Title: Helkkyvät hetket
Runoja
Author: L. Onerva
Release date: July 13, 2024 [eBook #74037]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1922
Credits: Tuula Temonen
Runoja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.
Helkkyvät hetket
Merelle
Pilvet
Auroran vaunut
Serenaadi
Helkähdys
Haavekuva
Suviyö
Erakon paluu
Suomen puu
Sukuveljet
Oodi ugrein unelmalle
Uponnut kello
Kunniavirsi Karjalalle
Rohkeat neitseet
Suomen runoniekoille
Muistovirsi
Tervehdyssanat
Lapselle
Kuoleman voittaja
Yön jumala
Soihdut
Sinitähti
Jäätynyt meri
Uhrimalja
Pitkinä, pitkinä öinä
Kadottamaton
Vapaa vanki
Daimon
Outo virta
Tuntematon
Auringonnousu
Ruskojen ruusut
Kuun sirppi
Tuliperhoset
Keltainen lehti
Musta kangas
Meri-idylli
Marja-Liisa
Kanerva
Elotulet
Elämän sirkuksessa
Oikeakielisyyttä
Hymyilevälle voittajalle
Luonnonhistoriallinen satu
Vallilla
Neuvo
Harhaan viety
Huomensoitto
Uuden vuoden kellot
Kevätlaulu
Salakirjoitus
Kipuvuorella
Lehtimajan juhla
Enkelien Joululaulu
Joulukellot
Rukous
Ne soivat, ne soivat… Kuin syys-yö ne itkevät, kuin päivä ilakoivat, kuin merta ne soittavat sielua meidän… Ah, soittakaa, soittakaa, kunis sydän sykkää! En rauhaa ma pyydä, en levon-unta mykkää. On elämänlaulua laulunne teidän!
Se vie kuni virta…
Lyö kohtalon ihaloiden impien pirta
veen hyrskivän yllä ja lentävän purren…
Ne yhden surmaan suistavat ja toisen
suuriin kyliin…
Vedä virtani vaan, vaikka Vellamon syliin!
Elon leikki on tää, sit' ei leikitä surren!
Se on helminauha…
Ei säily sen otsan alla lapsen-onni lauha,
ken jylhien Moirien kauneita kantaa.
Ne painavat, ne polttavat, ne jäljen syvän
syövät,
ne hurmetta juovat ja huumehella lyövät:
sydänhehku vain niille loistehen antaa.
Ne tuoksuvat kuin lilja…
Ne vienosti värjyvät kuin heilimöivä vilja,
ne kuultavat kuin unelma ulpukan ummun…
Ne laulavat kuin linnut pienet päivin
pihapuissa,
viel' ihanammin hiljaisuuden öissä lumotuissa,
ne saattavat sankarin alle kukkakummun.
Ne soivat, ne soivat… Kuin lempi, kuin rikos, kuin tuli pisaroivat ne yllemme, rikkoen rauhamme meidän… Oi helkkykää hetket, oi lyö pyhä valkee, siks kunnes kielet katkeaa ja kunnes sydän halkee…! On elämänlaulua laulunne teidän!
Sa ikilevoton, kuin lemmin sua!
Sa olet yhtä kanssa sydämeni.
Kun kaulailet mua kuohukäsivarsin,
kaikk' kaulailee mua kaihot nuoruuteni!
Kaikk' korvaan soittaa sorjat sotatorvet,
vaateista väkevimmät sydänpaineen,
jotk' alas hetkeks sukeltua voivat,
mut jälleen nousevat kuin rinnat laineen!
Mun haaveretkilles jo vihkit silloin,
kun läsnä pärskees poskipääni kasti…
Tiet' eelleen tahdon käydä viitatonta
sun laillas vapahana kuoloon asti!
Ken mittas uhkalennot hurjuutesi,
ken taistos turhuuden ja aateluuden!
Ken lepos suuren, tähtikuulaan rauhan,
mi on kuin aatos iankaikkisuuden!
Oi meri, hetken henki, myrskys anna
mun rintahain, unelmat ulappasi!
Oi meri, iankaikkisuuden peili,
sa lainaa mulle rauha rauhastasi!
Pilvet, pilvet mustat, satakaa!
Ma olen poudan syömä, tyhjä maa.
Tulkaa, taivaan puhtaat, viiveet veet,
maan yrtit virvoittakaa nääntyneet!
Kyynel-, kyynellähteet, pulputkaa!
Mun sieluni on kuollut erämaa.
Kaipaan kevätvirtain solinaan.
Te sielu kirvoittakaa laulamaan!
Auroran vaunut jo kiirehtäin
yli laivahan vierivät pohjoista päin.
Käs' ohjissa on rusosorminen.
Tuli tuiskavi harjoista orhien.
Ja vaunuissa valkean Auroran
kaikk' istuvat tyttäret taivahan.
Alas heittävät ruusuja ruskojen,
sädekimppuja toivojen, uskojen.
Miss' suuttuvat nuo, siinä särkyvi jää,
meri taivaalle hyrskivi kuohuvapää.
Missä hymyn he suo, siin' nuortuvi maa,
oras vehreä päivälle puhkeaa.
Mut ihmislasta jos lempivät he,
hänet myötään he kantavat ratsaille.
Ah, onnellinen ja onneton, ken
rusosormia suuteli koitarten!
Maan neidoilta ainiaks riistetty on,
jota kaulasi tyttäret Auringon!
Auroran vaunut jo vierivät:
jäät särkyvät, vedet värjyvät.
Auroran orhit jo saapuvat:
lyö tulta kaikk' ilmojen hattarat.
Aurora yön palteelta kurkistaa:
lumi solisee pois, kukin peittyvi maa.
Hän naurahtaa, suo suukkosenkin:
povi ihmisen syttyvi liekkeihin!
Moni Auroralle jo vangiks jää:
heit' taivahan tuulet lennättää.
Kevätmyrskyn saivat he sydämeen,
keväthurman Auringon tyttäreen.
Heilt' unhoss' on koti, kontu ja työ:
kevät-aaltona tunteensa kuohuu ja lyö.
Ei muista he enää muotoja maan;
he laulavat vain kevät-armastaan:
»Niin kaunis on hän, niin kaunista ois
Auroran vaunuissa vieriä pois!»
Jo herää, herää! Jo aamu noussut on, oi armahin, Syöskäämme aamuruskon lentimin meren ja lemmen aaltoin leikkeihin, pois, irti elon pitkäst' ikävästä! Nyt punapursin viillätämme tästä etäälle, onnellisten saarihin… Jo aamu noussut on, oi armahin!
Näät, aallot vetää jo vaahtisilla käsivarsillaan meit' tuonne hienoon hiekkavalkamaan, miss' unten sorsa soutaa sinisin, miss' seisoo tuomet tertuin valkehin ja vartoaa… Sun syömmes sykinnästä puut onnen puhkes. Sua kiitän tästä! On aamu meille noussut, armahin!
Tää että katoaa ja etten kiitäväistä kiinni saa, ma sitä surisinko, koito? Pois se! Jos jäisi luokse, niin ei kaunis ois se, ei autuutta niin määrätöntä tois se.
Tää että soinnahtaa mun lauluni kuin kieli katkeaa, ma sitä itkisinkö? Enpä vainkaan! Sydämen tuskasta min riemun sainkaan! Jos ei ois särkynyt, se ei sois lainkaan.
Luulit: ma katselin sua, kun minun silmäni loisti: Katselin kadotettua… Katselin hattaravuoria, katselin tähtien merta, siltoja taivahan kaaren… Siellä, ah, siellä näin kerta onneni saaren…
Luulit: ma kuiskasin sulle, kun minun ääneni värjyi: Kuiskasin kadotetulle… Haastelin harpulle aaltojen, soivalle ilmojen tuulin, sykkeelle syksyisen taulun… Sieltä, ah, kerta ma kuulin onneni laulun…
Kaikki kaunis maailmassa, joka särkyi, meni vikaan, haihtui niinkuin savu multa, kadotettu haaveen kulta, kuinka löytyykään se pikaan suviyössä laulavassa!
Sävelin soi hiljaisuutes, iltapilven paltehella nukkuessa päivän taiston, laulat lailla luonnon vaiston, huokaat suulla ikuisella. Suloinen on suruisuutes!
Armas oot kuin kuvitelma, helmekäs kuin hetkein juoksu, riemukas on suruhuntus, ihanainen kuolontuntus, lempeä kuin mullan helma, sammaleen ja pursun tuoksu!
Resitatiivi
Nousta tahdon nopsan aamutuulen kanssa; mull' on kiire juosta, mull' on kiire lentää… Nousen surun suosta!
Kutsuu sinisiimes,
kutsuu kukkain puunto,
syksyn kuuma kelta…
Nousen vihdoin, vihdoin
sairasvuotehelta!
Koko Luojan luonto
kyllyyttänsä huokaa…
Niinkuin mettiäiset
hermot herääväiset
ihanuuttaan juokaa!
Ilon kyynelhelmet,
pudotkaa kuin kaste
joka liljan terään!
Ah, ma itken, nauran…
Kuollehista herään!
Kuink' on kaunis hälle
ihmislasten saatto,
ken on ollut vainaa!
Teidät kaikki tahdon
sylihini painaa!
Kaikki kantaa tahdon
taakat, jotk' on Parsit
kuoleville säänneet.
Teot tehdä tahdon
tekemättä jääneet!
Jos on kutsu kuokan,
ahtaan arkipäivän
astun marhamintaan.
Vaan jos nuolet vinkuu,
tähän mahtuu rintaan!
Vierrä silloin halaan, kera taiston ryskeen, saada syömmeen tänne elon valtasuonten vapisevan jyskeen!
Kansain huomenkellon, ajan myrskysoiton myötä tahdon helää… Kaikki soikaa, kielet! Mull' on kiire elää!
Löi Ukko Ylijumala maan halki vasamansa: Sun rautaa onko rinnassas, sa laulun lieto kansa? Jo ilma, ilma puhdistuu! Mut kestätkö, sa Suomen puu tään ukkosmyrskyn, rajuveen? Jos laho liet, niin sydämeen saat surmannuolen ikuisen, et koskaan nouse jällehen!
Löi tulta latva Suomen puun: oksansa kuivat karsi. Mut juuret työntyi syvempään ja korkeemmalle varsi. Nyt lakeen taivaan leutosään se tyynnä nostaa ylvään pään ylitse mantereen ja veen, kuin kuuluttais se heimolleen: varattu paikka sulle on ainaiseks alle auringon.
Muinaisen Suomen sukupuu taas varttuu vailla paulaa ja vapauden lintuset sen kartanoissa laulaa. Päin itää, länttä, etelää ne lentää, viestin lennättää, kuin kaunista kamppailuun tään eestä käydä pyhän puun… Oi veljet Vienan, Eestinmaan, viel' yhteen maahan mahdutaan!
Taivaan kannen harmaan alla, ajan alkukannikalla asui muinen veljesparvi, esitaatot Suomen suvun.
Elelivät korven yössä niinkuin korven kontiotkin.
Mikä kulki paimentyössä, mitä viehti virran juoksu kalareitein, rantasotkin. Kotoista tuo kaikki heille, mikä tarua nyt meille: mahti mannun, Maahisenki, luotteet luonnon, loihtuluvun; yks vain outo: onnen tuoksu elon kauniin kukkapuvun.
Kuitenki ja kaikitenki paistoi tähti räppänästä tumman tuutijankin syliin, kutoi kuuran helinästä satuseitit silmän eteen, kuvas kaiho kultalinnat vilisevän virran veteen, kuuli korva jostain kaukaa vetävämmän veren tahdin… Illan kalvas kaikerteli irti alta mannun mahdin, ulos suuriin riemun kyliin.
Virkki vihdoin vilkkain veli:
»Lähden tästä katsomahan tarpoimia nuottatalaan… Viivyn tunnin taikka kaksi… Mutta jos ei tulevaksi mua kuuluis ennen yötä, lienen vienyt virran myötä silloin kauemmaksi kalaan.»
Jyrähytti valtavaari, vanhin heimon tietäjistä, lausui pitkän lautsan päästä:
»Varsin jaarittelet suotta, valees houkemmille säästä! Vetämättä sult' on nuotta; kohta lienet myyty miesi: sua kiehtoo velhon saari, sata riuttaa helmellistä! Sinne muutkin veikkos halaa… Turman tulevaisen näen: kaikki menee, mut ei palaa kenkään. Koht' oon yksinäinen, liikuttajaa vailla liesi, kiukaan kylmän hanki hautaa, synnyinpirtin jänki jäinen. Kukkuessa kevätkäen hajallaan on Suomen suku niinkuin tuuless' akanaiset, vainaa vailla neljää lautaa… Älkää luulko, lapsukaiset, ett' on pivoss' onnen kuuhut, jos on silmän kantamilla, riemu helppo saada, kantaa. Niin se on kuin tyhjä reppu nälkäisellä reppurilla kiertäessä maailmanrantaa; vast' on oma sen, ken jaksaa murheella sen hinnan maksaa. Elon päivä vasta koittaa sille, joka kuolon voittaa. Nää en silmilläni näillä, tokko koittaa teille huomen, sukuveljet suuren Suomen… Sen vain näen: kauas käytte, suru käypi kantapäillä.»
Erkanivat erä veljet sumeisilla syksysäillä. Yksi hiihti valtatielle, toinen noroon, kolmas jäälle, elon pitkän pilven päälle.
Suru hiihti kantapäillä.
Niinkuin vanha kerjuunainen hiipi suru, harmaa Huoli, yllä huntu hallavainen, tuli kuulun Permin maalle, haastoi helmi-ruhtinaalle:
»Anna turvaa tummaiselle, tuot' et, herra, kadu varmaan: kudon sulle elonlangan pitkän, sitkan, vaikka harmaan.»
Permi vierelt' immen nuoren, luota kultasarkan huusi:
»Ennen punapurppurassa kesken päiviäni kuolen kuin ma elän tuhat vuotta kera vanhan, harmaan Huolen! Korjaa, ämmä, nopsaan luusi!»
Heläytti helmivyötä.
Nauroi koko Permin väki. Sinisilkein, punapauloin tiensä kirjailluksi näki: Tundran yöstä Intiahan vieri virta Permin rahan.
Sielu vieri kullan myötä.
Permin sielu, Permin valta, vaipui varjoon, josta lähti, putos niinkuin taivahalta putoo kirkas lentotähti.
Kulki Kaiho Karjalahan, Inkerinkin istuimille niinkuin itkeväinen impi, kalvaana ja hajan hapset.
Virkki:
»Herkät hetken lapset, käykää kyynellähtehille: itkuni on kaunihimpi kuin on naurunhelke toisten. Heitän teille kyynelhelmet vienot, katkerat kuin lempi: itkuni on ikuisempi kuin on vaivat vaiveroisten.»
Saivat herkät hetken lapset polvillensa kanteloisen. Niinkuin kulta kielet soi sen, kaiken, minkä ihmisrinta tuskassaan loi ikuisinta.
Saapui Murhe Suomeen muuhun niinkuin synkkä vuoren peikko. Kansan kytki jalkapuuhun.
Seisoi Suomi surun suossa
niinkuin mykkä uhrikuusi.
Ilvehtien inha peikko
tuota katsoi, varsin huusi:
»Syvin seisot maassa juurin, lienet veljistäsi suurin! Vielä ollet eessäin heikko: kun sun lyöpi orjan ruoska, sulat niinkuin lumi nuoska!»
Viuhui raaka orjan ruoska:
Harvalla löys' selän norjan. Pysyi päät vain pystympinä, oppineet ei mieltä orjan.
Seisoi suuri Suomen kansa.
Kiristeli hampaitansa peikko:
»Vielä pöyhkä, murrut, kun sun sortaa nälkä, sota, painuu veljesvihan ota rintaas, jotta ijäks turrut!»
Päätyi aika ankaraksi.
Moni kiroin, kivenheitoin otti vastaan hetken jylhän, heimon tilipäivän ylhän: painui maahan martahaksi.
Mutta ylinnä soi laulu sankarpoikain, uhrineitoin, kesken synkkäin surmannuolten pauhaten kuin kiitoskuoro:
»Vihdoin, vihdoin vapahaksi meilläkin on tullut vuoro! Sua, heimon suuri henki, vielä kunnioimme kuolten. Tää on meille pyhä sota! Sydänveri, kaikki ota: liian suur' ei suurin vero, eikä raskas raskain taakka! Synnyinmaa, sun omas oomme kätkyestä hautaan saakka!»
Niinkuin rukous soi kuoro sankarpoikain, uhrineitoin:
»Kohtalotar Suomen suvun, Murheen neito mustakulma, lepy lapsilles jo, julma! Päästä alta pitkän kiron, että kaihot kaikkoaisi, veli veljehensä saisi, sukuveljet viskottuina vieraan nurkkiin, mikä minkin, orvot Aunuksen ja Viron, itkeväisen Inkerinkin, ett' ois täällä jokaiselle selvä leipä, eikä pettu, löytyis Suomen kuusen alta koti kaunis, kadotettu!»
Näin soi suuri Suomen soitto, sydänkaihot, sydänsurut, valkeutta, vapahdusta niinkuin ylhän templin urut.
Hymyää jo Murhe musta niinkuin vieno aamunkoitto…
Oi Suomenlahti, silta sininen välillä vanhain heimoveljien, viet, erottaja, vihdoin yhtehen! Oi kansaa katkottua laulajain! Sen vuosisataisvaivat mittas ken? Kuin meri, ääretön ja ikuinen, on ollut elonmurhe raskas sen ja ilot vaahtopisaroita vain pinnalla kuohun, hetken sattumain. Tai maljass' isoisten on helmeilleet kuin kulta kuolevaisten kyyneleet.
Oi Äänisjärvi, Ruijan Saimein suut ja Vienan rannat, laulun laineet muut ja tarun tanhut, joilla uhripuut nous muinen suurten sukutietäjäin! Miss' ennen roihus lämmin heimolies, miss' ennen toinen toisen mielen ties, ne tienoot ammoin taikoi vihamies. Vei vangiks outoin virtain vieremäin, veljestä veljen vieroittaen näin: heit' aavat arot, jylhä korpimaa ja meri, tuuli eroon tutjuttaa.
Ei enää! Veli veljehensä saa! Kuin meri yhteen veret velloaa ja yhteen soittaa suuri isäinmaa, ikuinen murhe muinaiskarsikon, tuhannet satusaaret, harjanteet… Nyt helmiks muuttuu verikyyneleet, käy isoisiksi enin itkeneet! He alla pitkän pilkan, pimennon kasvoivat urhoiks maansa kohtalon, ja niinkuin kevät-aalto kuohupää nyt Suomen heimo herää, rynnistää!
Es'vanhempamme autuaat jo ammoin pois himmeää on virtaa vierineet ja kuvakaupunkinsa loitsuin, sammoin mukana vierineet kuin virran veet. Mut elon menneen merenpohja-öistä yhäti silmäämme ne heijastaa, kun mieli halaa kuulla sankartöistä ja aika ankee on ja inha maa.
Ne kuultaa kuni atlantiidein linnat, niist' taru laulaa, urhot unelmoi. Ja arkimelu lakkaa, seestyy rinnat, uponneen kellon helinä kun soi; myös rotuvainon äänet vaientuvat, käy kukkaan sydän, jonka rumuus hyys, kun pyhät astuu esiin mielikuvat: ihanin rotu, min loi ihmisyys!
Kun ohi samoo Paris Helenoineen ja Akhilleus, ken riemastuis ei siit', tai lentoon hurjaan kun Valkyrioineen siivittyy vanha Niebelungenlied! Ei kulu Reininkulta, hohto Hellaan. Ajasta aikaan tehoo sankariin Rolandin torven ään' ja joutsenellaan ui unten merta jalo Lohengrin.
On menneisyyden merenpohja-yössä syvimmät syntysanat Suomenkin. Siell' loihtii Väinämö, on Sampo työssä, häilähtää punapaulat Kyllikin, käy mittelöitä miehet miekan, sanan, ja Lapin velhot, hengen aateluus. Näin suuren ihmisyyden kultavanan piirs' satu, jonka kertoi kotikuus.
Piirs' riimusauvaan salat sankarmaineen, mi meistä kansoille nyt kuuluuttaa: »Tää ei oo, tietkää, heimo kullan, aineen, ja harvoin raudalla se rakastaa, mut konsanaan sit' ei voi vieras syöstä, jos itse itseään ei syökse se.» Oi, taatot harmaat, urhot kumpuin yöstä, oppaamme ootte, omatuntomme!
Loi sydän-unelmistaan teidät kansa, itkustaan iki-ihanuudet loi! On isäin henget kirkkomatkallansa, uponneen kellon helinä kun soi. Oi, elon menneen merenpohja-öistä yletkää ylhät haamut kohtalon! Tahdomme kuulla lisää sankartöistä, tahdomme samaan sankarsaattohon!
Kalevalan päivänä v. 1922
Tää päivä on päivä laulun ja soiton. Soi kunniaa heimomme hengen voiton! Soi niille, jotk' elivät, kuolivat sille, soi nimettömille! Kaikk' kaunis, min maassa loi kannel ja jousi, tarun aika, mi pois kera Väinämön sousi, suurtyöt, jotka tehtiin, tänä päivänä piirtyvät muiston lehtiin. Tää päivä on Suomen sankarien, eläväin sekä Manalle menneiden.
Ken on heimousjuhlissa seppelen saava? Kysytään: Kellä rinnassa syvin on haava? Ken kansansa eestä raskainta kantoi, ken kalleinta antoi, sanan mahdilla loitsi, tään maailman tietohon maan tarinoitsi? Kellä taisto ol' ankarin, vartio vaikein, kenen kauneuskaipuu heljin ja haikein? Yli maan kuin huokaus kohahtaa: »Polo veljemme, polo Karjalan maa!»
Yli muiden sa kartutit suuruutta Suomen, mut sulle, mut sulle, ah, koittiko huomen, sa heimomme herkin! Kuin muut saitko kuntosi kunniamerkin ja saitko sa valkean vapauden ristin? Et. Vielä sua uhkaa sortajan pistin ja orjuuden taakka, yö ylläs on kehdosta hautahan saakka. Kuin kauan sun kantelos kaihota saa, suur' surujen soittaja, Karjalan maa!
Moni, laillas mi kamppaili yössä ja jäässä, nyt seisoo herrana sarkansa päässä. Mut Karjalan maassa on tyhjyys ja kauhu, työ, raadanta turhaa kuin tuuli ja sauhu: elon vie vihamies, idän ikuinen halla, maa vapisee vainoojan ratsujen alla. On pilvessä taivaas, pien' tähti vain tuikkavi pitkähän vaivaas. Oi, milloin sun päiväsi valkeaa, polo Karjalan maa!
Oi, kuulkaa, kuin aallot Äänisen, Vienan yhä kantavat viestejä riiston ja rienan! Puut rannan itkevät vanhaa untaan, kun syöstiin ne vierahan valtakuntaan. Oi, nähkää, kuin horjuvi katkotuin juurin pyhä tarujen tammi, maan ylpeys suurin! Jo aika on, Karjala, muistaa sun työtäs ja valkaista yötäs! Kaikk' kiiruhtakaa! Hätähuutona soi koko Karjalan maa!
Rajaveljemme raukka, et ainaisiksi
ajoiks tuomittu liene sa marttyyriksi,
elon lapsipuoleks, vieraiden loukkoon.
Käy veljies joukkoon!
Me turvaamme sua, jos heikotki liemme,
me Europan etehen tuskasi viemme.
Jos eestäs ei peistä se taittaa huoli,
omatunto ja oikeus maailmasta kuoli!
Tään päivän on tunnus: Sortua saa
ei Karjalan maa!
Käy kunniapaikalle keskelle juhlaa!
Emme halvalle tuhlaa:
Oot laulumme kehto, oot Pohjolan Hellas,
koko maamme sa valkaisit kauneudellas.
Oot kansamme muuri: kun löi tuliraudat,
sadat Karjalass' aukeni sankarihaudat.
Oot tietäjäin puu, syväin syntyjen suoja.
Sua ain' edesauttakoon armias Luoja!
Ken heimousjuhlissa seppelen saa?
Sulo Karjalan maa.
Proloogi Suomalaisen Tyttökoulun 50-vuotis- Juhlaan 24.10.1919
Ajatar:
Mik' on tää näky? Mikä outo rotu? Käy impiparvess' aatteen pirran helske, käy hengen pyhätöissä arkimelske. Lien uinahtanut tuokioisen verran, ma luulen, kenties puolen vuosisataa… Sill' aikaa uutta luonut linnunrataa on ihmissuku. Tuon ma tunsin kerran. Nyt sill' on tahto, tapa toisenlainen: on miehen töissä kilpasilla nainen! Mun vanhat silmäni ei siihen totu!
Tuon nähnyt ennenkin oon silmäin palon ja otsan, jota ajatukset uurtaa. Se miehen tunnusmerkiks tiettiin ennen, myös tiedettiin, mik' oli sopivaista, mi miestä kaunisti, mi puki naista! Sai vieno värttinäisen luona puurtaa, mies tietä raivas, vaimo paikkas vaatteen, laulatti lasta päivän tullen, mennen, tai piili sisko pirtin soppeen surren, kun veikko vesille työns' unten purren ja ulos lähti ahtojäille aatteen.
Sa mist' oot tullut, rotu rohkeen neitseen?
On ase vaarallinen vapaus, tieto,
ei sitä huolla joka lapsi lieto.
Näin syöksyt, neitokainen, surman peitseen!
Rientäjät:
Me tuolt' oomme tulleet tummasta yöstä, elon orjuuden pitkästä kehruutyöstä, ah, tuskasta, jolle ei löydy nimeä, salopirtistä, joss' oli pilkkoisen pimeä.
Me tuolt' oomme tulleet muurien takaa, unielosta himmeän luhdin ja kodan, miss' ikuinen ikävä sorteli mieltä. Kuin vainotut linnut me lensimme sieltä. Ei polkuja ollut, tienviittoja muita, suonsilmien kaitoja pitkaspuita me huojuimme ees, suru vei sävelemme… Me itkimme, jotta ois iloa jakaa… Ah, kalliist' on ostettu vapautemme!
Ajatar:
Nään eessäin tuhman neitseen tuhatpäisen, majasta rauhan turmaan rientäväisen. On tieto tuskaa. Virvatulta pelkkää aurinko-ajatus, mi ilmass' helkkää! Pohjoisest' etelään ja lännest' itään sen valta vaeltaa ja kaihon syttää, ei säent' anna, jonka välähdyttää. On suurin tieto: ettei tiedä mitään. Ma tässä istun kädess' surman miekka, tomua tuntilasin mittaan elon, pois ajan annit ikuisuuteen velon. Sa turhaan riennät, hetken lentohiekka!
Rientäjät:
Me riennämme sinne, miss' aika ei tapaa, miss' ihmisen henki on aineesta vapaa. Elon-velkoja, löydä et kuoleman mailla meit' tyhjinä tuhmien neitseiden lailla; sä näät: työlamppumme kirkkaana palaa. Jokin kaukainen kauneus silmäämme hohtaa. Me porrasta käymme, mi ylhäälle johtaa: äly, tieto siin' askel on alhainen vasta. Mut uskossa, toivossa yllämme näämme sädevaipan jo valosta korkeammasta. Sen edessä nöyrtyen painamme päämme. Me riennämme sinne, miss' aika ei tapaa, miss' ihmisen henki on kahleista vapaa!
Lausuttu Suomen Kirjailijaliiton kirjallisuusillassa
Kansallisteatterissa 31.10.1921
Ei kaiu laulu teille liian varhain!
Useinkin täällä unhoitettiin parhain.
Myös teistä, helmalapsist' Apollon,
pois moni riutui kotaan kolkkohon,
vaikk' kultas lyyryänne välke koin,
iskitte, soitte myrskysalamoin!
Maan onneks tään. Omanne ol' unta. On teille velkaa maa ja kansakunta, mi ruusut poimi runoseppelten: jäi paljaat okaat teille kätehen, tie yksinäinen käydä kuolemaan ja laulu ainoaksi lohduks vaan!
Mi tenho sydämenne säveleissä!
Elätte kansassa ja kansa teissä!
Jos teit ei ois, ken kertois tuskat sen
ja taistot, toivot aikain menneiden!
Jos teit' ei ois, ken kertois meistäkään,
kun nurmi kerran peittää polven tään!
Ei riitä muistolaattaan lyhyt rivi:
Aho ja Linnankoski, Canth ja Kivi
ja muut, myös nimettömät laulajat,
kaikk' ammoin kuolleet kuolemattomat
tän' iltana nyt ootte vieraamme.
Voimille ikuisille uhraamme.
Te tietäjät, te ilmituojat salan, te suuret hahmot vanhan Kalevalan, teit' ilman kuink' ois pieni Väinön maa, kuink' ahdasta ois täällä asustaa, jos koskaan lyönyt ois ei leimuten henkenne säilä puhki pilvien!
Te etsijät, sortuissa sydänvesiin ihanat helmet sukelsitte esiin. Kuin tyhjä sydämemme oisikaan, kielemme köyhästi kuin soisikaan, jos milloinkaan ei olis kaikuneet sielunne tummat tuulikanteleet!
Te vapauden uljaat lauluniekat, te valon sodan valkehimmat miekat, sankarit sanan, aatteen antajat, vuossataisviirin ylväät kantajat, vapaina hulmuavat liput nää ne ensimäiseks teitä tervehtää!
Te suuret hiljaiset, työloimut pajan sen, missä luodaan omattunnot ajan, te soinnut kantavaiset korvihin, kun sydän herkin on, yö hiljaisin, ei teille raiu rummut, pasuunat, mut sadat sielut teitä siunaavat!
Te unelmoijat, ihmiskunnan soihdut, oi, ettei lakkais kauneutenne loihdut milloinkaan, teitä ilman lapset maan vaill' ihanint' ois enkelporrastaan! Te tulkit ikävämme ijäisen, viestimme viette tähdest' tähtehen!
Te Suomen runoniekat, hengen kaarti, ah, liian usein tienne murhe saarti, hautanne umpeen unhon hanki loi! Teiss' suurintaan nyt Suomi kunnioi, te hangen lapset, orvot maailman, te tulkit kansakunnan, Jumalan!
Ottilia Stenbäckin 70-vuotisjuhlaan
Suomal. Tyttökoululla 11.1.1919
Käy ajan kehrä. Talvet yhtyy kesiin, keväitä seuraa korkeet syksypäivät. Keralla niiden sukupolvet jäivät taa taivaanrannan tumman tuhatluvuin, aurinko-ajatukset monet ehti myös mailleen mennä, uudet nousta esiin kuin puhkee sammalpuihin nuori lehti. Näin kulkee hetken haurain kukkapuvuin elämä kaunis, katoamaton, mi kuihtuissaankin kuolematon on.
Kaikk' yhtyy langat. Kiittää mustaa juurta saa päivännouto. Kylväjäänsä suurta maan laihot sekä taivaan tähtiseuleet. Ja niinkuin kohoo työstä vuosisatain puut kukkalatvat, kautta pitkäin ratain kudotaan ihmis-aattehien neuleet. Niin onkin sukupolvein silta, liitos ja muistovirren suurin sana: kiitos. Syvimmin sielussa se värähtää, mut liian usein sanomatta jää.
Ja sentään soi se niinkuin kultakieli rinnassa vaitikäyvän, vanhan lapsen, min kotiin kaukaiseen on kaihomieli, mi maailmalta salaa matkaa sinne, miss' siintää lapsuus-aikain päivänrinne, miss' alla hankivaipan, harmaan hapsen, hän tuntee keväimensä kasvinmajan ja keväimensä kauniin kasvattajan, miss' armas avartuupi aamun maa ja muiston sinilinnut sirkuttaa.
Tään astuin alle tutun kurkihirren taas kuulemme kuin vanhan lapsuusvirren ja näämme sydämemme syvälähteen, mi täällä täyttyi taivas-ikävällä, mi elon houkuttaissa leikein, leluin meit' tuuti ikuisuuden aavisteluin, välkkeellään katseen kietoi lempeällä taivaisen Rakkauden johtotähteen, vaelluksemme virittäin tään ijäisten ihanteiden ikävään.
Tään astuin alle tutun kurkihirren pois kirpoo mielestämme kahleet kirren ja moni saapi silmä salaa vesiin. Tään hetken lapsia taas olla saamme, vaikk' elon kaukoteiltä käymme esiin luo tulisielus rakkauden pajan, sa jalo kasvattaja nuoruusajan. Kauttamme laskee laaja isänmaamme työpäiväs suuren käyden ehtoolleen otsalles siunauksen seppeleen.
Sofia Sjöstedt'ille 11.2.1920
Olet vuosia vaeltanut puolisen sataa, mut keskell' oot viel' elos kukkean rataa. On tahto sun voimas, on voimasi työtä; siks nuoruutes varttuvi vuosien myötä! Sa viisaasti vallitset valtoja aineen, sen muotoja muokkaat kuin pehmyttä vahaa, sa kultaa käsket, et palvele rahaa, et kumarra peikkoja sorron ja paineen. Ja kunnianhimo vain yksi on sulla: tää että vois Suomemme suureksi tulla, sen että ois portit pystyt ja ylväät ja kuultaisi kauas sen kunniapylväät.
Olet perikuva luonteen, varma ja vakaa; mut ken sun tuntevi kasvojes juonteen, hän tietää: on leikkikin sinulle tuttu ja veitikka välkkävi silmies takaa, kun ystäväpiirissä juoksevi juttu. Mut vaaran tullen ja vaikean hetken sa tiedät ties, olet neuvokas, uljas kuin uljahin mies, olet linnanrouva ja valtiaan lainen. Toki sydän on sulia kuin naisella vainen: mont' orpoa lämmitti pirttisi lies.
Sa vaalit ja vaadit. Elon kerkeän retken työn juhlaksi laadit, työriemun juhlaks, mi vaatii ja antaa, omaks ihmisen ottaa, mut hedelmän kantaa polvesta polveen halk' ajan saineen ja jälkehen jättää muiston ja maineen.
Kunis vilkkuvi tulet tääll' ihmisen majain, kunis kukkaset häilyy, sinis muistossa säilyy nimi luovien voimain ja rakentajain. Sa yks olet heistä, ja siksi oot kaunis ja kallis sa meistä. Näin laadi ja luo vielä vuosia monta maan vastaisuutta! Ain' uneksi uutta, ja rakenna linnaa olematonta! Niin läiky ja rientele kuin meren laine, kuin ikiluonnon luomisen paine, kestä kuin paasi kauneeksi, onneksi synnyinmaasi!
Sa karkeloitset poikki ketojen, pien' tähtisilmä, keiju seppelhapsi. Käy käteheni, armas pienoinen, mua leikkimähän opeta, oi lapsi!
Sa kiidät teitä tarhan lumotun.
Vain jalkas kirmaa, katsehes on vakaa:
on totisinta totta leikkis sun,
näät taivaat auki joka tähden takaa.
Jok' kivensiru linnaks kohtalon
saa kädessäs ja joka kuvitelma,
min toivos loi, niin vankkumaton on,
kuin taaton lupaus, kuin äidin helma.
Näät luomis-aamun kasteess' ahot, puut,
ja kukat, suvisiskos nuo! Sa vasta
oot syvä uskossas. Me muut, me muut
kuink' oomme kauas tulleet Jumalasta!
Me leikimme, oi tuskaa tuskien,
kaikella, mit' on taivaass', taivaan alla,
haaveella, onnell' ihmissydänten
ja uskolla ja taivas-unelmalla!
Käy käteheni, tähtisilmä maan, pien' enkel elämän, käy johtajaksi! Sa mulle anna uskos unelmaan, mua, lapsi, opeta oi vakavaksi!
Juhani Ahon muistolle
Niin kaatui honka Suomen varhaiskevään, mi maansa riemut, huolet huminoi, niin sammui sävel, joka säteilevään suv'ilmaan niinkuin simapilli soi. Ves', maa on mykkä, loitsijansa läksi: jäi luonto köyhäks, sydän köyhemmäksi.
Niin purjees nostit, vierit taakse rajan; viel' laineill' loisto-vana kimmeltää… Mut' autuaitten kentill' asustajan ei askelia maiset silmät nää, vain autiuden, hurstit akkunoissa, vain huotran tyhjän, jost' on miekka poissa!
Mut hän, mi elon hauraan kukkakuteen jo tähtilangoin täällä sitelee, hän kulkee kuolemaan kuin vapauteen, lakastus kulmilleen ei kuormaa tee: hänt' yht' on kanssa tähtivalkeoiden ja pyhäin alkutulten, auringoiden…
Sai moni täällä elon sankariksi, kuoleman voittajaksi harva vaan. Se olit Sa, mut Sua tee ei siksi nää hetken kiilut, aikakirjat maan, ei kansas kaipuu, maineen laakeritkaan, jotk' otsaltas kuin harvain haihtuu vitkaan.
Suurimman eessä pieni olla juuri
kuningas-aatos on aioonien.
Sen ymmärsit Sa, siksi olit suuri;
uudeksi uneksuit Sa ihmisen.
Kun petti haavees, rumuus kansat kaasi,
et tuominnut, vain surit unelmaasi.
Halk' ajan ankeen riehun, rikkomuksen
Sa sopusoinnun salaisuutta hait.
Näin eessä iankaikkisuuden uksen
täht'ylhän rauhan aatoksilles sait,
jot' anna Sallima ei lahjaks kelleen:
vain sieluun jalon kilvan kilvoitelleen.
Sataapi murheen pilvi hälvetäkseen, maan helmaan painuu korkein kukkakuus ja ihmishenki sammuu syttyäkseen: niin ihmist' ikävöitsee jumaluus. Sa rikkain kielin soitit maisen soiton, mut kodiksesi tunsit taivaan loiton.
Ei kuulu Sulle uhrit kyynel-lähteen, ylväänä muistoasi kantaa maa! Säteenä sielu luotu tähdest' tähteen pois lentämähän kohti Jumalaa. On halpa seppeleemme Sulle, jolla on voiton seppel tähtiparnassolla!
Yön jumala, Endymion, sun vuotees niinkuin meri on ja niinkuin taivaan avaruus sun rakkautes rannaton.
Endymion, yön jumaluus,
sun soittosi on hiljaisuus
ja niinkuin päivän sarastus
sun nuoruutes on aina uus.
Sun katsantos on kauneus,
sun uskontosi unhoitus.
Näin vangitset sa inehmon.
On vankeutes vapahdus!
Sun lakisi, Endymion,
on tähtilaki kohtalon,
Maa vain on astinlautanas,
sull' avaruuden avain on.
On univaltakunnassas
Selene valkee valtias.
Ah, alla lempes kuutamon
kuink' olla onkaan autuas!
Yön jumala, Endymion,
kuin kuolema sun lempes on.
Ei kuulu enää piiriin maan
hän, jolle suot sa suutelon.
Ah, koska syliis syöstä saan
sun ihanuutees sammumaan!
Endymion, Endymion,
sun omas oon ma kokonaan!
Ne vierivät pois, ne vaihtuvat kädestä käteen laill' lentävän tähden ja säteen… Tuon tunnen ma loihdun: myös itse ma kerran kantelin loimuja liehuvan soihdun. Kuin unta ne ois, ne vierivät pois, ne kulkevat kädestä käteen…
Vain kerran, ah, kerran tuliruusut kiertävät kunkin. Oli kerran ne otsalla munkin… Tuon tunnen ma taian: myös itse ma kerran karkelin juhlissa Panathenaian… Vain tuokion verran sen säihkyvä seppel kukkii kutreilla kunkin…
Tää ei oo kotini, ma tunnen sen:
ma kuulun tuonne, sinitähtehen!
Siks, Uni, kaksoissisar Kuoleman,
sun kaukoretkiäsi rakastan.
Mun paratiisin portit nähdä soit…
Niin mykkiin näkyihis mun kammitsoit,
muu kaikk' ett' inhaks muuttui silmillein.
Vain sinitähden tunnen siskoksein!
Pois, pois, maan kukkaposket tähkäpäät,
niist' en nyt laulaa voi, laps, senhän näät:
tän' yönä elämälle kuulu en,
ma kuulun tuonne, sinitähtehen!
On talvi. Ei vello ei aalto, ei veri.
Sydän hiljainen on kuin jäätynyt meri:
ei laulua siellä, ei kukkaa, kesää,
ei sinne tee lintu, ei ihminen pesää.
Lumilinna se on, täynnä huurteista iltaa.
Varo, ystävä, yön jääkristallisiltaa!
Univaltakuntani usta äl' avaa:
se sun allensa hautaa, jos kerran se havaa!
Jos nukkuvaa suutelis päiväsen huulet,
jos sais kevätmyrskyt ja sois rajutuulet,
säde säilänä löis läpi jäiden ja hankein
ah, silloin ne kirpoais kahlehet vankein!
Niin ois mulla jälleen hyrskivä syli,
ett' tähdet vain tohtisi ulappani yli,
niin ois mulla jälleen pohjaton povi,
ett' Tuonelan yöhön siit' aukenis ovi!
Niin ois mulla jälleen korkea tahto,
ett' taivaalle iskis mun uhmani vahto,
ois voima vaikk' kalliokuormia kantaa,
päin vyöryä kaukaista, outoa rantaa!
On talvi. Ei liiku ei aalto, ei veri.
Oon kylmä ja kuollut kuin jäätynyt meri.
Ah, katsoa saanko viel' auringon terään,
ah, vieläkö elämän myrskyhyn herään?
Oi sydämein, yhäkö vaadit multa elämän vettä, unten uhritulta, käsistä, jotka kaikkensa on jaanneet? Jo kaikki sulle annoin, sydämein, sa etkö nää, kuin suur' on köyhyytein! Oon mullan lapsi, lakastumaan luotu.
Jo veren aallot laulamast' on laanneet, nuoruuden viini viime tilkkaan juotu, ja unten hattarat jo ammoisin on kyyneleinä alas pisaroineet, rauenneet aatteen myrskyt säveliksi, sävelet särkyneet ja loppuun soineet…
Oi sydän, ällös enää vaadi multa elämän vettä, uutta uhritulta! Sun vuokses köyhdyin, valjuks vanhenin, ma kaikki, kaikkeni jo uhrasin! Miks et jo rauhaa anna, miksi, miksi?
Pitkinä, pitkinä öinä mun saartavi polttaen niin kaikk' kaunis, mi mulle suotiin, ja kaikki, mi riistettiin.
Pitkinä, pitkinä öinä
sua muistelen, armahain,
ma kuulen sun äänesi soinnun
ikirakkahan korvissain…
Pitkinä, pitkinä öinä
sun vallan eessäni nään:
sa katsot silmiini kauan
ja helmaani painat pään…
Pitkinä, pitkinä öinä kaikk', kaikki palautuu… Kudo kukkia kuoleman ylle, jääkukkien kaitsija kuu!
Sa ylin ystäväni olit kerran. Maailma mainii: sinut kadotin. Sieluni sielu, valitsema Herran, armaani ainut ajoist' aikoihin, sidotut oomme näkymättömin me sitein, joit' ei tunne tumma maa: En voi sua koskaan, koskaan kadottaa!
Oi, ällös haasta olleest' onnestain!
Se, mikä mennyt on, ei koskaan palaa.
Ma velkaa olen unelmalle vain;
tää sydän kaiken sanoo, kaiken salaa.
Se uskollinen on ja uskoton.
Jok' yö ma uness' armahani tapaan,
min multa riisti juonet kohtalon.
On osa raskas mulla vangin vapaan.
On osa raskas mulla rakastaa
aavetta kelmeätä ainoastaan.
Se akkunasta öisin kurkistaa
mua kera kuun, kuin kuollut äiti lastaan.
Mut siit' ei haastaa saa, näät: pakahtuu
tää polo syön, viel' arpiaan mi kutoo
kuin verekseltä viillekselty puu…
Oi malta, kunnes lumi maahan putoo!
Mun murruttelit vitkaan vitsoin, raipoin, mun uuvuttelit illan sinivaipoin, teit päivät pitkiks, vuodet lyhyviksi, loit sieluun kysymyksen: miksi, miksi?
Teit toden valheeks, tummaks valkeaisen
ja olemattomaksi olevaisen,
soit elon hyvyydelle nimen pahan,
mun mahdotonta sääsit mahtamahan.
Oi Daimon, Daimon, aina läsnä, liki,
kuin oma varjo, sentään outo iki,
ikuinen saarto, väijy, väistyminen…
Sa ootko ystävä vai vihollinen?
Ma kysyn, kysyn: saa en vastausta.
Kätt' ojennan: jää käteen karsi musta.
Varisee ihmis-ilo, onni vaimon…
Tään miks teit mulle, toinen minä, Daimon!
Kenen pyörtehes vie, se valtahas jää.
Joka yö soi soittosi lähempää…
On outo sun purtes ja outo sun ties,
mut tuttu on rannalla pursimies.
Käden turvaisan tunnen ja rakkahan pään…
Kuva tuo ikisäilöss' on sydämen tään.
Mun täytyy pois, en viipyä saa:
mua taattoni valkea vartoaa.
Niin tyhjää on juhlissa elämän!
Tuoll' Lethen partaalla seisoo hän…
Hän keltamokenttiä yksin käy:
»Miks lastani armasta vielä ei näy?»
Joka yö hän ovelleni kolkuttaa:
»Kuin kauan sua kiehtoo matala maa?»
»Kuin kauan käyt kahleissa turhuuden?
Tääll' on niin kuulas ja vilpoinen.»
Niin lähellä Lethen lainehet soi…
Mun täytyy pois, en viipyä voi!
Hän vartoo vierellä unhon veen…
Koht' yhdessä soudamme katveeseen.
Ja murheemme pitkät huuhtova on
pois siell' iki-itkevä Akheron.
Sa saavuit kaukaa, ylähältä jostain pois kauas kantain, korkealle nostain mun, nurmen alle melkein nukkuneen. Sa lauloit laulun vapauttajasta, kun multa vangiks pyys jo mullan lasta ja huutoni soi niinkuin hukkuneen.
Sa saavuit pimennosta pitkäin öiden, vierelle istuit myötä kyynelöiden, hyreksit huulet hyiset hymyilyyn. Ja raskainna kun painoi päivän helle, sa kätes viivaan laskit sydämelle, sa riisuit kahleet sokeuden, syyn…
Niin lakkas kyynelvirrat tulvimasta… Kuin ruusuin tuoksu yöstä valkeasta saars' autereinen aavistelu mun: maan suloisuuteen katsoin lapsen tavoin, ja taivas loisti niinkuin kirja avoin myrjaadein täKdin suoraan sieluhun.
Ja elämälle, kaiken riistäjälle, ma hiljaa hymysin kuin ystävälle, ma näin sun suuren, suuren hyvyytes. Soit tuskan runsaamman kuin riemun, mutta ol' ilos kahle, murhees vapautta, kadottaa kaikki: helmi anties!
Sa taivaan impi, sielun sisko lieto, sa henkiveljyt, opas kaikkitieto, mi nimes, Tuntematon, lieneekin — ehk' ilmain Ariel tai lieden Vesta — mut siunaus vuos' untes seulehesta: ens kerta onnehen ma heräsin!
Maailman yli tähti-huntu heittyi, sen pahuus, vääryys anteeks-antoon peittyi, suur' suru puhkes ruusuiks runojen. Näin rikkaaks köyhän teit sa, Tuntematon, elämän voittajaksi henkipaton, teit laulajaksi lyödyn sydämen!
Ken tuntee yön ja kauhut varjoin maan, miss' ristilukki kutoo lankojaan, kuu kalman paistaa sielun mataraan…
hän vasta tuntee, mik' on hurma tää,
kun päivä nousee, hirmut häviää,
Phoiboksen templit eessä kimmeltää!
Kun Haadeksehen haamut pakenee!
Oi, Phoibos, kuinka kruunus säteilee!
Säteistäs kantelooni kielet tee!
Suo säen tultas rintahani mun.
Ain' ihanuuttas tahdon laulaa sun
ja luonnon riemullasi ravitun!
Ei viehdä sieluani varjoin maa.
Kun elo hylkää sen, se halajaa
pois aamuruskon siivin matkustaa!
Taivaan holvi, valkeuden valtava vuo,
taas minun silmäni, sieluni hohtoas juo!
Taas olet ylläni kauneus ääretön uus,
taas olet eessäni laupias katoovaisuus!
Ruskojen ruusut, liekit partaalla yön!
Niist' olet yksi sa myös, tulipurppura-syön!
Kaunista, kaunista sammuvan leimuta noin,
laps olla yön ja päivän korkean koin!
Laps olla maan ja laps olla auringon!
Autuas, autuas tää osa ihmisen on!
Kuun sirppi, mitä leikkaat, mitä leikkaat mulle?
Taasko viljaa hallan-arkaa, pitkää, tyhjää surunsarkaa, taasko kiusan keltamoita, tuskan orjantappuroita?
Taasko rikkakasvannaista omantunnon rintamaista, sammaleita muiston puista nälkävuonna kuorituista?
Kuun sirppi, muuta leikkaa, muuta leikkaa mulle!
Leikkaa suven suuren säitä, teon täyden tähkäpäitä, leikkaa lempehiä öitä, punaisia ruusuvöitä!
Leikkaa kukat kulmilleni,
sädekimput silmilleni,
hyvän mielen hopeaiset,
sieluun kultakuvajaiset!
Kuun sirppi, tään jos leikkaat, tään jos leikkaat mulle, kaikki illat laulan iloani sulle!
Ei koskaan ne lentäneet kukasta kukkaan, kun niituilla kimmelsi huomenen koitto; ne syntyivät, kun pimeässä soi kisasoitto ja lensivät pimeässä hurmaan ja hukkaan.
Ei koskaan ne levähtäneet lumpehen päällä,
ei värjyneet kätösellä lapsosen hennon;
ne olivat lintuja kuoleman lennon,
kypenöitä, joilla kiire on sammua täällä.
Ei koskaan ne kypsyneet hyvissä töissä, ne rakkaansa surmasivat liekkisin terin, ne hetkelle tulittivat sammuvin verin ja löysivät kuolonsa kuumissa öissä.
Näky
Tuli vieraalla maalla mua vastahan vieras tyttö, mi kantoi keltaista lehteä sormensa päillä. Ja sormilla näillä oli kuultavaisuus alabasterin, opaalin… Ja silmillään sini leijas, jota ei tunne ei taivas, ei maa… Ne ei nauraneet, itkeneet, täht'usmaa ne uhos, täht'usmaa aurinkokuntain outojen meille…
Sydän seisahti mulla.
Hän haastoi, ei mulle, ehkä jollekin kadotetulle tai löydetylle lento-tähtien maassa. Ei sanoja lausunut suu, ei aatosta aivot: ne hymisi niinkuin hämyinen metsien syvyys, ne lauloi kuin laulaa merien pohjaton mykkyys…
Hän haastoi:
»Kas keltainen lehti! Se elää, vaikka on kuollut, se on kaunis, vaikka on kuollut, ja se lentää, lentää, jot' ei se taitanut silloin, silloin, kun eli…!»
Ma kyyneliin sorruin.
Hän niias, ei mulle, ehkä jollekin kadotetulle tai löydetylle yön lumokuninkahalle, mi ratsasti ohitse säteellä välkähtävällä… Hän niiasi, niiasi syvään ja horjahteli kuin huojuva puu, min kruunua vihuri puistaa.
Hän kauneuden äyräällä kurkoitti äärimmällä…
Näky päätäni huimas.
Mun silmälautani vaipui ja ennenkuin kauhulta auki sen luoda ma jaksoin, hän hävitä ehti.
Keltainen lehti!
— On liian musta elonkangas mulla,
sen päätteheksi täytyy vielä tulla
pien' korureunus kauniin punakuteen!
Ma kaipaan riemuhun ja rakkauteen!
— On siinä ennestään jo punaraita.
— Sen väri loistoton, sen riemu saita,
ma tahdon suuren, kirkkaan kultakuteen.
Ma kaipaan uuteen riemuun, rakkauteen!
Paadella kaitsevi vaahtien harjoja, Vellamon karjoja Ahtolan impi… Nauraa ja teiskaa, päin alas heittyy. Helmihin peittyy pettävä rimpi…
Lyö meriruokoa: hiirakot hyrskivät, pärskivät, tyrskivät vallattomalle. Pilvihin pinkovat, taittuvat, taipuvat, huoaten vaipuvat valtansa alle.
Pillillä piipaa: lokkiparvi liitää, kirkuen kiitää myrsky-yön kansa… Mieli ei lähteä leikkejä voittamaan. Sortuvi soittamaan murhettansa…
Kuuvalo-katveessa aaltoja kaulaa, kaihoaan laulaa kaiken yötä: »Ah kuka saisi pois kera kieriä, jäljeltä vieriä veen virin myötä…»
Valitus ilmaa loikkaa ja viiltää. Kalanpyrstö kiiltää siskon ja veion… Kuohu lyö kylmänä kuoleman nieluna. Laulu vain sieluna on merenneion…
Marja-Liisa, Marja-Liisa, isän, äidin nukki, kun sa synnyit, lehdot lauloi, kaikki ruusut kukki.
Kaikki seisoi kumminasi
kansa kukkakuinen,
Marja-Liisa, Marja-Liisa
polven korkehuinen!
Luojan kauniin kartanoissa
peippo visertelee,
Suloisammin sulkkuloissa
naurus helkkää helee.
Metsätiellä, metsätiellä
mansikkaiset hohtaa.
Elon tiellä, kuka tietää,
ken sun kerran kohtaa…
Vienon virran yllä leijaa
korentoa kaksi.
Kuka tietää, kelle joudut
lautsan laulajaksi…
Arkipäiväin sunnuntaiksi lienet tupaan tuotu, Marja-Liisa, Marja-Liisa, auringosta luotu!
Mun kanervani, ei sua lemmi muut, ne, joita kiehtoo kuumat kukkakuut, mut sille, jonka raastoi syksyn säät, sa ruusuks ainoaksi tarhaan jäät.
Sa kuihtumuksen kudot purppuraan,
luot laulut lakastukseen, kuolemaan.
Sun punas vieno yöni rusko on,
päiväini paiste hehkus tuleton.
On rakkautes tyyni, ikuinen, kuin hohdelma hyvyyden hiljaisen, se kukkii korven yössä yksinään, se kukkii halki kuoleman ja jään.
* * *
Kun tulet köyhäksi kuin minäkin, oi ystäväin, viel' lemmit sinäkin tuot' iki-uskollista, kalpeaa, mun ruusuani, kankaan kanervaa…
Kun tulet vanhaksi kuin minäkin, käyt hiljaisuuden tarhaan sinäkin ja sijaan elon valheen varisseen mun ruusuistani solmit seppeleen…
Salamoita ne iskevät yössä, miss' syys sukin silkkisin käy… On Herran voima nyt työssä, vaikka pienint' ei pilveä näy.
Ne kultaavat keltaisen laihon,
sinihimmeän, hiljaisen maan,
ne syttävät rintahan kaihon,
mi viihdy ei milloinkaan.
Vaon piirtävät peltohon uuden:
tuomionsa saa kukka ja puu…
Ne on lapsia salaisuuden
enemmän kuin tähdet ja kuu…
Ne on merkkejä Herran tulon, kun kypsä on sirpille maa, ne on viestejä kuoleman sulon, yön suuren, mi tuleentaa…
Paha aika on, kiero ja kelmi.
Ohi käy ilomieliä!
Lyö leikiks, vaikk' kyynelhelmi
ois naurusi tiellä!
Luo lakia tuhmuuden turu.
Se täytyvi niellä.
Iva iske, vaikk' inho ja suru
ois iskusi tiellä!
Myös kilpeä tarvitset kaippa,
sit' ei taistelu kiellä.
Tää sirkus on: narrin vaippa
paras panssari siellä!
Kaikki tiedät tai tietävän ainakin näytät, sa kakkulanokkainen abiturientti! Sa »tunne itsesi» -oppia täytät: »Mull' on kulttuuria, sappermentti, maku subjektiivinen, tempperamentti, siks mistään en ennen tehdystä nauti: olen genialinen, pyrin harvinaisuuteen!» Näin lausut ja on sulia lausunnon vapaus! Lie genialisuutes se tavallinen tapaus, min nimi on suomeksi penikkatauti, ja sillä ei johdeta uskohon uuteen… Opin tieltä myös sivistyksehen muuhun niin pitkä on matka kuin maasta on kuuhun, kuin subjektivisuudesta personallisuuteen!
Kaunis on voittaa, sa voittaa jaksoit: valehella ystävies valehet maksoit.
Kaunis on kostaa,
kun hyvällä kostaa:
sa ymmärsit hymyllä
vihamiehen ostaa.
Nyt ei ole välillänne
eroa ei rajaa:
nyt saat sinä kaksilla
valjakoilla ajaa.
Nyt olet sinä ulkopuolla
taistelun ja huolen
ja kunnia kumartaa
kahdelta puolen.
Nyt olet sinä ulkopuolia
rakkauden, vihan,
ja hyvinvointi paisuttaa
hyvänsuovan lihan.
Hyvänsuonti vaientaa
aatostesi soiman,
hyvinvointi heikontaa
sydämesi voiman.
Sorjemmin sa ennen aikaan vaaran tiellä kulit… Oletko sa voittaja vai — voitetuksko tulit…?
Oli kadun lapsia veljestä kolme. He olivat kaikki kuin lapset muutkin: heillä sirkut ol' silmät ja pyöreät suutkin, mut suuhun pantavaa vain ani vähän. He oppivat lemmettä leikkimähän, he kävivät koulua maailmanrannan.
Myös linnassa kasvoi poikasta kolme. He eivät olleet kuin lapset toiset: he ol' erikoiset! Kuin voisikaan, Herran nimessä, olla tavallinen laps se miekkoinen, jolla ulkomaalt' omat tuotetut on guvernantit ja kantakirjoista katsotut tantit!
Eri luonnoll' on kullakin laatu ja latu.
Eri lapsilla näill' oli elämänsatu:
Kadun lapsista vanhin ol' luonteelta suora: hän väärän vääräksi kutsui ja ties; olis muinen hän ollut ritari paras, nyt hänestä kehkesi: murhamies. Älyn, laskelman lahjoja toiselle suotu, kuin mammonan valtiaaks tehty ja luotu: tuli hänestä varas. Mut nuorin veljist' ol' lauhkea niin, että hymys, kun korvalle iskettiin, ei kärpästä voinut hän tappaa: nyt proomuissa vettä hän lappaa, on rantajätkä, ain' alemmas luistaa ja viinalla surunsa suistaa…
Laps vanhin linnan ol' ouruilta musta, ei sietänyt neuvoa, vastustusta, heti sappensa nous, veri sai korvalehtiin: sotaherra mahtava hänestä tehtiin. Oli typerä toinen, pää, sydänkin puuttui: hän yhteiskunnan pylvääksi juuttui. Mut nuorin oli hento kuin korsi on kukan: hälle mammansa kasvatti taiteilijatukan. Valutyössä ei vikaa, se ansio muottien, kaikk' kävi kuin jälkeen selvien nuottien: tuli kunniapatsas kaikille…
Sen pituinen se!
Mun on paikka täällä, missä luodit salamoivat.
Älä tule, lapsonen: ne sattuakin voivat!
Näänhän, näänhän, pienoinen: on hellä sydämesi;
onhan sulia silmässäs niin kaunis kaihon vesi!
Sull,0' on linna siellä, missä lummesillat alkaa,
en voi tulla: ei ne kestä astujan jalkaa.
Sinä olet kukkanen, siis kuki suvisäässä;
mull' on kivi rinnassa ja revontulet päässä!
Huokaat: sydänhaavahani, jollet tule, kuolen!
Varro, kunnes minäkin saan sydämeeni nuolen!
Neronleimauksesi taajat säästä: hätiköimällä täällä ei neroksi päästä, pikemminkin, jos viljalti vuosia täyttää tai suuruutta toisten taidolla käyttää. Neroks meillä ei synnytä, siksi vain kuollaan ja historian lehdillä kuoloaan huollaan. Siis neuvoni tää yhtä hyvä kuin kaksi: paras muuttua muistoksi, historiaksi!
Laps olin virvatulten ja harhakuvitelmain, lumoissa lyhtyukkoin ja pienten keijushelmain.
Kun mieheks vartuin, pestin
ma haavelaivaan otin:
kaikk' elin uudestansa
seikkailut Don Ouijote'in.
Hält' oli hupsun tupsu,
ei ollut Sancho Pansaa:
ma lasketin kuin hurja
päin kunnon kristikansaa!
Sain selkään taistelussa
ja kaikki poltin laivat:
sain syvät, syvät haavat,
kun muut vain naarmun saivat!
Sain sijaan virvatulten
työn »tosiarvot», »hyödyt»…
Oi kauniit harhakuvat,
risaiset, rikki lyödyt!
Eloni pilkaks teitte,
tok' aina säästäin parhaan…
Nyt sekin vietiin multa.
Nyt vast' oon viety harhaan!
Mitä välkän valkehinta, sit' ei tunne tumma maa. Kaukaa, kaukaa silmähäni uudet uskot kangastaa.
Mitä helkän heleintä, sit' ei usko heimo tää. Kaukaa, kaukaa korvahani unten harput heläjää.
Ne soittaa talviaamun hämärään etäältä jostain, oudost' taru-yöstään. Tuhannet polvet niiden helinään jo ennen meit' on heränneet, ja työstään ja elon-onnestaan siin' unelmoineet. On viestit kohtaloiden myrjaadein noiss' säveleiss'. Oi, hiljaa, sydämein: suur' Sallimus lyö kirkonkellojaan! Kautt' aikojen noin sukupuille maan on syntymää tai kuolemaa ne soineet.
Ja kansa nousee, toinen häviää kuin valtamerten myllertävä laine. Mut kukin helmen tuo, mi rantaan jää ja josta ulapoilla laulaa maine, ja kukin iskun iskee vuorostansa. Syvyyden mahti, piillyt pimeään, jo taivas kuultaa kulkuus himmeään, jo tuulet kohinaasi lennättää! Oi heimoni, jo vihdoin nousus nää! Nyt on sun vuoros tullut, Suomen kansa!
Nyt on sun vuoros, valju, orpo maa, kuin helmi hohtaa Pohjantähden alla. Ei kalpaa, uljaammin mi kalskahtaa, ei kannelt' toista, joka kirkkaammalla kielellä helkkäis laatuansa julki! Nyt vapaa olet, lyönyt sortajas! Nyt omas olet, Pohjan valtias! Pitkäisen jylinänä isket, soit! Ijäksi ikees raskaan yltäs loit ja mykän surus, joka suusi sulki.
Laps hankein, kadehditko Etelää, miss' iloisemmat saartuu elinehdot, miss' seetripuita päivä hellittää, miss' uhkuu viinimaat, oransilehdot ja anneist' auliimpi on luonnon laatu? Et! Entist' armaammat vain sulle on nää lumiruusut, virvet viidakon. Sulompaa yrttitarhaa löydä et kuin se, miss' sulle kukkii sydämet, maan parmas kamppaellen kauniiks saatu.
Ne soittaa talvi-aamun hämärään, nuo kellot Sallimuksen, Salaisuuden. Te siunatkaatte nousu heimon tään, niin ett' ois luja ohjiss' onnen uuden se kuin ol' ennen sitkee murheessansa! Etsikkoaika kerran annetaan kansalle kullekin, mut kerran vaan. Nyt uurtuu nimes aikakirjoihin vuostuhansiksi tulikirjaimin! Nyt on sun vuoros, Kalevalan kansa!
Kuink' olet suur' sulo maan sekä taivaan, korkeus, syvyys, lintujen sirkutus, kukkien kieli, kaihoin kaivattu aurinkosää! Rientäkää liittoon lempeät vallat, kaunihit katseet, hehkuva mieli, heleä hyvyys, sydänten toukoja lämmittäkää!
Kuink' olet armas aaltojen leikki soittava merta, hulmuva huntu harjalla linnan, vapauden tuulissa tuortuva maa! Laulakaa laineilla vuossatain myrskyt, intoa, kuntoa, uljuutta rinnan, sankariverta, suuruutta Suomelle kasvattakaa!
Näin ei sorjina aavalla laineet lyönehet ennen, näin ei tuoksuneet kukkaset kumpuin, näin ei säikkynyt päivämme tää! Vuossatain toiveet, jääkauskahleen pirstaksi mennen, taivaalle nouskaa aurinko-umpuin, laihoja luokaa, kypsyttäkää!
Kirjoitti tähtikupuun taivaan sormi.
Nyt siin' on vieras taikaluku, hormi,
jot' ei voi kenkään, kenkään selittää.
Maa syöksyy ees kuin irti rattahastaan
ja sota kaikkein kaikkia on vastaan.
Mit' ilvettä on elämämme tää!
Pois kansat niitetään kuin kypsä heinä.
On pilkkopimeä maapallon seinä,
miss' salakirjoitus vain leimuaa.
Yö ilkkuu voitetuille, voittaneille.
Mi tuskan tie lie säädettykään meille,
tai mikä outo onni odottaa!
Miljoonat miljoonia vastaan ryntää,
torpeedot, tankit maata, merta kyntää,
vakoja suurten vainon peltojen.
Kaikk' ihmisneron ihmeet tehtiin, nähtiin.
Sai moni sankariks, pääs rintatähtiin,
ei ykskään valtiaaksi sydänten!
On näkemättä yksi: sankar hellä,
mi voittaa sovulla, lyö hyvyydellä
ja niin on suur', ett' tyytyy pienuuteen!
On tekemättä yksi: tahto taivaan,
min täyttymys tois balsamia vaivaan,
lois sillan ihmisestä ihmiseen!
Vaihtuvat vuodet ja lainehet muodon, kansanvalta ja hallitus harvain. Maailman haaksi saanut on vuodon. Kaunehin aatos kuin pala karvain kurkkuhun tarttuu. Loppua kohti kulkumme käy, mikä lippukin johti!
Haihtuvat päivät, jää surun ota kaapuhun orjan ja valtiaan viittaan. Vallankumous, maailmansota yltänyt vielä ei rintojen riittaan, kiirasliekki ja syytteen taakka vielä ei yksilöön itsehen saakka.
Vapahdus maailman saakohon sieltä, mistä on ourunnut onnettomuuskin! Ihminen, koska sa luovut tieltä, jonka on tuominnut tuntos ja suuskin. polulta verisen, vaanivan pedon: vienosti käyt yli kukkivan kedon!
Kuin säde päivään lämpöhös peityt, kuormaasi kannat kuin oras luntaan, riemun ryöppynä äyräältä heityt veljies helmahan: ihmiskuntaan, painat pääsi kuin kukkanen nurmeen! Huuhtelet pois hekatombeja hurmeen!
Sydän, elonlankojen hiljainen kerä, maan yli kehräile lempeät loimet, sydän, unikukkien tuoksuva terä, innoita ylväiks sankarin toimet: päästäjiks päivän, murtajiks kuoren, voittajiks, kaatajiks yön kipuvuoren!
Oi, terve sulle tultuas taas suvi Pohjolaan! Liet lemmitty, liet laulettu, et liioin milloinkaan! Kuin palatsiinsa ruhtinas käyt lehtimajahas.
Saa kedot, niitut purppuraan ja pylväiks kaikki puut, kuin päärlynauhat nauravat vakaisten virtain suut. Ja kastehelmin, ruskovöin sun linnas loistaa öin.
Ves'sormet vienot soittelee
ja keijut karkeloi.
Kuin lumo takin kulkijan
ne tenhoillansa voi!
Jo luulen teidän tanssineen
ah, suoraan sydämeen!
Lyhyinen kukkaisjuhlamme, sa vanha, aina uus', kuink' olet meille rakas sa, maan onnen ihanuus, suv'ilta, syttö sydänten, suur' Salaperäinen!
Hyrisee hyvät korennot partaalla suvannon: »Vain tarua, vain terhentä tää kaunis leikki on, mut silmäss' säteen, pisareen on maailma ihmeineen!»
Kutojat silkkisiipiset sinisten siltojen, ma lauluhunne leppoiseen viel' liitän säkehen, min tuskastaan ja kaipuustaan on luonut lapsi maan.
Näin runoniekka laulanut on näyist' näkyvän: »On elämä vain unelma, mut laki elämän: myös sadussa, myös unessa on hyvä oltava!»
Tää pyhä, tyyni täyttymys maan onnen seppelpään kuin kietookaan se suloiseen ja suureen ikävään: Mut raukat me! Mut henkemme, oi, milloin kypsyy se?
Hyvyyden päivä, nousuas me jäämme vartomaan. Liet lemmitty, liet laulettu, et nähty milloinkaan! Sydänten uniruhtinas, jo riennä linnahas!
Ylistäkää Jumalaa, taivas ja maa! Tänä yönä puhjennut on puhtauden lilja. Tuskan öitä tuhansia taivahan vilja kypsyä saa!
Kumartakaa valkeaa,
taivas ja maa:
surun laakson halvinta ja suruisinta lasta,
kärsimyksen lempeätä risti-ruhtinasta,
Vapahtajaa!
Ristinpuuhun naulitaan
Vapahtaja maan.
Aina Hänet voitetaan ja aina Hän voittaa.
Kerran on Hän saapuva, kun pasuunat soittaa,
kunniassaan!
Jumalalle kunniaa,
taivas ja maa!
Lapset maan, niin penseät ja hitaat ootte miksi?
Portit taivaan kuninkaalle tehkää korkehiksi!
Kiiruhtakaa!
Riemuitkaatte, riemuitkaa,
taivas ja maa!
Pimeyden kannelle tän' yönä syttyi tähti.
Jokainen sen löytää, ken etsimähän lähti.
Riemuitkaa!
Joulukellot, muiston kellot, soikaa! Lapsuuden onnest' taru tarinoikaa: kuin silloin kahta kirkkaammasti kynttiläiset hohti, kun maammo meitä johti ja pienet jalat piipersivät kirkon tulta kohti, kun lumiruusut kukki ja tiellä vastaan tepsutteli vanha joulupukki, kuin silloin tuikki tuttavasti tähdet taivahilta, maa riemun oli kilta, kun joulukuusi tiedon toi: jo joutui joulu-ilta! Joulukellot, muiston kellot, soikaa!
Joulukellot, haavekellot, soikaa, kultaiset mielikuvat karkeloikaa! Ne saapuvat, ne saartavat, ne ojentavat kättä työt hyvät, jotka elämässä jäivät tekemättä. Ah, herkeämättä ne liukuvat ohi, aret, juhlat ja aatot, nuo hetkien saatot, nuo elon aamu-unelmien ruskottavat häivät, paennehet päivät, ja kauniit sanat, aatokset, jotk' aatoksiksi jäivät! Joulukellot, haavekellot, soikaa!
Joulukellot, rauhan kellot, soikaa! Maa kumartaa nyt Kärsimyksen Poikaa ja väistyy arkiremu. On ilmassa kuin kaukaisien kukkakenttäin lemu. On lapsosilla kemu, on juhlat ainukaiset, kun kaikki tänään haluavat olla lasten laiset ja kuusest' enkel kurkistaa ja leijuu lippu, nauha. Kuin toisin ois, jos aina meit' tää ohjais laki lauha, tää hyvä tahto, rauha! Joulukellot, rauhaa maahan soikaa!
Joulukellot, taivaskellot, soikaa, korkeuden Jumalata kunnioikaa! Hän asu ei vain taivaissa ja temppeleissä noissa ja tähtikartanoissa, vaan säteessä, mi välkkyvi huomenen koissa, ja silmässä, mi hymyy, sydänten uhrialttarilla, katseilta mi lymyy, ja rinnassa, mi rakastaa ja kärsii ja kantaa, ja kädessä, mi antaa, ja sielusssa, mi siivittyy päin ijäisyyden rantaa… Joulukellot, taivaskellot, soikaa!
Sa korkehin Johto, oi kuule rukoustain ja yli tieni mustain luo kirkkautes hohto!
Sun rientosi ei rajaa,
ei uupumusta tunne…
Oi kunne, oi kunne
sun liekkivaunus ajaa?
Pien' pilke sieltä heitä,
mi halki usvan viittaa!
Maa täynn' on kylmää riittää
ja murheen kyyneleitä!
Suur' rakkautes lainaa,
ett' oisi lupa mulla
luo ihmisyyden tulla!
Mua itseys painaa.
Suo hehku heljän uskon,
ett' oisi opas mulla
luo jumaluuden tulla
siivillä aamuruskon!
Sun helmahasi suureen
kaikk' kiertotähdet palaa…
Mun sielunikin halaa
sun jalkojes juureen.
Sun Valos maailmat johtaa, ei yötä tule sulle… Oi mullekin, oi mulle suo kasvojes hohtaa!