä katse oli loukannut, ja hän pysähtyi suuren salin keskelle… Vanhat muistot toivat minut tänne…

— Hyvää päivää, Jean.

Sanat kuolivat, ennenkuin saavuttivat seinän vanhanaikuisine pioonikukkatapetteineen. Niitä tuskin kuului. Sitä seuraava äänettömyys tuntui niin julmalta, että Jean kalpeni, ja herra Bastian, joka oli sulkenut oven ja päätään pudistamalla lähettänyt Jeanin takaa lempeän nuhteen vaimolleen, jonka kaunis, vakava katse ei painunut maahan, ehätti sanomaan:

— En ole kertonut sinulle, Marie, että tänä aamuna näin ystävämme Ulrichin viinimäellämme Pyhän-Odilian vuoristossa. Hän puhui minulle tämän nuorukaisen kotiintulosta Alsheimiin… Hän vakuutti meidän voivan iloita, että hänen sisarenpoikansa asettuu kotimaahan. Hän esitti hänet yhtenä meikäläisistä…

Elsassittaren äänettömille huulille ilmestyi hieno epäilyn hymy, joka kuoli pois, kuten sanatkin. Ja rouva Bastian alkoi ommella. Jean kääntyi ja sanoi kalpeana, enemmän suruissaan kuin suuttuneena, puoliääneen herra Bastianille:

— Tiesin, että perheemme ovat eronneet toisistaan, mutta en luullut sen tapahtuneen siinä määrässä, kuin nyt näen. Jätin Alsheimin niin kauan sitten… Annatte kai anteeksi, että tulin…

— Jää vain tänne, lapseni, jää vain… Minä selitän sinulle… Usko minua, emme kumpikaan kanna sinua kohtaan vihaa…

Vanhus laski ystävällisesti kätensä Jeanin käsivarrelle.

— En salli, että lähdet noin. Ei, koska olet tullut, niin en tahdo, että voisit sanoa minun lähettäneen sinut kunniattomasti pois… Muisto siitä painaisi minua… En saata…

— Ei, herra Bastian, olen täällä liikaa, en voi jäädä, en hetkeksikään.

Hän astui askelen lähteäkseen. Alsheimin ijäkkään kylänvanhimman vankka käsi puristi Jeanin rannetta, jota se piteli. Ääni koveni ja muuttui ankaraksi:

— Heti kohta! Mutta älä ainakaan estä minua osottamasta samaa kohteliaisuutta sinua kuin muita kohtaan, jotka astuvat kynnykseni yli… Se on maan ja talon tapa. Tyhjennä lasi kanssani, Jean Oberlé, tai pidän sinua vieraana tästä alkaen, ja me emme tervehdi enää toisiamme!

Jeanin mieleen johtui, ettei ainoakaan talo Obernain ja Barrin tienoilla, eivät edes vanhimmat ja rikkaimmat, ollut yhtä kuuluisa taidostaan valmistaa viinaa orapihlajan ja seljapuun marjoista ja kirsikoista sekä eloviiniä ja kevätjuomaa. Hän huomasi, että kielto loukkaisi ijäkästä kylänvanhinta, ja tehty tarjous oli keino osottaa sydämellisyyttä siltä sanoilla tai edes ajatuksissa paheksimatta tämän suuren kodin äidin, kuningattaren ja hallitsijattaren menettelyä, hänen, joka yhä ei ollut tietävinäänkään vieraasta, koska vieras oli Joseph Oberlén poika.

— Olkoon menneeksi! sanoi hän.

Heti huusi herra Bastian:

— Odile!

Kädet, jotka tuolla fajanssiuunin luona ompelusta pitelivät, vaipuivat mustan hameen helmaan, ja hetkinen kului, jolloin kolme ihmissielua mitä erilaisimmin tuntein odotti häntä, joka oli ilmestyvä tuolta oikealta, pähkinäpuisen arkun luota, salin perältä. Hän tuli, tuli valoon viereisen huoneen hämäryydestä, sillä välin kuin Jean taisteli liikutustaan vastaan, ajatellen: »Miten hyvä, että olen hänen muistonsa säilyttänyt!»

— Anna vanhinta viinaa, mitä meillä on, pyysi isä.

Odile Bastian oli ensin hymyillyt isälleen, jonka hän näki oven luona; sitten kohotti hän kulmakarvojaan ilmaisten ilonsekaista hämmästystä havaitessaan Jeanin hänen vieressään. Sitten oli hymy haihtunut, kun hän huomasi äidin istuvan työpöydän yli kumartuneena, äänettömänä ja kuin vieraana kaikelle, mitä sanottiin ja tehtiin hänen ympärillään. Silloin oli hänen povensa kohoillut, vastaus takertunut kurkkuun huulille ennättämättä, ja Odile Bastian, joka oli kyllin älykäs aavistaakseen loukkauksen suuruutta, kyllin nainen ollakseen lisäämättä muiden salaista tuskaa, oli vain hiljaa totellut. Hän oli etsinyt avaimen kaapin laatikosta, lähestynyt kohokantista arkkua, ja varpailleen nousten ja nojaten kättään tuon kaksiosaisen kalun kulmaan, hän pää kumarassa kaiveli sen syvissä kätköissä.

Hän oli yhä tuo sama, nyt kehittyneempi nuori tyttö, jonka kuva oli vuosia elänyt Jeanin muistossa ja seurannut häntä maailman läpi. Ei voinut sanoa, että hänen kauneutensa oli säännöllistä lajia. Ja kuitenkin oli hän kaunis: se oli voimakasta ja kirkasta kauneutta. Hän muistutti Elsassia esittäviä kuvia, joita näkee Ranskan muistoksi tehdyissä kuvapatsaissa ja tauluissa, noita kuumaverisen ja sotaisen veren synnyttämiä naisia, jotka harmia hehkuen asettuvat uljaaseen puolustukseen heikon Lothringin itkiessä heidän vierellään. Hänellä oli sama uljas ryhti, samat kasvot korkeine poskipäineen ja täyteläisine poskineen, jotka päättyivät voimakaspiirteiseen ruusuiseen leukaan; Hänellä tosin ei ollut mustaa nauharuusua, joka ympäröi päätä kuin kaksi siipeä; mutta siten näytti hänen kampauksensa vain alkuperäisemmältä ja tavallisesta poikkeavalta, kun tasaisen kellertävä, vaalea tukka oli keveästi vedetty ohimoille ja sitten sykeröksi päälaelle kierretty, Sama himmeä väri oli pitkillä, hienoilla kulmakarvoilla, silmäripsillä ja vieläpä noissa hiukan harittavissa silmissä, joiden pohjalla uinui voimakas- ja syvätunteinen sielu.

Hetken perästä seisoi herra Bastianin edessä pienellä yksijalkaisella pöydällä kaksi hiottua kristallilasia ja leveä, aivan musta pullo. Toisella kädellä tarttui hän pulloon ja toisella veti hiljaa ulos korkin, joka sitä mukaa kuin se irtaantui suulta, paisui, kosteana kuin heisipuu kevätmahlajasta. Samalla levisi tuleentuneitten hedelmäin tuoksua huoneeseen.

— Se on viidenkymmenen vuoden vanhaa, sanoi herra Bastian, kaataen tipan kumpaankin lasiin.

Vakavana hän lisäsi:

— Juon maljasi, Jean Oberlé, kotiintulosi maljan!

Mutta vastaamatta suorastaan hänelle, yleisen äänettömyyden vallitessa ja katse kiinnitettynä Odileen, joka oli peräytynyt arkun luo ja pystyssä päin, noja-asennossa seisten, hänkin puolestaan tutkistellen katseli synnyinmaahan palannutta lapsuudentoveria, Jean ääneen lausui:

— Ja minä, minä juon Elsassin maljan!

Oli eräs, joka äänen soinnusta ja käden liikkeestä, sen kohottaessa pientä, helmeilevää lasia, ymmärsi, että täällä oli Jeanille Elsass olennoituna ja läsnä. Odile Bastian, tuo kaunis, pitkä tyttö, seisoi liikkumatonna ja nojasi arkkuun, joka hänen ympärilleen loi vaalean varjonsa. Mutta hänen silmissään välähti nopeasti, niinkuin silloin välähtää, kun tuulenhenki päivänpaisteella tuudittaa viljaa. Hän ei kääntänyt päätään, katseli vain yhä suoraan eteensä, ja ainoastaan silmäluomet hitaasti painuivat alas ja sulkeutuivat kiittäen.

Ja siinä olikin kaikki.

Rouva Bastian ei ollut edes kohottautunut. Odile ei ollut sanonut sanaakaan. Jean kumarsi ja lähti.

Kylänvanhin saavutti hänet ulkona.

— Saatan sinut puutarhan toiseen päähän, hän sanoi; sillä on parempi meille, sinulle itsellesi ja isällesi, ettei sinun nähdä tulevan lehtikujasta. On kuin tulisit vain pelloilta.

— Mikä kumma maa on tästä sitten tullut! sanoi nuorukainen vihastuneella äänellä. Koska ette ole samaa mieltä kuin isäni, ette muka voi minua vastaan ottaa, ja jos lähden luotanne, tapahtuu se salaa — ja tämä kaikki siedettyäni loukkaavaa vaiti-oloa, joka oli minulle kyllä raskasta, sen takaan!

Hän puhui siksi ääneen, että hänen sanansa kyllä kuuluivat taloon, josta hän oli vain muutaman askelen päässä. Hän oli tavallista kalpeampi ja kasvoille oli levinnyt surullinen ilme, liikutuksen kuristaessa hänen kurkkuaan.

Herra Bastian veti häntä mukanaan.

— Minulla on toinenkin syy, miksi vien sinut sitä kautta, sanoi hän. Matka tulee siten pidemmäksi, kuin jos saattaisin sinua samaa tietä, jota tulit, ja minulla on sinulle puhuttavaa…

He läksivät hiekottamatonta käytävää, joka plataanien toisella puolen ensin seurasi kasvitarhan reunaa ja sitten kulki pienen metsikön läpi.

— Lapseni, sanoi herra Bastian äänellä, joka oli luja, mutta ilman ankaruutta, sinä et ymmärrä, koska et ole oikeastaan koskaan elänyt keskellämme. Ei tässä ole mitään muutosta tapahtunut. Jo kolmekymmentä vuotta on ollut sellaista, kuin näet…

Aukosta puiden välillä vilahti esiin palanen tasankoa; etäältä siinti
Barrin kellotapuli ja sen takaa sinertävät Vogeesit.

— Ennen muinoin, jatkoi herra Bastian, joka ohimennen osotti maisemaa, oli Elsassimme kuin yksi perhe. Ylhäiset ja alhaiset tunsivat toisensa ja elivät ystävyydessä. Minä olen kuulunut ja kuulun siihen aikakauteen. Ei missään maailmassa ollut toista maata, jossa ylimielisyydellä olisi ollut vähemmän ja hyväntahtoisuudella enemmän sijaa kuin täällä; tiedäthän kyllä, ett'en yhä vieläkään tee erotusta rikkaan ja köyhän, strassburgilaisen porvarin ja vuoristo-huijarin välillä… Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi: meidät on revitty vastoin tahtoamme irti Ranskasta ja meitä on kohdeltu raa'asti, koska emme ole alistuneet… Emme voi nousta kapinaan… Emme voi karkottaa vallanpitäjiä, jotka eivät käsitä elämäämme eivätkä sydäntämme… No niin, siis me emme huoli heitä ystäviksemme, ei heitä eikä niitä meikäläisistä, jotka ovat asettuneet voimakkaamman puolelle…

Hän pysähtyi hetkeksi, tahtomatta lausua ilmi koko ajatustaan, ja jatkoi, tarttuen Jeanin käteen:

— Olet varmaan suutuksissasi vaimolleni tavasta, jolla hän otti sinut vastaan… Mutta ette ole kumpikaan siihen syypäitä, et sinä eikä hän… Siihen asti kuin epäluulo, joka sinua painaa, on poistunut, siihen asti olet mies, joka on Saksassa kasvanut, ja nainen, jonka äsken näit, on isänmaasi… Ajattele sitä… Ei pidä sitä hänelle pahaksi panna… Me miehet emme ole kaikki olleet uskollisia Elsassille; parhaimmatkin meistä hierovat lopuksi sovintoa ja suuremmassa tai vähemmässä määrässä tunnustavat uuden hallituksen. Niin eivät naisemme… Voi Jean Oberlé, minulla ei ole rohkeutta soimata heitä, ei silloinkaan, kun sinä olet kysymyksessä, sinä, josta pidän niin paljon: meidän elsassilais-naistemme menettely, kun he eivät teitä ota vastaan, ei ole mikään tavallinen solvaus, he puolustavat isänmaata, he jatkavat sotaa…

Vanhuksen ryppyiset, punaisiksi käyneet silmät kyyneltyivät…

— Myöhemmin opitte minut tuntemaan, sanoi Jean.

He olivat saapuneet pienen puistikon rajalle, portille, joka oli yhtä lahonnut kuin toinenkin. Herra Bastian aukaisi sen, puristi nuoren miehen kättä ja jäi pitkäksi aikaa metsän laitaan katsomaan, kuinka Jean poistui ja hälveni tasangolle, astuen etukumarassa tuulen vuoksi, joka entistä rajumpana yhä puhalsi. Jean oli alakuloinen syvimpään sydämeensä saakka. Hän tunsi, että isä tulisi olemaan hänen ja jokaisen perheen välillä tässä vanhassa maassa. Hänelle tuotti tuskaa, että tuo talo, jota kohti hän kulki, oli hänen synnyinpaikkansa. Ainoana suloisena muistona tästä ensi päivästä väikkyi hänen mielessään kuva Odilesta, jonka silmät hitaasti, hitaasti sulkeutuivat.

V.

MATKATOVERIT.

Talvi esti tarkoilleen noudattamasta herra Oberlén alkuajatusta Jeanin ammattiinsa kehittämisen suhteen. Lumi, joka yhä peitti Vogeesien huiput, joskaan sitä ei ollut paksulta, teki matkat vaivalloisiksi. Jean kävikin siksi vain pari, kolme kertaa päällysmies Guillaumen keralla metsänhakkuupaikoilla Alsheimin lähiseuduissa sekä Vogeesien äärimmäisissä notkelmissa. Retket kaukaisempiin seutuihin siirrettiin siksi, kunnes ilma lauhtuisi. Mutta Jean oppi kuutioimaan erehtymättä kuusia ja tammia, arvostelemaan niitä kasvupaikan, oksain alaisen rungon korkeuden ja kuoren laadun mukaan, josta voi päättää, onko puu terve, sekä muittenkin seikkojen mukaan, joihin liittyy suuremmassa tai vähemmässä määrässä jonkunlainen arvaamistaito, jota ei voi missään oppia, mutta joka tekee mestarin. Hänen isänsä tutustutti hänet tehdastoimintaan, koneitten johtoon, perheen laillista omistusoikeutta koskeviin asiakirjoihin sekä niihin traditsiooneihin, joita Oberlét viidenkymmenen vuoden ajalla olivat ylläpitäneet kauppa- ja kuljetussopimuksissaan. Sitä paitsi saattoi hän Jeanin kahden strassburgilaisen metsähallitus-virkamiehen yhteyteen. Nämä osottautuivat avuliaiksi ja tarjoutuivat suullisesti selittämään Jeanille uutta metsälakia, josta hän tiesi vielä jotenkin vähän. »Tulkaa minun luokseni toimistoon», sanoi nuorempi heistä, »niin juttelemme; minulta saatte paljon hyödyllisiä tietoja, joita ette opi kirjoista. Sillä laki on laki, mutta hallitus, kas, se on jotain toista!»

Jean lupasi käyttää hyväkseen tarjottua tilaisuutta. Mutta useita viikkoja vieri, ennenkuin hän sai aikaa lähteä kaupunkiin. Sitten maaliskuussa muuttui ilma äkkiä lauhkeaksi, ja lumi suli. Yhdessä viikossa, tavallista paljoa nopeammin, paisuivat joet suunnattomasti, ja Pyhän Odilian takaa kohoavain Vogeesien korkeat huiput, jotka näkyivät Alsheimiin, pukeutuivat tumman- ja vaaleanvihreisiin kesäpukuihinsa, jos kohta rinteiden aukioilla ja teillä oli lunta valkoisenaan. Kävelyretket Alsheimin ympäristössä alkoivat siten tuntua hauskoilta ja rupesivat vastaamaan nuorukaisen lapsuudenmuistoja niistä. Kodissa, vaikka se ei tarjonnutkaan mitään ihannekuvaa perhe-elämästä, ei Jeanin kotiintulon jälkeisen päivän perästä sattunut uudelleen tuskallisia kohtauksia. Jokainen puolue kyllä otti huomioon ja pani merkille sanoja ja tekoja, joita jonakin päivänä saattoi käyttää todistuksina ja kiistan sekä moitteen aiheina; mutta nyt pitivät kaikki jonkunlaista aselepoa, johon eri syyt kutakin pakottivat: herra Oberlé, koska hän ei tahtonut olla väärässä poikansa silmissä, joka pian alkoi olla hänelle hyödyllinen, eikä halunnut tulla syytetyksi ärsyttämisestä; Lucienne taas vaihtelun vuoksi, jonka veljen läsnäolo oli tuonut hänen elämäänsä, sekä vielä laimentumattomassa innossaan kuulla matkajuttuja ja ylioppilasmuistoja; ja rouva Oberlé pelosta tuottaa kärsimystä lapselleen sekä karkottaa hänet, jos antaisi hänen nähdä kotoisen epäsovun. Pohjalta oli kaikki ennallaan. Iloisuutta oli vain pinnalla, rauha näennäistä, aselepoa. Mutta niin kestämättömän kuin Jean tunsikin tuon mielten ja sydänten yhteissoinnun olevan, nautti hän siitä, sillä hän oli vasta viettänyt pitkiä vuosia henkisessä yksinäisyydessä.

Ikävyydet, loukkaukset tulivat toiselta taholta.

Melkein joka päivä oli Jeanilla kävellessään tilaisuus kulkea Alsheimin kylän läpi, joka oli rakennettu molemmin puolin kolmea tietä. Nämä muodostivat kuin hangon, jonka varsi oli vuoristoon ja molemmat piikit tasangolle päin. Teiden risteyksissä oli »Haikaran» majatalo, joka oli kirkon läheisyydessä. Hiukan kauempana, vasemmanpuolisen tien varrella, joka johti Bernhardsweileriin, asuivat Joseph Oberlén saksalaiset työmiehet pienissä taloissa, aivan samantyylisissä, kunkin edustalla pienoinen kasvitarha. No niin, missä osassa Alsheimia Jean näyttäytyikin, täytyi hänen tapaamainsa ihmisten kasvoista ja heidän liikkeistään lukea erilaisia ja aina milt' ei yhtä tuskallisia arvosteluja. Saksalaiset ja heidän vaimonsa, nuo kuriin tottuneemmat ja elsassilaisia taipuvammat työmiehet, jotka pelkäsivät kaikkia ylempiään heitä silti kunnioittamatta, ihmiset, jotka väestön viha oli sulkenut yhteen Alsheimin kolkkaan, ja jotka toivoivat voivansa kerran kostaa, kun heitä olisi enemmistö, — sillä eihän heitä yhdistänyt muihin asukkaihin yhteinen alkuperä, ei sukulaisuussiteet, ei yhteiset tavat eikä yhteinen uskonto — tietysti he eivät tunteneet eivätkä voineet tuntea isäntäänsä kohtaan muuta kuin väliäpitämättömyyttä tai vihamielisyyttä, joka huonosti kätkeysi miesten tervehdykseen ja vaimojen salavihkaiseen hymyilyyn. Mutta useat elsassilaiset olivat vielä suorempia. Ei muuta tarvittu, kuin että Jean oli ryhtynyt sahan asioihin ja että hänet yhtämittaa nähtiin isänsä seurassa, kun jo sama halveksuminen seurasi häntäkin. Hän huomasi ympärillään tuota varovaa ylenkatsetta, jota alhaiso osaa osottaa mahtaville naapureilleen. Eivät metsätyöntekijät, maamiehet, naiset eivätkä lapsetkaan olleet häntä näkevinään, kun hän kulki ohi; toiset menivät sisään taloihinsa; toiset, varsinkin vanhemmat ihmiset, antoivat rikkaan miehen mennä, tulla ja poistua, aivan kuin hän olisi ollut muukalainen. Enimmän kunnioitusta osottivat tavaranhankkijat tai talon palveluksessa olevat ja näiden sukulaiset. Jean tuskin jaksoi sietää haavaa, joka aina uudelleen aukeni joka kerta, kun hän meni puistoa ulommaksi.

Sunnuntaina odotti hän valkoiseksi kalkitussa kirkossa Odile Bastianin tuloa. Saapuakseen penkkiin, joka jo vuosia seisoi varattuna hänen omaisiaan varten ja oli ensimmäinen n.s. »epistolan» puolella, täytyi Odilen kulkea aivan Jeanin sivuitse. Hän kulkikin siitä äitinsä ja isänsä seurassa, mutta ei yksikään heistä kolmesta näyttänyt ajattelevan, että Jean, rouva Oberlé ja Lucienne olivat läsnä. Odile hymyili vasta messun päätyttyä, kun hän astui alas käytävää; mutta hän hymyili ystäväinsä täysille riveille, naisille ja vanhuksille sekä nuorukaisille, jotka olisivat vaikka kuolleet hänen puolestaan, ja »Concordian» laulukuoron lapsille, joita kiirehti tunkeumaan sakariston ovesta, kirkon ovella tervehtiäkseen, ympäröidäkseen ja kunnioittaakseen Bastianin tytärtä, elsassitarta, kylän köyhien ystävää ja lempilasta. Eivät hänen antimensa suinkaan olleet suuremmat kuin rouva Oberlén; mutta hänen kodistaan tiedettiin, ett'ei siinä ollut epäsopua, ei petosta, ja ett'ei se eronnut muista laakson ja vuoriston kodeista, kuin vaan suuremman varallisuuden kautta.

Mitä ajatteli hän Jeanista? Hän, jonka silmät eivät milloinkaan turhaan olleet puhuneet, ei Jeania katsellut. Hän, joka ennen aina tiellä tavattaessa jutteli, ei sanonut enää sanaakaan.

Täten kului ensimmäinen kuukausi Jeanin uudesta elämästä Alsheimissa. Silloin heräsi kevät. Herra Oberlé odotti vielä pari päivää; sitten kolmantena, kun hän näki koivun silmukoiden kiiltelevän auringonpaisteessa, hän sanoi pojalleen:

— Olet jo kyllin taitava tarkastaaksesi omin neuvoin lauta varastojamme Vogeeseilla. Saat lähteä matkaan. Olen tehnyt tänä vuonna erikoisostoja; minulla on hakkuupaikkoja Schluchtissa asti, ja täten saat tarkastusmatkallasi nähdä tai oikeammin jälleen nähdä melkein koko Vogeesien seudun. En anna sinulle muita ohjeita, kuin että pidät silmäsi auki ja laadit minua varten kertomuksen, jossa on muistiin pantuna huomiosi kultakin metsänhakkuupaikalta.

— Milloin voin lähteä?

— Huomenna, jos haluat: talvi on mennyt.

Näin lausui herra Oberlé varmuudella, kuin mies, jonka täytyy, kuten talonpojan, tietää ottaa ajasta vaari ja joka sen myös osaa. Ennenkuin ryhtyi puheisiin, hän oli laadittanut kaikista talon metsistä, joita oli ostettu joko Saksan valtiolta, kunnilta tai yksityisiltä, luettelon erikoistietoineen metsäin asemasta vuoristossa, ja tämän luettelon antoi hän Jeanille. Hakkuupaikkoja oli tusinan verran hajallaan pitkin Vogeeseja aina Bruchen laaksosta pohjoisessa Schluchtiin saakka.

Seuraavana aamuna pani Jean laukkuunsa hiukan liinavaatteita ja varakengät. Kenellekään aikomustaan ilmottamatta kiiruhti hän vuoristoon ja kulki Heidenbruchiin.

Neliskulmainen talo vihreine ikkunaluukkuineen, niitty ja metsä, joka ympäröi aukiota joka puolelta, savusivat, kuin jos olisi tulipalo vasta raivonnut yli kanervikkojen ja ruohon, jättäen vain kuuset ja tammet koskematta. Maasta näytti kohoavan pitkiä sumuvöitä; ne venyivät ja itse haihtuen yhtyivät matalaan pilveen, joka laaksosta päin leijaili rinnettä ylös kohti Pyhän Odilian näkymätöntä luostaria. Kosteus tunkeusi aina metsän sydämeen saakka. Sitä oli kaikkialla. Vesipisaroita helmeili kuusenneulasten kärjissä; ne vierivät kierteissä tammien paljasta runkoa myöten, kiillottivat piikiviä, turvuttivat sammalta ja maan läpi kulkien tai pitkin kuivuneita lehtiä valuen riensivät paisuttamaan puroja, joiden heleä lorina lauleli kaikkialla, kuin talven vaikenematon sirkka.

Jean kulki vihreäksi maalatun lankkuaidan puoliväliin, joka ympäröi Heidenbruchia, meni sisään ristikkoportista ja huusi iloisesti päin rakennusta ja sumun vuoksi suljettuja ikkunoita:

Ulrich eno!

Ikkunaruutujen taa ilmestyi leuan alle kiinnitetty myssy, jollaisia elsassilais-naiset pitävät säästääkseen suuria mustia nauhojaan, ja myssyn alta hymyilivät vanhan ystävän kasvot.

— Lise, menkää ilmottamaan enolle!

Tällä kertaa aukeni viimeinen ikkuna vasemmalla, ja luukkujen väliltä, jotka oli heitetty valkoista seinää vasten, näkyi Ulrich Biehlerin hienot kasvot tähystäjäsilmineen ja suippopartoineen.

— Eno, minun tulee käydä kahtatoista hakkuupaikkaa tarkastamassa. Tänä aamuna alkaa retkeni, ja tulen pyytämään teitä toverikseni täksi päiväksi, huomiseksi, koko ajaksi.

— Kaksitoista matkaa metsissä, vastasi eno, joka ristissä käsivarsin nojasi ikkunalautaan, sepä sopiva loppu paastonajalle! Toivotan sinulle onnea toimeesi!

Hän tarkasteli matkapukuista sisarenpoikaa, jonka voimakaspiirteiset, miehekkäät kasvot näkyivät sumun keskeltä; ja hän muisteli ranskalaisia upseereja: olisipa voinut väittää, että Jean oli yksi heistä! Ja mielikuvitus hänet heti niin anasti, että hän unohti vastata, seuraisiko hän vai eikö aamuista vierastaan.

— No, eno, sanoi Jean, tulkaa mukaan! Älkää kieltäykö! Yöt nukumme majataloissa, ja te näytätte minulle Elsassin!

— Kuljin eilen seitsemän penikulmaa, ystävä kulta! [Ranskalainen penikulma on vähää enemmän kuin 3 kilometriä.]

— Emme me kulkisi tänään kuin kuusi.

— Oikeinko todella tahdot minua mukaasi?

— Kolme vuotta olen ollut poissa, eno, ajatelkaa toki! Ja minun täytyy niin paljon oppia!

— No hyvä! minä suostun, rakas Jean. Olen hyvin iloinen, että muistit minua. — Minulla on tosiaankin syy ottaa vastaan matkatarjouksesi ja kiittää sinua siitä. Sanon sen sinulle kohta.

Hän sulki ikkunan. Metsien hiljaisuudessa saattoi Jean kuulla hänen huutelevan vanhaa kamaripalvelijaa, joka oli kuin Heidenbruchin toinen isäntä:

— Pierre? Pierre?… Vai niin, siinäkö olet! Me lähdemme pariksi viikoksi vuoristoon. Otan sinut mukaan. Laita matkasäkkini kuntoon, sälytä se ja sisarenpoikani laukku selkääsi, ota rauta-anturaiset kenkäsi ja keppisi, ja sitten kulje edeltä majataloon, sillä välin kuin Jean ja minä menemme metsiä tarkastamaan… Älä unhota gummitakkiani… äläkä apteekkilaatikkoani…

Mennessään taloon sisään näki Jean Ulrich enon kulkevan ohitse toimessaan ja säteilevänä. Eno aukaisi salin oven, lähestyi ulkoseinää, nosti ilmaan pitkähkön vaski-esineen, joka oli asetettu kahdelle naulalle, ja nousi jälleen nopeasti ylös portaita.

— Mitä teillä siinä on, eno?

— Silmälasini.

— Noin vanhat!

— Minä pidän niistä, ystäväni: ne olivat isäni sedän, kenraali
Biehlerin, omat ja ovat nähneet preussiläisten selän Jenan luona!

Puolta tuntia myöhemmin jutteli kolme ihmistä rinneniityllä talon edustalla: Ulrich herra, jolla oli säärystimet jalassa, kuten Jeanilla, päässä pehmoinen hattu, silmälasit kokoonpantuina ja koira hyppimässä ympärillään; vanha Pierre, vakavan ja arvokkaan näköisenä, vuoristolais-olkapäillään suuri kankaalla päällystetty, hihnoilla kiinnitetty käärö; ja lopuksi Jean Oberlé esikuntakartan yli kumartuneena, jonka toiset osasivat ulkoa; ja he keskustelivat, mitä tietä tuli tavaroiden, mitä taas matkailijoiden kulkea. Neuvottelu päättyi lyhyeen. Palvelija lähti heti, painuen vasemmalle ennättääkseen kylään, jossa yö oli vietettävä, sillä välin kuin eno ja sisarenpoika suuntasivat kulkunsa luoteista kohden pitkin polkua keskivuoristossa.

— Sen hauskempi, että tie on pitkä, sanoi Ulrich herra, kun hän pääsi metsän varjoon, sen hauskempi… tahtoisin, että sitä kestäisi koko elämän ajan… Kaksi ihmisolentoa, jotka ymmärtävät toisiaan, kulkemassa metsiä; mikä ihana unelma!…

Hän sulki silmänsä puoliksi, kuten maalaajat, ja hengitti nautinnolla sumua keuhkoihinsa.

Tiedätkö sinä, lisäsi hän ja oli sen näköinen kuin olisi uskonut hauskan salaisuuden, tiedätkö sinä, Jean, että kolmen päivän päästä on kevät? Siinä toinen syyni!

Metsäherra toisti innostuksella samat sanat, jotka tehtailija kylmästi oli lausunut. Samoista seikoista oli hänkin huomannut, että uusi vuodenaika oli tullut. Keppinsä päällä hän osotti Jeanille kuusten silmikkoja, punaisia kuin kypsät vesimeluunit, tammenrunkojen halkeillutta kuorta, metsämansikkain vesoja ja irtaantuneita kiviä. Lumisilla poluilla puhalteli vielä pohjatuuli, mutta syvänteissä, rotkoissa ja suojatummilla paikoilla saattoi sumusta huolimatta tuntea auringon ensi lämpöä, tuota lämpöä, joka tunkee sydämeen saakka, värähdyttää ihmisiä, koskettaa kasvien oraita.

Sen päivän ja seuraavankin viettivät matkatoverit, eno ja sisarenpoika, metsässä. He sopivat mainiosti yhteen, puhelivat he sitten paljon ja kaiken maailman asioista tai kulkivat vaiti. Ulrich herralla oli syvät tiedot metsistä ja vuoristosta. Hän nautti tarjoutuneesta tilaisuudesta selittää Vogeeseja ja oppia tuntemaan sisarenpoikaansa. Jeanin nuoruudeninto häntä usein huvitti ja johti hänelle mieleen menneitä aikoja. Metsänhoitajan ja metsästäjän vaistot, jotka uinuivat nuorukaisen sydämessä, heräsivät ja vahvistuivat. Mutta syntyipä hänessä myös vihaa ja kapinallisia mietteitä, hänen huulilleen nuoruuden uhkaavia sanoja, joita eno vain heikosti vastusti, koska hän itse asiassa yhtyi niihin.

Elsassin valitus ennätti ensi kerran Jeanin korviin, tuo valitus, jota vieras ei kuule ja voittajakin vain osaksi sitä kuitenkaan ymmärtämättä.

Sillä Jean ei huomannut yksinomaan metsää, hän näki myös metsien kansan kauppiaista ja virkamiehistä, noista »läänitysherroista» alkain, joista riippuu miltei lukemattomain kohtalo, aina puunhakkaajiin, yrittelijöihin ja huijareihin, kuormankuljettajiin ja sysimiehiin, vieläpä kulkureihin, lammaspaimeniin ja sikojen kaitsijoihin, risujen keräilijöihin ja salametsästäjiin sekä mustikkain noukkijoihin asti, jotka myös kokoilevat keltasieniä, metsämansikoita ja metsävattuja.

Ulrich Biehlerin esittämänä tai hänen suojissaan kulkien ei Jean herättänyt epäluuloa. Hän puheli vapaasti alhaisemman kansan kanssa; hän hengitti heimonsa henkeä heidän sanoistaan ja heidän äänettömyydestään, koko siitä ilmasta, joka häntä öin, päivin ympäröi. Monet nuorista eivät Ranskaa tunteneet eivätkä olisi voineet sanoa, rakastivatko sitä. Mutta heilläkin oli Ranska veressään. Eivät he sopineet saksalaisten kanssa. Liikkeissä, viittauksissa, katseissa ilmeni elsassilaisen talonpojan ylenkatse voittajaansa kohtaan. Ikeen painoa tunnettiin kaikkialla, kaikkialla vastenmielisyyttä valtiasta kohtaan, joka ei tietänyt muuta hallintokeinoa kuin pelon. Oli toisia nuoria, piintyneempien perheitten lapsia, jotka vanhemmiltaan olivat kuulleet menneisyydestä ja varmaa toivoakin vailla olivat uskollisia Ranskalle; nämä valittivat vääryyttä ja kiusaa, jota vuoriston ja tasangon köyhälistö sai kärsiä kaipaamisen rikoksesta epäiltynä. He kertoivat, onnistuneista kepposista kiusaksi tullimiehille, santarmeille ja metsänvartijoille, jotka ylpeilivät vihreästä puvustaan ja tyroolilaishatustaan; he tarinoivat salakuljetus- ja karkaamisjuttuja sekä marseljeesin laulamisesta kapakoissa suljettujen ovien takana, juhlista Ranskan puolella, tiedusteluista ja takaa-ajoista, ja lopuksi tuosta hyödyttömästä ja kiihkeästä, vuoroin naurettavasta, vuoroin traagillisesta taistelusta, jota suuri kansa voimallaan kävi pienen kansan älykkäisyyttä vastaan. He olivat niitä, joiden ajatus, kärsimyksen tullessa, tottumuksesta ja isiltä peritystä rakkaudesta enti vuorten tuolle puolen. Oli myös vanhuksia, ja Ulrich herran ilo oli saada heidät puhumaan. Kun hän teillä tai kylissä tapasi jonkun viisikymmenvuotiaan tai sitä vanhemman, jonka hän tunsi elsassilaiseksi, sattui harvoin, ett'ei häntä itseään olisi tunnettu ja ettei salaperäinen hymyily valmistellut Heidenbruchin herran kysymystä: »Kas vaan, eikö tämä ole vielä yksi ystävä, yksi meikäläisistä?» Jos Ulrich herra kasvojen ilmeestä, räpyttävistä silmäluomista ja joskus toisen pikkuisesta pelästyksestä huomasi oikein arvanneensa, lisäsi hän puoliääneen: »Kuules sinä, sinäpä olet kuin ranskalainen sotilas!» Silloin saattoi tapahtua, että syntyi hymyilyä tai kyyneliä, muuttuneita kasvojen ilmeitä, kun näin sydäntä vastaan äkkiä rynnättiin, punastumisia ja kalpenemisia, ja että piippu lensi suupielestä, ja usein, hyvin usein käsi kohosi, kämmenpuoli ulospäin koskettaen huopahatun reunaa, ja teki kunniaa niin kauan kuin molemmat matkailijat olivat näkyvissä.

— Näetkö tuota? sanoi Ulrich eno hiljaa. Jos hänellä olisi torvi, soittaisi hän »la Casquette»-laulua.

Ranska! Lakkaamatta puhui Jean Oberlé siitä. Kiivettyään vuorenhuipulle hän kysyi: »Olemmeko kaukanakin rajalta?» Hän antoi enon kertoa itselleen, millainen Elsass oli »lempeän hallituksen aikana», kuten hän sanoi. Millainen oli yksilön vapaus? Miten hallittiin kaupunkeja? Mikä ero oli ranskalaisten santarmien, joita Ulrich eno ystävällisesti hymyillen mainitsi kunnon ihmisiksi ja lempeänlaisiksi köyhiä kohtaan, ja saksalaisten raakojen ilmiantaja-santarmien välillä, joita ei koskaan tunnustettu, vaan joita koko Elsass sadatteli? Minkä niminen oli se ensimmäisen keisarikunnan aikuinen prefekti, joka antoi asettaa Ala-Elsassin teiden varsille kaksikerroksisia kivipenkkejä, jotta vaimot kaupalla kulkiessaan voisivat levähtää ja asettaa samalla taakkansa yläpuolelleen? — Markiisi Lezay-Marnésia, lapseni. — Kertokaahan minulle jotain maalaajiemme, entisten edusmiestemme ja piispojemme elämästä? Sanokaa, millainen oli Strassburg teidän nuoruudessanne, ja millaista oli, kun sotilassoittokunta soitti Contades'in muistoksi.

Ulrich herra muisteli ja puheli, tuntien sitä elpymisen iloa, joka aina liittyy muisteloihin. Vogeesien mutkikkaita polkuja ylös tai alas kulkiessa hän kertoi ranskalaisen Elsassin tarinan. Hänen tarvitsi vain antaa oman hehkuvan sydämensä puhua. Saattoi tapahtua, että hän itki. Joskus hän myös lauloi iloisena kuin lapsi Nadaudin ja Bérangerin lauluja, marseljeesia tai vanhoja jouluhyräilyjä, joita hän lähetti metsän oksaholvia kohden.

Jean oli niin rajattoman innostunut näihin vanhan Elsassin kuvauksiin, hän omaksui niin luontevasti nykyhetken kaiken vastenmielisyyden ja kapinallisuuden, että eno, jota se ensin oli ilahuttanut hyvän rodun osotteena, kävi lopulta levottomaksi. Eräänä iltana he olivat antaneet almun eräälle opettajattarelle, joka, kun häneltä oli riistetty oikeus opettaa ranskaa, oli joutunut kurjuuteen, koska hän oli liian vanha saadakseen saksalaista valtakirjaa, ja kun Jean siitä oli kiivastunut, sanoi eno:

— Rakas Jean, tulee varoa menemästä liian pitkälle: sinun täytyy elää saksalaisten keskuudessa.

Siitä lähtein vältti Ulrich herra palaamasta yhtä usein yhteensulattamiskysymykseen. Turhaa! koko Elsass, maisemat, jyrkät polut, puotien kyltit, naisten puku, ihmistyypit, sotilaitten näkeminen, linnoitukset mäkien kukkuloilla, kilometritolpat, monet jutut lehdessä, joka ostettiin elsassilaisessa majatalossa, missä he söivät illallista, jokainen hetki päivästä johti ajatukset Elsassin voitetun, mutta yhteensulamattoman kansan tilaan. Turhaan vastaili Ulrich herra huolimattomammin ja hätäisemmin, ei hän silti voinut estää Jeanin ajatusta kulkemasta kohti tuntematonta. Ja kun he yhdessä kapusivat rotkotietä Vogeeseilla, näki vanhus sekä ilolla että pelolla hänen silmäinsä etsivän läntistä taivaanrantaa ja siihen kiinnittävän katseensa kuin rakastetun kasvoihin. Ei Jean niin pitkään katsellut itään eikä etelään.

Kaksi viikkoa käytettiin näin Vogeesien metsän tarkastukseen, ja tämän ajan kuluessa palasi Ulrich herra vain pari kertaa Heidenbruchiin ja silloinkin ainoastaan muutamiksi tunneiksi. Eroaminen tapahtui vasta palmusunnuntaina eräässä kylässä Münsterin laaksossa.

Oli ilta, ja hetki, jolloin Saksan-puoleisten rinteiden laaksot ovat aivan sinervät ja vain yksi ainoa valojuova viivähtää viimeisillä kuusilla varjoon vajonneen metsän laidassa. Ulrich Biehler oli jo jättänyt jäähyväiset sisarenpojalleen, josta parissa viikossa oli tullut hänen parhain ystävänsä. Kamaripalvelija oli samana aamuna mennyt junalla Obernaihin. Ulrich herra, jonka päällysvaatteen kaulus oli pystyssä purevan kylmän takia, oli juuri viheltänyt luokseen Fidèlen ja poistui majatalosta, kun Jean sinisessä metsästyspuvussaan, ilman lakkia, harppasi alas ulkoportaitten neljä astuinta.

— Hyvästi vielä kerran! hän huusi.

Ja kun eno surullisena, vaikk'ei tahtonut siltä näyttää, ainoastaan kädellään viittasi välttääkseen sanoja, jotka olisivat värähdelleet, lisäsi Jean:

— Saatan teitä kauppalan viimeiselle talolle asti.

— Miksi niin, lapsi? Onhan hyödytöntä pidentää…

Kasvot enoon kohotettuina, joka tuijotti tietä edessään, lähti Jean astumaan. Hän jatkoi puhettansa, ja ääni oli nuori ja hellä:

— Tulen kaipaamaan teitä äärettömästi, eno, ja kerronpa mistä syystä. Siksi, että te ymmärrätte jo muutamasta sanasta. Te ette väitä jyrkästi vastaan: jos ette ole samaa mieltä, huomaa sen huultenne värähdyksestä, jolloin valkoisen partanne kärki nousee, ja siinä kaikki. Te olette lempeä, ette kiivastu, ja tunnen, että teillä on sangen luja luonne. Muiden ajatukset näyttävät olevan kuin vanhoja tuttuja teille, niin helppo teidän on vastata. Te panette arvoa vähäväkisiinkin… Sellaiseen en ollut tottunut Reinin tuolla puolen.

— Mitä turhia!

— Kunnioitan yksin teidän pelkoannekin minun tähteni!

— Minun pelkoani?

— Niin, ettekö luule minun huomanneen, että on eräs kysymys, joka minua innostaa, mutta josta te ette ole minulle enää puhunut kuuteen päivään!

— Sen olen tehnyt tahallani, lapsi, sanoi Ulrich herra. Sinä kyselit, ja minä kerroin siitä, mitä olimme ja mitä nyt olemme. Mutta sitten huomasin, ett'ei sopinut jatkaa, sillä suru sinut valtasi. Katsos, minulle on suru hyvä. Mutta sinun, joka olet nuori, on parempi lähteä ulos elämään, kuin kevytkuormainen hevonen, joka ei ole ennen juoksua koettanut.

Oli tultu viimeisen talon ohi. He seisoivat vainiolla, toisella puolellaan kivinen virta, toisella lohkeillut kallioseinä, jonka huipun takana oli metsä.

— Myöhäistä! sanoi Jean Oberlé ojentaen kätensä ja pysähtyen. Myöhäistä, olette liian paljon puhunut, Ulrich eno! Tunnen yhtä hyvin kuin te kuuluvani menneeseen aikaan. Ja paha kyllä, sillä koska minun huomenna on mentävä Schluchtiin, lähden Ranskaa katsomaan: lähden lausumaan Ranskalle tervehdykseni!

Hän nauroi lennähyttäessään nuo sanat. Ulrich herra pudisti pari, kolme kertaa nuhtelevasti päätään, mutta ei vastannut mitään, ja katosi sumuun.

VI.

RAJALLA.

Seuraavan päivän aamuna lähti Jean jalkaisin Oberlén perheen ostamalle metsänhakkuupaikalle, joka sijaitsi Stosswihrin metsässä, vasemmalla Schluchtin vuorensolasta, laaksoa ympäröivällä vuoriharjanteella. Matkaa kesti kauan, sillä äskeinen rankkasade oli tehnyt tien liukkaaksi; sitä paitsi menetti Jean useita tunteja kiertäessään kallioista, tiheää metsikköä, jonka toiselle puolen hänen oli määrä päästä. Iltapäivää oli jo pitkältä kulunut, kun hän saapui lautamajalle, joka seisoi tien päässä metsän äärimmäisessä laidassa. Jean puheli vähän aikaa saksalaisen päällysmiehen kanssa, joka metsähallituksen valvonnan alla johti hakkuutöitä ja kuusien kuljetusta; sitten jatkoi nuori mies kiipeämistään ja sivuutti työmiehet, jotka ennen päivän päättymistä laskeutuivat jälleen alas laaksoon. Aurinko paistoi yhä säteillen, mutta alkoi jo jättää varjoon Vogeesien toisen rinteen. Sydän sykkien ajatteli Jean rajaa, joka oli niin lähellä. Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut kysyä tietä tervehtiviltä ohimenijöiltä; sillä hänen ylpeytensä oli kätkeä tunteensa tuolta työstä väsyneeltä puunhakkaajajoukolta, jonka uteliaisuutta vastaantulija herätti, ja sanat olisivat ne voineet paljastaa.

Hän tuli hakkuupaikalle, jonka nuo toiset juuri olivat jättäneet. Karsittuja kuusia, joilta kuori oli riistetty, oli hänen ympärillään pitkin rinteitä ja ne hohtivat puitten valkoisista rungoista. Tukit olivat vierineet; sitten olivat ne jostain tuntemattomasta syystä pysähtyneet; toisin kerroin muodostivat ne salpauksen ja makasivat siinä sikin sokin päällekkäin, kuin leikkikentälle heitetyt mailat. Rinnemetsikössä oli enää vain vanha, tummapukuinen työmies, joka oli polvillaan ja solmi nenäliinansa nurkkia noukkimansa keltasieniko'on ympärille. Kun hän kömpelöillä sormillaan oli saanut punaisen vaatteen päät lujasti sidotuiksi, hän nousi, painoi syvemmälle päähänsä villaisen myssyn, ja pitkin askelin sammalikkoa harpaten alkoi kulkea alaspäin, suu auki hengittäen metsien tuoksua.

— Mies hoi! sanoi Jean.

Mies, joka oli kahden suunnattoman suuren kuusenrungon välillä ja itse näytti ruskealta varjolta, käänsi päätään.

— Mikä on lyhyin tie Schluchtin vuorensolalle?

— Laskeutukaa, kuten minä, vesiputoukselle asti ja sitten lähtekää jälleen ylöspäin, joll'ette halunne nousta tästä vielä noin pari sataa metriä ylemmäksi, jonka jälkeen laskeudutte alas Ranskan puolelle, ja sitten kyllä löydätte vuorensolalle johtavia polkuja. Hyvää yötä!

— Hyvää yötä!

Suuressa hiljaisuudessa kaikuivat nuo sanat heikkoina ja nopeaan haihtuvina. Mutta Jeanin sydämessä kertasi yhä joku ääni: »Laskeudutte alas Ranskan puolelle». Hän paloi halusta nähdä tuota salaperäistä Ranskaa, jolla oli niin suuri sija hänen unelmissaan ja elämässään, tuota maata, joka särki hänen kotinsa, koska vanhat, ainakin muutamat heistä, yhä uskollisesti ihailivat Ranskaa. Senhän puolesta niin moni elsassilainen oli kuollut, ja niin monet toiset sitä ikävöivät ja rakastivat tuolla hiljaisella rakkaudella, joka kasvattaa alakuloisuutta sydämeen. Nyt oli niin lähellä häntä tuo maa, josta ihmiset olivat hänet luulevaisina vierottaneet, sama, jonka puolesta Ulrich eno, herra Bastian, äiti, iso-isä ja miljoonat, miljoonat muut joka ilta rukoilivat!

Hetken perästä saavutti hän kukkulan ja alkoi laskeutua toista rinnettä. Mutta puut muodostivat kuin tiheän verhon hänen ympärilleen. Ja hän alkoi juosta löytääkseen tien ja avonaisen paikan, josta voisi nähdä Ranskan. Hän tunsi nautintoa antaessaan itsensä liukua ja ikäänkuin suinpäin pudota alaspäin, ulospääsyä etsien. Tällä puolen vuorta sattuivat auringonsäteet maahan, siellä täällä tuntui ilma vielä lauhkealta, mutta kuuset seisoivat yhä muurina edessä.

— Seis! huusi eräs mies, joka äkkiä tuli esiin puunrungon takaa.

Jean juoksi vielä muutaman askelen, vauhdin viemänä. Sitten palasi hän tullimiehen luo, joka oli häntä kutsunut. Nuori, jänterä päällysmies, jolla oli pienet, arkakatseiset silmät ja tanakkapiirteiset, kellertävän, kaksiosaisen parran ympäröimät kasvot, oikea vogeesilaistyyppi, katseli nuorta miestä ja sanoi:

— Mitä hullua te juoksitte? Luulin teitä salakuljettajaksi.

— Minä etsin paikkaa, josta voisin nähdä ranskalaisen maiseman…

— Huvittaisiko se teitä? Oletteko tuolta vuoren toiselta puolen?

— Olen.

— Ette liene ainakaan preussiläinen?

— En, olen elsassilainen.

Mies naurahti lyhyeen ja sanoi:

— Se on jo parempaa, se!

Mutta jatkamatta keskustelua ja aivan kuin olisi unohtanut kysymyksensä, tarkasteli Jean lakkaamatta köyhää ranskalaista tullintiestä, hänen kasvojaan, hänen pukuaan, painaakseen ne syvälle mieleensä. Tullimiestä näytti tämä uteliaisuus huvittavan, ja hän sanoi nauraen:

— Jos haluatte näköalaa, niin seuratkaa vaan minua. Minä tiedän yhden, jonka hallitus tarjoo minulle näytettäväksi palkkaani lisätäkseen!

Katsahtaen nopeasti toistensa silmiin alkoivat molemmat nauraa, mutta paljoa vähemmän tullimiehen sanoille kuin jonkunlaisesta myötätuntoisuudesta toisiaan kohtaan.

— Meillä ei ole aikaa hukattavana, sanoi päällysmies, aurinko menee mailleen.

He laskeusivat alaspäin kuusiholvin alla, kiersivät paljaan kalliojyrkänteen, jolle oli pystytetty kaksi tolppaa pienen matkan päähän toisistaan osottamaan Saksan ja Ranskan rajaa, ja äärimmäisessä päässä tätä kallionkärkeä, joka perustuksensa syvälle metsään ulottaen työnsihe vihreyden keskeen, he kapealla, tasaisella paikalla tapasivat paksuista kuusilaudoista kyhätyn vartijamajan hirsijalustoineen. Täältä näki yli äärettömän laajan maiseman, joka yhäti aleten levisi niin pitkälle kuin silmä kantoi. Nyt auringon laskiessa kylpivät pengermäinen maa, metsät, kylät, joet, Retournemerin ja Longemerin järvi vaaleassa valovirrassa, joka lievensi kaiken epätasaisuuden ja väritti kanervapeittoiset, viljelemättömät seudut viljankellerviksi. Jean seisoi kuvan kauneudesta hurmautuneena, äänetönnä. Liikutus valtasi hänet yhä enemmän. Hän tunsi nauttivansa koko sielullaan.

— Kuinka täällä on kaunista! sanoi hän.

Tullipäällysmies, joka katseli häntä syrjäsilmällä, tuli hyvilleen ympäristönsä puolesta ja vastasi:

— Se on yksitoikkoista; mutta kesäisin on terveellistä tehdä
kävelymatkoja, niiden, joilla siihen on aikaa. Aina Gérardmerista ja
Saint-Diéstä ja Remiremontista ja vielä kauempaakin tulee ihmisiä.
Tuleehan niitä paljon myös tuolta…

Hän osotti taaksepäin käännetyllä peukalollaan olkansa yli rajan vastaista seutua.

Jean antoi näyttää itselleen nuo kolme kylää, jotka tullimies oli maininnut. Mutta oikeastaan oli hänen huomionsa kääntynyt vain omiin ajatuksiinsa. Häntä hurmasi ilman kirkkaus, tunne elämän suloisuudesta ja äärettömyyden, hedelmällisyyden ajatus, joka valtasi hänen mielensä, kun hän näki nämä ranskalaiset maat; tai ehkäpä pikemmin kaikki se, mitä hän tiesi Ranskasta, mitä oli siitä lukenut, mitä oli kuullut äitinsä, iso-isänsä ja Ulrich enon kertovan, ja mitä hän siitä oli aavistanut, nuo monet, monet sieluun kätketyt muistot, jotka äkkiä heräsivät, kuin miljoonat viljanjyvät auringon kutsuessa.

Tullimies oli istuutunut penkille majan seinämällä ja vetänyt taskustaan piipun, jota poltteli.

Kun hän näki vieraan kääntyvän hänen puoleensa, silmät täynnä kyyneleitä, ja istuutuvan penkille, aavisti hän jotain siitä, mitä Jeanissa liikkui; sillä kauneuden ihailu oli yläpuolella hänen käsitystään, mutta kaipauksen kyyneleet tekivät hänet kohta yksitotiseksi. Nehän puhuivat sydämen kieltä, ja ylevä yhteisyydentunto liitti miehet toisiinsa. Mutta aivan kuin hän ei olisi uskaltanut mitään kysyä, alkoi tullimies, oikaistuaan kaulaansa, jonka lihakset pullistuivat, hiljaisena tarkastella taivaanrantaa edessään.

— Mistä osasta Ranskaa olette? Jean kysyi.

— Tuolta vuoristosta, viiden penikulman päästä.

— Oletteko jo päättänyt sotapalveluksenne?

Päällysmies otti piipun suustaan ja siirsi nopeasti kätensä rinnalleen, jolla riippui mitali.

— Kuusi vuotta, hän sanoi; loma-aikoja oli kaksi; lopetin kersantin arvolla ja sain tämän, jonka toin Tonkinista. Hauska aika, kun se on lopussa!

Hän lausui tämän kuin matkustaja, joka enemmän rakastaa muistoja, vaikk'ei itse matkakaan ole ollut vastenmielinen. Ja hän jatkoi:

— Teillä se lie paljon vaikeampi, niinkuin arvellaan?

— Kyllä.

— Olen aina kuullut sanottavan: Saksa on suuri maa, mutta upseeri ja sotamies eivät ole siellä tovereita, kuten Ranskassa.

Aurinko laski, ja laaja, vaaleavaloinen maisema sai paikoin kellertävän vivahduksen, ja mihin varjo sattui, siellä oli sinipunervaa. Ja tuo purppuraväri levisi nopeasti kuin kiitävät pilvet. Ah, te varjojen peittämät rinteet, te himmeät tasangot, kuinka mielellään olisi Jean Oberlé antanut teidän uudelleen loistaa valon kirkkaudessa! Hän kysyi:

— Näettekö joskus karkaavia sotamiehiä?

— Niitä, jotka kulkevat rajan yli ennen palvelukseen astumistaan, ei tietysti voi tuntea. Vain Elsassin tai Lothringin rykmenttien sotamiehet pakenevat sotilaspuvussa… Niin, olen nähnyt useampia noista poikaraukoista, joita on joko rangaistu liian kovasti tai joilla on ollut liian kiivas luonto… Kyllä niitä karkaa meidänkin rykmenteistä, sanotte te, ja tottahan se on: mutta ei niitä niin monta ole…

Pudistaen päätään ja heittäen hiljeneviin metsiin hellän katseen, hän sanoi:

— Katsokaas, kun on täältä päin kotoisin, niin voihan tosin tulla omaansakin moitittua, mutta emme me muuallakaan viihdy. Te olette vieras tässä maassa, herra, ja kuitenkin, nähdessään teidät, voisi väittää teidän tänne kuuluvan.

Jean tunsi punastuvansa. Hänen kurkkuaan kuristi. Hänen oli mahdoton vastata.

Mies, joka pelkäsi sanoneensa liikoja, virkkoi:

— Antakaa anteeksi, herra: eihän sitä tiedä, kenen kanssa on tekemisissä, ja parempi kai olisi vaieta noista asioista… Minun täytyy jatkaa kiertokulkuani ja mennä alas jälleen…

Hän aikoi tervehtiä sotilastapaan. Jean tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.

— Ette ole erehtynyt, ystäväni, hän sanoi.

Sitten, kaivellen taskuaan, haluten, että tuo mies muistaisi häntä hiukan kauemmin kuin jotain toista matkailijaa, hän ojensi sikaarikotelonsa:

— Tehkää niin hyvin, ottakaa sikaari!

Ja sitten, lapsellisen ilon valtaamana, hän pudisti kotelon koko sisällyksen tullimiehen ojennettuun käteen.

— Ottakaa kaikki! Teette siten minulle suuren ilon! Älkää kieltäkö!

Hänestä tuntui, kuin olisi hän antanut jotain Ranskalle.

Päällysmies epäröi hetkisen, vaan sulki sitten kouransa sanoen:

— Poltan niitä sunnuntaisin. Kiitos, herra! Näkemiin asti!

Hän hyvästeli nopeasti ja katosi melkein heti kuusikkoon, joka kattoi vuorta.

Jean kuuli hänen askeltensa häipyvän äänen. Mutta yli sen kuuli hän rinnassansa kaikuvan: »Te kuulutte tänne…», nuo sanat, jotka tuo tuntematon oli lausunut, ja se täytti hänen mielensä sanomattomalla liikutuksella. »Niin, minä kuulun tänne, sen tunnen, sen näen, ja se selvittää minulle monta kohtaa elämästäni!…»

Pimeys laskeutui.

Jean katseli, miten maa vaipui varjojen helmaan. Hän muisteli niitä suvustansa, jotka olivat taistelleet tuolla, yöhön peittyväin kyläin ympärillä, taistelleet Elsassin puolesta, jotta se olisi pysynyt yhdistettynä tähän avaraan seutuun, joka levisi hänen silmäinsä edessä. »Suloinen isänmaa! Minun isänmaani! Kaikki, jotka siitä puhuvat, puhuvat rakkauden sanoja! Ja minä itse, miksi olen tänne tullut? Miksi valtaa minut liikutus, aivan kuin tuo maa eläisi edessäni?»

Hetkisen perästä syttyi ensi tähti taivaan rannalle, sinne, missä alkoi sinertää. Se loisti siellä heikkovaloisena ja itsevaltiaana kuin yksinäinen ajatus.

Jean nousi, sillä yö kävi pimeäksi, ja läksi polulle, joka kulki pitkin harjannetta. Mutta hän ei voinut irrottaa katsettaan tähdestä. Ja astellessaan siinä ypö-yksin, suuren äänettömyyden keskellä, tuolla Vogeesien huipulla, hän puhutteli tähteä ja pimeyttä sen alla, sanoen:

»Minä kuulun teihin. Olen niin onnellinen, teidät nähtyäni. Minua aivan pelottaa suuri rakkauteni teitä kohtaan.»

Hän saapui pian rajalle ja palasi oivallista tietä Schluchtin vuorensolan läpi Saksan alueelle.

Seuraavana päivänä, pääsiäisviikon tiistaina, tuli hän Alsheimiin ja toi isälleen tiedonannot, jotka oli laatinut. Koko talo otti hänet vastaan silminnähtävällä ilolla, joka liikutti nuorta miestä. Illalla, vanhan iso-isän ja tehtailijan »neuvottelun» jälkeen, johon Jeankin otti osaa, koska hän palasi tarkastamasta metsänhakkuuta, kutsui Lucienne veljeään takkavalkealle, jonka ääressä hän lämmitteli suuressa keltaisessa salissa. Rouva Oberlé luki ikkunan luona. Hänen miehensä oli mennyt ulos, sillä kuski oli ilmottanut, että yksi hevosista ontui.

— No, sanoi Lucienne, mikä on kauneinta, mitä olet nähnyt?

— Sinä!

— Ei, älä nyt laske leikkiä: tarkotan tietysti matkaasi?

— Ranska.

— Millä paikoin?

— Schluchtissa. Et voi kuvailla mielessäsi, mikä liikutus minut valtasi. Se oli aivan kuin ilmestys… Sinä et näy minua ymmärtävän?

Lucienne vastasi väliäpitämättömällä äänellä:

— Ymmärrän toki. Olen iloinen, että se on sinulle tuottanut huvia. Matkat mahtavat todella ollakin suloisia tähän vuodenaikaan. Kevään ensi kukat, eikö totta? Ja metsän humina? Voi, rakkahani, tuossa kaikessa on niin paljon yhteistä ihmisille!

Jean ei jatkanut. Lucienne, hän se veljen puoleen kumartuneena puheli luottavaisella äänellä, johon mielensä mukaan sai vaihtelevaa sävyä ja sointua:

— Meilläpä oli hienoja vieraita… Oh, ne vieraat olivat aikaansaamaisillaan kohtauksen. Ajatteleppas, että kaksi saksalaista upseeria saapui viime keskiviikkona automobiililla portinvartijan majan luo ja pyysi saada lupaa käydä sahaa katsomassa. Onneksi olivat he siviilipuvussa. Alsheimilaiset eivät siten nähneet heissä muuta kuin kaksi tavallista herraa. Hyvin hienoja molemmat, tiedätkö: toinen vanha päällikkö, ja toinen nuori, komea ja uljaskäytöksinen maailmanmies. Jospa olisit nähnyt hänen tervehtivän isää! Minä satuin olemaan puistossa. He tervehtivät myös minua ja tarkastivat koko tehdasta isän johtamina ja opastamina. Mutta sillä välin, niin eikös vaan tuo tyhmä Victor mene ilmottamaan asiasta iso-isälle, joka meille mutisti suutaan niin että… kun tulimme sisään! Minun olisi nähtävästi pitänyt paeta… Koska nuo herrat eivät astuneet sisään »minun talooni», kuten iso-isä sanoi, ei kiihtymystä kestänyt kauan. Mutta siitä oli omat seurauksensa…

Lucienne naurahti hillitysti.

— Rakkahani, rouva Bastian ei minun käytöstäni hyväksynyt.

— Olitko sinä läsnä tehtaassa, kun nuo herrat…

— Olin.

— Kaikenko aikaa?

— Isä pidätti minua… Joka tapauksessa en voi ymmärtää, mistä kylänvanhimman rouva sen näki… Viime sunnuntaina, ystäväni, sain häneltä kylmän tervehdyksen kirkon ovella!… Välitätkö sinä Bastianin tervehdyksestä, mitä?

— Välitän, niinkuin kunnon ihmisten tervehdyksestä ainakin.

— Epäilemättä ovat he kunnon ihmisiä, mutta he eivät kuulu tähän maailmaan. Jos he minua paheksivat, on se minulle juuri yhtä yhdentekevää, kuin jos joku hetkeksi haudastaan noussut muumia sen tekisi. Minä vastaisin hänelle: »Te ette sitä ymmärrä. Kääriytykää vain uudelleen siteihinne.» Onpa se sukkelaa, ett'et sinä, joka olet veljeni, ajattele samoin kuin minä!

Jean hyväili kättä, joka liikkui hänen edessään ja suojasi häntä tulen loisteelta.

— Muumioillakin olisi kykyä arvostella muutamia nykyaikaisia asioita, rakkahani: niitä, jotka ovat ominaisia kaikille ajoille.

— Oh, kuinka sinä olet juhlallinen! Ajatellaanpa nyt, Jean: mikä on rikokseni? Sekö, että olin kävelemässä? Sekö, ett'en kääntänyt pois katsettani? Että vastasin minuun kohdistettuun tervehdykseen? Että tottelin isääni, joka käski minun tulla ja sitten viipyä?

— Ei suinkaan.

— Mitä pahaa olen sitten tehnyt?

— Et mitään. Minäkin olen tanssinut monen nuoren saksalaisen tytön kanssa: sinun sopii siis kyllä vastata upseerin tervehdykseen.

— Olen siis tehnyt oikein?

— Itse asiassa: olet. Mutta ympärillämme vallitsee oikeutettu, ylevä suru! Tulee ymmärtää, että se herää eloon sanasta tai käden liikkeestäkin.

— Siitä en aio koskaan välittää. Jos menettelyni ei ole väärä, ei kukaan voi asettua tielleni, ei ikinä, ymmärrätkö?

— Siinäpä me eroamme, Lucienne kulta, emme niinkään paljon mielipiteittemme suhteen… Mutta löytyy kokonainen sarja tunteita, joita saamasi kasvatus estää sinua omaamasta…

Hän syleili Luciennea, ja keskustelu kääntyi vähäpätöisiin asioihin.

VII.

PÄÄSIÄIS-AATTO.

Ilma oli muuttunut kauniiksi. Jean tapasi jälleen Elsassin tasangon täydessä kevät-tohinassa. Mutta tämä näytelmä, jota hän niin oli toivonut taas nähdä, tuotti hänelle ainoastaan sekotettua, heikkoa iloa. Hän oli palannut retkeltään alakuloisempana kuin uskalsi itselleen tunnustaa. Se oli hänelle paljastanut kahden kansan, tai oikeammin, kahden hengen vastakkaisuuden, muistojen kestävyyden monen alhaison lapsen povessa ja elämisen vaikeuden, jonka kansan varovatkin, peitellytkin mielipiteet synnyttivät. Selvemmin tunsi hän nyt, kuinka vaivalloinen tulisi olemaan hänen oma osansa perheessä, tehtaassa, kylässä, koko Elsassissa.

Mielihyvä, joka hänet täytti, kun isä kotiintulon jälkeisenä aamuna onnitteli häntä hänen kertomuksestaan Oberlén perheen metsäliikkeestä, karkotti vain hetkeksi ikävystymistunteen. Turhaan koetti Jean näyttää onnelliselta; hän petti siten vain niitä, jotka halusivat pettyä.

— Jean, sanoi äiti syleillen häntä ohimennen, kun Jean oli asettumaisillaan aamiaispöytään, minusta on sinulla niin säteilevä ilme! Elsassin raikas ilma tehnee sinulle hyvää? Ja myös vanhan äidin läheisyys?

— Kas vaan! vastasi Lucienne leikillisesti, ja minä pidin häntä niin synkännäköisenä!

— Toimet, selitti Joseph Oberlé, kumartaen sille puolen ikkunaa, missä Jean istui, liikehuolet! Hän on jättänyt minulle kertomuksen, josta tahdon häntä julkisesti onnitella, hyvin laaditun ja erittäin selvän! Ja siitä on seurauksena, että minun ainakin neljässä paikassa on ryhdyttävä vakaviin toimenpiteisiin puitteni kuljetukseen nähden. Kuuletteko, isä?

Vanhus nyykäytti myöntävästi päätään. Mutta hän lopetti kirjotuksensa kivitaululla ja näytti sitä miniälleen:

— Lieneekö hän jo kuullut isänmaan itkun?

Monique-rouva pyyhkäisi lauseen nopeasti sormiensa päillä. Muut pöydässä istujat katselivat häneen. Kaikki tulivat hämilleen, aivan kuin olisi heidän välillään jotain tuskallista tullut ilmi.

Jeania kohtasi siinä jälleen tuo syvä suru, jota vastaan ei ollut mitään parannuskeinoa. Koko iltapäivän hän työskenteli sahan toimistohuoneessa, mutta hajamielisenä ja miettivänä. Hän ajatteli, että jonakin päivänä lähtee Lucienne kodista, eikä mikään sen kautta muutu, että iso-isä voi poistua hänkin, ja särö on sittenkin olemassa. Kaikki suunnitelmat, jotka hänellä siellä kaukana oli ollut, toivo olla hupana, lohduttaa, saada aikaan sovintoa tai jotain sovinnon kaltaista, kaikki tuo tuntui hänestä lapselliselta. Hän huomasi, että Lucienne oli oikeassa, tehdessään pilkkaa hänen kuvitteluistaan. Ei, pahan juuri ei ollut etsittävä kodista, vaan koko Elsassista. Vaikkapa ei ketään muuta samaa nimeä kantavaa enää eläisi Alsheimissa, kohtaisi Jean Oberléta hänen oman ovensa kynnyksellä, omassa kylässään, työmiestensä, liiketuttavainsa ja ystäväinsä parissa tuo sama hämillä-olo joskus, tuo sama kysymys aina. Ei hänen oma tahtonsa eikä kenenkään muunkaan voinut vapauttaa hänen sukuaan, ei nyt eikä myöhemmin.

Tässä alakuloisuudessa tunkihe hänen mieleensä kahta, valtavampana ajatus tavata Odilea, voittaa hänen rakkautensa. Ken toinen kuin Odile Bastian saattoi tehdä elämän Alsheimissa siedettäväksi, ken toinen koota jälleen poiskarkottuneet tai epäluuloiset ystävät ja antaa Oberlén nimelle takaisin vanhan Elsassin kunnioituksen? Jean näki hänessä nyt jotain paljon enemmän kuin vain kauniin tytön, jolle hänen nuoren sydämensä sävelet soivat: Odile toi rauhaa, elämälle arvoa ja kaiken mahdollisen voiman siihen raskaaseen tulevaisuuteen, joka Jeania odotti. Hän oli se urhea, uskollinen olento, jota tämä koti tarvitsi.

Kuinka voisi Jean tämän sanoa hänelle? Missä saisi hän tilaisuutta puhella vapaasti Odilelle, ilman että heidät yllätettäisiin, ja saattamatta levottomaksi tytön ankaria, arkoja omaisia? Ei ainakaan Alsheimissa. Mutta missä sitten tavata häntä? Ja miten edes saada hänelle tietoa kohtaamisesta?

Jean mietti sitä koko illan.

Seuraava päivä oli kiristorstai, jolloin kaikissa katoolisissa kirkoissa Kristuksen hauta koristetaan kukilla, oksilla, kankailla ja kynttilöillä, jotka on asetettu toinen toistaan ylemmäksi, päivä, jolloin uskovaisten joukko tunkeilee hostiaa palvellen. Oli selkeä ilma, liiankin kirkas vuodenaikaan nähden, sumua tai sadetta ennustava. Puheltuaan iloisesti äitinsä ja Luciennen kanssa Philippe Oberlén huoneessa — ensi kerta, jolloin hän todella tunsi kodikkuutta omaistensa keskuudessa — suuntasi hän kulkunsa hedelmätarhoille Alsheimin kylän takana ja seurasi samaa tietä, jota hän muutamia viikkoja sitten oli vaeltanut Bastianin luo. Mutta vähän matkan päässä Ramspacherin arentitalosta hän kääntyi polun mukana, joka tähän asti oli kulkenut kohtisuoraan lehtikujaan päin, mutta nyt muuttui yhdensuuntaiseksi ja yhtyi, kuten lehtikujakin, kauppalan tiehen. Jean oli tullut epämääräiselle alueelle, jonka kautta useat kauppalan arentimiehistä kuljettivat kuormiaan. Läheisillä pelloilla oli autiota. Tie melkein peittyi pähkinäpuita kasvavan multavallin suojaan. Jean alkoi kulkea pitkin pensasaitaa, joka ympäröi Bastianin tilaa, lähestyi kylätietä ja palasi sitten taas takaisin. Hän odotti. Hän toivoi, että Odile pian astelisi lehtikujassa toisella puolen pensasaitaa, menossa Alsheimin kirkkoon rukoilemaan Kristuksen haudan äärellä.

Entiset tapaamiset tässä samassa paikassa, tänä samana päivänä, olivat muistuneet hänelle mieleen ja vaikuttaneet hänen päätöksensä. Kun hän kolmannen kerran alotti edestakaisin-kulkuaan, huomasi hän jotain, joka ei ensin ollut pistänyt hänelle silmään.

— Kuinka kaunista! sanoi hän puoli-ääneen. Tie on kuin pukeutunut häntä varten!

Lehtikujan toisessa päässä, enemmän kuin pari sataa metriä etäämpänä, esiintyivät ristikkoportti, lähimmät pensastot ja palanen Bastianin pitkää kattoa mitä ihmeellisimmissä kehyksissä. Vanhojen kirsikkapuiden kukat olivat kaikki auenneet samalla viikolla kuin manteli- ja päärynäpuiden. Siellä kukostivat päärynäpuiden huiskilot ja mantelikukkain tähtimäiset kimput, siellä tasangolle siirrettyjen metsäkirsikkapuiden sarjamaiset valkeat kukinnot. Paksujen, paisuneiden, punatäpläisten oksain ympärille oli ryhmistynyt miljoonittain lumivalkeita kukanteriä, jotka värähtelivät hentojen lapakkojensa päässä, kaikki niin lähetysten, ett'ei oksaa monelta puolelta enää näkynytkään. Joka puu ojenteli kaikkiin suuntiin kukkivia varpujaan. Kirsikkapuut olivat niin vanhat, että kukkaiset oksat käytävän molemmin puolin koskettivat ja sekaantuivat toisiinsa. Mehiläisparvi ympäröi niitä siipiä räpytellen. Hieno meden lemu liiteli pitkin lehtikujaa ja seurasi tasangon tuulta kesantopelloille ja miltei paljaille viljelysmaille, joita se kevätsanomallaan hämmästytti. Koko suuressa, avarassa laaksossa ei ollut sitä puuta, joka olisi tainnut kilpailla ihanuudessa tämän Eedenin käytävän kanssa. Ainoastaan tuossa aivan lähellä, oikealla puolen, alkoivat Ramspacherin neljä pähkinäpuuta kehittää lehtiä ja näyttivät raskaine muotoineen kuin arentitalon seinään kiinnitetyiltä emaljikuvilta.

Hetket kuluivat. Tuomien latvoista varisi kukanlehtiä sateena alas.

Nyt on tuolla nainen, joka kumartuu aukaisemaan ristikkoporttia! Hän se on! Hän oikasee itsensä suoraksi. Hän kulkee keskellä lehtikujaa, ruohoisten tienvarsien välillä, aivan hitaasti, sillä hän katselee ylöspäin. Hän katselee valkoisia kukkaryhmiä auenneine terineen. Hänen mielessään väikkyy nuorissa tytöissä tavallinen ajatus morsiuskruunusta. Odile ei hymyile, hänen kasvonsa vain elostuvat, kädet ojentuvat vaistomaisesti: siinä hänen kiitollinen vastauksensa riemuavan luonnon tervehdykseen! Hänen karvalakilleen, kohotetuille kasvoilleen, hänen siniselle puvulleen heittävät tuomet kukkiaan. Hän on totinen. Vasemmassa kädessä on hänellä rukouskirja, puoliksi hameen poimujen peitossa. Hän luulee olevansa yksin. Kulkee päivän kirkkaudessa, joka puhuu hänen sydämelleen. Mutta kaikki hempeämielisyys on hänelle vieras. Hän on uljas; hän on luotu elämän sankaruutta varten. Ilme noissa silmissä, jotka etsivät puitten latvoja, pysyy valppaana, ajatusten herrana eikä antaudu houkuttelevan unelman valtaan.

Hän tuli lähemmäksi; hän ei aavistanut Jeanin häntä odottavan. Kauppala kohisi, kuten tavallisesti Alsheimin ateria-ajan päätyttyä: rattaat vierivät, koirat haukkuivat, miehet ja lapset huutelivat; mutta kaiken tuon heikensi etäisyys, avaruus hajotti ja edestakaisin kulkeva tuuli haihdutti, niinkuin se haihduttaa irtautuvan, mereen vierivän maalohkareen jyminän.

Jean astui esiin Odilen ohikulkiessa ja kurottausi hiukan aidan toiselta puolen. Ja tyttö, joka asteli siellä kukkaseinien välillä, vaikka hän katselikin ylöspäin, käänsi päätänsä, katse vielä täynnä tuota kevättä, joka oli hänen mieltään värähyttänyt.

— Mitä, sanoi hän, tekö!

Ja heti tuli hän nurmikaistaleen poikki, jolla kirsikkapuut kasvoivat, aina sinne pensasaidan kohdalle, missä Jean seisoi.

— En enää voi tulla vapaasti luoksenne, kuten ennen, sanoi Jean. Siksi tulin teitä odottamaan… Pyytäisin teiltä suosionosotusta…

— Suosionosotusta? Miten totisesti te sen sanotte!…

Hän yritti hymyillä. Mutta huulet eivät totelleet. He kalpenivat molemmat.

— Minulla on aikomus, alkoi Jean, aivan kuin hän olisi puhunut
jostain vakavasta päätöksestä, minulla on aikomus ylihuomenna lähteä
Pyhän-Odilian vuorelle… Menen kuulemaan pääsiäiskellojen soittoa…
Ehkä tekin puolestanne pyytäisitte lupaa tulla sinne…

— Olette siis tehnyt jonkun pyhän lupauksen?

Jean vastasi:

— Melkeinpä niin, Odile: minun täytyy puhua teidän kanssanne, vain teidän…

Odile peräytyi askelen. Kauhunsekainen ilme katseessa hän koetti lukea Jeanin kasvoilta, puhuiko tämä totta, oliko hän oikein arvannut. Jeankin tarkasteli levottomuudella tyttöä. He seisoivat liikkumattomina, väristen, niin likekkäin ja samalla niin kaukana, että olisi luullut heidän uhkailevan toisiansa. Ja todella tunsivat molemmat, että heidän elämänrauhansa oli kysymyksessä. He eivät enää olleet lapsia; he olivat mies ja nainen, voimakkaita ja intohimoisia molemmat. Heidän koko olemuksensa paljastui, särkien tapojen arkipäiväisyyden; sillä noissa ainoissa sanoissa: »Minun täytyy puhua kanssanne» oli Odile kuullut huminaa siitä hengestä, joka antaa itsensä ja vaatii vastalahjaa.

Autiossa lehtikujassa nostivat vanhat kirsikkapuut valkoisia kukkasarjojaan, ja joka kupu tuuditti sylin täydeltä kevätaurinkoa.

— Ylihuomenna? sanoi Odile. Pyhällä-Odilialla? Kuulemaan kellojen soittoa?

Hän kertasi Jeanin sanat. Mutta sillä hän vain tahtoi voittaa aikaa katsoakseen vielä syvemmälle noihin silmiin, jotka olivat häneen kiinnitetyt ja olivat kuin metsän vihreä helma.

Tasangolla ja läheisessä kylässä kävi aivan hiljaiseksi. Tuuli herkesi hetkeksi. Odile kääntyi pois.

— Minä tulen, hän sanoi.

Ei kumpikaan antanut enempiä selityksiä. Rattaat vierivät tiellä lähellä heitä. Joku sulki Bastianin arentitalon ajoportin. Mutta sehän oli sanottu, mikä sanottava oli.

Noissa syvätunteisissa sieluissa saivat puhutut sanat loppumattoman kaiun. Niissä ei enää ollut autiota. Kumpikin sulki itseensä tapaamisen pyhän hetken ja kätki sen, niinkuin maa kätkee vaot, kun kylvö on tehty ja elämä alkaa versoa.

Odile poistui. Jean katseli ihaillen tuota raikkaan- ja voimakkaankaunista olentoa, joka vähitellen hälveni tielle. Sirosti hän kulki. Valkean niskan yläpuolelle Jeanin mielikuvitus kiinnitti suuren, mustan nauharuusun, jota elsassilais-naiset Strassburgin tuolla puolen käyttävät. Odile ei enää kohottanut katsettaan kirsikkapuihin. Kädet sallivat hameen laahata maata. Sen helma notkisti ruohonkorret, lennätti hiukan tomua ja kukanlehtiä, jotka kiisivät hetken ilmassa, ennenkuin vaipuivat.

* * * * *

Ylihuomista päivää kävi pitkäksi odottaa. Jean oli sanonut isälleen:

— Muutamia pyhiinvaeltajia nousee vuoristoon pääsiäislauantaina kuulemaan kellojen soittoa… En ole ennen ollut siellä tähän vuodenaikaan… Jos te ette näe mitään estettä olevan, niin huvittaisi minua sellainen matka.

Ei ollut mitään esteitä.

Lauantaina Jean herättyään avasi akkunan. Oli paksulta sumua. Pelloille näki vain sadan metrin päähän talosta.

— Et suinkaan sinä tällaisella ilmalla lähde? Lucienne kysyi, kun hän näki veljen astuvan ruokasaliin, missä hän itse joi suklaata.

— Lähden kyllä.

— Et näe mitään.

— Kuulen sen sijaan.

— Onko siellä sitten jotain niin erinomaista?

— On.

— No, ota minut mukaasi!

Ei hänellä ollut mitään halua kiivetä Pyhälle-Odilialle. Siinä kun hän istui vaaleassa, pitsikoristeisessa aamupuvussaan, hitaasti juoden suklaataan, ei hän muuta halunnut kuin ohimennen pysäyttää veljensä ja syleillä häntä.

— Vakavasti puhuen, sinä teet eräänlaisen pyhiinvaelluksen tuonne ylös?

— Niin, eräänlaisen…

Istuen juuri kumartuneena kuppinsa yli, ei Lucienne nähnyt nopeaa hymyä, joka seurasi sanoja. Hän vastasi hiukan katkerasti:

— Sinä tiedät, ett'en ole mikään innokas katoolilainen; töin tuskin täytän sen, mitä täytyy, eivätkä hartaudenharjotukset minua houkuttele… Mutta sinulla on enemmän uskoa; minä sanon, mitä sinun tulee rukoilla… Usko minua, sen vuoksi maksaa kyllä vaivaa lähteä pyhiinvaellusretkelle…

Hänen äänensä muuttui; se kävi äkkiä intohimoiseksi; kulmakarvat kohosivat, ja silmissä oli jotain samalla itsepintaista ja hellää. Hän jatkoi:

— Sinun tulee rukoilla sitä löytämätöntä naista, jota tarvitset voidaksesi elää täällä… Kun minä menen naimisiin, muuttuu elämä julmaksi kodissa… Sinä kannat yksin surua perheen säröisyydestä ja kansalaistesi epäluulosta. Sinulla ei ole ketään, kelle valittaa huoliasi… Siinä olisi elämäntehtävä jollekulle. Rukoile siksi itsellesi häntä, joka olisi kyllin voimakas, kyllin iloinen, kyllin puhdastuntoinen täyttääkseen tuon tehtävän, koska nyt kerran tahdot asua Alsheimissa. Kuten näet, on tämä ystävän ajatus…

— Lämminsydämisen ystävän!

He syleilivät.

— Hyvästi, pyhiinvaeltaja! Onnea matkalle!

— Hyvästi!

— Jean riistäytyi irti. Pian oli hän puistossa, kääntyi tultuaan ristikkoportin läpi, meni ylöspäin pitkin humalistoja ja viinimäkiä ja tuli metsään.

Sekin oli täynnä sumua. Tiheät kuusiryhmät, jotka kohosivat viettävillä rinteillä, paistoivat harmailta virtojen vastakkaiselle rannalle, ja välimatkan suuretessa, katosivat kuin auringottomaan ja varjottomaan pilveen. Jean ei seurannut viitotettua tietä. Hän kapusi reippaasti metsikössä, koska maa ei ollut kovin äkkijyrkkää, ja pysähtyi aina hetkiseksi hengähtääkseen ja kuunnellakseen, tokko hänen korviinsa ennättäisi joltakin suunnalta tässä vuoriston silmän-läpitunkemattomassa salaperäisyydessä, ylhäältä tai alhaalta, Odilen tai jonkun pyhiinvaeltajaparven ääntä. Turhaa! Hän kuuli vain vesivirtojen lorinaa tai joskus huutoa: joku tuntematon kutsui koiraansa tai huhuili siellä arasti joku Obernain köyhistä asukkaista, joka lapsineen oli tullut noukkimaan risuja vastoin säädöstä, joka ei salli kerätä puita muuta kuin torstaisin. Eikö kattilan pitänyt saada kiehua pääsiäispäivänä? Ja eikö itse taivas ollut lähettänyt tätä kaikkipeittävää sumua suojaksi vartijoita vastaan? Jean nautti rajusta kiipeämisestä ja yksinäisyydestä. Kuta korkeammalle hän kohosi, sitä enemmän laajeni hänessä Odile-ajatus, sitä suuremmaksi tuli ilontunne siitä, että hän, viimeinkin tyttöä tavatakseen, oli valinnut juuri tämän elsassilaisten pyhän paikan ja tämän kaksinkertaisesti valtavan päivän. Kaikkialla hänen ympärillään aukeni hiirenporras, tuo kaunis saniaiskasvi, joka verhoaa kivikkorinteitä, samettimaisesta koukerostaan; kuusamien vuoden vanhoissa oksissa oli lehtiä joka puolenjalan päässä; ensimmäiset mansikat ja ensimmäiset kielot kukkivat; kurjenpolvet, jotka ovat niin kauniit Pyhän-Odilian seudussa, kohottivat karvaisia varsiaan; mustikat ja vadelmat, koko metsäkasvisto, nuo laajat kentät, alkoivat sekottaa tuuleen nesteittensä lemua. Sumu pidätti, säilytti nuo tuoksut, kuin yli Vogeesien rinteiden levitetty verkko.

Jean kulki Heidenbruchin kohdalta, katsahti sen vihreisiin ikkunaluukkuihin ja jatkoi matkaansa. »Ulrich eno», hän kuiskasi, »tepä vasta olisitte iloinen nähdessänne ja kuullessanne, minne olen menossa ja kenen ehkä kohta saan tavata!» Fidèle haukahti puoliunissaan, mutta ei tullut esiin. Vuoristossa oli yhä autiota. Hiirihaukka kirkui sumuverhojen yläpuolella. Jean, joka ei ollut tätä matkaa kulkenut kuin pikkupoikana, nautti yksinäisyydestä ja rauhallisuudesta ympärillään. Hän saapui harjulle, jonka Strassburgin piispanistuin omistaa, ja seurasi kauan, kouluaikaisia muistojaan elvyttääkseen, n.s. »pakana-aikuista muuria», joka kymmenen kilometrin pituisena ympäröi kukkulaa.

Puolenpäivän aikaan, kuljettuaan ensin Männelsteinin kallioitten yli, Jean saapui aivan vuoren huipulle rakennetun luostarin pihalle, vuoren, joka kuin vanha kivikruunu lepää korkeitten kuusimetsäin harjalla; ja siellä hän tapasi, joskaan ei kaikkia niin kuitenkin useita pyhiinvaeltajajoukkoja sekä riisuttuja ajoneuvoja ja ijänikuisten lehmusten runkoon sidottuja hevosia. Miten nuo vanhat puut, jotka oksillaan peittävät miltei koko muurien välisen alan, ovat tänne ylös joutuneet, ei kenkään tiedä. Jean muisti tien vanhastaan. Hän suuntasi kulkunsa oikealla sijaitsevia kappeleita kohti. Ensimmäisessä, joka on maalattu, kävi hän vain pikimältään, mutta toisessa, litteäholvisessa, hän pysähtyi arkun eteen, jossa näkyy lepäävässä asennossa Elsassin suojeluspyhän, abbedissa Odilian vahainen veistokuva, niin lempeänä rusottavine poskineen, huntuineen, kultaisine sauvoineen, kärpännahalla vuorattuine, orvokinvärisine viittoineen. Jean polvistui; uskonsa koko voimalla hän rukoili säröisen ja surullisen kotinsa puolesta, josta hän jonkunlaisella ilolla tunsi olevansa niin kaukana; hän rukoili, että Odile Bastian tulisi tähän rakkaudenyhtymään, jonka hetki läheni. Hurskasluonteisena hän lisäsi: »Osota meille polkumme! Salli meidän yhdessä sitä vaeltaa! Salli meidän nähdä esteitten poistuvan!» Tässä samassa paikassa oli vuosisatojen läpi kaikilla elsassilaisilla ollut tapana polvistua.

Sitten lähti Jean ulos ja meni luostarin yhteiseen ateriahuoneeseen, jossa nunnat olivat alottaneet tarjoilla ensimmäisille vieraille. Odilea ei ollut siellä. Pitkän aamiaisen jälkeen, jota yhäti uusien pyhiinvaeltajain tulo hidastutti, lähti Jean nopeasti pois, laskeusi luostaria kantavan kallion juurelle, ja löydettyään tien, joka tulee Saint-Naborista päin ja kulkee pyhän Odilian lähteen sivuitse, hän asettui tiheään metsikköön, josta näki osan tiestä. Hänen jalkainsa juuressa kulki kovaksi poljettu, ruohoton, kuusenneulasten peittämä nauhamainen polku, joka näytti kuin ilmassa riippuvalta. Sillä toisella puolen kohosi vuorenseinä niin jyrkkänä, ett'ei sen loppua enää näkynyt. Kirkkaalla ilmalla taisi erottaa kaksi metsäistä syrjäharjannetta, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Nyt rajotti näköä valkoinen sumuverho, joka peitti kaikki, syvänteen, rinteet, puut. Mutta tuuli puhalsi ja liikutteli noita usvakerroksia, joiden tiheys tuntui lakkaamatta vaihtelevan.

Kello oli kaksi. Tunnin perästä alkaisivat pääsiäiskellot soida. Ne, joita uteliaisuus houkutteli kuulemaan, eivät suinkaan olleet enää kaukana kukkulasta.

Ja tosiaankin, suuren hiljaisuuden keskeltä kuuli Jean alhaalta päin toisiinsa sekaantuneita, katkonaisia ääniä, joiden sointu ohimennen saapui metsän käänteeseen. Sitten vihelsi joku marseljeesin alkua, ja Jean tiesi nyt, että tulijat olivat elsassilaisia ylioppilaita. Kaksi nuorta miestä, se, joka oli vihellellyt, ja toinen, joka oli saavuttanut edellisen, tuli vähitellen esiin sumusta ja poistui luostariin päin.

Sitten tuli nuori pariskunta: vaimo mustissaan, kaartokaulaisine röijyineen, joka jätti valkoisen paidan näkyviin, kypäränmuotoinen pitsikoriste päässä; mies, puettuna liiveihin kukitetusta sametista, yhdellä vaskinappirivillä koristettuun takkiin sekä karvalakkiin.

— Wissemburgilaista talonpoikaisväkeä, ajatteli Jean.

Hiukan jälempänä asteli jutellen reippaita alsheimilaisia ja heiligsteiniläisiä naisia; mutta heidän vaatetuksessaan ei ollut jälkeäkään elsassilaisesta kansallispuvusta. Heidän joukossaan oli vaimo Münsterin laaksosta, helposti tunnettava myssystään, joka oli tummasta vaatteesta, tiiviistä kuin etelämaalainen pilardikangas, ja jota etupuolella koristi punainen rusetti.

Kului taas pari minuuttia.

Sumun seasta kuului askelia, vanha kumaraselkäinen pappi tuli näkyviin, kulkiessansa pyyhkien kasvojaan. Hänen jäljessään tepasteli kaksi hilpeännäköistä lasta, epäilemättä jonkun vaimon poikia niiden joukosta, jotka äsken poistuivat; he tervehtivät molemmat yhtaikaa Elsassin murteella:

— Ylistetty olkoon Jesus Kristus, herra kirkkoherra!

— Ijankaikkisesta ijankaikkiseen! vastasi pappi.

Hän ei tuntenut lapsia eikä hän heille muuta sanonut paitsi vastauksensa heidän ikivanhaan, kauniiseen tervehdykseensä. Jean, joka istui puolipiilossa kuusen vieressä, kuuli vielä erään vanhan miehen, joka sivuutti papin tien käänteen takana, lausuvan:

— Ylistetty olkoon Jesus Kristus!

Kuinka tuo tervehdys tällä kertaa kajahti metsän holvikossa!

Jean tuijotti eteensä, niinkuin syviin mietteisiin vaipunut, joka näkee edessään vain jotain epämääräistä, ajatustaan siihen kiinnittämättä.

Näin istui hän hetken. Silloin kantoivat sumupilvet ylöspäin tuskin kuuluvan kuiskauksen, niin heikon, että linnunkin laulu on voimakkaampi: »Terve, Maria, sinä armorikas, sinä siunattu vaimojen joukossa…» Toinen kuiskaus seurasi ensimmäistä ja kertoi »Ave Marian» loppusanat: »Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile puolestamme…» Vaistomainen levottomuus, salaperäinen varmuus valmisti ylöspäin kiipeäväin naisten tuloa.

He olivat pitkiä molemmat. Vanhempi oli vanhan Elsassin tyttäriä, harmaa-ihoinen, ja eli, vähäistä veroa maksaen, kirkon turvissa, jonka hän koristi juhlapäiviksi. Hän näytti väsyneeltä, mutta hymyili, kerratessaan helminauhansa rukouksia. Nuorempi asteli polun oikeaa viertä pitkin vuorenseinämää; ja hänen hiukan kohotettu, ylpeä päänsä, hänen hiuksensa, himmeän vaaleat kuin kaunis männynkuori, koko hänen sopusuhtainen, voimakas ruumiinsa erottui kalvakkaa sumuverhoa vasten, joka täytti tienmutkauksen. Jean ei edes liikahtanutkaan, ja kuitenkin näki nuorempi naisista hänet ja käänsi päätään. Odile hymyili ja keskeyttämättä rukoustaan vastasi katseellaan, joka suuntausi kukkulaa kohden:

— Odotan teitä tuolla ylhäällä!

Naiset eivät hiljentäneet kulkuaan. Tasaisesti, ryhdikkäinä he nousivat ylöspäin, ja ruumistaan hieman huojuttaen, siirtelivät rukousnauhansa helmiä, ja vanha metsikkö kätki heidät peittoonsa.

Jean antoi muutaman minuutin vierähtää ja seurasi sitten samaa tietä. Käänteessä, josta aikain tie muuttuu suoraksi ja kulkee harjanteen poikki päättyen luostarin luona, näki hän taas molemmat matkailijat. He astuivat nyt nopeammin, tyytyväisinä matkan loppumisesta; päivävarjo oli auki, sillä sumu tuntui nyt lämpimän-kostealta ja puiden juurelle muodostui jotain varjontapaista. Aurinko varmaan painui päin Vogeesien huippuja ja niiden takaisia Ranskan tasankoja.

Toivioretkeläiset, jotka jo olivat tehneet vaelluksensa pyhän Odilian arkulle, kiiruhtivat uskonnollisen tai maallisen traditsioonin pyhittämille paikoille, kuten pyhän Odilian tai pyhän Johanneksen lähteille, tai kulkivat pakanuuden aikuisen muurin viertä vuohipolkua pitkin Männelsteinin kallioille, josta tavallisesti on niin kaunis näköala läheisille vuorille, Blossin ja Elsbergin kukkuloille ja Andlaun, Spessburgin ja Landsbergin linnanraunioille, jotka kuusimetsän helmasta kohottavat vanhoja tornejaan. Jean näki molempain naisten astuvan pihan poikitse ja suuntautuvan kappelia kohden. Silloin palasi hän tuulen lakaiseman kujan alkupäähän pitkin luostarin suurta rakennusta, joka muistuttaa linnotusten esivarustusta. Sen lävitse kulkee paikka paikoin holvikatos, joka on sisäänkäytävänä.

Pari minuuttia myöhemmin tuli Odile yksinään kappelista ja lähti metsään johtavaa tietä, arvaten, että Jean häntä odotti jossain muualla kuin luostarin pihalla, missä oli liiaksi silmiä ja korvia. Hän oli samoin puettu kuin kiristorstaina; sama tumma puku, mutta päässä oli aivan yksinkertainen, uusi kävelyhattu, joka sopi hänelle ihastuttavasti: leveälierinen olkihattu, toinen laide ylöspäin taivutettu ja tylliä koristeena; käsivarrellaan kantoi hän päivä varjoaan ja kesätakkia. Odile astui nopeasti, pää hiukan kumarassa, kuten se, jota tie ei kiinnitä, vaan jonka sielu yhä viipyy rukouksessa tai mietiskelyssä. Kun hän tuli Jeanin luo, joka seisoi oikealla katoksesta, kohotti hän katseensa ja sanoi ohi mennessään:

— Seuralaiseni on lepäämässä. Tässä olen nyt…

— Kuinka hyvä, että luotitte minuun, sanoi Jean. Tulkaa, Odile!

Hän alkoi kulkea tytön rinnalla kujaa, jonka vaivaiset, talvimyrskyjen vääristämät puut muodostivat. Toteunut unelma valtasi hänet kokonaan, niin että hänellä oli vain yksi ainoa ajatus, yksi ainoa puheen aihe: kiitollisuus Odilea kohtaan, joka siinä asteli äänetönnä, vain kuunnellen sanoja, joita Jean ei lausunut, ja yhtä liikutetuin mielin kuin Jean.

Siinä, missä tie alkaa viedä alaspäin, he erosivat siitä ja lähtivät polulle, joka korkean, tiheän kuusikon varjossa kiertää luostaria. Nyt ei ollut enää näkijöitä, ja Jean huomasi, että Odilen viljan väriset, syvät, totiset silmät kohosivat häneen. Metsä oli hiljainen: ainoastaan lehtien päistä putoili sumupisaroita. Nuoret kulkivat aivan lähetysten.

— Olen pyytänyt teitä tulemaan, virkkoi Jean, että ratkaisisitte elämästäni. Olette ollut ystäväni lapsuudessani… Olkaa sitä ainaisesti…

Odile, jonka katse harhaili etäisyydessä, vapisi hieman vastatessaan:

— Oletteko ajatellut?…

— Kaikkea!

— Sitäkin, joka voi meidät erottaa?

— Mitä sillä tarkotatte? Mitä pelkäätte? Sitäkö, että joutuisitte epäsopuiseen kotiin?

— En sitä.

— Olen varma, että te sen haavat parantaisitte; te olisitte sen ilo ja rauha. Mitä sitten pelkäätte? Minun isäni vai teidänkö isänne vastarintaa, koska heistä on tullut toistensa viholliset?

— Sen esteen voi voittaa, nuori tyttö sanoi.

— Sitten pelkäätte kai sitä, että äitinne vihaa minua, sanoi Jean tuimasti. Hän vihaa minua, eikö totta? Muutama päivä sitten oli hän niin ankara, niin loukkaava minua kohtaan…

Vaalea pää teki kieltävän liikkeen.

— Hän ei usko teihin niin herkästi kuin isä, ei niin herkästi kuin minä itse. Mutta kun hän tulee näkemään, ettei kasvatuksenne ole tukehuttanut teissä elsassilaista henkeä, haihtuvat hänen ennakkoluulonsa.

Hetken vaiettuaan lisäsi Odile:

— En luule erehtyväni: nykyiset esteet voi poistaa, joko te sen teette, tai minä, tai molemmat yhdessä. Minä pelkään vain jotain tuntematonta, pelkään pienintäkin sattumaa, joka jo huomenna voi pahentaa tämän niin vaikean aseman…

— Ymmärrän teidät, sanoi Jean, te pelkäätte isäni kunnianhimoisia pyyteitä…

— Ehkä!

— Ne ovat jo paljon kärsimystä meille tuottaneet. Mutta onhan hän isäni; hän pitää minut halusta täällä, sen hän sanoo minulle joka päivä. Kun hän kuulee minun valinneen teidät, Odile, niin vaikkapa hänen omat suunnitelmansa saattaisivat rikkoa liittomme, suostuu hän ainakin siirtämään niiden toimeenpanon… Älkää sitäkään siis pelätkö! Me voitamme!

— Me voitamme! toisti tyttö.

— Aivan varmaan, Odile. Te sulostutatte elämäni, joka ilman teitä olisi vaikea, ehkäpä mahdoton. Teidän vuoksenne palasin kotimaahan… Kertoisinko teille, miten olen vaeltanut halki maailman löytämättä naista, joka olisi minusta yhtä suloinen kuin te, jossa olisi, samoinkuin teissä, jotain, — kuinka teille sen sanoisinkaan? — jotain kuin syvä ja raikas vuoristolähde! Aina kun minussa heräsi ajatus oman kodin perustamisesta, sukelsi teidän kuvanne esiin. Minä rakastan teitä, Odile!

Hän tarttui Odilen käteen. Tämä vastasi katse kohotettuna valoa päin, jota levisi metsän aukosta heidän edessään:

— Jumala tietää, että minä myös teitä rakastan!

Ilo värähytti Odilen olentoa; vapiseva käsi siitä kertoi Jeanille.

— Niin, sanoi Jean, joka etsi noiden yhä kaukaisuuteen suunnattujen silmäin katsetta, me olemme voittajat! Me voitamme moninkertaiset esteet, jotka tuo yksi kauhea kysymys nostaa tiellemme. Meitä ei ole muu erottamassa kuin se…

— Niin, täällä ei meitä erota muu kuin se.

— Mutta se myrkyttääkin kaiken!

Odile pysähtyi ja käänsi Jeaniin rakkautta säteilevät kasvonsa, tuota ihanaa, ylpeää rakkautta, jota Jean oli toivonut oppia tuntemaan, herättää!

— Sanokaa pikemmin, että se laajentaa kaiken! Meidän kiistamme eivät ole vain kyläkiistoja. Me olemme joko isänmaan puolesta tai sitä vastaan. Meiltä vaaditaan joka päivä rohkeutta, meitä vaaditaan joka päivä hankkimaan itsellemme vihamiehiä, joka päivä hylkäämään entiset ystävät, jotka kernaasti olisivat meille uskolliset, mutta eivät niin enää ole Elsassia kohtaan. Meidän elämässämme tuskin on varsinaista tekoa, joka olisi yhdentekevä, joka ei merkitsisi kantamme vahvistamista. Uskokaa minua, Jean, siinä on jotain ylevää!

— Niin, Odile, lemmittyni.

He pysähtyivät molemmat nauttiakseen tuosta suloisesta sanasta.

He katsoivat silmäin peilissä toinen toisensa värähtelevän sielun pohjaan. Ja hiljaisella äänellä, vaikka kuulijoina olivat vain kuusien tuulessa liekkuvat latvat, he puhuivat tulevaisuudesta kuin jo alkaneesta vallotusretkestä.

— Luciennen saan puolelleni, Jean sanoi. Hänelle uskon salaisuuteni hyvän tilaisuuden sattuessa. Hän kannattaa minua osanottavaisuudesta ja rakkaudesta, ja minä luotan paljon häneen.

— Minä luotan isääni, vastasi Odile; sillä hän on jo suosiollinen teitä kohtaan… Mutta varokaa, ettette varomattomuudella ärsytä häntä… Älkää pyrkikö kohtaamaan minua kodissanne, älkää kiirehtikö ratkaisevaa hetkeä…

— Suloinen hetki, kun saan teidät!

Ensi kerran he hymyilivät toisilleen.

— Rakastan teitä niin syvästi, jatkoi Jean, ett'en tahdo pyytää suudelmaa, jonka varmaan minulle soisitte… Minulla ei ole siihen oikeutta; emme ole kokonaan vain itsestämme riippuvaiset, Odile… Ja sitä paitsi tuntuu minusta hyvältä näyttää teille, että olette minulle jotain pyhää… Sanokaa minulle kuitenkin, että vien jotain teistä kanssani?

Läheiset huulet kuiskasivat: »Viette.» Ja melkein heti jäljestä:

— Kuuletteko jotain tuolta alhaalta? Onko se ensimmäisen pääsiäiskellon ääni?

Yhdessä he kumartuivat rinnemetsän puoleen.

— Ei, tuuli kai vaan puiden latvoissa kulkee.

— Tulkaa, sanoi tyttö. Kellot rupeavat soimaan… Ja, joll'ei minua näkyisi tuolla ylhäällä, kun ne kaikuvat, niin seuralaiseni, vanha Rose, kertoisi siitä…

Melkein äänetönnä veti hän Jeanin kanssaan kallion juurelle asti. Siinä he erosivat noustakseen luostariin kahta eri tietä.

— Tapaan teidät jälleen penkereellä, nuori tyttö sanoi.

Ilma syvänteiden helmassa sinertyi. Oli tullut hetki, jolloin yön odotus ei enää tunnu pitkältä, jolloin huomispäivä jo kajastaa uneksijan mielessä.

Muutamissa minuuteissa oli Jean kulkenut jälleen pihan poikki, seurannut luostarin käytäviä ja aukaissut portin, joka johtaa teräväkulmaiseen puutarhaan rakennusten itäpuolella. Sinne kokoontuvat Pyhän-Odilian toivioretkeläiset Elsassia katsomaan, jos ilma on kirkas. Käsivarren nojan korkuinen muuri kulkee pitkin suunnattoman suuren kalliolohkareen harjaa, joka työntää terävän kärkensä metsän yli. Se kohoaa kuusien yllä, jotka joka puolella peittävät rinteitä. Sen ympäröimän alan äärimmäisestä kärjestä näkee, kuin majakan tornista, oikealla kokonaisen vuoritiheikön ja edessään ja vasemmalla Elsassin tasangon. Nyt oli sumu jakaantunut kahtia, sillä aurinko oli vaipunut Vogeesien harjannetta alemmaksi. Kaikki pilvet, jotka olivat kukkuloiden aaltoviivan alapuolella, olivat himmeät ja harmaat, mutta heti yläreunaan sattuivat säteet miltei vaakasuorasti, tunkien sumun läpi ja värittäen sen. Toinen puoli maisemaa näytti silloin keveältä: oli kuin hohtavaa vaahtoa. Muutoin osotti tuo jakautuminen, miten nopeasti pilvi kohosi Elsassin laaksosta kohti pakenevaa aurinkoa. Hämmentyneet sumuhöytäleet joutuivat valaistulle alueelle ja sädehtivät siinä, ja näkyi, miten ne lakkaamatta pienenivät ja kohosivat, kuin olisi valo kutsunut niiden joukot ylös korkeuteen.

Ahtaassa, pyhiinvaeltajille ja katselijoille varatussa suojapaikassa seisoi portin luona vanha mies, puettuna kuten vanhat elsassilaiset Strassburgin pohjoispuolella; hänen vieressään oli pappi harmaine, käherrettyine hiuksineen, sama, jota lapset olivat tervehtineet Pyhän-Odilian rinteellä, parin askelen päässä wissemburgilainen talonpoikaisperhe, ja kapeimmassa kolkassa istuivat muurilla, toisiaan vasten likistettyinä molemmat ylioppilaat, joita olisi voinut sanoa veljeksiksi, sillä kummallakin oli ulkonevat huulet ja hienokarvainen, kaksiosainen parta, toisella vaalea, toisella punertava. Kaikki he olivat elsassilaisia. Puhelu liikkui kankeasti jokapäiväisissä asioissa, kuten tuntemattomain välillä ainakin. Nähdessään Jean Oberlén lähestyvän, kääntyivät monet, ja kaikki tunsivat itsensä äkkiä kuin solmituiksi toinen toiseensa heimositeillä, joita yhteinen epäluulo vielä vahvisti.

— Onko hän saksalainen? virkkoi joku.

Vanhus, joka seisoi papin vieressä, heitti silmäyksen puutarhaan päin ja vastasi:

— Ei, hänellä' on ranskalaisen viikset, ja hän on meikäläisten näköinen.

— Olen nähnyt hänen neiti Odile Bastianin seurassa, neiti Bastianin
Alsheimista, sanoi nuori vaimo.

Joukko rauhottui, erittäinkin kun Jean tervehti kirkkoherraa Elsassin murteella ja kysyi:

— Onko Elsassin kellojen soitto viivästynyt?

Kaikki hymyilivät, mutta ei Jeanin sanoille, vaan siksi, että he tunsivat olevansa vain keskenään, ilman häiritseviä katseita. Odile tuli myös ja nojautui muuria vasten ensimmäisen ryhmän oikealla puolen. Jean seisoi vastakkaisella puolella. He kärsivät siitä, että niin suuresti rakastivat toisiaan, olivat sen toisilleen ilmaisseet eivätkä kuitenkaan olleet varmat kuin omasta itsestään.

Kellojen soitto ei ollut viivästynyt. Nouseva usva vain sulki syleilyynsä niiden äänet. Äkkiä ne pääsivät siitä irti, ja tuntui, kuin olisi jokainen sumupallo kuplan lailla särkynyt muuria vasten ja vuodattanut pyhän vuoren kukkulalle oman kellotorninsa sulosoinnut. »Pääsiäinen! Pääsiäinen! Herra on ylösnoussut! Hän on uudistanut maailman ja ihmiset vapahtanut! Taivaat ovat avoinna!» Näin lauloivat Elsassin kellot. Ne kajahtivat vuoren juurelta; niitä kaikui kaukaa ja etäisyyksien etäisyydestä; pieniä kelloja ja suuria katedraalikelloja; kelloja, jotka lakkaamatta soivat, toisen heilahduksen kumisten yhtyessä toiseen; kelloja, joiden vieno ääni keveästi, ajottaisin kulki kuin sukkula kuteen läpi; mahtavia kuoroja, joiden laulajat olivat toisiltaan peitossa; kirkkokansan ilohuutoja; ikuisen kevään lauluja, jotka syöksähtivät pilvipeittoisen tasangon pohjasta ja kohosivat ylöspäin sulautuakseen kaikki toisiinsa Pyhän Odilian huipulla. Kellojen suurenmoinen yhteissoitto oli tuonut hiljaisuutta kerääntyneeseen ihmisparveen. Ilma oli täynnä rukousta. Sielujen ajatus kohdistui ylösnousseeseen Kristukseen. Monet muistelivat Elsassia.

— Näkyy sinistä taivasta, kuului ääni.

— Sinistä, tuolla ylhäällä, toisti uneksiva naisen ääni.

Sanoja tuskin kuului sävelten kohinassa, joka nousi laaksosta. Mutta kaikkien katseet kohosivat kuitenkin yht'aikaa. Kaikki näkivät, miten taivaalle, auringon ryntäyksiä pakenevan sumujoukon keskeen, avautui sinisiä syvyyksiä, jotka huimaavan nopeasti lisääntyivät. Ja jälleen alas katsahtaessaan huomasivat he, että pilvi alkoi myös rinteiltä hajota. Ilma seestyi. Metsä vilahti kerran näkyviin liikkuvan usvan halkeamista, ja sitten taas uudelleen, sitten tummia rotkoja, viidakkoja, kallioita. Lopuksi kohosivat äkkiä viimeiset pitkät, vääntyneet, surkeat sumusiekaleet pyörteissä ilmaan, hiipuisivat penkerettä ja jättivät sen. Ja Elsassin tasanko tuli esiin sinisenä ja kultahohteisena.

Joku katselijoista huudahti:

— Kuinka kaunista!

Kaikki kumartuivat eteenpäin nähdäkseen vuoren reunalta loppumattoman laajan tasangon. Liikutus valtasi jokaisen elsassilaissydämen. Tuolla jalkain juuressa lepäsi kolmesataa synnyinmaan kylää, siroteltuina viljelysmaiden nuoreen vehreyteen. Ne uinuivat kellojen kajahdellessa. Kukin niistä näytti vaan punertavalta pisteeltä. Melkein taivaanrannan kohdalla muodosti joki kuin kirkkaan hopeasulun. Ja sen toisella puolen oli maata, joka oli korkeampaa ja peittyi nopeasti Reinin yllä vielä leijaavaan usvaan. Lähellä sitävastoin näki» Pyhän-Odilian metsän pienimpiä yksityispiirteitään myöten, kun antoi katseensa liukua pitkin kuusikkorinteitä. Se lähetti laaksoon lukuisia tummanvihreitä niemekkeitä, joiden väliin hennonvihreät kevätniityt pistäytyivät. Koko maisemaa valaisivat enää ainoastaan ylt'yleensä sädehtivän taivaan heijastukset. Ei ollut mitään loistavaa kohtaa, joka olisi katsetta puoleensa houkutellut. Maan eri vivahdukset sulautuivat sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, kuten kellojenkin äänet. Vanha elsassilainen, joka pysytteli papin vieressä, levitti käsivartensa ja sanoi:

— Minä kuulen katedraalin kellot!

Hän osotti lakean maan etäisyydessä siintävää Strassburgin kuulua tornia, joka näytti kynnenkorkuiselta ametistilta. Nähdessään näin kylät punertavassa hohteessa, luulivat he tuntevansa kellojen äänen.

— Minä, sanoi joku ääni, tunnen Marmoutierin munkkiluostarin kellot.
Miten kaunis kaiku niillä on!

— Minä, virkkoi toinen, kuulen Obernain kellon.

— Ja minä Heilingsteinin.

Talonpoika, joka oli tullut Wissemburgin tienoilta, lausui hänkin:

— Me olemme liian kaukana kuullaksemme soittoa Pyhän-Yrjön kellotapulista Hagenausta. Mutta kuulkaa… hiljaa… nyt!

Vanha elsassilainen toisti totisena:

— Minä kuulen katedraalin kellot.

Mutta hän lisäsi:

— Katsokaahan ylös vielä kerran!

Silloin huomasivat he kaikki, että pilvi oli kohonnut hyvin korkealle, aina niihin ilmapiireihin, minne vielä auringonsäteet ennättivät. Pilvi, joka oli levännyt muodotonna vuoren rinteellä, oli levinnyt poikittain taivaalle ja muodosti kuin sarjan kurjenmiekkakimppuja, joita oli heitelty tuonne Vogeesien ja tasangon yläpuolelle. Toiset olivat veripunaisia, toiset vaaleampia, toiset kuin sulatettua kultaa. Ja ne, jotka vuorelta syvänteiden välillä katselivat, antoivat silmänsä seurata tuota loistavaa juovaa ja näkivät, miten sen heijastus valaisi maan ja miten pääkaupungin etäiset talot sekä katedraalin torni vaaleanvaloisina paistoivat laajenevan pimeyden keskestä.

— Tämä muistuttaa elokuun 25:ttä päivää 1870, sanoi vanha elsassilainen. Olin silloinkin täällä…

Nuorimmatkin läsnäolijoista olivat kuulleet monta kertaa tuota päivää mainittavan. Katseet kohdistuivat kahta hellempinä pieneen torniin, joka lähetti heille vielä hiukan valoa ja ylösnousemuskellojen kaikua.

— Olin täällä vaimojen ja tyttöjen kerällä, jotka olivat tuolta alhaalta kylästä; he olivat nousseet tänne, sillä kanuunain pauke koveni. Me kuulimme niiden äänen niinkuin nyt kellojen. Naisemme itkivät tässä, missä te nyt seisotte. Sinä yönä syttyi kirjasto tuleen, uusi kirkko syttyi tuleen ja taulumuseo ja kymmenen Broglien taloa. Silloin kohosi kellertävää ja punaista savua, ja pilvet näyttivät samanlaisilta kuin nuo, joita katselette. Strassburg paloi. He heittivät sitä vastaan sata yhdeksänkymmentäkolme tuhatta pommia.

Toinen ylioppilaista pudisti nuoruuden-innossaan nyrkkiä.

— Alas saksalaiset! murisi toinen.

Talonpoika otti karvalakin päästään ja pisti sen äänetönnä kainaloonsa.

Kellot eivät enää soineet niin lukuisina.

Eivät enää kuuluneet Obernain, eivät Saint-Naborin kellot, eivätkä muutkaan, joiden äänen he olivat luulleet tuntevansa. Ne olivat kuin sammuvia valoja. Tuli yö.

Jean huomasi, että molemmat naiset olivat itkuun purskahtamaisillaan ja että kaikki olivat vaiti.

— Herra apotti, sanoi hän, rukoilkaa Elsassin puolesta, niin kauan kuin kellot vielä soivat ylösnousemusta!

— Niin oikein, lapseni, lausui talonpoika apotin vieressä; niin oikein, sinä olet tämän maan lapsia!

Samassa elpyivät papin jäykät, väsähtäneet piirteet. Hänen värisevässä äänessään tuntui särkynyt sointu, ikivanha, aina uusi kärsimys puhui hänen suunsa kautta, ja katse, kuten kaikkien muidenkin, suunnattuna yöhön peittyvää Strassburgia kohti, hän lausui:

— Jumalani, täältä Pyhältä Odilialtasi näemme milt'ei koko rakastetun isänmaamme: kaupunkimme, kylämme, kotomme. Mutta se ei ole kokonainen; vuorten tuolla puolen on myös kotimaatamme. Sinä olet sallinut meidän tulla erotetuiksi. Sydämeni pakahtuu sitä ajatellessa; sillä kansaa, vuorten takana, jota me rakastamme, Sinäkin yhä rakastat. Se on vanhin kristitty kansa; sille on enin jumalallista suloa annettu. Sillä on paljon enkeleitä taivaassa, koska sillä on niin monta kirkkoa ja kappelia, niin monta pyhäin hautaa puolustettavanaan, niin paljon pyhää tomua kesannoissaan, nurmikoissaan ja vesissään, jotka sen halki elvyttävinä virtaavat. Jumalani, ruumiimme ja omaisuutemme puolesta olemme kärsineet, muistoissamme kärsimme yhä. Salli meidän kuitenkin säilyttää nuo muistomme; salli, ett'ei Ranska meitä unohda! Tee hänet arvokkaaksi kansoja johtamaan! Anna hänelle jälleen kadotettu sisar, joka voi sekin vielä palata takaisin…

— Amen!

— … niinkuin pääsiäiskellojen sointu palajaa! — Amen! lausui kaksi mies-ääntä, Amen! Amen! Muut läsnäolijat itkivät hiljaa. Kylmän ilman halki, joka nousi kuilusta, kaikui enää vain yhden ainoan kellon ääni. Soittajat varmaan laskeutuivat alas tapuleistaan, jotka hävisivät tasangon pimeyteen. Ylhäisen puutarhalakeuden päällä leijaileva pilvi oli synkistynyt ja painui länttä kohti, mutta puki yhä vielä Vogeesien harjanteen purppuraiseen orvokinsineen. Yön suureen pimeyteen aukesi tähtisilmiä, samoinkuin esikoita juuri tällä hetkellä puhkesi kuusikon helmaan.

Pian ei penkereellä ollut jäljellä kuin kolme henkeä. Muut olivat lähteneet saatuaan purkaa elsassilaissydämensä salaisuuden.

Nähdessään edessänsä molemmat nuoret vieretysten ja Odilen pään aivan lähellä Jeanin olkaa, vanha pappi kysäsi:

— Kihlatutko?

— No niin, vastasi Jean, toivokaa, että siitä totta tulisi!

— Minä toivon sitä. Te puhuitte äsken hyvin. Jumala teille onnea antakoon! Toivon, että te, jotka olette nuoret, saatte jälleen nähdä ranskalaisen Elsassin.

Hän poistui.

— Hyvästi, sanoi Odile nopeasti. Jää hyvästi, Jean!

Tyttö ojensi kätensä ja lähti taakseen katsahtamatta. Jean jäi penkereen muurin luo.

Yölintuja: huuhkaajia, merikotkia ja pöllöjä laskeusi metsiköstä metsikköön, yhteen ääneen kirkuen. Neljännestunnin ajan, jolloin ne pitkin lentovälein suorittivat matkansa, kajahtelivat vuorenrinteet niiden huhuiluista. Sitten tuli syvä hiljaisuus. Rauha levisi viimeinkin, täynnä uinuvain metsäin tuoksua.

VIII.

CAROLIS'IN LUONA.

Zürichinkadun kulmassa, Bateliersien sataman varrella, joka on jäännöksiä vanhasta Strassburgista, seisoo pieni, naapureitaan paljoa matalampi talo. Sillä on kaksinkertainen katto aivankuin kiinalaisessa temppelissä, ja etusivu, joka muinoin näytti niin iloiselta maalattuine hirsineen, on nyt saanut valkean kalkkipeitteen, jossa on luettavana: »Jean, liikanimeltä Carolis, Viinitupa». Tämä viinianniskelu, joka ulkoapäin ei mitenkään herätä ohikulkijan uteliaisuutta, ei kuitenkaan ole mikään tavallinen paikka eikä varsinainen kapakka. Sillä on historialliset muistonsa. Sen kohdalla laskivat v. 1576 zürichiläiset tai ainakin heidän paraimmat pyssymiehensä maihin, ottaakseen osaa suuriin ampumakilpailuihin, joihin strassburgilaiset olivat kutsuneet Saksan keisarikunnan sekä Schweitsin liittovaltiot. Muassaan toivat he padallisen hirssipuuroa. Tuskin olivat he astuneet venheistään, kun heti panivat strassburgilaiset todistamaan, että puuro vielä oli lämmintä. »Rakkaat ystävät,» he sanoivat, »helposti voimme siis lähettää teille apua; pitkin Rein- ja Illjokea käy matka nopeasti kaupunkiemme välillä.» V. 1576 annettu lupaus täytettiin v. 1870, kuten läheiseen Zürichinkaivoon piirretty kirjotus kertoo. Kun piiritetyssä Strassburgissa tila oli mitä tukalin, ryhtyivät zürichiläiset välittäjiksi ja saivat kenraali Werderiltä luvan kuljettaa pois kaupungista naiset, vanhukset ja lapset. Toisen kerran saattoi tämän talon kuuluisaksi eräs etelämaalainen, joka v. 1860:n paikkeilla avasi siinä Etelän viinien kaupan. Jean, liikanimeltä Carolis, oli kummasti Gambettan näköinen. Sen hän tiesi ja matki siksi tuon kansanpuhujan liikkeitä, pukua ja ääntä ja kantoi samanlaista partaa. Hänen kauppansa kukosti jo ennen sotaa, mutta sen jälkeisinä vuosina se kävi oikein edulliseksi, ja joukko saksalaisia upseereja otti tavakseen käydä siellä juomassa Narbonnen, Cetten ja Montpellierin tummaa viiniä.

Eräänä aamuna huhtikuun lopulla kulki Jean Oberlé pitkin Bateliersien satamaa menossa erään metsähallituksen virkamiehen luo, jota hän jo kauan sitten oli luvannut käydä tervehtimässä, kun noin neljänkymmenen ikäinen, mustapukuinen, nähtävästi elsassilainen nainen astui ulos kahvilasta, tuli kadun poikki ja sanoi anteeksi pyytäen:

— Anteeksi, herra… Tahtoisiko herra olla hyvä ja tulla… Eräs ystävistänne kysyy teitä.

— Kuka? kysyi Jean hämmästyneenä.

— Nuorin noista upseereista tuolla alhaalla.

Hän osotti sormellaan salia vierasryhmineen, jonka hämärässä, alaslaskettujen verhojen takana, oli sekavaa kuhinaa.

Hetken epäröityään seurasi Jean naista ja hämmästyi — sillä kun ei ollut strassburgilainen, ei hän tuntenut ravintolan mainetta eikä sen vieraita — hämmästyi tavatessaan siellä kuusi upseeria, joista kolme kuului husaarirykmenttiin, ääneen jutellen, tupakoiden ja Carolis'in viiniä juoden istumassa pöytien ääressä, jotka olivat täynnään punaisia ja sinisiä damipelinappuloita. Heti ensi katseella hän huomasi, päivän kirkkaudesta tänne puolihämärään tultuaan, että sali oli pieni — ainoastaan neljä pöytää — sekä kaunistettu vertauskuvallisilla maalauksilla saksalaiseen aistiin: siinä apina, siinä kissa, korttipeli ja paperossikimppu. Mutta paras koristus oli puoliympyriäinen kuvastin, joka sijaitsi syvennyksessä vasemmalla seinällä ympärillään talon entisten ja nykyisten kantavierasten valokuvia puitteisiin pantuina. Jeanin vielä tuumaillessa, kuka häntä oli mahtanut kutsua, nousi salin perällä, vasemmalla, nuori ratsu-upseeri istuimeltaan, ja tuossa ainoassa liikkeessä ilmeni mitä parhaimmassa valossa hänen kaunis kasvunsa, solakka kuin hän oli taivaansinisessä takissaan kultanyöreineen. Luutnantin vierus- ja pöytätoverit, eräs kapteeni ja kommendantti, jäivät istumaan. Nuo kolme upseeria olivat varmaan tulleet pitkältä matkalta; he olivat yltä päältä tomussa, otsa oli hiessä, kasvojen piirteet jännitetyt ja ohimosuonet kohollaan. Olipa nuorin heistä tältä retkeltä maalle tuonut orapihlajan oksan, jonka hän oli pistänyt vasemman litteän epolettinsa alle.

Elsassilainen tunsi nyt Wilhelm von Farnowin. Tämä oli preussiläinen, kolme vuotta Jeania vanhempi, ja Jean oli ennenvanhaan, ensi vuotta lakitiedettä opiskellessaan, tavannut hänet Münchenissä, missä Farnow silloin oli aliluutnanttina baijerilaisessa ulaanirykmentissä. Sittemmin ei hän ollut häntä nähnyt. Hän ei tiennyt muuta, kuin että baijerilaisten ja preussiläisten upseerien välillä oli upseerien kasinossa sattunut jupakka, jonka vuoksi muutamia siihen sekaantuneita upseereja oli erotettu, hänen entinen toverinsa niiden joukossa.

Ei, ei ollut epäilemistäkään. Tuo oli Farnow: sama hieno, ylhäinen tapa tarjota kättä, samat parrattomat, liian tyystin ajellut, liian silkoset, vaaleaveriset kasvot paksuine huulineen, pienine, hieman pystyine, julkeine nenineen ja viehättävine, kylmine, teräksensinisine silmineen, joissa kuvastui nuorta, käskeväistä, sotaisen, urhean mielen ylpeyttä. Ruumiinrakenne lupasi hänestä aikaa voittain varttuvan vankan ja lujatekoisen kyrassierin. Mutta nyt hän oli solakka ja niin sorjakasvuinen, niin notkea, niin kerrassaan sotilaallinen ja jäntevä, niin varma liikkeissään, että häntä, joskaan hänellä ei ollut kauniit piirteet, kuitenkin pidettiin kauniina, ja Münchenissä puhuttiin milloin »kauniista Farnowista», milloin »Kalma-Farnowista.» Hän olikin miltei pelottavan näköinen punaisine viiksineen ja tuuheine kulmakarvoineen, kun lakki vielä oli enentämässä hänen silmäinsä varjokkaisuutta. Mutta ollen tuskin kahdenkymmenenseitsemän ikäinen, teki hän sen vaikutuksen, että hän oli tuima, itseään hillitsevä sotilasluonne, kuriintottumuksen läpäisemä aina saavutettuun hienoon kohteliaisuuteensa saakka.

Jean Oberlé huomasi, että Farnow noustessaan puhui lähimmälle naapurilleen, kommendantille, vankalle sotilaalle, jolla oli tyynet, lujakatseiset silmät. Hän selitti jotain, johon toinen myöntyi, vielä silloin päätään nyykäyttäen, kun luutnantti esitti:

— Herra kommendantti, suvaitkaa minun esittää toverini Jean Oberlé, tuon alsheimilaisen tehtailijan poika.

— Tietysti, herra… Se on älykäs elsassilainen… hyvin tunnettu…

Kapteenin puolelta — hän oli vielä nuori mies veistettyine profiileineen, silminnähtävästi hienosti sivistynyt ja yhtä silminnähtävän ylpeä — aiheutti esittely samanlaisia imartelevia sanoja alsheimilaisesta tehtailijasta: »Niin, tosiaan, herra Oberlé on hyvin tunnettu… mitä valistuneimpia henkilöitä… minulla oli onni nähdä hänet… lausukaa tervehdykseni herra Oberlélle…»

Jeanista tuntui noiden molempain upseerien kohteliaisuus nöyryyttävältä. Hän tunsi olevansa erikoisen huomion esineenä, hän, siviilivirkamies, porvarissäätyinen, elsassilainen, hän, johon noiden ylhäisten herrain joka suhteessa täytyi katsoa alas. »Onko isäni menettely sitten niin suuriarvoinen,» ajatteli hän, »että sitä näin palkitaan?… Ei hänen varakkaisuutensa, ei hänen elämäntapansa, eivät hänen puheensa ole voineet luoda tätä huomaavaisuutta nuorta miestä kohtaan, joka on ilman virkaa eikä edes ole strassburgilainen…»

Kommendantin milt'ei heti antama viittaus päästi hänet tukalasta asemastaan ja vapautti molemmat nuoret miehet, jotka istuutuivat pöydän ääreen salin perälle, niin etäälle akkunasta kuin suinkin.

— Aivan sattumalta tapaatte minut täällä, sanoi Farnow sala-ivalla, jonka läpi kuulsi ylpeä preussilainen upseeri. Rykmenttini miehet eivät usein oleile täällä… Täällä on enimmäkseen jalkaväen-upseereita… Minä käyn tavallisesti »Germaniassa.» Mutta me olemme juuri palanneet sotilastarkastuksesta, kuten näette, ja kommendantillani oli kovin kuuma… Suottehan anteeksi, rakas Oberlé, että lähetin teitä hakemaan…

— Päinvastoin oli se hyvin ystävällistä. Teidänhän oli vaikea luopua päälliköittenne seurasta.

— Haluan uudistaa tuttavuutta kanssanne… Emmehän niin pitkiin aikoihin, emme sitten Münchenissä olon ole tavanneet toisiamme. Tuskin olitte sivuuttaneet talon kulman tuolla, kun sanoin palvelijattarelle: »Tuolla on eräs ystäväni! Juoskaapa hakemaan herra Oberléta.»

Iloitsen siitä vilpittömästi, Farnow.

Jutellessaan tarkastivat nuoret miehet toisiaan uteliaina, kuten kaksi ihmistä ainakin, jotka koettavat selvitellä heille tuntemattomien vuosien tulosta: Minkälaista on hänen elämänsä ollut? Mitä ajattelee hän minusta? Voinko häneen luottaa?

— Näyttää siltä, alkoi Farnow uudelleen, kuin olisitte äskettäin palannut kotiin?

— Niin, tulin helmikuun lopulla.

— Ihmiset ovat minulle vakuuttaneet, että lokakuun ensimmäisenä astutte vapaaehtoisena husaarirykmenttiin?

— He ovat oikeassa.

— Joko tiedätte, että minulla oli kunnia tavata isäänne seuroissa viime talvena? Esitytin itseni hänelle…

— Anteeksi, olen niin vasta tullut…

Keskustelu kävi tällä erää laimeasti Carolis'in salissa, ja Jean huomasi, että molemmat sinitakkiset sotilaat kääntyivät häneen päin: kapteeni ja kommendantti tutkivat tulevan vapaaehtoisen kasvoja. He lopettivat juuri viiniään, jota heille oli tuotu »bordeauxlaisen» tapaan korkatussa pullossa.

— Olisi hauska olla kanssanne kauemmin, sanoi Farnow alentaen ääntään.
Mutta minä toivon, että vielä voimme tavata toisemme.

— Tunnetteko Alsheimin?

— Kyllä, olemme siellä kulkeneet monta kertaa manööverien aikana…

Nähtävästi koetti luutnantti tulla selville, miten pitkälle hän saattoi mennä. — Hän oli vallotetussa maassa; sen olivat hänelle lukuisat jokapäiväisen elämän tapahtumat opettaneet. Hän ei huolinut uudistaa kokemuksiaan. Hän tunnusteli siis eteensä… Oliko mahdollista luvata käydä Jeanin luona? Sen perille hän ei vielä ollut päässyt. Ja epävarmuus, joka oli vastoin hänen tarmokasta luonnettaan, tämä hänen ylpeyttään loukkaava varovaisuus, pani hänet nostamaan päänsä pystyyn, aivan kuin olisi hänen äsken täytynyt ottaa vastaan taisteluvaatimus. Jean puolestaan tunsi hämmennystä. Tämä yksinkertainen asia, entisen toverin vastaanottaminen, näytti hänestä nyt vaikeasti ratkaistavalta pulmalta. Itse oli hän taipuvainen myöntymään. Mutta rouva Oberlé ja iso-isä eivät sallisi poikettavan tuosta tähän asti niin tarkoin noudatetusta säännöstä pitää vanhan vastustaja-edustajan taloa suljettuna saksalaisilta, paitsi pakollisilta, lyhyiltä liiketuttavuuksilta. He eivät suostuisi… Mutta Jeanille oli sentään vaikeaa näyttäytyä Strassburgissa vähemmän suvaitsevaisena kuin Münchenissä ja nyt, heidän ensi kertaa kohdatessaan elsassilaisella pohjalla, loukata nuorta upseeria, joka lähestyi häntä ja tarjosi hänelle kätensä. Hän koetti saada edes ääneensä hiukan kohteliasta sävyä vastatessaan:

— Iloitsen tavatessani teidät toistekin, rakas Farnow.

Saksalainen ymmärsi, rypisti kulmakarvojaan ja oli vaiti. Tietysti olisi joku toinen jopa kieltäynyt vastaanottamasta häntä. Mutta Oberlén perheessä ei tavannut tuota säännönmukaista, äärimmäistä vihamielisyyttä…

Hänen vihansa lauhtui tai ei ainakaan ilmennyt. Hän ojensi hienon kätensä — sen ranne oli kuin nahan peittämä teräslankakimppu — ja kosketti sormensa päällä nuppia miekassaan, jota hän ei ollut laskenut luotaan.

— Minäkin iloitsen siitä, sanoi hän lopuksi.

Hän antoi tuottaa pullollisen bourgognelaista, ja täytettyään Jeanin lasin sekä omansa, lausui:

— Kotiin palaamisenne muistoksi!

Juotuaan lasin pohjaan yhdellä siemauksella, laski hän sen pöydälle.

— Olen todella tyytyväinen, että lapasin teidät. Elän niin yksikseni, ja te tunnette mielihaluni. Jumaloimani ammatin rinnalla, jota korkeammalle en voi mitään asettaa, paitsi Jumalaa, joka on senkin suuri tuomari, rakastan erittäinkin metsästystä. Minusta on ihminen luotu avaroita maita kulkemaan, vahvistamaan valtaansa ja voimaansa eläinten yli, milloin hän ei ole tilaisuudessa sitä käyttämään vertaisiinsa nähden. Se tuottaa minulle verratonta huvia… Mutta mieleeni johtuu, että herra Oberlé menetti oikeutensa metsästykseen, vai mitä?

— Niin, sanoi Jean, hän on siitä luopunut milt'ei kokonaan.

— Haluttaisiko teitä käväistä luonani? Olen vuokrannut lähellä Hagenauta metsästysalueen, joka on osaksi metsämaata, osaksi tasankoa. Siellä on minulla metsäkauriita, joita saan Schwarzwaldin muinoisista pyhistä metsistä; minulla on siellä jäniksiä ja fasaaneja ja taivaanvuohiakin muuttoaikoina; ja jos pidätte kiiltokuoriaisista, niin lentää niitä männikössäni kimallellen kuin husaarien! peitset.

Hetken aikaa jatkui keskustelua tästä aineesta. Sitten Farnow ja Jean lopettivat Carolis'in bourgognelaisviinin, ja ottaen orapihlajan oksan, joka koristi hänen epolettiaan, ja antaen sen pudota maahan Farnow virkahti:

— Jos sallitte, Oberlé, saatan teitä vähän matkaa. Mihin päin menette?

— Yliopistolle päin.

— Sinnehän minäkin.

Molemmat nuoret miehet nousivat. He olivat melkein yhdenkokoiset ja samaa tarmokasta tyyppiä, joskin ilme oli erilainen. Oberlé koetti lieventää liikaa vakavuutta, joka aina vaiti-ollessa levisi hänen kasvoilleen, Farnow taas liiotteli luonteensa kovuutta. Nuori luutnantti suoristi rypyt takkinsa liepeistä, otti tuolilta litteän lakkinsa, jonka etupuolella koreili pieni kokardi Preussin väreineen, ja kulkien edellä teeskennellyn jäykkänä sekä puolittain kääntyneenä kapteenin ja kommendantin pöytään päin, hän tervehti, useaan kertaan tuskin huomattavasti kumartaen. Äskeinen kunnioittava toverillisuus ei enää ollut paikallaan. Tapansa mukaan tarkastivat molemmat päälliköt luutnanttia, joka oli lähdössä Carolis'in luota. Ollen itsekin gentlemanneja, arkoja rykmettinsä kunnian puolesta ja tuntien tarkoilleen, mitä hienolta upseerilta vaaditaan, huvitti heitä kaikki, mitä jonkun alempiarvoisen käytöksessä, ryhdissä tai puvussa kelpasi julkisesti arvosteltavaksi. Tarkastus päättyi varmaan Farnowin eduksi. Ystävällisellä ja suojelevalla kädenliikkeellä antoi kommendantti hänelle luvan poistua.

Tuskin olivat he päässeet kadulle, kun Farnow kysyi:

— No! Eivätkö ne olleet hienoja herroja?

— Olivat kyllä.

— Millä äänellä te sen sanotte! Eivätkö he teistä muka olleet kohteliaita? Kun saatte nähdä heidät virassaan…

— Päinvastoin olivat he liiankin ystävällisiä, keskeytti Jean. Päivä päivältä tunnen yhä enemmän, että isäni on täytynyt suuresti nöyrtyä saavuttaakseni ylhäisten kunnioitusta… Ja se loukkaa minua, Farnow!

Toinen katseli häntä vakavana ja vastasi:

— Ranskalaishulluutta! Mikä kumma kansa, joka ei voi tyytyä voitetun osaan, ja pitää itselleen alentavana, jos saksalainen osottaa sille kohteliaisuutta!

— Se on siksi, etteivät he tee sitä ilmaiseksi, vastasi Oberlé.

Tuo ei soinut pahalta Farnowin korvissa. Hänestä se oli kuin kiitos hänen jyrkkäluonteiselle, hyötyä tavoittelevalle kansalleen. Mutta nuori luutnantti ei tahtonut antautua väittelyyn, jossa tiesi ystävyyden helposti rikkoontuvan. Hän tervehti nuorta naista, joka tuli vastakkaiselta suunnalta, ja seurasi häntä katseellaan.

— Kapteeni Holzbergin rouva. Sievä, eikö totta?

Sitten viittasi hän vasemmalle, sillan toiselle puolen, missä vanha kaupunginosa välkkyi kevätaamun kosteassa valossa ja lisäsi, juurikuin olisivat nuo kaksi ajatusta aivan luontevasti yhtyneet hänen mielessään:

— Rakastan tuota vanhaa Strassburgia! Siinä on jotain ritarillista…

Virran reunalla, tehtaiden ja lokaviemärien samentaman veden varsilla, kohosi kattoja pitkine kylkineen ja pitkänomaisine ullakko-ikkunoineen, tiilien monipunainen, kalteva joukko, joissa keskiaikaisen Strassburgin paikattu ja särkeillyt, tahrattu ja huuhdeltu purppuraväri vilahteli paikoin sinipunervana, reunoissa miltei keltaisena, muutamilla katoilla ruusunpunaisena ja toisinaan oransiheijastuksin, mutta kuninkaallisena kaikkialla, leväten katedraalin ympärillä kuin ihmeellinen persialainen matto, jonka silkki on haalistunutta ja pehmoista.

Itse punakivinen katedraali oli ollut ja näytti täältä katsoen yhä olevan kuin esikuva, jonka mukaan kaikki muu oli saanut värinsä; se oli koko seudun koristus, kunnia, keskus. Haikara, vaakunalintu, peräsimenään vaakasuorat jalat, jotka pitensivät ruumista, ja nokka hieman pystyssä, ikäänkuin keulana, souti siivet levällään hitaasti ilmassa ja lenteli tuolla sinisessä avaruudessa, kuten koko vanha heimonsa uskollisena Strassburgille, missä sitä suojattiin ja pidettiin pyhänä, missä se aina löytää vanhat pesänsä samoilta savupiipuilta. Jean ja Farnow näkivät sen laskeutuvan kohti hallitsevan kirkon huippua; pienentyneenä näytti se selästä katsoen pikku lintuselta, joka kaarevin siivin lyö ilmaa; sitten se katosi.

— Kas siinä asukkaat, sanoi Farnow, joita ei tehtaittemme savu, eivät raitio- eivätkä rautatiet, eivät uudet palatsit eikä uusi hallitus ole voineet säikyttää!

— Ne ovatkin aina olleet saksalaisia, Jean sanoi hymyillen. Haikaroilla on aina ollut teidän värinne: valkoinen vatsa, punainen nokka, mustat siivet.

— Todellakin, nauroi upseeri.

Hän jatkoi kulkuaan pitkin rantasiltoja, mutta lakkasi miltei heti nauramasta.

Häntä vastaan tuli uudesta kaupunginosasta päin tykkisotamies taluttaen kahta hevosta, tai pikemmin antaen niiden taluttaa itseään. Mies oli juovuksissa. Kahden ruskean hevosen välillä, suitset kohotetuissa käsissään, hän kulki hoiperrellen ja kolhien olkapäätään milloin toiseen, milloin toiseen eläimistä, ja jott'ei kaatuisi, kiskoi hän toisinaan ohjaksista toista hevosta, joka teki vastarintaa ja hypähteli syrjään.

— Mitä tämä merkitsee? mutisi Farnow. Juopunut sotamies, ja tähän aikaan päivästä!

— Jyväviinaa tilkkanen liiaksi! sanoi Oberlé. Ei hän ole kovin humalassa.

Farnow ei vastannut. Kulmakarvat rypyssä tarkasti hän lähestyvän miehen ryhtiä; tämä oli enää vain kymmenkunnan askelen päässä upseerista. Tällöin olisi miehen tullut ohjesäännön mukaan pysähtyä ja kääntyä päällikkönsä puoleen. Mutta hän ei ainoastaan unohtanut kaikkia sääntöjä ja jatkanut vaivalloista kulkuaan hevostensa välillä, vaan vieläpä hän mennessään Farnowin ohi mutisi jotain, varmaankin sadatuksen.

Se oli liikaa. Luutnantti värähti vihasta: hän astui suoraan sotamiestä kohden, jonka hevoset pelästyneinä peräytyivät. Upseeri tunsi itsensä loukatuksi Saksan puolesta.

— Seis! huusi hän. Pysy suorana!

Sotamies katseli häntä ällistyneenä, yritteli ja onnistuikin seisomaan liikkumatonna, milt'ei suorana.

— Nimesi?

Sotamies sanoi nimensä.

— Kasarmissa saat rangaistuksesi, nauta! Ja parempaa odotellessasi, ota tämä, koska olet tällä tavoin häväissyt sotilaspukua!

Hän ojensi käsivartensa pitkin pituuttaan suoraksi ja löi hansikoidulla, teräksenkovalla kädellään miestä korvalle. Veri purskahti tämän suupielestä; olkapäät retkahtivat taaksepäin; käsivarret koukistuivat, kuin olisi hän aikonut nyrkkisille. Sotamiehellä oli kova halu kostaa. Jean näki, miten taaksepäin horjahtaneen juopuneen silmät hurjasti pyörivät vihasta ja tuskasta. Mutta sitten sai sekava, kauhistava muisto upseerin mahtavuudesta katseen painumaan alas katukivitykseen.

— Ja mene tiehesi nyt! huusi Farnow. Äläkä kompastu!

Hän seisoi auringonpaisteessa keskellä satamakatua, suoraksi ojentuneena, saappaat kurassa ja päätään pidempänä uhriaan; silmät leimusivat, ja luomien alla sekä suupielissä värähteli viha. Tuollaisena olivat varmaan hänet nähneet ne, jotka olivat nimittäneet häntä »Kalma-Farnowiksi.»

Töllistelijäin piiri, joka oli kerääntynyt katsomaan kohtausta, hajaantui luutnantin käskystä ja päästi sotamiehen kulkemaan, joka koetti olla vetämättä liian lujasti suitsista. Sitten kun vielä muutamia jäi ryhmissä seisomaan, joko äänettöminä tai tuskin kuuluvasti mietteitään mutisten, silmäili Farnow heitä kutakin erikseen, käännähti koroillaan ja laski käsivartensa ristiin. Pankin pikku konttoristi hiipi ensimmäisenä pois, silmälasejaan korjaillen; sitten lähti maitotyttö läkkikannu kupeilla, ollen ainoa, joka kohautti olkapäätään ja karsaasti katsahti Farnowiin; häntä seurasi viereisestä puodista juossut teurastaja; sitten kaksi soutajaa, jotka koettivat näyttää väliäpitämättömiltä, vaikka veri oli karahtanut molemmille poskipäihin; ja lopuksi katupojat, joita äsken oli itkettänyt, mutta jotka nyt töykkivät toisiaan kyynäspäähän ja nauraen luikkivat tiehensä. Silloin meni upseeri matkatoverinsa luo, joka oli jäänyt vasemmalle, kanavan reunalle.

— Te menitte minusta liian pitkälle, sanoi Oberlé. Äskeinen tekonne on kielletty keisarin nimenomaisissa säädöksissä. Te panette itsenne rettelöille alttiiksi…

— Ainoa tapa kohdella noita nautoja! vastasi Farnow silmät vielä säihkyen. Muutoin, uskokaa pois, on hän jo maksanut korvapuustin hevosilleen, ja huomenna on hän unohtanut koko asian.

Nuoret miehet kulkivat rinnakkain yliopiston puutarhoille asti enää mitään virkkamatta toisilleen, ajatellen vain äskeisiä tapahtumia. Farnow pani parin uusia hansikkaita käsiinsä toisten sijaan, jotka nähtävästi olivat tahraantuneet sotamiehen poskesta. Viimein kumartui hän Jeanin puoleen ja sanoi vakavasti, lujalla vakaumuksella:

— Te olitte hyvin nuori, kun kohtasimme toisemme, rakas ystävä. Meidän täytyy puhella keskenämme, ennenkuin tunnemme toistemme mielipiteet monista asioista. Mutta minua ihmetyttää, että te, joka olette matkustellut Saksan kaikissa osissa, ette ole huomannut, että me saksalaiset olemme syntyneet maailman vallottajiksi, ja vallottajat eivät koskaan ole lempeäluontoisia, eivät edes aivan oikeudentuntoisia.

Vähän matkaa kuljettuaan hän lisäsi:

— Olen pahoillani, etten ole ollut mieleenne, Oberlé; mutta en voi olla teille sanomatta, etten tekoani kadu. Tietäkää sentään, että vihani pohjana on armeijani kurin- ja arvojärjestyksenvaatimus, armeijani kunnia… Älkää kertoko tapahtumaa kotonanne sanomatta tätä puolustuksekseni… Se olisi ystävän pettämistä… Kas niin, jääkää hyvästi!

Hän ojensi kätensä. Sinisistä silmistä hetkeksi miltei katosi niiden ylhäinen väliäpitämättömyys.

— Hyvästi, Oberlé! Te olette mahtavan metsäherranne ovella.

IX.

KOHTAAMINEN.

Jean palasi hyvissä ajoin Strassburgin asemalle ja läksi junalla Obernaihin, minne hän oli jättänyt polkupyöränsä. Matkalla Obernaista Alsheimiin näki hän lähellä Bernhardsweileriä, Dachsin läpi kulkevalla niityllä toisenkin haikaran, joka seisoi liikkumattomana yhdellä jalalla.

Siitä hän ensimmäiseksi kertoi Luciennelle tavatessaan hänet puistossa puiden varjossa. Tyttö istui lukemassa ja oli puettu harmaaseen villaleninkiin, jonka liivissä oli gipyyri-ompeluksia. Hymyilevinä kohosivat hänen älykkäät silmänsä kirjan lehdeltä, jota ne juuri lukivat, kun hän kuuli pyörän ratinan hiekalla. Jean hypähti maahan, Lucienne syleili häntä ja sanoi:

— Kuinka olen kaivannut sinua, rakkahani! Mitä hullua sinä aina matkoilla olet?

— Havaintoja tekemässä, sisko kulta. Ensiksikin näin kaksi haikaraa, jotka olivat saapuneet pyhänä päivänä, huhtikuun kaksikymmentäkolmantena, täsmällisinä kuin notaariot.

Nyrpistyvät huulet ilmaisivat, kuinka vähän tyttö välitti uutisesta.

— Entä sitten?

— Vietin kolme tuntia metsänhoitotoimistossa, jossa sain tietää…

— Siitä voit puhua isälle, keskeytti Lucienne. Näen niin paljon puita täällä, sekä kasvavia että kaadettuja, ett'en lainkaan halua ehdoin tahdoin täyttää niillä ajatustani. Kerro siis jotain uutta Strassburgista, jostain puvusta, tai keskustelusta jonkun kanssa, joka liikkuu maailmassa!

— Totta tosiaan, sanoi nuori mies nauraen, tapasinhan erään.

— Huvittava tuttavuusko?

— Kyllä, eräs entinen tuttavani Münchenin ajoilta, eräs husaariluutnantti.

— Herra von Farnow?

— Hän juuri, yhdeksännen reiniläisen husaarirykmentin luutnantti,
Wilhelm von Farnow. Mikä sinun on?

He olivat käytävän puolivälissä, tiheän pensaikon suojassa. Lucienne, urheana ja yllyttävänä, kuten aina, laski käsivartensa ristiin ja pakottaen äänensä tyyneksi, sanoi:

— Hän rakastaa minua.

— Hänkö?

— Ja minä rakastan häntä.

— Mahdotonta!

— Ja miksi niin?

— Mutta, Lucienne, hänhän on saksalainen, preussilainen, upseeri!

Syntyi hiljaisuus; isku oli sattunut. Jean kävi aivan kalpeaksi. Hän jatkoi:

— Sinä tiedät kai myös, että hän on protestantti?

Tyttö heitti kirjansa penkille, nosti päänsä pystyyn, ja vavisten ristiriitaisten tunteitten vallassa, lausui:

— Luuletko, ett'en ole ajatellut? Tiedän, mitä kaikkea voidaan sanoa. Tiedän, että elsassilaiset, ympäristömme suvaitsemattomat, ahdasmieliset elsassilaiset, eivät häikäile. Tullaan huutamaan, tullaan soimaamaan minua, säälittelemään; minua koetetaan järkähyttää, ja sinä teet alun, sinä, eikö totta? Mutta sanon sinulle edeltäpäin, että kaikki todistelut ovat turhia, kaikki… Rakastan häntä. Siinä ei voi mitään tehdä, se on kerran niin. Yhtä vain haluan: saada tietää, oletko puolellani vaiko minua vastaan. Sillä minä, rakas ystävä, en muuta päätöstäni.

— Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Jean peittäen kasvonsa.

— En luullut, että se voisi tuottaa sinulle sellaista tuskaa. En käsitä tätä. Otatko osaa heidän järjettömään vihaansa? Vastaa? Minäkin voitan liikutukseni puhuakseni sinulle! Sano toki! Puhu toki! Sinä olet kalpeampi kuin minä, ja kuitenkin koskee asia vain minua.

Hän tarttui Jeanin käsiin ja veti ne pois kasvoilta. Ja Jean katsahti häneen hetkisen vieraasti, niinkuin se, jonka ajatus ei vielä ole ennättänyt katseeseen yhtyä.

Sitten hän virkkoi:

— Sinä erehdyt: asia koskee meitä molempia, Lucienne!

— Kuinka niin?

— Me olemme vastakkain, sillä minullakin on sinulle jotain kerrottavana: rakastan Odile Bastiania!

Luciennea kauhistutti se, mitä hän Odile-nimen takana näki, ja samalla tuli hän liikutetuksi, sillä Jeanin ilmituoma syy oli rakkaus, ja sen Jean uskoi hänelle. Koko hänen kiihkeytensä katosi äkkiä. Lucienne nojasi päätään veljen olkaa vasten. Hänen vaaleat, punavivahteiset hiuskutrinsa levisivät ja pörröttyivät Jeanin kaulalla. Hän kuiskasi:

— Jean-parka… sallimus vainoo meitä… Odile Bastian ja tuo toinen!… Kaksi rakkautta, jotka eivät sovi toistensa rinnalla… Voi, veli-raukkani, perhedraama jatkuu meissä!…

Hän oikaisihe luullen kuulleensa askelia, ja tarttuen veljensä käsivarteen, hän jatkoi hermostuneesti:

— Emme voi puhella täällä… Mutta täytyyhän meidän kuitenkin kertoa toisillemme enemmän kuin vaan nimet… Jos nyt isä meidät yllättäisi, tai äiti, joka istuu salissa ommellen jotain ijänikuista korutyötä!… Voi, rakas ystävä, kun ajattelen, että muutaman askelen päässä hänestä me uskomme toisillemme näin suuria salaisuuksia, ja ett'ei hän mitään aavista! Mutta me ensi sijassa, eikö totta, me!

Hän ajatteli hetkisen palata kotiin ja mennä Jeanin kanssa omaan huoneeseensa. Mutta sitten hän valitsi paremman suojapaikan:

— Tule, mennään ulos kedoille; siellä ei kukaan meitä häiritse.

Käsi kädessä, askeliaan kiirehtien sekä puhuen matalalla äänellä ja lyhyin lausein, he menivät ristikkoportista ja kävelivät hiukan eteenpäin aitauksesta; tieltä, joka kulki läheisiä viljelysmaita ylempänä, he laskeutuivat oikeanpuoleista rinnettä alas, polkua myöten, joka harmaana juovana näkyi milt'ei loppumattomiin orastavain ruispeltojen keskellä. Kumpikin oli jo palannut omaan itseensä, kun ensimmäinen hämmästys, alakuloisuus ja todellinen tuska toisen kärsimyksistä oli ohi.

— Ehkä me turhaan huolehdimme, sanoi Lucienne polulle tullessa. Onko varma, että suunnitelmamme ovat yhteensovittamattomat?

— On: Odile Bastianin äiti ei salli tyttärestään tulla upseerin kälyä.

— Mistä tiedät, ett'ei tuo samainen upseeri mieluummin naisi vähemmän vanhoillisesta perheestä kuin meidän, sanoi Lucienne loukattuna. Sinun aikeesi voi myös vahingoittaa minun asiaani.

— Anteeksi, tunnen Farnowin: ei mikään häntä pidätä.

— Se on totta, sen uskon, sanoi nuori tyttö, joka ylpeydestä punastuen kohotti kasvonsa.

— Hän on niitä, jotka eivät koskaan ole väärässä.

— Niin onkin.

— Sinäkin olet hänen kunnianhimonsa esine.

— Luulenpa voivani sillä kehua.

— Voit siis olla aivan rauhassa: hän ei ole epäröivä… Epäilykset tulevat Bastianien puolelta, jotka ovat arkoja kunniastaan…

— Ah, jospa hän kuulisi, sanoi Lucienne, heittäen irti veljensä käsivarren, hän vaatisi sinut kaksintaisteluun!

— Mikä merkitys sillä olisi?

— Se, että hän on tuntenut itsensä loukatuksi, kuten minäkin, Jean.
Sillä herra von Farnow on kunnian mies.

— On, omalla tavallaan, vaan ei meidän tavallamme.

— Hän on urhea, jalo!

—- Sotilaallinen pikemmin, rakkahani, se on heidän jaloutensa. Heillä ei ole ollut aikaa hankkia sittemmin muunlaista… Vähäpätöinen asia, muutoin. En ole väittelytuulella… Kärsimyksen! ovat liian suuret… Tahdon vain sanoa, että kosintani hyljätään, — aavistan sen, olen varma siitä, — ja että herra von Farnow ei voi ymmärtää miksi, ja että joskin hän sen käsittäisi, hän ei sittenkään peräytyisi eikä ajattelisi uhrautua… Tällä en parjaa häntä; minä vain näen hänen lävitseen.

He kulkivat päivän helteisessä paisteessa, siitä nauttimatta, nuorten viljapeltojen välillä, joiden pitkät sarat turhaan hymyilivät heidän ympärillään. Raatajat tasangolla kadehtivat heitä nähdessään heidän noin kävelevän vierekkäin. Lucienne ei voinut kieltää, että Jeanin aavistuksessa oli järkeä. Niin, niin sen täytyi olla, mikäli hän itse tunsi herra von Farnowia ja Bastianeja. Jokaisessa muussa tapauksessa hän olisi surkutellut veljeään, mutta nyt voitti oma etu säälin. Hän tunsi jonkunlaista iloa, kun kuuli Jeanin kertovan pelkojaan. Hän sai kuin rohkeutta heittää jalomielisyyden ajatukset, koska hän tunsi, että Jean oli levoton. Ja voimatta häntä surkutella, lähestyi hän häntä kumminkin ja kertoi omasta itsestänsä.

— Jos olisimme eläneet kauemmin yhdessä, Jean, olisit tuntenut ajatukseni avioliitosta ja nyt olisin vähemmän hämmästyttänyt sinua… Olen tehnyt lupauksen mennä vain rikkaalle. En tahdo huolehtia huomispäivästä, tahdon tuntea itseni turvalliseksi ja hallita…

— Ehto on täytetty, sanoi Jean katkerasti. Farnow omistaa laajat tilukset Silesiassa. Mutta hän on samalla luutnantti yhdeksännessä reiniläisessä husaarirykmentissä!

— Entä sitten?

— Upseeri armeijassa, jota vastaan isäsi on taistellut, enosi on taistellut, ja vieläpä kaikki sukulaisesi, kaikki, jotka olivat kyllin vanhoja aseita kantamaan.

— Niin kyllä… Ja minäkään, ystäväni, en olisi parempaa halunnut kuin tulla elsassilaisen puolisoksi. Ehkäpä olen sitä salaa toivonut… Mutta en ole saanut, mitä halusin. Melkein kaikki, joilla oli nimi, omaisuutta ja vaikuttava asema, valitsivat Ranskan… se on: jättivät Elsassin sodan päätyttyä. Sitä nimitettiin isänmaallisuudeksi… Sanat kelpaavat tosiaankin kaikkiin tarkotuksiin. Keitä on jäänyt? Helposti voit laskea ne elsassilaiset nuoret miehet, jotka ovat rikkaista perheistä ja olisivat voineet ajatella naida Lucienne Oberlén…

Kiihtyen jatkoi hän:

— Mutta he eivät ole minua halunneet; he eivät minua halua vastakaan, rakkahani! Sitä et ehkä ole ymmärtänyt? He ovat poiskarkottuneet sukulaisineen päivineen, koska isä liittyi saksalaisiin. Perheemme he julistivat pannaan. Johdonmukaisesti olen minä sellainen, jota ei naida. Heidän suvaitsemattomuutensa, heidän ahdas elämänkäsityksensä on tuomioni lausunut. He nimittävät minua: »kaunis Lucienne Oberlé»; mutta ei yksikään niistä, jotka mielihyvällä minua katselevat ja kunnioitusta teeskennellen minua tervehtivät, uskaltaisi uhmata seurapiiriään ja ottaa minua puolisokseen. Minulla ei siis ole valitsemisen varaa, etkä sinä voi minua soimata. Asianlaita on sellainen, että jos tahdon tai en, ei kukaan elsassilainen pyydä minua… Eihän se ole minun syyni… Tiesin, mitä tein, usko pois, kun otin herra von Farnowin.

— Otin?

— No, siinä merkityksessä kyllä, kuin olen sitoutunut. Viime syksynä, mutta varsinkin neljänä viime kuukautena on herra von Farnow lukemattomia kertoja osottanut minulle huomaavaisuutta…

— Hänkö oli ratsain tuolla tiellä kotiintuloni iltana?

— Niin.

— Hänkö viimeksi kävi erään toisen upseerin kanssa sahalla?

— Hän; mutta etenkin olen nähnyt hänet seuroissa Strassburgissa, kun isäni vei minut päivällisiin ja tanssiaisiin… Kuten tiedät, niin ei äiti heikonlaisen terveytensä tähden, mutta varsinkin koska hän inhoaa kaikkea saksalaista, tahtonut seurata minua… Herra von Farnow ei koskaan pysynyt poissa… Tapasin hänet lakkaamatta… Hän voi vapaasti puhella kanssani… Lopuksi, kun hän tuli tänne, oli hän suoraan kysynyt isältäni, oikeuttaisinko minä hänet ensi askeleesen. Ja samana aamuna aamiaisen jälkeen annoin vastata myöntävästi puolestani…

— Isä siis suostui?

— Niin.

— Entä muut?

— Eivät tiedä mitään. Ja siitä syntyy kauhea mellakka, arvaathan sen. Äiti! Iso-isä! Ulrich eno! Toivoin sinua luokseni, Jean, auttamaan minua esteitä voittamaan ja parantamaan haavoja, joita tulen iskemään. Ensiksikin täytyy herra von Farnowin tulla esitellyksi äidille, joka ei häntä tunne… Alsheimissa se ei vielä käy laatuun… Olemme ajatelleet yhtyä eräässä kolmikerroksisessa talossa Strassburgissa… Mutta jos sinä olet minulle yksi vihollinen lisää, niin mitä hyödyttää puhua aikeistani?…

He pysähtyivät. Jean mietti hetkisen, katsellen tasankoa, missä ohra- ja ruispeltosarat, välillään nurmipientareet, levisivät kuin lavea virta. Sitten kohdistui hänen katseensa ja ajatuksensa Lucienneen, joka nostetuin päin, rukoilevana, levottomana, kiihkeänä odotti hänen sanojaan:

— Sinä et voi tietää, miten äärettömästi kärsin. Sinä olet särkenyt kaiken iloni!

— Ystävä-parka, enhän tietänyt rakkaudestasi!

— Ja minä tunnen, ett'ei minulla ole rohkeutta musertaa sinun rakkauttasi.

Lucienne kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.

— Kuinka jalo olet, rakas Jean! Kuinka olet hyvä!

Jean työnsi hänet luotaan ja sanoi surullisesti:

— En siinä määrässä kuin luulet, Lucienne, sillä se osottaisi suurta heikkoutta. Ei, minä en hyväksy sinua. Minä en luota onneesi…

— Mutta sinä ainakin sallit minun vapaasti toimia? Et pane vastaan?
Puolustat minua äidin silmissä?

— Kyllä, koska jo olet sidottu ja sinulla jo on isän suostumus; ja äitisi vastustus voisi tuottaa mitä suurinta onnettomuutta…

— Olet oikeassa, Jean, mitä suurinta onnettomuutta, sillä isä on sanonut…

— Niin, minä arvaan, hän on sanonut murtavansa kaiken vastarinnan ja ennemmin eroavansa äidistä kuin alistuvansa… Kaikki tuo on mahdollista… Hän sen tekisi… En ryhdy siksi hänen kanssaan taisteluun… Mutta Farnowin suhteen säilytän vapauteni…

— Mitä tarkoitat? kysyi Lucienne vilkkaasti.

— Minä tahdon, vastasi Jean varmalla äänellä, josta Lucienne ymmärsi, että veljen päätös oli järkähtämätön, minä tahdon, että hän tietää aivan tarkoin, mitä ajattelen. Kyllä löydän jonkun keinon selvittääkseni asiani hänen kanssaan. Jos hän vielä sittenkin tahtoo naida sinut, ei hän ainakaan enää erehdy tunteitten ja mielipiteitten suhteen, jotka meitä erottavat.

— Olkoon niin, vastasi Lucienne, joka äkkiä kävi rauhalliseksi ja hymyili, varmana siitä, että herra von Farnow kestäisi koetuksen.

Hän kääntyi Alsheimiin päin. Voitonhuuto kohosi hänen huulilleen. Mutta hän pidätti sen. Jonkun aikaa seisoi hän vaiti, hengittäen nopeasti, kiihkeästi ja etsien katseellaan ja ajatuksellaan jotain, mitä voisi sanoa, jottei puhuisi muita loukkaavasta onnestaan.

Sitten hän pudisti päätään:

— Koti-raukka! Nyt kun sieltä on lähdettävä, alkaa se käydä minulle rakkaaksi. Olen vakuutettu, että myöhemmin, kun sotilaselämä on vienyt minut kauas, kauas Elsassista, olen uneksiva Alsheimista, näkevä sen mielikuvituksessani juuri tuollaisena kuin nyt.

Puutarhojen vyössä yhtyivät kylän punertavat katot.

Ja kylä ja puut olivat kuin saari huhtikuisten ruispeltojen ja apilasniittyjen keskessä. Pikkulintusia, auringon kultaamia, lenteli Alsheimin yllä. Oberlén talokin näytti täältä katsoen sulavan yhteen muiden kanssa. Kaikki oli niin suloista, että olisi voinut uskoa elämänkin suloiseksi.

Lucienne heittäytyi noiden kauneusvaikutelmain valtaan, jotka olivat hänessä vain syntyneet kuin rakkauden-ajatuksen jatkoksi. Hänen korvissaan soivat omat sanansa: »Minä olen uneksiva Alsheimista juuri tuollaisena!» Silloin Bastianin metsikkö, joka aaltomaisine harjanteineen kohosi kuin pieni sinertävä pilvenhattara viimeisten puutarhain takaa, johti hänen mieleensä Jeanin surun. Vasta nyt huomasi hän, ett'ei tämä ollut mitään vastannut. Hän heltyi, ei tosin siihen määrään, että olisi ajatellut luopua omasta onnestaan Jeanin hyväksi, mutta kuitenkin valtasi hänet elävästi puolikiihkeä suru ristiriidasta heidän molempain rakkauden välillä. Hän olisi tahtonut lievittää murhetta, jota hän tuotti, tuudittaa sitä sanoillaan, uuvuttaa uneen, ett'ei enää tuntisi sitä niin läheiseksi ja eläväksi.

— Rakas Jean, rakas Jean veikko, hän sanoi, sen, minkä minun tähteni teet, palkitsen auttamalla sinua parhaani mukaan. Kukapa tietää, emmekö yhteisvoimin voine selvittää pulmaa?

— Ei, se on sinun voimaisi yläpuolella, ja omaini myös…

— Mutta rakastaahan Odile sinua? Eikö niin, hän rakastaa sinua? Silloin olette voimakkaat…

Jean viittasi väsyneesti:

— Älä viitsi, Lucienne, palataan kotiin.

— Kuule, kerro minulle ainakin, kuinka olet häntä rakastanut… Ansaitsen tietää sen… Mehän sovimme, että sanoisimme toisillemme muutakin kuin nimet… Olen ainoa, jolle voit huoletta avata sydämesi.

Hän tekeytyi nöyräksi. Salainen onnensa nöyryyttikin häntä todella. Hän uudisti pyyntönsä. Hän rupesi helläksi, hän löysi oikeat sanat kuvatakseen Odilen ylpeää kauneutta, ja Jean puhui. Hän teki sen tarpeesta uskoa jollekulle muinaisen toiveensa, joka vieläkin taisteli elääkseen. Hän kertoi pääsiäis-aatosta Pyhällä Odilialla, ja kuinka hän kiristorstaina oli tavannut tuon nuoren tytön kirsikkapuukäytävässä. Sitten auttaen toinen toistaan muistamaan, määräämään päiviä, löytämään sanoja, he siirtyivät menneisyyteen, kaukaisiin aikoihin, jolloin epäsopu vanhempain välillä vasta oli alullaan, jolloin lapset eivät siitä tietäneet, sitä havainneet, jolloin lupa-ajoilla tavattaessa Lucienne, Odile ja Jean saattoivat uskoa, että molemmat perheet, jotka olivat niin likeisessä ystävyydessä, eläisivät aina edelleenkin Alsheimin kunnioitettuina ja rakastettuina hallitsijoina. Lucienne ei huomannut, ett'ei hän kutsumalla esiin kuvia tuolta onnen ajalta voinut lohduttaa veljen mieltä. Hetkiseksi saattoi tämä siihen mieltyä toivossa paeta nykyisyyttä, mutta pian tulivat vertailut, ja kapina sydämessä riehui vaan entistä kiivaampana, yllyttäen hänen koko sielunsa isää, siskoa ja tuota väärää sääliä vastaan, jonka takana piili Luciennen kykenemättömyys uhrauksiin. Pian ei nuori mies enää lainkaan vastannut sisarensa puheisiin. Alsheim tuli lähemmäksi ja heitti nyt pitkän varjon, joka siellä täällä oli särkeentynyt. Puiden vielä harvain latvain välillä kohosi suojelevasti Oberlén talon katto. Kun puiston portti, joka suljettiin joka päivä työmiesten lähdettyä, aukeni molemmille kävelijöille, väistyi Jean Luciennen tieltä, ja antaen hänen mennä, sanoi matalalla, ivallisella äänellä:

— No, vapaaherratar von Farnow, astukaa entisen vastustaja-edustajan
Philippe Oberlén luo!

Lucienne aikoi vastata. Mutta hiekka narskui pontevain askelten alla, jättiläismäisen tammipinon kulman takaa astui esiin mies, ja soinnukas, mahtava ääni, joka helähteli, kuin olisi sen omistaja ollut onnellinen ja huoleton, lausui:

— Kas siinä ovat rakkaat pienokaiset! Kuinka pitkän kävelyn olettekaan tehneet, lapset! Tehtaan sululta näin teidät viljapelloilla, kuin kaksi rakastavaa nojaten toinen toiseenne…

Joseph Oberlé katseli tutkien lastensa kasvoja ja näki, että ainakin
Lucienne hymyili.

— Nuorilla on kai ollut jotain uskottavaa toisilleen? hän jatkoi.
Ehkäpä tärkeitä asioita?

Lucienne, jota vartijan asunnon läheisyys ja vielä enemmän veljen syvä suru kiusasi, vastasi nopeasti:

— Niin, minä puhuin Jeanille. Hän ymmärsi. Hän ei pane vastaan.

Isä tarttui poikansa käteen.

— Sitä odotin sinulta. Kiitos, Jean. En unohda sitä.

Vapaalla vasemmalla kädellään tarttui hän Luciennen käteen, ja kuin onnellinen isä kahden lapsensa välillä, kulki hän puiston halki suurta mutkikasta ajotietä.

Naiselle, joka seisoi salin ikkunaruutujen takana ja näki heidän tulevan, tuotti tämä perhekohtaus vain sekavaa iloa. Hän kyseli itsekseen, olivatko isä ja lapset viimeinkin yhtyneet häntä vastaan.

— Kuten tiedät, rakas Jean, sanoi isä, kohottaen päätään ja tarkastaen linnansa etusivua, kuten tiedät, tahdon säästää närkästymisiä, valmistella selvitykset ja vasta viime tingassa ratkaista. Olemme kutsutut Brausigille…

— Ah, onko kutsumus jo tullut?

— On, siellä on päivälliset, tavallisen lukuisa iltaseura, ei liian suuri. Luulen, että siellä on hyvä tilaisuus esittää herra von Farnow äidillesi. Puhun siitä hänelle vasta myöhemmin. Ja jott'en mitään vaikuttaisi hänen tunteisiinsa ja ettei hänen tarvitsisi kohdata katsettani, kun hän puhuu tuon nuoren miehen kanssa, — hänhän on niin arka, kuten tiedät, — niin minä puolestani kieltäydyn kutsumuksesta. Uskon Luciennen tulevaisuuden sinun haltuusi… Tämä rakas pienokainen! Kaunein unelmani on tehdä hänet onnelliseksi!… Ei sanaakaan isälleni, eikö niin? Hän saa sen viimeiseksi tietää; eihän tämä itse asiassa koskekaan häntä kuin toisessa sijassa…

Suuri, aukea ala ulkoportaitten edustalla ei ollut pitkään aikaan nähnyt niin hellän ryhmän polkevan sen aina tasotettua hietaa. Salissa istui rouva Oberlé hieman kokoonkyyristyneenä, koettaen valaa mieleensä hiukankaan luottamusta, mutta onnistumatta. Työ oli keskeytynyt. Ompelus makasi maassa.

Jean ajatteli:

»Minä siis avustan tässä yhtymisessä, minä siihen johdan äidin, joka ei mitään epäile! Mitä osaa onkaan minun näyteltävä välttääkseni suurempia vaurioita!… Onneksi antaa hän kerran minulle anteeksi saatuaan kaikki tietää.»

* * * * *

Myöhemmin illalla, poikaansa syleillessään, kysyi rouva Oberlé:

— Isä vaatii minua vastaanottamaan Brausigien kutsun. Menetkö sinä, rakkahani?

— Menen, äiti.

— No, sitten minäkin.

X.

SALANEUVOS BRAUSIGIN PÄIVÄLLISET.

Kello seitsemän olivat salaneuvos Brausigin kutsuvieraat kaikki kokoontuneet siniseen salonkiin, joka samettisine seinäverhoineen ja kullattuine kaluineen oli seurannut salaneuvosta niihin kaupunkeihin, joissa hän oli asuntoa pitänyt. Salaneuvos Brausig oli saksilainen; hienosti sivistynyt mies, tavoiltaan ja liikkeiltään liehakoiva. Hän näytti taipuvan joka suunnalle. Mutta hän oli lujasti varustettu, ja hänellä oli, päinvastoin, järkkymättömät mielipiteensä. Hän oli kookas, punatukkainen, lähes sokea, ja pitkän tukan jatkona oli lyhyt, punertava valkoparta. Silmälaseja hän ei käyttänyt, koska silmät eivät olleet lyhyt- eivätkä pitkänäköiset, vaan kuivuneet ja kuin sammuneet, vaalean akaatikiven väriset. Hän puhui paljon. Erikoistaitonsa oli rakentaa rauhaa mitä erilaisimpain mielipiteitten välillä. Virastossa, kirjeissään alemmilleen, tuli hänen luonteensa pohjasävy ilmi. Hän oli hallitseva henki. Yksityisten oikeutta ei hän koskaan myöntänyt. Yleinen etu, kas siinä sana, joka hänen mielestään antoi vastauksen kaikkeen. Virallisessa maailmassa otaksuttiin, että oli kysymys herra Brausigin korottamisesta aatelissäätyyn. Itse hän siitä puheli. Hänen vaimonsa oli viisikymmenvuotias, upeavartaloinen entinen kaunotar, joka oli pitänyt virkamieskutsuja kahdeksassa Saksan kaupungissa ennen Strassburgiin asettumista. Kestiensä aikana vaati palvelijain silmälläpito kaiken hänen huomionsa, ja kätketty levottomuus, jota tuhannet pikkuharmit tuottivat, sai hänet vain innottomasti vastaamaan vierustovereilleen.

Vierasten joukko oli oikea sekoitus syntyperältään ja asemaltaan erilaisia ihmisiä, ett'ei moista niinkään helposti olisi tavannut jossain toisessa Saksan kaupungeista. Nykyisessä Strassburgissa on niin paljon ulkoa tulleita aineksia! Vieraita oli neljätoista luvultaan; ruokasaliin mahtui syömään kuusitoista, siten että kullakin oli seitsemänkymmenen sentimetrin ala käytettävään, mikä oli pääasia herra salaneuvoksen mielestä.

Siellä niitä oli hänen kodissaan, hänen ympärillään, ja hänen uupunut, surullinen pääparkansa hallita heitä: oli suojatteja, oli suositeltuja tai ystäviä, jotka olivat tulleet eri haaroilta keisarikuntaa: kaksi preussiläistä Strassburgin yliopiston yksityisdosenttia, kaksi nuorta elsassilaista taiteilijaa, molemmat maalaajia, jotka vuoden ajan olivat työskennelleet kirkon koristamisessa, ja sitten vähäpätöisiä ihmisiä, joihin äsken olivat liittyneet Oberlén molemmat nuoret, veli ja sisar ja äitikin, jota virkamiespiireissä pidettiin ahdasmielisenä. Päävieraita olivat professori Knäpple, luksemburgilainen, sivistynyt, teräväkatseinen, läpioppinut mies, oivallisen Platonin sosialismia käsittelevän teoksen tekijä ja soman vaaleaverisen, pyöreän ja ruusuisen rouvan puoliso, rouvan, joka näytti sitäkin vaaleaverisemmältä ja ruusuisemmalta miehensä mustan, kähärän assyyrialaisparran rinnalla; sekä estetiikan professori vapaaherra von Fincken, badenilainen, joka ajoi poskensa ja leukansa, jotta ylioppilasaikuisten kaksintaistelujen arvet paremmin näkyisivät, ruumiiltaan hento ja hermostunut herrasmies tarmokkaine päineen ja pystynenineen, jonka kaksi pientä rustokyhmyä teki kuin halkaistun näköiseksi, hehkuva, innokas sielu, kovasti ranskalaisvastainen ja kuitenkin kaikista läsnäolevista vieraista, Jean Oberléta lukuunottamatta, enin ranskalaista tyyppiä. Rouva von Finckeniä ei ollut. Mutta olihan suloinen rouva Rosenblatt, kauneutensa ja älykkäisyytensä vuoksi Strassburgin saksalaismaailman, vieläpä sotilaspiirienkin kadehdituin, huomatuin ja suosituin nainen. Hän oli Reinin preussiläisiä, kuten miehensäkin mahtava rautakauppias Karl Rosenblatt, rahapohatta, lystikäs mies, ja kuitenkin itse säännöllisyys ja vaiteliaisuus asioissaan, kuten sanottiin, sekä verrattoman kylmäverisen rohkea.

Tämä seura oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin salaneuvos Brausigin kokoonkutsumat: siinä ei ollut minkäänlaista yhteishenkeä. Ylhäinen virkamiehemme nimitti tätä »maan eri ainesten yhteenliittämiseksi»; hän puhui kotinsa »puolueettomasta maaperästä» ja »avonaisesta puhujalavasta», joka siellä tarjoutui jokaiselle mielipiteelle. Mutta moni elsassilainen halveksi tällaista valikoimista ja vapaamielisyyttä. Muutamat arvelivat, että herra Brausig vain näytteli ja ett'ei se, mitä hänen luonaan lausuttiin, koskaan jäänyt korkeimmissa piireissä tuntemattomaksi.

Rouva Oberlé lapsineen saapui viimeisenä herra salaneuvoksen luo. Saksalaiset vieraat ottivat siipiensä suojaan Luciennen, joka tapasi heidän joukossaan jo vanhoja tuttuja. He olivat myös kohteliaat äitiä kohtaan, josta tiedettiin, että hän vain pakosta esiintyi mukana virkamiespiireissä. Wilhelm von Farnow, rouva Brausigin esittelemänä, joka oli upseerin ainoa uskottu, kumarsi juhlallisesti päätään äidille ja nuorelle tytölle, oikaisihe, pullisti rintaansa ja liittyi sitten heti herrojen joukkoon, jotka pysyttelivät lasiseinän kohdalla.

Palvelija tuli ilmottamaan, että pöytä oli katettu. Mustapukuinen joukko alkoi liikkua eteenpäin, ja vieraat astuivat avaraan huoneeseen, joka, kuten Oberlén kodissakin, oli sisustettu silminnähtävällä erikoisharrastuksella. Mutta aisti oli toinen. Kaari-ikkunat kaksinkertaisine ikkunaristeineen, ruusukekoristeineen kaarien suipuissa sekä lasiruutuineen, joista ei tällä erää näkynyt muuta kuin kiertävä lyijykittaus; ruokakaapit kierukkapilareineen ja veisteltyine ovineen; lakeen asti ulottuva paneilinki; katto itse, joka oli jaettu lukemattomiin pieniin osiin, joiden veistoksissa sähkölamppuja tulikukkina loisteli; koko sisustus muistutti mieleen goottilaista taidetta.

Jean kulki viimeisten joukossa tässä päivällisvieraitten juhlasaattueessa ja tarjosi käsivartensa somalle rouva Knäpplelle, joka ei joutanut muuta katsomaan kuin rouva Rosenblattin ihastuttavaa, suloudella kannettua pukua. Professori Knäpplen pikku rouva luuli huomaavansa, että Jean Oberlé tarkasteli samaa asiaa. Ja heti hän sanoi:

— Eikö teidän mielestänne tuollainen paljastaminen ole sopimatonta?

— Minusta on puvun kuosi varsin moitteeton. Luulen, että rouva
Rosenblatt teettää vaatteensa Pariisissa?

— Niin kyllä, oikein arvasitte, tokaisi pikku rouva. Ken on niin rikas, sillä on myös usein omituisia oikkuja, ja vähän isänmaallisuutta.

Aterian alkupuolella oltiin kylläkin hiljaisia. Vähitellen syntyi yksityiskeskustelujen huminaa. Alettiin juoda. Herra Rosenblatt kaadatti itselleen täpötäysiä laseja Reinin viiniä. Molemmat yksityisdosentit, silmälasit nenällä, palasivat aina takaisin Wolxheimin viiniin, kuten vaikeatajuiseen tekstiin, ja aina samalla vakavuudella. Puhelu kävi äänekkäämmäksi. Ei enää kuultu palvelijain askeleita parkettilattialla. Päivän kysymykset alkoivat, kuten kevyt vaahto, nousta pinnalle viinin ja valon virkistämissä mielissä. Professori Knäpple, jolla oli verhottu ääni, mutta sangen selvä ääntämistapa, voitti keskustelujen humun vastatessaan vierustoverilleen, rouva Brausigille:

— Ei, minä en ymmärrä, miksi asetutaan väkevämmän puolelle siksi, että ollaan itse noita voimakkaita. Minä olen aina ollut vapaamielinen, minä.

— Te tarkotatte ehkä Transwaalin asiaa, sanoi ääneen nauraen salaneuvos, joka istui vastapäätä ja oli tyytyväinen osattuaan oikeaan.

— Juuri niin, herra salaneuvos. Ei ole viisasta antaa musertaa pieniä kansoja.

— Onko se teistä jotain eriskummallista?

— Ei, tavallistahan se on. Mutta sanon vain, ett'ei siinä ole kehumisen varaa.

— Ovatko muut kansat sitten menetelleet toisin? kysyi vapaaherra von
Fincken.

Hän nosti ilmaan julkean nenänsä. Kukaan ei jatkanut keskustelua, aivan kuin todistus olisi ollut kumoamaton. Yleinen, epämääräinen humina alkoi taas, sekottaen ja kätkien itseensä erikoispuhelut, joista se oli muodostunut.

Rouva Rosenblattin soinnukas ääni katkaisi tämän surinan. Hän lausui pikku rouva Knäpplelle, joka istui toisella puolen pöytää:

— Niin, hyvä rouva, vakuutan teille, että sitä on ajateltu!

— Paljon mahdollista, rouvaseni; enpä sentään olisi luullut, että saksalaisen kaupungin valtuusto edes voisi keskustella moisesta tuumasta.

— Ei se tuuma hulluimpia ole! Eikö totta, herra professori, te, joka opetatte estetiikkaa?

Professori von Fincken, joka istui kauniin rouva Rosenblattin oikealla puolen, kääntyi häneen, katseli häntä syvälle noihin silmiin, jotka pysyivät tyyninä kuin tuuleton järvi, ja sanoi:

— Mistä on puhe, hyvä rouva?

— Minä sanoin rouva Knäpplelle, että valtuustossa on noussut kysymys kaupungin omistamain gobeliiniverhojen lähettämisestä Pariisiin. Ne tarvitsevat korjausta.

— Varmaa on, hyvä rouva, että vastustajat ovat voittaneet.

— Miksi ei Berliiniin? kysyi rouva Knäpplen soma ruususuu. Ehkäpä
Berliinissä tehdään huonoa työtä?

Salaneuvos Brausig katsoi ajan tulleen ruveta sovittajaksi.

— Mitä gobeliinien valmistukseen tulee, niin epäilemättä olen rouva Rosenblattin puolella. Pariisi on siihen välttämätön. Mutta korjata niitä — sen voi mielestäni suorittaa Saksassa.

— Lähettää gobeliinimme Pariisiin! tokaisi rouva Knäpple: kuka tietää, tokko ne ikinä palaisivat takaisin!

— Oh, sanoi totisesti toinen maalaajista pöydän toisesta päästä. Oh, hyvä rouva!

— Mitä oh! Tehän olette elsassilainen, te, herra, sanoi pikku rouva, jota huudahdussana oh pistänyt kuin neulankärki, mutta meillä muilla lie oikeus puolustaa itseämme!

Hän oli mennyt liian pitkälle. Kukaan ei yhtynyt häneen. Pääkeskustelu raukesi, ja sen sijaan jokainen lausui imartelevan arvostelunsa kylmistä peltopyistä, joita juuri oli tarjottu. Rouva Knäpplekin palasi asioihin, jotka olivat hänelle tutumpia, sillä harvoin hän otti osaa väittelyihin, kun herroja oli saapuvilla. Hän kääntyi naapurinsa von Farnowin puoleen, niin ett'ei hänen enää tarvinnut nähdä kaunista rouva Rosenblattia, ei rouva Rosenblattin pukua eikä rouva Rosenblattin älykkäitä vihreitä silmiä, ja alkoi selittää nuorelle upseerille »kylmäin ruokain» valmistusta ja tapaansa laittaa »boolia» — jota hän kehui verrattomaksi. Mutta jo toistamiseen oli ajatus johtunut voitettuun kansaan, ja tuo ajatus pyöri yhäti epäselvänä mielissä, sillä välin kuin saksalaisleimainen sampanja vaahtoili laseissa.

Rouva Brausig oli vasta vaihtanut muutamia sisällyksettömiä sanoja oikeanpuoleisen naapurinsa herra Rosenblattin kanssa, joka söi paljon, ja vasemmanpuoleisen naapurinsa professori Knäpplen kanssa, joka mieluummin puheli vastapäätä istuvalle rouva Rosenblattille ja vapaaherra von Finckenille sekä joskus Jean Oberlélle. Ja hän se kuitenkin tahtomattaan herätti uuden kiistan vireille. Pian kävi keskustelu paljon kiihkeämmäksi kuin edellisinä kertoina. Salaneuvoksetar puhui herra Rosenblattille, samalla uhaten katseellaan palvelijaa, joka oli kolhaissut hänen päävieraansa, rouva Rosenblattin, tuolin selkänojaa, puhui naimisliitosta elsassilaistytön ja erään hannoverilaisen välillä, joka oli kymmenennen jalka-tykkirykmentin päällikkö. Rautakauppias vastasi aivan ääneen, aavistamatta, että hänen vieressään istui äiti, jonka nuorta tytärtä myös eräs upseeri tavotteli:

— Lapsista tulee kunnon saksalaisia. Tuollaiset liitot ovat harvinaisia, voisipa sanoa mitä harvinaisimpia, ja se on minusta vahinko, sillä ne auttaisivat tuntuvasti tämän itsepintaisen maan saksalaistuttamista.

Vapaaherra von Fincken laski pöydälle sampanjalasinsa, jonka hän oli yhdellä siemauksella tyhjentänyt, ja huomautti:

— Kaikki keinot ovat hyvät, kun päämäärä on jalo.

— Aivan niin, sanoi herra Rosenblatt.

Läsnäolevista kolmesta elsassilaisesta oli Jean Oberlé enin tunnettu, sopivin vastaamaan; mutta samalla, siltä näytti, oli hänen vaikea lausua mielipidettään erimielisyyden vuoksi, jota tuo sama kysymys oli synnyttänyt hänen ympärillään. Hän huomasi, että parooni von Fincken oli häntä katsellut puhuessaan, että herra Rosenblattkin tarkasteli häntä tiukasti, että professori Knäpple heitti salaisen silmäyksen vasemmanpuoleiseen toveriinsa, ja että herra Rosenblatt hymyili ikäänkuin sanoen: »Kykeneekö tuo lapsi puolustamaan kansallisuuttaan? Lieneekö hän arka kunniastaan? Saammepa nähdä!»

Nuorukainen kääntyi herra von Finckenin puoleen valiten hänet vastustajakseen ja lausui:

— Minä aivan päinvastoin luulen, että Elsassin saksalaistuttaminen on kömpelö ja kehno teko.

Samalla kävi Jeanin ilme rohkeaksi ja väri hänen silmissään vaihteli, niinkuin metsän vihreä vaihtelee, kun tuuli repii puita lehtiä käännellen.

Estetiikan professori näytti taistelunhaluiselta.

— Miksi kehno, jos suvaitsette? Pidättekö surettavana vallotusta, jonka seurauksia se on? Niinkö ajattelette? Sanokaa toki!

Yleisen äänettömyyden vallitessa kajahti Jean Oberlén vastaus:

— Niin juuri!

— Te uskallatte, herra!

— Suokaa anteeksi, alotti salaneuvos Brausig, ojentaen kätensä ikäänkuin siunaten. Olemme kaikki täällä kunnon saksalaisia, rakas herra parooni; ei teillä ole oikeutta epäillä nuoren ystävämme isänmaallisuutta; hän puhuu vain historialliselta näkökannalta.

Rouva Oberlé ja Lucienne viittasivat Jeanille: »Vaikene! Vaikene!

Mutta vapaaherra von Fincken ei nähnyt, ei kuullut mitään. Kiihkeys, joka kuvastui hänen kasvoillaan, pääsi valloilleen. Hän kohousi puoliksi ja kumartui eteenpäin, kurkottaen päätään pöydän yli:

— Ranska, kas se on kaunis! Se on yksimielinen! Se on voimakas! Sillä on siveellistä tarmoa!

Pikku rouva Knäpple kertasi:

— Siveellistä tarmoa, niin juuri!

Korkeat ja matalat, ivalliset, ärsyttyneet äänet lennättivät sanoja sikin sokin:

— Pettureita, nuo ranskalaiset! — Ruttoa heidän romaaninsa ja näytelmänsä! — Rappiolla, koko Ranska! — Loppuun elänyt kansa! — Mitä voisi se viittäkymmentä miljoonaa teutoonia vastaan?

Jean antoi lumivyöryn vieriä. Hän katseli milloin Finckeniä, joka reutoi käsillään, milloin Farnowia, joka istui vaiti, kulmakarvat rypyssä ja pystyssä päin.

— Minä luulen, että sitä kovin parjataan, hän lopuksi sanoi. Se saattaa olla huonosti hallittu, eripuraisuus on voinut sitä heikontaa; mutta koska hyökkäätte sen kimppuun, on iloni ilmottaa teille, että yhä vielä pidän sitä suurena kansana. Te itsekin ajattelette samoin!

Syntyi oikeaa huutoa: Oh! Ah! Sanokaapa joku esimerkki!

— Yhtenä todisteena on vimmanne Ranskaa vastaan. Te olette sen voittaneet, mutta ette ole lakanneet sitä kadehtimasta!

— Oletteko lukenut kauppatilastoa, nuori mies? kysyi herra Rosenblattin varma ääni.

— Kuudennen luokan kauppalaivasto! sihisi toinen yksityisdosenteista.

— Verratkaapa molempia armeijoja! sanoi toinen.

Professori Knäpple asetti silmälasit tanakammasti nenälleen ja antoi selvään ja pontevasti seuraavan lausunnon:

— Sananne, rakas Oberlé, ovat totta menneisyyteen nähden. Vieläpä nykyhetkelläkin; luulen voivani lisätä, että jos Ranska olisi meidän, kasvaisi siitä nopeasti mahtava maa: me osaisimme sille arvoa hankkia…

— Pyydän, lisäsi Fincken hävyttömästi, älkää väitelkö mielipiteestä, joka ei pidä paikkaansa!

Minä puolestani pyydän, sanoi Jean, ettette väittelisi todistelujen avulla, jotka eivät vie mihinkään johtopäätökseen eivätkä koske asian ytimeen. Valistuneen ihmisen ei sovi arvostella eri maita vain kaupan, laivaston tai armeijan mukaan.

— Minkä mukaan sitten, hyvä herra?

— Niiden hengen mukaan. Ranskallakin on oma henkensä, jota historia ja selittämätön lapsenvaisto, jonka tapaan itsessäni, ovat opettaneet minun tuntemaan. Ja minä uskon vakaasti, että tämän kansan sekä menneisyydessä että myös sen nykyisyydessä yhtyy tavallista enemmän ylhäisiä hyveitä eli yleviä avuja: jalomielisyyttä, epäitsekkäisyyttä, oikeudenrakkautta, kaunoaistia, hienoutta ja jonkinlaista sankaruutta. Voisin sanoa siitä paljon esimerkkejä! Ja vaikkapa Ranska olisikin niin heikko, kuin te vakuutatte, omistaa se aarteita, jotka ovat maailman kunnia ja jotka siltä ensin ovat ryöstettävät, ennenkuin se ansaitsee kuolla; niiden rinnalla on kaikki muu vähäarvoista. Teidän saksalaistuttamisenne, hyvä herra, heikentää elsassilaisissa tai hävittää heistä noita ranskalaisia hyveitä ja avuja. Ja siksi väitän, että se on kehno teko…

— No hyvä! huusi Fincken. Elsassi kuului oikeastaan Saksalle; se on palannut takaisin meille: me vahvistamme jälleen-omistuksemme. Kukapa ei niin tekisi?

— Ranska! tokaisi Oberlé, ja siksi sitä rakastamme. Se otti maan, mutta se ei ole sortanut ihmismieliä. Me kuulumme sille rakkauden oikeudella!

Vapaaherra kohautti olkapäitään:

— Palatkaa sitten sinne takaisin!

Jean erehtyi huudahtamaan: »Niin teemmekin!» Palvelijat keskeyttivät leivosten tarjoilun kuunnellakseen. Jean jatkoi:

— Yrityksenne on siis mielestäni kehno, koska se on omientuntojen sortoa; mutta se on mielestäni kömpelö teko saksalaiseltakin näkökannalta.

Ihanaa! sanoi rouva Knäpple kurkkuäänellään.

— Teillä olisi kaikinpuolista etua, jos säilyttäisitte alkuperäisyyttämme ja henkistä itsenäisyyttämme, mikäli sitä meille saattaa jäädä. Siinä olisi hyödyllinen esimerkki Saksalle.

— Paljo kiitoksia! huusi joku.

— Ja hyvinkin hyödyllinen! intti nuori mies. Olen kasvanut Saksassa ja olen varma väitteestäni. Enin on minua hämmästyttänyt ja huomiotani herättänyt saksalaisten persoonallisuuden puute, ja se, että he yhä enemmän unohtavat itsenäisyytensä ja häipyvät…

— Varokaa itseänne, nuori mies! keskeytti äkkiä salaneuvos Brausig.

— Ja häipyvät, aioin sanoa, Preussin mahtavuuden tieltä, herra salaneuvos, Preussin, joka raatelee omiatuntoja eikä myönnä elämisen oikeutta muille kuin kolmenlaisille ihmisille, jollaisiksi se heidät muodostaa lapsesta saakka: veronalaisille, virkamiehille ja sotilaille.

Toinen yksityisdosentti pöydän päässä kohousi tuoliltaan.

— Rooman keisarikunta teki samaa, ja se oli Rooman keisarikunta!

Hänen vierustoverinsa jyräytti värisevin äänin:

— Hyvä!

Kaikki läsnäolijat katsahtivat sinnepäin. Puhuja oli Wilhelm von Farnow, joka koko keskustelun ajalla ei ollut muuta sanonut. Ottelun tuimuus oli häntä kiihdyttänyt, kuin olisi häntä persoonallisesti ärsytetty. Se kiihotti muitakin. Herra Rosenblattin käsi puristui nyrkkiin. Professori Knäpple mutisi vimmoissaan, silmälasejaan pyyhkien. Hänen rouvansa naurahteli hermostuneesti.

Silloin kaunis rouva Rosenblatt hymyili sormiellen hienoa helminauhaansa ja sanoi elsassilaiselle herttaisesti:

— Herra Oberlélla on ainakin rohkeutta puolustaa mielipidettään. Ei voi sen suoremmin olla meitä vastaan.

Jean oli liian kiihtynyt vastatakseen kohteliaasti. Hänen katseensa siirtyi Finckenistä Rosenblattiin, hänestä Knäppleen ja tästä taas yksityisdosenttiin, joka hyöri Luciennen ympärillä; sitten kumartui hän hieman rouva Rosenblattin puoleen:

— Vain naisten kautta voi saksalainen kansallisuus saavuttaa sen hienostumisen määrän, mikä siltä vielä puuttuu, rouva hyvä. Sillä on takeita siitä…

— Kiitos kaunis! vastasi kolme herraa.

Rouva Knäpple, raivostuneena rouva Rosenblattille osotetusta kohteliaisuudesta, huusi:

— Mikä suunnitelma teillä sitten on, hyvä herra, pudistaaksenne saksalais-ikeen niskoiltanne.

— Ei minulla mitään sellaista ole.

— No, mitä sitten haluatte?

En mitään, hyvä rouva. Minä kärsin.

Silloin puuttui puheeseen toinen elsassilaisista taiteilijoista, keltapartainen maalaaja, joka ulkomuodoltaan oli kuin joku Giotton oppilas ja koko pöytäseura kurkottautui hänen puoleensa:

— Minä en ole kuin herra Oberlé, joka ei mitään pyydä. Hän on vasta tullut maahan pitkän poissa-olon jälkeen. Jos hän asuisi täällä jonkun aikaa, tulisi hän toisiin johtopäätöksiin. Me muut, Elsassin nuori polvi, me, jotka elämme yhteydessä kolmensadantuhannen saksalaisen kanssa, olemme nähneet, että on ero olemassa ranskalaisen ja saksalaisen sivistyksen välillä. Omamme on meille mieluisampi; eikö tuo liene sallittua? Korvaukseksi uskollisuudestamme Saksaa kohtaan, korvaukseksi maksamistamme veroista ja sotapalveluksen suorittamisesta aiomme pysyä elsassilaisina. Ja sitähän ette halua ymmärtää. Me pyydämme, ett'ei meitä pidettäisi poikkeuslakien alaisina, tällaisessa piiritystilassa, jota jo on kestänyt kolmekymmentä vuotta; me pyydämme, ett'ei meitä kohdeltaisi ja hallittaisi kuin jotain »valtakunnan maata», kuten Kamerunia, Togo-landia, Uutta Guineaa, Bismarkin saaristoa tai Providencen saaria, vaan niinkuin Saksan keisarikunnan eurooppalaista maakuntaa. Me emme tyydy, ennenkuin saamme olla täällä meillä Elsassissa elsassilaisia, kuten baijerilaiset Baijerissa ovat baijerilaisia, niin kauan kuin vielä olemme voitetuita, jotka ovat herransa hyväntahtoisuudesta riippuvia. Siinä minun vaatimukseni!

Hän esitti asiansa selvästi, ilmeisellä tyyneydellä, ja hänen kullankarvainen suippopartansa pisti ulospäin kuin nuolenkärki. Mielet vapautuivat hänen hyvin harkitun puheensa tuottamasta jännityksestä ja saatettiin odottaa kiivaita vastauksia, kun salaneuvoksetar Brausig nousi.

Vieraat seurasivat esimerkkiä ja palasivat siniseen salonkiin.

— Sinä olit kauhea! Mitä ajattelit? sanoi Lucienne puoliääneen, kulkiessaan Jeanin rinnalla.

— Sanasi olivat ehkä varomattomat, lisäsi hetkistä myöhemmin rouva
Oberlé, mutta Elsassia puolustit hyvin, ja minä yhdyn sinuun.

Salaneuvos kumartui jo joka suunnalle ja kuiskasi Finckenin, Farnowin,
herra Rosenblattin, professori Knäpplen, molempain yksityisdosenttien,
Jeanin ja elsassilaisten taiteilijain korvaan seuraavan lauseen:
»Tehkää hyvin ja tulkaa kanssani tupakkahuoneeseen!»

Tupakkahuone oli toinen salonki, jota lasiseinä erotti ensimmäisestä.

Pian olivat herra Brausigin vieraat siellä koolla. Tuotiin sikaareja ja olutta. Savukiehkurat nousivat ilmaan ja hälvenivät kattoon. Toiset vieraista kerääntyivät herra Rosenblattin ympärille; toisena keskuksena oli professori von Fincken. Kovat äänet tuntuivat kiisteleviltä ja kuitenkin siellä ainoastaan selviteltiin vaivalloisesti yksinkertaisia asioita.

Vain kahdella herralla oli vakava puheenaihe, eivätkä he pitäneet suurta melua. Ne olivat Jean Oberlé ja Farnow. Tuskin oli jälkimäinen sytyttänyt sikaarinsa, kun hän koskettaen Jeanin käsivartta, lausui:

— Haluaisin puhella kanssanne, ja yksityisesti.

Ja ollakseen vapaammat asettuivat nuoret miehet suunnattoman suuren uunin luo, vastapäätä salongin oviaukkoa, sillä välin kuin muut tupakoitsijat, herra Rosenblattin ja herra von Finckenin ympärille ryhmistyneinä, istuivat ikkunasyvennyksessä.

— Olitte kiihkeä tänä iltana, rakas ystävä, sanoi Farnow ylpeällä kohteliaisuudella, jota usein tuli hänessä ilmi; monta kertaa olin kiusauksessa vastata teille, mutta pidin parempana odottaa. Te hieman kohdistitte puheenne minuun?

— Paljonkin teihin. Tahdoin sanoa suoraan teille, mikä olen, ja ilmottaa sen teille todistajain läsnäollessa, jotta siinä tapauksessa, että te pysytte aikeissanne, olisi varmaa, ett'en minä ainakaan ole niihin suostunut enkä teitä avustanut, ja ett'ei minulla ole mitään tekemistä ajattelemanne avioliiton kanssa. En voi asettua isäni tahtoa vastaan, mutta en tahdo, että voitaisiin sekottaa toisiinsa isäni mielipiteitä ja omiani.

— Ymmärsin jotain siihen suuntaan… Tiedätte varmaan, että olen nähnyt sisarenne seuroissa ja rakastan häntä?

— Tiedän sen.

— Eikö teillä ole muuta vastausta antaa?

Veri kohosi saksalaisen poskiin.

— Selvittäkää kantanne nopeasti, hän sanoi. Olen hienosta aatelisperheestä, myönnättekö sen?

— Myönnän.

— Tunnustatteko, että naiselle on saksalaisen upseerin kosinta kunniaksi?

— Kaikille muille paitsi elsassittarelle. Mutta me elsassilaiset emme ole kuten muut, joskaan te ette tuota tunnetta käsitä. Kunnioitan teitä suuresti, Farnow. Mutta avioliittonne sisareni kanssa olisi julma isku kolmelle meidän kodissa. Minulle ensi sijassa.

— Missä suhteessa, jos saan luvan kysyä?

Heidän täytyi puhua hiljaa ja välttää liikkeitä herra Brausigin vieraitten vuoksi, jotka huoneen toisesta päästä pitivät silmällä nuoria miehiä ja koettivat tulkita heidän käytöstään. Heidän mielenliikutuksensa, heidän kiihtymyksensä kuvastui vain silmissä, jotka olivat lähestyneet toisiaan, ja singahtelevissa sanoissa, jotka eivät olleet aiotut kuin yhden kuultaviksi.

Lasiseinän läpi saattoi Lucienne nähdä Farnowin, ja noustessaan sekä kulkiessaan salongin läpi tai ollessaan ihailevinaan kukkakoria, joka oli korkeampi kuin lasiseinän alareunus, hän tutkien katseli upseerin ja veljensä kasvoja.

— Olette sydämen-ihminen, Farnow. Ajatelkaa siis, mitä tulee kodistamme
Alsheimissa, kun tämä epäsovun aihe tulee muiden lisäksi.

—- Minä muutan pois, sanoi upseeri, voinhan saada vaihtaa paikkaa ja jättää Strassburgin.

— Muisto jää meille. Eikä siinä kaikki. Ja onhan siellä nyt jo äitini, joka ei ole myöntyvä.

Kädenliikkeellä osotti Farnow, että hän poistaisi esteen.

— Sitten on iso-isä, jonka Elsass valitsi vastalauseen panijaksi, ja joka ei voi nyt kieltää koko menneisyyttään.

— En ole mitään velkaa herra Philippe Oberlélle, keskeytti Farnow.

Ääni kävi mahtipontisemmaksi:

— Sanon teille edeltäpäin, ett'en ikinä luovu tehdystä päätöksestä. Kun herra von Kassewitz, Strassburgin prefekti ja ainoa elossa oleva sukulaiseni, palaa virkalomaltaan, jonka hän ottaa näinä päivinä, lähtee hän teille Alsheimiin; hän pyytää neiti Lucienne Oberlén kättä sisarenpoikansa puolesta, ja hän saa myöntävän vastauksen, koska neiti Lucienne Oberlé mielellään ottaa minut, koska hänen isänsä jo on suostunut ja koska minä, Wilhelm von Farnow, niin tahdon!

— Epäilyksenalaiseksi vielä jää, tokko olette oikein toiminut…

— Oman tahtoni mukaan, siinä on minulle kyllin

— Miten paljon ylpeyttä on rakkaudessanne, Farnow!

— Sitä on kaikissa teoissani, Oberlé!

— Luuletteko, että olisin siitä erehtynyt? Sisareni miellytti teitä, koska hän on sievä?

— Niin.

— Ja älykäs?

— Niin.

— Mutta myös, koska hän on elsassilainen! Ylpeydessänne näitte hänessä voiton, joka oli saavutettava. Te ette tiedä, että Elsassin naisilla on tapana antaa rukkaset Saksalaisille. He ovat kuningattaria, joita lähelle te kunnianhimoisessa rakkaudessanne ette helposti pääse, kuningattaria, aina maalaistytöistämme, jotka seuroissa kieltäytyvät tanssimasta maahan muuttaneiden kanssa, sisariimme asti, joita harvoin näkee teidän salongeissanne tai teidän käsivarrellanne. Rykmenteissä, joihin joutuisitte, kerskaisitte siitä, että olette saanut Lucienne Oberlén. Ehkäpä se myös olisi hyvä merkki vallanpitäjäin silmissä, eikö totta?

— Ehkä, sanoi Farnow virnistellen.

— Toimikaa siis! Murtakaa, tai oikeammin murtakaa loppuun asti kolme meistä!

He kiihottuivat; kumpikin koetti pitää puoliaan.

Upseeri nousi, heitti pois sikaarinsa ja sanoi ylhäisesti:

— Me olemme sivistyksen saaneita raakalaisia, sehän on jo kuultu, vähemmän täynnä ennakkoluuloja ja vähemmän kohtuullisia vaatimuksissamme kuin te. Siksi me voitammekin maailman, rakas ystävä! Sillä välin, Oberlé, menen istumaan arvoisan äitinne viereen puhumaan hänen kanssaan niin herttaisesti, kuin vihamiehiä ollen on mahdollista. Seuraatteko minua?

Jean viittasi kieltävästi.

Jättäen Oberlén siihen, kulki Farnow tupakkahuoneen läpi.

Lucienne odotti häntä levottomana salongissa. Hän näki hänen astuvan rouva Oberléta kohden ja pakotetusti hymyillen nostavan istuimen sen nojatuolin viereen, jolla hento, surupukuinen elsassitar istui.

Samalla huuteli salaneuvos Brausig:

— Oberlé! Te olette polttanut sikaaria juomatta lasillistakaan olutta! Sehän on ilmi vääryys! Tulkaa toki! Herra professori Knäpple juuri kertoo meille hallituksen toimista Saksan itäisten maakuntain venäläistyttämisen estämiseksi.

* * * * *

Myöhään yöllä toivat landoo-vaunut Alsheimia kohden kolmea matkustajaa, jotka oli noudettu Molsheimin asemalta. Tietä oli vielä pitkältä. Pian nukahti Lucienne vaunujen kolkkaan.

Äiti, joka siihen asti oli ollut milt'ei vaiti, kumartui silloin poikansa puoleen, ja osottaen tuota kaunista olentoa, joka levollisena lepäsi unen helmoissa, hän kysyi:

— Tiesitkö sinä?

— Tiesin.

— Minä aavistin… Ei minulle tarvitse paljoa sanoa. Näin tytön katselevan häntä… Oi, Jean, koetus, josta toivoin säästyväni!… Sen pelostahan olen niin paljon, paljon sietänyt!… Sinä enää olet minulla, Jean… Mutta sinä jäätkin minulle!

Ja hän sulki poikansa lujasti syliinsä.

XI.

EPÄTIETOISUUDESSA.

Niinkuin tuskin koskaan meidän luulojemme mukaisesti käy, niin ei myöskään herra von Kassewitz tullut Alsheimiin Farnowin ilmottamana päivänä. Kesäkuun lopulla, jolloin tuo ylhäinen virkamies terveysmatkaltaan palattuaan valmistautui lähtemään Luciennen kättä anomaan, sai hän kirjeellisen pyynnön siirtää käyntinsä. Philippe Oberlén tila oli äkkiä huonontunut.

Vanhus, jolle oli täytynyt edeltäpäin ilmoittaa, mitä talossa oli tekeillä, oli saanut tietää totuuden. Eräänä aamuna oli hänen poikansa tullut sairaan huoneeseen. Kiertelyjensä ja sävyisäin sanainsa läpi, joita piti muka kunnioituksen ja säälin ilmaisuina, oli hän antanut kuultaa, että Lucienne ei ollut kylmä erään rakuuna-upseerin, ylhäisen saksalaisperheen pojan, lähestymisille; että rakkaus oli syntynyt itsestään; että hän, Joseph Oberlé, mielipahastaan huolimatta, ei katsonut itsellään olevan oikeutta panna siteitä lastensa vapaudelle; ja että hän toivoi isänkin, rauhaa rakastavana, alistuvan. »Isä», oli hän lopettanut, »te tiedätte hyvin, että vastarintanne on hyödytön ja suorastaan kiusallinen. Teillä on nyt tilaisuus antaa Luciennelle kaunis osotus rakkaudestanne, kuten me itse olemme tehneet; älkää jättäkö sitä käyttämättä.» Vanhus oli viittauksilla kysynyt: »Entä Monique? Onko hän suostunut?» Joseph Oberlé oli tainnut valehtelematta vastata myöntävästi, sillä ero-uhkausta peläten oli vaimo-raukka vielä kerran alistunut. Silloin oli sairas tehnyt lopun poikansa pitkistä jutuista kirjottamalla vastaukseksi kaksi sanaa: »Minä en.»

Samana iltana ilmestyi kuume. Sitä jatkui seuraavana päivänä, ja itsepintaisuudellaan sekä heikontamalla sairasta saattoi se Oberlén koko perheen levottomaksi.

Siitä päivästä lähtien oli aamuin, illoin Philippe Oberlén vointi talon puheenaineena. Kyseltiin Monique-rouvalta, kyseltiin Jeanilta, jotka vanhus otti vastaan, vaikk'ei muita. »Kuinka hän jaksaa? Palaavatko voimat? Onko hän vielä täydessä tajussaan?» Jokaisen mieltä kiinnitti se, mitä tapahtui »tuolla ylhäällä», siinä huoneessa, josta vanha taistelija, jo puoliksi eläväin joukosta kadonneena, yhä vielä hallitsi epäsopuista perhettään ja piti sitä itsestään riippuvana. Kaikki lausuivat ilmi pelkojaan. Kuinka paljon salaisia suunnitteluja, mitä erilaisia ajatuksia kätkeysikään tuon nimen varjoon, joka syystä oli heidän huulillaan!

Jeankin odotti taudinpuuskauksen käännettä levottomuudella, jonka aiheuttajana ei ollut ainoastaan rakkaus vanhukseen. Selvityksen jälkeen, joka oli tapahtunut hänen ja Luciennen välillä ja varsinkin salaneuvos Brausigin iltakutsujen perästä, oli sydämellisyys kadonnut veljen ja sisaren suhteesta. Lucienne esiintyi niin herttaisena ja hyväntahtoisena, kuin taisi, mutta Jean oli kylmä hänen lähestymisilleen. Niin pian kuin työ ei pidättänyt häntä tehtaassa, pakeni hän kodista milloin kedoille, minne vuoden ensimmäisen sadon, heinän, korjuu, oli koonnut kaiken Elsassin talonväen, milloin juttelemaan ystävikseen muuttuneiden naapurien, Ramspacherien, kanssa, kun nämä pimeän tullen palasivat tasangolta, ja toivo nähdä tiellä Xavier Bastianin tytärtä, se se oli, joka silloin johti hänen askeliaan. Mutta vielä useammin nousi hän Heidenbruchiin. Ulrich herrasta oli tullut hänen uskottunsa, ja samalla oli Jean antanut hänelle tehtävän. Hän oli sanonut: »Minulla ei ole enää toivoa saada Odilea. Sisareni naimisliitto estää omani. Mutta voinhan kuitenkin kysyä sen mieltä, jolle olen rakkauteni tunnustanut. Tahdon päästä varmuuteen siitä, mikä nyt jo särkee sydäntäni, vaikka se minulle on vasta vain pelko. Kun herra Bastian on saanut tietää, että Lucienne on herra Farnowin morsian tai että hän tulee siksi, — ja se tapahtuu kyllä pian, jos iso-isä toipuu, — silloin menkää hänen luokseen ja puhukaa hänelle puolestani; hän on vastaava teille, tuntien asian. Sitten kerrotte minulle, kieltäytyykö hän ikinä antamasta tytärtään Farnowin langolle vai vaatiiko hän koetusaikaa, — minä suostun siihen, vaikka se olisi kuinka pitkä! — vai rohkeneeko hän, — jota muuten en luule, — olla välittämättä hälinästä, jonka sisareni naimisliitto tulee herättämään.»

Ulrich herra oli luvannut.

Keskivaiheilla elokuuta katosi Philippe Oberléta riuduttuva kuume. Vastoin lääkärin luuloa palasivat voimat sangen nopeasti. Pian oli varmaa, että sairaan vankka ruumiinrakennus oli voittava taudinpuuskan. Ja aselepo, jota Joseph Oberlé oli pitänyt isänsä suhteen, päättyi. Vanhusta, joka oli palannut kuoleman hylkäämän sairaan surulliseen asemaan, alettiin kohdella kuten muita, säälittä.

Mitään uutta kohtausta ei sattunut isän ja pojan välillä. Kaikki kävi ilman melua. 22 p:nä Elokuuta, kun he päivällisen jälkeen istuivat salissa, jonne Victor juuri oli kantanut kahvin, sanoi tehtailija vaimolleen:

— Isä on nyt parantumaan päin. Ei ole enää syytä viivyttää herra von Kassewitzin käyntiä. Ilmotan siis sinulle, Monique, että se tapahtuu näinä päivinä. Tee niin hyvin ja anna isälle tietoa siitä, koska sinä olet ainoa, joka häntä voi lähestyä. Ja on tärkeää, että kaikki täällä käy säännöllisesti, ilman että millään on yllätyksen tai pettymyksen leimaa. Oletko samaa mieltä?»

— Et siis tahdo vielä siirtää tätä käyntiä?

— En.

— No, sitten ilmotan asiasta.

Samana iltana kirjotti Jean Heidenbruchiin, jonne hän ei voinut lähteä:

»Eno, vieraan tulo on nyt varma. Isä ei salaa sitä, ei edes palvelijoilta. Hän tahtoo nähtävästi, että huhu sisareni naimisliitosta leviäisi. Jos siis näinä päivinä kuulette jonkun alsheimilaisen lausuvan ilmi suruansa tai suuttumustaan meidän tähtemme, niin silloin, rakas eno, menkää kuulustamaan, tokko unelmallani vielä on elämisen oikeutta. Sanokaa, että Philippe Oberlén pojanpoika rakastaa Odilea».

XII.

HUMALANKORJUU.

Pyhän Odilian juurelle, hiukan viinitarhojen alapuolelle, syvään hiekkamaahan, johon oli sekaantunut vuoristosta lentänyttä lehtiruhkaa, olivat herra Bastian sekä muut Alsheimin tilanomistajat ja arentimiehet pystyttäneet humalistonsa. Nyt oli se aika käsissä, jolloin kukissa on runsaimmin tuoksuavaa humalapölyä, tuo lyhyt aika, josta on niin vaikea pitää vaaria.

Siksi pistäysivätkin humalanviljelijät usein humalistoissansa. Kaupanhierojia kuljeskeli kylissä. Ostajain ja myyjäin kuultiin keskenään kiistelevän, vertaillen toisiinsa Würtembergin, Badenin suuriherttuakunnan, Böömin ja Elsassin humaloita. Sanomalehdet alkoivat levittää tietoja kuuluisimpain viljelyspaikkain, Hallertaun, Spaltin ja Woluzachin ensi hinnoista.

Eräs müncheniläinen juutalainen oli tullut herra Bastianin luo muutamana sunnuntaina, elokuun 26:ntena, ja sanonut:

— Würtembergissä näyttää lupaavalta ja Badenissa saadaan hyvä sato; meidän puolessamme, tuolla Spaltissa, Baijerissa, maksamme humaloista satakuusikymmentä frangia viidestäkymmenestä kilosta, koska humalat siellä ovat rikkaita lupuliinista kuin rypäle mehusta. Täälläpäin on kuivuus vahingottanut. Voin kuitenkin tarjota teille satakaksikymmentä frangia sillä ehdolla, että heti korjaatte humalanne. Ne ovat valmiit.

Herra Bastian oli myöntynyt ja kutsunut humalan noukkijattaria kokoon päiväpalkkalaisikseen elokuun 28:nneksi. Samana päivänä oli kreivi von Kassewitzin määrä tulla Joseph Oberlén luo.

Aamulla varhain, kun ilmassa jo tuntui lämmin henkäys, olivat naiset lähteneet kulkemaan kohti n.s. »Alsheimin ylänköjä», jonne humalatarhoja oli kaaren muotoon istutettu. Muutaman satasen metriä metsän reunasta seisoi korkeita salkoja kuin sotarintamassa, viheriöitä köynnöksiä kantaen. Ne näyttivät suipoilta lehtiteltoilta, tai ennemminkin tapuleilta, sillä aina äärimmäisestä kärjestä maahan saakka heiluili niissä miljoonittain pieniä käpysiä humalapölyn peittämine, harmaine suomuineen, aivan kuin tuulen soittelemia kelloja. Kaikki tiesivät päivän merkkitapahtuman: herra Bastianin luona on humalankorjuu. Isäntä, joka oli noussut ennen päivänkoittoa, oli jo tullut humalistoonsa; hän tutki joka vartta, laski hyötyään ja puristeli rikki sormiensa välissä yhden noista pienistä käpysistä, hienoista kuin mustiini, joiden tuoksu houkutteli mehiläisiä puoleensa. Taampana, sänkipellon vaolla, seisoi satoa odottamassa kahdet kapeat rattaat, joiden eteen oli hevonen valjastettu, ja niiden vieressä arentimies Ramspacher kahden poikansa, Augustinin ja François'in, sekä renkinsä kerällä. Tietä pitkin, joka johti suoraan tänne saakka, astelivat naiset ylöspäin epätasaisena jonona: kolme etupäässä, sitten viisi, jotka sulkivat koko tien, ja lopuksi yksi, ainoa ijäkkäämpi heidän joukossaan. Jokaisella oli yllään työhame ja -liivi ohuesta, haalistuneesta, kuluneesta kankaasta, paitsi kuitenkin leipurin tyttärellä, Idalla, jonka sininen, valkotäpläinen puku oli milt'ei uusi, ja eräällä toisella Alsheimin hienohelmoista, lukkarin tummalla Juliettella, jolla oli uusmuotinen röijy ja valko- ja punaruutuinen esiliina. Useimmat olivat ilman hattua, ihon ainoana suojana tukka, ja kaikki vaaleat hiusvärit olivat edustettuina. He astuivat tyynesti ja raskaasti. Olivat nuoria, raikkaita, ja nauroivat. Arentitalon pikkupojat, jotka istuivat työkonin selässä lähdössä pellolle, ja niittymiehet, joita oli asettunut niitynkulmaan, viikatteen levätessä työttömänä pehmeässä apilaassa, käänsivät päätään ja seurasivat katseellaan noita maatyössä harvoin nähtyjä työntekijöitä: pesijättäriä, ompelijattaria ja opissaolevia, jotka kuin juhlaan menossa kulkivat herra Bastianin humalistoa kohden. Sanojen sipinä, josta ei voi selkoa saada, kiiri miesten luokse kastehelmiä kuivaavan tuulen kerällä. Ilma oli kirkas. Jotkut vanhukset, jotka noukkivat pudonneita hedelmiä hajallaan kasvavien omena- ja pähkinäpuiden alta, oikaisivat hekin selkäänsä ja katsoa siristivät nähdessään metsätiellä tuon tyttöparven, joka asteli ilman koreja, jollaiset aina on mustikkain ja vadelmain poimijoilla.

He saapuivat humalistoon, jossa kahdeksassa rivissä kasvoi kahdeksansataa humalanvartta, ja katosivat sinne kuin jättiläismäiseen viinitarhaan. Herra Bastian jakoi tehtävät ja ilmotti, että oli alotettava tienpuolimmaisesta osasta. Silloin vanha arentimies, hänen kaksi poikaansa ja renkinsä tarttuivat kukin humaloiden painosta raskaaseen salkoonsa; kärhet, suomuskellot ja lehdet värähtivät, ja kun polvistuneet naiset olivat leikanneet varret poikki maan tasalta, pääsivät kohotetut riuvut irti, taivutettiin alas ja niiden kantamat köynnökset ryöstettiin. Varret, lehdet ja kukat putoilivat ja pantiin kasaan rattailla poisvietäväksi. Nyt eivät työntekijämme viivähtäneet poimiakseen humalakäpyjä, joita revittiin irti vasta iltapäivällä Alsheimissa, arentitalon pihalla; vaan miehet ja naiset, jo yltä päältä keltaisessa pölyssä ja lehtiruhkassa, hyörivät kaadettujen salkojen paljaiksi riisumisessa. Kitkerä, terveellinen lemu tuli yhä tuntuvammaksi; päivätyöläisten joukko sohisi, aivan kuin olisi ollut ennenaikaiset viininkorjuut, ja heidän melunsa kiiri yli aukean, viljavan Elsassin äärettömän lakeuden, yli niittyjen, peltojen ja apilamaiden, missä aurinko jo alkoi lämmittää.

Päivänpaiste, rauhaisuus äsken päättyneen yön jäljiltä, täysi vapaus, jota ei heille ollut joka päivä suotu, miesten läsnäolon synnyttämä vaistomainen veikistely, vieläpä halu olla iloluontoiseksi tunnetun herra Bastianin mieliksi, teki meluavan riemukkaiksi lapset ja nuoret tytöt, jotka humaloita korjasivat. Ja kun eräs arentitalon rengeistä, hevosen hiukan hengähtäessä, ääneen virkahti: »Eikös kukaan laula?» niin lukkarin Juliette, jolla oli säännölliset piirteet, niin kauniit, syvät silmät ja somasti sykerölle kammattu tukka, vastasi:

— Minäpä tiedän kauniin laulun!

Vastatessaan silmäili hän tilanomistajaa, joka istui tupakoimassa sänkipellon lähimmällä penkereellä ja katseli rakkaudella milloin humalistoaan, milloin Elsassia, joka hänellä aina oli mielessä.

Jos se on kaunis, niin laulahan, sanoi isäntä. Sietävätkö santarmien korvat sitä kuulla?

— Ei juuri.

— No, käänny sitten metsään päin; siellä eivät santarmit usein kulje, koska heillä ei siellä ole mitä juoda.

Työhönsä kumartuneet, ja toiset, jotka seisoivat suoraksi ojentuneina, nauroivat hiljaa, sillä he inhosivat santarmeja. Ja kaunis Juliette alotti, tietysti Elsassin murteella, yhden noita lauluja, joiden tekijät eivät välitä pistää puumerkkiään tekeleittensä alle, vaan runoilevat salassa.

Ääni oli jotenkin laaja ja erittäin puhdassointuinen:

»Elsassin humalaa olen leikannut, — se maasta kasvoi, jota raadamme, — vihreä humala on aivan omamme, — ja meidän myös punainen multa!»

— Hyvä! sanoi vakavana herra Bastianin arentimies.

Tämä otti piipun suustaan paremmin kuullakseen.

»Se kasvoi laaksossa, — ja läpi laakson on paljon kulkenut, — kansaa kirjavaa, monet tuulet, ahdistukset, — vaan meillä on ystävämme.

»Me juomme olvessa, kenen maljan tahdomme, — ja sanoja ei ole huulillamme, — mutta sanat on sydämessämme, — mistä mitään ei hävittää voi.»

Nuorten ja vanhain raskaat, jykeät päät jäivät hetkeksi liikkumattomiksi Julietten lopetettua. Odotettiin jatkoa. Laulu ja elämä oli nostanut hymyn tyttöjen huulille; herra Bastianin ja Ramspacherin silmät olivat menneisyyden muistot panneet loistamaan. Molemmat pojat olivat käyneet totisiksi. Juliette ei laulanut enää: jatkoa ei ollut.

— Luulenpa, että mylläri on laulun tekijä, sanoi herra Bastian. No, ystävät, kiirehtikääpä! Tuolla jo menee ensimmäinen rattaallinen Alsheimiin. Kaikki täytyy olla noukittuna ja kuivumaan pantuna ennen yötä.

Miehet ja naiset, paitsi nuori, pitkä François, jonka oli määrä marraskuussa lähteä sotapalvelukseen — hän näet oli ottanut rattaita kuljettaakseen — kaikki muut kumartuivat jälleen humalanvarsien ääreen. Mutta samassa vastasi lauluun miehen ääni tuolta viidakosta ison metsän laidassa, pensaitten ja villien viiniköynnösten seasta, jotka muodostivat kuin hetalereunuksen vuoriston korkeille puille.

Kuka kulki siellä? Ken oli kuullut? He luulivat tuntevansa äänen: se oli kova, epätasainen ja kulunut, mutta siinä oli nuoruuden-intoa. Ja syntyi kuiskailuja:

— Se on hän! Hän ei pelkää…

Ääni vastasi samalla karkealla murteella:

»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — on sydämeni solminut tuskaan, — on sydämeni solminut riemuun, — se rakkauden nauharuusu on!

»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu, — se on kuin lintu suurisiipi, — mi vuorten poikki voi lentää — ja katsella vuorten yli.

»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — se on kuin sururisti, jota kannamme — muistona heistä, — joiden sydän oli kuin meidän.»

Ääni tunnettiin. Kun laulu lakkasi, alkoivat humalan poimijat ja poimijattaret jutella Ulrich herrasta, joka, joskin hän vain armosta sai elää Elsassissa, kuitenkin oli puheissaan rohkeampi kuin muut Saksan elsassilaiset alamaiset. Kuta kauemmas isäntä eteni, sitä enemmän naurettiin ja puheltiin humalistossa.

Herra Bastian asteli tapansa mukaan raskain ja varmoin askelin metsän laitaan asti, josta ääni oli kuulunut, ja tunkeusi tammien suojaan. Laulaja oli nähnyt hänen tulevan ja odotti häntä. Ulrich Biehler istui sammaleisella kalliolohkareella, avopäin ja väsyneenä päivänpaisteessa kulkemisesta. Hän oli toivonut laulullaan saavansa vanhan ystävänsä Xavier Bastianin kiipeämään tänne hänen luokseen. Eikä hän ollut erehtynyt.

— Minulla on täällä paikka sinua varten, sinä humalan kerääjä! hän huusi jo kaukaa, osottaen suurta, vuoren juurelle kahden puun väliin vierinyttä hiekkakivilohkaretta, jolla hän istui.

Joskin olivat hyviä tuttuja, eivät Ulrich herra ja Alsheimin kylänvanhin usein toisiaan tavanneet. Heitä ei liittänyt toisiinsa mikään läheinen suhde, vaan enemmän yhteiset mielipiteet, yhteiset pyrinnöt ja muistot. He olivat ystävykset, ja vanha Elsass luki heidät uskollistensa joukkoon. Se riitti tekemään tapaamisen hauskaksi ja annetun merkin ymmärretyksi. Ulrich herra oli tuuminut itsekseen, ett'ei herra Bastian, annettuaan työväelleen tointa, mahtaisi olla pahoillaan pienestä vaihtelusta. Hän oli laulanut vastaukseksi Juliettelle, ja herra Bastian tuli. Heidenbruchin erakon kalpeilla, hienoilla kasvoilla kuvastui, hänen kohteliaasta tervehdyksestään huolimatta, liikutusta ja levottomuutta, jota hänen oli vaikea kätkeä.

— Vielähän sinä laulat, sanoi herra Bastian, puristaen Ulrich herran kättä, sinä metsästät ja sinä vaeltelet vuoristossa!

Hän istuutui huohottaen kivelle, jalat sananjalkoihin hautauneina, ja katseli alaspäin viettävälle rinteelle, joka kasvoi tammia, pyökkiä ja pensaita.

— Näennäisesti kyllä kaikkea tuota! Olen vaeltaja, metsänhoitaja, olen kulkuri; sinä sitä vastoin olet vähimmin liikkuva ihminen maailmassa. Minä käyn katselemassa, sinä viljelet; ne ovat itse asiassa kaksi uskollisuuden lajia. Kuule, Xavier, minun olisi sinulle puhuttava eräästä asiasta, joka on sydämelläni.

Herra Bastianin kankeat piirteet värähtivät, paksut huulet liikahtivat, ja kokonaan muuttunut ilme kertoi, että tämä mies oli hyvin tuntehikas. Mutta kun hän samalla oli harvasanainen, ei hän vastannut mitään. Hän odotti.

— Tahtoisin laskea sydämellesi erään asian, joka on kuin omani. Se, joka pyysi minua tulemaan luoksesi, on rakkain sukulaiseni… Xavier, sinulle puhun suoraan: oletko aavistanut, että sisarenpoikani Jean rakastaa tytärtäsi Odilea?

— Olen.

— No?

Katseet, jotka olivat tähystäneet kauas eteenpäin, kohtasivat äkkiä toisensa, ja miehet pelästyivät kumpikin, toinen kiellosta, jonka taisi lukea, toinen tuottamastaan tuskasta.

— Ei, sanoi herra Bastian, ja ääni kävi ankaraksi voittaakseen liikutuksen, joka pyrki sitä vapisuttamaan, minä en voi.

— Sitä odotin… Entä jos kerron sinulle, että he molemmat rakastavat toisiaan…

— Ehkä… Minä en voi!

— Sinulla lie sitten painava syy?

— Niin on.

— Mikä?

Herra Bastian osotti sormellaan vesakon välitse Oberlén talon etusivua.

— Se, että tuohon taloon tänäpäivänä menee Strassburgin prefekti vieraaksi!

— Minulla ei ollut lupaa kertoa sitä sinulle, ja ennenkuin sinulle puhuisin, piti minun odottaa, että tapaus olisi tunnettu.

— Tunnettuhan se on. Koko Alsheimin kauppala on saanut sen tietää palvelijain kautta. Vakuutetaanpa, että herra von Kassewitz tulee pyytämään Luciennen kättä sisarenpojalleen luutnantti von Farnowille.

— Tiedän sen.

— Ja sentään tahtoisit…

— Niin.

— Että antaisin tyttäreni Jean Oberlélle, jotta tyttö saisi appi-isäkseen hallituksen ehdokkaan tulevissa vaaleissa ja preussiläisen upseerin langokseen?

Ulrich herra kesti herra Bastianin harmistuneen katseen ja vastasi:

— Niinpä niin. Jean kärsii siitä kovin, mutta syy ei ole hänen. Mistä löydät toisen, joka olisi enemmän sinun ja tyttäresi arvoinen?

— Mitä tekee hän vastustaakseen sisarensa avioliittoa? Hän on täällä.
Vaitiolollaan hän myöntyy… Hän on raukka…

Ulrich herra keskeytti hänet kädenliikkeellä.

— Eipähän, hän on luja.

— Ei kuten sinä, joka ainakin olet osannut sulkea talosi.

— Se oli omani.

— Ja oikeuteni on sanoa: ei kuten minä. Kaikki nuoret sietävät liian paljoa, rakas ystävä. Minä en ryhdy politiikkaan. Minä vaikenen ja raadan Elsassini maata Talonpojat, jotka epäilemättä minua rakastavat, mutta alkavat otaksua minun hierovan sovintoa, ovat jo epäluuloisia minua kohtaan, ja saksalaiset taas, kaikenkarvaiset ja kaikenarvoiset, kammoksuvat minua. Mutta Jumala sen tietää, että se vain lujittaa minua, ja mieltäni en muuta. Minä kuolen, vanha, koskematon viha sydämessä, ymmärrätkö, koskematon…

Hänen silmissään välähti kuin salametsästäjän, joka varmoin, vapisemattomin käsin ojentaa pyssynsä vihollistaan kohden.

— Et suotta ole vanhan sukupolven miehiä, Xavier. Mutta ei saa tehdä vääryyttä. Tuossa pojassa, jonka olet hyljännyt, jott'et olisi meidän kaltaisemme on hänessäkin rohkeutta!

— Annas kuulla!

— Eikö juuri hän ole selittänyt, ett'ei rupea hallitusalalle?

— Koska maa miellytti häntä enemmän, ja tyttäreni myös!

— Ei, ensi sijassa siksi, että hän on elsassilainen.

— Ei kuten me, sen takaan.

— Uudella lailla. Heidän täytyy elää saksalaisten keskellä, he saavat opetuksensa saksalaisissa kymnaaseissa, ja heidän tapansa rakastaa Ranskaa edellyttää enemmän kuntoa ja lujaluontoisuutta, kuin mitä meidän aikoina vaadittiin. Ajattelehan, että kolmekymmentä vuotta on kulunut!

— Niin tosiaan!

— Ja etteivät he ole nähneet tuota aikaa, että heidän rakkautensa on vain traditsioonia, mielikuvitusta, tai jotain, joka on veressä, ja että esimerkkejä unhotuksesta on lukuisasti heidän ympärillään.

— Jeanilta ei tosiaankaan ole tuota esimerkkiä puuttunut!

— Siksi täytyy tehdä hänelle oikeutta. Ajattele, että tyttäresi hänelle jouduttuaan perustaisi rikkaan ja mahtavan kodin… Upseeri ei koskaan tulisi asumaan Alsheimissa, ei edes kauan Elsassissa… Pian olisi hänestä vain nimi jäljellä …

Herra Bastian laski raskaan kätensä Ulrich herran olalle ja äänellä, joka tuskin salli ruveta pitempiin puheisiin, sanoi:

— Kuulehan, ystävä, kun sanon sanasen: siitä ei tule mitään, sillä minä en tuota avioliittoa halua, ja kaikki minun sukulaiseni, sekä elävät että kuolleet, minua siitä soimaisivat. Ja lopuksi vaikka minä suostuisinkin, Ulrich, on rinnallani toinen, omaani voimakkaampi tahto, joka ei koskaan ole taipuva, näetkös, ei koskaan…

Herra Bastian liukui alaspäin sananjalkain seassa, ja olkapäitään kohauttaen ja päätään pudistellen, kuten se, joka ei enää mitään tahdo kuulla, hän laskeusi päiväpalkkalaistensa luo. Kun hän oli kulkenut kaadetun humalistonsa rivien välit ja torunut kutakin työskentelijöistä, lakkasi nauru, ja Alsheimin tytöt ja arentimiehen pojat ja arentimies itse, jotka seisoivat kumarruksissaan paahtavaksi käyneessä auringonpaisteessa, jatkoivat hiljaisina iloisesti alettua työtään.

Ulrich herra oli jo matkalla ylös erakkomajalleen Pyhällä Odilialla. Hän oli alla päin ja mietti, mitä vakavia seurauksia herra Bastianin kielto tulisi tuottamaan Jeanin kohtaloon nähden, ja häntä pelotti kertoa sanomaansa sisarenpojalleen. Toivomatta, uskomatta onnistuvansa, hän tuumi keinoa, miten taivuttaa Odilen isää, ja suunnitelmat surisivat hänen ympärillään kuin auringon huumaamat paarmat, jotka seurasivat vaeltajaamme hänen hitaasti ylös kavutessaan. Virrat lauloivat. Rastaita, noita kesän enteitä, lenteli, ilman sinessä kimpoellen, syvänteiden yli, lähemmä viinitarhoja ja tasangon hedelmiä. Mutta kaikki oli turhaa: Ulrich herra oli surusta menehtymäisillään. Hän ajatteli vain sisarenpoikaansa, joka oli saanut niin kehnon palkan Alsheimiin palaamisestaan. Ja puiden väliltä, mutkaisen polun käänteestä hän katseli Oberlén taloa.

Ken tällä hetkellä olisi sinne astunut, olisi huomannut sen tavattoman hiljaiseksi. Kaikki siellä kärsivät. Philippe Oberlé oli, kuten tavallisesti, syönyt aamiaisen omassa kamarissaan. Rouva Oberlé oli miehensä nimenomaisesta vaatimuksesta suostunut tulemaan huoneestaan alakertaan, sitten kun herra Kassewitzin tulosta ilmotettaisiin. »Mutta sanon sinulle edeltäpäin», oli hän lausunut, »ett'en sekaannu koko asiaan. Sinun tahdostasi olen läsnä, koska minut pakotetaan tuota henkilöä vastaanottamaan. Minä teen, mihin suorastaan olen velvotettu, mutta en enempää.» — »Olkoon niin!» oli herra Oberlé vastannut. »Lucienne, Jean ja minä juttelemme hänen kanssaan. Siinä on kyllin.» Heti aterian jälkeen oli tehtailija mennyt puiston toiseen päähän, omaan työhuoneeseensa. Jean, joka ei osottanut erittäin innostunutta mielialaa, oli puolestaan lähtenyt ulos, luvaten palata ennen kello kolmea. Lucienne oli siten yksin suuressa keltaisessa salissa. Kaunis, harmaa, yhtenäinen puku yllään, ainoana koristuksenaan kahdesta kultarahasta tehty, ruokasalin tyyliin muovailtu vyönsolki, hän asetteli ruusuja kristallimaljakkoihin ja vaasehin, joiden läpihohtoinen, väritön posliini muodosti vastakohdan samettipäällyksisen kaluston räikeänheleälle sävylle. Luciennen ajatukset olivat kuin pelaajan, joka näkee ulottamansa pelin lähestyvän loppuaan ja huomaa voittavansa. Hän itse oli kaksissa äskeisissä iltaseuroissa Strassburgissa välittänyt tuon asian, josta puuttui vain sopimuksen tekijäin allekirjotus: Joseph Oberlélle oli luvattu Elsassissa virallisen ehdokkaan paikka ensimmäisessä piirissä, missä sija tulisi avonaiseksi. Herra von Kassewitzin käynti merkitsi samaa kuin välipuheen allekirjoitus. Vastustus, kuten rouva Oberlén, vaikeni, tai hajosi kuulumattomiin ja supistui nureaan mielialaan, kuten iso-isän. Nuori tyttö läksi uunin luota kullatun pöydän ääreen, joka kannatti kuvastinta, peilaili itseään ja arveli, että huulet liikkuivat niin somasti, kun hän aivan hiljaa toisteli: »Herra prefekti.» Yksi seikka häntä häiritsi ja tunkihe hänen voiton-ylpeyteensä: täydellinen yksinäisyys, joka oli syntynyt hänen ympärilleen.

Palvelijatkin näyttivät sopineen olla poissa, kun heitä tarvittiin. Turhaan soi kello. Joseph Oberlén oli täytynyt aamiaisen jälkeen itse mennä toimistohuoneeseen tapaamaan isänsä kamaripalvelijaa, tuota vankkaa, kelpo elsassilaista, joka arveli olevansa kuin koko perheen palveluksessa. »Victor, pukeutukaa vastaanottamaan sitä henkilöä, joka tulee kello kolmen aikaan.» Victor oli punastunut ja vaivalloisesti saanut sanotuksi: »Kyllä, herra.» — »Teidän tulee pitää vaaria vaunujen tulosta ja seisoa ulkoportaitten luona.» — »Kyllä, herra.» Annettuaan tämän lupauksen, joka epäilemättä loukkasi hänen sisimpiä tunteitaan, Victor pujahti pois, pakeni ja tuli vasta kolmannella tai neljännellä soitolla aivan pelästyneenä ja väittäen, ett'ei ollut kuullut.

Strassburgin prefeksi tulee! Tuota samaa sanaa, jonka Lucienne oli lausunut, punnitsi rouva Oberlé omaan huoneeseensa sulkeutuneena. Kuin myrskypilvi laskeusi se vanhan elsassilaisen vastustaja-edustajan mieleen, ijäkkään metsäherran Philippe Oberlén, joka oli vaatinut olla itsekseen; hermostuttavasti kutkutti se Joseph Oberlén sormia hänen kirjottaessaan asiakirjeitä sahan toimistossa tai kuuntelemaan pysähtyessään; surullisesti, kuin jonkin ylevän kuolinkellot, kaikui se herra Bastianin hylkäämän Jeanin sydämessä; ja se se oli pääaihe, johon humalanriipijäin vuoroin vilkastuva, vuoroin haipuva keskustelu kymmenissä eri muodoissa palasi.

Sillä arentitalon vaimot ja tytöt sekä päiväpalkkalaiset, jotka aamulla olivat olleet työssä humalistossa, olivat aamiaisen jälkeen kokoontuneet Ramspacherin kapeaan, pitkään pihaan. Istuen tuoleilla tai jakkaroilla, oikealla puolellaan kaha ja vasemmallaan kasa humaloita, he repivät irti kukkia ja heittivät pois paljaaksi riivityt varret. He olivat kahdessa rivissä, toinen pitkin navetan, toinen pitkin asuinrakennuksen seinää. Siten syntyi kuin kuja vaaleahiuksisia päitä, ja vartaloita, jotka liikkuivat lehtipaljouden seassa, humalan köynnöksenä kulkiessa naisesta naiseen liittäen heidät toisiinsa. Ajoportin kautta, joka pihan toisessa päässä oli selkiselällään Alsheimin kauppalan kohdalla, näkyi useita vastapäätä sijaitsevia taloja päätyineen, puuparvekkeineen ja litteine kattotiileineen. Tätä tietä saapui joka puolitunti uusi kuormallinen humalaköynnöksiä arentitalon hevosen vetäminä. Arentimiehellä, vanhalla Ramspacherilla, oli oma paikkansa suuressa vajassa, joka oli asuinrakennuksen edessä, ja sen edustalla istuivat ensimmäiset humalakäpyjä irrottavista naisista. Tässä rakennuksessa, jonka suurta kattoa kannatti toisella puolella seinä ja toisella Vogeesien kuusten sydänpuusta veistetyt pylväät, suoritettiin suurin osa arentitalon töistä ja säilytettiin sen enimmät aarteet. Siellä puserrettiin viinirypäleet, siellä puitiin syksy- ja talvikuukausina viljaa, sinne ahdettiin nurkkiin työkojeita, rattaita, lankkuja, rakennustarpeita, tyhjiä tynnöreitä ja hiukan heiniä. Sinne myös oli sijoitettu rivi suuria, päällekkäisiä puulaareja, kerroksittaisia seulapohjia, joille humala joka vuosi pantiin kuivamaan. Arentimies ei koskaan luovuttanut muille tätä mieluisaa tointa. Hän oli siis nytkin paikallaan kuivauslaitoksen edessä, jonka ensi hyllyt jo olivat täynnä, ja tikapuilla seisoen hän tasaisiin kerroksiin levitti poimittuja humaloita, joita hänen molemmat vanhemmat poikansa toivat hänelle koreissa. Naisia hiukan huumasi päättyvän elokuun iltapäiväkuumuus ja tuoksu muserretuista lehdistä sekä kukista, joita he mykersivät käsissään kuin pieniä hajupusseja. Vielä enemmän kuin aamulla humalistossa kaikui naurua, ja kysymykset ja tuumailut synnyttivät kymmenittäin vastauksia. Välistä antoi oma työ aihetta tuohon vilkkaaseen sananvaihtoon; välistä myös naapuri, joka kulki pihan läpi, missä aurinko ja pöly teki kaiken aivan valkoiseksi; mutta varsinkin äskettäin tunnetuiksi tulleet tapahtumat: prefektin käynti ja Luciennen luultava avioliitto.

Lukkarin kaunis Juliette oli nostanut keskustelun vireille, sanoen:

— Uskokaa minua: Victor on kertonut muurarin pojalle, että prefekti tulee puolentunnin päästä! Luuletteko, että liikahdan paikaltanikaan, kun hän ajaa ohi!

— Hän näkisikin liian sorjan tytön, sanoi Augustin Ramspacher, viedessään kahta koria humalakukkia. Rumat vaan menevät näkyviin.

Ida, joka oli nostanut ylös sinisen, täplikkään hameensa, karjakko Octavie, joka piti palmikoitua tukkaansa niskaan käärittynä, missä se oli kuin kultainen sädekehä, ja Reine, räätälin köyhä tytär, ja muut vastasivat nauraen:

— No, en vaan minäkään! Enkä minä! Enkä minä!

Ja tuo ainoa vanha nainen, joka auttoi nuoria tyttöjä, mutisi:

— Olen kyllä köyhä kuin kirkonrotta, mutta mieluummin menköön hän muiden luo kuin minun, mokomakin prefekti!

— Aivan niin!

Kaikki puhelivat vapaasti. Sanat kimmahtelivat seinistä ja haipuivat yhdessä naurunpurskahdusten ja kahinan kerällä, jota lehdet niitä kuljetettaissa ja mykerrettäissä synnyttivät. Kuitenkin istui vajan puolihämärässä parrukasalla eräs, joka leukaansa kättä vasten nojaten kuunteli, ja tämä kuuntelija oli Jean Oberlé. Mutta Alsheimin asukkaat alkoivat jo tuntea tuon nuoren miehen, joka viisi kuukautta oli elänyt heidän keskuudessaan. He tiesivät hänet hyvin elsassilaismieliseksi. He aavistivat, että Jean par'aikaa oli paossa Bastianin arentimiehen luona, koska ei hyväksynyt isäänsä, joka kunnianhimolleen uhrasi niin paljon ja niin monta ihmistä. Hän oli tullut pihaan sen verukkeen nojalla, että tahtoi levätä ja istua kalveessa, mutta oikeastaan siksi, että voitonriemuisen Luciennen läsnäolo oli hänelle tuskaksi. Ja kuitenkaan ei hän vielä tiennyt herra Bastianin ja enonsa aamuisesta keskustelusta. Hänen onnettomaan mieleensä nousi jälleen ajatus Odilesta, mutta hän karkotti sen pois pysyäkseen lujana, sillä pian oli hän tarvitseva kaiken järkevyytensä ja kaiken voimansa; toisin kerroin katseli hän tylsästi humalan noukkijattaria ja koetti olla huvitettu heidän työstään ja heidän puheistaan; usein luuli hän kuulevansa vaunujen ratinaa ja kohottausi puoliksi, muistaen luvanneensa olla kotona herra von Kassewitzin tullessa.

Julietten ääni jatkoi tavattomalla innolla:

— Mitä tuon Strassburgin prefektin tarvitsee tulla Alsheimiin? Me tulemme vallan hyvin toimeen ilman saksalaisia!

— He ovat vannoneet tehdä itsensä kammotuiksi, lisäsi heti vanhempi arentimiehen pojista, jaellen humalavaroja naisille, joilta ne olivat lopussa. Niinpä näyttää siltä kuin kieltäisivät he, minkä voivat, ranskaa puhumasta.

— Esimerkiksi minun serkkuni François Joseph Steiger, sanoi räätälin
pikku Reine. Santarmi väitti kuulleensa hänen huutaneen majatalossa:
»Eläköön Ranska! »Luulenpa, että enempää ei serkkuni osaakaan ranskaa.
Siinä oli kyllin. Serkkuni sai kaksi kuukautta vankeutta.

— Serkkusi huusi sentään! Mutta Albertschweilerissä he ovat kieltäneet erästä lauluseuraa harjottelemasta ranskankielisiä lauluja!

— Entä ranskalainen silmänkääntäjä, joka tässä eräänä päivänä tuli Strassburgiin? Ettekö tienneet siitä? Sanomalehdethän siitä kertoivat. He antoivat hänen maksaa esiintymisoikeudesta, vuokrata salin, painattaa ilmotukset, ja sitten he sanoivat: »Kaiken pitää tapahtua saksaksi, rakas ystävä, tai menkää tiehenne!»

— Mutta pahin tapahtui herra Haasille, hänelle, joka maalaa rakennuksia.

— Mitä sitten?

— Hän tiesi vallan hyvin, ettei enää sovi maalata ranskalaista puotikylttiä. Herra Haas, jonka tunnen, ei olisi ruvennut siveltimellään lakia rikkomaan. Mutta hän luuli kumminkin voivansa vähän vernissata erästä ilmotustaulua, jossa jo ammoisista ajoista oli seisonut ranskaksi: »Paitakauppa.» He kutsuivat hänet eteensä ja uhkasivat oikeudenkäynnillä, koska hän vernissansa avulla säilytti tuon kirjotuksen… Nähkääs, se tapahtui viime lokakuussa.

— Ohho! Herra Hamm olisi kyllä mielissään, jos sade, tuuli ja ukkonen heittäisivät kumoon majatalomme kyltin, jossa yhä seisoo ranskaksi: »Valkoinen kyyhkynen», kuten jo tapahtui »Haikarassa.»

Vanha Josephine, mustikkain poimijatar, virkahti arentimiehen vaimolle, joka juuri ilmestyi talon kynnykselle:

— Surullinen Elsass! Kuinka iloinen se oli meidän nuoruudessamme! Eikö totta, rouva Ramspacher?

— Niin, karkotuksia, oikeusjuttuja, vankeutta turhista syistä, sellaista on nykyjään. Poliisi on kaikkialla!

— Parempi, kun pidät suusi kiinni! huusi Ramspacher moittivalla äänellä.

François, nuorempi pojista, puolusti äitiä ja vastasi:

— Ei täällä ole ketään petturia. Ja voiko siitä vaieta? He ovat liian tylyjä. Siksi niin paljon nuoria siirtyy maasta.

Hämärästä nurkastaan katseli Jean noita nuoria tyttöjä, jotka kuuntelivat hartain katsein: muutamat istuivat liikkumattomina ja työstään kohonneina, toiset yhä kumartuivat edestakaisin vihreitä köynnöksiä riipien.

— Tehkää toki työtä, älkääkä lörpötelkö! kuului uudelleen isännän ääni.

— Viime tammikuussa tuomitsi Savernen oikeus yhtenä päivänä sataseitsemänkymmentä hurjapäätä, sanoi Juliette ja tukka heilahteli hänen naurustaan, sataseitsemänkymmentä!

François, pitkä, luiseva, huolimaton poika, joka par'aikaa oli aivan lähellä Jean Oberléta, kaasi kuivaushyllylle korillisen humaloita ja kumartui sitten Jeanin puoleen:

— Grand-Fontainen luona on hyvä mennä rajan poikki, hän sanoi hiljaa. Paras ylimenopaikka, herra Oberlé, on Grand-Fontainen ja Minières'in välillä… Raja on aivan vastapäätä kuin ulospistävä kärki. Missään se ei ole niin lähellä; mutta täytyy varoa metsänvartijaa ja tullimiehiä. He pidättävät usein ihmisiä, kysyen, minne he menevät.

Jean säpsähti. Mitä tämä merkitsi? Hän alkoi:

— Miksi puhuttelette minua?…

Mutta nuori talonpoika oli kääntynyt pois ja jatkoi työtään. Varmaan hän oli kertonut itsestään. Hän oli uskonut omat aikeensa alakuloiselle ja hiljaiselle kansalaiselleen, jota hän tahtoi huvittaa, hämmästyttää, tai ehkäpä hänen myötätuntoaan herättää.

Mutta Jeania liikutti tämä luottamus.

Sointuva ääni huusi:

— Kas tuolla on vaunut kauppalaan tulossa! Ne ajavat kohta herra
Bastianin lehtikujan ohi!

Kaikki humalan noukkijat kohottivat päätään.

Pikku Franzele seisoi pylvään vieressä, joka kannatti avonaista porttia. Eteenpäin kumartuneena, ruumiin yläosa aidan ulkopuolella ja kutritukka tuulessa heiluen, hän katseli oikealle, mistä kuului pyörien ratinaa. Naiset pihalla keskeyttivät työnsä. He kuiskailivat: »Prefekti! Tuolla! Hän ajaa ohi!»

Arentimies, jonka naisten äkkinäinen vaikeneminen ja pienokaisen ääni houkutteli työstään ladossa, kääntyi pihaan päin, missä poimijattaret liikkumatta kuuntelivat pyöräin ratinaa ja lähestyväin hevosten kapsetta. Hän komensi:

— Sulje ajoportti, Franzele!

Ja mutisten lisäsi hän:

— En tahdo heidän näkevän, millaista minun talossani on!

Lapsi työnsi toisen puoliskon kiinni ja huudahti sitten uteliaana, pää vielä ulkona:

— Oi, kuinka se on hassua! Eipä hän vaan voi kehua monta ihmistä
nähneensä… Hänen tähtensä tuskin kukaan lie vaivannut itseään…
Saksalaiset siellä vain ovat, tietysti… He ovat kaikki tuolla
»Haikaran» luona…

— Panetko kiinni! tiuskasi arentimies vihaisena.

Tällä kertaa häntä toteltiin. Toinen puolisko läjähti toiseen. Toistakymmentä läsnäolijaa kuuli vaunujen vierivän läpi hiljaisen Alsheimin kauppalan. Jokaisessa hämärässä nurkassa oli silmiä ruutujen takana. Mutta kukaan ei tullut ovenkynnykselle, ja kukkasarkojen raivaajat puutarhoissa näyttivät siihen määrään työhönsä kiintyneiltä, etteivät mitään kuulleet.

Kun vaunut olivat puolen kilometrin päässä arentitalosta, siirtyivät kaikki mielikuvituksessaan Oberlén puistokäytävään, ja ottaen taas kouraansa humalanvarsia tytöt ja vaimot uteliaina tuumivat, mitähän herra Oberlén poika aikoi tehdä, ja katsahtivat salaa vajaan päin.

Jean ei ollut siellä.

Hän oli noussut, ett'ei pettäisi antamaansa lupausta, ja saapui juoksusta kalpeana kasvitarhan portille, juuri kun prefektin hevoset tilan toisessa päässä ajoivat puiston portista sisään.

Koko talo tiesi jo siitä. Lucienne ja rouva Oberlé istuivat uunin luona. He eivät sanoneet sanaakaan toisilleen. Tehtailija oli puolen tuntia sitten palannut toimistostaan ja pannut ylleen takin, jota hän käytti Strassburgin matkoillaan, sekä valkoiset pikeeliivit. Kädet levällään ruutujen takana, hän katseli vaunuja, jotka lähenivät kiertäen nurmikkoa.

Kaikki kävi, niinkuin hän oli suunnitellut. Tuo virallinen henkilö, joka juuri oli saapunut hänen tilalleen, toi herra Oberlélle vakuutuksen saksalaisten mielisuosiosta. Äkkinäinen ylpeydentunne värähdytti häntä, ja mielikuvituksessaan hän jo näki valtiopäiväpalatsin…

— Monique, sanoi hän kääntyen ja kuin pitkästä matkasta hengästyneenä, onko poikamme viimeinkin tullut?

Rouva Oberlé, joka näytti niin hennolta keltaisessa nojatuolissaan oven luona, vastasi, kasvot liikutuksen vallassa:

— Hän tulee, sillä hän on luvannut.

— Varmaa vaan on, ett'ei hän ole täällä. Ja kreivi von Kassewitz tulee… Entä Victor? Otaksun hänen olevan ulkoportailla antaakseen tietoa meille, kuten olen käskenyt?

— Niin luulen minäkin.

Raivoissaan vaimonsa pakollisesta alistuvaisuudesta ja moitteesta, joka häntä vielä tässä alistuvaisuudessakin kohtasi, kulki Joseph Oberlé huoneen poikki, veti rajusti vanhan kellon nyöristä, ja aukaisten eteisen oven, vakuutti itseään, ettei Victor ollut paikoillaan.

Hänen täytyi vetäytyä takaisin, sillä kellon viimeisiä kertoja helähdellessä kuului ulkoportailta askelia.

Joseph Oberlé asettui vaimonsa luo uunin viereen, vastapäätä ovea.
Hiekka narskui askelten alla graniittisilla ulkoportailla.

Joku oli sittenkin noudattanut kellon kutsua. Ovea survaistiin; ja hetkistä myöhemmin näki Oberlén perhe vanhan keittäjättärensä Salomén, joka kalmankalpeana, kiristetyin hampain aukaisi oven, ja herra von Kassewitz astui hänen ohitsensa sisään.

Tämä kookas, harteikas herrasmies oli puristettu pitkään, ahtaaseen takkiin. Hänen kasvoissaan ikäänkuin yhtyi kaksi ristiriitaista ainesta: otsa oli kupera, poskipäät pyöreät, nenä pyöreä, mutta ulkonevat kulmakarvat, viikset ja lyhyt parta, jotka karkeissa kierteissä törröttivät ihosta, suippenivat ulospäin. Tätä naamaa, suippoa kuin ratsumiehen nuolenkärki ja pyöreää kuin hänen kilpensä, elähytti kaksi läpitunkevaa, vilkasta silmää, jotka varmaan olivat siniset, sillä ripset olivat kellertävät, mutta ne jäivät kokonaan silmäkarvojen kätköön, kun herra von Kassewitzilla sitä paitsi oli tapana rypistää silmäluomiaan. Tukka oli harvaa ohimoilla ja kammattu takaraivosta korviin päin.

Joseph Oberlé lähestyi ja sanoi saksaksi:

— Herra prefekti, teette meille suuren kunnian… Että todellakin näitte sen vaivan…

Virkamies tarttui herra Oberlén ojennettuun käteen ja puristi sitä. Mutta hän ei vilkaissut häneen eikä seisahtunut. Hänen raskaat askelensa kajahtelivat salin hienolla villamatolla. Katse oli kohdistettu hentoon, surupukuiseen olentoon uunin luona. Ja hän tervehti, kumartaen useaan kertaan mahtavaa, jäykkää vartaloaan.

— Herra kreivi von Kassewitz, sanoi herra Oberlé; sillä prefektiä ei ollut ennen esitetty talon rouvalle.

Tämä nyykäytti hieman päätään eikä vastannut mitään. Herra von Kassewitz oikaisihe, odotti toista tervehdystä, mutta teki sitten päätöksensä ja tervehti punastunutta, hymyilevää Luciennea, teeskennellen hyvää tuulta, jota hän ehkä ei tuntenut.

— Muistan nähneeni neidin Hänen Ylhäisyytensä maaherran luona, sanoi hän. Strassburg ei tosiaan ole niinkään lähellä Alsheimia! Mutta minulle on kerrottu, että matka tänne maksaa vaivan, sillä täällä on suurempiakin ihmeitä nähtävänä kuin Vogeesien rauniot, herra Oberlé…

Hän nauroi tyytyväisenä ja istuutui keltaiselle sohvalle, selin valoon ja vastapäätä uunia. Sitten kääntyi hän tehtailijan puoleen, joka oli asettunut hänen viereensä ja kysyi:

— Eikö poikanne ole kotona?

Herra Oberlé kuunteli hetkisen levottomana.

Hän saattoi vastata:

— Tuossa hän on, herra prefekti.

Nuori mies astuikin sisään. Ensimmäiseksi huomasi hän äitinsä. Se sai hänet epäröimään. Hänen nuoret, herkät silmänsä rävähtivät hermostuneesti, kuin olisi niitä haavotettu. Äkkinäisesti kääntyi hän sohvaan päin, puristi vieraan ojennettua kättä ja vakavasti, kylmäverisempänä ja vähemmän hämmentyneenä kuin isä, sanoi ranskaksi:

— Tulen kävelyltä, herra prefekti. Minun täytyi juosta, jott'en myöhästyisi; sillä olin luvannut isälleni olla täällä teidän tullessanne.

— Kovin ystävällistä, sanoi nauraen virkaherra. Me puhumme saksaa arvoisan isänne kanssa; mutta kyllä voin jutella toisellakin kielellä kuin omallamme.

Hän jatkoi ranskaksi, pannen painon sanojen ensi tavuulle.

— Puistonne, herra Oberlé, ja vieläpä itse pikku Alsheim on herättänyt mieltymystäni. Se on hyvin sievä… Ympäristönne väestö lienee vastahakoista ja ainakin melkein näkymätöntä, sillä äsken ajaessani kylän läpi näin tuskin ainoatakaan elävää sielua?

— He ovat pelloillaan, sanoi rouva Oberlé.

— Kuka on kylänvanhin?

— Herra Bastian.

— Niin oikein, minä muistan. Perhe on, siltä näyttää, aivan vanhoillinen.

Hän katsoi kysyvästi molempiin naisiin ja Jeaniin, kääntäen äkisti jykevää päätään heidän puoleensa. Hän saikin kolme vastausta.

— Vanhoillisia he kyllä ovat, sanoi Lucienne, mutta kelpo ihmisiä.

— Vanhan ajan ihmisiä, siinä se, sanoi rouva Oberlé.

— Ainakin hyvin kunnioitettavia.

— Ymmärrän, mitä tarkotatte…

Prefekti teki karttavan liikkeen.

— Jos vaan kulkee suoraa tietään…

Isä pelasti aseman.

— Meillä on teille niin vähän uutta näytettävänä, herra prefekti; mutta ehkä tehtaani teitä huvittaisi? Se on täpötäysi ja vilkkaassa liikkeessä, voin vakuuttaa. Siellä on sata työmiestä ja käyviä koneita, ja siellä leikataan lankuiksi tai katkaistaan parruiksi kuusia, joiden oksain alainen runko on kaksikymmentä metriä. Haluttaako teitä sitä nähdä?

— Kyllä, kernaasti.

Keskustelu, joka täten sai uuden käänteen, kävi heti vapaammaksi. Oberlén perheen tehdasliikkeen alkuperästä, Vogeesien puista, vertailuista saksalaisen ja ranskalaisen tavan välillä hakkauttaa metsiä, edellisillä kun hallitus sen suorittaa, jälkimäisillä metsäpalstojen ostajat itse ne hakkauttavat metsäherran valvonnan alla, siitä taisi jokainen sanoa sanansa. Lucienne innostui, rouva Oberlé vastasi puolisonsa kysymyksiin ja Jeankin puhui. Virkaherra oli mielissään tulostansa.

Isänsä viittauksesta Lucienne nousi soittaakseen kamaripalvelijaa tuomaan virvokkeita. Mutta hän ei ennättänyt ottaa askeltakaan.

Ovi aukeni, ja Victor, joka äsken ei ollut paikoillaan, tuli näkyviin punaisena, hämmentyneenä ja silmät maahan luotuina. Hänen vasempaan käsivarteensa nojausi, niin suorana kuin mahdollista pysytellen, iso-isä Philippe Oberlé.

Kaikki ne viisi, jotka olivat jutelleet keskenään, olivat seisaallaan. Palvelija pysähtyi ovella ja vetäytyi pois. Vanhus astui yksin sisään keppinsä varassa. Philippe Oberlélla oli yllään hieno puku terveytensä ajoilta. Avonaista takkia koristi kunnialegioonan nauha. Ankara liikutus oli hänet aivan muuttanut. Hän näytti kahtakymmentä vuotta nuoremmalta. Hän läheni hitaasti, hiukan etukumarassa; mutta päätään kantoi hän tanakasti pystyssä, ja katse oli kiinnitetty yhteen ainoaan henkilöön, saksalaiseen virkamieheen, joka seisoi sohvan luona. Hänen jykeä leukansa vapisi ja vääristyi, aivan kuin olisi hän äännellyt kuulumattomia sanoja.

Oliko Joseph Oberlé itse erehtynyt vai tahtoiko hän pettää muita? Hän kääntyi herra von Kassewitzin puoleen kummastuneena ja sanoi varoen:

— Herra prefekti, isäni hämmästyttää meitä tulemalla tänne alas; en luullut hänen yhtyvän meidän joukkoomme.

Vanhan edustajan jännittynyt katse kohdistui raskaitten silmäluomien alta yhäti saksalaiseen, joka pysyi tyynenä ja äänettömänä.

Kun Philippe Oberlé oli kolmen askelen päässä herra von Kassewitzista, hän pysähtyi. Vasemmalla, vapaalla kädellään otti hän takkinsa taskusta kivitaulun, jolle oli kirjotettu pari riviä, ja ojensi sen kreivi von Kassewitzille. Tämä kumartui, mutta oikaisihe sitten ylpeästi:

— Herra!

Joseph Oberlé oli jo tarttunut pieneen kivilaattaan ja luki seuraavat, harvinaisella päättäväisyydellä piirretyt sanat: »Tämä on minun kotini, herra!»

Vanhan elsassilaisen silmät lisäsivät: »Menkää pois täältä!» Eikä katse painunut lainkaan alas. Eikä se hellittänyt vihollisestaan.

— Tämä on liikaa! sanoi Joseph Oberlé. Mitä, te isä tulette tänne häväisemään vieraitani!… Anteeksi, herra, isäni on vanha, kiihtynyt, vanhuuttaan hiukan höperö…

— Jos olisitte nuorempi, herra, sanoi vuorostaan herra von Kassewitz, menisimme paljon pidemmälle… Ja tekisitte hyvin, jos muistaisitte, että te olette myös minun luonani, Saksassa, saksalaisella maalla, ja ett'ei edes teidän ikäisenänne ole viisasta siellä solvaista hallitusta…

— Isä kulta, sanoi rouva Oberlé kiiruhtaen tukemaan vanhusta, minä rukoilen… Tehän teette itsenne sairaaksi. Liikutus on liian ankara…

Tapahtuikin jotain tavatonta. Philippe Oberlélle oli raju viha, joka hänessä riehui, antanut voimaa ojentua milt'ei suoraksi. Hän näytti jättiläismäiseltä. Hän oli herra von Kassewitzin mittainen. Ohimosuonet pullistuivat, veri syöksi poskiin, silmät saivat loistetta. Mutta samalla hänen puolikuollut ruumiinsa vapisi, ja tahdottomat liikkeet veivät hänen heikot, keinotekoiset voimansa. Hän viittasi rouva Oberléta väistymään ja olemaan häntä tukematta.

Lucienne oli kalpea; hän kohautti olkapäitään ja lähestyi herra von
Kassewitzia:

— Tämä on vain yksi näytös perheemme murhenäytelmästä, herra. Älkää huoliko siitä, vaan tulkaa kanssamme tehtaaseen. Sallikaa minun mennä, iso-isä!

Tämä ei välittänyt hänestä. Uhkamielisen näköisenä meni Lucienne Philippe Oberlén ja herra von Kassewitzin välitse, joka vastasi ainoastaan:

— En syytä teitä, neiti, häväistyksestä, jota minulle on osotettu…
Ymmärrän aseman, ymmärrän.

Sanat lähtivät vaivoin puristuneesta kurkusta. Raivostuneena, päätään pidempänä kaikkia muita paitsi Philippe Oberléta, herra von Kassewitz käännähti koroillaan ja meni ovea kohden.

— Tulkaa, olkaa niin hyvä, sanoi Joseph Oberlé, väistyen prefektin tieltä.

Lucienne oli jo ulkona. Rouva Oberlé, yhtä sairaana liikutuksesta kuin vanhus, joka ei ollut huolinut hänen avustaan, juoksi eteiseen kyynelten tukahuttamana ja läksi huoneeseensa, missä hän purskahti itkuun.

Jean jäi yksin saliin vanhan talonherran kanssa, joka oli ajanut vieraan luotaan. Hän lähestyi:

— Iso-isä, mitä olette tehnyt!

Hän olisi tahtonut lisätä: »Se on hirveä loukkaus. Isä ei anna anteeksi sitä. Koti on täydelleen särjetty.» Hän olisikin niin sanonut. Mutta hän nosti silmänsä vanhaan taistelijaan, joka seisoi vielä pystyssä päin, mutta oli juuri uupumaisillaan. Hän huomasi iso-isän katselevan häntä ja näki, että vanhuksen viha nousi huippuunsa, rinta kohoili ja kasvot vääntyivät irvistykseen. Ja äkkiä kajahti keltaisessa salissa omituinen, karhea, voimakas, käheä ääni hermostuneina nykäyksinä:

— Mene! Mene! Mene! Mene!

Lopuksi muuttui se aivan kimeäksi. Sitten se katkesi. Ja suu auki vanhus horjahti, kaatuen lattialle.

Huuto oli kuulunut läpi talon. Rouva Oberlé tunsi tuon äänen, jota ei enää milloinkaan saatu kuulla, ja huoneensa avoimen oven kautta hän taisi erottaa sanat. Herra Oberlén korvissa sitä vastoin, jonka tuo hirveä ääni saavutti milt'ei puutarhan toisessa päässä, lähellä sahaa, ei se ollut muuta kuin raivon ja tuskan huuto; sanoja hän ei enää voinut kuulla eikä edes aavistaa. Hän kääntyi vielä kerran, kulmakarvojaan rypistäen, tehtaan saksalaisten päällys- ja työmiesten tervehtiessä herra von Kassewitzia eläköön-huudoilla. Sitten hän jatkoi matkaansa heitä kohden.

Rouva Oberlé juoksi ensimmäisenä saliin, hänen jäljessään Victor ja sitten Salomé, vallan kalpeana ja kädet levällään, huutaen: »Kuulinko todella Philippe herran äänen?»; sitten tulivat kuski ja puutarhuri, jotka epäilivät lähestyä, mutta olivat uteliaat näkemään tätä tuskallista kohtausta. He tapasivat Jeanin ja hänen äitinsä polvistuneina Philippe Oberlén viereen, joka hengitti vaivalloisesti ja makasi aivan hervottomana. Ponnistus, liikutus, suuttumus olivat vieneet sairaan voimat. Hänet nostettiin maasta, pantiin istumaan nojatuoliin, ja jokainen mietti keinoja, millä elvyttää häntä. Neljänneksen tuntia juostiin edestakaisin salin ja ensi kerroksen väliä. Noudettiin etikkaa, suoloja, eetteriä.

— Johan minä ajattelin, että herra saa kohtauksen, sanoi Victor; aamusta aikain oli hän kuin pois suunniltaan. Voi, kas nyt liikuttaa hän hiukan silmiään… Kädet ovat kylmät.

Puiston perältä kajahti voimakkaita huutoja:

— Eläköön herra prefekti!

Lauhkea tuuli kantoi ne saliin, missä ei ennen koskaan ollut moisia sanoja kaikunut. Philippe Oberlé ei näyttänyt kuulevan. Kuitenkin hän muutaman minuutin kuluttua antoi merkin, että hänet vietäisiin omaan huoneeseensa.

Joku nousi nopeasti ulkoportaita ja, ennenkuin edes sisään ennätti, kysyi:

— Mikä täällä taas on? Mitä tuollainen huutaminen merkitsee… Ah, isä!

Hän muutti ääntään ja sanoi:

— Luulin, että sinulle, Monique, oli sattunut hermokohtaus… Mutta kuka täällä sitten huusi?

— Hän!

— Hänkö? sanoi herra Oberlé, se on mahdotonta!

Hän ei uskaltanut uudistaa kysymystään. Isä kulki Jeanin ja kamaripalvelijan tukemana, vavisten ja rentona salin poikki.

— Jean, sanoi rouva Oberlé, pidä hyvä huoli kaikesta. Älä jätä iso-isää. Minä tulen kyllä jälleen ylös.

Puoliso oli pidättänyt hänet käytävässä. Rouva Oberlé halusi, että Jean poistuisi. Kun hän sitten oli yksin miehensä kanssa — katetuilta portailta, aivan ylhäältä, kuului vielä askelten kolinaa, vaatteen kahinaa ja kehotuksia: »Nostakaa! Pitäkää varanne käänteissä!» — kysyi tehtailija:

— Mitä hän sitten huusi?

— Hän huusi: »Mene! Mene!» Noita sanojahan hän usein käyttää, tiedäthän…

— Ainoita, jotka hän osaa lausua vihansa osotteeksi… Hän ei siis sanonut muuta?

— Ei; tulin kiireesti alas ja löysin hänen makaamasta pitkällään maassa; Jean seisoi vieressä.

— Onneksi ei herra Kassewitz ollut läsnä tässä toisessa näytöksessä. Ensimmäisessäkin oli kyllin. Totta tosiaan, on kuin koko talo olisi liittoutunut löytääkseen tästä meille niin kunnioittavasta käynnistä tilaisuutta häväistykseen ja loukkaukseen: isä, ja Victor, joka ei hävennyt ruveta hourailevan vanhuksen kumppaniksi, Jean, joka oli hävytön, ja sinä…

— Luulinpa, ett'ei sinulla olisi syytä moittia minua!

— Sinua ensi sijassa! Sinut, joka olet sieluna tässä vastarinnassa, sinut voitan… Minä sinut voitan, sen takaan!

— Ystävä-parka, sanoi vaimo pannen kätensä ristiin, sitäkö vielä ajattelet?

— Juuri sitä.

— Mutta et sinä voi kuitenkaan kaikkea voittaa!

— Sen saamme nähdä.

Rouva Oberlé ei vastannut, vaan kiiruhti ensi kerrokseen. Uusi huoli, toisella tavalla raskas kuin pelko miehen uhkauksista, kalvoi häntä. »Mitä tarkotti iso-isä?» mietti hän. »Vanhus ei houraile… Hänellä on muistinsa tallella, hän valvoo kotiaan, ajatuksensa ovat aina järkevät… Kunpa vaan Jean ei olisi häntä ymmärtänyt samoin kuin minä!»

Portaitten yläpäässä tapasi hän poikansa, joka tuli vanhuksen huoneesta.

— Mitä kuuluu?

— Toivon, ett'ei ole vaaraa; hän voi paremmin ja tahtoo olla yksin.

— Entä sinä? kysyi äiti tuskaisesti, tarttuen poikansa käteen ja vetäen häntä Jeanin omaan huoneeseen päin. Entä sinä?

— Mitä, minäkö?

Kun äiti oli sulkenut oven jälkeensä, asettui hän Jeanin eteen. Hän näytti aivan kalpealta ikkunain valossa, ja katse oli kiinnitetty pojan silmiin:

— Ymmärsithän, mitä iso-isä tarkotti?

— Ymmärsin.

Äiti koetti hymyillä, mutta se ei onnistunut tuo tuskaisen sielun ponnistus.

— Niin, eikö totta, hän huusi: »Mene!» Niinhän usein sanoo vieraille.
Hän tarkotti herra von Kassewitzia… Etkö luule?

Jean pudisti päätään.

— Mutta, rakkahani, eihän hän voinut muitakaan tarkottaa…

— Anteeksi, hän tarkotti minua.

— Oletko mieletön! Iso-isäsi ja sinä olette maailman parhaat ystävät!

— Niin olemmekin.

— Hän ei siis lie tahtonut ajaa sinua salista!

— Ei.

— Siis?

— Hän käski minun jättää kotini.

— Jean!

— Ja kuitenkin iloitsi tuo ihmisraukka kotiintulostasi!

Jean käänsi katseensa äidistä, sillä kyyneleet vierivät rouva Oberlén silmistä; hän oli tullut poikaansa lähelle ja tarttunut hänen käsiinsä.

— Ei, Jean, hän ei saattanut ajatella sitä… Vakuutan, että olet väärin ymmärtänyt… Joka tapauksessa, ethän tee sitä? Sano, ettet koskaan tee sitä!

Hän odotti hetkisen vastausta, mutta turhaan.

— Jean, sääli minua ja vastaa!… Lupaa, ett'et jätä meitä! Oi, mitä olisikaan koti nyt ilman poikaani? Minullahan ei ole muita… Enkä mielestäsi ole siis kyllin onneton? Jean, katso minuun!

Jean ei voinut kokonaan vastustaa. Äiti näki jälleen pojan silmät, jotka katsoivat häneen hellyydellä.

— Rakastan teitä koko sydämestäni, Jean sanoi.

— Tiedänhän sen. Mutta älä lähde!

— Säälin teitä, kunnioitan teitä.

— Älä lähde!

Ja kun ei Jean enää vastannut, kääntyi äiti pois.

— Sinä et tahdo mitään luvata! Sinäkin olet tyly! Olet kuin…

Hän oli sanomaisillaan »kuin isäsi.» Jean ajatteli: »Voin antaa hänelle muutamaksi viikoksi rauhaa, ja minä teen sen.» Ja koettaen vuorostaan hymyillä, hän sanoi:

— Lupaan teille, äiti, olla Pyhän Nikolain kasarmissa lokakuun ensimmäisenä… Lupaan sen teille… Oletteko tyytyväinen?

Äiti pudisti kieltävästi päätään. Mutta Jean, tahtomatta enempää sanoa, suuteli häntä otsalle ja kiiruhti pois.

* * * * *

Alsheimin kauppala puhui tapahtumista herra Oberlén luona. Illan kuivassa kuumuudessa ja pölyssä, joka leikatusta vehnästä, kukista ja kuivuneesta sammaleesta leviten hedelmällisenä lenteli kedolta toiselle, palasivat miehet jalkaisin kotiin; mutta lapset ja nuorukaiset ratsastivat, ja laskeva aurinko lähetti Vogeesien harjalta hehkuvaa valoaan, niin että hevosten hännät milloin kullalle, milloin hopealle hohtivat, milloin taas niiden musta karva oli kuin tulessa. Vaimot odottivat puolisoitaan ovien kynnyksellä ja heidän lähestyessään tulivat jo muutaman askelen vastaankin kiireessään levittää tuota suurta uutista: »Etpä tiedä, mitä tehtaalla on tapahtunut! Sitä kerrottiin vallan varmana, ja siitä on jo hyvän aikaa! Kuuluu siltä, kuin olisi Philippe herra vihansa vimmassa saanut puheenlahjansa ja ajanut preussilaisen ulos.» Useat talonpojista vastasivat: »Puhutaan kotona, vaimo, kun ovemme on suljettu.» Monet katselivat levottomina naapuriensa mieltenkuohua ja sanoivat: »Hyväksi lopuksi saamme santarmit niskoillemme.» Bastianin arentitilalla noukkivat vaimot ja nuoret tytöt loppuja humalia. He juttelivat vielä, joko nauraen tai huolestuneina, aina ijän mukaan. Arentimies oli kieltänyt avaamasta porttia, joka vei kauppalan tielle. Varovana, joskin näöltään hilpeänä, hän yhä kaateli täysiä korillisia kukkia, joista tuore humalapöly varisi. Härät ja hevoset, jotka kulkivat pihan läheltä, vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja kurottelivat kaulaansa.

Vähitellen nousivat työntekijättäret, pudistivat esiliinojaan, ja väsyneinä oikoen nuoria jäseniään, suu auki hengittäen raikasta tuoksua, joka lehahti kattojen yli, läksivät saamaan yösijaa ja ruokaa mikä lähempää, mikä kauempaa.

Oberlénkin luona soi ruokakello. Ateriahetki oli lyhyin ja surullisin, mikä koskaan oli valaissut huoneen heijastelevaa paneilinkia ja lempeitä värejä. Ei montakaan sanaa vaihdettu. Lucienne ajatteli uutta estettä, joka oli noussut hänen naimis-aikeittensa tielle, ja herra von Kassewitzin hirmuista kiihtymystä, Jean ajatteli kotia, joka oli muuttunut kuin helvetiksi, herra Oberlé kunnianhimoisia toiveitaan, jotka nähtävästi olivat rauenneet, ja Monique rouva poikansa mahdollista eroa kodista. Aterian loppupuolella, kun palvelija oli poistunut, alkoi herra Oberlé puhua, aivan kuin olisi jatkanut jotain keskustelua:

— Minulla ei ole tapana, kuten tiedät, rakkaani, alistua väkivallan edessä; se vaan suututtaa minua, siinä kaikki. Olen siis päättänyt kaksi asiaa: ensiksikin rakennuttaa itselleni toisen talon lautatarhani paikalle, missä saan olla yksikseni, ja toiseksi jouduttaa Luciennen avioliittoa luutnantti von Farnowin kanssa. Et sinä, ei isä, eikä kukaan voi minua siitä estää. Olen luutnantille itselleen juuri kirjottanut siihen suuntaan.

Herra Oberlé katsahti, kasvoissa sama uhkamielinen ilme, ensin poikaansa, sitten vaimoonsa. Hän lisäsi:

— Nuorten täytyy saada tavata toisiaan ja vapaasti puhella, kuten kihlattujen sopii…

— Oi! sanoi rouva Oberlé, asiat…

— Kuten kihlattujen, uudisti herra Oberlé. Niin he ovat minun tahdostani ja tästä illasta alkaen. Ei mikään voi sitä muuttaa… Vahinko kyllä, en voi antaa heidän tavata toisiaan täällä. Isä keittäisi kokoon uuden jupakan, tai sinä — hän osotti poikaansa, — tai sinä, — ja hän osotti vaimoaan.

— Erehdyt, sanoi rouva Oberlé. Kärsin julmasti tästä aikeesta, mutta en ole paneva toimeen häväistyksiä tehdäkseni tyhjäksi sinun päätöksiäsi.

— No niin, sanoi herra Oberlé, sinulla on tilaisuus näyttää sanasi toteen. Olin ajatellut olla sinun mieltäsi kysymättä ja itse saattaa Luciennen Strassburgiin erään kolmannen henkilön luo, jonka salissa kihlatut olisivat saaneet yhtyä.

— Sellaista kohtelua en olisi ikinä ansainnut!

— Suostutko siis seuraamaan tytärtäsi?

Hän mietti hetken, sulki silmänsä ja sanoi:

— Suostun.

Hämmästys kuvastui puolison, Jeanin ja Luciennen kasvoilla.

— Sepä hauskaa, sillä itse olisin mennyt vain puolimielelläni mukaan. On paljon luonnollisempaa, että sinä saatat tytärtämme. Mutta missä olet ajatellut yhtymisen tapahtuvan?

Monique rouva vastasi:

— Kotitalossani Obernaissa.

Kummastuneina nousivat isä ja poika yht'aikaa. Biehlerienkö talossa Obernaissa? Poika ainakin ymmärsi äidin suuren uhrauksen. Hän nousi ja suuteli häntä hellästi. Herra Oberlékin sanoi:

— Niin oikein, Monique. Se on oikein hyvä. Ja milloinka sinulle sopii?

— Niin pian kuin on ilmotettu herra von Farnowille. Itse saat määrätä päivän ja tunnin. Kirjota hänelle uudestaan, kun hänen vastauksensa on tullut.

Lucienne, joka muutoin osotti niin vähän hellyyttä äitiä kohtaan, lähestyi häntä tänä iltana. Pieneen saliin, missä äiti jo pari tuntia oli virkannut, istuutui Lucienne häntä vastapäätä ja seurasi tarkkaavin katsein tai ainakin koetti seurata ajatuksen kulkua noilla ryppyisillä, uurteisilla, yhä vieläkin vilkkailla ja ilmehikkäillä kasvoilla. Mutta usein emme näe toisen sieluun kuin puoliksi. Ei Lucienne eikä liioin Jean arvannut, mikä oli saanut rouva Oberlén niin äkkiä tekemään uhrauksensa.

XIII.

OBERNAIN VALLEILLA.

Toista viikkoa myöhemmin saapui Lucienne äitinsä kanssa Biehlerien perhetaloon, missä rouva Oberlé oli viettänyt koko lapsuutensa ajan. Kolmikerroksisena kohosi se vihreine, pieniruutuisine ikkunoineen ja pykälöityine päätylistoineen Obernain vanhoilla valleilla kahden muun aivan samankaltaisen talon välillä, jotka olivat nekin samalta vuosisadalta, kuudenneltatoista.

Rouva Oberlé oli noussut ylös portaita, sanoen talonvartijavaimolle:

— Piakkoin tulee eräs herra kysymään minua. Ottakaa hänet vastaan!

Hän oli astunut suureen huoneeseen ensi kerroksessa, yhteen niitä harvoja, jotka vielä olivat kalustettuja. Siellä olivat hänen vanhempansa eläneet ja kuolleet: pähkinäpuinen sänky, ruskea fajanssiuuni, tuolit samettipäällyksineen, jonka kukkakorimalli uudistui joka istuimella ja joka selkänojalla, krusifiksi kuperan lasinsa alla, kaksi itaalialaista maisemaa, matkamuistoja v:lta 1837, kaikki oli entisellä paikallaan ja entisessä järjestyksessä. Vaistomaisesti hän kynnyksen yli astuissaan etsi ovipieleen ripustettua vihkivesimaljaa, missä vanhukset olivat huoneeseen tullessaan kostuttaneet sormiaan, aivan kuin pyhän paikan kynnyksellä.

Molemmat naiset lähestyivät ikkunaa. Rouva Oberlélla oli sama musta puku kuin vastaanottaissaan Strassburgin prefektin. Ikäänkuin varjostaakseen monivivahteisia, vaaleita hiuksia oli Lucienne pannut päähänsä leveälierisen, harmaan olkihatun, jota samanväriset sulat koristivat. Äidin silmissä hän näytti kauniilta, mutta tämä ei puhunut siitä. Niin mielellään olisi hän siitä huomauttanut, ell'eivät he olisi odottaneet Luciennen sulhasta, ja ell'ei jo kodin ulkonäkökin ja haikeat muistot kunnon elsassilaisista, jotka siellä olivat asuneet, olisi vielä entisestään suurentaneet hänen tuskaansa.

Hän nojasi ruutuun ja katseli alas puutarhaan, missä lukuisat pyöreäksi leikatut puksipuut reunustivat kukkasarkoja, katseli sen mutkaisia, kapeita käytäviä, joiden suojissa hän oli leikkinyt, suureksi varttunut, unelmansa uneksinut. Puutarhan toisella puolen, kaupungin valleilla, oli kävelypaikka, ja sinne istutettujen kastanjapuiden väliltä näkyi sininen tasanko.

Lucienne oli ollut vaiti aina Obernaihin tulosta asti, aavistain, että hän puheellaan olisi häirinnyt äitiä, joka mietti itsekseen, kykenisikö saattamaan uhrauksensa loppuun. Nyt tuli hän aivan äidin viereen, ja äänessään tuo älykäs sointu, joka ensi kerralla niin viehätti, mutta toisella jo vähemmän, hän virkkoi:

— Te kärsitte varmaan kovin, äiti! Teidän kannaltanne onkin menettelynne miltei sankarillinen.

Äiti ei kohottanut katsettaan, mutta silmäluomet räpyttivät nopeammin.

— Te teette velvollisuutenne naisena ja siksi ihailen teitä. Luulenpa, etten kykenisi menettelemään teidän laillanne, siihen määrään kieltämään oman itseni.

Hän ei ajatellut olla julma.

— Ja sinä tahdot mennä naimisiin? kysyi äiti, äkkiä nostaen päätään.

— Tietysti. Ei nykyjään käsitetä avioliittoa aivan siten, kuin te sen käsitätte.

Äiti ymmärsi Luciennen hymyilystä törmänneensä tehtyä päätöstä vastaan ja tunsi, ett'ei hetki ollut väittelylle sopiva. Hän vaikeni.

— Olen teille kiitollinen, nuori tyttö sanoi.

Ja hetken epäröityään hän jatkoi:

— Mutta joku muu syy kuin halu noudattaa isän mieltä on saanut teidät suostumaan tänne tulemaan… tänne, tapaamaan herra von Farnowia, eikö totta?

Hänen katseensa kulki pitkin huonetta ja palasi naiseen sileine tukkanauhoineen, tuohon hintelään, kärsivään naiseen, joka oli hänen äitinsä. Tämä ei epäröinyt.

— Niin on, sanoi hän.

— Sitä ajattelinkin. Voitteko sen syyn minulle ilmaista?

— Kyllä, kohta.

— Herra von Farnowin läsnäollessako?

— Niin.

Luciennen kasvojen ilme muuttui äkkiä, siihen tuli jotain kovaa.

— Vaikkapa tuskin toinen toistamme ymmärrämme, ei liene mahdollista, että tahtoisitte vierottaa sulhaseni minusta?

Rouva Oberlén silmänurkkiin kohosi kyynel.

— Oi Lucienne!

— Ei… En sitä luullutkaan… Onko asia tärkeä?

— On.

— Ja koskee minua?

— Ei, ei sinua.

Nuoren tytön huulet avautuivat jatkaakseen, mutta sitten hän pysähtyi kuuntelemaen, kalpeni hiukan ja kääntyi suoraan oveen päin, jonne äitikin oli puolittain kääntynyt. Joku tuli ylös portaita. Talonvartija-vaimo asteli edellä ja saattoi eteiseen Wilhelm von Farnowin; avonaisesta ovesta näki tämä rouva Oberlén, ja oikaisten itseään aivan kuin sotilasparaatiin menossa, kulki nopeasti huoneen poikki sekä kumarsi ylpeää päätään ensin äidille, sitten nuorelle tytölle.

Hän oli hienoissa siviilivaatteissa. Kasvoilla väreili liikutus, kalventain hänet. Vakavana sanoi hän ranskaksi:

— Kiitän teitä, rouva.

Sitten katsoi hän Lucienneen, ja vaikk'ei hän hymyillyt, välähti ylpeää iloa hänen sinisissä silmissään.

Nuoren tytön kasvot olivat yhtenä hymyilynä.

Rouva Oberlé värähti harmista, jota hän koetti pidättää. Suoraan katseli hän Wilhelm von Farnowin teräksensinisiin silmiin, tämän pysyessä liikkumattomana, kuin olisi seisonut täysissä aseissa korkean päällikön edessä.

— Älkää minua kiittäkö, herra. Minulla ei ole mitään osaa tähän.
Mieheni ja tyttäreni ovat kaiken päättäneet.

Farnow kumarsi uudelleen.

— Minä katson itseni vapaaksi enkä tahdo mitään tietää syntyperästänne, uskonnostanne, armeijastanne, jotka eivät ole minun. Kuten näette, puhun suoraan. Sanon vielä kerran, että minulle ette ole missään kiitollisuuden velassa… mutta myös, etten kanna teitä kohtaan epäoikeutettua vihamielisyyttä. Vieläpä uskon, että olette kelpo sotilas ja kunnon mies. Uskon sen varmasti, sillä aion ilmaista teille huolen, joka minua kalvaa…

Hän epäröi hetkisen ja sanoi:

— Kodissamme Alsheimissa sattui kauhea kohtaus, kun kreivi von
Kassewitz oli luonamme…

— Kreivi von Kassewitz kertoi minulle siitä, rouva. Hän neuvoi minua luopumaan tyttärestänne. Mutta minä en tee sitä. Siihen tarvittaisiin…

Hän naurahti.

… tarvittaisiin keisarin käsky! Olen kunnon saksalainen, kuten sanoitte. En hevin luovu vallotuksistani. Ja herra von Kassewitz on vain enoni.

— Te että tiedä vielä, että vihansa vimmassa ja suunnattomassa surussaan appeni ensi kerran pitkäin vuosien perästä sai takaisin puheenlahjansa. »Mene! Mene!» huusi hän Jeanille. Minä kuulin nuo sanat. Juoksin paikalle. No niin, herra, enemmän kuin Philippe Oberlén näkeminen, kun hän tunnottomana makasi salin matolla, vaikutti mieleeni poikani ilme ja varmuus siitä, että silloin, juuri silloin hän oli päättänyt totella ja jättää Elsassin!

— Oh! sanoi Farnow, sepä olisi paha, se!

Hän vilkaisi sorjaan Lucienneen ja näki, että tämä kieltävästi pudisti vaaleaa päätään.

— Niin, pahahan se olisi, sanoi äiti ymmärtämättä Farnowin ajatusta. Miten surulliset olisivat vanhuuteni päivät säröisessä kodissa ilman tytärtäni, jonka te minulta ryöstätte, ilman poikaani, joka lähtisi pois!… Teitä ehkä hämmästyttää, että minä kerron teille tämänkaltaisesta huolesta?…

Farnow teki kieltävän liikkeen.

— Nähkääs, jatkoi äiti vilkkaammin, en voinut tässä asiassa toivoa keltään neuvoa, en apua. Ymmärrättekö? Kenen puoleen kääntyä? Miehenikö? Hän kiivastuisi; kohta ryhtyisi hän toimiin ja panisi voimat liikkeelle, ja viikon päästä saisimme kuulla, että Jean on sijoitettu johonkin keisarikunnan pohjoisista tai itäisistä rykmenteistä… Veljellenikö? Hän pikemmin yllyttäisi poikaani jättämään Elsassin… Kuten huomaatte, herra, olette te ainoa, joka jotain voitte vaikuttaa…

— Ja millä tavalla erittäin, rouva hyvä?

— Ah, monella… Jean lupasi minulle astua rykmenttiin. Te voitte säästää hänet vastaanotosta, jota hän yhä pelkää, voitte luvata hänelle suojelustanne, hankkia tuttavia, tovereita, voitte puhua hänelle. Tehän olette hänet tuntenut jo pitkän aikaa. Te voitte estää häntä vaipumasta synkkiin mietteisiinsä ja panemasta toimeen aikeitaan, jos hän uudelleen joutuisi kiusaukseen…

Luutnantti oli seisonut levottoman näköisenä, kulmakarvojaan rypistäen.
Viimeiset sanat kuultuaan muuttui hänen ilmeensä.

— Lokakuun ensi päivään on teillä poikanne lupaus. Sen jälkeen otan minä pitääkseni hänestä huolen.

Sitten juolahti hänelle äskeinen ajatuksensa uudelleen mieleen, ja sitä kokonaan ilmilausumatta hän mutisi itsekseen:

— Niin, se on kovin paha juttu… se ei saa tapahtua.

Lucienne kuuli.

— Sen pahempi, sanoi hän. Annan ilmi veljeni salaisuuden. Mutta hän suo minulle anteeksi, kun saa tietää, että äitiä tyynnyttääkseni petin hänen luottamuksensa… Olkaa rauhassa, äiti. Jean ei jätä Elsassia.

— Kuinka ei?

— Hänelläkin on rakkautensa.

— Missä?

— Alsheimissa.

— Ja ken?

— Odile Bastian.

— Onko se totta? rouva Oberlé kysyi liikutettuna.

— Niin totta kuin tässä seisomme. Hän kertoi minulle kaikki.

Äiti sulki silmänsä; häntä tukehdutti ja povi aaltoili.

— Jumalan kiitos!… Minulla on siis hiukkasen toivoa! Sallikaa minun itkeä. Kaipaan sitä todella.

Kädellään viittasi hän huonetta eteisen toisella puolen. Ovi sinnekin oli auki ja valoa tuli suuresta ikkunasta, jonka takaa näkyi puu.

Farnow taivutti kookasta vartaloaan ja antoi Luciennelle merkin, että seuraisi häntä. Ja nuori tyttö meni saman huoneen poikitse, missä hänen esi-isänsä olivat eläneet niin syvästi Elsassiansa rakastaen.

Rouva Oberlé kääntyi pois; aivan ikkunan ääressä istuen hän nojasi otsaansa samoja ruutuja vasten, joiden läpi hän lapsena oli katsellut raekuuroja ja jääkukkasia ja aurinkoa ja sadetta ja kesätunnelmasta väreilevää ilmaa, ja koko Elsassia. »Odile! Odile Bastian!» toisteli vaimo-raukka. Äidin mieleen kuvastui kirkas-ilmeinen nuori tyttö, hänen hymyilynsä, hänen pukunsa, hänen kotinsa tuolla Alsheimin laidassa, kokonainen runollisen kaunis kuva täynnä sydämen puhtautta, ja voimansa ponnistain hän tarrautui siihen kiihkeästi kiinni unohtaakseen tuon toisen rakkauden, jonka vuoksi hän oli tänne tullut. »Miksikähän ei Jean ole uskonut minulle aikeitansa?» hän ajatteli. »Tämähän sovittaa minut tuon toisen suhteen. Se antaa minulle varmuutta: Jean ei jätä meitä, koska siteistä vahvin kiinnittää hänet kotimaahan… Kenties meidän aikaa voittain onnistuu murtaa mieheni vastarinta… Olen saava hänet ymmärtämään, minkä uhrauksen Jean ja minä teemme suostuessamme tuohon saksalaiseen…»

Mutta viereisestä huoneesta, — sen ainoana kalustona olivat ne kaksi tuolia, joilla Farnow ja Lucienne istuivat: Lucienne nojasi kyynäspäätään avonaisen ikkunan laitaan, ja luutnantti istui hiukan kumarassa, katseli tyttöä ja puhui tavattoman kiihkeästi, — niin, viereisestä huoneesta kuului joskus naurua. Se koski rouva Oberléhen, mutta hän ei liikahtanut. Lohdullisena väikkyi yhä Luciennen esiinloihtima kuva hänen edessään Elsassin ketojen sammuvassa sinessä.

Wilhelm von Farnow jutteli sillä välin, käyttäen hyväkseen lyhyeksi arvaamaansa aikaa, jolloin hänen oli sallittu tutustuttaa Luciennea itseensä. Tyttö kuunteli, ja hänen katseensa kulki uneksivana ja kuin hajamielisenä kattoa, mutta itse asiassa oli hän tarkkaavainen ja täydensi vastauksiaan hymyilyllä tai merkitsevästi huuliaan nyrpistäen.

Saksalainen puheli: »Te olette loistava vallotus. Teistä tulee rykmentin upseeriston kuningatar. Onhan siellä jo eräs ranskalaissukuinen nainen, mutta hän on Itävallassa syntynyt ja ruma. Sitten on siellä eräs itaalialainen, ja onhan siellä myös saksalaisia ja englantilaisia. Teissä, neiti, on kaikki ne ominaisuudet, jotka on heidän kesken siroteltu ja jaettu: kauneutta, älykkyyttä, saksalainen sivistys ja ranskalainen alkuperä… Kun olemme naimisissa, esitän teidät Berliinin seurapiireissä… Miten olettekin saattanut kasvaa Alsheimissa!…»

* * * * *

Luciennen luonne oli enemmän ylpeä kuin hellä, ja moiset imartelut häntä miellyttivät.

Samoihin aikoihin, käyttäen hyväkseen Joseph Oberlén poissaoloa, tämän kun oli täytynyt lähteä Barrin seuduille, tuli Ulrich herra sisarenpoikansa Jeanin luo.

Päivät lähestyivät, jolloin nuoren miehen oli mentävä kasarmiin. Hänelle täytyi siis ilmottaa epäonnistuneesta käynnistä Odile Bastianin isän luona. Kauan epäröityään, tuntien, että helpompi olisi lähteä sotaan kuin särkeä nuoret rakkaudentoiveet, oli Ulrich eno tullut sisarenpojan luo ja sanonut hänelle kaikki. Tunnin verran he jo olivat jutelleet, tai pikemmin eno yksin oli puhunut ja koettanut lohduttaa Jeania, joka hänen nähtensä päästi surunsa valloilleen ja itki vapaasti.

— Itke, lapseni, sanoi eno. Nyt juuri äitisikin on läsnä Luciennen ja tuon toisen ensi kohtaamisessa. Tunnustanpa, etten häntä ymmärrä. Itke, mutta älä anna masentaa itseäsi. Huomenna tarvitset urheutta. Ajattele, että kolmen viikon päästä olet kasarmissa. Ei heidän pidä nähdä sinun itkevän. No niin, vuodet vierivät, sinä palaat luoksemme, ja kukapa tietää…

Jean pyyhkäisi kädellä silmiään ja sanoi päättävästi:

— Ei, eno.

— Mitä, eikö?

He istuivat jälleen kumpikin sohvannurkkauksessaan, aivan kuin viime talvena, jolloin he tässä samassa paikassa olivat niin iloisesti puhuneet tulevaisuudesta. Ulkona teki päivä laskuaan, mutta oli vielä valoisaa ja lämmin. Äkkiä tapasi Ulrich herra Jeanin surullisilla kasvoilla tuon saman pontevan ilmeen, joka kerran oli niin elävästi ja miellyttäen häneen vaikuttanut. Noissa Vogeesien värisissä silmissä välähteli rypistyneitten kulmakarvain alla. Ja kuitenkin oli silmäterä liikkumaton.

— Ei, toisti Jean. Teidän täytyy saada tietää, teidän ja erään toisen, jolle aion sen sanoa: minä en suorita täällä sotapalvelustani.

— Missä sitten?

— Ranskassa.

— Millä äänellä sen sanot! Oletko tosissasi?

— Ei mikään voi olla sen todempaa.

— Ja sinä lähdet heti?

— En, sotaväkeen astuttuani.

Ulrich herra nosti kätensä ilmaan:

— Oletko hullu? Silloin kun se on vaikeinta ja vaarallisinta! Hullu olet!

Hän alkoi mittailla ikkunan ja peräseinän väliä. Kiihdyksissään hän teki rajuja liikkeitä, mutta muisti samalla puhua puoliääneen, peläten jonkun talonväestä kuulevan.

— Miksi vasta sitten? Sillä, totta tosiaan, sehän ensin mieleen juolahtaa moista kuullessa. Miksi?

— Olin aikonut lähteä ennen rykmenttiin astumistani, sanoi nuori mies vakavasti. Mutta äiti aavisti jotain sinne päin. Hän otti minulta lupauksen, että menisin kasarmiin. Siis menen. Älkää koettako saada minua muuttamaan mieltäni. Se on järjetöntä, mutta minä olen luvannut.

Ulrich herra kohautti olkapäitään:

— Niin, kysymys ajasta on tärkeä syrjäseikka, mutta ei muuta. Paljoa vakavampi on päätöksen tekeminen. Siksikö sinä aiot lähteä, että iso-isäsi huusi: »Mene! Mene!»

— En, hän vain ajatteli samoin kuin minä; siinä kaikki.

— Ystäväni Bastianin kieltoko vaikutti päätöksesi?

— Ei sekään. Jos hän olisi suostunut, olisi minun täytynyt tehdä hänelle sama tunnustus, minkä nyt tänä iltana teille: en aio elää Saksassa enkä Elsassissa.

— No, sisaresi naiminen kai sitten?

— Niin, se yksin; tuo isku olisi riittänyt karkottamaan minut. Mitä olisi elämäni nyt Alsheimissa? Oletteko sitä ajatellut?

— Huomaa, Jean: sinä jätät tehtäväsi elsassilaisena!

— En, sillä en voi mitään Elsassin hyväksi. En voisi enää saavuttaa elsassilaisten luottamusta, kun isäni on saksalaisiin yhtynyt ja sisareni naimisessa preussilaisen kanssa.

— Sinusta tullaan sanomaan, että olet karannut!

— Tulkootpa sitä minulle sanomaan, kun olen ranskalaisessa rykmentissä!

— Entä äitisi, jätätkö äitisi yksin tänne?

— Se onkin ainoa suurempi vastaväite, nähkääs, ainoa suurempi. Olen sen tehnyt itselleni… Mutta eihän äiti kuitenkaan voine vaatia, että uhraisin elämäni, kuten hän itse… Myöhemmin hän jo hyväksyy tekoni, kun tietää minut vapaaksi sietämättömästä ikeestä, joka häntä itseään on painanut… Niin, hän antaa anteeksi… Ja sitten…

Jean osotti vihreitä, huippuisia Vogeeseja.

— Ja sitten on tuolla armas Ranska, kuten itse sanotte. Se minua puoleensa vetää. Sen ääni ensimmäisenä minua kutsui.

— Lapsi! sanoi Ulrich herra.

Hän pysähtyi nuoren miehen eteen, joka istui paikoillaan ja milt'ei hymyili.

— Kyllä täytyy kansan olla jaloa, lapseni, jotta se kolmenkymmenen vuoden vierittyä voi herättää sellaista rakkautta kuin sinun! Missä on toinen kansa, jota noin kaivattaisiin? Oi tuo siunattu heimo, jonka ääni vielä sinussa puhuu!…

Hän vaikeni hetkiseksi.

— Mutta en voi jättää sinua tietämättömäksi niistä vaikeuksista ja pettymyksistä, jotka sinua odottavat. Velvollisuuteni on puhua… Jean, rakas Jean, kun nyt olet tullut rajan yli ja pyytänyt Ranskan kansalaisoikeutta lain nojalla, joka sinulle sen voi luvata, mihin aiot ryhtyä?

— Ainahan voi leipänsä ansaita.

— Älä luota siihen liiaksi. Älä luule, että ranskalaiset ottavat sinut avosylin vastaan siksi, että olet elsassilainen… Ehkä he ovat olleet unohtavaisempia kuin me… Joka tapauksessa he ovat kuin se, jolla on hyvin vanhoja korkoja suoritettavana: niitä vain vitkastellen ja pahantuulisina maksetaan. Älä luule, että sinua siellä autetaan enemmän kuin muita.

Sisarenpoika keskeytti:

— Olen tehnyt päätökseni, tuli mitä tuli. Älkää enää puhuko minulle siitä, eikö niin?

Silloin vaikeni Ulrich eno, joka silitteli harmaata suippopartaansa, ikäänkuin olisi siitä tahtonut kiskoa irti sanat, jotka niin vastahakoisesti puhuivat rakasta Ranskaa vastaan. Hän katsoi kauan Jeaniin; rikostoveruuden hymy levisi leviämistään hänen kasvoilleen.

Lopuksi virkkoi hän:

— Nyt kun olen täyttänyt velvollisuuteni, onnistumatta, olen oikeutettu tunnustamaan sinulle, Jean, että itse olen joskus ajatellut tuota samaa… Mitä sanoisit, jos seuraisin sinua Ranskaan?

— Tekö?

— En nyt heti. Minua ei täällä ole muu kiinnittänyt elämään kuin halu nähdä sinun varttuvan ja kulkevan vanhoja uria… Kaikki tuo särkyy… Tiedätkö, se olisi mitä parhain keino rohkaista sinua vähemmän lämmintä vastaanottoa kestämään.

Äskeiset vakavat päätökset pitivät liian suuresti Jeanin mieltä vireillä, jotta hänellä olisi ollut aikaa puhella tulevaisuuden suunnitteluista.

— Kuulkaapa, Ulrich eno, tarvitsen teitä muutaman päivän perästä…
Siksi juuri olen kertonut teille päätöksestäni, jotta auttaisitte minua.

Hän nousi, meni kirjakaapilleen, joka seisoi oven luona, otti esikuntakartan ja sitä auki kieritellen palasi sohvan luo.

— Istukaa viereeni, eno, niin tutkimme maantiedettä.

Hän levitti polvilleen kartan Ala-Elsassin rajasta.

— Olen ajatellut mennä tuosta, hän sanoi. Pitäisi vähän tutkia seutua.

Ulrich eno nyykäytti hyväksyvästi päätään, huvitettuna, aivan kuin olisi ollut kysymys metsästysretken tai lähestyvän taistelun suunnitelmasta.

— Grand-Fontaine Minières'issä on sopiva paikka. Näyttää siltä kuin olisi raja todellakin sillä kohtaa lähinnä Strassburgia. Kuka sinua neuvoi?

— François, toinen Ramspacherin talon pojista.

— Siihen voit luottaa. Lähdetkö junalla?

— Lähden.

— Minne asti?

— Schirmeckiin, ajattelisin, vai kuinka?

— Ei, se on liian lähellä rajaa ja liian huomattu asema. Sinun sijassasi astuisin junasta edellisellä asemalla, Russ-Hersbachissa.

— Hyvä. Sieltä lähden edeltäpäin tilatuilla vaunuilla aina
Grand-Fontaineen asti, sitten heittäydyn metsään.

— Me heittäydymme, tarkotat kai!

— Te tulette siis?

Miehet katsahtivat toisiinsa ylpeinä toinen toisestaan.

— Hitto vie! jatkoi Ulrich herra, se hämmästyttää sinua. Sehän kuuluu minun ammattiini. Maankiertäjä kuin olen, menen minä ensin tutkimaan aluetta; sitten kun tunnen metsän, niin että yölläkin osaan siellä kulkea, ilmotan sinulle, onko tuuma hyvä, ja sovittuun aikaan tapaat minut. Katso, että olet matkailijaksi varustettu: pehmoinen hattu, säärystimet eikä rahtustakaan tavaraa.

— Tietysti.

Ulrich herra silmäili vielä kerran sorjaa Jeania, joka oli ijäksi jättämäisillään Oberlén ja Biehlerin perheen kotiseudut ja esi-isiensä maan.

— Kuinka surullista se sentään on vaarojen viehätyksestä huolimatta!

— Joutavia! sanoi Jean, koettaen hymyillä, saanhan nähdä Reinin alku- sekä loppujuoksussaan, siellä, missä se vapaana virtaa.

Ulrich herra syleili häntä.

— Rohkeutta, lapseni, ja näkemiin asti! Älä anna aavistaa aikeitasi!
Kelle toiselle aiot ilmottaa niistä?

— Herra Bastianille.

Eno suostui siihen; ja seisoessaan jo kynnyksellä hän osotti viereistä huonetta, jota Philippe Oberlé ei enää koskaan jättänyt:

— Tuo raukka tuolla! Hän on sentään, niin puolinainen kuin onkin, enemmän kunnioituksen arvoinen, kuin muut kaikki yhteensä! Jää hyvästi, Jean!

* * * * *

Kului muutamia tunteja, ja Jean istui tapansa mukaan toimistossa. Mutta hän oli niin hajamielinen, että kaikki työ oli mahdoton. Kun käskynalaiset, joilla olisi ollut hänelle puhuttavaa, sen huomasivat, ei yksi päällysmiehistä voinut olla sanomatta kirjureille, jotka olivat saksalaisia, kuten hän itsekin:

— Saksalainen ratsuväki tekee täällä tuhojaan: herra on puolihullun näköinen.

He nauroivat kaikki hiljaa yhteisestä isänmaallisesta tunteesta.

Sitten soitettiin päivälliselle. Jean pelkäsi tavata äitiään ja Luciennea. Jälkimmäinen, joka juuri oli saliin astumaisillaan, pidätti Jeanin ja puolihämärässä syleili häntä hellästi, rintaansa vasten puristaen. Kuten kaikkien kihlattujen, tarkotti hänenkin syleilynsä hänen tietämättään hiukan erästä toista. Mutta ajatus kumminkin kohdistui Jeaniin. Lucienne kuiskasi:

— Sain tavata häntä kauan Obernaissa. Hän miellyttää minua suuresti, sillä hänessä on ylpeyttä, kuten minussa. Hän lupasi minulle suojella sinua rykmentissä. Mutta ei puhuta hänestä pöydässä, eikö niin? Se on parempi. Äidin käytös oli sopiva. Ihmisparka liikutti minua. Hän ei jaksa enää… Rakas Jean, minun täytyi häntä rauhottaa ilmaisemalla salaisuutesi, ja minä sanoin, ett'et jätä Elsassia, koska rakastat Odilea. Annatko anteeksi?

Hän pisti kätensä veljen kainaloon, ja lähtiessään eteisestä ruokasaliin, missä herra ja rouva Oberlé jo istuivat, hän sanoi hiljaa:

— Rakas ystävä-parka, tässä talossa on toisen ilo toisen suru.
Katsohan: minä yksin olen onnellinen!

Päivällinen oli lyhyt. Heti sen päätyttyä vei herra Oberlé tyttärensä biljaardisaliin kyselläkseen häneltä jotain. Äiti jäi hetkeksi pöytään poikansa viereen, joka oli nykyjään hänen vierustoverinsa. Niin pian kuin hän oli yksin hänen kanssaan, katosi pakotettu ilme kuin harso hänen kasvoiltaan. Äiti kääntyi lapseensa, katseli häntä ihaillen, hymyili hänelle ja sanoi luottavalla äänellä, joka oli hänelle niin omainen:

— Rakkahani, en jaksa enää! Olen murtunut ja minun täytyy vetäytyä syrjään. Mutta tahdon tunnustaa sinulle, että äskeisten kärsimysteni kesken tunsin iloa. Ajattelehan, että siihen asti, niin, aivan totta, luulin sinun jättävän meidät!

Jean hypähti pystyyn.

— Oi enhän enää sitä usko! älä pelkää!… Olen saanut varmuutta… Sisaresi kertoi salaisuutena, että kerran saan pienen elsassilaistytön miniäkseni… Se teki minulle niin hyvää!… Ymmärrän kyllä, että kesken tätä tapausten paljoutta et ole minulle mitään vielä ilmaissut… Ja onhan se vielä niin uutta, eikö niin? Miksi vapiset?… Sillä usko minua, Jean, en minä nyt sinulta mitään vaadi ja pelostani olen täysin päässyt… Rakastan sinua niin paljon!…

Hänkin syleili Jeania, hänkin puristi häntä rintaansa vasten. Mutta hänen sydämessään ei piillyt muuta rakkautta kuin se, minkä hän toi ilmi. Hän muisteli lastaan, kuinka se vielä makasi kätkyeessä, muisteli menneitä öitä ja kuluneita päiviä, huoliaan, unelmiaan, vaalintaansa, rukouksiaan lapsensa puolesta, ja hän ajatteli: »Kaikki tuo ei ole mitään sen rinnalla, mitä vielä ja aina tahtoisin hänen tähtensä tehdä.»

Kun äiti oli mennyt ja Jean oli kuullut hänen aukaisevan oven sairaan iso-isän luo, jolle äiti ei koskaan heittänyt sanomatta hyvää yötä, niin hän nousi ja läksi ulos. Hän kulki peltotietä Bastianin taloa ympäröivälle puistikolle ja sinne piiloutuneena jäi hetkeksi katselemaan valoa, joka tunkeutui suuren salin ikkunaluukkujen välitse.

Kuului vuorotellen puhuvia ääniä. Hän tunsi niiden soinnun, vaikk'ei sanoja erottanut. Säännöllisten väliaikain takaa äänet kaikuivat hitaina ja Jeanin mielestä surullisina. Hän joutui kiusaukseen kiertää muutamia metrejä talon etusivua ja astua sitten päättävästi saliin. Hän ajatteli: »Nyt kun olen päättänyt elää poissa Elsassista, nyt kun he ovat minut hyljänneet isäni valitseman aseman ja Luciennen avioliiton tähden, ei minulla enää ole oikeutta kysyä mitään Odilelta… Minä lähden saamatta tietää, kärsiikö hän, kuten minä… Mutta enkö voisi tavata häntä vielä viimeisen kerran hänen kodissaan, kun ilta on sulkenut heidät kaikki kolme sydämelliseen tunnelmaansa? En kirjottaisi hänelle, en koettaisi hänelle puhua; mutta saisin hänet nähdä, veisin hänestä muassani viimeisen muiston, ja hän aavistaisi, että olen ainakin säälin arvoinen.»

Mutta hän epäröi kuitenkin. Tänä iltana hän oli liian onneton, liian heikko. Ennen lokakuun ensimmäistä olisi hänellä kai aikaa vielä palata? Askeleita lähestyi puutarhan puolelta. Jean katsahti vielä kerran kapeaan valojuovaan, joka yön läpi loisti salista, missä Odile valvoi. Ja hän läksi pois.

XIV.

VIIMEINEN ILTA.

Viimeinen ilta oli käsissä. Yöjunalla oli Jeanin määrä lähteä Obernaista Strassburgiin ollakseen seuraavana aamuna säädettyyn aikaan, kello seitsemältä, Pyhän Nikolain kasarmissa. Huoneessa, jonka rouva Oberlé kuukausi sitten oli vuokrannut vastapäätä Pyhän Nikolain kasarmia, milt'ei Balayeurs-kadun keskustassa, odotti Jeania, kahdelle tuolille kokoonpantuna, sinikeltainen sotilaspuku, joka vapaaehtoisten tapaan oli tilattu strassburgilaiselta räätäliltä.

Päivällisen jälkeen oli Jean sanonut äidilleen:

— Sallinette minun lähteä yksin kävelemään? Jättäisin jäähyväiset
Alsheimin maille, joita en nyt niin pitkiin aikoihin saa nähdä.

Äiti oli hymyillyt. Ja Joseph Oberlé oli vastannut:

— Minua et sitten enää tapaa, ystäväni. Huomenna, lokakuun ensimmäisenä, on maksupäivä, ja minun on työskenneltävä toimistossani. Ja sitä paitsi en rakasta turhia helliä kohtauksia. Hitto vie, kahteen kuukauteen et niinkään helposti saa lomaa, myönnänhän sen, mutta sitä tyytyväisempi olet sitten päästössäsi kotiin. No, syleilehän minua!

Sydämellisemmin kuin itsekään olisi uskonut oli Jean häntä syleillyt ja lähtenyt Luciennen huutaessa raikkaalla äänellään hänen jälkeensä: »Näkemiin asti!»

Yö oli omituisen kostea. Ei pilvenhattaraakaan. Oli uusikuu, tähtiä miljoonittain; vaan taivaan ja maan välillä levisi usvaharso, joka tosin ei ollut valon tiellä, mutta se hajotti sen, niin ett'ei missään ollut syvää varjoa, ei missään täysin kirkasta. Perlamohohteinen utukehä ympäröi esineet. Ilma tuntui lämpimältä hengittää. »Kuinka on Elsassini suloinen!» kuiskasi Jean aukaistuaan kasvitarhan portin ja seisoessaan kylän takalistossa, missä hänen edessään tasanko lepäsi kuun uneksivassa hohteessa, jonka silloin tällöin omena- tai pähkinäpuun pyöreä varjo katkaisi. Ääretön kaipaus nousi maasta, jonka syksyn ensi sateet olivat läpitunkeneet. Viljelysmaiden tuoksua sekaantui sänkipeltohajuihin ja huippuunsa kehittyneen kasvikunnan voimakkaisiin lemuihin. Vuoristosta puhalteli lempeä tuuli kantaen laaksoon siemenpölytuoksua männyistä, lakastuvista mintuista ja vadelmapensaista ja mustikanvarsista ja katajoista, jotka olivat polkeutuneet kulkijain ja karjan jalkoihin. Jean hengitti Elsassinsa lemuja ja hän luuli tuntevansa suloista tuoksua pien että Florimont-vuorelta Colmarin läheisyydessä, missä »yönsoihtu» kukostaa. Ja hän ajatteli: »Viimeisen kerran! Ei koskaan, koskaan enää!»

Säkeniä ei noussut katoilta, jotka kohosivat vasemmalla puolen nuorukaisen kulkemaa polkua. Ne olivat kuin kirkon ympärille veljellisesti yhteenliittyneitä käsiä, ja Jean taisi mielessään kuvitella kunkin suojissa jonkun tutun tai ystävän asustavan. Näitä hän vaeltaissansa hetken mietti. Mutta nähtyään peltojen keskellä harmaan, suuren lehdon, johon Xavier Bastianin talo kätkeysi, haihtuivat kaikki muut ajatukset. Saavuttuaan ylös arentitalolle, missä vanhempi Ramspacherin pojista oli hänelle sanonut: »Grand-Fontainen luona on paras mennä rajan yli», hän kääntyi kirsikkapuukujaan. Ja hän muisti kaikki vielä ja löysi valkoisen ristikkoportin. Ei ollut ketään näkyvissä. Mutta mitäpä siitä! Jean aukaisi veräjän, hiipi ruohoista tienreunaa, tiheästi kasvavien puiden vieritse, aina suuren, valaistun salin ikkunan alle ja saapui sitten talon kierrettyään Alsheimin kylän puoleiselle ovelle.

Hän odotti hetkisen, astui sitten eteiseen ja aukaisi oven isoon huoneeseen, missä Bastianin perhe joka ilta oli koolla.

Siellä he istuivat kaikki kolme lampun valossa, aivan niinkuin Jean oli mielessään kuvaillut. Isä luki sanomalehteä; toisella puolen ruskeaa pöytää, joka oli täyteen läjätty valkoista, auki levitettyä palttinaa, istuivat molemmat naiset, ommellen nimikirjaimia lautasliinoihin, joiden oli määrä kadota rouva Bastianin liinavaatekaappiin. Ovi oli auennut hiljaisesti; ainoastaan kankainen ovilista hankasi parkettilattiaa vasten. Mutta sekä talon ympäristössä että sisällä huoneissa oli niin rauhallista, että kaikki käänsivät päätään ja silmiään siristäen katselivat, ken sisään astui.

Herra Bastian näytti hetken epävarmalta ja Jeankin epäröi. Ensi katseensa sattui Odilen kasvoihin. Hän huomasi, että tyttö oli kärsinyt, kuten hän itse, että Odile ensimmäisenä ja hän yksin oli tuntenut tulijan, huomasi, miten hän kalpeni, miten tuska pysähdytti kohonneen käden, tukahutti hengityksen, jäykisti katseen.

Kangas, jota Odile ompeli, solui kädestä, ilman että hän edes liikahti sitä nostaakseen.

Ehkäpä herra Bastian siitä tunsi vieraan. Liikutus hänet heti kokonaan valtasi.

— Mitä? kysyi hän lempeästi, sinäkö, Jean? Eikö kukaan saattanut sinua sisään?… Mitä haluat?

Hän laski hitaasti lehden pöydälle yhäti tarkastellen läpi huoneen hämärän nuorukaista, joka seisoi vielä samalla paikalla, parin askelen päässä ovesta.

— Tulin jättämään jäähyväiseni, sanoi Jean.

Mutta ääni oli niin tuskaa täynnä, että herra Bastian ymmärsi hänelle jotain outoa ja surullista tapahtuneen. Hän nousi, sanoen:

— Niin, tosiaankin, huomenna on lokakuun ensimmäinen… Sinä lähdet kasarmiin, poika-parkani… Sinulla on varmaan jotain puhuttavaa minulle?

Herra Bastian oli jo tulossa raskain, nopein askelin ja ojensi kätensä. Nuorukainen veti häntä muassaan, peräytyi hänen kanssaan huoneen hämärimpään nurkkaan ja puheli hiljaa, Odilen isää suoraan silmiin katsoen. Rouva Bastianin katse oli suunnattu pimentoon päin, missä miehet muodostivat epäselvän ryhmän.

— Minä lähden, kuiskasi Jean, enkä palaa koskaan enää, herra Bastian.
Siksi rohkenin tulla.

Hän tunsi elsassilaisen karkean käden vapisevan. Salaperäinen puhelu vaihteli nopeana heidän välillään; naiset kohottautuivat levottomina istuimiltaan ja eteenpäin kumartuneina nojasivat käsiään pöytään.

— Mitä tarkotat? Sinähän palaat vuoden päästä?

— En; astun rykmenttiin, koska olen niin luvannut. Mutta sitten jätän sen.

— Jätät sen?

— Niin, ylihuomenna.

— Minne lähdet?

— Ranskaan.

— Ainiaaksi?

— Ainiaaksi.

Vanha elsassilainen käännähti hiukan:

— Jutelkaa, naiset, jutelkaa; meillä on pieni asia suoritettavana.

Nämä nousivat seisomaan. Kuin juoksusta hengästyneenä herra Bastian huohotti:

— Katso, mitä teet!… Ole varovainen!… Älä anna itseäsi kiinni!

Hän laski molemmat kätensä Jeanin olkapäille:

— Minä, näetkös, minä jään tänne. Se on minun tapani rakastaa Elsassia. Ei löydy maata sitä kalliimpaa. Siellä elän, siellä kuolen. Sinun on toista, lapsiparka… ymmärrän sinut… Älä salli naisten mitään aavistaa. Asia on liian totista laatua… Kotonasi ei kai tiedetä mitään?

— Ei.

— Niin säilytäkin salaisuutesi.

Hiljemmin lisäsi hän:

— Tahdoit häntä nähdä: en sinua siitä soimaa. Ettehän enää koskaan näe toisianne…

Jean nyykäytti päätään ikäänkuin sanoen: »Niin, halusin nähdä häntä.»

— Katsele häntä hetkinen ja sitten mene!… Seiso tuossa olkani takana…

Herra Bastian siirtyi puoliksi syrjään, ja hänen olkansa yli näki Jean Odilen. Tytön levoton ilme oli muuttunut pelästyneeksi. Hän ei kainostunut Jeanin katseesta. Kaikki hänen ajatuksensa olivat yksinomaan tuossa keskustelussa, jota hän ei kuullut, tuossa salaperäisessä, jossa hän tunsi itsellään olevan oman osansa, ja kasvoilla kuvastui hänen nuoren sielunsa ääretön kärsimys. Mitä he sanovat toisilleen? Vieläkö on pahempaa tulossa? Vai parempaako? Ei, ei parempaa: he eivät yhdessä käänny minuun päin!

Äiti oli tytärtäkin kalpeampi.

— Hyvästi, lapseni, herra Bastian sanoi aivan hiljaa. Rakastin sinua… En kuitenkaan voinut tehdä toisin, kuin olen tehnyt… Mutta kunnioitan sinua, olen sinua muistava…

Kyynelsilmin puristi vanha elsassilainen ääneti Jeanin kättä ja antoi sen sitten vaipua. Jean kulki ovelle, jonne oli vain pari askelta. Häntä värisytti ja huumasi… Viimeisen kerran hän vielä kääntyi: nytkö hän siis lähtisi… hetken päästä hän olisi poissa… eikä enää palaisi Alsheimiin.

— Hyvästi, hyvä rouva! hän sanoi.

Hän olisi mielinyt sanoa hyvästi Odilellekin, mutta nyyhkytys esti häntä puhumasta. Jean syöksyi pimeään käytävään… Sieltä kuuluivat hänen nopeat askelensa.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi rouva Bastian. Xavier, sinä salaat meiltä jotain!

Vanha elsassilainen nyyhkytti. Vaimo aavisti. Kaikki hänen epäilyksensä haihtuivat.

— Odile, hän sanoi, juokse sanomaan hyvästi!

Odile oli jo juoksussa salin poikki ja saavutti Jeanin talon nurkkauksessa.

— Mikä onnettomuus on teitä kohdannut, kertokaa! sanoi hän.

Jean kääntyi, lujana päätöksessään olla vaiti ja pitää lupauksensa. Tyttö oli aivan lähellä häntä. Hän levitti sylinsä. Odile heittäysi siihen.

— Voi, hyvä Jumala! sanoi hän ääneen, te lähdette, minä tunnen sen, te lähdette!

Jean suuteli hellästi hänen hiuksiaan, viimeisen kerran elämässä, ja pakeni, kadoten seinämän taa.

XV.

TULO RYKMENTTIIN.

Neljännestä vailla seitsemän kulki Jean Oberlé, lyhyeen takkiin ja pyöreään lakkiin puettuna, entisen ranskalaisen Pyhän Nikolain kasarmin tiilitallien viertä. Kasarmi on rakennettu luostarin paikalle, ja saksalaiset nimittävät sitä nykyjään: »Nikolaus-Kaserne.» Jean saapui rautapeltillä vuoratulle sisäänkäyntiportille, josta ainoastaan keskiosa oli auki, tervehti aliupseeria päävartiossa, vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja lähestyi ryhmää vapaaehtoisia, kahtatoista nuorta miestä, jotka näkyivät pihan toisessa päässä, merenvihreäksi maalatun seinän vierustalla, milt'ei kellon kohdalla, joka koristaa kolmikerroksista, mahtavaa fasaadia. Arkipukuisia ratsumiehiä taivaansinisessä, keltasaumaisessa sotilastakissaan, mustissa housuissa ja litteä lakki päässä kulki pitkin ja poikki pölyistä, tasaista, avaraa pihamaata. Ratsumies-osasto, rivissä vasemmalla pitkin tallin sivua, odotti keihäät olalla upseerin käskyä liikkeelle lähteäkseen.

— Herra kersantti, sanoi Jean, lähestyen ylpeän ja suojelevan näköistä aliupseeria, jonka puku oli ylen hieno, mutta naama jokapäiväinen, ja joka odotti Jeania vapaaehtoisten joukon luona. Olen tämänvuotisia vapaaehtoisia!

Aliupseeri pitkine, mustine viiksineen, joita hän alituisesti peukalolla ja etusormella veti ja nosteli, kysyi Jeanin suku- ja ristimänimeä sekä vertasi sitä suku- ja ristimänimiin listalla, mikä hänellä oli kädessä.

Rinta pullollaan, salaa arastellen vastaanottamiaan nuorukaisia, joita hän arvosteli rikkaiksi, halukkaana miellyttää heitä, ja peläten, ett'ei sitä vain heille näyttäisi, hän katseli kiireestä kantapäähän vapaaehtoista, joka häntä puhutteli, aivan kuin olisi hän etsinyt tässä elsassilaisessa siviilimiehessä ruumiinvikaa, jotain virhettä, vaikkapa syylääkin, jotain, joka olisi ollut naurettavaa aliupseerin silmissä. Tutkistelunsa päätettyään hän lausahti:

— Asettukaa muiden joukkoon!

Nuo muut olivat suurimmaksi osaksi saksalaisia, joita vaihtelevista tyypeistä päättäen oli kertynyt joka haaralta keisarikunnasta. Sotilaspukuun pukeutuessaan olivat he laittautuneet hienoiksi näyttääkseen vapaaehtoisille tovereilleen ja kasarmin sotamiehille, että he siviilielämässä olivat rikkaiden perheiden nuorukaisia. Saappaat välkkyivät, keltaiset tai punaiset hansikkaat olivat kiiltonahkaa, kaulaliinat taidolla solmitut ja kallisarvoisella neulalla kiinnitetyt. Kukin esitti itsensä tuleville tovereilleen, sanoen: »Saanko luvan esittää itseni; nimeni on Fürbach; nimeni on Blossmann.» Jean ei tuntenut ainoatakaan. Hän tyytyi kumartamaan, nimeään ilmaisematta. Mitäpä hän, jonka ei tarvinnut olla heidän kumppaninaan kuin tämän ainoan päivän!

Ja hän pysytteli vasemmalla joukosta, mieli kaukana Pyhän Nikolain kasarmista, sillä välin kuin hänen ympärillään moneen kertaan kuiskailtiin: »Kuka on tuo? Eikö hän liene elsassilainen?» Muutamat hymyilivät iloista, kevyttä hymyä; mutta toisaalla käytiin varovaksi: syntyi kuin äänetöntä kilpailua eri rotujen välillä, vartalot ojentuivat, ja siniset, ankarat silmät tähystivät rävähtämättä vastatulleeseen.

Saapui vielä kaksi vapaaehtoista. Kello soi, ja kersantti marssi viidentoista nuorukaisensa etupäässä sisään suuresta holviovesta kasarmirakennuksen keskikohdalla ja nousi toisen kerroksen saliin, missä lääkärintarkastuksen oli määrä tapahtua. Kello kahdeksan olivat vapaaehtoiset uudelleen koossa pihalla, mutta eivät enää mielin määrin ryhmittyneinä, vaan kahdessa rivissä ja kersantin tarkemman valvonnan alaisina. Odotettiin päällikköä. Jeanin vierustoverina vasemmalla oli eräs tehtailijan poika Freiburgista, kookas, parraton, vilkassilmäinen nuorukainen, jolla oli kasvot kuin valkoverisellä lapsella, mutta kahden arven rumentamat, joista toinen nenän, toinen oikean silmän kohdalla, muistoja ylioppilaskaksintaisteluista. Kun hän huomasi Jeanin hiljaiseksi ja miettiväksi, luuli hän tämän arastelevan uutta ympäristöään ja tarjoutui kohta oppaaksi. Sillä välin kuin elsassilainen kädet selän takana ja kalpeat, vakavat kasvot ristikkoporttiin kääntyneinä katseli strassburgilaisia, jotka kulkivat kadulla lokakuun päivänpaisteessa, ponnisteli vierustoveri kiinnittääkseen hänen huomionsa kasarmin yksityisseikkoihin ja henkilöihin.

— Erehdyitte, kun ette tehnyt kuten minä; minä näet toimitin itseni esitellyksi muutamille upseereille. Tunnenpa useita ylhäisempiä majottajiakin. Nähkääs, tuo aliupseeri tuolla, joka juuri tulee tallista, on Stübel: suursyömäri, suurjuomari, hyvä mies muuten; tuo toinen, joka katselee meitä pihan toisesta päästä, tuo pieni punaviiksinen — näettekö? — on nimeltään Hamm, inhottava ihminen… tunnetteko hänet?

— Tunnen.

— Hiljaa! komensi kersantti. Asentoon!

Hän astui itse kymmenen askelta eteenpäin ja pysähtyi pystyssä päin, molemmat käsivarret pitkin ruumiin sivuja, vasen käsi pidellen sapelia kahvan alapuolelta.

Hän oli huomannut upseerin harmaaseen kauhtanaan kiedottuna lähenevän reippain askelin, ja tämän paljas näkökin oli ajanut pakoon parikymmentä husaaria, jotka lenkoilivat auringonpaisteessa pitkin seinuksia. Päällikkö seisahtui ensimmäisen rivin eteen, jonka muodostivat nuoret miehemme, Saksan armeijan reservin toivo. Hän oli iloinen ja vilkasliikkeinen, suuri seuramies ja sangen ponteva, milt'ei mustatukkainen ja tavallisesti julmakatseinen virkatoimissa ollessaan.

— Herra päällikkö, sanoi kersantti, tässä ovat vapaaehtoiset!

Heti rypistyivät päällikön kulmakarvat, ja tarkaten samalla vakavuudella kutakin näistä nuorista kasvoista, toista toisensa jälkeen, hän lausui:

— Te olette etuoikeutettuja. Oppinne vuoksi on teidän suvaittu palvella vain yksi vuosi. Osottautukaa sen arvoisiksi! Olkaa muille sotamiehille esikuvana! Ajatelkaa, että teistä myöhemmin tulee heidän päälliköltään! Ja kuria ei saa rikkoa! Ei hetkeäkään turhia haaveiluja sotilaspuvussa! Ei hetkeksikään siviilivaatteita! Varma rangaistus seuraa!

Hän antoi ojentaa itselleen vapaaehtoisten luettelon. Kun hän luki Jeanin nimen, yhtyi se hänen mielessään luutnantti von Farnowin nimeen, ja hän huusi:

— Vapaaehtoinen Oberlé!

Tämä astui rivistä. Muutamiksi sekunneiksi kiinnitti päällikkö nuoren miehen kasvoihin katseensa, jonka ankaruutta hän ei vähintäkään lieventänyt. Hän ajatteli, että tässä nyt siis oli Lucienne Oberlén veli, Lucienne Oberlén, jota hän oli luvannut veljenpoikansa kosia.

— Hyvä! hän sanoi.

Nopeasti vei hän kaksi sormea lakin reunaan ja kääntyi pois, ja pohjatuuli pullisti harmaata kauhtanaa, jonka aukosta se heti alkoi puhaltaa.

Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, kun eräs yliluutnantti, sorja poika, täydelleen virheetön sotilas ja maailmanmies, joka hoiti reiniläisen husaarirykmentin pataljoona-adjutantin toimia, asettui kokoontuneitten vapaaehtoisten rintaman eteen ja luki käskyn, joka kiinnitti kunkin heistä siihen ja siihen komppaniaan siinä ja siinä skvadroonassa. Jean joutui toisen osaston kolmanteen komppaniaan.

— Eipä ollut onnea, mutisi vierustoveri: se on Gottfried Hammin komppania!

Nyt olivat nuo viisitoista vapaaehtoista todellakin »sijoitetut»; heillä oli määrätty paikkansa tässä järjestetyssä ihmispaljoudessa, vastuunalaiset päällikkönsä ja oikeus pyytää sotilasvaatteita siitä ja siitä varastohuoneesta ja hevonen siitä ja siitä tallista. Sitä he heti alkoivatkin puuhata. Jean ja hänen sattumalta saamansa toveri, leipzigiläisen kirjakauppiaan poika, nousivat kasarmin ensi kerrokseen ja menivät vaatevarastoon, missä he saivat arki- ja juhlapuvun tarpeet. Muutamista niistä he luopuivat, kuten joistakuista ratsumieskauhtanoista ja saapaspareista, jotka kamarikersantti mielellään omisti itselleen tervetuliaisiksi tai otti ne toimittaakseen komppanian muille aliupseereille. Neuvottelua tästä kesti kauan. Vasta kello kymmenen jäljestä se päättyi. Sitten oli käytävä ensimmäisen hevossukijan huoneessa, missä pieni valkoinen puukaappi sijaitsi, joka tästälähin tuli olemaan sotamiehen ja vapaaehtoisen yhteisesti käytettävänä; sitten tallikersantin luona, jonka tehtävänä oli määrätä hevonen ja toinen sukija; sitten vielä rykmentin räätälin luona, niin että kello oli jo yli kahdentoista, kun Jean pääsi pujahtamaan kasarmista kaikessa kiireessä aamiaista syömään.

Vapaaehtoisten oli sallittu ensi päivänä tulla takaisin kello yksi.

Vasta kun hevoset oli su'ittu, ilmestyivät he kaikki yhdessä — niin he olivat keskenään sopineet — kasarmin pihalle ihkauusissa, komeissa univormuissa. Ratsumiestenkin katseita he saivat osakseen, mutta varsinkin aliupseerien, jotka ohimennessään kateellisina tutkivat puvun leikkausta ja kankaan hienoutta, kauluksen ja hihankäänteitten mallia ja kiillotettujen saappaitten väikettä. Yksi ainoa nuorista miehistä pysyi vieraana itserakkaalle mielihyvälle, jota toiset tunsivat. Hän ajatteli sähkösanomaa, jonka jo olisi pitänyt tulla, ja sen sovittu sisältö häilyi koko iltapäivän Jeanin silmäin edessä. Se yksin kiinnitti hänen ajatustaan. Levottomuus siitä, ett'ei saanut tietoa Ulrich enon lähdöstä, hermostuminen ja taisteluun-vaatimus, jonka hän huomispäiväksi ikäänkuin asetti tuolle samalle ylivallalle, jota hän tänään totteli, esti nuorta miestä tuntemasta päivän ylenpaltista rasitusta. Vasta kello puoli yhdeksän illalla, voimistelu- ja ratsastusharjotusten sekä tallipalveluksen jälkeen, hän oli vapaa. Muutamat vapaaehtoisista olivat niin väsyneet, että mieluummin läksivät illallisetta levolle. Jean teki samoin, vaikka toisesta syystä. Hän meni suoraan Balayeurs-kadulle.

Talon kynnyksellä emäntä hänet pidätti:

— Herra Oberlé, teille on tullut sähkösanoma.

Jean nousi ensi kerrokseen, sytytti kynttilän ja luki seuraavat kaksi sanaa ilman allekirjotusta, joita hän oli odottanut: »Kaikki hyvin.»

Se merkitsi, että kaikki oli valmiina huomista varten, että Ulrich herra oli pitänyt huolta kaikesta tarpeellisesta. Lähdöstä aikain oli suunnitelma siis tällainen: Jean oli jättävä kasarmin ja Elsassin lokakuun toisena, muutaman tunnin kuluttua. Vaikk'ei hän ollut hetkeäkään epäröinyt, tunsi nuori mies lukiessaan kuitenkin pistävää tunnetta: hänenkin oli kohta pantava panoksensa peliin. Lopullisen eron todellisuus valtasi entistä voimakkaammin hänen mielensä, ja kun väsymys tuli siihen lisäksi, purskahti hän itkuun. Riisuuntumatta heittäysi hän vuoteelle. Pää tyynyyn hautautuneena hän ajatteli kutakin niistä, jotka jäivät Elsassiin, kun Jean sitä vastoin ainaiseksi läksi pois; hän oli kuulevinaan heidän säälittelevän häntä tai hänen tähtensä kiivastuvan uutisen saapuessa Alsheimiin; hän oli näkevillään rakastettunsa, pääsiäis-aaton iloisen Odilen, epätoivoisena erohetkellä, jolloin tyttö aavisti kaikki ja rukoillen pyysi vastausta, jota Jean ei voinut antaa… Kaikki tuo oli välttämätöntä, kaikki oli korjaamatonta. Yön hetket vierivät. Katu oli käynyt hiljaiseksi. Jean käsitti pian tarvitsevansa kaiken siveellisen tarmonsa. Koettaen karkottaa kaipaustaan ja noita näkyjä, jotka vain kuluttivat hänen voimiaan, hän toisti itsekseen moneen kertaan sen, mitä eno ja hän olivat sopineet keskenään viime kohtaamisessaan kolme päivää sitten, ja se oli pantava aste asteelta täytäntöön tänäpäivänä.

Niin, tänäpäivänä, sillä kukonlaulu kuului jo naapuripihoista. Aamujunalla ei voinut lähteä. Vapaaehtoisten oli määrä yhtyä kasarmissa kello neljä. Mutta ensimmäinen juna Strassburgista Schirmeckiin päin läksi kello 5,48; vasta kello seitsemän jäljestä saapui se Russ-Hersbachiin, ja lähtö sillä junalla olisi pannut kovin alttiiksi vaaralle. Kolmea tuntia ei tosiaankaan saattanut kulua, ilman että vapaaehtoisen poissaoloa olisi huomattu ja hälinää nostettu. Ulrich eno ja Jean olivat olleet yksimieliset siitä, että milt'ei pettämätön keino päästä epäluuloa herättämättä rajan yli, oli astua junaan, joka lähtee Strassburgista kello kymmenen yli kahdentoista, s.o. vapaaehtoisten aamiaistunnilla.

»Olen itse tehnyt tuon matkan, päästäkseni selville asiasta,» oli Ulrich herra sanonut. »Olen varma numeroistani. Sinä saavut Russ-Hersbachiin kaksikymmentäyksi minuuttia yli yhden; neljännestunnissa vievät vaunut meidät Schirmeckiin. Käännymme oikealle, ja kolmekymmentä minuuttia myöhemmin olemme Grand-Fontainessa. Siellä jätämme vaunut ja nopsilla jaloillamme voimme ennättää Ranskaan kello neljäkymmentäviisi tai viisikymmentä minuuttia yli kahden. Silloin eroan sinusta ja palaan takaisin.»

Ei saanut siis jäädä pois kello kahdentoista junalta, ja se olikin helppo toteuttaa, sillä tavallisesti olivat vapaaehtoiset vapaat kello yhdeltätoista.

Lopuksi nukahti Jean, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa. Ennen kello neljää aamulla hän jo meni sisään Pyhän Nikolain kasarmin portista.

Nauttimansa pieni lepo oli antanut entisen virkeyden hänen tahdolleen. Kuten useimmat tarmokkaat luonteet, oli Jeankin edeltäpäin levoton, mutta kun oli pakko toimia, silloin osasi hän jälleen täydelleen itseään hillitä. Hevosia suittaessa ja sitten ratsastusharjotuksissa ja muissa, joita kesti lähes kello yhteentoista, hän oli aivan tyyni. Hänen käytöksensäkin oli vähemmän välinpitämätöntä ja arkaa kuin eilen. Hänen saksilainen toverinsa huomasi sen ja sanoi: »Te näytte jo tottuneen, vai mitä?» Jean hymyili. Hän katseli nyt rakennuksia, upseereja ja sotamiehiä samalla tavalla ja samoin tuntein kuin vapautunut koulupoika katselee koulunsa seiniä, opettajia ja oppilaita. Hän tunsi olevansa jo kuin irti tästä yhteydestä; puoliksi huvitettuna ja uteliaana tarkasti hän tapahtumia ja ihmisiä, joita hän ei enää koskaan ollut näkevä.

Lähemmä yhtätoista huomasi hän vapaaherra von Farnowin, joka nuoruutta uhkuen, verrattomana sotilaallisessa jäykkyydessään ja itsensähillitsemis-taidossaan, saapui kasarmiin husaariparven etunenässä. Hevoset palasivat rintaa myöten loassa juostuaan monta tuntia pitkin Neudorfia; uupuneet miehet laahustivat eteenpäin, odottaen vain pysähtymiskäskyä sadatellakseen raskasta päivätyötään. Väsymätön Farnow ohjasi raudikkoaan pihan poikki yhtä huvitetun näköisenä, kuin olisi hän juuri saanut kutsun ajometsästykseen ja olisi lähdössä yhtymäpaikalle. Jean mietti: »Tuossa on sisareni tuleva puoliso. Emme enään tule tapaamaan toisiamme. Sodan sattuessa on hän viholliseni.» Hän näki edessään kuvan tulevasta, mahtavasta ratsuväenpäälliköstä, joka jalustinten varassa, suu ja sieramet levällään, huutaen ryntää pitkin pölyistä tasankoa. Farnow ei aavistanut antavansa moista ajanvietettä nuorelle vapaaehtoiselle, johon hän vain kerran pikaisesti loi siniset silmänsä. Hän poistui miestensä seuraamana pihan perälle. Kuului lyhyt, kimakka komennus, yhteensattuneiden aseiden kalsketta ja sitten ei enää muuta. Voimisteluharjoiusta, joka vei tavallista enemmän aikaa opettajan suuren innon vuoksi, kesti vielä puolen tuntia. Puoli kaksitoista kiipesi Jean levottomana, suurella kiireellä, hevossukijansa huoneeseen johtavia portaita, tietäen vaivoin ennättävänsä asemalle kello kahdentoista ja kymmenen junaan, kun joku komppanian miehistä huusi hänelle:

— Kello kaksitoista toisen skvadroonan kolmannen komppanian pukutarkastus! Kapteeni on käskenyt niin sanomaan. Teillä ei ole aikaa lähteä pois!

Jean kapusi yhä edelleen hetkeksikään panematta huomiota tähän esteeseen, joka viime tingassa nousi hänen tielleen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän lähtisi. Russ-Hersbachissa hän tapaisi Ulrich enonsa, joka vaunuineen odotti junan tuloa. Jeanilla oli vain yksi ajatus: lähteä ja juosta asemalle. Nopeasti sieppasi hän kaupunkipukunsa ja kiillotetut saappaansa, tuli alas pihalle, ja pistäytämällä vieraiden komppaniain vapaaehtoisten joukkoon, joilla ei ollut mitään syytä jäädä kasarmiin, hän pääsi helposti ulos portista.

Tultuaan muutaman metrin päähän vartiosta Balayeurs-kadulle, alkoi hän juosta. Kello hänen takanaan osotti seitsemäntoista vaille kaksitoista. Harpata nuo kolmesataa metriä, jotka hänet erottivat asunnostaan, nousta huoneeseensa ja vaihtaa sotilaspuku siviilivaatteisiin, eikö sekin jo vienyt liiaksi aikaa? Oliko mahdollista lähteä kello kaksitoista ja kymmenen? Sillä hänenhän piti kulkea koko kaupungin halki. Ja toiselta puolen olisi ollut hyvin varomatonta koettaa päästä rajan yli sotilaspuvussa. Jean mietti juostessaan, että hän voisi kantaa matkareppua ja muuttaa pukua vasta joko junassa tai Russ-Hersbachissa. Tullessaan käytävään hän huusi emäntää ja sanoi hengästyneenä:

— Minun täytyy hyvin kiireesti lähteä. Olkaa hyvä ja pysäyttäkää vaunut paikalle. Tulen alas takaisin.

Kolme minuuttia sen jälkeen oli hän pistänyt matkareppuun housut, takin ja lakin, jotka hän varovasti kyllä aamulla oli pannut valmiiksi vuoteelleen, ja hyppäsi vuokra-ajurin vaunuihin, antaen vain seuraavan osotteen: »Mésange-katu.» Mutta lähimmässä kulmassa hän nousi istuimelta ja käski:

— Ajuri, asemalle, ja aika kyytiä!

Hän saapui viime tingassa, osti piletin Russ-Hersbachiin ja astui kahden muun matkustajan kanssa ensi luokan vaunuihin. Hetkinen vielä, ja vaunut jysähtivät, liukuivat raidetta pitkin, tunkeutuivat tunneliin, joka läpäisee vallituksen, tulivat jälleen päivän valoon ja vierivät poikki Elsassin tasangon länttä kohden.

* * * * *

Juuri samaan aikaan toimitti kapteeni pihalla sotamiestarpeitten tarkastusta, ja huomattuaan toisen komppaniansa vapaaehtoisista, kysyi:

— Missä on toinen?

— En ole häntä nähnyt, herra kapteeni, vastasi Hamm.

Ja kääntyen Oberlén toverin, nuoren saksilaisen puoleen, hän sanoi:

— Tiedättekö te, missä hän on?

— Hän läksi harjotusten päätyttyä, herra aliupseeri, eikä ole vielä palannut.

— Tästä kerrasta, mutisi kapteeni, en rankaise; hän ei varmaankaan ymmärtänyt. Mutta huomauttakaa häntä minun puolestani, kun hän tulee, Hamm, älkääkä unohtako sitä.

Tapahtumasta ei siten ollut välittömiä seurauksia. Mutta kun miehet uudelleen kokoontuivat hevosia sukimaan, mikä tapahtui joka iltapäivä yhdestä kahteen, ei Jeanin poissaolo voinut jäädä huomaamatta. Pitkin tallien ulkoseiniä seisoi hevosia rautarenkaisiin kytkettyinä. Ratsumiehet käyttelivät sukaa, ja heidän joukossaan olivat eilen tulleet vapaaehtoiset oppimassa harjaamista toisen sukijansa johdolla. Kersantit valvoivat heitä velttoina, kun kolmannen komppanian aliupseeri tuli työhuoneestaan ja ohjasi kulkunsa pihan eteläpäähän, missä Oberlén olisi pitänyt olla. Paksuilla huulillaan hän pureskeli punaisia viiksiään. Katse lensi pitkin riviä.

— Oberlé ei siis ole tullut? alkoi hän.

Sama toveri vastasi:

— Hän juoksi kasarmista lähtiessään asunnolleen päin.

— Oliko hän ateriahuoneessa?

— Ei, hän ei syönyt aamiaista kanssamme.

— Hyvä, sanoi aliupseeri.

Hamm kääntyi nopeasti. Suu vääntyi irvistykseen, ja vaaleat silmät pyörivät, joka osotti, että asema oli hänen mielestään vakava. Se oli vakava Oberléhen, mutta vakava myös häneen itseensä nähden. Ei kapteenia eikä luutnanttia ollut tällä hetkellä kasarmissa. Jos sattumalta syntyisi joku juttu, ei kapteeni voisi olla sanomatta: »Miksi ette ilmottanut minulle?» Hamm asteli halki koko pihan, tuumien, mitä olisi tehtävä, ja muistellen isä Kammin, Obernain santarmipäällikön, puheita. Niinhän isä juuri sanasta sanaan lausui, kun Gottfried tässä kaksi viikkoa takaperin kävi Obernaissa: »Sinä saat rykmenttiisi herra Oberlén pojan. Pidä häntä silmällä! Ihmettelisinpä suuresti, joll'ei hän antaisi itsestään puheenainetta. Hän on iso-isänsä ilmikuva, hurjapää, joka inhoo saksalaisia ja kyllä hyvin kykenee kepposia tekemään!»

Mutta ensin täytyi tiedustella, ennenkuin rupeaisi kovin innokkaaksi. Se ei ollutkaan vaikeaa. Balayeurs-katu oli vastapäätä porttia. Hamm pyyhki sormensa päillä tomua sinisestä takistaan, kulki viistoon kasarmin porttia kohden ja läksi Jeanin emännän luo, suureen taloon vasemmalla, jossa oli vihreät akkunaluukut.

Vastaukseksi sai hän:

— Läksi ennen kahtatoista vaunuissa, matkalaukku kerällään.

— Minkä osotteen hän antoi?

— Mésange-katu.

— Eikö mitään numeroa?

— En ainakaan kuullut. En tiedä sitä.

Epäilys varmistui Hammin mielessä. Aliupseerin ei enää käynyt epäröiminen. Hän juoksi kapteenin luo, joka asui uudessa kaupunginosassa, aina Herderinkadun varrella.

Kapteeni ei ollut kotona.

Pettyneenä, kuumissaan matkasta, jonka oli tehnyt, palasi Hamm kasarmin kohdalle ja läksi suorinta tietä yliopiston puutarhani läpi; sillä hän tuumi, että siellä, aivan lähellä, Germanian taloryhmän takana, Grandidier-kadun varrella, asui luutnantti Farnow. Tämä ei kuulunut toiseen skvadroonaan. Mutta Hamm tiesi upseerin kihlauksesta. Siitä oli puhuttu aliupseerien kesken. Hän nousi säännöllisistä, ulkonevista kivilohkareista rakennetun komean talon ensi kerrokseen. Palvelija, jolta hän kysyi, vastasi:

— Herra luutnantti pukeutuu.

Luutnantti von Farnow pukeutui todellakin tehdäkseen muutamia vierailuja ja mennäkseen upseerien kasinoon. Housuissa ja paitahihasillaan hän seisoi kumartuneena vaatetuspöydän yli, johon kuului peili hiottuine reunoineen, ja pesi kasvojaan, ympärillään levällänsä kokonainen varasto harjoja sekä kynsien hoitoon kuuluvia tarpeita. Huone tuoksui hajuvedelle. Hän kääntyi majottajan puoleen, kasvot vedestä märkinä, ja sanoi, tarttuen pyyhinliinaan:

— Tekö, Hamm? Mitä tahdotte?

— Herra luutnantti, rohkenin tulla sisään, koska kapteeni ei ollut kotona, ja vapaaehtoinen Oberlé…

— Oberlé? Mitä hän on tehnyt? keskeytti Farnow hermostuneesti värähtäen.

— Häntä ei ole näkynyt sitten puolen kahdentoista.

Farnow, joka pyyhki kasvojaan, heitti liinan rajusti pöydälle ja lähestyi aliupseeria. Hänen mieleensä johtui rouva Oberlén pelko. Ja Hamm mietti: »Hänellä lienee sama ajatus kuin minulla.»

— Mitä! ei ole tullut? Kävittekö Balayeurs-kadulla?

— Kävin, herra luutnantti: hän oli lähtenyt talosta vaunuilla kymmentä vailla kaksitoista.

Nuori luutnantti tunsi kuoleman kylmyyttä sydämessään. Hetkiseksi hän sulki silmänsä ja teki rajun ponnistuksen pysyäkseen näennäisesti lujana, ja se onnistui. Hän oli kalpea, mutta ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt, kun hän sanoi:

— Ette voi muuta tehdä, Hamm, kuin ilmottaa päälliköllenne. Hän pitää tutkistelun… ja tekee… mitä on säädetty sellaisissa tapauksissa.

Farnowilla oli vielä voimaa katseellaan hakea neuvoa saksilaiselta, kukkaselliselta pöytäkellolta, joka koristi hänen kirjotuspulpettiaan, ja lisätä:

— Kello on neljänneksen yli yhden. Kiiruhtakaa! Aliupseeri kumarsi ja vetäysi pois.

Upseeri juoksi kohta viereiseen työhuoneeseensa ja pyysi saada puheluyhteyttä Strassburgin aseman päällysmiesten kanssa. Kymmenen minuuttia myöhemmin kutsui puhelimen soitto häntä vuorostaan, ja hän sai tietää, että eräs vapaaehtoinen yhdeksännestä husaarirykmentistä, joka sotilaspuvussa oli viime hetkellä saapunut matkalaukkuineen, oli ostanut ensi luokan piletin Russ-Hersbachin asemalle.

— Ei, se on mahdotonta! huudahti Farnow, vaipuen työhuoneen sohvalle. Se on erehdys… Russ-Hersbach on milt'ei rajalla, eikä Jean saata karata, koska hän rakastaa… Hän on Alsheimissa… Ainakin on hän tahtonut nähdä Odilea… Siitäpä otan selon!

Hän löi nyrkillään mahonkiseen kirjotuspöytäänsä. — Herman!

Palvelija, pitkä, tyyni saksalainen, raotti ovea.

— Valjasta hevoseni ja omasi! Heti!

Farnow oli nopeasti valmis. Hän meni alas, tapasi molemmat hevoset kadulla, ratsasti halki Strassburgin, ja niin pian kuin oli päässyt vallituksen tuolle puolen, hän ajoi täyttä laukkaa tietä pitkin.

Sitä mukaa kuin hän lähestyi Alsheimia, valtasi ajatus Jeanin mahdollisesta karkaamisesta yhä enemmän hänen mielensä. Hän muisti pienimpiä yksityiskohtia myöten keskustelunsa rouva Oberlén kanssa, ja lisäksi tuli muita syitä uskoa onnettomuutta, jota vastaan hänen voimakas tahtonsa vaivalloisesti taisteli: »Hän käsittää niin vähän Saksaa! Siitä hän kerskaili salaneuvos Brausigin luona… Ja sitten epäsopuinen perhe ja minun kihlaukseni, joka on enentänyt säröisyyttä… Mutta onhan hänkin kihloissa tai jotain sinne päin… Hänenlaisilleenhan ranskalaisille luonteille pitäisi rakkauden olla hallitseva voima… Ei!… Minä olen tapaava hänet tuolla… tai saan hänestä tietää…

Oli kuuma pitkällä, varjottomalla tiellä, joka kuin aukikivertyvä pölynauha siirtyi kylästä toiseen pitkin tasankoa, mistä elo oli korjattu. Taivas vainioiden yllä oli samea ja vaskenvärinen; taivaanrannalla, Vogeesien takaa, näkyi säteileviä, liikkumattomia pilvihuippuja. Hikiset hevoset kulkivat yhä täyttä laukkaa. Lapset sänkipelloilla, yksinäisten pähkinäpuiden juurella, nostivat pähkinäsalkojaan ja laulelivat ratsastajain ohimennessä.

Herman tuumi: »Onkohan herra luutnantti menettänyt järkensä? Hänhän kulkee yhä kiivaammin!»

Farnowin tuska yltyi sitä mukaa kuin hän lähestyi: »Jos en tapaakaan häntä?… Jos hän todella olisi…»

Obernai jäi oikealle. Poikkitie osotti Alsheimin suuntaa. Pian tuli Oberlén talon sininen katto yhä selvemmästi näkyviin vihreyden keskestä. »Lucienne! Lucienne! Lucienne!»

* * * * *

Syyspäivän raju-ilmaa ennustavan kuumuuden uuvuttamassa talossa katkaisee vain yksi aina heikko, yksitoikkoinen ääni hiljaisuuden. Se on rouva Monique Oberlén ääni. Istuen iso-isän nojatuolin vieressä, huoneessa, jota sairas ei enää milloinkaan jätä, hän lukee ääneen »Journal d'Alsace» lehteä. Sillä kirjeentuoja on juuri jakanut iltapostin. Sanojen hyminä, joka muistuttaa rukousnauhan tahdikasta lukemista, kuuluu avonaisesta ikkunasta. Biljaardisalissa, sen huoneen alla, joka aina oli Jeanilla, istuu Joseph Oberlé puoliunessa ikkunaverhojen varjossa, polvellaan muutamia kirjeitä ja numero »Strassburger Postia.» Huoneen perällä, varjossa hänkin, Lucienne kirjoitelee, kumartuneena pienen kirjotuspöydän yli, joka on Ludvig XVI:nnen tyyliin.

— Herra! Herra Oberlé!

Tehtailija hypähti pystyyn, reippaasti oikaisten itseään, aukaisi oven raolleen ja tapasi eteisessä portinvartijan, joka tuli juosten.

— Miksi kutsutte minua? Tiedättehän, etten tahdo…

Hän puhui hetken miehen kanssa ja palasi, kasvot loistaen.

— Lucienne kulta, herra von Farnow odottaa sinua puiston portilla.

Tyttö oli jo noussut aivan punaisena.

— Hänkö? Miksi ei hän tule sisään?

— Hän näyttää olevan ratsain… Hänen on kiire… Ehk'ei hän myöskään uskalla… Mene hakemaan häntä minun puolestani, rakkahani, ja tuo hänet tänne… Sano hänelle, ett'ei nyt tule mitään häväistystä tapahtumaan: minä otan huolekseni estää kaikki enemmät kohtaukset.

Kiertämistä osuttavalla kädenliikkeellä hän merkitsi mieluummin sulkevansa ovet tuolla yläkerrassa, josta kuului sanomalehden yksitoikkoista lukemista.

Tyttö katseli itseään peilissä ja korjasi tukkaansa. Isä toisti:

— Mene, armas, sinua hän kysyy. Jollette kohta palaa, tulen teitä etsimään.

Lucienne lähti hyvästellen. Kaksi astuinta kerrallaan hän laskeutui alas portaita. Onnellisena, hiukan levottomana, hän kulki nopeasti pitkin käytävää, puoliavoimin huulin, silmät Farnowia etsien.

Vasta käytävän päässä, juuri kääntyessään portinvartijan majalle päin, näki hän tiellä kaksi hiestä höyryävää hevosta, joita palvelija piteli suitsista. Miltei samalla tuli upseeri esiin muurin takaa ja lähestyi.

Hyvä Jumala! kuinka punainen hän on tänään, tuo kalpea Farnow! Miten miettivän näköinen! Miten kiire hänellä on! Mutta se ei ole ilon kiirettä, sillähän ei vastaa Luciennelle, joka tulee puolijuosten ja koettaa hymyillä!

— Hyvää päivää, Wilhelm! Mikä hauska yllätys!

Mies ottaa lakin päästään ja tarttuu ojennettuun käteen; mutta sen sijaan, että hän sitä suutelisi, sen sijaan, että antaisi ankaran katseensa, jossa nyt kuume palaa, ihailla, niinkuin vaan hän osaa, sen sijaan vetää hän Luciennea läheisille lautatarhoille päin. Luciennen terävät huulet hymyilevät itsepintaisesti: ne ovat urheat; ne eivät hämmenny, vaikka tuska jo puristaa sydäntä.

— Aiotteko ryöstää minut? Ken on tämä sivistymätön ystävä, joka ei edes tervehdi? Te, joka olette muutoin niin kohtelias…

— Tulkaa… Kas tässä ei kukaan meitä näe…

He ovat milt'ei lautatarhan kohdalla, jonkunlaisessa piilopaikassa kolmen erikokoisen lankkuröykkiön välillä. Farnow laskee irti Luciennen käden.

— Onko Jean täällä? Kuulkaa tarkoin: onko hän Alsheimissa?

Farnowin silmissä kuvastui vastausta odottavaa tuskaa ja nuorta voimaa, joka tahtoi hallita onnettomuutta.

— Ei tietystikään, sanoi Lucienne yksinkertaisesti.

— Te odotatte häntä ainakin?

— Emme sitäkään.

— Silloin olemme hukassa, neiti! Hukassa!

— Neiti?

— Niin, sillä joll'ei hän ole täällä, on hän karannut.

— Ah!

Nuori tyttö heittäysi taaksepäin aivan kuin kaatumaisillaan ja nojautui lankkuihin, kädet levällään, katse synkkänä.

— Karannutko?… Hukassa?… Tehän tapatte minut moisilla puheilla. —
Jeanistako todella on kysymys?… Oletteko varma?…

— Niin olen varma siitä, koska hän ei ole täällä… Hän on ostanut piletin Russ-Hersbachiin, ymmärrättekö, Russ-Hersbachiin… Hän on kai jo mennyt rajan yli… Tietäkää, että hän jätti Strassburgin enemmän kuin kolme tuntia sitten…

Hän naurahti tuskasta ja vihasta.

— Ettekö sitten muista? Hänhän lupasi äidillenne mennä kasarmiin. Hän tulikin sinne todella. Mutta lupauksen aika on tänään lopussa. Ja hän on karannut… Ja nyt…

— Niin, mitä nyt?

Lucienne ei pyytänyt lisätodistuksia. Hän uskoi jo. Rinta aaltoili. Kädet päästivät irti lankuista, joihin hän oli tarttunut, ja painuivat rukoilevina ristiin. Hänen täytyi uudistaa kysymyksensä Farnowille, jonka tuska teki liikkumattomaksi.

— Mitä aiotte tehdä, Wilhelm?

Farnow pölyisessä puvussaan seisoi suorana tytön edessä, vääntynein kasvoin. Heikolla äänellä hän vastasi:

— Jättää teidät!…

— Jättääkö minut, koska veljeni on karannut?

— Niin.

— Mutta, sehän on järjetöntä!

Velvollisuuteni sotilaana vaatii sen. Ette siis rakastakaan minua?

Oi, tokko teitä rakastan!… Mutta kunniani ei salli minun naida teitä… En voi olla karkurin lanko, minä upseeri, minä Farnow!

— Luopukaa sitten upseeriudestanne ja rakastakaa yhä minua! huudahti Lucienne, kohottaen kätensä tuota liikkumatonta sinistä patsasta kohden. Wilhelm, oikea kunniantunto käskee rakastamaan Lucienne Oberléta eikä jättämään häntä, ei rikkomaan annettua sanaa… Antakaa veljeni olla; tehköön hän, mitä tahtoo, mutta älkää murtako meidän molempain elämänonnea!

Farnow sai tuskin sanoja suustaan. Hän oli hetken ääneti. Kaulalihakset paisuivat, kun hän tahdon ponnistuksella lausui:

— Se on hyvin ikävää. Teidän täytyy saada tietää koko totuus: minun täytyy antaa hänet ilmi.

— Ilmiantaa Jean! Sitä ette tee! huusi Lucienne, tehden peräyttävän liikkeen. Kiellän sen!

— Teen sen aivan heti. Sotilaslaki pakottaa minut siihen.

— Se ei ole totta. Niin julma se ei ole!

— Saattepahan kuulla… Herman!

Mies ilmestyi käytävän suulle, kymmenen askelen päähän Farnowista ja
Luciennesta, tyrmistyneenä ja kasvot vielä kovasta ajosta paisuksissa.

— Kuule tarkoin. Muistuttele mieleesi ohjesäännön pykälät. Mitä siinä määrätään, kun jollakin on tietoa karkaamis-aikeista?

Sotamies tuumi hetken ja luki ulkoa:

»Sitä, jolla on luotettava tieto karkaamis-aikeista silloin, kun vielä on aikaa sitä estää, eikä ilmota siitä päälliköilleen, rangaistaan jopa kymmenen kuukauden, sodan aikana jopa kolmen vuoden vankeudella.»

— Nopeaan ratsaille! sanoi Farnow. Me lähdemme!

Ja kääntyen jälleen hän lausui:

— Hyvästi, Lucienne!

Tyttö juoksi hänen luokseen; hän tarttui miestä käsivarteen:

— Ei, ei, hän huusi, te ette lähde! Minä en tahdo!

Farnow katseli hetken kyyneleisiin kasvoihin, joilla kuvastui kiihkeä rakkaus ja tuska. Tyttö toisti:

— En tahdo sitä, kuuletko?

Silloin sulki Farnow hänet syliinsä, nosti hänet maasta, puristi rintaansa vasten ja suuteli intohimoisesti noita silmiä, joita hän ei enää koskaan tahtonut nähdä. Tuosta epätoivoisen rajusta suudelmasta Lucienne ymmärsi, että se oli hyvästijättö.

Farnow työnsi hänet äkkiä luotaan, ennätti portille, hyppäsi satulaan ja läksi täyttä laukkaa Obernaihen päin.

XVI.

MINIÈRES'IN METSÄSSÄ.

Yö oli tulossa. Jean ei ollut vielä jättänyt Saksan-puoleisia metsiä. Väsymyksen voivuttamana hän nukkui kuusenneulaisella sammalella, ja Ulrich herra valvoi, äsken vältetystä vaarasta yhä kiihdyksissään, ja tarkkasi, tokko uutta mahdollisesti olisi tarjona. Miehet olivat anastaneet matalamman puolen ahtaasta alasta, jonka puunhakkaajat olivat jättäneet kahden risuläjän välille. Kuusikkoa oli käyty karsimassa. Karsituista oksista oli kyhätty kaksi vallia, joiden sivuilla ja reunoissa havut vielä vihreinä ja nesteittensä elvyttäminä törröttivät, tehden teräväkulmaisen turvapaikan vallien keskessä sitäkin varmemmaksi. Ylt'ympärillä avasivat vuoriston vaaruvat metsät laajan helmansa myrskytuulen puhallella. Muuta ääntä ei tänne ylös kuulunutkaan.

Noin kaksi tuntia oli kulunut siitä, kun Ulrich herran täytyi sisarenpoikineen etsiä täältä suojaa.

Junan saavuttua Russ-Hersbachin asemalle oli Ulrich herra heti oivaltanut ja sanonutkin, että Jeanin oli myöhäistä riisua sotilaspukuaan. Tuo pieni seikka olisi nostanut liiaksi huomiota tässä rajaseudussa, jossa on näkyviä ja näkymättömiä silmiä kaikkialla, seudussa, missä kivet kuuntelevat, kuuset katselevat. Sadatellen oli hän heittänyt matkarepun niiden vuokravaunujen ajajalle, jotka kolme päivää sitten oli tilattu Schirmeckistä.

— Hyödytöntä lastia! oli hän murissut. Onneksi se ei paina paljoa.
Antakaa mennä hyvää vauhtia, ajuri!

Hevoset olivat lähteneet juoksemaan tietä kyläpahasen läpi, saavuttaneet Schirmeckin kaupungin ja jättäneet päälaakson kulkeakseen oikealle päin kapean, mutkaisen notkon kautta Grand-Fontaineen. Ei ollut merkkiäkään erikoisesta epäluulosta; mutta heidän tuuletellulle huvimatkalleen karttui yhä lisään silminnäkijöitä. Ja se se oli arveluttavaa. Vaikka Jean nojasi ajurin istuinta vasten ja kätkeytyi suurimmaksi osaksi vaunu-ikkunan verhojen sekä sen peitteen suojiin, minkä Ulrich herra oli heittänyt sisarenpoikansa ylen heleän tunika-takin ylitse, niin varmaan nuo kaksi Schirmeckin kaduilla vastaantullutta santarmia, työmiehet kivilouhoksella, jonka ohi tie kulkee kaupungista lähdettyä, sekä tullimies, joka oli istunut vasemmalla Grand-Fontainen ensimmäisestä sillasta puiden varjossa piippuaan poltellen ja vallan rauhallisesti jääden tupakoimistaan jatkamaan, varmaan olivat he tunteneet 9:nnen husaarirykmentin puvun. Jokainen hetki varmisti Ulrich herrassa hänen ajatustaan:» Hälyytys pannaan toimeen. Ehkä se jo onkin nostettu, ja joku hallituksen lukemattomista kätyreistä lähtee liikkeelle meitä tiedustamaan ja antaa ajaa meitä takaa, sanomme mitä sanomme.» Hän ei kertonut pelkojaan Jeanille, joka oli eilisestä muuttunut aivan kuin toiseksi ihmiseksi: seikkailutunnelma innostutti häntä.

Vaunut vierivät nopeasti virran reunaa huolimatta ylämäestä ja kivisestä tiestä ja joutuivat Grand-Fontainen talojen välille. Edempänä kohosivat Donanin sametinhienot, kullankellervät tammistot, joiden ylitse kuusien latvat ylenivät. Neljännestä yli kahden pysähtyivät hevoset keskelle kylää jonkunlaiselle alavalle paikalle, missä suureen kivialtaaseen virtasi vettä lähteestä. Siinä olivat matkustajat astuneet vaunuista, sillä tie ei ollut enää ajokelpoinen.

— Menkää odottamaan meitä Rémy Naegerin majataloon, oli Ulrich herra
sanonut. Me lähdemme kävelymatkallemme ja tunnin päästä palaamme…
Antakaa hevosille kaksinverroin kauroja ja juokaa itse pullollinen
Molsheimin viiniä minun kustannuksellani.

Heti suuntasivat Ulrich herra ja Jean kulkunsa suoraan vasemmalle. Dononiin johtava polku jäi oikealle, ja he lähtivät suoraan vasemmalle, kapeaa tietä, joka kulkee talojen, puutarhain ja pensasaitain välitse, yhdistäen Grand-Fontainen ja ylälaakson viimeisen, Minières nimisen kylän.

Tuskin olivat he astuneet pari sataa metriä, kun huomasivat Mathiskopfin metsänvartijan tulossa heitä kohden. Mies oli puettu tyroolilaishattuun ja vihertäviin, kuusennaavan värisiin polvihousuihin ja laskeusi talostaan ylhäältä Minières'istä alas polulle, jota myöten hänen ehdottomasti täytyi tulla molempia matkamiehiä vastaan.

Ulrich herra pelästyi.

— Jean, sanoi hän, tuolla on eräs, jonka mieluummin tapaan hiukkasta myöhemmin. Menkäämme metsän kautta.

Metsä oli vasemmalla: Mathiskopfin kuusikot ja kauempana Corbeillen metsäiset rinteet, jotka yhä ylenevät, ja siellä ei suojapaikoista puutetta ollut.

Jean ja hänen enonsa harppasivat pensasaidan yli, sitten muutamia metrejä niittyä, ja niin he pääsivät kuusten varjoon.

Olikin jo aika. Strassburgin sotilasviranomaiset olivat jo nostaneet hälinän; puhelimella annettiin sekä Grand-Fontainen että muille seudun tulliasemille käsky estää vapaaehtoisen Oberlén pakoa. Metsänvartija, joka ei ollut saanut mitään ilmotusta, ei enää tullut näkyviin, mutta Jean ja Ulrich herra — jälkimäinen vanhojen, Jena-muistoisten silmälasiensa avulla — huomasivat äkkiä levotonta liikettä. Rauhalliseen laaksoon ilmestyi pian tullimiehiä ja santarmeja. Hekin painuivat Mathiskopfin metsään.

Ja pako alkoi.

Ulrich herraa ja Jeania ei saatu kiinni, mutta heidät nähtiin. Heitä ajettiin tunnin aikaa metsiköstä metsikköön ja estettiin pääsemästä rajalle, sillä sinne tullakseen olisi heidän täytynyt kulkea avonaisen laaksonpohjukan poikitse. Ulrich herran keksintö kavuta ylös toiselle puukasoista ja vierittää itsensä Jeanin kerällä koloon, joka oli jätetty kasattujen risujen välille, oli pelastanut pakolaiset. Jonkun aikaa kuljeksittuaan kuusikossa, olivat santarmit poistuneet Glacimontiin päin.

Jean oli nukahtanut, ja yö laskeusi. Tuuli keräsi pilviä ja kiiruhti pimeän tuloa. Korppiparvi lensi, hiipaisten puiden latvoja. Siipien suhina herätti Ulrich herran unelmistaan, joihin hän oli vaipunut katsellessansa sisarenpoikaansa, joka siinä loikoi elsassilaisella maalla saksalaisen ratsumiehen puvussa. Hän nousi ja kiipesi varovasti vihreän risuvallin harjalle.

— No, Ulrich eno, kysyi Jean heräten, mitä näette?

— Ei ainoatakaan santarmilakkia, ei yhtäkään tullimiehen myssyä, suhahti Ulrich herra kumartuen. Luulen päässeeni heidän juonensa perille. Mutta ei heihin koskaan ole luottamista.

— Entä Minières'in laakso?

— Autio näöltään, ystäväni. Ei ketään kummallakaan tiellä, ei liioin niityillä kylän ympärillä. Metsänvartijakin on varmaan mennyt kotiin aterialle, sillä savu nousee hänen talonsa piipusta… Onko sinulla rohkeutta, lapseni?

— Jos he ajavat meitä takaa, niin saattepa nähdä!

— Sitä he eivät tee. Mutta hetki on käsissä, lapseni…

Pienen väliajan kuluttua, jolloin oli kuuntelevinaan, hän lisäsi:

— Kapua tänne, jotta saamme tehdä sotasuunnitelmamme.

Kun Jeanin pää oli Ulrich enon olan tasalla, siirsi tämä risuja syrjään ja länteen päin kääntyneenä virkkoi:

— Näetkö tuolla alhaalla Minières'in kylän?

— Näen.

— Yöstä ja sumusta huolimatta voit arvata, että sen toisella puolen vuoristo kasvaa osaksi kuusia, osaksi tammia.

— Kyllä.

— Me kuljemme puoliympyrässä välttääksemme Minières'in puutarhoja ja niittyjä, ja kun olemme tuolla alhaalla, juuri tässä vastapäätä, ei sinulla ole kahdenkaan sadan metrin matkaa, niin jo olet Ranskassa.

Jean ei vastannut.

— Se on paikka, josta olen ottanut selkoa sinua varten. Pane nyt tarkoin mieleesi: tuolla alhaalla, Raon-sur-Plainen ympärillä, ovat saksalaiset pidättäneet itselleen kaikki metsät ja jättäneet ranskalaisille avonaiset maat. Juuri edessämme, vastakkaisella rinteellä, on suuri ranskalainen niittyalue… Olenpa nähnyt siellä entisen, autioksi jätetyn arentitalonkin… jotain sellaista se lienee ollut ennen sotaa, luulen ma… Minä kuljen siis edellä…

— Ei toki, minäpä!

— Usko minua, lapsi, takana on vaara yhtä suuri. Ja minun täytyy olla oppaanasi… Minä siis kuljen edellä; me vältämme polkuja, ja minä johdan sinut varovasti paikalle, missä sinun on muistettava vain yksi asia: lähteä juoksuun, kulkea tien poikki ja sitten muutamia metrejä viidakkoa, suoraan eteenpäin! Toisella puolen viidakkoa on maa ranskalaista…

Ulrich herra syleili Jeania pimeässä. Hän ei halunnut pidentää jäähyväisiä, peläten itse heltyvänsä, nyt juuri kun täydellinen itsensä hallitseminen oli tarpeen.

— Tule! hän sanoi.

He hiipivät suurten kuusten verhoon, joiden alue alkoi siinä aivan lähellä. Jean ja hänen enonsa törmäsivät usein esteisiin, joita rinteellä törrötti: lohkeilleisiin, sammaltuneisiin kiviin, murtuneisiin, lahoihin puunrunkoihin ja oksiin, jotka ojentuivat pimeässä kuin kynnet. Joka hetki pysähtyi Ulrich herra kuuntelemaan. Tavan takaa hän myös kääntyi ja näki silloin aina Jeanin korkean varjokuvan, vaikk'ei enää erottanutkaan hänen kasvojaan. Joskus virkkoi Jean:

— Eno, he menettävät pelin!

— Vaiti, Jean! Emme vielä ole pelastuneet.

Kumppanukset laskeutuivat kierrellen aina Minières'in niittyjen laitaan ja nousivat taas ylöspäin Vogeesien viimeiselle syrjäharjanteelle, mutta pysytellen puitten suojassa.

Ennätettyään huipulle pysähtyi Ulrich herra ja hengitti keuhkoihinsa tuulta, joka puhalsi vastaan vahvemmasti, koska puut täällä olivat nuorempia. Ja huolimatta vaarasta, jonka puhuminen saattoi tuottaa, hän kuiskasi:

— Tunnetko Ranskan peltojen tuoksun?

Heidän edessään levisi tasanko, vaikk'ei sitä näkynyt. Ei erottanut muuta kuin sumujoukkoja, toisia liikkumattomia: rinnemetsät, sekä yläpuolella toisia nopealiikkeisiä: pilvet.

Ulrich herra alkoi laskeutua entistä varovammin, tarkkaan kuunnellen. Huuhkaja pyrähti lentoon. Oli kuljettava kolmisenkymmentä askelta pahassa pensaikossa, johon vaatteet takertuivat. Ja äkkiä huusi joku edempänä metsikössä:

— Seis!

Ulrich herra notkistui, laski kätensä Jeanin olalle ja sanoi nopeasti:

— Pysy alallasi! Minä lähden houkuttelemaan heitä Miniéres'iin päin. Kun he ovat lähteneet jälkeeni, sinä nouset, harppaat tien poikki ja sitten viidakon läpi. Juokse suoraan eteenpäin!

Hän nousi, astui muutaman askelen varovasti ja lähti sitten aika kyytiä metsän kautta.

Ääni, joka oli tullut lähemmäksi, huusi uudelleen ja kaksi kertaa peräkkäin: Seis! Seis!

Laukaus välähti pimeässä. Kun sen ääni oli vaiennut metsässä, kuultiin
Ulrich herran jo etäältä vastaavan:

— Ohi!

Samassa syöksyi Jean Oberlé rajaa kohti. Pää kumarassa, ympärilleen katsomatta, kyynäspäät ilmassa, hän juoksi kaikin voimin oksain lyödessä rintaa vasten. Hänen täytyi mennä aivan läheltä väijyvää miestä. Lehdet liikahtivat. Kuului vihellys. Jean kiiruhti juoksuaan. Äkkiarvaamatta tuli hän näkyviin tiellä. Heti välähti toinen pyssynlaukaus. Jean vierähti viidakon laitaan. Samassa nousi huutoja:

— Tuolla! Tuolla! Tulkaa!

Jean nousi nopeasti. Hän luuli kompastuneensa raiteeseen. Hän hyppäsi viidakkoon. Mutta jalat tuskin kannattivat. Yhä enenevällä tuskalla hän tunsi vastustamatonta voimattomuutta. Takaa-ajajain huudot kuuluivat hänen selkänsä takaa. Oksat kääntyilivät. Viimein oli hänestä tuntuvinaan, kuin olisi tullut valoisaa, kylmä tuuli puhaltanut vastaan, vapaa lakeus auennut eteen, ja hän ei nähnyt enää mitään…

* * * * *

Myöhään yöllä hän herää tainnoksista. Myrsky puistattelee metsää. Hän makaa autioksi jätetyssä talossa, kaiuttomassa huoneessa, jota pieni lyhty valaisee. Vihreät oksat ovat hänen vuoteenaan. Joku mies seisoo kumartuneena hänen ylitseen. Jean katselee häntä. Hän tuntee ranskalaisen tullimiehen. Ensimmäinen kauhun tunne katoaa. Kasvot ovat miellyttävät.

— Ampuivatko he useampia laukauksia? Jean kysyy.

Mies vastaa:

— Ei, ei useampia.

— Sitä parempi. Ulrich eno on siis pelastunut. Hän seurasi minua rajalle asti. Kuten näette, olin rykmentissä… tulen tänne sotilaaksi…

Hän huomaa, että takkinsa on riisuttu ja paidalla on verta… Hänen on vaikea hengittää.

— Mikä minun on?

Tullimiestä, jolla on pitkät, kierretyt viikset, itkettäisi, joll'ei hän häpeisi kyyneleitään. Hän vastaa:

— Luoti on lävistänyt olkapään, ystäväni. Kyllä se paranee… Onneksi
olimme juuri kierrostamme tekemässä, kun te kaaduitte niityllä.
Toverini on mennyt hakemaan lääkäriä. Aamuhämärissä he ovat täällä…
Älkää olko huolissanne. Ken olette?

Puoli-unessa vastaa Jean:

— Elsass…

Hän saattaa tuskin puhua. Rankkasade on alkanut. Se piiskaa kattoja, ovilautoja, lehtiä, kallioita ja koko metsää talon ympärillä. Latvat vääntyvät ja taipuvat, kuin hiuksimaiset levät meren aallokossa. Ääretön, miljoonain äänten yhteishumina kohoaa ylöspäin Vogeeseja pitkin ja kajahtaa yössä. Haavotettu kuuntelee. Mitä kertoo se hänelle? Hän on niin heikko. Hän hymyilee.

— Ranskan laulu! hän kuiskaa.

Ja silmät suljettuina hän vaipuu takaisin vuoteelle, päivänkoittoa odottaen.