The Project Gutenberg eBook of Kertomus Wilhelmi Tellistä ja Sveitsinmaan vapauttamisesta, by Alexandre Dumas

Keisari Albrehti Itävallasta, Habspurin su’usta, astui keisarilliselle istuimelle v. 1298. Tullessaan hallitsemaan ei ollut Sveitsissä minkäänlaista liitto- eli yhteys-kuntaa, eikä silloin vielä herroin päiviäkän pidetty. Mitä keisarin valtaan tässä maassa tulee, niin oli hänellä siinä siellä ja täällä iso joukko kaupunkia, vahvoja linnoja (varustuksia) ja maakuntia, joitten ylitse hän niinkuin päämies reivillisestä Habspurin su'usta hallitsi. Muut reivilliset heimolaiset, joitten omana muu maa oli, olivat reiviä Savoyista, Neufchatelista ja Rapperschvylista.

Waikea ja vieläpä varsin mahdotoinki olisi kirjoittaa erityistä historiaa tästä äveriäästä, rauhattomasta ja mielen huvituksiin vajonneesta vapasukuisesta säädystä, joka alati oli kääreyttyneenä tahi sotiin eli huvittelemisiin, eikä huolien alamaistensa veren vuodattamisesta, tuhlasivat he heidän omaisuuksiansa ja tavaroitansa säälimätä ja varustaen jokaisen vuoren nyppylän linnoilla ja varustuksilla laskeutuivat he sieltä kuin raatelevaiset kotkat pesistänsä, ryövätäkseen ympäristöltä, mitä mielensä halasi, ja palasivat kotiinsa vieden saaliinsa säilyyn linnojensa muurin ta'a. Eikä tässä ole luultava ainoasti maallisen Esivallan harjoitelleen tätä ryöstöä; ei suinkaan, hengelliset herratki nimittäin Baseli'n, Constanzia'n, Coire'n ja Lausanne'n piispat elivät samate, ja rikas papisto S:t Gallenissa kuin myös erokkaat seurasivat näissä aikeissa uutterasti korkeita esimiehiänsä, niinkuin ala-aateli muita suurisukuisia valtoja.

Keskellä tätä orjilta ja pahantekiöiltä täytettyä maata oli kuitenni kolme liitto-kuntaa (communer) päässyt vapaaksi; nimiltään Uri, Sveitsi ja Unterwalden, jotka jo vuodesta 1291, edellänähden surkeat onnettomuuden päivät ja vaarat lähestyviksi, antautuivat toisinensa liittokuntaan, vahvasti luvaten puollustaa toistensa henkiä, pereitä ja omaisuuksia ja tarvista myöten toisiansa myös neuvoilla ja kehoituksilla auttaa. Tämä liittolaisuus antoi sille nimen vala-yhteys (Eidsgenossen). Albrehti tullen jo levottomaksi tästä vihollisuuden merkistä kohtaansa, koki luovuttaa heitä keisarin, heidän ainoan päällikkönsä suojelluksesta ja saattaa Habspurin reivien vallan alle, arvellen jos ei joku pojistansa tulisi valituksi jälkeiseksensä Ruomin keisariksi, he kuitenkin mahtasivat olla valtivina tämän maan ylitse, joka muutoin joutusi pois Itävallan herttuain käsistä.

Mutta Uri, Sveitsi ja Unterwalden olivat jo kylliksi vakuutetut niistä ryöstöistä ja muista vallattomuuksista, joita heidän ympäristöllä alituisesti tapahtui, eivät antaneet mokomalta ehdolta pettää itseänsä. Sentähden kielsivätki suostumasta niihin aikeihin, joihin Albrehtin lähettiläiset heitä v. 1305 myönnyttelivät, ja anoivat, että he suotasiin olla hallitsevan keisarin suojelluksen alla rauhassa, tahi, senaikusen puheen jälkeen, ettei heitä eroitettaisi Saksan valtakunnasta.

Albrehti vastuutti heille aikovansa tehdä heitä ikään kuin lapsiksi eli perillisiksi keisarillisesta su'ustansa, tarjoili maita ja tiluksia heidän etuisimmille porvaleillensa ja lupasi tehdä kymmenen heistä ritaliksi joka liittolais-kunnassa. Mutta nämät vanhat vuorilaiset vastasivat ainoan pyyntönsä olevan, että heidän entiset sääntönsä ja oikeutensa voimassa pidettäisiin, ja että he ei halanneet minkäänlaisia uusia ja outoja etuja. Albrehti, havaittuaan ettei maanittelemisensa mitään auttaneet, päätti kokea mitä julmuus vaikuttaisi; sentähden laittoi hän heille kaksi voutia Itävaltakunnasta, joitten kopia ja kiukkunen mielenlaatu oli hänelle jo entuudestaan tuttu; nämät oli Herrman Gessler Brunekista ja ritari Beeringer Landenbergista. Nämät uudet voudit asettuivatki suoraan vala-liittolaisten maakuntaan asumaan, jota edellisensä ei mitenkään uskaltaneet tehdä; Landenbergi pysähtyi keisarilliseen Sarnin linnaan Unterwaldissa, ja Gessler, ei löytäen osakseen joutuneessa köyhässä maakunnassa itselleen sopivaista asuntoa, rakennutti linnan, jonka hän nimitti Joch Uri (Suomeksi Urin i'es.), ja tästä hetkestä alkoi hän uutterasti täyttää Albrehtin käskyä, joka toivoi tämän julman menetyksen kautta saavansa valtaliittolaiset itsestänsä eriämään valtakunnasta ja antautumaan Itävallan hallinto-su'un suosioon; arvattavasti korotettiin tullimaksot, vähimmätkin rikokset rankaistiin suurilla sakoilla ja kansaa kohdeltiin pilkalla ja ylönkatseella.

Eräänä päivänä kuin Herrman Gessler ratsasti ympäri Sveitsin yhteysmaita, seisahti hän erään rakennettavan talon eteen, joka oli jo melkeen valmisna, ja jonka isäntää nimitettiin Werner Stauffacher (Tämän talon jäännökset ovat vielä tänäpäivänä jäl'ellä ja osotetaan matkustaville). — "Eikö ole synti ja häpiä", sanoi hän itseänsä seuraavalle sotamiehelle, "nähdä orjain rakennuttavan tuommosia taloja, kuin maankoppolit oikeestaan olisi heille ylen hyvät?" — "Antakaapas heidän vaan saada sen valmiiksi, suurisukunen herra", vastasi sotamies; "niin panetamme heti sen portille Habspurin valta-merkin, ja me tahdomme nähdä, jos talon isäntä on kylliksi rohkea sanomaan sitä omaksensa". — "Oikeen sanottu", virkki Gessler ny'ästen hevoistansa kannuksillaan ja ajaen tiehensä. Wernerin vaimo seisoi oven kynnyksellä; ja kuultuaan puheen käski hän työmiesten heti pysähtymään työstänsä ja mennä tiehensä, jonka he myös tekivät.

Kuin Werner tultuaan kotia näki rakennuksensa työmiehiltä jätetyksi, kysyi hän hämmästyen vaimoltansa, miksi työväki oli mennyt pois, ja ken heille siihen luvan antanut oli.

Werner huo'ahti ja astui huoneesensa. Hänellä oli nälkä ja jano, ja arveli lounaan jo valmiina olevan. Sentähden istuin hän pöydän ääreen, vaimonsa toi hänelle leipää ja vettä ja istuin hänen viereen.

— Eikös enään löydy viinaa kellarissa, ja vuohia vuorilla eli kaloja järvessä, vaimo? kysäsi Werner.

— Täytyy tottua elämään säätynsä jälkeen; leipä ja vesi on orjain ruoka.

Yön tultua, menivät he vuoteelle. Ennen kuin nukkuivat, tahtoi Werner likistellä vaimoansa, mutta se työkkäsi hänen pois luotansa.

— Miksi sinä minua luotasi pois työkit, vaimo? kysyi Werner (Elkäät lukiani oudoksuko jos asetan tämän Sveitsin tapauksen täydellisessä luonnollisuudessaan; muutoin olisi se suureksi haitaksi arvollensa ja tulisi olemaan puuttuvainen.)

— Ettei orjilla pidä intoa oleman siittämään lapsia, joitten täytyy tulla orjiksi niinkuin heidän isänsäki.

Werner kapsahti heti ylös vuoteelta, veti, sanaakan hiiskumatta, vaatteet yllensä, otti seinällä rippuvan ison miekan sivullensa ja meni pois kotoansa.

Hän meni suruisilla ajatuksilla Brünniin. Sinne tultuaan soudatti hän itsensä eräiltä kalamiehiltä toiselle puolelle järveä, ja ennättikin jo kappaletta ennen päivän nousua Attinghausiin, ja kolkutti siellä appensa Waltter Fürstin ovelle. Ukko tuli itse avaamaan ovea ja vaikka oudostuen vävynsä öillistä tuloa, ei hän kuitenkaan kysynyt häneltä syytä siihen, vaan käski palveliataan tuomaan vieraallensa vohlan paistia ja pikarillisen viiniä.

— Etten syödä muuta kuin leipää, enkä juoda muuta kuin vettä siihen aikaan asti, joka kenties vielä sangen kaukana on.

Walter Fürsti istahti Wernerin vastapäätä ja sanoi: kyllähän toi kuuluu kauniilta, mutta tohtisitkohan sanoa sitä muilleki eikä ainoasti sille, jotas isäksesi kutsut.

— Minä olen valmis sanomaan samaa Jumalalle, joka on taivaassa ja keisarille, joka on hänen siainen maan päällä.

— Oikeen sanottu poikani; minä olen jo kau'an sinulta tänlaista tuloa ja vastausta odottanut. Wiimeiseltä arvelin, ettei molempiakaan tule.

Uudestaan kuului kolkutos ovelle, ja Waltter Fürsti meni avaamaan. Ulkona seisoi eräs nuori mies, kurikka ol'alla; ja samassa valkaisi kuun valo hänen vaaleaa muotoansa.

— Mikä sinulle tuli? kysäsi Waltter vieraalta, hämmästyen hänen vaaleuttansa.

— Saat molemmat, vastasi Waltter Fürst, jos kosto sekä pakopaikka minun vallassani lienevät. Mutta mitäs sinulle tapahtunut on, Melhtal?

— Minulle tapahtui, kuin kynsin peltoani ja atrani edessä oli pari paraimpia härkiäni valjaissa, niin kulki eräs Landenbergarin palvelioista ohitse, seisahti ja sanoi tullessaan minun luo: noi här'ät ovat liian hyvät orjalle; sinun täytyy antaa ne pois.

— Nämät här'ät ovat minun omani, vastasin minä hänelle, ja että minä heitä tarvitsen, sentähden en tahdo minä heitä myödä.

Näitä sanoessaan veti hän vyöteiseltään veitsen ja leikkasi lenkut poikki.

Mutta jos te minulta här'ät otatte, milläs minä sitten kynnän peltoani? kysyin minä.

— Mokomat talonpojat, kuin sinä, taitavat hyvin kyllä itseki vetää atraa, jos mielivät syödä sitä leipää, jota eivät ole ansainneet.

— Jättäkää här'ät, sanoin minä hänelle, vielä on aika. Jos menette tiehenne, niin minä annan teille anteeksi.

— Missäpä sinulla on joutsi ja nuolet, ettäs niin tohdit puhua? kysyi hän.

— Luonani seisoi eräs nuori mutta tukeva puu, jonka minä heti taitoin. Min'en tarvitse sitä enkä tätä, sanoin minä; te nä'ette olevani varustetun.

— Jos sinä liikahat askeleenkan verran tänne, sanoi hän minulle, niin minä heti leikkaan mahasi puhki kuin vasikan.

— Ja jos te vähääkän koskette minun atraani, niin minä paiskaan teidät kuoliaaksi kuin si'an.

Hän ojensi kätensä ja kosketti atraani. Minä luulen, että hän liikutti sitä hyppysillään.

Seipääni kaatui ja Landenbergarin palvelia sen myötä. Minä löin häneltä käden poikki kuin risun.

— Siinä et sinä muuta tehnyt, kuin mikä oikeus oli, sanoivat molemmat miehet.

— Sen tiedän minäkin, sanoi Melhtali, enkä sentähden kadukkaan sitä, mutta kuitenkin täytyi minun pa'eta. Minä jätin sinne härkäni ja piiloittelin koko päivän metsässä; mutta pimeän tultua muistin minä teitä, joka niin hyvä ja ystävällinen olette; sentähden poikkesin minä Sürchin vuoritielle, ja tulin näin tänne.

— Terve' tultua, Melhtali, sanoi Waltter Fürst, ojentain hänelle kättänsä.

— Mutta siinä ei ole vielä kyllä, sanoi nuori mies; minä soisin myös lähetettävän eräs ymmärtäväinen mies Sarniin, tiedustelemaan mitä siellä sitten eilen tapahtunut on ja miten Landenbergari kokee kostaa minulle.

Wielä tätä sanoessaan kuului joku tulevan ja heti kolkutti eräs mies ovelle, sanoen: avaa, minä olen Rüder.

Melhtali kiiruhti avaamaan ovea, heittäytyäkseen isänsä uskollisen palvelian syliin, mutta havaittuaan hänen olevan valjuna ja suruisena, peräytyi hän paikalla takasi.

— Woih teitä poloista, te nuori isäntä! Woih sitä onnetointa maata, joka hiljaan taitaa katsella senlaisia rikoksia! voih minua onnetointa, jonka täytyy tuoda teille niin kauhistavia sanomia!

— Eihän toki lie jotain vanhalle isälleni tapahtunut? kysyi Melhtal; ovathan he toki kunnioittaneet hänen korkea ikäänsä ja harmaata päätänsä? Wanhuus on pyhä!

— Ja, he ottivat hänen kiini, kertoi toinen, he vaativat häntä sanomaan, kussa te olisitte, ja kuin ei hän ukko parka sitä tietänyt… niin he puhkasivat häneltä silmät. Melhtal parkasi kauhialla äänellä. Werner ja Waltter Fürst katselivat hämmästyen toisiansa silmiin.

— Sinä valehtelet, huusi Melhtali, kaapaten Rüderiä niskasta kiini; sinä valehtelet: ei ole mahdollista, että niitä ihmisiä löytyy maailmassa, jotka senlaisia rikoksia tehdä taitavat; oh, sinä valehtelet; tunnusta vaan, ettäs valehtelet!

— He puhkasivat häneltä silmät, sanot sinä? Ja he tekivät sen ainoasti siitä syystä, että minä pakenin kuin pelkuri! he puhkasivat isältäni silmät sentähden, ettei hän tietänyt, kunne poikansa joutui! he pistivät terävän raudan vanhan miehen silmiin ja he tekivät sen päivän ja auringon valossa, Jumalan silmäin edessä! Ja vuoremme ei ole langenneet heidän päällensä, järvemme eivät ole kohonneet ääriensä yli ja hukuttaneet heitä; Ukkosen leimaus ei ole tullut taivaasta alas ja musertanut heitä!. heillä ei ole kylliksi meidän kyyneleistämme, vaan he tahtovat saattaa meitä itkemään verta! O Sinä laupias Jumala, armahda meitä! näitä sanoessaan kaatui Melhtal ikäänkuin juuriltaan nyväisty puu maahan, piehtaroi ja heitteli itsiään kuin mato ja pureskenteli maata. Werner läheni häntä. — Elä itke kuin lapsi, sanoi hän: eläkä piehtaroi maassa kuin järjetöin luontokappale, vaan nouse ylös kuin mies: me tahdomme kostaa isäsi edestä, Melhtali!

Nuorukainen kapsahti samassa seisalleen ikään kuin jänne olisi hänen ylös heittänyt. — Kostaako, sanoitta te, Werner?

Samassa kuului kaukaa ihana veisun hyminä, ja tien käännöksessä näkyi, äsken nousseen auringon valossa, eräs mies tulevan tietä myöten.

— Ja joka kenties on meille hyödyksi, lisäsi Werner. Melhtali parka vaipui eräälle pankolle.

Sill'aikaa tuli vieras yhäti lähemmäksi; hän oli noin 40:nen vuoden paikoilla oleva mies, vaatehittu mustan puhakkaan kauhtanaan, joka hänelle ainoasti polviin asti ylettyi ja näkyi olevan puoleksi munkkipuoleksi tavallisen vaateparren kaltainen; kuitenkin havaittiin hänen pitkästä tukastaan, viiksistään ja parrastaan, joka keritty vapain maalaisten tavalla, jos hän olisiki luostari-väkeä, niin olisi se sangen kaukaisesta maakunnasta. Päälliseksi näkyi hänen käyntinsä enemmin sotijan kuin munkin kaltaiselta, ja olisi voitu arvella sotamieheksi, jos hällä miekan siassa ei olisi ollut kirjoitus-aineet sivullansa ja tyhjässä nuoli-torvessaan perkamenttikääry ja sulkia.

[Pergamentiksi mainitaan kuivattua ja ennen muinon Pergamos nimisessä kaupungissa valmistettua eläimen luultavasti vasikannahkaa, jolle muinoseen aikaan kirjoitettiin. Paperi sai taas nimensä eräästä Papyrus nimisestä puusta, jonka isoja ja leveitä lehtiä al'ettin sittemmin pergamentin puutteessa käyttämään kirjoitus-levyksi. Wasta aikain oloon keksittiin tätä meidänki maassa käytettävää paperia ruveta valmistamaan, jota eräät sanovat tehtävänki vanhoista rievuista, rättilöistä, jauhetusta luusta j.n.e., joka kaikki ihan puuroksi vatkattua, lasketaan sitten kulkemaan monen monituisen litistys koneiden läpitse, siksi kuin siitä viimein syntyy paperi. Ja arvanneehan tuon jokainen, mistä kaikkia niitä vasikoita otettaisiin, jos mekin aina vielä niitten nahalle vaan kaikki asiamme kirjoittaisimme. Suom.]

Muutoin oli hänen yllänsä siniset pintaa myöten kiinitetyt housut, ja jaloissaan puoli-saappaat päkiältä nahka nauhoilla kiini kurotut, kädessään oli hänellä rauta-kärkinen sauva, jota paitsi ei vuorilainen koskaan lähde liikkeelle loitommaksi.

Akättyään miehet Waltterin oven edessä herkesi hän laulamasta ja läheni heitä ollen vakuutettu siinä tuttuja kohtaavansa. Tosin olikin hän vielä hyvän matkan päässä, kuin jo Waltter Fürsti alkoi puhutella häntä.

— Terve, terve, Wilhelmi! sanoi hän hänelle. Mihin sinä jo näin varhain kul'et?

— Jumalan terve', Waltter! käynpähän ympäri maata, kokoillen saatavia nais-luostarille Zürichissä, jonka toimitus-miehiä minä olen, niinkuin te tiedätte.

— Wieras kääntyi Melhtalin puoleen ja nähden hänen itkevän, tuli hän hänen luo ja ojensi hänelle kättänsä. Jumala kuivatkoon kyyneleesi, veljeni! sanoi hän.

—Jumala kostakoon veren-vi'an! vastasi Melhtali… Ja nyt kertoi hän, mitä hänelle äsköttäin tapahtunut oli.

— Noh mitäs te olette päättäneet tehdä? kysyi Wilhelmi, kertomisen lopulla.

— Jättäkäät veikkoset sekä kosto että Kansan vapauttaminen Jumalan halttuun, sanoi Wilhelmi, se on Hänen työnsä.

— Mutta mitäs hän on jättänyt meidän tehtäväksi? Rukoilla ja kärsiä, ne on aineet, jotka saattavat aikanansa koston pahalle.

— Ei hyvä Wille, ei se kelpaa, että sinä, joka niin tarkka ja uhkea joutsi-mies olet, vastailet kuitenkin kuin munkki, koska sinua puhutellaan niinkuin tavallista vapaata kansalaista.

— Jumala on luonut vuoret hirveä ja mäki-vuohta varten, ja mäki-vuohen (filon) ja hirven ihmistä varten. Ja sentähden on Hän antanut nopeuden eläimelle ja nerokkuuden ampujalle. Te petytte siis, Waltter Fürst, kutsuissanne minua uhkeaksi joutsi-mieheksi, joka en ole muu kuin kunnotoin ampuja parka.

Wilhelm meni tiehensä. Miehet katsoivat vielä kau'an hänen jälkeensä, siksi kuin hän ensimmäisessä tien käännöksessä katosi heidän silmistänsä.

— Eipä nä'y olevan häneenkän luottamista, sanoi Werner Stauffaher, ja kuitenkin olisi hänestä ollut hyvä apu. Jumala on näköjään jättänyt maamme vapauttamisen yksinään meidän haltuumme. Kiitos olkoon Herralle! Koskas me tartumme asiaan käsiin? kysyi Melhtali. Minulla on kiiru… omat silmäni itkevät ja isäni vuotavat verta…

— Me olemme jok' ainua eri kihlakunnasta; sinä Werner olet Sveitsistä; toi Melhtali Unterwaldista ja minä Urista. Walitkaamme kukin ystävistämme kymmenen uskottua miestä; ja kokoutukaamme sitten Rütliin… Luojalla on voimaa tehdä, mitä tahtoo, ja kolmekymmentäki, hänen teitänsä noudattamaa miestä, saavat kyllä Hänen avulla niin paljon aikaan kuin koko sotajoukko…

— Me tulemme kaiken mokomin, vakuutti Werner ja Melhtali. Tämän liiton tehtyä erosivat he, toisistansa.

Niiden kolmen miehen se'assa, jotka Unterwaldin kihlakunnasta piti seuraaman Melhtalia Rütliin 17:ta Marraskuuta vasten yöllä, oli eräs nuori mies nimeltään Konrad; hän oli äsköttäin nainut kauneimman neidon Alzellissa, ja ainoasti halu vapauttaa maatansa saattoi hänen yhdistymään liittolaisten kera, sillä hän oli muutoin onnellinen.

Sentähden ei hän nuorelle vaimollensakaan virkkanut mitään asiastansa, jonka tähden hänen täytyi kotoa lähteä. Hän teeskenteli suuresti tarvitsevansa mennä Brünnin kylään ja vasta ehdolla 16 p. mainittua Marraskuuta, ilmoitti hän vaimollensa, yöksi kotoa pois lähtemänsä eikä ennen huomenta palautuvansa. Nuori puolisonsa valkeni.

— Mikä sinulle tuli, Rosa? kysyi Konrad. Taitaako niin vähäpätöinen asia niin kovin liikuttaa sinua!

— Kuules, Konrad, sanoi nuori vaimonsa, etkös voisi jättää lähtöäsi toistaseksi?

Konrad katsahti vaimoansa silmiin. Epäiletkös sinä jotakin minusta? kysyi hän. Rosa nyhähti suruisesti. Ei, ei se ole mahdollista, sanoi hän, Konrad, varmaanki on jotain tapahtunut, jotas salaat minulta.

— Mitäs sulla olisi juuri pel'ättävääkän täällä kylässä, sukulaisten ja ystävien keskellä?

— Tunnen kyllä, vastasi toinen mulistain filmiään; mitäs sitten? — Hän näki minua Alzellissa, ennen kuin vaimoksesi tulin.

— Ja rakastui sinuun? kiljasi Konrad puristellen nyrkkiänsä ja katsellen vaimoansa tuimilla silmin.

— Ja, mutta minä unhotin sen; vaan eilen kohtasin minä hänen tiellä
Stantsiin, ja hän sanoi minulle sitä samaa.

— Hyvä, hyvä! sanoi Konrad itsekseen. Sen hävyttömiä herroja! te etten tyydy rakkauteeni isänmaatani kohtaan, vaan te tahdotte että minä sen ohessa alʼan vihaata teitä! mutta ko'olkaa vaan uusia vikoja päällenne, sillä koston hetki on läsnä!

— Ketä sinä niin uhkailet? kysyi Rosa. Muista, Konrad, että hän on meidän päällysmies!

— Hän on tosin herra ja päällysmies käskyläistensä, renkiensä ja orjainsa ylitse, mutta minä, Rosa, minä näetsen olen vapa mies, Stantsin kaupungin kansalainen, herra maani ja taloni ylitse, ja vaikk' en minä ole mikään riitoin ratkaisia ja tuomari, niinkuin hän, on minulla kuitenkin vapaus puolustaa itseäni ja hankkia oikeutta Lain ja asetusten jälkeen.

— Kuuleppas nyt, sanoi Konrad lauhtuneempana; kenties me syyttä pelkäämme; minä en ole kellenkään virkkanut lähteväni pois kotoa; sitä lukua ei siis kukaan tiedä sitä. Minä en ole kau'emmin pois kotoa kuin huomiseen puoleen päivään asti. Minut arvellaan siis olevan luonasi, eikä sinulle mitään hätää tapahdu.

Kohtaus-paikka oli, niinkuin jo sanoimme, Rütlissä; ei yhtään kutsutuista puuttunut.

Tässä vähässä puilta ja pensailta piiritetyssä laaksossa, Seelis-vuoren juurella, tapahtui yöllä, 17 p. Marras-kuuta v. 1307, se kaikkein kummalisin kohtaus maan päällä, nimittäin niiltä kolmelta mieheltä vahvistettu liittolaisuus, jotka valalla vannoivat panna vaikka elämänsä altiksi, saadaksensa vapauden koko Kansakunnalle. — Waltter Fürst, Werner Stauffaher ja Melhtali, nostivat kätensä taivaaseen ja vannoivat sen Kaikkivaltiaan Jumalan edessä, jonka kädessä Kuninkaat ja Kansakunnat ovat, että elää ja kuolla veljeinsä edestä, yhteisesti kärsiä ja kantaa kaikki vaivat ja vastukset, kuin heitä tässä aiheessaan kohtaajaisi, mutta ettei tehdä pienintäkään vääryyttä kellenkään, arvossa pitää ja puollustaa Habspurin reivin oikeuksia ja omaisuuksia, ei tehdä keisarin voudeillekan mitään pahaa, vaan ainoasti tehdä loppu heidän julmuudellensa; sitten rukoilivat he Jumalata, jos muka tämä vala olisi Hänelle otollinen, Hän mahtasi sen jonkun ihmetyön kautta heille ilmoittaa. Samassa sanotaan kolme lähte-suonta ruvenneen ruiskuamaan näitten kolmen pää-liittolaisten jalkain juuressa.

[Nämät kolme lähdettä juoksevat vielä tänä päivänä niinkuin 500 vuotta takasin, ja matkalaiset käyvät niitä katsomassa; niiden sanotaan, vanhan ennustuksen jälkeen, vasta sillon kuivauvan, kuin Sveitsinmaa kadottaa vapautensa. Ensimmäinen vasemmalla kädellä on Waltter Fürstin, toinen Werner Stauffaherin ja kolmas Melhtalin. Silloin huusi koko seura: Kunnia olkoon Herralle! ja taas nostaen kätensä ylös, vannoivat he uudestaan vapauttaa maatansa. Tämän aiheen täyttäminen päätettiin tehtäväksi Uutta Joulua vasten v. 1308; päivän val'etessa erkanivat he toisistansa ja kukin heistä läksi kotiansa.]

Waikka Konrad kyllä kiiruhti, oli kuitenkin päivä puolessa, ennen kuin hän päästyään Dallenvylistä, näki kaukaa Wolffenschiessin kylän ja kylän tällä puolella olevan talonsa, jossa Rosa häntä odotti; kaikki tuntui olevan hiljaan. Tämän nähdessä heikkeni pelkonsa; sydämmensä ei enää niin kovin tykyttänyt ja hän seisahtiin vähän levätäksensä. Äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi tuuli hymissyt hänelle nimeänsä korviin. Hän vavahti ja alkoi taas kiiruhtaa edespäin.

Wähän ajan perästä kuuli hän toistasesti äänen huutavan hänen nimeänsä. Hän kauhistui, sillä ääni oli valittavainen ja hän arveli siinä tuntevansa Roosan äänen. Tämä kuului maantieltä, ja hän alkoi siis juosten kiiruhtaa kylään.

Tuskin harppasi hän parikymmentä askelta, kuin hän äkkäsi erään vaimon hajalla hapenin juoksevan vastaansa, ja joka nähtyään Konraadin huusi häntä nimeltänsä, viimen voimien rau'ettua lankesi se maahan keskelle maantietä. Yhdessä hyppäyksessä oli Konrad hänen luonansa. Hän tunsi Rosan.

— Pa'etkaamme, pa'etkaamme! sihisi Rosa henkästyneenä, kokein nousta seisalleen.

— Mitä vielä, puhu Luojan tähden pikemmin! Hän käski minua valmistamaan itsellensä saunaa…

— Mitäs minä, kultaseni, taisin muuta tehdä… sitten alkoi hän minulle puhella rakkaudestansa ja tahtoi kaapata minua… ja silloin pakenin minä, huutaen sinua avukseni… minä olen juossut kuin mielipuoli ja nähtyäni sinun, raukenivat voimani niin että minä kaaduin kumoon, ikään kuin maa olisi letkahtanut altani.

— Se hävitöin! kyllä minä hänelle näytän! kiljasi Konrad alkaen rientää kotiinsa.

— Rosa lankesi polvillensa ojentain kätensä sinnepäin, johon Konrad juoksi. Tässä tilassa oli hän noin neljännen-osan tuntia, liikkumatoinna ja äänettömänä kuin kivi; sitten kapsahti hän äkkiä ylös ja parkasi kauhistavalla äänellä. Sillä Konrad palautui valjuna kasvoiltaan ja pidellen kädessään verellä tahrattua kirvestä.

— Pa'ettaamme Rosa, sanoi hän nyt vuorostaan; pa'etkaamme, sillä emme voi olla rauhassa ennen kuin toisella puolella järveä. — Pa'etkaamme tietämättömiä polkuja myöten… kau'as maantieltä ja kylien tienoilta pa'etkaamme, jos et tahtone minun kuolla pel'osta, ei omani vaan sinun elämäsi edestä!… Näitä sanoessaan sieppasi hän vaimonsa myötänsä niitulle aidan yli.

— Rosa ei ollut joku niistä heikoista ja ar'oista kukista, joita meidän maissa kasvaa, vaan hän oli vahva ja raitis vuorilais-vaimo, rohkea ja pelkäämätöin vaarassa, luotu työtä ja helleyttä varten. Konrad ja hän joutuivat siis pi'an vuoren toiselle puolelle. Tässä tahtoi Konrad että levähtäsivät vähän, mutta Rosa osotti sormellaan verta, jolla kirveen terä oli tahrattu.

Sitten peittyivät he metsän sakeuteen ja kapuilivat kalttoja mäkiä ja vuoren rinteitä myöten, senlaisia polkuja, jotka ainoastansa metsästäjille olivat tiettyjä. Jo monasti tahtoi Konrad seisahtua levähtämään, mutta Rosa rohvaisi yhdäti toveriansa, vakuuttaen ei olevansa väsyksissä. Wihdoin, melkeen jo syvän yöllä tulivat he erään sangen korkian vuoren nyppylälle; sieltä kuului selkeästi karjain äänteleminen, joita ajettiin Seidorffiin Bauin kyliin, ja näitten kylien takaa äkkäsivät he laakson pohjalla Wahlstädtin järven, tyyneenä ja kirkkaana kuin peili. Tämän nähdessä aikoi Rosa vielä matkata eteenpäin, mutta eipä enää jaksanut, jo ensi askeleita ottaessaan alkoi hän horjua. Silloin kehoitti Konrad häntä kaiken mokomin vähän levähtämään, tehden puolisollensa pehmeän vuoteen puitten lehdistä ja sammaleista, jolle Rosa käytyään levolle samassa nukkui, mutta Konrad jäi valveille vartioimaan häntä.

Wähitellen kuuli Konrad kaikki äänet laaksossa vaikenevan ja näki val'ot siellä, jotta vuorelta näkyivät kuin maalle pudonneet tähti-sikerit, yhden toisensa perään sammuvan. Ihmellisten äänien ja liikuntoin perästä seurasi luonnon omituinen hyminä; kuolevaisten käsillä tehtyin val'oin siaan, aukeni taivaan avaruudelle Luojalta luodut kirkkaat tähdet; maalla ja merellä ja koko luonnolla on omat monet monituiset ääntelemisensä, jotka äkkiä keskellä yötä nousevat sekä järvien pinnoilta että synkkäin metsäin sisältä. Wälistä kuulet kosken kohinan, välistä tuulen kohinan, kaikki nämät luonnon äänet puhutteleevat vuorilaista omituisella kielellä, jonka hän hyvin kyllä, totutusta tavastaan, käsittää ja jolle hän vastailee tahi kovalla huutoäänellä tahi iloisella kiitollisuuden veisuilla, sillä nämät äänet ennustavat hänelle tahi elämän myrskyä eli levon ja rauhan suloisuutta.

Samoin seurasi Konradikin sumua, joka alkoi järven pinnalta nousta, hämärtäen sen välkkyyttä, ja joka vähitellen kokouten laaksoon, vihdoin keräyty Axemin lumivuoren nyppylän ympärille. Monasti vilkkui hän pel'olla sille puolelle taivasta, josta kuun piti nouseman ja joka viimein näyttäytykin, mutta tummana ja ympäröity sumun kiehkuralta, joka värjäsi sen vaaleeta val'oa; vähitellen alkoivat myös pienoset tuulen-puuskatkin liikkua, tuoden mu'assaan kastean maan löyhkää; Konrad kääntyi etelään päin, henkäsi sitä metsä-koiran tavoin ja virkkoi itsekseen: jaa, kyllä minä tunnen teidät, myrskyn ennustajat, ja minä kiitän teitä siitä; sanomanne eivät ole turhaan annetut. Wihdoin lennätti viimeinen tuulen-puuska mu'assaan ensi sumut Neufchatelin järvestä ja Moratin suon mutaa. Silloin hoksasi Konrad olevan ajan lähteä liikkeelle ja kuuristui herättämään Roosaa.

— Rakas puolisoni, sopotti hän hänelle korvaan, elä säikähdä; minä olen, joka nostatan sinua…

— Rosa aukasi silmänsä ja heitti molemmat kätensä Konradin kaulan ympäri.

— Meidän täytyy lähteä matkalle; taivas uhkaa kauhiaa myrskyä, ja meillä on tuskin aikaa ker'etä Nischenbachin luolaan, jossa taidamme olla suojassa; sen ohitse mentyä laskeumme me Baviin, jossa me kyllä jonkun saattajan tapaamme, joka meidät Brünniin eli Sissigiin viepi.

— Mutta emmekös me sillä tavoin kadota aikaa, Konrad tulta? Ja eikös meidän olisi parempi mennä suoraan alas järven rannikoille? Mitäs jos meitä takaa ajettaisiin…

— Samoin olisi huokea löytää mäki-vuohen ja kotkan jälkiä, jos joku nyt meidät tapaasi, vastaisi Konrad. Ole vaan siitä rauhassa, armaani, mutta katso! myrsky nousee, lähdetään matkalle.

Tosin kuuluikin jo kaukana ukon-jylină, joka kiersi laakson ympäri ja vaipui Arembergin vuoren seuduilla.

— Oikeen sinä sanoit; meillä on tukala ajasta, sanoi Rosa; kiiruhtakaamme, Konrad!

Näitä sanoessa ottivat he toisiaan kädestä ja riensivät niin kiiruusti kuin mahdollista oli Rischenbachin luolaa kohti.

Sill'aikaa alkoi myrsky pauhata kauhiasti, sikäli kuin aamu valkeni. Idästä vähän ajan takaa leimahteli taivas helkka-punasena ukon-tulelta ja jyrinältä, pakolaisten päällitse, niin ettei he välistä hoksanneet laksoakaan edessään; kiiruusti rientäen vuoren sivua alas tulivat he melkeen läpimär'äksi hallasta, joka lievitti heitä varin pakosta. Äkkiä, ukon-ilman vähän tau'ottua, jona koko luonto tuntui kuin varustauvan vieläki kauheampaan liikuntoon, kuului kaukana koiran haukunta.

— Se on Merkin ääni, sanoi Konrad, seisattuen äkisti paikalleen. Hän on varmaanki päässyt kahleistaan irti, virkkoi Rosa, ja on jahdilla vuoristossa.

Konrad käski hänen olla hiljaan ja kuulusteli ikään kuin nerokas jahtaaja eli vuorilainen muinonkin, joka pienimmästä hiiskusta hoksaa heti vaaran eli avun saapumilla olevan. Haukunta kuului uudestaan; Konrad vapisi.

— Ja, ja, kyllä hän on jahtaamassa, sanoi hän hiljaan; mutta tiedätkö minkälaista metsänotusta hän tavoittaa?

— Mitäs on elämä sille, joka pakenee sitä suojellaksensa? Meitä ajetaan takaa, Rosa; saatana on riivatuille pistänyt sen mielen päähän, laskemaan Merkkiä irti ja seuraamaan hänen haistin johtaa, kuin eivät tienneet minua muutoin kiini saavansa.

— Kuunteleppas tarkemmin, miten Merkin haukunta lähenee meitä; he pitävät häntä vitjassa kiini etteivät meidän pol'ulta eksyisi; muuton olisi Merkki jo nyt meidän luonamme, sen siaan kuin kulun vielä hyvä tunti aikaa, ennen kuin hän meidät ennättää.

Merkki haukkui taas, mutta tuntuvasti lähenemättä; ja vieläpä olisi voitu luulla hänen olevan loitompana entistä.

— Ei, ei, sanoi Konrad. Merkki ei ole tuhma koira poikkenemaan harha jäl'ille; se on ainoasti tuulen vika; kuule, kuule! Mutta hirvittävä ukon-jyräys esti haukkua kuulemasta, joka toen kuuluiki lähempää; tuskin heikkeni ukon-jyrinä, kuin se taas kuului.

— Ei se meitä nyt hyödytä, jos emme kahden tunnin kuluttua liene toisella puolella järveä, niin olemme hukassa.

— Kunne sinä kul'et? kysäsi Rosa; ethän sinä ensinkään järvelle päin mene.

— Tule, tule; meidän täytyy kavaluudella taistella näitten ihmisjahtaajain kera; tästä on vielä pari virstaa järvelle, ja jos menisimme suoraa tästä sinne, niin sinä et vähän ajan perästä jaksasi paikaltasi liikahtaa; tule, minä sanon.

— Rosa yhdisti hiiskumatta voimansa ja vähän aikaa kiiruusti käytyä joutuivat he äkkiä erään jyrkän kallio-loman reunalle; luultavasti jo iki-vanhoina aikona maanjärinältä lohkaistuna. Wuoren aukeama oli sangen syvä ja leviä. Tähän tultua parkasi Konrad kauhealla äänellä, sillä lauta joka siihen yli-käytäväksi oli laitettu, oli muserrettuna eräältä isolta kallio-lomalta, joka oli vierynyt aina Rostakki-vuoren harjalta asti. Rosa älysi, mitä Konradin parkaus tarkoitti, hän laskeutu polvillensa uskoen olevansa kokonaan hukassa.

— Ei, ei tässä nyt ole vielä aika rukoilla, kiljasi Konrad ilosta välkkyvin silmin. Ole huoletta Rosa! ei Jumala meitä jätä.

Näitä sanoessaan hyppäsi hän erään vanhan juuriltaan nyväistyn kuusen luo, joka oli kallistuneena avoimen reunalla, ja hakkasi sitä kirveellään, saadakseen siitä välikappaletta päästäkseen toiselle puolelle; puun, joutuen voimakkaamman vihollisen kynsiin kuin tuuliaisen, kaatui heti maahan; tosi on, ettei yksikään puun hakkaaja ole koskaan nopeemmin ja kovemmin puuta hakannut.

Rosa toki kaiketi rohkeuttaa puolisotaan, sikäli kuin kuuli Merkin haukuntoa, joka kaikkein näiden vastusten ja esteiden alla kuului yhdäti lähemmältä. — Elä pelkää, armaani, sanoi hän; rohkia! katso miten puu heiluu! ah, miten vahva ja uhkea sinä olet; hakkaa päälle, Konrad, katso puu letkuu, se kaatuu paikalla! Ja, totisesti jo kaatuukin! ah, hyvä Jumala, minä kiitän sinua; me olemme pelastetut!

Samassa räpäyksessä kaatuikin kuusi kumoon, ja kaikeksi onneksi sille puolelle kunne Konrad tarkoittikin, nimittäin suoraan vuori-aukeaman yli, jolla tavoin se tosin tuli olemaan siltana pakolaisille, mutta jonka päällitse ei suinkaan pelkuri ja kokematoin olisi vuovannut.

— Elä pelkää, sanoi Rosa, hypäten esinnä sitä myöten; elä pelkää,
Konrad, vaan seuraa minua!

Mutta seuraamisen siaan, heittäyty Konrad maahan painamaan rinnallaan hirttä, minkä jaksoi, että se olisi muka sitä tukevampana pysynyt armaansa jalka-portaana, myös hän ei vuovannut katsella tätä vaarallista kulkua; sillä välillä kuului Merkin haukunto tuskin parin virstan päästä; äkkiä tunsi Konrad puun heilunnan Rosan käynnistä la'anneen ja hän uskalsi katsahtaa puolisotansa, joka seisoen toisella reunalla ojensi käsiänsä hänen puoleensa ja kehoitti tulemaan perästän ylitse.

Konrad tapsahti paikalla seisaalleen ja lähättiin tälle samalallee portaalle, hän astui sitä niin tarkoilla askeleilla kuin kivisiltaa myöten, ja tultua onnellisesti vaimonsa luo, käänsiin hän ja potkasi hirren syvyyteen. Rosa katsoi sen perään, ja nähtyään sen musertuneena keikkuvan yhdeltä kalliolta toiselle, käänsi hän silmänsä pois ja valkeni. Konrad nosti sitävastaan ilo-huudon, niinkuin kotka eli jalopeura voiton perästä; sitten kulkivat molemmat käsityste senlaisia polkuja myöten, joita ainoasti metsäläiset heitä ennen oli käyneet. Wiisi minuuttia heidän jälkeen, tulivat takaa-ajajat Merkiltä johdatettuina vuori-syvyyden kohalle!…

Sillä välillä eneni rajuilma hirviästi; tulen leimaukset välähtelivät ilmassa ehtimiseen, ja ukon-jyrinä ei räpäyksenkän ajaksi her'ennyt; ranka sade valui kuin koski taivaasta; jahtaajain huuto, Merkin haukunta, kaikki katosi myrskyn pauhatessa. — Min'en jaksa enempätä käydä, sanoi Rosa, kyykistyen polvilleen maahan; pakene yksin, pakene Konrad, pakene, minä rukoilen sinua.

Konrad katseli ympärillensä nähdäkseen, miten loitolla olisi järveltä; mutta ilma oli niin tumma, koko tieno myrsky-säältä niin yhtänäköiseksi vetäytynyt, ettei hän mitenkän taitanut nähdä, kussa hän edes olikan! hän katsahti taivaaseen, mutta ei sielläkän havainnut hän muuta kuin jyrinää ja leimauksia, aurinko oli myös kadonnut ikään kuin hänki olisi pa'ennut tätä hävityksen kauhistusta. Ainoasti maan mutka näytti hänelle, mitä kohti hänen olisi kul'ettava, mutta tällä tiellä tiesi hän olevan senlaisia notkelmuksia, ja kallioita ja jyrkkyyksiä, joita ei muu kuin mäkivuohen sorkat eli kotkan siivet tainnut yli päästä. Konrad seisahtui myös vuorostaan ja huokasi hartaasti ikään kuin puoleksi voitettu sankari.

Nytpä alkoi kuulua erinomainen kohina Rostakki vuoren nyppylältä; vuori vavahti kolmasti kuin juopunut ihminen, ja lämmin höyry löyhähti pitkin koko ympäristöä, ikään kuin kiehuvasta vesi padasta.

— Pilven veto! kiljasi Konrad, pilven veto on liikkeellä!… Ja samassa kaapaten Rosan syliinsä, heittäytyi hän erään mahdottoman ison kallion alle, yhdellä kädellään painaen puolisotaan rintaansa vasten, toisella pidätellen eräästä riippuvasta vuoren kolkka-kivestä.

Tuskin ennättivät he päästä tähän suojaan, kuin jo vuorella olevat hongat alkoivat letkua ja heti olivat kaikki puut liikunnossa. Samassa alkoi tuuli vinkua hirvittävästi; koko korpi heilui kuin kasvava heinämaa: kauhia rätinä alkoi kuulua yliympäri, ja heti näkivät he ne paksuimmatkin puut taittuvan paloiksi, juuriltaan kohoilevan ja ilmassa sinkoilevan, ikään kuin olisi joku mahtava henki sivumennessään heidän latvohin ruvennut, ja viskonut heitä taivasta kohti. Pakolaisten päällitse sinkoeli joukottain taittuneita puunoksia ja hirren päitä, heidän allansa taas keikahteli tuhansittain vuoresta irtautuneita suuria kiviä ja kallion kappaleita, kaikki yhdessä humussa. Kaikeksi onneksi pysyi se kallio lujana paikallaan, jonka alla pakolaiset olivat säilyssä; he katsoivat tätä kauheata menoa pel'olla ja kauhistuksella, joka rientäen suoraan vasempaan käteen tullakseen ympäri kalliota. Pilven veto on luultavasti antanut heille aikaa ennättämään meitä ja silloin on kaikki hukassa… ja todistukseksi siihen on, kuunteleppas, he ovat jo läsnä!

Ja tosin alkoi taas Merkin haukunta kuulua. Konrad, tieten Rosan voimat uupuneiksi, otti hänen kokonaan syliinsä ja tällä kuormalla lastattuna, riensi hän tietänsä myöten, vieläkin kiiruummin kuin olisi hän häntä jalkasin seurannut.

Kokonaista kymmenen minuuttia kului, ennen kuin kumpanenkaan puolisoista sanaakan vaihtoi toisellensa. Mutta tässä ajassa kerkesi Konrad jo hyvän matkan päähän; järvi näkyi jo edessänsä noin viiden sadan askeleen päässä. Rosan silmät vilkkuivat yhdäti taaksensa katsomaan sitä hirvittävää ympäristöä, jonka äsken jälkeensä jättivät. Äkkiä tunsi Konrad koko ruumiinsa vapisevan ja samassa kuului eräs ilo-huuto; tämän ilorähinän nostivat sotamiehet keskenänsä, jotka ehtimiseen takaa-ajaen pakolaisia saivat heidän viimein näkyviinsä. Paikalla näkyi myös Merkki juoksevan isäntänsä sivulla; koira oli heidän tunnettuansa riuhtautunut niin voimakkaasti vitjastansa irti, että siitä ainoasti eräitä renkaita rippui kaulasimellansa.

Ja, ja, virkki Konrad itsekseen; sinä Merkki olet tosin uskollinen koira; mutta uskollisuudellasi saatat sinä meitä tällä kerralla kauhiaan vaaraan, josta ei muu kuin nopeus auta.

Tämän sanottua hyökäsi Konrad täyttä laukkaa juoksemaan suoraan järvelle; häntä seurasi noin kolmen sadan askeleen päässä kymmenen Wolffenschiessin herran joutsi miestä; mutta tultuaan rannalle kohtasi uusi este; järvi aaltoili vaahdessa kuin meri myrskyssä ja vaikka siis Konrad miten rukoili ei yksikään kalamiehistä vuovannut panna muka elämätänsä altiksi hänen edestä.

Konrad ravaili kuin mieletöin järven rantaa edestakasi, yhdäti kanniskellen sitä puoli pyörtynyttä Rosaa sylissään kuin vakaista lasta, ja huutaen kohti kulkkua apua; joutsimiehet tulivat häntä joka silmänräpäyksellä lähemmäksi.

Äkkiä hyökäsi mies eräältä kalliolta alas. Ken tässä apua anoo? kiljasi hän.

Minä, minä, sanoi Konrad, auttakaa minua ja tuota vaimoani. Wenhettä, ai Herran tähden, venhettä!

Wapahtaja on, joka vuodatti verensä ihmisten edestä; Jumala on, joka lähetti minun avuksenne; rukoilkaat ja kiittäkäät Häntä, sillä jokainen tarvitsemme ettei Hän kasvojansa kääntä pois meistä.

Konrad hyppäsi veneehen ja istutti Rosan sinne. Sill'aikaa veti outo erään vähäsen purjeen ylös, istahti perään ja laski veneen valloilleen. Paikalla läksi vene liikkeelle, keiskahdellen aaltoin päällitse ikään kuin ruuna ajajansa kannuksilta ja ääneltä intoutuneena. Tuskin kerkesivät pakolaiset kymmenkunnan askeleen päähän rannasta kuin jo joutsimiehetki siihen tulivat.

Te myöhästyitte, hyvät herrat, virkkoi outo pil'alla; ette nyt enää meitä kiini saa; mutta ei se ole vielä lopussa, sanoi hän kääntyen Konradin puoleen; käykää nuori mies pitkällenne veneen pohjalle; ettenkös näe, miten he jännittelevät joutsiansa? nuoli kulkee kiiruummin kuin parhainkaan vene tuuliais-päältä ajettuna. Käykää vaan pitkällenne, sanon minä. Konrad totteli. Paikalla kuului eräs sohina ilmassa; yksi nuolista pysähtyi mastoon kiini, toiset katosivat järveen.

Outo katseli rauhallisella kärkkäydellä nuolta, josta koko rautanen kärki oli uponnut puuhun.

Ja, ja, virkkoi hän itsekseen; metsissämme kasvaa kyllä vahvoja joutsipuita, ja jos käsi olisi tarkempi ampumaan ja silmä sihtaamaan, olisimme nyt epäilemättä heidän kehänänsä. Mutta eipä ole helppo sattua juoksevaa väkivuohta, lentävää lintua ja aaltosilla keikkuvaa venettä. Lymytkää vielä kerran, nuori mies, lymytkää! tuolta lentää uusi laukeama!

Tosin tarttuikin taas yksi nuoli perä mastoon, ja kaksi menivät purjeen läpi, jääden siihen rippumaan. Peränpitäjä katseli niitä ylenkatseella.

Nyt, sanoi hän Konraadille ja Rosalle, nyt voitte käydä istumaan veneen laudoille pystyyn, ikään kuin lystiä ajaessa, sillä ennen kuin he ennättävät laskea kolmannen laukauksen, olemme me jo niin kaukana, että nuolet eivät tapaa meitä; rautajänteinen joutsi taitaa ainoasti näin loitolle, kuin nyt olemme, tuoda surman; ja katsokaapas, jos minä valehtelen!

Samassa lensi kolmas laukaus nuolia veneen taa veteen. Pakolaiset olivat jo siis vapautetut ihmisten vihasta, eikä heillä ollut enää ketään muita pel'ättävänä, kuin Jumala, mutta auttajansa ei tuntunut pelkäävän kumpaistakaan, ja puoli tuntia siitä, kuin he olivat käyneet veneehen, nousivat Konrad ja Rosa järven toiselle rannalle; Merkki, jonka olivat jo hädässään unouttaneet, oli uimalla seurannut heitä.

Ennen kuin Konrad erosi hyväntekiästään, aatteli hän miten suuri apu hänestä olisi liittolaisille, joiden osamies hän oli. Sentähden alkoi hän kertoa hänelle mitä Rütlissä oli keskusteltu, mutta vieras ratkasi hänen kertomuksensa jo ensisanoissa.

Te olette kutsuneet minua avuksenne, lausui hän, ja minä tulin, niinkuin olisin suonut teidän tulevan minun avukseni, jos teidän tilassa olisin ollut; mutta elkää vaatiko minulta enämpää, sillä en minä suostu enää mitään muuta tekemään.

Mutta sanokaa meille nimenne, lausui Rosa, että saamme kätkeä sen sydämmihimme, niinkuin meidän vanhempaimme nimet, sillä niinkuin heitä olemme me vel'olliset kiittämään teitäkin elämästämme.

Ja, ja, ilmoittakaa meille nimenne! jatkoi Konrad; eihän teillä ole mitään syytä sitä meiltä salaamaan. Ei suinkaan, vastasi outo sitoen venettä rannalle; minä olen syntynyt Burglenissä, olen nais-luostarin saatavien kantaja Zürichissä ja nimeni on Wilhelm Tell. Tämän sanottuansa otti hän jäähyväiset molemmilta puolisoilta ja läksi kulkemaan Flyelin tietä myöten.

Toisena päivänä äsken kerrottua tapausta, ilmoitettiin keisarin voudille, Herman Gesslerille Brunekista, että eräs lähettiläisen ritari Behringiltä Landenbergista tahtoi puhutella häntä. Tämä käski samassa lähettiläisen tulla luoksensa.

Lähettiläinen kertoi Melhtalin tapauksen ja miten Landenbergari oli sen kostanut.

Tuskin oli hän päättänyt kertomisensa, kuin sanottiin erään joutsimiehen tulleen Wolffenschiessistä.

Joutsimies kertoi herransa kuolemasta ja miten murhaaja oli päässyt karkuun erään Wilhelmi nimisen miehen avulla Burglin kylästä, joka oli Gesslerin alustaa. Wouti lupasi rangaista miestä.

Heti tämän luvattuaan tuli eräs sotamies Schvanaun rykmentistä hänen eteen, kertoen hovin herran jahdissa ammutuksi eräiltä nuorilta miehiltä Artin kylästä, joiden sisarelle hän olisi muka väkivallan tehnyt; sitten oli murhaajat pa'enneet vuoriin, joissa heitä ko'ettiin turhaan saada kiini.

Silloin nousi Gessler seisalleen ja vannoi että, jos nuori Melhtali, joka taittoi Landenbergarin palvelian käden, ja Konrad Baumgartenista, joka saunassa tappoi Wolffenschiessin herran, ynnä ne nuoret miehet, jotka Schvanaun hovi herran olivat murhanneet, joutusivat hänen käsiinsä, hän paikalla tapattaisi ne joka ainoan. Kuultua tämän uhkauksen aikoivat lähettiläiset mennä jokainen kotiinsa, mutta Gessler käski heitä ensin seuraamaan häntä Altdorffin torille.

Sinne tultua käski hän lyömään maahan pitkän tangon, jonka kär'elle hän asetti Itävallan herttuallisella ruunulla koristetun lakkinsa ja kuuluutti torvi-soitolla, että jokainen, olkoon hän vapasukunen, porvali eli talonpoika, joka kulki sen ohitse, piti uskollisuuden ja alammaisuuden merkiksi paljastaa päänsä tämän Habspurin reivien valtamerkin edessä; sitten laski hän lähettiläiset matkaansa, käskein heitä kertomaan kaikki, mitä olivat nähneet ja kuulleet sekä kehoittamaan heidänkin päällikköjänsä tekemään maakunnissansa samate, sillä sen kautta tultasiin kaikkein paraiten havaitsemaan Itävallan viholliset; viime asetti hän kaksitoista joutsimiestä torille vahtiin, käskeen niiden ottamaan kiini kaikkia, jotka eivät tätä käskyä totelleet.

Kolmen päivän perästä ilmoitettiin hänelle, yhden miehen otetuksi kiini, sentähden että hän sivumennessään ei ollut ottanut lakkia päästänsä Itävallan herttuallisen ruunun edessä. Samassa nousi Gessler hevoisensa selkään ja ratsasti seurattuna vahdiltaan Altdorffiin. Pahantekiä oli sidottu samaan tankoon, jonka kär'ellä voudin lakki rippui. Ja minkä vaatteuksesta voitiin nähdä oli vanki eräs vuori-jahtaja. Tultuaan hänen luo, käski Gessler päästämään häntä irti nuorista, joilla hän oli sidottu. Tämän käskyn täytettyä, laski jahtaaja kätensä ales, hyvin kyllä tieten ei olevansa sillä vielä asiasta kuitti, ja katseli vakaisasti voudin silmiin.

— Onko tosi, kysyi Gessler häneltä, että tälle hatulle et ole kunniata osottanut?

— Sentähden että jo isiemme isät ovat opettaneet meitä paljastamaan päätämme ainoasti Jumalan, vanhaikäisten ja keisarin edessä.

— Petytte siinä, hyvä herra, sillä tämä on Habspurin reivien ja Itävallan herttuain ruunu. Asettakaa tämä ruunu torille Lucerissa, Friburgissa, Biennissä ja Glarussa, jotka paikkakunnat ovat heidän omia, niin en ollenkaan epäile niiden asukkaita sille kunniata näyttämästä; mutta me, jotka keisari Rudolphilta olemme saaneet luvan valita itse Tuomareitamme, seurata omaa lakiamme ja olla ei kellenkään muille kuin Saksan valtakunnalle alammaiset, me olemme tosin vel'olliset kaikkia ruunuja arvossa pitämään, mutta ei tottelemaan eikä kunnioittamaan ketään muita, kuin ainoastansa keisarillista ruunua.

— Mutta keisari Albrehti noustuaan Ruomin valtakunnan istuimelle, ei ole uudistanut niitä vapauksia, joita isänsä oli ja'eskellut.

— Siinä teki hän väärin, hyvä herra, ja ihan sentähden ovatki Uri, Schweitz ja Unterwalden yhdistyneet ja valalla vannoen luvanneet puollustaa keskenänsä toinen toisensa elämää, palvelioita ja omaisuuksia, ja auttaa toisiansa neuvoilla ja töillä.

— Uskon kyllä, vastasi ampuja vakavasti. Ja että maanmiehet ennen kuolevat kuin rikkovat sen?

— Kavahtakoon keisari itseänsä, hyvä herra, sanoi ampuja, muutoin hänelle ei käy hyvin; muistelkoon Bernin kaupungin piirittämistä, jossa häneltä keisarillinen sota luukarinsa otettiin viholliselta; sotaa Zürichiä vastaan, johon hän ei uskaltanut astua, vaikka kaikki kaupungin portit seisoivat avoinna, ja näissä kaupungeissa ei syttynyt sota vapaudesta, vaan ainoastansa rajoista; minä tiedän että hän kosti molemmat nämä onnettomuudet Glaruksen kaupungille, mutta Glarus oli ylen heikko ja voitettiin ainoasti kavaluudella, niin että se ei ehtinyt vastustaa vihollistansa, jota vasten me toiset valaliittolaiset tiedämme siitä jo edellä käsin ja olemme varustetut.

— Missä sinulla on ollut aikaa oppia lakia ja aika kirjoja, jos et sinä liene hiukan isompi kuin joutava ampuja, joksi sinua päältä nähden voisi luulla?

— Minä tiedän lakimme hyvin kyllä, sillä meidän isämme opettavat niitä kaikkein esinnä kunnioittamaan ja puoltamaan; minä tiedän aika-kirjat että minä olen hengellisestä säädystä, sillä minä olen kasvatettu erokkain luostarissa ja sentähden olenki saanut viran olla Zürichin naisluostarin saatavien kantaja. Mitä taas jahtiin tulee, ei se ole elatus-keinoni, vaan sitä harjoitan minä, niinkuin muutkin vapaat miehet, huvituksekseni.

— Wai niin! sanoi Gessler iloisesti, kaiketi olet sinä sama mies, joka autoit Baumgartenia ja hänen vaimoansa, viimeisessä myrskyssä?

— Minä soudin tosin veneelläni yli järven erään nuoren miehen ja vaimon, joita tavoitettiin kiini saada, mutta en minä kysynyt heiltä nimeänsä.

— Noh, etkös sinä ole sama mies, jota mainitaan tarkimmaksi ampujaksi koko Schveitsissä?

Hän saattasi, puolentoista sadan askeleen päästä, ampua puu omenan poikansa pään päältä, huusi eräs ääni joukosta.

Jumala, hyvä Isä, armahtakoon sitäkin, joka noi sanat suustansa laski! sanoi Wilhelmi; mutta vaarmaanki ei sillä miehellä ole lapsia.

— Mutta eikös niistä ole yhtään, jota rakastat ja hellit enemmin kuin muita?

Jos heistä joku olisi rakkaampi on se se kaikkein nuorin, sillä hän on kaikista pienin, ja tarvitsee niinmuodoin kaikkian enemmin minua, sillä hän on vasta seitsemännellä vuodella.

Gessler käänsiin samassa erään ratsastajan puoleen. ——— Mene Burgliin, sanoi hän hänelle, ja tuo tänne hänen poikansa, Waltter! [Sillä paikalla, kussa Wilhelmi Tellin talo oli, on nyt rakettu eräs vähänen kappeli, jonka seinillä on koko Wilhelmi Tellin ja Melhtalin tapaus kuvattuna.]

— Mitä varten, teidän armonne? Gessler viittasi ja sotamies läksi täyttä laukkaa ajamaan.

— Teillä on varmaanki sillä hyvä tarkoitus, hyvä herra, sanoi Telli, mutta mitäs teillä on lapseni kanssa tekemistä?

Kyllä sen saat nähdä, vastasi Gessler lyhyesti, kääntyen kansajoukon puoleen ja alkaen rauhassa puhella myötänsä tulleiden sotamiesten kanssa. Mutta Wilhelmi seisoi ääneti paikallaan hätähiki päässä, silmät mulissa ja kädet ristissä.

Kymmenen minuutin kuluttua palautui sotamies tuoden poikaista mu'assansa, ja tultuaan Gesslerin eteen, laski hän hänen maahan satulalta.

— Armas poikani! sanoi Wilhelmi. Paikalla hyppäsi poikainen isänsä luo ja heittäytyi hänen kaulaansa.

— Laitoitko sinä, isäni, minua noutamaan tänne? kysäsi poikainen, pannen ilosta pienoiset sormensa ristiin.

Äiti oli kylässä, vastasi poika; kotona ei ollut ketään muita kuin molemmat veljeni ja sisar. Tiedätkös kuin he alkoivat katehtia minua; he sanoivat, sinun minua enemmin rakastavan kuin heitä.

Gessler katseli tätä näkyä ilosta, julmuudesta kiiluvilla silmillä, ja isän ja pojan sydämmille antaen näin aikaa avautua toisillensa, sanoi hän sotamiehille: ottakaa tämä poika ja sitokaa tuohon puuhun kiini! Osottaen erään hongan päälle, joka kasvoi toisella puolella toria.

— Näyttääkseni sinulle, että sotamieheni joukossaki löytyy senlaisia joutsen jännittäjiä, jotka, ehkä nimeltään ei niin kuuluisia, kuin sinä, kuitenkin osaavat hyvin käyttää joutsiansa.

— Wilhelmi lonkautti suutaan, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt puhetta, vaikka kasvonsa vaaleus ja hikipisarat otsassaan, kylliksi todistivat, hänen sen käsittäneen.

— Sitoa lastani sotamiesten ammuttavaksi! sitä ei ole yritääkkään tehdä, vouti! Jumala ei sitä salli!

— Wilhelmin silmät välkkyivät kuin jalopeuran; hän vilkkui ympärillensä, eikö muka jostain pääsisi pakoon; mutta hän oli jokahaaralta piiritetty.

— Mitä he mielivät tehdä minulle, isä? kysäsi vähänen Waltter säikähtyneenä.

— Mitäkö mielivät sinulle tehdä, lapseni? he, ihmisen näköset metsän-pedot, tahtovat tappaa sinua.

— Mintähden, isä? kysyi poikanen parahtain itkemään, enhän minä ole yhdellenkän ihmiselle pahaa tehnyt. Woi teitä julmia murhamiehiä! huusi Wilhelmi siristellen hampaitansa.

— Ei tässä ole mitään viivyttelemistä, sanoi Gessler, kiiruhtakaa asiaa loppuun. Sotamiehet ryykäsivät Tellin päälle ja tempasivat lapsen hänen sylistä. Wilhelmi heittäytyi polvilleen Gesslerin hevoisen eteen.

— Teidän armonne, sanoi hän hänelle pannen kätensä ristiin, teidän armonne, minähän olen rikkonut teitä vastaan; sentähden olen minä se, jonka täytyy tulla rangaistuksi; teidän armonne, rangaistaa minua, tappakaa minut! mutta laittakaa tämä lapseni äitinsä luo takasi!

— Minä en tahdo, että he tappasivat sinun, huusi poika, rimpuillen sotamiesten sylissä.

— Teidän armonne, sanoi Wilhelmi vielä, vaimoni ja lapseni täytyvät lähteä koko maakunnasta pois; he jättävät teille koko talouteni, maani ja karjani; he saavat kerjätä ympäri maita, kaupungista kaupunkiin, talosta taloon; mutta armahtakaa, herran tähden, tätä lasta!

— Kuule, Wilhelmi, sanoi Gessler, yksi ainoa keino löytyy lapsesi pelastukseksi.

— Mitä? miten? lausui Telli ja kapsahti seisalleen, käsiänsä väännellen; minkälainen keino? sanokaa minulle, sanotaa pi'an, jos ihmisen vallassa lie vaatimuksenne, täytän sen?

— En minä sinulta vaadi muuta, kuin mitä sanotaan sinun voivan tehdä, sanoi Gessler.

— Äsken kuului ääni, joka sanoi sinun olevan tarkan ampujan, että sinä muka puolentoista sadan askeleen päästä taidat ampua omenan poikasi pään päältä.

— Oh! olkoon se ääni kirottu, minä luulin, ettei sitä muut kuulleet kuin minä ja Jumala.

— Noh, Wilhelmi, olkoon männeeksi, jos käynet siihen kauppaan ja näytät sukkeluutesi, annan sinulle anteeksi rikoksesi, ettet kunnioittanut tätä hattua.

— Noh niin kyllä minä näytän sinulle, että minulla on joutsimiehiä, jotka eivät ole pelkuria, niinkuin sinä.

— Odottakaa vähän, teidän armonne, odottakaa; vaikka tämä on kyllä kauhea, hirmuinen, julma, eikä koskaan kuultu asia, ko'en kuitenkin tuumailla sitä!

— He ovat siis sinulle autaneet anteeksi, isä? virkkoi poika ja pyhki pikku käsillään silmiänsä, itkein ja naurain yht'aikaa.

— Antaneet anteeksi? Etkös tiedä mitä he tahtovat? oh, minun Jumalani! miten taisi senlainen ajatus tulla yhden ihmisen päähän? He tahtovat, mutta ei, he ei tahdo sitä. Mahdotoin on, heidän jotain senlaista vaatia. Se tahtovat, lapsi parka, että minä puolentoista sadan askeleen päästä nuolella ampusin omenan sinun päältäsi.

— Noh, minkä tähden sinä et tahdo sitä tehdä, isä? kysyi poika ujostelematta.

— Oh, elä huoli, isä, tiedäthän sinä ettei se olisi vaarallista, sanoi lapsi myhäillen.

— Lapsi viittasi isälleen kehoitukseksi. No hyvä! sanoi Wilhelmi hiljaan. Mutta ei, ei koskaan!

— Isä tahtoo kyllä, sanoi poika ja laskiin isänsä sylistä juoksemaan puun luo.

Wilhelmi jäi seisomaan hämmästyneenä paikalleen kädet ristissä ja pää riipuksissa.

— Minä en ammu tavallisella puujoutsella, lausui Wilhelmi rohkaistuneena; minä käytän rauta-jousta.

Gessler kääntyi niiden sotamiesten puoleen, jotka olivat Wilhelmin kiini ottaneet, ikään kuin kysyäkseen heiltä.

— Antakaa ne takasi hänelle, käski Gessler. Paikalla tuotiin ne esiin ja annettiin Wilhelmille.

— Antakaapas nyt tänne yksi omena, sanoi Gessler. Hänelle tuotiin niitä koko korillinen. Gessler valitsi yhden heistä. Ah, ei suinkaan tuota omenaa, sanoi Wilhelmi; ei suinkaan, tuskinhan minä näkisinkän sitä puolentoista sadan askeleen päästä; eihän teillä ole vähääkän laupeutta, noin pienoista valitessa.

— No hyvä, Wilhelmi! minä tahdon kaikessa olla sinun kanssasi kuin rehellisen miehen tulee, mitäs tuosta sanot? Wilhelmi otti sen, katseli sitä ja antoi sen takasi myhäillen.

— Odottakaa vielä vähän! virkkoi Wilhelmi; laillinen askeleen mitta on, teidän armonne, kaksi ja puoli jalkaa; eikö niin joutsimiehet, sehän joutsella ampujain mitta on?

— Pitää mitattaman, niinkuin tahdot, sanoi Gessler. Samassa al'ettiin mitata, lukein sata viisikymmentä askeletta, joka kahden ja puolen jalan pituinen.

Wilhelmi kävi mittaajain sivulla, ja mittasi senjälkeen itse vielä kolme kertaa sitä; nähtyään vihdoin sen oikeen mitatuksi, meni hän takasi sinne, kussa rautajoutsensa ja nuolet olivat.

— Suokaa minun kuitenki saada valita sitä, sanoi Wilhelmi; ei se ole pieni asia saada hyvää nuolta; eikö ole tosi, ampujat, nuolia löytyy, jotka eivät kul'e suoraan, että niissä on joku rauta ylen raskaalta tahi muu vika? Se on tosi, vastasivat joutsimiehet.

— No, niin valitse sitten, sanoi Gessler; mutta ainoasti yksi ainoa nuoli, ymmärrätkös!

— Ja, ja, hymisi Wilhelmi itsekseen, salaten yhden nuolen poveensa; yhden ainoan, se on tietty!

Wilhelmi katseli nuolia tarkkaan; hän otti niitä käteensä, pani pois ja otti taas monta kertaa, sovitteli niitä joutsellensa tarkoin tiedustaakseen, miten kulkisivat, punnitsi niitä sormillansa, eivätkö muka olisi lii'an raskaita, joka saattasi laukauksen kovin matalalta kulkemaan. Wihdoin löysi hän yhden, joka oli kaikin puolin hyvin sopiva, mutta pitkittääkseen aikaa oli hän vielä mukavampaa etsimänänsä.

— Nyt olen valmis, teidän armonne, sanoi Wilhelmi; suokaa minulle vielä aikaa rukoilla! Olkoon sekin sinulle luvallinen!

Ja koska en minä taida löytää laupeutta ihmisiltä, rukoilen armoa
Jumalalta; tätä ei kielletä pahantekiältäkään mestauspaikalla.

Wilhelmi lankesi polvillensa ja rukoili hartaasti. Tällä välillä sidottiin poika puuhun; ai'ottiin myös sitoa häneltä silmät, mutta hän kielsi.

— No, kiljasi Wilhelmi keskeyttäin rukouksen, ettenkös te sidokkaan häneltä silmiä?

— Mutta minä en tahdo hänen katsovan päälleni, huusi Wilhelmi; minä en tahdo sitä, kuulettekos! Sillä se on vastoin välipuhettamme; hän liikahtaa, nähdessään nuolen tulevan, ja minä tulen sillä tavoin oman lapseni murhaajaksi. Anna sitoa silmäsi, Waltter, minä pyydän sinua, poikani!

— Kiitoksia lapseni! sanoi Wilhelmi pyhkien otsaansa ja katsellen ympärillensä hämmästyneenä; kiitoksia siitä poikani, sinä olet hyvä lapsi!

— No, ammu nyt rohkeasti, isä! huusi Waltter hänelle. Ja, ja, kyllä minä ammun, sanoi Wilhelmi laskeutuen yhdelle polvelleen maahan ja jännittäen joustansa. Sitten kääntyi hän vielä kerran Gesslerin puoleen ja sanoi:

— Teidän armonne, vielä on aika; elkää saattako minua tekemään murhan työtä ja itsellenne tunnon soimauksia. Elkää enää salatko, kaiken tämän tapahtuneen ainoasti minulle rangaistukseksi ja koitteeksi, ja että nyt kylliksi nähtyänne, mitä olen kärsinyt, annatte minulle rikokseni anteeksi! eikö niin, teidän armonne? Armahattehan minua? sanoi hän ryömien polvillaan hänen edessänsä. Armoa, teidän armonne, herran Jumalan tähden, armoa…

— Joudu, Wilhelmi, sanoi Gessler, eläkä suututa minua! emmekös me tästä asiasta välipuhetta pitäneet? Kas niin, joutsimies, osota nerosi!

— Herra Jumala, ole minulle armollinen! huokasi Wilhelmi, katsahtaen ylös taivaaseen. Sitten otti hän rauta-joutsensa, pani sen päälle nuolen, kohotti jousta vähitellen ylös, ja kuin se tuli pojan kohdalle, muuttui tämä mies, joka äsken vapisi kuin puun lehti, tuulelta liikutettuna, äkkiä liikkumattomaksi kuin kivi. Ei henkäystäkään kuulunut; kaikki kansa seisoi silmiänsä räpäyttämättä kuin naulattu. Wilhelmi laukasi ja samassa kuului ilohuuto; omena istui kiini hongassa ja lapsi oli vahingoittamatta. Wilhelmi tahtoi nousta ylös, mutta ei jaksanut; hän alkoi horjua, laski joutsensa käsistään ja lankesi itse tunnottomana maahan.

[Tultua Altdorfin torille nähdään eräs nelikulmanen torni ja sen kohdalla kaunis rakennus erään lähteen päällä; torni on rakettu sille paikalle, kussa Gessler antoi pystyttää seipään maahan, jolla hänen lakkinsa riippui; lähde-rakennus on taas sillä paikalla, kussa se vähänen Waltter seisoi sidottuna puuhun, koska isänsä ampui omenan hänen päältänsä. Torni on kahden puolen kuvailtuna, yhdellä puolella on tappelu Morgartissa, toisella Schveitsin maan vapauttaminen. Lähteen rakennuksessa seisoo kaksi kivestä hakattua kuvaa; yksi on Wilhelmi Telli joutsi kädessä, toinen poikansa Waltter pidellen omenaa kädessänsä. Saattajani sanoi minulle, vielä nuorena ollessaan sen puun seisoneen, johon poika oli sidottu, mutta tämä puu, joka silloin oli vähintäi 500 ajastajan vanha, varjosi suuresti kenraali Gesslerin taloa, jonkatähden tämä hakkuutti sen pois ja rakennutti sen siaan lähde-rakennuksen. Mutta minä lu'in 118 askeletta tornista lähteelle. Wilhelmi Telli oli siis tämän matkan päästä osottanut erinomaisen ampuma-neronsa, josta hän ansaitsi itselleen ikuisen nimen. A. Dumas.]

Kuin Wilhelmi heräsi tunnottomuudestaan, oli poika hänen luonansa. Lukemattomia kertoja poikansa suudeltuaan, kääntyi hän voudin puoleen, mutta äkkäsi hänen olevan suuresti vihastuneena.

— Ja, vastasi Gessler, sinä olet nerokas ampuja. Myöskin annan minä sinulle, niinkuin lupasin, anteeksi tottelemattomuutesi kohtaani.

— Ja minä, teidän armonne, virkkoi Wilhelmi, unhotan puoleltani kaiken hätäni.

— Mutta meillä on vielä toinen temppu suorimatta. Sinä olet auttanut pakenemaan Konrad Baumgartenia, joka on murhamies, ja sentähden täytyy sinun tulla rangaistuksi, niinkuin osa-mies hänen pahuudessansa.

Wilhelmi vilkkui ympärillensä, ikään kuin olisi tahtonut tulla mielipuoleksi.

— Wiekää tämä mies vankeuteen, pojat, kiljasi Gessler; ensi käräjässä pitää hän tutkittaman ja niinkuin murhaaja ja maanpettäjä rankaistaman.

— Noh, kyllähän yhden silmä näkee viattomuuden ja maksaa kerran jokaiiselle töittensä jälkeen, sanoi Wilhelmi ja antoi rauhassa viedä itsensä vankeuteen.

[Tämä vankihuone on vielä nytkin paikollaan; se oli erään Altdorffi torin sivulla olevan kestkiiverin kellari. Sen la'essa on kaksi rautarenkasta, joihin Wilhelmi Tellin kädet oli yöksi sidottuna; vankihuoneen molemmista honkaovista ei ole muuta kuin seinässä olevat rauta-ha'at jäl'ellä.]

Tieto tämänpäiväsistä tapauksista leveni pi'an likimäisiin kyliin ja vaikutti siellä monella tavalla. Kaikki olivat Wilhelmin puolella. Hänen hyvä ja hellä mielensä laatu, hänen isällinen sydämmensä, hänen vilpitöin ihmis-rakkautensa kaikkia onnettomia kohtaan saattoivat hänen rakkaaksi jokapaikassa. Sen lisäksi ihmeytti suuresti kaikkia hänen eriskummanen ampuma-neronsa, milt'ei luultu häntä toisenlaiseksi olennoksi. Walistumatoin kansa on sen tapanen; täytyen aikoin tulla nerollansa ja puollustaida voimallansa tuntuvat heistä molemmat nämät omaisuudet kor'ottavan ihmistä puoli-jumalaksi. Muinoset sankarit, niinkuin: Herkules, Theseus, Castor ja Pollux eivät ole muita tikapuita nousseet taivaaseen. [S.o. Nämät Greekan mainiot miehet ovat suurimmasti erinomaisen väkevyytensä ja neronsa kautta tulleet aivan kuuluisiksi, ylistetyiksi ja arvossa pidetyiksi koko maailmalta. Suom.]

Sentähden tultiin yöllä Gesslerin luo ja ilmoitettiin kapinan nousevan, jos ei ajoissa estettäisi sitä. Gessler arveli paraimman keinon sen estämiseen olevan viedä Wilhelmiä pois koko Urista erääsen Itävallan herttuain alus-maahan, joka oli Righin vuoren juurella, Kyssnahdin ja Weggin välillä. Havaittuaan siis vesimatkan sinne mukavammaksi, käski hän varustaa veneen ja antoi kappaletta ennen päivän nousua kul'ettaa Wilhelmin rantaan. Tähän vähäseen veneesen astui Gessler, kuusi sotamiestä, kolme matroosia ja vanki.

Wouti, tultuaan Flüeliin, sille paikalle, kussa hänen piti veneesen astua, löysi käskynsä tesmälleen täytetyksi. Wilhelmi, kädet ja jalʼat sidottuna, venyi veneen pohjalla; ja ikään kuin pahantekonsa todistukseksi oli joutsensa vierellänsä, ja samassa kuin Wilhelmi oli sillä kauniisti osottanut ampuma-neronsa, heräsi Gesslerin sydämmessä pelonalaiset tuntemukset. Joutsimiehet, istuen alalaudoilla vartioivat häntä; kaksi merimiestä istuivat vieretyste vähän maston sivulla, ollen valmiina vetämään purjeita, ja odotti rannalla voudin tuloa.

— Gessler, istuin ylimäiselle sialle veneessä, kävi perään, merimiehet vetivät purjeen ylös, ja tämä vähänen, köykänen ja liukas vene, alkoi samassa kuin joutsen hiihtää, pitkin järven rasvatyyntä ja välkkyvää pintaa.

Mutta kaiken tämän luonnon ihanaisuuden, ohessa, oli kuitenkin tällä ajolla jotain murhetta mu'assa. Wouti tuntui syvältä miettimän jotakin, sentähden eivät sotamiehet uskaltaneet hiiskahtakaan, ja muuki vä'estö täytyi vastoin tahtoansa ääneti toimittaa askareitaan, kippari viittaukselta. Äkkiä välähti leimaus ilmassa ja katosi mereen. Molemmat merimiehet iskivät silmää toisillensa ja kippari teki ristin merkin rintaansa.

— Ei se ole vielä mitään, teidän armonne, vastasi tämä vanha merimies. Moniaat sanovat tähden putoamisen taivaasta olevan autuaan sielun merkin toisellensa maan päälle.

— Hm! vastasi kippari huo'aten, harvoin ovat mokomat taivaan merkit onneksi. Mutta toivottavahan toi olisi.

— Wanhat merimiehet sanovat, semmosen merkin kohdatessa matkan alussa, olevan parasta kääntyä takasin, jos aikaa on.

— Silloin pitää luottaida hyvään tuntoonsa, vastasi kippari, ja jättää asiansa Jumalan huostaan. Nämät sanottuaan alkoi taas vaiti-olo ja vene hiihti hiihtämistään edelleen veden pinnalla, kuin olisi sillä ollut merilinnun siivet sivullaan.

Mutta kuitenkin vilkkui kippari ehtimiseen etelään päin, sillä sieltä odotettiin pahain sanomain ilmoittajaa. Wähän ajan kuluttua ei siis ensinkään epäilty ilman muutoksesta; sikäli kuin aamu valkeni, tummentuivat tähdetkin taivaalla, et kirkkaamman val'on edessä, niinkuin tavallisesti, vaan ikään kuin eräs näkymätöin käsi olisi vetänyt peitteen taivaan ja maan välille. Wähäistä ennen auringon nousua lakkasi äkisti tuuli; järvi vetäytyi harmaankarvaiseksi ja veden pinta alkoi ilmo itsestään aaltoilla vaahdessa, ikään kuin olisi mielinyt ylös kuohuta.

Molemmat merimiehet nousivat mastoa vasten, mutta ennen kuin ennättivät täyttää käskyn, näkyivät vähäset valkeat aallot äkkiä lähenevän venettä Brünnistä päin.

Mutta siinä pyryssä eivät matroosit varmaan voineet oikeen askarettansa toimittaa eli eivät ennättäneet päästää jotain pahaa solmua irti, olkoon sen kanssa miten tahtonsa, myrsky tapasi veneen, ennen kuin purjeet ker'ettiin alaslaskea. Wene vapisi ja keikkui kuin hevoinen, joka kuulee jalopeuran kiljuvan; vihdoin peräytyi se takasi, ikään kuin olisi mielinyt pa'eta niin voimakasta päälle karkaajata; mutta tämän kautta tuli enämmin vahinkoimaan itseänsä. Purje, joka äsken häilyi sinne tänne, täyttyi nyt niin tuulelta, että oli hal'eta ja joka silmänräpäys arveltiin veneen menevän kumoon. Heti leikkasi kippari veitsellään sen nuoran poikki, joka piti purjetta kiini, ja purje heilui kuin lippu mastossa, jossa se vielä oli kiini; vihdoin leikattiin nekin nuorat poikki, jotka sitä vielä pitelivät, ja purje lensi, kuin lintu, ensi tuulen puuskassa ilmaan, ja vene, jota ei enää mitään estänyt tuulen mukaan mennessä, kohosi taas vähitellen tasaiseksi. Samassa näkyivät myös auringon ensimmäiset säteet. Kippari istahti taas perään.

— Jaa, jaa, kippari, sanoi Gessler, toteenpa se merkki kävi, myrsky ei viipynyt kau'an!

— Jaa, meidän Herramme merkit ovat totisemmat ihmisten sanoja ja harvoin käy hyvin, jos Hänen varoituksiansa ylenkatsotaan…

— No, luulettenkos tämän tuulenpuuskan olevan jo lopussa, vai seuraako tätä vielä voimakkaampi myrsky?

— Wälistä tapahtuu, että ilman ja veden henget käyttävät auringon pois-olon tämmöisille melskeille, meidän Herramme luvatta, ja heti päivän noustua katoaa myrsky sinne, kussa pimeys asuu. Mutta monasti on se herran ääni, joka sallii myrskyn pauhata. Silloin täytyy sen kokonansa täyttää aikomuksensa, ja onnettomat ne, jotka silloin sattuvat hänen tiellensä!

— Taidat kaikki muistaa, kuulen minä, sen niin hyvin sinulle kuin minulleki koituvan.

— Jaa, teidän armonne, hyvin minä tiedän kuolemassa kaikki yhtäläiset olevamme; mutta Jumala on kaikkivaltias; hän rankaisee, ketä hän tahtoo ja säästää, ketä hän tahtoo. Hän käski Apostolia käymään veden pinnalla, ja apostoli käveli kuin kuivalla maalla. Ja vaikka toi vankinne on tuossa niin kovin sidottuna ja kahleissa, taitaa hän olla enämmin vakuutettu vapaudesta, jos hän on herran armossa, kuin se kaikkein vapaampi ihminen, jota hän vihaa. Wetäse airolla, Ranssi, kääntyäksemme tuulen mukaan, sillä myrsky ei ole vielä ohitse, ja tuossapa toi onkin taas.

Tosin tulivatkin aallot, vielä suuremmat entisiä, ja vaikka vene oli tarkoin tuulen mukaan sovitettu, oli se kuitenkin syrjitse keiskahdella, niinkuin kivet, joita lapset heittelevät veden pintaa myöten.

— Mutta jos tuuli on lii'an vastoinen, tullaksemme Brünntin, sanoi
Gessler, joka nyt alkoi nähdä vaaran, eikös olisi parasta palautua
Altdorffiin.

— Sitä olen minäkin tuumaillut, vastasi kippari, ja sentähden olen minäki usiasti katsellut sinne päin. Mutta katsokaapas taivasta, teidän armonne, ja noita pilviä, jotka juoksevat tuolla, Dodi-vuoren ja Titlin välillä; ne tulevat S:ta (Santta) Gotthardista ja seuraavat Reussivirran kulkua; se on semmonen tuulen puuska, joka puhuu kokonaan sitä tuulta vastaan, joka näitä aaltoja ajaa, ja viiden minuutin kuluttua sattuvat he toisiinsa.

— Sitten tulee senlainen silmänräpäys, jona tarvitaan, että Jumala muistaa meitä tahi me Jumalata.

Kipparin ennustus ei viipynytkään toteen käymästä. Ne molemmat myrskypilvet kohtasivat vihdoin toisensa. Leimaus vilahti ilmassa ja kauhia jyrinä ilmoitti sodan alkaneen.

Järvi ei ollut myöskään osaa ottamata tässä luonnon kapinassa; sen aallot edestakasin tuulilta ajettuina, kohoilivat ikään kuin maanalainen myrsky olisi ne saattanut kuohumaan, ja pi'an tuntui vene heistä painavan saman verran kuin vaahe-tilkka aaltoen kär'illä.

— Nyt on kuolema edessä, sanoi kippari; käykööt ne rukoilemaan, joilla ei ole veneen kanssa tekemistä…

— Mitä sinä sanoit, onnetoin? kiljasi Gessler; mintähden et ennen sitä meille muistuttanut?

Minä tein sen jo alussa, kuin herramme meille ensimmäisen merkin antoi… mutta te ette tahtoneet siitä ottaa vaaria.

— Minäpä lu'in velvollisuudekseni totella teitä, niinkuin teidän täytyy totella keisaria, ja keisarin Jumalata.

Samassa lähetti iso aalto veneen sivulle, oli sen kaataa kumoon ja heitti siihen puolilleen vettä.

Ottakaat pi'an kiulut, te sotamiehet, huusi kippari, ja heittäkäät vettä veneestä järveen takasi, sillä muutoin käy pahasti. Pi'an, pi'an, jos senlainen aalto tulee lisäksi, niin me olemme hukassa, sillä vaikka kuolema olisi miten lähellä tahansa, on ihmisen vel'ollisuus kuitenkin aina sotia sitä vastaan niin kau'an, kuin mahdollista on.

— Etkö sinä tietäsi, miten päästäsiin tästä vaarasta? Eikö ole ensinkään toivoa?

— Toivo ei ole koskaan kadonnut, teidän armonne, vaikka ihminen arveleist olevansa jo kokonaan hukassa; sillä Herramme armo on suurempi kuin ihmisen taitoja ymmärrys.

— Miten olet sinä raukka semmoseen ammattiin antautunut, jotas et paremmin ymmärrä? sanoi Gessler.

— Mitä toimitukseeni tulee, teidän armonne, vastasi tämä vanha merimies, niin olen minä sitä jo neljäkymmentä vuotta toimittanut, ja luullakseni ei löydy koko Schveitsissä muuta kuin yksi ainoa mies, joka tämän asian paremmin ymmärtää, kuin minä.

— Antakaat lupa päästää tuota vankia kahleistansa irti, sillä jos joku ihminen taitanee nyt auttaa meitä, niin se on hän.

Gessler nyykäytti suostumuksella päätänsä. Wilhelmin huulet myhähti nauruun.

— Kuulitkos sitä? kysäsi kippari, leikellen veitsellä niitä nuoria poikki, joilla Telli oli sidottu.

Wilhelmi nyykäytti päätänsä, hajotti kätensä, niinkuin vapaaksi pääsnyt mies, ja astui perään kipparin siaan, sill'aikaa kuin tämä, ollen valmis tottelemaan häntä, istahti maston viereen molempain merimiesten sivulle.

— Laita se paikalleen ja ole valmis vetämään sitä ylös samassa kuin minä sanon!

Mutta te pojat, sanoi Wilhelmi, kääntyen merimiesten puoleen, käykäät airohin käsiksi ja soutakaat samassa kuin minä sanon teille! Näitä sanoessaan, käänsi hän melaa, ja vene, ikään kuin hämmästyen tätä äkkinäistä muutosta, seisattui vähäksi ajaksi, käänsiin sitten kuin hevoinen, jonka täytyy totella ajajansa tahtoa. Soutakaat nyt, huusi Wilhelmi merimiehille, jotka vetäen airoilla, pakottivat venettä, vaikka aallot kyllä vastustivat sitä, kulkemaan ai'ottua paikkaa kohti.

— Ja, ja, sanoi vanha kippari, kylläpä on oppinut tuntemaan isäntäänsä, ja siksipä totteleeki sitä.

— Hm! vastasi ukko katsoen Wilhelmin silmiin, ei vielä; mutta me olemme, uskon minä, hyvällä tiellä siihen. Niinpä maar onkin sinun totta, Wille; varmaanki on tuolla, noitten kahden vuoren välissä, oikealla rannalla tuulen veto, joka meidän saattaa kymmenessä minuutissa toiselle rannalle, jos me sen alle joudumme; oikeen sinä hoksasit, tällä järvellä olisi ensimäinen kerta tämmönen myrsky, paitsi itätuulta, ja tuossapa toi onkin, hohottaa, näetsen, niin kuin olisi yksin valtias järvellä.

Tosin laskikin Wilhelmi veneen siihen aukeamaan, johon vanha kippari oli osottanut; eräs laakso eroitti siellä kahta vuorta toisistaan ja juuri tämä saattoi itätuulelle sivutuulen, joka puhui niin voimakkaasti, että teki kuin eri tien järvellä. Tähän laski nyt Wilhelmi veneen, ja kääntäen peräpuolen tuulelle, käski hän soutajain tarttua airohin ja kipparin vetää purjeen ylös. Tämä tuli paikalla täytetyksi, ja vene alkoi samassa kuin nuoli hiihtää Arembergin vuorta kohti.

Tosin ei kulunutkaan kymmentä minuuttia, niinkuin vanha kippari oli ennustanut, ja ennen kuin Gessler ja sotamiehet ennättivät selitä äimäyksestään, oli vene jo rannalla. Wilhelmi käski laskea purjeen alas ja kuuristuen ikään kuin sitomaan nuoraa, kaappasi hän vasemmalla kädellä joutsensa ja käänsi oikealla melaa, niin että vene äkisti kääntyi, ja kuin siis peräpuoli tuli aivan liki rantaa, hyppäsi Wilhelmi, kuin mäkivuohi, veneestä rannassa olevalle kalliolle, työntäen veneen hypätessään takasi järveen; uudella hyppäyksellä oli Wilhelmi maalla, ja ennen kuin Gessler toverineen ehtivät nostaa hätähuutoakaan, oli hän jo näkyvistäkin kadonnut metsään.

Niin pi'an kuin hämmästys, tästä kummallisesta tapauksesta, oli ohitse-mennyt, käski Gessler nousta maalle tavoittamaan karkulaista; tämä oli helposti tehty, sillä tarvittiin ainoasti pari kertaa ny'äistä airoilla, niin vene oli rannassa. Muuan merimiehistä hyppäsi maalle, veti veneen nuoralla niin liki rantaa kuin mahdollista oli, ja kaikki pääsivät onnellisesti maalle; eräs sotamies laitettiin paikalla Altdorffiin, jonka piti käskeä sieltä lähettämään sotamiehiä ja hevoisia Brünniin, jonne Gessler läksi heidän tuloa odottamaan.

Tuskin oli Gessler tähän kylään tullut, kuin hän torvisoitolla antoi kuuloittaa, että se, joka Wilhelmin kiini ottasi, saisi 50 naulaa hopiata palkinnoksi ja olisi vapa kaikista veron maksuista, hän ja jälkeisensä aina kolmanteen polveen asti; sama palkinto luvattiin sillekin, joka Konradin Baumgartenista kiini saisi. Puolenpäivän aikaan tulivat sotamiehet ja hevoiset paikalle; Gessler, ajatellen ainoasti kostoa, läksi samassa Artin kylään, jossa hänellä oli myös Schvanaun maanherran murhaaja tavoitettavana; kello kolme jälkeen puolen päivän ratsasti hän tästä kylästä ja seuraten Zugerjärven rantoja, tuli hän Ilmensiin, josta hän kulki pysähtymättä ja joutui Kyssnahtiin.

Nämät, viimeiset meiltä tässä kerrotut asiat tapahtuivat eräänä kylmänä ja sumuisena päivänä Marraskuussa (nimittäin 19 p. tätä kuuta); päivä oli jo loppumaisillaan, ja Gessler, tahtoen yöksi joutua linnaan, kiiruhti kannuksillaan hevoistansa Kyssnahdin hollitiellä. Tultua sen loppu puolelle pidätti hän hevoistaan ja viittasi eräälle takanansa ratsastamalle sotamiehelle tulemaan rinnallensa. Tämä tuli, ja muut sota- ja joutsimiehet ajoivat takana vähän matkan päässä; näin ratsastivat he hyvän aikaa sanaakaan vaihtamata toisillensa; vihdoin kääntyi Gessler sotamiehen puoleen ja katseli häntä silmiin, ikään kuin olisi tahtonut havaita hänen sydämmensä ajatukset. Sitten kysyi hän äkisti: Niklas, taidanko minä sinuun luottaa? Sotamies alkoi vapista.

— Suokaa anteeksi, teidän armonne, mutta en minä senlaista kysymystä odottanut.

— Wai et ole sinä valmis vastaaman sen päälle? Noh hyvä, ajattele ensin, sillä minä odotan sinulta tunnollista vastausta.

— Etten sitä odottaa tarvitse, teidän armonne; sillä minä olen kokonansa teidän palvelukseenne, kuitenkin aina ottaen vaaria velvollisuuksistani Jumalata ja keisaria kohtaan.

— Niin ratsasta nyt heti jo tänä iltana Altdorffin kylään, ota sieltä neljä miestä kanssasi, ja mene niiden kanssa tänä yönä Burgliin, siellä pitää sinun vasta sanomaan heille, mitä heidän tekemän pitää.

— Heidän pitää ottaman kiini Wilhelmin vaimo ja hänen neljä lastansa. Niin pi'an kuin he sinun valtaasi joutuvat, pitää sinun heidät viemän Kyssnahdin linnaan, jossa minä odotan heitä, ja kuin he kerran tulevat sinne, niin… [Tämä linna hajotettiin Stauffaherilta Tammikuussa v. 1308. Jäännökset siitä ovat vielä tänäpäivänä paikoillaan.]

— Niin hän pakotetaan itse ilmoittamaan itseänsä, sillä kunkin viikon edestä, jonka hän viipynee ilmauntumasta, pitää yksi lapsensa murhattaman ja vihdoin vaimonsa.

Tuskin ehti Gessler sanoa näitä viimeisiä sanoja, kuin hän nosti kauhean hätä-huudon, laski hevosen suihteet valloilleen, levitti kätensä ja lankesi hevosen sel'ästä maahan; sotamies laskiin hevoiseltaan auttamaan häntä; mutta siinä ei ollut enää mitään tekemistä; eräs nuoli oli mennyt hänen sydämmensä läpitse.

Tämä oli sama nuoli, jonka Wilhelmi Telli oli kätkenyt povellensa, koska Gessler pakotti häntä ampumaan omenata poikansa päältä Altdorffin torilla.

[Hollitie, jota Gessler ratsasti, on niin kaita, että siitä tuskin vaunu pääsee kulkemaan; sen molemmin puolin on 12 jalan korkuiset kallio-seinämät, joilla kasvaa niin isoja puita, että niiden oksat ovat yli tien toisissansa kiini, josta tulee kuin katos koko tien päällitse; tämän hollitien lopulla on kappeli, rakettu sille paikalle, kussa Gessler kuoli. Kappelin kohdalla kulkee sivutie, noin parikymmentä askelta ylöspäin, ja päättyy erään puun juurella. Näiden sammaltunein puitten takana oli siis Telli ollut kätkössä, silloin kuin hän, nojaten joustansa puuta vasten, oli laukaissut nuolen. Silloin on hän ampunut noin 27 askeleen päästä.]

Seuravana sunnuntai yönä maanantakia vasten kokoutuivat liittolaiset
Bütliin; tämän kummallisen kokouksen matkaansaattoi Gesslerin kuolema.

Monet arveli pitävän kiiruhtaa vapauttamisen kanssa, ja näiden seassa oli Konrad Baumgartenista ja Melhtali.

Mutta Waltter Fürsti ja Werner Stauffaheri kävivät sitä vastaan, sanoen Landenbergarin varmaanki pitävän varojansa, joka saattasi linnansa päälle karkaamisen paljota vaarallisemmaksi, mutta jos maakunta, ei huolien Gesslerin kuolemasta, pysyisi aloillaan, niin kuolemansa lu'ettaisi erinäiseksi kostoksi, eikä huolittais muusta kuin murhaajan tavoittamisesta.

— Mutta kuinkas sill’aikaa käy Wilhelmille ja hänen vaimollensa? sanoi Konrad, Wilhelmi pelasti minun elämäni, enkä minä tahdo sanottavan hyljänneeni hänen…

— Miettikäämme nyt veljet, sanoi Waltter Fürst, millä tavalla me paraittain taitasimme kapinan nostaa.

— Jos i'äkkäämmät soisivat minulle luvan puhua, sanoi eräs nuori mies Unterwaldista, Zagheli nimeltään, tullen joukosta esiin, niin tahtosin minä ilmoittaa yhden asian.

— Mutta tiedätkös, Rossbergin linnan olevan niitä vahvimpia varustuksia koko maakunnassa!!

— Taidatkos olla vakuutettu saavasi ne neljäkymmentä miestä, joitas tarvitset?

Näihin, semminkin kahteen jälkimäiseen yritökseen suostuttiin yksimielisesti. Jokainen liitto-jäsen lupasi viiden viikon kuluessa värvätä sotamiehiä rohkeimmista ystävistänsä, ja ennen eriämistä valittiin sota-lipun merkki kullekin liittolaiskunnalle. Uri valitsi muistomerkikseen härän pään poikkinaisen renkaan kanssa, sen ikeen merkiksi, jota he nyt menivät katkaisemaan; Schweitsi otti ristin, meidän Herramme Jesuksen piinan muistoksi, ja Unterwalden kaksi avainta, apostoli Pietarin muistoksi, jota Sarnissa suuressa arvossa pidetään.

I'ällisten ennustuksen jälkeen, arveltiin Gesslerin kuolemata erinäiseksi kostoksi. Tarpeettomat tavoittamiset lakkasivat Wilhelmiä kohtaan, sentähden ettei niillä mitään saatu aikaan, ja kaikki oli taas hiljaan niissä kolmessa liittokunnassa aina kapinan nousu-päivään asti.

31 p. Joulukuuta käveli Rossbergin linnan vouti, tavallisuuden jälkeen, ehtoolla linnan varustuksia katsastamassa, muutti vahtimiehet, jako käskyt kullekin ja käski soittamaan ilta-kelloa. Sitten tuntui sekä linna että sen asujamet vaipuvan syvään uneen; kynttilän valot sammuivat siinä, yksi toisensa perästä; kaikki humina katosi vähitellen, niin että ainoasti vahti-sotamiesten askeleet kuuluivat roiskuvan linnan tornilla, ja heidän yöhuutonsa kaikui joka neljäs-osa tuntia.

Tämän unen ja levon oheessa aukeni kuitenkin sangen varusasti vähäinen akkuna, linnan ulkopuolella; eräs nuori neitonen, noin kahdeksan- eli yhdeksäntoista vuotinen, pisti pel'olla päänsä siitä ulos ja koki, ei huolien yön pimeydestä, katsella jotakin ulkoa. Muutaman minuutin turhaan kurkisteltuansa sopotti hän sangen hiljaisella äänellä: Zagheli.

Tämä äännettiin niin hiljaan, että olisi luultu sen olevan erään hienosen tuulen-puuskan eli lähteen sohinan. Kuitenkin tuli se kuultuksi ja toinen, lujempi mutta myös sangen varusa, ääni vastasi sille: Anneli.

Neitonen seisoi vähän aikaa ääneti, painaen kädellään rintaansa, ikään kuin kokein heikentää sen tykyttämistä. Wieläki kerran kuului nimi Anneli.

Ja, ja kyllä minä kuulen, kultaseni, sopotti hän vastimeksi sinne päin, kusta yökyöpeli tuntui hänelle puhuvan, "mutta tiedätkös armaani, minä pelkään niin suuresti!"

Mitä sinun on pelkäämistä? virkki ääni; kaikki makaavat linnassa, ainoasti vahtimiehet ovat valveilla ylhäällä tornissa… minäkään en näe, tuskin kuulen sinua; mitenkäs taidat luulla heidän näkevän eli tuulevan meitä?

Neitonen ei vastannut mitään, mutta pudotti sen siaan jotakin ales. Tämä oli nuoran pää, johon Zagheli sitoi erään nuorasen tikapuun, jonka Anneli veti ylös luoksensa ja sitoi akkunan pieleen. Samassa oli nuorukainenki huoneessa. Anneli tahdoi nyt vetää ylös tikapuun.

— Odota, armaani, sanoi Zagheli sillä minä tarvitsen vielä tätä tikapuuta, eläkä suinkaan säikähdä siitä, mitäs saat nähdä, sillä vähinkin kova sana, vähinkin huudahtaminen sinulta saattasi minulle kuoleman…

— Mutta mitäs on aiheessa?… sano Herran tähden! rukoili Anneli. Woih me olemme hukassa… katso! katso!.. sanoi hän osottain erästä miestä, joka näkyi akkunassa.

— Mutta minä, minä olen häväisty, valitti neitonen, peittäen käsillään kasvojansa.

— Et suinkaan, Anneli; ne on vieraat miehet, jotka tulevat todistamaan sitä valaa, jonka minä nyt sinulle vannon, ottaakseni sinua vaimokseni, niin pi'an kuin isänmaa on vapautettu.

Neitonen heittäytyi armaansa kaulaan. Kaksikymmentä nuorukaista nousivat toinen toisensa perästä ylös; sitten veti Zagheli tikapuun ylös ja sulki akkunan kiini.

Nämät kaksikymmentä nuorukaista hajosivat ympäri linnaa. Linnan rykmentti oli makaamassa, ja sentähden tuli se huokeasti voitetuksi; liittolaiset salpasivat Saksalaiset linnan vankeuteen ja pukiivat heidän vaattehinsa; kuitenkin heilui Albrechtin valta-lippu yhdäti vielä tornilla linnassa, jonka portit seuraavana päivänä tavalliseen aikaan avattiin.

Puolenpäivän aikaan älysi tornin vahti monta ratsastajaa, jotka ravaten lähestyivät linnaa. Kaksi liittolaisista asettuivat sivu-tielle, muut seisahtivat linnan pihalle. Kymmenen minuutin kul'uttua ratsasti ritari Landenberg sankasta sisään, joka räiskähti hänen jälkeensä kiini. Ritari oli siis sotamiehineen paulassa.

Zaghelin aihe onnistui täydellisesti. Niinkuin näimme, voitti hän linnan puolta vähemmällä väestöllä, kuin niillä neljälläkymmenellä miehellä, joita hän tähän aiheeseen arveli tarvitsevansa. Ne muut kaksikymmentä menivät Sarniin.

Ihan samaan aikaan kuin Landenbergari läksi Sarnin keisarillisesta linnasta kirkkoon, astuivat nämät kaksikymmentä hänelle vastaan, kantaen tavallisuuden jälkeen hänelle muka lahjaksi lampaita, sorsia ja kanoja; vouti käski heidän mennä linnaan ja kulki edelleen. Nämät tultua sisään, vetivät vaatteinsa alta terävät raudat esiin, jotta he pistivät matkasauvoinsa kär'ille ja sillä tavoin voittivat linnan. Sitten nousi eräs heistä linnan muurille ja vihelsi kolmasti joka haaralle. Tämä oli voiton merkkinä, jonka jälkeen alkoi samassa kuulua kapinanhuuto joka kadulla. Paikalla riennettiin kirkkoon tavoittamaan Landenbergaria, mutta tämä, ollen ajoissa varoitettu, hyppäsi samassa hevoisensa selkään ja pakeni Rossbergin linnaan. Juuri tämän olikin Zagheli jo edellä käsin hoksannut.

Tällen keisarillisellen voudillen osotettiin kaikin puolin iso arvo ja kunnia muuna osana päivästä. Ehtoolla anoi hän päästäksensä raikkaaseen ilmaan linnan muurille. Zagheli seurasi häntä sinne. Sieltä taisi hän nähdä kaiken maan, joka vielä eilen oli ollut hänen valtansa alla, ja kääntäen silmänsä pois tornista, jolla nyt Itävallan kotkan siaan, Unterwaldin avaimet olivat valta-merkkinä, katseli hän Sarniin päin, seisattui ja alkoi syvästi miettiä.

Muurin toisella kulmalla seisoi Zagheli myös paikallaan ja ajatuksissaan. Molemmat miehet sihaten, kukin eri haaralle, odottivat yksi apua julmuudelle, toinen vapaudelle. Äkkiä leimahti tuli Arembergin vuoren nyppylältä, ja Zagheli nosti ilohuudon.

Ovatko kaikki Alppein vuoret muuttuneet tulta suitseviksi; katsohan tuolla Righin vuorella palaa myös valkea! sanoi Landenberg.

— On, ja se ilmoittaa Werner Stauffaherin ja Melhtalin ottaneen
Schvanaun linnan. Katsokaapas nyt tuonne päin, teidän armonne!

Landenberg parkasi ihmettelemisestä, nähden Pilatuksenkin vuorella tulen leimuavan.

— Ja toi antaa tietää, sanoi Zagheli, Urille ja Schweitsille, ett'eivät veljensä Unterwaldissa ole olleet heitä huonommat, vaan voittaneet Rossbergin linnan ja ottaneet keisarillisen voutinsa vangiksi.

— Mitäs te siis ai'otte minulle tehdä? kysyi Landenberg, kallistaen päänsä alas.

— Me ai'omme vannottaa teitä, teidän armonne, ettei koskaan jalallannekan astua näihin kolmeen yhtyyskuntaan, Schweitsiin, Uriin ja Unterwaldiin, ettei koskaan, ei itse käymään sotaa näitä liittolaisia vastaan eikä kehoittamaan keisariakan siihen, ja kuin te tämän valalla vannoneet olette, pääsette te vapaaksi ja saatte mennä, kuhun tahdotte.

— Hyvä sitten, sanoi Landenberg. Nyt soisin minä mennä kotiani; sillä mokoma vala vaatii peränajattelemista, semmenkin kuin on aikomus täyttää sitä.

Walaliittolaisia tuntui onni tällä kerralla kaikessa seuraavan. Wapauden Uusi-vuosi alkoi Sveitsille 1 p. Tammikuuta 1308 ja 15 p. samaa kuuta, ennen kuin keisari saikaan tietää kapinasta, ilmoitettiin hänelle mitä sotajoukkonsa Thüringissä olivat kärsineet. Samassa käski hän värvätä uutta sotajoukkoa, ilmoitti itse lähtevänsä heitä sotaan johdattamaan ja kaikin tavoin koti tavallisella nerollaan varustaa tarpeita tähän uuteen sotaan; nämät varustukset olivat tuskin lopussa, kuin ritari von Landenberg tuli Unterwaldista ja kertoi, mitä siellä tapahtunut oli.

Albrehti kuunteli tätä kertomista kärsimättömyydellä ja epäilyksellä; tullen vihdoin sen totuudesta vakuutetuksi, ojensi hän kätensä niitten kolmen vala-liittolaisten maakuntain puoleen, ja vannoi miekkansa ja keisarillisen ruununsa kautta, tappavansa jok'ainuan kapinan nostajan. Landenbergi koki kaikin tavoin estää tätä julmaa kostoa, mutta turhaan; keisari lupasi itse lähteä sotaan näitä vala-liittolaisia vastaan ja määräsi 24 p. Helmikuuta sotajoukon lähtöpäiväksi.

Päivää ennen poislähtöä astui keisarin eteen nuorimman veljensä Rudolphin poika, Johan Schwabenista; keisari oli nimitetty hänen ja hänen perintömaiden hoitajaksi, tämän ala-ikäisenä ollessa, mutta Johan oli jo kaksi vuotta ollut laillisessa i'ässä ja kuitenkin kielsi Albrehti alati hänelle perintöä antamasta; hän tuli siis nyt ennen setänsä poislähtöä, vielä viimeisen kerran häntä liikuttaaksensa, antamaan sitä. Hän lankesi sangen nöyrästi polvillensa keisarin eteen ja anoi häneltä isänsä herttuallista ruunua. Keisari naurahti, sanoi muutaman sanan, hiljaan eräälle sota-upserille, tämä meni ulos ja samassa palautu takasi eräs kukka ruunu kädessä. Keisari pani sen veljensä pojan kähärän pään päälle, ja kuin tämä oudoksuen katseli häntä, sanoi hän: tämä ruunu on sopiva sinun i’ällesi; leikittele sillä, poimien sen lehtiä hovirouaini polvilla ja anna minun maitasi hallita. Johan vaikeni, nousi vapisten seisalleen, kaappasi ruunun päästänsä, poleksi sitä jalkainsa alla ja meni pois.

Seuraavana päivänä, juuri kuin keisari oli noussut hevoisensa selkään, tuli eräs mies täydessä sotakalussa ja peitetyillä kasvoilla ratsastaen siihen ja seisahtiin keisarin sivulle. Albrehti katseli outoa ja nähtyään hänen seisattuvan omalle paikalleen, kysyi hän häneltä, ken hän olisi ja millä oikeudella hän tohtii ratsastaa keisarin sivulla.

Minä olen teidän veljenne poika, Johannes, sanoi ratsastaja paljastain kasvonsa; eilein anoin minä teiltä hallitusta perintömaitteni ylitse, mutta te kielsitte sen minulta, ja tosin täytyykin ensin kypäri kannettaa siinä päässä, jolle kerran ruunu pannaan, ja valtikkaa käyttävän käden täytyy ensin kantaa miekkaa. Suokaa minun seurata teitä, setä, ja palattuani sotia taidatte vallita ylitseni, miten tahdotte! Albrehti katsahti sangen tuimasti veljensä pojan päälle. Tokkohan minä taisin pettyä! sanoi hän itseksensä ja alkoi ratsastaa edelleen, ei kieltäen eikä käskein hänelle jotain; Johannes seurasi häntä.

1:nä päivänä Toukokuuta v. 1308 tuli keisarillinen sotajoukko Reussin virran rannalle. Weneet olivat jo valmiina sotavä'elle ylitsementäväksi, ja keisari oli juuri aiheessa astua erääsen niistä, kuin veljensä poika, Johannes, kävi sitä vastaan, syyttäen veneitä lii'an raskaiksi ja ettei hän muka mitenkään taitanut suoda setänsä niihin käydä, joissa vaara niin silminnähtävä olisi. Mutta hän anoi häntä sen siaan istumaan erääsen somaan ja pienoseen paattiin, jossa ainoasti oli maaherra Eschenbahista ja kolme ystävätänsä, vapaherrat Rudolphi Wart, Robertti Balm ja Konrad Tegelfelt. Keisari istahti siis heidän kanssansa ja kukin ritari kuletti suitsista hevoistansa mu’assansa, jotka uivat veneen sivulla, ja pi’an oli sekä keisari että seuransa toisella rannalla.

Muutaman askeleen päässä rannasta seisoi eräs jo monen sadan vanha honka; Albrehti istahti sen varjoon katsellaksensa sotava'en tuloa, hän otti kypärin päästänsä ja pani sen jaluksiinsa maahan.

Samassa kaappasi veljensä poika Johannes keihäänsä, ja nähtyään sotajoukon olevan vielä toisella rannalla, nousi hän hevosensa selkään ja ajellen ensin siinä ympäri ikään kuin leikin vuoksi, ratsasti hän siitä pois, tuli sitten täyttä laukkaa takasi keisarin luo ja pisti keihäällä hänen kaulansa läpitse. Samassa pisti Robert Balm miekkansa keisarin rintaan ja Waltter Eschenbahista halkasi hänen päänsä sotakirveellään. Mutta Rudolphi Wartti ja Konrad Tegelfeltti hämmästyivät niin suuresti, etteivät tienneet mitä tehdä, vaan jäivät seisomaan siihen miekka kädessä.

Tuskin olivat he nähneet keisarin kaatuvan, kuin he, katsahtaen toisiansa silmiin, sanaakan hiiskumatta läksivät pakoon, kukin eri haaralle, kauhistuen toinen toistansa. Sillä välillä kamppaili kuoleva Albrehti avutta kuoleman kanssa; ainoasti eräs siitä sivutse kulkeva köyhä vaimo, nosti häntä vähän ylös, ja tämä Saksan Waltakunnan pää heitti henkensä erään kerjäläis-vaimon sylissä, joka rättilöillään pyhki hänen vertansa.

Murhamiehet kiersivät mailmata ympäri. Zürich salpasi heille porttinsa; ne kolme liittokuntaa eivät myöskään sallineet heille pakopaikkaa luonansa. Johannes Parricida (isänsä murhaaja) meni Italiaan, seuraten Reussi-virran juoksua, jonka rannalla hän oli tehnyt pahantekonsa. Häntä nähtiin Pisassa vaatetettuna munkiksi, sitten katosi hän kokonaan Wenetianin maan-äärissä, eikä hänestä enää koskaan kuultu ehk'edes puhuttavankaan. Eschenbach eli vielä 35 vuotta senjälkeen, ollen paimenena Würtembergin seuduilla, eikä ilmoittanut itsiään ennemmin kuin juuri kuolemansa hetkellä; Konrad Tegelfelt katosi, ikään kuin maan alle, eikä tiedetä, kuinka ja kussa hän kuoli. Rudolphi Wart annettiin ilmi eräältä sukulaiselta, häntä pantiin vankeuteen, piinattiin ja vietiin vielä elämänä raatelevaisten lintuin syötäväksi. Waimonsa, ei tahtoen luopua hänestä, oli polvillaan hänen vieressänsä; miehensä puhutteli ja lohdutti häntä aina viimeiseen henkensä vetoon asti.

Albrehtin lapsista (Keisari Albrehtilla oli 21 lasta. Ei yksikään pojistansa noussut hänen jälkeensä keisarilliselle istuimelle.) päättivät kaksi kostaa isänsä kuolemata; nimittäin Leopold Itävallasta ja Agnes Ungerista. Leopold alkoi täyttää aihettansa sota-voimalla, mutta Agnes kotolaisten rankaisemisella. Kuusikymmentä viatointa ritaria, ollen ainoasti murhaajain ystäviä ja sukulaisia, tulivat mestatuiksi Farenghenissa. Agnes ei ollut ainoastansa läsnä mestattaissa, mutta hän asettiin myös niin liki mestattavia, että veri riuskui hänen jaloillensa ja hakatut päät vierivät hänen ympärillensä. Häntä anottiin kavahtamaan, etteivät vaatteensa tulisi verellä priiskoitetuksi. Antakaat minun olla rauhassa, sanoi hän, minä kostutan itseäni halukkaammasti tällä verellä, kuin ihanimmalla aamu-kasteella. Mestaamisen päätettyä, perusti hän mestattuin tavaroilla sen äveriään Königsfeldin luostarin samalle paikalle, kussa isänsä murhattiin ja muutti siihen asumaan, lopettaaksensa elämänsä päivät katumuksessa, yksinäisyydessä ja rukouksissa.

Sill'aikaa varusteliin herttua Leopold sotaan; hänen käskystänsä valmistui kreivi Otto Strassburgista, mennäksensä sotakentälle 4000:nen miehen kanssa. Päällen 1000 miestä varustettiin Wellislaun, Wallhausin, Rothenburin ja Lucernin Maanherroilta, aiheessa meritse kopristaa Unterwaldia. Herttua itse kulki isomman joukkonsa kanssa Schweitsiä vastaan ja mu'assa oli iso joukko kärryjä, täynnä nuoria, kapinoitsiain hirttämistä varten.

Walaliittolaiset kokosivat heti 1300 miestä, joista 100 oli Urista ja 300 Unterwaldista. Päällikkyys kaikkein näiden ylitse annettiin eräälle vanhalle sotijalle, nimeltään Rudolphi Redingille Biberechistä, jonka nerokkuuteen nämät kolme liittolaiskuntaa suuresti uskalsivat. 14 p. Marraskuuta asettiin tämä vähänen sotajoukko Satteli vuoren seuduille, edessään oli heillä milt'ei pohjattomia soita ja näiden takana Egerin järvi.

Kukin näistä oli äsken valinnut itsellensä yö-sian, kuin eräs uusi joukko, jossa oli 50 miestä, tuli heidän tykönsä. Nämät olivat Schweitsistä ajetut maanpakolaisuuteen, mutta nyt tulivat he rukoilemaan veljiänsä, että, vaikka ollen minkälaiset pahantekiät tahtonsa, he suotasiin myös osamiehiksi tässä yhteisessä puollustuksessa. Redingi tiedusti esinnä vanhempain ja älykkäämpäin tarkoitusta tässä asiassa. Yhteinen vastin oli, ettei pidä saastuttaa vapauden pyhää asiata, sen rikkojia puollustajiksi ottamisella. Sentähden kiellettiin maapakolaisuuteen ajettuja Schveitsin seuduilla sotimasta. Nämät vetäytyivät siis takasi, kulkivat yötä myöten ympäristöllä ja seisahtivat vihdoin metsään korkialle vuorelle, Zugin tienoilla.

Seuraavana aamuna näkivät valaliittolaiset päivän noustessa Itävaltalaisten kilvet kiiltävän. Itävallan ritarit, nähtyä tämän vähän joukon aikovan estää heitä tiellänsä, laskeutuivat hevosiltansa maahan, ja ei suoden vastustajillensa kunniaa alottamaan sotaa, läksivät he heitä vastaan. Liittolaiset antoivat heidän rauhassa kavuta vuorta ylös, mutta havaittua heidän väsyneiksi vaatteuksensa painosta, hyökäsivät he äkisti heidän ylitse, kuin sulanut laava. Jokainen, ken vaan tohti kiivetă vuorta ylös, heitettiin nurin niskoin ales, niin että viholliset pyörien joukottain, kuin virran vesi ales vuorelta, kaatuivat ja kuolettivat suuresti omiansakin, semminkin jalkaväkeä; näin hirmuinen ja kauhea oli sota.

Äkkiä kuului takana oleva sotamäki alkavan kauheasti parkua. Isot kivet, ikään kuin itsestään irtautuneet vuoresta, alkoivat vieriä vuorta ales, ja rikki musertaen ihmisiä ja hevoisia tekivät kokonaan hävityksen kauhistuksia vihollisten keskellä. Olisi voitu arvella vuorta elpyneeksi, puollustaaksensa vuorilaisia ja sentähden haiskaavan kuin julma kiljuva jalopeura. Hämmästynyt sotajoukko katseli toistansa silmiin, ja nähtyä ei taitavansa päästä voitolle, kauhistuivat he suuresti ja vetäytyivät takasi. Paikalla peräytyivät myös etujoukot, ajettuina paimenten keihäiltä ja kurikoilta. Herttua Leopold uskoi olevansa piiritettynä sangen isolta vihollis-joukolta ja antoi käskyn eli, oikeemmin sanottuna, esimerkin takasi-lähdöstä, pa’eten kaikkein esinnä sotakentältä pois ja nähtiin (sanovat eräät kertojat) jo samana iltana Wirtenthurissa, valjuna ja murheellisena. Strassburgin kreivi, kuultuaan Itävaltalaiset voitetuiksi, vetäytyi myös uudestaan takasi.

Tämä voitto Morgartin luona 15 p. Marraskuuta 1308 oli ensimmäinen, jonka vala-liittolaiset voittivat; suurin ja parhain osa keisarin vapasukuisista kaatuivat täällä, köyhiltä paimenilta ja talonpojilta lyötyinä, ja tämä kaikki lisäsi vieläi suurempaa arvoa tälle vapauden ihanalle maalle. Näin tuli Schweitsiläisten miesten nimet kuuluisaksi maailmassa ja tästä hetkestä asti kutsuttiin valaliittolaiset Schweitsiläisiksi eli Schveitsin uroiksi. Uri, Schweitsi ja Unterwalden tulivat ikään kuin keskinavaksi, joiden ympärille sittemmin muut valta-yhteydet asettuivat, joita rauhaliiton kautta v. 1815 tuli olemaan kaksikymmentä kaksi vala-yhteyttä.

Mitä Wilhelmi Telliin tulee, joka tässä kapinassa niin voimallisesti, vaikka esinnä vastoin tahtoansakin, vaikutti, löydämme me hänen Launin sotakentällä, jossa tappeli alhaisena joutsimiehenä, seitsemän sadan miehen seurassa, jotka olivat vähistä kantoneista; sittemmin katoaa hän näkyvistä eikä häntä kohdata ennemmin kuin juuri kuolemansa hetkellä, joka luultavasti tapahtui keväillä v. 1354. Jään-sulu paisutti Schahin jo'en ja vei myötänsä erään huoneen. Telli äkkäsi talon jäännösten se'assa yhden kätkyen kulkevan jokea myöten ales; hän heittäyty samassa virtaan, tapaa kätkyen ja ajaa sen onnellisesti rantaan. Mutta juuri kuin hän alkoi nousta maalle, kohtasi häntä muuan hirsi, joka loukkasi häntä niin kovin, että hän meni tunnottomaksi ja katosi syvyyteen. Senlaisiakin valittuja ihmisiä löytyy, joiden kuolema panee kruunun heidän elämällensä. [Samalle paikalle, kuhun Telli hukkui, on nyt rakettu silta Schahin jo'en ylitse.]

Eräs Tanskalainen kirjoittaja, joka eli noin 600 vuotta takasi, nimeltään Saro Grammatikus, kertoo myös tämän omenan tapausta, vaan omistaa sen eräälle Tanskan kuninkaalle. Kuin tämä sattumoiltaan tuli v. 1760 tutuksi oppineille, alettiin väittää, ettei muka Wilhelmi Telliä ole koskaan ollut maailmassa, ja ollen ilosina tästä löydöstä, ko'ettiin kaikin tavoin poisottaa Schveitsin vapauden juhlalliselta päivältä aamuruskonsa kirkkaimpia säteitä, mutta Waldstädteri-kansa on pitänyt näitä esi-isäinsä kohteloita sangen pyhässä arvossa ja pysynyt vanhoille muinaisuuksillensa uskollisena. Heillä on nämät tapaukset niin tuoreessa muistossa, ikään kuin olisivat äsköttäin tapahtuneet, ja vaikka oltasiin muutoin kuinka iso-epäiliä tahansa, on kuitenkin mahdotoin epäillä tämän tapauksen totuudesta, koska vaeltaissa tämän maakunnan läpitse on kohdattuna Waltter Fürstin, Stauffaherin ja Melhtalin jälkeisiä siinä kappelissa, joka on pyhitetty Wilhelmin syntymiselle ja Gesslerin kuolemalle, rukoilevan hartaasti Jumalata, suojelemaan ja varjelemaan heidän vapauttansa. [Altdorffin säilö-huoneen kirjoissa on 114 ihmistä nimitettynä, jotka v. 1380 olivat saapuvilla Tellin kallion kappelia vihittäissä (samalla paikalla kussa Telli hyppäsi maalle Gesslerin veneestä), ja jotka olivat olleet Wilhelmi Tellin tuttavia. Ilman sitä tiedetään, ettei sukunsa ole mies-puolelta la'annut ennen kuin vasta v. 1684 ja vaimo-puolelta vasta 1720. Johan Martin ja Verena Telli ovat niiden vihon viimeisten jälkeistensä nimet.]

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUS WILHELMI TELLISTÄ JA SVEITSINMAAN VAPAUTTAMISESTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kertomus Wilhelmi Tellistä ja Sveitsinmaan vapauttamisesta

KERTOMUS WILHELMI TELLISTÄ JA SVEITSINMAAN VAPAUTTAMISESTA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE