Title: Hölmöläiset
Suomen kansan tarinoita Hölmölän väen elämästä ja seikkailuista
Author: Olli Wuorinen
Release date: July 9, 2024 [eBook #73995]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: SKS, 1924
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Suomen kansan tarinoita Hölmölän väen elämästä ja seikkailuista
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toisintokokoelmien mukaan toimittanut
OLLI [Väinö Nuorteva]
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1924.
I. Hölmöläisille kasvaa kitkerää suolaa.
II. Akat uivat ja koukero peto syö ruislaihoa.
III. Uskottu mies varastaa myllynkiven.
IV. Hölmöläiset löytävät sopimattomasti käyttäytyvän räätälimestarin.
V. Jauhattajat seikkailevat järvellä.
VI. Hölmöläiset pyydystävät monenkaltaista riistaa.
VII. Hölmölän akat touhuissaan.
VIII. Hölmölän miehet lähtevät kaupunkiin.
IX. Hölmöläiset rakentavat käräjätuvan.
X. Hölmöläiset löytävät jalkansa ja puunoksalla-istuja luulee
kuolleensa.
XI. Hiirikoira saa aikaan suuren hämmingin.
Talvella kerran rupesi Hölmölästä loppumaan suola.
Siitä suola-asiasta kun hölmöläiset sitten keskenään neuvoa pitivät, niin jopa keksivätkin keinon, joka heidän mielestään oli sangen viisaasti ajateltu.
Näin hölmöläiset nimittäin päättivät ja kaikessa seurakunnassaan tiettäväksi julistivat:
»Koska suolaa suunnattoman suurella vaivalla ja rahan menetyksellä ynnä paljon aikaa hukkaamalla on kaukaa meren rannalta kaupungista täytynyt ostaa ja tänne hevosella vedättää, niin tehtäköön nyt sillä tavalla, että me hölmöläiset tästälähin omine suoloinemme toimeen tulemme ja elämme. Päätetty on nyt sen tähden niin, että minkä verran itsekullakin vielä suolaa hallussansa on, se siemeneksi talteen otettakoon ja yhteiseen peltoon kylvettäköön, jotta siitä syksyllä monen-kertaisen suolasadon korjata saamme.»
Niin sitten tapahtuikin, että Hölmölän väki kevään tultua rupesi tekemään suola-toukoa.
Hölmölän suuri yhteinen pelto kuokittiin, ja kun se oli saatu kuokituksi, niin ruvettiin kokkareista multaa möyhentämään pitkäpiikkisellä äkeellä. Mutta koska äes oli ylen raskas ja hankala vetää ja kun se alinomaa harasi vastaan, keksittiin vallan oivallinen keino tämän asian auttamiseksi. Äes käännettiin selälleen niin että piikit joutuivat ylöspäin. Ja nythän äes olikin vallan köykäinen ja mukava vetää, kun eivät piikit pitäneet vastaan. Se vain oli vähän ikävää, että sen päällä ei äestäjä nyt ajaessaan voinut istua.
Suola sitten kylvettiin peltoon. Kylvön tehtyä varrottiin, katseltiin ja kaipaeltiin, ottaisiko suolansiemen kunnolla itääksensä. Ja väkevää maata kun oli pelto, niin vallan pian se rupesikin viheriöitsemään. Lykkäsi näet runsaasti kaikenkaltaista rikkaruohoa, paraasta päästä polttiaisen ituja ja rautanokkosen taimia.
»Jopa ihanasti joutuu suolaheinä!» huusivat hölmöläiset tämän vihannan vihreyden nähdessään.
Päivänä muutamana kuitenkin tapahtui onnettomuus. Pääsi näet jostakin hevonen sinne suolapeltoon irralleen juoksentelemaan ja kalliita oraita tuhoamaan.
Joku yritti kiireenvilkkaa juosta pellolle hevosta pois hätyyttämään, mutta silloinkos toisilta hölmöläisiltä äläkkä pääsi:
»Pois pellolta! Hullu olet, kun pellon sotket ja laihon tallaat! Pahoja jälkiä tulee ja kallis vilja hämääntyy!»
Tuli nyt äijien tuumiskeltavaksi kiperänkapera ja kaperankiperä, mutkallinen kysymys, että kuinka se villitty hevonen saataisiin ajetuksi pois niin taitavasti, ettei ajaja samalla tallaisi peltoa.
Tuumiskeltiin, tuumiskeltiin.
Kokonainen ruokaväli kun oli tuumiskeltu, niin tehtiin senkaltainen päätös, että haettakoon tukevat paarit, hevosena karkoittaja nouskoon paareille seisomaan ja neljä vahvaa miestä kantakoon sitten hevosenkarkoittajaa niillä paareilla pitkin peltoa. Sillä tavalla tehden ei hevosenkarkoittajan tarvinnut askeltakaan pellolla astua ja jaloa kasvullisuutta tallata.
Niinkuin oli päätetty, niin myös tehtiin. Paareilla kantaa hetkutettiin pellolla hevosenkarkoittajaa, joka raippa kourassa hosui hevosta. Sillä siitäkin pulmasta päästiin.
Suolavilja se vain yhä rehevämmäksi kasvoi minkä kerkisi ja jopa rupesi kukoistamaankin. Silloin lähetettiin tarkka mies sitä maistamaan, että joko kuinkakin suolaiselta maistunee. Se ymmärtäväinen mies kun nokkosen lehtiä maistella maiskutteli, niin heti huusi:
»Kyllä on suolaista! Ai, ai, oikein huulia polttaa ja kieltä kirveltää!
Väkevää on suola!»
Suurella puukellolla silloin soitettiin kaikki väki kokoon kuulemaan ilosanomaa, että suolaheinä on ankarassa suolan teossa.
Kun sitten syksymmällä arveltiin, että suola oli tarpeeksi tuleentunutta, Hölmölän seurakunnan väki riensi joukolla suolasatoa korjaamaan. Mutta kun talkooväki ruohoon tarttui, niin se pisteli käsiin ja poltteli hyppysiä, niinkuin nokkosten tapana on. Poltteli niin pahasti, että hölmöläiset tuskastuivat yrittelemiseen ja antoivat jäädä korjaamatta mokoman äkäisen suolasadon. Toiset syyttivät suolan siemenen olleen huonoa, toiset moittivat, että suolavilja oli päästetty kypsymään liian suolaiseksi.
Oudot ja arvaamattomat seikat olivat saaneet aikaan sen, että hölmöläisten suolasato oli aivan surkeasti mennyt vialle, huolimatta parhaimman mukaan tehdyistä viljelystoimista ja visun visusta huolenpidosta. Sen tähden seurakunnan vanhimmat ja viisaimmat kokoontuivat yhteen harkitsemaan, olisiko vielä kerran yritettävä kylvää peltoon parempaa suolan siementä vai oliko tämä oivallinen tuuma kokonaan hyljättävä ja vanhanaikaisen tavan mukaan kylvettävä vain ruista.
»Suoloja kylvetään», sanoivat toiset, »suola on häävimpää ainetta. Ja kuka sen rukiinkaan siemenen takaa? Ei ruis aina idä, jos ei ota itääksensä.»
»Ruis on häävimpää», sanoivat toiset, »leivällä aina syöminen aletaan.»
»Tarvitaan leivässäkin suolaa.»
»Mutta enemmän tarvitaan ruista!»
»Suolaa kylvetään!»
»Ruistapa!»
»Suolaa!»
»Kuulkaahan», sanoi muuan, »mitä hyötyä me siitä saamme, jos taas suolaa kylvämme ja suolan siemen nytkin menee hukkaan? Emme mitään hyötyä! Mutta jos peltoon ruista kylvämme ja sattuu niin hullusti käymään, että siemen ei ollenkaan idä, niin saammehan edes olkia!»
No, tämä oli kaikkien hölmöläisten mielestä järkevää puhetta, ja niinpä sitten lopputuumaksi tuli, että tällä kertaa kylvettäköön yhteiseen peltoon ruista.
Tuumasta toimeen. Kylvetyssä rukiina siemenessä ei mitään vikaa ollut, se iti hyvästi, nousi oraalle, kauniisti kasvoi ja ajan tullen varttui. Seuraavana kesänä Hölmölän ruisvainio vinhan tuulen puhaltaessa hauskasti lainehti. Ja kun rukiissa vielä kaiken lisäksi runsaasti kasvoi sinisiä ruiskaunokkeja, niin oli lainehtiva, sininen pelto kuin ikään järven ulappa.
Kesähelteessä tuli silloin seitsemän hölmöläisnaista vainion ohitse käyden. Pysähtyivät siihen lepäämään ja lämpimissään aprikoivat, että kovinpa tuo tuossa lainehtii: eipä taitaisi pahemmoiksi olla siinä uida, sillä tiettyhän se, että hikistä ihmistä laineet suloisesti vilvoittavat. Akat riisuivatkin vaatteet yltään ja kahlasivat syvälle lainehtivaan rukiiseen muka uimaan.
Aikansa uituaan, rähmittyään, nousivat sieltä pois.
»Ollaanko nyt kaikin tallella, ettei vaan kukaan laineisiin ole hukkunut?» kyselivät he toinen toisiltaan.
Rupesivat kiireesti lukemaan toisiaan saadakseen selville, olivatko kaikki tallella. Seitsemänhän heitä oli matkalle lähtenyt, se vallan varmasti tiedettiin, mutta vaikka he nyt miten olisivat lukeneet etuperin ja takaperin, niin eivät saaneetkaan luvukseen muuta kuin kuusi — lukija näet aina itsensä jätti lukematta.
Lopulta eräs akoista äkkäsikin että:
»Ahah, jopa tiedän, jopa tiedän! Itsensä on lukija jättänyt lukematta!
Antakaapas kun minä luen!»
Ja hän luki:
»Minä, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi.»
Mutta ei silläkään tavalla lukemalla millään päästy kuutta kauemmas.
Siitä tuli akoille hätä ja valitus ja suuri päivitys.
»Voi meitä onnettomia, voi voi, yksi on hukkunut, totisesti on yksi meistä surkeasti hukkunut!»
Tulipa siitä silloin tietä myöten muuan vieraan paikkakunnan mies ja kysyi:
»Mikä huuto ja paha parkuna täällä on?»
»Meitä kun pitäisi olla tässä seitsemän ja nyt emme saa luvuksemme enempää kuin kuusi. Yksi en surkeasti hukkunut uimassa ollessamme! Lueppas sinä, mieskulta, vielä vahvemmaksi vakuudeksi, montako akkaa meitä on tässä läsnä!»
Mies kohta ymmärsi asian oikean laidan, naureskeli partaansa eikä ruvennut itse lukemaan, vaan osoitti tiessä olevaa savista kurapaikkaa ja sanoi:
»Pistäkää jokainen nenänne syvälle tuohon kurapuuroon ja lukekaa sitten nenienne painamat reijät. Niin monta kuin kurassa näkyy nenän jälkeä, niin monta teitä on tallella.»
Akat laskeutuivat kontilleen tielle, painoivat nenänsä rapaan ja lukivat sitten reijät. Seitsemän tuli reikää, ja niin oli heitä siis täysi luku ja pääsivät suuresta huolestansa.
Kotiin tullessaan akat iloisina kehuivat, kuinka he ylen taitavasti lukua laskemalla olivat henkiin pelastaneet joukostaan yhden, joka uimamatkalla oli surkeasti hukkunut.
Joutui sitten sekin aika, jolloin ruis oli valmis leikattavaksi. Hölmöläiset silloin kerääntyivät yhteiselle vainiolleen suuriin ruistalkoihin.
Rukiin leikkuu oli Hölmölässä tapana suorittaa seuraavalla tavalla, joka heidän mielestään oli sekä joutuisa että yksinkertainen: Yksi piteli rukiinolkea, toinen piti pölkkyä oljen kupeessa, kolmas taltalla tähtäsi olkea, neljäs löi talttaa kurikalla niin että olki taltan ja pölkyn välissä naksahti poikki, viides kantoi oljen läjään, kuudes sitoi olkiläjän lyhteeksi, seitsemäs kantoi lyhteen kuhilaantekopaikalle, kahdeksas rakensi kuhilasta, yhdeksäs pani kuhilaalle hatun päähän ja kymmenes oli ihan vain aikojaan päällysmiehenä. Kymmenen lyhdettä sillä tavalla oli määrä saada päivässä leikatuksi.
Hikipäin hölmöläiset näin häärivät ruis pellollaan. Mutta välillä oli tietysti syömäänkin mentävä, leipää haukkaamaan ja puuroa popsimaan. Omat omituiset tapansa hölmöläisillä puuron syönnissäkin oli. Aterioidessa pidettiin puurovati pirtin pöydällä, sulattu voi kattilassa pankolla ja maitotiinu aitassa. He ottivat lusikalla puuroa vadista, juoksivat pankolle voisilmään kastamaan, pistivät puurolusikallisen poskeensa ja sitten aika kyytiä yli pihan aittaan maitoa päälle ryyppäämään. Kestihän se ateriointi kauan, kun yhden suupalan syöminen oli kolmessa eri paikassa toimitettava, mutta ei sillä kestämisellä väliä ollut: olihan Hölmölässä kuultu muuallakin maailmassa sanottavan, että sitä paremmin ovat talossa asiat, mitä enemmän syömistä kestää.
Hölmöläisen talkooväen kaikessa rauhassa syödessä meni heidän pellolleen muun maanpaikan mies, joka pajupehkon takaa oli salaa katsellut hölmöläisten rukiinleikkuuta. Miehellä oli sirppi muassa ja sillä hän nyt nopeasti hölmöläisten avuksi leikkasi viidentoista lyhteen verran. Sidottuaan lyhteet hän pystytti ne kuhilaaksi ja loppujen lopuksi iski sirppinsä kiinni kuhilaan nenään, jotta hölmöläiset saisivat oikean vehkeen, millä ruista leikata. Sitten mies meni menojaan.
Hölmöläiset kylläisinä paarustelivat ruualta. Mutta kun he näkivät, mitenkä summaton määrä ruista oli heidän poissa ollessaan leikattu ja äkkäsivät vielä sirpinkin, heille vallan oudon kapineen, kuhilaan nenässä, niin jopa kovasti kauhistuivat:
»Ai ai, mikä noin julmetusti on meidän ruista syönyt. Kah, itse tuossa istuu kykään päällä rukiinsyöjä, peto mikä lienee tai noita, tuommoinen koukero!»
»Nyt meidän elämämme loppuu, kun mokoma rukiinsyöjä tuon verran on jo syönyt ja enemmän syö vielä! Kaiken syö rukiimme tyyten! Tämä pitää pian tappaa iankaikkisesti!»
»Korpeen viskataan, korpeen nääntymään!»
»Ei pidä korpeen viedä. Järveen upotettakoon!»
Järveen päätettiin upottaa.
Kun ei kukaan uskaltanut mennä lähelle, niin noudettiin pitkä nuora, ja kurkotukselta viskattiin silmukka sirpin kaulaan. Järvelle kun sitten alkoivat sirppiä nuorasta vetämällä kuljettaa, niin sirppi kovasti koukeroitsi, milloin varsi milloin käyrä teräpää takerteli maahan ja kiviin ja puunjuuriin.
»Kas mokomaa, kun kiukkuisesti pitää puoliaan!» juhkivat hölmöläiset vetäessään.
Veneeseen viimein saivat vietävänsä. Nuoran toiseen päähän painoksi köyttivät niin suuren kiven, että kaksi miestä piti olla sitä veneeseen nostamassa. Hyvän matkan sen jälkeen soutivat rannasta ulospäin. Kun arvelivat kyllin syvälle kohtaa tulleensa, niin pudottaa puiskahuttivat kiven järveen. Kiveen kiinnitetty nuora juoksi järven pohjaan päin, mutta nuoran toiseen päähän sidotun sirpin käyrä noukka tarttui veneen laitaan kiinni. Kivi painoi, vene kallistui ja kaatui ja järveen molskahtivat hukuttajamiehetkin pää edellä. Porloiskis, porloiskis!
Taitavasti näin surmattuaan kavalan rukiinsyöjän, joka vielä viime hetkellä oli hukuttajansakin yrittänyt hukuttaa, jatkoivat hölmöläiset jälleen rauhassa rukiinleikkuutaan. Se toimi kävikin nyt entistä jonkun verran joutuisammin, sillä muuan heistä oli tehnyt sen erinomaisen keksinnön, että rukiinoljen saattoi pistää poikki myös naskalilla.
Lopulta vihdoin päästiin niin pitkälle, että ruis oli vainiolta korjattu ja viety saunaan, missä se nyrkeillä takomalla puitiin, sittenkun se oli löylyssä kuivattu. Nyt ruvettiin jyviä uutisjauhoiksi jauhamaan, Mutta tapahtui, että kun jauhaminen oli alkamassa, niin huomattiin, että jotakin puuttui. Ei ollut myllyä.
»Olipa oikein onnen potkaus, että emme myllyn puutetta aikaisemmin huomanneet», arvelivat hölmöläiset, »ennen aikoja olisimme ruvenneet hukkaan hätäilemään. Nythän vasta sopii hätäillä, kun hätä on käsissä!»
Hätäiltiin siinä sitten, jonkun aikaa hätäiltyä ruvettiin tuumimaan, mitä olisi tässä myllyasiassa tehtävä. Ja päätös tehtiin tällainen: »Kaikki miehet virsut jalkaan, eväskontti selkään ja sopivia myllynkiviä etsimään!»
Lähtivät matkaan visut Hölmölän miehet. Nurmia, kankaita, soita, pientareita, ahoja, pättäröitä kulkivat ja myllynkiviä etsivät silmät sirrallaan, sormet harallaan.
Metsää samoilivat, järvenrantaa rämpivät ja lopulta nousivat korkealle mäelle. Siellä mäen laella he vihdoin viimein näkivät melkoisen suuren, pyöreähkön kiven.
»Tuossapa se nyt vihdoin on kuin onkin oikein sopiva päällimmäinen kivi meidän myllyymme!»
Viikkomäärin mäen laella sitä kiveä hakattiin, porattiin ja takoa kalkuteltiin siksi kuin se oli saatu tasaisen ympyriäiseksi. Keskelle kiveä porattiin kohtalaisen suuri reikä, niinkuin myllynkivessä tulee olla ja niinkuin olivat neuvoneet tekemään toispaikkakuntalaiset, joilla ennestään oli myllyt ja myllynkivet.
Mutta siihen nähden että myllyä ei oltu ajateltu rakentaa sinne korkealle mäelle keskelle metsää, vaan alas kosken partaalle, arvelivat hölmöläiset, että tottakai myllynkiven on oltava siellä, missä myllykin on. Ja niin piti siis myllynkivi vietämän mäeltä alas.
Käsky sen vuoksi annettiin, että kaikki miehet sylkäiskööt kouriinsa ja kiveä kantamaan alas mäeltä.
Suuri oli punnerrus ja puhkuminen, ennenkuin raskas kivi miehissä saatiin edes maasta nousemaan, saati sitten kannetuksi alas jyrkkää mäen rinnettä myöten.
Kun oli päästy puoliväliin, irtaantui mäen syrjästä pieni kivi, joka iloisesti lähti vierimään jyrkännettä alas.
»Katsokaa, katsokaa!» huusi silloin muuan hölmöläisistä, »noinhan meidän myllynkivemmekin nätimmin menisi mäkeä alas!»
»Voi, voi meitä, kun emme tuota keinoa ennemmin huomanneet!» valittivat toiset, »turhaan olemme tässä raskasta myllynä kiveämme kiskoneet ja kantaneet ja hikipäin raataen aikaamme tuhlanneet. Kantakaamme nyt kivemme takaisin ylös ja annetaan sen sitten itsestänsä alas kiiriä.»
Hölmöläiset rupesivat kantamaan myllynkiveä takaisin mäen päälle. Ja jos oli ollut ankara punnerrus ja puhkuminen kiveä alas kannettaessa, niin nytpä vasta oli punnerrus kahdenkertainen kiveä ylös jälleen vietäessä. Mutta saatiinhan se viimein taas mäen harjalle.
No, nyt oli myllynkiven annettava mennä itsestänsä.
»Mutta entä jos kivi ties minnekä karkaa, kun se päästetään ypö yksinänsä menemään?» arveli joku. »Olisi ehkä pantava joku tarkka, uskottu mies mukaan kiveä vartioitsemaan ja taitavasti alas ohjailemaan.»
»Hyvä on tuuma! Yksi meistä ruvetkoon tuohon kiven silmään vartijaksi, ettei kivi karkaa eikä kaadu lappeelleen.»
Pulskin mies joukosta määrättiin siksi uskotuksi mieheksi. Hän pisti päänsä myllynkiven silmään ja toiset rupesivat miehissä pyörittämään kiveä liikkeelle. Kivi läksi pyörimään ja mies kiven mukana.
Alas jyrkännettä kivi mennä möyskysi niin että korpi rytisi ja kalliot pauhasivat.
»Ei maailman luomisesta asti mokomaa jyhäkkätä ole käynyt kuin nyt käypi!» huusivat hölmöläiset haltioissansa.
Kivi meni meurusi yhtä soittoa, molskis, järveen, joka oli mäen alapuolella.
Miehet kapusivat mäen harjalta alas järven rantaan kiveä hakemaan. Mutta sielläpä ei missään näkynyt miestä eikä kiveä. Hölmöläiset kauan aikaa turhaan etsittyään tuumivat pahoillaan että: »Oli kun olikin uskottu miehemme sittenkin kelvoton petturimies, kun meiltä noin viekkaasti kiven varasti ja vei mennessään!»
Laittoivat kuulutuksen kaikille tiedoksi, että jos missä tahansa tulee vastaan semmoinen mies, jolla on harmaa parta ja kirjava vyö ja kaulassa myllynkivi, niin otettakoon kiinni ja tuotakoon Hölmölään takaisin!
Turhaan etsiessään hävinnyttä myllynkiveään olivat hölmöläiset järven rannasta löytäneet saksiniekan kravun. He eivät olleet eläissänsä vielä krapua nähneet ja ällistelivät, mikä se oikein mahtoi olla, mokomakin kummitus.
Joku joukosta arveli:
»Kyllä sen tuntee minun poikani Paavo, joka on kaiken maailman nähnyt ja kaikki kokenut, käynyt kerran kirkossa ja kahdesti myllyssä.»
Haettiin Paavo krapua katsomaan.
Paavo katseli krapua edestä ja katseli myös takaa, mutta kun krapu tapansa mukaan rupesi kulkemaan takaperin, niin eihän siitä voinut edes tietää, mikä oli etupää ja mikä oli takapää.
»Jos jotakin minä olen katsonut ja kokenut, mutta en tällaista vielä milloinkaan — kun sillä on pää hännän paikalla ja häntä pään paikalla», sanoi Paavo.
Ei siitä tultu sen viisaammiksi. Lopulta hölmöläisten päämies määräsi että:
»Se on härkä tai räätäli. Yhtä hyvin räätäli, kun sillä kerran näyttää olevan kahdet sakset.»
No, koska krapu kerran oli räätäliksi määrätty, niin se otettiin miesten mukaan kylään, jotta siellä työssä saisi näyttää mihin kelpasi.
Kylässä krapu vietiin hölmöläisten päämiehen taloon. Pirtin pöydälle levitettiin käärö parasta verkaa ja krapu nostettiin kankaalle. Sen oli siitä kankaasta määrä leikata isännälle uusimmankuosinen pyhäpuku.
Mutta eihän se krapu ruvennut leikkaamaan. Sinne ja tänne, edestakaisin vain pasteeraili kangasta pitkin.
»Ahaa» — arveli päämies — »se on näämmä niin suurellinen ulkomaan mestari ja ylpeä taitonsa puolesta, ettei se itse mitään tee, näyttää vain hyvät mallit. Se kun noin monenlaisia polkuja verkaa myöten kulkee ja saksillansa viittaa, niin sen antamien viittausten mukaan pitää apulaisten kangasta leikata.»
Tehtiin sitten niin, että muut miehet rupesivat leikkaamaan suurellisen räätäliä mestarin antamien osviittojen mukaan kangasta. Kiivaasti kulki ristiin rastiin ja alinomaa viittilöi saksillaan. Hölmölän miesten täytyi sillä tavoin purkaa ja leikata siihen koko pakka. Tarkkaan tuli verka leikatuksi — pieniksi tilkuiksi vallan.
Kun kaikki kangas oli leikattu ja yritettiin ruveta niistä leikkelyksistä päämies helle kirkkohousuja kokoon ompelemaan, niin ei siitä syntynyt yhtään mitään, vaikka kuinkapäin olisi tilkkuja soviteltu. Hukkaan oli mennyt kallis verka.
»Pois minun talostani, petturi!» huusi silloin kamalasti kiukuissaan päämies ja kävi kiinni krapuun.
Mutta krapu hädissään nipisti päämiestä sormeen.
»Apua! Murhaaja!» kiljaisi päämies. »Näittekö, näittekö, kuinka se kavalasti yritti tappaa minut terävillä saksillaan? Se on heti paikalla tuomittava ja ankarasti rangaistava!»
Hölmöläiset päämiehensä vaatimusta noudattaen yksimielisesti tuomitsivat kravun kuolemaan petkuttajana ja murhaajana. Kun sitten vielä punnittiin, mikä piti hirmuisin ja kiduttavin kuolema oleman, niin päätettiin, että upotettakoon elävältä jokeen.
Pitkässä saatossa kuolemaantuomittu krapu kannettiin alas jokirantaan.
»Pahasti olet tehnyt ja paha on palkkasikin oleva», sanoi päämies ja antoi käskyn, että krapu oli lykättävä virtaan.
Krapu veteen päästyään meni iloisesti pyristellen menojaan.
Hölmöläiset rannalla katselivat ja ilkkuivat:
»Kas, kas, kuinka potkittelee; mahtaa sillä olla surkia surma!»
Hölmöläisten vilja oli myllyn puutteessa vielä jauhamattomana. Jottei talveksi jäätäisi ilman leipää, ei lopultakaan auttanut muu kuin lähteä kuljettaa maan jyviä vieraan paikkakunnan myllyyn. Lähin mylly oli suuren järven toisella puolen, pitkän soutumatkan takana.
Niinpä sitten sullottiin eloja veneeseen ja kaksi akkaa määrättiin myllyretkelle.
Rannassa akat lähtöä touhuillessaan tuumivat että:
»Ruvetaan veneeseen istumaan vastakkain, toinen etu toinen takatuhdolle. Sillä tavoin meidän on parempi keskenämme puhetta pitää.»
Hölmölässä näet akat ovat ylen jutteluhaluisia.
Mutta kun akat sitten veneen rannasta lykättyään rupesivat soutamaan, niin vene ei liikkunut paikasta mihinkään. Ja minnepä se olisikaan kulkenut, kun akat suutassuin istuen soutivat toinen toisaalle ja toinen toisaallepäin ja tasaväkisiä olivat soutamaan.
Akat vain puhua pärpättivät ja soutaa nyökyttivät eivätkä jutellessaan mitään huomanneet. Puoli päivää kului ennen kuin he vasta hämmästyen huomasivat, ettei vene ollut kulkenut tuumaakaan, vaan että vielä oltiinkin samassa paikassa, aivan kotirannassa.
Akat ihmettelemään, mikä veneelle oli tullut, kun ei se mihinkään liikkunut.
Toinen heistä, joka oli olevinaan viisaampi asioita älyämään, arveli että entä jos vene pitää henkeään.
»Siinäpä se, vene on hengessään!» huusi toinen.
»Kisko sinä nuoremmaksesi tappi irti, että henki kulkemaan pääsee!»
Toinen käskettynä silpaisi veneen pohjasta tapin auki, ja sitten he jälleen rupesivat kaikin voimin soutamaan. Mutta nytpä vasta hullusti alkoi käydä. Tapinlävestä pulppusi vettä kuin viimeistä päivää.
»Souda sinä, minä mätän vettä!» huusi toinen akoista. Toinen sitten kiivaasti souti ja toinen äyskärillä vettä mätti.
»Sanoinhan minä, että henkeään se piti!» huusi soutaja, kun vene toisen soutamasta herettyä kulki eteenpäin. Mutta ei se pitkälle kulkenut, sillä siihen tulvi vettä enemmän kuin akat kerkesivät äyskäröimään, kunnes se vihdoin kokonaan täyttyi ja upposi.
»Jos me nyt hukumme, niin meille kotiin palatessamme annetaan selkään!» parkuivat akat.
Jos eivät uimalla pois päässeet, niin siellä ovat vielä tänä päivänä.
Koska akkoja näin huonosti luonnisti, niin eivät hölmöläiset enää naisenpuoliin luottaneet, vaan lähettivät toisella kertaa kolme partasuuta miehistä miestä tärkeälle myllymatkalle.
Lähtivät miehet vuorostaan soutamaan ja edistyikin heiltä matka, vaikka hitaasti, sillä järvellä kävi ankara vastatuuli.
»Jumala palataksemme vastatuulen kääntäköön», toivottelivat he tuulta vastaan ponnistellessaan.
Kuinka olikaan, niin toivotukset täyttyivätkin, ja miespoloisilla oli taaskin vastatuuli, kun he myllyltä palasivat kotiin päin kolme jauhosäkkiä veneessään.
Hiki tuli taas vastatuuleen soutaa kinnatessa ja kun lisäksi oli ollut suolaisia eväitä matkassa, rupesi miehiä kovasti janottamaan. Joku heistä janoonsa joi vettä järvestä luottimella.
»Älähän, veliseni, pelkkää järvivettä juo», sanoi silloin toinen, »pakkoko meidän on höysteetöntä vettä hörppiä, kun kerran on jauhojakin matkassa! Tehdään makeata jauhojuomaa!»
Mitäs, rupesivat tekemään jauhojuomaa. Sillä tavalla tekivät, että kaatoivat säkistä jauhoja järveen. Yksi kaatoi, toinen venettä souti ja kolmas melalla jauhojuomaa hämmensi. Mutta vaikka sillä tavalla kaadettiin kaikki jauhot säkistä, niin juoma ei vähääkään saennut.
Avattiin silloin toinenkin säkki ja kaadettiin siitä kaikki jauhot entisen lisäksi, mutta siitäkös se juoma lainehtivassa järvessä saonnut olisi! Yhtä notkeata se vain oli vieläkin.
»Nytpä tehdäänkin sako niin kovaa, että kenkäisellä hevosella kestää päälle ajaa!» huusi kolmas ja pudisti viimeisestä säkistä jauhot järveen.
Mutta ei järvi siitäkään sen kummemmaksi täyttynyt.
»Sepä onkin kaikki sako pohjassa!» keksi hämmentäjä-mies, »minä sitä syvemmältä sekoitan.»
Rupesi järveä yhä syvemmältä kouria maan ja kuroitteli pohjaa tavatakseen. »Syvä tämä onkin!» puhkui hän ja siinä samassa putkahtikin pää edellä järveen. Sinne upposi näkymättömiin.
Toiset odottivat ja odottivat, mutta hämmentäjää ei kuulunut takaisin.
»Siellä se nyt yksinänsä särpää kuurnan pohjasta, eikä malta tulla sanomaan meille mitään. Juo vielä kaiken minunkin osani!» tuumi toinen veneeseen jääneistä hölmöläisistä ja solahti hänkin veneestä järveen ja sinne umpisukkeloon katosi.
Kolmannelle tuli hätä kun näki veden pulisevan ja pyrisevän. Hän luuli toisten paraikaa järven pohjassa sakeata juomaa puhaltelevan.
»Kyllä te nyt siellä yhdessä tuumin hörppäätte kaiken jauhojuoman, mutta on osa kolmannenkin!» huusi hän ja kiireesti pyllähti päällensä pystyyn toisten jälkeen.
Sinne menivät miehet ja sinne jauhot.
Hölmölässä odoteltiin myllymiehiä kotiinpalaaviksi. Turhaan odoteltiin.
Kun leipäjauhon tuojia ei kuulunut eikä näkynyt, lähtivät Hölmölän miehet joutessaan ja nälissään metsälle riistan pyyntiin.
Kotoa lähtiessään muuan hölmöiäis-äijistä laati riihen katolle jäniksen loukun ja pani siihen sianjalan syötiksi.
Toiset kysyivät häneltä että:
»Mitä varten sinä, veli hyvä, riihen päälle jäniksille loukun laitoit?»
»Kah», vastasi loukunlaatija, »kukapa» hän niitten koukkupolvien polkuja tietää, missä ne kulloinkin hyppäilee.»
»Miksikä sinä sianjalkaa olet syötiksi pannut?»
»No, kun hyvää annetaan, niin hyvää saadaan!»
Mutta eivätpä tyhmät jänöt oivaltaneet ovelan hölmöläisäijän syöttiherkun hyvyyttä, sillä tyhjänä pysyi loukku riihen» katolla ja lopulta siitä varikset syötin veivät.
Metsään mentyään ja kotvasen korpea kuljettuaan hölmöläiset kuulivat karhun mörinää ja tuumivat rohkeasti että:
»Nytpä käymme miehissä karhua ottamaan ja köysiin kahlehtimaan!»
Mörinää kohden kulkemalla he löysivätkin karhun pesän kallion alta, kuusen juurelta. Karhu äkäisenä jurotti syvällä pesän pohjalla.
»Kuka meistä karkaisee luontonsa ja laskeutuu pesään panemaan karhun kahleisiin?»
»Tässä on semmoinen poika, joka karhun kahlehtii!» sanoi eräs joukosta. »Sitokaa vasempaan jalkaani nuora, ja kun minä perille päästyäni rimputan, niin silloin äkkiä minut ylös temmatkaa.»
Niin tehtiinkin. Jalkaan sitoivat hänelle nuoran ja laskivat hänet sitten alas pimeään karhunpesään.
Mies kun karhun pesään tuli, niin karhu kääntyi vastaan ja haukkasi häneltä pään. Mies ei hädissään ennättänyt muuta kuin kerran säärtään säikäyttää.
»Jo jalkaansa tärisköitteli!» huusivat kumppanit ja aika kiireellä vetivät miehen pesästä maalle.
»Voipa voi, eihän tällä ole päätä ollenkaan!»
»Kah, ei ole!»
»Mutta lieneekö sillä ollut päätä pesään mennessään? Entä, jos ei sillä koskaan ole päätä ollutkaan?»
»Oli, varmasti oli!»
»Mistäpä sen niin taatusti tietää!»
»Minäpä tiedän ja muistan, että vielä sillä ainakin tänä aamuna pää oli hyvästi tallella. Kun eineellä lohkovelliä veteli, niin leuka lekkui ja parta järisi.»
Miesten kinastellessa kömpi karhu pesästään ja kävi heidän kimppuunsa. Miten ollakaan saivat hölmöläiset sen kuitenkin viimein keihäillään kaadetuksi.
Kaatamansa karhun he vetää laahasivat maata myöten kyljellään metsästä kotiin. Kun kotiin päästyään nostivat karhun tupaan ja aikoivat ruveta upeata karhuntaljaa nylkemään, huomasivat he, että nahka olikin tuotaessa kulunut toisesta kyljestä kokonaan puhki.
Muuan miehistä silloin ratkesi puhua maan että:
»Sitä minä arvelen, että siihen olisi pitänyt panna liisteet ja havuja kyljen alle, ettei olisi nahka päässyt kulumaan.»
Siitäkös toiset äkämystyivät.
»Sehän sovittiin jo lähtiessä, että pitää hyvä tuuma keksiä. Sinä keinon tiesit, etkä siitä ennemmin mitään virkkonut!»
Tarttuivat mieheen ja pieksi vai hänet puolikuoliaaksi, kun hän sillä tavalla oli heiltä hyvän karhunnahan pilannut.
Kun miehet olivat tulleet metsästä niin suuren saaliin kera, innostuivat akatkin metsästämään.
Kaksi akkaa oitis piipahti metsälle oravia pyytämään. Hetkisen käveltyään näkivät oravan karkaavan puuhun. Siitäkös akoille tuli touhu:
»Kun tämä ja toinen orava saadaan, niin kolme enään viidestä puuttuu ja sitten mainio oravarokka keitetään!»
»Mene sinä, siskoseni, nopeasti pappilasta keittopataa lainaamaan, minä jään tänne oravaa tappamaan», toimitti toinen.
No, toinen akoista juoksi tukka suorana pappilaan pataa hakemaan. Toinen oravan jäljestä kiipesi pauhun. Mutta kun akka pääsi hongan latvaan, niin oravapa hyppäsikin toiseen puuhun.
»Hii hei, jos pääset edellä sinä kävynpurija, niin kyllä ponnistan perässä minä rukiisen leivän syöjä!» huusi akka ja yritti hypätä oravan jäljessä toisen puun latvaan, mutta pudota mätkähti maahan kuoliaaksi. Siihen jäi kankaalle makaamaan, ikenet irvellään.
Toinen akka sillä välin tulla leyhki polkua myöten takaisin, pappilasta lainattu pata kainalossa. Akan varjo seurasi rinnalla polunviertä myöten. Akka luuli omaa varjoaan mieheksi ja tiuskasi:
»Älä ollenkaan pyri meidän kestihin, ei pyystä ole kahden jakaa, oravasta kolmen syödä!»
Mutta varjo vain itsepäisesti seurasi.
»Menetkö tiehesi, taikka kolhaisen!» kiljaisi akka.
Varjo kun sittenkin yhä vain seurasi, akka vimmastuneena sitä padalla lyödä hujautti ja loikin padan kiveen murskaksi vallan. Sanka vain jäi kouraan.
Perille tullessaan padanhakija näki jahtikumppaninsa hampaat irvissä maata kellettävän kanervakankaalla. Hän luuli, että toinen oli yksinänsä jo oravan syönyt ja nyt hänelle ilkamoiden nauraa irvotti. Vihoissaan äyskäisi:
»Irvistä mitäs irvistät, mutta yhdessä me pappilan pata maksetaan!»
Hölmölän akat olivat niihin aikoihin virkeätä ja touhukasta väkeä. Toisten akkojen lähtiessä metsästyshommiin eivät kotiin jääneetkään toimettomina vetelehtineet.
Muuankin teki talikynttilöitä.
Kun kynttilät hänen mielestään liian hitaasti kuivuivat, lykkäsi hän ne tulisen kuumaan leivinuuniin kuivumaan. Arveltuaan niitten aikansa kuivuneen meni hän niitä uunista ulos ottamaan. Mutta kynttilöistä ei ollutkaan jäljellä enää muuta kuin palaneet sydämien karret.
»Ohhoh, liiaksi kuivasin!» sanoi akka itseksensä. Puhdisti sitten uunin ja rupesi työntämään sinne viimeisistä jauhonrippeistä leipomansa leivät. Kun oli saanut leivät paistumaan, niin silloin vasta huomasi, ettei ollutkaan muistanut panna hiivaa taikinaan. Hän heitti hiivan rieskojen perään uuniin ja sanoi:
»Kyllä se saman vaikuttaa, kun vain mukaan tulee!»
Toinen akka oli neulonut äijälleen peitteen, mutta hän oli tehnyt sen liian lyhyen, joten äijä öisin vaikeroitsi jalkojaan paleltavan.
Akka rupesi nyt jatkamaan peitteen mittaa. Hän loikkasi jatkokappaleen peitteen yläpäästä ja neuloi saman kappaleen kiinni peitteen jalkopäähän. Miehellensä hän sitten illalla iloitteli että:
»Eipä nyt, äijäseni, varpaitasi enää yöllä viluta, minä näät tänään peitteesi jatkoin!»
Muuan akka nouti aitasta kolme mertaa ja lähti niitä yöksi järveen laskemaan. Hän ei kuitenkaan ollut muistanut lähtiessään sitoa mertoihin polonuoria, joten hänen täytyi tarkasti panna merkille paikka, mihin kulloinkin mertansa upotti.
Akka laski ensimmäisen merran ja leikkasi merkiksi pykälän ruuhensa laitaan.
Toisen merran laski, ja kun siinä paikassa uiskenteli irtonainen ruohonhelve, niin otti helpeen merkiksi.
Taivaalla oli pikkuinen pilvenhaituva — sen kohdalle upotti kolmannen mertansa.
No, kun hän sitten aamulla lähti mertojaan kokemaan, olivat kaikki merkit tyyten hävinneet. Pilvenhaituva oli haihtunut näkymättömiin, ruohonhelpeen oli tuuli vienyt, ja kun akka yritti soutaa sille kohtaa järveä, mistä oli merkki ruuhen laidassa, ei sitäkään löytynyt, merkki kun aina siirtyi ruuhen mukana toiseen paikkaan.
Sinne oli akan jätettävä pyydyksensä.
Neljäs hölmöläisakka lähti metsään lehmäänsä paimentamaan. Kun oli jonkun aikaa metsässä oleiltu, istahti akka mättäälle, aukaisi eväspussinsa ja rupesi reikäleipää pureskelemaan.
Akka kun siinä söi ja pureskeli, tuli lehmä emäntänsä viereen seisomaan ja seistessänsä märehti niinkuin lehmien tapana on.
Akka luuli, että lehmä kiusoillaan häntä matki, kun se leukojaan edestakaisin liikutteli.
»Sitäkös siinä, senkin nutipää, minua osoittelet ja jätkyttelet!
Pidäkin leukasi yhdessä kohden!» huusi hän närkästyneenä.
Eihän lehmä kiellosta huolinut. Märehti yhä.
»Herkeätkös siitä!» tiuskasi akka uudelleen.
Lehmä märehti vaan.
»Jos vielä matkit, niin minä lyön!»
Ei lehmä ollut tietääkseenkään. Märehti kun märehti.
Silloin akka kiukuissaan tempasi likellä olevasta pinosta halon ja löi sillä lehmän kuoliaaksi.
Kotiin tultuaan akka kertoi, että lehmä metsässä oli riehaantunut vallan villiksi. Ilkeyksissään oli ruvennut häntä osoittelemaan, niin että hän harmissaan löi sen kuoliaaksi.
Hölmöläiset siitä arvelivat, että tokkopa enää uskaltaa lehmiä metsään päästääkään, kun ne siellä sillä tavalla villiintyvät. Ja kai sitä ruohoa lähempänäkin on lehmän ruuaksi.
Kun siinä ruohopaikkoja katseltiin, niin huomattiin, että heinää kasvoi turpeisella tuvan katollakin.
»Vahinko sitä olisi päästää tuotakin pulskaa heinää hukkaan menemään», tuumivat hölmöläiset, »sinne on kiireesti saatava lehmä mehevää ruohoa matustamaan.»
Mitäs siinä, hakivat tarhasta parhaan lehmän, silmustivat sen kaulaan vahvan nuoran ja heittivät nuoran toisen pään katon harjan ylitse. Sinne tuvan toiselle puolelle sitten pantiin väkevät vetomiehet, jotka tarttuivat nuoran päähän ja rupesivat lehmää kiskomaan ylös katolle syömään.
Kiskoivat, kiskoivat vetomiehet nuorasta sen kuin jaksoivat, ja kohosipa siitä jo lehmä. Ylemmäs yhä nousi. Räystään tasalle kun sarvet nousivat, oli silmukka lehmän kaulassa jo niin kiristynyt, että lehmä rupesi kuristumaan. Silmät kääntyivät nurin päässä ja kieli roikkui pitkällä suusta.
Siitäkös hölmöläisten joukossa riemu nousi ylimmilleen ja päältäkatsojat vetomiehiä kiihoittamaan:
»Vetäkää, vetäkää rivakasti! Jo sillä tuoreen ruohon haju sieramissa tuntuu, jo uutta ruokaa himoittua! Katsokaas kuinka kieli pitkällä huuliansa nuolee! Söisi, söisi se, muttei vielä tavoita!»
No, kuoliaaksi oli jo kuristunut lehmä, kun ruohon tavoitti.
Lehmänpaistia oli hölmöläisille näin särpimeksi kertynyt jonkun verran, mutta jauhot vain olivat vieläkin vähissä, kun veneillä ei enää uskallettu ketään myllymatkalle lähettää. Odoteltiin nyt rekikelin alkamista. Ja kun vihdoin viimein syksystä tuli talvi ja lumi peitti maan, varustaisivat hölmöläiset miehissä lähtemään jauhonhakuretkelle kaupunkiin.
Laitettiin eräänä iltana reet kuntoon ja eväät rekiin ja sitten seuraavan aamun valjetessa lähdettiin ajamaan.
Järven jäällä ajettaessa muuan matkamiehistä yhtäkkiä seisautti ruunansa ja huusi eellimmäiselle toverilleen:
»Hoi, ptryytääppäs sinäkin hevostasi ja tule tänne etsimään!»
Toinen pysäytti hevosensa ja kysyi huutajalta, joka jäällä kuuhki:
»Mikä sinulla siellä on etsittävänä?»
»Ka, parsinneulaani etsin. Viime talvena se putosi juuri tähän paikkaan jäälle, kun rikkinäistä säkkiäni korjasin.»
»Olikos sen jorongaista perässä?»
»No eipä ollut.»
Kahteen mieheen hakivat sitä edellisenä talvena pudonnutta neulaa jäältä, mutta eivät löytäneet. Eivät löytäneet sittenkään, vaikka siihen lopulta kakki muutkin matkalaiset kerääntyivät etsimään.
Jätettiin vihdoin turha hakuhomma ja jatkettiin taas matkaa pitkä taival iltaan asti.
Yöksi poikettiin tien varrella olevaan majapaikkaan. Siellä he riisuivat hevoset valjaista, mutta viisaita ja varovaisia ja kaikesta huolehtivaisia kun olivat, niin ennen maatamenoaan käänsivät pihalla reet tarkasti matkan suuntaan kaupunkiin päin, jottei aamuhämärissä matkaa jatkettaessa enään tarvitsisi oikeasta tien suunnasta olla huolissaan.
Majapaikan isäntä kuuli tämän heidän tuumansa ja ilkeyksissään kävi yöllä salaa renkinsä kanssa kääntämässä hölmöläisten reet siihen suuntaan, mistä olivat tulleetkin.
Hölmölän miehet aamulla hevosia valjaisiin pannessaan tuumivat:
»Nytpä on hyvä lähteä tästä jälleen ajamaan, kun ei enää tarvitse keneltäkään tietä kysyä.»
Majapaikan pihasta lähdettiin sitten aika pyryä ajamaan tietä myöten edelleen.
Taipaleella rupesi perimmäisenä ajava arvelemaan:
»Yhtäläisiä paikkoja täällä on kuin nekin, joiden ohitse eilen jo tultiin!»
»Niitä on yhdennäköisiä paikkoja joka taipaleella», sanoivat toiset.
Se perimmäinen vain jankkasi taas hetken päästä että:
»Kyllä tämä on sama tie, jota eilen tultiin.»
»Ei ole», sanoivat toiset, »kuinka tämä sama saattaisi olla, kun rekemme majaa paikan pihalla tarkasti laitoimme oikeaan suuntaan!»
Ei siitä sitten sen enempää kinattu, vaan ajettiin edelleen. Iltapäivä oli, kun alkoi kylä näkyä.
»Hyvä on, että viimeinkin kylä näkyy; siinä hevosia syötämme», tuumivat hölmöläiset hyvillään.
»Ihan on justiinsa kuin meidän kylä», sanoi taas se perimmäisenä ajava, »no, on kuin onkin meidän kylä!»
»Ole vaiti», tiuskasivat toiset, »ei meidän kyliä ole useampia!»
Mutta kun ajoivat punaisen veräjän ohitse, huusi taas muuan:
»Mutta eiköstä olekin tuossa meidän veräjä!»
»Hulluko sinä olet», sanoivat toiset. »Monta on maailmassa suttakin yhdennäköistä, saati sitten veräjää!»
Mutta kun pihaan ajoivat hevosiaan syöttämään, tulla tupsahtivat tuvista omat akat kaupunkituliaisia kärkkymään. Silloinpa lopulta kaikki hölmöläiset älysivät että, kah, kotona oltiin sittenkin!
Hukkaan meni sillä tavalla senkertainen kaupunkimatka. Näin kun kävi, ei auttanut muu kuin lähteä uudelleen taipaleelle taas toisena aamuna. Nyt eivät uskaltaneet enää matkan varrella mihinkään yöksi poiketa, vaan ajoivat yhtä painoa, kunnes kaupunkiin pääsivät.
Arvaahan sen, että hölmöläisillä monta mutkaa oli ennenkuin asiansa kaupungissa saivat toimitetuiksi, mutta selvisivätpä siitä lopuksi, ja onnellisesti tulivat kaikki matkalaiset takaisin kotiin, yhtä ainoata lukuunottamatta.
Tämä hölmöläinen oli muiden kaupungista lähtiessä vielä poikennut kauppaa puotiin. Kauppamies oli hölmöläisäijälle antanut kaupantekijäisiksi suuren tupakkamällin suuhun ja sanoi äijän mennessä:
»Mutta nyt sinä oletkin aika pulloposki!»
Äijä lähti sen sanan kanssa kotimatkalle. Moniaan virstan ajettuaan tapasi hän toverit tiellä ja haasteli heille, että kaupungin kauppamies haukkui häntä pulloposkeksi.
Toiset sanoivat:
»Mahdoit sinä vastata kauppamiehelle että ole itse pulloposki!»
»Ka, sepä olisi pitänytkin tehdä», äkkäsi äijä, »minäpä menenkin takaisin sanomaan!»
Sitoi hevosensa tien viereen petäjään kiinni ja lähti jalkaisin juosten takaisin kaupunkiin. Sinne päästyään kiljaisi hän kauppamiehelle puodin ovesta:
»Ole itse pulloposki!»
Kun äijä näin kauppamiehelle kostettuaan taivalsi takaisin sinne, mihin oli hevosensa jättänyt, näki hän seitsemän sutta hevosen kimpussa. Äijä luuli susia varsoiksi ja iloissaan huusi:
»No minun päiviäni, yhtä ainoata varsaa minä hevoselleni vartosin, ja niitä onkin tullut seitsemän!»
Äijä taas jalkaisin palasi kaupunkiin varsoille riimuja ostamaan. Mutta kun hän tuli takaisin riimuineen, olivat sudet syöneet hevosen niin tyyten, että luut vain olivat jäljellä.
»En huolisi hevosesta», päivitteli äijä, »kunhan saisin varsoista yhdenkin kiinni!»
Mutta varsat susina pitkin metsää juosta jolkottivat.
Hankittuaan kaupungista syömisen puolta joutivat hölmöläiset muitakin tärkeitä ja tarpeellisia yhteisiä asioitaan, töitään ja toimituksiaan pohtimaan. Siinä pohtiessaan, välillä syötyään ja taas pohtiessaan sitten päättivät, että rakennettakoon Hölmölään keskelle kylää uhkea ja uljas käräjätupa.
Näissä tuumin käytiin jo seuraavana päivänä metsään honkia tupahirsiksi kaatamaan. Perätysten menivät miehet polkua myöten kirveet kourassa. Vanhin ja viisain joukosta kulki edellä päällysmiehenä, jonka neuvojen mukaan muiden piti työssä toimia.
No, se päällysmies, joka edellä kulki, poikkesi puolimatkassa vähän metsään ja heitti siksi aikaa kirveensä polun reunalle.
Seuraava mies sen nähdessään sanoi toisille:
»Päällysmies kirveensä heitti mättäälle tuohon, tottakai silloin meidänkin on kirveemme heitettävä.»
Hän jätti kirveensä siihen, ja niin tekivät kaikki muutkin.
Päällysmies takaisin polulle tultuaan ja kulkua jälleen jatkaessaan unohtikin kirveensä siihen mättäälle, mihin sen oli heittänyt. Muut miehet arvelivat, että päällysmiehen osviittojen mukaan on tarkasti tehtävä, ja niin hekin jättivät kirveensä siihen tien oheen kaikki tyynni.
Kun sitten perille tultua piti ruvettaman puita kaatamaan, ei kellään ollut kirvestä. Mitäs siinä, kun ei ollut kirveitä eivätkä pelkällä käsivoimalla saaneet puita kaatumaan, niin oli palattava takaisin sinne, mihin kirveet oli heitetty. Ja koska kerran sillä tavalla joutuivat kulkemaan kotiinpäin, menivät he saman tien yhtäkyytiä kotiin asti. Kotiin sitten jäivätkin siksi päivää.
Seuraavana päivänä toki sentään päästiin hyvään työn alkuun, ja honkia kaatui aika rytinällä.
Kaadettuja hirsiä ruvettiin hevoskyydillä kuljettamaan kylään rakennuspaikalle. Ensimmäistä muhkeata hirsikuormaa ei kuitenkaan saatu kulkemaan juuri minnekään. Hölmöläiset näet olivat latoneet pitkät hirret rekeen poikkipuolin niin, että hirsien päät kapean tien kummallakin puolen takertuivat metsään.
Näin mahdottoman leveäksi rakennettua kuormaa kuljettaessaan olisi moni tyhmempi mies joutunut umpipulaan, mutta hölmöläiset oitis keksivät sukkelan keinon. Sikäli kuin kuorma kulki, kaatoivat he sen edeltä metsää kummaltakin puolen tietä niin lavealti, että kuorma pääsi kulkemaan.
Arvaa sen, että metsä ryskähteii ja ankara oli touhu ja hidasta kulku sellaisessa hirrenvedossa.
Vihdoin viimein kylään asti kuormineen päästyään näkivät he kujalla kukon juoksentelevan. Kukolle oli navetassa tarttunut pitkä oljenkorsi häntään, ja kun kukko juoksi, kulki olki mukana pitkin puolin maata myöten.
»Noinhan meidänkin olisi ollut kepeämapi hirret vetää!» äkkäsivät silloin hölmöläiset.
Tällä tavalla taas hyvän keinon keksittyään he vedättivät kylään tuodun hirsiä kuorman — hirret poikittain — metsään hakkuupaikalle takaisin. Kuorma purettiin siellä ja hirret ladottiin nyt uudestaan rekeen pitkinpäin, tien suuntaan, ja sitten ajettiin kuorma uudestaan kylään.
Hirret saatuaan rupesivat tupaa rakentamaan.
Rakennettiin, rakennettiin, hakata kalkuteltiin ja hirsiä junnattiin salvokselle.
Muuatta hirttä rakennukselle nostettaessa huomattiin, että hirsi olikin lyhyehkö. Eihän se semmoinen kelvannut, sillä yhtä pitkiä oli kaikkien hirsien määrä olla.
Otettiin jälleen alas se lyhyt hirsi ja ruvettiin sitä venyttämään. Venyttämistä toimitettiin sillä tavalla, että sidottiin lujat köydet hirren kumpaankin päähän ja sitten määrättiin miehet vetämään hirttä pitemmäksi. Kaksi miestä veti kummastakin päästä ja kaksi miestä hirren keskipaikkaa takoa paukutteli suurilla puunuijilla. Venyttämisen perästä nostettiin hirsi taas ylös salvokselle, mutta yhtä lyhyt se aina vain oli vieläkin.
No, kun ei lyhyttä hirttä sen pitemmäksi saatu, antoi päällysmies käskyn, että purettakoon kaikki tyynni entinen työ ja hakattakoon muut hirret sen lyhyen hirren mittaisiksi. Se tehtiin. Puoleenväliin valmiiksi saatu rakennus hajoitettiin ja hirret lyhennettiin. Sitten taas uudestaan ryhdyttiin rakentamaan.
Tupa siitä lopulta syntyi keskelle Hölmölän kylää. Ja oikein muhkea tupa olikin. Ei siinä ollut muuta vikaa kuin se pieni puute, että ikkunalävet olivat unohtuneet tekemättä.
»Ka», tuumivat hölmöläiset uudessa, pilkkosen pimeässä käräjätuvassa ensimmäisen kerran yhdessä istuessaan, »eihän täällä näe yhtikäs mitään! Emme me täällä tuvassa tunne toinen toisiamme emmekä edes omaa itseämme. Valkeutta tänne on saatava!»
Tuumittiin kovasti, mitä olisi tehtävä, jotta käräjätupaan saataisiin valoa.
Sellainen yleinen tieto sitten annettiin Hölmölän seurakunnan kaikille kulmille, että jahka tulee ensimmäinen selkeä päivä, niin silloin on kannettava valkeutta Hölmölän vastarakennettuun käräjätupaan, joka on vallan pimeä. Kaksi miestä ja pitkä säkki tulkoon jokaisesta talosta.
Kun ensimmäinen kirkas ja aurinkoinen päivä koitti, kokoontui Hölmölän kansaa käräjätalolle, niinkuin määrätty oli. Kenellä oli säkki matkassa, kuka kantoi konttia.
Valkeutta koetettiin kantaa tupaan sillä tavalla, että säkkiä pidettiin longollaan aurinkoa kohden, jotta kirkasta päivänä paistetta valuisi säkki täyteen. Sitten kiireesti napattiin säkin suu kiinni ja aika vauhtia lennätettiin säkki tupaan, missä se aukaistiin niin, että valo pääsisi pimeään huoneeseen. Samalla tavalla tuvassa otettiin säkki täyteen pimeyttä ja kannettiin ulos pihalle.
Seitsemän seesteistä päivää Hölmölän väki käräjätupaansa valkeutta kantoi ja pimeyttä pihalle kuljetti, mutta tupa ei siitä ollenkaan sen valoisammaksi käynyt. Se oli aina vain yhtä pimeä.
Seitsemäntenä päivänä tuli sinne hölmöläisten maille matkaellen mies, mikä lie ollut mieronkävijä, maailman Matti.
"Mitä kansa täällä noin hiki päässä raataa?" kysyi hän kummastellen hölmöläisten puuhan nähdessään.
»Ka, hulluko olet, kun et tuon vertaa älyä! Pimeyttä pihalle, valkeutta tupaan kannamme.»
»Paljonko antaisitte palkintoa», kysyi mieronkävijä, »jos minä pimeyden toimitan pois tuvasta ja valkeutta hommaan sijaan?»
»Paljonko siitä hyvästä tahdot?»
»Sata markkaa jos antanette, niin suostun.»
»Toki sata annamme. Annamme kaksikin sataa, jos vaan valoa toimitat pimeään tupaamme!»
Kaupoista sovittua mies lainasi kirveen, hakkasi sillä pienoisen reijän tuvan seinään ja sanoi:
»Tehkää tuollainen ikkuna, niin päivä tulee tupaan kantamattakin!»
Siitä mierolaismiehen hakkaamasta reijästä tulvahtikin kosolta valkeutta tupaan ja hyvillänsä hölmöläiset lukivat kaksisataa markkaa miehen kouraan.
Kun hölmöläiset sen ikkunaläven teon näkivät peräti tepsiväksi keinoksi, he ilosta innoissaan ahnehtivat yhä enemmän valoa käräjätupaansa ja yhä enemmän ja laveammalti hakkasivat ikkunareikiä, kunnes sitä menoa lopulta olivat ikkunaksi hakanneet kaksi seinää kokonaan. Olisivat hakanneet pois kaikkikin seinät, mutta kun kolmatta seinää rupesivat hakkaamaan, niin siinä samassa jo lysähtikin läjään koko tupa.
Päivänvalon kantamisesta ja ikkunain teosta lopen uupuneina Hölmölän miehet joukolla heittäysivät nurmelle nukkamaan. Mutta nukkumisesta ei aluksi tahtonut tulla mitään, sillä jokainen heistä pyrki välttämättä keskelle makaamaan eikä kukaan halunnut jäädä vierimmäiseksi. Vierimmäisiksi jääneet aina kapusivat toisten yli ja tuppautuivat keskelle.
Tulipa siihen taas se sama viisas mieronkävijä, joka heille ikkunanteonkin oli neuvonut. Hänelle hölmöläiset nyt valittivat pulmaansa:
»Neuvo, hyvä mies, mitä meidän olisi tehtävä, jotta jokainen tässä joukossa pääsisi keskelle maata. Äärelle jää aina joku, vaikka kuinka muuttautuisimme!»
Mies pisti seipään maahan ja käski jokaisen ruveta makuulle jalat seivästä vasten.
Hölmöläiset tekivät saamansa neuvon mukaisesti ja heidän sillä tavalla piirissä maatessaan jokainen tyytyväisenä huomasi keskeltä olevansa.
Sikeästä unesta sitten herätessään hölmöläiset havaitsivat, että heidän jalkansa olivat sotkeentuneet toisiinsa; ja heitä rupesi arveluttamaan, kuinka siinä rykelmässä kukin löytää omat jalkansa.
»Ei totisesti tässä riitä jalkoja jokaiselle!» huusi muuan. Toinen taas tuumi että »tässä on yhdet jalat liikaa!»
Eikä kukaan heistä uskaltanut nousta makuulta.
Hädissään huusivat taas sitä mierolaista avukseen:
»Tule, mies kulta, selvittämään meidän jalkojamme, jotka ovat menneet vallan pahasti sekaisin! Jalosti me sinut siitä hyvänteosta palkitsemme!»
No, miestä ei tarvinnut kahdesti pyytää. Hän heti rupesi puuhiin. Leikkasi pihlajasta norean kepin ja hauteli sitä tulessa. Kepillä lyödä vingautti sitten jaloille aina yhtä hölmöläistä kerrallaan. Se, jonka koipiin isku kulloinkin sattui, hypähti iloissaan jaloilleen sanoen:
»Kiitoksia paljon, minä jo sain omat jalkani!»
Viimeiseksi makaamaan jäänyttä ei mies enään lyönyt, ajatellen että tottapa» hän tuo yksinäinen jo muutenkin omat jalkansa arvaa.
Mutta tälle viimeiselle tulikin hätä käteen:
»Älä, miekkonen, minua tähän yksikseni avuttomaksi hylkää, anna minullekin omat jalkani!»
Mierolainen lyödä läimäytti sitä viis meistäkin ja sanoi:
»Tuossa on sinullekin omat jalkasi!»
Riemumielin jalkansa saaneet hyppelivät mikä minnekin, kuka kunnekin, ja mierolainen, maailman Matti sai taas hyvän palkan.
Saamisiinsa tyytyväisenä hän lähti katselemaan, vieläkö enemmältäkin riittäisi paikkakunnalla näin viisasta ja anteliasta väkeä.
Hän tuli virran rannalle ja näki siellä miehen seisoskelevan nuora kourassa ja nuoran toinen pää vedessä.
»Mikäs kumman pyydys siinä on koettavana?» kysyi maankulkija.
»Hevostani uitan», vastasi toinen. »Sidoin sille suuren kiven kaulaan ja hyvästi se nyt vedessä toimeen tulee. Toisten hevoset uivat vain puolen tuntia, mutta minun hevoseni on jo sukeltanutkin kolme vuorokautta, eikä vieläkään ole väsynyt.»
Kulkija jätti hevosen uittajan siihen odottamaan ja jatkoi matkaansa. Hetkisen taas käveltyään ja metsätielle jouduttuaan hän näki Hölmölän miehen, joka istui hongan oksalla ja hakata nakutteli kirveellä tyven puolelta poikki samaa oksaa, jonka latvapuolella hän itse istui.
Mierolainen kohdalle tultuaan huutaa:
»Älä, hullu, hakkaa sitä oksaa! Kirpoat sieltä maahan!»
»Et sinä mikään tietäjä ole, että minun putoamiseni tietää voisit!» huusi mies puusta. Hakkasi nakutteli vaan edelleen. Siinä samassa jo oksa katkesi ja mies oksan kera maahan rysähti.
»Ka, olitpa sittenkin tietäjä, koska tarkalleen minun putoavan tiesit!» tunnusti hölmöläinen pakaroitaan hieroen.
»Kaikkihan minä asiat tiedän», vakuutti mierolainen.
»Jos kaikki tiedät, niin arvaappa, kuinka monta meillä on lehmää. Jos arvannet, niin toisen niistä saat palkaksesi.»
Matkalainen siitä hölmöläisen puheesta heti arvasi:
»Kaksi lehmää teillä voipi olla.»
»Oikein arvasit, veliseni, lähde lehmää noutamaan.»
Mentiin yhdessä kylään. Hölmöläinen kotonaan kertoi muulle väelle että:
»Minä tälle miehelle lehmän menetin, kun hän minut voitti arvauksessa.»
Mierolaiselle annettiin navetasta lehmä, ja hän meni menojaan.
Mutta hölmöläiselle juolahti vielä mieleen, että kun ei tullut samaan hintaan kysyneeksi vielä muuatta asiaa. Hän lähti juoksemaan miehen jälkeen.
»Hoi mies, älähän vielä mene! Kaihen kun tiedät, kerro samaan hintaan vielä, milloin minä kuolen?»
»Silloin sinä kuolet», mies sanoi, »kun talvella hevosen reen eteen valjastat, halkometsään ajat, halkoja panet kuorman täyteen ja itse heittäydyt hangolle.»
Hölmöläinen sen tiedon saatuaan jäi talvea odottamaan kuollakseen pois maailman vaivoista.
Kun sitten talvi oli tullut, valjasti hölmöläinen hevosen reen eteen ja lähti halkometsään. Sinne tultuaan ajatteli itsekseen että ajanpahan vielä yhden halkokuorman kotiin, ennenkuin kuolen.
Hän alkoi latoa halkoja rekeen ja latoessaan jutteli hevoselleen:
»Jos kerran tuon halon jaksat vetää, niin kyllä tuonkin jaksat!»
Mutta sillä tavalla tehden syntyi lopulta niin mahdottoman suuri kuorma, ettei hevonen jaksanutkaan sitä vetää. Ei miehen auttanut muu kuin ruveta kuormaa jälleen purkamaan, otti jälleen halkoja yksitellen pois ja sanoi ottaessaan:
»Kun et tuota jaksanut vetää, niin et suinkaan tuotakaan jaksa!»
Vihdoin viimein ei sitä tekoa tehden jäänyt enää muuta kuin yksi ainoa halko rekeen. Ettei hevoselle kävisi vetäminen raskaaksi, otti mies sen viimeisenkin halon olalleen, kävi halko olalla rekeen istumaan ja ajeli kotiin.
Kotiin tultuaan sanoi:
»Ei tällä hevosella, mokomalla, enää tee mitään, tältä on vetohammas katkennut.»
Otti toisen hevosen, valjasti sen reen eteen ja lähti uudestaan metsään. Teki siellä halkokuorman ja arveli että nyt oli aika kuolla. Heittäysi hangelle pitkälleen ja luuli, että nyt tuli kuolema, niinkuin tietäjä oli ennustanut.
Loikoi, loikoi hangella. Hetken kuluttua tuli lauma nälkäisiä susia, jotka hyökkäsivät hevosen kimppuun, tappoivat sen ja rupesivat syömään.
Hölmöläinen vain makasi hangella ja tuumi susien työtä katsellessaan:
»Hyvä on teidän nyt hevosta syödä, kun minä kuolleena makaan. Mutta jos hengissä olisin, niin ettepä totta vie söisi!»
No, loikoi siinä lumessa vielä jonkun aikaa, kunnes tuli niin ankara nälkä ja vilu, että täytyi nousta jälleen jalkeille ja juosta kotiin hevositta, kuormitta.
Kerran myöhemmin sama Hölmölän mies sitten joutui näkemään, kun oikeata kuollutta kannettiin. Silloin hän kiireesti juoksi tupaan, nappasi vartaasta leivän ja pisti sen ruumiin suuhun sanoen:
»Ka tässä, ota leipää syödäksesi! Nälkä oli minullakin, kun kuolleena makasin!»
Sillä tavalla Hölmölässä eleltiin ja oltiin, kunnes sattui se surullinen hiirikoira-asia, joka suuren muutoksen matkaansaattoi.
Hiirikoira tuli Hölmölään seuraavalla tavalla. Oli poika, joka vanhempiensa kuoltua oli ainoaksi perinnöksi saanut harmaan kissan. Kissa kainalossa maailmaa kierrellessään hän vihdoin viimein joutui hölmöläisten asuinsijoille.
Pojan astellessa tietä myöten, näkyi puiden lomitse talo. Sieltä jo kauas kuului jumitus ja ankara huuto. Poika luuli siellä murhia tehtävän ja juoksi kiireesti apuun. Porstuaan kapaistuaan ja oven avattuaan näki hän, että akka siellä tuvassa kartulla lyödä lämähytteli miestään päähän. Oli näet akka tehnyt miehelleen paidan, mutta ei tiennyt tehdä paitaan päänläpeä. Nyt oli paita pussina hupussa miehen yllä, ja akka kartulla hakkasi paitaan reikää.
»Ai ai!» huikkasi mies, »pahinta maailmassa, minkä minä tiedän, on uuden paidan saaminen!»
»Helposti siitä tuskasta pääsette», sanoi poika, otti seinältä keritsimet ja leikkasi niillä paitaan kunnollisen pääntien.
»Annahan tänne ne keritsimet», sanoi akka, »minä leikkaan enemmänkin, koska se hyvä keino näyttää olevan.» Ja leikkasi paidan halki helmaan asti.
Jopa poika huomasi Hölmölään tulleensa. Koska ilta jo hämärsi, pyysi hän talonväeltä yösijaa.
»Ei meillä ole kuin riihi tyhjänä, ja siellä on hiiriä semmoiset joukot, että elävältä sinut syövät. Siihen jos tyytynet, niin sieltä saat yösijan.»
Tyytyihän poika siihen. Meni riiheen nukkumaan ja kissansa päästi hiirien kimppuun. Kissa kaiken yötä teki niin roimasti tappotyötä, että aamulla oli oven edessä oikein suuri ruko kuolleita hiiriä.
Emäntä aamulla noustuaan lähti katsomaan, vieläkö riihessä nukkunut vieras oli hengissä. Juoksi hiiret nähtyään takaisin tupaan ja huusi:
»Sielläpä vasta ihmeellinen eläin on! Hiiriä on surmannut mahdottoman suuren ruon oven eteen! Nyt vain makaa miehen ryntäillä ja murrittaa!»
Kaikki väki lähti tuvasta ihme-eläintä katsomaan. Hölmöläisillä ei näet itsellään ollut kissoja eivätkä he eläissään olleet kissaa nähneetkään.
»Mikä hirmuelävä tämä oikein on?» kysyivät he pojalta.
»Tämä on hiirikoira», sanoi poika.
»Onko se sinulla myytävänä; me sitä tarvitsisimme, meillä koko seurakunnassa ovat hiiret ankarana vitsauksena.»
»Myytävänä on.»
»Paljonko tämä sitten maksaa?»
»Oman korkuisensa läjän hopeata se maksaa.»
»Kallis on hinta», sanoi isäntä, »en minä sitä yksinäni jaksa lunastaa, mutta menenpä haastelemaan naapureille, jos sen ostaisimme kaikin yhteisesti.»
Asiasta neuvoteltua Hölmölän suurella puukellolla soitettiin kaikki koolle yhteistä hiirikoiraa ostamaan.
Kun sitten toivat hopeata maksuksi, niin poika riiputti kissaa hännästä korkealla, ja hännänpään korkuiselta hölmöläiset kasasivat hopearahaa.
Poika mätti saamansa hopeat eväspussiinsa ja lähti kiireesti tiehensä peläten, että jos kuinkakin alkavat kauppaansa katua.
Hölmöläiset eivät kauppoja tehdessään olleet muistaneet kysyä, mitä hiirikoira syö. Lähettivät miehen pojan perään sitä kysymään. Kun poika näki lähetin tulevan, niin luuli, että jo takaa ajetaan, ja lähti kiivaammin juoksemaan.
Kun takaa-ajaja näki, ettei hän poikaa saavuta, niin huusi matkan takaa:
»Mitä se syö!»
»Hiiriä se tahtoo!» huusi poika takaisin.
Hölmöläinen väärin kuuli pojan sanoneen että: »Miehiä se lahtaa!»
Kun lähetti sitten toi kylälle tiedon, että miehiä se hiirikoira syödäkseen lahtaa, niin tuli hölmöläisille hätä käteen ja he rupesivat pelastuksekseen kissaa pois hengiltä koettamaan.
Mutta kissa karkasi heidän käsistään talon katolle ja rupesi sinne päästyään tyytyväisenä käpälillään kasvojaan pesemään.
Hölmöläiset luulivat sen heille kostoksi puivan nyrkkiään. Pelästyneinä he rupesivat sohrimaan kissaa pitkillä riuvuilla ja koukuilla. Ja lopulta he kissan tuhotakseen sytyttivät koko talon palamaan.
Kissa silloin kiukkuisesti sähisten tuli riukuja myöten alas ja kiipesi toisen talon katolle.
»Eihän sille mitään mahda, kun se lentää kuin lintu ja katoilla kävelee ja ryntää päälle!» huusivat hölmöläiset ja pistivät toisenkin talon palamaan.
Kissa vaan hyppäsi katolta katolle ja hölmöläiset sitä myöten talojaan polttivat. Niin paloivat poroksi kaikki Hölmölän talot.
Hölmöläiset sen jälkeen hajaantuivat ympäri maan, ja vähän jokaisella paikkaa kunnalla vielä nytkin tapaa ihmisiä, jotka selvästi ovat hölmöläisten heimoa. Kaiketi likeisempääkin sukua kuin oli sillä hölmöläisellä, joka pitäjään tullessaan kehui:
»On minulla tässä pitäjässä sukaakin, sillä enoni kummin kaiman vuohi oli täällä kerran kesän laitumella!»