The Project Gutenberg eBook of Kansanmies, by Alexandre Dumas

     I. Kansanmiehen viha
    II. Markiisi de Bouillé
   III. Lähtö
    IV. Tuskien tie
     V. Toivonkipinä, joka sammuu heti
    VI. Uudet vartijat
   VII. Charnyn suru
  VIII. Barnave kunnostautuu
    IX. Golgata
     X. Kalkki
    XI. Keihäänpisto
   XII. Date Lilia
  XIII. Vähän varjoa auringon jälkeen
   XIV. Ensimmäiset tasavaltalaiset
    XV. Tuileriein keskikerros
   XVI. Heinäkuun 15 päivä
  XVII. Saavumme lopultakin rouva Rolandin jäljentämään vastalauseeseen
XVIII. Anomus
   XIX. Punainen lippu
    XX. Verilöylyn jälkeen
   XXI. Ei enää valtiasta! Ei enää valtiatarta!
  XXII. Barnaven jäähyväiset
XXIII. Taistelutanner
  XXIV. Gros-Cailloun sairaala
   XXV. Catherine
  XXVI. Tytär ja isä
XXVII. Tytär ja äiti
XXVIII. Apotti Fortier panee täytäntöön uhkauksensa
  XXIX. Apotti Fortier huomaa, ettei annettua lupausta ole niin
        helppo pitää kuin luulee

Nämä kaksi miestä seisoivat vastakkain ja silmäilivät toisiaan, mutta aatelismiehen katse ei saanut kansanmiehen katsetta vaipumaan. [Romaani on suoranaista jatkoa Pakiolaiskuninkaallle]

»Herra kreivi on suonut minulle kunnian saada kuulla, että teillä oli minulle jotakin asiaa. Odotan teidän puhuvan.»

»Billot», kysyi Charny, »mistä johtuu, että tapaan teidät täällä koston tehtävissä? Luulin teitä ystäväksemme, meidän aatelisten ystäväksi, ja sen lisäksi kuninkaan rehdiksi, uskolliseksi alamaiseksi.»

»Olen ollut, herra kreivi, rehti ja uskollinen alamainen, olen ollut, en teidän ystävänne, sillä sellaista kunniaa ei ole suotu minunlaiselleni maanviljelijä-pahaiselle, vaan olen ollut teidän nöyrä palvelijanne.»

»Miksi haluatte ymmärtää minua, herra kreivi? Kysynkö minä teiltä, miksi olette uskollinen kuninkaalle, miksi kuningattaren uhrautuva palvelija? En kysy, sillä oivallan, että teillä on syyt toimia siten ja että, rehellinen ja järkevä mies kun olette, tekojenne perustelut ovat niinikään rehelliset tai ainakin omantuntonne mukaiset. Yhteiskunnallisesti en ole niin korkealla kuin te, herra kreivi, eikä minulla ole teidän laajaa tietomääräänne, mutta te tunnette minut tai olette tuntenut minut rehelliseksi ja järkeväksi mieheksi. Voitte siis otaksua, että minulla on, kuten teilläkin, omat perusteeni, elleivät hyvät, niin toki omantuntoni mukaiset.»

»Billot», sanoi Charny, joka ei voinut aavistaakaan, mistä syystä tilanhoitaja vihasi aatelistoa tai kuninkuutta, »olen tuntenut teidät, ja joku aika sitten te olitte vallan toisenlainen kuin tänään».

»Oh, niinpä tietenkin, en sitä kielläkään», vastasi Billot katkerasti hymyillen, »niin, olette nähnyt minut vallan toisenlaisena kuin mikä nykyisin olen. Kerron teille, mikä minä olin, herra kreivi. Olin todellinen isänmaanystävä, uhrauduin kahdelle ihmiselle ja yhdelle asialle. Nämä kaksi ihmistä olivat kuningas ja herra Gilbert ja se asia oli minun kotimaani. Yhtenä päivänä kuninkaan poliisit — ja minä tunnustan», lisäsi tilanhoitaja päätänsä ravistaen, »että silloin meidän välimme alkoivat rikkoontua — yhtenä päivänä kuninkaan poliisit tulivat minun luokseni ja puolittain väkivallalla, osittain yllättämällä ryöstivät minulta erään lippaan, kallisarvoisen sijoituksen, jonka herra Gilbert oli uskonut huostaani. Päästyäni heti vapaaksi riensin Pariisiin. Saavuin sinne heinäkuun kolmannentoista päivän illalla. Jouduin keskelle Orleansin herttuan ja ministeri Neckerin patsaskuvien mellakkaa. Kaduilla kannettiin naiden rintakuvia ja huudettiin: 'Eläköön Orleansin herttua, eläköön Necker!' Siitä ei olisi pitänyt koitua pahaa haittaa kuninkaalle, mutta sittenkin kuninkaan sotamiehet ampuivat meihin. Minä näin poloisten maanmiehieni, jotka eivät olleet tehneet muuta rikosta kuin huutaneet eläköötä kahden miehen kunniaksi, joita he varmaankaan eivät edes tunteneet, näin heidän kaatuvan lähelläni, kellä pää sapelin iskun ruhjomana, kellä rinta luodin lävistämänä. Minä näin Lambesogin ruhtinaan karkoittavan Tuileriein alueella vaimoja ynnä lapsia, jotka eivät olleet huutaneet ensinkään, ja tallaavan ratsunsa kavioihin seitsenkymmenvuotiaita vanhuksia. Se näky oli omiaan yhä pahemmin rikkomaan minun ja kuninkaan välit. Seuraavana päivänä käväisin pikku Sebastianin täysihoitola-opistossa ja poika-poloinen kertoi, että hänen isänsä oli vankina Bastiljissa kuninkaan määräyksestä, jonka oli hankkinut joku hovinainen, ja minä jatkoin omia mietteitäni, että kuninkaalla, jota yleisesti väitettiin hyväksi, oli hyvien hetkiensä ohella erehdyksen, tietämättömyyden tai unohduksen hetkiä, ja korjatakseni omalta osaltani yhden niistä virheistä, jotka kuningas oli tehnyt jonakuna unohduksen, tietämättömyyden tai erehdyksen hetkenä, minä otin kaikella voimallani osaa Bastiljin valtaukseen. Me valtasimme sen — se ei ollut helppo tehtävä: kuninkaan sotamiehet ampuivat meihin ja surmasivat arviolta kaksisataa meikäläistä. Siitä tuli minulle uusi tilaisuus olla eri mieltä kuin muut kuninkaan paljon puhutusta hyvyydestä. Mutta Bastilji vallattiin. Eräästä sen kopista löysin herra Gilbertin. Hänen takiaan olin vaarantanut henkeni parikymmentä kertaa, ja ilo siitä, että olin hänet löytänyt, sai minut unohtamaan monen monta seikkaa. Ensi töikseen herra Gilbert muuten sanoi, että kuningas oli hyvä, ettei tämä tiennyt monestakaan hänen nimessään tehdystä häpeällisestä teosta ja ettei häntä, vaan hänen ministerejään oli moitittava. Ja koska herra Gilbertin sana siihen aikaan oli minulle kuin pyhä sana, minä uskoin herra Gilbertiä, ja todettuani, että Bastilji oli vallattu, herra Gilbert vapaa, Pitou ja minä terveinä ja ehjinä, minä unohdin Saint-Honoré-kadun ammuskelut, Tuileriein rynnäköt, ne sataviisikymmentä tai kaksisataa lähimmäistäni, jotka Saksenin marskin huilunen oli surmannut, herra Gilbertin vankeuden, jonka oli aiheuttanut jonkun hovinaisen yksinkertainen pyyntö… Mutta anteeksi, herra kreivi», keskeytti Billot oman puheensa, »tämähän ei koske teitä, ettekä te ole pyytänyt kahdenkeskistä puhelua kuunnellaksenne jonkun oppimattoman talonpoikaispahasen jaarittelua. Tehän olette sekä suuri herra että oppinut mies.»

Ensiksi hän halusi saada selville Billotin ynseyden syyn, Billotin, joka tässä tilanteessa oli varsin huomattava henkilö, ja toiseksi hän halusi voittaa aikaa.

»Kertokaa minulle kaikki, Billot», sanoi hän. »Te tiedätte, että me olemme ystäviänne, poloiset veljeni ja minä, ja että minua huvittaa tavattomasti kaikki mitä te sanotte.»

»Olkoon menneeksi», sanoi hän, »kerron teille kaikki, herra kreivi, ja minua pahoittaa, etteivät poloiset veljenne… varsinkaan yksi heistä… herra Isidor ole täällä kertomustani kuuntelemassa».

Billot oli lausunut sanat varsinkaan yksi heistä, herra Isidor niin omituisesti korostaen, että Charnyn täytyi tukehduttaa tuskantunne, jonka hänen rakkaan veljensä nimen mainitseminen herätti hänen sydämessään. Vastaamatta Billotille, joka kaikesta päättäen ei tiennyt, mikä onnettomuus oli kohdannut juuri sitä Charnyn veljeä, jonka läsnäoloa hän toivoi, Charny viittasi häntä jatkamaan.

»Kun kuningas lähti Pariisiin, minä näin hänessä vain isän, joka palaa lapsiensa pariin. Minä astelin herra Gilbertin kanssa kuninkaallisten vaunujen vieressä, Suojasin niitä omalla ruumiillani ja huusin: 'Eläköön kuningas!' Se oli kuninkaan ensimmäinen matka, ja hänen ympärillään, edessä ja takana, tiellä, hänen hevostensa kavioitten, hänen vainujensa pyörien alla, oli siunauksia ja kukkia. Kun saavuttiin kaupungintalon aukiolle, huomattiin, ettei kuninkaalla ollut enää valkoista kokardia, mutta ettei hänellä vielä ollut kolmiväristä kokardia. Kansa alkoi huutaa: 'Kokardi, kokardi!' Minä irroitin lakistani omani ja annoin sen hänelle. Hän kiitti minua ja kiinnitti kokardin hattuunsa rahvaan riemuhuutojen raikuessa. Minä olin hulluna ilosta, kun näin oman kokardini hyvän kuninkaani hatussa, ja minä huusin kovemmin kuin kukaan toinen: 'Eläköön kuningas!' Olin niin ihastunut siihen hyvään kuninkaaseen, että jäin Pariisiin. Vilja oli tuleentunut ja vaati minun läsnäoloani, mutta viis minä välitin elostani! Olin kyllin rikas voidakseni menettää yhden sadon. Jos minun läsnäolostani koituisi jotakin hyötyä sille hyvälle kuninkaalle, kansanisälle, Ranskan vapauden palauttajalle, joksi me tomppelit häntä siihen aikaan sanoimme, oli ihan varmasti parempi, että minä jäin Pariisiin, kuin että palaisin Pisseleuhun. Sato, jonka korjuun olin uskonut Catherinen huostaan, oli miltei mennyttä kalua! Catherinella näyttää olleen silloin muuta mielessä kuin huolehtia elonkorjuusta! Älkäämme puhuko siitä enempää!

… Mutta ihmiset puhuivat, ettei kuningas hyväksynyt vallankumousta vilpittömin mielin, että hän suostui siihen vastahakoisesti ja pakotuksesta ja ettei hän olisikaan halunnut hattuunsa punaista kokardia vaan valkoisen. Näin puhelivat panettelijat, siitä saatiin selvä todistus henkikaartin herrojen juhla-aterialla; missä kuningattarella ei ollut kolmiväristä kokardia, ei valkoista kokardia, ei kansalliskokardia, ei Ranskan kokardia, vaan yksinkertaisesti veljensä Josef toisen kokardi, Itävallan kokardi, musta kokardi! Ah, minä tunnustan, että epäilykseni alkoivat jälleen. Mutta herra Gilbert sanoi silloin: 'Eihän kuningas ole sitä tehnyt, vaan kuningatar; kuningatar on nainen ja naisia kohtaan täytyy olla suvaitsevainen.' Minä uskoin häntä silloinkin, vieläpä niin lujasti, että kun Pariisista käsin tultiin hyökkäämään linnaan ja vaikka minä sydämessäni tunsinkin, että ne, jotka tulivat hyökkäysaikeissa, olivat ihan oikeassa, minä asetuin niiden rinnalle, jotka sitä puolustivat. Minäpä se kävin herättämässä herra Lafayetten, joka nukkui, se rakas mies-rukka! Se oli hyvä työ! Minä vein hänet linnaan juuri oikealla hetkellä, jotta hän voi pelastaa kuninkaan. Ah, sinä päivänä minä näin madame Elisabethin syleilevän herra Lafayettea, näin kuningattaren ojentavan hänelle. kätensä suudeltavaksi, kuulin kuninkaan sanovan häntä ystäväkseen ja minä päättelin itsekseni: — Herra Gilbert tuntuu lempo soikoon, olevan oikeassa! Kuningas, kuningatar tai kuninkaallinen prinsessa eivät varmaankaan tekisi moista pelkästä pelosta, ja vaikka he eivät olekaan samaa mieltä kuin se mies, kolme niin ylhäistä henkilöä ei alentuisi valehtelemaan, ei edes hetkellä, jolloin siitä miehestä on heille näin suurta hyötyä! — Niin minä päättelin ja silläkin kerralla minä säälin kuningatar-parkaa, joka oli vain ymmärtämätön, ja kuningasrukkaa, joka oli vain heikko. Mutta minä annoin heidän palata Pariisiin saattamatta heitä… Minulla oli puuhaa Versaillesissa, tiedättehän mitä, herra de Charny?»

»Kerrotaan», jatkoi Billot, »ettei se toinen matka ollut yhtä iloinen kuin ensimmäinen. Siunausten asemasta kuuluu olleen kirouksia, eläköön-huutojen tilalla kuolemantoivotuksia, hevosten jalkoihin ja vaununpyörien alle siroteltujen kukkien asemasta kuuluu kannetun keihäitten kärjessä ihmispäitä! Minä en tiedä siitä mitään, sillä en ollut läsnä, olin jäänyt Versaillesiin. Maatilani oli yhä hoitajatta! Viis siitä, minä olin kyllin rikas menettääkseni vuoden 1790 sadon kun olin menettänyt vuoden 1789:kin sadon! Mutta sitten eräänä aamuna Pitou tuli luokseni ilmoittamaan, että olin menettämäisilläni jotakin mitä kadottamaan isä ei milloinkaan ole liian rikas: tyttäreni!»

»Teille täytyy tässä mainita, herra kreivi, että penikulman päässä meidän talosta, Boursonnesissa, asuu muuan ylimysperhe, ylhäissukuinen, äärettömän rikas perhe. Siinä perheessä on kolme veljestä. Kun he olivat lapsia ja kun he tulivat Boursonnesista Villers-Cotteretsiin, suvaitsivat nuorimmat näistä veljeksistä miltei aina pysähtyä maatalooni. He sanoivat, etteivät olleet milloinkaan juoneet niin hyvää maitoa kuin minun lehmieni maito oli tai syöneet niin hyvää leipää kuin eukko Billotin leipoma oli ja silloin tällöin he lisäsivät — ja minä, tomppeli, uskoin, että he halusivat siten palkita vierasvaraisuuteni — he lisäsivät, etteivät olleet milloinkaan nähneet niin kaunista lasta kuin tyttäreni Catherine oli… Ja minä, minä kiitin heitä, kun he olivat juoneet taloni maitoa, syöneet leipääni ja kehuneet tytärtäni Catherinea kauniiksi, Minkä sille voi! Minä luotin kuninkaaseen, joka kuulemma on puoleksi saksalainen, äitinsä taholta, minä voin siis uskoa heihinkin. Ja kun sitten nuorempi veljeksistä, joka oli aikoja sitten poistunut paikkakunnalta ja jonka nimi oli Georges, surmattiin Versaillesissa kuningattaren ovella lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä hänen täyttäessään urheasti aatelismiehelle kuuluvan velvollisuutensa, niin Jumala yksin tietää, kuinka kipeästi minuun koski isku, joka hänet surmasi! Ah, herra kreivi, hänen veljensä on nähnyt minut — hänen vanhempi veljensä, se joka ei käynyt maatilalla, ei siksi että hän olisi ollut liian ylpeä, se minun on myöntäminen, vaan koska hän oli lähtenyt paikkakunnalta vieläkin nuorempana kuin hänen veljensä Georges — hän on nähnyt minut polvillani ruumiin ääressä, vuodattamassa kyyneliä yhtä runsaasti kuin hän oli vuodattanut verta. Kuvittelen olevani yhä siellä… pienen, vihreän, kostean pihan perukassa, minne olin käsivarsillani kantanut hänen ruumiinsa, jottei sitä poloista nuorukaista ruhjottaisi, kuten hänen toveriensa, herrojen de Varicourtin ja des Huttesin, kävi. Vaatteeni olivat yltyleensä veressä, kuten teidän nyt, herra kreivi. Voi, hän oli hyvin viehättävä lapsi… olen yhä näkevinäni hänet, kun hän ratsasti pienellä harmollaan Villers-Cotteretsiin lukioon, vasu käsivarrella… ja se on niin totta, että ellen ajattelisi ketään muuta kuin häntä, minä itkisin häntä yhä vielä, kuten tekin itkette, herra kreivi! Mutta minä ajattelen sitä toista», lisäsi Billot, »enkä itke».

»Odottakaa», sanoi Billot, »tulemme siihen pian. Pitou saapui siis Pariisiin ja lausui minulle pari sanaa, joista kävi selville, ettei ainoastaan viljapeltoni ollut vaarassa, vaan myöskin lapseni, ettei ainoastaan omaisuuttani uhannut tuho, vaan myöskin kunniaani! Jätin siis kuninkaan Pariisiin: Koska hän, herra Gilbertin sanojen multaan toimi hyvässä, uskossa, sujuisivat kaikki asiat nyt parhain päin, olinpa minä paikalla tai en, ja minä palasin maatilalle. Aluksi luulin, että Catherine oli vain hengenvaarallisesti sairas; hän houraili, hänellä oli aivokuume tai jotakin sellaista minulle uppo-outoa. Hänen tilansa teki minut tuiki levottomaksi, sitäkin levottomammaksi kun lääkäri sanoi minulle, että minua oli kielletty astumasta hänen huoneeseensa, ennen kuin hän paranisi. Mutta koska minä, epätoivoinen isä, en saanut astua hänen huoneeseensa, arvelin toki saavani luvan kuunnella hänen ovellaan. Minä kuuntelin siis. Silloin sain selville, että hän oli kuolemaisillaan, että hänellä oli aivokuume, että hän oli miltei hullu, sillä hänen rakastajansa oli lähtenyt! Minä olin niinikään lähtenyt vuotta aikaisemmin, ja sen sijaan että olisi tullut hulluksi isänsä lähtiessä hän vain hymyili minulle hyvästiksi. Eikö minun lähtöni sallinut hänen seurustella vapaasti rakastajan kanssa?… Catherine parani terveeksi, muttei iloiseksi. Kuukausi, kaksi, kolme, kuusi kuukautta kului eikä ainoakaan ilonsäde valaissut hänen kasvojaan, joilta minun katseeni ei hetkeksikään poistunut. Yhtenä aamuna minä näin niiden hymyilevän, ja minä vapisin. Hänen rakastajansa oli siis palannut, koska hän hymyili? Ja seuraavana päivänä muuan paimen, joka oli tavannut hänet, ilmoitti minulle, että hän oli palannut paikkakunnalle juuri mainittuna aamuna. Minä en epäillyt, ettei hän käväisisi saman päivän iltana luonani tai paremminkin Catherinen luona. Kun pimeä koitti, panostin luodikkoni molemmat piiput ja sijoituin väijyksiin…»

»Miksen olisi tehnyt?» vastasi Billot. »Enkö saa väijyä villisikaa joka tulee penkomaan perunamaatani, sutta, joka tulee raatelemaan lampaitani, kettua, joka tulee hätyyttämään kanojani, enkö saisi väijyä miestä, joka tulee ryöstämään minulta lapseni, rakastajaa, joka tulee riistämään tyttäreltäni kunnian?»

»Ei», vastasi Billot, »sydän ei pettänyt, vaan silmä ja käsi. Mutta verijuova osoitti, etten ollut osannut ihan ohi. Mutta arvaattehan», lisäsi Billot katkerasti, »että valitessaan rakastajan ja isän välillä tyttäreni ei ollut epäröinyt. Kun astuin Catherinen huoneeseen, oli hän kadonnut.»

»En», vastasi Billot. »Mutta miksi hänet näkisinkään? Hän tietää hyvin, että jos hänet tapaan, surmaan hänet.»

Charny liikahti katsellen ihailun ja kauhun sekaisin tuntein sitä voimakasta miestä, joka seisoi hänen edessään.

»Ryhdyin jälleen taloustöihin», pitkitti Billot. »Vähät välitin minua kohdanneesta onnettomuudesta, kunhan vain Ranska oli onnellinen. Eikö kuningas ollut avoimesti siirtymässä vallankumouksen tielle? Eikö hänen pitänyt olla mukana yhdistymisjuhlassa? Enkö minä näkisi häntä silloin, sitä hyvää kuningasta, jolle minä olin antanut kolmivärikokardini heinäkuun kuudentenatoista päivänä ja jonka hengen minä olin pelastanut lokakuun kuudentena? Mikä ilo hänelle nähdä koko Ranska kerääntyneenä Mars-kentälle vannomassa yhtenä miehenä valaa isänmaan yhteydelle! Kun minä näin hänet, unohdin hetkeksi kaikki, vieläpä Cartherinenkin… En sentään, minä valehtelen, isä ei unohda tytärtään!… Hänkin vannoi vuorollaan. Minusta tuntui, että hän vannoi huonosti, hän vannoi kuin huuliensa kärjillä ja hän vannoi paikaltaan eikä noussut isänmaan alttarille vannomaan! Mutta pääasia oli, että hän vannoi. Vala on vala. Ei paikka, missä se vannotaan, tee sitä enemmän tai vähemmän pyhäksi, ja rehellinen mies pitää aina vannomansa valan! Kuningas olisi siis valansa mittainen. Palattuani sitten Villers-Cotteretsiin kuulin tosin — koska minulla ei ollut enää lasta, ei minulla ollut muuta tehtävää kuin harrastella politiikkaa — kuulin kerrottavan, että kuningas oli halunnut ryöstättää itsensä herra de Favrasin avulla, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Kuningas oli sitten aikonut paeta tätiensä kanssa, mutta sekin hanke oli rauennut. Kuningas oli halunnut lähteä Saint-Cloudiin ja sieltä yrittää Roueniin, mutta kansa oli estänyt lähdön. Kaikkea tällaista kuulin kerrottavan, mutta minä en uskonut niihin puheihin. Enkö ollut omin silmin nähnyt kuninkaan nostavan kätensä Mars-kentällä? Enkö ollut omin korvin kuullut hänen vannovan valan kansalle? Saattoiko siis otaksua, että kuningas, joka oli vannonut kolmensadantuhannen kansalaisen silmien edessä, pitäisi valaansa vähemmän pyhänä kuin muut ihmiset? Se ei ollut uskottavaa. Tullessani toissapäivänä Meauxin markkinoille minä hämmästyinkin aikalailla kun päivän koitteessa — mainitsen tässä ohimennen, että nukuin postimestarin, hyvän ystäväni, luona, jonka kanssa olin vastikään päättänyt isot jyväkaupat — hämmästyin siis aikalailla kun näin eräissä vaunuissa, joiden hevosia paraikaa vaihdettiin, kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin! Erehdys ei ollut mahdollinen, sillä minä olin tottunut näkemään heidät vaunuissa, minä! Heinäkuun kuudentenatoista olin saattanut heitä Versaillesista Pariisiin!… Silloin kuulin erään keltaiseen asuun puetun herrasmiehen komentavan: 'Châlonsin tielle!' Ääni kuulosti tutulta, minä käännyin katsomaan ja tunsin — arvatkaapa, kenet? Miehen, joka oli minulta ryöstänyt Catherinen, ylhäisen aatelismiehen, joka suoritti lakeijan tehtäviä karauttamalla kuninkaan vaunujen edessä…»

Tätä sanoessaan Billot silmäili kreiviä tutkivasti nähdäkseen, oivalsiko tämä, että oli puhe hänen veljestään Isidorista, mutta Charny tyytyi vain pyyhkimään nenäliinalla hikeä, joka valui hänen otsaltaan, ja oli vaiti.

»Halusin seurata häntä, mutta hän oli jo kaukana. Hänellä oli hyvä ratsu eikä minulla ollut hevosta minkäänlaista, hän oli aseistettu enkä minä ollut… Hetken minä kiristelin hampaitani ajatellessani, että kuningas pääsisi pakenemaan Ranskasta ja että viettelijä pääsisi käsistäni, mutta silloin juolahti mieleeni tuuma: — Maltahan, — tuumin itsekseni, — minäkin olen vannonut valan kansalle ja koska kuningas rikkoo valansa, enkö minä silti pidä omaani? Totisesti, se on pidettävä! Minä olen vain kuudentoista kilometrin päässä Pariisista ja kello on kolme aamulla. Hyvän ratsun selässä se on parin tunnin taival! Minä puhelen asiasta herra Baillyn kanssa. Hän tuntuu olevan niitä rehtejä miehiä, jotka pitävät valansa niitä vastaan, jotka eivät pidä. — Ratkaisevan päätöksen tehtyäni ja tuhlaamatta sekuntiakaan minä pyysin ystävältäni, Meauxin postimestarilta — sanomatta hänelle tietenkään, mitä aioin tehdä — lainaksi kansalliskaartin asetakin, sapelin ja pistoolit. Otin hänen tallinsa parhaan hevosen ja sen sijaan että olisin ratsastanut pikku ravia Villers-Cotteretsiin minä ratsastin täyttä laukkaa Pariisiin. Lempo, saavuin perille oikealla hetkellä! Kuninkaan pako tunnettiin jo, muttei tiedetty, mille suunnalle hän oli paennut. Kenraali Lafayette oli lähettänyt herra de Romeufin Valenciennesin taholle! Mutta ajatelkaa, kuinka kohtalo oli leikitellyt! Tulliportilla hänet oli pidätetty. Hän oli vaatinut, että hänet vietäisiin kansalliskokoukseen, ja hän saapui sinne samalla hetkellä kuin herra Bailly minulta saamiensa tietojen mukaan esitti hänen majesteettinsa aikeista seikkaperäistä selostusta. Ei tarvinnut muuta kuin kirjoittaa uusi määräys ja muuttaa matkan suunta. Kaikki oli tuokiossa pantu kuntoon! Herra de Romeuf karautti Châlonsin tielle ja minä sain tehtäväkseni seurata häntä. Sen tehtävän olen suorittanut, kuten olette todennut. Nyt», lisäsi Billot synkästi, »minä olen tavoittanut kuninkaan, joka on pettänyt minua ranskalaisena, ja minä olen rauhallinen, hän ei pääse minulta karkuun! Tehtäväkseni jää tavoittaa tällä hetkellä se, joka on pettänyt minua isänä, ja minä vannon teille, herra kreivi, ei hänkään vältä minua!»

»Kuollut!» huudahti Billot säpsähtäen vastoin tahtoaan ja pyyhkien otsaansa, joka oli äkkiä hiestynyt.

»Kuollut», toisti Charny, »ja veri, jonka vaatteissani näette ja jota äsken vallan oikein vertasitte vereen, joka peitti teidät Versaillesin pikku pihan nurkkauksessa, on hänen vertansa… Ja jos epäilette sanojani, menkää alas, hyvä Billot, ja te löydätte ruumiin pieneltä pihalta, joka muistuttaa Versaillesin pihaa. Hänet on surmattu samasta syystä kuin toinenkin surmattiin!»

Billot silmäili Charnytä, joka puhui hänelle lempeällä äänellä kahden ison kyynelen vieriessä hänen poskiaan alas, silmien katsellessa hajamielisinä ja kasvojen ilmaistessa syvää tuskaa. Sitten hän huudahti:

»Herra kreivi, uskon teitä, mutta siitä huolimatta haluan omin silmin todeta, että oikeutta on käyty…»

Charny katseli hänen lähtöään. Hän tukehdutti huokauksen ja pyyhki silmänsä.

Sitten hän oivalsi, ettei sekuntiakaan ollut kadotettavana. Hän riensi kuningattaren huoneeseen, astui suoraan hänen eteensä ja kysyi kuiskaavalla äänellä:

»Sitä parempi», sanoi Charny, »sillä toisen miehen taholta ei ole mitään toivomista».

»Oh!» huudahti kuningatar. »Kadut ovat tulvinaan väkeä teidät on tunnettu, te ette pääse liikkumaan, teidät surmataan! Olivier, Olivier!»

Mitään vastaamatta Charny aukaisi hymyillen puutarhan puolella olevan ikkunan, viittasi kuninkaalle viimeisen lupauksen, kuningattarelle viimeisen tervehdyksen ja hyppäsi neljä ja puoli metriä korkealta maahan.

Kuningattarella pääsi kauhun parahdus ja hän peitti kasvot käsillään, mutta nuoret miehet kiiruhtivat ikkunaan ja heidän riemuhuutonsa vastasi kuningattaren kauhunhuudahdukseen.

Charny oli juurikään kiivennyt puutarhan muurin yli ja katosi sen toiselle puolelle.

Katsokaamme nyt, mitä näinä tuskan hetkinä teki markiisi de Bouillé, jota odotettiin Varennesiin lopen kärsimättöminä ja jonka apuun kuninkaallinen perhe pani viimeisen toivonsa.

Kello yhdeksän tienoissa illalla eli jotenkin samaan aikaan, kun pakolaiset saapuivat Clermontiin, markiisi de Bouillé lähti Stenaysta poikansa, Louis de Bouillén, kanssa ja marssi Duniin päin kuningasta vastaan.

Mutta ehdittyään noin kilometrin päähän viimeksi mainitusta kaupungista hän alkoi pelätä, että hänen tulonsa huomattaisiin, pysähtyi tovereineen tien laitaan, sijoittui erääseen ojaan ja kuljetutti ratsut taemmaksi.

Siinä odotettiin. Kaiken todennäköisyyden mukaan piti kuninkaan lähetin saapua seuraavassa tuokiossa.

Näin kuultiin kellon verkkaisesti lyövän kymmenen, yksitoista, kaksitoista, yksi, kaksi ja kolme; sitä kuunneltiin tylsinä kuten ne, jotka odottaessaan haluavat laskea sydämensä lyöntejä.

Kello kahden jälkeen päivä oli alkanut sarastaa. Näiden kuuden odotustunnin kuluessa vähäisinkin melu, joka kantoi valvojien korviin, valoi heihin toivoa tai epätoivoa aina sen mukaan, lähestyikö se ääni vaiko loittoni.

Markiisi de Bouillé arveli, että oli tapahtunut jokin onnettomuus, mutta tietämättä, minkälainen, hän komensi palattavaksi Stenayhin, jotta voisi pääjoukkojensa turvin torjua sen onnettomuuden, mikäli se oli mahdollista.

Oltiin tuskin kilometrin päässä kaupungista, kun Louis de Bouillé taakseen silmäiltyään huomasi kaukana tiellä pölypilven, joka syntyy ratsujoukon laukasta.

Sitä mukaa kuin uudet ratsastajat lähestyivät, ne alkoivat näyttää yhä tutummilta.

Lopulta ei enää epäilystäkään: tulijat olivat herrat Jules de Bouillé ja de Raigecourt.

Kun oli tultu lähekkäin, kuului toisen joukon taholta sama yhteinen kysymys, toisen joukon antaessa saman yhteisen vastauksen:

Uutinen oli hirveä isku, sitäkin hirveämpi kun molemmat nuoret miehet, jotka oli sijoitettu kaupungin laitaan, Grand-Monarquen hotelliin, missä he olivat joutuneet odottamatta puhjenneen kansannousun jalkoihin, olivat saaneet raivata tien väkijoukon halki eivätkä siis voineet tuoda yhtä ainoata seikkaperäista tietoa.

Markiisi de Bouillé, joka kaikkien ylempien upseerien lailla luotti ehdottomaan sotilaskuriin, arveli, että kaikki hänen määräyksensä oli toteutettu, eikä ottanut ajatellaksensakaan mahdollisia esteitä.

Jos siis kuningas oli pidätetty Varennesissa, olivat eri joukko-osastot, jotka olivat saaneet määräyksen yhtyä toisiinsa sitä mukaa kuin kuningas sivuutti asemat, niinikään saapuneet Varennesiin.

ja vihdoin kuusikymmentä Varennesin rakuunaa herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin johdolla. Nuoret päälliköt eivät tosin olleet päässeet kosketuksiin joukkonsa kanssa lähtönsä hetkellä; mutta he olivat jättäneet päällikkyyden poissaolonsa ajaksi herra de Rohrigille.

Tosin ei herra de Rohrigiin, kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen, ollut paljon luottamista, mutta herra de Rohrig saisi ohjeet toisilta päälliköiltä, herttua de Choiseulilta, Dandoinsilta ja de Damasilta, ja liittäisi miehensä joukkoihin, jotka rientäisivät kuninkaan avuksi.

Kuninkaan ympärillä olisi siis tällä hetkellä noin sata husaaria ja satakuusikymmentä tai satakahdeksankymmentä rakuunaa.

Miehiä siis riittävästi pitämään aisoissa pikku kaupungin tuhannenkahdeksansadan asukkaan kapinan.

Olemme nähneet, kuinka olosuhteet olivat tehneet vääriksi kaikki nämä markiisin sotilaalliset laskelmat.

Ja varsin pian muuten tämä markiisin takaama turvallisuus sai ensimmäisen kolauksen.

Herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin selostaessa tilannetta kenraalille nähtiin erään ratsastajan tulevan täyttä laukkaa paikalle.

Kaikki kääntyivät katsomaan tulijaa. Ratsastaja tunnettiin herra de
Rohrigiksi.

Hän oli siinä mielentilassa, jolloin ihminen ei arkaile purkaa kiukkuaan syyttömänkin silmille.

»Mitä tämä tietää, herra», kivahti kenraali sanomaan, »ja miksi olette poistunut asemaltanne?»

»Suokaa anteeksi, herra kenraali», vastasi de Rohrig, »mutta minä tulen herra de Damasin käskystä».

»Herra de Damas on Varennesissa ilman rakuunoitaan, herra kenraali, yhden upseerin, ajutantin ja parin kolmen miehen kanssa.»

»Mutta» huudahti kenraali, »totta kai sentään herra de Choiseul on
Varennesissa husaareineen ja teidän miestensä kanssa?»

»Herra de Choiseulin husaarit ovat menneet rahvaan puolelle ja huutavat nyt: 'Eläköön kansa!' Minun husaarejani vartioi kasarmissa Varennesin kansalliskaarti.»

»Ettekö te ole asettunut miestenne etunenään, herra, ettekä ole lakaissut tieltä koko sitä roskajoukkoa ettekä ole liittynyt kuninkaan seurueeseen?»

»Herra kenraali unohtaa, ettei minulla ollut minkäänlaisia ohjeita, että herrat de Bouillé ja de Raigecourt olivat minun päällikköjäni ja etten minä tiennyt laisinkaan hänen majesteettinsa tulevan Varennesin kautta.»

»Se on totta», myönsivät yhteen ääneen herrat de Bouillé ja de
Raigecourt ja osoittivat siten pitävänsä totuutta kunniassa.

»Ensimmäisen hälinän kuultuani», jatkoi aliluutnantti, »riensin kadulle tiedustelemaan. Kuulin, että jotkut vaunut, joissa kuninkaan ja koko kuninkaallisen perheen väitettiin matkustavan, oli pidätetty noin neljännestunti sitten ja että niissä vaunuissa istuneet matkustajat oli viety piirin prokuraattorin luokse. Paikalle oli kerääntynyt suuri joukko aseellista väkeä, pärrytettiin rumpua, hätäkelloa soitettiin. Kaiken tämän hälinän keskellä tunsin olkapäälläni kädenkosketuksen. Käännyin katsomaan ja näin herra de Damasin, joka oli kietonut asetakkinsa ympärille päällysnutun. 'Tehän olette Varennesin husaareja komentava aliluutnantti?' sanoi hän minulle. 'Niin olen, herra eversti.' — 'Tunnetteko minut?' — ’Olette kreivi Charles de Damas.' — 'Hyvä on, nouskaa satulaan hetkeäkään viivyttelemättä, ratsastakaa Duniin, Stenayhin… ratsastakaa, kunnes tapaatte markiisi de Bouillén. Sanokaa hänelle, että Dandoins on rakuunoineen vankina Sainte-Menehouldissa, että minun rakuunani ovat kieltäytyneet tottelemasta minua, että Choiseulin husaarit ovat siirtymäisillään rahvaan puolelle ja että kuninkaallinen perhe, jota pidetään vangittuna tuossa talossa, voi toivoa apua vain häneltä.' — Sellaiseen käskyyn, herra kenraali, en käsittääkseni voinut esittää minkäänlaista vastaväitettä, vaan tunsin, päinvastoin, että sitä oli sokeasti noudatettava. Hyppäsin satulaan, kannustin ratsuani ja nyt olen tässä.»

»Hän sanoi lisäksi, että yritettäisiin kaikin keinoin voittaa aikaa, jotta te, herra kenraali, ehtisitte saapua Varennesiin.»

»Niin, niin», virkkoi markiisi de Bouillé huoahtaen, »kaikesta päättäen kukin on tehnyt voitavansa. Nyt on meidän pantava parhaamme.»

»Louis, minä jään tänne. Nämä herrat saavat minulta ohjeet Ensitöiksi marssikoot Mouzan ja Dunin osastot Varennesiin päin, vallaten sillan Meusen yli, ja aloittakoot hyökkäyksen. — Herra de Rohrig, viekää te tämä minun käskyni ja sanokaa heille, että he saavat pian apua.»

Nuori mies, joka oli saanut käskyn, tervehti ja lähti Duniin suunnalle määräystä toteuttamaan.

»Herra de Raigecourt, rientäkää Castellan sveitsiläis-rykmenttiä vastaan, joka on menossa Stenayhin. Missä hänet tavannettekin, mainitkaa hänelle nykyisestä pulmallisesta tilanteesta ja sanokaa, että minä käsken hänen vahvistaa etapin kaksinkertaisiksi. Menkää.»

Nähtyään nuoren miehen karauttavan päinvastaiselle suunnalle kuin mille herra de Rohrigin jo ennestään väsynyt ratsu oli nelistänyt, hän sanoi toiselle pojalleen:

»Jules, vaihda hevosta Stenayssa ja ratsasta Montmedyyn. Herra de Klinglin marssittakoon Duniin Nassaun jalkaväkirykmentin, joka nykyisin majailee Montmédyssa, ja menkö itse Stenayhin. Mene!»

»Se on saanut määräyksen olla lähtövalmiina päivän koittaessa, niinhän?»

»Mene noutamaan hänet tänne. Minä odotan täällä. Tulee ehkä toisia uutisia. Kuninkaan saksalais-rykmentti on varma, vai kuinka?»

»Hyvä on, saksalais-rykmentti riittää. Sen mukana me marssimme
Varennesiin. Lähde!»

»En, suureksi kummakseni. Sen päällikkö on varmaankin käsittänyt minut väärin, kun eilen esitin hänelle ohjeenne, sillä hän oli nyt vuoteessa. Mutta hän nousi heti ja lupasi itse lähteä kasarmeihin hoputtamaan lähtöä. Koska pelkäsin teidän tulevan kärsimättömäksi, riensin ennakolta selittämään myöhästymisen syyn.»

Odotettiin kymmenen minuuttia, sitten neljännestunti, sitten kaksikymmentä minuuttia, ketään ei tullut.

Aika, joka oli tuntunut lopen pitkältä kärsimättömän markiisin mielestä, oli päällikön käsissä tullut huonosti käytetyksi: vain muutama mies oli lähtökunnossa. Nuori upseeri valitteli katkerin sanoin ja uudisti kenraalin ohjeet ja kun päällikkö oli nimenomaan luvannut, että viiden minuutin perästä hän ja hänen miehensä olisivat kaupungin ulkopuolella, palasi hän isänsä luokse.

Poistuessaan kaupungista hän huomasi, että porttia, josta hän oli jo neljästi ratsastanut, vartioi kansalliskaarti.

Odotettiin uutisia viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia, mutta ketään ei tullut.

Ja markiisi de Bouillé tajusi, että jokainen menetetty minuutti merkitsi yhtä laiminlyötyä vuotta vankien elämässä.

Ne olivat Léonardin rattaat. Hän oli yhä matkalla, entistäänkin hämmentyneempänä.

Markiisi de Bouillé pysähdytti hänet. Mutta mitä etäämmälle poloinen kähertäjämme loittoni Pariisista, sitä kiinteämmin hän ajatteli veljeään, jonka hattu ja päällysnuttu hänellä oli yllään, ja madame de l'Aagea, jonka tukan vain hän osasi hyvin kähertää ja joka odotteli häntä tekemään hänen tukkalaitteensa. Lopulta hänen aivonsa olivat sellaisessa hämmennystilassa, ettei markiisi de Bouillé saanut hänestä irti yhtään ainoaa tolkullista ajatusta.

Eikä Leonard, joka oli lähtenyt Varennesista ennen kuninkaan vangitsemista, voinut tietääkään mitään uutta.

Tämä pikku tapaus oli omiaan rauhoittamaan markiisia muutamaksi toviksi. Mutta kun oli kulunut lähes tunti siitä kun saksalais-rykmentin komentaja sai määräyksen, kehoitti markiisi poikaansa menemään kolmannen kerran Stenayhin ja sanoi, ettei hän saisi palata ilman rykmenttiä.

Kun hän saapui torille, yltyi hänen raivonsa: tuskin viittäkymmentäkään miestä satulassa!

Ensitöikseen hän miehitti näillä viidelläkymmenellä miehellä kaupunginportin varmentaakseen itselleen vapaan kulkutien. Sitten hän palasi kenraalin luo, joka yhä odotteli, ja vakuutti, että tällä kerralla komentaja ynnä rykmentti seurasivat häntä.

Niin hän uskoi. Mutta vasta kymmentä minuuttia myöhemmin ja kun hän oli käväissyt kaupungissa neljännen kerran, palasi hän saksalais-rykmentin etunenässä.

Toisissa olosuhteissa markiisi de Bouillé olisi voinut vangituttaa komentajan tämän omilla sotamiehillä, mutta tällä hetkellä hän pelkäsi tehdä päällikköä ja miehistöä tyytymättömiksi. Hän tyytyi lausumaan tälle pari moitteen sanaa hänen hitautensa johdosta. Sitten hän puhui miehille, sanoi heille, mikä kunniakas tehtävä heille oli suotu, mainitsi, että heistä riippui kuninkaan ja kuninkaallisen perheen vapaus, eikä ainoastaan vapaus, vaan elämäkin, ja lupasi upseereille arvoasteita, sotamiehille palkintoja sekä jakoi aluksi näille neljäsataa louisdoria.

Puhe, joka päättyi tällaiseen loppulauseeseen, teki toivotun vaikutuksen. Ilmoille kajahti voimakas huuto: »Eläköön kuningas!» ja koko rykmentti lähti hyvää ravia Varennesiin päin.

Dunissa tavattiin Meusen siltaa vartioimassa kolmikymmenmiehinen joukko-osasto, jonka herra Deslon, Charnyn kanssa Dunista poistuessaan, oli siihen sijoittanut.

Taivalta oli yli kolme penikulmaa mäkistä maata. Marssi ei käynyt niin juoheaan kuin oli toivottu. Perille oli tultava, mutta tultava sotamiesten kanssa, jotta voisivat kestää rynnistyksen tai itse hyökätä.

Kaikesta näki, että liikuttiin vihollismaassa: oikealla ja vasemmalla kylissä soitettiin hätäkelloa, edestä kuului pientä räiskähtelyä kuin ammuntaa.

Grange-au-Boisissa muuan ratsastaja, hatutta päin ja kumartuneena ratsunsa yli, joka näytti nielevän tietä, karautti esille ja teki jo kaukaa merkkejä. Vauhtia lisättiin, rykmentti ja ratsastaja lähestyivät toisiaan.

»Kuninkaan luo, herrat, kuningasta auttamaan!» huusi hän niin kaukaa kuin äänensä jaksoi kuulua ja kohotti kätensä.

»Kuninkaan avuksi, eläköön kuningas!» vastasivat yhteen ääneen sotamiehet ja upseerit.

Charny liittyi joukkoon. Hän selosti parilla sanalla tilanteen.
Kuningas oli Varennesissa vielä silloin kun kreivi lähti matkalle.
Kaikki ei siis ollut vielä hukassa.

Hevoset olivat lopen uupuneet. Mutta siitä huolimatta vauhtia lisättiin. Hevosille oli syötetty kauroja, miehet olivat lämmenneet puheista ja markiisin antamista kultarahoista. Rykmentti karautti eteenpäin kuin myrskypilvi ja yhä huudettiin: »Eläköön kuningas!»

Crépyssâ tavattiin tiellä pappismies. Hän oli perustuslaillinen pappi.
Hän katseli tätä joukkoa, joka kiiti Varennesiin päin, ja sanoi:

Kreivi de Bouillé kuuli hänen sanansa ja syöksyi miekka ojossa hänen kimppuunsa.

Nuorukainen huomasi ajoissa, että aikoi surmata aseettoman miehen ja että tämä mies oli pappi kaksinkertainen rikos. Hän irroitti jalkansa jalustimesta ja iski saappaallaan pappia rintaan.

»Tulette perille liian myöhään!» hoki pappi yhä maantien pölyyn tuupertuessaan.

Herra Deslon ja hänen seitsemänkymmentä husaariaan siellä paukuttelivat miltei yhtä mieslukuisan kansalliskaartin kanssa.

Mutta silloin saatiin herra Deslonilta kuulla, että kuningas oli lähtenyt Varennesista kello kahdeksan aamulla.

Markiisi de Bouillé otti esille kellonsa: se oli viisi minuuttia vailla yhdeksän.

Mitä siitä, kaikki toivo ei ollut vielä mennyttä. Kun ei käynyt ajatteleminenkaan marssia kaupungin kautta, johon oli pystytetty katusulkuja, oli Varennes kierrettävä.

Se oli kierrettävä vasemmalta. Oikealta se olisi mahdotonta vaikean maaston takia.

Vasemmalla oli mentävä erään joen poikki, mutta Charny vakuutti, että sen yli voi kahlata.

Varennes jätettiin oikealle ja karautettiin tasangoille. Clermontin tiellä hyökättäisiin saattojoukon kimppuun, olipa se kuinka mieslukuinen tahansa, kuningas vapautettaisiin tai kuoltaisiin.

Kaupungin takana tuli eteen joki. Charny kannusti ensimmäisenä siihen ratsunsa, markiisi de Bouillé poikineen seurasi häntä, sitten syöksyivät veteen upseerit ja sotamiehet seurasivat upseerejaan. Joki katosi hetkeksi hevosten ja asetakkien alle. Kymmenessä minuutissa joki oli takana.

Kahluu virtaavan veden yli oli reipastuttanut sekä hevoset että ratsastajat. Täyttä neliä jatkettiin taivalta suoraan Clermontin tielle päin.

Äkkiä Charny, joka ratsasti parikymmentä askelta toisten edellä, pysähtyi ja kiljahti. Hän oli tullut syvän kanavan partaalle.

Hän oli unohtanut tämän kanavan, jonka hän oli merkinnyt täkäläistä maastoa koskevaan karttaansa. Kanava oli kymmeniä kilometrejä pitkä ja kaikkialla yhtä vaikearantainen kuin silläkin kohdalla, minne nyt oli tultu.

Charny näytti esimerkin, hän syöksyi ensimmäisenä veteen. Kanavaa ei voinut kahlata, mutta kreivin ratsu ui voimakkaasti toista rantaa kohden.

Mutta rantatörmä oli äkkijyrkkä ja savinen eivätkä hevosen rautakengät voineet saada mistään kiinnekohtaa.

Kolme neljä kertaa Charny yritti nousta rannalle, mutta vaikka hän olikin tottunut ja taitava ratsastaja, aina hänen hevosensa, joka yritti epätoivoisesti, älykkäästi, miltei kuin ihminen, luisui takaisin, sillä sen etujalat eivät tavanneet kestävää tukikohtaa. Se vaipui takaisin veteen tuskallisesti päristellen ja oli monesti haudata ratsastajan allensa.

Charny oivalsi, että mitä ei hänen hevosensa, rotu- ja valioeläin, harjaantuneen ratsastajan johdolla pystynyt tekemään, siihen ei liioin pystyisi ratsuosaston neljäsataa hevosta.

Se oli siis turhaa yritystä. Kohtalo oli voimakkaampi. Kuningas ja kuningatar olivat hukassa, ja koska heitä ei voitu pelastaa, oli täytettävä muuan velvollisuus, oli tuhouduttava heidän mukanaan.

Hän yritti vielä kerran, turhaan kuten ennenkin. Tämän ponnistelun aikana hän työnsi miekkansa rantasaveen puoliterää myöten.

Sapeli törrötti maasta turhana tukena hevoselle, mutta sitä saattoi ratsastaja käyttää hyväkseen.

Niinpä Charny hellittikin jalustimet ja ohjakset ja jätti ratsun selviytymään omin voimin tästä kohtalokkaasta vedestä. Hän ui miekkaa kohden, tarttui siihen, kohottautui sen varassa ylemmä, sai jonkun tovin turhaan, ponnisteltuaan jalkansa miekan tuelle ja hypähti siitä rannalle.

Hän kääntyi ja näki vastakkaisella rannalla markiisi de Bouillén poikineen vuodattavan voimattoman kiukun kyyneliä ja sotilaitten seisovan synkkinä, liikkumattomina, sillä he käsittivät, että sen kamppailun jälkeen, josta Charny oli selviytynyt, olisi turhaa yrittää päästä tuon voittamattoman kanavan yli.

Markiisi de Bouillé varsinkin väänteli käsiään epätoivoisena, hän, jonka kaikki yritykset olivat tähän asti onnistuneet, hän, jonka kaikkia tekoja menestys oli suosinut, hän, jonka mukaan armeijassa oli syntynyt puheenparsi: Onnekas kuin Bouillé.

»Voi, herrat», huudahti hän viiltävällä äänellä, »sanokaa vielä, että minä olen onnekas!»

»Sitä emme sano, herra kenraali», vastasi Charny toiselta rannalta, »mutta olkaa levollinen, minä sanon, että olette tehnyt mitä ihminen suinkin voi, ja kun minä sen sanon, minua uskotaan. Hyvästi, kenraali!»

Ja Charny lähti matkalle jalkaisin, loan tahraamana, likomärkänä, vailla miekkaa, joka oli jäänyt kanavaan, aseettomana, sillä hänen pistooliensa ruuti oli kastunut, ja katosi puiden sekaan, joita oli istutettu tien varrelle kuin metsästä lähteviksi vartijoiksi.

Samaa tietä oli kuljetettu kuningasta ja kuninkaallisen perheen vankeja. Hänen oli vain vaellettava sitä tietä tavatakseen heidät.

Mutta ennenkuin poikkesi tälle tielle, hän kääntyi vielä kerran ja näki tuon kirotun kanavan toisella rannalla markiisi de Bouillén joukkoineen, jotka vaikka tiesivätkin hyvin, etteivät voisi jatkaa matkaa eteenpäin, eivät vielä olleet päättäneet lähteä peräytymismatkalle.

Hän viittasi heille viimeisen tervehdyksen, kiiruhti sitten tielle, joutui tienmutkaan ja katosi näkyvistä.

Mutta hänen täytyi välttää sitä tavatonta hälinää, joka kulki hänen edellään ja jonka synnyttivät kymmentuhantisen ihmisjoukon huudot, hoilaukset, uhkailut, naurunhohotukset ja sadattelut.

III

Mutta meidän on mainittava pari sanaa tästä lähdöstä ja tästä matkasta. Niiden kuluessa me näemme niiden uskollisten palvelijain ja viimeisten ystävien, jotka kohtalo, sattuma tai alttius oli ryhmittänyt kuolevan kuninkuuden ympärille, joutuvan täyttämään kohtalon heille määräämät tehtävät.

Olemme jo maininneet, että samalla hetkellä kun. Charny hyppäsi ikkunasta maahan, ovi aukeni ja Billot ilmestyi kynnykselle.

Hänen kasvonsa näyttivät synkiltä, hänen katseensa, jonka yläpuolella ajatustyö pani kulmakarvat rypistymään, oli tutkiva ja syvä. Hän silmäili kaikkia murhenäytelmän henkilöitä, mutta tämän silmäilyn aikana hänen katseensa näytti huomaavan vain seuraavat kaksi seikkaa:

Charnyn paon — se oli ilmeinen tosiasia. Kreivi ei ollut enää paikalla ja herra de Damas sulki juuri ikkunaa hänen jälkeensä. Jos Billot olisi kumartunut ikkunasta ulos, olisi hän nähnyt kreivin kiipeämässä puutarhamuurin yli;

Ja että kuningattaren ja herra de Romeufin kesken oli solmittu jonkunlainen sopimus, jonka mukaan de Romeuf oli luvannut kaikki mitä voi luvata, pysyä näet puolueettomana.

Billotin takana oli eteishuone täynnä rahvasta, aseina pyssyt, viikatteet ja sapelit. Tilanhoitajan kädenliike oli työntänyt miehet siihen huoneeseen.

Näihin miehiin näytti muuten tehoavan jokin magneettinen voima. Se pani heidät tottelemaan tätä päällikköä, joka oli kansanmies kuten hekin ja jossa he vaistosivat samaa isänmaallisuutta tai oikeammin samaa vihaa, mitä hekin tunsivat.

Billot silmäili taakseen. Katse, jonka hän sai näiltä aseellisilta miehiltä, sanoi hänelle, että hän voisi luottaa heihin siinäkin tapauksessa, että täytyisi ryhtyä väkivaltaisuuksiin.

Kuningatar loi Billotiin sivusilmäyksen, joka olisi muuttanut poroksi jokaisen kehen hän sen suuntasi, jos hän olisi voinut saada siihen salaman voiman.

Mitään vastaamatta hän istuutui ja tarttui tuolin käsinojaan, ikäänkuin olisi mielinyt siitä ponnahtaa ylös.

»Kuningas pyytää vielä odottamaan jonkun tovin», vastasi de Romeuf. »Kukaan ei ole nukkunut tänä yönä ja heidän majesteettinsa ovat tuiki uuvuksissa.»

»Herra de Romeuf», sanoi Billot, »te tiedätte hyvin, etteivät heidän majesteettinsa pyydä jonkun tovin odotusaikaa senvuoksi, että ovat väsyksissä, vaan koska he toivovat, että niinä odotushetkinä markiisi de Bouillé ehtisi saapua. Mutta», lisäsi Billot teeskentelevästi, »heidän majesteettinsa varokoot, sillä jos he kieltäytyvät lähtemästä vapaaehtoisesti, heidät raahataan jaloistaan vaunuille asti».

»Kurja heittiö!» huudahti de Damas ja syöksyi miekka ojossa Billotiin päin.

Hänen ei tosiaankaan tarvinnut itse puolustautua. Kahdeksan-kymmenen miestä syöksyi eteisestä sisähuoneeseen ja de Damas huomasi kymmenen erilaisen aseen uhkaavan häntä yhtaikaa.

Kuningas huomasi, että yksi ainoa sana tai ele riittäisi tuhoamaan molemmat henkivartijat, de Choiseulin ja de Damasin ynnä ne pari kolme upseeria tai aliupseeria, jotka seisoivat hänen lähellään.

»Ah, hyvä herra», sanoi kuningatar Billotille, »eikö teillä siis ole lasta, koska voitte olla näin tyly äidille?»

Kuningas lähestyi katuikkunaa ja näki portin edessä täysin valjastetut ajoneuvot. Tavattoman katuhälinän takia hän ei ollut kuullut niiden tuloa.

Hirveä huuto tai oikeammin hirveä uhkankiljunta kohosi ilmoille.
Kuningas kalpeni.

»Mitä teidän majesteettinne käskee?» kysyi hän. »Minä ja minun toverini pidämme parempana kuolla kuin katsella, mitä täällä tapahtuu.»

»Hyvä on, lähtekäämme. Mutta taivaan tähden, älkää jättäkö meitä, te ja ystävänne. Rukoilen sitä enemmän teidän takianne kuin, meidän!»

»Tosiaankin», virkkoi hän, »herrojen de Choiseulin ja de Damasin pitäisi seurata meitä, mutta minä en näe heidän hevosiaan».

»Se on totta», huomautti de Romeuf Billotille, »me emme voi estää näitä herroja seuraamasta kuningasta ja kuningatarta».

»Nämä herrat», sanoi Billot, »seuratkoot kuningasta ja kuningatarta, jos voivat. Meidän saamamme ohjeet käskevät tuoda kuninkaan ja kuningattaren takaisin eivätkä puhu mitään näistä herroista.»

»Mutta minä», sanoi kuningas äänessä pontta, jota ei olisi voinut odottaakaan, »minä selitän, etten lähde ollenkaan, elleivät nämä herrat saa hevosiaan».

»Mitä tästä arvelette?» kysyi Billot miehiltä, joita huone oli täynnä.
»Kuningas ei lähde, elleivät nuo herrasmiehet saa hevosiaan.»

»Älkää poistuko heidän majesteettiensa luota! Saamanne tehtävä antaa teille jonkunmoista vaikutusvaltaa noihin miehiin ja teidän kunnia-asianne on, ettei hiuskarvaakaan katkaista heidän majesteettiensa päästä.»

»Oh, olkaa huoleti», vastasivat miehet naurussa suin, mikä todisti, että kaikkinaiseen hangoitteluun he suhtautuisivat säälimättömästi.

Ja silloisessa kiihtymystilassaan nämä miehet eivät tosiaankaan olisi kaihtaneet käydä käsiksi kuninkaallisen perheen jäseniin tai ampua jokaista, joka yrittäisi paeta.

»Matkaan!» toistivat hänen toverinsa äänellä, jossa ei ollut tilaa keskustelulle.

Herttua de Choiseul tarjosi käsivartensa kuningattarelle, herra de Damas madame Elisabethille. Heitä seurasi rouva de Tourzel molempien lapsien kanssa ja heidän ympärilleen ryhmittyneinä tämän uskollisen pikkujoukon muut jäsenet.

Kansalliskokouksen lähettinä herra de Romeufillä oli eräänlainen pyhä tehtävä varjella erikoisesti kuninkaallista saattuetta.

Mutta on myönnettävä, että herra de Romeuf itse tarvitsi silmälläpitoa. Huhu tiesi jo kertoa, ettei hän ainoastaan ollut pannut veltosti täytäntöön kansalliskokouksen määräyksiä, vaan oli lisäksi, ellei ihan aktiivisesti niin ainakin toimettomuudellaan edistänyt kuninkaan uhrautuvimman palvelijan pakoa ja että tämä kuulemma oli poistunut heidän majesteettiensa luota viemään markiisi de Bouillélle määräystä rientää nopeasti heidän avukseen.

Siitä johtui, että ilmestyessään kynnykselle herra de Romeuf kuuli ympärillään uhkailevaa murinaa, josta erottuivat sanat aatelinen ja petturi, kun sen sijaan Billot oli saanut toiminnalleen kansan siunauksen, sillä rahvas näytti olevan valmis tunnustamaan hänet ainoaksi johtajakseen.

»Sire», oli hän sanonut, »toverini ja minä pyydämme erästä suosionosoitusta teidän majesteetiltanne».

»Minkälaista, hyvät herrat?» vastasi kuningas kummastellen, että hänkin vielä voisi myöntää jonkin suosionosoituksen.

»Sire, sen, että me saisimme esiintyä palvelijoinanne, koska meillä ei enää ole kunniaa palvella teitä sotilaina.»

»Sire», sanoi hän, »siinä asemassa, missä teidän majesteettinne nyt on, tuntuu meistä, että se paikka olisi kunniaksi kuninkaallisille prinsseille ja sitäkin suurempi kunnia meidän laisillemme vähäpätöisille aatelismiehille».

»Olkoon niin, hyvät herrat», sanoi kuningas kyynelet silmissä. »Jääkää älkääkä jättäkö meitä enää milloinkaan!»

Siten nämä kaksi nuorukaista joutuivat päästämään oikeaan valoon liveripukunsa ja tekaistut lähettitoimensa ja istuutuivat entisille paikoilleen.

»Hyvät herrat», sanoi kuningas, »minä annan nimenomaisen määräyksen, että minut viedään Montmédyyn. Ajomiehet, Montmédyyn!»

Mutta yksi ääni, suunnaton ääni, ei yhden kansan ääni, vaan kymmenen kansan ääni hurisi:

Kun syntyi hetkeksi hiljaisuus, osoitti Billot miekkansa kärjellä tietä, jota oli kuljettava, ja komensi:

»Minä haastan teidät kaikki todistajiksi, että minulle tehdään väkivaltaa», sanoi Ludvig XVI.

Sitten tuo poloinen kuningas, väsyneenä tähän tahdonponnisteluun, joka ylitti kaikki hänen tähän asti esittämänsä, vaipui vaunujen perälle kuningattaren ja madame Elisabethin väliin.

Viisi minuuttia kului ja vaunut olivat kulkeneet tuskin kahtakaan sataa askelta, kun takaa alkoi kuulua kovaäänistä huutoa.

Kuningatar, joka istui sopivimmalla paikalla ja joka luonteeltaan oli toisia vilkkaampi, kurkisti ensimmäisenä vaunujen ovesta ulos.

Mutta miltei samassa hän vetäytyi takaisin vaunuihin ja peitti kasvot käsillään.

Kuningas yritti nousta paikaltaan, mutta kuningatar ja madame Elisabeth pidättivät hänet ja painoivat hänet takaisin keskelleen. Vaunut kääntyivät samassa kadunkulman taa. Olisi ollut mahdotonta nähdä, mitä tapahtui kahtakymmentä askelta tuonnempana.

Herra Saussen portin kohdalla herttua de Choiseul ja de Damas olivat hypänneet satulaan, mutta herra de Romeufin hevonen — hän olikin tullut postikyydillä — oli kateissa.

Herrat de Romeuf ja de Floirac sekä ajutantti Foucq kulkivat siis jalan. He toivoivat löytävänsä jostakin rakuunien tai husaarien hevosia, mikäli uskollisina pysyneet rakuunat tai husaarit antaisivat heille hevosensa, tai he tapaisivat jonkun isäntiensä hylkäämän hevosen, koska husaareista suurin osa veljeili rahvaan parissa ja joi maljoja kansan kunniaksi.

Tuskin oli ajettu viittätoistakaan askelta, kun herttua de Choiseul huomasi saattamiensa vaunujen vierestä, että herrat de Romeuf, de Floirac ja Foucq olivat vaarassa joutua väentungoksen kuolettavaan puserrukseen.

Hän pysähtyi, jätti vaunut oman onnensa nojaan ja arvellen, että herra de Romeuf saamansa tehtävän nojalla voisi niiden neljän miehen joukosta, jotka nyt olivat samanlaisessa vaarassa, tehdä kuninkaalliselle perheelle parhaimman palveluksen, hän huusi palvelijalleen, James Brisackille, joka niinikään oli keskellä tungosta:

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun ärtynyt joukko kiertyi muristen hänen ympärilleen ja huusi:

»Se on kreivi de Choiseul, yksi niistä, jotka tahtoivat ryöstää kuninkaan! Kuolema ylimykselle, kuolema petturille!»

Jokainen tietää, kuinka nopeasti kiihtyneessä kansanjoukossa teko seuraa uhkausta.

Herttua de Choiseul riuhtaistiin satulasta alas ja hän katosi siihen hirveään kurimukseen, jota sanotaan joukoksi ja josta tänä tappavien intohimojen aikakautena harvoin pääsi lähtemään muuten kuin riekaleina.

Ne viisi olivat de Damas, de Floirac, de Romeuf, ajutantti Foucq ja palvelija James Brisack, jonka käsistä riuhtaistiin hänen taluttamansa hevonen ja joka näin vapauduttuaan saattoi ryhtyä auttamaan isäntäänsä.

Siinä syntyi hetkeksi hirveä käsikähmä, sekamelska, jota voisi verrata antiikin ajan kansojen tai meidän päiviemme arabialaisten taisteluihin, kun ne kamppailevat haavoittuneitten tai vainajien ruumiiden ympärillä.

Kaikeksi onneksi de Choiseul ei ilmeisestikään ollut kuollut eikä haavoittunut tai oli haavoittunut vain lievästi, vaikka häneen olikin isketty vaarallisilla aseilla.

Muuan santarmi väisti muskettinsa piipulla häneen suunnatun viikatteeniskun. James Brisack torjui toisen sauvalla, jonka oli siepannut erään hyökkääjän kädestä.

Sauva katkesi kuin ruusupuun oksa, mutta sivulle kääntynyt isku haavoitti vain herttuan hevosta.

Jotkut sotamiehet noudattivat kutsua ja häpeissään, jos sallisivat miehen, joka oli heitä komentanut, tulevan murhatuksi, he raivasivat tien hänen luokseen.

»Kansalliskokouksen nimessä, jonka valtuuttama edustaja minä olen, ja kenraali Lafayetten nimessä, jonka lähetti minä olen», huusi hän, »viekää nämä herrat kaupunginvaltuustoon!»

Kansalliskokouksen ja kenraali Lafayetten nimillä oli silloin vielä kansanomainen leima, ja ne tepsivät heti.

Avuliaat miehet tekivät yhteisen ponnistuksen ja herttua de Choiseulia ja hänen tovereitaan alettiin raahata kaupungintalolle päin.

Matkaa kesti puolitoista tuntia. Jokainen minuutti tästä puolestatoista tunnista oli kuoleman uhkaa tai murhan yritystä. Tie, jonka vankien puolustajat raivasivat, kulki sapelinterien, heinähankojen piikkien ja viikatteitten kärkien välitse.

Lopulta tultiin kaupungintaloon. Yksi ainoa virkamies oli jäänyt sinne ja hän kauhistui vastuuta, joka nyt tuli hänen kestettäväkseen.

Päästäkseen tästä vastuusta hän määräsi, että herrat de Choiseul, de Damas ja de Floirac pantaisiin vankikoppiin kansalliskaartin vartioitaviksi.

Herra de Romeuf selitti silloin, ettei halunnut jättää herttuaa, joka hänen takiaan oli joutunut kärsimään kaikki mitä oli tapahtunut.

Valtuuston virkamies määräsi tällöin, että herra de Romeuf saisi seurata toisia vankikoppiin.

Herttua de Choiseulin viittauksesta hänen palvelijansa, joka oli liian vähäpätöinen henkilö, jotta hänestä olisi piitattu, poistui.

Hänen ensimmäinen tehtävänsä — älkäämme unohtako, että James Brisack oli tallimies — oli lähteä hakemaan ratsuja.

Hän sai kuulla, että hevoset, miltei kaikki hyvässä kunnossa, olivat erään majatalon pihalla vahtisotamiesten varioimina.

Tästä seikasta varmennuttuaan hän meni erääseen kahvilaan, tilasi teetä, kynän ja mustetta ja kyhäsi rouva de Choiseulille ja rouva de Grammontille kirjeen, jossa hän rauhoitti heitä heidän poikansa ja veljenpoikansa kohtalosta, sillä tämä oli ilmeisesti pelastettu samalla hetkellä, jolloin hän joutui vangiksi.

Poloinen James Brisack meni tapahtumien edelle mainitessaan nämä hyvät uutiset. Herttua de Choiseul oli tosin vanki, herttua oli tosin vankikopissa, herttuaa vartioi tosin kaupungin miliisi, mutta tämän vankikopin henkireikien eteen oli unohdettu panna vartijat ja näistä henkirei’istä vankeihin ammuttiin monta laukausta.

Tätä melko kestämätöntä tilannetta kesti neljäkolmatta tuntia ja ihmeteltävän alttiina toverina herra de Romeuf kieltäytyi jättämästä tovereitaan.

Vasta kesäkuun 23 päivänä, kun Verdunin kansalliskaarti saapui paikalle, herra de Romeuf sai aikaan, että vangit siirrettiin toiseen koppiin, ja hän jätti heidät vasta kun oli saanut upseereilta kunniasanan, että heitä vartioitaisiin hyvin, kunnes heidät siirrettäisiin ylemmän asteen vankilaan.

Poloisen Isidor de Charnyn ruumis raahattiin erään kankurin taloon, missä hartaat, mutta vieraat kädet käärivät hänet kuolinliinoihin — hän oli siis vähemmän onnellinen kuin hänen veljensä Georges, jolle tämän viimeisen palveluksen olivat tehneet veljenkädet, Gilbertin ja Billotin ystävänkädet.

Sillä silloin vielä Billot oli ollut altis ja kunnioittava ystävä Olemme nähneet, kuinka tämä ystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioitus olivat muuttuneet vihaksi, yhtä heltymättömäksi vihaksi kuin tämä ystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioita» oli ollut syvää.

Sillävälin kuninkaallinen perhe jatkoi matkaansa Pariisia kohden kulkien tietä, jota voisimme sanoa tuskien tieksi.

Ah, Ludvig XVI:lla ja Marie-Antoinettella oli heilläkin golgatansa! Lunastaisivatko he tällä kauhealla kärsimysuhrillaan kuninkuuden synnit, kuten Jeesus Kristus oli lunastanut maailman synnit? Sitä ongelmaa ei menneisyys ole vielä ratkaissut, mutta tulevaisuus sen meille selvittänee.

Matka edistyi hitaasti, sillä hevosten oli astuttava saattojoukon tahtiin ja tämä saattue — johon suurimmalta osalta kuului heinähangoin, pyssyin, viikattein, sapelein, varstoin aseistautuneita miehiä — lisääntyi ehtimiseen naisten ja lasten lukemattomalla laumalla. Naiset nostivat lapsensa korkealle päänsä päälle näyttääkseen heille kuninkaan, jota väkivalloin vietiin pääkaupunkiin ja jota he eivät olisi milloinkaan nähneetkään näittä olosuhteitta.

Ja keskellä tätä tungosta, joka tulvaveden lailla vyöryi tietä pitkin, kuninkaan isot ajoneuvot, rouva Brunierin ja rouva de Neuvillen rattaitten saattamina, näyttivät laivalta, joka hinaa pikkuvenettä perässään ja joka on hetkellä millä tahansa hukkumaisillaan aaltojen raivopyörteeseen.

Ajoittain jokin odottamaton seikka — mikäli meidän sallitaan jatkaa äskeistä vertausta — sai tämän myrskyn riehahtamaan entistä rajumpaan vauhtiin. Huudot, sadattelut, uhkailut yltyivät, ihmisaallot kohoilivat, nousivat ja laskivat, kasaantuivat kuin vuoksilaineet ja hukuttivat toisinaan syvyyksiinsä koko sen aluksen, joka vaivaloisesti halkoi keulallaan tätä ihmismerta, haaksirikkoiset, jotka siinä purjehtivat, ja pikkuveneen, jota se hinasi perässään.

Näin saavuttiin Clermontiin eikä tällä puolentoista penikulman pituisella taipaleella tuo hirveä saattue vähentynyt ollenkaan, sillä niiden tilalle, joiden täytyi palata kotiaskareilleen, tuli ympäristöltä aina uutta väkeä, joka puolestaan halusi nauttia näytelmästä, johon toiset jo olivat kyllästyneet.

Niiden vankien joukossa, joita tämä pyörivä vankila kuljetti, joutui etenkin kaksi kansan vihan ja uhkausten maalitauluiksi: ne poloiset vartijat näet, jotka istuivat vaunujen leveillä etuistuimilla. Joka hetki — ja siten haluttiin jotenkuten iskeä kuninkaalliseen perheeseen, jonka kansalliskokouksen määräys teki loukkaamattomaksi — joka hetki olivat pistimet suunnattuina heidän rintaansa vasten, viikatteet, oikeat kuoleman viikatteet, heilahtelivat heidän päänsä päällä, ja piikit sujuivat kuin salakavalat käärmeet puremaan terävällä kärjellään heidän elävää lihaansa ja nopean liikkeen jälkeen näyttivät isännilleen, jotka tyytyväisinä huomasivat iskun osuneen, kosteaa, punaista päätänsä.

Äkkiä kaikki näkivät kummakseen, kuinka muuan lakiton, aseeton, yltyleensä lokainen mies tunkeutui joukon halki. Tervehdittyään kunnioittavasti kuningasta ja kuningatarta hän hypähti vaunujen etuistuimelle ja istuutui molempien henkivartijoitten väliin.

Pelon huudahdus, sillä mitä Charny teki kaikkien nähden, oli niin uhkarohkeaa, että oli sula ihme, kuinka hän oli päässyt tuolle vaaralliselle paikalle haavoittumatta.

Ilon huudahdus, sillä hän oli onnellinen nähdessään Charnyn välttäneen ne tuntemattomat vaarat, joihin hän tietenkin oli pakomatkallaan joutunut, vaarat sitäkin suuremmat kun todellisuus, esittämättä erikoisesti ainoatakaan, salli mielikuvituksen loihtia esille kaikki.

Tuskan huudahdus, sillä hän käsitti, että huomatessaan Charnyn tulevan yksin ja sellaisessa kunnossa hänen oli luovuttava toivomasta markiisi de Bouillén apua.

Joukkoa hämmästytti tuon miehen rohkeus ja se tuntui kunnioittavan häntä nimenomaan hänen rohkeutensa takia. Kuullessaan melua vaunujen taholta Billot, joka ratsasti saattueen etunenässä, kääntyi taakseen ja tunsi Charnyn.

— Ah! — jupisi hän. — Olen mielissäni, ettei hänelle ole mitään tapahtunut. Mutta tuho perii sen mielettömän, joka nyt yrittää samaa, sillä ihan varmaan hän saa sen hengellään maksaa.

Lähtöyön unettomuus, seuraavan yön väsymys ja mielenliikutus rasittivat kaikkia ja etenkin kruununprinssiä. Sainte-Menehouldiin tultaessa lapsirukka oli kauheassa kuumeessa.

Valitettavasti kaikista matkan varrella sivuutetuista kaupungeista Sainte-Menehould oli pahimmin kiihtynyt tätä kovaonnista perhettä kohtaan, jota nyt raahattiin vankina.

Kuninkaan määräyksestä ei siis piitattu nimeksikään ja Billot antoi vastamääräyksen: vaunujen hevoset oli vaihdettava.

»Miksei minua riisuta ja panna nukkumaan hyvään vuoteeseeni, koska kerran olen sairas?»

Kuningatar ei voinut pidättää voihkaisua ja hänen ylpeytensä murtui hetkeksi.

Hän nosti käsivarsilleen kyynelehtivän nuoren prinssin, näytti häntä, koko ruumis väristen, kansalle ja sanoi:

Ja kun tilanhoitaja sivuutti vaununikkunan mennäkseen jälleen joukon etupäähän, huudahti kuningatar hänelle:

»Ah, hyvä herra, sanon teille toistamiseen, ettei teillä varmaankaan ole lasta!»

»Ja minä, madame, minä puolestani toistan», vastasi Billot, katse ja ääni synkkänä, »että minulla on ollut, muttei ole enää!»

»Tehkää siis mitä haluatte», sanoi kuningatar, »te olette nyt väkevämmällä puolella. Mutta varokaa, ei ole toista ääntä, joka huutaa onnettomuutta korkeammalle kuin lasten heikko ääni!»

Kulku kaupungin halki oli julmaa. Innostus, joka valtasi mielet, kun nähtiin Drouet, jonka ansioksi kuninkaallisten vangitseminen luettiin, olisi ollut heille hirveä opetus, mikäli kuninkaita mikään voi opettaa. Mutta näissä huudoissa Ludvig XVI ja Marie-Antoinette näkivät vain sokeaa raivoa, näissä isänmaanystävissä, jotka olivat vakuutettuja siitä, että he pelastivat Ranskan, kuningas ja kuningatar näkivät vain yltiöpäisiä kapinoitsijoita.

Kuningas oli mykistynyt liikkumattomaksi, häpeän ja vihan hiki helmeili kuningattaren otsalla, madame Elisabeth, maan pinnalle eksynyt taivaan enkeli, rukoili hiljaa, ei itsensä puolesta, vaan veljensä, kälynsä, veljen poikansa ja koko tuon väkijoukon puolesta. Tämä hurskas nainen ei erottanut niitä, joita hän piti uhreina, niistä, joita hän piti pyöveleinä, ja samassa rukouksessa hän laski niin toiset kuin toisetkin Herran jalkojen juureen.

Sainte-Menehouldiin tultaessa kansanjoukko, joka tulvan lailla peitti koko tasangon, ei mahtunut kaupungin ahtaalle kadulle.

Se vyöryi kaupungin molemmille laidoille ja sitä tietä ulkopuolelle. Mutta kun Sainte-Menehouldiin pysähdyttiin vain vaihtamaan hevoset, syöksyi se kaupungin toisessa päässä entistä kiihkeämpänä vaunuja vastaan.

Kuningas oli uskonut — ja se usko kenties oli työntänyt hänet tälle väärälle tielle — kuningas oli uskonut, että vain Pariisin mieliala oli johdettu harhaan. Hän oli luottanut kelpo maaseutuunsa. Ja nyt tämä kelpo maaseutu ei ainoastaan hylännyt häntä, vaan kääntyi säälimättömänä häntä vastaan. Sama maaseutu oli pelästyttänyt herttua de Choiseulin Pontde-Sommevellessä, se oli vanginnut herra Dandoinsin Sainte-Menehouldissa, se oli ampunut herra de Damasia Claramuntissa, se oli surmannut Isidorin kuninkaan silmien edessä. Kaikki nousi tätä pakoa vastaan, yksinpä se pappikin, jonka ritari de Bouillé oli saappaansa korolla lingonnut maantielle.

Ja vielä pahemmin olisi ollut laita, jos kuningas olisi voinut nähdä, mitä tapahtui keskuspaikoissa, kaupungeissa ja kylissä, joihin saapui uutinen hänen vangitsemisestaan. Siinä tuokiossa koko asujamisto riehahti kapinaan. Naiset sieppasivat syliinsä kapalolapset, äidit taluttivat kädestä niitä, jotka osasivat jo kävellä, miehet varustautuivat aseilla; kaikki aseet otettiin mukaan, niitä riippui miesten vaatteista tai niitä kannettiin olkapäillä. He riensivät paikalle, eivät muodostaakseen kuninkaan saattuetta, vaan surmatakseen kuninkaan, kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä — vaivainen sato Châlonsin tienoon köyhässä Champagnessa, joka on niin köyhä, että omalla ilmeikkäällä kielellään kansa sanoo sitä täiseksi Chamgapneksi — kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä lähtee noutamaan ryöstönhimoisia pandureja, varastelevia husaareja, jotta nämä tälläisivät sadon ratsujensa kavioihin! Mutta kolme enkeliä oli suojelemassa kuninkaallisia vaunuja: Pikku kruununprinssipoloinen, joka yhä sairaana itki äitinsä sylissä, kuninkaallinen prinsessa, joka kauniina — hän oli häikäisevä, punatukkainen kaunotar — seisoi vaunun oviaukossa ja katseli kaikkea tätä menoa kummastunein, mutta lujin silmin, ja madame Elisabeth, joka oli jo seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, mutta jonka otsan, ruumiin ja sielun puhtaus kruunasi kaikkein nuorekkaimmalla sädekehällä. Nämä aseelliset miehet näkivät kaiken tämän ja vielä enemmänkin: kuningattaren kumartuneena lapsensa yli ja murtuneen kuninkaan. Heidän vihansa lauhtui, se vaati toista kohdetta, johon voisi purkautua. He alkoivat sadatella henkivartijoita, he ilkkuivat heitä, sanoivat heitä — näitä yleviä, uhrautuvia miehiä! — kurjiksi vätyksiksi ja pettureiksi. Ja näille kiihtyneille päille, joista useimmat olivat hatuttomat ja vielä useammat kapakoissa nautitun huonon viinin kuumentamat, valoi kesäkuun aurinko hellettään ja heijasti sateenkaaren liekkejä siihen liidunvalkoiseen tomuun, joka tämän suunnattoman saattueen jaloissa kohosi ilmaan.

Mitä tämä kuningas, jolla ehkä vielä oli joitakin harhakuvitelmia, olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään miehen lähtevän Mézièresistâ, pyssy olalla, taivaltamaan kolmessa vuorokaudessa kuusikolmatta penikulmaa surmatakseen kuninkaan, tapaavan hänet Pariisissa ja Pariisissa, nähtyään hänet niin kurjana, niin onnettomana, niin nöyryytettynä, ravistavan päätänsä ja luopuvan aikeestaan.

Mitä hän olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään nuoren puusepän — joka ei epäillyt, ettei kuningasta heti pakonsa jälkeen tuomittaisi kuolemaan — lähtevän Bourgognen sydänmailta ja kiitävän maantietä pitkin ehtiäkseen olemaan läsnä tätä tuomiota laadittaessa ja sitä täytäntöön pantaessa? Matkalla muuan puuseppä-mestari sai hänet käsittämään, että tie oli pitempi kuin hän oli luullutkaan, ja neuvoi häntä jäämään veljeilemään hänen kanssaan. — Nuori puuseppä jäi tosiaankin vanhan mestarin luokse ja nai hänen tyttärensä. [Nämä molemmat jutut on kertonut Michelet, maalauksellinen runoilija-historioitsija. Hän mainitsee molempien sankarien nimetkin, hänen kertomuksensa majesteetillisuus sallii hänen sen tehdäkin.]

Mitä Ludvig XVI näki, oli kenties ilmeekkäämpää, mutta vähemmän julmaa, sillä olemme jo maininneet, että viattomuuden kolminkertainen kilpi suojasi hänet kansan vihalta ja sai sen kohdistumaan hänen palvelijoihinsa.

Sainte-Menehouldista oli edetty arviolta pari kilometriä, kun peltojen poikki nähtiin karauttavan täyttä neliä erään iäkkään aatelismiehen, Pyhän Ludvigin järjestön ritarin. Napinreiässä näkyi hänen kunniamerkkinsä. Rahvas luuli, että häntä kannusti pelkkä uteliaisuus ja teki hänelle tilaa. Vanha ylimys lähestyi vaununovea, hattu kädessä, tervehti kuningasta ja kuningatarta ja puhutteli heitä majesteeteiksi. Väkijoukko oli juurikään todennut, millä taholla oli oikea voima ja todellinen majesteetti, ja närkästyi, kun sen vangeille annettiin arvonimi, joka kuului sille itselleen. Se alkoi murista ja esiintyä uhkaavasti.

Kuningas oli jo alkanut ymmärtää tuon murinan, hän oli kuullut sen
Varennesissa, hän arvasi sen merkityksen.

»Hyvä herra», sanoi hän Pyhän Ludvigin järjestön ritarille, »kuningatar ja minä olemme syvästi liikutettuja alttiudestanne, jota olette meille osoittanut näin julkisella tavalla, mutta, Jumalan tähden, poistukaa, henkenne ei ole täällä turvassa!»

»Minun elämäni on kuninkaan», vastasi iäkäs ritari, »ja elämäni viimeinen päivä on kaunein, jos kuolen kuninkaani puolesta!»

Lähinnä seisovat, jotka kuulivat kuninkaan pyynnön, suostuivat ja tekivät tilaa. Valitettavasti ratsastaja ja hevonen joutuivat kauempana tungokseen. Ratsastaja hoputti hevostaan ohjaksilla ja kannuksilla, mutta väkijoukko oli niin kiinteä, ettei se itsekään kyennyt hallitsemaan liikkeitään. Jotkut likistykseen joutuneet naiset parahtivat, joku pelästynyt lapsi alkoi itkeä, miehet heristivät nyrkkejään ja itsepäinen vanhus kohotti ruoskansa. Uhkaukset muuttuivat ulvonnaksi, tämä raisu jalopeuranomainen kansanviha puhkesi tekoihin. Herra de Dampierre oli jo tämän ihmismetsän laidalla, hän iski kannukset hevosensa kupeihin, ratsu loikkasi komeasti ojan yli ja nelisti vainioille päin. Tällöin vanhus kääntyi taakseen, heilautti hattuaan ja huusi: »Eläköön kuningas!» Viimeinen kunnianosoitus hallitsijalle, mutta hirveä loukkaus kansaa kohtaan.

Silloin kaikki, joilla oli pyssy, laukaisivat aseensa tuota mieletöntä kohden.

Oliko ratsastaja haavoittunut vai kuollut tuohon hirveään luotisateeseen? Kukaan ei tiedä. Väkijoukko vyöryi kuin tulvavesi paikalle, mihin ratsastaja hevosineen oli kaatunut, noin viidenkymmenen askeleen päähän kuninkaan vaunuista. Siellä syntyi sellainen hälinä, joka usein riehuu ruumiitten ympärillä, täydellinen sekamelska, muodoton temmellys, huutojen ja mekastuksen kurimus, ja sitten äkkiä nähtiin piikin kärjessä valkohapsinen miehenpää.

»Olkaa vaiti, olkaa vaiti, herra kreivi», kehoitti Billot, »muutoin en voi taata henkeänne».

»Mitä siitä, olen väsynyt elämään», vastasi Charny. »Voiko minulle sattua pahempaa kuin veli-rukalleni on sattunut?»

Charny yritti hypätä istuimelta alas, mutta henkivartijat estivät sen.
Parikymmentä pistintä suuntautui häneen.

— »Hyvät ystävät», sanoi Billot lujalla ja vakuuttavalla äänellään,
»mitä tämä mies tehneekin tai sanoneekin» — ja hän osoitti
Charnyta—»minä kiellän taittamasta hiuskarvaakaan hänen päästänsä…
Minä olen vastuussa hänestä hänen vaimolleen.»

— Hänen vaimolleen! — jupisi kuningatar hätkähtäen, ikäänkuin joku
Charnyta uhanneista pistimistä olisi työntynyt hänen sydämeensä. —
Hänen vaimolleen! Miksi…?

Miksi? Billot itsekään ei olisi voinut siihen vastata. Hän oli vedonnut Charnyn vaimon nimeen ja kuvaan tietäen, kuinka voimakkaasti ne nimet tehoovat rahvaaseen, jossa on etupäässä isiä ja aviomiehiä!

Châlonsiin tultiin myöhään. Vaunut ajoivat intendentin pihaan. Lähetit olivat käyneet ennakolta varaamassa huoneet.

Katselijat oli työnnettävä syrjään, jotta kuningas pääsisi poistumaan vaunuista.

Hän astui ulos ensimmäisenä, sitten tuli kuningatar kantaen sylissään kruununprinssiä, sen jälkeen madame Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa ja viimeisenä rouva de Tourzel.

Kun Ludvig XVI kosketti jalallaan portaitten alinta lautaa, pamahti laukaus ja luoti suhahti kuninkaan korvan ohi.

»Hyvä!» sanoi kuningas ja kääntyi hyvin rauhallisena. »Joku varomaton on päästänyt pyssynsä laukeamaan.»

Charny ja molemmat henkivartijat seurasivat esteettömästi kuninkaallista perhettä.

Mutta nyt jo, vahinkolaukauksen uhallakin, kuningattaresta tuntui, että hän astui kevyempään ilmapiiriin. Ovella, jonka eteen matkan meluava saattue oli pysähtynyt, huudotkin taukosivat. Jonkunlaista säälin hyminääkin oli kuulunut, kun kuninkaallinen perhe astui ulos vaunuista. Ensimmäisessä kerroksessa nähtiin ruokapöytä, joka oli katettu niin ylelliseksi kuin silloisissa oloissa kävi mahdolliseksi ajatella. Vangit silmäilivät toisiaan tuiki kummastuneina.

Palvelijat olivat paikoillaan heitä odottamassa. Mutta Charny vaati itselleen ja molemmille henkivartijoille etuoikeuden päästä palvelemaan. Tähän nöyryytykseen, joka meidän päivinämme voisi tuntua omituiselta, kreivi kätki halunsa saada olla kuninkaan lähellä ja valmiina jokaisen tapahtuman varalta.

Kuningatar ymmärsi sen, mutta hän ei edes kääntynyt kreiviin päin, ei kiittänyt häntä, ei kädenpuristuksin, ei katsein eikä sanoin. Billotin lause: »Minä olen vastuussa hänestä hänen vaimolleen!» kajahteli ukkosen lailla Marie-Antoinetten sydämessä.

Charny, jonka hän luuli ryöstävänsä Ranskasta, Charny, jonka hän luuli lähtevän maanpakoon hänen kanssansa, Charny palasi hänen kanssansa Pariisiin, Charny menisi tapaamaan Andréeta!

Kreivi puolestaan ei tiennyt, mitä kuningattaren sydämessä liikkui. Hän ei voinut aavistaa, että kuningatar oli kuullut nuo sanat. Ja sitäpaitsi hän oli alkanut toivoa jälleen.

Kuten olemme maininneet, Charny oli lähetetty ennakolta tutkimaan tietä ja hän oli täyttänyt tämän tehtävän tunnontarkasti. Hän tunsi siis pienimmänkin kylän mielialan. Chälonsissa, vanhassa kaupungissa, joka ei käynyt kauppaa ja jonka asujamisto oli porvaristoa, koroillaan-eläjiä ja aatelisia, yleinen mielipide oli rojalistinen.

Siitä johtui, että korkeat vieraat olivat tuskin ehtineet istuutua pöytään, kun heidän isäntänsä, departementin intendentti, kumarsi kuningattarelle, joka odottamatta enää mitään hyvää silmäili häntä levottomana, ja sanoi:

»Madame, Châlonsin nuoret tytöt pyytävät armonosoitusta saada tarjota teidän majesteetillenne kukkia.»

Kuningatar kääntyi tuiki kummastuneena ensin madame Elisabethiin, sitten kuninkaaseen päin.

»Madame», jatkoi intendentti, »jos hetki on huonosti valittu tai pyyntö liian rohkea, niin minä annan määräyksen, etteivät nuoret tytöt tule tänne».

Intendentti poistui ja hetken kuluttua kaksitoista nuorta tyttöä, neljäntoista kuudentoista vuoden ikäisiä, kauneimpia mitä kaupungista oli voitu löytää, astui eteiseen ja pysähtyi kynnykselle.

»Ah, astukaa sisään, lapsi kullat!» kehoitti kuningatar ja ojensi heitä kohden käsivartensa.

Muuan tytöistä, joka oli ei ainoastaan toveriensa, vaan lisäksi heidän vanhempiensa ja koko kaupungin tulkki, oli opetellut kauniin puheen, jonka hän nyt aikoi esittää, mutta kuningattaren huudahdus, hänen avoin sylinsä ja kuninkaallisen perheen mielenliikutus hämmensivät lapsi-paran niin kokonaan, ettei hän keksinyt muuta kuin kyyneliä, ja nämä sanat, jotka lähtivät hänen rintansa syvyydestä, tulkitsivat parhaiten yleisen mielialan:

»Sire, tässä kaupungissa voi kenties jotakin tehdä. Kaikki ei liene vielä hukassa. Jos teidän majesteettinne suo minulle tunnin loma-ajan, niin käväisen kaupungilla ja kerron teille sitten, mitä olen nähnyt, kuullut tai tehnyt.»

»Menkää, herra kreivi», sanoi kuningas, »mutta olkaa varovainen. Jos teille sattuu jotakin ikävää, ei minua voi mikään lohduttaa! Ah, onhan jo liikaa, kun samasta perheestä on tullut kaksi vainajaa!»

»Sire», vastasi Charny, »elämäni on kuninkaan, kuten oli molempien veljienkin!»

Tarvittiin koko kuninkaallisen perheen läsnäolo, jotta tämä lujatahtoinen, mutta helläsydäminen mies voisi esiintyä sinä stoalaisena, joka hän teeskenteli olevansa. Jouduttuaan yksikseen hän antoi tuskalleen vallan.

Ja hän painoi kädellä rintaansa todetakseen, että hänen nuttunsa taskussa olivat yhä herttua de Choiseulin hänelle tuomat paperit, jotka oli löydetty hänen veljensä vaatteista ja jotka hän oli päättänyt lukea ensimmäisenä rauhallisena hetkenään ja lukea hartaasti kuin testamenttia lukisi.

Nuorten tyttöjen jälkeen, joita kuninkaallinen prinsessa syleili kuin sisaria, tulivat esille niiden vanhemmat. Ne olivat miltei kaikki, kuten olemme jo maininneet, joko arvokkaita porvareita tai vanhoja ylimyksiä. He tulivat arkoina ja pyysivät nöyrästi annonosoitusta saada tervehtiä onnettomia hallitsijoitaan. Kuningas nousi, kun he kulkivat ohi, ja kuningatar sanoi heille herttaisimmalla äänellään:

Oltiinko Châlonsissa? Oltiinko Versaillesissa? Olivatko vangit tosiaankin nähneet pari tuntia sitten poloisen de Dampierren murhattavan silmiensä edessä?

Kuningatar oli nähnyt hänen poistuvan, kuningatar näki hänen tulevan, mutta terävinkään katse ei olisi voinut lukea hänen kasvoistaan, mikä vaikutus tällä poistumisella ja palaamisella oli hänen sydämeensä.

»Niin, sire», vastasi kreivi, »kaikki on hyvällä tolalla.
Kansalliskaarti tarjoutuu saattamaan teidän majesteettinne huomenna
Montmédyyn.»

»Olemme, sire, huomattavimpien päällikköjen kesken. Huomenna ennen lähtöä kuningas pyytää päästä messuun. Tätä pyyntöä ei voida evätä teidän majesteetiltanne, sillä huomenna on juhlapäivä. Vaunut odottavat kuningasta kirkon portin edessä. Kirkosta poistuttuaan kuningas astuu vaunuihin, eläköön-huudot kajahtavat ja niiden aikana kuningas antaa määräyksen kääntää ohjakset ja suunnata matkan Montmédyyn.»

»Hyvä on», sanoi Ludvig XVI. »Kiitos, herra de Charny. Ellei tästä huomiseen mitään erikoista tapahdu, me teemme neuvojenne mukaan… Mutta menkää nyt levolle, te ja toverinne, te kaipaatte sitä kipeämmin kuin me.»

Kuten helposti käsittää, nuorten tyttöjen, kunnon porvarien ja kelpo aatelismiesten vastaanotto ei vienyt kovin paljon aikaa. Kuningas ja kuninkaallinen perhe vetäytyivät suojiinsa kello yhdeksältä.

Kun he siirtyivät huoneistoonsa, näkivät he ovensa edessä vartioston, joka muistutti kuninkaalle ja kuningattarelle, että he olivat yhä vankeja.

Siitä täsmällisestä liikkeestä, jolla tämä vangitulle kuninkaalle tehty kunnia suoritettiin, kuningas tunsi erään vanhan soturin.

»Silloin minua ei kummastuta nähdä teidät täällä», sanoi kuningas kuivasti.

Ludvig XVI ei voinut unohtaa, että heinäkuun 13 päivän jälkeen 1789
Ranskan kaarti oli mennyt kansan puolelle.

Kuningas ja kuningatar siirtyivät huoneisiinsa. Vartiosto oli asetettu makuusuojankin oven eteen.

Tuntia myöhemmin vahtisotilas lähti vartiopaikaltaan hakemaan saattueen päällikköä. Tämä päällikkö oli Billot.

Billot oli haukkaamassa kadulla illallista miesten kanssa, jotka olivat tulleet matkan varrella olevista kylistä, ja koettamassa houkutella heitä jäämään vielä seuraavaksi päiväksi.

Mutta suurin osa miehistä oli nähnyt, mitä he olivat halunneetkin nähdä, kuninkaan näet, ja enempi kuin puolet heistä tahtoi päästä juhlapäiväksi kotikyläänsä.

Billot koetti pidätellä heitä, sillä ylimysmielisen kaupungin asenne huolestutti häntä.

»Ellemme palaa kotikyläämme, kuka silloin järjestää juhlan Jumalalle ja panee liput talojemme eteen?»

Tämän neuvottelun keskeytti vahtisotamiehen tulo Billot ja hän kuiskuttelivat keskenään hyvin vilkkaasti. Sitten Billot lähetti hakemaan Drouetia.

Keskustelun jälkeen Billot ja Drouet menivät postimestarin luo, joka oli Drouetin hyvä ystävä.

Postimestari käski satuloida kaksi ratsua ja kymmentä minuuttia myöhemmin Billot nelisti Reimsin tiellä ja Drouet Vitry-le-Françaisin tiellä.

Päivä koitti. Edellisen päivän saattojoukosta oli jäljellä tuskin kuuttasataakaan. Ne olivat joukon hurjapäisimmät tai laiskimmat. He olivat viettäneet yön kaduille levitetyillä olkikuvoilla. Aamun sarastaessa heräillessaan he näkivät kymmenkunnan asetakkisen miehen menevän intendentin taloon ja hetken kuluttua poistuvan sieltä juoksujalkaa.

Châlonsissa oli Villeroyn kansalliskaartin komppanian majoituspaikka.
Toistakymmentä kansalliskaartilaista oli vielä kaupungissa.

Charny oli käskenyt heidän pukeutua sotisopaan ja tulla ratsain kirkon oven eteen kuninkaan poistuessa kirkosta.

Kuten olemme maininneet, monet talonpojat, jotka olivat edellisenä päivänä kuuluneet kuninkaan saattueeseen, eivät olleet illalla poistuneet, sillä he olivat uuvuksissa. Mutta aamulla he alkoivat laskea matkaansa, yhdet olivat neljänkymmenen, toiset kuudenkymmenen kilometrin päässä kotoaan. Sata tai parisataa lähti kotimatkalle piittaamatta toveriensa pidättelyistä.

Uskollisten joukko oli kutistunut neljäänsataan tai puoleen viidettäsataa miestä.

Samansuuruiseksi voitiin laskea kuninkaalle uskollisten kansalliskaartilaisten joukko, puhumattakaan kuninkaallisesta kaartista ja upseereista, joista voisi muodostaa eräänlaisen pyhän pataljoonan, joka näyttäisi hyvää esimerkkiä uhmaten kaikkia vaaroja.

Aamulla kello kuuden korvissa kuninkaan asialle innokkaimmat asukkaat olivat jalkeilla ja odottelivat intendenttitalon pihamaalla. Charny ja kaartilaiset olivat heidän joukossaan ja odottelivat niinikään.

Kuningas nousi kello seitsemältä ja ilmoitti haluavansa mennä kuuntelemaan messua.

Etsittiin Drouetia ja Billotia, jotta heille olisi voitu esittää kuninkaan toivomus, mutta kumpaakaan ei löydetty.

Charny meni kuninkaan luokse ilmoittamaan saattojoukon molempien päällikköjen poissaolon.

Kuningas riemastui, mutta Charny ravisti päätänsä. Ellei hän tuntenutkaan Drouetia, tunsi hän sensijaan Billotin.

Mutta merkit tuntuivat suotuisilta. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta oli helppo huomata, että se joukko oli kauttaaltaan ystävällisessä vireessä. Niin kauan kuin kuninkaan ja kuningattaren huoneitten ikkunaluukut olivat kiinni, tämä joukko oli liikuskellut äänettömästi ja hillityin askelin, jottei vankien uni häiriintyisi. Odottelijat kohottivat kätensä ja katseensa kohti taivasta, ja heitä oli niin paljon, että heidän joukostaan tuskin huomasikaan niitä neljää-viittäsataa talonpoikaa, jotka olivat masentaneet halunsa palata kotikonnuilleen.

Mutta heti kun korkeitten aviopuolisoitten ikkunaluukut aukenivat, kajahti ilmoille »eläköön kuningas!» ja »eläköön kuningatar!» niin voimakkaana, että kuningas ja kuningatar, vaihtamatta keskenään ajatuksiaan, kumpikin omasta alotteestaan, ilmestyivät parvekkeelleen.

Silloin huudot muuttuivat yleiseksi riemuhuudoksi, ja viimeisen kerran kohtalon tuomitsemat vangit voivat uskoa harhakuvitelmiinsa.

»Kas niin, kaikki käy hyvin!» virkkoi toiselta parvekkeelta toiselle
Ludvig XVI Marie-Antoinettelle.

Charny silmäili pikaisesti kuningasta. Tämä oli tyyni, miltei luja. Hän oli kärsinyt niin paljon, että olisi voinut sanoa hänen hukanneen näihin kärsimyksiin tahtonsa häälyväisyyden.

Kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe astuivat vaunuihin, joita ympäröi yhtä sankka väkijoukko kuin edellisenä iltanakin, mutta sensijaan että olisi häväissyt vankeja tämä joukko anoi sanaa, katsetta, tunsi itsensä onnelliseksi, kun sai koskettaa kuninkaan nutun liepeitä, ylpeäksi kun sai suudella kuningattaren hameen helmoja.

Ajuri sai määräyksen ajaa kirkon eteen ja tämä totteli vastaan hangoittelematta.

Mistä muuten olisi tullutkaan vastamääräys? Molemmat päälliköt olivat yhä kateissa.

Talonpoikais-saattue oli järjestäytynyt vaunujen ympärille, mutta hetki hetkeltä kansalliskaartilaisten joukko lisääntyi. Joka kadunkulmauksesta niitä tuli esille komppanioittain.

Kirkolle saavuttaessa Charny arvioi, että hänellä olisi käytettävänään kuusisataa miestä.

Kuninkaalliselle perheelle oli varattu paikat eräänlaisen telttakaton alle, ja vaikka kello olikin vasta kahdeksan aamulla, aloittivat papit suuren messun.

Charny huomasi sen. Hän ei pelännyt mitään niin kuin vitkastelua ja vitkastelu voisi tehdä tyhjiksi toiveet, joista hän oli vastuussa. Hän lähetti sanan virkatoimessa olevalle papille, että oli mitä tärkeintä, ettei messu kestäisi neljännestuntia kauempaa.

»Ymmärrän», vastasi pappi, »minä aion vain rukoilla Jumalaa suomaan heidän majesteeteilleen onnellisen matkan!»

Messu kesti tarkalleen sen ajan kuin oli ilmoitettu, mutta sittenkin Charny katsoi kelloaan parikymmentä kertaa. Kuningaskaan ei voinut salata kärsimättömyyttään. Kuningatar, joka oli polvillaan lastensa välissä, nojasi päätänsä rukouspallin tyynyä vasten. Madame Elisabeth, tyynenä ja kirkkaana kuin alabasterista veistetty neitsyt Maarian kuva, ei näyttänyt kärsimättömyyden oireitakaan; joko hän ei tiennyt pakosuunnitelmasta tai hän oli jo uskonut oman ja veljensä elämän Herran huomaan.

Ja rippileipäastia kädessä hän astui alttarilta ja siunasi ohi kulkiessaan kuninkaan ja kuninkaallisen perheen.

Nämä taivuttivat päänsä ja papin sydämessä muovautuneeseen toivomukseen he vastasivat kuiskaten: »Aamen.»

Kaikki, jotka olivat olleet heidän kanssansa kuuntelemassa messua, polvistuivat heidän kulkiessaan ohitse. Huulet liikkuivat, vaikkei ääntä lähtenyt, mutta oli helppo arvata, mitä nämä mykät huulet rukoilivat.

Ja silti oli ilmeistä, että talonpojat tylyllä tahdollaan, aseillaan, jotka tosin olivatkin vähemmän murhaavat kuin kaupunkilaisten aseet — yhdellä kolmanneksella oli pyssyt, lopuilla viikatteet ja keihäät — oli ilmeistä, että talonpojat voisivat ratkaisevalla hetkellä painaa vaakakuppia kohtalokkaalla tavalla.

Charny ei siis ollut suotta peloissaan, kun hän kumartui kuninkaaseen päin, jonka ohjeita odotettiin, ja sanoi häntä rohkaistakseen:

Hän kurkottautui vaununikkunasta ja sanoi niille, jotka ympäröivät ajoneuvoja:

»Hyvät herrat, eilen minulle tehtiin Varennesissa väkivaltaa. Olin käskenyt ajaa Montmédyyn, mutta pakolla minua nyt viedään kapinoivaan pääkaupunkiin. Mutta eilen minä olin kapinallisten keskellä ja tänään kelpo alamaisten parissa. Minä toistan nyt määräyksen: Montmédyyn, hyvät herrat!»

Charny silmäili kylien asukkaita. Drouetin ja Billotin poissaollessa heitä näytti komentavan sama Ranskan kaartilainen, joka eilen oli seissyt vartijana kuninkaan oven edessä. Hän tarkkasi ja antoi miestensä tarkata äänettömänä tätä liikettä, mutta miesten synkkä ilme todisti riittävän selvästi, ettei tämä liike miellyttänyt heitä laisinkaan.

Mutta he sallivat koko kansalliskaartin marssia ohitseen ja ryhmittyivät jälkijoukoksi.

Ensimmäisissä riveissä marssivat miehet, joiden aseistuksena olivat piikit, heinähangot ja viikatteet.

Tämä liike, joka suoritettiin taitavasti kuin harjoitetulla joukolla, huolestutti Charnyta, mutta hän ei kyennyt sitä estämään ja silloisessa asemassaan hän ei voinut vaatia edes selitystä.

Kaupungin porttia lähestyttäessä alkoi vaunujen kolinasta ja niitä saattavien hälinästä ja huudoista huolimatta kuulua kumeaa kohua, joka yltyi yltymistään.

Äkkiä Charny kalpeni ja laski kätensä Hänen vierellään istuvan henkivartijan polvelle..

Kummaltakin kadulta marssi, rummunlyöjä etunenässä ja liput liehuen, melkoinen kansalliskaartilais-joukko.

Toisessa oli arviolta tuhatkahdeksansataa, toisessa kaksituhattaviisisataa tai kolmetuhatta miestä.

Charnyn tarvitsi vain luoda silmäys suunnalle, mistä nämä joukot tulivat, käsittääkseen kaikki.

Drouetin ja Billotin poissaolo, joka oli tuntunut selittämättömältä, selveni liiankin kirkkaaksi.

He olivat varmaankin saaneet vihiä Châlonsissa puuhatusta
salahankkeesta. He olivat lähteneet, toinen kiirehtimään
Reimsin kansalliskaartin saapumista, toinen noutamaan paikalle
Vitry-le-Françaisin kansalliskaartin.

He olivat toimineet kuin yhteisen sopimuksen mukaan: molemmat saapuivat yhtaikaa.

Enemmittä mutkitta annettiin määräys, että pyssyt oli pantava ampumakuntoon.

»Sitä, sire, että vihollisemme ovat saaneet lisävoimaa ja että, kuten näette, pyssyjä panostetaan ja kaartin takana talonpojat seisovat valmiina ampumamaan».

»Minä arvelen, sire, että olemme joutuneet kahden tulen väliin! Se ei estä teitä yrittämästä eteenpäin, jos tahdotte, sire. Mutta en tiedä, minne asti teidän majesteettinne pääsee.»

»Herra de Charny, minun takiani on vuotanut kylliksi verta, ja sitä verta minä itken katkerin kyynelin. Minä en tahdo, että pisaraakaan enää vuodatetaan… Kääntykäämme takaisin.»

Nämä sanat kuullessaan molemmat komppanian miehet hypähtivät istuimeltaan vaununoven eteen. Villroyn komppanian kaartilaiset riensivät niinikään paikalle. Nämä rehdit, intomieliset soturit eivät parempaa pyytäneetkään kuin päästä taistelemaan porvariston kanssa, mutta kuningas toisti määräyksensä äskeistä pontevammin.

»Hyvät herrat», sanoi Charny lujalla ja käskevällä äänellä, »kääntykäämme, kuningas tahtoo!»

Pariisin portilla Châlonsin kansalliskaarti, joka nyt oli tarpeeton, luovutti paikkansa talonpojille, Vitryn ja Reimsin kansalliskaarteille.

»Olette, hyvä herra», vastasi tämä. »Mutta minusta tuntuu, että herra de Charny totteli teitä kovin nopeasti…»

Ja hän vaipui synkkiin mietteihin, jotka eivät oikein sopineet siihen hirveään tilanteeseen, missä kuninkaallinen perhe tällöin oli.

Alakuloisesti vierivät kuninkaallisten ajoneuvot Pariisin tiellä. Niitä vartioi kaksi synkännäköistä miestä, jotka juurikään olivat kääntäneet ne toiselle suunnalle. Epernayn ja Dormansin välillä Charny, pitkänä miehenä ja korkealla istuessaan, näki toisten vaunujen neljän postihevosen vetäminä kiitävän Pariisin suunnalta heitä vastaan.

Charny arvasi heti, että noiden vaunujen mukana tuli jokin vakava uutinen tai että niissä matkusti joku huomattava henkilö.

Ja kun vaunut ehtivät saattojoukon etuvartion kohdalle ja kun oli vaihdettu pari kolme sanaa, aukenivat etuvartion rivit ja miehet kohottivat aseensa kunnia-asentoon.

Kuninkaan berliniläis-vaunut pysähtyivät ja silloin kuultiin voimakkaita huutoja.

Pariisin suunnalta tulleet vaunut jatkoivat matkaansa, kunnes saapuivat kuninkaan berliniläis-vaunujen kohdalle.

Vaunuista astui ulos kolme miestä, joista kaksi oli ihan tuntematonta korkeille vangeille.

Kolmas ehti tuskin kurkistaa vaununikkunasta, kun kuningatar kuiskasi
Ludvig XVI:n korvaan:

Iäkkäin näistä kolmesta miehestä astui esiin, riuhtaisi siekailematta kuninkaan vaunujen oven auki ja sanoi:

»Minä olen Pétion ja tässä ovat herrat Barnave ja Latour-Maubourg, jotka, kuten minutkin, kansalliskokous on lähettänyt teitä noutamaan ja pitämään huolta, ettei kansan viha ryhtyisi teitä omavaltaisesti tuomitsemaan. Ahtautukaa hukan tiukempaan ja tehkää meille tilaa.»

Kuningatar loi Chartresin edustajaan ja hänen tovereihinsa ylenkatseellisen silmäyksen, jommoisia silloin tällöin leimahti Maria-Teresian tyttären ylpeästä korkeudesta.

Herra de Lautour-Maubourg, Lafayetten koulun sulava aatelismies, ei kestänyt tuota katsetta.

»Heidän majesteeteillaan on ilmankin kovin ahdasta näissä vaunuissa» sanoi hän, »minä nousen seuraaviin ajoneuvoihin».

»Nouskaa mihin haluatte», sanoi Pétion, »mutta minun paikkani on kuninkaan ja kuningattaren vaunuissa ja minä nousen niihin».

»Anteeksi, madame, mutta kansalliskokouksen edustajana minulla on oikeus päästä kunniapaikalle. Suvaitkaa siis nousta ja istuutua etupenkille.»

Madame Elisabeth nousi ja jätti paikkansa ja viittasi veljeään ja kälyään alistumaan.

Sillävälin herra de Latour-Maubourg oli pujahtanut tiehensä ja mennyt pyytämään paikkaa molempien rouvien ajoneuvoihin ja teki sen varmaankin paljoa kohteliaammin kuin Pétion kuningasta ja kuningatarta puhutellessaan.

Barnave seisoi ulkona epäröiden astua vaunuihin, joihin oli ahtautunut jo seitsemän henkeä.

»Kiitän teitä, madame», vastasi Barnave pahastuneena, »minulle riittää etupenkin paikka».

Madame Elisabeth siirsi kuninkaallisen prinsessan lähelleen ja kuningatar otti kruununprinssin polvilleen.

Siten tuli vaunujen etupenkille paikka vapaaksi ja Barnave joutui istumaan vastapäätä kuningatarta polvi tämän polvissa kiinni.

Ja vaunut lähtivät liikkeelle kansan huutaessa: »Eläköön' kansalliskokous!»

Vaunuissa synty! hetkeksi hiljaisuus, jonka kuluessa kaikki muut paitsi Pétion, joka tylyyteensä sulkeutuneena näkyi olevan välinpitämätön kaikelle, silmäilivät toisiaan.

Sallittakoon meidän lausua pari sanaa henkilöistä jotka nyt olivat astuneet näyttämölle.

Jérôme Pétion, lisänimeltä de Villeneuve, oli noin kahdenneljättä vuoden ikäinen, voimakaspiirteinen mies, jonka kaikki ansio oli hänen valtiollisten periaatteittensa yltiömäisyydessä, selvyydessä ja puhtaudessa. Hän oli syntynyt Charlesissa, toiminut siellä asianajajana ja tullut Pariisiin 1789 kansalliskokouksen jäsenenä. Myöhemmin hän oli Pariisin pormestari nautti kansansuosiota, joka voitti Baillyn ja Lafayetten kansanomaisuuden. Kuoli Bordeauxin lakeuksilla, ja sudet raatelivat hänen ruumistaan. Ystävät sanoivat häntä hyveelliseksi Pétioniksi. Hän ja Camille Desmoulins olivat jo tasavaltalaisia Ranskassa aikaisemmin kuin kukaan muu.

Pierre Joseph Marie Barnave oli syntynyt Grenoblessa. Hän ei ollut vielä täyttänyt kolmeakymmentäkään. Kansalliskokouksessa hän oli niittänyt mainetta ja päässyt suureen huutoon taistellessaan Mirabeauta vastaan, silloin kun Auxin edustajan maine ja kansanomaisuus olivat sammumaisillaan. Kaikki tämän suuren puhujan vihamiehet — Mirabeaulla oli nerokkaitten miesten etuoikeus saada vihollisekseen kaikki, mikä on keskinkertaista — kaikki Mirabeaun viholliset olivat tekeytyneet Barnaven ystäviksi ja olivat kannattaneet ja tukeneet häntä ja tehneet hänet suureksi niissä jyrisevissä otteluissa, jotka olivat riehuneet kuulun kansantribuunin elämän ehtoona. Hän oli — Barnave näet — nuori mies, joka ei ollut, kuten emme jo maininneet, vielä täyttänyt kolmeakymmentäkään ja joka näytti viisikolmattavuotiaalta kauniine sinisilmineen, isoine suineen ja kyömynenineen. Hän puhui terävällä äänellä, Koko hänen olemuksensa vaikutti komealta. Hyökkäävänä, aina taisteluvalmiina hän näytti nuorelta sotakapteenilta, joka on pukeutunut porvariksi. Hänen ilmeensä oli kuiva, kylmä ja häijy. Hän oli pohjaltaan parempi kuin miksi hänen ilmeensä hänet teki.

Juuri kun hän oli istuutumaisillaan kuningatarta vastapäätä, sanoi kuningas:

»Hyvät herrat, minä aloitan selittämällä, ettei minun tarkoitukseni ole koskaan ollut poistua kuningaskunnastani.»

»Puhutteko totta, sire?» sanoi hän. »Siinä tapauksessa nuo sanat pelastavat Ranskan.»

Silloin tapahtui jotakin omituista tämän pienen maaseutukaupungin porvaristosta lähteneen miehen ja tämän maailman korkeimmalta valtaistuimelta puoleksi suistuneen naisen välillä.

Molemmat koettivat lukea toistensa sydämen ajatukset, eivät niinkuin kaksi poliittista vihollista, jotka tahtovat penkoa valtiosalaisuuksia, vaan niinkuin mies ja nainen, jotka etsivät rakkauden salaisuuksia.

Mistä tuli Barnaven sydämeen tämä tunne, jonka Marie-Antoinetten terävä katse keksi lyhyen tarkastelun jälkeen?

Me sanomme sen pian ja paljastamme siten yhden niistä sydämen kuutioista, joista syntyy historian salaisia legendoja ja jotka kohtalon suurina hetkinä painavat vaa'assa enemmän kuin julkisten tapausten iso punnus.

Barnave kuvitteli olevansa kaikissa asioissa Mirabeaun seuraaja ja perillinen. Omasta mielestään hän oli jo puhujalavalla suuren puhujan seuraaja ja perillinen.

Kaikkien silmissä — me tiedämme, kuinka oli laita — Mirabeau oli nauttinut kuninkaan luottamusta ja saanut osakseen kuningattaren ystävyyden. Se yksi ja ainoa keskustelutilaisuus, jonka tämä kansan ja kuninkaan välittäjä oli saanut Saint-Cloudin linnassa, oli muuttunut moneksi salaiseksi tapaamiseksi, joissa Mirabeaun itserakkaus oli lähennellyt rohkeutta ja kuningattaren myöntyväisyys heikkoutta. Siihen aikaan oli muodissa ei ainoastaan poloisen Marie-Antoinetten parjaus, vaan myöskin parjausten uskottelu todellisiksi.

Barnaven kunnianhimo tähtäsi siis Mirabeaun jäljittelyyn kaikessa. Siitä hänen intonsa tulla nimitetyksi yhdeksi niistä asiamiehistä, jotka lähetettiin kuningasta noutamaan.

Hänet oli nimitetty ja hän tuli varmana kuin mies, joka tietää, että ellei hänellä olekaan kykyä tehdä itseään rakastetuksi, hänellä on toki valta tehdä itsensä vihatuksi.

Tämän kaiken oli kuningatar terävällä katseellaan aavistanut, muttei arvannut.

Viisi kuusi kertaa sen neljännestunnin kuluessa, jonka Barnave oli istunut kuningatarta vastapäätä, nuori kansanedustaja oli kääntynyt silmäilemään siekailemattoman tarkasti vaunujen etuistuimella olevaa kolmea miestä ja joka kerta hänen katseensa oli siirtynyt entistä tylympänä ja vihamielisempänä kuningattareen.

Barnave tiesi, että yksi noista kolmesta miehestä — mutta kuka? sitä hän ei tiennyt — oli kreivi de Charny. Ja huhu tiesi kertoa, että kreivi de Charny oli kuningattaren rakastaja.

Barnave oli lemmenkade. Selittäköön, ken taitaa, tämän tunteen nuoren miehen sydämessä, mutta niin vain oli laita.

Ja kun hän oli sen arvannut, tunsi hän itsensä ylen voimakkaaksi. Hän tunsi vastustajansa rautapanssarin heikon kohdan. Täytyi vain osata iskeä ja iskeä paikalle.

»Hyvä herra», sanoi hän kuninkaalle, »kuulitteko, mitä saattueen johtaja sanoi?»

Tämä säpsähdys ei välttänyt kuningattaren huomiota, sillä hänen polvensa oli kiinni Barnaven polvessa.

»Eikö hän selittänyt», sanoi kuningas, »olevansa vastuussa kreivin hengestä?»

Barnave ummisti silmänsä raolleen, mutta kuunteli tarkasti, jottei ainoakaan kuningattaren lausuma sana menisi hukkaan.

»Entä sitten?» kysyi kuningas. »Sitä vain, että kreivitär de Charny on vanha ystävättäreni, entinen neiti Andrée de Taverney. Eikö teidänkin mielestänne ole paikallaan, että Pariisiin palattuamme minä annan herra de Charnylle loman, jotta hän voisi mennä rauhoittamaan vaimoaan? Hän on ollut monessa vaarassa, hänen veljensä on kaatunut puolestamme. Minun käsittääkseni, sire, olisi julmaa näille aviopuolisoille pyytää häneltä jatkuvaa palvelusta.»

»Olette oikeassa, madame», vastasi kuningas, »vaikka, totta puhuen, minä epäilen, ettei herra de Charny suostu.»

»Siinä tapauksessa», sanoi kuningatar, »kumpikin puoli on täyttänyt velvollisuutensa: me tarjoamalla herra de Charnylle lomaa ja herra de Charny kieltäytymällä siihen suostumasta».

Kuningatar tunsi eräänlaisen magneettisen kosketuksen avulla, kuinka Barnaven kiihtymys laukesi. Samalla haavaa tämä ylevä sydän ymmärsi, kuinka väärin hän oli arvostellut vastapäätä istuvaa naista, ja hän häpesi.

Hän oli tähän asti pitänyt päänsä julkeasti pystyssä kuin tuomari syytetyn edessä, joka hänellä on oikeus tuomita ja tuomita kuolemaan. Ja nyt äkkiä tämä syyllinen vastasi syytökseen, jota hän ei voinut arvata, vastasi sanoilla, jotka ilmaisivat joko viattomuutta tai katumusta.

»Me olemme paremmalla puolella», jatkoi kuningatar, »sillä me emme ole tuoneet herra de Charnyta mukanamme. Minä puolestani luulin hänen olevan kaikessa rauhassa Pariisissa kunnes äkkiä näin hänen ilmestyvän vaunujemme oven eteen.»

»Se on totta», myönsi kuningas, »mutta se vain todistaa meille, ettei kreivi kaipaa kannustajaa, kun hän uskoo täyttävänsä velvollisuutensa».

Oh, kuinka Barnave voisi pyytää kuningattarelta anteeksi sen ilkeän ajatuksen, joka hänellä oli ollut tästä naisesta?

Puhutella kuningatarta? Barnave ei uskaltanut. Odottaa, että kuningatar aloittaisi keskustelun? Mutta kuningatar, joka oli tyytyväinen siihen vaikutukseen, joka hänen harvoilla sanoillaan oli ollut, ei puhunut enempää.

Barnave oli muuttunut lempeäksi, miltei nöyräksi. Barnave rukoili kuningattaren katsetta, mutta kuningatar ei ollut Barnavea huomaavinansakaan.

Nuori mies oli siinä hermostuneessa haltioitumistilassa, jolloin ihminen on valmis, herättääkseen välinpitämättömän naisen huomiota, suorittamaan vaikkapa kaikki Herkuleen kaksitoista urotekoa silläkin uhalla, että sortuu jo ensimmäiseen.

Hän rukoili Korkeinta olentoa — vuonna 1791 ei enää rukoiltu Jumalaa — hän rukoili Korkeinta olentoa suomaan hänelle tilaisuuden, millaisen tahansa, joka saisi tuon välinpitämättömän kuninkaallisen olennon luomaan häneen edes yhden silmäyksen. Silloin sattui, aivankuin Korkein olento olisi kuullut hänen rukouksensa, että muuan poloinen pappismies, joka odotteli maantien laidalla kuninkaan tuloa, astui lähemmäksi nähdäkseen paremmin korkean vangin, kohotti kyyneleisen katseensa ja rukoilevat kätensä kohti taivasta ja huudahti:

Oli jo kulunut pitkä aika siitä kun kansalla oli viimeksi ollut syytä tai aihetta purkaa vihaansa. Mitään ei ollut sattunut sen koommin kuin se oli repinyt palasiksi Pyhän Ludvigin järjestön iäkkään ritarin, jonka pää yhä seurasi mukana, piikin nenässä kannettuna.

Vanhuksen eleeseen, hänen rukoukseensa kansa vastasi murinalla, se syöksyi siinä tuokiossa papin kimppuun ja ennenkuin Barnave ehti havahtua haaveilustaan, oli pappi kaadettu maahan ja olisi pian silvottu palasiksi, mutta silloin kauhistunut kuningatar sanoi Barnavelle:

Barnave kohotti päätänsä, silmäili nopeasti valtamerta, johon poloinen vanhus oli katoamaisillaan ja joka raivoisina, ärjyvinä aaltoina kohoili vaunujen ympärillä, ja huomattuaan, mistä oli kysymys, hän kiljahti:

Hän nousi niin äkkiä, että vaununovi aukeni, ja hän olisi suistunut suin päin ulos, ellei madame Elisabeth, joka noudatti ylevän sydämensä ääntä, olisi tarttunut hänen nuttunsa liepeeseen.

»Voi, teitä tiikerejä! Te ette siis olekaan ranskalaisia, tai Ranskan uljas kansa on muuttunut murhaajalaumaksi!»

Tämä hyökkäys tuntunee meistä jonkun verran vaateliaalta, mutta se oli silloisen ajan makuun. Barnave edusti sitäpaitsi kansalliskokousta, hänen suullaan puhui korkein valta. Kansa väistyi ja vanhus oli pelastettu.

Kansa salli hänen mennä, se oli yhä Barnaven eleitten ja katseen lumoissa. Hän oli kuin patsaaksi muuttunut käsky.

Sitten, kun vanhus oli jo etäällä, nuori kansanedustaja istuutui mutkattomasti, luontevasti, eikä hänen piirteissään voinut huomata, että hän oli pelastanut ihmishengen.

Sinä pitkänä ajanjaksona, jona olemme kuvailleet onnetonta Marie-Antoinettea, hän oli ollut monesti kauniimpi, muttei milloinkaan niin kiehtova kuin nyt.

Hän ei hallinnut kuningattarena, hän hallitsi äitinä. Hänen vasemmalla puolellaan oli kruununprinssi, kaunis vaaleakutrinen lapsi, joka ikäistensä lailla huolettomana ja lapsekkaana oli liukunut äitinsä polvilta hyveellisen Pétionin jalkojen väliin; tämä oli mennyt ihmisystävyydessään niin pitkälle, että leikitteli pojan kiharaisella tukalla. Hänen oikealla puolellaan oli kuninkaallinen prinsessa, joka näytti äitinsä valokuvalta, silloin kun tämä oli nuoruutensa ja kauneutensa ensi kukoistuksessa. Ja vihdoin hän itse, hänellä oli kuninkuuden kultaisen kruunun asemasta onnettomuuden okainen kruunu, hänen mustien silmiensä, hänen kalpean otsansa yläpuolella oli hänen komea, vaalea tukkansa, jossa jo kiilsi joku hopeinen suortuva, ennen aikojaan tullut; ne puhuivat nuoren kansanedustajan sydämelle liikuttavampaa kieltä kuin mihin tuskallisin vaikerointikaan olisi pystynyt.

Hän silmäili tätä kuninkaallista suloa ja tunsi olevansa valmis heittäytymään polvilleen tämän kuolevan majesteetin eteen, mutta silloin nuori kruununprinssi päästi tuskan parahduksen.

Lapsi oli tehnyt hyveelliselle Pétionille jonkun kolttosen, minkä lienee tehnytkin, ja tämä rankaisi häntä vetäisemällä häntä lujasti korvasta.

Kuningas punehtui vihasta, kuningatar kalpeni häpeästä. Hän ojensi käsivartensa ja tempasi lapsen Pétionin jalkojen välistä, ja kun Barnave teki saman liikkeen kuin hänkin, joutui kruununprinssi, jota neljä käsivartta kannatteli ja jota Barnave veti puoleensa, istumaan nuoren kansanedustajan polville.

Ja kun Barnave, joka oli huomannut kuningattaren liikkeen, levitti kätensä salliakseen hänen vapaasti toteuttaa aikeensa, silloin kuningatar — oliko se äidillistä turhamaisuutta vai naisellista lumoushalua? — antoi nuoren prinssin jäädä siihen, missä hän oli.

Barnaven sydämessä tapahtui sillä hetkellä jotakin sanoin kuvaamatonta: hän oli ylpeä ja onnellinen.

Lapsi alkoi leikitellä Barnaven poimukauluksella, sitten hänen vyöllään, sitten hänen kansanedustaja-pukunsa napeilla.

Nämä napit varsinkin askarruttivat nuoren prinssin mieltä; niihin oli kaiverrettu jokin vaalilause.

Kruununprinssi tavaili sen kirjaimia ja lopulta hän sai sommitelluksi seuraavat neljä sanaa: »Elää vapaana tai kuolla!»

»Se merkitsee, pikku mies», selitti Petien, »että ranskalaiset ovat vannoneet, etteivät enää milloinkaan siedä valtiasta, ymmärrätkö?»

»Hyvä on», vastasi Pétion maailman luonnollisimmalla äänellä, »selitä sinä tuo vaalilause toisin, jos tiedät sen muuta merkitsevän».

Barnave oli vaiti. Tuo vaalilause, joka vielä eilen oli ollut hänen mielestään ylevä, tuntui silloisessa tilanteessa miltei julmalta.

Mutta hän tarttui kruununprinssin käteen ja painoi kunnioittavasti huulensa tälle kädelle.

Kuningatar pyyhki salaa kyynelen, joka hänen sydämestään oli noussut hänen silmäripsiinsä.

Ja vaunut, tämän omituisen, lapsekkaan yksinkertaisen pikku näytelmän teatteri, vierivät eteenpäin kohisevan joukon huutojen halki ja veivät kohti kuolemaa kuutta niistä kahdeksasta, jotka niissä istuivat.

VII

Siellä ei ollut mitenkään valmistuttu ottamaan vastaan kuninkaallista perhettä, jonka täytyi sijoittua erääseen majataloon.

Oliko Pétion, jota kuninkaan ja kuningattaren äänettömyys oli syvästi loukannut, järjestänyt tahallaan tai oliko majatalo tosiaankin niin täynnä, että korkeille vangeille löydettiin vain kolme ullakkohuonetta, joihin he saisivat majoittua?

Vaunuista poistuttaessa Charny oli tapansa mukaan ehättänyt paikalle kuulemaan kuninkaan ja kuningattaren määräyksiä, mutta kuningatar oli silmäyksellä kehoittanut häntä pysymään loitompana.

Pétion oli astunut ensimmäisenä majataloon ja ottanut suorittaakseen majoitusmestarin tehtävät. Hän ei edes vaivautunut tulemaan ulos, vaan lähetti palvelijan ilmoittamaan, että kuninkaallisen perheen huoneet olivat kunnossa.

Barnave oli melko lailla hämillään. Kuolettava halu kehoitti häntä tarjoamaan käsivartensa kuningattarelle, mutta hän pelkäsi, että kuningatar, joka muinen oli niin vahvasti ivannut hovisääntöä rouva de Noaillesin persoonassa, ilkkuisi häntäkin, jos hän erehtyisi.

Kuningas astui vaunuista ensimmäisenä, nojaten molempien henkivartijoitten, herrojen de Maldenin ja de Valoryn, käsivarsiin. Charny oli, kuten tiedämme, kuningattaren viittauksesta siirtynyt syrjemmälle.

Sitten astui ulos kuningatar ja hän ojensi käsivartensa ottaakseen vastaan kruununprinssin, mutta poloinen lapsi näytti tajuavan, että hänen äitinsä halusi mairitella, sillä hän sanoi.

Marie-Antoinette nyökkäsi myöntävästi ja sitä nyökkäystä säesti suloinen hymy. Barnave antoi madame Elisabethin ja kuninkaallisen prinsessan mennä ohitseen ja lähti sitten itsekin kantaen kruununprinssiä sylissään.

Rouva de Tourzel tuli ulos viimeisenä. Hän halusi temmata kuninkaallisen oppilaansa niiltä arvottomilta käsivarsilta, jotka häntä kantoivat, mutta kuningattaren viittaus hillitsi Ranskan lasten kotiopettajattaren ylimyksellisen kiihkon.

Ensimmäisessä kerroksessa hän pysähtyi arvellen tehneensä kylliksi, kun oli astunut kaksikymmentä porrasta, mutta silloin palvelijan ääni huusi:

»Niin», vastasi palvelija, »tässä kerroksessa ovat herrojen kansalliskokouksen jäsenten ruokasali ja asuinhuoneet».

Barnaven silmissä sumeni. Pétion oli varannut itselleen ja tovereilleen ensimmäisen kerroksen huoneet ja karkoittanut kuninkaallisen perheen toiseen.

Mutta nuori kansanedustaja ei virkkanut mitään. Peläten kuningattaren ensimmäistä liikettä, kun hän näkisi toisen kerroksen huoneet, jotka Pétion oli määrännyt hänelle ja hänen omaisilleen, Barnave laski kuninkaallisen lapsen lattialle heti kun he olivat tulleet toiseen kerrokseen.

»Madame, madame», sanoi nuori prinssi äidilleen, »ystävä Barnave aikoo poistua!»

»Siinä hän tekee oikein», naurahti kuningatar, joka oli pikaisesti silmäilyt huoneistoa.

Tähän huoneistoon kuului, kuten olemme jo maininneet, kolme pientä huonetta, jotka olivat yhteydessä keskenään.

Kuningatar sijoittui ensimmäiseen kuninkaallisen prinsessan kanssa. Madame Elisabeth valitsi toisen itselleen, kruunun prinssille ja rouva de Tourzelille. Kuningas otti kolmannen, työhuoneen tapaisen, josta oli ovi porraskäytävään.

Kuningas oli väsynyt. Ennen illallista hän halusi levähtää tuokion.
Mutta vuode oli niin lyhyt, että minuutin perästä hänen täytyi nousta.
Hän aukaisi oven ja pyysi tuolin.

Herrat de Malden ja de Valory seisoivat jo paikoillaan portaitten yläpäässä. Herra de Malden, joka oli lähempänä, meni alas ja toi ruokasalista tuolin.

Ludvig XVI, jonka huoneessa oli jo ennestään yksi tuoli, sovitti de Maldenin tuoman tuolin edelliseen ja tekaisi siten itselleen sopivan vuoteen.

»Voi, sire», sanoi de Malden väännellen käsiään ja ravistaen päätänsä, »aikooko teidän majesteettinne viettää yön tuolla tavoin?»

»Sitäpaitsi, jos kaikissa korviini tulleissa huudoissa kansani kurjuudesta on perää, kuinka moni alamaisistani tuntisikaan itsensä onnelliseksi jos saisi tämän pikku työhuoneen, tämän vuoteen ja nämä kaksi tuolia omakseen!»

Ja hän ojentautui tälle tilapäiselle vuoteelle, joka oli alkusoittoa
Templen pitkille kärsimyksille.

Hetkeä myöhemmin heidän majesteeteilleen tultiin ilmoittamaan, että illallinen oli katettu.

»Mutta», vastasi palvelija, »yksi kuninkaalle, yksi kuningattarelle, yksi madame Elisabethille, yksi kuninkaalliselle prinsessalle, yksi hänen korkeudelleen kruununprinssille ja yksi herra Pétionille».

»Miksei myöskin yksi herra Barnavelle ja yksi herra
Latour-Maubourgille?» uteli kuningas.

»Heille oli, sire», vastasi palvelija, »mutta herra Barnave otatti ne pois».

Samassa ilmestyi oviaukkoon Chartresin kansanedustajan vakava, enemmän kuin vakava, juhlallinen hahmo.

»Minä istun pöytään vain perheeni seurassa, me syömme keskenämme tai kutsumiemme kanssa, muutoin emme syö ollenkaan.»

»Minä tiesin kyllä», sanoi Pétion, »että teidän majesteettinne oli unohtanut ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäisen pykälän, mutta uskoin, että olitte toki edes muistavinanne».

Kuningas ei ollut kuulevinaan Pétionin sanoja, kuten ei ollut näkevinään koko miestä. Silmien ja kulmakarvojen eleellä hän käski palvelijan viedä pois Pétionin lautasen.

»Herra de Malden», sanoi kuningas, »sulkekaa ovi, jotta saamme olla rauhassa, mikäli mahdollista».

Herra de Malden vuorostaan totteli, ja Pétion kuuli, kuinka ovi pantiin säppiin hänen perässään.

Charnyta ei näkynyt. Ellei hän ollutkaan enää palvelija, oli hän yhä kuningattaren orja.

Mutta oli hetkiä, jolloin tämä kuningatarta totteleva passiivisuus loukkasi naista. Illallisen aikana Marie-Antoinette kärsimättömänä etsi silmillään Charnyta. Hän olisi mieluummin nähnyt, että kreivi olisi ollut tottelematon; sen sijaan tämä oli totellut heti.

Kun kuningas illallisen päätyttyä siirsi tuolinsa noustakseen pöydästä, aukeni huoneen ovi ja palvelija tuli Barnaven nimessä pyytämään, että heidän majesteettinsa suvaitsisivat ottaa haltuunsa ensimmäisen kerroksen huoneet.

Ludvig XVI ja Marie-Antoinette silmäilivät toisiaan. Olisiko arvokkaampaa hylätä toisen kohtelias tarjous rangaistukseksi toisen osoittamasta karkeudesta? Se olisi kenties tullut kuninkaan päätökseksi, mutta silloin kruununprinssi juoksi salonkiin ja huusi:

Salongista kuningatar meni katsomaan huoneita. Niitä oli kolme, kuten toisessakin kerroksessa.

Komeutta ei ollut voitu harrastaa, mutta siisteyttä kyllä. Kynttilöitä paloi kuparijaloissa, se on totta, mutta niitä oli runsaasti.

Pari kolme kertaa matkan varrella kuningatar oli huudahtanut, kun oli sivuutettu joku kaunis, kukkia kasvava puutarha. Kuningattaren huone oli somistettu kesän ihanimmilla kukilla, avoimista ikkunoista pääsivät liian väkevät tuoksut haihtumaan. Musliiniuutimet, jotka oli vedetty ikkunoitten eteen, estivät tunkeilevaa katsetta pääsemästä korkean naisvangin huoneeseen.

Poloinen kuningatar huoahti; kuutta vuotta varemmin Charny oli pitänyt kaikesta huolen.

Kuinka voi vähäpätöisellä maaseutuasianajajalla olla samat herkät vaistot kuin hovin komeimmalla ja hienostuneimmalla ylimyksellä?

Kuten olemme maininneet, Charny oli kuningattaren viittauksesta vetäytynyt pois eikä ollut sen koommin näyttäytynyt.

Charny, jota velvollisuus kiinnitti Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten kohtaloon, oli onnellinen, kun kuningattaren määräys, jonka syitä hän ei yrittänyt tutkia, salli hänelle lyhyen yksinäisyyden ja harkinnan hetken.

Kolme viime päivää hän oli elänyt sellaisessa kiireessä, hän oli elänyt niin sanoaksemme täydellisesti ulkopuolella itseään, hän oli elänyt niin kiinteästi toisten hyväksi, ettei hänen mieltänsä pahoittanut, vaikka hän hetkeksi unohtikin toisten huolet ja ryhtyi käsittelemään omaa tuskaansa.

Charny oli entisten aikojen ylimys ja ennen kaikkea sukuaan rakastava mies. Hän jumaloi veljiään, joiden isä hän oli ollut pikemminkin kuin vanhin veli.

Georgesin kuolema oli ollut hänelle suuri suru, mutta hän oli toki voinut, polvillaan ruumiin ääressä Versaillesin pienessä, synkässä pihassa, lievittää surunsa kyynelillä, hänelle oli toki jäänyt toinen veli Isidor, johon hän oli kohdistanut kaiken kiintymyksensä. Isidor oli tullut, mikäli mahdollista, hänelle vieläkin rakkaammaksi niiden kolmen neljän kuukauden aikana, jotka olivat edeltäneet hänen lähtöään ja jolloin nuorukainen oli toiminut hänen ja Andréen välittäjänä.

Olemme koettaneet, ellemme saada ymmärrettäväksi, niin ainakin kertoa siitä omituisesta salaisuudesta, joka panee eräät sydämet eron aikana kiintymään toisiinsa sen sijaan että ne vieraantuisivat ja joka saa ne poissaolon kestäessä ammentamaan uutta elinvoimaa niitä elähdyttävistä muistoista.

Mitä harvemmin Charny näki Andréeta, sitä enemmän hän ajatteli häntä, ja ajatella yhä useammin Andréeta merkitsi Charnylle rakastumista.

Kun hän näki Andréen, kun hän oli Andréen lähellä, tunsi hän yksinkertaisesti seisovansa jääpatsaan vieressä, jonka vähäisinkin rakkaudensäde panisi sulamaan ja joka pimentoon ja itseensäsulkeutuneena pelkäsi rakkautta yhtä paljon kuin todellinen jääpatsas pelkää aurinkoa. Hän oli joutunut katselemaan vaimonsa raskaita, kylmiä eleitä, kuulemaan hänen vakavaa, hillittyä puhettaan, näkemään hänen mykkää, verhottua katsettaan, ja tuon eleen, tuon puheen, tuon katseen takana hän ei ollut nähnyt, tai paremmin sanoen, ei ollut vaistonnut mitään.

Kaikki oli hänessä valkoista, valjua, himmeää kuin alabasteri, kylmää ja läpäisemätöntä kuin se.

Sellaiselta — lukuunottamatta eräitä harvoja vilkkaita hetkiä, joita jotkut ärsyttävät tilanteet olivat aiheuttaneet — oli Andrée hänestä näyttänyt heidän viimeisinä yhdessäolonsa hetkinä ja varsinkin sinä iltana, jonka hän oli viettänyt poloisen, nuoren vaimonsa parissa Coq-Héron-kadun varrella, kun Andrée oli löytänyt ja samalla kadottanut poikansa.

Mutta heti kun hän loittoni vaimonsa luota, tehosi välimatka tavallisella voimallaan, se himmensi liian kirkkaat värit, se tasoitti liian kulmikkaat piirteet. Silloin Andréen raskaat, kylmät eleet vilkastuivat, silloin Andréen vakava, hillitty puhe muuttui hopeanheleäksi ja sointuvaksi, silloin Andréen mykkä, verhottu katse loi pitkien ripsien alta kostean, kaikki nielevän leimahduksen, silloin hänestä tuntui, että sisäinen tuli lämmitti tuota patsassydäntä ja että alabasteri-ihon alla hän näki veren kiertävän ja sydämen sykkivän.

Ah, näinä poissaolon ja yksinäisyyden hetkinä Andrée oli kuningattaren todellinen kilpailija. Näiden öiden kuumeisessa pimeydessä Charny kuvitteli äkkiä näkevänsä, että hänen huoneensa seinät aukenivat tai että oviverhoja kohotettiin ja että hänen vuodettaan lähestyi, käsivarret levitettyinä, huulet sanoja kuiskaten, katse rakkautta tulvillaan, tuo läpikuultava patsas, jota hänen sielunsa tuli valaisi ulkoapäin. Silloin hänkin, Charny, levitti käsivartensa, silloin Charny kutsui tuota lumoavaa näkyä, silloin Charny koetti puristaa tuota haamua sydäntänsä vasten. Mutta voi, tuo haamu luisui käsistä, hän syleili tyhjää ja hän siirtyi läähättävästä unesta äkkiä surulliseen, kylmään todellisuuteen!

Isidor oli siis tullut hänelle rakkaammaksi kuin Georges oli koskaan ollut. Ja me olemme nähneet, ettei kreivi ollut saanut tuta synkkää iloa päästä itkemään Isidorin ruumiin ääressä, kuten hän oli saanut itkeä Georgesin ruumiin ääressä.

Molemmat olivat kaatuneet tuon kohtalokkaan naisen takia, tuon pettäviä kuiluja täynnä olevan asian puolesta.

Kahteen päivään, veljensä kuolemasta saakka, viimeisen kerran syleiltyään hänen veren kostuttamia vaatteitaan, huulet vieläkin kosteina uhrin viimeisestä huokauksesta, sen hetken jälkeen, jolloin herttua oli tuonut hänelle Isidorin vaatteista löydetyt paperit, hän ei ollut voinut hetkeksikään antautua suurelle surulleen.

Kuningattaren viittaus oli kehoittanut häntä vetäytymään syrjään. Hän oli sen käsittänyt suosionosoitukseksi ja hyväksynyt sen ilomielin.

Hän oli heti hakenut itselleen sopen, syrjäisen tyyssijan, jossa hän, valmiina ensimmäisen kutsun saatuaan rientämään kuninkaallisen perheen avuksi, voisi olla ihan yksin suruineen, yksin kyynelineen.

Hän oli löytänyt ullakkohuoneen samojen portaitten yläpäästä, missä de
Malden ja de Valory vartioivat.

Päästyään yksikseen, suljettuaan oven ja istuuduttuaan pöydän ääreen, jota valaisi sentapainen kolmisydäminen kuparilamppu, jommoisia yhä näkee vanhoissa maaseututaloissa, hän otti taskustaan veriset paperit, hänen veljensä ainoat pyhäinjäännökset.

Otsa käsien tukemana hän oli tuijottanut noihin papereihin, joissa jatkuivat elävinä poismenneen ajatukset, ja oli antanut pakottavien, äänettömien kyynelten virrata poskiltaan pöydälle. Syvästi huokaistuaan hän sitten kohotti päänsä ja aukaisi yhden kirjeen.

Charny oli jo monet kuukaudet epäillyt, että Isidorilla oli oli suhde tilanhoitajan tyttäreen, kun Billot oli Varennesissa kertonut sen kaikki yksityiskohdat, mutta vasta tilanhoitajan kertomuksen jälkeen hän oli käsittänyt sen suhteen koko kantavuuden.

Sen merkitys tuli yhä selvemmäksi, kun hän luki kirjeen. Silloin hän näki, että rakastajattaren arvonimen oli äidin arvonimi pyhittänyt, ja niissä yksinkertaisissa lauseissa, joilla Catherine tulkitsi rakkautensa, esiintyi naisen elämä, joka sai sovittaa nuoren tytön hairahduksen.

Charny aukaisi toisen, sitten kolmannen: niissä oli samoja tulevaisuuden suunnitelmia, samoja onnen toiveita, samoja äidin iloja, samaa rakastavan pelkoa, samaa kaipuuta, samaa tuskaa, samaa katumusta.

Kirjeeseen oli kiinnitetty nelitaitteinen paperi vahasinetillä, jossa näkyi Isidorin vaakuna.

Tämä Andréen kirjoittama ja hänelle, Charnylle, osoitettu kirje, joka oli Isidorin papereitten joukossa, tuntui hänestä niin omituiselta löydöltä, että hän ensin aukaisi kirjeen liitteen, ennenkuin kävi käsiksi itse kirjeeseen.

Isidor oli kirjoittanut sen lyijykynällä varmaankin jonkun majatalon pöydän ääressä sillaikaa kun hänen hevostaan satuloitiin. Siinä oli seuraavat rivit:

»Tämä kirje ei ole osoitettu minulle, vaan veljelleni, kreivi Olivier de Charnylle. Sen on kirjoittanut hänen vaimonsa, kreivitär de Charny. Jos minulle sattuu onnettomuus, pyydetään sitä, joka löytää tämän paperin, viemään se kreivi Olivier de Charnylle tai palauttamaan se kreivittärelle.

Jos kreivi onnistuu yrityksessään vahingoittumattomana, palautettakoon kirje kreivittärelle.

Jos hän haavoittuu vakavasti, muttei hengenvaarallisesti, kutsuttakoon hän kreivittären luokseen.

Jos hän haavoittuu hengenvaarallisesti, annettakoon hänelle kirje, ja ellei hän voi sitä itse lukea, luettakoon se hänelle, jotta hän saisi ennen kuolemaansa tietää, minkä salaisuuden se sisältää.

Jos kirje joutuu veljeni kreivi de Charnyn huostaan, saa hän samalla tämän minun kirjelippuni, ja hän toimii näiden kolmen ehdon mukaisesti, kuten hänen herkkä vaistonsa neuvoo häntä tekemään.

Minä uskon hänen huostaansa poloisen Catherine Billotin, joka asuu minun lapseni kanssa Ville-d'Aurayn kylässä.

ISIDOR DE CHARNY.»

Ensin kreivi näytti kokonaan syventyneen veljensä kirjeen lukemiseen. Kyynelet, jotka olivat hetkeksi herenneet, alkoivat jälleen virrata entisellä voimalla. Sitten hänen itkun sumentama katseensa osui rouva de Charnyn kirjoittamalle kirjeelle. Hän silmäili sitä kauan, nosti sen huulilleen, painoi sen sydämelleen, ikäänkuin se olisi voinut ilmaista tälle sydämelle sisältämänsä salaisuuden, luki kerran jälleen, sitten toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran veljen kirjeessä mainitut ehdot.

»Minulla ei ole oikeutta aukaista tätä kirjettä, mutta minä rukoilen häntä sallimaan minun lukea sen…»

Ja ikäänkuin rohkaistakseen itseään pysymään tässä päätöksessä, jota vähemmän ylevä sydän ei olisi voinut kestää, hän toisti:

Eikä hän lukenutkaan sitä. Mutta päivä koitti ja yhä hän istui pöydän ääressä ja ahmi katsein tuota kirjettä, joka oli kostunut hänen hengityksestään: niin usein hän oli painanut sen huulilleen.

Sitten äkkiä melun keskeltä, joka ilmaisi, että majatalossa oli ryhdytty lähtövalmistuksiin, kuului de Maldenin ääni, joka kutsui kreivi de Charnyta.

Ja tungettuaan taskuunsa Isidor-rukan paperit ja suudeltuaan viimeisen kerran koskemattomaksi jäänyttä kirjettä hän pani sen poveensa ja poistui nopeasti.

Hän tapasi portailla Barnaven, joka kyseli kuningatarta ja antoi de
Valorylle lähtöä koskevat ohjeet.

Oli helppo huomata, ettei Barnave ollut maannut eikä nukkunut enempää kuin kreivi Olivier de Charnykaan.

Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja Charny olisi varmaankin huomannut lemmenkateuden salaman, joka välähti Barnaven silmissä, kun tämä kuuli hänen tiedustelevan kuningattaren vointia, jos hänen ajatuksensa olisivat voineet askarrella muissa asioissa kuin kirjeessä, jota hän paineli sydäntänsä vasten.

VIII

Noustessaan ajoneuvoihin kuningas ja kuningatar huomasivat kummakseen, ettei heidän ympärillään ollut, heidän lähtöään katsomassa, muita kuin kaupungin asukkaita ja saattueena vain ratsuväkeä.

Se oli uusi todistus Barnaven huomaavaisuudesta. Hän tiesi, että eilen, kun oli ollut pakko kulkea käymäjalkaa, kuningatar oli kärsinyt kuumuudesta, pölystä, hyönteisistä, väentungoksesta, uhkauksista, joita oli syydetty hänen henkivartijoitaan ja uskollisia palvelijoitaan kohtaan, näiden osoittaessa hänelle viimeistä palvelustaan. Barnave oli sanonut saaneensa kuulla tietoja maahanhyökkäyksestä: markiisi de Bouillé oli muka samonnut Ranskan alueelle viidenkymmenentuhannen itävaltalaisen etunenässä. Häntä vastaan täytyi jokaisen miehen, jolla oli pyssy, viikate, keihäs, ase mikä tahansa, nousta, ja koko kansa oli noudattanut tätä kutsua ja pyörtänyt takaisin.

Ranskassa vihattiin siihen aikaan ulkomaalaisia, vihattiin niin syvästi, että se viha ulottui kuninkaaseen ja kuningattareen saakka, kuningattareen, jonka suurin rikos olikin hänen ulkomaalaisuutensa.

Marie-Antoinette arvasi, mistä johtui tämä uusi hyvätyö. Sanomme hyvätyö, sillä se sana ei ole liioittelua. Hän kiitti Barnavea katseella.

Vaunuihin astuessaan hän etsi katseellaan Charnyn katsetta. Charny oli jo istuimellaan. Mutta sensijaan että olisi sijoittunut keskelle, kuten eilen, hän oli itsepintaisena halunnut luovuttaa de Maldenille tämän paikan, joka oli vähemmän vaarallinen kuin se, jolla tämä uskollinen henkivartija oli siihen asti istunut. Charny toivoi, että haavoittuminen sallisi hänen aukaista kreivittären kirjeen, joka poltti hänen sydäntään.

Huolestuneena saamaan selville, mitä tuo huoahdus merkitsi, nuori mies pysähtyi vaunujen astinlaudalle.

»Madame», sanoi hän, »huomasin eilen, että teillä oli hyvin ahdasta näissä berliniläis-vaunuissa. Jos yksi matkustaja jäisi pois, tulisi teille väljempää… Jos haluatte, nousen saattovaunuihin herra de Latour-Maubourgin kanssa tai seuraan teitä ratsain.»

Tehdessään tämän tarjouksen Barnave olisi antanut puolet elinpäivistään hänellä ei ollut niitä enää monta jälellä — jos tämä tarjous evättäisiin.

Samassa kruununprinssi ojensi pikku kätensä pidättääkseen nuoren kansanedustajan ja sanoi:

»Hyvä ystävä Barnave, ystävä Barnave, sinä et saa lähteä, minä en tahdo!»

Säteilevänä Barnave istuutui entiselle paikalleen. Tuskin hän oli istuutunut, kun kruununprinssi siirtyi kuningattaren polvilta hänen polvilleen.

Päästäessään kruununprinssin liukumaan käsistään kuningatar suuteli häntä molemmille poskille.

Hänen huultensa kostea jälki jäi lapsen sametinhienolle hipiälle. Barnave katseli tätä äidillisen suudelman jälkeä niinkuin Tantalos lienee katsellut hedelmiä, jotka riippuivat hänen päänsä päällä.

»Madame», sanoi hän kuningattarelle, »suoko teidän majesteettinne minulle ilon suudella korkeata prinssiä, joka ikäistensä erehtymätöntä vaistoa noudattaen haluaa sanoa minua ystäväkseen?»

Barnaven huulet painuivat kuningattaren huulten jäljille niin tulisina, että lapsi pelästyneenä parahti.

Kuningattarelta ei jäänyt huomaamatta ainoakaan pikku seikka siitä leikistä, jossa Barnave menettäisi päänsä. Ehkei hänkään ollut nukkunut enempää kuin Barnave tai Charny; ehkä se vilkkaus, joka antoi eloa hänen silmiinsä, johtui sisäisestä kuumeesta, joka poltti häntä. Mutta hänen purppuraiset huulensa, hänen miltei huomaamattomasti ruusuiset poskensa tekivät hänestä sen vaarallisen seireenin, joka yhdellä suortuvallaan voi johtaa palvojansa kuiluun.

Barnaven varokeinot saivat aikaan, että nyt edettiin kahdeksan kilometriä tunnissa.

Talo, johon pysähdyttiin, oli joen varrella, ihanalla paikalla ja kuului eräälle rikkaalle puukauppiattarelle. Tämä ei ollut odottanut, että hänen talonsa valittaisiin, vaan oli edellisenä iltana, saatuaan kuulla, että kuninkaallinen perhe matkustaisi Château-Thierryn kautta, lähettänyt yhden palvelijoistaan tarjoamaan herroille kansalliskokouksen läheteille taloaan kuninkaan ja kuningattaren olinpaikaksi.

Kun vaunut pysähtyivät, ilmaisi palvelijoitten keskenäinen kilpailu tykkänään toisenlaista vastaanottoa kuin mihin korkeat vangit olivat saaneet alistua eilen Dormansin majatalossa. Kuningatar, kuningas, madame Elisabeth, rouva de Tourzel ja molemmat lapset opastettiin kukin omaan huoneeseensa, missä kaikki oli pantu kuntoon, jotta jokainen voisi siistitä itsensä mahdollisimman huolellisesti.

Pariisista lähdettyään kuningatar ei ollut tavannut sellaista huomaavaisuutta. Naisen kaikkein herkimpiä tottumuksia tällainen ylimyksellinen huomaavaisuus oli omiaan hivelemään, ja Marie-Antoinette, joka alkoi pitää arvossa moista huolehtimista, kutsutti luoksensa talon kelpo emännän voidakseen kiittää häntä.

Hetken perästä astui huoneeseen neljänkymmenen ikäinen, vielä verevä nainen, joka oli puettu äärettömän yksinkertaisesti. Hän oli siihen asti vaatimattomasti pysytellyt loitolla niistä, jotka hän oli ottanut suojiinsa.

»Voi, madame», huudahti tuo kelpo nainen ratketen itkemään, »kaikkialla minne teidän majesteettinne suvaitsee pysähtyä ja mitä taloa te läsnäolollanne kunnioitatte, kaikkialla missä kuningatar liikkuu, siellä kuningatar on valtiatar!»

Marie-Antoinette silmäili ympärilleen, todetakseen, että he olivat kahdenkesken.

Huomattuaan, ettei kukaan voinut nähdä tai kuulla heitä, hän tarttui emännän käteen, veti hänet lähelleen, syleili häntä kuin parasta ystäväänsä ja sanoi:

»Jos te harrastatte turvallisuuttamme ja jos hiukankin välitätte omasta rauhastanne, niin tyyntykää ja hillitkää tuskanosoituksianne, sillä jos saataisiin selville, mikä niihin on syynä, tulisivat ne teille kohtalokkaiksi. Teidän täytyy käsittää, että tuskamme vain yltyisi, jos teille sattuisi jotakin epämiellyttävää? Me tapaamme kenties toisemme joskus. Malttakaa siis mielenne ja pysykää ystävänäni, jonka tapaaminen nykyisin on niin harvinaista ja kallisarvoista.» [Olemme jäljentäneet Marie-Antoinetten omat sanat sen mukaan mitä on kertonut muuan niistä henkivartijoista, jotka valmistelivat Varennesin pakoa ja seurasivat kuningasta tälle matkalle.]

Päivällisen jälkeen lähdettiin heti matkalle. Helle oli rasittava. Kuningas, joka oli huomannut, että madame Elisabeth, nääntymäisillään väsymyksestä, antoi päänsä vaipua rinnalle, vaati, että prinsessa tulisi istumaan hänen paikalleen vaunujen perälle, kunnes saavuttaisiin Meauxiin, missä päästäisiin levolle. Kuninkaan nimenomaisesta käskystä madame Elisabeth lopulta suostui.

Barnave oli punehtunut häpeästä ja peittänyt kasvot käsillään, mutta sormiensa raosta hän huomasi kuningattaren alakuloisen hymyn.

Tunnin kuluttua madame Elisabethin väsymys kävi niin ylivoimaiseksi, että nukkui kokonaan ja hänessä sammui tietoisuus niin täydellisesti, että hänen kaunis enkelin päänsä, kallistuttuaan ensin vasemmalle, sitten oikealle, lopulta nojasi Pétionin olkapäähän.

Se se joka sai Chartresin edustajan mainitsemaan julkaisemattomassa matkakertomuksessaan, että madame Elisabeth, tuo pyhimys, oli rakastunut häneen ja painaessaan hetkeksi päänsä hänen olkapäätänsä vasten antautui viettinsä valtaan.

Kellon käydessä neljättä saavuttiin Meauxiin ja pysähdyttiin piispan palatsin eteen. Siinä palatsissa oli asunut Bossuet ja kahdeksankymmentäseitsemän vuotta varemmin yleisen historian tutkielman tekijä oli siinä palatsissa kuollut.

Palatsissa asui tällöin perustuslaillinen ja valan vannonut piispa. Se huomattiin myöhemmin tavasta, jolla hän otti kuninkaallisen perheen vastaan.

Mutta toistaiseksi kuningattareen koski vain sen rakennuksen synkkä ulkoasu, johon hän oli astumaisillaan. Ei mikään ruhtinaallinen tai kirkollinen palatsi olisi voinut alakuloisuudellaan olla sopivampi tarjoamaan suojaa sille ylevälle onnettomuudelle, joka joutuisi siinä viettämään yhden yön. Se ei ollut kuin Versailles, missä suuruus on komea. Täällä suuruus oli yksinkertainen. Leveä, viettävä, tiilillä kivetty käytävä vei asuinhuoneihin, ja nämä asuinhuoneet olivat puutarhan puolella, joka nojautui kaupungin muureihin. Tästä puutarhasta kohosi kaikkea vallitsevana kirkon torni, joka oli kauttaaltaan murattiköynnösten peitossa. Siitä vei rautatammien reunaama käytävä työhuoneeseen, mistä Meauxin kaunopuheinen piispa tuolloin-tällöin sinkosi maailmalle synkät huutonsa, jotka ennustivat kuningaskuntien tuhoa.

Kuningatar silmäili tätä synkkää rakennusta ja huomattuaan sen sopivan hänen omaan mielialaansa hän pälyili ympärilleen löytääkseen käsivarren, johon nojaisi lähteäkseen palatsia tarkastamaan.

»Tarjotkaa minulle käsivartenne, hyvä herra», sanoi hän, »ja opastakaa minua tässä vanhassa palatsissa. Minä en uskalla mennä sinne yksin, pelkään kuulevani sen käytävissä kajahtelevan sen suuren äänen, joka kerran pani koko kristikunnan säpsähtämään, huudon, joka sanoi: 'Mada- me kuolee! Madame on kuollut!'»

Barnave tuli nopeasti lähemmäksi ja tarjosi kuningattarelle käsivartensa kunnioittavin ja samalla kiihkein elein.

Mutta kuningatar silmäili vielä kerran ympärilleen. Charnyn poissaolo huolestutti häntä.

»Hän on suvainnut ottaa vastaan herra Pétionin», sanoi Barnave, »ja keskustelee nyt hänen kanssansa».

Sitten, ikäänkuin olisi tuntenut tarvetta päästä irti omista ajatuksistaan, hän sanoi:

Olisi voinut sanoa, että hän pakeni, seuraten mielialansa luomaa häälyvää varjoa, katsomatta eteensä tai taaksensa.

Hän kohotti katseensa koneellisesti ja luki kehyksistä sanat: Madame
Henriette.

»Niin», virkkoi hän, »vallan oikein, madame Henriette, mutta Englannin madame Henriette, ei onnettoman Kaarlo ensimmäisen leski, vaan huolettoman Orleansin Filipin puoliso, ei se, joka luuli kuolevansa Louvren kylmyyteen, vaan se, joka kuoli Saint-Cloudissa myrkytykseen ja joka kuollessaan lähetti Bossuetille sormuksensa…»

»Koska on suita, jotka yksin uskaltavat antaa eräitä neuvoja, ja sellaisia ovat etenkin suut, jotka kuolema on sulkenut.»

»Ettekö tahtoisi sanoa minulle, hyvä herra, mitä minulle neuvoisi
Kaarlo-kuninkaan lesken suu?» kysyi kuningatar.

»'Voi, rakas sisar', sanoisi teille se suu, ’ettekö huomaa, mikä yhtäläisyys on meidän kohtaloissamme? Minä tulin Ranskasta, kuten te Itävallasta, minä olin englantilaisille muukalainen, kuten te olette muukalainen Ranskalle. Olisin voinut antaa mielettömälle miehelleni hyviä neuvoja, mutta minä olin vaiti tai annoin huonoja. Sen sijaan että olisin liittänyt hänet kansaan tai kansan häneen, minä yllytin häntä sotaan: Minä neuvoin häntä marssimaan Lontoota vastaan irlantilaisten protestanttien kanssa. Minä en ainoastaan ollut kirjeenvaihdossa Englannin vihollisen kanssa, vaan käväisin kahdesti. Ranskassa tuodakseni Englantiin ulkomaalaista sotaväkeä. Ja…'»

»Miksi jatkaisin, madame?» sanoi nuori puhuja ravistaen alakuloisena päätänsä. »Te tunnette yhtä hyvin kuin minäkin sen verisen historian lopun…»

»Niin, minä siis jatkan ja sanon teille, mitä madame Henrietten muotokuva kertoisi minulle, jotta te voisitte sanoa minulle, olenko erehtynyt. No niin, skotlantilaiset pettivät kuninkaansa ja myivät hänet. Kuningas vangittiin juuri silloin kun hän haaveili Ranskan-matkasta. Muuan räätäli tuli pidättämään hänet, muuan teurastaja vei hänet vankilaan, muuan kuorma-ajuri puhdisti kamarin, jonka tuli tuomita hänet, muuan olutkauppias oli oikeuden puheenjohtajana ja jottei mitään puuttuisi tästä inhoittavasta tuomiosta ja tämän väärän oikeudenkäynnin tarkastuksesta, kun se esitettiin ylimmäiselle tuomarille, joka tarkastaa kaikki oikeudenpäätökset, katkaisi muuan naamioitu teloittaja uhrin kaulan. Tämän kaiken madame Henrietten muotokuva kertoisi minulle, eikö niin? Ah, hyvä Jumala, sen kaiken tiedän yhtä hyvin kuin kuka tahansa! Tiedän sen sitäkin paremmin, kun mitään ei puutu kohtaloittemme samanlaisuudesta. Meilläkin on esikaupunkilainen olutkauppias, mutta hänen nimensä on Santerre eikä Cromwell, meilläkin on teurastaja; mutta hänen nimensä ei ole Harrison, vaan… Legendre, luullakseni meilläkin on kuorma-ajuri, mutta hänen nimensä ei ole Pridge, vaan… ah, hänen nimeään en tiedä! Se mies on niin vähäpätöinen, etten tiedä edes hänen nimeään… ette tekään, olen siitä varma. Mutta kysykää häneltä, hän sanoo sen teille. Se on sama mies, joka johtaa saattojoukkoamme, talonpoika, häijyläinen, mielipuoli, mikä tahansa! No niin, tämän kertoisi minulle madame Henrietten muotokuva.»

»Minä vastaisin hänelle: 'Rakas prinsessarukka, te ette anna neuvoja, te pidätte historiallisen luennon. Historian luento on pidetty, minä odotan neuvoja.'»

»Ah, niitä neuvoja, madame», sanoi Barnave, »ellette kieltäytyisi niitä noudattamasta, antaisivat teille eivät ainoastaan vainajat vaan myöskin elävät!»

»Vainajat tai elävät, puhukoot ne, joiden tulee puhua. Jos neuvot ovat hyviä, kuka tietää, vaikka niitä noudatettaisiinkin?»

»Hyvä Jumala, madame, vainajilla ja elävillä on annettava teille vain yksi neuvo!»

Sitä todistaa se seikka, että Ranskaan saapuessanne se kansa jumaloi teitä.»

»Madame, madame!» sanoi Barnave, »jos minä tuntematon, hämärän alkuperän lapsi, olen saavuttanut sen suosion, kuinka paljoa helpompaa teidän on se säilyttää tai kuinka helppoa teidän on valloittaa se takaisin! Mutta ei», jatkoi Barnave vilkastuen, »ei, teidän asianne, kuninkuuden asia, kaikkein pyhin, suurin asia, kenelle olette sen uskonut? Keiden ääni, keiden käsivarret ovat sitä puolustaneet? Ei milloinkaan ole nähty sellaista tietämättömyyttä olevista oloista, ei milloinkaan ole niin tyystin unohdettu Ranskan henkeä! Oh, katsokaas, minä olen ottanut tehtäväkseni auttaa teitä siihen ainoaan päämäärään, minä, joka nyt katselen teitä, puhun teille, kuinka monesti, hyvä jumala, olenkaan ollut valmis tarjoutumaan teille… uhrautumaan…»

»Vaiti!» sanoi kuningatar. »Tänne tullaan. Me keskustelemme kaikesta tästä myöhemmin, herra Barnave. Haluan tavata teidät jälleen, kuunnella teitä, noudattaa neuvojanne!»

»Illallinen on katettu, teidän majesteettinne», ilmoitti kynnykseltä palvelija, jonka askelten ääni oli kuulunut käytävästä.

Mentiin ruokasaliin. Kuningas saapui sinne toisesta ovesta. Hän oli keskustellut Pétionin kanssa koko sen ajan, jonka kuningatar oli puhellut Barnaven kanssa, ja hän näytti hyvin kiihtyneeltä.

Molemmat henkivartijat seisoivat valmiina palvelemaan heidän majesteettejaan ruokapöydässä.

Kuningas silmäili ympärilleen ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin hän oli omaistensa, henkivartijain ja kreivin parissa, hän sanoi:

»Hyvät herrat, illallisen jälkeen minun täytyy saada puhella kanssanne.
Seuratkaa minua silloin huoneeseeni.»

Mutta vaikka pöytä oli katettu kuningaskunnan ensiarvoisen piispan taloon, oli se varustettu tänä iltana Meauxissa yhtä huonosti kuin se oli hyvin varustettu aamupäivällä Château-Thierryssä.

Kuninkaalla oli, kuten aina, hyvä ruokahalu ja hän söi paljon huonosta kestityksestä huolimatta. Kuningatar söi vain kaksi tuoretta kananmunaa.

Eilisestä alkaen kruununprinssi, joka oli hieman sairas, oli pyydellyt viinirypäleitä, mutta lapsi-parka ei elellyt enää niitä aikoja, jolloin hänen pienimmätkin halunsa oli tyydytetty. Eilisestä alkaen kaikki, joilta hän oli kysynyt, olivat vastanneet hänelle: »Ei ole» tai »Ei löydetä mistään».

Ja kuitenkin hän oli matkan varrella nähnyt isojen talonpoikais-lasten syövän viinirypäleterttuja, joita ne olivat käyneet poimimassa metsistä.

Pikku rukka oli silloin kadehtinut noita isoja lapsia, joilla oli vaaleat hiukset ja ruusuiset posket ja joiden ei tarvinnut anella viinirypäleitä ja jotka, kun heidän teki niitä mieli, voivat itse niitä poimia tuntien tarkoin rinteet, joissa viiniköynnökset kasvoivat, niinkuin pikku linnut tuntevat niityt, missä kukkivat nauris ja hamppu.

Kuningatarta oli syvästi surettanut, kun hän ei ollut voinut tyydyttää tuota lapsen halua, ja kun lapsi kieltäytyi nauttimasta, mitä hänelle tarjottiin, ja vaati jälleen viinirypäleitä, kyyneltyivät voimattoman äidin silmät.

Hän etsi katseillaan henkilöä, jota voisi puhutella, ja huomasi
Charnyn, joka seisoi paikallaan mykkänä, liikkumattomana.

Hän viittasi tätä tulemaan lähemmäksi, viittasi kerran, toistamiseen, mutta Charny oli omissa mietteissään eikä huomannut kuningattaren viittauksia.

Charny säpsähti, kuin unesta havahtuen, ja astui askelen kiiruhtaakseen kuningattaren luo.

Mutta silloin aukeni ovi ja Barnave astui sisälle kädessä lautasellinen viinirypäleitä.

»Kuningatar suokoon anteeksi», sanoi hän, »että tulen näin kutsumatta, ja toivon kuninkaankin hyväntahtoisesti antavan minulle anteeksi, mutta päivän kuluessa olen herra kruununprinssin kuullut monesti pyytävän viinirypäleitä. Löysin tämän lautasellisen piispan pöydältä, otin sen ja toin tänne.»

Sillävälin Charny oli lähestynyt kuningatarta, mutta tämä ei antanut hänelle aikaa tulla lähemmäksi, vaan sanoi:

»Kiitos, herra kreivi, mutta herra Barnave on arvannut, mitä minä halusin, enkä minä tarvitse nyt enää mitään.»

»Herra Barnave», virkkoi kuningas, »päivällisemme ei ole hyvä, mutta jos haluatte istua pöytään, teette kuningattarelle ja minulle mieliksi».

»Sire», vastasi Barnave, »kuninkaan kutsu on käsky. Minne teidän majesteettinne suo minun istua?»

Charny katseli tätä kohtausta eikä pieninkään lemmenkateuden värähdys lähtenyt hänen sydämestään suoniin. Mutta silmätessään sitä perhos-rukkaa, joka sekin tulisi kärventymään kuninkaallisessa paisteessa, hän tuumi itsekseen:

— Jälleen yksi, joka tuhoutuu. Sääli, sillä tuo on sentään monia muita parempi.

Illallisen jälkeen kaikki kolme upseeria noudattivat saamaansa määräystä ja nousivat kuninkaan huoneeseen.

Kuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi ja rouva de Tourzel olivat omissa huoneissaan — kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth olivat läsnä.

»Herra de Charny, suvaitkaa sulkea ovi, jottei kukaan pääse meitä häiritsemään. Minulla on ilmoitettavana teille jotakin tuiki tähdellistä. Eilen, hyvät herrat, kun olimme Dormansissa, herra Pétion ehdotti minulle, että te pakenisitte valepukuisina. Mutta kuningatar ja minä vastustimme ehdotusta, sillä me pelkäsimme siinä piilevän ansan ja että teidät tahdottiin lähettää luotamme, jotta teidät sitten surmattaisiin tai luovutettaisiin jossakin maankolkassa sotilaskomitealle, joka tuomitsisi teidät ammuttaviksi suomatta teille minkäänlaista avunmahdollisuutta. Kuningatar ja minä siis epäsimme ehdotuksen, mutta tänään herra Pétion palasi samaan asiaan sitoutuen kansanedustaja-sanallaan vastaamaan puheistaan, ja minä pidän velvollisuutenani kertoa teille, mitä hän pelkää ja ehdottaa.»

»Sire», keskeytti Charny, »ennenkuin teidän majesteettinne menee pitemmälle — enkä minä puhu ainoastaan omasta puolestani, vaan luulen tulkitsevani myöskin näiden herrojen tunteet — ennenkuin teidän majesteettinne menee pitemmälle, suotteko meille erään suosionosoituksen?»

»Hyvät herrat», sanoi Ludvig XVI, »teidän uhraavaisuutenne kuningattaren ja minun hyväkseni on vaarantanut henkenne kolmen viime päivän aikana. Kolmena päivänä on teitä joka hetki uhannut mitä julmin kuolema. Joka hetki olette saaneet osanne meitä kohdanneesta häpeästä, meihin syydetyistä solvauksista. Hyvät herrat, teillä on oikeus, ei ainoastaan pyytää suosionosoitusta, vaan esittää toivomuksenne, ja ellei toivomustanne heti täytetä, johtuu se siitä, että se ylittää kuningattaren ja minun voimani.»

»No niin, sire», sanoi Charny, »me pyydämme nöyrästi, mutta tiukasti teidän majesteetiltanne, että mitä tahansa herrat kansanedustajat ovatkin meidän suhteemme ehdottaneet, meille jäisi oikeus hyväksyä tai evätä ne ehdotukset».

»Hyvät herrat», sanoi kuningas, »annan teille kunniasanani, etten pakota teitä mihinkään; mitä te haluatte, se tapahtukoon.»

Kuningatar silmäili kummissaan Charnyta. Hän ei käsittänyt sitä yltyvää välinpitämättömyyttä, jonka hän oli huomannut tuossa itsepintaisen lujatahtoisessa luonteessa, joka ei hetkeksikään ollut väistynyt siitä, mitä hän piti velvollisuutenaan.

»Nyt kun teillä on vapaa valinta», sanoi kuningas, »esitän teille herra Pétionin omat sanat: 'Sire, Pariisiin tultuamme ei mikään takaa teitä seuranneitten kolmen upseerin turvallisuutta. En minä, ei Barnave eikä Latour-Maubourg voi vastata heidän hengestään, emme edes oman henkemme uhalla, ja heidän verensä on jo ennakolta uhrattu kansalle.'»

»Herra Pétion ehdottaa seuraavaa: hän hankkii teille kansalliskaartin univormut, aukaisuttaa tänä yönä piispan palatsin ovet ja päästää teidät pakenemaan kunkin taholleen.»

»Sire», sanoi hän kuninkaalle, »elämämme on pyhitetty teidän majesteeteillenne. Suvaitkaa hyväksyä se kunnianosoitus. Meidän on helpompi kuolla edestänne kuin erota teistä. Suokaa meille siis se suosionosoitus, että kohtelette meitä samoin huomenna kuin eilenkin, emme pyydä enempää emmekä vähempää. Koko hovistanne, koko armeijastanne, kaikista kaarteistanne teille jää kolme uskollista sydäntä. Älkää riistäkö heiltä sitä ainoaa kunniaa, jota heidän kunnianhimonsa kaipaa, saada pysyä uskollisina loppuun asti.»

»Hyvä on, herrat», sanoi kuningatar, »me hyväksymme, mutta te käsitätte, että tästä hetkestä alkaen kaikki olkoon meille yhteistä. Te ette ole enää palvelijoita, vaan ystäviä, veljiä. Minä en kysy nimiänne, sillä minä tiedän ne, mutta» ja kuningatar otti taskustaan pienen vahataulun — »mutta sanokaa meille isänne, äitinne, veljienne, siskojenne nimet. Voi käydä; että kadotamme teidät, vaikkemme itse sortuisikaan. Silloin tulee minun tehtäväkseni ilmoittaa niille rakkaille olennoille heitä kohdannut suru ja huojentaa heidän taakkaansa, mikäli se on meidän vallassamme… Kas niin, herra de Malden, kas niin, herra de Valory, sanokaa rohkeasti kuoleman varalta me olemme kaikin niin lähellä sitä tosiasiaa, ettemme saa väistää sitä sanaa — ketkä ovat ne omaiset tai ystävät, jotka meille jätätte?»

Herra de Malden mainitsi äitinsä, sairaan vanhuksen, joka asui pienellä maatilalla lähellä Bloisia. Herra de Valory mainitsi sisarensa, nuoren orpotytön, joka oli oppilaana Soissonsin luostarissa.

Nämä kaksi miestä olivat lujatahtoisia, rohkeita luonteita ja kuitenkin, kun kuningatar kirjoitti tauluunsa rouva de Maldenin ja neiti de Valoryn nimet ja osoitteet, molemmat yrittivät turhaan pidättää kyyneliään.

Kuningattaren täytyi niinikään keskeyttää kirjoittamisensa ottaakseen esille nenäliinan ja pyyhkiäkseen silmiään.

Kun hän oli kirjoittanut loppuun, sanoi hän Charnylle: »Ah, herra kreivi, tiedän, ettei teillä ole ketään esitettävänä, isänne ja äitinne ovat kuolleet ja molemmat veljenne…»

»Molemmilla veljilläni on ollut kunnia kaatua teidän majesteettinne puolesta», täydensi Charny. »Mutta jälkimäinen on jättänyt poloisen lapsen, jonka hän uskoo minun huostaani eräänlaisen testamentin välityksellä, joka löydettiin hänen vaatteistaan. Tämän nuoren tytön hän on riistänyt perheeltä, jolta tyttö ei voi toivoa anteeksiantoa. Niin kauan kuin minä elän, ei häneltä eikä hänen lapseltaan puutu mitään. Teidän majesteettinne mainitsi äsken tavanomaisella ihmeellisellä rohkeudellaan, että me olemme kaikki lähellä kuolemaa. Jos kuolema minut tapaa, jäävät tyttö-rukka ja hänen lapsensa turvattomiksi. Madame, suvaitkaa merkitä tauluunne erään poloisen talonpoikais-tytön nimi ja jos minulla tovereineni on onni kuolla korkean isäntäni ja ylevän valtiattareni puolesta, ulottakaa ystävällisyytenne Catherine Billotiin ja hänen lapseensa. Heidät löytää pienestä Ville-d'Avrayn kylästä.»

Kuvitella Charny kuolevaksi, kuten hänen veljensäkin olivat kuolleet, oli varmaankin liian julma näky Marie-Antoinetten mielikuvitukselle, sillä hän pudotti taulut kädestään, horjahti taaksepäin ja vaipui nojatuoliin.

Molemmat henkivartijat riensivät hänen lähelleen. Sillaikaa Charny otti lattialta kuninkaalliset taulut, kirjoitti niihin Catherine Billotin nimen ja osoitteen ja pani ne sitten takan reunalle.

Nuoret miehet oivalsivat, että sellaisen mielenliikutuksen jälkeen kuningatar halusi olla yksin, ja valmistautuivat lähtemään.

Molemmat henkivartijat lähestyivät samassa järjestyksessä; missä olivat maininneet omaistensa nimet ja osoitteet, de Malden ensin, sitten de Valory.

Charny lähestyi viimeisenä. Kuningattaren käsi värisi, kun hän odotti suudelmaa, jonka takia hän varmaankin oli tarjonnut molemmat edelliset.

Mutta tuskin kreivin huulet koskettivat tuota kaunista kättä, kun hänestä tuntui — hän muisti Andréen kirjeen, joka oli hänen povellaan — että oli pyhänhäväistystä koskettaa huulillaan kuningattaren kättä.

Marie-Antoinettelta pääsi huoahdus, joka muistutti voihkaisua. Milloinkaan hän ei ollut tuntenut selvemmin kuin tästä suudelmasta, mikä kuilu oli päivä päivältä, tunti toiselta, voisi sanoa minuutti minuutilta, avautumassa hänen ja hänen rakastajansa välille.

Seuraavana aamuna, lähdön hetkellä, herrat de Latour-Maubourg ja Barnave, jotka varmaankaan eivät tienneet, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut kuninkaan ja hänen kolmen upseerinsa välillä, uudistivat ehdotuksensa, että nuoret miehet pukeutuisivat kansalliskaartilaisiksi. Mutta nämä kieltäytyivät ja sanoivat, että heidän paikkansa oli kuninkaan vaunujen etuistuimella ja etteivät he halunneet pitää muuta pukua kuin minkä kuningas oli heille määrännyt.

Silloin Barnave käski kiinnittää laudan etuistuimen kummallekin puolelle, jotta kaksi sotamiestä voisi sillä laudalla seisten suojella, mikäli mahdollista, näitä kuninkaan itsepintaisia palvelijoita.

Kello kymmenen aamupäivällä lähdettiin Meauxista. Oltiin tulossa
Pariisiin, josta oli oltu poissa viisi päivää.

Viisi päivää! Mikä täyttämätön kuilu oli auennut näinä viitenä päivänä?

Meauxista oli tuskin ehditty viiden kilometrin päähän, kun saattue muuttui entistäkin uhkaavammaksi.

Pariisin lähitienoon koko asujamisto oli liikkeellä. Barnave oli käskenyt hevosmiesten ajaa ravia, mutta Clayen kansalliskaarti sulki tien ja pani pistimet tanaan.

Olisi ollut varomatonta yrittää murtautua tuon rivistön halki. Kuningatarkin tajusi vaaran. Hän rukoili kansanedustajia olemaan tekemättä mitään, mikä yllyttäisi tätä kansan vihaa, sitä hirveää rajumyrskyä, jonka tohina jo kuului ja jonka itsekukin tunsi lähestyvän.

Tungos oli pian niin tiukka, että hevosten oli työlästä edetä käymäjalkaa.

Milloinkaan ei ollut vallinnut sellainen helle; ei hengitetty ilmaa, vaan tulta.

Rahvaan julkea uteliaisuus vainosi kuningasta ja kuningatarta vaunujen nurkkiin asti, jonne he olivat paenneet.

Miehiä nousi vaunujen astinlaudalle, he tunkivat päänsä ikkunoista sisälle, toisia kiipesi ajoneuvojen katolle, toisia riippui sen takana, eräät kapusivat hevosten selkään.

Oli sula ihme, ettei Charnyta ja hänen tovereitaan surmattu pariinkymmeneen kertaan.

Molemmat sotamiehet eivät voineet torjua kaikkia iskuja, he rukoilivat, he vetosivat kansalliskokouksen nimeen, mutta heidän äänensä hukkui hälinään, meluun ja huutoihin.

Etujoukkona marssi yli kaksituhatta miestä, perässä kulki enemmän kuin neljätuhatta.

Mitä lähemmäksi Pariisia tultiin, sitä vaikeammaksi kävi hengittäminen, sillä tuo jättiläiskaupunki tuntui ahmineen, kaiken ilman.

Vaunut liikkuivat viidenneljättä asteen helteessä, halki tomupilven, jonka jokainen hiukkanen oli kuin lasinsiru.

Bourg'tissa kuningas kävi niin kalpeaksi, että hänen pelättiin voivan pahoin. Hän pyysi lasillisen viiniä, sillä hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan.

Ei paljoa puuttunut, ettei hänelle tarjottu, kuten Kristukselle, sappeen ja etikkaan kastettua sientä. Joku sitä jo ehdottikin, mutta onneksi siihen ei suostuttu.

Väkijoukko oli yli tunnin ajan ohentunut mahtuakseen kahden talorivin väliin, joiden valkoiset seinäkivet heijastivat auringonsäteitä ja paahtoivat helteen kahta hiottavammaksi.

Siinä oli miestä, lasta ja naista. Milloinkaan ei katse ole mitannut sellaista tungosta. Kadut olivat niin täynnä, että ne, jotka seisoivat, eivät voineet liikahtaakaan.

Oviaukot, ikkunat ja katot olivat mustanaan katselijoita. Puiden oksat taipuivat elävien hedelmiensä painon alla. Jokainen piti hatun päässään.

Se johtui siitä, että edellisenä iltana oli Pariisissa talojen seiniin naulattu seuraava julistus:

Kaikki tämä oli niin peloittavaa, etteivät kansalliskokouksen lähetit uskaltaneet suunnata kulkua Faubourg-SaintMartin-kadulle, koska tämä oli täynnä liikenne-esteitä ja siis uhkaa, kaamealle, veriselle kadulle, joka Berthierin hirveän tarinan ajoilta saakka oli kuulu salamurhien runsaudesta.

Senvuoksi päätettiin kulkea Champs-Élyséesin kautta, ja saattue kiersi
Pariisin ja suuntautui laitabulevardeille.

Se merkitsisi kolmituntista ylimääräistä kärsimystä, ja se kärsimys oli niin sietämätön, että kuningatar pyysi mentäväksi lyhyintä tietä, vaikka se tie olisikin vaarallisin.

Kahdesti hän oli yrittänyt laskea kaihtimet, kahdesti joukon murina oli saanut hänet ne nostamaan.

Monet heistä marssivat vaununoven kohdalla, ja heidän karvatöyhtönsä miltei peittivät berliiniläis-vaunujen aukot.

Vihdoin kello kuuden korvissa etujoukko saapui Monceaun puutarhamuurin kohdalle. Se kuljetti mukanaan kolmea tykkiä, jotka epätasaisella katukivityksellä kolisivat hirveästi.

Tähän etujoukkoon kuului ratsu- ja jalkaväkeä, joiden oli miltei mahdotonta säilyttää rivinsä tungoksessa.

Ne, jotka heidät huomasivat, syöksyivät Champs-Élyséesin yläpäähän. Ludvig XVI oli jo kolmatta kertaa tulossa Pariisiin tämän kohtalokkaan tulliportin kautta.

Kim saatiin kuulla, että saattue tulisi Neuillyn tietä, riensi koko
Pariisi Champs-Élyséesille.

Tulliportille saavuttaessa kuningas ja kuningatar näkivät silmän kantamattomiin suunnattoman ihmismeren, äänettömän, synkän, uhkaavan, kaikilla hattu päässä.

Mutta mikä oli, ellei peloittavampaa, niin ainakin kammottavampaa kuin kaikki tämä, se oli kaksinkertainen rivi kansalliskaartilaisia, jotka pitivät kivääriään suruasennossa ja joiden muodostama kuja ulottui tulliportilta Tuileries-palatsiin saakka.

Tämä päivä oli tosiaankin surun päivä, suunnattoman surun, seitsensatavuotisen kuninkuuden surun päivä!

Nämä vaunut, jotka vierivät tässä tungoksessa, olivat surupaarit, jotka saattoivat kuninkuuden hautaan.

Nähdessään tuon pitkän kansalliskaartilais-jonon saattueen sotamiehet heiluttivat aseitaan ja huusivat: »Eläköön kansa!»

Huuto »eläköön kansa!» kajahti heti ilmoille ja vyöryi tulliportilta
Tuileries-palatsiin asti.

Silloin tuo suunnaton, puiden alle kadonnut ihmisvirta, joka yhtäältä levisi Ronien esikaupungin kaduille ja toisaalta Seinelle asti, alkoi huutaa: »Eläköön kansa!»

Vain yksi perhe, se, joka oli halunnut paeta Ranskasta, oli suljettu tästä veljeydestä.

Tunti kului matkaan tulliportilta Ludvig XV:n torille. Hevoset horjuivat taakkansa alla, sillä jokaisen selässä ratsasti yksi krenatööri.

Berliiniläis-vaunuja, joissa istuivat kuningas, kuningatar, kuninkaallinen perhe, Barnave ja Pétion, seurasivat kääsit, joissa olivat kuningattaren hovinaiset ja herra de Latour-Maubourg, ja näitä kääsejä avorattaat, jotka kuitenkin oli verhottu puiden oksilla ja joissa istuivat Drouet, Guillaume ja Maugin, toisin sanoin se, joka oli kuninkaan vanginnut, ja ne, jotka olivat valmistelleet tätä vangitsemista. Väsymys oli pakottanut heidät turvautumaan tällaiseen kulkutapaan.

Billot yksin, uupumattomana, ikäänkuin kostonhimo olisi muuttanut hänet vaskenlujaksi, Billot yksin oli jäänyt ratsun selkään ja näytti johtavan koko matkuetta.

Ludvig XV:n torille tultaessa kuningas huomasi, että hänen isoisänsä muistopatsaan silmät oli peitetty.

»Mutta minä tiedän», sanoi Pétion, »sillä on tahdottu ilmaista kuninkuuden sokeutta».

Saattojoukosta, kansalliskokouksen läheteistä ja niistä julistuksista huolimatta, jotka hirttämisen uhalla kielsivät kuninkaan solvaisun, väkijoukko mursi pari kolme kertaa krenatöörien rivit, tuon heikon ja voimattoman padon luonnonvoimaa vastaan, jolle Jumala on unohtanut sanoa kuten merelle: »Tästä päivästä lähtien sinä et hukuta enää maata!» Kun tämä hyöky tuli, tämä murto tapahtui, näki kuningatar äkkiä vaunujen ikkunaan ilmestyvät hirveät kasvot, kuuli heltymättömiä sanoja miesten suusta, jotka vain tiettyinä päivinä kohoavat yhteiskunnan pinnalle, kuten eräät kummituseläimet kohoavat vain myrskypäivinä valtameren pinnalle.

»Katsokaa, hyvät herrat», sanoi kuningatar, »missä tilassa ovat poloiset lapseni!»

»Loruja», virkkoi muuan ääni, »se ei mitään! Me tukehdutamme sinut vallan toisella tavalla, siitä saat olla varma!»

Mutta tämän kauhunnäytelmän ohella, eräät pikku tapahtumat olisivat rauhoittaneet kuningasta ja kuningatarta, jos hyvän ilmaukset olisivat päässeet heidän luokseen yhtä helposti kuin pahan.

Vastoin julistuksen määräystä, ettei kuningasta saanut tervehtiä, herra Guilhermy, kansalliskokouksen jäsen, paljasti päänsä, kun kuningas sivuutti hänet, ja kun hänet tahdottiin pakottaa panemaan hattu päähänsä, huudahti hän:

Kääntösillan kohdalla odotteli parikymmentä kansanedustajaa, jotka kansalliskokous oli valinnut suojelemaan kuningasta ja kuninkaallista perhettä.

»Voi, herra Lafayette», huudahti kuningatar heti kun näki hänet, »pelastakaa henkivartijat!»

Kehoitus ei ollut tarpeeton, sillä nyt lähestyttiin vaaraa, ja se vaara oli uhkaava..

Viisi kuusi kuningattaren hovinaista, jotka valtiattarensa paon jälkeen olivat lähteneet Tuileries-palatsista arvellen, että kuningatar oli hylännyt heidät ainiaaksi, halusi nyt palata ottamaan hänet vastaan.

Mutta sotamiesten pistinten välistä ja uhmaten toriakkojen huutoja rouva Campanin sisar astui eteenpäin.

»Kuulkaa», sanoi hän, »minä olen ollut viisitoista vuotta kuningattaren palveluksessa, hän on antanut minulle myötäjäiset ja naittanut minut. Olen palvellut häntä, kun hän oli mahtava; nyt kun hän on onneton, voinko minä hylätä hänet?»

Ja totellen käskyä, jonka vastustamaton isäntä antoi, rivit aukenivat, ja naiset pääsivät palatsiin.

Hetkeä myöhemmin kuningatar näki heidän heiluttavan nenäliinoja ensimmäisen kerroksen ikkunasta.

Ja vaunut vierivät yhä eteenpäin työntäen edellään väkijoukkoa ja tomupilveä, kuten laiva, joka on ajautunut matalikolle, työntää edellään valtameren aaltoja ynnä vaahtoryöppyä. Vertauksemme on sitäkin sattuvampi, kun haaksirikkoisia ei milloinkaan ole uhannut ärjyvämpi ja kuohuvampi meri kuin oli se ihmismeri, joka oli valmis nielemään tämän onnettoman perheen heti kun se yrittäisi astua Tuileries-palatsiin, joka oli sille pelastuksen rantama.

»Voi, hyvät herrat», sanoi kuningatar toistamiseen, mutta tällä kerralla Pétionille ja Barnavelle, »henkivartijat, henkivartijat!»

»Tarkoitatteko ketään erikoisesti niistä herroista, madame?» kysyi
Barnave.

Seuraavat kymmenen minuuttia olivat varmasti hänen elämänsä julmimmat — emme pidä poikkeuksena edes niitä minuutteja, jolloin hän nousi mestauslavalle.

Hän oli varma, ei siitä, että hänet surmattaisiin — kuolema ei olisi mitään — vaan että hän joutuisi tämän joukon leikkikaluksi tai että hänet suljettaisiin johonkin vankilaan, jonka portti aukeaisi päästämään hänet jonkun häpeällisen oikeudenkäynnin käsiteltäväksi.

Kun hän astui vaunujen jalkalaudalle ja näki ympärillään teräsholvin, jonka Barnaven käskystä kansalliskaartin pyssyt ja pistimet muodostivat, valtasi hänet huumaus ja hän luuli kaatuvansa.

Mutta juuri kun hän oli ummistamaisillaan silmänsä, sinä viimeisenä tuskanhetkenä, jolloin ihminen näkee kaikki, hän luuli näkevänsä edessään sen miehen, sen hirveän miehen, joka Taverneyn linnassa oli niin salaperäisellä tavalla nostanut hänen tulevaisuutensa verhon, miehen, jonka hän sittemmin oli nähnyt vain kerran, Versaillesista lähtiessään, lokakuun 6 päivänä, miehen, joka ilmestyi suurta tuhoa ennustamaan tai hetkellä, jolloin tuo järkyttävä tuho oli toteutumassa.

Vasta silloin hänen silmänsä, jotka yhä epäilivät, mutta silti vakuuttivat hänelle, etteivät ne pettäneet, vasta silloin hänen silmänsä ummistuivat. Hän parahti ja antoi perään, hän, joki tosiasioitten edessä oli voimakas, mutta voimaton ja tahdoton tuon synkän näyn todetessaan.

Hän tunsi vajoavansa, hän tunsi, että tuo väkijoukko, nuo puut, tuo paahtava taivas, tuo liikkumaton palatsi alkoivat pyöriä hänen ympärillään. Voimakkaat käsivarret tarttuivat häneen ja hän tunsi, että häntä kannettiin huutojen, ulinan, hälinän keskellä. Hän oli kuulevinaan henkivartijoittensa huutavan, kohdistaakseen itseensä kansan vihan ja suunnatakseen siten todellisen vaaran toisaalle. Hän aukaisi silmänsä tuokioksi ja näki miespoloisia temmattavan alas istuimeltaan, näki Charnyn, kalpeana ja kauniina, kuten aina, taistelevan yksin kymmentä vastaan, marttyyrin salama silmissään, huulillaan halveksiva hymy. Charnysta hänen katseensa siirtyi mieheen, joka kantoi häntä tämän suunnattoman pyörremyrskyn läpi. Kauhukseen hän tunsi Taverneyn ja Sêvresin salaperäisen miehen.

»Te, te!» huudahti hän ja koetti työntää häntä luotaan jäykistyneillä käsillään.

»Minä, minä», kuiskasi toinen hänen korvaansa. »Minä tarvitsen sinua vielä syöstäkseni kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä pelastan sinut…!»

Nyt kuningatar ei kestänyt enempää. Hän parahti ja pyörtyi. Sillävälin kansa koetti repiä palasiksi Charnya, Maldenia ja Valorya ja kantoi riemukulussa Drouetia ja Billotia.

Toinnuttuaan kuningatar huomasi olevansa omassa makuusuojassaan
Tuileries-palatsissa.

Rouva de Misery ja rouva Campan, hänen ensimmäiset hovinaisensa, seisoivat hänen vieressään.

Kruununprinssi oli huoneessaan makuulla, kotiopettajattarensa, rouva de
Tourzelin, ja hovinaisensa, rouva Brunierin, hoidossa.

Tämä vakuutus ei riittänyt kuningattarelle: hän nousi heti ja riensi, puku epäjärjestyksessä, poikansa huoneeseen.

Lapsi oli pelännyt kauheasti ja itkenyt haikeasti, mutta oli sitten rauhoittunut ja nukkui nyt.

Kuningatar silmäili häntä kauan, sängyn patsaaseen nojaten, ja katseli häntä kyynelten välistä.

Hänen korvissaan kajahtelivat yhä ne hirveät sanat, jotka salaperäinen mies oli kuiskannut hänelle: »Minä tarvitsen sinua vielä syöstäkseni kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä pelastan sinut!»

Niin täytyi olla, koskapa hänen vihollisensa suojelivat häntä sallien hänen jatkaa hävitystyötä, jonka hän suorittaisi paremmin kuin he.

Sulkeutuisiko se kuilu, johon hän syöksisi kuninkuuden, vasta sitten kun se olisi ahmaissut kuninkaan, hänet ja valtaistuimen? Olisiko siihen alhoon heitettävä myöskin molemmat lapset? Eikö antiikin uskontojen mukaan vain viaton lepyttänyt jumalia?

Jehova ei tosin ollut hyväksynyt Abrahamin uhria, mutta oli sallinut
Jeftan uhrin täyttyä.

Sitten hän ravisti päätänsä ja palasi verkkaisin askelin omaan huoneeseensa.

Hänen vaatteensa olivat kurttuiset ja monesta kohden repeytyneet, hänen kenkänsä olivat puhjenneet teräviin kiviin ja karkeaan katuun, joilla hän oli kävellyt. Ja hän oli kokonaan pölyn peitossa.

Ilmoittaessaan näistä käynneistä rouva Campan silmäili kuningatarta ihmeissään.

»Me olemme sille nuorelle miehelle suuressa kiitollisuudenvelassa, madame», sanoi kuningatar vastoin tapaansa selittäen tekojensa syyt.

»Mutta minusta tuntui, madame», uskalsi hovinainen huomauttaa, »että herra Barnave on demokraatti, kansanmies, jolle kaikki keinot ovat kelvollisia, kun hän pyrkii päämääräänsä».

»Kaikki keinot, joita nero tarjoo käytettäväksi, madame», sanoi kuningatar, »mutta pitäkää omana tietonanne, mitä nyt sanon teille. Puolustan Barnavea, sillä ylpeyden tunne, jota minä en voi soimata, on saanut hänet hyväksymään kaikki, mikä tasoitti tien kunniaan ja maineeseen sille säädylle, jonka keskuudessa hän on syntynyt. Minkäänlaista puolustusta ei ole niiden aatelisten varalle, jotka ovat liittyneet vallankumoukseen. Mutta jos meidän valtamme palaa, myönnetään Barnavelle jo ennakolta anteeksianto… Menkää tiedustelemaan, kuinka on käynyt herrojen de Maldenin ja de Valoryn…»

Kuningattaren sydän liitti näihin kahteen nimeen myöskin kreivi de
Charnyn nimen, mutta hänen huulensa kieltäytyi sitä lausumasta.

Sillävälin kun kuningatar kävi katsomassa kruununprinssiä, oli vartijoita sijoitettu kaikkialle, hänen pukeutumishuoneeseensa, vieläpä hänen kylpyhuoneessakin oven eteen.

Kuningatar sai työläästi aikaan sen, että ovi pantiin kiinni siksi ajaksi kun hän kylpi.

Se seikka johti Prud'hommen kirjoittamaan sanomalehteensä Pariisin vallankumoukset:

»Jotkut kunnon isänmaanystävät, joissa kuninkuuden tunne ei ollut sammuttanut säälin tunnetta, näyttivät huolestuneen Ludvig XVI:n ja hänen perheensä siveellisestä ja ruumiillisesta tilasta matkan jälkeen, joka oli niin onneton kuin matka Saint-Menehouldiin oli.

Rauhoittukoot! Meidän entisemme oli viime lauantai-iltana huoneistoonsa palattuaan juuri siinä tilassa kuin väsyttävältä metsästysretkeltä kotiuduttuaan, ei siis mitenkään huonossa kunnossa: hän hotaisi kanansa kuten ennenkin ja seuraavana päivänä, päivällisen loputtua, leikki poikansa kanssa.

Äiti puolestaan vaati kylvyn heti kun pääsi palatsiin. Hänen ensimmäiset määräyksensä koskivat jalkineita. Hän näytti perin tarkoin, että hänen matkakenkänsä olivat rikki. Hän kohteli ylen arastelemattomasti upseereja, jotka oli määrätty hänen erikoisvartijoikseen. Hän piti naurettavana ja loukkaavana, kun hänen kylpy- ja makuuhuoneensa ovi tahdottiin pitää auki.»

Katsokaa kummitusta, joka ei häpeile syödä kanaa matkalta palattuaan
eikä leikkiä seuraavana päivänä poikansa kanssa!

Katsokaa nautiskelijaa, joka ottaa kylvyn istuttuaan viisi päivää
vaunuissa ja vietettyään kolme yötä majataloissa?

Katsokaa tuhlaria, joka pyytää uudet jalkineet, kun hänen
matkakenkänsä ovat kuluneet rei'ille.

Katsokaa irstailijaa, joka pitäessään naurettavana ja loukkaavana, että hänen kylpy- ja makuuhuoneensa ovi jätettiin auki, pyysi vartijoilta lupaa saada sulkea ovet!

Ah, herra sanomalehtimies, minkälainen olisikaan ilmeenne, jos saisitte syödäksenne kanaa vain neljänä suurena juhlapäivänä, eikä teillä olisi lapsia, ettekä pääsisi kylpyyn ja teidän täytyisi mennä rikkinäisin kengin kansalliskokouksen sanomalehtimiesaitioon!

Silläkin uhalla, että herättäisi julkista pahennusta, kuningatar meni kylpyyn ja vaati, että kylpyhuoneen ovi suljettiin.

Vartija ei malttanutkaan olla sanomatta rouva Campania aristokraatiksi, kun tämä, tiedusteluretkeltä palattuaan, meni kylpyhuoneeseen.

Jo tulliportilla Charny ja hänen toverinsa olivat valmistaneet suunnitelman: suunnata itseensä osan siitä vaarasta, joka uhkasi kuningasta ja kuningatarta. He sopivat niin, että heti kun vaunut pysähtyisivät, yksi syöksyisi oikealle, toinen vasemmalle ja keskellä istunut suoraan eteenpäin. Siten hajoitettaisiin salamurhaajien voimat ja kun näiden täytyisi ajaa takaa kolmea eri tahoilla liikkuvaa saalista, syntyisi kolme saalistuskenttää. Tällöin kuningas ja kuningatar kenties voisivat löytää vapaan väylän, jota pitkin pääsisivät palatsiin.

Olemme maininneet ajoneuvojen pysähtyneen ensimmäisen vesialtaan kohdalle, palatsin ison pengermän kupeelle. Murhaajilla oli sellainen hoppu, että heidän syöksyessään vaunujen eteen kaksi haavoittui vaikeasti. Hetken vielä istuimen vierillä seisseitten krenatöörien onnistui suojella kolmea henkivartijaa, mutta kun heidät oli temmattu alas, täytyi heidän jättää upseerit oman onnensa nojaan.

Sen hetken he valitsivat. Kaikki kolme syöksyivät paikaltaan, mutteivät niin nopeasti, etteivät olisi ehtineet kaataa kumoon viittä tai kuutta miestä, jotka olivat kavunneet pyörille ja astinlaudalle riuhtaistakseen heidät alas istuimelta. Kuten he olivat suunnitelleet, kansan kiukku suuntautui nyt kolmelle taholle.

Maahan hypättyään Malden huomasi olevansa kahden vallinkaivajan kirveitten uhkaamana. Kirveet olivat koholla ja odottivat vain tilaisuutta päästä iskemään häneen. Hän teki nopean ja jäntevän liikkeen ja hänen onnistui riuhtaista itsensä irti miehistä, jotka pitelivät häntä kauluksesta. Sekunnin ajan hän oli yksin.

Toinen kirves iski verenhimoisena. Mutta pudotessaan se osui erääseen musketinpiippuun, kilpistyi siitä sivuun ja vain sen terän nirkko raapaisi Maldenin kaulaan lievän haavan.

Silloin hän syöksyi suin päin väkijoukkoon, joka aukaisi rivinsä, mutta parin askelen päässä hänet otti vastaan ryhmä upseereja, jotka halusivat pelastaa hänet ja työnsivät hänet sitä kansalliskaartilaiskujaa kohden, joka muodosti kuninkaalle ja kuningattarelle esteettömän kulkutien vaunuista palatsiin. Kenraali Lafayette huomasi hänet, kannusti hevosensa hänen lähelleen, tarttui hänen kaulukseensa ja painoi hänet jalustimiensa suojaan yrittäen pelastaa hänet kansanomaisuudellaan. Mutta tunnettuaan hänet Malden huusi:

»Päästäkää minut, herra, huolehtikaa kuninkaallisen perheen turvallisuudesta ja jättäkää minut roskaväen armoille!»

Lafayette päästi hänet todella ja huomatessaan erään miehen kantavan kuningatarta karautti sitä miestä kohden.

Malden syöstiin kumoon, nostettiin pystyyn, yhdet häntä ahdistivat, toiset puolustivat, ja näin hän vieri edelleen, mukiloituna, haavoittuneena, verissään, aina palatsin portille asti. Siellä muuan palvelusvuoroinen upseeri, joka huomasi hänen olevan menehtymäisillään, tarttui häntä kaulukseen, veti hänet lähelleen ja huusi:

»Olisi vahinko, jos mokoma lurjus kuolisi näin lempeällä tavalla.
Tämänluontoiselle ilkiölle on keksittävä erikoinen rangaistus.
Luovuttakaa hänet siis minulle, minä kyllä pidän hänestä huolen!»

Ja hän jatkoi sättimistään sanoen Maldenille: »Tule, lurjus, tätä tietä, olet nyt joutunut asioihin minun kanssani!»

»Pian nyt pakoon, hyvä herra, ja suokaa minulle anteeksi kepponen, johon minun täytyi turvautua pelastaakseni teidät noiden heittiöiden käsistä.»

Jotenkin samoin oli käynyt Valoryn. Hän oli saanut pari pahaa haavaa päähänsä. Mutta juuri kun kaksikymmentä pistintä, kaksikymmentä sapelia, kaksikymmentä puukkoa kohosi hänet lävistämään, syöksyi Pétion paikalle, työnsi murhamiehet kaikella voimallaan syrjään ja huusi:

»Kansalliskokouksen nimessä minä julistan teidät kelvottomiksi lukeutumaan ranskalaisiksi, ellette heti väisty tieltä ja luovuta minulle tätä miestä. Minä olen Pétion.»

Ja Pétion, jonka tylyhkön pinnan alla oli paljon rehtiyttä, sykki urhea, vilpitön sydän, huikaisi näillä sanoillaan murhaajat niin, että he väistyivät ja luovuttivat Valoryn hänelle.

Pétion vei hänet, häntä tukien — sillä saamistaan iskuista Valory oli niin pökerryksissä, että tuskin pysyi jaloillaan — vei hänet kansalliskaartilais-rivien luokse ja jätti hänet ajutantti Mathieu Dumasin haltuun, joka lupasi vastata hänestä päällänsä ja opasti hänet todella palatsiin saakka.

Pétion oli tällöin kuullut Barnaven äänen… Barnave kutsui häntä avukseen, sillä hänen voimansa eivät riittäneet puolustamaan Charnyta.

Kreiviin oli tarttunut parikymmentä käsivartta, hänet oli syösty kumoon ja häntä oli raahattu tomussa. Hän oli päässyt jaloilleen, oli riuhtaissut eräästä pyssystä pistimen ja jakeli nyt hirveitä iskuja hyökkääjille.

Mutta hän olisi pian sortunut epätasaisessa taistelussa, elleivät
Barnave ja Pétion olisi rientäneet hänen avukseen.

Kuningatar kuunteli tätä selostusta kylpyammeesta. Mutta rouva Campan, joka sen esitti, tiesi tarkasti vain, kuinka Maldenin ja Valoryn oli käynyt, sillä molemmat oli nähty palatsissa menehtyneinä, verissään, mutta vain lievästi haavoittuneina.

Charnyn kohtalosta ei tiedetty mitään varmaa. Barnave ja Pétion olivat kuulemma hänet pelastaneet, mutta hänen ei ollut nähty tulleen palatsiin.

Nämä sanat kuullessaan kuningatar kalpeni kuolemanvaljuksi. Rouva Campan arveli tuon kalpeuden johtuneen pelosta, että kreiville oli sattunut jotakin ikävää, ja huudahti:

»Hänen majesteettinsa ei tarvitse joutua epätoivoon sentakia, ettei kreivi de Charny ole tullut palatsiin. Kuningatar tietää, että kreivitär de Charny asuu Pariisissa. Kreivi on kenties mennyt vaimonsa luokse.»

Sama ajatus oli juolahtanut Marie-Antoinetten mieleen ja se juuri oli pannut hänet kalpenemaan.

»Pukekaa minut, Campan, pukekaa nopeasti. Minun täytyy saada heti tietää, kuinka kreivin on käynyt!»

»Kreivi de Charny on hänen majesteettinsa odotushuoneessa», sanoi rouva de Misery, »ja pyytää kunniaa päästä teidän puheillenne».

»Ah», mutisi kuningatar, »hän on siis pysynyt sanassaan!» Hovinaiset silmäilivät toisiaan, käsittämättä, mitä kuningatar tarkoitti. Läähättäen, kykenemättä puhumaan enempää Marie-Antoinette viittasi heitä kiirehtimään pukeutumista.

Milloinkaan ei pukeutuminen ollut käynyt rivakammin. Kuningatar tosin tyytyi vain palmikoimaan hiuksensa, jotka hän oli pesettänyt tuoksuvedellä puhtaiksi pölystä, ja kietomaan ympärilleen valkoisen musliinikankaisen aamunutun.

Astuessaan huoneeseensa ja annettuaan määräyksen opastaa kreivi de Charnyn sisälle hän oli kasvoiltaan yhtä valkoinen kuin hänen aamunuttunsa.

Tovin kuluttua kamaripalvelija ilmoitti herra kreivi de Charnyn ja tämä ilmestyi oviaukkoon laskevan auringon kultaiseen säteitten luomaan hohteeseen.

Hän, kuten kuningatarkin, oli käyttänyt hyväkseen palatsissa viettämänsä ajan poistaakseen ulkoasustaan pitkän matkan aiheuttamat jäljet ja sen hirveän taistelun merkit, jonka hän oli saanut kestää perille tultuaan.

Hänen yllänsä oli hänen tuttu asetakkinsa, toisin sanoin fregatti-kapteenin virkapuku, jossa oli punaiset päärmeet ja pitsiliepeet.

Sama puku oli ollut hänen yllään silloin kun hän tapasi kuningattaren ja Andrée de Taverneyn Palais-Royal-aukiolla ja saattoi heidät ajurinrattailla Versaillesiin saakka.

Milloinkaan hän ei ollut näyttänyt näin komealta, näin tyyneltä, näin kauniilta, ja häntä katsellessaan kuningattaren oli vaikea uskoa, että hän oli sama mies, jonka kansa oli tunti sitten ollut repiä palasiksi.

»Ah, hyvä herra», huudahti kuningatar, »teille on varmaankin sanottu, kuinka levoton olen ollut takianne ja että olen tiedustellut teitä kaikkialta».

»Niin, madame», sanoi Charny ja kumarsi, »mutta uskokaa minua, en minäkään astunut huoneeseeni, ennenkuin olin hovinaisiltanne kuullut, että olitte hyvässä turvassa».

»Te saatte kuulemma kiittää pelastuksestanne herroja Pétionia ja Barnavea. Onko se totta ja joudunko minä uuteen kiitollisuudenvelkaan viime mainitulle?»

»Se on totta, madame, ja minä olen herra Barnavelle kaksin kertaisessa kiitollisuudenvelassa, sillä hän ei halunnut jättää minua, ennenkuin olin huoneessani; hän suvaitsi tällöin mainita, että te olitte ajatellut minua matkalla.»

»Mainitsemalla kuninkaalle, että teidän entinen ystävättärenne oli varmaankin syvästi huolissaan minun viipymiseni johdosta. Minä puolestani en usko, kuten te, madame, sen levottomuuden syvyyteen, mutta…»

Hän vaikeni, sillä hän oli huomaavinaan, että kuningatar kävi entistäänkin kalpeammaksi.

»Mutta», jatkoi Charny, »hyväksymättä mitenkään kaikessa laajuudessaan teidän majesteettinne minulle tarjoamaa lomaa, arvelen silti, että nyt, kun olen vakuutettu kuninkaan turvallisuudesta ja teidänkin, madame, sekä korkeitten lapsienne, on paikallaan minun viedä uutiset henkilökohtaisesti rouva kreivitär de Charnylle».

Kuningatar painoi vasemman käden sydämelleen, ikäänkuin olisi tahtonut saada varmuuden, ettei sydän herennyt sykkimästä moisesta iskusta, ja sanoi äänellä, joka oli tukehtua hänen kurkkunsa kuivuuteen:

»Se on enemmän kuin kohtuullista, herra kreivi. Mutta minä haluan kysyä, miksi olette odottanut näin kauan, ennenkuin täytätte sen velvollisuutenne.»

»Kuningatar unohtaa, että olen antanut teille kunniasanani, etten tapaa kreivitärtä luvattanne.»

»Niin, madame», vastasi Charny, »ja minä rukoilen teidän majesteettianne suomaan sen minulle.»

»Ja vaikkette sitä saisikaan, te lähtisitte kuitenkin, niin polttava on teissä halu tavata rouva de Charny, eikö niin?»

»Kuningatar on minun nähdäkseni nyt kohtuuton», sanoi Charny. »Pariisista lähtiessäni luulin joutuvani pitkälle matkalle, ehkä ainiaaksi pois pääkaupungista. Matkalla tein kaikki, mitä ihminen suinkin voi, jotta se matka onnistuisi. Ei ole minun vikani, kuten teidän majesteettinne muistanee, etten minä veljeni lailla joutunut uhraamaan henkeäni Varennesissa tai ettei minua herra de Dampierren-lailla revitty palasiksi matkalla tai Tuileriein puutarhassa… Jos minulle olisi suotu ilo opastaa teidän majesteettinne rajan tuolle puolelle tai kunnia kuolla puolestanne, olisin mennyt maanpakoon tai kuollut tapaamatta enää kreivitärtä. Mutta minä toistan, mitä jo olen sanonut teidän majesteetillenne: Pariisiin palattuani minä en voi osoittaa välinpitämättömyyttä naiselle, jolla on minun nimeni — ja te tiedätte, madame, että hän on sen nimen arvoinen! — enkä olla viemättä hänelle tietoja itsestäni, varsinkaan kun veljeni Isidor ei enää ole välittäjänäni… Muuten, mikäli herra Barnave ei ole erehtynyt, se oli vielä toissa päivänä teidän majesteettinnekin mielipide.»

Kuningattaren käsivarsi luisui nojatuolin käsipuulle ja seuraten koko ruumiillaan tätä liikettä, joka työnsi häntä Charnyta kohden, hän sanoi:

»Te rakastatte siis syvästi vaimoanne, herra kreivi, koska voitte noin kylmästi aiheuttaa minulle tällaisen tuskan?»

»Madame», vastasi Charny, »kohta kuusi vuotta sitten te itse — hetkellä, jolloin minä sitä en ajatellut, koska minulle oli maan päällä vain yksi nainen ja tämän naisen Jumala oli pannut niin korkealle, etten minä voinut häntä tavoittaa — kuusi vuotta sitten te itse naititte minut neiti Andrée de Taverneylle ja tyrkytitte hänet minulle vaimoksi. Kuuden vuoden aikana minun käteni ei ole kahtakaan kertaa koskettanut hänen kättänsä pakottavatta syyttä, en ole häntä kymmentäkään kertaa puhutellut eikä kymmentäkään kertaa katseemme ole yhtynyt. Koko minun elämäni on ollut täynnä toista rakkautta, täynnä tuhansia huolia, tuhansia puuhia, tuhansia taisteluja, jotka ovat oleellisia miehen elämälle. Olen elänyt hovissa, taivaltanut pitkiä matkoja, punonut kuninkaan minulle uskomasta langasta sitä jättiläishanketta, jonka kohtalo nyt on purkanut hajalle. Minä en ole laskenut päiviä, en kuukausia, en vuosia. Aika on kulunut sitäkin nopeammin, kun olen askarrellut niissä sydämen tunteissa, niissä toimissa, niissä salahankkeissa, joista juuri mainitsin. Mutta niin ei ole ollut laita kreivitär de Charnyn, madame. Siitä lähtien kun hän surukseen joutui jättämään teidät varmaankin senvuoksi, että hän onnettomuudekseen oli pahoittanut mielenne, hän on elänyt yksin, eristettynä, tuomittuna asumaan Cop-Héron-kadun paviljongissa. Hän on nurkumatta hyväksynyt tämän yksinäisen, eristetyn, hylätyn elämäntavan, sillä — sydän vailla rakkautta — hän ei ole kaivannut samaa hellyyttä kuin muut naiset. Mutta sensijaan hän ei kenties ole nurkumatta hyväksynyt minun välinpitämättömyyttäni, joka on unohtanut alkeellisimmatkin velvollisuudet, rahvaanomaisimmatkin sovinnaistavat.»

»Oh, hyvä Jumala, te olette, herra kreivi, tosiaankin syvästi huolissanne siitä, mitä rouva de Charny ajattelee tai ei ajattele, tapaako hän teidät vai eikö tapaa! Ennenkuin noin huolestutte, olisi hyvä tietää, onko hän ajatellut teitä lähtönne hetkellä ja ajatteleeko hän teitä paluunne hetkellä?»

»En tiedä, ajatteleeko kreivitär minua paluuni hetkellä, madame, mutta lähtiessäni hän on ajatellut minua, siitä olen varma.»

»Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, etten ole nähnyt rouva de Charnyta sen jälkeen kun lupasin kuningattarelle kunniasanallani, etten tapaa häntä.»

»Kas niin», huudahti Marie-Antoinette, »tunnustakaa, että hän on kirjoittanut teille!»

»Ja te olette lukenut sen kirjeen?… Mitä hän sanoi teille, mitä hän voi kirjoittaa teille? Ah, hän oli vannonut… Kas niin, vastatkaa pian… No, mitä hän sanoi teille siinä kirjeessä? Puhukaa toki! Näettehän, että minä ihan kiehun!»

»En voi sanoa teidän majesteetillenne, mitä kreivitär sanoi minulle kirjeessään, sillä en ole sitä lukenut.»

»Olette siis sen repinyt!» huudahti kuningatar riemastuneena. »Olette heittänyt sen tuleen lukematta sitä? Charny, Charny, jos olette sen tehnyt, olette maailman vilpittömin mies, ja minä olen turhaan valitellut. En ole mitään menettänyt!»'

Ja kuningatar ojensi molemmat kätensä Charnylle kuin kutsuakseen hänet lähelleen.

»Mutta miksette siis ole lukenut sitä?» sanoi kuningatar ja vaipui takaisin nojatuoliinsa.

»Veljeni sai luovuttaa kirjeen minulle vain, jos haavoittuisin hengenvaarallisesti. Mutta ah, minä en kuollutkaan, vaan hän!

Hänen kuolemansa jälkeen minulle tuotiin hänen paperinsa ja niiden papereitten joukossa oli kreivittären kirje ynnä tämä paperilippu… lukekaa, madame.»

Ja Charny ojensi kuningattarelle Isidorin kyhäämän kirjelipun, joka oli ollut kiinnitettynä kreivittären kirjeeseen.

Marie-Antoinette otti kirjelipun vapisevin käsin ja soitti.
Kuvailemamme kohtauksen aikana oli tullut pimeä.

Kamaripalvelija poistui. Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin ei kuulunut muuta ääntä kuin kuningattaren huohottava hengitys ja hänen sydämensä kiihkeä sykintä.

Kuningatar ei malttanut odottaa hänen poistumistaan, vaan, lähti kirjelippu kädessä takan luo palvelijan sulkiessa ovea.

Ja hän nosti käden silmilleen, ikäänkuin olisi halunnut palauttaa niihin näkövoiman, jonka ne tuntuivat kadottaneen.

»Hyvä jumala, hyvä jumala!» vaikeroi hän ja polki kärsimättömänä jalkaa.

Lopulta hän masensi kätensä värähtelyn ja hänen silmänsä alkoivat nähdä.

Hän luki käheällä äänellä, joka ei ollenkaan tuntunut hänen tavalliselta ääneltään:

»Tämä kirje ei ole osoitettu minulle, vaan veljelleni, kreivi Olivier
de Charnylle. Sen on kirjoittanut hänen vaimonsa, kreivitär de Charny.»

»Jos minulle sattuu onnettomuus, pyydetään sitä, joka löytää tämän paperin, viemään se kreivi Olivier de Charnylle tai palauttamaan se kreivittärelle.»

»Jos kreivi onnistuu yrityksessään vahingoittumattomana, palautettakoon kirje kreivittärelle.»

»Jos hän haavoittuu vakavasti, muttei hengenvaarallisesti, kutsuttakoon hän kreivittären luokseen.»

»Jos hän haavoittuu hengenvaarallisesti, annettakoon hänelle kirje, ja ellei hän voi sitä itse lukea, luettakoon se hänelle, jotta hän saisi ennen kuolemaansa tietää, minkä salaisuuden se sisältää.»

»Kuka? Minua? Kreivitär rakastaa minua? Mitä te sanotte, madame?» huudahti Charny vuorostaan.

»Mutta jos kreivitär rakastaisi minua, olisi hän sen sanonut minulle kuuden vuoden aikana, olisi antanut minun sen huomata.»

Poloiselle Marie-Antoinettelle oli tullut hetki, jolloin hän kärsi niin syvästi, että hänen täytyi työntää tämä tuska puukon lailla syvälle sydämeensä.

»Niin, niin», huudahti hän, »hän ei ole antanut teidän huomata mitään, hän ei ole sanonut teille mitään, sillä hän tietää hyvin, ettei hän voi olla teidän vaimonne!»

»Niin», jatkoi kuningatar haltioituen yhä enemmän omasta surustaan, »hän tietää hyvin, että teidän välillänne on salaisuus, joka surmaisi teidän rakkautenne».

»Hän tietää hyvin, että hetkellä, jolloin hän puhuisi, te halveksisitte häntä!»

»Niin, ellei halveksita nuorta tyttöä, joka on vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman isää!»

Nyt oli Charnyn vuoro kalveta kuolemanvaljuksi ja hakea tukea lähinnä olevasta nojatuolista.

»Ah, madame, madame», huudahti hän, »olette sanonut liian paljon tai liian vähän, ja minulla on oikeus vaatia teiltä selitystä!»

»Niin, madame», sanoi Charny, »ja minä vaadin sitä teiltä». Tällöin aukeni ovi.

»Teidän majesteettinne on kerran sanonut», vastasi kamaripalvelija, »että tohtori Gilbert pääsee aina puheillenne».

»Tohtori Gilbert anoo kunniaa päästä esittämään nöyrät tervehdyksensä teidän majesteetillenne.»

»Tohtori Gilbert?» sanoi kuningatar. »Oletteko ihan varma, että tulija on tohtori Gilbert?»

»Te halusitte selitystä rouva de Charnyta koskevassa asiassa. Vaatikaa sitä selitystä tohtori Gilbertiltä. Hän voi sen teille antaa paremmin kuin kukaan muu.»

Gilbert oli astunut huoneeseen ja kuullut Marie-Antoinetten lausumat sanat. Hän oli pysähtynyt kynnykselle liikkumattomaksi.

Kuningatar viskasi Charnylle hänen veljensä kirjelipun ja astui pari askelta pukeutumishuoneeseensa päin, mutta häntä nopeammin kreivi katkaisi häneltä tien ja tarttui hänen ranteeseensa.

»Anteeksi, madame», sanoi hän, »mutta se selitys on annettava teidän kuullenne».

»Hyvä herra», sanoi Marie-Antoinette katse kuumeisena ja hampaat yhteen puristettuina, »unohdatte kaikesta päättäen, että minä olen kuningatar!»

»Te olette kiittämätön ystävä, joka parjaa ystäväänsä. Te olette lemmenkade nainen, joka soimaa toista naista, sen miehen vaimoa, joka kolmen viime päivän kuluessa on pannut henkensä alttiiksi teidän takianne parikymmentä kertaa, kreivi de Charnyn vaimoa! Teidän kuullenne, joka olette häntä parjannut, joka olette häntä solvannut, on hänelle tehtävä oikeutta… Istuutukaa siis tuonne ja odottakaa.»

»Hyvä on», sanoi kuningatar. »Herra Gilbert», jatkoi hän yrittäen nauraa, mikä ei oikein onnistunut, »te kuulette, mitä herra kreivi haluaa».

»Herra Gilbert», sanoi Charny hyvin kohteliaasti ja arvokkaasti, »te kuulette, mitä kuningatar käskee».

»Herra kreivi, mitä minulla on sanottavaa, merkitsee erään miehen häpeää ja erään naisen kunniaa. Muuan heittiö, talonpoika, maan matonen, rakasti neiti de Taverneyta. Yhtenä päivänä nuorukainen tapasi hänet pyörtyneenä ja kunnioittamatta hänen nuoruuttaan, hänen kauneuttaan, hänen viattomuuttaan, se konna raiskasi hänet, ja siten siitä nuoresta tytöstä tuli vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman isää… Neiti de Taverney oli enkeli, rouva de Charny on marttyyri!»

»Madame, en tiennyt, että neiti de Taverney on ollut näin, onneton, en tiennyt, että rouva de Charny on näin kunnioitettava. Vakuutan teille, että jos sen olisin tiennyt, en olisi ollut kuutta vuotta polvistumatta hänen eteensä, palvomatta häntä, niinkuin häntä on palvottava!»

Hän kumarsi hämmästyneelle kuningattarelle ja poistui. Poloinen kuningatar ei uskaltanut tehdä elettäkään häntä pidättääkseen.

Mutta kreivi kuuli tuskanhuudon, jonka kuningatar päästi nähdessään oven sulkeutuvan.

Kuningatar ymmärsi, että tuolle ovelle lemmenkateuden pahahenki oli kirjoittanut saman mietelauseinaan, joka luetaan helvetin portin kamanasta:

LASCIATE OGNI SPEKANZA!

XII

Mainitkaamme nyt parilla sanalla, kuinka oli kreivitär de Charnyn laita sillävälin kun kreivin ja kuningattaren kesken esitettiin juurikään kertomamme kohtaus, joka katkaisi niin tuskallisella tavalla pitkien kärsimysten sarjan.

Koska me tunnemme hänen sydämensä tilan, meidän on helppo kuvitella, mitä hän kärsi Isidorin lähdön jälkeen.

Häntä puistatti, kun häntä ajatteli, että suuri suunnitelma, jonka hän oli arvannut tähtäävän kuninkaan perheen pakoon, onnistuisi tai epäonnistuisi..

Jos se onnistuisi, oli hän varma, että kreivi, jonka hän tiesi uhrautuvaksi palvelijaksi, jäisi kuninkaallisen perheen mukana maanpakoon. Jos se epäonnistuisi, tunsi hän hyvin Olivierin rohkeuden ollakseen varma, että tämä taistelisi viimeiseen saakka, jos oli hiukankin toivoa, ja vielä silloinkin kun kaikki toivo oli mennyttä, voittaakseen esteet, minkälaatuisia ne olivatkin.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin Isidor oli sanonut hänelle hyvästi, hän oli pitänyt silmänsä alati avoinna nähdäkseen pienenkin valonsäteen, teroittanut korvansa kuullakseen vähäisimmänkin melun.

Seuraavana päivänä hän sai muun pariisilaisväestön kanssa tietää, että kuningas ja kuninkaallinen perhe olivat yöllä poistuneet Pariisista.

Koska oli tapahtunut lähtö, kuten hän oli epäillytkin, oli Charny siis mukana, Charny loittoni hänestä!

Kolmannen päivän aamuna kaupungissa syntyi tavaton hälinä: kuningas oli vangittu Varennesissa.

Yksityisseikkoja ei tunnettu. Paitsi tätä jyrähdystä ei muuta ääntä, paitsi tätä salamaa, ei muuta valoa.

Andrée ei tiennyt, mikä paikka Varennes oli. Tämä pikku kaupunki, joka siitä alkaen on ollut niin kohtalokkaassa maineessa, tämä kauppala, josta myöhemmin tuli koko kuninkuuden uhka, oli siihen aikaan hämärän peitossa kuten oli ja on yhä kymmenentuhatta ranskalaista kylää, jotka ovat yhtä vähäpätöisiä ja tuntemattomia kuin sekin.

Sitten hän tutki karttaa ja löysi Varennesin, joka sijaitsi Stenayn, Verdunin ja Châlonsin luoman kolmion keskellä, metsän laidassa, pikku jokensa partaalla.

Tähän tuntemattomaan Ranskan kolkkaan hänen huomionsa nyt kohdistui.
Siellä hän eli ajatuksissaan, toiveissaan ja peloissaan.

Sitten, vähitellen, tätä suurta uutista seurasivat lisätiedot, kuten auringon noustessa vähitellen näkee yksityiskohtia siitä suuresta kokonaisuudesta, joka kaaoksesta paljastuu.

Markiisi de Bouillé — niin kerrottiin — oli seurannut kuningasta, hyökännyt saattojoukon kimppuun ja peräytynyt taistelusta ja jättänyt kuninkaallisen perheen voittoisien isänmaanystävien käsiin.

Charny oli varmasti ollut siinä taistelussa mukana. Charny oli varmasti lähtenyt viimeisenä taistelukentältä, ellei hän ollut jäänyt vainajana itse kentälle.

Pian senjälkeen kerrottiin, että yksi kuninkaan henkivartijoista oli saanut surmansa.

Sitten mainittiin nimikin. Mutta ei tiedetty, oliko murhattu ollut varakreivi vai kreivi, Isidor vai Olivier de Charny.

Kaksi päivää tämä kysymys pysyi ratkaisemattomana, ja niinä kahtena päivänä Andréen sydän sykki sanoin kuvaamatonta tuskaa!

Vihdoin ilmoitettiin kuninkaan ja kuninkaallisen perheen palaavan lauantaina kesäkuun 26 päivänä.

Laskemalla ajan ja välimatkan kuninkaan pitäisi olla Pariisissa ennen puoltapäivää. Olettamalla, että hän saapuisi Tuilerieihin suorinta tietä, hän tulisi Pariisiin Faubourg-Saint-Martinin kautta.

Kello yhdeltätoista rouva de Charny oli tulliportilla. Hän oli pukeutunut mahdollisimman yksinkertaisesti ja peittänyt kasvonsa harsolla.

Kello kolme ensimmäiset kansanaallot, jotka pyyhkäisivät kaikki tieltään, tiedoittivat, että kuningas kiertäisi Pariisin ja tulisi kaupunkiin Champs-Elyséesin tulliportista.

Oli siis taivallettava koko Pariisin halki ja taivallettava jalan. Kukaan ei olisi uskaltanut ajaa vaunuilla siinä tiukassa, tungoksessa, joka täytti kaikki kadut.

Bastiljin valtauspäivää lukuunottamatta bulevardit eivät ole milloinkaan olleet näin ahdinkoon asti täynnä kansaa.

Andrée ei empinyt, hän lähti Champs-Élyséesille päin ja tuli perille ensimmäisten mukana.

Vihdoin saattue tuli näkyviin. Olemme jo kertoneet, missä järjestyksessä ja minkälaisissa olosuhteissa se eteni.

Andrée näki vaunut. Hän huudahti ilosta, sillä hän oli huomannut
Charnyn vaunujen etuistuimella.

Toinen huudahdus olisi tuntunut hänen huudahduksensa kaiulta, ellei se olisi ilmaissut mitä syvintä tuskaa.

Andrée kääntyi sille taholle, mistä tuo toinen huudahdus kuului. Muuan nuori nainen vääntelehti parin kolmen armeliaan henkilön käsissä, jotka olivat rientäneet hänen avukseen.

Andrée olisi kenties ajatellut enemmänkin tuota nuorta naista, ellei hän olisi kuullut ympärillään mutistavan kaikenlaatuisia sadatteluja niitä kolmea miestä vastaan, jotka istuivat kuninkaan vaunujen etuistuimella.

Heihin kohdistui kansan koko viha, he olivat kuninkaan suuren petoksen syntipukit. Heidät revittäisiin ehdottomasti palasiksi, heti kun ajoneuvot pysähtyisivät.

Andrée päätti tehdä voitavansa päästäkseen Tuileries-palatsin puutarhaan.

Mutta sitä varten hänen oli kierrettävä väkijoukko ja palattava Seinen rantaa pitkin, mentävä toisin sanoin Conférencen rantakadulle ja yritettävä, mikäli se kävi päinsä, puutarhaan Tuileriein rantakadun puolelta.

Vaikka yritys tuntuikin mielettömältä, vaikka hän olikin parikymmentä kertaa murskautua tungoksessa, onnistui hänen tunkeutua ristikkoportista puutarhaan. Mutta kohdalla, minne vaunujen piti pysähtyä, ahdinko oli niin valtava, ettei, voinut ajatellakaan päästä ensimmäisten riviin.

Andrée arveli voivansa katsella koko tätä joukkoa rantaterassilta. Välimatka olisi tosin liian pitkä, jotta hän näkisi kaikki yksityiskohdat tai kuulisi mitään varmaa.

Mutta välipä sillä, hän näkisi huonosti, hän kuulisi huonosti. Se olisi toki parempaa kuin olla näkemättä tai kuulematta mitään.

Sieltä hän tosiaankin näki ajoneuvot ja niiden etuistuimella Charnyn ynnä molemmat henkivartijat — Charnyn, joka ei aavistanut, että sadan askelen päässä hänestä muuan sydän sykki pakahtuakseen hänen puolestaan, Charnyn, joka tällä hetkellä ei liene edes muistanut Andréeta, Charnyn, joka ajatteli vain kuningatarta ja unohti oman turvallisuutensa pitääkseen huolta kuningattaren turvallisuudesta.

Ah, jospa Andre olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä Charny puristi sydäntänsä vasten hänen kirjettään ja lähetti ajatuksissaan hänelle viimeisen huokauksen, jonka luuli rinnastaan pian lähtevän!

Melkein heti senjälkeen vaunujen ympärillä syntyi ankara melu, tavaton liikehtiminen, suunnaton hälinä.

Istuimeltaan hypänneet kolme miestä katosivat kuin kurimuksen kitaan. Sitten koko tämä väkijoukko alkoi kuohua ja liikehtiä niin rajusti, että takimmaiset rivit olivat murskautua terassin suojamuuria vasten.

Andrée oli kuin huumautunut, hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Huohottaen, kädet koholla hän huusi jotakin käsittämätöntä siihen hirveään konserttiin, josta kuului vain kirouksia, sadatteluja ja kuolemanhuutoja!

Sitten hän ei tiennyt, mitä tapahtui. Maa alkoi pyöriä hänen silmissään, taivas muuttui punaiseksi, hänen korvissaan humisi kuin kuohupäisen meren kohu.

Hän vaipui puolitajuttomana maahan. Hän oivalsi elävänsä, koska hän kärsi.

Raikkaan vilpoisuuden tunne havahdutti hänet. Joku nainen paineli hänen otsaansa veteen kostutetulla nenäliinalla ja toinen piteli hänen sieraintensa edessä hajusuolapulloa.

Hän tunsi toisen näistä naisista samaksi, jonka oli nähnyt tulliportilla kuolemaisillaan, tietämättä, mikä vaistomainen yhdenmukaisuus liitti tuon naisen tuskan hänen tuskaansa.

Sääli on älykäs. Andréeta ympäröivät oivalsivat hänen tarkoittavan niitä kolmea miestä, joiden henkeä oli vastikään niin julmasti uhattu.

Nuori nainen nousi, ravisti päätänsä, katseli hämärtävin silmin ympärilleen ja poistui rautaportista mennäkseen Louvren portista palatsiin.

Hän arveli, ja vallan oikein, ettei tungos olisi siellä niin läpäisemätön kuin muualla.

Hän kulki Carrousel-aukion kulmauksen yli, saapui prinssien pihaan ja meni tapaamaan portinvartijaa.

Portinvartija tunsi kreivittären. Hän oli nähnyt rouva de Charnyn tulevan linnaan ja poistuvan sieltä parin kolmen päivän aikana kuninkaallisen perheen siirryttyä Versaillesista Pariisiin.

Sitten hän oli nähnyt hänen lähtevän, enää palaamatta, sinä päivänä, jolloin Andrée oli ryöstänyt Sebastienin vaunuihinsa.

Portinvartija suostui lähtemään uutisten hakuun. Sisäänkäytäviä pitkin hän pääsi pian palatsin sydämeen.

Kaikki kolme upseeria olivat pelastuneet. Herra de Charny oli terve ja vahingoittumaton. Hän oli mennyt huoneeseensa.

Neljännestuntia myöhemmin hän oli poistunut huoneestaan, yllä meriupseerin virkapuku, ja mennyt kuningattaren luo, jonka puheilla hän varmaankin yhä oli.

Andrée hengitti jälleen, antoi rahakukkaronsa miehelle, joka toi hänelle nämä hyvät uutiset, ja pyysi huumaantuneena ja huohottavana lasillisen vettä.

Perille päästyään hän vaipui, ei tuolille, ei nojatuoliin, vaan rukousjakkaralleen.

Hän ei rukoillut suullansa. On hetkiä, jolloin ihminen tuntee niin voimakasta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, että sanat puuttuvat. Silloin Jumalalle tarjotaan käsivarret, silmät, koko ruumis, koko sydän, koko sielu!

Hän oli vaipuneena tähän ylen onnelliseen hurmiotilaan, kun hän kuuli oven aukenevan. Hän kääntyi hitaasti, ymmärtämättä ollenkaan tätä maallista melua, joka herätti hänet syvimmästä haaveilustaan.

Hänen kamarineitonsa seisoi ovella ja etsi häntä katseillaan, sillä kreivitär oli pimennossa.

Kamarineidon takana seisoi varjo, epäselvä hahmo, jolle hänen vaistonsa heti merkitsi piirteet ja nimen.

Andrée yritti nousta, mutta voimat pettivät. Hän vaipui takaisin tyynylle ja kääntyen puoleksi nojasi rukousjakkaran selkälautaan.

Ja vaikka Charny seisoi hänen edessään, ei hän voinut uskoa tämän läsnäoloa.

Andrée nyökäytti päätänsä, hän ei kyennyt puhumaan. Kamarineito väistyi päästääkseen kreivin ohitseen, poistui ja sulki oven perässään.

»Minulle sanottiin, että olette vastikään tullut kotiin, madame», aloitti Charny. »Olenko tunkeilevainen, kun seurasin teitä näin pian?»

»Ette», vastasi kreivitär värähtelevällä äänellä, »ette laisinkaan, olette tervetullut. Olin niin levoton, että käväisin ulkona katsomassa, mitä tapahtui.»

»Jo aamupäivällä, herra… Olin ensin Saint-Martinin, sitten Champs-Élyséesin tulliportilla. Siellä minä… näin…» Hän empi jatkaa. »Näin kuninkaan, kuninkaallisen perheen … näin teidätkin, ja minä rauhoituin, ainakin hetkeksi… Pelättiin teille sattuvan jonkun onnettomuuden, kun poistuisitte vaununistuimelta… Silloin minä menin Tuileriein puutarhaan. Ah, siellä luulin kuolevani!»

»Niin», sanoi Charny, »tungos oli hirveä, te jouduitte pahimpaan ahdinkoon, olitte tukehtua, minä käsitän…»

»Ei, ei», keskeytti Andrée ja puisti päätänsä, »ei se ollut sitä. Kävin palatsissa tiedustamassa ja sain kuulla, että olitte pelastunut Palasin kotiin ja, kuten näette, olin polvillani… rukoilin… kiitin Jumalaa.»

»Koska olette polvillanne, madame, koska puhelette Jumalalle, älkää nousko lausumatta hänelle jotakin poloisen veljeni puolesta!»

»Isidorin? Ah», huudahti Andrée, »se oli siis hän!… Poloinen nuorukainen!»

Charny astui lähemmäs ja silmäili syvän hellyyden ja alakuloisuuden ilmein tuota puhdasta, rukoilevaa olentoa.

Eikö kuningatar ollut sanonut tai paremminkin, eikö hän ollut tullut paljastaneeksi, että Andrée rakasti häntä?

»Kuollut, madame, kuollut kuten kuoli poloinen Georges, saman asian puolesta, täyttäessään samaa velvollisuutta.»

»Ja kesken sitä syvää surua, jonka veljen kuolema teille aiheutti, teillä oli aikaa ajatella minua, herra?» virkkoi Andrée niin heikolla äänellä, että hänen sanojaan tuskin kuulikaan.

»Madame», sanoi hän, »ettekö ollut antanut veljeni tehtäväksi jättää minulle jotakin?»

»Herra…!» sopersi Andrée, kohosi toiselle polvelleen ja katseli kreiviä levottomana.

»Isidor-rukan kuoleman jälkeen hänen paperinsa tuotiin minulle, madame, ja teidän kirjeenne oli niiden paperien joukossa.»

»Oletteko lukenut sen?» huudahti Andrée ja peitti kasvot käsillään.
»Voi…!»

»Madame, minä en saanut lukea kirjettä, ellen ollut kuolettavasti haavoittunut, ja, kuten näette, minä olen terve ja vahingoittumaton.»

»Se on tässä, madame, aukaisemattomana, sellaisena kuin annoitte sen
Isidorille.»

»Oh», mutisi Andrée kirjeen ottaessaan, »se on hyvin kaunista… tai hyvin julmaa se, mitä nyt teette!»

Charny ojensi kätensä ja tarttui Andréen käteen, jota hän puristi omissaan.

Ja kun Charny pani vastaan mutisten; »Sallikaa se, madame!» huoahti hän miltei kauhistuneena, mutta voimattomana ja salli värisevän, kostean kätensä jäädä Charnyn käsien väliin.

Hämillään, tietämättä, minne katseensa suuntaisi, tietämättä, kuinka pakenisi Charnyn katsetta, jonka hän tunsi tuijottavan häneen, voimatta siirtyä minnekään, sillä hän oli yhä rukousjakkaralla, hän sanoi lopulta:

»Juuri niin, madame, ja toisestakin syystä… Minun on pyydettävä teiltä paljon anteeksi, kreivitär.»

Andrée värähti sydänjuuria myöten. Ensimmäisen kerran Charny oli panematta arvonimen eteen sanaa madame.

Andréen silmät hämärtyivät ja hän tunsi kyynelten kihoavan silmäripsiinsä.

»Oh», huudahti Andrée puhjeten kyyneliin, »suokaa anteeksi, herra, mutta en ole tottunut kuulemaan teidän puhuttelevan minua näin… Ah, hyvä jumala, hyvä jumala!»

Äkkiä hän vaikeni. Sillaikaa kun hänen silmänsä olivat olleet käsien peitossa, oli Charny polvistunut hänen eteensä.

»Ah, te polvillanne minun edessäni, te minun jalkojeni juuressa!» sanoi hän.

»Enkö sanonut teille, Andrée, että olen tullut pyytämään teiltä anteeksi?»

»Polvillaan minun edessäni, minun jalkojeni juuressa!» toisti Andrée kuin henkilö, joka ei voi uskoa näkemäänsä todeksi.

»Andrée», vastasi Charny hellimmällä äänellään, »se merkitsee, että minä rakastan teitä!»

Sitten hän ponnahti pystyyn, ikäänkuin teräsjousi olisi työntänyt hänen jalkojaan, ja piteli ohimoltaan molemmin käsin.

»Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!» saneli hän. »Se on mahdotonta!»

»Sanokaa olevan mahdotonta, että te rakastatte minua, Andrée, mutta älkää sanoko olevan mahdotonta, että minä rakastan teitä.»

Andrée loi Charnyyn tutkivan silmäyksen kuin varmentuakseen, että tämä puhui totta. Kreivin suuret, tummat silmät sanoivat samaa, mitä hänen suunsa oli lausunut.

Andrée, joka olisi voinut epäillä sanoja, ei voinut erehtyä tuosta katseesta.

»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala», jupisi hän, »onko maailmassa minua onnettomampaa naista!»

»Andrée», jatkoi Charny, »sanokaa, että rakastatte minua, tai ellette sano rakastavanne, sanokaa edes, ettette vihaa!»

Ja hänen tyynissä, kuultavissa, puhtaissa silmissään välähti kaksinkertainen salama.

»Oh, herra, olette ihan väärässä, jos pidätte vihana tunnetta, jonka minussa olette herättänyt.»

»Se ei ole rakkautta, sillä minun ei ole sallittu teitä rakastaa. Ettekö kuullut minun äsken vaikeroivan Jumalalle, että minä olen maailman onnettomin nainen?»

»Entä miksi teillä ei olisi oikeutta rakastaa minua, koska minä rakastan teitä, Andrée, kaikesta sydämestäni?»

»Oh, sitä en halua, en voi, en uskalla teille ilmaista», vastasi Andrée käsiään väännellen.

»Mutta», virkkoi Charny yhä hellemmällä äänellä, »jos sen, mitä ette halua, ette voi ettekä uskalla sanoa, joku toinen on minulle ilmaissut?»

»Ja jos minä hetkellä, jolloin huomasin teidät tuon onnettomuuden johdosta entistäkin ansiollisemmaksi ja kunnioitettavammaksi ja kuulin sen hirveän salaisuuden, päätin tulla sanomaan teille, että minä rakastan teitä?»

»Minä rakastan teitä, Andrée!» toisti Charny. »Minä rakastan teitä, minä rakastan teitä!»

»Ah», huudahti Andrée ja kohotti kätensä, »en tiennyt, hyvä jumala, että maan päällä voisi kokea tällaista iloa!»

»Voi, ei, en uskalla milloinkaan», vastasi Andrée, »mutta lukekaa kirje, joka piti annettaman teille vasta kuolinvuoteenne ääressä!»

Andréen peittäessä kasvot käsillään, Charny mursi nopeasti kirjeen sinetin, luki ensimmäiset rivit ja huudahti. Sitten hän irroitti Andréen kädet, puristi hänet sydäntänsä vasten ja sanoi:

»Siitä päivästä alkaen, jolloin minut näit, kuusi vuotta, oi sinä pyhimys! Voinko sinua milloinkaan rakastaa kyllin syvästi, jotta unohtaisit, mitä olet saanut kärsiä?»

»Hyvä jumala», jupisi Andrée onneensa pakahtumaisillaan, »jos tämä on unta, salli, etten milloinkaan herää tai että kuolen herätessäni…!»

Ja unohtakaamme nyt onnelliset ja siirtykäämme niihin, jotka kärsivät, taistelevat tai vihaavat, ja kenties heidän paha kohtalonsa heidät unohtaa niinkuin mekin.

XIII

Heinäkuun 16 päivänä 1791, siis vähän aikaa vastikään kertomiemme tapahtumien jälkeen, oli kaksi uutta henkilöä, joita emme ole vielä esitelleet lukijoille, koska haluamme esitellä heidät oikealla hetkellä, kirjoituspuuhassa saman pöydän ääressä pienessä salongissa, joka oli Guénégaud-kadun varrella sijaitsevan Britannique-hotellin kolmannessa kerroksessa.

Tämän pikku salongin toisesta ovesta pääsi vaatimattomaan ruokasaliin, joka oli kalustettu vuokrahotellien huoneitten tapaan, ja toisesta ovesta makuusuojaan, minne oli sovitettu parisängyt.

Nämä kaksi kirjoittajaa olivat eri sukupuolta. Kumpikin ansaitsee erikoisen maininnan.

Mies näytti kuusikymmenvuotiaalta, ehkä hieman nuoremmalta. Hän oli pitkä ja laiha. Hän näytti sekä vakavalta että intohimoiselta. Hänen kasvojensa suorat viivat ilmaisivat tyyntä ja vakaisaa ajattelijaa, jossa jäykkä ja selkeä äly hallitsi mielikuvituksen voimaa.

Nainen näytti kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vuoden vanhalta, vaikka hän oli jo täyttänyt kuusineljättä. Hipiän helakasta väristä, kasvojen voimakkaasta verevyydestä oli helppo nähdä hänen olevan syntyperällään rahvaan lapsen. Hänellä oli kauniit silmät, joiden epämääräinen väri vivahti harmaaseen, vihreään ja siniseen, lempeät ja lujat silmät, iso suu, jota koristivat raikkaat huulet ja valkoiset hampaat, lyhyt leuka ja pystynenä, kauniit, vaikka hieman kovat kädet, komea, joustava, täyteläinen vartalo, kaunis kaula ja syrakusalaisen Venuksen lanteet.

Mies oli Jean Marie Roland de la Platière, syntynyt vuonna 1732
Villefranchessa, lähellä Lyonia.

Nainen oli Manon Jeanne Phlipon, syntynyt Pariisissa vuonna 1754 He olivat olleet naimisissa yksitoista vuotta, vuodesta 1780.

Olemme sanoneet naisen olevan rahvaanomaista alkuperää. Nimet sitä todistavat: Manon Jeanne Phlipon, etunimet, sukunimi, kaikki ilmaisevat syntyperän. Kaivertajan tytär kun oli, hänkin oli kaivertanut viidenteenkolmatta ikävuoteensa asti, jolloin hänestä tuli häntä kaksikolmatta iäkkäämmän Rolandin vaimo. Kaivertajasta tuli tällöin jäljentäjä, kääntäjä, mukailija. Teokset sellaiset kuin Polttoturpeen valmistus, Villatehtailijan käsikirja ja Käsiteollisuus-hakemisto olivat ankarassa ja epäkiitollisessa työssä kuluttaneet tämän lahjakkaan naisen parhaat vuodet, naisen, joka säästyi kaikilta erheiltä, ellei kaikilta intohimoilta, ei siksi että hänen sydämensä olisi ollut näivettynyt, vaan koska hänen sielunsa oli puhdas.

Hänen suhteessaan mieheensä vallitsi tyttären kunnioitus naisen rakkautta. Tämä rakkaus oli eräänlaista puhdasta palvomista, vailla kaikkinaista ruumiillista pyydettä. Se sai hänet luopumaan päiväisestä ahertelusta, johon hän sitten puuttui yön hetkinä, jotta hän voisi itse valmistaa ateriat vanhukselle, jonka heikko vatsa sieti vain määrättyjä ruokalajeja.

Vuonna 1789 rouva Roland vietti tätä vaatimatonta, ahkeroivaa elämää maaseudulla. Hänen miehensä omisti silloin Platièren pienen maatilan, jonka mukaan hän oli ottanut nimensä. Tämä maatila oli Villefranchessa, Lyonin lähettyvillä. Siellä Bastiljin tykkien jyske pani heidät hätkähtämään.

Tämä tykinjyske herätti ylevämielisen naisen sydämessä eloon kaiken, mikä oli suurta, isänmaallista ja pyhää ranskalaista. Ranska ei ollut enää kuningaskunta, vaan se oli kansa! Se ei ollut enää vain maa, missä asuttiin, vaan se oli isänmaa! — Tuli vuoden 1790 yhdistysjuhla. Kuten muistamme, Lyonin juhla vietettiin ennen Pariisin juhlaa. Jeanne Phlipon, joka Horloge-rantakadun varrella olevasta kotitalostaan näki, milloin tahansa katsoi aamulla ikkunastaan syvän, sinisen taivaan ja nousevan auringon, jonka kulkua hän saattoi tarkata Champs-Élyséesin päähän asti, missä se näytti laskevan puiden vihreään, lehtevään latvukseen, oli nähnyt kello kolmesta aamulla Fourevièrsin kummulta nousevan toisen auringon, toisin paahtavan, toisin valaisevan, vapauden auringon. Hänen katseensa oli siirtynyt hyväilemään koko tätä suurta kansalaisjuhlaa, hänen sydämensä oli uppoutunut tähän veljeyden valtamereen, ja hän oli siitä selvinnyt kuin Akilleus, kaavoittamattomana, lukuunottamatta yhtä kohtaa. Siihen kohtaan häntä iski rakkaus, mutta siihen haavaan hän ei sentään kuollut.

Tämän suuren päivän iltana, haltioissaan näkemästään, tuntien itsensä runoilijaksi, tuntien itsensä historioitsijaksi, hän oli kirjoittanut selostuksen tästä juhlasta. Selostuksen hän oli lähettänyt Champagnesta kotoisin olevalle ystävälleen, Journal de Lyonin päätoimittajalle. Tätä nuorta miestä oli tulinen kirjoitus hämmästyttänyt. Huumaantuneena hän oli painattanut sen lehteensä. Seuraavana päivänä sanomalehti, josta tavallisesti otettiin tuhannenkahdensadan tai tuhannenviidensadan kappaleen painos, ilmestyi kuudenkymmenentuhannen kappaleen painoksena!

Selittäkäämme parilla sanalla, kuinka tämä runollinen mielikuvitus, tämä naisellinen sydän tuli näin tulisesti harrastaneeksi politiikkaa. Siksi, että Jeanne Phlipon, jota hänen isänsä oli kohdellut kaivertajatyöläisenä, siksi, että rouva Roland, jota hänen miehensä oli kohdellut sihteerinä ja joka isänsä ja puolisonsa kodissa oli joutunut askartelemaan vain vakavissa tehtävissä, siksi, että rouva Roland, jonka käsiin ei ollut milloinkaan osunut halpa-arvoinen kirja, siksi, että rouva Roland piti parhaana hupinaan, miellyttävimpänä ajanrattona sellaisia kirjoituksia kuin Vuoden 1789 valitsijamiesten pöytäkirjat ja Selostus Bastiljin valloituksesta.

Roland puolestaan oli esimerkki, mitä kaitselmus, sattuma tai kohtalo voivat tehdä muuttamalla vähäpätöisen tapahtuman avulla ihmiselämän tai koko valtakunnan tykkänään toiseksi.

Hän oli nuorin viidestä veljeksestä. Hänestä mielittiin tehdä pappi, hän tahtoi pysyä miehenä. Yhdeksäntoista vuoden ikäisenä hän lähti isänkodista, taivalsi yksin, jalkaisin ja rahattomana koko Ranskan, saapui Nantesiin, sai toimen erään laivanvarustajan liikkeessä ja pyysi siirtoa Intiaan. Lähtöpäivänä, juuri kun laiva saapui satamaan, hän sai niin ankaran verensyöksyn, että lääkäri epäsi häneltä merimatkan.

Jos Cromwell olisi päässyt lähtemään Amerikaan sen sijaan että Kaarle I:n määräys pidätti hänet Englantiin, ei White Halliin kenties olisi pystytetty mestauslavaa! Jos Roland olisi matkustanut Intiaan, ei elokuun 10 päivän veritekoja kenties olisi pantu toimeen!

Kun Roland ei voinut tyydyttää laivanvarustajaa, jonka palvelukseen hän oli pyrkinyt, lähti hän Nantesista ja meni Roueniin. Siellä muuan hänen sukulaisensa, jonka puoleen hän kääntyi, huomasi nuorukaisen kyvyt ja hankki hänelle teollisuuslaitosten tarkastajan toimen.

Siitä lähtien Rolandin elämä muuttui tutkijan ja työmiehen elämäksi. Taloustiede oli hänen hengettärensä, kauppa hänen innoittava jumalansa. Hän matkusteli, hän keräili aineistoa, hän kirjoitteli. Hän kyhäsi muistelmia karjalauman kasvatuksesta, esitti teorioja käsiteollisuudesta ja kyhäsi Kirjeitä. Sisiliasta, Italiasta, Maltan saarelta sekä Ranskan rahamaailman perusteet ja muut aikaisemmin mainitsemamme teokset, jotka hän antoi vaimonsa jäljentää. Hän oli mennyt naimisiin vuonna 1780, kuten on jo mainittu. Neljää vuotta myöhemmin he matkustivat yhdessä Englantiin. Kun he olivat palanneet Ranskaan, lähetti hän vaimonsa Pariisiin hankkimaan aatelisvaltakirjan ja pyytämään siirtoa Lyonin tarkastuspiiriin. Tarkastuspiiriä koskevassa asiassa hänen vaimonsa onnistui, valtakirjajutussa epäonnistui. Niinpä Roland joutui Lyoniin ja vastoin tahtoaan demokraattiseen puolueeseen, johon hänen vaistonsa ja vakaumuksensa muuten häntä yllyttivätkin. Hän hoiteli siis kaupan ja teollisuuden tarkastajan tehtäviä Lyonin piirissä, kun vallankumous puhkesi. Tässä uudessa, elvyttävässä aamuruskossa hän ja hänen vaimonsa tunsivat sydämessään itävän sen kauniin kasvin, kultalehtisen ja timanttikukkaisen, jota sanotaan haltioitumiseksi. Olemme maininneet, että rouva Roland kirjoitti selostuksen toukokuun 30 päivän juhlasta ja että sanomalehti, joka sen julkaisi, ilmestyi kuudenkymmenentuhannen kappaleen painoksena ja että jokainen kotikaupunkiinsa, kauppalaansa, kyläänsä palannut kansalliskaarti toi tullessaan osan tätä rouva Rolandin henkeä.

Ja koska sanomalehdessä ei ollut julkaisijan nimeä eikä selostuksessa allekirjoitusta, arvelivat kaikki, että vapaus itse oli astunut maanpinnalle ja sanellut jollekin tuntemattomalle profeetalle juhlan selostuksen, niinkuin enkeli oli sanellut apostoli Johannekselle evankeliumin.

Näin elelivät molemmat aviopuolisot, täynnä uskoa ja luottamusta, pienen champagnelaisen ystäväjoukon piirissä. Niitä, olivat Bosc, Lanthenas ja pari kolme muuta. Sitten seurapiiri lisääntyi uudella ystävällä.

Lanthenas, joka oli kuin omainen Rolandien perheessä ja vietti siellä päiviä, viikkoja, kuukausia, toi eräänä iltana mukanaan yhden valitsijoistaan, jonka esitelmää rouva Roland oli syvästi ihaillut.

Hän oli yhdeksänneljättä-vuotias, kaunis, yksinkertainen, kookas, lempeä ja uskonnollinen mies. Hän ei ollut erikoisen henkevä, mutta hänellä oli hyvä sydän ja armelias sielu.

Hän oli ollut notaari, mutta sitten heittänyt tämän toimen antautuakseen kokonaan politiikkaan ja filosofisiin tutkimuksiin.

Viikon kuluttua Lanthenas, Roland ja uusi vieras sopivat yhteen niin mainiosti, tämä joukko muodosti niin sopusointuisen kolmiliiton uhrautuvassa isänmaanrakkaudessaan, vapaudenkaipuussaan ja innossaan harrastaa kaikkia hyviä asioita, että nämä kolme miestä päättivät pysyä alati yhdessä, elää yhteiselämää ja jakaa elinkustannukset tasan.

Varsinkin kun Bancal kerran joutui vähäksi ajaksi pois heidän piiristään, kävi tämä yhteisyyden tunne palavaksi.

»Tulkaa, rakas ystävä. Miksi viivytte? Olette nähnyt meidän suorasukaiset tapamme, nähnyt, kuinka me elämme ja toimimme. Minun iässäni ei muututa, kun ei ole milloinkaan mielipiteitä muutettu. Me nostatamme isänmaallisuutta, me kohotamme ihmishenkeä. Lanthenas hoitaa lääkärinammattiaan, minun vaimoni on piirin sairaanhoitajatar. Te ja minä, me hoidamme yhteiskunnan asiat.»

Näiden kolmen kultaisen keskinkertaisuuden liitto sai tosiaankin kokoon jotakin, mikä näytti sievoiselta omaisuudelta. Lanthenasilla oli noin kaksikymmentätuhatta livreä, Rolandilla kuusikymmentätuhatta ja Bancalilla satatuhatta.

Sillä välin Roland täytti tehtäväänsä, apostolin tehtävää. Tarkastusmatkoillaan hän saarnasi paikkakunnan talonpojille. Verrattomana kävelijänä tämä ihmisyyden toivioretkeläinen kulki, sauva kädessä, pohjoisesta etelään, idästä länteen, ja kylvi oikealleen, vasemmalleen, eteensä, taaksensa uutta sanaa, vapauden hedelmällistä siementä. Bancal, yksivakainen, kaunopuheinen, kylmästä ulkonäöstään huolimatta intohimoinen mies, oli Rolandin apuri, oppilas, toinen hän, Clavieren ja Dumouriezin vastaisen virkatoverin mieleen ei edes juolahtanut, että Bancal voisi rakastaa hänen vaimoaan ja hänen vaimonsa Bancalia. Eikö Lanthenas, ihan nuori mies, ollut viisi vuotta ollut tälle viattomalle, ahkeralle, raittiille ja puhtaalle naiselle mitä veli on sisarelle? Eikö rouva Roland, hänen Jeannensa, ollut voiman ja hyveen patsas?

Roland tulikin ylen onnelliseksi, kun Bancal vastasi äsken mainitsemaamme kirjeeseen ystävällisellä ja hellää kiintymystä uhkuvalla kirjeellä. Roland sai tämän kirjeen Lyoniin ja lähetti sen heti Platièreen, missä hänen vaimonsa oli.

Ah, älkää lukeko minua, lukekaa Micheletiä, jos haluatte yksinkertaisen erittelyn avulla oppia tuntemaan sen ihmeellisen naisen, jota sanotaan madame Rolandiksi!

Hän sai tämän kirjeen sellaisena helteisenä päivänä, jolloin sähkö virittää ilman, jolloin kylmimmätkin sydämet kiihtyvät, jolloin marmorikin uneksii ja värähtelee. Syksy oli jo käsissä, mutta kesän raskas ukkonen jyrähteli taivaalla.

Siitä päivästä lähtien, jolloin hän tapasi Bancalin, alkoi jotakin tuntematonta heräillä tämän neitseellisen naisen sydämessä. Tämä sydän oli avoin ja kuin kukan teriöstä siitä levisi tuoksu. Hänen korvissaan virisi suloinen laulu kuin linnun liverrys metsien kätköissä. Olisi voinut sanoa, että hänen mielikuvituksensa aavisteli kevään tuloa ja että sillä tuntemattomalla kentällä, jonka hän näki sitä vielä peittävän usvan takaa, sen kaikkivoivan järjestelijän käsi, jota sanotaan Jumalaksi, valmisteli uutta koristelua, joka olisi täynnä tuoksuvia pensaikkoja, raikkaita vesiputouksia, varjoisia nurmikkoja ynnä päiväpaisteisia aukeamia.

Hän ei tuntenut rakkautta, mutta, kuten kaikki naiset, arvasi sen. Hän oivalsi vaaran ja silmät kyynelissä mutta hymyhuulin hän meni oikopäätä pöydän ääreen ja hetkeäkään empimättä kirjoitti Bancalille suorasukaisen kirjeen osoittaen, haavoittunut Klorinda-rukka, aseistuksensa heikon kohdan tehden tunnustuksen ja surmaten samalla toivon, jonka tämä tunnustus voisi herättää.

Bancal ymmärsi, ei puhunut enää yhteiselämästä, meni Englantiin ja viipyi siellä pari vuotta.

Ne olivat antiikin ajan luonteita! Minä olenkin ajatellut, että lukijoilleni olisi suloista kaiken sen taistelun, kaiken sen intohimoisen elämän jälkeen, jonka he ovat kokeneet, levähtää hetkeksi kauneuden, voiman ja hyveen raikkaaseen, puhtaaseen siimekseen.

Älköön kukaan väittäkö, että me kuvailemme madame Rolandin toisenlaiseksi kuin hän oli: siveä isänsä työpajassa, siveä iäkkään puolisonsa vuoteen ääressä, siveä lapsensa kehdon vieressä. Sellaisena hetkenä, jolloin ei valehdella, hän kirjoitti, mestauslava silmien edessä: »Olen alati hallinnut aistejani, eikä kukaan ole minua paremmin tuntenut aistihuumaa.»

Älköön liioin luettako naisen kylmyyden ansioksi hänen kunniallisuuttansa. Ei, aikakausi, johon olemme siirtyneet, oli vihan aikaa, myönnettäköön, mutta se oli myöskin rakkauden aikaa. Ranska näytti esimerkkiä. Kauan vankilassa virunut, rautoihin kahlehdittu vanki-rukka kirvoitettiin kahleista ja päästettiin vapauteen. Kuten Maria Stuart vankilasta lähtiessään, niin hänkin olisi halunnut painaa suudelman luomakunnan huulille, koota koko luonnon syleilyynsä, hedelmöittää sen henkäyksellään, jotta siitä syntyisi maan vapaus ja maailman riippumattomuus.

Ei, kaikki nämä naiset rakastivat pyhästi, kaikki nämä miehet rakastivat tulisesti. Lucile ja Camille Desmoulins, Danton ja hänen Louisensa, neiti de Keralio ja Robert, Sophie ja Condorcet, Vergniaud ja neiti Candeille. Vain kylmä ja terävä Robespierre, joka oli kylmä ja terävä kuin giljotiinin veitsi, vain hän ei tuntenut sydämensä lämpenevän rakkauden poltteessa. Hän rakasti vuokraisäntänsä, puuseppä Dupleyn, tytärtä, jonka tuttavaksi näemme hänen aikanaan joutuvan.

Ja eikö ollut rakkautta, vähemmän puhdasta tosin — mutta välipä sillä, rakkaus on sydänten suuri hyve — rouva Tallienin rakkaus, rouva de Beauharnaisin rakkaus, rouva de Genlisin rakkaus, rakkautta, jonka lohduttava henkäys vilvoitti mestauslavallakin kuolevien kalpeita kasvoja?

Niin, koko maailma rakasti tuona ylen onnellisena ajanjaksona. Rakkaus on tässä käsitettävä sen sanan laajimmassa merkityksessä. Yhdet rakastivat aatetta, toiset ainetta, yhdet isänmaata, toiset ihmissukua. Rousseaun päivistä lähtien rakastamisen tarve oli yhä varttunut. Olisi voinut sanoa, että ihmisillä oli kiire vangita koko rakkaus kädenkäänteessä. Olisi voinut sanoa, että haudan, kuilun, kurimuksen partaalla koko sydän sykähteli tuntematonta, kiihkoista, kaikki nielevää henkeä. Olisi voinut sanoa, että kaikki rinnat ammensivat maailmankaikkeuden lämpökeskuksesta ja että tämän lämpökeskuksen muodostivat yhdeksi ainoaksi rakkaudeksi sulaneet rakkaudet!

Näin olemme joutuneet kauas siitä vanhuksesta ja siitä nuoresta naisesta, jotka kirjoittivat Britannique-hotellin kolmannen kerroksen huoneessa. Palatkaamme heihin.

XIV

Helmikuun 20 päivänä 1791 Roland oli lähetetty Lyonista Pariisiin varaedustajana. Hänen tehtävänsä oli ajaa parinkymmenen tuhannen leivättömän työläisen asiaa.

Hän oli ollut Pariisissa neljä kuukautta, kun tapahtui Varennesin hirveä jupakka, jolla oli sellainen vaikutus kertomuksemme sankarien ja Ranskan kohtaloihin, että olemme katsoneet velvollisuudeksemme uhrata sille lähes kokonaisen kirjaniteen tilan.

Kuninkaan paluusta, kesäkuun 26 päivästä, heinäkuun 16 päivään, johon olemme saapuneet, oli tapahtunut paljon asioita.

Kaikki olivat huutaneet: »Kuningas pakenee!» Kaikki olivat juosseet kuningasta tavoittamaan, kaikki olivat olleet tuomassa häntä Pariisiin, mutta kun kuningas oli palannut, kun kuningas oli saatu Pariisiin, kun kuningas oli jälleen Tuilerieissä, ei kukaan tiennyt, mitä hänelle tehtäisiin.

Jokainen antoi neuvoja, joka taholta sateli neuvoja, kuin myrskyn aikana tuulenpuuskia. Onnettomasti käy aluksen, joka on merellä sellaisessa myrskyssä!

Kesäkuun 21 päivänä, kuninkaan pakopäivänä, kordelierikerhon jäsenet olivat laatineet julistuksensa, jonka oli allekirjoittanut Legendre, se ranskalainen teurastaja, jota kuningatar oli sanonut englantilaisen teurastajan Harrisonin jäljittelijäksi.

Jos joku petturina kuningasta itselleen kaipaa, vailla valtiasta, hänellä olkoon kova kuolon uhka ja tuuleen harjoitettakoon sen tuhka.

Säkeet olivat Voltairen. Ne olivat huonot, mutta niillä oli toki se avu, että ne ilmaisivat täsmällisesti niiden isänmaanystävien ajatuksen, joiden julistusta ne koristivat.

Tässä julistuksessa selitettiin, että kordelierit olivat vannoneet surmaavansa tyrannit, jotka uskaltaisivat käydä maan, vapauden ja perustuslain kimppuun.

Marat, joka alati kulki omaa tietään ja joka esitti eristäytymisensä verukkeeksi väitteen, että kotka elää yksin ja kalkkunat parvissa, ehdotti diktaattoria.

»Ottakaa», kirjoitti hän lehteensä, »ottakaa joku kunnon ranskalainen, joku kunnon isänmaanystävä, joku kansalainen, joka vallankumouksen alusta saakka on osoittanut kirkkainta valoa, suurinta intoa, uskollisuutta ja epäitsekkyyttä, valitkaa hänet viivyttelemättä, muutoin vallankumouksen asia on hukassa!»

Prudhomme puolestaan ei ehdottanut miestä eikä uutta hallitusta. Hän vain poisti vanhan hallituksen kuninkaan ja tämän jälkeläisten muodossa. Kuunnelkaamme häntä:

»Seuraavana maanantaina, kruununprinssi tuotiin kävelylle rannan puoliselle Tuileriein terassille, ja kun huomattiin melkoinen joukko uteliasta kansaa, otti muuan palkattu krenatööri lapsen syliinsä ja pani hänet istumaan terassin reunuskivelle. Kuninkaallinen mukula osasi hyvin aamupäivällä oppimansa läksyn ja lähetti kansalle lentosuukkoja. Se merkitsi kiitosta papalle ja mammalle. Jotkut katselijoista olivat vätyksiä ja huusivat: 'Eläköön kruununprinssi!' Kansalaiset, olkaa varuillanne, hovi mielistelee kansaa silloin kun se ei ole sitä voimakkaampi.»

»Tammikuun 27 päivänä 1649 Englannin parlamentti tuomitsi Kaarlo I:n mestattavaksi, koska tämä oli halunnut laajentaa kuninkaanvaltaa ja säilyttää isänsä, Jaakko I:n, vallananastukset. Saman kuun 30 päivänä hän sai sovittaa rikoksensa, jotka käytäntö oli miltei laillistuttanut ja suuri puolue pyhittänyt. Mutta kansanääni pääsi kuuluville, parlamentti julisti kuninkaan pakolaiseksi, petturiksi, kansan viholliseksi, ja Kaarlo Stuartin kaula katkaistiin White-Hallin juhlasalin edustalla.»

Hyvä on, kansalainen Prudhomme, ette ainakaan ole myöhästynyt, ja kun tammikuun 21 päivänä 1793 Ludvig XVI:n kaula katkaistaan, on teillä oikeus vaatia kunniaa aloitteenteosta, koska kesäkuun 27 päivänä 1791 osoititte hyvän esikuvan.

Tosin herra Prudhomme — häntä ei saa sekoittaa henkevään ystäväämme Monnieriin, joka on hupsu, mutta rehti mies — tosin Prudhomme myöhemmin muuttui rojalistiksi ja taantumukselliseksi ja julkaisi teoksen: Vallankumouksen aikana tehtyjen rikosten historia.

Rautasuu on toki suorasukaisempi: ei tekopyhyyttä, ei kaksimielisiä sanoja, ei kavaluutta. Sen toimittaja oli Bonneville, vilpitön, rohkea, nuori Bonneville, hullu intoilija, joka samoili rahvaanomaisissa piireissä eikä milloinkaan eksynyt isoisten pariin. Rautasuuta toimitettiin Ancienne-Comédie-kadun varrella, lähellä Odéonia, parin askelen päässä kordelieri-kerhosta.

»Valasta on pyyhitty pois inhoittava sana kuningas. Ei enää kuninkaita, ei enää ihmissyöjiä! Tähän mennessä on usein vaihdettu nimeä, mutta itse asia on säilytetty. Ei hallitsijaa, ei diktaattoria, ei protektoria, ei Orleansia, ei Lafayettea! Minä en pidä siitä Philippe Orleansin pojasta, joka juuri tänään menee vahtivuorolleen Tuilerieihin, enkä hänen isästään, jota ei milloinkaan nähdä kansalliskokouksessa ja jonka alati näkee Feuillant-pengermän portilla. Tarvitseeko kansan alati olla holhottavana? Departementtimme kokoontukoot ja julistakoot, etteivät ne halua tyranneja, ei monarkkeja, ei protektoria, ei hallitsijaa eikä kuninkaan varjoja, jotka ovat kansan asialle yhtä vaarallisia kuin sen kirotun puun, bohon-upasin, jonka varjo on kuolettava.

Mutta ei riitä sanoa: 'Tasavalta.' Venetsiakin oli tasavalta. Tarvitaan kansallista kokoomusta, tarvitaan kansallista hallitusta. Kerätkää kansa auringon eteen, julistakaa, että vain laki yksin on hallitsija. Vannokaa, että sen yksin tulee hallita. Ei ole vapauden ystävä, joka ei sitä valaa vanno.»

Camille Desmoulins puolestaan nousi tuolille Palais-Royalissa, toisin sanoin kaunopuheisten purkaustansa tavanomaiselle näyttämölle, ja lausui:

»Hyvät herrat, olisi onnetonta, jos se katala mies tuotaisiin meille takaisin. Mitä hänelle nyt teemme? Tersiteen lailla hän tulisi vuodattamaan niitä hereitä kyyneliä, joista Homeros puhuu. Jos hänet tuodaan takaisin, niin ehdotan, että hänet pannaan kansan naurettavaksi kolmeksi päiväksi, punainen nenäliina päässä, ja että hänet sitten viedään sopivin päivämatkoin rajan taakse.»

On myönnettävä, ettei tämän hirveän lapsen, Camille Desmoulinsin, ehdotus ollut kaikkein hulluimpia.

Ja vielä yksi sana, joka kuvasi aika hyvin yleistä mielialaa. Sen lausui Dumont, muuan Englannissa asuva geneveläinen, jota siis ei voi epäillä puolueellisuudesta Ranskaa kohtaan.

»Kansan näytti vallanneen tavaton viisaus. On jouduttu pahaan pulaan, sanoi se iloisesti. Mutta jos kuningas meidät jättää, kansa jää. Kansa voi olla kuninkaatta, mutta kuningas ei kansatta.»

Kuten huomaamme, ei sanaa tasavalta lausunut kukaan muu kuin Bonneville. Ei Brissot, ei Danton, ei Robespierre, ei edes Petion uskaltanut lausua sitä sanaa. Se kauhistutti kordeliereja, närkästytti jakobiineja.

Heinäkuun 13 päivänä Robespierre huudahti puhujalavalta: »Minä en ole tasavaltalainen enkä monarkisti.»

Jos Robespierre olisi pantu muuria vasten, olisi hänen ollut vaikea sanoa, mitä hän oli.

Kaikki olivat miltei samassa asemassa, paitsi Bonneville ja se nainen, joka miestänsä vastapäätä jäljensi muuatta vastalausetta Guénégaud-kadun varrella olevan hotellin kolmannessa kerroksessa.

Kesäkuun 22 päivänä, kuninkaan paon jälkeisenä päivänä, hän kirjoitti:

»Tasavallan tunne, närkästys Ludvig XVI:ta kohtaan, viha kuninkaita
kohtaan, huokuvat täällä kaikissa rinnoissa.»

Tasavallan tunne siis asuu sydämissä, mutta itse sana kuuluu vain harvojen suusta.

Kansalliskokousten suuri onnettomuus on, että ne pysähtyvät alati hetkeen, jolloin ne valitaan, ne eivät ota lukuun kehitystä, eivät kulje maan käsityskannan mukana, eivät seuraa kansaa sinne, minne se menee, ja väittävät silti jatkuvasti edustavansa kansaa.

Kansalliskokous lausui: »Ranskan tavat eivät ole tasavaltalaiset.» Kansalliskokous otteli herra de la Palissen kanssa ja käsittääksemme voitti kuulun puhujan totuuksien voimalla. Kuka oli muokannut Ranskan tavat tasavaltalaisiksi? Yksinvaltako? Ei, yksinvalta ei ollut sellainen hölmö. Yksinvalta tarvitsee tottelevaisuutta, orjuutta ja turmelusta ja se muokkaa tavat otollisiksi turmelukseen, orjuuteen ja tottelevaisuuteen. Vain tasavalta luo tasavaltalaiset tavat. Luokaa ensin tasavalta ja tasavaltalaiset tavat syntyvät sen jälkeen.

Oli ollut kuitenkin hetki, jolloin tasavallan julistaminen olisi käynyt helposti päinsä. Se oli hetki, jolloin saatiin kuulla, että kuningas oli lähtenyt ja vienyt kruununprinssin mukanaan. Sensijaan että olisi kiirehditty heitä tavoittamaan, heille olisi pitänyt antaa nopeimmat postihevoset, kestävimmät ajomiehet, ruoskat käsissä, kannukset saappaissa. Heidän jälkeensä olisi pitänyt karkoittaa hoviväki, hoviväen perässä papit ja sitten panna portit tiukasti kiinni.

Lafayette, jolla toisinaan oli neronväläyksiä, harvoin aatteita, oli saanut tuollaisen neronväläyksen.

Kello kuusi aamulla hänelle tultiin ilmoittamaan, että kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe olivat paenneet. Häntä oli ollut perin vaikea saada hereille. Hän nukkui sitä syvää historiassa mainittua unta, josta häntä oli moitittu Versaillesissa.

»Paenneet?» sanoi hän. »Mahdotonta! Jätin Gouvionin nukkumaan heidän makuuhuoneensa oveen nojaten.»

Hän nousi kuitenkin, pukeutui ja lähti ulos. Portilla hän tapasi Baillyn, Pariisin pormestarin ja Beauharnaisin, kansalliskokouksen puheenjohtajan. Baillyn nenä oli tavallista pitempi ja kasvot entistäänkin keltaisemmat, Beauharnais oli jähmettynyt kauhusta.

Eikö olekin omituista? Joséphinen mies, joka mestauslavalla kuollessaan jättää leskensä kulkemaan valtaistuimelle johtavaa tietä, on jähmettynyt mykäksi Ludvig XVI:n paon johdosta.

»Mikä vahinko», huudahti Bailly, »ettei kansalliskokous ole vielä koolla!»

»Mitä, ettekö käsitä?» huudahti. Bailly. »Koska hän aikoo palata preussilaisten, itävaltalaisten, emigranttien etunenässä. Koska hän aikoo virittää kansalaissodan ja ulkomaisen sodan.»

»Te siis arvelette», sanoi Lafayette, joka ei vieläkään ollut vakuutettu, »te siis arvelette, että kansan etu vaatii kuninkaan paluuta?»

Isänmaan viholliset ovat ryöstäneet kuninkaan ja senvuokst
kansalliskaartit määrätään vangitsemaan heidät.»

Huomatkaa tarkoin, että vuoden 1791 koko politiikka, kansalliskokouksen loppu pyöri juuri siinä.

Koska kuningas oli välttämätön Ranskalle, koska hänet oli saatava takaisin, oli selitettävä, että hänet oli ryöstetty eikä että hän oli paennut.

Lafayette ei ollut vakuutettu asiasta. Lähettäessään Romeufin matkalle hän kehoitti tätä olemaan liikoja kiirehtimättä. Nuori ajutantti oli lähtenyt päinvastaiseen suuntaan kuin Ludvig XVI ollakseen varma, ettei tapaisi häntä.

Kun kansalliskokous kuuli uutisen, joutui se kauhun valtaan. Kuningas oli lähtiessään osoittanut sille hyvin uhkaavan kirjeen, missä hän melko selvästi sanoi lähtevänsä hakemaan viholliselta apua ja palaavansa saattamaan Ranskan jälleen järkiinsä.

Rojalistit puolestaan nostivat päänsä ja alkoivat puhua äänekkäästi.
Muuan heistä, luullakseni Suleau, kirjoitti:

»Kaikki, jotka haluavat päästä osallisiksi armahduksesta, jonka Condén prinssin nimessä tarjoamme vihamiehillemme, tulkoot ilmoittautumaan toimitushuoneeseemme tästä päivästä elokuun alkuun saakka. Me järjestämme yleisön mukavuudeksi tuhatviisisataa listaa.»

Pahimmin kuitenkin pelästyi Robespierre. Kun istunto keskeytettiin kello puoli neljästä kello viiteen, riensi hän tapaamaan Pétionia. Heikko etsi voimakkaan tukea.

Hänen mielestään Lafayette oli hovin kätyri. Kysymyksessä oli, ei enempää eikä vähempää, kuin edustajien verilöyly.

Tyyniluontoinen, hidasverinen Pétion katseli asioita tykkänään toiselta kannalta.

»Hyvä on», sanoi hän, »nyt me tunnemme kuninkaan ja voimme toimia sen mukaan».

Brissot saapui. Hän oli aikakautensa kehittyneimpiä miehiä. Hän kirjoitti Isänmaanystävään.

»Paraikaa perustetaan uutta sanomalehteä, jonka yhdeksi toimittajaksi minäkin rupean», sanoi hän.

»Tasavaltalainen?» sanoi hän. »Haluaisinpa kuulla teidän selittävän, mitä tasavalta on.»

He olivat yhä Pétionin luona, kun paikalle saapuivat Rolandit, aviomies vakavana ja päättäväisenä kuten aina, aviovaimo tyynenä, pikemmin hymyilevänä kuin pelästyneenä, kauniit silmät kirkkaina ja puhuvina. He tulivat asunnostaan Guénégaud-kadulta ja olivat lukeneet kordelierien julistuksen. Kuten kordelierit, niin hekin olivat sitä mieltä, ettei kuningas ollut laisinkaan välttämätön kansalle.

Aviopuolisoitten rohkeus vahvisti Robespierrenkin sydäntä. Hän palasi kansalliskokouksen istuntoon huomiontekijänä, valmiina käyttämään hyväkseen sopivaa tilaisuutta kuten kettu, jonka terrier-koira on ajanut umpikujaan. Kellon lähetessä yhdeksää illalla hän näkee, että kansalliskokous kääntyy hentomieliseksi, puhuu veljeydestä ja jotta aate muuttuisi lihaksi, valmistuttiin lähtemään joukolla tervehtimään jakobiineja, joiden kanssa oli oltu epäsovussa ja joita sanottiin murhaajalaumaksi.

Silloin hän liukui istuimeltaan, riensi ovelle, pujahti ulos kenenkään huomaamatta, juoksi jakobiinien kokoushuoneeseen, nousi puhujalavalle, antoi ilmi kuninkaan, ministeriön, samoin Baillyn ja Lafayetten, syytti kansalliskokousta, toisti aamupäivän jutun, maalaili kuvitellun Pärttylin-yön ja lopetti sanomalla pyhittävänsä elämänsä isänmaan alttarille.

Puhuessaan itsestään Robespierre osasi olla eräällä tavalla kaunopuheinen. Kun kuullaan, että hyveellistä, vakaisaa Robespierreä uhkaa moinen vaara, aletaan nyyhkyttää. »Jos sinä kuolet, me kuolemme kanssasi!» huutaa joku. »Niin, niin; kaikki, kaikki!» toistavat kuulijat kuorossa. Yhdet kohottavat kätensä vannomaan, toiset paljastavat miekkansa, kolmannet polvistuvat, kädet koholla. Siihen aikaan kohotettiin kädet usein, se oli aikakauden ele. Silmäilkääpä vain Davidin taulua Valanteko pallohuoneessa.

Rouva Roland oli paikalla, muttei käsittänyt, mikä vaara Robespierreä uhkasi. Mutta hän oli nainen ja sikäli altis mielenliikutuksille. Mielenliikutus oli voimakas, hänkin heltyi. Hän tunnustaa sen itse.

Tällöin astuu sisälle Danton. Kehittyvä kansanomaisuus alkoi hyökätä
Lafayetten horjuvan kansanomaisuuden kimppuun.

Ehkä siksi, että hän oli rehellinen mies ja aina puolueitten narri, kuitenkin niin, että kaikki puolueet vetosivat hänen rehtiyteensä.

Kun hänet ilmoitetaan kokoukselle, kun veljeyden esimerkkiä näyttääkseen Lameth ja Lafayette, nämä veriviholliset, astuvat käsikkäin sisälle, huudetaan kaikilta tahoilta:

Robespierre ei parempaa toivonutkaan kuin saada välttää sitä paikkaa. Kuten olemme sanoneet, Robespierre oli kettu eikä verikoira. Hän vainosi poissaolevaa vihollista, hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin, kiipesi hänen hartioilleen ja järsi hänen pääkuorensa aivoihin saakka, mutta ahdisti häntä harvoin edestäpäin. Puhujalava oli siis tyhjä, se odotti Dantonia.

Jos hän oli ainoa mies hyökkäämään Lafayetten kimppuun, oli Lafayette ehkä ainoa mies, jonka kimppuun hän ei voinut hyökätä.

Ah, selitämme sen heti. Dantonissa oli paljon Mirabeauta, kuten Mirabeaussa oli ollut paljon Dantonia. Sama luonne, sama nautintojen kaipuu, sama rahantarve ja siis myöskin sama alttius tulla lahjottavaksi.

Yleisesti vakuutettiin, että Mirabeaun lailla Dantonkin oli saanut hovilta rahoja. Milloin, mitä tietä ja paljonko? Sitä ei tiedetty, mutta hän oli saanut, siitä oltiin varmoja, niin ainakin väitettiin.

Näissä väitteissä oli sikäli totta, että Danton oli myynyt ministeriölle kuninkaan neuvostossa harjoittamansa asianajajan toimen, ja nyt sanottiin hänen saaneen ministeriöltä virastaan nelinkertaisen hinnan.

Se oli totta. Mutta se salaisuus oli kolmen henkilön tiedossa:
Dantonin, joka oli myynyt, herra de Montmorinin, joka oli ostanut, ja
Lafayetten, joka oli kaupan välittänyt.

Jos Danton syyttäisi Lafayettea, voisi Lafayette syytää hänelle vasten kasvoja jutun virasta, joka oli myyty nelinkertaiseen hintaan.

Mutta Danton astui esiin. Hän tunsi Lafayetten, hän tunsi sen rehtiyden, joka joskus surkastui typeryydeksi. Muistelkaamme vuotta 1830.

Danton päätteli itsekseen, että herra de Montmorin, Lafayetten ystävä, joka oli varmentanut kuninkaan passin, oli tällä hetkellä liiaksi sotkeutunut huonoon asiaan, jotta Lafayette voisi ripustaa hänen kaulaansa tämän uuden kiven.

»Herra puheenjohtaja, minä syytän Lafayettea. Petturi on tulossa.
Pystytettäköön kaksi mestauslavaa. Minä suostun nousemaan toiselle,
ellei hän ole ansioitunut nousemaan toiselle.»

Petturi ei ollut tulossa, hän tuli, hän kuuli Dantonin suun lausuman hirveän syytöksen. Mutta kuten Danton oli arvannut, hän oli rehti eikä vastannut syytökseen.

Lameth säästi häneltä sen vaivan. Hän vuodatti Dantonin hehkuvaan laavaan tavanomaisen paimenpuheensa haaleaa vettä ja saarnasi veljeyttä:

Nämä kolme kansanomaisuutta voittivat Dantonin kansanomaisuuden. Oli hyvä, että Danton oli hyökännyt Lafayetten kimppuun, mutta hyvä oli myöskin, että Lameth, Sieyès ja Barnave olivat puolustaneet häntä. Ja kun Lafayette ja Danton lähtivät jakobiinien kokoussalista, saatettiin Lafayettea soihduilla, hänelle kajautettiin hyvä-huutoja.

Tämä Lafayettelle osoitettu suosio merkitsi hovipuolueelle huomattavaa voittoa.

Huomaan olevani pakotettu kirjoittamaan vielä yhden luvun selostaakseni, mitä vastalausetta rouva Roland jäljensi miestänsä vastapäätä Britannique-hotellin kolmannen kerroksen pikku salongissa.

Saamme aikanamme tietää, mitä rouva Rolandin jäljentämä vastalause sisälsi, mutta jotta lukija pääsisi perinpohjin selville tilanteesta ja silmäilemään erästä vallankumouksen synkintä salaisuutta, täytyy hänen ensin lähteä kanssamme Tuilerieihin heinäkuun 15 päivän iltapuhteeksi.

Palatsin keskikerroksen pimeään ja autioon käytävään aukeavan huoneen oven takana seisoi muuan nainen, käsi ovenrivassa, korvat hörössä ja säpsähtäen jokaisesta askelten äänestä, mikä käytävästä kuului.

Ellemme tietäisi, kuka tämä nainen oli, meidän olisi vaikea tuntea häntä, sillä, paitsi pimeyttä, joka keskellä päivääkin vallitsi näissä käytävissä, oli jo yö, ja sattumalta tai harkitusti käytävää valaisevan ainoan lampun sydän oli kierretty alas, joten se lekutti nyt miltei sammumaisillaan.

Huoneiston toinen huone oli kirkkaasti valaistu ja juuri ensimmäisen huoneen oven takana tämä nainen odotti, värisi ja kuunteli.

Oi, Maria Teresian uljas tytär, olisipa teille sanottu päivänä, jona teidät vihittiin ranskalaisten kuningattareksi, että koittaisi hetki, jolloin te kamarineitonne huoneen oven taakse piiloutuneena odottelisitte, pelosta ja toivosta väristen, vähäpätöistä grenoblelaista asianajajaa, te, joka olitte antanut Mirabeaun odottaa niin kauan ja päästänyt hänet puheillenne vain yhden kerran!

Mutta älköön erehdyttäkö. Kuningatar odottelee Barnavea puhtaasti poliittisista syistä. Tässä pidätetyssä hengityksessä, tässä hermostuneessa liikahtelussa, tässä kädessä, joka värisee avainta pidellessään, ei ole sydän mukana, pelkästä ylpeydestä siinä on kysymys.

Sanomme: ylpeydestä, sillä vaikka kuningasta ja kuningatarta olikin monella tavalla ahdisteltu heidän paluunsa jälkeen, oli ilmeistä, että henki oli pelastunut ja että koko kysymys kärjistyi seuraaviin sanoihin: Menettäisivätkö Varennesin pakolaiset lopunkin valtansa vai onnistuisiko heidän saada kadottamansa valta takaisin?

Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin Charny oli lähtenyt Tuilerieistä sinne enää palaamatta, kuningattaren sydän oli lakannut sykkimästä. Muutaman päivän hän oli ollut välinpitämätön kaikesta, vieläpä solvauksistakin. Mutta vähitellen hän huomasi, että hänen voimakkaassa rakenteessaan oli kaksi pontta, joiden avulla kävi vielä eläminen, ylpeys ja viha, ja hän toipui ennalleen voidakseen vihata ja kostaa.

Ei Charnylle kostaakseen, ei Andréeta vihatakseen, ei, heitä ajatellessaan hän vihasi itseään; hän halusi kostaa itselleen, sillä hän oli kyllin vilpitön myöntääkseen, että hän se oli ollut väärässä ja he pelkkää uhrautuvaisuutta.

Mutta hän vihasi, vihasi kaikesta sydämestään sitä kansaa, joka oli koskenut häneen kuin tavalliseen karkuriin, joka oli täyttänyt hänen sydämensä inholla, vainonnut häntä herjauksilla, polkenut hänet häpeään. Niin, hän vihasi sitä kansaa, jolla on ollut hänen nimityksenään madame Déficit, madame Veto, joka nimittää häntä Itävallattareksi, kuten sittemmin leski Capetiksi.

Tuona heinäkuun 15 päivänä 1791 kello yhdeksän illalla, rouva Rolandin jäljentäessä miestänsä vastapäätä Britannique-hotellin kolmannen kerroksen pikku salongissa vastalausetta, jonka sisältöä emme vielä tunne, Barnave voisi aiheuttaa hänelle voimattomuuden tai epätoivon hetken, mutta myöskin tuoda sen jumalallisen nektarin, jota sanotaan kostoksi.

Lafayetten ja kansalliskokouksen avulla ensimmäinen isku oli tosin vältetty perustuslaillisuuden kilvellä. Kuningas oli ryöstetty, kuningas ei ollut paennut.

Mutta muistettakoon kordelierien julistus, Maratin ehdotus, kansalaisen Prudhommen häväistyskirjoitus, Bonnevillen päähänpisto, Camille Desmoulinsin huomautus, geneveläisen Burnoutin aksiomi, muistettakoon, että vastikään oli perustettu uusi sanomalehti, jonka toimitukseen kuului Brissot ja että tämän lehden nimeksi tulisi Tasavaltalainen.

Halutaanko tutustua tämän lehden ohjelmaan? Se on lyhyt, mutta valaiseva. Sen on kyhännyt amerikalainen Thomas Payne ja sitten ranskantanut muuan nuori, Amerikan vapaussodassa taistellut upseeri. Julistuksen allekirjoituksena on nimi Duchâtelet.

Mikä outo ilmiö tämä kohtalo, joka maailman neljältä kolkalta kerää uusia vihollisia tälle luhistumaisillaan olevalle valtaistuimelle! Thomas Payne! Mitä tekee täällä Thomas Payne? Tämä mies, joka on kotoisin vähän kaikista maista, englantilainen, amerikalainen, ranskalainen, joka on harjoittanut kaikkia ammatteja, on ollut tehtailija, koulumestari, tullimies, matruusi, sanomalehtimies! Hän on tullut sekoittamaan hengityksensä siihen myrskyvihuriin, joka säälimättömänä puhaltaa sammumaisillaan olevaan liekkiin.

Seuraavassa julkaisemme vuoden 1791 Tasavaltalaisen ohjelman, sanomalehden, joka ilmestyi tai jonka piti ilmestyä silloin kun Robespierre kysyi, mitä tasavalta oli:

»Olemme todenneet, että kuninkaan poissaolo sopii meille paremmin kuin hänen läsnäolonsa. Hän on karannut ja samalla siis luopunut kruunustaan. Kansa ei luota milloinkaan valapattoon, karkulaiseen. Pakeniko hän omasta vai toisten aloitteesta? Vähät siitä! Roisto tai tolvana, hän on aina arvoton. Me olemme hänestä vapaat ja hän meistä. Hän on yksityinen kansalainen, Louis de Bourbon. Hänen turvallisuutensa on taattu, Ranska ei alenna itseään, kuninkuus on loppunut. Mitä on virka, joka luovutetaan syntyperän sattuman täytettäväksi ja jota pässinpää voi joutua hoitamaan? Eikö se ole tyhjää olematonta?»

Käsittää helposti, mitä vaikutti moinen julistus, kun se naulattiin Pariisin talojen seiniin. Perustuslaillinen Malouet kauhistui. Hän astui, tuiki tuohtuneena ja hengästyneenä, kansalliskokouksen istuntosaliin, antoi ilmi ohjelman ja vaati, että sen sepittäjät vangittaisiin.

Pétion, joka oli harvoja sen ajan Ranskan tasavaltalaisia, tunsi varmasti tuon ohjelman. Malouet, joka oli sen antanut ilmi, kavahti sen lukemista. Entäpä jos parvekeyleisö taputtaisi käsiä? Ja hän oli varma, että se taputtaisi.

Kansalliskokouksen jäsenet Chabroud ja Capelier korjasivat virkatoverinsa erehdyksen.

»Sanomalehdistö on vapaa», sanoivat he, »ja jokaisella, hullulla tai viisaalla, on oikeus ilmaista mielipiteensä. Halveksikaamme jonkun mielettömän työtä ja siirtykäämme päiväjärjestykseen.»

Ei ollut unohdettu Monsieuria eikä Favrasin salahanketta: kuninkaan poissaollessa Monsieur on nimitettävä sijaishallitsijaksi. Mutta nyt ei ole enää Monsieuriakaan. Monsieur on lähtenyt samaan aikaan kuin kuningaskin ja kuningasta onnekkaampana päässyt rajan taakse.

Hän on jäänyt pahanhenkensä kanssa, miehen, joka työntää häntä eteenpäin. Se mies on Laclos, Vaarallisten suhteitten tekijä.

Sijaishallituksesta on tehty säädös, joka homehtuu pahvikansissaan.
Miksei turvauduta siihen säädökseen?

Kesäkuun 28 päivänä muuan sanomalehti tarjoaa sijaishallitusta Orleansin herttualle. Ludvig XVI:ta ei siis ole enää olemassa — mitä kansalliskokous siitä sanoikin — koska sijaishallitusta tarjotaan Orleansin herttualle, ei kuningasta ole enää. Orleansin herttua tietenkin kummastelee ja kieltäytyy.

Mutta heinäkuun 1 päivänä Laclos julkaisee omalla vastuullaan kuninkaan viraltapanon ja haluaa sijaishallitsijaa, heinäkuun 3 päivänä Real toteaa, että Orleansin herttua on todella nuoren prinssin vartija, 4 päivänä hän vaatii jakobiinien puhujalavalla seisten, että sijaishallitusta koskeva säädös painatettaisiin uudelleen ja julkaistaisiin. Valitettavasti jakobiinit, jotka eivät vielä tiedä mitä he ovat, tietävät toki, mitä he eivät ole. He eivät ole orleanisteja, vaikka Orleansin ja Chartresin herttuat kuuluvatkin heidän järjestöönsä. Jakobiinit hylkäävät Orleansin herttuan sijaishallituksen, mutta yksi yö riittää Laclosille vetäistä henkeä. Ellei hän olekaan käskijä jakobiinien kokouksissa, on hän toki isäntä omassa lehdessään ja siinä hän julistaa Orleansin herttuan sijaishallituksen, ja koska Cromwell on halventanut sanan protektori, tulisi sijaishallitsijalle, joka saisi kaiken vallan, nimeksi moderaattori.

Ja kaikki tämä on, kuten huomaamme, taistelua kuninkuutta vastaan — taistelua, missä kuninkuudella, joka itsessään on voimaton, ei ole muuta liittolaista kuin kansalliskokous. Jakobiinit tosin muodostavat kokouksen, joka on toisella tavalla vaikuttava ja etenkin toisella tavalla pelottava kuin kansalliskokous.

Heinäkuun 8 päivänä — nähkääs, kuinka nopeasti me lähestymme! — Pétion esittää kysymyksen kuninkaan loukkaamattomuudesta. Mutta hän erottaa valtiollisen loukkaamattomuuden henkilökohtaisesta.

Hänelle huomautetaan, että välit katkeavat Euroopan toisten kuninkaitten kanssa, jos Ludvig XVI pannaan viralta.

»Jos kuninkaat tahtovat taistelua», vastaa Pétion, »niin panemalla Ludvig XVI:n viralta me riistämme heiltä heidän mahtavimman liittolaisensa, mutta jos jätämme hänet valtaistuimelle, annamme heille kaiken sen voiman, jonka olemme hänelle myöntäneet.»

Brissot vuorostaan nousi puhujalavalle ja meni ehdotuksessaan pitemmälle. Hän pohti kysymystä: Voidaanko kuningas tuomita?

»Myöhemmin keskustelemme», sanoi hän, »viraltapanon tapahduttua, minkälaisella hallituksella kuninkuus korvataan».

Brissot oli kaikesta päättäen suurenmoinen. Rouva Roland oli tässä istunnossa. Kuunnelkaamme, mitä hän siitä sanoo:

»Kättentaputus ei ollut kylliksi, se oli huutoa ja hurmaa. Kolmasti ihastunut kansalliskokous nousi yhtenä miehenä, kädet koholla, hatut ilmassa, sanoin kuvaamattoman huuman vallassa. Tuhoutukoon ikiajoiksi jokainen, ken on ollut mukana näinä valtavina hetkinä ja ken senjälkeen vielä voi rautoja sietää!»

Ei siis sillä hyvä, että kuningas voitaisiin tuomita, vaan lisäksi hurmaantuneina taputettiin käsiä sille, joka sen kysymyksen ehdotti käsiteltäväksi.

Voi kuvitella, minkä hirveän kaiun nämä kättentaputukset herättivät
Tuilerieissä.

Perustuslailliset eivät suinkaan kaihtaneet tätä kysymystä, päinvastoin he manasivat sen esille. He olivat varmoja enemmistöstä.

Mutta kansalliskokouksen enemmistö ei lähestulkoonkaan edustanut kansan enemmistöä. Kokoukset ylimalkaan välittävät viis sellaisista muodottomuuksista. Ne rakentavat, kansan asiana on repiä.

Ja kun kansa repii, mitä joku edustajakokous on rakentanut, sanotaan sitä tekoa yksinkertaisesti vallankumoukseksi.

Heinäkuun 13 päivänä parvekkeet olivat täynnä taattua yleisöä, joka oli päästetty sisälle erikoislippujen turvin. Se oli sitä väkeä, jota meidän päivinämme sanotaan palkatuiksi taputtajiksi.

Rojalistit olivat lisäksi miehittäneet käytävät. Tätä tilaisuutta varten oli haettu esille puukkoritarit.

Ah, sinä iltana kuningatar oli odottanut Barnavea yhtä kärsimättömästi kuin heinäkuun 15 päivän iltana!

Eikä sinä päivänä kuitenkaan päätettäisi mitään ratkaisevaa. Vain eräs viiden valiokunnan laatima lausunto luettaisiin.

»Hallitusmuoto ei mainitse kuninkaan paosta mitään, mutta kuninkaan loukkaamattomuus on siihen merkitty.»

Komiteat olivat niinmuodoin tulkinneet kuninkaan loukkaamattomaksi ja luovuttivat oikeudelle vain markiisi de Bouillén, kreivi de Charnyn, rouva de Tourzelin, lähetit, palvelijat ja lakeijat. Milloinkaan ei ole nerokasta tarinaa isoisista ja vähäisistä sovitettu näin täydellisesti.

Kysymyksestä keskusteltiin muuten enemmän jakobiinien kokouksessa kuin kansalliskokouksessa.

Koska sitä ei vieläkään ratkaistu, jäi Robespierre entiselle häilyvälle kannalleen. Hän ei ollut tasavaltalainen eikä monarkisti. Ihminen voi olla vapaa kuninkaan alamaisena yhtä hyvin kuin senaatin hallittavana.

Herra de Robespierre oli niitä miehiä, jotka perin harvoin takertuvat huonoon asiaan, ja me olemme nähneet edellisen luvun lopussa, kuinka kauheasti hän pelkäsi silloinkin kun hän ei ollut mihinkään sotkeutunut.

Mutta paikalla oli niitäkin, joilla ei ollut tätä kallisarvoista järkevyyttä. Niitä miehiä olivat entinen asianajaja Danton ja teurastaja Legendre, verikoira ja karhu.

»Edustajakokous voi erottaa kuninkaan», sanoi Danton. »Ranska saa kumota tuomion, sillä Ranska hänet tuomitseekin.»

»Valiokunnat ovat hulluja», sanoi Legendre. »Jos he tuntisivat joukkojen mielialan, tulisivat he järkiinsä. Kun minä puhun näin», lisäsi hän, »teen sen heidän parhaakseen».

Moiset puheet närkästyttivät perustuslaillisia. Valitettavaa heille, etteivät he olleet enemmistönä jakobiini-kerhossa, kuten olivat kansalliskokouksessa.

Siinä he tekivät hullusti; ihmiset, jotka jättävät paikkansa, tekevät hullusti, ja sikäli muuan vanha ranskalainen puheenparsi osuu naulankantaan sanoessaan:

Ja kun perustuslailliset olivat jättäneet paikkansa, anastivat ne heti kansan lähetystöt, jotka tulivat esittämään vastalauseensa valiokuntia vastaan.

Sellaista tapahtui jakobiinien kokouksessa. Lähetystöt otettiinkin vastaan voimakkain suosionosoituksin.

Samaan aikaan valmisteltiin Pariisin toisella laidalla, Maraisin esikaupungin sydämessä, eräässä kerhossa tai oikeammin miesten ja naisten muodostamassa veljeysyhdistyksessä, jota sanottiin minimien seuraksi kokoushuoneistansa mukaan, valmisteltiin vastalausetta, jolla omalla tavallaan oli melkoinen merkitys seuraavien päivien tapahtumissa.

Tämä seura oli kordelieri-kerhon alaosasto. Sitä elävöittikin Dantonin henki. Muuan kolmen- tai neljänkolmatta vuoden ikäinen mies, johon Danton oli lietsonut ja joka oli tästä lietsomasta lämmennyt, piteli kynää ja sommitteli tätä vastalausetta.

Sillä kerralla oli mahdotonta sulkea parvekkeita yleisöltä — mahdotonta niinikään täyttää käytäviä ja katuja rojalisteilla ja puukkoritareilla, kuten edellisellä kerralla oli ollut laita — mahdotonta sulkea Tuileriein puutarhaa.

Johdanto oli näytelty palkattujen taputtajien edessä, mutta huvinäytelmä esitettäisiin todelliselle yleisölle.

Niin huonolla tuulella, että Duportia, joka kolme kuukautta sitten oli ollut hyvin suosittu, nyt kuunneltiin äreän äänettöminä, kun hän ehdotti, että kuninkaan rikos sälytettäisiin kuninkaan avustajien harteille.

Hän puhui silti loppuun, kummissaan, kun joutui ensimmäistä kertaa puhumaan niin, ettei kuulunut ainoatakaan hyväksyvää sanaa tai näkynyt suosion merkkiä.

Hän oli yksi tähti siinä kolmikossa, jonka valo valtiollisella taivaalla oli vähitellen sammumassa: Duport, Lameth, Barnave.

Hänen jälkeensä nousi puhujalavalle Robespierre. Mitä aikoi puhua Robespierre, tuo järkevä mies, joka osasi niin hyvin haihtua? Kenen hyväksi hän ilmaisisi mielipiteensä, tämä puhuja, joka viikkoa varemmin oli selittänyt, ettei hän ollut monarkisti eikä tasavaltalainen.

Kuivakiskoisella, lempeällä tavallaan hän sanoi olevansa ihmisyyden asianajaja, sanoi, että hänen mielestään olisi sekä väärin että julmaa iskeä vain heikkoihin, ettei hän ahdistaisi kuningasta, koska kansalliskokous tuntui pitävän kuningasta loukkaamattomana, mutta että hän puolustaisi Bouilléta, Charnyta, rouva de Tourzelia, lähettejä, lakeijoita, palvelijoita ja kaikkia niitä, joiden riippuvassa asemassaan oli täytynyt totella.

Tämän puheen aikana kansalliskokous murahteli pahasti. Parvekeyleisö kuunteli tarkkaavasti, tietämättä oikein, tulisiko sen osoittaa suosiota vai paheksumista. Se ratkaisi kysymyksen huomatessaan puhujan sanoista, että niihin sisältyi todellinen hyökkäys kuninkuutta vastaan ja hoviväen näennäinen puolustelu.

Prieur (Marnen piiristä) halusi siirtää väittelyn maaperälle, joka oli tyystin puhdas sanatemppuiluista ja valetotuuksista.

»Mutta», huudahti hän, »mitä te tekisitte, kansalaiset, jos, kuninkaan ollessa erillään jutusta, teiltä tultaisiin vaatimaan, että hänet on palautettava entiseen valta-asemaansa?»

Kysymys oli sitäkin hämmentävämpi, kun se iski naulankantaan. Mutta on sellaisia hävyttömyyden hetkiä, jolloin mikään ei hämmennä konservatiivista puoluetta.

Desmeuniers aloitti hyökkäyksen ja tuntui kannattavan kansalliskokouksen asiaa, kuninkaan kustannuksella.

»Kansalliskokous», huomautti puhuja, »on kaikkivoipa valtionelin ja tämä kaikkivalta oikeuttaa sen lakkauttamaan kuninkaan vallan ja säilyttämään sen lakkautustilan, kunnes perustuslaki valmistuu».

Kuningas, joka ei ollut paennut, vaan joka oli ryöstetty, voitaisiin siis panna viralta vähäksi ajaksi, koska perustuslaki ei ollut valmis. Kun perustuslaki valmistuisi, saisi hän jälleen käyttää kaikkea kuninkaallista valtaansa.

»Ja lopuksi», huudahti puhuja, »koska minua kehoitetaan» — kukaan ei ollut häntä kehoittanut — »koska minua kehoitetaan esittämään selitykseni lakiehdotuksen muodossa, ehdotan seuraavaa:

toiseksi: ellei hän hyväksy sitä, kansalliskokous julistaa hänet
menettäneeksi kruununsa.»

»Oh, olkaa huoleti», huudahti Grégoire paikaltaan, »hän ei ainoastaan hyväksy, vaan vakuuttaa valallaan kaikki, mitä haluatte!»

Grégoire oli oikeassa, vaikka hänen olisi kai pitänyt sanoa: Vakuuttaa valallaan ja hyväksyy kaikki, mitä haluatte.

Kansalliskokous olisi kukaties siepannut lennosta Desmeunierin lakiehdotuksen, mutta silloin Robespierre lausui paikaltaan:

»Varokaa! Sellainen säädös ratkaisee ennakolta, ettei kuningasta voida tuomita.»

Hämmästyttiin, sillä ilmeinen rikos oli ollut tekeillä. Ei uskallettu äänestää. Ovelta kuulunut kolina päästi kansalliskokouksen pulasta.

Minimien veljeysseuran lähetystö siellä oli tulossa tuomaan Dantonin innoittamaa, Tallienin sepittämää ja kansan allekirjoittamaa julistusta.

Kansalliskokous kosti hairahduksensa näille välikysymyksen esittäjille.
Se kieltäytyi kuuntelemasta heidän julistustaan.

»Älköön sitä luettako tänään», sanoi hän, »mutta huomenna kuunnelkaa, mitä se sisältää, älkääkä antako keinotekoisen mielipiteen vaikuttaa itseenne… Lain tarvitsee vain sijoittaa merkkinsä ja kaikki kunnon kansalaiset kerääntyvät sen ympärille!»

Lukija, muistakaa nämä sanat, lukekaa uudelleen nämä viisi sanaa, pohtikaa lausetta: Lain tarvitsee vain sijoittaa merkkinsä! Ne sanat lausuttiin heinäkuun 14 päivänä, heinäkuun 17 päivän verilöyly sisältyy niihin sanoihin.

Nyt ei siis enää katsottu tarpeelliseksi edes näön vuoksi tunnustaa kansalle kaikkivaltaa, jonka haltijaksi se oli luullut päässeensä kuninkaansa paon tai oikeammin valtuutettunsa petoksen jälkeen. Tämä kaikkivalta annettiin nyt julkisesti Ludvig XVI:lle ja jos kansa sitä vaati, jos kansa esitti kyselyjä, merkitsi se vain keinotekoista mielipidettä, josta kansalliskokous, kansan toinen valtuutettu, selviytyisi sijoittamalla siihen merkkinsä!

Seuraavana, heinäkuun 15 päivänä, ratkaisun päivänä, kansalliskokous on pelottavan näköinen. Kukaan ei uhkaa sitä, mutta se haluaa tekeytyä uhatuksi. Se kutsuu avukseen Lafayetten, ja Lafayette, joka on aina kulkenut lähellä kansaa sitä näkemättä, Lafayette lähettää kansalliskokoukselle viisituhatta kansalliskaartilaista, joiden joukkoon hän, kansaa tyynnyttääkseen, on sijoittanut tuhannen piikkimiestä Saint-Antoinen esikaupungista.

Barnaven lailla varmana, että tarvitsi vain sijoittaa lain merkki ja heti tulisi paikalle, ei kansa, vaan Lafayette, kansalliskaartin päällikkö, ja Bailly, Pariisin pormestari, kansalliskokous oli päättänyt turvautua siihen keinoon.

Vaikka kansalliskokous oli vasta kahden vuoden vanha, oli se jo yhtä turmeltunut kuin vuoden 1829 tai vuoden 1846 kamarit. Se tiesi, että jäsenet ja kuuntelijat oli väsytettävä toisarvoisilla keskusteluilla ja siirrettävä istunnon loppuun pääkysymys, jotta tästä kysymyksestä suoriuduttaisiin yhdellä iskulla. Se kulutti puolet istuntoajasta kuuntelemalla departementin sotilasasioita käsittelevää raporttia. Sitten se salli kohteliaasti parin kolmen edustajan jaaritella; heidän tapojaan oli puhua erikoiskeskustelujen lomassa. Ja kun keskustelu oli päätetty rajoittaa, vaikeni se kuunnellakseen vielä kahta puhetta, Sallesin ja Barnaven pitämää.

Kaksi asianajajan puhetta, jotka vakuuttivat kansalliskokouksen niin täydellisesti, että, Lafayetten ehdottaessa istunnon lopettamista, se äänesti kaikessa rauhassa.

Eikä sinä päivänä kansalliskokouksella ollutkaan mitään pelättävää. Se oli sulkenut lehterit — suotakoon anteeksi tämä rahvaanomainen sanonta, mutta se on mielestämme mitä sattuvin — Tuileries-palatsi oli suljettu, poliisivoima oli puheenjohtajan määrättävissä, Lafayette istui keskellä istuntosalia ehdottaakseen istunnon keskeyttämistä, Bailly seisoi torilla kaupunginvaltuuston etunenässä, kaikki olivat valmiina suorittamaan tehtävänsä. Kaikkialla aseellinen virkavalta valmistautui taisteluun kansaa vastaan.

Niinpä kansa, joka ei ollut varustautunut taistelemaan, sivuuttikin pistin- ja piikkirivit ja meni Aventinus-kukkulalleen, toisin sanoin Mars-kentälle.

Ja huomatkaa tarkoin, se ei mennyt Mars-kentälle kapinaa tai lakkoa valmistamaan, kuten aikoinaan roomalaiset. Ei, se meni Mars-kentälle, koska se tiesi sieltä löytävänsä isänmaan alttarin, jota heinäkuun 14 päivän jälkeen ei ollut vielä ehditty purkaa, niin kärkkäitä kuin viranomaiset yleensä ovatkin tuhoamaan isänmaanalttarit.

Väkijoukko tahtoi siellä sommitella vastalauseen ja esittää sen sitten kansalliskokoukselle.

»Jos kuningas pettää valansa, jos hän hyökkää kansansa kimppuun tai ei puolusta sitä, luopuu hän vallastaan, muuttuu tavalliseksi kansalaiseksi ja on syytteenalainen rikoksista, jotka hän tekee luopumisensa jälkeen.»

»Bouillé, päärikollinen, ja kaikki henkilöt, jotka ovat olleet mukana kuninkaan ryöstössä, pannaan syytteeseen.»

Juuri kun kansalliskokous oli äänestänyt, oli kansakin saanut valmiiksi vastalauseensa ja allekirjoittanut sen. Se tuli nyt esittämään sitä kansalliskokoukselle, jonka se huomasi paremmin vartioiduksi kuin milloinkaan varemmin. Kaikki valtamiehet olivat sinä päivänä sotilassäätyä: kansalliskokouksen puheenjohtajana oli Charles Lameth, nuori eversti, kansalliskaartin päällikkönä oli Lafayette, nuori kenraali. Vieläpä arvon astronoomissammekin, Baillyssa, joka oli sitaissut tiedemiespukunsa ylle kolmivärisen vyön ja pannut ajattelijanpäähänsä valtuuston jäsenen virka-asuun kuuluvan kolmikolkkahatun, oli jotakin sotaista näiden pistinten ja piikkien keskellä jopa niin paljon, että rouva Bailly, nähdessään hänet tuollaisena, luuli häntä Lafayetteksi, kuten hän joskus kuulemma piti Lafayettea miehenään.

Kansa aloitti neuvottelut. Se esiintyi niin vähän vihamielisesti, ettei neuvottelua voitu mitenkään välttää. Tämän neuvottelun tulos oli, että kansan edustajien sallittaisiin puhutella herroja Pétionia ja Robespierreä. Huomaatteko, kuinka näiden uusien nimien suosio kasvaa sitä mukaa kuin Duportien, Lamethien, Barnavein, Lafayettein ja Baillyin heikkenee? Kansan edustajat, lukumäärältään kuusi, lähtivät kansalliskokoukseen hyvin saatettuina. Robespierre ja Pétion riensivät heitä vastaan Feuillanttien kujalle.

Kansalliskokouksen valitsemat lähetit, jotka eivät ollenkaan hyväksyneet tätä äänestystä, eivät varmaankaan selostaneet sitä kansan edustajille sillä tavalla, että se olisi tuntunut näistä suloiselta niellä. He palasivatkin raivostuneina niiden luo, jotka olivat heidät lähettäneet.

Kansa oli joutunut tappiolle kauneimmassa pelissä, minkä kohtalo ikinä on pannut kansan käsiin.

Kansa olikin äkeissään. Se vyöryi kaupungille ja ryhtyi sulkemaan teattereja. Teatterien sulkeminen on, kuten muuan ystävämme sanoi vuonna 1830, Pariisissa musta lippu.

Neljäntuhannen kiväärinsä ja tuhannen piikkinsä turvin Lafayette ei parempaa pyytänytkään kuin päästä tukahduttamaan tämän alkavan kapinan. Kaupunginvaltuusto epäsi häneltä määräykset.

Tähän asti oli kuningatar ollut selvillä tapahtumien kulusta. Mutta sitten raportit olivat ehtyneet, niiden jatko oli hävinnyt yöhön, joka ei ollut niin pimeä kuin ne.

Barnaven, jota hän nyt odotteli lopen kärsimättömästi, piti tulla kertomaan hänelle, mitä oli tapahtunut tämän 15 päivän kuluessa.

Kuninkaalle, joka niinikään odotteli Barnavea rouva Campanin toisessa huoneessa, tultiin ilmoittamaan, että tohtori Gilbert oli saapunut, ja voidakseen paremmin tarkata tapahtumien selostusta hän oli mennyt omaan huoneeseensa Gilbertiä puhuttelemaan ja jätti Barnaven kuningattaren hoidettavaksi.

Vihdoin kello puoli kymmenen korvissa käytävästä kuului askelten ääni ja lyhyt sananvaihto portailla seisovan vartijan kanssa. Sitten ilmestyi käytävän päähän muuan nuori mies, yllä kansalliskaartin luutnantin puku.

Kuningattaren sydän sykki kuin tuo mies olisi ollut kaikkein jumaloiduin rakastaja. Hän raotti ovea ja Barnave, pälyiltyään ympärilleen, pujahti sisälle.

Ovi sulkeutui heti, ja ennenkuin sanaakaan oli vaihdettu, kuului salvan loksahdus pieliraudassaan.

XVI

Molempien sydän sykki yhtä kiihkeästi, mutta tuiki vastakkaisten tunteitten vaikutuksesta. Kuningattaren sydän sykki koston toivoa, Barnaven sydän sykki halua tulla rakastetuksi.

Kuningatar astui kiireesti toiseen huoneeseen etsien, voisi sanoa, valoa. Hän ei tosin pelännyt Barnavea eikä tämän rakkautta. Hän tiesi, että se rakkaus oli kunnioittavaa ja uhrautuvaa, mutta naisen vaisto kehoitti häntä pakenemaan pimeää.

Barnave pysähtyi ovensuuhun ja tarkasti yhdellä silmäyksellä tämän kahden kynttilän valaiseman pikku huoneen.

Hän odotti näkevänsä kuninkaan, joka oli ollut läsnä hänen kahdesti ‘ aikaisemmin keskustellessaan Marie-Antoinetten kanssa.

Huone oli tyhjä. Ensimmäistä kertaa Meauxin piispanpalatsin parvekkeella tehdyn kävelyn jälkeen hän oli kahdenkesken kuningattaren kanssa.

Hänen kätensä kohosi kuin itsestään sydämen kohdalle; se tunsi sydämen sykinnän.

»Ah, herra Barnave», sanoi kuningatar lyhyen äänettömyyden jälkeen, »olen odottanut teitä jo kaksi tuntia».

Barnaven ensimmäinen liike oli, kuullessaan tuon moitteen, joka lausuttiin niin lempeällä äänellä, että sen lausuja lakkasi olemasta syyttäjä muuttuakseen vaikertajaksi, Barnaven ensimmäinen liike oli heittäytyä kuningattaren jalkoihin, mutta kunnioitus esti häntä siitä.

Sydän nimittäin sanoo, että osoittaa kunnioituksen puutetta, jos heittäytyy polvilleen naisen eteen.

»Ah, madame, se on totta», sanoi hän, »mutta minä toivon teidän majesteettinne olevan vakuutetun siitä, etten ole tahallani myöhästynyt».

»Niin, niin», sanoi kuningatar nyökäyttäen kevyesti päätänsä, »minä tiedän, että te olette monarkian ystävä».

»Minä olen erikoisesti kuningattaren ystävä», oikaisi Barnave. »Juuri siitä minä haluan teidän majesteettinne olevan vakuutetun.»

»Sitä en epäilekään, herra Barnave… Ette siis voinut tulla aikaisemmin?»

»Aioin tulla jo kello seitsemän ajoissa, mutta silloin oli vielä liian valoisaa ja minä tapasin — kuinka sellainen mies uskaltaa lähestyä palatsianne! — tapasin terassilla herra Maratin.»

»Herra Maratin?» sanoi kuningatar kuin tapaillen muististaan sitä nimeä. »Sanomalehtikynäilijän, joka kirjoittaa meitä vastaan, niinkö?»

»Joka kirjoittaa koko maailmaa vastaan, hänet juuri. Käärme-katseellaan hän tarkkasi minua, kunnes katosin hänen näkyvistään Feuillant-pengermän portin taakse… En uskaltanut edes katsahtaa ikkunoihinne. Onneksi tapasin Royalsillalla Saint-Prixin.»

»Saint-Prixin! Kuka se on?» sanoi kuningatar miltei yhtä ylenkatseellisella äänellä, kuin millä hän oli lausunut Maratinkin nimen. »Näyttelijäkö?»

»Niin, madame, näyttelijä», vastasi Barnave. »Mutta minkä sille voi! Aikakauttamme luonnehtivat näyttelijät ja sanomalehdentoimittajat, miehet, joita kuningas ei varemmin tuntenut muuten kuin hänen käskyjensä liiankin onnellisina, tottelevaisina noudattajina; näyttelijät ja sanomalehdentoimittajat ovat muuttuneet kansalaisiksi, joilla on vaikutusvaltaa, jotka liikkuvat mielensä mukaan, toimivat mielihalujensa jälkeen ja voivat — huomattavana rattaistona siinä valtavassa koneistossa, jossa kuninkuus nykyisin on enää vain ylin pyörä — voivat tehdä hyvää, voivat tehdä pahaa… Saint-Prix korjasi, minkä Marat oli pilannut.»

»Saint-Prix esiintyi univormussa. Tunnen hänet hyvin, madame. Lähestyin häntä ja kysyin, mihin hänet oli määrätty vahdiksi. Onneksi palatsiin! Tiesin voivani luottaa hänen vaitioloonsa ja mainitsin hänelle, että minulla oli kunnia päästä puheillenne…»

»Olisiko ollut parempi kieltäytyä kunniasta päästä näkemään teidät ja jättää teidät osattomaksi niistä huomattavista uutisista, joita minulla on teille kerrottavana?»

»Ei», myönsi kuningatar, »olette tehnyt oikein… Te siis arvelette voivanne luottaa herra Saint-Prixiin?»

»Madame», sanoi Barnave vakavasti, »hetki on tukala, uskokaa sanaani. Miehet, jotka nyt teille jäävät, ovat todella alttiita ystäviä, sillä jos huomenna — siitä tulee ratkaisun päivä — jakobiinit voittavat perustuslailliset, tehdään teidän ystävistänne rikostoverit… Ja te olette nähnyt, että laki päästää teidät rangaistuksesta vain iskemällä ystäviinne, joita se nimittää teidän rikostovereiksenne.»

»Se on totta», myönsi kuningatar. »Te sanoitte, että herra
Saint-Prix…?»

»Herra Saint-Prix, madame, sanoi minulle, että hän joutuisi vahtiin Tuilerieihin kello yhdeksästä yhteentoista, että hän koettaisi päästä keskikerroksen vartiopaikalle, joten niiden kahden tunnin aikana teidän majesteetillanne on täysi vapaus antaa minulle määräyksenne… mutta hän neuvoi minuakin panemaan ylleni kansalliskaartin upseerin puvun. Minä noudatin hänen neuvoaan, kuten teidän majesteettinne näkee.»

»Kyllä, madame… Se maksoi hänelle kaksi näytäntölippua niillä hän hankki paikan kersantiltaan… Kuten huomaatte», lisäsi Barnave hymyillen, »lahjominen on helppoa».

»Marat… Saint-Prix… kaksi teatterilippua…» toisti kuningatar luoden kauhistuneen silmäyksen kuiluun, mistä lähtivät ne pikku tapahtumat, joista punoutui kuninkaitten kohtalo.

»Ah, hyvä jumala, niin», sanoi Barnave. »Se on outoa, vai kuinka, madame? Vanhanajan ihmiset sanoivat sitä kohtaloksi, ajattelijat sanovat sitä sattumaksi ja uskovaiset kaitselmukseksi.»

Kuningatar veti kauniilta kaulaltaan hiussuortuvan suoraksi ja silmäili sitä surullisena.

Antauduttuaan näin hetkeksi tilanteen hentoon, maalaukselliseen puoleen hän palasi sitten Barnaveen ja tilanteen poliittiseen puoleen.

»Mutta», sanoi hän, »mikäli olen kuullut, me olemme saaneet voiton kansalliskokouksessa».

»Niin, madame, me olemme voittaneet kansalliskokouksessa, mutta olemme kärsineet tappion jakobiini-kerhossa.»

Luulin jakobiinien olevan teidän, herra Lamethin ja herra Duportin kannalla ja että te hallitsette heitä, että te teette heille, mitä haluatte?»

»Niin oli ennen», sanoi hän, »mutta uusi henki on puhaltanut jakobiineihin».

»Vaara! Mutta vielä kerran, emmekö ole välttäneet sitä tämänpäiväisellä äänestyksellä?»

»Ymmärtäkää oikein, madame — sillä jos mieli pysyä tilanteen tasalla, täytyy se tuntea — tämän päivän äänestys. Päätettiin seuraavaa: 'Jos kuningas pettää valansa, jos hän hyökkää kansansa kimppuun eikä puolusta sitä, luopuu hän vallastaan, muuttuu tavalliseksi kansalaiseksi ja on vastuussa kaikista luopumisensa jälkeisistä rikoksista.'»

»Hyvä on», sanoi kuningatar, »kuningas ei petä valaansa, kuningas ei hyökkää kansansa kimppuun ja jos hänen kansansa kimppuun hyökätään, puolustaa hän sitä».

»Niinpä kyllä, madame, mutta tämä päätös jätti oven auki vallankumouksellisille ja orleanisteille. Kansalliskokous ei ole tuominnut kuningasta. Se on vain päättänyt suojelevista toimenpiteitä toisen karkaamisen varalta, mutta on sivuuttanut ensimmäisen, ja tiedättekö, mitä Laclos, Orleansin herttuan kätyri, on ehdottanut tänä iltana jakobiinien kokouksessa?»

»Oh, jotakin kauheaa tietysti! Mitä terveellistä voi ehdottaa Vaarallisten suhteitten kirjoittaja?»

»Hän on ehdottanut, että Pariisissa ja koko Ranskassa pantaisiin toimeen kansanäänestys kuninkuuden lakkauttamiseksi. Hän on luvannut hankkia kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta.»

»Kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta!» huudahti kuningatar. »Hyvä jumala, vihataanko meitä niin syvästi, että kymmenen miljoonaa ranskalaista haluaa päästä meistä eroon?»

»Danton! Mutta minä luulin Dantonin olevan meidän puolellamme… Olen kuullut herra de Montmorinin puhuvan jostakin kuninkaan neuvoston asianajo-toimesta, sen myynnistä tai ostosta, en tiedä, kummastako, mutta sen kaupan piti tehdä Dantonista miehemme.»

»Herra de Montmorin on erehtynyt, madame. Jos Danton olisi jonkun auttaja, niin juuri Orleansin herttuan.»

»Entä onko herra de Robespierre puhunut?… Hänen vaikutusvaltansa kuuluu kasvavan päivä päivältä.»

»Robespierre on puhunut. Hän ei kannattanut ehdotusta. Hän kannatti yksinkertaisesti adressia, joka lähetettäisiin maaseudun jakobiini-kerhoille.»

»Mutta herra de Robespierre on saatava puolellemme, koska hänellä on sellainen vaikutusvalta.»

»Herra de Robespierreä ei valloiteta, madame. Herra de Robespierre on oma itsensä — hän tavoittelee aatetta, utopiaa, haavekuvaa, kunnianhimoista päämäärää kukaties.»

»Mutta me voimme tyydyttää hänen kunnianhimonsa, minkälainen se onkin… Olettakaamme, että hän haluaa tulla rikkaaksi?»

»Mutta minä olen luullut», sanoi hän, »että ministeriö on korkein päämäärä, mihin joku alamaisistamme voi pyrkiä?»

»Jos herra de Robespierre katsoo kuninkaan pannuksi viralta, ei hän pidä itseään kuninkaan alamaisena.»

»Eräinä hetkinä, madame, on miehiä, jotka uneksivat uusista poliittisista arvonimistä vanhojen, hävinneitten arvonimien korvaajina.»

»Niin, minä ymmärrän, että Orleansin herttua uneksii päästä sijaishallitsijaksi. Hänen syntyperänsä oikeuttaa hänet siihen korkeaan asemaan. Mutta herra de Robespierre, vähäpätöinen maaseutu-asianajaja…!»

Kuningatar unohti, että Barnave oli myöskin sellainen vähäpätöinen maaseutu-asianajaja.

Barnave ei hievahtanutkaan. Isku ei ollut kenties sattunut häneen tai hänellä oli rohkeutta se kestää ja salata sen aiheuttama kipu.

»Marius! Cromwell! Ah, kun lapsena kuulin ne nimet, en silloin osannut arvata, että ne kaikuisivat korvissani jonakin päivänä näin kohtalokkaina!… Mutta katsokaamme — sillä me siirrymme alati tosiseikoista arvailujen alalle — te sanoitte, että herra de Robespierre vastusti herra Laclosin esittämää ja herra Dantonin kannattamaa ehdotusta.»

»Niin, mutta silloin astui kokoussaliin joukko kansaa, Palais-Royalin tavallisia räyhääjiä, naisia, koneisto, joka oli pestattu kannattamaan Laclosia. Eikä sillä hyvä, että ehdotus läpäisi, sen lisäksi päätettiin, että huomenna kello yhdeltätoista jakobiinit kokoontuisivat kuuntelemaan lukemista, se siirrettäisiin sitten Mars-kentälle, allekirjoitettaisiin isänmaan alttarilla ja lähetettäisiin senjälkeen maaseudun kerhoille, jotka vuorostaan allekirjoittaisivat sen.»

»Ah, siinäpä se, madame! He ovat päättäneet panna huomenna peliin kaikki kaiken hyväksi.»

»Teidän ihmeellinen kykynne osata arvostella ihmisiä ja asioita, madame, saa teidät näkemään tilanteen sellaisena kuin se todella on… Niin, Duportin ja Lamethin johdolla teidän ystävänne eroavat vihollisistanne. He panevat feuillantit jakobiineja vastaan.»

»Feuillantit? Mitä ne ovat? Suokaa anteeksi, minä en tiedä. Valtiolliseen kieleemme tulee uusia nimiä ja uusia sanoja niin nopeasti, että jokainen lauseeni on kysymys.»

»Madame, feuillantit on se iso rakennus, joka on lähellä maneesia ja nojaa siis kansalliskokouksen istuntosaliin ja josta Feuillant-penger on saanut nimensä.»

»Lafayette, toisin sanoin kansalliskaarti, ja Bailly, toisin sanoin valtuusto.»

»Kuninkaan harras ystävä, niinkuin puunhakkaaja tammen, jonka hän kaataa juuria myöten! Bailly, hän kelpaa vielä, minulla ei ole mitään valittamista hänestä. Sanon enemmänkin, hän on antanut minulle sen naisen laatiman ilmiannon, joka oli arvannut lähtömme. Mutta Lafayette…»

»Niin, se on totta», sanoi kuningatar muistellen alakuloisena menneisyyttä, »niin Versailles… No niin, palatkaamme siihen uuteen kerhoon. Mitä siellä tehdään? Mitä siellä ehdotetaan? Minkälainen valta sille tulee?»

»Suunnaton valta, koska sen käytettävänä on, kuten jo sanoin teidän majesteetillenne, sekä kansalliskaarti että Pariisin valtuusto ynnä kansalliskokouksen enemmistö, joka äänestää kanssamme. Keitä jää jakobiini-kerhoon? Viisi tai kuusi kansanedustajaa ehkä: Robespierre, Pétion, Laclos, Orleansin herttua, kaikki eripuraisia aineksia, jotka joutuvat liikuttelemaan vain uusien jäsenten, tunkeilijoitten, joukkoa, räyhääjälaumaa, joka osaa kyllä meluta, mutta jolla ei tule olemaan minkäänlaista vaikutusvaltaa.»

»Jumala siitä meitä varjelkoon, hyvä herra! Mutta mitä kansalliskokous aikoo tehdä?»

»Kansalliskokous aikoo huomenna antaa ankarat nuhteet Pariisin herra pormestarille hänen tänään osoittamansa häälyväisyyden ja heikkouden johdosta. Tulos on, että kelpo Bailly, joka on heilurien sukua ja joka käydäkseen tarvitsee vain oikealla hetkellä tapahtuvan vedon, vedetään ja hän käy.»

Tällöin kello löi neljänneksen vailla yksitoista ja käytävästä kuului vahtimiehen yskäisy.

»Niin, niin», mutisi Barnave, »tiedän, minun on aika lähteä. Ja kuitenkin minulla olisi vielä paljon sanottavaa teidän majesteetillenne.»

»Ja minä, herra Barnave, minä vastaan teille, että minä olen teille kiitollinen, teille ja ystävillenne, sillä te joudutte vaaraan minun takiani.»

»Madame», sanoi Barnave, »vaara on peli, jossa minä voitan kaikki, häviän tai voitan, jos kuningatar maksaa sen minulle yhdellä hymyllä».

»Ah, herra», sanoi kuningatar, »tuskin enää tiedän, mitä hymy onkaan! Mutta te teette hyväksemme niin paljon, että koetan muistella aikaa, jolloin olin onnellinen, ja minä lupaan, että ensimmäinen hymyni on teidän.»

»Huomenna anomus ja toinen äänestys kansalliskokouksessa, ylihuomenna räjähdys ja tilapäinen tukahduttaminen… sunnuntaina, illalla, madame, koetan tulla kertomaan teille, mitä Mars-kentällä on tapahtunut.»

Kuningatar lähti mietteissään kuninkaan luokse. Tämä oli yhtä miettiväinen kuin kuningatarkin. Tohtori Gilbert oli vastikään poistunut kerrottuaan hänelle jotenkin samat asiat kuin Barnave kuningattarelle.

Heidän tarvitsi vain vaihtaa silmäys huomatakseen, että kummallakin taholla oli kuultu synkkiä uutisia.

Siinä valtuutettiin Monsieur Ranskan kuninkaan nimessä koettamaan saada
Itävallan keisari ja Preussin kuningas sekaantumaan Ranskan asioihin.

»Monsieur on tehnyt minulle paljon pahaa», sanoi kuningatar, »Monsieur vihaa minua ja tekee minulle vielä niin paljon pahaa kuin suinkin voi. Mutta koska kuningas luottaa häneen, niin minäkin.»

XVII

Toivottavasti kuningattaren ja Barnaven keskustelu on antanut lukijoille tarkan kuvan tilanteesta, missä kaikki puolueet olivat heinäkuun 15 päivänä 1791.

Kordelierit liittymässä uusiin jakobiineihin Dantonin, Camille
Desmoulinsin ja Legendren hahmossa.

Kansalliskokous, joka on muuttunut perustuslaillisrojalistiseksi, päättänyt säilyttää kuninkaan hinnalla millä tahansa.

Kansa päättänyt lakkauttaa kuninkuuden kaikin mahdollisin keinoin, mutta samalla päättänyt ensin turvautua vastalauseeseen ja anomukseen.

Ja nyt, mitä oli tapahtunut sinä yönä ja päivänä, jotka olivat kuluneet kuningattaren ja Barnaven välisestä, näyttelijä Saint-Prixin suojelemasta keskustelusta hetkeen, jolloin astumme rouva Rolandin luokse?

Mainitun keskustelun aikana ja juuri kun se teki loppuaan kolme miestä istui pöydän ääressä, jolla oli paperia, kyniä ja mustetolppo. He olivat saaneet jakobiineilta tehtäväkseen sepittää anomuksen.

Danton ei ollut laisinkaan tällaisten istuntojen harrastajia. Nautintoja ja liikuntoa rakastavana miehenä hän odotti kärsimättömästi! jokaisen valiokuntaistunnon loppua, missä hän oli mukana.

Hetken kuluttua hän nousi ja jätti Brissotin ja Laclosin sepittämään anomusta, niinkuin halusivat.

Laclos näki hänen poistuvan, tarkkasi hänen lähtöään, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja kuunteli, kunnes kuuli oven sulkeutuvan.

Tämä kaksinkertainen aistimien toiminta näytti herättävän hänet hetkeksi siitä teennäisestä uneliaisuudesta, jolla hän peitti väsymättömän toimeliaisuutensa. Hän heittäytyi nojatuoliinsa, laski kynän kädestään ja sanoi:

»Ah, totisesti, hyvä herra Brissot, sepittäkää te anomus, kuten parhaaksi näette. Minä luovun yrittämästä. Jos olisi tarpeen huono kirja, kuten hovissa sanotaan, Vaarallisten suhteitten jatko, olisi se minun alaani. Mutta anomus, anomus», lisäsi hän haukotellen, niin että kitalaki näkyi, »se ikävystyttää minua hirveästi!»

Brissot sitävastoin oli tälläisten sepittelyjen miehiä. Varmana siitä, että osasi sommitella anomuksen paremmin kuin kukaan muu, hän hyväksyi valtuuden, jonka Dantonin poissaolo ja Laclosin kieltäytyminen hänelle antoivat. Laclos sulki silmänsä, sijoittautui nojatuoliinsa mukavimpaan asentoon, ikäänkuin aikoisi nukkua, ja valmistui punnitsemaan jokaista lausetta, jokaista kirjainta, voidakseen tilaisuuden tullen sujauttaa niiden väliin prinssinsä sijaishallitusta koskevan mietteen.

Brissot luki lauseet sitä mukaa kuin hän ne sepitti, ja Laclos hyväksyi ne nyökäyttämällä päätänsä ja ääntämällä jotakin.

1. Kansalliskokouksen teeskennelty tai arkaileva vaitiolo, kun se ei halunnut tai ei uskaltanut tuomita kuningasta;

2. Ludvig XVI:n luopuminen vallasta, koska hän oli paennut ja koska kansalliskokous oli hänet erottanut, ajattanut häntä takaa ja pidättänyt hänet. Kuningasta ei ajeta takaa, ei pidätetä eikä eroteta tai jos häntä ajetaan takaa, jos hänet erotetaan tai pidätetään, ei hän ole silloin kuningas;

»Malttakaa, malttakaa, minusta tuntuu, että sanojen: 'hänen paikkansa täyttämisestä’ jälkeen olisi lisättävä jotakin… jotakin, mikä liittäisi meihin arat luonteet. Kaikki eivät ole vielä meidän laillamme polttaneet siltoja takanaan.»

»Oh, teidän asianne on keksiä sopivat sanat eikä minun, rakas Brissot.
Minä lisäisin… tuumikaamme…»

Laclos oli tapailevinaan lausetta, joka oli jo pitkät ajat ollut valmiiksi muovailtuna hänen aivoissaan ja odotti vain sopivaa hetkeä tulla esille.

»No niin», virkkoi hän lopulta, »sanojen: 'hänen paikkansa täyttämisestä' jälkeen minä lisäisin sanat: 'kaikin perustuslaillisin keinoin'.»

Tutkikaa ja ihailkaa, te valtiomiehet, te anomusten, vastalauseitten, lakiehdotusten menneet, nykyiset ja vastaiset sepittäjät!

Hyvä, te saatte nähdä — ne lukijoista, joilla on onni kaikkea muuta kuin valtiomiehiä, saavat nähdä, minne nämä sanat: 'kaikin perustuslaillisin keinoin' meidät vievät.

Täyttää kuninkaan paikka kaikin perustuslaillisin keinot merkitsi vain yhtä keinoa.

Provencen kreivin ja Artoisin kreivin, Ludvig XVI:n veljien ja kruununprinssin setien poissaollessa — paollaan he olivat muutenkin jo menettäneet kansansuosion — ketä saattoi ajatella sijaishallitsijaksi?

Tämä pieni, viaton lause, joka pujahti kansan nimessä laadittavaan anomukseen, tekisi siis Orleansin herttuasta kansan silmissä sijaishallitsijan!

Eikös vain olekin politiikka kaunista? Kuluu vielä monet ajat, ennenkuin kansa tajuaa sen selvästi, jos se joutuu asioihin Laclosin kaltaisten kykyjen kanssa!

Brissot joko ei aavistanut miinaa, joka kätkeytyi näihin kolmeen sanaan ja oli valmis räjähtämään kun aika tuli, tai ei nähnyt käärmettä, joka oli pujahtanut tähän lisäykseen ja kohottaisi sähisevän päänsä oikean hetken lyödessä, tai vaikkapa tiesikin, mihin vaaraan hän voisi joutua tämän anomuksen sepittäjänä, ei hän ainakaan yrittänyt valmistaa itselleen takaporttia, ei esittänyt minkäänlaista huomautusta, vaan lisäsi tuon lauseen sanoen:

»Tosiaankin, se liittää meihin muutaman perustuslaillisen. Aatos on hyvä, herra de Laclos!»

Anomuksen loppuosa oli täydellisesti sen tunteen mukainen, joka oli sen sanellut.

Seuraavana päivänä Pétion, Brissot, Danton, Camille Desmoulins ja
Laclos menivät jakobiinikerhoon. He veivät sinne anomuksen.

Keitä hän tapasi siellä? Barnaven, Duportin ja Lamethin, jotka paraikaa sepittivät kiertokirjettä maaseudun jakobiinikerhoille, kiertokirjettä, jossa he ilmoittivat näille, ettei jakobiinikerhoa enää ole, vaan että se oli muuttunut feuillanttikerhoksi, ja saanut nimekseen Perustuslain ystävien seura.

Se yhdistys, jonka perustaminen oli maksanut ylen paljon vaivaa ja joka verkon lailla oli levinnyt yli koko Ranskan, oli siis lakannut toimimasta, epäröinnin lamauttamana.

Tällä välin valmistellaan vallankumousvastaista valtiokeikausta, ja kansa, joka ei saisi enää mistään tukea ja on nukkunut vakaasti luottaen vaalijoihinsa, herää voitettuna ja köytettynä.

Itsekukin sepitti oman vastalauseensa, joka lähetettäisiin maaseudulle, missä vielä uskottiin olevan luottoa.

Roland oli Lyonin erikoisedustaja. Hänellä oli suuri vaikutusvalta kuningaskunnan toisen pääkaupungin asujamistoon. Ennenkuin meni Mars-kentälle — missä, kun jakobiineja ei ollut mistään löydetty, kansan piti allekirjoittaa anomus ‒ Danton poikkesi Rolandin luokse, selitti tälle tilanteen, kehoitti häntä heti lähettämään vastalauseensa lyonilaisille ja salli hänen sepittää omin päin tämän tähdellisen asiapaperin Lyonin kansa ojentaisi käden Pariisin kansalle ja panisi vastalauseen samaan aikaan kuin sekin.

Tätä, aviomiehen sommittelemaa vastalausetta rouva Roland paraikaa jäljentää.

Hänen saapuessaan paikalle siellä oli käynnissä kiihkeä väittely. Tämän suunnattoman areenan keskeltä kohosi isänmaanalttari, joka oli pystytetty heinäkuun 14 päivän juhlaksi ja joka oli jäänyt paikalleen kuin menneisyyden luurangoksi Siinä oli, kuten olemme maininneet vuoden 1790 yhdistysjuhlaa selostaessamme, lava, jolle noustiin neljään päänurkkaan pystytettyjä portaita pitkin.

Isänmaanalttarilla oli taulu, joka esitti Voltairen riemukulkua heinäkuun 12 päivältä. Tähän tauluun oli kiinnitetty kordelierien julistus, johon oli kuvattu Brutuksen valanteko.

Paraikaa keskusteltiin niistä kolmesta sanasta, jotka Laclos oli lisännyt anomukseen.

Niitä sanoja ei olisi kai huomattukaan, ellei muuan ulkoasultaan ja eleiltään rahvaan säätyyn kuulunut mies olisi suorasukaisesti, miltei hyökkäävästi keskeyttänyt anomuksen lukijaa.

»Sanoilla: 'kaikin perustuslaillisen keinoin' te asetatte ykkösen toisen ykkösen paikalle… te teette toisen kuninkuuden, emmekä me halua enää kuningasta.»

»Emme halua, ei kuninkuutta eikä kuningasta!» huusi kuulijoitten valtava enemmistö.

»Hyvät herrat», huusivat he, »olkaa varuillanne! Ellei ole kuninkuutta eikä kuningasta, merkitsee se tasavallan perustamista, emmekä me ole vielä kypsät tasavaltalaiseen hallitusmuotoon!»

»Emmekö ole kypsät?» sanoi kansanmies. »Kuinka tahansa, mutta yksi tai pari Varennesin kaltaista aurinkoa kypsentävät meidät.»

»Äänestämään!» toistivat samat äänet, jotka olivat äsken huutaneet: »Ei enää kuninkuutta, ei enää kuningasta!»

»Ne, jotka haluavat, ettei tunnusteta Ludvig kuudettatoista eikä uuttakaan kuningasta», sanoi tuntematon, »kohottakoot kätensä».

Niin valtava enemmistö kohotti käden, ettei edes tarvinnut vastaehdotuksesta äänestää.

»Hyvä on», sanoi yllyttäjä. »Huomenna, sunnuntaina, heinäkuun seitsemäntenätoista päivänä, koko Pariisi on täällä allekirjoittamassa anomusta. Minä, Billot, ilmoitan sille asiasta.»

Billotin nimen kuullessaan jokainen tunsi hänet siksi hirveäksi tilanhoitajaksi, joka Lafayetten ajutantin seuralaisena oli vanginnut kuninkaan Varennesissa ja kuljettanut hänet Pariisiin.

Näin siis rohkeimmat jakobiinit ja kordelierit oli sivuutettu. Kuka sen teki? Kansanmies, siis joukkojen vaisto. Jopa niin hyvin, että Camille Desmoulins, Danton, Brissot ja Pétion selittivät, ettei heidän mielestään sellainen pariisilaisrahvaan toimenpide voisi onnistua synnyttämättä myrskyä, joten olisi tärkeää, että kaupungintalosta ensin haettaisiin lupa seuraavan päivän kokoontumista varten.

»Olkoon niin», sanoi kansanmies, »hakekaa lupa, ja ellette saa, niin minä hankin sen!»

Bailly oli poissa. Tavattiin vain ensimmäisen asianajaja. Tämä ei ottanut vastuulleen mitään, ei kieltänyt, mutta ei liioin myöntänyt lupaa. Hän suostui hyväksymään anomuksen suusanallisesti. Brissot ja Camille Desmoulins lähtivät kaupungintalosta arvellen saaneensa luvan.

Kun he olivat poistuneet, lähetti ensimmäinen asianajaja kansalliskokoukselle tiedon, mitä häneltä oli käyty anomassa.

Se ei ollut säätänyt mitään Ludvig XVI:n asemasta. Hän oli paennut, häneltä oli riistetty kuninkaan arvo, hänet oli pidätetty Varennesissa, tuotu takaisin Tuileries-palatsiin ja häntä oli pidetty vankina kesäkuun 26 päivästä lähtien.

Desmeuniers, näennäisesti kuninkaallisen perheen vihamiehenä, esitti seuraa van päätösehdotuksen:

»Toimeenpanovallan lakkauttaminen kestää, kunnes perustuslaki on esitetty kuninkaalle ja tämä on sen hyväksynyt.»

Päätösehdotus esitettiin kello seitsemän illalla ja kello kahdeksan se hyväksyttiin valtavalla äänten enemmistöllä.

Kansan anomus oli siis turha puuha. Kuningas, joka oli pantu viralta vain siihen päivään saakka, jolloin hän hyväksyisi perustuslain, olisi tämän mutkattoman hyväksymisen jälkeen kuningas kuten ennenkin.

Jokainen ken vaatisi kuninkaan poistamista, kuninkaan, jonka viran kansalliskokous oli perustuslaillisesti pysyttänyt, mikäli kuningas suostuisi täyttämään sen ehdon, olisi siis kapinoitsija.

Ja kun tilanne on vakava, ahdistetaan kapinoitsijoita kaikin keinoin, jotka laki antaa valtion toimitsijoitten käytettäväksi.

Niinpä kaupunginvaltuusto kokoontuikin illalla kaupungintaloon.
Pormestari oli mukana.

Kello kymmenen päätettiin, että seuraavana päivänä sunnuntaina heinäkuun 17 päivänä kello kahdeksasta aamulla kansalliskokouksen päätös kiinnitettäisiin painettuna julistuksena kaikkiin Parisin seiniin, sen lisäksi kuulutettaisiin kaikissa katukulmauksissa rummun päristessä. Kaupungin arvoporvarit ja valtuuston vahtimestarit toimittaisivat tämän kuulutuksen, asianmukaisten joukko-osastojen saattamina.

Jakobiinit tunsivat itsensä hyvin heikoiksi. Suurimman osan heikäläisistä karattua feuillanttien puolelle he olivat eristettyjä ja voimattomia.

Santerre, Saint-Antoinen esikaupungin asukas, Bastiljin kansanomainen oluenpanija, Lafayetten vastainen seuraaja, sai tehtäväkseen mennä kerhon valtuuttamana Mars-kentälle peruuttamaan anomuksen.

Danton selitti aikovansa viettää seuraavan päivän Fontenaysous-Boisissa; hänen appiukollaan, vesitehtailijalla, oli siellä pieni maatalo.

Rolandit saivat pienen kirjelipun, missä heille sanottiin olevan turhaa lähettää vastalausetta Lyoniin.

Oli jo lähes sydänyö ja rouva Roland lopetteli jäljennöstyötään, kun
Dantonin kirje saapui. Heidän oli sitä mahdoton ymmärtää.

Täsmälleen samalla hetkellä istui kaksi miestä Gros-Cailloun anniskelun perähuoneessa tyhjentämässä kolmatta viidentoista soun hintaista viinipulloaan ja lausumassa loppusanoja eräästä oudosta suunnitelmasta.

»Ah, herra Lajariette, teillä on hupsut aatokset!» sanoi invaliidi ja nauroi rivoa, typerää naurua.

»Sepä se, ukko Rémy», vastasi kähertäjä. »Olettehan käsittänyt vai mitä? Ennen päivänkoittoa me menemme Mars-kentälle, nostamme ylös yhden laudan isänmaanalttarista ja pujahdamme aukosta sisään. Sitten panemme laudan paikoilleen ja vintilällä, isolla vintilällä, kaivamme lautaan reikiä… Alttarilla tulee seisomaan paljon nuoria, kauniita kansattaria anomusta allekirjoittaakseen, ja lempo soikoon, rei'istä me…»

Invaliidin rivo, typerä nauru yltyi. Mielikuvituksensa silmin hän kai oli jo katselevinaan isänmaanalttarin rei'istä.

Kähertäjän nauru ei ollut juuri yhtä välitöntä. Se kunnianarvoisa ja ylimyksellinen ammattikunta, johon hän kuului, oli tuhoutunut ajan onnettomuuksien mukana. Maastamuutto oli riistänyt taidekähertäjiltä — sen mukaan mitä olemme nähneet kuningattaren tukan laittamisesta, kähertäminen oli siihen aikaan taidetta — maastamuutto oli riistänyt taidekähertäjiltä parhaat asiakkaat. Ja lisäksi oli Talma vastikään näytellyt Tituksen osan Berarrce-draamassa, ja tapa, millä hän oli tukkansa laittanut, oli synnyttämässä uuden kuosin, jonka mukaan tukka pidettäisiin lyhyenä ja jauhoittamattomana.

Kähertäjät olivat siis yleensä kuningasmielisiä. Lukekaa Prudhommea ja saatte nähdä, että kuninkaan mestauspäivänä muuan kähertäjä epätoivoissaan katkaisi kurkkunsa.

Olihan hauskaa yllättää kaikkia näitä isänmaanystävien letukoita, joiksi heitä sanoivat harvat Ranskaan jääneet ylimysnaiset, ja mennä kurkistamaan heidän hameittensa alle, ja mestari Lajariette luotti eroottisiin muistoihinsa pitääkseen yhden kuukauden ajan vireillä ammupäiväkeskustelujaan. Tällainen hulluttelu oli juolahtanut hänen mieleensä, kun hän maisteli vanhan kelpo ystävänsä seurassa, ja hän oli ilmaissut tälle aikeensa. Invaliidi oli tuntenut hermokutkutusta siinä jalassa, jonka oli jättänyt Fontenayn taistelukentälle ja jonka valtio oli ystävällisesti korvannut puujalalla.

Molemmat maistelijat tilasivat siis neljännen viinipullon, jonka kapakan isäntä heille kiireesti toikin.

He olivat käymäisillään sen kimppuun-, mutta silloin keksi invaliidi vuorostaan jotakin.

He ottaisivat pienen nassakan, tyhjentäisivät pullon siihen sen sijaan että tyhjentäisivät sen laseihinsa, lisäisivät siihen kaksi uutta pullollista ja, kärsien toistaiseksi janonsa, veisivät nassakan mukanaan.

Invaliidi tuki ehdotustaan aksioomilla, että ilmaan kurkistellessa tulee ylen kuuma.

Kähertäjä suvaitsi hymyillä. Ja kun kapakan isäntä huomautti vierailleen, että heidän oli tarpeetonta jäädä kapakkaan, elleivät he joisi enempää, ostivat molemmat veijarimme häneltä kairan ja nassakan, panivat kairan taskuunsa ja kolme pullollista viiniä nassakkaan. Kellon lyödessä puoltayötä he kulkivat pimeän turvin Mars-kentälle, kohottivat yhtä lautaa, pujahtivat alttarin alle ja, nassakka välissään, painuivat rentonaan hiekalle ja vaipuivat uneen.

XVIII

On hetkiä, jolloin kansa jatkuvan kiihoituksen vaikutuksesta nousee kuin vuoksiaalto ja tarvitsee jonkun ankaran kolahduksen palatakseen valtameren lailla uomaan, jonka luonto on sille kaivanut.

Niin oli laita Pariisin asujamiston heinäkuun alkupuoliskolla.
Monenmoiset tapahtumat olivat saaneet sen käymistilaan.

Sunnuntaina, 10 päivänä, oli oltu Voltairen ruumissaatossa, mutta huono sää oli estänyt juhlan vieton, ja saattue oli pysähtynyt Charentonin tulliportille, missä kansa oli seisonut koko päivän.

Maanantaina, 11 päivänä, sää oli kirkastunut. Saattue oli lähtenyt liikkeelle ja kulkenut halki koko Pariisin suunnattoman väkijoukon keskitse, pysähtynyt talon eteen, jossa Filosofisen sanakirjan ja Orleansin neitsyen tekijä oli kuollut, sallinut vainajan kasvattityttären, rouva Villetten, ja Calasin perheen seppelöidä ruumisarkun, jota oopperan taiteilijakuoro oli tervehtinyt laululla.

Keskiviikkona, 13 päivänä, näytäntö Notre-Damessa. Siellä esitettiin Bastiljin valtaus ison orkesterin säestäessä.

Torstaina, 14 päivänä, yhdistysjuhlan vuosipäivänä, toivioretki isänmaanalttarille. Kolme neljännestä Pariisin asukkaista on Mars-kentällä ja päät kuumenevat yhä, kun huudetaan, »eläköön kansa!» ja kun nähdään yleinen juhlavalaistus, jonka keskeltä synkkä ja mykkä Tuileries-palatsi vaikuttaa hautakiveltä.

Perjantaina, 15 päivänä, äänestys kansalliskokouksessa, jota suojelevat Lafayetten neljätuhatta pistintä ja tuhannen piikkiä; kansan anomus, teatterien sulkeminen, melua ja kohinaa koko iltapäivä ja osa yötä.

Lauantaina vihdoin, 16 päivänä, jakobiinien karkaaminen feuillanttien leiriin; väkivaltaisia kohtauksia Pont Neufilla, missä poliisin kätyrit pieksevät Fréronia ja vangitsevat erään englantilaisen, italiankielen opettajan Rotonden; mieltenkuohua Mars-kentällä, missä Billot paljastaa Laclosin lauseen; kansanäänestys Ludvig XVI:n eroittamisesta; päätös kokoontua seuraavana päivänä allekirjoittamaan anomusta.

Yö synkkä, kiihtynyt ja meluinen, jolloin jakobiinien ja kordelierien johtomiesten piileskellessä — he tunsivat vastustajansa — puolueen rehelliset ja herkkäuskoiset jäsenet päättävät kokoontua ja jatkaa aloitettua yritystä, tapahtui mitä tahansa.

Toiset valvovat vähemmän vilpittömän ja ennen kaikkea vähemmän ihmisystävällisen mielialan vallassa. Ne ovat niitä vihan miehiä, joita tapaa kaikissa suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa, jotka rakastavat melskettä, hälinää, verta, kuten petolinnut ja tiikerit rakastavat sotivia armeijoita, jotka muonittavat ne haaskoilla.

Marat kyyhöttää kellarissaan, ihmiskammonsa kalvamana. Marat uskoo yhä, että häntä vainotaan, hänen henkeään uhataan, tai teeskentelee uskovansa. Hän näkee pimeässä kuten petoeläimet ja yölinnut. Tästä pimeästä, kuten Trofoniuksen tai Delfoin onkaloista, lähtee joka aamu synkkiä ennustuksia, siroteltuina Kansan ystävän palstoille. Viime päivät Maratin lehti on himoinnut verta. Kuninkaan paluun jälkeen hän on ehdottanut, kansan oikeuksien ja etujen ainoana pelastuskeinona, diktaattoria ja yleistä verilöylyä. Maratin mukaan on ennen kaikkea kansalliskokous nitistettävä ja viranomaiset hirtettävä. Ja vaihtelun vuoksi, kun nitistäminen ja hirttäminen eivät riitä hänelle, hän ehdottaa, että kädet sahattaisiin, peukalot leikattaisiin, haudattaisiin elävältä, pantaisiin paaluihin istumaan! On aika Maratin lääkärin tulla tapansa mukaan hänen luoksensa ja sanoa hänelle: »Te kirjoitatte punaista, Marat. Minun täytyy iskeä teistä suonta!»

Verrière, se inhoittava kyssäselkä, se peloittava kääpiö, jolla on pitkät kädet ja pitkät jalat, jonka olemme nähneet aikaisemmassa niteessämme valmistelevan lokakuun 5 ja 6 päivää ja joka näiden päivien jälkeen on palannut hämäräänsä no niin, heinäkuun 16 päivän iltana hän on tullut jälleen esille hänet on nähty — apokalyptisena ilmestyksenä! sanoo Michelet — valkoisen kuolonratsun selässä, jonka kyljillä heiluvat hänen ryhmypolviset pitkät koipensa. Hän pysähtyy kaikkiin kadunkulmiin ja tienhaaroihin ja, pahan sanansaattajana, kehoittaa kansaa kokoontumaan seuraavaksi päiväksi Mars-kentälle.

Fournier, joka esiintyy ensimmäistä kertaa ja jota sanotaan Fournier amerikalaiseksi, ei suinkaan siksi että hän olisi syntynyt Amerikassa — Fournier on auvergnelainen — vaan koska hän on ollut Saint-Domingossa neekerien rääkkääjänä, Fournier, rappiolle joutunut, menetetyn oikeusjutun ärsyttämä, suuttunut vaitiolosta, jolla kansalliskokous on suhtautunut hänen kahteenkymmeneen anomukseensa — mikä onkin luonnollista, sillä kansalliskokouksen johtomiehet ovat plantaasinomistajia, kuten Lameth, tai sellaisten ystäviä, kuten Duport, Barnave — Fournier on päättänyt kostaa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ja hän pysyy päätöksessään, tämä mies, jolla on pedon vaistot ja jonka kasvoilla on hyeenan ilkeä ilme.

Kuningas ja kuningatar odottelevat tuskaisin mielin Tuileries-palatsissa. Barnave on luvannut heille voittoa, joka saataisiin kansasta. Hän ei ole sanonut, minkälainen se voitto olisi eikä, minkälaisin keinoin se saataisiin. Välipä sillä! Keinot eivät kuuluneet heille; heidän puolestaan toimittiin. — Kuningas toivoo tätä voittoa, koska se parantaa kuninkuuden asemaa, kuningatar, koska se merkitsee hänen kostonsa alkua. Tämä kansa on tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä, että hai arvelee olevansa oikeutettu kostamaan.

Kansalliskokous, joka nojaa näennäiseen enemmistöön, kuten edustajakamarit yleensä luottavat enemmistöönsä, odottaa seuraavaa päivää melko turvallisin mielin. Se on ryhtynyt varokeinoihin, mitä tapahtuneekin; laki on sen puolella, ja tarpeen tullen se vetoaa kaikkein korkeimpaan iskusanaan: yleinen hyvä!

Lafayette niinikään odottaa päivää pelkäämättä mitään. Hänellä on kansalliskaarti, joka vielä on hänelle uskollinen, ja tässä kansalliskaartissa on joukko-osasto, jossa on yhdeksäntuhatta miestä, entisiä sotureita, ranskan-kaartilaisia, vapaaehtoisia. Tämä osasto kuuluu pikemminkin armeijaan kuin kaupungin kansalliskaartiin. Se on palkattua väkeä, ja sitä sanotaankin palkkakaartiksi. Jos seuraavana päivänä on tehtävä joku hirveä verilöyly, niin tämä osasto sen panee toimeen.

Bailly ja kaupunginvaltuusto odottavat niinikään. Bailly, joka kaiken ikänsä on viettänyt tutkimuksissa ja työkammiossaan, on äkkiä tempaistu politiikkaan ja toreille ja kadunkulmiin. Saatuaan edellisenä päivänä kansalliskokoukselta nuhteet heinäkuun 15 päivän iltana osoittamansa heikkouden johdosta hän panee nukkumaan, päänalustanaan sotalaki, jota hän sovelluttaisi seuraavana päivänä kaikessa ankaruudessaan, jos tarve sitä vaatisi.

Jakobiinit odottavat, mutta täydellisessä hajaannustilassa. Robespierre piileskelee, Laclos, joka on nähnyt lauseensa pyyhkäistävän pois anomuksesta, jurottelee, Pétion, Buzot ja Brissot ovat valmiina, sillä he aavistavat, että seuraavasta päivästä koituu tiukka päivä. Santerre, jonka pitäisi kello yksitoista mennä Mars-kentälle vaatimaan pois anomusta, toisi heille verekset uutiset.

Kordelierit ovat herenneet yrittämästä enempää. Danton on appiukkonsa luona Fontenayssa. Legendre, Fréron ja Camille Desmoulins liittyvät hänen seuraansa siellä. Muut eivät tee mitään, sillä pää puuttuu.

Kansaa, joka ei tiedä tästä mitään, saapuisi Mars-kentälle. Siellä se allekirjoittaisi anomuksen ja huutaisi: »eläköön kansa!» Se pyörähtelisi isänmaanalttarin ympärillä ja laulaisi vuoden 1790 kuulua Eespäin vain.

Vuosien 1790 ja 1791 välillä taantumus on kaivanut kuilun. Täyttyäkseen tämä kuilu vaatisi heinäkuun 17 päivän ruumiit.

Kuinka tahansa, mainittu päivä valkeni suurenmoisen kauniina. Kello neljästä aamulla kaikki ne laitakaupungin pikku keinottelijat, jotka elävät laumoissa, ne suurkaupungin irtolaiset, jotka kaupustelevat lakritsia, piparikakkuja, leivoksia, alkoivat suunnata kulkunsa isänmaanalttarille päin, joka kohosi Mars-kentältä yksinäisenä kun jyhkeä ruumislava.

Muuan maalari, joka seisoi parinkymmenen askelen päässä sen joelle päin olevasta julkisivusta, teki siitä tunnontarkkaa piirrosta.

Ne, jotka nousevat näin varhain, ovat yleensä nukkuneet yönsä huonosti, ja useimmat huonosti yönsä nukkuneista — tarkoitan rahvaan miehiä ja naisia — ovat syöneet huonon illallisen tai eivät ole syöneet mitään.

Kun ihminen on syönyt laihan illallisen ja nukkunut huonosti, on hän tavallisesti huonolla tuulella kello neljän aikaan aamulla.

Niiden sadanviidenkymmenen joukossa, jotka ympäröivät isänmaanalttaria, oli siis kosolti huonotuulisia ja etenkin happamannäköisiä henkilöitä.

Äkkiä muuan nainen, limonaadin kaupustelijatar, joka on noussut alttarin partaalle, kiljahtaa.

Hän huutaa apua, paikalle rientää väkeä. Lautaan on puhkaistu reikiä, joiden alkuperää tai tarkoitusta kukaan ei käsitä. Mutta kaira, joka on puhkaissut limonaadinkaupustelijattaren kengänanturan, todistaa päivänselvästi, että isänmaanalttarin lavan alla on yksi tai useampia henkilöitä.

Heiltä kysytään, heiltä tiukataan vastausta, heitä vaaditaan sanomaan, mitä he asioivat, tulemaan esille, näyttäytymään.

Maalarinoppilas jättää rahinsa ja kankaansa ja juoksee Gros-Caillouhun hakemaan vahtisotamiestä.

Vartiosto, jonka mielestä ei kannata vaivautua sen takia, että joku nainen on saanut jalkapohjaansa vintilänreiän, epää palveluksensa ja lähettää maalarinoppilaan takaisin.

Tämän palatessa ärtymys on pahimmillaan. Kaikki ovat kerääntyneet isänmaanalttarin ympärille, lähes kolmesataa henkeä. Lauta nostetaan paikaltaan, lavan alle tunkeudutaan ja sieltä löydetään kähertäjämme ja invaliidimme, tuiki hölmistyneinä.

Kähertäjä, joka äkkää, että kaira on hänen kolttosensa selvä todistaja, viskaa sen kauas luotaan. Mutta hän ei ole tullut ajatelleeksi viskata nassakkaa minnekään.

Miehet raahataan kauluksesta lavalle, heidän aikeitaan kysellään, ja kun he sopertavat jotakin käsittämätöntä, viedään heidät komisaarin eteen.

Täällä he tunnustavat, miksi olivat piiloutuneet lavan alle. Komisaari oivaltaa, että kysymyksessä on ollut jonninjoutava kujeilu ja laskee heidät vapaiksi. Mutta portilla he tapaavat Gros-Cailloun pesijättäret kurikat kädessä. Gros-Cailloun pesijättäret tuntuvat olevan perin arkoja, kun naisen kunnia on kysymyksessä, ja nämä ärtyneet Dianat käyvät kurikoin uudenaikaisten Akteonien kimppuun..

Tällöin juoksee muuan mies paikalle: isänmaanalttarin alta on löydetty ruutinassakka. Rikolliset olivatkin siellä, eivät suinkaan, kuten väittivät, kaivamassa reikiä ja kurkistelemassa ilmaan, vaan lennättääkseen isänmaanystävät ilmaan.

Olisi tarvinnut vain vetää ulos nassakan tulppa ja todeta sen sisältävän viiniä eikä ruutia. Olisi tarvinnut vain ajatella, että sytyttäessään nassakan molemmat salavehkeilijät — edellyttäen, että nassakassa tosiaankin oli ruutia — olisivat ensimmäisinä lentäneet ilmaan ja paljoa varmemmin kuin isän maanystävät, ja molemmat luulotellut rikolliset olisi havaittu viattomiksi. Mutta on hetkiä, jolloin ei ajatella mitään, jolloin ei todeta mitään, tai oikeammin, ei tahdota ajatella ja jolloin varotaan toteamasta.

Siinä tuokiossa vihuri riehahti myrskyksi. Paikalle tuli miesjoukko. Mistä se tuli? Ei tiedetä. Mistä tulivat miehet jotka surmasivat Foulonin, Berthierin, Flessellesin, jotka panivat toimeen lokakuun 5 ja 6 päivän mellakat? Hämärästä, jonne he palaavat, kun heidän surmantyönsä on päättynyt. Nämä miehet ottavat poloisen invaliidin ja kähertäjä-rukan haltuunsa. Molemmat lyödään katuun. Toinen heistä, invaliidi, joka on lävistetty puukoniskuin, ei nouse enää. Toinen, kähertäjä, raahataan lyhtypatsaan juurelle, hänen kaulaansa pannaan nuora ja hänet hinataan ylös… Kolme metriä korkealla hänen painava ruumiinsa katkaisee nuoran. Hän putoaa maahan elävänä, taistelee jonkun hetken ja näkee toverinsa pään piikin kärjessä — mistä se piikki osui paikalle? — tämän nähdessään hän parahtaa ja pyörtyy. Silloin hänen päänsä leikataan tai oikeammin sahataan irti ruumiista. Paikalla osui olemaan toinenkin piikki ottamaan kärkeensä tämän verisen voitonmerkin.

Joukon valtaa heti halu lähteä kuljettamaan näitä kahta päätä pitkin Pariisia. Päiden kantajat lähtevät laulaen Grenelle-kadulle, sadan heidän kaltaisensa roiston saattamina.

Kello yhdeksältä valtuuston virkamiehet, kaupungin arvoporvarit, vahtimestarien ja rumpujen avustamina, kuuluttavat Palais-Royalin torilla kansalliskokouksen päätöstä ja mainitsevat, mikä rankaisu uhkaa tämän päätöksen rikkojaa, kun Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta syöksyvät esille murhaajat.

Viranomaisille oli valmistettu ihanne-asenne: niin ankaria kuin heidän rankaisutoimenpiteensä olivatkin, eivät ne milloinkaan tavoittaisi suoritetun rikoksen korkeutta.

Kansalliskokous alkoi kokoontua. Palais-Royal-torilta ei ole pitkä matka maneesiin. Uutinen teki hypyn ja räjähti istuntosalissa.

Mutta murhatut eivät olleetkaan enää kähertäjä ja invaliidi, jotka olivat saaneet vallan kohtuuttoman rangaistuksen koulupoikakolttosestaan, vaan he olivat kaksi kunnon kansalaista, kaksi järjestyksen harrastajaa, jotka ovat saaneet surmansa kehoittaessaan kapinallisia kunnioittamaan lakia.

»Kansalaiset», sanoo hän, »minä vaadin sotalain sovelluttamista, minä vaadin, että kansalliskokous julistaa jokaisen, ken henkilökohtaisten tai joukkokirjoitusten avulla kiihoittaa kansaa vastarintaan, syypääksi kansan-majesteetin loukkaamiseen!» Kansalliskokous nousee miltei yhtenä miehenä ja julistaa Régnault de Saint Jean d'Angélyn ehdotuksesta kansan-majesteetin loukkaamiseen vikapääksi jokaisen, ken henkilökohtaisten tai joukkokirjoitusten avulla yllyttää kansaa vastarintaan.

Anomuksenlaatijat ovat siis vikapäät kansan-majesteetin loukkaamiseen.
Sitä tarkoitettiin.

Robespierre piileskeli istuntosalin nurkassa. Hän kuuli äänestyksen tuloksen ja kiiruhti jakobiini-kerhoon kertomaan tovereilleen, minkälaisiin toimenpiteihin oli ryhdytty.

Jakobiinien sali oli autio. Viisikolmatta tai kolmisenkymmentä jäsentä harhaili tämän vanhan luostarin käytävissä. Santerre oli paikalla odottamassa esimiestensä määräyksiä.

Santerre lähetetään Mars-kentälle varoittamaan anomuksen tekijöitä heitä uhkaavasta vaarasta.

Hän tapaa siellä pari kolmesataa henkilöä, jotka isänmaanalttarilla allekirjoittavat jakobiinien anomusta.

Billot, eilispäivän mies, on tämän valtavan liikehtimisen keskus. Hän ei osaa kirjoittaa, mutta hän on sanonut nimensä, hän on opastuttanut kättänsä ja merkinnyt nimensä ensimmäisten mukana.

Santerre nousee isänmaanalttarille, ilmoittaa, että kansalliskokous on julistanut kapinalliseksi jokaisen, ken uskaltaa vaatia kuninkaan erottamista, ja selittää, että jakobiinit ovat lähettäneet hänet vaatimaan pois Brissotin sepittämää anomusta.

Billot laskeutuu kolme porrasta ja seisoo vastapäätä kuulua oluenpanijaa. Molemmat kansanmiehet silmäilevät toisiaan tutkivasti, he ovat vertauskuvia niistä kahdesta aineellisesta voimasta, jotka sillä hetkellä toimivat: maaseudusta ja Pariisista.

»Hyvä on», sanoo Billot, »luovutettakoon jakobiineille heidän anomuksensa, mutta tehkäämme me uusi».

»Ja sen anomuksen te lähetätte minulle Saint-Antoineen», sanoo
Santerre. »Minä allekirjoitan ja annan työmiestenikin allekirjoittaa.»

Nähdessään tämän voimakkaan veljeysotteen, joka yhdisti maaseudun kaupunkiin, kansa alkoi taputtaa käsiään.

Billot antoi Santerrelle anomuksensa ja tämä poistui tehden kansalle paljon lupaavan ja ymmärtävän kädenliikkeen, josta kansa ei erehdy; se alkoi muuten jo tuntea Santerren.

»Jakobiinit siis pelkäävät», huomautti Billot. »Hyvä on. Koska he pelkäävät, on heillä oikeus vaatia anomuksensa takaisin. Hyvä on sekin. Mutta meillä, jotka emme pelkää, on oikeus tehdä uusi.»

»Miksei tänään?» kysyi Billot. »Huomenna! Kuka tietää, mitä tästä päivästä huomiseen tapahtuu?»

Eräitä huomattuja henkilöitä on kerääntynyt Billotin ympärille.
Voimalla on magneetin ominaisuus: se vetää puoleensa.

Tässä joukossa on kordelieri-kerhoon kuuluvia kansanedustajia tai jakobiini-harrastelijoita, jotka olivat saaneet väärät tiedot tai jotka olivat esimiehiään uskaliaammat ja tulleet Mars-kentälle kieltomääräysten uhallakin.

Näillä miehillä oli miltei kaikilla toistaiseksi hyvin tuntematon nimi, mutta pian ne nimet tulisivat kuuluisiksi ja perin eri tavalla.

Tässä joukossa oli: Robert, neiti de Kéralio, Roland, Brune, latoja, josta sittemmin tuli Ranskan marsalkka, Hébert, julkisen sanan mies, kauhean Ukko Duchénen vastainen toimittaja, Chaumette, sanomalehtimies ja lääketieteen opiskelija Sergent, vaskenkaivertaja, josta tuli Marceaun lanko ja joka sommitteli näyttämölle isänmaallisia juhlia, Fabre d'Eglantine, tasavaltalaisen kalenterin sommittelija, Henriot, giljotiinin poliisi, Maillard, Châteletin kammottava vahtimestari, jonka olemme kadottaneet näkyvistä lokakuun 6 päivän tapahtumien jälkeen ja jonka tapaamme jälleen syyskuun 2 päivänä, Isabey isä ja Isabey poika, ainoa tämän kohtauksen näyttelijöistä, joka voisi siitä kertoa, nuorekas ja pirteä kun on vielä nytkin, yhdeksänkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä.

»Heti paikalla!» huusi kansa. »Niin, heti paikalla!» Mars-kentältä kohosi huumaava kättenpauke.

»Minä, te, me, kaikki», huusi Billot. »Siitä tulee todellinen kansan anomus!»

Muuan isänmaanystävä erkani joukosta. Juoksujalkaa hän lähti noutamaan paperia, mustetta ja kyniä.

Häntä odoteltaessa muodostettiin piiri, aloitettiin farandolekarkelo ja laulettiin kuulua hymniä Eespäin vain.

Isänmaanystävä palasi kymmenen minuutin perästä. Kaiken varalta hän oli ostanut pullollisen mustetta, rasiallisen kyniä ja viisi kuusi vihkoa paperia.

Robert tarttui kynään ja neiti de Kéralion, rouva Rolandin ja Rolandin vuoron perään sanellessa kirjoitti seuraavan anomuksen:

»KANSALLISKOKOUKSELLE OSOITETTU ANOMUS, LAADITTU ISÄNMAANALTTARILLA HEINÄKUUN 17 PÄIVÄNÄ VUONNA 1791.

Te lähestytte töittenne loppua. Teidän seuraajanne, jotka kaikki kansa nimittää, astuvat pian teidän jälkiänne kohtaamatta esteitä, joita teidän tiellenne ovat asettaneet kahden etuoikeutetun säädyn edustajat, nämä kun ovat ehdottomia vihollisia kaikille pyhän, yhdenvertaisuuden periaatteille.

Raskas rikos on täyttymässä: Ludvig XVI pakenee. Arvottomasti hän jättää paikkansa. Valtakunta on lähellä anarkiaa. Kansalaiset pidättävät hänet Varennesissa ja hänet palautetaan Pariisiin. Pääkaupungin kansa vaatii, ettei ratkaista rikollisen kohtaloa kuulematta sitä ennen kahdeksankymmenen kahden muun departementin mielipidettä.

Te vitkastelette. Kansalliskokoukselle saapuu joukoittain anomuksia. Kaikki valtakunnan piirit vaativat samanaikaisesti, että Ludvig tuomittaisiin. Te, hyvät herrat, olette ennakolta tuominneet hänet syyttömäksi ja loukkaamattomaksi selittämällä, t.k. 16 päivänä tekemällänne päätöksellä, että perustuslaki esitetään hänelle kun hallitusmuoto valmistuu. — Lainsäätäjät, se ei suinkaan ollut kansan pyrkimys! Me olemme ajatelleet, että teidän suurin kunnianne, suorastaan velvollisuutenne oli toimia kansan tahdon eliminä. Epäilemättä, hyvät herrat, tällaisen ratkaisun tekoon teitä on työntänyt niiden niskoittelevien edustajien joukko, jotka jo ennakolta ovat ilmoittaneet vastustavansa perustuslakia. Mutta, hyvät herrat, vilpittömän ja luottavan kansan edustajat, muistakaa, ettei näillä kahdella sadalla yhdeksälläkymmenellä niskoittelijalla ollut äänioikeutta kansalliskokouksessa, että se päätös on siis mitätön sekä muodollisesti että sisällyksellisesti, mitätön hengeltään, koska se on vastoin ylimmän vallan tahtoa, mitätön muodoltaan, koska se on syntynyt kahdensadanyhdeksänkymmenen epäpätevän henkilön toimesta.

Nämä päätelmät, kaikki nämä yleisedun näkökohdat, tämä voimakas halu välttää anarkiaa, joka meitä uhkaa, jos edustajien ja edustettujen suhde ei ole sopusointuinen, kaikki velvoittaa meitä vaatimaan teiltä koko Ranskan nimessä, että te muutatte tuon päätöksen; että te otatte varteen, että Ludvig XVI:n rikos on todistettu ja että tämä kuningas on luopunut vallastaan; että te hyväksytte tuon luopumisen ja kutsutte koolle uuden perustuslaillisen kokouksen, joka todella kansan tahtoa vastaavalla tavalla tuomitsee rikollisen ja ennen kaikkea muodostaa ja järjestää uuden toimeenpanevan vallan.»

Kun anomus oli kirjoitettu, vaadittiin hiljaisuutta. Siinä samassa kaikki melu taukosi, päät paljastuivat ja Robert luki lujalla äänellä rivit, jotka olemme panneet tähän lukijoittemme silmäiltäväksi.

Ne vastasivat kaikkien ajatuskantaa. Minkäänlaista huomautusta ei tehtykään. Päinvastoin, kun viimeinen lause oli luettu, kajahti ilmoille yksimielinen hyväksymishuuto.

Nyt oli ryhdyttävä allekirjoittamaan anomusta. Koolla ei ollut enää vain pari- kolmesataa, vaan arviolta kymmenentuhatta, ja kun kaikilta Mars-kentälle johtavilta teiltä tuli katkeamaton jono uutta väkeä, olisi tunnin kuluttua isänmaanalttarin ympärillä yli viisikymmentätuhatta henkeä.

Anomuksenlaatijat kirjoittivat nimensä ensimmäisinä. Sitten kynä siirtyi heidän naapuriensa käteen. Ja kun seuraavassa tuokiossa lehden alaosa oli täynnä nimikirjoituksia, jaettiin yleisön joukkoon puhtaita lehtiä, jotka olivat samankokoisia kuin lehti, johon anomus oli kirjoitettu. Nämä numeroidut lehdet liitettäisiin oikeassa järjestyksessä anomukseen.

Jaetut lehdet allekirjoitettiin ensin isänmaanalttarin neljän nurkan muodostamassa syvennyksessä, sitten portailla, sitten polvilla, hatun pohjaa vasten, ylimalkaan mistä vain sopiva tuki keksittiin.

Mutta kansalliskokouksen määräyksestä, jonka Lafayette oli saanut ja jota ei suinkaan ollut aiheuttanut täydessä käynnissä oleva allekirjoittaminen, vaan aamupäivän murha, ensimmäiset joukko-osastot saapuivat Mars-kentälle. Yleisö oli niin syventynyt anomukseen, että näitä joukkoja tuskin huomatuinkaan.

XIX

Näitä joukkoja johti Lafayetten ajutantti. Kuka? Nimeä ei tiedetä. Lafayettella on ollut niin monta ajutanttia, että historia ei ole jaksanut säilyttää heidän nimiään.

Kuinka tahansa, linnan rinteeltä kuuluu laukaus ja luoti osuu ajutanttiin, mutta kun haava on vaaraton ja laukaus yksinäinen, ei siihen viitsitä vastata.

Samanlainen näytelmä esitetään Gros-Cailloussa. Gros-Cailloun kautta on tulossa Lafayette kolmentuhannen miehensä ja yhden tykin etunenässä.

Mutta Fournierkin on siellä erään roistojoukon etunenässä. Miehet ovat varmaankin samoja, jotka aamupäivällä murhasivat kähertäjän ja invaliidin. He rakentavat katusulkua.

Eräitten vankkurien pyörien välistä Fournier tähtää Lafayetteen.
Onneksi pyssy ei laukea. Katusulku vallataan ja Fournier vangitaan.

Fournier ei aikonut joutua hirtettäväksi, Hän hävisi hetkeksi ja ilmestyi jälleen syyskuun murhien aikana.

Lafayette saapuu Mars-kentälle. Siellä allekirjoitetaan anomusta.
Siellä vallitsee mitä täydellisin rauhallisuus..

Rauhallisuus oli tosiaankin täydellinen, koska rouva de Condorcet oli kentällä kävelemässä yksivuotiaan lapsensa kanssa.

Lafayette lähestyy isänmaanalttaria. Häntä huolestuttaa, mitä siellä puuhataan. Hänelle näytetään anomusta. Anomuksentekijät lupaavat lähteä kotiinsa, kun anomus on allekirjoitettu. Hän ei huomaa kaikessa tässä mitään vaarallista ja poistuu joukkoineen.

Mutta vaikka Mars-kentällä ei olekaan huomattu laukausta, joka haavoitti Lafayetten ajutanttia, eikä pyssyä, joka oli tähdätty itse kenraaliin, synnyttävät ne hirveän kaiun kansalliskokouksessa!

Älkäämme unohtako, että kansalliskokous haluaa rojalistista valtiokaappausta ja että kaikki kelpaa siihen tarkoitukseen.

»Lafayette on haavoittunut, hänen ajutanttinsa surmattu…
Mars-kentällä murhataan!»

Sellainen huhu kiertää Pariisin katuja. Kansalliskokous esittää sen virallisesti kaupungintalossa.

Mutta kaupungintalo on jo muutenkin huolissaan, mitä Mars-kentällä tapahtuu, ja on lähettänyt sinne kolme virkamiestään, herrat Jacquesin, Renaudin ja Hardyn.

Isänmaanalttarin lavalta allekirjoittajat näkevät tämän uuden saattueen lähestyvän heitä. Se tulee joelta päin.

Nämä kolme kaupungin viranomaista — jotka juuri ovat tulleet Mars-kentälle — astelevat suoraan isänmaanalttaria kohden, mutta vastoin odotustaan he näkevätkin kapinallisena, uhkaavana riehuvan joukon asemasta kansalaisia, joista yhdet kävelevät ryhmittäin, toiset allekirjoittavat anomusta, toiset pyörivät farandole-karkeloa ja laulavat Eespäin vain.

Joukko on tuiki rauhallinen. Mutta anomus on kukaties kapinallinen.
Viranomaiset vaativat, että anomus luetaan heille.

Anomus luetaan heille ensimmäisestä rivistä hamaan loppupisteeseen saakka, ja kuten jo aikaisemminkin kerran, niin nytkin tätä lukemista seurasivat yksimieliset hyvä-huudot, yksimieliset suosionosoitukset.

»Hyvät herrat», sanoivat silloin viranomaiset, »meitä ihastuttaa tutustua mielialaanne. Meille oli sanottu täällä rähistävän. Meille on annettu väärät tiedot. Me emme jätä selostamatta, mitä olemme nähneet, ja sanomatta, että Mars-kentällä vallitsee täydellinen rauha. Ja kaukana siitä, että estelisimme teitä valmistamasta anomustanne, me päinvastoin autamme teitä julkisella voimalla, jos teitä yritetään häiritä. Ellemme olisi täällä nyt virkamiehinä, mekin allekirjoittaisimme sen. Ja jos epäilette aikeitamme, jäämme tänne panttivangeiksi, kunnes kaikki allekirjoitukset ovat valmiina.»

Anomuksen henki vastaa siis kaikkien käsityskantaa, koskapa kaupunginvaltuuston jäsenetkin allekirjoittaisivat, sen yksityisinä kansalaisina, mutta virkatoimi estää heitä sitä tekemästä.

Anomuksentekijöitä rohkaisi tavattomasti, kun nuo kolme miestä, joiden lähestymistä oli katseltu epäluuloisin silmin, joiden luultiin tulevan vihamielisin aikein, liittyivät heihin. Kansan ja kansalliskaartin välillä sattuneessa mitättömässä yhteentörmäyksessä on kaksi miestä vangittu. Kuten sellaisissa tapauksissa miltei aina on laita, nämä kaksi pidätettyä ovat ihan syyttömät. Huomatuimmat anomuksentekijät vaativat heidät laskettavaksi vapaalle jalalle.

»Me emme voi ottaa sitä vastuullemme», sanovat kaupunginvaltuuston edustajat. »Mutta valitkaa te neuvottelijat. Nämä neuvottelijat seuraavat meitä kaupungintaloon ja heille suodaan, mikä on oikein ja kohtuullista.»

Silloin valitaan kaksitoista neuvottelijaa. Billot, joka valittiin yksimielisesti, joutui tähän neuvottelukuntaan, joka kolmen kaupunginvaltuuston edustajan kanssa lähtee kaupungille päin.

Kun tultiin Grève-torille, hämmästyivät neuvottelijat aika lailla nähdessään torin olevan täpö-täynnä sotamiehiä. Heidän on työlästä raivata itselleen tie tämän pistinmetsän halki. Billot johtaa heitä. Kuten muistettaneen, hän tuntee kaupungintalon hyvin. Olemme nähneet hänen pistäytyvän siellä useammin kuin kerran Pitoun seurassa.

Neuvostosalin oven edessä viranomaisemme kehoittivat neuvottelijoita odottamaan hetken, avauttavat itselleen oven, astuvat sisään eivätkä tule takaisin.

Bailly on hyvin kalpea. Hän on ennen kaikkea matemaatikko. Hän osaa erottaa tarkalleen oikean ja väärän. Hän tuntee, että häntä työnnetään huonoon tekoon. Mutta kansalliskokouksen määräys on selvä. Bailly panisi sen täytäntöön kirjaimellisesti.

»Herra pormestari», sanoo hän sillä lujalla äänellä, jonka lukijat jo entuudesta tuntevat, »olemme odotelleet teitä yli tunnin».

»Kuka minä olen?» vastaa Billot. »Minua kummastuttaa, että te, herra
Bailly, kysytte minulta, kuka minä olen. Tosin ne, jotka poikkeavat
vasemmalle, eivät osaa tuntea niitä, jotka jatkavat suoraa tietänsä…
Minä olen Billot.»

Bailly liikahti. Tuo sana palautti hänen muistiinsa miehen, joka ensimmäisten mukana oli rynnännyt Bastiljiin, miehen, joka oli vartioinut kaupungintaloa Foulonin ja Berthierin kirveinä murhapäivinä, miehen, joka oli astunut kuninkaan vaununoven eteen kun tämä palasi Versaillesista, joka oli kiinnittänyt Ludvig XVI:n hattuun kolmivärisen kokardin, joka oli herättänyt Lafayetten lokakuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä ja joka oli tuonut Ludvig XVI:n Varennesista.

»Ja minulla on teille sanottavaa se», jatkaa Billot, »että meidät on lähettänyt tänne Mars-kentälle kokoontunut kansa».

»Se pyytää, että täytettäisiin kolmen edustajanne antama lupaus, toisin sanoin, että kaksi väärin syytettyä kansalaista laskettaisiin vapaalle jalalle. Heidän viattomuudestaan me menemme takuuseen.»

»Hyvä on», sanoo Bailly ja yrittää päästä ohi, »vastaammeko me moisista lupauksista?»

»Kapinallisille!» sanoi hän. »Vai niin, me olemme siis nyt kapinallisia, me?»

»Niin», sanoi Bailly, »kapinallisia, ja minä aion lähteä Mars-kentälle rauhoittamaan sen».

Billot kohautti hartioitaan ja alkoi nauraa sitä leveää naurua, joka eräillä huulilla vaikuttaa uhkaavalta.

»Rauhoittamaan Mars-kentän?» sanoi hän. »Mutta ystävänne Lafayette on lähtenyt Mars-kentältä, kolme edustajaanne on sieltä lähtenyt, ja he sanovat teille, että Mars-kenttä on rauhallisempi kuin kaupungintalon tori!»

Tällöin riensi paikalle Bonne-Nouvellen pataljoonan komppaniakapteeni tuiki tuohtuneena.

»Aseihin, herra pormestari, aseihin!» huutaa kapteeni. »Mars-kentällä riehuu taistelu. Viisikymmentätuhatta sinne kokoontunutta roistoa valmistelee hyökkäystä kansalliskokoukseen!»

Tuskin kapteeni on lausunut nämä sanat, kun Billotin raskas käsi laskeutuu hänen olkapäälleen.

»Kansalliskokous on valehdellut!» toistaa Billot, tarttuu sapeliin kädensijasta ja lappeesta sekä riuhtaisee aseen kapteenin kädestä.

»Riittää, riittää, hyvät herrat!» sanoo Bailly. »Me lähdemme katsomaan. Herra Billot, luovuttakaa tuo sapeli, olkaa hyvä, ja jos voitte vaikuttaa niihin, jotka ovat teidät lähettäneet, palatkaa heidän luoksensa ja kehoittakaa heitä hajaantumaan.»

»Hajaantumaan?» sanoi hän. »Jopa jotakin! Laki turvaa meille anomusoikeuden, ja siksi kunnes toinen asetus sen oikeuden meiltä riistää, ei kellään, ei pormestarilla eikä kansalliskaartin päälliköllä, ole lupaa estää kansalaisia ilmaisemasta mielipidettään… Te lähdette Mars-ketälle? Me lähdemme teidän edellänne, herra pormestari!».

Ne, jotka olivat tämän kohtauksen todistajina, odottivat vain yhtä määräystä, yhtä sanaa, yhtä elettä Baillyn taholta vangitakseen Billotin. Mutta Bailly tunsi, että tuo ääni, joka puhui hänelle noin lujasti ja varmasti, oli kansan ääni.

Tultiin torille. Iso punainen lippu riippui eräästä kaupungintalon ikkunasta, sen verenkarvaiset laskokset lepattivat taivaalle kohonneen ukkosen ensimmäisistä henkäyksistä.

Valitettavasti tätä ukkosta kesti vain lyhyen ajan. Se jyrähteli satamatta, kiihdytti päivän hellettä, lisäsi hieman ilman sähköisyyttä, siinä kaikki.

Kun Billot ja muut yksitoista neuvottelijaa saapuivat Mars-kentälle, oli väkijoukko lisääntynyt kolmanneksella entisestä lukumäärästään.

Mikäli oli mahdollista laskea tähän suunnattomaan altaaseen kokoontuneen joukon lukumäärää, oli siellä arviolta kuusikymmentätuhatta henkeä.

Nämä kuusikymmeritätuhatta kansalaista ja kansatarta olivat ryhmittyneet isänmaanalttarin ympärille, alttarin tasokkeelle ja sen portaille.

Billot ja hänen yksitoista toveriaan saapuivat paikalle. Syntyy tavaton liikehtiminen. Kaikilta tahoilta riennetään heidän luokseen, tunkeudutaan heidän lähelleen. Ovatko vangitut kansalaiset päässeet vapaiksi? Mitä pormestari on vastannut?

»Vangittuja kansalaisia ei ole vapautettu ja herra pormestari on vastannut, että anomuksentekijät ovat kapinallisia.»

Kapinalliset alkavat nauraa kuullessaan arvonimen, joka heille on annettu, ja kukin jatkaa kävelyään, menee entiselle paikalleen ja ryhtyy entiseen puuhaansa.

Neljä- tai viisituhatta nimikirjoitusta on jo kerätty. Ennen iltaa niitä olisi viisikymmentätuhatta. Kansalliskokouksen täytyisi taipua tämän peloittavan yksimielisyyden edessä.

Äkkiä ryntää paikalle muuan huohottava kansalainen. Hän on nähnyt, kuten neuvottelijatkin, punaisen lipun kaupungintalon ikkunoissa ja kuullut lisäksi, kuinka kansalliskaartilaiset olivat huutaneet ilosta, kun heille ilmoitettiin, että marssittaisiin Mars-kentälle. Sitten oli panostettu kiväärit, ja kun aseet oli panostettu, oli muuan kaupunginvaltuuston virkamies kulkenut riviltä riville ja kuiskuttanut jotakin päälliköille.

Ja senjälkeen koko kansalliskaarti, Bailly ja kaupunginvaltuusto etunenässä, oli lähtenyt liikkeelle Mars-kentälle päin.

Näiden yksityisseikkojen kertoja oli ehättänyt edelle ilmoittamaan isänmaanystäville nämä kaameat uutiset.

Mutta tällä edellisen vuoden yhdistysjuhlan pyhittämällä suunnattomalla alueella vallitsee sellainen rauha, sellainen eheys, sellainen veljeys, etteivät kansalaiset, jotka täällä toteuttavat perustuslain mukaista oikeuttaan, voi uskoa, että heitä uhataan.

Silloin silmäillään toisiaan, tullaan levottomiksi. Rantatörmältä kuuluu hälinää. Osoitetaan pistimiä, jotka välkkyvät kuin rautainen viljavainio.

Eri isänmaallisten seurojen jäsenet kokoontuvat yhteen, ryhmittyvät ja ehdottavat, että poistuttaisiin kentältä.

»Veljet, mitä me teemme ja miksi pelkäämme? Joko sotalaki on suunnattu meitä vastaan tai ei ole. Ellei ole, niin miksi pakenisimme? Jos on, niin se on julkaistava, meitä varoitetaan kehoituksilla, ja silloin meillä on aikaa poistua.»

»Niin, niin», huudetaan kaikilta tahoilta, »me olemme lain turvassa… odottakaamme kehoituksia… vaaditaan kolme kehoitusta… jääkäämme, jääkäämme!»

Rummun pärrytys tuli yhä lähemmäksi ja kansalliskaartilaisia ilmestyn
Mars-kentän kolmelle portille.

Yksi kolmannes tätä aseellista joukkoa saapui sotaopiston lähellä olevasta portista.

Kolmas joukko siitä aukosta, joka on vastapäätä Chaillotin kukkulaa. Tämä joukko marssii puusillan yli ja etenee, punainen lippu etunenässä ja Bailly sen riveissä.

Mutta punainen lippu on miltei näkymätön merkkilippu eikä kohdista joukon huomiota tähän osastoon enempää kuin toisiinkaan.

Tämän näkevät Mars-kentälle kokoontuneet anomuksentekijät. Mitä näkevät ne, jotka saapuvat kentälle?

Laajan kentän, joka on täynnä vaarattomia kävelijöitä, ja kentän keskellä isänmaanalttarin, jättimäisen rakennelman, jonka tasokkeelle johtaa, kuten olemme maininneet, neljä jyhkeää porrasta. Niitä portaita voi neljä pataljoonaa nousta yhtaikaa.

Tältä tasokkeelta kohoavat pyramiidin lailla toiset rappuset, jotka johtavat isänmaanalttarin kruunaamalle nurmikentälle. Isänmaanalttarin varjostaa upea palmu.

Jokainen porras, alimmasta ylimpään kelpasi laatunsa mukaan istuimeksi enemmän tai vähemmän lukuisalle katselijajoukolle.

Maraisin ja Saint-Antoinen kansalliskaarti, lähes neljätuhatta miestä, tuli tykistöineen aukosta, joka on sotakoulun etelänurkkauksessa.

Lafayette ei oikein luottanut näihin Haraisin ja työläiskorttelien miehiin, jotka olivat hänen armeijansa demokraattista ainesta. Hän olikin liittänyt heihin pataljoonan palkkakaartilaisia.

Ne olivat, kuten olemme maininneet, entisiä sotamiehiä, sotapalveluksesta vapautuneita ranskan-kaartilaisia, yltiöpäisiä lafayettelaisia, jotka tietäen, että heidän jumalaansa oli ammuttu, tulivat kostamaan tämän rikoksen, joka heidän silmissään oli vallan toinen rikos kuin kuninkaan tekemä kansanmajesteetin loukkaus.

Tämä kaarti saapui Gros-Cailloun taholta, kulki meluavana, peloittavana, uhkaavana Mars-kentän keskitse, ja joutui heti kentälle astuessaan vastapäätä isänmaanalttaria.

Kolmannessa osastossa, joka tuli puusillan yli ja kuljetti etunenässään viheliäistä punalippuaan, olivat kansalliskaartin reserviläiset, joiden joukkoon oli pantu satakunta rakuunaa ja liuta kähertäjiä. Näillä oli oikeus pitää miekkaa ja he olivat muutenkin aseissa hampaihin asti.

Samoista aukoista, joista kansalliskaartin jalkaväki oli tullut, samosi paikalle pari kolme eskadroonaa ratsuväkeä, pölläyttäen ilmaan tomua, jota äskeinen pahan ennustajaksi katsottava ukkonen ei ollut jaksanut sitoa maahan ja joka peitti katselijoilta pian esitettävän murhenäytelmän kulun. He näkivät sen vain kuin harson takaa tai pölypilven leveistä repeämistä.

Mitä tämän harson lävitse tai näistä aukoista näki, sen me nyt koetamme kuvata.

Ensinnäkin näemme väkijoukon kieppuvan ratsumiesten edessä, joiden hevoset, suitset höllällä, karauttavat tähän avaraan sirkukseen. Joukko on täydellisesti saarrettu rautaiseen puristukseen ja se etsii turvaa isänmaanalttarin kupeelta kuin jostakin loukkaamattomasta rauhanpaikasta.

Sitten kuuluu joen taholta yksinäinen laukaus ja heti senjälkeen kiivas ammunta, jonka savu kohoaa taivaalle.

Baillya ovat Grénellen rinteelle sijoittuneet poikaviikarit tervehtineet vihellyksin. Näiden pilkkahuutojen keskeltä kajahti tämä yksinäinen laukaus ja luoti haavoitti lievästi Pariisin pormestarin takana seissyttä rakuunaa.

Tätä laukausta seurasi hirveä hätähuuto ja sitten nähtiin, mitä silloin vielä oli nähty perin harvoin ja mitä sittemmin nähtäisiin tuiki usein:

Nähtiin pakoon syöksyvä väkijoukko, joka jätti jälkeensä liikkumattomat ruumiit ja verissään vääntelehtivät haavoittuneet.

Ja savun ja tomun keskellä raivopäinen ratsuväki ajamassa takaa näitä pakenevia.

Sitten kävi niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti käy, veren hurma, raatelun hekuma valtasi mielet.

Hetken harhailtuaan hätääntynyt joukko syöksyi vaistomaisesti Maraisin ja Saint-Antoinen kansalliskaartilaisten rivejä vastaan.

Kansalliskaarti aukaisi rivinsä ja otti vastaan pakenevat. Tuuli oli työntänyt savun sen taholle, niin ettei se ollut nähnyt mitään. Se luuli, että vain pelko oli työntänyt tätä joukkoa edellään.

Kun savu hälveni, näki se kauhukseen maan olevan veren tahraaman ja ruumiitten peitossa!

Tällöin karautti paikalle muuan ajutantti, joka komensi Saint-Antoinen ja Maraisin kansalliskaartin marssimaan eteenpäin, lakaisemaan torin puhtaaksi ja toimimaan yhdessä toisten kaartien kanssa.

Mutta sensijaan kaarti ojensikin kiväärinsä ajutanttia ja niitä ratsumiehiä kohden, jotka ajoivat takaa väkijoukkoa.

Ajutantti ja ratsumiehet väistyivät näiden isänmaallisten pistinten tieltä.

Kaikki, jotka olivat paenneet tälle taholle, saivat osakseen järkähtämättömän turvan.

Seuraavassa tuokiossa Mars-kenttä oli tyhjä. Jäljelle jäivät vain miesten, naisten ja lasten ruumiit. Palkkakaartin hirveä yhteislaukaus oli ne surmannut tai haavoittanut, toiset poloisista pakenevista olivat saaneet surmansa rakuunien sapeliniskuista tai tallautuneet hevosten kavioihin.

Ja keskellä tätä surman temmellystä, pelästymättä toverien kaatumisesta, haavoittuneitten huudoista, uhmaten laukauksia ja tykkien suuta isänmaanystävät keräilivät anomuslehtisiä, jotka miesten saadessa suojan Maraisin ja Saint-Antoinetten kansalliskaartin riveistä saisivat varmaankin turvan Santerren talosta.

Kuka antoi määräyksen ampua? Kukaan ei sitä tiennyt. Se on niitä historian salaperäisyyksiä, jotka pysyvät selvittämättöminä mitä tarkimpien tutkimusten uhallakin. Ritarillinen Lafayette ja rehti Bailly eivät kumpikaan rakastaneet verta ja tämä veri on silti vainonnut heitä hautaan saakka.

Montako uhria jäi Mars-kentälle? Sitäkään ei tiedetä, sitä toiset vähensivät niiden lukumäärän keventääkseen pormestarin ja ylipäällikön vastuuta ja toiset tekivät sen suuremmaksi yllyttääkseen kansan vihaa.

Kun yö ehti, heitettiin ruumiit Seineen. Seine, tuo sokea rikostoveri, kuljetti ne valtamereen. Valtameri ne nieli.

Mutta turhaan Bailly ja Lafayette saivat synninpäästön, vieläpä osakseen kansalliskokouksen onnittelutkin. Turhaan perustuslailliset sanomalehdet nimittivät tätä tekoa lain riemuvoitoksi. Siinä riemuvoitossa oli ruma tahra, kuten kaikissa niissä tihutöissä, joissa voima surmaa vastustusta kohtaamatta. Kansa, joka antaa asioille niiden todellisen nimen, sanoi tätä luuloteltua riemuvoittoa Mars-kentän verilöylyksi.

Pariisi oli kuullut huhun ampumisesta ja oli hätkähtänyt. Pariisi ei tiennyt vielä varmasti, kuka oli väärässä kuka oikeassa, mutta se tunsi saaneensa haavan ja että tämä haava vuoti verta.

Robespierre pysytteli visusti jakobiini-kerhossa, niinkuin kuvernööri linnoituksessaan. Siellä hän oli todella mahtava. Mutta tällä hetkellä kansanomainen linnoitus oli räjähtänyt, ja kaikki voivat tunkeutua sisälle aukosta, jonka Barnave, Duport ja Lameth olivat poistuessaan tehneet.

Heidän naapuriensa, feuillanttien, ei ollut tarvinnut lähettää ketään; tunti tunnilta, minuutti minuutilta he olivat selvillä kaikesta. Heidän puolueensa oli ollut pelissä ja he käyttivät sitä seikkaa hyväkseen…

Jakobiinien lähetti palasi kymmenen minuutin perästä. Hän oli tavannut joukon pakolaisia, jotka olivat huutaneet hänelle seuraavan hirveän uutisen:

Kaikki eivät olleet kuulleet Baillyn epätoivoista huutoa, kaikki eivät olleet nähneet Lafayetten heittäytyvän tykkien eteen.

Lähetti palasi siis ja viskasi vuorostaan kauhunhuudon kokouksen osanottajien joukkoon. Heitä oli muuten vähäisen, sillä vain kolme- tai neljäkymmentä jakobiinia oli kerääntynyt vanhaan luostariin.

He käsittivät, että feuillantit panisivat heidät vastaamaan yllytyksestä. Eikö edellinen anomus ollut lähtenyt heidän kerhostaan? He olivat tosin ottaneet sen pois, mutta jälkimäinen anomus oli ilmeisesti edellisen tulos.

Se kalpea olento, se hyveen haamu, se Rousseaun filosofian varjo, jota nimitettiin Robespierreksi, muuttui kalpeasta tuhkanharmaaksi. Arrasin varovainen edustaja koetti pujahtaa tiehensä, muttei voinut. Hänellä oli voimaa jäädä ja tehdä jotakin. Tämän päätöksen saneli kauhu.

Yhdistys julisti kieltävänsä ne väärät ja valheelliset painotuotteet, jotka oli pantu sen tiliin, ja vannovansa uudelleen uskollisuutta perustuslaille ja kuuliaisuutta kansalliskokouksen määräyksille.

Tuskin se oli julistanut tämän päätöksensä, kun jakobiniluostarin vanhoista käytävistä kuului kovaa melua, joka tuli ulkoa kadulta.

Tämä melu oli naurua, vihellystä, hihkunaa, uhkaavia sanoja, laulun hoilotusta. Korvat hörössä jakobiinit kuuntelivat ja toivoivat, että melu menisi ohi ja siirtyisi Palais-Royalin taholle.

Mutta ei! Melu pysähtyi nimenomaan sen matalan ja pimeän portin eteen, joka aukeni Saint-Honoré-kadulle. Ja kauhua olivat omiaan lisäämään eräitten kerholaisten huudahdukset:

»Palkkakaartilaiset tulevat Mars-kentältä! He aikovat särkeä portin tykeillä!»

Onneksi oli porteille pantu sotamiehiä vartijoiksi. Kaikki tiet suljettiin, jotta estettäisiin tätä joukkoa, joka oli raivostunut ja humaltunut vuodattamastaan verestä, levittämästä sitä toistamiseen. Sitten jakobiinit ja katselijat poistuivat pikku hiljaa. Salin tyhjentäminen ei vaatinut pitkää aikaa, sillä jos alhaalla oli vain kolme-neljäkymmentä jakobiini-jäsentä, ei ylhäällä parvekkeilla ollut sataa enempää katselijoita.

Rouva Roland, joka tänä päivänä ehti olla kaikkialla, kuului viimeksimainittuihin. Hän kertoo, että muuan jakobiini, kuultuaan uutisen, että palkkakaartilaiset aikoivat hyökätä kokoussaliin, menetti malttinsa tykkänään ja syöksyi naisten parvekkeelle.

Rouva Roland häpesi moista kauhua ja meni ulos samaa tietä kuin oli tullutkin.

Mutta, kuten sanottu, toimivat henkilöt ja katselijat pujahtivat ulos raollaan olevasta portista yksi toisensa jälkeen.

Hetken hän epäröi. Kääntyisikö hän oikealle vai vasemmalle? Vasemmalle, jos hän aikoi asuntoonsa — hän asui, kuten tiedetään, Maraisin perällä — mutta silloin hänen täytyisi kulkea tämän palkkakaartin rivien halki.

Hän piti parempana yrittää Saint-Honorén työläiskortteliin ja pyytää kattoa päänsä päälle Pétionilta, joka asui siellä.

Robespierre halusi kaikin mokomin pysyä huomaamattomana, mutta kuinka se kävisi päinsä? Hänen oliivinvihreä nuttunsa, turhanaikaisen siisti ja puhdas — raitainen puku tuli vasta myöhemmin — silmälasit, jotka todistivat, että tämän hyveellisen isänmaanystävän silmät olivat ennen aikojaan kuluneet öitten valvonnassa, hänen kärpän ja ketun kulkua muistuttava viisto astuntansa tunnettiin kaikkialla.

Robespierre oli tuskin astunut kahtakaankymmentä askelta kadulla, kun pari kolme kävelijää jo sanoi toisilleen:

Naiset pysähtyivät ja ristivät kätensä — naiset pitivät paljon Robespierrestä, joka kaikissa puheissaan oli pannut etualalle sydämensä tunneherkkyyden.

»Tuolla, tuolla! Näetkö tuota pientä, hentoa miestä, jonka tukka on hyvin jauhoitettu, joka hiipii muurin kuvetta ja joka vaatimattomuuttaan haluaa pysytellä varjossa?»

Robespierre ei pysytellyt varjossa vaatimattomuuttaan, hän piileskeli pelkuruuttaan. Mutta kukapa olisi tohtinut väittää, että hyveellinen, lahjomaton Robespierre, että kansantribuuni pelkäsi?

Muuan mies tuli ihan hänen lähelleen, todetakseen varmasti, että se oli hän.

Robespierre painoi hattunsa syvemmälle päähän, sillä hän ei tiennyt, miksi häntä katseltiin.

Robespierre olisi mieluummin nähnyt edessään vihamiehen kuin tällaisen ystävän.

»Robespierre!» huusi toinen vieläkin haltioituneempi ääni. »Eläköön Robespierre! Jos me välttämättä tarvitsemme kuningasta, miksei hänestä tehdä sitä?»

Oi, suuri Shakespiere! »Caesar on kuollut, korotettakoon hänen murhaajansa Caesariksi!»

Jos koskaan mies kiroo kansanomaisuuttaan, niin kyllä Robespierre tällä hetkellä.

Hänen ympärilleen kertyi tavaton väenpaljous. Ehdotettiin jo, että häntä kannettaisiin riemukulussa.

Silmälasiansa yli hän pälyili hätääntyneenä oikealleen ja vasemmalleen hakien avointa porttia, pimeää käytävää, jonne pakenisi, jonne piiloutuisi.

Silloin hän tunsi käsivarteensa tartuttavan, tunsi, että hänet vedettiin sivulle, ja kuuli ystävällisen äänen kuiskaavan:

Robespierre myöntyi vaistomaisesti, antoi taluttaa itseään, näki oven sulkeutuvan hänen perässään ja huomasi olevansa puusepän työhuoneessa.

Tämä puuseppä oli arviolta kahden- tai viidenviidettä vuoden ikäinen. Hänen lähellään seisoi hänen vaimonsa. Perähuoneessa kaksi kaunista, nuorta neitoa, toinen viidentoista, toinen kahdeksantoista ikäinen, oli kattamassa perheen illallispöytää.

Léonore, puusepän vanhempi tytär, lähestyi, koko ruumis vapisten, vesilasi kädessä.

Sillaikaa kuin rouva Roland, joka tietää, mihin vaaraan hän antautuu, ja joka vielä liioitteleekin sitä vaaraa, käy turhaan Maraisissa tarjotakseen hänelle suojaa luonansa, jättäkäämme Robespierre, joka on hyvässä turvassa Duplayn kelpo perheessä, josta pian tulee hänen uusi kotinsa, ja menkäämme Tuilerieihin tohtori Gilbertiä tapaamaan.

Tälläkin kerralla kuningatar odottaa, mutta koska hän ei odota Barnavea, ei hän ole nyt rouva Campanin keskikerroksessa, vaan omassa huoneessaan, eikä seiso käsi ovenrivassa, vaan istuu nojatuolissaan, pää käsiin nojaten.

Hän odottaa Weberiä, jonka hän on lähettänyt Mars-kentälle ja joka on nähnyt kaikki Chaillotin kunnaalta.

Tehdäksemme kuningattarelle oikeutta ja käsittääksemme vihan, joka häntä kannusti — niin väitettiin — ranskalaisia vastaan ja josta häntä on niin ankarasti moitittu, kertokaamme, koska olemme kuvailleet, mitä hän sai kärsiä Varennesin matkalla, myöskin, mitä hän oli saanut kärsiä paluunsa jälkeen.

Historioitsija voi olla puolueellinen; me olemme vain romaaninsepittäjä. Puolueellisuus ei ole meille luvallista.

Kun kuningas ja kuningatar oli pidätetty, ajatteli kansa vain yhtä seikkaa: kerran paettuaan he voisivat paeta toistamiseen ja tällä toisella kerralla päästä rajan taakse.

Kuningatarta varsinkin pidettiin velhona, joka Medean lailla pystyisi karkaamaan ikkunastaan kahden lohikäärmeen vetämissä vaunuissa.

Näitä ajatuksia ei hautonut ainoastaan kansa. Ne olivat juurtuneet niihin upseereihinkin, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida Marie-Antoinettea.

Herra de Gouvion, joka oli päästänyt hänet livahtamaan käsistään Varennesiin ja jonka rakastajatar, kuningattaren pukuvaraston hoitaja, oli antanut ilmi heidän lähtönsä Baillylle, oli selittänyt luopuvansa kaikesta vastuusta, jos jollakin toisella naisella kuin rouva de Rochereulillä — se oli, kuten muistettaneen, pukuvaraston hoitajattaren nimi — olisi oikeus päästä kuningattaren huoneistoon.

Kuninkaallisten huoneistoon johtavien portaitten alapäähän hän olikin ripustuttanut rouva de Rochereulin muotokuvan, jotta vartija voisi todeta jokaisen puheillepyrkijän henkilöllisyyden ja evätä kaikilta muilta naisilta pääsyn sisälle.

Kuningattarelle kerrottiin tästä vahtimiesten saamasta ohjeesta. Hän meni heti valittamaan kuninkaalle asiasta. Kuningas ei voinut uskoa sitä todeksi. Hän meni portaitten alapäähän saadakseen asiasta varmuuden. Niin oli kuin kuningatar sanoi.

Muotokuva poistettiin, ja kuningattaren entiset hovinaiset astuivat jälleen hänen palvelukseensa.

Mutta tämän nöyryyttävän ohjesäännön tilalle ryhdyttiin varokeinoon, joka ei ollut vähemmän loukkaava: pataljoonan päälliköt, jotka sijoitettiin kuningattaren makuusuojan edessä olevaan, isoksi kabinetiksi sanottuun huoneeseen, olivat saaneet määräyksen pitää näiden huoneitten välisen oven alati avoinna, jotta kuninkaallista perhettä voitaisiin aina valvoa.

»Sire, on hyödytöntä teidän sulkea tämä ovi. Niin monesti kuin sen suljette, yhtä monesti minä sen aukaisen. Sellainen on ohjesääntö.»

Siihen upseerit sentään saatiin suostumaan, että kuningattaren pukeutuessa tai riisuutuessa tämä ovi työnnettiin raolleen, muttei ihan kiinni.

Se oli sietämätöntä mielivaltaa. Kuningatar keksi tällöin siirrättää hovinaisensa vuoteen omansa viereen, niin että se tuli hänen ja oven väliin.

Tästä pyörillä kulkevasta ja uutimin koristellusta vuoteesta tuli hänelle eräänlainen irtoseinä, jonka takana hän voi pukeutua ja riisuutua.

Eräänä yönä vartioupseeri, nähdessään hovinaisen nukkuvan ja kuningattaren valvovan, käytti hyväkseen hovinaisen nukkumista, astui makuuhuoneeseen ja lähestyi kuningattaren vuodetta.

Kuningatar silmäili häntä ilmein, jonka Maria Teresian tytär osasi saada katseeseensa, milloin hänelle ei osoitettu kunnioitusta, mutta rehti upseeri, joka arveli esiintyvänsä täysin kunnioittavasti, ei huolestunut ollenkaan tuosta ilmeestä, silmäili vuorostaan kuningatarta katseessa säälinilme, josta ei voinut erehtyä, ja sanoi:

»Ah, tosiaankin, koska tapaan teidät yksin, madame, on minun annettava teille eräitä neuvoja.»

Ja välittämättä odottaa, halusiko kuningatar niitä kuunnella vai ei, hän selitti tälle, mitä hän tekisi, jos hän olisi kuningattaren paikalla.

Kuningatar, joka aluksi oli katsellut häntä närkästyneenä, rauhoittui pian ja salli hänen puhua ja lopulta kuunteli häntä syvän alakuloisena.

Kesken kaiken hovinainen heräsi ja nähdessään miehen seisovan kuningattaren vuoteen vieressä kiljahti ja aikoi huutaa apua.

»Ei, Campan», sanoi hän, »sallikaa minun kuunnella, mitä tämä herra sanoo… Hän on kunnon ranskalainen, joka niin monen muun lailla on erehtynyt aikeistamme, ja hänen puheensa todistaa syvää kiintymystä kuninkuutta kohtaan.»

Ennen Varennesin matkaa Marie-Antoinetten hiuksissa ei ollut ainoatakaan harmaata karvaa.

Sinä yönä, joka seurasi varemmin kertomaamme kohtausta hänen ja Charnyn kesken, hänen tukkansa oli harmaantunut melkein kauttaaltaan.

Huomattuaan tämän surullisen muodonvaihdoksen hän hymyili katkerasti, leikkasi hiuksistaan suortuvan, lähetti sen rouva de Lamballelle Lontooseen ja liitti niihin sanat: »Onnettomuuden harmaannuttamat!»

Olemme nähneet hänen odottavan Barnavea, olemme kuulleet, että tällä oli jonkunlaisia toiveita, mutta näihin toiveihin hänen oli ollut hyvin vaikea saada kuningatar uskomaan.

Marie-Antoinette pelkäsi väkivaltaisia kohtauksia. Toistaiseksi sellaiset kohtaukset olivat kääntyneet häntä vastaan. Heinäkuun 14, lokakuun 5 ja 6 päivä ja pidättäminen Varennesissa olivat siitä todistuksina.

Hän oli kuullut Tuilerieissä puhuttavan Mars-kentän kohtalokkaasta yhteislaukauksesta. Hän oli siitä syvästi huolissaan. Varennesin matka oli kaikesta huolimatta ollut hänelle suuri tapahtuma. Siihen asti vallankumous ei ollut hänen silmissään merkinnyt enempää kuin joku Pittin systeemi, joku Orleansin herttuan vehkeily. Hän päätteli, että jotkut yllyttäjät johtivat Pariisia. Hän sanoi kuninkaan kanssa: »Rehti maaseutumme!»

Kansalliskokous oli liian vanha, liian laverteleva, liian raihnas täyttääkseen tarmokkaasti Barnaven sen nimessä tekemät sitoumukset. Eikö se sitäpaitsi ollut kuolemaisillaan? Kuolevan syleily ei ollut terveellistä!

Ovi aukeni, ja hän kääntyi nopeasti sille taholle. Mutta kookkaan kelpo itävaltalaisen asemasta hän näkikin ovella tohtori Gilbertin vakavat, kylmät piirteet.

Kuningatar ei pitänyt tuosta rojalistista, jonka perustuslailliset teoriat olivat niin hiottuja, että kuningatar luuli häntä tasavaltalaiseksi. Mutta hän kunnioitti tavallaan tuota Gilbertiä. Hän ei ollut lähettänyt kutsumaan tohtoria, ei ruumiillisen kivun eikä henkisen kärsimyksen takia. Mutta aina kun tohtori oli paikalla, kuningatar alistui hänen vaikutukseensa.

Hän ei ollut nähnyt tohtoria sen illan jälkeen, jolloin hän palasi
Varennesista.

»Niin, madame», sanoi hän. »Tiedän teidän odottaneen Weberiä. Mutta uutiset, jotka hän teille tuo, voin minä kertoa täsmällisemmin. Hän oli sillä Seinen puolella, missä ei murhattu, minä sensijaan olin sillä Seinen puolella, missä murhattiin…»

»Hovipuolue on voittanut! Ja sitä te sanotte onnettomuudeksi, herra
Gilbert?»

»Niin sanon, koska se on saavuttanut voittonsa käyttämällä erästä niistä hirveistä keinoista, jotka pilaavat voittajan ydinhermon ja jotka toisinaan kaatavat hänet voitetun rinnalle!»

»Lafayette ja Bailly ovat ampuneet kansaa. Lafayette ja Bailly eivät voi tämän jälkeen olla teille enää hyödyksi.»

»Ja teidän mielestänne on tehty väärin, kun sitä ammuttiin?» kysyi kuningatar, jonka katse välähti.

»Minun käsittääkseni olisi ollut parempi saada se vakuutetuksi kuin ampua sitä.»

»Anteeksi, madame… Kolme päivää sitten lähdin kuninkaan luota. Koko iltakauden olin koettanut saada häntä käsittämään, että hänen todelliset vihollisensa ovat hänen molemmat veljensä, Condén prinssi ja emigrantit. Polvillani rukoilin häntä katkaisemaan kaikki suhteensa heihin ja hyväksymään vilpittömästi perustuslain, paitsi että siinä muutettaisiin eräät kohdat, joiden sovelluttaminen käytäntöön olisi sula mahdottomuus. Kuningas tuli vakuutetuksi — niin ainakin luulin — ja suvaitsi luvata minulle, että kaikki suhteet hänen ja emigranttien välillä katkeaisivat. Ja heti minun lähdettyäni, madame, kuningas on allekirjoittanut ja tekin olette allekirjoittanut hänen veljelleen, Monsieurille, osoitetun kirjeen, jossa tämä valtuutetaan tekemään voitavansa Itävallan keisarin ja Preussin kuninkaan taivuttamiseksi.

Kuningatar punastui kuin pahanteosta yllätetty lapsi. Mutta pahanteosta tavattu lapsi painaa päänsä alas. Kuningatar sitävastoin kuohahti.

»Niin on, madame», vastasi Gilbert tyynesti, »ja sepä se tekeekin kuninkaan astuman harha-askelen niin vaaralliseksi».

»Mutta, hyvä herra, kirje oli alusta loppuun kuninkaan sommittelema, ja heti kun minä olin sen allekirjoittanut, kuningas taittoi ja sinetöi sen, ja sitten se annettiin suoraan lähetille, jonka piti viedä se perille.»

»Ah, madame, tarkoitan sitä, että muuan niistä kohtalokkaista enteistä, jotka tietävät kuninkaitten tuhoa, on, että nämä karkoittavat luotansa miehet, jotka heidän pitäisi liittää rautaisin sitein kohtaloihinsa.»

»Minä en ole karkoittanut herra de Charnyta», sanoi kuningatar katkerasti, »herra de Charny on lähtenyt omasta tahdostaan. Kun kuninkaat tulevat kovaonnisiksi, eivät mitkään siteet ole kyllin lujia pidättämään heidän lähellään entisiä ystäviä.»

»Älkää soimatko herra de Charnyta, madame, tai hänen molempien veljiensä veri huutaa haudan syvyydestä, Ranskan kuningatar on kiittämätön!»

»Oh, te tiedätte hyvin, että lausun totuuden, madame», jatkoi Gilbert, »te tiedätte hyvin, että milloin todellinen vaara uhkaa teitä, herra de Charny nähdään paikallaan, ja että se on vaaran paikka».

»Mutta», virkkoi hän sitten kärsimättömästi, »ettehän toki ole tullut tänne puhumaan kreivi de Charnysta?»

»En, madame. Mutta ajatukset ovat toisinaan kuten tapahtumatkin. Ne liittyvät toisiinsa näkymättömin kuiduin, ja juuri ne tulevat äkisti esille, joiden pitäisi pysyä sydämen salatuimmassa pimennossa. Ei, minä tulin puhumaan kuningattarelle. Anteeksi, jos vastoin tahtoani olen tullut puhuneeksi naiselle. Mutta nyt olen valmis korjaamaan erehdykseni.»

»Minä halusin panna hänen nähtäväkseen hänen asemansa, Ranskan ja koko Euroopan nykyisen tilanteen. Halusin sanoa hänelle: 'Madame, te pelaatte maailman onnella ja onnettomuudella. Te menetitte ensimmäisen pelierän lokakuun kuudentena päivänä, te olette, ainakin hovin mielistelijäin käsityksen mukaan, voittanut toisen erän. Huomisesta lähtien te sekoitatte kortit, kuten sanotaan, kauniiksi peliksi. Jos menetätte pelin, merkitsee se valtaistuimen, vapauden, kenties hengenkin menoa!'»

»Ja luuletteko te», sanoi kuningatar suoristautuen äkkiä, »luuletteko te, hyvä herra, että me väistämme sellaista pelkoa?»

»Tiedän, että kuningas on urhea: hän on Henrik neljännen jälkeläinen. Tiedän, että kuningatar on sankariluonne: hän on Maria Teresian tytär. Minä en yrittäisikään muuta kuin vakuuttaa. Valitettavasti minun täytyy pelätä, etten milloinkaan saa istutetuksi kuninkaan ja kuningattaren sydämeen vakaumusta, joka on omassa sydämessäni.»

»Miksi siis näette vaivaa, hyvä herra, jos itsekin arvelette sen hyödyttömäksi?»

»Täyttääkseni velvollisuuteni, madame… Uskokaa minua, on suloista, kun saa sellaisina myrskyaikoina, joita me nyt elämme, sanoa itselleen jokaisen tuloksettomankin yrityksen jälkeen: 'Minä täytin velvollisuuteni!'»

»Ennenkuin menemme edemmäs, hyvä herra», sanoi hän, »uskotteko, että kuningas on vielä pelastettavissa?»

»No niin, hyvä herra», sanoi kuningatar syvän alakuloisesti huokaisten, »te olette minua onnellisempi. Minä uskon, että molemmat ovat hukassa, ja minä puolestani taistelen vain tunnonrauhani vuoksi.»

»Niin, madame, minä ymmärrän tuon, sillä te haluatte despoottista kuninkuutta ja yksinvaltaista kuningasta. Kuten saituri, joka nähdessään rannikon valmiina tarjoamaan hänelle enemmän kuin mitä hän menettäisi haaksirikossa, ei henno uhrata osaakaan omaisuudestaan ja haluaa säilyttää kaikki aarteensa, samoin tekin hukutte kaikkine aarteinenne niiden painon viemänä… Ottakaa myrskystä vaari ja heittäkää kurimukseen menneisyys, jos on pakko, ja uikaa kohden tulevaisuutta!»

»Heittää menneisyys kurimukseen merkitsee katkaista suhteet kaikkiin
Euroopan hallitsijoihin.»

»Olettakaa sen etunenässä olevan kuninkaan, joka noudattaa vilpittömästi perustuslakia, ja Ranskan kansa voittaa Euroopan.»

»Eurooppaa ei valloiteta miljoona-armeijalla, madame, Eurooppa valloitetaan aatteen voimalla. Pystyttäkää Reinin rannoille ja Alpeille kaksi kolmiväristä lippua, joihin on kirjoitettu sanat: 'Sota tyranneille! Kansoille vapaus! ja Eurooppa valloitetaan.»

»Tosiaankin, hyvä herra, on hetkiä, jolloin olen valmis uskomaan, että älykkäimmätkin tulevat hulluiksi!»

»Ah, madame, madame, ette siis tiedä, mitä Ranska on tällä hetkellä kansojen silmissä? Ranska, muutamine yksityisluontoisine rikoksineen, eräine paikallisina väkivaltaisuuksineen, jotka eivät mitenkään tahraa sen valkoista pukua eivätkä likaa sen puhtaita käsiä, tämä Ranska on vapauden neitsyt. Koko muu maailma on rakastunut siihen. Alamaista, Reinin takaa, Italiasta miljoonat äänet kutsuvat sitä! Sen tarvitsee vain astua rajan yli ja kansat odottavat sitä polvistuneina. Kun Ranska saapuu, kädet täynnä vapautta, ei se saavu kansana, vaan jumalallisena oikeutena, ikuisena totuutena!… Ah, madame, madame, käyttäkää hyväksenne sitä seikkaa, ettei se ole vielä astunut väkivallan tielle. Jos odotatte liian kauan, kääntää se maailmalle kurkotetut kätensä itseään vastaan… Mutta Belgia, Saksa ja Italia tarkkaavat nyt sen liikkeitä rakastunein ja iloisin katsein. Belgia sanoo sille: 'Tule!' Saksa sanoo sille: 'Minä odotan sinua!' Italia sanoo sille: 'Pelasta minut!' Eikö Pohjan perillä muuan tuntematon käsi ole kirjoittanut Kustaa kolmannen työpöydälle: 'Ei sotaa Ranskaa vastaan'? Kukaan niistä hallitsijoista, joiden apua olette pyytänyt, madame, ei ole valmiina meitä vastaan sotimaan. Kaksi valtakuntaa vihaa meitä syvästi. Saneessani kaksi valtakuntaa tarkoitan yhtä keisarinnaa ja yhtä ministeriä, Katarina toista ja William Pittiä. Mutta he ovat voimattomia meitä vastaan, ainakin nykyisin. Katarina toinen pitää yhdessä kourassaan Turkkia ja toisessa Puolaa. Hän tarvitsee hyvinkin pari kolme vuotta alistaakseen toisen ja nielläkseen toisen. Hän työntää saksalaisia meitä vastaan, hän tarjoo heille Ranskaa. Hän pilkkaa veljeänne Leopoldia toimettomuuden johdosta. Hän osoittaa tälle Preussin kuningasta, joka hyökkää Hollantiin hänen sisartaan kohdanneen vähäpätöisen loukkauksen johdosta. Hän sanoo tälle: 'Marssikaa toki’. Mutta hän ei marssi. Herra Pitt on tällä haavaa ahmimassa Intiaa. Hän on kuin boakäärme. Tämä lakkaamaton ruoansulatus turruttaa hänet. Jos me odotamme, kunnes se on päättynyt, hyökkää hän vuorostaan meidän kimppuumme, muttei suinkaan ulkomaisen sodan, vaan kansalaissodan muodossa… Minä tiedän, että te pelkäätte tätä Pittiä kuin kuolemaa, tiedän, että te, madame, myönnätte puhuvanne hänestä vain tuntien kuoleman esimakua. Haluatte tietää keinon, jolla voi iskeä hänen sydämeensä? Se keino on tehdä Ranskasta tasavalta, jota kuningas hallitsee. Mutta mitä te teette sensijaan, madame? Mitä teidän ystävättärenne, prinsessa de Lamballe, tekee? Hän sanoo Englannissa, missä hän edustaa teitä, että Ranskan ainoa kunnianhimo on päästä varsinaisen perustuslain pohjalle, että Ranskan vallankumous, jota kuningas on ohjannut ja kannatellut, on peräytymistiellä! Ja mitä herra Pitt vastaa näihin lähentelyihin? Ettei hän siedä Ranskan kehittyvän tasavallaksi, että hän pelastaa kuninkuuden. Mutta mitkään prinsessa de Lamballen hyväilyt, vetoamiset ja rukoukset eivät ole saaneet häntä lupaamaan pelastaa kuningasta. Sillä hän vihaa Ranskan kuningasta! Eikö Ludvig kuudestoista, perustuslaillinen kuningas, ajattelija-kuningas, ole kiistänyt häneltä Intiaa ja riistänyt häneltä Amerikaa? Ludvig kuudestoista! Pitt haluaa vain yhtä asiaa, sitä näet, että historia tekisi hänestä Kaarlo ensimmäisen seuralaisen!»

»Hyvä herra», huudahti kuningatar kauhistuneena, »kuka teille on paljastanut kaikki nämä asiat?»

»Samat miehet, jotka kertovat minulle, mitä teidän majesteettinne kirjoittamat kirjeet sisältävät.»

»Olen sanonut teille, madame, että Euroopan hallitsijat olivat kietoutuneet näkymättömään verkkoon, missä hangoittelijat taistelevat turhaan. Älkää siis vastustelko, madame. Hyväksykää aatteet, joita yritätte pitää taka-alalla, ja verkosta tulee teille varustus, ja niistä, jotka vihaavat teitä, tulee teidän puolustajianne, ja ne näkymättömät puukot, jotka uhkaavat teitä, muuttuvat miekoiksi, jotka iskevät vihollisiinne!»

»Mutta te unohdatte alati, hyvä herra, että ne, joita te sanotte vihollisiksemme, ovat hallitsijaveljiämme.»

»Niin, madame, tunnustakaa ranskalaiset lapsiksenne ja te saatte silloin nähdä, kuinka vähän nämä veljet merkitsevät politiikan ja valtiotaidon piirissä! Sitäpaitsi, eikö teidänkin mielestänne kaikkia näitä hallitsijoita, kaikkia prinssejä ole merkitty kohtalokkaalla leimalla, hulluuden sinetillä? Aloittakaamme veljestänne Leopoldista, neljänviidettä vuoden ikäisestä raihnaasta ukosta, joka on siirtänyt toskanalaisen haareminsa Wieniin ja elvyttää näivettyviä kykyjään itse keksimillään kuolettavilla ärrytyksillä… Katsokaa Fredrikiä, katsokaa Kustaata. Edellinen on kuollut, jälkimäinen kuolee perillisettä, sillä kaikkihan tietävät, että Ruotsin perintöprinssi on Monkin eikä Kustaan poika… Katsokaa Portugalin kuningasta, jolla on kolmesataa nunnaa… Katsokaa Saksin kuningasta, jolla on kolmesataa viisikymmentäneljä äpärää… Katsokaa Katarinaa, Pohjolan Pasiphaeta, jota sonnikaan ei jaksa tyydyttää ja jolla on kolme armeijaa rakastajia… Voi, madame, madame, ettekö huomaa, että kaikki nämä kuninkaat ja hallitsijattaret ovat menossa kurimukseen, kuiluun, itsemurhaan ja että jos te tahtoisitte, te, te, niin te menisitte, ette heidän laillansa itsemurhaan, kuiluun, kurimukseen, vaan maailman valtiuteen, yleismaailmalliseen kuninkuuteen!»

»Miksette kerro tätä kaikkea kuninkaalle, herra Gilbert?» kysyi kuningatar järkytettynä.

»Ah, hyvä jumala, minä olen hänelle kertonut, mutta, kuten teillä, niin hänelläkin on häijyt henget, jotka tuhoovat, mitä minä olen tehnyt.»

»Olette kuluttanut Mirabeaun, kulutatte Barnaven, kulutatte minut heidän jälkeensä samoin kuin heidätkin, ja kaikki on silloin sanottu!»

»Herra Gilbert», sanoi kuningatar, »odottakaa minua.» … Menen heti kuninkaan puheille ja palaan pian.»

Gilbert kumarsi. Kuningatar meni hänen ohitseen ja poistui ovesta, josta pääsi kuninkaan puolelle.

Tohtori odotti kymmenen minuuttia, neljännestunnin, puoli tuntia. Vihdoin aukeni ovi, mutta ovi, joka oli vastapäätä sitä, mistä kuningatar oli mennyt.

Tulija oli muuan vahtimestari, joka pälyiltyään levottomasti ympärilleen lähestyi Gilbertiä, teki vapaamuurarin salamerkin, antoi hänelle erään kirjeen ja poistui.

»Tuhlaat aikaasi, Gilbert. Tällä hetkellä kuningatar ja kuningas kuuntelevat herra de Breteuilia, joka on tullut Wienistä ja tuonut heille seuraavan valtiollisen ohjelman:

'Barnavea käytettävä kuten Mirabeauta; voitettava aikaa; vannottava perustuslaki; noudatettava sitä kirjaimellisesti, jotta näytettäisiin sen mahdottomuus. Ranska viilenee, ikävystyy. Ranskalaiset ovat huikentelevaa väkeä; tulee jokin uusi tuulahdus ja vapaus unohdetaan.

Ellei vapautta unohdeta, voitetaan ainakin yksi vuosi, ja vuoden perästä me olemme valmiit sotaan.'

Luovu siis näistä kahdesta kuolemaantuomitusta, joita vielä ivaten sanotaan kuninkaaksi ja kuningattareksi, ja mene, hetkeäkään arkailematta, Gros-Cailloun sairaalaan. Siellä tapaat kuolevan, joka ei ole niin sairas kuin he, sillä tämän kuolevan sinä voit pelastaa, mutta heitä sinä et voi pelastaa; he sensijaan vievät sinut mukanaan perikatoon!».

Tällöin astui huoneeseen rouva Campan. Hän tuli ovesta, mistä kuningatar oli mennyt.

»Kuningas pyytää herra Gilbertiä esittämään kirjallisesti sen valtiollisen ohjelman, josta hän on puhunut kuningattarelle.

Kuningatar, jota muuan tärkeä asia pidättää, valittaa syvästi, ettei voi palata herra Gilbertin luokse. Hänen on siis turhaa odotella kauempaa.»

Luettuaan kirjeen Gilbert oli hetken mietteissään. Sitten hän ravisti päätänsä ja mutisi:

»Onko teillä mitään sanottavaa heidän majesteeteilleen, herra?» kysyi rouva Campan.

XXI

Ennenkuin seuraamme Gilbertiä Gros-Cailloun sairaalaan, missä hänen hoitoaan vaati Cagliostron suosittelema tuntematon potilas, luokaamme viimeinen silmäys kansalliskokoukseen, jonka on määrä hajota sitten kun sen laatima perustuslaki on hyväksytty, perustuslaki, josta riippuisi kuninkaan erottamattomuus, ja katsokaamme, paljonko hovi hyötyi tästä heinäkuun 17 päivän kohtalokkaasta voitosta, joka kahta vuotta myöhemmin maksoi Baillyn pään. Senjälkeen me palaamme kertomuksemme sankareihin, jotka ovat kadonneet näkyvistämme, hekin kun ovat joutuneet politiikan pyörteisiin, jotka pakottavat meidät kuvailemaan lukijoille niitä valtavia katumellakoita, missä yksilöt katoavat antaakseen tilaa joukoille.

Olemme nähneet, mihin vaaraan Robespierre oli joutunut, ja tiedämme, että puuseppä Duplayn avulla hänen onnistui välttää ehkä kuolettava riemukulkue, jolla hänen kansanomaisuuttaan oli aiottu juhlia.

Sillaikaa kun hän syö illallista pienessä, pihan puolella olevassa ruokasalissa aviomiehen, vaimon ja molempien tytärten kanssa, hänen ystävänsä ovat huolissaan, sillä he ovat kuulleet, mikä tuho oli häntä uhannut.

Varsinkin rouva Roland. — Tämä uhrautuva nainen unohtaa, että hänet on nähty ja tunnettu isänmaanalttarilla ja että häntä uhkaa sama vaara kuin toisiakin. Hän aloittaa kutsumalla luoksensa Robertin ja neiti de Kéralion. Ja kun hänelle sanotaan, että kansalliskokous vielä samana iltana panettaisi Robespierren syytteeseen, lähtee hän Maraisin perille varoittamaan häntä, ja kun hän ei tapaa Robespierreä, palaa hän Théatinien laiturikadulle Buzotin luokse.

Buzot on rouva Rolandin ihailijoita, ja tämä tietää, mikä vaikutusvalta hänellä on Buzotiin. Senvuoksi hän vetookin tähän ystävään.

Buzot toimittaa heti sanan Grégoirelle. Jos feuillantti-kerhossa ahdistetaan Robespierreä, tulisi Grégoiren puolustaa häntä siellä. Jos kansalliskokous ahdistaisi Robespierreä, puolustaisi Buzot häntä siellä.

Buzotin teko on sitäkin ansiokkaampi, kun hän ei puolestaan ihaile
Robespierreä.

Grégoire meni feuillantti-kerhoon ja Buzot kansalliskokoukseen. Ei ollut puhettakaan Robespierren tai kenenkään syyttämisestä. Edustajat ja feuillantit olivat kauhuissaan omasta voitostaan, hölmistyneinä siitä verisestä askelesta, jonka he olivat astuneet rojalistien hyväksi. Yksityisiä henkilöitä ei siis syytetty, mutta sensijaan kyllä kerhoja. Muuan edustaja vaati niiden pikaista sulkemista. Hetken jo näyttikin siltä, että tämä toimenpide saisi enemmistön kannatuksen. Mutta silloin Duport ja Lafayette nousivat vastustamaan ehdotusta. Sulkea kerhot tietäisi feuillantti-kerhonkin sulkemista. Lafayette ja Duport eivät vielä epäilleet voimaa, jonka tämä ase pani heidän käteensä. He uskoivat, että feuillantit korvaisivat jakobiinit ja että he tämän suunnattoman koneiston avulla johtaisivat Ranskan yleistä mielipidettä.

Seuraavana päivänä kansalliskokous sai kaksi raporttia toisen Pariisin pormestarilta, toisen kansalliskaartin ylipäälliköltä. Kaikille oli edullista pettää itseään. Huvinäytelmää oli helppo esittää.

Ylipäällikkö ja pormestari puhuivat tavattomasta epäjärjestyksestä, joka heidän oli täytynyt tukahduttaa, aamun veriteosta ja illan laukauksista — nämä kaksi asiaa eivät olleet yhteydessä toisiinsa — kuningasta, kansalliskokousta ja koko yhteiskuntaa uhanneesta vaarasta — vaarasta, jonka olemattomuuden he tiesivät paremmin kuin kukaan muu.

Kansalliskokous kiitti heitä tarmosta, jota he eivät olleet milloinkaan ajatelleet käyttää, onnitteli heitä voitosta, jota kumpikin valitti kaikesta sydämestään, ja ylisti taivasta, joka oli jättänyt yhdellä iskulla masennettavaksi kapinan ja kapinoitsijat.

Kun kuunteli onniteltuja ja onnittelijoita, olisi luullut, että vallankumous oli päättynyt.

Tällä välin vanhat jakobiinit, arvioiden seuraavan päivän edellisen pohjalta, luulivat olevansa ahdistettuja, vainottuja, takaa-ajettuja ja valmistuivat pyytämään anteeksi todellisen merkityksensä teennäisen nöyryyden muodossa. Robespierre, joka vieläkin vapisi muistellessaan, että häntä oli ehdotettu kuninkaaksi Ludvig XVI:n paikalle, sommitteli kirjelmän läsnä- ja poissaolevien nimessä.

Tässä kirjelmässä hän kiitti kansalliskokousta, kun tämä oli osoittanut sellaista vilpitöntä pyrkimystä, sellaista viisautta, sellaista lujuutta, sellaista valppautta, sellaista puolueetonta ja lahjomatonta oikeamielisyyttä.

Eikö feuillanteilla ollutkin syytä rohkaista mielensä ja luulla itseään kaikkivoimaisiksi, kun he näkivät vihamiehensä näin nöyrinä?

Hetken he luulivatkin itseään, eivät vain Pariisin isänniksi, vaan koko
Ranskan isänniksikin.

Ah, feuillantit eivät olleet tajunneet tilannetta sinne päinkään oikein. Erotessaan jakobiineistä he olivat yksinkertaisesti perustaneet vain toisen yhdistyksen, edellisen kaksoiskappaleen. Nämä kaksi seuraa olivat niin samanlaiset, että feuillantti-kerhoon, kuten eduskuntaan, pääsi maksamalla pääsyrahan, vain sillä ehdolla, että oli toimiva kansalainen, valitsijamiesten valitsija.

Se halusi kansanomaista kokousta, joka olisi kansalliskokouksen vihollinen eikä sen liittolainen, joka ei auttaisi tätä pönkittämään kuninkuutta, vaan pakottaisi sen tuhoamaan kuninkuuden.

Feuillantit eivät siis vastanneet millään lailla yleistä mielipidettä. Yleinen mielipide hylkäsikin ne sillä lyhyellä taipaleita, jonka he olivat kulkeneet.

Heinäkuussa maaseudulta oli neljäsataa yhdistystä. Näistä neljästäsadasta seurasta kolmesataa oli kirjeenvaihdossa sekä feuillanttien että jakobiinien kanssa; sata yksinomaan jakobiinien kanssa.

Heinäkuun ja syyskuun välisenä aikana perustettiin kuusisataa uutta kerhoa, joista yksikään ei ollut kirjeenvaihdossa feuillanttien kanssa.

Ja sitä mukaa kuin feuillantit heikkenivät, jakobiinit lujittivat asemaansa Robespierren johdolla. — Robespierre alkoi olla Ranskan kansanomaisin henkilö.

Cagliostron Gilbertille lausuma ennustus täyttyi siis Arasin pikku asianajajan kohdalta.

Näemme kenties sen täyttyvän yhtä tarkasti Ajaccion pikku korsikalaisenkin kohdalta.

Sillävälin koitti hetki, jolloin kansalliskokous lopettaisi toimintansa. Se koitti tosin hitaasti, kuten vanhuksille, joiden elämä sammuu ja ehtyy pisara pisaralta.

Äänestettyään valmiiksi kolmetuhatta lakia kansalliskokous päätti lopulta perustuslain tarkistuksen.

Tämä hallitusmuoto oli rautahäkki, johon se oli vastoin tahtoaan, melkein tietämättään, sulkenut kuninkaan.

Se oli kullannut häkin suojusraudat, mutta vaikka ne olivatkin hyvin kullatut, eivät ne silti voineet salata vankilaa.

Kuninkaan tahto oli tosiaankin tullut voimattomaksi, se oli pyörä, jota pyöritettiin, sen sijaan että se olisi pyörittänyt. Ludvig XVI:n koko vastustus sisältyi epäys-oikeuteen, joka kolmeksi vuodeksi lykkäsi säädetyn asetuksen täytäntöönpanon, ellei tämä asetus tyydyttänyt kuningasta. Silloin pyörä lakkaisi pyörimästä ja liikkumattomuudellaan pysähdyttäisi koko koneiston.

Tässä voimattomuudessaan Ludvig XIV:n ja Henrik IV:n kuninkuus, joka näiden suurten hallitsijoitten aikana oli ollut pelkkää aloitekykyä, olisi enää vain majesteetin nimellä koristettu tarpeettomuus.

»Minä julistan, etten huomaa hallitusmuodossa riittäviä toiminnan ja yhtenäisyyden edellytyksiä, mutta koska siitä seikasta ollaan eri mieltä, suostun antamaan kokemuksen ratkaista sen kysymyksen.»

Jää päätettäväksi, missä hallitusmuoto esitettäisiin kunninkaan vahvistettavaksi: Tuilerieissa vai kansalliskokouksessa. Kuningas selvitti pulman ilmoittamalla, että hän vannoisi valan hallitusmuodolle siellä, missä se oli päätettykin.

Yleisen innostuksen puuskassa Lafayette nousi ja ehdotti yleistä armahdusta niille, joita oli syytetty kuninkaan paon edistämisestä.

Pilvi, joka oli hetkeksi synkentänyt Charnyn ja Andréen taivaan, hälveni siis heti synnyttyään.

Kuusikymmen-miehinen lähetystö valittiin kiittämään kuningasta tästä kirjeestä.

Sinettien vartija nousi ja riensi ilmoittamaan kuninkaalle tämän lähetystön tulon.

Samana päivänä muuan asetus oli lakkauttanut Pyhän Hengen ritarijärjestön ja salli vain kuninkaan pitää sen nauhaa, suur-aateliston tunnusmerkkiä.

Lähetystö näki kuninkaan rinnassa vain Ludvig Pyhän ritarijärjestön ristin. Ja kun Ludvig XVI huomasi, minkä vaikutuksen sinisen nauhan poissaolo teki lähetystön jäseniin, sanoi hän:

»Hyvät herrat, olette tänään lakkauttaneet Pyhän Hengen ritarijärjestön ja säilyttäneet sen yksinomaan minua varten, mutta koska ritarijärjestöllä, minkänimisellä tahansa, on minun silmissäni arvoa vain, jos se on yhteinen kaikille, niin tästä päivästä minä pidän sitä lakkautettuna kuten tekin.»

Kuningatar, kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa seisoivat lähellä ovea, kuningatar kalpeana, hampaat tiukasti yhteen puristettuina, kaikki hennot väristen kuninkaallinen prinsessa, nyt jo intohimoisena, kiihkeänä, ylpeänä, menneitten, nykyisten ja vastaisten nöyryytysten järkyttämänä — kruununprinssi, huolettomana kuin lapsi ikään; hymyineen ja eleineen hän näytti ainoalta elävältä olennolta tuossa marmoriryhmässä.

»Tiedän hyvin, että olen hukassa… Kaikki, mitä tästä lähin yritetään kuninkuuden hyväksi, tehtäköön poikani hyväksi.»

Niin, vaimo ja lapset tunsivat samaa, sillä kun lähetystö oli poistunut, kuningas tarkannut heidän lähtöään levottomin katsein ja kuningatar vihaa huokuvin silmäyksin, lähestyivät aviopuolisot toisiaan ja Marie-Antoinette laski valkoisen, marmorinkylmän kätensä kuninkaan käsivarrelle ja sanoi päätänsä ravistaen:

»Nuo miehet eivät halua enää hallitsijoita, he hajoittavat kuninkuuden kiven kiveltä ja niistä kivistä he pystyttävät meille hautapatsaan!»

Nais-raukka erehtyi. Hänet pantaisiin köyhien ruumiskirstuun eikä hänelle valmistettaisi edes omaa hautaa.

Mutta yhdessä seikassa hän ei erehtynyt: kuninkaan arvovallan kimppuun hyökättiin joka päivä.

Herra de Malouet toimi kansalliskokouksen puheenjohtajana. Hän oli puhdasverinen rojalisti. Mutta hän piti silti velvollisuutenaan esittää päätettäväksi, seisoisiko kansalliskokous vai istuisi kuninkaan vannoessa valaansa.

Ääni oli yksinäinen, mutta selvä, luja, miehekäs, se vai kansanääneltä, joka kuuluu yksinäisenä, jotta se kuultaisiin sitä paremmin.

Välipä sillä, mutta ne olivat toki niin painavia, että puheenjohtajan täytyi niihin vastata.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »ei ole tilaisuuksia, jolloin kokoontunut kansa ei kuninkaan läsnäollessa tunnustaisi häntä päämiehekseen. Jos kuningas vannoo valan seisaaltaan, niin ehdotan, että kansalliskokous kuuntelee häntä samassa asennossa.»

»Minä teen ehdotuksen, joka tyydyttää kaikkia. Päättäkäämme, että herra de Malouetin ja jokaisen, ken harrastaa sitä asentoa, sallitaan kuunnella kuningasta polvistuneina, mutta hyväksykäämme ehdotus muuten sellaisenaan.»

Seuraavana päivänä kuninkaan oli vannottava vala. Sali oli täysilukuinen ja parvekkeet olivat tulvillaan katselijoita.

Kuningas puhui seisaaltaan. Kansalliskokous kuunteli häntä seisaallaan. Puheen jälkeen perustuslain asiakirjat allekirjoitettiin ja kaikki istuutuivat.

Silloin puheenjohtaja — se oli tänä päivänä Thouret — nousi puhumaan, mutta pari kolme lausetta sanottuaan hän huomasi, ettei kuningas ollut noussut, ja hänkin istuutui.

Nämä monesti toistuneet suosionosotukset kuullessaan kuningas ei voinut olla kalpenematta.

Kuningatar istui erikoisaitiossa. Hän ei jaksanut enempää, hän nousi, lähti, paiskasi oven vähäisesti kiinni ja ajatti itsensä Tuilerieihin.

Charnyn lähdettyä hänen luotansa hänen sydämensä oli tullut tulvilleen katkeruutta, mutta se ei laskenut sitä ulos.

Kuningas viittasi hänet poistumaan, aukaisi itse ovet ja ilmestyi äkkiä sen huoneen kynnykselle, missä kuningatar oli.

Kuningas oli niin kalpea, niin kiihtynyt, hänen otsallaan helmeili hiki niin suurina pisaroina, että kuningatar hänet nähdessään nousi seisomaan ja huudahti:

»Voi, madame, madame», huudahti hän, »miksi olitte mukana siinä istunnossa? Täytyikö teidän olla nöyryytykseni todistajana? Sitäkö varten minä olen sallinut teidän tulla Ranskaan, muka kuningattareksi?»

Tuollainen mielenpurkaus Ludvig XVI:n taholta oli sitäkin järkyttävämpi, kun se oli harvinainen. Kuningatar ei voinut sitä kestää, hän kiiruhti kuninkaan luo ja polvistui hänen eteensä.

Aukenevan oven melu sai kuningattaren kääntymään. Rouva Campan oli tullut huoneeseen.

Rouva Campan ei erehtynyt tunteesta, joka sai kuningattaren karkoittamaan hänet. Hän poistui kunnioittavasti, mutta oven taakse hän kuuli pitkän ajan aviopuolisoiden keskustelun, jonka nyyhkytykset yhtenään katkaisivat.

Vihdoin keskustelijat vaikenivat, nyyhkytykset taukosivat. Puolen tunnin kuluttua ovi aukeni ja kuningatar itse kutsui rouva Campania.

»Campan», sanoi hän, »toimittakaa tämä kirje herra de Maldenille. Se on osoitettu veljelleni Leopoldille. Herra de Malden lähteköön heti Wieniin. Tämän kirjeen on saavuttava perille ennenkuin uutinen tämän päivän tapahtumista… Jos hän tarvitsee pari-kolmesataa louisdoria, antakaa ne hänelle. Minä suoritan teille myöhemmin.»

Rouva Campan otti kirjeen ja lähti. Kahta tuntia myöhemmin herra de
Malden oli matkalla Wieniin.

Pahinta kaikessa tässä oli, että täytyi hymyillä, mielistellä, näyttää iloiselta.

Koko iltapäivän Tuileries-palatsi oli täynnä väkeä. Illalla koko kaupunki oli valaistu. Kuningas ja kuningatar kutsuttiin ajelulle Champs-Élyséesille. Ajutantit ja pariisilais-armeijan päälliköt saattaisivat heitä.

Heti kun he ilmestyivät kadulle, kajahti huuto: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!»

Mutta näiden huutojen väliajalla ja kun vaunut hetkeksi pysähtyivät, kuului toinen huuto:

Huutaja oli muuan hurjannäköinen kansanmies, joka käsivarret ristissä rinnalla pysytteli vaunujen astinlaudan kohdalla.

Vaunut lähtivät hiljaa liikkeelle, mutta kansanmies nojasi kädellään vaununoveen ja kulki samassa tahdissa kuin nekin. Joka kerta kun kansa huusi: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!» toisti hän viiltävällä äänellään:

Kuningatar palasi tältä ajelulta sydän murtuneena. Sitä oli ruhjonut se herkeämätön vasaranisku, joka takoo itsepintaisen säännöllisesti ja vihan säätämällä voimalla.

Eri teattereihin oli järjestetty näytäntöjä: ensin Oopperaan, sitten
Comédie-Françaiseen, sitten Italialaiseen teatteriin.

Oopperassa ja Comédie-Françaisessa oli sali varattu ja kuningasta ja kuningatarta tervehdittiin yksimielisin suosionosotuksin. Mutta kun Italialaisessa teatterissa aiottiin ryhtyä samanlaisiin varokeinoihin, oli se myöhäistä: koko permanto oli tilattu.

Silloin ymmärrettiin, ettei Italialaisessa kävisi niinkuin Oopperassa ja Comédie-Françaisessa oli käynyt ja että ilta varmaankin olisi meluisa.

Ensimmäisillä paikoilla istuivat Danton, Camille Desmoulins, Legendre ja Santerre. Kuningattaren astuessa aitioonsa parvekkeet yrittivät kättentaputusta.

Kuningatar tuijotti peloissaan tuohon hänen edessään ammottavaan syvänteeseen. Hän näki kuin liekehtivän ilmakerroksen takaa vihaa ja uhkaa huokuvat katseet.

Hän ei tuntenut ketään noista ihmisistä ulkonäöltä, kaikkia ei edes nimeltä.

— Hyvä jumala, mitä minä siis olen heille tehnyt, — kysyi hän itseltään koettaen peittää hämmennyksensä hymyilyllä — ja miksi he halveksivat minua näin?

Äkkiä hänen kauhistunut katseensa pysähtyi erääseen mieheen, joka nojasi parveketta kannattelevaan pylvääseen.

Se oli Taverneyn linnan mies, Sèvresin mies, Tuileriein puutarhan mies.
Se oli uhkaavien sanojen, salaperäisten ja hirveitten tekojen mies!

Kun kuningatar oli luonut katseensa tuohon mieheen, ei hän voinut sitä enää hänestä irroittaa. Mies vaikutti häneen yhtä kahlehtivasti kuin käärmeen katse lintuun.

Näytäntö alkoi. Kuningatar jännitti tahtonsa, pääsi lumouksesta, jaksoi kääntää päänsä ja silmäili näyttämöä.

Mutta vaikka Marie-Antoinette jännitti kaiken tarmonsa voidakseen olla ajattelematta sitä salaperäistä miestä, niin vaistomaisesti, kuin hänen tahtoaan väkevämmän magneettisen voiman vaikutuksen johdosta, hän kääntyi ja suuntasi kauhistuneen katseensa sille yhdelle ja ainoalle taholle.

Ja se mies seisoi yhä entisellä paikallaan, liikkumattomana, ivallinen, ilkkuva ilme kasvoillaan. Se oli tuskallinen, läheinen, kohtalokas tunne, verrattavissa yölliseen painajaisuneen.

Koko sali oli sähköllä ladattu. Nämä kaksi lähekkäin joutunutta vihaa iskisivät toisiinsa, kuten elokuun ukkospäivinä kaksi vastakkaisilta suunnilta kohoavaa ukkospilveä iskee yhteen synnyttäen salaman, ellei jyrinää.

Rouva Dugazon, se kaunis nainen, josta eräs roolilaji on saanut nimensä, joutui laulamaan tenorin kanssa ja tässä duetossa hän lauloi seuraavan säkeen:

Tuo rohkea nainen syöksyi näyttämön eteen, kohotti katseensa ja käsivartensa kuningattareen päin ja sinkosi nämä kohtalokkaat yllytyssanat.

Hän kääntyi kauhistuneena näyttämölle katselemasta ja silmäili vaistomaisesti pylvääseen nojaavaa miestä.

Hän oli näkevinään tämän tekevän käskevän eleen, jota koko permanto totteli.

»Eläköön kuningas, eläköön kuningatar! Eläkööt alati valtiaamme ja valtiattaremme!»

»Ei enää valtiasta, ei valtiatarta! Vapaus, vapaus, vapaus!» ulvoi permanto toistamiseen.

Sitten tämän kaksinkertaisen sodanjulistuksen, haastetun ja hyväksytyn, jälkeen alkoi taistelu.

Kuningatar parahti kauhusta ja ummisti silmänsä. Hänellä ei ollut enää voimaa katsella tuota pahaahenkeä, joka tuntui olevan epäjärjestyksen kuningas, hävityksen sielu.

Tällöin kansalliskaartin upseerit kerääntyivät hänen ympärilleen, suojelivat häntä ruumiillaan ja veivät hänet salista.

Syyskuun 30 päivänä perustuslakia säätävä kansalliskokous julisti puheenjohtajansa Thouretin suulla, että se oli täyttänyt tehtävänsä ja lopetti istuntonsa.

Seuraavassa mainittakoon lyhyesti sen kaksi vuotta neljä kuukautta kestäneitten töiden tulokset:

salaiset vangitsemiset lakkautettu; julkisten virkojen yhdenvertaisuus tunnustettu; maakuntatullit lakkautettu;

Olisi ollut hyvin surullista uskoa — Ranskan lominkaan ja kuningattaren — että uutta kansalliskokousta tarvitsisi pelätä enemmän kuin sitä, joka juuri oli hajaantunut.

XXII

Lokakuun 2 päivänä, siis kaksi päivää perustuslakia säätävän kansalliskokouksen hajaantumisen jälkeen, Barnave tuli tavalliseen aikaansa tapaamaan kuningatarta. Häntä ei opastettu nyt rouva Campanin keskikerroksen huoneustoon, vaan huoneeseen, jota sanottiin isoksi kabinetiksi.

Saman päivän iltana, jolloin kuningas oli vannonut hallitusmuodolle, vartijat ja Lafayetten ajutantit olivat kadonneet palatsista. Ellei kuningas siis ollutkaan saanut valtaansa takaisin, oli hän toki saanut entisen vapautensa.

Se oli vähäinen korvaus siitä nöyryytyksestä, jota olemme hänen nähneet niin katkerin sanoin valitelleen kuningattarelle.

Vaikka häntä ei otettukaan vastaan virallisesti eikä juhlallisen puheillepääsyn merkeissä, ei Barnaven sentään tarvinnut alistua niihin varokeinoihin, jotka olivat tähän saakka olleet välttämättömiä, kun hän käväisi Tuilerieissä.

Hän oli hyvin kalpea ja näytti lopen alakuloiselta. Kuningatar huomasi tämän alakuloisuuden ja tämän kalpeuden.

Kuningatar otti hänet vastaan seisoallaan, vaikka hän tiesikin, että nuori asianajaja kunnioitti häntä syvästi, ja oli varma, ettei tämä tekisi, jos hän istuutuisi, samaa mitä puheenjohtaja Thouret oli tehnyt huomattuaan, ettei kuningas ollutkaan noussut.

»No, herra Barnave», sanoi hän, »olette kai nyt tyytyväinen, sillä kuningas on noudattanut neuvoanne ja vannonut valan perustuslaille».

»Kuningatar on hyvin ystävällinen», vastasi Barnave ja kumarsi, »sanoessaan, että kuningas on noudattanut minun neuvoani… Ellei se neuvo olisi samalla ollut keisari Leopoldin ja ruhtinas von Kaunitzin, olisi hänen majesteettinsa kukaties empinyt enemmän ryhtyäkseen siihen tekoon, joka kuitenkin oli ainoa, mikä saattoi pelastaa kuninkaan, jos kuningas ylimalkaan…»

»Oli pelastettavissa, niinkö, herra Barnave? Sitäkö aioitte sanoa?» virkkoi kuningatar iskien rohkeasti asian ytimeen, ja lisätkäämme, urheasti, mikä oli hänelle erikoisen ominaista.

»Jumala varjelkoon, madame, minua esiintymästä sellaisten onnettomuuksien ennustajana! Ja kuitenkin, valmistuessani lähtemään Pariisista ja poistumaan ikiajoiksi kuningattaren läheltä en tahtoisi tehdä teidän majesteettianne liian epätoivoiseksi enkä antaa teille liian paljon toivoa.»

»Kansalliskokouksen työt ovat päättyneet, madame. Minä olin sen jäsen, ja koska kansalliskokous on päättänyt, ettei kukaan sen jäsenistä saa tulla lakiasäätävään eduskuntaan ei minulla ole syytä jäädä Pariisiin.»

»Ei edes teitä auttaakseni, madame, sillä tästä päivästä tai oikeammin toissapäivästä lähtien minä en voi olla teille pieneksikään hyödyksi.»

»Ah, en, madame, minä arvioin itseni ja huomaan olevani heikko, punnitsen itseni ja huomaan olevani kevyt… Minun voimani, voima, jonka tarjosin kuninkuudelle eräänlaiseksi vipusimeksi, oli vaikutusvaltani kansalliskokouksessa, johtoasemani jakobiini-kerhossa. Mutta kansalliskokous on hajaantunut ja jakobiinit ovat muuttuneet feuillanteiksi, ja minä pelkään pahoin, etteivät feuillantit jakobiineista erotessaan ole tehneet edullista peliä… Ja lisäksi, madame, minun kansansuosioni…»

Kuningatar silmäili Barnavea ja hänen katseensa välähti oudosti, siinä leimahti kuin voitonriemun salama.

Jos Barnave todella oli menettänyt kansansuosionsa ja jos tähän oli tarvittu vain yksi kuukausi, jos hänen oli täytynyt taivuttaa päänsä Robespierren sanojen edessä, kuka oli sir vikapää? Eikö juuri tämä kohtalokas kuninkuus, joka veti tukijansa samaan alhoon, johon se itsekin suistui? Eikö juuri se kauhea kohtalo, joka Marie-Antoinettesta, kuten Maria Stuartistakin, teki eräänlaisen kuolonenkelin, joka vihki haudan omaksi jokaisen, kenelle hän näyttäytyi?

Hän peräytyi siis ja tietäen hyvin, että Barnave, joka oli vastannut huokauksella, olisi voinut vastata seuraavin leiskuvin sanoin: »Kenen takia olen menettänyt kansansuosioni, madame, ellen teidän?» hän jatkoi:

»Niin», sanoi Barnave, »jos kuningatar käskee minun jäädä, minä jään, kuten jää lipun alle sotamies, joka on saanut eronsa ja joka varataan taisteluun. Mutta jos jään, tiedättekö, mitä tapahtuu, madame? Sensijaan että olen heikko, minusta tulee heittiö!»

»Kuinka niin, hyvä herra?» sanoi kuningatar lievästi loukkaantuneena.
»Selittäkää, en ymmärrä teitä.»

»Salliiko kuningatar minun kuvata teille tilanteen sellaisena kuin se todella on, eikä ainoastaan tilannetta, missä nyt olette, vaan senkin, mihin joudutte?»

»Olkaa hyvä, herra Barnave. Olen tottunut katsomaan kuiluihin, ja jos olisin altis huimaukselle, olisin jo aikoja sitten suistunut.»

»Sanokaamme tarkemmin, herra Barnave. Kansalliskokouksessa minulla on ollut ystäviä, mutta ettehän kieltäne, että kansalliskokouksen enemmistö on ollut vihamielinen kuninkuudelle.»

»Madame», sanoi Barnave, »kansalliskokous on vain yhden kerran toiminut kuninkaan ja teidän vihollisenanne: sinä päivänä, jolloin se päätti, ettei kukaan sen jäsenistä saisi astua lakiasäätävään eduskuntaan.»

»En ymmärrä teitä oikein, herra. Selittäkää tarkemmin», sanoi kuningatar epäilevästi hymyillen.

»Ah, madame, erehdytte! Isku tulee Robespierren taholta ja se on hirveä kuten kaikki, mikä sen miehen taholta tulee. Ensinnäkin, uusi kansalliskokous on teille suuri tuntemattomuus. Perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa te tiesitte, keitä vastaan ja millä keinoin taistella. Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa on tehtävä uusi tutkimus. Ja sitten, huomatkaa se tarkoin, madame, ehdottaessaan, ettei ketään meistä saisi valita uudelleen, Robespierre tahtoi esittää Ranskalle kaksi vaihtoehtoa: valita eduskunnan rungoksi joko sen, mikä on meitä ylempänä, tai sen, mikä on meitä alempana. Meidän yläpuolellamme ei ole mitään: maastamuutto on pannut kaikki sekaisin. Ja vaikka olettaisikin, että aatelisto olisi pysynyt Ranskassa, ei kansa hakisi edustajiaan aatelisten joukosta.

Meitä alempana olevien parista siis kansa on valinnut edustajansa. Uusi eduskunta on siis kauttaaltaan demokraattinen. Joitakin vivahduksia tässä demokratiassa, siinä kaikki.»

Kuningattaren ilmeistä huomasi, että hän kuunteli hyvin tarkkaavasti
Barnaven esitystä ja että alettuaan ymmärtää hän alkoi pelätä.

»Nähkääs», jatkoi Barnave, »minä olen nähnyt ne edustajat, sillä kolmen neljän viime päivän kuluessa niitä on virrannut Pariisiin. Olen nähnyt erikoisesti ne, jotka tulevat Bordeauxista. Miltei kaikki ovat nimettömiä, mutta kaikilla on kiire tehdä itselleen nimi, sitäkin polttavampi kiire, kun he ovat nuoria. Lukuunottamatta Condorcetia, Brissotia ja muutan» muita, iäkkäimmät heistä eivät ole täyttäneet vielä kolmeakaankymmentä. Se on nuorten rynnistystä, kypsyneen karkoittamista ja perinnäistapojen tuhoamista. Ei enää harmaita hiuksia. Uusi Ranska kokoontuu mustatukkaisena.»

»Ja te arvelette, herra Barnave, että meidän on pelättävä enempi saapuvia kuin lähteneitä?» ₙₙ

»Niin, madame, sillä ne, jotka saapuvat, tuovat tullessaan työohjeen: sota aatelistoa ja papistoa vastaan! Kuninkaasta ei puhuta vielä mitään, jäädään odottavalle kannalle… Jos hän haluaa tyytyä pelkkään toimeenpanovaltaan, kenties hän saa anteeksi menneisyyden.»

»Mitä!» huudahti kuningatar. »Mitä, hän saa anteeksi menneisyyden?
Mutta kuninkaanhan kai tulisi antaa anteeksi!»

»Vallan oikein. Nähkääs, siinä juuri ei milloinkaan synny yhteisymmärrystä. Ne, jotka saapuvat, madame — ja te saatte valitettavasti pian siitä todistuksen — eivät edes yritä teeskennellä sitä alttiutta, mitä nyt lähteneet osoittivat… Heidän mielestään — minulle mainitsi siitä muuan Gironden edustaja, virkatoverini Vergniaud — heidän mielestään kuningas on vihollinen.»

»Niin, madame, vihollinen», toisti Barnave. »Toisin sanoin, kaikkien sisäisten ja ulkoisten vihollisten tahallinen tai tahaton keskus. Ah, madame, se täytyy tunnustaa, nämä uudet tulokkaat eivät ole ihan väärässä uskoessaan paljastaneensa totuuden, vaikkei heillä olisikaan muuta ansiota kuin se, että lausuvat ääneen, mitä teidän pahimmat vihamiehenne eivät uskaltaneet edes kuiskata…»

»Vihollinen?» kertasi kuningatar. »Kuningasko kansansa vihollinen? Oh, tosiaankin, herra Barnave, sitä te ette saa minua milloinkaan myöntämään, ette edes ymmärtämään!»

»Se on silti totuus, madame. Luontainen vihollinen,-mielenlaadun kasvattama vihollinen! Kolme päivää sitten hän vannoi valan perustuslaille, eikö niin?»

»Palatessaan tänne kuningas voi miltei pahoin kiukusta ja illalla hän kirjoitti keisarille.»

»Ah, siinä sen näette, madame! Vihollinen, kohtalokkaasti vihollinen! Tahallinen vihollinen, sillä herra de la Vauguyonin, jesuiittapuolueen kenraalin, kasvattamana kuningas on pannut sydämensä pappien käteen, ja papit ovat kansan vihollisia. Tahaton vihollinen, sillä hän on vallankumousvastaisen liikkeen pakollinen johtaja. Ja vaikka olettaisikin, ettei hän poistu Pariisista, on hän silti Koblenzissa emigranttien muodossa Vendéessa pappien hahmossa, Wienissä ja Preussissa liittolaistensa Leopoldin ja Fredrikin persoonassa. Kuningas ei tee mitään… minä lisään, vaikkei hän tekisikään mitään, madame», sanoi Barnave surullisesti, »niin, hänen olemattaan missään henkilökohtaisesti mukana, hänen nimeään käytetään. Matalassa majassa, saarnatuolissa, linnassa hän on poloinen kuningas, pyhä kuningas! Vallankumousta vastaan syntyy hirveä kapina, madame, syntyy säälin kapina!»

»Herra Barnave, tekö tosiaankin puhutte minulle tuolla tavoin? Ettekö te ole ollut ensimmäinen meitä säälimään?»

»Oh, madame, kyllä, kyllä! Minä olen säälinyt teitä ja säälin yhä ja ihan vilpittömästi! Mutta se ero on minun ja niiden välillä, joista puhun, että he säälivät teitä tuhotakseen teidät, ja minä säälin teitä pelastaakseni teidät!»

»Mutta, hyvä herra, ovatko ne uudet tulokkaat, jotka teidän sanojenne mukaan ryhtyvät tuhotaisteluun meitä vastaan, sopineet ennakolta toimintatavoista, laatineet selvän työohjelman?»

»Eivät, madame. Toistaiseksi olen havainnut vain seuraavat epäselvät arvostelut: Majesteetin arvonimi on poistettava avajaisistunnon tervehdyspuheesta ja valtaistuimen tilalle on pantava tavallinen nojatuoli puheenjohtajan vasemmalle puolelle.»

»Näettekö siinä jotakin enempää kuin herra Thouretin käyttäytymisessä, kun hän istuutui, koska kuningaskin istuutui?»

»Se merkitsee ainakin askelta eteenpäin eikä askelta taaksepäin…
Lisäksi tulee se pelottava seikka, madame, että herrat Lafayette ja
Bailly menettävät virkansa.»

»Ja olette väärässä, madame. Bailly ja Lafayette ovat teidän ystäviänne…»

»Teidän ystäviänne, madame, kenties teidän viimeiset ystävänne! Säilyttäkää heidät, jos heille jää hitunenkin kansansuosiota, käyttäkää sitä. Mutta kiiruhtakaa, heidän kansanomaisuutensa häviää ennen pitkää, niinkuin minun jo on käynyt.»

»Herra Barnave, te olette nyt osoittanut minulle kuilun, olette opastanut minut sen partaalle, olette antanut minun mitata sen syvyyden, mutta ette ole sanonut minulle keinoa, jolla sen välttäisin.»

»Kas niin», sanoi kuningatar, »herra Barnave siis hyväksyy Varennesin paon!»

»Minä en hyväksy sitä, madame, sillä nykyinen asemanne on sen pakoretken johdonmukainen seuraus. Mutta koska se pakoretki on johtanut tällaisiin tuloksiin, minä valitan, ettei se onnistunut paremmin.»

»Tänään siis herra Barnave, kansalliskokouksen jäsen, jonka mainittu kansalliskokous valitsi herrojen Pétionin ja Latour-Maubourgin kanssa tuomaan kuninkaan ja kuningattaren takaisin Pariisiin, valittaa, etteivät kuningas ja kuningatar nyt ole ulkomailla?»

»Oh, ymmärtäkäämme toisemme oikein, madame. Se, joka sitä valittaa, ei ole suinkaan kansalliskokouksen jäsen eikä herrojen Latour-Maubourgin ja Pétionin virkatoveri, vaan se on poloinen Barnave, joka kelpaa enää vain teidän nöyräksi palvelijaksenne ja joka on valmis uhraamaan hyväksenne henkensä, ainoan, mitä hän enää omistaa.»

»Kiitos, herra Barnave», sanoi kuningatar. »Äänenpaino, jolla esititte tarjouksenne, todistaa, että te olette mies pitämään sananne. Mutta minä toivon, ettei minun tarvitse teiltä sellaista uhrausta vaatia.»

»Juuri niin… Jos kerran on kaaduttava, parempi olisi kaatua taistellen. Mutta nyt tapahtuu seuraavaa, madame Dauphinéni kolkassa, missä olen teille hyödytön, minä teen lupauksia vielä enemmän nuorelle ja kauniille naiselle, hellälle ja uhrautuvalle äidille kuin kuningattarelle. Samat erehdykset jotka ovat tehneet menneisyyden, valmistelevat tulevaisuutta. Te luotatte ulkomaiseen apuun, jota ei tule tai joka tulee liian myöhään. Jakobiinit anastavat vallan kansalliskokouksessa ja sen ulkopuolella. Ystävänne poistuvat Ranskasta vainoa välttääkseen. Ne, jotka jäävät, pidätetään ja pannaan tyrmään. Minä olen niitä, sillä minä en halua paeta. Minut tuomitaan kuolemaan. Minun arvoton kuolemani ei ole teille hyödyksi, ehkette saa sitä tietääkään, tai jos huhu tästä kuolemasta osuukin korviinne, on minusta ollut teille niin vaivainen apu, että olette unohtanut ne muutamat hetket, jolloin olen voinut toivoa kykeneväni auttamaan teitä…»

»Herra Barnave», sanoi kuningatar hyvin arvokkaasti, »minun on mahdotonta tietää, minkälaisen tulevaisuuden kohtalo meille, kuninkaalle ja minulle, valmistaa, mutta sen tiedän, että niiden miesten nimet, jotka ovat meitä auttaneet, pysyvät alati visusti muistissamme, ja että mitä onnea tai onnettomuutta he saavat kokea, ei jää meille vieraaksi… Siihen mennessä, herra Barnave, voimmeko tehdä mitään hyväksenne?»

»Paljon… te henkilökohtaisesti, madame… Te voitte todistaa minulle, etten ole ollut silmissänne vallan arvoton olento.»

Kyynel kihosi Marie-Antoinetten kuiviin silmäripsiin, ja hän ojensi nuorelle miehelle valkoisen ja kylmän kätensä, jota yhden vuoden väliajalla koskettivat kansalliskokouksen kaunopuheisimmat huulet: Mirabeaun ja Barnaven.

Barnave vain hipaisi sitä; näki selvästi, että tuo poloinen hupsu pelkäsi, että jos hän painaisi huulensa tuolle kauniille marmorikädelle, hän ei voisi niitä siitä enää irroittaa.

»Madame, minä en ole niin ylpeä, että sanoisin teille: 'Kuninkuus on pelastettu!' Mutta minä sanon teille: ’Jos kuninkuus on tuomittu perikatoon, niin se, joka koskaan unohtaa suosionosoituksen, jonka muuan kuningatar on hänelle myöntänyt, se tuhoutukoon kuninkuuden mukana!'»

Marie-Antoinette katseli hänen poistumistaan huoaten ja kun ovi oli
Barnaven perässä sulkeutunut, jupisi hän:

»Tyhjä sitruuna-parka! Eipä tarvittu pitkää aikaa, ennenkuin sinusta jäi jäljelle vain kuori…»

XXIII

Olemme yrittäneet kuvailla niitä hirmutapauksia, jotka sattuivat
Mars-kentällä heinäkuun 17 päivän iltapuolella vuonna 1791.
Yrittäkäämme nyt kuvailla, miltä näytti se teatteri, jolla vastikään
oli näytelty verinen draama, Bailly ja Lafayette pääesittäjinä.

Sen näytelmän todistajaksi joutui muuan nuori mies, joka oli puettu kansalliskaartin asetakkiin ja joka Saint-Honoré-kadulta poikettuaan ja kuljettuaan Ludvig XV:n sillan yli saapui Mars-kentän laitaan Grenelle-kadulta.

Se näytelmä — sitä valaisi kahteen kolmannekseensa varttunut kuu, joka silloin tällöin peittyi taivaalla ajelehtiviin mustiin pilvenlonkiin — oli synkeä nähtävyys!

Mars-kenttä oli kuin taistelutanner, joka oli vainajien ja haavoittuneitten peitossa. Näiden keskellä liikkuivat haamujen lailla miehet, joiden tehtävänä oli viskata vainajat Seineen ja viedä haavoittuneet Gros-Cailloun sotilassairaalaan.

Nuori upseeri, jonka askelia olemme seuranneet Saint-Honoré-kadulta asti, pysähtyi hetkeksi Mars-kentän portille, risti kätensä lapsekkaan kauhun elein ja mutisi:

»Hyvä jumala, täällä on tapahtunut kauheampaa kuin mitä minulle on kerrottukaan!»

Katseltuaan jonkun tovin kentällä suoritettua outoa puuhaa hän lähestyi kahta miestä, joiden hän näki kantavan muuatta ruumista Seinelle päin.

»Kansalaiset», kysyi hän, »olkaa hyvät ja sanokaa minulle, mitä aiotte tehdä tälle miehelle?»

Saavuttuaan puusillalle miehet heilauttivat ruumista ja laskivat: »Yksi, kaksi, kolme!» Kolmannen heilahduksen jälkeen he viskasivat ruumiin Seineen.

»Kuten näette, nuori upseeri», vastasivat miehet, »me lakaisemme kenttää».

Hän oli hetken vaiti. Astuessaan miesten kanssa takaisin Mars-kentälle hän kysyi:

»Anteeksi, kansalainen», jatkoi nuori mies, »mutta minulle on tuiki tähdellistä tehdä teille seuraava kysymys: oletteko viiden kuuden ruumiin joukossa huomannut seitsemän- tai kahdeksanviidettä vuoden vanhaa miestä, joka oli suunnilleen viisi jalkaa viisi tuumaa pitkä, vanttera, voimakas, ulkoasultaan puoleksi talonpoika, puoleksi porvari?»

»Hitossa», sanoi toinen miehistä, »me teemme vain yhden huomion: ovatko maassa viruvat vainajia vai eläviä. Jos ne ovat ruumiita, viskaamme ne jokeen; elleivät ne ole ruumiita, kannamme ne Gros-Cailloun sairaalaan.»

»Nähkääs», virkkoi nuorukainen, »minulla on hyvä ystävä, joka ei ole tullut tänään kotiin, ja koska minulle sanottiin hänen olleen täällä ja että hänet oli nähty täällä pitkin päivää, on minulla syytä pelätä, että hän viruu joko vainajien tai haavoittuneitten joukossa».

»Hyväinen aika!» sanoi toinen kantajista ravistellessaan muuatta ruumista toisen valaistessa sitä lyhdyllä. »Jos hän oli täällä, on kai hän vieläkin. Ellei hän ole palannut kotiinsa, ei hän kaiketi sinne palaakaan.»

»Hei», huusi kaupunginvaltuuston mies, »oletko kuollut vai elossa?
Ellet ole kuollut, kiiruhda vastaamaan!»

»Selvästi kuollut, näkeehän sen!» sanoi toinen. »Hän on saanut luodin keskelle rintaansa.»

»Kansalaiset», virkkoi upseeri, »te ette tarvitse lyhtyänne tuota miestä jokeen viskatessanne. Olkaa ystävällinen ja lainatkaa se minulle hetkeksi. Matkanne aikana minä etsin ystävääni.»

Kantajat suostuivat pyyntöön, ja lyhty siirtyi nuoren upseerin käteen. Hän aloitti etsiskelynsä huolellisesti ja kasvoilla ilme, joka todisti, että hän oli antanut etsimälleen vainajalle tai haavoittuneelle arvonimen, joka lähti, ei ainoastaan hänen huuliltaan, vaan myöskin hänen sydämestään.

Kymmenen kaksitoista miestä, kädessä lyhty kuten hänelläkin, liikkui samassa kaameassa etsiskelyssä.

Silloin tällöin äänettömyyden — sillä näytelmän kammottava juhlallisuus tuntui kuoleman edessä vaimentavan elävien äänen — silloin tällöin äänettömyyden katkaisi joku tavallista lujemmalla äänellä lausuttu nimi.

Toisinaan tähän ääneen vastasi vaikerointi, voihkaisu, huuto, mutta useimmiten sen vastauksena oli kaamea hiljaisuus!

Aikansa emmittyään — jonkunlainen pelko oli lamaannuttanut hänen äänensä — nuori upseeri noudatti toisten esimerkkiä ja huusi pari kolme kertaa:

»Voi, hän on varmaankin kuollut!» mutisi hän ja pyyhki hihallaan kyyneleet, jotka sumensivat hänen silmänsä. »Poloinen herra Billot!»

Tällöin pari miestä sivuutti hänet. He kantoivat erästä ruumista
Seinelle päin.

»Kas», virkkoi se, joka kannatteli keskiruumista ja oli siis lähempänä päätä, »minä luulen, että vainajamme on päästänyt huokauksen!»

»Niinpä kai!» sanoi toinen nauraen. »Jos kaikkia näitä veitikoita kuuntelisi, ei täällä olisi ainoatakaan vainajaa.»

»Kansalaiset», virkkoi nuori upseeri, »olkaa armollisia ja sallikaa minun katsoa miestä, jota kannatte!»

Ja he panivat ruumiin istuvaan asentoon, jotta upseeri voisi paremmin valaista hänen kasvonsa.

Vaikka hirveä haava olikin runnellut vainajan pään, oli upseeri tuntenut hänet etsimäkseen henkilöksi.

Mieheltä, joka oli jo käynyt puolitiessä märkää hautaansa kohden, oli pääkallo halkaistu sapeliniskulla. Haava oli hirveä, kuten olemme jo maininneet. Isku oli nirhaissut vasemmalta päälaelta hiusten peittämän lihan viilloksi, joka roikkui poskelle, niin että pääluu oli paljaana. Ohimovaltimo oli katkennut ja haavoittuneen tai vainajan koko ruumis oli yltyleensä veressä.

»Voi, kansalaiset, se on hän!» huudahti hän. »Tämä on etsimäni henkilö… herra Billot!»

»Ah, hitossa!» virkkoi toinen kantajista. »Onpas teidän herra
Billotianne runneltu!»

Mies alkoi juosta Seinelle päin. Nuori upseeri oli mennyt hänen paikalleen ja kannatteli haavoittunutta.

Kantaja totteli. Hän työnsi hattuun kouransa, haritti sormensa kuin ripsutusharjaksi ja räiskytti vettä haavoittuneen kasvoille.

»Hän värähti!» riemuitsi nuori mies, joka kannatteli kuolevaa sylissään. »Hän ei ole kuollut! Voi, hyvä herra Billot, mikä onni, että minä tulin tänne!»

»Se oli totisesti onni!» myönsivät miehet. »Vielä parikymmentä askelta ja ystävänne olisi toipunut vasta Saint-Cloudin verkoissa.»

»Auttakaa minua kantamaan hänet Saint-Honoré-kadulle tohtori Gilbertin luokse, ja te saatte runsaan palkkkion», sanoi nuori mies.

»Olemme saaneet määräyksen viskata vainajat Seineen ja viedä haavoittuneet Gros-Cailloun sairaalaan… Koska hän väittää, ettei hän ole kuollut, ja koska siis emme voi viskata häntä Seineen, täytyy meidän viedä hänet sairaalaan.»

»Hyvä on, kantakaamme hänet sairaalaan», sanoi nuori mies, »ja niin pian kuin mahdollista!»

»Hyväinen aika, sellaiset kyllä löydetään», sanoi toinen kantaja, »kuten vesikin, ja pieni ecu…»

»Vallan oikein», myönsi nuori mies, »te ette olekaan saanut mitään…
Kas tässä on toinen pikku ecu, hakekaa jostakin paarit.»

Haavoittunut pantiin patjalle. Molemmat kantajat tarttuivat hihnoihin, ja synkkä saattue lähti liikkeelle Gros-Cailloun sairaalaan päin. Nuori mies pysytteli, lyhty kädessä, haavoittuneen pään kohdalla.

Se oli hirveä yöllinen kulku veren kostuttamalla maaperällä, keskellä liikkumattomia ja jäykistyneitä ruumiita, joihin jokainen askel sattui, tai haavoittuneitten välitse, jotka kohottautuivat vaipuakseen heti maahan apua huutaen.

XXIV

Sen ajan sairaalat ja etenkin sotilassairaalat olivat tykkänään toisenlaisessa kunnossa kuin ne nykyisin ovat.

Ei siis tarvitse ihmetellä, että Gros-Cailloun sairaalassa vallitsi hämminki ja tavaton epäjärjestys, joka haittasi lääkärien toivomusten täyttymistä.

Ensinnäkin oli puute vuoteista. Täytyi käydä lainaamassa patjoja lähikatujen varsilla asuvilta naapureilta.

Nämä patjat levitettiin permannolle, vietiinpä niitä pihallekin. Jokaisella patjalla makasi haavoittunut apua odotellen. Mutta lääkäreistä oli vieläkin huutavampi puute kuin patjoista ja heitä oli vaikeampi löytää.

Nuori upseeri — lukijat ovat varmaankin jo tunteneet hänet vanhaksi ystäväksemme Pitouksi — sai kahden uuden pikku ecun avulla luvan pitää paarien patjan. Billot sai siis levätä varsin mukavasti sairaalan pihamaalla.

Pitou, joka halusi käyttää hyväkseen kaikkia tilaisuuden suomia vähäisiäkin etuja, oli sijoittanut haavoittuneen mahdollisimman lähelle ovea, jotta voisi tarttua ensimmäiseen lääkäriin, joka menisi sisälle tai tulisi ulos.

Hänen teki mielensä juosta saleihin ja tuoda mukanaan yksi, maksoi mitä maksoi, mutta hän ei uskaltanut jättää haavoittunutta. Hän pelkäsi, että joku anastaisi patjan, koska sillä makaava muka oli ruumis — sellainen erehdys oli varsin luonnollinen — ja viskaisi luulotellun vainajan pihan kiville virumaan.

Näin kului tunti ja Pitou oli huutanut luoksensa paria kolmea lääkäriä, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohi, mutta kukaan heistä ei ollut vastannut hänen huutoihinsa. Silloin hän huomasi erään mustapukuisen miehen, joka, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, kulki kuolemanvuoteelta toiselle.

Mitä lähemmäksi mustapukuinen tuli, sitä tutummalta hän tuntui Pitoun mielestä. Pian kaikki epäilykset hälvenivät ja Pitou uskalsi poistua muutaman askelen päähän haavoittuneesta astuakseen yhtä monta askelta tohtoriin päin sekä huusi keuhkojensa kaikella voimalla:

»Hän on tuossa, herra Gilbert», vastasi Pitou ja osoitti yhä liikkumatonta haavoittunutta.

»Ah, rakas herra Gilbert, toivottavasti ei! Mutta minä en salaa teiltä, ettei hänen laitansa ole paljoakaan parempi.»

Gilbert astui patjan ääreen ja häntä seuranneet hoitajattaret valaisivat haavoittuneen kasvot.

»Häntä on sattunut päähän, herra Gilbert», sanoi Pitou, »päähän!
Poloinen herra Billot, hänen päänsä on halkaistu leukaan asti!»

»Täällä ei ole yksityishuonetta», sanoivat he, »mutta täällä on liinavaatteitten varastosuoja.»

Haavoittunut kohotettiin patjoineen niin hellävaroen kuin mahdollista, mutta vaikka häntä käsiteltiinkin varovasti, pani tuska hänet voihkaisemaan.

»Ah», sanoi Gilbert, »mikään ilonhuudahdus ei ole tehnyt minua niin tyytyväiseksi kuin tämä kivun aiheuttama voihkaisu! Hän elää, ja se on pääasia!»

Billot vietiin varastohuoneeseen ja pantiin erään toimihenkilön vuoteelle. Gilbert ryhtyi heti sitomaan haavaa.

Ohimovaltimo oli katkennut ja siitä oli aiheutunut suunnaton verenvuoto. Mutta tämä verenvuoto oli synnyttänyt tainnostilan, joka puolestaan oli heikentänyt sydämen toiminnan ja sikäli tyrehdyttänyt vuodon.

Luonto oli käyttänyt sitä heti hyväkseen ja hyydyttänyt veren valtimohaavan ympärille.

Ihmeteltävän kätevästi Gilbert yhdisti valtimon päät toisiinsa silkkilangalla. Sitten hän pesi haavan ja painoi lihassuikaleet pääluuhun kiinni. Raikas vesi tai ehkä myöskin sitomisen aiheuttama tavallista tuntuvampi kipu panivat Billotin silmät aukenemaan, ja hän lausui joitakin tolkuttomia, katkonaisia sanoja.

»Mutta koska hän ei ole kuollut, pelastatte te hänet, eikö niin, herra
Gilbert?» sanoi Pitou.

»Minä yritän», vastasi hän, »mutta sinä olet jälleen nähnyt, hyvä
Pitou, että luonto on paljoa taitavampi lääkäri kuin kukaan meistä».

Gilbert suoritti sitomistyön loppuun. Hiukset leikattiin niinkuin voitiin, haavan reunat pantiin vastakkain ja ne kiinnitettiin haavalaastarilla. Gilbert määräsi että potilaan oli annettava levätä miltei istuvassa asennossa, niin että selkä, eikä pää, nojasi pielukseen.

Vasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän kysyi Pitoulta, kuinka tämä oli tullut Pariisiin ja kuinka hän Pariisiin tultuaan oli osunut paikalle juuri oikealla hetkellä pelastaakseen Billotin.

Juttu oli hyvin yksinkertainen. Catherinen katoamisen ja miehensä lähdön jälkeen eukko Billot, jota emme ole lukijoille koskaan esittäneet minään lujaälyisenä naisena, oli vaipunut eräänlaisen tylsyyden tilaan, joka oli päivä toiselta yhä yltynyt. Hän eli, mutta vain kuin kone ja joka päivä joku uusi jousi tässä poloisessa ihmiskoneessa joko höltyi tai katkesi. Vähitellen hänen puhelunsa kävivät yhä harvemmiksi, kunnes hän lakkasi puhumasta tykkänään eikä noussut enää vuoteestakaan. Tohtori Raynal oli selittänyt, että vain muuan seikka voisi herättää eukko Billotin tästä kuolemaa muistuttavasta horrostilasta: jos hän näkisi tyttärensä.

Pitou oli heti tarjoutunut lähtemään Pariisiin, tai oikeammin, hän oli lähtenyt tarjoutumatta.

Haramontin kansalliskaartin kapteenin pitkät koivet saivat aikaan, että se kahdeksan penikulman taival, joka erotti Demoustierin kotikonnun maan pääkaupungista, oli vain kuin mukava kävelymatka.

Pitou oli lähtenyt kello neljä aamulla ja kello puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä illalla hän oli Pariisissa.

Oli kuin ennakolta määrätty, että Pitou tuli Pariisiin suurten tapausten sattuessa.

Ensimmäisellä kerralla hän oli nähnyt Bastiljin valloituksen ja ollut siinä mukanakin. Toisella kerralla hän oli ollut mukana vuoden 1790 yhdistysjuhlassa. Ja kolmannella kerralla hän joutui sinne Mars-kentän verilöylyn päivänä.

Ja hän huomasikin Pariisin olevan kuohuksissa — se oli muuten tila, jossa hän oli Pariisin aina nähnyt.

Ensimmäisiltä tapaamiltaan ihmisryhmiltä hän kuuli, mitä Mars-kentällä oli tapahtunut.

Bailly ja Lafayette olivat ammuttaneet kansaa. Kansa kirosi täysin keuhkoin Lafayettea ja Baillyta.

Kun Pitou heidät viimeksi jätti, olivat he jumalia ja yleisesti palvottuja! Nyt hän tapasi heidät alttarilta syöstyinä ja kirottuina. Hän ei käsittänyt sitä ensinkään.

Mutta sen hän käsitti, että Mars-kentällä oli taisteltu, vuodatettu verta, surmattu ihmisiä erään isänmaallisen anomuksen takia ja että Gilbert ja Billot olivat varmaankin olleet siellä mukana.

Vaikka Pitoulla oli, kuten rahvaanomaisesti sanotaan, kahdeksan penikulmaa mahassaan, kiirehti hän askeliaan ja saapui Saint-Henoré-kadulle, Gilbertin asuntoon.

Palvelija, joka antoi nämä tiedot Pitoulle, lisäsi, että Mars-kenttä oli täynnä ruumiita ja haavoittuneita; Billot olisi varmaankin joko edellisten tai jälkimäisten joukossa.

Mars-kenttä, täynnä ruumiita ja haavoittuneita! Tämä uutinen kummastutti Pitouta yhtä syvästi kuin kertomus, että Bailly ja Lafayette, nämä kansan epäjumalat, olivat ammuttaneet kansaa.

Mars-kenttä ruumiitten ja haavoittuneitten peitossa! Pitou ei voinut kuvitellakaan sellaista. Se Mars-kenttä, jonka tasoittamista hän oli yhtenä kymmenestätuhannesta ollut edistämässä, joka hänen muistissaan oli säilynyt tulvillaan juhlavalaistusta, iloisia lauluja ja riemukasta farandole-karkeloa! Se oli nyt ruumiitten ja haavoittuneitten peittämä! Senvuoksi, että siellä oli tahdottu juhlia, kuten edellisenäkin vuonna, Bastiljin valtauksen ja yhdistysjuhlan vuosipäivää!

Oliko yhdessä vuodessa tapaus, joka oli ollut ilon ja riemun aiheena, muuttunut kapinan ja verilöylyn syyksi?

Me olemme sen sanoneet: kuluneen vuoden aikana hovi oli, Mirabeaun vaikutuksesta, feuillantti-kerhon perustamisen jälkeen, Baillyn ja Lafayetten avulla ja vihdoin Varennesin pakoretkeä seuranneen taantumuksen johdosta, hovi oli saanut menetetyn valtansa takaisin, ja tämä valta ilmeni nyt surupukuna ja verilöylynä.

Kuten Gilbert oli sanonut, kuninkuus ja kansa pelasivat suurta peliä; jäi nähtäväksi, kumpi voittaisi.

Olemme nähneet, että hautoen näitä ajatuksia — jotka eivät silti olleet hidastuttaneet hänen kulkuaan — ystävämme Pitou, yllänsä yhä Haramontin kansalliskaartin asetakki, oli saapunut Mars-kentälle Ludvig XV:n sillan ja Grenelle-kadun kautta ja saapunut oikealla hetkellä estämään, ettei Billotia viskattu vainajana jokeen.

Toisaalta muistamme, että Gilbert oli kuningattaren puheilla ollessaan saanut nimettömän kirjeen, jonka hän tunsi Cagliostron kirjoittamaksi ja jossa oli m.m. seuraava kohta:

»Luovu siis näistä kahdesta kuolemaantuomitusta, joita vielä ivaten sanotaan kuninkaaksi ja kuningattareksi, ja mene, hetkeäkään aikailematta, Gros-Cailloun sairaalaan. Siellä tapaat kuolevan, joka ei ole niin sairas kuin he, sillä tämän kuolevan sinä voit pelastaa, mutta heitä sinä et voi pelastaa; he sensijaan vievät sinut mukanaan perikatoon!»

Olemme nähneet, että Gilbert, saatuaan rouva Campanilta kuulla, että kuningatar, joka oli poistunut, luvaten pian palata, oli joutunut muihin asioihin ja sanoi hänelle hyvästit, Gilbert oli heti lähtenyt Tuileries-palatsista. Kuljettuaan sitten jotenkin samaa tietä kuin Pitoukin hän oli sivuuttanut Mars-kentän, saapunut Gros-Cailloun sairaalaan ja oli jo, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, tutkinut, vuode vuoteelta, patja patjalta, kaikki salit, käytävät, eteiset ja pihamaankin, kun muuan ääni kutsui hänet erästä kuolevaa katsomaan.

Tiedämme, että tämä ääni oli Pitoun ääni ja että se kuoleva oli Billot.

Olemme niinikään maininneet, mimmoisessa tilassa Gilbert oli arvon tilanhoitajan tavannut ja minkälaiset mahdollisuudet tämä tila voisi tarjota: hyvät ja huonot. Mutta huonot olisivat varmaankin saaneet ylivallan, jos haavoittunut olisi joutunut vähemmän taitavan miehen kuin tohtori Gilbertin hoidettavaksi.

XXV

Niistä kahdesta henkilöstä, joille tohtori Raynalin mielestä oli ilmoitettava rouva Billotin epätoivoisesta tilasta, toinen oli, kuten näemme, vuoteenomana, kuolemaa muistuttavassa tilassa: aviomies näet. Toinen siis, toisin sanoin tytär, voisi tulla henkitoreissaan olevan viimeisiä hetkiä lievittämään.

Catherinelle oli ilmoitettava, mimmoisessa tilassa oli hänen äitinsä ja hänen isänsäkin — mutta missä Catherine oli?

Oli vain yksi keino päästä siitä selville: oli kysyttävä kreivi de
Charnylta.

Kreivitär oli ottanut Pitoun vastaan niin ystävällisesti ja sydämellisesti sinä päivänä, jolloin hän Gilbertin pyynnöstä oli vienyt kreivittären luo hänen poikansa, ettei Pitou epäröinyt lähteä Coq-Héron-kadun varrella olevasta talosta kysymään Catherinen osoitetta, vaikka olikin jo myöhäinen ilta.

Sotaopiston tornikello löi tosiaankin puoli kaksitoista, kun sitominen oli lopetettu, ja Gilbert ja Pitou voivat poistua Billotin vuoteen äärestä.

Gilbert uskoi haavoittuneen sairaanhoitajattarien huomaan. Muuta ei voitaisi enää tehdä kuin antaa luonnon toimia.

Pitou ja Gilbert nousivat tohtorin ajoneuvoihin, jotka odottelivat sairaalan portin edessä. Tohtori käski ajaa Coq-Héron-kadulle.

Soitettuaan ovikelloa neljännestunnin Pitou aikoi jo hellittää soittonuoran ja tarttua kolkuttimeen, kun hän kuuli melua, ei katuoven takaa, vaan portinvartijan asunnosta päin. Muuan käreä, pahantuulinen ääni kysyi kärsimättömästi — siitä ei voinut erehtyä:

Portinvartija luuli tosiaankin, että tällä hetkellä, jolloin kansalliskaarti hipaisi armeijan entistä arvovaltaa, hän oli joutunut asioihin Lafayetten ajutantin kanssa.

Senvuoksi hän sanoikin leppeämmällä äänellä, mutta avaamatta porttia, jonka, taakse hän vain tyytyi tulemaan:

»Ah, hitossa!» pääsi Pitoun suusta, ikäänkuin hän olisi puhellut itsekseen. »Heidät minä siis tapasin Dammartinin tienhaarassa. He olivat varmastikin niissä postivaunuissa… Olisinpa sen tiennyt!»

Mutta Pitou ei tiennyt sitä ja hän oli antanut kreivin ja kreivittären ajaa ohitseen.

»Hyvä ystävä», puuttui nyt tohtorin ääni puheeseen, »voisitteko isäntäväkenne poissaollessa antaa meille eräät tiedot?»

»Ah, suokaa anteeksi, herra», vastasi portinvartija, joka ylimystapoihin tottuneena tunsi käskijän äänen siinä äänessä, joka puhui noin kohteliaasti ja lempeästi.

Ja tuo kunnon mies aukaisi portin ja tuli alushousuisillaan pumpulimyssy kädessä, ottamaan määräyksiä, kuten palvelijain kielessä sanotaan, tohtorin vaununoven eteen.

»Tunnetteko, ystäväiseni, erään nuoren tytön, jota kohtaan kreivi ja kreivitär lienevät osoittaneet jonkunlaista harrastusta?»

»Tunnen kyllä, herra… Herra kreivi ja rouva kreivitär ovat käyneet häntä kahdesti katsomassa ja ovat lähettäneet minut usein häneltä tiedustelemaan, tarvitsiko hän kenties jotakin. Mutta se poloinen neiti, joka minun käsittääkseni ei ole kovin rikas, ei hän eikä hänen rakas, hyvän Jumalan suoma lapsensa, hän vastaa aina, ettei hän tarvitse mitään.»

Kuullessaan sanat »Jumalan suoma lapsi» Pitou ei voinut pidättää raskasta huokausta.

»No niin, ystävä hyvä», sanoi Gilbert, »Catherine-rukan isä on haavoittunut tänään Mars-kentällä ja hänen äitinsä, rouva Billot, on kuolemaisillaan Villers-Cotteretsissa. Meidän tarvitsisi viedä hänelle tämä surullinen uutinen. Haluatteko ilmoittaa meille hänen osoitteensa?»

»Voi, sitä tyttö-poloista! Jumala häntä auttakoon! Hän on jo ennestäänkin kyllin onneton! Hän asuu Ville-d'Avrayssa, herra, isonkadun varrella… Numeroa en tiedä, mutta se on vastapäätä suihkukaivoa.»

»Kiitos, hyvä ystävä», virkkoi Gilbert ja sujautti portinvartijan kouraan kuuden livren rahan.

»Ei sitä olisi tarvinnut, herra», sanoi vanha kunnon mies. »Täytyyhän,
Jumala paratkoon, lähimmäisiään auttaa!»

»Sinulla on kultainen sydän ja rautaiset kintut», sanoi Gilbert nauraen. »Mutta tule nyt levähtämään. Lähdet huomenaamulla.»

»Ei puolella eikä toisella ole hätää», vastasi tohtori. »Billotin tila on vakava, mutta ellei odottamatonta tapahdu, se ei ole kuolemaksi. Eukko Billot taas voi elää vielä kymmenen kaksitoista päivää.»

»Voi, herra tohtori, kun hänet toissa päivänä pantiin vuoteeseen, ei hän puhunut enää eikä liikahtanutkaan. Vain silmissä näkyi olevan elämää.»

»Mitä siitä, minä tiedän mitä sanon, Pitou, ja minä takaan hänelle, kuten sinulle jo sanoin, kymmenen kaksitoista elinpäivää.»

»Hyväinen aika, herra tohtori, totta kai te sen paremmin tiedättekin kuin minä!»

»Parempi onkin antaa poloisen Catherinen viettää vielä yksi yö tietämättömyydessä ja levossa. Yhden yön uni on poloisille tärkeää, Pitou!»

»Ja huomenna», jatkoi Gilbert, »pannaan hevoset valjaisiin kello kuusi aamulla».

»Onko täältä siis Ville-d'Avrayhin parisataa kilometriä?» ihmetteli
Pitou.

»Ei sinne ole kymmentäkään», vastasi Gilbert, joka väläyksellä oli näkevinään nuorukaisaikansa kävelyt, jotka hän oli tehnyt opettajansa, Rousseaun, seurassa Louveciennesin, Meudonin ja Ville-d'Avrayn metsiin.

»Ei kymmentäkään, herra Gilbert», sanoi Pitou, »se on sitten vain tunnin asia. Se sujuu kuin rasvattu!»

»Entä Catherine», huomautti Gilbert, »luuletko sinä, että hänkin sujuttaa kuin rasvattuna ne kymmenen kilometriä, jotka, sieltä on matkaa Pariisiin, ja ne kahdeksankymmentä, jotka on Pariisista Villers-Cotteretsiin?»

»Ah, se on totta», myönsi Pitou. »Suokaa anteeksi, herra Gilbert. Minä vasta olen pässinpää, minä!… Asiasta toiseen, kuinka Sébastien jaksaa?»

»Ja hänkin, Pitou, sillä kuten minä, niin hänkin rakastaa sinua kaikesta sydämestään.»

Tällöin tohtori ja Ange Pitou pysähtyivät Saint-HonorékaduUa olevan rakennuksen eteen.

Pitou nukkui, kuten juoksi, kuten söi, kuten taisteli, koko ruumiillaan. Mutta tottuneena maaseutulaisten lailla heräämään aikaisin hän oli jalkeilla jo kello viideltä aamulla.

Hän oli sopinut tohtori Gilbertin kanssa, että he tapaisivat toisensa
Billotin vuoteen ääressä.

»Ei ole», sanoi Pitou, »mutta jos haluatte nähdä hänet, ennenkuin hän kuolee, on teidän pidettävä kiirettä, neiti Catherine».

Nämä muutamat sanat sisälsivät paljon, sivuuttivat kaikki, johdannot ja ilmaisivat Catherinelle äkkiä häntä kohdanneen onnettomuuden.

»Mikä?» kysyi Catherine lyhyesti ja välinpitämättömästi kuten henkilö, joka jo on tyhjentänyt inhimillisten kärsimysten maljan eikä pelkää enää näiden tuskien lisääntyvän.

»Se, että herra Billot haavoittui eilen Mars-kentällä hengenvaarallisesti.»

Ilmeisesti tämä uutinen koski nuoreen naiseen vähemmän kipeästi kuin edellinen.

»Silloin», jatkoi Pitou, »minä päättelin itsekseni — ja samaa arveli herra tohtori Gilbertkin —: 'Neiti Catherine käväisee katsomassa herra Billotia, joka on viety Gros-Cailloun sairaalaan, ja sieltä hän jatkaa matkaa postikyydillä Villers-Cotteretsiin.'»

»Minä», vastasi Pitou, »minä olen ajatellut, että koska te menette auttamaan rouva Billotia kuolemaan, minä jään tänne ja yritän saada herra Billotin elämään… Minä jään sen luokse, jolla ei ole ketään, ymmärrättehän, neiti Catherine?»

Pitou lausui nämä sanat enkelimäisen viattomasti, ajattelematta, että hän näin, muutamin sanoin, esitti uhrautuvaisuutensa koko historian.

»Teillä on jalo sydän, Pitou», sanoi hän nuorukaiselle. »Tulkaa nyt syleilemään pikku Isidor-rukkaa.»

Hän lähti edellä, sillä vastikään kertomamme kohtaus oli esitetty talon puutarhakäytävällä portin pielessä. Catherine-rukka oli kauniimpi kuin koskaan ennen! Hän oli pukeutunut kauttaaltaan suruasuun. Pitou huoahti toisen kerran.

Catherine meni nuoren miehen edellä pieneen, puutarhan puolella olevaan huoneeseen. Tässä huoneessa, joka keittiön ja pukukammion ohella muodosti Catherinen koko asunnon, oli vuode ja kätkyt.

Catherine työnsi syrjään harsokankaiset uutimet ja väistyi sivulle, jotta Pitou voisi kurkistaa kehtoon.

Ja ikäänkuin olisi todella joutunut enkelin eteen, hän polvistui ja suuteli lapsen kättä.

Pitou sai heti palkinnon tästä teostaan: hän tunsi kasvoillaan
Catherinen hiusten lehahduksen ja huulipari sipaisi hänen otsaansa.

»Kiitos, kelpo Pitou!» sanoi hän. »Senjälkeen kun hän sai viimeisen suukon isältään, ei pikku poloistani ole suudellut kukaan muu kuin minä.»

»Oh, neiti Catherine!» mutisi Pitou nuoren tytön suudelman sokaisemana ja puistattamalla, ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.

Ja tässä suudelmassa oli kuitenkin vain, mitä äidin rakkaudessa on pyhää ja kiittävää.

XXVI

Kymmentä minuuttia myöhemmin Catherine, Pitou ja pikku Isidor ajoivat tohtori Gilbertin vaunuissa Pariisin tiellä.

»Tehän sanoitte tapaavanne tohtori Gilbertin isäni vuoteen ääressä?» sanoi hän.

»Voinko minä astua sisälle aiheuttamatta hänelle liian suurta mielenliikutusta?»

Pitou astui sisälle, kysyi tohtorilta ja palasi melkein heti noutamaan
Catherinea.

»Iskun aiheuttama aivotäräys on ollut niin ankara, ettei hän tunne vielä ketään» sanoi herra Gilbert.

»Ah, antaessanne sen minulle», lisäsi Pitou, »on niinkuin ette siitä luopuisikaan».

Ja hän ojensi lapsen Pitoulle kuin veljelle, ehkä luettavampanakin, astui sisälle lujin askelin ja meni suoraan isänsä vuoteen ääreen.

Potilaan tila ei ollut sanottavasti muuttunut. Hän oli sijoitettu, kuten eilenkin, niin, että selkä nojasi pielukseen, ja tohtori kostutteli veteen liotetulla ja sitten puserretulla sienellä siteitä, jotka pitivät koossa haavalle pantua sidelaitetta. Vaikka hänessä olikin selvät tulehduskuumeen oireet, oli Billot silti, kauhean verenvuodon johdosta, kuolemankalpea. Vasen silmä ja vasemman posken puoli olivat ajettuneet.

Tuntiessaan kylmän veden kosketuksen hän oli mutissut joitakin katkonaisia sanoja ja aukaissut silmänsä. Mutta se voimakas uneliaisuus, jota lääkärit sanovat horrokseksi, oli heti sammuttanut hänen sanansa ja ummistanut hänen silmänsä.

Vuoteen ääressä Catherine lankesi polvilleen, kohotti kätensä ylös ja sanoi:

»Oi, hyvä isä Jumala, sinä olet todistaja, että rukoilen sinulta kaikesta sydämestäni isäni elämää!»

Siinä olikin kaikki, mitä hän voi tehdä isän hyväksi, joka oli yrittänyt surmata hänen rakastajansa.

Hänen äänensä aiheutti potilaan ruumiissa puistatusta; hän alkoi hengittää kiihkeämmin, hän aukaisi silmänsä ja hänen katseensa harhaili ensin kuin hakeakseen, mistä tämä ääni tuli, ja pysähtyi sitten Catherineen.

Hänen kätensä liikahti kuin karkoittaakseen tuon näyn, jota hän varmaankin piti kuumehoureena.

Nuoren naisen katse kohtasi isän katseen, ja Gilbert huomasi kauhukseen, että näistä silmistä singahti kaksi liekkiä, jotka näyttivät pikemminkin inhan salamilta kuin rakkauden säteiltä.

Senjälkeen nuori nainen nousi ja lähti yhtä lujin askelin kuin oli tullutkin. Hän meni Pitoun luokse.

Catherine tempasi poikansa rajusti, mikä muistutti pikemminkin naarasleijonan rakkautta kuin naisen lempeä, puristi sitä rintaansa vasten ja huudahti:

Pitou halusi saattaa Catherinea postivaunu-toimistoon, mistä vaunut lähtisivät kello kymmenen.

»Ei», sanoi hän, »olette sanonut, että paikkanne on sen luona, joka on yksin. Jääkää, Pitou.»

Sillaikaa kun Pitou lähestyi potilaan vuodetta, kun Billot kuullessaan kansalliskaartin kapteenin raskaan astunnan avasi silmänsä ja kun hänen kasvoillaan ystävällinen ilme seurasi äskeistä, tyttären aiheuttamaa vihan ilmettä, sillaikaa Catherine laskeutui portaat ja, lapsi yhä käsivarsilla, saapui Saint-Denis-kaduUe Plat-d'Étainin hotellin eteen, mistä postivaunut lähtisivät Villers-Cotteretsiin.

Hevoset oli valjastettu, ajomies satulassa. Yksi sija oli vapaa,
Catherine sai sen.

Jos Catherine olisi ollut nuori tyttö ja tullut Isidorin eläessä katsomaan täysissä voimissa olevaa äitiään, olisi hän pysäyttänyt vaunut Largny-kadun päähän, kiertänyt kaupungin ja tullut Pisseleuhun kenenkään näkemättä, sillä hän olisi hävennyt.

Mutta leskenä ja äitinä hän ei ajatellut maaseudun asukasten pilkkaa. Hän poistui vaunuista uhittelematta, mutta myöskin pelkäämättä. Surupuku ja lapsi tuntuivat hänestä, toinen synkältä, toinen hymyilevältä enkeliltä, jotka kilistäisivät hänestä kaiken pilkan ja halveksimisen.

Eikä Catherinea ensimmältä tunnettukaan. Hän oli niin kalpea ja niin muuttunut, ettei hän näyttänyt samalta naiselta. Hänet oli lisäksi omiaan tekemään tuntemattomaksi se pikku hienostuminen, joka oli tullut hänen olemukseensa seurustelusta hienostuneen miehen kanssa.

Täti Angélique seisoi kaupungintalon portilla ja puheli parin kolmen muijan kanssa papeilta vaaditusta valasta. Hän tiesi kuulleensa herra Fortierin sanoneen, ettei hän milloinkaan vannoisi valaa jakobiineille tai vallankumoukselle ja että hänestä tulisi ennemmin marttyyri kuin että hänen päänsä taipuisi vallankumouksen ikeeseen.

»Hoo!» huudahti hän sitten kesken puheinaan. »Jeesus, Jumalan poika!
Noista vaunuista poistuu Billotin tyttö lapsineen!»

Täti Angélique erehtyi; Catherine ei paennut. Hänellä oli hoppu äitinsä luokse ja hän käveli rivakasti. Hän poikkesi sivukadulle, koska se tie oli lyhyin.

Täti Angéliquen huudahdus: »Billotin tyttö!» ja hänen naapuriensa vahvistavat huudahdukset: »Catherine!» olivat saaneet muutamat lapset juoksemaan nuoren naisen perään, ja kun he olivat tavoittaneet hänet, sanoivat he:

Lapset pitivät hänestä paljon, sillä hän antoi näille aina jotakin, ellei muuta niin hyväilyn. Siksipä pienokaiset nyt tervehtivätkin häntä sanoilla:

»Hyvää päivää, rakkaat ystävät!» vastasi Catherine. »Äitini ei ole kuollut, eihän?»

»Herra Raynal sanoo, että hän elää vielä kahdeksan tai kymmenen päivää.»

»Kyllä se oli hän», vakuuttivat lapset. »Hän kyseli meiltä äitinsä vointia, ja katsokaas, mitä hän antoi meille.»

»Hän näkyy osanneen myydä hyvin Pariisissa», huomautti täti Angélique, »koskapa voi antaa perässään juokseville kakaroille valkoisia lantteja».

Catherine Billot oli nuori ja kaunis, täti Angélique vanha ja ruma; Catherine Billot oli kookas ja notkeavartaloinen, täti Angélique oli pieni ja ontuva.

Ja lisäksi Ange Pitou, jonka täti Angélique oli karkoittanut luotansa, oli saanut turvapaikan Billotin talosta.

Ja vihdoin, Billot oli ihmisoikeuksien julistuksen päivänä raahannut apotti Fortierin paikalle pakottaakseen tätä lukemaan messun isänmaanalttarilla.

Kaikki nämä syyt, joihin voi vielä lisätä hänen luontaisen ilkeytensä, riittivät saamaan täti Angéliquen vihaamaan Billoteja yleensä ja Catherinea eritoten.

Hän riensi neiti Adelaiden, apotti Fortierin sukulaisen luokse ilmoittamaan tälle uutisen.

Apotti Fortier söi paraikaa Walluen lammesta ongittua karppia, jonka höysteenä oli lautasellinen munakokkelia ja toinen pinaattia.

Apotti Fortier oli pannut kasvoilleen kireän, kärsivän ilmeen, niinkuin ihminen, joka odottaa joka hetki marttyyrikruunua.

»Mitä nyt taas?» kysyi hän kuullessaan naisten sopottavan eteisessä.
»Tullaanko minua hakemaan rippitunnustusta kuulemaan?»

»Ei vielä, rakas eno», sanoi neiti Adelaide. »Täällä on vain täti
Angélique» — Pitoun mukaan kaikki sanoivat tätä ikäneitoa täti
Angéliqueksi — »joka tulee kertomaan uudesta häpeäjutusta».

»Me elämme aikaa, jolloin häpeä juoksee kadulla», vastasi apotti
Fortier. »Mikä uusi häpeäjuttu teillä on kerrottavana, täti Angélique?»

»Kiitos, herra apotti!» vastasi täti Angélique. »Minä en juo milloinkaan viiniä.»

»Oh, en minä ole juomatta sen vuoksi, että se on sallittu, tai kielletty, vaan koska se maksaa yhdeksän souta pullo.»

»Olette siis yhä kitupiikki, täti Angélique?» kysyi apotti Fortier heittäytyen nojatuoliinsa.

»Voi, hyvä jumala, kitupiikki, herra apotti! Täytyy ollakin, kun kerran köyhyys vaivaa.»

»Köyhyys! Jopa peräti! Entä se tuoleja koskeva vuokrasopimus, jonka olen antanut teille ilmaiseksi, täti Angélique, kun voisin siitä saada sata ecua ensimmäiseltä vastaantulijalta?»

»Ah, herra apotti, mitä hän tekisi sillä, se henkilö? Ei yhtään mitään, herra apotti! Sen nojalla ei voi juoda muuta kuin vettä.»

»Ottakaa toki vastaan», kehoitti neiti Adelaide. »Eno suuttuu, ellette suostu ottamaan.»

»Luuletteko, että herra apotti suuttuu?» sanoi täti Angélique, joka oli kuolla haluunsa.

»No sitten, herra apotti, pari pisaraa viiniä, olkaa hyvä, jotten pahoittaisi mieltänne.»

»Kas niin», sanoi apotti Fortier ja täytti lasin reunojaan myöten ihanalla bourgognella, joka oli kirkasta kuin rubiini. »Ryypätkää tuo, täti Angélique, ja kun sitten laskette ecujanne, luulette niitä olevan kaksi kertaa enemmän.»

»Ecujani?» sanoi hän. »Voi, herra apotti, älkää puhuko sellaista; teitä, Jumalan miestä, ihmiset uskovat.»

Kuin tehdäkseen apotti Fortierin mieliksi täti Angélique painoi huulensa lasin reunaan, ummisti silmänsä ja nieli autuaallisen näköisenä lähes kolmanneksen lasin sisällöstä.

»Oh, se on väkevää!» sanoi hän. »En käsitä, kuinka voi juoda puhdasta viiniä.»

»Enkä minä», virkkoi apotti, »käsitä, kuinka voi sekoittaa viiniinsä vettä. Mutta välipä sillä, se ei estä minua panemasta veikkaa, täti Angélique, että teillä on sievoiset säästörahat.»

»Voi, herra apotti, herra apotti, älkää puhuko sellaista! Minä en jaksa maksaa edes verojani, joita menee vuodessa kolme livreä kymmenen souta.»

»Niin, niin, sitä te kyllä ruikutatte, mutta minä sanon siitä huolimatta, että päivänä, jolloin te jätätte sielunne Jumalan huomaan, teidän sisarenne poika Ange Pitou, jos tarkoin etsii löytää jostakin vanhasta pellavasukasta summan, jolla voisi ostaa koko Pleu-kadun.»

»Herra apotti, herra apotti!» huudahti täti Angélique. »Jos te puhutte sellaisia asioita, niin roistot, murhapolttajat ja sadontuhoojat surmaavat minut, sillä he uskovat teidän laisenne pyhän miehen sanaan ja luulevat minua rikkaaksi… Voi hyvä jumala, hyvä jumala, mikä onnettomuus!»

Ja silmät kosteina hyvinvoinnin kyynelistä täti Angélique nielaisi viinin lopputilkat.

»No», sanoi apotti ilkkuvasti, »nyt näette, että alatte tottua tähän pieneen viinimäärään, täti Angélique».

»No niin», sanoi hän, »antakaa kuulua! Mikä uusi häpeä kuohuttaa
Israelin mieliä?»

»Soo, soo», sanoi apotti, »ja minä kun luulin hänen toimittaneen sen löytölasten kotiin?»

»Ja hän olisikin tehnyt siinä oikein», virkkoi täti Angélique. »Sen pikku-raukan ei olisi ainakaan tarvinnut punastua äitinsä takia!»

»Niin todella, täti Angélique», myönsi apotti, »olette esittänyt sen laitoksen hyödyn uudelta näkökannalta. — Entä mitä hän aikoo tehdä täällä?»

»Hän on kai tullut katsomaan äitiään, sillä hän on tiedustellut lapsilta, vieläkö hänen äitinsä on elossa.»

»Tiedättekö, täti Angélique», sanoi apotti häijysti hymyillen, »että emäntä Billot on unhottanut ripittäytyä?»

»Ah, herra apotti», vastasi täti Angélique, »se ei ole hänen vikansa. Se poloinen nainen näyttää menettäneen järkensä kolme neljä kuukautta sitten. Hän oli siihen aikaan, jolloin tytär ei ollut tuottanut hänelle paljon murhetta, hyvin hurskas ja Jumalaa pelkääväinen nainen, joka kirkkoon tullessaan otti aina kaksi tuolia, toisen istuakseen ja toisen jalkojensa tueksi.»

»Entä hänen miehensä?» kysyi apotti, jonka silmissä leimahti vihan salama. »Montako tuolia otti kansalainen Billot, Bastiljin valloittaja?»

»Hyväinen aika, en tiedä!» vastasi täti Angélique viattomasti. »Hän ei käynyt kirkossa milloinkaan, mutta emäntä Billot…»

»Hyvä on, hyvä on», sanoi apotti, »sen laskun me järjestämme hänen hautauspäivänään».

Molemmat ikäneidot tekivät niinikään ristinmerkin ja lausuivat hartaina kiitosrukouksen apotin kanssa.

XXVII

Sillaikaa Catherine jatkoi matkaansa. Sivukadulta hän oli poikennut vasemmalle, kulkenut Lormet-katua ja tämän päästä tullut vainioiden poikki kulkevalle polulle, joka yhtyi Pisseleun tiehen.

Ensiksikin tämä pikku silta, jolla Isidor oli sanonut hänelle hyvästi ja jolla hän oli virunut pyörtyneenä, kunnes Pitou oli löytänyt hänet kylmänä ja kohmettuneena.

Ja sitten lähempänä maatilaa se ontto piilipuu, johon Isidor oli kätkenyt kirjeensä.

Vielä lähempänä hän näki sen pienen ikkunan, josta Isidor oli tullut hänen luoksensa ja jonka ääressä Billot oli tähdännyt häneen yönä, jolloin kaikeksi onneksi tilanhoitajan pyssy ei ollut lauennut.

Ja vihdoin maatilan isoa porttia vastapäätä näkyi Boursonnesin tie, jota Catherine oli niin usein kulkenut, jonka hän tunsi niin hyvin, tie, jolta Isidor oli tullut.

Kuinka monesti hän olikaan yöllä nojannut tuon ikkunan lautaan, tuijottanut tälle tielle, odottanut läähättäen ja huomatessaan pimennossa rakastajansa, aina täsmällisenä, aina uskollisena, tuntenut rintansa paisuvan ja sitten levittänyt sylinsä häntä vastaan ottamaan.

Tänään Isidor oli vainaja! Mutta hänen lapsensa oli toki molempien käsivarsien syleilemänä hänen rintaansa vasten!

Mitä ihmiset siis puhuivat hänen tahratusta maineestaan ja hänen häpeästään?

Voiko noin kaunis lapsi milloinkaan olla äidille häpeäksi tai maineen tahraksi?

Muuan iso koira alkoi haukkua hänelle, mutta sitten se tunsi nuoren valtiattarensa, lähestyi niin pitkälle kuin kahle salli ja alkoi hyppiä ulvahdellen iloisena.

Koiran haukunta kutsui portille erään miehen, joka tuli utelemaan koiran ilon aihetta.

»Ah, tervetuloa, rakas neiti!» virkkoi vanhus. »Talo kaipaakin kipeästi teitä, nähkääs!»

»Voi, ei paremmin eikä huonommin, tai paremminkin huonosti kuin hyvin.
Hän sammuu, se kultainen vaimo-rukka!»

»Ei, ei, ei… Minä en olisi sitä sallinut! Hyväinen aika! Saatte suoda anteeksi, neiti Catherine, että minä isäntäväen poissaollessa olen hoidellut isännän tehtäviä. Aika, jonka te vietitte matalassa majassani, on tehnyt minusta kuin perheenjäsenen: minä rakastin teitä ja poloista herra Isidoria!»

»Olette siis kuullut…?» sanoi Catherine ja pyyhki silmistään pari kyyneltä.

»Tiedän, tiedän, saanut surmansa kuningattaren hyväksi, kuten herra Georgeskin… Mutta, hyvä neiti, älkää surko! Hän on jättänyt teille tuon kauniin lapsen, eikö niin? Isää täytyy itkeä, pojalle hymyillä.»

»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Catherine ja ojensi vanhalle vartijalle kätensä. »Mutta äitini…?»

»Hän on huoneessaan, kuten jo sanoin teille, ja hänen luonansa on rouva
Clément, sama rouva, joka teitäkin on hoitanut.»

»Hetkittäin voisi niin luulla», vastasi ukko Clouis, »silloin kun teidän nimenne mainitaan. .. Ah, se on ollut tepsivä keino, se on tehonnut toissapäivään saakka. Mutta senjälkeen hän ei ole ollut tolkullaan, ei edes, kun on puhuttu teistä.»

»Astukaa sisälle, neiti», sanoi vanha vartija ja aukaisi rouva Billotin huoneen oven.

Catherine silmäili huonetta. Hänen äitinsä makasi vihrein sarkauutimin suojatussa vuoteessa, jota valaisi maaseututaloissa usein nähty kolmisydäminen lamppu. Ja, kuten ukko Clouis oli sanonut, rouva Clément oli häntä hoitamassa.

Tämä istui tilavassa nojatuolissa, sairaanhoitajattarien tavanomaisessa mielentilassa, joka on puolivalvomista, puolinukkumista.

Poloinen emäntä Billot ei näyttänyt muuttuneelta; hänen kasvonsa vain olivat käyneet norsunluunkalpeiksi.

Potilas avasi silmänsä ja käänsi päänsä Catherineen päin. Järjen pilkahdus ilmestyi hänen katseeseensa ja hänen huulensa alkoivat mutista käsittämättömiä sanoja, jotka eivät sentään kehittyneet edes katkonaisiksi lauseiksi. Hänen kätensä kohosi, yrittäen kosketuksella täydentää kuulon ja näön miltei sammuneita aistimuksia. Mutta tämä yritys ylitti hänen voimansa, liike raukesi, silmä ummistui, käsi painui kuin vainajan liikkumaton käsi äitinsä vuoteen ääreen polvistuneen Catherinen päälaelle, ja sairas vaipui entiseen liikkumattomuuteen, josta hän oli hetkeksi havahtunut sen sähköiskun vaikutuksesta, jonka tyttären ääni oli häneen siirtänyt.

Isän ja äidin horrostilat olivat, kuin kahdelta vastakkaiselta taivaanrannalta välähtäneet salamat, ilmaisseet kahta tuiki vastakkaista tunnetta.

Isäntä Billot oli toipunut tainnostilastaan työntääkseen Catherinen kauas luotaan.

Catherine kertoi, mikä tapaturma oli Billotia kohdannut, ja sanoi, että Pariisissa Billot oli yhtä lähellä kuolemaa kuin Pisseleussa hänen vaimonsa.

Mutta ilmeisesti nämä kaksi kuolevaa vaelsivat vastakkaisiin suuntiin:
Billot kuolemasta elämään ja hänen vaimonsa elämästä kuolemaan.

Catherine astui tyttöaikansa kammioon. Paljon kyyneliä aiheuttivat muistot, jotka tämä pieni huone palautti mieleen. Täällähän oli nähnyt lapsen kauniit unet, täällä kokenut nuoren tytön polttavat intohimot ja tänne hän nyt oli palannut leskenä, murtunein sydämin.

Heti tulonsa jälkeen Catherine otti ohjakset käteensä epäjärjestykseen joutuneessa talossa vedoten valtaan, jonka hänen isänsä oli kerran hänelle luovuttanut äitinsä kustannuksella.

Ukko Clouis sai kiitokset ja runsaat palkkiot, ja hän palasi loukkoonsa, kuten hän nimitti Clouise-kallion hökkeliä.

Hän tuli sinne joka toinen päivä, pikemminkin omantunnon vaatimuksesta kuin jotakin toivoen. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei mitään voitu tehdä, että tämä elämä sammuisi kuin lamppu, joka kuluttaa viimeisen öljypisaran, ja ettei sitä voisi pelastaa inhimillisin ponnistuksin.

Hän esitti erään tärkeän kysymyksen, josta hän ei ollut tohtinut puhua
Billotille: pyhän ehtoollisen.

Tohtori Raynalkaan ei tosin ollut esimerkiksi kelpaavan uskonnollinen, ei sinne päinkään. Päinvastoin, ajan henkeen hän liitti tieteen hengen.

Mutta tohtori Raynal, silloista asemaansa vastaavien olosuhteitten mukaan, piti velvollisuutenaan ilmoittaa omaisille.

Hurskaat vanhemmat ottaisivat ilmoituksesta vaarin ja lähettäisivät hakemaan pappia.

Jumalattomat vanhemmat käskisivät papin saapuessa sulkea oven hänen nenänsä edestä.

Hän ei tiennyt, mikä tunteitten epäsointu vallitsi Billotin ja apotti
Fortierin välillä, tai oikeammin, hän ei pitänyt sitä kovin tärkeänä.

Hän lähetti rouva Clémentin apotti Fortierin luokse pyytämään tätä antamaan viimeisen voitelun hänen äidilleen. Pisseleu oli liian vähäpätöinen kyläkunta rakentaakseen itselleen oman kirkon ja kustantaakseen itselleen oman sielunpaimenen, — se kuului Villers-Cotteretsin seurakuntaan. Pisseleun vainajatkin haudattiin Villers-Cotteretsin kalmistoon.

Mutta tuskin apotti Fortier oli astunut potilaan huoneeseen ja huomannut, että sairas, jota varten hänet oli kutsuttu, oli mykkä, tajuton ja sokea, kun hän jo selitti, että hän antoi synninpäästön vain niille, jotka kykenevät ripittäytymään, ja kaikista pyynnöistä huolimatta hän vei ehtoolliskalkin pois.

Apotti Fortier oli synkän, hirveän koulukunnan pappi.-Hän olisi ollut
Espanjassa pyhä Dominikus, Meksikossa Valverde.

Ketään toistakaan pappia ei maksanut vaivaa pyytää avuksi. Pisseleu kuului hänen seurakuntaansa, eikä kukaan lähiseudun pappi uskaltaisi loukata hänen oikeuksiaan.

Catherine oli uskonnollinen ja hellä sydän, mutta hän oli samalla järkevä. Hän suhtautui apotti Fortierin epäykseen, niinkuin siihen oli suhtauduttava, ja toivoi, että Jumala olisi kuolevalle vaimo-rukalle armeliaampi kuin hänen käskyläisensä.

Sitten hän edelleenkin täytti tyttären velvollisuudet äitiä kohtaan ja äidin velvollisuudet lasta kohtaan ja jakoi kaiken aikansa sille nuorelle sielulle, joka astui elämään, ja sille väsyneelle sielulle, joka poistui elämästä.

Kahdeksaan päivään ja yhtä moneen yöhön hän ei poistunut äitinsä vuoteen äärestä muualle kuin lapsensa kehdon ääreen.

Kahdeksannen ja yhdeksännen päivän välisenä yönä, kun nuori tyttö yhä valvoi kuolevan äitinsä vuoteen ääressä — äitinsä, joka yhä syvemmälle mereen painuvan veneen lailla oli siirtymässä verkalleen iäisyyteen — rouva Billotin huoneen ovi aukeni ja Pitou ilmestyi kynnykselle.

Mutta Pitoun kasvot, vaikka eivät olleetkaan juuri iloiset, eivät liioin osoittaneet, että hän oli ikävän uutisen tuoja.

Billot jaksoi tosiaankin yhä paremmin ja paremmin. Neljä viisi päivää sitten tohtori oli taannut hänen parantuvan. Pitoun lähtöpäivän aamulla potilas piti siirrettämän Gros-Cailloun sairaalasta tohtori Gilbertin luokse.

Kun Billotin tila oli lakannut olemasta vaarallinen, oli Pitou sanonut päättäneensä palata Pisseleuhun.

Pitou oli mielessään kuvitellut hetkeä, jolloin Billotille ilmoitettaisiin, mitä hänelle ei ollut vielä tahdottu ilmoittaa missä tilassa hänen vaimonsa oli.

Pitou oli ihan varma, että sillä hetkellä Billot lähtisi Villers-Cotteretsiin, olkoonpa kuinka heikko tahansa. Ja mitä tapahtuisi, kun hän tapaisi tyttärensä maatilalla?

Tohtori Gilbert ei ollut salannut Pitoulta, kuinka Catherinen ilmestyminen isän sairasvuoteen ääreen oli potilaaseen vaikuttanut.

Oli ilmeistä, että tämä näky oli syöpynyt hänen ajatusmaailmaansa, kuten herätessä jää mieleen ilkeän unen muisto.

Sitä mukaa kuin hänen järkensä kirkastui, haavoittunut loi ympärilleen silmäyksiä, jotka vähitellen muuttuivat levottomista vihaisiksi.

Mutta hän ei ollut lausunut siitä asiasta sanaakaan. Yhtään kertaa hän ei ollut maininnut Catherinen nimeä. Mutta tohtori Gilbert oli liian tarkka havaitsija, hän oli arvannut kaikki, lukenut kaikki.

Hänen tehtäväkseen tuli saada Catherine lähtemään sieltä. Pitoulla olisi sitävarten pari kolme päivää aikaa. Vasta parin kolmen päivän perästä tohtori uskaltaisi ilmoittaa toipilaalle Pitoun tuomat ikävät uutiset.

Pitou ilmaisi Catherinelle pelkonsa ja huolensa, jotka Billotin äkkipikainen mielenlaatu oli hänessä herättänyt. Mutta Catherine sanoi, että isä saisi vaikka tappaa hänet kuolevan äidin vuoteen viereen, mutta hän ei poistuisi, ennenkuin saisi sulkea äitinsä silmät.

Pitou valitteli syvästi tätä päätöstä, muttei keksinyt sanoja, joilla sitä vastustaisi.

Kaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat. Näiden kahden päivän ja kahden yön aikana emäntä Billotin elämä näytti sammuvan henkäys henkäykseltä.

Kymmeneen päivään potilas ei ollut syönyt mitään. Silloin tällöin hänen suuhunsa oli pantu lusikallinen sokerivettä, siinä hänen ravintonsa.

Oli vaikea uskoa, että ihminen voisi elää sellaisella ravinnolla. —
Mutta tämä ruumis-rukka elikin niin heikosti!

Kymmenennen ja yhdennentoista päivän välisenä yönä, juuri kun viimeinenkin elonliekki näytti sammuneen hänessä, sairas tuntui virkistyvän, hänen käsivartensa liikahtivat, huulet värähtivät ja silmät aukenivat suuriksi ja tarkkaaviksi.

Olisi voinut sanoa, että Catherine kuljetti mukanaan äitinsä henkeä. Kun hän palasi, pikku Isidor käsivarsillaan, liikahti kuoleva kääntyäkseen ovelle päin.

Ja sitten hänen silmänsä välähtivät, hänen suunsa aukeni huudahdukseen ja käsivarret kohosivat levälleen.

Silloin tapahtui jotakin omituista: emäntä Billot, kohosi pieluksensa varaan, laski hitaasti kätensä Catherinen ja lapsen päälaelle ja ponnistettuaan, kuten aikoinaan Kroisoksen nuori poika, hän sai lausutuksi sanat:

Mutta hänen silmänsä olivat jääneet auki, ikäänkuin vaimoparka, joka, ei eläissään ollut nähnyt kyllin, olisi halunnut katsella tytärtänsä haudan tuolta puolen.

XXVIII

Rouva Clément oli kauan odotellut tätä hetkeä ja ostanut ennakolta kaksi vahakynttilää.

Sillaikaa kun Catherine, viljavat kyynelet silmissä, vei huoneeseensa itkevän pikku Isidorin ja nukutti tämän antamalla rintaa, rouva Clément sytytti molemmat vahakynttilät ja pani yhden kummallekin puolen vuodetta. Sitten hän pani vainajan kädet ristiin rinnalle, pani hänen kämmentensä väliin ristiinnaulitun kuvan ja laski tuolille vihkivesimaljakon ynnä viime palmusunnuntaina katkaistun puksipuun oksan.

Kun Catherine palasi, ei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin laskeutua polvilleen äitinsä vuoteen ääreen, rukouskirja kädessä.

Sillävälin Pitou oli ryhtynyt muihin hautausvalmisteluihin. Koska hän ei uskaltanut mennä apotti Fortierin puheille — he olivat, kuten muistettaneen, epäsovussa — meni hän suntion luokse ja pyysi tätä huolehtimaan kuolinmessusta, kantajien luokse ilmoittamaan näille, milloin he saisivat tulla noutamaan arkun, ja haudankaivajan luokse sanomaan tälle, että hän kaivaisi haudan.

Senjälkeen hän meni Haramontiin ilmoittamaan luutnantilleen, aliluutnantilleen ja yhdelleneljättä kansalliskaartilaiselleen, että rouva Billotin hautajaiset tapahtuisivat seuraavana päivänä kello yksitoista aamulla.

Koska emäntä Billotilla, vaimo-rukalla, ei ollut koskaan ollut minkäänlaista valtiollista tointa eikä minkäänlaista arvoasemaa kansalliskaartissa tai armeijassa, oli Pitoun ilmoitus miehilleen siis puolivirallinen eikä virallinen, kuten helposti käsittääkin. Se oli kutsu saapua hautajaistilaisuuteen eikä käsky.

Mutta kaikki tiesivät, mitä Billot oli tehnyt tämän vallankumouksen hyväksi, joka hämmensi kaikkien pään, sytytti jokaisen sydämen. Tiedettiin hyvin, mikä vaara tälläkin hetkellä uhkasi Billotia, joka virui tuskanvuoteella, haavoittunut kun oli puolustaessaan pyhää asiaa. Kutsu käsitettiin siis käskyksi. Haramontin kansalliskaarti lupasi siis päällikölleen saapua mielellään ja täysissä aseissa seuraavana päivänä kello yhdeksitoista surutaloon.

Iltapuolella Pitou palasi maatilalle. Portilla hän tapasi puusepän, joka kantoi ruumisarkkua olkapäillään.

Pitou oli vaistoltaan herkkäsydäminen, mikä ominaisuus on harvinainen maalaisväestössä, jopa suuren maailman ihmisissäkin. Hän piilotti puusepän ja ruumisarkun talliin, ja säästääkseen Catherinea näkemästä tuota synkkää laatikkoa ja kuulemasta vasaran hirveää ääntä hän astui sisälle yksin.

Catherine rukoili äiti-vainajansa vuoteen ääressä. Molempien naisten hartaat kädet olivat pesseet ruumiin ja pukeneet sen käärinliinoihin.

Pitou kehoitti Catherinea käyttämään hyväkseen päiväsaikaa ja kutsui häntä kävelylle raikkaaseen ulkoilmaan.

Mutta Catherine kieltäytyi lähtemästä, sillä hän halusi täyttää velvollisuutensa loppuun asti.

»Mutta rakas pikku Isidorinne voi sairastua, kun häntä ei viedä ulos», huomautti Pitou.

Kaikesta näki, että Catherine luotti Pitouhun rajattomasti, koska uskoi tämän huostaan lapsensa edes viideksi minuutiksi.

Pitou lähti muka totellakseen kehoitusta, mutta viiden minuutin perästä hän palasi.

Hän suuteli vainajan otsaa; harsokankaan takaa erotti ruumiin muodot ja miltei kasvonpiirteetkin. Tyttären ja äidin tunteitten hallitsemana hän lähti äitinsä luota lastansa katsomaan.

Pikku Isidor itki todella. Catherine otti pienokaisen syliinsä ja lähti
Pitoun seurassa ulos.

Pitou aikoi pidätellä Catherinea ulkona noin neljännestunnin. Kuin sattumalta hän opasti seuralaisensa Boursonnesin tielle.

Tämä tie tarjosi tyttö-rukalle niin kosolta muistoja, että hän käveli sillä puoli tuntia virkkamatta Pitoulle sanaakaan, kuunnellen vain sydämensä ääniä ja vastaten niihin hiljaa, ikäänkuin ne olisivat puhuneet.

Rouva Clément nyökäytti Pitoulle merkiksi, että surullinen toimitus oli päättynyt.

Kun tämä äidin velvollisuus oli täytetty, halusi hän palata vainajan ruumisvuoteen ääreen.

»Ah, siksikö tahdoitte saada minut ulos? Niin, minä ymmärrän, hyvä
Pitou.»

Pitou seurasi häntä varpaillaan, mutta pysähtyi kynnykselle. Arkku oli pantu keskelle huonetta kahden tuolin varaan.

Arkun nähdessään Catherine pysähtyi säpsähtäen, ja uudet kyynelet alkoivat vieriä hänen silmistään.

Sitten hän polvistui arkun eteen ja nojasi väsymyksen ja kärsimysten kalventaman otsansa arkun tammilautaan.

Sillä tuskien tiellä, joka vie vainajan kuolinvuoteelta hautaan, ikuiseen lepoon, eloonjääneet, jotka saattavat häntä, kohtaavat joka askelella jonkun uuden yksityisseikan, joka näyttää määrätyn pakottamaan kärsivät sydämet viimeiseen kyynelpisaraan saakka.

Catherine rukoili kauan. Hänen oli vaikea erota ruumisarkun äärestä. Nais-poloinen käsitti hyvin, että Isidorin kuoleman jälkeen hänellä oli vain kaksi ystävää tässä maailmassa: äiti ja Pitou.

Äiti oli siunannut hänet ja sanonut hänelle hyvästi; äiti oli tänään arkussa, huomenna olisi haudassa.

On vaikeaa erota viimeisen edellisestä ystävästä, kun tämä ystävä on äiti!

Pitou tunsi, että hänen oli lähdettävä auttamaan Catherinea. Hän astui sisälle ja huomattuaan sanansa turhiksi hän yritti kohottaa nuoren tytön ylös.

»Olet oikeassa, Pitou, olet oikeassa! Hyvä jumala, kuinka hyvä sinä olet, Pitou! Ja kuinka minä sinua rakastankaan, ystävä Pitou!»

Hän peräytyi ovelle päin seinään nojaten, ja hiljaiset, sanoisimmeko ilon kyynelet, vierivät hänen poskilleen.

Pitou oivalsi varsin hyvin, kuinka Catherine rakasti häntä, mutta rakastipa Catherine häntä millä tavalla tahansa, se oli hänelle jo paljon.

Lopetettuaan rukouksensa Catherine nousi, kuten oli Pitoulle luvannut, ja tuli hitain askelin nojautuakseen nuorukaisen olkapäähän.

Pitou kietoi käsivartensa Catherinen vyötäisille ja lähti viemään häntä huoneesta.

Catherine salli sen tehdä. Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja loi Pitoun olan yli viimeisen silmäyksen ruumisarkkuun, jota kaksi vahakynttilää valjusti valaisi.

Catherinen huoneen oven edessä, kun nuori tyttö aikoi astua sisälle,
Pitou pysäytti hänet.

Catherine alkoi tuntea Pitoun jo niin hyvin, että ymmärsi Pitoulla olevan jotakin sanomista hänelle.

»Sitä vain», sopersi Pitou hieman hämillään, »eikö teidänkin mielestänne, neiti Catherine, ole aika teidän lähteä maatilalta?»

»Minä en lähde maatilalta, ennenkuin äiti on lähtenyt», vastasi nuori tyttö.

Catherine lausui nämä sanat niin lujasti, että Pitou huomasi hänen tehneen peruuttamattoman päätöksen.

»Ja kun te lähdette», sanoi Pitou, »te tiedätte, että parin kolmen kilometrin päässä täältä on kaksi paikkaa, missä teidät otetaan ystävänä vastaan: ukko Clouisin maja ja Pitoun pikku talo.»

»Kiitos, Pitou», vastasi Catherine ilmaisten päännyökkäyksellä, että hän hyväksyisi toisen tai toisen näistä kahdesta turvapaikasta.

Catherine astui huoneeseensa olematta huolissaan Pitousta, joka aina löytäisi itselleen tyyssijan.

Seuraavana aamuna kello kymmenen tienoissa alkoi maatilalle saapua hautajaisiin kutsuttuja ystäviä.

Kaikki lähitienoon tilanhoitajat, Boursonnesista, Rouesta, Ivorsista, Coyollesista, Largnysta, Haramontista ja Vivieresistä, saapuivat paikalle.

Ensimmäisten joukossa oli Villers-Cotteretsin pormestari, kunnon herra de Longpré.

Kello puoli yksitoista saapui Haramontin kansalliskaarti, rummun päristessä ja lippu puolitangossa. Ei ainoatakaan miestä puuttunut.

Kauttaaltaan mustiin pukeutunut Catherine, käsivarsilla pikku Isidor, joka niinikään oli puettu mustiin, otti vieraat vastaan, ja täytyy sanoa, että kaikki vieraat tunsivat syvää kunnioitusta tuota äitiä ja tuota pienokaista kohtaan, jotka olivat pukeutuneet kaksinkertaiseen suruasuun.

Ikkunasta näki koko sen kaksi kilometriä laajan tasankoalueen, joka ulottui Villers-Cotteretsista Pisseleun pikku kylään.

Hänen huomionsa olivat, ettei ketään tullut, ja hänen mietteensä, ettei ketään tulisikaan.

Hänelle oli kerrottu apotti Fortierin käynnistä talossa ja että apotti oli evännyt emäntä Billotilta pyhän ehtoollisen.

Pitou tunsi apotti Fortierin ja arvasi kaikki. Apotti Fortier ei aikonut antaa pyhää apuaan rouva Billotia haudattaessa. Ja veruke, ei syy, oli se, ettei vainaja ollut ripittäytynyt.

Nämä mietteet, jotka Pitou ilmaisi herra de Longprélle ja herra de
Longpré toisille vieraille, herättivät tuskallisen mielialan.

»Mitä siitä! Ellei apotti Fortier halua pitää meille messua sivuutettakoon messu!»

»Hyvät ystävät», sanoi pormestari, »menkäämme Villers-Cotteretsiin.
Villers-Cotteretsissa kaikki selviää.»

Pitou antoi merkin neljälle miehelleen. Kaksi kivääriä sujutettiin arkun alle ja vainaja kohotettiin kannettavaksi.

Portilla arkku sivuutti Catherinen, joka oli polvillaan, ja pikku
Isidorin, jonka Catherine oli polvistuttanut viereensä.

Kun arkku oli kannettu ohi, suuteli Catherine kynnystä, jonka yli hän ei luullut enää milloinkaan astuvansa. Sitten hän nousi ja sanoi Pitoulle:

»Tapaamme toisemme ukko Clouisin majassa.» hän poistui nopeasti pihan yli puutarhaan, josta pääsi pienelle kujalle.

XXIX

Apotti Fortier huomaa, ettei annettua lupausta ole niin helppo pitää kuin luulee

Saattojoukko kulki äänettömänä. Se muodosti pitkän jonon maantiellä.
Äkkiä joukon peräpäässä kulkevat kuulevat takaansa huudon.

Muuan ratsumies siellä kiidätti täyttä neliä. Hän tuli Ivorsin suunnalta, siis Pariisin tietä.

Toinen puoli hänen kasvoistaan oli kahden mustan siteen peitossa. Hän piti hattua kädessään ja viittasi saattuetta pysähtymään.

»Kas, herra Billot!» sanoi hän. »Hyvä! En haluaisi nyt olla apotti
Fortierin nahoissa!»

Ratsastaja lähestyi nopeasti ja sitä mukaa kuin hän tuli lähemmäksi, alkoivat kaikki tuntea hänet tilanhoitajaksi, kuten Pitou oli sanonut.

Saattueen etupäähän ehdittyään Billot hyppäsi ratsun selästä maahan, viskasi ohjakset sen kaulalle ja virkkoi niin kaikuvalla äänellä, että kaikki kuulivat:

Sitten hän sijoittui arkun taakse Pitoun paikalle, joka hänen poissaollessaan oli saattuetta johtanut.

Osa hänen otsaansa ja vasemman silmän tienoot olivat jääneet sinertäviksi verenkuolion johdosta.

Hänen tiukasti yhteenpusertuneet hampaansa ja kurttuiset kulmakarvansa ilmaisivat synkkää kiukkua, joka odotti vain sopivaa hetkeä purkautuakseen ilmoille.

Kun Gilbert oli ilmoittanut tilanhoitajalle, minkälaisessa tilassa hänen vaimonsa oli, silloin Billot oli heti vuokrannut ajoneuvot, jotka olivat vieneet hänet Nanteuiliin asti.

Ja kun hevonen ei voinut kuljettaa häntä edemmäksi, oli hän, niin heikko kuin olikin, hypännyt virman postiratsun selkään. Lavignanissa hän oli vaihtanut hevosta ja saapunut maatilalle vähän senjälkeen kun saattue oli sieltä lähtenyt.

Muutamalla sanalla rouva Clément oli selostanut tilanteen. Billot oli noussut jälleen satulaan. Pihamuurin ulkopuolelta hän oli nähnyt saattueen; joka eteni maantiellä ja hän oli pysäyttänyt huudoillaan.

Ja nyt, kuten olemme maininneet, hän ryhtyi johtamaan saattuetta, kulmakarvat uhkaavissa kurtuissa, suu pahaa ennustavasti kiinni ja käsivarret ristissä rinnalla.

Saattue, joka ennestäänkin oli synkkä ja hiljainen, muuttui vieläkin synkemmäksi ja hiljaisemmaksi.

Sitä mukaa kuin saattue eteni kaduilla, tuli taloista miehiä, vaimoja, lapsia. He tervehtivät Billotia, joka vastasi heille nyökkäyksellä, ja liittyivät sitten saattueen peräriveihin.

Billot oli käynyt kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, hänen ilmeensä entistäkin uhkaavammaksi.

Kirkko ja maallinen valta sivuivat toisiaan. Kirkonvartija, se käärme, joka oli samalla raatihuoneen portinvartija, siis sekä pormestarin että, apotti Fortierin käskettävissä, kutsuttiin paikalle. Herra de Longpré kuulusteli häntä.

»Apotti Fortier on ottanut avaimet kotiinsa, ollakseen varma, ettei kirkonovea avata», ilmoitti hän.

»Apotilta on haettava avaimet», ehdotti Desiré Maniquet, äärimmäisten keinojen synnynnäinen esittäjä.

»Se veisi liian paljon aikaa», sanoi Billot. »Kun kuolema kolkuttaa, ei se ole tottunut odottamaan.»

Billot meni miesten luokse ja viittasi kädellään, että hän tarvitsisi heidän hirttänsä.

Billot työnsi käsivartensa hirren ja maan väliin, hirren keskivaiheille. Yhdellä nykäisyllä hän kohotti sen alusiltaan.

Hirren suunnaton paino pani hänet horjahtamaan, ja ensin jo luultiinkin hänen kaatuvan.

Se meni ohi kuin salama. Billot pääsi tasapainoon. Hän hymyili hirveää hymyä. Sitten hän lähti liikkeelle, hirsi kainalossa, ja astui verkkaisin, mutta lujin askelin kirkolle päin.

Olisi voinut sanoa, että siinä liikkui vanhanajan muurinsärkijä, jommoisella Aleksanterit, Hannibalit ja Cæsarit puhkoivat muureja.

Kolmannella iskulla lukot, salvat ja saranat murtuivat. Tammiovi vääntyi raolleen.

Neljä miestä tarttui siihen ja työläästi he jaksoivat kantaa sen paikalle, mistä Billot oli sen ottanut.

»Nyt, herra pormestari», sanoi Billot, »sijoittakaa vaimorukkani ruumisarkku kuoriin, vaimo-rukkani, joka ei ole milloinkaan tehnyt kenellekään pahaa, ja sinä, Pitou, haet paikalle vahtimestarin, suntion, lukkarit ja poikakuoron. Minä käyn noutamassa papin.»

Pormestari opastutti ruumisarkun kuoriin. Pitou lähti hakemaan lukkareita, kuoripoikia, vahtimestaria ja suntiota. Hän otti mukaansa luutnantti Désiré Maniquetin ja neljä miestä siltä varalta, että tapaisi uppiniskaisia. Billot lähti apotti Fortierin asunnolle päin.

»Antakaa minun mennä yksin», sanoi hän. »Se, mitä aion tehdä, voi olla vakavaa, ja kukin vastatkoon itse teoistaan.»

Tämä olisi toinen kerta, vuoden väliajan perästä, kun hän joutuisi vastatusten tuon kuningasmielisen pappismiehen kanssa.

Muistettaneen vielä, mitä edellisellä kerralla oli tapahtunut. Nyt ehkä joudutaan samanlaisen kohtauksen todistajiksi.

Kun hänen nähtiin astelevan rivakoin askelin apotin asunnolle päin, jäivät ihmiset liikkumattomiksi talojensa kynnyksille, ravistivat päätänsä, mutteivät astuneet askeltakaan hänen jälkeensä.

Billot silmäili ympärilleen hakien toista rakennussalvosta, josta hän saisi uuden puskurihirren. Hän ei nähnyt muuta sopivaa kuin eräänlaisen hiekkakivisen rajapyykin, jonka lapset olivat joutotöikseen kaivaneet paljaaksi ja joka värjötti kuopassaan kuin yksinäinen hammas ikenessään.

Tilanhoitaja riensi rajapyykin luo, ravisti sitä voimakkaasti, väljensi kuoppaa ja riuhtaisi kiven katukivityksestä, johon se oli upotettu.

Hän kohotti kivenmöhkäleen päänsä päälle kuin toinen Ajaks tai kuin uusi Diomedes, astui kolme askelta taaksepäin ja sinkosi kosi kivimöhkäleen samalla voimalla kuin heittokeino.

Billotin tunkeutuessa sisälle tästä pelottavasta aukosta aukeni ensimmäisen kerroksen ikkuna ja apotti Fortier ilmestyi puitteihin huutaen kaikin voimin seurakuntalaisiaan avuksi.

Mutta lauma ei välittänyt paimenensa äänestä, se oli päättänyt antaa suden ja paimenen selvittää välinsä kahdenkesken.

Billot tarvitsi jonkun hetken murtaakseen ne pari kolme ovea, jotka hänet vielä erottivat apotti Fortierista. Hän särki ne kuten ensimmäisenkin.

Kun kymmenisen minuuttia oli kulunut ulko-oven murtamisesta, voitiin yhä äänekkäämmiksi käyvistä huudoista ja apotin yhä ilmeikkäämmistä huitomisista päätellä tämän yltyvän kiihkon johtuvan siitä, että vaara uhkasi häntä yhä lähempää.

Ja äkkiä nähtiin apotin pään takana Billotin kalpea pää ja sitten käsi, joka laskeutui jäntevänä hänen olkapäälleen.

Apotti tarrautui ikkunan puupuitteihin. Hänkin oli suorastaan. sananparrellisen väkevä eikä itse Herkuleenkaan olisi ollut helppo hänestä suoriutua.

Billot kietoi käsivartensa kuin vyöksi apotin vartalon ympärille, jännitti molemmat jalkansa ja yhdellä nykäyksellä, joka olisi tammenkin kiskaissut maasta, hän riuhtaisi apotti Fortierin irti ikkunasta, niin että särkyneet puupuitteet jäivät tämän kouriin.

Tilanhoitaja ja pappi katosivat huoneen pimentoon ja kuultiin enää vain apotin huudot, jotka loittonivat kuin härän mylvintä, kun Atlas-vuorten leijona raahaa sitä piilopaikkaansa.

Sillävälin Pitou oli haalinut koolle vapisevat lukkarit, kuoripojat, suntion ja kirkon vahtimestarin. Portinvartijakäärmeen esimerkkiä noudattaen kaikki olivat kiirehtineet pukeutumaan kaapuihin ja messuhakoihin, sytyttämään vahakynttilät ja panemaan kaikki kuntoon kuolinmessua varten.

Näin pitkällä oltiin, kun Billotin nähtiin saapuvan linnatorin puolella olevasta pikku käytävästä, vaikka hänen oli odotettu saapuvan Soissons-kadun puolisesta isosta portista.

Hän laahasi rinnallaan apottia ja asteli tämän vastusteluista huolimatta yhtä rivakasti kuin olisi kulkenut yksin.

Hän ei ollut enää ihminen, hän oli kuin luonnonvoima, kuin väkevä virta tai kuin lumivyöry. Mikään inhimillinen ei näyttänyt voivan häntä vastustaa, olisi tarvittu luonnonvoima taistelemaan häntä vastaan!

Apotti silmäili kauhistuneena ovea, joka oli särjetty kuin ikkunaruutu, ja nähdessään paikoillaan — käsissä kojeet, sauvat ja kirjat — kaikki ne, joita hän oli kieltänyt astumasta kirkkoon, hän painoi päänsä, ikäänkuin olisi tunnustanut, että jokin valtava, vastustamaton voima oli masentanut, ei uskontoa, vaan sen käskyläiset.

Hän meni sakastiin ja palasi hetken perästä, yllä virkapuku ja kädessä pyhä sakramentti.

Mutta kun häh oli noussut alttarille, pannut rippileipäastian pyhälle pöydälle ja kääntynyt lausuakseen ensimmäiset sanat, ojensi Billot kätensä ja sanoi:

»Riittää, epäkelpo Jumalan palvelija! Olen halunnut masentaa ylpeytesi, siinä kaikki. Mutta minä tahdon sanoa kaikille, että sellainen pyhä vaimo kuin minun oli voi olla ilman sinun laisesi kiihkomielisen ja vihaavan pappismiehen esirukouksia!»

Hän kääntyi sen suunnattoman saattojoukon puoleen, joka täytti ei ainoastaan kirkon, vaan lisäksi raatihuoneen ja linnan torit.

Äskeiset neljä kantajaa sujuttivat jälleen kaksi kivääriä ruumisarkun alle, nostivat ruumiin alustaltaan, ja kuten oli tultukin, ilman pappia, ilman kirkkolaulua, vailla kaikkea niitä juhlallisia hautausmenoja, joilla uskonto on tottunut saattamaan ihmisten surua, he lähtivät kirkosta, Billotin johtaessa surusaattuetta, joka kuusisataisena joukkona kääntyi hautuumaalle. Se oli, kuten muistettaneen, Pleux-kujan päässä, viisikolmatta askelta täti Angéliquen asunnosta.

Apotti Fortier oli julistanut poloisen vainajan kirkonkiroukseen, evännyt häneltä kirkon ja siunatun maan. Haudankaivajaa oli kielletty valmistamasta hautaa.

Nähdessään tämän viimeisen vihanilmauksen, jonka apotti oli suunnannut tilanhoitajaa vastaan, saattueen osanottajat tunsivat eräänlaista uhman puistatusta. Jos Billotin sydämessä olisi ollut neljäsosakaan sitä sappea, joka vuotaa hurskaitten sieluun ja joka oli pannut Boileaun kummastelemaan, olisi Billotin tarvinnut vain lausua sana, ja apotti Fortier olisi lopultakin tyydytetty sillä marttyyrikuolemalla, josta hän oli suurella äänellä puhunut kieltäytyessään vuosi sitten pitämästä messua isänmaan alttarilla.

Mutta Billotissa riehui kansan ja leijonan viha. Hän raastoi, rouhi, murskasi eteenpäin mennessään, mutta hän ei pyörtänyt takaisin askelilleen.

Hän nyökkäsi kiitokset Pitoulle, jonka ajatukset hän oivalsi, otti avaimen hänen kädestään, aukaisi portin, antoi arkun mennä ohitseen ja seurasi sitä. Hänen perässään tuli hautaussaattue. Siihen olivat liittyneet kaikki, jotka kävelemään pystyivät.

On sanomattakin selvää, että täti Angélique, joka kuului viimeksi mainittuihin, oli kauhistuneena sulkenut ovensa huutaen maailmanloppua ja rukoillut taivaallista salamaa iskemään hänen sisarenpoikaansa.

Mutta kaikki, joilla oli ylevä sydän, suora luonne, perheen vaistot, kaikki, joiden mieltä kuohutti säälin tilalle asettunut viha, lempeyden tilalle tullut kosto, olivat paikalla, kolme neljännestä kaupungin asukkaista oli paikalla esittämässä vastalausetta, ei Jumalaa eikä uskontoa vastaan, vaan pappeja ja näiden uskonkiihkoa vastaan.

Kun oli saavuttu paikalle, missä haudan piti olla ja johon haudankaivaja, tietämättä vielä mitään kaivuukiellosta, oli merkinnyt haudan paikan, ojensi Billot kätensä Pitoulle, joka antoi hänelle toisen lapion.

Ja sitten Billot ja Pitou, pää paljaana, paljastetuin päin seisovan kansalaisjoukon keskellä, heinäkuun viimeisten päivien auringonpaahteessa, alkoivat kaivaa hautaa sille onnettomalle naiselle, joka kaikessa hurskaana ja alistuvana olisi kummastellut tavattomasti, jos hänen eläessään olisi tultu sanomaan, minkälaisen häväistyksen hän aiheuttaisi kuoltuaan.

Työ kesti tunnin. Kumpikaan kaivajista ei ajatellut levähtää, ennenkuin hauta olisi valmis.

Sillävälin oli käyty hakemassa kantohihnat, ja kun kaivuutyö oli lopussa, olivat kantohihnatkin paikalla.

Nämä molemmat miehet täyttivät niin mutkattomasti ja luontevasti viimeisen velvollisuutensa häntä kohtaan, joka sitä odotti, ettei kenenkään mieleen tullut tarjota heille apuaan. Olisi pidetty pyhän loukkauksena, ellei heidän annettaisi jatkaa työtänsä loppuun saakka.

Vasta kun ensimmäiset multalapiolliset kumahtivat arkun tammilaudoille, kohotti Billot käden silmilleen ja Pitou hihansa.

Kun kumpu oli luotu, viskasi Billot lapion kauas luotansa ja avasi
Pitoulle sylinsä.

»Jumala olkoon todistajani», sanoi Billot, »että syleilen sinussa kaikkea, mikä maan päällä on yksinkertaista ja suurta hyvettä: armeliaisuutta, uhrautumista, kieltäytymystä, veljeyttä, ja että minä uhraan elämäni näiden hyveitten voitoksi!»

»Jumala olkoon todistajani», jatkoi hän, »että minä vannon ikuista sotaa kuninkaalle, joka on surmauttanut minut, aatelisille, jotka ovat raiskanneet tyttäreni, ja papeille, jotka ovat evänneet haudan vaimoltani!»

Hän kääntyi katselijoihin päin, joissa tämä kolminainen vala oli herättänyt syvää myötätuntoa.

»Veljet», sanoi Billot, »uusi kansalliskokous kutsutaan niiden petturien tilalle, jotka tällä hetkellä pitävät istuntojaan feuillanttien salissa. Valitkaa minut edustajaksi siihen kansalliskokoukseen, ja te saatte nähdä, osaanko pitää valani.»

Billotin ehdotusta tervehdittiin yksimielisellä hyväksymishuudolla. Ja sillä hetkellä, hänen vaimonsa haudalla, hirveällä alttarilla, joka oli kuulemansa hirveän valan arvoinen, Billot hyväksyttiin lakiasäätävän kansalliskokouksen edustajaehdokkaaksi. Kun Billot oli kiittänyt isänmaanystäviään heidän osoittamastaan myötätunnosta, kun hän suoritteli ystävyyden ja vihan tekoja, palasivat kaikki, kaupunkilaiset ja maalaiset, kotiinsa vieden sydämessään sen vallankumouksellisen lietsonnan hengen, jonka käytettäväksi juuri ne — kuninkaat, aateliset ja papit — juuri ne, jotka se nielisi, sokeudessaan antoivat kaikkein murhaa vimmat aseet!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSANMIES ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.