The Project Gutenberg eBook of Riivaajat III, by Fyodor Dostoyevsky

    I. Juhlan alku.
   II. Juhlan loppu.
  III. Loppuuneletty romaani.
   IV. Viimeinen päätös.
    V. Matkailija.
   VI. Vaivalloinen työ.
  VII. Stepan Trofimovitšin viimeinen retki.
VIII. Jälkilause.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Juhla vietettiin huolimatta kaikista niistä väärinkäsityksistä, joita špigulinilaisten päivä oli aiheuttanut. Luulenpa melkein, että vaikka Lembke olisi sinä samana yönä kuollut, niin sittenkin tuo juhla olisi pidetty aamulla, — niin paljon jotakin aivan erikoista Julija Mihailovna oli siihen kytkenyt. Voi, aivan viime hetkeen saakka hän oli kuin sokeudella lyöty eikä vähääkään ymmärtänyt seurapiirimme mielialaa. Oikeastaan ei kukaan uskonut, että juhlapäivä sujuisi ilman joitakin suuren suuria häiriöitä, ilman jotakin selvittävää »tapausta», kuten muutamat ennustivat jo edeltäkäsin mielihyvästä hykerrellen. Monet tosin koettivat esiintyä otsa rypyssä ja ylen tärkeän näköisinä, mutta, yleensä puhuen, venäläisiähän ei mikään saata niin hyvälle tuulelle kuin yleisestä skandaalista johtuva sekasorto. Meillä oli tosin syytä odottaa jotakin vakavampaakin, eikä se johtunut pelkästään häväistysjutun janosta: ilmassa oli jotakin hermostuttavaa, jotakin toivottoman pahaaennustavaa. Näytti siltä, että kaikki, koko elämä, ikävystytti kauheasti. Syntyi jonkinlaista yleistä, epämääräistä kyynillisyyttä, jota yritettiin ylläpitää väkisin, aivan kuin tahallaan olisi tahdottu pingoittaa sitä äärimmilleen. Vain naiset tiesivät, mitä tekivät, ja hekin vain sikäli, mikäli oli kysymys eräästä asiasta, nimittäin auttamattomasta vihamielisyydestä Julija Mihailovnaa kohtaan. Tässä kohdin kaikki naisten johtamat suunnat yhtyivät. Ja tämä raukka itse ei sitä vähääkään aavistanut. Aivan viime hetkeen saakka hän oli täysin varma siitä, että hän oli »suosion ympäröimä» ja että häntä kohtaan oltiin yhä vielä »fanaattisen vilpittömiä».

Mainitsin jo siitä, että meille oli saapunut jos jonkinlaista väkeä. Epäröimisen sekavina aikoina sekä siirryttäessä ajanjaksosta toiseen kaikkialle ilmestyy aina eräänlaisia ihmistyyppejä. En puhu nyt niistä niin sanotuista »ensirivin miehistä», jotka aina koettavat pyrkiä muita edelle (se on heidän päähuolensa) ja joilla aina on mitä typerin, mutta kuitenkin enemmän tai vähemmän selvä päämäärä. En puhu niistä, vaan ainoastaan ihmishylkiöistä. Kaikkina liikehtimisten aikakausina kohoaa pinnalle tämä hylkiöjoukko, jollainen on olemassa jokaisessa yhteiskunnassa, eikä sillä ole minkäänlaista päämäärää, ei edes ajatuksen hiventä. Se on vain puuhailevinaan kaikesta voimastaan ja ilmaisevinaan rauhattomuutta sekä kärsimättömyyttä. Tämä hylkiöjoukko joutuu kuitenkin melkein aina aivan tietämättään juuri niiden samaisten »ensirivin miesten», pienen valiojoukon ohjattavaksi, sen joukon, joka toimii päämäärästään tietoisena ja ohjailee roskaväkeä mielensä mukaan, jollei se itse myös ole kokoonpantu aivan tylsämielisistä, mikä ei suinkaan ole harvinaista. Meilläkin väitetään nyt, kun kaikki on ohi, että Pjotr Stepanovitšia johti Internationalepahainen, Pjotr Stepanovitš taas johti Julija Mihailovnaa, ja tämä taas hänen käskystänsä koko muuta roskaväkeä. Meidän kaikkein edustavin järkimiehemme ihmettelevät nyt suorastaan itseänsä: mitenkä he saattoivatkin noin hölmistyä? Millaista tämä sekasorron aika oikein oli ja mistä ja mihin silloin oikeastaan oltiin siirtymässä? — Sitä en tiedä minä, ja tuskin sitä tietänee kukaan muukaan, — niin luulen, — jos sitä ehkä eivät tietäisi jotkut aivan syrjäiset henkilöt. Ja kuitenkin mitä mitättömimmät pikkusielut saivat yht'äkkiä ylivallan, alkoivat äänekkäästi arvostella kaikkea pyhää, vaikka eivät aikaisemmin uskaltaneet edes suutansa avata, ja »ensirivin miehet» taas, jotka tähän saakka olivat onnellisesti kyenneet pitämään itseänsä etunenässä, olivat nyt vaiti ja alkoivat kuunnella näitä toisia. Olipa sellaisiakin, jotka mitä häpeällisimmin vain nauraa hihittivät myötämielisesti. Niitä oli jonkinlaisia Ljamšineita, Teljatnikoveja, Tentetnikov-tilanomistajia, räkänokkaisia Radištšev-kotikasvatteja, surumielisesti, mutta röyhkeästi hymyileviä juutalaispahaisia, ääneen hohottajia, kaupunkiimme poikenneita matkailijoita, pääkaupunkilaissuuntaisia runoilijoita, joilla vastoin yleistä suuntaa ja vastoin omaa kykyänsä oli lammasnahkaturkit yllä ja rasvanahkasaappaat jaloissa, majureita ja everstejä, jotka kevytmielisesti pilkkasivat omaa kutsumustansa ja olivat valmiit viipymättä, yhden ainoan ruplan vuoksi, jättämään miekkansa ja livahtamaan jonnekin rautatienkirjureiksi; kenraaleja, joista oli tullut asianajajia, kehittyneitä sovittajia [tarkoitetaan lakimiehiä, joita käytettiin sovittajina talonpoikain ja tilanomistajien välisissä riidoissa. Suom. huom.], kehityskykyisiä pikkukauppiaita, lukemattomia seminaarilaisia, naisia, jotka harrastivat naiskysymystä, — miten kaikki nämä saattoivatkin meillä yht'äkkiä nousta pinnalle? Ja minkä pinnalle? — Klubin, arvossapidettyjen virkamiesten, puujalkakenraalien, järkähtämättömän ankaran ja luotaantorjuvan naisseurapiirimme yläpuolelle. Koska itse Varvara Petrovnakin aina siihen asti, jolloin tapahtui tuo hänen poikaansa koskeva katastrofi, oli melkeinpä juoksutytön asemassa tuon roskaväen keskellä, niin eikö meidän muille minervoillemme silloin oikeastaan voi jo antaa kokonaan anteeksi tuota heidän silloista typeröitymistään. Nyt jälkeenpäin, kuten jo sanoin, syytetään kaikesta Internationale-pahaista.

Tämä ajatus juurtui niin syvälle, että tapahtuman johdosta paikkakunnalle saapuneille vieraillekin se esitettiin tässä valossa. Aivan äsken tuli muudan neuvosmies Kubrikovkin, joka on jo kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen ja jolla on kaulassa kannettava Stanislavin kunniamerkki, ja ilmoitti aivan vakavissaan olleensa epäilemättä ainakin kolmisen kuukautta Internationale-pahaisen vaikutuksen alaisena. Mutta kun — tosin kaikin puolin kunnioittavasti suhtautuen hänen korkeaan ikäänsä sekä hänen ansioihinsa — pyydettiin häntä selittämään hieman tarkemmin, niin hän, vaikka ei voinutkaan esittää mitään muita todisteita, kuin että hän »kaikilla vaistoillaan oli sen tuntenut», kuitenkin pysyi lujasti siinä, mitä oli ilmaissut, niin ettei katsottu voitavan kuulustella häntä enää sen enempää.

Toistan vielä kerran! Oli meillä sentään pienehkö ryhmä hieman varovaisempiakin, jotka jo aivan alussa erottautuivat muista ja sulkeutuivat lukkojen taakse. Mutta voiko mikään lukko pitää luonnon lakeja vastaan? Mitä varovaisimmissakin perheissä sattuu kasvamaan nuoria neitoja, joille on välttämätöntä päästä joskus hieman karkeloimaan. Eikä näidenkään perheiden siis auttanut muu kuin merkitä nimensä kotiopettajatar-listalle. Tanssiaisista piti tulla loistavat, vertaansa vailla olevat. Kerrottiin suorastaan meitä: mainittiin meille poikenneista lornjeteilla leikittelevistä ruhtinaista, kymmenestä juhla airuesta, jotka kaikki olivat nuoria teikareita ja joiden vasen olka oli oleva nauhan peitossa; puhuttiin pietarilaisista johtomiehistä, siitä, että Karmazinov oli, saadakseen keräyksen tuottamaan enemmän, lupautunut esittämään »Merci'nsä» meidän kuvernementtimme kotiopettajattaren puvussa, puhuttiin siitä, että esitetään »kirjallisuuden kadrilli» pukutanssiesityksenä ja että jokaisen puvun tulee esittää jotakin määrättyä kirjallisuussuuntaa. Lopuksi oli karkeloiva myös jonkinlainen »rehellinen venäläinen ajatus», — jonka piti olla todella uutuus. Saattoiko mitenkään olla ottamatta osaa sellaiseen? Kaikki merkitsivät tietenkin nimensä osanottolistalle.

II.

Juhlapäivän ohjelma oli jaettu kahteen osaan; keskipäivällä, noin kahdestatoista suunnilleen kello neljään, aiottiin pitää kirjallisuusmatinea, ja tanssiaisten oli määrä alkaa kello kymmeneltä illalla, ja niiden tuli kestää aina myöhään yöhön. Mutta jo itse tässä järjestelyssä piili epäjärjestyksen ituja. Ensinnäkin, yleisöön oli vahvasti juurtunut käsitys, että tarjoiltaisiin myös aamiaista heti matinean jälkeen, ehkäpä jo sen aikanakin, nimenomaan sitä varten järjestetyllä väliajalla, — aamiaisen tuli tietysti olla ilmainen, sekin oli oleva ohjelmanumero, ja itsestään oli selvää, että se tarjoiltaisiin samppanjan kera. Pääsylipun suunnaton hinta (3 ruplaa) oli aiheuttanut tämän huhun juurtumisen. »Enhän sentään aivan turhan vuoksi olisi merkinnyt listaan nimeäni. Kun kerran järjestetään vuorokauden kestävät juhlat, niin sopii silloin syöttääkin. Ihmisten tulee nälkä», kas näin meillä arveltiin. Täytyy tunnustaa, että Julija Mihailovna itsehän se kevytmielisyydessään oli tätä turmiollista huhua juurruttanut. Noin kuukausi sitten hän oli suuren suunnitelmansa innoittamana laverrellut juhlasta jokaiselle vastaantulevalle, olipa lähettänyt erääseen pääkaupungin sanomalehteen jo uutisen siitäkin, »että aiottiin pitää runsaasti maljapuheita». Nämä puheethan ne erikoisesti mairittelivatkin hänen kunnianhimoaan: hän aikoi nimittäin itsekin puhua ja odotellessaan yritteli sepitellä puheita jo edeltä käsin. Niiden oli määrä tehdä selkoa meidän päätarkoituksestamme (mutta mistä? — lyönpä vetoa siitä, että tuo raukka ei saanut ainoatakaan puhetta sepitetyksi) ja päästä maaseutukirjeiden muodossa pääkaupunkilaisten lehtien palstoille, saada ylin esivalta liikutetuksi ja tenhotuksi, ja sen jälkeen oli niiden määrä päästä leviämään kaikkialle maaseudulle, jossa ne herättäisivät ihmettelyä ja jäljittelyä. Mutta eihän puheita voinut pitää ilman samppanjaa, ja kun taas samppanjaa ei mitenkään saattanut juoda tyhjään vatsaan, niin oli itsestään selvää, että sitä ennen täytyi myös syödä aamiaista. Myöhemmin, kun hänen toimestaan saatiin kokoon toimikunta ja asiaan alettiin suhtautua vakavammin, hänelle todistettiin täysin selvästi, että jos kerran suunniteltiin pitoja, niin kotiopettajattarien hyväksi oli jäävä lopulta sangen vähän, vaikkapa keräys tuottaisikin yli odotusten. Kysymyksestä voitiin selvitä siis vain kahta eri tietä: joko pitämällä Belsasarin pidot ja siihen kuuluvat maljapuheet, jolloin kotiopettajatarten hyväksi jäisi vain noin yhdeksänsataa ruplaa, tai — saataisiin kokoon huomattava summa ja juhla pidettäisiin vain muodon vuoksi. Tämä toimikunta peloitteli muuten vain tahallaan, ja itse asiassa se oli jo keksinyt kolmannenkin ratkaisun, joka sovittaisi mielet ja joka samalla oli järkevä: ehdotettiin näet vietettäväksi aivan kunnollinen juhla joka suhteessa, mutta kuitenkin ilman samppanjaa, ja tällä tavoin jäisi vielä sangen, huomattava summa jäljelle, paljon enemmän kuin yhdeksänsataa ruplaa. Mutta Julija Mihailovna ei suostunut tähänkään. Hänen luonteensa oli kerta kaikkiaan sellainen, se halveksi poroporvarimaista keskinkertaisuutta. Hän päätti heti jyrkästi, että jos edellinen ajatus ei ollut toteutettavissa, niin oli viipymättä ja kokonaan heittäydyttävä vastakkaiseen äärimmäisyyteen, se on, oli saatava toimeen sellainen keräys, että se herättäisi kaikissa muissa kuvernementeissa kateutta. »Onhan yleisön lopultakin käsitettävä»,—näin hän lopetti hehkuvan innostuneen puheensa toimikunnan istunnossa, — »että on verrattoman paljon ylevämpää saavuttaa yleisinhimilliset tarkoitusperät luopumalla hetkellisistä ruumiin nautinnoista, että juhlahan on oikeastaan vain suuren aatteen ilmaus, ja sen vuoksi kaikkien on tyytyminen mitä yksinkertaisimpiin saksalaismallisiin pikkutanssiaisiin, joiden olisi määrä olla vain jonkinlainen allegoria, jos nyt mitenkään ei voinut tulla toimeen ilman tuollaisia typeriä tanssiaisia!» — Siinä määrin hän oli näihin tanssiaisiin jo suuttunut. Mutta kuitenkin hänet saatiin sentään rauhoittumaan. Silloinhan sitä olikin yht'äkkiä keksitty ja ehdotettu tuo »kirjallisuuden kadrillikin» ja monet muut esteettiset pikku päähänpistot, joiden oli määrä korvata ruumiin nautintoja. Tällöin oli Karmazinovkin lopullisesti suostunut lausumaan »Merci'nsä» (näihin asti hän oli aina kursaillen kieltäytynyt), ja tämän tarkoituksena oli hävittää meidän hillittömän yleisömme mielistä koko syömisen aate. Näin saatiin kuitenkin tanssiaiset pysymään mitä suurenmoisimpana juhlatilaisuutena, vaikkakaan ei enää aivan samaan tapaan kuin aikaisemmin oli ajateltu. Mutta että ei sentään olisi kaiken aikaa tuijotettu vain yksinomaan pilviin, niin päätettiin, että juhlan alkaessa tarjoiltaisiin teetä sitruunan ja pyöreiden teeleipien kera, sen jälkeen virvokkeita sekä lopulta oikein jäätelöä, mutta siinä kaikki. Niitä varten taas, jotka välttämättä sekä aina ja kaikkialla tuntevat nälkää ja erikoisesti janoa, voisi huonerivin päähän järjestää erikoisen ravintolan, josta ottaisi huolehtiaksensa Prohorytš (klubin pääkokki), ja hän saisi sieltä erikoisesta maksusta tarjota mitä tahansa, — tietenkin vain juhlan toimikunnan ankaran valvonnan alaisena, — ja tästä olisi laadittava salin oveen tiedonanto, jossa myös mainittaisiin, että ravintolapuoli ei sisältynyt ohjelmaan. Mutta samalla päätettiin kuitenkin, että ravintolaa ei järjestettäisikään, jotta esityksiä ei häirittäisi, siitäkin huolimatta, että oli määrä järjestää ravintola viidenteen huoneeseen, laskien valkoisesta salista, jossa Karmazinov oli suostunut lausumaan »Merci'nsä». Sille uteliaisuudelle, jonka tämä tapaus, »Merci'n» lausuminen, oli herättävä, annettiin toimikunnassa nähtävästi liian suuri merkitys, ja näin tekivät vieläpä kaikkein käytännöllisimmätkin henkilöt. Mitä taas tulee runollisiin luonteisiin, niin aatelismarsalkanrouva esimerkiksi ilmoitti Karmazinoville, että heti esityksen jälkeen hän oli antava määräyksen kiinnittää valkoisen salinsa seinään marmoritaulun, johon kultaisin kirjaimin merkittäisiin, että sinä ja sinä päivänä ja vuonna tällä samalla paikalla suuri venäläinen ja eurooppalainen kirjailija jättäessään kynän kädestään lausui »Merci'nsä» ja täten siis ensi kerran lausui myös jäähyväiset venäläiselle yleisölle, jota tämän kaupungin asukkaat edustivat, ja että tämä kirjoitus voitaisiin lukea jo tanssiaisiltana, se on, noin viisi tuntia sen jälkeen, kuin »Merci» olisi esitetty. Tiedän aivan varmasti, että Karmazinov itsehän se välttämättä oli vaatinutkin, että aamuksi ei järjestettäisi ravintolaa, sinä aikana nimittäin, jona hän esiintyisi, siitäkin huolimatta, että muutamat toimikuntamme jäsenistä väittivät, että tämä soti jo hieman meidän yleisiä tapojamme vastaan.

Tällainen oli asiantila silloin, kun kaupungissamme yhä vielä uskottiin Belsasarin pitoihin, s.o. toimikunnan järjestämään ravintolaan, uskottiin aina viime hetkeen asti. Vieläpä nuoret neitosetkin haaveilivat makeisten ja marjahillojen paljoudesta sekä jostakin sellaisesta, josta ei ennen oltu kuultu edes puhuttavankaan. Tiedettiin yleensä, että keräys oli tuottanut hyvin runsaasti, että juhlaan tulla ryösäsi koko kaupunki, että väkeä aikoi sinne kaikista piirikunnista, niin että liput varmasti loppuisivat kesken. Tiedettiinpä kertoa sellaistakin, että, paitsi sovittua lipun hintaa, oli tehty huomattavia lahjoituksiakin: Varvara Petrovna esimerkiksi oli maksanut lipustaan kolmesataa ruplaa sekä oli antanut salin koristukseksi melkein kaikki kasvihuoneensa kukat. Aatelismarsalkan puoliso (toimikunnan jäsen hänkin) luovutti tarkoitusta varten kotinsa valaistuksineen päivineen; klubi antoi puolestaan palvelijansa, luovutti koko päiväksi Prohorytšin sekä kustansi soiton. Tehtiin vielä muitakin lahjoituksia, vaikka ei tosin näin suuria, niin että aiottiin jo alentaa pääsylipun alkuperäinen hinta (kolme ruplaa) kahteen ruplaan. Toimikunta oli tosin jo alussa pelännyt, että nuoret neidit tuskin voisivat maksaa kolmea ruplaa, ja ehdotti sen vuoksi, että järjestettäisiin jonkinlaisia perhelippuja, se on, että kukin perhe maksaisi ainoastaan yhdestä neitosesta, ja kaikki muut perheeseen kuuluvat nuoret naiset, vaikkapa heitä sitten olisi ollut kymmenenkin kappaletta, saisivat kaikki tulla ilmaiseksi. Mutta kaikki nämä varovaisuustoimenpiteet olivat aivan turhia: nuoret neitosethan ne juuri saapuivatkin ensimmäisinä. Kaikkein köyhimmätkin virkamiehet toivat sinne tyttärensä, ja saattoi liiankin selvästi havaita, että jos heillä ei olisi ollut näitä nuoria tyttäriä, niin heidän mieleensä ei koskaan olisi juolahtanutkaan merkitä nimeänsä listalle. Muudan sangen mitätön sihteeri oli tuonut juhlaan kaikki seitsemän tytärtänsä, tietenkin myös vaimonsa sekä vielä erään veljensä tyttären, ja kullakin näistä oli ollut kourassa kolmen ruplan pääsylippu. Voitaneen siis aavistaa, millainen vallankumous syntyi kaupungissa! Jo sekin, että juhla oli jaettu kahteen osaan, aiheutti, että naisten pukujakin tarvittiin siis kaksi: toinen matineaa varten ja toinen, iltapuku, tanssiaisia varten. Moni keskisäätyläinen, kuten sitten myöhemmin saatiin tietää, oli tämän päivän vuoksi saanut pantata kaiken, vieläpä alusvaatteensakin, jopa hurstinsa ja pieluksensakin meikäläisille juutalaispahaisille, joita pahaksi onneksi kahden viime vuoden aikana on pesiytynyt kaupunkiimme hirvittävän paljon, ja mitä enemmän aika kuluu, sitä enemmän niitä vain näkyy tänne virtaavan. Melkein kaikki virkamiehet olivat nostaneet palkkansa etukäteen, olivatpa muutamat tilanomistajat myyneet välttämättömän karjansakin, ja kaiken tämän vain sen vuoksi, että saattoivat tuoda tyttärensä markiisittarina juhliin sekä voidakseen näyttää, että hekään eivät olleet muita huonompia. Pukujen loisto oli tällä kertaa paikkakunnallamme ennen kuulumaton. Jo kaksi viikkoa ennen juhlia alkoivat kaupungissamme kiertää perhejuorut, jotka viipymättä vietiin meidän hammastelijoidemme toimesta Julija Mihailovnan salonkiin. Alkoi kierrellä pilakuvia kaupunkimme perheistä. Julija Mihailovnan muistokirjassa näin omin silmin muutamia tällaisia piirustuksia. Kaiketi siellä tiedettiin hyvin, mistä nuo pilajutut olivat kotoisin; kas tämä se lieneekin ollut syynä siihen — niin ainakin minusta tuntuu —, että aivan viime aikoina perheiden taholta saattoi syntyä sellaista vihamielisyyttä Julija Mihailovnaa kohtaan. Kaikkea tätä muistellessaan yhä vieläkin kaikki murisevat ja kiristelevät hampaitaan. Saattoi jo edeltäkäsin aavistaa, että jos toimikunta ei osaisi jossakin suhteessa olla mieliksi ja jos se ei saisi tanssiaisia onnistumaan, niin vihamielisyyden purkaus tulisi olemaan ennen kuulumaton. Kas tästä saa selityksensä se, että jokainen odottelikin itsekseen jonkinlaista häväistysjuttua, ja koska sitä kerran niin hartaasti odotettiin, niin täytyihän sen tapahtua.

Täsmälleen kello kahdeltatoista päivällä orkesteri jymähdytti alkusoiton. Koska olin marsalkka, se on, koska kuuluin niiden kahdentoista joukkoon, »nuorukaisiin, joilla oli marsalkkanauha», näin omin silmin, miten alkoi tämä häpeällä muistettava päivä. Se alkoi siten, että sisäänkäytävän luona syntyi tavaton ahdinko. Miten kaikki tämä tapahtui, mitenkä kaikki — aina poliisista alkaen — saattoivatkin käyttäytyä niin nurinkurisesti jo ensi askelella? Enhän oikeastaan syytä ollenkaan itse yleisöä: eiväthän perheenisät suinkaan aiheuttaneet tungosta eivätkä tuuppineet ketään virka-arvoistansa huolimatta, väitetäänpä, että he olivat muka suorastaan joutuneet hämilleen nähdessään tavattoman kansan paljouden, joka täytti pääkäytävän ja koetti päästä väkirynnäköllä sisään malttamatta kulkea rauhallisesti. Kaiken aikaa tulvi ajoneuvoja, jotka lopulta peittivät kadun aivan kuin jokin iso lammikko. Tätä kirjoittaessani minulla on hyvin perusteltuja syitä väittää, että muutamat kaupunkimme kaikkein alhaisimpaan roskaväkeen kuuluvat olivat yksinkertaisesti tulleet juhlaan Ljamšinin ja Liputinin ohjaamina, ilman pääsylippuja, ehkäpä heidät oli sinne saattanut joku minun kaltaiseni juhlamarsalkkakin. Totta vain on, että sinne ilmestyi aivan tuntemattomia henkilöitä, joita oli saapunut maaseudulta ja vielä jostakin muualta. Nämä villit olivat heti astuessaan salinpuolelle yhteen ääneen, »aivan kuin olisivat edeltä käsin kaiken jo valmiiksi harjoitelleet», tiedustelleet, missä oli ravintola, ja saatuaan tietää, että sellaista ei ollut, he olivat alkaneet typerästi ja niin röyhkeästi, että meillä aina näihin aikoihin saakka ei ennen oltu sellaista kuultu, moittia kaikkea ääneen. Tosin useat heistä olivat juovuksissa. Aatelismarsalkanrouvan sali häikäisi näitä villejä suurenmoisuudellaan, koska he eivät ennen olleet nähneet mitään tämäntapaista, ja sen vuoksi he olivatkin hetkeksi vaienneet katsoa toljotellessaan suu auki salia. Tämä iso Valkoinen Sali, vaikka olikin rakennustavaltaan sangen vanha, oli tosiaankin suurenmoinen: se oli kooltaan ylen avara, ikkunoita oli kahden puolen salia, katto oli vanhanaikaisesti maalattu ja kullalla koristeltu, syrjillä oli parvet ja peililasiset ikkunainvälit, valkoisella taustalla oli punaiset verhot, siellä täällä marmoriveistoksia (olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa, mutta veistoksia ne kuitenkin olivat), ja seinustalla oli vanhanaikainen, raskasmallinen Napoleon-tyylinen huonekalusto, jonka puuosa oli valkoista ja kultaa ja päällystys punaista samettia. Sinä hetkenä, jota kuvauksemme koskee, salin päähän oli pystytetty korkea puhujalava esiintyviä kirjailijoita varten, ja koko muu sali oli ylt’yleensä täynnä, kuten teatterinpermanto, tuoleja, joiden väliin oli jätetty leveät käytävät. Mutta heti kun ensihetken hämmästys oli ohi, alkoivat mitä järjettömimmät kyselyt ja mielipiteenilmaisut. »Me emme ehkä haluakaan kuunnella vielä esitystä… olemme tässä maksaneet rahoja mekin. Yleisöä on katalasti petetty… Me tässä isäntiä ollaan eivätkä Lembket…!» Sanalla sanoen, aivan kuin heidät juuri tämän vuoksi olisi päästettykin sisälle. Erikoisesti on painunut mieleeni eräs yhteenotto, jolloin kunnostautui erikoisesti eilinen, tänne saapunut ruhtinaspahainen, joka eilen aamulla oli ollut Julija Mihailovnan luona törröttävine kauluksineen ja joka oli puunuken näköinen. Tämä oli myös Julija Mihailovnan pyynnöstä suostunut heittämään vasemman olkansa yli silkkinauhan ja alentunut marsalkkatoveriksemme. Kävi ilmi, että tämä pitkä, mykkä, aivan kuin joustimilla liikkuva olento osasi ainakin jollakin tavoin toimia, vaikka ei osannutkaan puhua. Kun häntä ryhtyi ahdistamaan muudan rokonarpinen, isokokoinen, virkaerossa oleva kapteeni, joka puhui koko suuren tunkeilevan roskajoukon nimessä ja kyseli: miten päästään ravintolaan? — niin ruhtinas iski silmää poliisille. Hänen viittauksensa käsitettiin viipymättä: huolimatta juopuneen kapteenin vastaväitteistä tämä kuitenkin vietiin ulos salista. Sillä välin alkoi saapua jo »oikeata» yleisöäkin, joka kolmena pitkänä jonona alkoi virrata tuolien väliin jätettyjä käytäviä pitkin. Rauhattomampi elementti kävi hiljaisemmaksi, mutta kuitenkin oli yleisön, vieläpä kaikkein »puhtaimmankin», kasvoissa tyytymätön ja hämmästynyt ilme; muutamat heistä näyttivät suorastaan säikähtyneiltä.

Vihdoinkin kaikki olivat asettuneet paikoilleen. Soitto vaikeni. Kuului nenän niistämistä, ja monet alkoivat vilkuilla ympärilleen. Odottelu oli liiankin juhlallista, — tämähän itsessään on jo hyvin huono merkki. Mutta »Lembkoja» ei vain kuulunut. Silkki, sametti ja timantit hehkuivat ja välkkyivät joka puolella: ilman täytti vieno tuoksu. Herroilla oli yllään kaikki kunniamerkit, vanhemmilla oli juhlapuvut, lopulta ilmestyi aatelismarsalkanrouvakin Lizan seurassa. Liza ei koskaan aikaisemmin liene ollut niin häikäisevän ihana kuin tänä aamuna eikä koskaan niin loistavissa pukimissa. Hänen hiuksensa olivat käherretyt, silmät säikkyivät, kasvoista paistoi hymy. Hänet huomattiin heti, häntä tarkasteltiin, hänestä kuiskailtiin. Väitettiin, että hän muka olisi hakenut silmillään Stavroginia, mutta Stavroginia sen paremmin kuin Varvara Petrovnaakaan ei siellä ollut. Silloin en ymmärtänyt hänen kasvojensa ilmettä: miksi hehkuivat nämä kasvot niin runsaasti onnea, iloa, tarmoa, voimaa? Muistin eiliset tapahtumat ja jouduin ymmälle. Mutta »Lembkoja» ei vain sittenkään kuulunut. Tämä se olikin sopimatonta. Myöhemmin sain kuulla, että Julija Mihailovna oli aina viime hetkeen saakka odotellut Pjotr Stepanovitšia, ja ilman häntä taas hän ei viime aikoina voinut ottaa askeltakaan, vaikka ei tätä edes itselleenkään ollut tunnustanut. Huomautan ohimennen, että edellisenä päivänä Pjotr Stepanovitš oli viimeisessä juhlatoimikunnan kokouksessa kieltäytynyt vastaanottamasta marsalkkanauhaa, mikä oli siinä määrin loukannut Julija Mihailovnaa, että hän oli ollut vähällä itkeä. Hänen hämmästyksekseen ja ihmeekseen nuori mies päälle päätteeksi oli kadonnut aivan jäljettömiin (tästä on minun edeltäkäsin huomautettava), ei saapunut ollenkaan kirjallisuusmatineaan, niin että häntä iltaan mennessä ei kukaan ollut edes tavannut. Lopulta yleisö alkoi osoittaa aivan ilmeistä kärsimättömyyttä. Puhujalavallekaan ei ilmestynyt ketään. Takimmaisissa riveissä alettiin paukutella käsiä kuten teatterissa. Vanhemmat ukot ja rouvat alkoivat olla huonolla tuulella: »Lembket alkavat nähtävästi olla jo liian mahtavia.» Yleisön hienompikin osa alkoi jo, tosin typerästi, kuiskailla juhlasta ei ehkä muka tosiaankaan tule mitään, että ehkä Lembke itse on tosiaankin huonovointinen j.n.e., j.n.e. Mutta Jumalan kiitos, vihdoinkin he saapuivat: Lembke itse talutti vaimoansa, ja täytyy tunnustaa, että heidän ilmestymisensä teki minut hyvin levottomaksi. Mutta kaikki keksityt jutut näyttivät kuitenkin unohtuvan, ja totuus vei voiton. Yleisö näytti aivan kuin huoahtavan helpotuksesta. Itse Lembke näytti olevan täysin terve, niin muistan kaikkien väittäneen, sillä kaikkihan käänsivät katseensa juuri hänen puoleensa. Vain luonteenkuvauksen vuoksi minun on mainittava, että oikeastaan kaikkein hienoimmassa seurapiirissämme oli hyvin vähän sellaisia, jotka olisivat olettaneet Lembken olevan jollakin tavoin sairaan. Kaikkia hänen toimiansa pidettiin täysin normaaleina, niin että eilisaamuiseen toritapahtumaankin suhtauduttiin hyväksyvästi. »Sillä tavoin sitä on meneteltävä jo heti alussa», sanoivat seurapiirimme arvokkaimmat. »Alussa ne aina ovat olevinaan maailmanparantajia, mutta päätyvät lopuksi kaikki samaan itse edes sitä huomaamatta, ja sehän se maailmanparannuspuuhissa onkin välttämättömintä», — näin pääteltiin ainakin klubissa. Häntä moitittiin vain hänen kiivastumisestaan: »Kaikki pitäisi vain ottaa kylmäverisemmin, mutta sellaistahan se on aina alussa», asiantuntijat puhelivat. Yhtä ahnaasti kääntyivät myös kaikkien katseet Julija Mihailovnaan. Kenelläkään ei luulisi olevan oikeutta vaatia minulta, kertojalta, liian yksityiskohtaisia tietoja, mitä tulee asiain erääseen puoleen: tässä kohdin on arvoitus, sillä tässä on — nainen. Tiedän vain yhden ainoan asian: eilen, illan tullen, Julija Mihailovna oli mennyt Andrei Antonovitšin työhuoneeseen ja viipynyt siellä paljon yli puoliyön. Andrei Antonovitšille oli suotu anteeksianto, ja hän oli saanut hyvityksen. Aviopuolisot tekivät sovinnon, kaikki oli unohdettu, ja kun von Lembke kuitenkin kaikitenkin heidän keskinäisen selvittelynsä lopussa oli vaipunut polvilleen kauhuissaan muistellen sitä, mikä viime yönä oli muodostanut heidän keskustelunsa pääepisodin, niin puolison ihana kätönen ja samalla myös huulet olivat tyrehdyttäneet mielenliikutuksesta heikontuneen miehen tuliset ja ritarillisen hienotunteiset katumuksen vuodatukset. Kaikki näkivät onnen, joka loisti Julija Mihailovnan kasvoista. Hän asteli suurenmoisen upeassa puvussaan avoimesti katsellen ympärilleen. Näytti siltä, että hän nyt oli saavuttanut toiveidensa huippukohdan, juhla — hänen politiikkansa päämäärä ja kruunu — oli muuttunut todellisuudeksi. Saapuessaan paikalleen, aivan puhujalavan eteen, molemmat Lembket kumarsivat puolelle ja toiselle sekä vastailivat toisten tervehdyksiin. Heidät ympäröitiin heti paikalla. Aatelismarsalkanrouva nousi heitä vastaan… Mutta nyt tapahtui ikävä väärinkäsitys: yht'äkkiä orkesteri rämähdytti ilman vähintäkään syytä fanfaarin, — se ei ollut mikään marssi, vaan aivan tavallinen fanfaari, kuten klubissa päivällisillä, silloin kun aiotaan juoda jonkun terveydeksi. Nyt on tosin jo tiedossani, että kaikki tämä oli Ljamšinin hommia, Ljamšinin, joka oli järjestänyt tämän muka saapuneiden »Lembkojen» kunniaksi. Hänhän saattoi aina puolustautua sillä, että oli tehnyt sen typeryydessään tai liiallisessa innostuksessaan… Voi, enhän tietänyt vielä silloin, että heidän mieltänsä eivät kiinnittäneet enää puolustelut, sillä tänä päivänä oli määrä saada kaikki päätökseen. Mutta fanfaarikaan ei vielä ollut tarpeeksi. Samalla kuin alkoi näkyä hämmästymistä ja hymähtelyä yleisön joukossa toisella puolen salia, niin samalla kajahti parvelta hurraa-huuto, sekin muka Lembken kunniaksi. Huutajia ei ollut tosin monta, mutta sitä kesti kuitenkin pitkän aikaa. Julija Mihailovna sävähti punaiseksi, hänen silmänsä alkoivat säkenöidä. Lembke seisoi paikallaan ja kääntyneenä huutajien puoleen katseli salia ankaran arvokkaana… Hänet koetettiin saada mitä pikimmin istuutumaan. Kauhistuneena olin huomaavinani hänen kasvoissaan sen vaarallisen hymyn, joka oli värehtinyt niillä eilisaamuna, silloin, kun hän vaimonsa vierashuoneessa oli tarkastellut Stepan Trofimovitšia, ennenkuin oli tätä lähestynyt. Minusta näytti siltä, että tänäkin hetkenä hänen kasvoillaan oli tuo pahaaennustava ilme, ja mikä pahinta, siinä oli lisäksi vielä jotakin koomillista, — se ilme ilmiantoi olennon, joka antoi itsensä uhriksi tyydyttääkseen vaimonsa ylevät tarkoitusperät… Julija Mihailovna kutsui minut tuota pikaa luokseen ja kuiskasi, että minun oli mentävä Karmazinovin luo ja pyytämällä pyydettävä häntä vihdoinkin aloittamaan. Ja tuskin olin ehtinyt pyörähtää hänen luotansa, kun tapahtui jo toinen häpeällinen juttu, vielä entistäkin paljon pahempi. Puhujalavalle, tyhjälle lavalle, jonne jokaisen katse oli koko ajan suunnattuna ja jossa oli ollut näkyvissä vain pieni pöytä, sen edessä tuoli ja pöydällä hopeaisella tarjottimella oleva vesilasi, — tälle tyhjälle puhujalavalle ilmestyi yht'äkkiä suuren suuri frakkipukuisen ja valkeakaulaliinaisen kapteeni Lebjadkinin hahmo. Olin niin hämmästynyt, etten uskonut silmiäni. Kapteeni näytti itsekin häpeävän itseänsä ja pysähtyi puhujalavan syvennykseen. Samassa kajahti yleisön keskeltä huuto: »Lebjadkin, sinäkö?» Kapteenin (hän oli aivan juovuksissa) typerälle, punaiselle naamalle tämä huudahdus nostatti leveän, tylsän hymyn. Hän kohotti kätensä, siveli sillä otsaansa, pudisti pörröistä päätänsä ja aivan kuin olisi tehnyt jonkin päätöksen harppasi pari askelta eteenpäin ja — purskahti nauruun. Nauru ei ollut kovin äänekästä, mutta yhtäjaksoisen tasaista ja onnellista, niin että se sai koko hänen rehevän ruhonsa hyllymään ja silmät siristymään. Tämä näky sai ainakin puolet yleisöstä nauramaan, noin kaksikymmentä henkeä alkoi paukuttaa käsiään. Vakavampi osa yleisöä katsahti synkästi toinen toisiinsa, mutta kaikki tämä kesti ainoastaan noin puoli minuuttia. Puhujalavalle syöksähti samassa Liputin marsalkkanauhoineen sekä kaksi lakeijaa. Varovasti he tarttuivat kapteenia kummaltakin puolelta käsipuolesta, ja Liputin kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Kapteeni rypisti kulmiansa murahtaen: »Jos on niin, niin olkoon», viittasi kädellään, käänsi yleisöä kohden valtavan selkänsä ja katosi saattajineen. Mutta hetken kuluttua Liputin taas hypähti puhujalavalle. Hänen huulillaan väreili hänen ainaisista hymyilyistään kaikkein makein hymy, joka muistutti tavallisesti jotakin etikan ja sokerin sekoitusta, ja kädessään hän piteli postipaperiarkkia. Lyhyin mutta nopein askelin hän siirtyi aivan puhujalavan etureunalle.

— Hyvät naiset ja herrat, — hän kääntyi yleisön puoleen, — puutteellisen valvonnan vuoksi on sattunut koomillinen väärinkäsitys, jonka korjaamiseen on jo ryhdytty. Kuitenkin olen toivorikkaana ottanut tehtäväkseni esittää erään täkäläisen runoseppämme mitä syvimmästi kunnioittavimman pyynnön… Ihmisystävällisen ja ylevän päämäärän läpitunkemana… ulkonäöstään huolimatta… sen samaisen päämäärän, joka on yhdistänyt meidät kaikki… kuivatakseen kaikkien meidän kuvernementtiemme köyhien, mutta sivistyneiden neitosten kyynelet… tämä herra, toisin sanoen, tämä täkäläinen runoilija… tahtoen pysyä tuntemattomana… haluaisi hartaasti, että hänen runonsa luettaisiin ennen juhlan alkua… se on, tahdoin sanoa, ennen esitelmää. Vaikka tämä runo ei sisällykään ohjelmaamme… sillä se on jätetty haltuumme vasta noin puoli tuntia sitten… niin kuitenkin meistä (keistä »meistä»? minun on vain sanasta sanaan toistettava tämä hajanainen ja katkeileva puhe) on tuntunut, että koska runossa yhtyy mitä merkillisimmin tunteen aitous suureen hauskuuteen, niin voitaisiin sekin esittää, ei suinkaan minään vakavasti otettavana numerona, vaan jonakin, joka sopii tilaisuuteen… sanalla sanoen, joka on aatteen mukainen… Sitäkin suuremmalla syyllä, koska se sisältää vain muutaman rivin… ja sen vuoksi pyytäisin yleisön suosiollista myöntymystä siihen.

— Luen siis sen yleisön luvalla, — Liputin kursaili yhä vielä sokerimaisen hymyn väreillessä hänen huulillaan. Hän ei vieläkään aloittanut, ja minusta tuntui, että hän oli levoton. Vaikka tällaiset ihmiset saattavatkin olla kovin röyhkeitä, niin joskus he sittenkin kompastelevat. Muuten, jos hänen sijassaan olisi ollut joku seminaarilainen, niin tämä ei suinkaan olisi kompastellut, mutta Liputinhan kuului sentään entiseen hyvään seurapiiriin.

— Ennakolta tahdon kuitenkin mainita, että tämä ei sittenkään ole mikään oodi, jollaisia ennen vanhaan kirjoiteltiin juhlatilaisuuksia varten, vaan se on, melkeinpä voisin sanoa, pila, jossa tosin kieltämättä on tunnetta, mutta joka on vain yhtynyt leikittelevään iloisuuteen ja niin sanoakseni itsessään perin realistiseen totuuteen.

Hän kääri auki paperin. Häntä ei kukaan tietenkään olisi ehtinyt siitä estää. Olihan hänellä sitä paitsi kaiken lisäksi marsalkkanauha. Sointuvalla äänellä hän alkoi lausua:

— Täkäläisten seutujen isänmaalliselle kotiopettajattarelle juhliin saapuneelta runoilijalta.

Terve rabbi, guvernantti, iloitse ja riemuitse. Leikkotukka taikka tantti, sama se, nyt riemuitse.

— Mutta sehän on Lebjadkinia! Toden totta, se on Lebjadkinia! — kajahti useita ääniä. Kuului naurua ja kättentaputuksia, vaikka ei tosin kovin paljoa.

    Räkänokkain päähän hakkaat
    aapelusta ranskaksi,
    suntiolle silmää nakkaat,
    aiot sille frouvaksi.
        Heikun, keikun.

Aikaan suurten uudistusten siin' on täysi saaminen. Laske määrää vaatimusten — taikka kouraan aapinen.

— Kas, siinä vasta on realismia, jollei laske »määrää vaatimusten», niin ei askeltakaan!

Mutta nyt kun myötäjäiset koottiin tanssin tahtihin, laita kuntoon vihkiäiset, pääset naimajuhlihin.

Leikkotukka tahi tantti, sama lie, nyt riemuitse. Ruplat roikaa, guvernantti, heikun, keikun, riemuitse.

En ollut uskoa korviani, se on minun sanottava. Tässä oli niin ilmeistä röyhkeyttä, että sitä ei voinut suoda anteeksi Liputinille edes typeryydenkään varjolla. Eikä Liputin ollutkaan niin kovin tyhmä. Sen tarkoitus oli ainakin minusta selvä: aivan kuin epäjärjestystä olisi tahallaan kiirehditty. Tämän idiotismia hipovan runon eräät säkeistöt, kuten esimerkiksi viimeinen niistä, olivat sitä laatua, että niitä ei voinut leimata enää edes typeryydeksikään. Liputin nähtävästi jo itsekin tunsi, että oli ottanut suoritettavakseen ylivoimaisen tehtävän. Urotyönsä tehtyään hän oli itsekin niin hämmästynyt röyhkeydestään, ettei kyennyt poistumaan puhujalavalta, vaan seisoi aivan kuin olisi vielä tahtonut lisätä siihen jotakin. Hän oli varmaankin odottanut, että kaikki olisi käynyt hieman toisin; mutta se pieni joukko rauhanrikkojiakin, joka oli taputtanut käsiään hänen esiintyessään, oli nyt vaiennut aivan kuin sitäkin olisi jo hävettänyt. Pahinta oli, että muutamat suhtautuivat kaikkeen tähän aivan tosissaan eivätkä suinkaan pitäneet tätä leikinlaskuna, vaan totisena totuutena, aatteellisena runoelmana, joka oli sepitetty kotiopettajatarten kunniaksi. Mutta runon jo hieman liian tuttavallinen sävy alkoi sentään heitäkin vähän ihmetyttää. Mitä tulee yleisöön kokonaisuudessaan, niin se loukkaantui tuntiessaan, että se oli aiheettomasti sotkettu tähän häväistysjuttuun. En varmastikaan erehdy väittäessäni vaikutelman olleen tällaisen. Myöhemmin Julija Mihailovna kertoi, ettei olisi tarvittu muuta kuin hetkinen lisää, ja hän olisi pyörtynyt. Muudan kaikkein arvossapidetyimmistä vanhoista herroista auttoi vanhan vaimonsa seisoalleen, ja molemmat poistuivat salista koko muun yleisön seuratessa heitä levottomin katsein. Kukapa tietää, ehkä tämä esimerkki olisi voinut saada muutkin menettelemään samoin, ellei samana hetkenä olisi puhujalavalle ilmestynyt itse Karmazinov yllään hännystakki ja kaulassa valkea kaulaliina sekä vihko kädessä. Julija Mihailovna siirsi ihastuneen katseensa häneen, kuten ainakin vapauttajaan…Mutta tällöin minä olin jo poistunut kulissien taakse; minun oli välttämättä puhuteltava Liputinia.

‒ Ei, Herran nimessä, en minä sitä aikonut, — hän koetti päästä pakoon, alkoi valehdella ja heittäytyi onnettomaksi; — runohan tuotiin vasta äsken, ja minä taas ajattelin, että se oli vain huvittavaa leikkiä…

— Sitä te ette varmastikaan ajatellut. Pidättekö te tosiaankin tuota kelvotonta roskaa huvittavana leikkinä?

— Te valehtelette, eikä sitä jätetty teille suinkaan vasta äsken. Kaiken tuon te olette Lebjadkinin kanssa yhdessä keksineet ehkäpä vasta eilen illalla saadaksenne skandaalin aikaan. Viimeinen säkeistö on epäilemättä teidän ja se, jossa puhutaan »suntiosta», myöskin. Ja miksi hän esiintyy frakkipukuisena? Te siis aioitte antaa hänen esiintyäkin, ellei hän olisi juonut itseänsä juovuksiin.

— Mitä se teitä liikuttaa? — hän kysäisi samassa omituisen rauhallisesti.

— Sitä vain, että nyt olen teistä täysin selvillä. Te olette yksinkertaisesti salaliitossa Julija Mihailovnaa vastaan, te tahdotte välttämättä saada juhlan epäonnistumaan…

Mitä se teitä liikuttaa? — hän hymähti kohahduttaen olkapäitään ja poistui luotani.

Silmissäni aivan sumeni. Kaikki arveluni olivat osoittautuneet oikeiksi, ja minä kun kuitenkin olin luottanut siihen, että olin saattanut erehtyä! Mitä oli minun nyt tehtävä? Aioin ensin neuvotella Stepan Trofimovitšin kanssa, mutta tämä seisoi juuri peilin edessä yrittäen hymyillä kaikilla mahdollisilla eri tavoilla ja suoristeli alinomaa paperiansa, johon hän oli tehnyt muistiinpanojansa. Hänen oli esiinnyttävä heti Karmazinovin jälkeen, eikä hän nyt olisi mitenkään kyennyt keskustelemaan kanssani. Oliko minun nyt kiiruhdettava Julija Mihailovnan luo? Mutta tämänkin luo oli vielä liian aikaista mennä: Hän tarvitsi vielä paljon tuntuvamman läksytyksen parantuakseen niistä harhaluuloista, että hän oli muka kaikkien »suosion ympäröimä» ja että häntä kohtaan oltiin suorastaan »fanaattisen vilpittömiä». Hän ei olisi kuitenkaan uskonut minua, vaan olisi pitänyt kaikkea pelkästään harhaluulona. Ja mitä hänkään enää olisi oikeastaan voinut tehdä? »Niin», — ajattelin, — »eihän asia tosiaankaan liikuta minua, riisun marsalkkanauhani ja lähden kotiini, sitten kun se alkaa». Muistan hyvin todellakin sanoneeni itsekseni »sitten kun se alkaa».

Mutta oli sittenkin mentävä kuuntelemaan Karmazinovia. Katsahdettuani vielä kerran kulissien takana ympärilleni huomasin, että siellä liikuskeli jokseenkin paljon aivan asiatonta väkeä, vieläpä naisiakin. Toiset tulivat ja toiset menivät. Tämä kulissien takainen osa oli vain hyvin kapea käytävä, jonka ylt’yleensä ulottuva esirippu erotti yleisöstä ja joka yhtyi käytävän välityksellä toisiin huoneisiin. Täällä kaikki esiintyjät odottelivat vuoroaan. Eniten minua hämmästytti tänä hetkenä esitelmöitsijä, jonka oli määrä esiintyä Stepan Trofimovitšin jälkeen. Tämäkin oli jonkinmoinen professori (en kuitenkaan tiedä, kuka hän oikeastaan oli), joka oli vapaaehtoisesti poistunut jostakin oppilaitoksesta erään ylioppilaskahakan vuoksi ja joka oli poikennut kaupunkiimme vasta noin muutamia päiviä sitten. Hänet oli myös esitelty Julija Mihailovnalle, ja tämä oli ottanut hänet vastaan hyvin ihastuneesta Tiedän nyt, että hän oli ollut Julija Mihailovnan luona vain yhtenä ainoana iltana ennen esitelmätilaisuutta, oli vaiennut koko illan, hymyillyt kaksimielisesti sukkeluuksille ja koko seuran sävylle, seuran, joka ympäröi Julija Mihailovnaa, ja hänen korska sekä samalla helposti säikkyvä ja loukkaantuva olentonsa oli tehnyt kaikkiin hyvin vastenmielisen vaikutuksen. Julija Mihailovna itse oli saanut hänet houkutelluksi esitelmöimään. Nyt hän asteli nurkasta toiseen ja höpisi itsekseen, kuten Stepan Trofimovitškin, mutta tuijotti vain maahan eikä peiliin. Hymyilytapoja hän ei myöskään yrittänyt harjoitella, vaikka hymähtelikin hyvin usein ja rehevästi. Oli itsestään selvää, että häntäkään ei voinut nyt puhutella. Hän oli pienikokoinen, näöltään noin neljänkymmenen vanha, kaljupäinen, hänen partansa oli harmahtava ja hänen pukunsa moitteeton. Mutta huvittavinta oli, että hän joka kerran kääntyessään kohotti aina ilmaan oikean nyrkkinsä, pyöritteli sitä hetken päänsä yllä ja laski sen taas alas, aivan kuin olisi lyönyt maahan jonkun vastustajansa. Tämän tempun hän toisti aina hetken kuluttua. Tämä vaikutti minuun oudosti. Kiiruhdin mitä pikimmin kuuntelemaan Karmazinovia.

III.

Salissa tapahtui taas jotakin merkillistä. Sanon jo ennakolta: olen aina kunnioittanut neron suuruutta, mutta minkä vuoksi täytyy meikäläisten herra nerojen kunnioitettavan ikänsä lopulla käyttäytyä kuten poikanulikat? Mitäpä siitä, jos hän onkin Karmazinov ja astuu saliin viiden kamariherran ryhti yllään? Onko mahdollista tarjota sellaiselle yleisölle, kuin tämä meidänkin on, koko tunnin kestävää esitelmää? Yleensäkin olen huomannut, että vaikkapa olisi kysymyksessä nerojen nero, niin kansantajuisessa kirjallisuusesitelmätilaisuudessa ei kukaan pysty rankaisematta pitämään yleisön mielenkiintoa yllä kauempaa kuin kaksikymmentä minuuttia. On totta, että tunnustettu nero vastaanotettiin mitä kunnioittavimmin: vieläpä kaikkein arvostelevimmatkin ukkopahaiset suvaitsivat ilmaista hyväksymistä ja uteliaisuutta ja naiset suorastaan ihastusta. Kättentaputus kesti kuitenkin vain lyhyen ajan, ja se oli jollakin tavoin epäystävällistä eikä tapahtunut aivan samassa tahdissakaan. Kuitenkaan ei viimeisillä riveilläkään tapahtunut minkäänlaista mielenosoitusta aina siihen hetkeen saakka, jolloin herra Karmazinov alkoi puhua, eikä sekään, mitä silloin tapahtui, ollut niin kovin pahaa, olihan vain jonkinlainen pieni väärinkäsitys. Olen jo kerran maininnut, että hänellä oli hieman liian rämisevän kimakka ääni, hieman naismainen ja samalla jalosyntyiseen aateliseen tapaan hieman teeskentelevä. Tuskin hän oli lausunut muutaman sanan, kun joku äkkiä rohkeni ruveta nauramaan, — nähtävästi tämä oli joku hölmö, joka ei ollut tottunut käyttäytymään hienoissa piireissä ja jolla oli kai taipumusta naureskeluun. Mutta sittenkään tämä ei tuntunut miltään mielenosoitukselta: päinvastoin tälle hölmölle naurahdettiin hieman ja hänet saatiin pian vaikenemaan. Mutta kas silloin herra Karmazinov kiemaillen ja kursaillen ilmoittikin, että hän ei muka aluksi »tahtonut ollenkaan suostua esitelmöimään» (minkä vuoksi hänen nyt piti sekin ilmoittaa?). »On nähkääs olemassa säkeitä, jotka laulautuvat sydämestä esille, säkeitä sellaisia, joita ei edes voi sanoin ilmaista, niin että sellaista ei voi mitenkään esittää yleisölle (miksikä hän sitten kiiruhti sitä esittämään?); mutta koska minua on niin kovin pyydetty, niin suostun esittämään runoni, ja koska kaiken lisäksi aion ikuisiksi ajoiksi jättää kynäni ja olen vannonut, etten enää koskaan kirjoita mitään, olen sen vuoksi nyt kirjoittanut tämän viimeisen teokseni; ja koska olen vannonut, etten enää koskaan esiinny yleisölle, niin olkoon menneeksi, pidän tämän viimeisen esitelmäni yleisölle», j.n.e. j.n.e. yhä samaan tapaan. Mutta tämäkään ei vielä olisi ollut mitään, sillä kukapa ei tuntisi, kuinka tärkeitä tekijälle ovat alkulauseet. Mutta kuitenkin on mainittava, että yleisöömme, joka oli niin kovin vähän sivistynyt ja niin helposti ärtyvä, tämä ei voinut olla tekemättä vaikutustansa. Eikö olisi ollut paljon parempaa lukea jokin pienen pieni kertomus, pikkuruikkuinen novelli, sellainen, jonka tapaisia hän oli ennenkin lukenut, — tosin hyvin mahtailevan teeskentelevästi mutta kuitenkin sangen hauskasti. Jos hän olisi tehnyt näin, kaikki olisi ollut pelastettu. Niin, mutta nyt tapahtui jotakin aivan toista. Alkoi oikea nuhdesaarna. Hyvä Jumala, mitä kaikkea se sisälsikään! Uskallan väittää, että se olisi saattanut pääkaupunginkin yleisön ymmälle, puhumattakaan sitten meikäläisestä. Koettakaa nyt kuvitella: kaksi painoarkillista mitä teeskentelevintä ja hyödyttömintä lörpöttelyä, ja kaiken lisäksi tämä herra esitti sen vielä ylhäisen alentuvasti, aivan kuin armosta, niin että se suorastaan loukkasi meidän yleisöämme. Aiheena oli… kuka siitä aiheesta oikein sai selvän? Se oli jonkinlaista tilintekoa joistakin vaikutelmista, jonkinlaisista muistoista. Mutta mitä ja mistä, — kukapa sen ymmärsi. Vaikka meidän kuvernementtimme kaikki viisaat otsat olisivat vetäytyneet kurttuun esitelmän ensimmäisen puoliskon aikana, niin he eivät sittenkään olisi ymmärtäneet siitä yhtään mitään, niin että toista puolta esitelmästä kuunneltiin vain kohteliaisuudesta. On totta, että siinä puhuttiin hyvin paljon rakkaudesta, neron rakkaudesta erästä naishenkilöä kohtaan, mutta täytyy tunnustaa, että tämä oli jo hieman mautonta. Minun mielestäni tuon pullean nerokkaan kirjailijan oli hieman sopimatonta laverrella ensi suudelmasta… Ja mikä pahinta, nämä suudelmat eivät tapahtuneet ollenkaan siten, kuin on tapana koko muun ihmiskunnan elämässä. Välttämättä kasvoi aina ympärillä kiusteri (välttämättä juuri kiusteria tai jokin muu heinäkasvi, jota tavallinen ihminen ei tuntenut muuten kuin hakemalla sen nimen kasviopista). Sitä paitsi taivaalla oli välttämättä jokin violetti vivahdus, jota tietenkään ei kukaan kuolevaisista ollut koskaan huomannut, tai jos oli sen huomannutkin, niin ei ollut ainakaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, mutta kas, »minäpä sen näin ja kuvaan teille hölmöille sitä aivan kuin se minusta olisi jokin aivan tavallinen asia». Puu, jonka alle tämä mielenkiintoinen pari sitten istuutui, oli välttämättä aina oranssinvärinen. Näin he istuivat aina jossakin Saksassa. Samassa he näkevät Poppean tai Cassiuksen taistelun aattona, ja molempien heidän lävitsensä käyvät ihastuksen kylmät väreet. Joku merenneito vikisee pensaikossa. Gluck alkaa yht'äkkiä soittaa kaislikossa viulua. Kappale, jota hän soittaa, on nimeltään en toutes lettres, mutta sitä ei kukaan tunne, vaan siitäkin on otettava selvä musiikkisanakirjasta. Sillä aikaa sumu on noussut, noussut niin pehmeänä ja pyöreänä, että se näyttää enemmän pielusten miljoonajoukolta kuin sumulta. Yht'äkkiä kaikki on tipo tiessään, ja kuuluisa nero taivaltaa talvella lumirännässä Volgan poikki. Kahden ja puolen sivun verran kuvataan tienviittoja, mutta sittenkin nero osuu avantoon. Nero hukkuu, — mutta luuletteko tosiaankin, että hän hukkuu? Ei pienintä aikomustakaan sellaiseen! Kaikki tämä tarvitaan vain sen vuoksi, että hän hukkumaisillaan ollessaan ja kun hän on vetämäisillään vettä henkeensä, yht'äkkiä huomaisi pienen jääkappaleen, pikkuruikkuisen, herneen kokoisen, mutta puhtaan ja läpikuultavan »kuten jäätyneen kyynelen», ja tässä jäänsirussa kuvastuu Saksan taivas, ja sen sateenkaaren väreissä kimalteleva hohto muistuttaa hänelle sitä samaista kyyneltä, joka — »muistatko, miten se vieri silmästäni silloin, kun me istuimme jalokiville välkähtelevän puun alla ja sinä huudahdit riemuisasti: 'Rikosta ei ole olemassa!!!' — 'Niin, mutta', — vastasin kyynelissäni, — 'mutta jos niin on, niin eihän silloin ole olemassa vanhurskaitakaan'. Me aloimme ääneen itkeä kumpikin ja erosimme ainiaksi.» — Naisen tie vei jonnekin meren rannoille ja miehen luoliin. Ja niin tuo mies vaipuu yhä syvemmälle maan sydämeen, elää kolme vuotta Suharevon tornin luona Moskovassa, ja yht'äkkiä aivan maan uumenissa, luolassa, hän näkee lamppusen ja lamppusen ääressä luolapyhimyksen. Luolapyhimys on vaipunut rukoukseen. Nero kumartuu pienen pienen ristikkoikkunan puoleen ja kuulee yht'äkkiä huokauksen. Te kai arvelette luolapyhimyksen huokailevan? Mitä vielä, mitä liikuttaisi häntä luolapyhimys. E-ei, e-ei, tämä huokaus muistuttaa hänelle yksinkertaisesti hänen lemmittynsä ensimmäistä huokausta kolmekymmentäseitsemän vuotta sitten, jolloin, »muistatko, miten me Saksassa istuimme agaatti-puun alla ja sinä kuiskasit minulle: 'miksi rakastaisimme? katso, ympärillämme kasvaa keltakukkia, ja minä rakastan, mutta kun nuo keltakukat lakkaavat kukkimasta, niin en enää rakasta'». Mutta tällöin sumu alkaa taas tihetä, ilmestyy Hoffmann, merenneito viheltää jonkin Chopinin kappaleen, ja yht'äkkiä sumusta ilmestyy laakeriseppel kulmillaan ja Rooma taustanaan Ancus Marcius. »Tunsimme ruumiissamme ihastuksen väreitä ja erosimme ainiaksi» j.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, en osaa ehkä kertoa kaikkea aivan sanalleen, sillä sellaiseen minulla ei ole kykyä, mutta koko tämän lörpöttelyn ydin ainakin oli tämä. Ja miksi kaikilla meikäläisillä järkikuuluisuuksilla pitääkin olla tuollainen häpeällinen intohimo yleväotteisia mauttomuuksia kohtaan. Suuri eurooppalainen filosofi, kuuluisa oppinut, keksijä, työn raskaan raataja, marttyyri, — kaikki nämä työtätekevät ja raskautetut ovat meikäläiselle venäläiselle nerolle vain jonkinlaisia keittiöpuolella oleskelevia kokkeja. Hän on herra, ja noiden on lähestyttävä häntä kokkipäähineineen vastaanottamaan määräyksiä. On totta, että hän pilkkailee kopeana myös Venäjää, eikä mikään olekaan hänelle mieluisampaa kuin Euroopan huomattavimpiin järkimiehiin vedoten todistella, että Venäjä on tehnyt henkisen vararikon, mutta mitä tulee häneen itseensä, — hän on tietenkin kaikkien noiden eurooppalaisten kykyjen yläpuolella, ja he saavat tyytyä vain olemaan aineistona, jota hän käyttää tekeleissään. Hän sieppaa vieraan ajatuksen, punoo siihen oman antiteesinsa, ja, kas, tekele on valmis. Rikos on olemassa, ja rikosta ei ole olemassa; totuutta ei ole, vanhurskaita ei ole; siinä on ateismit, darwinismit, moskovalaiset kirkonkellot, mutta voi, eihän hän itsekään enää usko Moskovan kirkonkelloihin; Rooma, laakerit… mutta eihän hän usko laakereihinkaan… Siinä on jotakin valtion hyväksymisen saanutta byronilaista maailmantuska-kohtausta, Heinen irvistystä, jotakin Petšorinista [päähenkilö »venäläisen Byronin», Lermontovin, romaanissa »Aikamme sankari». Suom. huom.], ja niin se lähtee siitä vierimään, juna on saanut lähtövihellyksensä… »Voitte muuten kehua minua, kehukaa vain, pidän siitä kauheasti; minä sanon sen vain näin meidän kesken, että jätän ainiaksi kynäni; odottakaahan, kolmesataa eri kertaa ehditte vielä saada minusta kylläksenne, ette jaksa lukeakaan kaikkea, mitä vielä aion kirjoittaa.»

Onhan selvää, ettei tämä voinut loppua onnellisesti. Se vain oli pahaksi, että kaikki alkoi hänestä itsestään. Kauan aikaa oli jo kuulunut jalkojen töminää, niistämistä, yskintää ja kaikkea sitä, mitä aina sattuu, kun esitelmätilaisuudessa kirjailija, olkoonpa hän sitten kuka hyvänsä, rohkenee yrittää pitää yleisön huomiota vireillä. Mutta nerokas kirjailija ei huomannut mitään tästä kaikesta. Hän vain sihisi ja sähisi yleisöstä vähääkään välittämättä, niin että kaikki alkoivat jo joutua hieman ymmälle. Yht'äkkiä takimmaisista riveistä kajahti aivan yksinäinen mutta kova ääni:

Tämä oli luiskahtanut varmasti aivan vaistomaisesti, ja olen varma siitä, ettei se ollut tarkoitettu mielenosoitukseksi. Ihminen oli vain lopullisesti uupunut. Mutta herra Karmazinov keskeytti puheensa, katsahti pilkallisesti yleisöön ja sanoa sähähti loukatun kamariherran ryhdikkäin ilmein:

Kas, tämäpä hänen erehdyksenä olikin. Hänen ei olisi pitänyt aloittaa keskustelua. Kun hän tällä tavoin valmisti tilaisuuden vastaukselle, niin sillä hän juuri teki mahdolliseksi sen, että roskaväki sai puuttua puheeseen, vieläpä niin sanoakseni aivan laillisella tavalla, mutta jos hän olisi osannut hillitä itsensä, niin olisivat nämä vain niistelleet neniänsä jonkin aikaa ja kaikki olisi päättynyt siihen… Mutta nähtävästi hän odotti kättentaputuksia vastaukseksi kysymykseensä. Kättentaputuksia ei kuulunut, vaan päinvastoin kaikki säikähtivät, painuivat entistäänkin pienemmiksi ja vaikenivat.

— Ette te ole koskaan nähnyt Ancus Marciusta, se on teillä vain tyylikeino, — kajahti samassa ärtynyt ja jo aivan kipeytynyt ääni.

— Aivan niin, — siihen yhtyi heti toinen; — nykyjään ei tunnusteta enää aaveiden olemassaoloa, on vain luonnontiede. Ottakaa hieman selvää luonnontieteistä.

— Hyvä herrasväki, kaikkein vähimmin olen odottanut tällaista, — Karmazinov oli hyvin ihmeissään. Kuuluisa nero oli Karlsruhessa ollessaan kokonaan unohtanut, millainen oli hänen isänmaansa.

— Meidän aikakaudellamme on häpeällistä puhua siitä, että koko maailma on vain kolmen kalan varassa, — tirskutti muudan nuori neitonen. — Te, Karmazinov, ette ole voinut käydä pyhimyksen luona luolassa. Ja kuka puhuu nykyjään pyhimyksistä!

— Hyvä herrasväki, eniten ihmetyttää minua se, että te olette ottanut tämän näin vakavasti´… muuten te olette aivan oikeassa… minä jos kukaan annan arvoa reaaliselle totuudelle…

Vaikka hän yrittikin hymyillä pilkallisesti, niin hän oli kuitenkin hyvin hämmästynyt. Hänen kasvoistaan kuvastui sangen selvästi. »En minä ole sellainen, miksi te minua luulette, olenhan aivan samaa mieltä kanssanne, kunhan e kehutte minua, kehukaa enemmän, niin paljon kuin suinkin, pidän siitä hirveästi»…

— Hyvät naiset ja herrat, — hän huudahti lopulta jo aivan loukkaantuneena, huomaan, että pieni runoelmaparkani on joutunut väärään paikkaan. Luulenpa itsekin osuneeni väärään.

— Tarkkasi varikseen ja osui lehmään, — huudahti joku hölmö suuriäänisesti, luultavasti joku juopunut, eikä häneen siis ollut syytä kiinnittää vähintäkään huomiota. Samassa kajahti tosin myös hieman epäkunnioittavaa naurua.

— Lehmäänkö, niinkö te sanoitte, — Karmazinov tarttui löysään sanaan. Hänen äänensä kävi yhä kimakammaksi. — Mitä tulee variksiin ja lehmiin, niin sallinette minun niistä, hyvä herrasväki, vaieta. Kunnioitan niin paljon kaikenlaatuista yleisöä, etten antaudu sellaisiin vertailuihin, vaikkapa ne olisivat viattomiakin; mutta luulin sentään…

— Parasta olisi, arvoisa herra, että ette enää tuohon tapaan… — taas joku huudahti takimmaisilta riveiltä.

— Luulin vain, että jättäessäni kynäni ainiaksi ja hyvästellessäni yleisöä minua kuultaisiin…

— Emme me, emme me, emme me halua kuunnella teitä, emme halua, — nyt jo muutamat ensirivinkin istujat rohkenivat huudahtaa.

— Jatkakaa, jatkakaa! — kehoittivat kuitenkin muutamat ihastuneet naisäänet, ja lopultakin ryöstäytyi kuuluville kättentaputus, vaikka tosin sangen heikko ja vähän aikaa kestävä. Karmazinov hymähti väkinäisesti ja nousi paikaltaan.

— Uskokaa pois, Karmazinov, että kaikkien meidän mielestä on suorastaan suuri kunnianosoitus… — itse aatelismarsalkanrouvakaan ei malttanut enää olla huomauttamatta.

— Herra Karmazinov, — kajahti samassa tuore, nuorekas ääni aivan salin syvyydestä. Tämä ääni oli äsken vasta kaupunkiimme saapuneen erään piirikuntamme koulun hyvin nuoren opettajan, joka oli erinomaisen kelpo, hiljainen ja jalo nuori mies. Hän aivan kohottautui paikaltaan. — Herra Karmazinov, jos minun osakseni olisi tullut onni rakastua kuten tuo teidän kuvaamanne henkilö, niin en tosiaankaan olisi tahtonut puhua rakkaudestani esitelmässä, joka on aiottu esitettäväksi julkisesti yleisölle…

— Hyvä herrasväki, — huudahti Karmazinov, — olen lopettanut. Jääköön loppu sikseen, minä poistun. Mutta sallikaa minun sentään lukea teille vielä kuusi loppusäettä:

— »Niin, lukija ystäväni, hyvästi!» hän alkoi lukea käsikirjoituksesta istuutumatta enää nojatuoliin. — »Hyvästi lukijani. Enpä edes pidä väliä siitä, eroammeko ystävinä, miksi häiritsisin sinua? Moiti, voi, moiti minua, niin paljon kuin haluat, jos se kerran tuottaa sinulle tyydytystä. Mutta parempi olisi, jos me unohtaisimme toinen toisemme ikuisiksi ajoiksi. Ja vaikkapa kaikki te, lukijani, olisitte niin ystävällisiä, että polvillenne laskeutuen ja itkien alkaisitte pyytää minua: 'Kirjoita, voi, kirjoita meille, Karmazinov — isänmaallesi, tuleville polville, laakeriseppeleiden nimessä', niin silloinkin vastaisin teille, kiitettyäni tietysti ensin teitä kaikesta ystävyydestänne: 'Ei tule siitä mitään, olemme jo aivan tarpeeksi kiusanneet toinen toisiamme, rakkaat maanmieheni, merci! On jo aika lähteä meidän eri suuntiin! Merci, merci, merci'.»

Karmazinov kumarsi puoleen ja toiseen juhlallisesti sekä aivan punaisena, kuten kiehautettu, ja poistui kulissien taakse.

— Ei kukaan ole aikonutkaan langeta polvilleen, sehän olisi aivan järjetöntä mielikuvitusta.

Mutta kaikki nämä takariveiltä kajahtelevat hävyttömät huudahtelut (niitä ei kajahdellut suinkaan yksinomaan takariveiltä) tukahdutti toiselta taholta kajahtava kättentaputus. Karmazinovia vaadittiin esiin. Muutamat naishenkilöt, Julija Mihailovna sekä aatelismarsalkan puoliso etunenässä, parveilivat aivan puhujalavan äärellä. Julija Mihailovnan käsiin oli ilmestynyt suurenmoinen laakeriseppele valkealla atlassityynyllä, elävien ruusukiehkurain sisällä.

— Laakereitako? — ihmetteli Karmazinov pilkallisen ilkeästi hymähtäen; — tietenkin se minua liikuttaa, ja minun on vilpittömin tuntein ottaminen vastaan tämä ennakolta varattu seppele, joka ei ole ehtinyt vielä edes lakastua, mutta vakuutan teille, mesdames, — olen siinä määrin muuttunut aivan yht'äkkiä realistiksi, — että katson meidän aikakaudellamme laakerien olevan paremmin paikallaan taitavan kokin kuin minun käsissäni.

— Se on totta, kokista on paljon enemmän hyötyä, — huudahti se samainen seminaarilainen, joka oli ollut myös Virginskeillä »istunnossa». Järjestys häiriintyi taas hieman. Monelta tuoliriviltä tulvi väkeä lähemmäksi näkemään laakeriseppelseremoniaa.

— Minäpä olisin tänä hetkenäkin valmis antamaan mieluummin kokista nämä kolmisen ruplaa, — yhtyi siihen äänekkäästi toinen huutaja, jo hieman liiankin äänekkäästi ja samalla itsepintaisesti.

Täytyy muuten myöntää, että kaikki nämä vauhkoutuneet herramme pelkäsivät vielä aika tavalla meidän ylempiä virkamiehiämme ja ennen kaikkea komisarjusta, joka myös oli saapuvilla. Kymmenessä minuutissa saatiin kuitenkin kaikki rauhoittumaan ja asettumaan entisille paikoilleen, mutta entistä järjestystä oli kuitenkin mahdoton saada enää syntymään. Ja kas, juuri tähän kaaokseen piti Stepan Trofimovitš-parkamme joutua…

IV.

Riensin kuitenkin vielä kerran kulissien taakse ja yritin, minkä voin, varoittaa häntä. Sanoin, että mielestäni kaikki oli mennyt nyt myttyyn, että viisainta oli lähteä aivan heti kotiin — syyttää vaikka äkillistä koleriinia — ja että olin itse myös valmis jättämään marsalkkanauhani ja lähtemään hänen mukaansa. Tällöin hän jo läheni puhujalavaa, pysähtyi äkkiä, mittasi minua katseellaan kopeasti aina päästä kantapäihin ja lausui juhlallisesti:

— Miksikä teillä, hyvä herra, olisi aihetta odottaa minulta noin alhaista tekoa?

Minä peräydyin. Yhtä varma kuin olin siitä, että kaksi kertaa kaksi on neljä, yhtä varma olin siitäkin, että kaikki loppuisi katastrofimaisesti. Seisoessani näin aivan masentuneena ohitseni vilahti taas äskeisen vieraan professorin hahmo, professorin, jonka oli esiinnyttävä Stepan Trofimovitšin jälkeen ja joka äsken oli kävellessään kohotellut kättänsä iskeäksensä sen nyrkkiin puristettuna toisena hetkenä taas täyttä voimaa alas. Näin hän käyskenteli yhä vieläkin edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneena ja mutisi jotakin nenäänsä ilkeän voitonvarmasti hymyillen. Kuinka lie ollutkaan (piti minunkin nyt niin tehdä), lähestyin häntä ilman sen vakavampaa tarkoitusta.

‒ Tiedättekö, — sanoin hänelle, — useista esimerkeistä voi päättää, että jos luennoitsija yrittää pitää yleisön mielenkiintoa yllä kahtakymmentä minuuttia kauemmin, niin yleisö lakkaa kuuntelemasta. Puolta tuntia kauemmin ei kykenisi mikään kuuluisuuskaan…

Hän pysähtyi äkkiä ja alkoi suorastaan täristä kuullessaan tämän loukkauksen. Määrättömän ylpeä ylenkatse kuvastui hänen kasvoistaan.

— Älkää olko levoton, — hän murahti inhon ilmein ja poistui. Tänä samana hetkenä kajahti salista Stepan Trofimovitšin ääni.

Stepan Trofimovitš oli sijoittunut nojatuoliin jo epäjärjestyksen jatkuessa. Ensimmäisiltä riveiltä suuntautuivat häneen huonotuuliset katseet. (Viime aikoina ei klubissakaan enää pidetty hänestä eikä häntä kunnioitettukaan enää kuten ennen.) Mutta oli sentään hyvä, että hänelle ei osoitettu mieltä. Jo eilisestä alkaen minua oli vainonnut omituinen ajatus: minusta tuntui, että hänelle vihellettäisiin heti, kun hän vain näyttäytyisi, mutta aluksi häntä ei edes huomattu vallinneen epäjärjestyksen vuoksi. Ja olisiko tuolla miehellä luullut olevan enää mitään toivomisen varaa sen jälkeen, mitä Karmazinoville jo oli tapahtunut? Hän oli kalpea: kymmeneen vuoteen hän ei ollut esiintynyt julkisesti. Levottomuudesta ja kaikista muistakin merkeistä päättäen, merkeistä, jotka varsin hyvin tunsin, tein sen johtopäätöksen, että hän itsekin piti puhujalavalle ilmaantumistaan hyvin kohtalokkaana tapauksena, jonka oli määrä ratkaista hänen kohtalonsa tai jotakin sentapaista ainakin. Ja sitähän minä juuri pelkäsinkin. Miltä tuntuikaan minusta, kun hän avasi suunsa ja kun kuulin hänen ensimmäisen lauseensa!!

— Hyvät naiset ja herrat! — hän virkkoi äkkiä, aivan kuin olisi tehnyt jonkin päätöksen, mutta kuitenkin katkeilevin äänin. — Hyvät herrat! Vielä tänä aamuna näin edessäni yhden niitä paperinpalasia, joita meillä on laittomasti levitetty, ja kysyin itseltäni ainakin jo sadannen kerran: »Missä piilee sen tarkoitus?»

Koko sali hiljeni samassa, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen, jopa muutamat aivan säikähtyneinäkin. Kylläpä älysikin saada mielenkiinnon viriämään heti ensisanallaan. Kulissien takaakin näytti joku pistävän päänsä esille; Liputin ja Ljamšin kuulostelivat ahnaan uteliaina. Julija Mihailovna viittasi taas minut kädellään luokseen:

— Koettakaa saada hänet vaikenemaan ehdolla millä hyvänsä! — hän kuiskasi hätäisesti. En voinut muuta kuin kohahduttaa olkapäitäni; saattoiko mitenkään pysähdyttää miestä, joka oli päättänyt »ratkaista kohtalonsa»? Voi, nyt ymmärsin Stepan Trofimovitšin.

— He-hei, on kysymys julistuksista, — yleisö alkoi kuiskailla; koko sali sai hereille.

— Hyvät läsnäolijat! Olen päässyt salaisuuden perille. Niiden vaikuttavuuden salaisuus on — niiden typeryydessä! (Hänen silmänsä välähtivät.) — Niin, hyvät naiset ja herrat, jospa tuo typeryys olisi vielä harkittua, vain teennäinen vaikutuskeino, — niin sehän olisikin silloin jo suorastaan nerokas keksintö! Mutta on oltava heitä kohtaan oikeudenmukainen, — he eivät teeskentele. Tämä on vain mitä alastominta, mitä hurskainta, mitä lyhytnäköisintä typeryyttä,— c'est la bêtise dans son éssence la plus pure, quelque chose comme un simple chimique [se on typeryyttä puhtaimmassa muodossa, sanoisinko — suorastaan kemiallisesti valmistettua typeryyttä]. Jos kaikki olisi sanottu pisarankin verran älykkäämmin, niin jokainen näkisi heti koko tämän lyhytjärkisen typeryyden mitättömyyden. Mutta nyt kaikki ovat vain hämmästyneinä pysähtyneet odottelemaan, kukaan näet ei usko, että se on niin äärimmäisen typerää. »Ei voi olla mahdollista, että tässä ei olisi jotain muutakin», jokainen sanoo ja hakee jotakin salaista tarkoitusta ja tahtoo välttämättä lukea jotakin rivien välistä. Voi, ei koskaan vielä typeryys ole tullut niin juhlallisesti palkituksi, siitäkään huolimatta, että se niin usein olisi sen ansainnut… Sillä, en parenthèse, typeryyshän on, aivan kuten äärimmäinen nerouskin, hyödyllinen ihmiskunnalle…

— Nelikymmenluvun sukkeluuksia! — kajahti jonkun tosin sangen vaatimaton huudahdus, mutta sen jälkeen heti oli kuin aivan kaikki olisi ryöstäytynyt irralleen, alettiin huutaa ja hälistä kaikin voimin.

— Hyvät naiset ja herrat, hurraa! Esitän kohotettavaksi maljan typeryydelle! — kirkaisi Stepan Trofimovitš jo aivan suunniltaan vedoten yleisöön.

— Stefan Trofimovitš vaietkaa, Julija Mihailovna pyytää sitä mitä hartaimmin.

— Ei, teidän juuri on jätettävä minut rauhaan, te joutilas nuori mies! — hän huudahti kiivaasti kovalla äänellä minulle vastaukseksi. Lähdin pois.

— Messieurs! — hän jatkoi, miksi tämä levottomuus, miksi nuo suuttumuksenpurkaukset, joita kuulen? Olen tullut tänne öljypuunoksa kädessäni. Tulin sanoakseni viimeisen sanani, sillä tässä asiassa minulla on oikeus sanoa viimeinen sana, — ja sitten tehkäämme sovinto.

— Hiljaa! Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua loppuun, — ulvoivat taas toiset. Erikoisen levoton oli nuoren nuori opettaja, joka kerran rohkaistuaan mielensä ja päästyään puheen alkuun ei näyttänyt enää kykenevän vaikenemaan.

— Messieurs, viimeinen sana tästä asiasta on — yleinen anteeksianto. Olen jo elämäni elänyt vanhus ja ilmoitan täten juhlallisesti, että elämänhenki puhaltelee yhä entiseen tapaansa, eikä sen elähdyttävä voima ole vielä nuoressakaan sukupolvessamme ehtynyt. Nykyaikaisen nuorison innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa, aivan samoin kuin ennen meidänkin aikanamme. On vain tapahtunut seuraavaa; päämäärät ovat vaihtuneet, entisen kauneusihanteen tilalle on tullut toinen! Kaikki epäröiminen koskee vain sitä, mikä on kauniimpi, Shakespeareko vai saappaat, Rafaelko vai paloöljy?

— Mutta minä julistan täten,— vingahti Stepan Trofimovitš äärimmäisen kiihoittuneena, — julistan täten, että Shakespeare ja Rafael on asetettava korkeammalle kuin talonpoikien vapauttaminen, kuin kansallisuus, kuin sosialismi kuin nykyinen sukupolvi, kuin kemia, melkeinpä korkeammalle kuin ihmiskunta, sillä he ovat jo sen hedelmä, koko ihmiskunnan todellinen hedelmä, ehkäpä he ovat kaiken lisäksi suorastaan sen korkein saavutus! He ovat jo täydellisen kauneuden muoto, kauneuden, jota ilman en ehkä suostu ollenkaan elämään… Voi, hyvä Jumala, — hän löi kätensä yhteen, — kymmenen vuotta sitten huusin minä aivan samalla tavalla puhujalavalta Pietarissa, aivan samoin sanoin, ja, kuten nytkin, minua ei silloinkaan ymmärretty, vaan minulle naurettiin ja vihellettiin, kuten nytkin. Te pienet ihmiset, mitä teiltä oikein puuttuu, kun ette ymmärrä tätä? Ettekö te sitten tiedä, että ihmiskunta voi varsin hyvin tulla toimeen ilman englantilaisia, ilman Saksaa, — ilman venäläisiähän se tietenkin tulee varsin hyvin toimeen, — ilman tiedettä, ilman leipää, mutta ilman kauneutta on aivan mahdoton tulla toimeen, sillä mitä tekisi maailma ilman sitä! Siinä on kaiken ratkaisu, sen ympärillä pyörii koko historia! Itse tiedekään ei pysy pystyssä ainoatakaan minuuttia ilman kauneutta, — ettekö te sitä tiedä, te naurajat, — vaan sekin muuttuisi halpamaisuudeksi, ilman sitä ette kykenisi keksimään rautanaulaakaan!… Tästä käsityksestäni en luovu! — hän aivan tarpeettomasti huudahti tämän puheensa päätökseksi ja iski kaikin voimin nyrkkinsä pöytään.

Mutta sillä aikaa, kuin hän huuteli noin vingahdellen ilman minkäänlaista ajatuksen yhteyttä, järjestys salissa rikkoutui. Monet nousivat paikoiltaan, toiset syöksyivät eteenpäin lähemmäksi puhujalavaa. Tämä kaikki tapahtui muuten paljon nopeammin, kuin mitä tässä kuvaan, eikä sen vuoksi ehditty ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihinkaan. Ehkäpä sitä ei tahdottukaan.

— Hyvähän teidän on puhua, te notkuvien ruokapöytien äärillä hemmoitellut! — kiljahti äskenmainittu seminaarilainen aivan puhujalavan juurella, näytellen vahingoniloisena hampaitaan Stepan Trofimovitšille. Tämä huomasi hänet ja syöksähti aivan lavan reunalle.

— Enkö minä, enkö minä juuri äsken julistanut, että nuoren polven innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa kuin ennenkin, ja että jos se joutuu perikatoon, niin tapahtuu tämä vain siksi, että se on erehtynyt kauniin muodoista! Eikö se vielä riitä! Ja jos tähän lisätään vielä, että näin on julistanut murtunut ja loukattu isä, niin eikö todellakaan, — voi teitä, te lyhytjärkiset ihmiset, — niin eikö todellakaan ole mahdollista aivan puolueettomasti ja rauhallisesti suhtautua tähän… Te kiittämättömät… epäoikeudenmukaiset… miksi, miksi te ette halua sopia!…

Ja hän alkoi ääneensä itkeä. Hän pyyhkieli paljain sormin vuotavia kyyneliään, hartiat ja rinta nytkähtelivät itkusta… Hän ei tietänyt maailmasta enää mitään.

Yleisön valtasi todellinen säikähdys, melkein kaikki nousivat paikoiltaan. Nopeasti syöksähti pystyyn myös Julija Mihailovna siepaten käsipuolesta miestänsä ja auttaen tätä kohoamaan nojatuolista… Skandaali uhkasi käydä aivan pelottavaksi.

— Stepan Trofimovitš! — kiljui seminaarilainen iloisesti. — Täällä kaupungissa ja sen ympäristöllä vaeltelee nykyisin Fedjka-pakkotyövanki, joka on karannut rangaistussiirtolasta. Hän ryöstää ja on äskettäin tehnyt taas murhan. Sallinette minun kysyä: Jollette te olisi viisitoista vuotta sitten lähettänyt häntä sotapalvelukseen erään pelivelkanne suoritukseksi, s.o., jollette yksinkertaisesti olisi pelannut häntä korttipelissä, niin sanokaahan, olisikohan hän silloin joutunut pakkotyöhön? Olisikohan hän murhannut ihmisiä kuten nyt taistellessaan olemassaolonsa puolesta? Mitä sanotte tähän, herra esteetikko?

Minun on mahdotonta kuvailla sitä, mitä tämän jälkeen tapahtui. Ensinnäkin kajahti kuuluva kättentaputus. Eivät suinkaan kaikki taputtaneet käsiään, ainoastaan noin viidesosa yleisöstä, mutta se taputtikin sitten kaikin voimin. Koko muu yleisö alkoi tunkeutua uloskäytävää kohti, mutta kun käsiä paukuttava yleisö ahdisteli puhujalavaa, niin tapahtui yleinen hämmennys. Naiset kiljahtelivat, muutamat nuoret neidot alkoivat itkeä ja pyytelivät päästä kotiin. Lembke seisoi yhä paikallaan ja katseli oudon nopein päänliikkein ympärilleen. Julija Mihailovna oli aivan suunniltaan — ensi kertaa koko meillä eletyn uransa aikana. Mitä taas tulee Stepan Trofimovitšiin, niin ensi hetkenä näytti siltä, että seminaarilaisen sanat olivat lyöneet hänet kokonaan maahan, mutta samassa hän kuitenkin jo kohotti molemmat kätensä ojentaen ne yleisön puoleen ja huusi itkien:

Ja näin sanoen hän kääntyi sekä lähti juoksemaan kulissien taakse huitoen ja uhaten käsillään.

— Hän on loukannut meitä!… Verhovenski! — kiljuivat innokkaimmat. Oltiin aikeissa lähteä häntä takaa-ajamaan. Yleisöä oli mahdotonta saada vaikenemaan, ainakaan tänä hetkenä, ja samassa tapahtui jo lopullinen katastrofi, kuten olisi heitetty pommi kaiken ylle, pommi, joka räjähti; kolmas luennoitsija nimittäin, tuo maniaakki, joka kulissien takana oli huitonut nyrkillään, juoksi samassa puhujalavalle.

Hän käyttäytyi aivan kuten mielipuoli. Leveän juhlallisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen, määrättömän varmana hän katseli levotonta salia ja näytti olevan suorastaan iloinen tästä epäjärjestyksestä. Häntä ei vähääkään epäilyttänyt se, että hänen oli luennoitava tässä hälinässä, vaan päinvastoin se juuri näytti häntä ilahduttavan, tämä oli niin ilmeistä, että se veti kaikkien huomion puoleensa.

Mitä tämä on olevinaan? — kuultiin kyseltävän; — kuka tämä on olevinaan? Hiljaa! Mitä hänellä on sanomista?

— Hyvät naiset ja herrat! — huudahti maniaakki kaikin voimin seisoen yhä puhujalavan reunalla ja puhuen yhtä kimakan naisellisella äänellä kuin Karmazinovkin, vaikka ei tosin yhtä aatelismaisen hienostelevasti kuin tämä: — Hyvät naiset ja herrat! Kaksikymmentä vuotta sitten, sen sodan aattona, jolloin Venäjä taisteli puolta Eurooppaa vastaan, Venäjä oli kaikkien valtio- ja salaneuvosten silmissä ihanne! Kirjallisuus oli sensuurin palveluksessa! Yliopistoissa harjoitettiin rintamapalvelukseen! Sotajoukko muodosti — baletin, kansa maksoi veroja sekä oli vaiti maaorjuuden ruoskan uhatessa. Isänmaallisuutta oli se, että osattiin ottaa lahjuksia, verotettiin niin hyvin eläviä kuin kuolleitakin. Ne, jotka eivät lahjuksia ottaneet, julistettiin kapinallisiksi, koska he näet rikkoivat harmonian. Kokonaisia koivumetsiä hävitettiin järjestyksen nimessä. Eurooppa vapisi… Mutta Venäjä ei ole koskaan, ei koko järjettömän tuhatvuotisen elämänsä aikana vielä koskaan vaipunut niin häpeällisen alas…

Hän kohotti nyrkkinsä heiluttaen sitä innostuneena ja uhkaavana päänsä yllä ja yht'äkkiä iski sen raivoissaan alas, aivan kuin olisi iskenyt vastustajansa maahan. Raju kirkuna alkoi kajahdella joka puolelta. Korvia särkevä kättentaputus räjähti myös samassa. Nyt taputti käsiään jo melkein puoli salia. Innostuttiin mitä viattomimmin: vedettiinhän Venäjä lokaan kaiken kansan nähden julkisesti, oliko mahdollista kenenkään pidättyä ulvomasta ilosta?

— Kas, tämä on asiaa! Tämä on asiaa! Hurraa! Tämä ei ole enää estetiikkaa!

— Siitä on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta. Yliopistoja on avattu lukemattomia. Rintamaharjoitukset ovat muuttuneet legendaksi. Armeijasta puuttuu tuhansia upseereja. Rautatiet ovat nielleet kaikki pääomat ja peittävät hämähäkinverkkona Venäjän, niin että ehkäpä viidentoista vuoden perästä tosiaankin voi jo niitä myöten jonnekin päästä. Sillat palavat vain ani harvoin ja kaupungit taas säännöllisesti, sovitussa järjestyksessä, vuorotellen tulipalokausina. Oikeudessa annetaan Salomonin tuomioita, ja tuomarit ottavat lahjuksia vain sen vuoksi, että se olemassaolotaistelussa on välttämätöntä, vain nälkäkuoleman uhatessa. Maaorjat elävät vapaudessa ja antavat nyt selkään toinen toistansa entisten tilanomistajien asemesta. Juodaan kokonaiset meret ja valtameret viinaa tulo- ja menoarvion parantamiseksi, ja Novgorodiin on juhlallisesti pystytetty vastapäätä vanhaa ja hyödytöntä Sofian kirkkoa iso pronssinen pallo epäjärjestyksen ja sekasorron tuhatvuotismuiston kunniaksi. Eurooppa rypistelee kulmiansa ja alkaa jo taas olla levoton… Viidentoista vuoden aikana pelkkiä reformeja. Mutta sittenkään Venäjä ei ole vielä koskaan, ei edes sekasortokautensa kaikkein muodottomimpina ajankohtina siinä määrin…

Viimeisiä sanoja ei väkijoukon remun takia voinut edes tarkoin kuulla. Saattoi vain huomata, miten hän kohotti kätensä ja miten hän voitonvarmana iski sen taas alas. Ihastuksella ei ollut rajoja: huudettiin ääneen, taputettiin käsiä ja muutamat naisistamme huusivat: »Riittää jo! Parempaa ette enää voi keksiä!» Oltiin kuin juopuneita. Puhuja silmäsi läsnäolijoita ja näytti aivan sulavan riemuun. Näin ohimennen, että Lembke osoitteli jollekulle jotakin äärimmäisen levottomana. Julija Mihailovna aivan kalpeana puhui hätäisesti jotakin hänen luoksensa ehtineelle ruhtinaalle… Mutta tänä samana hetkenä riistäytyi kulissien takaa puhujalavalle kokonainen joukko, noin kuusi miestä joko enemmän tai vähemmän julkisia henkilöitä, jotka sieppasivat puhujan vieden hänet mennessään kulissien taakse. En ymmärrä, miten se tapahtui, mutta siitä huolimatta hän ryöstäytyi irti heidän käsistään, syöksyi takaisin puhujalavan reunalle ja ehti uudelleen huudahtaa kaikin voimin heristellen nyrkkiään:

Mutta häntä laahattiin jo taas pois. Näin, miten ainakin noin viisitoista henkilöä hyökkäsi kulissien taakse häntä vapauttamaan, mutta ei puhujalavan kautta, vaan syrjästä, kaataen kumoon pienen väliseinän, niin että se romahti maahan… Näin vielä sen jälkeen, vaikka en ollutkaan uskoa silmiäni, että puhujalavalle oli jostakin hypähtänyt naisylioppilas (Virginskin sukulainen), yhä sama paperikäärö kainalossaan, yhä sama puku yllä, yhtä punaisena ja kylläisenä parin, kolmen naishenkilön ja parin, kolmen miehen ympäröimänä sekä verivihollisensa, lukiolaisen, saattamana. Ennätinpä vielä kuulla seuraavan lauseenkin:

»Hyvät naiset ja herrat, olen saapunut julistaakseni onnettomien ylioppilaiden kärsimyksistä ja herättääkseni heidät kaikki yhtenä miehenä vastarintaan.»

Mutta minä pakenin. Marsalkkanauhani piilotin taskuun, ja takaportista, jonka tunsin, pääsin vihdoin kadulle. Ennen kaikkea riensin tietenkin Stepan Trofimovitšin luokse.

TOINEN LUKU.

Hän ei ottanut minua vastaan. Hän istui lukkojen takana ja kirjoitti.
Minun toistuvaan naputukseeni ja kutsuuni hän vastasi oven takaa:

— Ystäväni, olen tehnyt lopun kaikesta, voisiko kukaan vaatia minulta enää muuta?

— Ette te ole tehnyt loppua mistään, vaan olette vain avustanut sekasortoa. Herran tähden, älkää nyt laskeko leikkiä, Stepan Trofimovitš, avatkaa ovenne. Täytyy ryhtyä johonkin. Luoksenne voidaan tulla ja teitä voidaan loukata…

Pidin oikeutenani olla hyvin ankara, jopa vaativakin. Pelkäsin nimittäin, että hän itse saattaisi tehdä jotakin vielä mielettömämpää. Mutta ihmeekseni tapasin hänet tavattoman lujana:

— Älkää te siis ensimmäisenä minua loukatko. Kiitän teitä kaikesta entisestä, mutta toistan vielä kerran, että kaikki on nyt lopussa, suhteeni ihmisiin, niin hyvin pahoihin kuin hyviinkin, on ratkaistu. Kirjoitan kirjettä Darja Pavlovnalle, jonka olen aivan anteeksiantamattomasti unohtanut. Huomenna saatte sen viedä hänelle, jos niin tahdotte, mutta tällä kertaa merci.

— Stepan Trofimovitš, uskokaa minua, asia on vakavampi kuin luulettekaan. Uskotteko tosiaankin, että te olette siellä saanut jotakin murskatuksi? Ette te ole ketään murskannut, vaan olette itse murskautunut kuten tyhjä lasipullo (voi, kuinka olin raaka ja epäkohtelias: surren ja katuen muistelen sitä nyt). Teillä ei ole vähintäkään syytä kirjoittaa Darja Pavlovnalle… Ja mihin te joudutte ilman minua? Ettehän te ymmärrä käytännöllisyydestä mitään? Teillä on taas joitakin uusia aikeita? Te vain joudutte kokonaan turmioon, jos vielä aiotte ryhtyä johonkin…

— Olette ollut vasta vähän aikaa heidän parissaan, mutta teihinkin on jo tarttunut heidän kielensä ja heidän puhesävynsä. Dieu vous pardonne, mon ami, el Dieu vous garde. [Jumala teitä armahtakoon ja suojelkoon, ystäväni.] Mutta olenhan sentään huomannut teissä kunnollisuudenkin ituja, ja ehkä te vielä muutattekin mielenne, — après le temps tietenkin, kuten me kaikki venäläiset. Mitä tulee taas huomautukseenne minun epäkäytännöllisyydestäni, niin pyydän teitä palauttamaan mieleenne erään äskettäin lausumani ajatuksen: Meillä Venäjällä on ääretön liuta ihmisiä, jotka, kun ei muutakaan ole tekemistä, hyökkäilevät itsepintaisen kyllästyttäväsi! kuten kärpäset kesällä ja syyttelevät epäkäytännöllisyydestä kaikkia ja jokaista muuta, paitsi itseänsä. Cher, Pyytäisin teitä muistamaan, että olen kiihoittunut ja ettei ole syytä kiusata minua. Vielä kerran, merci kaikesta ja erotkaamme, kuten Karmazinov erosi yleisöstä, se on, unohtakaamme toinen toisemme mahdollisimman ylevämielisesti. Hän viekasteli maanitellessaan hieman liian hartaasti entisiä lukijoitansa unohtamaan hänet; quand à moi, minä en ole niin itserakas ja luotan eniten teidän kokemattoman sydämenne nuoruuteen: Tuskinpa kauan pysyisinkään mielessänne, tällainen hyödytön ukkopaha! »Eläkää enemmän», ystävä hyvä, kuten nimipäivinäni Nastasja toivotti minulle (ces pauvres gens ont quelque-jois des mots charmants et pleins de philosophie). (nämä ihmisparat käyttävät käyttävät joskus suloisia sanoja, jotka ovat täynnä filosofiaa). En toivota teille paljoa onnea, — se käy ikäväksi; en toivota onnettomuuttakaan, vaan kansan filosofian mukaisesti toistan yksinkertaisesti: »eläkää enemmän» ja koettakaa järjestää elämänne niin, että ette ikävysty; tämän joutavan toivotuksen lisään vielä omasta puolestani. Hyvästi siis ja hyvästi toden teolla. Älkää seisoko suotta oveni takana, en avaa sitä.

Hän siirsihe pois, ja siihen raukesi yritykseni. Huolimatta »kiihoittuneisuudestansa» hän puhui tasaisesti, kiirehtimättä, painokkaasti ja nähtävästi vaikuttamistarkoituksessa. Hän oli tietenkin harmistunut minuun ja kosti täten epäsuorasti nähtävästi noiden eilisten »kuomurekien» ja »aukenevien lattioiden» vuoksi. Tämänaamuiset julkiset kyynelet, siitäkin huolimatta, että ne jollakin tavoin olivat voitonmerkkejä, saattoivat hänet, sen hän hyvin tiesi, hieman koomilliseen valoon, eikä taas ystävien välisissä suhteissa kukaan niin kuin Stepan Trofimovitš huolehtinut siitä, että noudatettiin jyrkän ankarasti kaikkia kauneuden muotoja. Voi, en syytä häntä! Mutta tämä turhantarkkuus ja sarkastisuus, joka yhä oli säilynyt hänessä kaikista järkytyksistä huolimatta, saikin minut täydellisesti rauhoittumaan: Henkilö, joka näin vähän muuttui tavallisuudesta, ei tietenkään tällaisena hetkenä voinut ryhtyä mihinkään traagilliseen tai tavattomaan tekoon. Näin päättelin itsekseni. Mutta, voi hyvä Jumala, miten erehdyin! Liian paljon oli minulta jäänyt huomaamatta…

Valmistaakseni teitä seuraaviin tapahtumiin mainitsen muutamia rivejä hänen kirjeestään Darja Pavlovnalle, kirjeestä, jonka tämä todella sai vastaanottaa seuraavana aamuna.

»Mon enfant, käteni vavahtelee, mutta kuitenkin olen tehnyt lopun kaikesta. Te ette ollut läsnä silloin, kun tapahtui viimeinen yhteenotto minun ja yleisön välillä. Te ette saapunut 'luennolleni', ja siinä te teitte hyvin. Mutta teille tullaan kertomaan, että meidän luonteista köyhässä Venäjänmaassamme on sentään uskaltanut nousta muudan reipas mies, ja huolimatta kuolemasta, jolla häntä joka puolelta on uhattu, tämä mies on uskaltanut sanoa hölmöille totuuden, se on, hän on uskaltanut sanoa, että he ovat hölmöjä. O, ce sont — des pauvres petits vauriens et rien de plus, des petits narreja — voilà le mot! [O, he ovat mitättömiä pikku raukkoja eivätkä muuta mitään, tyhmiä pikku narreja — kas siinä oikea sana!] Arpa on heitetty. Poistun tästä kaupungista ainiaksi, enkä edes tiedä minne. Kaikki, joita olen rakastanut, ovat kääntyneet minusta pois. Mutta te, te puhdas ja vilpitön olento, te lempeä, jonka kohtalo erään oikullisen ja vallanhimoisen luonteen tahdosta oli vähällä yhtyä minun kohtalooni, te, joka ehkä halveksuen katselitte, kun pelkurimaisesti vuodatin kyyneliäni häidemme aattona, häidemme, joista ei tullut mitään; te, joka ette mitenkään saata, olittepa te sitten millainen hyvänsä, nähdä minussa muuta kuin perin koomillisen olennon, oi te, te saatte minun sydämeni viimeisen purkauksen, teille suoritan viimeisen velvollisuuteni, teille yksin! En voi mitenkään sallia, että te iät kaiket muistelisitte minua kuten ainakin kiittämätöntä hölmöä, epähienoa egoistia, kuten teille varmasti joka päivä nimittelee minua muudan kiittämätön ja julma sydän, jota — voi, jota en koskaan saata unohtaa…»

Jymähdytettyäni hänen »en avaa sitä» sanoihinsa vastaukseksi kolme kertaa nyrkilläni oveen ja huudahdettuani, että hän vielä tänä päivänä varmasti lähettää Nastasjan kolme eri kertaa minua hakemaan, mutta etten sitten enää tule hänen luokseen, jätin hänet rauhaan ja lähdin Julija Mihailovnan luo.

II.

Täällä jouduin mieltäkuohuttavan tapauksen todistajaksi. Naisparkaa petettiin röyhkeästi, enkä minä voinut asiata auttaa. Mitä olisin tosiaankaan voinut hänelle sanoa? Olinhan jo ehtinyt tulla hieman tajuihini ja olin ehtinyt tehdä itselleni selväksi senkin, että eihän minulla ollut muuta kuin hämäriä aavisteluja, epäluuloja, eikä muuta mitään. Tapasin hänet kyynelehtivänä, melkeinpä hysteerisenä, hajuvesihauteet otsalla ja vesilasi vieressään. Hänen edessään seisoi Pjotr Stepanovitš, joka puhui herkeämättä, ja ruhtinas, joka oli vaiti aivan kuin hänen suunsa olisi ollut lukittu. Kyynelin ja huudahduksin Julija Mihailovna moitiskeli Pjotr Stepanovitšia »luopiomaisuudesta». Minua hämmästytti se, että kaiken epäonnistumisensa, kaiken tämänaamuisen häpeän, sanalla sanoen kaiken syynä hänen mielestään oli Pjotr Stepanovitšin poissaolo.

Pjotr Stepanovitšissa taas huomasin hyvin merkillepantavan muutoksen: hän näytti olevan ehkä jo liiankin huolestunut, melkeinpä vakava. Tavallisestihan hän ei koskaan näyttänyt vakavalta, nauroi aina, suutahtaessaankin, — ja hän suutahti hyvinkin usein. Voi, hän oli nytkin vihoissaan, puhui raa'asti, ylimielisen välinpitämättömästi, harmistuneesti ja kärsimättömästi. Hän yritti vakuutella sairastuneensa ja väitti olleensa Gaganovien huoneistossa parantelemassa päänkivistyksestä johtunutta pahoinvointiansa. Tänne hän taas oli joutunut aivan sattumalta varhain aamulla. Voi, tämä naisparka ei halunnut mitään sen hartaammin kuin tulla petetyksi. Tärkein kysymys, joka minun saapuessani oli esillä, oli se, pidettäisiinkö tanssiaiset vai eikö, pidettäisiinkö siis juhlan toinen osa. Julija Mihailovna ei mitenkään sanonut suostuvansa tulemaan tanssiaisiin »äskeisten loukkausten» jälkeen, toisin sanoen, hän ei toivonut mitään sen hartaammin, kuin että hänet pakotettaisiin saapumaan ja että tämän tekisi juuri Pjotr Stepanovitš. Häneen Julija Mihailovna tuijotti kuten oraakkeliin, ja jos tämä olisi tänä hetkenä poistunut, niin hän olisi nähtävästi joutunut vuoteen omaksi. Mutta hän ei suinkaan poistunut, sillä hänelle itselleenkin oli aivan välttämätöntä, että tanssiaiset pidettäisiin tänään ja että Julija Mihailovna välttämättä tulisi niihin…

— No, miksi te itkette? Haluatteko välttämättä kohtauksia? Pitääkö teidän välttämättä viskata vihanne johonkuhun? No, viskatkaa se sitten vaikka minuun, mutta kiiruhtakaa, sillä aika kuluu, ja ratkaisu on tehtävä. Esitelmätilaisuus meni pilalle, mutta korjataan se tanssiaisilla. Kas, ruhtinaskin on aivan samaa mieltä. Niinpä niin, ellei olisi ollut ruhtinasta, niin mitenkähän kaikki olisikaan päättynyt?

Ruhtinas oli ollut alussa tanssiaisia vastaan (t.s. sitä vastaan, että Julija Mihailovna olisi tullut niihin, vaikka tanssiaiset joka tapauksessa oli pidettävä), mutta kun hänen mielipiteeseensä täten oli pari, kolme kertaa vedottu, niin hän oli vähitellen alkanut ynähdellä myöntyväisesti.

Vielä minua hämmästytti tuo Pjotr Stepanovitšin tavattoman röyhkeä äänensävy. Voi, olen aina torjunut suuttuneena sen alhaisen juorupuheen, joka levisi sitten myöhemmin ja joka tiesi Julija Mihailovnan ja Pjotr Stepanovitšin välillä olleen eräänlaisen suhteen. Mitään sellaista ei todellisuudessa ollut eikä voinut ollakaan. Vaikutusvaltansa Julija Mihailovnaan Pjotr Stepanovitš oli saanut mielistellessään häntä aivan alusta alkaen, osoittaessaan ymmärtämystä hänen haaveellisille pyrkimyksilleen päästä vaikuttavaan asemaan seurapiirissämme, jopa ulottaa vaikutusvaltansa aina Pietariin saakka. Hän oli tutustunut kaikkiin tämän suunnitelmiin, oli auttanut itse häntä niitä muodostelemaan käytellen aseenaan mitä karkeinta mairittelua, kietoi hänet verkkoonsa aivan päästä kantapäihin saakka ja kävi lopulta tälle yhtä välttämättömäksi kuin ilma. Huomattuaan minut Julija Mihailovna huudahti silmät sädehtien:

— Kysykääpä häneltäkin, hänkin oli koko ajan lähettyvilläni, kuten ruhtinaskin. Sanokaa tekin, eikö tässä aivan ilmeisesti ole jokin salaliitto, alhainen ja viekkaasti punottu salajuoni, jonka tarkoituksena on tehdä mahdollisimman paljon pahaa minulle ja Andrei Antonovitšille. Voi, he ovat sopineet siitä keskenään! Heillä on suunnitelma! He ovat varmasti keskenään jossakin liitossa, liitossa!

— Te ammutte aina yli maalin, kuten tavallista. Iät ikuiset te haudotte päässänne aina jotakin runoa. Olen muuten iloinen, että tämä herra… (hän teeskenteli unohtaneensa nimeni) sanoo meille mielipiteensä.

Mielipiteeni on, — kiirehdin vastaamaan, … olen Julija Mihailovnan kanssa kaikesta samaa mieltä. Salaliitto näyttää liiankin ilmeiseltä. Tulin jättääkseni teille, Julija Mihailovna, tämän marsalkkanauhan. Tulkoon tanssiaisista tosi tai ei, — sehän ei tietenkään ole minun määrättävissäni, sillä eihän minulla ole määräämisvaltaa — mutta osani juhla-airuena on nyt lopussa. Suokaa minulle anteeksi kiivastumiseni, mutta en ole katsonut voivani toimia vastoin tervettä järkeäni ja vakaumustani.

— Kuulen, ja kas näin vastaan siihen, — ja Pjotr Stepanovitš kääntyi minun puoleeni, — luulen, että kaikki te olette nähtävästi vahingossa syöneet jotakin sellaista, mikä on saanut teidät hourailemaan. Minun käsitykseni mukaan ei ole tapahtunut mitään, ei yhtään mitään sellaista, mitä ei olisi sattunut ennen ja mitä ei milloin tahansa voisi tapahtua meidän kaupungissamme. Minkälainen salaliitto? Kaikki on tosin käynyt hieman rumasti, aivan häpeällisen typerästi, mutta mikä tässä viittaa salaliittoon? Suunniteltaisiinko sellaista Julija Mihailovnaa, kaikkien hemmoittelemaa hyväntekijätärtä kohtaan, joka on suonut heille anteeksi pitkin matkaa kaikki heidän koulupoikamaiset kujeensa. Julija Mihailovna, mitä olen saarnannut teille lakkaamatta kuukauden päivät? Mistä olen teitä varoittanut? Miksi ja minkä vuoksi teidän pitikin kutsua koolle tämä joukko? Miksi piti teidän sotkeutua tähän roskajoukkoon, miksi, minkä vuoksi? Seurapiirien yhtymistäkö olette toivonut? Voivatko ne nyt mitenkään yhtyä, ajatelkaahan toki itsekin!

— Milloinka te olette minua tästä varoittanut? Päin vastoinhan te kehoititte minua, te suorastaan vaaditte… Minun täytyy sanoa, että olen hyvin ihmeissäni… Tehän itse toitte luokseni useita perin merkillisiä henkilöitä…

‒ Päinvastoinhan minä väittelin kanssanne enkä suinkaan kehoittanut teitä. Ja mitä taas noiden toisten tuomiseen tulee, niin se on kyllä totta, totta, mutta niitähän pyrki pariimme aivan tusinoittain, ja tällaista tapahtui oikeastaan vasta viime aikoina, kun oli muodostettava »kirjallisuuden kadrilli», ja eihän ilman tuollaisia kerta kaikkiansa tulla toimeen. Mutta lyönpä vetoa siitä, että jokainen tuollainen hävytön toi tänne muassaan ilman pääsylippua ainakin — kymmenisen samanlaista hävytöntä!

— Kas siinä näette, tekin olette jo kanssamme samaa mieltä. Muistelkaahan, millainen sävy on viime aikoina vallinnut koko meidän kaupunkipahaisessamme? Kaikkihan on muuttunut pelkäksi hävyttömyydeksi ja röyhkeydeksi. Sehän oli suorastaan korviasärkevä metakka. Ja kuka heitä siihen oikein kiihoitti? Kuka suojeli kaikkea tätä auktoriteetillaan? Kuka on saanut heidät järjiltään? Kuka on koko tuon joukon suututtanut? Teillähän on muistokirjassanne kaikki täkäläiset perhesalaisuudet niihin liittyvine pilapiirroksineen. Ettekö te itse ole silitellyt kirjassanne runoilijoidenne ja piirtäjienne päitä, ettekö ole itse sallinut Ljamšinin suudella kättänne? Eikö teidän läsnäollessanne muudan seminaarilainen sättinyt todellista valtioneuvosta ja turmellut tervaisilla saappaillaan hänen tyttärensä pukua? Miksikä te olette niin ihmeissänne siitä, että yleisö on asettunut teitä vastustamaan?

‒ E-n, minähän varoitin teitä, me jouduimme riitoihin, kuuletteko, me jouduimme riitoihin.

Niin, eihän teidän oikeastaan ole kovin vaikeata väittää näin. Te haluatte nyt välttämättömästi uhriksenne jonkun, johon voisitte viskata vihanne. No, viskatkaa vaikka minuun, sanoinhan sen jo teille. Mieluimmin kääntyisin vieläkin teidän puoleenne, herra… (Hän ei vieläkään muistanut nimeäni.)

— Lasketaan sormilla: uskallan vakuuttaa, että paitsi Liputinia ei ole mitään »salaliittoa», ei minkäännäköistä! Voin sen todistaa, mutta eritelkäämme ensin Liputin-tapaus. Hän nousi lausumaan Lebjadkinin runoja, onko se teidän mielestänne salaliitto? Ettekö tiedä, että Liputinista tämä saattoi näyttää suorastaan terävältä keksinnöltä, vakavalta, vakavan terävältä? Hänen tarkoituksenaan oli varmasti naurattaa kaikkia ja saattaa hyvälle tuulelle ennen kaikkea hänen hyväntekijättärensä, Julija Mihailovna, ja siinä kaikki? Ettekö usko? Eikö tämä teidän mielestänne ole juuri sen sävyn mukaista, sen sävyn, joka on vallinnut täällä kuukauden päivät? Ja tahdotteko, niin sanon senkin: Jumala olkoon todistajani, hieman toisenlaisissa olosuhteissa se olisi mennyt aivan huomaamatta. Se oli tosin raakaa pilaa, myönnettäköön, että kaikki oli liian voimakkaasti ilmaistu, vai mitä se nyt lienee ollutkaan, mutta eikö se sittenkin ollut huvittavaa, eikö se ollut huvittavaa?

— Kuinka! Pidättekö te Liputinin käyttäytymistä terävästi keksittynä pilana? — huudahti Julija Mihailovna kauhean suuttuneena. — Sellaista typeryyttä, sellaista tahdittomuutta, niin alhaista, iljettävää, tarkoituksellista, voi, te kai puhutte leikkiä! Silloin kai te olette varmasti itsekin osallisena salaliitossa!

— Epäilemättä, istuin jossakin takana, piilossa, ja hoitelin konetta. Jos minä olisin osallinen salaliittoon, koettakaahan ymmärtää nyt ainakin tämä seikka, niin ei olisi pysähdytty pelkkään Liputiniin! Teidän mielestänne olen liittoutunut myös isäkultani kanssa, että hän olisi saanut aikaan mellakan? Pyydän kysyä, kuka on syyllinen siihen, että isäkulta päästettiin esitelmöimään? Kuka teitä eilisiltana, vielä eilen, koetti siitä estellä?

— Oh, hier il avait tant d'esprit [Oh, hän oli eilen niin henkevä], näin minä sen asian otin, ja onhan hänellä sitä paitsi hieno käytös. Ajattelin, hän ja Karmazinov… ja kas tämä siitä tuli!

— Niin, sehän siitä tuli. Mutta huolimatta kaikesta tuosta _tant d'esprit'_stä isäkulta pilasi kaiken, ja jos minä olisin ennakolta tietänyt, että hän käyttäytyisi tuolla tavalla, niin en olisi, jos kerran olisin kuulunut teidän juhlaanne vastustavaan salaliittoon, silloin niin hartaasti teitä pyytänyt olemaan päästämättä pukkia kaalimaahan, eikö totta? Mutta minähän päinvastoin pyysin juuri eilen teitä luopumaan ajatuksesta, — pyysin luopumaan, koska aavistin näin käyvän. Eihän tietenkään ollut mahdollista aavistaa ennakolta kaikkea aivan tarkasti: hän ei varmastikaan tietänyt itsekään vielä hetki sitten, mitä laukaisisi. Ovatko nämä hermostuneet äijäpahaiset sitten muiden ihmisten kaltaisia! Mutta vielä voi korjata kaiken; lähettäkää, tyydyttääksenne yleisöä, hänen luoksensa huomenna hallinnollista tietä ja kaikkia muodollisuuksia noudattaen kaksi lääkäriä tiedustelemaan hänen terveyttänsä. Sen voisi tehdä muuten jo tänäänkin, ja sitten toimittakaa hänet suoraapäätä sairaalaan ja panettakaa kylmiin kääreisiin. Se saisi ainakin kaikki ihmiset hyvälle tuulelle, ja kaikki huomaisivat, ettei ole vähintäkään syytä murjotella. Minä hänen poikanansa ottaisin ilmoittaakseni tämän tanssiaisissa. Aivan toisin on Karmazinovin laita, tämä esiintyi viheriäisenä aasina ja venytteli esityksensä tunnin pituiseksi, — kas tämä on epäilemättä minun kanssani samassa juonessa! Annapa kun teen tässä hieman pahojani vahingoittaakseni Julija Mihailovnaa!

— O, Karmazinov, quelle honte! Olin aivan kuolla, kuolla häpeästä yleisömme vuoksi!

— Mutta minäpä en olisikaan kuollut, vaan olisin antanut hänen itsensä kuolla. Yleisöhän on aivan oikeassa. Mutta kuka on tähän Karmazinov-juttuunkin syypää? Minäkö olen häntä teille tyrkyttänyt? Olenko minä yhtynyt hänen ihailuunsa? No niin, piru hänet periköön, mutta tuo kolmas, poliittinen maniaakki, hän on jotakin aivan muuta. Tässä ovat jo kaikki toisetkin ampuneet yli maalin, tähän ei ole syypää yksin minun juoneni!

— Voi, älkää puhuko siitä, se on kauheata, kauheata! Siihen olen minä, minä yksin syypää!

— Aivan niin, mutta nyt tahtoisin minä puolustaa teitä. Kuka voisi päästä selville kaikista noista vilpittömistä! Niitä ei voida karttaa Pietarissakaan. Hänellähän oli hyvät suositukset, oikein hyvät olivatkin! Myöntäkää nyt, että suoranainen velvollisuutenne on tulla tanssiaisiin. Tämä on tärkeä asia, tehän itse koroititte hänet oppituoliin. Teidän velvollisuutenne on nyt julkisesti ilmoittaa, että te ette ole hänen kanssaan solidaarinen, että sankari on nyt jätetty poliisien haltuun ja että teitä on käsittämättömällä tavalla petetty. Teidän on harmistuneena ilmoitettava, että olette joutunut mielipuolen uhriksi. Sillä hänhän on mielipuoli eikä muuta mitään. Tämä on tehtävä tiettäväksi. En voi sietää noita hampaitaan näytteleviä. Ehkäpä minä itse päästän suustani ihmeempiäkin, mutta enhän ainakaan pyri oppituoliin. Ja parhaillaan he väittävät vielä jotakin jostakusta senaattorista.

— Minä nähkääs en ymmärrä itsekään yhtään mitään. Ettekö te, Julija
Mihailovna, ole kuullut mitään jostakusta senaattorista?

— He ovat nähkääs aivan varmoja siitä, että tänne on nimitetty joku senaattori ja että Pietarissa suunnitellaan jo teidän siirtämistänne täältä. Olen kuullut sen jo useilta.

— Kuka on muka sellaista puhunut ensimmäiseksi? Tiedänkös minä sen. Tiedän vain, että puhutaan. Kaikki puhuvat. Erikoisesti eilen siitä puhuttiin. Kaikki ovat jollakin tavoin erikoisen totisia, vaikka ei saakaan täyttä selvyyttä mistään. Viisaimmat ja kokeneimmat eivät tietenkään puhu yhtään mitään, mutta joku niistäkin sentään yrittää mielellään kuunnella, kun toiset puhuvat.

— Myönnän jo itsekin tuntevani, että todellakin lienen velvollinen, mutta… jos siitä seuraa uusi häväistys? Jos he eivät tulisikaan tanssiaisiin? Varmasti ei kukaan, ei kukaan tule sinne!

— Sepä vasta leimaus! Että nuoko eivät muka tulisi? Entä mihin joutuisivat vartavasten ommellut puvut ja kaikki neitosten hienoudet? Tuon puheen jälkeen en pidä teitä enää naisena. Kas, millainen ihmistuntemus!

Niin mutta, mitä täällä oikeastaan on tapahtunut? Miksi he eivät tulisi? — huudahti Pjotr Stepanovitš harmistuneen kärsimättömästi.

— Kunniani on mennyt, on tapahtunut häväistys, — kas niin on käynyt. En tiedä, mitä oikeastaan on ollut, mutta kaiken sen jälkeen on minun aivan mahdotonta enää esiintyä.

— Minkä vuoksi? Niin, mutta mihin te sitten oikeastaan olette syypää, minkä vuoksi te juuri otatte syyn niskoillenne? Eikö mieluimmin yleisö, teidän vanhuksenne, teidän perheenisänne, ole syyllinen tähän kaikkeen? Heidän olisi ollut pidätettävä aisoissa roistoja ja vetelehtijöitä, — sillä eiväthän ne ole muuta kuin tyhjäntoimittajia ja roistoja, eikä sellaisia ole otettava vakavasti. Ei missään yhteiskunnassa tulla toimeen yksistään poliisin avulla. Meillä vaaditaan aina jonnekin tultaessa, että kutakin vartioimaan olisi lähetettävä aivan erikoinen poliisi. Ei näet ymmärretä, että yhteiskunta suojelee itse itseänsä. Ja mitä tekevät meillä tällaisissa tapauksissa perheenisät, ylhäiset virkamiehet, vaimot ja nuoret neidot? Ovat vaiti ja murjottavat. Yhteiskunnallinen aloitekyky ei pääse edes niin pitkälle, että voitaisiin pysyttää vallattomuuden harjoittajat sopivaisuuden rajoissa.

— Voi, tämä on kultainen totuus! Ovat vaiti, murjottavat ja… vilkuvat ympärilleen.

— Ja jos tämä kerran on totta, niin teidän on se myös sanottava julkisesti, ääneen, ylpeästi, ankarasti. Nimenomaan osoitettava, että teitä ei ole saatu murtumaan, nimenomaan noille ukkopahaisille ja äideille. Voi, te osaatte sen kyllä, se lahja on teille annettu, kunhan vain päänne on selvä. Te saatte heidät yhtymään ja lausutte julki, julki kaiken. Ja sitten kirje Golosiin ja Birźevyihin. Malttakaahan, otan kaiken tämän itse toimittaakseni, järjestän teille kaiken. Tietenkin on osoitettava hieman enemmän huomiota, tarkattava ravintolapuolta, pyydettävä ruhtinasta, pyydettävä herra… ettehän te tahdo jättää meitä, M-r, silloin, kun kaikki on taas aloitettava aivan uudestaan. Niin, ja lopultakin te pysyttelette tietenkin Andrei Antonovitšin käsipuolessa. Kuinka on nyt Andrei Antonovitšin terveyden laita?

— Voi, kuinka epäoikeudenmukaisesti, kuinka väärin, kuinka loukkaavasti te olette arvostellut aina tätä enkelimäistä miestä! — Odottamattoman äkkinäisesti purkautui Julija Mihailovnalta huudahdus, ja hän oli vähällä puhjeta kyyneliin, vei jo nenäliinan silmilleen. Pjotr Stepanovitš jäi hetkeksi hämmästyksestä melkein sanattomaksi.

— Ei koskaan voi ymmärtää naista! — murahti Pjotr Stepanovitš väkinäisesti hymähtäen.

— Hän on mitä rehellisin, mitä hienotunteisin, mitä enkelimäisin mies!
Mitä parhain ihminen!

— Hyväinen aika, ja mitä tulee hyvyyteen… minähän aina olen myöntänyt, mitä tulee hyvyyteen…

— Ette koskaan! Mutta jättäkäämme se. Rupesin hieman sopimattomasti häntä puolustamaan. Äsken aatelismarsalkanrouva, tuo jesuiitta, suvaitsi myös tehdä joitakin sarkastisia huomautuksia kosketellen eilistä.

— Voi, hänellä ei olisi nyt varaa huomautella mitään eilisestä, hänellä on nyt kysymyksessä nykyisyys.. Ja miksi te niin kovasti pelkäätte, että hän ei muka tule tanssiaisiin? Eihän hän tietenkään tule, koska sattui osumaan tämmöinen juttu. Ehkä hän ei olekaan syypää, mutta hänen mainettansa se kuitenkin on vioittanut. Kätöset tahriintuivat hieman.

— Mitä te sanoitte, en ymmärrä, miksi kädet tahriintuivat? Julija
Mihailovna katsahti häneen hämmästyneenä.

— Niin, tahdoin vain sanoa, että kaupungilla jo toitotetaan, että hän oli muka kaiken tuon järjestänyt.

— Voi, ettekö te nyt vielä tiedä sitäkään? — huudahti Pjotr Stepanovitš erinomaisen hyvin teeskennellen hämmästystä, — Stavroginin ja Lizaveta Nikolajevnan kohtaamisen, tietysti.

— No, ettekö te tiedä sitä? Hyi, täällähän tapahtuu jo jotakin aivan tragi-romanttista; Lizaveta Nikolajevna suvaitsi siirtyä suoraan aatelismarsalkanrouvan vaunuista Stavroginin vaunuihin ja katosi »viimeksimainitun» mukana Skvorešnikiin keskellä selvää päivää. Kaikkiaan noin tunti sitten, eikä siitä ehkä vielä ole sitäkään.

Me aivan kivetyimme hämmästyksestä. Alettiin tietenkin kysellä tarkemmin, mutta vaikka hän hämmästykseksemme olikin itse joutunut, tosin »aivan vahingossa», kaiken todistajaksi, niin hän ei kuitenkaan osannut kertoa meille mitään oikein kunnolla. Kaikki oli tapahtunut näin: kun aatelismarsalkanrouva oli vienyt vaunuissaan Lizan ja Mavriki Nikolajevitšin »luentotilaisuudesta» Lizan äidin (joka yhä vielä oli jaloistaan kipeä) kotiin, niin aivan lähellä ulkoportaita, noin parin askelen päässä niistä, hieman sivulla olivat odotelleet toiset vaunut. Samassa kuin Liza oli hypähtänyt portaille, niin hän oli juossut kiireesti näiden vaunujen luo, vaunun ovi oli avautunut ja sulkeutunut taas, ja Liza oli huudahtanut Mavriki Nikolajevitšille: »Säälikää minua», — ja vaunut olivat lähteneet vierimään täyttä vauhtia Skvorešnikiin. Hätäisiin kysymyksiimme: Lieneekö näin ollut ennakolta sovittu? Kuka lienee istunut vaunuissa? Pjotr Stepanovitš vastasi vain, että hän ei tietänyt yhtään mitään, että kaikki oli tietenkin ennakolta sovittu, mutta että hän ei ainakaan ollut erottanut Stavroginia vaunuissa; saattoi olla, että niissä istui kamaripalvelija-vanhus Aleksei Jegorytš. Kysymykseen: »Mitenkä te sinne jouduitte? Ja miten te niin varmasti tiedätte, että hän lähti juuri Skvorešnikiin?» — hän vastasi, että oli sattumalta kulkenut siitä ohi ja nähtyään Lizan juossut tätä tapaamaan vaunujen luo (Eikä kuitenkaan muka nähnyt, kuka oli vaunuissa. Ja hänkö olisi malttanut olla katsomatta!) ja että Mavriki Nikolajevitš ei suinkaan ollut lähtenyt hänen jälkeensä, eipä edes yrittänyt pysähdyttää Lizaa, koettipa vielä tyynnytellä hellästi aatelismarsalkanrouvaa, joka huusi täyttä kurkkua: »Hän menee Stavroginin luo, hän menee Stavroginin luo!» Mutta nyt minä jo menetin kärsivällisyyteni ja huudahdin raivoissani Pjotr Stepanovitšille:

— Sinä, sinä roisto, sinä olet kaiken tämän järjestänyt! Siihen sinä käytitkin koko aamupäivän. Sinä olit Stavroginin apurina, sinä olit vaunuissa, sinä hänet sinne istutit, sinä, sinä, sinä! Julija Mihailovna, hän on teidänkin vihollisenne, hän saattaa teidätkin turmioon, varokaa häntä!

En ymmärrä vielä nytkään, olen vieläkin ihmeissäni, miten saatoin hänelle näin tiuskaista. Mutta olin kuin olinkin arvannut oikein: Kaikki oli tapahtunut aivan niin kuin olin sanonut, mikä kävi selville jälkeenpäin. Enimmin oli pistänyt silmään tuo silminnähtävästi teeskennelty tapa, jolla hän tuon uutisen oli kertonut. Hän ei kertonut sitä heti taloon tullessaan, kuten on tapana kertoa hyvin merkilliset uutiset, vaan teeskenteli luulevansa, että me muka tiesimme jo kaiken ilman häntäkin, — mikä näin lyhyenä aikana olisi ollut aivan mahdotonta. Jos taas me olisimme jotakin tietäneet, emme mitenkään olisi voineet vaieta hänen puhuessaan. Ei hän voinut mitenkään tietää sitäkään, että kaupungissa oli jo »toitotettu» aatelismarsalkanrouvasta, sillä siihenkin tämä aika oli liian lyhyt. Sitäpaitsi hän oli kertoessaan pari kertaa hymähtänyt jotakuinkin röyhkeästi ja kevytmielisesti, varmaankin pitäen meitä petettyinä ja aivan täysinä hölmöinä. Mutta en välittänyt enää paljoakaan hänestä. Pääasian uskoin ja lähdin Julija Mihailovnan luota ollen aivan suunniltani. Tapahtuma koski minuun suoraan sydämeen. Se koski niin, että kyynelet eivät olleet varsin kaukana, ehkäpä lienen itkenytkin. En ymmärtänyt vähääkään, mihin olisi ollut ryhdyttävä. Riensin Stepan Trofimovitšin luo, mutta tuo harmittava mies ei nytkään avannut oveansa. Nastasja vakuutti minulle juhlallisesti kuiskaten, että herra oli käynyt nukkumaan, mutta sitä en uskonut. Lizan kotona tiedustelin palvelijoilta; he totesivat tosin karkaamisen, mutta eivät itsekään tietäneet mitään muuta. Talossa syntyi aika hälinä. Sairasta rouvaa alkoivat vaivata pyörtymiskohtaukset, ja Mavriki Nikolajevitš oli nyt hänen luonaan. Minusta tuntui mahdottomalta Pyytää puhutella Mavriki Nikolajevitšia.

Pjotr Stepanovitšia koskeviin kyselyihin! vastattiin, että hän oli kyllä hyörinyt talossa aivan viime päivinä, oli käynyt joskus kaksikin kertaa Päivässä. Palvelijat olivat suruissaan ja puhuivat Lizasta aivan erikoisen kunnioittavasti; häntä rakastettiin. Hän oli joutunut onnettomuuteen, lopulliseen onnettomuuteen, sitä en vähääkään epäillyt, mutta asian psykologista puolta en ymmärtänyt vähääkään, etenkään sen jälkeen kuin olin ollut hänen ja Stavroginin välisen eilisen kohtauksen silminnäkijänä. Vastenmieliseltä tuntui minusta juoksennella ympäri kaupunkia ja tiedustella jotakin vahingoniloisilta tuttavilta, joiden luo viesti tapahtumasta oli jo ehtinyt, ja olisihan se ollut Lizallekin alentavaa. Omituisinta on, että pistäydyin Darja Pavlovnan luona, missä minua ei otettu vastaan (Stavroginin talossa ei eilisestä lähtien otettu ketään vastaan); en tiedä, mitä oikeastaan olisin voinut hänellekään sanoa ja mitä varten sinne oikeastaan menin. Hänen luotansa lähdin sitten hänen veljensä luo. Šatov kuunteli minua yrmeänä ja ääneti. Tahtoisin mainita, että tapasin hänet aivan tavattoman synkässä mielenvireessä. Hän oli hyvin mietteliäs ja näytti kuuntelevan minua puoliväkisin. Hän ei sanonut juuri mitään ja alkoi kävellä edestakaisin huoneensa toisesta nurkasta toiseen, tömistellen saappaitansa tavallisuudesta poikkeavan kovasti. Vasta kun olin menossa portaita alas, hän huudahti jälkeeni ja kehoitti minua pistäytymään Liputinin luona. »Siellä saatte tietää kaiken.» Mutta Liputinin luo en mennyt, vaan palasin takaisin Šatovin luo kuljettuani jo hyvän matkaa. Raotettuani ovea, mutta silti astumatta huoneeseen ehdotin hänelle aivan yksinkertaisesti ilman pienimpiäkään selityksiä: »Etteköhän kävisi tänään Marja Timofejevnan luona?» Vastaukseksi tähän Šatov kirosi, ja minä lähdin pois. Huomautan tässä, että se ei minulta jäisi kokonaan mainitsematta, että hän vielä samana iltana kävi kaupungin toisessa laidassa Marja Timofejevnan luona, jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän oli tavannut tämän aivan poikkeuksellisen terveenä ja hyvätuulisena, mutta Lebjadkin oli maannut sikahumalassa etumaisimman huoneen sohvalla. Kello oli ollut täsmälleen kymmenen. Näin hän kertoi minulle seuraavana päivänä tavattuaan minut kiireessä kadulla. Kellon käydessä kymmentä olin päättänyt käväistä tanssiaisissa, mutta en enää »järjestyksestä huolehtivana nuorena miehenä» (olinhan jättänyt nauhani Julija Mihailovnan luo), vaan voittamattomasta uteliaisuudesta kuulostellakseni (kyselemättä mitään), mitä kaupungissamme kaikista näistä asioista puhuttiin. Tahdoinhan sitäpaitsi mielelläni nähdä Julija Mihailovnankin, vaikkapa kaukaakin. Soimasin kovin itseäni siitä, että olin äsken poistunut hänen luotaan.

III.

Koko tämä yö kaikkine melkein epätodellisina tapauksineen ja kauheine »loppunäytöksineen», mikä sattui aamulla, väikkyy yhä vielä nytkin mielessäni kuten muodoton painajaisuni, ja se on — ainakin minulle — kronikkani kaikkein raskain osa. Vaikka myöhästyinkin tanssiaisista, niin ennätin kuitenkin nähdä lopun, — näin pian sen oli sallittu loppua. Kello kävi jo yhtätoista, kun saavuin aatelismarsalkan rouvan taloon, jossa sijaitsi tuo äskeinen »valkoinen sali» ja jossa oli pidetty esitelmätilaisuus. Huolimatta siitä, että oli kulunut niin vähän aikaa tästä, se oli ennätetty jo saada kuntoon tanssisaliksi, kuten oli suunniteltu, koko kaupunkia varten. Vaikka olinkin kovin huonossa vireessä jo aamusta alkaen ajatellessani näitä tanssiaisia, en saattanut kuitenkaan aavistaa koko totuutta. Ei ainoatakaan hienoston perhettä ollut saapunut. Vieläpä huomattavimmat virkamiehetkin loistivat poissaolollaan, — ja tämä oli jo sentään kovin huomattava tapaus. Mitä tulee rouviin ja neitosiin, niin äskeiset Pjotr Stepanovitšin laskelmat (jotka siis olivat epäilemättä olleet pelkkää petosta) osoittautuivat aivan vääriksi: näistä ei ollut saapunut juuri ketään. Neljää herraa kohti oli tuskin yksi naishenkilö, ja millainen sekin! Oli saapunut »jonkinlaisia» rykmenttien yliupseerien rouvia, kaikennäköistä posti- ja muun virkamiehistön huonointa kuonaa kolme lääkärinrouvaa tyttärineen, pari kolme vaivaista tilanomistajatarta, jo aikaisemmin mainitsemani sihteerin seitsemän tytärtä ja yksi veljen tytär, kauppiaiden rouvia, — tätäkö Julija Mihailovna oli odottanut? Eivätpä edes kauppiassäädystäkään kaikki olleet saapuneet. Mitä mieshenkilöihin tulee, niin huolimatta siitä, että koko meidän ylhäisömme oli poissa, heidän joukkonsa kuitenkin oli sangen vankka, vaikka se tekikin hieman kaksimielisen ja epäilyttävän vaikutuksen. Siihen kuului tietenkin vain muutamia varsin hiljaisia ja kunnioitettavia upseereita vaimoineen, muutamia sangen tottelevaisia perheenisiä, kuten esimerkiksi se samainen sihteerikin, kaikkien seitsemän tyttärensä isä. Kaikki nuo rauhaarakastavat, vähäpätöiset pikku ihmiset olivat tulleet niin sanoakseni »välttämättömyyden pakosta», kuten on sanonut muudan näistä herroista. Mutta toiselta puolen taas noiden rohkeasti esiintyvien joukko näytti vielä entisestäänkin lisääntyneen, ja erikoisesti sellaisten henkilöiden lukumäärä, joiden minä ja Pjotr Stepanovitš olimme arvelleet päässeen pujahtamaan juhliin ilman pääsylippuja. Kaikki he istuivat toistaiseksi ravintolan puolella, tultuaan he olivatkin siirtyneet suoraan ravintolaan, aivan kuin olisi jo edeltäpäin ollut sovittu, niin minusta näytti. Ravintola sijaitsi huonerivin päässä, avarassa salissa, jonne Prohorytš oli asettunut pitämään hovia klubikeittiön kaikkine viettelykeinoineen, houkuttelevine voileipäpöytineen ja juomineen. Panin merkille vielä muutamia henkilöitä, joilla oli melkeinpä rikkinäiset pitkättakit, sangen epäilyttävän näköiset, jotka eivät juuri muistuttaneet tanssiaispukua. Näytti aivan siltä, kuin nämä olisi saatu suurin vaivoin joksikin määrätyksi ajaksi aivan äsken humalasta selviytymään, ja Jumala sen tietää, mistä he oikeastaan olivat kotoisin, ehkäpä joistakin muista kaupungeista. Tiesinhän varsin hyvin, että Julija Mihailovnan ajatuksena oli ollut järjestää mitä demokraattisimmat tanssiaiset, »niin että pikkuporvarejakaan, jos joku heistä haluaisi lunastaa lipun, ei kiellettäisi sinne saapumasta». Nämä sanat hän saattoi aivan rohkeasti sanoa toimikunnassa täysin varmana siitä, ettei ainoallekaan kaupunkimme porvarille aina rutiköyhiä myöten pälkähtäisi päähänkään lunastaa lippua. Mutta tästä huolimatta epäilin, oliko ollut syytä päästää noita synkännäköisiä, repaleisia pitkiätakkeja juhliin toimikunnan demokraattisuudesta huolimatta. Mutta kuka oli heidät päästänyt sisään ja mikä oli ollut tämän tarkoituksena? Liputinilla ja Ljamšinilla ei ollut, enää airutnauhoja (vaikka he olivatkin tanssiaisissa ja ottivat osaa »kirjallisuuden kadrilliin»). Liputinin sijalle oli ihmeekseni tullut äskeinen seminaarilainen, joka oli kaikkein eniten ollut häiriöksi matineassa otellessaan Stepan Trofimovitšin kanssa, ja Ljamšinin sijalla oli — itse Pjotr Stepanovitš. Mitä saattoikaan odottaa tällaisesta asiaintilasta? Yritin kuunnella keskusteluja. Eräät mielipiteet hämmästyttivät hillittömyydellään. Väitettiin esimerkiksi eräässäkin ryhmässä, että koko tuon Stavroginin ja Lizan jutun Julija Mihailovna itse oli muka järjestänyt ja ottanut siitä Stavroginilta rahoja. Mainittiin suorastaan summa. Väitettiin, että hän oli muka järjestänyt juhlatkin vain tätä silmälläpitäen; senpä vuoksi puoli kaupungin väestä ei ollut saapunutkaan saatuaan tietää asiasta, ja itse. Lembkeen se oli koskenut niin että »hänen järkensä oli sekaantunut» ja että Julija Mihailovna »ohjaili» häntä kuten mielipuolta ainakin. — Paljon siellä myös naurettiin, käheästi, hillittömästi ja pilkallisesti. Kaikki arvostelivat myös hyvin ankarasti tanssiaisia, ja Julija Mihailovnaa moitittiin jo aivan häikäilemättä. Ylipäänsä lörpöttely oli aivan sekavaa, hajanaista, humalaista ja levotonta, niin että oli vaikeata saada siitä mitään selvää ja käsittää sen ydintä. Ravintolaan olivat kodikkaasti asettuneet ylipäänsä kaikki iloiset ihmiset, olipa siellä muutamia naishenkilöitäkin, sellaisia, jotka eivät mitään ihmettele eivätkä mistään säikähdä, ovat ystävällistä ystävällisempiä ja iloista iloisempia, enimmäkseen upseerien rouvia aviomiehineen. He olivat asettuneet pieniin joukkoihin erikoispöytien ääreen ja joivat iloisesti teetänsä. Ravintola muodostui lämpimäksi satamaksi melkeinpä puolelle saapunutta yleisöä. Ja kuitenkin jonkin ajan kuluttua tämän joukon oli tulvehdittava saliin. Peloitti suorastaan sitä ajatellakin.

Sillä aikaa valkoisessa salissa oli — ruhtinas otti myös osaa tähän — muodostunut kolme pienehköä kadrilliryhmää. Neitoset tanssivat, ja vanhemmat iloitsivat heitä katsellessaan, mutta täälläkin jo muutamat huomatuimmista henkilöistä alkoivat mietiskellä, mitenkä he annettuaan neitosten hieman iloitella pääsisivät kuitenkin aikanaan täältä pois, ennen kuin »se alkaisi». Kaikki poikkeuksetta olivat varmoja siitä, että jokin »alkaisi». Vaikeata olisi minun yrittää kuvata itsensä Julija Mihailovnan sieluntilaa. En häntä puhutellut, vaikka olinkin usein häntä lähellä. Tullessani kumarsin hänelle, mutta hän ei vastannut tervehdykseeni, koska ei huomannut minua (hän ei todellakaan minua huomannut). Hänen kasvojensa ilme oli sairaalloinen, katse ylimielisen halveksuva mutta harhaileva ja levoton. Hänen näytti olevan tuskallista voittaa itsensä, — minkä vuoksi ja ketä varten se oli tarpeellista? Hänen olisi pitänyt välttämättä lähteä pois, ja mikä tärkeintä, viedä aviomies mukanaan, mutta hän vain viipyi! Jo hänen kasvoistaan saattoi huomata, että hänen silmänsä olivat »täydellisesti auenneet», ja hän tiesi, ettei ollut enää mitään muuta odotettavissa. Hän ei enää kutsunut luoksensa Pjotr Stepanovitšia (tämä nähtävästi itsekin karttoi häntä, olin nähnyt hänet ravintolassa erittäin iloisena). Mutta kaikesta huolimatta hän viipyi yhä tanssiaisissa eikä päästänyt luotansa hetkeksikään Andrei Antonovitšia. Voi, aina viime hetkeen saakka hän mitä vilpittömimmin ja suuttuneena torjui kaikki viittailut, joita oli tehty hänen miehensä terveydestä, — näin hän oli tehnyt vielä aamullakin. Mutta nyt hänen oli saatava tämänkin suhteen vihdoinkin silmänsä auki. Omasta puolestani huomasin jo ensisilmäyksellä, että Andrei Antonovitš näytti huonommalta kuin äsken aamulla. Hän näytti olevan jonkinlaisessa horrostilassa eikä näyttänyt käsittävän, missä hän oikeastaan oli. Joskus hän katsahteli odottamattoman ankarasti ympärilleen, näin katsahti hän esimerkiksi pari kertaa minuun. Kerran hän yritti sanoa jotakin, aloitti jo ääneen ja lujasti, mutta ei lopettanut puhettansa, mikä sai säikähtämään erään hiljaisen virkamies-vanhuksen, joka sattui olemaan hänen lähellään. Mutta vieläpä tämä yleisön rauhallinenkin osa, joka oli läsnä valkoisessa salissa, näytti synkkänä ja peloissaan karttelevan Julija Mihailovnaa ja heittelevän samalla perin omituisia katseita hänen puolisoonsa, katseita, joiden kiinteys ja välittömyys eivät olleet ollenkaan sopusoinnussa noiden ihmisten säikkymisen kanssa.

— Kas, tämä piirrehän se minut säikähdyttikin, ja sai minut aavistamaan Andrei Antonovitšin tilan, — tunnusti Julija Mihailovna minulle myöhemmin.

Niin, hän oli syypää tähänkin! Varmaankin äsken, kun pakoni jälkeen hän oli sanonut Pjotr Stepanovitšille, että tanssiaiset pidettäisiin ja että hän saapuisi niihin — varmaankin hän oli silloin taas käynyt jo matineassa lopullisesti »järkyttyneen» Andrei Antonovitšin työhuoneessa ja käyttänyt taas kaikki kiehtomiskeinonsa sekä saanut miehensä tulemaan mukaansa. Mutta miten näyttikään hän nyt kärsivän! Ja kuitenkaan hän ei lähtenyt pois! Ylpeyskö lienee häntä siitä estänyt, vai oliko hän yksinkertaisesti vain hämmentynyt, en tiedä. Alentuvaisesti hymyillen kaikessa ylimielisyydessään hän yritti tuon tuostakin puhutella eräitä rouvia, mutta nämä näyttivät joutuvan hämilleen ja vastailivat hänelle epäluuloisesti vain parilla sanalla joko »niin, hyvä rouva», tai »ei, hyvä rouva» sekä nähtävästi karttoivat häntä.

Kaupunkimme eittämättömän ylhäisistä virkamiehistä oli tanssiaisiin saapunut ainoastaan yksi, — se samainen mahtava entinen kenraali, josta jo kerran ennen olen kertonut ja joka Stavroginin ja Gaganovin välisen kaksintaistelun jälkeen aatelismarsalkanrouvan luona oli avannut »seurapiirimme kärsimättömyyden oven». Hän käyskenteli mahtavasti saleja pitkin, katseli ja kuunteli sekä koetti olla sen näköinen, kuin olisi tullut tänne vain etupäässä moraalin valvojaksi eikä omaksi tyydytyksekseen. Lopulta hän liittyi kokonaan Julija Mihailovnan seuraan eikä poistunut hänen luotansa askeltakaan, yrittäen nähtävästi häntä rohkaista ja rauhoittaa. Tämä mies oli epäilemättä sangen hyväsydäminen, kovin arvossapidetty ja jo niin vanha, että häneltä saattoi ottaa vastaan jo säälittelyäkin. Mutta Julija Mihailovnaa tuntui kuitenkin harmittavan se, että tämä vanha lörpöttelijä rohkeni häntä sääliä, vieläpä esiintyä hänen suojelijanansakin, antaen ymmärtää, että hänen läsnäolonsa oli Julija Mihailovnalle suorastaan kunniaksi. Mutta kenraalipa ei vain poistunut hänen luotansa, vaan lörpötteli herkeämättä.

— Kaupunki, — niin väitetään, ei pysy pystyssä ilman seitsemää vanhurskasta… seitsemää, niinhän se lienee ollut, en muista tarkkaa lukua. En vain tiedä, kuinka moni noista seitsemästä… kaupunkimme epäämättömistä vanhurskaista… on kunnioittanut tanssiaisianne läsnäolollaan, mutta heidän läsnäolostaan huolimatta tunnen, etten ole aivan turvassa. Vous me pardonnerez, charmante dame, n'est-ce pas? Puhun vertauskuvallisesti, mutta kävin ravintolan puolella ja olen iloinen päästyäni sieltä eheänä takaisin… Kallis Prohorytšimme ei ole siellä oikein paikallaan, ja luulenpa, että aamuun mennessä hänen telttansa syöstään kumoon. Tämähän on muuten vain leikkiä. Odottelen tässä vain, millaiselta näyttää tuo »kirjallisuuden kadrilli», ja sitten nukkumaan. Suokaa anteeksi vanhalle leininvaivaamalle ukolle, mutta minä käyn aikaisin nukkumaan ja kehoittaisinpa teitäkin menemään »tutumaan», kuten sanotaan lapsille. Tulinhan tänne varta vasten ihailemaan nuoria kaunottariamme… sillä ei missään muualla kuin täällä tapaa niin runsasta valikoimaa… Kaikki he ovat joen tuolta puolen, ja minähän en käy koskaan siellä. Erään upseerin rouva… hän on luultavasti jääkäri, tämä upseeri on sangen sievä, sangen… ja tietää sen varsin hyvin itsekin. Puhelin veitikan kanssa; sangen vilkas… no niin — ja tyttöset ovat tuoreita, mutta siinä onkin sitten kaikki. Paitsi tuoreutta heissä ei ole muuta mitään. Mutta sittenkin minä mitä suurimmalla mielihyvällä! Joskus on suorastaan ruusunnuppusia, huulet vain ovat liian paksut. Ylipäänsä kauniissa venäläisissä naiskasvoissa on vähän säännöllisyyttä ja… ne vivahtavat hieman pannukakuille… Vous me pardonnerez, n'est-ce pas… sangen sievät silmät niillä muuten on… nauravat silmät. Nämä ruusunnuppuset ovat nuoruudenkukoistuksessaan pari vuotta i-has-tut-ta-vi-a, kolmekin joskus… no niin, mutta sitten leviävät muodottomiksi ikuisiksi ajoiksi… ja saavat aikaan aviomiehissään sen surullisen vä-lin-pi-tä-mät-tö-myy-den, joka on omiaan mitä suurimmassa määrin vaikuttamaan naiskysymyksen kehittymiseen… jos minä tämän kysymyksen ymmärrän oikein. Hm! sali on erinomainen; huoneiden kalustus ei ole hullumpi. Voisi odottaa huonompaakin. Soitto olisi voinut olla paljon huonompaa… en sanonut — että sen olisi pitänyt olla. Huonon vaikutuksen tekee muuten se, että on niin kovin vähän naisia. Puvuista en tahdo edes mai-ni-ta. Ei ole oikein hyvä sekään, että tuo harmaahousuinen suvaitsee noin rehellisesti tuolla kan-ka-nee-ra-ta. Suon sen tietenkin hänelle anteeksi, jos hän tekee sen iloisuudessaan ja koska hän on täkäläinen apteekkari… Mutta kellon käydessä vasta yhtätoista se on hieman liian aikaista… apteekkarillekin… Siellä ravintolassa pari henkilöä tappelikin, eikä heitä viety ulos. Kellon käydessä yhtätoista tappelijat on poistettava, olkootpa yleisön tavat millaiset tahansa… kolmen aikoihin aamulla olisi asia hieman toinen, tällöin olisi jo välttämätöntä tehdä myönnytys yleiselle mielipiteelle, — jos nämä tanssiaiset vain saadaan pysymään pystyssä kello kolmeen saakka. Varvara Petrovna ei näyttänyt pitävänkään sanojaan eikä antanut kukkia. Hm! Hänellä on nyt muutakin ajattelemista kuin kukat, pauvre mère! Entä Liza-rukka, oletteko kuullut? Sanovat: salaperäinen juttu ja… ja taas on areenalla Stavrogin… Hm! Minä menisin jo nukkumaan´… Torkun jo tässä suorastaan. Mutta milloinka alkaa tuo »kir-jal-li-suu-den kad-ril-li»?

Lopulta alkoi »kirjallisuuden kadrillikin». Viime aikoina oli kaupungissamme, heti kun oli alettu keskustella tulevasta juhlasta, välttämättä kosketeltu aina tätä »kirjallisuuden kadrillia», ja koska kukaan ei voinut kuvitellakaan, mikä se oikeastaan oli, niin se herätti määrätöntä uteliaisuutta. Mikään ei olisi saattanut olla sen menestykselle vaarallisempaa, — ja millainen olikaan sitten pettymys!

Valkoisen salin sivuovet avautuivat, jotka aina näihin asti olivat olleet suljetut, ja niistä tuli esiin muutamia naamioituja. Yleisö ympäröi ne heti ahnaan uteliaana. Koko ravintolaväki aivan viimeistä myöten hyökkäsi saliin. Naamioidut asettuivat tanssiasentoon. Minun oli onnistunut työntäytyä aivan ensi riviin ja asetuin Julija Mihailovnan, von Lembken ja kenraalin taakse. Tällöin juoksahti Julija Mihailovnan luo näihin saakka kadoksissa ollut Pjotr Stepanovitškin.

— Olen ollut koko ajan ravintolassa ja valvonut järjestystä, — hän kuiskasi syyllisen koulupojan tapaisesti, tahallaan näin teeskennellen ärsyttääkseen Julija Mihailovnaa vieläkin enemmän. Tämä sävähti vihasta aivan punaiseksi.

— Jospa edes nyt lakkaisitte pettämästä minua, te röyhkeä mies! — häneltä pääsi melkein niin lujasti, että joku yleisöstäkin sen kuuli. Pjotr Stepanovitš siirtyi syrjemmäksi, nähtävästi sangen tyytyväisenä itseensä.

On vaikeata kuvitella säälittävämpää, typerämpää, huonommin keksittyä ja imelämpää allegoriaa, kuin oli tämä »kirjallisuuden kadrilli». Tuskin olisi voinut enää keksiä mitään, mikä olisi vieläkin huonommin soveltunut yleisöllemme. Ja kuitenkin väitettiin, että Karmazinov itse oli sen keksinyt. Kaiken järjesti tosin Liputin neuvoteltuaan sen samaisen ramman opettajan kanssa, joka oli ollut Virginskin illanvietossa. Mutta Karmazinov oli kuitenkin herättänyt ajatuksen, ja väitettiin, että hän oli muka itsekin tahtonut ottaa jonkin naamion ja esittää jotakin aivan erikoista ja itsenäistä osaa. Kadrillin käsitti kuusi paria säälittävästä naamioituja, — tuskinpa niitä edes voi nimittää naamioiksi, sillä kaikki olivat aivan samanlaisissa puvuissa kuin muutkin. Niinpä oli niiden joukossa muudan keski-ikäinen herra, lyhyehkö, hännystakki yllään, — sanalla sanoen aivan kuten muidenkin on tapana pukeutua, — arvokkaan näköinen harmaa parta leuassaan (se oli tosin siteessä ja siinähän se hänen »naamionsa» olikin), hän tanssi, pyöri yhdellä kohtaa arvokkain ilmein, hyvin nopeasti ja pienin askelin, tuskin liikahtamatta paikaltaan. Hän äännähteli pidättyväisesti käheällä bassoäänellään, ja kas, tämän äänen käheyden tarkoituksena olikin matkia erästä tunnettua sanomalehteä. Tämän naamion vastapäätä oli kaksi jättiläistä X ja Z, ja nämä kirjaimet oli kiinnitetty heidän hännystakkeihinsa, mutta mitä noilla X:llä ja Z:llä tarkoitettiin, jäi kun jäikin aivan selvittämättä. »Rehellistä venäläistä ajatusta» esitti muudan keski-ikäinen herra, jolla oli silmälasit, hännystakki yllä sekä käsissä hansikkaat ja — jalkaraudat (aivan oikeat jalkaraudat). Tämän »ajatuksen» kainalossa oli salkku, joka sisälsi jonkin »asian». Taskusta pisti esiin ulkomailta saapunut avattu kirje, jossa vakuutettiin kaikille epäilijöille »rehellisen venäläisen ajatuksen» vilpittömyyttä. Kaikki tämä selostettiin juhlan järjestäjien puolesta suullisesti, sillä eihän kukaan saattanut lukea taskusta pilkistelevää kirjettä. Kohotetussa oikeassa kädessään »rehellinen venäläinen ajatus» piti lasia, aivan kuin olisi tahtonut esittää maljan. Hänen molemmilla puolillansa ja hänen vierellänsä astui pienin askelia kaksi leikkotukkaista nihilistitärtä, vis-à-vis tanssi joku keski-ikäinen herra, jolla oli hännystakki yllään mutta kädessä raskas pölkky, ja se oli kuvaavinaan — ei pietarilaista, mutta kuitenkin hyvin julmaa julkaisua: »Jos heitän tällä, — ei jää kuin märkä läiskä». Mutta huolimatta pölkystänsä hän ei kuitenkaan mitenkään saattanut kestää »rehellisen venäläisen ajatuksen» häneen lujasti suunnattuja silmälaseja, vaan koetti katsella puolelle ja toiselle, ja kun hän otti _pas de deux'_n, niin hän taipui, kieriskeli eikä tietänyt oikein mihin mennä, — niin häntä varmaankin omatunto soimasi. Muuten, en jaksa muistaa kaikkia näitä tylsiä keksintöjä. Kaikki oli sellaista, että lopulta tuntui kiusallisen hävettävältä. Ja tämä sama häpeän ilme kuvastui koko yleisön kasvoissa, vieläpä kaikkein yrmeimmissäkin naamoissa, jotka olivat tulleet ravintolan puolelta. Jonkin aikaa kaikki vaikenivat ja katselivat hämmästyneen suuttuneina. Hävetessään ihminen tavallisesti suuttuu ja on taipuvainen kyynillisyyteen. Vähitellen koko yleisömme oli äänessä:

— Mitä tämäkin nyt on olevinansa? — murahteli eräässäkin ryhmässä muudan tarjoilija.

— En vielä eläessäni ole nähnyt näin tuiki tavallisia tanssiaisia, — muudan rouva virkahti myrkyllisestä aivan Julija Mihailovnan korvan juuressa, nähtävästi toivoen, että hänet kuultaisiin. Tämä oli noin nelikymmenvuotias, lihava rouva, jonka posket oli punattu ja jolla oli yllään loistavanvärinen silkkipuku. Melkein jokainen hänet kaupungissamme tunsi, mutta missään häntä ei otettu vastaan. Hän oli valtioneuvoksen leski ja oli perinyt tältä puutalon sekä mitättömän pienen eläkkeen, mutta tuli hyvin toimeen, pitipä hevosiakin. Julija Mihailovnan luona hän oli käynyt noin pari kuukautta sitten omasta aloitteestaan vieraskäynnillä, mutta tämä ei ollut ottanut häntä vastaan.

— Eihän mitään muuta saattanut odottaakaan, — hän lisäsi, yrittäen katsella röyhkeästi Julija Mihailovnaa silmiin.

— Jos kerran ette muuta odottanutkaan, niin miksikä sitten tulitte? —
Julija Mihailovnakaan ei malttanut olla puolestaan sanomatta.

— Niinpä vain, tietämättömyyttäni, — samassa oli jo rohkealla rouvalla vastaus valmiina. Ja hän aivan pöyhistyi (kauhean mielellään haluten rakentaa riitaa); mutta kenraali astui heidän välillensä.

— Chère dame, — hän kumartui Julija Mihailovnan puoleen, — eikö sittenkin olisi parasta lähteä. Meitä he vain kainostelevat, mutta meidän lähdettyämme heille varmaan ilo alkaisi. Tehän olette tehtävänne tehnyt, olette aloittanut tanssiaiset, jättäkää nyt heidät rauhaan… Eikä Andrei Antonovitškaan taida tuntea voivansa erikoisen tyy-dyt-tä-väs-ti, ettei vain tapahtuisi jotakin pahempaa.

Koko kadrillin ajan Andrei Antonovitš oli katsellut tanssivia vihaisen hämmästelevästä, ja kun yleisöstä alkoi kuulua mielipiteenilmaisuja, hän alkoi rauhattomana katsella ympärilleen. Tällöin ensikertaa joutuivat näet hänen silmiinsä eräät ravintolatyypit. Hänen katseessaan kuvastui ääretön ihmetys. Yht'äkkiä kajahti äänekäs nauru, — naurettiin jollekin kadrillin kestäessä tapahtuneelle tempulle: »Ankaran, ei-pietarilaisen julkaisun» julkaisija, joka tanssi pölkky käsissään, tunsi lopulta, että hän ei saattanut kestää »rehellisen venäläisen ajatuksen» häneen kohdistuvia silmälaseja, ja tietämättä, minne olisi lähtenyt, hän yht'äkkiä keskellä viimeistä kuviota lähti suoraapäätä silmälaseja vastaan kävellen käsillään, minkä muuten piti osoittaa sitä alituista rehellisen ajatuksen ylösalaisin vääristelemistä, mikä tapahtui »ankarassa ei-pietarilaisessa julkaisussa». Koska vain Ljamšin yksin osasi kävellä käsillään, niin hän olikin siitä syystä ottanut esittääkseen julkaisijaa, jolla oli pölkky mukanaan. Julija Mihailovna ei ollut vähääkään perillä siitä, että ruvettaisiin kävelemään käsillä. »Minulta se on pidetty salassa, salassa», hän toisteli minulle epätoivoissaan ja vihoissaan. Joukon nauru ei tietenkään kohdistunut vertaukseen, josta se vähät välitti, vaan yksinkertaisesti käsilläkävelemiseen ja hännystakkiin, jonka liepeet heilahtelivat. Lembke kuohahti ja alkoi vapista:

— Roistot! — hän huudahti osoittaen Ljamšinia. — Ottakaa kiinni tuo konna, kääntäkää…kääntäkää hänen jalkansa… päänsä… niin että pää olisi ylhäälläpäin, ylhäälläpäin.

— Ajakaa pois kaikki konnat, jotka nauravat! — Lembke antoi samassa määräyksensä Joukko alkoi äännellä ja tömistellä jalkojansa.

Lembke kääntyi nopeasti huutoa kohti ja kalpeni. Tylsä hymähdys näyttäytyi hänen huulillaan, — aivan kuin hän yht'äkkiä olisi jotakin ymmärtänyt ja muistanut.

Hyvät naiset ja herrat, — Julija Mihailovna kääntyi nyt heitä saartavan kansanjoukon puoleen samalla yrittäen vetää puolisoansa mukaansa. — Hyvät naiset ja herrat, suokaa anteeksi Andrei Antonovitšille… Andrei Antonovitš ei ole oikein terve… Suokaa anteeksi… Antakaa anteeksi hänelle, hyvät naiset ja herrat!

Kuulin aivan hyvin, miten hän sanoi: »Antakaa anteeksi». Kohtaus kävi hyvin nopeasti. Muistan varsin hyvin, että osa yleisöä juuri tähän aikaan hyökkäsi pois salista aivan kuin saikähtyneenä nimenomaan näiden Julija Mihailovnan sanojen vuoksi. Muistanpa vielä erään kyyneleisen, hysteerisen naisen huudahduksen:

Ja samassa tähän jo alkaneeseen tungokseen heitettiin uusi pommi, »taas kuten äskenkin»!

En vain muista, missä tuo kauhea huuto kajahti ensin: salissako, vai juoksiko joku ehkä portaita ylös eteisestä, mutta tämän jälkeen syntyi sellainen levottomuus, etten rohkene ryhtyä sitä edes kuvaamaan. Melkeinpä puoli tanssiaisiin kokoontuneesta yleisöstä oli juuri joentakaisia, — sikäläisten puutalojen omistajia ja asujaimia. Nämä hyökkäsivät ikkunoihin, silmänräpäyksessä siirsivät syrjään ikkunaverhot ja repivät alas käärekaihtimet. Joentakainen loimusi. Tulipalo oli tosin vasta alkanut, mutta se leimusi kolmessa toisistaan täysin erossa olevassa kohdassa. Tämähän se juuri säikähdyttikin.

— Niin on sydämeni aavistanutkin, että ne vielä sytyttävät, kaikki nämä päivät se on sitä aavistellut.

— Sitä varten meidät on tänne tahallaan haalittukin, että voitaisiin sytyttää palamaan!

Tämä viimeinen kaikkein ihmeellisin huudahdus oli naisen, palosta kärsineen Korobotškan [itara eukko Gogoljin romaanissa »Kuolleet sielut». Suom. huom.], välitön huudahdus. Kaikki tulvivat päin käytävää. En rupea kuvaamaan tungosta, joka syntyi eteisessä turkkien, liinojen, hartiaviittojen selvittelyssä, en säikähtyneiden naisten vinkunaa enkä neitosten itkua. Tuskin tässä tilaisuudessa tapahtui varkauksia, mutta ei ole ihmettelemistä, että tällaisessa epäjärjestyksessä muutamat lähtivät suorastaan niine hyvineen ilman päällysvaatteitta, koska eivät omiaan löytäneet, ja että vielä kauan jälkeenpäin tästä kerrottiin kaupungissamme satumaisin lisäyksin. Lembke ja Julija Mihailovna olivat ovessa vähällä joutua joukon jalkoihin.

— Pysähdyttäkää heidät! Ei saa päästää pois ainoatakaan, — Lembke kiljui uhkaavasti ojennellen kättänsä häntä vastaan tunkeilevia kohti. ‒ jokaiselle on henkilökohtaisesti tehtävä ruumiintarkastus, viipymättä.

— Andrei Antonovitš! Andrei Antonovitš! — huudahti Julija Mihailovna aivan epätoivoissaan.

— Hänet vangittava ensimmäiseksi! — Andrei Antonovitš huudahti ankaran näköisenä kohottaen sormensa puolisoansa kohti, — tarkastettava ensimmäiseksi! Tanssiaiset on järjestetty vain tulipalon aikaansaamiseksi…

Julija Mihailovna huudahti ja pyörtyi (voi, tämä oli tietenkin jo aivan todellista pyörtymistä). Minä, ruhtinas ja kenraali syöksähdimme häntä auttamaan. Tuli siihen muitakin, jotka auttoivat meitä tänä vaikeana hetkenä, tulipa joitakuita naisiakin. Me kannoimme onnettoman tästä helvetistä vaunuihin. Hän virkosi vasta kuvernöörin talon luo ajaessamme, ja hänen ensi huudahduksensa koski taas Andrei Antonovitšia. Kaikkien hänen kuvitelmiensa lentäessä säpäleiksi hänelle oli jäänyt vain yksin Andrei Antonovitš. Lähetettiin hakemaan lääkäriä. Viivyin hänen luonansa kokonaisen tunnin, ruhtinas samoin. Kenraali (vaikka olikin itse kovin säikähtynyt) ei tahtonut jalomielisyydenpuuskassaan poistua koko yönä »onnettoman vuoteen viereltä», mutta nukahti tästä huolimatta kymmenen minuutin kuluttua lääkäriä odotellessaan saliin nojatuoliin, johon me sitten hänet jätimme.

Poliisimestari, jonka oli tanssiaisista kiiruhdettava tulipalopaikalle, oli ehtinyt tuoda mukanansa meidän jäljessämme myös Andrei Antonovitšin ja yrittänyt suostutella tätä poistumaan samoissa vaunuissa Julija Mihailovnan kanssa sekä vakuutellut voimainsa takaa, että hänen ylhäisyytensä olisi nyt ollut parasta »ottaa lepohetki»; Mutta en käsitä vieläkään, mistä syystä tämä ei ollut hänelle onnistunut. Andrei Antonovitš ei tietenkään tahtonut kuulla puhuttavankaan levosta ja pyrki pyrkimällä tulipalopaikalle. Mutta tämä ei ollut viisaasti tehty. Oli käynyt lopulta niin, että poliisimestari itse oli vienyt hänet sinne omissa ajoneuvoissaan. Myöhemmin hän kertoili, että Lembke oli koko matkan viittoillut ja »saanut tuon tuostakin päähänpistoja, joita olisi ollut aivan mahdoton täyttää». Myöhemmin saatiinkin selville, että hänen ylhäisyytensä oli jo tällöin »säikähdyksen äkillisyyden vuoksi» kuumehoureissa.

Mitäpä auttaisi kertoa enää, miten tanssiaiset päättyivät. Parikymmentä tyhjäntoimittajaa ja heidän parissaan muutamia naisia jäi juhlapaikalle. Ainoatakaan poliisia ei sinne jäänyt. Soittokunta sai luvan lähteä, ja poistuvat soittajat piestiin. Aamuun mennessä koko »Prohorytšin teltta» oli kuin pois pyyhkäisty, juotiin minkä jaksettiin, tanssittiin »kamarinskiita» tavalla, jota olisi suorastaan sopimatonta kuvailla, huoneissa harjoitettiin kaikennäköistä siivottomuutta, ja vasta aamun koittaessa osa tästä joukosta aivan humalaisena malttoi lähteä jo sammumaan päin olevaa tulipaloa katselemaan saaden täällä aikaan uutta epäjärjestystä… Toinen puoli heistä yöpyi sikahumalaisena juhlahuoneiston samettisohville sekä lattialle kaikkine asiaankuuluvine jälkiseurauksineen. Aamupuoleen, sitten kuin se suinkin oli mahdollista, nämä kiskottiin jaloista kaduille. Näin päättyivät juhlallisuudet, jotka oli järjestetty kuvernementtimme kotiopettajattarien hyväksi.

IV.

Tulipalo säikytti meidän joentakaisen väestömme eniten sen vuoksi, että se oli ilmeinen murhapoltto. Merkillisintä oli, että samassa kuin kajahti huuto: »palaa», samassa kajahti toinenkin huuto: »špigulinilaisten sytyttämä murhapoltto». Nythän me tiedämme jo liiankin hyvin, että kolme špigulinilaista oli todella ottanut osaa murhapolttoon, mutta — siinä ne sitten olivatkin kaikki. Sekä yleinen mielipide että oikeus julisti kaikki jäljellä olevat tehtaalaiset viattomiksi. Paitsi näitä kolmea roistoa, joista yksi saatiin kiinni ja tunnusti tekonsa (mutta joista kaksi on vielä par'aikaakin kateissa), murhapolttajien joukossa myös oli epäilemättä Fedjka-pakkotyövanki. Tämä on kaikki, mitä toistaiseksi on tullut tietoon tapahtumasta. Mitä taas tulee arveluihin, niin sehän on toki aivan eri asia. Minkä nojalla nämä kolme roistoa lienevät toimineet, olivatkohan he olleet jonkun johdon alaisina? Kaikkeen tähän on hyvin vaikea vastata, yhä vielä nytkin.

On kiittäminen valtavaa tuulta ja joentakaisen kaupunginosan kauttaaltaan puisia rakennuksia sekä sitä, että oli sytytetty kolmesta eri kohdasta, siitä, että tulipalo levisi nopeasti ja otti valtaansa uskomattomalla voimalla kokonaisen korttelin (muuten, oikeastaan lienee sytytys tapahtunut kahdelta eri puolelta: kolmas oli huomattu ja saatu sammumaan melkeinpä samana hetkenä, kuin se oli saatu syttymäänkin, josta tulee puhe myöhemmin). Mutta pääkaupunkilaisten sanomalehtien maaseutukirjeissä meidän onnettomuuttamme kuitenkin hieman liioiteltiin: koko Joentakaisesta lienee kaiken kaikkiaan palanut tuskin neljättä osaa (ehkäpä vähemmänkin), liioittelematta puhuen. Meidän palokuntamme, vaikka se onkin heikko verrattuna kaupunkimme pinta-alaan ja väestön lukumäärään, toimi kuitenkin sangen täsmällisesti ja uhrautuvaisesti. Mutta tuskinpa se olisi mahtanut paljoakaan, väestön myötätuntoisesta avusta huolimatta, jos tuuli ei olisi aamupuoleen kääntynyt ja aivan päivän koittaessa kokonaan lakannutkin. Kun minä kaikkiaan noin tunnin kuluttua tanssiaisista lähtöni jälkeen saavuin Joentakaiseen, tuli oli päässyt jo täyteen valtaansa. Samansuuntaisesti joen vartta kulkeva katu oli ilmi liekeissä. Oli valoisaa aivan kuten päivällä. Tuskin minun tarvinnee kuvata yksityiskohtaisemmin tulipaloa. Kuka Venäjänmaassamme ei sellaista olisi nähnyt? Liekehtivää katua lähinnä olevissa kadunnurkkauksissa oli tungos ja hyörinä aivan kuvaamaton. Tulen odotettiin ulottuvan tänne aivan varmasti, ja asukkaat kantelivat jo ulos omaisuuttaan, mutta eivät kuitenkaan poistuneet vielä asuntojensa luota, vaan istuivat odotellen kadulle laahatuilla arkuillaan, höyhenpatjoillaan, kukin oman ikkunansa alla. Osa miesväestä teki vaivalloista työtä, hakkasi säälimättömästi pirstaleiksi aitoja, vieläpä kokonaisia asuinhökkeleitäkin, jotka sattuivat olemaan tulta lähempänä tuulen alla. Vain unesta havahtuneet lapsoset itkivät, ja naiset ulisivat voivotellen ehdittyään hädin tuskin pelastaa talouskalunsa. Ne, jotka eivät vielä olleet ehtineet saada turvaan omaisuuttaan, tekivät pelastustyötä ääneti ja reippaasti. Kipinöitä ja poukkia lenteli usein hyvinkin kauas, ja niitä sammutettiin, mikäli se oli mahdollista. Tulipalopaikalla tunkeili katselijoita, joita oli kerääntynyt kaupungin eri puolilta. Toiset auttoivat sammutustyössä, toiset katsoa töllistelivät vain asianharrastajina. Suuri tuli tekee öisin aina kiihoittavan ja hauskuuttavan vaikutuksen. Tähän vaikutukseen perustuu ilotulitus. Mutta ilotulituksessa tulet järjestyvät kauniisiin, säännöllisiin kuvioihin, ja koska tällainen on vielä aivan vaaratonta, niin se synnyttää iloisen ja keveän vaikutuksen kuten lasillinen samppanjaa. Aivan toisin vaikuttaa todellinen tulipalo: siinä on kauhua ja henkilökohtaisen vaaran tuntua, mutta kuitenkin myös jonkinlaista ilahduttavaa vaikutusta, tuossa yöllisessä tulessa, joka herättää katsojassa (ei kuitenkaan tietenkään juuri siinä henkilössä, joka on itse joutunut palosta kärsimään) jonkinlaista ajatuksen häiriötä, niin että se tuntuu viehättävän hänen omaa hävittämisvaistoansa, jollainen valitettavasti piilee jokaisessa ihmisessä, vieläpä kaikkein rauhallisimman perheellisen nimineuvoksenkin sielussa… Tämä kaamea tunne on kuitenkin melkein aina huumaava. »En todellakaan tiedä, voisiko joku katsella tulipaloa tuntematta jonkinlaista mielihyvää?» Näin aivan sanasta sanaan, näin sanoi minulle kerran Stepan Trofimovitš, palattuaan katsomasta yöllistä tulipaloa, jonka hän oli sattumalta joutunut näkemään, ja siis vielä tämän näyn ensi vaikutelman lumoissa. Tällainen yöllisen tulen harrastaja saattaa tietenkin itse hyökätä ensimmäisenä tuleen pelastamaan lasta tai vanhaa eukkoa, mutta tämähän on jo jotakin aivan toista.

Tunkeillen uteliaan joukon jäljessä jouduin ilman enempiä kyselyjä kaikkein vaarallisimmalle pääpaikalle, jossa huomasin lopulta Lembkenkin, jota olin lähtenyt etsimään itsensä Julija Mihailovnan määräyksestä. Hän seisoi siellä mitä ihmeellisimmässä ja epätavallisimmassa asennossa maahan kaadetun aidan pirstaleella, ja vasemmalla, noin kolmenkymmenen askelen päässä hänestä, kohosi melkein jo loppuun palaneen kaksikerroksisen puutalon musta runko, jonka molemmissa kerroksissa oli ikkunoiden asemesta vain reiät, jonka katto oli romahtanut sisään ja jonka hiiltyneitä seinähirsiä vielä paikka paikoin tuli nuoleskeli. Syvällä pihalla, noin kahdenkymmenen askelen päässä palaneesta talosta oli alkanut hehkua sivurakennus, joka myös oli kaksikerroksinen ja jota palokuntalaiset koettivat kaikin voimin suojella. Oikealla palokuntalaiset ja muu väki koettivat myös saada säilymään puisen rakennuksen, joka vielä ei ollut syttynyt, vaikka jo muutamia kertoja tuli oli siihen tarttunutkin, ja joka epäilemättä oli lopulta saava saman kohtalon osakseen kuin toisetkin. Lembke huitoi ja huusi, kasvot päin sivurakennusta, ja antoi määräyksiä, joita kukaan ei kuunnellut. Ensin luulin, että hänet oli jätetty kokonaan oman onnensa nojaan. Ainakin se sankka ja hyvin erilainen väkijoukko, joka häntä ympäröi, jossa kaiken muun kansan seassa oli myös herrasväkeä, vieläpä tuomiokirkon esipappikin, ei puhutellut häntä eikä yrittänyt viedä häntä syrjemmäksi, vaikka kuuntelikin häntä uteliaana ja ihmetellen. Kalpeana ja säteilevin silmin Lembke lausuili mitä ihmeellisimpiä asioita. Päälle päätteeksi hän oli vielä ilman hattua, jonka hän oli kadottanut jo aikoja sitten.

— Murhapoltto! Nihilismiä! Se, mikä kerran hehkuu, on nihilismiä! — kuulin kauhukseni, ja vaikka ei tässä ollutkaan mitään ihmettelemistä, niin silminnähtävä todellisuus vaikuttaa siitä huolimatta kuitenkin aina tärisyttävästi.

— Teidän ylhäisyytenne, — hänen luoksensa oli ehtinyt poliisi, — jospa te suvaitsisitte mieluummin hakea kotoista rauhaa… Täällä seisominenhan on teidän ylhäisyydellenne suorastaan vaarallista.

Tämän poliisin, kuten sain tietää myöhemmin, oli poliisimestari tahallaan jättänyt Andrei Antonovitšin lähettyville seuraamaan tämän toimia. Hänen oli pitänyt, mikäli se olisi ollut suinkin mahdollista, koettaa saada tämä lähtemään kotiin, ja vaaran uhatessa hänen oli käsketty käyttää suorastaan väkivaltaakin, — mikä tehtävä nähtävästi olisi käynyt jo yli hänen voimiensa.

— Palosta kärsineiden kyynelet kyllä kuivataan, mutta kaupungin ne sittenkin polttavat. Se on neljän roiston työtä, neljän ja puolen. Vangittava tuo roisto! Hän tunkeutuu perheiden kunnian varjoon. Talojen sytyttämiseen on käytetty kotiopettajattaria. Se on alhaista, alhaista. Voi, mitä tuo tuolla tekee! — hän huudahti huomatessaan yht'äkkiä liekehtivän sivurakennuksen katolla palokuntalaisen, jonka alla katto oli jo syttynyt ja jonka ympärillä tuli jo leimahteli; — vetäkää alas, vetäkää, hän putoaa, hän palaa, sammuttakaa hänet… Mitä hän tekee siellä?

— Tämä ei ole todellista. Tuli palaa ihmisten mielissä eikä talojen katoilla. Tuokaa hänet alas. Ja heittäkää kaikki sikseen! Parasta on heittää sikseen! Parasta heittää sikseen! Eiköhän se parhaiten jotenkin itseksensä… Ai, kuka siellä itkee? Eukko? Eukko huutaa, miksi eukko on unohdettu sinne?

Palavan sivurakennuksen alimmassa kerroksessa valitti todellakin sinne unohdettu, kahdeksankymmenvuotias eukko, kauppiaan sukulainen, kauppiaan, joka oli palavan talon isäntä. Mutta häntä ei oltukaan sinne oikeastaan unohdettu, vaan hän oli itse mennyt takaisin palavaan taloon, koska se vielä oli mahdollista, toteuttaakseen mielettömän yrityksen, laahatakseen ulos nurkkakammiostaan, joka toistaiseksi oli vielä tulelta säilynyt, höyhenpatjansa. Ollen tukehtumaisillaan savuun ja kuumuuteen hän huusi, sillä tämä kammiokin oli jo syttynyt, mutta kuitenkin hän kaikin voimin yritti vielä raihnaisin käsin sysätä särkyneen ikkunalasin lävitse höyhenpatjaansa. Lembke hyökkäsi häntä auttamaan. Kaikki näkivät, miten hän syöksyi ikkunan luo, sieppasi patjan nurkan käteensä ja alkoi kaikin voimin riuhtoa sitä ulos ikkunasta. Mutta pitipä juuri silloin onnettomuudeksi lennähtää katolta irtaantunut laudanpätkä, joka putosi onnettoman päälle.

Se ei häntä surmannut, koska se lentäessään vain hieman hipaisi hänen kaulaansa, mutta kuitenkin se katkaisi täydellisesti Andrei Antonovitšin uran meidän kaupungissamme. Isku sai hänet menettämään tasapainonsa, ja hän kaatui pyörtyneenä maahan.

Koitti vihdoin murheellinen ja synkkä aamu. Tulipalo oli hieman hiljentynyt. Tuulta seurasi tyven. Ja sitten alkoi hienokseen sataa, vettä tuli aivan kuin hienon seulan lävitse kaataen. Olin jo Joentakaisen toisella sivulla kaukana siitä paikasta, jonne Lembke oli kaatunut, ja täällä kansanjoukossa kuulin hyvin merkillisiä keskusteluja. Oli paljastunut eräs sangen omituinen tapaus: aivan korttelin reunalla, tyhjällä paikalla, vihannestarhojen takana, noin viidenkymmenen askelen päässä muista rakennuksista oli aivan äsken valmistunut pienehkö puurakennus, ja tämä yksinäinen talo oli syttynyt melkeinpä ennen kaikkia muita, aivan tulipalon alkaessa. Vaikkapa se olisi palanut poroksikin, niin pitkän välimatkan vuoksi tuli ei olisi siitä voinut mitenkään levitä kaupungin muihin rakennuksiin eikä päinvastoinkaan. Vaikkapa koko Joentakainen olisi palanut poroksi, niin tämä talo olisi vaikkapa yksinään saattanut säilyä, olipa tuuli ollut sitten millainen tahansa. Ei voinut muuta ajatella, kuin että se oli syttynyt aivan erikseen, omasta aloitteestaan, ja oli selvää, miten sen oli täytynyt tapahtua. Mutta tärkeintä oli, että se ei sittenkään ollut ehtinyt palaa ja että aamupuoleen sen seinien sisällä havaittiin tapahtuneeksi sangen merkillisiä asioita. Tämän uuden talon isäntä, pikkuporvari, joka asui aivan laitakaupungin liepeellä, oli huomattuaan uuden talonsa palavan juossut heti luo ja ehtinyt muutamien naapuriensa avulla tukahduttaa tulen sekä singota kauas sytytetyt halot, jotka oli ladottu seinän sivustalle. Mutta tässä talossa oli asukkaitakin: — kaupungissamme varsin tuttu kapteeni sisarkultansa kanssa ja heidän luonaan asuva keski-ikäinen apulaisvaimo. Ja kas, nämä asukkaat, kapteeni, hänen sisarensa ja apulaisvaimo, kaikki nämä kolme havaittiin tänä yönä murhatuiksi, ja nähtävästi vielä ryöstötarkoituksessa. (Tänne oli näet poliisimestarikin kiiruhtanut tulipalosta ja oli täällä silloin, kun Lembke parhaillaan riuhtoi höyhenpatjaa.) Aamupuoleen tieto oli levinnyt jo laajalle, niin että kaikenkarvainen suuri kansanjoukko, vieläpä palosta kärsineetkin, oli Joentakaisesta tulvahtanut aukealle uuden talon luo. Oli suorastaan vaikeata päästä liikkeelle, niin sankka parvi siellä oli väkeä. Minulle kerrottiin heti, että kapteeni oli löydetty kurkku poikkileikattuna penkiltä, että hän oli ollut täysissä pukimissa, että hänet oli varmaankin murhattu juopuneessa tilassa, niin että hän ei ollut edes kuullut mitään, että verta oli hänestä vuotanut »kuten härästä», että hänen sisarensa Marja Timofejevna oli ollut kokonaan »pistelty» väkipuukolla ja että tämä oli lojunut lattialla oven edessä, niin että saattoi aivan selvästi arvata hänen puolustautuneen ja olleen käsikähmässä murhaajan kanssa. Palvelijatar, jonka pää oli kokonaan murskattu, oli nähtävästi myös ollut hereillä. Isännän kertoman mukaan kapteeni oli vielä eilen aamulla käväissyt hänen luonaan juopuneena sekä kehunut ja näyttänyt hänelle paljoja rahojaan, joita oli ollut ainakin kaksisataa ruplaa. Vanha, kulunut, vihreä kapteenin lompakko oli löydetty lattialta tyhjänä, mutta Marja Timofejevnan arkkuun ei oltu koskettu. Pyhäinkuvan hopeainen kehys oli myös paikoillaan, eikä kapteenin vaatevarastoonkaan oltu kajottu. Näytti siltä, että varkaalla oli ollut kiire, että hän varsin hyvin tunsi kapteenin asiat, oli tullut varta vasten hakemaan rahoja ja tiesi, missä niitä säilytettiin. Jos isäntä ei olisi ehtinyt ajoissa paikalle, niin puut olisivat syttyneet, talo olisi palanut ja palaneista ruumiista olisi ollut sangen vaikeata päätellä asian oikeata laitaa.

Näin asia kerrottiin. Lisättiinpä kerrottuun vielä sekin tieto, että tämän huoneiston oli vuokrannut kapteenille ja hänen sisarelleen itse herra Stavrogin. Nikolai Vsevolodovitš, kenraalitar Stavroginan poikakulta, itse oli muka käynyt vuokraamassakin, olipa pyytämällä pyytänyt vuokraamaan sen hänelle, sillä isäntä ei ensin tahtonut sitä antaa, koska oli aikonut järjestää taloonsa kapakan, mutta Nikolai Vsevolodovitš ei ollut säikähtänyt vuokraa, vaan oli maksanut jo puolesta vuodesta etukäteen.

— Tämä tulipalo ei ole tapahtunut suotta, — joku kuului sanovan väkijoukosta.

Mutta enemmistö oli vaiti. Kasvot näyttivät synkiltä, mutta enempää kiihtymistä en saattanut huomata. Ympärilläni kuitenkin yhä vain puhuttiin Nikolai Vsevolodovitšista sekä siitä, että murhattu oli hänen vaimonsa, että eilen hän oli maanitellut »kunniattomalla tavalla» luoksensa täkäläisen huomatuimman perheen nuoren tytön, kenraalitar Drozdovin tyttären, että häntä vastaan nostetaan kanne Pietarissa ja että hänen vaimonsa nähtävästi on murhattu sen vuoksi, että hän saattaisi mennä naimisiin neiti Drozdovan kanssa. Skvorešniki oli vain kahden ja puolen virstan päässä täältä, ja muistan, miten mieleeni tuli ajatus: Enkö lähettäisi tietoa tästä sinne? En muuten huomannut, että kukaan olisi erikoisesti kiihoittanut kansanjoukkoa, suotta olisi minun sellaista väittää, vaikka ohitseni vilahtikin Pari, kolme »ravintolanaamaa», jotka aamupuoleen olivat ilmestyneet tulipalopaikalle ja jotka minä heti tunsin. Erikoisesti painui mieleeni erään laihahkon, pitkähkön pikkuporvari-nuorukaisen juopunut, kiharainen, musta, kuten noella tuhrittu naama. Hän oli viilari, kuten myöhemmin sain kuulla. Hän tosin ei ollut juovuksissa, mutta aivan päinvastoin kuin muu väki, joka seisoskeli synkkänä, hän oli aivan kuin aisoistaan irti. Tuon tuostakin hän puhutteli joukkoa, vaikka en muistakaan hänen sanojansa. Kaikki se, minkä hän sai järjellisesti sanotuksi, sisälsi tuskin muuta kuin: »Veljet hyvät, mitäs tämä nyt on? Näinkö se sitten käykin?» ja näin sanoen hän huitoi käsiään.

KOLMAS LUKU.

Skvorešnikin ison salin ikkunasta (siitä samasta, jonka ääressä Varvara Petrovna ja Stepan Trofimovitš olivat tavanneet toisensa viimeisen kerran) tulipalon saattoi nähdä niin selvästi, että olisi luullut sen olevan aivan käden ulottuvilla. Aamun koittaessa, noin kello kuuden aikoihin, äärimmäisen ikkunan luona oikealla seisoi Liza ja katseli tarkkaavaisena sammumaan päin olevaa loimua. Hän oli huoneessa yksin. Hänen yllään oli eilinen juhlapuku, se samainen, joka oli ollut hänellä esitelmätilaisuudessa — vaaleanviheriä, upea, kauttaaltaan pitseissä, mutta nyt se oli rypistynyt, ja saattoi huomata, että se oli huolimattomasti ja hätäisesti heitetty ylle. Huomattuaan äkkiä sen olevan rinnan kohdalta hieman auki Liza punastui, korjasi hätäisesti pukuansa, sieppasi nojatuolista eilen tänne tullessaan siihen jättämänsä punaisen liinan ja heitti sen kaulalleen. Tuuhean tukan valloilleen päässeet kiharat valahtivat liinan alta oikealle olkapäälle. Hänen kasvojensa ilme oli väsynyt, huolekas, silmät vain paloivat rypistettyjen kulmakarvojen alla. Hän lähestyi taas ikkunaa ja nojasi kuumaa otsaansa kylmää lasia vastaan. Ovi avautui, ja huoneeseen astui Nikolai Vsevolodovitš.

— Käskin lähetin mennä ratsain tiedustelemaan tarkemmin, — hän sanoi, — kymmenen minuutin kuluttua saamme tietää kaiken. Toistaiseksi on palvelusväen tietoon tullut vain, että osa joentakaista kaupunkia on palanut, se osa, joka on rantakatua lähinnä sillan oikealla puolella. Tulipalo oli saanut alkunsa kellon käydessä kahtatoista. Nyt se alkaa jo hiljetä.

Hän ei lähestynyt ikkunaa, vaan pysähtyi Lizan taakse, noin kolmen askelen päähän hänestä. Liza ei kääntynyt häneen päin.

— Almanakan mukaan olisi pitänyt olla valoisaa jo tunti sitten, mutta nythän on vielä täysi yö, — Liza virkkoi harmistuneena.

— Almanakat valehtelevat, — Nikolai Vsevolodovitš huomautti ystävällisesti hymähtäen mutta sitten aivan kuin häpesi sanojansa ja kiiruhti lisäämään: — Almanakan mukaan on perin ikävätä elää, Liza.

Ja sitten hän vaikeni kokonaan harmissaan siitä, että oli sanonut uuden typeryyden. Liza hymähti väkinäisesti.

— Te olette niin surullisessa mielentilassa, ette edes löydä sanoja keskustellaksenne kanssani. Rauhoittukaa. Tehän sanoitte varsin sattuvasti. Elän todellakin aina almanakan mukaan, jokainen askeleni on sen mukaan laskettu. Ihmetyttääkö se teitä?

— Istuutukaa, olkaa hyvä, tekin. Me emme ole enää kauan yhdessä. Tahdon sanoa kaiken, tahdon puhua, mitä suinkin haluan… Miksi ette tekin voisi sanoa kaikkea, mitä tahtoisitte saada sanotuksi?

Nikolai Vsevolodovitš istuutui hänen viereensä ja hiljaa, melkeinpä arasti, otti häntä kädestä.

— Mitä merkitsee tämä sinun puheensävysi, Liza? Mistä se on näin äkkiä ilmestynyt? Mitä merkitsee tuo »me emme ole enää kauan yhdessä»? Tämä on jo toinen arvoituksellinen lause tänä puolen tunnin aikana heräämisesi jälkeen.

— Olette nähtävästi ryhtynyt oikein laskemaan salaperäisiä lauseitani! — tämä naurahti. — Muistatteko, että eilen tänne tullessani esittelin itseni teille kuolleena? Mutta kas tämän te olette katsonut tarpeelliseksi unohtaa, joko unohtaa tai olla sitä huomaamatta.

— Te vaikenitte? Kaunopuheisuuttanne ei riittänyt pitkälle. Olen elänyt hetkeni tässä maailmassa, ja se saa riittää. Muistatteko enää Kristofor Ivanovitšia?

— Kristofor Ivanovitšia Lausannessa? Te olitte häneen hirveästi kyllästynyt. Hän raotti aina ovea: »vain hetkiseksi», mutta jäikin istumaan koko päiväksi. En tahdo olla Kristofor Ivanovitšin kaltainen, en tahdo, kuten hän, istua »koko päivää».

— Liza, minuun koskee tuo sinun puheesi sävy. Tämä pinnistetty asenne vaalii teiltä itsellännekin paljon. Miksi se on välttämätön? Minkä vuoksi?

— Liza, — hän huudahti, — vannon, että rakastan sinua tänään enemmän kuin eilen, kun tulit luokseni!

— Kuinka omituinen tunnustus! Miksi tuo »tänään» ja »eilen» ja tuo vertaus?

— Sinä et jätä minua, — jatkoi Nikolai Vsevolodovitš puhettaan melkeinpä epätoivoisesti, — me matkustamme jonnekin yhdessä jo tänään, eikö niin? Eikö niin?

— Ai, älkää puristako niin kipeästi kättäni! Minne voisimme me lähteä yhdessä ja jo tänään? Jonnekin »uudesti syntymäänkö» taas? Ei, kokeilut saavat jo riittää… Se käy minulta liian hitaasti, enkä kykenekään siihen; se olisi minulle aivan liian korkeata. Jos kerran matkustetaan, niin on lähdettävä Moskovaan, käytävä siellä vieraissa ja otettava itse vieraita vastaan — kas, se on minun ihanteeni, sen te tiedätte. Enhän Sveitsissä ollessanikaan yrittänyt uskotella teille olevani toisenlainen. Mutta koska on mahdotonta lähteä Moskovaan ja vieraisille, koska te jo olette naimisissa, niin ei kannata puhua enää koko asiasta.

— Mitäpä siitä, jos olisikin ollut julmaa! Kestäkää pois, jos onkin julmaa.

— Te kostatte minulle eiliset haaveet… — mutisi Nikolai Vsevolodovitš vihamielisesti hymähtäen. Liza punastui.

— Mutta miksi te sitten lahjoititte minulle… »niin paljon onnea»?
Onko minulla oikeutta tiedustella sitä?

— Ei ole, koettakaa jotenkuten tulla toimeen ilman oikeuksia! Älkää kruunatko ehdotuksenne alhaisuutta typeryydellä. Tänään se ei teille onnistu. Ehkä te vielä kaiken lisäksi pelkäätte maailman tuomiota ja että teitä ehkä tämän »paljon onnen» vuoksi arvostellaan ankarasti? Jos niin on, niin älkää Herran tähden olko suotta levoton. Te ette ole syypää mihinkään ettekä vastuussa mistään. Kun minä eilen aukaisin ovenne, te ette edes tietänyt, kuka siitä oli tulossa. Tämä kaikki on ollut todellakin vain haavetta, kuten te äsken sanoitte, eikä muuta mitään. Te voitte varsin hyvin rohkeasti ja voitokkaasti katsoa jokaista ihmistä suoraan silmiin!

— Sinun sanasi, tämä pilkka, jo tunnin ajan se saa kylmät väreet risteilemään selkääni pitkin. Tuo »onni», josta sinä puhut pilkaten, on minulle kalliimpi… kuin kaikki muu. Voisinko nyt mitenkään kadottaa sinut? Vannon, että rakastin sinua vähemmän eilen. Minkä tähden sinä tänään riistät minulta kaiken? Tiedätkö, mitä merkitsee minulle tämä uusi toivo? Olen maksanut sen elämällä.

— Omallanneko vaiko minun elämälläni te olette sen maksanut, kas sitä aioin kysyä. Vai oletteko te ehkä lakannut jo kokonaan minua ymmärtämästä? — Liza punastui taas. — Miksi te hypähditte pystyyn? Miksi te tuijotatte minuun tuolla tavalla? Te säikytitte minut. Mitä te aina pelkäätte? Olen jo kauan huomannut, että te pelkäätte jotakin juuri nyt, juuri tänä hetkenä… Hyvä Jumala, kuinka te kalpenette!

— Jos sinä, Liza, tiedät jotakin, niin vannon, että minä en tiedä mitään… Enkä puhunut ollenkaan siitä mainitessani, että olen maksanut elämällä…

Nikolai Vsevolodovitšin huulille oli kohonnut vähitellen mietiskelevä, pilkallinen hymy, Hän istuutui hiljaa, nojasi molemmilla kyynärpäillänsä polviinsa ja peitti kasvot käsiinsä.

— En ymmärrä yhtään, mistä te puhuitte… Ettekö tosiaankaan eilen tietänyt, että lähden tänään luotanne, tiesittekö vai ettekö? Puhukaa totta, tiesittekö vai ettekö?

— Mitä te siis enää odottelette. Tiesitte ja jätitte »hetken» jälkeenne. Ei tarvita mitään tilintekoa.

— Sano minulle koko totuus, — huudahti Nikolai Vsevolodovitš siihen syvästi kärsivänä, — kun sinä eilen avasit oveni, tiesitkö itse avaavasi sen vain tuokioksi?

— On totta, että kaikkein vakavinkin mies saattaa tehdä mitä ihmeellisimpiä kysymyksiä. Ja minkä vuoksi te oikeastaan olette noin levoton? Onko se tosiaankin vain itserakkautta? Harmittaako teitä tosiaankin se, että nainen jättää teidät, ettekä te naista? Tiedättekö mitä, Nikolai Vsevolodovitš? Ollessani teidän luonanne nyt olen tullut yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että te olette minua kohtaan hirvittävän jalomielinen, mutta kas sitähän minä juuri en teissä siedäkään.

— Hyvä on, käyköön sitten niin… Mutta miten tämä kaikki on oikeastaan saattanut tapahtua?

— Sekö teitä nyt huolettaa? Ja kuitenkin te jos kukaan olette aivan kuin sormin tämän kaiken jo edeltäkäsin laskenut, ymmärrätte sen paremmin kuin kukaan muu koko maailmassa ja olette siihen juuri luottanutkin. Olen herrasneiti, jonka sydäntä on ruokittu oopperoilla, kas siitä se sai alkunsa, kas siinä kaiken selitys.

— Ei tässä ole yhtään mitään, mistä omatuntonne voisi soimata teitä, ja tämä kaikki on totisen totta. Kaikki sai alkunsa kauniista tuokiosta, jonka lumousta en jaksanut torjua. Toissa päivänä, kun »pahoitin mielenne» kaiken kansan nähden ja kun te kohtelitte minua niin ritarillisesti, minä kotiin tultuani olin heti ymmärtävinäni, että te olitte karttanut minua siksi, että olitte naimisissa, eikä suinkaan siksi, etten olisi teitä miellyttänyt, — mitä hienoston neitinä eniten pelkäsin. Ymmärsin, että te karttaessanne tahdoitte säästää minua, mieletöntä. Näettehän, miten arvostan teidän jalouttanne. Tähän ennätti sitten Pjotr Stepanovitš ja selitti minulle kaiken juurta jaksain. Hän uskoi minulle, että teidät on saanut valtoihinsa jalo aate, jonka rinnalla me molemmat emme ole muka yhtään mitään, mutta että minä olin kuitenkin vielä teidän tiellänne poikkiteloin. Hän laski itsensä tosin mukaan. Hän tahtoi välttämättä, että me kaikki kolmisin… hän mainitsi jotakin purresta ja vaahteraisista airoista kansanlaulumme mukaisesti. Kehuin häntä, sanoin, että hän oli runoilija, ja hän otti puheeni aivan täydestä. Mutta koska olen aina tietänyt, että minusta ei olisi muuta kuin tuokioksi, niin päätin ratkaista kaiken heti. Kas siinä kaikki, ja se saa riittää, ei enää mitään selityksiä… Voipa käydä vielä niinkin, että riitaudumme. Ei teillä ole pelkoa, vastaan kaikesta yksin. Olen huono, oikullinen, hurmaannuin oopperapurteen, olen herrasneiti… Mutta tiedättekö, luulin sentään, että piditte minusta aivan hirveästi. Älkää halveksiko hupakkoa älkääkä naurako sille kyynelkarpalolle, joka äsken valahti. Ette usko, miten mielelläni itken joskus »itseäni säälitellen». Mutta riittää jo, riittää. Minä en kykene mihinkään, ettekä tekään kykene mihinkään. Kaksi näpsähdystä kummaltakin puolen, siinä olkoon lohdutuksemme. Ei ainakaan itserakkaus loukkaannu.

— Unta ja houretta! — valitti Nikolai Vsevolodovitš väännellen käsiänsä ja kulkien edestakaisin huoneessa. — Liza parka, mitä olet tehnyt itsellesi?

— Kärvennyin hieman kynttilän liekissä eikä muuta mitään. Ettehän te vain itke? Käyttäytykää sopivammin, olkaa tunteettomampi…

— Ette näy itsekään ymmärtävän, miten koomilliseen valoon joudutte seurapiirin silmissä tuollaisine kysymyksinenne!

— Miksi saatoit itsesi turmioon noin järjettömästi ja typerästi, ja mitä nyt on tehtävä?

— Onko tuo Stavrogin, »verenimijä Stavrogin», kuten muudan teihin rakastunut naishenkilö nimittää teitä. Kuunnelkaahan, sanoinhan jo teille: annoin koko elämäni tuokiosta, ja olen nyt rauhallinen. Tehkää tekin samoin… muuten, eihän se teille ole tarpeellistakaan, teillä on vielä edessänne monta »hetkeä» ja »tuokiota».

— Täsmälleen yhtä monta kuin sinullakin. Annan sinulle kunniasanani, ei ainoatakaan enemmän kuin sinullakaan!

Hän käveli edestakaisin eikä huomannut Lizan kirkastuvaa, läpitunkevaa katsetta, jossa toivonkipinä näytti hetkeksi välähtävän. Mutta valonsäde sammui jo taas samassa.

— Jos sinä, Liza, tietäisit, miten tuiki mahdotonta minun on olla tänä hetkenä aivan vilpitön ja mitä se merkitsee minulle. Voi, jospa voisin tunnustaa sinulle kaiken…

— Tunnustaako? Te aiotte minulle tunnustaa jotakin? Jumala varjelkoon minua tunnustuksiltanne! — keskeytti Liza hänet säikähtäen.

— Minun on myös tunnustettava teille, että jo silloin, Sveitsissä, minussa yhä enemmän varmistui ajatus, että teillä mahtanee olla omallatunnollanne jotakin kauheata, likaista, veristä ja… että kaikki se tekee teidät samalla jollakin tavoin naurettavaksi… Varokaa tunnustamasta minulle mitään, jos tämä on totta, saatan nauraa teille päin silmiä! Ehkäpä nauran ääneen teille aina elämänne loppuun saakka… Ai, ai, te kalpenette taas! En minä, en minä enää, lähden pois, — Liza hypähti tuolilta ja teki halveksumista ja inhoa ilmaisevan liikkeen.

— Kiusaa minua, rankaise minua, puske minuun vihasi, — huudahti Nikolai Vsevolodovitš epätoivoisesti. — Sinulla on siihen täysi oikeus! Tiesin, etten sinua rakastanut, ja kuitenkin saatoin sinut turmioon. Se on totta, olen »jättänyt tuokion taakseni», minulla oli toivoa… kauan sitten… ja se oli viimeinen. En jaksanut vastustaa valoa, joka tulvi sieluuni sinun käydessäsi eilen luokseni, omasta aloitteestasi, yksin ja ensimmäisenä. Aloin taas äkkiä uskoa… Luulenpa, että uskon yhä vielä tänä hetkenäkin.

— Noin jalomielisestä tunnustuksesta olen velkaa omani: minä en halua olla teille säälittelevä sisar. Ehkäpä vielä kerran menenkin sairaanpiiaksi, jollen kykene aikoinaan, jo tänään, kuolemaan. Mutta jos tuleekin minusta sellainen, niin ei ainakaan teitä varten, vaikka ainahan tekin sentään olette kenen tahansa toisen jalattoman ja kädettömän arvoinen. Minusta tuntui aina siltä, että te viette minut jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa asustaa ihmisen kokoinen ilkeä jättiläishämähäkki ja että me siellä vietämme sitten yhdessä koko elämämme vain tuohon hämähäkkiin tuijottaen ja sitä peläten. Siinä meidän keskinäinen rakkautemme kuluukin sitten loppuun. Kääntykää Dašjenkan puoleen, hän on kyllä valmis lähtemään mukaanne mihin vain.

— Pikku koira parka! Viekää hänelle terveiseni. Joko hän tietää, että te jo Sveitsissä olitte päättänyt säästää hänet vanhuuden päivien varalle? Kuinka kaukonäköistä! Kuinka hyvää huolenpitoa! Ai, kuka siellä?

Salin perällä joku raotti hivenen verran ovea, jonkun pää pisti raosta esille ja katosi taas samassa.

— Ei, minähän se täällä vain, — ja Pjotr Stepanovitš kurottautui taas ovesta, mutta vain puolittain.— Päivää, Lizaveta Nikolajevna. Hyvää huomenta joka tapauksessa. Arvasinhan, että tapaan teidät molemmat täältä salista. Vain silmänräpäykseksi, Nikolai Vsevolodovitš. — On aivan välttämätöntä sanoa teille pari sanaa… aivan välttämätöntä… vain pari sanaa!

Stavrogin astui häntä kohti, mutta kääntyikin kolmen askelen päässä taas Lizan puoleen.

— Jos kuulet jotakin, Liza, niin muista sanoneeni: olen yksin syyllinen kaikkeen.

Liza vavahti ja katsahti häneen arasti, mutta samassa Stavrogin oli jo poistunut.

II.

Huone, josta Pjotr Stepanovitš oli kurkistanut, oli iso, soikea eteinen. Tähän asti oli täällä istunut Aleksei Jegorytš, mutta tämän hän oli lähettänyt pois. Nikolai Vsevolodovitš sulki salin oven jäljessään ja pysähtyi odotellen. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen nopeasti ja tutkivasti.

— Jos te jo sen tietäisittekin, — hätäili Pjotr Stepanovitš ja näytti kuin hän olisi tahtonut silmillään tunkeutua suoraan toisen sieluun, — niin tietenkään ei kukaan meistä ole millinkään syyllinen, sillä siinä on sellainen yhteensulautuma… yhteensattuneet olosuhteet… sanalla sanoen, juriidisesti ei ainakaan mikään voi viitata teihin, ja riensin sen teille ilmoittamaan.

— Murhatut, mutta eivät palaneet, sehän se pahinta onkin. Mutta kunniasanani, en ole tähänkään syyllinen vähääkään, vaikka kuinka epäilisitte minua, — sillä te kai epäilette minua sittenkin, vai kuinka? Tahdotteko, että puhun suuni puhtaaksi: mieleeni nähkääs sittenkin tuli ajatus, — tehän itse olette antanut siihen aihetta, ette tosin tahallanne, vaan kiusoitellessanne minua (sillä ette te kai olisi siten tahallanne tehnyt?) — mutta en uskaltanut ryhtyä siihen, enkä olisi ryhtynytkään, en edes sadasta ruplasta, eikä siitä olisi ollut mitään hyötyäkään, sehän on minulle, lähinnä minulle… (Hän hätäili kovasti ja puhua rätisi kuin ainakin kielikello.) Mutta kuinka merkillinen yhteensattuma: annoin omistani (kuulitteko, omistani, teidän rahojanne en käyttänyt ruplaakaan, ja mikä tärkeintä, senhän te itse hyvin tiedätte) tuolle juopolle pölhölle, Lebjadkinille kaksisataa kolmekymmentä ruplaa, toissa päivänä, jo illan suussa, — kuulittehan, toissa päivänä eikä eilen esitelmätilaisuuden jälkeen, huomatkaa se. Tämä on hyvin omituinen sattuma, sillä enhän silloin vielä tietänyt ollenkaan varmasti, lähteekö Lizaveta Nikolajevna luoksenne vai eikö. Nämä omat rahani annoin vain sen vuoksi, koska te toissa päivänä kunnostauduitte jo siinä määrin, että päätitte ilmaista kaikille salaisuutenne. Niin, enhän minä tahdo tunkeutua… omapa on asianne… ritari… mutta sen myönnän, että hämmästyin, oli kuin minua olisi lyöty puulla päähän. Mutta koska noista tragedioista olen saanut kyllikseni jo ammoin, huomatkaa, puhun aivan vakavasti, vaikka käytänkin muinaisslaavilaista puhetapaa, — koska tämä kaikki nyt olisi ollut vahingoksi suunnitelmilleni, niin lupasin itselleni, tuli mitä tuli, toimia niin, että saisin lähetetyksi Lebjadkinit salaa teiltä Pietariin, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Lebjadkin itse sinne niin kovin halusi. Yhden virheen vain tein: annoin rahat teidän nimessänne. Liekö se nyt oikeastaan mikään virhe ollutkaan? Ehkä se ei ollutkaan, vai mitä? Kuulkaahan nyt, kuulkaahan, miten sitten kaikki kääntyi… — Puheen touhussa hän läheni aivan melkein kiinni Stavroginiin ja vähältä piti, että hän ei tarttunut jo hänen takkinsa käänteisiin (tahtoisinpa väittää, että hän teki näin aivan tahallaan). Stavrogin iski voimakkain lyönnein hänen kätensä alas.

— Mitä tuo nyt on… älkäähän sillä tavoin… käsihän voi taittua… Pääasia tässä kaikessa on se, miten kaikki kääntyi, — hän rätisi edelleen iskua edes sen enempää ihmettelemättä. — Jo illalla siis annoin rahat, jotta hän jo aamulla olisi ollut sisarkultansa kanssa ennen aamunkoittoa tipotiessään; jätin koko puuhan tuon Liputin-roiston huoleksi, hänen piti huolehtia heidän junalle viemisestään ja saattamisestaan. Mutta kas, Liputin-roistoa haluttikin kujeilla hieman yleisön huviksi — olette kai siitä jo kuullutkin — esitelmätilaisuudessa. Kuulkaahan, molemmat juovat, sepittelevät runoja, joista toinen puoli on Liputinin keksintöä. Tämä pukee hänet hännystakkiin, vaikka on nimenomaan sanonut lähettäneensä hänet jo aamulla matkaan, ja piilottelee sitten häntä joissakin takanurkissa työntääkseen hänet puhujalavalle. Mutta toinenpa juokin itsensä odottamatta sikahumalaan. Sitten seuraa kaikille tuttu skandaali, sitten viedään hänet puolikuolleena kotiin, ja täällä Liputin anastaa häneltä nuo kaksi sataa ruplaa sekä jättää hänelle vain pientä rahaa. Mutta pahaksi onneksi onkin asia niin, että tämäkään ei ole malttanut olla jo aamupäivällä näyttelemättä rahoja ja kehuskelematta niistä sellaisissa paikoissa, joissa se ei olisi ollenkaan ollut tarpeellista. Ja kun Fedjka odottelikin juuri tätä ja kun hän Kirillovillakin oli jotakin sellaista kuullut (muistattehan viittauksenne!), niin hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kas, siinä on koko totuus. Olen ainakin iloinen siitä, että Fedjka ei löytänyt sentään rahoja. Tuhansia luuli sieppaavansa, roisto! Tulipalokin lienee saanut hänet kiirehtimään, säikähti hieman… Uskotteko, että tuo tulipalo oli minulle aika isku. Ei, piru sen oikein tietää, mitä se oikein oli? Se on niin kuvaamatonta itsevaltaisuutta… Näettehän, etten salaa teiltä mitään, koska odotan teiltä niin paljon. No niin, olenhan kypsytellyt tosin jo kauan mielessäni tuota tuliajatusta, onhan se niin kovin yleinen ja kansanomainen, mutta olen aikonut säästää sen viimeiseksi, kaikkein kriitillisimpään hetkeen, siihen kallisarvoiseen tuokioon, jolloin me nousemme yhtenä miehenä… Mutta näiden päähän pälkähtääkin ryhtyä siihen aivan omavaltaisesti, ilman määräystä, ja juuri sellaisena hetkenä, jolloin pitäisi päinvastoin olla niin hiljaa, ettei saisi hengittääkään muuten kuin nyrkkiinsä! Tämä on suorastaan käsittämätöntä omavaltaisuutta! Sanalla sanoen, en tiedä toistaiseksi vielä mitään, puhutaan parista špigulinilaisesta… mutta jos juttuun on sekaantunut myös meikäläisiä, jos vain yksikin heistä on yrittänyt vaikkapa vain lämmitellä siinä käsiänsä — niin paha hänet perii! Kas siinä näette nyt, miten käy, jos antaa hivenenkin verran vapautta! Ei, tuo demokraattinen roskajoukko viisikkoineen — on huono tuki! Tähän tarvitaan vain yksi ihanan suuri, johonkin epäjumalaan kohdistuva despoottinen tahto, joka nojautuu johonkin, joka ei ole satunnaista ja ulkopuolella olevaa… Tällöin voi odottaa, että viisikotkin vetävät häntänsä alistuvaisesti luimuun ja voivat tarvittaessa orjamaisen nöyrinä kelvata käytettäviksemme. Mutta joka tapauksessa, vaikka ne siellä nyt rupeaisivatkin täyttä päätä hölisemään, että koska Stavroginin oli muka välttämätöntä saada poltetuksi vaimonsa, niin täytyi polttaa koko kaupunki, niin kuitenkin…

— Niin eihän siellä tosin vielä, se on totta, en ole kuullut yhtään mitään, mutta minkäs ihmisille voi, etenkin niille, jotka ovat palosta kärsineet! Vox populi, vox Dei. Kauankos sellainen huhu leviää?… Mutta eihän teillä tietenkään ole vähintäkään vaaraa. Juriidisesti teitä ei voida syyttää mistään, eikä omallatunnollannekaan ole mitään. Ettehän te tätä ole tahtonut? Ettehän? Todisteita ei ole minkäänlaisia, vain pelkkä sattuma… Jos nyt Fedjka sattuisikin muistamaan nuo teidän varomattomat sananne, jotka lausuitte Kirillovin luona (ja miksi pitikin teidän ne sanoa?), mutta eihän sekään vielä todista yhtään mitään, ja Fedjkan suun me kyllä tukkeamme. Teen sen jo tänään…

— Eivät vähääkään. Tuo veijari ei ole osannut järjestää mitään niin kuin olisi pitänyt. Mutta olen ainakin iloinen siitä, että te olette noin rauhallinen… sillä vaikka te ette olekaan vähintäkään tähän kaikkeen syyllinen, ette edes ajatuksissanne, niin onhan se sentään… Ja onhan teidän ainakin myönnettävä, että kaikki tämä saa asiamme aivan toiselle tolalle. Te olette nyt vapaa leskimies ja voitte vaikkapa heti naida ihanan neidon suurine myötäjäisineen, neidon, joka päälle päätteeksi on jo hallussanne. Kas, tällaista voi saada aikaan vain pelkkä sokea sattuma, — eikö totta?

— No, riittää, riittää jo! Tyhmä mies, mitä te tuollakin oikein tarkoitatte? Sen sijaan, että iloitsisitte, te… Tulin tahallani aivan lentäen ilmoittaakseni teille mitä pikimmin… Mitäpä syytä minulla olisi uhkailla teitä? Mitäpä voittaisin uhkauksilla? Minulle on tärkeätä, että te suostutte mielellänne ettekä pelosta. Te olette valo ja aurinko… Minähän tässä pelkään teitä, minkä jaksan, ettekä te minua! Enhän minä ole Mavriki Nikolajevitš… Ja ajatelkaahan, kiitäessäni tänne kilpa-ajorattaissa näen Mavriki Nikolajevitšin täällä puutarhanne aidan luona, aivan puutarhan perimmäisessä nurkassa… šinelli yllään, läpimärkänä, varmaankin hän on istunut siellä kaiken yötä! Voi sun ihmeitä! Pitääpäs ihmisen tulla noin hulluksi!

— Totta, aivan totta. Istuu puutarhan aidan luona. Täältä, täältä noin kolmensadan askelen päässä luullakseni. Yritin kiireesti hänen ohitsensa, mutta hän näki minut sittenkin. Ettekö ole tietänyt sitä? Siinä tapauksessa olen hyvilläni, että muistin kertoa sen teille. Kas, tällainen saattaa käydä kaikista vaarallisimmaksi, etenkin jos hänellä sattuu olemaan revolveri ja jos päälle päätteeksi vielä on yö, sateinen sää ja aivan luonnollinen kiihtyneisyys, — sillä ovathan olosuhteet tosin hieman kummalliset, hah, hah, haa! Mitä luulette, miksi hän istunee siellä?

— Kas sillä tavalla! Miksi tämä ei sitten hänen luokseen? Ja… tällaisessa sateessa… siinäpä vasta hölmö!

— Heh, heh hee! Kas siinäpä uutisia! Hän siis… Mutta kuulkaahan, nythän hänen asiansa ovat aivan toisin: Mitäpä hän nyt enää Mavrikista? Tehän olette vapaa leskimies ja voitte vaikkapa jo huomenna mennä hänen kanssaan naimisiin. Hän ei sitä vielä tiedäkään, — sallikaa minun järjestää kaikki. Missä hän on? Täytyy minun ilahduttaa häntäkin.

— Luuletteko sitten, että hän ei aavista mitään noista ruumiista? —
Stavrogin kysäisi tämän aivan erikoisesti siristellen silmiänsä.

— Eipä tietenkään, — Pjotr Stepanovitš heittäytyi täysin hölmöksi, — sillä eihän nähkääs juriidisesti… Voi teitä! Ja mitäpä siitä, vaikkapa aavistaisikin! Naisille järjestyy kaikki tämmöinen aivan erinomaisesti, te ette vielä tunne naisia! Sitäpaitsi hänelle on nyt kaikkein edullisinta mennä teidän kanssanne naimisiin, sillä onhan hänen maineensa nyt joka tapauksessa tahraantunut, olen puhunut hänelle kaiken lisäksi vielä »purresta». Huomasin nimittäin, että häneen voi parhaiten vaikuttaa juuri »purrella», kas sellaista kaliberia on tämä tyttö. Älkää olko vähääkään huolissanne, kyllä hän harppaa näiden ruumiiden yli niin että hei vain, — sitä suuremmalla syyllä, koska te olette aivan viaton, eikö totta? Hän voi kyllä panna nämä ruumiit hampaansa koloon voidakseen loukata teitä joskus myöhemmin, ehkäpä vasta noin avioliittonne toisena vuonna. Jokainen nainen astuessaan vihille piilottaa näin jotakin miehen entisyydestä varastoon, mutta silloinhan… mitä se merkitsee enää vuoden kuluttua? Hahhahhaa!

— Jos kerran te olette täällä kilpa-ajorattainenne, niin viekää hänet heti paikalla Mavriki Nikolajevitšin luo. Hän sanoi äsken, että hän ei siedä minua ja että hän lähtee luotani eikä siis tahdo käyttää minun ajoneuvojani.

— Niinkö? Lähteekö hän tosiaankin? Mistähän se voisi johtua? — Pjotr
Stepanovitš katsoi häneen hölmistyneenä.

— On kai päässyt selville tänä yönä siitä, etten rakasta häntä vähääkään… minkä hän muuten on aina tietänyt.

— Ettekö te sitten todellakaan rakasta häntä? — Pjotr Stepanovitš sanoi tämän aivan kuin olisi määrättömästi sitä ihmetellyt. — Jos asia on näin, niin miksikä te sitten eilen hänen tänne tullessaan jätitte hänet luoksenne ettekä kunnian miehenä sanonut hänelle suoraan, että ette rakasta häntä? Tämä oli teidän puoleltanne hyvin alhaisesti tehty. Ja mihin asemaan te olette saattanut minut hänen silmissään.

— Ahaa! Arvasitte, että yritin näytellä narria, — Pjotr Stepanovitš naurahti äärettömän iloisesti, — tahdoin vain huvittaa teitä! Ajatelkaahan, arvasin aivan heti nähtyäni teidät, huomasin kasvojen ilmeestä, että teitä oli kohdannut »onnettomuus». Ehkäpä aivan täydellinen epäonnistuminen, vai mitä? No niin, lyönpä vaikka vetoa, — hän huudahti ihastuksesta tuskin malttaen vetää henkeään, — että te koko yön istuitte vain salissa vierekkäin kumpainenkin omalla tuolillanne ja käytitte kallisarvoisen ajan väitelläksenne jostakin äärimmäisen ylevästä´… Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, mitäpä se minua liikuttaa: Tiesinhän jo eilen aivan varmasti, että kaikki saattaa loppua hyvin typerästi. Toin hänet teille vain siitä syystä, että tahdoin huvittaa teitä sekä todistaa teille, että minun kanssani ei käy aikanne pitkäksi. Kolmesataa kertaa voin olla hyödyksi tällä tavoin. Ylipäänsä rakastan olla ihmisille mieliksi. Jos taas te ette häntä enää tarvitse minkä olen myös ottanut huomioon, sitä vartenhan oikeastaan tulinkin, niin…

— Minäkö murhannut? Olenhan sanonut teille, että minun syytäni ei ole tässä ei tuon vertaa. Te teette muuten minut levottomaksi…

— Niin jättäkää hänet minun huostaani. Kaikki käy oivallisesti, naitan hänet Mavriki Nikolajevitšille, jota muutoin minä en ole suinkaan istuttanut tuonne puutarhaan, sitä teidän ei pidä luulla. Minähän suorastaan pelkään häntä nyt. Kas kuin sanoillekin: »Kilpa-ajorattainenne», mutta minäpä lennähdinkin kuitenkin ohi, jos hänellä todellakin on revolveri… Hyvä, että otin omanikin mukaan. Kas tässä (hän veti taskustaan esille revolverin, näytteli sitä ja piilotti sen sitten). — Olinpa mukaan pitkän matkan varalta… Tuon kaiken minä muuten saan silmänräpäyksessä sujumaan: Hänen pikku sydämensä ikävöi nyt jo kipeästi Mavrikia… Sen pitäisi ainakin jomottaa…ja tiedättekö — Jumala sen tietää, että minun on suorastansa häntä hieman sääli! Kun vien hänet Mavrikin luo, niin hän alkaa heti muistella teitä, — kehuu teitä hänelle ja moittii häntä päin silmiä, — naisen sydän. Mutta te nyt taas nauratte? Olen kauhean ilonen, että te olette taas noin hyvällä tuulella. Lähtekäämme sitten. Aloitan heti Mavrikista, mutta noista murhatuista… tiedättekö, eikö olisi selvintä toistaiseksi vaieta niistä? Saahan hän tietää sen myöhemmin.

— Mistä saa tietää? Kuka on murhattu? Mitä te sanoitte Mavriki
Nikolajevitšista? — Liza oli avannut eteisen oven.

— Ahaa! Te ette ole siis kuullut kaikkea! Rauhoittukaa, Mavriki Nikolajevitš on elossa ja aivan terve, josta kaikesta te voitte silmänräpäyksessä päästä varmuuteen, sillä hän on täällä, tien varrella, puutarhan aidan luona… ja luultavasti on istunut siellä kaiken yötä, on kastunut läpimäräksi, hänellä on vain šinelli yllään… Tullessani tänne hän näki minut.

— Se ei ole totta. Tehän sanoitte »noista murhatuista»… Kuka on murhattu? — hän kyseli itsepintaisesti ja tuskallisen epäluuloisesti.

— Murhatut ovat vaimoni, hänen veljensä Lebjadkin ja heidän palvelijattarensa, — Stavrogin ilmoitti lujasti.

— Petomainen, omituinen tapaus, Lizaveta Nikolajevna, mitä tavallisin ryöstömurha, — Pjotr Stepanovitš alkoi taas puhua rätistä, — vain pelkkä ryöstömurha, tulipalon varjossa tehty. Fedjka-pakkotyövangin ja hölmön Lebjadkinin roistontöitä, Lebjadkinin, joka näytteli kaikille rahojansa… siksipä minä olen tänne lentänytkin… aivan kuin olisi minua heitetty kivellä otsaan. Stavrogin aivan horjahti, kun ilmoitin sen hänelle. Me tässä yhdessä neuvottelimme, ilmoittaisimmeko sen teille vai emmekö?

— Nikolai Vsevolodovitš, puhuuko hän totta? — Liza virkkoi tuskin kuuluvasti.

— Mutta koettakaahan sentään ymmärtää ainakin se, että tämä mies on täysi hullu! — huudahti Pjotr Stepanovitš kaikin voimin — onhan hänen vaimonsa joka tapauksessa murhattu. Näettehän, kuinka kalpea hän on… onhan hän ollut täällä teidän kanssanne koko yön, ei ole hetkeäkään poistunut, mitenkä olisi mahdollista epäillä häntä?

— Nikolai Vsevolodovitš, sanokaa minulle kuin tunnustaisitte sen Jumalalle, oletteko syyllinen vai ettekö, ja silloin, vannon sen, uskon sanoihinne kuin Jumalan sanaan ja lähden kanssanne vaikkapa maailman ääriin, voi, lähden varmasti! Seuraan teitä kuten koira…

— Miksi te noin kiusaatte häntä, te fantastinen ihminen! — Pjotr Stepanovitš aivan raivostui. — Lizaveta Nikolajevna, uskokaa minua. jauhakaa minut vaikka huhmaressa hienoksi, mutta hän on syytön ja päinvastoin on surusta itsekin aivan murtunut sekä hourailee, kuten näette. Ei vähintäkään, ei vähintäkään, ei edes ajatuksissaan hän ole syyllinen… Kaikki on ryövärien työtä, ryövärien, jotka varmaankin viikon kuluttua saadaan kiinni ja saavat raipparangaistuksen… Tähän ovat syypäät Fedjka-pakkotyövanki ja špigulinilaiset, siitähän puhuu jo koko kaupunki, siksipä minäkin…

— Onko tämä totta, onko tämä totta? — Liza vapisi odotellessaan viimeistä tuomiotaan.

— Minä en ole murhannut ja olin sitä vastaan, mutta kuitenkin tiesin, että he tulevat murhatuiksi enkä mennyt estämään murhaajia. Menkää pois luotani, Liza — virkkoi Stavrogin ja meni salin puolelle.

Liza peitti kasvot käsiinsä ja lähti pois. Pjotr Stepanovitš oli syöksähtämäisillään hänen jälkeensä, mutta palasi kuitenkin saliin.

— Vai sillä tavalla te? Vai sillä tavalla te? Ette siis pelkää mitään? — Aivan raivoissaan hän hyökkäsi Stavroginin luo jupisten jotakin aivan mieletöntä löytämättä edes ilmaisua ajatuksilleen ja vaahdon noustessa suupieliin.

Stavrogin seisoi keskellä salia eikä vastannut hänelle sanaakaan. Hän oli siepannut käteensä aivan kevyesti hiussuortuvan päästänsä ja hymyili hieman nolona. Pjotr Stepanovitš nykäisi häntä lujasti hihasta.

— Mikä teidän oikein on? Vai sellaisiin te olette ryhtynyt? Ilmiannatte meidät kaikki ja menette itse luostariin tai pirun luo… Mutta minäpä otan teidät hengiltä, vaikkapa ette pelkäisikään minua!

— Ai, tekö siellä yhä rätisette? — Stavrogin erotti hänet lopulta. — Rientäkää, — hän havahtui samassa, — rientäkää hänen jälkeensä, käskekää valjastaa vaunut, älkää jättäkö häntä… juoskaa, juoskaa pian! Saattakaa hänet kotiin saakka, että kukaan ei saisi tästä tietää ja että hän ei menisi sinne… ruumiita… ruumiita… Istuttakaa hänet väkisin vaunuihin… Aleksei Jegorytš! Aleksei Jegorytš!

— Seis, älkää huutako! Hän on jo Mavrikin sylissä… Mavriki ei lähde vaunuihinne… Seis, sanon minä! Tässä on kysymyksessä enemmän kuin pelkät vaunut.

— Mitäpä siitä, tappakaa minut, — hän sanoi hiljaa aivan kun sovintoon suostutellen.

— Hyi, piru, millaisen valheen ihminen voi ottaa niskoilleen! — Pjotr Stepanovitš aivan tärisi. — Ei tosiaankaan olisi pahaksi tappaa! Ei hän voinutkaan muuta kuin sylkäistä vasten kasvojanne!… Oletteko te mikään »pursi», vanha reiällinen, puinen lotjaromu te olette!… Sietäisipä teidän nyt vaikkapa vain pelkästä kiukusta jo havahtua! Voi teitä! Onko teistä siis kaikki yhdentekevää, koskapa itse haluatte kuulan otsaanne?

— Jos te ette olisi tuollainen narri, niin ehkäpä sanoisinkin teille nyt… niin… jospa olisitte vaikkapa vain pisarankin verran viisaampi…

— Minä olen tosin narri, mutta en tahdo, että te, minun tärkein osani, olisitte myös narri! Ymmärrättehän te minut!

Stavrogin ymmärsi, ja luultavasti ei kukaan muu olisi ymmärtänytkään.
Olihan Šatovkin hämmästynyt Stavroginin väittäessä, että Pjotr
Stepanovitš kykeni hurmautumaan.

— Menkää nyt luotani hiiteen, huomiseksi saan ehkä puristetuksi itsestäni jotakin esille. Tulkaa huomenna.

»Tämä voi vielä kääntyä hyväksikin», murahteli Pjotr Stepanovitš itsekseen piilottaen revolverinsa.

III.

Pjotr Stepanovitš riensi Lizaveta Nikoiajevnan jälkeen. Tämä ei ollut ehtinyt päästä muuta kuin parin askelen päähän talosta. Häntä oli viivyttänyt Aleksei Jegorytš, joka oli kulkenut hänen jäljessään ja seurasi häntä yhä vieläkin askelta jäljempänä, hännystakkisillaan, kunnioittavasti kumartuneena ja ilman hattua. Hän rukoili Lizaveta Nikolajevnaa odottelemaan ajoneuvoja. Ukko oli säikähtänyt ja itki suorastaan.

— Mene, herrasi pyytää teetä eikä kukaan sitä tarjoa hänelle, — Pjotr
Stepanovitš työnsi hänet syrjään ja kävi suoraan kiinni Lizaveta
Nikoiajevnan käsipuoleen.

Tämä ei irroittanut kättänsä. Hän ei nähtävästi ollut vielä täydessä tajussaan eikä ollut ennättänyt havahtua.

— Ensinnäkään te ette mene oikeaan suuntaan, — leperteli Pjotr Stepanovitš, — meidän on mentävä tänne eikä puiston ohi, ja toiseksi, te ette missään tapauksessa voi mennä jalkaisin, teillehän on täältä kolme virstaa eikä teillä ole vaatteitakaan. Jospa te tahtoisitte pisaraisenkin verran odotella. Minähän tulin tänne kilpa-ajorattaissa, niin että tuossa tuokiossa ajan tänne, te käytte istumaan niihin, minä saatan teidät, eikä kukaan näe meitä.

— Mitä vielä! Jokainen humaani mies aina sentään tällaisessa tapauksessa ja minun asemassani…

— Kuulkaahan, olen hyvin iloinen, että otatte asian täten, sillä kaikki tämähän on mitä kauheinta ennakkoluuloa, ja jos kerran se on siten, niin eikö sentään olisi parasta käskeä tuota ukkoa järjestämään meille heti vaunut, sehän kestäisi enintään kymmenen minuuttia, ja sillä aikaa me palaisimme odottelemaan kuistikkoon, eikö niin?

— Kas se tästä vielä puuttuisi! Sitähän minä juuri pelkäsinkin… Ei, tuon joutavan ajatuksemme jätämme kokonaan mielestämme, eikä siellä ole mitään katseltavaakaan.

— No, mitäpä siitä, jos tuntisittekin! Ajatelkaahan, sataa, on sumuista… (Kylläpä nyt osasinkin ottaa pyhän velvollisuuden täytettäväkseni!) Kuulkaahan, Lizaveta Nikolajevna, joko — tai: joko te lähdette minun rattaillani, ja silloin teidän on odoteltava, ettekä saa ottaa enää askeltakaan, sillä jos menette eteenpäin vielä kaksikymmentä askelta, niin Mavriki Nikolajevitš huomaa meidät varmasti.

— Niin, jos te taas haluatte hänen luoksensa, niin voin vielä jonkin matkan saattaa teitä ja osoittaa teille, missä hän istuu, mutta minä itse, nöyrin palvelijanne, poistun siinä tapauksessa, sillä en haluaisi nyt lähestyä häntä.

— Hän odottelee minua! Voi, hyvä Jumala!— hän pysähtyi samassa, ja hänen kasvoilleen levisi puna.

— Mutta hyväinen aika, jos hän kerran on ennakkoluuloton mies! Mutta tiedättekö mitä, Lizaveta Nikolajevna, tämä ei enää koske minua. Minähän olen aivan syrjäinen henkilö, ja senhän te varsin hyvin tiedätte, mutta haluaisin sentään, että teidän kävisi hyvin… Jos »purtemme» ei onnistunutkaan, jos havaitsimmekin, että se olikin vain vanha ja mätä lotjaromu…

— Ihmeellistä, mutta kyyneliäpä näkyy vain sittenkin puristuvan silmistänne. Tarvitaan miehuutta. Ei saa missään suhteessa olla miestä huonompi. Meidän vuosisadallamme, jolloin nainen… hyi piru! (Pjotr Stepanovitš oli vähällä sylkäistä!) Mutta pääasia on, ei pidä katua mitään, ehkäpä kaikki kääntyy vielä hyväksikin! Mavriki Nikolajevitš on mies… sanalla sanoen… tunteellinen mies, vaikka ei puhelekaan liikoja, mikä ei muuten suinkaan ole vahingoksi, tietysti ehdolla, että hänellä myöskään ei ole ennakkoluuloja…

— Niin no, piru… Lizaveta Nikolajevna, — Pjotr Stepanovitš oli ärtyvinään, — olenhan koko ajan tässä oikeastaan vain puuhaillutkin teitä varten… eihän minulle tästä suinkaan… Tein teille eilen palveluksen, koskapa itse sitä halusitte, ja tänään taas… No niin, tästä te voitte jo nähdä Mavriki Nikolajevitšin, kas tuollahan hän istuukin, ei näe meitä. Oletteko te, Lizaveta Nikolajevna, muuten lukenut Polinjka Sachsia?

— On olemassa sellainen kertomus, Polinjka Sachs. Ylioppilaana ollessani jo luin sen… Joku virkamies, niin siinä kerrotaan, virkamies, jolla on suuret tulot, vangituttaa vaimonsa huvilassaan syyttäen tätä uskottomuudesta… Ja olkoon se nyt miten tahansa, sylkäisen minä koko jutulle! Saatte nähdä, ennen kuin vielä ehditte kotiinnekaan, niin Mavriki Nikolajevitš tekee jo teille naimatarjouksen. Hän ei ole vieläkään teitä huomannut.

— Ah, älköön huomatkokaan! — huudahti Liza samassa aivan kuin mieletön, —mennään, mennään pois! Metsään! Kedolle!

— Lizaveta Nikolajevna, tämä on jo kauheata raukkamaisuutta! — Pjotr Stepanovitš lähti juoksemaan hänen jälkeensä. — Ja minkä vuoksi te oikeastaan ette tahdo, että hän huomaisi teidät? Päinvastoinhan teidän tulisi katsahtaa avoimesti ja ylpeästi häntä silmiin… Jos taas te ajattelette jotakin… mitä tulee… no niin… neitseellisyyteen… niin sehän on jo pelkkää ennakkoluuloa, vanhanaikaisuutta… Niin, mutta minne, minne te oikeastaan menette? Kylläpä juokseekin! Palatkaamme mieluummin Stavroginin luo, otetaan minun ajoneuvoni… Mutta minne te nyt oikeastaan… Siellähän alkavat pellot, no niin, nyt lankesi vielä kaiken lisäksi!

Hän pysähtyi. Liza liiti kuin lintu käsittämättä, minne oikeastaan lensi, ja Pjotr Stepanovitš oli jäänyt hänestä jo ainakin viidenkymmenen askelen päähän. Liza lankesi kompastuen multamättääseen. Samassa kajahti hänen takanansa hieman syrjästäpäin huuto. Mavriki Nikolajevitš se sieltä tuli. Hän oli nähnyt Lizan juoksun, hänen kompastumisensa ja juoksi nyt hänen luokseen pellon poikki. Pjotr Stepanovitš oli myös jo samana hetkenä muuttanut suuntaa ja katosi kiireisesti Stavroginien portista ajoneuvojensa luo.

Mutta Mavriki Nikolajevitš seisoi jo säikähtyneen ja pystyyn kohonneen Lizan luona, kumartuneena hänen puoleensa ja piti hänen kättänsä omassaan. Koko tämän kohtaamisen epätavallisuus oli järkyttänyt hänen mielensä niin, että kyynelet valuivat pitkin hänen kasvojansa. Mavriki Nikolajevitš näki sen, jota hän kunnioittaen ihaili, juoksemassa mielettömänä pellon poikki tällaisena hetkenä ja tällaisella ilmalla, päällysvaatteitta, eilisessä upeassa puvussa, joka nyt oli rypistynyt ja kaatuessa tahriintunut´… Hän ei voinut sanoa sanaakaan, riisui vain viittansa ja kietoi sen vapisevin käsin Lizan harteille. Samassa hän huudahti tuntiessaan Lizan koskettavan hänen kättänsä huulillansa.

— Liza! — hän kiljaisi, — minä en osaa mitään, mutta älkää ajako minua luotanne!

— Voi, niin, lähtekäämme kiireesti täältä, älkää jättäkö minua! — ja siepaten itse häntä kädestä Liza vei hänet mukanansa. — Mavriki Nikolajevitš, — hän alensi samassa ääntään säikähtäen, — yritin olla niin rohkea, mutta täällä minä pelkään niin kovin kuolemaa. Minä kuolen, kuolen hyvin pian, mutta minä pelkään, pelkään kuolemaa hän kuiskasi puristaen lujasti hänen kättänsä.

— Voi, jospa joku tulisi! — Mavriki Nikolajevitš katseli epätoivoisena ympärilleen, — vaikkapa joku ohikulkija! Jalkanne kastuvat, te… menetätte järkenne.'

— Ei se tee mitään, ei mitään! — Liza yritti rohkaista häntä, — kas näin, teidän kanssanne en pelkää niin kovin, pidelkää minua kädestä, johtakaa minua… Minne nyt, kotiinko? Ei, minä tahdon ensin nähdä murhatut. Väitetään, että joku on murhannut hänen vaimonsa, mutta hän sanoo tehneensä sen itse. Eihän se ole totta, eihän? Tahdon itse nähdä murhatut… minun vuokseni… heidän vuoksensa hän lakkasi tänä yönä minua rakastamasta… Kun näen kaiken, pääsen selville kaikesta. Pian, pian, tunnen sen talon… siellä on tulipalo… Mavriki Nikolajevitš, ystäväni, älkää suoko minulle anteeksi — kunniattomalle! Miksi soisitte minulle anteeksi? Miksi te itkette? Lyökää minua korvalle ja tappakaa minut kuten koira tänne pellolle!

— Ei kukaan saattaisi nyt olla teidän tuomarinanne, — virkkoi Mavriki Nikolajevitš lujasti, — Jumala suokoon teille anteeksi, minä kaikkein vähimmin voisin teitä tuomita!

Mutta tuntuisi hieman omituiselta kerrata heidän keskusteluansa. Molemmat he kulkivat käsi kädessä nopeasti kiirehtien, aivan kuin mielettömät. He suuntasivat kulkunsa suoraan paloa kohti. — Mavriki Nikolajevitš ei vieläkään ollut luopunut toivostansa, vaan odotteli matkalla tavoittavansa jotkin rattaat, mutta sellaisia ei vain kuulunut. Hieno tihkusade tunkeutui läpikoko seudun himmentäen valon kajastuksenkin ja kaikki vivahdukset sekä kietoen kaiken sumuiseen, lyijynharmaaseen, yhtenäiseen vaippaan. Oli jo kauan ollut päivä, mutta näytti siltä, kuin ei olisi vielä edes aamu valjennut. Ja yht'äkkiä tuosta sumuisesta, kylmästä pimeydestä piirtyi esille omituinen, epätodellinen hahmo, joka näytti liikkuvan heitä kohti. Luulenpa nyt tätä kuvatessani, että jos minä olisin ollut Lizaveta Nikolajevnan sijassa, niin en olisi uskonut silmiäni. Mutta hänpä vain huudahti iloisesti ja tunsi heti kohta vastaantulevan. Tämä oli Stepan Trofimovitš. Miten hän oli lähtenyt matkalle, miten saattoi muuttua todellisuudeksi hänen mieletön pakopäähänpistonsa, — siitä kaikesta tuonnempana. Mainitsen vain, että jo tänä aamuna häntä oli vaivannut vilutauti, mutta sairauskaan ei ollut saanut häntä luopumaan päätöksestään. Hän asteli lujin askelin märkää maata pitkin. Saattoi huomata, että hän oli suunnitellut yrityksensä, niin hyvin kuin hän suinkin oli osannut, yksin, epäkäytännöllisenä kamarifilosofina. Hänen yllään oli »matkapuku»: tahallinen matkatakki, leveällä, soljellisella kiiltonahkavyöllä vyötetty, uuden uutukaiset saappaat jaloissa ja housujen lahkeet saappaan varsissa. Varmaankin hän jo kauan sitten oli kuvitellut matkamiehen tällaiseksi. Ja vyön sekä kiiltävävartiset husaarinsaappaat, joissa hän ei osannut edes kävellä, hän oli kai hankkinut jo muutamia päivä sitten. Leveälierinen hattu, kudottu villahuivi tiukasti kaulan ympäri kiedottuna, keppi oikeassa kädessä ja vasemmassa pienen pieni, tupaten täynnä oleva matkalaukku täydensivät pukua. Lisäksi oli vielä oikeassa kädessä aukipingoitettu sateensuoja. Näitä kolmea esinettä, sateensuojaa, keppiä ja matkalaukkua, hänen oli ensi virstaa astuessaan hankala pidellä, ja toisella ne kävivät jo suorastaan painaviksi.

— Tekö todellakin? — huudahti Liza katsellen häntä surullisen ihmettelevästi, sitten kun ensimmäinen vaistomainen ilonpurkaus oli mennyt ohi.

— Lise! — kirkaisi; Stepan Trofimovitš ja syöksähti Lizan luo melkein kuin houreessa; — Chère, chère… tekö tosiaankin… tällaisessa sumussa? Näettekö, kajastus? Vous êtes malheureuse, n'est-ce pas? [Olette onneton, eikö niin?] Näen, näen, älkää kertoko, mutta älkää kysykö myöskään mitään minulta. Nous sommes tous malheureux, mais il faut les pardonner tous. [Olemme kaikki onnettomia, mutta heille kaikille on annettava anteeksi.] Pardonnons, Lise, ja olkaamme iäti vapaat. Päästäkseen irti maailmasta ja saavuttaakseen täydellisen vapauden — il faul pardonner, pardonner et pardonner!

— Sen vuoksi, että heittäessäni jäähyväiset maailmalle tahdon nähdä teidän olentonne sen edustajana, sanon näin myös jäähyväiset koko entisyydelleni! — Hän puhkesi itkuun ja vei Lizan molemmat kädet itkettyneille silmillensä: — Polvistun kaiken sen edessä, mikä elämässäni on ollut kaunista, suutelen sitä ja kiitän! Nyt olen jakanut itseni kahtia; — siellä oli — mielipuoli, joka kuvitteli lentävänsä taivaaseen, vingt-deux ans [kahdenkymmenenkahden vuoden aikana], — täällä — murtunut ja paleleva ukko — kotiopettaja… chez le marchand s'il existe pourtant ce marchand… [kauppiaan (kotiopettaja) — jos sellainen todella on olemassa…] Mutta kuinka märkä te olette, Lise! — huudahti hän hypähtäen pystyyn tuntiessaan omien polviensakin kastuvan märässä maassa, — ja miten tämä on mahdollista, te tuossa puvussa?´…ja jalkaisin, ja tällaisella pellolla… Te itkette? Vous étes malheureuse? Todellakin, kuulinhan minä jotakin… Mutta mistä te nyt olette tulossa? — aroin ilmein hän lasketteli kysymyksen toisensa jälkeen ja syvästi hämmästyneenä katseli Mavriki Nikolajevitšiin; — mais savez-vous l'heure qu'il est? [mutta tiedättekö, mitä kello on?]

— Stepan Trofimovitš, oletteko kuullut siellä jotakin murhatuista ihmisistä?… Onko se totta, totta?

— Ne ihmiset! Heidän tekojensa loimua katselin kaiken yötä. He eivät muuten olisi saattaneet lopettaakaan… (hänen silmänsä alkoivat taas välkkyä). Pakenen houretta, kuumeista unta, riennän etsimään Venäjää, existe-t-elle la Russie? Bah, c'est vous, cher capitaine! [— onko Venäjä olemassa? Mutta tehän siinä olettekin, hyvä kapteeni!] En ole koskaan epäillyt, että kohtaisin teidät vielä jossakin urotyön liepeellä… Mutta ottakaahan toki sateensuojani, — ja miksi välttämättä jalkaisin? Jumalan nimessä, ottakaa ainakin sateensuoja, minä otan kumminkin hevosen. Minähän lähdin jalkaisin vain sen vuoksi, että Slasie (se on Nastasja) ei saisi tietää, sillä muuten hän olisi huutanut niin, että koko katu olisi raikunut, jos vain olisi tietänyt, että matkustan. Sen vuoksi livahdinkin mahdollisimman incognito. Tosin Golosissa kirjoitetaan alinomaa ryöstöistä, mutta ajattelin sentään, tuskinpa heti maantielle tullessani ryöväri olisi vastassa? Chère Lise! Te taisitte sanoa, että joku oli murhannut jonkun? O, mon Dieu! Tehän pyörrytte!

-— Mennään, mennään! — huudahti Liza taas aivan hysteerisesti vetäen mukaansa Mavriki Nikolajevitšia. — Odottakaahan, Stepan Trofimovitš, — hän käännähti samassa taas takaisin, — Odottakaahan, onneton, antakaahan kun siunaan teidät. Olisi ehkä viisainta köyttää teidät, mutta ehkä sentään vain siunaan teitä. Rukoilkaa tekin »Liza-rukan» puolesta — noin vain ohimennen, älkää suotta rasittako itseänne. Mavriki Nikolajevitš, antakaa tuolle lapselle takaisin hänen sateensuojansa, antakaa välttämättä. Kas, sillä tavalla… Mennään, mennään nyt!

He tulivat tuon kohtalokkaan talon luo sinä samana hetkenä, jolloin talon edustalla sakeana häärivä joukko oli jo tarpeeksensa kuunnellut juttua Stavroginista sekä siitä, kuinka edullista hänen oli ollut murhata vaimonsa. Mutta enemmistö sentään seisoi yhä paikoillaan kuunnellen äänettömänä. Melusivat vain humalaiset suupaltit sekä sellaiset »maasta irtaantuneet», kuten äskeinen käsillään huitoileva pikkuporvari. Hänet tunnettiin muuten sangen siivoksi mieheksi, mutta hän aivan kuin irtaantui maasta ja lähti liitelemään jonnekin silloin, kun sattui jotakin sellaista, mikä määrätyllä tavalla vaikutti häneen. En huomannut Lizan ja Mavriki Nikolajevitšin saapumista. Ensikerran huomasin Lizan jo kaukana minusta, väen paljoudessa, ja kivetyin aivan kauhusta. Mavriki Nikolajevitšia en aluksi edes huomannut. Lienee ohut sellainenkin hetki, jolloin hän ahdingossa oli jäänyt Lizasta pari askelta jäljemmälle, kun hänet oli sysätty syrjään. Keskelle kansanjoukkoa tunkeileva Liza, joka näkemättä ja huomaamatta mitään ympärillänsä, kuten sairaalasta karannut kuumepotilas, sai tietenkin heti kaikkien huomion kääntymään puoleensa. Alettiin puhua ääneen ja kirkua. Joku joukosta huudahti: »Se on se… Stavroginin oma!» Ja toiselta suunnalta kajahti: »Ei se riitä, että tappavat, katsomaankin vielä tunkeilevat!» Samassa huomasin, että Lizan pään kohdalle kohosi ja samassa jo taas laskeutui takaapäin jonkun käsi. Hän kaatui. Kajahti hirveä Mavriki Nikolajevitšin huudahdus, hän kiiruhti apuun ja löi voimainsa takaa miestä, joka erotti hänet Lizasta. Mutta samassa häneen jo tarttui molemmin käsin takaapäin äskeinen pikkuporvari. Muutamaan hetkeen ei syntyneestä kahakasta saanut vähääkään selvää. Kaikesta päättäen Liza yritti nousta, mutta kaatui taas uudesta iskusta. Lopulta joukko kuitenkin hajaantui ja muodosti pienen piirin maassa makaavan Lizan ympärille, ja hänen lähellään seisoi verissään kauhusta mieletön Mavriki Nikolajevitš huutaen, itkien ja väännellen käsiänsä. En jaksa muistaa tarkoin, miten kävi sitten, näin vain, että Lizaa alettiin kantaa pois. Yritin juosta hänen jälkeensä. Hän oli vielä elossa ja ehkä täydessä tajussaankin. Väkijoukosta vangittiin pikkuporvari ja vielä kolme muutakin. Nämä kolme kieltävät yhä vieläkin ottaneensa osaa ilkityöhön vakuuttaen varmasti, että heidät vangittiin erehdyksestä. Saattavat olla oikeassakin. Pikkuporvari, jota vastaan oli ilmeiset todistukset, mutta joka oli kaikin puolin muuten tolkuton, ei ole kyennyt vielä tähän mennessä tekemään tarkempaa selkoa tapahtumasta. Vaikka olinkin kaukana, niin pitihän minunkin sentään silminnäkijänä sanoa tutkinnossa jotakin: ilmoitin silloin, että kaikki tapahtui aivan sattumalta. Ehkäpä nuo ihmiset olivat hieman vaarallisessa vireessä, mutta tuskin he sentään toimivat tietoisesti. Olivatpa vain humalassa eivätkä kyenneet ohjaamaan tekojansa. Samaa mieltä olen vielä tänäkin päivänä.

NELJÄS LUKU.

Monet näkivät Pjotr Stepanovitšin tänä aamuna; ja näkijät vakuuttivat hänen olleen hyvin kiihoittuneen. Kello kahdelta päivällä hän oli käväissyt Gaganovilla, joka vasta päivä sitten oli palannut maalta. Hänen luoksensa oli saapunut talon täydeltä väkeä, joka keskusteli kiihkeästi äskeisistä tapahtumista. Pjotr Stepanovitš puhui eniten ja pakotti toiset kuuntelemaan itseänsä. Häntä olivat meikäläiset aina pitäneet »lörpöttelevänä ylioppilaana, jolla oli reikiä päässä», mutta tällä kertaa hän puhui Julija Mihailovnasta, ja tämä puheenaihe oli tässä hälinässä kaikkein mielenkiintoisin. Tämän äskeisenä ja hyvin läheisenä uskottuna hänellä oli kerrottavana aivan uusia ja mitä odottamattomimpia yksityiskohtia. Vahingossa (ja siis myös varomattomasti) hän tuli maininneeksi muutamia tämän henkilökohtaisia arvosteluita, jotka koskivat eräitä kaupunkimme varsin huomatulta henkilöitä, mikä tietysti loukkasi näiden itserakkautta. Hänen puheensa oli epäselvää ja katkonaista, kuten ainakin kunnianmiehen, jonka kiusallisena velvollisuutena on selvittää vuorensuuruinen väärinkäsitysruuhka ja joka hyväsydämisen yksinkertaisessa kömpelyydessänsä ei oikein tiedä, mistä olisi aloitettava ja mihin lopetettava. Sangen varomaton oli sekin huomautus, että Julija Mihailovna oli muka ollut täysin perillä Stavroginin salaisuudesta ja että hän oli muka koko intrigiä itse johtanutkin. Hän se oli Pjotr Stepanovitšinkin »puijannut», sillä hän, Pjotr Stepanovitš, jos kukaan oli ollut rakastunut tuohon »onnettomaan Lizaan». Siitä huolimatta Julija Mihailovna oli saanut kaiken »asetetuksi» niin, että hän oli vähällä joutua suorastaan saattamaan Lizaa vaunuissa Stavroginin luo. »Niin, niin, hyvä herrasväki, mikäs teidän on nauraessanne, mutta jospa vain olisin aavistanut, jospa olisin aavistanut, miten tämä kaikki päättyisi!» — hän näin lopetti puheensa. Muihin Stavroginia koskeviin levottomiin kysymyksiin hän vastasi suoraan, että Lebjadkin-tapaus oli hänen mielestään aivan pelkkä sattuma ja että Lebjadkin oli itse kaikkeen syyllinen. Miksi pitikin hänen näytellä rahojaan! Joku kuulijoista sattui silloin huomauttamaan hänelle, että hän suotta »teeskenteli»; hän söi, joi ja nukkui Julija Mihailovnan talossa ja kuitenkin oli nyt valmis ensimmäisenä häntä mustaamaan ja että tämä ei ollut ollenkaan niin kaunista, kuin hän itse ehkä luuli. Mutta Pjotr Stepanovitš osasi heti ryhtyä puolustautumaan:

— Minä en syönyt enkä juonut siellä sen vuoksi, että minulla itselläni ei olisi ollut rahoja, enkä ole syyllinen siihenkään, että minua aina sinne kutsuttiin. Sallinette jättää minun itseni arvosteltavaksi, missä määrin minun on kaikesta tästä oltava kiitollinen.

Mieliala muodostui hänelle suosiolliseksi: »Olkoon, että hän onkin hieman tökerö ja tietysti tyhjänpäiväinen, mutta eihän hän oikeastaan voi ollakaan syypää Julija Mihailovnan tyhmyyksiin. Päinvastoinhan on käynyt selville, että hän yritti suorastaan hillitäkin tätä.»

Kellon käydessä kahta päivällä yht'äkkiä levisi huhu, että Stavrogin, josta nyt niin paljon puhuttiin, oli äkkiä matkustanut päiväjunassa Pietariin. Uutinen herätti mielenkiintoa, monet kurtistivat kulmiansa. Pjotr Stepanovitš oli niin ihmeissään, että kerrottiin hänen muuttuneen aivan kasvoiltaan ja huudahtaneen: »Mutta kuka saattoi päästää hänet menemään?» Hän poistui heti Gaganovilta. Siitä huolimatta hänet nähtiin vielä tämän jälkeenkin parissa, kolmessa perheessä.

Hämärissä hänen onnistui pujahtaa Julija Mihailovnankin luo, vaikka se olikin hyvin vaivalloista, sillä tämä ei tahtonut mitenkään ottaa häntä vastaan. Vasta kolme viikkoa tämän jälkeen sain tietää tämän Julija Mihailovnalta itseltänsä, vasta vähän ennen hänen Pietariin lähtöänsä. Hän ei kertonut tapauksesta sen tarkemmin, mainitsihan vain vavahtaen, että oli »kaikesta aivan määrättömästi hämmästynyt». Luulenpa, että Pjotr Stepanovitš oli suorastaan peloitellut häntä ja uhannut paljastaa hänet »kanssarikollisena», jos hän ei osaisi »pitää suutansa kiinni». Hänen silloisille aikeilleen, joita Julija Mihailovna ei tuntenut, mutta jotka hän sitten myöhemmin, viiden päivän kuluttua, aavisti, oli aivan välttämätöntä tämä uhkaileminen, ja sitten vasta Julija Mihailovna ymmärsi senkin, miksi Pjotr Stepanovitš oli niin kovin epäillyt hänen vaiteliaisuuttaan ja siinä määrin pelännyt hänen mahdollisesti uudistuvia vihanpurkauksiansa…

Kello kahdeksalta illalla, kun oli jo pilkkoisen pimeätä, meikäläiset kokoontuivat täysilukuisina, viisimiehisenä joukkona, aivan kaupungin laidalla, Fominin poikkikadulla sijaitsevaan pieneen kallelliseen taloon, vänrikki Erkelin asuntoon. Tämän yleisen kokoontumisen oli määrännyt itse Pjotr Stepanovitš, mutta itse hän anteeksiantamattomasti myöhästyi, ja muut jäsenet saivat odottaa häntä tunnin verran. Tämä vänrikki Erkel oli se samainen meille poikennut upseeri, joka Virginskin illanvietossa oli koko ajan istunut lyijykynä kädessään ja muistikirja edessään. Kaupunkiimme hän oli saapunut vasta äskettäin, oli vuokrannut eräiltä pikkuporvarieukoilta, kahdelta sisarukselta, syrjäiseltä poikkikadulta aivan yksikseen asunnon ja oli aikeissa lähteä kohta meiltä pois. Kaikkein vähimmän huomiota herätti kokoontuminen hänen luoksensa. Tämä omituinen poikanen oli tavattoman vaitelias. Hän saattoi istua kymmenenkin iltaa peräkkäin hälisevässä seurassa, jossa syntyi mitä tavattomimpia keskusteluja, puhumatta sanaakaan, mutta kuitenkin sangen tarkkaavaisesti seuraten lapsensilmillänsä keskustelevia ja kuunnellen tarkasti. Hänellä oli hyvin sievät kasvot, lienevätpä olleet viisaatkin. »Viisikkoomme» hän ei kuulunut. Meikäläiset olettivat, että hänellä oli jostakin saadut jonkinlaiset erikoismääräykset, jotka olivat puhtaasti toimeenpantavaa laatua. Nyt jo tiedämme, että hänellä ei sellaisia ollut ja että hän tuskin itsekään ymmärsi asemaansa. Hän vain ihaili Pjotr Stepanovitšia, johon hän aivan äskettäin oli tutustunut. Jos hän olisi tavannut jonkun ennen aikojansa turmeltuneen hirviön, ja jos tämä olisi jonkin sosiaalis-romanttisen aatteen nimessä saanut hänet kokoamaan rosvojoukon ja koetteeksi käskenyt häntä murhaamaan ja ryöstämään jonkun ensiksi vastaantulevan talonpojan, niin hän olisi varmasti suostunut siihen ja totellut. Hänellä oli jossakin sairas äiti, jolle hän lähetti puolet niukasta palkastaan — ja miten lieneekään tuo äiti kerran suudellut tätä vaaleata, pikkuista pääparkaa, miten vapissut ja rukoillut hänen puolestaan! Puhun näin paljon hänestä, koska minun käy häntä kovin sääliksi.

Meikäläiset olivat kiihdyksissään. Viimeöiset tapahtumat olivat heitä hämmästyttäneet, ja nähtävästi heitä oli alkanut peloittaa. Sangen tavallinen, vaikkakin systemaattisen tarkasti järjestetty skandaali, johon he niin hartaasti olivat ottaneet osaa, oli päättynyt yllättävästi. Yöllinen tulipalo, Lebjadkinien murha, väkijoukon Lizaan kohdistunut raivo — kaikki tämä oli tullut aivan odottamatta, eivätkä tällaiset yllätykset kuuluneet ohjelmaan. Kiivaasti he syyttivät heitä johtavaa kättä despotismista ja totuuden salaamisesta. Sanalla sanoen, Pjotr Stepanovitšia odotellessaan he saivat toinen toisensa siihen vireeseen, että he taaskin kerran päättivät lopullisesti vaatia häneltä jyrkkää selontekoa, ja jos hän nyt, kuten oli tapahtunut jo ennen, kieltäytyisi siitä, niin »viisikko» hajaantuisi, ja sen tilalle perustettaisiin yhdenvertaisin ja demokraattisin perustein uusi salainen »aatteiden levittämisen» järjestö, jota he itse johtaisivat. Liputin, Šigaljov sekä »kansan erikoistuntija» kannattivat tätä ajatusta. Ljamšin oli vaiti, vaikka hänenkin kasvoillaan oli suostumuksen ilme. Virginski epäröi ja sanoi haluavansa ensin kuunnella Pjotr Stepanovitšia. Päätettiin siis ensin kuunnella, mitä Pjotr Stepanovitšilla oli sanomista, mutta tämäpä ei vieläkään saapunut, ja tällainen leväperäisyys valoi mieliin yhä enemmän myrkkyä. Erkel oli aivan ääneti ja kävi vain hakemassa teetä, jota hän toi omakätisesti emäntäväen puolelta kantaen laseja tarjottimella, tuomatta sisään teekeitintä sekä tahtomatta käyttää palvelijattaren apua.

Pjotr Stepanovitš ilmestyi vasta puoli yhdeksältä. Nopein askelin hän lähestyi sohvan edessä olevaa pyöreätä pöytää, jonka ympärille seura oli asettunut, piti hattua kädessään ja kieltäytyi juomasta teetä. Hän oli häijyn, ankaran ja ylimielisen näköinen. Nähtävästi hän heti huomasi kaikkien kasvoista, että täällä »kapinoitiin».

— Ennenkuin aukaisen suuni, teidän on purettava esiin omanne, sillä teillä on nyt jotakin mielessänne, — hän huomautti häijyin hymähdyksin katsoen vuoroin kuhunkin.

Liputin ilmoitti »kaikkien nimessä» loukkaantuneena ja vapisevin äänin, että »jos näin tulee jatkumaan, niin meiltä voi mennä pää jokaiselta». Voi, eivät he suinkaan pelänneet päänsä menetystä, olivatpa siihen aina valmiitkin, mutta vain yhteisen asian vuoksi (kuului liikehtimistä ja myöntymyksen huudahduksia). Mutta senvuoksi he vaativatkin, että heitä kohtaan oli oltava rehellinen, että he aina olisivat kaikesta selvillä jo ennakolta. »Sillä mitenkäs muuten käy?» (Taas liikettä ja muutamia kurkkuäännähdyksiä.) Jos näin menetellään, niin se on halpamaista ja vaarallista… Me emme ollenkaan sano tätä sen vuoksi, että pelkäisimme, mutta jos vain yksi toimii ja jos muiden on vain toteltava, niin tämä yksi saattaisi vaikkapa valehdellakin, ja kaikki toiset joutuivat kiinni, kuten sotamiehet sakkipelissä. (Huudahduksia: Oikein! Oikein! Yleisiä myöntymyksen ilmaisuja.)

— Mutta mitä yhteyttä on herra Stavroginin intrigeillä ja yhteisellä asiallamme? — Liputin kuohahti yht'äkkiä. — Vaikka hän kuuluisikin jollakin salaperäisellä tavalla liikkeemme keskukseen, — jos tämä fantastinen keskus todella on olemassa, — niin emme me ainakaan tahdo siitä tietää yhtään mitään. Joka tapauksessa murha on tapahtunut, poliisi on hälytetty, ja lankaa myöten päästään keränkin perille.

— Tuon Stavrogininne kanssa te vielä kerran joudutte satimeen, ja silloin joudumme mekin, lisäsi »kansan erikoistuntija».

— Ja se ei hyödytä ollenkaan yhteistä asiaamme, — täydensi Virginski alakuloisesti ajatusta.

— Mitä joutavia! Murha oli puhtaasti sattuma, jonka Fedjka teki ryöstötarkoituksessa.

— Hm! Merkillinen sattuma kuitenkin, — Liputin vetäytyi näin sanoessaan aivan kokoon.

— Jos suvaitsette, niin minun täytyy sanoa, että te itsehän olettekin siihen syypää!

— Ensinnäkin te, Liputin, olitte itse siihen sekaantunut, ja toiseksi, mikä on myös tärkeintä, teillehän nimenomaan annettiin määräys saattaa Lebjadkinit matkalle ja jättää heille rahat. Mutta mitenkäs te asian toimititte? Jos heidät olisi saatu lähtemään, niin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

— Ettekö te itse juuri ilmilausunut ajatusta, että olisi hyvä päästää hänet lausumaan nuo runot.

— Ajatus ei ole vielä määräys. Määräys kuului: heidät on lähetettävä matkalle.

— Määräys. Sangen merkillinen sana… Päinvastoin… tehän nimenomaan käskitte estää heitä lähtemästä matkalle.

— Te olette erehtynyt. Olette osoittanut olevanne typerä ja omavaltainen. Mutta murha — se on Fedjkan työtä, ja hän on toiminut aivan omasta aloitteestaan, ryöstötarkoituksessa. Te kuulitte, että kellot soivat, ja uskoitte heti. Te olette pelkureita. Stavrogin ei ole niin hölmö, ja todistuksena siitä on: — hän on matkustanut täältä kello kahdeltatoista päivällä keskusteltuaan ensin varakuvernöörin kanssa. Jos olisi ollut kysymyksessä jotakin sellaista, niin häntä ei olisi päästetty Pietariin keskellä valoisaa päivää.

— Mutta emmehän me ole ollenkaan väittäneet, että herra Stavrogin itse olisi murhannut, -— sanoi Liputin siilien myrkyllisesti ja vähääkään siekailematta, — hän ei ehkä tietänyt koko asiasta mitään, aivan kuten en tietänyt minäkään. Ja te itse tiedätte varsin hyvin, että minä en tietänyt yhtään mitään, vaikka vahingossa pistinkin sinne pääni, kuten pässi pisti päänsä kattilaan.

— Mutta ketä te sitten syytätte? — Pjotr Stepanovitš katsahti häneen synkkänä.

— Pahinta on, että te koetatte luikerrella tästä irti. Muuten, ettekö suvaitsisi lukea tätä ja näyttää sitä toisillekin. Haluaisin vain teidän tutustuvan tähän.

Hän otti taskustansa esille nimettömän kirjeen, jonka Lebjadkin oli lähettänyt Lembkelle, ja ojensi sen Liputinille. Tämä luki sen, hämmästyi nähtävästi ja ojensi miettivästi sen naapurilleen. Kirje kierteli piirissä kädestä käteen.

— Hänen on, — julistivat Liputin ja Tolkatšenko (s.o. »kansan erikoistuntija»).

— Halusin vain, että saisitte tämän tietää, ja koska kuulin, että teihin oli niin kovin koskenut Lebjadkinin kohtalo, — toisti Pjotr Stepanovitš vielä kerran ottaen kirjeen takaisin. — Niin on, hyvä herrasväki, joku Fedjka on aivan sattumalta poistanut lähettyviltämme vaarallisen henkilön. Kas tällaista voi joskus sattuma saada aikaan. Eikö tämä todellakin ole opettavaista!

— Mutta nyt, hyvät herrat, on tullut minunkin vuoroni kysyä teiltä jotakin, — Pjotr Stepanovitš kohensi ryhtiänsä. — Saisinkohan tietää, minkä vuoksi te ryhdyitte sytyttämään kaupunkia ilman minkäännäköistä lupaa?

— Mitä tuo nyt on? Me, mekö, mekö muka sytytimme kaupungin? Ettehän te vain ole sairas? — kuului huudahduksia.

— Ymmärrän varsin hyvin, että leikkiessänne olette erehtyneet menemään hieman liian pitkälle, — jatkoi Pjotr Stepanovitš itsepintaisesti, — tämähän on jo jotakin muuta kuin nuo Julija Mihailovnaa koskevat pikku tepposet. Olen pyytänyt teitä kokoontumaan tänne, hyvät herrat, määritelläkseni teille tämän vaaran asteen, vaaran, jonka te niin typerästi olette luoksenne maanitelleet ja joka jo ilman teitäkin olisi peloittavana uhannut.

— Mutta sallittehan, mehän tässä päinvastoin aioimme nostaa kysymyksen siitä despotismista, siitä tasavertaisuuden puutteen asteesta, jonka nojalla jäsenten selän takana on otettu näin omituinen ja ratkaiseva askel, — virkkoi melkeinpä vihastuneena näihin saakka vaiti ollut Virginski.

— Vai niin, te siis peräydytte? Mutta minäpä vakuutan, että te olette sytyttäneet, te yksin eikä kukaan muu. Hyvät herrat, älkää valehdelko, minulla on päteviä todisteita. Omavaltaisuudellanne te olette saattaneet vaaraan yhteisen asiammekin. Te olette vain yksi ainoa solmu äärettömässä solmujen verkostossa ja olette velvolliset noudattamaan sokeata tottelevaisuutta keskustaa kohtaan. Kuitenkin on kolme teistä kiihoittanut špigulinilaisia sytyttämään palon, vaikka teillä ei ole ollut siihen minkäännäköisiä oikeuksia, ja siten sai tulipalo alkunsa.

— Toissa yönä noin kello neljän aikoihin te, Tolkatšenko, yrititte värvätä Fomka Zavjalovin »Lemmenkukassa».

— Hyvä Jumala, — tämä kavahti pystyyn, — tuskin sanoin hänelle ainoatakaan sanaa, ja se, mikä tuli sanotuksikin, oli aivan tarkoituksetonta, tein sen noin vain jotakin sanoakseni, koska häntä aamulla oli ruoskittu, mutta huomattuani, että hän oli aivan juovuksissa, jätin sikseen. Jos te ette olisi siitä nyt muistuttanut, olisin sen aivan unohtanut. Eihän se mitenkään saattanut pelkästä sanasta syttyä.

— Te muistutatte henkilöä, joka ihmetteli sitä että pienen pienestä kipinästä saattoi räjähtää ilmaan koko ruutitehdas.

— Puhuin hänelle kuiskaten, syrjässä, suoraan korvaan, mistä te sen saitte tietää? — Tolkatšenko havahtui nyt jo aivan kokonaan.

— Minä istuin siellä pöydän alla. Olkaa huoleti, hyvä herrasväki, tiedän jokaisen askelenne. Te hymyilette ilkeämielisesti, herra Liputin? Mutta minäpä tiedän senkin, että te esimerkiksi neljä päivää sitten nipistelitte puolisonne mustelmille keskiyön aikaan nukkumaan käydessänne.

(Myöhemmin saatiin selville, että hän oli saanut tietää Liputinin urotyöstä Agafjalta, Liputinin palvelijattarelta, jolle hän alusta alkaen oli maksanut vakoilusta, mikä vasta myöhemmin saatiin tietää.)

— Sikäli kuin olen ymmärtänyt, eikä sitä ole voinutkaan olla ymmärtämättä, olettehan alusta alkaen monet monituiset kerrat sangen kaunopuheisesti, vaikkakin ehkä hieman liian teoreettisesti, kehitellyt nähtäviksemme Venäjämme kuvaa, Venäjän, jota peittää ääretön solmujen verkko. Omasta puolestaan jokainen toimiva solmu nostattaa proselyytteja ja laajenee syrjäryhmittäin loppumattomiin sekä on ottanut tehtäväkseen järjestelmällisellä paljastuspropagandallaan alituisesti halventaa paikallisen hallintovallan merkitystä, aikaansaada maaseudulla hämmennystä, kylvää kyynillisyyttä ja synnyttää häiriötä herättäviä tapahtumia, kehittää uskonnottomuutta joka tavalla sekä samalla synnyttää paremman tulevaisuuden janoamista ja lopulta tulipalot välikappaleinaan, tulipalot, jotka pääasiallisesti ovatkin juuri kansanomaisia keinoja, saada maa määrättynä hetkenä, jos niin tarvitaan, täydelliseen epätoivoon. Eivätkö nämä ole sanojanne, jotka olen koettanut painaa mieleeni aivan kirjaimellisesti? Eikö tämä ole teidän toimintaohjelmanne, jonka olette ilmoittanut meille keskuksen valtuutettuna, keskuksen, josta me emme näihin saakka ole tietäneet yhtään mitään ja joka on meille yhä vieläkin vain kuvitelma?

— Kullakin on oikeus puhua omalla tavallaan. Antaen meidän aavistaa, että siinä yhtenäisessä solmuverkossa, joka peittää Venäjän, on jo yksityisiä solmuja useita satoja, ja kehitellessämme olettamusta, että jos jokainen tekee tehtävänsä menestyksellisesti, niin koko Venäjänmaa määrättynä hetkenä merkin saatuansa…

— Suvaitkaahan, minä koetan puhua lyhyemmin ja esitän vain lopuksi erään kysymyksen. Me olemme jo nähneet häväistysjuttuja, olemme nähneet kansan tyytymättömyyttä, olemme olleet läsnä ja ottaneet osaakin täkäläisen hallintovallan kukistamiseen ja lopuksi olemme omin silmin nähneet tulipalon. Minkä vuoksi te olette sitten tyytymätön? Eikö tämä juuri kaikki kuulu ohjelmaamme? Mistä te sitten oikeastaan meitä syytätte?

— Omavaltaisuudesta! — huudahti Pjotr Stepanovitš raivoisasti. — Niin kauan kuin minä olen täällä, te ette saa toimia luvatta. Riittää. Ilmianto on tehty, ja ehkäpä jo huomenna tai tänä yönä meidät siepataan kiinni. Kas, tämä tieto on ainakin varma.

— Siepataan kiinni ei ainoastaan kuten polttoon yllyttäjät, vaan nimenomaan otetaan teidät kiinni »viisikkona». Ilmiantaja on täysin selvillä verkon salaisuudesta. Kas, tämän te olette nyt saaneet aikaan!

— Kuinka… miksi Stavrogin? — Pjotr Stepanovitš näytti hämmentyvän, — voi piru, — — hän oli taas jo entisellään. — Sehän on Šatov. Tiedättehän te kaikki, että Šatov on aikoinaan kuulunut myös liikkeeseemme. Minun on ilmaistava, että kun eräät henkilöt, joita en saata epäillä, ovat häntä seurailleet, he ovat ihmeekseni kertoneet minulle, että suunnitelmamme ei ole hänelle mikään salaisuus ja että… sanalla sanoen, hän tietää kaiken. Päästäkseen entisistä syytöksistä vapaaksi hän ilmiantaa nyt meidät kaikki. Näihin asti hän on yhä vielä epäröinyt, ja senvuoksi olen häntä säästänyt. Tämä tulipalo on nyt saanut hänet tekemään ratkaisunsa, eikä hän nyt enää epäröi. Huomenna jo meidät vangitaan syytettyinä murhapoltosta ja poliittisina rikollisina.

— Kaikki on aivan totta. Minulla ei ole oikeutta ilmaista teille, mitä tietä olen saanut kaiken tämän selville, mutta toistaiseksi voin auttaa teitä vain siten, että erään henkilön välityksellä voin vaikuttaa Šatoviin, niin että hän itsekään sitä aavistamatta saa pitkitetyksi aikeensa täytäntöönpanoa, mutta ei enempää kuin vuorokauden verran. Vuorokautta enempää se ei käy päinsä. Te voitte siis tuntea olevanne turvassa ylihuomiseen aamuun saakka.

— Mutta emmekö lopultakin anna hänen lähteä hiiteen! — huudahti
Tolkatšenko ensimmäisenä.

— Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten! — virkahti Ljamšin vihamielisesti lyöden nyrkkinsä pöytään.

Pjotr Stepanovitš tarttui heti tähän kysymykseen ja esitti suunnitelmansa. Sen mukaan Šatov oli houkuteltava yksinäiselle paikalle sinne, jossa salainen kirjapainin sijaitsi, ja mainittava hänelle, että tarkoituksena oli siirtää se jonkun toisen huostaan. Tämä oli tehtävä huomenna iltayöstä ja — »toimittava siellä siten kuin asianhaarat vaativat». Hän mainitsi muutamia tärkeitä yksityiskohtiakin, joita ei tässä kannata mainita, ja selitti perusteellisesti sen kaksinaisen suhteen, jossa Šatov oli keskusjärjestöön ja josta lukija jo tietää.

— Niinhän se on, — huomautti Liputin epävarmasti, — mutta koska täten taas… syntyisi aivan samantapainen juttu… niin se ehkä hieman liiaksi säikähdyttäisi ihmisten mielet.

— Epäilemättä, — vakuutti Pjotr Stepanovitš, — mutta tämäkin on jo otettu lukuun. On olemassa keino, joka täydelleen poistaa epäluulon.

Ja entiseen tapaansa hyvin perinpohjaisesti hän kertoi heille Kirillovista, hänen aikomuksestaan ampua itsensä sekä siitä, miten tämä oli luvannut odottaa merkkiä sekä luvannut kuollessaan jättää kirjeen, jossa hän lupasi ottaa kaiken syykseen ja kirjoittaa siihen kaiken, mitä hänelle saneltaisiin (sanalla sanoen, hän sanoi kaiken sen, minkä lukija jo varsin hyvin tietää).

— Hänen luja päätöksensä tehdä itsemurha — tuo filosofisen mietiskelyn tulos, joka mielestäni on mielipuolinen ajatus — on tullut tiedoksi sielläkin (Pjotr Stepanovitš jatkoi selittelyjään). — Siellä ei anneta mennä hukkaan hiuskarvaakaan eikä pölynhiukkastakaan, vaan kaikki pannaan palvelemaan yhteistä asiaa. Koska aavistettiin hänestä koituvan hyötyä ja oltiin varmoja siitä, että hänen aikomuksensa oli tosi, hänelle tarjottiin varat Venäjälle matkustamista varten (hän näet tahtoi välttämättä jostakin syystä kuolla Venäjällä), määrättiin hänelle tehtävä, jonka hän sitoutui suorittamaan (ja suoritti sen myös), sekä päällepäätteeksi häneltä otettiin tuo tunnettu lupaus, että hän ei ottaisi itseänsä hengiltä, ennenkuin hänelle annettaisiin siihen lupa. Hän suostui kaikkeen. Huomatkaa, että hänen osallisuutensa yhteiseen asiaamme on aivan erikoisesti perusteltu ja että hän haluaa olla hyödyksi; enempää en voi teille ilmaista. Huomenna, Šatovin jälkeen, minä sanelen hänelle kirjeen, jossa mainitaan hänen olevan syyllisen Šatovin kuolemaan. Tämä tulee näyttämään sangen todennäköiseltä: he ovat olleet ystävyksiä, kävivät yhdessä Amerikassakin ja riitaantuivat siellä. Kaikki tuo selitetään kirjeessä… ja… ja sikäli kuin olosuhteet vaativat, voidaan Kirilloville sanella ehkä jotain muutakin, esimerkiksi jotakin julistuksista ja ehkäpä osittain tulipalostakin. Mutta tätä on minun vielä hieman mietittävä. Älkää olko levottomia, hän on aivan ennakkoluuloton, hän allekirjoittaa kaiken.

Tämä herätti epäilystä. Koko kertomus tuntui epätodenmukaiselta. Kirillovista oli tosin kukin heistä jonkin verran kuullut; Liputin ehkä eniten kaikista.

— Mutta jos hän muuttaakin mielensä eikä suostukaan, — sanoi Šigaljov, — olkoon nyt miten tahansa, hän on joka tapauksessa mielipuoli, eikä häneen sovi luottaa varmasti.

— Älkää olko huolissanne, hyvät herrat, kyllä hän suostuu, — puuttui Pjotr Stepanovitš puheeseen. — Sopimuksemme mukaan olen velvollinen ilmoittamaan hänelle päivää aikaisemmin, siis jo tänään. Ehdotan, että Liputin lähtisi kanssani hänen luoksensa päästäkseen kaikesta tästä varmuuteen, ja palattuansa hän sitten ilmoittaa teille, hyvät herrat, jo tänään, jos se on tarpeellista, olenko puhunut totta vai enkö. Muuten, — hän katkaisi äkkiä puheensa määrättömän hermostuneena, aivan kuin hän olisi yht'äkkiä tuntenut osoittavansa liian paljon kunnioitusta heitä kohtaan näin puuhaillessaan ja vakuutellessaan kaikenmoista tällaisille houkkioille, — muuten, tehkää aivan kuten haluatte. Jollette suostu, niin liittomme hajaantuu, — mutta yksinomaan sen vuoksi, että on ilmennyt omavaltaisuutta ja petosta. Tänä hetkenä me siis hajaannumme eri suunnille. Mutta tietäkää se, että siinä tapauksessa te myös, paitsi sitä epämieluisuutta ja niitä seurauksia, joita Šatovin ilmianto voi saada aikaan, voitte vielä joutua erääseen toiseenkin ikävyyteen, josta tarkoin mainittiin järjestöä muodostettaessa. Mitä taas tulee minuun, niin enhän minä, hyvät herrat, enhän minä kovinkaan pelkää teitä… Älkää luulko, että olen teihin kovin lujasti sidottu… Mutta tämähän on muuten yhdentekevää.

— Muuta keinoahan ei ole, — murahti Tolkatšenko, — ja jos Liputin vain varmentaa sen, mitä puhuitte Kirillovista, niin…

— Minä vastustan. Kaikesta sielustani vastustan tällaista veristä päätöstä! — Virginski kohosi paikaltaan.

— En luultavastikaan sanonut no… tahdoin vain sanoa, jos suostutaan, niin…

— Luulen, että varsin hyvin saattaa panna alttiiksi oman elämänsä turvallisuuden, — Erkel avasi nyt suunsa, — mutta jos yhteinen asia siitä kärsii, niin ajattelenpa, että silloin ei saa uskaltaa panna alttiiksi omaakaan elämäänsä…

Hän sotkeutui sanoihinsa ja punastui. Vaikka kullakin heistä oli kyllä tekemistä itsensäkin kanssa, niin kuitenkin he kaikki katsahtivat häneen ihmetellen, siinä määrin tuntui odottamattomalta hänen puhumisensa.

Kaikki kohosivat paikoiltaan. Päätettiin huomenna puolenpäivän aikoihin kokoontua vielä kuulemaan kunkin tuomia viestejä, vaikkakaan ei määrättäisi aivan tarkkaa kokoontumisaikaa, ja sitten päätettäisiin lopullisesti asiasta. Sovittiin paikasta, joksi määrättiin kirjapainimen säilytyspaikka, osat ja tehtävät jaettiin. Liputin ja Pjotr Stepanovitš lähtivät viipymättä yhdessä Kirillovin luo.

II.

Kaikki meikäläiset uskovat, että Šatov voisi ilmiantaa heidät, mutta uskottiin sekin, että Pjotr Stepanovitš leikitteli heidän kanssansa, siirteli heitä kuten pelinappuloita. Mutta kuitenkin kaikki tiesivät saapuvansa täysilukuisina määräpaikalle ja tiesivät senkin, että Šatovin kohtalo ratkaistaisiin. He tunsivat kuten kärpäset joutuneensa äärettömän suureen hämähäkinverkkoon, tuskittelivat itseksensä, mutta vapisivat kuitenkin pelosta.

Pjotr Stepanovitš oli epäilemättä heitä kohtaan rikkonut. Kaikki olisi voinut käydä paljon sujuvammin ja helpommin, jos hän pisarankin verran olisi yrittänyt kaunistella totuutta. Sen sijasta, että hän olisi esittänyt tapahtuman sopivassa valossa, jonakin roomalaisen kansalaistehtävänä tai jonakin muuna sentapaisena, hän vetosi vain raakaan pelkurimaisuuteen kehoittaen heitä pelastamaan oman nahkansa, mikä jo oli suorastaan epäkohteliastakin. Tietenkin oli kysymyksessä taistelu olemassaolosta, eikä suurempaa aatetta oikeastaan ole olemassakaan, senhän jokainen varsin hyvin tietää, mutta kuitenkin kaikitenkin…

Pjotr Stepanovitšilla ei ollut nyt aikaa laskea liikkeelle roomalaisia, hän oli jo itsekin suistunut raiteilta. Stavroginin karkaaminen sai hänet hämilleen ja masensi häntä. Hän oli puhunut omiansa väittäessään, että Stavrogin oli muka lähtiessään puhutellut virkaatekevää kuvernööriä. Sepä siinä kuohuttavinta olikin, että tämä oli lähtenyt ketään tapaamatta, tapaamatta edes äitiänsä, — ja tuntui todellakin ihmeelliseltä, että hänen oli sallittu lähteä noin rauhassa. (Myöhemmin esivallan oli laadittava asiasta Pietariin lähetettäväksi aivan erikoinen selvitys.) Pjotr Stepanovitš keräili tietoja kaiken päivää, mutta turhaan. Hän ei liene vielä koskaan näin paljon puuhaillut. Miten olisi hän saattanut, miten olisi voinut noin kerta kaikkiansa luopua Stavroginista! Kas sen vuoksi hän ei mitenkään ollut voinut käyttäytyä hellästi meikäläisiä kohtaan. Sitäpaitsi he olivat ottaneet häneltä aseet käsistä: hän oli jo itsekin päättänyt viipymättä rientää Stavroginin jälkeen, mutta nyt pidätti häntä Šatov, hänen oli lopullisesti lujitettava viisikko kaiken varalta. »Eihän sitäkään suotta pidä hylkiä, ehkäpä vielä sattuu olemaan tarpeenkin. Näin luulen hänen miettineen.»

Mitä taas tulee Šatoviin, niin Pjotr Stepanovitš oli todellakin aivan varma siitä, että tämä tekisi ilmiannon. Hän oli tosin valehdellut meikäläisille ilmiannosta. Hän ei ollut koskaan mitään sentapaista nähnyt eikä mistään sentapaisesta kuullut, mutta kuitenkin hän oli siitä yhtä varma kuin siitäkin, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Hänestä oli näet aina tuntunut siltä, että Šatov ei kestäisi sitten, kun hetki löisi, — ei kestäisi Lizan eikä Marja Timofejevnan kuolemaa, ja että hän tällöin lopultakin tekisi päätöksensä. Kukapa sen varmasti tietää, ehkäpä hänellä todella oli jotakin syytä olettaa tällaista. Tiedettiinhän, että hän sitäpaitsi henkilökohtaisesti vihasi Šatovia, heidän välillään oli ollut joku riita, eikä Pjotr Stepanovitš suonut koskaan anteeksi kärsimäänsä vääryyttä. Luulenpa melkein, että tämä juuri oli pääasiallisimpana syynä kaikkeen.

Jalkakäytävät ovat meillä kapeita, tiilillä laskettuja samoin kuin ajotietkin. Pjotr Stepanovitš asteli keskellä jalkakäytävää pitäen sitä kokonaan halussaan, välittämättä vähääkään Liputinista, jolle tuskin jäi tilaa hänen rinnallansa, niin että tämän oli tuon tuostakin joko kuljettava askelta edellä tai askelta jäljempänä tai jos tahtoi keskustella kulkien rinnakkain, hänen oli tepasteltava kadun loassa. Pjotr Stepanovitš muisti samassa, miten hän aivan äsken oli samoin kiiruhtanut loassa pienin askelin ehtiäksensä Stavroginin mukaan, joka aivan samoin kuin hän itse nyt asteli keskellä jalkakäytävää pitäen sitä yksin hallussaan. Hän muisti sen kohtauksen kokonaan, ja raivo salpasi hänen henkeänsä.

Mutta Liputinin henkeä salpasi loukkaus. Olisihan Pjotr Stepanovitš saanut kohdella muita meikäläisiä miten tahansa, mutta miksi hän kohteli näin häntä? Kaikista meikäläisistä hän näet tiesi eniten, oli asioita perin lähellä, hänelle oli ilmaistu mitä salatuimmat yksityiskohdat, ja olihan hän näihin asti, vaikkakin tosin välillisesti mutta kuitenkin alituisesti ollut työssä mukana. Voi, hän tiesi hyvin, että kaikkein äärimmäisessä tapauksessa Pjotr Stepanovitš voi vielä nytkin saattaa hänet turmioon. Pjotr Stepanovitšia hän oli jo kauan vihannut, eikä suinkaan sen vuoksi, että tämä oli vaarallinen, vaan yksinomaan tämän ylimielisen kohtelun vuoksi. Nyt, kun oli tullut ratkaiseva hetki, hän tuskitteli kaikista meistä enimmän. Voi, hän tiesi, että hän »kuten orja» olisi huomenna ensimmäisenä paikalla, toisipa vielä muutkin muassaan, mutta jos hän suinkin huomiseen mennessä voisi tappaa Pjotr Stepanovitšin itseään vahingoittamatta, niin hän epäilemättä tekisi senkin.

Omiin tuntemuksiinsa vaipuneena hän oli vaiti ja seurasi peloissaan, arkana kiduttajaansa. Tämä näytti hänet kokonaan unohtaneen, töykki vain silloin tällöin häntä varomattoman epäkohteliaasti kyynärpäällään. Yht'äkkiä Pjotr Stepanovitš pysähtyi kaikkein huomattavimmalle kadullemme ja meni teetupaan.

— Odotelkoot. Typerätä teidän on oikeastaan mennäkään sinne. Teidän touhuamisenne vuoksi en tänään ole ehtinyt edes syödä. Ja mitä myöhemmin joudumme Kirillovin luo, sitä varmempi on asiamme.

Pjotr Stepanovitš meni erikoishuoneeseen. Liputin istuutui vihaisin ja loukkaantunein ilmein syrjemmäksi nojatuoliin ja katseli hänen syöntiänsä. Kului puoli tuntia, ehkäpä enemmänkin. Pjotr Stepanovitš ei hätäillyt, söi hyvin ruokahaluin, soitti tarjoilijaa, vaati toisenlaista sinappia, sitten olutta eikä puhunut sanaakaan. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Hän saattoi hoitaa kahta asiaa yht'aikaa — syödä maukkaasti ja vaipua mietiskelyyn. Liputinin viha häntä kohtaan kasvoi siinä määrin, että hän ei jaksanut enää irroittaa katsettansa hänestä. Tämä muistutti jo jonkinlaista hermokohtausta. Hän seurasi jokaista lihanmurusta, jonka Pjotr Stepanovitš vei suuhunsa, vihasi sen vuoksi, että hän leikkasi sitä, pureskeli sitä, imeskeli rasvaisimpia paloja, vihasi jo viimein koko pihviä. Lopulta hänen silmänsä kävivät hämäriksi, päätä alkoi huimata, kuuma ja kylmä karsi vuoroitellen hänen selkäpiitänsä.

— Te ette näy tekevän siellä mitään, lukekaahan tämä! — Pjotr Stepanovitš heitti hänelle jonkin paperin. Liputin lähestyi kynttilää. Paperi oli huonolla käsialalla kirjoitettu täyteen, ja jokaiselta riviltä oli aina jotakin tuhrittu näkymättömäksi. Ennenkuin hän oli saanut siitä vähääkään selvää, Pjotr Stepanovitš oli jo maksanut laskunsa ja teki poislähtöä. Katukäytävällä Liputin ojensi paperin hänelle takaisin.

— Pitäkää se, sanon sitten myöhemmin. Mutta mitä te itse muuten siitä ajattelette?

Viha oli murtanut sulkunsa. Hän tunsi aivan kuin jotkin kädet olisivat siepanneet hänet ja lähteneet häntä kantamaan.

— Jos me teemme päätöksemme, — hän vapisi lievästi koko ruumiiltaan, — ja rupeamme levittämään tuonkaltaisia julistuksia, niin me tuolla typeryydellämme ja asianymmärtämättömyydellämme saamme kaikki halveksimaan itseämme.

— Mutta minäpä ajattelen toisin. Itsekö te todellakin olette tuon sepittänyt?

— Luulenpa sen olevan samasta lähteestä kuin tuo runopahainen Kirkas sielu, se jonninjoutava runo, eikä se mitenkään voi olla Herzenin sepittämä.

— Ihmettelenpä esimerkiksi sitäkin, — Liputin antoi henkensä liitää leikitellen, — miten meille saatetaan edes ehdottaa sellaista toimintaa, joka veisi kaiken epäonnistumiseen. On aivan ymmärrettävää toivoa, että Euroopassa kaikki menisi kumoon, sillä onhan siellä olemassa oikea köyhälistö, mutta mehän olemme täällä vain asianharrastajia, ja minun mielestäni me toistaiseksi yritämme vain heittää sumua toisten silmille.

— Ei, Fourier'lla ei ole lorua… Suokaa anteeksi, mutta en mitenkään saata uskoa, että toukokuussa saataisiin syntymään kapina.

— Riittää jo. Mutta etten tässä unohtaisi, — Pjotr Stepanovitš siirtyi äärettömän kylmäverisesti toiseen asiaan. — Tämä lappu teidän on omakätisesti ladottava ja painettava se. Šatovin kirjapainimen me kaivamme esille, ja te otatte sen vastaan jo huomenna. Koettakaa latoa se mahdollisimman lyhyessä ajassa ja painakaa niin monta kappaletta kuin suinkin sekä levitelkää sitten kaiken talvea. Tarkemmat ohjeet saatte myöhemmin. Niitä täytyy olla mahdollisimman paljon, sillä niitä tullaan vaatimaan toisiinkin paikkoihin.

— E-ei, saatte suoda anteeksi, mutta minä en ota toimittaakseni tällaista, kieltäydyn.

— Ja otatte sen kuitenkin. Toimin keskusjärjestön määräyksestä, ja teidän on toteltava.

— Mutta minäpä luulen, että meidän ulkomaiset keskuksemme ovat unohtaneet tyystin venäläisen todellisuuden ja katkaisseet kaiken suhteensa siihen, ja senvuoksi he vain hourailevat. Luulenpa niinkin, että täällä Venäjällä noiden useiden satojen viisikkojen tilalla ei olekaan muuta kuin me yksin ja ettei minkäännäköistä verkkoakaan ole. — Liputin oli aivan hengästymäisillään.

— Sitäkin inhoittavampaa, että te uskomatta edes itse asiaan olette ruvennut sitä kannattamaan… ja juoksette nyt tuossa vierelläni kuten inhoittava rakkikoira.

— E-en, en minä juokse. Meillä on täysi oikeus erota ja muodostaa oma järjestömme.

— Pöllö! — Pjotr Stepanovitšin ääni jymähti äkkiä ankarana, ja hänen silmänsä leimahtivat.

Molemmat seisoivat jonkin hetken toinen toistansa vastapäätä. Pjotr
Stepanovitš kääntyi viimein ja lähti itsetietoisena äskeistä tietänsä.

Liputinin mieleen sävähti salamana ajatus: »Käännyn ja palaan. Jollen nyt käänny, en palaa koskaan.» Hän kulki kymmenen askelta näin ajatellen, mutta yhdennettätoista ottaessaan hänen mielessään syttyi uusi, uhkarohkea ajatus: hän ei kääntynytkään eikä palannut. He saapuivat Filippovin talon luo, mutta jo sitä lähestyessään he kauempaa kiersivät nurkan taakse, tai paremmin sanoen, tuiki näkymätöntä jalkapolkua pitkin lauta-aidan vieritse, niin että heidän oli jonkin aikaa yritettävä pysytellä jyrkällä ojanrinteellä, jossa eivät jalat tahtoneet pysyä, niin että oli tuon tuostakin haettava tukea aidasta. Vinoon taipuneen lauta-aidan kaikkein pimeimmästä nurkasta Pjotr Stepanovitš irroitti laudan. Näin muodostui aukko, johon hän samassa katosi. Liputin oli ihmeissään, mutta sujuttautui hänkin siitä vuorostaan, ja sen jälkeen lauta asetettiin paikoilleen. Tämä oli sama salainen käytävä, jota myöten Fedjka oli kömpinyt Kirillovin luo.

— Šatovin ei pitäisi saada tietää, että me olemme täällä, — kuiskasi
Pjotr Stepanovitš Liputinille.

III.

Kirillov, kuten tavallisestikin tähän aikaan, istui nahkasohvallaan teen ääressä. Hän ei kohottautunut tulijoita vastaan, mutta muutti asentonsa vieläkin leväperäisemmäksi ja katsahti levottomana tulijoihin.

— Ette ole erehtynyt, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Tulen juuri sen vuoksi.

Hän kiiruhti istuutumaan pöydän luo hiukan levottomana tarkastellen hätääntynyttä Kirillovia. Tämä oli jo muuten ennättänyt rauhoittua ja oli taas kuten tavallisesti.

— Mutta ei vain aikaisemmin, ei ennen kuin minä tulen, ja sitten minun läsnäollessani.

— Minun on tavattava muudan henkilö ja oltava täällä puoli tuntia, olipa se sitten teidän mieleenne tai ei. Puolen tunnin ajan minä istun täällä.

Kirillov vaikeni. Liputin oli sillä aikaa asettunut syrjemmäksi, arkkipiispan kuvan alle. Äskeinen uhkarohkea ajatus valtasi yhä enemmän hänen mielensä. Kirillov tuskin huomasi häntä. Liputin oli tuntenut jo kauan Kirillovin teorian ja oli aina hänelle nauranut. Mutta nyt hän istui ääneti ja katseli synkkänä ympärilleen.

— Minäpä en kieltäytyisi teestäkään, — Pjotr Stepanovitš siirsi tuoliansa lähemmäksi. — Söin äsken pihviä ja suorastaan odotin saavani täällä teetä.

— Aikaisemmin te itse aina sitä tarjoilitte, — huomautti Pjotr
Stepanovitš happamesti.

— En tahdo vaiko en voi? — Pjotr Stepanovitš kääntyi nopeasti hänen puoleensa.

— Heidän luonansa minä en rupea, — Liputin kieltäytyi tarkoituksellisen jyrkästi.

— Kajahtaa mystisismille. Piru sen oikein tietää, mitä miehiä te kaikki olette!…

— Tiedän vain yhden asian, — hän lisäsi siten yht'äkkiä jyrkästi, — mitkään ennakkoluulot eivät voi estää ketään meistä täyttämästä velvollisuuttamme.

— Minusta on yhdentekevää mitä te ajattelette, kunhan vain jokainen pysyy sanassaan.

— Olen muuten aina ollut varma siitä, että te täytätte velvollisuutenne kuten ainakin riippumaton ja edistysmielinen mies.

— Se ei tee mitään, olen iloinen voidessani naurattaa teitä. Olen aina iloinen voidessani olla mieliksi.

— Te tahtoisitte mielellänne, että ampuisin itseni, ja pelkäätte, että jos minä yht'äkkiä?

— Katsokaahan, tehän olette itse yhdistänyt suunnitelmanne meidän toimintaamme. Luottaen suunnitelmaanne me olemme nähkääs jo ryhtyneet johonkin, niin että te ette voi nyt enää mitenkään kieltäytyä, sillä muutenhan te olisitte vetänyt meitä nenästä.

— Ymmärrän, ymmärrän, teillä on täysi vapaus, emmekä me voi mitään, mutta pääasia onkin, että te käytätte tuota täyttä vapauttanne toivomallamme tavalla´…

— Kuulkaahan, Kirillov, ettehän te vain pelkää? Jos aiotte kieltäytyä, niin ilmoittakaa se heti paikalla.

— Nähkääs, — Pjotr Stepanovitš jatkoi puhettaan yhä enemmän vihastuen ja käyden levottomaksi, tapaamatta enää oikeata puheensävyä, — te siis tahdotte, te tahdotte, että minä lähtisin ja että te pääsisitte yksinäisyyteen keskittyäksenne, mutta nämä ovat vaarallisia merkkejä, vaarallisia teille ennen kaikkea. Te tahdotte ajatella paljon. Minun mielestäni olisi parasta olla ajattelematta. Mutta te teette todellakin minut levottomaksi.

— Minusta on pahinta vain se, että sinä hetkenä luonani on sellainen inhoittava ilkiö kuin te.

— No, se nyt on yhdentekevää. Minähän voin mennä siksi aikaa vaikkapa portaille seisomaan. Jos te aiotte kuolla ettekä vielä osaa suhtautua siihen rauhallisemmin, niin… se saattaa jo olla vaarallista. Minähän voin mennä ulkoportaille, ja te voitte olettaa, etten ymmärrä mitään ja että olen määrättömästi teitä alempana oleva ihminen.

— Ei, ette te ole määrättömästi; teillä on lahjoja, mutta on paljon, mitä te ette ymmärrä, sillä olette alhainen ihminen.

— Hauskaa kuulla. Hauskaa kuulla. Johan sanoin, että mielelläni tuotan toisille hauskuutta, etenkin iltaisena hetkenä.

— Te tahdotte sanoa, että minä… joka tapauksessahan kuuntelen teitä kunnioittavasti.

— Te ette voi mitään; ette voi peittää edes pientä vihaanne, vaikka teille onkin epäedullista näyttää sitä. Te suututatte minut, ja entäpä jollen tahdokaan vielä puoleen vuoteen?

— En ole ymmärtänyt koskaan yhtään mitään teidän teoriastanne, mutta tiedän, että te ette ole keksinyt sitä meitä varten ja että saatatte sen myös täytäntöön ilman meitä. Tiedän myös, että te ette ota nielaissut aatetta, vaan aate on nielaissut teidät, ettekä te siis enää voi siirtää sitä toistaiseksi.

— Minä en ole siis nielaissut aatetta? Se on hyvä. Teillä on hieman järkeä. Mutta te kiusoittelette, ja minä olen ylpeä.

— Sepä oivallista, sepä oivallista. Sitä juuri tarvitaankin, tarvitaan juuri sitä, että olisitte ylpeä.

— Piru periköön, ei auta muu, — Pjotr Stepanovitš nousi paikaltaan. — Mutta lienee vieläkin liian aikaista. Kuulkaahan, Kirillov, kuulkaahan, teurastajan vaimon luona kai tapaan tuon henkilön, ymmärrättehän? Vai onko hänkin ehkä valehdellut?

— Kuinka hän on uskaltanut? — Pjotr Stepanovitš punastui harmista. — Hän oli velvollinen odottamaan… loruja! Hänellähän ei ole passia eikä rahaa!

— En tiedä, hän tuli sanomaan hyvästi, on täysissä pukimissa, matkavalmis. Lähtee eikä palaa. Hän sanoi, että olette konna, eikä lupaa odottaa rahojanne.

— Ahaa! Hän pelkää, että minä… No niin, minähän voisin hänet jo nytkin, jos… Missä hän on, keittiössäkö?

Kirillov aukaisi sivuoven, joka vei pikkuruikkuiseen, pimeään huoneeseen. Tästä huoneesta vei kolme porrasaskelmaa alas keittiöön, suoraan siihen väliverholla erotettuun nurkkaukseen, jossa tavallisesti sijaitsi keittäjättären vuode. Täällä nurkassa, pyhäinkuvien alla, maalaamattoman ja kattamattoman pöydän ääressä istui nyt parhaillaan Fedjka. Hänen edessään pöydällä oli puolen tuopin viinapullo, lautasella oli leipää ja savivadissa kylmää lihaa sekä perunoita. Hän söi tätä kylmää ruokaa ja oli jo puolijuovuksissa, mutta istui kuitenkin lyhyt turkki yllään, nähtävästi lähtöön valmiina. Väliseinän toisella puolella porisi kiehuva teekeitin, mikä ei suinkaan ollut aiottu Fedjkaa varten, vaikka Fedjka aina sytytellen puhaltelikin siihen ja oli nyt jo melkein viikon verran joka yö hoidellut sitä »Aleksei Nilytšiä varten, he kun ovat tottuneet siihen, että öisin on teetä saatavana». Uskon varmasti, että lihan samoin kuin perunatkin Kirillov itse oli paistanut Fedjkaa varten jo aamulla, koska hänellä ei ollut keittäjätärtä.

— Mistä sinä tällaista olet saanut päähäsi? — Pjotr Stepanovitš livahti alas. — Miksi et odottanut siellä, missä oli käsketty odottaa?

— Odotahan sentään, Pjotr Stepanovitš, odotahan, — sanoi Fedjka hienostelevasti, lausuen jokaisen sanan erikoisen selvästi, — sinun on ennen kaikkea käsitettävä se, että olet nyt hienolla vissiitillä herra Kirillovin, Aleksei Nilytšin luona, jonka saappaita siivoomaan tuskin kelpaisit, sillä sinuun verraten hän on sivistynyt järkimies ja sinä olet kaiken kaikkiaan vain — hyi olkoon! — Ja hienostelevasti hän kuivin suin oli sylkäisevinään nurkkaan päin. Hänessä huomasi röyhkeätä päättäväisyyttä ja jonkinlaista varsin vaarallista teeskenneltyä, rauhallista jaarittelun halua, joka aina käy lopullisen purkauksen edellä. Mutta Pjotr Stepanovitšilla ei ollut nyt aikaa huomata vaaraa, eikä sellainen olisi soveltunut hänen käsityksiinsä. Päivän tapahtumat ja epäonnistumiset olivat saaneet kokonaan hänen päänsä pyörälle… Liputin katseli uteliaana alas kolmen askelman korkeudelta, pimeästä nurkkasesta.

— Tahdotko, vai etkö tahdo saada oikeata passia ja kosolti rahaa voidaksesi matkustaa, minne on käsketty? Tahdotko vai etkö tahdo?

— Näetkös, Pjotr Stepanovitš, sinä olet alusta alkaen yrittänyt pettää minua, ja senvuoksi sinä minun mielestäni oletkin aivan täysi lurjus. Tismalleen samanlainen kuin inhoittava ihmistäi, — kas, sellaisena minä sinua pidän. Lupasit minulle viattomasta verestä paljon rahaa ja vannoit herra Stavrogininkin puolesta, siitäkin huolimatta, että kaikki oli vain sinun omaa kehnouttasi. En ole pisarankaan vertaa ottanut siihen osaa, puolestatoista tuhannesta puhumattakaan, ja herra Stavrogin on läimähdytellyt sinua jo molemmille poskille, minkä me jo varsin hyvin tiedämme. Nyt sinä uudelleen uhkailet ja tarjoilet rahoja, mutta minkä vuoksi — kas, siitä vaikenet. Mutta minäpä mielin, että aikonet kai lähettää minut Pietariin kostamaan vihaasi, jota tunnet herra Stavroginia, Nikolai Vsevolodovitšiä kohtaan, koskapa luotat minun herkkäuskoisuuteeni. Ja tämän vuoksi juuri sinä itse oletkin murhaaja. Ja tiedätkö, mitä ansaitsisit jo yksistään siitä pykälästä, että olet saastaisuudessasi lakannut uskomasta itse Jumalaan, kaiken Luojaan? Tämähän on aivan samaa, kuin jos olisit epäjumalanpalvelija, ja kuulut siis samaan ryhmään kuin tataari tai mordvalainen. Aleksei Nilytš, koskapa on filosofi, on kai sinulle selittänyt, mikä on totinen Jumala, Herra Luoja, sekä myös sen, miten maailma on luotu, selvitellyt kaiken tulevaisenkin, kaiken olevaisen uudelleensyntymä sen, samoin kuin Ilmestyskirjan kaikki pedotkin. Mutta sinä, kuten järjetön epäjumala, olet mykkänä ja kuurona vastustanut ja saattanut samaan tilaan vänrikki Ertelevinkin, aivan samoin kuin tekee tuo julma viettelijäkin, jota ateistiksi sanotaan…

— Ah, sinä, humalainen sika! Itse hamuilee poveensa pyhäinkuvia ja kuitenkin on julistavinaan Jumalan lakia!

— Nähkääs, Pjotr Stepanovitš, olen tosin niitä hamuillut, mutta minähän otin niistä vain »helmikit», ja mistäpä sinä sen tiedät, ehkäpä minun kyyneleni on Kaikkivaltiaan ahjossa sinä samaisena hetkenä muuttanut muotoansa kärsimän! vääryyden vuoksi, koskapa olen aivan tismalleen se samainen orpo-rukka, joka ei omista kiveäkään, jolle hän päänsä kallistaisi. Oletkohan lukenut kirjoista, mitenkä kerrankin muinaisina aikoina muudan kauppias, aivan samoin kyynelissä huokaillessaan ja rukoillessaan, anasti Pyhältä Neitsyeltä tämän pyhimyskehästä helmen, ja miten hän sitten kaiken kansan nähden polvistuneena palautti koko sen hinnan kuvan juureen sekä miten Pyhä Äiti Puolustajamme kaikkien ihmisten nähden peitti hänet viittansa liepeellä, niin että tästä niihin aikoihin syntyi suorastaan ihme, ja esivallan toimesta annettiin käsky merkitä kirjoihin tämä tapaus aivan tismalleen. Mutta sinäpä päästit hiiren, häpäisit siis itse Jumalan sormea. Ja jollet olisi ollut minun herrani jo syntymästäni saakka, herra, jota jo poikasena näillä käsilläni kantelin, niin sellaisena, kuin nyt olen, tekisin sinusta lopun, liikahtamattakaan paikaltani.

— Sitä sinä et rohkene minulta kysyä koskaan. Herra Stavrogin katselee sinuun ihmetellen, ja vaikka hän toiveissaan olisikin sinua alempana, hän ei kuitenkaan ole antanut määräystä, vielä vähemmän rahaa. Sinä olet minut pettänyt.

— Rahat sinä saat, ja nuo kaksituhatta samoin, sitten Pietarissa, koko summan samalla kertaa, ja saatpa enemmänkin.

— Sinä, herttaiseni, valehtelet, ja oikein naurattaa katsella sinua, niin olet herkkäuskoinen. Sinuun verrattuna herra Stavrogin seisoo aivan kuin portailla, ja sinä räyskit häntä kohden alhaalta käsin kuten tyhmä koiranpenikka, sill'aikaa kuin hänen mielestänsä olisi jo liian suuri kunnianosoitus sekin, jos hän sieltä ylhäältä sylkäistä ruiskauttaisi päällesi.

— Mutta tiedätkö sinä, — Pjotr Stepanovitš vimmastui, — että minä sinua heittiötä en päästä täältä askeltakaan, vaan vien sinut suoraan poliisin haltuun.

Fedjka hypähti seisomaan, ja hänen silmänsä välähtivät raivosta. Pjotr Stepanovitš sieppasi revolverin. Tapahtui pikainen ja inhoittava näytelmä: ennenkuin Pjotr Stepanovitš oli ennättänyt kohottaa häntä kohti revolverinsa, Fedjka oli jo samassa ponnahtanut ja lyönyt häntä kaikin voimin poskelle. Samana hetkenä kajahti toinenkin kauhea lyönti, sen jälkeen kolmas, neljäs ja yhä samalle poskelle. Pjotr Stepanovitš hölmistyi, hänen silmänsä pullistuivat ulospäin, hän yritti mutista jotakin ja romahti samassa pitkin pituuttaan lattialle..

— Kas, siinä on teille, ottakaa hänet nyt! — Fedjka kiljaisi voitonvarmuus äänessään, sieppasi rahin alta lippalakkinsa ja myttynsä sekä katosi. Pjotr Stepanovitš korahteli tunnottomana. Liputin ajatteli jo, että oli tapahtunut murha. Kirillov juoksahti tuota pikaa keittiöön.

— Valelkaa vedellä! — hän huudahti ja ammennettuaan jollakin rauta-astialla sangosta vettä; kaatoi sen tämän päähän. Pjotr Stepanovitš liikahti, kohotti päätänsä, nousi istumaan ja katseli mitään ymmärtämättä eteensä.

— No, miltä tuntuu? — kysäsi Kirillov. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen tarkkaavaisesti kuitenkaan tuntematta häntä. Mutta huomattuaan keittiöstä kurkistelevan Liputinin hän hymähti ilkeästi ja hypähti samassa pystyyn siepattuaan lattialta revolverinsa.

— Jos teidän päähänne pälkähtää huomenna karata, kuten teki Stavrogin roisto, — ja hän hyökkäsi vimmoissaan Kirillovia kohti aivan kalpeana, änkyttäen, voimatta lausua selvään sanoja, — niin minä hirtän teidät kuten kärpäsen… vaikka toisella puolen maapalloa… murskaan… ymmärrättekö!

Ja hän tähtäsi Kirillovia revolverillaan suoraan otsaan, mutta samassa hän taas näkyi muistavan jotain ja antoi kätensä vaipua alas, vei revolverin taskuunsa ja sanomatta sanaakaan juoksi pois talosta. Liputin lähti hänen jälkeensä. He sujuttautuivat taas äsken mainitusta läpikulkupaikasta ja kulkivat notkelman reunaa myöten pidellen kiinni aidasta, Pjotr Stepanovitš alkoi taas harppailla nopeasti poikkikatua myöten, niin että Liputin tuskin jaksoi seurata häntä. Ensimmäisessä kadunristeyksessä hän äkkiä pysähtyi.

Liputin muisti revolverin olemassaolon ja vapisi yhä vielä äskeistä näytelmää muistellessaan, mutta kuitenkin livahti hänen kieleltänsä äkkiä:

— Luulenpa… luulenpa, että Taškentissa mielet kuohui… mutta ehkä ylioppilasta ei sittenkään odoteta niin perin kärsimättömästi…

— No, tietäkää siis, että hän viimeisen kerran elämässään joi viinaa. Kehoitan teitä pitämään tämän mielessänne tulevaisen varalta. Mutta nyt hävitkää hiiteen, en tarvitse teitä ennen kuin huomenna. Mutta varokaa tekemästä tyhmyyksiä.

IV.

Hänellä oli ollut varattuna jo kauan vieraalle nimelle otettu passi. Omituista oli ajatella, että tämä täsmällinen ihmispahainen, pikkumainen perhetyranni, joka tapauksessa virkamies (vaikka olikin fourieristi) ja päällepäätteeksi vielä kapitalisti ja koronkiskuri, — oli jo aikoja sitten hautonut mielessään haaveellisia kuvitelmia ja hankkinut kaiken varalta itselleen tämän passin livahtaakseen sen avulla ulkomaille, jos… hän siis piti mahdollisena tätä »jos'ia»! Eihän hän tietenkään itse olisi koskaan osannut määritellä, mitä tämä jos saattoi merkitä…

Mutta nyt se oli tullut määritellyksi aivan kuin itsestään ja aivan odottamattomalla tavalla. Se rohkea ajatus, joka oli ollut hänen mielessään Kirillovin luo tultaessa sen jälkeen, kuin hän oli kuullut Pjotr Stepanovitšin sättivän häntä kadulla »pöllöksi», oli nimittäin se, että hän huomenna heti aamun koittaessa jättäisi kaiken ja yrittäisi lähteä ulkomaille! Sen, joka ei usko, että tällaisia fantastisia yrityksiä saattaa tapahtua meidän niin perin tavallisessa todellisuudessamme, vieläpä yhä nytkin, sen ei tarvitsisi, saadakseen tästä varmuutta, tehdä muuta kuin ottaa selvä kaikkien ulkomailla oleskelevien venäläisten emigranttien elämäkerroista. Ei ainoankaan sellaisen matka ole ollut viisaammin ja todellisemmin perusteltu. Kaikkialla voi havaita samaa hillitöntä harhakuvien valtaa eikä muuta mitään.

Tultuaan kotiin hän ensiksi lukitsi huoneensa oven, otti esiin matkalaukun ja alkoi suonenvedontapaisesti nytkähdellen hankkiutua matkalle. Hänen päähuolensa olivat — rahat, se, kuinka paljon niitä olisi otettava ja miten hän ehtisi ne pelastaa. Nimenomaan pelastaa, sillä hänen käsityksensä mukaan oli mahdotonta enää viivytellä hetkeäkään ja ennen aamunkoittoa oli ehdittävä jo valtatielle. Ei hän tietänyt sitäkään, miten hän kävisi rautatievaunuun. Hän päätteli hämärästi, että olisi noustava junaan joko toisella tai kolmannella isommalla asemalla kaupungista lukien, ja sinne saakka oli mentävä vaikkapa jalkaisin. Näin hän vaistomaisesti ja koneentapaisesti yritti hyöriä matkalaukkunsa ääressä kokonainen ajatuskimppu päässään, mutta — pysähtyikin kesken kaiken, heitti kaiken sikseen ja surkeasti valittaen heittäytyi pitkäkseen sohvalle.

Hän tunsi ja käsitti selvästi, että hän ehkä kylläkin pakenisi, mutta mikä ratkaisisi kysymyksen, oliko hänen paettava ennen vaiko jälkeen Šatovin tapahtuman? Hän oli jo aivan voimaton. Hänessä oli vain paljas tunteeton ruumis, jatkuvaisuuden lain vallassa oleva massa, hänet sai liikkeelle vain jokin syrjäinen peloittava voima, ja vaikka hänellä olikin ulkomaanpassi, vaikka hän olisikin saattanut paeta Šatovia (sillä minkä muun vuoksi hänellä olisi ollut syytä kiiruhtaa?), niin hän tiesi, että hän ei kuitenkaan pakenisi ennen Šatovia, ei menisi Šatovia pakoon, vaan että se nimenomaan tapahtuisi Šatovin jälkeen ja että kaikki tuo on jo ennakolta päätetty sekä varustettu allekirjoituksella ja sinetillä. Tuskin siedettävässä tuskassaan vuoroin valitellen ja taas vaieten, joka hetki vapisten ja itseänsä ihmetellen, hän elää retuutteli näin jotenkuten lukkojen takana, maaten pitkällään sohvalla, aina yhteentoista saakka seuraavan päivän aamuun asti, ja kas silloin tulikin äkkiä odotettu sysäys, joka antoi suunnan hänen päätökselleen. Kello yhdeltätoista hän oli tuskin tullut huoneestaan omaistensa luo, kun hän äkkiä sai tietää, että rosvo, karannut pakkotyövanki Fedjka, joka saattoi jokaisen kauhun valtaan, kirkkojen ryöstäjä, äskeinen murhaaja ja murhapolttaja, jota poliisi jo seuraili, mutta jota se ei vielä kuitenkaan ollut saanut kiinni, oli löydetty aamunkoitteessa murhattuna seitsemän virstan päästä kaupungista, valtatieltä siitä kohdasta, josta tie haaraantuu Zaharjinin syrjäkylään, ja että siitä puhuu nyt jo koko kaupunki. Silloin hän lähti suin päin kotoansa ottamaan asiasta tarkempaa selvää ja saikin tietää ensiksikin sen, että Fedjka oli löydetty murskatuin päin, että hänet merkeistä päättäen oli ryöstetty, ja toiseksi, että poliisilla oli täysi syy, jopa muutamia aivan varmoja todisteitakin epäillä, että hänen murhaajansa oli špigulinilainen Fomka, se samainen, joka nähtävästi oli ollut hänen rikostoverinansa Lebjadkinien murhassa ja samoin poltossa, ja että heidän kesken oli syntynyt riita jo matkalla suurista rahoista, jotka oli anastettu Lebjadkinilta ja jotka muka Fedjka oli jonnekin piilottanut… Liputin käväisi myös Pjotr Stepanovitšin asunnossa ja sai takaportailta käsin salaa tietää, että Pjotr Stepanovitš oli tosin palannut eilen illalla kotiin noin puoliyön jälkeen, kello yhdeltä, mutta sen jälkeen hän oli suvainnut nukkua rauhallisesti kotonansa koko yön, aina kello kahdeksaan asti aamulla. Tietenkään ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että Fedjka-rosvon kuolema oli kaikkein tavallisimpia ja että tämänkaltainen asiain ratkaisu useimmiten juuri päättää senkaltaisten uran, mutta omituisesti sattuivat kuitenkin tämän tapahtuman kanssa yhteen nuo kohtalokkaat sanat, että Fedjka muka »viimeisen kerran tänä iltana joi viinaa». Tämä ennustus oli käynyt niin merkillisen nopeasti toteen, että Liputin oli yht'äkkiä lakannut epäilemästä. Sysäys oli annettu. Oli kuin kivi olisi pudonnut hänen päällensä ja murskannut hänet ainiaksi. Palattuaan kotiinsa hän äänettömänä potkaisi jalallansa matkalaukkunsa vuoteen alle, ja illalla hän jo ensimmäisenä ilmestyi määrähetkenä sovitulle paikalle tapaamaan Šatovia, tosin yhä vieläkin pitäen passia kädessään…

VIIDES LUKU.

Katastrofi, jossa Liza ja Marja Timofejevna olivat heittäneet henkensä, oli vaikuttanut Šatoviin hyvin masentavasti. Mainitsin jo, että sinä samana aamuna olin tavannut hänet ja että hän ei näyttänyt olleen oikein järjissään. Muun muassa hän oli, mainitsin jo sen, edellisenä iltana noin yhdeksän aikoihin (siis kolme tuntia ennen tulipalon alkua), ollut Marja Timofejevnan luona. Aamulla hän oli käynyt katsomassa ruumiita, mutta sikäli kuin tiedän, hän ei tänä aamua ollut vielä suostunut antamaan minkäänlaisia todistuksia. Mutta ennenkuin päivä oli ehtinyt iltaan, hänen sielussaan oli alkanut riehua todellinen myrsky, ja… ja, ja voinpa sen sanoa melkein varmasti, hänellä oli hämärissä jo sellainenkin hetki, jolloin hän aikoi nousta, lähteä ja — ilmaista kaiken. Mitä oli tuo kaikki — sen vain hän yksin tiesi. Tuskin hän olisi sillä saanut mitään aikaan, olisihan vain ilmaissut itsensä. Hänellä ei ollut minkäänlaisia todistuksia voidakseen tehdä minkäänlaisia ilmiantoja tapahtuneen ilkityön suhteen, eikä hänellä itsellänsäkään ollut oikeastaan muita kuin sangen hämäriä arveluita, joiden todenperäisyydestä vain hänellä itsellään oli täysi varmuus. Mutta hän oli valmis itse tuhoutumaan voidakseen vain »murskata ilkiöt», nämä olivat hänen omia sanojansa. Pjotr Stepanovitš oli osunut oikeaan olettaessaan hänellä olleen tällaisia pyrkimyksiä ja tiesi hyvin itsekin uskaltavansa liikoja siirtäessään kauhean aikeensa täytäntöönpanon huomiseen. Hänen puoleltansa tässä oli taas kuten tavallisesti äärettömän paljon itseluottamusta sekä halveksumista kaikkia noita »nilviäisiä» ja erikoisesti juuri Šatovia kohtaan. Hän oli jo kauan halveksinut Šatovia, tämän »itkuherkkää idioottimaisuutta», kuten hän ulkomailla ollessaan oli itse hänestä sanonut, — ja oli aina lujasti uskonut voivansa hallita täysin tätä perin yksinkertaista miestä. Siksi häntä ei saanutkaan tänä päivänä päästää näkyvistä, ja vaaran uhatessa oli heti katkaistava hänen tiensä. Ja kuitenkin pelasti nämä »ilkiöt» vielä vähäksi aikaa eräs aivan odottamaton tapaus, jota he eivät ollenkaan osanneet ottaa lukuun…

Noin kello kahdeksan aikoihin illalla (siihen samaan aikaan, kuin meikäläiset kokoontuivat Erkelin luo ja odottelivat Pjotr Stepanovitšia vihoissaan ja levottomina) Šatov, jota vaivasi päänkipu ja lievä vilunhorkka, lepäsi pitkänään vuoteessaan pimeydessä, jota ei edes kynttilä valaissut. Häntä kiusasi epätietoisuus, hän oli vihoissaan, yritti tehdä päätöksensä, mutta ei pystynyt siihenkään lopullisesti ja aavisti, kirouksen noustessa hänen huulillensa, että hän ei taaskaan pääsisi mihinkään tulokseen. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin silmänräpäykseksi uinahti kevyesti ja näki unta, joka muistutti melkein painajaista. Hän uneksi, että hänet oli köytetty nuorin vuoteeseen, että hän oli takertunut niihin eikä voinut liikahtaakaan, vaikka koko talo jymähteli kauheista iskuista, jotka kumahtelivat lauta-aitaan, porttiin, hänen oveensa, Kirillovin hallussa olevaan sivurakennukseen, niin että koko talo vavahteli, ja kaukaa kuului jokin tuttu, valittava, tuskallisia muistoja herättävä ääni, joka kutsui häntä. Yhtäkkiä hän havahtui ja kohottautui puoleksi vuoteeltaan. Ihmeekseen hän silloin kuuli, että porttiin todellakin lyötiin, mutta ei likimainkaan niin kovasti, kuin miltä se oli tuntunut unessa. Lyönnit olivat tiheitä ja itsepäisiä, ja omituinen »tuskanpurema» ääni, joka ei kuitenkaan ollut vähääkään valittava, vaan päinvastoin kärsimätön ja kiukkuinen, kajahteli yhä alhaalta portin luota sotkeutuen tuon tuostakin toiseen hieman pidättyvämpään ja aivan tavalliseen ääneen. Hän hypähti, avasi tuuletusruudun ja pisti siitä ulos päänsä.

— Jos te olette Šatov, — vastattiin hänelle alhaalta jyrkästi ja lujasti — niin suvaitkaa, olkaa hyvä, ilmoittaa suoraan ja rehellisesti, suostutteko päästämään minut sisään?

— Minä, minä, Marie Šatova, ja vakuutan teille, etten enää hetkeäkään voi pidättää täällä ajuria.

— Heti paikalla… haen vain kynttilän, — huudahti Šatov heikosti. Hän syöksyi etsimään tulitikkuja, mutta kuten tällaisissa tapauksissa on tavallista, tulitikut eivät mitenkään löytyneet. Hän pudotti kynttilänjalan kynttilöineen lattialle, ja kun alhaalta taas kajahti kärsimätön ääni, hän jätti kaiken sikseen ja pää edellä lensi lentämällä jyrkkiä portaita alas avaamaan ulkoporttia.

— Olkaapa hyvä, pidelkää matkalaukkua, kunnes pääsen erilleni tuosta tolvanasta, näin sanoen hänet otti vastaan alhaalla rouva Marie Šatova ja työnsi hänen käteensä jokseenkin keveän, dresdeniläistä tekoa olevan halvan, purjekankaisen käsilaukun, joka oli koristeltu pronssinauloilla. Rouva itse kääntyi taas kiukkuisena ajurin puoleen.

— Rohkenenpa teille huomauttaa, että pyydätte liikoja. Siihen, että te suvaitsitte kuljetella minua tunnin verran liikaa täkäläisiä likaisia katuja pitkin, olette syypää yksin te, sillä ette te kai tietänyt itsekään, missä oli tämä typerä katu ja tämä hölmönnäköinen talo. Suvaitkaa periä kolmekymmentä kopeekkaanne, ja saatte olla aivan varma siitä, etten anna enempää.

— Voi, rouvakultaseni, itsehän sinä osoittelit
Taivaaseenastumisenkatua, ja tämähän on Jumalanilmestyksenkatu.
Taivaaseenastumisenkatu on näiltä mailta kaukana. Saitte vain suotta
valakkani höyryämään.

— Taivaaseenastumisenkatu, Jumalanilmestyksenkatu… kaikki nämä typerät nimitykset pitäisi teillä olla paremmin selvillä, koska olette täkäläinen, ja sen lisäksi ette ole oikeassakaan: ennen kaikkea minä mainitsin teille, että oli kysymys Filippovin talosta, ja tehän vakuutitte varmasti sen tuntevanne. Jos haluatte, niin saatte syyttää minua huomenna sovintokäräjillä, mutta nyt pyydän teitä jättämään minut rauhaan.

— Kas, kas tässä vielä viisi kopeekkaa. — Šatov sieppasi nopeasti taskustaan viisikopeekkaisen ja viskasi sen ajurille.

— Anteeksi, pyydän, ette saa tehdä sitä! — mme Šatovin sisu kiehahti, mutta ajuri oli jo lähtenyt »valakkoineen» liikkeelle, ja Šatov oli siepannut häntä kädestä ja vienyt hänet muassansa portista sisään.

— Kiiruhda, Marie, kiiruhda… tämähän on joutavaa — kuinka märkä sinä olet. Varovaisemmin, tästä täytyy kohota, — kuinka harmillista, ettei ole tulta, — portaat ovat jyrkät, pitele minusta lujemmin, lujemmin, kas näin, tässä on hökkelini. Suo anteeksi, minulla ei ole tulta, odotahan hetkinen!

Hän nosti maasta kynttilänjalan, mutta tulitikkuja hän ei vielä voinut löytää pitkään aikaan. Rouva Šatova seisoi odottavana, liikkumattomana ja ääneti keskellä huonetta.

— Jumalan kiitos, viimeinkin! — Šatov huudahti iloisesti saatuaan huoneensa vihdoinkin valaistuksi. Marja Šatova tarkasti nopeasti silmillään asunnon.

— Minulle kerrottiin, että te asutte kurjasti, mutta en kuitenkaan luullut, että te tällä tavalla, — ja inhonsekaisin ilmein hän lähti vuodetta kohti.

— Oh, kylläpä väsyttääkin! — voimattomana hän istahti kovalle vuoteelle. — Pankaa matkalaukku jonnekin ja käykää istumaan tuolille. Vaikka samantekevää, mihin käytte, kunhan ette vain pyöri tuossa silmissäni. Tulen luoksenne vain joksikin aikaa, kunnes saan työtä, sillä enhän tunne oloja täällä, eikä minulla ole rahaakaan. Mutta jos tuotan teille häiriötä, niin olkaa hyvä, taaskin pyydän teitä sanomaan suoraan, kuten olette velvollinen tekemään, jos kerran olette rehellinen mies. Voinhan minä huomenna jotakin myydä, niin että saan hotellilaskun suoritetuksi, mutta hotelliin suvainnette sentään saattaa minut… Voi, kuinka väsynyt olen.

— Ei sinun tarvitse, Marie, ei tarvitse mennä hotelliin! Mihin hotelliin? Miksi? Miksi?

— No niin, vaikka tullaankin toimeen ilman hotellia, niin kuitenkin on välttämätöntä saada asia selväksi. Muistattehan kai, Šatov, että me elimme kaksi viikkoa ja muutamia päiviä aviossa keskenämme Genevessä ja että siitä nyt on jo kolme vuotta, kun me, muuten ilman minkäänlaista riitaa, erosimme. Mutta älkää luulkokaan, että olen nyt palannut uudistaakseni nuo senaikuiset tyhmyydet. Olen palannut hakemaan työtä, ja jos olenkin tullut suoraan tähän kaupunkiin, niin olen tehnyt sen vain siksi, että minusta on kaikki yhdentekevää. En tullut suinkaan tänne katuakseni jotakin, suvaitkaa olla luulematta sellaisia typeryyksiä.

— Oo, Marie! Tämä on turhaa, aivan turhaa! — Šatov murahti tuskin kuuluvasti.

— Jos kerran asia on niin, jos kerran olette niin kehittynyt, että saatatte ymmärtää sellaistakin, niin rohkenen lisätä, että kääntyessäni täten teidän puoleenne ja tullessani näin teidän asuntoonne teen sen osaksi siitäkin syystä, etten suinkaan ole koskaan pitänyt teitä roistona, vaan ehkäpä kaikkia muita… ilkiöitä… parempana!

Hänen silmänsä leimusivat. Hän oli varmaankin saanut kärsiä jonkinlaisten »ilkiöiden» vuoksi.

— Ja pyydän, olkaa aivan varma siitä, etten ollenkaan pilkannut teitä ilmoittaessani äsken, että olette mielestäni muita parempi. Puhuin suoraan, koristelematta, enkä siedäkään muunlaista. Siitä huolimatta kaikki tämä on lorua. Olen aina uskonut, että teillä olisi tarpeeksi järkeä olla kyllästyttämättä toista… Oh, riittää jo, väsyttää!

Ja hän katsahti Šatoviin pitkään, kiusaantuneesti ja väsyneesti. Šatov seisoi pelokkaana hänen edessään, viiden askelen päässä hänestä, huoneen toisella puolella, mutta kuunteli kuitenkin häntä jokin uusi ja ennen olematon kirkastus kasvoillaan. Tämä voimakas, karkeasyinen mies, jonka turkki oli aina pörrössä, oli yht'äkkiä pehmentynyt ja jollakin tavoin kirkastunut. Hänen sielussaan värähti odottamattomasti jokin aivan outo kieli. Kolme vuotta kestänyt ero, joka oli seurannut rikkoutunutta avioliittoa, ei ollut tuhonnut mitään hänen sielussaan. Ja ehkäpä hän jok'ikinen päivä näinä kolmena vuotena olikin vain haaveillut hänestä, rakkaasta olennosta, joka joskus kerran oli ehkä sanonut hänelle: »rakastan». Koska tunnen Šatovin, voin sanoa jokseenkin varmasti, että hän tuskin koskaan olisi saattanut kuvitellakaan jonkun naisen sanovan hänelle: »rakastan». Hän oli puhdasmielinen ja kaino aivan äärimmäisyyteen saakka, piti itseään suorastaan epäsikiönä, inhosi kasvojansa ja luonnettansa, piti itseänsä jonakuna ihmeellisenä hirviönä, jota olisi saattanut näytellä vaikkapa rahasta markkinoilla. Tästä johtui, että hän piti korkeimpana avuna rehellisyyttä, ja vakaumuksissaan hän hipoi jo suorastaan fanaattisuutta, oli yrmeä, ylpeä, äksy ja vähäpuheinen. Mutta tämä ainoa olento, joka oli rakastanut häntä kahden viikon ajan (hän oli aina, aina uskonut, että asia oli niin), tämä olento, jonka hän aina oli asettanut itseänsä paljon korkeammalle, siitäkin huolimatta, ettei ollenkaan sulkenut silmiänsä hänen hairahduksiltansa, olento, jolle hän olisi saattanut antaa anteeksi kaiken, aivan kaiken (vaikka mistään sellaisesta ei oikeastaan voinut olla kysymystäkään, hän päinvastoin luuli jotakin päinvastaista, mistä johtui, että hän tunsi itse olevansa jollakin tavoin syyllinen), tämä nainen, tämä Marja Šatova, oli taas hänen kodissaan, taas hänen luonansa, sitähän oli suorastaan mahdotonta käsittää! Hän oli niin kovin hämmästynyt, tähän tapahtumaan sisältyi hänen mielestänsä jotakin perin kauheata ja samalla niin äärettömät määrät onnea, että hän ei tietenkään voinut, ehkäpä ei tahtonutkaan, ei ainakaan rohjennut havahtua täysin sitä tajuamaan. Tämä oli unta. Mutta kun Marie katsahti häneen kiusaantuneesti, hän ymmärsi äkkiä, että tuo hänen rakastamansa olento kärsi, ehkäpä häntä oli loukattukin. Hänen sydäntänsä ahdisti. Kipein ilmein hänen katseensa viipyi tämän piirteissä: Jo kauan sitten ensi nuoruuden hohde oli kadonnut näistä väsyneistä kasvoista. Tosin hän oli yhä vieläkin sangen sievä, — ainakin Šhatovin silmissä hän, kuten ennenkin, oli suorastaan kaunotar. (Itse asiassa Marie oli noin kaksikymmenviisivuotias nainen, hyvin lujarakenteinen, keskikokoinen, Šatoviakin pitempi, hänellä oli tummanruskeat, tuuheat hiukset, kalpeat, soikeat kasvot, suuret, tummat silmät, jotka välähtelivät nyt kuumeesta kiiltävinä.) Mutta entinen kevytmielisen rehevä ja suora elämäntarmo, jonka hän niin hyvin tunsi, oli muuttunut synkäksi ärtyneisyydeksi, pettymykseksi, melkeinpä kyynillisyydeksi, johon hän ei ollut edes itse tottunut ja joka häntä itseäänkin näytti kiusaavan. Mutta pääasia oli, että hän oli sairas, sen Šatov näki aivan selvästi. Huolimatta pelostansa, jota hän tunsi Marieta kohtaan, hän kuitenkin lähestyi tätä ja otti tämän molemmat kädet omiinsa.

— Marie… tiedätkö, sinä olet ehkä hyvinkin väsynyt. Jumalan tähden, älä suutu… jospa sinä suostuisit… esimerkiksi… vaikkapa teetä… vai mitä? Tee vahvistaa, vai mitä? Jospa suostuisit!…

— Mitä tässä on suostumista, tietenkin minä suostun, millainen lapsi te olette yhä vielä. Jos kerran sitä on saatavissa, niin antakaa. Kuinka ahdasta täällä on! Kuinka teillä on kylmä!

— Voi, tuon heti puita, puita… puita minulla on! — Šatov alkoi kävellä edestakaisin; — puita, se on, no… muuten, teetä minä aivan heti, — hän viittasi kädellään, aivan kuin olisi epätoivoissaan tehnyt jonkin päätöksen, ja sieppasi lippalakkinsa.

— Minne nyt? Teillä ei siis ole kotona teetä? — Sitä tulee, tulee, tulee, heti tulee kaikkea… minä… — hän sieppasi hyllyltä revolverin. Minä myyn heti tämän revolverin… tai panttaan sen…

— Mitä tyhmyyksiä ja miten kauan kaikki tuo kestää! Ottakaa nämä rahani, jos kerran teillä ei ole mitään. Tässä lienee kahdeksankymmentä kopeekkaa, siinä kaikki. Teillähän on täällä kuin hullujenhuoneessa.

— Älä sinä, ei sinun rahojasi tarvita, tulen heti, odota hetkinen, minä ilman revolveriakin…

Ja hän syöksyi suoraa päätä Kirillovin luo. Tämä kaikki tapahtui nähtävästi kahta tuntia ennen sitä, kuin Pjotr Stepanovitš Liputinin keralla oli tullut Kirillovin luo. Šatov ja Kirillov, vaikka asuivatkin samassa talossa, eivät juuri koskaan tavanneet toisiansa, ja jos tapasivatkin, niin eivät tervehtineet toisiansa eivätkä puhelleet keskenänsä. He olivat näet »loikoilleet» yhdessä liian pitkät ajat Amerikassa ollessaan.

— Kirillov, teillä on aina teetä. Onko teillä parhaillaan valmiina teetä ja teekeitin?

Kirillov, joka käveli edestakaisin huoneessa (hänen tapanaan oli kävellä kaiken yötä nurkasta nurkkaan), pysähtyi samassa ja katsahti tarkkaavaisena sisään syöksähtänyttä ilmaisematta muuten erikoisempaa ihmetystä.

— Teetä on, sokeria on, ja teekeitin on. Mutta teekeitintä ei tarvita, tee on kuumaa. Istukaa ja juokaa vain.

— Kirillov, me loikoilimme yhdessä Amerikassa… Vaimo tuli luokseni…
Minä… Antakaa teetä… Täytyisi saada teekeitin.

— Jos kerran vaimo, niin täytyy myös teekeitin. Mutta teekeitin myöhemmin. Minulla on kaksi. Mutta nyt ottakaa pöydältä teekannu, kuumaa, aivan kuumaa. Ottakaa kaikki. Ottakaa sokeri! Kaikki. Leipä… Leipää on paljon. Kaikki. On vasikanlihaa. Rupla rahaa.

— Sekö vaimo, joka Sveitsissä? Se on hyvä. Ja se, että tulitte noin, sekin on hyvä.

— Kirillov! — Šatov huudahti siepaten kainaloonsa teekannun ja molempiin käsiinsä sokeria ja leipää. — Kirillov! — Jospa te voisitte luopua kauheista kuvitelmistanne ja jättää ateistiset houreenne… Voi, millainen ihminen te olisittekaan, Kirillov.

— Näin, että rakastatte vaimoa Sveitsin jälkeenkin. Se on hyvä, että
Sveitsin jälkeenkin. Kun tulee tarvis teetä, tulkaa taas. Tulkaa kaiken
yötä, en nuku ollenkaan. Teekeitin joutuu. Ottakaa rupla, kas tässä.
Menkää vaimon luo, minä jään ja ajattelen teitä sekä vaimoa.

Marie Šatova oli nähtävästi tyytyväinen, että kaikki kävi nopeasti, ja alkoi ahnaasti juoda teetä, mutta teekeitintä hakemaan Šatovin ei enää tarvinnut lähteä. Hän joi kaiken kaikkiaan puoli kupillista ja nielaisi vain pienen murusen leipää. Vasikanlihasta hän kieltäytyi inhon ja kiukun ilmein.

— Sinä olet sairas, Marie, kaikki tuo sinussa on sairaalloista… — huomautti Šatov arasti puuhaillen arkana hänen äärellään.

— Tietenkin olen sairas, mutta istuutukaa, olkaa hyvä. Mistä te sieppasitte teen, kun teillä ei ollut?

Šatov kertoi Kirillovista kevyesti, lyhyesti. Marja oli kuullut jotakin hänestä.

— Tiedän, että hän on hullu. Riittää jo; ei niitä ole niinkään vähän, tuollaisia hölmöjä! Te olette siis ollut Amerikassa? Kuulin siitä, te kirjoititte.

— Riittää, ja pyydän, ei mitään siitä muusta. Oletteko vakaumukseltanne slavofiili?

— En voi oikeastaan sanoa, että minä… Koska on mahdotonta olla venäläinen, niin minusta on tullut slavofiili, — hän hymähti väkinäisesti, suu vetäytyi kieroon, hän oli laskenut sopimatonta leikkiä eikä jaksanut itsekään pysyä leikin tasalla.

— Se on kaikki joutavaa. Istukaahan, pyydän, lopultakin. Miksi te kävelette aina edestakaisin? Luuletteko, että hourin? Ehkäpä tässä vielä houritaankin. Sanoitte, että te olette vain kahden tässä talossa?

— Ja kaikki yhtä viisaita? Mitä te tarkoititte tuolla »alhaalla»? Te sanoitte alhaalla?

— Ajattelin vain sanoa, että me olemme nyt vain kahden koko pihassa ja että aikaisemmin täällä asuivat Lebjadkinit…

— Nekö, jotka viime yönä murhattiin? — hän heräsi äkkiä. — Olen kuullut. Heti kun tulin, kuulin sen. Teillä on ollut tulipalo?

— Niin, Marie, niin, ja ehkä minä parhaillaan menettelen hyvin huonosti suodessani anteeksi roistoille… — hän nousi äkkiä ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin kohottaen kiihkossaan molemmat kätensä ylös.

Mutta Marie ei ymmärtänyt häntä täydelleen. Hän kuunteli hänen sanojansa hajamielisenä; hän kyseli, mutta ei kuunnellut.

— Kylläpä teillä onkin täällä tehty tekosia. Uh, miten kaikki on alhaista, millaisia roistoja kaikki! Mutta istuutukaahan, pyydän teitä, lopultakin, voi miten te minua kiusaatte! — ja herpaantuneena hän laski päänsä pielukselle.

Hän ei vastannut, vaan sulki voimattomana silmänsä. Hänen kalpeat kasvonsa muistuttivat kuolleen kasvoja. Hän nukahti melkein samassa silmänräpäyksessä. Šatov katsahti ympärilleen, korjasi kynttilää, katsahti vielä kerran levottomana Marien kasvoihin, puristi lujasti kätensä yhteen rinnalleen ja varpaisillaan hiipi huoneesta kuistille. Portaiden yläpäässä hän kätki kasvonsa, nurkkaan nojaten, ja seisoi näin ainakin kymmenen minuuttia äänettömänä ja liikkumatta. Hän olisi seisonut, ehkä kauemminkin, ellei samassa olisi alkanut kuulua alhaalta hiljaisia, varovaisia askelia. Joku kohosi portaita ylös. Šatov muisti unohtaneensa sulkea portin.

Tuntematon tulija kohosi portaita kiirehtimättä ja mitään vastaamatta. Päästyään ylös hän pysähtyi. Pimeydessä oli aivan mahdotonta nähdä häntä. Äkkiä kajahti hänen varovainen kysymyksensä:

Šatov vastasi puhutteluun mutta ojensi samassa kätensä pysähdyttääkseen tulijan. Tämä sieppasi häntä silloin kädestä, ja Šatov vavahti, aivan kuin olisi koskettanut johonkin inhoittavaan matelijaan.

— Seisokaa täällä, — hän kuiskasi nopeasti. — Älkää tulko sisään, en voi ottaa teitä nyt vastaan. Vaimo on palannut luokseni. Tuon tänne kynttilän.

Kun hän palasi kynttilöinensä, hän näki edessänsä seisovan jonkun nuoren upseerin; hänen nimeänsä hän ei tietänyt, mutta jossakin hän lienee hänet nähnyt.

— Erkel, Erkel, — tämä esitti itsensä. — Olette nähnyt minut
Virginskeillä.

— Muistan, te istuitte ja kirjoittelitte. — Kuulkaahan, — Šatovin sisu kiehahti samassa, hän lähestyi vierasta kiihkeänä mutta puhui kuitenkin entiseen tapaan kuiskaamalla, — äsken te annoitte minulle merkin tarttuessanne käteeni. Mutta tiedättekö, minä saatan sylkäistä kaikille noille merkeille, jos niin sattuu! Minä en tunnusta, en tahdo… Minä voin heittää teidät portaita alas, tiedättekö sen?

— En, en tiedä siitä mitään enkä ymmärrä vähääkään, mistä te olette minuun niin suuttunut, -— ilman vihan häivettäkään ja melkeinpä yksinkertaisen ystävällisesti vieras vastasi. — Minulla on vain jotakin teille sanottavaa, ja senvuoksi tulinkin tänne, ja tärkeintä oli, etten tahtonut hukata aikaa. Teillä on kirjapainin, joka ei kuulu teille ja josta te olette velvollinen tekemään tiliä, kuten itse hyvin tiedätte. Minulle on annettu määräys, että se on luovutettava meille jo huomenna, täsmälleen kello seitsemältä jälkeen puolenpäivän, Liputinille. Sitäpaitsi on käsketty ilmoittaa, että mitään muuta ei teiltä koskaan enää tulla vaatimaan.

— Ei kerrassaan mitään. Teidän pyyntöönne suostutaan, ja te pääsette kokonaan irti kaikesta. Täsmälleen näin minun on käsketty teille ilmoittaa.

— Eh, piru! Miksikä te ette ole tullut aikaisemmin, jos kerran olette saanut sellaisen määräyksen?

— Ymmärrän, ymmärrän, ette ole voinutkaan olla yksin. Voi… piru.
Mutta miksi Liputin ei tullut itse?

— Minä tulen siis huomenna hakemaan teitä täsmälleen kello kuudelta illalla, ja me menemme sinne jalkaisin. Paitsi meitä kolmea sinne ei tule ketään muita.

— Ei, hän ei tule. Verhovenski matkustaa huomenaamuna kaupungista kello yhdentoista aikaan.

— Sen minä aavistin, — Šatov kuiskasi näin raivoissaan ja löi nyrkillä reiteensä; — se karkaa, lurjus!

Hän oli kiihtynyt ja vaipui mietteisiinsä. Erkel katsoi häneen tarkkaavaisena, oli ääneti ja odotti.

— Mitenkä te sen otatte haltuunne? Eihän sitä voi niin vain ottaa käsiinsä ja lähteä kantamaan.

— Se ei ole tarpeellistakaan. Te vain osoitatte paikan, niin että pääsemme vain varmuuteen siitä, että se todella on sinne kätketty. Mehän tiedämme paikan vain suunnilleen. Oletteko te muutoin ehkä näyttänyt jo jollekulle paikan?

— Te, te olette sellainen poikanen, hölmö poikanen, — te olette myös tunkeutunut sinne pää edellä kuten lammas? Niin, niin, tuollaista mehua ne juuri tarvitsevatkin! No, menkää nyt! Voi, voi! Se roisto on vetänyt teitä kaikkia nenästä ja paennut.

Erkel katseli häneen kirkkain ja rauhallisin ilmein ymmärtämättä häntä oikein.

— Verhovenski on paennut, Verhovenski! sähähti Šatov raivoisasti hampaidensa välistä.

— Mutta hänhän on täällä, eihän hän ole vielä lähtenyt. Hän lähtee vasta huomenna, — huomautti Erkel pehmeästi ja vakuuttavasti.

Pyysin häntä erikoisesti läsnäolemaan todistajana, nuo ohjeeni sain juuri häneltä (hän oli avomielinen kuten ainakin nuori, kokematon poikanen). Mutta valitettavasti hän ei suostunut ja syytti matkaansa. Todellakin hän näkyi jonnekin kiiruhtavan.

Šatov vilkaisi vielä kerran säälivästi tähän yksinkertaiseen poikaseen, mutta samassa kuitenkin viittasi kädellään, aivan kuin olisi ajatellut: »kannattaako nyt tuotakin sääliä».

— Hyvä, hyvä, minä tulen, — hän virkkoi äkkiä, — mutta menkää nyt matkaanne, mars!

-— Siis täsmälleen kello kuudelta huomenna minä tulen, — Erkel kumarsi kohteliaasti ja kiirehtimättä alkoi laskeutua portaita alas.

— Hölmö! — Šatov ei malttanut olla huudahtamatta portaiden yläpäästä näin hänen jälkeensä.

II.

Erkel oli senlaatuinen »hölmö», jonka päästä puuttui järjen tärkein osa ja jolla ei siis ollut »kuningasta päässään», mutta jolla oli kyllä pientä alistuvaa järkeä aivan riittävästi, aina oveluuteen saakka. Intomielisenä, lapsellisen uskollisena »yhteiselle asialle», ja oikeastaan siis Pjotr Verhovenskille, hän toimi saamiensa ohjeiden mukaisesti, ohjeiden, jotka hän oli saanut meikäläisien istunnossa silloin, kun oli kaikesta sovittu ja osat jaettu huomista varten. Määrätessään hänelle lähetin osan Pjotr Stepanovitš oli ehtinyt puhella hänen kanssansa syrjässä ehkä kymmenisen minuuttia. Tälle vähäpätöiselle, heikkojärkiselle, joka alituisesti janosi alistua vieraaseen tahtoon, oli välttämätöntä toimia jonakuna toimeenpanijana — eikä tietenkään koskaan muutoin kuin »yhteisen» tai »ylevän» asian hyväksi. Mutta tämäkin vielä oli yhdentekevää, sillä vähäpätöiset intoilijat, kuten Erkel, eivät koskaan ymmärrä oikein palvella aatetta, elleivät he voi yhdistää sitä johonkuhun henkilöön, joka heidän käsityksensä mukaan juuri edustaa tätä aatetta. Tunteellinen, lempeä ja hyvä Erkel oli ehkä kaikkein tunteettomin niistä murhaajista, jotka olivat aikeissa tappaa Šatovin, eikä hänellä ollut vähintäkään henkilökohtaista vihaa tätä vastaan. Erkel olisi voinut silmäänsä rävähdyttämättä olla läsnä tämän tapossa. Hänelle oli annettu määräys siitä, että hänen oli muun muassa tarkoin otettava selville, miten Šatov asui, ja kun Šatov ottikin hänet vastaan portailla sekä tuli maininneeksi kuumeessaan, ehkäpä huomaamattaan, että vaimo oli palannut hänen luoksensa, — Erkel oli heti osannut vaistomaisen oveluutensa ohjaamana olla osoittamatta vähintäkään uteliaisuutta, siitäkin huolimatta, että hänen mieleensä oli välähtänyt arvelu siitä, että vaimon palaaminen saattoi ehkä mitä merkityksellisimmin ja tehoavimmin vaikuttaa heidän yrityksensä onnistumiseen…

Ja niinhän asia olikin: vain tämä tapaus pelasti »ilkiöt» Šatovin aikeilta, ja samalla se myös auttoi heitä »pääsemään hänestä irti»… Tämä tapaus sai ensinnäkin Šatovin levottomaksi, hän joutui pois raiteiltaan, se riisti häneltä hänen tavallisen tarkkanäköisyytensä ja varovaisuutensa. Kaikkein vähimmin saattoi pälkähtää hänen päähänsä nyt, kun hänen mieltänsä askarruttivat aivan toiset asiat, ajatus hänen omasta vaaranalaisuudestaan. Päinvastoin hän suorastaan hurmaantuneena heittäytyi uskomaan, että Pjotr Verhovenski huomenna karkaisi: se soveltui niin erinomaisen hyvin hänen aavisteluihinsa! Palattuaan huoneeseensa hän istuutui taas nurkkaan, nojasi kyynärpäitään polviinsa ja peitti kasvot käsiinsä. Katkerat ajatukset kiusasivat häntä…

Ja yhä uudelleen hän kohotti päätään, nousi varpailleen ja kävi tuon tuostakin katsahtamassa Marie'hin: »Hyvä Jumala! Huomiseksi tuo kuume varmasti hänessä jo kypsyy, ehkäpä jo aamuun mennessä, ehkäpä se jo on alkanutkin! Hän on tietenkin vilustunut. Hän ei ole tottunut tähän kauheaan ilmanalaan, ja lisäksi vielä olo rautatievaunussa, kolmannessa luokassa, tuulessa, vihurissa ja sateessa, ja hänellä ei ole muuta kuin tuo ohut lyhyt takki yllään, eihän hänellä ole vaatteitakaan minkäännäköisiä… Ja nytkö voisin hänet jättää, heittää avutta! Ja matkalaukku, matkalaukku, kuinka pikkuruikkuinen, kevyt, rypistynyt, painaa kymmenisen naulaa kaikkiaan! Raukka, miten hän on vaivaantunut, miten paljon kärsinyt! Hän on ylpeä ja siksi hän ei valita. Mutta ärtyisä hän on! Se on sairautta: Enkelikin muuttuu sairaana ärtyisäksi. Kuinka kuiva ja kuuma lieneekään hänen otsansa, kuinka tummat silmien alukset ja… kuinka ihana kuitenkin on tuo kasvojen soikeus ja nuo tuuheat hiukset, kuinka…»

Ja kiireesti hän vei pois silmänsä, kiireesti siirtyi pois, aivan kuin olisi säikähtänyt huomatessaan hänessä jotakin muuta kuin pelkästään onnettoman, kärsineen olennon, jota täytyi auttaa. »Voivatko tässä enää tulla kysymykseen mitkään toiveet! Voi, kuinka alhainen, kuinka paha on ihminen!» ja hän siirtyi taas nurkkaansa, istuutui, peitti taas kasvot käsiinsä ja haaveili taas, muisteli entisiä… ja taas alkoi mielessä kajastaa toivo.

»Oh, väsyttää, väsyttää!» hän muisteli näitä hänen huudahduksiansa, hänen heikkoa, särkynyttä ääntänsä. »Hyvä Jumala! Voisinko jättää hänet nyt, hänellä ei ole kuin kahdeksankymmentä kopeekkaa; ojensi kukkaronsa, risaisen, pikkuruikkuisen! On tullut hakemaan työpaikkaa, — mitä hän ymmärtää työpaikoista mitä he ymmärtävät ylipäänsä Venäjänmaasta He ovat vain oikullisia lapsia, jotka seuraavat omia haihattelujansa, jotka ovat heidän omia luomiansa Ja suututtelee sitten, raukka, että Venäjä ei muka olekaan heidän ulkomaisten harhakuvittelujensa mukainen! Voi teitä, te onnettomat, viattomat… täällä on todellakin sangen kylmä»…

Hän muisti vaimonsa valittaneen kylmyyttä ja että hän oli luvannut lämmittää uunin. »Puitakin täällä on, niitä voisi tuoda. Kunhan en vain herättäisi häntä. Luulen, että se käy päinsä. Mutta mitä tekisin tuolle vasikanlihalle? Kun nousee, niin ehkäpä tahtoo jotakin syödäkseen. Mutta senhän voi myöhemminkin. Kirillov ei nuku koko yönä. Millä peittäisin hänet, hän nukkuu niin sikeästi. Mutta varmaankin hänen on kylmä, voi, jos hänen lie kylmä!»

Ja vielä kerran hän tuli katsahtaakseen vaimonsa puoleen. Marien hame oli kietoutunut hänen kääntyessään niin, että toinen puoli oikeata oikeata jalkaa polveen saakka oli jäänyt peitotta. Šatov käännähti poispäin, melkein säikähtäneenä riisui yltään lämpimän päällystakkinsa, niin että hänen yllensä jäi vain vanhahko, pitkäliepeinen takki, ja peitti sillä paljaaksi valahtaneen kohdan koettaen olla katsomatta siihen.

Puiden sytytteleminen, varpaillaan hiipiminen nukkuvan tarkasteleminen, nurkkahaaveet ja sitten taas uudelleen makaavan katseleminen olivat vieneet paljon aikaa. Oli kulunut pari kolme tuntia. Ja kas tänä aikana juuri olivat Kirillovin luona ehtineet käväistä Verhovenski ja Liputin. Lopulta hän oli itsekin torkahtanut nurkkaansa, kajahti vaimon valitus. Tämä oli herännyt ja kutsui nyt häntä. Šatov hypähti aivan kuin rikoksentekijä.

Marie kohottautui hieman, katseli ympärilleen ihmeissään, aivan kuin ei olisi käsittänyt, missä oli, ja samassa hän jo heräsikin täyteen tajuunsa suuttuneena ja kiukuissaan:

— Olen ottanut teidän vuoteenne, nukuin, koska olin aivan nääntynyt väsymyksestä. Kuinka te saatoitte olla minua herättämättä? Kuinka rohkenette luulla, että aion olla teille vastuksena?

— Kyllä te sen olisitte voinut tehdä, velvollisuutenne olisi ollut tehdä se! Eihän teillä ole täällä toista huonetta, ja minä otin teidän vuoteenne. Teidän ei olisi pitänyt saattaa minua kieroon asemaan. Vai luuletteko, että olen tullut tänne käyttääkseni armeliaisuuttanne hyväkseni? Suvaitkaa ottaa heti paikalla haltuunne tämä vuode, ja minä käyn tuonne nurkkaan tuoleille…

— Marie, täällä ei ole niin paljon tuoleja, eikä ole mitään niille levitettävääkään.

— Käynpähän sitten paljaalle lattialle. Täytyisihän teidän itsennekin nukkua lattialla. Tahdon lattialle, heti, heti!

Hän nousi, aikoi astua askelen, mutta samassa voimakas suonenvedontapainen kipu vei häneltä yhdellä kertaa kaikki voimat sekä kaiken päättäväisyyden, ja hän kaatui ääneensä valittaen vuoteelle. Šatov juoksi luo, mutta Marja peitti kasvot pielukseen, sieppasi hänen kätensä ja alkoi kaikin voimin puristella ja väännellä sitä omassaan. Tämä kesti hetken.

— Marie, kyyhky kulta, jos vain tarvitaan, niin täällä on tohtori
Frenzel, tunnen hänet, hyvin… Juoksisinkohan hakemaan häntä?

Mihin sinuun koskee? Voisihan panna kääreitä… Vatsalle esimerkiksi…
Voinhan sen minäkin, ilman lääkäriä… tai ehkä sinappikääreitä?

— Mitähän tämä on? — kysäisi Marja omituisesti kohottaen päätänsä ja säikähtyneenä katsoen Šatoviin.

— Mitä sinä kysyt? Voi hyvä Jumala, enhän ollenkaan tiedä, mitä olisi tehtävä, Marie? Suo anteeksi, etten ymmärrä mitään.

— Oh, jättäkää tuo, ei ole teidän asianne ymmärtääkään sitä. Olisihan suorastaan naurettavaa… — hän hymähti katkerasti. — Puhukaa minulle jotakin. Kävelkää edestakaisin ja puhukaa. Älkää seisoko tuossa vierelläni, älkää katsoko minuun, olen pyytänyt sitä teiltä jo ainakin viisisataa kertaa.

Šatov alkoi kävellä edestakaisin huoneessa tuijottaen lattiaan ja koettaen kaikin voimin olla katsahtamatta häneen.

— Tässä, älä suutu, Marie, rukoilen sinua, — tässä olisi vasikanlihaa, teetäkin on tuossa lähellä… Sinä söit niin vähän äsken…

Vaimo alkoi inhon ilmein viittoa vihaisesti kädellään. Epätoivoissaan
Šatov puraisi kieltänsä.

— Kuulkaahan, olen aikonut perustaa tänne kirjansitomon, tietenkin järkevästi, osuuskuntana: koska asutte vakituisesti täällä, niin mitä te siitä arvelette? Onnistuisikohan se vai eikö?

— E-ei, Marie, eihän meillä vielä luetakaan kirjoja, eikä niitä oikeastaan olekaan. Ja rupeaisiko hän nyt sitten vielä sidottamaan kirjaa?

— Sanokaakin sitten niin, selvästi. Te sanotte: hän, mutta kuka hän, — se ei käy selville. Olette unohtanut kieliopin.

— Voi, lakatkaa jo tuosta hengestänne, se kyllästyttää minua. Minkä tähden täkäläinen asujain eli lukija ei sitten rupeaisi sidottamaan?

Sen vuoksi, että kirjan lukeminen ja sen sidottaminen kuuluvat kumpikin aivan eri kehitysasteille, joiden ero on hyvin suuri. Ensiksi hän vähitellen oppii lukemaan, siihen kuluu vuosisatoja, mutta hän pitelee kirjaa pahoin, antaa sen vetelehtiä nurkassa pitäen sitä kaikkena muuna, mutta ei vakavana asiana. Side merkitsee jo, että kirjaa kunnioitetaan, se merkitsee, että hän ei ole oppinut ainoastaan rakastamaan kirjaa, vaan pitääpä sitä suorastaan jo vakavana asiana. Mutta tälle kehitysasteelle Venäjä ei vielä ole ehtinyt. Eurooppa on jo kauan sidottanut kirjoja.

— Vaikka tuo onkin hyvin pedanttisesti sanottu, niin ei kuitenkaan niinkään typerästi, ja se muistuttaa minulle sitä, mitä oli kolme vuotta sitten. Te saatoitte joskus olla sangen terävä-älyinenkin, kolme vuotta sitten.

Tämän kaiken hän sanoi inhon ilmein, aivan samoin kuin kaikki äskeisetkin oikulliset lauseensa.

— Marie, Marie, — Šatov kääntyi hänen puoleensa aivan sulaneena. — Oh, Marie, jospa tietäisit, mitä kaikkea on ollut ja miten paljon tapahtunut näinä kolmena vuotena! Kuulin sitten, että olit halveksinut minua, kun olin muka muuttanut mielipiteitäni. Kenet minä hylkäsin? Elävän elämän viholliset, taantumuksellisiksi muuttuneet vapaa-ajattelijapahaiset, jotka pelkäsivät menettävänsä oman riippumattomuutensa; ajatuksen lakeijat, yksilöllisyyden ja vapauden viholliset, kuolleen ja löyhkäävän lihan raihnaiset profeetat! Mitä he edustivat? Vain vanhuutta kultaista keskitietä, kaikkein poroporvarillisinta, alhaisinta lahjattomuutta, kademieliltä tasa-arvoa vailla itsetuntoa olevaa tasa-arvoa sellaisena kuin lakeija sen ymmärtää tai sellaisena kuin sen käsitti vuoden 93:n ranskalainen… Mutta pääasia on, että kaikki he ovat lurjuksia, lurjuksia!

— No, lurjuksia on paljon. — Näin Marja virkkoi katkonaisesti ja kipein tuntein. Hän loikoi hilaa ojentautuneena, aivan kuin olisi pelännyt liikahtaakin, pää ojennettuna pielukselle hieman syrjittäin, mutta kuumeinen ja väsynyt katse suunnattuna kattoon. Hänen kasvona olivat kalpeat, huulet kuivat ja tulehtuneet.

Vaimo oli tekemäisillään kieltävän liikkeen päällään, mutta samassa äskeinen suonenvetokohtaus uudistui. Hän piilotti taas kasvot pielukseen ja puristeli, niin että teki kipeätä, kokonaisen minuutin ajan kaikin voimin hänen luoksensa kiiruhtaneen ja kauhusta aivan kuin järkensä menettäneen Šatovin kättä.

— Olkaa vaiti… Minä en tahdo, en tahdo, — hän huudahti raivoissaan ja kääntyi taas niin, että kasvot tulivat näkyviin; — ette saa katsella minua noin myötätuntoisesti! Kävelkää huoneessa, puhukaa jotakin, puhukaa…

— Mitä te täällä oikeastaan toimittelette? — hän kysäisi inhonsekaisen kärsimättömästi keskeyttäen Šatovin puheen.

— Konttorissa olen, erään kauppiaan luona. Minä, Marie, jos vaan oikein tahtoisin, voisin saada täällä kokoon hyvät rahat.

— Mutta mitä muuta te teette? Mitä te saarnailette nykyjään? Ettehän te voi olla jotakin julistelematta, sellainen on luonteenne!

— Johon ette itsekään usko. Tästä aatteesta en koskaan ole päässyt selville.

— Kuinka te uskallatte tehdä minulle tuollaisia huomautuksia! Onko totta, että tämän kuolemakin voi olla… noiden ihmisten konnantöitä…?

Ja taas hän vaipui vuoteeseen äskeiseen suonenvedontapaiseen kohtaukseen, mutta tällä kertaa hänen valittelunsa kävi äänekkäämmäksi, kajahti jo suorastaan valitushuutoja.

— Voi, kuinka sietämätön ihminen! Voi, kuinka suututtava ihminen! — hän heittelehti sinne tänne jo suorastaan varomattomasti, tuupaten syrjään hänen puoleensa kumartuneen Šatovin.

— No, mistäs minä sen tiedän? Tiedänkö minä sitten tästä yhtään mitään?
Voi, kirottu! Olkoon kirottu kaikki jo alusta alkaen!

— Marie, jospa sanoisit, mikä on alkanut… Sillä enhän minä… enhän minä ymmärrä mitään, jos sinä tuolla tavalla.

— Te olette abstraktinen, hyödytön lörpöttelijä… Voi, olkoon kirottua kaikki tässä maailmassa.

— Marie! Marie! — Šatov ajatteli jo aivan vakavasti, että hänen vaimonsa oli tullut hulluksi.

— Mutta ettekö te sitten todellakaan näe, että synnytyspoltot ovat alkaneet. — Hän kohottautui hieman katsoen Šatoviin kauhein, vihasta ja kivusta vääristynein kasvoin. — Olkoon jo ennakolta kirottu tämä lapsi!

— Marie, — huudahti Šatov lopultakin ymmärtäen, mistä oli kysymys. — Marie… miksi et sanonut sitä aikaisemmin? — hän tajusi samassa kaiken ja toimeliaan päättäväisenä sieppasi lippalakkinsa.

— Tiesinkö minä itsekään sitä tänne tullessani? — Olisinko minä siinä tapauksessa tullut teidän luoksenne? Minulle sanottiin, että siihen kuluisi vielä kymmenen päivää! Minne te nyt, minne te nyt, ette saa mennä!

— Ette saa tehdä mitään, ette saa tuoda kätilöä, tuokaa vain joku apuvaimo, eukko, kukkarossani on kahdeksankymmentä kopeekkaa… Synnyttäväthän maalaisvaimotkin ilman kätilöä… Ja jos kuolen, niin se on sitäkin parempi…

— Tuon sekä apuvaimon että eukon. Mutta miten, miten saatan jättää sinut yksin, Marie?

Mutta käsitettyään, että oli parempi jättää hänet yksin nyt, hänen raivoisasta vastustamisestaan huolimatta, kuin jättää hänet avutta myöhemmin, hän yrittäen olla kuulematta hänen valituksiansa ja vihanpurkauksiansa sekä luottaen jalkoihinsa lähti suin päin portaita alas.

III.

Ensimmäiseksi hän meni Kirillovin luokse. Oli jo melkein puoliyö.
Kirillov seisoi keskellä huonetta.

— Voi, en, en, — hänellä on polttoja!… Täytyy saada apuvaimo, joku eukko. Välttämättä, aivan heti… Voisiko nyt saada? Teillä oli täällä paljon eukkoja…

— Hyvin ikävää, etten osaa synnyttää, — Kirillov vastasi mietteissään, — en tahtonut sanoa, etten osaa itse synnyttää, vaan etten voi tehdä niin, että osaisin synnyttää… tai… en osaa sitä sanoa.

— Te tahdoitte kai sanoa, että te ette osaa itse auttaa synnytyksessä; mutta en tarkoittanut sitä; eukkoa, eukkoa, apuvaimoa, hoitajaa, palvelustyttöä pyydän!

— Eukko saadaan, mutta ehkä ei aivan heti. Jos tahdotte, niin tulen asemesta.

— Voi, niinhän hän on, Kirillov, niin on, mutta hän on sittenkin paras kaikista! Voi, niin, kaikki tulee tapahtumaan ilman hartautta, ilman iloa, inhoten, sättien, Jumalaa pilkaten — näin suuren ihmeen tapahtuessa, uuden olennon ilmestyessä… Voi, hän kiroaa sen jo nyt!

— Ei, ei, mutta sillä aikaa, kuin minä lähden hakemaan (voi, minä tuon vaikka väkisin tuon Virginskajan), te voitte joskus käydä portaillani hiljaa kuuntelemassa. Mutta ette saa mennä sisään, te säikytätte hänet, ette missään tapauksessa saa mennä sisään. Kuunnelkaa vain… kaiken kauhean varalta. Vasta kaikkein äärimmäisessä tapauksessa saatte mennä sisälle.

— Ymmärrän, rahaa vielä rupla. Tässä. Tahdoin huomenna kanan, nyt en tahdo. Juoskaa kiireesti, juoskaa kaikin voimin. Teekeitin kaiken yötä.

Kirillov ei tietänyt mitään Šatoviin kohdistuvista aikeista, eikä hän koskaan aikaisemminkaan ollut täysin ollut selvillä tätä uhkaavasta vaarasta. Hän tiesi vain, että tällä oli joitakin selvittämättömiä tilejä »noiden ihmisten» kanssa, ja vaikka hän omalta kohdaltansakin oli tähän asiaan sotkeutunut saatuaan ulkomailta joitakin toimintaohjeita (muuten sangen ylimalkaisia, sillä koskaan hän ei ollut mihinkään kuulunut läheisesti), niin viime aikoina hän oli luopunut kaikesta, ei ottanut enää suorittaakseen tehtäviä, oli kokonaan irtaantunut kaikista asioista ja ennen kaikkea »yhteisestä asiasta» sekä oli heittäynyt pelkästään mietiskelevään elämään. Vaikka Pjotr Verhovenski olikin pyytänyt Liputinin mukaansa Kirillovin luo, että tämä olisi saanut varmuuden Kirillovista ja siitä, että tämä sovittuna hetkenä todella ottaa »Šatovin asian» syykseen, hän ei Kirillovin kanssa keskustellessaan ollut maininnut sanaakaan Šatovista, ei edes viitannut häneen, varmaankin pitäen sellaista epäpoliittisena tekona. Kirilloviinkaan hän ei ehkä täysin luottanut ja jätti siis kaiken huomiseen, sitten kun teko olisi jo tehty ja kun Kirilloville sitten jo kaikki olisi »yhdentekevää»; näin ainakin Pjotr Stepanovitš ajatteli Kirillovista. Liputin oli myös huomannut selvästi, että lupauksesta huolimatta Šatovista ei oltu mainittu sanaakaan, mutta Liputin oli ollut liian hermostunut voidakseen ilmaista tyytymättömyytensä.

Kuin vihuri Šatov lennähti Muurahaiskadulle kiroten pitkää matkaa, joka ei koskaan näyttänyt loppuvan.

Oli tömistettävä Virginskit hereille: heillä oli jo kauan nukuttu. Mutta Šatov kolisteli kaikin voimin ja vähääkään siekailematta ikkunaluukkua. Pihalla kahlekoira yritti käydä häneen kiinni ja ensin ulvahtaen rupesi haukkumaan vihaisesti. Kadun muut koirat yhtyivät siihen; alkoi yhteinen haukunta.

— Mitä te kolistelette ja mitä te tahdotte? — kajahti lopulta ikkunan ääreltä itse Virginskin pehmeä ääni, joka ei ollenkaan kuulostanut »loukkaantuneelta». Luukku avautui, avautuipa tuuletusruutukin.

— Kuka siellä, joku roistoko? — vihaisena vingahteli vanhanpiian,
Virginskin sukulaisen, ääni, joka todella tuntui loukkaantuneelta.

— Tulin hakemaan Arina Prohorovnaa, ilman Arina Prohorovnaa en lähde täältä!

— Ei hän voi juosta jokaisen luona, öisin hoitavat praktiikkaa toiset… Menkää Makšejevan luo ettekä saa hälistä enää! — sapekas naisääni rätisi yhä näin. Saattoi kuulla Virginskin koettavan häntä tyynnytellä, mutta vanhapiika koetti inttää vastaan eikä antanut perään.

— Odottakaa! Odottakaahan! — Virginski sai viimein huutaneeksi torjuen luotaan vanhanpiian. — Pyydän, Šatov, odottakaa viisi minuuttia, herätän Arina Prohorovnan, mutta älkää jyrisyttäkö noin älkääkä huutako noin… Voi, kuinka kauheata tämä kaikki on!

Iankaikkisuudelta tuntuneiden viiden minuutin kuluttua ilmestyi Arina
Prohorovna.

— Onko vaimonne tullut luoksenne? — Hänen äänensä kajahti tuuletusruudusta, ja hämmästykseksensä Šatov huomasi, että ääni ei ollut vihainen, vaan ainoastaan tavalliseen tapaansa tiukka. Mutta Arina Prohorovnahan ei koskaan voinut muuten puhuakaan.

— Ei, ei hän käskenyt hakemaan teitä, hän tahtoo eukkoa, tavallista apuvaimoa, että minulle ei tulisi liikoja kuluja, mutta olkaa rauhassa, minä maksan.

— Hyvä, tulen, maksakaa sitten tai ei. Olen aina pitänyt arvossa riippumattomia tunteitani Marja Ignatjevnaa kohtaan, vaikka hän ei ehkä muistakaan minua. Onko teillä itsellänne kaikki välttämättömät tarpeet?

»Onpa noissakin ihmisissä sentään jalomielisyyttä!» — Šatov ajatteli näin suunnaten askelensa Ljamšinin luo. — »Vakaumukset ja ihminen — ne lienevätkin monessa suhteessa kaksi aivan eri asiaa. Olen luultavasti monella tapaa tehnyt itseni syylliseksi heitä kohtaan!… Kaikki ovat syyllisiä, kaikki ovat syyllisiä ja… Jospa vain kaikki tietäisivät sen!…»

Hänen ei tarvinnut kovinkaan kauan kolistella Ljamšinin luona. Hän aivan hämmästyi, kun tämä tuskin silmänräpäyksen kuluttua avasi tuuletusruudun hypähtäen vuoteeltaan paljain jaloin ja alusvaatteissaan pelkäämättä edes nuhaa, vaikka olikin sangen varovainen ja alinomaa huolehti terveydestänsä. Mutta tähän herkkyyteen ja kiireellisyyteen oli oma erikoinen syynsä: Ljamšin oli vapissut kaiken iltaa eikä ollut näihin asti voinut nukkua levottomuudeltaan, joka oli tarttunut häneen meikäläisten kokouksessa; hänelle kummittelivat yhä erinäiset kutsumattomat vieraat, joita ei varsin mielellään odotettu. Eniten häntä vaivasi Šatovin ilmianto… Ja kas, silloin juuri aivan kuin tahallisesti alettiin niin hirveästi kolistella hänen ikkunaansa…

Hän pelästyi niin, nähdessään Šatovin, että paiskasi tuuletusruudun kiinni ja pakeni takaisin vuoteeseen. Šatov alkoi uudelleen huutaa ja jyskyttää, minkä jaksoi.

— Kuinka te uskallatte kolistella noin keskellä yötä? — huudahti Ljamšin ankarasti kauhusta jäykistyen, mutta vasta noin kahden minuutin kuluttua, päätettyään lopultakin avata tuuletusruudun ja päästyään varmuuteen siitä, että Šatov oli tullut yksin.

— Kas, tässä on teille revolveri; ottakaa se takaisin ja antakaa viisitoista ruplaa.

— Mitä tämä on, oletteko juovuksissa? Tämä on ryöstöä; vilustun suotta.
Odottakaahan, otan peitteen hartioilleni.

— Antakaa heti viisitoista ruplaa. Jollette anna, niin jyristelen ja huudan aamunkoittoon asti; lyön ikkunan rikki.

— Olenko minä sitten mykkä, vai mitä luulette? Enkö minä osaa huutaa apua? Kenen on enemmän syytä pelätä sitä, teidänkö vaiko minun?

— Ja te saatatte hautoa tuollaisia ilkeitä ajatuksia… Minä tiedän, mihin te viittailette… Seis, seis, älkää Jumalan tähden jyriskö! Hyväinen aika, kenellä nyt on rahaa yöllä? Mutta miksi tarvitsette rahaa, kun ette kerran ole juovuksissa?

— Vaimo on palannut luokseni. Annan teille kymmentä ruplaa halvemmalla, en ole kertaakaan ampunut. Ottakaa revolveri, ottakaa heti paikalla.

Ljamšin pisti koneentapaisesti kätensä ulos tuuletusruudusta vastaanottaakseen revolverin, odotteli hieman ja samassa jo veti päänsä pois jupisten aivan kuin puoleksi tiedottomana kylmien väreiden karmiessa hänen selkäpiitänsä.

— Te valehtelette, ei teidän luoksenne ole tullut vaimoa… Te, te vain yksinkertaisesti tahdotte livistää pakoon.

— Hölmö olette, minne minä pakenisin? Teidän Pjotr Verhovenskinne, hän paetkoon, mutta en minä. Olin äsken kätilö Virginskajalla, ja hänkin suostui tulemaan luokseni. Kysykää häneltä. Vaimo on tuskissaan. Tarvitaan rahaa; antakaa rahaa!

Kokonainen ajatusten ilotulitus välähti Ljamšinin monilokeroisessa mielessä. Kaikki sai yhtäkkiä aivan toisen käänteen. Mutta pelko ei sittenkään antanut vielä hänen selvästi ajatella.

— Ah, ah, ah Jumalani, ymmärrän, minä vain jouduin ymmälle… Mutta minä ymmärrän, ymmärrän… mutta´… mutta — tuleeko Arina Prohorovna todellakin? Te sanoitte äsken, että hän on jo mennyt? Mutta tiedättehän hyvin, että se ei ole totta, nähkääs, nähkääs, nähkääs, miten te joka askelella valehtelette.

— Hän varmaankin istuu jo vaimoni luona, älkää viivästyttäkö minua, enhän minä ole syypää siihen, että te olette typerä.

— Se ei ole totta, minä en ole typerä. Suokaa anteeksi, minä en mitenkään voi…

Ja aivan lopullisesti hämmentyneenä hän kolmannen kerran yritti sulkea ikkunan, mutta Šatov kiljahti niin, että hänen oli pakko samassa silmänräpäyksessä taas pistää päänsä esille.

— Mutta tämähän on jo suoranaista väkivaltaa? Mitä te minulta oikeastaan vaaditte, mitä, mitä, sanokaa se selvästi? Huomatkaa, nyt on yö!

— Mutta ehkä minä en halua ollenkaan ottaa takaisin revolveria. Ei teillä ole oikeutta. Te olette ostanut esineen, ja sillä hyvä, eikä teillä ole oikeutta. Sellaista summaa minä en mitenkään voi näin yöllä. Mistä minä sieppaan sellaisen summan näin yöllä?

— Sinulla on aina rahaa; annan sinulle kymmentä ruplaa halvemmalla, mutta sinä olet tunnettu jutikka-paha.

— Tulkaa ylihuomenna, — kuuletteko, ylihuomenaamuna täsmälleen kello kahdeltatoista, ja minä annan kaiken, eikö tehdä niin?

‒ Ei, ylihuomenna aamulla viisi, mutta huomenna ei Jumalan nimessä tule mitään. Parempi on, että ette tulekaan, parempi on, että ette tulekaan.

— Miksikä te noin sätitte, odottakaahan, täytyy ottaa tulta; kas, lienette särkenyt lasin… Kuka nyt öisin tuolla tavoin sättii. Kas näin! — hän ojensi ikkunasta setelin.

— Jumalan nimessä, minä en voi, tappakaa minut, mutta en voi, ylihuomenna voin antaa kaiken, mutta nyt en voi.

— Ottakaa sitten tämä, tässä on vielä, näettehän tässä, mutta enempää en anna. Huutakaa niin paljon kuin kurkustanne lähtee, en anna, olipa miten tahansa, en anna enkä anna!

Hän oli aivan suunniltaan, epätoivoissaan, aivan hiessä. Kaksi seteliä, jotka hän oli ojentanut lisää olivat kumpikin ruplan rahoja. Kaiken kaikkiaan Šatoville oli kertynyt siis seitsemän ruplaa.

— No, mene sitten hiiteen, tulen huomenna. Pieksän sinut, Ljamšin, ellet siihen mennessä varaa kahdeksaa ruplaa.

»Mutta minäpä en ole silloin enää kotona, hölmö!» ajatteli Ljamšin itsekseen.

— Seis, seis! — hän huudahti raivokkaasti Šatovin jälkeen, joka jo oli lähtenyt juoksemaan. — Seis, palatkaa. Sanokaa, olkaa hyvä, onko tosiaankin totta, että vaimo on palannut luoksenne?

— Pölkkypää! — Šatov sylkäisi ja läksi juoksemaan minkä jaksoi kotiansa kohti.

IV.

Huomautan, että Arina Prohorovna ei tietänyt yhtään mitään eilisessä kokouksessa tehdystä — päätöksestä. Virginski ei ollut uskaltanut kotiin palattuaan, hämmästyneenä ja heikentyneenä, ilmoittaa hänelle päätöstä, mutta hän ei kuitenkaan ollut malttanut olla ilmaisematta toista puolta, — s.o. Verhovenskin tekemää ilmoitusta siitä, että Šatovilla oli vakava aikomus ilmiantaa heidät; mutta tällöin hän oli samalla huomauttanut, että hän ei uskonut tähän täydellisesti. Arina Prohorovna säikähti kauheasti. Kas tämän vuoksihan hän olikin Šatovin tullessa häntä hakemaan viipymättä suostunut lähtemään, vaikka olikin sangen väsyksissä puuhailtuaan kaiken viime yötä erästä synnyttäjää auttaessaan. Hän oli aina ollut varma siitä, että »sellainen joutavanpäiväinen kansalainen kuin Šatov saattoi tehdä itsensä syypääksi kuinka alhaiseen tekoon tahansa»; mutta Marja Ignatjevnan tulo oli saattanut hänet katselemaan asiata hieman toiselta näkökannalta. Šatovin säikähdys, hänen pyyntöjensä epätoivoinen sävy, hänen apua rukoileva katseensa osoittivat että kavaltajan tunteissa oli tapahtunut muutos — olisi luullut, että mies, joka oli päättänyt ilmiantaa itsensä saadakseen vain toiset turmioon, näytti aivan toisenlaiselta ja että hänen puheellaan oli aivan varmasti toisenlainen sävy. Sanalla sanoen, Arina Prohorovna päätti tarkastaa kaikkea tätä omin silmin. Virginski oli hyvin tyytyväinen tästä hänen päättäväisyydestään, — tuntui kuin olisi viiden puudan paino vierähtänyt pois hänen hartioiltansa! Hänessä heräsi jo uusi toivo: Šatovin käyttäytyminen ei vähääkään vastannut Verhovenskin olettamusta.

Šatov ei ollut erehtynyt. Palattuansa hän jo tapasi Arina Prohorovnan Marjan luona. Tämä oli saapunut aivan äsken, oli halveksivin ilmein ajanut pois Kirillovin, joka oli seisoskellut portaiden alapäässä, hetimiten tutustunut Marjaan, joka ei ollut tunnustanut häntä aikaisemmin tunteneensa; hän näki, että tämä oli »mitä parhaimmassa tilassa», toisin sanoen vihaapuhkuva, järkyttynyt ja »mitä raukkamaisimmin epätoivoissaan», ja tuskin oli kulunut viittä minuuttia, kun hän oli jo anastanut täyden ylivallan tämän vastusteluista huolimatta.

— Mitä te oikein taas olette lörpötellyt, ette muka tahdo kallista kätilöä? — hän puhui juuri sinä hetkenä, kun Šatov tuli huoneeseen. — Turhaa lörpötystä, vääriä käsityksiä, jotka johtuvat vain epänormaalista tilastanne. Jonkun tavallisen eukon, kansannaisen keralla teillä olisi viisikymmentä eri mahdollisuutta siihen, että kaikki kävisi huonosti; ja silloinhan olisi sekä puuhaa että menoja enemmän kuin kalliin kätilön kanssa. Mistä te tiedätte, että olen kallis kätilö? Maksatte sitten myöhemmin, enkä minä ota teiltä liikoja, mutta takaan, että kaikki käy hyvin. Minun käsissäni te ette kuole, on niitä nähty ihmeempiäkin. Ja lapsenkin minä voin vaikkapa jo huomenna lähettää orpokotiin ja sitten maalle kasvatettavaksi, ja siinä koko juttu. Ja sitten te paranette, ryhdytte järkevästi työhön, ja pienessä ajassa saatte korvatuksi Šatoville menot asunnosta sekä muusta, eikä niitä tulekaan kovin paljoa…

— Järkeviä kansalaisen tunteita, mutta uskokaa, Šatov ei kärsi tästä juuri mitään, jos häntä vain pisarankin verran haluttaa kerrankin muuttua haihattelevasta herrasta todelliseksi aatteen ihmiseksi. Ei tarvita muuta kuin olla vain tekemättä tyhmyyksiä, ei kannata lyödä hätärumpua ja juosta pitkin kaupunkia kieli pitkällä. Jos häntä ei pitele kiinni, niin hän varmasti aamuun mennessä saa liikkeelle kaikki täkäläiset lääkärit; johan hän meidän kadullammekin sai liikkeelle kaikki koirat. Lääkäreitä ei tarvita, sanoinhan, että vastaan kaikesta, Eukon ehkä voi ottaa palvelustöitä suorittamaan, se ei maksa mitään. Muuten, ehkä häntä itseänsäkin voi ainakin johonkin käyttää, ehkä hän sentään osannee tehdä muutakin kuin tyhmyyksiä. Kädet hänellä on, jalat myös, juoskoonpa vaikka apteekkiin. Eikä luulisi hänen tämmöisellä armeliaisuudella ainakaan loukkaavan teidän tunteitanne. Mitä pirun armeliaisuutta! Eikö hän itse juuri ole saattanut teidät tuohon tilaan? Eikö hän juuri ollut aiheena siihen riitaan, joka syntyi teidän ja sen perheen välillä, jossa te olitte kotiopettajattarena, ja eikö kaiken sen tarkoituksena ollut vain itsekäs päämäärä mennä teidän kanssanne naimisiin? Kyllä siitä on kuultu… Muuten, hänpä tuo näkyy itse juosseenkin meille aivan mielipuolena ja huusi niin, että katu raikui. Minä en tuppaudu kenenkään seuraan ja tulin tänne ainoastaan teidän vuoksenne, periaatteesta, sillä meidän velvollisuutemme on olla solidaarisia keskenämme; heitin sen hänelle vasten kasvoja, ennenkuin oli lähtenyt kotoani. Jos olen mielestänne täällä liikaa, niin hyvästi; kunhan vain ei tapahtuisi onnettomuutta, jonka niin helposti voisi välttää.

Marie oli niin avuton, kärsi niin kovasti, ja totta puhuen hän oli siinä määrin säikähtänyt sitä, mitä piti tapahtuman, ettei rohjennut päästää häntä luotansa. Mutta samassa hän alkoi myös vihata tätä naista; hän ei puhunut sitä, mitä olisi pitänyt puhua, ei mitään tuontapaista liikkunut Marien sielussa! Mutta mahdollisen kuoleman ennustus, siinä tapauksessa, että hän joutuisi kokemattoman puoskarieukon käsiin, voitti vastenmielisyyden. Mutta Šatovia kohtaan hän tästä hetkestä alkaen tuli yhä vaativammaksi, yhä armottomammaksi. Hän meni lopulta niin pitkälle, että kielsi tätä ei ainoastaan katsomasta häneen, vaan kokonaan seisomastakin kasvot häneen päin käännettyinä. Kärsimykset kävivät yhä ankarammiksi, kiroukset, vieläpä solvauksetkin kävivät yhä raivokkaammiksi.

— Arina Prohorovna sanoi näin ratkaisevasti. — Hänhän on aivan muuttunut kasvoiltaan, peloittelee vain suotta teitä; aivan kalpea on kuin kuollut! Mikäs teidän on ollessanne, sanokaahan, naurettava hölmö? Voi tätä komediaa!

— Olenhan tosin nähnyt typeriä isiä, jotka tällaisissa tapauksissa menettävät järkensä kokonaan. Mutta ovathan he sitten ainakin…

— Lakatkaa tai jättäkää minut rauhaan… kuolemaan! Ette saa puhua sanaakaan, en tahdo, en tahdo! — Marie ratkesi huutamaan.

— Ei saa muka puhua enää sanaakaan, ettehän te itsekään ole tajussanne; sellaisena minä käsitän teidät tuossa tilassa. Mutta tässä täytyy ryhtyä toimeen: sanokaa, onko teillä jo kaikki valmiina? Vastatkaa te, Šatov, vaimollanne on nyt muutakin ajattelemista.

Hän luetteli kaiken, mikä oli aivan välttämätöntä, ja täytyi myöntää, että hän todella osasi rajoittua kaikkein välttämättömimpään. Kerjäläisilläkin olisi luullut olevan kaikkea tätä. Jotakin löytyi Šatoviltakin. Marie otti esille avaimen, ojensi sen Šatoville, niin että tämä saattoi ruveta hakemaan jotakin hänen matkalaukustaan. Koska hänen kätensä vapisivat, hän kopeloi sitä hieman kauemmin, kuin olisi ollut tarpeellista tuntematonta lukkoa availlessaan. Marie kiivastui, mutta kun Arina Prohorovna hypähti Šatovin luo ottaakseen tältä avaimen, niin Marie ei missään nimessä antanut lupaa tämän katsahtaa laukkuunsa, vaan oikullisesti huutaen ja itkien vaati, että Šatov yksin aukaisisi sen.

Eräitä esineitä täytyi sentään lähteä hakemaan Kirillovilta. Mutta tuskin Šatov oli käännähtänyt lähteäksensä, kun Marie taas raivoisasti kutsui häntä takaisin ja rauhoittui vasta sitten, kun suin päin hänen luoksensa portailta palannut Šatov yritti lohduttaa häntä sillä, että hän poistui vain hetkeksi, että se oli aivan välttämätöntä ja että hän aivan heti palaisi takaisin.

— No, hyvä rouva, teille on varsin vaikeata olla mieliksi, — Arina Prohorovna naurahti; — milloin on seisottava kasvot käännettyinä seinään päin, niin ettei toinen uskalla katsahtaakaan teihin, milloin taas ei saa hetkeksikään poistua, rupeatte heti itkemään. Tuolla tavallahan hän voi ruveta luulemaan teistä mitä tahansa. No, no, älkää oikutelko, älkää kiihoittako itseänne, minähän vain nauran.

— Ta-ta-ta-, jos hän ei olisi teihin rakastunut kuin pässi, niin hän ei juoksentelisi pitkin katuja kieli pitkällä eikä hälyttelisi kaiken maailman koiria. Hän löi rikki ikkunankehykseni.

Šatov tapasi Kirillovin yhä kävelemässä nurkasta nurkkaan huoneessaan. Hän oli niin hajamielinen, että oli jo taas aivan unohtanut kuulleensa äsken vaimon tulosta, kuunteli eikä ymmärtänyt yhtään mitään.

— Ah, niin, — hän muisti äkkiä aivan kuin erikoisesti ponnistellen päästäkseen hetkeksi irti jostakin ajatuksesta, joka oli saanut hänet valtaansa, — niin, eukko… vaimoko vai eukko? — Odottakaahan: sekä vaimo että eukko, eikö niin?

Muistan; olen käynyt… Eukko tulee, mutta ei heti. Ottakaa pielus. Mitä vielä? Aivan niin. Odottakaahan, sattuuko teille, Šatov, ikuisen harmonian hetkiä?

Kirillov havahtui ja — mikä omituisinta — alkoi äkkiä puhua aivan ymmärrettävästi, paremmin kuin koskaan ennen; selvästi saattoi huomata, että hän oli kaiken tuon jo ennakolta valmistanut, ehkäpä oikein kirjoittanutkin:

— On sekunteja, niitä saattaa olla kerrallaan vain viisi tai kuusi, jolloin te tunnette ikuisen jo aivan täydellisesti saavutetun harmonian läsnäolon. Se ei ole maallista; en minä sitäkään, että se olisi taivaallista, vaan sitä, että maallisessa muodossa oleva ihminen ei voi sitä kestää. Täytyy muuttua fyysillisesti tai kuolla. Tämä tunne on selvä ja kiistämätön. Aivan kuin te äkkiä aavistaisitte, millainen on koko luonto, ja äkkiä sanoisitte: niin, tämä on totta. Luodessaan maailman Jumala aina kunkin päivän lopussa sanoi: »niin, se on totta, tämä on hyvä». Tämä… tämä ei ole ihastumista, vaan se on vain muuten iloa. Te ette anna enää mitään anteeksi, koska ei ole enää mitään anteeksi annettavaa. Te ette enää vain rakasta, oi, tämä on korkeampaa kuin rakkaus! Peloittavinta on, että tämä kaikki on niin kauhean selvää, että syntyy niin suuri ilo, että jos se kestäisi viittä sekuntia kauemmin, niin sielu ei sitä kestäisi, vaan katoaisi olemattomiin. Näissä viidessä sekunnissa minä elän koko elämäni ja annan niistä vaikka koko elämäni, sillä se kannattaa sen. Voidakseen kestää kymmenen sekuntia täytyy muuttua fyysillisesti. Luulen, että ihmisen täytyy lakata synnyttämästä. Minkä vuoksi tarvittaisiin lapsia, minkä vuoksi kehitystä, jos kerran päämäärä on jo saavutettu? Raamatussa sanotaan, että uudestisyntyneenä ei enää synnytetä, vaan kaikki ovat kuin Herran enkelit. Se on viittaus. Teidän vaimonne synnyttää?

— Kolmessa päivässä kerran, kerran viikossa. — Eihän teillä vain ole kaatumatautia?

— Siis te saatte sen. Olkaa varuillanne, Kirillov, olen kuullut, että juuri noin kaatumatauti alkaa. Muudan epileptikko kuvasi minulle tarkasti tämän kohtauksen edellä käyvän tuntemuksen, se oli aivan täsmälleen samanlainen kuin teidänkin; viisi sekuntia, niin arveli hänkin ja sanoi, että kauemmin ei olisi ollut mahdollista, — kestää. Muistakaa Muhammedin vesikannua, josta ei ehtinyt edes läikähtää yli, kun hän jo oli ehtinyt kiitää ratsullaan paratiisin halki. Vesikannu — se on nuo viisi sekuntia; aivan liiankin hyvin se muistuttaa teidän harmoniaanne, ja Muhammedhan oli epileptikko. Pitäkää varanne, Kirillov, se on kaatumatauti!

VI.

Yö kului. Šatovia läheteltiin jonnekin, soimattiin, kutsuttiin luo. Marie oli joutunut kuolemanpelkonsa kaikkein äärimmäiselle asteelle. Hän huusi, että hän tahtoi elää, »välttämättä, välttämättä!» ja että hän pelkäsi kuolemaa. »En tahdo, en tahdo!» hän toisteli. Jos Arina Prohorovnaa ei olisi ollut, niin olisi käynyt huonosti. Vähitellen hän sai potilaansa kokonaan valtaansa. - Tämä alkoi, kuten lapsi, totella hänen jokaista sanaansa, jokaista neuvoansa. Arina Prohorovnan tunnussanana oli ankaruus eikä lempeys, mutta työnsä hän teki mestarillisesti. Aamu alkoi jo kajastaa. Arina Prohorovna keksi äkkiä, että Šatov oli käväissyt äsken portailla rukoilemassa Jumalaa, ja alkoi nauraa hänelle. Marie naurahti myös vihamielisesti, myrkyllisesti, aivan kuin tuo nauru olisi tuonut hänelle lievitystä. Lopulta Šatov ajettiin kokonaan ulos. Oli valjennut kostea, kylmä aamu. Šatov oli nojautunut nurkkaan kasvot seinään päin, aivan kuten eilen illalla, silloin kun Erkel oli käynyt. Hän vapisi kuin puun lehti, ei rohjennut ajatella, mutta mieli takertui kuitenkin ajatukseen, kehräsi kuvitelmiansa, kuten sattuu unessa. Mielikuvat veivät hänet alituisesti mukaansa, alituisesti taas äkkiä katkeilivat kuten mädäntynyt lanka. Huoneesta kajahteli lopulta ei ainoastaan valituksia, vaan kauheita, puhtaasti eläimellisiä huutoja, sietämättömiä, mahdottomia. Hän tahtoi tukkia korvansa, mutta ei voinut, jysähti polvilleen tiedottomasti toistaen vain: »Marie, Marie!» Ja kas vihdoin kajahti huuto, uusi huudahdus, joka sai Šatovin vavahtamaan ja hypähtämään pystyyn polvistuneesta asennosta, pienokaisen huudahdus, heikko, tukahtunut. Hän teki ristinmerkin ja hyökkäsi huoneeseen. Arina Prohorovnan käsissä kirkui ja liikahteli pienin, pikkuruikkuisin käsin ja jaloin pienen pieni, punainen, ryppyinen olento, joka oli kauhistuttavan avuton ja pelkästään toisten varassa kuin pölyhiukkanen, jonka tuulenhenki olisi voinut pyyhkäistä, mutta joka huusi ja ilmaisi itsensä, aivan kuin sillä myös olisi ollut mitä täydellisin oikeus astua elämään… Marie oli tunnottomana, mutta hetken kuluttua hän aukaisi silmänsä ja omituista omituisemmin katsahti Šatoviin: tämä katse näytti olevan aivan uusi, mutta millainen, sitä Šatov ei jaksanut ymmärtää, mutta koskaan aikaisemmin hän ei muistanut nähneensä vaimollaan tällaista katsetta.

— Poika? Poikako? — äänessä kipeä tuntu synnyttäjä kysäisi Arina
Prohorovnalta.

Kun hän oli saanut sen käärityksi ja oli jo aikeissa asettaa sen poikkipuolin vuoteelle kahden pieluksen väliin, hän antoi sen hetkiseksi Šatoville pideltäväksi. Aivan kuin salaa ja Arina Prohorovnaa aristellen Marie nyökkäsi hänelle. Šatov käsitti hänet ja vei pienokaisen hänen nähtäväkseen.

— Hyi, miten hän katselee! — Arina Prohorovna alkoi nauraa iloisen riemullisesti katsahdettuaan Šatovin kasvoihin; — minkä näköinen naama!

— Iloitkaa, Arina Prohorovna, tämä on suuri ilo… — leperteli Šatov idioottimaisen autuas ilme kasvoillaan Hän oli aivan kirkastunut kuultuaan nuo kaksi Marien sanaa lapsesta.

— Arina Prohorovna hääräili iloisena, kokoili tavaroita ja teki työtä kuin pakkotyövanki.

— Uuden olennon ilmestymisen ihme, suuri ja käsittämätön mysteeri,
Arina Prohorovna, ja miten sääli, että te ette sitä ymmärrä!

Šatov jupisi näin ihastuneena ja epäselvästi aivan kuin sumun lävitse. Aivan kuin jotakin olisi aivan itsestänsä liikahdellut hänen päässänsä ja aivan kuin jotakin hänen tahdostansa riippumatonta olisi vuotanut esille hänen sielustansa.

— Oli kaksi, ja yhtäkkiä ilmestyy kolmas, uusi olento, uusi henki, eheä, kokonainen, jollaista ihmiskädet eivät voi luoda; uusi ajatus ja uusi rakkaus, aivan peloittaa… Ei ole mitään, joka maailmassa olisi korkeampaa!

— Jopa taas tuli joutavia! Yksinkertaisesti vain elimistön edelleen kehittymistä eikä muuta mitään, ei minkäännäköistä ihmettä. — Arina Prohorovna nauroi iloisena ja sydämensä pohjasta. — Tällä tavoinhan jokainen kärpänenkin olisi ihme. Mutta sen minä sanon: liikoja ihmisiä ei kannattaisi syntyä maailmaan. Takokaa ensin kaikki niin valmiiksi, että niistä ei tule liikoja, ja sitten vasta synnyttäkää niitä. Tuotakin on nyt ylihuomenna riepoteltava orpokotiin… Muuten, onhan sekin niinkuin ollakin pitää.

— Ei koskaan hän lähde minun luotani orpokotiin. — Šatov lausui näin lujasti tuijottaen lattiaan.

— Tietenkin hän on Šatov, lain mukaan Šatov, mutta eihän teillä ole mitään syytä näytellä ihmissuvun hyväntekijän osaa. Ei jakseta elää ilman korkealentoisia sanoja. No, hyvä on, hyvä, mutta nähkääs, hyvä herrasväki, — hän lakkasi lopulta puuhailemasta, — minun on aika lähteä. Tulen vielä huomenaamulla ja illallakin tulen, jos tarvitaan, mutta nyt, kun kerran kaikki kävi aivan liiankin hyvin, minun täytyy käväistä muidenkin luona, ovat jo kauan odotelleet. Teillä taitaa, Šatov, joku eukko istua siellä jossakin; eukko eukkona, mutta älkää tekään häntä jättäkö, aviomieskulta. Istukaa lähellä, ehkäpä vielä hyvinkin kelpaatte; Marja Ignatjevnalla nähtävästi ei ole suinkaan halua ajaa teitä pois. No, no, no, minähän lasken leikkiä…

Portilla, jonne Šatov oli hänet saattanut, hän vielä kerran mainitsi hänelle erikoisesti:

— Riittääpä tuosta minulle huvia aivan loppuiäkseni; rahaa en teiltä ota; unissakin vielä tälle nauran. Huvittavampaa, kuin mitä tänä yönä näin, en ole nähnyt vielä koskaan.

Hän poistui täysin tyytyväisenä. Šatovin näöstä ja tämän puheista oli käynyt hänelle päivänselväksi, että tämä mies »hankkiutui isien joukkoon ja oli vihoviimeinen rätti mieheksi». Vaikka olisi ollutkin suorinta käväistä erään lähellä olevan toisen potilaan luona, hän sittenkin tahtoi ensin poiketa kertomaan tästä kaikesta Virginskille.

— Marie, hän sanoi, että sinun pitäisi koettaa nukkua jonkin aikaa, vaikka näenkin että se on hirveän vaikeata… — Šatov aloitti keskustelun arkana. — Minä istun tässä ikkunan luona ja vartioin sinua, vai mitä?

Ja hän istuutui ikkunan luo sohvan taakse, niin ettei Marie saattanut mitenkään häntä nähdä. Mutta tuskin oli kulunut minuuttiakaan, kun tämä jo kutsui häntä ja nenäänsä nyrpistäen pyysi korjaamaan pielustansa. Šatov alkoi asetella sitä uudelleen. Vaimo katsoi vihaisesti seinään.

— Kumartukaa puoleeni, — hän virkkoi äkkiä oudosti, koettaen olla katsomatta Šatoviin.

— Vielä… Ei sillä tavalla… lähemmäksi, — ja samassa hän äkillisin liikkein kietoi vasemman kätensä hänen kaulallensa, ja Šatov tunsi otsallansa hänen lujan ja kostean suudelmansa.

Vaimon huulet vavahtelivat, hän koetti pysyä lujana, mutta äkkiä hän kohottautui ja silmät leimahtaen virkkoi:

Ja taas hän vaipui voimattomasti kuten katkaistu kukka pielukselle, kasvot siihen painettuina, ja alkoi hysteerisesti itkeä, lujasti pidellen omassaan Šatovin kättä.

Tästä hetkestä alkaen hän ei enää päästänyt tätä luotansa, vaan vaati häntä istumaan vuoteensa pääpuolella. Hän ei voinut paljoa puhua, mutta katseli vain Šatovia ja hymyili tälle kuten autuas ainakin. Hän oli äkkiä muuttunut aivan kuin tyttöhupakoksi. Hänessä oli tapahtunut perinpohjainen mullistus. Šatov milloin itki, kuten pikku poika, milloin puhui rajusti, hämärästi, innostuneesti. Jumala sen oikein tiesi, mitä kaikkea hän sanoi suudellen vaimonsa käsiä; Marie kuunteli häntä juopuneena, ehkä hän ei kaikkea ymmärtänytkään, heikontuneella kädellään hän vain lempeästi hyväili tämän hiuksia, silitteli niitä, katseli häneen ihastuneena. Šatov puhui hänelle Kirillovista, siitä, kuinka he nyt aloittavat elämänsä »uudelleen ja ainiaksi», Jumalan olemassaolosta, siitä, että kaikki ovat hyviä… riemuissaan he ottivat pienokaisenkin uudelleen tarkasteltavakseen.

— Marie, — hän huudahti pidellen käsissään lasta, — jättäkäämme entiset haaveet, häpeä ja kuolema! Ruvetkaamme tekemään työtä ja lähtekäämme uutta polkua pitkin kolmisin, niin, niin! Niin, mutta, mutta miksi me hänet oikein nimitämme?

— Hänetkö? Miten nimitämme? — Marja sanoi ihmeissään, ja samassa taas hänen kasvoilleen levisi hirvittävän katkera ilme. Hän löi kätensä yhteen, katsahti moittivasti Šatoviin ja painautui taas pielukseensa.

— Marie, suo anteeksi Marie… Minä vain kysyin, miksi hänet nimitämme.
Enhän minä tiedä.

— Ivaniksi, Ivaniksi, — vaimo kohotti hohtavat ja kyynelien kastamat kasvonsa; — kuinka te saatoittekaan ajatella, että olisin tahtonut nimitettäväksi hänet jollakin toisella, kauhealla nimellä?

‒ Uusi raakuus taas, miksi te syytätte hermostuneisuutta, lyönpä vetoa, että jos minä olisin sanonut: hänet on nimitettävä… sillä kauhealla nimellä, niin te olisitte heti suostunut, ette olisi sitä ehkä huomannutkaan! Voi, te epäjalot, te alhaiset, te kaikki, kaikki!

Hetken kuluttua he tietenkin olivat jo taas sopineet. Šatov tyynnytteli ja maanitteli häntä nukahtamaan. Hän nukahtikin, mutta ei vieläkään päästänyt miehensä kättä omastaan, heräsi tuon tuostakin, katsahti aina häneen aivan kuin peläten, että tämä lähtisi pois, ja nukahti taas aina uudelleen.

Kirillov oli lähettänyt eukon »onnittelemaan» ja tuomaan kuumaa teetä, äsken paistettuja kyljyksiä sekä lihalientä valkoisen leivän kera »Marja Ignatjevnalle». Sairas joi suuhunsa ahnaasti lihaliemen, eukko kapaloi lapsen uudelleen, Marie pakotti Šatovinkin syömään kyljyksen.

Aika kului.. Voimattomana Šatov nukahti itsekin tuolillensa nojaten päätänsä Marien pielukseen. Tässä asennossa heidät tapasi Arina Prohorovna, kun hän lupauksensa mukaan tuli heitä katsomaan ja iloisena herätti heidät, keskusteli Marien kanssa siitä, mikä oli välttämätöntä, tarkasti lapsen ja kielsi taas Šatovia poistumasta. Nakattuaan vielä muutamia teräväkielisiä huomautuksia »aviopuolisoista» halveksumisesta ja ylimielisyydestä värähtelevällä äänellä hän poistui yhtä tyytyväisenä kuin äskenkin.

Oli jo aivan pimeä, kun Šatov havahtui. Hän sytytti kiireisesti kynttilän ja lähti hakemaan eukkoa. Mutta tuskin hän oli tullut portaille, kun hän hämmästyksekseen kuuli jonkun hiljaiset ja hitaat askelet, jonkun, joka nähtävästi kohosi häntä vastaan. Tulija oli Erkel.

— Ei saa tulla sisään! — Šatov kuiskasi ja siepaten äkillisin liikkein häntä kädestä alkoi viedä häntä muassaan portille. — Odottakaa täällä-, tulen heti, minä unohdin, unohdin kokonaan teidät! Voi, millä tavoin te muistutitte itsestänne.

— Hän oli niin kiireissään, että ei edes käväissyt Kirillovin luona, pyysi vain eukkoa tulemaan. Marie joutui aivan epätoivoon ja vihastui kuullessaan, että hän »saattoi ajatella edes mahdolliseksi jättää hänet yksin».

— Mutta, — huudahti Šatov riemuissaan, — tämä onkin sitten viimeinen askel! Sitten alkaa uusi polku, emmekä me koskaan, emme koskaan muistele tuota vanhaa, kauheata!

Hän sai tuskin Marjan tyynnytellyksi ja lupasi palata täsmälleen kello yhdeksältä, suuteli häntä lujan hellästi, suuteli lasta ja juoksi nopeasti Erkelin luo.

Molemmat lähtivät Skvorešnikiin, Stavroginien puistoon, johon noin puolitoista vuotta sitten, yksinäiseen paikkaan aivan puiston laitaan, siihen, mistä alkoi mäntymetsä, oli kaivettu maahan hänelle uskottu kirjapainin. Paikka oli karu ja autio, sitä oli vaikea löytää, Skvorešnikin päärakennuksesta se oli jotensakin kaukana. Filippovin talosta sinne oli matkaa noin puoli neljättä virstaa, ehkäpä neljäkin.

— Pyydän erikoisesti olemaan sitä ottamatta, — vastasi Erkel, — siitä varoitettiin aivan erikoisesti. Ajuri saattaisi käydä todistajasta.

— No… olkoon sitten… piru! Yhdentekevää, kunhan tämä vain loppuisi, loppuisi!

— Erkel, te pikkuinen poika! — huudahti, Šatov, — oletteko Le koskaan ollut onnellinen?

— Mutta te itse ainakin lienette hyvin onnellinen, — huomautti Erkel uteliain ilmein.

KUUDES LUKU.

Virginski oli päivän kuluessa tarvinnut ainakin pari tuntia saadakseen ilmoitetuksi kaikille meikäläisille, että Šatov ei missään tapauksessa ilmiantaisi heitä, sillä vaimo oli palannut hänen luoksensa, lapsi oli hänelle syntynyt eikä, »sikäli kuin ihmissielua voi ymmärtää», mitenkään saattanut olettaa, että hän tällaisena hetkenä voisi käydä vaaralliseksi. Mutta hämmästyksekseen hän ei tavannutkaan kotoa ketään muuta kuin Erkelin ja Ljamšinin. Erkel oli kuunnellut häntä ääneti ja katsellen häntä kirkkaasti suoraan silmiin, hänen kysymykseensä taas: »Meneekö hän sinne kello kuudelta vai eikö», hän oli vastannut kirkkaasti hymyillen, että »tietenkin hän menee».

Ljamšin makasi nähtävästi kovin pahasti sairaana, pää peitteen sisässä hupussa. Sisäänastuvaa Virginskiä hän säikähti, ja heti kun tämä oli alkanut puhua, hän oli yht'äkkiä ruvennut huitomaan käsillään, jotka hän oli vetänyt esiin peitteen alta, ja rukoili tätä jättämään hänet rauhaan. Mutta sen, mikä koski Šatovia, hän kuitenkin kuunteli. Ilmoituksen, että Virginski ei ollut tavannut ketään muita kotoa, hän otti vastaan hyvin hämmästyneenä. Kävi selville, että hän oli jo saanut tietää (Liputinilta) Fedjkan kuolemasta ja kertoili tästä kiirehtien ja katkonaisesti Virginskillekin, mikä taas sai tämän vuorostaan hämmästymään. Virginskin suoraan kysymykseen, oliko lähdettävä vai eikö, hän vain vastaukseksi alkoi taas huitoa käsillään ja rukoili rukoilemalla tätä »jättämään hänet rauhaan» ja että »hän oli syrjäinen eikä tietänyt mistään mitään». Virginski palasi kotiinsa aivan lamaantuneena ja hyvin levottomana; raskasta hänestä oli sekin, että hänen oli pakko salata kaikki perheeltänsä; hän oli tottunut olemaan aina avomielinen vaimollensa, ja jos hänen kuumeisissa aivoissansa tänä hetkenä ei olisi syttynyt erästä aivan uutta ajatusta, joka oli sovittava kaikki tulevaiset suunnitelmat, niin varmasti hän olisi joutunut vuoteen omaksi kuten Ljamšinkin. Mutta tämä uusi suunnitelma antoi hänelle voimaa, eikä siinä vielä kyllin, suorastaan kärsimättömästi hän alkoi odotella määrähetkeä, läksipä vielä aikaisemmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan kokoontumispaikalle.

Paikka oli hyvin synkkä, Stavroginien äärettömän laajan puiston perällä. Myöhemmin minä aivan tahallani kävin sitä katsomassa. Kuinka synkältä se mahtoikaan näyttää tänä tylyn koleana syysiltana. Siitä kauempana oli vanha rauhoitettu metsä; mahtavat satavuotiset hongat piirtyivät pimeyteen tummina ja epäselvinä läikkinä. Oli niin pimeätä, että kahden askelen päästä oli mahdotonta erottaa ihmistä, mutta Pjotr Stepanovitš, Liputin ja Erkel olivat tuoneet muassaan lyhdyt. On tuntematonta, miksi ja milloin tänne oli aikoina, joihin ei edes muisti ulottunut, hiomattomista kivenlohkareista muodosteltu hauskannäköinen luola. Pöytä ja penkit luolan sisällä olivat jo aikoja sitten mädäntyneet ja lahonneet. Noin kahdensadan askelen päähän oikealle päin ulottui puiston järjestyksessä kolmas lammikko. Nämä kolme lammikkoa, joista ensimmäinen oli aivan talon edustalla, olivat kaikki perätysten, niin että viimeinen niistä oli noin virstan päässä talosta, aivan puiston laidassa. Tuskin oli luultavaa, että minkäänlainen hälinä, huuto tai vaikkapa laukauskin saattoi kuulua Stavroginin talon asukkaiden korviin, talon, josta isäntäväki oli poistunut. Kun Nikolai Vsevolodovitš oli eilen lähtenyt ja samoin myös Aleksei Jegorytš, ei koko taloon ollut jäänyt muuta kuin noin viisi, kuusi henkeä ja nekin niin sanoakseni invalidiväkeä. Joka tapauksessa saattoi pitää täysin varmana, että vaikkapa joku näistä täällä yksinäisyydessä oleskelevista asukkaista kuulisikin huutoja tai avunpyyntöjä, niin se enintään herättäisi kauhua, mutta tuskin ainoakaan heistä liikahtaisi hyvin lämmitetyiltä uuneiltansa ja lämpöisiltä pankoiltansa kenenkään avuksi.

Kello oli tuskin kahtakymmentä minuuttia yli kuuden, kun kaikki muut, paitsi Erkel, joka oli komennettu hakemaan Šatovia, olivat jo koolla. Pjotr Stepanovitš ei ollut tällä kertaa viivytellyt. Hän oli tullut Tolkatšenkon mukana. Tolkatšenkon kulmat olivat kurtussa, ja hän näytti huolestuneelta; kaikki teeskentely ja röyhkeän kehuskeleva päättäväisyys oli tipo tiessään. Hän pysytteli Pjotr Stepanovitšin lähellä, ja näytti siltä, kuin hän äkkiä olisi käynyt tälle rajattoman uskolliseksi: usein hän hätäillen tunkeusi kuiskaamaan tälle jotakin; mutta tämä ei juuri koskaan vastannut hänelle mitään, joskus vain murahti jotakin päästäkseen hänestä irti.

Šigaljov ja Virginski olivat tulleet jo hieman aikaisemmin kuin Pjotr Stepanovitš, ja tämän tultua he siirtyivät hieman syrjään, vaipuen syvään ja selvästi tahalliseen äänettömyyteen: Stepanovitš kohotti lyhtyä ja tarkasteli heitä välinpitämättömän ja loukkaavan huolellisesti.

— Eikö Ljamšinia ole? — hän kysäisi Virginskilta. Kuka teistä sanoi hänen olevan sairaana?

— Minä olen täällä, — Ljamšin yht'äkkiä huudahti ilmestyen samassa puun takaa. Hänen yllään oli talvitakki, ja hän oli matkapeitteeseen kiedottu, niin että oli sangen vaikeata nähdä hänen kasvojansa edes lyhdyn avulla.

— Oletan, että meillä sentään kaikilla on henkilökohtainen vapaus… ohjata itse toimiamme, — mörähti Liputin käsittämättä oikein itsekään selvästi, mitä hän oikeastaan tahtoi sanoa.

— Hyvät herrat, — Pjotr Stepanovitš koroitti ääntänsä, ensi kerran luopuen kuiskaavasta puhetavastansa, mikä teki vaikutuksensa. — Luulen teidän täydellisesti ymmärtävän, että teidän ei nyt sovi konstailla. Eilenhän jo keskusteltiin kaikesta ja märehdittiin kaikki valmiiksi, suoraan ja ratkaisevasti. Mutta, kuten näen naamoistanne, joillakuilla lienee vielä jotakin sydämellänsä; siinä tapauksessa pyydän teitä kiiruhtamaan. Piru vieköön, aika on täpärällä, aika on täpärällä, ja Erkel voi tuoda hänet minä hetkenä hyvänsä…

— Hän tuo hänet varmasti, — Tolkatšenko piti jostakin syystä tarpeellisena sanoa tokaista.

— Jollen erehdy, niin ensin tapahtuu kirjapainimen luovuttaminen? — tiedusteli Liputin, aivan kuin ei olisi oikein tietänyt itsekään, minkä vuoksi hän teki tuon kysymyksensä.

— Niinpä tietenkin, eihän hyvää tavaraa saa heittää hukkaan, — Pjotr Stepanovitš kohotti lyhtynsä aivan hänen kasvojensa kohdalle. — Mutta eilenhän nimenomaan sovittiin siitä, että sitä ei toden teolla vastaanotettaisi. Osoittakoon hän vain tarkasti paikan, kohdan, johon se on kaivettu maan sisään; me kyllä pengomme itse sen sieltä esille. Tiedän kyllä, että se on jossakin kymmenen askelen päässä jostakin tämän luolan nurkasta… Mutta, piru vieköön, kuinka tekin, Liputin, olette saattanut sen unohtaa? On jo sovittu siitäkin, että te kohtaatte hänet ensin yksin ja sitten lähestymme me… Omituista, että kyselette noin, vai suottako te vain sillä tavalla?

Liputin vaikeni synkkänä. Kaikki olivat ääneti. Tuuli vain humahteli liikutellessaan honkien latvoja.

— Toivon, hyvät herrat, että kukin teistä täyttää velvollisuutensa, — sanoi Pjotr Stepanovitš näin äkkiä kärsimättömästi.

— Tiedän, että vaimo on palannut Šatovin luo ja synnyttänyt lapsen, — alkoi Virginski puhua näin levottomana, hätäisesti, voiden tuskin lausua sanoja ja elehtien käsillään. — Sikäli kuin ihmissielua voi ymmärtää… olen aivan varma siitä, että hän ei nyt ilmianna… sillä hän on nyt onnen tilassa, niin että minä jo äsken kävin kaikkien luona, mutta en tavannut ketään, niin että ehkäpä ei nyt mitään tarvitakaan…

— Jos te, herra Virginski, yht'äkkiä tulisitte onnelliseksi, — Pjotr Stepanovitš astui askelen häntä kohti, — niin siirtäisittekö te, ei ilmiantoa tietenkään, siitähän ei voisi olla puhettakaan, vaan jonkin uhkarohkean, kansalaisen urotyön, jonka te olisitte päättänyt tehdä ennen tuon onnen puhkeamista ja jonka suorittamista te olisitte pitänyt ehdottomana velvollisuutenanne siitäkin huolimatta, että se olisi uhkarohkeata ja että sitä seuraisi onnen menetys?

— En, en luopuisi! En mistään hinnasta luopuisi, — huudahti Virginski näin jollakin tavoin kauheasti, tarpeettoman kuumeisesti ja alkoi samassa liikkua eteenpäin.

— Aivan niin, aivan niin… Aivan päinvastoin minä mieluummin tahtoisin olla täydellinen petturi, ei, ei, ei niin… en ollenkaan petturi, vaan päinvastoin mieluummin täydellisesti onneton kuin petturi.

— No niin, tietäkää siis, että Šatov pitää ilmiantoansa kansalaisen urotyönä, kaikkein ylevimpänä vakaumuksenaan, ja siitä todistuksena on se, että hän täten oikeastaan itse myös jättäytyy esivallan käsiin, vaikka on sekin mahdollista, että hänet hänen tämän ilmiantonsa vuoksi armahdetaan. Tuollainen ei koskaan peräydy. Ei mikään onni sokaise sellaista; päivän kuluttua hän herää taas soimaten itseänsä, lähtee ja tekee tehtävänsä. Sen lisäksi minä puolestani en näe vähintäkään onnea siinä, että vaimo kolmen vuoden eron jälkeen on palannut hänen luoksensa synnyttämään Stavroginin lasta.

— Mutta eihän kukaan ole tuota ilmiantoa nähnyt, — virkkoi Šigaljov painavasti.

— Ilmiannon olen minä nähnyt, — kirkaisi Pjotr Stepanovitš, — sellainen on olemassa, ja kaikki tämä on kauhean typerää, hyvät herrat.

— Mutta minä, — Virginskin sisällä alkoi kuohua, — minä panen vastalauseeni… Minä panen vastaan kaikin voimin… Minä tahdon… Kas tätä minä tahdon: Minä tahdon, että hänen tänne tultuansa me kaikki yhdessä kysymme häneltä: jos se on totta, niin hänet on saatava katumaan aiettansa ja päästettävä hänet kunniasanaa vastaan vapaaksi. Joka tapauksessa täytyy pitää oikeudenkäynti; oikeuden mukaan, eikä sillä tavoin, että me ensin kaikki piiloudumme ja sitten hyökkäämme.

— Yhteistä asiaa ei voi jättää kunniasanan varaan, — se olisi typeryyden huippu! Piru vieköön, kuinka typerää tämä on, hyvät herrat. Ja nyt juuri! Ja millaisen osan te tahdottekaan ottaa esitettäväksenne tänä vaaran hetkenä?

— Minä panen vastalauseeni, minä panen vastalauseeni, — jauhoi
Virginski vain omaansa.

— Älkää te ainakaan kiljuko tuolla tavalla, emmehän me kuule merkkivihellystäkään. Šatov, hyvät herrat… (Piru vieköön, miten kaikki tämä on typerää juuri nyt!) Johan olen sanonut teille, että Šatov on slavofiili, siis typerin kaikista ihmisistä… Mutta hyi piru, kaikki tämä on yhdentekevää, ja minä syljen koko jutulle! Te saatte jo minutkin aivan pois oikealta tolalta!… Šatov, hyvät herrat, on maailman myrkyttämä mies, ja koska hän joka tapauksessa on kuulunut järjestöömme, tahtoopa hän sitä sitten tai ei, niin olen aina viime hetkeen saakka toivonut, että olisimme voineet häntä käyttää hyväksemme yhteisessä asiassamme, ja käyttää juuri siten, kuin tällaista myrkkymielistä ihmistä on käytettävä. Olen koettanut häntä säästää ja suojella huolimatta aivan varmoista todisteista… Olen säästänyt häntä sata kertaa enemmän kuin hän ansaitsee! Mutta kaikki on päättynyt siihen, että hän on ilmiantanut; olkoon se nyt, piru vie, miten tahansa, syljen koko jutulle!… Mutta koettakoonpa vain joku teistä livistää nyt pakoon. Ainoallakaan teistä ei ole oikeutta jättää asiaa sikseen! Te voitte tunkeilla vaikkapa suutelemaan häntä, jos niin tahdotte, mutta antamanne kunniasanan vuoksi teillä ei ole oikeutta jättää yhteistä asiaa vaaraan! Näin menettelevät vain siat ja hallituksen kätyrit!

— Ehkä te itse! Paremmin tekisitte, jos olisitte vaiti, Liputin, te puhutte noin vain tottumuksesta. Kätyreitä, hyvät herrat, ovat kaikki ne, jotka arkailevat vaaran hetkenä. Pelko saa esille aina jonkun hölmön, joka viime hetkenä saattaa lähteä juoksemaan ja huutamaan: »Ai, suokaa minulle anteeksi, minä myyn teille kaikki toiset!» mutta tiedättekö, hyvät herrat, että teitä ei armahdeta enää minkään ilmiannon vuoksi. Jospa juridisesti pääsisittekin kahta astetta vähemmällä, niin kuitenkin perisi Siperia jokaisen teistä, ja sitäpaitsi ette voi välttää erästä toista miekkaa. Ja tämä toinen on hieman terävämpi kuin esivallan miekka.

Pjotr Stepanovitš puheli raivoissaan jo aivan liikojakin. Šigaljov otti lujasti häntä kohti kolme askelta:

— Eilisestä lähtien olen muuttanut mieltäni tämän asian suhteen, — hän aloitti puheensa varmasti, täsmällisesti, kuten aina ennenkin (ja minusta tuntui, että vaikkapa maa hänen allansa olisi vajonnut, niin hän ei sittenkään olisi koroittanut ääntänsä eikä muuttanut esityksessään ainoatakaan tavua, ei edes yhtä sävelaskelta sinne tai tänne); — mietittyäni asiaa olen päättänyt, että aiottu murha ei olisi ainoastaan kallisarvoisen ajan hukkaamista, ajan, jota voitaisiin käyttää paljon oleellisempiin ja kiireellisempiin tarkoituksiin, mutta sen lisäksi se vielä osoittaa, että on turmiollisesti poikettu normaalista tiestä, ja tällainen poikkeaminen on aina eniten asioita vahingoittanut ja viivyttänyt kymmeniä vuosia asioiden menestymistä sekä osoittanut, että on taivuttu kevytmielisten ja pääasiallisesti vain politikoivien henkilöiden vaikutuksen alaisiksi, sen sijaan että seurattaisiin oikeita sosialisteja. Tulin tänne yksistään sen vuoksi, että olen päättänyt vastustaa aiottua yritystä ja selvittää tämän myös toisille ja sitten — irroittautua tästä hetkestä, jota te minulle käsittämättömästä syystä nimitätte »vaaran hetkeksenne». Lähden pois — en suinkaan tämän vaaran pelosta tai hellämielisyydestä Šatovia kohtaan, jonka kanssa en ole aikonut vaihtaa suudelmia, vaan yksinomaan siitä syystä, että koko tämä juttu alusta loppuun asti aivan kirjaimellisesti sotii ohjelmaani vastaan. Mitä tulee ilmiantoon ja petokseen minun puoleltani, niin saatte olla aivan rauhassa: ilmiantoa ei tapahdu.

— Piru vieköön, hän ehkä tapaa Šatovin ja varoittaa häntä! — huudahti Pjotr Stepanovitš tarttuen revolveriin. Kajahti revolverin hanan napsahdus.

‒ Saatte olla aivan varma siitä, — Šigaljov käännähti ympäri, — että tavattuani Šatovin matkalla minä saatan häntä vieläpä tervehtiäkin, mutta varoittamaan en häntä rupea.

— Pyydän teitä muistamaan, etten ole Fourier. Sekoittaessanne minut tuohon imelään, abstraktiseen vätykseen te vain todistatte sillä, että vaikka käsikirjoitukseni onkin ollut teidän hallussanne, niin ette tunne sitä lainkaan. Mitä taas tulee kostouhkaukseenne, niin turhaan te olette ladannut revolverinne; tänä hetkenä se olisi teille varsin vähän edullista. Jos te uhkailette minua »huomisella» tai »ylihuomisella», niin ammuttuanne minut te tuskin voitatte mitään muuta kuin sen, että saatte lisää touhua; minut te tapatte, mutta ennemmin tai myöhemmin te kuitenkin palaatte minun systeemiini. Hyvästi!

Tänä samana hetkenä, noin kahden sadan askelen päässä puistosta, lammikon puolelta, kajahti vihellys. Liputin vastasi heti eilisen sopimuksen mukaisesti vihellyksellä (tämän vuoksi hän oli koska ei luottanut hampaattomaan suuhunsa jo aamulla ostanut torilta kopeekan maksavan lasten savipillin). Erkel oli matkalla ehtinyt mainita Šatoville, että vihellyksiä tultaisiin vaihtamaan, niin että tälle ei voinut syntyä minkäänlaisia epäilyksiä.

Olkaa huoleti, — kuljen niin kaukana heistä, että he eivät huomaa minua ollenkaan, — Šigaljov yritti kuiskata painokkaasti ja sitten vähääkään kiiruhtamatta lähti päättäväisesti kotiansa kohti pimeän puiston halki.

Nyt on jo tunnettua aivan pienimpiä yksityiskohtia myöten, miten tämä kauhea teko tapahtui. Ensiksi Liputin tapasi Erkelin sekä Šatovin aivan luolan suulla; Šatov ei häntä tervehtinyt eikä ojentanut kättänsä, vaan virkkoi heti kiireisesti:

— Niin, mutta missä teillä täällä on lapio, ja eikö olisi toista lyhtyä? Älkää suotta pelätkö, täällä ei ole ketään, eikä Skvorešnikissakaan nyt kuultaisi, vaikkapa laukaisisitte täällä tykeillä! Se on tässä, kas tässä, tässä samassa paikassa…

Ja hän polkaisi todellakin jalallaan noin kymmenen askelen päähän luolan takimmaisesta nurkasta metsän puolelle. Tänä samana hetkenä häneen kävi kiinni puun takaa ilmestynyt Tolkatšenko, ja samassa Erkel sieppasi häntä kyynärpäistä. Liputin hyökkäsi edestä käsin. Näin he kaikki kolme yhdessä saivat hänet menettämään tasapainonsa sekä rutistivat hänet maata vastaan. Tällöin hypähti hänen luoksensa Pjotr Stepanovitš revolvereineen. Kerrotaan, että Šatov oli muka ehtinyt kääntää päänsä häntä kohti, oli nähnyt sekä tuntenut hänet. Kolme lyhtyä valaisi kohtausta. Šatov parkaisi lyhyesti ja epätoivoisesti, mutta hänen suunsa tukittiin samassa. Pjotr Stepanovitš kohotti täsmällisesti ja lujasti revolverin suoraan hänen otsaansa kohti, ja varmasti tähdäten hän — laukaisi. Laukaus ei kajahtanut nähtävästi kovasti, ei Skvorešnikissa ainakaan kuultu mitään. Šigaljov tietenkin kuuli kaiken, sillä tuskin hän oli ehtinyt poistua kolmen sadankaan askelen päähän. Hän kuuli huudonkin sekä laukauksen, mutta hänen omien todistustensa mukaan hän ei ollut edes käännähtänyt eikä pysähtynyt. Kuolema oli seurannut aivan samana hetkenä. He olivat täydellisesti toimintakykyisiä, — mutta en luulisi sentään, että täydellistä kylmäverisyyttä jaksoivat säilyttää muut kuin yksistään Pjotr Stepanovitš. Laskeutuen kyykkysilleen hän hätäisesti, mutta varmoin kädenliikkein tutki murhatun taskut. Rahaa ei löytynyt (kukkaro oli jäänyt Marja Ignatjevnan pieluksen alle). Löytyi vain pari kolme paperilippua, nekin joutavia: yksi konttorikuitti, jonkin kirjan nimike sekä vanha ulkomaalainen kahvilalasku, Jumala sen tiesi, miten sekin oli säilynyt taskussa kahden vuoden ajan. Paperilaput Pjotr Stepanovitš siirsi omaan taskuunsa, ja huomattuaan, että kaikki olivat kerääntyneet katselemaan ruumista eivätkä ryhtyneet mihinkään, hän alkoi vihaisesti ja epäkohteliaasti heitä toruskella ja hoputtaa. Tolkatšenko ja Erkel havahtuivat lopulta ja lähtivät juoksujalassa hakemaan luolasta jo aamulla sinne varaamiansa kahta kiveä, joista kumpikin painoi parikymmentä naulaa ja oli jo tarkoituksenmukaisessa kunnossa, s.o., lujasti ja kestävästi punottu nuoriin. Koska oli jo ennakolta päätetty viedä ruumis läheisimpään (järjestyksessä kolmanteen) lammikkoon ja upottaa se sinne, niin he alkoivat sitoa näitä kiviä kuolleen jalkoihin sekä kaulaan. Pjotr Stepanovitš sitoi, ja Tolkatšenko sekä Erkel kannattelivat ja ojentelivat niitä hänelle vuoron perään. Erkel ojensi ensimmäisen ja sillä aikaa kuin Pjotr Stepanovitš toruskellen ja sättien sitoi nuoraa ruumiin jalkoihin sekä kiinnitti tätä ensimmäistä kiveä, Tolkatšenko koko tämän pitkän ajan riiputti kantamaansa kiveä kädessään syvästi ja kunnioittavasti kumartuneena voidakseen viipymättä ojentaa sen heti tarvittaessa eikä kertaakaan edes ajatellut laskea kantamustansa maahan. Kun molemmat kivet lopultakin oli kiinnitetty ja Pjotr Stepanovitš kohottautui maasta tarkastellakseen läsnäolevien kasvoja, niin äkkiä tapahtui jotakin omituista, jotakin aivan odottamatonta, mikä ihmetytti kaikkia.

Kuten sanottu, melkein kaikki muut, Tolkatšenkoa ja Erkeliä lukuunottamatta, seisoivat jouten. Virginski, vaikka olikin hyökännyt muiden mukana Šatovin kimppuun, ei kuitenkaan ollut häneen koskenut eikä auttanut pitämään häntä kiinni. Ljamšin taas oli ilmestynyt muiden joukkoon vasta laukauksen jälkeen. Sitten he, tämän kaikkiaan ehkä noin kymmenen minuuttia kestäneen ruumiin ääressä touhuskelemisensa jälkeen, olivat kaikki aivan kuin menettäneet osan tajuntaansa. He ryhmittyivät kaikki sen ympärille, ja levottomuuden ja pelon asemesta he näyttivät tuntevan pelkästään vain ihmetystä. Liputin seisoi ensimmäisenä, aivan ruumiin ääressä, Virginski hänen takanansa kurkisteli hänen olkansa takaa merkillisesti, aivan kuin joku syrjäinen, uteliaasti, kohosipa suorastaan varpailleen nähdäkseen paremmin. Ljamšin taas piiloutui Virginskin taakse ja vain silloin tällöin pelokkaana katsahti tämän takaa ja piiloutui aina samassa uudelleen. Kun kivet oli kiinnitetty ja kun Pjotr Stepanovitš nousi pystyyn, Virginski alkoi yht'äkkiä heikosti väristä, löi kätensä yhteen ja huudahti tuskaisesti ja aivan ääneen:

Hän olisi ehkä vieläkin lisännyt jotakin tähän näin peräti myöhästyneeseen huudahdukseensa, mutta Ljamšin ei antanut hänen lopettaa. Yht'äkkiä tämä kaikin voimin tempasi hänet syliinsä, puristi häntä takaapäin ja kirkaisi epätodellisen oudosti. Sattuu toisinaan niin voimakkaita hämmästyksen hetkiä, että ihminen ei huudahda enää omalla äänellään, vaan jollakin sellaisella, jollaista ei olisi luullut hänellä olevankaan, ja tämä kaikki saattaa silloin tuntua hyvin kauhealta. Ljamšin ei kiljaissut ihmisen, vaan aivan eläimen äänellä. Yhä lujemmin ja lujemmin, kuin suonenvetokohtauksessa hän puristi syliinsä takaapäin Virginskiä, kiljui suu ammollaan lakkaamatta, yhtäjaksoisesti, ulkonevin silmin katsellen toisiin ja tömistellen jalkojansa maahan hyvin nopeasti, aivan kuin olisi lyönyt niillä rumpua. Virginski säikähti niin, että huudahti itsekin kuin mieletön ja niin raivokkaan vihaisesti, että sellaista ei olisi voitu Virginskiltä odottaakaan. Hän alkoi riuhtoa itseänsä irti Ljamšinin syleilystä, kynsi ja mukiloi häntä, minkä jaksoi ja sikäli kuin ulottui häneen taaksepäin. Erkel auttoi lopulta häntä pääsemään irti Ljamšinista. Mutta kun Virginski oli säikähdyksissään hypähtänyt noin kymmenen askelta syrjään, niin Ljamšin, huomattuaan nyt Pjotr Stepanovitšin, kiljaisi uudelleen sekä hyökkäsi nyt tätä kohti. Kompastuessaan ruumiiseen hän kaatui ja tarttui sen yli Pjotr Stepanovitšiin, sieppasi hänet niin lujasti syleilyynsä painaen päätänsä hänen rintaansa, ettei Pjotr Stepanovitš, ei Tolkatšenko eikä Liputinkaan ensi hetkessä mahtanut hänelle mitään. Pjotr Stepanovitš huusi, kiroili, takoi hänen päätänsä nyrkeillään, lopulta jotenkuten päästyään irti sieppasi revolverin ja tähtäsi sillä suoraan kiljahtelevan Ljamšinin avointa suuta kohti. Ljamšinia olivat jo siepanneet lujasti käsistä Tolkatšenko, Erkel ja Liputin, mutta Ljamšin ei lakannut kiljumasta revolverista huolimatta. Lopulta Erkel puristettaan silkkinenäliinansa palloksi tukki sillä taitavasti hänen suunsa, ja silloin huuto lakkasi. Tolkatšenko sitoi sillä aikaa hänen kätensä jäljelle jääneellä nuoranpätkällä.

— Tämä on hyvin omituista, — virkkoi Pjotr Stepanovitš levottoman hämmästyneesti tarkastellen mielipuolta.

Hänet jätettiin toistaiseksi Erkelin huostaan. Täytyi kiiruhtaa korjaamaan kuollutta: oli ollut niin paljon hälinää, jossakin se oli voitu jo kuullakin. Tolkatšenko ja Pjotr Stepanovitš nostivat lyhdyt ja tarttuivat ruumiin pääpuoleen; Liputin ja Virginski kävivät käsiksi jalkoihin, ja niin he lähtivät sitä viemään. Kaksi kiveä lisäsi painoa, niin että kantamus tuntui raskaalta, ja matkaa oli enemmän kuin parisataa askelta. Väkevin kaikista oli Tolkatšenko. Hän ehdotti, että astuttaisiin tahdissa, mutta kukaan ei hänelle vastannut, ja niin he astuivat kuka mitenkin. Pjotr Stepanovitš kulki oikealla puolella ja pää kumarassa kantoi olallaan kuolleen päätä, vasemmalla kädellänsä hän alhaalta käsin kannatti kiveä. Koska Tolkatšenko ei matkan ensimmäisellä puoliskolla ollut arvannut kannattaa kiveä, niin Pjotr Stepanovitš lopulta kiroten karjaisi siitä hänelle. Huudahdus oli äkillinen ja yksinäinen; kaikki jatkoivat ääneti kantamista, ja vasta aivan lammikon äärellä Virginski taivuttautuen kantamuksen painosta, aivan kuin olisi ollut nääntymäisillään sen alle, yht'äkkiä huudahti taas yhtä äänekkäästi ja itkuun valmiina kuin äsken: — Ei, tämä ei ole sitä ei, ei. Tämä ei ole lainkaan sitä!

Paikka, johon ulottui tämä kolmas, jokseenkin iso Skvorešnikin lammikko ja jonne murhattu kannettiin, oli kaikkein yksinäisimmässä puiston kolkassa, jossa ei kukaan koskaan käynyt, ei ainakaan enää näin myöhäisenä vuodenaikana. Tältä puolelta lammikon ranta oli kasvanut aivan umpeen heinää. Lyhty asetettiin syrjään, heilahdutettiin ruumista ja heitettiin se veteen. Kajahti kumea ja kauan kuuluva ääni. Pjotr Stepanovitš kohotti lyhtyä, hänen jälkeensä kurottautuivat toisetkin uteliaina tarkastelemaan, miten kuollut vajosi. Mutta mitään ei näkynyt: kahden kiven painosta ruumis oli vajonnut heti. Laajat väreet, jotka olivat kohonneet vedenpinnalle, alkoivat nopeasti tasaantua. Teko oli suoritettu loppuun.

— Hyvät herrat, — Pjotr Stepanovitš kääntyi kaikkien puoleen yhteisesti, — nyt hajaantukaamme. Epäilemättä teidän pitäisi nyt tuntea sitä vapaaehtoista ylpeyttä, joka seuraa jokaista vapaaehtoisen velvollisuuden suoritusta. Jos taas te olette nyt valitettavasti liian järkyttyneitä tunteaksenne tällaisia tunteita, niin epäilemättä te saatte tuntea sen huomenna, sillä häpeä olisi silloin olla sitä tuntematta. Häpeällinen Ljamšinin mielenliikutus on katsottava hourailuksi, sitäkin enemmän, koska hän todella, kuten kerrotaan, on jo aamusta saakka ollut sairaana. Ja teille taas, Virginski, yksikin ainoa vapaan harkinnan hetki osoittaa, että kun oli kysymyksessä yhteisen asian etu, oli mahdotonta luottaa vain kunniasanaan, ja että oli välttämättömästi tehtävä juuri niin kuin me teimmekin. Seuraukset tulevat osoittamaan, että ilmianto on tapahtunut. Suostun täten unohtamaan kaikki äskeiset huudahdukset. Mitä tulee vaaraan, niin sellaista tuskin on olemassa. Tuskin juolahtaisi kenenkään mieleen epäillä jotakuta teistä, etenkin jos te vain osaatte käyttäytyä oikein, niin että lopultakin kaikki riippuu teistä itsestänne ja siitä täydellisestä varmuudesta, jonka te toivottavasti saatte jo heti huomenna. Sitä vartenhan te muun muassa olette liittyneetkin erikoiseen, samoin ajattelevien vapaaseen järjestöön voidaksenne yhteisen asian nimessä sovittuna hetkenä jakaa toinen toisillenne voimaa ja, jos tarvitaan, vakoilla ja pitää huolta toinen toisistanne. Kukin teistä on tilivelvollinen. Te olette kutsutut uudistamaan lahoa ja paikallaan seisomisesta pahalta haisevaksi käynyttä asiaamme; rohkaisua saadaksenne olisi teidän aina muistettava tätä. Toistaiseksi toimintanne rajoittuu vain siihen, että kaikki saataisiin luhistumaan: sekä valtio että sen siveellisyys. Jäljelle jäämme vain me, joiden on määrä ottaa vastaan valta: viisaat saamme yhtymään meihin, mutta typerillä me juuri ratsastamme. Tätä ei teidän suinkaan tule hävetä. Tämä sukupolvi on kasvatettava uudelleen, jotta se ansaitsisi vapauden. Meillä on vielä edessämme tuhansittain Šatoveja. Me järjestäydymme voidaksemme saada suunnan! Olisi häpeällistä olla sieppaamatta käsiinsä sitä, mikä joutilaana lepää ja pyrkii meille suoraan suuhun. Lähden heti Kirillovin luo, ja aamuun mennessä saamme häneltä asiakirjan, jossa hän kuollessaan ottaa kaikki syykseen hallitukselle osoitetun selvityksen muodossa. Mikään ei saattaisi tuntua tätä yhdistelmää totuudenmukaisemmalta. Ensinnäkin hän oli vihoissa Šatovin kanssa; he elelivät Amerikassa, heillä oli siis aikaa riitaantuakin. Tunnettua on, että Šatov muutti mielipiteensä, vihamielisyys oli siis saattanut syntyä erilaisista vakaumuksista ja ilmiannon pelosta; siis juuri sellainen riita, jossa toinen ei voi antaa toiselle anteeksi. Kaikki tämä tulee juuri tällä tavalla kirjoitetuksi. Lopuksi mainitaan, että hänen luonansa Filippovin talossa Fedjka on pitänyt asuntoaan. Tämä karkoittaa kaiken teihin kohdistuvan epäluulon, sillä tunnustus saa varmasti kaikki nuo pässinpäät aivan hämilleen. Huomenna, hyvät herrat, me emme enää näe toisiamme, lähden aivan lyhyeksi ajaksi piirikuntaan matkoille. Mutta ylihuomenna lähetän teille tiedonantoni. Oikeastaan neuvoisin teitä huomisen päivää istumaan kotonanne. Nyt on meidän lähdettävä kaksitellen ja kaikki eri teitä pitkin. Teitä, Tolkatšenko, pyytäisin ottamaan huostaanne Ljamšinin ja viemään hänet kotiin. Te voisitte vaikuttaa häneen ja, mikä tärkeintä, selvittää hänelle, missä määrin hän vahingoittaa juuri itseänsä pelkuruudellaan. Sukulaistanne Šigaljovia, herra Virginski, en tahtoisi epäillä enempää kuin teitäkään: hän ei ilmianna. Säälittelen vain hänen käyttäytymistänsä; mutta eihän hän vielä kuitenkaan ole ilmoittanut jättävänsä järjestöämme, ja senvuoksi lienee vielä liian aikaista haudata häntä. No, hyvät herrat — kiiruhtakaa. Vaikkapa siellä olisikin vain pelkästään pässinpäitä, niin varovaisuus ei sittenkään liene haitaksi.

Virginski lähti Erkelin seurassa. Jättäessään Ljamšinin Tolkatšenkon huostaan Erkel oli ehtinyt käväistä ilmoittamassa Pjotr Stepanovitšille, että tämä oli nyt tullut täysin tajuihinsa, osoitti katumusta ja pyysi anteeksi eikä sanonut äskeistä enää muistavansakaan. Pjotr Stepanovitš lähti paikalta yksin kiertäen lammikoiden taitse puiston ohi. Tämä tie oli pisin kaikista. Ihmetyksekseen hän huomasi päästyään jo puolen matkan päähän, että Liputin oli saavuttanut hänet.

— Ei, hän on tullut tajuihinsa ja tietää hyvin, että, ilmiantaessaan hän itse ensimmäisenä joutuisi Siperiaan. Nyt ei ilmianna kukaan. Ette tekään ilmianna.

Kyllä minä saan teidät kaikki vaikenemaan, uskaltakaapa vain hievahtaakin siihen suuntaan, ja sen te hyvin tiedätte itsekin. Mutta te ette kavalla. Tämänkö vuoksi te olette tosiaankin juossut jäljessäni kaksi virstaa?

— Pjotr Stepanovitš, Pjotr Stepanovitš, me emme ehkä näe enää koskaan toisiamme!

— Eräs asia, mutta aivan totuudenmukaisesti: olemmeko me ainoa viisikko maailmassa vai onko totta, että sellaisia on useita satoja? Kysyn tätä… korkeammassa mielessä, Pjotr Stepanovitš, ymmärrättehän?

— Huomaan sen vimmastanne. Mutta tiedättekö, että te, Liputin, olette
Ljamšiniakin vaarallisempi?

— Te olette typerä! Luulisi nyt ainakin, olevan teille yhdentekevää, onko viisikkoja yksi vai tuhat.

— Siis yksi vain! Tiesinhän sen! — huudahti Liputin, — tiesin kaiken aikaa, että niitä on yksi, aina näihin asti… — Ja odottamatta enää muuta vastausta hän kääntyi ja katosi pimeyteen.

»Ei, ei kukaan ilmianna», hän sanoi itsekseen päättäväisesti, »mutta viisikon on pysyttävä ryhmänä ja sen on toteltava, taikka muuten minä heidät… Ovatpa todellakin joutavia!»

II.

Hän meni ensin asuntoonsa ja alkoi pakata huolellisesti, vähääkään kiiruhtamatta, matkalaukkuansa. Aamulla kuuden aikoihin lähti ylimääräinen juna. Tämä aikainen, ylimääräinen juna läksi vain kerran viikossapa sen oli määrä lähteä toistaiseksi vain kokeeksi. Vaikka Pjotr Stepanovitš olikin maininnut meikäläisille, että hän poistuisi joksikin aikaa piirikuntaan, niin kuitenkin hänellä, kuten jälkeenpäin osoittautui, oli aivan toisenlaiset aikeet. Saatuaan matkalaukkunsa kuntoon hän suoritti emännälle laskunsa, — hän oli jo ennakolta maininnut tälle matkastansa ja lähti ajurilla Erkelin luo, joka asui lähellä rautatieasemaa. Ja vasta myöhemmin, kellon käydessä yhtä yöllä, hän lähti Kirillovin luo entiseen tapaan Fedjkan salakäytävää myöten.

Pjotr Stepanovitšin mielentila oli kauhea. Puhumattakaan muista sangen pahoista ikävyyksistä (hän ei yhä vieläkään ollut saanut tietoja Stavroginilta) hän oli nähtävästi — sillä en voi vakuuttaa mitään aivan varmasti — saanut päivän kuluessa jostakin (kaikkein todennäköisintä on, että se oli tullut Pietarista) erään salaisen ilmoituksen jostakin sangen pian häntä uhkaavasta vaarasta. Tietenkin näiltä ajoilta kaupungissamme on säilynyt useita legendoja, mutta jos jotakin varmaa tiedettäisiinkin, niin sen tietäisivät vain ne, joiden todella tulee tuntea nämä asiat. Minä puolestani vain luulen, että Pjotr Stepanovitšilla saattoi olla asioita muuallakin, paitsi meidän kaupungissamme, ja että hän todellakin lienee saanut ilmoituksen. Olenpa aivan varma siitäkin, kokonaan siis vastoin Liputinin kyynillistä ja epätoivoista epäilyä, että viisikkoja hänellä saattoi todellakin olla pari, kolme muutakin eikä vain meikäläisten ryhmä, esimerkiksi pääkaupungissamme ja jollei nyt juuri viisikkoja, niin ainakin jonkinlaisia suhteita — ja ehkäpä sangen huvittaviakin. Tuskin oli kulunut kolmea päivää hänen lähdöstänsä, kun pääkaupungista saapui meille määräys että hänet oli viipymättä vangittava, mutta tapahtuiko tämä meidän asiamme vai ehkä joidenkin muiden seikkain vuoksi, — sitä en tiedä. Tämä määräys ehti parhaiksi juuri lisäämään sitä järkyttävää pelon vaikutelmaa, joka oli melkeinpä jo mystillinen ja joka oli äkkiä vallannut esivaltamme sekä näihin saakka itsepäisen kevytmielisen seurapiirimme, kun paljastui salaperäinen ja paljon puhuva ylioppilas Šatovin murha, joka oli saanut kaikkien järjettömyyksien mitan täyttymään, samoinkuin silloin paljastuivat kaikki muutkin seikat, jotka seurasivat tätä niin perin hämäräperäistä tapausta. Mutta määräys myöhästyi, Pjotr Stepanovitš oli silloin jo parhaillaan Pietarissa, otti toisen nimen haistettuaan, mistä oli kysymys, ja saattoi minä hetkenä tahansa livahtaa ulkomaille… Mutta minä olen kertomuksessani kiiruhtanut jo liian paljon edelle.

Hän tuli Kirillovin luo vihamielisenä ja ylimielisen ärtyisänä. Häntä näytti haluttavan siepata Kirillovilta vielä jotakin muuta, paitsi jo ennen sovittua, aivan kuin hän olisi tahtonut kostaa tälle jostakin. Kirillov näytti ilostuvan hänen tulostansa. Saattoi huomata hänen jo kauan ja sairaalloisen kärsimättömänä häntä odotelleen. Hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat, mustien silmien ilme oli raskas ja liikkumaton.

— Ajattelin, että ette tule, — hän virkkoi raskaasti sohvan nurkasta, josta hän ei kuitenkaan liikahtanutkaan tulijaa vastaan. Pjotr Stepanovitš asettui hänen eteensä seisomaan ja, ennenkuin oli sanonut sanaakaan, alkoi tarkastella hänen kasvojansa.

— Kaikki on siis kunnossa, emmekä me luovu aikeistamme, oivallista! — hän hymähti loukkaavan suojelevasti, — mitäpä siitä, — hän lisäsi laskien ilkeätä leikkiänsä, — jospa myöhästyisinkin, eipä teillä liene valittamista, olenhan lahjoittanut teille kolme tuntia.

— En tahdo teiltä liikoja tuntein lahjaksi, etkä sinä voi lahjoittaa minulle, hölmö!

— Mitä te sanoitte? — Pjotr Stepanovitš näytti vavahtavan, mutta hillitsi kuitenkin samassa itsensä. — Kuinka loukkaantuvainen olette! Vai niin, olemmeko me raivostuneita? — hän sanoi tämän taas loukkaavan ylimielisesti — Tällaisena hetkenä tarvittaisiin mieluummin rauhallisuutta Teidän olisi parasta pitää nyt itseänne Kolumbuksena ja minua vain mitättömänä hiirenä, eihän minulle kannata loukkaantua. Eilen minä jo ehdotin sitä teille.

— Onko tämä olevinaan kohteliaisuus? Mutta teekin taitaa olla jo kylmää, — kaikki on siis nurinkurisesti. Ei, se, mitä täällä nyt tapahtuu, näytä kovin toivorikkaalta. Mutta mitä näenkään? Mutta mitä on tuo tuolla ikkunalla, lautasella? (Hän lähestyi ikkunaa:) Ohoo. Keitettyä kanaa ja riissiä!… Mutta miksi ei sitä ole vielä edes aloitettu? Me olemme siis olleet sellaisessa mielentilassa, ettei edes kana…

— Oho, tietenkin, ja onhan se yhdentekevää, Mutta minulle se ei ole yhdentekevää: ajatelkaahan. En ole tänään oikeastaan syönyt edes päivällistä, ja sen vuoksi jos te ette, kuten ajattelen, enää tarvitse tuota kanaa… vai mitä?

Oli tuskin kulunut hetkeäkään, kun hän oli jo asettunut pöydän ääreen toiseen päähän sohvaa ja hyökkäsi ahnaasti ruoan kimppuun; mutta samalla hän kuitenkin joka hetki tarkasteli uhriansa. Vihan ja inhon ilmein Kirillov katseli häntä liikkumatta, aivan kun ei olisi jaksanut irroittaa hänestä katsettansa.

— Mutta, — Pjotr Stepanovitš kääntyi hänen puoleensa jatkaen yhä syömistänsä, — mutta, entä asiamme? Emmehän peräydy, vai mitä? Entä paperi?

— Päätin tänä yönä, että minusta on yhdentekevää, kirjoitan.
Julistuksistako?

— Niin, julistuksistakin. Minä kyllä sanelen teille. Teistähän on yhdentekevää. Voisiko kirjoituksen sisällys tehdä teidät levottomaksi?

— Eipä tietenkään. Oikeastaan vain pari riviä: Että te olette Šatovin keralla levitelleet julistuksia, muun muassa käyttäen apurinanne Fedjkaa, joka on piileskellyt teidän asunnossanne. Tämä viimeinen, mitä sanoin Fedjkasta ja asunnosta, on sangen tärkeä seikka, jopa kaikkein tärkein. Näettehän, olen teille täysin avomielinen.

— Mitä turhia, eikö teistä ole yhdentekevää? Te ette voi häntä enää vahingoittaa.

— Hänen luoksensa on tullut vaimo. Tämä on herännyt ja lähettänyt kysymään minulta, missä hän on?

— Hän lähetti kysymään teiltä, missä hän on? Hm… Tämä ei ole niin kuin olla pitäisi. Ehkä hän lähettää vielä uudelleen. Kenenkään ei pitäisi saada tietää, että minä olen täällä…

— Hän ei saa tietää, nukkuu taas; hänen luonansa on kätilö, Arina
Virginskaja.

— Sepä hyvä, sepä hyvä ja… luuletteko, että hän ei kuule mitään?
Tiedättekö, eikö olisi parasta sulkea kuistikon ovi.

— Ei mitään, ei kuule. Ja jos Šatov tulee niin piilotan teidät tuohon huoneeseen.

— Šatov ei tule; ja te saatte kirjoittaa, että olette riitaantunut hänen kavaltamisensa ja ilmiantonsa vuoksi… tänä iltana… ja olette syypää hänen kuolemaansa.

— Tänään kello kahdeksalta illalla, tai oikeammin eilen kello kahdeksalta, sillä nyt on kello jo yksi.

— Olisiko sitä voinut olla aavistamatta? Kas tällä samaisella revolverilla. (Hän otti esille revolverin, näyttääkseen sitä nähtävästi, mutta ei piilottanut sitä enää, vaan piteli oikeassa kädessään ampuma-asennossa.) Olette muutoin hyvin omituinen mies, Kirillov, tiesittehän itsekin, että tuon typerän miehen ei saattanut muuten käydä. Oliko tässä nyt jotakin aavistettavaa? Minähän olen märehtinyt teille, tämän kaiken jo moneen kertaan valmiiksi ja suoraan suuhun. Šatov valmisteli ilmiantoa: minä vaaniskelin häntä; sitä ei voinut jättää sikseen. Ja olihan teillekin annettu tehtäväksi vaaniskella häntä; tehän itse ilmoititte minulle noin kolme viikkoa sitten…

— Vaiti! Siksi sinä hänelle tämän, koska hän sylkäisi Genevessä vasten kasvojasi!

— Sen vuoksi, ja lisäksi oli vielä muutakin syytä. Paljon muuta, mutta siihen ei sekoittunut vähintäkään vihaa. Miksi te hypitte tuo tavalla? Miksi tarvittaisiin noita eleitä? Oho Vai sillä tavalla me…

Hän syöksähti pystyyn ja kohotti revolverinsa. Asia oli nimittäin niin, että Kirillov oli äkkiä siepannut ikkunalta oman revolverinsa, jonka hän aamulla jo oli varannut siihen ladattuaan ensin sen. Pjotr Stepanovitš asettui ampuma-asentoon ja tähtäsi aseellaan Kirillovia. Tämä naurahti ilkeästi.

Tunnusta, roisto, että otit revolverin siksi, että luulit minun ampuvan sinut… mutta minä en ammu sinua, vaikkakin… vaikkakin…

Ja Kirillov tähtäsi revolverillaan Pjotr Stepanovitšiin, aivan kuin ei olisi jaksanut kieltäytyä nautinnosta saada ampua hänet. Pjotr Stepanovitš, yhä ampuma-asennossa, odotteli viime hetkeen saakka laukaisematta asettaan, jättäen näin otsansa joka hetki kuulalle alttiiksi: »maniaakilta» hän saattoi odottaa mitä tahansa. Mutta »maniaakki» laski lopultakin kätensä alas aivan hengästyneenä ja vapisten, jaksamatta enää edes puhua.

— Olette saanut leikitellä, ja se riittäköön, — Pjotr Stepanovitš laski myös aseensa. — Tiesinhän, että leikittelette; mutta tiedättekö, te panitte henkenne alttiiksi, olisin kyllä saattanut laukaistakin.

Ja jokseenkin rauhallisena hän istuutui sohvaan ja kaatoi itselleen teetä, tosin vielä hieman vapisevin käsin. Kirillov asetti revolverin pöydälle ja alkoi kävellä edestakaisin.

— Minä en kirjoita, että murhasin Šatovin, enkä… enkä kirjoita nyt mitään, paperia ei tule.

— Kuinka alhaista ja typerää! — Pjotr Stepanovitš kävi kasvoiltaan vihasta aivan vihertäväksi. — Minä tuon muuten jo aavistinkin. tiedättekö, te ette voi saada minua hämilleni. Muuten, kuten haluatte. Jos voisin pakottaa teidät väkivalloin, niin pakottaisin teidät. Te olette muuten roisto, — Pjotr Stepanovitš kävi yhä kärsimättömämmäksi. — Te pyysitte meiltä silloin rahaa ja lupailitte kukkuraiset maksut… Mutta en sittenkään poistu ilman minkäännäköisiä tuloksia, näenpähän ainakin, miten itse viillätte otsanne.

— Tahdon, että sinä poistut heti, — Kirillov asettui seisomaan lujasti hänen eteensä.

— Ei, se ei mitenkään käy päinsä. — Pjotr Stepanovitš tarttui taas revolveriinsa. — Nytpä teidän mieleenne saattaisikin vihasta ja pelkuruudesta johtua tuuma jättää kaikki sikseen ja mennä huomenna ilmiantamaan, että saisitte taas äyrin pyöriäisiä; siitähän maksetaan. Piru teidät periköön; tuollaiset nilviäiset, kuten te, voivat ryhtyä mihin tahansa! Mutta olkaa huoleti, olen kaiken tämän ottanut huomioon; minä en poistu, ennenkuin olen puhkaissut, puhkaissut tällä revolverillani pääkallonne, kuten tein tuolle Šatov roistollekin, jos huomaan teidät pelkuriksi ja petturiksi. Piru teidät periköön.

— Minä en tee sitä suutuksissani, ymmärtäkää se, minusta on yhdentekevää. Minä vain sen vuoksi, että voisin olla rauhassa yhteisestä asiastamme. Ihmiseen ei voi luottaa, näettehän sen itsekin. En ymmärrä mitään siitä, miksi teissä ovat syntyneet nuo houreet tappaa itsenne. Enhän minä ole sitä teitä varten keksinyt, te itsehän jo ennen minua olette ilmoittanut siitä, ettekä edes minulle, vaan ulkomailla oleville jäsenillemme. Ja huomatkaa sekin, eihän kukaan heistä ole koettanut saada teiltä urkituksi mitään, eihän kukaan heistä edes tuntenut teitä, vaan tehän tulitte itse lavertelemaan salaisuuksianne vain pelkästä liikatunteellisuudestanne. Minkäs sille voi, jos teidän nimenomaisesta suostumuksestanne ja ehdotuksestanne (huomatkaa se: omasta ehdotuksestanne!) tälle aikeellenne perustettiin eräs täkäläinen suunnitelma, jota ei nyt enää ole mahdollista muuttaa. Te olette itse saattanut itsenne sellaiseen asemaan, että tiedossanne on paljon liikaa. Jos te nyt sattuisitte höperöitymään ja lähtisitte huomenna ilmiantamaan, niin se saattaisi käydä teille itsellennekin hyvin epäedulliseksi, vai mitä arvelette? E-ei, te olette sitoutunut, olette antanut kunniasananne, olette ottanut vastaan rahat. Sitä te ette mitenkään voi kieltää…

Pjotr Stepanovitš oli hyvin kiivastunut, mutta Kirillov oli jo kauan sitten lakannut häntä kuuntelemasta. Hän oli alkanut taas kävellä edestakaisin huoneessa.

— Minun on sääli Šatovia, — hän sanoi pysähtyen uudelleen Pjotr
Stepanovitšin eteen.

— Vaiti, roisto! — Kirillov raivostui tehden kamalan, kaksimielisen liikkeen. — Tapan!

— No niin, niin, niin, — valehtelin, myönnän sen, — en sääli vähääkään, no riittää, riittää jo! — Pjotr Stepanovitš hypähti taas säikähtyneenä ja kädellään torjuen.

— Kas siinä on järkeä; tietenkin kaikki ovat roistoja, ja koska kunnon ihmisen on iljettävää elää maailmassa, niin…

— Hölmö, olen samanlainen roisto kuin sinäkin, kuten kaikki, enkä kunnollinen. Kunnollista ei ole missään.

— Lopultakin arvasitte oikein. Ettekö tosiaankaan ole vielä koskaan tähän asti ymmärtänyt, Kirillov, ja teidän järjellänne, että kaikki ovat samanlaisia ja että ei ole parempia eikä huonompia, vaan että on ainoastaan viisaampia ja typerämpiä ja että jos kerran kaikki ovat roistoja (mikä muuten on lorua), niin silloinhan ei myöskään saata olla olemassa ei-roistoja?

— Niin, ethän sinä vain tee pilkkaa? ‒ Kirillov katsahti häneen hieman ihmeissään. — Sinä niin kiihkeästi ja yksinkertaisesti… Voiko sellaisellakin kuin sinulla olla vakaumuksia?

— Kirillov, en ole koskaan ymmärtänyt, minkä vuoksi te tahdotte tappaa itsenne, tiedän vain, että se tapahtuu vakaumuksesta… lujasta vakaumuksesta. Mutta jos te suinkin tunnette tarvetta niin sanoakseni purkaa sydämenne, niin olen käytettävänänne… On vain otettava huomioon aika…

— Ohoo, täsmälleen kaksi, — Pjotr Stepanovitš katsahti kelloonsa ja sytytti savukkeen. »Nähtävästi kaikki vielä onnistuu», hän ajatteli itseksensä.

— Muistaakseni siinä oli jotakin Jumalasta… Tehän selititte minulle kerran, kai parikin kertaa. Jos ammutte itsenne, niin teistä tulee jumala, eikö se ollut niin?

Pjotr Stepanovitš ei edes hymähtänyt, hän odotteli. Kirillov katsahti häneen viekkaasti.

— Te olette poliittinen petturi ja vehkeilijä, te tahdotte johdattaa minut filosofian ja hurmion tielle sekä saada aikaan alistumista karkoittaaksenne vihan ja sitten, kun olen alistunut, pyytää minulta paperia siitä, että olen tappanut Šatovin.

— Mitäpä siitä, jos olisinkin roisto, eikö se ole teistä näinä viime hetkinä aivan yhdentekevää, Kirillov? No niin, miksi me oikeastaan riitelemme, sanokaa, olkaa hyvä: te olette sellainen ihminen, ja minä olen tällainen, merkitseekö se mitään? Ja molemmat olemme sen lisäksi…

— Niin, ehkäpä olemme roistojakin. Tehän tiedätte, että nuo ovat vain sanoja.

— Koko elämäni ajan olen tahtonut, että eivät olisi pelkkiä sanoja. Olen elänytkin vain sen vuoksi, koska en ole sitä tahtonut. Yhä nytkin vain joka päivä tahdon, että eivät olisi vain sanoja.

— Mitäpä siitä, jokainen etsii aina parempaa. Kalakin… se on, jokainen etsii omalla tavallaan mukavuuttaan; ja siinä kaikki. Se on jo liiankin kauan ollut kaikkien tiedossa.

— Ei, sinä sanoit sattuvasti; olkoon — mukavuutta. Jumala on välttämätön, ja senvuoksi täytyy hänen olla olemassa.

— Etkö sitten käsitä, että näiden kahden ajatuksen kanssa ihminen ei voi jäädä elämään?

— Etkö sinä tosiaankaan ymmärrä, että yksistään jo tämän vuoksi voi ampua itsensä? Sinä et ymmärrä, että teidän tuhansien miljoonien ihmisten joukossa on ehkä vain yksi sellainen, yksi, joka ei tahdo ja joka ei jaksa sitä kestää.

— Minä ymmärrän vain yhden seikan, sen, että te nähtävästi epäröitte… ja se on hyvin paha asia.

— Stavroginin on myös aate niellyt. — Kirillov ei ollut tajunnut hänen huomautustansa, vaan käyskenteli yrmeänä huoneessa.

— Mitä sanoitte? — Pjotr Stepanovitš höristi korviansa. — Mikä aate?
Onko hän itse puhunut teille jotakin?

— Ei, arvaan itse. Jos Stavrogin uskookin niin hän ei usko, että hän uskoo. Jos hän taas ei usko, niin hän ei usko, että hän ei usko.

— Niin, mutta Stavroginilla on muutakin, joka on järkevämpää kuin tuo… — Pjotr Stepanovitš murahti kärtyisästi koko ajan levottomana seuraten keskustelun kulkua sekä kalpeata Kirillovia.

»Piru vieköön, se ei ammu itseänsä», hän ajatteli, »olen sen aina aavistanut; aivojen kieroutta eikä muuta mitään; tuollaisia nilviäisiä!»

— Sinä olet viimeinen, joka olet minun luonani: en tahtoisi erota sinusta epäsovussa, — Kirillov sanoi sen, aivan kuin olisi tarjonnut hänelle lahjan.

Pjotr Stepanovitš ei vastannut heti. »Piru vieköön, mitä tämä taas on olevinaan?» hän ajatteli uudelleen.

— Uskokaa minua, Kirillov, että minulla ei ole mitään teitä vastaan ihmisenä, henkilökohtaisesti, ja aina…

— Sinä olet roisto, ja sinulla on valheellinen järki, mutta minä olen samanlainen kuin sinäkin, ja siksi ammun itseni, mutta sinä jäät eloon.

— Te siis tahdotte oikeastaan sanoa, että minä olen niin halpamainen, että tahdon jäädä eloon.

Hän ei vielä osannut päätellä, mahtoiko olla edullista vai epäedullista keskustella tällä tavoin tänä hetkenä, ja päätti »antautua olosuhteiden varaan». Mutta se Kirillovin ainainen ylemmyyden ja ilmeisen halveksumisen sävy, jonka hän tunsi kohdistuvan itseensä, oli aina ennenkin häntä harmittanut ja nyt vielä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Luultavasti sen vuoksi, että Kirillov, jonka oli määrä ehkäpä jo tunnin kuluttua kuolla (Pjotr Stepanovitš piti tätä mahdollisena), näytti hänestä vain jonkinlaiselta puoli-ihmiseltä, joltakulta sellaiselta, jolle ei enää olisi saanut antaa oikeutta osoittaa ylimielisyyttä.

Olen aina ihmetellyt, että kaikki jäävät eloon, Kirillov ei kuullut hänen huomautustaan.

— Hm! Aatehan se on tietysti sekin, mutta… Apina, sinä myönnät voittaaksesi minut. Vaiti, sinä et ymmärrä mitään. Jos ei ole Jumalaa, niin minä olen jumala.

— Kas tuota kohtaa juuri minä en ole koskaan ymmärtänytkään. Miksi te sitten olisitte jumala?

— Jos Jumala on, niin kaikki on vain hänen tahtoansa, ja hänen tahdostansa minä en voi. Jollei ole, niin koko tahto on minun, ja minä olen velvollinen ilmentämään oman tahtoni.

— Siksi, että kaikki tahto on tullut omakseni. Eikö tosiaankaan kukaan koko planeetallamme tehtyään lopun Jumalasta ja alettuaan uskoa omaan tahtoonsa ole rohjennut julistaa oman tahtonsa kaikkein korkeinta määrää? Tämähän on aivan samaa kuin kertomus köyhästä, joka sai perinnön ja säikähti eikä rohjennut lähetä säkkiä pitäen itseänsä liian heikkona ottamaan sen haltuunsa. Minä tahdon ilmentää oman tahtoni. Olkoonpa, että olenkin ainoa, mutta teen sen.

— Minun velvollisuuteni on ampua itseni, sillä se on kaiken oman tahdon korkein määrä, — tappaa itse itsensä.

— Niillä on jokin syy. Mutta ilman mitään syytä, vain ilmentääkseeni oman tahtoni minä yksin teen siten.

— Tiedättekö mitä, — hän huomautti ärtyneesti, — minäpä teidän asemassanne osoittaakseni oman tahtoni tappaisin jonkun toisen enkä itseäni. Voisitte sillä tavoin olla vielä hyödyksikin. Minäpä voisin teille osoittaa vielä lisäksi jonkun, jollette säikähdä. Silloin olisi ehkä parasta, että tänään ette ampuisikaan itseänne, voidaan sopia siitä.

— Tappaa toinen olisi kaikkein alhaisin oman tahdon ilmentämistapa, ja näin saneessasi sinä osoitat olevasi kaltaisesi. Minä en ole sinä: minä tahdon korkeimman määrän ja tapan itseni.

»Tuon perille hän lienee päässyt pelkästään oman järkensä avulla», jupisi Pjotr Stepanovitš itsekseen vihaisesti.

— Minun velvollisuuteni on julistaa epäuskoa. — Kirillov käyskenteli huoneessa. — Mielestäni ei ole olemassa korkeampaa aatetta kuin se, että Jumalaa ei ole olemassa. Ihmiskunnan historia on puolellani. Ihminen ei ole koskaan tehnytkään muuta kuin koettanut keksiä Jumalaa voidakseen elää tappamatta itseänsä. Se on ollut maailman historian pääsisällyksenä aivan tähän saakka. Minä yksin koko maailman historian aikana en ole tahtonut keksiä Jumalaa. Saakoot sen tietää kerta kaikkiansa..

— Kukapa sen saisi tietää. — Hän koetti yllyttää tätä. — Täällä ei ole muita kuin minä ja te; Liputinko ehkä?

— Kaikkien on saatava tietää; kaikki saavat tietää. Ei ole mitään salaista, mikä ei tulisi julki. Niin on sanonut Hän.

Ja hurmiosta väristen hän osoitti Vapahtajan kuvaa, jonka edessä paloi lamppunen. Pjotr Stepanovitš raivostui suorastaan.

— Häneen te kai sittenkin yhä uskotte ja sytytitte lamppusenkin; eikö liene »kaiken varalta»?

— Tiedättekö, minun mielestäni te uskotte ehkä jo enemmän kuin joku pappi.

— Kehen? Häneenkö? Kuulehan, — Kirillov pysähtyi ja liikkumattomin, raivokkain katsein tuijotti suoraan eteensä. — Kuule, tämä on suuri aate; maan päällä oli yksi päivä ja maan keskellä seisoi kolme ristiä. Toinen ristillä uskoi niin, että sanoi toiselle: »Tänä päivänä olet minun kanssani paratiisissa». Päivä loppui, molemmat kuolivat, menivät pois eivätkä löytäneet paratiisia eivätkä ylösnousemusta. Ennustus ei käynyt toteen. Kuulehan; tämä ihminen oli suurin koko maailmassa. Hän muodosti sen, minkä vuoksi maailman tulee elää. Koko planeetta kaikkinensa olisi ilman tätä ihmistä — pelkkää hulluutta. Ei ole ollut ennen eikä ole tullut hänen jälkeensä samanlaista, ei koskaan, niin ihmeellistä kuin se onkin. Siinäpä se ihme onkin, ettei ole ollut eikä tule toista samanlaista koskaan. Mutta jos kerran on niin, että luonnon lait eivät säästäneet edes Tätä, eivät säälineet edes ihmettänsä, vaan pakottivat hänetkin elämään valheen keskellä ja kuolemaan valheen vuoksi, niin siitä ei voi olla muuta seurausta, kuin että koko planeettakin on valhetta ja perustuu valheeseen ja typerään pilkantekoon. Siis itse planeetan laitkin ovat valhetta ja perkeleen huvinäytelmää. Minkä vuoksi siis elää, vastaa, jos olet ihminen?

— Tämä on toinen asia. Minusta tuntuu, että te olette tässä kohden sekoittanut kaksi en syytä, ja sellainen on hyvin huono perusta. Mutta olettakaamme, että te olette jumala? Entäpä jos valhe onkin loppunut ja jos te olette käsittänyt että kaikki valhe johtuu siitä, että entinen Jumala on ollut olemassa?

— Vihdoinkin olet käsittänyt! — huudahti Kirillov riemukkaasti. — Sen siis saattaa todella käsittää, jos kerran sellainenkin kuin sinä olet sen käsittänyt! Ymmärrätkö nyt, että kaikkien pelastus on siinä, että kaikille todistetaan tämä asia. Kuka sen tekee? Minä! En ymmärrä, miten ateisti on voinut olla tappamatta itseänsä, vaikka on tietänyt, että Jumalaa ei ole? Tunnustaa, että Jumalaa ei ole ja olla samalla tunnustamatta, että itse on muuttunut samalla jumalaksi, on järjettömyyttä, sillä muuten välttämättä jokainen tappaa itsensä. Jos tunnustat, olet — kuningas, et tapa itseäsi, vaan elät kaikessa kunniassasi. Mutta yksi, se, joka on ensimmäinen, sen täytyy välttämättä tappaa itsensä, sillä kuka muu alkaisi ja todistaisi? Minä tapan itse itseni välttämättä alkaakseni ja todistaakseni. Minä olen nyt vielä jumala epävapaasti ja olen onneton, koska olen velvollinen ilmentämään oman tahtoni. Kaikki ovat onnettomia siksi, että kaikki pelkäävät oman tahtonsa ilmentämistä. Ihminen on näihin saakka ollut onneton ja raukka juuri siksi, että on pelännyt osoittaa oman tahdon korkeinta määrää ja on osoittanut omaa tahtoansa vain salavihkaa kuin koulupoika. Olen kauhean onneton, sillä pelkään kauheasti. Pelko on ihmisen kirous… Mutta minä julistan omaa tahtoa, olen velvollinen uskomaan, että en usko. Minä alan ja lopetan sekä avaan oven. Minä pelastan. Vain tämä yksin voi pelastaa kaikki ihmiset ja muuttaa seuraavassa sukupolvessa ihmiset fyysillisesti; sillä nykyisessä fyysillisessä muodossaan, niin olen sen ajatellut, ihminen ei mitenkään saata olla ilman entistä Jumalaansa. Minä olen kolme vuotta etsinyt jumaluudelleni attribuuttia ja olen sen löytänyt: jumaluuteni attribuutti on — Oma tahto! Tämä on ainoa kohta, jossa voin osoittaa alistumattomuuttani ja omaa kauheata vapauttani. Sillä tämä vapaus on kauheata. Minä tapan itseni osoittaakseni tottelemattomuutta ja uutta kauheata vapauttani.

Hänen kasvonsa olivat luonnottoman kalpeat, katse peloittavan raskas. Hän oli aivan raivoissaan. Pjotr Stepanovitš luuli hetken, että hän heti paikalla kaatuisi.

— Anna kynä! — huudahti Kirillov yhtäkkiä aivan odottamatta suorastaan jo innostuneena; — sanele, allekirjoitan kaiken. Senkin, että tapoin Šatovin. Sanele, niin kauan kuin tämä minua huvittaa. En pelkää ylimielisten orjien mielipidettä. Saat itse nähdä, että kaikki salainen käy julkiseksi! Mutta sinä olet murskautuva… Uskon, uskon!

Pjotr Stepanovitš lennähti paikaltaan ja ojensi silmänräpäyksen kuluttua hänelle musteastian, paperin ja alkoi sanella ottaen hetkestä vaarin ja epävarmuudesta vapisten.

Kirillov vapisi kuin vilutautinen. Tämä tiedoksianto ja jokin aivan erikoinen ja äkillinen ajatus näytti yhtäkkiä nielleen hänet kokonaan aivan kuin se olisi ollut jokin ulospääsy johon hänen kiusautunut henkensä itsepintaisesti näytti pyrkivän, vaikkapa vain yhdeksi, yhdeksi ainoaksi hetkeksi.

— Ei kenellekään, kaikille, ensimmäiselle, joka sen lukee. Miksi niin tarkasti? Koko maailmalle!

— Koko maailmalle? Hurraa! Eikä suinkaan minkäänlaista katumusta. En tahdo katua enkä tahdo esivallalle.

— Ei, ei suinkaan sitä tarvitakaan, piru periköön esivallan! Mutta kirjoittakaahan, jos kerran aiotte sitä tosissanne! — kivahti Pjotr Stepanovitš hänelle hysteerisesti.

— Mitä joutavia! — Pjotr Stepanovitš suuttui. — Senhän voi saada aikaan ilman piirustustakin, pelkin tyylivivahduksin.

— »Minä, Aleksei Kirillov», — Pjotr Stepanovitš saneli lujasti ja käskevästi Kirillovin olan yli kumartuneena, tarkaten jokaista kirjainta, jonka tämä kiihtymyksestä vapisevin käsin piirsi paperille, — »minä, Kirillov, ilmoitan täten, että tänään lokakuun… p:nä, illan suussa, noin kello kahdeksan tapoin puistossa ylioppilas Šatovin, kavaltamisen ja julistuksia sekä Fedjkaa koskevan ilmiannon vuoksi, ja että Fedjka on piileskellyt meidän molempien luona Filippovin talossa kymmenenä yönä. Tapan itseni tänä päivänä revolverilla, mutta en sen vuoksi, että katuisin ja pelkäisin teitä, vaan koska olen jo ulkomailla ollessani päättänyt lopettaa elämäni.»

— Ei sanaakaan lisää! — Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään yrittäen saada asiakirjan hänen kädestään haltuunsa.

— Seis! — Kirillov asetti kätensä lujasti paperille. — Seis, joutavia!
Tahdon sanoa, kenen kanssa tapoin. Miksi vain Fedjkasta? Entä tulipalo?
Tahdon kaiken ja tahdon lisäksi puhua suuni puhtaaksi vivahduksin,
vivahduksin!

— Riittää, Kirillov, vakuutan teille, että tämä riittää! — Pjotr Stepanovitšin ääni oli suorastaan rukoileva, ja hän vapisi pelätessään Kirillovin repivän paperin. — Jotta ne uskoisivat, täytyy sanoa mahdollisimman hämärästi, juuri näin, juuri näin, viittauksin. Ei saa näyttää muuta kuin totuuden nurkkaa, juuri sen verran, että saa heidän ruokahalunsa hereille. Kyllä ne aina osaavat itse valehdella lisää, ja itseäänhän ne uskovat aina enemmän kuin meitä, mutta sehän on kaikkein parasta, kaikkein parasta! Antakaa tänne! Tämä keino on jo tarpeeksi suurenmoinen! Antakaa, antakaa tänne!

Ja hän yritti taas siepata paperin. Tuijottavin silmin Kirillov kuunteli, ja näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut jotakin käsittää, mutta hän oli jo lakannut ymmärtämästä.

— Oh, piru! — Pjotr Stepanovitš suutahti. — Eihän hän ole edes allekirjoittanut tätä! Mitä te nyt siinä tuijotatte? Allekirjoittakaa!

— Tahdon suuni puhtaaksi… — mörisi Kirillov, mutta otti kuitenkin kynän ja kirjoitti nimensä. — Tahdon suuni puhtaaksi…

— Hurraa! — Kirillov aivan kiljaisi riemusta. — Vive la république démocratique, sociale et universelle ou la mort!… Ei, ei, ei sillä tavalla. Liberté, égalité, fraternité ou la mort. — Kas näin on parempi, näin on parempi, —näin hän kirjoitti nautinnon ilmein oman nimensä alle.

— Seis, vielä vähän… Tiedätkö, kirjoitan vielä kerran ranskaksi: »de Kiriloff, gentilhomme russe et citoyen du monde». — Hahhahhaa, — hän ratkesi nauramaan ääneen. — Ei, ei, ei, seis, tämä olisi vieläkin paremmin, — heureka: gentilhomme seminariste russe el citoyen du monde civilisé! Kas tämä on kaikkein paras. — Hän hypähti sohvalta, sieppasi äkkiä ikkunalta revolverin ja juoksi toiseen huoneeseen sekä sulki tarkoin oven jälkeensä. Pjotr Stepanovitš vaipui hetkeksi mietteisiinsä tarkastellen ovea.

»Jos se tapahtuu nyt, niin ehkäpä ampuukin, mutta jos hän rupeaa miettimään, niin siitä ei tule mitään.»

Hän otti käteensä paperin, kävi istumaan ja vilkaisi siihen uudelleen.
Kirjoituksen sanamuoto näytti olevan hänen mieleensä.

»Mitä oikeastaan nyt tarvitaan? Tarvitaan, että he joksikin aikaa menisivät kokonaan päästään pyörälle ja että he joutuisivat pois jäljiltä. Puisto? Kaupungissa ei ole puistoa, järkensä avulla he kai tulevat siihen, että tarkoitetaan Skvorešnikia, mutta kunnes he tulevat niin pitkälle, siihen kuluu aikaa, kunnes rupeavat etsimään — aikaa tarvitaan siihenkin, ja kun ruumis löydetään, — niin sanovat, — tuo on siis totta; kaikki on siis totta, sekin, mitä siinä on Fedjkasta. Ja mitä tarkoitetaan Fedjkalla: Fedjka on samaa kuin — tulipalo, Lebjadkinit: kaikki siis on alkanut täältä, Filippovin talosta, eivätkä he ole huomanneet mitään, eivät ole nähneet mitään, — ja se saattaa heidät kokonaan ymmälle! Meikäläisistä heille ei joudu ainoakaan mieleen; Šatov ja Kirillov, Fedjka ja Lebjadkin; ja miksi ne ovat tappaneet toinen toisensa — kas siinä heille uusi pulma. Mutta piru vieköön, laukausta ei vain kuulu!…»

Vaikka hän lukikin ihaillen sepustustansa, niin kuitenkin hän joka hetki pelokkaan levottomana kuulosteli ja — suuttui äkkiä. Säikähtäneenä hän katsahti kelloansa. Oli jo myöhäistä, ja Kirillovin poistumisesta oli kulunut jo kymmenen minuuttia. Siepattuansa mukaansa kynttilän hän lähti kohti sen huoneen ovea, jonka taakse Kirillov oli sulkeutunut. Aivan oven luona juolahti vielä hänen mieleensä, että kynttiläkin oli palanut melkein loppuun, se saattoi ehkä jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua sammua kokonaan, eikä toista ollut. Hän tarttui lukkoon ja kuulosteli varovaisesti, kuuluisiko minkäänlaista ääntä. Äkkiä hän avasi oven ja kohotti kynttilää. Joku kiljahti ja hyökkäsi häntä kohden. Voimainsa takaa hän paukahdutti oven kiinni ja nojautui taas sitä vastaan, mutta kaikki oli jo taas hiljennyt, — kuolon hiljaisuus vallitsi.

Kauan hän seisoi epäröiden kynttilä kädessään. Sinä hetkenä, kun hän oli avannut oven, hän oli tuskin ennättänyt nähdä Kirillovin, jonka kasvot hän kuitenkin oli vilahdukselta huomannut syvällä huoneessa, ikkunan luona, kun tämä kuten raivostunut eläin oli äkkiä hyökännyt häntä kohti. Pjotr Stepanovitš vavahti, asetti kynttilän nopeasti pöydälle, otti esille revolverin ja hypähti varpaillaan huoneen päinvastaiseen nurkkaan, niin että jos Kirillov olisi avannut oven ja uhannut revolverilla pöytää kohti, hän olisi ehtinyt vielä tähdätä ja laukaistakin ennen Kirillovia.

Pjotr Stepanovitš ei uskonut enää vähääkään itsemurhaan. »Seisoi keskellä huonetta ja ajatteli», — ajatus lennähti vihurina Pjotr Stepanovitšin aivoihin. — »Sitäpaitsi tuo pimeä, kauhistuttava huone… hän kiljaisi ja hyökkäsi kohti — tässä on kaksi mahdollisuutta. Joko minä häiritsin häntä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli laukaisemaisillaan, taikka… taikka hän seisoi ja mietti parhaillaan, miten tappaisi minut. Niin se on, hän ajatteli… Hän tietää, että en lähde täältä, ennenkuin olen hänet tappanut, jos hän ei itse uskaltaisi, — hänen on siis tapettava minut, että minä en tappaisi häntä… ja taas, taas siellä on niin hiljaista! Peloittaa aivan! Jospa hän aukaiseekin oven… sikamaisinta on se, että hän uskoo Jumalaan pappia pahemmin… ei hän ammu itseänsä, ei missään tapauksessa! Tuollaisia, jotka 'oman järkensä ohjaamina' ovat siihen tulleet, on nykyjään siinnyt paljon, nilviäisiä! Hyi, piru, entä kynttilä, kynttilä! Neljännestunnin kuluttua se varmasti palaa loppuun… Tämä täytyy lopettaa; lopettaa mistä hinnasta hyvänsä Niin no, nythän voi tappaakin… kun on tämä paperi, niin eivät ne luule, että minä olen tappanut. Sen voi taittaa ja asettaa käteen lattialle yhdessä laukaistun revolverin kanssa, niin että on pakko luulla, että hän itse… Voi piru, miten hänet tappaisi? Minä aukaisen, mutta hän hyökkää taas ja ampuu ennen minua. E-ei, piru, tietenkin hän laukaisee harhaan!»

Näin hän kiusasi itseänsä vapisten aikeensa välttämättömyyttä ja omaa epäröimistänsä.. Lopulta hän otti kynttilän ja läheni taas ovea kohottaen revolverin ampuma-asentoon; vasemmalla kädellänsä, jossa hän piteli kynttilää, hän painoi oven kahvaa. Mutta hän ei osannut tarttua siihen kyllin taitavasti: kahva narahti, syntyi vingahtava ääni. »Nyt se ampuu aivan suoraan!» välähti Pjotr Stepanovitšin mielessä. Voimainsa takaa hän potkaisi jalallaan ovea, kohotti kynttilää ja ojensi revolverinsa; mutta ei kuulunut laukausta, ei huutoa… huoneessa ei ollut ketään.

Hän vavahti. Huoneesta ei voinut päästä mihinkään, se oli umpinainen, eikä siitä voinut paeta minnekään. Hän kohotti vielä enemmän kynttilää ja koetti tarkastaa huolellisemmin: Huoneessa ei ollut kerrassaan ketään. Puoliääneen hän kutsui Kirillovia, sitten toisen kerran äänekkäämmin; kukaan ei vastannut.

Yhden ikkunan avattava tuuletusruutu oli todellakin auki. »Järjetöntä, eihän hän ole voinut tuosta paeta.» Pjotr Stepanovitš meni huoneen poikki suoraan ikkunan luo. »Ei ole voinut mitenkään.» Samassa hän kääntyi nopeasti, ja jokin aivan tavaton seikka sai hänet järkähtämään.

Aivan ikkunoita vastassa olevalla seinällä oikealla ovesta oli kaappi. Tämän kaapin oikealla puolella, nurkassa, joka jäi toisen seinän ja kaapin vähin, seisoi Kirillov ja seisoi hyvin omituisesti, — liikkumatta, täysin ojentautuneena, kädet sivuilla, pää koholla ja lujasti nojaten takaraivoaan seinään, aivan nurkassa, aivan kuin olisi tahtonut sulloa itsensä sinne ja piilottautua. Kaikista merkeistä päättäen hän oli todella yrittänyt piilottautua, mutta sitähän oli oikeastaan vaikeata uskoa. Pjotr Stepanovitš seisoi hieman vinoittain nurkasta ja saattoi siis erottaa vain ne vartalon osat, jotka eniten pistivät esiin. Hän ei yhä vieläkään rohjennut siirtyä enemmän vasemmalle nähdäkseen Kirillovin kokonaan ja voidakseen ratkaista arvoituksen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti… Ja samassa hänet valtasi täydellinen raivo; hän riuhtaantui paikaltaan, alkoi huutaa ja jalkojaan tömistellen raivokkaasti hyökkäsi kauhistuttavalle paikalle.

Mutta tultuansa lähelle hän taas pysähtyi kuten maahan naulittu, vieläkin enemmän kauhistuen. Eniten hämmästytti häntä se, että tuo olento hänen huudoistansa ja raivostansa huolimatta ei edes liikahtanut, ei edes hievahtanut, ei liikahduttanut ainoatakaan jäsentä — tämä oli aivan kuin kivettynyt tai aivan kuin vahakuva. Kasvojen kalpeus oli luonnoton, mustat silmät aivan liikkumattomat, ja ne tuijottivat johonkin kaukana olevaan pisteeseen. Pjotr Stepanovitš vei kynttilän alas ja kohotti sen taas ylös, valaisi ja tarkasteli kasvoja eri puolilta. Samassa hän oli huomaavinaan, että vaikka Kirillov katselikin jonnekin eteensä, hän syrjästä näki hänetkin, ehkäpä seurasi hänen liikkeitänsäkin. Tällöin hänen mieleensä juolahti kohottaa tuli suoraan vasten »tuon roiston» kasvoja, kärventää niitä ja nähdä, mitä tämä silloin tekisi. Yhtäkkiä hänestä näytti, kuin Kirillovin leuka olisi vavahtanut ja hänen huulilleen ilmestynyt pilkallinen hymynhäive, — aivan kuin tämä olisi arvannut hänen ajatuksensa. Hän vapisi ja ymmärtämättä itsekään, mitä teki, tarttui lujasti Kirillovia olkapäähän.

Sen jälkeen tapahtui jotakin sangen mieletöntä ja niin äkillistä, että Pjotr Stepanovitš ei myöhemminkään koskaan saattanut kerrata muistojansa aivan järjestyksessä. Tuskin hän oli koskenut Kirilloviin, kun tämä nopeasti taivutti päätänsä ja löi päällään hänen käsistänsä maahan kynttilän. Kynttilänjalka lensi helähtäen lattialle, ja kynttilä sammui. Samalla hän tunsi kauheata kipua vasemman kätensä pikkusormessa. Hän kiljaisi, ja jälkeenpäin hän saattoi muistaa vain sen, että hän raivoissaan oli iskenyt kaikin voimin kolme kertaa revolverillaan häneen takertunutta, hänen sormeansa purevaa Kirillovia. Lopulta hän sai sormensa riuhtaistuksi irti, ja samalla hän jo suin päin lähti juoksemaan huoneesta haparoiden pimeässä tietä. Hänen jälkeensä sinkoili huoneesta kauheita huudahduksia:

Tämä toistui ainakin kymmenen kertaa. Mutta hän juoksi yhä ja oli jo ennättänyt kuistikkoon, kun samassa kajahti kova laukaus. Tällöin hän pysähtyi pimeään kuistikkoon ja koetti koota ajatuksiansa ainakin viisi minuuttia. Lopulta hän taas palasi huoneisiin. Mutta täytyi saada jostakin kynttilä. Eihän tarvinnut oikeastaan muuta kuin hakea oikealta, kaapin luota lattialta kynttilänjalka; mutta millä saisi kynttilänpätkän sytytetyksi? Hänen mieleensä juolahti eräs hämärä muisto: hän oli muistavinaan, että eilen, kun hän oli juossut keittiöön käydäkseen käsiksi Fedjkaan, hän oli huomannut nurkkahyllyllä ison, punaisen tulitikkurasian. Haparoiden hän lähti vasemmalle keittiön ovea kohti, löysi sen, sivuutti kuistikon ja alkoi laskeutua portaita alas. Hyllyltä siltä samalta paikalta, jonka hän muisti, hän sai pimeässä harotuksi käteensä täyden, vielä aloittamattoman tulitikkurasian. Tulta sytyttämättä hän karkasi kiireesti ylös, ja vasta kaapin luona, vasta sillä paikalla, jossa hän oli revolverilla lyönyt häntä purevaa Kirillovia, hän äkkiä muisti purrun sormensa ja tunsi samana hetkenä siinä myös sietämätöntä kipua. Hampaitansa kiristellen hän jotenkuten sai kynttilänpätkän sytytetyksi, istutti sen taas kynttilänjalkaan ja katsahti ympärilleen. Ikkunan luona, juuri sen luona, jonka tuuletusruutu oli auki, oli Kirillovin ruumis, jalat päin huoneen oikeata nurkkaa. Laukaus oli suunnattu oikeaan ohimoon, ja luoti oli tullut ulos vasemmalta puolelta lävistettyään pääkallon. Näkyi veren pärskeitä ja ulosvuotaneita aivoja. Revolveri oli jäänyt lattialle hervahtaneen itsemurhaajan käteen. Kuolema oli nähtävästi seurannut silmänräpäyksessä. Tarkasteltuaan ruumiin huolellisesti Pjotr Stepanovitš kohottautui ja lähti pois varpaisillaan, sulki oven, asetti kynttilän etumaisen huoneen pöydälle, ajatteli hetken ja päätti sitten olla sammuttamatta sitä, sillä hän käsitti, että se ei voinut saada aikaan tulipaloa. Vilkaistuaan vielä kerran pöydällä olevaan asiakirjaan hän hymähti koneenomaisesti ja lähti sitten jostakin syystä yhä vielä varpaisillaan pois talosta. Hän kapusi taas Fedjkan käytävästä ulos ja peitti jälkensä huolellisesti, kuten ennenkin.

III.

Täsmälleen kymmentä minuuttia ennen kello kuutta Pjotr Stepanovitš ja Erkel käyskentelivät rautatieasemalla pitkälle ulottuvan vaunurivin edessä. Pjotr Stepanovitš aikoi matkalle, ja Erkel jätteli jäähyväisiä. Matkatavarat olivat järjestyksessä, käsilaukku oli viety toisen luokan vaunuun jo valmiiksi varatulle paikalle. Pjotr Stepanovitš katseli avoimesti puolelle ja toiselle tarkastellen vaunuihin asettuvia matkustajia. Mutta läheisiä tuttavia ei näkynyt. Vain parisen kertaa hänen oli tervehdittävä, — muudatta kauppiasta, jota hän sangen vähän tunsi, ja sitten erästä nuorta maalaispappia, joka matkusti kahden asemavälin päähän omaan seurakuntaansa. Erkeliä näytti haluttavan puhella hieman näinä viime hetkinä jostakin tärkeämmästä, — vaikka tuskin hän itsekään oikein tiesi — mistä. Mutta hän ei yhä vieläkään rohjennut aloittaa. Hänestä näytti yhä siltä, että Pjotr Stepanovitš oli hänen läsnäolostaan kiusaantunut ja odotteli vain kärsimättömänä lähtösoittoa.

— Te katselette niin avoimesti kaikkia, — hän rohkeni vihdoin arasti huomauttaa aivan kuin varoittaen.

— Miksikä en sitä tekisi? Ei minun sovi vielä piileskellä. Liian aikaista. Älkää olko huolissanne. Pelkään tässä vain, ettei piru lennättäisi tänne Liputinia. Jos se vain haistaa tämän, niin se tulee varmasti.

— Pjotr Stepanovitš, heihin ei pitäisi luottaa. — Erkel ilmaisi sen päättäväisesti.

— Joutavia, eilinen sitoo meidät kaikki. Ei yksikään petä. Kuka menisi suoraan surman suuhun, ellei nyt kadota järkeänsä?

Tämä ajatus oli jo kerran ennenkin vieraillut Pjotr Stepanovitšin mielessä, ja siksi Erkelin huomautus suututti häntä vieläkin enemmän.

— Etteköhän tekin vain pelkää, Erkel? Olen luottanut teihin enemmän kuin kehenkään muuhun. Olen nyt huomannut, minkä arvoinen kukin on. Sanokaa tämä heille suusanallisesti jo tänään. Jätän tämän suoraan teidän tehtäväksenne. Käykää kunkin heidän luona jo huomisaamuna. Minun kirjalliset ohjeeni voitte lukea heille huomenna tai ylihuomenna, sitten kun kokoonnutte, sitten kun he kykenevät jo kuuntelemaan… mutta uskokaa minua, että huomenna he jo siihen kykenevät, sillä he pelkäävät kauheasti ja he käyvät tottelevaisiksi kuin vaha… Pääasia on, että te ette lamaannu.

— Mutta minähän lähden vain muutamiksi päiviksi; tulen tuossa tuokiossa takaisin.

— Pjotr Stepanovitš, — Erkel virkahti näin varovaisesti mutta lujasti, — vaikkapa menisitte Pietariinkin. Enkö minä ymmärtäisi, että te teette vain sen, mikä on välttämätöntä yhteiselle asiallemme.

— En ole odottanutkaan teiltä vähempää, Erkel. Jos te olette arvannut, että lähden Pietariin, niin voitte ymmärtää senkin, etten mitenkään voinut sanoa sitä heille eilen, sinä hetkenä, että lähden niin kauaksi, se olisi säikähdyttänyt heitä. Näittehän itsekin, millaisia he olivat. Mutta te ymmärrätte, että asiamme vaatii sitä, että tämä tapahtuu tärkeän pääasiamme vuoksi, yhteisen asiamme hyväksi, eikä suinkaan siksi, että tahtoisin livahtaa pakoon, kuten arvelee joku Liputin.

— Pjotr Stepanovitš, vaikkapa ulkomaillekin, minähän ymmärrän sen; ymmärrän, että teidän on säästettävä itseänne, sillä te olette kaikki, ja me — emme ole mitään. Minä ymmärrän, Pjotr Stepanovitš.

— Kiitän teitä, Erkel… Ai, te kosketitte kipeätä sormeani (Erkel oli puristanut kömpelösti hänen kättänsä; kipeä sormi oli huomiota herättävästi kiedottu mustaan silkkikääreeseen). — Mutta sanon teille vielä kerran, että Pietariin minä menen vain hieman nuuskimaan, ja tuskin viivyn siellä muuta kuin kaiken kaikkiaan pari vuorokautta ja sitten tulen taas takaisin tänne. Palattuani minä näön vuoksi asetun ensin Gaganovin luokse maalle, jos he arvelevat jonkin vaaran uhkaavan, niin minä ensimmäisenä olen valmis jakamaan sen heidän kanssansa. Jos taas viipyisinkin Pietarissa, niin ilmoitan siitä teille heti… tavallista tietä, ja te edelleen muille.

— Mitä, siis kaikkiaan viisi minuuttia junan lähtöön. Tiedättekö, minusta ei olisi suotavaa, että täkäläinen viisikko hajoaisi. Minä en pelkää, minusta saatte olla huoleti; näitä yhteisen verkon solmuja minulla on aivan riittävästi, ja ne eivät ole minulle siitä syystä erikoisen kalliita; mutta yksi liika solmukaan ei sentään ole haitaksi. Teidän suhteenne muuten olen rauhallinen, vaikka jätänkin teidät melkein yksin noiden muiden epäsikiöiden joukkoon; olkaa huoleti, eivät ne ilmianna, eivät rohkene… Ahaa, tekin lähdette tänään? — hän virkahti näin aivan toisin, iloisin äänin eräälle sangen nuorelle miehelle, joka oli lähestynyt häntä iloisesti tervehtimään; — en tietänytkään, että tekin matkustatte tässä ylimääräisessä junassa. Minne matka, äitikullan luoko?

Nuorukaisen äitikulta oli naapurikuvernementin rikkaimpia tilanomistajattaria, ja nuori mies oli Julija Mihailovnan kaukainen sukulainen, joka oli vieraillut kaupungissamme jo pari viikkoa.

— En, aion kauemmaksi, aion R … ään. Täytynee tulla toimeen junassa jotenkuten ainakin kahdeksan tuntia. Pietariinko? — nuori mies alkoi nauraa.

— Mistä päättelette, että aikoisin Pietariin? Pjotr Stepanovitš naurahti yhä julkisemmin. Nuorukainen heristi hänelle hansikoidun kätensä sormea.

— No niin, oikein arvasitte, — kuiskasi Pjotr Stepanovitš hänelle salaperäisesti, — lähden viemään Julija Mihailovnan kirjeitä, ja minun on pakko, käydä siellä kolmen, neljän, tiedättehän itsekin, millaisen henkilön luona, perisi heidät piru mieluummin, näin meidän kesken sanoen. Helvetinmoinen tehtävä!

— Mutta sanokaahan, miksi hän on niin säikähtynyt? — nuori mies alkoi myös kuiskailla. — Hän ei päästänyt edes minua eilen luoksensa. Minun mielestäni hänellä ei ole vähintäkään syytä pelätä miehensä puolesta. Hänhän päinvastoin kaikkien nähden kaatui tulipalossa, niin sanoaksemme pannen oman henkensä alttiiksi.

— Niin no, sanokaapa muuta, — Pjotr Stepanovitš naurahti. — Hän nähtävästi pelkää, että täältä on jo ehditty kirjoittaa… se on, että nuo erinäiset henkilöt… sanalla sanoen, tärkeimpänä syynä tähän on Stavrogin; oikeastaan ruhtinas K… E-hee, tästä on syntynyt kokonainen juttu. Ehkäpä kerronkin teille jotakin matkalla — tietysti sen verran kuin ritarillisuus naista kohtaan sallii… Tässä on sukulaiseni, vänrikki Erkel, piirikunnastamme.

Nuori mies, joka oli katsonut syrjäsilmin Erkeliin, tarttui hattuunsa.
Erkel vastasi tervehdykseen.

— Mutta tiedättekö, Verhovenski, kahdeksan tuntia junassa, se on kauheata! Meidän mukanamme matkustaa ensimmäisessä luokassa Berstov, hauskan sukkela eversti, naapurit tilanomistaja, naimisissa Garinan kanssa (née de Garine), ja, tiedättekö, hän on noita kunnollisia. Onpa hänellä aatteitakin. Hän on ollut täällä kaikkiaan kaksi vuorokautta. Jerelašin intohimoinen suosija. Emmekö panisi sitä toimeksi? Neljännenkin olen jo varannut — Pripuhlov, meidän T-läinen, parrakas kauppiaamme, miljoonamies, oikein todellinen miljoonamies. Sen minä sanon teille… Esittelen teidät, perin huvittava säkki täpö täynnä pelkkää hyvyyttä, kyllä meillä naurua riittää.

— Jerelašia pelaan mielihyvin ja erikoisesti junassa, mutta matkustan toisessa luokassa.

— Ei, se ei käy päinsä, ei missään nimessä! Te tulette meidän seuraamme. Käsken heti siirtää tavaranne ensimmäiseen luokkaan. Ylijunailija tottelee minua aina. Mitä, onhan teillä matkalaukku? Entä matkapeite?

Pjotr Stepanovitš sieppasi mukaansa matkalaukkunsa, matkapeitteensä, kirjan ja oli heti valmis siirtymään ensimmäiseen luokkaan. Erkel yritti autella. Kolmas soitto kajahti.

— No, Erkel, — Pjotr Stepanovitš ojensi hänelle kätensä viimeisen kerran vaununikkunasta hätäisesti ja puuhakkaan näköisenä, — kas näin minä istuudun nyt heidän kanssansa korttipöytään.

— Mutta miksi te selittelette minulle, Pjotr Stepanovitš, minähän ymmärrän, minä ymmärrän kaiken, Pjotr Stepanovitš.

— No niin, siis mieluisiin näkemiin, — hän vetäytyi samassa jo pois vastatakseen nuoren miehen kutsuun, sillä tämä tahtoi tutustuttaa hänet toisiin pelaajiin. Eikä sen jälkeen Erkel enää nähnytkään Pjotr Stepanovitšiansa.

Kotiin hän palasi sangen haikein mielin. Ei hän suinkaan kovinkaan pelännyt sitä, että Pjotr Stepanovitš oli heidät nyt jättänyt, mutta… mutta, hän oli niin kovin äkkiä kääntynyt poispäin, kun tuo nuorikeikari oli häntä kutsunut, ja… olisihan hän saattanut sanoa hänelle jotakin muuta, eikä vain »mieluisiin näkemiin», taikka… taikka olisihan hän voinut puristaa vaikka hieman lujemmin hänen kättänsä.

Ja tuo viimeinen, se se olisi ollut tärkeintä. Jokin muu seikka alkoi jo kaivella hänen sydänparkaansa, jokin muu, jota hän ei vielä itsekään käsittänyt ja jolla oli jotakin yhteyttä eilisen illan kanssa.

SEITSEMÄS LUKU.

Olen varma siitä, että Stepan Trofimovitš oli pelännyt kovin tuntiessaan sen hetken lähestyvän, jolloin hän oli päättänyt toteuttaa mielettömän aikeensa. Olen varma siitäkin, että hän kärsi pelostansa eniten tuon ratkaisevan päivän edellisenä yönä, tuona kauheana yönä. Nastasja muisteli kyllä myöhemmin, että hän oli tosin käynyt nukkumaan myöhään, mutta että hän oli todella nukkunut. Mutta tämähän ei todista mitään. Väitetään, että kuolemaantuomitutkin saattavat nukkua sangen sikeästi teloituksen edellisenä yönä. Vaikka hän olikin lähtenyt liikkeelle vasta sitten, kun päivä oli jo valjennut, jolloin hermostunut ihminen aina hieman virkistyy (niinhän Virginskin sukulainenkin, majuri, lakkasi aina uskomasta Jumalaan, heti kun vain yö oli ohi), niin olen varma siitä, että hän koskaan ennen ei olisi voinut kauhutta edes kuvitella itseänsä kulkemassa täten maantiellä. Nähtävästi jotakin perin toivotonta oli pesiytynyt hänen ajatuksiinsa, mikä ensi hetkenä lievensi sitä kauheata ja odottamatonta yksinäisyyden tunnetta, joka oli vallannut hänet heti, kun hän tuskin oli ehtinyt jättää Stasien ja kaksikymmentä vuotta hautomansa makuusijan. Mutta yhdentekevää: vaikka hän olisi tajunnut aivan selvästi kaikki häntä odottavat kauhut, hän olisi sittenkin lähtenyt maantielle ja alkanut astella sitä pitkin! Tähän sisältyi jotakin ylevää, joka innoitti häntä kaikesta huolimatta. Oi, olisihan hän saattanut ottaa vastaan Varvara Petrovnan loistavat tarjoukset ja jäädä hänen armoillensa »comme un tavallinen elätti»! Mutta hän ei ollut ottanut vastaan armopalaa eikä ollut jäänyt. Ja kas nyt hän itse jättää hänet ja kohottaa »ylevän aatteen lipun» ja lähtee kuolemaan sen puolesta maantielle! Näin hän varmasti tunsi, näistä syistä kuvitteli menettelynsä johtuvan.

Toisenkin kerran olen miettinyt kysymystä: miksi hän oli tahtonut paeta nimenomaan kävellen, — oikein jalan kävellen, eikä ollut lähtenyt yksinkertaisesti hevosella ajaen. Ensin koetin selittää tämän johtuvan viisikymmenvuotisesta epäkäytännöllisyydestä ja taipumuksesta fantastisuuteen, jota lisäksi voimakas tunne kannusti. Minusta näytti siltä, että ajatus kievarikyydistä ja hevosista (vaikkapa niillä olisi ollut kulkusetkin) olisi näyttänyt hänestä liian tavalliselta ja jokapäiväiseltä, kun taas pyhiinvaellus, vaikkakin sateensuojan turvissa, hänestä näytti paljon kauniimmalta, ja sehän oli kostonsuloista. Mutta nyt, kun kaikki on jo päättynyt, luulen, että kaikki tämä tapahtui paljon yksinkertaisemmin: ensinnäkin, hän oli pelännyt ottaa hevosia, sillä Varvara Petrovna olisi ehkä saanut tästä tietää ja olisi pidättänyt hänet väkisin, minkä tämä varmasti olisi tehnytkin, ja hän itse taas ei olisi voinut olla alistumatta ja — silloinhan olisi ollut jätettävä hyvästit ikuisiksi ajoiksi yleville pyrkimyksille. Toisekseen taas, jos hän olisi ottanut kyydin, olisi täytynyt ainakin tietää, minne oli matkan määrä. Mutta sitähän hän juuri ei tietänytkään, ja sehän se muodostikin hänen pääkärsimyksensä tänä hetkenä. Hän ei saattanut mitenkään mainita nimeltä ja määrätä paikkaa, jonne aikoi. Sillä jos hän olisi päättänyt lähteä johonkin kaupunkiin, hänen yrityksensä olisi samana hetkenä näyttäytynyt hänen omissa silmissäänkin järjettömältä ja mahdottomalta. Sen hän varsin hyvin aavisti. Niin, mitä tekisi hän juuri siinä kaupungissa, ja miksi hän ei mennyt mieluummin johonkin toiseen? Hakemaanko ce marchandia. Mutta mitä kumman marchandia! Ja tässä tulikin esille tuo toinen ja kaikkein peloittavin kysymys. Todellisuudessa hänestä ei ollut mikään sen kauhistuttavampaa kuin tuo ce marchand, jota hän näin oli lähtenyt suin päin hakemaan ja jonka hän pelkäsi todella vielä löytävänsä. Ei, parempi oli sittenkin maantie, sillehän voi vain yksinkertaisesti lähteä kävelemään ja kulkea sitä mitään ajattelematta, niin kauan kuin suinkin oli mahdollista olla mitään ajattelematta. Maantie — sehän oli jotakin loppumattoman pitkää, jonka päätä ei näkynyt, — aivan kuin ihmiselämä, aivan kuin ihmisen harhakuvitelma. Maantiessä on aatetta, mutta mitä järkeä on kyytihevosissa? Kyytihevosiin aate päättyy… Vive la grande route [Eläköön maantie], ja sitten tapahtukoon Jumalan tahto.

Kohdattuaan äkkiä ja odottamatta Lizan, tämän kohtauksen olen jo kuvannut, hän oli vaipunut mietteisiinsä ja painunut yhä kauemmaksi tietä pitkin. Maantie kulki puolen virstan päässä Skvorešnikista, ja kuinka omituista, hän ei aluksi edes huomannut, miten hän oikein oli sinne joutunut. Tänä hetkenä hänestä oli aivan sietämätöntä harkita mitään perusteellisesti tai vaikkapa vain tuntea jotakin selvästi. Tihkusade milloin lakkasi, milloin taas alkoi vihmoa. Mutta hän ei huomannut sadettakaan. Hän ei huomannut sitäkään, että oli heittänyt matkalaukun olallensa ja että hänen oli siten helpompi kävellä. Varmaankin hän oli kulkenut noin virstan verran, ehkäpä puolitoistakin, kun hän äkkiä pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Vanha, mustanpuhuva ja pyöränjälkien uurtama tie hänen edessään jatkui loppumattomana nauhana, jonka kummallekin puolelle oli istutettu raitoja. Oikealla oli aivan autiota, vilja oli korjattu jo kauan sitten; vasemmalla oli pensaita ja niiden takana kauempana nuorta metsää ja vielä kauempana tuskin häämöttävä, vinosti kulkeva rautatielinja ja siellä kaukaisen junan sauhu, mutta ääniä ei kuulunut. Stepan Trofimovitšia alkoi aristaa, mutta sitä kesti vain hetken. Aiheettomasti hän huoahti, asetti laukkunsa raidan alle ja istahti levähtämään. Painuessaan istuma-asentoon hän tunsi värisevänsä ja kietoutui vaippaan. Huomattuaan samalla, että satoi, hän levitti yllensä sateensuojan. Hän lienee istunut näin kauan, silloin tällöin maiskahdutellen huuliansa ja puristaen lujasti kädessään sateensuojankahvaa. Mitä erilaisimpia kuvia kiiti yhtenä jonona hänen ohitsensa, aivan kuin sattuu kuumeessa, toisen vaihtuessa nopeasti toiseksi. »Lise, Lise», hän ajatteli, »ja hänen kanssansa ce Maurice… Omituisia ihmisiä… Mutta mikä omituinen tulipalo lienee siellä ollut, ja mitä ne siellä oikeastaan höpisivät ja kuka oli murhattu? Minusta tuntuu, että Stasie ei ole vielä nytkään ennättänyt saada tarkkoja tietoja ja odottelee kai parhaillaan minua juomaan kahvia… Korttipelissäkö? Olenko minä menettänyt korttipelissä ihmisiä? Hm! Tosinhan meillä Venäjällä niinsanotun maaorjuuden aikana… voi, hyvä Jumala, entä Fedjka?»

Säikähdyksissään hän havahtui kokonaan ja katsahti ympärilleen: »Niin, mutta jospa täällä jossakin pensaan takana istuukin tuo Fedjka. Onhan kerrottu, että hänellä jossakin täällä maantiellä on kokonainen ryövärijoukko? Oh, hyvä Jumala, silloin minä… Silloin minä sanon hänelle koko totuuden, että olen syypää… ja että minä kymmenen vuotta olen kärsinyt tuskaa hänen puolestansa, paljon enemmän kuin hän itse sotamiehenä ollessansa siellä, ja… ja annan hänelle kukkaroni. Hm! J'ai en tout quarante roubles; il prendra les roubles; et il me tuera tout de même.» [Minulla on kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa, jotka hän ottaa ja tappaa minut kuitenkin.]

Peloissaan hän jostakin käsittämättömästä syystä veti sateensuojansa kokoon ja asetti sen vierelleen. Etäämpänä kaupungista johtavalla tiellä näkyivät ajavan jotkin rattaat. Levottomana hän alkoi tarkastella niitä.

»Grâce à Dieu, siellähän on rattaat, ja hevonenhan kulkee kävellen; se lienee vaarallista. Nämä täkäläiset kiusaantuneet hevosparat… Olen aina sanonut, että rotu… Mutta Pjotr Iljitšhän taisikin puhua klubissa rodusta, ja minä tein hänestä pietin, et puis, mutta mitä siellä on sen takana, ja… rattailla istunee eukko. Talonpoika eukkoineen — cela commence à être rassurant [tämä alkaa olla rauhoittavaa…]. Eukko istuu takana ja talonpoika edessä, — c'est très rassurant. Ja rattaiden taakse on sarvista sidottu lehmä, c'est rassurant au plus haut degre.» [tämä on mitä suurimmassa määrin rauhoittavaa]

Rattaat, jokseenkin lujatekoiset ja vankat, tavalliset talonpojan rattaat, saavuttivat hänet. Maalaiseukko istui tiukkaan sullotulla heinäsäkillä ja talonpoika taas rattaiden laidalla, jalat roikkuen Stepan Trofimovitšin puolisesta reunasta ulkona. Takana tulla löntysteli tosiaankin punertava, sarvista sidottu lehmä. Talonpoika ja eukko katselivat Stepan Trofimovitšia silmät muljollaan, ja Stepan Trofimovitš katseli myös samoin heitä. Mutta tuskin he olivat joutuneet hänestä kahdenkaankymmenen askelen päähän, kun hän jo nousi kiireesti ja lähti tavoittamaan heitä. Rattaiden naapuruudessa hänestä tuntui tietenkin turvallisemmalta, mutta saavutettuaan ne hän taas unohti kaiken ja vaipui jo taas kaluamaan ajatustensa ja kuvitelmiensa tynkiä. Hän asteli aavistamatta vähääkään, että talonpojan ja hänen eukkonsa mielestä hän tänä hetkenä oli mitä salaperäisin ja huvittavin kapine, minkä suinkin saattoi kohdata maantiellä.

— Te… tahdoin vain… mikäpä lienette oikein miehiänne, jos lienee lupa kysyä? — eukko ei malttanut lopulta olla kysymättä, kun Stepan Trofimovitš äkkiä hajamielisyydessään katsahti häneen. Eukko oli noin kahdenkymmenenseitsemän vanha, tukeva, mustakulmainen ja punaposkinen, hänen punaiset huulensa hymyilivät lempeästi, ja niiden välistä välähtelivät valkeat, tasaiset hampaat.

— Te… puhutteletteko minua? — kysäisi Stepan Trofimovitš surumielisen ihmettelevästi.

— Varmaankin kauppiaita, — virkkoi talonpoika itsetietoisesti. Hän oli roteva, noin nelikymmenvuotias mies, hänellä oli leveät, viisaannäköiset kasvot ja tuuhea, punertava parta.

— En, en ole oikeastaan kauppias, minä… minä… moi c'est autre chose [Olen jotakin aivan toista], — Stepan Trofimovitš yritti jotenkin päästä pälkähästä ja kaiken varalta jäi jo hieman jälkeen rattaista, niin että hän asteli nyt lehmän vierellä.

— Herrasväkeäpä sentään lienette, — päätteli talonpoika kuultuaan sanat, jotka eivät olleet venäjää, ja nykäisi hevoskaakkiansa.

— Siltäpä meistä tässä näyttääkin, kuin olisitte lähtenyt noin vain lystiksenne kävelylle? — yritti eukko taas udella.

— Ulkomaalaisiakin sattuu tänne joskus höyryssä poikkeamaan, näyttää, kuin ette olisi näiltä seuduilta, saappaatkin teillä on tuollaiset…

— Sotilassaappaat, — talonpoika teki huomautuksensa itsetyytyväisen painokkaasti.

»Kuinka utelias eukko», Stepan Trofimovitš suututteli itsekseen. »Ja miten he minua tarkastelevat… mais enfin. Sanalla sanoen, on omituista, aivan kuin olisin johonkin syyllinen, mutta enhän minä ole mitenkään syyllinen.»

— Jollette panisi pahaksi, niin ottaisimme ehkä teidät rattaille, jos se vain olisi teille mieleen.

— Niin, niin, ystäväni, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä olen kovin väsynyt, mutta miten minä pääsen sinne kiipeämään?

»Miten tämä on ihmeellistä», hän ajatteli itsekseen, »kuljin niin kauan tämän lehmän vieressä, eikä ennemmin juolahtanut mieleeni pyytää päästä rattaille… Tässä 'elämän todellisuudessa' piilee jotakin sangen karakteristista.»

— Hatoviin? Ei, en oikeastaan Hatoviin… Enkä tunne oikein paikkoja, vaikka olenkin tosin kuullut.

— Kirkonkyläkö? C'est charmant, ilmankos minusta tuntui, että olen joskus kuullut…

Stepan Trofimovitš kulki yhä, eikä häntä vieläkään oltu autettu rattaille. Nerokas arvelu välähti hänen mielessään.

— Te… ehkäpä te luulette, että minä… Minulla on passi, ja minä olen professori, se on jos niin tahdotte… opettaja… mutta pääopettaja. Olen pääopettaja. Oui, c'est comme ça qu'on peut traduire. [Niin, juuri näinhän sen voi käsittää.] Ostan teille palkaksi siitä puoli tuoppia viinaa.

— Sillä muuten käy mielemme kovin pahaksi, — eukonkin oli sanottava jotakin.

— Puoli ruplaa? No, hyvä on, puoliruplaa. C'est encore mieux, j'ai en tout quarante roubles, mais… [Vieläkin parempi, minullahan on kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa.]

Talonpoika pysähdytti ajoneuvot, ja Stepan Trofimovitš raahattiin yhteisvoimin rattaille sekä istutettiin eukon viereen säkille. Ajatusten pyörre ei vain hellittänyt. Toisinaan hän tunsi olevansa kauhean hajamielinen ja ajattelevansa jotakin aivan muuta, kuin mitä olisi ollut ajateltava, ja ihmetteli sitä itsekin. Hetkittäin hänelle kävi sangen raskaaksi tuntea tätä järjen sairaalloista heikkoutta, ja se tuntui myös masentavalta.

— Tuo… mutta mitenkäs tuo lehmä tuolla takana? — hän kysäisi äkkiä eukolta.

— Vo-oi, voi teitä, herra, niinkuin ette nyt muka olisi ennen sellaista nähnyt, eukko naurahti.

— Ostettiin kaupungista, — talonpoika selitteli, — oma karja näet jo keväällä kuoli ruttoon. Meillä on kuollut niitä joukoittain, kaikki, ei puoltakaan ole jäänyt. Minkäpä sille.

— Niin, sellaista sattuu meillä Venäjällä… ja yleensäkin me venäläiset olemme… No niin, sattuuhan sitä, — Stepan Trofimovitš ei sanonut sanottavaansa loppuun.

— Koskapa lienette opettaja, niin mitäpä te sitten Hatovissa? Vai ehkäpä vieläkin kauemmaksi?

— Minä… enhän minä oikeastaan kauemmaksikaan… C'est à dire, aion erään kauppiaan luo.

— Niin, niin, aivan niin, Spasoviin. Mutta sehän on oikeastaan yhdentekevää.

— Mutta jos te kerran aiotte Spasoviin ja vielä lisäksi jalan, niin tuskinpa noissa saappahaisissanne pääsette sinne edes viikossa, — eukko naurahti taas.

— Niin, niin, ja sehän on yhdentekevää, mes amis, yhdentekevää, —
Stepan Trofimovitš yritti kärsimättömästi katkaista keskustelun.

»Kauhean uteliasta väkeä. Eukko puhuu muuten paremmin, ja huomaan, että helmikuun yhdeksännestätoista lähtien heidän kielensä on suuresti muuttunut ja… mitä se oikeastaan heitä liikuttaa, menenkö Spasoviin vai enkö mene Spasoviin? Minähän maksan heille, miksi he tuolla tavalla tunkeilevat?»

— Jos kerran Spasoviin, niin sinne pitää mennä laivassa, — talonpoika ei hellittänyt.

— Niin on kuin onkin, — sanoi eukko sanansa innokkaasti, — sillä jos kiertää hevosilla rantaa pitkin, niin — ainakin kolmekymmentä virstaa tekee se mutka.

Ja huomenelta, kello kahdelta parahiksi joutuisitte Ustjevista laivaan, — tiukkasi eukko yhä.

Mutta Stepan Trofimovitš oli lujasti vaiti. Vaikenivat vihdoin kyselijätkin. Talonpoika nyki hevoskaakkiansa. Eukko teki harvakseen ja lyhyesti muistutuksiansa. Stepan Trofimovitš torkahti. Hän oli hyvin ihmeissään, kun eukko vihdoin nauraen mukiloi hänet hereille, ja hän näki olevansa jokseenkin isossa kylässä, kolmi-ikkunaisen talonpoikaistuvan edustalla.

— Mitä tämä on? Missä minä olen? Ah, niin! No niin… yhdentekevää, —
Stepan Trofimovitš huoahti ja laskeutui rattailta.

Surullisena hän silmäili ympärilleen. Omituiselta ja kauhean vieraalta hänestä näytti tämä talonpoikaisnäky.

— Mutta entä puoliruplanne, minähän aivan unohdin! — hän kääntyi talonpojan puoleen jonkinlaisin liiallisen kiireisin elein. Häntä nähtävästi peloitti nyt jo erota heistä.

— Huoneessakin ennätämme tehdä tiliä, olkaapa hyvä, — talonpoika kutsui käymään sisään.

»Mutta miten tämä on mahdollista», hän kuiskasi arkana ja syvästi hämmentyneenä, mutta meni kuitenkin tupaan. »Elle l'a voulu» [Hän tahtoi niin], miekan teränä tämä tunki hänen sydämeensä, ja taas hän unohti ympäristönsä eikä muistanut edes tulleensa tupaan.

Tämä oli valoisa, jokseenkin puhdas kolmi-ikkunainen talonpoikaisasunto, jossa oli kaksi huonetta. Ei se ollut oikeastaan majatalokaan, vaan muuten vain majapaikka, jonne totutun tavan mukaan pysähtyivät tutut matkailijat. Stepan Trofimovitš meni kursailematta etunurkkaan, unohti tervehtiä, istahti ja vaipui mietteisiinsä. Vähitellen, kolmituntisen matkalla kerääntyneen kosteuden tilalle hänen ruumiissaan alkoi levitä perin miellyttävä lämmön tunne. Vieläpä vilunväreetkin, jotka puuskittain karkasivat pitkin hänen selkäänsä, kuten on laita erikoisen hermostuneilla vilutautisilla ihmisillä, tuntuivat hänestä omituisen miellyttäviltä, ne kun saivat hänet nopeasti vuoroitellen kylmäksi ja taas lämpimäksi. Hän kohotti päätänsä, ja kuumien ohukkaiden hemaiseva tuoksu, ohukkaiden, joita emäntä yritteli paistella lieden luona, alkoi kutkuttaa hänen hajuaistiansa. Hymyillen lapsen hymyä hän kohosi emännän puoleen ja alkoi äkkiä leperrellä:

— Etteköhän suvaitsisi maistaa, herrakulta, — ehätti emäntä heti kohta kohteliaasti tarjoamaan.

— Haluan, aivan niin, haluan, ja… pyytäisin vielä saada teetäkin. —
Stepan Trofimovitš heräsi eloon.

Isolle, sinikuvioiselle lautaselle ilmestyi ohukaisia, — aivan tavallisia, talonpoikaisia, ohuita, harmahtavia, jotka olivat kuuman voisulan peitossa, maailman herkullisimpia ohukaisia. Stepan Trofimovitš alkoi maistella niitä nauttivin ilmein.

— Kuinka rasvaisia ja kuinka maukkaita! Jospa vielä lisäksi olisi un doigt d'eau de vie [tilkkanen viinaa].

— Aivan niin, aivan niin, hieman vain, un tout petit rien [pieni hiukkanen vain].

— Viiteen, — viiteen — viiteen — viiteen — un tout petit rien, —
Stepan Trofimovitš toisteli vain autuaasti hymähdellen.

Pyytäkääpä rahvaan ihmistä tekemään teille jokin palvelus, ja jos hän voi ja tahtoo sen tehdä teille, niin hän saattaa auttaa teitä hyvin avuliaasti ja mielellään; mutta pyytäkääpä häntä käymään hakemassa viinakultaa, — silloin tavallinen rauhallinen hyväntahtoisuus muuttuu äkkiä jonkinlaiseksi hätäileväksi, ilakoivaksi palvelusinnoksi, ja hän alkaa huolehtia teistä kuin omaisestaan ikään. Viinanhakija, vaikka te aikoisitte juoda viinanne yksin ja vaikka hän sen ennakolta hyvin tietäisi, — tuntee kuitenkin siitä huolimatta osittain samaa nautinnon tyydytystä kuin tekin… Tuskin oli kulunut kolmea, neljää minuuttia (kapakka oli vain kahden askelen päässä), kun Stepan Trofimovitšin eteen pöydälle oli jo ilmestynyt pieni pullonen ja iso, vihertävä ryyppylasi.

— Ja tämän kaiken saan minä yksin? — hän oli hyvin ihmeissään. — Minulla on aina ollut kotona viinaa, mutta en ole koskaan tietänyt, että viidellä kopeekalla saa näin paljon.

Hän kaatoi lasin täyteen, nousi ja hieman juhlallisesti alkoi liikkua huoneen halki toiseen nurkkaan, sinne, mihin oli asettunut säkillensä mustakulmainen eukkonen, hänen matkatoverinsa, joka oli kyllästyttänyt häntä kyselyillään. Eukko joutui hämilleen ja yritti kiellellä, mutta täytettyään sen, mitä sopivaisuus vaati, hän lopulta nousi pystyyn, kulahdutti kohteliaasti kolmin siemauksin, kuten naisten on tapana juoda, viinan kurkkuunsa ja ilmaisten kasvojensa ilmeillä hirveätä kärsimystä ojensi lasin takaisin Stepan Trofimovitšille ja kumarsi. Vakavan juhlallisesti tämä vastasi kumarrukseen ja palasi ylpeänä pöydän luo.

Kaikki tämä oli tapahtunut jonkin aivan erikoisen innostuksen vallassa. Hetki sitten hän ei vielä itsekään tietänyt, että lähtisi tarjoamaan eukolle.

»Aivan oikein, aivan oikein, osaan käyttäytyä kansan parissa ja olenhan aina sanonut sen heille», hän ajatteli näin itseensä tyytyväisenä kaataen jäljellä olevan viinan lasiinsa. Vaikka lasi ei tullut enää puolilleenkaan, viina sittenkin lämmitti ja elähdytti häntä, menipä hieman hänen päähänsäkin.

»Je suis malade tout à fait, mais ce n'est pas trop mauvais d'être malade.» [Olen aivan sairas, mutta eihän sairaanaolo ole kaikkein pahinta.]

— Eikö saisi olla? — hiljainen naisääni kajahti aivan hänen vierellänsä.

Hän kohotti silmänsä, ja hämmästyksekseen hän näki edessään naishenkilön — une dame et elle en avait l'air, [sivistyneen naisen, joka myös näytti sellaiselta] — iältään tämä oli jo yli kolmenkymmenen, hän oli kaupunkilaispukimissa, hänellä oli yllään tummahko puku ja harteilla iso, harmaa liina. Hänen kasvojensa ilmeessä oli jotakin hyvin miellyttävää, jotakin hyvin ystävällistä, mikä heti ensi näkemältä miellytti Stepan Trofimovitšia. Hän oli äsken juuri palannut tupaan, ja lavitsalle, aivan lähelle sitä kohtaa, jonka Stepan Trofimovitš oli ottanut haltuunsa, hän oli jättänyt tavaransa. Siinä oli muun muassa salkku, jota Stepan Trofimovitš muisti tullessaan uteliaasti tarkastelleensa, sekä iso, ristiraitainen säkki. Tästä samaisesta säkistä hän oli äsken vetänytkin esiin kaksi kauniisti sidottua kirjasta, joiden kansiin oli upotettu ristinkuva, ja ojensi ne nyt Stepan Trofimovitšille.

— Eh… mais je crois que c'est l'Evangile [Ahaa… taitaapa olla Raamattu]; mielihyvin… Ahaa, nyt minä ymmärrän… Vous êtes ce qu'on appelle [Te olette niinsanottu] kirjainkaupustelijatar. Minä lueskelen aina… Puoliruplaako?

— Kolmekymmentäviisi kopeekkaa kappaleelta, — vastasi kirjainkaupustelijatar.

— Mielihyvin. Je n'ai rien contre l'Evangile, et… [Minulla ei ole mitään raamattua vastaan, ja…] Jo kauan sitten olen aikonut ruveta uudelleen…

Samassa hän muisti, ettei ollut lukenut raamattua ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen, ja — sen, mitä siitä muistikin, senkin hän muisti vain seitsemän vuotta sitten lukemansa Renan'n Vie de Jesus-nimisen teoksen mukaan. Koska hänellä ei ollut pientä rahaa, niin hän veti esille kaikki neljä kymmenenruplan seteliänsä, — siinä oli koko hänen omaisuutensa. Emäntä otti ne vaihtaakseen, ja tällöin hän vasta huomasi katsahdettuaan ympärilleen, että tupaan oli kerääntynyt jokseenkin paljon väkeä ja että kaikki tarkastelivat häntä, taisivatpa puhuakin hänestä. Siinä puheltiin yhtä jos toistakin, myös kaupungin tulipalosta, ja eniten puhui lehmän ja rattaiden omistaja, sillä olihan hän juuri äsken palannut sieltä. Mainittiin murhapoltosta ja špigulinilaisista.

»Mutta eipäs hän puhunut minun kanssani mitään tulipalosta tuodessaan minua tänne, vaikka muuten puhui jos jotakin», muisteli Stepan Trofimovitš.

— Isäkulta, Stepan Trofimovitš, tekö täällä hyvä herra, näenkö oikein? Kukapa tällaista olisi saattanut aavistaakaan… Vai ettekö muista? — Muudan keski-ikäinen mieshenkilö, joka ulkonäöltään muistutti vanhaa herraspalvelijaa, jonka parta oli ajeltu, jonka yllä oli viitta, minkä kaulus ulottui kauas harteille, huudahti näin. Stepan Trofimovitš säikähti kuullessaan nimeänsä mainittavan.

— Olette unohtanut! Minähän olen Anisim, Anisim Ivanov. Olin herra Gaganov-vainajan palveluksessa, ja teidät, hyvä herra, olen kerran jos toisenkin nähnyt Varvara Petrovnan parissa Avdotja Sergejevna-vainajan luona. Monta kertaa sain käskyn tuoda häneltä teille kirjoja, toinpa pari kertaa häneltä teille pietarilaisia konvehtejakin.

— Ah, niin, muistan sinut, Anisim, — Stepan Trofimovitš hymähti. —
Asutko täällä?

— En täällä, vaan lähellä Spasovia, V:n luostarin kyläkunnassa, Marfa Sergejevnan, Avdotja Sergejevnan sisarkullan luona. Ehkäpä suvainnette muistaa, särki jalkansa, hypähti ajoneuvoista, kun oltiin menossa tanssiaisiin. Nyt asustaa lähellä luostaria, ja minä olen hänen palveluksessansa. Mutta nyt, kuten näette, lähdin tänne kuvernementtiin omaisiani tervehtimään.

— Teidät nähdessäni ilostuin, armollinen olitte kovin, — Anisim hymyili riemullisena. — Mutta minnekä te, hyvä herra, oikein aiotte, lienettepä aivan ypö yksin… Tuskinpa lienette koskaan yksin matkustellut?

— Etteköhän vain aio meille Spasoviin? Kylläpä ne siellä ilostuvat. Ennen muinoin pitivät teitä niin kovin suuressa arvossa. Nytkin yhä vielä lakkaamatta muistelevat…

— Niin, Spasoviin juuri. Il me semble que tout le monde va à Spassof…
[Minusta näyttää, että kaikki ovat menossa Spasoviin…]

— Pitipä sattua, pitipä sattua. Sitäpä ne talonpojat täällä ihmettelemään, tapasivat teidät muka, herra, maantiellä, jalan kävelemästä. Typerätä on tämä kansa.

— Minä… minä nimittäin… minä… tiedätkö, Anisim, löin vetoa… kuten on tapana englantilaisilla, että pääsen sinne jalkaisin, ja minä…

— Pitipä sattuakin, pitipä kuin pitikin… — Anisim tarkkasi puhetta säälimättömän uteliaana. Mutta Stepan Trofimovitšin oli vaikeata kestää enempää. Hän oli niin häpeissään, että aikoi jo nousta ja lähteä tuvasta. Mutta samassa tuotiin teekeitin, ja samana hetkenä palasi myös jonnekin äsken poistunut kirjainkaupustelijatar. Hukkuvan ilmein Stepan Trofimovitš kääntyi tämän puoleen tarjoillen hänelle teetä. Anisim hellitti vihdoinkin ja siirtyi syrjään.

Talonpoikien kesken oli todellakin oltu hämmästyneitä: »Mikä on miehiään? Kävelee jalkaisin maantiellä, sanoo olevansa opettaja, puku on ulkomaalaisen, ja järkensä puolesta taas on kuin lapsi ikään. Vastailee umpimähkään, aivan kuin olisi jostakin karannut, ja sillä on rahojakin.» Heräsi sellainenkin ajatus, että olisi kai ilmoitettava viranomaisille, — »koskapa kaiken lisäksi kaupungissa ei ole aivan rauhallista». Mutta tuossa tuokiossa Anisim oli saanut mielet rauhoittumaan. Tultuaan kuistikolle hän julisti kaikille, kuka vain tahtoi häntä kuulla, että Stepan Trofimovitš ei ollut ainoastaan opettaja, vaan että hän oli »suuri oppinut ja suurien tieteiden parissa toiminut ja on itse ollut täkäläinen tilanomistaja ja on nyt jo kaksikymmentäkaksi vuotta asunut kenraalitar Stavroginan luona päämiehen asemassa tämän kodissa ja että koko kaupunki häntä kunnioittaa erinomaisesti. Aatelisklubissa saattoi yhtenä iltana panna korttipelissä menemään tuhat ruplaa ja arvoltaan on neuvos, siis yhtä kuin sotaeverstiluutnantti, on siis arvoltaan vain yhtä astetta alempana kuin eversti. Ja jos taas hänellä on rahoja, niin niitä hän nyt saa kenraalitar Stavroginalta aivan määrättä. J.n.e., j.n.e.»

— Mais c'est une dame et très comme il faut [Mutta hänhän on hieno nainen ja aivan moitteeton], — Stepan Trofimovitš lepäili nyt Anisimin hyökkäyksen jälkeen ja mieluisan uteliaana tarkasteli naapuriansa, kirjainkaupustelijatarta, joka muuten joi teetä teevadilta »palan päälle». — »Ce petit morceau de sucre ce n'est rien. [Tuo pieni sokeripala ei tee mitään.] Hänessä on jotakin niin perin jaloa, — riippumattomuutta, mutta samalla kuitenkin — tyyneyttä. Le comme il faut tout pur [Säädyllisyyttä aivan puhtainta lajia], mutta tietenkin hieman toisessa muodossa.»

Ei kulunut aikaakaan, kun hän jo tiesi, että naishenkilö oli Sofja Matvejevna Ulitina ja että hän asusti oikeastaan K:ssa, jossa hänellä oli leskisisar, pikkuporvareita. Itse hän oli myös leski. Ja hänen miehensä, ansioista aliluutnantiksi kohotettu entinen vääpeli, oli kaatunut Sevastopolissa.

— Mutta tehän olette vielä niin nuori, vous n'avez pas trente ans.
[Ettehän ole täyttänyt kolmeakymmentä vuotta.]

— Hieman vain. Olen sen jälkeen ollut neljä vuotta eräässä hienossa perheessä ja siellä opin sitä vähän lapsilta.

Hän kertoi, miten hän miehensä kuoleman jälkeen, jäätyään vain kahdeksantoista vanhaksi, oli ollut jonkin aikaa Sevastopolissa »sisarena», ja sen jälkeen hän on nyt ehtinyt olla jo useammassa paikassa ja kulkee parhaillaan myyskentelemässä raamatuita.

Mais mon Dieu, teilleköhän mahtoi sattua kaupungissamme eräs omituinen, perin omituinen juttu.

— Ces vauriens, ces malheureux!… [Nuo heittiöt, kurjat…] — hän aloitti vihasta vapisevin äänin. Hänen sydämensä kutistui kokoon kipeästä ja inhoittavasta muistosta. Hetkeksi hän taas näytti vaipuvan ajatuksiinsa.

»Mutta hänhän on taas poistunut», hän säikähti huomattuaan, että nainen oli poistunut hänen viereltänsä. »Hän näkyy poistuvan usein ja puuhailee kovin. Huomaan, että hän on hieman levoton… Bah, je deviens égoïste!» [Olenpa jo tulemassa itsekkääksi.]

Hän kohotti katseensa ja näki taas Anisimin, mutta tällä kertaa jo mitä uhkaavimmassa ympäristössä. Koko tupa oli täynnä talonpoikia, heidät oli nähtävästi haalinut tänne mukanansa Anisim. Siinä oli talon isäntäkin, lehmänomistaja ja joitakuita muita talonpoikia pari kappaletta (ne olivat ajureita), vielä joku lyhytkasvoinen puolihumalainen mies, jolla oli talonpojan puku yllä, mutta jonka parta oli ajeltu, joka näytti rappiolle joutuneelta pikkuporvarilta ja joka puhui kaikkein eniten. Ja kaikkien puheet tarkoittivat häntä, Stepan Trofimovitšia. Lehmänomistaja koetti pitää oman päänsä vakuutellen, että rantaa pitkin tulisi neljänkymmenen virstan mutka ja että oli aivan välttämätöntä lähteä laivassa. Puolihumalainen pikkuporvari ja isäntä taas vastustivat häntä innokkaasti.

— Kyllähän on totta, veli hyvä, heidän jalosyntyisyydelleenpä tietenkin olisi laivassa järven poikki lyhyempi matka, niin se on kuin onkin, mutta laivahan ei ehkä täällä käykään.

— Käy, käy, viikon verran ainakin se käy vielä, — Anisim yritti muita innokkaampana.

— Niinhän se on kuin onkin! Mutta epäsäännöllisestihän tuo käy, aika on myöhäinen, sattuupa, että Ustjevissa saa odotella kolmin päivin.

-— Huomenna se tulee, huomenna kello kahdelta akuraatisti saavutte Spasoviin, herra, iltaan mennessä akuraatisti, — Anisim ei näyttänyt sopivan enää omaan nahkaansa.

— Mais qu'est ce qu'il a cet homme [Mitähän tuo mies hautonee…], —
Stepan Trofimovitš värisi odotellen pelokkaana kohtalonsa ratkaisua.

Astuivat vihdoin esille myös ajurit ja alkoivat tarjoutua. Ustjeviin vaativat kolme ruplaa. Muut vakuuttelivat, ettei tätä sopinut panna pahaksi, että sellainen oli hinta ja että täältä Ustjeviin on koko kesä tästä hinnasta kyyditty.

— Mutta… täällä on myös hyvä olla… enkä minä tahdokaan, — Stepan
Trofimovitš yritti jo virkkaa varovaisesti.

— Hyvä on, herra, siinä olette oikeassa, ja Spasovissa meillä on kuinka hyvä tahansa, ja Fjodor Matvejevitš teistä vasta oikein ilostuu.

Lopultakin Sofja Matvejevna palasi. Mutta hän vaipui rahille niin kovin masentuneena ja surullisena.

Hän sai kuulla, että muudan tilanomistajatar, Nadežda Jegorovna
Svetlitsyna oli eilen käskenyt kirjainkaupustelijan odotella häntä
Hatovissa ja oli luvannut kyyditä hänet Spasoviin, mutta eipä ollut
tullutkaan.

— Mais, ma chère et nouvelle amie [Kallis, uusi ystäväni], voinhan minä kyyditä teidät sinne kylään yhtä hyvin kuin tuo tilanomistajatarkin, mikä sen nimi taas olikaan, jonne minäkin olen ottanut kyydin, ja huomenna, — no niin, ja huomenna sitten yhdessä Spasoviin?

— Mais que faire, et je suis enchanté! [Minnepähän minä muuallekaan, ja olen sitäpaitsi sangen hyvilläni!] Olen äärettömän iloinen saadessani kyyditä teitä. Kas nuohan ne niin kovin tahtovat; ja minä olen jo sopinut… Kuka teistä lupasikaan lähteä minua kyytiin, — Stepan Trofimovitšin mieli alkoi tehdä yhtäkkiä Spasoviin.

Neljännestunnin kuluttua he jo istuutuivat katettuihin vankkureihin. Stepan Trofimovitš eloisana ja täysin tyytyväisenä, ja kirjankaupustelijatar pusseineen kiitollinen hymy huulillaan hänen vieressään. Anisim autteli heitä matkalle.

— Onnea matkalle, herra, — hän puuhaili vankkurien äärellä, minkä kerkesi; — kylläpä ilostuvatkin teistä!

— Niin, ystäväni, niin… Fjodor Petrovitšin… mutta hyvästi sentään…

II.

— Nähkääs, ystäväni, sallinette minun nimittää teitä ystäväkseni, n'est-ce pas? — Stepan Trofimovitš alkoi hätäillä, heti kun vankkurit vain lähtivät liikkeelle. — Minä, nähkääs… J'aime le peuple, c'est indispensable, mais il me semble que je ne l'avais jamais vu de près. Stazie… cela va sans dire gu'elle est aussi du peuple… mais le vrai peuple [Rakastan kansaa, sehän on välttämätöntä, mutta minusta näyttää, etten koskaan ole nähnyt sitä läheltä. Stazien kyllä, ja onhan selvää, että hänkin kuuluu rahvaaseen, mutta tarkoitan aito rahvasta sellaisenaan…], se on, tuota oikeata, jonka tapaa valtamaantiellä, minusta tuntuu, että hän ei pyrikään muuhun kuin saamaan tietää, minne minä matkustan… Mutta, unohtakaamme loukkaukset. Taidan puhua hieman sekavasti, mutta se johtuu kai hätäilemisestäni.

— Ette liene oikein terve, — virkkoi tarkkanäköisesti, mutta kuitenkin kohteliaasti häntä tarkastellen Sofja Matvejevna.

‒ Olen, olen — täytyy vain kääriytyä lämpimämmin, ja tuulikin on niin kovin raikas, ehkäpä liiankin raikas, mutta unohtakaamme se. Minä, enhän minä oikeastaan tahtonut sanoa sitä, Chère et incomparable amie [Kallis, verraton ystäväni], minusta tuntuu, että olen melkeinpä onnellinen, ja siihen olette syynä — te. Mutta minulle ei ole edullista olla onnellinen, sillä silloin minä heti riennän suomaan anteeksi vihollisilleni…

— Ei aina, chère innocente. L'Evangile… Voyez vous, désormais nous le prècherons ensemble [Viaton ystävä. Evankeliumi… nähkääs vastedes julistamme sitä yhdessä.] Kansa on ja mielelläni minä rupean myymään teidän kauniita kirjasianne. Niin, tunnen, että se saattaa olla aate sekin, quelque chose, de très nouveau dans ce genre [jotakin lajia aivan uutta], uskonnollismielistä, c'est admis, mutta se ei tunne vielä raamattua. Minä selitän sille sitä… Suullisessa esityksessä saattaa hyvin korjata kaikki tämän merkillisen kirjan virheet, kirjan, jota kuitenkin kunnioitan mitä suurimmasti. Minusta saattaa siis olla hyötyä maantielläkin. Olen aina ollut hyödyksi, olen aina sanonut sen heille et à cette chère ingrate… [ja tuolle rakkaalle kiittämättömälle…] voi, suokaamme, suokaamme ennen kaikkea ja aina anteeksi kaikille… Toivokaamme, että myös meille suodaan anteeksi. Niin, sillä kaikki me ja jokainen meistä on aina jotakuta kohtaan rikkonut. Me olemme kaikki syyllisiä!…

— Niin, niin… tunnen puhuvani hyvin. Minä puhun myös heille hyvin, mutta mikä olikaan pääasia, josta tahdoin mainita? Minun ajatukseni katkeilevat, enkä muista… Sallittehan, etten enää eroa teistä? Tunnen, että teidän katseenne ja… ihmettelen käyttäytymistänne: te olette yksinkertaisen hyvä, te puhutte kansanomaisesti, asetatte kupin alassuin teevadille… ja tuo inhoittava sokerinpala, mutta sittenkin teissä on jotakin ihastuttavaa ja teidän kasvojanne piirteistä näen… Oo, älkää punastuko, älkää pelätkö minua… miehenä. Chère et incomparable, pour moi une femme c'est tout. Minä en voi elää ilman naista, mutta en tahdo muuta kuin olla hänen vain lähettyvillänsä… mutta, kuinka kauhean, kauhean sekavasti minä puhun… En mitenkään jaksa muistaa, mitä oikeastaan tahdoin sanoa. Voi, autuas se, jolle Jumala aina lähettää jonkun naisen ja… luulenpa, että olen suorastaan riemastunut. Maantielläkin saattaa siis löytää elämänsä tarkoituksen! Kas — kas, sitähän minä tahdoinkin sanoa, kas nythän sen muistankin, oli niin vaikeata palata taas siihen ajatukseen. Ja miksi he lähtivät viemään meitä eteenpäin? Olihan sielläkin niin hyvä olla, mutta täällä, mutta täällä — cela devient trop froid. A propos, j'ai en tout quarante roubles et voilà cet argent, ottakaa, ottakaa, en minä osaa, minä siedän kaikkea, ja minulta otetaan… Minusta tuntuu, aivan kuin minua nukuttaisi ja aivan kuin jotakin pyörisi päässäni. Aivan niin, pyörii, pyörii, pyörii. Voi, kuinka te olette hyvä, millä te minua peittelettekään?

— Te taidatte olla vakavasti vilustunut, peitän teidät vaipallani, mutta rahoista minä…

— Voi, Herran tähden, n'en parlons plus, parce que cela me fait mal, voi kuinka hyvä te olette! Hän katkaisi puheensa jokseenkin äkkiä ja nukahti sangen pian horkkaiseen uneen. Maantie, jota myöten he ajoivat nämä seitsemäntoista virstaa, ei ollut kaikkein sileimpiä, ja ajoneuvo töyssähtelivät tuon tuostakin. Stepan Trofimovitš heräsi vähän väliä, kohotti päänsä aina nopeasti pieneltä tyynyltä, jonka Sofja Matvejevna oli sujahduttanut hänen päänsä alle, ja sieppasi matkatoverinsa käden tiedustellen: »Olettehan täällä?» — aivan kuin olisi pelännyt tämän poistuvan luotansa. Hän kertoili nähneensä unissaan jonkin ammottavan leuan, jossa oli hampaita, ja että se tuntui hänestä inhoitta valta. Sofja Matvejevna alkoi olla jo hänen puolestansa hyvin levoton.

Kyytimiehet veivät heidät suoraan neli-ikkunaiseen isoon tupaan, jonka pihassakin oli asuttavia ulkorakennuksia. Havahtunut Stepan Trofimovitš kiiruhti suoraan toiseen, kaikkein avarimpaan ja parhaimpaan talon huoneeseen. Hänen unisiin kasvoihinsa tuli puuhakas ilme. Heti kohta hän teki selväksi emännälle, pitkälle, rotevalle, noin nelikymmenvuotiaalle eukolle, jolla oli sysimustat hiukset ja selvät viikset, että hän vaati haltuunsa koko huoneen ja että »huoneen ovi suljettaisiin ja ettei sinne päästettäisi ketään muita, parce que nous avons à parler. Oui, j'ai beaucoup à vous dire. chère amie. Minä maksan, maksan teille!» Näin hän käsillään huitoen vakuutteli emännälle. Vaikka hän hätäilikin puhuessaan, hänen kielensä tuntui sittenkin liikkuvan perin kankeasti. Emäntä kuunteli häntä epäystävällisesti, mutta vaikeni kuitenkin myöntymyksen merkiksi, vaikka tässä myöntyväisyydessäkin saattoi tuntea piilevän jotakin uhkaavaa. Mutta hän ei huomannut mitään, vaan puuhakkaasti (hän puuhaili kauheasti) vaati, että tämä poistuisi ja antaisi hänelle niin pian kuin mahdollista päivällistä »vähääkään viivyttelemättä». Viiksekäs eukko ei enää malttanut pitää suutansa kiinni.

— Ei tämä ole mikään majatalo, herra, ei meillä ole varattu päivällistä matkustavia varten. Rapuja voidaan keittää, teekeitin saatetaan sytyttää, mutta ei ole muuta meillä mitään. Tuoretta kalaakin saadaan vasta huomenna.

Mutta Stepan Trofimovitš huitoi vain käsillään hokien suuttuneen kärsimättömänä: »Maksan kunhan vain saan pian.» Sovittiin kalakeitosta ja paistetusta kanasta. Emäntä ilmoitti, ettei koko kylästä saisi kanaa. Hän suostui kuitenkin menemään hakemaan, mutta sen näköisenä, että olisi luullut hänen suorittavan jotakin aivan tavatonta palvelusta.

Tuskin hän oli poistunut, kun Stepan Trofimovitš oli jo asettunut sohvalle ja vetänyt vierelleen Sofja Matvejevnan. Huoneessa oli sekä sohva että nojatuoleja, mutta ne olivat hirvittävässä kunnossa. Huone oli muuten jokseenkin iso (väliseinällä oli erotettu vuoteenpaikka), seinäpaperit olivat keltaiset, vanhat, repeytyneet, seinillä oli jumalaistarustoa esittäviä kauheannäköisiä kivipainoksia pitkän pyhäinkuvarivin jatkona, huonekalut olivat haalitut kokoon mikä mistäkin. Tämä sekoitus oli samalla jotakin kaupunkilaista ja samalla aito talonpoikaista. Mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan tätä, ei katsahtanut ikkunasta edes järvelle, joka ulottui kymmenen sylen päähän talosta.

— Lopultakin me olemme kahden emmekä päästä tänne ketään! Tahdon kertoa teille kaiken, kaiken aivan alusta alkaen.

— Comment, vous savez déjà mon nom? [Mitä, tehän tiedätte jo nimenikin?] — hän hymyili riemullisesti.

— Kuulin äsken sen Anisim Ivanovitšilta, kun keskustelitte hänen kanssansa. Mutta kas, — minäkin rohkenisin omasta puolestani…

Ja hän alkoi hätäisesti kuiskailla Stepan Trofimovitšille vilkuen suljettuun oveen päin nähtävästi peloissaan, että heitä kuunneltaisiin: — Täällä, tässä kylässä, voi millaista täällä onkaan. Kaikki täkäläiset talonpojat, vaikka ovatkin kalastajia, oikeastaan vain keinottelevat ja ottavat joka kesä yövierailta maksua niin paljon kuin suinkin ilkeävät. Tämä kylä ei ole valtatien varrella, vaan syrjässä, eikä tänne kukaan muutoin tulisikaan, ellei laiva tänne pysähtyisi, sillä jos ilma on vähänkin huonompi, niin se ei saavu ollenkaan, ja silloin kerääntyy kansaa monena päivänä niin, että väkeä on joka kylän tuvassa, ja sitähän ne isännät vain odottelevatkin. Jokaisesta esineestä kiskotaan sitten kolminkertainen hinta, ja täkäläinen isäntämies on ylpeä ja koppava, sillä täkäläisen seudun eläjä on rikas, jo pelkkä heidän nuottansa maksaa tuhat ruplaa.

Stepan Trofimovitš katseli Sofja Matvejevnan eloisaksi käyneitä kasvoja melkeinpä moittivasti ja yritti useammankin kerran pysähdyttää hänet. Mutta tämä ei hellittänyt, vaan sai kuin saikin sanottavansa loppuun: hänen puheensa mukaan hän oli jo ollut täällä kesällä erään »sangen jalosyntyisen rouvan kera» kaupungista tullessaan, ja silloinkin he olivat olleet täällä yötä laivaa odotellessaan, vieläpä kaksi kokonaista päivää, ja olivat saaneet niin paljon pahaa mieltä, että vieläkin peloitti sitä muistellessa.

— Kas nytkin, kun te, Stepan Trofimovitš, suvaitsitte pyytää jättämään tämän huoneen yksin teidän huostaanne… Minä vain teitä varoittaakseni… Tuolla toisessa huoneessa on jo matkustavia, muudan keski-ikäinen herra ja muudan nuori mies sekä joku rouva lapsineen, ja huomiseen mennessä, ennenkuin kello on kaksi, niitä kerääntyy tupa täyteen, sillä laiva, se kun ei ole käynyt kahteen päivään, tulee tänne varmasti. Niin tästä erikoishuoneesta ja siitä, että olette pyytänyt heiltä päivällistä, ja jo kaikkien muiden matkustavien kiusaksikin he pyytävät teiltä sellaisen maksun, ettei pääkaupungeissakaan ole sellaisia hintoja.

— Assez, mon enfant, rukoilen teitä, nous avons notre argent et après — et après le bon Dieu. [Riittää jo, lapseni… onhan meillä rahamme ja sitten, sitten saa hyvä Jumala auttaa.] Ihmettelen suorastaan, että te, jolla on niin korkeat käsitykset… Assez, assez, vous me tourmentez [Riittää, riittää, te kiusaatte minua], — hän lausui hysteerisesti: — Meidän edessämmehän on koko tulevaisuutemme, ja te saatte minut pelkäämään tulevaisuutta…

Ja sitten hän taas alkoi eritellä koko tätä juttua siinä määrin hätäillen, että aluksi oli suorastaan vaikeata häntä ymmärtää, mutta se ei kestänyt kauan. Tuotiin pöytään kalakeitto, tuotiin kana, tuotiin lopulta teekeitinkin, mutta hän vain yhä haasteli. Hän ilmaisi kaiken hieman omituisesti, sairaalloisesti, mutta hänhän oli todella sairas. Tämä oli äkillistä järjen voimien pingoittumista, jota — tätä Sofja Matvejevna pahoin pelkäsi koko kertomuksen ajan — oli tietenkin seuraava aivan täydellinen voimien lamaantuminen tässä epäkuntoon joutuneessa elimistössä. Hän aloitti aivan lapsuudesta asti, jolloin hän »puhtain rinnoin kierteli ketoja»; vasta tunnin kuluttua hän oli ehtinyt molempiin avioliittoihinsa saakka sekä Berliinissä vietettyyn aikaan. En oikeastaan rohkene nauraa hänelle. Hänen mielestänsä tässä oli jotakin ylevää ja, uusimpaan tyyliin puhuen, suorastaan taistelua olemassaolosta. Hän näki edessänsä sen, jonka hän oli valinnut tulevan retkensä kumppaliksi, ja hän kiiruhti nyt niin sanoakseni näyttämään hänelle kaikkein pyhimpänsä. Hänen nerokkuutensa ei saisi jäädä tälle salaisuudeksi… Ehkä hän liioittelikin Sofja Matvejevnan suhteen, mutta kerta kaikkiaan hän oli nyt hänet valinnut. Hän ei voinut tulla toimeen ilman naista. Hän huomasi kyllä itsekin tämän kasvoista, että tämä ei näyttänyt häntä ymmärtävän, ei edes kaikkein tärkeintä.

— Ce n'est rien, nous attendrons [Se ei tee mitään, me odotamme], mutta toistaiseksi hän käsittää sen vaistollansa.

— Ystäväni, en tarvitsekaan muuta kuin sydämenne! — hän huudahteli tuon tuostakin keskeyttäen kertomuksensa. — Tuo herttainen, lumoava katseenne, jolla te minua katselette! Voi, älkää punastuko, sanoinhan jo teille… — Tämä kävi jo perin hämäräksi sattumalta tähän kaikkeen joutuneelle Sofja Matvejevna paralle. Sittenkuin kertomuksessa, joka jo muistutti kokonaista väitöskirjaa, siirryttiin siihen kohtaan, miten kukaan ei koskaan ollut ymmärtänyt Stepan Trofimovitšia ja miten »meillä Venäjällä nerot sortuvat», kaikki oli ollut »niin peräti viisasta», kuten Sofja Matvejevna oli myöhemmin surumielisesti kertonut. Hän kuunteli silminnähtävästi kärsien hänkin ja silmät levällään. Kun Stepan Trofimovitš siirtyi sitten huumoriin ja singahdutteli mitä terävimpiä ilkeyksiä meidän »ensirivin mahtavista», niin Sofja Matvejevna yritti vain pelkästä surusta hymähtää hänkin vastaukseksi tähän pilkkanauruun, mutta se oli ollut vieläkin epäonnistuneempaa kuin kyynelet, niin että Stepan Trofimovitš lopulta jo häpesi itseänsä ja vielä innokkaammin ja raivoisammin takertui nyt nihilisteihin sekä uuden polven miehiin. Tämä sai Sofja Matvejevnan jo suorastaan säikähtämään, ja hän sai levähtää hetken. Tosin lepokin oli sangen petollista, sillä nyt vasta alkoi itse romaani. Nainen on aina nainen, olkoonpa hän sitten vaikka nunna. Sofja Matvejevna hymyili, kieputteli päätänsä punasteli toisinaan, toisinaan loi silmänsä maahan, mikä taas sai Stepan Trofimovitšin niin ihastumaan ja innoittumaan, että hän alkoi jo höystää puhettansa pienillä valheilla. Varvara Petrovna muuttui ihmeen ihanaksi tummaksi kaunottareksi (»joka sai koko Pietarin ja sangen monet Euroopankin pääkaupungit ihastuksiin»), hänen miehensä oli kuollut »Sevastopolissa kuulan lävistämänä», yksinomaan vain sen vuoksi, että ei pitänyt itseänsä vaimonsa rakkauden arvoisena, ja antoi täten tietä kilpailijalle, toisin sanoen itse Stepan Trofimovitšille… — Älkää olko hämillänne, minun vieno kristittyni! — hän huudahti Sofja Matvejevnalle, uskoen täysin itsekin sen, mitä oli kertonut, — se oli jotakin niin ylevätä, jotakin niin hienon hienoa, että me molemmat emme kertaakaan koko elämämme aikana tulleet toisillemme edes ilmaisseeksi tunteitamme. — Tähän asiaintilaan oli syynä, — näin kävi selville kertomuksen kestäessä, — muudan vaalea kaunotar (jollei hän tällä tarkoittanut Darja Pavlovnaa, niin sitten on vaikea ymmärtää, ketä Stepan Trofimovitš oikein tarkoitti). Tämä vaalea kaunotar oli riippuvaisessa suhteessa tummaan kaunottareen, oli tämän kaukainen sukulainen ja oli kasvanut tämän kodissa. Kun musta kaunotar huomasi lopulta vaalean kaunottaren rakkauden Stepan Trofimovitšia kohtaan, hän sulkeutui kuoreensa, ja kun vaalea kaunotar taas huomasi tumman kaunottaren Stepan Trofimovitšiin kohdistuvan rakkauden, niin hänkin sulkeutui samoin kuoreensa. Kaikki he kolmisin pelkästä toisiinsa kohdistuvasta jalomielisyydestä sulkeutuivat nääntyen kuoreensa.—Voi, millainen oli tuo intohimo, voi millainen intohimo! — Näin hän huudahteli nyyhkyttäen vilpittömässä innostuksessaan hänet (tumman kaunottaren) hänen kauneutensa kukoistuksessa, näin tuska sydämessäni joka päivä, näin, miten hän kulki ohitseni, aivan kuin olisi hävennyt kauneuttansa (olipa hän kerrankin sanonut: »hävennyt lihavuuttansa») ja lopulta minä sitten karkasin jättäen jälkeeni tuon kuumehoureisen kaksikymmenvuotisen unelmani. — Vingt ans! Ja kas nyt, maantiellä… — Sitten hän tulehtuneita aivojansa jännittäen alkoi selitellä Sofja Matvejevnalle, mikä merkitys oli oleva tämänpäiväisellä »niin satunnaisella ja niin kohtalokkaalla heidän tapaamisellansa aina iankaikkisesta iankaikkiseen». Lopulta Sofja Matvejevna nousi kauhean hämmästyneenä sohvalta; Stepan Trofimovitš teki heikon yrityksen laskeutua polvillensa hänen eteensä, niin että naisparka puhkesi itkuun. Hämärä tiheni; he olivat viettäneet lukitussa huoneessa jo useita tunteja…

— Ei, parempi olisi, jos päästäisitte minut tuonne huoneeseen, — Sofja Matvejevna sai tuskin sanotuksi, — muuten nuo ihmiset… saattavat vielä luulla mitä tahansa.

Vihdoinkin hän pääsi hänestä irti, Stepan Trofimovitš antoi hänen lähteä, sittenkuin hän oli luvannut käydä heti nukkumaan. Hyvästi jätellessään hän vielä valitteli päänkipua. Sofja Matvejevna oli taloon tullessaan jättänyt matkalaukkunsa ja muut tavaransa etumaiseen huoneeseen aikoen viettää yönsä isäntäväen puolella, mutta ei oltu sallittu hänen levähtää…

Yöllä Stepan Trofimovitš sai tuon minulle sekä kaikille hänen ystävillensä varsin tutun koleriinikohtauksensa, kaikkien hänen hermojännitystensä ja mielenliikutustensa tavallisen seurauksen. Sofja Matvejevna parka ei saanut nukkua koko yönä. Koska hänen sairasta hoidellessaan täytyi tuon tuostakin tulla tupaan ja taas poistua siitä talonväen huoneen läpi, niin siinä nukkuvat matkustajat sekä emäntä alkoivat murista ja lopulta suorastaan sättiä häntä, kun aamupuolella hänen mieleensä vielä kaiken lisäksi juolahti ruveta sytyttelemään teekeitintä. Stepan Trofimovitš oli kohtauksen kestäessä tainnoksissa. Toisinaan hän houreissaan oli näkevinään, että tuotiin teekeitin, että hänelle juotettiin jotakin (vaapukkateetä), vatsalle ja rinnalle aseteltiin jotakin lämmintä. Mutta joka hetki hän vaistosi senkin, että hän oli tässä hänen luonansa, että hän tuli ja meni, kohotti hänet toisinaan vuoteelta ja laski hänet taas sinne takaisin. Kello kolmelta puoliyön jälkeen alkoi tuntua helpommalta. Hän kohottautui, laski jalkansa vuoteelta maahan ja lysähti Sofja Matvejevnan eteen lattialle. Tämä ei enää ollut äskeistä polvennotkistusta, hän suorastaan makasi hänen jaloissansa ja suuteli hänen hameensa lievettä…

— Älkäähän toki, enhän ansaitse sellaista, — soperteli Sofja Matvejevna yrittäen nostaa häntä takaisin vuoteelle.

— Pelastajani, — hän kohotti ristityt kätensä hartaana häntä kohti: —
Vous étes noble comme une marquise! [Te olette ylevä kuin markiisitar!]
Ja minä — olen roisto! Oi, elämäni kaiken olen ollut kunniaton…

— Kaikki se, mitä sanoin äsken, oli valhetta, — minä vain kunnianhimosta, herkutellakseni, joutilaisuuttani, kaikki, kaikki, aivan joka sanaan asti, oi, roisto, roisto!

Koleriini oli siis vaihtunut hysteerisen itsekidutuksen puuskaksi. Näistäkin kohtauksista olen jo maininnut puhuessani hänen Varvara Petrovnalle lähettämistään kirjeistä. Liza muistui nyt hänen mieleensä sekä heidän eilisaamuinen kohtauksensa. — Sehän oli niin kauheata ja — siinä piili varmasti jokin onnettomuus, mutta minä en edes kysynyt, en saanut mitään tietää! Minä ajattelin vain itseäni! Oi, mikä hänen lienee, ettekö tiedä, mikä hänen lienee? — Hän kääntyi rukoilevasti Sofja Matvejevnan puoleen. Sitten hän vannoi, ettei »petä koskaan», että hän palaa hänen luoksensa (tietenkin Varvara Petrovnan luo). — Sitten me lähestymme aina hänen portaitansa (Sofja Matvejevnan kanssa tietenkin), joka päivä, aina kun hän lähtee aamuajelulle vaunuissaan, ja katselemme häntä siitä hiljaisina… Oi, minä tahdon, tahdon, että hän löisi minua poskelle. Nautin jo siitä suorastaan. Minä ojennan lyötäväksi toisenkin poskeni comme dans votre livre! [niinkuin kirjassanne sanotaan]. Vasta nyt, vasta nyt ymmärrän täysin, mitä merkitsee ojentaa toinenkin poskensa. Koskaan aikaisemmin en ole sitä ymmärtänyt.

Sofja Matvejevnalle koitti nyt kaksi hänen elämänsä kauheinta päivää. Vielä nytkään hän ei saata muistella niitä kauhusta värähtämättä. Stepan Trofimovitš sairastui niin vakavasti, että hänen oli mahdotonta lähteä laivaan, joka tällä kertaa saapui »akuraatisti» kello kahdelta päivällä, eikä Sofja Matvejevna taas mitenkään saattanut jättää häntä yksin eikä hänkään lähtenyt Spasoviin. Hänen kertomansa mukaan Stepan Trofimovitš oli ilostunut kovin kuultuaan laivan jo lähteneen:

— Sepä erinomaista, sepä oivallista, — hän soperteli vuoteessa; — pelkäsin kovin, että pitäisi matkustaa. Täällä on niin hyvä olla, parempi kuin missään muualla… ettehän vain jätä minua? Oo, te ette jättänyt minua!

»Täällä» ei muuten ollut niinkään hyvä olla Hän ei vain tietänyt mitään Sofja Matvejevnan vaikeuksista. Hänen päänsä oli täynnä pelkkiä omia kuvitelmia. Sairauttansa hän taas piti ohimenevänä pikkuseikkana eikä ajatellut sitä vähääkään, mutta sen sijaan hän mielellään mietti sitä, miten he yhdessä lähtevät myymään »näitä kirjasia». Hän pyysi lukemaan hänelle raamattua.

— En ole lukenut sitä pitkään aikaan… Alkuperäistä nimittäin. Jokuhan voi kysäistä jotakin, ja minä saatan erehtyä. Täytyyhän sentään hieman valmistautua elämäntehtäväänsä.

— Tehän luette suurenmoisesti, — hän keskeytti lukijan jo ensi rivillä, — huomaan, huomaan, etten ole erehtynyt! — hän lisäsi hämärästi, mutta innostuneesti. Ylipäänsä hän oli koko ajan alituisessa innostuksen tilassa. Sofja Matvejevna luki vuorisaarnan.

— Assez, assez, mon enfant, riittää… Ettekö todellakaan ymmärrä, että riittää jo tämä.

Ja voimattomana hän sulki silmänsä. Hän oli hyvin heikko, mutta kuitenkin täydessä tajussaan. Sofja Matvejevna aikoi nousta luullen hänen tahtovan nukkua. Mutta hän esti tämän lähtemästä.

— Ystäväni, olen valehdellut koko elämäni ajan, silloinkin kun puhuin totta. En koskaan ole puhunut totta totuuden itsensä vuoksi, vaan aina omaa itseäni varten, olen sen tietänyt ennenkin, mutta nyt sen vasta huomaan selvästi. Oi, missä lienevät ystäväni, joita koko elämäni ajan olen ystävyydelläni loukannut? Ja kaikki muutkin, ja kaikki muutkin! Savez-vous, taidan nytkin valehdella. Aivan varmasti valehtelen nytkin. Pahinta on se, että uskon itseäni valehdellessani. Ei mikään ole vaikeampaa kuin elää elämäänsä valehtelematta… Ja… ja olla uskomatta omiin valheisiinsa, niin, niin, niin, kas sillä lailla juuri! Mutta odottakaahan, tästähän voi myöhemminkin… Me yhdessä, yhdessä! — hän lisäsi innoissaan.

— Stepan Trofimovitš, — rohkeni Sofja Matvejevna virkkaa arasti, — emmeköhän lähettäisi hakemaan kuvernementin lääkäriä.

— Minkä vuoksi? Est-ce que je suis si malade? Mais rien de sérieux. Mitä me tekisimme täällä vierailla ihmisillä? Saavat vielä tietää ja — mitenkä sitten käy. Ei, ei, ei ketään syrjäisiä, vain me yhdessä, yhdessä.

— Tiedättekö, — hän sanoi taas oltuaan hetken vaiti, — lukekaahan minulle jotakin, noin vain, mikä sattumalta aukeaa, mihin silmä sattuu.

— O, je m'en souviens, oui, l'Apocalipse. Lisez, lisez [Ahaa, muistan, niin todellakin. Ilmestyskirjasta. Lukekaa, lukekaa], minä tahdon ennustaa siitä teidän tulevaisuuttanne, tahdon nähdä, mikä kohta sattuu. Lukekaa enkelistä, lukekaa enkelistä…

— »Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku. Minä tiedän sinun tekosi: et ole kylmä etkä kuuma: oi, jospa olisit kylmä taikka kuuma! Mutta nyt, koska olet penseä etkä ole kylmä etkä kuuma, olen minä oksentava sinut suustani. Sinähän sanot: minä olen rikas, olen rikastunut enkä mitään tarvitse: etkä tiedä, että sinä olet viheliäisin ja kurjin ja köyhä ja sokea ja alaston.»

— Tuoko… onko tuo teidän kirjassanne! — hän huudahti silmät säteillen ja kohottautuen päänalaseltaan. — En ole tietänyt tuota suurenmoista kohtaa olevankaan! Kuulitteko: mieluummin kylmä, kylmä kuin penseä, kuin ainoastaan penseä! Oi, osoitan, että se on totta. Mutta älkää vain, älkää vain jättäkö minua yksin! Me osoitamme, me osoitamme sen yhdessä!

— Enhän minä jätäkään teitä, Stepan Trofimovitš, en jätä teitä koskaan! — Sofja Matvejevna sieppasi häntä kädestä, puristi sitä omassaan ja vei sen sydämelleen kyynelet silmissä katsellen häntä (hänen oli Stepan Trofimovitšia niin kovin sääli tänä hetkenä). Stepan Trofimovitšin huulet alkoivat nytkähdellä.

— Mutta, Stepan Trofimovitš, eiköhän sittenkin olisi jotakin tehtävä? Eiköhän olisi lähetettävä tieto tästä jollekulle tuttavallenne tai ehkäpä sukulaisillenne.

Mutta tällöin Stepan Trofimovitš säikähti niin, että Sofja Matvejevna jo suorastaan katui, että oli tullut sellaista maininneeksikaan. Väristen ja vapisten hän rukoilemalla rukoili, ettei suinkaan kutsuttaisi ketään eikä ryhdyttäisi mihinkään; hän vaati Sofja Matvejevnaa lupaamaan tämän kunniasanallaan hokien: — Ei ketään, ei ketään. Me kahden, vain me kahden, nous partirons ensemble.

Onnetonta oli sekin, että isäntäväki kävi perin levottomaksi. Talonväki oli nyreissään ja kiusasi kyselyillään Sofja Matvejevnaa. Hän maksoi heille runsaasti ja yritti näytellä lisää rahoja. Tämä sai heidät joksikin aikaa heltymään. Mutta isäntä vaati kuitenkin Stepan Trofimovitšilta »henkilökirjan». Ylimielisesti hymähtäen sairas osoitti pientä matkalaukkuansa, josta Sofja Matvejevna vihdoin löysi hänen osoituksestaan jonkin eropassin tai jotakin sen tapaista, pelkästään sen turvissa hän oli elellyt koko elämänsä ajan. Isäntä ei kuitenkaan asettunut, vaan sanoi, että oli kuin onkin johonkin ryhtyminen, »sillä ei meillä ole mikään sairashuone, ja sattuu vielä kuolemaan, niin on sitten puuhaa jos jonkinnäköistä, saamme vielä aivan tarpeeksemmekin». Sofja Matvejevna koetti mainita hänelle lääkäristäkin, mutta sellaisen tuottaminen kuvernementin pääkaupungista olisi tullut maksamaan niin paljon, että koko sellainen ajatuskin oli jätettävä. Surumielin hän palasi potilaansa luo. Ja Stepan Trofimovitš vain heikkeni heikkenemistään.

— Nyt on teidän luettava minulle vielä eräs kohta. Sioista, — hän huomautti taas.

— Sioista… Sehän on myös tuossa… ces cochons… minä muistan. Riivaajat menivät sikoihin, ja kaikki hukkuivat. Lukekaa se kohta välttämättä. Myöhemmin selitän, minkä vuoksi. Tahdon palauttaa sen mieleeni aivan kirjaimellisesti. Tahdon aivan kirjaimellisesti.

Sofja Matvejevna tunsi hyvin evankeliumit ja haki nyt Luukkaan evankeliumista sen kohdan, jonka olen ottanut kronikkani motoksi:

— »Niin siellä oli vuorella suuri sikalauma laitumella; ja he pyysivät häntä, että hän antaisi heille luvan mennä sikoihin. Ja hän antoi heille luvan. Niin riivaajat lähtivät ulos miehestä ja menivät sikoihin. Silloin lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui. Mutta tapahtuman nähdessään paimentajat pakenivat ja kertoivat siitä kaupungissa ja maataloissa. Niin kansa lähti katsomaan sitä, mikä oli tapahtunut, ja he tulivat Jeesuksen tykö ja tapasivat miehen, josta riivaajat olivat lähteneet, istumassa Jeesuksen jalkain juuressa puettuna ja taidossaan; ja he peljästyivät. Niin tapahtuman näkijät kertoivat heille, kuinka riivattuna ollut oli tullut terveeksi.»

— Ystäväni, — Stepan Trofimovitš oli kovin kiihtynyt,— savez-vous, tämä ihmeellinen ja… merkillinen kohta on ollut minulle kompastuskivenä elämäni kaiken… dans ce livre… niin että olen jo lapsuudesta alkaen muistanut tämän kohdan. Mutta nyt on mieleeni tullut eräs ajatus: une comparaison. Mieleeni tulvii kauheasti ajatuksia: ettekö näe, tällähän tarkoitetaan selvästi meidän Venäjäämme. Näitä riivaajia, jotka käyvät ulos sairaasta ja menevät sikoihin, ovat kaikki nuo paiseet, nuo tartunnan levittäjät, tuo likaisuus, nuo riivaajat ja rienaajat, joita on kertynyt meidän suureen ja rakkaaseen, meidän sairaaseen Venäjä-parkaamme vuosisatojen, jo vuosisatojen kuluessa! Oui, cette Russie, que j'aimais toujours. [Niin, tämä Venäjä, jota olen aina rakastanut.] Mutta ylevä ajatus ja ylevä voima on vielä lankeava sen osaksi ylhäältä, kuten tuolle mielettömälle riivatullekin, ja kaikki riivaajat, kaikki likaisuus, kaikki tuo inhoittava, joka on alkanut märkiä sen pinnalla… tulevat siitä kerran ulos, ja ne itse pyytävät vielä kerran päästä sikoihin. Ehkäpä ovat jo menneetkin niihin! Sellaisia olemme me, me sekä ne, Petruša myös… et les autres avec lui [ja muut hänen mukanansa], minäkin, ehkäpä aivan ensimmäisenä, ja sitten me, mielettömät ja riivautuneet, heittäydymme kalliolta mereen ja hukumme kaikki, ja niin täytyykin tapahtua, sillä mihinkään muuhun me emme kykene. Mutta sairas tervehtyy ja »istuutuu Jeesuksen jalkain juureen»… Ja kaikki katselevat sitä ihmeissänsä. Rakas, vous comprendrez apres, mutta nyt olen tästä kaikesta kovin kiihtynyt… Vous comprendrez après… Nous comprendrons ensemble. [Te käsitätte sen myöhemmin… Me käsitämme sen yhdessä.]

Hän alkoi jo hourailla ja menetti lopulta tajuntansa. Tällaista kesti vielä seuraavankin päivän. Sofja Matvejevna istuskeli hänen vieressänsä ja itki. Kolmeen yöhön hän tuskin lienee yhtään nukkunut koettaen olla näyttäytymättä isäntäväelle, sillä hän aavisteli näiden jo ryhtyneen jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Vasta kolmantena päivänä alkoi hieman helpottaa. Stepan Trofimovitš havahtui aamulla, tunsi Sofja Matvejevnan ja ojensi hänelle kätensä. Toivorikkaana Sofja Matvejevna teki ristinmerkin. Stepan Trofimovitšin teki mieli katsahtaa ulos ikkunasta »Tiens, un lac [kas», järvi], hän virkkoi: »ah hyvä Jumala, vasta nyt näen sen…» Tänä hetkenä kuuluivat talon eteen vierivän jotkin ajoneuvot, mikä samassa jo synnytti talossa aika hälinän.

III.

Tulija oli itse Varvara Petrovna, joka oli saapunut neljän hengen vaunuissa, nelivaljakon vetämänä, kahden lakeijan ja Darja Pavlovnan saattamana. Tämä ihme oli saattanut tapahtua yksinkertaisesti näin: uteliaisuudesta aivan kuolemansairaana Anisim oli kaupunkiin tultuaan pikimmiltään käväissyt Varvara Petrovnan kartanossa ja oli lörpötellyt palvelusväelle tavanneensa Stepan Trofimovitšin ypö yksin maalla. Hänet olivat muutamat talonpojat tavanneet astuskelemasta yksin, jalkaisin maantiellä ja, niin hän kertoi — nyt hän aikoi Spasoviin Ustjevin tietä kahden Sofja Matvejevnan kanssa. Koska Varvara Petrovna jo omasta puolestaankin oli ollut kauhean levoton ja etsiskellyt kovasti paennutta ystäväänsä, niin Anisimin saapumisesta hänelle kerrottiin viipymättä. Kuultuaan tältä kaiken ja erikoisesti nuo yksityiskohtaiset kuvaukset hänen matkastansa Ustjeviin jonkun Sofja Matvejevnan parissa, vieläpä samoissa vankkureissa tämän kanssa, hän alkoi samana hetkenä hankkiutua hänkin matkalle ja ajaa huristi tuskin jäähtymään ehtineitä jälkiä pitkin suoraan Ustjeviin. Stepan Trofimovitšin sairaudesta hänellä ei vielä ollut aavistustakaan.

Kun hänen karu ja käskevä äänensä kajahti, isäntäväkikin joutui pelon valtaan. Hän oli poikennut tänne vain tiedustelemaan ja ottamaan asioista selvää aivan varmana siitä, että Stepan Trofimovitš oli jo kauan sitten lähtenyt Spasoviin. Mutta saatuaan tietää hänen olevan täällä ja lisäksi vielä sairaana hän syöksähti levottomana tupaan.

— No, missä hän sitten on? Ahaa? Vai siinä sinä olet! — hän huudahti huomattuaan Sofja Matvejevnan, joka tänä samana hetkenä oli ilmestynyt toisen huoneen kynnykselle. — Sinun hävyttömästä naamastasi arvasin heti, että sinä se olet. Pois, kelvoton! Ettei sinun hajuasikaan olisi enää tässä talossa! Ajakaa ulos hänet! Sillä muuten minä sinut, muorikulta… minä tungen sinut iäksi päiväksi vankilaan. Vartioikaa häntä toistaiseksi jossakin toisessa talossa. Kaupungissa hän on jo kerran saanut istua vankilassa, istukoonpa vielä toisenkin kerran. Ja sinua, isäntä, pyydän: et saa päästää tänne ketään, niin kauan kuin minä olen täällä. Olen kenraalitar Stavrogina ja otan koko talon haltuuni. Ja sinä, kyyhkykultaseni, sinä teet minulle vielä kaikesta tarkan selon.

Tutut äänet järkähdyttivät Stepan Trofimovitšin mieltä. Hän alkoi väristä. Mutta Varvara Petrovna oli jo ehtinyt väliseinän taakse. Säkenöivin silmin hän siirsi jalallansa tuolin luokseen, istuutui siihen selkä jäykästi selkämystää vastaan ja kiljaisi Dašalle:

— Mene ulos hetkeksi, mene isäntäväen puolelle. Kas, miten olet utelias? Ja sulje ovi lujasti jälkeesi.

— No, kuinkas nyt elelette, Stepan Trofimovitš? Onko huvimatka ollut mieluinen? — tämä ryöstäytyi häneltä raivoisan ironisesti.

— Chère, — yritti Stepan Trofimovitš lepertää aivan tolkuttomana, — olen saanut tuta elämän… venäläisen elämän todellisuutta… Et je précherai l'Evangile. [Rupean julistamaan evankeliumia.]

— Oi, sinä hävytön, kiittämätön mies! — kiljaisi Varvara Petrovna lyöden kätensä yhteen. — Ei riittänyt teille vielä se, että häpäisitte minut, teidän piti vielä sotkeutua tuohon… Oi, vanha, häpeämätön irstailija!

Stepan Trofimovitšin ääni petti, hän ei voinut sanoa sanaakaan, katseli vain silmät kauhusta levällään.

— C'est un ange… C'était plus qu'un ange poir moi [Hän on enkeli. Hän oli enemmän kuin enkeli minulle], hän on kaiken yötä… oi, älkää huutako, älkää peloitelko häntä, chère, chère…

Yht'äkkiä Varvara Petrovna tuolia kolistellen hypähti istualtaan; hänen säikähtynyt huutonsa kajahti: »vettä, vettä!» Stepan Trofimovitš oli tosin jo taas tajussaan, mutta Varvara Petrovna vapisi yhä pelosta ja katseli kalpeana hänen vääristyneitä kasvojansa. Nyt vasta hän ensi kerran käsitti hänen sairautensa vakavuuden.

— Darja, — hän kuiskasi samassa Darja Pavlovnalle, — viipymättä hakemaan lääkäriä, Salzfischia; Jegorytš saa lähteä heti. Ottakoon täältä kyydin ja tuokoon kaupungista muassaan toiset vaunut. Ennen yötä heidän täytyy olla takaisin täällä.

Daša juoksi täyttämään määräystä. Stepan Trofimovitš katseli yhä säikähtyneenä ja suurin silmin. Kalvenneet huulet vavahtelivat.

— Odotahan, Stepan Trofimovitš, odotahan, kyyhkykulta, — lohdutteli
Varvara Petrovna häntä kuin lasta; — no, odotahan nyt, odotahan,
Darjakin palaa kohta ja… ah, hyvä Jumala, emäntä, emäntä, tulehan
sinä vaikka tänne, emokulta!

— Heti paikalla, tässä silmänräpäyksessä, palauttakaa se takaisin.
Takaisin hänet, takaisin!

Kaikeksi onneksi Sofja Matvejevna ei ollut vielä ehtinyt lähteä talosta kovin kauaksi ja oli parhaillaan säkkeineen ja myttyineen vasta portin kohdalla. Hänet tuotiin takaisin. Hän oli niin pahasti säikähtänyt, että hänen jalkansa sekä hänen kätensä aivan tärisivät. Varvara Petrovna sieppasi häntä kädestä, kuten haukka iskee kananpoikaan, ja alkoi vetää häntä perässään Stepan Trofimovitšin luo.

— No, tästä saatte nyt hänet. Enhän minä ole häntä syönyt, näettehän.
Te tietysti ajattelitte, että olen syönyt hänet suuhuni.

Stepan Trofimovitš tarttui Varvara Petrovnan käteen, painoi sen silmiänsä vastaan ja puhkesi kyyneliin, itki ääneen, kipeästi, kohtauksittain.

— No, rauhoituhan, rauhoituhan, no niin, kyyhkykulta, niin, vaaripaha! Ah, hyvä Jumala, rau-hoi-tuhan nyt sentään! — hän huudahti. — Voi, sinä kiduttaja, kiduttaja, minun ikuinen kiusanhenkeni!

Rakkaani, — sai Stepan Trofimovitš lopulta soperretuksi Sofja Matvejevnalle, — menkäähän, rakkaani, hetkeksi tuonne, minulla olisi täällä jotakin puhuttavaa…

Ette saa nyt puhua, Stepan Trofimovitš, odottakaa hieman, levähtäkää ensin. Tässä olisi vettä. Mutta o-dot-ta-kaahan toki!

Varvara Petrovna istuutui taas tuolille. Stepan Trofimovitš piteli lujasti häntä kädestä. Pitkään aikaan hän ei saanut lupaa puhua. Hän vei Varvara Petrovnan käden huulilleen ja alkoi suudella sitä. Varvara Petrovna puri hampaansa yhteen katsoen jonnekin nurkkaan.

— Je vous aimais! — häneltä purkautui lopuksi. Varvara Petrovna ei ollut vielä koskaan kuullut häneltä näitä sanoja eikä näin lausuttuina.

— Je vous aimais toute ma ole… vingt ans! [Rakastin teitä koko elämäni ajan… kaksikymmentä vuotta!]

— Entä miten valmistauduit Dašaa varten, hajuvesiä pirskottelit päällesi, — hän yht'äkkiä kuiskasi julmasti. Stepan Trofimovitš lamaantui taas.

— Sikarin, illalla, ikkunan luona… kuu paistoi… Lehtimajan jälkeen… Skvorešnikissa. Muistatko, muistatko sen, — hän hypähti paikoiltaan, sieppasi käsiinsä hänen pieluksensa ja pidellen sitä kahdesta vastakkaisesta nurkasta alkoi vatkata siinä sen nurkkien välissä hänen päätänsä. — Muistatko, sinä tyhjänpäiväinen, sinä jonninjoutava, mitätön, alhainen, ikuisesti, ikuisesti mitätön mies! — Näin hän kuiskaili raivokkaasti sähisten ja vain vaivoin pidättäytyen huutamasta. Lopulta hän jätti hänet rauhaan ja vaipui tuolille peittäen kasvonsa käsillään. — Riittää! — hän sanoi jyrkästi ja suoristautui. — Kaksikymmentä vuotta on kulunut, niitä ei saa enää takaisin; hölmö olen ollut minäkin.

— Ja mitä sinä nyt suotta hoet minulle — aimais ja aimais! Riittää jo, — hän hypähti taas seisoalleen. — Ja jollette nyt nuku heti paikalla, niin minä… te tarvitsette lepoa; nukkukaa, nukkukaa heti paikalla, sulkekaa silmänne. Ah, hyvä Jumala, ehkä hän tahtoo aamiaista! Mitä te söisitte? Mitä hän ylipäänsä syö? Ah, hyvä Jumala, missä on se? Missä on hän?

Taas syntyi hälinää. Mutta Stepan Trofimovitš yritti samassa lepertää heikosti, että hän olisi todellakin mielellään nukahtanut une heure, ja sitten — un bouillon, un thé… enfin il esi si heureux. Hän näytti todellakin hetkiseksi nukahtaneen (varmaankin hän teeskenteli). Varvara Petrovna odotti hetken ja lähti sitten varpaisillaan väliseinän toiselle puolelle.

Hän kävi istumaan isäntäväen huoneeseen, ajoi sieltä talonväen pois ja antoi Dašalle määräyksen, että hänen luokseen oli tuotava se. Alkoi vakava kuulustelu.

— Kerrohan nyt, emokulta, kaikki yksityiskohdat. Istu tähän viereeni, sillä tavalla. No!

— Stepan Trofimovitšin minä kohtasin… — Seis, vaiti. Sanon sinulle jo ennakolta, että jos valehtelet tai yrität peittää minulta jotakin, niin kuoltuasikin kaivan sinut vielä esiin maan alta. No?

— Stepan Trofimovitšin minä… nimittäin heti kun olin tullut
Hatoviin… Sofja Matvejevna hengästyi jo aivan.

— Seis, vaiti, odotahan; kylläpä sinulta puhe luistaa! Ensinnäkin, mikäs lintu sinä itse oikein olet?

Sofja Matvejevna yritti aivan muutamin sanoin kertoa jotakin itsestänsä aina Sevastopolista alkaen. Varvara Petrovna kuunteli häntä ääneti istuen selkä suorana, ankarana ja itsepintaisesti katsoen kertojaa suoraan silmiin.

— Miksi olet noin pelästynyt? Miksi tuijotat maahan? — Pidän sellaisista, jotka katsovat kohti ja pystyvät väittelemään kanssani. Jatka.

Kertoja puhui tapaamisesta, kirjasista, siitä, miten Stepan Trofimovitš oli kestinnyt eukkoa viinalla…

— Sillä tavalla, sillä tavalla, et saa unohtaa pienintäkään seikkaa, — Varvara Petrovna rohkaisi tätä. Lopuksi tämä kertoi siitäkin, miten he sitten olivat lähteneet matkaan ja miten Stepan Trofimovitš yhä vain puhui, tosin »jo aivan sairaana», ja täällä sitten hän kertoi koko elämänsä, aivan alusta alkaen, kertoili siitä useita tunteja.

— En minä osaa tästä kohdasta kertoa yhtään mitään, — hän sanoi jo melkein itkien, — enkä minä siitä ymmärtänytkään juuri mitään.

— Kertoilivat mitä lienevät kertoilleet muutamasta tummatukkaisesta hienosta rouvasta, — Sofja Matvejevna punastui kauheasti huomatessaan samassa Varvara Petrovnan vaaleat hiukset sekä sen, että tämä ei vähääkään muistuttanut »tummaa kaunotarta».

— Siitä, miten tuo hieno rouva oli ollut häneen niin kovin rakastunut elämänsä kaiken, kokonaista kaksikymmentä vuotta, mutta ei vain uskaltanut koskaan sitä ilmaista ja häpesi häntä, koskapa lienee ollut liian lihava…

— Hölmö mies! — virkahti Varvara Petrovna päättäväisenä ja mietteissään.

— En minä osaa kertoa mitään hyvin, sillä itsekin pelkäsin suuresti hänen puolestansa, enkä voinut edes käsittää kaikkea, sillä kovinpa näyttää olevan viisas…

— Ei ole sinun asiasi, tuollaisen variksen, arvostella hänen järkeänsä.
Tarjoiliko kättänsä sinulle?

— Rakastuiko sinuun? Puhu! Tarjoiliko sinulle kättänsä? — kivahti
Varvara Petrovna.

— Eiköhän tuo liene tarkoittanut sitä… — Sofja Matvejevna pisti taas itkuksi. — Mutta enpä minä pitänyt sitä minään, heidän sairautensa vuoksi, — hän lisäsi lujasti kohottaen katseensa.

— Tiedä siis, sinä, Sofja Matvejevna, että hän on kaikkein mitättömin, tyhjänpäiväisin ihminen tässä maailmassa… Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Pidät kai minuakin kelvottomana?

— No, istu pois, istu, älä säiky. Katsohan minua vielä kerran silmiin, suoraan, mitä punastelet? Daša, tule tänne, katsohan häntä: luuletko sinä, että hänen sydämensä on puhdas…

Ja hämmästyksekseen, ehkäpä vielä enemmän kauhukseen Sofja Matvejevna tunsi, että Varvara Petrovna taputti häntä äkkiä poskelle.

— Sääli vain, että olet typerä — typerä enemmän kuin ikäsi sitä sallii. Hyvä on, rakkaani, otanpa sinut huostaani. Huomaan, että kaikki on pelkkää lorua. Elä hänen lähettyvillään, sinulle vuokrataan asunto ja minulta saat toistaiseksi ruoan ja kaiken… kunnes uudelleen otan asian puheeksi.

Sofja Matvejevna rohkeni säikähdykseltään vain inahtaa, että hänen oli muka kiire.

— Ei sinun ole minnekään kiire. — Kaikki kirjasi ostan minä, ja sinä saat istua toistaiseksi täällä. Vaiti, ei mitään vastustelua. Vaikken minäkään olisi tänne tullut, ethän kuitenkaan olisi häntä jättänyt?

— En olisi jättänyt missään tapauksessa, — virkkoi Sofja Matvejevna hiljaa mutta lujasti kyyneliänsä pyyhkiellen.

Tohtori Salzfisch tuotiin vasta myöhään yöllä. Tämä oli kunnianarvoisa vanha ukko ja sangen taitava lääkäri, joka oli meillä menettänyt virkansa jonkin hänen ja hänen esimiestensä välillä syntyneen riidan vuoksi, jonka hän oli katsonut arvolleen loukkaavaksi. Varvara Petrovna oli silloin samana hetkenä alkanut häntä kaikin voimin suosia. Lääkäri tutki sairaan huolellisesti, teki välttämättömät kysymyksensä ja ilmoitti Varvara Petrovnalle varovasti, että »kärsivän» tila oli sangen epäilyttävä, koska sairauden kulku oli osoittaunut monivivahteiseksi, ja että saattoi odottaa »myös kaikkein pahinta». Varvara Petrovna, joka kahdenkymmenen vuoden aikana ei koskaan ollut tottunut siihen, että Stepan Trofimovitšin taholta olisi ollut odotettavissa jotakin vakavaa, oli nyt syvästi järkyttynyt, lieneepä kalvennutkin.

— Onhan aivan mahdotonta ajatellakaan sellaista, että ei olisi minkäänlaista toivoa, mutta…

Varvara Petrovna ei mennyt sinä yönä nukkumaan, ja hänen oli vaikeata odottaa aamua. Sairas oli tuskin ehtinyt avata silmänsä ja tulla tajuihinsa (hän oli yhä tajuissaan, vaikka heikkenikin hetki hetkellä), kun Varvara Petrovna päättäväisenä tuli hänen luoksensa:

— Stepan Trofimovitš, on valmistauduttava kaiken varalta, — olen lähettänyt hakemaan pappia. Teidän on täytettävä velvollisuutenne…

Tuntien hyvin hänen vakaumuksensa Varvara Petrovna oli pelännyt tämän kieltäytyvän vastaanottamasta pappia. Stepan Trofimovitš katseli häntä ihmeissään.

— Loruja, loruja! — Varvara Petrovna vingahti luullen hänen jo yrittävän kieltäytyä. — Nyt ei enää sovi leikitellä. Olette jo tarpeeksi hullutellut.

Hän suostui mietteissään. Ja muutenkin minä suureksi ihmeekseni kuulin
Varvara Petrovnalta, että hän ei ollut vähääkään säikähtänyt kuolemaa.
Ehkäpä hän yksinkertaisesti ei uskonut sitä ja piti sairauttansa yhä
vain ohimenevänä.

Hän ripittäytyi ja nautti ehtoollista sangen halukkaasti. Kaikki, myös
Sofja Matvejevna sekä palvelusväki, kävivät häntä onnittelemassa.

Kaikki järjestään itkivät pidättyvästi nähdessään hänen pieniksi käyneet ja murtuneet kasvonsa sekä hänen vaalenneet, vavahtelevat huulensa.

— Oui, mes amis, ja ihmettelen vain, että te tuolla tavalla… puuhailette. Huomenna minä ehkä jo nousen ja me… lähdemme matkalle… Toute cette cérémonie… jolle minä tietenkin annan kaiken tarpeellisen…

— Pyytäisin teitä, isäkulta, välttämättä jäämään sairaan luo, — Varvara
Petrovna pysähdytti näin sanoen jo kauhtanansa riisuneen papin.

— Heti kun on tarjoiltu teetä, pyydän teitä keskustelemaan hänen kanssaan jumalisista, se voisi tukea hänen uskoansa.

Pappi alkoi puhua; toiset istuivat tai seisoskelivat sairaan vuoteen lähettyvillä.

— Tänä meidän syntisenä aikakautenamme, — pappi aloitti tasaisen sujuvasti puheensa pidellen teekuppia kädessään, —usko Kaikkein Korkeimpaan on ihmiskunnan ainoa tuki ja turva kaikissa elämän murheissa ja koetuksissa, samoinkuin usko iankaikkiseen autuuteen, joka on hurskaille luvattu…

Stepan Trofimovitš näytti elpyvän. Hieno hymähdys käväisi hänen huulillaan.

— Mon père, je vous remercie, et vous êtes bien bon, mais… [Isähyvä, kiitän teitä, olette sangen hyvä, mutta…]

— Ei ollenkaan mais, ei suinkaan mais! — Varvara Petrovna huudahti pyrähtäen pystyyn tuoliltaan. — Isäkulta, — hän kääntyi papin puoleen, — tämä, tämä mies on sellainen, tämä on sellainen mies… tunnin kuluttua olisi pakko jo uudelleen ripittää hänet! Kas, sellainen mies tämä on.

— Ystäväni, — hän virkkoi, — Jumala on minulle tarpeellinen jo yksistään sen vuoksi, että hän on ainoa olento, jota saattaa rakastaa ikuisesti. Lieneekö hän todellakin ruvennut uskomaan, vai liekö suurenmoinen sakramentinjako-seremonia saanut hänet järkytetyksi ja herkistänyt vielä lisää hänen luontonsa jo muutenkin taiteellista vastaanottavaisuutta, mutta ainakin väitettiin, että hän lujasti ja tuntehikkaasti oli ilmilausunut muutamia sanoja, jotka monessa suhteessa olivat peräti ristiriitaisia hänen entisten vakaumustensa kanssa.

— Minun kuolemattomuutenikin on välttämätön siksi, että Jumala ei tahdo menetellä väärin eikä sammuttaa kokonaan rakkauden tulta, joka on leimahtanut minun sydämessäni. Rakkaus on olemassaoloa korkeampi, rakkaus on olevaisen kruunu, ja miten olisi mahdollista, että olevainen ei kumartaisi sitä? Jos kerran olen alkanut rakastaa Häntä ja iloitsen tuosta rakkaudestani, niin voisiko olla mahdollista, että Hän sammuttaisi minut sekä iloni ja tekisi meistä vain nollan? Jos Jumala on olemassa, niin olen minä myös kuolematon. Voilà ma profession de foi. [Kas tässä minun uskontunnustukseni.]

— Jumala on olemassa, Stepan Trofimovitš, vakuutan teille, että hän on olemassa, — Varvara Petrovnan ääni oli rukoileva. — Kääntykää, jättäkää tuo typeryytenne, vaikkapa vain kerran elämässä! (Hän ei nähtävästi ollut ymmärtänyt oikein Stepan Trofimovitšin profession de foita).

— Ystäväni, — Stepan Trofimovitš kävi yhä henkevämmäksi, vaikka hänen äänensä pettikin tuon tuosta, — ystäväni, kun ymmärsin… tuon ojennetun toisen posken… minä… siinä samassa minä ymmärsin jotain muutakin. J'ai menti toute ma vie [Olen valehdellut koko elämäni ajan], koko elämäni ajan. Tahtoisin… muuten huomenna… huomennahan lähdemme.

Varvara Petrovna alkoi itkeä. Stepan Trofimovitš näytti hakevan jotakuta silmillään.

Kas täällä, täällä hän on! — Varvara Petrovna sieppasi Sofja
Matvejevnaa kädestä ja vei hänet Stepan Trofimovitšin luo. Stepan
Trofimovitš hymyili hellästi.

— Voi, tahtoisin taas mielelläni elää! — hän huudahti tuntiessaan uuden elinvoiman puuskan. — Jokaisen hetken, jokaisen elämän tuokion tulisi olla ihmiselle autuus… Tulisi… tulisi välttämättä olla! Ihmisen oma velvollisuus on järjestää se sillä tavalla. Se on hänen lakinsa… salainen, mutta välttämätön… Oi, tahtoisin nähdä Petrušan… ja heidät kaikki… myös Šatovin!

Huomautan, että Šatovista ei kukaan heistä, ei Darja Pavlovna, ei Varvara Petrovna eipä edes Salzfischkaan, vaikka oli viimeisimpänä saapunut kaupungista, tietänyt mitään.

— Ja tuo ainainen ajatus siitä, että on olemassa jotakin määrättömän paljon oikeamielisempää ja onnellisempaa, kuin mitä minä itse olen, herättää mielessäni määrätöntä liikutusta ja — ylistystä; — oi, olinpa sitten millainen tahansa, teenpä mitä tahansa! Välttämättömämpää kuin oma onni ihmiselle on tietää ja joka hetki uskoa siihen, että on olemassa jossakin aivan täydellistä ja levollista onnea, jota ulottuu kaikille ja kaikkeen… koko ihmiskunnan olemuksen peruslaki on siinä, että ihminen aina saattaa kumartua jonkin määrättömän ylevän edessä. Jos ihmisiltä otetaan pois määrättömän ylevä, niin he eivät rupea elämään, vaan kuolevat epätoivoissaan. Määrätön ja loppumaton ovat myös ihmiselle aivan välttämättömiä, aivan samoin kuin se pieni planeettakin, jota hän asuu… Ystäväni, kaikki te, kaikki, eläköön Ylevä Ajatus! Ikuinen, määrättömän korkea Ajatus! Jokaiselle ihmiselle, olkoonpa hän kuka tahansa, on välttämätöntä kumartaa Ylevän Ajatuksen olemassaoloa. Kaikkein typerinkin ihminen tarvitsee aina jotakin ylevää. Petruša… oh… miten mielelläni tahtoisin nähdä taas heidät kaikki! He eivät tiedä, eivät tiedä, että heissäkin elää tuo ikuisesti Ylevä Ajatus!

Tohtori Salzfisch ei ollut näissä menoissa läsnä. Tultuaan äkkiä hän kauhistui ja ajoi kokoontuneet tiehensä pitäen aivan välttämättömänä, että sairasta ei saanut tehdä levottomaksi.

Stepan Trofimovitš kuoli kolmen päivän kuluttua täydellisesti tajuttomana. Hän sammui vain hiljaa, aivan kuin loppuunpalanut kynttilä. Toimitettuaan kuolinpaikalla sielumessun Varvara Petrovna vei ystäväparkansa ruumiin Skvorešnikiin. Hänen hautansa on kirkkotarhassa, ja sinne on jo ennätetty saada marmoripatsaskin. Muistokirjoitus ja aitaus valmistuvat vasta keväällä.

Varvara Petrovnan poissaoloa kaupungista kesti noin kahdeksan päivää. Hänen muassaan, hänen vierellään vaunuissa saapui kaupunkiin myös Sofja Matvejevna, joka nähtävästi jää nyt hänen luoksensa ikuisiksi ajoiksi. Huomautan, että tuskin Stepan Trofimovitš oli menettänyt tajunsa (se tapahtui jo samana aamuna), kun Varvara Petrovna jo taas lähetti Sofja Matvejevnan pois, kokonaan pois tuvasta, ja hoiteli sairasta itse, aivan yksin loppuun asti. Mutta tuskin oli henki tästä lähtenyt, kun hän jo taas kutsui Sofja Matvejevnan luokseen. Hän ei tahtonut kuunnella vähääkään tämän vastusteluja ja ehdotti kauheasti säikähtäneelle Sofja Matvejevnalle (oikeammin antoi määräyksen), että hän siirtyisi tästä lähin ikuisiksi ajoiksi Skvorešnikiin.

— Loruja kaikki tyynni! Minä itse lähden kanssasi myyskentelemään raamatulta. Ei ole minulla enää ketään tässä maailmassa.

— Ei ole minulla poikaa! — Varvara Petrovna katkaisi keskustelun jyrkästi ja — aivan kuin hän näin sanoen olisi ennustanut jotakin.

KAHDEKSAS LUKU.

Kaikki tapahtuneet ilkityöt ja rikokset paljastuivat perin nopeasti, paljon nopeammin kuin Pjotr Stepanovitš oli olettanut. Kaikki sai alkunsa siitä, että onneton Marja Ignatjevna sinä yönä, jolloin hänen miehensä murhattiin, heräsi aamunkoitteessa, ja kun hänen miehensä ei ollut palannut, hän joutui kuvaamattoman levottomuuden valtaan. Hänen luonaan oli silloin ollut yötä Arina Prohorovnan palkkaama apuvaimo. Tämä ei saanut häntä mitenkään rauhoittumaan, ja heti kun alkoi tulla valoisampaa, apuvaimo lähti itse hakemaan Arina Prohorovnaa vakuutellen lähtiessään sairaalle, että tämä kyllä tietäisi, missä hänen miehensä oli ja milloin hän palaisi. Mutta Arina Prohorovnakin oli hieman huolissaan: hän oli jo saanut tietää mieheltänsä yöllä Skvorešnikissa tapahtuneesta urotyöstä. Virginski oli palannut kotiin vasta noin yhdentoista aikaan ennen puoltayötä kauheassa mielentilassa ja kauhean näköisenä. Käsiänsä väännellen hän oli heittäytynyt suin päin vuoteeseen suonenvedontapaisesti itkusta nytkähdellen ja hokien: »Tämä ei ole sitä, tämä ei ole sitä; tämä ei ole sitä lainkaan!» Tietenkin kaikki päättyi siten, että hän tunnusti hänen luoksensa ehättäneelle Arina Prohorovnalle kaiken, — muuten, vain yksin hänelle koko talossa. Anna Prohorovna vaati häntä jäämään vuoteeseen neuvoen ankarana, että »jos hän kerran välttämättä tahtoo tyrskiä, niin tyrskiköön sitten mieluummin pielusten suojassa», että se ei kuuluisi muualle ja että hän on hölmöjen, hölmö, jos hän »huomenna ulkonäöllään aikoo jollakin tavoin ilmaista sen». Kuitenkin hän alkoi ajatella asiaa vakavammin ja rupesi kaiken varalta penkomaan tavaroitansa: liiat paperit, kirjat, ehkäpä vielä julistuksetkin hän ehti piilottaa tai muuttaa tuhkaksi. Kaiken tämän ohella hän kuitenkin päätteli itseksensä, että eihän oikeastaan hänen enemmän kuin hänen sisarensakaan, hänen tätinsä ja naisylioppilaan eikä hänen pitkäkorvaisen veljensäkään tarvinnut pahoin pelätä. Kun Marja Ignatjevnan apuvaimo aamulla tulla tupsahti hänen luoksensa, hän lähti empimättä lapsivaimon luo. Häntä halutti muutoin kauheasti tietää, oliko mitään perää siinä, mitä hänen puolisonsa eilen oli kuiskannut hänelle pelokkain ja mielettömin kuiskauksin, mikä oli oikeastaan muistuttanut hourailua, viittaillut Pjotr Stepanovitšin aikeisiin, joita tällä »yhteisedun vuoksi» oli Kirillovin suhteen. Mutta Marja Ignatjevnan luo hän saapui liian myöhään. Lähetettyään palvelusnaisen pois ja jäätyään yksin Marja Ignatjevna ei ollutkaan malttanut olla nousematta vuoteestapa heitettyään yllensä vain jonkin verran vaatteita, mitä sattui saamaan käsiinsä, jotakin sangen ohutta ja tähän vuoden aikaan aivan sopimatonta, hän lähti Kirillovin luo sivurakennukseen ajatellen, että ehkäpä tämä kaikkein varmimmin voisi antaa joitakin tietoja hänen miehestänsä. Voitaneen käsittää, miten lapsivaimoon vaikutti se, mitä hän näki siellä. On huomattava, että hän ei ehtinyt lukea Kirillovin kirjelappusta, jonka tämä oli kirjoittanut ennen kuolemaansa ja joka oli pöydällä, sangen näkyvällä paikalla muuten. Säikähdyksissään hän ei ollut sitä edes huomannut. Hän riensi takaisin ullakkohuoneeseen, sieppasi syliinsä pienokaisen ja lähti se mukanaan kadulle. Aamu oli kostean kolea ja sumuinen. Syrjäisellä kadulla kukaan ei tullut häntä vastaan. Hän riensi yhä hengästyneenä kylmässä, upottavassa liejussa ja lopulta alkoi kolistella talojen oviin. Eräässä talossa hänelle ei ollenkaan avattu, samoin toisessa oltiin kauan avaamatta. Kärsimättömänä hän jätti kolistelun sikseen ja meni kolmanteen taloon. Tämä oli erään meikäläisen kauppiaan, Titovin, talo. Täällä hän nosti aika hälinän, huutaa pauhasi ja koetti katkonaisesti selitellä, että »hänen miehensä oli murhattu». Šatov ja osittain koko hänen historiansa tunnettiin Titoveilla: he säikähtivät kauheasti, että Marja Ignatjevna, omien sanojensa mukaan vasta vuorokausi sitten synnyttäneenä, juoksenteli nyt tuollaisissa pukimissa ja näin kylmällä ilmalla pitkin katuja sylissään pienokainen, jonka ympärillä ei myöskään ollut liikoja verhoja. Ensiksi luultiin hänen hourailevan, sitäkin suuremmalla syyllä, koska hän ei mitenkään saanut selvästi sanotuksi, kenet oli murhattu: Kirillovko vaiko hänen miehensä? Arvattuaan, että häntä ei uskottu, hän oli jo lähtemäisillään eteenpäin, mutta hänet pysähdytettiin väkisin, ja kerrottiin hänen silloin kauheasti huutaneen ja riuhtoneen itseään. Lähdettiin Filippovin taloon, ja kahden tunnin kuluttua koko kaupunki jo tiesi Kirillovin itsemurhasta sekä hänen jälkeensä jättämästään kirjelipusta. Poliisi alkoi tiedustella asiaa synnyttäjävaimolta, joka silloin vielä oli tajussaan. Tällöin kävi selville sekin, että hän ei ollut lukenut Kirillovin kirjettä, mutta sitä, mistä hän oli päätellyt, että hänen miehensä oli murhattu, häneltä ei saatu selville. Hän vain huusi, että »jos kerran se on murhattu, niin miehenihän on murhattu; he olivat yksissä!» Puoleen päivään mennessä hän oli käynyt jo täysin tajuttomaksi eikä hän siitä enää selvinnytkään, vaan kuoli kolmen päivän kuluttua. Vilustunut lapsi kuoli jo häntä aikaisemmin.

Kun Arina Prohorovna tullessaan ei tavannut Marja Ignatjevnaa eikä lasta, hän oli heti oivaltanut, että asiat olivat hullusti, ja oli aikonut ensin rientää kotiinsa, mutta olikin pysähtynyt portille ja lähettänyt vain apuvaimon »kysymään sivurakennuksen herralta, oliko Marja Ignatjevna hänen luonansa tai tiesikö tämä ehkä jotakin hänestä». Apuvaimo palasi huutaen raivoisasti, niin että koko katu sen kuuli. Saatuaan hänen suunsa tukituksi tuolla tunnetulla argumentilla: »joudut syytteeseen», Arina Prohorovna oli livahtanut tiehensä.

On itsestään selvää, että hänen luoksensa tultiin tiedustelemaan jo heti samana aamuna, olihan hän ollut synnyttäjän kätilönä, mutta häneltä ei saatu paljoa tietää: hän kertoi hyvin asiallisesti ja kylmäverisesti kaiken, mitä itse oli nähnyt ja kuullut Šatovilla, mutta kaikesta muusta tapahtuneesta hän ei sanonut tietävänsä eikä ymmärtävänsä mitään.

Voitaneen käsittää, millainen hälinä syntyi kaupungissamme. Taas uusi »juttu», taas murha! Mutta tähän liittyi nyt jo muutakin: kävi päivän selväksi, että todella oli olemassa jokin salainen murhamiesten, murhapolttaja-vallankumouksellisten ja kapinallisten liitto. Lizan kauhea kuolema, Stavroginin vaimon murha, itse Stavrogin, murhapoltto, kotiopettajattaria varten järjestetty juhla, Julija Mihailovnan ympärillä rehoittanut tapainturmelus… Vieläpä Stepan Trofimovitšin katoamisessakin tahdottiin välttämättä nähdä jotakin salaperäistä. Paljon, paljon kuiskailtiin myös Nikolai Vsevolodovitšista. Ennenkuin päivä oli ehtinyt iltaan, saatiin tietää Pjotr Stepanovitšin poistumisesta, ja mikä omituisinta, hänestä puhuttiin kuitenkin vähimmin. Mutta eniten sinä päivänä puhuttiin sentään »senaattorista». Filippovin talon luota väkijoukko ei poistunut koko aamuna. Viranomaiset oli Kirillovin jättämä kirjelappu vienyt todella harhaan. Uskottiin sekä se, että Kirillov oli murhannut Šatovin, että »murhaajan» itsemurha. Vaikka esivalta ensin joutuikin hieman neuvottomaksi, niin ei kuitenkaan pitkäksi aikaa. Sana »puisto» esimerkiksi, joka oli niin epämääräisesti mainittu Kirillovin kirjelapussa, ei vienyt ketään harhaan, kuten Pjotr Stepanovitš oli olettanutkin. Poliisi suuntasi heti askelensa Skvorešnikiin eikä suinkaan yksistään sen vuoksi, että vain siellä oli puisto, jollaista ei ollut missään muualla, vaan suorastaan jo jonkinlaista vaistoansa noudattaen, koskapa viime päivien kaikki kauhut olivat olleet joko suoranaisessa tai ainakin kaukaisessa yhteydessä Skvorešnikin kanssa. Näin ainakin minä arvelen. (Huomautan, että Varvara Petrovna oli varhain aamulla tietämättä vielä mitään tästä kaikesta lähtenyt ajamaan takaa Stepan Trofimovitšia.) Ruumis löydettiin lammikosta sinne johtavista jäljistä vielä saman päivän iltana. Murhapaikalta oli löytynyt Šatovin lippalakkikin, jonka murhaajat olivat sangen kevytmielisesti unohtaneet sinne. Lääkärintarkastuksessa ilmenneet seikat sekä muutamat muut merkit ja arvelut herättivät jo ensi askelella epäilyksen: Kirillovilla oli täytynyt olla tovereitakin. Saatiin selville Šatov Kirillovilaisen salaisen järjestön olemassaolo siihen liittyvine julistuksineen. Mutta keitä olivat nämä toverit? Meikäläisistä ei silloin vielä epäilty ainoatakaan. Saatiin selville, että Kirillov asusti aivan erakkona ja niin ypö yksin, että hänen luonansa, kuten myöhemmin saatiin selville kirjeestä, oli saattanut hyvin piileskellä useita päiviä Fedjkakin, jota oli kaikkialta haettu… Eniten harmitti se, että koko tästä sekasotkusta ei saanut mitenkään esille mitään yhtenäistä ja sitovaa. Vaikeata on kuvitella, millaisiin johtopaatoksiin ja millaisiin perättömiin luuloihin olisi lopulta takertunut meidän jo suorastaan pakokauhuisesti pelästynyt väestömme, ellei kaikki olisi selvinnyt Ljamšinin avulla jo heti seuraavana päivänä.

Hänen voimansa pettivät. Hänen oli käynyt juuri niin, kuin Pjotr Stepanovitš oli lopulta alkanut aavistella. Kun hänet oli jätetty ensin Tolkatšenkon ja sitten Erkelin huostaan, hän oli loikoillut koko seuraavan päivän vuoteessa nähtävästi aivan rauhallisena, seinään päin kääntyneenä, puhumatta sanaakaan, tuskin vastaten hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hän ei siis saanut koko päivänä tietää siitä, mitä tapahtui kaupungissa. Mutta Tolkatšenkon, joka itse varsin hyvin tiesi kaiken, päähän pälkähtikin illan suussa jättää kokonaan tehtävä, jonka Pjotr Stepanovitš oli jättänyt hänelle ja jonka mukaan hänen oli huolehdittava Ljamšinista, ja hän lähti kaupungista maaseudulle, s.o. pakeni yksinkertaisesti. Oli siis selvää, että kaikki olivat »kadottaneet järkensä», kuten Erkel oli heistä puhuessaan suvainnut huomauttaa. Mainitsen tässä senkin, että Liputin oli myös tänä samana päivänä kadonnut kaupungista, vieläpä jo ennen puoltapäivää. Mutta tämä oli päässyt pujahtamaan jotenkin niin, että hänen katoamisestaan viranomaiset saivat tietää vasta seuraavan päivän iltana, silloin kun hänestä alettiin kysellä hänen perheeltänsä, joka hänen poissaolonsa vuoksi oli säikähtänyt, mutta joka pelosta vaikeni. Mutta palatkaamme Ljamšiniin. Tuskin hän oli jäänyt yksin (Erkel luottaen Tolkatšenkoon oli jo aikaisemmin lähtenyt kotiinsa), kun hän jo lähti kotoansa ja sai tietenkin hyvin pian tietää, miten asiat olivat. Palaamatta enää edes kotiansa hän lähti juoksemaan ilman minkäännäköistä päämäärää. Mutta yö oli niin pimeä, ja koko yritys niin kauhea ja vaivalloinen, että kuljettuaan pari kolme kadun väliä hän palasi takaisin ja lukitsi ovensa yöksi. Aamupuoleen hän lienee tehnyt itsemurhayrityksenkin, mutta se ei onnistunut. Näin hän istui lukittujen ovien takana puolipäivään asti ja — lähti sitten yht'äkkiä viranomaisten puheille. On väitetty, että hän ryömi polvillaan, itki ja parkui ääneen, suuteli lattiaa huutaen, että hän ei ollut kelvollinen suutelemaan edes hänen edessään seisovien ylhäisten virkamiesten saappaita. Häntä yritettiin rauhoittaa ja hänelle oltiin hyvin suopeita. On väitetty kuulustelun kestäneen ainakin kolme tuntia. Hän teki selkoa kaikesta, kaikesta, kertoi kaiken juurta jaksain, kaiken mitä tiesi, kaikki yksityiskohdatkin; hätäili kertoessaan, yritti tehdä tunnustuksia, lateli aivan tarpeetontakin, mitä häneltä ei ollenkaan edes kysytty. Kävi selville, että hän tiesi asiat riittävän hyvin ja riittävän hyvin osasi ne myös esittää: Šatovin ja Kirillovin tragedia, tulipalo, Lebjadkinien kuolema y.m., y.m. joutuivat toisarvoiseen asemaan. Ensi sijan anasti nyt Pjotr Stepanovitš, salainen järjestö, viisikot, verkko. Kysymykseen: minkä vuoksi oli tehty niin paljon murhia, skandaaleja ja ilkitöitä, hän vastaili hätäilevän kiireisesti, että kaikki tämä oli tapahtunut sen vuoksi, »että systemaattisesti saataisiin perustukset järkkymään, että koko yhteiskunta ja kaikki, mille se perustui, saataisiin systemaattisesti hajoamaan sen vuoksi, että saataisiin kaikilta ensin luonto pois ja että aikaansaataisiin puuro, ja että kun yhteiskunta saataisiin täten järkkymään, yhteiskunta, joka oli sairas ja käymistilassa, kyynillinen ja uskonsa menettänyt, mutta joka määrättömästi janosi jotakin sitä johtamaan kykenevää aatetta ja halusi säilyttää itsensä, — silloin valta otettaisiin omiin käsiin ja kohotettaisiin kapinan lippu nojautuen viisikkojen verkkoon, viisikkojen, jotka tällä aikaa olisivat toimineet, värvänneet väkeä ja valmistelleet käytännössä toimenpiteitä, joihin olisi ryhdyttävä, sekä tutkineet niitä heikkoja kohtia, joita voitaisiin käyttää hyväksi». Lopuksi hän sanoi että se epäjärjestys, joka Pjotr Stepanovitšin toimesta oli nyt saatu kaupungissamme aikaan, oli tulevan systemaattisen epäjärjestyksen, niin sanoaksemme tulevien edesottamisten, ohjelman ensimmäinen toimeenpanokoe, aiottu opiksi kaikille viisikoille, — ja että tämä oli oikeastaan vain hänen, Ljamšinin ajatus asiasta, hänen arvelunsa, ja että »tämä olisi välttämättä pidettävä mielessä ja otettava kokonaan huomioon, onhan hän siinä määrin ollut avomielinen ja yksistään vain hyvää tarkoittaen selittänyt koko asian, että näin ollen hänestä saattaisi olla hyötyäkin ja että hän edelleenkin voisi tehdä tällaisia palveluksia esivallalle». Jyrkästi tehtyyn kysymykseen: Oliko viisikkoja paljonkin? hän vastasi, että niitä oli määrätön paljous, että koko Venäjä oli verkon peitossa, ja vaikka hän ei voinutkaan esittää todisteita, luulen kuitenkin, että hän vastauksissaan oli täysin vilpitön. Viranomaisille hän jätti vain järjestön painetun ohjelman — se oli painettu ulkomailla, — ja heidän systeeminsä mukaisten toimenpiteiden edelleenkehittämisen suunnitelman, joka tosin oli vain luonnos, mutta kuitenkin Pjotr Stepanovitšin omaa käsialaa. Tästä kävi selville, että puhuessaan »perustusten järkyttämisestä» Ljamšin oli aivan kirjaimellisesti lainannut kaiken tästä paperista, aina pisteitä ja pilkkuja myöten, vaikka olikin vakuutellut, että se, mitä hän oli sanonut, oli vain hänen oma käsityksensä asiasta. Julija Mihailovnasta hän oli, odottamatta että häneltä olisi sitä edes kysytty, maininnut merkillisen hauskasti, että »hän oli viaton ja että häntä oli vain vedetty nenästä». Mutta merkillisintä oli, että Nikolai Stavroginia hän ei pitänyt salaisen järjestön jäsenenä, samoin kielsi hän senkin, että tämä olisi ollut jollakin tavoin yhteistoiminnassa Pjotr Stepanovitšin kanssa. (Niistä salaisista ja sangen naurettavista toiveista, joita Pjotr Stepanovitš oli hautonut Stavroginin suhteen, Ljamšinilla ei ollut pienintäkään käsitystä.) Hänen sanojensa mukaan Pjotr Stepanovitš oli järjestänyt Lebjadkinien kuoleman aivan yksin, ilman vähintäkään Nikolai Vsevolodovitšin apua, ja että hänen ovelana tarkoituksenansa oli ollut kietoa Nikolai Vsevolodovitš tähän rikokseen ja saada hänet sillä tavoin riippuvaisuussuhteeseen itseensä. Mutta sen kiitollisuuden asemesta, kiitollisuuden, johon Pjotr Stepanovitš varmasti ja kevytmielisesti luotti, hän oli tällä teollaan herättänyt muka vain jaloluonteisen Nikolai Vsevolodovitšin suuttumuksen, olipa saanut tämän suorastaan epätoivoonkin. Lopuksi hän taas mainitsi jotakin Stavroginista hätäillen aivan turhaan, koskapa häneltä ei sitä edes kysytty, ja nähtävästi aivan tahallaan yrittäen tähdentää sitä seikkaa, että Stavrogin mikä lienee ollutkin sangen mahtava henkilö, että tässä piili jokin salaisuus, että hän oli elellyt parissamme niin sanoaksemme »incognito», että hänellä oli kai jokin salainen tehtävä suoritettavanaan ja oli mahdollista, että hän taas palaisi näille maille Pietarista (Ljamšin oli aivan varma siitä, että Stavrogin oli Pietarissa), mutta nyt jo aivan toisessa asemassa ja sellaisten henkilöiden seuraamana, henkilöiden, joista ehkä meilläkin pian puhutaan ja että tämän kaiken hän oli kuullut Pjotr Stepanovitšilta, Nikolai Vsevolodovitšin salaiselta vihamieheltä.

Teen välihuomautuksen: kahden kuukauden kuluttua Ljamšin tunnusti, että hän oli yrittänyt suojella Stavroginia tahallaan, luullen Stavroginin voivan tehdä jotakin hänen puolestansa ja uskoen, että tämä Pietarissa saisi aikaan sen, että hänen rangaistustansa lievennettäisiin ja että kun hänet karkotettaisiin, hän saisi ehkä tältä rahoja sekä suosituskirjeitä. Tästä tunnustuksesta saattaa huomata, että hänellä todellakin oli sangen liioiteltu käsitys Nikolai Stavroginista.

Samana päivänä vangittiin tietenkin Virginski ja kiireisesti hätiköiden myös koko hänen perheensä. (Arina Prohorovna, hänen sisarensa, täti ja naisylioppilas ovat nyt jo kauan olleet vapaina; väitetäänpä, että Šigaljovkin vapautetaan pian, koska hänen ei katsottu soveltuvan mihinkään niistä rikosluokista, joihin syytetyt jaettiin. Tämä muutoin on vain pelkkää kulkupuhetta!) Virginski tunnusti kaiken heti paikalla. Vangittaessa hän oli ollut aivan sairaana ja kuumeessa. Väitetään hänen suorastaan ilostuneen: »Aivan kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä», kerrotaan hänen sanoneen. Hänestä on väitetty sellaistakin, että hän oli muka tunnustanut kaiken aivan avoimesti, mutta kuitenkin koko ajan säilyttäen arvokkuutensa ja tinkimättä vähääkään »valoisista toiveistansa» sekä kiroten koko ajan poliittista uraansa (pitäen sen vastakohtana sosiaalisen toiminnan tietä), jolle hän oli viehättynyt lähtemään aivan vahingossa ja kevytmielisesti pelkästään »yhteensattuneiden olosuhteiden pyörteen», pakotuksesta. Hänen käyttäytymistänsä murhan tapahtuessa pidetään hieman lieventävänä asianhaarana, ja kaikesta päättäen se on todella lieventäväkin hänen kohtaloansa. Näin ainakin meillä arvellaan.

Mutta Erkelin kohtaloa tuskin saadaan lievennetyksi. Vangitsemishetkestä alkaen hän on pysynyt vaiti ja vääristelee totuutta mm paljon kuin suinkin. Hänen suustansa ei ole saatu lähtemään ainoatakaan katumuksen sanaa. Ja kuitenkin hän on herättänyt kaikkein ankarimpienkin tuomarien myötätunnon nuoruudellaan, turvattomuudellaan sekä sillä, että on käynyt aivan ilmeiseksi, että hän jos kukaan fanaattisuudessaan on suorastaan joutunut poliittisen kiehtojan uhriksi. Mutta eniten kai sentään lienee häntä kohtaan syntyneeseen myötätuntoon vaikuttanut se, että kävi ilmi, miten hän oli kohdellut äitiänsä, miten oli lähettänyt tälle melkein puolet pienestä palkastansa. Hänen äitinsä on nyt täällä meillä. Hän on sairas ja heikko nainen, ennen aikojaan vanhentunut. Hän itkee itkemistään ja aivan sananmukaisesti ryömii viranomaisten jaloissa anoen armoa pojallensa. Miten käyneekin, mutta monet meillä ainakin kovasti säälivät Erkeliä.

Liputin vangittiin vasta Pietarissa, jossa hän oli ehtinyt oleskella jo kaksi viikkoa. Hänelle tapahtui jotakin niin tavatonta, että sitä on suorastaan vaikea selittää. Hänellä väitettiin olleen jonkun toisen nimelle otettu passi, ja hänellä oli siis ilmeinen mahdollisuus livahtaa ulkomaille, ja rahaakin hänellä oli ollut muassaan huomattava määrä. Mutta tästä huolimatta hän jäi Pietariin eikä lähtenyt mihinkään. Jonkin aikaa hän haeskeli Stavroginia ja Pjotr Stepanovitšia, mutta yht'äkkiä hän sitten alkoi juoda ja elää määrättömän irstailevasti aivan kuten ihminen, joka kokonaan on menettänyt terveen järkensä sekä käsityksen omasta asemastaan. Hänet vangittiin Pietarissa, jossakin porttolassa ja aivan humalaisena. Huhuillaan sellaistakin, että häneltä ei kuitenkaan suinkaan puutu enää rohkeutta, tunnustuksissaan hän valehtelee ja valmistuu juhlallisena ja toivorikkaana tulevaan oikeudenistuntoon (?). Hän aikonee puhuakin oikeudenkäyntitilaisuudessa. Tolkatšenko, joka vangittiin jossakin maaseudulla noin kymmenen päivän kuluttua pakonsa jälkeen, käyttäytyy paljon kohteliaammin, ei valehtele, ei vääristele asioita, on ilmaissut kaiken, minkä tietää, ei puolustele itseänsä, alistuu syyllisyyteensä vaatimattomasti, mutta hänelläkin on sentään taipumusta puhua hieman korkealentoisesti. Hän puhuu paljon ja mielellään, ja kun puhe alkaa hipoa »kansan tuntemusta ja sen vallankumouksellisia elementtejä», niin hän ottaa aina määrätynlaisen asenteen ja tavoittelee vaikuttavuutta. Hänenkin väitetään aikovan puhua oikeudessa. Sekä hän että Liputin eivät ole kovinkaan peloissaan, ja sehän on jo melkeinpä omituista.

Sanon vielä kerran, juttu ei ole vielä päättynyt. Nyt, kolmen kuukauden kuluttua tapahtumasta, kun kaupunkimme väestö on jo ehtinyt hieman levähtää tuosta kaikesta sekä on tointunut entiselleen, se on myös muodostanut oman mielipiteensä asiasta, joka on siinä määrin omaperäinen, että Pjotr Stepanovitšiakin muutamat pitävät jopa suorastaan nerona, tai ainakin henkilönä, jolla on »neron lahjat». »Sitä ne tekevät, ne järjestöt», puhutaan klubissa, ja näin sanoen kohotetaan sormi ylöspäin. Tämä kaikki on muuten sangen viatonta, ja harvat ne oikeastaan näin haastelevat. Toiset taas päinvastoin myöntävät, että hän on tosin terävä-älyinen ja lahjakas, mutta että hän ei vähääkään tunne todellisuutta, että hän on kauhean abstraktinen, että hän on väärään ja tylsästi kehittynyt vain yhteen ainoaan suuntaan ja että tästä johtuu hänen tavaton kevytmielisyytensä. Ja mitä taas tulee hänen moraaliinsa, niin siitä ovat kaikki sentään yhtä mieltä. Siitähän ei kukaan saattaisi väitelläkään. En todellakaan tiedä, kenestä vielä mainitsisin, etten unohtaisi ketään. Mavriki Nikolajevitš on matkustanut jonnekin aivan teille tietymättömille. Eukko Drozdova on käynyt aivan lapseksi… Minun on muuten vielä lopuksi kerrottava sangen synkkä tarina. Rajoitun vain pääseikkoihin.

Varvara Petrovna oli matkalta palattuansa jäänyt asumaan kaupunkitaloonsa. Kaikki sillä aikaa kertyneet uutiset tulvahtivat nyt hänelle yht'aikaa ja saivat hänet aivan järkyttyneeksi. Hän sulkeutui yksin kotiinsa. Oli ilta. Kaikki olivat väsyneinä lähteneet nukkumaan.

Heti seuraavana aamuna sisäkkö toi Darja Pavlovnalle hyvin salaperäisin ilmein kirjeen. Tämä kirje oli sisäkön sanojen mukaan tullut jo eilen illalla, mutta myöhään, kun kaikki olivat jo menneet maata, niin että hän ei ollut uskaltanut enää tulla herättelemään. Se ei ollut saapunut postitse, vaan sen oli tuonut Skvorešnikiin Aleksei Jegorytšille joku aivan tuntematon henkilö. Aleksei Jegorytš taas oli tuonut sen edelleen tänne eilen illalla, antanut sen suoraan sisäkön käteen ja sitten taas lähtenyt heti Skvorešnikiin.

Darja Pavlovna katseli kirjettä kauan sykkivin sydämin uskaltamatta sitä avata. Hän tiesi, keneltä se oli: Nikolai Stavrogin kirjoitti. Hän luki kirjekuoresta: »Aleksei Jegorytšille, annettava edelleen Darja Pavlovnalle, salaisesti».

Ja tämä kirje kuului sanasta sanaan näin, ilman että korjaan tämän venäläisen herrasmiehen tyylissä ainoatakaan virhettä, herran, joka ei koskaan ollut jaksanut päästä täydellisesti venäjän kieliopista perille kaikesta eurooppalaisesta sivistyksestään huolimatta:

Kerran Te sanoitte haluavanne tulla minun sairaanhoitajattarekseni, ja minä lupasin lähettää teitä hakemaan silloin, kun tarvitsisin. Matkustan kahden päivän kuluttua enkä palaa. Tahdotteko mukaani?

Viime vuonna minä, kuten Herzen, kirjoittauduin Urin kantonin kansalaiseksi, eikä siitä tiedä kukaan mitään. Olen jo ostanut sieltä pienen talonkin. Minulla on vielä kaksitoistatuhatta ruplaa. Me lähdemme ja asumme siellä sitten ikuisesti. Minä en tahdo koskaan lähteä sieltä mihinkään.

Paikka on ikävä, rotkot ja vuoret ahdistavat näköä ja ajatusta. Hyvin synkkää. Minä sen vuoksi, koska pieni talo oli ostettavissa. Jos teitä ei miellytä, niin myyn ja ostan toisesta paikasta. En ole oikein terve, mutta sikäläisessä ilmanalassa toivon pääseväni hallusinatsioneistani. Tämä koskee fyysillistä puolta, ja minun sielunihan te tunnette tarkkaan, tokkopahan sentään aivan tarkkaan?

Olen kertonut Teille paljon elämästäni. Mutta en kaikkea. En edes teille kaikkea! Muuten, tahdon sen sanoa Teille, omantuntoni mukaan olen syyllinen vaimoni kuolemaan. En nähnyt Teitä sen jälkeen ja sen vuoksi tahdon tämän sanoa. Olen rikkonut myös Lizaveta Nikolajevnaa kohtaan, mutta tämänhän Te tiedätte, Tehän tiedätte jo kaiken.

Parempi olisi, jollette tulisi. Kutsuessani Teitä menettelen kauhean alhaisesti. Miksi hautaantuisittekaan koko elämänne ajaksi minun kanssani sinne? Te olette minulle rakas, ja ikävöidessäni minun olisi hyvä olla teidän lähettyvillänne. Vain yksin Teidän läsnäollessanne voin puhua ääneen. Mutta eihän tämä merkitse mitään. Te itsehän sanoitte: 'sairaanhoitajaksi', — nämä ovat Teidän sanojanne. Mutta miksi sellainen uhraus? Huomatkaa sekin, etten sääli Teitä, koskapa kutsun, enkä kunnioita, koska odotan. Ja kuitenkin minä sekä kutsun että odotan. Joka tapauksessa pidän tärkeänä vastaustanne, sillä minun on lähdettävä pian. Siinä tapauksessa matkustan yksin.

En odota mitään ihmeellistä Urista. Matkustan vain yksinkertaisesti. En ole tahallani valinnut synkkää seutua. Venäjällä ei minua sido mikään — täällä on minulle kaikki yhtä vierasta kuin muuallakin. Tosin en missään ole viihtynyt niin huonosti kuin täällä, mutta täälläkään en ole jaksanut syttyä vihaan!

Olen tahtonut koetella voimiani joka suhteessa. Te olette neuvonut niin tekemään, että 'oppisin tuntemaan itseni'. Koetellessani itseäni oman itseni vuoksi sekä näyttääkseni voimaani toisille se on osoittautunut, aina ennen niin kuin nytkin, koko elämäni aikana — rajattomaksi. Teidän nähtennehän kestin veljeltänne saamani korvapuustin, tunnustin avioliittoni julkisesti. Mutta mihin saattaisin käyttää tätä voimaani — kas, sitä en ole koskaan käsittänyt. En käsitä nytkään huolimatta kaikista rohkaisuistanne, joita sain Teiltä Sveitsissä ja joihin silloin uskoin. Yhä vieläkin minä, kuten aina ennenkin, saatan tuntea halua tehdä hyviä töitä ja tunnen siitä nautintoa. Rinnan haluan tehdä samoin pahaakin ja tunnen siitäkin nautintoa. Mutta sekä toinen että toinen tunne on yhä entiseen tapaan liian heikko, eikä se koskaan ole toisenlainen. Minun tahtoni ilmaukset ovat liian heikkoja, ne eivät voi johtaa minua. Tukilla voi päästä joen yli, mutta ei lastulla. Tämä vain sen vuoksi, että te ette ajattelisi minun lähtevän Uriin jonkinlaisin toivein.

En syytä mitään enkä ketään, kuten en tehnyt sitä ennenkään. Olen maistanut paheen kaikkia muotoja ja kuluttanut niissä voimani. Mutta minä en rakasta enkä ole tahtonut pahetta. Te olette seuraillut minua viime aikoina. Tiedättekö mitä, katselin vihamielin meikäläisiä, noita kaiken kieltäjiäkin, kadehtinenkohan heidänkään toiveitansa? Mutta turhaan Te pelkäsitte, minä en voinut olla heille toveri, koska en voinut heille jakaa mitään. Mutta leikin vuoksi, vihasta en voinut myöskään, enkä sen vuoksi, että olisin leikkiä pelännyt, — leikkiä en säiky, — vaan sen vuoksi, että minulla sittenkin oli kunnollisen ihmisen tavat ja minua inhoitti. Mutta jos minulla olisi ollut heitä kohtaan enemmän vihaa tai kateutta, niin ehkäpä olisin lähtenytkin heidän mukaansa. Päätelkää itse, missä määrin minun oli helppo olla ja miten paljon olen riehunut!

Ystävä kallis, lempeä ja suurisieluinen olento, joksi Teidät olen aavistanut! Ehkäpä Te haaveilette voivanne antaa minulle niin paljon rakkautta ja jaksavanne vuodattaa minuun niin paljon kauneutta Teidän kauniista sielustanne, että luulette sillä voivanne lopuksi asettaa minulle päämäärän? Ei, Teillä olisi syytä olla varovaisempi: Minun rakkauteni tulee olemaan yhtä pientä kuin mitä itsekin olen, ja Te tulette onnettomaksi. Teidän veljenne on sanonut minulle, että se, joka katkaisee siteensä omaan maahansa, se katkaisee myös suhteensa jumaliin, s.o. kaikkiin päämääriinsä. Kaikesta voi kiistellä loputtomasti, mutta minusta on vuotanut ulos vain pelkkää kielteisyyttä, ilman minkäännäköistä suurenmoisuutta ja ilman minkäännäköistä voimaa. Eipä edes kielteisyyttäkään oikeastaan. Kaikki on niin pientä ja penseätä. Yleväsieluinen Kirillov ei kestänyt aatteen painoa, vaan — ampui itsensä; mutta minähän huomaan, että hänkin oli yleväsieluinen vain siksi, ettei ollut täysijärkinen. Minä en ole koskaan luopunut järjestäni enkä koskaan ole jaksanut uskoa aatteeseen siinä määrin kuin hän. En voi edes siinä määrin syventyä aatteeseen, en koskaan, en koskaan voisi ampua itseäni!…

Tiedän, että minun pitäisi tappaa itseni, lakaista itseni olemattomiin maan pinnalta, aivan kuten olisin inhoittava täi, mutta minä kammoan itsemurhaa, sillä pelkään näyttää ylevämielisyyttä. Tiedän, että tulee uusi pettymys, — loputtoman pettymysten sarjan viimeinen pettymys. Onko mitään hyötyä pettää itseänsä vain sen vuoksi, että aikoo näytellä suurenmoista? Suuttumusta ja häpeätä en voi tuntea koskaan, en siis myöskään pettymystä.

Suokaa anteeksi, että kirjoitan näin paljon. Olen havahtunut, olen tehnyt tämän huomaamatta. Näin ei riittäisi sata sivuakaan, ja kymmenessä rivissäkin olisi jo tarpeeksi, kymmenen riviäkin riittää kutsumaan Teidät ’sairaanhoitajaksi'.

Siitä saakka kuin lähdin, olen oleskellut sieltä lukien kuudennella asemalla, sen asemapäällikön luona. Häneen tutustuin juomingeissa viisi vuotta sitten Pietarissa. Ei kukaan tiedä, että asun siellä. Kirjoittakaa hänen nimelleen. Osoite seuraa mukana.

Darja Pavlovna lähti heti näyttämään kirjettä Varvara Petrovnalle. Tämä luki sen ja pyysi Dašaa poistumaan lukeaksensa sen vielä kerran yksikseen. Mutta kovin pian hän taas kutsui hänet takaisin luokseen.

— Laita itsesi kuntoon! Lähdetään yhdessä! Daša katsahti häneen kysyvästi.

— Mitäpä täälläkään tekisin? Eikö liene yhdentekevää? Minä myös aion Urin kansalaiseksi ja elän loppuelämäni rotkossa… Ole huoleti, en minä teitä häiritse.

Alettiin puuhata lähtöä, niin että olisi ehditty jo puolenpäivän aikoihin lähtevään junaan. Mutta ei ollut kulunut puoltakaan tuntia, kun Skvorešnikista saapui Aleksei Jegorytš ja ilmoitti, että Nikolai Vsevolodovitš oli äkkiä saapunut aamulla, varhaisimmassa junassa, oli nyt Skvorešnikissa, mutta »siinä tilassa, ettei vastaillut kysymyksiin, oli käynyt kaikissa huoneissa ja lukinnut oman ovensa omalla puolellaan»…

— Vastoin heidän määräystänsä tahdoin tulla tästä tänne ilmoittamaan, —
Aleksei Jegorytš lisäsi huolekkain ilmein.

Varvara Petrovna katsahti vain häneen läpitunkevasti eikä alkanut kysellä mitään. Silmänräpäyksessä tuotiin vaunut, ja hän lähti matkaan Daša mukanaan. Väitettiin heidän pitkin matkaa tehneen ristinmerkkejä.

Nikolai Vsevolodovitšin »omalla puolella» kaikki ovet olivat lukittuina, eikä häntä itseään näkynyt missään.

Merkillistä oli, että Varvara Petrovnan mukana nuoren herran »omalle puolelle» oli tullut muutamia palvelijoitakin, ja jäljellä olevat jäivät odottelemaan saliin. Koskaan muulloin he eivät olisi rohjenneet menetellä näin vastoin talon tapoja. Varvara Petrovna näki kaiken ja oli vaiti.

Tultiin toiseen kerrokseen. Siellä oli kolme huonetta, mutta ei ainoassakaan ollut ketään.

— Mutta jospa olisivat menneet tuonne? — joku näkyi osoittavan ullakkohuoneen ovea. Ullakkohuoneeseen vievä ovi, joka oli aina ollut suljettu, oli nyt todellakin selko selällään. Sinne täytyi nousta — melkeinpä katon tasalle — puisia, korkeita, hyvin kapeita ja kauhean jyrkkiä portaita myöten. Siellä oli näet jonkinlainen huone.

— Minä en mene tuonne. Minkä vuoksi hän olisi kavunnut sinne? — Varvara Petrovna valahti kauhean kalpeaksi ja katsahti palvelijoihinsa. Nämä katsoivat vuorostaan häneen äänettöminä. Daša vapisi´…

Varvara Petrovna riensi kuitenkin ylös portaita; Daša hänen jäljessään; mutta tuskin hän oli ehtinyt ullakkohuoneeseen, kun hän kiljahti ja kaatui taintuneena maahan.

Urin kantonin kansalainen riippui hirttäytyneenä heti oven vieressä. Pöydällä oli pieni paperilippunen, johon oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat sanat: »Ei kukaan ole syypää, minä itse». Samalla pöydällä oli vasara, saippuankappale ja iso naula, joka nähtävästi oli hankittu siihen kaiken varalta. Luja silkkinen nuora, johon Nikolai Vsevolodovitš oli hirttäytynyt ja jonka hän kaikesta päättäen oli valinnut ja varannut itselleen jo kauan sitten, oli paksulti saippuoitu. Kaikki osoitti, että hän oli kaiken jo ennakolta tarkasti suunnitellut ja että hän oli täydessä tajussaan viimeiseen hetkeen asti.

Ruumiinavauksen tapahduttua kaikki lääkärimme olivat ehdottomasti sitä mieltä, että mielenhäiriöstä tässä tapauksessa ei saattanut olla kysymystäkään.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIIVAAJAT III ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.