The Project Gutenberg eBook of Pyhän Pietarin sateenvarjo, by Kálmán Mikszáth

Pikku Veronka.
Entinen Glogova.
Glogovan uusi pastori.
Pyhä Pietari ja hänen sateenvarjonsa.

II OSA: GREGORICSIT.

Tahditon Gregorics.
Huonoja enteitä.
Gregorics Pálin kuolema.
Ahneet Gregoricsit.

III OSA: JÄLJET

Sateenvarjo pujahtaa esiin
Meidän Rosalia
Jäljet vievät Glogovaan
Korvarenkaat

IV OSA: BÁBASZÉKIN SIVISTYNEET.

V OSA: KOLMAS PAHOLAINEN.

MIKSZÁTH KÁLMÁN

Mikszáth Kálmán (lue Miksaat Kaalmaan, ensin suku-, sitte ristimänäni, kuten unkarilaisilla aina on tapana, ja sanakorko aina ensitavulla) on suomalaiselle yleisölle vielä jokseenkin tuntematon kirjailija. Hänen kansalaisensa unkarilaiset asettavat hänet kuitenkin etevimpiensä Petőfin ja Jókain rinnalle, jopa suorastaan viimemainitun seuraajaksi. Onpa hän eräässä suhteessa kansansa kirjailijoista etevinkin, hän on näet heidän suurin humoristinsa. Suorasukaisen, joskin vilkkaan unkarilaisen leikillisyys aivan tuoreena ja luonnonomaisena pulppuaa Mikszáthin kertomuksista ja varsinkin kansanelämän kuvauksista, luoden näihin eloisuutta ja pirteyttä. — Esitän tässä lyhyin piirtein hänen elämäntarinansa ja kirjallisen tuotantonsa.

Mikszáth K. syntyi tammikuun 16:na 1847 Kürtabonyin kylässä — joka kuuluisan kirjailijan muistoksi on vastikään ottanut nimekseen Mikszathjalya (M:in kylä) — Nogradin komitaatissa eli piirikunnassa Pohjois-Unkarissa, Budapestista miltei suoraan pohjoista kohti. Hänen isänsä oli aitounkarilaista maalaisaatelia, samoin kuin äitikin, maanviljelijä sanotussa kylässä, missä hän sai lapsena jotakuinkin vapaasti leikkiä ja juoksennella kylän maalaisten kanssa. Ollen tunnustukseltaan luterilaisia panivat vanhemmat poikasen protestanttiseen kimnaasiin, mistä hän 1866 tuli ylioppilaaksi. Koulussa hän ei suinkaan ollut etevä eikä ahkera. Kotikylän muistot, lapsenhoitajan tarinat ja kummitusjutut — kotitalo kun vielä sijaitsi vastapäätä hautuumaata — sensijaan hänen päässään pyörivät samoin kuin kansan sadut ja kaskutkin. Matematiikka ja saksankieli varsinkin olivat vaikeita oppiaineita. Myöhemmin hän usein kertoi leikillään ettei hän matematiikan opetuksesta mitään muuta enää muistanut, kuin mitä hänen opettajansa tätä ainettaan ylistellessään oli tuontuostakin lausunut: "Mitä kieltä tulevassa elämässä puhutaan, emme tiedä, mutta kaksi kertaa kaksi on sielläkin neljä ja tulee niin olemaan ijankaikkisesta ijankaikkiseen." — Pojan saadessa huonoja arvosanoja saksankielessä isäukko kerran hänelle virkkoi: "Jos saat ajetuksi maasta kaikki saksalaiset tiehensä, saat olla lukematta heidän kieltään, mutta muuten saat keppiä." Koulussa Kálmán sensijaan jo esiintyi runoilijana, saaden sekä tovereiltaan että opettajiltaankin osakseen paljon tunnustusta, jopa pieniä palkintojakin. Ylioppilaaksi tultuaan hän luki lakitiedettä Budapestin yliopistossa, aina lomassa myöskin runoillen. Näitä hänen kynänsä tuotteita ilmestyi useita eräässä Igazmondó (Totuuden ystävä) nimisessä kansanlehdessä v:na 1869—72. Tutkinnot suoritettuaan hän pääsi "ylimääräiseksi" piirinsä lääninhallitukseen Balassa-Gyarmathiin. Siinä toimessa hän ei kuitenkaan oikein menestynyt, hänen esimiehensä kun väittivät ettei hänellä ole "stiiliä", lahjaa oikein sommitella juristikielellä asiakirjoja. Sensijaan hän oli hauska seuramies, tervetullut kaikkiin piireihin leikinlaskunsa ja henkevän tarinoimiskykynsä vuoksi. Kun hän huomasi, ettei hänellä ollut kuivalla virkauralla menestystä, rupesi hän ennen pitkää vapaaksi asianajajaksi, joutuen silloin perunkirjoitus-, ulosotto- y.m. toimissa paljon tekemisiin yleisön kanssa. Tähän aikaan ilmestyi painosta hänen ensimäinen novellinsa runoilemisen oli hän nyt ainiaaksi heittänyt — "Sielun myrkyttäjä" äskenmainitussa lehdessä. Pian väsyi hän asianajotoimeenkin; mieli paloi sinne, missä hän sitte parhaan menestyksensä oli saavuttava. Tukku käsikirjoituksia laukussaan hän lähti pääkaupunkiin saadakseen siellä jotain kirjallista tointa Täällä hän pääsikin "Unkarin kansanlehden" päätoimittajaksi, missä toimessa hän oli parisen vuotta. Nyt hän v. 1874 julkaisi painosta ensimäisen teoksensa "Kertoelmia", jotka eivät kuitenkaan vielä erikoista huomiota herättäneet, samalla kirjoitellen milloin mitäkin myös muihin pääkaupungin lehtiin. Mutta palkkiot olivat pienet ja toimeentulo niukka, jonka tähden M. otti (1878) mielihyvällä vastaan ehdotuksen lähteä Szegeiin sikäläisen Szegedi Napló (Sz:n Päivälehti) nimisen sanomalehden toimittajaksi. Täälläkin hänelle pian avautuivat kaupungin paraimmat seurapiirit. Täällä ilmestyi myöskin hänen sitte niin suurta suosiota saavuttanut novellikokoelmansa "Slovakkikansalalset" (1881). Saatuaan sen korehtuurin luetuksi hän meni Mehadiaan kylpemään, missä ei kahteen kuukauteen ottanut sanomalehteä käsiinsä. Tultuaan sieltä takaisin hän ihmeekseen huomasi, että arvostelu oli tuon kirjan johdosta tehnyt hänestä yhtäkkiä kuuluisan miehen.

Pääkaupunki alkoi nyt vetää häntä entistä enemmän puoleensa. V. 1881 hän tuli siellä etevän valtiollisen lehden "Pesti hírlapin" (Pestin sanomat) toimitukseen Jókain rinnalle ja sitte tämän jälkeen sen kuuluisimmaksi kynämieheksi. Salanimellä Scarron hän kirjoitti siihen useita vuosia pirteitä "lehterikirjeitä" eduskunnasta, joita yleisön suuresti suosimia kirjoitelmia sitte v. 1892 ilmestyi painosta paksu nide. Silloinen pääministeri, kreivi Tisza, joka oli Miksáthiin suuresti ihastunut, kysäsi tavattuaan hänet eräänä päivänä parlamenttitalon — eli kuten unkarilaiset sanovat: maatalon — eteisessä, mikä olisi hänen hartain toivomuksensa. "Naula takilleni tässä talossa", kuului leikillinen vastaus. Kreivi ymmärsi oitis Mikszáthin haluavan edustajapaikkaa ja nyt hänet asetettiin erääseen piiriin ehdokkaaksi ja hänestä tuli kun tulikin edusmies v. 1887, mikä luottamustoimi hänellä oli sitte jatkuvasti, uudistuneiden vaalien johdosta kuolemaansa asti. V. 1886 hän luopui "Pesti hírlapin" toimituksesta, ruveten nyt yksinomaan kirjailijaksi. Politiikka häntä ensimältä suuresti viehätti, mutta myöhemmin hän joskus toivoi, ettei olisi tullut tuota noitaa ja sen keittiötä milloinkaan tuntemaan. Kumminkin hän sen ohessa arveli eduskuntatalon hyvin kelpaavan unkarilaisen kirjailijan kolmanneksitoista opistoksi, siellä kun tulee tuntemaan koko maan tarpeet, pyyteet ja intohimotkin. Tämä aika oli hänen henkisesti hedelmällisimpänsä. Romaani ja novellikokoelma toisensa perästä ilmestyi painosta hänen kansansa suureksi ihastukseksi. Elämänsä loppuvuosina oli hän vielä Unkarin etevimmän kuvallisen viikkolehden Vasárnapi Ujságin (Sunnuntailehti) kirjallisena toimittajana, edusmiehen Hojtsy Pálin ollessa, kuten vielä nytkin, vastaavana. Moni Mikszáthin kertoelma onkin ensin tässä lehdessä ilmestynyt.

Unkarin kansa toivoi tästä lempikirjailijastaan vielä paljon, kun sen yllätti keväällä 1910 sanoma hänen verrattain äkillisestä kuolemastaan — keuhkotulehdukseen. Hänen aikaisemmin lausumansa toivomus saada pysyä valjaissa, kirjallisessa työssä viime hetkeen asti, oli kuitenkin toteutunut. Häntä jäi kaipaamaan hänen perheensä — ja koko Unkarin kansa. Eräs hänen elämäkertansa kirjoittaja on lausunut että miten kirjallinen maku ja sen suunnat muuttunevatkin, tietää Mikszáthin runous ikuista kevättä, jonka hedelmät eivät menetä viehätystään ainakaan niinkauan, kuin yksikin unkarinkieltä osaava lukija maailmassa löytyy.

Mikszáthin kirjallisesta tuotannosta on ensiksikin huomattava hänen edellämainitut ensimäiset novellikokoelmansa v:lta 1881 "Slovakkikansalaiset" ja "Kunnon palatsit", lyhyitä pirteitä kuvauksia Pohjois-Unkarin kansanelämästä, jotka hänen maineensa perustivat ja joista on tullut hänen maamiestensä lempinovelleja. Näitä seurasi "Pikk-aatelia ja kansaa", kolmisenkymmentä kuvausta sikäläisistä kotoisista oloista (1884). Hänen ensimäinen romaaninsa "Hyvin arvoisaa herrasväkeä", koomillinen kuvaus talonpoikaistuneesta maalaisaatelista, ilmestyi samana vuonna. Sitä seurasi neljä novellia nimellä "Kunnioitettava komitaatti" (1885), mutta seuraava vuosi oli sentään runsassatoisin: neljä nidosta perätysten. Näistä on pitempi novelli "Lohinan ruoho" hänen paraimpiansa, sitä seurasi kokoelma "Herroja ja talonpoikia", "Kaksi kerjäläisylioppilasta", kertomus nuorisolle Rákóczin ajoilta, sekä lahterikuvauksia "Eduskunnasta". Muutamia vuosia levähdettyään Mikszáth taas julkaisi (1889) historiallisen kertomuksen "Puhuva puku" turkkilaisvalloituksen ajoilta, kuvauksia nuorisosta nimellä "Kevätsilmukoita", "Vainuja vehnässä", "Kyyhkynen häkissä" (1893), "Höytyä" (1893), "Myytävä maatila" (1894), "Pyhän Pietarin sateenvarjo" (1895), "Beszterczen piiritys" (1895), "Lublon aave" (1896), "Kavaljeereja" (1897), Mm satiirisin kuvaus eräänlaisista herrasmiehistä, laaja romaani "Uusi Zrinyias" (1898) sekä seuraavat novellikokoelmat: "Szelistyen rouvat" (1901), "Musta kukko" (1901), "Vanhat rattaat, huonot valjaat" (1901). Syvällisempi, melkein alakuloinen, vaikka samalla entisen veitikkamainen tunnelma vallitsee hänen kahdessa seuraavassa kertomuskokoelmassaan, kuten näiden nimetkin osoittavat: "Yölampun sammuessa" ja "Illalla kiiltomatokin kiiltää", kumpikin v:lta 1906. Kypsyneenä humoristina hän v. 1903 kirjoitti romaaninsa "Akii-Miklós, keis.-kun. hovinarri", Kuvaus Itävallan keisarin Frans I:en ajalta, sekä laajahkon novellin "Vanha konna" (1906), missä hän nähtävästi säälien kuvaa Unkarin vanhan aateliston aineellista rappeutumista. Mikszáthin viimeiset teokset — niin mielellään kun hän muuten novellin alalla liikkuikin — olivat laajahkoja romaaneja: "Nuoren Nosztyn suhde Tóth Mariaan" (1908) ja "Omituinen naimakauppa" (1909). Kun tähän vielä lisäämme hänen mainion elämäkerrallisen teoksensa "Mauri Jókain elämä, ja aikakausi" (1907), olemme hänen parhaimmat luomansa luetelleet.

Suomenkieleen ei näistä ole ennemmin käännetty muita kuin novellikokoelma "Kunnon palatseja" (nimellä "Kunnon kansalaisia", Porissa 1888, eikä liene enää sekään kirjakaupoissa saatavana), sekä slovakkikertomukset, nimellä "Tarinoita" (Porvoossa Werner Söderström 1891). — Se kertomus, "Pyhän Pietarin sateenvarjo", joka nyt tässä suomalaiselle yleisölle tarjotaan, on Mikszáthin onnistuneimpia, sangen suosittu Unkarissa, jopa ulkomaillakin. Sitä nimenomaan suositteli suomennettavaksi tunnettu Suomi-ystävä prof. Julius Zolnai viime kesänä täällä käydessään. Tämän suomentaja silloin rohkeni hänelle huomauttaa että useilla kirjan henkilöillä ja paikoilla on slovakinkieliset nimet, joita meikäläinen yleisö helposti luulee unkarinkielisiksi, kuten Glogova, Klincsok, Mra vuscán j.n.e. — yleensä kaikki kahdella konsonantilla alkavat nimet, jommoisia unkarinkielessä ei ole koskaan — ja senvuoksi jonkunverran lukijaa eksyttävät. Tähän hän selitykseksi vastasi, etteivät he siellä ole tulleet tuota seikkaa ajatelleeksikaan, syystä, että olot Pohjois-Unkarissa ovat ihan sellaiset jommoisiksi Mikszáth niitä tässä kirjassaan kuvailee, siellä kun varsinkin Karpaattien vuoristossa asuu ammoisista ajoista myös slaavilaista kansanainesta, n.s. slovakkeja. Mutta — hän lisäsi — kaikki kirjan henkilöt ovat hyviä unkarilaisia, he ajattelevat, tuntevat ja toimivat kuten unkarilaiset konsaan. Aito unkarilaista on Mikszáthin runous yleensäkin, ja eritoten on sitä "Pyhän Pietarin sateenvarjo".

ENSI OSA.

LEGENDA.

PIKKU VERONKA.

Halápin kylässä oli opettajan leski kuollut. Opettajankin hautajaisissa saattajat saivat istua kuivin suin. Mitenkäs sitte muuten lesken kohta perään mennessä? Eihän tältä jäänyt maailmaan muuta kuin yksi vuohi, lihotettava hanhi ja kaksivuotias tyttölapsi. Hanhea olisi pitänyt lihottaa vielä ainakin viikon päivät, mutta nähtävästi ei opettajan rouvaparka jaksanut niin kauan odottaa. Hanheen nähden hän kuoli liian aikaseen, lapseen nähden liian myöhään, sen ei näet olisi pitänyt syntyäkään, — kunpa olisi Jumala ottanut luokseen vaimon samalla kertaa kuin miehenkin. Lapsukainen syntyi isän kuoltua, ei sentään liian myöhään, jo kuukauden, parin perästä. Saatte leikata kielen suustani, jos menen jotain pahaa puhumaan. En puhu, enkä ajattelekaan.

Rouva oli kunnon ihminen — mutta miksi hänelle vielä tuo kuopus? Helpompi olisi hänen ollut mennä toiseen maailmaan, jos olisi voinut viedä kuormansa mukanaan, kuin nyt jättämällä hänet tänne. Mutta syntihän olisi ollut sellaista ajatellakin…

Ja herranen aika, olihan opettaja-vainaalla jo papiksi lukenut aikuinen poikakin. Kelpo mies, vahinko vain ettei ollut vielä kyennyt äitiänsä auttamaan, itsekin kun tähän asti oli ollut erään kovin köyhän papin apulaisena jossain kaukana slovakkien maassa. Vasta nyt huhuttiin hänen parisen viikkoa sitten päässeen vakinaiseksi kirkkoherraksi erääseen Glogova-nimiseen pitäjäpahaseen jossain Selmeczbányan ja Beszterczein vuorten vaiheilla. Asuupa täällä meidän kylässä mieskin, Kapiczány János, joka on kerran karjapoikana siellä käynyt; hänen mielestään se on ihan kelvoton maailman kolkka.

Juuri nyt kun pappi olisi kyennyt vähäsen auttamaan äitiänsä, piti opettajanrouvan kuolla.

Mutta emmehän me saa häntä enää henkiin heräämään, vaikka miten päivittelisimme, jonkatähden tahdonkin vain Halápin kylän kunniaksi mainita että rouva-vainaja saatettiin hautaan kaikella kunnialla. Hautauskustannuksiin ei tosin kertynyt tarpeeksi varoja, pitipä niiden täytteeksi vielä myydä vuohikin, mutta hanhi toki jäi. Vaan kun ei sille jäänyt maissia ruuaksi, laihtui se jälleen; äskeisen raskaan läähätyksen sijaan palasi säännöllinen hengitys, suuri maha katosi ja hidas käynti vaihtui entiseen ketteryyteen, sanalla sanoen hän pelastui varmasta kuolemasta suorastaan toisen olennon kuoleman kautta. Jumalan viisaasta kaitselmuksesta näet elämä sekä sammuu että säilyy. Uskokaa pois, kun sanon että taivaallisiin kirkonkirjoihin ovat merkityt järjettömät eläimet yhtä hyvin kuin järjellisetkin ja että edellisistä ehkä pidetään yhtä hyvää huolta kuin kuninkaista ja ruhtinaistakin.

Joka tapauksessa hyvä Jumala on viisas ja voimallinen — mutta eipä kunnanesimieskään eli kylätuomari ole mikään pieni herra. Kohta hautajaisten jälkeen hän määräsi että tyttölapsi — ristinimeltään Veronka — saa kulkea yö ja talo; kymmenniekka vieköön hänet joka aamu paikasta toiseen ja katsokoon että lapsi saa tarpeellista hoitoa.

— Ja kuinka kauan tätä tulee kestämään, herra tuomari? — kyselivät lautakunnan jäsenet huolestuneina.

— Kunnes katson sopivaksi toisin määrätä, — vastasi Nagy Mihály lyhyeen.

Tällä kannalla olivatkin asiat kymmenisen päivää, kun levisi tieto että Billegi Máthé ja Koczka Ferencz lähtevät Beszterczrbányaan myymään vehnäänsä, siellä päin kun näet eivät juutalaiset vielä kuulu olevan niin ovelia kuin täällä.

— Kun kerran vievät sinne viljaansa, ottakoot mukaan tuon lapsenkin veljensä luo Glogovan pappilaan. Jossain sielläpäinhän se Glogova lienee.

Isännät kyllä estelivät ja päivittelivät, miten suuren mutkan tekee se matka heille ja miten se käy heille vaikeaksi, mutta mikään ei auttanut. Käsky kuin käsky. Muuanna keskiviikkopäivänä nostettiin Billegin rattaille vehnäsäkkien päälle kori, jossa istua kyykötti Veronka ja hänen ainoa perintönsä hanhi hänen rinnallaan. Kylän hameväki oli paistanut piirakoita ja pannukaakkuja eväiksi orvolle lapsiparalle tämän lähtiessä suureen avaraan maailmaan, panivatpa mukaan kontin täyden kuivatulta päärynöitä ja luumuja, ja raskaan kuorman lähtiessä liikkeelle itkivätkin vielä pienokaista, joka ei tiennyt minne hänet viedään ja minkätähden, katselihan vain naurussa suin, miten hevoset läksivät liikkeelle, mutta hän itse ei liikkunut paikaltaan säkkien selästä koristaan; talot, puutarhat ja puut vain lähemmäksi tulivat.

ENTINEN GLOGOVA.

Glogovassa ei vain Kapiczany ollut käynyt; näiden rivien kirjoittajakin siellä kerran käväsi. Karu, autio seutu, alastomien vuorten rotkossa kyyhöttää ahtaassa laaksossa kyläpahanen.

Näille seuduille ei ollut silloin lähimaillekaan edes kelvollista maantietä, saati rautatietä. Vasta viime vuosina kuuluu olevan saatu jonkilainen höyryveturin tapainen kulkemaan Beszterczen ja Selmeczbányan väliä, mutta sekään ei kulje Glogovan kautta. Kuluu varmaan vielä viisisataa vuotta, ennenkuin Glogova pääsee sivistyneiden seutujen tasolle.

Maaperä on kovaa ja laihansitkeää savikkoa. Sanotaan sen taipuvan kasvattamaan vain eräitä harvoja kasvia, kuten kauraa ja potaattia. Muuta se muka ei lupaa antaa, — ja näitäkin pitää sen povesta saada esiin viekottelemalla, jopa puoliväkisin.

Semmoinen maa ei ole mikään emo, vaan äitipuoli. Sen povi on täynnä mukulakiviä ja ilkeitä halkeamia; sitä on visusti ojitettava, ja sittenkin pientareet ovat täynnä saviheinää kuten valkoiset hapset äitivanhan niskassa.

Lieneekö tämä maa jo liian vanha? Eihän sen pitäisi olla vanhempi täällä kuin muuallakaan. On vain nopeammin vanhettunut. Tuo viljava alamaa on kasvattanut vuosituhansia vain heinää ja ruohoa, mutta täällä on kasvanut suuren suuria tammia ja pyökkiä. Eipä kummaa, jos onkin ennemmin väsähtänyt.

Köyhyys, jopa kurjuuskin täällä vallitsee, mutta kumminkin on siellä samalla jotain viehättävää, jopa runollista. Nuo mahtavat vuoret katsellessaan alas laaksoon kaunistavat kylän rumia hökkeliä. Eipä sopisi turmellakaan noita komeita kallioita millään uudenaikaisilla huvilinnoilla; näiden tornit vain olisivat omiansa näköaloja häiritsemään.

Ilma on täynnä katajan ja seljakukkien tuoksua. Muitapa kukkia ei täällä olekaan. Korkeintaan kasvaa joku malva siellä täällä pienissä puutarhantapaisissa, joko valkeine tai punaisine kukkineen. Avojalkaiset, liinatukkaiset slovakkitytöt niitä siellä kastelevat.

Olen vieläkin näkevinäni edessäni tuon pienen slovakkikylän semmoisena kuin se oli vuonna 1873, jolloin siellä käväsin. Silmissäni ovat sen pienet talot, puutarhat, joihin oli kylvetty lusernia ja maissia, keskellä muutama luumupuu, oksat pönkitettyinä. Hedelmäpuut näet sentään siellä parastansa koettavat, aivan kuin olisivat tehneet yhteisen päätöksen koettaa elättää näitä köyhiä slovakkeja.

Minun siellä käydessäni oli silloinen pappi vastikään kuollut. Tuomarin kanssa olin siellä toimittamassa perunkirjoitusta. Eipä ollut meillä siellä suurtakaan tehtävää; ei ollut jäänyt muita peruja kuin joitakuita kuluneita huonekaluja ja huonoja virkapukuja.

— Hän oli hyvä mies, sanelivat, mutta ei osannut hoitaa talouttaan.
Niin — ja, eipä hänellä ollut juuri mitään hoidettavaakaan.

Kysymykseen vastasi muuan roteva, rokonarpinen slovakki, korskasti suolivyötänsä kohennellen:

— Pappi ei ole meidän palvelijamme, vaan Jumalan. Palkatkoon itsekukin renkinsä.

Perukirjoituksen pidettyä pistäysimme sillä aikaa, kun hevoset valjastettiin, katsomassa koulua, — tuomari näet esiintyi mielellään kansanvalistuksen ystävänä.

Koulutalo oli matala ja ränstynyt, katto tietenkin päreistä, — vain Jumala oli saanut paunukaton Glogovassa. Mutta yksinkertainen oli hänenkin huoneensa, tornia siinä ei ollut, vain matala kellotapuli edustalla.

Opettaja oli pihalla vastassamme. Hänen nimensä oli Majzik György, jos oikein muistan. Kookas, vanttera mies, parhaassa iässään, viisaan näkönen, puheessaan suora ja avomielinen. Herätti meissä hetikohta myötätuntoisuutta.

Hän vei meidät oitis lasten luo; tytöt istuivat vasemmalla, pojat oikealla puolen salia, kaikki siistiksi kammattuina. Astuessamme sisään he nousivat kaikki suurella touhulla seisomaan ja huusivat laulavin äänin:

Tuomari teki muutamia kysymyksiä noille siisteille pulleaposkisille lapsille, jotka suurilla ruskeilla silmillään meitä kovasti kummastellen katsella töllistelivät. Jokaisella oli todellakin ruskeat silmät. Kysymykset eivät tietenkään olleet vaikeita: montako on Jumalaa, mikä on tämän valtakunnan nimi ja muita samanlaisia, — ja kuitenkin näkyivät ne tuottavan lapsille jonkun verran päänvaivaa.

Esimieheni ei ollut mikään ankara herra; ystävällisesti taputtaen opettajaa olkapäähän hän virkkoi:

— Sieviä lapsia — virkkoi tuomari hyvillä mielin vielä pihalla, — mutta mistä se johtuu, domine fráter, että ne kaikki ovat niin yhdenmuotoisia?

Glogovan koulumestari joutui ensin hieman hämilleen, mutta pian levisi vilpitön hilpeyden ilme hänen punakoille kasvoilleen.

— Se johtuu siitä, kunnioitettava herra, että koko Glogovan miesväki on kaiket kesät poissa kotoaan, peltotöissä Alamaalla, ja minä olen siiloin täällä ypöyksin aina syksyyn saakka. (Miehen huulille ilmestyi veitikkamainen hymy.) — Ymmärrättekö?

— Neljätoista vuotta, pyydän nöyrimmästi. Kysymyksestänne huomaan että olette asian ymmärtänyt.

Tämä lyhyt keskustelu on Glogovasta jäänyt mieleeni nykyhetkeen asti.
Rattaisiin noustuammekin vielä sitä muistelimme ja sille nauroimme.
Kotona tuomari esitti kauan aikaa seuroissa sitä mainiona kaskuna,
ikäänkuin hyvänäkin jälkiruokana päivällispöydässä.

Parisen viikkoa tämän jälkeen levisi tieto että glogovalaiset olivat saaneet muutaman nuoren apulaisen papikseen. Erään Bélyi János nimisen. Tuomari, muistan sen aivan hyvin, silloin huomautti:

GLOGOVAN UUSI PASTORI

Uusi "kunnianarvoisa" oli tulossa. Yksillä kuluneilla rattailla glogovalaiset noutivat pappinsa. Rattaiden eteen oli valjastettu kaksi pitkäsarvista lehmää. Matkalla noutaja, suntio Szlávik Peter niitä lypsikin, tarjoten uudelle pastorille maitoa.

— Erinomaista maitoa — hän virkkoi, varsinkin tuon toisen Bimbó-nimisen. Maan mainiota, ihan jumalten malvaasiaa. — Vähän oli uudella papilla kapineita, maalaamaton puulaatikko, käärö vuodevaatteita ja parisen keppiä ynnä piipunvartta rihmalla yhteen sidottuina. Siinä kaikki.

Oli miten oli, glogovalaiset olivat tuosta nyreissään ja koettivat lykätä syyn uuden papin niskoille.

— No, no! Kyllä tämä kelpaa. Nämät vähät kapistukset olisi sonnimullikkakin jaksanut vetää.

Jos pastori Bélyi János ei tuonut mukanaan paljon omaisuutta Glogovaan, eipä siellä perilläkään ollut muuta kuin tyhjä, rappeutunut pappila. Edellisen papin sukulaiset olivat vieneet mukanansa kaikki; vain yhden koiran olivat jättäneet, kirkkoherravainajan lempikoiran, joka tosin kokoon ja karvaan katsoen oli aivan tavallinen piski, mutta onnettoman luontonsa tähden oli alkanut saada erikoisesti vihatun maineen kansan keskuudessa, sillä kun oli tapa herkuttelemishaluansa tyydyttääkseen käydä kylässä talo talolta, hiiviskellen ihmisten keittiöihin, aivan samoin kuin oli hänen isäntävainajallaankin ollut tapana kutsuttaa itsensä vuoron perään taloihin päivällisille, jolloin hän aina otti koiransakin mukaan.

Koira, nimeltä Vistula, (olipa ollut turha vaiva mennä hakemaan sille joen nimeä niin kaukaa, kun Bjela-Vodan joki juoksee ihan seudun kautta), alkoi surukseen huomata että he papin kanssa kahden olivat enemmän olleet arvossa pidetyt, — vaikka hänen koiranfilosofiansa ennen oli hänelle osoittanut että kunnianarvoisa herra syö häneltä kaikki ruuat. Niin kyllä, mutta häntä sitä kuitenkin kunnioitettiin! Nyt ajetaan jo Vistula ulos kyökeistä, ennenkuin on ehtinyt mitään aikaansaamaan, onpa hänelle joskus annettu keppiäkin.

Lyhyesti sanoen, hän oli hyvin huonossa kunnossa ja laiha silloin, kun uusi pappi saapui ja suntio tälle näytteli uutta kotia, tyhjiä seiniä, rikkaruohoja kasvavaa puutarhaa, tyhjää tallia ja lättiä.

— Kaikki, kaikki, mitä täällä näette. — Tämä koirakin — virkkoi Szlávik
Péter hieman leikillisesti:

— Sehän on kirkkoherra-vainajan peruja. Olisimme jo tappaneetkin tuon kelvottoman nartun, mutta kukaan ei ole tohtinut sitä tehdä; sanovat pelkäävänsä että vanha pappi sen näkee taivaasta käsin ja tulee vielä kummittelemaan.

Koira silmäili lempeästi, alakuloisesti, melkein rukoilevin katsein uutta pappia. Ehkäpä papinkauhtana hänet saattoi jälleen sellaiseen mielentilaan.

— Minä pidän sen — virkkoi nuori pastori, kumartuen silittämään koiran laihaa selkää. — Saanhan edes jonkun elävän olennon asuntooni.

— Hyväpä niinkin, — vastasi suntio leikkiä laskien. Maalaisten mielestä on näet erinomaisen hauskaa saada härnäillä pappiansa. — Jostain päästä sitä alottaa täytyy. Olisihan voinut hankkia ensin vartioitavan ja sitte vasta vartijan. Mutta hyvä on näinkin, herra pastori.

Pappi hymähti. Hän hymyili niin miellyttävästi kuin neitonen. Itsekin hän älysi ettei vanhalla Vistulalla tule olemaan täällä laajaa toiminta-alaa, vaan tulee hän olemaan koirayhdyskunnassa aivan yksikseeneläjänä.

Sillävälin kertyi pihaan yhä enemmän kansaa. Vaimot pysyttelivät loitolla siunaillen: Herra Jumala, niin nuori ja jo pappi. Miehet sensijaan astuivat luo, tarjoten kättä.

Lempeästi ja sävyisästi hän keskusteli siinä vanhempien miesten kanssa, sanoi sitten olevansa väsynyt ja menevänsä opettajan luo; hän näet aikoi asua siellä, kunnes saisi pappilan edes vähänkään kuntoon ja kunnes palkkatuloja kertyisi.

Opettajan luo seurasivat häntä vain johtomiehet tekemään selkoa pitäjän asioista, Szlávik Péter, Glogovan pohatta Gongoly Mihály, sekä mylläri Klincsok György.

Näiltä hän siellä lähemmin tiedusteli virallisesti asioita, merkiten niitä muistikirjaansa, päästäkseen edes vähäsen oloihin perehtymään.

— Kunnon miehet luettelivat totisina, paljoko kertyy pääsiäisrahoja, halkoja, viljaa ja "zlevkaa". [Zlevkaksi siellä päin sanotaan viiniä, jota viinitarhain omistajat antavat papilleen ja josta yhteiseen astiaan kaadettuna syntyy hyvin kummallinen juoma.]

— Niitä sitte on paljo, — vastasi kaikkitietävä Klincsok, — hautaamisista, mikä taas riippuu haudattavasta; vihkimismaksu on parikunnan mukaan, silloinhan miehet aina ovat anteliaita, ja kastetodistuksesta tulee kokonainen floriini… Sehän on jotain, se.

— Hjaa, se riippuu potaattisadosta. Paljo potaattia, paljo häitä.
Vuodentulo sen määrää. Sattuu niitä ainakin neljä, viisi.

— Hjaa, se taas riippuu potaattisadon laadusta. Jos potaatit tulevat huonoja ja pahenevat, on kuolleita enemmän, mutta potaattien ollessa hyviä on kuolevaisuus vähänen. Silloin ei kukaan ole niin hullu, että kuolisi. Aina kuitenkin joku jää vuosittain puun alle metsään, sattuupa joskus sekin onnettomuus, että rattaat kaatuvat maantien ojaan ja tappavat ihmisen. Hyvinä vuosina kohoaa kuolemantapausten luku aina kahdeksaan asti.

— Mutta eihän pappi niistä kaikista tule saamaan! — huomautti Glogovan pohatta, rehevästi suorien pitkää niskatukkaansa.

— Eiväthän kaikki asukkaat koskaan joudu omaan hautuumaahan. Talvisin vievät niitä sudetkin, eivätkä ne suinkaan käy siitä pappilassa ilmoittamassa.

— Toiset taasen heittävät lusikkansa vieraissa maissa, — lisäsi
Klincsok; — vain joku kirjalappu niistä sitte saapuu kunnanesimiehelle.

— Ettepä minulle niinkään hyviä toiveita anna. Entä pappilan maat?
Paljokoon virkatalolla maata?

Jo nyt tahtoivat puhua kaikki kolme yhtä haavaa. Klincsok työnti suntion pois tieltään ja astui itse ihan Herran palvelijan eteen.

— Maatako? Että paljoko maata? Niin paljo, kuin vain haluatte. Vaikkapa sata auranalaa… — Mitä; sata auranalaa! Sanokaa viisisataa — huudahti Klincsok innoissaan. Emme papiltamme maata kiellä!

Pastorin kasvoilla alkoi näkyä ilon ilmettä. Mutta ilkeä suntio ei jaksanut sitä kauankaan nähdä.

— Asian laita on nähkääs niin, että Glogovan maat ovat vielä nytkin jakamattomat. Laillista maakirjaa ei ole. On tosin ollut jonkinlainen selitys maista, mutta vuonna 1823 paloi kunnan arkku ja siinä kaikki kirjat. Kullakin on siis niin paljon maata, kuin hän jaksaa viljellä, ja kyntelee sitä, kunnes se laihtuu ja ojat menevät umpeen, ja etsii sitte itselleen taas uutta kyntömaata. Puolet maista ovat aina ilman omistajaa, tietenkin huonompi puoli, jota ei kannata viljellä.

— Ymmärrän, — huoahti pappi — virkatalon pellot ovat sillä toisella puolella.

Heikot olivat siis tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin hän vähitellen rauhoittui. Kun näet huolet alkoivat painaa mieltä, huuhteli hän niitä pois rukouksella. Rukous oli hänen perintöomaisuuttaan ikuisesti kasvavine peltoineen; joka hetki saattoi niistä niittää tarpeensa: kärsivällisyyttä, toivoa, lohdutusta, tyytyväisyyttä. Vähitellen hän ryhtyi panemaan myöskin kuntoon asuntoansa voidakseen vihdoinkin elää isäntänä talossaan. Vain apulaispappi tietää, mitä tämä merkitsee. Kaikeksi onneksi keksi hän naapurikylästä muutaman entisen koulutoverinsa. Tämä nimeltään Urszinyi Tamás oli kookas, roteva mies, suorasukainen, mutta hyväsydäminen. Hän auttoi pappia antamalla hänelle pienen lainan.

— Glogova on koiranpesä, — virkkoi Urszinyi. — Mutta minkäs sille voi?
Eihän tässä joka mies piispaksi pääse. Laiha lauma, laiha paimen.
Mutta koettaa pitää. Daniel oli jalopeurain luolassa vielä huonommassa
paikassa. Eivätkä nämät ole muuta kuin jääräpässejä.

Muutamassa päivässä hän hankki lainaamillaan rahoilla joitakuita huonekaluja ja eräänä kauniina syksyisenä päivänä hän vihdoinkin pääsi muuttamaan omaan pappilaansa. Erinomaisen suloiselta tuntui, kun sai kävellä omassa kodissaan ja järjestellä sitä mielensä mukaan, ja makoiselta maistui uni omassa vuoteessa, — patjoilla, joihin äiti oli hankkinut höyhenet. Pitkän aikaa hän näitä asioita ajatteli, ja maata mennessään hän luki kattoparrut, jottei unohtaisi mitä unta oli yöllä näkevä.

Eikä hän sitä unohtanutkaan, sillä hän näki erittäin kauniin unen. Hän oli ajamassa synnyinkylänsä niityillä takaa perhosia, etsimässä linnunpesiä ja myyrän koloja yhdessä iloisten tyttö- ja poikatoveriensa kanssa, joutuipa jo riitaankin Szabó Palin kanssa, olipa antamaisillaan Palille selkäänkin, jo oli keppi kädessä koholla, kun joku yhtäkkiä ulkoa koputti ikkunaan.

Pappi heräsi äimistyneenä, koettaen karkoittaa suloista unta silmistään. Oli jo kirkas aamu, päivä paistoi huoneeseen.

Jankó! Kuka häntä täällä Jankóksi sinuttelee, ja unkariksi? Olisikohan joku niistä tovereista, joista hän vastikään unissaan erosi?

— Minä vain olen, Billeghi Máté sieltä kotipuolesta. Tulehan ulos János, tuota, tekisitte hyvin ja tulisitte vähän ulos, herra pastori; minulla olisi vähän tuomisia.

Kiireesti sieppasi pappi vaatteet yllensä. Sydän alkoi kiivaasti sykkiä. Ehkä se jo osasi huonoja uutisia aavistaa. Hän aukaisi ulko-oven ja astui rappusille.

Billeghi ei kuitenkaan seisonut enää siinä, vaan loitompana tiellä, viljakuormansa vieressä irrottamassa koria, missä pikku Veronka ja hanhi olivat. Hevoset olivat väsyneet, päät painuksissa. Toinen niistä olisi mielellään laskeutunut maata ja sitä jo yrittikin, mutta vetotanko esti. Koettaessaan painautua toiselle kylelleen se tunsi valjashihnojen painuvan nahkaansa, eikä hevosen kunnia salli mukavuutta etsiä niinkauan kuin valjaat ovat selässä. Oudosti ovat silloin asiat, kun valjaissa oleva hevonen makaamaan laskeutuu. Niin kehittynyt on hevosella velvollisuudentunto.

— Ka, Jankó! Kas, kuinka olet kasvanut! Sinustapa on tullut solakka mies. Kyllä äitisi ihmettelisi, jos eläisi. Lempo vieköön tämän köyden, sain siihen liian lujan solmun.

Pappi astui muutaman askeleen rattaita kohden, missä isäntä Billeghi yhä puuhaili saadakseen koria kuormasta irti. Sanat "jos äitisi eläisi" tuntuivat hänestä kuin kiven isku vasten otsaa; päätä alkoi huimata, jalat horjua.

— Mitä puhuitte äidistäni? — sopersi hän kalpeana. — Onko äitini kuollut?

— Jo laski raukka lusikan kädestään. Mutta tässä, — ottaen taskustaan puuvartisen linkkuveitsen hän alkoi sahata poikki köyttä, — on pikku sisaresi, vaan Herra armahtakoon, minullahan on oikea kananpää, en jaksa edes muistaa että puhuttelen pappia… toin tänne kunnianarvoisan pastorin pikku siskon. Mihin saan hänet viedä?

Näin sanoen nosti hän kuormalta korin, missä lapsi nukkui sikeästi ja rauhallisesti, hanhi vieressään. Hanhi näytti vartioivan tyttöä kuten hyväkin lapsenpiika, karkoittaen alituisilla päänliikkeillä pois kärpäset, jotka olivat halukkaita asettumaan lapsen huulille, aivankuin hunajaa niistä imeäkseen.

Syksyisen päivän kalpea rusko punasi korin ja siinä nukkuvan lapsen. Kysyvästi loi isäntä Máthé vaaleansiniset silmänsä pappiin, odottaen että tämä jotakin vastaisi.

— Kuollutko? — hän vihdoin kysäsi. — Sehän on mahdotonta. Minulla ei ole siitä ollut aavistustakaan.

— Eikä kukaan minulle siitä ilmottanut, ei kukaan. En tietänyt tulla hautajaisiinkaan!

— Enpä ollut siellä minäkään, — vastasi isäntä. — Tämä oli kenties lausuttu lohdutuksen tapaiseksi; sitte lisäsi hän kuitenkin hyväntahtoisesti: Jumala hänet korjasi luokseen, nouti istuimensa eteen. Eipä jätä tänne meistä ketään. Hyi noita ilkeitä sammakoita; astuin taas yhden päälle.

Pappilan ruohoisella, vesiheinää ja hullunruohoa kasvavalla pihalla näet sammakot iloisesti hyppelivät suutaan maiskutellen, tultuaan esiin kirkon kosteasta kivijalasta tänne päivää paistattamaan.

— Mihin vien lapsen? — toisti Billeghi kysymyksensä, mutta kun ei saanut vastausta, laski hän korin varovasti rappusille.

Pappi oli aivan masentunut; hän seisoi siinä tunteetonna, raskaasti hengittäen ja maahan tuijottaen. Hänestä tuntui, kuin olisi maa taloineen, sälöaitoineen, Billeghineen ja korineen päivineen pyörinyt, mutta hän itse seisonut paikallaan, kykenemättä mihinkään liikkumaan. Tuolla loitompana suhisivat metsän hongat, aivankuin olisi jotain ihmeellistä, sydämeen käypää kuiskutusta äidin puhetta sieltä kuulunut. Vavisten hän sitä kuunteli, koettaen tarkata noita ääniä, mutta juuri kun hän oli niistä jotain eroittavinaan ja käsittävinään, hämmensi ne aina jokin erikoinen humaus. Vaan hiljaa, hiljaa! Taas kuului äidin ääni metsästä. Jankó, hoida lasta Jankó!

János-pastorin kuunnellessa näitä toisen maailman ääniä kyllästyi Billeghi-isäntä tuohon äänettömyyteen; — olisi joutanut edes suuren kiitoksen antaa, jos ei muuta. — Kun kerran niin on, niin on, — hän murisi äkäisenä, piiskaa viuhauttaen. — Hyvästi, herra pastori! Hei, hevoset!

Pappi en virkkanut vieläkään mitään, ei edes huomannut mitä ympärillään tapahtui; hevoset olivat jo lähteneet liikkeelle astumaan mäkeä ylöspäin, rinnalla isäntä Billeghi, itsekseen suuttuneena mutisten, miten tavallista on tässä maailmassa ettei kananpoika riikinkukoksi päästyään enää entisiään muista. Päästyänsä mäen päälle hän vilkasi vielä kerran taakseen ja huomatessaan entisen opettajan pojan yhä vielä seisovan siellä liikkumatonna hän huusi ikäänkäin rauhoittaaksensa mieltään velvollisuutensa täyttämällä:

— Toin teille, mitä oli tuotavaa! — Tämä huuto herätti pastorin jälleen tuntoihinsa; häntä puistatti. Hänen sielunsa palasi äskeiseltä surulliselta retkeilyltään. Se oli käynyt kaukana äitiä etsimässä. Ensi töikseen hän riensi äitinsä luo, hänen kanssaan hän vietti nyt vielä kerran sekä sen ajan, jonka hän oli elänyt hänen kanssaan, että myöskin mielikuvituksessaan sen, jonka hän oli viettänyt kaukana poissa hänen luotaan. Hän oli olevinaan äitinsä kuolinvuoteen ääressä polvillaan, rukoillen, ja mitä äiti silloin ajatteli, mitä hänellä oli sanomista, hänen viimeiset huokauksensa olivat nousseet ilmaan, joka antoi ne tuulen tuotavaksi, ja tuuli taasen ne metsästä huhuili: hoida lasta Jankó!

Eipä tarvinnut pojan olla kotona saadakseen tietää kuolevan äitinsä viimeisen tahdon ja toivomuksen. Ei tarvinnut sitä panna paperille eikä toimittaa menemään sähkölankaa myöten, sen tekivät toiset, suuremmat voimat.

Vaistomaisesti tuli János ensin ajatelleeksi että oli juostava Billeghin perään, pyydettävä häntä pysähtymään ja kertomaan kaikki mitä mies tiesi hänen äidistään, miten tämä oli elänyt nämät kaksi vuotta, miten oli kuollut, miten haudattu, kaikki, kaikki. Mutta Halápin mies oli jo ehtinyt kauas, ja nyt vasta kiintyi hänen katseensa koriin.

Siinä siis nukkui hänen pikku siskonsa. Nuori pappi ei ollut häntä vielä koskaan nähnyt. Viimeisen kerran kävi hän kotonansa isänsä hautajaisissa, eikä pikku Veronkaa vielä silloin ollut, vain äitinsä kirjeistä hän sai sittemmin tietää hänen syntymänsä, ja nämät kirjeet olivat kovin häveliäät ja harvasanaiset.

János astui nyt korin luo, katsellen lapsen pyöreitä, kauniita kasvoja. Onpa äitinsä näköinen, hän ajatteli, ja hänen siinä katsellessaan ja lasta tarkatessaan, alkoivat nuo kasvot hänen kyyneltyneissä silmissään muuttua ja kasvaa, kunnes yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä pienintä piirrettä myöten äidin kasvot. Herra Jumala, mikä ihme tämä, mikä lumous! Sitä kesti vain puolisen minuttia. Sitte oli taas lapsonen hänen edessään. Kunpa avaisi silmänsä. Siitäpä János olisi ihastunut, mutta lapsi ei niitä avannut; pitkät ripset seisoivat suorina kuin mustat silkkiripsut.

Ja häntä minun pitää nyt ruveta kasvattamaan? — mietti János, ja hänen sydämensä aivan heltyi. — Sen teenkin. Mutta millä? Millä varoilla? Eihän ole syötävää itsellänikään. Mitä tehdä?

Kuten ennenkin mielen apeaksi painuessa ja käydessä alakuloiseksi muisti hän nytkin rukouksen. Niinpä hän siis lähti kirkkoon rukoilemaan. Herranhuoneen ovi sattui olemaan avoinna; parisen eukkoa oli siellä sisällä siistimässä.

János pastori ei astunut alttarin eteen, siellä kun eukot paraikaa hääräilivät, mutta aivan oven suussa oli seinällä vihkivesiastian kohdalla puusta ja läkkipellistä tehty Jeesuksen kuva; sen eteen hän polvistui.

PYHÄ PIETARI JA HÄNEN SATEENVARJONSA.

Niin, Jeesuksen eteen pappi polvistui. Hän kääntyi Jeesuksen puoleen — herramme Jeesuksen puoleen. Minkä onnen onkaan ihmiskunnalle tuonut tämä Jeesus, Jumala, joka oli ihminen. Jumalaa en pääse tuntemaan, mutta Jeesuksen tunnen. Jeesus on minun tuttuni, hän on kaikkein tuttu. Tiedän mitä hän on tehnyt, tiedän miten hän on ajatellut, tunnenpa hänen muotonsakin. Mieltäni ei rauhoita se tieto, että hän on herrani, vaan se että hän on tuttavani.

Parisentuhatta vuotta sitten eli maan päällä muuan tuttavani, mikä ihmiskuntaa yhteenliittävä ajatus! Silloiset ihmiset ja heidän jälkeläisensäkin ovat jo aikoja sitten tomuksi maatuneet, tomusta on ruohoa kasvanut, ruohosta Herra ties mitä, mutta hän, minun tuttavani, on aina elänyt ja tulee aina elämään.

Jos matkustan kauas vieraille maille, vierasten kansojen keskuuteen, missä ihmiset ovat toisenlaiset, eläimet, jopa kasvitkin oudot, taivas toisennäköinen, kaikki outoa, tulen ajatelleeksi yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteen painostamana, etten ole enää koko tässä maailmassa, kunnes yhtäkkiä jonkun ihmisasutuksen laidassa silmiini siintää risti ja siinä riippumassa haavoistaan verta vuotava läkkipeltimies. Tämä on minun tuttuni.

Ah, hänkin täällä! Siis täälläkin hän! Enkä minä enää ole yksin enkä avutonna. Minäkin silloin polvistun hänen eteensä ja kerron hänelle aivan kuin tuo pappi, mikä mieltäni painaa. — Auta minua, Herra Jeesus — tällaisia ajatuksia János pastori nyt hänelle esitti. — Äitini on kuollut, pikku siskoni on tuotu tänne minun kasvatettavakseni. Olen köyhä, kokematon, en tiedä miten on lapsia kasvatettava. Ohjaa, Jeesus, ajatuksiani oikeaan! Ja vuodata pohjattomasta yltäkylläisyydestäsi keinoja voidakseni häntä elättää ja hoitaa. Tee minulle ihme, Herra Jeesus!

Läkkipellistä tehty jumalanpoika tuntui kuuntelevan hänen rukoustansa.
Varjot ja valojuovat, jotka ikkunoista ja seinistä häneen sattuivat
ja hänen kohdallaan väikkyivät, näyttivät hänen kasvojensa ilmeiltä.
Kesken tuskiensa tuntui hän hymyilevän:

Kauan pastori oli siinä rukoukseen vaipuneena, yhä uudestaan alottaen, huomaamatta että sillä välin yht'äkkiä oli taivas käynyt pilveen ja nuo mustat pilvet ennustivat myrskyn tuloa, kuten syksyisin usein tapahtuu sellaisella, miltei luonnottoman lämpimällä ilmalla, mikä näinä päivinä oli vallinnut. Hänen astuessaan ulos kirkosta valuikin jo vettä virtanaan. Vuorilta kylän takaa vesi koskena kohisi puroissa, ja eläimet ammuten laukkasivat pitkin teitä. János joutui kauhun valtaan.

Kuin mielipuoli juoksi hän pappilaa kohden, ja nyt vasta hän sai kummastella sitä näkyä, joka hänen silmilleen avautui.

Siellä oli kori vielä paikallaan. Lapsi istui korissa, mutta hanhi juoksenteli pihalla. Satoi rankasti edelleen, tuuli pieksi sadetta rappusillekin, vesi silläkin kohdalla virtana juoksi, mutta lapsi oli kuivana, terveenä, sillä korin päällä oli levällään suuri, haalistunut punanen sateenvarjo; sen kankaassa oli jo paikka paikan päällä, sisäpuolella tuskin voi enää eroittaa kapeata kukkaisreunustetta, joka kiersi ympäri laidan entisten aikojen muodin mukaan.

Nuori pappi loi kiitollisen katseen taivaille ja nostaen lapsen korista hän suuteli sitä hellästi, sekä vei sen ynnä sateenvarjon köyhään asuntoonsa.

Nyt olivat lapsen silmät auki, ne olivat siniset ja katselivat kummastellen pappia.

— Olipa onni, — äännähti pastori — kun lapsi ei kastunut, olisi voinut vilustua ja saada kuolemantaudin, varsinkin kun minulla ei olisi ollut antaa kuivia vaatteita ylleen.

Mutta mistä oli tuo sateenvarjo sinne tullut? Käsittämätön asia!
Glogovassa ei ollut kellään sateenvarjoa.

Naapuritaloissa miehet kaivelivat ojia pihamailleen johtaaksensa vettä pois. Pappi tiedusteli heiltä kaikilta asian laitaa.

Lapsen he kyllä olivat nähneet, mutta heidän tietääkseen ei kukaan ollut sen luona käynyt.

Adamecz Matyasin leski oli pellolta kotiin hame pään yllä paetessaan nähnyt, että jotakin punaista pyöreää juuri silloin oli laskeutunut alas taivaasta. Hän saisi muka paikalla muuttua kivipatsaaksi, jos hän valehtelisi; itse Neitsyt Maaria oli laskenut alas tuon kapineen orvon suojaksi.

Joutavia höpinöitä nuo Adameczin eukon puheet! Akka kallistelee hieman liiaksi lasia, joten ei ole ihmekään, jos hän näkee liikoja. Mennä kesänäkin oli Pietarin-Paavalin yönä taivas hänelle auennut, hän oli kuullut enkelijoukkojen veisuuta ja nähnyt niiden kulkevan pitkässä saattueessa Jumalan valtaistuimen ohi. Siellä oli saattoväen seassa astunut hänen kolmanna kesänä kuollut tyttärenpoikansakin liinaisissa roimahousuissaan ja yllään punanen liivi, jonka Adameczin eukko itse oli aikoinaan neulonut, ja olipa hän nähnyt siellä joitakuita muitakin viime vuosikymmenenä kuolleita glogovalaisia, astuvan taivaallisen laulun tahdissa hitaasti ja juhlallisesti, ihan samoissa pukimissa, joissa heidät oli haudattukin.

Kun sitte Pietarin-Paavalin päivän jälkeen tämä näky tuli tiedoksi, oli sangen monella asiata pyhän lesken luo. Yhtämittaa kulki hänen luonaan ihmisiä, joiden omaisia nukkui nurmen alla, kysymässä oliko hän nähnyt heitä siellä taivaassa. Entä minun tyttöni? Entä isäni, entä miesraukkani?

Häntä uskottiin nytkin, sillä olihan luonnollista että Adameczin leskelle näytettiin taivaallisia asioita enemmän kuin muille vaimosta syntyneille. Tapahtuipa kerran hänen herrassa nukkuneelle isälleenkin, Flinta Andrásille, joka oli maan kuulu varas, todellinen ihme, kun näet Glogovan hautuumaasta noin kahdeksan vuotta sitte leikattiin palanen maantiehen ja aukaistiin hänen hautansa, jotta arkku voitaisiin siirtää toiseen paikkaan, ja kun tällöin vanhusta katseltiin, huomattiin se ihme, että parta oli haudassa kasvanut, vaikka viisi miestä tiesi varmasti todistaa että karjapaimen Gundros Tamás oli vainajan parran aivan puhtaaksi ajanut.

Että vanha Flinta nyt on taivaassa, se on yhtä selvä kuin se että kaksi kertaa kaksi on neljä, ja kun hän, tuollainen kelvoton veitikka kerran on siellä, saattaa hän kyllä joskus jättää oven raolleen laskeakseen tyttärensä sisään tirkistämään…

Tosin kellonsoittaja Kvapka Pál väittää aivan toista. Hän sanoo että kun hän rajuilman puhjetessa soitti kelloja pilviä karkottaakseen, ja sattui vilkaisemaan taakseen, hän näki vanhan juutalaisen näköisen ukon astua laahustavan pappilaa kohden ja että tämän kädessä oli tuo suuri punanen kangaslautanen, jonka pastori sitte oli tavannut korin päällä.

Kvapka ei tietenkään sen enempää siihen huomiotansa kiinnittänyt, unissaan kun vielä oli ja tuulikin pölyä lennätti hänen silmiinsä, muistaahan vain asian himmeästi. Mutta minkä muistaa, sen hän tohtisi vaikka valalla todeksi vannoa, — ja Kvapka on luotettava mies.

Tuon juutalaisen näköisen ukon olivat nähneet jotkut muutkin. Vanha se oli, pitkä, valkoinen tukka, koukkuselkä, kädessä keppi, jonka kahva oli solmussa kuin sian saparo. Pribilékin kaivolla oli tuuli vienyt hatun hänen päästään ja silloin huomattiin ukon olevan aivan paljaspäisen.

— Toden totta, — virkkoi suntio, joka myöskin oli nähnyt hänet avopäin, — hän oli aivan sen näköinen kuin kirkkokuvissa pyhä Pietari. Ihan samannäköinen, avaimia vain ei ollut kädessä.

Pribilékin kaivolta oli hän oikaissut yli Stropovin niityn, missä Krátkin lehmä, joka oli sinne omin lupinsa päässyt, yritti puskea juutalaisukkoa, mutta oli tämä sitä lyönyt kepillään, ja siitä lähtien oli lehmä — kysykää vain Kratkin perheeltä — ruvennut lypsämään neljätoista tuoppia päivässä. Sitä ennen sai kiittää onneansa, kun se antoi edes neljä.

Kylän laidassa vanhus oli vielä kysynyt myllärin piialta, mistä menee tie Lehotaan. Tyttö oli sen hänelle neuvonut, ja oli ukko lähtenyt kapuamaan polkua ylös vuoristoon. Vasta nyt muistaa myllärin piika havainneensa jotain sädekehän tapaistakin vanhuksen pään ympärillä tämän poistuessa hänen luotaan…

Tietysti se oli pyhä Pietari! Minkästähden ei olisi voinut hän olla? Olihan hän taivaltanut monet matkat ennenkin Herran Kristuksen kanssa. Onhan hänen tekosistaan niin monta kertomusta, että niitä muistellaan vielä sadannessa polvessa. Mikä silloin ei ollut mahdotonta, saattaa tapahtua vieläkin. Miehestä mieheen kulki kylässä ihmeellinen huhu että viime rankkasateen aikana Jumala oli lähettänyt kangasteltan pastorin pikku siskolle, jotta tämä ei kastuisi. Orpojen ja avuttomien suojelija oli juoksuttanut pyhän Pietarin itsensä sitä tuomaan.

Kelpasi lapsen nyt elää. Hän pääsi heti kaikkein lemmikiksi. Kylän emännät alkoivat kaikella kiireellä paistaa piirakoita ja pannukaakkuja viedäkseen niitä pikku tulokkaalle. Tuskin oli pastori ovensa auki saanut, niin jo alkoi heitä lappaa sisään, kantaen hienoilla ja puhtailla liinasilla peitetyltä ruokatavaroita, toiset toistaan hienompia. Pappi suuresti kummasteli, kun niitä yhä tuli uusia.

— Voi, kulta kunnianarvoisa pastori, meillä olisi tässä vähän namusia. Olemme kuulleet että teidän pikku siskonne on saapunut ja ajattelimme että muutama makupala hänelle hyvää tekisi. Pitäisi tosin olla parempaakin, mutta ei sitä köyhä kykene kaikkia hankkimaan. Kyllä meillä on hyvä tarkoitus, mutta jauhot eivät ole parasta lajia, ja tuo mylläri roistokin ne vielä vähäsen poltti, ainakin mikäli se hornahinen ei niitä varastanut. Saisiko nähdä sitä pikku enkeliä? Voi, senhän sanotaan olevan niin erinomaisen kaunis. Tietenkin salli pastori emäntien mennä pikku Veronkan luo, häntä silittelemään, hyväilemään ja suutelemaan. Suutelipa muuan heistä hänen pikku jalkojaankin.

Pastorin täytyi usein kääntyä heistä poispäin, salatakseen seurakuntalaisiltaan niitä kyyneleitä, jotka mielen heltyessä väkisin nousivat hänen silmiinsä, varsinkin kun hän vielä sai tunnonvaivoja itseänsä soimatessaan:

— Olen arvostellut näitä ihmisiä aivan väärin. Parempaa kansaa kuin
Glogovan ei ole koko maailmassa. Miten ne minua rakastavatkaan!
Ihmeellistä, kuinka ne rakastavat!

Illan suussa saapui vanha Adammeczin leskikin, joka tosin ei tähän asti ollut näyttänyt suurestikaan uudesta pastorista välittävän, mutta joka sen nojalla, että hänen isänsä parta oli kasvanut vielä kuoleman jälkeen ja vainaja siten päässyt tavallaan pyhimysten pariin, katsoi olevansa oikeutettu puuttumaan kirkonkin asioihin.

— Niin tarvitsisi, — vastasi pappi hetken mietittyään, — mutta pieni on palkka ja seurakunta köyhä.

— Köyhä se pahus on, — kivahti Adameczin leski, — sillä kun ei ole sydäntä ensinkään. Mutta meillä on sydän paikallaan. Ja eihän pastori osaa tyttöä pukeakaan, ei pestä eikä kammata sen hiuksia. Välipalaakin se tarvitsee, ettekä te voi käydä lukkarissa lapsen kanssa aina syömässä. Täällä on ruokaa laitettava, pastori kulta. Sen sanon minä vanha ihminen. Kellonsoittaja kykenee tosin siivoamaan, mutta eihän se tolvana osaa lapsia hoitaa.

— Mistäkö ottaa? Tässähän olen minä. Olen aivan kuin papin emännöitsijäksi luotu, vaikk'ei minua vielä koskaan ole mistään semmoisesta epäilty.

— Jättäkää se, pastori kulta, meidän kahden asiaksi, minun ja Jumalan. Hän kyllä vaivani palkitsee teidän sijassanne. Vielä tänä iltana tulen palvelukseen, tuon mukanani keittoastianikin.

Pastori kummasteli tuota kaikkea yhä enemmän, puhumattakaan Urszinyista, joka samana iltana käydessään toveriansa tervehtimässä sai kuulla päivän tapahtumista. Pastorin kertoessa Adameczin lesken tarjouksen hän jo löi käsiään yhteen:

— Vai Adameczin leski? Tuo vanha noita? Ja vielä palkatta? Jottako Jumala maksaa? Kuule János, ei ole vielä sitä kummaa kuultu että glogovalainen olisi Jumalaa takuumieheksi hyväksynyt. Olet todellakin lumonnut nämät ihmiset.

Pappi hymyili vain itsekseen, syvä hartaus valtasi hänen mielensä. Hänkin ymmärsi ihmeen tapahtuneen. Tämähän kaikki oli niin kummallista, käsittämätöntä. Hän aavisti kuitenkin tämän muutoksen alkusyyn. Oli näet kuultu se rukous, jonka hän oli kirkon kivilattialle polvistuen Jeesuksen edessä rukoillut. Jeesus oli poistanut glogovalaisista itsekkään mielen ja antanut heille kullekin omansa sijaan. Jeesuksen henkäys vielä ilmeni noiden ihmisten kasvoilla ja käytöksessä…

Oli todellakin ihme tapahtunut! — Sateenvarjosta liikkuvia huhuja hän ei kaikkia saanut kuullakaan, ja yleensä hän niille vain nauroi. Hän ei tosin käsittänyt, miten se oli sinne joutunut, olipa tuota hetken ihmetellytkin, mutta sitte hän ei siitä sen enempää välittänyt, asetti sen vain erääseen nurkkaan siltä varalta että oikea omistaja tulisi sitä noutamaan. Vaikka eipä tuo ollut kaiken kaikkiaan edes viidenkolmatta kreutzerin arvoinen.

Mutta tämän päivän tapahtumat eivät vielä tähän loppuneet. Illalla levisi salaman tavoin tieto, että Gongoly Mihalyn, Glogovan pohatan emäntä oli hukkunut Bjela Voda-jokeen, joka rankkasateesta oli paisunut tulvimaan. Onneton vaimo oli mennyt porraspuita myöten toiselle rannalle noutamaan sinne joutuneita hanhiaan, olipa sieltä jo tuonutkin kerran hanhikukon ja mustahelttaisen hanhen kainalossaan, mutta yrittäessään mennä noutamaan vielä kahta luiskahti hänen jalkansa ja hän putosi vaahtopäisnä kuohuvaan koskeen. Herranen aika, aamulla ei siinä kohdassa ohut vettäkään, ainakin olisi vuohi jaksanut sen juoda yhdellä siemauksella, ja puolipäivään mennessä se jo oli paisunut vuolaaksi virraksi, niellen ainiaaksi emäntäparan, kun ei ketään edes sattunut olemaan lähettyvillä. Häntä etsittiin koko iltapäivä, koluttiin kellarit, ladot, ullakot, kunnes virta illalla heitti ruumiin rannalle Lehotan kylän kohdalle.

Sieltä löysivät hänet lehotalaiset ja muuan heistä lähti ratsain tuomaan sanaa Gongoly Mihalylle.

Tapaus synnytti kylässä suurta tohinaa. Suurissa joukoin kerääntyi ihmisiä kadulle keskustelemaan.

— Nyt, herra kanttori, — hän virkkoi, — nyt pankaa kaikki taitonne liikkeelle. Meillä on lihava vainaja. Pitää olla koreat virret.

Kolmantena päivänä olivat sitten hautajaiset. Moniin aikoihin ei ollut niin komeita Glogovassa nähty. Gongoly nouti Lehotankin papin saattamaan, arkku tuotiin Beszterczestä, risti vietiin ensin Kopanyiczaan, puusepän maalattavaksi mustan väriseksi ja että tämä valkoisilla kirjaimilla siihen piirtäisi vainajan nimen ja hukkumispäivän. Kansaa oli saapunut äärettömän paljon, vaikka ilma ei suinkaan ollut kaunis, sillä pastorin lähtiessä täysissä juhlatamineissaan kuoripoikain kanssa surutaloon nousi jälleen yhtäkkiä kova ukkossade, jotta hänen täytyi kiireesti lähettää Kvapka takaisin.

Kvapka katsoi kummastellen pastoriin. Hän ei näet tiennyt mitä sateenvarjo onkaan.

— No menkää, — toisti pappi hoputtaen, — tuo iso pyöreä, kankainen, joka tavattiin pikku siskoni korin päällä.

Pastori vetäytyi sateensuojaa odottaessaan Majgo Peterin eteiseen, mutta hänen ei tarvinnut kauan vartoa varjoa, jonka pastori kaikkien suureksi kummaksi yhdellä ainoalla kädenliikkeellä työnsi selkoselälleen, jotta se ihan näytti siltä, kuin olisi tuhansia yölepakon siipiä siihen yhteen ommeltu. Sitten tarttui hän varteen ja nosti sen päänsä päälle, lähtien verkalleen ja arvokkaasti astumaan, vähääkään kastumatta. Vaikka sade vinhasti pieksi tuon kummallisen kapineen pintaa, ei se kumminkaan päässyt pastorin ruumiiseen asti; valui vaan sen kuvetta myöten koreasti maahan.

Haudalla kaikki vain sateenvarjoa ihmeissään katselivat. Sekä naiset että miehetkin siitä keskenään kuiskailivat.

Tuon on pyhä Pietari tuonut! Ainoastaan kanttorin kauniit värssyt vetivät hetkeksi yleisön huomiota puoleensa, kuuluipa joukosta jo nyyhkytystäkin, kun hän mitä hartaimmin vainajan nimissä jäähyväissanoja veisasi:

Tämä huudahdus antoi kanttorille uutta intoa ja entistä kimakammin, hartaammin ja tunteellisemmin hän vainajan puolesta hyvästeli nimiltään kaikkia sukulaisia ja tuttavia järjestään. Ainoakaan silmä ei liene enää kuivaksi jäänyt.

Tuskin oli Gongolyn emäntä multiin saatu ja päästy hautajaisten komeudesta puhumasta, niin kylän eukot jo alkoivat, — Herra heidän jaarituksensa anteeksi antakoon, — kertoa, miten leski oli jo haudalla heittänyt helliä silmäniskuja Tyurek Annan puoleen, minkä johdosta sokeakin voi ennustaa etteivät emäntä-vainaan juhlatamineet kauankaan saa naulassa riippua. Ja tuskin olivat vieraat selvinneet hautajaiskestissä saamistaan viinoista, niin jo piti taas uusi hauta kaivaa. Gongolyn emännän perään meni näet pian Sranko János, joka nuorempana oli ahkerasti kosiskellut emäntävainaata, vielä sen jälkeenkin kun tämä jo oli miehelässä. Nyt menivät peräkanaa aivankuin yhdestä tuumasta. Mutta eipä voinut muuta odottaakaan. Joskus ennenkin kerrottiin emännän vainiolla kadonneen ruispeltoon, ja hetkisen perästä oli paikalle ilmestynyt Srankokin ja samoin hänkin hävinnyt ruispeltoon. Sitä jumalatonta ruista! Kasvaa vielä niin pitkäksi, että kykenee peittämään mitä hullutuksia tahansa.

Toinen toisensa perään he nyt siis iankaikkisuuteenkin siirtyivät… Hautajaisten jälkeisenä päivänä tavattiin Sranko aamulla kuolleena vuoteessaan; häneen oli luultavasti iskenyt tuonen "ukonvaaja", halvaus.

Srankokin oli varakas mies, kylän pomoja; hänellä oli kolmisensataa lammasta ja laajat pellot. Hänenkin piti saada komeat hautajaiset. Eikä leski kitsastellutkaan. Itse hän kävi sekä lukkarissa että pappilassa järjestämässä kaikki ihan samaan tapaan kuin Gongolyn emännän hautajaisissa. Maksoi mitä maksoi, mutta Srankon perhe ei ole halvempi kuin Gongolynkaan.

Kaksi pappia pitää olla saattamassa sekä neljä kuoripoikaa mustissa kauhtanoissa, ja kellojen soittoa kaiken aikaa. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

— Niin, — puhui Srankon emäntä, mutta ottakaa laskuun, herra pastori, myöskin se punainen, paljoako kalliimmaksi tulisi sen kanssa.

— Se, jota piditte päänne kohdalla Gongolyn emäntävainaan haudalla.
Sehän oli niin kaunis.

— Minkätähden mahdotonta? Eikö minun rahani ole yhtä hyvää kuin
Gongolyn? Vai kuinka?

— Mutta, hyvä emäntä, silloinhan satoi, vaan huomenna on kaikesta päättäin kaunis ilma.

Srankon emäntä ei kumminkaan niin vähällä perään antanut, osasipa väitellä viisaammin kuin itse pastori.

— Jottako silloin satoi? Nythän voitte siis, rakas, kulta herra pastori, sitä mieluummin ottaa mukaanne sen, niin ei ainakaan kastu kallis kapine. Ja kyllä miesvainaani on sen ansainnut. Kyllä hän oli yhtä arvoisa henkilö kuin Gongolyn emäntäkin. Onhan mieheni ollut lautakunnassakin, onpa kirkollekin tehnyt lahjoituksen, hän kun näet viisi vuotta sitten hankki alttarille nuo koreat kynttilät, ja hänen sisarensa on virkannut sen suuren valkoisen alttariliinan. Se punainen pitää myös olla.

— Mutta minähän joutuisin naurunalaiseksi, jos käyttäisin haudalla sateenvarjoa kirkkaassa päivänpaisteessa. Heittäkää, hyvä emäntä, pois mielestänne nuo hullutukset.

Mutta nyt pillahti emäntä itkemään. Millä tavoin oli hän ansainnut sen häpeän, että Herran palvelija kieltäytyy tekemästä vainajalle kuuluvaa palvelusta, joka olisi jälkeenjääneillekin lohdutukseksi. Mitä ihmiset sanoisivatkaan? Sen sanoisivat että Srankon leski ei antanut miehellensä edes kunniallista hautausta, vaan antoi työntää hänet kuoppaan kuin minkäkin kerjäläisen. — Tehkää nyt niin hyvin, herra pastori, — hän rukoeli, ja pyyhkiessään nenäliinallansa kosteita silmiänsä hypisteli hän sen nurkkaa niin kauan, että siitä solmu aukeni ja sisästä putosi kymmenen florinin seteli.

— Lisään vielä tämän, jotta vain tulisi täydet menot, pyydän nöyrimmästi.

Tällä hetkellä pujahti kyökistä sisään Adameczin leskikin kauha kädessä emäntää avustamaan.

— Niin, niin, herra pastori, Sranko oli jumalinen mies. Ne juorut, jotka hänestä ovat liikkeellä, eivät ole totta. Ja jos niissä perää olisikin, kohtaisi tuomio yhtä hyvin Gongolyn emäntääkin, — jolle Jumala rauhan suokoon! Kun kerran sateenvarjo oli toisen haudalla, saattaa sitä käyttää toisenkin haudalla. Taikka jos Jumala vielä on vihainen, on yhdentekevä, vaikka hän olisi sitä vähä enemmänkin, mutta jos hän on leppynyt, ei ole hän tästäkään pahastuva.

— Vai niin, ettekö häpeä puhua moisia tyhmyyksiä. Älkää kiusatko minua moisella taikauskolla! Teidän pyyntönne on suoraan sanoen naurettava.

Mutta eukot eivät vieläkään perään antaneet. "Kyllä meillä on omat tietomme, ei herra pastori pääse meitä pettämään!" — ja niinkauan he pyytelivät ja uikuttivat, kunnes lopulta päätettiin että Sranko Jánoskin siunataan sateenvarjon alla. Pastori sentään tähän lisäsi:

— Jos ei sen omistaja ennen tule sitä noutamaan. Sillä senhän on joku varmaan tänne jättänyt, ja jos sitä tullaan hakemaan, on minun se annettava.

— No, sen puolesta saamme rauhassa olla, sillä sen tuoja käy vain kerran tuhannessa vuodessa täällä maan päällä.

Ei tosiaankaan tullut kukaan sateenvarjoa noutamaan. Vaikka seuraavana päivänä oli mitä kaunein ilma, taivaalla ei pilven hattaraakaan, aukaisi nuori pastori lähtiessään astumaan arkun perässä sateenvarjon ja päätti siunata ruumiin sen alla seisoen.

Paaria, joilla ruumisarkku lepäsi, oli kantamassa neljä vankkaa miestä: Szlavik, Lajko ja rotevat Magatin veljekset. Mutta kaiketi Jumalan sallimasta toinen Magatin veljeksistä kompastui kylän pajan kohdalla kiveen ja kaatui. Siitä taas pelästyi perässä astuva Lajko, menetti malttinsa, horjahti, paaret kallistuivat pahasti ja arkku lensi kivikkoon.

Kuului kova rusahdus, arkku särkyi, kansi aukeni, liikahtipa virkattu kasvojenpeitekin, ja nyt tuli näkyviin kuollut, joka ankaran sysäyksen johdosta heräsi valekuolleista, liikahti syvään hengittäen ja huudahti:

Kovasti siinä hämmästyttiin, ihan ihmeissään olivat ihmiset. Sepästä saatiin sentään patjoja ja päänalusia, pihasta saatiin raudoitettavana olevat työrattaat, joihin tehtiin sija kuolleelle, jonka Jumala erityisen ihmeen kautta oli henkiin herättänyt. Ja nyt muuttui äskeinen surusaatto Jumalaa ylistäväksi juhlakulkueeksi; virsiä veisaten saatettiin kotiinsa kunnon Sranko János, joka matkalla toipui siihen määrin, että kotona jo kohta pyysi ruokaa.

Hänelle tuotiin maitoa. Hän puisti vain päätään. Lajko ojensi hänelle viinahaarikan, joka oli täytetty hautajaisia varten. Jo mies hymyili.

Satu sateenvarjosta sai oikeastaan tästä merkkitapauksesta alkunsa, ja nyt se levisi kauas salojen taakse yli pilviin kohoavien vuortenkin, yhä loitommaksi, kasvaen, nuortuen, yhä uusilla yksityisseikoilla kullattuna.

Kun kallioissa tavattiin joku omituinen syvennys, oli se varmaan pyhän Pietarin jalan jälki, ja kun jossain nähtiin oudonvärinen kukka, oli pyhän Pietarin sauva siihen koskettanut. Kaikesta, niin kaikesta päättäen oli pyhä Pietari vastikään käynyt Glogovassa. Ja sehän on, hyvät ihmiset, tärkeä tapaus.

Salaperäisyyden ihmeloiste valaisi siis tätä sateenvarjoa. Se juuri siinä oli hämärää, miten se oli joutunut pikku Veronkan korin päälle. Muuta ei tarvittukaan. Taikausko etsii hämäryyttä, hämäryys taas vetää taikauskoa puoleensa. Näiden kahden saalisna oli tuo nukkavieru sateenvarjo.

Kauas levisi sen maine. Pitkin Bjela-Vodan varsia slovakit siitä kertoivat paimennuotioittensa ääressä tai kehruutalkoissa asioita, jotka vaikuttivat heidän mielikuvitukseensa ja kohottivat heidän innostustaan, mitä kummallisimpia ja omituisimpia seikkoja. Oli muka nähty tuo tuttu pyhä Pietari, taivaan portin vartija tuomassa sateenvarjoa, ettei papin pikku sisko kastuisi. Mitenkähän vanhus laskeutui taivaasta maan päälle? Istui varmaankin jonkun pilven longalle, ja se laski hänet koreasti alas vuorenkukkulalle.

Vielä kerrottiin myöskin sateenvarjon ihmeellistä vaikutuksista, miten muuan kuollutkin oli sen nähtyään herännyt henkiin, ja näin levisi kertomus yhä laajemmalle, temmaten mukaansa myöskin Glogovan papin ja tämän pikkusisaren nimet. Kukapa miekkonen senkin neitosen kerran puolisokseen saapi! — Kun joku varakkaampi mies kuolee kymmenennessäkin kylässä, noudetaan sinne János pastori virkapuvussaan ynnä pyhä sateenvarjo, josta on tullut oikea pyhäinjäännös. Mutta häntä ei viedä ainoastaan hautajaisiin, vaan myöskin sairaita ripittämään kahdenkin päivän matkoille, sillä välipuheella että hän levittä sateenvarjon sairaan ylitse tätä ripittäessään. Aivan varmasti se auttaa; sairas joko paranee, taikka jos ei paranekaan, tulee ainakin autuaaksi.

Parikunnatkaan, jotka tahtovat parempia vihkiäisiä, — ja sitähän ne aina tahtovat, — eivät tyydy siihen, että heidän oma pappinsa heidät vihkii, vaan tekevät lisäksi pyhiinvaellusretken Glogovan kirkkoon, antaakseen siellä vielä sen sateenvarjon alla toisilleen kättä. Silloin se vasta tepsii. Kellonsoittaja Kvapka pitää tuota kangassientä heidän päänsä päällä, ja aina siitäkin heruu pientä hopearahaa hänen taskuunsa. Mitä taasen tulee Glogovan pastoriin, valuu hänelle rahaa ja lahjoja aivankuin säkin suusta kaataen.

Ensimmältä hän kyllä esteli, mutta vähitellen hän alkoi itsekin uskoa että tuo sateenvarjo, joka kävi päivä päivältä yhä enemmän kuluneeksi ja nukkavieruksi, todellakin oli Jumalan lähettämä. Eiköhän se vain tullutkin suorana vastauksena hänen rukoukseensa pikku tytön suojaksi. Siitähän johtuu koko hänen hyvinvointinsa ja varallisuutensa, kuten hän oli rukoillutkin.

"Herra Jeesus" — niin oli hän sanonut tuona surullisena aamuna — "tee minulle ihme, jotta voisin kasvattaa lapsukaisen."

Ja kas, ihme on tapahtunut. Rahaa, hyvinvointia, rikkautta vuotaa vanhasta paikatusta sateenvarjosta, aivankuin olisi se sadun ihmekaritsa, joka itseänsä ravistellessaan sirotteli kultia villastansa. Sateenvarjon maine saapui korkeampiinkin piireihin. Hänen ylhäisyytensä Beszterczen piispakin kävi uteliaaksi ja kutsutti eteensä papin sateenvarjoineen. Tutkittuaan sitä ja kuultuaan kertomuksen sen ilmestymisestä hän virkkoi, hartaasti silmiänsä ristien:

Muutaman viikon kuluttua piispa toimi asiassa muutakin. Antoi János pastorille määräyksen että hän ei tästäpuolen saa säilyttää tätä pyhäinjäännöstä luonaan, vaan kirkossa muiden pyhien esineiden kanssa.

Tähän János pastori kuitenkin oitis vastasi että puheena oleva sateenvarjo oikeastaan kuului hänen alaikäiselle sisarelleen Bélyi Veronkalle ja ettei hänellä ollut oikeutta sitä myydä eikä kirkolle luovuttaa. Mutta kun tyttönen tulee täysivaltaiseksi, on hän varmaankin lahjoittava sen kirkolle.

Joka tapauksessa tuotti sateenvarjo suurta hyötyä pastorille, joka ennen pitkää hankki itselleen karjaa ja vetojuhtia sekä rupesi harjoittamaan laajaa maanviljelystä, rakensipa itselleen muutaman vuoden kuluttua sievän kivitalonkin, sekä käytti vaunuja ja kaksivaljakkoa matkoillaan. Glogovan kuntakin sen kautta kohosi. Kesäisin saapui sinne suurissa parvissa vallasnaisia läheisistä kylpylaitoksista, kreivittäriäkin — useimmiten sentään vanhoja kreivittäriä — lukeakseen edes yhden rukouksen sateenvarjon alla. Näitä varten rakennettiin erityinen vieraskoti vastapäätä pappilaa, nimeltä "Ihmeitätekevä sateenvarjo". Lyhyesti sanoen Glogova alkoi silminnähtävästi kohota; kuntalaiset alkoivat monien matkustavaisten tähden hävetä vanhaa kellotapuliansakin ja rakensivat kirkkoonsa uhkean peltikattoisen tornin, hankkien siihen kaksi uutta kelloa Beszterczestä. Tuonelasta palaamisensa muistoksi Srankó János antoi leikata puusta ihmeen kauniin pyhän Kolminaisuuden patsaan kirkon ovipieleen. Kotiopettajatar — János pastori oli näet sittemmin ottanut Veronkaa varten oikean hattupäisen opettajattaren — istutti pappilan pihan täyteen georgiineja ja fuksioita, jommoisia kukkia glogovalaiset eivät koskaan ennen olleet nähneet. Kaikki muuttui siellä somemmaksi ja siistimmäksi, lukuunottamatta Adameczin leskeä, joka oli käynyt yhä vain rumemmaksi. Olivatpa glogovalaiset tulleet niinkin ylpeiksi, että he pyhäiltoina, kun oli joutilasta aikaa kaikenmoisia rupatella, alkoivat puhua siitäkin, että pitäisi Glogovaan rakentaa kalvaaria, pyhiinvaelluspaikka, jommoinen oli Selmeczissäkin, jotta toivioretkeläiset tänne tullessaan toisivat heille rahaa ja synnyttäisivät vilkkaampaa liikettä.

TOINEN OSA.

GREGORICSIT.

TAHDITON GREGORICS.

Useita vuosia ennen kertomuksemme alkua asui kuninkaallisessa vapaakaupungissa Beszterczebányassa muuan Gregorics Pál niminen mies, jota yleensä sanottiin tahdittomaksi, vaikka hänen elämänsä pääharrastuksena oli elää kaikille mieliksi. Gregorics Pál kosiskeli kansansuosiota, joka on kaunis, keikaileva neitonen, mutta tapasi aina kritiikin, joka taasen on vanha vihainen, kierosilmäinen noita.

Gregorics Pál oli syntynyt isänsä kuoleman jälkeen, täsmälleen yhdeksän kuukautta hautajaisista lukien, menetellen siis jo silloin tahdittomasti äitiänsä kohtaan, joka muuten oli sangen kunniallinen nainen. Jos hän olisi syntynyt edes muutamia viikkoja aikaisemmin, olisi hän ituunsa tukahuttanut monet ikävät juorut. Mutta eihän Gregorics Pál sille mitään voinut, ja toiset elossa olevat Gregoricsit päivittelivät sitä, että hän ollenkaan oli syntynyt, kun näet täten oli tullut yksi perillinen lisää.

Lapsena hän oli kitulias; toiset Gregoricsit, hänen täysikasvuiset velipuolensa yhä toivoivat hänen kuolevan, mutta hänpä ei kuollutkaan — hän näet oli kun olikin jo ennakolta tahdittomaksi määrätty — vaan voimistui, tuli täysi-ikäiseksi ja otti omaan haltuunsa perintönsä, mikä suurimmaksi osaksi oli äitivainajan osuutta, josta eivät ensi aviosta syntyneet lapset saaneet mitään, eikä se ollut niinkään pieni, vaikka ei tosin isänkään jättämä perintö ollut vähäpätöinen, sillä vanha Gregorics oli viinikauppiaana kerännyt sievosen omaisuuden. Siihen aikaan oli näet helppo rikastua sillä kaupalla niillä seuduin. Viiniä oli viljalti, mutta juutalaisia ei ensinkään. Nyt viinikauppiailta usein puuttuu oikeata tavaraa, mutta Garam-joen vettä kyllä sensijaan löytyy.

Luonto oli Gregorics Pálille antanut kesakoiset kasvot ja punasen tukan, josta ihmiset tekevät yleensä sen johtopäätöksen, että kaikki punatukkaiset ovat häijyjä luonteita. Gregorics Pál tahtoi toki osoittaa olevansa hyvä mies. Tuollaiset puheenparret ovat vain vanhoja astioita, joissa entiset sukupolvet ovat keitoksiaan keittäneet. Ainakin yhden noista rähjistä Gregorics Pál tahtoo särkeä. Hän on oleva niin hyvä kuin vehnäpulla, niin sulava kuin voi, jota saattaa levittää yhtä hyvin mustalle kuin valkeallekin leivälle.

Hän teki vahvan päätöksen olla hyvä ihminen, oikein miellyttävä mies; hänen elämänsä päämääränä oli saavuttaa kanssaihmisten rakkautta.

Ja uskollisesti hän päätöstään noudattikin; mutta mitäs siitä, kun joku häijy henki aina kulki hänen edellään johtamassa ihmisten mieliä niin, että he aina arvostelivat nurjasti hänen kaikkia tekojaan.

Kun hän saavuttuaan kotiin Pestistä, missä hän luki lakitiedettä, ensi kerran poikkesi myymälään ostamaan itselleen hienoja havannasikareita, pääsivät pahat kielet heti liikkeelle.

— Tuo veitikka imeskelee neljänkymmenen kreutzerin sikareja. Niinkö pitkällä sitä jo ollaan? Sehän on kauhea tuhlari! — Saadaan nähdä että se mies vielä kuolee vaivaistalossa! Jospa voisi isävainaja nousta haudastaan ja nähdä hänen polttavan neljänkymmenen kreutzerin sikareja. Herranen aika! Ukko sekotti tupakkaansa kuivatulta potaatinlehtiä ja kostutteli sitä kahvisakalla, jotta se hitaammin palaisi.

Gregorics Pál sai kuulla, että hänen kalliit sikarinsa olivat synnyttäneet pahennusta pikku kaupungissa ja rupesi heti käyttämään halpoja kahden kreutzerin sikareja.

— Tuo Gregorics onkin oikeastaan kelvoton kitupiikki. Vielä suurempi lurjus kuin hänen isänsä. Hyi sitä häijyä ahneutta!

Gregorics Pál oli sangen pahoillaan siitä, että häntä pidettiin saiturina, ja ensi tilaisuudessa, saapuessaan hyväntekeväiseen iltamaan, — ne olivat vapaaehtoisen palokunnan tanssiaiset, jonka korkeana suojelijattarena oli itse yli-ispaanin rouva ja joihin sai lunastaa jäsenlipun "korotetuillakin hinnoilla", — hän suoritti kaksikymmentä florinia yhdestä kahden florinin lipusta, ajatellen itsekseen: minäpä näytän, ettei Gregorics Pál ole mikään kitupiikki.

Sehän on ennen kuulumatonta hävyttömyyttä että mokomakin Gregorics kehtaa mennä edelle yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn. Tämä oli antanut lipusta kymmenen florinia, ja Gregorics menee työntämään kaksikymmentä. Sehän on suorastaan uhmailua! Hän, viinikauppiaan poika! Herra Jumala, kyllä on aikoihin eletty! Kirppukin nyt jo kovemmin äyskii kuin jalopeura. On aikoihin eletty! Kyllä on kummallisiin aikoihin eletty!

Yritti Gregorics parka mitä tahansa, kohtasi häntä aina kova onni. Jos hän joutuessaan jonkun kanssa riitaan, ei antanut perään, sanottiin häntä riitapukariksi; jos hän taasen antoi perään, sai hän kantaa raukan nimen.

Lainopin tutkinnon suoritettuaan hän ei aluksi ryhtynyt mihinkään toimeen, matkustihan vaan joskus maatilalleen, joka sijaitsi peninkulman päässä kaupungista ja jonka hän oli äidiltään perinyt, sekä myös joskus muutamaksi päiväksi Wieniin, jossa hänellä oli kivitalo, äidin perintöä sekin. Muutapa tointa hänellä ei ollutkaan, ja sentähden ahkerat kaupunkilaiset häntä sydämensä pohjasta halveksivat.

— Gregorics Pál — niin he sanoivat, — on oikea maanpainajainen. Ei pane viikkokausiin rikkaa ristiin. Mitä tekee maailmassa mokomakin vetelys?

Tämäkin puhe joutui Gregorics Pálin korville ja hän oivalsi, että ihmiset ovat oikeassa, ettei saa elämätänsä jouten kuluttaa. Onhan asia oikeastaan niin, että jokaisen ihmisen tulee työllä leipänsä ansaita.

Gregorics Pál tarjoutui siis hänkin käyttämään taitoansa joko kaupungin tai maakunnan palvelukseen.

No, se vielä puuttui. Sadat kielet heti vastustamaan tätä aijetta.
Mitä? Gregorics Palko pyrkii virkoihin? Täällä meillä? Kun ei edes
häpeä! Ottamaan leivän köyhän suusta, vaikka itse elää ylellisyydessä.
Jättäköön toki täkäläiset virat niille, jotka niitä tarvitsevat.

Gregorics Pál oivalsi tämänkin olevan totta ja jätti virkojen hakemiset ja yleiset asiat sikseen, vetäytyipä erilleen toisten miesten seuroistakin, päättäen mennä naimaan ja ruveta perheelliseksi. Olihan sekin kunnioitusta ansaitseva tehtävä.

Hän alkoi nyt käydä perheissä, missä oli kauniita tyttäriä, ja otettiinkin hänet näissä mielellään edullisena kosijana vastaan. Mutta hänen juonittelevat velipuolensa, jotka yhä toivoivat tämän hintelän, aina yskivän miehen pian kuolevan, turmelivat ennen kuulumattomalla viekkaudella ja oveluudella kaikki hänen suunnitelmansa, — siitähän kelpaisi kirjoittaa kokonaan eri kertomus, — joten Gregorics Pál sai peräkanaa niin monet rukkaset, että hän tuli siinä suhteessa ihan kuuluisaksi siinä osassa maata. Myöhemmin olisi kyllä löytynyt neitoja, joita neitsyys oli alkanut liiaksi painaa — ikää karttuessa alkaa painaa sekin kunnia — mutta heitä taas pidätti häpeä. Eikä syyttäkään. Mennä miehelle, joka oli niin monen tytön hylkimä. Kukapa rukkaskuninkaan kuningattareksi? Ei kukaan… Uudenvuoden aattona sulatettiin ja upotettiin paljo tinaa taloissa Garamjoen varrella, mutta ainoatakaan kertaa ei ilmestynyt Gregorics Pálin haahmoa esiin. Yksi sana yhtä hyvä kuin sata, — Gregorics Pál ei kelvannut haaveileville neitosille. Lemmenrunoutta he haluavat eivätkä rahaa. Joku vanhapiika vielä tosin voisi ottaa vastaan hänen sormuksensa, jos niiksi tulisi…

Mutta nuorista neitosista ei riitä yksi askel vanhoihinpiikoihin: tarvitaan kaksi. Siinä välillä ovat näet nuoret lesket. Vanhatpiiat tulevat viimeiseksi.

Nuoret neitoset ja vanhat piiat muodostavat kaksi eri maailmaa. Pikku Karoliinalle kerrotaan Gregorics Pálin sylkevän verta, ja tämän käydessä toista kertaa talossa on vain sääliä täynnä pieni sydän, joka vielä eilen nähdessään komean nelivaljakon koetti saada aivan toisia tunteita syttymään. Ah, Gregorics Pál rukka! Gregorics Pál sylkee verta! Mikä onnettomuus! — Turhaan hevoset valjaissaan levottomina päätänsä ravistelevat, kulkuset eivät enää soi niin veikeästi kuin eilen. Gregorics Pál sylkee verta!

Voi sinua tuhma Karoliina! Tiedän ja uskon sinua että Gregorics Pál on ruma ja heikko mies, mutta hänpä on rikas ja omaapa vertansa hän syleksii — mitä sinä siitä?

Usko minua että Rosalia, joka kävi "madamen" luona koulua kymmenen vuotta ennen sinua, ei olisi yhtä hupsu kuin sinä. Rosalia on jo oppinut filosofiaa, ja jos hänelle kerrottaisiin Gregorics Pálin yskivän verta, ajattelisi hän itsekseen:

Ja syvimmällä, siellä pohjalla, missä makaavat vietit, jotka eivät vielä ole sanoiksi kehittyneet, koskapa eivät ole edes ajatuksiakaan, ovathan vain itsekkyyden pohjasakkaa, siellä alimmaisena piilevät laskelmat:

Voi teitä tyttöletukat, te ette tunne vielä elämää; äitinne on teille antanut pitkät hameet, mutta järki on jäänyt lyhyeksi. Älkää suuttuko minuun, vaikka tätä teille sanon, mutta minun on pakko selvittää lukijoilleni syyt, minkätähden Gregorics Pál ei saanut teidän keskuudestanne puolisoa.

Asia on oikeastaan sangen selvä. Auennut ruusu ei enää ole puhdas; mehiläiset ovat siitä imeneet, joku kuoriainen siinä jo kuollut, mutta aukeamaisillaan olevaa nuppua ei ole vielä edes tomuhiukkanen koskettanut.

Sentähden Gregorics Pál sai nuorilta neitosilta niin monet rukkaset. Vähitellen alkoi hän itsekin käsittää, — hänpä oli, kuten jo sanoin, hyvä mies — ettei hän kelpaa aviomieheksi; neitoset olivat oikeassa karttaessaan häntä, kun hän sylki verta. Tarvittaisiin sitä verta muuhunkin. — Hän päätti pysyä naimatonna; ei enää katsellut neitosien puoleenkaan, vaan sen sijaan nuoria rouvia. Niitä hän alkoi lähennellä; kauniille, verevälle Vozáryn rouvalle hän tilasi Wienistä kukkavihkoja, komean Muskélyn rouvan puutarhaan hän eräänä kauniina iltana laski sadottain satakieliä, joita hän oli suurilla kustannuksilla hankkinut Siebenbürgistä asti. Patjoillaan venyessään kaunis rouva sitten kovasti kummasteli, kuinka linnut sinä yönä niin ihanasti livertelivät. Nuorten rouvien mielitteleminen ei koskaan ole tuloksetonta. Tyttöletukat eivät osaa miestä oikein arvostella eivätkä vanhatpiiatkaan, heillä kun kaikilla on kierot käsitteet, ratsastavat kukin omalla rumalla luudallaan, mutta nuoret rouvat, jotka katselevat maailmaa hyvän- ja pahantiedonpuun alta, jotka eivät enää haaveile eivätkä hätäile, osoittavat aivan julkisesti mikä arvo on miehellä.

Mutta Gregorics Pál ei, suoraan sanoen, onnettomuudekseen saavuttanut menestystä nuorten rouvienkaan parissa. Aina ne rouvat hänelle antoivat matkapassit eivätkä miehet, vaikka hän siltä varalta lähti matkaan, että miehet hänen kimppuunsa ryntäisivät.

Hän oli jo aivan kyllästynyt elämään, kun ei tiennyt miten olla kuin elää, niin puhkesi Unkarin vapaussota.

Hän ei kelvannut siihenkään. Sanottiin hänen olevan liikaa pienen ja heikon, ei kestäisi muka sodan vaivoja, rumentaisi vain sotajoukon. Mutta hänpä tahtoi kaikin mokomin jotain tehdä.

Värvääjä kapteeni, joka oli hänelle vanha tuttu, antoi hänelle seuraavan neuvon:

— Olkoon menneeksi, kun nyt kerran tahdotte meidän kanssamme työskennellä, saatte valita jonkun vaarattoman viran. Sodankäynnissäkin tarvitaan paljon kirjureita. Asetamme teidät johonkin kansliaan.

Loukkaantuneena oikasi hän, Gregorics Pál, pää kenossa itsensä suoraksi, aivan kuin pöllö riikinkukkoa matkiessaan.

— Minäpä haluaisin valita itselleni kaikkein vaarallisimman toimen.
Mikä olisi mielestänne semmoinen, herra kapteeni?

Niin tuli Gregoricsista vakoilija. Hän pukeutui kulkuriksi, jommoisia rappiolle joutuneita olioita siihen aikaan oli paljo, ja kulki leiristä leiriin, tehden Unkarin sotajoukolle hyödyllisiä palveluksia. Vielä nytkin vanhat soturit muistelevat punaista sateenvarjoa kantavaa miekkosta, joka ovelasti osasi pujahtaa läpi vihollisrivin niin tuhman tolvanan näköisenä, kuin ei mies olisi osannut kymmeneen asti lukea. Ihmiset kyllä huomasivat hänen kapeat haukankasvonsa, ylöskäärityt housunlahkeet, vanhan, nukkavierun ja rypistyneen hatun sekä punaisen, käyrävartisen sateenvarjon hänen kainalossaan. Joka hänet kerran oli nähnyt, ei helposti häntä unohtanut. Ja ainakin kerran oli hänet nähnyt jokainen, sillä hän oli aina liikkeellä kuten Jerusalemin suutari. Kukaan ei aavistanut, millä asioilla mies liikkui. Vain kenraali Dembinszky sen mahtoi tietää, koskapa kerran virkkoi: "Tuo punaista sateenvarjoa kantava pikku mies on oikea paholainen, kuuluu vain hyvien paholaisten sukuun".

Kun sodan myrskyiset ajat vaihtuivat haudan rauhaan, palasi hän jälleen Beszterczeen. Hänestä oli tullut täydellinen ihmisvihaaja. Suuresta vanhasta kivitalostaan hän ei enää liikkunut minnekään. Ei ajatellut enää seuraelämää, saati naimista. Hänelle kävi kuten vanhoillepojille yleensä, hän rakastui kyökkipiikaansa. Elämä yhä yksinkertaisemmaksi, asiat yhä yksinkertaisimmiksi. Se on kehitystä, viisautta. Se oli jo hänenkin käsityksensä. Yksi nainen tarvitaan palvelukseen, toinen rakkauteen. Siis kaikkiaan kaksi naista. Mutta eiköhän yksikin riittäisi näihin kahteen tarkoitukseen?

Wibra Anna oli kookas, oikein "nelitahkoinen" nainen, kotoisin jostain Karpaattien vuoristosta, missä miehen mitta oikeastaan alkaa sylestä ylöspäin, kuten heidän metsiensä honkienkin. Mutta muodoltaan oli hän aika sievä, ja lisäksi hän iltasin astioita pestessään niin koreasti lauleli:

Hänellä oli niin vieno, korvia hivelevä ääni, että hänen isäntänsä kutsui hänet kerran kamariinsa, käskien istumaan pehmoseen, nahkalla päällystettyyn nojatuoliin. Anna ei ollut vielä eläissään semmoisessa istunut.

— Minä pidän laulustasi, Anna. Sinulla on kaunis ääni. Laula täällä sisässä, niin kuulen paremmin.

Anna alottikin erästä surunvoittoista slovakkisäveltä, sotilaspojan laulua, missä tämä lemmitylleen valittaa kohtaloaan:

    Tiedätkö kulta, missä mä makaan?
    Kylmällä paadella viitallain,
    Siinä mä makaan,
    Vuoteeni on se. Entäpä ruoka?
    Hevosen luuta, Ei mitään muuta.
    Kuulit jo kulta, näin elän vain.

Sitte lähestyi hän tuota ihmeellistä kurkkua ja alkoi sitä kädellään sivellä, aivankuin haluten lähemmin tutustua sen merkilliseen rakenteeseen. Anna kärsei tätä sävyisänä, mutta kun Gregorics Pálin luiseva käsi sitte, sattumalta vai muuten, luisui alemmaksi, punastui Anna yhtäkkiä ja työnsi hänet äkäisesti luotaan.

Anna ei enää kuullut mitään, vaan juoksi keittiöön ja sulkeutui sinne.
Turhaan lähti Gregorics Pál perään, turhaan hän huuteli oven takaa:

— En minä sinua syö. En syö, totta vie. Varroppas Anna, kyllä vielä kadutkin.

Seuraavana päivänä Anna tahtoi lähteä paikastaan, mutta isäntä sai hänet leppymään, antamalla hänelle kultasormuksen sekä sen lupauksen ettei koske enää sormellansakaan häneen. Ei sanonut voivansa päästää häntä, kun oli muka niin tottunut hänen ruokiinsa.

— Mutta muistakaa myös pitää lupauksenne, hyvä herra, sillä jos vielä kerran lähentelette, niin minä karkaan.

Mutta miten ollakaan, jonkun ajan kuluttua herra taas yritti lähennellä, ja Anna jälleen tahtoi lähteä talosta. Mutta Gregorics Pál taas lepytti hänet kultalukkoisella korallinauhalla, jommoisia paroni Radvánszkyn naiset kirkossa käyttivät ja joka oli näyttävä sangen kauniilta hänen jäntevässä valkoisessa kaulassaan. Korallinauha oli niin ihana, ettei Anna enää ruvennut ehdottamaankaan lähentelemisien lopettamista. Onhan isäntä rikas ja kellepä hän säästäisi?

Jo seuraavana päivänä hän saatuansa korallinauhan kiertäin, kaartain tiedusteli kamasaksalta, vanhalta Botharin leskeltä, joka oli vuokrannut pienen myymälän Gregoricsin talon alakerrassa:

— Sinua hupakkoa; jokohan aiot sinäkin hankkia itsellesi korvarenkaat?
Aijai, Anna! Ajattelet sopimattomia asioita, Anna!

Anna suuttuneena viskasi mennessään oven kiinni sellaista vauhtia, että siinä oleva kello vielä neljännestunnin jälkeenpäin kilahteli ja vavahteli.

Tietysti hän halusi korvarenkaita. Mitä pahaa siinä olisi ollut? Olivathan hänen korvansa yhtä hyvin luojan luomat kuin minkä silkkipukuisen tahansa. Ja päivemmällä hän sai tietää ettei korvalehden lävistäminen tee kipeätä juuri enempää kuin kirpun purema.

Niin, hän tahtoi saada korvarenkaat, ja nyt oli hänen vuoronsa toimia. Hän ihan odotti että isäntä pian taas käyttäytyisi tuhmasti. Mutta semmoistahan voi jouduttaa. Jokainen Eevan tytär sen taidon osaa. Anna pukeutui tästäpuolen erittäin huolellisesti ja siististi, punoi tulipunaisen nauhan pellavanvaaleaan palmikkoonsa, puki yllensä hienon patistipuseron, niin hienon että se oli ihan läpikuultava, riisui pois entisen ahtaan liivinsä, joka vain puristi ja peitti vartaloa, sekä käveli näin höllällään, miessilmien lumoiksi, ne kun näet saattoivat nähdä rintojen liikunnankin.

Gregorics oli saattanut olla kylläkin ovela urkkijaksi sekä Itävallan että Venäjänkin armeijaan nähden, mutta nainen, jopa aivan yksinkertainen maalaistyttö, on sata kertaa ovelampi Gregoricsia. Seuraavana pyhänä hän jo esiintyi renkaat korvissa kirkolla, missä nuoret miehet ja naiset, jotka keskenään häntä nimittivät krenatööriksi, naurellen kuiskailivat toisilleen:

Muutaman viikon perästä koko kaupunki jo todellakin puhui siitä kauheasta asiasta, kun Gregorics Pál on suhteissa piikaansa. Sitä vanhaa pukkia! — Tiedettiinpä jo kertoilla hauskoja juttujakin, joita vielä hyvin hassunkurisiksi väriteltiin. Gregorics Pálin velipuolet niitä toitottivat pitkin kaupunkia vahvasti väritettyinä…

Ihmiset kohauttelivat olkapäitään, — olihan sitä nähty kummempiakin; — sukulaisia rauhoitellen.

— Eihän se mitään ole. Melkein luonnollinen asia. Muutenkaan ei Gregorics Pálin asiat ole koskaan olleet oikealla kannalla. Teille vain on näin parempi; ei hän ainakaan joudu naimisiin, ja koko tuo suuri omaisuus jää lopultakin teille.

Paljoko näissä puheissa oikeastaan oli perää, ei voi mennä varmaksi sanomaan; tosiasia vain oli se, että nämät huhut vähitellen koreasti vaikenivat, viroten uudestaan eloon vasta vuosien kuluttua, kun ihmiset, jotka pääsivät käymään Gregoricsin visusti suljetussa talossa, saivat nähdä pihamaan nurmikolla leikkivän pienen poikalapsen lampaanvuonan kanssa.

Kenen tuo poika? Mitä se täällä? Miten se on joutunut Gregoricsin taloon? Joskus leikki Gregorics itsekin sen kanssa. Jos ken tirkisti lukitun portin avaimenreiästä pihaan, saattoi joskus nähdä Gregoricsin vatsalla punaisen vyön ja siitä lähtevän kaksi ohjasten tapaista rihmaa, joiden päät oli poikasen kädessä ja toisessa pieni piiska.

Ja nyt ukkopaha laukkaamaan, välistä hiljentäen pieneksi raviksi tai hypähdellen ja taas juosten, yrittipä aina lomaan hirnahdellakin.

Siitä lähtien hän kävi entistään jurommaksi. Vain harvoin nähtiin hänet astuvan kampuroivan kadulla — hänellä oli näet, kuten joku koiranleuka oli sanonut, kumpikin jalka vasen, — yllä nukkavieru, omituinen takki, jota hän oli käyttänyt jo vakoojana ollessaan, sekä kainalossa punainen sateenvarjo, jota hän kantoi mukanaan kesät, talvet, sateella ja poudalla ja jota hän ei kylässä käydessään koskaan jättänyt eteiseen, vaan otti sisään, pitäen sitä aina käsissään. Usein hänelle siitä huomautettiinkin: "Jättäkää setä tänne sateenvarjonne."

— Ei, ei, — intti ukko, — olen siihen tottunut; se pitää olla aina käsillä, muuten rupean voimaan pahoin. Kautta kunniasanani.

Paljon puhuttiin siitäkin, minkätähden hän niin oli sateenvarjoonsa kiintynyt. Käsittämätöntä! Olisiko se jonkinlainen pyhäinjäännös? — Kertoipa joku, — muistaakseni se oli maakirjanpitäjä Pazár István, joka oli ollut maanpuolustusväessä, — että Gregorics Pál sodan aikana kuletti tuossa vanhassa sateenvarjossa tärkeitä sähkösanomia ja asiakirjoja, sen varsi kun muka oli ontto. Ja voihan se olla tottakin.

Toiset Gregoricsit, jotka perintöä odottelivat, alkoivat aavistaa pahaa nähdessään tuon poikasen talon pihassa ja tutkivat asiaa niinkauan, kunnes löysivät nimen Privoreczin katolisen seurakunnan kirkonkirjasta, — Gregorics Pálin maatila kuului näet Privoreczin pitäjään. Lapsi oli merkitty Anna Wibran aviottomaksi, nimellä György (Yrjö). Poikanen oli kaunis ja terve, vilkas ja elinvoimainen; häneen saattoi vieraskin mieltyä.

HUONOJA ENTEITÄ.

Pikku Wibra Gyuri kasvoi kauniisti; hänestä tuli vankka ja pulska nuorukainen, rintakehä suuri kuin rumpu. Gregorics Pál tuon tuostakin saneli:

Hän heikkorintainen ihasteli enimmän tuota rintakehää; Gyurin muista hyvistä ominaisuuksista hän ei näyttänyt suurestikaan välittävän, vaikka poika oli hyvinkin lahjakas. Vanha, eläkettä nauttiva professori Kupeczky Márton, joka hänelle antoi yksityisopetusta, usein puheli innoissaan hänestä Gregoricsille:

— Lahjakas lapsi, uskokaa pois, herra Gregorics. Hänestä tulee etevä mies, herra Gregorics. Lyödäänkös vetoa, herra Gregorics?

Gregorics tunsi olevansa sangen onnellinen, sillä hän piti paljo pojasta, vaikka sitä koetti salata. Hymyillen hän vain vastasi:

— Saatanpa lyödä vetoa yhdestä sikarista ja pidän sen jo etukäteen menettäneeni.

Näin sanoen hän tarjosi paraimpia sikarejaan professorille, joka oli hyvin halukas lyömään vetoa ja tarinoimaan.

— Minulla ei vielä ole ollut niin älykästä oppilasta, uskokaa pois, herra Gregorics. Olen saanut kaiken ikäni otella paljaiden tolvanoiden kanssa. Heihin olen kaiken kykyni tärvellyt. Se on sangen surullinen asia, uskokaa pois, herra Gregorics. — Ja suuren surunsa lievitykseksi ukko otti nuuskaa. — Minun laitani on sama, herra Gregorics, kuin rahanlyöjän valtion rahapajassa. Joko olette siitä kuullut, herra Gregorics? Vai ette? Niin, eräänä päivänä katosi rahapajassa isohko kultaraha. Etsittiin, vaan ei löydetty. Siitä syntyi ankara tutkimus ja vihdoin saatiin selville, että kultaraha oli epähuomiosta joutunut kuparikolikoiden sekaan. Niin oli asia. Ymmärsittekö minua, herra Gregorics? Olen vuosikymmeniä käyttänyt neroani paljaiden tolvanoiden opettamiseen, ja nyt vihdoin viimeinkin tapaan todellisen kyvyn. Ymmärrättehän, herra Gregorics?

Gregorics Pália ei tarvinnut kannustaa; itsekin hän miltei liiaksi suosi Wibran poikaa, ja lähipitäen oikeassa olivat ne, jotka kenties toisia Gregoricsia pelotellakseen tuon tuostakin ennustelivat: "Loppujen lopuksi hän varmaan nai Anna Wibran ja ottaa poikasen omakseen". Kupeczkykin saneli: "Se siitä lopuksi tulee. Lyödäänpä vetoa".

Niin olisi käynytkin. Sitä ajatteli Gregorics Pál itsekin, ja se olisi ollut suoraan sanoen oikeinta, mutta Gregorics rakasti siksi paljon pikku Gyuria, ettei hän lopultakaan rohjennut oikein menetellä.

Asiain säännöllisen kulun katkaisi pari omituista sattumaa. Toinen oli se, että Anna Wibra kerran lankesi rappusissa, katkaisten jalkansa niin pahoin että hän siitä lähtien ontui kaiken ikänsä, ja kukapa huolisi ontuvasta emännästä taloonsa?

Toinen seikka koski vielä kipeämmästi tuon vanhan erakon mieleen. Pikku Gyuri sairastui kerran äkkiä, kasvot kävivät sinisiksi, hän sai kouristuksia ja kuumetta; luultiin hänen jo kuolevan. Gregorics ei jaksanut enää teeskennellä, vaan lankesi sairaan vuoteelle, suuteli nyyhkien hänen kasvojaan, silmiään ja kylmiä käsiään, puhutellen häntä nyt ensikerran sydämestä käyvällä äänellä:

Vanha Gregorics oli tällä hetkellä, harva, punanen tukka kauhusta pystyssä, todellakin omituinen. Nähdessään lapsen tuskat ja vaarallisen taudin hänenkin hinterä ruumiinsa alkoi tuntea samoja tuskia, jäsenet alkoivat väristä, sydän särkyi, ja nyt pääsi salaisuus hänen huuliltaan.

— Hän on minun poikani. Kuulkaa, hän on minun poikani. Saatte leipäkorillisen kultaa, jos pelastatte hänen henkensä.

Lääkäri pelasti lapsen ja sai korillisen kultaa, kuten Gregorics oli vaaran hetkellä luvannut. Tohtori ei tosin päässyt koria valitsemaan, vaan Gregorics sen vasite teetti eräällä Zólyomin slovakilla.

Lääkäri paransi pojan, mutta sai Gregoricsin sairaaksi, jättämällä hänen mieleensä pahoja epäilyksiä, hän kun oli ilmoittanut todentaneensa poikasessa myrkytysoireita.

Noita alinomaisia kalvavia epäilyjä piti vanhan Gregoricsin vielä saada. Miten olikaan sen asian laita? — Oletko poikaseni ehkä syönyt jotain myrkyllistä sientä?

— En ole, isäsetä. — Tämä oli uusi nimi. Poika oli näet ottanut käytäntöön "isä" -sanan, mutta ei heittänyt pois "setää". —

Mitä hän olisi syönyt? Äiti arveli sinne tänne. Ehkä sitä, tai sitä?
— Kenties oli etikka kelvotonta. Mitä ruokia sinä päivänä olikaan? Ei
ollut mahdotonta sekään, että kupariastia oli huonosti puhdistettu.
Gregorics pudisteli vain suruisesti päätään.

Gregorics ajatteli aivan toista. Hän ei epäilyjään kellekään ilmaissut; ne jäivät hänen salaisimmiksi ajatuksikseen, mutta silti ne häntä kiusasivat ja vaivasivat, vieden häneltä unen ja ruokahalun. Hän epäili veljiänsä. Se oli niiden työtä. Kurkottelivat perintöä.

Särkyneet olivat ainaiseksi hänen aikeensa ottaa Gyuri poikanen lailliseksi lapsekseen sekä antaa hänelle nimensä ja omaisuutensa.

— Ei, ei. Se maksaisi hänen henkensä. He tappaisivat hänet, jos minä asettaisin hänet heidän tielleen.

Hän ihan vapisi ajatellessaan lastansa, mutta ei tohtinut häntä enää rakastaa. Nyt hän keksi toisen menettelytavan. Se oli puolustustaktiikkaa. Armotonta, hullunkurista taktiikkaa. Kun poikanen nousi vuoteestaan, käski hän tämän kutsua itseänsä tästäpuoleen armolliseksi herraksi ja olla häntä enää rakastamatta.

— Se oli vain leikkiä — hän virkkoi — kun minä olin olevinani isäsi.
Ymmärrätkö?

Gregorics ukko vapisi, kumartui poikasen puoleen, kuivaten suutelemalla hänen kyynelensä; hänen äänensä oli äärettömän alakuloinen.

— Älä vain sano kellekään, että olen sinua suudellut. Joutusit suureen vaaraan, jos se saataisiin tietää.

Vanhus kävi ihan hupsuuteen asti varovaiseksi. Hän otti taloonsa Kupeczkyn, ja tämän tuli pitää poikasta silmällä yöt ja päivät ja ensin maistella kaikkia ruokia. Ennenkuin poikanen laskettiin ulos talon portista, riisuttiin hänen yltään samettinuttu ja kauniit kiiltonahkakengät ja annettiin hänen juoksennella ulkona avojaloin ja rääsyisenä, jota varten hänelle oli hankittu erityinen, vanha, likainen puku, jotta ihmiset kaupungilla sanelisivat:

Ne, jotka hänet tunsivat, saisivat siihen vastata: Sehän on Gregoricsin kyökkipiian pentu.

Johtaakseen sukulaisiaan täydelleen harhaan, hän otti kouluttaakseen sisarensa Marin, rouva Panyókin pojan, toimittipa hänet Wienin hienoimpaan kouluun herttuoiden ja kreivien lasten pariin. Lähettipä hän toisillekin veljesten lapsille tuon tuostakin lahjoja, jotta Gregoricsit, jotka eivät milloinkaan olleet tästä nuorimmasta veljestään pitäneet, vähitellen alkoivat häneen suostua.

Tultuaan kouluikään lähetettiin pikku Gyuri, latinakouluun mitä etäisimpiin seutuihin, Szegediin, Klausenburgiin, minne ei sukulaisten aavistuskaan ulottunut. Kupeczkykin silloin katosi kaupungista aivan salamyhkää. Hän kyllä olisi saanut lähteä vaikkapa rumpua edellään lyöttäen; koirakaan ei olisi udellut, minne hän oli menossa.

Varovaisuudessaan meni vanha Gregorics liiallisuuksiin. Hänen luontonsa olikin juuri sellainen. Aina hän liioitteli. Ryhtyessään rohkeutta kysyvään tehtävään hän oli paholaistakin rohkeampi, mutta kun pelko mielen valtasi, oli hän näkevinään tuhansia aaveita joka sopessa. Hän liioitteli Gyuria rakastaessaan, mutta myös pelätessään hänen henkeänsä, vaan sille hän ei voinut mitään.

Poikanen edistyi ilahuttavasti, kohosi erinomaisin arvosanoin luokalta luokalle. Tällä välin alkoi punasateenvarjo-ukko vähitellen myydä kiinteimistöjään. Sanoi ostaneensa suuren maatilan Böömissä. Sen hinnaksi hänen muka täytyi myödä talonsa Wienissä. Ei aikaakaan, niin hän jo kehui rakentavansa Böömissä sijaitsevalle maatilalleen uutta sokuritehdasta, jonkatähden hän alkoi etsiä ostajaa Privorecziin kuuluvalle maatilalleen. Pian sen häneltä ostikin muuan rikas Kassan kauppias. Kaikki nämät toimenpiteet tuntuivat oudoilta ja salaperäisiltä, kun pikku punatukkainen ukko ryhtyi vanhoilla päivillään niin suuriin puuhiin. Eräänä kauniina päivänä hän siirsi Beszterczessä sijaitsevan talonsakin Anna Wibran nimeen, ja nyt vanhus oli muuttunut niin häpeäksi, ketteräksi ja tyytyväiseksi kuin milloinkaan ennen. Hän alkoi jälleen ottaa osaa seuraelämään, iloisesti rupatellen ja oloansa muutenkin sulostuttaen, kävipä tuon tuostakin veljiensä luona vieraisilla, sanellen milloin missäkin: "Enhän minä tavaraani toiseen maailmaan selässäni raahaa." Uudestaan alkoi hän käydä tervehtimässä rouvia, joita hän ennen nuorena oli turhaan kosiskellut, usein matkusti hän edemmäksi viikoiksi, jopa kuukausiksikin, aina kainalossa punainen sateenvarjo, jota hän ei milloinkaan kädestään heittänyt. Kaupungilla ei noista matkoista suurestikaan välitetty, arveltiin vanhuksen vain menneen maatilalleen Böömiin.

Tuosta böömiläisestä maatilastaan hän ei muuten paljonkaan puhunut, vaikka varsinkin veljet olivat sen suhteen sangen uteliaita. Joku heistä tarjoutui kerran hänelle sinne matkatoveriksikin, kun ei muka ollut koskaan Böömissä käynyt, mutta Pál osasi aina suoriutua näistä kyselyistä, eikä hän muutenkaan näyttänyt paljon muistelevan tuota maatilaansa.

Se olikin hänelle sangen helppoa, sillä eipä hänellä ollut sen
enempää böömiläistä maata, kuin minkä kerran kuletti kynsiensä alla
Karlsbadista, missä oli käynyt munuaistautiansa parantelemassa. Taru
Böömissä sijaitsevasta maatilasta oli keksitty vain sukulaisten varalle.

Gregories Pál muutti vähitellen kaiken omaisuutensa rahaksi, jättääksensä sen pankkiin tallennettuna pojallensa. Hänen perintönsä oli oleva pankin talletustodistus, paperinpala, jota eivät ihmiset näe, jonka voi pistää liivintaskuun ja joka kuitenkin tekee omistajansa rikkaaksi mieheksi. Hyvin ja viisaasti kaikki asiat järjestettiin. Vanhus ei matkustanutkaan hoviinsa Böömiin, vaan niihin kaupunkeihin, joissa Gyuri vuoronperään opiskeli vanhan professorin johdolla.

Ne olivat onnen aikoja, hänen elämänsä ainoita aurinkoisia päiviä, kun hän sai vapaasti osoittaa rakkauttaan poikaansa kohtaan, josta oli tullut pulska ja solakka koululainen, aina ensimäinen luokallaan ja toverienkin keskuudessa luonteensa ja käytöksensä vuoksi etevänä pidetty.

Viikkomääriin viipyi vanhus Szegedissä, iloiten Wibra Gyurin seurasta. Usein nähtiin heidät kävelevän pitkin Tiszan rantaa, ja kun hän Kupeczkyn ja Gyurin kanssa puheli slovakin kieltä, kääntyivät kaikki ihmiset näitä outoja ääniä kuullessaan ihmetellen vilkaisemaan taaksensa, udellen kummissaan minkälaisen sorakielisen Baabelin tornin rakentajan jälkeläisiä nuokin olivat, jotka tuollaista kieltä sopottivat.

Silloin Gregorics eli yksinomaan poikansa hyväksi. Lukutuntien päättyessä hän jo oli odottamassa koulun portilla, ja iloiten poika juoksi häntä vastaan, — vaikka ilkeät toverit, joiden ei olisi luullut välittävän muista maallisista asioista kuin pilpanlyönnistä ja pallopelistä, aina häntä härnäilivät tuon punatukkaisen ukkelin tähden. Hokivatpa hänen olevan itse pääpaholaisen, joka valmistaa Wibra Gyurin kotitehtävät sekä painaa muutamalla taikasanalla läksyt hänen päähänsä, helppohan silloin on olla ensimäisenä luokalla. Olipa joukossa semmoinenkin lurjus, joka vannoskeli taivaan ja maan kautta että tuolla salaperäisellä ukolla on pukinjalka, kunhan vaan vetää saappaan jalastaan. Punaisessa sateenvarjopahasessakin, jota hän aina kainalossaan kantoi, arveltiin olevan taikavoimaa aivankuin ennen muinoin Aladinin lampussa. Parocsányi Pista, joka oli luokan paras runoseppä, oli kirjoittanut tuosta punaisesta sateenvarjosta distikoninkin, jota priimuksen kiusaksi hänen kadehtijansa tuon tuostakin lausuilivat. Mutta kylläpä sai Parocsányi palkkionsakin Gyurilta, joka antoi hänelle semmoisen iskun nyrkillään, jotta verta alkoi vuotaa nenästä ja suusta.

Gyuria alkoi tästäpuolen harmittaa tuo risainen sateenvarjo, jonka vuoksi luokkatoverit "isäsetää" ivailivat. Eräänä päivänä hän otti asian puheeksi.

— Teille nauretaan sen vuoksi, isäsetä. Koulupojat ovat siitä runonkin sepittäneet.

— Sano sinä poikaseni tovereillesi ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää. Sen he tosin muutenkin tietävät, mutta lisää sinä siihen, että joskus voi olla kultaa sekin, mikä ei kiillä. Kerran tulet asian käsittämään, kun olet isoksi kasvanut. Hän vaipui hetkeksi mietteisiin, kaivellen hajamielisenä sateenvarjon kärellä vihantaa nurmea, ja lisäsi sitte:

— Paljon kiitoksia, isäsetä. Huomaan että olette aikonut sen minulle nimipäivälahjaksi… ettehän vain lupaamanne ponyhevosen sijaan?

Poika nauroi veitikkamaisesti. Nyt rupesi vanhuskin nauramaan, sivellen tyytyväisenä neljästä, viidestä karvasta muodostuneita viiksiänsä. Hänen naurussaan oli jotain viekastelevaa ja salamyhkäistä, aivankuin hän olisi nauranut sisäänpäin, omille ajatuksilleen.

— Ei, ei, saat sinä ponyn. Mutta tulet sinä varmasti saamaan vielä omaksesi sateenvarjonkin ja se tulee olemaan sinulle hyvänä suojana sateessa ja pahoissa säissä.

Sitä itsepintaisuutta! — ajatteli Gyuri itsekseen. Vanhat miehet kiintyvät kapineisiinsa siihen määrään, että liioittelevat niiden arvoa. Professori Havránek esimerkiksi on jo käyttänyt 41 vuotta samaa kynäveistä, on vain uusinut vuoroin vartta, vuoroin terää. Eräs tapaus jäi senlisäksi ainaiseksi Gyurin mieleen, jonkatähden hän heitti lopullisesti sikseen tuon sateenvarjon hätyyttämisen. Muuanna päivänä he lähtivät soutamaan veneellä Sárgaan. Sárga on pieni saari Maros-virran ja Tiszan yhtymäkohdalla, siellä missä vanhat Szegedin kalastajat valmistavat sitä maankuulua kalakeittoansa. Nuori polvi ei sielläkään enää osaa latinaa. Ja se on ainoa ruokalaji, jonka valmistamiseen vaaditaan latinan kieltä, tietenkin pataa, monnikalaa, paprikaa eli turkinpippuria ja Tiszan vettä lukuun ottamatta. Niin on näet kirjoitettu eräässä ikivanhassa, kuuluisassa keittokirjassa, joka viittaa siihen, että naiset eivät osaa tätä kalakeittoa valmistaa, eikä ole mahdotonta että siinä pidetään silmällä Szegedin kalastajien vanhaa sääntöä, jota on noudatettu tätä ruokaa valmistettaessa jo hamasta maailman alusta ja joka kuuluu näin: Habeat saporem, colorem et odorem, (Sillä tulee olla hyvä maku, väri ja haju).

Kuten sanoin, tekivät he kolmisin, Kupeczky, Gregorics ja Gyuri veneretken Sárgalle. Heidän ollen jo pääsemäisillään rantaan meni heidän pieni veneensä karille ja alkoi pahasti kallistua. Gregorics tehden jo nousua horjahti, menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen veneeseen, päästäen säikäyksissään kädestänsä sateenvarjon, joka molskahti veteen ja alkoi hiljaa uida virran mukana poispäin.

Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi. Silmät jäivät kauhusta selälleen. Molemmat soutajat naurahtivat, vanha Márton huomautti halveksivasti siirtäessään piippunysäänsä suupielestä toiseen:

— Eipä ollut vahinko suurikaan, hyvä herra. Eihän se oikeastaan olisi kelvannut enää muuhun kuin vehnämiehen käteen. (Vehnämieheksi kansa sanoo isoa risaista nukkea, joka pystytetään vehnäpeltoon varpusten pelätiksi).

— Sata florinia sille, joka sen tuo takaisin! — höpisi vanhus epätoivoissaan.

Soutajat katsahtivat toisiinsa; nuorempi, Börcsök Janesi alkoi jo riisua saappaitaan:

— Tässä sata florinia, — puhui Gregorics innostuneena ja veti esiin lompakostaan 100 florinin setelin.

— Eihän tuo herra vain ole hullu? — hän kysyi omalla hitaalla tavallaan, sateenvarjon hiljalleen keinuessa veden pinnalla ja soluessa alaspäin tuon laiskan unkarilaisen Niilivirran leveällä selällä.

— Ei, eihän toki, — vastasi Kupeczky, joka alkoi hänkin ihmetellä, miten kovasti Gregorics oli kiintynyt sateenvarjoonsa. — Hän ei enää sitä saavuta, siitä olen varma; olisi sulaa hulluutta…

Börcsök Janesi oli tällävälin jo riisunut saappaansa. Nyt heitti hän liivin yltään ja hyppäsi silmänräpäyksessä veteen, alkaen uida sateenvarjoa kohden. Márton huutelemaan hänen peräänsä:

— Olet aika aasi, Jankó! Mitä teetkään, Jankó? Tule pois Jankó! Älä vaivaa itseäsi syyttä, suotta.

Säikäyksissään hyökkäsi nyt Gregorics miehen kimppuun; aivankuin suunniltaan pois joutuneena hän alkoi häntä kuristaa kurkusta.

— Älkää huutako, taikka minä tapan… tapan tähän paikkaan. Tahdotteko te tuhota minut?

— Mitä tämä tietää? Ettehän minua mieline kuoliaaksi kuristaa?
Hellittäkää kaulaliinani!

— Mutta täytyyhän kukon poikasiaan neuvoa, — puolusteli vanha Márton. — Tällä kohdalla käy kova virta; hän ei kumminkaan sateenvarjoa saavuta eikä ole tarviskaan, sillä se ajautuu itsestään puolisen tunnin perästä saaren toiselle laidalle, virta kun näet tässä saarta kiertää. Puolen tunnin kuluessa kalastajat sitäpaitsi laskevat ulos nuotan, ja siihen joutuu varmasti herran sateenvarjokin, vaikkapa sen jo olisi ehtinyt joku suuri kala sillävälin nielläkin. Saadaan se sitte ainakin kalan vatsasta.

Niin kävi, kuin vanha kalastaja oli sanonut. Sateenvarjo oli tarttunut nuottaan. Suuri oli Gregoricsin ilo, kun sai jälleen käteensä tämän kalliin kapineen. Hyvillä mielin hän suoritti Börczök Jancsille lupaamansa 100 florinia, vaikka tämä ei sateenvarjoa kiinni saanutkaan, palkitsipa vielä senlisäksi runsaasti toisetkin kalastajat, jotka sitte seuraavana päivänä pitkin kaupunkia toitottivat, miten muuan hupsu ukko oli heittänyt sata florinia vanhan sateenvarjon pelastamisesta. Eipä oltu moneen aikaan Tiszasta saatu niin lihavaa monnia. Riitti siitä puhumista sekä toisilla kateellisilla kalastajilla että torikauppiailla.

— Joutavia! Eihän sitä ole maailmassa olemassakaan sadan florinin kangasta. Olipahan vain punaista palttinaa, sekin jo risainen ja paikattu.

— Oikullinen ukko, mutta hyvä mies, — puolusteli Gyuri. — Kuka tietää, mitkä muistot häntä tuohon sateenvarjoon kiinnittävät?

GREGORICS PÁLIN KUOLEMA.

Edellä kerrottu tapaus sai suuremman merkityksen vasta myöhemmin, vuosien kuluttua, kun kukaan sitä ei enää muistanut ja Gyurikin sen jo oli unohtanut. Kupeczkyn mieleen se ei enää voinutkaan johtua, sillä tähän vanhaan opettajaan iski salaman tavoin muuanna päivänä Beszterczestä saapunut sähkösanoma, että Gregorics Pál oli kuollut. Vanhusta alkoi yhtäkkiä vilustaa ja vuoteen omaksi joutuen hän puhui näin itkeä nyyhkyttävälle oppilaalleen:

— Minä kuolen, Gyuri. Tunnen pian kuolevan! Gregorics piti minua hengissä. Tuota, minä pysyin hengissä hänen tähtensä, mutta nyt olen mennyttä. Loppuni lähestyy. Kuinka käy nyt sinun, poika rukka! Onkohan Gregorics pitänyt sinusta huolta? Minut hän nähtävästi on unohtanut. Mutta mitä siitä; tunnen kohta kuolevani. Lyönpä vaikka vetoa.

Ja vedon hän olisi voittanutkin, sillä Gregoricsin kuolema ja senjohdosta syntyneet huhut vaikuttivat vanhukseen niin masentavasti, ettei hän enää vuoteestaan noussut. Heidän yhteinen emännöitsijänsä ilmoitti viikon kuluttua Gyurille, joka oli mennyt kotia hautajaisiin, että hänen opettajansakin oli kuollut, samalla pyytäen varoja hautajaiskustannuksiin.

Mitä olikaan Kupeczkyn kuolema verrattuna Gregoricsin kuolemaan? Eihän kukaan enää kaivannut tuota vanhaa kirjatoukkaa. Olipa häneltä oikein tehty, kun osasi ajoissa lähteä, ja vielä miltei kenenkään huomaamatta. Hiljaa, kauniisti hän siirtyi toiseen maailmaan, aivankuin mies joka ei eläissäänkään ollut suurta melua synnyttänyt. Hän eli ja meni, siinä kaikki.

Oli helatorstai, kun vanhus alkoi valitella puolipäivän aikaan vatsanväänteitä. Hän oli kovin kalpea, tunsi ankaria kipuja ja meni senvuoksi maata, pyytäen kuumia kaurapusseja vatsalleen. Anna valmisti nämät, laittaen samalla vuoteen. Vatsanväänteet hieman talttuivat, mutta sijaan tuli ääretön raukeus; sairas nukkui iltaan asti.

— Tuo tänne sateenvarjoni ja aseta se pään alle. Kas niin, nyt tuntuu helpommalta.

Hän nukkui jälleen hetkiseksi, mutta heräsi kiljaisten ja kasvot kauhusta vääntyneinä.

— Näin kamalaa unta, Anna. Olin olevinani hevonen, jota vietiin markkinoille. Veljeni ja heidän poikansa tekivät minusta kauppaa. Minä siinä värjötellen aprikoin, kukahan heistä minut ostaa. Veljeni Boldizsár aukasi suuni ja tutki hampaitani, puhuen: "Ei kelpaa tämä koni enää mihinkään; vain nahka lienee viiden florinin arvoinen." Heidän siinä tehdessään kauppaa saapui paikalle muuan niittomies ja läimäytti minua lanteille. Voi, vieläkin tuntuu se paikka kipeältä. Kuule Anna, juuri tähän paikkaan hän iski. "Hevonen on minun — se sanoi, — minä sen ostan." Vilkaisin niittomieheen; se oli kuolema. Mutta marhamintaa minä en anna, — intti isäntäni. Eipä haittaa, — myönti viikatemies; — pian minä käyn marhaminnan tuolta kauppiaasta; odottakaa, tulen kohta. — Siihen heräsin, Anna. Se oli kauhea uni!

Punaiset haivenet seisoivat pystyssä sairaan päässä ja kuoleman hiki helmeili ohimoilla. Anna pyyhki niitä nenäliinallaan.

— Joutavia, uskokaa pois, joutavia. Semmoiset unet eivät tule taivaasta vaan vatsasta.

— Ei, ei, — ähki sairas, — tunnen loppuni lähestyvän. Vain sen verran on minulla aikaa, Anna, kunnes hän ehtii hakea marhaminnan. Älä koeta minua lohdutella, minä en pidä turhista puheista, vaan tuo tänne heti paperi ja kynä, minä kirjoitan sähkösanoman pojalle, Gyurille, käsken hänen tulla kotiin. Jään odottamaan poikaa. Niin, jään odottamaan.

Vuoteen luo kannettiin pöytä, ja nopeasti ja reippaasti vanhus kirjoitti paperille sanat: "Tule heti kotiin; isäsetä kuoleman kielissä, tahtoo sinulle jotain antaa. Äitisi."

Sairas oli levoton kaiken aikaa, kun renki oli matkalla. Kysyi jo kolmasti hänen tuloaan. Poika vihdoin palasi, mutta huonoja sanomia tuoden. Sähkösanomatoimisto oli jo suljettu, ei voinut enää sähkösanomaa jättää.

Eipä haittaa, lähetetään huomenna. Isäntä onkin vain luulosairas, ei häntä mikään vaivaa; on vain niin hermostunut, ettei häntä saa suututtaa. Sanohan hänelle että sähkösanoma on mennyt.

Tämä valhe sairasta rauhoitti; hän tunsi suurta helpotusta. Itsekseen hän laski, milloin ehtisi poika kotiin. Varmaankin ylihuomenna puolipäivän aikaan.

Vanhus nukkui seuraavan yön rauhallisesti, nousi aamulla vuoteestaan hyvin kalpeana ja heikkona, mutta oli kumminkin liikkeellä, askaroiden piironkinsa luona, järjestellen papereitansa ja muistiinpanojansa. Anna ajatteli itsekseen: "Turha minun on lähettää sähkösanomaa, ei tässä ole mitään hätää, koska hän jo on parempi; parin päivän perästä hän on entisellään."

Kaiken päivää vanhus astua köpitti huoneessaan. Iltapuolella hän sulkeutui kansliaansa, tyhjensi vähitellen pullon hyvää tokajviiniä ja kirjoitteli herkeämättä. Ainoastaan yhden kerran tohti Anna käväistä kysymässä, tarvitsiko hän jotain.

— Koskee kylkeeni, siihen paikkaan koskee, mihin viikatemies unissani lyödä läimäytti. Siellä sisässä on kipeä paikka.

Illan suussa käski hän noutaa julkisen notarion. Hän oli erittäin hyvillään, kun notario Sztolarik János saapui, jopa jo naurelikin. Käski tuoda uuden pullon tokajviiniä.

Tätä viiniä hän oli perinyt isältään, tuolta kuululta viinikauppiaalta. Se oli siltä vuodelta, jolloin Tokajissa oli kaksi viininkorjuuta, toinen helmikuussa, toinen lokakuussa. Vain kuninkaat sellaista maistaa saavat.

"Tuo helmikuun sato oli sinä vuonna varhain tulleen talven vuoksi jäänyt runkoihin kevääseen asti. Noista pakkasen panemista rypäleistä saatiin omituista, erinomaisen hienoa ja väkevää viiniä. Gregorics-vainaja antoi juomalle nimen: 'Lebensretter' (hengenpelastaja), tuon tuostakin hokien: 'Jos itsemurhaaja tätä juo parisen kupillista, ennenkuin työhönsä ryhtyy, niin varmasti juoksee hakemaan puhemiestä, jos on naimaton, tai asianajajaa, jos on nainut, tahtoen joko mennä naimaan tai erota, mutta ei ainakaan kuolla."

— Hemmetin hyvää. Tätä sai kummini, kun minut ristittiin. Se oli alku, ja sillä minä nyt lopetan.

Kilistettiin jälleen. Notariollekin viini kelpasi. Nyt Gregorics veti esiin taskustaan sinetöidyn paperitukun, sanoen:

— Tässä on testamenttini, herra Sztolarik. Kutsuin teidät antaakseni sen haltuunne valvontaa varten. Vanhus hykerteli nauraen käsiään:

— Tämäkin on liian varhaista, — huomautti Sztolarik, ottaen paperit vastaan. — Mikäs kiire niillä?

— Sen asian minä tiedän paremmin kuin te, herra Sztolarik. Mutta otetaanpas vielä lasillinen, maistetaan pois. Mitäpä me kuolemasta. Hän on ostamassa marhamintaa. On hauskempi, herra Sztolarik, muistella miten isäni tuli saamaan tätä viiniä. Soma juttu sekin.

— Niin, minun isäni oli suuri veitikka. Hän osasi olla ovela, jos milloin eivät suorat keinot tepsineet. Jonkun verran olen minäkin tätä oveluutta perinyt, mutta se ei ole enää sitä oikeaa. Vaikka saman tekevähän se nyt on. Siihen aikaan asui Zemplénissa muuan suurpohatta, upporikas kreivi, joka sen lisäksi oli suuri tyhmeliini. Tuota, oikeastaan hän oli hyvänsävyinen mies, halusi tuottaa muille ihmisille iloa. Juuri sen vuoksi hän tyhmeliini olikin. Isälläni oli tapa ostaa häneltä viiniä ja tehtyään hyvät kaupat tarjosi kreivi aina hänelle pienen pikarillisen tätä nektaria. Innokkaana viinikauppiaana isäni tietenkin alkoi kärttää kreiviä myömään sitä edes parisen astiaa, mutta tämäpä ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. "Keisarillakaan ei ole niin paljon rahaa, että hän kykenisi sitä ostamaan", — hän oli vain vastannut. Kerran kun he taas maistoivat toistensa terveydeksi tätä hengenpelastajajuomaa, oli isävainaa ruvennut voivottelemaan: "Voi, mikä mainio neste, mikä taivaallinen tavara; jospa sairas vaimorukkani saisi nauttia tätä edes sormustimellisen päivässä kahden viikon ajan, varmasti hän paranisi". Jalo kreivi aivan heltyi ja käski kellarimestarinsa antamaan Gregoricsin leiliin "hengenpelastajaa". Muutama päivä senjälkeen sai kreivi vieraita, vallasnaisia, joille hän halusi tarjota tätä hunnunkin sisään kelpaavaa taikajuomaa, mutta nytpä kellarimestari ilmoitti ettei ole jälellä tippaakaan. — "Minne se on joutunut?" — kivahti kreivi kummastellen. "Gregoricsin leiliin meni kaikki, ei tullut täyteenkään." Isäukko oli näet teettänyt tynnörisepällä Pivákilla kolme aamia vetävän leilin, — ukko Pivák elää vieläkin ja muistaa asian, — sen hän kuletti eri kuorma-ajurilla Zempléniin, päästen sillä keinolla viinin omistajaksi. Eikös ole todellakin hyvää? Ottakaa vielä, herra Sztolarik, lähtöryyppy.

— Mene heti ostamaan kuparisepästä kattila. Hanki sitte vaikka millä hinnalla tänne kaksi muuraria. Mutta älä sano yhdellekään ihmiselle millä asioilla kulet. Salaisuuksien säilyttäminen oli rengistä yleensä vaikeata. Ainakaan ei olisi pitänyt niin kovasti kieltää. Siinä tapauksessa hän olisi mahdollisesti voinut olla vaiti.

— Mene nopeaan, joudu! Juokse vikkelään! Ennenkuin kynttilät sytytettiin, olivat paikalla muurarit ja samoin kattila.

Gregorics Pál kutsui työmiehet sisimpään kamariinsa, sulkien oven perässään.

Muurarit katsahtivat toisiinsa ja jäivät miettimään. Vihdoin vanhempi heistä vastasi:

— Pitäähän ihmisen osata vaieta; sehän taito hänellä on syntymästä asti.

— Ja sopii sitä koettaa myöhemminkin, — virkkoi nuorempi mies; — jos asia on sen arvoinen.

— Tämä on sen arvoinen. Saatte kumpikin 50 florinia, jos tänä yönä laitatte kiviseinään niin suuren kolon, että siihen tämä kattila mahtuu ja peitätte sen niin, ettei kukaan voi jälkiä tuntea.

— Ei muuta. Sen lisäksi tulette kumpikin saamaan talon isännältä 50 florinia vuodessa, niinkauan kuin olette asiasta vaiti.

Gregorics otti naulasta vanhan ruostuneen avaimen ja käskien työmiesten mennä edellään hän läksi ulos pihalle, vaikka käveleminen tuntui olevan vaikeata.

Mentiin puutarhaan. Sen takana oli "Libanon", parin auranalan suuruinen omena-puutarha, keskessä pieni kivirakennus. Täällä kasvoi mainioita omenia. Juuri näiden vuoksi oli Gregorics ostanut maapalasen taloineen kirkkoherran leskeltä ja lahjoittanut sen Gyurille, merkityttäen sen heti maakirjaan hänen nimiinsä. Kotona ollessaan Gyuri siellä asui Kupeczkyn kanssa, mutta muina aikoina se oli autiona.

Tähän pikku taloon Gregorics nyt vei muurarit, osoittaen seinässä paikan, johon heidän oli aukaistava kolo ja käski heidän tulla häntä noutamaan sen valmistuttua sekä viemään paikalle kattilan, jota umpeen muurattaessa hän tahtoi olla saapuvilla alusta loppuun.

Puoliyön aikana oli komero valmis. Miehet tulivat koputtamaan ikkunaan. Gregorics laski heidät sisään. Kattila oli jo valmisna keskilattialla. Päällä siinä ei näkynyt olevan muuta kuin sahajauhoja, mutta oli silti kauhean raskas. Kaksi miestä tuskin jaksoi sitä kantaa. Mitä lienee sisässä ollut.

Gregorics astui miesten kintereillä eikä hän paikaltaan hievahtanut, ennenkuin miehet olivat sen umpeen muuranneet.

— Kun huomenna annatte uudestaan maalata seinät, ei ylihuomenna pirukaan sitä paikkaa löydä.

Vanhempi muurari tuntui kummastelevan, kun heidät niin kevyesti menemään laskettiin.

— Ennen tuollaiset asiat päättyivät toisin, — hän virkkoi hieman halveksivasti. Olen niistä kuullut ja lukenutkin. Ennen muinoin puhkaistiin sellaisissa tapauksissa muurareilta silmät päästä, jotta eivät olisi enää voineet paikkaa löytää, mutta eipä silloin riittänytkään 50 florinia, vaan piti olla satoja kertoja enemmän. — Se oli vanhaan hyvään aikaan! — huoahti toinen työmies.

Mutta Gregorics ei enää puuttunut heidän puheisiinsa, vaan sulki talon vahvan tammioven ja meni kotiin maata.

Aamulla uudistuivat jälleen vatsanväänteet; tuskat olivat niin ankarat, että ihan huutaa täytyi. Maapihkatipat ja vatsalle asetettu sinappitaikina vain hetkeksi helpottivat. Hänet valtasi suuri raukeus ja silmäteriin ilmestyi omituinen tylsä, aavemainen hämärä. Sairas ähki ja valitti; vain parisen kertaa hän näkyi muita asioita ajattelevan.

— Laita hyvä päivällinen, Anna, hyvä päivällinen; poika tulee puolipäiväksi kotiin. Puolisen tunnin kuluttua hän uudestaan puhui Annalle:

Itselleen hän pyysi kivennäisvettä, joi sitä paljon; kerrankin tyhjensi koko pullollisen. Sisäisen kuumeen vuoksi se tuntui tekevän hyvää. Puolipäivän aikaan tuskat tuimenivat, sairas alkoi oksentaa verta. Anna säikähti ja pillahti itkemään, kysyen eikö saisi noutaa lääkäriä tai pappia?

— Ei, ei. Minä olen valmis. Kaikki on kunnossa. Poikaa vain odotan.
Paljoko nyt on kello?

— Tähän aikaan saapuvat postivaunut matkustajineen. Mene ja sano rengille Matyille, että hän saa seisoa portilla odottamassa Gyuria ja kantaa sisään hänen matkalaukkunsa.

Anna väänteli epätoivoissaan käsiään. Jokohan tunnustaisi ettei ollutkaan lähettänyt pojalle sähkösanomaa. Herra Jumala, kuinka hartaasti sairas odottaakin hänen tuloansa. Anna ei kumminkaan tohtinut tunnustaa, vaan jatkoi teeskentelyään, vastaten että hän kohta käskee Matyin mennä.

— Anna Matyille tuo paimentorvi, Anna. — Seinällä riippui viheriästä nauhasta aimo häränsarvi. — Käske puhaltaa siihen, kun poika saapuu, jotta saisin varemmin tiedon.

Pitihän ottaa sarvikin alas naulastaan ja viedä se ulos, mutta laiminlyöntiään ei Anna nyt ainakaan enää uskaltanut tunnustaa.

Sairas rauhoittui, ei enää ähkinyt eikä valitellut, vaan kuunteli, tuon tuostakin kohottaen päätään ja kädellään silitellen kuluneen sateenvarjon vartta, aivankuin se hänen tuskiaan lievittäisi.

Avoimesta ikkunasta virtasi päivänpaiste sisään ja vieno tuuli toi akatsiakukkien hurmaavaa tuoksua. Gregorics hengitti sitä syvään ja päivänpaiste sekä akatsiakukkien tuoksu herätti vielä kerran henkiin hänen sielussaan jo aikoja sitte turtuneita tunteita.

— Silitähän, Anna, otsaani, — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, — annahan vielä kerran tuntea naisen käden kosketusta.

Sairas sulki silmänsä Annan pitäessä kättään hänen otsallaan. Se tuntui tekevän hyvää. Otsa ei ollut enää ensinkään kuuma, päinvastoin se tuntui kylmältä, eikä ihossa ollut enää tavallista kosteuttakaan, vaan tuntui se ikäänkuin kesivän kuivuuttaan.

— Kellopahus tuolla nakuttaa, se häiritsee, suututtaa. Pane se seisomaan, Anna, hetikohta…

Vanha kello siellä viereisessä huoneessa piirongilla nakutteli. Se oli kaunis kello; Gregosicsin isä oli ostanut sen kreivi Szentiványin konkurssihuutokaupasta. Sen eebenpuinen kaappi kuvasi kreikkalaisen temppelin etupuolta, pylväät alabasteria ja portaat kullatut; itse kaapissa liikkui suuri heiluri hiljaa seinältä toiselle, kumeasti nakuttaen.

Anna nousi tuolille seisauttamaan kelloa. Tällä hetkellä kuului sairaan huoneesta koriseva huudahdus, käsittämätön, selittämätön ääni, aivankuin hän olisi tukehtumaisillaan ollen koettanut huudahtaa: "Jo kuulin torven, jo kuulin." Vielä korahdus ja loiskaus.

Anna hyppäsi alas tuolilta ja riensi sairaan huoneeseen. Kaikki oli jo siellä hiljaa, vuode oli verta täynnä ja Gregorics siinä kuolleena, kasvot kalpeina, silmät selällään.

Tämmöinen oli Gregorics Pál paran loppu. Kuolonsanoma levisi nopeasti sukulaisten ja naapurien keskuuteen. Kaupungin lääkäri lausui kuoleman johtuneen mahahaavasta. Mutisi jotain siihen tapaan, latinankielisiä sanoja sekaan pannen, että vatsan seinämään oli syntynyt repeämä ja verenvuoto ja että hän olisi voinut auttaa, jos häntä olisi ajoissa kutsuttu. Veli Boldizsár saapui oitis paikalle, samoin veli Gáspár kaikkine lapsineen. Sensijaan rouva Panyóki, synt. Gregorics Eszmeralda, vainajan vanhin sisarpuoli, joka kesäisin asui maalla, sai tiedon surutapauksesta vasta illalla, jonkatähden hän epätoivoissaan huudahti:

— Mikä kova onni, mikä onnettomuus, että hänen piti kuolla kesällä. Olen aina rukoillut Jumalaa että hän kuolisi talvella eikä kesällä, ja kumminkin piti näin käydä. Kannattaako enää nykyaikana rukoillakaan? Herra Jumala, mikä onnettomuus. Nuo kaksi varasta vievät sillä aikaa minulta kaikki. Hän lähti heti matkaan kovalla kiireellä, mutta saapui vasta yöllä perille. Sillävälin olivat Boldizsár ja Gáspár jo penkoneet ja tutkineet kaikki paikat, ottaneet täydellisesti isännyyden, olivatpa ajaneet Annankin pois talosta. Turhaan eukko vastusteli, väittäen talon olevan hänen, merkityn hänen nimiinsä ja hänen siis olevan täällä isäntänä.

— Paljaat seinät sitte teille kuuluvat, — kiisteli herra Gáspár. — Ne te sitte saatte. Kaikki muu kuuluu meille. Täällä ei ole enää mokomalla huonosti eläneellä naikkosella mitään tekemistä! Korjatkaa heti luunne!

Gáspár oli lakimies ja siksi hyvä puhumaan, ettei Anna hänelle piisannut. Itkeä vetistellen hän sai koota huivinsa, arkkunsa ja vaatemyttynsä sekä hilautua Matyi-rengin äidin luokse. Ensin nuo jumalattomat Gregoricsit kuitenkin vielä penkoivat kaikki hänen kapineensa tietääkseen oliko niihin kätkettynä talon tavaroita, pankkikirjoja ja muuta sellaista.

Kolmantena päivänä Gregorics Pál haudattiin. Laihat ja köyhänpuoleiset olivat hautajaiset, kenkään muu ei itkenyt kuin Anna rukka, joka kuitenkaan ei tuon kelvottoman suhteen vuoksi tohtinut mennä arkkua lähellekään, vaan pysytteli jossain laitapuolilla. Poika ei saapunut Szegedistä. Parempi olikin että hän myöhästyi; hänet ehkä olisi ajettu pihasta ulos. Anna oli kuitenkin paikalla, hänet kaikki huomasivat ja häntä katselivat. Suuri komea Gregoricsia talo, joka nyt jäi hänelle, teki hänet huomattavaksi henkilöksi. Kun hän sattumalta pudotti maahan kyynelistä märän nenäliinansa, riensivät kaikki surusaattueeseen kuuluvat ijällisemmät miehet, — jopa muuan neuvosmieskin — sitä maasta nostamaan.

Tämä nenäliinan nostaminen osoitti miten paljon hänen arvonsa oli tänä päivänä ihmisten silmissä kohonnut.

Kolmantena päivänä kokoontuivat kaikki sukulaiset notarion Sztolarikin luo, jolloin testamentti avattiin. Tämä oli jotakuinkin kummallinen.

Sitte oli hän määrännyt 2000 florinia kullekin naiselle, joiden kanssa hän oli ollut lähemmin tuttava tai joiden luona hänen ennen oli ollut tapana käydä tai joita hän oli kosiskellut. Naiset hän siinä luetteli nimiltään, varat 20000 florinia hän oli liittänyt puhtaassa rahassa testamenttinsa oheen, pyytäen että notario Sztolarik ne asianomaisille jakaisi.

Henkeä pidätellen sukulaiset kuuntelivat sisältöä. Veljekset vuorotellen päätä nyökäten ilmaisivat hyväksymisensä, jossain kohdassa ääneensä huomautuksia tehden:

Rouva Panyóki virnisteli ivallisesti kuullessaan lueteltavan noiden yhdeksän naisen nimet.

Veli Boldiszár, jonka mielestä ei kannattanut pikkuseikkoihin takertua — olihan Pál vainaja ollut kaiken ikänsä löylynlyömä — rehenteli jalomielisyydellään, huudahtaen:

Ihmettelyn sähähdys kuului huoneessa. Kaikki riensivät yhtaikaa testamenttiä katsomaan.

— Niistä ei testamentissa mitään mainita. Minä luen vain mitä on kirjaan pantu. Käsittäneväthän herrat sen?

— Kaikkein kummallisinta, — arveli Boldiszár, — että hän ei mitään mainitse kyökkipiiastaan ja sen pennusta, vaikka koko maailma tietää, miten sen asian laita on.

— Oikeastaan se on teille yhdentekevää. Mitä muuta omaisuutta on, lankeaa se luonnollisesti sisaruksille.

— Niin kyllä, — huomautti Gáspár, — mitä kiinteimeen tulee. Mutta missä käteiset? Häneltä olisi näet pitänyt jäädä paljo käteistä rahaakin. Pelkään että tässä on harjoitettu petosta.

AHNEET GREGORICSIT.

Testamentin sisältö tuli piankin tunnetuksi paikkakunnan etevimmissä piireissä ja synnytti se suurta pahennusta yksinkertaisissa patriarkaalisissa salongeissa, missä vanhan kirsikkapuisen pianon kohdalla seinässä riippui joku isänmaallinen kuva ja missä valkoisen, virkatun liinan peittämällä pikkupöydällä komeili ontot hopeiset kynttiläjalat, keskellä Pöstyenistä tuotu suuri maljakko, tämän kylpylaitoksen kuvineen ja syreenikukkia sisässä.

Näissä pienissä hauskoissa salongeissa mielipiteet olivat kovasti kuohuksissa.

Tuo Gregoricsin teko oli sentään jotenkin kauhea. Aina hän oli tahditon. Mutta vallan ennenkuulumatonta on se, että hän meni tuolla tavoin häpäisemään kunniallisia vallasnaisia, jotka jo harmaahapsisina lastenlapsiansa tuudittelevat. — Ainakin puolet näistä oli näet sellaisia.

Nuo yhdeksän rouvaa olivat joutuneet aivan kuin häpeäpaaluun. Koko kaupunki heistä puhui, heidän nimensä olivat jokaisen huulilla, ja jos oli niitä, jotka sättivät Gregoricsia, oli aina joukossa niitäkin, jotka sanelivat:

— Kukapa tietää, missä suhteissa hän on ollut heihin! Tuo Gregorics lienee ollut aika pahus nuorempana. Nekin, jotka ehdottomasti tuomitsivat Gregoricsin menettelyn, arvelivat että siinä on täytynyt olla ainakin joku ystävyyssuhde, koskapa hän heitä muisti, vaan silti hänen menettelynsä ei missään tapauksessa muka ollut gentlemannin, ei vaikka pahintakin otaksuttaisiin, jopa olisi se juuri tässä tapauksessa ollut mitä suurinta säädyttömyyttä.

— Oli se semmoinen tekonen, — virkkoi kaupungin alinotario, Vertány Mihály, — että hän olisi ansainnut tulla kasinosta pois ajetuksi, vieläpä saada luodin otsaansa, jos eläisi. Jumaliste, sen sanon, jos hänen hautakivessänsä mainitaan hänen olleen aatelisen, niin minä sen sanan veitseni kärjellä raavin pois.

Arkistonhoitaja, joka samalla oli palokunnan päällikkö ja jo parisenkymmentä vuotta toiminut kunniaa koskevissa seikoissa asianymmärtäjänä, arveli tapauksesta aivan toisin.

— Koko juttu osoittaa raukkamaisuutta. Mitä naisista? Naisia voi ottaa lukuun ainoastaan heidän viidenteenneljättä ikävuoteensa asti. Mutta nämäthän ovat yhdeksännelläkymmenennellä olevia mummoja. Mitäpä heitä haittaa tuollainen pieni juttu tai panettelu? Eihän ruostuneeseen terään hengitys mitään jälkeä jätä. Toukkiakin hävitetään vain sellaisista puista, joissa vielä on lehtiä ja kukkia tai kantavat hedelmää, mutta kuivuneissa puissa niiden annetaan olla. Sensijaan Gregorics loukkasi miehiä, menetellen siinä raukkamaisesti, sillä pelkuruutta osoittaa sellaisen ihmisen loukkaaminen, joka ei voi enää hyvitystä vaatia. Ja Gregoricshan ei enää, sen saattaa suoraan sanoa, kykene hyvitystä antamaan. Juuri siinä hän teki väärin.

Lähemmin asiaa mietittyä vainajan veljetkin alkoivat kautta kaupungin pitää suurta ääntä vainajan yhdeksästä heilasta. Seuraavana päivänä saapuikin jo varhain aamulla suurella kiireellä ja touhulla notarion luo Vozáry István, jonka puoliso oli yhtenä perijänä, ilmoittamaan että koska hänen vaimonsa ei milloinkaan ole ollut missään suhteessa tuohon hävyttömään Gregoricsiin, hän ei liioin noista 2000 florinista huoli.

Kun tieto tästä levisi, saapuivat notarion luo järjestään kaikki toisetkin rouvat ilmoittamaan, etteivät ota vastaan perintöä, koskapa eivät olleet milloinkaan olleet missään suhteissa Gregoricsiin. Sztolarik notariolla ei ollut moniin aikoihin ollut niin hauskaa kuin sinä päivänä nähdessään noita ryppykasvoisia mummoja punastuen puolustamassa hampaattomina, harmaahapsisina siveyttään.

Vielä hauskempi oli asia Gregoricsin veljeksistä, heille kun näin ollen jäivät nuo testamentin oheen liitetyt kaksikymmentätuhatta — niistä sentään kaksituhatta vähennettynä, sillä Tiedeakademia otti osuutensa, vaikka ei ollutkaan missään tekemisissä Gregoricsin kanssa. Tiedeakademia tuo kymmenes vanha täti — ei liioin ollut niin kaino kuin nuo toiset yhdeksän.

Muikeaksi muuttui kuitenkin pian Gregoricsin veljesten ilo. Noita maatiloja he näet eivät Böömistä mistään keksineet. Veli Gáspár kävi Pragissakin tiedustelemassa, mutta turhaan. Jo kotonakin he olivat tehneet sen huomion, etteivät olleet vainajan papereista löytäneet jälkeäkään tuosta maatilasta, ei edes verokuittia tahi isännöitsijän lähettämää kirjettä. Käsittämätöntä! Boldizsár kiroili: mokomaa ei vielä oltu ikinä kuultu. Notario Sztolarik virkkoi leikillään:

— Se hullu meri saattaa vielä tehdä aika tepposia, kuten se teki Böömissä Shakespearen aikana; se kai on niellyt koko Gregoricsin maatilan!

Veljekset olivat vallan raivoissaan, uhkailivat toimittaa Annan ja Matyin linnaan, jos eivät ilmoita missä on tuo böömiläinen maatila. Perunkirjoitustilaisuudessakin ankarasti kuulusteltiin tässä kohdassa näitä kahta palvelijaa, sillä olihan Matyin pitänyt tuntea asia, hän kun aina oli isäntänsä mukana tämän matkustaessa sinne maatilalleen.

Matyi nyt tunnustikin että hänen isäntävainajansa täällä kotona vain oli kehunut matkustavansa Böömiin maatilalleen, mutta he olivatkin todella matkustaneet Szegediin tai Klausenburgiin, missä Gyuri-poikanen kävi koulua.

Nyt oli sangen helppo arvata, mitä tuo vanha lurjus oli tarkoittanut — maakin hänen luunsa vielä luotaan työntänee, — minkä tähden hän salaa muutti rahaksi omaisuutensa. Nähtävästi hän tahtoi antaa tuolle pennulle käteisenä maatilansa ja Wienissä sijaitsevan talonsa hinnan.

Mutta oliko hän sen jo myös antanut? Tuskin hän sentään oli saattanut uskoa tuollaisen alaikäisen tenavan haltuun satojatuhansia. Mutta mihin hän sitte ne olisi pannut, kelle antanut? Tätä suurta arvoitusta Gregoricsit koittivat selitellä. Notario, joka viimeksi oli vainajan kanssa puheissa ollut, väitti ettei tämä maininnut sanaakaan muista rahoista. Anna vannoi kautta taivaan ja maan ettei hänen haltuunsa jäänyt rahaa kreutzeriäkään, ja muutenkin hän oli harmissaan, kun oli saanut tyhjänä talosta lähteä. Hän ei todellakaan voinut vainajaa kiittää, tämä kun vielä oli tehnyt onnettomaksi hänen poikansakin, jonka hyväksi vainaja eläissään oli niin paljon varoja käyttänyt, mutta jonka hyvät päivät nyt olivat olleet ja menneet, sillä nuoresta herrasta, jolle palkittiin erityinen opettaja, tulee nyt kotitunteja antava koululainen. Ei näet ollut ensinkään varmaa että äiti kykenisi talonsa tuloilla häntä yliopistoon kustantamaan.

— Mutta — arveli Sztolarik, — jos vainajan tarkoitus olisi ollut antaa kaikki rahansa pojalleen, olisi hän ne voinut lahjoittaa julkisestikin; ettehän te veljet olisi voineet sitä estää. Eikö totta?

Totta puhetta oli tämä, ja juuri senvuoksi asia tuntui niin salaperäiseltä ja käsittämättömältä. Wienissä sijaitsevasta talostaan Gregorics oli saanut satakahdeksankymmentä tuhatta ja Priworeczin maatilasta seitsemänkymmentäviisituhatta eli yhteensä neljännesmiljoonan. Herra Jumala, mihinkä hän olikaan pannut niin suunnattomat rahat? Vaikkapa hän olisi muuttanut ne kullaksi ja sulatettuina lusikalla syönyt, ei hän olisi voinut niitä hävittää niin lyhyessä ajassa, ja Gregorics oli tarkka mies. Jossain täytyy siis rahoja olla. Mutta missä? Ihan pyörälle meni pää tätä aprikoidessa.

Tosin ei mitenkään näyttänyt siltä, kuin olisivat rahat olleet Annan hallussa tai pojan taikka Sztolarikin, josta tuli Gyurin holhooja, mutta Gregoricsin veljekset yhä vielä sitäkin epäilivät, jonkatähden he paikkasivat urkkijoita pitämään Annaa silmällä, hakivatpa Pestistä taitavan miekkosen tekemään tuttavuutta Gyurinkin kanssa, josta tällä välin oli tullut lakitieteen ylioppilas, urkkimaan tämän elintavoista ja puheista asian todellista laitaa.

Mutta Gyuri eli köyhän elämää, kävi ahkerasti luennoilla, asui kaupungin laitapuolessa, käyden syömässä eräässä halvassa ruokapaikassa, jota nimitettiin "Aprilliksi". Tämä pieni ravintola juristi-ruokavieraineen oli yksi niitä entisajan omituisuuksia, joita uudenaikainen elämä erikoisen ahneesti on kitaansa niellyt. Sen ruokalistaan oli kuvattu lihava mies puhuttelemassa kadulla laihaa olentoa, ja alle oli painettu seuraava keskustelu:

Herra Laihanen: Missä setä käy syömässä, kun olette noin pulskan näköinen?

Siitä huolimatta oli ruoka "Aprillissa" huonoa. Ehkäpä juuri tuon kehuvan ruokalistan vuoksi ravintola oli nimensä ansainnutkin. Niin, nuo vanhat ravintoloitsijat olivat sentään rehellisiä; valehdellessaankin he menettelivät niin vilpittömästi, että ken hyvänsä oveluuden oivalsi.

Gáspár herra sai joka päivä tarkat tiedot Gyurin elämästä. Aamiaista se mies söi eräässä kahvikojussa, aamupäivällä kävi luennoilla, söi päivällistä "Aprillissa", kirjoitteli iltapäivällä eräässä asianajotoimistossa, söi illalliseksi palasen silavaa tai maalaisjuustoa ja luki puoliyöhön. Kaikki häntä rakastivat ja kiittivät; hänestä oli tuleva etevä mies.

Viekas Gregorics Gáspár alkoi jo miltei toivoa, että poika todella olisi neljännesmiljoonan omistaja ja sitte naisi hänen tyttärensä Minkan, joka nyt juuri oli nupustaan kukkaan puhkeamaisillaan, — olihan jo kahdennellatoista.

Turhia olivat nämät arvelut. Annan hallussa ei ainakaan voinut rahoja olla, sillä olisihan niistä jotain näkynyt ainakin pojalla. Anna oli antanut perimänsä talon vuokralle ja vuokrarahoista lähetti herra Sztolarik säännöllisesti Gyurille kolmekymmentä florinia kuussa.

Gregoricsin veljekset jakoivat keskenään nuo rouvien hylkimät kahdeksantoistatuhatta ynnä ne muutamat sataset, jotka kertyivät vainajan huonekalujen ynnä muun irtaimiston huutokaupasta. Kaikki muu omaisuus oli kadonnut jäljettömiin. Koko kaupunki sitä kummasteli, keksien mitä omituisimpia ja hassunkurisimpia juttuja. Kerrottiin vanhuksen lähettäneen rahat kenraali Klapkalle; saattepa nähdä että Klapka tuo ne takaisin painetteina. Höpistiinpä sellaistakin, että Gregorics Pál omisti jossain Karpaattien vuoristossa ihanan huvilan, jossa hän elätti kaunista naista. Jos hän ei itse olisikaan kyennyt syömään tavaraansa kullaksi sulatettuna, osaa kaunis nainen sen kyllä vähässä ajassa hörppiä vaikkapa kahvilusikalla.

Mutta kaikista noista juoruista tuntui perillisistä asiallisimmalta se huhu, jota kupariseppä oli alkuun pannut, että Gregorics Pál oli kuolemansa edellisenä päivänä ostanut häneltä suuren kattilan, mutta jättänyt sen maksamatta, jonkatähden hän sitte toikin laskun siitä Gáspár herralle.

Hän tutki vielä kerran huutokauppa-pöytäkirjan, jossa kaikki tavarat olivat lueteltuna, mutta kattilaa ei näkynyt niissäkään.

— Nyt olen jälillä — irvisti Gregorics Gáspár. — Ei se, veli rakas, turhan vuoksi kattilaa ostanut. Minkäkö tähden osti? Tietenkin siihen jotain pannakseen. Juuri sitähän me etsimme. Hän ilmoitti epäilyksensä veljelleenkin, joka riemuissaan kirkasi:

— Se on Jumalan sormi, veikkonen. Nyt luulen että löydämme aarteen. Pál on kaivanut kattilan jonnekin maahan riistääkseen rahat meiltä, ja hän olisi onnistunutkin, jos ei olisi tehnyt sitä tuhmuutta, että jätti kattilan maksamatta. Se juuri on sellaisissa tapauksissa onni, että pahantekijä aina jossain kohdassa erehtyy.

Kupariseppä muisteli vielä että renki Matyi oli kattilan valinnut ja vienyt. Gáspár kutsui senvuoksi eräänä päivänä Matyin luokseen kestiin, syöttäen ja juottaen häntä parhaan mukaan sekä sen ohessa koreasti kysellen vainajan viimeisiä päiviä, samalla myös viekkaasti mainiten kattilaa, jonka hintaa vaskiseppä oli tullut velkoinaan.

— Miten onkaan tuon kattilan laita, poikani? Olisiko isäntäsi sen todellakin tilannut? Sehän on miltei uskomatonta! Mitä hän sillä olisi tehnyt? Pelkäänpä, Matyi sinun kulkeneen ketun kengillä isäntäsi laskuun.

Se vielä puuttui, että Matyi paran kunniaa näin ruvettiin leikkaamaan. Nytpä oli leikattu hänen kielensäkin side; viattomuuttaan todistaakseen hän kertoi ihan kaikki, miten isäntä oli kuolemansa edellisenä päivänä käskenyt mennä joutuin hakemaan kattilan ja kaksi muuraria. Pian hän ne hankkikin. Asia tapahtui illan suussa. Kattilan hän vei isännän makuukamariin, samalla johtaen sisään muurarit. Hekin näkivät kattilan ja voivat siis asiassa todistaa.

— Vai niin — virkkoi Gáspár iloisesti, — oletpa onnenpoika Matyi. Jos voit hankkia todistajia, ei hätää mitään; silloin sinun kunniasi on niin puhdas kuin vasta kirnuttu voi. Silloin minäkin peruutan sanani. Kylläpä osasitkin, poikani, hyvästi itsesi pälkäästä pelastaa. Maistapas vielä lasillinen tätä häränverta äläkä pane pahaksi minun äskeistä ajattelematonta puhettani, sillä näes, epäilykseen oli aihetta, kattilaa kun ei löytynyt tavaroiden seasta mistään ja vaskiseppä vaatii maksua siitä, väittäen sinun sen sieltä kantaneen.

Mutta mihinkäs se oikeastaan olisi joutunut? — Matyi kohautti olkapäitään:

— Sinähän olet kuin sadun "Entiijä", joka vastasi kaikkiin kysymyksiin: en tiedä. Et siis luonnollisestikaan liioin tunne niitä kahta todistajaa, jotka voisivat viattomuutesi kattila-asiassa toteen näyttää. Niinpä oletkin, veikkoseni, siis vielä klikissä.

Gregorics Gáspár onki Matyilta kaikki tiedot, jotka olivat jonkin arvoisia, ja nyt maa ihan alkoi polttaa hänen jalkojensa alla. Ei muuta kuin kaikella kiireellä tiedustelemaan kautta kaupungin sitä muuraria, jonka nenällä kasvaa kolme karvaa.

Miestä ei ollut niinkään vaikea löytää. Kohta ensimäiset muurarit, jotka hän tapasi ja joille hän noita kolmea karvaa mainitsi, vastasivat yksin suin:

— Se on varmaankin Prepelicza András. Senhän viikset ovat tehneet sen tepposen, että ovat keikahtaneet nenän päähän.

Nyt oli lasten leikkiä löytää Prepelicza. Jokainen muurari ja tulenkantajakin tiesi että hän nyt oli pääkaupungissa työssä, rakentamassa Kerepesin kadulla muuatta suurta kivitaloa. Gáspár ei säälinyt vaivojaan, vaan istui heti rattaille ja ajoi yhtä kyytiä pääkaupunkiin etsimään Prepeliczaa slovakkien keskuudesta.

Miestä hinattiin paraikaa hississä kolmanteen kerrokseen, kun Gregorics hänet tapasi. Kylmät väreet karmivat tätä nähdessään hänen selkäpiitään. Voi, jos nyt hissin köysi katkeaisi!

— Prepelicza hoi! — hän huusi. — Pysähtykää! Etsin juuri teitä. Olisi puhumista.

— Vai niin, — vastasi muurari välinpitämättömästi, tarkaten vierasta sieltä ylhäältä, — tulkaa te tänne, jos teillä on asiaa.

— No silloin ne ovat hyviä vielä illallakin; odottakaa iltaan, kunnes pääsen työstä, nyt minun on muurattava näitä yläikkunoita.

— Älkää viisastelko! Tulkaa heti alas, Prepelicza. Ette tule sitä katumaan.

Seuraavassa hississä hän lähetti sinne ylös Prepeliczalle ihka uuden kymmenen florinin setelin. Viejä sai palkkiokseen yhden florinin.

Saatuaan tämmöisen nimikortin heitti Prepelicza heti paikalla vasaran ja laastikauhan olalleen ja tuli seuraavassa hississä alas maaemon pinnalle, missä vielä Mooseksen ja Kristuksen jälkeenkin yhä ihmeitä tapahtuu.

Eikä hän vienytkään miestä edemmäksi "Kukko" nimistä kapakkaa, missä hän tilasi viiniä, ruveten lasia kilistäissä ystävällisesti utelemaan:

Muurari jäi miettimään, mitä tämä sana tarkoitti; pitkään ja tutkivasti hän katsoi tuon tuntemattoman herran pieniin teräsharmaisiin silmiin ja vastasi sitte varovasti:

— Vai niin. Siellä asuu kunnon ihmisiä. Aivankuin olisin herran todellakin joskus nähnyt.

— Olette varmaankin nähnyt minun nuorimman veljeni — puhui Gregorics viekkaasti, — tiedättehän sen, joka teidät salaa tilasi sitä kattilaa varten.

— Kattilaa! — Prepeliczan suu jäi ällistyksestä auki. — Hänkö oli teidän veljenne? Vai niin, kyllä tiedän. Tuota, tuota että… (mies alkoi hämillään kynsiä korvallistaan) mistä kattilasta puhutte? Herranen aika, voinko minä muistaa kaikki kattilat ja padat, mitkä olen eläissäni nähnyt!

Gregorics oli valmistautunut tällaisen pienen teeskentelyn varalle. Ei ollut tuosta millänsäkään, tarjosi vain sikarin Prepeliczalle, joka ensin sen hyvästi kielellänsä kostutti, jotta se hitaammin palaisi, ja sytytti sen sitte, ruveten suurella, leveällä muurarin kynällä aikansa kuluksi naputtelemaan pöytään, aivankuin mies, jolla on sattumalta myötävää tavaraa ja huomaa tavanneensa oikean ostajan. Nyt kysytään vain mielenmalttia ja tyyneyttä, niin tavaran arvo nousee vielä melkoisesti.

Hänen sydämensä alkoi kovasti sykkiä. Valkoinen kukko, joka riippui raamissaan seinällä viheriäksi maalatun viinipöydän kohdalla, näytti hänen silmissään elävän, ja jo oli soivinaan hänen korvissaan sen kiekunta: "Terve, Prepelicza. Kukeli kuu! Oletpa onnen poika, Prepelicza!"

— Ettäkö ette muista tuota kattilaa, Prepelicza? Kas vaan, niinkö tuhmaksi minua luulette? Näytönkö minä siltä? Muuten oikein tehty, Prepelicza, oikein tehty. Itsekin olisin niin menetellyt. Mutta eikö tämä viini olekin huonoa? Ei, siinä ei ole mitään päähännousevaa. Tuo tänne oikea pullo, viinuri, ja mene sitte hiiteen ja jätä meidät kahdenkesken! Niin, tuota, missä me oltiinkaan? Niin, sanoitte vastikään että papukaijakin osaa puhua. Se oli oikein sanottu, totta puhetta. Te olette ymmärtäväinen mies, Prepelicza. Huomaan kaikesta että olen osunut oikeaan. Semmoisista minä pidän. Kyllä me kohta selvillä ollaan. Sanoitte että papukaijakin osaa puhua; tarkoititte kai, sitte kun sen kieli on irti leikattu. Niin kai oli tarkoituksenne?

— Hmm — vastasi muurari, ja nuo kolme karvaa alkoivat kiivaasti liikkua nenällä hänen vetäessä syvään henkeänsä.

— Tiedän, — jatkoi Gregorics Gáspár, että papukaijan kieli leikataan irti veitsellä. Mutta kun te ette ole papukaija, Prepelicza, niin…

Muurari loi ahnaan katseen noihin kahteen lumoavaan paperipalaseen. Ihan olivat silmät päästä lähteä hänen niitä katsellessaan, mutta hän malttoi kumminkin mielensä ja virkkoi vain matalalla ja epäselvällä äänellä:

Muuta hän ei osannut sanoa, vaikka näytti sanoja tapailevan, katseli vain herkeämättä seteleitä ja niissä olevaa kahden lapsen kuvaa. Hänellä itselläänkin oli niitä kotona kuuteen asti, vaan ei niin kauniita.

— Mitä nyt, Prepelicza? — kysäsi Gregorics kummastellen. — Yhäkö vielä vaikenette?

— Saisin raskaan kiven omalletunnolleni, jos menisin puhumaan, — muurari huokasi, — suuren, raskaan kiven. Kenties en sitä painoa kestäisi.

— Joutavia! Mitä te höpisette! Kivi, kivi! Kaiken ikänne olette kiviä kanniskellut ja nyt alatte ruikutella että saatte muka kiven tunnollenne. Mies sen kestää! Vai pitäisikö minun tarjotessani teille kahtasataa florinia, vielä laskea lämmin sämpylä sydämellenne? Älkää olko lapsellinen, Prepelicza!

Muurari hymyili, mutta heitti likaiset suuret kämmenensä selän taa, antaen tietää ettei hän rahoista huolinut.

— Vähäksyttekö? — Mies ei vastannut sanaakaan, tuijotti vain eteensä, tukkaansa aukaisten.

Hetken kuluttua hän tyhjensi lasinsa pohjaan asti ja iski sen niin voimakkaasti pöytään, että jalka paikalla katkesi.

— Saamari! — hän äännähti katkerana. — Köyhän miehen kunnia maksaa täällä kaksisataa florinia, vaikka Luoja on meidät kaikki luonut yhdenvertaisiksi. Minun kunniani maksaa yhtä paljon kuin piispan taikkapa paroni Radvánszkyn. Ja kuitenkin herra arvioi sen vain kahteensataan floriniin. Sehän on häpeällistä!

— Hyvä on, Prepelicza. — Ei pidä silti kohta suuttua. Jos teidän kunnianne on niin kallis, menen hakemaan halvempaa. — Näin sanoen hän pisti setelit housuntaskuun. — Menen etsimään sitä toista muuraria, toverianne.

— Vai niin! Vai ei saisi enää köyhä mies tässä puhuakaan. Vai lähdette nyt etsimään sitä toista. Ja se toinen ei muka ole yhtä kunniallinen ihminen kuin minä. Kai, kai. — Mies raappi harmissaan niskaansa, johon oli noussut häijy äkämä. — Hyvä on… pankaa herra lisää vielä viisikymmentä, niin minä kerron kaikki.

Perinpohjin alkoi Prepelicza nyt kertoa tuon mainittavan yön tapauksia, miten he kantoivat kattilan yli pihan ja puutarhan kautta vähäseen rakennukseen.

— Libanoniin — sähisi Gáspár herra riemuissaan, ja hänen selkänsä hikoili likomäräksi. — Tuon tenavan taloon.

Mies kertoi kaikki, miten hän eräänä iltana sinne oli joutunut, miten he olivat vieneet kattilan siihen pieneen rakennukseen ja miten Gregorics Pál vainaja oli valvonut siellä kaiken aikaa, kun he sitä seinään muurasivat. Innoissaan teki Gáspár herra tuon tuostakin kysymyksiä.

Innoissaan Gáspár herra nieli joka sanan muurarin suusta; hän hengitti syvään, silmät säikkyivät, ajatukset kiitivät tulevaisuuteen. Hän kuvitteli jo olevansa rikas mies, mahtavan aarteen omistaja, — paronin arvonkin hän jo kai voisi ostaa. Paroni Gregorics Gáspár! Hm, eipä olisi hulluinta! Ja Minkasta tulee paronitar. Tuo tuhma Pál ei osannut omaisuuttaan käyttää. Koota hän osasi rahoja ja paljo hän niitä lienee koonnutkin, itara kun oli.

Hänestä tuntui, kuin olisi kivi vierinyt sydämeltään kuullessaan ettei velivainaja ollut enempää antanut. Alkoi jo pelätä hänen heittäneen tuhansia saadakseen miehen vaikenemaan.

Se olisi häntä harmittanut, — sehän olisi ollut hänen vahinkonsa, sillä Libanon oli oleva hänen; hinnalla millä hyvänsä hän sen hankkii itselleen kattiloineen päivineen. Huomena menee hän sen oitis ostamaan holhoojalta. Jo etukäteen hän nautti siitä ajatuksesta, kun saa syrjäytetyksi veljensä ja sisarensa.

Hän palasi kotia mitä pikemmin, ei poikennut asuntoonsakaan, vaan ajoi oikopäätä Sztolarikin luo, ilmoittaen haluavansa ostaa Libanonin.

Näin nimitettiin kirkkoherra-vainajan pientä taloa, jonka Gregorics Pál oli ostanut leskeltä Gyurille. Vainaja ei ollut osannut pitää ainoatakaan saarnaa ilman Libanonin seetripuista puhumatta ja hankittuaan itselleen tämän pikku tilkun hän koitti istuttaa sen puutarhaankin seetripuita omenapuiden sekaan. Mutta täällä maaperä asettui häntä vastaan ja näännytti ne kuoliaaksi kieltämällä niiltä ravinnon. Nuo jumalattomat seurakuntalaiset sensijaan ilkeyksissään rupesivat nimittämään paikkaa Libanoniksi.

— Vai tahdotte ostaa Libanonin? Sievä hedelmäpuutarha ja kauniilla paikalla. Mennä vuonnakin muuan hieno Wienin ravintoloitsija osti siitä kaikki omenat, ettekä voi arvatakaan minkä hinnan maksoi. Mutta miten onkaan johtunut mieleenne ostaa Libanon?

— Hm, sellaiset kaupat ovat yleensä vaikeita, — virkkoi Sztolarik kylmästi, — omistaja kun on alaikäinen, pitää tehdä monet selvitykset holhouslautakunnalle. Mieluimmin minä antaisin asian olla sillään. Ennen pitkää tulee poika täysivaltaiseksi ja saa silloin tehdä "kamaransa" kanssa mitä tahtoo. Voisi vielä minua moittia. Ei, ei herra Gregorics, minä en puutu asiaan. Ja toisekseen on tuo talopahanen maatilkkuineen hänelle kallis muisto, hän kun on siellä leikkinyt ja lapsuusvuotensa viettänyt.

— Mutta jos minä maksan hyvän hinnan, — keskeytti Gregorics hermostuneena.

— Tarjoan — hän sai yhtäkkiä ihan henkeä salpaavan yskäkohtauksen ja kasvot lensivät tulipunaisiksi — tarjoan siitä viisitoistatuhatta florinia.

— Hm, sievä summa. Gregorics vainaja sen osti pastorin leskeltä viidellä tuhannella. Maata siinä on pari auran alaa, sekin aivan kaupungin laidassa, neliösyleltä se ei maksaisi päälle kolmen florinin. Talopahasen arvo korkeintaan kaksituhatta… ja sekin on jo sangen runsas arvio.

— Oli miten oli, — virkkoi Sztolarik ääneensä, — tarjous ei ole hullumpi. Päinvastoin… Tiedättekö mitä, herra Gregorics, — hän lisäsi äkkiä asian päättäen, — minä suostun kauppaan pojan hyväksi, mutta ensin kirjoitan hänelle itselleen, puhunpa hänen äitinsäkin kanssa.

Gregorics ei enää ahdistellut, jottei herättäisi epäilyjä, vaan meni kotiin ja lähetti kolmantena päivänä Sztolarikille nassakan Tokaj-viiniä — jota hän oli velivainaaltaan perinyt — käskien samalla kysyä, joko Buda-Pestistä oli vastaus saapunut.

Herra Sztolarik ilmoitti odottavansa vastausta joka hetki ja samalla hän kiitti arvokkaasta lähetyksestä, olipa lausunut herra Gregoricsin kellarimestarille, joka viinin vei perille, toivovansa että kaikki menee hyvin. Viinikö hyvin menisi, vai mikä, sitä ei kellarimestari osannut sanoa.

Tuskin oli kellarimestari lähtenyt, niin saapui kirje, jossa Gyuri ilmoitti suostuvansa kauppaan. Herra Sztolarik oli juuri aikeissa lähettää kirjurinsa viemään sanaa Gregorics Gáspárille, kun kanslian ovi aukesi ja sisään astui tämän veli möhömaha Boldizsár, huohottaen kuin lihotettu hanhi. Jo kaukaa näki, että miehen oli kiire.

— Libanonin, Libanoninko? — huudahti Sztolarik hämmästyneenä ja itsekseen mumisten: lempoko noihin on mennyt? — sitte hän vastasi ääneensä: Ehkä veljenne laskuun?

— En, en, vaan itselleni. Minulle se on sangen sopiva tilkku, sievä, hyvällä paikalla, mainio näköala, ja entä nuo mahtavat omenapuut.

— Mitä hittoa! Ei anneta sitä sille! Sukulainen on sentään aina sukulainen. Ja toisekseen minä tarjoan enemmän…

— Sitäpä en usko, — arveli holhooja, edellinen ostaja on tarjonnut viittätoistatuhatta.

Vasta nyt johtui hänen mieleensä, ettei se todella ole viidenkääntoista tuhannen arvoinen, ja kääntyi levotonna sekä uteliaana holhoojaan, kysäisten:

Kuin teurastajan kirveestä otsaansa iskun saanut härkä horjahti tämän nimen kuullessaan herra Boldizsár kalman kalpeana selälleen erääseen nojatuoliin.

Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ääntä hän ei kyennyt päästämään. Sztolarik jo luuli vanhan herran saaneen halvauksen ja juoksi suin päin ulos hakemaan vettä, apua huutaen. Mutta hänen palatessaan takasin kyökkipiian kanssa, joka säikäyksissään toi mukanaan makaroonitaikina-astiankin, oli herra Boldizsár jo siksi toipunut, että kykeni puolustelemaan.

— Sain pienen pyörtymyskohtauksen, minulle sattuu niitä silloin tällöin, olen jo iällinen ja ihmisen koneistohan on heikko… mutta palataksemme asiaan minä annan todellakin kaksikymmentätuhatta florinia Libanonista. Maksan, jos niiksi tulee, rahat heti paikalla.

— Hjaa, ei sitä kauppaa voi niin äkkiä päättää. Ensin tarvitaan holhouslautakunnan suostumus. Vielä tänään teen sille ehdotuksen.

Sen hän tekikin, — hänen holhottinsahan teki hyvät kaupat. Sillävälin mietti hän päänsä puhki, miksi Gregoricsit niin Libanonia himoitsivat. Joku syy heillä siihen lienee. Entä, olisiko Libanonin povessa kultasuoni. Eihän sekään ole mahdotonta. Täällä ne Árpád suvun kuninkaatkin maata penkoivat ennenkuin Selmeczissä.

Hän päätti heti huomispäivänä ilmaista epäilyksensä eläkettä nauttivalle vuori-insinöörille Drotler Istvánille, joka oli suuri tiedemies; kun hän vain pisti puransa maahan, niin se heti varmasti ilmaisi mitä siellä sisässä oli.

Mutta ennenkuin hän ennätti lähteä insinööriin, saapui Gregorics Gáspár kuulemaan, joko kirje oli saapunut. Sztolarik oli melkolailla hämillään.

— Kirje on saapunut… niin, niin, kyllä kirje on tullut, muutta on tapahtunut muutakin. On tullut uusi ostaja, joka lupaa Libanonista kaksikymmentä tuhatta.

— Gregorics Gáspár raivostui, kiroili kuin pakana, huulet kiukusta vapisivat, ja keppiään heiluttaessaan — keskustelu näet tapahtui eteisessä — hän sattui lyömään rikki rouvan kukkaruukun, jossa oli harvinaisen kaunis hyasintti kukkimassa.

Sitte hän katsoa tuijotti ilmaan lähes neljännestunnin ajan, mumisten tuon tuostakin puoliääneen itseksensä:

Asia oli kuitenkin sangen yksinkertainen. Kunnon Prepelicza sai helposti Besztercrestä kotoisin olevilta työmiehiltä tietää, että Gregorics Pálilla, jonka luona he olivat kattilan umpeen muuranneet, oli muitakin omaisia elossa. Kun kerran yksi heistä maksoi tuosta salaisuudesta puoli kolmattasataa florinia, antaisi kai toinenkin siitä jotain, jonka tähden Prepelicza astui junaan ja matkusti Beszterczeen herra Boldizsárin puheille. Eihän se mitään käsittämätöntä ole. Eikä sekään että Prepelicza ei ole tyhmä mies.

— Voi sitä heittiötä, voi sitä heittiötä, — hän päivitteli yhä enemmän kiihkoissaan. — Mutta hänen ei pidä sitä saada, ei hinnasta mistään. Minä Libanonin ostan. Annan siitä viisikolmatta tuhatta.

— Joka enimmän maksaa, se saa sen. Jos se olisi minun omani, pitäisin taannoisen hinnan viisitoista tuhatta. Mitä näet mies sanoo, se on sanottu. Miehen sana on rautaa. Mutta omaisuus kuuluu lapselle, eikä lasten osaa saa loukata raudallakaan… Eikö olekin, herra Gregorics, oikein sanottu?

Gregorics Gáspár tunnusti lausunnon oikeaksi ja sai Sztolarikilta lujat lupaukset että hän pääsee tilan omistajaksi; hän poistui siis hyvillä mielin.

Mutta mitä niistä? Herra Sztolarik tapasi vielä samana iltana kasinossa Boldizsárin, eikä ensinkään häneltä salannut sitä että Gáspár herra tänään taas oli käynyt hänen luonaan ja kohottanut Libanonin hintaa vielä viidellä tuhannella.

Tätä hurjaa huutokauppaa jatkui monta päivää. Koko kaupunki alkoi jo udella, ovatko nuo Gregoricsit hulluiksi tulleet, — vai piileekö siinä asiassa jotain muuta?

Gáspár tuli ja lupasi kolmekymmentäkaksi tuhatta; Boldizsár sai sen kuulla ja lisäsi vielä kolmetuhatta ja niin edespäin, jotta ihmiset jo ihan kauhuissaan alkoivat kuunnella tuota kilpailua. Holhouslautakunnan esimies ehdoin tahdoin viivytteli suostumuksen antamista: "Antaa tilan arvon vain kohota", hän saneli.

Ja sitä se tekikin, aina viiteenkymmeneentuhanteen floriniin. — Niin paljon jo siitä Boldizsár lupasi. — Ja Jumala tiesi, milloin nuo riitaantuneet veljet olisivat pysähtyneetkään. Asia oli sitäkin ihmeellisempi, kun vuori-insinöri Drotler, joka asiain tällä kannalla ollen todellakin oli Sztolarikin kehoituksesta tehnyt Libanonissa porauksia, jyrkästi vakuutti ettei Beszterczen maassa ole unssiakaan kultaa; siihen hän voisi vaikka valansa tehdä, jos ei ottaisi lukuun sitä, mitä on naisten hampaissa maahan haudattu.

— Samapa se, vei heidät mikä vei! Se vain on varmaa, että Gyuri poikaa on kohdannut suuri onni, jota holhoojan on käytettävä hyväksi viimeiseen asti. Viinirypäleitähän ei heitetä törkyläjään, niinkauan kun niissä on vähänkin nestettä. Onko kukaan kuullutkaan että niitä pois heitetään niin kauan, kuin niistä nestettä itsestään valuu?

Sztolarik antoi siis kilpailun jatkua. Miehen sana on tosin rautaa, mutta kullan edessä täytyy raudankin taipua. Ja nyt ainakin kulta tehosi.

Hän juuri vartoi että Boldizsár lisää viiteenkymmeneentuhanteen vielä parisen tuhatta, kun asia yhtäkkiä sai hämmästyttävän käänteen. Gáspár joka oli viisaampi ja ovelampi, oli saanut uuden aatteen.

Gáspár oli jo ennenkin kummeksinut sitä, kun ei hänen sisarensa hievahtanutkaan. Mikähän siihen on syynä? Asian laita voi vain olla siten, että rouva Panyóki ei tiedä siitä mitään, Prepelicza ei ollut hänelle salaisuuttaan ilmaissut. Siinäkin Prepelicza on osoittanut olevansa sangen viisas mies. Jos hän näet olisi ilmaissut salaisuuden rouva Panyókille, olisi hän itse joutunut paikalla syrjään, mutta näin ollen, veljesten päästessä käsiksi kattilan sisältöön, täytyy heidän suorittaa hänelle alituista hyvitystä siitä, että hän ei kolmannelle salaisuutta ilmaise.

Kaikkia näitä ajatellessaan Gáspár alkoi pitää suurena tuhmuutena sitä, että joko hän tai Boldizsár koko maailman nauruksi työntävät omaisuuttaan Libanonin vuoksi mokomalle äpärälle ja siten vielä herättää epäilyjä sisaressaan. Sehän oli selvää, että osti kumpi heistä tahansa Libanonin, toinen alkaisi juonia kattilan vuoksi. Eiköhän niin ollen kävisi halvemmaksi ja helpommaksi heidän ostaa se yhdessä ja aukaista yhdessä aarretta kätkevä seinä sekä tukkimalla Prepeliczan suu hiljaa pistää taskuihin velivainajan aarteet? Varmasti oli se sata kertaa viisaampaa.

Gáspár sopi siis, muuanna kauniina päivänä Boldizsárin kanssa, ja suuri oli Sztolarikin kummastus, kun Boldizsár eräänä päivänä senjälkeen käväisi hänen luonaan ilmoittamassa, että hän peruuttaa puheensa Libanonin ostoon nähden. Oli muka lähemmin asiaa harkinnut kotonaan, olipa tehnyt laskelman tapaisiakin ja tullut huomaamaan ettei se ollut viidenkymmenen tuhannen florinin arvoinen.

— Ei haittaa, — vastasi Sztolarik, — veljenne sen ostaa neljästäkymmenestäkahdeksasta tuhannesta.

Heti ensi kerralla Gáspárin tavattuaan hän kehoitti tätä päättämään kaupan. Tämä vain kohautti olkapäätään.

— Se oli minulta tuhmuus, — hän vastasi veltosti. — Se höyry on jo mennyt päästäni kuin paha uni. Kiitän teitä, rakas herra Sztolarik, kun ette heti tarttunut sanaani, nyt en enää asiaan puutu enkä sekaannu. Kahdeksallaviidettätuhannella florinilla saisi, hitto vie, jo herrashovin.

Holhooja joutui epätoivoon. Pelkäsi turmelleensa asian jousta liiaksi jännittämällä, samalla aavistaen että koko kaupunki tulee nauramaan hänen taitamatonta kaupusteluintoansa ja että Guyri mieheksi kasvettuaan tulee häntä siitä kovasti moittimaan. Hän riensi senvuoksi Boldizsárin luo, tarjoten Libanonin viidestäviidettä tuhannesta, mutta tämä vastasi lyhyesti, ihraleukaansa raapien:

Näin alkoi uudestaan huutokauppa, mutta nyt mentiin yhä alespäin, kolmekymmentäviisi, kolmekymmentä, kaksikymmentäviisituhatta, kunnes vihdoin monen mutkan perästä hän miten kuten sai sen heille myödyksi viidestätoistatuhannesta florinista. Veljekset ostivat sen yhdessä ja huudattivat sen yhdessä maakirjaan.

Samana päivänä kuin he holhoojalta saivat käteensä pikku talon avaimet, sulkeutuivat he sinne kahden, vieden mukanaan viittojensa alla — kuten sitte myöhemmin oikeuden edessä itse tunnustivat — kumpikin muurarivasaran. Tietenkin he kohta puhkasivat seinän, mihin kattila oli kätketty; mutta mitä he sieltä löysivät, siitä ei milloinkaan saatu täyttä varmuutta, vaikka juuri se oli pääkysymys siinä suuressa riitajutussa, jota Gregoricsit vuosikymmeniä kävivät keskenään.

Juttu alkoi todella sillä tavoin, että Prepelicza parin kuukauden perästä saapui vaatimaan Gregoricsin veljeksiltä osaansa seinään muuratuista aarteista, muuten hän uhkasi ilmoittaa koko asian rouva Panyókille.

— Olet pettänyt meidät, senkin konna! Olit apurina tuolle kuolleelle rosvolle, joka mieli nylkeä meidät vielä kuoltuaankin — tuon äpärän tenavan hyväksi. Tahtoi vietellä meiltä ostamaan hänen hökkelinsä kalliilla hinnalla. Täytti sen vuoksi kattilan vanhoilla nauloilla ja raudanpalasilla. Olipa hyvä, kun tulit. Hetipaikalla saat osuutesi aarteesta.

Näin sanoen he hakivat visaisen kepin ja antoivat sillä kunnon Prepeliczalle semmoisen selkäsaunan, että tämä sen saatuansa juoksi oikopäätä lääkäriin vaatimaan virallista todistusta selässään olevista sinermistä; sitte hän juoksi muutamaan nurkkasihteeriin, jotta tämä laatisi mahtavan kantelukirjelmän Gregoricseja vastaan itse kuninkaalle Wieniin, kun olivat rohjenneet siihen määrään häpäistä entistä kunnialla palvellutta korpraalia. — Jos kuningas ei häpeä, — huomautti Prepelicza, asianajajansa luona — ei minulla ainakaan ole syytä hävetä, sillä heitä oli kaksi yhtä vastaan. — Kolmanneksi hän tilasi oitis ajurin, kun näet ei kyennyt kolottavien jäsentensä vuoksi kävelemään, ja ajoi maalle rouva Panyókin luo, kertomaan hänelle avoimesti koko asian alusta loppuun.

Täten alkoi tuo kuuluisa Gregoricsien juttu, jota rouva Panyókin ollessa kantajana kesti toistakymmentä vuotta ja oli puheen aineena koko Ylä-Unkarissa. Todistajia kuulusteltiin joukottain, ja vuosien kuluessa asiakirjain paino nousi seitsemäänkymmeneen kolmeen naulaan. Rouva Panyóki jaksoi todistaa kattilan olemassa olon, seinäänmuuraamiseen ja kummankin Gregoricsin epäluotettavaisuuden, mutta sen enempää hän ei kyennyt toteen näyttämään. Gregoricsit sensijaan ja heidän asianajajansa vetosivat vainajan petollisuuteen, tämä kun oli mättänyt kattilan täyteen vanhoja nauloja ja raudanpalasia heitä pettääkseen ja tuottaakseen heille vahinkoa.

Kun kuolleella ei ollut asianajajaa eikä puolustajaa, jäi hän pääsyylliseksi. Ja hyvin luultavaa olikin että hän oli noilla nauloilla ja raudanpalasilla tahtonut tehdä pahan tepposen, että hän oli jättänyt heille, ovelasti suunnitellen, perinnöksi tämän onnettoman jutun, joka päättyi vasta sitte, kun jo alkoi olla yhdentekevä, kumpi voittaisi, kumpi häviäisi, kun näet kummallakaan riitapuolella ei enää juuri mitään omaisuutta ollut; nuo seitsemänkymmentä kolme naulaa paparia ja puolisen tusinaa asianajajaa näet olivat vieneet kaikki.

Gregoricsit kuolivat järjestään köyhyydessä. Vähitellen unhottui heidän maineensakin, vain Gregorics Pálista asianajajat myöhemmin joskus sanelivat:

Niin, — mutta, ei kumminkaan ihan jäljettömiin; sadut sen perivät. Ne pääsivät sitä vapaasti käsittelemään, vähentelemään, kartuttamaan, asettamaan sitä milloin minnekin mielensä mukaan.

KOLMAS OSA.

JÄLJET.

SATEENVARJO PUJAHTAA ESIIN.

Monta vuotta kului, monta tukkilauttaa ehti mennä Garam-jokea alas, monta muutosta oli tapahtunut Beszterczessä, mutta kaikista näistä kiintyy huomiomme parhaiten pieneen ilmoitustauluun Gregoricsien talon ovella, jossa on kultakirjaimin sanat: Wibra György, asianajotoimisto.

Maailma yhä edistyy… Gyuri poikasesta oli tullut kuuluisa asianajaja. Viisaat komitaatin herrat kysyivät hänen mielipidettään hänen ollessaan istunnoissa saapuvilla; kukkasten takaa pilkistää ikkunoissa hymyileviä tyttöjen päitä hänen kävellessään kadulla. Todellakin pulska mies ja niin viisas! Vieläkö maailmassa muuta tarvittaisi? Nuori, terve — koko maailma on hänelle avoinna. Hänestä voi vielä tulla lähettiläskin.

Mutta pikkukaupungin haaveilut eivät niin laajalle ulotu. Ne astuvat varovasti, vain rappusen kerrallaan. Ja mikäpä muu voisi olla lähinnä rappusena kuin kysymys, kenen Wibra Gyuri tulisi naimaan.

Varmaan menisi hänelle Krikovszky Katinka, vaikka onkin kaupungin kaunein neito. Kaksin käsin hänet ottaisi Hupka Matilda, niin kopea ja ivallinen kuin muuten onkin. Ehkei Biky Mariskakaan hänelle rukkasia antaisi, vaikka onkin aatelisneiti ja viidenkymmenen tuhannen omistaja. Halpojahan ne tytöt nykyään ovat!

Mutta Wibra Gyuri ei mitään tämmöistä ajatellut; hän oli erittäin vakava ja sulkeutunut luonne. Hänen tuttavansa alkoivat aavistaa että hänen päässään pyöri muita asioita kuin tavallisten ihmisten. Asiain tavallinen kulku kun on se että nuori mies ensin suorittaa tutkintonsa, avaa sitte toimiston ja alkaa etsiä tointa; toimisto sitte siirretään yhä tilavampaan huoneustoon, kunnes se alkaa näyttää laajuuttaan niin tyhjältä, että täytyy välttämättä tuoda joku toinen lisää. Sieltä puuttuu kaunis nainen, vaalea tai tumma. Näin menettelevät useat nuoret asianajajat, joille sallimus suo menestystä.

Gyuri ei mitään semmoista ajatellutkaan. Kun kerran mamma Krikovszky hänelle teki sensuuntaisen kysymyksen, milloinka saataisiin nähdä hänenkin nimensä kihlausilmoituksissa, vastasi hän todella pahakseen pannen:

Se on todellakin huono tapa, mutta semmoinen tapa, joka ei ota muodista mennäkseen. Vuosituhansia ovat sukupolvet toistensa perässä sitä harjoittaneet, päivitellen ja korvallistaan kynsien valittaneet tuhmasti tehneensä, mutta eivät ole maailmaa sen viisaammaksi saaneet. Niin kauan kuin nuoria neitoja kasvaa, niitä aina kasvaa jonkun miehen varalle…

Hänen toimistonsa menestyi mainiosti, onni hänelle kaikkialla hymyili, mutta hän otti sen hyvinkin happamen näköisenä vastaan. Hän kyllä teki uutterasti työtä, mutta vain ikäänkuin tottumuksesta. Asianajotoimensa hän täytti joka päivä aivan samoin kuin hän peseytyi ja pukeutui. Hänen ajatuksensa liikkuivat muualla. Mutta missä?

Hänen ystävänsä luulivat sen tietävänsä ja härnäsivät häntä tuon tuostakin:

— Juuri sentähden; nainen tuo rahaa. — Tämä käsityshän on niissä piireissä yleinen.

Gyuri pudisti päätään. Hänellä oli kaunis soikea, miehekäs pää, silmät tummat, sielukkaat ja haaveilevat.

Kas, millaista vaimoa se haaveileekaan. Ystävät arvelivat hänen hautovan liian suurellisia tuumia.

Hänelle eivät kelpaa nämät alhaiset porvaritytöt! Ehkä pyörii hänen päässään jokin paronitar Mednyánszky tai Radvánszky. Sanalla sanoen suuri "kiipijä", aivankuin villi viiniköynnös, joka kohoaa korkealle, ennenkuin alkaa kukkia. Mutta jos hän nyt menisi naimaan, hän varmaan korkealle kohoaisi. Länkäpapukin edistyy yhdessä kukkiensa kanssa…

Joutavia puheita nämät. Wibran tasaista edistystä urallaan sekä hänen sisällistä tasapainoaan ei häirinnyt mikään muu kuin tuo onneton legenda hänen perinnöstään. Hänen mieltään eivät häirinneet neitojen katseet eikä suuruudenhulluus, vaan yksinomaan tuo taru. Muista se oli paljas tarina, mutta hänestä miltei todellisuus, joka väikkyi hänen silmissään virvatulen lailla, jota hän ei saavuttanut, mutta ei myöskään kyennyt silmistänsä poistamaan. Se juoksi yhä hänen perässään aivan tavattomiakin polkuja, kiiti mukana levottomasti, herkeämättä sattuen hauen tielleen kaikkialla ja vainoten häntä sekä unissa että päivällä. Seinätkin ja katukivet olivat huutavinaan hänelle: "Sinähän olet miljonamies." Hänen kyhäillessään vaivaisia viiden ja kymmenen kruunun hakemuskirjoja alkoivat kirjaimet yhtäkkiä virnistellä hänelle, hokien: "Heitä kynä hiiteen, Wibra Gyuri, onhan sinulla tavaraa, Jumala tiesi kuinka paljo onkaan. Isäsi on sen sinulle jättänyt, sillä hän oli isäsi, sinulle hän sitä kokosi, sinä olet hänen laillinen perillisensä. Sinä olet suuri herra etkä mikään viheliäinen vasta-alkava asianajaja! Heitä hiiteen nuo asiakirjat ja lähde etsimään aarteitasi." — Mutta mistä etsiä? Niin, mistä? Juuri tämä seikka tekee miehen ihan hulluksi. Saatat istua niiden päällä jossain väsyneenä loikoillessasi; saatat niitä kädelläsi lämmittää johonkin nojautuessasi ja kuitenkin ovat ne niin kätketyt, ettet ikinä niitä löydä. Ja mikä mahtava mies sinusta voisikaan tulla! Mitä voisikaan noilla rahoilla saada aikaan. Voisit ajaa nelivaljakolla, juoda samppanjaa ja pitää kamaripalvelijoita. Sinulle avautuisi uusi elämä, uusi maailma. Askeltesi äänestä sinulle aatelisvaakunoilla koristetut portit aukenisivat. Ja tähän kaikkeen ei tarvittaisi muuta kuin vähän kekseliäisyyttä, ajatusten onnellista leimahdusta… Mutta kun mitään semmoista ei ole syntynyt, saat veikkonen kirjoittaa vain hakemuksia ja kaikessa hiljaisuudessa ajaa köyhien slovakkien oikeusasioita.

Hän oli ihan onneton tietäessään tuon omaisuuden olemassaolon. Itsekin hän sen tunsi ja toivoi monta kertaa, ettei hän milloinkaan olisi kuullut siitä puhuttavankaan. Hän olisi ollut sangen iloinen, jos tuosta hämärästä olisi pujahtanut ilmi yksikin semmoinen yksityiskohta, joka olisi tehnyt tuon perinnön olemassaolon mahdottomaksi tai edes epäilyksen alaiseksi. Kunpa olisi kerrankin joku tullut hänelle sanomaan:

Mutta sensijaan tulikin ilmi vain sellaisia seikkoja, jotka entistä selvemmin puhuivat tuon omaisuuden olemassaolon puolesta. Tapasipa hän ihmisiä, jotka vakuuttelivat nuorelle asianajajalle:

— Suuren omaisuuden, sangen suuren omaisuuden Gregorics Pál vainaja varmasti teille jätti. Jumaliste, hänellä täytyi olla paljon rahaa. Eikö teillä todellakaan ole siitä mitään tietoa?

Sitä hänellä ei ollut, — mutta kyllä hän sitä aina ajatteli, ja se vei häneltä kaiken ilon ja rauhan. Tästä etevästä, nuoresta miehestä tuli todella jonkunlainen puoli-ihminen, hänen kun täytyi säilyttää kahden ihmisen mielentila. Yhtenä päivänä hän muisti olevan palkkapiian poika, vieläpä äpärä. Hän alkoi ymmärtää hyvin edistyneensä taitojensa ja lahjakkuutensa avulla, ja silloin oli hän onnellinen ja tyytyväinen; jalo työinto häntä elähytti. Mutta ei tarvittu muuta kuin yksi sana, yksi ajatus, niin muuttui nuori asianajaja aivan toiseksi ihmiseksi. Hänestä tuli upporikas Gregorics Pálin poika, joka nyt oli miltei mierolainen, kun ei löytänyt perintöänsä. Ajoittain hänet valtasi kauhea jano tuon onnettoman tavaran perään; usein hän jätti kukoistavan liikkeensä viikkokausiksi ja matkusti Wieniin tiedustelemaan asiaa niiltä, jotka ennen olivat olleet liikesuhteissa hänen isänsä kanssa.

Se rikas vaunutehtailija, joka Wienissä oli ostanut hänen isävainajansa talon, antoi erään merkillepantavan tiedon.

— Suorittaessani kerran isällenne talon hintaa virkkoi hän minulle: "Talletan rahat johonkin pankkiin", ja hän tiedusteli samalla minulta pankkien talletuskirjain ja shekkien luonnetta. Tämän johdosta tiedusteli Gyuri rahoja joka pankista, mutta tuloksetta. Hän palasi takaisin Beszterczeen aivan uupuneena ja pahoilla mielin sekä tehden sen päätöksen, että hän pitää asian lopullisesti menetettynä. "Minä en enää hullun teitä kulje. En anna kultaisen vasikan aina ynistä korvissani ja viedä minulta kaikkea iloa. En astu enää askeltakaan sen asian vuoksi; pidän sen asian pahana unennäkönä."

Mutta voiko myös niin tehdä? Voiko tulisia hiiliä sammuttaa tuhkaa päälle kokoamalla, eivätkö ne silti savua? Ja tuulen henkäys saa ne jälleen hehkumaan milloin tahansa. Asian ottaa puheeksi milloin yksi, milloin toinen. Äiti, vanha äiti, joka jo kulkee kepin varassa, muistelee lämpöisen takan ääressä istuessaan vanhoja hyviä aikoja, kertoen niistä luottavasti ja avomielisesti. Ne vanhat hyvät ajat ovat olleet ja menneet. Tulee muun muassa maininneeksi, että Gregorics Pál tahtoi sairastuessaan sähkösanomalla kutsua poikansa kuolinvuoteensa ääreen.

— Voi, kuinka hartaasti hän sinua odotti, ei olisi malttanut kuollakaan, ennenkuin sinun tultuasi. Mutta minä olin silloin syyllinen.

— Ja minkätähden hän minua niin hartaasti odotti. Eikö hän sitä sanonut?

Jo alkaa selvitä, hämärä haihtuu. Pieniä valopilkkuja syntyy sinne, tänne. Wieniläisen vaunutehtailijan lausunnoista voi päättää, että vainajan omaisuus oli pankkiosoituksena. Ja äitivanhan sanoista kuulostaa, että isä aikoi antaa tämän osoituksen hänelle, pojalleen. Se oli siis hänen hallussaan. Mutta mihin on se joutunut? Mistä pankista annettu? Miten päästä siitä selville? Voiko heittää asian sikseen, voiko sitä niin vain kylmästi unhottaa?

Ei, ei. Se ei voi ainiaksi jäljettömiin kadota. Nisunjyväkin tulee oraalle ja pujahtaa arvaamatta esiin, putosi se mihin tahansa, orastaapa se takin taskussakin. Entä sitte semmoinen omaisuus. Yksi sana voi luoda selvyyttä, yksi kyvenkin valoa… Eipä tarvinnut hänen liioin kauvankaan odottaa. Eräänä päivänä hänet kutsuttiin pormestarin Krikovszky Tamásin kuolinvuoteelle testamenttia laatimaan. Saapuvilla olivat myös kaupungin notario ja muutama neuvosmies, jotka sairas oli toimitukseen kutsunut.

Kaupungin pää, tuo jäykkä käskevä pää, lepäsi raukeana, kellertävänä patjoillaan, mutta vielä nytkin oli hänellä sama juhlallinen esitystapa, millä hän oli taannoin lausunut virastolle jäähyväiset, laskien heidän sydämelleen huolenpidon jalon kaupungin asioista. Niinpä hän nytkin otti esiin päänsä alta kaupungin virallisen sinetin ja ojensi sen syvästi huoaten notariolle:

Sitte saneli hän testamenttinsa Gyurin kynään, ruveten, luodessaan silmäyksiä entiseen elämäänsä, puhumaan myöskin vapaussodan muistoista.

— Saamari soikoon, ne vasta aikoja olivat! — hän virkkoi, Gyuriin kääntyen. — Teidänkin isällänne oli punainen sateenvarjo, jonka varressa oli ontelo. Siinä ontelossa hän kuletti mitä salaisimpia tiedonantoja leiristä leiriin…

— Vai niin? Sateenvarjo, — sopersi Wibra György, ja hänen silmänsä iskivät tulta.

Salaman tavoin iski hänen mieleensä uusi ajatus. Oi voi! Siinä sateenvarjossa oli se pankkiosoitus. Sydän alkoi kiivaasti sykkiä, hiki alkoi otsalta valua ja ajatukset kiitivät voitokkaina varmuutta kohden.

Siellä se oli, siellä se oli, varmasti se oli siellä! Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä tapaus Tisza-virralla, kun sateenvarjo putosi veneestä veteen ja vanhus ihan kauhun vallassa lupasi sen noutajalle suuren palkinnon.

Ah, varmasti, varmasti on asia niin! Vielä alkoivat hänen korvissaan soida isävainajan silloiset sanat: "Kun kerran saat sateenvarjon omaksesi, tulee se olemaan hyvänä suojana sateissa ja pahoissa säissä." Ne soivat nyt niin selvästi ja kaikuvasta kuin tulisivat ne suoraan toisesta maailmasta.

Neuvosmiehet kummastelivat, mikä tuli nuorelle asianajajalle, miten herra Krikovszkyn kuolema häntä niin liikutti; hyvinhän vanhus tekee lähtiessään pois, vain vaivoin hän jo monta aikaa oli täällä luuvaloisine jalkoineen laahustanut; hyvin hän tekee antaessaan tilaa nuorille voimille. Eipä hän ollut hukkaan elänyt ja hyvin hän uransa päättäisi, sillä varmasti hankittaisiin hänen muotokuvansa raatihuoneen seinälle. Jos hän vielä pysyisi ohjaksissa vaikkapa kymmenen vuotta, ei hän kumminkaan muuta saavuttaisi kuin sen, että maalattaisiin hänen muotokuvansa, ja tämä tulisi silloin vain rumempi.

Vielä enemmän kummastelivat neuvosmiehet sitä omituista, todellakin tuhmaa kysymystä, jonka nuori asianajaja tällä juhlallisella hetkellä teki kuolevalle vanhukselle:

Raukeasti, kummastellen sairas kohotti lasimaiset, sammuvat silmänsä häneen, katkonaisesti vetäen henkeä hammasriviensä lomitse.

Sitte sulki hän silmänsä, lisäten hiljaa ja hilpeän huolimattomasti, niinkuin yksin unkarilainen osaa kuolinhetkelläänkin:

Ja kuten lupasi, lienee hän tehnytkin, sillä tuskin oli asianajaja ja neuvosmiehet poistuneet, niin jo puolentunnin perästä asetteli kaupunginpalvelija isoa mustaa lippua raatihuoneen päädylle ja katolisen kirkon kellot alkoivat kuolonsanomaa soida.

Sillävälin kotiin saavuttuaan harppaili Wibra Gyuri aivankuin kuumeessa, levotonna edestakaisin toimistossaan. Hänen sydämensä vuoroin riemusta sykähteli: "aarre on löytynyt", vuoroin taas painuen toivottomuuteen: "tuota noin, olisi löytynyt, jos sateenvarjo olisi käsillä. Mutta missä on se?"

Hän ei saattanut syödä eikä juoda eikä nukkaakaan, ennenkuin hän pääsisi siitä selville. Ensi töikseen hän meni tutkimaan asiaa äidiltään. Mutta vaikka vanhus kovasti muistiansa vaivasi, ei hän kyennyt vastaamaan muuta kuin:

— Kuka sitä enää muistaa, rakas poikani, niin monien vuosien perästä!
Ja mitä sinä tuosta risaisesta sateenvarjosta?

— Kaivaisin sen esiin maan povestakin, vaikkapa paljain kynsin, jos vaan voisin.

Helppo olikin saada Matyi käsiinsä, hän kun nyt poltteli piippuansa "nuoren herran" etuhuoneessa, hänen palvelijanaan, mutta samaa virttä veisasi hänkin, oli muka siitä lähtien unohtanut tärkeämpiäkin asioita; sen verran hän vain muisti, että vanha herravainaja vielä kuolinhetkelläänkin tahtoi sen sänkyynsä. Jumala tiesi, minkä tähden hän sitä niin tarkasti vaali.

Tärkeimpiä olivat sentään Bothárin lesken tiedonannot, joka yhä vielä piti pientä rihkamakauppaansa Gregoricsien talon kivijalassa ja oli ollut kuollutta pesemässäkin ja pukemassa. Eukko vannoi kautta taivaan ja maan, että sateenvarjo oli tiukasti vielä kuolleen jäykistyneessä kädessä kiinni ja että täytyi oikaista joka sormi saadakseen se irti ja voidakseen panna sijaan tavanmukainen pyhä risti.

Asianajaja kääntyi poispäin nämät kuultuaan, pyyhkäisten parisen kyyneltä silmistään.

— Niin, niin, vainaan kädessä oli se sateenvarjo, — toisti Bothárin leski, — saan jäädä tähän paikkaan seisomaan, jos valehtelen.

— Mitä niistä, — murahti Gyuri herra, — pitää saada tietää, missä se on nyt.

Tämä olikin luultavinta. Gyuri riensi kirjastoon, jossa vainajan perukirjojen seassa piti löytyä myöskin huutokauppapöytäkirja. Pian hän sieltä löysikin myytyjen tavaroiden luettelon, kuka oli huutanut ja mihin hintaan piirongit, kaapit, pöydät, tuolit; siinä oli lueteltu turkit, pyssy, jahtilaukku, saappaat, latauspuikko, mutta sateenvarjoa vain ei oltu merkitty. Hän luki kymmeneen kertaan läpi luettelon, mutta turhaan; ei jälkeäkään, lukuun ottamatta seuraavaa riviä:

Kenties se kuului niihin. Niin se kai oli. Sateenvarjo on ollut noiden kelvottomien kapineiden joukossa. Sen on ostanut Valkonen juutalainen. Ei siis muuta kuin lähteä etsimään tuota juutalaista. Se on nyt ensi tehtävä.

Noissa onnellisissa Pohjois-Unkarin kaivoskaupungeissa olivat tuon huutokaupan aikana juutalaiset sangen harvinaisia. Heidät oli helppo toisistaan eroittaa, kun heitä oli vain pari, kolme. Yhtä sanottiin keltaseksi vaalean tukkansa johdosta, toista mustaksi, kolmatta ehkä punaseksi, ja vanhaa valkoseksi. Näillä neljällä värillä voi siihen aikaan eroittaa toisistaan kaikki Israelin lapset siinä kaupungissa. Senjälkeen he ovat Beszterczessäkin kasvaneet useaksi sadaksi perheeksi, mutta hiusten värin monistamisesta ei näy Luoja enää huolta pitäneen.

Ei ollutkaan vaikea saada selville että ennen muinoin — vanhat ihmiset sen vieläkin muistavat — valkoseksi juutalaiseksi sanottiin Müntz Jónásta, ja asia oli sitä todennäköisempi, kun kaupungin vanhat housutkin ja liivit jo kerääntyivät hänen puotipahaseensa, ennen kuin ne alottivat maallisen olemuksensa toisen toimintakauden. Moni muistaa vielä tuon pienen myymälän, jonka seinille oli näytteiksi asetettu vanhoja saappaita sekä kuluneita ja nukkavieruja viittoja ja nuttuja, ja ovessa musteella töherretty kirjoitus: "Vain kedon liljat voivat halvemmin pukeutua kuin ostajat täältä".

Tämä kyllä oli totta, mutta sillä lisäyksellä että kedon liljat sentään pukeutuivat somemmin kuin ostajat siinä liikkeessä. Nämät selvitykset eivät Gyurille tuottaneet suurtakaan lohdutusta. Vaikka hänellä siis ei ollut niinkään suuria toiveita löytää sateenvarjoa, läksi hän kuitenkin suoraa päätä nykyisen pormestarin, herra Sztolarikin luo lähempiä tietoja saamaan, tämä kun oli ollut kauan aikaa kaupungin notariona ja tunsi kaikki ihmiset ja asiat. Avomielisesti ja yksityiskohtia myöten hän kertoi tälle asiansa, että Gregorics Pálin omaisuus, joka nähtävästi oli talletettu jossain ulkomaan pankissa, oli melkein kuin löytynyt. Pankkiosoitus oli epäilemättä kätketty vainajan sateenvarjon varteen ja tämän sateenvarjon oli luultavasti muuan Müntz Jónás niminen juutalainen huutokaupassa ostanut. Kaiken tämän Gyuri kertoi nopeasti, hengästyneenä, yhteen menoon entiselle holhoojalleen.

— Tämähän on jo paljon, enemmän kuin olisi voinut uskoakaan. Täytyy vain jatkaa etsimistä!

— Mutta mistä etsiä? Eihän Müntzikään enää ole elossa. Ja jos olisikin, kuka tietää, mille rikkaläjälle sateenvarjo sen jälkeen on joutunut lahomaan.

— Kyllä! Hän oli sangen rehellinen juutalainen, jonka vuoksi ukkoparka köyhänä pysyikin. Hän kävi usein luonani; vielä nytkin olen näkevinäni hänen paljaan päänsä, valkoiset hapset tuulessa liehumassa. Jumaliste, — ja Sztolarik hypähti pystyyn kuin nuori vuohi. Ja Gregorics Pálin punainen sateenvarjo oli hänen kädessään, kun hänet viimeksi näin. Kuulehan Gyuri, nyt muistan sen aivan varmasti, voisinpa tehdä valankin, sillä sanoin vielä silloin hänelle leikilläni: "Jokohan se Jónás on ruvennut käymään toisenkin maailman taloissa, koskapa on saanut haltuunsa Gregorics-vainajan sateenvarjon?"

Tähän ukko oli hilpeästi naurellen vastannut, ettei hän vielä ole sentään niin kauaksi liikettänsä ulottanut, hän käy vain Zólyomin ja Hontin piirikunnissa, toiset komitaatit hän on jakanut poikiensa kesken, Moritzille Trencsén ja Nyitra, Szamille Szepes ja Lipto, mutta nuorin nallikka sai vasta viime viikolla alueekseen Barsin piirikunnan; toiseen maailmaan hän ei aio itse lähteä kauppoja tekemään, eikä laske sinne poikiansakaan, jos ei vain tule pakko.

— Bravo, rakas holhoojani — hän huudahti, melkeinpä kirkasi. —
Todellakin taivaallinen tiedonanto!

— Oletpa onnen poika, Gyuri. Minulla on jo sellainen aavistus, että olet oikeilla jäljillä ja vielä löydät perintösi.

— Alan sitä jo uskoa itsekin, — innostui asianajaja, joka helposti rakensi tuulentupia ja niitä jälleen yhtä helposti särki; — mutta kuinka on sitte Müntz rukan käynyt!

— Juutalaisista kertovat kristityt erään tarun, että jokaisena pitkäperjantaina katoaa yksi juutalainen jäljettömiin. Niin katosi vanha Jónáskin, siitä on kulunut jo osapuilleen neljätoista vuotta! — Älä pelkää, Rotschildeista ei ainakaan sillä tavoin kukaan mene. — Hänen vaimonsa ja lapsensa odottelivat häntä palaavaksi, mutta vanhusta ei vain kuulunut. Pojat silloin lähtivät häntä etsimään ja saivat tietää, että ukko oli mennyt päästään sekaisin ja harhaillut siellä täällä slovakkikylissä, joissa hänet oli nähty milloin missäkin, kunnes vihdoin oli, muuanna päivänä löydetty hänen ruumiinsa Garam-joesta. — Nuoren asianajajan kasvot kävivät totisiksi, mieli taas painui alakuloiseksi.

— Ehkei sentään. Olisihan hän voinut jättää sen kotiakin. Ja jos hän sen kotiin jätti, viruu se varmaan vielä siellä jossain vanhan romun seassa, — ei sitä kukaan ole ainakaan viitsinyt ostaa. Koeta onneasi, poikani! Sinun sijassasi minä oitis nousisin rattaille ja menisin niin kauas, kunnes…

— Niinpä, niinkin. — Sztolarik mietti hetken. — Müntzin pojat ovat hajonneet kaikkeen maailmaan, — tulitikkulaatikot, joilla he alkoivat liikkeensä, ovat saattaneet siitä lähtien paisua suuriksi taloiksi, enkä ole minä heistä sen koommin mitään kuullut. Mutta kuulehan, lähde Bábaszékiin, leski asuu siellä.

— Lähellä Zólyomia, vuoristossa; siellä haukutaan vuonan kuolleen mätäkuussa viluun.

— Aivan varmasti. Parisen vuotta sitten hänet otettiin ja vietiin juutalaiseksi Bábaszékiin.

MEIDÄN ROSALIA.

Niin, vanha Müntzin leski vietiin juutalaiseksi Bábaszékiin neljänkymmenen florinin vuosipalkalla, kun näet Bábaszékissä ei ollut juutalaista ja sinne piti ehdottomasti semmoinenkin hankkia.

Asian laita oli oikeastaan niin, että Bábaszék oli yksi noita Ylä-Unkarin pikkukaupunkeja, jotka eroavat ympäristön köyhistä kyläkunnista ainoastaan sen kautta, että heidän tuomarillaan on pormestarin nimi ja arvo ja että vissiksi vuoden päiväksi sinne tuodaan ympäristön kesätuvilta ja kylistä parisen vasikkaa ja sonnimullikkaa sekä joitakuita hevoskonia myötäväksi ja samaksi päiväksi sinne myöskin saapuu naapurikaupungista Zólyomista rinkelikauppias, asettaen teltassaan esille rinkeliä, piparkakkuja ja muita leivoksia, jotka menevät hyvästi kaupaksi seudun neitosille ja lapsille. Sanalla sanoen Bábaszékissa on silloin markkinat. Näistä kaupunkilaiset ovat jo vuosisatoja pitäneet tarkasti vaaria, jakaen kalenterivuoden ja maailman tapahtumat kahtia, siten että toinen puoli kuuluu markkinain edelliseen aikaan ja toinen puoli markkinain jälkeiseen. Niinpä sattui esimerkiksi Deák Ferenczin kuolema juuri kaksi päivää Bábaszékin markkinoiden jälkeen.

Kaikkeen tähän ovat olleet syynä muinaiset kuninkaat, jotka käydessään metsästämässä Zólyomin tai Veglesin linnoissa kohottivat juomarahojen asemesta läheisiä kyliä kaupungeiksi.

Kelpaa sentään sekin etuoikeus; kaupungissa on kaikki arvokkaampaa ja näkösämpää, maa, puutarhat, jopa ihmisetkin. Siellä on joka mies kaupungin porvari, ja sehän on jo jotain sekin. Lautakunnan jäsenet ovat neuvosmiehiä, vanha olkikattoinen talo, jossa neuvosto pitää kokouksiaan, on raatihuone, pieksujalka oikeudenpalvelija, vaikka sillä ei olekaan yllään virkatakkia, vaan mahalla vaskisolkinen vyö, on kaupungin heitukka, jonka tulee osata lyödä rumpuakin, sillä kaupungilla on myös oma rumpunsa, ovatpa varakkaammat kaupungit hankkineet itselleen paloruiskunkin. Arvo on aina arvoa — ja sitä tulee myös ylläpitää.

Ja kun vielä sitte alkaa hallituksesta käsin puhaltaa sellaisia tuulia, että suurin osa näistä kahdeksan-, yhdeksänsataa asukasta sisältävistä pikkukaupungeista tulee menettämään kaupunginoikeutensa, syntyy heidän kesken kova kilpailu. Kukin koittaa osoittaa elinvoimaisuuttaan, kukin rientää osoittamaan mahtavuuttansa, vaikka kaurapussi tuskin yhdelle hevoselle riittää… Siitä ei hyvää synny; ken elää, se näkee.

Pelsöczin upottaisi Zólyom vesilusikkaan. — Herranen aika, eihän joka maailman kolkka voi olla Besztercze tai Lontoo!

Koiramainen on Pelsöczkin haukuskellessaan ja sortaessaan vuorostansa
Bábaszék pahasta:

Eihän se ole mikään kaupunki! Ei siellä ole Bábaszék juutalaistakaan. Sellainen paikkakunta, johon juutalainen ei asetu, ei todellakaan kaupungiksi kelpaa.

Bábaszék taasen vuorostaan pienempiänsä sortaa… mutta enhän minä ole tässä selittämässä tuota rumaa kamppailua, tahdon vain lyhyesti mainita että Bábaszékin arvoisa hallinto kadehtijoiden likaisista parjauksista viisastuneena — osaahan mehiläinen kerätä hunajaa myrkkykasveistakin — oli ruvennut hieromaan kauppaa edellämainitun Jónás Müntzin lesken kanssa, että tämä muuttaisi asumaan Bábaszékiin ja avaisi siellä torin varrella kaupan vastapäätä sepän pajaa, jotta se pistäisi jokaisen matkustavan silmään, ja tulisi siinä olla kaupan ensi kädessä seuraavia tavaroita: saippuaa, piiskoja, värejä, sukia, harjoja, valjaita, nauloja, suolaa, kärrinvoidetta, saframia, inkivääriä, kanelia, liimaa, maaliöljyä, lyhyesti sanoen tavaroita, joita ei Bábaszékissa kasva, ja joita ei siellä liioin valmisteta, ja lieneepä edellämainittujen lisäksi maailmassa vielä joitakuita muitakin.

Täten joutui Müntzin leski Bábaszékiin, missä hänet otettiin kaikella kunnialla vastaan ja häntä kaikin tavoin hemmoteltiin; häntä olisi miltei kämmenellä kannettu — mikä kumminkaan ei olisi ollut leikintekoa, sillä arvon rouva painoi lähes puolisentoista sentneriä.

Ensimmältä moni oli pahoillaan, kun maistraatti ei ollut hankkinut oikeaa juutalaista, vaan ainoastaan juutalaisakan. Olisihan ollut paljoa mahtavampaa ja mieltä ylentävämpää sanoa: Meidän juutalainen sanoi niin ja niin, meidän Moritz tai meidän Tobias teki sitä ja sitä. Sangen yksinkertaiselta tuntuu puhe "meidän juutalaiseukosta" tai "meidän Rosaliasta"; eihän se kuulu miltään. Sanalla sanoen, Bábaszékiin olisi pitänyt hankkia oikea juutalainen, pitkäparta, käyränenä ja mikäli mahdollista punatukkainen — se olisi ollut oikeaa lajia.

Mutta herra Konopka, neuvosmiehistä viisain, joka oli rouva Müntzin kanssa ruvennut sopimusta hieromaan ja itse meni häntä noutamaan, toimittaen Beszterczeen lähettämillään rattailla hänen tavaransakin perille — olipa kukittanut ne hevosetkin, jotka toivat itse rouvan, — tukki armotta tyytymättömien suun lausumalla, joka sattui pilkkaan kuin kivi Davidin lingosta.

— Älkää hupsiko! Jos nainen kerran saattoi olla Unkarin kuningasna, eikös silloin voi nainen toisen kerran olla Bábaszékissä kauppiasna?

Mihinkäs totuudesta pääsee! Tyytymättömät vähitellen rauhoittuivat, alkoivatpa jo kehuskellakin maistraatin valintaa, kun rouva Müntzin pojat, luvultaan seitsemän, seuraavana purim-juhlana ja senjälkeen kaikkina suurina juhlina kokoontuivat maailman eri ääristä sinne ja kaupunkilaiset näkivät heidän kävelevän torilla herrastamineissa, jalassa nauhakengät ja korkeat silinterihatut päässä.

Bábaszékin porvarit pysähtyivät pihamaillaan heitä silloin katselemaan ja rehennellen he yli väliaitojen toisiansa puhutellessaan haastelivat:

— Jos ei tämä ole kaupunki, kuomaseni, silloin ei lepakkokaan ole muuta kuin hyttynen!

— Kymmeniin vuosiin ei Pelsöczissä nähdä näin monta juutalaista, vastasi toinen kuoma, mahaansa silitellen.

Puotinsa ovella Müntzin leski itsekin ihaili poikiansa. Siinä hän näet tavallisesti istui puodin ovella sukkaa kutoen, nenällä vaskisankaiset silmälasit — ja nämät silmälasitkin antoivat Bábaszékille arvokkaan kaupunkilaisen ulkoasun. Muuten oli rouva Müntz sangen ystävällisen ja lempeän näköinen, istuessaan siinä, valkoinen huivi päässään hän sopi niin hyvin ympäristöön, toisiin, valkoisiksi siveltyihin rakennuksiin ja kaupungin talon kunnioitusta herättävään otsikkoon, että kukaan ei saattanut mennä hänen ohitsensa hattuaan nostamatta. Jokainen tunsi vaistomaisesti, miten likeisesti tuo pyöreä eukko oli liittynyt Bábaszékin kukoistusta tarkoittaviin tulevaisuussuunnitelmiin.

Sangen oltiin hyvillään, kun rouva oli aina ketterä ja terve ja vaurastui silminnähtävästi.

— Meidän Rosalia se vasta vaurastuu. Ihan se saa, hitto vie, uudet höyhenet. Pätii Bábaszékissä elää! Bábaszék on kultala, uusi kultala… kyllä siellä elää.

Rosalia-rouvaa siellä todella hemmoteltiin. Hän oli jo alun seitsemännellä kymmenennellä, mutta silti häntä aina sanottiin vain "nuoreksi rouvaksi". Ja merkityksensä on silläkin. Kuningas on haalinut itselleen kaikki mahdottomatkin arvonimet ja yksin hänellä on muka oikeus niitä jaeskella, mutta kansa on tuntien oman suverenisuutensa ottanut käytäntöön myös omat arvonimensä, se lahjoittaa arvonimeksi nuoruuden.

Kuten sanoin, pidettiin Rosalia rouvaa suuressa kunniassa; kun hän muutama vuosi sinne siirtymisensä jälkeen alkoi rakentaa uutta kivitaloa torin laitaan, tarjoutuivat kaikki hevosmiehet noutamaan hänelle muutaman kerran kiviä ja puita. Lupasivatpa mökkiläisetkin tehdä ilmaiseksi yhden päivätyön. Ainoastaan parisen laiskinta alussa kieltäytyi tulemasta, mutta järkevämmät ja etevämmät hilasivat heidätkin mukaansa.

— Kelvoton mies, he sanoivat semmoisista, — ei kunnioita ketään, ei
Jumalaa, ei pappia, ei juutalaista.

Menipä kaupungin hallinto niinkin pitkälle, että uutta asemakaavaa laadittaessa laajanäköisen pormestarin Mravucsán Jánosin kehoituksesta eroitettiin kaksi tonttia kaupungin alueesta, toinen vastaista juutalaisten synagogaa ja toinen juutalaisten hautuumaata varten — vaikka näitä ei siellä ollut kuin yksi eukko.

Se sinään. Onhan tulevaisuus edessä, ja ken tietää, mitä se mukanaan tuopi? Ja toisekseen tuntuu niin mukavalta sovittaa pakinoidessaan vierasten kanssa puheeseen sanat: "noin kivenheiton päässä Bábaszékin juutalaistemppelistä", tai: "Bábaszékin juutalaistemppelin alueen ohi mennen" j.n.e.

Vieläkin pienemmät naapurikaupungit kateissaan ja kiukuissaan bábaszékiläisten selän takana sanelivat:

— Voi noita Bábaszékin porvareita! Johan ne vaivaiset suuruuden hulluutta sairastavat.

JÄLJET VIEVÄT GLOGOVAAN

Eräänä kirkkaana, keväisenä iltapäivänä pysähtyivät kevyet vaunut rouva
Müntzin myymälän edustalle. Vaunuista hyppäsi ulos nuori herra.

Rouva Rosalia, joka paraikaa keskusteli pormestari Mravucsánin ja neuvosmies Galban kanssa, kysäsi uteliaasti hänen luokseen joustavin askelin tulevalta vieraalta:

Neuvosmiehet kääntyivät kummastellen katselemaan kirkasta, pilvetöntä taivasta.

— Mitä hittoa, mumisi laajanäköinen Mravucsán itsekseen, — mitä nyt sateenvarjolla? sitte hän kysyi ääneensä:

Kyllä on kumma seikka tulla Beszterczestä Bábaszékiin sateenvarjoa ostamaan. Eihän semmoista saa kuulla kuin kerran eläissään. Hän tyrkkäsi hiljaa neuvosmiestä kylkeen, kuiskaten:

— Tämä on vain köyhä maalaisliike, hyvä herra. En pidä varastossa sateenvarjoja ja muita sellaisia tavaroita, vastasi rouva Rosalia.

— Se on kyllä ikävää, murisi herra Mravucsán, pureskellen tuuheita pörhöisiä viiksiään.

Mutta minä olen kuullut, — virkkoi vieras jälleen, että teillä on vanhoja sateenvarjoja.

Vanhoja sateenvarjoja! Hyi! Herra Mravucsán, joka muutenkin poti hengenahdistusta, alkoi läähättää lyhyeen ja vaikeasti. Hän oli juuri viskaamaisillaan jonkun ivallisen sanan tuolle vieraalle kun yhtäkkiä muuan pillastunut hevospari käänsi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan. Markkinaväki, jota tori oli täynnä, hajaantui säikäyksissään laitapuolille, vastapäätä olevassa pajassa takominen taukosi ja sepät juoksivat suurta melua pitäen oikealle laidalle pystytettyä markkinakojua, eli n.s. "lassinkyökkiä" kohti, jonka padan ja paistikkaat ohikiitävä valjakko oli kumoon kaatanut. Sekä rinkelit että paistikkaat ja sianlihaviipaleet siellä makasivat hujan hajan maassa, vain niiden haju vielä nyt kovasti seppien nenää kutitti. Torieukot kiljuivat ja voivottelivat; jotkut rohkeimmat riisuivat päästään tummansiniset huivinsa ja pelottelivat niitä huiskuttamalla hevosia, saaden ne onnellisesti suuntaamaan kulkunsa suutarien kojua kohti.

Syntyi aimo mellakka. Koko tori oli yhtenä vilinänä, aallokkona. Muuan sepänrenki otti maasta suuren paistikkaanpalan, eukot hänen peräänsä, ja senjohdosta toinen sepänrenki, rientäen vainottua toveriansa auttamaan, veti yhtäkkiä ahjosta suuren tulikuuman raudan ja riensi se pihdeissään eukkoja kohden, ruveten sitä vielä tuimasti vasarallaan takomaan, jotta tuliset kipunat pärskyivät ympäriinsä parin sylen päähän.

Hevoset sillävälin laukkasivat eteenpäin erään tynnörintekijän tavaroiden ylitse, vetäen perässään hienojen herrasvaunujen riekaleita. — Noista ei ainakaan enää ajopeliä tule, virkkoi seppämestari hitaasti, katsellen tapausta, kädet nahkaisen esiliinan alla. Nyt vaunut vielä iskivät erään talon seinään ja niiden vasen takapuoli litistyi kokoon; vetotankokin katkesi, yksi pyörä jäi johonkin linjaaleineen päivineen, jotta nyt alkoi keltaiseksi maalattu istuinkin maata laahata. Ohjat olivat irtautuneet hevosten väliin ja laahasivat nekin maata. Nuo pillastuneet hevoset liehuvine harjoineen ja suut vaahdossa olivat todellakin komea näky siinä kiitäessään päät pystyssä aivankuin vapaudestaan hurmaantuneina; etujaloillaan he näyttivät ikäänkuin uivan ilmassa.

— Glogovan papin hevoset, — huomautti Mravucsán. — Kunpa vaan ei olisi mitään onnettomuutta tapahtunut. Mennään, Galba!

Puhellessaan etumaisten ostajain kanssa, joita yhä karttui ja joita oli palveltava ja jotka sentään kärsivällisesti vuoroaan odottivat, rouva Müntz ohimennen vastasi vieraalle:

— Olisi meillä vanhoja sateenvarjojakin ehkä joitakuita tuolla vinnillä, mutta ne eivät noin hienoille herroille sovi.

— Saamari! Tahtoisin kumminkin niitä nähdä. Rouva Müntz aukaisi oven laskeakseen ostajat edellänsä sisään, mutta teki vierasta kohden kynnyksellä torjuvan liikkeen.

Mutta vieras ei niin helposti perään antanut, vaan meni sisään hänkin odottamaan, kunnes toiset ostajat olivat asiansa suorittaneet, ja nyt hän uudestaan lausui tahtovansa nähdä noita vanhoja kapineita.

— Voi hyvä herra, jättäkää minut rauhaan! Sanon vieläkin etteivät ne teille kelpaa. Ne sateenvarjot ovat niiltä ajoilta, jolloin mieheni vielä eli, hän kun osasi niitä korjata; useimmista on kangas rikki, — ja sitäpaitsi ovat ne jo aivan turmeltuneet vinnillä kaikenmoisen rojun seassa. Ei kannata mennä niitä noutamaan. Eikä se nyt kävisi laatuunkaan. Poikani on mennyt markkinoille, piialla on ruusu jalassa, jotta ei pääse liikkumaan, enkä minä näin markkinapäivänä voi hetkeksikään poistua puodista.

— Minä en ilmaiseksi pyydä palvelustanne, rouva Müntz, mutta sateenvarjot tahdon joka tapauksessa nähdä. Laskekaa minut itse sinne vinnille. Ottakaa tämä nyt etukäteen.

Rouva Müntz ei tarttunut rahaan; pienillä silmillään, jotka olivat syvällä lihavien kasvojen kuopissa, hän tarkkasi tutkivasti ja epäilevästi ylhäisen näköistä nuorta herraa.

— Siksi että miesvainajani antoi minulle seuraavan opetuksen: Älä koskaan, Rosalia, tee semmoista, jota et käsitä, ja minun mieheni oli sangen viisas ihminen.

— Niin, niin. Olette oikeassa; ettehän käsitä, minkätähden minä tarjoan viittä florinia saadakseni nähdä vanhoja sateenvarjoja.

— Niin, asia on sangen yksinkertainen. Minun isälläni oli vanha sateenvarjo, josta hän eläessään paljon piti, oli siihen todella kiintynyt, ja olen saanut sattumalta tietää sen joutuneen teidän miehenne haltuun; tahtoisin sen nyt hankkia itselleni perhemuistoksi.

— Ah, Gregorics! Vartokaa! Niin, niin, kyllä muistan, tuo omituinen pieni mies, joka kuolemansa jälkeen…

— Niin, tuota, tuota… (Puhuja joutui hämilleen ja lause katkesi.)
Minä olen asianajaja Wibra.

— Vai niin. Oh hoh! Voi minun vanhaa tyhmää päätäni. Oh hoh, jo tiedän. Kyllä tiedän! Olen kuullut teistä paljo puhuttavan. Olen sangen iloinen saadessani teidät nähdä. Kyllä tunsin taattovainajan. Hyvänen aika, miten olettekin hänen näköisensä ja kuitenkin niin pulska mies. Tunsin hänet hyvin, vaikka — hän lisäsi hymähtäen — minulle hän ei testamentannut kahtatuhatta florinia. Voi, minäpä olin silloin jo vanha, kun hän oli nuori. — Olkaa siis hyvä ja tulkaa sateenvarjoja katsomaan. Minä näytän tietä ja osoitan, missä ne ovat siellä vinnillä. Tulkaa vain perässäni. Kunpahan nyt löytäisitte vanhan herran sateenvarjon sieltä…

Kuullessaan viittäkymmentä florinia mainittavan alkoivat eukon silmät kiilua kuin kiiltomadot. Mikä kelpo poika! — hän huoahti taivaaseen katsahtaen, — ei mikään ole otollisempaa Jumalalle kuin hyvä poika, joka kunnioittaa vanhempiensa muistoja! — Nuo viisikymmentä florinia saivat vanhuksen niin vilkkaaksi ja eloisaksi kuin hämähäkki. Sulkien puotinsa lasioven ulkoa hän ketterästi astuen vei Gyurin pihaan tikapuiden luo, aikoen itsekin kavuta ylös häntä auttamaan.

— Ei, ei, pysykää te täällä, rouva Müntz. Mitä maailma sanoisikaan, — lisäsi Gyuri leikillään, — jos saisi nähdä meidän kiipeävän kahden vinnille?

— Voi hyvä, nuori herra! Ne ajat ovat aikaa menneet. Eipä taattonnekaan minulle mitään testamentannut. Vaikka kyllä minä ennen sentään… (Hän silitteli harmaita hapsiaan pois otsalta.) Menkää siis yksin.

Puolisen tuntia penkoi Wibra siellä rouva Müntzin romuja, tämän jo käydessä kahdestikin puodista käsin pihalla katsomassa. Nuo viisikymmentä florinia olivat näet tehneet hänet malttamattomaksi.

— Heiniäkö vai olkia? — hän kysyi nähdessään Wibran selkä edellä astuvan tikapuita alas. Turha oli kysyäkin. Kädessä ei ollut sateenvarjoa.

— Minä olen tutkinut ne kaikki, — hän virkkoi allapäin; — yksikään niistä ei ollut se oikea.

Juutalaiseukon muoto kävi nyrpeäksi, lihava leuka rupesi omituisesti väräjämään ja silmät räpyttivät sukkelaan.

— Voi, voi, mihin lienee tuo tuhma Jónás sen pannut? — hän mutisi. Viisikymmentä florinia! Kauheata! Sillä Jónáksella ei sitte ollut vähääkään älyä…

— Miehenne luultavasti itse piti sitä sateenvarjoa. Herra Sztolarik, meidän nykyinen pormestarimme sanoo varmasti muistavansa nähneensä sen hänen kädessänsä.

— Kangas oli punainen, alasyrjässä kapea viheriä kukkareunus; musta puuvarsi päättyi harmaaseen luusta tehtyyn kahvaan.

— En tarvitse päästä koskaan taivaaseen, jos ei Jónáksella ollut juuri se viime matkallaan. Muistan sen, aivankuin hän seisoisi vielä nytkin edessäni. Sen hän otti, jumaliste, juuri sen hän otti…

— Miten hän voi tietää, mikä niistä olisi ollut kotiin jätettävä! Ei hänellä ollut aavistustakaan…

— Kaikki on siis mennyttä! — huoahti asianajaja, seisoen tikapuiden luona neuvotonna, aivan kuin jäykistyneenä kuten Marius Kartagon raunioilla; hänen Kartagostaan vain ei jäänyt raunioitakaan, — kaikki haihtui ilmaan, josta oli itse rakennuskin.

Vastahakoisesti hän astui ulos portista vaunujansa luo, eukko laahustaen verkalleen perässä, kuten lihotettu hanhi heiluen oikeaan ja vasempaan. Mutta kadulla hän yhtäkkiä tarttui vilkkaasti Wibran takinkaulukseen:

— Ka, olin aivan unhoittaa. Poikani Moritz sattuu olemaan kotona; hän on teurastaja ja on tullut eläimiä ostamaan. Poikani Moritz tietää kaikki ja minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen — Rosalia rouva oli nähtävästi paljoa mieluummin täällä maan päällä — jos hän ei voi antaa teille jotain tietoa tuosta punaisesta sateenvarjosta. Menkää vain, hyvä, rakas herra, suoraan torille eläimien joukkoon ja puhutelkaa siellä komeinta miestä; se on Moritz poikani… erittäin pulska ja komea mies. Puhutelkaa häntä ja luvatkaa hänelle nuo viisikymmentä florinia. Minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen, jos valehtelen sanoessani että Moritz minulle jotain tuosta sateenvarjosta silloin mainitsi. Kun näet Jónás rukka hukkui, meni Moritz häntä hakemaan ja jäljille päästyään hän seurasi niitä kylästä kylään, udellen ja tiedustellen, kunnes viimein asiat selvisivät. (Rosalia rouva loi kyyneleiset silmänsä taivasta kohden.) Voi Jónás, Jónás, miksi teit meille tämän? Kun kerran jo meni järkesi, minkätähden piti sinun itsekin mennä sen perään? Onhan sitä pojillasi riittämään asti. — Wibra olisi tarttunut oljen korteenkin; sanaa virkkamatta hän nyt riensi myymäkojujen lomitse kirkon taa karjatorille.

Hetken tiedusteltuaan hän tapasikin Müntz Moritzin, lyhyen, paksun ja lihavan miekkosen, kasvot pisamia täynnä. Hiton ruma mies muutenkin. Vyötäisillä riippui pitkä tuppipuukko ja oikeaan ranteeseen oli tatuoitu härän pää.

Mies teki paraikaa kauppaa muutamasta käyräsarvisesta lehmästä. Myyjä vannoi kautta taivaan ja maan ettei Bábaszékissä ole tämän vertaista lehmää vielä myyty.

— Paljailla oljilla eläenkin, — hän kehui, se lypsää neljätoista tuoppia päivässä.

— Joutavia! — vastasi Müntz Moritz halveksivasti, — en minä ole mikään vasikka, joka sitä rupeaisi imemään eikä teidän tarvitse ruveta sen lypsykykyä kehumaan; minä olen teurastaja, palottelen sen puntarin nenään.

— Vai niin, — virkkoi rehellinen myyjä ja alensi tinkimättä viisi florinia lehmän hintaa.

Moritzin mielestä oli kai hinta vieläkin liian korkea, koska hän koetellen sitä joka taholta viimein läimäytti sitä lanteille, huudahtaen ikäänkuin epätoivoissaan: "paljasta luuta!" — sitte aukasi hän eläimen suun, tutkien sen hampaita.

— Mitä herra hampaista? — ärähti kunnon myyjä. — Vai aiotteko palotella ja punnita hampaitakin?

— Mitä tyhjää, eihän se kuoltuaan enää potki; ensin te kai sen teurastatte ja sitte vasta palottelette?

Kunnon myyjä nauroi omalle sukkeluudelleen ja tultuaan hyvälle tuulelle hän alensi hintaa vielä viisi florinia.

Sittekin lienee hinta ollut Moritzin mielestä liian korkea, koskapa hän jäi vielä tarkastamaan elukkaa löytääkseen siinä yhä uusia vikoja, kun Wibra saapui paikalle ja puhutteli häntä unkariksi:

Peläten että ostaja menee menojaan alensi myyjä hintaa taas viisi florinia, ja nyt teki viisas Moritz kaupat, vaikka hän ennen oli saanut iltaan asti hieroa kauppaa noiden itsepäisten myyjäin kanssa, jotka eivät tahtoneet tavaraansa halvasta luovuttaa.

— Haluaisin ostaa teiltä jotain semmoista, joka ei kuulu minulle eikä teillekään.

— Semmoista tavaraa on maailmassa paljon, — vastasi Moritz, suu irvissä. — Minä myyn sangen halvasta, sen vakuutan.

Asianajaja vei hänet ulos väkijoukosta kaupungin kaivolle, missä yksinäinen marjakuusi antoi varjoa. Tämä puu, jonka jalo kaupunki oli ympäröinyt aitauksella ja jonka alle se oli asettanut kaksi penkkiä, kuului sekin tavallaan Bábaszékin vastaiseen mahtavuuteen. Nuo myskiltä haiskahtavat kullanvihreät kuoriaisetkin, joita oli sen lehvissä ja joita käytetään eräiden lääkkeiden valmistukseen, — espanjankärpäsiksi tiedemiehet niitä nimittävät, — olivat jok'ikinen todistamassa Bábaszékin etevämmyyttä ja että sekin vielä saapi apteekin.

Bábaszékin naiset veivät noita hyönteisiä ennen usein Zólyomiin, missä apteekkari niitä osti parillakymmenellä kreutzerillä, mutta sitte kielsi jalo kaupunki jyrkällä säädöksellä tämän keinottelun, lausuen; Puu kaipaa apteekkia. Emme salli viedä kuoriaisia pois… Kyllä laajanäköinen Mravucsán osaa asiat valvoa.

Wibra kertoi lyhyesti asiansa, että hän haluaisi ostaa muistiksi isävainajansa sateenvarjon, jota vanha Jónás Münz oli käyttänyt.

— Kyllä — vastasi Moritz nolona; hän kävi näet erittäin noloksi kuullessaan tällaisia joutavia asioita mainittavan.

— Tarjoan teille viisikymmentä florinia, jos lähdette minua opastamaan ja onnistutte sen löytämään.

Säikähdyksissään otti Moritz lakin päästään. Viisikymmentä florinia vanhasta sateenvarjosta! Oh, sehän mahtoi olla itse Koburgin herttua! Yhdellä silmäyksellä hän nyt huomasi, miten hieno puku oli vieraan yllä.

— Saattaa se sateenvarjo löytyä, — hän vastasi silminnähtävästi vilkastuen, mutta kohta sentään lähemmin ajateltuaan lisäten varmuuden vuoksi sanan: luullakseni.

Mies vaipui hetkeksi mietteisiin; muistot isästä olivat nähtävästi aivan sekaisin hänen päässään, sikinsokin kuin risuläjä.

— Tuota, tuota se sateenvarjo! Miten sen laita olikaan? Siitä on nelisentoista vuotta, kun isäni hukkui; moni yksityiskohta on jo haihtunut mielestäni, mutta sen muistan varmasti, että lähteissäni häntä veljeni kanssa etsimään pääsin jäljille ensin Podhragyissa. Siellä hän vielä oli ollut järjissään, myynyt muutamia pieniä kapineita kyläläisille, nukkunut yönsä kylän kapakassa sekä ostanut kahdella florinilla vanhan sinetin eräältä Raksányi nimiseltä maalaisaateliselta. Hänellä oli silloin vielä hyvinkin selvä järki, sillä saatuamme hänen ruumiinsa ylös Garam-joesta löysimme sinetin hänen taskustaan ja myimme sen eräälle muinaismuistojen kerääjälle viidestäkymmenestä florinista, kun näet saatiin selville, että se oli Arpádin ajoilta Mohorain sinetti.

— Hyvä, hyvä, mutta nämät seikat eivät minua liikuta, herra Moritz, keskeytti vieras maltitonna.

— Koskevatpa niinkin. Kuunnelkaa vain tarkasti. Podhrágyissa saimme tietää vanhuksen menneen sieltä Abellovaan. Silloin minäkin läksin sinne. Täältä jo kuulemieni johdosta aloin epäillä vanhuksen menneen päästään sekaisin, hän kun ennenkin oli ollut taipuvainen mietiskelyihin. Siellä näet kerrottiin meille hänen ostaneen vanhoja kreutzerin rahoja kyläläisiltä neljästä kreutzerista. Sittemmin selvisi kumminkin, että otaksumani oli väärä.

— Ei, sillä muutama päivä senjälkeen kävi Abellovassa kaksi juutalaispoikaa, tuoden sinne pussillisen noita vanhoja kreutzerin rahoja, joista kyläläiset heille maksoivat kolme kreutzeria kappaleelta, kun niiden hinta muka oli neljä kreutzeria.

— Eipä niinkään mahdollisesti vaan varmastikin nuo kaksi veitikkaa olivat kehoittaneet kunnon vanhusta ostamaan noita vanhoja rahoja, joten hän tietämättään joutui kanssarikolliseksi. Kuitenkin on luultavaa, että vanhus ei enää ollut täysin tolkussaan, sillä eipä hän muuten niin olisi antanut itseään pettää. Abellovasta hän oli mennyt Viszoka Horan koivikon kautta Dolinkaan, mutta siellä emme voineet keksiä mitään omituista hänen käytöksessään, vaikka hän oli siellä viipynyt parisen päivää. Vaan sensijaan jo seuraavassa kylässä Sztrecsnyóssa lapset juoksivat hänen perässään, pilkaten häntä kuten muinoin Elias profeettaa ja oli aukaisten laukkunsa hän — ei Elias profeetta, vaan minun isäukkoni — ja viskellyt heitä tavaroillaan. Vielä viidenkymmenen vuoden kuluttuakin muistellaan siellä sitä päivää, jolloin saippuanpalasia, helmiä, linkkuveitsiä ja huuliharppuja sateli kuten mannaa taivaasta väestön keskuuteen. Siitä on syntynyt siellä kuulemma sananlaskukin: "Kerran kävi Sztrecsnyóssa hullu juutalainen."

— Jo ollaan perillä. Kobolnyikissä ei isälläni enää ollut laukkua selässä, vaan toisessa kädessä sauva ja toisessa sateenvarjo, jolla hän huitoi karkoittaakseen hänen kimppuunsa usutettuja koiria. Kobolnyikissä hänellä siis vielä oli sateenvarjo.

Moritzin pisamaisille poskille alkoivat kyyneleet valua; hän ihan heltyi ja sydämensä särkyi näitä seikkoja muistellessaan, äänikin kävi epäselväksi ja raukeaksi.

— Monella taholla tutkimme hänen jälkiään niillä seuduilla, mutta vasta Lehotassa saimme hänestä jälleen vihiä. Eräänä myrskyisenä kesäyönä hän oli koputtanut kylän laidassa asuvan peltovahdin ovelle, mutta tämä nähdessään hänen olevan juutalaisen ajoi hänet tiehensä. Silloin ei hänellä enää ollut hattua eikä sateenvarjoa. Ainoastaan kädessä suuri sauva, jolla hän usein oli meitä lapsina ajanut takaa.

— Ah niin, alan jo ymmärtää laajoja selityksiänne. Tahdotte osoittaa että sateenvarjo oli kadonnut Kobolnyikin ja Lehotan välisellä taipaleella.

— Sen uskon, herra Moritz, mutta sehän on yhtä paljon kuin ei mitään. Isänne on saattanut heittää sen metsään johonkin vuoren rotkoon. Ja parhaimmassa tapauksessa, jos joku on sen löytänyt, on varmaan vienyt sen vehnäpellolleen tehdäkseen variksenpelättimen sillä kauhistavammaksi.

— Sain sen sattumalta tietää, sillä enhän minä ollut etsimässä sateenvarjoa vaan isääni. Tapasimme vuoristossa erään tynnörisepän; mies astuessaan siinä jalkasin kuormansa vieressä oli sangen puhelias. Kuten kaikilta matkustavilta kysäsin häneltäkin, oliko hän nähnyt kulkiessaan sen ja sen näköistä juutalaista. "Olen kyllä", mies vastasi, "muutama viikko sitte näin Glogovassa, miten hän ukkossateella levitti sateenvarjonsa pienen lapsen yli erään talon rappusilla ja jatkoi matkaansa."

— Ei ole mitään jatkettavaa, vain tämän verran tiedän, mutta varmasti. Tuon tynnörisepän kuvaus sopi joka kohdassa isääni, ja Glogovahan sijaitsee Lehotan ja Kobolnyikin välillä.

— Tämä oli arvokas tieto, — huudahti asianajaja, — ottaen esiin lompakosta viidenkymmenen florinin setelin. — Ottakaa tämä vaivoistanne. Hyvästi!

Hän syöksyi pois kuten jäniskoira päästyään oikeille jäljille, hyppäsi mennessään yli erään pensas-aidankin päästäkseen pikemmin kadulle ja ajopeliensä luo. Nyt hän olisi halunnut lentää.

Kiireesti astuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi erään rihkamateltan edustalle, kun yhtäkkiä Münz Moritz hänet saavutti.

— Anteeksi, hän virkkoi, — kun juoksin peräänne, mutta mieleeni johtui, että voin antaa teille hyvän neuvon.

— Täällä markkinoilla on niin monta glogovalaista, että arvoisa herra voisi antaa rummuttaa — en tiedä, olenko osannut teitä arvonne mukaisesti puhutella?

— Voisitte antaa rummuttaa, että saapi palkinnon teiltä se, joka ilmoittaa jotain varmaa tietävänsä tuosta sateenvarjosta. Olen vakuutettu siitä, että tunnin kuluttua teillä olisi varmat tiedot. Tuollaisessa pienessä kylässä tunnetaan kaikki asiat.

— Tarpeetonta, — huomautti asianajaja; — lähden heti itse Glogovaan.
Kiitän teitä ystävällisyydestänne.

— Oh, minulla on syytä teitä kiittää. Olette palkinnut vähät vaivani ruhtinaallisesti. Ihan olen häpeissäni. Viisikymmentä florinia! Yksi florini olisi riittänyt.

Näin sanoen poistui hän kiireesti Schramekin talon siniseksi maalattua porttia kohti, minkä pielessä maalaiset slovakkinaiset myyskentelivät saksanpähkinöitä ja sipulia pitkissä ketjuissa ja missä rahan asemesta tehtiin vaihtokauppaa. Moritz jäi kummastellen hänen peräänsä katselemaan. "Olisi antanut tuhannenkin florinia"! — hän kummasteli päätään ravistellen ja lähti noutamaan äsken ostamaansa lehmää.

KORVARENKAAT.

Schramekin talosta viistoon sijaitsevassa kapakassa, jonka ikkunat olivat auki, olivat markkinailot paraillaan käymässä. Tuota, anteeksi, ravintolassa — sillä siten kaupunkilaiset sitä nimittivät, he kun eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan moukkamaisesta kapakasta, vaan halusivat antaa sille hienomman nimen. Jo kaukaa kuului mustalaisten viulujen vingutus. Slovakkitytöt, hiukset jakaukselle kammattuina, päässä hienot huivit, solakkavartaloiset naiset, punaiset nauhat pellavanvaaleissa palmikoissa, kävelivät edestakaisin ikkunan alla, pistellen kutittavampia säveleitä kuullessaan tanssiksikin toistensa kanssa.

Mutta uteliaisuus voittaa soitonkin. Yhtäkkiä taukoaa tuo hilpeä leiskunta, kun Fiala János, kaupungin heitukka tulee paikalle, kantaen kaulassaan suurta rumpua, perässään suuri väkijoukko. Hän pysähtyy torille ja alkaa kaikin voimin lyödä rumpuansa.

Mitä merkillistä lieneekään tapahtunut? Ovatkohan rouva Mravucsánin hanhenpojat hävinneet laitumella?

Kymmenittäin kerääntyi ihmisiä kysymään Fialalta, mitä on tapahtunut, mutta Fiala ei nyt mistään hinnasta ottaisi suustaan mainiosti palamaan syttynyttä savipiippuansa, ja muutenkin on hän siksi itsetietoinen mies, ettei hän mene noin vaan yksityisesti virallisia asioita ilmaisemaan.

Ensin hän siis suoritti rummutustyönsä ja vasta senjälkeen hän, palikat käsissä viittilöiden, jyrisevällä äänellä huusi seuraavaa:

"Asianomaisille tiedoksi ilmoitetaan, että viheriällä jalokivellä koristettu korvarengas on kadonnut tiiliruukin ja kirkon välisellä tiellä; kunnialliselle löytäjälle, joka sen tuo kaupungintaloon, luvataan kohtuullinen palkinto."

Wibrakin pysähtyi kuullessaan rummutuksen, ja saatuaan kuulla ilmoituksen hän naurahti itsekseen, huomatessaan mitä ilmeitä näkyi maalaisnaisten ja tyttöjen kasvoilla.

— Minäpä en ainakaan sitä pois antaisi, jos löytäisin, — virkkoi muuan heistä.

— Katso hyvä Jumala puoleeni! — huokasi kolmas, luoden silmänsä taivasta kohden.

— Älä siinä pöllö taivaaseen töllistele, jos mielit sen löytää, vaan katso maahan, — huomautti neljäs.

Mutta sallimus oli säätänyt niin, että sen löysikin henkilö, joka ei olisi sitä halunnutkaan. Ja tämä oli Wibra.

Tuskin oli hän astunut muutaman askeleen, niin alkoi hänelle jalkojen edessä maasta yht'äkkiä hymyillä pieni, kirkkaanvihreä herneenkokoinen silmä.

Hän kumartui maahan ja otti sen käteensä, ja siinä se olikin korvarengas smaragdikivineen. Ihan kävi harmiksi, kun muutenkin oli kiire. Eikö olisi sitä voinut löytää joku toinen, kun sadottain ihmisiä muutenkin jouten torilla liikuskeli!

Miten olikaan, tuo kirkkaanvihreä silmä hymyili hänelle niin lempeästi, ettei hän malttanut heittää sitä pois jonkun pieksujalan mahdollisesti tallattavaksi. Kukahan täällä käyttää näin hienoja koristeita? Vaikka olipa kuka hyvänsä, kun hän sen kerran on löytänyt, vie hän sen kaupungintalolle, eivätpä hänen luunsa siitä säry, sinne kun ei ole muuta kuin parisenkymmentä askelta.

Hän kääntyi kaupungintalon porttiholvista sisään, missä katosta riippui mahtavia nahkasankoja, ja eräässä nurkassa lojui vanha lahonnut jalkapuu — sic transit gloria mundi! — sitte nousi hän rappusia ylös istuntosaliin, missä neuvosto paraikaa oli koossa pitkän vihreän pöydän ympärillä käsittelemässä erästä erinomaisen vakavaa ja kiireellistä asiaa.

Esillä olikin todella ilkeä juttu. Kaupungin metsänvartija oli näet vastikään tullut henki kurkussa ilmoittamaan että kaupungille kuuluvassa Liskovinan metsässä oli tavattu tuntematon herraspukuinen mies erääseen puunoksaan hirtettynä, — että mitä on tehtävä ruumiille.

Tätä asiaa neuvosto nyt paraillaan pohti; kurttuisilla otsilla näkyivät sisällisten taistojen jäljet.

Neuvosmies Konopka esitti että asetuksien mukaan oli hirtetyn ruumis tuotava hautuumaalle leikkaushuoneeseen ja samalla ilmoitettava asiasta ruununmiehelle, Géry Mihály herralle, jotta tämä toimittaisi tutkimuksen ja piirilääkärin aukaisemaan ruumiin.

Galba pudisteli päätänsä; hän oli joka asiassa valtioviisas, nytkin hänellä oli omat ajatuksensa asiassa. Hän piti viisaimpana olla hiiskumatta ja kirjoittamatta sanaakaan, vaan parasta ottaa salaa ruumis alas ja hilata se parisensataa askelta eteenpäin erääseen kivikkoon, joka jo kuului Travnikin kunnan alueeseen. Travnikilaiset sen sieltä sitte löytäkööt.

Mravucsán oli kahden vaiheilla, mumisi itsekseen, ruumistansa heilutellen ja korvallistaan kynsien; alkoi lopuksi päivitellä, että huoneessa oli tukahuttavan kuuma, että leini riipasee hänen kättään, että neuvospöydän jalka liikkuu, pitää panna sen alle edes joku vanha asetus. Silläaikaa hän toivoi enemmistön ratkaisevan asian. Enemmistö oli Galban puolella. Mutta tämäkin puolue jakautui kahtia. Aitogalbalaiset vaativat ruumista salaa kuletettavaksi yli rajan. Maltillisemmat, yhtyen Kozsehuba Andrásin ehdotukseen olisivat tyytyneet siihen, että tuo onneton olisi saanut leposijansa isänmaan povessa sen puun juurella, johon hän oli hirttäytynyt. Hän vain ei olisi antanut kulettaa ruumista kautta seudun hautuumaalle, mikä olisi näet ollut välttämätöntä siinä tapauksessa että asiasta ruununmiehille ilmoitettaisiin, sillä se kävisi Bábaszékin asukkaille sangen vaaralliseksi, koska siitä tiettävästi olisivat raesateet seurauksena.

— Totta kyllä, totta, herra Konopka, mutta minkäs sille voi, kun kerran kansa niin uskoo, — vakuutteli Kozsehuban puolueeseen kuuluva neuvosmies Fajka.

Suuttuneena löi Konopka lihavaa, sinettisormuksella varustettua kättänsä lujasti pöytään, jotta syntyi kirkon hiljaisuus.

— Surullista että neuvosmies saattaa moisia puhella. Olen vakuutettu siitä, ettei Jumala tuon vaivaisen ruumiin vuoksi tänne raesateita johda. Yhden saatanan haltuun antautuneen ihmisen tähden hän ei rankaise tuhansia häneen uskovaisia, varsinkaan kun ei rangaistus ainakaan kohtaisi rikollista. Mikä Jumala se semmoinen olisi?

Kuullessaan nämät sattuvat sanat Mravucsán jo helpommin hengitti; koko maistraatti nähtävästi niistä äimistyi, mutta esimies havaitsi tulleen otollisen hetken, kuten peukaloinen kerran kotkan siipien alla tahtoi lentää korkeammalle kuin itse kotka.

— Asian laita on siis siten, — hän juhlallisesti lausui, oikaisten kankeaa kauluria leukansa alla, — että edellisen johdosta lausun julki sen päätöksen, ettei yllämainituista syistä tule raesadetta olemaan.

— Se on yhdentekevää! Tulkoon, jos on tullakseen. Kuu kerran koko kaupunki vakuuttaa laihonsa, en huomaa siinä mitään eroitusta, tuleeko raesateita vai ei. Onpa parempikin, jos tulee, sillä mikäli minä näitä kaupunkilaisia tunnen, vakuuttavat he varmaan laihonsa yli arvon, jos ruumis kuletetaan tämän kautta hautaan. Onnettomuutta eivät siis tuota rakeet, vaan ruumiin kuletus.

Herra Fajka oli etevä väittelijä; nytkin hän iski kuin naulan päähän.
Galban ja Kozsehuban puoluelaiset olivat ihastuksissaan.

Päästä puhuttaessa tuli Galba ajatelleeksi lääkintälaillista tutkintoa ja puuttui innoissaan puhumaan:

— Mitä hyötyä siitä, jos lääkäri tuon ruumiin aukaisee? Pääsemme me asian perille muutenkin. Koira vieköön, joku tuon uuden vakuutusyhtiön innokas asiamies on varmaan tullut tänne hirttäytymään ajaakseen asukkaat kaikki tyyni vakuutukseen. Sehän on selvä kuin päivä.

Nyt vasta hälinä ja sekamelska syntyi, neuvosmiehet nousivat kaikki istuimiltaan, kaupungin pata alkoi, kuten Fiala heitukan oli tapana sanoa, kuohua yli laitojensa; kaikkien katseet olivat kääntyneet pormestariin, lusikkaan, jonka oli määrä kuohua asettaa.

Mutta pormestari veti päätänsä sinisen virkatakkinsa korkean kauluksen sisään, jotta se miltei sinne katosi kuten poiju aallokkoon; neuvotonna hän pureskeli viiksiänsä, tietämättä mitä tehdä mitä sanoa, kun yhtäkkiä ovi aukeni ja Wibra astui sisään… Kaitselmushan on aina varjelemassa maan mahtavien arvokkuutta!

Nähdessään vieraan, joka parisen tuntia sitte oli rouva Münzin luona ostelemassa vanhaa sateenvarjoa, pormestari työnsi äkkiä tuolin altaan ja astui suurella kiireellä tulokasta vastaan, jättäen neuvosmiehet siihen uskoon, että hänellä oli erittäin tärkeätä ja kiireellistä asiaa vieraalle.

— Tietysti, niin tietysti. (Kukapa muu olisikaan Bábaszékin pormestari kuin Mravucsán?)

— No, tämähän vasta on rehellisyyttä. Siitä minä pidän. Minun virka-aikanani ei ole vielä kadonnut muuta korvarengasta kuin tämä ja heti tämäkin löytyi. Hyvä järjestys täällä vallitsee, sen sanon.

— Tunti sitten lähetin Fialan rummuttamaan, ja nyt on jo korvarengas täällä. Semmoista ei saada aikaan Buda-Pestissäkään. Vain Bábaszékissä on sellainen mahdollista.

Huomatessaan että vieras tällävälin teki lähtöä hän innokkaasti alkoi häntä pidättää.

— Mitä tämä? Ettehän aikone lähteä? Älkää hiidessä, hyvä herra, siitä on luvattu palkinto.

— Mitä sanoitte? — pormestari pudisti paheksuvasti päätään. — Älkää, pyydän, niin sanoko!

En muista, minkä apostolin kirjeessä sanotaan ettei kaikki kalleus ole kultaa tai hopeaa. Ei pidä, hyvä herra, leikkiä onnen kanssa! Huomaamattaan köyhä mies kerran antoi paholaiselle semmoista, jonka arvoa hän ei tuntenut, ja sitä hän sai kovasti katua. Niin kerrotaan eräässä sadussa.

— Niin sai, — vastasi hymyillen asianajaja, joka nyt myöskin muisti tuon kansansadun, — mutta tämä tuskin on sellainen tapaus.

— No, älkää niskotelko; tulkaahan hetkiseksi sisään, niin saatte nähdä…

Pormestari tahtoi väkisin pidättää vieraan voittaakseen aikaa, kunnes toiset ratkaisisivat hirttäytyneen kohtalon; hän tarrautui asianajajaan ja veti hänet mukanaan.

Näin sanoen aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, lykäten puoliväkisin vieraan edellänsä sisään.

— Kuulkaas neiti, — hän huusi nuoren miehen selän takaa, — tuon teidän korvarenkaanne!

Kuullessaan äänen kääntyi tulijoita katsomaan nuori tyttö, joka paraikaa polvillaan kyyhöttäen asetteli kylmiä kääreitä sohvalla makaavan keski-ikäisen naisen paljaalle olkapäälle.

Wibrasta oli tämä kaikki outoa, hän joutui kovasti hämilleen, häntä alkoi painaa tietoisuus siitä, että oli sopimattomasti käyttäydytty. Vanhempi nainen makasi sohvalla puoleksi riisuutuneena, loukkaantunut oikea olkapää — muuten laiha ja ruma — oli paljas, ja kylmän kääreen laitapuolilta näkyi paljas valkoinen iho.

Hän koetti mutista jonkinlaista anteeksipyyntöä peräytyessään ovea kohden. Mutta Mravucsán seisoi oven suussa tiellä:

Nuori neito, jonka miellyttävät kasvot tuoreessa kauneudessaan vain hetkiseksi olivat tulijoihin kääntyneet, heitti kiireesti vaatteen haavoittuneen päälle, samalla hypähtäen polvistuneesta asennostaan seisoalle.

Mikä ihana solakka nainen! Wibrasta tuntui, kuin olisi elävä lilja siinä oikaissut itsensä suoraksi kaikessa kauneudessaan.

— Tämä nuori herra on löytänyt ja tuonut takaisin teidän korvarenkaanne, neiti.

Vilpitön hymy väikkyi neidon huulilla — aivan kuin kesäinen päivänsäde olisi paistanut sisään pormestarin totiseen ja synkkään työhuoneeseen, — hieman punastuen hän teki kunnioittavan kumarruksen rehelliselle löytäjälle, oikean puolikasvuisen tytön kumarruksen. Koristelemattoman, mutta silti herttaisen.

— Kiitän teitä, kun teitte niin hyvin. Olen kaksinkerroin nyt iloissani, sillä vedin jo ristin sen ylitse.

Ottaen käteensä koristeen hän alkoi sitä heilutella sormiensa välissä, samassa tahdissa samalla liikutellen syrjittäin kääntyneenä kaunista päätäänkin. Hän oli vielä lapsi, — oli vain nopeasti kasvanut. Wibra tunsi että hänen olisi jotain sanottava, mutta ei keksinyt kohta tuohon kirkkaaseen lapsenääneen soveltuvaa vastausta. Tämä nuori neito saattoi hänet hämilleen. Ja sitä paitsi levisi omituinen suloinen tuoksu 'kansliaan', — kuten Bábaszékin suurentavaan tapaan tätä yksinkertaista huonetta nimitettiin, — mikä tuoksu häntä aivan huumasi.

Hän seisoi siinä avutonna, sanatonna, aivan kuin jotain odottaen.
Palkintoako?

Hiljaisuus kävi ihan kiusalliseksi. Tilaisuus, arka tilaisuus sen tietenkin aiheutti. Neito huomasi vihdoin ettei rehellinen löytäjä poistukaan, ja katkaisi vaitiolon.

Herranen aika, olin ilosta ihan unohtaa, että minun tulisi… mitenkä sanoisinkaan…

Salaman nopeasti asianajaja aavisti jatkon, — vaaran tullen väsynytkin ajatus saattaa yhtäkkiä tulla joustavaksi, ja mainitsi miltei vaistomaisesti nimensä ikäänkuin kilvekseen.

— Minä olen tohtori Wibra Beszterczestä. Ihastuksissansa löi neito käsiänsä yhteen.

Tämä pieni väärinkäsitys tulikin hyvään aikaan. Kuten imupaperi vetää sisäänsä musteen, niin sekin poisti hämmingin.

Neitonen kävi tästä harhaiskusta totiseksi ja punastuikin, mutta sitä enemmän Mravucsán vilkastui:

— Mitä sanoittekaan? Tekö Wibra, tuo kuuluisa nuori asianajaja? No, sepä mainiota! Kukapa olisi uskonnot? Hitto vie, nyt alan ymmärtää. — Mravucsán löi kämmenellä otsaansa. — Te varmaan tutkitte jotain rikosasiaa. Jo rouva Münzin luona olisi sen pitänyt johtua mieleeni. Perhana vie, ei tuollainen mies syyttä, suotta vanhoja kapineita etsiskele. — Olipa muuten hyvä, kun tulitte, sillä meillä oli vastikään tässä sangen pulmallinen asia ratkaistavana, ja taitomme loppui lyhyeen. Mikä onnen potkaus, neiti Veronka, kun juuri maan kuuluisin asianajaja sattui löytämään korvarenkaanne.

Veronka vilkasi salaa tuohon kuuluisimpaan asianajajaan ja huomasi nyt vasta, miten komea ja hieno herra hän oli; säikähdyksestä alkoi hänen sydämensä kiivaasti sykkiä, kun muisti miten vastikään jo oli tarjoamaisillaan hänelle viittä florinia, minkä Mravucsán oli neuvonut antamaan löytäjälle palkkioksi. Mravucsán sensijaan riensi tuomaan tuolia asianajajalle, luoden hieman huolestuneena silmäyksen epäjärjestyksessä olevaan kansliaansa, missä oli hujan hajan asiakirjavihkoja, pantiksi jätettyjä takkia ja halatteja, tyhjiä pulloja ja pikareja, sillä kunnon neuvosmiehet tuomitsivat jokaisen jutun ratkaistessaan asialliset myöskin kustantamaan sovintomaljat ja ne tyhjennettiin tässä huoneessa; kohtuullista olikin heidän oikeutta jaettuaan saada jälleen uutta oikeutta sisäänsä, ja sehän on, kuten tunnettu, viinissä. Siivo kansliassa olisi tällä hetkellä voinut saada pormestarin huonolle tuulelle, jos ei hänen katseensa olisi sattunut seinällä riippuvaan yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn kuvaan. Se oli sentään antamassa huoneelle arvokkuutta, tehden sen oikein juhlalliseksi. Hän jo sydämessään toivoi tuon kuvan tulevan eläväksi, jotta näkisi mitä erinomaisia vieraita oli talossa.

Mutta kun ei hänen ylhäisyytensä kuva ottanut tullakseen eläväksi, alkoi isäntä itse tunteitaan ilmaista:

— Minä olen köyhä mies, mutta antaisinpa sata florinia saadessani nähdä näin harvinaisia vieraita kansliassani. Perhana vie, se on jo jotain se: läänin kuuluisin asianajaja ja kaunein neito…

— Älkäähän nyt, setä Mravucsán! — huudahti Veronka, ja hänen kasvonsa lensivät tulipunasiksi.

— No, no, — hoki Mravucsán, mikä on totta, se on totta. Eihän sitä tarvitse hävetä, että on kaunis, tyttöseni. Minäkin olin ennen kaunis, mutta en sitä toki koskaan hävennyt. Ja ovathan kauniit kasvot helmaväelle suureksi avuksi, eikö totta, herra tohtori?

— Ne ovat suuri onni, — vastasi Wibra haaveistaan havahtuen miltei koneellisesti.

Mravucsán pudisti päätään: — Pysymme vain siinä mielessä että ne ovat avuksi, sillä onni voi helposti kääntyä onnettomuudeksi, samoin kuin onnettomuuskin onneksi, kuten nytkin tapahtui, sillä ilman tämän päivän onnetonta tapausta ei minulla nyt olisi ollut onnea saada nähdä teitä täällä luonani.

— Hullusti oli käydä, mutta vähitellen ovat asiat taas ihan ennallaan; korvarengas on löydetty madame ei ole menettänyt olkapäätään, vaikka siihen jää joksikin aikaa sinermä, mutta mitäs, hitto vie, olkapään väristä… ja kohta saadaan vaunutkin kuntoon, kunhan seppä ehtii ne korjaamaan.

— Ah, nuo särkyneet vaunut, joita pillastuneet hevoset laahasivat torilla perässään…

— Olivat meidän ajopeliänne, — virkkoi Veronka; — tiiliruukin kohdalla hevoset pillastuivat, ajajan kädestä pääsivät ohjat, ja kurottautuessaan niiden perään hän keikahti itse rattailta. Silloin mekin kauhistuneina hyppäsimme pois, minun kävi aivan hyvin, mutta madame rukka loukkaantui, Jumala tiesi, ehkä pahastikin. Koskeeko kovastikin, madame Krisbay?

Madame Krisbay aukaisi nyt pienet, tuimat keltaiset silmänsä, ja mitä hän ensiksi tästä maailmasta näki, oli Veronkan epäkuntoon joutunut hiuslaite.

— Korjatkaa hiuksenne, hän huomautti ranskaksi, ähkyi parisen kertaa ja ummisti jälleen silmänsä.

Säikähtyneenä tapaili Veronka päätänsä; toinen letti oli todellakin irtautunut.

— Voi hiukseni, — hän huudahti tyttöletukan tavoin ja kaksin käsin päätään pidellen; aivan kalpeaksi käyden hän soperti: hypätessäni alas ovat hiusneulani luisuneet pois, kadonneet samoin kuin korvarengaskin. Herranen aika, mitä nyt tehdä?

— Laskekaa irti toinenkin palmikko, — Mravucsán ehdotti. — Kas noin!
Jumaliste, näinhän olette vain kauniimpi. Eikö totta, herra tohtori?

— Kauniimpi kai, toisti Wibra huolettomasti, luoden ikäänkuin pakosta silmäyksen noihin kahteen samettihienoon, sysimustaan palmikkoon, jotka alkaen noiden madonnankasvojen ympäriltä ulottuivat hyvän matkaa pitkin tuhatkukkaista, monilaskoista hametta.

Tuoko siis Glogovan papin sisar! Uskomatonta! — hän näkikin vain unta. Hän ei ollut pappien sisaria semmoisiksi kuvitellut. Nehän olivat lihavia, pulleaposkisia naisia, käynti kuin hanhen, ja vanhemmiten saman näköisiä kuin papitkin, nehän lemuavat pomaadalle ja niillä on ihraleuka.

— Enpä niinkään. En osaa sanoa, pelästyinkö ensinkään. Mutta nyt alan olla peloissani. Veljeni näet alkaa pelätä pahinta.

— Niin, pappi. Hän joutuu aivan epätoivoiseksi, kun emme saavu ajoissa kotiin, enkä tiedä milloin pääsemme täältä lähtemäänkään.

— Ei hätää mitään, puuttui Mravucsán rohkaisevasti puheeseen, — hevosethan ovat tallella ja ajoneuvot me hankimme vaikka lainaksi.

Veronka tunsi kylmää väristystä ruumiissaan; hän pudisteli päätänsä, jotta palmikot alkoivat heilua ihan silmiä huikaisevasti hänen niskassaan.

— No neiti hyvä, ei pidä niin hevosiin suuttua. Eihän niillä ole mitään pysyvää luonnonomaisuutta. Antakaas, kun selitän asian! Tuolla tiiliruukilla on se tuulimyllyn kummitus, sillä herranen aika, kaikkiahan sitä pitää kaupungissa olla. Maailma aina edistyy. Edistyy se, vaikka neuvosmies Fajka ei tahtoisikaan. Siellä on, kuten sanoin, se tuulimylly. Minä sen teetin, kun meitä aina moitittiin siitä, ettei meillä ole vettä. Hyvä, minäpä otan tuulet jauhamaan. Hevoset eivät tietenkään ottaneet asiaa siltä kannalta. Nuo oivalliset ylämaan hevoset eivät vielä ikinä olleet nähneet tuollaista siipijättiläistä ilmassa pyörivän. Ne siitä säikähtivät ja hullaantuivat. Ei pidä sitä panna niin pahaksi. Kun pelko haihtuu pois heidän aivoistaan, vievät ne neiden aivan koreasti kotiin.

— Ei, ei; minä pelkään noita hevosia. Ne olivat vallan kauheat! Olisittepa nähneet! En mene niiden mukana askeltakaan. Itse kyllä lähtisin jalkaisin, mutta madame Krisbay-rukka…

— Sepä olisi kaunista, — Mravucsán ihan kauhistui, — laskea rakkaan kirkkoherrani pikku sisko jalkasin menemään. Se vielä puuttuisi! Laskea neito ohuissa kengissään kiviselle tielle semmoiseen matkaan. Varmaan kirkkoherra sanoisi minusta: On se Mravucsán sentään omituinen mies, kun laskee rakkaan sisareni sillä lailla menemään, vaikka olen häntä niin monta kertaa vieraanani pitänyt, voissa ja maidossa kylvettänyt. Ennemmin minä kantaisin neiden vaikka selässäni Glogovan pappilaan asti.

Veronka loi kiitollisen katseen Mravucsániin. Wibrassa heräsi sensijaan se ajatus, että jos maailmassa ei todellakaan löytyisi muuta kulkuneuvoa, vaan pitäisi ihan kantaa selässä tuo neitonen kotiinsa, niinköhän Mravucsán jaksaisi sitä tehdä, vai eikö neitonen joutuisi hänen kannettavakseen. Onhan Mravucsán jo vanha, ikäloppu mies…

Uteliaasti hän alkoikin mittailla ja arvostella vanhuksen ruumiinvoimia, katsellen hänen hartioitaan ja rintakehäänsä, — aivankuin olisi nyt tosiaankin kysymys siitä, kuka ottaa Veronkan selkäänsä. Hän huomasi Mravucsánin heikoksi ja raihnaiseksi ukoksi ja teki samalla sen havainnon, että se tuntui hänestä hyvältä.

Kuka osaakaan aavistaa, minne ajatukset milloinkin liitävät ja mistä kaukaa saavat ne suonet alkunsa, mistä sitte ensimäinen tippa rakkautta esiin pulpahtaa.

— Niin, niin, kultaseni, — Mravucsán koetti kaikin tavoin neidon mieltä rauhoittaa, — levätkää täällä vähäsen, kyllä me keinon keksimme; eihän täällä ole hätää mitään. — Tietysti olisivat toiset hevoset paremmat. Mutta mitä tehdä? Täällä Bábaszékissä ei käytetä hevosia, vaan härkiä; minullakaan ei ole muita kuin härkiä. Vuorethan ovat vuoria. Eikä hevonen vuoristoon sovellu, sillä se tekee täällä saman kuin härkäkin, nimittäin astuu. Täällä ei voi komeilla, ajaa karahuttaa, nelistää pää pystyssä; tämä on kovaa seutua. — Täällä täytyy vetää, ja siihen on härkä omiaan. Eikä hevonen nähdessään olot täällä viihdykään, ei se pahus vie kasvakaan; aivan kuin sanoisi: parasta on täällä pysyä varsana. Täkäläiset hevoset eivät ole paljoakaan kissaa suuremmat, ne harvat, joita täällä on, jotta ei niitä viitsi nähdäkään.

Pormestari olisi vielä jatkanut puhettaan pitkältikin, polkien paikkakunnan hevosrodun maan tasalle, jos ei Wibra olisi keskeyttänyt:

— Minullahan on täällä ajoneuvot, neiti; minä vien mielelläni teidät kotiin.

— Niinkö tekisitte? — huudahti Mravucsán iloissaan. — Tiesinhän, että olette gentlemanni. Mutta herranen aika, miksette ennen sitä sanonut?

— Totta kyllä, totta kyllä, — Mravucsán nauroi hilpeästi. — Viette siis heidät kotiin?

Neito katsoi ajatuksiin vaipuneena häneen hetkisen haaveilevilla silmillään, sitte nosti hän yhtäkkiä kaksi sormea uhkaavasti.

— Älkää vai narratko. — Wibraa suuresti miellytti tämä liike, hän hymähti.

Veronka nyökkäsi hilpeästi päätä ja kohotti jo käsiään ruvetakseen niitä iloissaan lyömään yhteen, kun madame yhtäkkiä liikahti sijallaan, syvään huoaten.

— Hyvä Jumala, madame! — äännähti Veronka. — Olin hänet aivan unohtaa; ehkemme voikaan lähteä kanssanne.

— Miksette? — kysyi asianajaja suoraan. — Vaunuissa on kyllä tilaa, kyllä me mahdutaan.

— Niin, niin, vakuutteli neitonen innokkaasti, pahoillaan, kun hänelle naurettiin; Mravucsánkin alkoi nauraa hihittää. — Sopivaisuussäännöissä sanotaan: "Ei saa tarttua vieraan miehen käsivarteen".

— Mutta vaunut eivät ole mikään käsivarsi, — kivahti Mravucsán. Mitkä vaunut ne käsivarret olisivat! Silloinhan minullakin olisi kahdet vaunut. Ei, sydänkäpyseni, heitetään hiiteen nuo säännöt. Bábaszékissä minä laadin säännöt, vaan eivät mitkään ranskalaiset mamsellit. Ja minä sanon että vaunut eivät ole samat kuin käsivarret, piste.

Veronka sipsutti uudestaan sohvan luo ja kumartuen sairaan yli he siinä hetken kuiskailivat. Päättäen tuloksista ja muutamista ranskalaisista sanoista, jotka Wibran korviin kuuluivat, madame Krisbay oli samaa mieltä kuin Mravucsán, että ajoneuvot eivät ole samat kuin käsivarret ja että henkilö, jolle on esitelty, ei enää ole vieras, minkätähden — niin madame Krisbay arveli — olisi nuoren miehen ystävällinen tarjous hyväksyttävä.

— Muutenkaan ei voi vaaran hetkellä etikettiä noudattaa. Markiisi
Privardière esimerkiksi pelasti kerran tulipalosta kauniin Blanca
Montmorencyn kantamalla hänet vuoteesta paitasillaan, eikä siitä
Notre-Damen torni kaatunut.

Wibra tunsi samaa levottomuutta kuin pelaaja korttien jaossa silloin, kun voitto riippuu yhdestä ainoasta kortista, kun vihdoin Veronka kääntyi häneen.

— Otamme tarjouksenne kiitollisuudella vastaan, — hän virkkoi hymyillen, itsekseen ajatellen että tällaisessa tapauksessa Blanca Montmorency varmaan olisi samoin menetellyt.

— Kiiruhdan noutamaan vaunuja, — hän lausui hattuunsa tarttuen. Mutta
Mravucsán astui ketterästi hänen tielleen.

— Ohoo! Nytpä kävi pyörä kiveen! Siitä ei nyt tule mitään. Ensiksikin, jos neiti olisikin valmis lähtemään, olisi synti asettaa sairasta rouvaa rattaille, eikä se olisi mahdollistakaan, ennenkuin hän on saanut vähäsen levähtää säikähdyksestään ja loukkauksestaan. Kun vaimoni saa yöksi hieroa turvonnutta kohtaa ja panna ihmelaastariansa päälle, herää hän huomenna ehompana entistään. Toiseksi ette pääse menemään sentähden, kun minä en anna teidän paikaltanne liikahtaa. Ja kolmanneksi, koska kohta on ilta käsissä; katsokaahan vain ulos ikkunasta, minnekä te lähtisitte näin yön selkään?

Päivä jo todella teki laskua Zólyomin teräksensinisten vuorten taakse. Ikkunain edessä seisovien hopeakuusten jättiläissuuruisiksi paisuneet varjot makasivat pitkin leveätä tietä, ulottuen toiselle puolen toria, Mravucsánin puutarha-aitaan asti, missä laiha kissa muskottipensaiden keskellä toimitti iltapesuansa.

Asianajaja alkoi kuitenkin väittää vastaan, sehän kuului ammattiinsakin. — Tulee tyyni ja lauha yö, miksemme voisi matkaan lähteä? Ja rouvalle on kai yhdentekevä, valitteleeko hän vuoteessa vai vaunuissa.

— Mutta tulee pimeä, intti Mravucsán, — ja tie Glogovaan on paha ja mäkinen. Vaikka olenkin pormestari, en kumminkaan voi komentaa kuutamoa taivaalle.

Veronka oli kahden vaiheilla, kallistuen puolelle ja toiselle väittelevien miesten todisteiden mukaan, kunnes Mravucsán vihdoin viskasi esiin sentnerin painoisen esteen.

— Yöllä nousee myrsky, sillä tien varressa riippuu puussa muuan hirttäytynyt mies. Saatte hänet nähdä kulkiessanne läpi metsän.

Täten oli se asia ratkaistu. Myöntyen Wibra nyökkäsi päätään, saaden kirkkaan hymyilyn palkinnokseen. Mravucsán taasen riensi haltioissaan kokoussaliin luovuttamaan esimiehen toimen Konopkalle, — olisi antanut enemmänkin kuin sokean hevosen, kun pulasta näin vapautui, — hänellä oli vieraita, joten hän ei enää ehtinyt jäämään; kuiskasipa hän ohimennen muutamille neuvosmiehillekin, joilla oli parempi takki yllä, että olivat tervetulleet illalliselle. Sitte juoksi hän kotiin antamaan määräyksiään arvokkaiden vieraittensa kestitsemisestä; mennessään hän nähdessänsä rappusissa Fialan käski tämän heti mennä noutamaan herra Wibran vaunuja, jotka vielä seisoivat rouva Müntzin myymälän edustalla, käskien ajaa hänen pihaansa.

Pian saapui rouva Mravucsánkin noutamaan naisia. Hän oli tanakka eukko, leveät hymyilevät kasvot sädehtivät lempeyttä ja hyväntahtoisuutta. Hän oli puettuna Ylä-Unkarin ammattilaisten vaimojen siistiin yksinkertaiseen pukuun, sileä punaisenruskea hame, edessä musta esiliina; päässä musta silkkinen päähine, nauhat solmussa leuan alla.

Hän tuli sisään suurella touhulla, kuten täällä yksinkertaisissa oloissa oli tapana.

— Herranen aika, oikeinko totta, mitä on kerrottu. Mravucsán sanoi että meille tulee vieraita. Mikä onni! Tiesinhän sen, aavistin. Näin viime yönä unta että pesuvadistani nousi valkoinen lilja. Kas, nytpä se kävi toteen. Kootkaa siis, kultaseni, kokoon kapineenne, niin minä vien ne meille, sillä minä olen väkevä kuin karhu. Mutta olinpa aivan unhottaa pääasian, mikä olisi ollut ensin mainittava, nimittäin että olen Mravucsánin rouva. Voi, kulta neitiseni, en olisi osannut ajatellakaan että olette niin kaunis. Oi, pyhä neitsyt, pyhä neitsyt! Nyt vasta käsitän, minkätähden Jumalanäiti lähetti silloin teille sen sateenvarjon, jottei teidän hieno hipiänne kastuisi. Kuulin että tuo rouva on kipeä, on loukannut olkapäänsä. Minullapa on voiteita semmoiseen, tulkaa vain meille. Älkää yhtään säikähtäkö, kyyhkyseni. Joutava juttu! Kun minä kerran ajoin kumoon, vaikka Mravucsán itse oli ohjaissa, vierimme me alas erääseen kallionrotkoon, ja minulta katkesi kaksi kylkiluuta, mutta tässä olen vieläkin, vaikka kyllä luuvaloni on minua siitä usein muistuttamassa. Aina semmoista matkustavaiselle sattuu. Koskeeko kovastikin?

— Herra Jumala, — rouva Mravucsán löi käsiänsä yhteen. — Niin vanha ihminen eikä vielä osaa unkariakaan? Kuinka se on mahdollista?

Veronkan piti ruveta selittämään että madame tulee suoraan Münchenistä heille seuranaiseksi ja ettei hän ennen ole milloinkaan ollut Unkarissa, hän kun on erään ranskalaisen upseerin leski, — Mravucsánin rouva näet tahtoi saada selville kaikki pikkuseikatkin, — toissa päivänä oli saapunut Glogovaan kirje hänen tulostaan, ja Veronka itse oli halunnut mennä häntä asemalta noutamaan.

— Vai niin? Tuota, tuota… — Mravucsánin rouva oli sanoa tyhmyyden, mutta tukki äkkiä suunsa, — tuo rouva ei siis osaa slovakkia eikä unkaria! Miten onkaan turvaton, rukka! Ja mitä hänelle teenkään, kenen asetan istumaan hänen viereensä pöytään, miten osaan hänelle tarjota? Siitäpä vasta lysti tulee! Mutta kaikeksi onneksi osaa kanttori saksaa! Ja varmaan tuo nuori herrakin.

— Olkaa huoleti, rouva, kyllä minä pidän pöydässä hänelle seuraa ja tarjoankin, — Wibra vastasi.

Hitaasti kävi matkaan lähtö. Madame Krisbay ähki ja voivotteli, kun piti uudestaan pukeutua; Wibra lähetettiin ulos eteiseen odottamaan, jotta ei olisi pukeutumista näkemässä, madame oli näet kovin häveliäs. Rouva Mravucsán otti käsivarrelleen päällysviitat ja vaipat.

Näin sanoen hän tarttui madamen käsivarteen ja sai hänet miten kuten talutetuksi portaista alas.

Madame voivotteli yhtämittaa, mutisten itsekseen ranskaa ja saksaa sekaisin; rouva Mravucsán puheli yhtämittaa hänkin, milloin edellä astuville nuorille, milloin madame paralle, joka tukkalaitteet pörhöllään oli kipeän papukaijan näköinen.

— Tänne vain, tänne, neitiseni! Tuolla on meidän talo. Vielä parisen askelta, hyvä rouva. Ei se koira pure. Hiljaa siinä, Garam! Kohta ollaan perillä. Rouva saa nähdä, kuinka hyvän vuoteen minä teille laitan yöksi. Paljaita untuvia joka tyyny.

Kunnon rouva ei välittänyt vähääkään siitä, ettei vieras sanaakaan hänen puheestaan ymmärtänyt. Muutamat naiset puhuvat vain sen tähden, kun se tekee heille itselleen hyvää. Mitäpä sitte muutakaan tekisi, jos ei puhuisi. Johan silloin hämähäkit kutoisivat suun tukkoon.

— Koskeeko? Huomenna koskee vielä enemmän. Niin on yleensä tuollaisten loukkausten laita. Vielä parin viikon perästäkin se tuntuu. Mutta sanottu, kun sanottu, — virkkoi vanha rouva merkitsevästi edellä astuviin nuoriin vilkaisten, — noista tulee sitte suloinen pari.

Vain muutama askel oli enää Mravucsánin taloon, mutta se olisi ollut lähempänäkin, jos ei ihan kaupungintalon edustalla olisi levinnyt iso lätäkkö, jonka vuoksi oli kierrettävä kapakan ohitse. Tämä lätäkkö oli kun olikin erittäin tarpeellinen ja kaikki Bábaszékin asukkaat sitä kunniassa pitivät, siinä kun saivat uiskennella kaupungin hanhet ja pikkuporsaat lojuivat sen vieremillä ja kun vielä tulipalon syttyessä sammuttajat noutivat siitä vettä, puhumattakaan siitä, että siinä asustivat kaupungin sammakot, pitäen asukkaille suloisia konsertteja.

Tämä lätäkkö piti siis siinä olla, sitä katsottiin yleishyödylliseksi laitokseksi. Kun lääninarkkitehti Brunkus János täällä käydessään huomautti viranomaisille että tuo syvennys kaupungintalon edustalla olisi täytettävä, nauroivat hänelle kaikki ihmiset.

Tämä lätäkkö piti siis Mravucsánin vieraitten kiertää käymällä kapakan ohitse, jota vieraat keskenään nimittivät "Paleltuneeksi Pässiksi", viittauksena Bábaszékin kovaan ilmanalaan. "Paleltuneessa Pässissä" soitto paraikaa kaikui, kaikki vieraat eivät mahtuneet sisäänkään; pari turotsilaista talonpoikaa ryypiskeli viinaa ulkona seisaallaan, kun sensijaan muuan Zólyomin ajuri istui ainoan pöydän ääressä kolmisin viinipulloja edessään. Mies oli hyvästi humalassa, puhui ääneensä itsekseen, luoden tuon tuostakin lempeitä silmäyksiä laihaan koniinsa, joka pää painuksissa rattaitten eteen valjastettuna odotti isäntäänsä pihassa katoksen alla.

— Ja vielä naapuri kehtaa sanoa, — filosofoi ajuri itsekseen, — ettei minun hevoseni ole mikään hevonen. On se hevonen. Oli jo Kossuthin aikana hevonen. Ja vielä se sanoo ettei se jaksa vetää. Ei jaksakaan, jos kuorma on raskas. Ja että se on laiha. Laihahan se on, kun en anna sille kauroja. Jottako miksen anna? Antaisin jos olisi. Sanoi ettei se taannoinkaan saanut rattaita paikaltaan liikkumaan. Ei saanutkaan, kun pyörät vajosivat rapakkoon. Meidän naapuri on suuri aasi. Eikö totta?

Mies nousi horjuen vaatimaan kaikin mokomin noilta turotsilaisilta vastausta, oliko hänen naapurinsa aasi vai ei.

Nämät väistyivät koreasti syrjään, mutta nytpä ajuri aivan kuin hullu koira, joka ei näe eikä kuule, vaan jota vaisto johtaa ihmistä kohden, syöksyi rouva Mravucsánin käsikynkässä astuvan madame Krisbayn kimppuun:

Madame kiljasi säikähdyksissään, ajurin suusta höyryävä viinin löyhkä oli vähällä saattaa hänet tainnoksiin.

— Herra jumala! — hän ähki vähissä hengin, — millaiseen maahan olenkaan joutunut.

— En tiedä onko hevosesi hevonen, — hän vastasi, — mutta sen näen että itse olet juopunut sika.

Näin sanoen hän tuuppasi miestä kylkeen, jotta tämä meni kumoon kuin pölkky, höpisten siinä vielä pitkälläänkin äskeistä asiaansa.

— Naapuri sanoo, että se on toiselta silmältä sokea. Joutavia! Näkee se yhdellä silmällä yhtä pitkältä tietä kuin kahdellakin.

Pian mies kuitenkin kömpi jälleen seisoalleen ja alkoi juopuneiden johdonmukaisuudella pyrkiä heidän peräänsä, minkä vuoksi madame Krisbay kipunsa unhottaen alkoi juosta pakoon, nostaen pitkiä helmojaan polviin asti. Maalaiset hänen peräänsä katsellen nauroivat hänen laihoille säärilleen, sanellen: "Miten hiidessä tuokin saattaa juosta tuollaisilla säärillä!"

Vielä enemmän oli kummissaan Veronka, joka Wibran kanssa puhellen astui edellä, tietämättä mitään Zólyomin ajurin tahdittomuuksista; hän ei tiennyt mitä ajatella nähdessään sairaan rouvan niin vikkelästi juosta piipottavan.

Rouva ei vastannut, karkasi vain suoraa päätä Mravucsánin portille, mistä hän kuitenkin heti syöksyi takaisin, huikeasti kiljaisten, pelästyi näet kolmea mahtavaa hallia, jotka olivat portissa ruvenneet hänelle haukkumaan. Madame oli jo vaipua pyörtyneenä maahan, kun Mravucsán vieraitaan odotellen parahiksi saapui paikalle; hänen syliinsä madame siis sai mennä tainnoksiin.

Kunnon pormestari ei osannut muuta tehdä kuin pitää äimistyneenä pyörtynyttä rouvaa käsivarsillaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt naisen pyörtyvän; oli vain kuullut että pitäisi silloin valella päätä vedellä. Mutta eipähän nyt voinut mennä vettäkään hakemaan; hän arveli että sitä pitäisi hieman nipistää, — siitähän kuollutkin nainen silmänsä aukaisee, — mutta nipistämiseenkin tarvitaan jonkunverran lihaa ja madame oli paljasta luuta ja nahkaa.

Totisen kristityn kärsivällisyydellä hän jäi senvuoksi odottamaan toisten tuloa, ja nämät saivatkin pian rouvarukan tointumaan.

— Ah — huokaili tämä yhä uudestaan. — Millaiseen maahan olenkaan joutunut!

NELJÄS OSA.

BÁBASZÉKIN SIVISTYNEET.

PORMESTARIN ILLALLISET.

En tahdo olla monisanainen seuraavassa esityksessäni. Ainoastaan Kristuksen puvun suhteen kerrotaan sen ihmeen tapahtuneen, että vaatteet kasvoivat samalla kuin lapsikin. Se lapsen nuttu, jota hän kantoi poikasena, oli hänen yllään vielä Golgatalle mennessä.

Tuollaisia nuttuja ei ole — räätälien suureksi iloksi — sen koommin enää syntynyt, vain romaanikirjailijat joskus tällaisia ihmeitä aikaansaavat. Vähänen vaatepala, joka tuskin liiviksi riittäisi, voi heidän kynänsä vaikutuksesta venyä loppumattomiin.

Minä en pidä semmoisesta ja teenkin senvuoksi vain lyhyesti selkoa Mravucsánin illallisista, jotka olivat erinomaiset. Ainoastaan madame Krisbay lienee ollut tyytymätön, koskapa hän poltettuaan suunsa heti ensi ruokalajia, mainiota paprikoitua lampaankeittoa maistaessaan huudahti:

Vielä vähemmän hänelle kelpasi seuraava ruokalaji, silavasta tehdyt käärylät, lampaanjuustoa sisässä. Niitä maistettuaan hän laski kahvelin kädestään, pahasti irvistellen:

Talon rouva rukka oli ihan epätoivoissaan, kun vieraalle ei mikään kelvannut. — "Mikä häpeä minulle", hän päivitteli, toi kuitenkin viimein hänen eteensä hedelmähillojansa, jotka nyt mainiosti madamelle kelpasivat, jotta tämä saatuaan vatsansa tarpeet tyydytetyksi vähitellen alkoi kohtaloonsa tyytyä.

Eikä syyttäkään, sillä seurakunnan luterilainen pappi, kirkkoherra Rafanides Sámuel ja kanttori Klempa Teofil pitivät pöydässä hänelle seuraa, toinen oikealla toinen vasemmalla puolen. Jo kutsukin oli heille kuulunut seuraavasti: "On tultava, sillä illallisiin saapuu muuan saksatar, jota heidän tulee pitää hyvällä tuulella. — Ja mielellään he kutsua noudattivatkin, kun näet kumpikin tahtoi neuvosmiehille näyttää, kuinka hyvin he muka olivat perehtyneet hienoihin saksalaisiin seurustelutapoihin."

Madame Krisbay alkoi jo mieltyä pöytänaapureihinsa, varsinkin kun sai tietää että kirkkoherra oli naimisiin menossa. Mitä? Onko täällä pappien tapana mennä naimisiin? — Ehkä hän siis kumminkin oli joutunut hyvään maahan!

Kanttori oli pulskempi mies, mutta vanhempi ja jo nainut. Hänen älykkäitä kasvojaan somisti kiiltävän musta parta, joka peitti rinnankin; ja sitäpaitsi mies osasi laskea sukkeluuksiakin, vaikka nämät oikeastaan hänestä pihisivät ulos kuin pihka kannosta.

Madame Krisbayn täytyi monesti nauraa hänen huomautuksilleen. Vahinko vain ettei hän tohtinut kokonaan antautua naurun lumoihin, sillä vielä nytkin tuo kirottu paprika kurkussa kangersi, tai oikeammin ehkä vain sen kauhea muisto. Hänen vahankeltaiset kasvonsa lensivät tuon tuostakin punaisiksi; nähtävästi hän koetti tukahuttaa yskimistä, joka muutenkin ollen vanhuuden enne, on seurassa sopimatonta.

— Ei se mitään, — kehoitteli talon emäntä; — yskikää vaan vapaasti!
Eihän yskää ja köyhyyttä saata salata.

Madame alkoi kuitenkin viihtyä pöydässä yhä paremmin, sillä kirkkoherralla oli sekin ansiopuoli, että hän oli ennen nuorempana harjoittanut opintoja Münchenissä ja osasi kertoa pieniä kaskuja sikäläisellä murteella, ja se sai madamen mielen niin suloiseksi, kuin olisi se ollut voissa paistettu.

Kirkkoherra Rafanides Samuel ei näet ollut niitä ikäviä pappeja, jotka tekeytyvät jumalisiksi. Kanttori Klempa oli tosin keksinyt lukemalla hänen nimensä takaperin tuon kuuluisan Bábaszékin slovakkilaisten kaskun: Sedi na far Rafanides, istuu pitäjässä Rafanides, mutta hän ei suinkaan silti ollut mikään erakko tai kotonaan istuja, vaan oli aina liikkeellä ja oli ottanut osaa moneen seikkailuun. Edellisestä paikastaankin hänen oli täytynyt poistua seikkailun vuoksi erään naikkosen kanssa. Rouva Mravucsán tuntee koko jutun, tunteepa naisenkin, erään Bakó Mátyásin vaimohan se oli; lienee ollut tuhmanlainen ihminen, koskapa oli itse mennyt miehelleen juoruamaan suhteestansa pappiin, eikä hän ollut mikään kaunotarkaan, sillä rouva Mravucsán lausui hänestä sanasta sanaan näin:

— Rafanides oli hullu ruvetessaan häntä hakkailemaan. Ei pidä pyytää rumalta naiselta suukkoa eikä köyhältä lainaa, sillä kumpikin alkaa siitä ylpeillä.

Näin rouva Mravucsán lausui, lisäten kuitenkin: "Jos joku minua vaatisi todistajaksi, niin minä kieltäytyisin."

En siis voi mennä todistamaan sitäkään että rouva Mravucsán on niin sanonut, kun en näet voisi sitä toteen näyttää.

Ja oikeastaan se onkin yhdentekevä. Se vain on kuiva totuus, että madame Krisbay piti hauskaa keskustelua naapuriensa kanssa. Nuo kaksi korkeasti sivistynyttä miestä istuttivat häneen parempaa käsitystä maastamme. Oli todellakin onni, kun hän ei ymmärtänyt slovakin kieltä eikä siis voinut seurata sitä sangen arkipäiväistä keskustelua, jota toiset kutsuvieraat keskenään vireillä pitivät. Sanottu, mikä sanottu, viisaita ihmisiä nämätkin, vaikka kukin omalla tavallaan. Veronka nauroi useat kerrat heidän kokkapuheilleen, hän kun ei niitä ennen ollut kuullut, mutta kaupunkilaiset tunsivat hyvin ennestään kaikki nuo pöytäkommat. Niinpä saattoi rikas teurastaja Kukucska Pál paistiin päästyä nousta seisaalleen ja tyhjentää lasinsa lausuen röhisevällä äänellään: "Muijani miehen terveydeksi!"

Oikeastaan olisi Jumalan kiusaamista koettaa lähemmin kuvata tällaisia illallisia. Syödään, juodaan ja mennään koreasti kotiin. Keskustellaanko ehkä tärkeistäkin asioista? Mitä vielä! Jutellaan jonnin joutavia. Herra varjelkoon niitä painattamasta. Ja kuitenkin saadaan niistä Bábaszékissa moneksi päiväksi puheenainetta, miten esimerkiksi Mravucsán kaatoi pöydälle punaviiniä ja miten sen levitessä pöydälle sen päälle siroteltiin suolaa ja miten neuvosmies Konopka silloin huudahti:

Mitä vastaatte hänelle, jolla on vielä niin vienot kasvot kuin lienee aikoinaan ollut neitsyt Marialla hänen tyttösenä lyhyitä hameita kantaessaan. Vieraat katsahtivat toisiinsa. Kaikeksi onneksi oli saapuvilla metsänhoitajan Szlminszky Wladimirin puoliso. Tämä kekseliäs nainen alkoi selittää asiaa:

— Sen seikan laita on neitiseni siten, että haikara, joka tuopi lapsia, käy jo sitä ennen näkymättömänä talossa sysäämässä merkiksi pikarin kumoon.

Veronka vaipui hetkiseksi mietteisiin ja ravisti sitte epäilevästi päätään, jonka ympärillä näkyi ikäänkuin viattomuuden sädekehä väikkyvän.

Tähän ei rouva Szliminszky osannut mitään vastata, vaan rupesi sensijaan jälleen hoivaamaan ja lellittelemään miestään, tapansa mukaan jatkaen sitä kaiken iltaa.

Harmistuneena veti Wladin otsaansa ryppyyn ja entistä nopeammin liikkui hänen laihassa kaulassaan aatamin-omena, osoittaen että mies oli suuttunut.

— Minkätähden olet avannut takkisi? Etkö tunne, miten täällä on kylmä?
Napita heti takkisi, Wladin!

Metsänhoitaja napittaa takkinsa ja ojentaa velvollisuutensa täyttäneen hyvällä tunnolla kätensä jälleen paistivatia kohti.

— Ei palastakaan enää Wladin! Ei rahtuistakaan. Jo riittää. Ei tarvitse sinun unissasi yöllä härkien kanssa otella.

— Anna se tänne ensin, — huudahtaa rouva kauhuissaan, — annas maistan, onkohan ylen kylmää.

— Saat juoda parisen kulausta. Onhan se tarpeeksi lämmintä. Mutta älä juo paljon, sillä nuo kaiken maailman nesteet eivät tee vatsalle hyvää. Ai, mitä nyt, Wladin! Sinähän juot kuin sateenkaari. Riittää, Jumalan tähden riittää!

Wladimir rukka! Hän on aviorakkauden marttyyri. Kuusitoista vuotta on hän ollut tämän herkeämättömän holhouksen alaisena. Vaikka hän naimisiin mennessään oli vankka mies eikä liioin senjälkeen ole koskaan sairastanut, pelkää hän joka hetki loppunsa lähenevän, sillä tuon alituisen valvonnan johdosta hän itsekin on ruvennut uskomaan, ettei muuta tarvita kuin tuulen henkäys tai liikapala suuhun, niin tuho tulee. Hän tuntee aina ja kaikkialla, miten luonto tuhansissa muodoissa murhahimoisena hänen ympärillään hiipii.

— Varo Wladin! Tuo koira voi purra sääreesi. Halli siellä pöydän alla pureksii sinne heitettyä luuta, hiiviskellen vierasten jalkojen lomitse; syrjempänä kissa katkerana naukuu, tahtoen sanoa: Antakaa minullekin vähäsen tuosta paljosta syötävästä.

Jo alkaa syntyä niin sanottu "amabilis confusio", miellyttävä sekamelska. Kaikki puhuvat yhtä aikaa mikä mistäkin. Neuvosmiehet alkavat jälleen keskustella yleisistä asioista, hirttäytyneen miehen aikaansaamasta pulmasta; rouva Mravucsán päivittelee ettei kukaan ole mitään syönyt, — hänen rehelliset kasvonsa käyvät ihan surullisiksi; sillaikaa kun pappi ylläpitää keskustelua madame Krisbayn kanssa, huudahtaa kanttori Klempa, jonka kielen punaviini on irralleen saanut, tahtoen kääntää kaikkien huomion puoleensa:

— Ah tämä on merkillinen asia. Syntyy yleinen hiljaisuus; papinkin täytyy keskeyttää puheensa. Hst, hst! Kuulkaamme koirien itsemurhasta!

Paikkakunnalla onkin jo jonkun aikaa herättänyt suurta huomiota se seikka, että kanttorin mehiläistarhasta on melkein joka aamu tavattu koira, joka on yöllä ampunut itsensä kuoliaaksi, ei päähän vaan peräpuoleen.

— Minä oikeastaan murhaaja olen, puhui kanttori. Olenpa vain pistänyt ladatun pyssyn piippu ulospäin tyhjään mehiläispesään; hanan vedän vireeseen, mutta liipasimeen sidon vahvaa rihmaa, jonka toisen pään johdan pesän edustalle ja sidon siihen lihapalan. Saapuessaan paikalle alkaa koira haistella lihaa ja tarttuen siihen hampaillaan kiskoa sitä pois, mutta silloin pyssy paukahtaa ja kuolema seuraa paikalla.

Kertomukselle koirien kummallisesta kuolemasta aletaan nyt mahtavasti nauraa. Isäntä siitä kuitenkin ensin tekee opettavaisen johtopäätöksen.

— Itsemurhan syyt ovat tietenkin monenlaiset, mutta kamalin lienee janon vuoksi tehty itsemurha. Maistetaan, herrat!

Näin huudahti rouva Szliminszky, joka ei olisi sallinut miehensä mitään maistavan. Siitä taas pahastui tuomarin apulainen, joka oli parhaansa mukaan koettanut rouvaa huvittaa, mutta tämän huomio oli yhä vain ollut mieheensä kiintynyt.

— Väkevät sikarit ovat epäterveellisiä, Wladin! Pane pois jo! Eiköhän pari haikua jo riitä.

— Minullapa vasta on työtä ja puuhaa ollut, ja kumminkin olen ehtinyt hankkimaan itselleni tämän puvun, joka nyt on ylläni.

Ihastuksella nuori lakimies silmäili uutta tummansinistä pukuaan; kuinka monta kertaa hän sitä jo tänä iltana lienee tehnytkään.

— Tämä on galitsialaista kangasta, vahvaa ja vedenpitävää; sitä pitäisi päivän valossa nähdä.

Pakka oli ihan koskematon, sen päässä oli vielä alku-raitakin, olin paikalla silloin, kun se leikattiin. Auringonpaisteessa sillä on aivan erikoinen värivivahdus.

Tuomarin apulaista oli kuitenkin vaikea saada työntymään pois alottamaltaan ladulta, kun kerran oli päässyt uudesta puvustansa puhumaan.

— Sillä räätälillä on leikkaaja, joka ennen on työskennellyt Wienissä eräällä hoviräätälillä. Tämä sanoi minulle: Ei nyt pidä kitsastella, hyvä herra, sillä tämä on niin hyvää kangasta että mies sitä saadessaan tuskin nahassaan pysyy. — Koetelkaapas rouva!

— Pehmoista kuin silkki… Wladin kulta, lienee parasta, että me kaksi vaihdamme paikkoja. Tuossa on varmaan vetoa ovea avattaessa. No, mitä siinä murjotat? Vai rupeatko vastaan panemaan? Nouse pois Wladin, yks, kaks, kolme!

Tämä rakkauden marttyyri sai vaihtaa paikkaa puolisonsa kanssa, ja nyt pääsi rouva toiselle puolelle pöytää, nuoren asianajajan viereen, joka kaiken aikaa oli vain Veronkan kanssa seurustellut. Jo on neitonen saanut kielensä siteet irralleen, keskustelee vilkkaasti Wibran kanssa. Ja tämä kuuluisa, viisas mies, josta ennustetaan tulevan vielä Beszterczen edustaja, kuuntelee niin hartaasti hänen sanojaan, kuin olisi piispa puhumassa, eikä loisi neidosta katsettaan mistään hinnasta muulloin kuin ehkä Veronkan luodessa katseensa häneen..

He puhelevat hiljaa; luulisi heidän keskustelevan hyvinkin tärkeitä asioita, ja kumminkin ovat kyseessä vain joutavat arkiseikat. Mitä Veronkan on tapa päivisin tehdä? Lukee, kävelee. Tästä johtuu toinen kysymys: mitä lukee, missä kävelemässä? Veronka luettelee kirjoja. Wibra on ne kaikki lukenut ja nyt he alkavat muistella romanien sankareita aivan kuin yhteisiä tuttavia: Berendiä, Elisabet Ankerschmidtiä, Aranka Béldiä. Se Béldi Pál oli aika hupsu, kun ei ruvennut ruhtinaaksi.

— Entä jos hän sittenkin teki oikein kieltäytyessään, mitenkäs muuten olisi syntynytkään tuo kaunis romaani?

— Ettäkö Glogova olisi ikävä? Sehän on sama kuin jos joku taitamaton kysyisi, eikö Parisi ole ikävä!

— Menkää siitä! Minä annan teitä kämmenelle, jos vielä semmoisia puhutte.

— Kyllä sitte, kun vielä semmoista puhutte. Minä pyydän metsässä perhosia.

— Onko siellä kauniita perhosia? Koulua käydessäni oli minullakin perhoskokoelma. Onpa vieläkin joitakuita jälellä.

— Näkisittepä minun kokoelmani. Siinä on joka lajia: Suruperhonen, amiraali, kaaliperhonen, Apollo. Vahinko vain että Apollostani on toinen siipi repeytynyt.

Veronka asetti kämmenensä pöytäliinalle. Eihän se suuri ollut, mutta niin hieno ja valkoinen kuin ruusun terälehti.

— Onhan se sylen mittainen peukaloisten maassa! — huomautti asianajaja veikeästi, ja ottaen tulitikun käteensä hän alkoi leikillä mittailla sen leveyttä.

Mittaillessaan hän sattui sormellansa koskettamaan kättä. Siitä neitonen säpsähti ja veti kätensä pois; kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.

— Täällä on kovin lämmin, — hän virkkoi hiljaa, kättänsä kasvoilleen nostaen, aivan kuin hän juuri siitä syystä olisi sen pöydältä ottanut.

— Onpa huone todellakin lämminnyt, — puuttui rouva Szliminszky puheeseen. — Avaa takkisi, Wladin.

Wladin ähkäsi kerran ja avasi sitten takkinsa. Veronka taasen palasi perhosiinsa.

— Perhosten pyynti on minun urheiluani. Aivan kuin teillä miehillä metsällä käynti.

— Minäkin olen perhosiin ihastunut, asianajaja vakuutti, — ne näet rakastuvat vain kerran eläissään.

— Ah, siinä sitä oltiin! Niitä asianajajan temppuja! Lisätä toisen puheeseen sellaista, mitä hän ei ole sanonutkaan. Tiedättekö, teidän kanssanne on vaarallista puhella. Minä en virka enää sanaakaan.

— Vakuutan kautta kunniani, että pidän heistä tällä hetkellä enemmän kuin jalopeuroista ja tiikereistä.

— Nähkääs perhoset ovat niin kauniita kuin ihanasti puetut naiset konsanaan. Mitä aistikkaita värien yhdistelmiä! Minusta näyttävät niiden siivet kuvitetuilta kankailta. Miten mainiosti sopivatkaan esimerkiksi Heben mustan ja punaisen kirjavat takasiivet keltaisiin etusiipiin!

Uskokaa pois, Parisin kuuluisimmat räätälit voisivat tulla meidän metsään oppimaan perhosilta pukemisen taitoa.

— Hiljemmin, Wladin! — huudahti tällä hetkellä rouva Szliminszky. —
Montako keuhkoparia luulet itselläsi olevan?

Wladimir Szliminzky oli näet tällä välin joutunut sanakiistaan neuvosmies Fajkan kanssa siitä tärkeästä kysymyksestä, miten olisivat asiat, jos ihmiseltä kuulo puuttuisi, ja olivat ruvenneet väittelemään niin äänekkäästi, ettei hellä puoliso voinut olla muistuttamatta miestään tällaisesta keuhkojen liikarasituksesta.

— Istuvat vierekkäin ja kuitenkin huutavat toisilleen aivan kuin virstojen päästä — päivitteli rouva, päätään pudistellen. — Herranen aika, milloinkahan ihmiset oikein viisastuvat?

Nyt nousi neuvosmies Konopka kiittämään isäntää, Bábaszékin "uudeksiluojaa". Hän puhui ihan samanlaisella heikolla ja sahaavalla äänellä kuin Mrawucsánkin; jos olisi sulkenut silmänsä, olisi melkein saattanut luulla hänen siinä itseään ylistävän. Tämäkin seikka synnytti suurta hilpeyttä, varsinkin kun Mrawucsán vuorostansa karkasi pystyyn kiittämään lasi kädessä Konopkaa aivan samoin liikkein, samoin elein ja silmäniskuin, kuin Konopkan oli tapana puheessaan käyttää. Tälle seikalle taas kovasti naurettiin. Ja kumminkin tekevät samoin kuninkaatkin esiintyessään kohteliaisuudesta toistensa vaatteissa, mutta heillepä ei kukaan tohdi nauraa! Maljapuheita pidettiin nyt toinen toisensa perään.

Tuomarin apulainen piti puheen emännälle; Mrawucsán nousi uudelleen tyhjentämään maljansa puolisonsa ja omasta puolesta vieraspiirin terveydeksi, lausuen heille kiitokset heidän ystävällisestä saapumisestaan. Samalla hän huomautti, että kutsuvieraista vain rouva Münz oli jäänyt saapumatta, syystä että hän illan suussa oli saanut luuvalon sääreensä, eikä ihmekään, sillä siksi paljon oli vanhan rouvaparan täytynyt olla liikkeellä näin markkinain aikana. Isäntä tyhjensi maljansa Bábaszékin poissaolevan juutalaisrouvan tervehdykseksi.

— Älä puhu, Wladin! — kielteli hänen rouvansa. — Älä puhu! Ääneensä puhuminen vahingoittaa keuhkoja.

Mutta mikään ei enää voinut häntä hillitä. Tohvelin painon alla voi mies kyetä melkein mihin tahansa; hän voi napittaa takkinsa, avata takkinsa, olla syömättä ja juomatta, mutta olla pitämättä maljapuhetta, joka on ulospuhkeamaisillaan, semmoinen kuuluisuus on unkarilaisuuden aikakirjoissa tuntematon.

— Kohotan maljani, hyvät herrat, tämän seuran kauniimman kukan kunniaksi, Herramme Jesuksen Kristuksen pikkusiskon, viattoman karitsaisen, jonka hyväksi Jumala on ihmeitä tehnyt lausuessaan palvelijallensa: "joudu Pietari, älä anna pienokaisen kastua." Kauvan eläköön neiti Bélyi Veronka!

Veronka lensi tulipunaiseksi, varsinkin kun vieraat nousivat pöydästä suutelemaan kaikki järjestänsä hänen kättään; jotkut hänen eteensä polvistuivatkin, ja talon uskonnollismielinen emäntä kumartui maahan asti koskettamaan huulillaan hänen hameensa lievettä.

Kuullessaan metsänhoitajan lausuvan noita omituisia nimityksiä luuli Wibra ensimmältä miehen käyneen päästä pyörälle, mutta nähdessään koko seurueen ikäänkuin hullaantuvan, hän ihan hölmistyi ja omituinen ilkeä, vastenmielinen tunne hänet valtasi.

— Mistä ihmeestä miehenne puhuikaan? — hän kysyi, rouva Szliminszkyn puoleen kääntyen.

— Mitä? Ettekö te mitään tiedä? Ettekö todellakaan? Sehän on mahdotonta. Siitähän on jo painettuna ainakin slovakinkielinen runo.

— Onpahan kertomus sateenvarjosta… Wladin, sinunhan on sangen vari, olet punainen kuin rapu, hikoiletkin! Annanko sinulle viuhkani?

— No sepä kumma, kun te ette ole siitä mitään kuullut. Tapaus on seuraava: kun teidän kaunis naapurittarenne vielä oli pieni lapsi, oli hänet jätetty sinne pappilan pihaan makaamaan korissaan. Hänen vanhempi veljensä, Glogovan pappi oli mennyt kirkkoon rukoilemaan. Sillä aikaa nousi äkkiä ukonilma rankkasateineen, ja tuo hento lapsi olisi varmaan saanut keuhkokuumeen ja kuollut, jos ei olisi ihme tapahtunut. Mistä lie tullutkin, sinne ilmestyi vanha ukko aivan kuin taivaasta tipahtanut Jumalan lähetti ja levitti sateenvarjon lapsen päälle.

Veret alkoivat kiehua hänen suonissaan, sydän sykki ihan kuuluvasti, kädet alkoivat huiskia ilmassa, jotta jo hänkin sattui kaatamaan lasinsa kumoon.

— Ristiäiset! Vielä yhdet ristiäiset! — huudettiin leikillään usealta taholta.

Mutta asianajaja ei antanut moisten typeryyksien vieroittaa ajatuksiansa siitä tärkeästä asiasta, josta hän vastikään oli vihiä saanut. Hän veti tuolinsa lähemmäksi metsänhoitajan nuorta rouvaa.

— Vanhus katosi, usva edessä, usva takana; ei nähty hänestä enää jälkeäkään. Ihmiset, jotka ohimennen saivat hänet nähdä, tunnustelivat hänen olleen pitkäpartaisen pyhän Pietarin.

Mies henkäsi syvään, aivan kuin olisi raskas paino sydämmeltä vierinyt, ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä hikeä otsaltaan. Siellä se on! — mutisi hän itsekseen, ilmaan tuijottaen. Pelkäsi kaatuvansa tainnoksiin. Hän oli saanut tietää kaikki, ja tämä suuri onni oli hänet vallan rusentaa. Hän tunsi niskanikamiensa jäykistyvän, sydäntä ahdisti ja ilmassa alkoi kuulua kummallista suhinaa.

— Ja kelle kuuluu nyt tuo sateenvarjo? Kirkolleko? — hän konemaisesti tiedusteli.

Saattaa se vielä kuulua teillekin, — nuori rouva veikasteli. — Veronka sen viepi mukanaan miehelään. Niinhän kerran Glogovan kirkkoherra minulle kertoi. Sateenvarjo on hänen sisarensa oma, jos ei hän nimittäin miehelään mennessään sitä kirkolle lahjoita.

— Ei, ei, ravisteli asianajaja päätään, katseet sinne tänne harhaillen
aivan kuin ei mies olisi ollut täydessä tolkussaan. — En salli…
Fusta, mitä puhunkaan? Minun on kauhean vari. Aivan olen tukahtua.
Herra Mrawucsán, eikö voisi vähäsen aukaista ikkunaa?

Viileä kesäyön henkäys tulvahti ikkunasta huoneeseen; vallaton tuulahdus tupsautti yhtäkkiä kaikki kynttilät sammuksiin.

Puutarhasta kurottautui ikkunasta sisään syreenipuunoksa; sen uhkeista kukkasarjoista tulvi sisään lemmekästä tuoksua tupakansavun tuprutessa ulos.

Madame Krisbay kiljasi, nähtävästi pimeyttä säikähtäen, mutta tuo Klempa lurjus käytti tätä viatonta seikkaa hyväkseen tekemällä ilkeän huomautuksen:

Pimeässä tuollaiset kikatukset tuntuivatkin tavallista salaperäisimmiltä. Rouva Szliminszky sitävastoin tahtoen siksi, kunnes kynttilät sytytetään, osoittaa olevansa tuollaisten raakojen sukkeluuksien yläpuolella, jatkoi hätäilemättä kertomustaan sateenvarjostaan, joten hän samalla sai todistetuksi käyttävänsä suutaan puhumiseen — eikä siis mihinkään muuhun.

— Se on kaunis legenda, uskokaa pois, herra Wibra. Minä en ensinkään ole taikauskoinen, olenpa muuten luterilainen — vaikka ei ole tapanani sitä juuri tunnustaa — mutta kaunis on sittenkin tämä legenda. Tuo sateenvarjo on oikea ihmekapine. Sairaat paranevat päästessään sen alle; onpa herännyt muuan kuollutkin, johon sateenvarjo kosketti. Turhaan puistelette päätänne. Asia on tosi. Tunnen sen ihmisen, hän elää vielä nytkin. Käsittämätöntä on, mitä kaikkea tuo sateenvarjo on aikaan saanut. On jo sekin jotain, kun se on tuonut Glogovan pappilaan suurta siunausta ja rikkautta.

Kauhea epäilys valtasi Wibran mielen. Kun kynttilät jälleen saatiin palamaan, olivat hänen kasvonsa kalman kalpeat.

Nyt asianajaja kumartui lähemmäksi rouvaa, tarttuen kiihkeästi hänen käteensä. Tämä ei tietänyt mitä ajatella. Olisi sen edes varemmin tehnyt, — mutta nythän jo kynttilät paloivat.

— Niinkö hän löysi jotain sateenvarjosta? — hän kuiskasi läähättäen.

Rouva Szliminszky kohautti merkitsevästi pitsikauluksen lomitse kimaltelevaa, valkoista olkapäätään.

— Mitäpä tuollaisessa sateenvarjossa olisi? Eihän se ole mikään kattila eikä rautainen lipas. Mutta jo neljäntoista vuoden ajan on siellä käynyt pariskuntia vihkiytymässä sateenvarjon alla ja ne maksavat runsaasti. Ja Glogovan pappia kuletetaan sateenvarjoineen kaikkien varakkaampien sairasten luona Bjela Wódan varsilla ja hän saa heidät samalla sateenvarjollaan haudatakin.

Veronka, jolle talon emäntä oli näytellyt kirjaeltuja pöytäliinojaan ja muuta mainiota liinavarastoaan, alkoi vasta nyt toisella korvalla kuunnella naapuriensa keskustelua.

— Meidän sateenvarjostako puhutte? — hän kysyi teeskentelemättömästi tuolillansa kiikkuen.

— Niin neiti, — rouva vastasi hiukan hämillään. Wibra hymyili ivallisesti.

— Ah, — neitonen virkkoi, luoden häneen nuhtelevaisen katseen. — Ja minkä tähden?

Jo oli suuri salaisuus tulla ilmi. Mutta hänen lauseensa suorastaan katkasi se loukkaantumisen ilme, jota koko neidon olento ilmaisi. Hän vetäytyi itseensä kuin lintu, jolta sulkia kynitään. Hän käänsi päänsä hiljaa poispäin ja alkoi äänetönnä tuijottaa lautaseensa.

Wibrakin vaikeni, vaikka hän tunsi suurta halua hypätä pystyyn ja huutaa: "Minä olen rikas, minä olen herra; tuohon sateenvarjoon ovat minun aarteeni kätketyt". Omituista on että ihmisen saavuttaessa suuren onnen hänen ensimäinen toivonsa — näitä hänellä yhä sittenkin on, vaikkapa on saanut toiveensa toteutumaan — on julkisuus; hän haluaisi saada hetikohta airueita toitottamaan kaiken maailman kuuluville sitä suurta tapausta.

Mutta vaikka ensimäinen ajatus onkin tällainen, on kohta sen kintereillä epäilys. Suurimmankin onnen takana hiipii synkkä varjo, ilkeä epäluulo. Wibrakin sitä nyt tunsi.

Veronka supisti suutaan aivan kuin hänestä ei olisi kannattanut enää tätä keskustelua jätkääkään.

— Eihän se mikään merkillinen ole, — hän kumminkin venytellen jatkoi; haalistunut punainen kangas, aivan kuin olisi jo tuhatvuotinen, ja tilkkujakin siinä on, miten monta lieneekään.

— Veronka siirsi tuoliansa hiukan loitommaksi, ja nyt Wibra nähtävästi loukkaantui, kävi totiseksi.

— Ette, pelästyin vain. — Hänen ihanat, soikeat kasvonsa ilmaisivat pettymystä.

— Olisi synti olla sitä uskomatta, puuttui rouva Szliminszky puheeseen. — Se ei ole taikauskoa; se on tosi asia. Tapahtumat ovat todistettavissa. Joka ei usko sitä, hän ei usko mitään. Joko ovat Kristuksen ihmeteot tosia, ja silloin voivat olla tosia nämätkin, taikka…

Mutta hän ei päässyt lopettamaan, sillä madame Krisbay antoi merkin nousta pöydästä, samalla ilmoittaen olevansa väsynyt ja menevänsä nukkumaan. Kaikki nousivat nyt pöydästä ja rouva Mravucsán johti sekä hänet että Veronkan kummankin omaan pihanpuoleiseen kammariinsa.

Wibra hiipi ovensuussa Veronkan luo tämän nyökätessä hänellekin hyvää yötä.

Vastatessaan neitonen kumartui veitikkamaisesti, samalla taivuttaen lumivalkoista kaulaansa sivulle päin, aivan kuin olisi se katkennut.

Veronka kääntyi vielä eteisessä ja uhkasi ankaran näköisenä, pikku nyrkki koholla asianajajaa kohti kuten maalainen ainakin:

Wibra katseli häntä ihastuneena. Neito oli hurmaavan kaunis ja tuo uhkaava pikku nyrkki sopi niin mainiosti sille veitikalle. Tehkööt pyhimykset samoin, jos kykenevät!

Pian läksivät kotiin Szliminszkytkin. Mravucsán lähetti heidän mukaansa miehen kulkemaan lyhty kädessä, kun näet ei silloin ollut kuutamoa. Rouva käänsi Wladinsa kesätakkiin ja vielä sen päälle hän levitti sadetakin, kaulaan hän kääri suuren villahuivin ja käskien miehensä hengittämään ulkona vain nenän kautta hän kerkesi vielä tarinoimaan Wibrankin kanssa.

— Jos vähän puhaltaisi tuollaiseen kauniiseen legendaan, jos puhaltaisi siitä pois kultakiillon, sen pyhän tuoksun ja salaperäisyyden savun, mikä ruma ja alaston totuus pohjalle jäisikään.

— Mutta ei pidä puhaltaa, — rouva vastasi. — Nosta sadetakkisi kaulus,
Wladin!

Hetken odotettuaan Wibrakin lausui haluavansa päästä levolle, yksikseen, jonkatähden hän pyysi talon rouvaa osoittamaan hänelle yösijan.

Tuskin oli Wibra saanut oven perässään kiinni, niin jo teurastaja Kukucska iloisesti huudahti: "Madonsyömät menkööt". Hän riisui takkinsa, kääri mahtavasti ylös väljät paidanhihat — vasempaan käsivarteen oli härän pää tatuoitu — ja iski viekkaasti Mravucsánille silmää.

— Niin, niin — hän vakuutteli säteilevin katsein, eihän sitä voi mennä maata pääsemättä koettelemaan, rakastavatko meitä vielä naiset vaiko eivät.

Korteista puuttui tosin pataässä, mutta se ei Bábazékin sivistyneitä haitannut. Ennenkin olivat nämä pelanneet preferanssia, vaikka kortteja jakaessa viimeiselle tulikin yksi vähemmän; mielikuvituksessa se henkinen kortti tuli hänen osalleen ja voitiin sitä pelissä käyttää. Jos pataa maalattiin, löi tämä esiin näkymättömän kortin sanoen:

Puuttuvasta kortista huolimatta ryhdyttiin nyt innokkaaseen korttipeliin, jota kesti kotvan aikaa yli puoliyön. Siihen ottivat osaa neuvosmiehet, teurastaja ja kirkkoherra. Tuomarin apulainen toi viinituoppeja, rahaton Klempa — kaikkialla ne lukkarit ovat köyhimpiä — venyi sohvalla ja milloin missäkin, sillä häntä ajettiin paikasta toiseen, hän kun muka oli auttamaton renttu, mikä nimitys oikeastaan on sangen ikävä ja surullinen, mutta ei kumminkaan kunnianloukkaus. Klempa rukka vaelsi paikasta toiseen, siirtyi pelaajasta pelaajaan, kunnes viimein hänen väsynyt päänsä vaipui teurastajan ja kirkkoherran välisen pöydänkulman varaan ja mies siihen nukkui, pitkä ja tuuhea parta leuan alla päänaluksena, mikä seikka taasen tuotti hänelle kovan onnen, sillä tuo heittiö Kukucska, ollen hyvällä tuulella, ehdotti, että Klempan parta kiinnitettäisiin sinetillä pöytään. Mikä mainio tepponen, kun mies herää, eikä parta pääse pöydästä irti!

Tätä hienoa ehdotusta kannatettiin innokkaasti. Mokry toi kynttilän,
Kukucska tipahutteli lakkaa pariin kolmeen paikkaan parralle ja itse
Mravucsán painoi sitä sinettisormuksellaan pöytään. Syntyy siitäkin
aika kometiia!

Tapahtuipa toisiakin asioita, vaikka ei tosin niin tärkeitä. Madame Krisbay, jonka talon rouva itse johti makuuhuoneeseen, ei tahtonut asettua maata höyhenpatjojen väliin, pelkäsi näet sinne uppoavansa ja tukahtuvansa. Hän tahtoi kaikin mokomin päällensä sänkypeitteen. Mravucsánin rouvalla ei semmoista ollut, mutta kekseliäänä naisena hän toi miehensä suuret supiturkit ja levitti ne madamen päälle. Siitä tämä taas säikähtyi niin, että sai päänsäryn ja hänen täytyi kaiken yötä pitää kuivattua persiljaa ohimoillaan.

Veronkalle tapahtui toinen ikävä seikka. Jäätyänsä yksin Mravucsánin kauniimpaan kamariin hän tukki tarkasti sisältä oven, asettaen ovenkahvasta riippumaan päällysviittansa, jotta ei kukaan pääsisi avaimenreiästä sisään tirkistämään. Veti sitte pienen pihalle avautuvan ikkunan uutimen alas ja alkoi riisuutua, aukaisten ensin liivin; haka toisensa perään ponnahti auki; kalanluutkin sitä myöten antoivat perään, joten rinta ja vyötäiset saivat jälleen luonnollisen muotonsa — monin verroin kauniimman, kuin olisi voinut aavistaakaan. Jo aukesi viimeinen hakanen, joka piti kiini hametta, ja alkoi tämä vajota jalkoihin, ja nyt sai vuorostaan vajota alas kirjava poimutettu alushame, — aivan kuin ruusun nupusta putoavat pois viheriät verholehdet.

Jo putosi alushamekin alas, paljastaen toisen lumivalkoisen pikku hameen. Hän oli jo päästämäisillään senkin nauhat — tämä ei näet ollut varustettu hakasilla, vaan nauhoilla kiinnitettäväksi — kun hän kauhukseen huomasi siinä pari veripilkkua…

Nyt pujahti sängyn alta esiin harmaankirjava kissa ja katseli neitiä niin uteliaasti, tarkasti ja hartaasti, kuin olisi tämä ollut jokin kissaksi lumottu kuninkaanpoika.

Säikäyksissään Veronka tarttui jälleen aukipäästämäänsä liiviin ja kumartuen alas hän äkkiä toisella kädellä tempasi ylös jalkoihin vajonneen alushameen, josta juuri oli ulos astumaisillaan, samalla kiljaisten ja käskevällä äänellä koettaen säikyttää kissaa tiehensä.

Neitonen todella ujosteli riisuutua kissan nähden. Hän pukeutui jälleen täydelleen ja alkoi ajaa kissaa ulos huoneesta, mutta tämä piiloutui huonekalujen taa tai hyppäsi kaapin päälle. Turhia olivat kaikki yritykset, se ei lähtenyt huoneesta ulos.

— Ei se mitään, kultaseni, vaikkapa jääkin sisään, se on aivan viaton elukka.

Hän sammutti nyt kynttilän, aikoen riisuutua pimeässä, mutta nytpä tuo ilkeä kissa tuli ihan keskilattialle ja sen silmät kiiluivat pimeästä entistä selkeämmin.

Hän teki nyt tuoleista rintavarustuksen ja tämän takana hän, aivan kuin linnassa, johon ei kukaan pääse näkemään, istui sängyn reunalla ja asettaen jalkansa ristiin hän alkoi ensi työksi riisua kenkiään. Mutta kissakin alkoi huomata tämän lujan linnan. Hän oikasi vartalonsa ja loikkasi yhdellä hyppäyksellä pesukaapin päälle; vielä hyppäys, ja se oli Veronkan vuoteella, keskellä päänalusta. Vaan ei olisi pitänyt tulla niin likelle. Veronka sai nopeasti kurottautuen kissan heti kiini.

— Jopa jouduit kiikkiin, kissa kuomaseni! Pian, pian, mistä saisin huivin? Kyllä minä opetan sinua katselemaan, kun tytöt riisuutuvat. Tiedätkö kissa rukka, ettei se sovi.

Hän löysikin paksun villahuivin, sitoi sen kissan päähän, ihan silmien eteen. "Katsele nyt, jos voit!" — ja alkoi uudestaan riisuutua.

YÖ TUO HYVIÄ NEUVOJA.

Tällaisten hassunkuristen pikkuseikkojen häiritessä hameväkeä ja kanttori Klempan nukkuessa parta sinetöitynä vanhurskasten unta — kukaan ei voinekaan nähdä kauniimpia unia kuin tuollainen uinuva ritari — valvoi Wibra ajatuksiinsa vaipuneena. Hänkin riisuutui ja meni maata, mutta ei voinut nukkua. Hänen riisuutumistaan — älkää vain pelästykö — en mene seikkaperäisesti kertomaan, se näet on sivistyneiden ihmisten käsitteiden mukaan jotain ihan säädytöntä. Ja minkätähden? En tiedä. Se on rumaa, ja siis on sitä mahdoton kuvata. Naisen riisuutuminen on runollista, varsinkin jos se hyvin kuvaillaan; naisen ruumis on hieno, lukija tuntee sen hurmaavan tuoksun lemuavan jo painomusteestakin ja kirjaimista, mutta miehen riisuutuminen, hyi, sitä en saata mainitakaan. Hameista voi kirjoittaa runoja ja dityrambeja, mutta housujahan sanotaan "nimittämättömiksi". Ja minkätähden? Jumala tiesi. Ja mitä se todistaa? Sitäkö että mies olisi epäesteettisempi olento kuin nainen? Eiköhän sentään vain sitä, että se joka on keksinyt sopivan ja sopimattoman lait, on ollut suuri aasi.

Pahempi seikka oli kuitenkin se, kun ei kertomuksemme sankari voinut nukkua. Hänen vatsansa ei tosin ollut talon rouvan ruokia liian täynnä, mutta hänen sielunsa, hänen aivonsa olivat täyttyneet päivän suurista tapahtumista. Monenmoiset mietteet pyörivät sekamelskana hänen päässään. Muutamassa tunnissa tunsi hän eläneensä monta vuotta. Herra Jumala, miten pitkä aika oli kulunutkaan siitä, kun hän Münzin vinnillä oli ollut sateenvarjoa etsimässä! Ja nyt se on löytynyt. On ilmestynyt kuin sallimuksen kautta. Jumala on sen antanut erään enkelin huostaan. Näin siirtyivät hänen ajatuksensa sateenvarjosta itse "enkeliin". Sievä tyttö todellakin. Ei ensinkään epämiellyttävä kuten kehitysvuosinaan muut neidot, jotka ovat niin jäykkiä, elottomia, teeskenteleviä, ja jotka siis eivät ole vähääkään luonnollisia. Veronka on poikkeus. Veronka on vallan mukava nuori neitonen. Ompa vähäsen niinkuin miellyttäväkin…

Wibra muisteli nyt alusta pitäen kaikkia neidon sanoja, kaikkia hänen liikkeitään, jotka olivat olleet hänelle suosiota ilmaisevia. Näitä hän muisteli yhä uudelleen, ja oli niissä kolmannella ja neljännellä kerralla yhä enemmän hunajaa; mutta johtaessaan siinä muistojansa yhä enemmän taaksepäin ja liittäessään toisiinsa neidon hymyilyjä, lausumia sanoja, hellää äänen painoa, varomattomia, vaistomaisia liikkeitä suloiseksi kokoelmaksi, hän löysi niiden seasta myös välinpitämättömyyttä, jopa kylmyyttäkin ja siirtyi alakuloisena, puolittain väkisin haaveilujen maailmasta selvään todellisuuteen — sateenvarjoon.

Hän saattoi todellakin tuntea olevansa onnellinen. Hänen ei tarvinnut enää ruveta selvittelemään kaikenlaisten puolikasvuisten tyttöletukoiden oikkuja. Hänestä oli tullut tänäpäivänä herra, naabob, pohatta. Hän oli elävä tästäpuolen kuten herttuat, viettävä talvensa Budapestissä tai Rivieralla, kesänsä Ostendessa ja Monacossa, sanalla sanoen, hänestä tulee suuri herra, joka ei enää viitsi papin tyttäriä katsellakaan. (Ja kuitenkin palasivat hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuohon pikku Veronkaan).

Hän ei saanut unta silmiinsä, ja miten olisikaan nyt saattanut nukkua?
Tuumat ja suunnitelmat, toiset toistaan koreammat leijailivat hänen
ohitsensa kuten perhoset Glogovan metsässä. Hän ajoi niitä yhä takaa…
Kunpa päivä sarastaisi, jotta tästä pääsisi liikkeelle.

Hänen taskukellonsa nakutti iloisesti yöpöydällä pään kohdalla. Hän katsoi kelloa, tämä osoitti puoliyötä. Mahdotonta! Niinkö vähän vasta? Ehkäpä se käykin väärin? Jossain kolmannen talon pihassa alkoi kukko kiekua, aivankuin tahtoen sanoa: "Kellonne käy oikein, herra Wibra!"

Kapakasta kuului vielä laulua ja soittoa tänne asti. Joku päihtynyt paimen siellä suruissaan lauleli tuota tuttua slovakkilaista lampurien laulua, jonka alkusäkeet vapaasti käännettyinä kuuluivat seuraavasti:

Lampur ei se, punnitun ken lihan syöpi,
Mullikkaa ei omista se, ken sen myöpi.

Wibra sytytti sikarin ja savun tuprutessa käänsi tuo kelvoton laulu hänen ajatuksensa aivan nurin närin.

Todellakaan ei mullikka aina ole sen oma, ken sen myöpi. Mistä tulikaan esiin tuo sateenvarjo? Tuota, eipä se ole vielä tullutkaan. Eihän se vielä ole hänen kädessään. Asiaa tarkemmin ajatellessaan hän ei ollut sitä juuri sen lähemmäksi päässyt. Tähän asti hän oli arvellut, että se oli arvottomana rojuna heitetty jonnekin tunkiolle lahoamaan ja sen tähden hänellä oli hyvin vähän toivoa sitä löytää. Ja mitä olikaan tapahtunut? Asia oli kääntynyt kokonaan ylösalasin. Nyt oli se pulmana, kun tämä sateenvarjo oli todellinen arvoesine, kirkollinen pyhäinjäännös. Mitenkä tässä lopulta käynee? Mitä on hän sanova huomenna Glogovan papille? Ettäkö tulin noutamaan sateenvarjoani? Pappi on varmaan naurava hänelle vasten silmiä, sillä joko on hän tekohurskas ja uskonkiihkoinen ja siis uskoo täydelleen että pyhä Pietari on sen tuonut hänen sisarellensa, taikka on hän teeskentelijä, fariseus, eikä hän silloin ole niin hullu, että antaisi itseänsä paljastaa.

Ulkona kävi tuuli, vihasesti puhaltaen huonoilla ikkunoilla ja ovilla varustettuun huoneeseenkin, mihin rouva Mravucsán oli hänet asettanut nukkumaan. Huonekalutkin tuntuivat liikkuvan ja ratisevan. Hyvin saattoi kuulla Liskovinan metsän huminan. Siellähän heiluu hirressä mies, josta Mravucsán mainitsi. Wibra sammutti jälleen kynttilän, jonka liekkiä tuuli kaiken aikaa oli häirinnyt, ja veti jälleen peittoa umpikorviin, sulkien silmänsä. Mutta nytpä sai mielikuvitus pimeässä uutta vauhtia; hän oli näkevinään miten mies heiluessaan hirressä hänelle virnistellen päätä nyökkäsi, hokien: "kylläpä teille, herra Wibra, Glogovan pappilassa nauretaan."

Kirottu pulma! — hän päivitteli itsekseen, levottomasti kääntyillen lumipuhtaitten lakanoitten välissä, joista vielä levisi kesäisen päivänpaisteen omituinen tuoksu, ne kun olivat olleet vastikään aidalla kuivumassa. — Samapa se, — punoi hän ajatuksiaan — sateenvarjo on kun onkin minun. Hädän tullen voin sen todistaa oikeudenkin edessä. Todistajia ovat Sztolarik, rouva Müntz ja hänen poikansa, jopa koko Beszterczen kaupunki.

— Tuota, eihän sitä voi todistaa; olenko minä ihan mieletön? Eihän sateenvarjo ole minun vaan Münzien. Heidän isänsä on sen ostanut laillisessa Gregoricsin perujen huutokaupassa joutavien romujen mukana. Sateenvarjo on siis Münzien, minulle kuuluu vain se, mitä on sen sisässä. Mutta voinko esittää sitäkään vaatimusta? Saatanko sanoa papille: kuulkaa, herra pastori, sateenvarjon varressa on parin, kolmensadan tuhannen florinin pankkiosoitus; antakaa se tänne, sillä se kuuluu minulle…

Joko uskoo hän legendan sateenvarjosta todeksi ja vastaa: "Mene hiiteen! Eihän pyhä Pietari ole niin hullu että olisi sinulle taivaasta pankkiosoituksia tuonut." Taikka viehättyy hänkin lähemmin asiaa tutkimaan ja löytää sen tuon sateenvarjon aukaistavasta varresta, mutta silloin hän on sanova: "Minkä toi, sen toi varmaan minulle", ottaa talletustodistuksen ja nostaa itse sillä rahat. Miksipä hän sitä Wibralle antaisi? Miten voisi tämä todistaa rahojen hänelle kuuluvan?

— Entä jos esittäisin hänelle elämäkertani, puhuisin hänelle alusta loppuun kaikki äidistäni, isästäni, hänen kuolemastaan. Otaksukaamme, että mies uskoo todeksi kaikki alusta loppuun, mutta mitä siitä? Käypikö siitä selville, että aarre on minun? Ei todellakaan. Ja jos hän oivaltaisikin sen minulle kuuluvan, luovuttaisiko hän sitä silti minulle? Ihminen se on pappikin! Rupeaisinko käräjöimään, jos hän ei antaisi? Mitä vielä! Mies ottaa koreasti talletustodistuksen huostaansa, ja millä minä sen sitte todistan, että se on ollut tuohon sateenvarjon varteen kätkettynä?

Hiki tippui Wibran otsalta, hän pureskeli raivoissaan tyynyä. Niin lähellä perintöä, ja kuitenkin niin äärettömän kaukana siitä!… Musta yö, anna hyvät neuvot!

Yön puoleen kannattaakin kääntyä. Wibra teki oikein pyytäessään siltä neuvoa; sehän on kaikkien epäröivien ja neuvottomien ystävä.

Kultaisten neuvojen joukkoon voisi vielä lisätä tämänkin: "Mieti kaikkia tärkeitä asioita yölläkin, vaikkapa olisit niistä jo päivällä päättänyt." Ihmisellä on näet yöjärkensä ja päiväjärkensä. Kumpi on parempi, sitä en osaa sanoa.

Epäilen ettei kumpikaan ole täydellinen. Kankurin lailla kutoo päivänpaiste omia värejään meidän ajatuksiimme, mutta yökin sirottelee niihin mustista siivistään höyheniänsä. Ne maalailevat ja korjailevat, suurentavat ja pienentävät, väärentävät siis kumpainenkin. Yö tekee armaasi haahmon silmissäsi kauniimmaksi, kuin se onkaan, vihollisesi voimallisemmaksi, se suurentaa vaivojasi ja pienentää ilojasi. Se ei ole häneltä kauniisti tehty, mutta yöpä onkin yksinvaltias, jonka ei tarvitse kellekään tiliä tehdä.

Pidä se mielessäsi semmoisena kuin on, mutta älä sitä sivuuta, sinä kärsivä sielu, totuutta etsiessäsi… Mutta ethän sinä totuutta etsikään, — väistäisit sitä, jos vastaasi sattuisi. Tulin lausuneeksi väärin; älä sivuuta yötä etsiessäsi keinoja pulasta päästäksesi.

Hän vain on olevinaan vaitelias. Osaat kuitenkin kuiskata korvaasi niin mainiosti, ettet sitä huomaakaan. Kun niiksi tulee, tuo hän, varpaisillaan luoksesi hiljaa hiipien sinulle unen ja käärii siihen erinomaisella kekseliäisyydellään neuvojansa.

Jo tyyntyi ulkona tuuli, soitto kapakassa vaikeni. Wibra ei enää kuullut muuta kuin hiljaista huminaa, — ja nyt hän oli jo kulkevinaan toisilla seuduilla, pyytämässä Veronkan kanssa perhosia Glogovan metsässä.

Heidän siellä edetessään viidakossa astuu polulla yhtäkkiä heidän eteensä vanhus, kädessä kultainen käyräkahvainen sauva, sädekehä pään ympärillä, ja hattu riippuen rihmasta kaulassa.

"Olen saanut kuulla, ettette pääse omistamaan sateenvarjoanne. Gregorics ystäväni on pyytänyt minua auttamaan teitä. Kirjoitan sentähden mielelläni todistuksen, että minä en antanut neidille tuota sateenvarjoa."

"Se hyvä, mutta minulla ei ole täällä paperia eikä mustetta.
Palatkaamme kylään!"

"Ei käy laatuun, ei ole aikaa. Kuten tiedätte olen ovenvartija, minun pitää mennä."

Pyhä Pietari palasi olkapäätä kohauttaen takaisin pitkin mansikkarönsyistä polkua. Erään suuren tammen luona hän kuitenkin pysähtyi, viitaten Wibraa tulemaan lähemmäksi.

"Tiedättekö mitä, ystäväni; älkää enää viisastelko, vaan naikaa
Veronka, niin saatte samalla sateenvarjonkin."

"Tulkaa! — Wibra huudahti, tarttuen lujasti pyhimyksen viittaan. —
Kosikaa häntä minulle!"

Wibra tempoi tempomistaan, mutta tällä hetkellä oli jokin voimallinen käsi tarttuvinaan häneen takaa ja vetävinään häntä kauhealla voimalla poispäin. — Hän heräsi.

Wibra hieroi unen silmistään. Oli kirkas aamu. Aurinko paistoi ikkunasta sisään.

Hän muisteli vielä nopeasti haihtuvaa untansa yksityiskohtia myöten. Hänestä tuntui kuin olisi hän vielä voinut hämärästi nähdä kohtauksen pienimpiä piirteitä myöten. Kaikki tuntui vielä niin elävältä ja tuoreelta. Ikäänkuin olisivat sanajalatkin kahisseet pyhän Pietarin jaloissa ja hänen hyvänsävyinen äänensä juhlallisesti kaikunut: "Naikaa ystäväni Veronka, niin saatte sateenvarjonkin."

— Omituinen uni, — ajatteli Wibra, — ja aivan loogillinen. Olisihan asia muutenkin voinut mieleeni johtua.

… Eipä olisikaan johtunut! Yö se käski unen tulla ja kutoa oikean asian niistä aineksista, jotka miehen mielessä pyörivät.

Wibran pukeutuessa oli aurinko jo korkealle kohonnut. Talossa vilisi ihmisiä kuin mehiläispesässä. Mikä kantoi raintaa, mikä siivilää, oli näet lypsyn aika. Portilla, jonka öinen tuuli oli työntänyt auki, seisoi Wibran kuski piippu suussa muiden mukana ihmettelemässä tuulen voimaa. Huomatessaan isäntänsä hän kohotti pulskaa kurensulkaista hattuaan.

— Ovat jo aamiaisella puutarhassa, — vastasi muuan nopsajalkainen piika vieden sinne kiehuvaa maitokannua. — Käykää vain tänne!

Siellä suuren pähkinäpuun alla tapasi Wibra heidät kaikki ison, kivestä hakatun pöydän ympärillä. Olivat jo lopettamassa aamiaistaan, vain madame vielä korppuja pureskeli.

— Minäpä en tuoreen miehen nimestä luovu, — väitteli Mravucsán, — se kuuluu minulle. Minä en näet ole nukkunut ollenkaan, me kun lyötiin korttia aamuun asti. Klempa rukka siellä vieläkin nukkuu, kyynäspäät pöydän varassa ja parta sinetöitynä.

— Hyvää huomenta, tuore mies! Hyvää huomenta. Mitä te minuun noin töllistelette?

— Katsonpahan vain, — virkkoi Wibra hämillään ja neidon kauneutta ihastelemaan jääden, — miten… tuota… olettekaan niin kasvanut.

Neidon leikkisä ja suloinen ääni kiihoitti ikäänkuin kutittamalla Wibraa; hänkin tuli puheliaaksi, alkoi puolustaa itseänsä leikillisesti ja hyvätuulisena.

— Nukuin liian kauan, ja jos ei piika olisi ovelle koputtanut, nukkuisin ehkä vieläkin. Kunpa olisi pysynyt poissa edes viisi minuuttia.

— Vai niin — virkkoi Mravucsánin rouva. Niinkö kaunista unta näitte?
Mitä haluatte? Kahviako vai kylmää paistia.

— Vai niin? Saitteko rukkaset? — kysäsi Veronka, kurottaen uteliaana eteenpäin päätänsä, jota tänään erittäin kaunisti upea hiusseppele ja tätä taasen somisti siihen pistetty punainen neilikka.

— Ei tiedä, miten olisi käynyt. Juuri ratkaisevalla hetkellä tuli piika herättämään.

— Niinkö? Ja minä jo melkein luulin ettette toisistanne pitäneet, — puhui Veronka sadun sanoja käyttäen. — Vahinko, kun emme nyt saaneet sitä tietää.

— Mitä joutavia! Eiväthän unet jatku yöstä toiseen kuten romaanit sanomalehdissä.

Wibra joi kahvinsa, sytytti sikarin ja puhui savun keskestä salamyhkäisenä, silmät taivasta kohden, leikkisästi:

— On niitä semmoisiakin unia, sen saatte nähdä. Mutta miten itse olette nukkunut?

Sitäpä ei olisi pitänyt kysyä, sillä oitis otti talon rouva puheenvuoron, ruveten laajasti kertomaan kissasta, jonka nähden Veronka ei illalla tahtonut riisuutua.

Wibra kuvaili mielessään tuota suloista kohtausta, hänen sielunsa siitä ihan nautti; Veronka punastui, Mravucsán nauroi, mutta hänen rouvansa lisäsi siihen muutaman opettavaisen sanan, kuten vanhan ja kokeneen naisen sopii:

— Ei ole, kyyhkyseni, hyväksi liika hyvästäkään. Liiallinen kainouskin on haitaksi. Tuommoiseen pitää tottua! Kuinkas sitte käy kun miehen saatte? Sehän saapastaa makuukamariinkin ja aukasee itse vaimonsa vyötäiset. Senkin pitää kestää.

— Veronka tukki korvansa, hyppäsi pois pöydästä ja juoksi karviaismarjapensasten taa. Muuan oksa siinä tarttui hameen reunukseen, jotta tämä repeytyi irti.

Se vielä puuttui! Tänne neula ja lankaa! Kaiken lisäksi ajoi kuski nyt esiin. Kaksi korskuvaa mustaa hevosta, valjaissa vaskihelat. Kas vaan! Onpa asianajo hyvä ammatti! Niin nuori ja valehdellut kokoon jo tuollaisen valjakon.

Nytpä vasta Mravucsánin rouva ja joka sielu talossa puuhaa sai. — Kääri Anna joutuin salvettiin se kinkku, jonka laitoin matkaa varten! Ja sinä, Zsuzska juokse noutamaan pannukakut! Mutta eihän heillä ole veistäkään. Tuokaa joutuin tuo sarvipää veitsi! Eiköhän panna vaununlaatikkoon vähäsen sokuroituja hedelmiä? Niitähän, kultaseni, kelpaisi pureskella matkalla, varsinkin tuon vieraan rouvan. Eiköhän pantaisi vähäsen liköriä pulloseen? Panen, kun panenkin.

— Älkäähän nyt täti, — esteli Veronka, — mehän ehdimme puolipäiväksi kotiin!

Kunnon Mravucsán täti hyöri ja pyöri kuten pallo tullen mennen. Mravucsán sillä aikaa koetti kaikin keinoin saada heitä jäämään päivälliselle tai ainakin vielä tunnin ajaksi. Viimein hän pyysi jäämään edes puoleksi tunniksi, vakuuttaen Klempan ehdottomasti siihen mennessä heräävän, ja sen vertaista näkyä ei kuningaskaan vielä ollut aamuhaikuja vetäessään katsella saanut.

Mikään ei auttanut, vieraat tahtoivat itsepintaisesti lähteä matkaan, jo istuivat sieviin, kevyisiin vaunuihin, naiset perään, Wibra kuskin istuimelle, jalat sisäänpäin, jotta polvet välistä Veronkan jalkoja koskettivat… En mene sanomaan istuivatko näin aina Glogovaan asti.

János mäjähytti piiskallaan, ja hevoset lähtivät liikkeelle. Mutta tuskin olivat vaunut päässeet ulos porttisolasta, niin jo juoksi Mravucsánin rouva hengästyneenä heidän peräänsä, täyttä kurkkua kirkuen:

Vaunut pysähtyivät, naiset katselivat pelästyneinä taakseen, mikä nyt oli hätänä. Mutta hätää ei ollut mitään. Rouva Mravucsán vain oli löytänyt ruokakammiostaan pari eheätä omenaa; nämät aarteet hän toi nyt esiliinassaan, ja kun naisten puvuissa ei ollut taskua, pisti hän ne Wibran takin taskuun, varoittaen antamaan Veronkalle sen punaisen, joka muka oli jalostettua lajia.

Vasta nyt päästiin todella lähtemään. Kovasti siinä nenäliinoja liehutettiin ja hattuja heilutettiin kunnes viimein eräässä tienkäänteessä kokonaan katosi näkyvistä Mravucsánin vieraanvarainen talo kaikkine asukkaineen, suurine pähkinäpuineen ja tupruavine piippuineen. Yhä uusia kuvia Bábaszékin katuelämästä avautui matkailijoille. Puotinsa portailla istui nytkin rouva Münz lumivalkoinen huivi päässä arvokkaasti ja ystävällisesti tervehtien ja nyökäyttäen harmaata päätään, jonka kirkassankaiset silmälasit kahteen yhtäsuureen osaan jakoivat. Pajan edustalla paraikaa korjattiin Glogovan papin särkyneitä ajopelejä. Kuumat raudat sähisivät vedellä valeltaessa kuin käärmeet. Tuonnempana käsityöläiset asettelivat myömättä jääneitä tavaroitaan matka-arkkuihin. Vähitellen jäivät selän taa pikkukaupungin kaikki talopahaset koreiksi maalattuine portteineen ja näihin seppeleen sisään piirrettyine nimikirjaimineen. Viimeisen talon kohdalla, jonka ikkunat olivat vastaista juutalaista hautuumaata päin, kuului yhtäkkiä pensasaidan takaa kaksi pistoolin laukausta, säikäyttäen hevosia pahanpäiväisesti.

Matkailijat katsahtivat ääntä kohden ja jo seisoikin siellä herra Mokry uuden uutukaisessa sinisessä puvussaan, jonka Beszterczen kuuluisin räätäli Klener oli neulonut, toisella kädellä heiluttaen jäähyväisiksi hattuaan ja toisessa pitäen koholla pistoolia, jonka hän oli heidän kunniakseen laukaissut. Vastakkaisella puolen tietä heittivät tuon vaarallisen tuulimyllyn peloittavat siivet mustia varjojaan vehmaalle, kukkivalle apilasniitylle. Kaikeksi onneksi se ei nyt käynyt; seisoi alallaan kuten nuppineulaan pistetty jättiläiskärpänen.

Ilma oli aivan tyyni. Vehnä ei näyttänyt antavan rintaa hennoille tähkilleen, vaan seisoi jouten auringon helteessä liikkumatonna ja suorana kuin sotilaat rivissään. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.

Vain hevosten kavioiden kapse kuului kivisellä tiellä. Liskovinan metsä tuntui tulevan heitä yhä lähemmäksi; sen rauhaisa ääretön ruumis tuntui hiljaa hengittävän.

VIIDES OSA.

KOLMAS PAHOLAINEN.

CZOBOR MARIAN RUUSUPENSAS, MAANHALKEAMA JA VANHA PÄÄRYNÄPUU.

Madame Krisbay tähysteli seutua, tehden tuon tuostakin kysymyksiään. Kaikki häntä huvitti, ränsistynyt lammastalli metsän reunassa, samoin tiheästä valkorunkoisesta koivikosta pilkistävä pyhimyskappeli. Veronka alkoi selittää että rosvot siinä paikassa ennen vanhaan murhasivat erään rikkaan kapakoitsijan, ja oli tämän leski rakennuttanut tuon kappelin miesvainajansa muistoksi.

Liskovinan metsä on sangen laaja; siinä on kauniita laaksoja ja vaaroja sekä vuoroin vihantoja nurmikoita. Se on melkein yhtä upea kuin joku englantilainen puisto, puut ovat kuitenkin vain yksiä lajeja, suurimmaksi osaksi koivuja, jotka ovat puiden kesken samanlaisia hiljaisia ja vaaleanverisiä, kuin nuo liinatukkaiset slovakkitytöt kansan kesken. Mutta Liskovinan muu vehmas kasvullisuus on täällä sensijaan sangen vaihteleva, mahtavat sananjalat kasvavat miltei puitten oksiin asti; hajuruoho oli jo kukkinut ja levitti kuivuneena tuoksuaan koko metsään. Kasvistossakin on näet semmoisia heittiöolioita, joista on hyötyä vasta heidän kuoltuaan. Miten moninainen onkaan jo kasvikuntakin! Miekkaliljalla taasen on maassa paras osansa, nimittäin sen juurisipuli; ken syö sen illalla, saa yöllä unissaan nähdä tulevan kultansa. Paljoa puheliaampi on kuitenkin tavallinen päivänkakkara, kursailematta se ilmoittaa rakastaako kysyjää se henkilö, jota hän ajattelee, rakastaako paljokin, vai vähä, vai ei ensinkään, — pitää vain nyppiä järjestään sen valkoiset terälehdet, niin viimeinen niistä totuuden sanoo.

Nämät eivät ole puutarhojen äiteliäitä kasvatteja, maaemolle väkisin työnnettyjä vieraita penikoita, joista hän ei aina huolikaan, vaan täytyy niitä pitää eri kukka-astioissa. Nuo mainitsemani kasvit ovat hänen omasta povestaan puhjenneita, niitä hän hyvillä mielin vaalii ja kasvattaa, ja heidän talvilevostaankin hän on etukäteen huolehtinut samoin kuin muustakin seudun kasvikunnasta.

Metsäneilikka on huikentelevien ampiaisten ravintola, keltamo lintujen juomamalja, mesikkä perhosien vaununa. Liskovinan metsä on sangen ystävällinen; kuoriaisille se suo yösijan kissankellon kuvussa, linnunpesiä etsiville poikasille se tarjoaa mansikoita, nuorille neitosille kukkavihkoja, eukoille rohtokasveja, susille ukonhattua, joka on murhaajakasvi ja jota kansa nimittääkin "sudentappajaksi".

Onko se todella sutta tappanut, se on toinen asia. Susillakin on näet heidän järkensä, ja varmaan tuntevat he kasvioppiakin, jotta ovat polvesta polveen voineet pennuilleen sanoa: "Älkää koskeko lapset Aconitum lycoctanum kasviin vaan syökää ennemmin lihaa!"

Ainakin oli hauskaa matkustaa metsän siimeksessä. Madame Krisbay vain joka kerta vapisi, kun joku orava hyppiessään sai lehdet liikahtamaan, hän näet pelkäsi niiden rosvojen tulevan, jotka muinen olivat sen kapakoitsijan tappaneet.

— Sehän tapahtui kahdeksankymmentä vuotta sitten, madame; nehän ovat jo kuolleet.

Hän rauhoittui vasta Liskovinan metsästä päästyä, kun saavuttiin naapuripitäjään laihoille kaura- ja tattarimaille, Kurjaa seutua se, missä heinämöt_ haasialla kyyhöttävät_. [Vähänurmisilla seuduilla, missä on huono heinänkasvu, keräävät maalaiset huolellisesti haasioihin kaikki heinät, ettei mitään hukkuisi.] Kuitenkaan ei hän kauan tuntenut olevansa turvassa, sillä taas tultiin metsään, tuohon kuuluisaan "Zelena Hruskaan", joka ulottuu aina Makovaan saakka. Jospa tuolta suurten tammien takaa rosvot ilmestyvätkin!

Mitä madame niin suuresti pelkäsi, juuri sitä Wibra yhtä suuresti toivoi. Istuessaan siinä neitoa vastapäätä kypsyi piankin hänessä päätös naida hänet — sateenvarjon vuoksi. Tyttö on sangen sievä, mutta vaikkei hän sitä olisikaan, olisi sateenvarjo täytenä korvauksena. Pyhä Pietari oli häntä neuvonut, siispä hän sen oli tekevä, varmasti kosiva. Tuo tuhma taikausko, jota hän tähän asti oli halunnut ivata, kietoi hänetkin ja hankki itselleen sijan hänen terveimpien ajatustensa seassa. Hän tunsi että jokin näkymätön voima häntä siihen kannusti.

Mutta miten alottaa? Sitä hän mietti kaiken tien. Nytpä kelpaisi pieni romanttinen kohtaus, jommoisia on romaaneissa, jos esimerkiksi rosvot hyökkäisivät heidän kimppuunsa metsässä ja hän ampuisi ne kaikki revolverillaan kuoliaaksi, vapauttaisi näin heidän kynsistään Veronkan, joka sitte hellästi hänelle lausuisi: "Pelastit henkeni, omasi olen kuolemaani asti."

Mutta noin vaan ilman aihetta hän ei tohtinut neitoa lähestyä; kurkkuun takertuivat koreat sanat, jotka hän siinä oli valmiiksi miettinyt. Epäilykset taas mielen valtasivat: entä jos hän ei voi minusta pitää? Jospa hänellä onkin joku jo siellä kotona? Eihän voi ajatellakaan ettei olisi. Onhan joku jo hänet nähnyt, ja jos on nähnyt, niin niin varmaan on häneen rakastunut. Tässä täytyy tapahtua jotain erikoista asiaani auttamaan.

Mutta rosvoja ei tullut, ehkei niitä ollut olemassakaan. Seutu on sangen köyhää, ei täällä ole mitään varastamista ja rosvoamista, eipä kasva siis täällä rosvojakaan.

Zelena Hruskan tuolla puolen näkyi Szlatina suippoine kirkontornineen ja vuoren kukkulalla sijaitsevine ikivanhoine linnoineen, jonka ennen omisti Czoborin suku, mutta nyt Koburgin herttua. Kyläkapakan edustalla oli hevosia syötettävä. Veronka ehdotteli että mentäisiin sillaikaa katselemaan linnaa, jota muuan vanha porttivahti vartioitsee ja matkailijoille näyttää. Kapakan isäntä väitti muutamien huoneiden olevan siellä vielä nytkin aivan samassa kunnossa kuin Czoborien aikana; pihassa on suu ammollaan kaksi sammaltanutta kanuunaakin, huoneissa komeita aseita ja erittäin arvokkaita muotokuvia seinillä, muiden muassa erään tyttösenkin, Czobor Katarinan, joka seitsenvuotiaana sieltä katosi ihan tietämättömiin.

— Eipä ole pikku neiti rukkaa tähän päivään nähty, — huoahti kapakan isäntä.

— Noin kolmesataa vuotta sitte, — vastasi mies nöyrästi hymyillen ja lähti saattelemaan vieraita ylös jyrkkää polkua, syreenipensasten keskitse tuonne autioon ritarilinnaan.

Kaiken katoavaisuutta mietiskellen seurue sieltä ulos tuli. Madame
Krisbay nyrpisteli nenäänsä, sanellen: Mikä kauhea ummehtuneen haju!
Veronka sensijaan ihasteli muinaismuistoja. Yhtäkkiä hän siinä huomasi
suojusmuurin raunioiden kupeella ihmeen ihanan ruusun.

Vanha portinvartija tiesi siitäkin kertoa tarun. Sillä paikalla oli muinoin kaunis Czobor Maria heittänyt henkensä hypätessään alas muurilta, hän kun rakasti erästä nuorta paimenta, mutta hänen isänsä tahtoi pakottaa häntä muutamalle keisarin prikaatipäällikölle. Tuo paimen istutti sitte siihen paikkaan ruusun, joka nyt tekee ainoastaan yhden kukan vuodessa.

Wibra veti esiin lompakkonsa ja pisti kaksi hopeaflorinia miehen kouraan, jolloin tämä sanaa sanomatta veti esiin veitsensä ja katkasi varovasti ruusun.

— Eikös nyt sitte vainajan henki närkästykään? — Wibra kysyi naurahtaen.

Aivan kuin aarteen löydettyään juoksi Wibra ruusu kädessä naisten luo, ojentaen voitonriemuisena sen Veronkalle.

— En. Mistään hinnasta en sitä ottaisi; minusta tuntuisi, kuin olisin sen tuolta neidolta varastanut.

Wibran mieli kävi katkeraksi, suutuksissaan heitti hän ruusun kädestään. Tämä läksi vierimään jyrkkää vuorenrinnettä alas ohi villien siskojensa orjantappuroiden aina maantien ojan pohjalle.

— Teittekö nyt mielestänne oikein? — hän sitte torui. — Mitä pahaa tuo ruusurukka oli teille tehnyt?

Veronka kohotti päätään taaksepäin, kääntäen silmänsä taivasta kohden, joka helotti kirkasna ja pilvetönnä ja sai nyt kasvonsa venymään omituisen pitkiksi ja säälivän näköisiksi.

— Voi teitä, herra Wibra rukka, mikä onnettomuus! — näin sanoen hän hymyili veitikkamaisesti. — Olisitte saanut rukkaset unissanne.

— Olen, nyt olen siitä varma, — hän vastasi suruisesti; — voittehan aavistaa, ketä kosin.

— Minäkö? — vastasi neito kalveten ja nauru katosi yhtäkkiä hänen huuliltaan. — Ettäkö minä? — hän kuiskasi, mutta ei puhunut enää mitään, astui vain eteenpäin hiljalleen, ääneti, katse maahan luotuna, kapeata polkua alas madamen perässä.

Hän oli kohottanut hiukkasen hameensa helmoja suojellakseen niitä pölyltä, töryltä ja takkiaisilta; pienoiset jalat näkyivät vapaasti, miten ne vuoron perään nousivat ja laskivat; kengät narisivat ikäänkuin tahdissa, ruohot ja kukat taipuivat niiden alla, mutta eivät murtuneet, vaan nousivat jälleen entistä ehompina ja upeampina hänen jäljissään.

Korean kirjava sisilisko hopeanvärisine selkäpanssarineen pujahti poikki tien. Mikä kova onni toikaan nyt tuon pikku ritarin siihen? Juuri sillä hetkellä sattui siitä astumaan äkämystynyt jättiläinen — Beszterczen kuuluisa asianajaja. — "Kuolkoot kaikki elukat!" — ja iskien kerran kantapäällään hän katkaisi pään pois pikku sisiliskolta.

Veronka katsahti taakseen ja näki sen. Hänen olisi ihan tehnyt mieli itkeä sisilisko paran kohtaloa; ei tohtinut kumminkaan mitään virkkaa. Häntäkin alkoi tuo hirmuinen jättiläinen pelottaa; itsekseen hän vain puoliääneen mutisi: "Pyöveli!"

Päästyään vuorelta alas tielle hän sattui kulkemaan äskeisen ruusun ohitse, joka siinä virui kivikossa, alasvieriessään tomusta likaantuneena. Jumala tiesi, mitä hän ajatteli, mutta yhtäkkiä hän kumartui ottamaan sitä maasta, sitte puhalsi hän sen pikku suullaan puhtaaksi ja kiinnitti rintaansa. Se sopi siihen aivan kuin olisi siinä ikänsä kasvanut.

Hän ei puhunut sanaakaan, eikä liioin enää katsonut tuohon hirmuiseen jättiläiseen, vaan käänsi päänsä hänestä pois, jotta tämä ei näkisi hänen kasvojaan. Jättiläinen taasen oli tyytyväinen nähdessään ruusun; hän tunsi sydämensä lämpenevän ja heltyvän siihen määrään, että olisi antanut vaikka sata florinia, jos olisi voinut liittää pään jälleen sisiliskoon, mikä nyt kumminkin oli mahdotonta.

Alhaalla kapakan edustalla oli János jo syöttänyt hevoset, valjakko oli valmisna lähtöä varten ja painostavan mielialan lumeissa. Ääneti siinä istuttiin, kun toinen katseli seutua vasemmalla puolen, niin toisen katseet harhailivat oikealla vuoriston teräksenharmailla huipuilla, ja jos heidän katseensa sattumalta kumminkin toisensa kohtasivat, käänsivät he ne heti poispäin. Puhuessaan he kumpikin kääntyivät vain rouva Krisbayn puoleen, joka vähitellen alkoi aavistaa että heidän välillänsä jotain oli tapahtunut. Mutta mitä? Ah, mitäpä sitä olisi voinut tapahtua? Joutavia pikkuseikkoja, parisen lapsellista sanaa, joita heidän nuori mielensä oli suurentanut ja laajentanut, kuten paholainen muinen Debreczenissä professori Hatvanin ahtaan kammion, jotta siihen viimein mahtui koko kaupunki. Samoin noihin pariin sanaan mahtui kaikki, kaikki…

Tapahtuipa sitte vielä paljo muutakin. Ties mistä syystä putosi Veronkalta nuppineula ja kumartuessaan sitä jaloista etsimään irtaantui hänen hiuksistaan äskeinen haluttu neilikka sekä putosi Wibran syliin.

Wibra otti sen käteensä antaakseen takaisin. Veronka viittasi kädellään että se saisi jäädä.

— Pitäkää, koska se teille joutui, kun ei kerran tahtonut minun hiuksissani pysyä.

Eikö todellakaan tahtonut? Sitä Wibra ajatteli kukkaa haistellessaan.
Mikä ihmeen suloinen tuoksu! Mistä se johtuu? Varmaan hiuksista.
Minkälainen tuoksu lienee noilla hiuksilla ilman neilikkaa?

Ajopelit sillä aikaa kiitivät eteenpäin milloin ylös mäkeä milloin alas mäkeä Brana-vuoren juurella. Maan kuulu on Brana-vuori, se sulkee taaksensa maailman kuten portti pihan; sentähden slovakit sitä nimittivätkin branaksi eli portiksi. Brana ei ole mikä hyvänsä. Se on vuoriston magnaatti, — kantaa kauniilla säällä hattuakin, pilvet näet asettuvat sen päälaelle. Mutta osaapa vanhus hikoillakin; vesisuonet ja kallioiden uumenista pulppuavat lähteet yhtyvät suureksi puroksi, joka vinhasti kiitää sen uurteista, ruskeata kylkeä alas Kvetyinan aukealle ja vielä senkin kivikkomaiseman halki tietänsä eteenpäin.

— Tämä on jo Bjela Voda — selitti Veronka rouva Krisbaylle. Se on meidän joki. Ei ole enää pitkä matka kotiin.

Vielä oli sentään kulettava yhden metsän kautta, sitte alkaa kohta näkyä Glogova laakson pohjasta valkoisille pikkutaloineen. Mutta tämäpä vasta oli kehnoa tietä, käyrä kuin paholaisen sielu, täynnä uurteita ja paikoin niin kapea, että ajopelit tuskin kulkemaan mahtuivat, pyörät kallioseinää harasivat.

— Liistekö? Mutta nelipyöräiset meillä nyt on, — olemme siis näillä vaarassa. Sitä János tahtoi noin kautta rantain isännällensä ilmoittaa.

Tuon tuostakin hänen täytyi astua alas joko vauhtia pidättämään tai työntämään, hevosten täytyi astua vain käyden. Välistä oli sola niin syvä ettei näkynyt muuta kuin taivas. — Linnun teitä täällä pitäisi liikkua, — János murisi.

— Kovin on sen muoto rokonarpinen — arveli János; — täältä ei pidä mennä naimaan!

— Sentähden kun entinen isäntäni, se parooni — János oli ennen palvellut eräällä paroonilla Sárosin komitaatissa — aina sanoi pojilleen, ja hän oli viisas herra: "Älkää milloinkaan menkö naimaan semmoisesta paikasta, missä ei ole hyttysiä, missä ilma on raikas ja missä terveysvettä kasvaa."

— Aito sarosilainen ajatustapa. Mutta näetkös, nyt olet saanut neidon suuttumaan.

Mies aikoi sanoa jotain erittäin koreata, jäi vain hetkiseksi etsimään sopivia sanoja, mutta Jumalan tahto oli, että hänen piti ruveta ankarasti kiroilemaan, sillä juuri sillä hetkellä tarrautuivat eräässä käänteessä ajopelit ulkonevaan kallionkielekkeeseen ja niiden etuosa vajosi aimopyöräyksellä maahan.

Naiset säikähtivät, Wibra hyppäsi alas tarkastamaan akselia. Se oli todellakin poikki vasemmalta puolen.

— Mitä nyt tehdään? — János päivitteli. — Johan sanoin että täällä pitäisi liikkua linnun teitä, ei edes jalkaisin saati rattain.

— Ei se mitään, — vastasi Wibra jota ei edes sata katkennutta akselia olisi nyt voinut saada huonolle tuulelle. — Tänne kirves! Pidä sinä sillä aikaa hevosia, minä menen ja hakkaan tuolta tukipuun akselin alle.

Kuskinistuimen alla oli lyhytvartinen kirves; sen hän otti käteensä, koettaen rauhoittaa naisia vakuuttamalla, että hän pian tuon vian korjaa — joutava pikkuseikka tämä, — hyppäsi yli aitauksen ja harppasi läpi metsämurattia sikin sokin kasvavan pensaikon puita kohden. Mutta puitakin oli täällä niin harvassa kuin hiuskarvoja vanhan ukon päässä. Tuossa yksi hoikka koivu, sitte joukko pähkinäpuita ja orjantappurapensaita. Sitte taas ei mitään, sitte siellä täällä vanha puu, aivan kuin olisi joku karannut metsä ne sinne unhottanut. Eihän tuo punasenruskea joukko ole oikeata maaemon pintaakaan, kaikki kasvivoima on siitä pois palanut, eihän se kasvakaan muita kuin sieniä ja orvonkukkia. Nämät ovat karua seutua nämät Glogovan vuoret.

Kunnollista tukipuuta oli vaikea löytää. Mikä oli liian paksu, mikä liian heikko; hänen täytyi edetä loitommaksi. Jo oli kierrettävä muuan maanhalkeama, sitte hypättävä yli erään veden uurtaman ojan. Hän joutui niin kauas, että ajopelit aivan katosivat hänen näkyvistään, vain Veronkan punainen päivänvarjo sieltä häämöitti kuin mikä suuri punainen tatti. Viimein hän valitsi erään koivun, joka kasvoi yksin halkeaman reunalla. Vitakseksi se oli jo liian suuri, mutta tukipuuksi liian pieni. Oikea tyttöletukka puiden seassa, lupaava, kaunis kasvultaan. Mutta ei auta. Kuoleman oma olet, letukka! — Hän iski siihen kirveensä.

Mutta tuskin oli ehtinyt paria kertaa lyödä kirveellään, kun kuului ääni: Auttakaa, auttakaa!

Wibra sävähti ja katsahti taaksensa. Kuka huusi? Ääni tuntui tulevan läheltä, mutta ketään ei näkynyt läheltä eikä kaukaa, vaikka saattoi nähdä hyvän matkan ympärilleen. Taas kuului avunhuuto kumeasti, aivan kuin maan alta. Nyt kuului jo selvästi, että halkeaman pohjasta joku huusi apua.

— Täällä olen, — kuului äskeinen ääni halkeaman pohjasta, — auta minua, jos lienet kristitty ihminen.

Wibra tähysti halkeamaan ja näki syvällä sen pohjalla herrasmiehen kyyristelevän, mutta ei kumminkaan voinut tarpeeksi tarkkaan nähdä miestä, sillä oli vaarallista astua aivan lähelle halkeaman löyhää reunaa.

— En pääse, kun ei ole mihin tarttua, jos saan kiinni jostain pensaasta, niin se irtaantuu juurineen maasta ja minä putoan takaisin.

— Saakeli! Tehän olette huonossa asemassa! Eikö kukaan senjälkeen ole tästä mennyt ohi?

— Ei kukaan. Olin jo valmistautunut kovimman kohtalon varalle, kun kuulin kirveen iskuja läheltä. Kiitos siitä Jumalalle. Auttakaa minua hyvä ihminen, ken lienettekin, niin minä teidät palkitsen.

— Aivan kernaasti. Tietystikin. Mietin tässä vain keinoja. Entä jos laskisin sinne pitkän puun, voisitteko kiivetä sitä myöten ylös?

— Kovin olen käynyt heikoksi unettomuuden ja nälän vuoksi, — vastasi paljosta huutamisesta särkynyt ääni kuilusta.

Wibran mieleen tulivat omenat, jotka Mravucsánin rouva aamulla oli pistänyt hänen taskuunsa.

— Halloo! Tarkatkaa! Heitän täältä parisen omenaa, kunnes keksin jonkun muun keinon.

Hän otti esiin omenat ja heitti ne toisensa perään halkeamaan. Yhtäkkiä hän kuitenkin säpsähti. Voi, siinähän meni Veronkankin omena. Entä jos vielä suuttuu.

Äimistyneenä peräytyi Wibra muutaman askeleen. Herra Jumala; Glogovan kirkkoherra! Eipä oltu vielä kummempaa kuultu.

Hän juoksi oikopäätä ajopelien luo, jotka seisoivat alallaan siellä solassa, jyrkät, paljaat kallioseinät kummallakin puolen. Seutu näytti täältä kahtia halkaistun valmunnupin sisäpuolen kaltaiselta. Hänen ei tarvinnut mennä edes perille asti, vaan jo etäämpää hän huusi kuskille:

— Riisu joutuin ohjat valjaista ja tuo tänne; hevoset saat sitoa johonkin kiinni.

János totteli, mutta kovasti muristen ja korvallistaan kynsien. Hän ei mitenkään osannut arvata, mitä oli tapahtunut ja mihin näitä vehkeitä tarvittaisiin. Hän oli tosin kuullut joskus kehruutalkoissa sadun, miten kerran muuan jättiläinen oli valjastanut karhun rattaittensa eteen metsässä. Semmoiseenko nyt ehkä näitä ohjia tarvitaan?

Samapa se. Tarvittiin mihin tarvittiin. Hän heitti ne olalleen ja läksi astumaan isäntänsä perässä halkeamalle. Siellä sidottiin ohjat etupäästä yhteen ja laskettiin ne kuiluun.

Pappi teki kuten käskettiin; ponnistaen viimeiset voimansa hän tarttui ohjiin ja vaikka kuilun jyrkkä seinämä nytkin vieri hänen jalkojensa alta, pääsi hän kuitenkin onnellisesti maan pinnalle.

Mutta minkä näköisenä! Yltänsä pölyn ja lian peittämänä, kasvot öisestä valvonnasta raukeat ja mies muutenkin lopen uupunut ja nälissään. Tuskin oli hän enää ihmisen näköinen. Me — nimittäin minä ja lukijani, — jotka viimeksi näimme hänet nuorena miehenä, saisimme turhaan odottaa nyt näkevämme silloisia kauniita, miehekkäitä kasvoja, sillä hän oli nyt parrakas ukko ja hänen tummanruskeisiin hiuksiinsa oli ilmestynyt valkeita haivenia. Vasta lähemmin tarkatessa voi huomata vanhoja tuttuja piirteitä. Yksi piirre oli sentään entisellään, nimittäin hyväntahtoisuus ja lempeys, joka ikäänkuin sädehti noista kapeista ja totisista papillisista kasvoista. Hän hämmästyi nähdessään nuoren hienosti puetun herrasmiehen edessään. Sehän oli todellinen ihme täällä Glogovan metsänlaidassa.

Ah, miten voinkaan teitä kiittää hyväntahtoisuudestanne! — hän huudahti hartaudella, jossa oli jonkunverran saarnatuolin tuntua.

Hän astui nyt muutaman askeleen ojaa kohden siinä peseytyäkseen, mutta jalat horjuivat; hän tunsi kovia tuskia vyötäisissään.

— Nojatkaa minuun, rakas kirkkoherra! — Wibra kehoitti. — Onneksi eivät minun ajopelini ole kaukana. Hakkaa sinä János tueksi tuo puu, sillä aikaa kun me hiljaa kävelemme.

Hiljaa sitä todella mentiin. Pappi ei kyennyt oikein liikuttamaan vasenta jalkaansa ja kompastui tuon tuostakin maasta koholla oleviin puun juuriin, joita oli punoutunut joka taholle kuten turkin sulttaanin nimikirjoitus, — nähtävästi oli metsää siellä maan alla vielä säilynyt koskematonna. Muinaisten suurten puitten paikalla täällä muuten nyt kääpiöt vallitsivat; pähkinäviidat, koisot ja parisen muuta vaivaista vesaa. Eräällä niistä oli edes kauniit vaaleanpunaiset kukat, joita se osasi ylpeästi leyhytellä, mutta toiset niistä olivat vain ihmisten tiellä kulkiessaan.

Vaunut olivat siksi etäällä, että he ehtivät yhtä ja toista keskustella, täytyipä kirkkoherran levätäkin muutamia kertoja tien varressa.

Tämä alkoi nyt kertoa miten oli eilen odottanut kotia sisartaan, joka oli lähtenyt rautatieasemalta noutamaan kotiopettajaansa. Kun ei heitä alkanut kuulua oli hän käynyt levottomaksi ja lähtenyt illansuussa kuten monta kertaa ennenkin metsäpolkua heitä vastaan. Hän oli astunut yhä edemmäksi, tähystellen yhä enemmän huolissaan kunnailta tielle ja illan pimettyä kuunnellen eikö jo ala rattaitten ratinaa kuulua. Silloin tuli hänen mieleensä, että he olivatkin saattaneet kääntyä pitemmälle mutta paremmalle tielle, joka Uhlyavnan kautta vie Glogovaan. — Veronka — niin on sisareni nimi — mielellään matkustaa metsien siimeksessä. Varmaan on hän niin tehnyt nytkin. Ja siinä tapauksessa ovat he jo aikaa olleet kotona, kun minä täällä olen huolissani. Parasta siis kääntyä kohta takaisin, ja onnettomuudekseni poikkesin, ollakseni pikemmin kotona, eräälle oikopolulle. Pahanhengen kiire teki minulle tepposen, astuin pimeässä harhaan ja putosin kuiluun.

— Kyllä neiti pian rauhoittuu, sen takaan, ja toivutte tekin, kirkkoherra, kun saatte vähän nukkua. Parin kolmen päivän perästä on tämä kaikki, uskokaa minua, tuntuva vain hauskalta seikkailulta.

— Mutta joka olisi voinut päättyä kauheaan kuolemaan, jos ei Kaitselmus olisi teitä sinne johdattanut.

— Varmaan oli se Kaitselmuksen työtä. Akseli katkesi minulta tiellä; muutenhan en olisi tänne joutunutkaan.

— Vaikka eläisin sata vuotta, en unhottaisi teidän hyväsydämmisyyttänne rukoillessani puolestanne. Mutta voi minua kiittämätöntä; enhän ole vielä kysynyt nimeännekään.

— Beszterczen kuuluisa asianajajako? Herranen aika, vielä noin nuori! Iloitsen saadessani antaa kättä kunnon miehelle, jota koko Beszterczen kaupunki kehuu, mutta monin verroin enemmän iloitsisin, jos nyt teidän etevän miehen sijassa olisi tässä edessäni pelastajanani joku köyhä vaeltava ylioppilas, jota voisin soveliaasti palkita. Miten voinkaan teille osoittaa kiitollisuuttani? Ettehän te minulta mitään ottaisi…

— Ah! — puhukaa, puhukaa! — Pappi vilkaisi epäröiden ja epäilevästi vieraan silmiin. — Todellakin? Ettehän vain laske leikkiä?

Asianajaja ei heti vastannut. Ääneti astuivat he muutaman askeleen kummulle erästä salaman halkasemaa villiä päärynäpuuta kohden, samalla ajopeliä läheten.

— Niin, — hän vastasi hiljaa, miltei vapisevin äänin, — ottaisin teiltä kernaasti jotain.

Pastori katsoi sinne; punanen päivänvarjo pisti ensin hänen silmiinsä, mutta sitte myös olkihattu valkoisine kukkineen ja sen alla säteilevät naisen kasvot. Kaikki oli hänelle aivan tuttua, päivänvarjo, hattu, kukat, kasvot.

Hän sävähti, aivan kuin olisi unta nähnyt; sitte huudahti hän, asianajajan käsivarteen tarttuen:

Asianajaja hymyili hiljaa, painaen päänsä alas papin edessä ja kätensä rukoilevasti yhteen liittäen.

— Taikkapa teidän Veronkanne, — oikaisi pastori lempeällä äänellä; — jos vain niin tahdotte.

Nyt tunsi Veronkakin jo veljensä, hyppäsi alas vaunuista ja juoksi nopeasti hänen luokseen, iloisesti huudahtaen:

— Täällä ollaan. Ei hätää mitään. Voi, miten lienetkin ollut huolissasi. Mutta ajopelimme särkyivät. Voi, kunpa olisit nähnyt meidän hevosiamme. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut! Toinpa myös madame Krisbayn.

Pastori syleili siskoaan. Oli muuten iloissaan, kun tämä ei vielä tietänyt mitään hänen kohtalostaan. — Kunnon mies tämä Wibra, kun ei ruvennut lasta säikäyttämään.

Mutta Veronka tahtoi kertoa kaikki yhtä haavaa, vaunujen särkymisen Bábaszékissa, Mravucsánin illalliset — niin, Mravucsán setä lähetti terveisiä, — kotimatkan seikkailut, korvarenkaan katoamisen ja löytymisen…

Kirkkoherra, joka vähitellen alkoi käsittää asian laidan, keskeytti leikkisästi:

Neito hämmästyi tästä odottamattomasta kysymyksestä; hän pysähtyi kuten pyörivä rukki, jonka pyörään on kalikka pistetty.

— En toki. Miten niin? — hän vastasi mitään aavistamatta ja hämillään.
— Eihän se sovi, eikä hän ole mitään halunnutkaan.

— Mahdotonta, — Veronka tokasi, syrjittäin Wibraan vilkaisten. — Jokin omituinen, sanoin selittämätön epäilys alkoi kyteä hänen mielessään. — Ja mitä hän pyytää? — hän lisäsi epävarmalla äänellä.

— Hän pyytää takaisin löytämäänsä korvarengasta, mutta omistajineen päivineen, — vastasi veli juhlallisesti. — Ja minä hänelle jo lupasin.

Veronka painoi päänsä alas, aivan kuin olisi kaula katkennut, kasvot lensivät tulipunaisiksi, rinta kohosi kuin kuumeessa, sieraimet alkoivat värähdellä… Voi, jo pillahtaa itkemään!

Neito peräytyi arastellen vanhan päärynäpuun alle, jonka muuan myrskyn murjoma oksa riippui melkein maassa asti ja osaksi hänet peitti.

— Voi, minua niin hävettää, — hän sopersi tuskin kuuluvasti, — minua niin hävettää…

Hän ei puhunut enää sanaakaan, ei niin luotua sanaa, — pillahti vain itkemään. Tuulispää nyt alkoi aika lailla ravistella vanhaa puuta, joka kuuliaisesti sirotteli hänen päälleen ja puvulleen vaaleanpunertavia kukkasiansa, kenties viimeisiään, joita oli kyennyt vanhoilla päivillään kantamaan.

KOLME KEKÄLETTÄ.

Te istutte siellä vaunuissa, madame, ettekä tiedä mitään koko asiasta; tunnette vain että teidän on nälkä. Teidän haltuunne uskottava tyttöletukka hyppää alas rattailta, juoksee tiehensä ja lentää jo tuolla puun alla erään pitkätakkisen miesolennon kaulaan; siellä he keskustelevat vilkkain elein ja säihkyvin silmin. Neitonen tulee takaisin, iloisesti hypähdellen kuten karitsa ja punaisena kuin ruusun nuppu, käsityksin sen nuoren miehen kanssa, joka eilen löysi hänen korvarenkaansa. Tämä kaikki on aivan odottamatonta, kummallista. Sillä aikaa kun vaunujen akseliin sidotaan tukipuu ja hevoset uudelleen valjastetaan, astuu tuo pitkätakkinen mies, neitosen veli esiin ja kuiskaa salaperäisesti: "Kasvattinne meni kihloihin!" — Herra Jumala, milloin, missä? — Juuri nyt, tuolla puun alla.

Ah, madame Krisbay, tunnen hyvin että teidän nyt pitäisi mennä tainnoksiin, osaksi hienona naisena jo pelkästä tuollaisesta sanomasta, osaksi myöskin sen tähden kun olette joutunut tällaisten kehittymättömien ihmisten pariin. Mutta kölninvesi-pullonne on syvällä matkalaukussanne, josta syystä on paras olla tainnoksiin menemättä, vain sydämellinen suuttumus riittäköön.

Puun alla kyllä kelpaa flirtata ja harjoittaa lemmenhaaveilua kuutamoisina iltoina, mutta kosimiseen ja kihlaukseen on varsinkin romaaneissa kauniisti kalustettu salonki sopivin. Neito silloin karkaa ulos ovesta, jos on kaino, taikka polvistuu vanhempainsa tai holhoojansa eteen saadakseen heidän siunauksensa, jos ei ole ylen kaino, — mutta miten polvistua puun alla?

Kauheata! Puun alla! Laittomasti yhdessä eläjistä sanotaan: "he menivät yhteen puun alla." — Mikä häpeä! Mitä tullaankaan heistä sanomaan? Vaikka tosin eivät puun alla yhteen menneetkään, niin kuitenkin siellä kihlautuivat! Sitähän on heidän mahdoton kieltää.

Näitä madame Krisbay ajatteli, mutta ei niin Veronka. Hän päinvastoin aikoi jonakin kauniina päivänä tulla tänne uudestaan ikuistuttamaan tuota vanhaa puuta luonnosvihkoonsa.

Vaunut sillaikaa vierivät hiljaa eteenpäin. Kuski ei enää mahtunut rattaille, vaan antoi Wibra hänen kävellä jalkaisin perässä, ottaen itse ohjat käsiinsä. Veronkan oli istuttava hänen viereensä kuskinistuimelle. Herranen aika, mitä sanovatkaan ihmiset kylässä, kun tämän näkevät! Kun oli päästy ulos vuorensolasta, missä oli vuoroin jyrkänteitä, vuoroin suosilmiä, pistäytyi jälleen alhaalla laaksossa esiin Bjelawodan joki, puikkelehtien kallioiden lomitse, ja tästä lähtien se juoksi kaiken matkaa vaunujen rinnalla kuten mikä mustalaispoikanen. Nyt juoksevat hyvällä tiellä hevosetkin nopeammin, rattaat pyörivät hauskasti ja Wibra laskien ohjat höllälleen antaa aatostensa liitää vielä kerran äskeisiin tapahtumiin… Eiköhän tämä kaikki olekin vain unta? Ei, ei, istuuhan Veronka hänen rinnallaan ja takana kirkkoherra Bélyi János mongertaen madame Krisbayn kanssa gallialaisten kieltä. Niin, tämähän on täyttä totta. Senhän kaiken voi nähdäkin. Uskomattomampaa kuin romaani ja kuitenkin totta. Eipä olisi eilen uskonut, että hän oli ennen, kuin päivä ehtii toista kertaa laskemaan, löytää perintönsä ja päälle päätteeksi puolisonkin. Kaiken kaikkiaan neljänkolmatta tunnin asia. Eilen hän ei tähän aikaan vielä tiennyt, oliko Bélyi Veronkaa olemassakaan. Ihmeellistä! Hän alkoi lähemmin ajatella, miltä maailma silloin näytti ilman Veronkaa. Käsittämätöntä, kun hän ei vielä eilen tähän aikaan mitään sen suuntaista kaipausta tuntenut. Miten tämä voi olla mahdollista? Nuo hiton pyörätkin niin vimmatusti ratisivat, ettei päässyt eilistä olentoansa oikein tämänpäiväiseen vertaamaan… Todellakin ihmeitä! Yksi legenda, nimittäin sateenvarjoa koskeva, oli särkynyt, mutta toinen syntynyt sijaan. Taivas ja maa olivat ruvenneet ajamaan hänen asiaansa, auttamaan häntä perintöänsä löytämään. Taivas oli lähettänyt unen, maanhalkeama suojelijan.

Tämä suuri onni hänen sydäntänsä suloisesti hiveli: Tietäisitpä neitonen, kuinka rikkaalle miehelle olet kätesi antanut!

Tämä ajatus häntä niin viehättävästi tuuditteli ja lohdutteli, jotta hänen täytyi salaa hymyillä kuten valepukuinen kuninkaanpoika, ajatellessaan: pianpa kullanmurunen sen saapi tietää.

Kopanyiczan kalliokielekkeen kohdalla tuli nyt yhtäkkiä näkyviin
Glogova pienosine taloineen.

Laventelituoksu tuntuu tänne tielle asti. Jo alkavat näkyä nuo tutut pienet puutarhat säleaitoineen, suurine auringonkukkineen, rainnat seivästen nenissä ja pesuvaatteet marjapensailla. Talojen porteilla leikkivät lapset paitasillaan, ratsastaen särkyneiden korvojen laitalaudoilla, pihassa hyppelee hevonen, kello kaulassa.

Kylä on muuten melkein autiona; ken vain kynnelle kykenee on peltotöissä, hameväki taasen on saatuaan ruuan valmiiksi mennyt sitä väelle viemään. Vain koulun edustalla on elämää ja vilinää, mutta lapset eivät enää ole ulkomuodoltaan niin yhdennäköiset kuin ennen opettaja Majzikin ollessa nuorempi; nyt niitä on tummia ja vaaleita, laihoja ja vantteroita sekaisin ja unkariksi ne huutavat hyvää päivää tulijoille.

Miehistä vain pomot kotona venyilevät. Siistin paanukattoisen talonsa portailta Gongoly heiluttaa hattuansa. Mies on kauheasti lihonut; semmoinen möhömaha, kuin olisi kymmenen vuotta raudoissa maannut, — talonpoika näet vankeudessa tavallisesti lihoo. Pajan edustalla istuu Klincsok, piippua imeskellen, sepän raudoittaessa hänen rattaillensa pyörää.

— Minne nyt? — hän huudahtaa hilpeästi, viittilöiden käsin ja jaloin kirkkoherralle. — Me jo valittiin toinen pappi! — Nähtävästi oli pastorin viipyminen herättänyt seurakunnassa suurta huomiota.

Paljon olikin Glogova edistynyt: Tuolla kummulla Krizsanin talon takana siintää pyhiinvaelluskappeli kaksintoista porrasaskeleineen. Ja miten kauniin ja solakan peltikattoisen tornin ovatkin saaneet kirkkoonsa! Losoncziin asti saa mennä, ennenkuin sen vertaista näkee. Losonczin kirkon tornissa on sentään kukkokin.

Kylän keskeltä kohoaa majatalo, nimeltä Pyhä Sateenvarjo, sen takana villiviiniköynnösten varjostamana silmiinpistävän kaunis, valkoinen talo, aivankuin sokurista leikattu, takana hyvin hoidettu puutarha, edustalla nuoria soreita silkkipoppeleja mahtavassa rivissä kuin krenatöörit taloa vartioimassa.

— Siihen kuuluu vähänen ja huono maapalstakin, — lisäsi pastori säyseästi.

— Sitä me emme ainakaan täältä mukanamme vie. Setä sen saakoon. Eikö niin, Veronka?

— Veronkalla on niin suuret myötäjäiset, että ne riittäisivät kreivittärellekin, mutta siltä ei tiedä kirkkoherra eikä hän itsekään.

Tätä salaperäistä lausetta jäivät miettimään sekä pastori että Veronka, jotta eivät olisi huomanneet kotiin edes saapuvansa, vaan olisivat antaneet Wibran ajaa ohi, jos ei Vistula olisi iloisesti haukahdellen hypännyt heitä vastaan, jolloin portilla itkeskelevä Adameczin leskikin kiljasi:

Leski pyyhki kyyneleensä, laski rukousnauhan kädestänsä rinnalleen riippumaan ja meni aukaisemaan porttia.

— Voi, eihän, mitenkä sitä olisi! Kellekäs sitä olisin keittänyt? Kaikki uskoimme täällä että kirkkoherralle on tuho tullut. Herranen aika, en ole tehnyt tultakaan. Ja mitäpä siitä? Kyynelvirroin olisin sen kohta sammuttanut.

— Hyvä, hyvä, tiedän että olette minua murehtinut, tunnenhan hyvän sydämenne, mutta menkää nyt laittamaan päivällistä ja joutuin, taikka kuolemme tässä kaikki vielä nälkään.

Veronkassa heräsi epäilyksiä Adameczin lesken sanojen johdosta ja hän rupesi tutkimaan veljeänsä, oliko häntä mikä vaara uhannut, ja kovasti hän sydämystyi Wibrallekin, kun häneltä oli jotain nähtävästi salattu. Vihdoin täytyi hänelle kertoa koko tapaus, ja nyt hänen sydäntään ihan kouristi ajatellessaan missä vaarassa hänen veljensä oli ollut.

Suurella touhulla valmistettiin sillaikaa keittiössä päivällistä; oli siinä puuhaa kummallekin piialle sekä myös rengille.

— Laitappas joutuin kermavaahtoa, Hanna! Tänne vähän suolaa, Borbála. Joko hanhi on kynitty? Voi teitä, laiskurit! Pyörihän vikkelämmin, yks, kaks, kolme. András, mene nopeasti noutamaan puutarhasta vähäsen persiljaa. Herra Jumala miten laihan opettajattaren neiti sieltä toi! Näettekö? Kyllähän tässä taas työtä saadaan, ennenkuin mokomakin luudanvarsi on lihotettu! Tänne se pannu. Ei sitä, vaan tuo toinen! Raasti sinä Borbála vähäsen vehnästä. Mutta tuo nuori herra, joka tuli mukana, se vasta komea on; mistä ovat löytäneet ja mitä varten, sitä vain en osaa arvata. Sanoitko jotain? Ettäkö et sinäkään? Senkin aasi! Kun en kerran minä tiedä, mitä sinä sitte, sinä kananpoika tietäisit. Se vain on varma, vaikka pysyköön se meidän kesken, että neidin silmissä on jotain omituista. Siellä on jotain tapahtunut. Saan vaikka paikalla koukkuun käpristyä, jos asia ei niin ole, en vaan osaa vielä sitä selittää.

Paljohan se Adameczin leski siinä rupatti, hyvää ja pahaa sekaisin, mutta hyvää ruokaa hän laittoi. Pian hän toi pöytään semmoisen päivällisen, että rakastuneetkin hyvällä ruokahalulla söivät.

Päivällisen jälkeen Wibra palkkasi ratsumiehen viemään kirjettä
Beszterczeen pormestari Sztolarikille.

"Rakas holhoojani! — näin kuului kirje. — Ilmoitan teille tärkeitä asioita, mutta nyt vain lyhyesti; yksityiskohdat sitte suusanallisesti. Isäni perinnön, nimittäin sateenvarjon olen löytänyt tavallaan rouva Münzin kautta, tavallaan myös sattumalta. Olen täällä Glogovan kirkkoherran luona, jonka nuorempaa sisarta Veronkaa olen kosinut vaimokseni. Sangen sievä tyttö, ja ainoastaan siten pääsen käsiksi perintööni, että nain hänet. Asianhaarat ovat sangen omituiset. Lähettäkää, pyydän, tämän ratsastajan mukana kaksi kihlasormusta kultaseppä Kuszák Samuelin liikkeestä sekä ristimätodistukseni, joka löytyy teidän holhouspaperienne seassa. Haluaisin päästä kuuluutuksiin jo ylihuomenna. Piirrän j.n.e."

Huono oli slovakin hevonen, vaan ajankulkuun katsoen se oli hyvinkin nopea. Päivä tuntui näet niin lyhyeltä kuin muutama minuutti. Mutta jo toisena päivänä ajoivat vaunut pihaan, ja kuka astuikaan niistä ulos portaille? Tulija oli itse pormestari, herra Sztolarik.

Olipa hän miten korkea herra ja miellyttävä mies tahansa, oli ainoastaan kirkkoherra nyt iloissaan hänen tulostansa. Veronka häntä ihan pelästyi. Aivan kuin kylmä, jäätävä ilmavirta olisi tullut hänen mukanansa sisään. Mitä varten tuo nyt tänne?

Sana "tietenkin" tuota voitonvarmuutta ilmaisi. Pormestari läimäytti kättä Veronkalle ja, kuten tuollaiselle vanhalle herralle sopikin, nipisti hilpeästi hänen kalpeaksi käynyttä poskeaan, joka kumminkaan ei oikein jaksanut punastua. Pahat aavistukset painoivat mieltä: minkätähden tuo nyt tuli tänne?

Wibrakin sitä kummeksui. Tuon hidasliikkeisen pormestarin tulo tuntui hyvinkin omituiselta.

Veronka hengitti helpommin. Gyuri oli näet jo päivemmällä ilmoittanut odottavansa sormuksia Beszterczestä.

Ensin puhuttava! Hän aikoo siis puhua jotain semmoista, jota ei enää sitte sormuksia vaihdettua voisi sanoa. Maailma alkoi Veronkan silmissä musteta.

Wibra nousi vastenmielisesti paikaltaan Veronkan vierestä, jonka kädet alkoivat levottomasti liikkua virkkausta hypistellen.

Ennenvanhaan, kun ei vielä ollut kansakoulua, oli siinä koulusalikin. Vanha Adameczin leskikin siellä oli käynyt aikoinaan aakkoskoulua. Mutta jo edellinen pappi oli jakanut kahtia tämän ison salin lautaseinällä, laittaen siten sisemmän ja suuremman puolen vierashuoneeksi ja toisen puolen ruokakammioksi.

Veronka tunsi nyt olevansa äärettömän onneton; hinnasta mistä hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla, mitä nuo puhuvat… Kaikki, kaikkihan, niin kaikki siitä riippuu. Joku pahahenki, joka tietenkään ei ollut koskaan käynyt nunnien kasvatuslaitoksessa eikä oppinut tietämään, miten sopimatonta on mennä salaa kuuntelemaan, alkoi häntä kehottaa ja kiihoittaa; juokse joutuin Veronka ruokakammioon, niin kuulet kaikki mitä siellä puhutaan, kunhan vain hiljaa hiipien asetat korvasi ohutta seinää vasten.

Veronkaa ei tarvinnut siihen kauan pyytää; juoksujalassa hän sinne livahti. Uskomattoman paljon mettä saattaakin olla tuollaisten ilkeämielisten pahojenhenkien kielellä. Tämä suloinen hyvin kasvatettu ja hieno neitonen saattoi nyt kavuta istumaan kurkkutynnörille rasvapönttöjen ja viljasäkkien väliin kuuntelemaan, hermot jännitettyinä, joka sanaa ja ääntä.

Syvää hiljaisuutta häiritsi ainoastaan hänen sydämensä sykintä sekä rasvan tippuminen orressa riippuvista sianlihaliikkiöistä. Kuumuudesta nekin näet olivat alkaneet sulaa ja tippua. Jo tipahti hänen kauniille resedanväriselle puvulleenkin, — mutta mitäpä nyt niistä?…

— Olet siis, kuten sanoit, päässyt sateenvarjon perille, — kuului selvästi pormestarin ääni, — mutta oletko sitä jo nähnyt?

— Mitäs siitä? — vastasi Wibra — arvopapereihin pääsen käsiksi kumminkin kohta vihkimisen jälkeen.

— Koska en tahdo monestakaan syystä ruveta esittämään sateenvarjon historiaa.

— Toiseksi, kun se olisi armottomasti tehty Veronkaa kohtaan, hän näet luulisi minun naineen hänet vain sateenvarjon vuoksi.

— On. Kenties eivät antaisikaan minulle tuota pankkiosoitusta, jos se näet ei olisi edes minun nimelleni asetettu, ja milläpä minä todistaisin sen minulle kuuluvaksi. Päinvastoin se kuuluu heille, joiden hallussa se on. Enkä siinä tapauksessa saisi tyttöäkään, sillä jos omaisuus on niin suuri kuin arvelemme, saisi hän ylimyksiä vaikka yhden joka sormelle.

Veronkan alkoi päätä huimata. Hän tuli ajatelleeksi että tällä tavalla Jeesuksen Kristuksen ruumiiseen nauloja lyötiin… tällaiselta se mahtoi tuntua. Hän ei paljoakaan ymmärtänyt tuosta sekavasta puheesta, sateenvarjosta, pankkiosoituksesta, suuresta omaisuudesta. Mikä omaisuus? Mutta sen hän alkoi ymmärtää että hän oli vain välikappaleena jonkun arvaamattoman ja salaperäisen tarkoituksen saavuttamiseksi.

— Hyvä, hyvä, — jatkoi pormestari hetken vaiettuaan, — asia on joka tapauksessa jo nyt sangen pulmallinen, mutta suurimmat pulmat ovat ehkä vielä edessä.

— Älä keskeytä minua, jää odottamaan viiden junaa. Ennen kaikkia on meidän päästävä selville siitä, rakastatko todella tuota tyttöä.

Veronka rukka ihan vapisi siellä piilossaan, aivan kuin värisevä linnunpoikanen hän sulki silmänsä, kuten mestauslavalla kuolemaan tuomittu, joka luulee, että alas putoava terä ei tunnu silloin niinkään kauhealta. Voi, mitä on hän vastaava?

— Luulen rakastavani, — Vastasi Wibra epävarmalla äänellä. — Hän on sangen sievä. Eikö teidänkin mielestänne?

— Kyllä, enhän minäkään mikään puupölkky ole. Mutta se nyt on kysymys, olisitko häntä kosinut, jos ei olisi ollut tuota sateenvarjo-historiaa olemassa!

Nyt kuului viereisestä huoneesta kiljahdus ja kohta sen perään kolinaa, aivan kuin olisi siellä joku huonekalu kaatunut.

Niin. Siltä tuntuu murhenäytelmä viereiseen huoneeseen, kun väliseinä on ohut. Joku piika on nähnyt hiiren tai on sydän sortunut. Kukapa sen tietää, sillä epätoivolla ja pienellä säikähdyksellä on sama ääni. Oka sydämessä syöksi Veronka ulos vapaaseen ilmaan; enempää hän ei tahtonut tietää, pois vain täältä tai hän tukehtuisi, pois, pois vaikka minne… Ja viereisestä huoneesta tämä kaikki tuntui siltä, kuin olisi joko Adameczin leski tai Hanna sattunut astumaan hiiren päälle.

Samapa se, miltä se tuntui, sillä sehän kesti vain puolisen minuuttia, sitte se jo unhotettiin ja sai väistyä tärkeän keskustelun tieltä.

— Sanot ettei olisi johtunut mieleesikään häntä kosia… Siinä sitä ollaan. Et saa kiirehtiä sormusten vaihtoa, vielä vähemmän vihkiäisiä. Tutkitaan ensin tuo karhu, nimittäin sateenvarjo ja sen sisältö, sitte voidaan asiasta edelleen puhua.

Wibra kiersi välinpitämättömästi itselleen paperossin, itsekseen ajatellen: Sztolarik on alkanut vanheta, koska tuollaisia jaarittelee. Kuitenkin koetti hän olla ystävällinen häntä kohtaan.

— Minä olen kaikkia näitä miettinyt, rakas holhooja, mutta tässä ei ole nyt muuta tehtävää kuin naida tyttö.

Sztolarik nousi tuoliltaan ja astui nuoren miehen eteen, tarkaten häntä tiukasti viekkailla silmillään aivan kuin aikoisi laukaista suurimman väitteensä.

— Johan selitin, — hän vastasi nyreissään, ettei käy laatuun, vaan jos kävisikin, en erottaisi häntä pois perinnöstä, joka on puolittain löytö, sillä kaitselmus on aivan tahallisesti minut vierittänyt häntä kohden.

— Vai niin? Kuule siis Gyuri poikani, sillä kohta saapuu nyt asemalle äsken mainitsemani viiden juna.

Hänen ajatuksensa harhailivat kuitenkin muualla; hajamielisenä ja nyreissään hän rummutteli sormillaan pöytää.

— Kun kirjeesi johdosta tänä aamuna käväsin kultaseppä Huszákissa ostamassa sormukset lähettääkseni ne ratsumiehesi myötä, — en näet silloin osannut uneksiakaan että itse tänne lähtisin. Herra Húszak ei ollut myymälässä, vaan hänen apulaisensa Klaniczay József, se ristituuli.

Pyysin hänen antamaan kaksi kihlasormusta. Hän kysäsi: keille? — Kauas, — vastasin. Minne? Glogovaan. Eihän vain pappilan neidille? — Juuri sille. Ihana neito, — hän virkkoi. Tunnetteko hänet? — Sangen hyvin.

Wibra herkesi rummuttamasta; hänet valtasi kauhu ja hän hyppäsi ylös kiihkoissaan.

— Kohta saat kuulla. Sanasta sukeusi sana Klaniczayn siinä kääriessä sormuksia. Miten te sen pappilan neidin tunnette? Kävin Glogovassa viime vuonna. Mitä hittoa te siellä Glogovassa teitte? — Seurakunta teetti meillä hopeaisen varren muutamaan vanhaan sateenvarjoon, jota he tallettavat kirkossaan. — Nuo hupsut, — hän lisäsi, — eivät tohtineet lähettää sitä tänne; pelkäsivät että me sen varastamme, vaikka kapine ei ole kahdenkymmenen kreutzerin arvoinen. Minun piti lähteä sinne panemaan vartta paikoilleen.

— Senpätähden sanoin sinulle jo, veikkonen, että meidän on ennen kaikkea päästävä sateenvarjosta selville.

Maa ihan poltti hänen jalkojensa alla. Hän oli jo saavuttamaisillaan perintönsä ja nyt se taas uhkasi haihtua kuten virva, joka vaeltajaa peräänsä eksyttää.

Helppo oli tavata kirkkoherraa, hän kun paraikaa syötteli kyyhkysiään lakan luona.

— Pyhä isä, — puhutteli häntä Wibra, joka jo eilen illallispöydässä oli tullut sinuksi tulevan lankomiehensä kanssa. — Pormestari haluaisi, kun kerran on täällä, nähdä teidän kuulua sateenvarjoanne. Saako?

— Kyllä. Ja oitis huusi hän Adameczin leskelle, joka paraikaa kyni kanaa portailla:

Eukko pyörähti noutamaan avainta, ja pastori käyden edellä vei vieraansa kirkkoon, sen viileiden holvien alle, ohi ajan tummentamien penkkirivien.

Miten kauniit ovatkaan nämät yksinkertaiset maalaiskirkot ja kaikki, mitä niihin kuuluu! Nurmikko kirkon ympärillä, punaiset, vihreät ja monen muun väriset kirkkoliput sisässä ja penkkien kulmissa lempeiden naispyhimysten, pyhän Barbaran ja pyhän Rosalian kuvat riippumassa nauhoistaan. Miten monta pyhää legendaa yhdessä! Taivaan asujat ovat tuodut tänne puolitiehen — kirkko on näet puolitiessä taivaaseen — missä he voivat olla yhdessä täällä maan päällä elävien kanssa. Kuorissa pääalttari, lapsille pähkinöitä jakelevan pyhän Nikolauksen, Glogovan tähänastisen suojeluspyhimyksen kuvineen. — Sanoin, tähänastisen, sillä viime aikoina on pyhä Pietari alkanut hänen leipänsä perään kurkotella. — Vasemmalla vihkivesiastian kohdalla Kristuksen kuva, oikea ruususeppele orjantappurakruunun päällä. Siinä rukoili nuori pappi sinä päivänä, jolloin Billegi Máté toi orvoksi jääneen Veronkan hänen luokseen. Kaikki on täällä niin hiljaista ja majesteetillista; rauhaa ja lohdutusta henkivät nuo vakavat seinätkin sekä pyhänsavun tuoksu vielä nytkin, aivan kuin se ei olisikaan sunnuntaista lähtien haihtunut; yhtyneenä liinatukkaisten Glogovan tyttöjen resedakimppujen tuoksuun se täällä viihtyy ja liitelee, yläikkunoista sisään hiipivien auringonsäteiden kimaltelevilla harjoilla.

Kaikilla täällä on oma historiansa; nuo paksut koreat vahakynttilät osti Domanyik Miklósén leski Jumalalle — kun Jumala korjasi luokseen hänen miehensä. Käsi kättä pesee, niin sitä luulisi, mutta asia ei ole niin, sillä tuon kauniin alttariliinan oli Gongolyn emäntä valmistanut, ja kuitenkin hän sitte hukkui, — Jumalaa ei näet voi lahjoa.

Astuttuaan sisään he sen oitis huomasivat; siellä oli papinpaitojen ja messupukujen joukossa Gregorics Pál vainajan vanha sateenvarjo, vanha tuttu haalistunut punainen kangas, vain hopeinen varsi __ voi, tuo hopeinen varsi upeili siinä niin vieraana.

Ikäänkuin jäykistyneenä Wibra katsoa tuijotti siihen, kykenemättä sanaa sanomaan. Hän tunsi kohtalon olevan vastassaan. Paholainen kulki hänen perässään kehoittaen: Lähde, lähde perintösi perään; toinen paholainen kulki hänen edellään, maanitellen: Tule, tule täällä se on. Mutta onpa kolmaskin paholainen, vielä virkumpi, pääsee keskimmäisenkin edelle määränpäässä hääräämään, ja kun saapuu sinne, virkkaa se ilkeästi virnistellen: Täällä on tyhjää.

Sztolarik säilytti malttinsa, alkoi vain tarkoin tutkia sateenvarjon vartta, aivan kuin sen taiteellista tekoa ihastellen.

— Eipä niinkään! Tämä on kokonaan hopeata. Beszterczen Huszák, joka sen valmisti, on etevä mestari. Katsokaa, miten aistikas, miten tyylikäs. Eikö olekin mainio kapine? Seurakuntalaisen! minut viime vuonna sillä yllättivät kylpemästä palatessani. Siitä vanhasta oli luinen kahva särkynyt, jotta sitä tuskin saattoi käyttää. Se on erään Klincsok Istvánin ansio, hän kun alotti rahankeräyksen. On niitä sentään vielä uskovaisia kristityitä ihmisiä.

— Kyllä tulet tämän Klincsokin vielä tuntemaan. Hän on todellakin kunnioitettava mies.

Wibra olisi halunnut lähettää hornaan tuon kunnioitettavan Klincsokin, ja olisipa hän saanut sinne seuraakin, sillä jo taas oli siellä hänen selkänsä takana tuo ensimäinen paholainen kiihottamassa: Lähde hakemaan perintöäsi.

— Mutta varmaan on pidetty tallella se vanhakin varsi? — hän kysyi uusin toivein.

— Ei ole, — pappi vastasi, — se oli tavallinen puukeppi; muistaakseni
Adameczin leski sen silloin pyysi Veronkalta omakseen.

Johan se keskimäinen paholainen puhui papinkin kautta. "Sateenvarjon varsi on Adameczin leskellä."

Sztolarik purskahti ääneensä nauramaan, — nauroi niin että silmät kyyneltyivät. Kirkon seinätkin ja holvit kaikuivat, koko kirkko tuntui nauraa hohottavan.

Kun olivat saapuneet ulos kirkosta ja pappi oli mennyt viemään sisään avainta, otti Sztolarik esiin silkkipaperiin käärityt sormukset ja painoi ne Gyurin kouraan, tyynen leikillisesti lausuen:

— Äskeisen ajatusjuoksusi mukaan on sinun nyt siis naitava Adameczin leski. Mene ja kihlaa hänet kohta, tässä sormukset!

Wibra ei vastannut sanaakaan tuohon karkeaan pilaan, vaan riensi epätietoisuuden kiihottamana suoraa päätä keittiöön, missä Adameczin leski paraikaa paistoi lettusia hellan ääressä.

Adameczin leski paistoi ensin valmiiksi lettuset, nosti ne varovasti vadille, missä niitä oli ennestään aimo läjä ja kääntyi sitte vasta katsomaan kuka häntä puhutteli.

— Sitä vanhaa varttako kysytte, kulta kunnioitettava herra? Asianlaita on niin, että lapsenlapseni, pikku Matyko sairastui viime vuonna… Juuri kaalin kypsymisen aikana, saattoipa se olla vähän aikaisemminkin…

— Tuota noin… Matykosta puhuin. Pahat silmät olivat sen häneen panneet. Pikku Matyko on suloinen lapsi…

Todellakin kyykötti siellä vesikorvon kupeella ylösalasin käännetyllä taikinakaukalolla sinisilmäinen, likanaamainen slovakkilaispoikanen, leikkien herneiden kanssa, posket vielä pullollaan, kun oli työntänyt suuhunsa kokonaisen lettusen.

— Perhana teidät vieköön, eukko! Oletteko kuuro vai mitä? — kivahti asianajaja. — Minä kysyn sitä vanhaa sateenvarjon vartta.

— Siitähän minä tässä puhunkin… pahat silmät olivat, kuten sanoin, saaneet Matykon sairaaksi, pienokainen oli jo ihan menemäisillään; ainoa lääke oli, kulta kunnioitettava herra, panna kolme palavaa kekälettä lapsen, juomaveteen ja juottaa sitä sille kolmena päivänä. Mutta herranen aika, ei auttanut sekään, eipä väinkään auttanut, lapsi sairasti ja kävi huonommaksi päivä päivältä. Sydämeni oli pakahtua sitä nähdessäni, sillä minulla on sangen hellä sydän, sen kirkkoherrakin tietää…

— Siinähän jo olen, pyydän nöyrimmästi, sillä siihen aikaan tehtiin uusi varsi pyhään sateenvarjoon, ja meidän neiti, tuo hyvä sielu, lahjoitti minulle sen vanhan varren. Noh, sanoin, parahiksi Matykolle, tästä pyhästä puusta kolme kekälettä ja jos ei sekään auta, silloin Matyko otetaan pois ja hänestä tulee taivaan sotamies.

Eukko ihan heltyi ajatellessaan että pikku Matykosta olisi voinut tulla taivaan sotamies; kyyneleet valuivat pitkin poskia, — kunpa vain ei niitä olisi tipahtanut lettutaikinaankin.

— Adameczin leski! — huudahti Wibra mielenliikutuksesta värisevällä äänellä. — Ettehän vain ole polttanut sitä sateenvarjon vartta?

— Ka, mistäpä muuten olisin ottanut ne kolme kekälettä, jos en olisi sitä polttanut?

Wibran täytyi nojata seinään, maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, vimmatusti kiersivät ympyrässä lautaset, pannut, astiat ja hellanreijästä nousi korkeassa tulenliekissä jälleen tuo kolmas paholainen, joka määrän päässä virnisteli: Täällä on tyhjää.

— Oli, ei ollut, mutta älä ole allapäin, veikkonen. Niin on kohtalon tahto ja sillä hyvä. Tästälähin et ainakaan aja turhia haaveita takaa, vaan luotat omaan kykyysi. Ja usko pois, sekin jotain maksaa.

PIKKU VERONKA.

Turhaan Sztolarik koetti Wibraa lohdutella. Helppo on saarnata että maalliset tavarat vieroittavat ihmisiä taivaallisista; hyvät on silti ne maallisetkin tavarat.

Kun meiltä kuolee rakkain lapsemme, tulee aina perheeseen joku erittäin viisas ystävä lääkitsemään surusta murtunutta sydäntämme sanelemalla ettei muka tiedä mitä olisi lapsesta tullut, olisi saattanut kuolla vielä vaikka hirsipuussa, parempi oli että hänen näin kävi. Mutta silti ei tuo viisaus ole kyennyt ainoatakaan kyyneltä kuivaamaan, siksi heikko se on sydänsuruun verraten.

Sztolarik siinä puhui paljokin, mutta Wibran mieltä karmi ajatus että hän ei koskaan tule omistamaan herrashovia englantilaisina puistoineen ja mitä muuta semmoiseen kuuluu; koko maailma näytti aivan toiselta, sangen surulliselta.

Kyllä se silti oli ennallaan. Aika kulki edelleen, aivan kuin Adameczin leski ei olisi vanhaa sateenvarjon vartta polttanutkaan. Pappilan ruokasalissa seinäkellon viisari joutui roomalaisen kakkosen kohdalle, jolloin se alkoi soittaa muuatta säveltä, piiat kattoivat pöydän päivälliseksi. Adameczin leski toi liemivadin sisään, kirkkoherra nouti vieraansa, kutsui heidät ruokasaliin, asettaen heidät istumaan toisen toiselle, toisen toiselle puolen madame Krisbayta, kun hän yhtäkkiä huomasi että Veronkaa ei ollut missään.

— Juuri sitä minäkin aioin kysyä, — virkkoi madame. — Eikö hän ollutkaan teidän kanssanne?

— Minä taas luulin, — kirkkoherra vastasi, — että hän oli teidän luonanne.

Nyrpein katsein madame Krisbay nousi kunniasijaltaan pöydän päästä noutamaan sisään Veronkaa, mutta tuli kohta takaisin, olkapäätä kohauttaen.

— Tämäpä vasta merkillistä, — ärähti kirkkoherra ja juoksi itse ulos, komentaen palvelijoita kiireesti etsimään neitiä puutarhan joka sopesta, missä hän varmaankin piileskeli, romaania lukien.

Adameczin leski siellä kyökissä päivitteli että ruoka jäähtyy ja laitokset pilaantuvat.

— Ruvetaan syömään, — kirkkoherra komensi, — ken ei ole kotona, olkoon syömättä. Emmekä me voi antaa vieraamme tässä odotella, varsinkin kun hän vielä aikoo lähteä kotiin tänään.

Toisensa perään kannettiin siis ruokia esiin, lientä, hirssiputinkia hanhenpaistin kanssa, kaalikäärylöitä, mainiosti täytettyjä, jotta kuningaskaan ei parempia saa; niinikään porsaanpaistia, lettusia. Mutta Veronka oli ja pysyi kadoksissa. Päivällistä syötäessä tuli Hanna ilmoittamaan ettei häntä ole löydetty mistään.

Wibra istui pöydässä jäykkänä kuin tammenterho; hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleen.

— Ehkäpä hän on nukahtanut mehiläishuoneessa, — huomautti kirkkoherra, — taikka on ehkä (hän epäröi hetkisen, jatkaisiko vai ei), ehkä on teidän välillänne jotain tapahtunut.

— Juokse siis, Hanna, uuteen taloon ja pistäy mehiläishuoneessakin. Ja me maistakaamme, hyvät herrat, älkäämme antako häiritä itseämme. Hän on vielä lapsi ja voipi saada yhä uusia päähänpistoja. Ehkä on nytkin lähtenyt juoksemaan jonkun perhosen perään. Maistakaa, herra pormestari, tätä punaista viiniä, tehkää hyvin!

Hän ei sentään niinkään paljon rohkaissut vieraitaan kuin itseään. Hän istui siinä kuin neuloilla, huolestuneena ja puhellen hajamielisesti. Pormestari uteli, oliko aikainen kevät tehnyt hyvää vuoden kasvullisuudelle ja missä määrässä.

Nämät sekavat vastaukset osoittivat, miten apeaksi hänen mielensä oli painunut ja että hän vain kohteliaisuuden vaalimana siinä heidän keskellään istui. Vihdoin päätti pormestari ratkaista asian ja puhui kahvia juodessaan:

— Olisi parempi, jos kirkkoherra itse menisi neitiä etsimään. Ja olkaa hyvä, käskekää samalla kuskini valjastaa, sillä tästä on aimo taival Beszterczeen.

Kirkkoherra käytti kohta tilaisuutta hyväkseen, madame Krisbay samoin pyysi anteeksi että hän poistui; tapaus oli siksi merkillinen, että hänkin alkoi käydä levottomaksi.

Molemmat vieraat miehet jäivät yksikseen. Kumpikin istui vaiti ikävissään. Seinäkello yksin siinä nakutti haavemaisesti.

Silmät selällään katseli Wibra liikkumatonna ja jäykkänä häkissään kyyhöttävää kanarialintua. Sekin oli nyt siinä allapäin.

— Käske sinäkin valjastaa, — katkasi pormestari vihdoin äänettömyyden.
— Mennään yhdessä.

Wibralta pääsi huokauksen tapainen, jonka merkitystä ei ollut helppo käsittää. Vaan kun hän myöskin pudisti päätänsä, näytti käyvän selville että hän ei vielä aikonut käskeä valjastaa.

— Mutta onhan sinun lähdettävä täältä. Eihän meillä ole täällä enää mitään tekemistä.

— Niinkö? Vaan senkö sijaan tytöstä? Ethän sinä äsken ennen päivällistä niin sanonut.

— Oh hoh! — puhui pormestari pisteliäästi,— milloinkas se Amor onkaan päässyt sinuun sytyttämään tuota ihmeellistä tulta, sillä eihän tyttö tuolla tavoin kadotessaan osoittanut sinua kohtaan mitään erikoista mieltymystä.

— Juuri sen vuoksi tunnen tällä hetkellä hornan tuskia. Voi, uskokaa minua, holhoojani, että perintöni katoaminen minusta nyt tuntuu ihan pikkuseikalta.

Nuoren miehen tuska koski siihen määrään pormestariinkin, että hän puhkesi vilpittömästi sanomaan:

— Sehän on aivan toista. Saakeli soikoon, sano sinä vain näin: Silloin minäkin jään tänne. Tule, mennään mekin etsimään neitokaista, niin saamme suoraan kysyä hänen mieltään.

Heidän tullessaan ulos oli pihalla jo aika häläkkä; kovimmin kuitenkin
Adameczin leski voivotteli, käsiänsä väännellen.

— Tiesin, tiesin, se siitä lopuksi tulee. Sadun keijukaiseen ei saa sormin koskea, taikka haihtuu se kuin utu. Hoi, meidän pikku neitiä! Hän oli Jeesuksen morsian; kun hänestä tehtiin kuolevaisen miehen morsian, kutsui Jeesus hänet luokseen.

— Karjapaimenen emäntä tässä vastikään kertoi, pyydän nöyrimmästi, nähneensä aamupäivällä neidin astuvan, silmät itkusta punaisina, yli niittyjen suoraan Bjela-Wodaa kohden… Herra Jumala, asiahan on selvä.

Keittiön ovella seisoskeli joukko naisia ja lapsia, jotka olivat tapauksesta tiedon saatuaan sinne kerääntyneet; muuan heistäkin oli nähnyt Veronhan puutarhan laidassa, mutta jo ennen kuin karjapaimenen vaimo.

— Ympäristöstä, sillä varmaan hän on jossain lähiseuduilla; kohta saamme tietää, missä.

— Voi, eihän se ole niinkään helppoa, — Wibra huokasi syvään. — Vain saduissa on sille varalle peilejä olemassa…

Wibra pudisti epäilevästi päätään. Oliko herra Sztolarik mennyt päästä pyörälle, kun aikoi tuoda tänne koko tämän rotkoisen paikkakunnan laaksoineen, metsineen hakemaan Veronkaa. Herra Sztolarik todellakin jotain semmoista ajatteli. Veronka on saatava esiin vaikka mistä, asiat kyllä sitte itsestään selviävät.

Sztolarik oli, ennenkuin pääsi notarioksi, toimittanut nimismiehen virkaa tässä kihlakunnassa, ja Glogovassa kasvoi jo siihen aikaan runsaasti aimo pähkinäraippoja. Kvapka Pál juoksi kuin vimmattu, ja pian alkoi suuri kello vaaraa ilmoittaen kumeasti soida…

Ilma oli tyyni. Kellon pelottava ääni kaikui mahtavasti joka suuntaan, ja kaikkialta, pelloilta, laaksoista, vuorilta, metsistä ja rotkoista alkoi kerääntyä ihmisiä, joka taholta, pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä, ihmisiä, jotka kaikki juoksivat kylää kohden. Ihmeellistä, mistä yhtäkkiä ilmestyikin niin paljon ihmisiä. Ainoastaan se, joka saa viimeisellä tuomiolla nousta ylienkeli Gabrielin pasunanääneen, saa varmaan nähdä jotain tämän kaltaista.

Tyytyväisenä katseli Sztolarik kirkon kummulta sinne läähättäen juoksevaa väen paljoutta.

— Näetkös, meidän ei muuta tarvinnut kuin seisoa keskellä kylää, niin tuodaan joka sopesta meille Veronkasta tietoja. Ja tarpeettomiapa ovat nekin, sillä Veronka itse varmaan kohta saapuu. Kuulehan, kellonsoittaja, tähystele sieltä tarkoin, etkö näe missään neitiä?

— Hän elää! — Wibra huudahti innostuneena, mutta seuraava johtopäätös pian hänen mielensä taas masenti. Hän elää, ei siis mitään hätää, mutta on juossut minua pakoon.

Hän alkoi siinä miettiä, eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi hukkunut. Silloin olisi hän voinut todella uskoa häntä rakastaneensa ja itkeä lemmittynsä menettämistä.

— Heitä jo, senkin tolvana. Näytä kädelläsi, millä suunnalla on Srankón maissipelto.

— Mene sinä Gyuri häntä vastaan ja koeta koreasti saada selville, mikä häntä vaivaa.

Mutta silloin oli jo asianajaja menossa kautta pappilan puutarhan Magátin lusernimaalle, ja kovasti sykähti hänen sydämensä, kun sieltä voi nähdä Veronkan viheriässä puvussaan, ei edes hattua vaan pieni punainen huivi päässä. Nyt hän jo juosta sipsutti läpi Szláwikin pajukon ja tuli yhtäkkiä häntä vastaan Gongolyn niityllä.

— Älkää pelästykö, Veronka. Ei ole tuli missään irti. Holhoojani käski vain soittaa kelloa, houkutellakseen teidät kotiin. Minkätähden menitte?

— Sitä en sano, — hän vastasi hiljaa, tuskin kuuluvasti, — antakaa minun mennä… jättäkää minut.

— Jumalan tähden, Veronka… Älkää minua kiusatko. Mikä teitä vaivaa?
Mitä pahaa olen tehnyt?

Asianajaja hyppäsi yhtäkkiä hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Veronka koetti kaikin tavoin vapautua, he taistelivat siinä toden tiestä, mutta mies ei laskenut irti, ennenkuin hän oli väkisin saanut toisen kihlasormuksista neidon sormeen.

Näin sanoen kiskasi hän sormuksen sormestaan ja viskasi sen kauas niitylle ruohikkoon.

— Älkää tulko tänne teeskentelemään, herra Wibra. Älkää tulko tarjoamaan sormustanne köyhälle tytölle, vaan pujottakaa se sateenvarjoon… sateenvarjonhan te tahdotte naida ettekä minua. Joko ymmärrätte?

— Niin, tiedän kaikki, — neito vastasi hieman punastuen. — Teidän on turha kieltääkään.

— Herranen aika, minä en tahdo mitään kieltää enkä salata. Kuunnelkaa minua, pyydän, kuunnelkaa.

He astuivat kotiin päin hiljalleen pitkin niityn reunaa; Wibra kertoi, neito kuunteli, tuhannet hyönteiset ja sirkat sirisivät ja lentelivät ruohikossa, kiidellen ristiin rastiin heidän tiellään. Wibra kertoi koko elämänsä, isänsä tarinan, otaksumiset perinnön olemassa olosta, miten tuli lähteneeksi sitä etsimään, mihin Gregorics vainaja oli mahdollisesti sen kätkenyt, miten hän oli jälkiä noutaen saapunut Bábaszékiin, sanalla sanoen hän kertoi kaikki. Neito kuunteli, ensimmältä syyttäjänä, silmissä ankara nuhteen ilmi, sitte tuomarina saattaakseen oikeutta voittoon, mutta vähitellen alkoi kertomuksen kulku häntä miellyttää, hän lämpeni, ei ollut enää syyttäjä eikä tuomari vaan ihmettelevä kuulija, joka hämmästystä osoittavilla huudahduksilla useat kerrat esitystä katkaisi.

Jo lähestyi kertomus häntäkin, vähitellen mutta varmasti alkoivat häämöttää ne langat, jotka punoutuivat hänen kohtaloonsa, nyt vain jatkoa, jatkoa…

Jo tulee, jo tulee, jotta kohisee… ja pysähtyy Münzin pojan kohdalla. Münz selvittää, että sateenvarjo varmaan on Glogovassa, sitte puhuu siitä Mravucsánin illallisissa metsänhoitajan rouva… voi, sehän meni juoruamaan, mitä pyhä Pietari oli tuonut orpolapsen suojaksi.

Vielä muutama sana, niin Veronka sai tietää kaikki, arvasi koko asian ja hänen silmänsä heltyivät kyyneliin.

— Jumala häntä siitä siunatkoon, että teki sen, — lausui Wibra iloissaan, kun näki neidon heltyvän, — nyt voin ainakin todistaa, että rakastan teitä ilman sateenvarjoakin.

Veronka irroitti punaisen huivin päästään ja heilutellen sitä kädessään hän yhtäkkiä löi sillä Wibraa olkapäähän, samalla silmät kyyneleisinä hymyillen.

— Sitä, että… (hän pysähtyi, omituinen arkuus tuntui kurkkua kuristavan.)

Näin sanoen hän pyörähti ympäri ja lähti juoksemaan hyppien kuin nuori varsa takaisin Gongolyn niitylle; Wibra tuskin jaksoi perässä laukata.

He etsivät sormusta hyvän aikaa, mutta turhaan. Pian saapui sinne kirkkoherrakin. — Kuulehan Gyuri, älä puhu veljelleni mitään tuosta sateenvarjosta. — En, kultani, en puhu milloinkaan. —

Voi sinua, pahikko, miten sellainen käytös sopii? Missä olet ollut? Me jo pelättiin pahinta. Juoksit kai taas jonkun perhosen perässä?

Saatuaan senverran asiasta selvyyttä kuin sitä hänelle suotiin, kirkkoherrakin alkoi etsiä sormusta, mutta kyllä he olisivat sitä saaneet etsiä vaikkapa tuomiopäivään asti, jos ei Gongoly-isäntä olisi saanut asiasta vihiä ja vääntäytynyt sinne suurine möhömahoineen, jonka päällä tupakkamassin kurenauhojen koreat tupsut mahtavasti heiluivat.

— No, no — puhui Glogovan pohatta päätään pudistellen, jotta pitkä
harmaja tukka niskassa heilui. — Älkää yhtään surko, neitiseni, kyllä
Gongoly setä sen löytää. Löytää varmasti. Kyllä siihen keino keksitään.
Tunnin kuluttua annan niittomiesten leikata pois kaiken ruohon.

Vaikka odelma ei vielä ollut edes kahden sormen mittainen, vasta parisen viikkoa sitten oli heinähaasiat pois korjattu, — komensi Gongoly -isäntä sinne niittomiehiä, ja todellakin kilahti muutamaan viikatteeseen sieltä uusi kultasormus joka jo seuraavana päivänä kiilsi Veronkan sormessa. Tuosta niin kohteliaan Gongolyn niitystä on siitä lähtien säilynyt se merkillinen tarina, että sitä on niitetty kolmasti vuodessa, ja sitä jokainen glogovalainen kehuen mainitsee aina, kun vieraat paikkakunnasta halveksivasti puhuvat.

Mitä on minun tähän enää lisättävä? Paljohan on niitä asioita vielä kynäni eteen patoutunut. Ikuisia salaisuuksiakin. Gregorics Pálin omaisuudesta ei esimerkiksi tähän päivään ole saatu pienintäkään vihiä. Oliko tuo luuloteltu pankkiosoitus todella vanhuksen sateenvarjon varressa vai ei, sitä ei tiedä kukaan, ei pikku Matykokaan, vaikka hän joi veden, johon sen kolme kekälettä oli upotettu. Niin kallista juomaa eivät ole juoneet keisaritkaan kuin Matyko, — jos asiassa todella oli perää.

Legenda pyhän Pietarin sateenvarjosta Glogovassa elää vielä tänä päivänäkin niillä seuduilla. Sztolarik kyllä kertoili kaikkialla että vanha juutalainen Münz oli kristikansalle lahjoittanut tuon arvokkaan pyhäinjäännöksen, joten alaston totuus ilmi tuli, mutta usko on väkevämpi totuuttakin ja polki sen vähitellen kokonaan jalkoihinsa. Enkä minä suinkaan mene sitä sieltä ylösnostamaan, pyydänpä anteeksi tähänastisiakin tarinoimisiani. Epäilemättä piili asiassa jotain salaperäistä. Tuo pyhä sateenvarjo toi ylen suurta siunausta ja onnea kaikille, Gyurillekin, joka senkautta löysi maailman suloisimman puolison, mikä sitte tapahtui kolmantena sunnuntaina tässä kerrottujen tapausten jälkeen.

Glogovassa ei vielä oltu sellaisia vihkiäisiä nähty. Veronka oli saanut päähänsä, että on kutsuttava kaikki ne vieraat, jotka olivat Mravucsánin illallisissa, kun näet olivat saapuvilla silloin, kun he ensin toisiinsa tutustuivat, tulkoot nyt häihinkin. Paljo oli myös vieraita Beszterczestä, muiden muassa sulhasen äitikin mustassa puvussaan, pormestari, vara-ispaani ja herra tiesi, keitä kaikkia. Kopanyiczasta tulivat Urszinyit, Lehotasta tilanhoitajan neidet, yllä ruusunpunaset laskotetut hameet, Bábaszékistä rouva Münz, niin suuret renkaat korvissa kuin nyrkkini. Niin monta ja monenlaista ajopeliä oli silloin kertynyt Glogovaan, jotta kelpasi ihastella viikon päivät jo niiden valjaitakin.

Jumalanpalveluksen loputtua suntio hartaasti työnteli maalaisia kirkosta ulos, mutta kirkkoherra jäi sinne sisään. Kaiketi hääsaattuetta odottamaan.

— Sus Maria, niin paljon herrasväkeä — ja niin paljon kangasta heidän yllään! Astuivat kirkkoon kaksittain, nainen ja mies, neiti ja nuori herra. Ensin morsian, päässä valkoinen huntu ja valkoinen puku yllä. Voi, kuinka oli kaunis, — vahinko että hänkin joskus vanhenee. Eipä ollut huonompi sulhanenkaan, kelpaisi sitä katsella. Aivan oli samallaisessa puvussa kuin kuvissa itse kuningas. Samettitupsuinen, kultakahvainen miekka juhlallisesti temppelin kivilattiaa vasten kalisi. Mieltä ylentävää oli häntä katsella. Saattue asettui puoliympyrään alttarin ääreen, kullakin naisella oli kukkavihko kädessä ja hiuksiin oli valettu kalliita hajuvesiä. Koko kirkko niistä lemusi kuin apteekki. Ilma oli koleahko. Tilanhoitajan kivuliaat neidet värisivät ohuissa pukimissaan, mutta muuten sujui kaikki kauniisti… ihmeen kauniisti.

Sulhanen antoi vastauksensa kuuluvasti, jotta kirkon holvit kaikuivat, morsian sensijaan hiljaa ja vienosti, kuin olisi hyttynen veisannut. Toimituksen lopulla rukka heltyi ihan itkuun. Alkoi etsiä nenäliinaansa kalliin pukunsa taskusta. Mutta eihän siinä ollut taskua! Kun morsian ei lopultakaan sitä löytänyt, ojensi hänelle omansa muuan nuori rouva, joka seisoi hänen takanaan ja hoki tuon tuostakin takapuolella seisovalle miehelleen:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHÄN PIETARIN SATEENVARJO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.