The Project Gutenberg eBook of Suuria pyrkimyksiä, by Juho Hokkanen

"No niin…" Heikki keskeytti hartaan äänettömyyden, joka vallitsi, kun hänen isänsä oli huokaissut viimeisen henkäyksensä tälle maailmalle karsinanurkan sängyssä.

"No niin", hän toisti, rykäisi kuivasti ja meni hakemaan riihen luota leveätä lautaa, jonka oli muutamia päiviä aikaisemmin pudottanut riihen kylkiäisen katolta ikäänkuin odottamaan tätä hetkeä. Palattuaan hän asetti sen pystyyn uunia vasten ja virkkoi äidilleen ja muille tuvassa olijoille:

Kyyneleet äidin silmissä imeytyivät jälleen lähteisiinsä, ja oikaisten vartaloaan mummo lausui:

"Heikki, sinun sydämesi kovenee sitä mukaa kuin keuhkosi pehmenevät. Katso tuonne" — hän viittasi kuolinsänkyyn — "isäsi silmät jäivät auki: se tietää, että joku meistä seuraa pian samaa tietä."

Heikki rykäisi kuivasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että äiti "jollakulla meistä" taisi tarkoittaa juuri häntä. Ei hän siitä kuitenkaan mitään maininnut, virkkoihan vain:

"Omat kai minun keuhkoni ovat, niinkuin sydämenikin. Oli ne kovat tai pehmeät, niin sen asian ei pitäisi äitiä liikuttaa, eikä ketään muutakaan. Muuten on minun paikkani tästä päivästä alkaen pöydän päässä, ja sen asian saattaisi äiti pitää visusti mielessään."

"Pöydän päässä?… hyvä. Vaikka sinulla itselläsi on hyvin vähän ansiota siihen asemaan. Mutta pöydässä on kaksi päätä, ja toisessa päässä aion istua minä, niinkuin olen istunut siitä asti kun Töyrylän torpasta on haiku noussut."

"… hänen, joka tässä on hongikkoon tuvan tehnyt ja pellot kuokkinut ja kivennyt ja kannot vääntänyt… ja raivannut ja ojittanut niityt kylmään korpeen, ettei yön unta… noilla käsillään, jotka nyt voimattomina ja… kylminä…"

"Riittää jo, ei asia porusta parane. Tuossa on lauta, tehkää te mitä täällä on tehtävää, minä teen mitä minulle kuuluu."

Näin sanottuaan Heikki meni taloon ja kertoi isännälle, että koska hänen isänsä nyt vihdoinkin on kuollut ja hallitusohjat ovat joutuneet hänen käsiinsä, niin olisi kai oikein ja kohtuullista, että hän saisi pistää jalkansa virallisestikin oman pöydän alle. Että jos isäntä olisi hyvä ja tekisi paperit eli muut kontrahdit, puustavilleen samanlaiset kuin ne entisetkin paperit, paitsi että näissä uusissa pitäisi seisoa hänen, Heikki Eerikinpojan nimi ja puumerkki.

Isäntä piti aluksi pienen puheen siitä, kuinka täällä kaikki on katoavaista; ei täällä ole pysyväisiä asuinsijoja, tulevaisia olemme vain etsimässä. Sanoi, että ne vanhat tervaskannot kaatuvat toinen toisensa perään, mutta konnulleen kaatuvat, niinkuin kaatuvat juurilleen pohjolan hongat. Mutta tämän nykyisen sukupolven juuret ovat jotenkin löyhässä isänmaan kamarassa; pienikin tuulenpuuska ne siitä tempaa irti.

"Mitä erittäin tähän Töyrylän torpan kontrahtiasiaan tulee, niin se on hiukan pulmallinen", arveli isäntä. "Nyt on vainaja päässyt parempaan elämään, ja hänen kanssaan on kontrahtikin…"

"Minä toivon, että Heikki ei laskisi leikkiä vakavasta asiasta — eikä tällä kertaa minustakaan. Tarkoitan: vainajan kanssa on kontrahtikin kuollut, sillä se oli tehty vain hänen elinajakseen. Ja olen minä vähin ajatellut ottaa itse torpan haltuuni nyt, kun…"

"Heikin sanotaan käyneen lääkärillä. Mitä tohtori arveli Heikin keuhkojen terveydentilasta?"

"Mitä hän arveli! Koputeltuaan ja kuulosteltuaan sekä edestä että takaa, ravistellen kaljua päätään, hän viimein istui tuoliinsa, iski kämmenen polviinsa ja katsoa muljotti kotvan torveensa pöydällä — niinkuin minä nyt tuohon tyhjään pikariin." (Isäntä kiiruhti jälleen täyttämään pikarin.) "Ähhäh… kiitos… Kysyy vihdoin: Onko teillä kapitaalia — noin niinkuin runsaanpuoleisesti? Ei ole kerskumista, herra tohtori, vastasin minä, mutta aina sitä toki sen verran on, ettei koirat tuppaa kinttuja kastelemaan. Tohtori silloin vähän naurahti ja sanoi, että koska teillä ei ole kapitaalia, niin hän määrää vain muutamia konjakkitippoja nautittavaksi aamuisin lämpimän maidon kanssa. Mutta minä sanoin tohtorille, että ne ovat lasten resehtiä sellaiset. Kun aikamies avaa pullon, niin se ottaa ryypyn, kaks jopa kolmekin yksin tein — eikä siinä tarvita maitoa ei siirappia."

"Joo… ja sen pää oli niin puhdas ja sileä kuin listitty nauris… eli niinkuin tuon pi-pikariri kuve", vastasi Heikki, nyt jo melkolailla sammaltaen.

"Kuinka olikaan — sanoiko Heikki äsken, että vainajan silmät jäivät auki?"

"No, se-sepposen selälleen. Äiti sanoi vielä, että jo-joku meistä seuraa pian, mutta mi-minä luulen, että se on nyt ä-äidin vuoro."

Isäntä nakutteli sormillaan pöytään nähtävästi tyytyväisenä, ja asiain näin ollen hän suostui tekemään vuokrasopimuksen Heikki Eerikinpojan nimelle, kuitenkin sillä nimenomaisella lisäyksellä, että torppa tämän kuoltua joutuu talon haltuun, jos isäntä niin tahtoo, perillisten olematta oikeutettuja saamaan korvausta.

"No nyt minä siis saan pistää jalkani oikein virallisestikin oman pö-pöydän alle."

Heikin puuhatessa itselleen torpan sopimusta hänen äitinsä toimitti kotona raskasta velvollisuuttaan muutamien vainajan vanhojen ystävien avustamana.

Kun ruumis oli pesty, puettiin se karkeihin rohtimisiin kuolinvaatteisiin. Jalkoihin vedettiin harmaat villasukat ja käsiin lapaset, jotka ommeltiin toisiinsa niin, että kädet jäivät ristiin rinnan yli. Sitten vainaja nostettiin laudalle, ja ylle levitettiin valkea venykevaate.

Vaikka kuollut oli jo lähtövalmis, viivytettiin kuitenkin kuin säälien kantamasta häntä lämpimästä tuvasta kylmään riiheen juuri vielä. Äänettöminä istuvat vieraat tuvan penkeillä. Ei kimaltele kyynel yhdenkään silmissä, ei näy pienintä tunteen värähdystä ainoankaan kasvoilla. Syvine ryppyineen ne ovat liikkumattomat kuin aaltoihin jäätynyt järven pinta, jota eivät mitkään tuulet liikuta. Niihin näyttää kivettyneen yksi ainoa ankara aatos: Tänään lähti hän. Kenen vuoro meistä on tämän jälkeen — minun vai sinun — tänään vai huomenna?

"Siinä on matkamies valmis", kuuluu karsinan puolelta värähtelevä naisen ääni, ikäänkuin arastaen pyhän hiljaisuuden keskeyttämistä.

"Minun se on mieheni Amerikassa", jatkaa keskustelun alottaja; "on ollut jo viisitoista vuotta. Ei sinnekään ääni kuulu, mutta toivon minä hänet näillä silmillä näkeväni vielä."

"Ainahan ne näkee elävän silmät — jos lie ukkosi elossa vielä… ei ole tainnut kirjoittaa?"

"Ei ole kirjoittanut, ei pennin pyöreää lähettänyt viiteentoista vuoteen. Mutta kirjoittavat toiset, että on se siellä Kalihvorniassa nähtynä."

"Kerrotaan, että on siellä vainiot viljavat ja hengen elanto helppoa — liekö totta, en tiedä. Täällä on työ raskasta ja leipä monen hien ja helteen takana. Ei se tämä vainajakaan laiskan leipää syönyt."

"Se on sokea vieras, kuolema, joka usein kulkee ystäviensä avattujen veräjien ohi ja saapuu sinne, missä sitä kaikkein vähimmin odotetaan ja toivotaan."

"Kuitenkin se kerran kolkuttaa meidän jokaisen ovelle — eikä suinkaan liian aikaisin nyt täällä."

"Kuinka lienee tuntenut ne tulevaisen maailman tienhaarat sen oikean ja vasemman tien."

Viime huomautukseen ei kukaan osannut vastata mitään. Painostavan hiljaisuuden keskeytti vihdoin leski:

"Ei tiennyt Eero keväällä hamppua kylväessään, että viimeistä hamppuaan kylvää; ei syksyllä riihessä loukuttaessaan, että itselleen kuolinliinoja loukuttaa. En tiennyt minä rukkia polkiessani, että tuonelle lankaa kehrään; en sukkulaa heittäessäni aavistanut, että manalle kangasta kudon."

"Ja sitähän se Eero sairastaessaan penäsi, että älä sinä, Henna, osta puodista palttinaa kuolinvaatteikseni, ne ovat vieraita ja kylmiä. Ompele vaatteet oman pellon liinoista, kudo sukat oman lampaan villoista — niissä on lämmin levätäkseni, nukkuakseni rattoisampi."

Vainaja on saatettu riiheen, vapisevat äänet ovat veisanneet kuolinvirren ja vieraat poistuneet äänettöminä, allapäin. Yksin istuu tuvassa leski, katsellen ympärilleen kuin vieraassa paikassa. Siinä ovat vielä pöydällä siniraitaiset kahvikupit ja puinen sokeriastia — Eero-vainajan käsialoja; maitoa ei ole näin talvisaikaan ollut edes kahvin joukkoon tipauttaa. Viluisen näköisenä hautoo kahvipannu takassa mustia hiiliä, jotka eivät lämmitä sen kuparista kupua. Nauloissa seinillä riippuu vainajan vaatteita ja nahkavyö puukkoineen ja tuohituppineen. Tuolilla tyhjän sängyn vieressä on tupakkakukkaro, tulitikkulaatikko ja visainen piippu. Lattia sängyn vieressä on vielä märkä äskeisen toimituksen jäljeltä, ja outo kalmanhaju herättää hiukan kammottavaa tunnetta jonkun näkymättömän läsnäolosta. Luullen jo yön hiljaisuuden tulleen alkaa sirkka uunin raossa laulaa. Siihen yhtyy toinen, kolmas, ja pian kokonainen sirkkojen kuoro laulaa yksitoikkoista säveltään, niinkuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut. Mutta yksinistujasta laulu kuulostaa kuolinvirreltä ja lisää vain yksinäisyyden ja orpouden tunnetta. Väkisinkin kiertyy kyynel silmäkulmaan.

Vähitellen ikäänkuin loittonee ja hiljenee sirkkojen laulu, ikäänkuin avartuu ahdas tupa ja vaikenee hämärtyvä talvinen iltapäivä. On kuin istuisi yksin hiljaisessa eläväin kuvain teatterissa ja katseleisi vaihtuvia kohtauksia oman elämänsä pitkästä näytelmästä.

‒ ‒ kirkas syyskesän aamu. Venhe liukuu rannasta voimakkain aironvedoin pappilaa kohti. Paitahihasillaan soutaja alatuhdolla on Eero, sulhasmies. Hän itse, morsian, soutaa ylätuhdolla, ja vanha isäukko pitää perää. Kokassa lipattavat purjekoivun lehdet, ja sen oksien alla on tuohinen eväskontti, ja valkeassa nyytissä lainattu silkkinen pääliina ja mustat vihkivaatteet. Laiturilla äiti toisella kädellä kyyneltä pyyhkii, toisella hyvästiä huiskuttaa. — Siunatkoon Jumala! ‒ ‒

‒ ‒ avara savutupa palveluspaikassa. Päreet palavat pihdeissään uunin kupeessa, ja juhlan kunniaksi himmeä talikynttilä pöydällä. Pelimanni soittaa viulua pöydän päässä, polkien tahtia virsujalalla, kastaa kaulaa kotipolttoisella viinalla ja yhä vinhemmin käyttää käyrää. Valkoiseksi pestyllä permannolla tanssivat vieraat — kuokkavieraat — polkkaa, purpuria, martinvappua, niin että karsta katosta karisee. Vasta aamupuolella yötä taukoaa tanssi. Kuin vihan väellä iskevät miehet käsiksi sulhaseen, tytöt morsiameen, liki lakea nostavat. — Eläköön! ‒ ‒

‒ ‒ pienen aukeaman laidassa kosken parpaalla vastaveistetty tupa. Sen lähellä istuvat mies ja vaimo — mies pyyhkien paitansa hihalla hikeä otsaltaan, nainen katsellen järven taakse laskevaa aurinkoa, kädet velttoina polvilla — ympärillään suuria kiviröykkiöitä ja juurikasrovioita. — "Tämmöistäkö se onkin se kuviteltu onni? Yhäkö se painuu alemma ja alemma kuin tuo laskeva aurinko", huokaa nainen. — "Tämmöistä se on — köyhän onni", vastaa jurosti mies. — —

‒ ‒ seisovat suorina kuin valkeat kynttilät ‒ tyhjät tähkäpäät. Pelloilla ja halmeilla elonleikkaajien mykät joukot, selät köyryssä kuin sirpit kädessänsä raskaasta työstä, selät köyryssä tyhjien tähkäpäitten raskauttamina. ‒ ‒

‒ ‒ kuin yö ja päivä: piakkaa pitelevän emännän kalpeat kasvot ja uunissa paistuvat sysimustat pettuleivät, vanteet ympärillä, etteivät arinalle hajoaisi. Mustia leipiä, kalpeita kasvoja. — —

‒ ‒ valtateillä puutteen ja hädän ryysyinen itkevä ihmisvirta, johon sydänmaan poluilta vuolaat sivupurot yhtyvät. Se paisuu, paisuu kuin tulviva kymi — ja siihen tulvaan hukkuu moni.

‒ ‒ kellot soivat, sielukellot soivat joka päivä. Sunnuntaisin avattu yhteinen hauta ulottuu hautuumaan laidasta toiseen. Siellä alhaalla mustia ruumisarkkuja kymmenittäin, isoja ja pieniä, isät ja äidit rinnan, lapset kupeellansa — köyhää kansaa. Haudan partaalla pappi hitaasti siirtyy arkun luota arkun luo, multaa heittää. — "Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä."

Niin syvälle hän oli vaipunut muistojensa kaukaisiin maailmoihin, ettei ollut huomannut hämärän vaihtumista pimeydeksi, ei kuullut humalaisen epävarmoja askeleita eikä oven narahtavaa avautumista. Vasta kun Heikki pudottaa jyskäytti ulkoa ottamansa halkosylyksen uunin soppeen, hän siunaten ponnahti seisaalle ja jäi tuijottamaan ovensuussa häämöittävään mustaan haamuun.

Heikki oli mielestään tehnyt hyvät kaupat, ja harjakaishumala oli kohonnut korkeimmilleen; siksi hän tahtoi hiukan huvitella äitinsä kustannuksella. Vastaukseksi tämän kysymykseen hän möyrysi kuin vihainen härkä, jonka matkiminen olikin hyvin helppoa hänen nykyisessä tilassaan.

"Yö!… yö!" kuului ovensuusta — aivan kuin Eero-vainajan nikottelemista sairastaessaan. Noin yököttelee vain se, jonka mieltä todenteolla kääntää.

Hetken aikaa kuului tuvasta vain näkymättömän kellon nakutus peräseinältä.

"Hehehe!… Ta-taisipa äiti luulla, että ukko on tullut riihestä ku-kummittelemaan", nauroi Heikki. Kopeloituaan taskustaan tikkulaatikon ja sytytettyään lampun hän näki äitinsä kyyröttävän peräpenkillä, kasvot kalpeina kuin valkaistu palttina. Otsalla kimalteli suuria hikihelmiä, ja hän oli niin raukean väsynyt, ettei aluksi saanut sanaa suustaan.

"Huonoa leikkiä. Ja on tämä nyt aika leikitellä… ja on tuo kaunista — mennä kylille juomaan, kun isä…

"Maatkoon isä le-levossa. Ne on nyt" ‒ Heikki ojensi kätensä kuin olisi hevosta ohjannut — "ne on nyt Töyrylän ny-nyörit näissä käsissä. Mi-minä olen isäntä."

"Ei ole", vastasi äiti lyhyeen, ryhtymättä humalaisen kanssa pitempiin puheisiin.

Ruokiin kajoamatta Heikki antoi katseensa kulkea kuivasta leipäkannikasta kuorekuppiin, siitä kaljatuoppiin ja kylmiin perunakeitikkäisiin. Äskeinen iloinen mieliala oli kuin pois puhallettu. Silmälaudat takoivat toisiaan vasten, ja kiivas hengitys tohisi sieramissa kuin itkuaan pidättävällä lapsella, jolta on riistetty leikkikalut.

"Ei suinkaan se yksi lehmä jaksa ympäri vuoden lypsää. Ja milloin on ennen ollut edessäsi talvisin maidot ja voit! Hyvä kun leipääkin. Minä olen elänyt semmoisiakin aikoja, ettei ole ollut leipääkään."

"Se oli ennen. Mutta tästä alkaen on Töyrylässä leipää ja le-leivän särvintä."

"Ei ta-taivas, mutta maa. Minä laitan tähän talon semmoisen, ettei pappila parempi. Navettakin pitää olla pulskempi kuin köyhän talon pytinki — se-sementtipermannot, akkunat kuin kirkossa ja hö-hönkätorvet katolla."

Hän oikein hehkui intoa selittäessään äidille aatteitaan, mutta kun hänen katseensa sattumalta osui kuorekuppiin, katkesi juttu kuin tikkua taittaen. Murjotettuaan hetkisen ääneti kyynäskolkkaisillaan pöydän päässä hän äkkiä hypähti seisaalle, meni vainajan sängyn luo ja nakeltuaan vuodevaatteet lattialle kokosi sänkyoljet kainaloonsa.

Heikki kantoi oljet pellolle, haki ladosta pari kupoa lisää ja sytytti palamaan.

Äiti seisoi tuvan akkunan edessä, muttta ei voinut nähdä muuta kuin kaamean, punertavan kumotuksen valkeaksi jäätyneen akkunaruudun lävitse.

Heikki nukkui raskaasti kuorsaten ovensuusängyssä, mutta äiti lattialla vuoteellaan valvoi kauan, ja sirkkojen kuoro uunin raoissa lauloi yksitoikkoista yöllistä virttänsä aamuun asti.

III

Töyrylän torpan riihen mustan oven avautuessa helmikuun pakkanen kirkaisee rautaisissa saranoissa kaikkein kipeimmän säveleensä. Matalasta oviaukosta työntyvät kumarassa sisään Henna ja naapuritöllin mies ja vaimo. Miehellä on kädessä tuohkosessa vasara ja rautanauloja, vaimo kantaa sangasta pyöreätä läkkilyhtyä, jonka seinät ja kartiomainen yläosa ovat täynnä pitkulaisia reikiä. Niiden kautta tuikkiva valo muodostaa riihen mustiin seiniin ja kattoon himmeitä, levottomia, aavemaisia tähtiä. Kiukaan kupeella kahden liinaloukun päällä laudallaan lepäävä vainaja nostetaan mukana tuotuun mustaan arkkuun, jonka pohjalle pehmikkeeksi on levitetty höylänlastuja ja päänalustaksi asetettu lastuilla täytetty pikku pielus. Naapuritöllin vanhukset laulavat lähtövirren. Vaimon korkealla särisevä, rikkinäinen ääni ikäänkuin itkee särkyneen elämän tuskaa, miehen basso kuin syvyyksistä kaikuen on tyyni ja rauhoittava: Ei hätää mitään, täällä syvällä saa levätä vaivoistaan. Laulajien suusta pöllähtelee valkeat höyrypatsaat kuin tehtaan pillistä sen huutaessa illalla lepoajan alkua väsyneille työmiehille. Arkun sivulla käsi suun edessä seisovan lesken sieramista puuskuttaa valkea murheen henki kuolleen kasvoille, ja silmistä tipahtaa joku kuuma kyynel valkoiselle venykevaatteelle, leviää ja jäätyy siihen kiiltäväksi tähdeksi. Heikki valjastaa ulkona hevosta liisterein eteen, joka on tuotu riihen luo jo edellisenä iltana, valmiiksi odottamaan kuormaansa, ja sitelee valkoista vaatekaistaletta luokkaan oikealle puolelle.

Kun virsi on laulettu, katsotaan hetkinen äänettöminä värittömiä kasvoja, kuin tahdottaisiin lähtemättömästi painaa ne muistiin. Tällävälin on Heikkikin tullut riiheen.

"Niin, hyvästi nyt vain, Eero", nyyhkyttää leski. "Nuku rauhassa… Monta… monta… anna anteeksi — kaikki… Tule sinäkin, Heikki, sanomaan hyvästi isällesi."

Kansi nostetaan paikalleen, ja naapuritöllin mies iskee sen kiinni kummastakin päästä kolmella pitkällä takonaulalla.

"Herra Jumala!" huudahtaa samassa Henna ja tarrautuu naulaajan kohotettuun käteen juuri kun tämä on antamassa viimeistä iskua viimeisen naulan kantaan.

"Voi, hyvä Jumala, kun Eero pyysi — pyysi, että arkun kansi naulattaisiin puunauloilla."

"Pitäisi muistaa. Eihän tuo ollut paljon pyydetty miehesi puolelta — muutamia puunauloja. Ja kuolleen tahto on täytettävä, muutoin voi tulla pahat perästäpäin."

"Ei se ole paljon pyydetty. Ota, hyvä Ville, pois nuo rautanaulat, kisko vaikka hampain", hätäili Henna yhä.

Ville tarkasteli nauloja — niiden kannatkin olivat uponneet jonkun verran puun sisään.

"Ei, Henna hyvä, kyllä ne nyt pysyvät siinä, missä ovat. Vapriikin valssinauloja jos olisivat, niin voisivat lähteäkin. Mutta takonauloja ei kisko pihkaisesta puusta itse per… tuota — ellei järin arkkua säre."

"Voi yhtähyvin sentään", Henna ihan itki. "Että jos sen mitenkuten on raskaampi ollakseen, kun kerta puunauloja pyysi. Se sitä ylösnousemustaan lie ajatellut. Ja jos se siitä hyvinkin kuontuu vielä jälkeenpäin valittelemaan ja syyttelemään."

"Nyt on kannettava arkku rekeen ja lähdettävä ajamaan", sanoi Heikki. "Pitkä matka ja kiteä pakkaskeli — eikä ruumiin kanssa sovi ajaa kuin markkinatiellä. Ennenkun ylösnousemus tulee, ehtii siinä toinenkin arkku mullaksi muuttua, arkku ja arkunnaulat, vaikka olisivat timanttia. Ja lie hänellä, joka voi kuolleitakin herättää, näpistimet sellaiset, että nousee takonaula pihkaisestakin puusta."

"Heikki, älä puhu syntiä. Se tulee kuin varas — varas yöllä", nuhteli äiti.

Varas?… On nuo ennen varkaat lujempiakin lukkoja availleet… "Käykäähän, Ville, kiinni sinne jalkapäähän; minä koetan kannattaa täältä päänpuolesta."

Eikä siinä todella muuta keinoa keksitty. Arkku kannettiin rekeen ja peitettiin loimella, niin että mustat päädyt vain näkyivät. Heikki ja Ville istuutuivat poikkiteloin arkun kannelle.

Tamma nojasi länkiinsä kerran, kaksi, mutta kun reki tuntui olevan kuin kannossa kiinni, katsoi se kysyvästi taakseen.

"Ei nyt hullumpaa", ihmetteli Heikki. "Onpa sen tamman jälkeen ennen kuorma lähtenyt, raskaampikin. Välistä tukkimetsässä on ollut viisikin kymmentuumaista yhtaikaa, ja hangoittelematta niiden on pitänyt seurata."

"Tämän tönäisen kyydittäväsi lähtö ei taida olla oikein mieluista sille itselleen", sanoi Ville. "Mutta on ne keinot, että kevenee liiat painot."

"Eikö tuo lie tämä sukkelin keino", sanoi Heikki, nousi reessä seisaalle ja läimäytti tammaa lautasille ohjasperillä olan takaa. Ja kun hevonen oikein vauhdilla ponnisti, lähti reki liikkeelle niin äkkiä, että miehet olivat keikahtaa maahan selälleen. Mutta reen kulku oli niin raskasta, että tamma sai kiskoa voimainsa takaa kuin karhia. Tuntui kuin sen alla olisi ollut sadat näkymättömät kynnet haraamassa vastaan.

Kaiken tämän johdosta Henna oli niin lyöty, että hän ei voinut edes itkeä, ei muuta kuin huokailla.

"Voi, Eero, Eero!… Että kun tällainen palkka piti maksettaman. Ja sillä lailla kuin se rukoili sängyssään vielä viimeisillä hetkillään, pusersi käsiään rinnan yli ristiin, niin että sormiluut ruskivat, ja voivotti, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Jumala minua varjelkoon tuomitsemasta, mutta ne voivat olla liian suuret — Eeron synnit. Laula edes, Ville. Laula sinäkin, Serahviia, jos tuosta olisi jotakin huojennusta."

Ville lauloi, ja Serahviia Hennan rinnalla reen perässä kävellen lauloi aina kotipellon ulkoveräjälle asti, josta naiset pyörsivät takaisin.

"Muistakaa hänelle soitattaa edes sielukellot", huusi Henna poistuvien jälkeen.

Alkumatkalla miehet istua könöttivät arkun kannella töppösineen ja vyötettyine turkkeineen ääneti, mietteissään kuin varikset riihen harjalla. Vasta kun Heikki oli kopeloinut povestaan eväspullon, jollainen oli ollut välttämätön seuralainen tällaisilla matkoilla ylimuistoisista ajoista asti, ja se oli kulkenut kädestä käteen, huulilta huulille useampaan kertaan, laukesivat vähitellen kielten siteet.

"Saattoihan se olla jäätynyt kiinni siellä riihen tanhualla", alotti Heikki asiasta, jota arveli Villenkin hautovan. "Se toisinaan reki pikeytyy jäätikköön niin lujaan, ettei kangetta irtau."

"Hm… voipa olla, voipa olla pikeytynytkin", myönteli Ville hyvillään saamistansa ryypyistä. "Vaan entäpä ne karhitsemiset ja kynsimiset reen alla?"

"Anturain alla tietysti oli jäätä, joka vähitellen kului ja hioutui pois. Näkeehän Ville, että tamma kävellä rapsuttaa jo länget korvissa. Soh, Lipi!… hih!"

"Ole kirkumatta", varoitti Ville ankarasti. "Vai tekeekö taas mielesi jäätä anturaisi alle. Ne vielä äsken kaikkoutuivat laulun mahdilla, vaan jos rienautuvat tulemaan uudelleen, eivät ehkä lähdekään.

"Nepä ne… Vai jäätä? No, lapsilla on lapsen usko. Minä olen jo vanha mies, olen ollut monessa myllyssä ja tunnen hivenen näitä asioita. Minä olen tehnyt viimeiset majat näille Korvenkylän kuolleille, saatellut heidät näinikään hautaan toisen toisensa jälkeen ja ollut ylimäisenä vieraana ja virrenveisaajana kaikissa maahanpanijaisissa lähemmä viisikymmentä ajastaikaa.

"Ehtiipä niinkin. Kerrankin, juolahti tuossa mieleeni, kannoimme muuatta höyhenkevyttä, taudin nuolemaa äijän käppyrää metsäpolkua pitkin venevalkamaan — siihen aikaan näet vietiin ruumiit kirkolle kesäisin vesiteitse. Tultiin siitä rantaniityn veräjälle, niin sanoo muuan kantajista: Nykäiseppä, Ville, alas pari sulkupuuta, niin sujautamme arkun aidanraosta kuin pirtapussin. Vaan ennenkuin saimme pirtapussin veräjästä, täytyi se purkaa viimeistä sulkupuuta myöten. Ja muutaman sadan sylen matkalla veräjältä rantaan piti levähtääksemme kolmasti, vaikka meitä oli kantajina neljä vaurasta miestä, ja perille päästyämme olimme hiestä märkiä kuin uitetut koirat.

"Eikä ollut, tavallinen kaksisoutu vain. Sen, näet, maapirun valta ei ylety vesille, missä on omat haltijansa, vesipirut… Liehän siellä putelin pohjassa pisara vielä?"

Heikki kaivoi pullon povestaan ja ojensi Villelle. Tämä, ennenkuin otti ryypyn, pudisteli ja tarkasteli välkähtelevää nestettä taivaan rannalla kenottavaa kuun kantaa vasten.

"Sitä tuon vanhan silmä hämärtää — näyttäähän tuo niinkuin kolmanneksen vajautuneen… Äh!"

"Mitäs tyhjästä, Ville ottaa miehen ryypyn", kehoitti Heikki. "Ei pidä vähäksyä köyhän antia. Kun tästä loppuu, löytynee tilkka lisää reenseviltä heinäsäkistä.

Pullon pohja keikahti taas ylöspäin, ja kuun kanta peilaili kapeata naamaansa pyöreässä pohjassa, tällä kertaa tovin aikaa.

"Ähäts!… Onpa, onpa… mistä?… Otahan, isäntäkin, seh!… Aina se on isäntä vieraan veroinen… Mistä tuota… ähäts!… löysit vielä kuusen juurella keitettyä?"

"No, niinpä kai. Enpä ole mokomaa junkkaria maistanut sitte kotipolton aikain… Pistähän tuosta rouheita piippuusi. Tuntuu tuo ilma hiukan lämmähtäneen, että tarkenee tässä jo piippuunsa pistää, eikä ole pelkoa, että piip… Eikös perh…! Puhelehan, Heikki, tuonne suupieleen, että pääsen tuosta nysästä eroon. Vetää piru huulia yhteen kuin maneetti ja pistelee kuin sata neulaa", puhua sopotti Ville toisesta suupielestään. "Siinä on tuo suukappale läkkipellistä, ja on se joskus ennenkin tulipalopakkasilla jäätynyt huuliin kiinni… No sillälailla, sillälailla… väkevällepä tuo henkesi höyrähtääkin… Ähä, jopas irtautuu ylähuuli. Puhelehan vielä, että irtautuu alahuulestakin… no sil… sillälailla. Sen tuon vanhan huulissa ei ole lämpöä enempää kuin vanhassa anturanahassa."

Jatkoivat siitä matkaansa tupakoiden. Savu jäi leijailemaan jäljelle tyynessä ilmassa, ja Ville kertoili ajan ratoksi seikkailuja kuolleitten kanssa, omiansa ja muitten.

"Väitteli kerran kaksi rohkeata miestä keskenään, kumpi heistä olisi rohkeampi. Löivät siitä vetoa, ja pelkäämättömyytensä todisteeksi oli kummankin noudettava yksin pimeänä syysyönä hautakammiosta kuolleen luu. Arvalla määrättiin, kumman ensin oli kokeensa suoritettava. Se, jolle arpa lankesi, lähtee määrättynä yönä hautuumaalle, siirtää kansilaudat syrjään, laskeutuu tikkaita myöten hautakammioon ja löydettyään luun aikoo lähteä — 'Jätä rauhaan, se on minun vaarini luu', kuuluu kammion nurkasta ääni kuoleman kolkko, ja siellä näyttää häämöittävän joku valkea haamu. Jättää etsijä saaliinsa ja löytää toisen. — 'Jätä rauhaan, se on minun isäni luu.' Tekee mies työtä käskettyä ja löytää kolmannen luun. — 'Jätä rauhaan, se on minun luuni.' — 'Olkoon vaikka kenen luu, mutta menee se nyt', vastaa etsijä ja nousee saaliineen tikkaita myöten ylös, juoksee kipittää hiljalleen käytävää pitkin portille päin ja kuulee hipsuttavia askeleita aivan takanaan. Ei uskalla katsoa taakseen, multa ei saa ilmankaan oltua. Näkee silloin kintereillään valkoisen haamun, kädet levällään kuin syliinsä tavoittaen. Samassa kaatuu takaa-ajettu kiljaisten käytävälle. Siitä hänet seuraavana aamuna löydettiin kuolleena, kädessä kuolleen sääriluu."

"Se valkoinen haamu oli se toinen vedonlyöjä, joka oli edeltäpäin salaa piiloutunut hautakammion nurkkaan, valkoinen hursti ympärillä."

"Noutamatta. Kun sitä toista vedonlyöjää lähdettiin viemään arkussa hautaan, lähdettiin toista kuljettamaan köysissä hullujenhuoneeseen."

Ville kopisti piippuaan arkun päätylautaan kuin onttoon kumisevaan honkaan, kaivoi perät poskeensa ja pisti piipun taskuunsa.

Istua kyyröttivät taas ääneti kuin varikset mustan riihen harjalla. Mutta nyt tapahtui jotakin ihmeellistä, jotakin samantapaista kuin jos mitään pahaa aavistamaton ihminen istuisi kivellä ja sen sisällä yhtäkkiä räjähtäisi dynamiittipanos. Syviin ajatuksiinsa vaipuneet miehet kimmahtivat yhtaikaa kuin näkymättömän käden heittäminä kauas reen sivulle seisaalleen ja silmät renkaina tuijottivat olkansa yli arkkuun, ikäänkuin odottaisivat jotain vieläkin kauheampaa.

Arkusta heidän altaan oli jo pitemmän aikaa kuulunut salaperäistä ritinää ja napsahtelemista ja viimein yhtäkkiä voimakas, rämähtävä paukahdus. Samalla tuntui kuin arkun kansi olisi saanut voimakkaan sysäyksen ylöspäin.

"Lie iskenyt nyrkillään ja lie potkaissut samalla kertaa. Tuntuihan menneen pirstoiksi koko arkku."

"Hyvä oli, että oli takonaulat", jatkoi Heikki, pyyhkien turkkinsa hihalla hikeä otsaltaan.

"Entäpä se sen tekikin niiden rautanaulojen takia", vastasi Ville…
"Sinulla taitaa olla lämmin?"

"Mitä sinä mainitsit taannoin heinäsäkistä? Ei taitaisi nyt tehdä pieni pahaa. Kajautti tuon pääni niin selväksi, että se on tyhjä kuin Oulunmaa."

Heikki pysäytti hevosen, ja otettuaan pullosta jatkoivat miehet taas matkaansa, aluksi kävellen reen sivulla; mutta kun arkusta ei enää kuulunut muuta kuin tuttua, salaperäistä napsahtelemista, uskalsivat he istuutua taas entiselle paikalleen — uutta kummaa ihmettelemään.

"Näkeekö Ville tuolla tiellä mitään?" kysyi Heikki hiukan värähtävällä äänellä.

"Tahtoo asustaa usva vanhan silmässä — näyttäähän niinkuin liikkuisi tuolla jotakin mustaa."

"Pitkä häntä vain letkuttaa kahdenpuolen. On tuo näköjään kuin kettu, vaan saattaa se olla koirakin… Seh, seh!"

Kun ketunnäköinen yhä vain pitkitti kulkuansa edellä tietä pitkin, väliin istahtaen, niinkuin odottelisi jäljessä tulevia, sanoi vihdoin Heikki:

Samalla kun hän päästi äänen, loikkasi ketunnäköinen tiepuoleen, näyttäytymättä enää. Sen sijaan rasahteli silloin tällöin tiepuolessa, ja puitten välissä vilahteli valkoisia, kiitäviä haamuja. Toisinaan kuului ylhäältä puitten latvoista omituisia honottavia ääniä ja siipien räpyttämistä… Vilahdelkaa, honotelkaa, räpytelkää nahkasiipiänne — sitä voimakkaammin vyöryy sana Villen huulilta.

Kilometrien päässä ajotiestä erämaan mökkiläinen menee talliin hevoselleen aamuapetta laittamaan. Pihapolulle pysähtyy, kuuntelee — kutsuu vaimonsakin, ja kuuntelevat yhdessä.

"Liekö tuolla nyt hätäkään, muuten mölynnee lämpimikseen. Kuulostaa tuo koommin kuin Korpeis-Villen ääneltä; olisiko siellä Korvenkylällä joku muuttanut majaa."

"Kirkolle päin tuntuu laulu loittonevan. Vaan eihän ne korpeisetkaan ennen ole laulaneet kuolleilleen muualla kuin kylien kohdalla."

Ajettuaan asumattomia kankaita, soita ja järvien kumisevia jäitä pitkin peninkulmamäärin miehet vihdoin yhdyttivät kirkon lähettyvillä valtamaantien ja asutut seudut. Kaakon kulmalla alkoi jo sarastaa hopeankirkas päivänsalo. Öisen erämaan lumot ja sydäntä kouristavat tapahtumat matkan varrella tuntuivat enää vain pahalta, kaukaiselta unennäöltä.

"Heruneeko sieltä heinäsäkistäsi pisara vielä?" kysyi Ville. "Kovin on kipakkata tuo pakkanen — se tässä päivän valetessa on purevimmillaan."

Otettuaan pullosta siinä teitten risteyksessä hyvät naukut jatkoivat miehet viimeistä taivaltaan kirkolle.

"Ville se on säilyttänyt vielä tuon veisuun äänen, vaikka on jo vanha mies", kehui Heikki.

"Tuolla kun korvessa parkasitte, niin sitä vailla, ettei kuura puista tipahdellut, ja eikö lie tipahdellutkin alimmilta oksilta."

"Käheäksi käypi vanhan kukon laulu", vastasi Ville. "Vaan olisit kuullut ennen nuorianna. Oli tässä rovastina siihen aikaan Intreeni-vainaa, ja Jumalaa palveltiin vielä vanhassa kirkossa. Kerran piispankäräjillä… no, kun itse piispa on kuulemassa, koettaa kukin parastaan niin luvussa kuin laulussa. Oli kysynyt pappilassa piispa rovastilta: Kuka oli kirkossa se nuori mies, joka lauloi urkujenkin yli? Oli vielä naurahtanut piispa Intreeni-vainaalle ja sanonut, että uusi on teidän kirkko tehtävä, sillä jos seurakunnassanne on kymmenenkin mokomaa miestä, jotka laulavat urkujenkin yli, niin mene tiedä, voivat veisata tämän vanhan kirkkoröttelönne kumoon kuin Israelin lapset Jerikon muurit ennen vanhaan aikaan. Ja — vaikka mä sen itse sanon — kun minä ennen nuorta miessä piirin syrjässä laulaa hujauttelin lemmen lirutuksia, niin messingille se veti tyttöjen suut — messingille, ja kiilsi silmä."

"Osannenhan noita vanhasta virsikirjasta jonkun verran — kaikki ruokavirret ja tuota kuolemaa koskevat. Uudesta en monta osaa, ne eivät olekaan aikamiesten virsiä."

Kun Villen päähän Heikin kehuessa oli noussut muutakin kuin humala, alkoi hän laulaa latinankielistä virttä, näyttääkseen Heikille suurta taitoansa. Alkujaan hän aikoi veisata näytteeksi vain hiukan virren alusta, mutta kerta alkuun päästyään unohtui laulamaan kaikki kaksitoista säkeistöä yhteen mittaan. Kirkonkylän läpi ajettaessa hän jo veteli viimeistä värsyä.

Tien varrella ilmestyi akkunoihin kummastuneita kasvoja, ja uteliaimmat hyökkäsivät maantielle kuuntelemaan outoa virttä ja poistuivat vasta kun laulu hautuumaan portille tultaessa lakkasi.

Kun loimi otettiin arkun kannelta, näkyi siinä päästä päähän ulottuva leveä rako. Suntio, joka laulun kuultuaan oli tullut virkansa puolesta vastaan ottamaan, sanoi:

Ville loi Heikkiin merkitsevän silmäyksen: kyllä ne vihat tunnetaan. Suntiolle hän ei siitä asiasta kuitenkaan mitään virkkanut, sanoa jorauttihan vain:

"On siellä meidän puolessa ollut tapa sellainen, että tuoreesta on arkku tehtävä — että kun mies kaatuu, niin petäjäkin kaatuu."

"Niin, eihän se kyllä ole mikään kuvakaappi katseltavaksi", varoitti suntiokin.

Kannettuaan arkun kolmisin yhteiseen hautaan lähtivät miehet paluumatkalle, lämmiteltyään ja syötyään eväskontistaan suntion luona.

Eräänä iltana — oltiin jo päästy kevätkesään — Heikki kuivan iltasensa syötyään heittäysi sänkyyn kyljelleen. Hetkisen tupakoituaan hän — pää käden varassa ja sammunut piippunysä veltosti hampaissa — unohtui silmää räpäyttämättä tuijottamaan lattiaan. Äiti, joka vielä jatkoi syöntiään, oli viime päivinä usein tavannut Heikin näinikään sanattomana tuijottamassa kesken kiireisintä työtään. Mitä hän, poikaparka, mahtanee mielessään hautoa, oli äiti koettanut arvailla ja kiertäin kaartaen udella, mutta ei ollut onnistunut pääsemään selville asiasta. Jotakin raskasta se lienee, joku salainen rikos tuntoa painamassa. Sitä huolestunut äiti nytkin mietti, kun Heikin piippu pudota kolahti lattialle ja hän itse samassa ponnahti istualle sängyn laidalle ja sanoi:

"Jollei tässä ruokakomento parane ja kaikki muukin naisväen komento, niin…"

Äiti oli parhaillaan ojentamassa kättään kalakuppiin, mutta nykäisi sen puolitiestä takaisin, ikäänkuin hän olisi ollut ottamaisillaan varkain vieraan omaa. Lakattuaan samalla syömästä ja kiitettyään kädet ristissä Jumalaa keskeytyneestä iltasestaan hän nousi pöydästä ja Heikkiin kääntyen sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Liian vanha?… Tämmöinenkö kiitos sinulla on annettavana äidillesi, joka olen elämäni ijän hyväksesi raatanut ja hikeni uhrannut — nyt, kun alan tulla jo vanhaksi ja voimattomaksi… Sinä taidat toivoa kuolevaksi minua — äitiäsi ja hyväntekijääsi?"

"En minä teitä kuolevaksi toivo", vastasi Heikki, "mutta te olette jo liian vanha emännyyttä hoitamaan". Sitten hän pyysi äitiänsä tuomaan aitasta hänen pyhäpukunsa ja puhtaan paidan.

"Ihmisen, joka on nähnyt niin monta auringon nousua kuin äiti, pitäisi käsittää sen verran, että kun isäntämies lähtee naimamatkalle taloiseen taloon, niin hänen yllänsä pitää olla kirkkopuku ja puhdas palttinapaita, jonka kauluksessa nappi on vähemmän silmäänpistävä kuin tinanappi siinä pinttyneessä pakkopaidassa, joka nyt on hänen alastomuutensa verhona."

Mummo, joka luuli tämän olevan tavanmukaista piikittelemistä poikansa puolelta, haki aitasta puvun ja paidan ja laskien ne penkille virkahti hiukan pisteliäästi:

Mutta kun Heikki vastoin äitinsä luuloa alkoi pukeutua, tuli jälkimäinen hiukan levottomaksi, niinkuin käy rauhattomaksi mehiläispesän vanha ruhtinatar, kun uusi samanlainen on tulossa.

"Vai naimamatkalle", jämäsi hän. "Olisipa hauska tietää, onko tuo rikaskin, minun tuleva miniäni ja Töyrylän uusi emäntä."

"On se ainakin sata kertaa rikkaampi kuin Töyrylän vanha emäntä on ikinä ollut", vastasi Heikki.

Töyrylän "vanha emäntä" oli tillahtaa itkuun, niin kipeästi häneen arvostelu koski. Eihän hänellä, Jumala paratkoon, ollut kuin tyhjät kämmenet naimisiin mennessään.

"Eihän se vain liene niitä heinäladon hovin kaunottaria", sanoi hän puolestaan.

Muistutus "heinäladon hovin kaunottarista" sai Heikin kiivastumaan ihan suunniltaan. Hän oli näet kerran ennen lähtenyt naimaretkille näinikään yötä vasten, mutta toisten yökenkäläisten välityksellä tuli jälkeenpäin tiedoksi, että sittenkun Heikki oli turhaan koputellut yhden ja toisen aitan ovelle, hän oli kolean ja myrskysateisen syysyön värjöttänyt autiossa niittyladossa, jonka harjalta tuuli muun harmin lisäksi oli pyyhkäissyt katon alas.

Heikki melkein huusi äitinsä korvaan, että hänellä on kierroksessa talon tyttö, pomon tytär oikein, jolla on nähty ennen muinoin kirkkomäellä hattukin päässä, sulkaniekka rumilas sellainen. Mutta ei se ole sitä käyttänyt sen koommin, kun… tuota noin… Vaikka yhdellekö sitä maailmassa niinkin käy. Mutta kyllä se niin on, että kun minä Alatalon Annin…

"Alatalon Annin tänne tuon, niin kyllä silloin äiti saa siirtää luunsa ja lumppunsa saunan nurkkaan. Sillä ei suinkaan se sellainen hieno ihminen, jolla on nähty hattukin päässä, tyydy asumaan saman katon alla tuommoisen…"

Välttääkseen pitempiä puheita kiiruhti Heikki ulos ja pitkin Alataloon vievää oikotietä. Äiti katseli pihamaalta poikansa jälkeen, kunnes tämä oli näkyvistä kadonnut, ja palasi taas tupaan. Iltasen korjattuaan hän kallistui vuoteelle, asetti kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa raskaammalla mielellä kuin pitkiin aikoihin.

Vaikka Alatalo oli vain pieni nuppatalo ja sitäpaitsi velkaisenpuoleinen, sen tyttäret olivat kuitenkin kohtuuttoman ylpeitä ja pöyhkeileviä, niinkuin tyhmät ihmiset usein ovat. Oltiinko kirkkomäellä tai nuorten illatsuissa, aina he esiintyivät niin, että heidät huomattaisiin yli muiden. Ja olihan niitä, jotka heitä huomasivat ‒ liiankin hyvin. Vanhat ja viisaat ihmiset, jotka eläessään olivat katselleet ympärilleen avoimin silmin, ennustivat, että tässä ei ikinä kunnian kukko laula. Ja kyllä se olikin häpeän ja murheen kirjava kana, joka kaakotti Alatalon tyttärien aitan orrella. Useimmat heistä olivat kompastuneet elämän polulla, kuka enemmän, kuka vähemmän. Kauimmaksi oli kuitenkin Anni-"neiti" eksynyt luvalliselta ja viitoitetulta valtatieltä. Hänen lapsensa oli tosin kuollut melkein heti synnyttyään, mutta tästä kuolemasta kuiskailtiin kylillä hyvinkin ikäviä huhuja.

Myöskin Heikissä oli melkoinen määrä ylpeyden ja turhamaisuuden henkeä. Sen hän kuitenkin piti kiistämättömänä, että Anni syntyperänsä puolesta oli ylemmällä portaalla kuin hän. Mutta sen jälkeen kun tämä oli tehnyt huiman hyppäyksensä alaspäin — niin, ohi hänen oman kunniallisen portaansa — seisoi Anni juuri sen verran alemmalla asteella kuin vaimon Sanankin mukaan pitää miehensä vasemmalla kupeella seisoman.

Näitä ajatteli Heikki seistessään vyötäisiään myöten Raitajärven rantaliejussa luhtaheinää niittelemässä, sorsien armastellessa hiukan ulompana ruohikon rinnassa, tai kulkiessaan aamuisin sydänmaan polkuja pitkin, kirves olalla, kiskospuukko tupessa ja tuohikerä kainalossa.

Ylen pikaisestipa kuluu kesäinen yö ja aurinko nousee. Se oli kiivennyt jo yläpuolelle puitten latvojen, kun Heikki palasi Anninsa luota. Veisaten hän palasi — veisatenpa:

Mutta vielä hän kerran pysähtyi ja katsoi taakseen siinä, missä Alatalo viimeksi pilkahtaa Töyrylään mentäessä..

Tuli vihdoinkin se ilta juhannuksen edellä, jolloin Heikin oli määrä lähteä tekemään lopullinen sopimus kuulutuksiin menosta Annin kanssa. Malttamattomana hän kurkisteli makuuaittansa oven raosta ulos, odotellen äitinsä levolle asettumista, mutta tällä näytti riittävän ilta-askareita loppumattomiin. Tuolla hän nyt vasta karjatarhassa lehmää lypsää — myöhään se lypsäminen oli jäänytkin tänä iltana, ja kiusallisen kauan hän siinä Mansikin kupeella nyt kyykkii. Vihdoin äiti kohoutui seisaalleen, oikaisi voihkaisten ruumistaan ja vei maitokiulun aittaan. Sieltä palattuaan hän meni kotaan ja alkoi haahlossa riippuvasta padasta mättää haudeheiniä koppaan.

Lehmä ynähti, huiskautti laiskasti häntäänsä ja käveli hitain askelin kodan ovelle. Nostettuaan haudeheinät lehmän eteen laittoi mummo vasikalle iltajuomista ämpäriin.

JUHO HOKKANEN

SUURIA PYRKIMYKSIÄ

Heikki vilkaisi hätäisesti kelloonsa, sitten taas lehmään. Häiläyttäen silloin tällöin laiskasti korviaan, vuoroin toista, vuoroin toista, ja huiskautellen hännällään kärpäsiä, vuoroin kumpaiseltakin kupeeltaan, lehmä söi heiniään niin sietämättömän hitaasti, että Heikin teki mieli lyödä sitä, teki mieli työntää nyrkillään heinät yhtenä pallina sen vatsaan, joka ilmankin oli leveä kuin seitsemän leivän uuni. Kumma, ettei sen maha halkea.

Kun heinät aikaa voittaen olivat loppuneet, huuteli Henna omituisella nuotillaan lehmiä veräjästä laitumelle.

"Mä-änsikki, Mä-änsikki!" matki Heikki aitassaan. "Saattaa se nyt Anni ajatella mitä hyvänsä, saattaa luulla, etten ehkä tulekaan, että olen häntä narrinani pitänyt ja hätävarana. Voi suuttua ikävissään odottaessaan, ylpeäluontoinen ihminen… Mä-änsikki!… mokoma rapamaha!"

Hän kurkisti taas oven raosta. Henna oli juuri palannut lehmiä viemästä, kädessä taitettuja katajan oksia siivilää varten.

"Kunhan äiti nyt iltamaidon siivilöi, niin se toki lienee mummon viimeinen askare tänä iltana", ajatteli Heikki, heittäysi odottaessaan sänkyyn pitkäkseen, kietoi kätensä pieluksen ympäri ja kuiskaili hellästi:

Oli Heikki ennenkin rakastanut, mutta kun hän, tavoitellen vain talontyttäriä tai muita "parempia" ihmisiä, ei ollut onnistunut saamaan vastarakkautta juuri nimeksikään, oli hänen salainen lempensä muihin tyttöihin ollut kuin vesivelliä nykyiseen verrattuna. Kun Anni ujostelematta kietoi kätensä kaulan ympäri ja pusersi, niin sitä oli tukahtua siihen paikkaan, ja pelkkä hänen suudelmansa muistokin poltti huulia kuin tuli.

Kuitenkaan ei asia ollut vielä läheskään valmis. Oli vielä monta mutkaa matkassa, ennenkuin hän seisoisi Annin rinnalla vihkipallin ääressä, ja se epätietoisuus teki levottomaksi ja hermostuneeksi. Anni itse oli hyvin monipäinen ja oikullinen — sen Heikki oli jo ehtinyt kokea — ja Annin isäukko ei suvainnut tyttärensä ja Heikin naimisiin menosta puhuttavankaan. Oli siinä sitten vielä viidentenä pyöränä se Tuomo, Alatalon renki, joka myös koetti Annia liehitellä. Vaikka kyllähän torppari aina yhden rengin laudalta lyö — mäkitupalainenkin on parempi mies kuin renki, saati sitten torppari. Ja palstatilaksi hän tämän torppansa isännältä ostaa, tekee työtä yötä ja päivää ja nostaa tähän talon semmoisen, että ei pitäisi Anninkaan hävetä siinä emäntänä piikoja komennellessaan — sopisi taas vaikka hatun päähänsä painaa, jos muuten ilkiäisi. Syvästi halveksimansa rengin takia Heikki oli kuitenkin paljoa levottomampi kuin hän uskalsi itselleenkään tunnustaa. Tuomon naamarustinki ei ollut hulluimpia, päinvastoin hän oli oikein nätti poika — eikähän ne nykyajan kevytmieliset tytönhuitukat usein juuri muusta välitäkään. Heikki otti liivinsä rintataskusta pienen ympyriäisen kuvastimen ja katseli siitä omaa tauluansa.

"Hm… Posket pyrkivät päivä päivältä painumaan yhä syvemmille kuopille", ajatteli hän itsekseen. "Eikä tuon nenänpään tarvitsisi olla varsin noin neulanterävä… Nuo siniset puolikuut silmien alla eivät juuri kaunista, antavat vain kasvoille kissapöllön naamaa muistuttavan näön, varsinkin kun tuo nenä on terävä kuin linnun nokka… Ja poskien väri on liian kalvakka, kuin pakkastiaisen poskilla — semmoinen herrasväen korea… Onneksi on tukka säilyttänyt synnynnäisen pellavanvalkean värinsä, niin että se nyt ainakin on hyvä. Heikin täytyi katkeruudekseen tunnustaa, että hän, vertaillessaan tässä suhteessa itseään Tuomoon, joutui auttamattomasti alakynteen."

Heräten haaveistaan Heikki ponnahti sängystä seisaalle ja vilkaisi kelloonsa — se oli jo liki yksitoista. Hän aikoi ilman muuta lähteä matkaansa, mutta kurkisti kuitenkin varmuuden vuoksi vielä oven raosta. Henna oli kantanut kaivon kannelle röykkiön tyhjiä maitopyttyjä, joita hän parhaillaan huosiamella ja hiekalla hankasi puhtaiksi. Tämä uusi viivytys sai Heikin kiivastumaan niin, että hän kaikin voimin iski nyrkillään aitan oveen, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen. Työhönsä syventynyt pesijä hätkähti ja vilkui pelokkaana ympärilleen, pääsemättä selville, mistä salaperäinen jysäys kuului. Viimein hän loi epäilevän katseen riiheen, siunasi, sylkäisi kolmasti ja jatkoi taas pyttyjen pesemistä.

"Tuollaisia vanhoja huuhkajia ei edes nukuta. Kaiket yöt ne koluavat eläissään — ja vielä kuoltuaankin… Vai tekeekö äiti kiusaa, aavistaako se jotakin? Kyllä totisesti on tarpeen nuorempi ihminen huushollista huolta pitämään", päätteli Heikki ja tarkkasi äitinsä puuhia kello kädessä minuutteja laskien kuin jotakin kilpasuoritusta. Eipä silti, että hänen olisi tarvinnut äidiltään lupaa kysyä nyt enempää kuin ennenkään. Mutta oli tämä siksi tärkeä matka, että akkasen eläjän ei sopinut olla sitä näkemässä eikä ensimäisenä vastaan tulemassa.

Saatuaan vihdoin pytyt pestyiksi ja huuhdelluiksi Henna asetti ne kuivamaan piha-aidan seipäisiin, jotka törröttivät sinne tänne nojallaan kuin humalaiset, päässä valkoiset lakit kallellaan. Luotuaan vielä tutkivan silmäyksen ympärilleen poistui Henna tupaan ja sulki porstuan oven mennessään.

Heikki odotti vielä vähän aikaa ja lähti sitten tuttua polkua Alataloon päin. Riihen ohi kulkiessaan hän, kuten aina öiseen aikaan, tunsi kylmiä väreitä kulkevan selkäpiitänsä pitkin, ja talvellisten tapausten muisto sai sydämen sykkimään tavallista kiivaammin. Jonkun matkan päässä polun varrella makasi Mansikki ja märehti haudeheiniään. Heikki potkaisi sitä ohi mennessään kylkeen, jolloin lehmä lakkasi märehtimästä ja korvat vihaisesti luimussa katsoi isäntänsä jälkeen.

Matkan puolivälissä polun polvekkeessa Heikki oli vähällä kaataa kumoon vastaantulevan Kuppari-Kaisan, jonka sarvipussi yhteentörmäyksessä lentää huiskahti kalisten kauas tiepuoleen.

"Sus siunatkoon!… kun päälle tulee. Etkö sinä saata katsoa eteesi, kun kuljet ihmisiä vastaan. Kiitää nokka ojona kuin nuolihaukka, että vaikka seinä eteen tulkoon, niin suoraan vain, vaikka pää haletkoon… Hyi, kun säikähdin, että eikö tulle vesikohtaus. Tuolla se on nyt kanervikossa sarvipussinikin — eivätkö lie sarvet kappaleina, rakot rikki.⁴⁴

"Älkäähän nyt, älkäähän nyt, Kaisa. En huomannut, on tässä vähän kiire", koetti Heikki tyynnyttää suuttunutta Kaisaa.

"Kiire?… Sen kyllä huomaa — huohottaa rinta kuin pajan palje ja mies on märkänä kuin uitettu. Minne sinä olet menossa?"

"Käväisenpähän vähän tuolla kylillä. Mistäs se Kaisa tulee, näin myöhään?"

"Kotona oltiin. Istahdin lähteissäni Annin aitan kynnykselle ja tartuin suustani kiinni. Kuinka paljon kello jo liekään?"

"Paljon on, paljon on — siinä puolen yön korvissa… Ei tainnut olla puhetta minusta?"

"Sinusta?… Ei ollut puhetta." Kaisa vilkaisi tutkivasti Heikin pyhäpukuun. "Ethän sinä vain?… No, jo minä nyt, jo minä nyt!… Oli, oli vainenkin puhetta sinusta, narrasin suottani äsken. Mutta joudu, riennä, Anni siellä ihan kuolee ikäviinsä."

"Pitipäs sittenkin tulla ämmä vastaan, ja vielä kuppari-ämmä", pahoitteli Heikki mennessään. Taloa lähestyessään hänelle tuotti lisää harmia kartanokoivussa kukkuva sorakielinen käki.

Heikki ei ollut koskaan ennen kulkenut kotinsa ja Alatalon väliä näin nopeasti. Sentähden hänen täytyi perille päästyään istahtaa Annin aitan rapulle hengähtämään ja hikeä kuivailemaan. Tyynnyttyään hän hiljaa koputti sormellaan aitan oveen.

Kuunneltuaan pää kallellaan kuin tikka hongan kupeessa toukan liikkeelle lähtöä Heikki koputti uudelleen, tällä kertaa niin lujasti, että sisällä olijan olisi pitänyt herätä raskaastakin unesta.

"Anni!… kuulehan!… Minä tulin nyt puhumaan siitä… siitä pappilaan menosta."

Heikki ajatteli, että Anni ei olekaan kotona, vaikka Kaisa niin sanoi… Tai että — hänen kätensä puristuivat nyrkkiin — että aitassa Annin kanssa on joku toinen — ehkä Tuomo. Siinä tapauksessa… jumaliste!… tätä yötä mainitaan. Hän aikoi ensin hakea karjatarhasta havutukin ja paiskata sen oven kera sisään, mutta tyytyi kuitenkin iskemään nyrkillään useita kertoja oveen, niin että kartano raikui.

"Ähs!" kuului aitasta tyytymätön äännähdys, sitten liikkumista ja paperin rapinaa. Hetkistä myöhemmin raotettiin aitan ovea, ja paljas, pyöreä käsivarsi pisti aukeamasta esiin.

"Annukka! kuiskasi Heikki ja ojensi kätensä tervehtiäkseen, kun hän samassa tunsi jonkun pienen esineen tipahtavan kämmenelleen. Käsivarsi nykäistiin nopeasti takaisin, ovi paukahti kiinni, telki laskettiin kolisten oven eteen, ja sen takaa kuului Annin pilkallista naurun kikatusta ja matkivalla, venytetyllä äänellä:

Kuin puusta pudonneena Heikki katseli kämmenellään kiiltävää ohkaista kultasormusta, jonka hän muutama päivä sitten oli Annille kihloiksi antanut. Rukkasten saaminen tapahtui niin nopeasti ja aavistamatta, että hän aluksi ei käsittänyt asemaansa, sillä ajatuskyky tuntui kokonaan pysähtyneen. Tuntui ihan uskomattomalta, että hänen ja Annin välit nyt olivat kokonaan rikkoutuneet, — että he tämän jälkeen tulisivat olemaan vieraita toisilleen. Tietämättä oikein, koputtaako uudelleen, saadakseen edes jonkun selvityksen, vai palatako kotiin niine hyvineen, jäi Heikki aitan portaille neuvottomana seisomaan. Ties kuinka kauan hän olisi siinä seissyt ja kynsinyt korvallistaan, ellei talon isäntä vihdoin olisi ilmestynyt pihamaalle liinasissaan, keppi kädessä.

"On parasta, että Heikki ottaa sääret allensa ja lähtee tiehensä hyvän sään aikaan, sanoi ylpeä isäntä ja koputti uhkaavasti kepillään maahan.

"Onko tämän sormuksen takaisin antaminen teidän tahtonne vai Annin? kysyi Heikki puolestaan.

"Se on minun ja Annin yhteinen tahto. Heikin on viisainta tarjota sormustaan jollekulle vertaiselleen — ei pidä pyrkiä ylemmä kuin siivet kannattaa.

Heikin kalpeat kasvot leimahtivat tulipunaisiksi. Isku oli sattunut kaikkein arimpaan kohtaan.

"Vertaiselleen?…" Joo, niin se onkin parasta, jatkoi hän murhaavan tyynesti. "Kiljuvankoskeen minä, hyvä isäntä, tämän sormukseni upotan, sillä kukaan minun vertaiseni ei siitä enää huoli, sitä kun on kantanut sormessaan äpäränsä murhaaja, jonka oikea paikka olisi vankilan kopissa — vertaistensa joukossa."

Sänky aitassa narahti hermostuneesti, ja Heikki kuuli sieltä hiljaisen, kipeän älähdyksen. Isännän käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja leuka tärähteli kuin syvässä mielenliikutuksessa.

"Vastaatko sinä puheesi, mies?" hän kysyi äänellä, jossa tarkoitetun ankaruuden sijaan soinnahti masentunut avuttomuus.

Tämän lyhyen keskustelun jälkeen tuntui kuin miehet olisivat lausuneet toisilleen kaiken sanottavansa. Isäntä meni keppineen takaisin kamariinsa, ja pian sen jälkeen lähti Heikkikin. Mutta paluumatkansa yksityiskohdat hän oli unhottanut kuin humalainen yölliset retkensä. Hän ei jälkeenpäin varmasti muistanut, oliko hän tullut suoraan oikopolkua vai kiertäen kärryteitse, ja mihin aikaan oli kotiinsa saapunut. Herättyään äitinsä kolkutukseen myöhään aamulla hän ikäänkuin löysi itsensä sängystään täysissä tamineissa suullaan makaamassa.

Henna istui Kiljuvankosken äärellä selin aurinkoon, joka suurena ja veripunaisena teki laskuansa luoteisella taivaan rannalla. Hän oli tullut kosken äyräälle saunan herttaisesta löylystä, vilvoitellut alastonta ruumistaan veden hengessä, pukeutunut puhtaisiinsa ja unohtunut siihen "saunakivelle" kosken kuohuja katselemaan. Hiukan ylempänä seisoi koivun runkoon nojaten Kuppari-Kaisa, joka oli saunakestinä Töyrylässä. Varjostaen kädellään silmiänsä auringon säteiltä hän uteliaan näköisenä tähysti sinipunervalle järven selälle kosken alapuolella.

Järvellä souteli lukuisia veneitä, ahdinkoon asti täynnä remuavaa nuorisoa. Siellä laulettiin, naurettiin ja heilutettiin hattuja ja liinoja tervehdykseksi tuttaville. Siellä läiskytettiin airoilla ja äyskäreillä vettä toistensa venheisiin, ja tytöt kirkaisivat, kun joku vene oli kaatumaisillaan. Lopuksi ryhdyttiin kilpasoutusille, ken ensiksi ehtisi Kokkosaareen juhannuskokkoa sytyttämään.

"Heidän mieltään ei suru paina", sanoi Kaisa ja tuli Hennan viereen kivelle istumaan.

"Ei vielä, mutta ennenkun ovat meidän ijässä, ehtivät kyllä vielä murhettakin maistaa", virkkoi Henna. "Iloitkoot nyt ja riemuitkoot, kun on ilon aika."

"Iloitkoot ja huutakoot. Eipähän tässä meidän enää tee mieli viserrellä, koska eivät näy jaksavan kaikki nuoretkaan", sanoi Kaisa ja hetken kuluttua lisäsi salaperäisesti kuiskaten:

"Olenko minä hänen paimenensa", vastasi Henna jotenkin kärsimättömästi.
"Tuolla kai se on aitassaan."

"Ei näy Heikki tuoneen koivuja rappusten eteen nyt, niinkuin aina ennen juhannusaattoiltoina."

"No sen minäkin sanon, että entisensä ei ole. Minä pahoin pelkään, että poika-paran täällä näin…" Kaisa koputti sormellaan otsaansa — "täällä ylikerrassa on mööpelit jollakin tavalla sekaisin."

"Ajattelin näin: en huoli hiiskua tästä Hennalle mitään, suotta vain mielensä raskauttaisin. Mutta kun näkyy itselläsikin olevan hajua asioista, niin saatanhan sen nyt sanoakin."

"No, minä menin iltavastoja taittelemaan tuonne pellon aitovarteen, niin olin kuulevinani pellon sisästä joitakin sanoja. Kuka se siellä, ajattelin minä ja hiivin lähemmä. Mutta siellä olikin vain Heikki yksin. Minun silloin sydäntäni kummasti hytkäytti ja ajattelin näin: aha, annas olla, minkälaisia munia se kana hautoo. Minä kyykistyin katajapensaan taakse piiloon."

"Heikki istuu kököttää ojan partaalla ja katselee pikku esinettä hyppysissään. Mutta vaikka minä käteni alta katsoa tiirotin, niin että vettä silmiini itketti, en kuolemakseni saanut selkoa, mikä se oli. Mutta sitten se auringon valossa välähti — niinkuin kirkas välähtää… Jo minä silloin, jo minä silloin!… Arvaappas, mikä se oli?"

"Ka, soormus, soormus!… Sitä hän kääntelee, puhaltelee, hankaa paitansa hihalla ja yrittää tunkea pikku lilliinsä. Viimein hän pistää sormuksen liivinsä taskuun ja katsoo yhteen kohti — näinikään toljottaa. Vaan annas olla, kun se yhtäkkiä läjäyttää kämmenellään reiteensä, niin säikähdin, että olin lentää selälleni. — Ei, jukuliut! sanoi — olkoon hänen sanomansa — ja siinä samassa tempasi taikon käteensä. Ja sen minä sanon, että lantakuormat, joita hän oli siellä hajottelemassa, eivät olleet omilla asioillaan. Risut lentelivät sinne, tänne, tuonne, ja kuiva poro pöllysi kuin tuulispäässä. Se siinä lantakuormien kimpussa riehui taikkoineen kuin suuttunut sonni sarvineen… No, mitäs tästä nyt sanot?"

"Sitäkö se vain olikin. Ei sitten olekaan vaarallista, kyllä niistä taudeista lääkkeittä päästään", vastasi Henna.

"Jo minä Heikille sanoin", jatkoi Kaisa loukkautuneena Hennan välinpitämättömyydestä, "sanoin, että liian lennät korkealle, kun talon tyttöä tavoittelet, köyhän kakara. Ja niinpäs piti käydä kuin ennustin ja minulle unessakin näytettiin. Sieltä pudota muksahti poika pilvistä alas eikä taida kuuna kuhan valkeana siitä notkosta nousta."

"Yhtä hyvä…? Jo nyt ollaan nöyräpäisiä, niin äidit kuin pojat… jo minä nyt lähden pois."

"Onhan tietä menevällä", sanoi Henna. "Ja jos viitsin Heikille sanoa, että olit luurailemassa ja niitä ihmeitäsi taas ympäri kyliä kuulutat, niin ajaisi sinut yön selkään."

"Älä, Henna rakas, puhu tästä Heikille mitään. En kuolemakseni hiisku sanaakaan kellekään, enkä olisi sinullekaan, mutta kun niin pyysit. Ja milloinka olen ennen puhunut, saatatko sanoa? Ja oliko nytkään minun syyni? Minkä mahdan minä sille, että on Jumala luonut minulle näkevät silmät ja kuulevat korvat."

Vastaamatta Heikki hiukan hoiperrellen astui rantaan ja lykkäsi veneen vesille.

"Kun se ei vain tekisi mitään itselleen", huomautti Kaisa. "Oli tuo naamaltaan vähän sen näköinen kuin hirteen menevä."

"Mitäpä hän nyt tehnee", tuumasi Henna, mutta meni kuitenkin Kaisan kanssa harjun korkeimmalle kohdalle huiskuttamaan käsiään, herättääkseen saaressa olijain huomiota.

"Muistitko sinä edes panna veneen tapin kiinni?" huusi Henna poistuvan jälkeen.

Heikki lakkasi soutamasta ja alkoi airon ponnella paukuttaa puutappia venheen pohjaan.

"Enkös minä sanonut, että auki se jäi. Se mies ei näe, ei kuule mitään", päivitteli Kaisa.

Muutamat saaren rannalla ryypiskelevät miehet huomasivat pian saarta kohti soutavan veneen.

"Silläpä soutajalla on kiire", ihmetteli joku. "Enpä totisesti ole eläissäni nähnyt mokomaa soutumiestä."

"Ja hiisikö ämmiä riivaa? Katsokaa, miten ne tuolla kosken harjulla räpyttelevät kuin lentoon lähtevät varikset."

"Se on se, se on se", sanoi Alatalon renki Tuomo hiukan kalveten. "Kylläpä se antoikin vahdata itseään; luulin jo, ettei se enää tulekaan. — Kuulkaa, autattehan te sitten, jos tarvitaan. Me kun ollaan yhden puolen miehiä, niin…"

"Niin annetaan miestä koniin, ettei jää ehjää kuin isoimmat luut — niinkö, Tuomo?"

"Joo, joo. Ottakaahan tästä vielä rohkaisuryypyt", tarjosi Tuomo ja antoi pullonsa kulkea miehestä mieheen. "Onko teillä asetta — veistä tai muuta, jos niinkuin olisi pakko iskeä miehestä vähän suonta?… Ei kynttä karkeampaa?… Sepä perhanaa. Pistäkää sitten tuosta rannalta edes kiviä taskuunne."

"Tällä kun nal-naljauttaa miestä otsikkoon, niin keikahtaa siinä ketarat taivasta kohti, vaikka olisi parempikin öykkäri", kerskaili muuan pitkä miehen roikale, kädessä pyöreä ja sileä kivi kuin kananmuna.

Heikin vene törmäsi puoli pituuttaan rantahietikolle ja toi suuret aallot mukanaan maalle. Juhannuskokon paikalla tissusi enää vain palaneita jätteitä, ja läheisellä aukeamalla oli piiritanssi vilkkaassa käynnissä. Heikki pysähtyi ulommaksi katselemaan. Tuomo ja Anni näkyivät muitten mukana olevan piirin sisässä, Tuomon käsi lujasti kiedottuna Annin vyötäisille. Heikin sieramet pari kertaa laajenivat, ja silmissä välähti. Hän murtautui piirin sisään, mutta ei ollut huomaavinaankaan Annia ja Tuomoa.

"Ei meillä runttuja ruusata — tuota", hän pöyhisteli ja heilutti viinapulloa päänsä päällä, hyppi tasajalkaa ja hihkui. Pistettyään taas pullon povitaskuunsa hän alkoi kädet housuntaskuissa kävellä ympäri piiriä, notkutellen polviaan kuin koskensauvoja ja laulaen useaan kertaan yhtä ainoata säettä, minkä sattui tällä kertaa muistamaan. Väliin hän paisutti äänensä niin voimakkaaksi, että yhteinen piirilaulu tukahtui aivan kuulumattomiin:

Tanssijain joukosta alkoi kuulua tyytymätöntä murinaa ja vihaisia huomautuksia; häiritsijään muljauteltiin samalla suuttuneita silmäyksiä. Heikin tultua Tuomon lähelle tämä pöyhkeili riitaa haastaen:

Vastaukseksi Heikki levitti sylinsä ja hihkaisi. Tuomo silloin päästi sellaisen rähäkän kuin olisi Heikki iskenyt hänen hampaansa kitalakeen.

"Ei tyrkännyt", kuului myös rauhoittavia vastaväitteitä. "Mitähän lie takin hiha vähän hiipaissut."

Nopeasti kuin salama iski silloin Tuomo Heikin rinnuksiin, jolloin naiset ja arkaluontoiset miehetkin vetäytyivät loitommalle. Vikkelästi tarrasi Heikkikin Tuomon rintapieliin, ja hetkisen seisoivat kilpakosijat rinta vasten rintaa, silmät silmiin luotuina, kuin tunnustellen, kumpainen ensin heittää. Suuresta, henkeään pidättelevästä väkijoukosta ei kuulunut luiskahdustakaan. Äkkiä Tuomo kyykistyi, taivuttausi taaksepäin ja nopealla tempaisulla nykäisi Heikin rintansa päälle, mistä hän ruumiin ja käsivarsien voimalla ponnahdutti vastustajansa ylös ilmaan ja sieltä kaaressa päänsä yli, niin että tämä jäi liikkumattomana makaamaan. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että naiset tuskin ehtivät siunata.

"Jokohan tapoit miehen?" kuului syyttäviä huomautuksia, kun Heikki nähtävästi ei jaksanut yrittääkään ylös.

"On katsottava, miten nakkaa huonompaansa. Määrä se pitää olla heittäjälläkin."

"Oli se heitto", ihmeteltiin taas toisekseen maassa makaavan Heikin ympärillä.

"Heitti riiviö kuin höyhensäkin päänsä yli näinikään — ja siinä makaa mies, että evät tärisee."

Varsinkin viime muistutus heilautti yleisön myötätunnon Heikin puolelle niin voimakkaasti, että Tuomo tunsi tarvetta puolustautua.

"Tarvitsiko sen tulla syyhymättä saunaan, tarvitsiko tulla minua ensin lyömään ja tyrkkimään, syyttä synnittä."

"Valehtelet!" keskeytettiin hänet jyrkästi. "Ei se sinuun koskenut sormensa nenällä… ja vaikka olisi vähän koskenutkin, tarvitsiko sinun silti ruhjoa kuoliaaksi sairasta miestä. Sietäisit niin…!"

Tuomo tunsi ilman ympärillään käyvän liian sähköiseksi. Kun lisäksi useat tunnetut voimamiehet alkoivat häntä härnäillä, uhkaavasti lähennellä ja pyörähdellä kantapäillään, piti hän parhaana puikkia ajoissa tovereinensa veneelleen.

"Et taida kyetä omin apuinesi nousemaan ylös?" käännyttiin taas säälien
Heikin puoleen.

"Ehkä minä tästä — auttakaahan sentään vähän. Lipsahti jalkani äsken, mutta tulee se vielä minunkin vuoroni. Kyllä minä tämän… oih!… tämän vielä Tuomolle maksan kaksin kalliin."

"Älä hyvä mies puhu kostosta mitään. Kiitä luojaasi, että sait henkesi pitää."

Pari Heikin läheistä tuttavaa auttoi hänet jaloilleen, ja kahden puolen tukien lähtivät saattamaan häntä kotiinsa.

"Lakki!… lakki jäi!" huudettiin heidän jälkeensä, kun he olivat jo jonkun matkan edenneet.

Joku lähti juoksuttamaan lakkia, mutta painoi sen huomaamattaan Heikin päähän niin, että lippa jäi katsomaan taaksepäin.

Vähitellen läksi muukin juhannusyleisö soutamaan eri tahoille, ja yksinäiseen Kokkosaareen jäivät vain palaneen kokon jätteet haikoamaan.

VII

Kareettomana ja peilikirkkaana on Raitajärven pinta. Sen rannoilla vihreät lehdot seisovat tyynessä ilmassa lehden liikahtamatta kuin kuvassa, ja keskellä selkää kohottaa yksinäinen Kokkosaari jättiläispovensa veden pinnan yläpuolelle. Taivaalla paistaa kuu täyteläisenä, ja siellä täällä tuikkaa joku yksinäinen, himmeä tähti.

Helteisillä niityillä ja rannan ruohikoissa heräävät hallan henget ja kevein utupurjein liukuvat järven hopeapintaa pitkin, jättäen jälkeensä ohuen usvapeitteen, joka kasvaa ja kattaa allensa järven, niityt ja rannan lehdot. Äskeisen hopeapinnan sijalla on nyt kuin valkoinen maitomeri, joka eteläiselle ilmansuunnalle ulottuu silmän kantamattomiin. Valkoisen usvapeitteen on hengittänyt myös Kiljuvankoski vaahtoisen, levottoman rintansa ylle, ja sen tukahtunut ääni kuuluu syvältä kuin manalasta.

Tämä näky silmien edessä, tämä maanalainen kohina korvissa tanssitaan ylhäällä Töyrylän pihanurmikolla Heikin ja Annin häitä.

Kutsumattomia häävieraita on tullut pitkin iltaa, veneillä ja jalkaisin. "Sulhaspoika" — naapuritöllin vanha Ville — kuiskaa uusien miestulijoitten korvaan jotakin, jolloin nämä ymmärtävästi päätään nyökäyttäen vetäytyvät porstuan pohjassa olevaan kamaripöksään. Pöydällä sakean tupakansavun ja alkoholin höyryjen ympäröimänä tuikuttaa himmeä talikynttilä, säteillen taivaankaaren väreissä kuin pyhimyskehä. Sulhanen kaataa kylältä lainaamiinsa pikareihin kirkasta viinaa isosta ruskeasta pullosta. Naukattuaan heittävät vieraat pöydälle mikä markan, mikä puoli, saavat uudet ryyppynsä ja poistuvat tyytyväisinä suutaan maiskutellen tanssijain joukkoon pihamaalle.

Ikämiehet, joiden jalka ei enää tahdo taipua tanssin tahtiin tai jotka muuten pitävät arvolleen sopimattomana moisen hullutuksen, ovat vetäytyneet syrjemmälle ja piha-aitaan nojaillen tai kivillä istuskellen katselevat tanssia, tupakoivat ja pakisevat keskenään.

"Enpä häntä olisi uskonut vielä muutama vuosi sitten, vaikka pappi olisi saarnastuolista sanonut, että se tämä Alatalon mamselli tähän Töyrylän tölliin emännäksi päätyy."

"Kyllähän se vähän yli ymmärryksen käypi. Mutta niinhän se on, että joka itsensä ylentää, se alennetaan."

"Niinpä se usein tahtoo olla. Ja kyllä kai Anni toisenkin kerran päänsä ympäri mietti, ennenkuin otti tämän askeleen. Viime juhannuksen aikana hän kuuluu vielä soutaneen ja huovanneen, että tullako vai eikö tulla. Mikä kumma vetämyksensä hänelle nyt viimein lienee tullut, eivät sitä ainakaan vanhempansa olisi mielellään Heikille antaneet."

"Ei sitä kuulemma olisi mielellään annettu, eikä olisi tainnut olla halua tulla itselläänkään, mutta kuuluu nyt olevan asiat niin, että oli pakko antaa ja oli pakko tulla."

"Ei irtau. Vaikka kyllä ovat tyttäret parhaansa panneet isänsä ylpeyden pyrstöä kyniessään — ne on nämä häätkin sitä samaista höyhentämistä ukon luonnolle."

"Luja äijä muuten. Joltakulta toiselta Alatalon sijassa olisi aikoja sitten luonto lauennut, mutta tämä ei kun äityy."

"Vaan suotta hän tässä kohdassa pyrstöänsä pöyhistelee. Kun ajattelee asiaa tarkemmin, niin siinä on Heikissä Annille ukkoa liikaakin — ahkera työmies ja aikaan saapa."

"Totta. Mutta tarvittaisiin sitä tällaisten töllien kohentamiseen neljäkin kättä. Ei nämä tällaiset hovit tahdo hattupäitä rouvia kannattaa."

Aikansa keskusteltuaan ja tanssia katsottuaan ikämiehet muijineen lähtivät kotiinsa, mutta nuoret jatkoivat tanssia väsymättömästi.

Tömisee tanner kuin riihtä puidessa raskaitten anturain alla, kun korven pojat pyyleviä neitojansa polkan tahdissa pyörittävät, palavat piiput suupielessä, seiväsjäykin vartaloin. Väliin he taidon näytteeksi könähtävät polvilleen kuin nuijitut teuraat, väliin kohottavat kirkaisevan heilansa korkealle ilmaan. Heilahtelee tyttöjen paksut palmikot ja valkoisen liinan nurkka, ja hulmuaa hameenhelmat kiivaimmissa kierrekohdissa, rusottaa posket, silmät välkkyy ja hymyssä on suu.

Mutta valkoisena kuin aave, päässä morsiusruunu, maata tavoittava harso takana leijuen tanssii morsian kuin raivotar, tartuttaen kiihkoansa muihinkin. Jokainen tahtoisi tanssia ainakin kerran hänen kanssaan; kun yksi jättää, toinen ottaa. Annin entiset ihailijat sinkauttelevat hänelle karkeita pilapuheita.

"Olisivat saaneet siirtyä nämä kemut vähän tuonnemmaksi, niin olisi tanssittu häät ja ristiäiset yksin häpein."

"Ovat nuo siunatut morsiamet ennen osanneet hävetä sen verran, etteivät ole kehdanneet morsiusruunua päähänsä painaa — eikä se taida olla luvallistakaan."

Kuin uhmaten kohottaa morsian ruunupäänsä entistä ylemmäksi. Kun pojat eivät uskalla pyytää häntä enää tanssiin, pyytää hän heitä; kun nämä eivät mielisuosiolla lähde, hän raastaa puoliväkisin, ja kun sekään ei lopulta auta, tanssii hän yksin. Kädet levällään, kasvot hehkuvina, kyyneleet silmissä hän pyörii kuin hullu. Kaikki muut keskeyttävät tanssinsa ja vetäytyvät kammoten loitommalle, jättäen ympyrän muotoisen alueen morsiamen haltuun.

"Onpa ilmainen ihme, että pää kestää", kuuluu kummastelevia huudahduksia katselijain joukosta.

"Eihän tuo äsken ollut leikistä niinä miehinään, antoihan vain sanan sanasta."

"Ei se kyllä ollut välittävinään, mutta näkee sen nyt, että kipeään kohtaan ne piikit pistivät."

"Kun ei tuota kukaan mene hillitsemään. Missä se on se sulhanenkin, kun sitä ei ole näkynyt koko iltana?"

Yhä vimmatummin pyörii Anni, horjahtaa väliin kuin kaatuakseen, mutta ei kuitenkaan kaadu. Yrittää sekaantua harsoonsa, vaan selviytyy taas, pysähtyy vihdoin, haroen käsillään tyhjää ilmaa kuin tukea etsien, hoipertelee humalaisen tavoin muutaman askeleen ja kaatuu, jääden liikkumattomana ja kalpeana suulleen makaamaan kuin kuollut.

Kylmällä vedellä otsaa ja ohimoita valeltua Anni pian virkosi, mutta hänen pahoitettu uhmamielensä ei jaksanut enää virota. Kuin häveten hurjaa käyttäytymistään hän hiipi salaa kosken rannalle ja istuutui kivelle kuohun partaalle.

Rinnassa kuohui ja ryöppysi jotain sekavaa, myllertävää kuin kosken vesi edessä, kunnes ajatus vapautui pyörteestään ja ajautui virran vauhdilla eteenpäin.

Kuinka helposti ja vaivattomasti se kävisi! Pieni vauhtiaskel vain ja ‒ ‒. Lopusta pitäisi koski huolen. Mikä hätä ja hälinä syntyisikään kartanolla! Missä on Anni, morsian? Herra Jumala! Etsittäisiin, juostaisiin, huudeltaisiin, siunattaisiin. Kaikki veneet vesille ja miehet etsimään… Järven selältä valkoisesta usvasta sukeltaisi esiin musta vene, ja sen pohjalla lepäisi hän, morsian — kuolleena.

"Tulkaa tänne, pilkkaajat", sanoisi joku, "tulkaa ja katsokaa. Tanssikaa häitä ja ristiäisiä — häitä ja ristiäisiä. Ei teidän tarvinnut niitä kauan odottaakaan. Miksi te ette tanssi? Tanssikaa, tanssikaa! Repikää pois ruunu hänen päästään — ruunu ja löijä. Eihän sen ole lupa ruunua kantaa — siunatun morsiamen…"

Mielikuva oli niin kaunis ja kosto niin suloinen, että Annin silmiin herahtivat kyyneleet.

Mutta kun ajatus pyrki eteenpäin, tuli vastaan niin kammottava pimeys, että se säikähtyneenä ponnahti takaisin lähtökohtaansa.

Mutta sen vierellä mutkistui vesi kuin eteenpäin kiitävän jättiläiskäärmeen niljakas, mustankiiltävä ruumis. Sen kylmä läheisyys tuntui niin, että Annin ruumis alkoi vilusta väristä.

Hän katsoi vuoroin kuohua, vuoroin käärmettä. Ja kivet, puut, rannat ja hän itse niiden mukana alkoivat kiitää ylöspäin kevyesti, äänettömästi.

Hän riuhtautui irti kuin jonkun kiinni pitävän käsistä ja pakeni juosten kosken rinnettä ylös, valkoinen harso takana hulmuten.

Se huumaa veriä tämä lämmin elokuun kuutamoyö, tämä tanssin pyörryttävä huiske ja soiton tahti, tuo sininen taivas ja valkoinen meri ja Kiljuvankosken maanalainen kohina. Lemmen salaiset nuolet lentelevät ristiin rastiin, etkä tiedä, kenen sydän sinulle sellaisen ampuu, eikä tiedä hän, jolle sinä rakkautesi nuolen lennätät. Vain huulten hymy, silmien väike ja käden heikko puserrus puhuvat sinulle mykkää kieltänsä.

Neitonen kuiskaa ystävättärelleen, ja kiertäin kaartaen he hiipivät sinne, missä saunan pienestä, nokisesta akkunasta kumottaa heikko, salaperäinen valo. Sykkivin sydämin he avaavat oven ja pujahtavat sisään kuin varkain.

Ovensuussa seisoo supattaen joukko toisia, ennen tulleita tyttöjä, hiukan ujoina, hiukan arkoina vuoroaan odottamassa kuin lukukinkereillä kutsua papin eteen. Akkunan edessä penkillä istuu pappi, joka tietää — Kuppari-Kaisa tietää kaikki, menneet ja tulevaiset. Alassuin käännetyn saavin pohja pöytänä edessään ja siinä levällään "neljän kuninkaan kirjat" hän kitupiikin himmeässä valossa, messinkisankaisten silmälasien juhlallisesti välkähdellessä, lukee kirjoistaan itsekunkin tulevan elämän kohtalot. Värähtelevän käden salaperäisistä viivoista hän näyttää kuin kartasta, minne ne elosi purren vievät. Sen saat, jota sydämesi halajaa — ja hyvän saat. Ja lapsia siunaa sinulle Jumala, ja rikkautta ja pitkää ikää. Hiukan surua, hiukan vastoinkäymistä kuin suolaa mausteeksi liian imelään ruokaan.

"Ja tämä viiva tässä on kuoleman virta, joka vie viimein sille rannattomalle merelle."

Tämä runollinen ennustus kuuluu viimeisenä kaikille. Kuppari-Kaisa tietää kaikki, ja hänen sanoihinsa uskotaan Korvenkylässä.

Vasta vieraitten aamupuolella yötä poistuttua vetäytyi Anni kamariin, istahti vuoteen laidalle ja katseli ympärilleen. Pöydällä, joka kauttaaltaan oli läikkyneen viinan liottama, oli pikareita pystyssä ja kumollaan, ehjiä ja särkyneitä, piipun tuhkaa ja paperossin pätkiä sikin sokin.

Koko hääyönään Heikki ei ollut tanssinut kertaakaan. Kamarissaan hän vain oli täytellyt pikareita, pitänyt huolta muiden ilosta ja ottanut, perhe-elämää alkava mies, rahaa vastaan. Kun yön kuluessa useat olivat kilistäneet sulhasen onneksi ja tarjonneet hänelle huomenryyppyjä hänen omasta pullostaan, oli hän viimein torkahtanut myyntipöytänsä ääreen.

Kun Annin tultua Heikin surisevissa aivoissa heräsi hämärä aavistus, että joku tuli sisään, kohotti hän päätänsä ja iljanteisilla silmillään näki kuin usvan läpi jonkun valkoisen istuvan sängyn laidalla.

Heikki pudisti päätään merkiksi, että hän ei jaksa käsittää nyt. Pää nuokahti taas alas ja hän mörisi:

Ummehtuneessa, tupakansavuisessa ilmassa oli pistävä viinan katku. Anni asetti kädet ristiin niskansa taakse, povi nousi ja laski, ja kasvot kääntyivät kattoa kohti hänen riipaistessaan keuhkoihinsa turmeltunutta ilmaa.

Riisuttuaan rutistuneen morsiusruununsa, riekaleiksi repeytyneen harsonsa ja tahrautuneen hääpukunsa Anni ryömi häävuoteeseensa, kääntyi seinään päin ja kätkeytyi kokonaan huppuun peiton alle. Hetken kuluttua alkoi peite hartioitten kohdalta nytkähdellä ja sen alta kuulua katkonaisia itkun tyrskähdyksiä.

Heikki torkkui yhä pöydän ääressä. Yhtäkkiä hän tunsi kurkkuunsa tunkeutuvan kuin tulpan, joka pyrki salpaamaan hengen kulun. Hän kompuroi uunin luo ja pidellen molemmin käsin rintaansa koetti kakoa tulppaa pois. Pitkien ponnistusten perästä tuntui kuin rinnassa olisi jotakin ratkennut, ja uunin edessä olevaan kuusenhavuilla täytettyyn sylkylaatikkoon tuli suusta lämpimältä tuntuva suihku. Heikki haki pöydältä kynttilän ja tarkasteli sen huojuvassa valossa ysköstä. Anni kohotti päänsä peiton alta ja katseli itkettyneillä silmillään uunin edessä seisovan aviomiehensä puuhia.

VIII

Syyskuun aurinko ei ollut vielä noussut Terttuvuoren takaa, kun Heikki eräänä aamuna — kiireimpien syystöitten ollessa jo ohi — käveli vuorta kohti metsäpolkua pitkin, eväskontti selässä, pyssy olalla ja kirves kainalossa. Nauhassa rinnan päällä kalisivat ampumatarpeet kuin taikakalut: ruutisarvi, luinen ruutimitta ja pari pientä nahkapussia luoteineen ja nalleineen.

Peni, pieni ruskea lintu- ja oravakoira, hyppi lähtiessä isäntänsä rinnoille, ulvahteli ilosta ja vavisten metsästysintoa laukkasi nuolena korven hiljaiseen kohtuun.

Etäältä Terttuvuoren juurelta alkoi jonkun ajan kuluttua kuulua haukuntaa. Heikki pysähtyi ja kuunteli. Raikkaana syysaamuna haukunnan synnyttämä raiku kuulosti metsästäjän korviin kuin papin saarna kaikuvassa kirkossa, jossa ei sanoja eroita. Tyyntä ja tasaista, ikäänkuin viihdyttävää oli Penin ääni, ei äkäisen ärhentävää ja kiljuvaa, kuten oravaa haukkuessa. Heikki ryhtyi suusta ladattavan luodikkonsa panostamiseen kuin johonkin pyhään toimitukseen — kuolema on pyhää, ja pyssy puhuu kuoleman kieltä. Lähti sitten puolijuoksua rientämään haukuntaa kohti ja likelle tultuaan alkoi tarkastaa tilannetta. Suuren, yksinäisen petäjän juurella haukkui Peni, häntä heiluen kuin ystävälle, silmät värähtämättä luotuina petäjään, jossa Heikki ei kuitenkaan huomannut mitään ammuttavaa. Pysytellen tarpeellisen välimatkan päässä hän lähti konttaamaan, kunnes sai näkyviinsä ison urosmetson. Istuen oksalla puolipuussa, alas kurkoitetun kaulan höyhenet pystyssä kuin harjakset lamppuharjassa, se sähisi kuin käärme, väliin aina puraisten nokkaansa, niinkuin viilalla olisi terästä karauttanut. Näytti kuin se aikoisi iskeä vainoojansa kimppuun, joka oli tullut sen aamiaisrauhaa häiritsemään.

Laukauksen pamahdettua kuului vuoren kalliorinnasta kuin haavoitetun metsän jättiläisen vihainen ärjähdys. Sen jälkeen niinkuin joku olisi lentänyt nopeasti sydänmaan yli ja surkeasti valittanut mennessään yhä hiljenevällä äänellä. Sen vaiettua kuului vielä jostain epämääräisestä kaukaisuudesta kuin kuolevan lapsen viimeinen voivahdus.

Metso oksallaan nykäisi nopeasti päänsä ylös ja räpsäytti kerran siipiään kuin lentoon lähteäkseen, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi jymähtäen petäjän juurelle, jolloin Peni iski siihen terävät hampaansa.

Heikki katkaisi koiralle metson jalan, pisti kuusenhavun linnun nokkaan mätänemisen estämiseksi ja lähti saaliineen kapuamaan vuoren kukkulalle. Sinne päästyään hän istuutui kaatuneen hongan rungolle ja pani tupakaksi.

Aurinko oli jo noussut, ja sen kultainen kimmellys välkkyi Raitajärven pinnalla. Rannoilla siellä täällä kyyhötti harmaita töllejä pienine pelto- ja niittytilkkuineen. Erään tuvan katolta kohosi vaalea savu taivaalle — Tissulan Maija siellä kai jo aamukahviaan keittelee, arveli Heikki — ja riihestä kuului varstan kolketta. Järvellä ruohikon rinnassa näkyi yksinäinen vene, Lohi-Lassi siellä on kai pyydyksiään kokemassa. Hän vilkaisi omaankin kotiinsa. Sieltä ei huomannut elonmerkkiäkään, Kiljuvankoski vain töyrään alla valkoisena kohisi.

Heikki suuntasi katseensa ulommaksi. Siellä välkkyi toisia järviä ja näkyi vuoria vuorten takaa — tummansinisiä, vaaleansinisiä, ja kaukana näköpiirin äärimäisellä rajalla häämöitti vuoria, jotka olivat valkeita kuin lumi missä asti lienevätkään, toisissa pitäjissä. Hänen mieleensä hiipi nyt kuten usein ennenkin kumma kaipuu päästä pois täältä Korvenkylän takamailta. Pois jonnekin kauas, näkemään, minkälaista on maailma noiden valkoisten vuorten takana — vaikka Amerikkaan asti. Onhan täältä Korvenkylältä moni muukin sinne mennyt ja mukaansa houkutellut. Ja kun he joskus vuosien kuluttua ovat tulleet käymään täällä kotipuolessaan, niin ne — entiset renkimiehet — ovat olleet kuin suuria herroja: kalossit jalassa, kovat kaulassa, koppahatut päässä ja taaloja taskut täynnä. Mutta kauan ne eivät ole täällä enää viihtyneet, pian ne ovat takaisin menneet. Täällä korvessa saat raataa päivästä päivään, vuodesta vuoteen, etkä siitä sen rikkaammaksi tule. Ja elämä on yksitoikkoista ja harmaata kuin nuo kurjat töllit tuolla. Siihen vanhenet, kunnes viimein kuolla kupsahdat mustaan tupaasi kuin elinkautinen vanki koppinsa nurkkaan… Vaan minne tästä nyt enää meni, kun tuli akoituttua. Olisivat joutaneet olla tekemättä nekin kaupat — ja jos näin silloin, minkä nyt, niin tekemättä ne olisivat jääneetkin. Mutta kun ihminen on sokea, niin se on sokea, ja mikä on tehty, se on tehty — siinä se… Vaan toisekseen, eikö lie paras näin, kuin on. Eivätkö vain liene nuo valkoiset vuoret, jotka tänne niin kauniilta häämöttävät, samanlaista avolouhua kuin tämänkin Terttuvuoren rinne sille, joka niitä läheltä katselee… Ja miten sen lienee tuon rintanikin laita — olisiko minussa enää menijääkään?

Hän jatkoi kulkuaan sydänmaata kohti, korjaillen ja viritellen linnunpyydyksiään, joita oli kymmenittäin sen puolen riistarikkailla saloilla: loukkuja, luttosia ja jouhipermiä karjan poluilla ja lintujen urilla. Oli jo iltapäivä, ennenkuin hän ehti eräalueensa äärimäiselle rajalle, Piilolammelle ja sen lähellä olevalla Hitonhaudalle.

Hitonhauta on syvä maanhalkeama pystysuorin kallioseinin. Laskeuduttuaan sen toisesta päästä johtavia luonnon muodostamia kiviportaita myöten haudan pohjaan, jossa asuu ainainen hämärä ja kasvaa suuria sananjalkoja ja kallioyrttejä, Heikki tunsi sydämessään pelon ja kunnioituksen tapaista hartautta kuin kirkossa. Hän oli kuullut vanhojen ihmisten tarinoivan, että Hitonhaudassa asuu ankara haltia, joka ei salli kujeiltavan asunnossaan. Niinpä oli kerran muuan Hitonhautaa katsomaan tullut herra, joka ei ollut uskonut haltioihin, ampunut pyssyllään haudan pohjassa. Mutta kun laukauksen synnyttämä kaiku ei ollut lakannut kuulumasta, vaikka hän oli kauan odottanut, oli herralle viimein tullut hyvin kiire lähtö.

Kerran olivat muutamat haltian tapoja tuntemattomat kujeilijat yhteisvoimin vierittäneet ison kiven äyräältä alas hautaan. Mutta kivi ei ollut lakannutkaan vierimästä, ikäänkuin haudassa ei olisi ollut pohjaa ollenkaan. Nopea oli tullut lähtö näillekin, mutta sitä kiven vierimisen jyrinää he olivat kuulevinaan korvissansa vielä viikkokausia jälkeenpäinkin.

Noin sylen korkeudella pohjasta lukien on Hitonhaudan seinässä musta, ammottava aukko, joka on kallion sisään johtavan käytävän suu. Jossain siellä pitäisi itsensä haltian asua. Kerran oli muuan huimapää varoituksista huolimatta lähtenyt tuohustulen valolla konttaamaan käytävää vuoren sisään, tutkiakseen, kuinka pitkälle se ulottuu. Miehen aikansa kontattua oli käytävä viimein loppunut ja hänen eteensä auennut luola, suuri kuin kirkko. Siellä oli kuulunut kummaa vinkumista, niinkuin myrskyllä auki olevista pelleistä. Tulen liekki oli kääntynyt sisäänpäin kuin vetoiseen uuniin, ja kasvoillaan oli mies tuntenut jääkylmän viiman.

Mustia yökköjä oli vilahdellut parvittain valkean ohi, ja viimein oli muuan lepakko räpsäyttänyt nahkasiivellään tulen sammuksiin. Näkemättä mitään oli mies säkkipimeästä luolasta kuullut vain siipien suhinaa ja outoa vinkumista. Hän oli lähtenyt konttaamaan takaisin, eksynyt sivukäytäviin ja luullut jo viimeisen hetkensä tulleen. Viimein oli alkanut kumottaa jostain kaukaa heikko valo kuin tähti mustalta taivaalta. Kun mies sitä johtonaan pitäen oli lopulta osunut käytävän suulle, sammunut tuohus kädessä, oli hän ollut kasvoiltaan lumivalkea ja saamatta sanaa suustaan huitonut käsillään kuin hullu.

Mutta Heikki oli kuullut myös, että haltia on hyvä, kun antaa hänen olla rauhassa eikä rupea konstailemaan. Katseltuaan ja ihmeteltyään hautaa, jossa hän ei ollut taas vuoteen käynyt, Heikki meni Piilolammen rannalle ja huusi koiransa luokseen. Hän otti kontista eväänsä ja teki itselleen voileivän, hivauttipa harmaakseen voita Peninkin palaselle. Tuohilipolla otti hän lähteestä vettä palan paineeksi. Peni lipaisi lähteen laidasta kielellään.

Siinä leipäänsä pureskellessaan Heikki katseli kiiltävää leikkauksen jälkeä kannikassa. Siinä oli "tina" pohjalla, se karvasteli kielellä ja kangersi kurkussa alas mennessään. Mutta ei se karvastellut vain sentähden, että oli likilaskuista. Sen syöminen tuntui vastenmieliseltä sydämellekin — siksi, että se oli Annin leipoma… Mutta nieltävä ne on nyt kaikki, karvastelkoot ja vihoitelkoot sitten suussa tai sydämessä — kun se kerta on tullut otetuksi. Hän laski leivän kontin päälle voivakkasen viereen ja alkoi ajan kuluksi katsella kahta lammen pinnalla uiskentelevaa kaakkoa, ajatuksen kulkiessa omia teitään.

‒ Luulisi noidenkin ymmärtävän itselleen hupaisamman asuinpaikan valita — varaa kyllä olisi. Mikä kumma kaipuunsa heitä vetänee joka kesäksi tuohon lammen putamaan, jonka vesi on mustaa kuin terva ja joka on niin syvä, ettei määrää mitään. Vaan oma on luontonsa kullakin. Ja siksi toiseksi: hätäkö niiden on ollessa täälläkin. Lihovat kuin porsaat, ja ruokaa kihisee nokan edessä puuronaan kuin keittopadassa, — särkiä ja kuoreita. Nehän ne Korvenkylän pakolaiset kuuluvat kaloja ennen vainoaikoina lampeen istuttaneen… On ne nekin olleet aikoja elettäviä. Tuolla rannalla näkyy vielä hiiltyneitä jätteitä niiden piilopirtistä. Vaan eivät liene tosia kaikki vanhain jutut — niinkuin sekin, että täällä Piilolammen rannoilla on syysöinä nähty tänne siunaamattomaan maahan sota-aikoina haudattujen pakolaisten henkien rauhattomina kuljeskelevan, siniset tulet kädessä…

Syötyään Heikki kallistui pehmeään sammalistoon pitkäkseen. Hän aikoi vain hiukan levähtää ja lähteä pian paluumatkalle, ehtiäkseen kotiin ennen pimeän tuloa. Mutta aurinko heloitti lämpimästi kuin heinäkuussa, ja raukaiseva väsymys herpaisi jäseniä. Hän nukahti, ja heräsi vasta kun oli jo pilkkopimeä yö. Käsin koettelemalla hän löysi tavaransa ja lähti varoen kulkemaan kotiinsa päin. Harhailtuaan tiettömiä taipaleita hän kuuli edestään hiljaista litinää ja ennenkuin aavistikaan pudota molskahti polviaan myöten pieneen puroon, jolloin tahtomattaan päästi tukahtuneen huudahduksen.

— Joki!… Mutta eihän sellaista ole Piilolammen ja Terttuvuoren välillä. Hän tarkasti ympäristöään ja huomasi pimeässäkin, että hän oli tullut ihan oudolle seudulle. Missä hän on? Missä päin on koti, missä Piilolampi? Hän kääntyi takaisin, kompastui hätääntyneenä kiviin ja lankeili kaatuneihin puihin. Mutta eteenpäin piti mennä, eihän voinut jäädä sydänmaahan yöksi. Eräällä aholla loisti kiiltomatoja toinen toisensa vieressä.

"Onpa niitä, onpa niitä — kuin tähtiä taivaalla", lausui Heikin ääneen ajatuksensa.

Mutta hän ei tuntenut ääntä omakseen. Hänet valtasi kamala yksinäisyyden tunne, jolloin ihminen pelkää itseänsä ja luulee tulevansa hulluksi. Heikki tunsi vain, että pimeässä yössä kulkee joku hänelle vieras henkilö, mutta tiesi kuitenkin, että se kulkija on hän itse. Vapautuakseen ahdistavasta minuuden tunteesta hän koetti pakoittaa itsensä ajattelemaan muita asioita, mutta ei onnistunut irroittamaan ajatuksiaan omasta minästään. Olisi edes joku elävä olento lähellä, vaikka linnunpoikanen kädessä. Tai myrskyäisi, salamoisi ja jyrisisi ukkonen, taikka säikähdyttäisi lentoon pyrähtävä lintu veren asemilleen. Hänellä oli sellainen tunne ja entistä kokemustakin, että hän kovasti säikähdettyään voisi vapautua lumouksestaan, niinkuin painajaisen ahdistama tietää vapautuvansa, voidessaan liikauttaa jäseniään. Heikki muisti koiransa, jota hän ei ollut nähnyt sitten yhteisen aterian.

— Mokoma rakki!… Luikkii tiehensä ja jättää isäntänsä yksin sydänmaahan.

Heikki kulki edelleen kuin unissakävijä. Väliin hän uskottelikin tämän kaiken olevan vain pahaa unta. Viimein hän äkkiä pysähtyi, karkasi molemmin käsin hikiseen otsaansa ja tuijotti eteensä kuin ilmestykseen.

Tähtiä, tähtiä!… ylhäällä, alhaalla kaikkialla!… Totisesti, hän on jo täysi hullu… Mutta ei — ei sentään. Järvihän se vain olikin, jonka pintaan taivaan tähdet kuvastuvat. Mikä järvi se lienee?

Kun hän nyt jo pimeään tottuneilla silmillään katsoi tarkemmin, huomasi hän tulleensa Piilolammen rannalle samoille paikoille, mistä oli lähtenyt.

Piilolampi!… Hitonhauta!… syysyö!… Mitä?… Eikö jostakin kuulu jyrinää ja vinkumista?… Kuuluu, kuuluu — Jumala varjelkoon!… Ei, ei sentään. Sydämen jyskytystähän se jyrinä vain olikin, ja vinkuminen kiivaan hengityksen synnyttämää pihinää sieramissa… Mutta eikö tuolla rantahetteellä liiku joku — sininen tuli kädessä?… Liikkuu, liikkuu!… Jo sammui… Kas, nyt taas syttyi… Tuolla toinen… tuolla kolmas… ja tuolla, ja tuolla… Syttyy ja sammuu… noin!… noin!… Hyvä Jumala!…

Heikillä oli nyt mielenkiintoista ajateltavaa ulkopuolella itseään liiaksikin. Hänestä tuntui kuin olisi vähäväliä vedetty kylmää jääkappaletta hänen selkäänsä pitkin, jolloin aina hartioita puistatti vilun väristys ja olkapäitä veti sisäänpäin.

Hän etsi tarkan lähtösuunnan, löysi tutun polun pään ja kulki pimeästä huolimatta hiljaista juoksua eteenpäin. Hän kompastui ja lankeili virittämiinsä loukkuihin. Monet niistä laukeilivat, mutta hän ei sitä nyt pahoitellut — päinvastoin, loukut olivat kuin tienviittoja oikeaan suuntaan.

Matkan nopeasti edistyessä alkoi vastaisen taivaan rannalta sarastaa heikko valon hohde kuin kaukainen tulipalon kajastus. Sen punerrus kävi yhä selvemmäksi, kunnes Heikki näki edessään Raitajärven tuulastulet. Samalla kohahti Kiljuvankoski kuin sulkunsa avaten, ja sitä Heikki usein jälkeenpäinkin ihmetteli, että missä kumman lumeissa hänen korvansa olivat olleet, kun hän ei kosken kohinaa ennen kuullut, vaikka sen pauhu suotuisilla ilmoilla kuuluu melkein Hitonhaudalle asti.

Huomattuaan tulleensa kotilaitumille, Terttuvuorelle, yllätti Heikin äkkiä niin uuvuttava väsymys, että hän ei olisi levähtämättä jaksanut askeltakaan eteenpäin. Hiestä aivan märkänä hän heittäytyi vuoren laelle pitkäkseen ja nyt jo täysin rauhoittuneena katseli huvikseen hiljalleen eteenpäin liikkuvia, loimottavia tuulastulia. Hän vilkaisi kotiinsa päin. Se oli pimeyden peitossa kuten muutkin töllit.

— Ei ole tainnut Anni odottaakaan, vaikka niin luulin ja hätäilin. Jos odottaisi, niin olisi tuli akkunalla tuikkamassa ja eksyneelle tietä näyttämässä, että tätä kohti, Heikki — tätä kohti tule. Vaikka olisin pimeässä pudonnut luuni murskaksi Hitonhaudan pohjaan tai rantakalliolta Piilolammen pohjattomaan syvyyteen, niin ei sen vertaa, että olisi tulen akkunalle asettanut Ja vaikka sitten aikansa valvottuaan olisi itse nukahtanut, niin akkunalla tuikkavasta tulesta kuitenkin näkisin, että on se odottanut… Ja kuukauden päivät vasta on yhdessä oltu… Siitä sen näkee, että ei se minua rakasta eikä minusta välitä — eikä ole tainnut rakastaa alunperinkään. Otti, kun ei ketään parempaakaan enää saanut. Ja kuka muu hänestä olisi enää huolinutkaan — enkä minäkään, jos näin silloin, minkä nyt.

Heikin askeleet tuntuivat monesta syystä raskailta hänen lähtiessään laskeutumaan Terttuvuoren kivikoista polkua alas. Hänen tultuaan kotinsa lähelle alkoi Peni kartanolla haukkua, mutta vainuttuaan tutun tulijan se juoksi isäntäänsä vastaan, hyppi rinnoille ja vikisi, että jopas viimein tulit sinäkin. Heikin teki mieli torua ja kurittaa koiraa petturuudesta, mutta kun hän ajatteli, että Peni oli ainoa, joka oli häntä odottamassa ja ystävällisesti vastaanottamassa, niin hän rangaistuksen sijasta hyväili ja silitti koiraa. Hän aikoi mennä sisään hiljaa, ketään herättämättä. Mutta porstuan ovi oli pantu hakaan sisäpuolelta.

— Tuntuu tuo nälkäkin jo kipeästi sydänalaa hiukovan. Eikähän se kumma ole, jos hiukookiₙ — siellä kun olen koko pitkän päivän ja kappaleen yötä sydänmaata hypännyt kuin koira, likilaskuinen leivänkäppyrä eväänä kontissa. Eikä sen vertaa, että olisi jotain lämmintä iltaseksi kiehauttanut.

Heikki olisi kyllä tikulla tai puukonterällä voinut nostaa ha'an ylös. Mutta koski niin raskaasti mieleen tuo oven ha'assa olo kaiken muun lisäksi, että ei tehnyt mieli mennä sisään. Tuntui kuin Anni olisi tällä kaikella tahtonut sanoa: Pysy siellä, missä olet.

Heikki meni saunaan, kallistui sen kovalle penkille maata ja nukahti väsyneenä niine iltasineen.

Eräänä aamuna, Töyrylän perheen ollessa juuri aamiaisella, astui tupaan Kantolan isäntä, jonka alustalaisia töyryläiset olivat, ja toivotti Herran rauhaa. Anni hiukan punastui ja nousi heti pöydästä, ikäänkuin olisi hävennyt istua isännän nähden siinä seurassa, jonka edessä pöydällä oli vain leipää, perunakeitikkäitä, kalakuppi ja piimätuoppi. Henna ja Heikki jatkoivat rauhassa syöntiään, ja lapsi nukkui kehdossaan.

"Ei tämmöisissä tölleissä emäntää ole", vastasi Anni ja pyyhkäisi orrelta ottamallaan likaisella rääsyllä penkkiä. "En ole tässä kerinnyt vielä aamusiivoa tehdä. Isäntä istuu."

"Onpa sitä saanut istuakin", sanoi isäntä jotain virkkaakseen ja istuutui penkille.

"Eipä ole isäntää näkynyt herran hetkiin täällä torppakulmalla. Mikä lie nyt päähän pistänyt, että tuli kerrankin lähdettyä?" kysyi Henna.

"Ja höpsis taas! Syö ensin suusi puhtaaksi ja puhu sitten vasta", tiuskasi Anni ja loi vihaisen silmäyksen mieheensä.

"Niin, niin… Kiitos vain kutsusta. Enpä ole oikein kerinnyt… Sehän on totta — Heikillä on jo perilliset ja kaikki."

Isäntä vilkaisi kehtoon päin, näköjään varsin vähäisellä mielenkiinnolla.

"Ei se mikään poika ole", huomautti Anni, närkästyneenä siitä, ettei isäntä ollut viitsinyt sen vertaa ottaa asioista selkoa.

"Niin, niin — tietysti, tietysti", soperteli isäntä, huomattuaan kysymyksensä tyhmyyden. "Lapset ovat Herran lahja", jatkoi hän osanottoa teeskennellen. "Mikä hänen nimensä on?"

"Se on niin pitkä kuin nälkävuosi, etten minä ikinä opi sitä kokonaan lausumaan", vastasi mummo. "Sano, Anni, isännälle tyttösi nimi."

"Kyllä siinä almanakka tutkittiinkin moneen kertaan, ennenkuin se nimi löytyi. Minä tahdoin tyttöä äitinsä kaimaksi tai Henrikaksi, mutta ei — sellaiset nimet ovat muka liian vanhanaikaisia."

"Ei se yksi nimi ole — eikä mummon tarvitse vieraalle lörpötellä kaikkea, mitä tietää", äsähti Anni.

"Vaan lieneekö tuossa kuikelossa eläjääkään", arveli mummo. "Niin ovat nuo sen jäsenet rihaiset kuin oljenkorret."

"Parasta, parasta vain olisikin päästä pois nuorena, kun on vielä sielu puhdas ja turmeltumaton", sanoi isäntä. "Sitä on täällä synnin alhossa kulkijalla monta mutkaa matkassa ja monta viekoittelevaa paulaa viritettynä — etenkin tyttölasten tiellä."

"Monta on mutkaa matkassa ja monta viritettyä paulaa", huokasi mummo omaa nuoruuttaan muistellen ja liitti kätensä ristiin.

"Eikö sinulla ole ymmärrystä pyytää isäntää vieraspuolelle", huomautti
Anni töykeästi Heikille. "Tämmöisestä likaisesta korsusta."

"Eihän turhia — kyllähän sitä täälläkin", esteli isäntä, mutta seurasi kuitenkin Heikkiä ja pysähtyen keskelle kamarin lattiaa katseli ihmetellen ympärilleen.

"Jopa se on kamari silmänsä pessyt, ei entiseksi uskoisi. Sitä se on, kun on emäntä talossa… Uunit ja katot valkoisina hohtavat, että silmiä häikäisee, ja seinät paperoidut. Mistä olet saanut noin paljon sanomalehtiä?"

"Nyt sinulta ei ainakaan tutkimista puutu. Oletpa harmaapäinen mies, ennenkuin nuo seinät ovat läpi luetut… Ja tuukit pöydällä, kartiinit akkunoissa kuin herrasväessä."

"Sen arvaa. Kuinka sanookaan viisas Salomo: Toimellinen vaimo tulee Herralta… On siinä kuviakin seinällä", puheli isäntä ja asettui kädet selän takana niitä katselemaan ja huomioitansa lausumaan… "Jopa siinä tuimasti otellaan. Taitavat olla turkkilaisia nuo punapäät ja ryssiä nuo lättälakit. Nuo tuolla etäämmällä hevosten selässä lienevät kasakoita — vai olisivatko turkkilaisia rakuunoita? En näe oikein, kun ei sattunut lasit mukaani… Entäs tämä sitten? Sillä naisella heitä on noita rintoja. Olisi se yhtäkaikki saanut niitä vähän enemmän peitellä — ei tahdo tuollainen alastomuus oikein soveltua näin maalaisoloissa. Kuitenkin, kaikitenkin: komea vaimoihminen, eikä se mies tyhjää tapaa, joka tuonkin viereltään löytää. Taitaa olla ylhäisiä naisia… Mikäs kuvatus tuo sitten on, joka on edestä kuin ihminen ja takaa kuin hevonen? Missä maan ääressä heitäkin asunee — ellei tuo liekin järkiään piru… No-no! vähempikin riittäisi", jatkoi isäntä siirtyessään katsomaan kuvaa, jossa poika ja tyttö intohimoisesti suutelivat toisiaan. "Nuo sinä saisit nostaa nurkkaan häpeämään, ja vaikka antaisit niille vähän keppiä."

Kuvien katseleminen keskeytyi, kun Anni toi kahvia ja laski tarjottimen pöydälle.

"On tässä tilkka vielä ristiäisten rääpiäisiä", ilmoitti Heikki ja otti arkustaan pullon pöydälle. "Pankaa joukkoon."

"No, iloitse sielun'", sanoi isäntä hymyhuulin tarttuessaan pullon kaulaan. "Jumalan on viljaa viinakin, eikä se miestä metsään vie, kun muistaa pitää ohjat omissa käsissään."

Puhetuulelle päästyään Heikki esitti isännälle asian, jota hän jo kauan oli mielessään hautonut, mutta ei ollut rohjennut ennen puheeksi ottaa.

"Olen minä ajatellut ostaa isännältä tämän Töyrylän torpan palstatilaksi ja lisäksi metsäpalstan, jos kauppaan suostunette", sanoi hän ja jäi sydän kurkussa odottamaan isännän vastausta.

Tämä, kuten tapansa oli tärkeissä asioissa, alkoi miettiväisenä nakuttaa sormillaan pöytään.. Samalla hän läpitunkevasti tarkasteli Heikin kasvoja, joihin puolikuppiset olivat nostaneet heikon punerruksen. Antamatta kysymykseen myöntävää tai kieltävää vastausta hän viimein kysyi:

Viime talvi oli ollut harvinaisen onnellinen talvi. Jo syksyllä oli Terttuvuoren takaisista pyydyksistä tullut lintuja sen kuin jaksoi kotiin kantaa, ja lintujen ostajat olivat maksaneet hyviä hintoja. Lumien tultua Heikki oli saanut kettuja raudoilla ja myrkyllä enemmän kuin koskaan ennen — muuankin kettu oli kuollut seisaalleen, myrkkypalana käytetty särki hampaissa. Siihen lisäksi oravia, kärppiä ja pari koskesta saatua saukkoa. Kun vielä kevättalvella oli onnistunut saamaan hyväpalkkaista tukinajoa, niin oli kyllä arkun pohjalla säästöä joku satanen.

"Ei ne ole hyvän enteitä semmoiset, että linnut menevät loukkuun kaksittain ja ketut kuolevat seisoville jaloilleen", haastoi mummo, joka myös oli tullut kamariin vieraalle seuraa pitämään. "Kuolemansa edellä Eero-vainajakin sai kaloja niin mahdottomasti, ettei määrää ollut. Kun verkkoihin ei mahtunut kerralla enempää, hyppivät kalat veneeseen omia aikojaan… On noita rottiakin sikiytynyt niin suunnattomasti, että ne vievät kaikki läpi käsien — eikös totisesti ole juuri nytkin muuan parrisilmä tuolla kolonsa suulla kurkistelemassa. Ne eivät pelkää enää ihmisiäkään. Häts siitä koloosi!… Ja mitähän lie virttä veisannut Penikin viime talvena — kaiket yöt se ulkona ulvoa jollotti, kuono kuuta kohti. Ei — ei ne ole hyvän enteitä."

Mutta Heikkiin ei nyt semmoinen puhe mahtunut. Isännän lähdettyä hän meni tätä saattamaan ja kädestä pitäen näyttämään, mihin kohtaan hän rakentaa uuden asuinrakennuksen, mihin tallin ja navetan. Katsottiinpa jo valmiiksi se metsäpalstakin, jonka Heikki aikoi ostaa, ja käytiin Kurkisuota tarkastamassa. Kun vihdoin erottiin, sanoi isäntä hyvästellessään:

"Heikin on nyt parasta aluksi lannoittaa voimaperäisesti jo olemassa olevat pellot ja raivata ja ojittaa Kurkisuolle uutta viljelystä lisää — sen palstatilan ja uuden pytingin asian järjestämme sitten myöhemmin. Jumalan haltuun."

"Samalla tavalla", vastasi Heikki ja kääntyi kotiinsa. Sinne päästyään hän otti lapion ja suopiilun olalleen ja lähti Kurkisuolle, joka sijaitsi torpan lähettyvillä erään Raitajärven poukaman pohjukassa.

Ennenkun ryhtyi työhönsä hän loi yleissilmäyksen vastaiselle työmaalleen. Aikomaan oli Eero-vainaja jo sen laitaan kourin iskenyt, — väännellyt osan kantoja rovioihin, mutta ei ollut ehtinyt siinä kohden sen pitemmälle. Pojan tuli nyt jatkaa siitä, mihin isä oli lopettanut. Torpan ympäristön kovat maat olivat jotenkin kivikkoisia pelloiksi viljellä, mutta tämän kun jaksaisi viljelykseen muokata, niin siitä lähtisi eläimentörkyä siksi runsaasti, että voisi pitää kytkyessä kymmenkunnan sarvipäätä ja tallissa kolme hevosta — siihen lisäksi lampaita ja muuta pientä karjaa. Hän oli näkevinään edessään heinätäydet sarat, satasyliset, ja kuulevinaan niittokoneen sätkättävän — sillä sellainen piti myös talossa olla… No, oli sitten rakennettava navetta ja talli, ja kun siitä vähitellen vaurastuisi ja talo alkaisi antaa, niin Töyrylän harjulle nousisi pytinki sellainen, ettei Kantolan komeampi. Korkeammalle hän tahtoi kuin nämä laiskat ja uneliaat naapurit — tasarinnaksi talollisten kanssa. Tulevaisuudessa häämöitti niin mieltähiveleviä mahdollisuuksia ja kunnian säteilyä, että rintaa paisutti ja suuta veti hymyyn. Sellaisen päämäärän eteen kannatti ponnistella. Sitäpaitsi: maan möyriminen oli hänellä verissä, sukupolvien perintöä. Tosinhan pyrki epäilyskin matona mieleen luikertamaan — rinta. Mutta nyt ei ollut aika ajatella semmoisia. Pois tieltä kaikki esteet.

Hän jännitti ojasiiman maanpintaa pitkin kahden seipään väliin, sylkäisi kämmeniinsä ja iski suopiilunsa Kurkisuon kamaraan.

"Se siinä on roikkunut kuin koira aidan harjalla, tietämättä oikein, kummalle puolelle putoaa — elämän vai kuoleman."

Näin lausui Henna muutamana sumuisena lokakuun sunnuntaina Töyrylän tupaan sairasta katsomaan tulleille kulmakuntalaisille.

Kantolan isännän keväällä annettua Heikille hyviä toiveita palstatilan saantiin tämä oli alkanut uurastaa torppansa kohentamiseksi niin innokkaasti, että sitä naapurit ihmettelivät ja kademielin katselivat.

Juoksevien torpan töiden ohella Heikillä oli vakituinen työmaansa Kurkisuolla. Hän väänteli puoleksi lahonneet kannot rovioihin, kaivoi ojia ja kuokkikin jo pari sarkaa, jotka oli määrä talvella saveta ja keväällä kylvää kauraksi.

Aamuisin ennen naapurien vuoteelta nousua hän oli jo Kurkisuolla, ja illoin toisten makuulle asettuessa hänet nähtiin vielä siellä.

Kesä oli lämmin ja kuiva, erittäin suotuisa vesiperäisen suon ojittamiseen ja muokkaamiseen. Heikki oli tuntenut tänä kesänä itsensä terveemmäksi ja reippaammaksi kuin pitkiin aikoihin. Mutta loppukesällä, ilmojen kylmetessä ja syyssateitten tullessa hän oli alkanut tuntea jäsenissään käsittämätöntä väsymystä ja puutumista — käsittämätöntä siksi, että ruumiissa ei tuntunut erityistä sairautta ja kipua missään kohdin. Lapio oli vain alkanut tuntua raskaammalta päivä päivältä, ikäänkuin siihen olisi joka yö salaa valettu uusi lyijykerros lisää, ja lapiopistokset täytyi tehdä pienempiä, jaksaakseen nostaa ne ojan pohjasta ylös partaalle. Pienikin voimain ponnistus nosti hien kautta ruumiin. Yhä useammin oli täytynyt istahtaa ojan äyräälle levähtämään ja tulla illalla kotiin tavallista aikaisemmin. Väsymyksen myöhemmin lisääntyessä oli pitänyt väliin olla poissa Kurkisuolta kokonaisia päiviä ja tehdä käperrellä kotona vain kaikenlaista kevyttä askaretta. Lopulta Heikki oli jaksanut mennä työmaalleen vain joka toinen päivä, ja viime perjantaiaamuna, kun hän oli ensimäisen lapiopistoksensa pistänyt ja yrittänyt nostaa sitä ylös, oli työase pudonnut herpautuneista käsistä ojan pohjaan ja sinne jäänyt. Hädin tuskin päästyään kotiin hän oli riisuutunut liinasilleen ja kallistunut karsinasänkyyn — samaan, jossa Eero-vainaja pari vuotta sitten oli henkensä heittänyt — eikä ollut kyennyt siitä enää ylös nousemaan.

Tiedon levittyä Heikin sairaudesta olivat naapurit tulleet nyt joutilaana sunnuntaipäivänä häntä katsomaan ja antamaan neuvojansa.

"On sitä moni muu roikkunut elämän ja kuoleman raja-aidalla, mutta elämän puolelle on silti pudonnut, kun ei ole vielä kuoleman aika tullut. Ei sitä vielä tiedä Heikkiäkään kuolevaksi katsoa. Mutta sairaalla pitää olla hyvä hoito. Missä se on Heikin akka — se Anni?" kysyi terhakka Takkulan töllin muija… "Ei sen vertaa, että tulisi edes vieraita tervehtimään."

"Vai kamarissa… Vai kamarissa vain kampaillaan ja peilaillaan ja katsellaan kuvia, kun pitäisi olla miehensä apuna ja tukena myötä- ja vastoinkäymisessä. En ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti. Tuolilla istuin sänkynsä vieressä, minkä muilta töiltäni joudin, siihen syöttelin, juottelin ja peittelin kuin kapalolasta ja kättä ja otsaa sivelin. Ja siihenpäs parani Taavetti Jumalan ja hyvän hoidon avulla… Ee-ei!… en ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti."

"Eihän siellä Takkulassa minun tietääkseni kamaria olekaan", pisti
Kivimäen Janne.

"Vai ei — vai ei olekaan… Onkos siellä Kivimäen hovissa sitten salit ja kamarit ja vörmaakit?… Ja vaikka olisi ollutkin…"

"Enhän ole sanonutkaan, että on. Mutta sen sanon, että ei sairas siitä parane, vaikka ämmä sängyn vierellä istuu. Pitää olla lääkkeitä. Ei ole tainnut Heikillä olla lääkkeitä?"

"Kävinhän minä tohtorissa markkinamatkallani jo silloin, kun rupesin tuossa rinnassani kipua tuntemaan", urahti Heikki sängystään.

"No — hyvinkös auttoi?" kysyi Takkulan muija, ivan ja vahingonilon sekaisella äänellä.

"Kapitalia?… Herra Jumala!… Siinä se taas nähdään, mitä ne tohtorit tietävät… Vai kapitalia?… Jokainen polvenkorkuinen kakarakin täällä Korvenkylässä tietää, ettei Heikissä kapia ole — niinkuin senkin, ettei kapia talilla paranneta. Paras lääke kapiin on pikiöljy ja terva, sanon minä."

"Tohtori tarkoitti, että minä ehkä voisin parantuakin, jos olisi rahaa — paljon rahaa.

"On se nähty sekin, ettei auta aina rahakaan", väitti Kivimäen Janne. "Mitenkäs kävi Paksulan isännälle?… Kyllä kulki mies suomet ja saaret tohtorista tohtoriin, vaan siihenpäs oikaisi säärensä rohtopullojensa ääreen.

"On se mahtavallakin mahtavampansa. Eihän näet kuoleman suuta voi tukkia rahallakaan — kaikki se nielee.

"Ei sitä kyllä voi tukkia kuoleman suuta. Vaan olisi ymmärtänyt Paksulan isäntäkin — hänhän kuoli turvotustautiin — olisi ymmärtänyt keittää lääkettä katajanmarjoista, niin kyllä olisi laskenut liika pöhötys. Katajanmarjoilla kait minä itseni paransin, kun kerran tuo vatsani kohettui niin, että nahka oli tiukalla kuin lestillä ja kiilsi kuin läkkikannun pohja."

Kivimäen Jannen suu vetäytyi omituiseen naurun vireeseen, joka sai
Maijan loukkaantuneena tiuskasemaan:

"Eipä virnottamista, ei", myönteli Janne. Mutta kun hän yritti selittää, mikä Maijan jutussa niin makeasti hänen sydäntään kutkutti, keskeyttivät naiset hänet jyrkästi:

"Saattavatpa olla katajanmarjat hyviä turvotustaudissa, mutta Heikille, jossa on rintatauti, on suokanervista keitetty rohto parasta", neuvoi Hösäläinen. "Sitä kun hyvin kuumana juo, niin pahan pitää olla tauti panema, ellei lähde."

"Ei sovi ylenkatsoa Hösäläistä enempää kuin suokanerviakaan — Jumalan ovat luomia molemmat", sanoi vaari Israel, Halla-ahon huonemies, jolla oli jo kahdeksankymmenen talven lumet hartioillaan. "En kuitenkaan kehottaisi seuraamaan Hösäläisen neuvoa, sillä minä olen tässä pienessä ijässäni tullut kokeneeksi, että suokanervat eivät kelpaa muuhun kuin rokkotautiin. Parhaat lääkkeet rintatautiselle ovat siankärsäheinät, raidankeuhkot ja vanhoista aidaksista otetut naavat ja käävät."

"Ei ole tällä Kivimäen Jannella tainnut olla koettelemuksia omassa kohdassaan, siksi se äsken löi leikiksi muittenkin kivut", sanoi Hyötylän Ismael. "Vaan olisit ollut siinä leikissä kuin minä, niin toinen olisi ääni kellossasi."

"Mitähän lie ollut — vei koko ruumistani kuin tulessa. Kuolevaksi jo katsoivat, ja yksi neuvoi yhtä, toinen toista. Ellei yksi auta, ehkä toinen tehoaa, ajattelin minä, ja kun sattui olemaan kesänaika, keräilin kaikkia kukkia ja yrttejä ja muuta neuvottua ja neuvomatonta — katajanmarjoja, suokanervia, siankärsäheiniä, tulikukkia, kallioyrtin juurta, raidankeuhkoja, aidaksennaavoja, kuusenkoskusia, pirunpihkaa ynnä muuta, mitä ryssän laukussa lääkkeeksi kelpaavaa oli — panin ne pataan ja keitin lääkkeen. Lyhyen ymmärrykseni mukaan tipautin joukkoon vahvikkeeksi vähän tervaa ja lirautin viinaa pullostani. Kun sen rohtoni sitten illalla saunan lauteilla kuumassa löylyssä nautin — piru, kun yökäytti vieläkin — löi niin vaihloksi, että olin miesmahdilla kannettava sänkyyni ja siihen peiteltävä. Hiki virtasi, että luulin vedeksi sulavani. Mutta aamulla olin terve kuin pukki — enkä ole sen koposen koommin sairasta päivää nähnyt."

"Mitenhän lie", epäili Iisakkilan Matti, kulmakunnan ahkeraan käytetty suoneniskijä. "Heikistä pitäisi iskeä suonta, pitäisi laskea pois paha veri, että pääsisi kasvamaan uusi, terve veri sijaan."

"Saman tekevä, vaikka isket haavan lastusta. Eihän tuossa mies-parassa ole verta näköjään muualla kuin mitähän lie pisara kielen käressä", arveli Hallapuron emäntä, jolla oli suuret, haaveelliset silmät. "Heikkiä kuihduttaa liika, pitäisi käydä unilla."

"Liika, liika!" äsähti Kuppari-Kaisa. "Ellei sauna ja sarvet auta, niin ei sitten unet ei muut."

"Mistäpä ne nyt tähän enää kukat ja yrtit otti, kun ei ole tullut niitä aikanaan varatuksi. Ja kukapa niitä osannee tässä rohtoja keittääkään — ei ole minussa osaajaa. Ja liekö Heikille apua teidän rohdoistanne, kun ei ollut oikean tohtorinkaan", tuumi Henna surumielisesti.

Mutta yleinen mielipide asettui jyrkästi tällaista epäuskoa vastaan. Hennan ei pitäisi puhua syntiä. Jumala on luonut kukat ja yrtit ja pannut niihin parantavan voiman, ja ellei Henna ole ymmärtänyt niitä aikanaan koota, niin on ollut toisia ymmärtäväisempiä, jotka ovat varanneet.

Ja niin päätettiin lopuksi, että rohtoniekat keittävät kotonaan Heikille lääkettä, kukin suosimistaan yrteistä. Iisakkilan Matti, jolla oli aina suonirauta likaiseen rääsyyn käärittynä liivin taskussa, olisi valmis iskemään suonta vaikka paikalla, ellei olisi Herran sapatti. Hallapuron haavesilmäinen emäntä lupasi käydä unilla ja otti mukaansa Heikin sukan, pistääkseen sen salaa unennäkijän pieluksen alle yöksi. Kuppari-Kaisa lupasi lämmittää saunan aamulla ani varhain ja jo huomissa päivänä imeä sarvensa sairaan pintaan.

Illan hämärtämään ruvetessa läksivät vieraat kotiansa, ja Töyrylän tuvassa vallitsi taas mieltä raskauttava hiljaisuus, kuten aina sairashuoneessa.

Töyrylän asuinrivissä oli tupa ja kamari, joihin kumpaankin vei eri ovi eteisestä. Kussakin näissä kolmessa huoneessa oli oma sänkynsä ja öisin omat nukkujansa. Mummo nukkui tuvassa, Anni pikku tyttönsä kanssa kamarissa, ja eteisen vakituisena asukkaana oli Heikki. Hänen sairassänkynsä oli talvella ollut tuvassa, mutta ilmojen tultua kesäisen lämpimiksi hän muutti eteiseen, siellä kun oli viileämpi olla ja muutenkin rattoisampi sairastella, paossa syöpäläisiltä.

Oli lämmin, kesäinen iltayö. Maaten sängyssä selällään katseli Heikki eteisen puolihämärään kattoon. Sängyn vieressä tuolilla oli kotikeittoista lääkettä pulloissa ja tyhjä pikari. Toisella tuolilla istui Heikin äiti, äänetönnä ruumistaan nuokutellen. Kamarista kuului kätkyen käynti epätasaisella lattialla ja Annin hiljaista hyssytystä.

"Niin", jatkoi äiti, "niinkuin jo sanoin, sinulla ei taida olla jäljellä enää monta elonpäivää".

"Eipä taida… joo, joo… eipä taida… Katsos, näin olen ajatellut: Ihminen on kuin kello, jonka kun vedät, niin se käydä raksuttaa tik, tak, tik, tak… Vaan entäs kun veto loppuu?"

"Niin… Ja se taitaa sinunkin ajallisen elämäsi kellosta veto olla jo loppumaisillaan."

"Voi, vai ei kysytä. Paljonkin on sinulta kysytty, varsinkin näinä parina viime vuotena. Eikähän elämä, haihtuvat hetket täällä Ketarin majoissa olekaan mitään muuta kuin yhtä ainoata kysymystä: Oletko valmis vai etkö? Ja sinullakin on kuolematon sielu.

"Omasihan se on. Mutta jos se joutuu ijankaikkiseen onnettomuuteen — niinkuin näyttää — niin älä syytä viimeisellä tuomiolla vanhaa äitiäsi, äläkä ketään muutakaan, ettei olisi neuvottu."

"Neuvottu… Itsensä siellä pitää kunkin vastata omasta kohdastaan, niin minun kuin äidinkin. Ja jos puhun suuni puhtaaksi, niin minä luulen, että se on äidin syntisäkki yhtä raskas kuin minunkin — ehkä vähän raskaampikin. Niin että äidillä taitaa olla tarpeeksi urakkaa omankin säkkinsä raahaamisessa."

Äiti joutui ymmälle. Hän ei oikein tiennyt, pitikö hyökätä vai puolustautua.

"Minä olen jo monta kertaa sanonut, että ei… ja kun ei, niin ei. On parasta olla puhumatta enää siitä asiasta."

Äiti liitti kätensä ristiin rinnalle ja alkoi taas äänetönnä ja surullisena huojutella ruumistaan kahtaanne.

"Taitaa sitten olla sillälailla, Heikki, että sinun nimesi on pyyhittynä pois elämänkirjasta.

Äiti nousi seisaalle, mutta viivytteli kuitenkin lähtöänsä, niinkuin aikoisi sanoa vielä jotakin.

Tuvan oven sulkeuduttua äidin jälkeen kuuli Heikki sen takaa pitkän, syvän huokaisun.

Ajatus siirtyi taas mieluisammille aloille: Kurkisuolle, jonne oli niin monta kertaa pitkän talven aikana kulkeutunut. Kunhan tulee kesä, oli ajatellut, niin ehkä voimistun siksi, että jaksan taas jatkaa siitä, mihin syksyllä oli pakko lopettaakseni.

Nyt oli kesä tullut, mutta ruumiin voimat eivät tuntuneet palautuvankaan; päinvastoin ne päivä päivältä heikkonivat, samalla kun ruokahalu katosi. Ainoa, mikä vielä maistui ja tuntui virkistävän, oli viina. Heikillä olikin aina viinapullo varalla sänkynsä alla. Aikaisemmin rakennettu tulevaisuudenkuva alkoi ratkeilla liitoksistaan ja ikäänkuin häipyä näköpiirin taakse. Palstatilan hinnaksi koottu pieni säästö oli sairastaessa huvennut olemattomiin. Sitäpaitsi oli Kantolan isäntä eräänä yönä aikaisin keväällä kylvänyt torpan peltoihin heinänsiemenen kuin varkain, Heikille mitään puhumatta.

— Mitä isäntä tällä puuhallaan oikein tarkoittanee? Jos hän aikoo ottaa torpan haltuunsa nyt jo, niin tyhjää hän siinä huokuu, sillä torpan kontrahti on tehty minun elinajakseni —, päätteli Heikki. — Vaan ehkä hän ajattelee samoin kuin kaikki muutkin, että minun elinaikani on hyvin lyhyt ja siksi nyt jo ennättelee. Ei tainnut toissa keväänä niillä lupauksillaan totta tarkoittaakaan. Taisi vain kettuilla ja innostaa minua omaksi edukseen. Eikö lie niillä uuden pytingin ja palstatilan lupauksillaan — että ne muka järjestämme myöhemmin — tarkoittanut samaa kuin Kaisakin unillaan: ruumisarkkua ja sitä maapalaa, joka Jekullekin annetaan hautuumaalta. Ja sinne päin hän lienee ajatellut jo torpan kontrahtia tehdessäänkin… Sillä miehellä on Jumala huulilla ja saatana sydämessä.

— Vaan entä jos olisivatkin arveluineen oikeassa, isäntä ja muut — entä jos tästä hyvinkin…

Hän teki ajatuksissaan saman matkan kuin kolmisen vuotta sitten Villen kanssa isä-vainajaa kirkolle viedessään. Kuinka hän siinä kuvittelikin, tämä uusi saattue pyrki yksityiskohtia myöten muodostumaan entisen kaltaiseksi, sillä eroituksella vain, että hän itse oli nyt arkussa isän sijassa. Se oli raskas taipale ajatuksen kulkea, niin raskas, että suuria vesiherneitä helmeili sairaan otsalla.

Heikki koetti karkoittaa synkkiä kuvia, uskotellen itselleen, että ne ovat vain tyhjää mielen houretta. Mutta se yritys ei tällä kertaa onnistunut. Suljettujen silmien eteen kuvautui kuin vaaleanharmaata usvaa, jossa kihisi lukemattomia kirkkaita pisteitä kuin surviaisia hyttysparvessa. Väliin ilmestyi pimeydestä isompia tähtiä, mutkikkaita helminauhoja ja kummallisen muotoisia kuvioita, jotka aikansa säännöttömästi lenneltyään kuin suvenkorennot katosivat pimeyteen. Viimein alkoi usvaan kehittyä ihmiskasvojen hahmopiirteet, ja Heikki näki edessään isä-vainajansa kuolinnaamion sellaisena kuin oli sen nähnyt arkunkannen raosta kurkistaessaan hautuumaan portilla. Avonaisilla, liikkumattomilla silmillään se katsoi ilmeettömästi kuin kipsikuva. Heikki avasi silmänsä karkoittaakseen näyn, mutta kuva ei silti kadonnut; se siirtyi vain ylemmäksi kattoon ja näkyi epäselvempänä.

Yhtäkkiä Heikki vavahti, ja kuva hälveni. Hän oli kuulevinaan ulkoa hiipiviä askeleita, jotka ihmisen käynniksi tuntuivat aivan liian hiljaisilta. Hänen valvoessaan vuoteella yksinäisinä pimeinä syys- ja talviöinä toisten nukkuessa häntä olivat monasti kammottaneet ja unenvaaluun mennessä painajaisena ahdistaneet lukemattomat kummitusjutut, joita hän pienestä pitäen oli kuullut tositapahtumina kerrottavan. Viimeinenkin veripisara hänen kasvoiltaan karahti nyt sydämeen, joka löi haljetakseen, ja hän jäi hätääntyneenä tuijottamaan kaksipuoleisen oven rakoon. Epäilyttävää, vaanivaa hiiviskelyä jatkui edelleen, ja kirkas puukon terä pisti oven raosta sisään, alkaen nostaa hakaa varovasti ylös. Heikki sulki silmänsä ja yritti kääntyä seinään päin, mutta ei jaksanut. Hänen kuulonsa terästyi äärimmilleen, ja hillitön mielikuvitus loihti esiin hirvittäviä kuvia vanhoista kätköistä. Hän kuuli ha'an rapsahtavan alas, oven avautuvan ja pehmeitten kissamaisten askelten lähestyvän ja pysähtyvän sänkynsä viereen. Vaikka Heikki ei uskaltanut katsoa salaperäiseen tulijaan, tunsi hän kuitenkin, kuinka vieressäseisoja häntä tarkasteli, ja hän odotti joka hetki tuntevansa kurkussaan sen luisten sormien puserrusta. Hän olisi kiljaissut, mutta ei saanut ääntä. Itseään puolustaakseen hän ei olisi kyennyt edes sormeaan liikauttamaan. Hän tunsi suurta helpotusta kuullessaan jonkun ajan kuluttua tassuttavien askelien poistuvan kamarin ovelle päin, joka hiljaa narahtaen aukesi ja sulkeutui.

"Se taitaa olla kuollut — tuo tuolla", kuuli Heikki miesäänen lausuvan kamarissa.

"Kuollut?… Äsken sitä juuri äitinsä ripitti, ja hengissä se vielä silloin oli. Olisiko käydä katsomassa, jos hyvinkin…" kuului Anni vastaavan.

"Anna olla. Kuoltava kuolevan on… ja sitä parempi meille", jatkoi miesääni.

"Tiesinhän minä, kun Kaisa kertoi. Ja siksihän minä riisuin kenkäni ja hiivin sukkasillani hiljaa kuin kissa hiiren luo."

"Niinhän nuo sen sormet ovat rihaiset ja paksupäiset kuin nuppineulat.
Miksikä ne ovat tuommoiset?"

"Ne kuuluvat keuhkotautisen sormet tulevan tuommoisiksi. Ja siitähän sen kuuluu tietävän, kenessä on keuhkotauti, kenessä ei. Samanlaiset nuijapäät ne ovat Heikinkin sormet.

"Onkos tuossa rääppänässä sitten keuhkotauti kanssa?" jatkoi mies kuin hyvillään.

"Rääppänässä?… Mikähän lie tauti. Ja eihän sinun ole pakko sille rääppänälle isäksi tulla, on niitä tulijoita, sinun laisiasi — parempiakin."

"Älähän suutu. Senhän minä perinnön vuoksi vain — että jos se sille niinkuin testamentin…"

"Enhän minä suutukaan. Ja jos tietää tahdot, niin kuolemantauti siinä on — niinkuin isässäänkin."

Taas alkaessaan oli keskustelu niin hiljaista, että Heikki ei enää eroittanut sanoja, aleni siitä vähitellen helläksi kuiskailemiseksi, kunnes sekin lakkasi, ja kamarin salaperäisestä hiljaisuudesta kuului Heikin korviin vain pitkien suutelojen suriseva ääni.

— Tuomo!… Menisinkö?… Olkoot, en mene! En ole tietääksenikään — vielä.

Oli jo aamupuoli yötä, kun Tuomo palasi kamarista eteiseen. Hän liikkui nyt rohkeammin kuin tullessaan, tarkasteli levollisesti sairasta, tuolilla olevia rohtopulloja ja tyhjää pikaria. Kurkisteli ympärilleen niinkuin jotakin etsien, kumartui ja vilkaisi sängyn allekin. Huomattuaan siellä viinapullon hän kallisti sen suusta muutamia pitkiä kulauksia, asetti pullon paikalleen, sanoi vaistomaisesti: "kiitos!" ja suutaan tyytyväisenä maiskutellen poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Heikiltä pääsi tahtomattaan nauru niin haudantakainen, että Anni kamarissaan hätkähti. Naurunsa välittömäksi jatkoksi hän sai niin ankaran yskän kohtauksen, että oli nikahtua.

— Ne ovat saattaneet pitää tuota peliään ties kuinka kauan — kun sitä ei enää koirakaan hauku.

Hän otti pullon ja harmissaan kaatoi kurkkuunsa ryypyn toisensa perään, kunnes vihdoin nukkui humalaansa.

Aamulla kamarista tultuaan Anni läheni sairasvuodetta hiukan arkaillen kuin rikollinen. Mutta kun Heikki ei ollut asiasta tietääkseenkään, arveli Anni hänen yöllä vain hourineen. Ehkäpä Heikki ei ollut nähnyt ei kuullut koko tapausta.

XII

Tuli taaskin ilta. Tuvassa ja kamarissa lienee jo nukuttu, mutta Heikki sängyssään katseli eteisen kattoon, raskaitten ajatusten laahustaessa kuin siipirikot linnut.

— Että ne voivat olla niin sydämettömiä — kuolevalle miehelle. Etteivät nyt malttaneet edes niin kauan odottaa kuin tässä vielä henkeä on. Tuomoa saattaa kyllä ymmärtää: hänellä on kostonsa. Vaan että Anni… Annikin… Ja tämän tähden minä olen soita ojittanut ja taloa ja pytinkiä puuhaillut — että hän, talon tytär, kehtaisi vieraalle edes kotinsa ilmoittaa: sieltä ja sieltä ollaan — Töyrylän talon emäntiä. Se siinä alkoi jo oloonsa mukautua, koetti välimmiten olla ystävällinen ja helläkin. Mutta toisöinen tapaus puhalsi sumun silmistäni: se hellyys olikin vain silmieni lumeiksi, puhdas lakana likaisten jälkien peitteeksi… Tuntuu tuolla rinnassa taas niin haikealta, että ihan itkuksi tuppaa — samanlaiselta kuin silloin Annin aitan rapulla seistessäni, sormus kämmenellä… Oh!… tämä on pahempaa. Mutta en uikahda. En salli heille sitä iloa,- että saisivat nähdä, kuinka minä tämän tähden kärsin. Jaksaisin tästä kävellä metsiin, Hitonhaudalle ja Piilolammelle. Siellä yksinäisillä poluilla ajatus ehkä selviäisi — täällä kiertävät kuin haavoitetut jänikset yhtä ainoata ympyräänsä — verisin jäljin.

Katse luisui katosta alas seinälle, missä riippui vyö tuppineen ja puukkoineen.

Hän kauhistui sitä ajatusta ja harasi vastaan, mutta toiselta puolen se kiehtoi ja veti puoleensa vastustamattomalla voimalla. Hän nousi vuoteeltaan ja sänkynsä laidasta kiinni pidellen horjutteli vyönsä luo ja veti puukon tupesta ulos.

Päästyään jälleen peiton alle hän ojensi puukkoa pitävän kätensä ylös. Rohdinpaidan avosuinen hiha valahti alas olkapäälle, ja koko käsivarsi esiintyi kaameassa alastomuudessaan. Ohkaisten luitten ja pingoittuneiden jänteiden päällä oli vain kellahtava nahka, josta suonet pistivät räikeästi esiin kuin siniseksi värjätty verkko. Sormiluut puristivat puukon päätä, jonka pitkä terä käden kera vavahteli, välkähteli.

— Kyllä… kyllä… siinä kädessä… vielä sen verran… voimaa on… kuin tarvitaan.

Heikki ei aluksi vastannut mitään. Peittonsa alla hän painoi puukon terän olkipatjan läpi, niin että kärki kävi kiinni sängyn pohjalautaan.

"Annoithan sinä sille miehellekin toissa yönä — vai joko lie kolmas.
Kuka se oli se mies?"

"Omasipa ovat… Vaan voisit sinä ainakin antaa pullon tuolta sängyn alta. Kuivaa kurkkua, ottaisin ryypyn."

Kumartuessaan pulloa ottamaan Anni sattumalta vilkaisi sairaan kasvoihin, hätkähti, oikaisihe ja peräytyi pari askelta. Hän oli nähnyt palavat silmät kuin tuliset hiilet kiilumassa syvällä kuopissaan ja käden tavoittavan liikkeen peiton alla. Heikki muistutti petoa, joka on hyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun. Hänen huohottava hengityksensä oli lyhyttä ja katkonaista, ja hiki kihosi otsalle. Anni seisoi kuin naulittuna paikallaan. Aikoiko Heikki kietoa kätensä hänen kaulalleen vai antaa niskaan surmaniskun?

Otettuaan ryypyn Heikki työnsi pullon sängyn alle niin syvälle, että sitä saadakseen oli pakko kumartua polvilleen. Sitten hän jälleen asettui peiton alle, puukko kourassa, silmät oveen luotuina.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaakaan, kun ulkoa kuului askelia, puukon terää työnnettiin oven raosta sisään ja hakaa nostettiin varovasti ylös. Heikki tunsi nytkin vähän veren pakenevan kasvoiltaan, mutta ei pelosta, kuten ensi kerralla. Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät… Ehkä se nyt jo mennessään ryypyn ottaa, kun tietää pullon olinpaikan. Käsi peiton alla puristi puukon päätä niin, että vapisi… Kumartuukohan?… polvistuukohan?… Hetkistä myöhemmin kuului avaimen rapinaa, sen jälkeen hiljaista koputusta kamarin ovelle.

"Ei kumartunut, saatana… Vaan ehkä se ottaa ryypyt vasta palatessaan, lähtöryypyt… Onneksi olkoon!"

Heikki päätti valvoa ja odottaa Tuomoa tarvitessa vaikka aamuun asti. Mutta vaikka kosto kiihoitti, voitti kuitenkin väsymys heikot voimat, ja hän vaipui puoliunen tapaiseen horrostilaan. Kuinka kauan lienee maannut niin, kun hän taas oli kuulevinaan askeleita ulkoa. Puoliavoimin silmin hän näki kuin usvan läpi, kuinka eteisen ovi, jonka Tuomo oli jättänyt hakaan sulkematta, avautui ja sisään astui vanha mies, yllä harmaa takki, virsut jalassa. Hänellä oli pattisauva kädessä ja paperiin kääritty pieni mytty kainalossa, riippuvista hetuleista päättäen musta silkkiliina.

Isä… isä-vainaja! iski Heikin mieleen. Hän muisti arkun naulat ja soittamatta jääneet sielukellot. Niistäköhän se nyt tuli tilille vaatimaan.

Vanha mies näytti epäröivän, seisoi hetken neuvottomana ovensuussa ja katsoi sairaaseen kuin anteeksi pyytäen. Viimein hän asetti sauvansa pystyyn ovensuunurkkaan, niistää pihautti nenäänsä sormien välissä, sipaisi pari kertaa housujaan, pari kertaa harmaata tasatukkaansa korvallisella, ja kävi kiinni tuvanoven ripaan. Käsi vavahti kerran, pari — vavahutti vanhuus, vavahutti syvä mielenliikutus.

Hän irroitti kätensä, mietti hetkisen, työnsi sormikoukun poskeensa ja kaivoi sieltä tupakkamällin kuin tikka hongan kuolosta toukan. Asetti puruksen akkunalaudalle eteisen oven päälle.

Hän sylkäisi suustaan loput rouheet, pyyhkäisi takin hihalla huuliansa ja astui tupaan, musta silkkiliina kainalossa.

Heikki ei jaksanut herätä täysin valveille. Puolitajuisena hän kuuli tuvasta yskähdyksiä, hiljaisia, varovaisia, sitten yhä kovempia.

"Onko se… voi-voi… onko se — kuka?" kuuli Heikki äitinsä hätääntyneitä, katkonaisia ääniä.

"Sus siunatkoon! sus kolmasti!… Oikein säikähdin. Onko nyt jo — päivä? En kuolemakseni ole ennen näin myöhään… Vai iltaako tämä on vasta?"

"Ehehe, ehehe, ilta-iltapuoltapa taitaa olla, iltapuolta vasta…
Poikkesin katsomaan."

"En ole kerinnyt — Israel istuu, painaa puuta — kerinnyt kuulumisiakaan kysellä… Vai ihan nimen niettuun on lähdetty… Kuuluuko sitä mitä kiireelle kerrottavaa?"

"Kysyy häntä kurjelta, jolta tuo naaraan puoli on ammuttu ja pojat lentäneet taivaan tuuliin, yksi yhtäänne, toinen toisaanne — joka tuossa rämeellä tyhjän pesänsä partailta nokkasee karpalon sieltä, toisen täältä henkensä pitimiksi — kysäsee, mitä tuolle mahtaa kuulua."

"Yksinäistä se on yksinäisen — hohoijaa!… Siihenkö se nyt vääntäypi sängyn laidalle?"

"Menen vieläkin kurkeen. Voihan olla niitäkin, joilta tuo koiraan puoli on ammuttuna ja ainoa poika tuossa lähtemäisillään, kuolemaisillaan."

"Voihan olla, voipi. Ja viisaasti tekisivät, jos yhteen lyöttäysivät, ratompi olisi olo kummallakin."

"Ratompipa toki tavallaan. Vaan eipä se ole Israelkaan vielä kurkeansa löytänyt sen ammutun tilalle. Ei taida olla kaipuuta?"

"Kaipuuksi se lyöpi, varsinkin näin kevään tullen. Tuossa kun katastaa noidenkin varisten vaapsahtelemista, pelehtimistä ja huushollia, niin se oikein sydänalassa etoo ja tuntuu tämä oma olo vielä ontommalta. Se on tuo Luoja luomispäivänä viisaudessaan niin säätänyt, että sitä ei ole tuon luontokappaleenkaan hyvä yksin olla."

"Saati ihmisen… Olen minä sitäkin ajatellut, että jos passaisi
Hennan… tuota… jos ehkä passaisi, niinkuin…"

"Näkyy tuo Heikki olevan jo henkihieverinä, niin aprikoin asiaa siltäkin kantilta, että — se kun on eteenpäin elävän mieli — olisi tässä ehkä tarpeen miehinen mies… Jos tuo muuten passannee."

"Onhan terveyttä, Jumalan kiitos, on. Se kyllä kihti tuota vasenta lonkkaani rämsyilmoilla repii ja retostaa, vaan olisi tuossa omituinen hieroksija, niin saattaisi kuontua vielä siitä terveeksikin. On tuo Kaisa hierojaksi vähän liian kovakourainen… ja se siinä hieroessaan tuppaa muutenkin liiemmäksi nipistelemään ja kutittelemaan."

"Rakastuakin on tainnut… ja mitäpä hän mielinee. Vaan en huoli hänestä minä."

"Menen vielä äskeiseen. Joko se siihen muuttaisi päätä pahkaa hengen heitolle, vai sitten vasta, kun tuo on tuosta korjattu?"

"Kamansa ja kamppeensa nuo kerinnee tuoda myöhemminkin, vaan sitä olen ajatellut, että seurakunnan tietoon olisi saatettava välemmiinsä tämä yhteinen aikomuksemme. Saattaa Heikki tuosta piankin kuolahtaa, ja se kun on kirkkomaan multaan vietävä, niin olisi siinä yksi tie, kaksi asiaa, ja pitäisi siinä häät ja hautajaiset yksin tulin."

"Eiköhän se yhtäkaikki olisi liian hätäistä ja sopimatonta. Mitä siitä sanoisivat ihmisetkään?"

"Eikö nuo lie kahden kauppoja nämä… Olisi minulla täällä pöydällä vähän" — Heikki kuuli askeleita ja paperin rapinaa — "olisi tällainen. Tuon kun Henna sitaisee päähänsä, niin ei tarvitse hävetä, vaikka astuisi itsensä rovastin eteen."

"Annastiina-vainajaa vartenhan se on alunperin niinkuin ostettu, vaan sillä on nyt Annastiinalla toiset päähineet ja toiset antajat."

"No sei… vai kelvannee? Hetulaniekka tällainen — liiankin korea vanhalle. Lieneehän tuota lupa päähänsä koettaa?"

"Se siinä silkissään näyttää nätiltä ja hempeältä kuin nuoret tytöt — heh!"

Kun Heikki aamulla heräsi, olivat molemmat öitsijät jo tipotiessään. Mutta pattisauva oli unohtunut eteisen nurkkaan, ja Israelin tupakkamälli kiilteli akkunalla auringon paisteessa kuin iso musta sittiäinen. Hän nousi sängystään, hoippui vyönsä luo ja painoi puukon tuppeensa.

XIII

Heikki muisti tuskin ainoatakaan Korvenkylän torppakulmalaista, joka ei olisi käynyt häntä katsomassa ja hyvästelemässä hänen heikomman sairautensa aikana. Melkein aina oli sängyn vieressä tuolilla joku istua könöttämässä. Nämä käynnit olivat hyvin rasittavia sairaalle, mutta kun tapa oli sellainen, ei hän voinut muuta kuin alistua siihen. Miellyttävimpiä olivat ne kävijät, jotka puhuivat vain jokapäiväisistä arkiasioista. Heidän kanssaan saattoi virkeimpinä hetkinään antautua rattoisaan keskusteluunkin ja unhottaa hetkeksi raskaan kohtalonsa. Lyhyin vastaväittein hän kuunteli uskonasioista puhujia, mutta kaikkein sietämättömimpiä olivat nuo äänettömät ruumiinsa nuokuttajat ristityin käsin. Heidän sanattomasta mykisemisestään ja huokailemisestaan saattoi kyllä arvata, mitä he hänestä ajattelivat ja mitä takanapäin puhuivat.

Oli kuitenkin yksi — Lohi-Lassi — joka ei ollut käynyt kertaakaan katsomassa. Ja Heikin mielestä hänellä oli syytäkin pysyä poissa. Lassi oli ammattikalastaja, ja terveytensä päivinä Heikki oli myös ahkera, vaikka jokseenkin huono-onninen kalamies. Kerran hän silkasta kateudesta oli repinyt siekaleiksi Lassin uuden kalliin lohiverkon. Mitä muuta Heikki lienee elämässään tehnytkin tai tekemättä jättänyt, ei hänen tuntoonsa ollut jäänyt sanottavaa mielenkannetta. Mutta tämä teko, niin vähäpätöiseltä kuin se voi näyttääkin, oli matona jäytänyt hänen tuntoaan vuosikausia. Se oli järjetön ja ruma teko, ja hän oli siihen yksin syypää. Lassi ei ollut koskaan hypännyt hänen nenälleen eikä asettunut poikkipuuna tielle. Hän oli joskus tavatessa aikonut käydä tunnustuksillekin, mutta aina kun käsi käski, toinen kielsi. Kuitenkin hän aina askelten ulkoa lähestyessä toivoi, että ne olisivat Lassin askeleita, mutta yhä oli tulija joku toinen.

Päivä päivältä vieraitten käynnit harvenivat, ja lakkasivat viimein melkein kokonaan. Sairas oli nähtävästi jätetty oman onnensa nojaan, kun oli tehty kaikki, mitä oli voitu hänen hyväkseen.

Koetettiin sentään vielä viimeistä keinoa. Vastoin Heikin tahtoa ja hänen tietämättään haettiin pappi kovaa sydäntä pehmittämään. Mutta vaikka nuori pastori puhui kauniisti ja liikuttavasti, eivät hänen sanansa tehneet sairaaseen toivottua vaikutusta; päinvastoin hän näytti kärsimättömältä. Tehden tästä oman johtopäätöksensä kysyi pastori, oliko sairaalla jotain vaivaa tunnollaan, jotain kahdenkeskistä tunnustettavaa.

— Saattaa olla ujoutta, — ajatteli pastori ja pyysi läsnäolijoita hetkeksi poistumaan, jolloin nämä vetäytyivät tupaan, jääden ovensuuhun seisomaan. Henkeä pidättäen, kaulat kurkollaan he siinä kuuntelivat sykkivin sydämin — Kaisan korva ovessa kiinni. Hetki tuntui kammottavan juhlalliselta. Tuntui kuin tuolla oven takana, "salauksen alla", josta kuului vain hiljaista puheen hyminää kuin haudasta, nyt ratkaistaisiin Heikin tuleva kohtalo. Mitä salaista hänellä mahtanee olla papille tunnustettavaa? Ovi liikahti kerran, pari, ilmestyi pieni rako, ja nyt saattoi kuulla jo paremmin.

"Ehkä Heikki kuitenkin tahtoisi keventää sydäntään tunnustamalla, jos on mitä raskauttavaa omallatunnolla."

"Minä jo äsken sanoin, että minulla ei ole pastorille mitään tunnustettavaa."

"Kertoi vaimonne äsken kamarissa, että olette ollut hänelle paha, kerran aikonut lyödäkin — jolloinkin yöllä. Ettekö te tunne mitään soimausta tästä?"

"Ettekö tiedä ja ole sanasta lukenut, että miehen pitää rakastaa vaimoansa niinkuin omaa itseänsä?"

"Minulle kerrottiin myös, että olette nauttinut väkeviä — väliin liiemmäksi.

"Paljon siellä kamarissa on pastorille kerrottukin… Vaan entä sitten? Omaani minä olen nauttinut. Vai eikö suotaisi köyhälle työmiehelle sitäkään pientä iloa? Ja ryyppääväthän herratkin, oppineet — nehän ne vasta ryyppäävätkin, saati tyhmä talonpoika… Täällä metsissä on vähän iloja."

Nuori pastori muisteli juuri päättyneitä ylioppilasaikojaan pääkaupungissa.

"Kuulin, että Heikki on syytellyt kiertäin kaartain Luojaansakin, kun terveys otettiin eikä ole kaikki mennyt mieltä myöten."

"Terveys?… En minä ole siitä ketään syytellyt — mikä on mennyt, se on mennyt… Vaan jos niin, että Luoja — niin miksikä sitten toiselle annetaan, toiselta otetaan. Ja eikö ollut ketään joutilaampaa ja laiskempaa ja rikkaampaa makaamaan?

"Herran tiet ovat tutkimattomat… Heikki ei kai sitten ole tehnyt elämässään mitään sellaista, josta tuntisi katumusta?

"Pojan näkyy olevankin koulunkäynti kesken vielä. Vaan olisi rovasti itse, niin… Se kun ukko nuijii lain moukarilla, niin pehmyttä pitää tulla jälkeä, vaikka olisi sydän kalliota… Mutta tämä ei kun luikertaa myötyriään, minne toinen vie."

Sen oli kyllä huomannut pastori itsekin. Tyytymättömänä hän läksi kotimatkalleen — tyytymättömänä niin sairaaseen kuin itseensä.

Eräänä aamuvarhaisena, muutama päivä pastorin käynnin jälkeen, oli Heikki unimielissään kuulevinaan omituisen läiskähtävän äänen, niinkuin märällä vaatteella olisi voimakkaasti lyöty lattiaan. Herättyään hän näki Lassin istuvan porstuan penkillä ja toivottavan hyvää huomenta. Heikki katsoi aluksi epäluuloisesti vanhaan kalastajaan, kuin tunnustellen, missä mielessä hän oli tullut. Miehet eivät olleet ehtineet vielä keskustelun alkuun, kun lattialta kuului uusi voimakas läiskähdys ja joku tumma esine kimmahti ylös ilmaan.

"Lohi!" pääsi Heikiltä heikko, tuskin kuuluva huudahdus, ja hän kohoutui vaivoin istualleen vuoteessa.

"Sepä se onkin ensimäinen loheni tänä kesänä", sanoi kalastaja. "On tehnyt mieleni käydä sinua katsomassa, mutta kun köyhällä ei ole ollut mitään tuomista, niin on ollut mielelleni raskasta lähteä ihan tyhjinkin käsin. Sattui nyt viime yönä tuo kiiski käymään verkkooni, niin pistin sen kainalooni ja tulin rannasta suoraan tänne. Eihän se häävi — kalaahan kala on, ja rikkaammilla nuo lie sairaalle paremmin suun mukaiset tuomiset. Mutta minulla kun ei ollut muutakaan, niin toin edes tuon."

Heikin epäluulo ei ollut hälvennyt vielä. Ehkä Lassi tahtoo kostaa tällä tavalla — koota tulisia hiiliä pään päälle. Kuitenkin hän kiitti kalastajaa ja kysyi lohen hintaa.

"Ei se mitään maksa", sanoi Lassi. "Ajattelin, että tuon kun Anni voissa käristää, niin ehkä saisit jonkun suupalan menemään alas."

"Ole muistelematta turhia, niistä ei mitään", keskeytti Lassi jyrkästi ja huitaisi kädellään ilmaa, niinkuin hän olisi tahtonut kerrassaan katkaista keskustelun siitä asiasta.

Heikki tuijotti pitkään ja terävästi Lassiin kuin tunkeakseen katseensa hänen lävitsensä. Sitten hän hitaasti käänsi silmänsä poispäin, ja hänen päänsä alkoi hiljaa vavahdella. Väliin hän sai ankaria suonenvedon tapaisia nytkähdyksiä, jolloin yläruumista veti kokoon, silmät ja huulet pusertuivat tiukasti kiinni ja kädet puristuivat nyrkkiin, ikäänkuin hän olisi taistellut jotakin näkymätöntä vastaan. Hiki kihosi otsalle, ja terävän nenän huippuun alkoi kasvaa kirkas vesitippa, kieppui siinä aikansa ja tipahti peitolle. Viimein hän päästi pitkän, syvän huokaisun, niinkuin raskaan työn suoritettuaan, pyyhkäisi paitansa hihalla hikeä otsaltaan, hervahti väsyneenä vuoteelle ja näytti heti vaipuneen syvään uneen.

Kuultuaan puhelua tulivat äiti ja Anni myös eteiseen. Huomattuaan lattialla kuolleen lohen sanoi mummo:

"Lohi!… nyt ei ole Heikin lähtö kaukana… Heikillekö se Lassi tuon on tuonut?"

"Kiitos vaan. Mutta kyllä ne on jo syöty Heikin syömiset — kun nyt tuon antoi."

Sairaan hengitys oli lyhyttä ja katkonaista, pysähtyen väliin kokonaan. Sierainten ohuet pielet vuoroin litistyivät aivan väliseinään kiinni, vuoroin laajenivat kuin hengästyneen hevosen sieramet. Viimein hän alkoi mykistä kuin heräävä, ja sormet hypistelivät peittoa.

"Kurkisuo… joo… heinällä… laidasta laitaa… Onhan… tätä tässä… pytinkiäkin… Ottakaahan — Kantola… ja te muutkin… isännät… Kippis… Ottakaa… rovastikin… Joo… tässä vähän… tupaan tulijaisia…"

Äkkiä Heikin silmät, joissa oli luonnottoman kirkas loiste, levähtivät selkiselälleen ja pälyivät kummeksien ympäri huonetta kuin oudossa paikassa. Viimein ne pysähtyivät äitiin, ja huulet liikkuivat, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Äiti kallisti korvansa Heikin suun eteen.

"Mitä sanonee — en saa selkoa. Koeta sinäkin, jos kuulisit paremmin nuorilla korvillasi."

Heikki käänsi päänsä seinään päin, ja Anni vetäytyi mummon selän taakse, kurkoitellen hänen olkansa yli sänkyyn kuin varkain.

Kuolevan hengitys hiljeni ja harveni yhä. Sieramet aukenivat ja supistuivat kuulumattomasti kuin kuolevan kalan kiduskannet. Viimein avautui raollaan oleva suu hitaasti ammolleen ja lupsahti äkkiä ja kuuluvasti kiinni kuin lukkoon, ja huulet puristuivat tiukasti yhteen.

Äiti ja Anni kumarsivat päänsä alas, ja Lohi-Lassi otti lakin päästänsä.

XIV

Eräänä aamuna Heikin hautajaisten jälkeen olivat Töyrylän molemmat lesket kahden tuvassa. Anni peräpenkillä istuen souti lastaan, ja mummo kutoi sukkaa sivupenkillä. Koko aamuna he eivät olleet vaihtaneet monta sanaa keskenään; olivat vain istuneet ajatuksissaan ja vilkuneet ulos, kumpikin akkunastaan.

Kuolemantapauksen aiheuttama hiukan alakuloinen mieliala oli jokseenkin pian mennyt ohi, ja Annissa oli taas herännyt entistä keikailemisen halua. Mikäli vähät varat sallivat oli vaatteisiin alkanut jälleen ilmaantua halpa-arvoisia rimsuja ja nauhoja ryssien laukuista. Avioliiton aikuinen ruokoton tukka alkoi silitä ja kiiltää, ja tumman palmikon jatkona heilahteli leveä punainen nauha. Hän seisoi usein pitkät ajat kamarin seinällä riippuvan pienen kuvastimen edessä kampa kädessä, eikä unhottanut koskaan ohi mennessään vilkaista siihen. Annin peilaileminen ei enää johtunut niin paljoa itsensä ihailemisesta kuin varmistumisen halusta, oliko hän vielä nuori ja kaunis.

Otettuaan kerran kuvastimen himmeävaloiselta seinältä ja tarkattuaan kasvojaan akkunan edessä kirkkaassa valossa hän säikähti niin, että kuvastin oli pudota kädestä. Silmien ympärillä oli syviä ryppyjä, ja ohimoilla kiilteli valkoisia hiuksia mustien joukossa.

Mutta hän ei tahtonut vielä olla vanha. Rypyille ei voinut mitään, mutta harmaita hiuksia ei saanut huomata kukaan — varsinkaan Tuomo. Niiden etsiminen ja nyppiminen olikin tästäpuolin hänen peilailemisensa varsinainen syy. Mutta vaikka ne oli saavinaan tyyten kitketyksi, löytyi uusia aina seuraavalla kerralla.

Näistä aikaisen vanhuuden merkeistä huolimatta käyttäysi Anni raisun iloisesti, lauloi, hypähteli, pyörähteli kuin kahleistaan vapautunut vanki. Hän ikäänkuin tahtoi täten korvata avioliitossa kuluneet kuolleet vuodet. Toisinaan hän taas ilman huomattavaa aihetta tillahti itkemään.

Vaikka mummo sai tehdä yksin melkein kaikki raskaammat kotiaskareet, lypsää lehmät, lämmittää saunat, antoi Anni kuitenkin hänen peittelemättä tietää, että mummo oli nyt liikaa, että hän tekisi hyvin, jos alkaisi katsella itselleen olinsijaa muualta. Mummo ei huolinut häntä suurin vastustella. Joku selvyyshän tähän sekamelskaan täytyi tulla. Mutta hän odotti kärsivällisesti aikaansa.

Aikaisemmin oli Kantolan isäntä lähettänyt sanan, että hän tulee Töyrylään asioille silloin ja silloin, ja kun asia on tärkeätä, on leskien välttämättä oltava saapuvilla. Isännän tulosta oli mummo toimittanut tiedon Israelille ja Anni Tuomolle. Määräpäivä oli tänään, ja odotettuja vieraita lesket nyt akkunoistaan tähystelivät.

Naisten juuri aamiaiselta päästyä kuului eteisestä kolinaa, ja sisään työntyi kumarassa Halla-ahon Israel, pattisauva kädessä ja säkki selässä.

"Jumal' antakoon… ja terve tulemasta", sanoi mummo ja kiiruhti auttamaan vaarin selästä säkkiä, jonka nosti penkille.

"Onpa siinä painoa. Ukko-rukka — kun nyt tuommoisen tarakan", surkutteli mummo.

"Otin vähän kamppeitani mukaan", sanoi Israel, istui penkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. "Uhhuh."

"Eipä tätä etemmä, eipä etemmä", vastasi vaari. Mummoon kääntyen hän kysyi:

"Mummo ja minä olemme aikoneet tässä taloksi ruveta", selitti Israel.
"Kun nyt se Heikki kuoli, niin on tässä tarpeen miehinen mies."

"Vai niin… vai taloksi. Vai Israel tähän nyt isännäksi… Minun kai on sitten lähdettävä liesuun lapsineni?"

"Etteköhän, vaari-kulta, ottaisi minua piiaksenne", jatkoi Anni ivailuaan. — Missä se kuhnus kähnii, kun sitä ei jo ala kuulua — kivahti hän heti itsekseen ja vilkaisi akkunasta ulos.

Samassa astuikin Tuomo tupaan, olalla mutainen lapio, jonka pani pystyyn uuninsoppeen.

"Hulttio mieheksi se Heikki", virkkoi hän ensi sanoikseen. "Tulin tuolta Kurkisuon kautta, ja kun siellä katselin tulevia työmaitani, niin mitäs löysin? Joo, tuon lapion ojan pohjasta… Näkyy, että tässä töllissä on isäntä tarpeen."

"Se kuuluukin nyt Israel tulevan Töyrylään isännäksi", sanoi Anni entiseen tapaansa. "Ottaisit vaarilta renginpestin — minä tässä jo piian paikkaa pyytelin."

"Vai Israel?… Ei ole tainnut vaari kuulla, että minä menen naimisiin
Annin kanssa?"

"Olen minä vähän semmoista horinaa maailmalta kuullut. Mutta mitä se koskee tähän torpan asiaan?"

"Katsotaanpa vähän sitä pykälää" sanoi Tuomo. "Eikö Israel tiedä, että vaimo perii miehensä — vaimo ja hänen lapsensa. Tässä tapauksessa ovat siis Anni ja hänen lapsensa lailliset perilliset ja perivät yhdessä kaiken vainajalta jääneen omaisuuden. Eikö Israel, vanha mies, tunne lakia sen vertaa?"

Israelin käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja hän loi kysyvän katseen mummoon kuin apua pyytäen.

"Lakia?" jämäsi mummo. "Eero-vainaja ja minä olemme tämän torpan kyhänneet kylmään korpeen. Meidän käsiemme työtä on kaikki, mitä tässä näkyvää on — Heikki-vainaja ei vielä ehtinyt tehdä juuri muuta uutta kuin kaivaa jonkun ojan tuonne Kurkisuolle. Anni taas ei ole torpan hyväksi tikkua ristiin kääntänyt — ei muuta kuin ollut hävittämässä… Ja sinä? Mitä sinulla ventovieraalla täällä on tekemistä? Siinä on sinulle lakia.

Asiasta yritti sukeutua tiukka sananvaihto, mutta se keskeytyi, kun tupaan tuli Kantolan isäntä lautamiehen kanssa. Viimeksi mainitun mukanaolo vaikutti tuvassa olijoihin niin hämmästyttävästi, että he tuskin huomasivat vastata isännän tervehdykseen. Onko tässä tietämättään tullut tehneeksi jotain pahaa, kun nyt isäntä tuli lainmies mukanaan? Hämillään näyttivät tulijatkin olevan. Ei tahdottu päästä puheen alkuun kummaltakaan puolen, töllisteltiin vain toisiaan ja ryähdeltiin neuvottomina. Viimein Annin päähän iski ajatus: Kantola se lopultakin kykenee torpan omistusasian ratkaisemaan. Voittaakseen tämän puolelleen hän tekeytyi hyvin kohteliaaksi, pyyhkäisi rääsyllä penkkiä ja sanoi mairittelevalla äänellä:

"Istukaa, hyvät vieraat. Minä tässä kiehautan kahvia, niin ryyppäätte edes kupin kuumaa.

"Kiitoksia vaan. Mutta kyllä minun täytyy tällä kertaa sanoa, niinkuin sanoi aikoinaan hurskaan Aaprahamin palvelija.

"Hän sanoi — on kai Anni sanasta lukenut — sanoi: En minä syö, ennenkuin olen puhunut asiani."

Isäntä nyökkäsi lautamiehelle, joka muutaman kerran virallisesti rykäistyään alotti:

"Niin. Tämän Kantolan isännän käskystä ja lain nimessä annan minä teille laillisen häätökäskyn. Ensi pyhäinmiesten päivään mennessä on teidän muutettava ja huoneiden oltava tyhjät."

"Niin", sanoi isäntä kuin selitykseksi. "Olen myönyt nämä huoneet, ja pyhäinmiesten päivänä saa ostaja ne haltuunsa ja repiä alas."

"Myöty?… Saunakinko?" kysyi Kaisa, joka uteliaisuuttansa tyydyttääkseen myös oli luikahtanut tupaan.

"Mutta eihän isännällä liene oikeutta ajaa omistajaa mökiltään noin vain ilman muuta."

Isäntä ripusti lasit nenälleen, otti povitaskustaan välikirjan ja luki saarnaavalla äänellä:

"Minä Malakias Sakariaanpoika Kantola otan täten Heikki Eerikinpojan
torppariksi omistamani Kantolan puolen manttaalin perintötalon maalle
N:o 3 Korvenkylässä Pitkänperän pitäjää ehdoilla kuin seuraa:
— — — — — —
7) Heikki Eerikinpojan kuoltua jää torppa ilman korvausvelvollisuutta
kaikkine rakennuksineen ja kasvaville viljoineen talon haltuun, jos
minä Malakias Sakariaanpoika Kantola niin tahdon."

"Ja Malakias Sakariaanpoika Kantola kun taas niin tahtoo", sanoi Tuomo röyhkeästi, huomattuaan asiansa ajautuneen auttamattomasti karille.

"Voi-voi… Että missäs tässä nyt olemaan ruvetaan — kun saunakin revitään?" vaikerteli Kaisa.

"Vanhurskas elää uskosta", tokaisi isäntä, kun ei osannut muutakaan neuvoa antaa.

"Eipä se näy isäntäkään pelkästä uskosta elävän, koska pitää viedäksenne viimeinen leipäpala köyhän suusta. Isännän ei sopisi puhua uskosta, eivät nämä tällaiset teot ole uskovaisen tekoja", sanoi mummo.

"Eivät ne kyllä ole Jumalasta lähtöisin tällaiset teot", vakuutti vaarikin.

"Kontrahti… siinäpä se… Kaiken näköisiä pöllöpäitä niitä on tämän taivaan kannen alla — minkä se Heikkikin. Mikset sinä ole puhunut minulle mitään sen höperön tekemästä kontrahdista?" kysyi Tuomo vihaisena Annilta.

"En minä ole itsekään tiennyt koko kontrahdista, kun Heikki ei siitä koskaan puhunut… Mutta olethan sinä nyt minun tukeni ja turvani", sanoi Anni.

"On tässä nyt tietämistä, miten itsekin pääsen leipään käsiksi, kun tulin sanoneeksi palveluspaikasta itseni irti ja toinen mies on jo ehditty ottaa tilalleni", sanoi Tuomo ja nakkasi lapion kiivaasti olalleen.

"Ei kai… eipä kai… Taitaa jäädä sille silmälleen se meidänkin aikomuksemme — kun nyt tuommoisen rydön teki."

Mummo haki aitasta paperiin käärityn hetulaniekka-silkin. Antaessaan sen Israelille hän virkkoi:

"Oikein tämä nyt tuntuu häpeälliseltä. En minä luullut tällä ijällä enää rukkasia saavani. Mutta onhan nyt koettua sekin."

"Kiitoksia. Minä tässä jo Israelille sukkia kudoin. Kun saan valmiiksi, lahjoitan ne Israelille vastavuoroon."

"Kiitoksia. Ne minä säästänkin kuolinsukikseni — etteivät ihan paljain jaloin…"

"Kun ajattelen, niin mitäs minä tällä teen. Myömään en sitä rupea. Henna ottaisi takaisin. Ja kun tulee se kuoleman kosiomies ja on lähtö niihin häihin, niin pyytäisi Henna, että sitaiseisivat silloin morsiamen päähän tämän."

Henna otti silkin, mutta hän oli niin liikutettu, ettei muistanut edes kiittää.

Israel kopeloi pattisauvan käteensä, ja mummo auttoi säkin hänen selkäänsä.

"Tuntuu tuo säkki nyt painavammalta ja askel raskaammalta kuin tänne tullessani. Jumalan haltuun, Jumalan haltuun."

Kahden jäätyänsä lesket kyyröttivät äänettöminä penkeillä, sielussa musta läpinäkymätön pimeys, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä minnekään päin. Viimein Anni purskahti itkemään.

"Sinä, joka olet vielä nuori ja terve, voit elättää henkesi kättesi työllä", koki mummo lohduttaa. "Toista on minun ja Kaisan — meillä ei ole valittavana muuta kuin yksi tie."

Harmaa, syksyinen päivä. Pilvet lepäävät raskaina ja liikkumattomina taivaalla, ja sataa tihuttaa hienoa kastelevaa usvaa.

Korvenkylästä kirkolle johtavaa tietä myöten kulkee rinnan kaksi kumarahartiaista naishenkilöä, kumpikin raidettaan. Heillä on sauvat kädessä, valkoiset nyytit toisessa, ja päällyshameet ovat käännetyt kastelevan vihman suojaksi pään yli. Asumattomalla taipaleella seisovat korkeat petäjät tien kahden puolen, kimmeltävät vesipisarat joka neulan nenässä. Kulkijain askeleet ovat hitaat ja raskaat.

"En minä luullut, Kaisa, tätä päivää näkeväni", keskeyttää Henna pitkän vaitiolon. "Pidin aina hartainna toivonani ja suurinna onnenani, että saisin elämäni loppuun asti omalta pöydältä syödä ja oman katon alla viimein silmäni ummistaa. Rohkenin toivoa näin paljon kaiken sen palkaksi, mitä olen elämässäni raatanut ja vaivaa nähnyt. Mutta se oli kai liian paljon pyydetty, koska ei suotu sitä onnea minun osalleni."

"Ihminen päättää, Jumala säätää. Rukiista leipää kaiketi siellä vaivaistalossakin syödään", sanoi Kaisa. "Miten lie kahvikullan ja nuuskan laita?"

"Rukiista kaiketi siellä leipää syödään — ja olemmehan, Kaisa, jo petäjäistäkin syöneet. Mutta se on ollut oma leipoma, ja se tieto on ollut särpimenä karkeallakin palasella."

"Onhan kuitenkin parempi näin… Ettei huutokaupalla kuin eläimiä, niinkuin ennen vanhaan."

"Onhan yhtähyvin näin parempi. Ja onhan siellä olevinaan lähempänä omiaan ja Sanan vieressä."

"Siellähän ne jo kirkon mullassa lepäävät sinunkin lähimpäsi. Siellä on
Eerot, siellä Heikit."

He kulkivat taas ääneti pitkää vastaletta ylöspäin. Mäen päälle päästyään he pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan taaksensa. Pitkän aikaa sanattomina katseltuaan he viittasivat kädellään kuin hyvästiksi usvan läpi häämöittäviä Korvenkylän kaukaisia vuoria kohti ja jatkoivat taas vaivaloista matkaansa — kohti vaivaistaloa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURIA PYRKIMYKSIÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.