The Project Gutenberg eBook of Dombey ja Poika 1

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Dombey ja Poika 1

Author: Charles Dickens

Translator: Aino Tuomikoski

Release date: August 13, 2024 [eBook #74248]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DOMBEY JA POIKA 1 ***
DOMBEY JA POIKA I

Kirj.

Charles Dickens

Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski

Kariston klassillinen kirjasto 33

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Edellinen osa.

         Alkulause
         Henkilöitä
      I. Dombey ja Poika
     II. Sopivia toimenpiteitä sellaisen tapauksen johdosta,
         joka voi joskus sattua parhaimmissakin perheissä
    III. Dombey ihmisenä ja isänä, kodin päämiehenä
     IV. Näyttämölle ilmestyy taas muutamia uusia henkilöitä
      V. Paul kastetaan
     VI. Paul joutuu toisen kerran orvoksi
    VII. Vilkaisu neiti Toxin asuntoon ja hänen sydämensä tilaan
   VIII. Paulin varttuminen ja luonne
     IX. Onnettomuus kohtaa puista merikadettia
      X. Jatkoa merikadetin onnettomuuteen
     XI. Paul joutuu uuteen ympäristöön
    XII. Paulin kasvatus
   XIII. Liikeasioita
    XIV. Paul lähtee kotiinsa loma-ajaksi
     XV. Kapteeni Cuttlen hämmästyttävä oveluus ja Walter Gayn
         uusi toimi
    XVI. Mitä aallot lakkaamatta toistivat
   XVII. Kapteeni Cuttle tekee nuorille pikku palveluksen
  XVIII. Isä ja tytär
    XIX. Walter lähtee pois
     XX. Dombey lähtee matkalle
    XXI. Uusia kasvoja
   XXII. Carkerin pikku tehtävä
  XXIII. Florence yksin ja merikadetti salaperäisenä
   XXIV. Rakastavan sydämen tutkistelua
    XXV. Kummallisia uutisia Sol-enosta
   XXVI. Menneisyyden ja tulevaisuuden varjoja
  XXVII. Synkempiä varjoja
 XXVIII. Muutoksia
   XXIX. Rouva Chickin silmät aukenevat
    XXX. Häitten edellä

Jälkimäinen osa.

   XXXI. Häät
  XXXII. Puinen merikadetti särkyy
 XXXIII. Vastakohtia
  XXXIV. Äiti ja tytär
   XXXV. Onnellinen pari
  XXXVI. Tupaantulijaiset
 XXXVII. Varoituksia
XXXVIII. Neiti Tox uudistaa vanhan tuttavuuden
  XXXIX. Kapteeni Cuttlen uusia seikkailuja
     XL. Kotioloja
    XLI. Uusia ääniä aalloilla
   XLII. Luottamusta ja onnettomuutta
  XLIII. Unettomia öitä
   XLIV. Palveluksesta erotettu
    XLV. Uskollinen välittäjä
   XLVI. Tutkintaa ja mietiskelyä
  XLVII. Ukkosenisku
 XLVIII. Florencen pako
   XLIX. Merikadetti tekee keksinnön
      L. Tootsin hätä
     LI. Dombey ja maailma
    LII. Salainen sanoma
    LIU. Lisäuutisia
    LIV. Karkulaiset
     LV. Rob menettää paikkansa
    LVI. Iloa ja pettymystä
   LVII. Taas häät
  LVIII. Vuotta myöhemmin
    LIX. Pahan palkka
     LX. Avioasioita
    LXI. Leppyminen
   LXII. Loppu

ALKULAUSE

Dombey ja Poika ilmestyi ensimmäisenä painoksena vuonna 1848 ja merkitsee Charles Dickensin kirjallisessa tuotannossa tärkeätä käännekohtaa. Tätä ennen hän oli jo kirjoittanut laajoja teoksia, joita nimitetään romaaneiksi ja jotka hyvin tyydyttivätkin silloista makua ja käsitystä, mutta niistä puuttui jotakin olennaista, minkä nojalla nykyaikaisessa mielessä annetaan kaunokirjalliselle tuotteelle romaanin nimi ja arvo.

Ennen sopi kirjailijan, kuten myös Dickens nuorempina vuosinaan menetteli, panna kuvittelemansa henkilö kokemaan kaikenlaisia seikkailuja ja näkemään milloin liikuttavia, milloin naurettavia ilmiöitä, ja kun näitä eri episodeja oli karttunut kylliksi tai päähenkilö sattumalta joutunut elämänuransa loppuun, päättyi teos siihen, ja niin oli jälleen luotu uusi "romaani". Lukijaa varten oli siis keksitty tilanteita ja tapauksia, jotka kukin sinänsä saattoivat olla mielenkiintoisia ja toisinaan vastasivat nykyaikaista novellia tai tilapäiskuvausta, mutta toiselta puolen olivat romaania koossapitävät henkilöt olemassa pääasiassa vain siksi, että nämä eri ilmiöt voitaisiin esittää. Niinpä voi sattua, että päähenkilö sekaantui perin kirjaviin tapahtumiin ja vihdoin pääsi niistä eroon ollen kutakuinkin entisellään tai ettei niillä sitten ollut mitään tajuttavaa vaikutusta myöhempiin vaiheisiin, yhtä vähän kuin niitä olisi osannut aavistaa.

Mutta nykyaikaisessa merkityksessä on pelkästään mielikuvitukseen perustuva romaani rakenteeltaan toisenlainen. Sitä voisi verrata esim. tuuheaan puuhun, joka on kasvanut pienestä siemenestä, niinkuin meidän ajallemme muutenkin on ominaista, että se, mikä on pientä tai ainakin ennen on vähäpätöisenä sivuutettu, paisutetaan valtavaksi. Romaanin luomiseen ei enää riitä se, että toteutetaan jokin taiteellinen suunnitelma, vaikkapa tämä olisi kuinkakin uusi ja merkillinen, vaan sen pohjaksi tarvitaan erikoinen ajatus tai henkinen näky, jonka elävöittämiseksi niin kirkkaaseen ja tehoavaan muotoon kuin suinkin esitetään yhteenkuuluva jakso elämää. Tällöin kirjailija useinkin joutuu laajentamaan teostaan paljoa enemmän kuin on alkujaan kuvitellut, koska ilmestyy yhä uusia keinoja, joilla sopii valaista alkuperäistä aatetta; mutta toisaalta hänen tulee pitää silmällä, että kaikki hänen kertomansa on syineen ja seurauksineen tarpeellista lopullisen päämäärän saavuttamiseksi. Niin moninaisia kuin esitetyt henkilöt ja ilmiöt ovatkin, pitää tällaisesta asteittaisesta, yhä uusia piirteitä tarjoavasta kehittelystä käydä lukijalle selväksi, että niiden lakien mukaan, jotka vallitsevat kirjailijan kuvaamassa maailmassa, romaanin perustaksi otettu aate toteutuu ilman luonnottomuutta tai hätävaraksi tekaistuja sattumia.

Tässä suhteessa, kuten jo viitattiin, "Dombey ja Poika" on periaatteellisesti toisella tasolla kuin Dickensin aikaisemmat teokset, esim. "Nicholas Nickleby". Jälkimäisestä voi sanoa, että kirjailija sitä luodessaan ikäänkuin on kysynyt itseltään, minkä tapausten avulla hänen sankarinsa voisi yhä jatkaa vaellustaan jonnekin, kun sitävastoin edellisessä hän näkyy kysyneen, mitkä tapaukset voisivat auttaa hänen sankariaan pääsemään perille.

Dickensissä tapahtunut kehitys nykyaikaisen romaanin luomista kohti tulee selvästi esille, kun verrataan hänen tapaansa käsitellä samanlaista ilmiötä kolmessa eri romaanissa. "Nicholas Nickleby", "Dombey ja Poika" ja myöhemmin ilmestynyt "David Copperfield" sisältävät kukin kuvauksen poikakoulusta. Ensimmäisessä koulu ei ole vähääkään olemassa siksi, että se kertoisi meille jotakin romaanin sankarista, sillä se ei vaikuta hänen historiaansa tai sieluunsa: hän joutuu vain Squeersin kouluun ja poistuu sieltä luonteeltaan samana tai oikeastaan yhtä luonteettomana, ja koko koulujuttu on episodi sinänsä. Mutta kun pikku Paul Dombey pannaan Blimberin opistoon, kuuluu se kertomukseen juoneen, ja lukija aavistaa heti, että oleskelu siellä ratkaisee pojan kohtalon, samalla kun se tuo esille lapsellisuuden uusia puolia ja mainittu opisto muutenkin on kiinteässä yhteydessä toisten henkilöiden vaiheiden kanssa. Samoin on laita viimemainitussa romaanissa. Pikku David sai aluksi kokea elämän kovuutta, ja Creaklen huono koulu vaikutti häneen myös pahasti, kun sensijaan myöhemmin Strongin opetus teki hänelle hyvää.

Se aate, joka elävöitetään "Dombey ja Pojassa", voidaan lausua sanoilla: Nöyryys on elämänilon ainoa mahdollinen pohja. Jos siis jollakulla ei ole muuta tapaa pysyä nöyränä kuin olemalla köyhä, niin hänen on parempi jäädä köyhäksi ja olla iloinen; jos taas on syntynyt älyltään vajavaiseksi, niin on parempi olla tyhmä ja siinä tilassa iloita. Sitävastoin vie ylpeys ehdottomasti turmioon.

Samoin kuin Dickensin muut romaanit, voi myöskin "Dombey ja Poika" tuntua nykyaikaisesta lukijasta liian monisanaiselta, tarpeettomiin yksityiskohtiin ja sivutapauksiin takertuvalta, mutta silloin on otettava huomioon, mistä tämä esityksen laajuus oikeastaan johtuu. Jos jätetään syrjään pateettiset pitkäveteisyydet ja monin paikoin tavattavat kovin seikkaperäiset asialliset tiedot, nähdään tässäkin romaanissa kuvauksen paisuvan etusijassa huumorin vuoksi, sillä missä tahansa Dickens huomasi saavansa tilaisuuden höystää kertomustaan huumorilla, käytti hän sitä hyväkseen. Tosin hän saattoi tässäkin mennä liian pitkälle, luoden tyyppejä, joiden olemassaolo todellisessa maailmassa näyttää epäiltävältä, mutta toisaalta on varmaa, että monet hänen koomillisista henkilöistään auttavat lukijaa mielihyvin taivaltamaan teoksen läpi, niin laaja kuin se onkin, ja jäävät pysyvästi muistiin.

Niinpä esiintyy tässä romaanissa mestarillisesti kuvattu Toots näyttämässä toteen sitä väitettä, että hölmömäisyys yhtyneenä nöyrään hyvyyteen ei suinkaan ole onneton kohtalo. Elämän ulkonaiset puolet Toots käsittää väärin, mutta aina silloin, kun pitää mitata sisällistä arvoa ja sen mukaan toimia, hän viattoman luonteensa nojalla osuu oikeaan.

Tootsin vastakohtana taas majuri Bagstock edustaa paatunutta, itserakasta hölmöä, joka uskoo olevansa vilpittömän rehellinen purkamalla suustaan joutavuuksia. Maailmassa ei hänen kannaltaan ole muita värejä kuin musta ja valkoinen, eikä totuuden lausumiseen hänen mielestään tarvita sen enempää kuin että kulloinkin räikeällä sutkauksella isketään asia umpeen. Hänen pöyhkeytensä on niin suuri, ettei hän malttaisikaan kuunnella totuutta, koska se vaatisi ajattelemista.

Koomillisista henkilöistä mainittakoon tässä vielä Feenix-serkku, entinen parlamentinjäsen, jonka tehtävänä on esittää naurettavia puolia n.s. "seurapiireistä" eli ylhäisöstä. On näet huomattava, että Dickens aikaisemmissa teoksissaan oli kuvannut hienoston henkilöitä vain matkan päästä, koska hän itse kuului keskisäätyyn, mutta saavutettuaan kirjailijana yleistä suosiota hän oli tähän aikaan jo päässyt seurustelemaan myös ylempien piirien kanssa. Niinpä olikin ennen voitu muistuttaa, että hänen loordityyppinsä tai muut ylimyksensä olivat irvikuvia, joilta puuttui todellisia piirteitä. Mutta nyt hän saattoi tarkastella heitä lähempää, ja siitä johtui, että omalla tavallaan hupsu Feenix-serkku on saatu mainiosti edustamaan Englannin ylimystön omituisuuksia naurettavalta puolelta.

* * * * *

Esipuheessa koottujen teosten painokseen v:lta 1867 tekijä lausuu:

"Uskallan olla sitä mieltä, että kyky (tai tottumus) oikein huomata ihmisten luonteita on harvinainen. Enpä ole edes saanut kokea, että ihmisten kasvojakaan osataan oikein panna merkille. Tavallisimpia virheitä näkyy siinä kohden olevan se, että ujous ja julkeus sekoitetaan toisiinsa ja ettei käsitetä itsepäisen luonteen olevan ainaisessa kamppailussa itsensä kanssa.

"Sellaisessa miehessä kuin Dombeyssa ei tapahdu rajua muutosta, ei tässä kirjassa eikä todellisessa elämässä. Se tunne, että hän on väärässä, hänellä on koko ajan. Mitä enemmän hän koettaa sitä tukahduttaa, sitä suurempi on hänen vääryytensä. Sisäinen häpeä ja ulkonaiset asianhaarat voivat johtaa kamppailun lopputulokseen viikossa tai päivässä, mutta kamppailua on kestänyt vuosikausia, ja voitto on kauan aikaa ollut epätietoinen.

"Tämän kirjan aloitin Genevenjärven rannalla ja jatkoin sitä muutamia kuukausia Ranskassa, ennenkuin sain sen valmiiksi Englannissa. Kirjoitustyön ja -paikan yhteys on mielessäni niin omituisen vahva, että vielä nytkin, vaikka mielikuvituksessani tunnen joka portaan pikku merikadetin tyyssijassa ja voisin osoittaa joka penkin siinä kirkossa, jossa Florence vihittiin, tai kaikkien nuorten herrojen vuoteet tohtori Blimberin opistossa, hämärästi kuvittelen kapteeni Cuttlen karkaavan rouva MacStringerin luota Sveitsin vuoristossa. Samoin, jos jokin sattuma muistuttaa minulle mitä aallot alinomaa kuiskailivat, lähtee muistini vaeltamaan talviseksi yöksi pitkin Pariisin katuja — kuten levotonna ja raskain mielin teinkin sinä iltana, kun olin kirjoittanut sen luvun, jossa pikku ystäväni ja minä erosimme toisistamme."

HENKILÖITÄ:

Alkuasukas, kuten neiti Tox nimitti, Bagstockin musta palvelija. Anne, sisäkkö Dombeyn talossa, Towlinsonin mielitietty. Bagstock, Joseph, eronsaanut majuri, neiti Toxin läheinen naapuri. Baps, tanssinopettaja tohtori Blimberin opistossa. — rouva, hänen puolisonsa. Berinthia, lyhennettynä "Berry", rouva Pipchinin veljentytär ja palvelija. Bitherston, poika, täysihoidossa rouva Pipchinin luona. Blimber, tohtori, jolla oli yksityinen poikaopisto Brightonissa. — rouva, hänen puolisonsa. — Cornelia, heidän tyttärensä. Blockitt, rouva Dombeyn hoitajatar. Bokum, rouva, rouva MacStingerin ystävä ja morsiusneito hänen häissään Jack Bunsbyn kanssa. Briggs, tohtori Blimberin oppilas ja Paul Dombeyn huonetoveri. Brogley, kaupanvälittäjä, vanhojen tavaroiden kauppias ja Sol Gillsin ystävä. Brown, Alice, toiselta nimeltään Alice Marwood, James Carkerin entinen lemmitty. — rouva, hänen äitinsä. Bunsby, Jack, Varovan Klaran kapteeni, kapteeni Cuttlen hyvä ystävä. Carker, Harriet, John ja James Carkerin sisar, sittemmin Morfinin puoliso. — James, Dombey ja Pojan konttoripäällikkö. — John, Dombey ja Pojan konttoristi. Chick, John, Dombeyn lanko. — Louisa, hänen puolisonsa, Dombeyn sisar. Chowley, kts. MacStinger, Charles. Clark, Dombey ja Pojan konttoristi. Cuttle, Edward, kapteeni, Sol Gillsin ystävä ja myöhemmin liiketoveri. Daws, Mary, nuori keittäjätär Dombeyn palveluksessa. Diogenes, koira, jonka Toots lahjoitti Florence Dombeylle. Dombey, Paul, rikas lontoolainen kauppias. — Fanny, hänen ensimmäinen puolisonsa, Florencen ja pikku Paulin äiti. — Florence, heidän tyttärensä. — pikku Paul, heidän poikansa. — Edith, Dombeyn toinen puoliso, rouva Skewtonin tytär, eversti Grangerin leski. Feeder, kandidaatti, tohtori Blimberin apulainen, myöhemmin hänen vävynsä ja seuraajansa. — Alfred, pastori, hänen veljensä. Feenix, Edith Dombeyn serkku. Flowers, rouva Skewtonin palvelijatar. Gay, Walter, nuori konttoristi Dombey ja Pojan palveluksessa, Sol Gillsin sisarenpoika, myöhemmin Florence Dombeyn puoliso. Gills, Solomon, laivakojeiden kauppias. Glubb, vanha ukko, joka työnsi pikku Paulin rullatuolia. Granger, Edith, kts. Edith Dombey. Howler, lahkolaisten pappi. Jemima, rouva Toodlen naimaton sisar, joka auttaa hänen lastensa hoidossa. Joe, työmies. John, köyhä sekatyöläinen, Marthan isä. Johnson, oppilas tohtori Blimberin koulussa. Kate, orpotyttö, vierailulla Skettlesin perheessä samaan aikaan kuin Florence. Kleopatra, kts. rouva Skewton. Kukonpoika, ammattinyrkkeilijä, Tootsin ystävä. MacStinger, rouva, kapteeni Cuttlen emäntä, myöhemmin kapteeni Bunsbyn puoliso. — Alexander, hänen poikansa. — Charles, toinen hänen poikansa. — Juliana, hänen tyttärensä. Martha, köyhän Johnin tytär, ruma, likainen ja muodoton. Marwood, Alice, kts. Alice Brown. Melia, tohtori Blimberin palvelijatar. Miff, rouva, kirkonpenkkien avaaja. Moriin, Dombey ja Pojan vanhin konttoristi. Nipper, Susan, Florence Dombeyn palvelijatar. Pankey, tyttö, rouva Pipchinin hoidokkeja. Paul, kts. pikku Paul Dombey. Peps, Parker, hovilääkäri, läsnä pikku Paulin syntyessä. Perch, lähetti Dombey ja Pojan liikkeessä. — rouva, hänen puolisonsa. Pilkins, Dombeyn kotilääkäri. Pipchin, leskirouva, jonka luo pikku Paul ja Florence lähetettiin täysihoitoon; myöhemmin Dombeyn emännöitsijä. Puskuri, kts. Robin Toodle. Richards, kts. Polly Toodle. Rob Hioja, kts. Robin Toodle. Skettles, sir Barnet, parlamentinjäsen. — lady, hänen puolisonsa. — Barnet, heidän poikansa, tohtori Blimberin oppilas. Skewton, rouva, n.s. "Kleopatra", Edith Dombeyn äiti, Feenix-serkun täti. Sownds, lihava ja mahtava suntio. Toodle, junanlämmittäjä. — Polly, hänen vaimonsa, pikku Paulin imettäjätär, joka Dombeyn perheessä pitää nimeä "Richards". — Robin, heidän poikansa, lisänimeltään "Puskuri" ja "Rob Hioja". Toots, vanhin tohtori Blimberin oppilaista. — rouva, kts. Susan Nipper. Towlinson, Thomas, Dombeyn lakeija. Tox, Lucretia, neiti, rouva Chickin ystävä. Tozer, pikku Paulin huonetoveri tohtori Blimberin opistossa. Wiekam, tarjoilijan vaimo, pikku Paulin hoitajatar. Withers, rouva Skewtonin palveluspoika.

TOIMINIMI DOMBEY JA POJAN TUKKU-, VÄHITTÄIS- JA VIENTILIIKKEEN ASIOITA

ENSIMMÄINEN LUKU

Dombey ja Poika

Dombey istui hämärtyneen huoneen nurkassa vuoteen vieressä, isossa nojatuolissa, ja Poika makasi lämpimästi kapaloituna pienessä korikehdossaan, joka oli huolellisesti sovitettu matalalle penkille tulen eteen sen likelle, ikäänkuin pienokaisen ruumiinrakenne olisi teeleivoksen kaltainen, joka on välttämättä paahdettava ruskeaksi niin kauan kuin se on tuore.

Dombey oli noin neljänkymmenenkahdeksan vuoden ja Poika vasta noin neljänkymmenenkahdeksan minuutin ikäinen. Dombey oli jokseenkin kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän oli kaunis, pulska mies, oli hänen ulkomuotonsa liian jäykkä ja pöyhkeä ollakseen miellyttävä. Poika oli perin kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän (tietysti) oli eittämättä kaunis lapsi, oli hän yleisvaikutukseltaan kuitenkin vielä jonkin verran rutistunut ja täplikäs. Dombeyn otsalle olivat aika ja sen veli huoli jättäneet muutamia merkkejä kuin puuhun, jonka on aikanaan pakko murtua — ne ovat säälimättömiä kaksoisia samotessaan ihmismetsänsä läpi ja matkalla uurtaessaan — kun taas Pojan kasvoilla risteili moneen suuntaan lukemattomia pikku poimuja, jotka sama petollinen aika saisi mielikseen silitellä ja tasoitella viikatteensa lappeella, valmistaakseen pintaa syvemmille leikkauksilleen.

Riemuissaan kauan odotetusta tapauksesta Dombey helisteli yhtä mittaa raskaita kultaisia kellonperiään, jotka riippuivat hänen tiukan sinisen takkinsa alapuolelle, nappien kimallellessa fosforin värein kaukana palavan tulen heikossa hohteessa. Poika, jonka pienet nyrkit olivat kovasti puserrettuina ja pystyssä, näytti heikkojen voimiensa mukaan alistuvan siihen olemassaoloon, joka oli niin odottamatta tullut hänen osakseen.

"Tämä talo on nyt taas, rouva Dombey", huomautti Dombey, "ei ainoastaan nimeltään, vaan todellisuudessakin Dombey ja Poika. Dom-bey ja Poika!"

Näillä sanoilla oli niin hellyttävä vaikutus, että hän liitti rouva Dombeyn nimeen erään hyväilysanan (vaikkakaan ei ihan epäröimättä, koska hän oli kovin vähän tottunut sellaiseen puhuttelutapaan) ja sanoi: "Rouva Dombey, minun — minun rakkaani."

Ohimenevä heikko hämmästyksen lehahdus levisi sairaan naisen kasvoille hänen kohottaessaan silmänsä mieheensä päin.

"Hänet kastetaan Pauliksi, minun — rouva Dombey — tietysti."

Sairas toisti heikolla äänellä "tietysti" tai oikeastaan ilmaisi sen huultensa liikkeellä ja sulki taas silmänsä.

"Se on hänen isänsä nimi, rouva Dombey, ja samoin isoisän! Soisinpa, että hänen isoisänsä eläisi vielä tänä päivänä!" Ja taas hän sanoi "Dom-bey ja Poika" samalla äänenpainolla kuin äsken.

Nuo kolme sanaa ilmaisivat muuten Dombeyn elämän ainoan ajatuksen. Maailma oli olemassa, jotta Dombey ja Poika voisivat siinä harjoittaa kauppaa, ja aurinko ja kuu oli luotu suomaan heille valoa. Joet ja meret olivat sitä varten, että heidän laivansa voisivat kulkea niillä, sateenkaari ennustaakseen heille kaunista ilmaa, tuulet puhalsivat joko heidän yrityksiensä suuntaan tai niitä vastaan, tähdet ja kiertotähdet kiersivät kehiään säilyttääkseen loukkaamattomana sen järjestelmän, jonka keskuksena he olivat. Tavalliset lyhennykset saivat uuden merkityksen hänen silmissään ja viittasivat vain heihin: A.D. ei ollenkaan tarkoittanut anno Domini, vaan merkitsi anno Dombei — ja Pojan.

Hän oli kohonnut, samoin kuin hänen isänsä ennen häntä, elämän ja kuoleman kiertokulussa Pojasta Dombeyksi ja lähes kaksikymmentä vuotta ollut toiminimen ainoana edustajana. Noista vuosista hän oli ollut naimisissa kymmenen — naimisissa, niinkuin jotkut väittivät, sellaisen naisen kanssa, jolla ei ollut sydäntä lahjoitettavana hänelle; jonka onni sisältyi menneisyyteen ja joka oli tyytyväinen voidessaan alistaa murtuneen mielensä nöyrästi kestämään nykyhetken velvollisuuksia. Ei ole ollenkaan todennäköistä, että tuollainen joutava puhe olisi osunut Dombeyn korviin, jota se läheisesti koski, eikä luultavasti kukaan olisi uskonut sitä niin vähän kuin hän, jos se olisi tullut hänen kuuluvilleen. Dombey ja Poika olivat usein tehneet kauppaa rahoilla, mutta ei koskaan sydämillä. He jättivät tällaiset mielikuvituksen piiriin kuuluvat asiat pojille ja tytöille ja täyshoitoloille ja kirjoille. Dombey olisi tuuminut tähän tapaan: Avioliiton hänen kanssaan täytyi asiain luonnon mukaan olla mieluinen ja kunniakas kenelle järkevälle naiselle tahansa. Toive saada synnyttää uusi osakas sellaiseen kauppaliikkeeseen ei voinut olla herättämättä ylevää ja kiihkeätä kunnianhimoa vaatimattomimmankaan naissukupuoleen kuuluvan olennon rinnassa. Rouva Dombey oli tehnyt tämän yhteiskunnallisen avioliittosopimuksen, joka melkein välttämättä kuului säädylliseen ja varakkaaseen asemaan, tosin kiinnittämättä huomiota perheen toiminimen jatkamiseen, mutta kuitenkin silmät täysin avoimina näitä etuja huomaamaan. Rouva Dombeylla oli ollut joka päivä tilaisuutta käytännössä huomata hänen yhteiskunnallinen asemansa. Rouva Dombey oli aina istunut hänen pöytänsä päässä ja hoitanut emännän velvollisuuksia erinomaisen hienosti ja kohteliaasti. Rouva Dombeyn oli täytynyt olla onnellinen, eikä mikään muu ollut mahdollista.

Tai ainakin oli ollut vain yksi puute. Niin, sen hän olisi myöntänyt. Ei puuttunut muuta kuin yhtä, mutta se merkitsikin varmasti paljon. He olivat olleet naimisissa kymmenen vuotta, eikä heille tähän päivään mennessä, jolloin Dombey istui helistellen raskaita kultaisia kellonperiään isossa nojatuolissa vuoteen vieressä, ollut syntynyt jälkeläistä.

Tarkemmin sanoen, ei ketään mainitsemisen arvoista. Noin kuusi vuotta sitten oli kyllä syntynyt tyttö, sama lapsi, joka nyt oli huomaamatta hiipinyt tänne ja arkana kyyristynyt nurkkaan, voidakseen sieltä nähdä äitinsä kasvot. Mutta mitä merkitsi tyttö Dombey ja Pojalle! Liikkeen nimen ja arvon pääomassa oli sellainen lapsi pelkkä pikkuraha, jota ei voitu sijoittaa — mätämuna — ei mitään muuta.

Dombeyn tyytyväisyyden malja oli kuitenkin tällä hetkellä niin täynnä, että hän tunsi voivansa pirskahduttaa sen sisällyksestä parisen pisaraa pikku tyttärensä pölyiselle syrjäpolullekin.

Hän virkkoi siis: "Florence, kuuleppas, sinä saat mennä katsomaan sievää veljeäsi, jos haluat. Älä koske häneen!"

Lapsi vilkaisi tuota sinistä takkia ja jäykkää valkeaa kaulanauhaa, jotka yhdessä narisevien kenkien ja hyvin äänekkäästi raksuttavan taskukellon kanssa ruumiillistivat hänen käsityksensä isästä, mutta hänen silmänsä kääntyivät sitten taas heti äidin kasvoihin, eikä hän liikahtanut eikä vastannut.

Samassa avasi rouva silmänsä ja näki lapsen. Tämä juoksi häntä kohti ja nousten varpailleen ylettyäkseen paremmin kätkemään kasvonsa hänen rinnalleen tarrautui häneen kiinni epätoivoisen hellästi, mikä oli jyrkässä ristiriidassa hänen ikänsä kanssa.

"Oh, Herra varjelkoon!" sanoi Dombey nousten äreästi seisomaan. "Olen varma, että tuo on perin ajattelematon ja kiihkeä menettelytapa. Minun on kai parasta kysyä tohtori Pepsiltä, tahtooko hän ehkä olla niin hyvä ja tulla taas tänne yläkertaan. Nyt lähden alas. Minä lähden alas. Minun ei tarvitse pyytää teitä", lisäsi hän pysähtyen hetkeksi tulen ääressä olevan penkin luo, "pitämään erikoista huolta tästä nuoresta herrasta, rouva…"

"Blockitt, herra?" esitti sairaanhoitajatar, teeskentelevästi hymyilevä laimean kohtelias henkilö, joka ei rohjennut ilmoittaa nimeään tosiasiana, van ainoastaan hiljaisena huomautuksena.

"Tästä, nuoresta herrasta, rouva Blockitt."

"Ei, herra, ei suinkaan tarvitse! Muistan, kun Florence-neiti syntyi…"

"Jaa, jaa, jaa", keskeytti Dombey ja kumartui kehdon yli, samalla vähän rypistäen kulmiaan. "Olihan Florence-neiti oikein hyvä, mutta tämä on eri asia. Tämän nuoren herran pitää täyttää kohtalo. Kohtalo, pikku mies!" Puhutellessaan sillä lailla vastasyntynyttä hän nosti sen toisen kätösen huulilleen ja suuteli sitä. Sitten hän näytti pelkäävän, että se temppu oli saattanut hänen arvokkuutensa huonoon valoon, ja lähti hyvin kömpelösti tiehensä.

Tohtori Parker Peps, yksi hovilääkäreistä, jolla oli suurenmoinen maine avustajana lisäysten tapahtuessa hienoissa perheissä, käveli edestakaisin vierashuoneessa kädet selän takana perhelääkärin kuvaamattomasti ihailemana. Jälkimäinen oli säännöllisesti toitottanut tätä asiaa kuuden viime viikon kuluessa kaikille potilailleen, ystävilleen ja tuttavilleen sellaisena tapauksena, johon hän odotti päivin ja öin joka heti kutsua yhdessä tohtori Parker Pepsin kanssa.

"No niin, hyvä herra", sanoi tohtori Parker Peps mehevällä, syvällä, sointuvalla äänellään, joka oli verhottu päivän tapauksen vuoksi samoin kuin oven kolkutinkin, "onko teidän käyntinne mielestänne ollenkaan nostattanut arvoisaa rouvaanne?"

"Ikäänkuin virkistänyt?" sanoi perhelääkäri arasti, kumartaen samalla tohtorille kuin sanoakseen: "Suokaa anteeksi, että lisään yhden sanan, mutta tämä on niin arvokas asiakas."

Dombey tuli neuvottomaksi tästä kysymyksestä. Hän oli ajatellut potilasta niin vähän, ettei voinut siihen vastata. Hän sanoi olevansa kovin tyytyväinen, jos tohtori Parker Peps tahtoisi taas nousta yläkertaan.

"Hyvä on! Me emme saa salata teiltä, herra", virkkoi tohtori Parker Peps, "että on jonkinlaista voimattomuutta hänen armossaan herttuattaressa — suokaa anteeksi, minä sekoitan nimet, minunhan piti sanoa, teidän rakastettavassa rouvassanne. Että on jonkinlaista raukeutta ja yleistä joustavuuden puutetta, jota oikeastaan emme tahtoisi…"

"Nähdä", ehätti perhelääkäri sanomaan, kumartaen taas päätään.

"Juuri niin", myönsi tohtori Parker Peps, "jota oikeastaan emme tahtoisi nähdä. Tuntuu siltä, että lady Cankabyn ruumiinrakenne — suokaa anteeksi, minun piti sanoa rouva Dombeyn, mutta sekoitan nimet eri tapauksissa…"

"Ne ovat niin lukuisia", mutisi perhelääkäri, "eikä tosiaankaan voi odottaa — olisi kovin ihmeellistä, jos olisi toisin — tohtori Parker Pepsin asiakaspiiri West-Endissä…"

"Kiitos", sanoi tohtori, "juuri niin. Aioin juuri huomauttaa, että tuntuu siltä kuin potilaamme ruumiinrakennetta olisi kohdannut sellainen järkytys, josta se saattaa toipua vain suuren ja reippaan —"

"Ja tarmokkaan", mutisi perhelääkäri.

"Juuri niin", sanoi tohtori, "ja voimakkaan ponnistuksen avulla. Virkaveljeni herra Pilkins, joka ollessaan lääkärinä tässä perheessä — epäilemättä sopivin siihen tehtävään, siitä olen varma —"

"Oh", mutisi perhelääkäri. "Niin kuuluisan henkilön lausuma ylistys!"

"Olette kovin ystävällinen", vastasi tohtori Parker Peps, "sanoessanne niin. Herra Piikkisillä, joka asemansa nojalla parhaiten tuntee potilaan ruumiinrakenteen säännöllisissä oloissa (mikä tieto on kovin tärkeä meille tehdessämme johtopäätöksiä tällaisissa tapauksissa), on samoin kuin minullakin se käsitys, että luonto on kutsuttava avuksi tässä tapauksessa tekemään tarmokas ponnistus ja että jos arvoisa potilaamme Dombeyn kreivitär — suokaa anteeksi, rouva Dombey — ei olisi —"

"Kykenevä", sanoi perhelääkäri.

"Tekemään menestyksellisesti sellaista ponnistusta", jatkoi tohtori Parker Peps, "silloin voisi sattua sellainen käänne, jota me kumpikin vilpittömästi valittaisimme".

Lääkärit seisoivat muutamia sekunteja maahan katsellen. Sitten he tohtori Parker Pepsin äänettömän eleen kehoittamina lähtivät yläkertaan. Perhelääkäri avasi oven kuuluisalle ammattitoverilleen ja seurasi häntä kerrassaan matelevan kohteliaasti.

Olisi väärin Dombeyta kohtaan väittää, ettei tämä sanoma tavallaan vaivannut hänen mieltään. Hän ei ollut sellainen mies, josta olisi koskaan oikeastaan voinut sanoa, että hän pelästyi tai järkkyi, mutta hänellä oli tosiaankin se tunne, että jos hänen vaimonsa sairastuisi ja kuolisi hän olisi hyvin surullinen, samoin kuin jos hän kadottaisi astioistaan tai huonekaluistaan tai muista taloustavaroistaan jotakin, mikä olisi hyvinkin omistamisen arvoista eikä voisi joutua hukkaan herättämättä vilpitöntä mielipahaa. Epäilemättä se kuitenkin olisi viileää, asiallista, maltillista herrasmiehen surua.

Hänen tätä asiaa koskevat mietteensä keskeytyivät pian, ensiksi porraskäytävästä kuuluvan vaatteiden kahinan vuoksi ja sitten siksi, että huoneeseen äkkiä lehahti nainen, joka oli selvästi ohi keski-iän, mutta puettu hyvin nuorekkaasti, etenkin mitä puseron tiukkuuteen tulee. Vastatullut juoksi Dombeyn luo kasvoillaan ja ryhdissään jonkinlainen jännitys, joka ilmaisi hillittyä liikutusta, kietoi käsivartensa Dombeyn kaulaan ja sanoi tukehtuneella äänellä:

"Rakas Paulini! Hän on täydellinen Dombey!"

"No niin, no niin", vastasi hänen veljensä — sillä Dombey oli hänen veljensä — "luulenpa tosiaankin, että hän on tullut sukuunsa. Älähän kiihdy, Louisa."

"Teen siinä hyvin mielettömästi", sanoi Louisa istuutuen ja ottaen esille nenäliinansa, "mutta hän on — hän on niin täydellinen Dombey! Minä en ole milloinkaan elämässäni nähnyt mitään sentapaista!"

"Mutta mitä merkitsee tuo juttu Fannystä?" kysyi Dombey. "Kuinka Fanny voi?"

"Rakas Paul", vastasi Louisa, "se ei ole yhtään mitään. Usko minua, se ei ole mitään. Tosin hän on uupunut, mutta sitä ei voi verratakaan siihen, mitä minä sain kestää Georgen tai Frederickin syntyessä. Ponnistus on välttämätön. Siinä kaikki. Jospa tuo kunnon Fanny olisi Dombey! — Mutta luulenpa hänen jaksavan suoriutua siitä. Epäilemättä hän suoriutuu. Tietysti hän tekee niin, kun tietää, että sitä pyydetään häneltä velvollisuutena. Rakas Paul, onhan tosiaankin kovin heikkoa ja tyhmää minun vavista ja väristä kiireestä kantapäähän asti, mutta minä olen niin peräti kummallinen, että täytyy pyytää sinulta viinilasi ja palanen tuota kakkua. Luulin ihan putoavani ulos porraskäytävän ikkunasta tullessani katsomasta rakasta Fannya ja herttaista pikku pojua." Nämä viime sanat johtuivat siitä, että pienokainen muistui äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä.

Silloin kuului hiljainen koputus ovelle.

"Rouva Chick", sanoi hyvin lempeä naisääni ulkopuolelta, "kuinka nyt voitte, rakas ystävä?"

"Rakas Paul", sanoi Louisa hiljaisella äänellä ja nousi seisomaan, "se on neiti Tox. Kaikkein herttaisin olento! En olisi mitenkään päässyt tänne ilman häntä! Neiti Tox, veljeni herra Dombey. Rakas Paul, erittäin läheinen ystäväni neiti Tox."

Nainen, joka esiteltiin näin erikoisesti, oli pitkä ja laiha olento, niin kuihtuneen näköinen, ettei häntä alkujaankaan ilmeisesti ollut luotu "vahvaväriseksi", kuten kangaskauppiaat sanovat, ja vähitellen menettänyt värinsä kokonaan. Mutta siitä huolimatta olisi häntä voinut kuvailla hohtavaksi yleisestä sovinnollisuudesta ja kohteliaisuudesta. Hänen päänsä oli vakinaisesti asettunut kallelleen senvuoksi, että hän oli pitkän aikaa tottunut kuuntelemaan ihailevasti kaikkea, mitä hänen läsnäollessaan sanottiin, ja katselemaan puhetovereitaan kuin olisi hengessään koettanut painaa heidän kuvansa sieluunsa pitääkseen sitä koko elämänsä halki haihtumattomassa muistissaan. Hänen kätensä olivat omaksuneet suonenvedonkaltaisen tavan kohoilla omasta aloitteestaan kuin itsetiedottoman ihailun vallassa. Hänen silmänsäkin olivat taipuvaiset samantapaiseen liikatunteellisuuteen. Hänellä oli pehmein ääni mitä voi kuvitella, ja hänen nenässään, joka oli hämmästyttävän kyömyinen, oli ihan keskellä siltamaisen kaaren kohdalla pieni kyhmy, josta se suuntautui alaspäin hänen kasvojaan kohti kuin järkähtämättä päättäen olla mistään syystä kääntymättä ylöspäin.

Neiti Toxin puku, vaikkakin se oli täysin hieno ja hyvä, vaikutti jonkin verran kulmikkaalta ja ahtaalta. Hän oli tottunut käyttämään kummallisia rikkaruohontapaisia kukkia päähineissään. Omituisia ruohoja näkyi toisinaan hänen tukassaan, ja uteliaat huomasivat, että kaikissa hänen kauluksissaan, röyhelöissään, kaulaliinoissaan, kalvosimissaan ja muissa hienommissa vaatekappaleissaan — suorastaan kaikissa hänen pukineissaan, joilla oli kaksi yhtymään tarkoitettua päätä — molemmat päät eivät milloinkaan olleet hyvissä väleissä eikä tahtoneet mitenkään sovinnollisesti kohdata toistaan. Talvitarpeita varten hänellä oli turkistavaroita, kuten turkiskauluksia, kaula- ja käsipuuhkia, joiden karvat törröttivät pystyssä korskeasti eivätkä ollenkaan ottaneet taipuakseen pehmeästi. Hänellä oli usein mukanaan pieniä soljella varustettuja laukkuja, jotka paukahtivat kuin pistooli sulkeutuessaan. Kun hän oli puettu täysiin juhlatamineihin, oli hänellä kaulansa ympärillä kerrassaan jäykänmallinen kaulakoru, joka esitti raukeaa ihan ilmeetöntä vanhaa silmää. Nämä ja muut samantapaiset ulkonaiset seikat olivat yhä vahvistaneet sitä käsitystä, että neiti Tox oli vähävarainen nainen, minkä hän tulkitsi omaksi hyödykseen. Mahdollisesti hänen sipsutteleva käyntinsä lisäsi tuota uskoa ja sai aikaan sen luulon, että hän jakamalla tavallisen pituisen askeleen pariin kolmeen noudatti vain tapaansa tehdä kaikesta niin paljon kuin suinkin voi.

"Olen varma siitä", virkkoi neiti Tox suunnattoman kohteliaasti, "että kunnia, jonka minulle tuottaa esittely herra Dombeylle, on erinomainen, ja sitä olenkin kauan tavoitellut, mutta hyvin vähän osannut odottaa toteutuvaksi tähän hetkeen asti. Rakas rouva Chick — saanko sanoa Louisa!"

Rouva Chick otti neiti Toxin käden omaansa, tuki viinilasinsa jalkaa siihen, hillitsi kyyneleet ja sanoi matalalla äänellä: "Jumala siunatkoon teitä!"

"Siis rakas Louisani", virkkoi neiti Tox, "suloinen ystäväni, kuinka voitte nyt?"

"Paremmin", vastasi rouva Chick. "Ottakaa vähän viiniä. Olette ollut melkein yhtä levoton kuin minäkin ja varmasti tarvitsette sitä!"

Dombey suoritti tietysti tarjoilun.

"Kuulehan, Paul", jatkoi rouva Chick yhä pitäen kiinni neiti Toxin kädestä, "ystäväni, joka tiesi, kuinka hartaasti olen odottanut tämän päivän tapausta, on valmistanut Fannylle pienen lahjan, jonka lupasin viedä perille. Se on vain pukeutumispöydälle tarkoitettu neulapatja, Paul, mutta minä sanon, tahdon sanoa ja minun täytyykin sanoa, että neiti Tox on siinä hyvin kauniisti esittänyt tämän tapauksen aiheuttamat tunteet. Sanonpa suorastaan runoksi tuota lausetta: 'Tervetuloa, pikku Dombey'!"

"Niinkö omistuslause kuuluu?" kysyi hänen veljensä.

"Niin se kuuluu", vastasi Louisa.

"Mutta suvaitkaa oikeudenmukaisesti, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox matalalla ja vakavan hartaasti pyytävällä äänensävyllä, "muistaa, ettei mikään muu kuin — minun on vähän vaikea ilmaista ajatuksiani — kuin tuloksen epävarmuus olisi saanut minua pukemaan ajatustani noin epämääräiseen muotoon. 'Tervetuloa, herra Dombey', olisi paljoa paremmin vastannut tunteitani, niinkuin varmasti tiedättekin. Mutta se epävarmuus, joka liittyy näihin enkelimuukalaisiin, toivoakseni suo anteeksi sen, mikä muuten varmasti näyttäisi puolustamattomalta tuttavallisuudelta." Neiti Tox teki puhuessaan Dombeylle kohteliaan kumarruksen, johon tämä vastasi armollisesti. Äskeisessä keskustelussa ilmennyt arvonanto Dombey ja Pojalle oli niin mieluinen hänelle, että hänen sisarellaan, rouva Chickillä — vaikka veli olikin pitävinhän häntä heikkona, hyväluontoisena henkilönä — oli häneen ehkä enemmän vaikutusta kuin kenelläkään muulla.

"Kas niin!" sanoi rouva Chick suloisesti hymyillen, "tämän jälkeen annan Fannylle kaikki anteeksi!"

Se oli kristillisessä mielessä lausuttu selitys, ja rouva Chick tunsi sen tekevän itselleen hyvää. Ei niin, että hänellä olisi ollut mitään erikoista anteeksiannettavaa kälylleen, eipä tosiaankaan yhtään mitään, paitsi että tämä oli mennyt naimisiin hänen veljensä kanssa — mikä sinänsä oli jonkinlaista rohkeutta — ja aikaa myöten synnyttänyt tytön eikä poikaa. Kuten rouva Chick oli usein huomauttanut, oli hän odottanut jo silloin kälyltään hieman enemmän, eikä se suinkaan ollut mieluisa palkinto kaikesta siitä huomiosta ja kunniasta, joka hänen osakseen oli tullut.

Kun Dombey samassa kutsuttiin kiireellisesti ulos huoneesta, jäivät molemmat naiset kahden kesken. Neiti Toxin jäsenet alkoivat heti nytkähdellä.

"Tiesin, että ihailisitte veljeäni. Sanoinhan teille niin jo ennakolta, rakkaani", virkkoi Louisa.

Neiti Toxin kädet ja silmät ilmaisivat, kuinka suuri hänen ihailunsa oli.

"Ja millainen omaisuus hänellä on, kultaseni!"

"Ah!" sanoi neiti Tox syvästi liikutettuna.

"Suun—na—ton!"

"Entä hänen käytöksensä, rakas Louisa!" sanoi neiti Tox. "Hänen ryhtinsä! Hänen arvokkuutensa! Ei mikään kuva, jonka olen koskaan nähnyt kenestäkään, ole ollut puoleksikaan niin täynnä näitä ominaisuuksia. Ajatelkaahan, niin ylhäistä, niin lujaa, niin peräti laajaa rinnan kohdalta, niin suoraa! Ei vähempää kuin rahakas Yorkin herttua, rakkaani", virkkoi neiti Tox. "Näin minä määrittelisin hänet."

"Mitä nyt, rakas Paul!" huudahti rouva Chick veljensä palattua, "sinä näytät ihan kalpealta! Onko jotakin hullusti?"

"Ikäväkseni minun on mainittava sinulle, Louisa, että he sanoivat
Fannyn —"

"Kuulehan, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa nousten seisomaan, "älä usko sitä. Jos sinulla on ollenkaan luottamusta minun kokemukseeni, Paul, saat täydellisesti tyyntyä ja uskoa, ettei tarvita mitään muuta kuin ponnistus Fannyn taholta. Ja tuohon ponnistukseen", jatkoi hän riisuen hatun päästään ja sovitellen sensijaan myssyn kaikessa rauhassa, "häntä täytyy rohkaista ja, jos välttämättömäksi käy, suorastaan pakottaakin. Kas niin, rakas Paul, tule yläkertaan kanssani."

Dombey, joka sen lisäksi, että antoi sisarensa yleensäkin vaikuttaa itseensä aikaisemmin mainitusta syystä, tosiaankin luotti häneen kokeneena ja puuhakkaana rouvana, suostui ja seurasi häntä heti potilaan huoneeseen.

Rouva Dombey makasi vuoteellaan samassa asennossa, johon oli jäänyt miehensä lähdettyä, puristaen pikku tytärtään rintaansa vasten. Lapsi oli takertunut kiinni häneen yhtä kiihkeästi kuin aikaisemminkin eikä ollenkaan kohottanut päätään tai siirtänyt pehmeää poskeansa äitinsä kasvoista, ei katsonut ympärillä seisoviin, ei puhunut tai liikkunut tai vuodattanut kyyneltäkään.

"Hän oli levoton ilman pikku tyttöä", kuiskasi tohtori Dombeylle.
"Katsoimme parhaaksi päästää lapsen taas sisälle."

Vuoteen ympärillä oli juhlallisen hiljaista, ja molemmat läsnäolevat lääkärit näyttivät katselevan horroksissa olevaa sairasta niin säälivästi ja niin vähän toivoen, että rouva Chick aluksi luopui aikomuksestaan. Mutta pian kooten voimansa eli, niinkuin hän sanoi, mielenmalttinsa hän istuutui vuoteen viereen ja sanoi matalalla, täsmällisellä äänellä:

"Fanny! Fanny!"

Vastaukseksi ei kuulunut muuta ääntä kuin Dombeyn ja tohtori Parker Pepsin kellojen kovaa tikitystä, ikäänkuin ne olisivat ajaneet toisiaan takaa hiljaisuudessa.

"Fanny, rakkaani", virkkoi rouva Chick teeskennellyn keveästi, "herra Dombey on tullut katsomaan sinua. Etkö tahdo puhua hänelle? He tahtovat panna pikku poikasi — tiedäthän, Fanny, pienokaisen, jota luullakseni tuskin vielä olet nähnytkään — vuoteeseesi, mutta eivät voi, ennenkuin vähän reipastut. Eiköhän olisi aika, että vähän kokoilisit tarmoasi? Mitä?"

Hän kallisti korvansa vuodetta kohti ja kuunteli katsellen samalla ympärilleen toisiin huoneessa oleviin ja pitäen sormeansa ylhäällä.

"Mitä?" toisti hän, "mitä sanoit, Fanny? En kuullut."

Ei kuulunut sanaa eikä äännähdystäkään vastaukseksi. Dombeyn ja tohtori
Parker Pepsin kellot tuntuivat kiiruhtavan nopeammin.

"Kuulehan, todellakin, rakas Fanny", sanoi käly muuttaen asentoaan ja puhuen vähemmän luottavasti ja vakavammin vasten tahtoaankin, "minun pitää ihan suuttua, jollet herää. Sinun täytyy välttämättä tehdä ponnistus, ehkäpä hyvin suuri ja tuskallinen ponnistus, johon et ole halukas, mutta tiedäthän, että tämä on ponnistusten maailma, Fanny, emmekä me saa milloinkaan masentua, kun niin paljon riippuu meistä. Kuulehan! Koeta toki! Minun täytyy todellakin torua sinua, jollet koeta!"

Kellojen kilpatikitys tätä seuraavana hiljaisuuden hetkenä oli hurjan raivoisa. Ne tuntuivat reuhtovan ja koettavan kampata toisiaan.

"Fanny", virkkoi Louisa, katsellen ympärilleen yhä levottomamman näköisenä. "Katsohan edes minuun. Avaa vain silmäsi näyttääksesi, että kuulet ja ymmärrät. Etkö tahdo? Laupias taivas, hyvät herrat, mitä pitää tehdä?"

Molemmat lääkärit vaihtoivat silmäyksen vuoteen yli, ja vanhempi kuiskasi kumartuen jotakin lapsen korvaan. Pikku olento, joka ei ollut käsittänyt kuiskauksen tarkoitusta, käänsi häntä kohden kalpeat kasvonsa, mutta ei kuitenkaan irroittanut otettaan. Kuiskaus toistettiin.

"Äiti!" sanoi pikku tyttö.

Tämä heikko ääni, niin tuttu ja hellästi rakastettu, sai aikaan jonkinmoisen tajunnan merkin näinkin likellä loppua. Hetkisen värisivät suljetut silmäluomet, ja sieraimet vavahtivat, ja perin heikko hymy näkyi huulilla.

"Äiti!" huusi lapsi nyyhkyttäen. "Voi, rakas äiti, rakas äiti!"

Tohtori pyyhkäisi hiljaa pois lapsen sotkeutuneet kiharat äidin kasvoilta ja huulilta. Voi, kuinka tyynet ne nyt olivatkaan, kuinka vähän hengitystä näkyi niiden rauhaa häiritsemässä!

Näin ajautui äiti, pitäen kovasti kiinni heikosta tuesta, sille tummalle ja tuntemattomalle merelle, joka kiertää koko maailman ympäri.

TOINEN LUKU

Sopivia toimenpiteitä sellaisen tapauksen johdosta, joka voi joskus sattua parhaimmissakin perheissä

"En milloinkaan lakkaa onnittelemasta itseäni", sanoi rouva Chick, "että silloin, kun en vielä aavistanutkaan, mitä oli tulossa — se kävi ikäänkuin tosiaan jokin olisi yllyttänyt minua siihen — että silloin sanoin antavani kaikki anteeksi rakkaalle Fanny-parallemme. Mitä tahansa tapahtuneekin, se tuottaa minulle aina lohtua!"

Rouva Chick lausui tämän vaikuttavan huomautuksen vierashuoneessa, laskeuduttuaan sinne yläkerrasta, missä oli tarkastanut ompelijattarien työtä heidän valmistaessaan perheen jäsenille suruvaatteita. Hän ilmaisi sen Chickille, joka oli tukeva, kaljupäinen herra, hyvin leveäkasvoinen, kädet aina housuntaskuissa, ja luonteeltaan taipuvainen viheltelemään ja hyräilemään säveliä, vaikka hänen nyt täytyi koettaa estää niitä ilmoille tulemasta, se kun ei olisi sopinut surutalossa.

"Älähän rasita itseäsi liiaksi, Loo", virkkoi Chick, "jotta et saisi oikeaa hermokohtausta. Ralla lalla laa! Hyväinen aika, taas ihan unohdin! Sellaista on elämä! Tänään terve, huomenna kuollut!"

Rouva Chick loi vain moittivan katseen häneen ja tarttui sitten taas keskustelun lankaan.

"Uskonpa varmasti", virkkoi hän, "ja toivon, että tämä sydäntäsärkevä tapaus on varoitus meille kaikille, jotta tottuisimme pysymään hereillä ja ponnistelemaan ajoissa, kun meiltä sitä vaaditaan. Kaikella on tarkoituksensa, jos vain käyttäisimme sitä hyväksemme. Oma syymme on, jos kadotamme tärkeimmän näkyvistämme."

Chick rikkoi tätä huomautusta seuranneen hiljaisuuden rupeamalla hyräilemään perin sopimatonta säveltä "Olipa kerran suutari", mutta keskeytti sen jokseenkin hämillään ja huomautti, että oli ehdottomasti oma syymme, jollemme käyttäneet hyväksemme niin murheellisia tapauksia kuin tämä oli.

"Joita minun mielestäni, herra Chick, pitäisi paremmin käyttää hyväkseen", virkkoi hänen puolisonsa terävästi lyhyen äänettömyyden jälkeen, "kuin hyräilemällä merimiesten hyppyä tai muuta yhtä järjetöntä ja tunteetonta rallatusta, pou-vou-vou!" Chick oli tosiaankin salavihkaa päästänyt kuuluville tällaisen hoilauksen, jonka rouva Chick toisti musertavan halveksivasti.

"Pelkkä tapa, rakkaani", puolustautui Chick.

"Loruja! Tapa!" vastasi hänen vaimonsa. "Jos olet järkevä olento, älä esitä noin naurettavia puolustuksia. Tapa! Jos minuun tarttuisi tapa (kuten sinä sitä sanot) kävellä katossa, niinkuin kärpäset, niin luulisinpä saavani kuulla siitä tarpeeksi."

Tuntui niin todennäköiseltä, että sellainen tapa herättäisi jonkin verran ikävää huomiota, ettei Chick uskaltanut ruveta väittelemään siitä seikasta.

"Kuinka pikku vauva voi?" kysyi Chick vaihtaakseen puheenaihetta.

"Mitä vauvaa tarkoitat?" vastasi rouva Chick. "Olen tosiaankin tänä aamuna ollut tekemisissä niin suuren vauvajoukon kanssa tuolla alakerran ruokasalissa, ettei kukaan järjillään oleva ihminen uskoisi."

"Oikein vauvajoukon kanssa!" toisti Chick katsellen hämmästyneenä ympärilleen.

"Useimpien miesten mieleen luulisi juolahtavan", virkkoi rouva Chick, "että kun ei rakasta Fanny-raukkaa enää ole olemassa, käy välttämättömäksi hankkia imettäjä".

"Ahaa!" sanoi Chick. "Ta—ra—ra— sellaista on elämä, tarkoitan.
Toivottavasti olet saanut sopivan imettäjän, rakkaani."

"Enpä tosiaankaan ole", sanoi rouva Chick, "enkä luultavasti saakaan, mikäli ymmärrän. Sillä välin tietenkin lapsi —"

"Menee suoraan hemmettiin", sanoi Chick miettivästi, "ihan varmasti".

Mutta huomattuaan rouva Chickin kasvoille ilmestyneestä suuttumuksesta tehneensä pahan virheen arvelemalla, että joku Dombey voisi joutua sinne, ja aikoen sovittaa huonon käytöksensä älykkäällä ehdotuksella hän lisäsi:

"Eikö jotakin tilapäistä apua olisi teekannusta?"

Jos hän olisi halunnut saattaa asian ennenaikaiseen päätökseen, ei hän olisi voinut toimia tehokkaammin. Katseltuaan häntä hetkisen äänettömän alistuvana rouva Chick meni majesteetillisesti akkunan luo ja kurkisti kaihtimen läpi, kuultuaan pyörien ratinaa. Chick, joka huomasi, että kohtalo oli toistaiseksi häntä vastaan, ei sanonut mitään muuta, vaan lähti pois. Mutta niin ei aina ollut Chickin laita. Usein hän oli voiton puolella ja rankaisi silloin Louisaa tuntuvasti. Perhekinasteluissaan he ylimalkaan olivat tasa-arvoinen pari, joka ei jäänyt toinen toiselleen mitään velkaa. Perin vaikeata olisi ollut lyödä vetoa, kumpi jäisi voittajaksi. Usein, kun Chick jo näytti voitetulta, hän otti äkkiä vauhtia, käänsi asian toisaanne, pani rouva Chickin korvat helisemään ja saavutti suunnattoman menestyksen, mutta saattoi puolestaan joutua samanlaisten masentavien kolhausten alaiseksi rouva Chickin taholta, joten heidän pikku kahakoillaan tavallisesti oli jännittävän epävarma sävy.

Neiti Tox oli saapunut äskenmainituilla ajoneuvoilla ja juoksi sisälle hengästyneenä.

"Rakas Louisa", sanoi neiti Tox, "onko se toimi vielä vapaana?"

"On, hyvä ihminen", vastasi rouva Chick.

"Sitten, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "minä toivon ja uskon — mutta parasta on, että heti tuon heidät tänne".

Juostuaan taas alas portaita yhtä nopeasti kuin äsken yläkertaan neiti Tox toimitti tarkoittamansa henkilöt ulos vuokravaunuista ja palasi pian vieraat mukanaan. Heitä olikin koko joukko, sillä hän saattoi rehevää, punaposkista, terveen näköistä nuorta naista, jonka kasvot muistuttivat omenaa ja jolla oli pieni lapsi sylissään, sekä nuorempaa naista, ei niin lihavaa, mutta yhtä punaposkista, joka talutti kummassakin kädessään lihavaa punaposkista lasta. Mukana oli myöskin itsekävelevä, rehevä poika, jonka kasvot olivat punaiset kuin omena, ja loppujen lopuksi lihava ja punaposkinen mies, joka kantoi sylissään vielä yhtä lihavaa ja punaposkista poikaa. Tämän hän pani seisomaan lattialle ja käski käheästi kuiskaten pitää kiinni veljestään Johnnystä.

"Rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "kun tiesin teidän suuren huolenne ja halusin huojentaa sitä, lähdin kuningatar Charlotten 'Naitujen naisten synnytyslaitokseen', jonka olitte unohtanut, ja kysyin oliko heillä ketään, jota he pitäisivät sopivana. Ei, sanoivat he, ei ketään. Kun he vastasivat minulle noin, rakkaani, jouduin melkein epätoivoon teidän puolestanne, sen vakuutan. Mutta sattui niin, että eräs sikäläinen potilas kuullessaan kysymyksen muisti toisen naisen, joka oli lähtenyt kotiinsa ja, niinkuin hän sanoi, kaiken todennäköisyyden mukaan olisi kerrassaan tyydyttävä imettäjä. Samalla hetkellä kun kuulin sen ja olin ottanut asiasta selvän laitoksen johtajattarelta — erinomaiset suositukset ja moitteeton luonne — lähdin taas liikkeelle osoitteen mukaan."

"Rakkaana, kelpo ihmisenä, niinkuin aina olette", huomautti Louisa.

"Ei ollenkaan", sanoi neiti Tox, "älkää sanoko niin. Saapuessani hänen kotiinsa (kerrassaan puhdas paikka, rakkaani, siellä voisi syödä päivällistä vaikka lattialta), tapasin koko perheen istumassa pöydän ääressä, ja kun huomasin, ettei mikään selonteko heistä olisi puoleksikaan niin vakuuttava teille ja herra Dombeylle kuin kaikkien näkeminen yhdessä, toin heidät kaikki mukanani. Tämä herra", virkkoi neiti Tox osoittaen punaposkista miestä, "on isä. Tahdotteko olla hyvä ja tulla vähän lähemmäksi, herra?"

Punaposkinen mies täytti kömpelösti tämän pyynnön ja seisoi nauraa hihittäen ja virnistellen eturivissä.

"Tämä on tietysti hänen vaimonsa", sanoi neiti Tox valiten eroon nuoren naisen, jolla oli lapsi sylissä. "Kuinka voitte, Polly?"

"Kiitos, rouva, minä voin mainiosti", vastasi Polly.

Ottaessaan vaimon taitavasti pois joukosta neiti Tox oli tehnyt tämän kysymyksen kuin suopeuden osoitukseksi vanhalle tuttavalle, jota hän ei ollut nähnyt pariin viikkoon.

"Hauskaa kuulla", virkkoi neiti Tox. "Tuo toinen nuori nainen on hänen naimaton sisarensa, joka asuu heidän luonaan ja rupeaisi hoitamaan lapsia. Hänen nimensä on Jemima. Kuinka voitte, Jemima?"

"Kiitos, rouva, mainiosti", vastasi Jemima.

"Sepä on hauskaa kuulla", sanoi neiti Tox. "Toivottavasti saatte pysyäkin terveenä. Viisi lasta. Nuorin kuuden viikon vanha. Tuo sievä pikku poika, jolla on rakko nenässä, on vanhin. Luullakseni tuo rakko ei ole synnynnäinen, vaan tapaturmassa saatu?"

Punaposkinen mies murisi: "Silitysrauta."

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", virkkoi neiti Tox, "kuinka —?"
"Silitysrauta", toisti mies.

"Juuri niin", sanoi neiti Tox. "Niin, sehän on totta. Minä unohdin.
Äitinsä poissa ollessa tuo pikku mies haistoi kuumaa silitysrautaa.
Olette oikeassa, hyvä herra. Muuten aioitte hyväntahtoisesti ilmoittaa
minulle, juuri saapuessamme ovelle, että te olette ammatiltanne —"

"Lämmittäjä", virkkoi mies.

"Hämmentäjä?" kysyi neiti Tox ymmällä.

"Lämmittäjä", toisti mies. "Veturi."

"Ah, niin!" huudahti neiti Tox katsahtaen häneen miettivästi ja näyttäen yhä edelleenkin kovin vaillinaisesti ymmärtävän hänen tarkoitustaan.

"Ja mitä pidätte siitä, hyvä herra?"

"Mistä, rouva?" kysyi mies.

"Siitä", vastasi neiti Tox. "Ammatistanne."

"Ahaa. Oikein paljon, rouva. Tuhkaa menee toisinaan tänne" — hän osoitti rintaansa — "ja panee puhumaan karheasti, niinkuin nytkin. Mutta se on tuhkaa, ei sen pahempaa."

Neiti Tox näytti saavan tästä vastauksesta niin vähän valaistusta, että hänen oli vaikea jatkaa keskustelua. Mutta rouva Chick vapautti hänet siitä ryhtymällä yksityisesti tutkimaan Pollya, hänen lapsiaan, hänen vihkimätodistustaan, suosituksiaan ja niin edespäin. Kun Polly oli vahingoittumattomana läpäissyt tämän kiirastulen, vetäytyi rouva Chick selostamaan asiaa veljensä huoneeseen ja valaistakseen ja vahvistaakseen sitä vielä tehokkaammin vei mukanaan kaksi ruusuista pikku Toodlea. Tämän punaposkisen perheen nimi oli näet Toodle.

Dombey oli vaimonsa kuoleman jälkeen pysynyt omissa huoneissaan, yksinomaan mietiskellen vastasyntyneen poikansa nuoruutta, kasvatusta ja elämäntehtävää. Hänen viileän sydämensä pohjalla oli jotakin kylmempää ja raskaampaa kuin sen tavallinen taakka. Mutta siellä herännyt melkein vihainen suru johtui enemmän siitä tunteesta, jonka poikaa kohdannut tappio herätti, kuin hänen omasta menetyksestään. Haikean nöyryyttävää oli, että se elämä ja varttuminen, johon hän perusti niin suuren toivon, joutuisi vaaraan jo alussa niin halvan puutteen vuoksi ja että Dombey ja Pojan täytyisi olla perikadon partaalla imettäjän vuoksi. Ja samalla hänestä ylpeydessään ja mustasukkaisuudessaan tuntui katkeralta ajatella olevansa ensi askeleista alkaen sielunsa toivon täyttymistä kohti riippuvainen palkatusta naisesta, joka tulisi lapselle jonkun aikaa olemaan kaikkea sitä, miksi liitto hänen itsensä kanssa olisi tehnyt hänen vaimonsa, ja siksi hän olikin jokaisen uuden ehdokkaan hylkäämisestä salaa iloinnut. Mutta nyt oli tullut aika, jolloin hän ei enää voinut horjua näiden kahden eri tunteen välillä, varsinkaan kun Polly Toodlessa ei näyttänyt olevan pienintäkään vikaa rouva Chickin selostuksen nojalla, joka samalla oli kovasti kiittänyt neiti Toxin väsymätöntä ystävyyttä.

"Nämä lapset näyttävät terveiltä", virkkoi Dombey. "Mutta kun ajattelee, että he jonakin päivänä väittävät olevansa jonkinlaista sukua Paulille! Vie ne pois, Louisa! Tuo näkyviini se nainen ja hänen miehensä."

Rouva Chick talutti ulos molemmat pikku Toodlet ja palasi kohta mukanaan vahvempi pari, jonka hänen veljensä oli halunnut nähdä.

"Hyvä rouva", sanoi Dombey kääntyen ympäri mukavassa nojatuolissaan niin jäykästi kuin olisi ollut yhtä kappaletta ilman jäseniä ja niveliä, "te olette kaiketi köyhä ja haluatte ansaita rahaa imettämällä sitä pikku poikaa, minun perillistäni, joka ennen aikojaan on menettänyt, mitä ei koskaan voi korvata. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lisäätte perheenne hyvinvointia sillä lailla. Mikäli ymmärrän, näytätte kunnolliselta ihmiseltä. Mutta minun on pantava pari ehtoa, ennenkuin tulette talooni siinä ominaisuudessa. Niin kauan kuin olette täällä, vaadin, että teidät tunnetaan, sanokaamme, Richardsin nimellä, mikä on tavallinen ja sopiva. Onko teillä mitään sitä vastaan, että otatte nimeksenne Richards? Teidän on paras neuvotella siitä miehenne kanssa."

Kun mies ei tehnyt muuta kuin nauraa hihitti ja virnisteli ja alituisesti pyyhkäisi suutaan oikealla kädellään, kostuttaen kämmentään, niiasi rouva Toodle tyrkättyään miestään pari kolme kertaa turhaan ja vastasi, että jos hänen pitäisi luopua nimestään, se ehkä otettaisiin huomioon palkan määräämisessä.

"Tietysti, tietysti", vastasi Dombey. "Minä juuri haluankin, että tässä on puhe pelkästään palkasta. Siis, Richards, jos imetätte minun lastani, jota on kohdannut niin suuri tappio, toivon teidän aina muistavan seuraavan seikan. Te saatte runsaan palkan korvaukseksi muutamien velvollisuuksien suorittamisesta, jona aikana toivon teidän mahdollisimman vähän tapaavan perhettänne. Kun näiden velvollisuuksien vaatiminen ja suorittaminen on päättynyt ja palkka lakkaa, ei meidän välillämme enää ole mitään suhdetta. Ymmärrättekö?"

Rouva Toodle näytti epävarmalta, ja mitä Toodleen itseensä tulee, ei hänellä tuntunut olevan pienintäkään epäilystä siitä, ettei hän käsittänyt mitään.

"Teillä on itsellänne lapsia", virkkoi Dombey. "Tähän kauppaan ei ollenkaan sisälly, että teidän tarvitsisi kiintyä minun lapseeni tai minun lapseni teihin. Minä en ensinkään odota tai toivo sellaista, vaan päinvastoin. Kun lähdette pois täältä, olette suorittanut pelkän kaupan, ruvettuanne palkkapalvelukseen, eronnut siitä ja pysytte poissa. Lapsi lakkaa muistamasta teitä, ja te lakkaatte hyväntahtoisesti muistelemasta lasta."

Rouva Toodle, jonka poskilla oli vähän enemmän väriä kuin äsken, sanoi, "että hän luuli tietävänsä paikkansa".

"Toivottavasti tiedätte, Richards", virkkoi Dombey. "En epäilekään, ettette tietäisi sitä oikein hyvin. Se on tosiaankin niin selvää ja silmäänpistävää, että asia tuskin voisi ollakaan toisin. Louisa hyvä, sovi Richardsin kanssa asian rahallisesta puolesta. Hän saakoon palkkansa milloin ja kuinka haluaa. Kuulkaapa, herra, mikä nimenne onkaan, vielä pikku asia!"

Toodle, joka näin pysähdytettiin kynnyksellä juuri kun hän oli seuraamaisillaan vaimoaan ulos huoneesta, kääntyi ja jäi yksinään seisomaan Dombeyta vastapäätä. Hän oli vahva, velttoryhtinen, pyöreäharteinen, laahusteleva, pörröinen mies, jonka vaatteet riippuivat huolimattomasti yllä. Hänellä oli vahva tukka ja paksu poskiparta, joiden luonnollinen väri oli tummunut ehkä savun ja kivihiilen pölyn vaikutuksesta. Kädet olivat kovat ja känsäiset ja nelikulmainen otsa karhea kuin härän nahka. Hän oli joka suhteessa täydellinen vastakohta Dombeylle; jälkimäinen oli niitä sileiksiajeltuja, lyhyttukkaisia, varakkaita herrasmiehiä, jotka ovat kiiltäviä ja joustavia kuin uudet pankinsetelit ja näyttävät keinotekoisesti puristetuilta ja tiivistetyiltä kuin kultasuihkun pakotuksesta.

"Teillä on luullakseni poika?" kysyi Dombey.

"Neljä, hyvä herra! Neljä poikaa ja yksi tyttö. Kaikki elossa!"

"Teillä kai on täysi työ pitäessänne heitä hengissä?"

"Maailmassa on vain yksi asia, jota olisi vieläkin raskaampi kestää."

"Mikä se on?"

"Niiden menettäminen, hyvä herra."

"Osaatteko lukea?" kysyi Dombey.

"No, enpä erittäin."

"Kirjoittaa?"

"Liidullako?"

"Millään?"

"Luullakseni saisin jotakin töhrityksi liidulla, jos olisi pakko", vastasi Toodle vähän mietittyään.

"Ja nyt", huomautti Dombey, "te luullakseni olette kahden- tai kolmenneljättä ikäinen?"

"Niillä vaiheilla kai", vastasi Toodle taas tuumittuaan.

"Miksette opettele?" kysyi Dombey.

"Niin aionkin tehdä, hyvä herra. Pikku poikani saa opettaa minua, kun tulee niin vanhaksi, että pääsee kouluun."

"No niin", sanoi Dombey katseltuaan tarkkaavasti eikä suinkaan suopeasti miestä, joka yhä tuijotti ympäri huonetta (enimmäkseen ympäri kattoa) ja veteli kättään suunsa yli.

"Kuulitte kai, mitä juuri sanoin vaimollenne?"

"Polly kuuli sen", virkkoi Toodle heilauttaen hattuaan olkapäänsä yli oveen päin sen näköisenä kuin täysin luottaisi parempaan puoliskoonsa. "Kaikki hyvin."

"Koska te näytte jättävän kaikki hänelle", virkkoi Dombey pettyneenä aikomuksessaan tehostaa katsantokantaansa vieläkin selvemmin miehelle, jolla piti olla voimakkaampi luonne, "ei minun luullakseni kannata sanoa teille mitään".

"Ei vähääkään", vastasi Toodle. "Polly kuuli sen. Hän kyllä muistaa."

"En siis tahdo pidättää teitä kauemmin", sanoi Dombey pettyneenä.
"Missä olette tehnyt työtä koko ikänne?"

"Enimmäkseen maan alla, kunnes menin naimisiin. Sitten siirryin maan pinnalle. Pääsen eräälle täkäläiselle rautatielle, jahka ne tulevat täyteen käytäntöön."

Samoin kuin viimeinen oljenkorsi taittaa kuormitetun kamelin selän, musersi tämä uutinen maan alla suoritetusta työstä Dombeyn masentuneen mielen. Hän viittasi lapsensa imettäjän miestä lähtemään, mikä olikin Toodlesta mieluista, kiersi avaimen lukkoon ja alkoi astella huoneessaan edestakaisin yksinäisenä ja onnettomana. Jäykästä ja haarniskoidusta arvokkuudestaan ja tyyneydestään huolimatta hän pyyhkieli sokaisevia kyyneleitä silmistään. Tuon tuostakin hän lausui. "Pikku poika parka" niin liikutettuna, ettei millään ehdolla olisi suonut kenenkään ihmisen sitä tietävän.

Luonteenomaista Dombeyn ylpeydelle oli, että hän sääli itseään lapsen vuoksi. Hän itse ei ollut vaivainen leski jouduttuaan pakosta luottamaan outoon naiseen, jonka moukkamainen mies oli työskennellyt "enimmäkseen maan alla" saamatta koskaan kuolemaa kolkuttamaan ovelleen, köyhän pöydän ääressä joka päivä ruokkien neljää poikaa — mutta voi pikkuista poikaparkaa!

Nämä sanat vielä huulillaan hänen mieleensä juolahti — ja se on vain esimerkkinä siitä voimasta, jolla hänen toivonsa ja pelkonsa ja kaikki ajatuksensa suuntautuivat määrättyyn keskukseen — että tuon naisen tielle oli pantu suuri kiusaus.

Hänenkin nuorin lapsensa oli poika. Olisikohan mahdollista, että hän vaihtaisi lapset?

Vaikka Dombey pian olikin mielissään siitä, että oli hylännyt moisen ajatuksen romanttisena ja epätodennäköisenä — joskin mahdollisena, sitä ei voinut kieltää — ei hän voinut olla kuvittelematta, millainen hänen asemansa olisi, jos hän vanhaksi tultuaan huomaisi sellaisen petoksen. Saattaisiko siihen tilaan joutunut mies riistää petturilta niin monien vuosien aikana kehittyneen tottumuksen, luottamuksen ja uskon hedelmän ja lahjoittaa sen vieraalle?

Kun hänen harvinainen mielenliikutuksensa asettui, haihtuivat nämä pahat aavistukset vähitellen, vaikka niistä jäikin niin paljon jäljelle, että hän päätti lujasti pitää itse tarkoin silmällä Richardsia, vaikka ei näyttäisikään niin tekevän. Ja kun hän nyt oli rauhallisemmalla mielellä, piti hän imettäjän halpaa yhteiskunnallista asemaa pikemmin edullisena asianhaarana kuin päinvastoin, koska se sinänsä oli leveänä juopana hänen ja lapsen välillä ja teki heidän eronsa helpoksi ja luonnolliseksi.

Sillä välin sopivat ehdoista rouva Chick ja Richards neiti Toxin avustamina, ja kun Richardsille oli annettu pikku Dombey, niin juhlallisesti kuin tässä olisi tapahtunut hengelliseen veljeskuntaan luovuttaminen, jätti hän itkien ja suudellen omat lapsensa sisarensa Jemiman haltuun. Sitten tuotiin esille viinilasit perheen alakuloisen mielen virkistämiseksi.

"Juotte kai tekin lasin viiniä, vai kuinka?" kysyi neiti Tox, kun
Toodle ilmestyi huoneeseen.

"Kiitoksia, arvoisa rouva, koska hyväntahtoisesti tarjoatte."

"Ja olette oikein iloinen voidessanne jättää rakkaan kelpo vaimonne näin hyvään kotiin, eikö niin?" kysyi neiti Tox nyökäyttäen päätään ja iskien hänelle silmää salavihkaa.

"En, arvoisa rouva", vastasi Toodle. "Toivon vain hänen pian palaavan."

Sen kuullessaan Polly itki yhä katkerammin. Silloin rouva Chick, joka pelkäsi tämän surun vaikuttavan turmiollisesti pikku Dombeyhin ("tekee happameksi, nähkääs", kuiskasi hän neiti Toxille), kiiruhti apuun.

"Pikku lapsenne menestyy varmaankin oivallisesti sisarenne Jemiman hoidossa, Richards", virkkoi rouva Chick, "ja teidän pitää vain karaista mielenne — tämä maailma, nähkääs, on ponnistusten maailma, Richards — ollaksenne oikein onnellinen. Joko teistä on otettu mitta surupuvun ompelemista varten, Richards?"

"Ky-yllä, rouva", nyyhkytti Polly.

"Ja se pukee teitä varmaan mainiosti", sanoi rouva Chick, "sillä sama tyttö on ommellut minulle jo monta pukua. Se valmistetaan sitäpaitsi parhaista aineksista."

"Voi taivas, kuinka teistä tulee hieno", virkkoi neiti Tox, "niin että miehenne ei tunne teitä, vai mitä?"

"Minä tuntisin hänet aina ja kaikkialla", vastasi Toodle töykeästi.

Toodlea oli nähtävästi mahdoton lahjoa.

"Ja mitä ruokaan tulee, Richards", jatkoi rouva Chick, "on teillä aina tarjolla kaikkein parasta. Te saatte itse määrätä joka päivä ruokanne, ja kaikkea, mikä teitä miellyttää, hankitaan niin auliisti kuin olisitte ylhäinen nainen."

"Niin, varmasti!" sanoi neiti Tox liittyen myötätuntoisena vuoropuheluun. "Ja portteria — ihan rajattomasti, eikö niin, Louisa?"

"Tietysti!" vastasi rouva Chick samalla äänensävyllä. "Vain vähän pidättyväisyyttä vihanneksissa, kultaseni."

"Ja ehkä myöskin etikkakurkuissa", arveli neiti Tox.

"Noita poikkeuksia lukuunottamatta", virkkoi Louisa, "voitte valita ruokanne oman mielenne mukaan, eikä teidän tarvitse ollenkaan kieltäytyä mistään".

"Ja sitten", sanoi neiti Tox, "niin kovasti kuin hän onkin kiintynyt omaan pikku lapseensa — ja olen varma siitä, että te, Louisa, ette moiti häntä sen kiintymyksen vuoksi?"

"En toki!" huudahti rouva Chick jalomielisesti.

"Niin hänen tietysti täytyy mieltyä pikku hoidokkiinsa ja pitää suurena etuoikeutena voidessaan nähdä pienen enkelin, joka on läheisessä yhteydessä korkeimpien luokkien kanssa, päivä päivältä vähitellen kehittyvän yhteisestä lähteestä. Eikö niin, Louisa?"

"Epäilemättä", vahvisti rouva Chick. "Katsokaahan, rakkaani, hän on jo ihan tyytyväinen ja rauhoittunut ja aikoo lausua jäähyväiset sisarelleen Jemimalle, pikku palleroisilleen ja rehelliselle kelpo miehelleen kevein sydämin ja hymyillen. Näettekös, rakas ystävä?"

"Tosiaankin!" huudahti neiti Tox. "Niinpä hän tekeekin!"

Mutta näistä sanoista huolimatta Polly-parka hyväili kutakin vuorollansa onnettoman näköisenä ja riensi lopulta pois lopettaakseen jyrkästi enemmät hyvästelyt lastensa kanssa. Sotajuoni tuskin onnistui sentään niin hyvin kuin se olisi ansainnut, sillä kun lähinnä nuorin poika arvasi hänen aikomuksensa, alkoi se paikalla kiivetä hänen jäljessään portaita ylös nelinkontin, kun taas vanhin (joka perheessä tunnettiin Puskurin nimellä muistoksi höyrykoneesta) ilmaisi suruaan takomalla kantapäitään lattiaan ihan riivatusti, mihin koko muu perhe yhtyi.

Kun kaikki pikku Toodlet saivat kätensä täyteen appelsiineja ja rahakolikoita, rauhoittui heidän ensimmäinen surunpuuskansa, ja perhe toimitettiin kiireimmän kaupalla takaisin asuntoonsa vuokravaunuissa, jotka oli jätetty sitä varten odottamaan. Jemiman suojelemina lapset avasivat ajoneuvojen akkunan ja pudottelivat appelsiineja ja rahoja pitkin matkaa. Toodle itse valitsi takapaikan, jommoinen parhaiten vastasi hänen tottumuksiaan.

KOLMAS LUKU

Dombey ihmisenä ja isänä, kodin päämiehenä

Kun rouva Dombey-vainajan hautajaiset oli suoritettu täydelliseksi tyydytykseksi sekä hautaustoimistolle että koko naapuristolle, joka on sellaisissa tapauksissa usein halukas moittimaan ja käsittämään kaikki tuollaisissa juhlamenoissa mahdollisesti sattuvat laiminlyönnit tai puutteet loukkaukseksi itseään kohtaan, alkoivat Dombeyn taloon kuuluvat ihmiset taas elää entiseen tapaansa. Tällä pikku maailmalla, samoin kuin ulkona olevalla suurellakin, oli se ominaisuus, että se helposti unohti vainajansa, ja kun keittäjätär oli sanonut, että rouva-vainaja oli ollut rauhallinen luonteeltaan, ja emännöitsijä, että sellainen oli ihmisen kohtalo aina, ja hovimestari, että kuka olisi sitä ajatellut, ja sisäkkö, että hän tuskin saattoi sitä uskoa, ja lakeija, että se tuntui hänestä ikäänkuin unelta — silloin oli heidän mielestään asia loppuun käsitelty, ja surupuvutkin alkoivat heidän mielestään jo käydä kuluneen näköisiksi.

Richardsista, jota pidettiin yläkerrassa jonkinlaisena kunnioitettavana vankina, näytti hänen uuden elämänsä aamunkoitto kylmältä ja harmaalta. Dombeyn talo oli hyvin iso korkeiden rakennusten reunustaman, synkän ja kauhean ylhäisen kadun varjonpuolisella sivulla Portland Placen ja Bryanstone Squaren välisellä tienoolla. Se oli nurkkatalo laajoine kellarialueineen, missä luukuilla varustetut ikkunat tuijottivat nyrpeinä ja törkysäiliöihin johtavat ovet näyttivät virnistävän. Se oli synkän komea talo, takasivultaan puoliympyrän muotoinen, ja sisälsi kokonaisen jonon seurusteluhuoneita, ikkunat hiekkapihalle päin, missä kaksi kuihtuneen näköistä puuta, rungot ja oksat mustina, pikemmin ritisi kuin humisi: niin savustettuja niiden lehdet olivat. Kesäaurinko ei koskaan paistanut tälle kadulle paitsi varhain aamiaisen aikana, jolloin se ilmestyi yhtaikaa vesirattaiden, vanhojen vaatteiden kauppiaan, kurjenpolvien myyjän, sateenvarjon paikkaajan ja sen miehen keralla, joka helisteli pientä kulkusta mennessään. Pian se taas hävisi palaamatta enää sinä päivänä, ja kun sitä seurasivat kuljeskelevat soittokunnat ja temppuilijat, jäi piha kaikkein kurjimman soittokoneen ja valkoisten hiirien tyyssijaksi. Silloin tällöin vain ilmestyi vaihteeksi näkyviin jokin siili, kunnes hovimestarit, joiden herrasväet söivät kaupungilla, alkoivat hämärässä seisoskella ovilla ja lyhtymies teki yhä uudistuvan, mutta turhan yrityksensä antaa kadulle iloisempaa ulkonäköä kaasun avulla.

Talo oli sisäpuolelta yhtä aution näköinen kuin ulkoakin. Hautajaisten jälkeen Dombey määräsi huonekalut peitettäviksi — ehkä säästääkseen niitä pojalleen, jota kaikki hänen suunnitelmansa tarkoittivat — ja kaikki koristukset otettaviksi pois muista huoneista paitsi niistä, jotka hän piti itseään varten alakerrassa. Näin tehtiin salaperäisen näköisiä hahmoja pöydistä ja tuoleista, jotka koottiin yhteen keskelle huoneita ja peitettiin suurilla käärinlakanoilla. Kellonkahvat, ikkunakaihtimet ja kuvastimet, jotka käärittiin jokapäiväisiin tai kerran viikossa ilmestyviin sanomalehtiin, pakottivat huoneessa kävijän vasten tahtoaankin lukemaan katkelmia kuolemantapauksista ja hirveistä murhista. Kaikki kynttilänjalat ja kattokruunut verhottiin Hollannin palttinalla, minkä jälkeen ne näyttivät katon silmästä riippuvalta jättiläiskyyneleeltä. Uuneista tuntui lähtevän samanlainen haju kuin hautaholveista ja kosteista kellareista. Haudattu rouva-vainaja katseli kamalan näköisenä aavemaisten siteitten verhoamista kehyksistä. Jokainen tuulenpuuska lennätti läheisen tallirakennuksen nurkan takaa pyyhältäessään muutamia oljenkorsia, joilla talon kohdalla oleva katu oli peitetty rouva-vainajan sairauden aikana ja joista tahraantuneita jäännöksiä vielä oli tarttuneina kaikkialla lähinurkkiin. Ne kokoontuivat aina salaisen voiman vetäminä vastapäisen tyhjän talon kynnyksen luo ja lensivät siellä surullisen kaunopuheisina Dombeyn ikkunoita vasten.

Niihin huoneisiin, joita Dombey käytti omana asuntonaan, pääsi suoraan eteisestä. Hänellä oli hallussaan arkihuone, kirjasto, joka oikeastaan oli pukeutumishuoneena, niin että kuumana puserretun paperin, sahviaanin ja venäjännahkan haju taisteli muutamien saapasparien lemun kanssa, ja takana jonkinlainen kasvihuone tai lasikattoinen aamiaishuone, jonne näkyivät aikaisemmin mainitut puut ynnä tavallisesti pari kolme hiiviskelevää kissaa. Nämä kolme huonetta sijaitsivat perätysten. Aamuisin, kun Dombey söi aamiaista jommassakummassa ensiksimainitussa huoneessa, tai iltapäivällä, kun hän palasi kotiin ruualle, kutsuttiin Richards kellonsoitolla lasihuoneeseen, missä hän sai kävellä edestakaisin pientä hoidokkiaan kantaen. Mikäli imettäjä tuollaisina hetkinä vilaukselta näki Dombeyn, joka istui kaukana pimeässä, tuijottaen lasta kohti synkkien, raskaiden huonekalujen takaa, alkoi tämä mies hänestä tuntua kopissa asuvalta yksinäiseltä vangilta tai omituiselta ilmestykseltä, jota ei voinut puhutella eikä ymmärtää.

Tuollaista elämää oli pikku Paul Dombeyn imettäjä suojatteineen viettänyt joitakin viikkoja ja eräänä päivänä palannut yläkertaan autioihin juhlahuoneisiin tekemältään alakuloiselta kävelyretkeltä (hän ei koskaan lähtenyt ulos ilman rouva Chickiä, joka tuli kauniina aamuina tavallisesti neiti Toxin seurassa hakemaan häntä ja lasta kävelylle — toisin sanoen astelemaan edestakaisin katukäytävällä vakavasti kuin hautajaissaatossa). Hän istui omassa huoneessaan, kun ovi aukeni hitaasti ja hiljaa, ja tummasilmäinen pikku tyttö kurkisti sisään.

"Varmaankin Florence-neiti, joka on palannut tätinsä luota", ajatteli Richards, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä lasta. "Toivottavasti voit hyvin, pikku neiti", virkkoi hän ääneen.

"Onko tuo minun veljeni?" kysyi tyttö osoittaen pikku lasta.

"Kyllä, enkelini", vastasi Richards. "Tuleppas suutelemaan sitä."

Mutta sensijaan että olisi tullut lähemmäksi lapsi katseli häntä vakavasti ja sanoi:

"Mitä olette tehnyt äidilleni?"

"Herra siunatkoon tuota pikku olentoa!" huudahti Richards, "mikä surullinen kysymys! Minäkö tehnyt? En mitään, neiti."

"Mitä sitten toiset ovat tehneet minun äidilleni?" kysyi lapsi.

"En ole eläissäni nähnyt niin sydäntäsärkevää!" sanoi Richards, joka luonnollisestikin sijoitti mielikuvituksessaan tämän lapsen tilalle jonkun omistaan kyselemään samanlaisessa tilanteessa. "Tule lähemmäksi, pikku neiti! Älä pelkää minua."

"En minä pelkää teitä", vastasi lapsi lähestyen. "Mutta minä haluan tietää, mitä äidille on tehty."

"Kultaseni", vastasi Richards, "sinä käyt tuossa sievässä mustassa puvussa äitisi muistoksi".

"Minä voin muistaa äitiäni millaisessa puvussa tahansa", vastasi lapsi kyynelten noustessa hänen silmiinsä.

"Mutta ihmiset pukeutuvat mustaan sellaisten muistoksi, jotka ovat menneet pois", jatkoi imettäjä.

"Minne?" kysyi lapsi.

"Tuleppas tänne ja istuudu minun viereeni", sanoi Richards, "niin minä kerron sinulle erään tarinan".

Vaistomaisesti tuntien, että se oli aiottu vastaukseksi hänen kysymykseensä, pikku Florence pani pois hattunsa, jota oli tähän asti pitänyt kädessään, istuutui jakkaralle imettäjän jalkojen juureen ja katseli ylöspäin hänen kasvoihinsa.

"Oli kerran", aloitti Richards, "eräs nainen — oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti".

"Eräs oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti", kertasi lapsi.

"Joka sairastui ja kuoli, kun Jumala katsoi sopivan ajan tulleen."

Lapsi värisi.

"Kuoli, niin ettei kukaan koko maailmassa enää saa nähdä häntä, ja haudattiin maahan, missä kasvaa puita."

"Kylmään maahan?" sanoi lapsi taas väristen.

"Ei. Lämpimään maahan", vastasi Polly, käyttäen heti edukseen tätä huomautusta, "missä rumat pikku siemenet muuttuvat kauniiksi kukiksi ja ruohoksi ja viljaksi ja kuka tietää miksi. Missä hyvät ihmiset muuttuvat kirkkaiksi enkeleiksi ja lentävät ylös taivaaseen!"

Lapsi, joka oli antanut päänsä painua alas, nosti sen taas ja istui katsellen häntä hartaasti.

"No, maitahan hiukan", jatkoi Polly aika lailla hämillään tästä vakavan jännittyneestä katseesta ja toisaalta omasta halustaan lohduttaa lasta, äkillisestä menestyksestään ja perin vähäisestä itseluottamuksestaan. "Kun siis tuo nainen kuoli, tuli hän Jumalan luo, minne hänet ensin lieneekin viety, ja hän rukoili Jumalaa, tuo hyvä nainen", virkkoi Polly sanomattoman liikutettuna, sillä hän puhui ihan tosissaan, "opettamaan hänen pikku tytärtään lujasti uskomaan siihen ja tietämään, että hän oli onnellinen siellä ja rakasti häntä yhä, ja toivomaan ja koettamaan — koko ikänsä — saada kerran tavata hänet siellä, missä heidän ei enää koskaan tarvitsisi erota."

"Se oli minun äitini!" huudahti lapsi hypähtäen pystyyn ja tarttuen kertojan kaulaan.

"Ja lapsen sydän", jatkoi Polly vetäen hänet syliinsä, "pikku tytön sydän oli niin kokonaan täynnä tätä totuutta, että vaikka hän kuuli sen asian vain vieraalta imettäjältä, joka ei osannut kertoa sitä oikein, vaan oli itsekin vain äitiparka eikä mitään muuta, sai hän lohtua siitä — ei tuntenut itseään niin yksinäiseksi — nyyhkytti ja itki hänen rintaansa vastaan — tunsi rakkautta hänen sylissään lepäävää lasta kohtaan — ja —ja, lapsi kulta!" keskeytti Polly silitellen tytön kiharoita ja antaen kyyneltensä valua niille.

"Kuulkaas, Floy-neiti! Isänne varmasti suuttuu!" huusi terävä ääni ovelta samalla kun kynnykselle ilmestyi lyhyt, ruskea ja pyöreä nelitoistavuotias tyttö, jolla oli pieni nykerönenä ja sysimustia helmiä muistuttavat silmät. "Kun on vielä erityisesti kielletty teitä menemästä kiusaamaan uutta imettäjää."

"Eihän hän kiusaa minua", kuului Pollyn hämmästynyt vastaus. "Minä pidän paljon lapsista."

"Oi, suokaa anteeksi, rouva Richards, sen on nähkääs yhdentekevää", vastasi mustasilmäinen tyttö, jonka ääni tuntui niin terävältä ja purevalta, että se oli vähällä saada kyyneleet valumaan toisen silmistä. "Minä ehkä pidän oikein paljon simpukoista, rouva Richards, mutta siitä ei johdu, että saisin niitä teeni kanssa."

"No, eihän se mitään haittaa", huomautti Polly.

"Oi, kiitoksia, rouva Richards", vastasi toinen. "Suvaitkaa kuitenkin muistaa, että Floy-neiti on minun hoidossani ja pikku Paul-herra teidän."

"Mutta meidän ei tarvitse senvuoksi riidellä", sanoi Polly.

"Ei suinkaan, rouva Richards", vastasi äkäpussi. "Ei suinkaan, en minä sitä toivo, eihän meidän tarvitse olla sillä kannalla toisiamme kohtaan, sillä Floy-neiti on vakinainen ja Paul-herra väliaikainen." Äkäpussi käytti puheessaan vain pikku pysähdyksiä työntäen tulemaan kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, yhtenä ainoana lauseena ja jos mahdollista yhdellä ainoalla hengenvedolla.

"Neiti Florence on vasta palannut kotiin, vai kuinka?" kysyi Polly.

"Niin, rouva Richards, vasta palannut, ja nyt, Floy-neiti, ennenkuin olette ollut kotona neljännestuntiakaan, tahritte märkiä kasvojanne siihen kallisarvoiseen surupukuun, jonka rouva Richards on saanut äitinne vuoksi!" Nämä moitesanat lausuessaan tempaisi äkäpussi, jonka todellinen nimi oli Susan Nipper, lapsen irti uudesta ystävästä ikäänkuin hampaan suusta. Mutta hän näytti tässä menettelevän pikemminkin vain liian innokkaan velvollisuudentunnon vuoksi kuin tahallisesta epäystävällisyydestä.

"Hänestä tulee olemaan oikein hauskaa olla taas kotona", virkkoi Polly nyökäyttäen lapselle päätään rohkaiseva hymy terveillä kasvoillaan, "kun saa nähdä rakkaan isänsäkin tänä iltana".

"No, no, rouva Richards!" huudahti neiti Nipper kiihkeällä ja äkkinäisellä tavallaan. "Jopa nyt jotakin! Tosiaankin, nähdä rakkaan isänsä! Sitä kannattaisi katsella!"

"Hän ei siis saa nähdä isäänsä?" kysyi Polly.

"Ei, rouva Richards, hänen isänsä on liiaksi takertunut erääseen toiseen, eikä sitä ennenkään Floy ollut hänen suosikkinsa. Tytöistä ei tässä talossa välitetä, rouva Richards, uskokaa minua."

Lapsi vilkaisi pikaisesti toisesta hoitajasta toiseen kuin olisi ymmärtänyt ja tuntenut, mitä puhuttiin.

"Te hämmästytätte minua!" huudahti Polly. "Eikö herra Dombey ole nähnyt häntä senjälkeen kun —"

"Ei", keskeytti Susan Nipper. "Ei kertaakaan senjälkeen eikä ennen sitä melkein kuukausimääriin. Tuskin uskon, että hän olisi tuntenut Floyta omaksi lapsekseen, jos olisi nähnyt hänet kadulla, tai tuntisi, jos tapaisi hänet huomenna ulkona, rouva Richards, ja mitä minuun tulee", lisäsi äkäpussi nauraa tirskuen, "en osaa sanoa, tietääkö hän ylimalkaan minua olevankaan".

"Lapsiparka!" sanoi Richards tarkoittaen pikku Florencea eikä neiti
Nipperiä.

"Niin, lähempänä kuin sadan penikulman päässä siitä, missä nyt keskustelemme, on suorastaan mörkö, sen saatte uskoa, rouva Richards, ottamatta tietysti läsnäolevia lukuun", virkkoi Susan Nipper; "toivotan teille hyvää jatkoa, rouva Richards. Ja nyt, Floy-neiti, tulkaa minun kanssani älkääkä jääkö tänne pahana tottelemattomana lapsena, joka ei välitä neuvoista."

Näistä varoituksista ja Susan Nipperin nykimisistä huolimatta, jotka eivät olleet ihan vaarattomia, vaan olisivat saattaneet nyrjähdyttää oikean olkapään sijoiltaan, riistäytyi pikku Florence irti ja suuteli hellästi uutta ystäväänsä.

"Hyvästi!" sanoi lapsi. "Voikaa hyvin! Minä tulen taas pian katsomaan teitä, ja te tulette minun luokseni? Susan ei kiellä sitä. Eikö niin, Susan?"

Susan näytti olevan sisimmässään hyvänluontoinen pikku olento, vaikkakin kuului siihen kasvattajaryhmään, jonka mielestä on lapsia ravisteltava ja pudisteltava ja viskeltävä samoin kuin rahojakin, jotta ne pysyisivät kunnossa ja kirkkaina. Sillä kun lapsi koetti taivuttaa häntä muutamilla hyväilevillä eleillä ja sanoilla, pani hän käsivarteni a ristiin ja pudisti päätään, samalla kun hänen seposelälleen avattuihin mustiin silmiinsä tuli myöntyvä ilme.

"Ei ole oikein, Floy-neiti, kysyä sellaista, sillä te tiedätte, etten voi kieltää teiltä mitään, mutta rouva Richards ja minä otamme selville, mitä voi tehdä, jos rouva Richardsia haluttaa, sillä nähkääs minua haluttaa matkustaa Kiinaan asti, mutta en kuitenkaan tiedä, kuinka Lontoon satamasta lähdetään."

Richards suostui ehdotukseen.

"Tässä talossa ei helise juuri niin paljon iloa", virkkoi neiti Nipper, "että kukaan haluaisi olla yksinäisempi kuin muutenkin täytyy olla. Nuo Toxit ja Chickit saavat kiskaista suustani pari etuhammasta, rouva Richards, mutta se ei vielä merkitse, että antaisin heidän vetää pois kokonaisen rivin."

Tämänkin Richards myönsi, se kun tuntui hyvin ilmeiseltä.

"Minä olen tosiaankin hyvin halukas elämään sovussa kanssanne, rouva Richards", lisäsi Susan Nipper, "niin kauan kuin Paul-herra pysyy vakinaisena, jos voimme järjestää asian niin, ettemme avoimesti riko käskyjä vastaan, mutta laupias taivas, Floy-neiti, te ette ole vielä lähtenyt täältä pois, tottelematon lapsi, pois nyt, mennään, mennään!"

Samassa Susan Nipper kävi äkkiä käsiksi holhokkiinsa ja lennätti hänet ulos huoneesta.

Surullinen ja laiminlyöty lapsi oli niin hiljainen ja tyyni ja kärsivällinen, ja hänellä näytti olevan sydämessään niin paljon rakkautta, josta ei kukaan tuntunut välittävän, niin paljon apeita ajatuksia, joiden loukkaamista ei kukaan näyttänyt karttavan, että Pollyn sydän ihan vuoti verta, kun hän taas jäi yksin. Siinä yksinkertaisessa kohtauksessa, jossa hän oli ensi kerran nähnyt pikku orvon, oli hänen äidillinen sydämensä heltynyt yhtä paljon kuin lapsenkin, ja hänestä tuntui samoin kuin lapsestakin, että siitä hetkestä oli hänen ja lapsen välille alkanut kehittyä luottamuksellinen suhde.

Vaikka Toodle niin suuresti luottikin Pollyyn, oli tämä sivistyksensä puolesta tuskin ollenkaan miestään ylempänä. Mutta hän oli hyvä yksinkertainen luonne, joka yleensä on parempi, uskollisempi, ylevämpi, jalompi, nopeampi tuntemaan ja paljon kykenevämpi säilyttämään hellyyttä ja sääliä, uhrautumista ja antaumusta kuin mies. Ja niin oppimaton kuin hän olikin, olisi hän ehkä voinut jo näin varhain herättää Dombeyn mielessä edes sarastavan käsityksen, joka ei sitten tulevaisuudessa olisi iskenyt häneen kuin salama.

Mutta nyt poikkeamme asiasta. Polly ei ajatellut silloin mitään muuta kuin käyttää hyväkseen neiti Nipperin suopeaa mielenlaatua ja keksiä jonkin keinon, jolla saisi pikku Florencen luokseen laillisesti, ilman kapinaa. Vielä samana iltana sattui tarjoutumaan sopiva tilaisuus.

Hänet oli kuten tavallisestikin soitettu alas lasihuoneeseen, missä hän sitten oli astellut edestakaisin pitkän aikaa lapsi sylissään, kun hänen suureksi hämmästyksekseen ja kauhukseen Dombey äkkiä tuli huoneestaan ja pysähtyi hänen eteensä.

"Hyvää iltaa, Richards."

Juuri sama ankara, jäykkä herra, jollaiseksi Polly oli hänet huomannut jo ensi päivänään tässä talossa. Niin kovan näköinen, että Polly vaistomaisesti loi silmänsä alas ja samalla niiasi.

"Kuinka Paul-herra voi, Richards?"

"Mainiosti, herra, oikein hyvin."

"Siltä näyttää", vastasi Dombey katsellen hartaasti hentoja kasvoja, jotka imettäjä paljasti hänen nähdäkseen, ja kuitenkin samalla teeskennellen olevansa jokseenkin välinpitämätön. "Toivottavasti saatte kaikkea, mitä haluatte?"

"Kyllä, kiitos, herra."

Mutta hän liitti tähän vastaukseen niin silmäänpistävän epäröimisen vivahduksen, että Dombey, joka oli kääntynyt poispäin, pysähtyi ja vilkaisi häneen vielä kysyvästi.

"Minun käsitykseni mukaan ei mikään tee lapsia niin reippaiksi ja iloisiksi kuin se, että ne saavat nähdä toisten lasten leikkivän lähellään", huomautti Polly rohkaisten mielensä.

"Jollen erehdy, huomautin teille, Richards, tänne tullessanne", sanoi Dombey rypistäen otsaansa, "että toivon teidän tapaavan perhettänne mahdollisimman harvoin. Saatte jatkaa kävelyänne."

Samassa hän hävisi sisempään huoneeseen, ja Pollylle jäi vain se tieto, että Dombey oli käsittänyt hänet väärin ja että hän itse oli joutunut epäsuosioon edistymättä vähääkään yrityksessään.

Seuraavana iltana Dombey asteli jo edestakaisin kasvihuoneessa hänen tullessaan alas. Kun imettäjä pysähtyi ovelle tämän harvinaisen näyn hämmästyttämänä ja epävarmana siitä, oliko hänen mentävä sisälle vai peräydyttävä, kutsui Dombey häntä.

"Jos teidän mielestänne tosiaankin tuollainen seura on hyvää lapselle", aloitti Dombey täsmällisesti, ikäänkuin Polly olisi sanonut eiliset sanansa vasta äsken, "niin eikö Florence-neiti kelpaa?"

"Florence-neiti olisi parasta seuraa, herra", vastasi Polly innokkaasti, "mutta minä kuulin hänen pikku hoitajansa sanovan, että häntä ei —"

Dombey soitti kelloa ja käveli edestakaisin, kunnes palvelija saapui.

"Sanokaa niille, että Florence-neiti saa tulla Richardsin luo ja mennä hänen kanssaan kävelemään ja niin edespäin, aina kun Richards vain haluaa. Sanokaa, että lapset saavat olla yhdessä milloin vain Richards tahtoo."

Rauta oli nyt kuumana, ja takoakseen sitä rivakasti — asia oli hyvä, ja se rohkaisi Pollya, vaikka hän vaistomaisesti pelkäsikin Dombeyta — hän pyysi, että Florence-neiti paikalla lähetettäisiin alas tutustumaan pikku veljeensä.

Hän oli leikkivinään pikku lapsen kanssa, kun palvelija poistui täyttämään käskyä, mutta hän luuli huomaavansa Dombeyn värin muuttuvan ja hänen kasvojensa ilmeen vaihtuvan. Dombey kääntyikin äkkiä kuin peruuttaakseen omat tai Richardsin sanat tai kummatkin, mutta hillitsi mielensä vain häpeän vuoksi.

Ja Richards oli oikeassa. Viimeksi, jolloin Dombey oli nähnyt laiminlyödyn tyttärensä, oli lapsen ja kuolevan äidin epätoivoinen syleily samalla kertaa tuntunut hänestä paljastukselta ja moitteelta. Niin kokonaan vaipunut kuin hän olikin ajattelemaan poikaansa, johon liittyi niin suuria toiveita, ei hän voinut unohtaa tuota erokohtausta. Hän ei voinut unohtaa, että hän itse oli siihen osaton, sillä hellän rakkauden ja uskollisuuden kirkkaan syvyyden pohjalla lepäsivät nuo molemmat syleilevät olennot hänen seistessään rannalla syrjäisenä katselijana, jota pidettiin loitolla.

Kykenemättä karkoittamaan näitä seikkoja muististaan tai säilyttämään mieltänsä vapaana niiden merkityksen herättämästä epämääräisestä aavistuksesta, sellaisena kuin hän saattoi sen nähdä ylpeytensä sumun läpi, hän tunsi entisen välinpitämättömyyden sijasta Florencea kohtaan omituista vastenmielisyyttä. Hänestä melkein tuntui kuin lapsi olisi pitänyt häntä silmällä tai epäillyt häntä. Kuin tytöllä olisi ollut avain johonkin hänen rinnassaan piilevään salaisuuteen, jota hän tuskin itsekään tajusi. Kuin lapsi vaistomaisesti huomaisi isänsä rinnassa soivan epäsointuisen kielen, peläten pelkällä hengähdyksellään saavansa sen väräjämään.

Dombeyn tunteet tätä lasta kohtaan olivat sen syntymästä aikain olleet kielteiset. Tosin hän ei ollut koskaan vihannut Florencea: sitä hän ei ollut viitsinyt taikka se ei ollut juolahtanut hänen mieleensä. Florence ei ollut koskaan tuntunut hänestä nimenomaan vastenmieliseltä. Mutta nyt hän oli kiusaantuneella mielellä tytön vuoksi, joka häiritsi hänen rauhaansa. Hän olisi mieluummin karkoittanut ajatuksistaan koko lapsen, jos olisi tietänyt kuinka. Ehkä — kuka tutkii sellaiset salaisuudet! — hän pelkäsi joutuvansa kerran vihaamaan tytärtään.

Kun pikku Florence arkana ilmestyi ovelle, lakkasi Dombey kävelemästä ja katsahti häneen. Jos hän olisi katsellut hartaammin ja isän silmillä, olisi hän voinut lukea lapsen vilkkaissa silmissä kaiken sen mielenliikutuksen ja pelon, joka pakotti epäröimään, kiihkeän halun juosta itkien syleilemään isää, kätkeä kasvonsa hänen rintaansa vastaan ja huudahtaa: "Oi isä, koeta rakastaa minua, minulla ei ole ketään muuta!" Niinikään hän olisi voinut huomata lapsen silmistä hänen pelkäävän joutuvansa pois työnnetyksi, olevansa liian rohkea ja loukkaavansa isää, ja kuinka säälittävästi hän kaipasi kehoitusta ja rohkaisua ja kuinka liian raskaan taakan rasittama nuori sydän etsi jotakin luonnollista lepopaikkaa surulleen ja rakkaudelleen.

Mutta Dombey ei huomannut mitään sentapaista, vaan näki tytön pysähtyvän epäröivänä ovelle ja katselevan häntä. Mitään muuta hän ei nähnyt.

"Tule sisään", lausui hän. "Mitä lapsi pelkää?"

Tyttö tuli sisään ja vilkaistuaan ympärilleen epävarman näköisenä jäi seisomaan oven viereen pikku kädet lujasti yhteen puristettuina.

"Tule lähemmäksi, Florence", sanoi isä kylmästi. "Tiedätkö, kuka minä olen?"

"Kyllä, isä."

"Eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?"

Kyyneleet, jotka täyttivät lapsen silmät hänen katsahtaessaan nopeasti ylös, jähmettyivät paikoilleen, kun hän näki isänsä ilmeen. Sitten hän taas loi katseensa alas ja ojensi vapisevan kätensä.

Dombey otti sen omaansa ja katseli hetkisen alas lapseen kuin olisi tietänyt yhtä vähän kuin lapsikin, mitä oli sanottava tai tehtävä.

"No niin, ole kiltti tyttö!" virkkoi hän taputtaen lasta päälaelle ja katsellen häntä kuin salavihkaa, vaivaantuneen ja epäilevän näköisenä. "Mene Richardsin luo! Mene!"

Hänen pikku tyttärensä oli taas hetkisen kahden vaiheilla kuin olisi vielä tahtonut syleillä isää tai toivonut, että isä olisi nostanut hänet syliinsä ja suudellut häntä. Hän katsahti vielä kerran isänsä kasvoihin. Dombey ajatteli, kuinka suuressa määrin lapsen ilme muistutti sitä katsetta, jonka hän oli luonut tohtoriin silloin illalla, ja päästi vaistomaisesti hänen kätensä irti ja kääntyi pois.

Ei ollut vaikea huomata, että Florence käyttäytyi isänsä läsnäollessa hyvin epäedullisesti. Dombeyn olemus ei vaikuttanut painostavasti ainoastaan lapsen mieleen, vaan myöskin hänen käytöksensä luontaiseen sulouteen ja vapauteen. Kuitenkin Polly jatkoi itsepintaisesti aloittamaansa menettelyä ja uskoi lujasti, oman itsensä mukaan päätellen, pikku Florence-paran surupuvulla olevan suuren vaikutuksen Dombeyhin. "On tosiaankin kovaa", ajatteli Polly, "jos hän välittää vain yhdestä äidittömästä lapsesta, kun hänellä on toinenkin, vieläpä tyttö, silmiensä edessä."

Niin kauan kuin suinkin voi Polly antoi Florencen olla luonaan ja puuhaili niin taitavasti pikku Paulin kanssa, että tämä selvästi näkyi olevan paljon iloisempi silloin, kun sisar oli hänen seurassaan. Kun sitten tuli aika lähteä yläkertaan, tahtoi hän lähettää Florencen sisempään huoneeseen sanomaan hyvää yötä isälleen, mutta lapsi oli arka ja peräytyi poispäin. Kun Polly uudisti kehoituksensa, piti lapsi käsiään silmiensä edessä, ikäänkuin ei olisi tahtonut nähdä omaa mitättömyyttään, ja sanoi: "Ei, ei! Hän ei tahdo minua. Hän ei tarvitse minua!"

Tämä pikku väittely oli herättänyt Dombeyn huomiota, ja hän kysyi istuen pöydän ääressä viinilaseineen, mikä oli hätänä.

"Florence-neiti pelkäsi häiritsevänsä teitä, herra, jos tulisi sanomaan hyvää yötä", selitti Richards.

"Ei sillä ole väliä", vastasi Dombey. "Voitte antaa hänen tulla ja mennä välittämättä minusta."

Lapsi hätkähti sen kuullessaan — ja oli hävinnyt huoneesta, ennenkuin hänen vaatimaton ystävänsä huomasikaan.

Mutta Polly riemuitsi kuitenkin aika lailla hyvää tarkoittavan suunnitelmansa menestymisestä ja siitä taitavuudesta, jolla hän oli saanut sen onnistumaan. Hän ilmaisikin koko asian äkäpussille, kun oli taas turvallisesti päässyt yläkertaan. Neiti Nipper otti jokseenkin kylmäkiskoisesti vastaan tämän luottamuksen osoituksen samoin kuin tiedon siitä, että heidän oli lupa tästedes seurustella vapaasti, eikä suinkaan puhjennut innokkaisiin riemunilmauksiin.

"Minä luulin, että se ilahduttaisi teitä", virkkoi Polly.

"Kyllä, rouva Richards, olen hyvin mielissäni, kiitoksia vain", vastasi Susan, joka oli äkkiä käynyt niin jäykäksi, että näytti siltä kuin hän olisi pannut joitakin lisäluita liiveihinsä.

"Mutta te ette näytä sitä", virkkoi Polly.

"Pyh, kun minä olen vain vakinainen, en voi näyttää iloani niin kuin väliaikainen", sanoi Susan Nipper. "Väliaikaisilla on täällä aina ylivalta, sen huomaan, mutta vaikka onkin erinomainen väliseinä tämän talon ja viereisen välillä, ei minun kuitenkaan tarvitse ehdottomasti haluta mennä sinne, rouva Richards!"

NELJÄS LUKU

Näyttämölle ilmestyy taas muutamia uusia henkilöitä

Vaikka toiminimi Dombey ja Pojan liikehuoneisto oli Lontoon Cityn rajojen sisäpuolella ja Marian kirkon kellojen kuuluvilla, milloin niiden helinä ei hukkunut katujen meluun, saattoi kuitenkin lähistöllä huomata olevan mahdollisuuksia romanttisen seikkailumaailmankin olemassaoloon. Gog ja Magog upeilivat kymmenen minuutin välimatkan päässä, kuninkaallinen pörssi oli ihan lähellä, Englannin pankki maanalaisine kulta- ja hopeaholveineen oli komeana naapurina ja nurkan takana oli rikkaan Itä-Intian yhtiön rakennus, joka alituisesti herätti mielikuvia kallisarvoisista kankaista ja kivistä, tiikereistä, norsuista, arabialaisista piipuista, auringonvarjostimista, palmupuista, kantoistuimista ja uljaista ruskeakasvoisista prinsseistä istumassa matolla hyvin pystykärkiset tohvelit jalassa. Kaikkialla lähellä näki kuvia laivoista, jotka lähtivät täysin purjein eri maanosiin, matkatavarain myymälöitä, jotka olivat valmiit täydellisesti varustamaan kenet tahansa puolen tunnin kuluessa lähtemään minne häntä halutti, ja pieniä puisia vanhanaikuisiin meriunivormuihin puettuja merikadetteja, joita aina käytetään laivakojeiden myymäläin edustalla kiinnittämään vuokravaunuissa istuvien huomiota.

Erään tuollaisen kuvan ainoa isäntä ja omistaja — vieläpä sellaisen kuvan, jota olisi voinut sanoa puisevimmaksi kaikista — sen, joka kurkottautui katukäytävän yli oikea jalka ojennettuna ihan sietämättömän rakastettavan näköisenä, jolla oli ihmeelliset kengänsoljet ja liehuvat liivit ja jonka oikeassa silmässä oli vallan kiusallisen suhdaton näköväline — tuon merikadetin ainoa isäntä ja omistaja, vieläpä ylpeäkin siitä, vanhahko herra, jolla oli päässään walesilainen tekotukka, oli maksanut asuntovuokran, verot ja asiaankuuluvat maksut useampana vuotena kuin mitä moni täysikasvanut, todellinen merikadetti voi laskea ikävuosikseen, eikä Englannin laivastossa ole puuttunut merikadetteja, jotka ovat saavuttaneet verrattain korkean iän.

Tämän vanhan herran tavaravarastona oli merikelloja, ilmapuntareja, kaukoputkia, kompasseja, meri- ja matkakarttoja, tähtitieteellisiä koneita ja kaikenlaisia muita välineitä, joita tarvitaan laivan suuntaa määrättäessä, sen vauhtia arvioitaessa tai laadittaessa selontekoa laivan tekemistä havainnoista. Hänen laatikoissaan ja hyllyillään oli messinki- ja lasiesineitä, joita ei kukaan muu kuin asiaan perehtynyt olisi voinut löytää tai miksikään käsittää tai otettuaan kerran esille panna omin neuvoin takaisin niiden omiin mahonkikoteloihin. Joka esine oli puristettu mahdollisimman pieneen laatikkoon, sovitettu ahtaimpaan nurkkaan, aidattu kerrassaan tunkeilevien pielusten väliin ja tungettu kaikkein soukimpiin soppiin, jotta ei meren aaltoilu häiritsisi sen filosofista rauhaa. Sellaisia äärimmäisiä varokeinoja oli noudatettu joka suhteessa tilan säästämiseksi ja esineen säilyttämiseksi lujasti alallaan, ja niin paljon käytännöllistä purjehdustaitoa oli sovellettu ja pieluksilla varustettu ja puristettu joka laatikkoon (katsomatta siihen, oliko laatikkona pelkkä metallilevy, jollaisia myöskin oli, vai jonkinlainen kolmikulmaisen hatun ja meritähden välimuoto, kuten muutamat olivat, vai tavallisen näköinen siivo ja vaatimaton säiliö), että myymälä sinänsä näytti näiden purjehdusvälineiden esimerkin mukaan melkein muuttuvan siistiksi, merikelpoiseksi laivanmuotoiseksi esineeksi, joka odottamatta vesille työnnettynä ja avomerelle päässeenä turvallisesti osaisi mennä mille asumattomalle saarelle hyvänsä.

Tämän merikadetistaan ylpeilevän laivakojeiden kauppiaan kotielämässä vahvisti ja tuki moni yksityispiirre tätä mielikuvaa. Kun hänen tuttavansa enimmäkseen olivat laivatarpeiden kauppiaita tai sentapaisia henkilöitä, nähtiin hänen pöydällään aina runsaasti oikeita laivakorppuja. Niinikään näkyi siellä usein kuivattua lihaa ja kieltä, joihin liittyi eriskummainen köyden haju. Tuon tuostakin ilmestyi pöydälle sekavihanneksia suurissa saviruukuissa, joiden nimilapuissa näkyivät sanat "Myytävänä kaikenlaisia laivatarpeita". Viinaa tarjottiin suurissa kaulattomissa koripulloissa. Seinillä riippui kehyksissä vanhoja piirroksia laivoista varustettuina aakkosluettelolla niiden monenlaisista salaisuuksista. Lautasiin oli maalattu turkkilainen merirosvolaiva täysissä purjeissa; ulkomaiset näkinkengät, meriruohot ja -sammaleet koristivat uuninreunaa, ja pieneen takahuoneeseen, jonka seinät oli paneloitu, tuli valoa pyöreästä aukosta kuin kajuuttaan.

Täällä hän oleskeli laivurin tapaan yksin sisarenpoikansa Walterin kanssa, joka oli nelitoistavuotias, ihan merikadetin näköinen nuorukainen ja siten vain vahvisti ulkomuodollaan tämän paikan herättämää mielikuvaa. Mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin, sillä Solomon Gills (jota tavallisesti sanottiin vain Sol-ukoksi) ei ollut rahtustakaan merimiehen näköinen. Puhumattakaan mitään hänen walesilaisesta tekotukastaan, joka oli niin jokapäiväinen ja kankea walesilainen tekotukka kuin suinkin voi olla eikä tehnyt häntä vähimmässäkään määrässä seikkailijan muotoiseksi, hän oli verkkainen, vähäpuheinen, mietiskelevä vanha herra, jonka silmät olivat niin punaiset kuin olisivat olleet pieniä sumun läpi paistavia aurinkoja. Niiden ilme oli kuin vastaheränneellä, ikäänkuin hän olisi tuijottanut kolme neljä päivää yhtä mittaa jokaisen myymälässään olevan kaukoputken läpi ja nyt äkkiä huomaisi ympäröivän maailman vihreäksi. Ainoa muutos, minkä koskaan huomasi hänen ulkonaisessa olemuksessaan, oli se, että hänellä välillä oli yllään hyvin tiukka, häikäisevän kirkkailla napeilla koristettu kahvinvärinen puku, välillä taas sama kahvinvärinen takki vaaleiden nankini-nimettömien keralla. Hänellä oli aina hyvin siisti paidanröyhelö ja ensiluokkaiset silmälasit nenällään ynnä kellotaskussaan suunnaton ajanmittari, johon hän luotti niin lujasti, että ennemmin kuin olisi epäillyt kallisarvoista kapinettaan olisi uskonut kaikkien Cityn kellojen, vieläpä itse auringonkin tehneen salaliiton sitä vastaan. Sellaisena kuin hän nyt oli, hän oli jo asunut vuosikausia pikku merikadetin takana olevassa myymälässä ja sen viereisessä huoneessa ja joka ilta mennyt nukkumaan ullakkohuoneeseen, jossa usein kuului myrskyn kohinaa, samalla kun alempana mukavasti asuvilla herrasmiehillä oli vähän tai ei ollenkaan aavistusta ilman laadusta.

Kello puolikuuden ajoissa eräänä syysiltapäivänä lukija saa tutustua Solomon Gillsiin, joka juuri silloin katsahtaa erehtymättömään ajanmittariinsa. Tavallista kansanvirtausta Citystä on kestänyt tunnin tai kauemminkin, ja ihmistulva vyöryy yhä länteen päin. "Kadut alkavat jo harveta kovin", niinkuin ukko Gillsillä on tapana sanoa. Uhkaa tulla sateinen ilta. Kaikki myymälän ilmapuntarit ovat laskeneet. Sade väikkyy jo puisen merikadetin pystylierisen hatun yläpuolella.

"Mutta missähän Walter viipyy!" virkkoi Solomon Gills pantuaan ajanmittarinsa huolellisesti paikalleen. "Päivällinen on ollut valmiina jo puoli tuntia, eikä Walteria vielä näy!"

Ukko Gills kääntyi myymäläpöydän takana tuolillaan ja katseli ikkunan näyte-esineiden välitse ulos nähdäkseen, eikö hänen sisarenpoikansa astuisi kadun poikki. Mutta nuorukaista ei näkynyt liikkuvien sateenvarjojen lomassa, eikä liioin voinut häneksi luulla vahakangaslakkista sanomalehtipoikaa, joka laahusti hitaasti eteenpäin ulkopuolella olevaa messinkikaidetta myöten, piirustellen etusormellaan nimeään Gillsin nimen päälle.

"Jollen tietäisi hänen rakastavan minua liiaksi lähteäkseen ilman muuta karkuun ja vasten minun tahtoani ottaakseen paikan laivassa, alkaisin käydä levottomaksi", virkkoi Gills ja naputteli muutamia ilmapuntareita sorminivelillään. "Voisin tosiaankin käydä levottomaksi. Kaikki laskeneet! Paljon sadetta! No niin, tarpeen se onkin."

"Minä luulen", virkkoi Gills puhaltaen pölyn pois erään kompassilaatikon lasikannelta, "ettet sinä osoita suoremmin ja täsmällisemmin takahuoneeseen päin kuin pojan oma halu sittenkin. Eikä se huone voikaan olla suoremmin pohjoisessa. Ei kahdettakymmenettä osaa piirtoa kummallekaan puolelle."

"Hohoi, Sol-eno!"

"Hohoi, poikani!" huusi Gills kääntyen ripeästi. "Mitä, oletko sinä jo tullut?"

Walter oli pirteä, reipas poika, jonka posket punoittivat kiireisestä juoksusta sateessa, hauskan näköinen, kirkassilmäinen ja kiharatukkainen.

"Kas niin, eno, kuinka olet tullut toimeen koko päivän ilman minua?
Onko päivällinen valmis? Minun on nälkä."

"Toimeentulemisen puolesta", vastasi Solomon hyväluontoisesti, "olisi kummallista, jollen voisi tulla toimeen ilman sinun tapaistasi nuorta veijaria paljon paremmin kuin sinun kanssasi. Mitä taas päivälliseen tulee, on se ollut valmiina jo puoli tuntia ja odottanut sinua. Ja mitä nälkään tulee, niin minun vasta onkin nälkä!"

"Käydään siis käsiksi, eno!" huudahti poika. "Eläköön amiraali!"

"Hitto vieköön amiraalin!" vastasi Solomon Gills. "Tarkoitat kai ylipormestaria?"

"En suinkaan!" huusi poika. "Eläköön amiraali! Eläköön amiraali!
Eteenpäin!"

Tämän komennussanan määräyksestä lähti tekotukka omistajineen vastustusta tekemättä takahuoneeseen kuin viisisatahenkisen täysihoitolajoukon etupäässä. Ja pian puuhailivat Solomon Gills ja hänen sisarenpoikansa paistetun kampelan kimpussa, jonka jälkeen tiesivät saavansa paistia.

"Eläköön ylipormestari, Wally", sanoi Solomon. "Ei enää mitään amiraalista. Ylipormestari on sinun amiraalisi."

"Jopa nyt jotakin!" virkkoi poika pudistaen päätään. "Miekankantaja olisi minusta vielä mieluisampi. Hän vetää miekkansa esiin välillä."

"Turhaan hän siinä näkee vaivaa", huomautti eno. "Kuunteleppas nyt, mitä minä sanon, Walter. Katsoppas tuonne uuninreunukselle."

"Mutta kuka on pannut minun hopeapikarini tuonne naulaan?" huudahti poika.

"Minä", vastasi hänen enonsa. "Ei enää pikareita. Meidän pitää tästä päivästä lähtien alkaa juoda laseista. Me olemme liikeihmisiä. Me olemme Cityn asukkaita. Tänä aamuna me astuimme elämään."

"No niin, eno", virkkoi poika, "juon mistä tahansa sinä haluat niin kauan kuin voin juoda sinun terveydeksesi. Eläköön Sol-eno ja eläköön —"

"Ylipormestari", keskeytti ukko.

"Eläköön ylipormestari, tuomarit, kaupunginvaltuusto ja ammattikunnat", virkkoi poika. "Kauan eläkööt!"

Eno nyökäytti päätään hyvin tyytyväisenä. "Ja kerroppas nyt jotakin siitä liikkeestä", virkkoi hän.

"Voi, eno, ei siitä ole paljonkaan puhumista", vastasi poika käytellen ahkerasti veistään ja haarukkaansa. "Se on kauhean synkkä liikehuoneisto, ja siinä huoneessa, jossa minä istun, on korkea aita ja rautainen kassakaappi ja muutamia ilmoituksia lähtevistä laivoista ja almanakka ja pulpetteja ja konttorituoleja ja mustepullo ja joitakin kirjoja ja laatikoita ja paljon hämähäkin seittejä ja yhdessä niistä juuri minun pääni yläpuolella rutistunut likakärpänen, ihan sen näköinen kuin olisi riippunut siinä ikuisesti."

"Eikö mitään muuta?" kysyi eno.

"Ei, ei mitään, paitsi vanhaa linnunhäkkiä (tahtoisinpa tietää kuinka se on koskaan tullut sinne!) ja hiilisankoa."

"Eikö mitään pankkikirjoja tai vekseleitä tai muita merkkejä päivittäin virtaa vasta rikkaudesta?" kysyi vanha Sol katsellen sisarenpoikaansa tarkkaavan näköisen sumun läpi, joka näytti aina verhoavan hänet, ja pannen voimakkaan painon joka sanalle.

"Kyllä, oikein paljon, tosiaankin", vastasi hänen sisarenpoikansa välinpitämättömästi, "mutta kaikki ne ovat herra Carkerin tai herra Morfinin tai herra Dombeyn huoneessa".

"Onko herra Dombey käynyt siellä tänään?"

"Kyllä. Kaiken päivää hän liikkui edestakaisin."

"Ei suinkaan hän sinua huomannut ollenkaan?"

"Kyllä. Hän tuli minun tuolini luo — kunpa hän ei olisi niin juhlallinen ja jäykkä, eno — ja sanoi: 'Tehän olette laivakojeiden kauppiaan herra Gillsin poika?' 'Sisarenpoika', vastasin minä. 'Minä sanoinkin sisarenpoika, nuorukainen', virkkoi hän. Mutta minä voisin vannoa hänen sanoneen poika, eno."

"Sinä kai erehdyt. Eihän se mitään merkitse."

"Ei, ei se mitään merkitse, mutta hänen ei olisi minun mielestäni tarvinnut olla niin lyhytsanainen. Eihän se haitannut, vaikka hän sanoikin 'poika'. Sitten hän huomautti minulle sinun puhuneen hänelle minusta, sanoi keksineensä minulle heti toimen liikkeessään ja kehoitti minua olemaan tarkkaavainen ja täsmällinen ja lähti sitten pois. Minun mielestäni hän ei näyttänyt pitävän minusta erikoisemmin."

"Tarkoitat luullakseni, että hän ei erikoisesti miellyttänyt sinua?"

"Mahdollista", vastasi poika nauraen. "Ehkä niin, en ajatellut sitä lähemmin."

Lopettaessaan päivällisen näytti Solomon vähän vakavammalta ja katsahti tuon tuostakin pojan iloisiin kasvoihin. Kun päivällinen oli syöty ja pöytäliina otettu pois (päivällinen oli tuotu lähellä olevasta ruokapaikasta), sytytti hän kynttilän ja meni alas pikku kellariin, jolloin sisarenpoika, joka seisoi lahonneilla portailla, valaisi tietä hänelle. Hetkisen haparoituaan ukko palasi tuoden hyvin vanhan näköisen pullon, joka oli pölyn ja lian peitossa.

"Mitä, Sol-eno!" huudahti poika, "mitä sinä hommaat! Tuohan on ihanaa madeiraa! Nyt ei ole enää jäljellä muuta kuin yksi pullo!"

Sol-eno nyökkäsi ilmaistakseen tietävänsä hyvin, mitä teki. Kiskottuaan korkin juhlallisen äänettömänä hän täytti kaksi lasia ja pani pullon ynnä kolmannen puhtaan lasin pöydälle.

"Toisen pullon, Wally", virkkoi hän, "saat juoda sitten, kun olet luonut onnesi, kun olet varakas, kunnioitettu, onnellinen mies, kun sinun elämäntiellä tänään astumasi ensi askeleet ovat johtaneet sinut — taivas sen suokoon! — tasaisemmalle tielle, lapseni. Siis, maljasi!"

Jokin määrä samaa sumua, joka ympäröi vanhaa Solia, tuntui joutuneen hänen kurkkuunsa, sillä hän puhui käheästi. Hänen kätensäkin vapisi hänen kilistäessään lasia sisarenpoikansa kanssa. Mutta saatuaan viinin kerran huulilleen hän siemaisi sen kuin mies ja maiskautti suutaan.

"Rakas eno", sanoi nyt poika koettaen puhua iloisesti, vaikka kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, "kiitän sinua siitä kunniasta, jonka olet osoittanut minulle, ja niin edespäin. Nyt pyydän ehdottaa maljan herra Solomon Gillsille kolminkertaisesti ja vielä hurraa-huudon. Hurraa! Ja sinä saat vuorostasi kiittää, kun juomme viimeisen madeirapullon yhdessä, eikö niin?"

He kilistivät taas, ja Walter, joka säästeli viiniään, otti vain pikku kulauksen siitä ja piti lasia valoa vasten niin arvostelevan näköisenä kuin suinkin saattoi.

Hänen enonsa katseli häntä jonkin aikaa mitään puhumatta. Kun heidän katseensa lopulta kohtasivat toisensa, ryhtyi hän ääneen kehittelemään edelleen samaa ajatusta, joka oli täyttänyt hänen mielensä, ikäänkuin olisi puhunut alkupuolenkin sisarenpojalleen.

"Sinähän ymmärrät, Walter", virkkoi hän, "että tämä liike on minulle pelkkä tottumuksen asia. Ja tämä tapa on mennyt minulle niin veriin, että tuskin jaksaisin elää, jos luopuisin siitä, mutta liikkeessä on hiljaista, kuolemanhiljaista. Silloin, kun tuo univormu valmistettiin", jatkoi hän osoittaen pikku merikadettia, "silloin vielä saattoi ansaita omaisuuksia, ja niitä ansaittiinkin. Mutta kilpailua, kilpailua — uusia keksintöjä, uusia keksintöjä — muutoksia, muutoksia — maailma on sivuuttanut minut. Tuskin tiedän itsekään, missä olen, ja vielä vähemmän, missä asiakkaani ovat."

"Älä sure sitä, eno!"

"Esimerkiksi senjälkeen kun sinä tulit kotiin Peckhamin koulusta — ja siitä on nyt kymmenen päivää", sanoi Solomon, "en muista tässä myymälässä käyneen muuta kuin yhden ihmisen".

"Kaksi, eno, etkö muista? Se mies, joka tuli vaihtamaan kultarahaansa —"

"Sehän se ainoa oli", virkkoi Solomon.

"Mitä, etkö sinä ota lukuun sitä naista, joka tuli kysymään tietä
Mile-Endiin?"

"Niin, sehän on totta", sanoi Solomon, "minä unohdin hänet. Kaksi henkilöä."

"Tosin he eivät ostaneet mitään."

"Ei, he eivät ostaneet mitään", myönsi ukko rauhallisesti.

"Eivätkä tahtoneetkaan mitään."

"Ei, jos he olisivat tahtoneet, olisivat he menneet toiseen myymälään", virkkoi Solomon samalla äänensävyllä.

"Mutta niitä oli kaksi, eno", sanoi poika kuin se olisi ollut suuri voitto. "Sinä sanoit vain yksi."

"No niin, Wally", jatkoi ukko lyhyen äänettömyyden jälkeen, "koska me emme ole Robinson Crusoen saarella elävien villien tapaisia, emme voi elää miehestä, joka tahtoo vaihtaa kultarahan, emmekä naisesta, joka kysyy tietä Mile-Endiin. Niinkuin vastikään sanoin, maailma on sivuuttanut minut. Minä en moiti sitä, mutta en enää sitä ymmärrä. Kauppiaat eivät ole samanlaisia kuin ennen, oppipojat eivät ole samanlaisia kuin ennen, liike ei ole entisensä lainen, tavarat ovat toisenlaisia. Seitsemän kahdeksatta osaa varastostani on vanhanaikuista. Minä olen vanhanaikuinen mies vanhanaikuisessa myymälässä sellaisen kadun varrella, joka on käynyt ihan toisenlaiseksi kuin millaisena minä sen muistan. Minä olen jäänyt ajastani jälkeen ja olen liian vanha saavuttaakseni sitä enää. Tuo hälinäkin, joka siinä vallitsee jo matkan päästä, häiritsee minua."

Walter aikoi keskeyttää, mutta eno kohotti kätensä.

"Senvuoksi, Wally — senvuoksi minusta on hyvin tärkeätä, että sinä pääset varhain liikemaailmaan ja käytännölliseen elämään. Minä olen vain tämän liikkeen kummitus — sen varsinainen olemus on hävinnyt kauan sitten, ja kun kuolen, pääsee sen kummituskin rauhaan. Koska se siis ilmeisesti ei ole edullinen perintö sinulle, olen pitänyt parhaana käyttää sinun hyväksesi sitä melkein ainoaa vanhaa tuttavuutta, joka minulle on jäänyt jäljelle pitkäaikaisen tottumuksen vuoksi. Jotkut luulevat minua varakkaaksi. Sinun vuoksesi toivoisin heidän olevan oikeassa. Mutta mitä voinenkin jättää perinnöksi tai antaa sinulle, Dombeyn tapaisessa liikkeessä sinä parhaiten voit käyttää sitä hyväksesi ja lisätä sitä eniten. Ole ahkera, koeta pitää toimestasi, rakas poikani, pyri varmaan riippumattomuuteen ja ole onnellinen!"

"Teen kaikki mitä voin, eno, ansaitakseni rakkautesi, se on varmaa", vastasi poika vakavasti.

"Sen tiedän", virkkoi Solomon. "Siitä olen varma", lisäsi hän juoden toisen lasin vanhaa madeiraa huojentuneemman näköisenä. "Mitä mereen tulee", jatkoi hän, "niin se on oikein kaunis mielikuvituksessa, Wally, mutta todellisuudessa se ei kelpaa mihinkään, ei niin mihinkään. Tietysti sinä olet johtunut ajattelemaan sitä tällaisessa ympäristössä, mutta se ei kelpaa mihinkään."

Solomon Gills hieroi kuitenkin käsiään kuin salaa nauttien saadessaan puhua merestä ja katseli ympärillään olevia laivakojeita sanomattoman tyytyväisenä.

"Ajatteleppas esimerkiksi tätä viiniä", virkkoi vanha Sol, "viiniä, joka on käynyt Itä-Intiassa ja tullut takaisin, en voi sanoa kuinka monesti, ja kerran on kiertänyt maailman ympäri. Ajattele sysimustia öitä, tuulen kohinaa ja meren pauhua —"

"Ukkosta, salamoita, sadetta, rakeita ja kaikenlaisia myrskyjä", lisäsi poika.

"Niin juuri", jatkoi Solomon, "tämä viini on saanut kokea kaikkea tuota. Ajatteleppa vain raakapuiden ja mastojen jyskymistä ja narisemista. Kuinka myrsky viheltää ja ulvookaan nuorissa ja köysistössä!"

"Kuinka miehet kiipeävät ylös mastoihin kilpaillen keskenään, kuka ensimmäisenä pääsee raakapuulle kääriäkseen kokoon jäykäksi jäätyneen purjeen laivan keinuessa ja heittelehtiessä ihan mielettömästi!" huudahti sisarenpoika.

"Oikein", sanoi Solomon, "kaikkea sellaista on saanut kokea se vanha astia, jossa tämä viini on ollut. Kun Kaunis Sally hukkui —"

"Itämerellä puoliyön aikana, kaksikymmentä viisi minuuttia yli kaksitoista, jolloin kapteenin kello oli seisahtunut hänen taskussaan hänen itsensä levätessä kuolleena, nojaten isoon mastoon — neljäntenätoista päivänä helmikuuta vuonna tuhat seitsemänsataa neljäkymmentäyhdeksän!" huudahti Walter vilkkaasti.

"Niin, niin, aivan oikein", myönsi vanha Sol, "aivan oikein. Silloin oli laivalla viisisataa astiaa tätä viiniä, ja kaikki miehet (lukuunottamatta ensimmäistä ja toista perämiestä, kahta merimiestä ja erästä naista vuotavassa veneessä) karkasivat viininassakoiden kimppuun, puhkoivat ne, tulivat humalaan ja kuolivat siinä tilassa laulaen 'Rule Britannia' laivan vaipuessa ja hukkuessa. Niin he kuolivat päästäen hirveän kauhunhuudon."

"Mutta, eno, kun Yrjö II ajautui maihin Cornwallin rannikolla hirveässä myrskyssä kaksi tuntia ennen päivänkoittoa neljäntenä päivänä maaliskuuta seitsemäntoistasataa seitsemänkymmentäyksi, oli laivalla melkein kaksi sataa hevosta. Ja kun hevoset myrskyn alkaessa riistäytyivät irti ja juoksivat sinne tänne polkien toinen toisensa kuoliaaksi, saivat ne aikaan suuren hälinän ja päästivät niin inhimillisiä huutoja, että miehet luulivat laivan olevan täynnä paholaisia, ja monet parhaat miehet menettäen rohkeutensa ja mielenmalttinsa syöksyivät laidan yli epätoivoissaan, jolloin vain kaksi miestä jäi henkiin kertomaan, mitä oli tapahtunut."

"Ja kun", sanoi vanha Sol, "kun Polyphemus —"

"Yksityinen Länsi-Intian ja Englannin väliä kulkeva laiva, kolmensadan viidenkymmenen tonnin vetoinen, kapteeni John Brown Deptfordista, omistajat Wiggs ja kumppanit!" huudahti Walter.

"Juuri se", myönsi Sol, "kun se neljä päivää purjehdittuaan suotuisalla tuulella Jamaikasta keskellä yötä syttyi palamaan —"

"Oli laivalla kaksi veljestä", keskeytti hänen sisarenpoikansa puhuen kovalla äänellä ja nopeasti, "eikä heille molemmille ollut tilaa ainoassa jäljelle jääneessä veneessä, mutta kumpikaan ei tahtonut suostua lähtemään, kunnes vanhempi otti nuorempaa vyötäisistä ja heitti hänet veneeseen! Silloin nousi nuorempi seisomaan veneessä ja huusi: 'Rakas Edward, ajattele morsiantasi kotona. Minä olen vain poika. Kukaan ei odota minua. Hyppää minun paikalleni!' ja hän syöksyi mereen!"

Poika oli noussut seisomaan sanojensa ja tunteittensa kiihdyttämänä, ja hänen palavat silmänsä ja hehkuvat kasvonsa näyttivät johtavan vanhan Solin mieleen jotakin, mitä hän oli unohtanut tai ympäröivä sumu peittänyt hänen silmiltään. Sensijaan että olisi kertonut lisää juttuja, niinkuin ilmeisesti oli aikonut hetkistä aikaisemmin, hän yskähti kuivasti ja lyhyesti ja virkkoi: "No niin, puhukaamme nyt jostakin muusta."

Tosiasia oli, että eno, joka ei aavistanut asialla olevan mitään varjopuolia, oli salaa suosiossaan kaikkea ihmeellistä ja seikkailurikasta — minkä kanssa oli jollakin lailla tekemisissä liikkeensä vuoksi — suuresti kiihoittanut samaa taipumusta sisarenpojassaan ja että kaikki, millä oli koetettu pidättää poikaa seikkailevasta elämästä, oli johtanut tavalliseen selittämättömään tulokseen, nimittäin vain yllyttänyt hänen mielihaluaan. Niin on aina asianlaita. Tuntuu siltä kuin ei koskaan olisi kirjoitettu kirjaa tai kerrottu tarinaa nimenomaan siinä tarkoituksessa, että saataisiin pojat pysymään maalla, sen ihan itsestään houkuttamatta poikia merelle.

Mutta nyt ilmestyi tähän pikku seurueeseen lisähenkilö herrasmiehen hahmossa, jolla oli väljät siniset vaatteet, oikeaan ranteeseen kiinnitetty koukku käden sijalla, hyvin tuuheat mustat kulmakarvat ja vasemmassa kädessä paksu keppi, joka oli yltyleensä (samoin kuin hänen nenänsäkin) kuhmujen peittämä. Kaulassa hänellä oli liehuva musta silkkinen kaulaliina ja suuri ja karkea paidankaulus niin leveä, että se näytti pieneltä purjeelta. Hän oli ilmeisestikin se henkilö, jolle tyhjänä oleva viinilasi oli tarkoitettu, ja ilmeisesti hän sen tiesikin, sillä riisuttuaan pörröisen päällystakkinsa ja ripustettuaan sen oven takana olevaan määrättyyn naulaan ja pantuaan syrjään kovan vahakangashattunsa, jonka näkeminen olisi tuottanut herkkäuskoiselle henkilölle päänsärkyä ja joka jätti hänen otsaansa punaisen juovan ikäänkuin hän olisi pitänyt päässään ahdasta vatia, hän otti tuolin pöydän viereen sille kohdalle, jossa puhdas lasi odotti, ja istuutui. Tätä vierasta sanottiin tavallisesti "kapteeniksi", ja hän oli ollut luotsi tai laivuri tai kaappauslaivan omistaja tai ehkä kaikkea kolmea yhtaikaa ja näytti tosiaankin hyvin suolaiselta mieheltä.

Hänen ruskeat ja voimakkaat kasvonsa kirkastuivat hänen pudistaessaan ukko Gillsin ja Walterin kättä, mutta hän näytti olevan harvasanaisella tuulella ja virkkoi vain:

"Mitä kuuluu?"

"Hyvää", vastasi ukko Gills työntäen pullon hänen viereensä.

Vieras otti sen käteensä, tarkasti ja haistoi sitä ja sanoi erikoisen painokkaasti:

"Sitäkö?"

"Sitä", vastasi Solomon Gills.

Sitten vieras vihelsi täyttäessään lasinsa ja näytti ajattelevan, että nyt tosiaankin oli juhlapäivä.

"Walter", virkkoi hän järjestäen ohutta tukkaansa koukullaan ja viitaten sillä sitten Solomoniin, "katso häntä! Rakasta, kunnioita ja tottele! Kääntele katkismuksesi lehtiä niin kauan, kunnes tulet sille sivulle, ja käännä sen lehden kulma kaksin kerroin. Onneksi olkoon, poikani!"

Hän oli niin täysin tyytyväinen noihin lainaamiinsa sanoihin, ettei malttanut olla toistamatta niitä vielä hiljaisella äänellä ja sanomatta, että hän ei ollut muistanut niitä ollenkaan neljäänkymmeneen vuoteen.

"Mutta minä en ole koko ikänäni kertaakaan käyttänyt kahta tai kolmea sanaa, joiden alkuperää en olisi tietänyt, Gills", huomautti hän. "Se johtuu siitä, että minä en tuhlaa sanoja niinkuin jotkut muut."

Tuo mietelmä ehkä johti hänen mieleensä, että hänen oli parasta "lisätä varastoaan" samoin kuin nuoren Norvadin isän. Joka tapauksessa hän kävi vaiteliaaksi ja pysyikin sellaisena, kunnes vanha Sol lähti myymälään sytyttämään valoja, jolloin vieras kääntyi Walterin puoleen ja sanoi ilman esihuomautusta:

"Minä luulen, että hän osaisi tehdä kellon, jos koettaisi."

"Se ei ihmetyttäisi minua, kapteeni Cuttle", vastasi poika.

"Ja se kävisi!" virkkoi kapteeni Cuttle heilauttaen koukkuaan ilmassa.
"Kuinka hyvin se kello kävisi!"

Hetkisen pari hän näytti vaipuneen miettimään tuon ihanteellisen ajanmittarin käyntiä ja katseli pojan kasvoja kuin ne olisivat olleet kellotaulu.

"Hän onkin täpösen täynnä viisautta", huomautti hän heilauttaen koukkuaan myymälään päin. "Katsoppas tuonne! Siinä on hänen varastonsa. Maata, ilmaa ja vettä. Se on kaikki samaa. Siitä vain kysymys, mistä tahtoo sen löytää. Ylöskö ilmapallolla? Siinä se on. Alas sukelluskellon keralla? Tuossa se on! Haluatteko panna pohjantähden vaakakuppiin ja punnita sen? Hän sen kyllä suorittaa teidän puolestanne."

Näistä huomautuksista saattaa havaita, että kapteeni Cuttlen kunnioitus laivakojevarastoa kohtaan oli hyvin syvä ja että hänen älynsä osasi hyvin vähän erottaa niiden myyjää keksijästä.

"Ah", virkkoi hän huoahtaen, "ihanaa on ymmärtää niitä. Ja kuitenkin on myöskin hyvin ihanaa olla niitä ymmärtämättä. Tuskin voin sanoa, kumpi on parempaa. Hauskaa on istua täällä ja tietää, että voi joutua punnituksi, mitatuksi, suurennetuksi, sähköistetyksi, polarisoiduksi ja kaikenlaisten muiden hiton temppujen vaikutuksen alaiseksi tietämättä kuinka."

Ei mikään muu kuin ihmeellinen madeira yhdessä tällaisen tilaisuuden kanssa (joka teki toivottavaksi kehittää ja laajentaa Walterin henkeä) olisi voinut irroittaa hänen kieltään siinä määrin, että hän olisi päästänyt kuuluville näin suunnattoman sanatulvan. Hän näytti itsekin olevan ihmeissään siitä tavasta, kuinka hän paljasti sen salaisen ilon lähteet, jota hän oli tuntenut saadessaan syödä sunnuntaipäivällisiä tässä pikku huoneessa kymmenen vuoden aikana. Sitten hän kävi surullisemmaksi ja viisaammaksi, alkoi mietiskellä ja vaikeni.

"Eteenpäin!" huusi hänen ihailunsa esine palattuaan myymälästä.
"Ennenkuin saat totilasisi, Ned, täytyy meidän tyhjentää tämä pullo."

"Hyvä", virkkoi Ned täyttäen lasinsa. "Annetaan pojallekin vähän lisää."

"Kiitos, en juo enää, eno!"

"Tietysti, tietysti", sanoi Sol, "vähän lisää. Me juomme pullon tyhjäksi liikkeen kunniaksi, Ned — Walterin liikkeen. Kuka tietää, vaikka siitä kerran tulisi hänen liikkeensä, edes osaksi. Sir Richard Whittington nai isäntänsä tyttären. Ja vaikkei herra Dombeyllä olekaan tytärtä."

"Onpa kyllä, eno, on hänellä", sanoi poika punastuen ja nauraen.

"Onko?" huudahti vanhus. "Niin, luulenpa hänellä tosiaankin olevan."

"Minä tiedän, että hänellä on", virkkoi poika. "Jotkut puhuivat hänestä tänään konttorissa. Ja he sanovat, eno ja kapteeni Cuttle", lisäsi hän hiljentäen ääntään, "että herra Dombey ei voi sietää häntä ja että hän saa elää kenenkään huolehtimatta palvelijoiden hoidossa ja että herra Dombey ajattelee vain joka hetki, kuinka hänen poikansa kerran ryhtyy liikkeen johtoon, että vaikka se poika on vasta ihan pikku lapsi, käskee herra Dombey päättää tilit useammin kuin ennen ja pitää kirjaa tarkemmin kuin ennen ja että hänet on nähty (kun hän itse luuli liikkuvansa kenenkään huomaamatta) telakoilla katsomassa laivojaan ja omaisuuttaan ja kaikkea muuta kuin olisi iloinnut siitä, mitä hän ja hänen poikansa saavat yhdessä omistaa. Sellaista ne puhuvat. Tietysti minä en tiedä mitään."

"Hän näet tietää tytöstä jo kaikki", sanoi Sol Gills.

"Mitä hulluja, eno!" huudahti Walter punastuen vieläkin ja naurahtaen poikamaisesti. "Kuinka minä voin olla kuulematta, mitä he puhuvat?"

"Pelkäänpä, että tuo pikku poika on nyt meidän tiellämme, Ned", sanoi ukko jatkaen leikkiä.

"Perin pahasti", myönsi kapteeni.

"Juokaamme kuitenkin hänen onnekseen", jatkoi Sol. "Eläköön Dombey ja
Poika!"

"Oikein, eno", sanoi poika iloisesti. "Koska sinä olet ensiksi maininnut tytön ja viitannut samalla minuun ja sanonut, että minä tiedän hänestä kaikki, niin uskallan parantaa maljaehdotustasi. Siis eläköön Dombey — ja Poika — ja Tytär!"

VIIDES LUKU

Paul kastetaan

Pikku Paul, joka ei saanut Toodlen verestä minkäänlaista tartuntaa, varttui päivä päivältä tukevammaksi ja vahvemmaksi. Joka päivä häntä myöskin neiti Tox hyväili entistä lämpimämmin. Dombey piti hänen hellyyttään niin suuressa arvossa, että alkoi kuvitella häntä mielessään naiseksi, jolla oli erinomainen luonnollinen ymmärrys ja jonka tunteet tuottivat hänelle kunniaa ja ansaitsivat rohkaisua. Dombey oli niin tuhlaavainen armollisuudessaan, että ei ainoastaan kumartanut neiti Toxille erikoisella tavalla muutamissa tilaisuuksissa, vaan myöskin lähetti hänelle sisarensa välityksellä seuraavanlaisia suurta tunnustusta ilmaisevia terveisiä: "Ole hyvä, Louisa, ja sano ystävättärellesi, että hän on kovin ystävällinen", tai: "Ilmoita neiti Toxille, Louisa, että olen hänelle hyvin kiitollinen", jollaiset lausunnot tekivät syvän vaikutuksen puheena olevaan naiseen.

Neiti Toxilla oli tapana usein vakuuttaa rouva Chickille, että mikään ei saattaisi voittaa hänen mielenkiintoaan kaikkea sitä kohtaan, mikä koski suloisen pikku lapsen kehittymistä. Ja neiti Toxin käytöksen tarkkaaja olisi voinut tehdä sen johtopäätöksen ilman nimenomaista vakuutustakin. Hän valvoi nuoren perijän viattomia aterioita sanomattoman tyytyväisenä melkein kuin olisi kestinnyt pienokaista yhdessä Richardsin kanssa. Kylvettämis- ja pukemistilaisuuksissa hän oli haltioituneena katselijana. Kun pienokainen joskus sai vähäisen lääkeannoksensa, ilmeni neiti Toxin luonteen lämmin myötätunto hartaana, ja kun hän kerran kainoudesta oli kätkeytynyt kaappiin, Dombeyn tultua sisarensa kehoituksesta lastenhuoneeseen katsomaan, kuinka lapsi ennen yölevolle menemistään keikkui lyhyessä paidassaan Richardsin sylissä, oli hän niin ihastunut kätköpaikassaan, ettei malttanut olla huudahtamatta: "Eikö hän ole kaunis, herra Dombey! Eikö hän ole oikea Kupido!" Ja sitten hän melkein vaipui kokoon kaapin oven taakse punastuneena ja häpeissään.

"Louisa", virkkoi Dombey eräänä päivänä sisarelleen, "olen tosiaankin sitä mieltä, että minun pitää antaa ystävättärellesi jokin pikku muisto Paulin ristiäisissä. Hän on alunpitäen huolehtinut niin lämpimästi lapsesta ja näyttää ymmärtävän asemansa niin täydellisesti (mikä on hyvin harvinainen ansio tässä maailmassa, kuten on valitettavasti todettava), että tosiaankin mielikseni osoittaisin hänelle huomaavaisuutta."

Tahtomatta mitenkään alentaa neiti Toxin ansioita on mainittava, että Dombeyn samoin kuin monen muunkin mielestä vain ne ymmärsivät asemansa, jotka osoittivat asianmukaista kunnioitusta häntä itseään kohtaan. Ei se seikka, että he tunsivat itsensä, vaan että he tunsivat hänet ja kumarsivat syvään hänen edessään, se oli heidän suurimpana ansionaan.

"Rakas Paul", vastasi hänen sisarensa, "sinä menettelet vain oikeudenmukaisesti neiti Toxia kohtaan niinkuin varmasti tiesin sinun menettelevänkin teräväkatseisena miehenä. Minä luulen, että jos kielessä on kahta sanaa, jotka herättävät hänessä melkein jumaloimisen tapaista kunnioitusta, ne ovat Dombey ja Poika."

"Niin, minä uskon sen", virkkoi Dombey. "Se on kunniaksi neiti Toxille."

"Ja mitä tulee jonkinlaiseen muistolahjaan, rakas Paul", jatkoi hänen sisarensa, "voin heti sanoa sinulle, että mitä tahansa annatkin neiti Toxille, säilyttää ja kunnioittaa hän sitä kuin pyhäinjäännöstä, siitä olen varma. Mutta, rakas Paul, on olemassa yksi keino, jolla voit vielä imartelevammalla ja tervetulleemmalla tavalla osoittaa antavasi arvoa neiti Toxin ystävällisyydelle, jos haluaisit."

"Mikä se on?" kysyi Dombey.

"Kummit tietysti ovat tärkeät sukulaisuussuhteen ja vaikutusvallan kannalta", selitti rouva Chick.

"En ymmärrä, miksi ne olisivat tärkeitä minun pojalleni", sanoi Dombey kylmästi.

"Aivan oikein, rakas Paul", vastasi rouva Chick harvinaisen vilkkaasti, salatakseen äkillisen muutoksensa, "juuri tuollaiseksi kuvitteluakin sinun mielipiteesi. En olisi voinut odottaa sinulta mitään muuta. Olisin voinut arvata sinun ajattelevan niin. Ehkä" — tässä rouva Chick viivytteli ikäänkuin ei olisi ollut oikein varma menestymisestään — "ehkä sinulla on senvuoksi vielä vähemmän sitä vastaan, että neiti Toxista tulisi tuon pikku kullannupun kummi, jos hän esiintyisi vain jonkin toisen edustajana ja valtuutettuna. Sitä minun ei tarvitse sanoakaan, Paul, että se otettaisiin vastaan suurena kunnianosoituksena."

"Louisa", virkkoi Dombey lyhyen äänettömyyden jälkeen, "eihän voi ajatella —"

"Ei tietysti", huudahti rouva Chick kiiruhtaen edeltäpäin arvaamaan kieltävän vastauksen, "enkä ole koskaan sitä olettanut".

Dombey katsahti häneen kärsimättömästi.

"Älä kiihdytä minua, Paul rakas", virkkoi hänen sisarensa, "sillä se on minulle kovin turmiollista. Minä en ole suinkaan vahva. Rakkaan Fanny-parkamme kuoleman jälkeen en ole oikein päässyt ennalleni."

Dombey vilkaisi nenäliinaan, jonka hänen sisarensa nosti silmilleen, ja aloitti taas:

"Tarkoitin, etten voi ajatella —"

"Ja minä sanon", mutisi rouva Chick, "etten ole kertaakaan sitä ajatellut".

"Laupias taivas, Louisa!" huudahti Dombey.

"Ei, rakas Paul", huomautti rouva Chick arvokkaasti kyynelsilmin, "minun täytyy tosiaankin saada puhua. Minä en ole niin älykäs tai niin järkevä tai kaunopuheinen tai muuta tuollaista kuin sinä. Tiedän sen hyvinkin. Sen pahempi minulle. Mutta vaikka ne olisivat viimeiset sanani — ja viimeisten sanojen pitäisi olla sinulle ja minulle, Paul, hyvin vakavia rakkaan Fanny-paran jälkeen — sanoisin kuitenkin, etten ole koskaan sitä ajatellut. Ja se on erittäin tärkeää", lisäsi rouva Chick arvokkaammin ikäänkuin olisi säästänyt musertavan todistuskappaleen viimeiseksi, "että en ole tosiaankaan koskaan ajatellut sellaista".

Dombey käveli ikkunan luo ja taas takaisin.

"Ei voi ajatella, Louisa", virkkoi hän (rouva Chick oli naulannut lippunsa maston kärkeen ja toisti: "minä tiedän sen", mutta hänen veljensä ei kiinnittänyt siihen huomiota), "että olisi montakaan ihmistä, joilla olisi suurempi oikeus ja mahdollisuus kuin neiti Toxilla, jos minä ylimalkaan tunnustan minkäänlaisia oikeuksia tällaisessa tapauksessa. Mutta minä en tunnusta. En myönnä mitään sellaista. Paul ja minä osaamme ajan tullen säilyttää arvomme — toisin sanoen liikkeen arvon ja jättää sen seuraavalle sukupolvelle ilman mitään tuollaisia jokapäiväisiä auttajia. Vieraiden ihmisten apua, jota ihmiset tavallisesti hakevat lapsilleen, minä halveksin, koska toivoakseni olen sen yläpuolella. Olen tyytyväinen, jos Paulin lapsuus kuluu häiriöittä ja minä saan nähdä hänen ilman ajanhukkaa hankkivan itselleen ne ominaisuudet, jotka ovat tarpeen hänen astuessaan kohtalon määräämälle elämänuralleen. Myöhempinä vuosinaan hän voi valita kuinka vaikutusvaltaisia ystäviä haluaa, kun hän pontevasti pitää pystyssä liikkeen arvoa ja luottoa — vieläpä lisääkin sitä, jos se on mahdollista. Siihen asti minä olen hänelle kylliksi, ehkäpä kaikki kaikessa. En ollenkaan toivo ihmisten astuvan meidän väliimme. Paljoa mieluummin osoittaisin ystävättäresi tapaiselle henkilölle kiitollisuuttani hänen hyväntahtoisesta käytöksestään. Olkoon siis niin, ja sinun miehesi ja minä riitämme ihan hyvin toisiksi kummeiksi, luullakseni."

Näissä huomautuksissa, jotka Dombey lausui hyvin mahtavasti ja juhlallisesti, hän oli paljastanut sydämensä salaiset ajatukset. Hänen rinnassaan oli nyt selvimpänä tunteena selittämätön epäluulo, että joku astuisi hänen ja pikku pojan väliin, ja se ylpeä pelko, että joku ehkä saisi jakaa hänen kanssaan pojan kunnioituksen ja alttiuden, hiljattain herännyt paha aavistus siitä, että hänen valtansa taivuttaa ja nöyryyttää toisten ihmisten tahtoa ei ollut ehdottoman varma, ynnä mustasukkainen viha jokaista uutta estettä tai vastoinkäymistä kohtaan. Hänellä ei ollut koko ikänään ollut ainoatakaan ystävää. Hänen kova ja umpimielinen luonteensa ei ollut hakenut eikä löytänyt ketään. Ja nyt, kun tämä luonne keskitti tarmokkaasti kaiken voimansa isänrakkauden ja isällisen kunnianhimon toteuttamiseen, näytti siltä kuin sen jäinen virta, sensijaan että olisi näissä oloissa päässyt virtaamaan kirkkaana ja vapaana, olisi sulanut vain silmänräpäykseksi ottaakseen uuden aineksen itseensä ja sitten hyytynyt sen keralla kivikovaksi möhkäleeksi.

Tultuaan merkityksettömyytensä vuoksi tällä lailla korotetuksi pikku Paulin kummiksi valittiin ja nimitettiin neiti Tox tästä hetkestä alkaen mainittuun toimeensa. Niinikään ilmaisi Dombey samalla toiveensa, että juhlamenot, jotka olivat jo lykkääntyneet näin pitkälle, pantaisiin toimeen enemmittä viivytyksittä. Hänen sisarensa, joka ei ollut toivonut laisinkaan näin erinomaista menestystä, lähti niin pian kuin suinkin ilmaisemaan asian parhaalle ystävättärelleen, ja Dombey jäi yksin kirjastohuoneeseensa.

Lastenkamarissa ei suinkaan ollut yksinäistä, sillä siellä viettivät rouva Chick ja neiti Tox rattoisan illan suureksi kiusaksi Susan Nipperille, joka käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta virnistelläkseen salassa. Hänen tunteensa olivat nyt niin kiihtyneet, että hänen välttämättä täytyi purkaa niitä tällä lailla, vaikka hänellä ei ollutkaan sitä lohdutusta, että olisi keltään saanut osakseen myötätuntoa. Samoin kuin entiseen aikaan harhailevat ritarit kevensivät mieltään leikkelemällä rakastettunsa nimeä erämaihin, korpiin ja muihin autioihin paikkoihin, missä todennäköisesti ei kukaan koskaan niitä lukisi, samoin Susan Nipperkin nyrpisti pystynenäänsä laatikonarkuissa ja vaatekomeroissa, loi halveksivia silmäyksiä kaappeihin, pilkallisia katseita saviruukkuihin ja suhautti haukkumasanoja käytävään.

Mutta onnellisen tietämättöminä tämän nuoren naisen tunteista molemmat tungettelijat katselivat tyytyväisinä kaikkia eri vaiheita pikku Paulin riisumisessa, voimisteluharjoituksissa, aterioimisessa ja nukkumaan menemisessä. Sitten he istuutuivat teetä juomaan tulen ääreen. Molemmat lapset nukkuivat Pollyn hyväsydämisten ponnistusten vaikutuksesta samassa huoneessa, ja vasta kun naiset olivat asettuneet teepöydän ääreen ja sattuivat katsahtamaan pikku vuoteisiin, johtuivat he ajattelemaan Florencea.

"Kuinka sikeästi hän nukkuu!" sanoi neiti Tox.

"No, hänhän liikkuu aika paljon päivän mittaan", vastasi rouva Chick, "sillä hän leikkii niin paljon pikku Paulin kanssa".

"Hän on omituinen lapsi", huomautti neiti Tox.

"Ilmetty äitinsä, rakas ystävä", sanoi rouva Chick hiljaisella äänellä.

"Tosiaanko? Hyväinen aika!"

Tämän neiti Tox sanoi harvinaisen säälivällä äänellä, vaikka hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä miksi; hän vain aavisti, että hänen piti niin tehdä.

"Florencesta ei koskaan, koskaan tule Dombeyta", virkkoi rouva Chick, "ei, vaikka hän eläisi tuhatvuotiaaksi".

Neiti Tox kohautti kulmakarvojaan ja oli taas pelkkänä surkutteluna.

"Minä ihan kiusaannun ja ikävystyn hänen kanssaan", jatkoi rouva Chick huoaten kuin vaatimattomasti tietoisena ansioistaan. "En tosiaankaan ymmärrä, mitä hänestä tulee vanhempana tai mihin asemaan hän joutuu. Hän ei osaa vähimmässäkään määrässä miellyttää isäänsä. Ja kuinka hän voisikaan osata, kun hän on niin erilainen kuin Dombeyt?"

Neiti Tox oli sennäköinen kuin ei olisi voinut keksiä huomauttamista noin sitovaa todistuskappaletta vastaan.

"Ja lapsella, nähkääs, on ihan Fanny-paran luonne", lisäsi rouva Chick suurena salaisuutena. "Hän ei koskaan kykene ponnistukseen myöhemmälläkään iällään, sen uskallan sanoa. Ei koskaan! Hän ei koskaan kierry ja takerru isänsä sydämen ympärille kuin —"

"Kuin muratti?" täydensi neiti Tox.

"Kuin muratti", myönsi rouva Chick. "Ei milloinkaan! Hän ei koskaan osaa liukua ja pesiytyä isänsä sydämeen kuin —"

"Pelästynyt hirvenvasikka?" täydensi neiti Tox.

"Kuin pelästynyt hirvenvasikka", myönsi rouva Chick. "Ei koskaan!
Fanny-parka! Ja kuinka kuitenkin rakastin häntä!"

"Älkää antautuko surun valtaan, rakas ystävä", pyysi neiti Tox rauhoittavalla äänellä. "Älkää tosiaankaan! Teillä on kovin hellä sydän."

"Meillä on kullakin virheemme", virkkoi rouva Chick itkien ja pudistaen päätään. "Sen uskallan sanoa. En ollut koskaan sokea huomaamaan hänen virheitään. Kaukana siitä. Mutta kuitenkin rakastin häntä!"

Kuinka suurta tyydytystä tuottikaan rouva Chickille — arkipäiväiselle ja typerälle olennolle, johon verrattuna hänen kälynsä oli ollut naisellisen älykäs ja ystävällinen, oikea enkeli suojella ja helliä vainajan muistoa, menetellen siinä samalla tavalla kuin kälynsä eläessäkin oli häntä kohdellut, uskoen täydellisesti itseään ja ollen tavattoman tyytyväinen omaan suureen kärsivällisyyteensä! Kuinka suunnattoman suloinen onkaan suvaitsevaisuus silloin, kun todella tunnemme sitä rinnassamme, koska se tuottaa meille mielihyvää silloinkin, kun vain kuvittelemme sen omistavamme emmekä mitenkään voi todistaa, kuinka sattumalta jouduimme siihen käsitykseen!

Rouva Chick pyyhki vielä silmiään ja pudisti päätään, kun Richards uskalsi huomauttaa hänelle, että Florence oli hereillään ja istui vuoteessaan. Lapsi oli tosiaankin noussut istumaan niinkuin imettäjä oli sanonut, ja hänen silmäripsissään kimmelsi kyyneleitä. Mutta kukaan muu ei niitä huomannut kuin Polly. Ei kukaan muu kumartunut hänen ylitseen tai kuiskannut hänelle rauhoittavia sanoja ja kuunnellut hänen levottoman sydämensä värisemistä.

"Voi, rakas imettäjä!" virkkoi lapsi katsellen vakavasti hänen kasvoihinsa, "antakaa minun mennä nukkumaan veljeni viereen!"

"Miksi, kultaseni?" kysyi Richards.

"Minä luulen hänen rakastavan minua", huusi lapsi näyttäen olevan ihan suunniltaan. "Antakaa minun maata hänen vieressään. Olkaa niin hyvä ja antakaa!"

Rouva Chick kehoitti lasta muutamin äidillisin sanoin laskeutumaan levolle kilttinä tyttönä, mutta Florence toisti pyyntönsä pelästyneen näköisenä ja nyyhkytysten ja kyynelten murtamalla äänellä.

"Minä en herätä häntä", virkkoi hän peittäen kasvonsa ja painaen päänsä kumaraan, "minä vain kosketan häntä kädelläni ja rupean nukkumaan. Antakaa minun nukkua veljeni vieressä tänä yönä, sillä minä luulen hänen pitävän minusta!"

Richards otti hänet sanaakaan puhumatta, kantoi siihen pikku vuoteeseen, jossa pienokainen nukkui, ja laski hänet Paulin viereen. Florence painautui niin lähelle veljeään kuin oli mahdollista häntä häiritsemättä, ojensi toisen käsivartensa arasti lapsen kaulan ympäri, kätki toisella käsivarrella kasvonsa, joita ympäröivät hänen kosteat ja hajalliset hiuksensa, ja makasi liikahtamatta.

"Pikku raukka", virkkoi neiti Tox, "luullakseni hän on nähnyt unta".

Tämä mitätön tapaus oli niin katkaissut keskustelun kulun, että oli vaikeata päästä siihen käsiksi. Ja sitäpaitsi oli rouva Chickiä niin liikuttanut hänen oman suvaitsevan luonteensa tarkasteleminen, että hän ei enää voinut olla hyvällä tuulella. Ystävykset siis lopettivat pian teenjuontinsa, ja palvelija lähetettiin noutamaan ajuria neiti Toxille. Tällä olikin suuri kokemus vuokrakärryistä, ja kun hän lähti niillä liikkeelle, meni häneltä tavallisesti paljon aikaa alkuvalmistuksiin, jotka hän suoritti hyvin järjestelmällisesti.

"Suvaitkaa olla niin hyvä, Towlinson", virkkoi neiti Tox, "ja ottakaa ensiksikin mukaanne kynä ja mustetta ja merkitkää hänen numeronsa selvästi muistiin".

"Kyllä, neiti," sanoi Towlinson.

"Sitten olkaa hyvä ja kääntäkää pielus, Towlinson", virkkoi neiti Tox.
"Se on tavallisesti kostea, rakas ystävä", lisäsi hän erikseen rouva
Chickille.

"Kyllä, neiti", sanoi Towlinson.

"Sitten vaivaan teitä vielä", huomautti neiti Tox, "viemään tämän kortin ja shillingin. Kortissa on sen paikan osoite, jonne hänen on vietävä minut, ja sitten hänen pitää ymmärtää, ettei missään tapauksessa sovi vaatia palkkioksi enempää kuin shillingi."

"Aivan niin, neiti", sanoi Towlinson.

"Ja — valitettavasti minun täytyy vaivata teitä niin paljon,
Towlinson", virkkoi neiti Tox katsellen häntä miettiväisenä.

"Ei se tee mitään, neiti", vastasi Towlinson.

"Olkaa sitten hyvä ja mainitkaa sille miehelle, Towlinson", pyysi neiti Tox, "että hänen kyydittävänsä setä on tuomari ja että jos ajuri käyttäytyy pienimmässäkään määrässä tunkeilevasti, tulee hän saamaan hirveän rangaistuksen. Voitte olla sanovinanne sen ystävällisessä tarkoituksessa ja sen vuoksi, että muka tiedätte niin käyneen eräälle toiselle ajurille, joka on jo kuollut."

"Niinkuin käskette, neiti", sanoi Towlinson.

"Ja nyt hyvää yötä, rakas, rakas, rakas kummipoikani", virkkoi neiti Tox lähettäen oikean suutelosateen joka kerta kun toisti tuon sanan, "ja Louisa, rakas ystäväni, luvatkaa minulle, että nautitte jotakin lämmintä ennen nukkumaanmenoanne, älkääkä päästäkö surullisia ajatuksia vallalle".

Vain töin tuskin sai mustasilmäinen Nipper, joka katseli räpäyttämättä silmiänsä, hillityksi itsensä tämän kohtauksen aikana ja siihen asti, kunnes rouva Chick poistui. Mutta niin pian kun vieraat olivat lähteneet lastenhuoneesta, korvasi hän jossakin määrin äskeisen vaikenemisensa.

"Kuusi viikkoa voisi minua pitää pakkopaidassa", virkkoi Nipper, "ja kun pääsisin siitä vapaaksi, olisin vain entistä häijympi, mutta kuka on koskaan kuullut kahdesta tuollaisesta hölmöstä, rouva Richards?"

"Ja kun sitten voivat sanoa lapsi-paran vain nähneen unta", sanoi Polly.

"Mokomat!" ähisi Susan Nipper nyökäten ovelle päin, josta naiset olivat poistuneet. "Tytöstä ei muka koskaan tule Dombeyta, vai mitä? Toivottavaa tosiaankin olisi, ettei hänestä tulisi, me emme tarvitse niitä enemmän, yhdessäkin on kylliksi."

"Älkää herättäkö lapsia, Susan hyvä", pyysi Polly.

"Olen teille hyvin kiitollinen, rouva Richards", virkkoi Susan, joka ei raivonpuuskassaan tehnyt suurtakaan erotusta ihmisten kesken, "ja pidän tosiaankin suurena kunniana saada teiltä käskyjä, koska olen musta neekeri ja mulatti. Rouva Richards, jos voitte antaa minulle joitakin muita käskyjä, niin olkaa hyvä ja mainitkaa ne."

"Mitä te suotta puhutte käskyistä?"

"Hyväinen aika, rouva Richards, väliaikaiset komentavat täällä aina vakinaisia, ettekö sitä tietänyt, rouva Richards, missä ihmeessä sitten olette syntynyt? Mutta missä lienettekin syntynyt rouva Richards", jatkoi äkäpussi pudistaen kiivaasti päätään, "ja milloin tahansa ja millä lailla tahansa (minkä te itse parhaiten tiedätte), niin suvaitkaa kuitenkin pitää mielessänne, että on toinen asia jaella käskyjä ja ihan toinen ottaa niitä vastaan. Joku voi käskeä toista ihmistä syöksymään sillalta pää edellä neljänkymmenenviiden jalan syvyyteen, rouva Richards, mutta käsketty onkin ehkä ihan toista mieltä."

"Kas niin", sanoi Polly, "te suututte, koska olette kelpo tyttö ja pidätte neiti Florencesta, ja sitten te hyökkäätte minun kimppuuni, koska teillä ei ole ketään toista".

"Muutamien ihmisten on hyvin helppo malttaa mielensä ja puhella ystävällisesti, rouva Richards", vastasi Susan vähän lauhtuneena, "kun heidän lastaan kohdellaan kuin prinssiä ja taputellaan ja silitellään, kunnes se toivoo ystävänsä kauas pois, mutta kun ruvetaan ahdistamaan suloista, pientä, viatonta olentoa, jolle tai josta ei koskaan saisi virkkaa pahaa sanaa, on asia ihan toinen. Mutta laupias taivas, Floy-neiti, tottelematon, jumalaton lapsi, jollette sulje silmiänne tällä hetkellä, kutsun sisään mörköjä, jotka asuvat ullakolla, ja ne syövät teidät elävältä!"

Samalla neiti Nipper päästi kuuluville hirveän karjunnan, jonka piti lähteä härän sukuisesta tunnontarkasta peikosta, kun se kärsimättömänä toivoi pääsevänsä suorittamaan asemansa vaatiman julman velvollisuuden. Kun hän vielä oli rauhoittanut pikku holhokkiaan peittämällä hänen päänsä vuodevaatteilla ja lyömällä pielusta vihaisesti kolme neljä kertaa, pani hän käsivartensa ristiin, puristi huulensa yhteen ja istui lopun iltaa tuleen tuijottaen.

Vaikka pikku Paul oli lastenkamarikielellä puhuen "hyvin tarkka poika ikäisekseen", kiinnitti hän kaikkeen tähän yhtä vähän huomiota kuin ylihuomiseksi määrättyjen ristiäistensä valmisteluihin, jotka kuitenkin vaikuttivat paljon sekä hänen omaan että hänen sisarensa ja molempien lastenhoitajien vaateparteen. Määräpäivän aamunakaan hän ei osoittanut ymmärtävänsä sen tärkeyttä, vaan oli päinvastoin tavattoman unelias ja hyvin taipuvainen suuttumaan hoitajiinsa heidän pukiessaan häntä liikkeellelähtöä varten.

Sattui olemaan lyijynharmaa syyspäivä ja pureva itätuuli — sellainen päivä, joka oli sopusoinnussa juhlan kanssa. Dombey edusti sinänsä kastetoimituksen tuulta, varjoa ja syksyä. Hän seisoi kirjastohuoneessaan ottamassa vastaan juhlavieraita niin kovana ja kylmänä kuin sen päivän ilmakin oli, ja kun hän katsahti ulos lasikuistin kautta pikku puutarhassa kasvaviin puihin, putoili niiden ruskeita ja keltaisia lehtiä lepoon maahan kuin hänen katseensa olisi ne surmannut.

Uh! Huoneet olivat synkät ja kylmät ja näyttivät surupukuisilta samoin kuin talon asukkaatkin. Kokonsa mukaan järjestetyt ja sotilaiden lailla suoraan riviin asetetut kirjat olivat kylmissä, kovissa ja kiiltävissä asuissaan sennäköisiä kuin niillä olisi ollut vain yksi tunne — vilun väristys. Lasilevyllä ja lukitulla ovella varustettu kirjakaappi torjui kaiken ystävällisyyden. Sen päällä vartioi pronssinen herra Pitt, jossa ei huomannut jälkeäkään hänen ylimaallisesta alkuperästään, luoksepääsemätöntä aarretta kuin lumottu maurilainen. Kaapin kummassakin nurkassa saamasi pölyinen vanhasta hautakammiosta kaivettu uuma häviötä ja kuolemaa kuin kahdesta saarnatuolista, ja uunin peili, joka heijasti Dombeyn ja hänen muotokuvansa samalla kertaa, näytti vaipuneen surumielisiin mietiskelyihin.

Jäykkä ja tukeva uuninristikko tuntui olevan Dombeylle lähempää sukua kuin mikään muu sellaisena kuin hän nyt esiintyi takki tiukasti napitettuna, valkea kaulahuivi kaulassa, raskaat kultaiset kellonperät riippumassa, narisevat kengät jalassa. Mutta näin oli laita oikeastaan vain siihen asti, kun hänen lailliset sukulaisensa herra ja rouva Chick ilmestyivät.

"Rakas Paul", kuiskasi rouva Chick syleillen häntä, "tämä on alkuna moniin iloisiin päiviin, toivoakseni!"

"Kiitos, Louisa", virkkoi Dombey jurosti. "Kuinka jaksat, John?"

"No, kuinka sinä itse jaksat?" vastasi Chick.

Hän ojensi kätensä Dombeylle sennäköisenä kuin olisi pelännyt saavansa sähköiskun. Dombey tarttui siihen ikäänkuin se olisi ollut kala tai meriruoho tai jokin muu sellainen tahmea esine ja päästi sen paikalla irti ylhäisen kohteliaasti.'

"Ehkä sinä, Louisa", huomautti Dombey kääntäen vähän päätään kaulaliinan sisässä kuin jossakin putkessa, "olisit halunnut tulta uuniin?"

"Ei, rakas Paul, ei minun ole vilu", vastasi rouva Chick, joka töin tuskin sai estetyksi hampaansa kalisemasta.

"Kuules, John", sanoi Dombey, "eikö sinusta tunnu kylmältä?"

John oli jo pistänyt molemmat kätensä syvälle taskuihin ja oli juuri aloittamaisillaan saman sopimattoman laulun, joka aikaisemmin oli niin suututtanut rouva Chickiä. Hän vakuutti voivansa oikein hyvin ja lisäsi hiljaisella äänellä: "Tralla lallalaa", mutta silloin hänet kohtalon sallimuksesta keskeytti Towlinson, joka ilmoitti:

"Neiti Tox!"

Ja sisään astui miesten lumoojatar nenä sinisenä ja kasvot sanomattoman viluisen näköisinä, mikä johtui siitä, että hän oli juhlapäivän kunniaksi puettu hyvin ohuesti monenlaisiin liehuviin hetaleihin.

"Hyvää päivää, kuinka voitte, neiti Tox?" kysyi Dombey.

Liehuvien harsojensa ympäröimä neiti Tox lysähti alas kuin kiikari, joka työnnetään kokoon. Hän niiasi syvään vastaukseksi siihen, että Dombey lähestyi häntä askeleen tai pari.

"En voi milloinkaan unohtaa tätä tapausta, herra Dombey", virkkoi neiti Tox lempeällä äänellä. "Se olisi mahdotonta. Rakas Louisa, tuskin voin uskoa omia aistejani."

Jos neiti Tox saattoi uskoa yhtä aistiaan, oli nyt hyvin kylmä päivä. Se oli ihan selvää. Hän käytti hyväkseen ensimmäistä mahdollista tilaisuutta edistääkseen verenkiertoa nenänpäässään hieromalla sitä salaa nenäliinallaan, jottei se suudellessa tuntuisi alhaisen lämpötilansa vuoksi vastenmieliseltä kastettavasta.

Pian ilmestyi pienokainen kaikessa komeudessaan Richardsin sylissä, ja jälkijoukkona oli Florence reippaan nuoren konstaapelinsa Susan Nipperin valvonnan alaisena. Vaikka lastenhuoneen koko seurue oli tällä hetkellä puettu kevyempään surupukuun kuin aikaisemmin, ei orvoksi joutuneitten lasten ulkomuoto suinkaan ollut omiaan tekemään päivää iloisemmaksi. Pienokainen — ehkä neiti Toxin nenän vaikutuksesta — alkoi itkeä. Se esti herra Chickin kömpelösti täyttämästä erästä aikomustaan, nimittäin rupeamasta puuhailemaan Florencen kanssa. Sillä tämä herra, joka oli verrattain välinpitämätön täydellisen Dombeyn suuremmista oikeuksista (mikä ehkä johtui siitä, että hänellä oli kunnia olla yhdistetty oikeaan Dombeyhin ja että hän sen vuoksi oli tottunut tähän oivallisuuteen), tosiaankin piti tytöstä eikä salannut tätä tunnettaan, vaan aikoi nytkin ruveta sitä näyttämään omalla tavallaan, kun Paul alkoi itkeä, ja Chickin puoliso keskeytti hänet äkkiä.

"Kas niin, Florence, kultaseni", sanoi täti reippaasti, "mitä sinä puuhailet, lapseni? Näytä nyt itsesi pikku veljellesi. Herätä hänen huomionsa, kultaseni!"

Ilmakehä tuntui käyvän kylmemmäksi Dombeyn katsellessa jäätävästi pikku tytärtään, joka taputtaen käsiään ja seisoen varpaillaan pikku pojan ja perijän valtaistuimen edessä houkutteli hänet kurottautumaan alas korkealta paikaltaan ja katsomaan häneen. Ehkä auttoi tähän lopputulokseen myöskin jokin Richardsin rehellinen temppu, mutta joka tapauksessa katsahti pienokainen alas ja pysyi hiljaa. Kun sisko kätkeytyi hoitajansa taakse, seurasi poju häntä silmillään, ja kun tyttö kurkisti sieltä iloisesti huudahtaen, hypähti Paul, jokelsi iloisesti ja nauroi ääneensä tytön juostessa häntä kohti ja hyväili hänen kiharoitaan hennoilla kätösillään, samalla kun sisko oli ihan tukehduttaa hänet suuteloillaan.

Oliko Dombey hyvillään sen nähdessään? Ei ainoakaan värähdys hänen kasvoissaan ilmaissut iloa, mutta kaikenlaiset ulkonaiset tunteenpurkaukset olivatkin hänessä tavattomia. Jos auringonsäde hiipi huoneeseen valaisemaan lapsia heidän leikkiessään, ei se koskaan ulottunut hänen kasvoihinsa. Hän katseli niin jäykästi ja kylmästi, että lämmin loiste katosi pikku Florencenkin nauravista silmistä, kun ne lopulta sattuivat osumaan isän silmiin.

Nyt oli todella synkkä, harmaa syyspäivä, ja sinä lyhyenä äänettömyyden hetkenä, joka seurasi, putoili lehtiä apeina maahan.

"Jaha, John", virkkoi Dombey katsahtaen kelloonsa ja ottaen hattunsa ja hansikkaansa, "oleppa hyvä ja tarjoa käsivartesi sisarelleni. Minä talutan tänään neiti Toxia. Menkää te, Richards, edellä Paul-herran kanssa. Olkaa hyvin varovainen."

Dombeyn vaunuissa istuivat Dombey ja Poika, neiti Tox, rouva Chick, Richards ja Florence. Niiden jäljessä tulivat pienemmät ajoneuvot, joissa olivat Susan Nipper ja niiden omistaja Chick. Susan katseli hievahtamatta ulos ikkunasta välttääkseen sitä hämminkiä, jota hänelle tuotti Chickin leveiden kasvojen näkeminen, ja ajatteli joka kerta, kun kuuli ratinaa, että Chick kääri paperiin hänelle tarkoitettua rahalahjaa.

Matkalla kirkkoon Dombey taputti kerran käsiään huvittaakseen poikaansa. Tämä isällisen ihastuksen purkaus sai neiti Toxin ihan haltioihinsa. Mutta lukuunottamatta tätä tapausta oli pääeroavaisuus ristiäisseurueen ja hautajaissaaton välillä vain ajoneuvojen ja hevosten värissä.

Kun he saapuivat kirkon ovelle, otti heidät vastaan juhlallinen suntio. Dombey, joka astui maahan ensimmäisenä auttaakseen naiset ulos ajoneuvoista ja seisoi hänen vieressään vaununovella, näytti toiselta suntiolta, vähemmän loisteliaalta, mutta peloittavammalta, yksityiselämän suntiolta, meidän puuhiemme ja sydäntemme vartijalta.

Neiti Toxin käsi vapisi hänen laskiessaan sen Dombeyn käsivarrelle ja huomatessaan itseään opastettavan ylös portaita kolmikulmaisen hatun ja leveän kauluksen jäljessä. Hetkisen tuntui siltä kuin olisi ollut puhe toisista suurista juhlamenoista, "Tahdotko ottaa puolisoksesi tämän miehen, Lucretia?"

"Tahdon."

"Olkaa hyvä ja tuokaa lapsi nopeasti sisään ulkoilmasta", kuiskasi suntio pitäen auki kirkon sisäovea.

Pikku Paul olisi voinut Hamletin kanssa kysyä: "hautaaniko?" — niin kylmä ja ummehtunut oli kirkko. Korkea verhottu saarnatuoli ja kuoripulpetti, parvekkeiden alla olevien tyhjien rukousjakkaroiden ja kattoon asti kohoavien ja suurten tylynnäköisten urkujen varjoon häipyvien tyhjien penkkien ikävät jonot, pölyiset matot ja kylmät kivipaadet, sivukäytävien kaameat vapaapaikat ja kostea nurkka kellonnuoran luona, jonne hautajaisissa tarvittavat mustat aluspukit oli työnnetty syrjään yhdessä muutamien lapioiden ja korien sekä parin vainajista muistuttavan köysikimpun kanssa, outo, harvinainen, vastenmielinen haju ja ruumishuoneen valaistus — kaikki oli sopusoinnussa keskenään. Se oli kylmä ja kaamea näky..

"Nyt on paraikaa vihkiäiset, arvoisa herra", sanoi suntio, "mutta ne loppuvat pian. Astukaa siksi aikaa tänne sakaristoon."

Ennenkuin hän kääntyi näyttääkseen tietä, kumarsi hän Dombeylle hymyillen puolittain tutunomaisesti, ilmaistakseen muistavansa, että hänellä oli ollut mieluisena tehtävänä palvella häntä hänen puolisonsa hautajaisissa, ja toivovansa, että hän oli voinut hyvin senjälkeen.

Vihkiäisetkin näyttivät surullisilta heidän astuessaan alttarin ohi. Morsian oli liian vanha ja sulhanen liian nuori, ja eräs ikäloppu keikari, jolla oli vain yksi silmä ja toisen silmän kohdalla lornetti, toimi naittajana todistajien väristessä kylmästä. Sakaristossa savusi tuli, ja vanha työn uuvuttama ja kehnopalkkainen asianajajan kirjuri kuljetti etusormeaan pitkin erään suunnattoman suuren nimikirjan pergamenttisivuja (samanlaisia niteitä oli pitkät rivit hyllyllä). Uunin yläpuolella riippui kirkon maanalaisten hautaholvien pohjapiirros, ja Chick, joka luki päällisin puolin ääneen sen sisällystä vilkastuttaakseen seuruetta, ehti kokonaisuudessaan esittää kuvauksen rouva Dombeyn hautapaikasta, ennenkuin huomasi vaieta.

Toisen kylmän äänettömyyden jälkeen kehoitti heitä kastemaljan luo läähättävä pieni penkkirivien avaaja, jota vaivasi hengenahdistus, tosin luonteenomainen kirkkomaalle, vaikkei kirkolle.

Siellä he saivat odottaa kotvasen, kunnes hääseurue oli merkinnyt nimensä luetteloihin. Sillä välin hiippaili läähättävä pieni penkkirivien avaaja — osittain kivuloisuutensa vuoksi, osittain muistuttaakseen olemassaolostaan vastavihitylle parille — ympäri rakennusta köhien kuin merisika.

Pian sitten ilmestyi lukkarikin (ainoa iloisen näköinen olento koko kirkossa, vaikka hän oli hautausurakoitsija) tuoden maljan lämmintä vettä ja kaataessaan sen kastemaljaan puhui jotakin kylmän karkoittamisesta, mitä eivät sillä kertaa olisi voineet suorittaa miljoonat astialliset kiehuvan kuumaa vettä. Sitten ilmestyi pastori, miellyttävä, lempeä nuori mies, joka ilmeisesti pelkäsi pienokaista. Hän teki saman vaikutuksen kuin päähenkilö jossakin kummitustarinassa, "kokonaan valkeaan verhottu olento", jonka nähdessään Paul päästi ihan vihlovia huutoja eikä lakannut, ennenkuin hänet kannettiin ulos kasvot tummansinisinä.

Senkin jälkeen kun tämä oli tapahtunut kaikkien suureksi virkistykseksi, kuului hänen äänensä juhlatoimituksen koko loppuajan pylväistössä, milloin heikompana, milloin voimakkaampana, milloin tyynnytettynä, milloin taas vastustamattomasti kiihtyneenä häntä kohdanneen vääryyden vuoksi. Se kiinnitti molempien naisten huomion niin kokonaan, että rouva Chick syöksyi tuon tuostakin kirkon keskikäytävälle lähettääkseen viestejä penkkirivien avaajalle ja neiti Tox piti rukouskirjaansa auki "Ruutisalaliiton" kohdalta ja välillä luki jonkin siihen liittyvistä kiitosvirsistä.

Koko toimituksen ajan Dombey pysyi tunteettoman tyynenä ja ehkä vielä lisäsi kylmyyttä, koska nuoren papin henki höyrysi hänen lukiessaan. Vain yhden kerran isän kasvoneleet vähän värähtivät, nimittäin silloin, kun pappi lukiessaan hyvin yksinkertaisesti ja vilpittömästi loppukehoituksen, joka koski kummien tulevaa velvollisuutta lapsen kuulustelijoina, sattui katsomaan Chickiin. Silloin olisi voinut nähdä Dombeyn ilmaisevan mahtipontisella katseella, että hän itse ottaisi sen asian huolekseen.

Dombeylle olisi ollut hyödyksi ajatella vähän vähemmän omaa arvokkuuttaan ja vähän enemmän niiden juhlamenojen korkeaa alkuperää ja tarkoitusta, joihin hän otti osaa niin muodollisesti ja jäykästi. Hänen omahyväisyytensä oli suuressa ristiriidassa niiden historian kanssa.

Kun ne olivat päättyneet, tarjosi hän taas käsivartensa neiti Toxille ja talutti hänet sakaristoon, jossa hän ilmoitti pastorille, että olisi pyytänyt tätä kunnioittamaan hänen kotiaan tulemalla päivälliselle hänen luokseen, mutta että se ei käynyt päinsä hänen perhesurunsa vuoksi. Kun nimet oli kirjoitettu ja palkkio maksettu, unohtamatta penkkirivien avaajaa (jonka yskä oli taas kovin paha), lukkaria tai suntiota (joka oli sattumalta ulkoportailla katselemassa hartaasti ilmaa), lähtivät he taas ajamaan kotiin yhtä synkkinä kuin olivat saapuneet kirkkoon.

Kotona näytti herra Pittin kuva katselevan nenä pystyssä kylmää välipalaa, joka oli katettu lasien ja hopeiden kylmään loistoon ja muistutti pikemmin juhlavuoteella makaavan vainajan ateriaa kuin hyvän seuran virkistystä. Neiti Tox lahjoitti kummipojalleen pikarin ja Chick laatikossa veitsen, haarukan ja lusikan. Dombey lahjoitti neiti Toxille rannerenkaan, josta saaja heltyi ylenmäärin.

"John", virkkoi Dombey, "ole niin hyvä ja istu pöydän alapäähän. Mitä sinulla on siellä, John?"

"Minulla on kylmä vasikanpihvi", vastasi John hieroen kohmettuneita käsiään yhteen. "Entä sinulla?"

"Tämä on luullakseni jotakin kylmää vasikanpäästä valmistettua", vastasi Dombey. "Tuossa on kylmää lintua — silavaa — piirakoita — salaattia — hummeria. Neiti Tox kai kunnioittaa minua juomalla kanssani vähän viiniä? Samppanjaa neiti Toxille."

Joka ruokalajiin kätkeytyi hammassärkyä. Viini oli niin vihlovan kylmää, että se pani neiti Toxin vähän huudahtamaan, minkä hän vaivoin sai muutetuksi jonkinlaiseksi "hm" huokaisuksi. Vasikanpaisti oli tullut niin ilmavasta ruokasäiliöstä, että ensimmäinen suupala sitä herätti Chickissä varpaanpäitä myöten samanlaisen tunteen kuin kylmä lyijy. Dombey yksin pysyi tyynenä. Hänet olisi voinut ripustaa myytäväksi venäläisillä markkinoilla näytteeksi jäätyneestä miehestä.

Tämä kaikkea vallitseva yleisvaikutus oli liian voimakas hänen sisarelleenkin. Hän ei yrittänytkään imarrella tai pitää yllä keskustelua, vaan suuntasi kaikki ponnistuksensa siihen, että näyttäisi mahdollisimman vähän viluiselta.

"No niin", virkkoi Chick tehden epätoivoisen yrityksen pitkän äänettömyyden jälkeen ja täyttäen lasinsa sherryllä, "sinun luvallasi, Dombey, juon tämän lasin pikku Paulin menestykseksi".

"Taivas häntä siunatkoon!" kuiskasi neiti Tox maistaen kerran viinistään.

"Rakas pikku Dombey!" kuiskasi rouva Chick.

"John", lausui Dombey jäykän arvokkaasti, "olen varma siitä, että poikani tuntisi suurta kiitollisuutta sinua kohtaan ja epäilemättä ilmaisisikin sen, jos osaisi antaa arvoa huomaavaisuudellesi. Toivon hänen kerran kykenevän täyttämään sen vastuunalaisuuden vaatimukset, jonka hänen sukulaistensa ja ystäviensä hyväntahtoinen käytös yksityiselämässä ja meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi panna hänen hartioilleen."

Kun se sävy, jolla nämä sanat lausuttiin, ei sallinut asiasta puhuttavan enempää, vaipui Chick taas alakuloisuuteen ja äänettömyyteen. Mutta toisin neiti Tox, joka kuunneltuaan Dombeyta tavallistakin tarkkaavaisempana ja pää entistä enemmän kallellaan, kumartui pöydän yli ja sanoi rouva Chickille hiljaa:

"Louisa!"

"Rakas ystävä", vastasi rouva Chick.

"Meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi — olen unohtanut lauseen täsmällisen muodon."

"Vaatia häneltä", sanoi rouva Chick.

"Suokaa anteeksi, rakas ystävä", vastasi neiti Tox, "ei suinkaan se niin kuulunut. Lausemuoto oli pyöristetympi ja sujuvampi. Sukulaisten ja ystävien hyväntahtoinen käytös yksityiselämässä ja meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi — panna hänen hartioilleen!"

"Aivan oikein, panna hänen hartioilleen", myönsi rouva Chick.

Neiti Tox taputti riemuiten hentoja käsiään ja lisäsi luoden silmänsä ylös: "Se on kaunopuheisuutta!"

Dombey oli sillä välin kutsuttanut saapuville Richardsin, joka tuli nyt sisään niiaten, mutta ilman pienokaista, sillä Paul lepäsi aamun rasitusten jälkeen. Käskettyään tarjota lasin viiniä tälle palkolliselleen Dombey puhutteli häntä seuraavin sanoin — mutta ennen sitä neiti Tox kallisti päänsä toiselle sivulle ja teki muitakin pikku valmisteluja painaakseen kuulemansa oikein sydämeensä.

"Niinä noin kuutena kuukautena, jotka olette ollut tämän talon asukkaana, Richards, olette täyttänyt velvollisuutenne. Kun halusin antaa teille pikku palkinnon tässä tilaisuudessa, mietin kuinka saattaisin parhaiten toteuttaa aikomukseni ja neuvottelin siitä myöskin sisareni, rouva —"

"Chickin kanssa", täydensi senniminen herra.

"Oi, olkaa hyvä, älkää keskeyttäkö!" pyysi neiti Tox.

"Aioin sanoa teille, Richards", jatkoi Dombey luoden julman katseen John-herraan, "että minua vahvisti päätöksessäni vielä muisto eräästä keskustelusta, joka minulla oli teidän miehenne kanssa tässä huoneessa silloin, kun teidät palkattiin tänne ja kun hänen omasta suustaan kuulin sen surullisen seikan, että teidän koko perheenne, hän itse etupäässä, on vaipunut syvään tietämättömyyteen."

Richards ihan värisi moitteen ylevyyden musertamana.

"Minä", jatkoi Dombey, "en suinkaan kuulu tasa-arvoisuuden ja yleisen kansansivistyksen puoltajiin. Mutta alempia luokkia pitää välttämättä opettaa käsittämään asemansa ja käyttäytymään sopivasti. Sikäli minä suosin kouluja. Koska minulla on oikeus ehdottaa yksi oppilas otettavaksi erääseen vanhaan laitokseen, jota kunnioitettavan ammattikunnan mukaan sanotaan 'armeliaiksi hiojiksi' ja jossa oppilaille ei anneta ainoastaan hyödyllistä opetusta, vaan myöskin puku ja numeromerkki, olen minä, asetuttuani ensin rouva Chickin välityksellä yhteyteen perheenne kanssa, antanut teidän vanhimmalle pojallenne tuon vapaapaikan, ja nyt olen kuullut, että hän on tänään saanut koulupukunsa. Hänen poikansa numero", jatkoi Dombey kääntyen sisarensa puoleen ja puhuen lapsesta kuin tämä olisi ollut vuokra-ajuri, "on luullakseni sataneljäkymmentäseitsemän. Louisa, sinähän sen tiedät."

"Sataneljäkymmentäseitsemän", vahvisti rouva Chick. "Pukuna, Richards, on villakankaasta tehty sievä lämmin pitkäliepeinen takki, ja lakki, jonka reunat on käännetty ylös keltaisella nauhalla, punaiset villasukat ja hyvin vahvat nahkaiset polvihousut. Kuka tahansa saattaisi kiitollisin mielin käydä puettuna sellaisiin vaatteisiin!" huudahti hän haltioissaan.

"Kuulkaapas vain, Richards!" virkkoi neiti Tox. "Tepä voitte tosiaankin olla onnellinen! Armeliaat hiojat!"

"Olen tosiaankin hyvin kiitollinen, arvoisa herra", sanoi Richards epävarmalla äänellä, "ja pidän hyvin kauniina tekona, että olette muistanut minun pienokaisiani". Mutta samalla ilmestyi hänen silmiensä eteen kuva hänen esikoisestaan, joka oli puettu "armeliaaksi hiojaksi", jalat rouva Chickin kuvailemien käytännöllisten housujen verhoamina, ja se sai kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.

"Minua ilahduttaa huomata teidät noin tunteelliseksi, Richards", sanoi neiti Tox.

"Se saa tosiaankin toivomaan", sanoi rouva Chick, joka ylpeili ihmissydäntä kohtaan tuntemastaan luottamuksesta, "että maailmassa vielä on jokin heikko kipinä kiitollisuutta ja aitoa tunnetta".

Richards vastasi näihin kohteliaisuuksiin niiaamalla ja kuiskaamalla kiitoksensa, mutta huomatessaan mahdottomaksi toipua siitä mielenjännityksestä, jonka hänessä oli herättänyt mielikuva niin aikaisin housuihin puetusta esikoisesta, hän vähitellen lähestyi ovea ja oli sydämestään iloinen päästessään sen ulkopuolelle.

Nämä merkit osittaisesta sulamisesta, jotka olivat ilmestyneet hänen kerallaan, katosivat myöskin hänen poistuessaan, ja pakkanen oli taas yhtä ankara kuin ennen konsanaan. Pöydän alapäässä hyräili Chick pari kertaa säveltä, mutta kummallakin kerralla se oli katkelma Saulin surumarssista. Seurue näytti kohmettuvan yhä kylmemmäksi ja jäykemmäksi niinkuin se ateriakin, jonka ympärillä he istuivat. Vihdoin rouva Chick katsahti neiti Toxiin ja neiti Tox vastasi hänen katseeseensa, jolloin molemmat nousivat ja sanoivat, että oli tosiaankin jo' aika lähteä. Kun Dombey kuunteli tätä ilmoitusta täysin tyynesti, lausuivat he hänelle jäähyväiset ja lähtivät pian Chickin saattamina, joka heti, kun he olivat kääntäneet selkänsä talolle ja jättäneet isännän tavalliseen juhlalliseen yksinäisyyteensä, pisti kädet housuntaskuihin, nojautui taaksepäin vaunuissa ja vihelsi alusta loppuun mielisäveleensä "liirum laarum rallalaa". Samalla kuvastui hänen kasvoillaan niin synkkä ja kauhea uhma, että rouva Chick ei uskaltanut panna vastalausettaan tai millään lailla ahdistaa häntä.

Vaikka Richardsilla oli pikku Paul sylissään, ei hän voinut unohtaa esikoistaan. Hän tunsi olevansa kiittämätön, mutta päivän yleisvaikutus painoi leimansa myöskin "armeliaihin hiojiin", ja tuskin hän osasi pitää tinalevyä, jossa oli numero sataneljäkymmentäseitsemän, muuna kuin osana päivän muodollisuudesta ja jäykkyydestä. Hän puhui lastenkamarissa myöskin pojan "sääriparoista", ja taas alkoi häntä vaivata mielikuva koulupukuisesta esikoisesta.

"En tiedä, mitä antaisin", virkkoi Polly, "jos saisin vielä kerran nähdä pienen poikaparkani, ennenkuin hän tottuu uusiin vaatteisiinsa".

"No, sanonpa teille jotakin, rouva Richards", vastasi Nipper, joka oli päässyt uskotuksi, "käykää katsomassa häntä ja keventäkää mieltänne".

"Herra Dombey ei pitäisi siitä", huomautti Polly.

"Oi, eikö pitäisi, rouva Richards!" vastasi Nipper. "Hän luullakseni olisi oikein tyytyväinen siihen, jos häneltä kysyisi."

"Tuskinpa te ainakaan kysyisitte?" sanoi Polly.

"En, rouva Richards, päinvastoin", vastasi Susan, "ja koska olen kuullut, että molemmat tarkastajat Tox ja Chick eivät huomenna aio olla toimessa, lähdemme Floy-neiti ja minä huomisaamuna teidän kanssanne tervehtimään perhettänne, rouva Richards, sillä voimmehan yhtä hyvin kävellä sinne kuin edestakaisin katuja, ja vielä paremminkin."

Polly hylkäsi ensin tämän suunnitelman jyrkästi, mutta vähitellen hän alkoi miettiä sitä samoin kuin yhä selvemmin ajatteli lapsensa ja oman kotinsa kiellettyä kuvaa. Lopulta hän myöntyi Susanin ehdotukseen päätellen, ettei voinut olla kovin paha käväistä vain yhden kerran kotona.

Kun asia oli näin päätetty, alkoi pikku Paul itkeä kerrassaan surkeasti kuin olisi aavistanut, ettei siitä tulisi muuta kuin onnettomuutta.

"Mikä lasta vaivaa?" kysyi Susan.

"Se on kai vilustunut", vastasi Polly ja käveli sitä kantaen edestakaisin ja koettaen tyynnyttää.

Syksyinen iltapäivä oli perin kolkko, ja kun Polly asteli lapsi sylissä saadakseen sen itkun vaimenemaan ja katseli ulos surullisten ikkunoiden läpi, puristaen pienokaista lujemmin rintaansa vastaan, varisi kuihtuneita lehtiä ihan ryöppynä maahan.

KUUDES LUKU

Paul joutuu toisen kerran orvoksi

Aamulla Pollya vaivasivat niin monet pahat aavistukset, että hän ilman mustasilmäisen toverinsa hellittämättömiä yllytyksiä olisi varmasti hylännyt kaikki ajatukset retkestä ja nimenomaan pyytänyt lupaa tavata numero sataseitsemänkymmentäseitsemän Dombeyn talon peloittavan katon alla. Mutta Susan, jota hänen keksimänsä juoni viehätti ja joka, vaikka jaksoikin perin urhoollisesti kestää toisia ihmisiä kohdanneet pettymykset, ei voinut sietää omien toiveittensa tyhjiin raukeamista, osasi esittää monta pätevää vastaväitettä toisen suunnitelman onnistumista vastaan ja puolustella alkuperäistä aietta niin taitavilla selityksillä, että melkein samassa kun Dombey oli kääntänyt ylpeän selkänsä kodilleen ja ajoi Cityyn päin niinkuin joka päivä ennenkin, oli hänen mitään pahaa aavistamaton poikansa matkalla Staggsin puutarhoihin päin.

Tämä kaunisniminen paikka sijaitsi eräässä esikaupungissa, jonka Staggsin puutarhojen asukkaat tunsivat Camberling Townin nimellä. Ulkomaalaisia varten laaditussa Lontoon kartassa, joka on painettu nenäliinalle, jotta sitä olisi hauskempi ja mukavampi käsitellä, on tämä nimitys jostakin syystä lyhennetty Camden Towniksi. Sinne nyt molemmat lapsenhoitajattaret suuntasivat kulkunsa holhokkiensa seurassa. Richards tietystikin kantoi Paulia, ja Susan talutti pikku Florencea, nykien ja sysien häntä välistä, mikäli piti tarpeellisena.

Suuren mullistuksen ensimmäinen isku oli juuri repäissyt koko naapuritienoon halki, keskustaan asti. Joka taholla näkyi siitä jälkiä. Taloja oli lyöty kasaan, katuja katkaistu ja tukittu. Syviä kuoppia ja ojia oli kaivettu maahan, suunnattomia multa- ja saviläjiä luotu maanpinnalle, ja rakennuksia, jotka olivat kallistuneet, kun niiden alta maa oli vierinyt pois, oli tuettu paksuilla hirsillä. Erään jyrkän vastamuodostuneen kukkulan juurella oli jono vankkureita sikin sokin, toisaalla likosi ja ruostui uutukaisessa lammikossa hujan hajan rautaesineitä. Kaikkialla näkyi siltoja, jotka eivät johtaneet mihinkään, teitä, joita oli mahdoton kulkea, savupiippujen puolivalmiita torneja, väliaikaisia puutaloja ja aitauksia ihan käsittämättömillä paikoilla, rikkinäisten talojen runkoja ja keskeneräisiä seiniä ja holvia, kokonaisia telinekasoja, suuria tiilikiviröykkiöitä, jättimäisiä nostoranoja ja hajasäärisiä kolmijalkoja, jotka riippuivat tyhjässä ilmassa. Joka suunnalla näkyi tuhansia epäsäännöllisiä hahmoja ja esineitä, jotka olivat armottomasti viskautuneet pois paikoiltaan ja nyt törröttivät ylösalaisin maahan vaipuneina tai ilmassa sojottaen tai vedessä lahoten selittämättöminä kuin uni. Kuumat lähteet ja polttavat vesisuihkut, maanjäristyksen tavalliset seuralaiset, lisäsivät vielä näyn sekasortoisuutta. Kiehuvaa vettä kokoontui rappeutuneiden seinien väliin, missä se sihisi kovasti. Sieltä tunkeutui niinikään näkyviin liekkien loimu ja kohina, ja tuhkakasat sulkivat tien ja muuttivat kokonaan naapuriston olot ja tavat.

Lyhyesti sanoen, vielä keskeneräinen rautatie oli rakenteilla ja kulki tämän hirveän sekasorron keskitse sivistyksen ja edistyksen valtavalla uralla.

Mutta tähän asti ei ympäristö ollut vielä halukas hyväksymään rautatietä. Pari kolme rohkeaa keinottelijaa oli jo tehnyt katusuunnitteluja, ja yksi oli vähän rakentanutkin, mutta pysähtynyt keskelle liejua ja tuhkaa miettiäkseen asiaa vielä vähän. Uuden uutukainen kapakka, joka tuoksui vielä tuoreelta muurilaastilta ja liisteriltä ja jonka ikkunoista oli näköala pelkkään tyhjyyteen, oli valinnut ilmoituskilpensä kuvaksi rautatien kiskot, mutta se saattoi olla tuhmanrohkea yritys — ja sitten sen isäntä toivoi voivansa myydä juomia työmiehille. Niin oli yksinkertaisesta olutkapakasta tullut tunnelinkaivajien poikkeuspaikka, ja vanha lihakauppa oli yhtä itsekkäistä syistä nopeasti ja kansanomaisesti muuttunut rautatieravintolaksi, jossa joka päivä oli tarjolla paistettua sianreittä. Vuokratalojen omistajat niinikään näyttivät suosivan näitä uudistuksia eivätkä senvuoksi juuri nauttineet paikkakuntalaisten luottamusta. Yleinen mielipide taipui hyvin hitaasti uuden hankkeen puolelle. Rautatien vieressä oli likaisia peltoja ja navettoja ja lantakasoja ja törkyläjiä ja ojia ja puutarhoja ja huvimajoja ja aukioita, joilla saattoi piiskata mattoja. Korkeammilla kohdilla oli hajallaan pieniä osterinkuorten kasoja osteriaikana ja hummerinkuorten kasoja hummeriaikana ja saviastioiden sirpaleita ja kuihtuneita kaalinlehtiä kaikkina aikoina. Tämän tienoon yleisvaikutelmaan kuuluivat myöskin pylväät ja aidat ja asiaankuulumattomille ohikulkijoille tarkoitetut vanhat varoitustaulut, huonojen hökkelien takaseinät ja pienet mitättömät ruohokentät. Mikään ei siellä ollut hyvää eikä kuvitellutkaan olevansa. Jos lähistöllä oleva kurja autio maa olisi voinut nauraa, olisi se nauranut kaikelle tälle pilkallisesti niinkuin moni sen kehnoista naapureista.

Staggsin puutarhain asukkaat olivat tavattoman epäuskoisia. Talot oli rakennettu lyhyeen riviin, ja kaikilla oli edessään likaiset maatilkut, joita reunustivat vanhat ovet, tynnyrinkimmet, tervakankaan palaset ja kuivettuneet pensaat. Täytteenä oli käytetty pohjattomia tinakattiloita ja kuluneita rautaisia tuliristikkoja. Siellä asukkaat kasvattivat helakanpunaisia papuja, pitivät siipikarjaa ja kaniineja, pystyttivät hauraita huvimajoja (eräs niistä oli vanha vene), kuivasivat vaatteita ja polttivat piippua. Muutamat olivat sitä mieltä, että Staggsin puutarhat olivat saaneet nimensä eräästä jo manalle menneestä kapitalistista, herra Staggsista, joka oli rakennuttanut ne huvikseen. Toiset, joilla oli luontainen mieltymys maaseutuun, uskoivat nimen johtuvan niiltä maalaisajoilta, jolloin peurat Staggsien nimisinä olivat paenneet turvaan varjoisille seuduille. Kuinka asia lieneekään ollut, pitivät Staggsin puutarhojen asukkaat omaa seutuaan pyhänä lehtona, jota rautatie ei saisi turmella, ja niin varmoja he olivat siitä, että heidän seutunsa pysyisi pystyssä paljon kauemmin kuin tuollaiset naurettavat keksinnöt, että kulmassa asuva nuohoojamestari, paikallispolitiikan johtaja, oli julkisesti selittänyt, että kun rautatie avattaisiin liikenteelle — jos se koskaan tapahtuisi — hänen kaksi poikaansa saisi nousta hänen asuntonsa savutorvelle hurraamaan yrityksen epäonnistumiselle ja sitä ivaamaan.

Tähän saastaiseen paikkaan, jonka pelkän nimen rouva Chick oli tähän asti huolellisesti salannut veljeltään, kohtalo ja Richards nyt kuljettivat pikku Paulia.

"Tuolla on minun kotini, Susan", virkkoi Polly osoittaen erästä asumusta.

"Tosiaanko?" sanoi Susan alentuvasti.

"Ja eikö tuolla seisokin sisareni Jemima ovella, käsivarrellaan oma suloinen pienokaiseni!" huudahti Polly.

Se näky antoi Pollyn kärsimättömyydelle niin voimakkaan siipiparin, että hän juoksi sinne aika vauhtia, syöksähti Jemiman luo ja vaihtoi hänen kanssaan pienokaista silmänräpäyksessä nuoren tytön tavattomaksi hämmästykseksi, hänelle kun Dombeyn perillinen näytti pudonneen pilvistä.

"Kah, Polly!" huudahti Jemima. "Sinähän oikein säikähdytit minua! Kuka olisi uskonut! Tule sisään, Polly! Kuinka terveeltä sinä näytätkään! Lapset menevät varmasti melkein sekaisin nähdessään sinut."

Niin he menivätkin, jos saattoi päättää heidän nostamastaan hälinästä ja siitä tavasta, kuinka he syöksyivät käsiksi Pollyyn ja vetivät hänet matalalle tuolille uuninnurkkaan. Siellä hänen rehelliset omenaa muistuttavat kasvonsa heti joutuivat keskelle pienempiä omenoita, jotka painoivat niihin ruusuiset poskensa ja olivat kaikki ilmeisesti saman puun hedelmiä. Polly puolestaan oli yhtä äänekäs ja raju kuin lapsetkin, ja vasta kun hän oli hengästynyt ja hänen tukkansa riippui irrallaan hehkuvien kasvojen ympärillä ja hänen uusi ristiäispukunsa oli joutunut pahasti epäjärjestykseen, vasta silloin keskeytyi hälinä vähäksi ajaksi. Mutta silloinkin pysyi viimeisen edellinen Toodle hänen sylissään pitäen molempia käsivarsiaan lujasti hänen kaulansa ympärillä, kun taas vähän isompi Toodle oli kiivennyt tuolin selustalle ja teki epätoivoisia ponnistuksia, toinen sääri ilmassa, suudella äitiä takaapäin.

"Katsokaapas, sievä pikku neiti on tullut katsomaan teitä", virkkoi Polly, "ja näettekö, kuinka siivolla hän pysyy! Eikö hän olekin kaunis pikku neiti?"

Tämä viittaus Florenceen, joka oli seisonut ovensuussa ja huomannut tarkoin, mitä tapahtui, suuntasi nuoren polven katseet häneen ja sai aikaan senkin hyvän asian, että havaittiin niinkuin pitikin neiti Nipperin läsnäolo, joka ei ollut täysin vapaa siitä tunteesta, että häntä oli jo laiminlyöty.

"Oi, Susan, olkaa hyvä ja tulkaa hetkiseksi sisään istumaan", sanoi Polly. "Tämä on minun sisareni Jemima. Kuules, Jemima, minä en tiedä, kuinka tulisin toimeen ilman Susan Nipperiä. En olisi nyt täälläkään ilman häntä."

"Olkaa hyvä ja istukaa, neiti Nipper", virkkoi Jemima.

Susan istuutui tuolin syrjälle jäykän ja juhlallisen näköisenä.

"En ole tosiaankaan koko ikänäni iloinnut vieraista niin paljon kuin nyt, neiti Nipper", huomautti Jemima.

Susan siirtyi vähän peremmäksi tuolilla ja hymyili armollisesti.

"Olkaa hyvä ja avatkaa hattunne nauhat, neiti Nipper, ja olkaa kuin kotonanne", pyysi Jemima. "Pelkäänpä pahoin, että täällä on köyhemmän näköistä kuin mihin olette tottunut, mutta te suonette sen varmasti anteeksi."

Mustasilmäistä lepytti tämä nöyrä käytös niin, että hän otti syliinsä pikku neiti Toodlen, joka juoksi ohi, ja nosti heti korkealle ilmaan.

"Mutta missä minun reipas poikani on?" kysyi Polly. "Esikoisparkani?
Olenhan tullut koko tämän matkan nähdäkseni hänen uudet vaatteensa."

"Voi mikä vahinko!" huudahti Jemima. "Hänen sydämensä ihan murtuu, kun hän kuulee äitinsä käyneen täällä. Hän on koulussa, Polly."

"Jo lähtenyt!"

"Niin. Eilen hän kävi ensimmäisen kerran, ettei mitään opetuksesta menisi hukkaan. Mutta tänään on puolittain lupapäivä, Polly. Jospa vain voisit viipyä niin kauan kunnes hän tulee kotiin — nimittäin sinä ja neiti Nipper", virkkoi Jemima muistaen oikeaan aikaan mustasilmäisen arvokkuuden.

"No, miltä hän näyttää, Jemima?" kysyi Polly epävarmasti.

"Ei tosiaankaan niin pahalta kuin ehkä luulet", vastasi Jemima.

"Voi!" huudahti Polly liikutettuna. "Minä luulisin hänen jalkojaan liian lyhyiksi."

"Hänen säärensä ovatkin lyhyet", vastasi Jemima, "etenkin takaa, mutta ne kasvavat päivä päivältä".

Se oli hitaasti toteutuva tulevaisuuteen viittaava lohdutus, mutta kun se lausuttiin hilpeästi ja herttaisesti, sai se sellaisen arvon, jota sillä ei itsessään ollut. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Polly kysyi vähän kevyemmällä mielellä:

"Ja missä isä on, Jemima kulta?" Koko perhe tunsi Toodlen tuolla patriarkkaalisella nimellä.

"Voi tosiaankin, mikä vahinko!" huudahti Jemima. "Hän otti päivällisruuan tänä aamuna mukaansa eikä palaa ennenkuin illalla. Mutta hän puhuu aina sinusta, Polly, ja kertoo lapsille sinusta, ja hän on rauhallisin, kärsivällisin ja hyväluontoisin olento koko maailmassa, niinkuin hän on aina ollut ja tulee olemaan."

"Kiitoksia, Jemima", sanoi Polly koruttomasti, iloissaan näistä sanoista ja suruissaan miehensä poissaolosta.

"Ei sinun tarvitse kiittää minua, Polly", virkkoi hänen sisarensa suudellen häntä kuuluvasti poskelle ja tanssittaen sitten pikku Paulia iloisesti. "Samaa sanon välillä sinustakin, ja niin ajattelenkin."

Kaksinkertaisesta pettymyksestä huolimatta oli mahdotonta pitää epäonnistuneena tätä vierailua, joka otettiin vastaan niin iloisesti. Sisarukset puhelivat toivorikkaasti perheen asioista ja esikoisesta ja kaikista hänen sisaristaan ja veljistään, jolla välin mustasilmäinen, joka oli nostellut pikku Toodleja muutamia kertoja korkealle, katseli tarkoin huonekaluja, seinäkelloa, astiakaappia, uuninreunukselle pystytettyä linnaa puisine ja vihreine ikkunoineen, jotka voitiin sisäpuolelta valaista kynttilänpätkällä, ja paria pientä mustaa samettikissaa, joilla kummallakin oli suussaan pieni käsityölaukku — kaikki Staggsin puutarhojen asukkaiden mielestä todellisia taiteen ihmeteoksia. Kun keskustelu pian kävi yleisemmäksi, jotta ei mustasilmäinen taas muuttuisi ivalliseksi, kertoi tämä Jemimalle pääasiassa kaikki, mitä tiesi Dombeysta, hänen olosuhteistaan, perheestään, elämästään ja luonteestaan, tehden myös tarkoin selkoa hänen vaatteistaan, tärkeimmistä sukulaisistaan, ja tuttavistaan. Kevennettyään sydäntään näillä tiedonannoilla hän söi toisten kanssa meriäyriäisiä ja joi portteria, näyttäen halukkaalta vannomaan ikuista ystävyyttä emäntiensä kanssa.

Pikku Florencekaan ei jättänyt käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, sillä kun pikku Toodlet olivat vieneet hänet ulos katsomaan lakkisieniä ja muita nähtävyyksiä, rupesi hän heidän kanssaan sydämensä koko innolla rakentamaan väliaikaista aallonmurtajaa pienen vihreän lammikon poikki. Hän oli vielä ahkerasti tässä puuhassa, kun Susan tuli hakemaan häntä ja löydettyään piti hänelle velvollisuudentuntonsa pakottamana meriäyriäisten lauhduttavasta vaikutuksesta huolimatta moraalisaarnan (ravistamisella vahvistetun) tytön turmeltuneesta luonteesta, samalla pesten hänen kasvojaan ja käsiään. Lisäksi hän ennusti, että Florence saattaisi koko sukunsa harmaat hiukset hautaan surulla. Vähäisen viivytyksen jälkeen, jonka aiheutti Pollyn ja Jemiman jokseenkin pitkä kahdenkeskinen keskustelu ullakolla raha-asioista, vaihdettiin taas pienokaiset.

Polly oli koko tämän ajan pitänyt omaa lastaan ja Jemima pikku Paulia — ja vierailijat alkoivat lausua jäähyväisiä.

Mutta ensin oli pikku Toodlet hurskaan petoksen uhreina houkuteltu läheiseen sekatavaramyymälään ostamaan kolikolla jotakin hyvää, ja kun heidät oli toimitettu pois tieltä, pakeni Polly. Jemima huusi hänen jälkeensä, että jos he vain voisivat kiertää City Roadin kautta paluumatkallaan, he varmasti kohtaisivat pikku Robin tulomatkalla koulusta.

"Luuletteko, että meillä olisi aikaa tehdä pieni mutka siihen suuntaan,
Susan?" kysyi Polly, kun he pysähtyivät hengähtääkseen.

"Miksi ei, rouva Richards?" vastasi Susan.

"Kohtahan on meidän päivällisaikamme", huomautti Polly.

Mutta väliateria oli tehnyt hänen toverinsa kovin välinpitämättömäksi tätä vakavaa huomautusta kohtaan, eikä hän pannut sille mitään painoa. Niinpä he päättivät tehdä "pienen mutkan".

Sattui niin, että Toodlein esikoisen elämän oli eilisaamusta alkaen armeliaiden hiojain puku saattanut vaivaloiseksi. Katupojat eivät voineet sitä sietää. Niin pian kuin tuollainen poikaviikari oli katsellut Robin vaatteita hetkisenkin, syöksyi hän niiden viattoman omistajan kimppuun ja teki kiusaa. Robin kohtalo muistutti enemmän ensimmäisten kristittyjen kuin yhdeksännentoista vuosisadan lapsen elämää. Häntä oli kivitetty kaduilla. Hänet oli heitetty katuojiin, hänen päälleen oli heitetty rapaa, ja häntä oli likistetty kovakouraisesti lyhtypatsaita vasten. Ventovieraat olivat nostaneet hänen keltaista lakkiaan ja heittäneet sen tuulen vietäväksi. Hänen sääriensä kimppuun ei ollut hyökätty ainoastaan sanoin, vaan myöskin käsin ja nyrkein. Juuri tänä aamuna hän oli saanut vasten tahtoaan silmänsä mustaksi matkallaan hiojain kouluun ja siellä rangaistuksen siitä opettajalta, ikälopulta vanhalta julmaluontoiselta hiojalta, joka oli nimitetty opettajaksi, koska hän ei ymmärtänyt mitään eikä kelvannut mihinkään ja jonka kauhealla kepillä oli tavaton taikavaikutus kaikkiin pulleaposkisiin pikku poikiin.

Siitä johtui, että Rob etsi kotimatkallaan autioimpia teitä ja hiipi pitkin kapeita kujia ja takapolkuja välttääkseen kiusanhenkiään. Mutta kun hänen lopulta piti tulla esiin päätielle, vei hänen huono onnensa hänet kuitenkin lopuksi pieneen poikajoukkoon, jota johti villi teurastajan poika ja joka odotti sopivaa tilaisuutta hauskan ajanvietteen keksimiseen. Kun nämä huomasivat keskellään armeliaan hiojan, joka oli selittämättömällä tavalla osunut heidän valtaansa, päästivät he yhteisen sotahuudon ja syöksyivät hänen kimppuunsa.

Mutta samassa sattui myöskin niin, että Polly, joka oli luonut toivottoman katseen pitkin tietä heidän käveltyään jo hyvinkin tunnin verran ja sanonut, ettei enää kannattanut mennä pitemmälle, osui juuri samassa huomaamaan tämän näyn. Tuskin hän oli nähnyt sen, kun hän huudahtaen jätti pikku Dombeyn kiireesti mustasilmäisen syliin ja riensi auttamaan pikku poikaparkaansa.

Yllätykset samoin kuin onnettomuudentapaukset tulevat harvoin yksinään. Ällistyneen Susan Nipperin ja hänen kaksi pikku holhokkiaan pelastivat lähellä olevat joutumasta ohikulkevien vaunujen pyörien alle, ennenkuin he vielä tiesivät mitä oli tapahtunut, ja samalla hetkellä (nyt oli markkinapäivä) kajahti ukkosenjyrinänä huuto: "Villi härkä!"

Florence parkaisi ja lähti juoksemaan nähdessään hurjan sekamelskan, ihmisten huutavan ja ryntäävän edestakaisin, pyörien vierivän heidän ylitseen, poikien tappelevan, hurjistuneen härän tulevan ja Susanin keskellä näitä vaaroja kuin repeytyvän kappaleiksi. Hän juoksi, kunnes oli ihan hengästyksissään, ja kehoitti Susania tekemään samoin. Sitten hän pysähtyi ja väänteli käsiään muistaessaan, että he olivat jättäneet toisen hoitajattaren jälkeensä. Samassa hän huomasi kuvailemattomaksi kauhukseen olevansa yksin.

"Susan, Susan!" huusi Florence taputtaen käsiään epätoivoisessa tuskassaan. "Voi, missä he ovat? Missä he ovat?"

"Missä he ovat?" kysyi vanha nainen, joka tuli ontuen tien toiselta puolen niin nopeasti kuin pääsi. "Miksi olet juossut pois heidän luotaan?"

"Minä pelkäsin", vastasi Florence. "En tietänyt, mitä tein. Luulin heidän olevan mukana. Missä he ovat?"

Eukko tarttui hänen ranteeseensa ja sanoi: "Minä näytän sinulle."

Hän oli hyvin ruma vanha vaimo, jonka silmät olivat punaiset ja jonka suu mutisi ja höpisi itsekseen, vaikka hän ei puhunutkaan. Hän oli puettu risaisiin vaatteisiin ja kantoi käsivarrellaan paria nahkaa. Joka tapauksessa hän näytti seuranneen Florencea jonkun matkaa, sillä hän oli hengästynyt, ja hän kävi entistäkin rumemmaksi koettaessaan vetää henkeään syvään, jolloin hänen ryppyiset keltaiset kasvonsa ja kurkkunsa vääntelehtivät moneen suuntaan.

Florence pelkäsi häntä ja katseli epäröiden pitkin katua, jonka päähän he melkein olivat tulleet. Se oli yksinäinen paikka — paremminkin takakuja kuin katu — eikä siellä näkynyt ketään muita kuin he kaksi.

"Ei sinun tarvitse enää pelätä", sanoi eukko pitäen yhä lujasti kiinni hänen kädestään. "Tule minun kanssani."

"Minä — minä en tunne teitä. Mikä on nimenne?" kysyi Florence.

"Rouva Brown", vastasi eukko. "Kiltti rouva Brown."

"Ovatko he täällä lähellä?" kysyi Florence, alkaen jo antaa perään.

"Susan on ihan lähellä", vastasi kiltti rouva Brown, "eivätkä toisetkaan ole kaukana."

"Onko joku vahingoittunut?"

"Ei rahtustakaan."

Lapsi vuodatti ilon kyyneleitä kuullessaan tämän ja seurasi eukkoa vastustelematta, vaikka ei voinutkaan olla välillä luomatta salavihkaa katsetta seuralaisensa kasvoihin — etenkin hänen levottomaan suuhunsa — ja ihmettelemättä itsekseen, olisiko paha rouva Brown, jos sellainen olisi olemassa, vähääkään tämän kiltin näköinen.

He eivät olleet kävelleet kauas, mutta kuitenkin jo useiden hyvin hankalien paikkojen kuten tiili- ja sorakenttien poikki, kun eukko kääntyi ilkeälle syrjäkujalle, jossa liejua oli syvinä mustina urina keskellä tietä. Hän pysähtyi kurjan pikku hökkelin eteen, joka oli suljettu niin hyvin kuin oli mahdollista sulkea tuollainen talo, jonka seinät olivat täynnä halkeamia ja rakoja. Avattuaan oven myssystään ottamallaan avaimella hän työnsi lapsen edellään pimeään huoneeseen, jonka lattialla oli suuri kasa erivärisiä vaateriekaleita, mutta mitään huonekaluja ei ollut, ja seinät ja katto olivat ihan mustat.

Lapsi kauhistui niin, että kerrassaan mykistyi ja näytti olevan pyörtymäisillään.

"Älä nyt ole tyhmä", virkkoi kiltti rouva Brown ja ravisti lasta saadakseen sen taas täysin tuntoihinsa. "En minä tee sinulle pahaa. Istu tuolle vaatekasalle."

Florence totteli häntä, ojentaen ristissä olevat kätensä kuin rukoillen eukkoa kohti.

"En minä pidä sinua tuntia kauemmin", jatkoi rouva Brown. "Ymmärrätkö, mitä sanon?"

Lapsi sai suurella vaivalla kuuluviin sanan: "Ymmärrän."

"Älä siis ärsytä minua", sanoi kiltti rouva Brown istuutuen itse luukasalle. "Silloin en minäkään tee sinulle mitään pahaa. Mutta jollet tottele, niin tapan sinut. Voisin tappaa sinut milloin tahansa — vaikkapa vuoteessasi kotonasi. Annappas nyt kuulua, kuka ja mikä sinä olet, ja selitä tarkasti!"

Eukon uhkaukset ja lupaukset, pelko loukata häntä ja tottumus, lapselle harvinainen, mutta Florencelle melkein luonnollinen, olla aina hiljaa ja hillitä tunteensa, pelkonsa ja toiveensa — kaikki vaikutti, että hän saattoi täyttää eukon pyynnön ja kertoa hänelle pikku tarinansa tai mitä hän siitä tiesi. Rouva Brown kuunteli tarkkaavasti loppuun asti.

"Nimesi siis on Dombey, vai mitä?" kysyi hän.

"Niin, rouva."

"Haluan saada tuon sievän puvun, neiti Dombey", virkkoi kiltti rouva Brown, "ja pikku hatun ja alushameen tai pari ja jotakin muuta, mitä et välttämättä tarvitse. Heti. Riisu ne."

Florence totteli niin nopeasti kuin vapisevine käsineen ehti, katsellen koko ajan pelästyneenä rouva Brownia. Kun hän oli riisunut kaikki mainitut vaatekappaleet, tarkasti eukko niitä ja näytti jokseenkin tyytyväiseltä tavaroiden laatuun ja arvoon.

"Hm!" sanoi hän lopulta luoden yleissilmäyksen lapsen hentoon vartaloon. "En näe mitään muuta kuin kengät. Minun täytyy saada kengät, neiti Dombey."

Pikku Florence-parka riisui ne yhtä nopeasti, vieläpä iloisenakin siitä, että hänellä oli vielä lisää lepytyskeinoja eukolle annettavana. Sitten rouva Brown otti esille ryysykasasta, jonka hän käänsi nurin tätä tarkoitusta varten, joitakin kurjia vaatekappaleita korvaukseksi anastamistaan ja antoi vielä lisäksi nukkavierun ja hyvin vanhan pikku viitan ja repaleiset jäännökset myssystä, joka oli luultavasti korjattu jostakin ojasta tai lantakasasta. Tähän asuun hän käski Florencen pukeutua, ja koska nämä varustelut näyttivät olevan alkuna vapautukseen, suostui lapsi niihin — jos mahdollista — vielä halukkaammin kuin edellisiin määräyksiin.

Kun hän kiireesti sovitti päähänsä myssyä, mikäli sitä voi sanoa myssyksi, se kun enemmän muistutti jonkinlaista tavarapussia, takertui se hänen tuuheaan tukkaansa, eikä hän voinut heti irroittaa sitä. Kiltti rouva Brown veti silloin äkkiä esille suuret sakset ja joutui selittämättömän kiihtymyksen valtaan.

"Miksi et voinut antaa minun olla rauhassa", virkkoi eukko, "kun olin tyytyväinen? Sinä pikku tomppeli!"

"Suokaa anteeksi. En tiedä, mitä olen tehnyt", läähätti Florence. "En voinut sille mitään."

"Et voinut sille mitään!" huudahti rouva Brown. "Luuletko sinä, että minä voisin sille jotakin? Voi, herra!" jatkoi eukko pöyhien lapsen hiuksia ahnaasti, "kuka tahansa muu olisi leikannut ne ensimmäiseksi".

Florence tunsi niin suurta huojennusta älytessään rouva Brownin himoitsevan vain hänen tukkaansa eikä päätään, ettei rimpuillut vastaan eikä rukoillut, vaan ainoastaan loi lempeät silmänsä hyvän olennon kasvoihin.

"Jollei minulla olisi kerran ollut omaa tytärtä — hän on nyt kaukana meren takana — joka oli ylpeä tukastaan", virkkoi rouva Brown, "ottaisin sinulta joka suortuvan. Hän on nyt kaukana, kaukana. Ohhoi! Ohhoi!"

Rouva Brownin valitushuuto ei ollut sointuisa, mutta kun hän samalla epätoivoisesti ojensi laihat kätensä ylös, ilmeni siinä kiihkeä suru, joka tunkeutui Florencen sydämen läpi ja herätti hänessä entistäkin voimakkaampaa pelkoa. Mutta sillä oli ehkä oma osuutensa siihen, että hänen kiharansa säilyivät, sillä kun rouva Brown oli kierrellyt hetkisen hänen ympärillään kuin jonkinlainen outo perhonen, käski hän lapsen kätkeä hiuksensa myssyn alle, päästämättä pienintäkään suortuvaa niistä näkyviin hänen kiusauksekseen! Kun rouva Brown oli saanut tämän voiton itsestään, istuutui hän taas luukasalle ja rupesi polttamaan hyvin lyhyttä mustaa piippua, mutisten ja maiskutellen kaiken aikaa kuin olisi pureskellut piipunvartta.

Kun hän oli polttanut piipullisen loppuun, antoi hän lapsen kannettavaksi kaniininnahan, että hän näyttäisi enemmän hänen vakinaiselta seuralaiseltaan, ja sanoi hänelle nyt aikovansa opastaa hänet isolle kadulle, josta hän voisi kysellä tietä kotiin. Mutta hän varoitti Florencea, uhaten häntä pikaisella ja kauhealla kostolla, jollei hän tottelisi, puhuttelemasta matkalla vieraita tai menemästä suoraan kotiin (joka ehkä oli liian lähellä rouva Brownin turvallisuuden kannalta). Sensijaan tytön piti pyrkiä Cityyn isänsä konttoriin ja odottaa siinä kadunnurkassa, jonne hänet jätettäisiin, kunnes kello löisi kolme. Nämä ohjeet rouva Brown teroitti hänen mieleensä vakuuttaen vielä, että hänellä oli kaikkialla käytettävänään vaikutusvaltaisia silmiä ja korvia, jotka havaitsivat kaikki tytön puuhat. Florence lupasi uskollisesti ja varmasti noudattaa näitä määräyksiä.

Vihdoin rouva Brown lähti liikkeelle ohjaten muuttunutta ja repaleista pikku toveriaan sokkeloisten kapeiden katujen, kujien ja käytävien läpi, kunnes he vihdoin saapuivat tallipihalle, jonka perällä oli portti, ja sen takaa kuului suuren kulkuväylän hälinää. Osoittaen tätä porttia ja neuvoen Florencelle, että kun kello löisi kolme, hänen olisi lähdettävä vasemmalle, rouva Brown vielä kerran vaistomaisesti ja tahtomattaan koetteli tytön tukkaa ja sanoi hänelle, että nythän hän tietäisi, kuinka oli meneteltävä, ja kehoitti tarkoin muistamaan, että häntä pidettiin silmällä.

Kevyemmällä mielellä, mutta yhä vielä kovin peloissaan Florence tunsi suurta huojennusta ja kiiruhti määrättyyn nurkkaan. Sinne ehdittyään hän katsahti taakseen ja näki kiltin rouva Brownin kurkistelevan matalasta puuportista, jonka likellä hän oli antanut eromääräykset. Niinikään hän näki kiltin rouva Brownin heristelevän nyrkkiään. Mutta niin usein kuin hän sitten jälleen katsahtikin taakseen — vähintäinkin kerran minuutissa, sillä niin kovasti vaivasi häntä muisto tuosta eukosta — ei hän voinut nähdä häntä enää.

Florence jäi katselemaan kadun hälinää, joka saattoi hänet yhä enemmän ymmälle. Samalla tuntui siltä kuin kellot olisivat päättäneet olla koskaan enää lyömättä kolmea. Vihdoin kuului kuitenkin lyöntejä kirkontorneista, joista yksi oli niin lähellä, ettei hän voinut erehtyä. Kun hän oli monta kertaa vilkaissut taakseen ja astellut edestakaisin pientä välimatkaa, etteivät rouva Brownin kaikkivaltiaat vakoojat suuttuisi, kiiruhti hän sitten pois niin nopeasti kuin jaksoi ja piteli yhä kaniininnahkaa lujasti kädessään.

Isänsä liikehuoneistosta hän ei tiennyt muuta kuin että se kuului Dombey ja Pojalle ja että se oli hyvin mahtava liike Cityssä. Siksi hän ei osannut kysellä muuta kuin missä Dombey ja Poika oli Cityssä, ja kun hän useimmiten tiedusti vain lapsilta, uskaltamatta vaivata aikuisia, sai hän kerrassaan vähän selville. Mutta jonkin ajan päästä alettuaan kysellä vain Cityä, jättäen pois toisen puolen kysymyksestään, hän lähestyi tosiaankin vähitellen sen suuren alueen keskusta, jota peloittava ylipormestari hallitsee.

Väsyneenä, ohikulkevien tyrkkimänä, melun ja tungoksen huumaamana, levottomana veljestään ja hoitajattarista, kauhuissaan kokemuksistaan ja peläten herättävänsä suuttumusta isässään muuttuneen ulkomuotonsa vuoksi — ihan ymmällään ja peloissaan kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, mitä paraikaa tapahtui ja mitä vielä tapahtuisi, Florence kiiruhti vaivaloista tietään pitkin kyynelsilmin eikä voinut olla kerran pari pysähtymättä huojentaakseen tulvillaan olevaa sydäntään katkerasti itkemällä. Mutta hänen pukunsa vuoksi harvat huomasivat häntä silloin, tai jos huomasivat, luulivat he, että hänet oli opetettu itkemään, jotta voisi herättää sääliä, ja menivät ohi. Florence koetti myös koota kaiken luonteenlujuuden ja itseluottamuksen, jonka hänen surulliset kokemuksensa olivat ennenaikaisesti kehittäneet ja kypsyttäneet, ja niin hän piti hellittämättä mielessään päämäärää, johon hänen oli pyrittävä.

Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän oli lähtenyt tälle oudolle retkelleen, hän pääsi erään kapean kadun rattaitten ja vaunujen tärinästä ja räminästä joen rannalla sijaitsevalle lastaussillalle tai maihinnousupaikalle, missä oli hajallaan suuret joukot arkkuja, laatikoita ja lippaita, suuri puuvaaka ja pieni pyörillä liikkuva puinen talo. Tämän ulkopuolella seisoi tukeva mies katsellen läheisiä mastoja ja veneitä ja vihellellen kynä korvallisella ja kädet housuntaskuissa kuin hänen päivätyönsä olisi ollut melkein lopussa.

"No mitä nyt!" sanoi mies, joka sattui kääntymään. "Ei meillä ole mitään sinulle, tyttönen. Lähde pois!"

"Suokaa anteeksi, onko tämä City?" kysyi Dombeyn tytär vavisten.

"On, kyllä tämä on City. Tiedät kai sinä sen hyvinkin. Lähde pois! Ei meillä ole mitään sinulle."

"Kiitos, en minä tahdokaan mitään", kuului arka vastaus.

"Tahtoisin vain tietää, missä päin on Dombey ja Poika."

Mies, joka oli huolettomasti lähestynyt häntä, näytti hämmästyvän tästä vastauksesta ja katsoen tarkkaavasti hänen kasvoihinsa sanoi:

"Mutta mitä asiaa sinulla voi olla Dombey ja Pojalle?",

"Tahtoisin päästä sinne, hyvä herra."

Mies katseli häntä vielä uteliaammin ja hieroi hämmästyksissään niin kovasti takaraivoaan, että pudotti hatun päästään.

"Joe!" huusi hän eräälle työmiehelle kumartuessaan ottamaan hattunsa ylös ja pannen sen päähänsä.

"Täällä on Joe", kuului vastaus.

"Missä on se Dombeyn nuori apulainen, joka on valvonut noiden tavarain lastaamista?"

"Hän lähti juuri toisesta portista", vastasi Joe.

"Kutsu hänet heti takaisin."

Joe juoksi erääseen porttikäytävään kovaa huutaen ja palasi hyvin pian mukanaan iloisennäköinen poika.

"Tehän olette Dombeyn asiapoika, eikö niin?" kysyi ensimmäinen mies.

"Palvelen Dombey ja Pojan liikkeessä, herra Clark", vastasi poika.

"No, katsokaapas sitten tätä", sanoi Clark.

Seuraten Clarkin viittausta poika lähestyi Florencea ihmetellen, niinkuin luonnollista olikin, mitä tyttö häneen kuului. Mutta Florence, joka oli kuunnellut keskustelua ja paitsi sitä, että huojennuksekseen käsitti äkkiä olevansa matkansa päämäärässä, rauhoittui sanomattomasti nähdessään pojan vilkkaat nuoret kasvot ja ystävällisen käytöksen, juoksi innoissaan hänen luokseen, samalla pudottaen toisen linttakenkänsä, ja tarttui molemmin käsin pojan käteen.

"Minä olen eksynyt, hyvä herra!" huusi hän.

"Eksynyt?"

"Niin, minä eksyin tänä aamuna kaukana täältä — ja minulta on sitten otettu vaatteeni — enkä ole nyt puettu omiini — ja minun nimeni on Florence Dombey, pikku veljeni ainoa sisar — ja voi, voi, ottakaa minut mukaanne, hyvä herra!" nyyhkytti Florence päästäen niin kauan hillitsemänsä lapsekkaat tunteensa valloilleen ja purskahti itkemään. Samassa hänen kehno myssynsä putosi maahan, ja hänen tukkansa tulvahti alas hänen kasvoilleen, saattaen sanattoman ihastuksen ja säälin valtaan nuoren Walterin, laivakojekauppias Solomon Gillsin sisarenpojan.

Clark seisoi hämmästyneenä ja ajatteli itsekseen, ettei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista kohtausta tällä lastauspaikalla. Walter otti kengän maasta ja pani sen Florencen pikku jalkaan samoin kuin sadun prinssi auttoi Tuhkimoa. Hän ripusti kaniininnahan vasemmalle käsivarrelleen, ojensi oikean Florencelle ja oli mielestään kuin Englannin Pyhä Yrjö, jonka edessä makaa tapettu lohikäärme.

"Älkää itkekö, neiti Dombey", virkkoi Walter ihastuneena. "Kuinka ihmeellistä, että satuin olemaan täällä! Nyt olette yhtä hyvässä turvassa kuin jos olisitte sotalaivan valikoidun miehistön suojelema. Älkää itkekö."

"En minä enää itke", sanoi Florence. "Itkin vain ilosta." — Ilosta! — ajatteli Walter, — ja minä olen sen aiheena! "Tulkaa nyt, neiti Dombey. Nyt on taas toinen kenkä irti. Ottakaa minun kenkäni, neiti Dombey."

"Ei, ei, ei", sanoi Florence, estäen häntä riipaisemasta kenkää jalastaan, "nämä sopivat paremmin. Ne kelpaavat kyllä."

"Minun kenkäni ovatkin liian isot", myönsi Walter katsahtaen jalkaansa. "Mitä oikein ajattelinkaan! Te ette mitenkään voisi kävellä minun kengissäni! Tulkaa nyt, neiti Dombey. Tahtoisinpa nähdä sen lurjuksen, joka uskaltaisi ahdistaa teitä!"

Sitten Walter hirveän tuiman näköisenä talutti Florencen pois ja näytti kovin onnelliselta. He kävelivät käsitysten pitkin katuja välittämättä vähääkään siitä hämmästyksestä, jota herättivät tai saattoivat herättää.

Alkoi olla pimeä ja sumuista ja myöskin sataa, mutta he eivät välittäneet siitä, sillä molemmat olivat kiintyneet Florencen äskeisiin seikkailuihin, joita tyttö kertoi hänen ikäiselleen ominaisen luottavaisesti, Walterin kuunnellessa kuin he olisivat vaeltaneet kaukana Thames-kadun liejusta ja loasta kahden kesken jonkin asumattoman troopillisen saaren leveiden lehtien ja korkeiden puiden varjossa — niinkuin Walter tosiaankin kuvitteli.

"Onko meidän vielä käveltävä kauan?" kysyi Florence vihdoin luoden silmänsä toverinsa kasvoihin.

"Odottakaapas hetkinen", sanoi Walter pysähtyen, "missä me nyt olemmekaan? Jaha, nyt tiedän. Mutta liike on nyt suljettu, neiti Dombey. Siellä ei ole ketään. Herra Dombey on mennyt kotiin jo kauan sitten. Meidän on kai myöskin mentävä kotiin. Tai malttakaapas! Mitähän, jos veisin teidät enoni kotiin, jossa asun — se on ihan lähellä täällä — ja ajaisin sitten teidän kotiinne kertomaan, että olette turvassa, ja toisin teille sieltä vähän vaatteita. Eiköhän se olisi parasta?"

"Kyllä kai", vastasi Florence. "Vai kuinka? Mitä te arvelette?"

Kun he seisoivat neuvotellen asiasta, meni ohi eräs mies, joka katsahti pikaisesti Walteriin kuin tuntien hänet, mutta sitten hyläten ensi olettamuksensa jatkoi matkaansa pysähtymättä.

"Tosiaankin, siinä kai on Carker", virkkoi Walter. "Meidän liikkeemme
Carker. Ei konttoripäällikkömme Carker, neiti Dombey, vaan toinen
Carker, nuorempi. Halloo, herra Carker!"

"Onko siinä Walter Gay?" kysyi toinen pysähtyen ja tullen takaisin. "En osannut sitä uskoa niin kummallisessa seurassa."

Kun hän seisoi lampun likellä kuunnellen hämmästyneenä Walterin pikaista selitystä, oli hän kahden käsi kädessä seisovan nuoren olennon merkillinen vastakohta. Hän ei ollut vanha, mutta kuitenkin valkotukkainen; hänen vartalonsa oli kumarassa tai näytti ikäänkuin taipuneen jonkin suuren surun painosta, ja hänen kuluneissa, surumielisissä kasvoissaan oli syviä ryppyjä. Hänen katseensa, hänen piirteittensä ilme, vieläpä hänen äänensäkin tuntuivat hillityiltä ja tukahdutetuilta kuin hänen henkensä olisi sammunut. Hän oli puettu siististi, vaikka hyvin yksinkertaisesti, mustiin, mutta hänen vaatteensa, vaikka ne olikin tehty vartalon mukaan, näyttivät kutistuvan kokoon hänen yllään ja tuntevan kuin nöyryytystä verhotessaan häntä ja yhtyvän siihen surumieliseen pyyntöön, joka ilmeni miehen koko olennossa kiireestä kantapäähän asti, nimittäin jäädä huomioon ottamatta ja yksin nöyryydessään.

Eikä kuitenkaan hänen mielenkiintonsa nuoruutta ja toivorikkautta kohtaan ollut sammunut hänen henkensä muiden kipinöiden keralla, sillä hän katseli pojan innokkaita kasvoja harvinaisen myötätuntoisesti, mutta hänen koko olennossaan ilmeni selittämätöntä huolta ja sääliä, mikä pakostakin tuli näkyviin hänen katseestaan, vaikka hän koetti sitä hillitä. Kun Walter lopuksi kysyi häneltä samaa kuin äsken Florencelta, katseli hän nuorukaista yhä saman näköisenä kuin olisi lukenut hänen kasvoistaan hänen kohtalonsa, joka oli surullisena vastakohtana niiden nykyiselle iloisuudelle.

"Mitä te neuvotte, herra Carker?" kysyi Walter hymyillen. "Tehän aina annatte minulle hyvän neuvon silloin, kun puhutte minulle. Tosin sitä ei tapahdu usein."

"Luulen, että teidän suunnitelmanne on paras", vastasi Carker katsahtaen Florencesta Walteriin ja taas Florenceen.

"Herra Carker", virkkoi Walter, jonka kasvot kirkastuivat jalomielisestä ajatuksesta. "Kuulkaahan, tämäpä on jotakin teille. Menkää herra Dombeyn luo viemään tämä hyvä sanoma. Se voisi hyödyttää teitä. Minä jään kotiin. Teidän pitää mennä."

"Minunko!" vastasi toinen.

"Niin. Miksi ei, herra Carker?" sanoi poika.

Carker vain pudisti hänen kättään vastaukseksi ja näytti melkein häpeävän ja pelkäävän. Sitten hän sanoi hyvää yötä ja neuvoen Walteria kiiruhtamaan lähti pois.

"Tulkaa, neiti Dombey", virkkoi Walter katsahtaen hänen jälkeensä samalla kun he lähtivät jatkamaan matkaansa, "nyt menemme enoni luo niin nopeasti kuin pääsemme. Oletteko koskaan kuullut herra Dombeyn puhuvan nuoremmasta herra Carkerista, neiti Florence?"

"En", vastasi lapsi lempeästi, "en kuule usein isän puhuvan", — Niin, tosiaankin, sitä suurempi häpeä hänelle, — ajatteli Walter. Vaiettuaan hetkisen, jonka kestäessä Walter oli katsellut rinnallaan tepastelevan kärsivällisen pikku olennon ystävällisiin kasvoihin, hän muutti tavallisessa poikamaisessa innossaan ja levottomuudessaan puheenaihetta, ja kun taas toinen onnettomista kengistä lipsahti sopivaan aikaan irti Florencen jalasta, ehdotti hän kantavansa Florencen enon luo. Vaikka Florence olikin väsynyt, torjui hän nauraen tämän ehdotuksen ja sanoi, että Walter voisi pudottaa hänet, ja koska he jo olivat lähellä puista merikadettia ja Walter yhä kertoi erilaisia tapauksia haaksirikoista ja muista liikuttavista onnettomuuksista, joissa nuoremmat pojat kuin hän olivat voitollisesti pelastaneet Florencea vanhempia tyttöjä, saapuivat he vilkkaasti keskustellen Gillsin myymälän eteen.

"Hohoi, Sol-eno!" huusi Walter syöksyen myymälään ja puhuen hengästyneenä hajanaisesti siitä hetkestä alkaen koko illan. "Ihmeellinen seikkailu! Herra Dombeyn tytär on eksynyt kadulla, ja häneltä on vanha noita-akka ryöstänyt vaatteet — ja minä olen löytänyt hänet — ja tuonut lepäämään meille — katsoppas!"

"Laupias taivas!" virkkoi ukko Sol horjahtaen mielikompassilaatikkoaan vasten. "Se on mahdotonta! Enpä —"

"Eikä kukaan muu", keskeytti Walter aavistaen, mitä ukko aikoi sanoa. "Eihän kukaan uskoisi sitä. Kas niin, autappas minua nostamaan pikku sohva tulen ääreen, Sol-eno — varo tauluja — anna hänelle jotakin syömistä, eno, ole niin hyvä — heitä nuo kengät kuivumaan. Florence-neiti — pankaa jalkanne uunin ristikolle — kuinka kosteat ne ovatkaan — tämäpä oli seikkailu, eikö ollutkin, eno? Voi taivas, kuinka kuuma minun on!"

Solomon Gillsin oli myöskin kuuma osittain säälistä, osittain äärimmäisestä hämmingistä. Hän taputti Florencen päätä, pakotti hänet syömään ja juomaan, hieroi hänen jalkapohjiaan tulen ääressä kuumentamallaan nenäliinalla, seurasi silmillään ja korvillaan levottomasti liikkuvaa sisarenpoikaansa olematta oikein selvillä mistään muusta kuin että kiihtynyt nuorukainen tyrkki häntä alituisesti juostessaan edestakaisin huoneessa, koettaen suorittaa kahtakymmentä eri asiaa samalla kertaa, saamatta aikaan mitään.

"Maltappa hetkinen, eno", sanoi Walter ottaen käteensä kynttilän, "minä juoksen ullakolle muuttamaan ylleni toisen takin ja sitten lähden. Kuuleppas, eno, eikö tämä ole oikea seikkailu?"

"Kyllä, kyllä", myönsi Solomon, joka silmälasit otsallaan ja suuri ajanmittari taskussaan lakkaamatta liikkui sohvalla lepäävän Florencen ja kaikkialla huoneessa häärivän sisarenpoikansa välillä, "kaikkein ihmeellisintä —"

"Älä nyt, eno hyvä — Florence-neiti — päivällistä, näes, eno."

"Kyllä, kyllä, kyllä", huudahti Solomon ja leikkasi lampaanpaistista kappaleen, joka olisi riittänyt jättiläiselle. "Minä pidän huolta hänestä, Wally. Kyllä minä ymmärrän. Lapsiparka! Nälkään nääntymäisillään tietysti. Laita sinä vain itsesi valmiiksi."

Walter ei tarvinnut pitkää aikaa kiivetäkseen ullakkohuoneeseensa ja tullakseen sieltä alas, mutta sillä välin oli Florence väsymyksensä valtaamana torkahtanut tulen edessä. Tämä muutamia minuutteja kestänyt rauhallinen väliaika teki Solomon Gillsille mahdolliseksi malttaa mieltään sen verran, että sai jotakin toimeen lapsen mukavuudeksi. Hän vähensi huoneen valaistusta ja siirsi Florencen suojaan tulen hehkulta. Tyttö nukkuikin rauhallisesti Walterin palatessa.

"Sepä on oivallista!" kuiskasi hän syleillen Solomonia niin voimakkaasti, että ukon kasvoille levisi ihan uusi ilme. "Nyt minä lähden. Otan vain leivänpalan mukaani, sillä minun on kovin nälkä — ja — älä herätä häntä, Sol-eno."

"En, en", vastasi Solomon. "Sievä lapsi."

"Kerrassaan sievä!" huudahti Walter. "En ole koskaan nähnyt sellaisia kasvoja, Sol-eno. Nyt minä lähden."

"Se on hyvä", virkkoi Solomon hyvin huojentuneena.

"Kuuleppas, Sol-eno", sanoi Walter pistäen päänsä sisään ovesta.

"Siinä sinä taas olet", sanoi Solomon.

"Miltä hän nyt näyttää?"

"Nukkuu ihan rauhallisesti", vastasi Solomon.

"Sepä erinomaista! Nyt minä lähden."

"Toivottavasti", mutisi Solomon itsekseen.

"Kuulehan, Sol-eno", virkkoi Walter, ilmestyen taas ovelle.

"Tuossa hän taas on", sanoi Solomon.

"Me tapasimme kadulla nuoremman Carkerin kummallisempana kuin koskaan ennen. Hän sanoi minulle hyvästi, mutta seurasi meidän jäljessämme tänne asti — se vasta oli ihmeellistä! Kun saavuimme tähän ulko-ovelle, katsahdin taakseni ja näin hänen menevän rauhallisesti pois kuin palvelijatar, joka oli saattanut minut kotiin. Miltä tyttö näyttää, eno?"

"Samanlaiselta kuin ennenkin, Wally."

"Hyvä on. Nyt minä tosiaan lähden!"

Tällä kerralla hän lähtikin. Solomon Gills, jolle päivällinen ei ollenkaan maittanut, istui tulen toisella puolella ja katseli nukkuvaa Florencea rakennellen satumaisia ilmalinnoja ja näyttäen hämärässä kaikkien myymäläesineittensä ympäröimänä jonkinlaiselta tekotukkaan ja ruskeaan valepukuun puetulta taikurilta, joka piti lasta lumotussa unessa.

Sillä välin ajoi Walter Dombeyn taloa kohti sellaista vauhtia, johon vuokra-ajurin hevonen harvoin pystyy. Parin kolmen minuutin kuluttua hän kuitenkin aina pisti päänsä ulos vaunujen ikkunasta kärsimättömäksi moitteeksi ajajalle. Saapuessaan perille hän hyppäsi maahan, ilmoitti hengästyneenä asiansa palvelijalle ja meni hänen jäljessään suoraa päätä kirjastohuoneeseen, missä vallitsi sekava puheensorina. Siellä olivat koolla Dombey, hänen sisarensa, neiti Tox, Richards ja Nipper.

"Suokaa anteeksi, herra Dombey", virkkoi Walter kiiruhtaen hänen luokseen, "minä voin ilokseni ilmoittaa, että kaikki on hyvin. Neiti Dombey on löytynyt!"

Avomielisine kasvoineen, liehuvine hiuksineen, säkenöivine silmineen ja huohottaen ilosta ja kiihtymyksestä poika oli ihmeellinen vastakohta Dombeylle, joka istui häntä vastapäätä nojatuolissaan.

"Minähän sanoin sinulle, Louisa, että hänet varmasti löydetään", virkkoi Dombey kääntäen päätään vähän rouva Chickiin päin, joka itki neiti Toxin kanssa. "Ilmoita palvelijoille, että lisätoimenpiteet ovat tarpeettomat. Tämä poika, joka tuo tiedon asiasta, on nuori Gay liikkeestäni. Kuinka tyttäreni löydettiin? Sen tiedän, millä lailla hän hävisi." Samassa hän katsahti majesteetillisesti Richardsiin. "Mutta kuinka hänet löydettiin? Kuka hänet löysi?"

"Luullakseni juuri minä hänet löysin, herra Dombey", vastasi Walter vaatimattomasti. "Tosin en tiedä, voinko vaatia itselleni ansiota hänen varsinaisesta löytämisestään, mutta minä olin onnellinen välikappale —"

"Mitä tarkoitatte?" keskeytti hänet Dombey, vaistomaisesti paheksuen silminnähtävää ylpeyttä ja mielihyvää, jota poika näytti tuntevan osuutensa vuoksi tässä seikkailussa. "Ette muka ole varsinaisesti löytänyt tytärtäni, mutta olette onnellinen välikappale? Olkaa hyvä ja puhukaa selvästi ja johdonmukaisesti."

Walterin oli mahdotonta puhua johdonmukaisesti, mutta hän kertoi niin selvästi kuin osasi hengästyneenä ja selitti, miksi oli tullut yksin.

"Kuuletko nyt, tyttö?" sanoi Dombey ankarasti mustasilmäiselle. "Ota mukaan tarpeelliset vaatteet ja lähde heti tämän nuorukaisen kanssa noutamaan Florence-neiti kotiin. Gay, huomenna saatte palkintonne."

"Kiitos, herra Dombey", vastasi Walter. "Olette kovin ystävällinen. En ole tosiaankaan ajatellut palkintoa."

"Te olette lapsi", virkkoi Dombey melkein kiivaasti, "eikä sillä ole mitään merkitystä, mitä te ajattelette tai väitätte ajattelevanne. Olette käyttäytynyt hyvin. Älkää pilatko asiaa. Louisa, ole hyvä ja anna nuorukaiselle lasi viiniä."

Dombey seurasi katseellaan Walter Gayta kovin epäsuosiollisesti, kun poika poistui huoneesta rouva Chickin jäljessä. Mahdollisesti hän ei henkensä silmillä seurannut häntä ollenkaan suopeammin hänen ajaessaan takaisin enonsa luo neiti Nipperin kansa.

Siellä he saivat tietää, että Florence, jota uni oli paljon virkistänyt, oli syönyt päivällistä ja tullut hyvin tutuksi Solomon Gillsin kanssa, jota kohtaan hän tunsi täydellistä luottamusta ja ystävyyttä. Mustasilmäinen (joka oli itkenyt niin paljon, että häntä nyt olisi voinut sanoa punasilmäiseksi, ja oli hyvin vaitelias ja alakuloinen) otti tytön syliinsä lausumatta ainoaakaan moitteen sanaa tai vastaväitettä ja oli kovin liikutettu tästä kohtauksesta. Sitten hän muutti Solomonin takahuoneen äkkiä pukuhuoneeksi ja pani hyvin huolellisesti tytön ylle puhtaat vaatteet. Pian sitten Florence esiintyi oikeana Dombeyna, mikäli hänen synnynnäiset puutteensa sallivat.

"Hyvää yötä!" sanoi Florence juosten Solomonin luo. "Olette ollut kovin hyvä minulle."

Ukko oli ihastuksissaan ja suuteli häntä kuin isoisä.

"Hyvää yötä, Walter! Voikaa hyvin!" sanoi Florence.

"Hyvää yötä", vastasi Walter ojentaen molemmat kätensä.

"En koskaan unohda teitä", jatkoi Florence. "En, en koskaan. Hyvästi,
Walter!"

Kiitollisen, viattoman sydämensä pakottamana lapsi kohotti kasvonsa pojan kasvoja kohti. Walter kumartui ja oikaisi sitten itsensä punaisena ja hehkuvana ja katsahti ujosti Sol-enoon.

"Missä Walter on?" "Hyvää yötä, Walter!" "Hyvästi, Walter!" "Ojentakaa vielä kerran kätenne, Walter!" Tähän tapaan huudahteli Florence sen jälkeen kun hän istui nuoren hoitajattarensa kanssa ajurin vaunuissa. Ja kun he vihdoin lähtivät liikkeelle, heilutti oven luona seisova Walter iloisesti kättään vastaukseksi Florencen liehuvalle nenäliinalle. Samoin kuin puinen merikadetti hänen takanaan ei hänkään näyttänyt erottavan mitään muuta kuin yhdet ainoat ajoneuvot kaikkien ohikulkevien joukosta.

Pian he saapuivat taas Dombeyn talolle, ja jälleen kuului kirjastohuoneesta äänten hälinää. Ajurin käskettiin odottaa — "rouva Richardsia", niinkuin muuan Susanna Nipperin palvelustovereista pahaenteisesti kuiskasi tämän mennessä ohi Florencen kanssa.

Kadotetun lapsen saapuminen herätti jonkun verran mielenliikutusta, mutta ei paljon. Dombey, joka ei ollut koskaan löytänyt häntä, suuteli häntä kerran otsalle ja varoitti häntä enää juoksemasta pois tai lähtemästä retkeilemään minnekään epäluotettavien hoitajien kanssa. Rouva Chick lakkasi valittelemasta ihmisluonnon turmelusta, jota ei voinut parantaa edes armelias hioja, ja toivotti Florencen tervetulleeksi tavalla, joka ei ollut juuri niin lämmin kuin jos nyt olisi palannut todellinen Dombey. Neiti Tox sovitti tunteensa esimerkkien mukaan. Richards, syyllinen Richards yksin, kevensi sydäntään katkonaisilla tervetuliaissanoilla ja kumartui eksyneen pikku olennon puoleen kuin todella rakastaisi häntä.

"Voi, Richards!" sanoi rouva Chick huoahtaen. "Tuottaisi paljon suurempaa tyydytystä niille, jotka haluavat ajatella hyvää lähimmäisistään, ja olisi paljon sopivampaa teille, jos olisitte aikanaan osoittanut asiaankuuluvaa tunnetta sitä pienokaista kohtaan, joka nyt liian varhain menettää luonnollisen ravintonsa."

"Riistetään eroon yhteisestä lähteestä", virkkoi neiti Tox kuiskaten valittavasti.

"Jos minä olisin teidän epäkiitollisessa asemassanne", huomautti rouva Chick juhlallisesti, "ja ajattelisin teidän tavallanne, Richards, tuntuisi minusta kuin armeliaiden hiojain puku tuhoasi lapseni ja kasvatus tukehduttaisi hänet".

Tosiasia oli — mutta rouva Chick ei tiennyt sitä — että puku jo oli turmellut lapsen. Ja mitä kasvatukseen tulee, toteutuisi senkin kostotoiminta, sillä se oli yhtämittaista nyyhkytystä ja selkäsaunaa.

"Louisa!" virkkoi Dombey. "Ei ole tarpeellista tuhlata enää sanoja tämän asian vuoksi. Richards on sanottu irti ja saanut palkkansa. Richards, te lähdette tästä talosta senvuoksi, että olette vienyt minun poikani — minun poikani", toisti Dombey painokkaasti, "sellaisiin paikkoihin ja piireihin, joita ei voi ajatella tuntematta väristystä ruumiissaan. Mitä siihen onnettomuuteen tulee, joka sattui neiti Florencelle tänä aamuna, pidän sitä eräässä mielessä onnellisena sattumana, koska ilman sitä en olisi koskaan saanut tietää — vieläpä teidän omilta huuliltanne — mihin olette syypää. Minun mielestäni, Louisa, nuorempi hoitajatar" — neiti Nipper nyyhkytti nyt kuuluvasti — "voi jäädä, koska hän on vielä niin nuori ja Paulin imettäjä on ilmeisesti vaikuttanut häneen. Ole hyvä ja toimita kyytimaksu tämän naisen ajurille" — tässä Dombey pysähtyi ja värähti — "Staggsin puutarhoihin asti".

Polly lähti ovelle Florencen riippuessa kiinni hänessä ja rukoillessa häntä sydäntäsärkevästi pysymään hänen luonaan. Se oli kuin tikarinpisto ylpeän isän sydämeen ja nuoli hänen aivojensa läpi, kun hän näki oman lihansa ja verensä, jota hän ei voinut kieltää, riippuvan kiinni alhaisessa vieraassa ihmisessä hänen itsensä ollessa läsnä. Ei siksi, että hän olisi välittänyt siitä, keneen hänen tyttärensä kiintyi tai kenestä hän vetäytyi kauemmaksi. Mutta pistävä tuska värähdytti hänen sydäntään kun hän ajatteli, mitä hänen poikansa tekisi.

Ainakin huusi hänen poikansa sinä yönä kovasti. Ja totta puhuen pikku Paulilla olikin enemmän syytä itkuun kuin senikäisillä pojilla usein on, sillä hän oli kadottanut toisen äitinsä — ensimmäisen, mikäli tajusi — yhtä äkkiä kuin sekin onnettomuus oli tapahtunut, joka synkensi hänen elämänsä alkuhetket. Samalla menetti Florencekin, joka itki itsensä suruissaan nukuksiin, hyvän ja uskollisen ystävän. Mutta siitähän ei ole nyt ollenkaan puhe. Älkäämme tuhlatko siihen sanoja.

SEITSEMÄS LUKU

Vilkaisu neiti Toxin asuntoon ja hänen sydämensä tilaan

Neiti Tox asui synkässä pikku talossa, joka oli jonakin kaukaisena ajankohtana historiassa tungettu ylhäisen naapuriston sekaan Lontoon länsiosassa. Siellä se seisoi varjossa kuin läheisen suuren kadun köyhä sukulainen, jota mahtavat palatsit katselivat kylmäkiskoisesti. Se ei ollut oikeastaan pihalla, vaan mitä kolkoimman kujan varrella ja alituisen levottomuuden vallassa kaukaisten koputusten vuoksi. Tämä kolkka, jossa ruohoa kasvoi katukivien raoissa, oli nimeltään Prinsessan aukio, ja Prinsessan aukiolla oli Prinsessan kappeli, jossa oli kirkasääninen kello ja toisinaan sunnuntaisin kaksikymmentäviisikin henkilöä läsnä jumalanpalveluksessa. Niinikään oli siellä ravintola "Prinsessan vaakuna", jossa ahkerasti kävi loistavia lakeijoja. Kaiteen takana oli siellä kantotuoli, mutta miesmuistiin ei sitä ollut liikutettu. Kauniina aamuna koristi kaiteen kaikkia huippuja (niitä oli neljäkymmentäkahdeksan, kuten neiti Tox oli usein laskenut) tinaruukku.

Prinsessan aukion varrella oli neiti Toxin talon vieressä toinen yksityistalo, puhumattakaan suuresta kaksipuolisesta portista, johon kuului kolkuttimina pari suurta jalopeuranpäätä. Tämä portti ei ollut koskaan avautunut ja sitä väitettiin jonkun tallin hylätyksi sisäänkäytäväksi. Prinsessan aukiolla tuntui tosiaankin tallinhajua, ja neiti Toxin makuuhuoneesta, jonka ikkunat olivat takaseinällä, oli näköala tallipihalle, missä rengit suorittivat kaikenkaltaisia puuhiaan säestäen työtään kovalla rähinällä ja tavallisesti riippui ulkoseinää vasten kuivamassa ajurien ja heidän vaimojensa ja perheittensä kaikkein yksityisimpiä vaatekappaleita ikäänkuin Macbethin liput.

Tämän toisen yksityistalon omisti eräs entinen juomanlaskija, joka oli nainut emännöitsijän. Hän oli vuokrannut kalustetun huoneiston yksinäiselle herralle, nimittäin eräälle majurille, jolla oli jäykät, sinertävät kasvot ja ulkonevat silmät ja jossa neiti Tox omien sanojensa mukaan näki "jotakin täydellisen sotilaallista". Näiden kahden naapuruksen välillä vaihdettiin silloin tällöin sanomalehtiä ja ylläpidettiin muutenkin platonista suhdetta, majurin tumman palvelijan ollessa välittäjänä, jota neiti Tox muitta mutkitta nimitti "alkuasukkaaksi", liittämättä häneen minkäänlaista maantieteellistä paikallisuuskäsitettä.

Tuskinpa on koskaan ollut kapeampaa ovea ja kapeampia portaita kuin neiti Toxin talossa. Ehkä se oli kaikkiaan kivijalasta ullakkoon asti Englannin epämukavin ja kieroin talo, mutta — niinkuin neiti Tox sanoi — millainen asema! Talvella siellä näki hyvin vähän päivänvaloa eikä aurinkoa parhaimpinakaan aikoina; raittiista ilmasta ei ollut puhettakaan, ja liike oli kokonaan kuulumattomissa. Sittenkin neiti Tox sanoi: millainen asema! Niin sanoi sinertäväkasvoinen majurikin, jolla oli ulkonevat silmät. Hän oli ylpeä Prinsessan aukiosta ja käänsi aina mielihyvällä klubissaan keskustelun, milloin suinkin saattoi, johonkin niistä ylhäisistä henkilöistä, jotka asuivat ylhäisen kadun varrella heti lähimmän nurkan takana, jotta sai tyydytyksekseen sanoa, että he olivat hänen naapureitaan.

Synkkä talo, jossa neiti Tox asui, oli hänen omansa. Hän oli saanut sen testamentin nojalla perinnöksi medaljonkiin kuuluvan kalansilmän manalle menneeltä omistajalta. Tästä samasta henkilöstä oli vierashuoneen uuninreunalla kattilanjalustan vastakappaleena pienoiskuva, joka esitti häntä pää puuteroituna ja palmikko niskassa. Huonekalut olivat enimmäkseen peräisin siltä ajalta, jolloin käytettiin puuteroitua tukkaa ja niskapalmikkoa. Niihin kuului myöskin lautastenlämmittäjä, joka kaiken aikaa kaihoisasti ojenteli neljää suippenevaa laihaa säärtänsä jokaisen lähelle tulevan tielle. Vielä on mainittava vanhanaikainen klaveeri, johon oli valmistajan nimen ympärille maalattu herneenkukista punottu seppele.

Majuri Bagstock oli ehtinyt siihen ikään, jota kohteliaalla kielellä sanotaan elämän suureksi puolipäiväpiiriksi, ja jo aloittanut matkansa kukkulalta alaspäin. Vaikka häneltä lisäksi melkein puuttui kurkku ja leukaluut olivat kovin jäykät, korvat niin pitkänipukkaiset kuin norsulla ja silmät ja iho keinotekoisen kiihoituksen tilassa, kuten jo on mainittu, oli hän hyvin ylpeä siitä, että oli herättänyt neiti Toxin mielenkiintoa. Samalla hän mairitteli turhamaisuuttaan kuvittelemalla, että se nainen, joka oli iskenyt silmänsä häneen, oli kerrassaan erinomainen. Hän oli viitannutkin tähän asiaan muutamia kertoja klubissaan ja liittänyt siihen joitakin pikku sutkauksia, joiden yksinomaisena aiheena oli vanha Joe Bagstock, vanha Joey Bagstock, vanha J. Bagstock, vanha Josh Bagstock ja niin edespäin, sillä majurin kevyen huumorin pääydin oli siinä, että hän oli mitä tuttavallisimmissa väleissä oman nimensä kanssa.

"Joey B., hyvä herra", oli hänellä tapana sanoa heilutellen keppiään, "on hyvinkin tusinan teidän kaltaisenne arvoinen. Jos teillä olisi joukossanne vähän enemmän Bagstockin sukuun kuuluvia ihmisiä, ei se haittaisi ollenkaan. Vanhan Joen ei tarvitsisi nytkään kaukaa etsiä itselleen vaimoa, jos häntä muuten haluttaisi, mutta hän on kovasydäminen, tuo Joe, itsepintainen ja hiton — hiton ovela!" Tuollaisen selityksen jälkeen tavallisesti alkoi kuulua vihelteleviä ääniä, ja majurin kasvojen siniväri muuttui tummanpunaiseksi hänen silmiensä pullistuessa ja välkähdellessä veitikkamaisesti.

Mutta huolimatta ennakkoluulottomasta itsensä ylistämisestä oli majuri itsekäs. Epäiltävää on, onko koskaan elänyt perinpohjin itsekkäämpää olentoa sydämensä puolesta, tai ehkä on parempi sanoa: vatsansa puolesta, koska hän oli saanut luonnolta jälkimäistä paljon enemmän kuin edellistä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että kukaan olisi voinut millään lailla häntä vähäksyä tai laiminlyödä. Kaikkein vähimmin hän olisi saattanut uskoa, että neiti Tox olisi sitä voinut.

Ja kuitenkin unohti hänet neiti Tox vähitellen, niinkuin pian kävi ilmi. Hän alkoi unohtaa pian senjälkeen kun oli keksinyt Toodlen perheen. Tätä unohtamista jatkui ristiäisiin asti. Senjälkeen unohtaminen kasvoi yhä korkoa korolle. Jokin tai joku oli tunkenut majurin pois neiti Toxin mielestä.

"Hyvää huomenta, neiti Tox", virkkoi majuri kohdatessaan neiti Toxin Prinsessan aukiolla muutamia viikkoja edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen.

"Hyvää huomenta, majuri", vastasi neiti Tox hyvin kylmästi..

"Joe Bagstockilla ei ole ollut melko pitkään aikaan onnea kumartaa teille ikkunassa", huomautti majuri ritarilliseen tapaansa. "Joea on kohdeltu pahoin, arvoisa neiti. Hänen aurinkonsa on ollut pilven takana."

Neiti Tox kumarsi päätään, mutta hyvin kylmästi.

"Joen tähti on ollut ehkä poissa kaupungista?" kysyi majuri.

"Minäkö? Poissa täältä? En minä ole ollut matkalla", virkkoi neiti Tox. "Minulla on ollut paljon puuhaa viime aikoina. Aikani uhraan melkein kokonaan muutamille hyvin läheisille ystäville. Pelkäänpä, ettei minulla nytkään ole aikaa enempään. Hyvästi, herra majuri!"

Kun neiti Tox katosi Prinsessan aukiolta kaikkein viehättävimmällä tavallaan, jäi majuri seisomaan ja katseli hänen jälkeensä entistäkin sinisempänä. Samalla hän mutisi ja hymisi joitakin huomautuksia, jotka eivät olleet laisinkaan kohteliaita.

"Lempo vieköön", tuumi majuri pyöritellen hummerinsilmiään ja katsellen ympärilleen Prinsessan aukiolla ja nuuski sen tuoksuvaa ilmaa, "kuusi kuukautta sitten tuo nainen rakasti sitä maata, jolla Joe Bagstock käveli. Mitä tämä merkitsee?"

Majuri päätteli jonkin aikaa mietittyään, että se merkitsi avioliitto-ansaa, salajuonta ja petosta, että neiti Tox kaivoi hänelle salakuoppaa. "Mutta te ette saa Joea kiinni, hyvä neiti", jatkoi majuri. "Hän on itsepintainen, kerrassaan itsepintainen, tuo J.B. Itsepintainen ja hiton ovela!" Sitten hän nauraa hihitti koko lopun päivää.

Mutta sittenkään vielä, kun tämä päivä ja monta muuta oli kulunut, ei neiti Tox näyttänyt vähintäkään välittävän majurista eikä edes ajattelevan häntä. Neiti Toxilla oli ollut tapana entiseen aikaan katsella kuin sattumalta ulos eräästä pienestä synkästä akkunastaan ja punastuen vastata majurin tervehdykseen, mutta nyt hän ei antanut majurille minkäänlaista tervehtimisen tilaisuutta eikä välittänyt ollenkaan siitä, katsahtiko majuri hänen akkunaansa vai ei. Muitakin muutoksia oli tapahtunut. Majuri saattoi huomata oman huoneensa varjosta, että neiti Toxin talo oli viime aikoina käynyt hienomman näköiseksi, että uusi kullattu häkki oli hankittu vanhalle pikku kanarialinnulle, että erilaiset värillisestä pahvista ja paperista leikatut koristukset näyttivät kaunistavan uuninreunaa ja pöytiä, että pari kukkaa oli äkkiä ilmestynyt akkunoihin, että neiti Tox toisinaan harjoitteli klaveerillaan, hernekukkaseppeleen yhä upeillessa kerskailevasti neiti Toxin itse jäljentämän nuottikirjan alla, joka sisälsi kööpenhaminalaisen ja lintuvalssin.

Kaiken tämän lisäksi oli neiti Tox kauan pitänyt tavattoman huolellisesti ja aistikkaasti valmistettua puolisurupukua. Mutta se auttoikin majurin pulmasta, ja hän päätteli itsekseen, että neiti Tox oli saanut pienen perinnön ja tullut ylpeäksi.

Heti seuraavana päivänä senjälkeen, kun majuri oli keventänyt mieltään tällä johtopäätöksellä, huomasi hän aamiaispöydässä istuessaan neiti Toxin pienessä vierashuoneessa niin hirveän ja ihmeellisen näyn, että hän joksikin ajaksi jähmettyi tuolilleen. Hän syöksyi sitten viereiseen huoneeseen ja palasi mukanaan kaksipiippuinen teatterikiikari, jonka läpi hän katseli tuota näkyä jonkin aikaa tarkasti.

"Se on pikkuvauva", virkkoi majuri työntäen kiikarin taas kokoon, "lyön siitä vetoa vaikka viisikymmentä tuhatta puntaa!"

Majuri ei voinut sitä unohtaa. Hän ei osannut tehdä muuta kuin vihellellä ja tuijottaa sillä tavalla, että hänen silmänsä olivat ennen näyttäneet ontoilta ja painuneilta verrattuina siihen, millaiset ne nyt olivat. Yhä uudestaan, kaksi, kolme, neljäkin kertaa viikossa tuo pikkulapsi ilmestyi. Majuri yhä tuijotteli ja vihelteli. Muuten hän sai olla yksin Prinsessan aukiolla. Neiti Tox oli lakannut välittämästä siitä, mitä majuri teki. Majuri olisi voinut olla yhtä hyvin musta kuin sininenkin neiti Toxin kiinnittämättä siihen huomiota.

Tavattoman itsepintaisesti neiti Tox tosiaan lähti Prinsessan aukiolta noutamaan pikku vauvaa ja sen hoitajatarta, palasi heidän kanssaan, saattoi heidät taas takaisin ja vartioi heitä joka hetki, ja lisäksi hän itse hoiti lasta, ruokki sitä, leikki sen kanssa ja jähmetytti sen nuorta verta soittokoneensa sävelillä. Jokseenkin samoihin aikoihin hänet valtasi oikea intohimo tarkastella rannerengasta ja samoin halu katsella kuuta, johon hän usein tuijotti pitkän aikaa huoneensa akkunasta. Mutta mitä hän katselikin, aurinkoa, kuuta, tähtiä tai rannerengasta, ei hän enää katsellut majuria. Ja majuri vihelteli ja tuijotti ja ihmetteli ja piileskeli omassa huoneessaan eikä saanut mitään selville.

"Te suorastaan valloitatte Paul-veljeni sydämen, se on ihan totta, rakas ystävä", virkkoi rouva Chick eräänä päivänä.

Neiti Tox kalpeni.

"Lapsi käy päivä päivältä yhä enemmän Paulin näköiseksi", jatkoi rouva
Chick.

Neiti Tox vastasi siihen vain ottamalla pikku Paulin syliinsä ja rutistamalla lapsen myssykoristuksen hyväilyillään.

"Eikö hän ollenkaan muistuta äitiään, johon minun piti tutustua teidän välityksellänne?" kysyi neiti Tox.

"Ei ollenkaan", vastasi Louisa.

"Hän kai oli — kaunis?" virkkoi neiti Tox epävarmalla äänellä.

"No niin, kiltti Fanny-parka oli mieltäkiinnittävä", vastasi rouva Chick mietittyään asiaa riittävästi. "Ehdottomasti mieltäkiinnittävä. Hänessä ei ollut sitä henkistä ylemmyyttä, jota olisi jotenkin odottanut kuin luonnollisena asiana veljeni vaimolta. Eikä hänellä myöskään ollut sitä voimaa ja mielenlujuutta, jota sellainen mies vaatii."

"Mutta hän oli miellyttävä", virkkoi rouva Chick, "erinomaisen miellyttävä. Ja hänen tahtonsa! Oi, kuinka hyvä tahto Fanny-paralla oli!"

"Sinä enkeli!" huudahti neiti Tox pikku Paulille. "Sinä isäsi pienoiskuva!"

Jos majuri olisi tietänyt, kuinka paljon toiveita ja rohkeita ajatuksia, kuinka paljon suunnitelmia ja mietteitä nojautui pikku lapsen päähän, ja voinut nähdä niiden leijailevan kirjavassa sekamelskassaan ja epäjärjestyksessään mitään aavistamattoman pikku Paulin poimutetun myssyn ympärillä, silloin hänen silmänsä olisivat levinneet. Silloin hän olisi huomannut tuossa joukossa joitakin neiti Toxin kunnianhimoisia haaveita. Silloin hän ehkä olisi ymmärtänyt, minkälaatuinen tuon naisen harrastus Dombey ja Poikaa kohtaan oli.

Jos lapsi olisi voinut herätä yöllä ja nähdä kehtonsa uutimien ympärille kokoontuneina ne epämääräiset unikuvat, joita toiset näkivät hänestä, olisi hänellä ollut täysi syy pelästyä. Mutta se jatkoi rauhallisesti nukkumistaan aavistaen yhtä vähän neiti Toxin ystävällisistä tarkoituksista, majurin ihmettelemisestä, sisarensa varhaisista suruista ja isänsä suurista haaveista, täysin tietämättömänä siitä, että missään paikassa maapallolla oli Dombey ja Poika.

KAHDEKSAS LUKU

Paulin varttuminen ja luonne

Ajan tarkkaavien silmien valvoessa — ne siis jossakin määrin muistuttivat majurin silmiä — muuttuivat Paulin unet vähitellen toisenlaisiksi. Yhä enemmän valoa levisi niiden ylle, entistä selvemmät kuvat alkoivat niitä häiritä, yhä kasvava esineiden ja vaikutelmien parvi leijaili hänen leponsa ympärillä, ja niin hän siirtyi sylilapsen asteesta varsinaiseen lapsuusikään ja muuttui puhuvaksi, käveleväksi ja ihmetteleväksi Dombeyksi.

Richardsin erottamisen ja karkoituksen jälkeen uskottiin pikku lapsen hoito jonkinlaiselle toimikunnalle, samoin kuin joskus valtionvirka, kun ei löydetä ketään yksityistä Atlasta, joka saattaisi sälyttää sen hartioilleen. Tähän toimikuntaan luonnollisesti kuuluivat rouva Chick ja neiti Tox, jotka antautuivat velvollisuuksiensa suorittamiseen niin hämmästyttävän innokkaasti, että majuri Bagstock sai joka päivä uutta aihetta muistaa olevansa hyljätty, samalla kun herra Chick, joka oli vapautunut kotivalvonnasta, heittäytyi iloisen maailman elämään, söi päivällistä klubeissa ja kahviloissa, tuoksui tupakilta kolme eri kertaa, kävi yksin teatterissa ja lyhyesti sanoen katkaisi kaikki yhteiskunnalliset siteet ja rikkoi siveelliset velvollisuutensa, niinkuin rouva Chick kerran hänelle huomautti.

Mutta paljon lupaavista alkukuukausistaan huolimatta pikku Paul ei alkanut oikein kukoistaa, niin runsaasti kuin hän saikin hoitoa ja huolenpitoa. Hän oli ehkä jo alkujaankin heikko ja kuihtui ja riutui imettäjänsä menetettyään, näyttäen pitkän aikaa vain odottavan tilaisuutta liukua pois hoitajiensa käsistä ja lähteä etsimään, äitivainajaansa. Vieläpä sittenkin, kun tämä vaarallinen kohta hänen esteratsastuksessaan kypsyneempää ikää kohti oli sivuutettu, oli kulku hänelle yhä hankalaa, ja kaikki vastukset matkalla saattoivat hänet pahaan pulaan. Jokainen hammas oli kuin hengenvaarallinen aita, jokainen tuhkarokon näppylä kuin kivimuuri, ja jokainen hinkuyskä oli nujertaa hänet. Sitten vieri hänen ylitseen musertavalla voimalla kokonainen joukko pikku tauteja, jotka tulivat toinen toisensa kintereillä estääkseen häntä pääsemästä toipumisen alkuun.

Paulin ristiäispäivän kylmyys oli kai koskettanut johonkin hänen olemuksensa heikkoon kohtaan, joka ei päässyt voimistumaan hänen isänsä kylmässä varjossa; siitä päivästä alkaen hän ainakin oli onneton lapsi. Rouva Wickam sanoi usein, ettei hän ollut ikänään nähnyt niin säälittävää olentoa.

Rouva Wickam oli tarjoilijan vaimo — mikä näytti olevan samaa kuin jos hän olisi ollut jonkun toisen miehen leski. Hän oli hakenut tätä paikkaa Dombeyn palveluksessa ja saanutkin sen, koska ilmeisesti oli mahdotonta, että hänellä olisi ihailijoita tai ketään ihailtavaa. Hänet oli siis päivää paria Paulin äkillisen vieroittamisen jälkeen otettu hänen hoitajattarekseen. Rouva Wickam oli hiljainen vaaleaverinen nainen, jonka kulmakarvat olivat aina koholla ja pää painuksissa. Hän oli aina valmis säälimään itseään tai jotakin muuta tai joutumaan itse toisten säälittäväksi. Niinikään oli hänellä hämmästyttävä synnynnäinen kyky nähdä kaikki asiat äärimmäisen kurjassa ja surkeassa valossa ja soveltaa niihin kauheita tapauksia, ja se tuotti hänelle tavatonta lohdutusta.

Tuskin on välttämätöntä huomauttaa, että Dombey ei koskaan saanut pienintäkään aavistusta tästä ominaisuudesta. Olisi tosiaankin ollut ihmeellistä, jos niin olisi käynyt, sillä ei kukaan talonväestä, eivät edes rouva Chick tai neiti Tox, uskaltaneet vihjaista hänelle, että oli pienintäkään levottomuuden syytä Paulin takia. Dombey oli sitä mieltä, että lapsen täytyi välttämättä kestää määrätty joukko pienempiä tauteja ja että mitä pikemmin niin tapahtuisi, sitä parempi. Jos hän olisi voinut ostaa poikansa vapaaksi tai hankkia hänelle sijaisen niinkuin sellaiselle sotilaalle, jolle on sattunut onneton arpa, olisi hän mielihyvin sen tehnyt rahaa säästämättä. Mutta koska se ei käynyt päinsä, lausui hän vain silloin tällöin ylpeällä tavallaan ihmettelevänsä, mitä luonto oikein tarkoitti menettelyllään, ja rauhoitti mieltään sillä ajatuksella, että joka taudin keralla oli uusi tienviitta sivuutettu ja että matkan suuri päämäärä oli sitä lähempänä. Sillä se tunne, joka oli voimakkaimpana hänen mielessään ja Paulin varttuessa yhä lisääntyi, oli maltittomuus nähdä sen ajan koittavan, jolloin hänen unelmansa heidän yhteisestä tärkeydestään ja suuruudestaan toteutuisi voittoisasti.

Eräät filosofit väittävät, että itsekkyys on parhaimmankin rakkautemme pohjalla. Dombeyn pikku poika oli alusta asti isälleen niin tärkeä hänen oman tai (mikä oli samaa) Dombey ja Pojan suuruuden osana, että hänen isänrakkautensa jälkiä saattoi helposti seurata hyvinkin alhaisiin vaikuttimiin saakka, samoin kuin moni mainehikas rakennus on perustettu hyvin syvälle pohjalle. Mutta hän omisti pojalleen kaiken sen rakkauden, johon hänen luonteensa pystyi. Jos hänen jäisessä sydämessään oli mitään lämmintä paikkaa, kuului se hänen pojalleen. Jos sen kivikovaan pintaan saattoi piirtyä mikään kuva, oli hänen poikansa kuva siinä, vaikka ei niinkään suuressa määrin sylilapsena tai pikku poikana kuin mieheksi kasvaneena — toiminimen "Poikana". Senvuoksi hän odotti kärsimättömästi ajan kulumista ja koetti kiiruhtaa välillä olevien elämänvaiheiden ohi. Senvuoksi hän rakkaudestaan huolimatta tunsi vähän jos ollenkaan levottomuutta niiden vuoksi. Hänellä oli se käsitys, että hänen poikansa henki oli taikavoiman suojelema ja että lapsesta täytyi talla se mies, jonka kanssa hän alituisesti seurusteli ajatuksissaan ja jonka hyväksi hän teki joka päivä suunnitelmia, ikäänkuin sellainen olento olisi jo todellisesti olemassa.

Niin Paul kasvoi lähes viisivuotiaaksi. Hän oli hauskan näköinen poika, vaikka hänen pienissä kasvoissaan oli jotakin sairaloista ja miettiväistä, mikä sai rouva Wickamin monta kertaa pudistamaan merkitsevästi päätään ja kohotti monta syvää huokausta hänen rinnastaan. Paulin luonne antoi kyllin aihetta toivoa, että siitä myöhemmin tulisi hyvinkin käskevä, ja hän osoitti niin täydellisesti käsittävänsä oman tärkeytensä ja toisten velvollisuuden palvella häntä, että siinä suhteessa ei ollut mitään toivomisen varaa. Silloin tällöin hän saattoi olla hyvinkin lapsekas ja leikillinen eikä ollenkaan nyrpeä, mutta toisinaan taas näytti niin kummalliselta, vanhalta ja miettivältä istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena pienessä nojatuolissaan, että häntä olisi voinut luulla kauheaksi keijukaistarinan olennoksi edustamassa sadanviidenkymmenen tai kahdensadan vuoden ikäisenä sitä lasta, johon hänet oli aikoinaan vaihdettu. Usein hän joutui tuollaisen varhaiskypsän mielialan valtaan lastenhuoneessa yläkerrassa. Toisinaan hän vaipui siihen äkkiä ja huudahti olevansa väsynyt kesken leikkiään Florencen kanssa tai ajaessaan neiti Toxia hevosena edellään. Mutta kaikkein varmimmin hän joutui tälle päälle silloin, kun hänen pikku nojatuolinsa oli kannettu alas isän huoneeseen ja he istuivat päivällisen jälkeen kahden kesken tulen ääressä. Koskaan ei ole tulen loimu valaissut sen kummallisempaa paria: Dombey suorana ja juhlallisena tuijottamassa liekkeihin ja hänen pienoiskuvansa, kasvot kuin vanhalla ihmisellä, katselemassa viisaan vakavasti ja miettivän tarkkaavasti punaiseen hehkuun. Dombey laati silloin monimutkaisia maailmallisia suunnitelmia; hänen pienoiskuvansa pää oli täynnä taivas tietää millaisia hurjia mielikuvia ja puolivalmiita ajatuksia ja harhailevia mietteitä. Dombeyn teki jäykäksi hänen kankea kauluksensa ja ylpeytensä, hänen pienoiskuvansa taas perinnöllisyys ja vaistomainen jäljittely. Molemmat olivat kovasti toistensa näköiset ja kuitenkin tavattomasti erilaiset.

Eräänä tuollaisena hetkenä, jolloin he olivat molemmat istuneet hiljaa pitkän aikaa ja Dombey vain silloin tiesi lapsensa olevan valveilla, kun sattumalta vilkaisi hänen avoimiin silmiinsä, joissa kirkas tuli säkenöi jalokiven tavoin, keskeytti pikku Paul äänettömyyden kysymällä:

"Isä, mitä raha on?"

Tämä odottamaton kysymys oli niin välittömässä yhteydessä Dombeyn omien ajatusten kanssa, että hän joutui ymmälleen.

"Mitäkö raha on, Paul?" vastasi hän. "Raha?"

"Niin", virkkoi lapsi, laskien kätensä pikku tuolinsa kaiteelle ja kääntäen vanhannäköiset kasvonsa Dombeyhin päin, "mitä raha on?"

Dombey oli pulassa. Hän olisi mielellään tahtonut antaa pienokaiselle selityksen, johon olisi sisältynyt sellaisia määritelmiä kuin kiertokulkuväline, rahakanta, kultaharkko, seteli, kova raha, vaihtokurssi, metalliraha j.n.e. Mutta katsahtaessaan pikku tuoliin ja nähdessään, kuinka kovin alhaalla se vielä oli, hän vastasi: "Kultaa ja hopeaa ja kuparia. Kultarahoja, shillingejä ja pennyjä. Tiedäthän, mitä ne ovat?"

"Tiedän kyllä, mitä ne ovat", sanoi Paul, "mutta en tarkoita sitä, isä.
Tahtoisin tietää, mitä raha oikeastaan on."

Hyväinen aika, kuinka vanhoilta nuo kasvot näyttivät, kun lapsi käänsi ne isäänsä kohden!

"Mitä raha oikeastaan on?" toisti Dombey työntäen tuolinsa vähän taaksepäin, jotta voisi ihmeissään paremmin katsella itsetietoista pikku olentoa, joka esitti sellaisen kysymyksen.

"Tarkoitan sitä, isä, mitä sillä voi saada", vastasi Paul pannen ristiin käsivartensa (ne tuskin ulottuivat sellaiseen asentoon) ja katsellen tuleen, isäänsä, tuleen ja taas isäänsä.

Dombey veti tuolinsa entiselle paikalleen ja taputti lapsen päätä. "Vähitellen opit sen ymmärtämään, poikaseni", sanoi hän. "Rahalla saa mitä tahansa." Hän tarttui pikku käteen ja taputti sillä hiljaa omaa kättään.

Mutta Paul irroitti kätensä niin pian kuin saattoi ja hieroi sillä tuolinsa käsinojaa kuin hänen älynsä olisi kämmenessä ja hän teroittaisi sitä. Sitten hän taas katseli tuleen kuin se olisi hänen neuvonantajansa ja kuiskaajansa ja toisti lyhyen vaitiolon jälkeen:

"Mitä tahansa, isä?"

"Niin. Melkein mitä tahansa", sanoi Dombey.

"Mitä tahansa on sama kuin kaikkea, eikö niin, isä?" kysyi poika huomaamatta tai mahdollisesti ymmärtämättä niiden välistä pientä eroa.

"Niin, samaa se on", myönsi Dombey.

"Miksi raha sitten ei pelastanut äitiä?" sanoi lapsi. "Eikö raha ole julma?"

"Julma!" kertasi Dombey korjaten kaulaliinaansa ja näyttäen pahastuvan tästä ajatuksesta. "Ei. Hyvä ei voi olla julma."

"Jos se on hyvä ja voi tehdä mitä tahansa", huomautti lapsi miettivästi katsellen taas valkeaan, "niin miksi se ei pelastanut minulle äitiä?"

Tällä kertaa hän ei esittänyt kysymystä isälleen. Ehkä hän jo oli lapsen nopealla vaistolla huomannut pahastuttaneensa isänsä mieltä. Mutta hän toisti ajatuksen ääneen ikäänkuin se olisi ollut hänelle hyvin tuttu ja vaivannut häntä paljon. Sitten hän istui nojaten leukaansa käteen, miettien ja katsellen tuleen kuin selitystä etsien.

Kun Dombey oli toipunut hämmästyksestään, melkeinpä voisi sanoa kauhustaan (sillä tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin lapsi oli maininnut hänelle äidistään, vaikka he olivatkin näin istuneet tulen ääressä monen monena iltana), selitti hän pojalleen, kuinka raha, vaikka se oli hyvin mahtava tekijä, jota ei koskaan saisi millään ehdolla halveksia, ei sentään voinut pitää elossa ihmisiä, joiden aika oli kuolla, ja kuinka meidän valitettavasti täytyi kaikkien kuolla, vieläpä Cityssäkin, vaikka olisimme kuinkakin rikkaita, mutta kuinka raha teki meidät arvossapidetyiksi, pelätyiksi, kunnioitetuiksi, ihailluiksi, jopa mahtaviksi ja mainehikkaiksi kaikkien ihmisten silmissä ja kuinka se saattoi hyvin usein pitää kuolemaakin loitolla pitkän aikaa. Kuinka sillä esimerkiksi oli hankittu kotiin hänen äidilleen herra Pilkinsin apua, joka oli usein ollut hyödyksi Paulille itselleenkin, samoin noudettu tänne suuri tohtori Parker Peps, jota Paul ei ollut koskaan tuntenut. Ja kuinka se saattoi tehdä kaikki, mikä suinkin oli mahdollista. Tämän ja paljon muuta samantapaista Dombey teroitti poikansa mieleen, joka kuunteli tarkkaavasti ja näytti ymmärtävän suurimman osan siitä, mitä hänelle sanottiin.

"Eihän se voi tehdä minuakaan vahvaksi ja oikein terveeksi, isä, vai mitä?" kysyi Paul lyhyen vaitiolon jälkeen, hieroen vastakkain hentoja käsiään.

"Mutta sinähän olet vahva ja ihan terve", vastasi Dombey. "Etkö olekin?"

Kuinka vanhoilta näyttivätkään pikku kasvot, jotka kääntyivät häneen päin samalla kun niiden ilme oli puolittain surumielinen, puolittain veitikkamainen!

"Sinähän olet yhtä vahva ja terve kuin muutkin pikku pojat tavallisesti ovat? Eikö niin?" kysyi Dombey.

"Florence on vanhempi kuin minä, mutta minä en ole yhtä vahva ja terve kuin hän", vastasi lapsi. "Minä luulen, että Florence jaksoi minun kokoisenani leikkiä kerrallaan paljon kauemmin väsymättä. Minä olen välillä niin väsynyt", lisäsi pikku Paul lämmittäen käsiään ja katsellen uunin ristikon läpi tuleen ikäänkuin siellä esitettäisiin jonkinlaista aaveitten nukkenäytäntöä, "ja minun luitani särkee niin (Wickam sanoo niiden olevan minun luitani), etten tiedä, mitä siitä tulee".

"Niin, mutta se tapahtuu iltaisin", sanoi Dombey, vetäen oman nojatuolinsa lähemmäksi poikansa tuolia ja painaen kätensä hiljaa lapsen selkään. "Pikku lasten täytyykin olla väsyneitä iltaisin, sillä silloin he nukkuvat hyvin."

"Voi, ei se tule iltaisin, isä", vastasi lapsi, "vaan jo päivisin, ja silloin panen pitkäkseni Florencen syliin, ja hän laulaa minulle. Öisin näen niin ih-meel-lisiä unia!"

Ja hän alkoi taas lämmitellä käsiään ja ajatteli uniaan kuin vanha mies tai nuori peikko.

Dombey oli niin hämmästynyt ja levoton ja niin täydelleen kykenemätön jatkamaan keskustelua, että vain istui katsellen poikaansa tulen valaistuksessa ja pitäen kättään lapsen selkää vasten kuin sitä vetäisi siihen magneettinen voima. Kerran hän ojensi toisen kätensä ja käänsi miettivät pikku kasvot hetkiseksi itseensä päin. Mutta niin pian kuin hän hellitti otteensa, alkoivat ne taas tuijottaa tuleen ja pysyivät lepattaviin liekkeihin suunnattuina siihen asti, kunnes lapsenhoitajatar ilmestyi viedäkseen hänet vuoteeseen.

"Florencen pitää tulla hakemaan minua", sanoi Paul.

"Ettekö tahdo tulla hoitajatar-parkanne Wickamin kanssa, herra Paul?" kysyi hoitajatar painokkaasti.

"Ei, en tahdo", vastasi Paul sovittautuen taas nojatuoliinsa kuin talon herra.

Siunaillen hänen viattomuuttaan rouva Wickam poistui, ja kohta ilmestyi Florence hänen tilalleen. Lapsi hypähti heti ylös äkkiä innostuneena ja sanoessaan isälleen hyvää yötä käänsi häneen päin kasvonsa, jotka olivat niin paljon iloisemmat, nuoremmat ja lapsellisemmat, että Dombey hämmästyi tuosta muutoksesta samalla kun hänen mielensä suuresti keveni.

Kun lapset olivat yhdessä poistuneet, luuli Dombey kuulevansa hiljaista laulua, ja kun hän muisti Paulin sanoneen, että Florence lauloi hänelle, avasi hän uteliaana oven kuunnellakseen ja katsellakseen heidän puuhiaan. Florence kapusi työläästi suuria, leveitä, tyhjiä portaita ylös Paul sylissään. Poika nojasi päätänsä sisaren olkapäähän, toinen käsivarsi huolettomasti kierrettynä hänen kaulansa ympärille. Sillä lailla he ponnistelivat ylöspäin, Florence kaiken aikaa laulaen ja Paul välillä hyräillen hiljaa säestykseksi. Dombey katseli heidän jälkeensä, kunnes he saapuivat portaiden yläpäähän — levättyään kuitenkin vähän matkalla — ja katosivat hänen näkyvistään. Sittenkin hän vielä seisoi ja katseli sinne, kunnes kuun kalpeat säteet, jotka kimmelsivät surumielisinä hämärässä, valaisivat hänen tiensä takaisin omaan huoneeseen.

Rouva Chick ja neiti Tox kutsuttiin seuraavana päivänä neuvotteluun. Kun päivällispöytä oli tyhjennetty, aloitti Dombey keskustelun kehoittamalla naisia sanomaan hänelle kaunistelematta ja peittelemättä, vaivasiko Paulia jokin ja mitä tohtori Pilkins hänestä sanoi.

"Sillä lapsi on tuskin niin vahva kuin toivoisin", lisäsi Dombey.

"Luontaisella terävänäköisyydelläsi, rakas Paul", vastasi rouva Chick, "olet paikalla osunut oikeaan. Kultasemme ei ole juuri niin vahva kuin toivoisimme. Asian laita on niin, että hänen järkensä on liian voimakas hänen ruumiiseensa verrattuna. Hänen sielunsa on tuntuvasti liian suuri sellaiseen ulkokuoreen. Ajateltakoon vain, millä lailla tuo lapsikulta puhelee!" jatkoi hän pudistaen päätään. "Kukaan ei sitä uskoisi. Muistakaapa vain, Lucretia, mitä hän eilen sanoi hautajaisista!"

"Minä pelkään", keskeytti hänet Dombey ärtyisästi, "että joku noista yläkerran ihmisistä puhuu sopimattomia asioita lapselle. Hän puhui minulle eilen illalla — luistaan", lisäsi Dombey, lausuen viimeisen sanan vihaisella äänenpainolla. "Mitä ihmettä keneenkään kuuluvat minun poikani — luut? Hän ei luullakseni ole elävä luuranko."

"Ei suinkaan", sanoi rouva Chick kasvoillaan selittämätön ilme.

"Sitä minäkin toivon", vastasi hänen veljensä. "Nyt taas hautajaisista! Kuka puhuu lapselle hautajaisista? Emmehän me ole hautajaistoimitsijoita tai ruumiin vartijoita tai haudankaivajia."

"Emme suinkaan", vahvisti rouva Chick yhtä merkitsevän näköisenä kuin aikaisemminkin.

"Kukahan sitten panee hänen päähänsä sellaista?" kysyi Dombey. "Eilisiltana tosiaankin ihan kauhistuin ja pahastuin. Kuka panee hänen päähänsä sellaista, Louisa?"

"Rakas Paul", virkkoi rouva Chick lyhyen hiljaisuuden jälkeen. "Sitä ei kannata kysellä. Sanonpa sinulle suoraan, etten luule Wickamia kovinkaan iloluontoiseksi ihmiseksi. Tuskinpa häntä voisi nimittää —"

"Momuksen tyttäreksi", virkkoi neiti Tox hiljaa.

"Juuri niin", sanoi rouva Chick, "mutta hän on erittäin huolellinen ja kykenevä eikä ollenkaan tunkeileva. En ole tosiaankaan koskaan nähnyt naista, joka olisi niin käsittänyt asemansa kuin hän. Joskin rakas pienokainen", jatkoi rouva Chick samanlaisella äänenpainolla kuin vain toistaisi äsken sovitun asian, vaikka esittikin tämän ajatuksen vasta ensimmäistä kertaa, "on vähän heikontunut viime kohtauksesta eikä ole täysin niin terve ja voimakas kuin saattaisimme toivoa ja vaikka hänen ruumiinrakenteensa sattumalta on vähän heikko ja hän välillä näyttää hetkiseksi menettävän kyvyn hallita —"

Rouva Chick pelkäsi sanoa "raajojaan", koska Dombey oli juuri pannut vastalauseen luu-sanan käyttöä vastaan. Senvuoksi hän odotti, että ajatuksen täydentäisi neiti Tox, joka uskollisena tehtävälleen virkkoikin "jäseniään".

"Jäseniään!" toisti Dombey.

"Luulen lääkärin tänä aamuna sanoneen sääriään, Louisa rakas, vai kuinka?" kysyi neiti Tox.

"Aivan niin, kultaseni", sanoi rouva Chick lempeän moittivalla äänellä. "Kuinka voitte kysyä minulta? Kuulittehan itse. Ja sitäpaitsi, jos Paul poikasemme menettäisi hetkiseksi kyvyn käyttää sääriään, sattuuhan sitä usein hänen ikäisilleen lapsille, eikä sitä voi estää minkäänlaisella huolenpidolla tai varovaisuudella. Mitä pikemmin ymmärrät ja myönnät sen, Paul, sitä parempi."

"Varmaankin täytyy sinun, Louisa, olla selvillä siitä, etten epäile luonnollista rakkauttasi ja kunnioitustasi perheeni tulevaa päämiestä kohtaan", huomautti Dombey. "Kaiketi herra Pilkins näki Paulin tänä aamuna?"

"Kyllä hän näki", vastasi rouva Chick. "Neiti Tox ja minä olimme saapuvilla. Neiti Tox ja minä olemme aina saapuvilla. Se on oikein meidän periaatteemme. Muutaman päivän on herra Pilkins säännöllisesti käynyt häntä katsomassa. Luulen häntä hyvin taitavaksi mieheksi. Hän sanoo, ettei asia ole puhumisen arvoinen, kuten minäkin voin vahvistaa, jos se on miksikään lohdutukseksi. Mutta tänään hän suositteli meri-ilmaa. Olen varma siitä, Paul, että se on hyvin viisasta."

"Meri-ilmaa", toisti Dombey katsahtaen sisareensa.

"Eihän siinä ole mitään levottomuuden aihetta", virkkoi rouva Chick. "Minun Georgelleni ja Frederickilleni määrättiin kummallekin meri-ilmaa, kun he olivat hänen ikäisiään, ja minulle itselleni on sitä määrätty oikein monta kertaa. Olen kanssasi täydellisesti yhtä mieltä siitä, Paul, että yläkerrassa ehkä varomattomasti mainitaan hänen läsnäollessaan asioista, joita pikku olennon ei ollenkaan tarvitsisi kuulla. Mutta en tosiaankaan ymmärrä, kuinka sitä voisi estää, kun hän on niin nopeaälyinen lapsi. Jos hän olisi tavallinen lapsi, ei siinä olisi mitään vaikeutta. Minun täytyy tunnustaa olevani neiti Toxin kanssa samaa mieltä siitä, että lyhyt poissaolo tästä talosta, Brightonin ilma ja niin ymmärtäväisen ihmisen kuin esimerkiksi rouva Pipchinin ruumiillinen ja henkinen hoito…"

"Kuka on rouva Pipchin, Louisa?" kysyi Dombey pelästyneenä kuullessaan tuttavallisesti mainittavan nimen, josta ei ollut koskaan ennen ollut puhe heidän perheessään.

"Rouva Pipchin, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa, "on vanhahko nainen — neiti Tox tuntee hänen koko elämäntarinansa. Hän on jonkin aikaa omistanut koko tarmonsa mitä suurimmalla menestyksellä lasten tutkimiseen ja käsittelyyn, ja muuten hän on oikein hyvästä perheestä. Hänen miehensä sydän murtui — kuinka hänen miehensä sydän taas murtuikaan, rakas ystävä? Minä olen unohtanut yksityiskohdat."

"Hänen pumputessaan vettä kaivoksista Perussa", vastasi neiti Tox.

"Hän ei tietenkään itse ollut pumppumies", selitti rouva Chick katsahtaen veljeensä, ja tosiaankin näytti välttämättömältä lausua tämä selitys, sillä neiti Tox oli puhunut herra Pipchinistä kuin hän olisi tosiaankin kuollut pumpunkahvan ääreen, "vaan oli sijoittanut rahaa yritykseen, joka epäonnistui. Minä uskon, että rouva Pipchinin tapa käsitellä lapsia on ihan hämmästyttävä. Olen kuullut sitä suositeltavan yksityisissä piireissä siitä alkaen kun olin vasta — kuinka pitkä sanoisinkaan?" Rouva Chickin silmät harhailivat kirjakaapin ohi lähelle herra Pittin muotokuvaa, joka oli noin kymmenen jalan korkeudella maasta.

"Koska minuun on nimenomaan vedottu", huomautti neiti Tox punastuen, "saan ehkä mainita rouva Pipchinistä, arvoisa herra, että se kiitos, jonka suloinen sisarenne on lausunut hänestä, on hyvin ansaittu. Monet herrat ja naiset, jotka nyt ovat huomattavia yhteiskunnan jäseniä, ovat hänelle kiitollisuudenvelassa hoidostaan. Sekin vaatimaton henkilö, joka nyt puhuu teille, oli kerran hänen huollettavanaan. Luulenpa, etteivät aateliston kasvavat lapsetkaan ole vieraita hänen laitokselleen."

"Onko tuolla kunnioitettavalla rouvalla siis jonkinlainen laitos, neiti
Tox?" kysyi Dombey alentuvasti.

"En tosiaankaan oikein tiedä, voiko sitä niin nimittää", vastasi neiti Tox. "Se ei suinkaan ole valmistava koulu. Jos uskallan ilmaista ajatukseni", lisäsi hän erittäin suloisesti, "sanoisin sitä lasten valiohoitolaksi".

"Se on erittäin rajoitettu ja erikoislaatuinen", huomautti rouva Chick katsahtaen veljeensä.

"Niin, kerrassaan eristetty muista!" huudahti neiti Tox.

Se oli jo jotakin. Se, että rouva Pipchinin mies oli kuollut perulaisten kaivosten vuoksi, oli hyvä. Se kuului niin komealta. Sitäpaitsi oli Dombey melkein suunniltaan ajatellessaan, että Paul jäisi kotiin tunniksikaan sen jälkeen kun lääkäri oli suositellut hänelle toista olinpaikkaa. Se merkitsi pysähdystä ja viipymistä sillä tiellä, joka lapsen oli kuljettava — parhaimmassa tapauksessa hitaasti — päämääräänsä kohti. Kun molemmat naiset suosittelivat rouva Pipchiniä, merkitsi se hänestä paljon, sillä hän tiesi heidän olevan hyvin mustasukkaisia, jos joku sekaantuisi heidän tehtäväänsä, eikä hän hetkeksikään ottanut lukuun, että he saattoivat kiihkeästi haluta jakaa tasan vastuunalaisuutta, josta hänellä oli, niinkuin juuri on osoitettu, oma varma mielipiteensä. Kuollut perulaisten kaivosten vuoksi, ajatteli Dombey. Kerrassaan kunnioitettava tapa kuolla.

"Siinä tapauksessa, että päättäisimme huomispäivän kyselyjen perusteella lähettää Paulin Brightoniin tuon rouvan luo, kuka matkustaisi hänen kerallaan?" kysyi Dombey vähän mietittyään.

"Luullakseni et voi lähettää lasta nykyään minnekään ilman Florencea, rakas Paul", virkkoi hänen sisarensa epäröiden. "Hän on suorastaan hullaantunut tyttöön. Onhan Paul näet vielä niin pieni, että hänellä on omat oikkunsa."

Dombey käänsi päänsä pois, meni hitaasti kirjahyllyn luo, avasi sen ja käänsi kirjan luettavakseen.

"Kuka sitten vielä, Louisa?" kysyi hän hellittämättä katsettaan kirjasta ja selaillen sen lehtiä.

"Luonnollisesti Wickam. Wickam kai riittää hyvinkin", vastasi rouva
Chick. "Kun Paul joutuu sellaisiin käsiin kuin rouva Pipchinin,
saattaisi sinne tuskin lähettää ketään muuta, joka ei olisi haitaksi.
Sinä tietysti matkustat sinne ainakin kerran viikossa."

"Tietysti", sanoi Dombey ja katseli senjälkeen samaa sivua tunnin verran lukematta sanaakaan.

Tämä kuuluisa rouva Pipchin oli hämmästyttävän ruma ja huonovointinen vanha rouva, kumaraselkäinen, näppyläpintainen kuin huono marmori ja kyömynenäinen. Sitäpaitsi hänellä oli kovat harmaat silmät, sennäköiset kuin niitä olisi saanut vasaroida alasimella lainkaan vahingoittamatta. Ainakin neljäkymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun perulaiset kaivokset olivat tuottaneet kuoleman herra Pipchinille, mutta hänen leskensä piti yhä niin himmeän, syvän ja synkän mustaa puolisilkkipukua, ettei pimeän tultua kaasukaan voinut häntä valaista ja että hänen läsnäolonsa riitti pimentämään monen kynttilän valon. Hänestä puhuttiin tavallisesti lasten "suurena johtajana". Hänen hoitonsa salaisuus oli siinä, että hän antoi heille kaikkea, mistä he eivät pitäneet, eikä mitään, mistä he pitivät — mikä tietysti aika lailla sulostutti heidän taipumuksiaan. Hän oli sellainen katkera vanha nainen, että oikein teki mieli uskoa, että oli erehdytty perulaisten kaivosten koneita hoidettaessa ja pumputtu rouva Pipchinistä pois kaikki hilpeyden vesi ja ihmisystävällisyyden maito sensijaan että olisi pumputtu kaivoksista.

Tämän peikon ja syöjättären luola oli erään jyrkän sivukadun varrella Brightonissa, missä maaperä oli tavallista kalkkisempaa, kivisempää ja hedelmättömämpää ja talot tavallista hauraampia ja ohuempia, missä pienillä etupuutarhoilla oli se selittämätön ominaisuus, että niissä ei kasvanut mitään muuta kuin kehäkukkia, vaikka niihin olisi mitä kylvänyt, ja missä näkyi kuppasarven lailla itsepintaisia simpukoita tarttuneina katuoveen ja muihin yleisiin paikkoihin, joiden koristuksiksi niitä ei suinkaan ollut tarkoitettu. Talvisinkaan ei ilmaa saanut liikkeelle tästä talosta eikä se taas kesällä sinne päässyt. Sisällä kävi alituinen tuulentapainen ilmanveto, niin että koko talo soi kuin suuri näkinkenkä, ja sitä täytyi asukkaiden kuunnella yötä päivää. Siellä ei tietystikään tuntunut raikkaalta. Etumaisen arkihuoneen ikkunalla, jota ei koskaan avattu, oli rouva Pipchinillä kokoelma ruukkukasveja, joista levisi koko huoneistoon niille ominainen mullanhaju. Niin valiokappaleita kuin nämä kasvit kukin olivatkin omassa lajissaan, olivat ne kuitenkin erikoisessa sopusoinnussa rouva Pipchinin muun ympäristön kanssa. Niiden joukossa oli puolisen tusinaa kaktusta, jotka kiertyivät kuin karvaiset käärmeet puukeppien ympäri. Toinen laji työnsi esiin leveät kyntensä kuin vihreä hummeri. Joukossa oli myöskin muutamia köynnöskasveja, joilla oli tahmeat lehdet, ja katosta riippui kiusallinen kukkaruukku, joka näytti kiehuneen yli ja kutittaessaan alapuolella olevia ihmisiä pitkillä vihreillä oksillaan muistutti hämähäkkiä. Näitä olikin rouva Pipchinin asunnossa tavattoman runsaasti, vaikka pihtihännät sopivana vuodenaikana kilpailivat niiden kanssa voitokkaasti.

Mutta kun rouva Pipchinin hinta-asteikko oli korkea kaikille, joilla oli varaa maksaa, ja kun hän kovin harvoin muutti luonteensa tyyntä happamuutta lempeämmäksi ketään kohtaan, pidettiin häntä erinomaisen lujana vanhana rouvana, joka suorastaan tieteellisesti tunsi lapsen luonteen. Tämän maineensa ja herra Pipchinin murtuneen sydämen vuoksi hänen oli onnistunut miehensä kuoleman jälkeen vuosikymmenet elää kitkutella hyvin siedettävästi. Kolme päivää senjälkeen kun rouva Chick oli ensiksi maininnut hänet, sai hän tyydytyksekseen lisätä päivittäisiin tuloihinsa sievoisen summan Dombeyn taskusta. Silloin hän näet otti vastaan kasvatuslaitokseensa Florencen ja hänen pikku veljensä Paulin.

Rouva Chick ja neiti Tox, jotka olivat tuoneet heidät edellisenä iltana (yön he kaikki olivat viettäneet majatalossa), olivat juuri lähteneet ajamaan kotiin päin. Rouva Pipchin seisoi selin tuleen ja tarkasti vastatulleita kuin vanha sotilas. Keski-ikäinen veljentytär, hänen hyväluontoinen ja altis orjansa, joka tosin näytti riutuneelta ja jäykistyneeltä ja jota kovin vaivasivat nenässä olevat känsät, riisui pikku herra Bitherstonelta puhdasta kaulusta, joka hänellä oli ollut paraatissa. Neiti Pankey, joka tällä hetkellä oli talon ainoa toinen pikku asukas, oli juuri viety vankityrmään (tyhjään takahuoneeseen, joka oli määrätty rangaistustarkoituksiin), koska hän oli vieraitten läsnäollessa nuuhkaissut kolme kertaa.

"Kas niin", sanoi rouva Pipchin Paulille, "luuletko sinä rupeavasi pitämään minusta?"

"En minä rupea ollenkaan pitämään teistä", vastasi Paul. "Minä tahdon lähteä pois. Tämä ei ole minun taloni."

"Ei, se onkin minun", vastasi rouva Pipchin.

"Se on kovin siivoton", huomautti Paul.

"Täällä on rumempikin paikka kuin tämä huone", sanoi rouva Pipchin.
"Sinne me suljemme pahat pojat."

"Onko tuo koskaan ollut siellä?" kysyi Paul osoittaen nuorta
Bitherstonea.

Rouva Pipchin nyökkäsi myöntävästi. Paul ei tehnyt koko loppupäivänä mitään muuta kuin tarkasteli Bitherstonea päästä jalkoihin ja piti silmällä hänen jokaista ilmettään niin hartaasti kuin ainakin katsellaan salaperäisiä ja kauheita kokemuksia kestänyttä ihmistä.

Kello yksi syötiin päivällistä, johon kuului pääasiassa jauho- ja kasvisruokia. Pikku neiti Pankeyn (lempeän, sinisilmäisen lapsen, jota täytyi joka aamu pestessä hangata niin, että hän näytti olevan vaarassa hieroutua olemattomiin) talutti ulos vankeudesta syöjätär itse, joka samalla muistutti hänelle, ettei kukaan vierasten läsnäollessa nuuhkiva päässyt taivaaseen. Kun tämä suuri totuus oli perinpohjaisesti painettu hänen mieleensä, kestittiin häntä riisiannoksella. Sitten hän sai toistaa tyrmässä oppimansa pöytärukouksen, joka päättyi erikoisella kiitoslausunnolla rouva Pipchinin hyvästä päivällisestä. Rouva Pipchinin veljentytär Berinthia söi kylmää sianpaistia. Rouva Pipchin, jonka ruumiinrakenne vaati lämmintä ravintoa, nautti vartavasten valmistettuja lampaankyljyksiä, jotka tuotiin sisälle kuumina kahden lautasen välissä ja jotka tuoksuivat hyvin herkullisilta.

Koska päivällisen jälkeen satoi eikä voitu lähteä kävelemään rannalle ja koska rouva Pipchinin ruumiinrakenne vaati lepoa kyljyksien päälle, menivät kaikki muut Berryn (jota muuten sanottiin Berinthiaksi) kanssa tyrmään. Se oli tyhjä huone, jonka ikkunasta näkyi kalkittu seinä ja vesitynnyri ja jonka teki kammottavaksi kolkko avonainen tulisija. Mutta kun koolla oleva seurue loi sinne vilkkautta, oli se kuitenkin paras paikka, sillä Berry leikki siellä heidän kanssaan ja näytti nauttivan yhtä paljon kuin hekin telmimisestä, kunnes rouva Pipchin koputti vihaisesti seinään kuin henkiin herännyt kummitus. Silloin he lakkasivat meluamasta, ja Berry kertoi heille kuiskaten satuja hämärään asti.

Teenjuonnin aikana tarjottiin runsaasti maitoa ja vettä ja leipää ja voita, samalla kun rouva Pipchin ja Berry saivat teetä pienestä mustasta teekannusta ja rouva Pipchin voin kera yllin kyllin paahtoleipää, joka tuotiin sisään kuumana samoin kuin kyljyksetkin. Vaikka rouva Pipchin tästä ruokalajista kävi hyvin rasvaiseksi ulkonäöltään, ei se tuntunut tehneen häntä sisällisesti taipuisammaksi, sillä hän oli yhtä ärtyisä kuin ennenkin, eikä hänen kovissa harmaissa silmissään voinut huomata minkäänlaista pehmenemistä.

Sitten Berry nouti pienen ompelurasian, jonka kannessa oli kuninkaallinen vaakuna, ja ryhtyi ahkerasti työhön. Rouva Pipchin pani silmälasit nenälleen, avasi suuren vihreisiin kangaskansiin sidotun kirjan ja alkoi nuokkua. Ja joka kerta, kun hän heräsi painuttuaan eteenpäin tulta kohti, hän näpäytti Bitherstonea nenälle, koska tämäkin oli nuokkunut.

Vihdoin oli lasten mentävä nukkumaan, ja iltarukouksen jälkeen he lähtivät pois huoneesta. Koska pikku neiti Pankey pelkäsi nukkua yksin pimeässä, piti rouva Pipchin oikein periaatteena ajaa hänet yläkertaan kuin lampaan. Sitten saatiin kuulla neiti Pankeyn valittavan kauan aikaa jälkeenpäin tuossa ikävässä huoneessa, jossa rouva Pipchin tuon tuostakin kävi häntä ravistamassa. Noin puoli kymmenen aikaan teki vasikankaularasvan lämmin haju (rouva Pipchinin ruumiinrakenne oli näet sellainen, ettei hän saanut unta ilman tätä herkkua) vaihtelevaksi talon varsinaisen tuoksun, jota rouva Wickam sanoi "rakennuksen hajuksi". Pian senjälkeen olivat kaikki unen vallassa.

Seuraavan päivän aamiainen oli samanlainen kuin edellisen iltapuolen tee, paitsi että rouva Pipchin nautti paahtoleivän asemasta vehnäleipää ja näytti vähän entistä ärtyisämmältä, kun ateria oli loppunut. Nuori Bitherstone luki toisille ääneen Mooseksen ensimmäisen kirjan sukutaulun (jonka rouva Pipchin oli viisaasti valinnut) ja sivuutti nimet niin helposti ja taitavasti kuin henkilö, joka kompastuu polkurattaan yli. Kun se oli tehty, kannettiin neiti Pankey pois hangattavaksi ja nuori herra Bitherstone pestäväksi suolavedellä, josta hän aina palasi hyvin sinisenä ja alakuloisena. Paul ja Florence menivät sillä välin kävelemään rannalle Wickamin kanssa, jolla oli alituisesti kyyneleet silmissä. Puolen päivän tienoissa rouva Pipchin valvoi lasten lukuja. Koska hänen järjestelmäänsä kuului myös estää lapsen mieltä kehittymästä ja avautumasta kukan tavoin ja sensijaan aukaista se väkivoimalla kuin osteri, oli näiden oppituntien sisällys tavallisesti kauheaa ja järkyttävää laatua. Kertomuksen sankari — paha poika — päätti parhaimmissa tapauksissa elämänsä jalopeuran tai karhun repimänä.

Sellaista oli elämä rouva Pipchinin luona. Lauantaisin saapui Dombey Brightoniin, jolloin Florence ja Paul menivät hänen hotelliinsa tervehtimään häntä ja saivat teetä. He viettivät koko sunnuntain hänen luonaan ja pääsivät tavallisesti ennen päivällistä ajelulle. Silloin Dombey näytti kasvavan kuin Falstaffin ahdistajat, niin ettei hän enää ollut yksi kankeapukuinen mies, vaan vastasi tusinaa. Sunnuntai-ilta oli viikon apein, sillä rouva Pipchinillä oli periaatteena olla tuona iltana erittäin ärtyisällä tuulella. Neiti Pankey tuotiin tavallisesti tätinsä luota Rottingdeanista kovin surullisena, ja nuori herra Bitherstone, jonka kaikki sukulaiset olivat Intiassa ja jonka täytyi istua hartaushetkien välilläkin jäykkänä ja hiljaa seinän vieressä liikuttamatta kättä tai jalkaa, kärsi siitä niin kovin nuoressa sydämessään, että kysyi Florencelta eräänä sunnuntai-iltana, osaisiko tämä neuvoa hänelle tietä Bengaliin.

Mutta ylimalkaan väittivät ihmiset, että rouva Pipchin oli järjestelmällinen nainen lasten kohtelussa, ja epäilemättä hän olikin. Pienet hurjapäät palasivat tosiaankin kotiinsa hyvin kesyinä, vietettyään muutamia kuukausia hänen vierasvaraisen kattonsa alla. Niinikään luettiin rouva Pipchinille suureksi ansioksi se, että hän oli antautunut tällaiseen elämäntyöhön ja näin uhrannut tunteensa, asettuen niin päättävästi onnettomuuttaan vastaan, kun herra Pipchinin sydän murtui perulaisilla kaivoksilla.

Paul saattoi istua pienessä nojatuolissaan tulen ääressä syventyneenä tarkastelemaan tätä esimerkillistä vanhaa rouvaa kuinka kauan tahansa. Hän ei koskaan näyttänyt tietävän väsymyksestä saadessaan tuijottaa rouva Pipchiniin. Paul ei pitänyt hänestä eikä pelännyt häntä, mutta ollessaan tuollaisella aikaihmisen tuulella hän näytti tuntevan kummallista vetovoimaa vanhan rouvan puoleen. Silloin poika istui paikallaan lämmitellen käsiään ja katsellen häntä, kunnes sai rouva Pipchinin ihan hämilleen, niin syöjätär kuin tämä olikin. Kerran, kun he olivat kahden kesken, kysyi rouva Pipchin Paulilta, mitä hän ajatteli.

"Teitä", vastasi lapsi vähääkään ujostelematta.

"Ja mitä sinä ajattelet minusta?"

"Ajattelen sitä, kuinka vanha teidän täytyy olla", sanoi Paul.

"Sinä et saa puhua noin, nuori herra. Se ei ole soveliasta."

"Miksi ei?" kysyi Paul.

"Koska se ei ole kohteliasta", tiuskasi rouva Pipchin.

"Ei ole kohteliasta?" toisti Paul.

"Ei."

"Ei ole kohteliasta syödä kaikkia lampaankyljyksiä ja paahtoleipää, sanoo Wickam", huomautti Paul viattomasti.

"Wickam on ilkeä, häpeämätön ja röyhkeä olento", tokaisi rouva Pipchin punaisena.

"Mitä se on?" kysyi Paul.

"Se ei kuulu sinuun, nuori herra", vastasi rouva Pipchin. "Muista kertomusta pikku pojasta, jonka hullu härkä puski kuoliaaksi, koska hän kyseli niin paljon."

"Jos härkä oli hullu", sanoi Paul, "niin kuinka se tiesi, että poika oli kysynyt niin paljon? Ei kukaan voi kuiskailla salaisuuksia hullulle härälle. Minä en usko sitä kertomusta."

"Et usko sitä, poika?" toisti rouva Pipchin hämmästyneenä.

"En", vastasi Paul.

"Etkö sittenkään, jos se olisi sattunut olemaan kesy härkä, sinä pieni epäilijä?" kysyi rouva Pipchin.

Koska Paul ei ollut miettinyt asiaa siinä valossa, vaan oli perustanut johtopäätöksensä siihen olettamukseen, että härkä oli hullu, salli hän tukkia suunsa sillä kertaa. Mutta hän istui yhä paikallaan pohtien asiaa ja oli silminnähtävästi päättänyt panna rouva Pipchinin pulaan. Niinpä peloton vanha rouva piti viisaana peräytyä, kunnes Paul olisi unohtanut tämän puheenaiheen.

Siitä lähtien näytti rouva Pipchin tuntevan Paulia kohtaan samanlaista omituista vetovoimaa kuin Paul häntä kohtaan. Hän antoi lapsen vetää tuolinsa oman tuolinsa viereen tulen ääreen, sen sijaan että he olisivat istuneet vastakkain, ja siinä sai Paul istua loukossa rouva Pipchinin ja tuliristikon välissä, jolloin hän tutki jokaista juovaa ja ryppyä eukon kasvoissa ja tuijotti hänen kovaan harmaaseen silmäänsä, kunnes rouva Pipchiniä toisinaan halutti sulkea se muka torkkuakseen. Rouva Pipchinillä oli vanha musta kissa, joka tavallisesti makasi kokoon kiertyneenä tuliristikon edessä, kehräsi itserakkaasti ja vilkuili tuleen, kunnes sen kutistuneet silmäterät näyttivät kahdelta huutomerkiltä. Kelpo vanha rouva olisi voinut olla — kaikessa kunnioituksessa sanottuna — noita ja Paul ja kissa hänen kaksi tonttuaan heidän kaikkien istuessa yhdessä tulen ääressä. Sopusoinnussa koko seurueen ulkomuodon kanssa olisi ollut, jos he olisivat kaikki jonakin myrskyisenä yönä lentäneet ylös savupiipusta, niin ettei heistä olisi sen koommin mitään kuultu.

Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Kissan, Paulin ja rouva Pipchinin saattoi nähdä tavallisilla paikoillaan pimeän tultua. Paul vältti Bitherstonen seuraa ja tutki yhä edelleen joka ilta rouva Pipchiniä, kissaa ja tulta, ikäänkuin ne olisivat kolminiteinen velhotaidon opas.

Rouva Wickam tulkitsi omalla tavallaan Paulin eriskummaisuuden, ja koska hänen alakuloisuuttaan vielä ahdistivat hänen huoneensa ikkunasta näkyvät, sikin sokin törröttävät savupiiput, tuulen kohina, hänen nykyisen elintapansa yksitoikkoisuus (onttous, niinkuin hän itse tavallisesti sanoi), herättivät edellä mainitut seikat hänessä kerrassaan synkkiä mietteitä. Rouva Pipchinin periaatteisiin kuului estää omaa "piikaletukkaansa" — se oli rouva Pipchinin tavallinen nimitys naispalvelijalle — seurustelemasta rouva Wickamin kanssa. Siitä johtui, että hän uhrasi paljon aikaansa ovien takana seisomiseen ja hyökkäilyyn palvelijattarensa kimppuun, jos tämä vain lähestyi rouva Wickamin ovea. Mutta Berry oli vapaa seurustelemaan siinä osassa taloa niin usein kuin sai aikaa moninaisten velvollisuuksiensa suorittamiselta, jotka täyttivät hänen päivänsä aamusta iltaan. Berrylle rouva Wickam kevensi mieltään.

"Kuinka hauskan näköinen lapsi hän on nukkuessaan!" virkkoi Berry pysähtyen katselemaan vuoteessa olevaa Paulia eräänä iltana, jolloin hän oli tuonut rouva Wickamille illallista.

"Voi!" huudahti rouva Wickam. "Hänen täytyykin olla!"

"No, eihän hän ole ruma valveillakaan", huomautti Berry.

"Ei suinkaan. Ei minun setäni tytär Betsey Janekaan ollut", sanoi rouva
Wickam.

Berry oli sennäköinen kuin olisi koettanut keksiä, mitä yhteyttä oli
Paul Dombeyn ja rouva Wickamin sedän tyttären Betsey Janen kesken.

"Minun setäni vaimo kuoli juuri samoin kuin Paulin äiti", jatkoi rouva Wickam. "Minun setäni lapsi kasvoi samoin kuin Paul nyt. Minun setäni lapsi sai välillä ihmisten veren jähmettymään!"

"Kuinka niin?" kysyi Berry.

"Minä en olisi tahtonut viettää kokonaista yötä Betsey Janen kanssa!" sanoi rouva Wickam. "En, vaikka Wickamille itselleen olisi seuraavana aamuna annettu oikein hyvä toimi. Sitä minä en olisi tehnyt, Berry-neiti."

Neiti Berry tietysti kysyi miksi. Rouva Wickam kertoi tunnontuskitta oman mielensä mukaan monien hänen asemassaan olevien naisten tapaan.

"Betsey Jane", virkkoi rouva Wickam, "oli niin suloinen lapsi kuin saattoi toivoa. Sen suloisempaa ei olisi voinut kuvitella. Betsey Jane oli läpäissyt kaikenlaiset taudit, joita lapsella voi olla. Suonenvetokohtaukset olivat hänessä yhtä tavallisia", virkkoi rouva Wickam, "kuin näppylät teidän nenässänne, neiti Berry". Berry-neiti nyrpisti vaistomaisesti nenäänsä.

"Mutta Betsey Janea", sanoi rouva Wickam alentaen ääntään ja katsellen ympärilleen huoneessa ja vuoteessa nukkuvaan Pauliin päin, "oli hänen äitivainajansa hoitanut kehdossa. En voi sanoa millä lailla tai milloin tai tiesikö lapsikulta sitä vai ei, mutta Betsey Janea oli hänen äitinsä hoitanut, Berry-neiti. Sanotte ehkä, että se on mielettömyyttä! En loukkaannu siitä, neiti. Toivoakseni panee omatuntonne teidät ajattelemaan, että se on mielettömyyttä. Silloin voitte olla rauhallisempi tässä, tässä — älkää pahastuko — tässä hautausmaan tapaisessa talossa, joka näännyttää minut ihan kuoliaaksi. Paul on vähän levoton nukkuessaan. Olkaa hyvä ja taputtakaa hänen selkäänsä."

"Varmaankin uskotte, että myös tämä lapsi on ollut äitinsä hoidossa", virkkoi Berry ja taputteli hiljaa kädellään, niinkuin häntä oli käsketty.

"Betsey Jane oli noiduttu niinkuin tuokin poika", vastasi rouva Wickam juhlallisimmalla äänellään, "ja muuttui niinkuin hänkin on muuttunut. Olen nähnyt Betsey Janen usein istuvan paikallaan ja miettivän, miettivän, miettivän ihan samoin kuin Paul ja kuullut hänen puhuvan juuri samalla lailla. Minä katselen tuota lasta ja Betsey Janea samassa valossa, neiti Berry."

"Elääkö teidän setänne lapsi vielä?" kysyi Berry.

"Kyllä hän elää, neiti", vastasi rouva Wickam voitonriemuisen näköisenä, sillä Berry-neiti ilmeisesti odotti päinvastaista. "Hän elää ja on naimisissa kultasepän kanssa. Niin, Berry-neiti, hän kyllä elää", jatkoi rouva Wickam pannen voimakkaan koron hän-sanalle.

Koska ilmeisesti joku toinen oli kuollut, kysyi rouva Pipchinin veljentytär, kuka se oli.

"En haluaisi tehdä teitä levottomaksi", vastasi rouva Wickam jatkaen syömistään. "Älkää kysykö sitä."

Se oli varmin keino saada toinen uudistamaan kysymyksensä. Berry-neiti siis teki niin, ja vähän vastusteltuaan ja viivyteltyään rouva Wickam pani pois veitsensä, katsahti taas ympärilleen huoneessa ja vilkaisten Paulin vuoteeseen sanoi:

"Hän kiintyi muutamiin ihmisiin, usein ihan eriskummaisesti, tai kiintyi heihin samoin kuin ihmiset ylimalkaan, mutta harvinaisen voimakkaasti. He kaikki kuolivat."

Tämä tuntui rouva Pipchinin veljentyttärestä niin kerrassaan odottamattomalta ja kauhealta, että hän istui läähättäen vuoteen kovalla reunalla ja katseli rouva Wickamia peittelemättömän kammon valtaamana.

Rouva Wickam osoitti vasemmalla etusormellaan salaa sitä vuodetta kohti, jossa Florence makasi. Sitten hän käänsi sormensa alaspäin ja osoitti sillä muutamia kertoja pontevasti lattiaan. Sen alla suoraan oli se huone, missä rouva Pipchin tavallisesti nautti paahtoleipänsä.

"Muistakaa minun sanoneen, neiti Berry", virkkoi rouva Wickam, "ja olkaa kiitollinen siitä, ettei pikku herra Paul pidä teistä. Vakuutan teille olevani mielissäni siitä, että hän ei pidä minustakaan. Vaikka eipä tosiaankaan tässä vankilamaisessa talossa ole paljon sellaista — suokaa suoruuteni anteeksi — mikä tekisi elämän mieluiseksi!"

Berry-neidin mielenliikutus ehkä oli vaikuttanut sen, että hän oli taputtanut liian kovasti Paulin selkää tai keskeyttänyt tuon yksitoikkoisen tyynnytyksen; ainakin kääntyi lapsi juuri nyt vuoteessaan ja heräsi, nousten istumaan tukka märkänä hiestä pahan unen vaikutuksesta. Hän kysyi heti Florencea.

Tyttö hypähti vuoteestaan kuullessaan veljensä ensimmäisen äännähdyksen, kumartui hänen pieluksensa yli ja lauloi hänet taas uneen. Rouva Wickam pudisti päätään, vuodatti joitakin kyyneleitä, näytti Berrylle pikku ryhmää ja käänsi silmänsä kattoon päin.

"Hyvää yötä, neiti", sanoi Wickam hiljaa. "Hyvää yötä! Teidän tätinne, Berry-neiti, on vanha ihminen, sehän teidän on täytynyt jo aikoja sitten käsittää."

Lausuessaan nämä lohdulliset jäähyväiset rouva Wickam loi puhelutoveriinsa syvää surua ilmaisevan katseen. Kun hän taas oli jäänyt yksin molempien lasten kanssa ja huomasi tuulen ulvovan valittavasti, vaipui hän alakuloisuuteen — kaikkein halvimpaan ja enimmän tarjolla olevaan nautintoon — kunnes uni sai hänet valtaansa.

Vaikkei rouva Pipchinin veljentytär odottanutkaan tapaavansa mallikelpoista lohikäärmettä lojumassa takkamatolla, tullessaan alakertaan, tunsi hän huojennusta nähdessään emäntänsä tavallista ärtyisämpänä ja ankarampana, samalla kun hänen koko olemuksensa selvästi ilmaisi hänen aikovan elää kauan kaikkien tuttaviensa iloksi. Ei hänessä myöskään näkynyt riutumisen merkkejä seuraavan viikon kuluessa, jolloin asianomaiset ruokalajit hävisivät säännöllisesti, vaikka Paul tarkasteli häntä yhtä kiinteästi kuin ennen konsanaan ja horjumattoman sitkeästi piti hallussaan tavallisen paikkansa mustan hameen ja tuliristikon välissä.

Mutta koska Paul itse tuon ajan kuluttua ei ollut käynyt vahvemmaksi kuin oli ollut sinne saapuessaan, vaikka hänen kasvonsa näyttivät paljon terveemmiltä, hankittiin hänelle pienet vaunut, joissa hän saattoi maata mukavasti, aapiskirja ja muita alkeiskirjoja mukanaan, ja niissä hänet lykättiin merenrannalle. Noudattaen johdonmukaisesti kummallista makuaan lapsi hylkäsi punaposkisen pojan, jonka oli määrä vetää hänen vaunujaan, ja valitsi sensijaan pojan isoisän — ryppyisen, vanhan, äreän näköisen miehen, jonka puku oli kulunutta öljyvaatetta ja joka oli muuttunut kovin lujaksi ja sitkeäksi liottuaan pitkät ajat suolavedessä ja haisi samanlaiselta kuin ruohoinen merenranta luoteen aikana.

Tämän merkillisen kuljettajan työntäessä vaunuja Florencen kävellessä aina vieressä ja alakuloisen Wickamin astellessa jäljessä Paul pääsi joka päivä merenrannalle. Siellä hän istui tai makasi vaunuissaan tuntikausia yhteen mittaan. Mikään muu ei häntä niin vaivannut kuin lasten seura — Florencea tietysti lukuunottamatta.

"Mene pois, ole hyvä", sanoi hän tavallisesti, jos jokin lapsi tuli seurustelemaan hänen kanssaan. "Kiitoksia, mutta minä en tarvitse sinua."

Usein kysyi jokin hiljainen ääni hänen korvansa juuressa hänen vointiaan.

"Kiitos, voin oikein hyvin", vastasi hän. "Mutta ole hyvä ja mene leikkimään."

Sitten hän käänsi päätään katsellen, kuinka lapsi poistui, ja virkkoi
Florencelle: "Mehän emme tarvitse ketään muita? Suutele minua, Floy."

Sellaisina hetkinä hän ei voinut sietää Wickamiakaan ja oli hyvin tyytyväinen, kun tämä tapansa mukaan poistui poimimaan näkinkenkiä tai tapaamaan tuttaviaan. Hänen lempipaikkansa oli yksinäinen kohta, johon ei juuri ketään tullut. Florencen istuessa hänen vieressään käsitöineen tai lukiessa hänelle tai puhellessa hänen kanssaan ja tuulen puhaltaessa hänen kasvoihinsa ja aaltojen huuhtoessa hänen vaunujensa pyöriä hän ei kaivannut mitään muuta.

"Floy", virkkoi hän eräänä päivänä, "missä on Intia, jossa sen pojan omaiset asuvat?"

"Voi, se on kaukana, kaukana", vastasi Florence, nostaen katseensa työstään.

"Viikkokausien matkan päässäkö?" kysyi Paul.

"Niin, kultaseni. Sinne on matkustettava monta viikkoa yötä päivää."

"Jos sinä olisit Intiassa, Floy", sanoi Paul oltuaan hetkisen vaiti, "niin minä — mitä äiti taas tekikään? Olen unohtanut."

"Rakasti minua!" vastasi Florence.

"Ei, ei. Enkö minä nyt rakasta sinua, Floy? Mitä se olikaan? — Kuoli.
Jos sinä olisit Intiassa, niin minä kuolisin, Floy."

Florence pani työnsä nopeasti pois, painoi päänsä veljensä pielukselle, hyväili häntä ja sanoi, että hänkin kuolisi, jos Paul olisi Intiassa. Mutta Paul parantuisi pian.

"Oi, olenhan minä nyt jo paljon voimistunut", vastasi Paul. "Sitä en tarkoita. Ajattelin vain, että kuolisin surusta ja yksinäisyydestä, Floy!"

Toisella kerralla hän vaipui uneen samalla paikalla ja nukkui rauhallisesti pitkän aikaa. Hän heräsi äkkiä, kuunteli, säpsähti ja kuunteli taas.

Florence kysyi, mitä hän luuli kuulleensa.

"Tahtoisin tietää, mitä se sanoo", vastasi Paul katsellen kiinteästi sisarensa kasvoihin. "Floy, mitä tuo meri oikein sanoo?"

Florence kertoi hänelle, että kuului vain aaltojen kohinaa.

"Niin, niin", vastasi Paul. "Mutta minä tiedän, että ne sanovat aina jotakin. Aina samaa. Mikä paikka tuolla on?" Hän nousi pystyyn ja katseli kiihkeästi taivaanrannalle.

Florence kertoi, että siellä vastapäätä oli toinen maa, mutta Paul sanoi, ettei hän sitä tarkoittanut, vaan kauempana — paljon kauempana olevaa!

Hyvin usein jälkeenpäin kesken heidän puheinaan hän vaikeni äkkiä koettaakseen ymmärtää, mitä aallot aina puhuivat. Sitten hän nousi vaunuissaan katselemaan etäistä, näkymätöntä maata kohti.

YHDEKSÄS LUKU

Onnettomuus kohtaa puista merikadettia

Taipumus romanttiseen ja ihmeelliseen, jota Walter Gayn luonteessa oli niin vahva annos ja jota hänen enonsa Solomon Gillsin holhous ei ollut paljoa miedontanut vakavan elämänkokemuksen vedellä, oli syynä siihen, että hän kovin mielellään ja hartaasti ajatteli Florencen seikkailua kelpo rouva Brownin kanssa. Hän helli ja hoiteli sitä muistissaan, etenkin sitä osaa, joka koski häntä itseäänkin, kunnes siitä tuli hänen mielikuvituksensa hemmoiteltu lapsi, joka kulki omaa tietään ja teki mitä halusi.

Näiden tapausten ja hänen oman osuutensa muisteleminen tuli ehkä vielä viehättävämmäksi sen takia, että vanha Sol ja kapteeni Cuttle haaveilivat niistä joka sunnuntai. Tuskin näet kului ainoatakaan sunnuntaita, jolloin ei jompikumpi oivallisista toveruksista olisi salaperäisesti viitannut tähän asiaan. Olipa kapteeni mennyt niinkin pitkälle, että oli ostanut jokseenkin vanhan ballaadin, joka oli kauan liehunut monien muiden pääasiassa merimiehen tunteita purkavien joukossa autiolla seinällä Commercial Roadin varrella. Tämä runotuote esitti, kuinka eräs toivorikas nuori hiilenkantaja kosiskeli "kaunista Pegiä" ja nai hänet, vaikka Peg oli newcastlelaisen hiililaivan kapteenin ja osakkaan tytär. Moisessa jännittävässä tarinassa kapteeni Cuttle keksi syvän yliluonnollisen vihjauksen Walterin ja Florencen juttuun. Se kiihoitti häntä niin, että hän erittäin juhlallisissa tilaisuuksissa kuten syntymä- tai muina merkkipäivinä, jos ei silloin vain sattunut olemaan rukoussunnuntai, lauloi täyttä kurkkua koko tuon ballaadin pienessä takahuoneessa ja ihmeellisesti värisytti ääntään Peg-nimen kohdalla, johon kaikki säkeistöt päättyivät sankarittaren kunniaksi.

Mutta reipas, avomielinen poika ei ole kovin taipuvainen erittelemään omien tunteittensa laatua, niin voimakkaat kuin ne lienevätkin, ja Walterista olisi tuntunut vaikealta päästä niistä selville. Hänelle olivat hyvin rakkaita se lastauspaikka, jossa hän oli tavannut Florencen, ja ne kadut (joskaan ne itsessään eivät olleet miellyttäviä), joita myöten he olivat palanneet kotiin. Niitä kenkiä, jotka olivat niin usein lähteneet irti tiellä, hän säilytti omassa huoneessaan. Istuessaan eräänä iltana pienessä takahuoneessa hän oli piirtänyt oikean kokoelman kuviteltuja muotokuvia kiltistä rouva Brownista. Kenties hän myös alkoi pukeutua huolellisemmin tuon muistorikkaan tapauksen jälkeen, ja ainakin hän vapaa-aikoinaan käveli mielellään siihen kaupunginosaan, jossa Dombeyn talo oli, sen pienen mahdollisuuden varalta, että kohtaisi Florencen kadulla. Mutta kaikki nämä tunteet olivat niin lapsellisia ja viattomia kuin suinkin. Florence oli hyvin sievä, ja hauskaa oli ihailla sieviä kasvoja. Florence oli turvaton ja heikko, ja Walterista oli ylvästä ajatella voineensa suojella ja auttaa häntä. Florence oli maailman kiitollisin olento, ja hauskalta tuntui nähdä hänen iloisen kiitollisuutensa loistavan hänen kasvoistaan. Florence oli laiminlyöty ja kohdeltu kylmästi, ja Walterin rinta oli täynnä lapsellista harrastusta synkässä komeassa kodissa asuvaa hyljättyä lasta kohtaan.

Niinpä sattui, että Walter ehkä puolikymmentä kertaa vuodessa sai nostaa hattuaan Florencelle kadulla ja Florence pysähtyi häntä kättelemään. Rouva Wickam oli niin tottunut tähän, tuntien koko jutun, ettei kiinnittänyt siihen vähääkään huomiota. Neiti Nipper taas melkein odotti näitä kohtauksia, sillä hänen tunteellista nuorta sydäntään liikutti salaa Walterin hauska ulkomuoto. Niinikään hän oli taipuvainen uskomaan, että hänen tunteensa tapasivat vastakaikua.

Sensijaan siis, että Walter olisi unohtanut Florencen tai kadottanut hänet näkyvistään, hän muisti kaikki yhä paremmin. Mitä tulee heidän tuttavuutensa seikkailumaiseen alkuun ja kaikkiin niihin pikku asianhaaroihin, jotka antoivat sille erikoisen luonteen ja vivahduksen, ajatteli hän niitä enemmän mielikuvitustaan viehättävänä välttämättömänä tarinana kuin sellaisena tosiasiana, jossa hänellä itsellään oli oma osuutensa. Kaikki ne kaunistivat Florencea hänen mielestään oikein paljon, mutta eivät häntä itseään. Toisinaan hän ajatteli (ja silloin hän aina marssi hyvin nopeasti), kuinka suurenmoista olisi ollut, jos hän olisi lähtenyt merelle heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen, tehnyt siellä ihmeellisiä tekoja viivyttyään poissa pitkän aikaa ja palannut komeana amiraalina tai ainakin häikäisevän loistavilla olkalapuilla varustettuna fregattikapteenina ja nainut Florencen (joka silloin olisi kaunis neito), uhmaten herra Dombeyn hampaita, kaulaliinaa ja kellonvitjoja, ja vienyt hänet jonnekin kaukaiselle siniselle rannalle. Mutta nämä eloisat mielikuvat saattoivat vain harvoin muuttaa Dombey ja Pojan konttorin messinkisen nimilevyn kultaiseksi tai luoda kirkasta valoa sen likaisiin ikkunoihin. Ja kun kapteeni ja Sol-eno puhelivat Richard Whittingtonista ja hänen mielitietystään, tunsi Walter käsittävänsä oman asemansa Dombey ja Pojan liikkeessä paremmin kuin he.

Niinpä hän edelleen toimitti tehtäviään päivästä toiseen iloisena, uutterana ja hilpeänä ja tajusi Sol-enon ja kapteeni Cuttlen herkkäuskoiset suunnitelmat. Samalla täyttivät kuitenkin hänen mielensä tuhannet epäselvät ja haaveelliset mielikuvat, joihin verrattuina toisten haaveet olivat arkipäiväistä todennäköisyyttä. Sellainen oli hänen asemansa niihin aikoihin, jolloin Dombeyn lapset olivat hoidettavina rouva Pipchinin luona ja jolloin hän itse näytti vähän, mutta ei paljon vanhemmalta kuin ennen. Hän oli sama nopeajalkainen, suruton ja vilkasälyinen nuorukainen kuin silloinkin, jolloin hän syöksyi takahuoneeseen Sol-enon ja kuviteltujen täysihoitolaisten etunenässä ja näytti valoa ukolle, joka toi kellarista madeirapullon.

"Kuules, eno", virkkoi Walter, "en luule sinun voivan hyvin. Et ole ensinkään syönyt aamiaista. Minä noudan lääkärin katsomaan sinua, jos tällaista jatkuu."

"Hän ei voi antaa minulle, mitä tarvitsen, poikani", vastasi Sol-eno. "Ainakin pitäisi hänellä silloin olla paljon potilaita, jos hän voisi — ja silloin hän ei tahtoisi."

"Mitä tarkoitat, eno? Ostajiako?"

"Niin", vastasi Sol huoahtaen. "Ostajat voisivat auttaa."

"Hitto heidät periköön, eno!" huudahti Walter laskien kuppinsa kalisten pöydälle ja lyöden kädellään pöytää. "Kun näen ihmisten marssivan kadulla kaiken päivää joukoittain edestakaisin ja sivuuttavan loppumattomana laumana meidän myymälämme, silloin tunnen kiusausta rynnätä ulos, tarttua jonkun kaulukseen, laahata hänet sisään ja panna hänet ostamaan viidelläkymmenellä punnalla laivakojeita käteismaksulla. Mitä te siellä kurkistelette sisään?" jatkoi Walter puhutellen erästä vanhaa herraa (luonnollisestikin niin, ettei tämä kuullut), joka tuijotti myymälän ikkunassa olevaa laivan kaukoputkea. "Siitä ei ole mitään hyötyä, minäkin voisin niin tehdä. Tulkaa sisään ja ostakaa se!"

Mutta kun vanha herra oli tyydyttänyt uteliaisuutensa, poistui hän rauhallisesti.

"Tuolla hän nyt menee!" sanoi Walter. "Niin ne kaikki tekevät. Mutta, eno — kuules, eno", toisti hän, sillä ukko oli vaipunut omiin mietteisiinsä eikä ollut vastannut ensimmäiseen puhutteluun. "Älä ole alakuloinen. Älä menetä rohkeuttasi. Kun kerran saat tilauksia, tulee niitä sellainen joukko, ettet voi niitä suorittuakaan."

"Minun suoritusaikani on silloin jo loppunut, kun niitä tulee, poikaseni", vastasi Solomon Gills. "Niitä ei tule tähän myymälään kertaakaan, ennenkuin minä olen poissa täältä."

"Mutta, eno! Kuule, sinä et saa puhua noin!" pyysi Walter. "Et saa!"

Ukko koetti näyttää iloiselta ja hymyili pienen pöydän yli Walterille niin hilpeästi kuin osasi.

"Ei suinkaan ole sattunut mitään erikoista, eno?" kysyi Walter nojaten kyynärpäitään teetarjottimeen ja kumartuen eteenpäin puhuakseen tuttavallisemmin ja läheisemmin. "Ole avomielinen minulle, eno, jos jotakin on sattunut, ja kerro minulle kaikki."

"Ei, ei, ei", vastasi vanha Sol. "Ettäkö jotakin erikoista? Ei, ei.
Mitä erikoista nyt olisi sattunut?"

Vastaukseksi Walter pudisti epäuskoisesti päätään. "Sitähän minä tahtoisin tietää", virkkoi hän, "ja sinä kysyt minulta! Kuuleppas, eno, kun näen sinut tuollaisena, olen oikein pahoillani siitä, että asun sinun luonasi."

Ukon silmät levisivät hänen tahtomattaankin.

"Niin. Vaikka ei kukaan ole ollut onnellisempi kuin minä ja aina olen ollut sinun luonasi, olen hyvin pahoillani siitä, että asun sinun luonasi, kun näen jonkin rasittavan mieltäsi."

"Olenhan minä tosin silloin tällöin vähän ikävä seuratoveri", huomautti
Solomon hieroen sävyisästi käsiään.

"Tarkoitan sitä", jatkoi Walter kumartuen vielä enemmän eteenpäin taputtaakseen enoaan olkapäälle, "että minusta tuntuu kuin sinulla pitäisi olla täällä minun sijallani ja teen kaatajana hauska pikku vaimo — kodikas, oivallinen, miellyttävä vanha rouva, joka sopisi sinulle ja osaisi kohdella sinua oikein ja pitää sinua reippaalla mielellä. Tässä minä olen, niin hellä sisarenpoika kuin suinkin (ainakin pitäisi olla), mutta minä olen vain sukulainen enkä voi olla sinulle sellainen seuratoveri kuin hän voisi olla sinun ollessasi alakuloisella tuulella ja masentuneena, vaikka totisesti antaisin mitä hyvänsä ilahduttaakseni sinua. Ja siksi sanonkin nähdessäni sinut surullisena olevani oikein pahoillani siitä, ettei sinulla ole toverinasi ketään parempaa kuin tyhmä nuori huimapää, jolla on kyllä suuri halu lohduttaa sinua, eno, mutta joka ei tiedä keinoa siihen — ei tiedä keinoa", toisti Walter kurottautuen puristamaan enonsa kättä.

"Wally, rakas poikani", virkkoi Solomon, "jos miellyttävä pieni vanha rouva olisi ottanut paikkansa tässä huoneessa neljäkymmentäviisi vuotta sitten, en olisi voinut mieltyä häneen enemmän kuin sinuun".

"Sen kyllä tiedän", vastasi Walter. "Mutta sinun ei olisi tarvinnut yksin kantaa kiusallisten salaisuuksien taakkaa, jos hän olisi ollut sinun kanssasi, sillä hän olisi osannut keventää niiden painoa, mutta minä en osaa."

"Kyllä, kyllä sinä osaat", vastasi Solomon.

"No niin, mikä sinua siis huolettaa, Sol-eno?" kysyi Walter hyväilevällä äänellä. "Sanoppas nyt, mikä?"

Solomon Gills väitti yhä, ettei ollut mitään syytä olla huolissaan, ja pysyi sanoissaan niin päättävästi, että hänen sisarenpojallaan ei ollut muuta neuvoa kuin olla huolettoman näköisenä uskovinaan.

"Muuta en siis voi sanoa, Sol-eno, kuin että jos on —"

"Mutta ei ole", keskeytti Solomon.

"Hyvä on", virkkoi Walter. "Minulla ei ole siis mitään muuta sanottavaa, ja se on onni, sillä minun pitää nyt lähteä toimeeni. Käväisen asioilla liikkuessani silloin tällöin kotona nähdäkseni mitä sinulle kuuluu, eno. Ja muista, etten enää koskaan usko sinua enkä kerro sinulle mitään herra Carker nuoremmasta, jos huomaan sinun pettäneen minua!"

Solomon Gills väitti nauraen, ettei mitään petosta tulisi ilmi. Walter, jonka mielessä pyöri kaikenlaisia epäkäytännöllisiä keinoja rikastua ja kohottaa puinen merikadetti riippumattomaan asemaan, lähti Dombey ja Pojan liiketaloon huolestuneemman näköisenä kuin tavallisesti.

Niihin aikoihin asui kadunkulman toisella puolella — ulomman Bishopsgate-kadun varrella — Brogley-niminen valantehnyt välittäjä ja arviomies. Hän omisti myymälän, missä oli näytteillä kaikenlaisia käytettyjä huonekaluja, mitä ikävimmän näköisiä ja niin asetettuja ja järjestettyjä, että se ei ollenkaan vastannut niiden tarkoitusta. Tusinoittain tuoleja oli ahdettu pesutelineiden päälle, jotka vaivoin pysyttelivät tasapainossa tarjoilupöydillä, ja nämä vuorostaan seisoivat ruokapöytien nurjalla puolella, jotka oli jalat ylöspäin nostettu toisille ruokapöydille. Se oli kuitenkin vielä verrattain järkevä järjestely. Eräälle nelipatsaiselle kattovuoteelle oli asetettu ruokamaljojen kansia, viinilaseja ja karahveja sellaisen miellyttävän seurueen kuin puolen tusinan hiilihangon ja kattolampun kestitsemiseksi. Joukko akkunaverhoja ilman niihin kuuluvia ikkunoita koristi suloisesti lipastoröykkiötä, jonka päälle oli ladottu pieniä apteekin purtilolta. Koditon takkamatto, joka oli erotettu luonnollisesta toveristaan tulisijasta, uhmasi kirpeää itätuulta onnettomuudessaan ja värisi alakuloisessa sopusoinnussa kimeästi valittelevan pianon kanssa, joka kului loppuun kieli kerrallaan ja toisti heikkona kaikuna kadun ääniä kitisevissä ja sekavissa aivoissaan. Brogleyn myymälässä oli aina suuri varasto käymättömiä kelloja, jotka eivät koskaan liikauttaneet osoitinta ja näyttivät yhtä mahdottomilta rupeamaan käyntiin kuin niiden entisten omistajain liikekin. Niinikään näkyi siellä erilaisia kuvastimia, jotka oli ilman nimenomaista tarkoitusta sovitettu niin, että ne heijastivat monin kerroin vararikon ja perikadon loppumatonta kuvaa.

Brogley itse oli tihrusilmäinen, punanaamainen ja kiharatukkainen mies, jolla oli pyylevä ruumis ja tyytyväinen mielenlaatu — sillä tuollainen laji Cajus Mariuksia, joka istuu toisten ihmisten Karthagon raunioilla, voi varsin hyvin säilyttää mielenrauhansa. Hän oli joskus poikennut Solomonin myymälään kysyäkseen jotakin vanhan laivakojekauppiaan alaan kuuluvaa esinettä. Walter tunsi hänet sen verran, että tervehti häntä kadulla, jos sattui tulemaan vastaan. Mutta koska Solomon Gillskään ei ollut sen tutumpi tämän välittäjän kanssa, hämmästyi Walter aika lailla, kun hän pistäytyessään lupauksensa mukaan eräällä käynnillään kotiin näki Brogleyn istuvan takahuoneessa kädet taskuissa ja hänen hattunsa riippuvan oven takana.

"No niin, Sol-eno!" huudahti Walter. Ukko istui surkean näköisenä pöydän toisella puolella, silmälasit — harvinaista kyllä — silmien kohdalla eikä otsalla. "Mitä sinulle nyt kuuluu?"

Solomon pudisti päätään ja viittasi kädellään välittäjään kuin esitellen hänet.

"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Walter samalla kun hänen henkensä melkein salpautui.

"Ei, ei. Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Brogley. "Älkää antako sen tehdä itseänne rauhattomaksi."

Walter katsahti välittäjästä enoonsa, ääneti ihmetellen.

"Asia on niin", virkkoi Brogley, "että maksettavaksi on langennut pieni velkakirja — arvoltaan kolmesataaseitsemänkymmentä ja vähän päälle — ja se on minun hallussani".

"Teidän hallussanne!" huudahti Walter katsellen ympärilleen myymälässä.

"Niin!" myönsi Brogley tuttavallisesti ja nyökäytti päätään kuin olisi vaatinut toisiakin taipumaan siihen uskoon, että heidän oli kaikkien parasta olla tyytyväisiä yhdessä. "Nyt on puhe ulosmittauksesta, ei muusta. Älkää antako sen masentaa mieltänne. Minä tulin itse toimittaakseni kaikki rauhallisesti ja ystävällisesti. Tehän tunnette minut. Asia pysyy meidän kesken."

"Sol-eno!" änkytti Walter.

"Wally, poikani", vastasi hänen enonsa. "Tämä on ensimmäinen kerta. Sellaista suurta onnettomuutta ei ole minulle koskaan ennen tapahtunut. Vanhoilla päivilläni täytyy minun siis vielä kokea tällaista." Työntäen taas silmälasinsa ylös (sillä ne olivat nyt jo tarpeettomat salaamaan hänen liikutustaan) hän peitti kasvonsa kädellään ja nyyhkytti ääneensä kyynelten vieriessä alas hänen kahvinruskeille liiveilleen.

"Sol-eno! Et saa, eno!" huudahti Walter, joka tunsi suorastaan kauhunväreiden kulkevan pitkin selkäänsä nähdessään ukon itkevän. "Älä taivaan tähden itke enää. Herra Brogley, mitä minun pitää tehdä?"

"Minä kehoittaisin teitä noutamaan jonkin ystävän", virkkoi Brogley, "ja neuvottelemaan hänen kanssaan asiasta".

"Tosiaankin!" sanoi Walter, tarttuen mihin ehdotukseen tahansa. "Juuri niin! Kiitoksia! Kapteeni Cuttle on oikea mies, eno. Odota siksi, että luokseen hänen juoksen. Pitäkää enoani silmällä, herra Brogley, olkaa niin hyvä, ja lohduttakaa häntä parhaimpanne mukaan minun lähdettyäni. Älä ole epätoivoissasi, eno. Koeta pysyä reippaalla mielellä!"

Sanottuaan sen täynnä hehkuvaa intoa ja kiinnittämättä ollenkaan huomiota ukon heikkoihin vastaväitteisiin Walter syöksyi taas ulos myymälästä niin kiireesti kuin pääsi. Käväistyään ensin pikimmältään Dombey ja Pojan konttorissa pyytämässä vähän lomaa, vedoten enonsa äkilliseen sairastumiseen, hän lähti täyttä vauhtia kapteeni Cuttlen asunnolle.

Kaikki näytti muuttuneen hänen juostessaan pitkin katuja. Hän näki ja kuuli ympärillään samoin kuin ennenkin kaikenlaisten ajoneuvojen, työrattaiden, matkavaunujen, kääsien ja kärryjen ja jalankulkijain tungosta ja hälinää, mutta puista merikadettia kohdannut onnettomuus vaikutti, että se tuntui oudolta ja uudelta. Talot ja myymälät näyttivät toisenlaisilta kuin ennen, ja niiden julkisivuilla oli suurin kirjaimin painettuna Brogleyn velkomus. Ja tuo mies tuntui saaneen valtaansa kirkotkin, sillä niiden tornit kohosivat taivasta kohti oudon näköisinä. Taivaanlakikin oli muuttunut, ja siinä saattoi selvästi lukea ulosmittauksen.

Kapteeni Cuttle asui pienen kanavan varrella lähellä Intian telakkaa, jonka nostosilta avautui silloin tällöin päästääkseen jonkin liikkuvan laivahirviön ryömimään ylöspäin kuin rantaan ajautuneen lohikäärmeen. Maan vähitellen tapahtuva muuttuminen vedeksi kapteeni Cuttlen asuntoa lähestyessä oli kummallista. Ensin tuli näkyviin ravintoloiden lipputankoja, sitten valmiiden vaatteiden kauppoja, joissa oli juovikkaita paitoja, merimieshattuja ja hurstihousuja sekä lujia että ohuita, riippumassa myymälän ulkopuolella. Niiden jälkeen seurasi ankkuri- ja ketjupajoja, joissa moukarit takoivat rautaa kaiken päivää. Siten tuli talorivejä, joissa nousi helakanpunaisten papujen keskeltä pieniä tuuliviirillä varustettuja salkoja. Sitten ojia. Sitten leikattuja pajuja. Sitten taas ojia. Sitten pieniä läikkiä likaista vettä, jota tuskin saattoi erottaa niitä peittävien laivojen takia. Sitten täytti ilman lastujen haju, ja kaikki muut ammatit hävisivät huomaamattomiin maston-, airon- ja väkipyöränvalmistajien ja veneenrakentajien tieltä. Senjälkeen maanlaatu muuttui rämeiseksi ja epävakaiseksi. Sitten ei tuntenut minkään muun kuin rommin ja sokerin hajua. Ja lopulta huomasi olevansa kapteeni Cuttlen asunnon vieressä — samalla ensimmäisessä ja ylimmässä kerroksessa.

Kapteeni oli niitä puisevan näköisiä miehiä, joita vilkkaimmankaan mielikuvituksen on melkein mahdoton kuvitella toisenlaisissa vaatteissa kuin missä heidät on tottunut näkemään. Kun siis Walter koputti ovelle ja kapteeni heti työnsi päänsä ulos eräästä pikku ikkunastaan ja tervehti häntä kova vahakangashattu jo päässään, paidankaulus koholla kuin purje ja väljä sininen puku yllään, oli Walter yhtä varma siitä, että kapteeni aina esiintyi tuollaisessa asussa, kuin jos hän olisi ollut lintu, jolla oli tuollaiset höyhenet.

"Walter, poikaseni!" huudahti kapteeni Cuttle. "Koputa uudelleen.
Kovasti! Tänään on pesupäivä."

Kärsimättömyydessään Walter jyskytti ovea hurjasti.

"Kovaltapa se tuntuukin!" virkkoi kapteeni Cuttle ja veti oitis päänsä sisään kuin odottaisi tuulenpuuskaa.

Hän ei erehtynytkään, sillä kolkutuksen jälkeen ilmestyi näkyviin hämmästyttävän nopeasti nainen, leskirouva, jonka hihat oli kääritty ylös olkapäihin asti ja jonka saippuavaahdon peittämät käsivarret tuoksuivat kuumalta vedeltä. Ennenkuin hän katsoi Walteriin, tarkasti hän ovenkolkutinta ja mitellen häntä silmillään kiireestä kantapäähän asti sanoi ihmettelevänsä, että hän oli jättänyt siitä mitään jäljelle.

"Tiedän, että kapteeni Cuttle on kotona", virkkoi Walter hymyillen sovinnollisesti.

"Onko hän?" vastasi leski. "Tosiaanko?"

"Hän on juuri puhunut kanssani", selitti Walter hengästyneenä.

"Vai niin", vastasi rouva. "Sitten te ehkä viette hänelle rouva MacStingerin terveiset ja sanotte, että kun hän ensi kerran alentaa itsensä puhelemaan ikkunasta, hän saa olla hyvä ja tulla itse alas avaamaan ovenkin." Rouva MacStinger puhui kovalla äänellä ja kuunteli, tehtäisiinkö hänelle mitään huomautuksia ensimmäisestä kerroksesta.

"Toimitan asianne perille", sanoi Walter, "jos olette niin hyvät ja päästätte minut sisään".

Sillä häntä pidätti ulkopuolella puinen varustus, joka ulottui oviaukon poikki ja oli asetettu siihen estämään pikku MacStingereitä putoamasta portaita alas leikkiessään.

"Luulisinpä sellaisen pojan pääsevän oveni yli sisään, joka osaa hakata sen kappaleiksikin", sanoi rouva MacStinger halveksivasti.

Mutta kun Walter käsitti, että hänelle nyt oli annettu lupa astua sisään ja hypähti oven yli, kysyi rouva MacStinger paikalla, oliko englantilaisella naisella kotirauhaa vai ei ja täytyikö hänen sallia "roskaväen" murtautua sisään. Hänen halunsa päästä näistä asioista selville oli yhä vielä hyvin kiihkeä, kun Walter jo oli tunkeutunut pieniä portaita ylös pesuvaatteiden höyrystä tihenneen keinotekoisen sumun läpi, joka peitti koko asunnon kostealla hiellä, astunut kapteeni Cuttlen huoneeseen ja tavannut tämän herrasmiehen väijyksissä oven takana.

"En ole koskaan ollut tuolle naiselle penninkään velassa, Walter", virkkoi kapteeni Cuttle hiljaisella äänellä, pelon kuvastuessa selvästi hänen kasvoillaan. "Olen tehnyt hänelle tuhansia hyviä palveluksia ja lapsille myöskin. Mutta välistä hän kuitenkin on oikea äkäpussi. Huh!"

"Minä lähtisin pois, kapteeni Cuttle", sanoi Walter.

"En uskalla", vastasi kapteeni. "Hän löytäisi minut kaikkialta, minne menisin. Istuppas. Mitä Gillsille kuuluu?"

Kapteeni söi paraikaa päivällistä (hattu päässään). Ruokana oli kylmää lampaanreittä, portteria ja joitakin höyryävän kuumia perunoita, jotka hän oli itse keittänyt ja joita hän otti tulen viereisestä kattilasta sitä mukaa kuin tarvitsi. Päivällisen ajaksi hän oli irroittanut koukun oikeasta kädestään ja ruuvannut tilalle puiseen kuoppaan veitsen, jolla jo oli alkanut kuoria perunaa Walterille. Hänen huoneensa olivat hyvin pienet ja täynnä tupakansavua, mutta oikein siistit. Kaikki oli niin huolellisesti sijoitettu paikalleen kuin siellä tapahtuisi maanjäristys aina puolen tunnin kuluttua.

"Kuinka Gills jakselee?" kysyi kapteeni.

Walter, joka oli nyt jo vähän päässyt hengästyksestään ja käynyt alakuloiseksi — nopea kävely oli näet hetkeksi saanut hänet reippaammalle mielelle —, katseli vähän aikaa kysyjään, huudahti: "kapteeni Cuttle!" ja puhkesi kyyneliin.

Mitkään sanat eivät voi kuvailla sitä hämmennystä, johon kapteeni tästä näystä joutui. Rouva MacStinger haihtui sen rinnalla olemattomiin. Kapteeni pudotti perunansa ja haarukkansa — ja olisi pudottanut veitsenkin, jos olisi osannut, ja istui tuijottaen poikaan kuin odottaisi seuraavalla hetkellä kuulevansa keskellä kaupunkia auenneen kuilun, joka oli nielaissut hänen vanhan ystävänsä kahvinruskeine pukuineen, nappeineen, ajanmittareineen, silmälaseineen, kaikkineen.

Mutta kun Walter kertoi hänelle, mitä oikeastaan oli tapahtunut, ryhtyi kapteeni Cuttle hetkisen mietittyään täyteen touhuun. Hän otti astiakaapin ylähyllyllä olevasta pikku tinarasiasta kaikki käteiset rahansa (niitä oli kolmetoista puntaa ja puoli kruunua) ja pisti ne avaran sinisen takkinsa taskuun. Tätä aarretta hän vielä lisäsi hopealaatikkonsa sisällyksellä, nimittäin kahdella kuluneella pikku teelusikalla ja vanhanaikaisilla vääräsäärisillä sokeripihdeillä, veti esiin suuren kaksikoteloisen hopeakellon syvältä taskunpohjasta nähdäkseen varmuuden vuoksi, että se vielä oli hyvässä kunnossa ja eheä, kiinnitti koukun taas oikeaan käteensä, tarttui kuhmuraiseen keppiinsä ja kehoitti Walteria seuraamaan itseään.

Mutta muistaessaan keskellä ylevää puuhaansa, että rouva MacStinger saattoi olla väijyksissä alhaalla, kapteeni Cuttle epäröi ja katsahti ikkunaan kuin olisi suunnitellut karkaamista tämän harvinaisen tien kautta mieluummin kuin astunut hirveää vihollistaan vastaan. Sitten hän valitsi sotajuonen.

"Walter", virkkoi kapteeni, iskien silmää, "menehän edellä poikani.
Huuda: 'hyvästi, kapteeni Cuttle', päästyäsi käytävään, ja sulje ovi.
Odota sitten kadunkulmassa, kunnes näet minut."

Nämä ohjeet oli annettu tarkoin tuntien vihollisen menettelytavat, sillä kun Walter pääsi alas, ilmestyi rouva MacStinger pienestä keittiöstä kuin kostonenkeli. Mutta kun hän ei kohdannutkaan kapteenia niinkuin oli odottanut, viittasi hän vain muutamin sanoin ovenkolkuttimeen ja vetäytyi taas tyyssijaansa.

Kului viitisen minuuttia, ennenkuin kapteeni Cuttle uskalsi yrittää karkaamista, sillä niin kauan Walter sai odottaa kadunkulmassa katsellen taakseen pikku taloon päin. Silloin vasta näkyi ensimmäinen vilahdus kovasta hatusta. Kapteeni ryntäsi ulos ovesta äkkiä kuin räjähdys, tuli häntä kohti pitkin askelin katsahtamatta kertaakaan olkapäänsä yli ja oli viheltelevinään jotakin säveltä niin pian kuin he olivat yhdessä liikkeellä.

"Onko enosi kovin masentunut, Walter?" kysyi kapteeni heidän astellessaan rinnakkain.

"Pelkäänpä niin olevan. Jos olisitte nähnyt hänet tänä aamuna, ette olisi koskaan sitä unohtanut."

"Kävele nopeasti, Walter poikani", virkkoi kapteeni parantaen vauhtiaan, "ja kävele niin koko ikäsi. Etsi katkismuksesta se neuvo ja säilytä se!"

Kapteeni ajatteli niin yksinomaisesti Solomon Gillsiä ja ehkä osaksi myös äsken suorittamaansa onnellista karkaamista rouva MacStingerin luota, ettei tullut enää lausuneeksi uusia mietelmiä Walterin siveelliseksi parannukseksi. He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään, ennenkuin saapuivat vanhan Solin ovelle. Siellä näytti onneton puinen merikadetti kiikari silmillään tarkastavan koko taivaanrantaa keksiäkseen jonkin ystävän, joka voisi auttaa hänet pulasta.

"Gills!" huudahti kapteeni kiiruhtaen takahuoneeseen ja tarttuen hellästi ukon käteen. "Puske pääsi suoraan tuulta vasten, me kyllä ponnistelemme läpi. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin puskea pääsi tuulta vasten, niin ponnistelemme läpi", vahvisti hän juhlallisesti kuin lausuisi kallisarvoisimman käytännöllisen ohjeen, minkä ihmisviisaus koskaan on keksinyt.

Vanha Sol puristi vastaukseksi hänen kättään ja kiitti häntä.

Sitten kapteeni Cuttle pani niin vakavasti kuin tilanne vaati pöydälle molemmat teelusikat, sokeripihdit, hopeakellon ja käteiset rahat ja kysyi välittäjältä, herra Brogleyltä, paljonko hän niistä maksaisi.

"Mitä ihmettä te tarkoitatte!" huudahti välittäjä. "Ette suinkaan luule noiden esineiden tässä auttavan?"

"Miksi ei?" kysyi kapteeni.

"Miksikö? Velkakirjan summa on kolmesataaseitsemänkymmentä ja vähän päälle", vastasi välittäjä.

"Mitä siitä", sanoi kapteeni, vaikka nähtävästi kauhistui näitä numeroita, "luulisinpä kaiken olevan kalaa, mikä tulee teidän verkkoonne".

"Tietysti", vastasi Brogley, "mutta kilohailit eivät ole valaita".

Tähän huomautukseen sisältyvä viisaus näytti yllättävästi tehoavan kapteeniin. Hän mietti asiaa jonkin aikaa ja tuijotti samalla välittäjään kuin suureen neroon. Sitten hän kutsui Solomon Gillsin syrjään.

"Gills", virkkoi kapteeni Cuttle, "mitä tämä juttu oikein merkitsee?
Kuka sinun velkojasi on?"

"Hst", vastasi ukko. "Tule kauemmas. Älä puhu Wallyn kuullen. Se on takuu Wallyn isän puolesta — vanha velka. Olen maksanut siitä melkoisen osan, Ned, mutta liikkeeni tuottaa nyt niin huonosti, etten juuri tällä haavaa voi mitään. Olen tätä aavistanut, mutta en voinut välttää. Millään ehdolla ei sanaakaan Wallyn läsnäollessa."

"Onhan sinulla sentään jonkin verran rahaa, eikö niin?" kuiskasi kapteeni.

"Kyllä, kyllä — niin — on minulla jonkin verran", vastasi vanha Sol, pistäen kätensä ensin tyhjiin taskuihinsa ja sitten puristellen tekotukkaansa kuin luulisi voivansa pusertaa siitä kultaa, "mutta minä — sitä vähäistä, mitä minulla on, ei voi niin helposti muuttaa rahaksi, Ned. Siihen ei pääse käsiksi. Olen koettanut saada siitä jotakin irti Wallyn vuoksi, ja minä olen vanhanaikuinen ja jäänyt jälkeen muista. Rahani ovat täällä ja tuolla ja — ja, lyhyesti sanoen, niitä ei ole missään", virkkoi ukko katsellen ihan sekaantuneena ympärilleen.

Nyt hän näytti niin löyhäpäiseltä, joka on kätkenyt ra- hansa eri paikkoihin muistamatta enää minne, että kapteeni seurasi hänen silmiään heikosti toivoen hänen muistavan kätkeneensä muutamia satoja puntia savutorveen tai kellariin. Mutta Solomon Gills tiesi asian laidan paremmin.

"Minä olen jäänyt kokonaan jäljelle ajastani, rakas Ned", jatkoi Sol alistuneen epätoivoisena. "Ei ole mitään hyötyä siitä, että koetan laahustella sen jäljessä. Parasta olisi, jos varasto myytäisiin — se on suuremman arvoinen kuin tuo velkakirja — ja minä lähtisin kuolemaan jonnekin sen jäännöksellä. Minulla ei ole tarmoa jäljellä. En ymmärrä asioita. Parasta on nyt lopettaa koko juttu. Myykööt varaston ja ottakoot tuon alas", virkkoi ukko osoittaen alakuloisesti puista merikadettia, "ja heittäkööt meidät molemmat yhdessä säpäleiksi". "No mitä suunnitelmia sinulla on Walterin hyväksi?" kysyi kapteeni. "Malta nyt, Gills, istu paikallesi ja anna minun ajatella asiaa. Jollei minun täytyisi elää pienellä vuosikorolla, joka on juuri riittänyt näihin asti, ei minun tarvitsisi sitä ajatella. Mutta puske sinä vain pääsi tuulta vasten", lisäsi hän, esittäen taas kumoamattoman lohdutuksensa, "niin kaikki käy hyvin!"

Sol-vanhus kiitti häntä sydämestään ja meni panemaan päänsä — ei tuulta vasten, vaan takahuoneen tulisijaa kohti.

Kapteeni Cuttle asteli jonkin aikaa edestakaisin myymälässä kovasti miettien ja vetäen tuuheat mustat kulmakarvansa välistä yhtä kiivaasti yhteen nenän yläpuolella kuin ukkosilmalla pilvet kokoontuvat vuoren kohdalle, niin että Walter pelkäsi vähimmässäkään määrässä häiritä hänen ajatustensa kulkua. Brogley, joka ei suinkaan halunnut olla vaivaksi toisille ja jolla oli suora ja ujostelematon mielenlaatu, liikuskeli hiljaa vihellellen tavaroiden seassa, koputteli ilmapuntareita ja ravisteli kompasseja kuin ne olisivat olleet lääkepulloja, nosteli avaimia magneetilla, katseli kaukoputkien läpi ja koetti perehtyä maapalloihin, sovitteli kaksoisviivoittimia haralleen nenänsä päälle ja huvitteli muillakin sentapaisilla luonnontieteellisillä kokeilla.

"Walter!" huudahti kapteeni vihdoin. "Minä olen keksinyt sen."

"Oletteko, kapteeni Cuttle?" kysyi Walter kovasti innoissaan.

"Kuuleppas nyt, poikani", sanoi kapteeni. "Myymälävarasto on toisena takaajana, minä toisena. Sinun isäntäsi luovuttaa rahat."

"Herra Dombey!" änkytti Walter.

Kapteeni nyökkäsi vakavasti. "Katsoppas häntä", virkkoi hän. "Katsoppas Gillsiä. Jos häneltä nyt myytäisiin nämä tavarat, kuolisi hän. Sinä tiedät, että niin kävisi. Me emme saa jättää mitään keinoa käyttämättä — ja yksi keino on sinulla tarjolla."

"Keino! — Herra Dombey!" änkytti Walter.

"Kaikkein ensimmäiseksi sinä juokset liikkeeseen katsomaan, onko hän siellä", virkkoi kapteeni taputtaen häntä selkään. "Nopeasti!"

Walter tunsi, ettei tätä käskyä saanut vastustaa — jos se halu olisi johtunut hänen mieleensä, olisi yksikin silmäys Sol-enoon kääntänyt hänet toisiin ajatuksiin — ja lähti siis asialle. Hän palasi pian hengästyneenä ja ilmoitti, ettei herra Dombey ollut konttorissa. Nyt oli lauantai, ja hän oli lähtenyt Brightoniin.

"Kuuleppas, Walter!" sanoi kapteeni, joka näytti Walterin poissaollessa valmistuneen tähänkin mahdollisuuteen. "Me lähdemme Brightoniin. Minä tulen seuraksesi, poikani. Minä tulen avuksesi, Walter. Lähdemme Brightoniin iltapäivän postivaunuissa."

Jos kerran oli käännyttävä itse Dombeyn puoleen, mikä oli kauhea ajatus, tuntui Walterista siltä, että hän olisi mieluummin mennyt sinne yksin ja ilman apua kuin kapteeni Cuttlen seurassa, johon hän ei luullut Dombeyn panevan suurtakaan painoa. Mutta koska kapteeni näytti olevan toista mieltä ja oli keksinyt tuon ajatuksen ja koska hänen ystävyytensä oli liian harras ja vakava, jotta sen olisi voinut hylätä niin nuori olento kuin Walter, ei poika tehnyt pienintäkään vastaväitettä. Cuttle siis lausui kiireesti jäähyväiset Solomon Gillsille, sulloi jälleen taskuunsa rahat, teelusikat, sokeripihdit ja hopeakellonsa — aikoen, niinkuin Walter kauhistuneena ajatteli, niillä tehdä komean vaikutuksen Dombeyhin — vei Walterin minuuttiakaan viivyttelemättä postivaunupysäkille ja vakuutti hänelle matkalla monta kertaa pysyvänsä hänen rinnallaan loppuun asti.

KYMMENES LUKU

Jatkoa merikadetin onnettomuuteen

Kun majuri Bagstock oli pitkän aikaa ja usein tarkastellut Paulia Prinsessan aukion yli kaksipiippuisen teatterikiikarinsa läpi ja saanut paljon tarkkoja päivä-, viikko- ja kuukausi- tiedonantoja hänestä alkuasukkaalta, joka seurusteli tässä tarkoituksessa vakinaisesti neiti Toxin palvelijattaren kanssa, tuli hän siihen johtopäätökseen; että Dombey oli tutustumisen arvoinen henkilö ja että J.B. oli sellainen poika, joka panisi tuttavuuden alulle.

Mutta neiti Tox käyttäytyi yhä pidättyvästi ja kylmästi eikä ollut ymmärtävinään majuria, kun tämä tuli vierailulle (niinkuin hän usein tuli) vähän urkkimaan aikeeseensa kuuluvia yksityisseikkoja. Niinpä majurin täytyi paremman puutteessa, synnynnäisestä itsepintaisuudestaan ja viekkaudestaan huolimatta, jättää toivonsa toteutuminen jossakin määrin sattuman varaan, "joka", kuten hänellä oli tapana huomauttaa klubissaan nauraa hihittäen, "oli ollut viidessäkymmenessä tapauksessa yhtä vastaan suosiollinen hänelle siitä lähtien, kun hänen vanhempi veljensä kuoli keltatautiin Länsi-Intiassa".

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin se auttoi tässä asiassa, mutta lopulta se asettui hänen puolelleen. Kun neekeri saattoi yksityiskohdittain selittää neiti Toxin lähteneen Brightoniin, heräsivät majurissa paikalla hellät muistot bengalilaisesta ystävästään Bill Bitherstonesta, joka oli kirjeessä pyytänyt häntä käymään tervehtimässä hänen ainoaa poikaansa, jos hänen matkansa suinkin sopisi sinne. Mutta kun neekeri ilmoitti Paulin asuvan rouva Pipchinin luona ja majuri huomasi, muistellen pikku Bitherstonen mukana Englantiin saapunutta kirjettä (johon hän ei ollut koskaan ajatellutkaan panna huomiota), kuinka oivallinen tilaisuus hänelle nyt tarjoutui, hurjistui hän niin leinistään, joka par'aikaa vaivasi häntä, että heitti jakkaralla mustaa palvelijaansa palkinnoksi tiedonannosta ja vannoi, ettei saisi rauhaa, ennenkuin olisi tappanut koko lurjuksen, minkä neekeri melkein uskoikin.

Kun majurin leinikohtaus lopulta oli hellittänyt, lähti hän eräänä lauantaina muristen Brightoniin neekerinsä kanssa. Koko matkan hän puhutteli itsekseen neiti Toxia ja nautti siitä toivosta, että hänen onnistuisi rynnäköllä valloittaa se ylhäinen ystävä, jonka neiti Tox salasi niin tarkoin ja jonka vuoksi hänet itse oli hylätty.

"Haluaisitteko, arvoisa neiti!" virkkoi majuri pakahtumaisillaan kostonhalusta ja saaden kaikki jo ennestäänkin paisuneet päänsä suonet vieläkin pullistumaan, "haluaisitteko antaa matkapassit Joey B:lle, arvoisa neiti? Ei vielä, arvoisa neiti, ei vielä. Hitto vieköön, ei vielä. Joe on varuillaan, neiti. Bagstock on elossa. J.B. tietää keinon ja toisenkin, arvoisa neiti. Joshin säänmuutoksia tarkkaava silmä on avoinna. Huomaatte hänet itsepintaiseksi, arvoisa neiti. Itsepintainen on Joseph. Itsepintainen ja hiton ovela!"

Ja hyvin itsepintaiseksi nuori Bitherstone hänet huomasikin heidän lähtiessään yhdessä kävelylle. Majuri, jonka iho paistoi kirkkaan punaiselta ja silmät pullottivat kuin äyriäisellä, kuljeskeli joka suuntaan välittämättä rahtustakaan nuoren Bitherstonen huvittamisesta ja laahasi häntä vain pitkin katuja, etsien joka suunnalta Dombeyta ja hänen lapsiaan.

Aikanaan hän keksikin rouva Pipchinin neuvomana Paulin ja Florencen ja lähestyi heitä heti. Heidän seurassaan oli komea herra, epäilemättä itse Dombey. Koska majuri astui rohkeasti keskelle tuota pikku joukkoa, rupesi nuori Bitherstone tietysti puhelemaan onnettomuustoveriensa kanssa. Silloin majuri pysähtyi ihailemaan ja katselemaan lapsia, muisti hämmästyksekseen nähneenä heidät ja puhelleensa heidän kanssaan hyvän tuttavan neiti Toxin luona Prinsessan aukion varrella, sanoi Paulia hiton hauskaksi pojaksi ja omaksi pikku ystäväkseen, kysyi, muistiko hän majuri Joey B:tä, ja tajuten äkkiä soveliaisuuden vaatimukset kääntyi ja pyysi anteeksi Dombeylta.

"Mutta tämä pikku ystäväni", virkkoi majuri, "tekee minut pojaksi jälleen. Vanha sotilas — majuri Bagstock, nöyrin palvelijanne — ei häpeä sitä tunnustaa." Tässä majuri nosti hattuaan. "Hitto vieköön, arvoisa herra!" huudahti hän äkkiä lämmeten, "kadehdin teitä". Sitten hän malttoi mielensä ja lisäsi: "Suokaa anteeksi, että puhun näin vapaasti."

Dombey pyysi häntä olemaan kursailematta.

"Vanha soturi, arvoisa herra", virkkoi majuri, "ruudin ja auringon polttama, kulunut vanha majurirähjä, ei pelännyt teidän kaltaisenne miehen tuomiota käytöksensä vuoksi. Minulla on kaiketi kunnia puhutella herra Dombeyta?"

"Minä olen sen nimen nykyinen mitätön edustaja, majuri", vastasi Dombey.

"Totta vie, arvoisa herra", sanoi majuri, "se on suuri nimi. Se on vasta nimi, herra Dombey", lisäsi hän varmasti kuin olisi vaatinut Dombeyta vastustamaan itseään ja tuntenut tuskalliseksi velvollisuudekseen hänet siinä tapauksessa masentaa, "se nimi tunnetaan ja sitä kunnioitetaan kaikkialla brittiläisillä alueilla. Se on nimi, jonka jokainen ylpeänä muistaa. Joseph Bagstockissa, arvoisa herra, ei ole laisinkaan mielistelijän vikaa. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttua on huomauttanut useammassa kuin yhdessä tilaisuudessa, että Joeyssa ei ole vähintäkään taipumusta imarteluun. Joe on vanha vilpitön soturi, mutta siinä väitteessään pysyy Joseph itsepintaisesti, että Dombey on suuri nimi. Totta vie, se on suuri nimi!" huudahti majuri juhlallisesti.

"Olette niin ystävällinen, että arvioitte sen korkeammalle kuin se ehkä ansaitsee", vastasi Dombey.

"En, arvoisa herra", sanoi majuri. "Minun pikku ystäväni tässä voi vahvistaa, että Joseph Bagstock on suora, avomielinen, vilpitön vanha mies eikä mitään muuta. Tuo poika", lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, "jättää nimensä historiaan. Tuo poika ei ole tavallinen ihminen. Pitäkää huolta hänestä."

Dombey näytti ilmaisevan, että hän aikoi tehdä parhaansa.

"Tässä on myöskin poika, arvoisa herra", jatkoi majuri tuttavallisesti ja työnsi poikaa ruokokepillään — "bengalilaisen Bitherstonen poika. Bill Bitherstonen, joka aikaisemmin kuului meidän joukkoomme. Tuon pojan isä ja minä olimme oikein helmaystäviä. Minne tahansa menikin, ei voinut kuulla muusta kuin Bill Bitherstonesta ja Joe Bagstockista. Olenko silti sokea näkemään tuon pojan vikoja? En suinkaan. Hän on aasi, arvoisa herra."

Dombey katsahti herjattuun nuoreen Bitherstoneen, jonka tunsi ainakin yhtä hyvin kuin majuri, ja sanoi kohteliaasti:

"Se on totinen tosi, arvoisa herra", vastasi majuri. "Hän on aasi. Joe Bagstock ei koskaan kaunistele asioita. Vanhan ystäväni bengalilaisen Bill Bitherstonen poika on synnynnäinen aasi, herra Dombey." Ja majuri nauroi niin, että hänen kasvonsa painuivat melkein mustiksi. "Pikku ystäväni on luultavasti määrätty yleiseen kouluun, herra Dombey?" kysyi majuri kun taas oli toipunut.

"En ole vielä tehnyt varmaa päätöstä", vastasi Dombey. "En luule. Hän on ruumiillisesti heikko."

"Jos niin on", sanoi majuri, "niin olette oikeassa. Vain vahvat pojat selviävät Sandhurstissa. Me kidutimme siellä toinen toistamme. Paahdoimme uusia tulokkaita hiljaisella tulella ja ripustimme heidät ulos kolmannen kerroksen ikkunasta pää alaspäin. Joseph Bagstockia pidettiin saappaansa kantapäistä ikkunasta ulkona kolmetoista minuuttia koulukellon mukaan." Majuri olisi voinut vedota kasvojensa väriin tämän tarinan vahvistukseksi. Näytti tosiaankin siltä kuin hänen päänsä olisi riippunut ulkona vähän liian kauan.

"Mutta se teki meidät sellaisiksi kuin pitikin", sanoi majuri oikaisten paitansa rintaa. "Me olimme rautaa, arvoisa herra, ja se takoi meitä. Aiotteko viipyä täällä, herra Dombey?"

"Tulen tänne tavallisesti kerran viikossa, herra majuri", vastasi
Dombey. "Asun Bedford-hotellissa."

"Minulla on toivottavasti kunnia käydä teitä tervehtimässä Bedfordissa, arvoisa herra, jollei teillä ole mitään sitä vastaan", sanoi majuri. "Joey B. ei tosin ole sellainen mies, joka tekisi paljon vierailuja, mutta herra Dombeyn nimi ei olekaan tavallinen. Olen kovin kiitollinen pikku ystävälleni siitä, että sain kunnian esitellä itseni."

Dombey vastasi hyvin armollisesti, ja kun majuri Bagstock oli taputtanut Paulin päätä ja sanonut Florencelle, että hänen silmänsä panisivat ennen pitkää nuorten miesten päät pyörälle — "ja vanhojen myöskin, jos vain viitsitte", lisäsi majuri hihittäen kovasti — työnsi hän kepillään liikkeelle nuoren Bitherstonen ja lähti hänen kanssaan pois jonkinlaista puolihölkkää.

Lupauksensa mukaan majuri kävi Dombeyn luona ja sitten Dombey, vilkaistuaan armeijan luetteloihin, majurin luona. Senjälkeen majuri kävi Dombeyn luona hänen kaupunkiasunnossaan ja ajoi senjälkeen Brightoniin samoissa vaunuissa Dombeyn kanssa. Lyhyesti sanoen, Dombey ja majuri sopeutuivat harvinaisen hyvin yhteen ja harvinaisen nopeasti. Dombey huomautti majurista sisarelleen, että hän ei ollut ainoastaan aito sotilaallinen henkilö, vaan jotakin enemmänkin, koska hän ihailtavasti käsitti sellaistenkin asiain merkityksen, jotka eivät kuuluneet hänen omaan alaansa.

Lopulta kutsui Dombey majurin päivällisille Bedfordiin, tultuaan taas kerran Brightoniin tervehtimään lapsia neiti Toxin ja rouva Chickin kanssa ja tavattuaan siellä majurin. Jo etukäteen Dombey lausui neiti Toxille monta kohteliaisuutta hänen naapurinsa ja tuttavansa vuoksi. Tuottamastaan sydämentykytyksestä huolimatta nämä viittaukset eivät suinkaan olleet vastenmielisiä neiti Toxille, koska ne tekivät hänet tavattoman mielenkiintoiseksi ja sallivat hänen tuon tuostakin esiintyä hajamielisenä, mitä hän ei ollenkaan koettanut salata. Majuri antoi hänelle yllin kyllin tilaisuutta ilmaista tätä mielenliikutusta, sillä hän valitteli päivällisen kuluessa yhtä mittaa sitä, että neiti Tox oli käynyt uskottomaksi hänelle ja Prinsessan aukiolle. Koska tällainen puhetapa tuntui kovin miellyttävän majuria, viihtyivät he kaikki hyvin.

Senvuoksi ei siis haitannut ollenkaan, että majuri otti hoitaakseen koko keskustelun ja osoitti siinä suhteessa yhtä suurta halua kuin pöydän monenlaisiin herkkuihinkin, joiden joukossa hänen voi sanoa suorastaan piehtaroineen, mikä ei suinkaan ollut hyväksi hänen punaiselle ja lihavalle olemukselleen. Koska Dombeyn tavallinen vaiteliaisuus ja pidättyväisyys mielihyvin taipui tällaiseen valtaamiseen, tunsi majuri esiintyvänsä tänään loistavasti, ja vilkkautensa näin yhä lisääntyessä hän keksi niin loppumattoman määrän uusia muunnoksia nimeensä, että hän oikein hämmästyi itsekin. Sanalla sanoen, he olivat kaikki hyvin tyytyväisiä. Majuria alettiin pitää ehtymättömän kekseliäänä seuraihmisenä, ja kun hän monien estelyjen jälkeen lähti pois myöhään illalla, lausui Dombey punastelevalle neiti Toxille taas kohteliaisuuksia hänen naapuristaan ja tuttavastaan.

Mutta paluumatkallaan hotelliinsa majuri lakkaamatta toisteli itsekseen ja itsestään: "Ovela, arvoisa ystäväni — ovela, hitonmoisen ovela!" Ja kortteerissaan hän istuutui nojatuoliin ja joutui äänettömän naurunpuuskan valtaan, jollainen sattui hänelle toisinaan ja näytti kammottavalta. Tällä kertaa se kesti niin kauan, että musta palvelija, joka katseli häntä vähän matkan päästä uskaltamatta kuitenkaan lähestyä, piti häntä jo kerran pari menneenä miehenä. Hänen koko olemuksensa, mutta etenkin hänen kasvonsa ja päänsä pullistuivat enemmän kuin koskaan ennen ja näyttivät mustaihoisen mielestä vain vellovalta siniväriltä. Vihdoin hänet valtasi raju yskänpuuska, ja kun se oli vähän helpottanut, huudahteli hän seuraavaan tapaan:

"Tosiaanko, arvoisa neiti, tosiaanko? Rouva Dombeyksiko, arvoisa neiti? Sitä en usko, neiti. Ei niin kauan kuin Joe B. voi panna siihen jonkin esteen. J.B. kostaa nyt teille. Bagstock ei ole vielä ihan mennyttä miestä. Neiti on ovela, mutta Josh on ovelampi. Vanhalla Joella on silmät auki — sepposen selällään!" Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei viimeinen väite olisi tosi, vieläpä perin hirvittävässä määrässä, ja sellaisena se pysyikin melkein koko yön, jonka majuri enimmäkseen vietti samaan tapaan huudahtelemalla ja välillä taas yskimällä niin, että koko talo oli pelon vallassa.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, kun Dombey, rouva Chick ja neiti Tox istuivat aamiaispöydässä yhä ylistellen majuria, juoksi Florence sisään. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säteilivät iloisesti, ja hän huudahti:

"Isä, isä! Walter on täällä eikä tahdo tulla sisään."

"Kuka?" huusi Dombey. "Mitä hän tarkoittaa? Mikä nyt on?"

"Walter, isä!" sanoi Florence ujosti ja tunsi lähestyneensä isäänsä liian tuttavallisesti. "Hän, joka löysi minut, kun olin eksynyt."

"Tarkoittaako hän nuorta Gayta, Louisa?" kysyi Dombey rypistäen otsaansa. "Tuon lapsen käytös on tosiaankin käynyt kovin rajuksi. Luullakseni hän ei voi tarkoittaa nuorta Gayta, Ole hyvä ja käy katsomassa, mistä on puhe."

Rouva Chick kiiruhti käytävään ja palasi ilmoittamaan, että siellä oli nuori Gay hyvin omituisen näköisen henkilön seurassa ja että nuori Gay ei sanonut kehtaavansa tulla sisään, kun kuuli herra Dombeyn syövän aamiaista, vaan tahtoi odottaa, kunnes herra Dombey kutsuisi hänet.

"Käske pojan tulla nyt heti", virkkoi Dombey. "No, Gay, mistä on kysymys? Kuka lähetti teidät tänne? Eikö kukaan muu voinut tulla?"

"Suokaa anteeksi, herra Dombey", vastasi Walter. "Ei minua ole lähetetty. Olen ollut niin rohkea, että olen tullut omasta aloitteestani, mutta toivon teidän antavan anteeksi, kun kuulette vaikuttimeni."

Mutta odottamatta, mitä hänellä oli sanottavana, Dombey katseli kärsimättömästi hänen kummaltakin puoleltaan (kuin hän olisi ollut tiellä oleva pilari) johonkin hänen takaiseensa esineeseen.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Dombey. "Kuka tuo on? Luullakseni olette tullut väärästä ovesta, herra."

"Olen pahoillani, että tulin tänne häiritsemään kenenkään kanssa, herra
Dombey!" huudahti Walter nopeasti, "mutta tämä on — tämä on kapteeni
Cuttle, herra Dombey."

"Walter, poikani", huomautti kapteeni kumealla äänellään, "älä lannistu!"

Samalla kapteeni tuli vähän sisemmälle ja esiintyi avaran sinisen pukunsa, silmäänpistävän paidankauluksensa ja kännisen nenänsä täydessä loistossa, kumarsi Dombeylle ja heilutti koukkuansa kohteliaasti naisille, kova vahakangashattu toisessa kädessään ja otsallaan punainen juova, jonka hattu oli siihen äsken painanut.

Dombey katseli tätä ilmestystä hämmästyneenä ja suuttuneena ja näytti katseillaan pyytävän rouva Chickiä ja neiti Toxia puolelleen sitä vastaan. Pikku Paul, joka oli tullut sisään Florencen jäljessä, peräytyi neiti Foxiin päin kapteenin heiluttaessa koukkuansa ja seisoessa puolustusasennossa.

"No niin, Gay", sanoi Dombey. "Mitä teillä on sanottavana minulle?"

Taas huomautti kapteeni ikäänkuin sopivana keskustelunalkuna, jonka täytyi vaikuttaa edullisesti kaikkiin läsnäoleviin: "Walter, älä lannistu!"

"Pelkään, herra Dombey", aloitti Walter vavisten ja lattiaan katsellen, "että olen ollut kovin rohkea tullessani tänne — niin, tämä onkin varmasti rohkeata… Tuskin olisin uskaltanut pyytää tavata teitä tänne tultuanikaan, jollei minua olisi sattumalta tavannut neiti Dombey ja…"

"Jaha", keskeytti Dombey seuraten hänen silmiään hänen katsoessaan tarkkaavaiseen Florenceen ja rypistäen vaistomaisesti otsaansa, kun tyttö rohkaisi Walteria hymyllään. "Jatkakaa, olkaa hyvä."

"Niin, niin", huomautti kapteeni, joka piti velvollisuutenaan ja hyvään tapaan kuuluvana tukea Dombeyta. "Hyvin sanottu! Jatka, Walter."

Kapteeni Cuttlen olisi oikeastaan pitänyt menehtyä sen katseen vaikutuksesta, jonka Dombey loi häneen kiitokseksi hänen avuliaisuudestaan. Mutta hän ei huomannut sitä ollenkaan, vaan sulki toisen silmänsä vastaukseksi ja ilmaisi Dombeylle muutamilla merkitsevillä koukun liikkeillä, että Walter vähän ujosteli alussa ja pian kyllä rohkaistuisi.

"Minut on pakottanut tänne tulemaan vain yksityinen ja henkilökohtainen asia, herra Dombey", jatkoi Walter änkyttäen, "ja kapteeni Cuttle —"

"Tässä", keskeytti kapteeni kuin vakuuttaakseen, että hän oli lähellä ja valmis auttamaan.

"Joka on eno-parkani oikein vanha ystävä ja kerrassaan oivallinen mies, herra Dombey", jatkoi Walter kohottaen katseensa kuin pyytääkseen anteeksi kapteenin puolesta, "oli niin ystävällinen, että tarjoutui tulemaan kanssani, mitä minun oli vaikea kieltää."

"Ei, ei, ei", huomautti kapteeni tyytyväisenä. "Ei suinkaan.
Ei puhettakaan kieltämisestä. Jatka, Walter."

"Ja senvuoksi, herra Dombey", sanoi Walter, joka nyt uskalsi katsoa Dombeyn silmiin ja jatkoi epätoivoisen rohkeasti asiaa, josta ei enää voinut peräytyä, "senvuoksi olen tullut hänen kanssaan kertomaan, että vanha eno-parkani on suuren hädän ja tuskan vallassa. Hänen kauppansa on vähitellen mennyt lamaan ja koska hän ei kykene nyt suorittamaan erästä velkaa, jonka pelko on painanut raskaasti hänen mieltään kuukauden toisensa perästä, uhkaa tällä haavaa ulosmittaus, ja hän on vaarassa menettää kaikki, mitä hänellä on, ja se murtaa varmasti hänen sydämensä. Jos te tahtoisitte ystävällisesti, koska tunnette hänet rehelliseksi mieheksi, tehdä jotakin auttaaksenne häntä pulasta, herra Dombey, emme koskaan voisi kylliksi kiittää teitä."

Walterin silmät täyttyivät kyynelillä ja samoin Florencen. Hänen isänsä huomasi niiden välkkyvän, vaikka näytti katselevan vain Walteria.

"Se on hyvin suuri summa, herra Dombey", sanoi Walter. "Enemmän kuin kolmesataa puntaa. Enoni on ihan masentunut onnettomuudestaan, se on koskenut häneen niin kovasti. Hän ei pysty tekemään mitään auttaakseen itseään. Hän ei edes tiedä vielä, että olen tullut puhumaan teille asiasta. Te varmaankin odotatte", jatkoi Walter hetkisen epäröityään, "että sanoisin täsmälleen, mitä haluan. En tosiaankaan tiedä itsekään. Enolla on myymälävarastonsa, joka ei ole minkään muun velan panttina, sen luulen voivani varmasti vakuuttaa, ja kapteeni Cuttle myöskin haluaisi olla takaajana. Minä — minä tuskin uskallan mainita omia ansioitani, mutta jos sallitte niiden karttua yhteen — maksuksi — etukäteen — eno — säästäväinen, rehellinen, vanha mies." Walterin ääni katkesi näiden hajallisten sanojen jälkeen, ja hän jäi seisomaan pää kumarassa isäntänsä eteen.

Kapteeni Cuttle piti tätä sopivana hetkenä kalleuksiensa näyttämiseen ja astui pöydän luo. Siinä hän järjesti Dombeyn viereen vapaan paikan aamiaiskuppien väliin, veti esiin hopeakellonsa, rahansa, teelusikkansa ja sokeripihtinsä, kokosi ne yhteen kasaan, jotta ne näyttäisivät mahdollisimman kallisarvoisilta, ja puhkesi seuraaviin sanoihin:

"Puoli leipää on parempi kuin ei mikään, ja sama huomautus pitää paikkansa myöskin muruista. Tuossa on muutamia. Muuten on olemassa myöskin sadan punnan eläke, joka on luovutettavissa. Jos maailmassa on miestä, joka on ihan täpösen täynnä tietoja, niin se on vanha Sol Gills. Ja jos mikään lupaava nuorukainen on tulvillaan maitoa ja hunajaa, niin se on hänen sisarenpoikansa", lisäsi kapteeni sovittaen tähänkin paikkaan onnellisesti erään puheenparren.

Sitten kapteeni peräytyi entiselle paikalleen ja seisoi sivellen hajallisia suortuviaan sennäköisenä kuin olisi viimeistellyt vaikeata suoritusta.

Kun Walter lakkasi puhumasta, kääntyi Dombeyn katse pikku Pauliin, joka nähdessään Florencen seisovan pää painuksissa ja hiljaa itkien säälistä juuri paljastettua onnettomuutta kohtaan meni sisarensa luo ja koetti häntä lohduttaa, samalla katsellen Walteria ja isäänsä hyvin ilmehikkäästi. Kapteeni Cuttlen sanojen jälkeen, joita Dombey oli kuunnellut ylpeän kylmäkiskoisesti, hän loi taas katseensa Pauliin ja tarkasteli lapsukaista ääneti ja kiinteästi joitakin hetkiä.

"Kuinka tuo velka syntyi?" kysyi Dombey vihdoin. "Kuka on velkoja?"

"Hän ei tiedä", vastasi kapteeni pannen kätensä Walterin olkapäälle. "Minä tiedän. Se syntyi siten, että Gills auttoi erästä miestä, joka on jo kuollut ja josta ystävälläni Gillsillä on ollut menoja monta sataa puntaa. Lähemmät yksityisseikat voin ilmaista kahden kesken, jos suvaitsette."

"Ihmisten, joilla on yllin kyllin tekemistä omien asioittensa hoitamisessa", virkkoi Dombey välittämättä niistä salaperäisistä merkeistä, joita kapteeni teki Walterin selän takana, ja katsellen yhä poikaansa, "olisi parasta tyytyä omiin velvollisuuksiinsa ja vaikeuksiinsa eikä lisätä niitä menemällä takaamaan muita ihmisiä. Se on sitäpaitsi epärehellistä ja liian omahyväistäkin", jatkoi Dombey ankarasti, "perin omahyväistä, sillä rikkaatkaan eivät voi tehdä sen enempää. Tule, tänne, Paul!"

Lapsi totteli, ja Dombey otti hänet polvelleen.

"Jos sinulla nyt olisi rahaa…" virkkoi Dombey. "Katsoppas minuun!"

Paul, jonka katse oli kääntynyt hänen sisareensa ja Walteriin, loi silmänsä isän kasvoihin.

"Jos sinulla nyt olisi rahaa", sanoi Dombey, "niin paljon rahaa kuin nuori Gay äsken mainitsi, niin mitä niillä tekisit?"

"Antaisin ne hänen vanhalle enolleen", vastasi Paul.

"Lainaisit ne hänen vanhalle enolleen, eikö niin?" korjasi Dombey. "No niin! Kun tulet kyllin vanhaksi, olet sinä osallinen minun rahoihini, ja me käytämme niitä yhdessä."

"Dombey ja Poika", vahvisti Paul, jota oli totutettu lausumaan toiminimi.

"Dombey ja Poika", toisti hänen isänsä. "Haluaisitko alkaa nyt jo olla
Dombey ja Poika ja lainata nuo rahat nuoren Gayn enolle?"

"Kyllä, kyllä, isä!" huudahti Paul, "ja Florence myös".

"Tytöillä ei ole mitään tekemistä Dombey ja Pojan kanssa", sanoi
Dombey. "Tahtoisitko sinä antaa?"

"Tahtoisin, isä, tahtoisin!"

"No, tee se siis", vastasi hänen isänsä. "Ja nyt näet, Paul", lisäsi hän hiljempää, "kuinka mahtava raha on ja kuinka kiihkeästi ihmiset sitä haluavat. Gay on tullut tämän pitkän matkan sitä pyytämään, ja sinä, niin suuri ja rikas, jolla sitä on hallussasi, annat sitä hänelle suurena suosionosoituksena, josta hän on sinulle kiitollisuudenvelassa."

Paul käänsi hetkiseksi ylöspäin pikkuvanhat kasvonsa, joissa kuvastui näiden sanojen tarkka ymmärtäminen, mutta sitten hän taas sai lapsekkaan ilmeen, kun hän liukui alas isänsä polvelta ja juoksi pyytämään, ettei Florence enää itkisi, koska hän oli luvannut antaa nuorelle Gaylle nuo rahat.

Sitten Dombey meni erään sivupöydän luo ja kirjoitti muutamia rivejä paperipalaselle, jonka sinetöi kuoreen. Sillä välin kuiskailivat Paul ja Florence Walterille, ja kapteeni Cuttle katseli näitä kolmea punoen mielessään niin sanomattoman rohkeita ajatuksia, että Dombey ei olisi koskaan voinut uskoa, jos olisi aavistanut. Kun kirje oli valmis, palasi Dombey entiselle paikalleen ja antoi sen Walterille.

"Jättäkää tämä", virkkoi hän, "ensimmäiseksi työksenne huomisaamuna herra Carkerille. Hän ottaa heti huolehtiakseen siitä, että joku konttorihenkilöistä vapauttaa enonne hänen nykyisestä pulastaan maksamalla vaaditun summan ja järjestää velan takaisin maksamisen ehdot enonne oloja vastaavalla tavalla. Saatte katsoa tätä asiaa siltä kannalta, että sen on toimittanut nuori herra Paul."

Walter olisi mielenliikutuksessaan siitä, että hänellä nyt oli hallussaan keino auttaa eno ahdingosta, halunnut ilmaista kiitollisuuttaan ja iloaan, mutta Dombey keskeytti hänet heti.

"Pitäkää tätä nuoren Paul-herran ansiona", toisti hän. "Olen selittänyt sen hänelle, ja hän ymmärtää sen. En halua kuulla siitä puhuttavan enempää."

Koska hän viittasi ovelle, ei Walter voinut muuta kuin kumartaa ja lähteä. Kun neiti Tox huomasi, että kapteeni aikoi tehdä samoin, sekaantui hän asiaan.

"Arvoisa herra", virkkoi hän kääntyen Dombeyn puoleen, jonka anteliaisuus oli saanut sekä hänet että rouva Chickin vuodattamaan runsaasti kyyneleitä, "luulen teidän unohtaneen jotakin. Suokaa anteeksi, herra Dombey, luonteenne jaloudessa ja toteuttaessanne ylevää tarkoitusta olette varmaankin sivuuttanut erään pikku seikan."

"Kuinka niin, neiti Tox?" kysyi Dombey.

"Tuo herra, jolla on tuollainen — vehje", jatkoi neiti Tox vilkaisten kapteeni Cuttleen, "on jättänyt pöydälle teidän viereenne."

"Jopa nyt jotakin!" huudahti Dombey pyyhkäisten kapteenin omaisuuden luotaan ikäänkuin siinä olisi tosiaankin ollut vain muruja. "Ottakaa pois nuo tavarat. Olen kiitollinen teille, neiti Tox, se oli teidän tavallisen hienotunteisuutenne kaltaista. Suvaitkaa ottaa mukaanne nuo esineet, hyvä herra!"

Kapteeni Cuttle tunsi, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin taipua. Mutta häntä liikutti niin Dombeyn ylevämielinen kieltäytyminen vastaanottamasta ulottuvilleen koottuja kalleuksia, että hän talletettuaan teelusikat ja sokeripihdit toiseen taskuun ja rahat toiseen ja pistettyään suuren kellonsa hitaasti sille kuuluvaan säilöpaikkaan ei voinut olla tarttumatta Dombeyn oikeaan käteen eheällä vasemmallaan ja pitäen vahvoilla sormillaan sen kämmentä ylöspäin painamatta siihen koukkuansa ihastuksen puuskassa. Tämä lämpimän tunteen ja kylmän raudan kosketus sai Dombeyn värisemään sisintään myöten.

Sitten kapteeni Cuttle heitti koukullaan naisille useampia lentosuukkoja hyvin sirosti ja kohteliaasti ja lausuttuaan erittäin jäähyväiset Paulille ja Florencelle seurasi Walteria ulos huoneesta. Florence aikoi juosta heidän jäljessään sydämensä innon pakottamana lähettääkseen terveisiä vanhalle Solille, mutta Dombey kutsui hänet takaisin ja käski hänen pysyä paikallaan.

"Eikö sinusta koskaan tule Dombeytä, lapsi kulta!" huudahti rouva Chick juhlallisen moittivasti.

"Rakas täti", pyysi Florence, "älä suutu minuun. Minä olen niin kiitollinen isälle!"

Hän olisi juossut isänsä syliin ja kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympäri, jos olisi uskaltanut, mutta hän ei tohtinut, vaan katseli kiitollisesti isäänsä päin. Tämä istui miettiväisen näköisenä, välillä katsahtaen rauhattomasti tyttäreensä, kuitenkin enimmäkseen tarkastellen Paulia, joka käveli edestakaisin huoneessa ylpeän arvokkaana, koska oli antanut nuorelle Gaylle rahaa.

Kuinka sitten oli nuoren Gayn — Walterin — laita!

Hän oli ihastuksissaan voidessaan puhdistaa enonsa kodin ulosottomiehistä ja välittäjistä ja kiiruhti takaisin hyvine uutisineen. Ja sitten hänelle taas tuli suuri ilo, kun kaikki oli järjestetty ja suoritettu seuraavana päivänä ennen puoltapäivää ja hän illalla sai istua pienessä takahuoneessa vanhan Solin ja kapteeni Cuttlen kanssa ja näki laivakojeiden kauppiaan jo virkistyvän ja jälleen toivovan hyvää tulevaisuudesta ja tuntevan, että puinen merikadetti oli yhä hänen omansa. Mutta tunnustettava on, että Walter toisaalta tunsi itsensä nöyryytetyksi, vaikka hänen kiitollisuutensa Dombeytä kohtaan ei siitä ollenkaan vähentynyt. Juuri kun raaka tuuli auttamattomasti tuhoaa nupullaan olevat toiveemme, olemme taipuvaisimpia kuvailemaan mielessämme, millaisia kukkia niihin olisi voinut kehittyä, jollei tuhoa olisi tullut. Nyt kun Walter tunsi olevansa erotettu Dombeyn korkealta tasolta uuden hirveän romahduksensa vuoksi ja tajusi, että hänen kaikki vanhat rohkeat mielikuvansa olivat hajonneet joka ilmansuuntaan hänen pudotessaan, alkoi hän epäillä, että niiden herättämissä näyissä hän oli kerran vuosikausien kuluttua kosivinaan Florencea.

Kapteeni katseli asiaa ihan eri kannalta. Hän näytti olevan siinä uskossa, että kohtaus, jonka todistajana hän oli ollut, oli niin tyydyttävä ja rohkaiseva, ettei enää ollut jäljellä Walterin ja Florencen kihlaukseen muuta kuin askel tai pari ja että äskeinen tapaus oli sitä mainiosti edistänyt, joskaan ei suorastaan vienyt lopulliseen päätökseen. Innostuneena tästä varmasta uskostaan ja Gills-ystävänsä mielialan paranemisesta ja oman iloisuutensa yllyttämänä hän koetti jo, laulaessaan tänä iltana kolmatta kertaa ballaadia "viehättävästä Pegistä", sijoittaa sankarittaren tilalle nimeä Florence, mutta kun se tuntui hänestä vaikealta sekä rytmin että loppusoinnun vuoksi, keksi hän sen onnellisen ajatuksen, että tuo nimi sopi muuttaa Flegiksi, kuten hän tekikin melkein yliluonnollisen veitikkamaisesti ja hyvin kaikuvalla äänellä, vaikka oli jo lähellä se aika, jolloin hänen piti taas palata asuntoonsa hirveän rouva MacStingerin luo.

YHDESTOISTA LUKU

Paul joutuu uuteen ympäristöön

Rouva Pipchinin ruumiinrakenne oli huolimatta taipumuksesta uneliaisuuteen kyljyksien jälkeen ja siitä ominaisuudestaan, että se vaati vasikan kaularasvaa unilääkkeekseen ennenkuin osasi nukkua, kyllin vahva saattamaan häpeään rouva Wickamin ennustukset eikä ilmaissut mitään riutumisen merkkejä. Mutta kun Paulin ihastus ja mielenkiinto vanhaa rouvaa kohtaan pysyi heikkenemättä, ei rouva Wickam tahtonut peräytyä tuumaakaan kannaltaan. Hän käytti vankkana perusteenaan setänsä Betsey Janea, kehoittaen ystävänä neiti Berryä valmistautumaan pahimman varalle, ja väitti, että hänen tätinsä voisi milloin tahansa hävitä ihmisten ilmoilta kuin räjähtävä ruutitehdas.

Berry-parka kuunteli tätä kaikkea rauhallisesti, puuhasi ja raatoi päivät päästään niinkuin ennenkin, ollen täysin varma rouva Pipchinin erinomaisesta ansiokkuudesta, ja teki joka päivä lukemattomia uhrauksia jalon vanhan naisen vuoksi. Mutta rouva Pipchinin ystävät ja ihailijat laskivat kaikki nämä Berryn uhraukset rouva Pipchinin hyväksi, ja niitä käytettiin yhä tehostamaan sitä surullista tosiasiaa, että herra Pipchin-vainaja oli menettänyt henkensä perulaisten kaivosten vuoksi.

Brightonissa oli esimerkiksi eräs rehellinen mauste- ja vähittäiskauppias, jolla riitti alituisesti puheenaihetta rouva Pipchinin kanssa pienestä punaisiin rasvaisiin kansiin nidotusta muistikirjasta. Tavantakaa he pitivät salaisia neuvotteluja käytävän matolla seisten tai suljettujen ovien takana arkihuoneessa. Ei myöskään puuttunut hämäriä viittauksia pikku Bitherstonen taholta (jonka mielenlaatu oli käynyt kostonhimoiseksi Itä-Intian auringon hänen vereensä tekemästä vaikutuksesta) suorittamattomista laskuista taikka siitä, että hänen muistaakseen teepöydässä kerran ei ollutkaan jauhosokeria. Koska tämä maustekauppias oli naimaton mies, joka ei kiinnittänyt huomiota ulkonaiseen kauneuteen, oli hän kerran tehnyt Berrylle rehellisen naimatarjouksen, mutta saanut rouva Pipchiniltä pilkalliset ja ylenkatseelliset rukkaset veljentyttären puolesta. Jokaisen mielestä menetteli rouva Pipchin kiitettävästi. Eipä hän suotta ollutkaan perulaisten kaivosten vuoksi kuolleen miehen leski. Kaikki ylistivät lujaa, ylvästä ja itsenäistä vanhaa rouvaa. Mutta kukaan ei sanonut mitään Berry-parasta, joka itki kuusi viikkoa tätinsä läksyttäessä häntä koko ajan kelpo lailla ja vaipui toivottomaan vanhanpiian tilaan.

"Berry pitää teistä paljon, eikö pidäkin?" kysyi Paul kerran rouva
Pipchiniltä heidän istuessaan tulen ääressä kissan kanssa.

"Kyllä", vastasi rouva Pipchin.

"Miksi?" kysyi Paul.

"Miksikö?" toisti vanha rouva hämillään. "Kuinka sinä voit kysyä sellaista, hyvä lapsi? Miksi sinä pidät sisarestasi Florencesta?"

"Kun hän on niin hyvä", selitti Paul. "Ei kukaan ole sellainen kuin
Florence."

"No niin", tokaisi rouva Pipchin lyhyesti, "eikä kukaan ole luullakseni sellainen kuin minä".

"Eikö tosiaankaan?" kysyi Paul kumartuen eteenpäin tuolissaan ja katsoen häneen hyvin kiinteästi.

"Ei", vastasi vanhus.

"Sepä on hauskaa", huomautti Paul hieroen miettiväisenä käsiään. "Se on kerrassaan hyvä asia."

Vanha rouva ei uskaltanut kysyä häneltä miksi, sillä hän pelkäsi saavansa jonkin perin masentavan vastauksen. Mutta hyvittääkseen loukattuja tunteitaan hän kiusasi nuorta Bitherstonea maatamenoon asti, niin että poika alkoi samana yönä suunnitella Intiaan palaamista maanteitse ja kätki illallisestaan neljänneksen leipäosuutta ja kappaleen Hollannin juustoa matkaeväittensä alkuvarastoksi.

Rouva Pipchin oli hoitanut ja kasvattanut pikku Paulia ja hänen sisartaan melkein kaksitoista kuukautta. Kaksi kertaa he olivat käyneet kotonaan, mutta viipyneet siellä vain jonkun päivän kerrallaan, ja säännöllisesti he olivat tehneet joka viikko vierailun isänsä luo Brightonin hotelliin. Vähitellen Paul oli vahvistunut eikä lopulta enää tarvinnut vaunujaan, mutta hän näytti vielä hennolta ja laihalta ja oli yhä samanlainen varhaisvanha, tyyni, uneksiva lapsi, jollaisena hänet oli ensin luovutettu rouva Pipchinin hoitoon. Eräänä lauantai-iltapäivänä hämärissä hämmästyttiin lastenhoitolassa aika lailla, kun ilmoitettiin herra Dombeyn odottamatta tulleen tapaamaan rouva Pipchiniä. Arkihuoneen asukkaat pyyhälsivät heti yläkertaan kuin pyörremyrskyn siivillä, ja sittenkun sänkykamarin ovia oli paukutettu monta kertaa ja juostu edestakaisin ja rouva Pipchin oli tyynnyttänyt hämminkiään vähän mukiloimalla nuorta Bitherstonea, pimensi arvokkaan vanhan rouvan musta puolisilkkipuku vierashuonetta, jossa Dombey katseli poikansa ja perillisensä tyhjää nojatuolia.

"Kuinka voitte, rouva Pipchin?" kysyi Dombey.

"Kiitos", vastasi rouva Pipchin, "voin aika hyvin, asianhaaroihin nähden".

Hän käytti aina tuollaista lausetapaa, joka tarkoitti: hänen hyveisiinsä, uhrauksiinsa j.n.e. nähden.

"En voi toivoakaan voivani oikein hyvin", jatkoi rouva Pipchin istuutuen ja hengittäen syvään, "mutta olen kiitollinen nykyisestäkin voinnistani".

Dombey taivutti päätään tyytyväisen näköisenä niinkuin ainakin suosija, joka tuntee juuri tämäntapaisesta maksavansa niin paljon neljännesvuosittain. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

"Rouva Pipchin, olen tullut tänne neuvottelemaan kanssanne Pojastani. Olen suunnitellut sitä jo jonkin aikaa, mutta lykännyt sen yhä tuonnemmaksi, jotta hänen terveytensä vakiintuisi kunnollisesti. Ei suinkaan teillä ole mitään epäilyksiä siinä kohden, rouva Pipchin?"

"Brighton on osoittautunut hyvin terveelliseksi, herra Dombey", vastasi rouva Pipchin. "Tosiaankin hyvin terveelliseksi."

"Aikomuksenani on antaa hänen jäädä Brightoniin", huomautti Dombey.

Rouva Pipchin hieroi käsiään ja loi harmaat silmänsä tuleen.

"Mutta", jatkoi Dombey ojentaen etusormensa, "mutta mahdollisesti olisi hänelle nyt hyötyä muutoksesta, toisenlaisesta elintavasta täällä. Lyhyesti sanoen, rouva Pipchin, se on minun käyntini tarkoitus. Minun poikani edistyy, rouva Pipchin. Hän edistyy tosiaankin."

Siinä riemuitsevassa äänenpainossa, jolla Dombey lausui nämä sanat, oli myös jotakin surumielistä. Se ilmaisi, kuinka pitkiltä Paulin lapsuusvuodet olivat hänestä tuntuneet, ja kuinka hänen toiveensa suuntautuivat pojan myöhempään ikään. Sääli voi tuntua omituiselta niin ylpeään ja kylmään henkilöön kohdistuneena kuin Dombey oli, ja kuitenkin hän näytti sillä hetkellä ansaitsevan sääliä.

"Kuusivuotias!" sanoi Dombey korjaten kaulahuiviaan — ehkä salatakseen ehdottomasti esiin pyrkivän hymyn, joka näytti paremminkin vain hetkiseksi häilähtävän hänen kas voilleen kuin etsivän siinä itselleen lepopaikkaa. "Hyväinen aika, kuusi muuttuu kuudeksitoista, ennenkuin ennätämme katsahtaakaan ympärillemme."

"Kymmenen vuotta", marisi kovasydäminen Pipchin samalla kun hänen harmaat, tylyt silmänsä välkkyivät jäisesti ja pudisti surullisesti kumaraista päätänsä, "se on pitkä aika".

"Se riippuu olosuhteista", vastasi Dombey. "Kaikissa tapauksissa on poikani nyt kuusivuotias, mutta epäilemättä tiedoissaan paljon jäljessä ikäisistään — niin pienistä lapsista", korjasi Dombey nopeasti, kun luuli huomanneensa vanhan rouvan kylmissä silmissä häijyn ilmeen. "Kuitenkin, rouva Pipchin, sensijaan että poikani on jäljessä ikätovereistaan, pitäisi hänen olla edellä, paljon edellä. Kunniakas asema odottaa häntä. Poikani tulevassa elämänjuoksussa ei ole mitään sattuman varaan jätettyä tai epävarmaa. Hänen elämäntiensä oli selvä ja valmis ja tarkoin määritelty, ennenkuin hän oli ilmestynytkään tähän maailmaan. Sellaisen nuoren henkilön kasvatusta ei saa viivytellä. Sitä ei saa jättää epätäydelliseksi. Siihen pitää ryhtyä järjestelmällisesti ja vakavasti, rouva Pipchin."

"Juuri niin, herra Dombey", myönsi rouva Pipchin. "En voi väittää mitään sitä vastaan."

"Olin varma siitä, rouva Pipchin", jatkoi Dombey hyväksyvästi, "että niin järkevä nainen kuin te ei voisi eikä tahtoisikaan sitä vastustaa".

"Jaaritellaan niin paljon joutavaa — ja pahempaakin — lasten liikarasituksesta ja kiusaamisesta alussa ja muusta tuollaisesta, herra Dombey", virkkoi rouva Pipchin hieroen kärsimättömästi kotkannenäänsä. "Sellaista ei koskaan ajateltu minun nuoruudessani, eikä sitä kannata nytkään ajatella. Minun mielipiteeni on se, että niitä on pidettävä lujilla."

"Arvoisa rouva", sanoi Dombey, "te ette ole saanut mainettanne ansiotta. Pyydän teitä uskomaan, että olen ylenmäärin tyytyväinen erinomaiseen kasvatusmenetelmäänne ja että mielihyvin suosittelen sitä, milloin hyvänsä vaatimaton puoltolauseeni" — Dombeyn ylpeys hänen tekeytyessään vähäpätöiseksi oli ihan rajaton — "voi jotenkin hyödyttää. Olen ajatellut tohtori Blimberiä, rouva Pipchin."

"Naapurianiko, herra Dombey?" kysyi rouva Pipchin. "Luullakseni on tohtorin laitos oivallinen. Olen kuullut, että sitä johdetaan hyvin ankarasti, ja siellä jatkuu opetus aamusta iltaan."

"Ja se on hyvin kallista", lisäsi Dombey.

"Niin, hyvin kallista", toisti rouva Pipchin kuin olisi sen unohtaessaan sivuuttanut yhden sen tärkeimmistä eduista.

"Olen jo neuvotellut asiasta tohtorin kanssa, rouva Pipchin", virkkoi Dombey nykäisten tuolinsa kiivaasti vähän lähemmäksi tulta, "eikä hän pidä Paulia ollenkaan liian nuorena laitokseensa. Hän mainitsi minulle esimerkiksi monta poikaa, jotka jo siinä iässä opiskelevat kreikankieltä. Jos jokin seikka vähän huolestuttaa minua tässä muutoksessa, ei se koske sitä puolta. Kun poikani ei ole koskaan tuntenut äitiään, on hän vähitellen kohdistanut paljon — liian paljon — lapsekasta kiintymystään sisareensa. Voisikohan heidän eronsa —" Dombey ei sanonut enempää, vaan vaikeni.

"Hölynpölyä!" huudahti rouva Pipchin levittäen mustaa puolisilkkistä hamettaan ja esiintyen ilmettynä syöjättärenä. "Jollei tyttö pidä siitä, herra Dombey, pitää hänet siihen kovalla totuttaa." Kelpo rouva pyysi heti anteeksi, että oli käyttänyt sellaista puhetapaa, mutta lisäsi totuudenmukaisesti, että hän itse puolestaan menetteli siten heitä kasvattaessaan.

Dombey odotti, kunnes rouva Pipchin oli heilutellut ja pudistellut päätänsä ja rypistellyt otsaansa kuin murskatakseen kokonaisen armeijan Bitherstonen ja Pankeyn tapaisia. Sitten Dombey virkkoi tyynesti, mutta oikaisevasti: "En tarkoita Florencea, rouva Pipchin, vaan Paulia."

Rouva Pipchin olisi sovittanut saman parannusmenetelmän Paulinkin uppiniskaisuuteen, mutta koska hänen harmaa kylmä silmänsä oli kyllin terävänäköinen huomaamaan, että tuollainen lääke, niin tepsivä kuin se voisikin olla Florenceen, ei sopisi Paulille Dombeyn mielestä, muutti hän kantaansa ja todisti, että olosuhteiden muutos, uusi seura ja se erilainen elintapa, jota poika saisi noudattaa tohtori Blimberin luona, ja ne opinnot, joita hän siellä harjoittaisi, vieroittaisivat hänet pian sisarestaan. Koska tämä sopi yhteen Dombeyn oman toivon ja uskon kanssa, herätti se hänessä yhä parempaa luottamusta rouva Pipchinin järkevyyteen. Ja kun rouva Pipchin samalla valitti rakkaan pikku ystävänsä menettämistä (mikä ei suinkaan ollut hänelle kovin järkyttävä kolaus, sillä hän oli odottanut sitä kauan, eikä aluksi ollutkaan sovittu muusta kuin kolmen kuukauden oleskelusta hänen luonaan), sai Dombey oikein kauniin käsityksen rouva Pipchinin epäitsekkyydestä. Ilmeisesti hän oli kovasti pohtinut asiaa, sillä hän oli jo laatinut valmiiksi suunnitelman, jonka nyt esitti syöjättärelle. Sen mukaan lähetettäisiin Paul tohtori Blimberin laitokseen viikko-oppilaaksi ensiksi puolen vuoden ajaksi, jonka kuluessa Florence asuisi rouva Pipchinin luona, jotta veli voisi käydä siellä häntä tervehtimässä lauantaisin. Se vieroittaisi Paulin vähitellen, sanoi Dombey, mutta luultavasti hän samalla muisti, ettei Paulia ollut aikaisemmin saatu vähitellen vieroitetuksi.

Dombey lopetti keskustelun lausumalla toivomuksen, että rouva Pipchin yhä pysyisi hänen poikansa ylivalvojana niin kauan kuin hän opiskelisi Brightonissa. Suudeltuaan Paulia, käteltyään Florencea, nähtyään nuoren Bitherstonen juhlakauluksessaan ja saatuaan pikku neiti Pankeyn itkemään taputtamalla häntä päälaelle (mikä kohta oli erikoisen hellä, koska rouva Pipchinillä oli tapana rummuttaa sitä sorminivelillään kuin tyhjää tynnyriä), hän poistui hotelliinsa päivälliselle varmana siitä, että Paul nyt vahvistuessaan ja iän karttuessa saisi ruveta nauttimaan tarmokasta opetusta valmistuakseen loistavaan asemaansa ja että tohtori Blimber oli oikea mies hänen opettajakseen.

Aina kun herraspoika joutui tohtori Blimberin käsiin, tiesi hän myös varmasti joutuneensa kovaan puristukseen. Tohtori ei ottanut laitokseensa enempää kuin kymmenen poikaa, mutta hänellä oli varastossa aina oppia vähintäänkin sadalle, ja hänen elämänsä tehtävänä ja ilona oli päntätä nuo kymmenen onnetonta sitä täpötäyteen.

Oikeastaan oli tohtori Blimberin laitos suuri ansari, jossa oli vakinaisesti käynnissä väkinäinen kehittäminen. Kaikki Pojat kukoistivat ennen aikaansa. Henkisiä vihreitä herneitä sai jo jouluksi ja henkistä parsaheinää pitkin vuotta. Matemaattiset karviaismarjat (vieläpä kerrassaan happamet) menestyivät tohtori Blimberin hoidossa tavattoman varhain ja erittäin pienissä pensaissa. Kaikenlaatuisia kreikkalaisia ja latinalaisia vihanneksia saatiin kuivimmistakin pojanoksista ja jäätävän kylmissä oloissa. Luonto ei merkinnyt kerrassaan mitään. Välittämättä siitä, millaisia hedelmiä jokin nuorukainen oli aiottu kantamaan, osasi tohtori Blimber saada hänessä kehittymään oman kaavansa mukaisia.

Kaikki tämä oli hyvin hauskaa ja nerokasta, mutta tällaista ansarijärjestelmää seurasivat myöskin sen varjopuolet. Varhaiskypsissä hedelmissä ei ollut oikeaa makua, eivätkä ne myöskään säilyneet hyvin. Sitäpaitsi eräs nuori herra, jolla oli paisunut nenä ja tavattoman suuri pää (vanhin niistä kymmenestä, jotka olivat suorittaneet koko kurssin), lakkasi äkkiä eräänä päivänä kukoistamasta ja jäi laitokseen pelkkänä kuivana oksana. Ja ihmiset sanoivat tohtorin panneen nuoren Tootsin liian kovalle, niin että poika menetti aivonsa samoihin aikoihin kuin hänen viiksensä alkoivat kasvaa.

Ainakin oli Toots siellä yhä vielä. Hänellä oli perin karkea ääni ja tavattoman kimakka mieli. Hän sovitteli koristeneuloja paidanrinnukseensa ja piti sormusta liivintaskussaan voidakseen panna sen salavihkaa pikkusormeensa, kun oppilaat lähtivät kävelylle. Tuon tuostakin hän rakastui heti ensi näkemältä lapsentyttöihin, joilla ei ollut aavistustakaan hänen olemassaolostaan. Myöhään iltaisin hän tuijotti kaasun valaisemaan maailmaan kolmannen kerroksen vasemmanpuolisesta nurkka-akkunasta rautaisten poikkipienojen yli kuin ylettömästi paisunut keruubi, joka oli jäänyt tuonne korkeuteen liian kauaksi aikaa.

Tohtori oli kookas mustapukuinen herra, jolla oli polvien kohdalla nauhat ja niiden alapuolella sukat näkyvissä. Hänellä oli kiiltävän kalju pää, kumea ääni ja leuka niin runsaasti kaksin kerroin, että oli suorastaan ihme, kuinka hänen onnistui ajaa partansa saamatta haavoja ihon poimuihin. Hänen silmänsä olivat hyvin pienet ja melkein aina puoleksi ummessa, ja hänen suunsa oli aina melkein irvessä, ikäänkuin hän olisi juuri saanut jonkin pojan kiinni tyhmyydestä ja aikoisi itse ruveta tuomitsemaan. Niinpä kun tohtori pisti oikean kätensä takkinsa sisäpuolelle ja toisen kätensä taakseen ja heilutti päätänsä tuskin huomattavasti, samalla tehden heikkohermoiselle tulokkaalle vain tavallisen kysymyksen, tuntui se sfinksin lausumalta ja lisäsi hänen laitoksensa arvoa.

Tohtorin talo, jonka julkisivu oli merelle päin, oli hyvin komea. Sisältä se ei juuri ollut iloisen näköinen, pikemminkin päinvastoin. Synkänväriset verhot, joiden mittasuhteet olivat hyvin niukat, piiloutuivat alakuloisina akkunoiden taakse. Pöydät ja tuolit oli työnnetty riveihin huoneen syrjälle, missä ne seisoivat kuin jonkin summan numerot. Juhlahuoneissa paloi niin harvoin tulta, että ne tuntuivat kuin kaivoilta, ja vierailija vastasi silloin sankoa. Ruokasali näytti olevan vihoviimeinen paikka, jossa saattoi ajatella syömistä tai juomista. Koko talossa ei kuulunut muuta ääntä kuin eteisen suuren kellon tikitys, jonka saattoi erottaa ullakkokerrokseen asti. Välillä kuitenkin kuului läksyjään lukevien poikien yksitoikkoista löpinää kuin alakuloisen kyyhkysparven kukerrusta.

Neiti Blimberkään, vaikka hän oli solakka ja miellyttävä tyttö, ei miedontanut tämän talon vakavuutta. Hänessä ei voinut huomata joutavaa keveyttä. Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja kiharainen, ja hän käytti silmälaseja. Hän oli kuivettunut ja tomuttunut työskennellessään kuolleitten kielten kaivoksissa. Elävät kielet eivät merkinneet mitään neiti Blimberille. Niiden täytyi olla kuolleita — kuolleita kuin pölkky: silloin neiti Blimber ryhtyi kaivamaan niitä esille kuin sadun peikko.

Rouva Blimber, hänen äitinsä, ei tosin ollut oppinut nainen, mutta luulotteli olevansa, ja sehän näytti samalta. Hän huomautti iltakutsuissa, että jos hän olisi tuntenut Ciceron, olisi hän kuollut tyytyväisenä. Hänen elämänsä jatkuvana ilona oli nähdä tohtorin nuorten oppilasten kävelevän erilaisina kuin muut nuoret herrat, kaulassa mahdollisimman korkea kaulus ja jäykkä kaulaliina. Se oli niin klassillista, sanoi hän.

Mitä tohtori Blimberin apuopettajaan, kandidaatti Feederiin tulee, oli hän oikeastaan jonkinlainen elävä posetiivi hyvin rajoitettuine sävelineen, joita hän vaihtelematta soitteli yhä uudelleen. Ehkä hänet olisi aikaisemmin voinut varustaa laajemmilla äänivaroilla, jos kohtalo olisi ollut hänelle suosiollinen, mutta niin ei ollut asian laita, vaan hän omisti ainoastaan kovin suppean asteikon; hänen tehtäväkseen oli sattunut sillä yhä hämmentää tohtori Blimberin oppilasten nuoria ajatuksia. Jo varhain täyttyi näiden nuorukaisten mieli kalvavilla suruilla. Heillä ei ollut mitään rauhaa kovasydämisiltä teonsanoilta, julmilta nimisanoilta, heltymättömiltä lauseopillisilta käänteiltä ja kummittelevilta kirjoitusharjoituksilta, jotka kiusasivat heitä unessakin. Keinotekoinen kehittämisjärjestelmä sai aikaan sen, että nuorukainen tavallisesti menetti iloisuutensa kolmessa viikossa. Kolmen kuukauden kuluttua hänen hartioillaan lepäsivät kaikki maailman huolet. Neljän kuukauden perästä hänen tunteensa vanhempiaan ja holhoojiaan kohtaan olivat katkerat, viiden kuukauden kuluttua hän oli vanha ihmisvihaaja, ja kuudennen kuukauden loputtua hän kadehti Curtiusta, joka sai siunatun turvan maan sisässä. Ensimmäisen vuoden päättyessä hän oli tullut siihen johtopäätökseen, josta ei koskaan enää luopunut, nimittäin että kaikki runoilijain haaveet ja viisaitten opit olivat vain kokoelma sanoja ja kielioppia ilman minkäänlaista merkitystä oikeassa elämässä. Mutta tohtorin ansarissa hän kukoisti yhä edelleen, ja tohtorin kunnia ja maine olivat korkealla hänen lähettäessään talvihedelmät kotiin omaisten ja ystävien luo.

Eräänä päivänä seisoi tohtorin portailla Paul läpättävin sydämin, pitäen oikealla kädellään kiinni isän, vasemmalla Florencen kädestä. Kuinka lujalta ja lämpimältä tuntuikaan toisen käden puristus ja löyhältä ja kylmältä toisen!

Rouva Pipchin pysytteli uhrin takana tummahöyhenisenä ja koukkunokkaisena kuin mikäkin pahan onnen lintu. Hän oli hengästynyt, sillä Dombey oli suurissa mietteissään kävellyt nopeasti.

"Kas niin, Paul", sanoi Dombey iloisesti. "Tämä on todella oikea tapa olla Dombey ja Poika ja päästä rikkaaksi. Sinä olet nyt jo melkein mies."

"Melkein", vastasi lapsi.

Ei edes hänen lapsellinen kiihtymyksensä voinut hävittää sitä ovelaa ja samalla omituisen liikuttavaa katsetta, joka seurasi tätä vastausta.

Se sai lehahtamaan Dombeyn kasvoille tyytymättömyyden ilmeen, mutta se hävisi pian, kun ovi avautui.

"Tohtori Blimber on kai kotona?" kysyi Dombey.

Palvelija vastasi myöntävästi ja katseli heidän astuessaan sisään Pauliin kuin tämä olisi ollut pieni hiiri ja tohtorin talo hiirenloukku. Hän oli heikkosilmäinen nuori mies, jonka kasvoilla saattoi huomata alkavan virnistyksen ensimmäiset juonteet. Se oli pelkkää tylsyyttä, mutta rouva Pipchin päätti sen julkeudeksi ja hyökkäsi heti hänen kimppuunsa.

"Kuinka te uskallatte nauraa herran selän takana?" kysyi rouva Pipchin.
"Ja minä te minua pidätte?"

"En minä naura kenellekään enkä tosiaankaan pidä teitä minään, arvoisa rouva", vastasi nuorukainen hämmentyneenä.

"Pelkkää roskaa!" huudahti rouva Pipchin. "Menkää sanomaan isännällenne, että herra Dombey on täällä, muuten teidän käy hullusti!"

Heikkosilmäinen nuori mies poistui hyvin nöyrästi suorittamaan tehtäväänsä ja palasi pian kutsumaan heitä tohtorin työhuoneeseen.

"Nyt te taas nauratte", sanoi rouva Pipchin astuessaan viimeisenä hänen ohitseen käytävässä.

"En tosiaankaan", vastasi palvelija surkeasti. "En ole koskaan ennen nähnyt tuollaista!"

"Mistä oikein on puhe?" kysyi Dombey katsellen ympärilleen. "Olkaa hyvä älkääkä jatkako enää!"

Kunnioituksesta rouva Pipchin ei tehnyt enää muuta kuin mutisi nuorelle miehelle sivuuttaessaan hänet ja sanoi häntä tomppeliksi, mikä sai kyyneleet nousemaan nöyrän ja yksinkertaisen olennon silmiin. Mutta rouva Pipchinillä oli vain sellainen tapa, että hän hyökkäsi kaikkia nöyriä ihmisiä vastaan. Hänen ystävänsä sanoivat, ettei sitä voinut kukaan ihmetellä perulaisten kaivosten jälkeen.

Tohtori istui jyhkeässä työhuoneessaan maapallo kummallakin puolellaan, kirjoja kaikkialla ympärillään, Homeros oven yläpuolella ja Minerva uuninreunuksella. "Hyvää päivää, kunnioitettava herra", sanoi hän Dombeylle, "ja mitä kuuluu pikku ystävälleni?" Tohtorin ääni kaikui vakavalta kuin urkujen soitto. Hänen vaiettuaan tuntui ainakin Paulin mielestä eteisen suuri kello rupeavan jatkamaan tohtorin sanoja ja toistavan yhä uudelleen "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni?"

Kun pikku ystävä oli liian pieni, jotta tohtori olisi voinut nähdä häntä paikaltaan pöydälle kasattujen kirjojen yli, yritti hän muutamia kertoja turhaan saada häntä silmiinsä pöydän jalkojen ohitse. Kun Dombey huomasi sen, pelasti hän tohtorin pulasta nostamalla Paulin syliinsä ja panemalla hänet istumaan toiselle pikku pöydälle keskelle huonetta, vastapäätä tohtoria.

"Kas niin!" virkkoi tohtori nojautuen taaksepäin tuolissaan ja pitäen yhä oikeaa kättään povessa. "Nyt minä näen pikku ystäväni. Kuinka sinä jaksat, pikku ystäväni?"

Eteisen kello ei tahtonut mukaantua tähän muutokseen, vaan toisti yhä "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni, mi-tä kuu…"

"Kiitos, oikein hyvin", sanoi Paul vastaten yhtä paljon eteisen kellolle kuin tohtorillekin.

"Kas niin", virkkoi tohtori. "Teemmekö hänestä miehen?"

"Kuuletko, Paul?" lisäsi Dombey, kun Paul ei sanonut mitään.

"Teemmekö hänestä miehen?" toisti tohtori.

"Minä pysyn mieluummin lapsena", vastasi Paul.

"Vai niin?" sanoi tohtori. "Miksi?"

Lapsi istui pöydällä silmäillen häntä, kasvoillaan omituinen hillityn mielenliikutuksen ilme. Toisella kädellään hän taputti ylpeästi polveensa kuin esiin pyrkivät kyyneleet olisivat sillä kohdalla ja hän koettaisi niitä musertaa. Mutta hänen toinen kätensä hapuili samalla kauemmaksi — Dombeyn ohi — kunnes se laskeutui Florencen kaulalle. "Tässä on vastaus kysymykseenne miksi", näytti se sanovan, ja luja katse oli tipotiessään, vapisevat huulet eivät enää voineet hillitä itseään, ja kyyneleet puhkesivat näkyviin.

"Rouva Pipchin", virkkoi hänen isänsä valittavalla äänellä, "tuntuu peräti ikävältä nähdä tuollaista".

"Tulkaa pois hänen luotaan, neiti Dombey", komensi vanha rouva.

"Ei ole väliä", huomautti tohtori ja nyökäytti ystävällisesti päätänsä pidättääkseen rouva Pipchiniä. "Ei se haittaa. Me herätämme hänen mielessään hyvin pian uusia tunteita ja ajatuksia, herra Dombey. Tarkoituksenne siis on, että pikku ystävämme oppisi…"

"Kaikki, herra tohtori", vastasi Dombey päättävästi.

"Niin", sanoi tohtori, joka tarkasteli Paulia silmät puoliummessa ja huulillaan tavallinen hymynsä ja näytti tuntevan samanlaista harrastusta kuin jotakin pientä valioeläintä kohtaan, jonka oli saanut täytettäväkseen. "Niin juuri. Kyllä me opetamme pikku ystävällemme kosolta uusia tietoja ja saamme hänet varmasti pian edistymään. Ihan varmasti. Luullakseni sanoitte, herra Dombey, että hän on vielä luonnontuore ja viljelemätön."

"Lukuunottamatta alkeellista opetusta kotona ja tämän rouvan luona", vastasi Dombey ja esitti rouva Pipchinin, joka heti jäykisti koko vartalonsa ja kasvonsa ja oikein puhisi uhmasta siltä varalta, että tohtori olisi kohdellut häntä halveksien. "Muuten Paul ei ole opiskellut mitään tähän asti."

Tohtori Blimber kumarsi merkiksi siitä, että hän ystävällisesti sieti sellaistakin vähäpätöistä hutiloimista kuin rouva Pipchinin opetus oli, ja sanoi olevansa iloinen sen kuullessaan, — Paljon parempi oli, huomautti hän käsiään hieroen, aloittaa ihan perustuksista lähtien. Ja taas hän katsahti Pauliin kuin olisi halunnut kohta ryhtyä pänttäämään hänen päähänsä kreikan aakkosia.

"Tämä seikka siis, tohtori Blimber", jatkoi Dombey luoden silmänsä pikku poikaansa, "ja se keskustelu, joka minulla oli jo aikaisemmin teidän kanssanne, tekee kaiken lisäselittelyn ja siis myöskin teidän kalliin aikanne tuhlaamisen tarpeettomaksi, joten —"

"Tulkaa, neiti Dombey", virkkoi sapekas rouva Pipchin.

"Suokaa minulle vielä silmänräpäys", sanoi tohtori. "Antakaa minun esitellä rouva Blimber ja tyttäreni, jotka liittyvät nuoren Parnassolle pyrkivän pyhiinvaeltajamme kotielämään. Rouva Blimber" — sillä rouva, joka ehkä oli odottanut ulkopuolella, tuli juuri sisään tyttärensä, silmälasisen haudankaivajan kanssa — "herra Dombey. Tyttäreni Cornelia, herra Dombey. Kuuleppas, rakkaani", jatkoi tohtori kääntyen vaimonsa puoleen, "herra Dombey osoittaa meille sellaista luottamusta — näetkö pikku ystäväämme?"

Dombeyhin kohdistuvassa kohteliaisuudenpuuskassaan rouva Blimber ei ilmeisestikään nähnyt pikku ystävää, sillä hän peräytyi Paulia kohti ja uhkasi panna hänen asemansa pöydällä vaaraan. Mutta tohtorin viittauksesta hän kääntyi ihailemaan Paulin klassillisia ja henkeviä piirteitä, minkä jälkeen hän taas kääntyi Dombeyn puoleen ja sanoi huoahtaen kadehtivansa hänen rakasta poikaansa.

"Hän on kuin mehiläinen", virkkoi rouva Blimber luoden silmänsä ylöspäin, "juuri lähdössä puutarhaan, missä kasvaa kaikkein harvinaisimpia kukkia, imeäkseen ensimmäisen kerran niiden hunajaa. Virgilius, Horatius, Ovidius, Terentius, Plautus, Cicero. Millainen hunajamaailma meillä onkaan täällä! Se voi tuntua merkilliseltä, herra Dombey, naisen suussa, sellaisen miehen puolison suussa —"

"Hiljaa, hiljaa!" virkkoi tohtori Blimber. "Häpeä toki."

"Herra Dombey suo varmasti anteeksi vaimon puolueellisuuden", huomautti rouva Blimber kohteliaasti hymyillen.

Dombey vastasi "ei suinkaan" tarkoittaen sillä meidän käsityksemme mukaan puolueellisuutta eikä anteeksiantamista.

"Ja voi tuntua merkilliseltä sen taholta, joka on myös äiti", jatkoi rouva Blimber.

"Ja sellainen äiti", huomautti Dombey kumartaen ja otaksui sillä lausuvansa kohteliaisuuden Cornelialle.

"Mutta luulenpa tosiaankin", jatkoi rouva Blimber, "että jos olisin tuntenut Ciceron ja ollut hänen ystävänsä ja puhellut hänen kanssaan hänen syrjäisessä Tusculumissaan (kaunis Tusculum!), olisin voinut kuolla tyytyväisenä".

Oppineisuuden innostus on niin kovin tarttuva, että Dombey oli puolittain varma siitä, että hänenkin laitansa oli juuri samoin. Vieläpä rouva Pipchin, joka ei kuitenkaan muuten ollut mukautuvainen luonteeltaan — niinkuin olemme nähneet —, päästi hiljaisen äänen, joka muistutti sekä huokausta että voihkausta, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada sanotuksi, ettei kukaan muu kuin Cicero olisi voinut pysyvästi lohduttaa häntä perulaisten kaivosten tuottamasta onnettomuudesta.

Cornelia katseli Dombeyta silmälasiensa läpi kuin olisi halunnut esittää hänelle pari lainausta puheena olevan suurmiehen teoksista. Mutta jos hänellä oli sellainen aikomus, raukesi se tyhjiin, kun ovelle koputettiin.

"Kuka siellä on?" kysyi tohtori. "Oi, tulkaa sisään, Toots, tulkaa sisään. Herra Dombey, herra Toots." Toots kumarsi. "Oikea yhteensattuma!" jatkoi tohtori. "Tässä meillä on alku ja loppu. Alfa ja omega. Meidän ensimmäinen poikamme, herra Dombey."

Toots oli ainakin päätänsä pitempi kaikkia muita poikia. Hän punastui kovasti huomatessaan olevansa vierasten keskellä ja nauraa hihitti kuuluvasti.

"Uusi lisä pikku pylväistöömme, Toots", virkkoi tohtori, "herra Dombeyn poika".

Nuori Toots punastui taas, ja kun hän huomasi ympärillään vallitsevasta juhlallisesta hiljaisuudesta, että hänen odotettiin sanovan jotakin, virkkoi hän Paulille: "Mitä kuuluu?" niin matalalla äänellä ja niin kömpelösti, että lampaan määkiminen ei olisi voinut tuntua yllättävämmältä.

"Olkaa hyvä, Toots", sanoi tohtori, "ja pyytäkää herra Feederiä ottamaan esille muutamia alkeiskirjoja herra Dombeyn poikaa varten ja määräämään hänelle sopiva paikka lukuhuoneessa. Rakkaani, luulen, ettei herra Dombey ole vielä nähnyt makuuhuoneita."

"Jos herra Dombey suvaitsee tulla yläkertaan", virkkoi rouva Blimber, "niin olen kovin ylpeä saadessani näyttää hänelle unenjumalan valtakunnan".

Niin sanoen lähti rouva Blimber, joka oli hyvin suloinen nainen käytökseltään ja kuivakiskoinen vartaloltaan ja jonka päässä oli taivaansininen myssy, yläkertaan Dombeyn ja Cornelian kanssa. Rouva Pipchin seurasi heidän jäljessään ja katseli terävästi ympärilleen nähdäkseen vihamiehensä, heikkosilmäisen palvelijan.

Kun he olivat lähteneet, jäi Paul istumaan pöydälle pidellen yhä kiinni Florencen kädestä ja tarkastellen ujosti tohtoria ja koko huonetta. Tohtori nojautui taaksepäin tuolissaan pitäen yhä kättään povessa ja lukien kirjaa, jota kannatti toisella kädellään mahdollisimman kaukana itsestään. Tuollaisessa lukemistavassa oli jotakin kaameata. Se oli niin päättäväinen, tyyni, taipumaton ja kylmäverinen työskentelytapa. Silloin saattoi vapaasti tarkastella tohtorin kasvoja, ja kun hän hymyili suopeasti tekijälle tai rypisti otsaansa tai pudisti päätään ja murti suutaan kuin sanoakseen: "älkää uskotelko minulle sellaista, hyvä herra, minä tiedän asian paremmin", näyttivät ne suorastaan kauheilta.

Tootsilla ei myöskään ollut mitään syytä mennä pois, ja siksi hän tarkasteli ylväästi kellonsa rattaita ja laski rahakolikoitaan. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä kun tohtori Blimber sattui muuttamaan jäntevien paksujen säärtensä asentoa kuin noustakseen, katosi Toots äkkiä eikä enää tullut näkyviin.

Pian kuultiin Dombeyn opastajineen tulevan taas alakertaan puhellen kaiken aikaa. Pian he ilmestyivätkin tohtorin työhuoneeseen.

"Toivottavasti olette tyytyväinen varustuksiin, herra Dombey?" sanoi tohtori pannen kirjansa pois.

"Ne ovat oivalliset, tohtori", vastasi Dombey.

"Tosiaankin hyvin hauskat", huomautti rouva Pipchin matalalla äänellä, sillä hän ei ollut koskaan taipuvainen suomaan ylimääräistä kiitosta.

"Rouva Pipchin", huomautti Dombey käännähtäen ympäri, "käy silloin tällöin tervehtimässä Paulia teidän luvallanne, tohtori ja rouva Blimber".

"Milloin vain rouva Pipchiniä haluttaa", vastasi tohtori.

"Olemme aina iloiset tavatessamme hänet", lisäsi rouva Blimber.

"Luullakseni olen nyt vaivannut teitä niin paljon kuin oli tarpeellista ja voin siis lähteä", sanoi Dombey. "Paul, poikani", jatkoi hän ja astui lapsen viereen, joka istui pöydällä. "Hyvästi!"

"Hyvästi, isä."

Pieni käsi, joka lepäsi Dombeyn kädessä, tuntui niin veltolta ja huolettomalta, että se oli omituisessa ristiriidassa hänen alakuloisen ilmeensä kanssa. Mutta Dombey ei ollut vähimpänäkään aiheena Paulin, surullisuuteen. Se ei koskenut häntä. Ei, ei, vaan Florencea — yksinomaan Florencea.

Jos Dombey rikkautensa kasvattamassa ylpeydessä oli koskaan saanut itselleen vihamiehen, leppymättömän ja kostonhimoisen vihassaan, olisi tämä varmasti voinut pitää kärsimänsä loukkauksen sovituksena sitä tuskaa, joka silloin kouristi Dombeyn ylpeää sydäntä.

Hän kumartui poikansa yli ja suuteli häntä. Jos hänen katsettaan hämärsi jokin pikku kasvoilla ilmenevä piirre ja esti häntä näkemästä niitä selvästi, oli hänen henkinen näkövoimansa tuona lyhyenä hetkenä ehkä sitä selvempi.

"Tulen pian katsomaan sinua, Paul. Lauantaisin ja sunnuntaisinhan olet vapaa."

"Niin, isä", vastasi Paul katsahtaen sisareensa. "Lauantaisin ja sunnuntaisin."

"Ja sinä koetat oppia paljon täällä ja tulla taitavaksi mieheksi, eikö niin?" sanoi Dombey.

"Kyllä koetan", vastasi lapsi väsyneesti.

"Ja sinä kasvat pian suureksi!" lisäsi Dombey.

"Oikein pian", vastasi lapsi. Taas lehahti hänen kasvojensa yli varhaisvanha piirre ikäänkuin omituinen valo. Se osui rouva Pipchiniin ja sammui hänen mustaan pukuunsa. Kelpo syöjätär astui eteenpäin lausuakseen jäähyväiset ja lähteäkseen pois Florencen kanssa, kuten hän oli jo kauan halunnut. Hänen liikkeensä sai Dombeyn, jonka silmät olivat suunnatut Pauliin, taas heräämään mietteistään. Taputettuaan poikaansa päälaelle ja puristettuaan vielä kerran hänen pientä kättään hän lausui jäähyväiset tohtorille sekä rouva ja neiti Blimberille kylmän kohteliaalla tavallaan ja poistui tohtorin työhuoneesta.

Vaikka hän pyysi, ettei kukaan antaisi häiritä itseään hänen tähtensä, kiiruhti koko perhe eteiseen saattamaan häntä. Siitä johtui, että rouva Pipchin sekaantui tohtorin ja neiti Blimberin seuraan ja työntyi toisten joukossa ulos käytävään, ennenkuin ehti tarttua kiinni Florenceen. Tätä onnellista sattumaa Paul sai jälkeenpäin kiittää siitä rakkaasta muistosta, että Florence tuli takaisin ja kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja että viimeiseksi näkyivät oviaukossa Florencen kasvot. Ne kääntyivät häneen päin rohkaisevasti hymyillen, ja niiden katse tuntui sitäkin kirkkaammalta, kun se tunkeutui kyynelten läpi.

Tämä muisto sai hänen nuoren rintansa kohoilemaan ja paisumaan ja koko huoneen pallokarttoineen, kirjoineen ja sokeine Homeroksineen ja Minervoineen pyörimään hänen silmissään. Mutta äkkiä ne jäivät seisomaan paikoilleen, ja hän kuuli eteisen kovaäänisen kellon yhä kyselevän vakavasti "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni, mi-tä-kuu-luu?" niinkuin aikaisemminkin.

Hän istui kädet ristissä korkealla paikallaan ja kuunteli hiljaa. Mutta hän olisi voinut vastata "väsyttää, väsyttää, tuntuu kovin yksinäiseltä ja surulliselta!" Ja siinä istui Paul pakottava tyhjyys rinnassaan. Kaikki oli ympärillä niin kylmää ja autiota ja vierasta kuin hän olisi vuokrannut elämän sisustamattomana eikä verhoilijaa eikä huonekaluja koskaan tulisi.

KAHDESTOISTA LUKU

Paulin kasvatus

Muutamien minuuttien kuluttua, jotka tuntuivat pöydällä istuvasta pikku Paul Dombeystä suunnattoman pitkältä ajalta, palasi tohtori Blimber. Tohtorin käynti oli majesteettista, ja sen nimenomaisena tarkoituksena oli herättää nuoressa mielessä juhlallisia tunteita. Se oli jonkinlaista marssia, mutta kun tohtori pisti eteenpäin oikean jalkansa, kääntyi hän vakavasti kuin akselillaan puoliympyrän muotoisessa kaaressa vasemmalle, ja kun hän pisti eteenpäin vasemman jalkansa, kääntyi hän samalla tavalla oikealle. Siitä johtui, että hän joka askeleellaan näytti aikovan sanoa: "Voiko kukaan olla niin ystävällinen ja mainita minulle millä suunnalla tahansa jonkin asian, josta minä en olisi selvillä? En oikein uskoisi sitä."

Rouva ja neiti Blimber palasivat tohtorin seurassa. Tohtori nosti pikku oppilaansa alas pöydältä ja jätti hänet neiti Blimberin huostaan.

"Cornelia", sanoi tohtori, "Dombeystä tulee aluksi sinun holhokkisi.
Pane hänen kasvatuksensa alulle."

Neiti Blimber otti nuoren holhokkinsa vastaan tohtorin käsistä, ja kun
Paul tunsi silmälasien tarkastelevan itseään, loi hän katseensa alas.

"Kuinka vanha sinä olet, Dombey?" kysyi neiti Blimber.

"Kuusi vuotta", vastasi Paul ihmetellen itsekseen katsahdettuaan salavihkaa nuoreen naiseen, miksi hänen tukkansa ei ollut kasvanut niin pitkäksi kuin Florencen ja miksi hän oli pojan näköinen.

"Mitä sinä tiedät latinan kieliopista, Dombey?" jatkoi neiti Blimber.

"En mitään" vastasi Paul. Aavistaen, että tämä vastaus loukkasi neiti Blimberin tunteellisuutta, hän katsahti niihin kolmiin kasvoihin, jotka tarkastelivat häntä, ja lisäsi:

"Minä en ole ollut terve. Minä olen ollut heikko lapsi. En voinut lukea latinan kielioppia, kun olin joka päivä ulkona vanhan Glubbin kanssa. Olkaa hyvä ja pyytäkää vanhaa Glubbia käymään tervehtimässä minua."

"Mikä hirveän arkipäiväinen nimi!" huudahti rouva Blimber.
"Epäklassillinen ihan tavattomassa määrässä! Kuka se hirviö on, lapsi?"

"Mikä hirviö?" kysyi Paul.

"Glubb", vastasi rouva Blimber, tuntien ilmeistä vastenmielisyyttä tuota nimeä kohtaan.

"Hän on yhtä vähän hirviö kuin te", vastasi Paul.

"Mitä!" huusi tohtori kauhealla äänellä. "Hm, hm, hm. Vai niin. Mitä tämä on?"

Paul oli hirveästi peloissaan, mutta hän puolusti kuitenkin poissaolevaa Glubbia, vaikkakin vavisten.

"Hän on hyvin kiltti vanha mies, rouva", sanoi hän. "Hänellä oli tapana vetää minun vaunujani. Hän tietää kaikki asiat syvästä merestä ja sen kaloista ja suurista hirviöistä, jotka nousevat mukailemaan kallioille auringonpaisteeseen ja sukeltavat taas takaisin veteen, pelästyessään puhaltaen ja räiskytellen niin, että sen voi kuulla penikulmien päähän. Sitten on vielä toisenlaisiakin olentoja", jatkoi Paul yhä innostuen aiheestaan, "jotka ovat niin monta metriä pitkiä, etten muistakaan, enkä muista enää niiden nimeäkään, mutta Florence tietää, ja ne ovat olevinaan hyvin onnettomia, ja kun ihminen menee säälistä niiden lähelle, avaavat ne suuren kitansa ja hyökkäävät hänen kimppuunsa. Mutta hänen ei tarvitse tehdä muuta", selitti Paul ilmaisten tämän tietonsa suoraan itse tohtorille, kuin paetessaan juosta ympyrässä. "Silloin hän varmasti voittaa ne, sillä ne pääsevät vain hitaasti kääntymään, kun ovat niin pitkiä eivätkä voi taipua. Ja vaikka Glubb-ukko ei tiedäkään, miksi meri saa minut ajattelemaan äiti-vainajaani ja mitä meri aina toistaa, tietää hän kuitenkin hyvin paljon siitä. Ja minä toivon", lopetti lapsi intonsa äkkiä laimetessa samalla kun katseli avuttoman ja yksinäisen näköisenä kolmiin vieraisiin kasvoihin, "että annatte Glubb-ukon tulla tänne tervehtimään minua, sillä minä tunnen hänet oikein hyvin, ja hän tuntee minut".

"Niinpä niin", virkkoi tohtori pudistaen päätään, "tämä kuuluu pahalta, mutta opiskeleminen saa paljon aikaan".

Rouva Blimber melkein värisi ja sanoi pitävänsä lasta kerrassaan käsittämättömänä ja katseli häntä melkein samalla tavalla kuin rouva Pipchin oli katsellut, mutta silloin on kuitenkin muistettava, että näillä molemmilla rouvilla oli muuten erilainen ilme.

"Vie hänet katselemaan taloa, Cornelia", sanoi tohtori, "ja tutustuta uuteen ympäristöön. Mene tämän nuoren neidin kanssa, Dombey."

Dombey totteli, ojensi kätensä merkilliselle Cornelialle ja katseli häntä sivulta ujon uteliaasti heidän lähtiessään pois yhdessä. Sillä neidin silmälasit tekivät välkkyessään hänet niin salaperäisen näköiseksi, ettei Paul tiennyt minne hän katseli eikä ollut tosiaankaan varma siitäkään, oliko hänellä ollenkaan silmiä lasien takana.

Cornelia vei hänet ensiksi kouluhuoneeseen, joka oli käytävän perällä. Sinne päästiin kahdesta paksulla villakankaalla verhotusta ovesta, jotka vaimensivat poikien äänet. Siellä oli kahdeksan nuorta herraa henkisen väsymyksen eri asteilla, kaikki kovassa työssä ja hyvin vakavina. Tootsilla vanhimpana oppilaana oli oma pulpettinsa nurkassa. Paulin silmissä hän näytti siinä istuessaan komealta mieheltä ja kovin iäkkäältä.

Kandidaatti Feeder, joka istui toisen pikku pulpetin ääressä, oli keskeyttänyt Virgiliuksen lukemisen ja jauhatti sitä hitaasti neljälle nuorukaiselle. Muista neljästä kaksi paineli suonenvedontapaisesti otsaansa koettaen ratkaista matemaattisia ongelmia. Toinen, jonka kasvot pitkän itkemisen vuoksi muistuttivat likaista akkunaa, koetti puskea toivottoman pitkän numerorivin läpi ennen päivällistä. Toinen tuijotti tehtäväänsä kivettyneen tylsänä ja epätoivoisena — ja ilmeisesti hän oli ollut tuossa tilassa jo aamiaisesta lähtien.

Uuden pojan ilmestyminen ei tehnyt sellaista vaikutusta kuin olisi voinut odottaa. Kanditaatti Feeder (joka viileyden vuoksi ajeli tukkansa partaveitsellä, niin että hänen päälaellaan ei näkynyt muuta kuin pieniä harjaksia) ojensi hänelle luisevan kätensä ja sanoi olevansa iloinen nähdessään hänet — kuten Paulkin olisi hyvin mielellään sanonut, jos olisi voinut silloin olla edes vähänkään vilpitön. Sitten Paul Cornelian ohjaamana antoi kättä kandidaatti Feederin pulpetin vieressä istuville neljälle pojalle, senjälkeen niille kahdelle, jotka pulailivat ongelmien ratkaisemisessa ja olivat suorastaan kuumeessa, sitten sille pojalle, joka työskenteli runon oppimisessa ja oli musteen tahrima. Viimeksi hän tervehti tylsyyden tilaan vaipunutta nuorukaista, joka oli velton ja välinpitämättömän näköinen.

Kun Paul oli jo esitetty Tootsille, ei tämä tehnyt muuta kuin vain hihitti ja hengähti syvään, niinkuin hänen tapansa oli, ja sitten jatkoi äskeistä työskentelyään. Se ei ollut raskasta, sillä koska hän oli "suorittanut" niin paljon (useammassakin kuin yhdessä merkityksessä) ja — niinkuin jo aikaisemmin on mainittu — lakannut kukoistamasta elämänsä keväässä, oli hänellä erikoisoikeus noudattaa omaa menetelmäänsä opiskellessaan. Pääasiallisesti hän kirjoitteli itselleen huomattavien henkilöiden taholta pitkiä kirjeitä, joissa osoitteena oli "Herra P- Toots, Brighton, Sussex". Niitä hän sitten säilytteli huolellisesti pulpetissaan.

Kun nämä muodollisuudet oli suoritettu, vei Cornelia Paulin yläkertaan. Se kävi jokseenkin hitaasti, sillä Paulin oli pakko panna ensin molemmat jalkansa samalle portaalle, ennenkuin hän nousi seuraavalle. Mutta lopulta he pääsivät matkansa päähän. Siellä Cornelia näytti hänelle etummaisessa huoneessa, josta oli näköala kuohuvalle merelle, hyvin likellä akkunaa sievän pikku vuoteen, jossa oli valkeat verhot. Sen yläpuolelle oli seinään kiinnitetty pahvilappu, jossa näkyi pyörein kirjaimin — perusviivat hyvin paksut ja hiusviivat hyvin ohuet — Dombey. Samassa huoneessa oli kaksi muutakin pikku vuodetta, jotka oli samalla tavalla ilmoitettu kuuluviksi Briggs ja Tozer nimisille.

Juuri kun he jälleen palasivat alakerran käytävään, näki Paul sen heikkosilmäisen nuoren miehen, joka oli pahasti loukannut rouva Pipchiniä, tarttuvan äkkiä suureen rummunpalikkaan ja rupeavan sillä lyömään riippuvaa käsirumpua kuin olisi tullut hulluksi tai halunnut kostaa jollekulle. Mutta sensijaan että olisi saanut nuhteita tai lähetetty vankilaan, hän poistui esteettömästi, pidettyään tuollaista hirveää meteliä. Sitten Cornelia Blimber sanoi Dombeylle, että päivällinen oli valmis neljännestunnin kuluttua ja että hänen oli ehkä parasta mennä kouluhuoneeseen "ystäviensä" joukkoon.

Dombey astui kunnioittavasti suuren kellon luo, joka kyseli yhtä uteliaasti kuin ennenkin, mitä hänelle kuului, avasi kouluhuoneen oven raolleen ja hiipi sisään kuin eksynyt poika. Oven sulkeminen oli hänestä aika hankalaa. Hänen kaikki ystävänsä olivat hajallaan huoneessa lukuunottamatta tylsistynyttä, joka istui yhä liikkumatta. Feeder ojenteli jäseniään harmaassa vaipassaan kuin olisi kustannuksista välittämättä päättänyt repäistä hihat irti.

"Hiihaahuu!" huudahteli Feeder pudistaen itseään kuin työhevonen. "Voi hyväinen aika, hyväinen aika! Hiihaahuu!"

Paulia oikein peloitti Feederin haukotteleminen. Se suoritettiin niin suurenmoisen mittakaavan mukaan, ja Feeder oli niin kovin tosissaan. Kaikki pojatkin (Tootsia lukuunottamatta) näyttivät uupuneilta ja valmistautuivat päivälliselle; muutamat sitoivat uudelleen jäykkiä kaulahuivejaan, toiset pesivät käsiään tai harjasivat tukkaansa viereisessä huoneessa — sennäköisinä kuin eivät olisi siitä odottaneet paljoakaan huvia.

Toots, joka oli jo kunnossa, niin ettei hänen tarvinnut ollenkaan siistiä itseään, ennätti omistaa aikansa Paulille ja sanoi kömpelön hyvänahkaisesti:

"Istu, Dombey."

"Kiitos", vastasi Paul.

Hänen yrityksensä heilauttaa itsensä oikein korkealle penkille ja lipeämisensä taas lattialle näytti valmistavan Tootsin älyä uuden keksinnön tekemiseen.

"Sinä olet kovin pieni poika", sanoi Toots.

"Niin, pieni minä olen", vastasi Paul. "Kiitoksia, herra."

Sillä Toots oli nostanut hänet penkille, vieläpä hyvin ystävällisesti.

"Mikä sinun räätälisi nimi on?" kysyi Toots tarkasteltuaan toista hetkisen.

"Tähän asti on minun vaatteeni ommellut nainen", vastasi Paul. "Hän on sisareni ompelija."

"Minun räätälini on Burgess ja Kumpp.", virkkoi Toots. "Hieno, mutta hyvin kallis."

Paulilla oli kylliksi älyä pudistaakseen päätänsä kuin olisi tahtonut sanoa, että helposti sen huomasi. Ja niin hän ajattelikin.

"Isäsihän on aika rikas, vai mitä?" kysyi Toots.

"Kyllä, herra", vastasi Paul. "Hän on Dombey ja Poika."

"Ja mikä?" kysyi Toots.

"Ja Poika", vastasi Paul.

Toots toisti toiminimen itsekseen parikin kertaa painaakseen sen mieleensä, mutta se ei oikein onnistunut, ja hän sanoi pyytävänsä Paulia huomisaamuna mainitsemaan sen uudelleen, koska se oli jokseenkin tärkeätä. Eikä hän tosiaankaan suunnitellut mitään vähempää kuin kirjoittaa itselleen heti yksityisen ja tuttavallisen kirjeen Dombey ja Pojalta.

Sillä välin olivat muut oppilaat (kivettynyttä poikaa lukuunottamatta) kokoontuneet heidän ympärilleen. He olivat kohteliaita, mutta kalpeita, puhuivat hiljaisella äänellä ja olivat kaikki niin masentuneita mieleltään, että tähän joukkoon verrattuna pikku Bitherstone oli täydellinen seuramies. Ja kuitenkin oli myös Bitherstonekin saanut puolestaan kärsiä loukkauksia.

"Sinähän nukut minun kanssani samassa huoneessa?" kysyi muuan juhlallinen nuori herra, jonka paidankaulus kiersi korvannipukat pystyyn.

"Herra Briggs?" kysyi Paul.

"Tozer", vastasi toinen.

Paul vastasi myöntävästi. Tozer osoitti kivettynyttä poikaa ja sanoi, että se oli Briggs. Paul oli jo ollut varma siitä, että se oli joko Briggs tai Tozer, vaikka ei olisi osannut sanoa miksi.

"Oletko sinä vahva?" kysyi Tozer.

Paul sanoi, ettei hän luullut olevansa. Tozer sanoi olevansa samaa mieltä Paulin ulkomuodosta ja lisäsi sitten, että se oli vahinko, sillä täällä piti olla vahva. Sitten hän kysyi Paulilta, aikoiko hän ruveta opiskelemaan Cornelian johdolla. Kun Paul vastasi myöntävästi, voihkaisivat kaikki pojat hiljaa (Briggsiä lukuunottamatta).

Voihkaisu häipyi käsirummun pauhuun, joka taas kuului vimmattuna. Kaikki lähtivät silloin ruokasaliin lukuunottamatta kivettynyttä Briggsiä, joka pysyi entisellä paikallaan. Ruokasaliin mennessään huomasi Paul Briggsille tuotavan leipää, joka oli pantu lautaselle hienosti ruokaliinan päälle. Poikittain leivällä oli hopeinen haarukka.

Tohtori Blimber oli jo paikallaan ruokasalissa pöydän päässä rouva ja neiti Blimberin välissä. Mustatakkisen kandidaatti Feederin paikka oli pöydän alapäässä. Paulin tuoli oli neiti Blimberin vieressä, mutta kun hänen istuuduttuaan siihen huomattiin, etteivät hänen kulmakarvansa kohonneet paljonkaan yli pöydänsyrjän, tuotiin tohtorin työhuoneesta muutamia kirjoja hänen tuolilleen. Niiden päällä hän sai istua aina sen jälkeen — ja kantaa ne syöntiä varten itse sisään ja ulos kuin pieni norsu.

Kun tohtori oli lukenut pöytärukouksen, alkoi päivällinen. Ensiksi oli maukasta lientä, sitten paahtopaistia, keitettyä lihaa, vihanneksia, piirakkaa ja juustoa. Jokaisella pojalla oli raskas hopeahaarukka ja ruokaliina, ja kaikki oli järjestetty komeasti ja sirosti. Erikoisesti oli huomattava siniseen, kiiltonappiseen takkiin puettu pöytäpalvelija, joka antoi pöytäoluelle melkein viinin maun, sillä hän kaatoi sitä laseihin niin ylväästi.

Ei kukaan muu kuin tohtori puhunut mitään, jollei kysytty. Rouva ja neiti Blimber vaihtoivat silloin tällöin keskenään jonkin sanan. Milloin joku pojista ei ollut yksinomaan kiintynyt veitsen, haarukan tai lusikan käyttelyyn, etsi hänen katseensa ehdottomasti tohtorin, rouvan tai neidin silmiä, joihin se ujosti pysähtyi. Toots näytti olevan ainoa poikkeus säännöstä. Hän istui Feederin vieressä Paulin puolella pöytää ja kurkisti usein välillä olevien poikien takaa ja edestä nähdäkseen Paulin vilahdukselta.

Vain kerran koko päivällisen aikana esitti tohtori sellaisen keskusteluaiheen, johon pojatkin joutuivat osallisiksi. Se tapahtui juustoa syötäessä, jolloin tohtori juotuaan lasillisen portviiniä sanoi ensin pari kertaa "hm, hm" ja alkoi sitten:

"On merkillistä, herra Feeder, että roomalaiset —"

Kun tuo hirveä kansa, kaikkien poikien yhteinen leppymätön vihollinen, mainittiin, kiinnitti jokainen heistä katseensa tohtoriin ja omaksui mitä syvimmän harrastuksen ilmeen. Yksi, joka sattumalta juuri joi ja näki lasinsa reunan yli tohtorin silmien tuijottavan häneen, lakkasi niin äkkiä juomasta, että sai kulauksen väärään kurkkuunsa ja siten pilasi tohtorin koko esityksen.

"On merkillistä, herra Feeder", sanoi tohtori aloittaen taas hitaasti, "että roomalaiset upeissa ja tuhlaavaisissa kesteissään, joista luemme keisariajan kuvauksissa, jolloin ylellisyys oli kohonnut ennenkuulumattomaan määrään ja jolloin kokonaisia maakuntia ryöstettiin yksien ainoiden keisarillisten kemujen herkkujen valmistamiseksi —"

Nyt puhkesi häiritsijä, joka oli pullistunut ja pingoittunut hirveästi, turhaan odottaessaan pistettä, hurjaan yskimiseen.

"Johnson", virkkoi Feeder hiljaisella moittivalla äänellä, "juokaa vähän vettä".

Tohtori näytti hyvin tuikealta, pysyi vaiti, kunnes vesi oli tuotu, ja jatkoi sitten:

"Ja jolloin, herra Feeder —"

Mutta Feeder, joka näki, että Johnson ihan varmasti puhkeisi kohta taas yskimään, ja tiesi, että tohtori ei mitenkään pääsisi lauseen loppuun puhuessaan oppilailleen, ennenkuin oli sanonut kaiken sanottavansa, ei voinut irroittaa silmiään Johnsonista, ja niin hän joutui kiinni siitä rikoksesta, ettei katsonut tohtoriin, joka tietysti lakkasi puhumasta.

"Suokaa anteeksi", pyysi Feeder punastuen. "Antakaa anteeksi, tohtori
Blimber."

"Ja jolloin", jatkoi nyt tohtori korottaen ääntään, "niinkuin olemme lukeneet, eikä meillä ole mitään syytä sitä epäillä — niin uskomattomalta kuin se tuntuneekin meidän aikamme sivistymättömistä — jolloin Vitelliuksen veli valmisti juhla-aterian, jolla tarjottiin kaksituhatta eri lajia kalaruokia-—"

"Juokaa vähän vettä, Johnson — kalaruokia, tohtori Blimber", sanoi
Feeder.

"Viisituhatta eri lajia linturuokia —"

"Tai koettakaa leivänkappaleella", kuiskasi Feeder.

"Ja muuan ruokalaji", jatkoi tohtori Blimber korottaen ääntään yhä enemmän ja katsellen ympärilleen pöydän kumpaakin sivua pitkin, "jota sen suunnattoman koon vuoksi sanottiin Minervan kilveksi ja joka sisälsi muiden kallisarvoisten aineksien ohella fasaanin aivoja ‒"

"Ou, ou, ou!" puuskutti Johnson.

"Lehtokurppia —"

"Ou, ou, ou!"

"Scarus-nimisen kalan uimarakkoja —"

"Voitte saada repeämän aivoihinne", sanoi Feeder. "Parasta on päästää se valloilleen."

"Ja Karpathian mereltä tuotua nahkiaisen mätiä", pitkitti tohtori hyvin tuikealla äänellä, "ja kun luemme tuontapaisista kalliista kemuista ja pidämme vielä mielessämme, että on olemassa Titus —"

"Miltä tuntuisikaan äidistänne, jos kuolisitte halvaukseen!" sanoi
Feeder Johnsonille.

"Domitianus —"

"Nyt olette jo ihan sininen kasvoiltanne", huomautti Feeder.

"Nero, Tiberius, Caligula, Heliogabalus ja monta muuta", jatkoi tohtori, "on, herra Feeder — jos suvaitsette kunnioittaa minua kuuntelemalla — merkillistä, hyvin merkillistä —"

Mutta Johnson, joka ei enää voinut hillitä itseään, puhkesi sillä hetkellä niin hurjasti yskimään, että vaikka hänen molemmat lähimmät naapurinsa paukuttivat hänen selkäänsä ja Feeder piti vesilasia hänen huulillaan ja pöytäpalvelija kävelytti häntä muutamia kertoja edestakaisin hänen tuolinsa ja sivupöydän välillä kuin vahtisotamiestä, kesti ainakin viisi minuuttia, ennenkuin hän jonkin verran tointui. Sitten seurasi syvä hiljaisuus.

"Hyvät herrat", sanoi tohtori Blimber, "nouskaamme lukemaan pöytäsiunaus. Cornelia, auta Dombey alas" — minkä jälkeen pikku Paulista ei näkynyt muuta kuin päälaki pöydänreunan yläpuolella. "Johnson saa lukea minulle huomenna ennen aamiaista ilman kirjaa kreikkalaisesta testamentista Pyhän Paavalin efesolaiskirjeen ensimmäisen luvun. Puolen tunnin kuluttua, herra Feeder, ryhdymme taas työhön."

Pojat kumarsivat ja poistuivat huoneesta, samoin Feeder. Seuraavan puolen tunnin kuluessa pojat kävelivät parittain käsi kädessä edestakaisin talon takana pikku nurmikolla tai koettivat herättää Briggsin rinnassa edes vähäisen innon kipinää. Mutta mitään niin alhaista kuin leikkiä ei ajateltukaan. Täsmälleen määräaikana kuului käsirummun ääni, ja niin aloitettiin taas opinnot tohtori Blimberin ja Feederin yhteisen valvonnan alaisina.

Koska olympolainen kävelyleikki oli tällä kerralla keskeytetty tavallista lyhyempään Johnsonin vuoksi, pääsivät kaikki oppilaat ulos ennen teenjuontia. Briggskin otti osaa tähän ajanviettoon, jonka kuluessa hän katsahti pari kolme kertaa synkästi kallionsyrjän yli. Tohtori Blimber seurasi heitä. Paulin osaksi tuli se kunnia, että tohtori itse talutti häntä. Se oli kovin suuri kunnianosoitus ja sai Paulin näyttämään kovin pieneltä ja heikolta.

Teetä tarjottiin yhtä hienolla tavalla kuin päivällistäkin. Senjälkeen pojat nousivat pöydästä ja kumarsivat samoin kuin ennenkin ja vetäytyivät sitten pois suorittaakseen sen päivän keskeneräisen työn tai valmistuakseen huomispäivän jo häämöittävään tehtävään. Paul istui nurkassa mietiskellen, ajatteliko Florence häntä ja mitä he kaikki nyt puuhasivat rouva Pipchinin luona.

Toots, jota oli pidättänyt erittäin tärkeän kirjeen laatiminen Wellingtonin herttualta, huomasi vähän ajan kuluttua pikku Paulin ja tapansa mukaan katseltuaan häntä kysyi, pitikö hän liiveistä.

Paul vastasi: "Kyllä, herra."

"Niin minäkin", virkkoi Toots.

Sinä iltana ei Toots enää puhunut sanaakaan. Hän vain katseli Paulia sennäköisenä kuin olisi pitänyt hänestä, ja koska siinä oli kyllin seuraa eikä Paulia haluttanut puhella, vastasi se hänen seurustelutarpeitaan paremmin kuin keskustelu.

Noin kello kahdeksan ajoissa käsirumpu taas kutsui rukouksiin ruokasaliin, ja sitten pöytäpalvelija tarjoili sivupöydän ääressä leipää, juustoa ja olutta niille pojille, jotka niitä halusivat. Tämän aterian lopulla tohtori sanoi: "Hyvät herrat, me aloitamme opintomme kello seitsemän huomisaamuna." Silloin näki Paul ensi kerran Cornelia Blimberin silmät ja huomasi niiden olevan itseensä suunnattuina. Kun tohtori oli puhunut, kumarsivat oppilaat taas ja menivät nukkumaan.

Yläkerran turvallisessa makuuhuoneessa Briggs sanoi päätänsä särkevän niin, että se oli halkeamaisillaan, ja lisäsi, että hän mielellään kuolisi, jollei olisi äitiä ja mustaa rastasta kotona. Tozer ei puhunut paljon, huokaili vain ja käski Paulin olla varuillaan, sillä huomenna olisi hänen vuoronsa. Lausuttuaan nämä profeetalliset sanat hän riisuutui synkkänä ja meni vuoteeseensa. Briggskin oli jo vuoteessa ja samoin Paul, ennenkuin heikkosilmäinen miespalvelija ilmestyi ottamaan pois kynttilän toivottaen samalla hyvää yötä ja hauskoja unia. Mutta hänen hyväntahtoiset toivotuksensa olivat turhat, mitä Briggsiin ja Tozeriin tuli, sillä Paul, joka makasi valveillaan pitkän aikaa ja sen jälkeenkin usein heräsi, huomasi läksyjen ahdistavan Briggsiä painajaisena ja Tozerin, jota häiritsivät unessa samanlaiset aiheet, vaikka vähemmässä määrässä, puhelevan vierailla kielillä tai mutisevan katkonaisia kreikan- tai latinankielisiä lauseita — se kaikki oli Paulista samaa sotkua ja teki yön hiljaisuudessa sanomattoman pahan ja kammottavan vaikutuksen.

Paul nukahti sitten ja näki unta, että hän käveli käsi kädessä Florencen kanssa kauniiden puutarhojen kautta. Siellä he tulivat suuren auringonkukan luo, joka äkkiä laajeni käsirummuksi ja alkoi soida. Avatessaan silmänsä hän huomasi, että oli pimeä tuulinen aamu ja tihkusade ja että todellinen käsirumpu alakerran käytävässä kehoitti hirveällä äänellä valmistautumaan päivän varalle.

Hän nousikin heti ja huomasi Briggsin, jolla tuskin näkyi olevan silmiä, painajainen ja huolet kun olivat pöhöttäneet hänen kasvonsa, vetävän saappaita jalkaansa. Tozer seisoi lattialla värisevänä ja pahantuulisen näköisenä ja hieroi hartioitaan. Paul-paralta kävi pukeutuminen työläästi, hän kun ei ollut siihen tottunut, ja senvuoksi hän pyysi tovereitaan hyväntahtoisesti sitomaan pari nauhaa hänen vaatteissaan. Mutta kun Briggs sanoi vain "anna olla" ja Tozer "kyllä maar", meni hän lähimpään kerrokseen, kun oli muuten valmis. Siellä hän näki sievän nuoren naisen nahkahansikkaat käsissä puhdistavan uunia. Tämä nuori nainen näytti hämmästyvän huomatessaan hänet ja kysyi, missä hänen äitinsä oli. Kun Paul sanoi, että hän oli kuollut, riisui tyttö hansikkaansa ja teki, mitä pyydettiin; sitäpaitsi hän vielä hieroi Paulin käsiä lämmittääkseen niitä ja suuteli häntä sitten ja sanoi, että milloin tahansa Paul tarvitsisi tuontapaista — nimittäin pukeutumisapua —, hänen pitäisi vain kysyä Meliaa. Paul kiitti häntä lämpimästi ja lupasi tehdä niin. Sitten hän meni hiljaa alakertaan sitä salia kohti, jossa pojat taas aloittivat opintonsa. Hänen sivuuttaessaan erään raollaan olevan oven kuului sisäpuolelta ääni: "Onko se Dombey?" Kun Paul vastasi: "Kyllä, neiti", sillä hän tunsi tuon äänen neiti Blimberin ääneksi, sanoi neiti Blimber: "Tule sisään, Dombey." Paul totteli.

Neiti Blimber oli samannäköinen kuin edellisenäkin päivänä, paitsi että hänellä oli huivi hartioillaan. Hänen lyhyt vaalea tukkansa oli yhtä kiharainen kuin ennenkin. Niinikään oli hänellä jo nenällään silmälasit, niin että Paul ihmetteli itsekseen, pitikö hän niitä vuoteessakin. Cornelialla oli täällä oma pieni viileä huone, jossa oli muutamia kirjoja eikä ollenkaan tulta. Mutta neiti Blimberiä ei koskaan palellut eikä nukuttanut.

"Dombey, minä lähden ulos terveyteni vuoksi", sanoi neiti Blimber.

Paul ei päässyt selville, mitä hän sillä tarkoitti ja miksi hän ei lähettänyt palvelijaa tuolle asialle, kun sää oli niin ruma. Mutta hän ei ilmaissut ajatuksiaan ääneen, sillä hänen huomionsa kiintyi pieneen kirjapinoon, jota neiti Blimber näytti juuri järjestelleen.

"Nämä kuuluvat sinulle, Dombey", virkkoi neiti Blimber.

"Kaikkiko?" kysyi Paul.

"Niin", vastasi neiti Blimber, "ja herra Feeder valitsee sinulle pian muutamia lisää, jos olet niin oppivainen kuin odotan sinun olevan, Dombey."

"Kiitoksia, neiti", virkkoi Paul.

"Minä lähden ulos terveyteni vuoksi", toisti neiti Blimber, "ja sillä välin kun olen poissa, nimittäin tästä aamiaiseen asti, Dombey, toivon sinun lukevan läpi sen, mitä olen merkinnyt näissä kirjoissa, ja sanovan sitten minulle, oletko ymmärtänyt sen kaiken ja mitä mieleesi on siitä jäänyt. Älä hukkaa aikaa, Dombey, sillä sinulla ei ole sitä ollenkaan liikaa, vaan vie ne alakertaan ja aloita heti."

"Kyllä, neiti", vastasi Paul.

Niitä oli niin monta, että vaikka Paul pani toisen kätensä alimman kirjan alle ja toisen ynnä leukansa ylimmälle ja puristi niitä lujasti rintaansa vasten, luiskahti keskimmäinen kirja pois, ennenkuin hän oli päässyt ovelle, ja sitten ne putosivat kaikki lattialle. Neiti Blimber sanoi: "Voi, Dombey, Dombey, tuo näyttää huolimattomalta!" ja järjesti ne taas pinoksi Paulin syliin. Tällä kerralla onnistui Paulin taitavasti säilyttämällä tasapainonsa päästä ulos huoneesta ja muutamia porrasaskelmia alaskin, ennenkuin kaksi kirjaa taas tipahti. Mutta hän piti toisista kiinni niin lujasti, ettei häneltä enää pudonnut muita kuin yksi alakerroksen lattialle ja yksi käytävään. Kun hän oli saanut muut kirjat viedyksi kouluhuoneeseen, lähti hän taas portaita ylös kokoamaan pudonneita. Saatuaan lopulta yhteen koko kirjavarastonsa ja kiivettyään paikalleen hän ryhtyi työhön Tozerin rohkaisemana sillä huomautuksella, että "hän nyt oli päässyt siihen käsiksi". Se olikin ainoa keskeytys, joka hänelle sattui ennen aamiaista. Tällä aterialla hänellä ei ollut laisinkaan ruokahalua, mutta kaikki oli yhtä juhlallista ja hienoa kuin muillakin kerroilla. Kun se oli päättynyt, seurasi hän neiti Blimberiä portaita ylös.

"Jaha, Dombey", sanoi neiti Blimber. "Mitä olet oppinut kirjoistasi?"

Niihin sisältyi vähän englantia ja jonkin verran latinaa — esineiden nimiä, artikkelien ja nimisanojen taivutuksia, niiden harjoituksia ja alkeissääntöjä — hiukan oikeinkirjoitusta, silmäys muinaisajan historiaan, viittaus tai pari nykyajan historiaan, muutamia taulukoita, joista pari kolme käsitteli painoja ja mittoja, ja vähän yleistietoa. Kun Paul-parka oli tavaillut numero kahden läpi, huomasi hän, ettei aavistanut enää mitään numero yhdestä. Katkelmia siitä tunkeutui sitten numero kolmeen, joka sekaantui numero neljään, ja tämä taas takertui numero kahteen. Lopulta hän ei ollut oikein varma siitä, tekikö kaksikymmentä Romulusta Remuluksen tai oliko hic haec hoc jokin painomitta tai teonsana aina samaa sukua kuin muinainen britti tai oliko kolme kertaa neljä taurushärkä — kaikesta tuosta hän oli kerrassaan epäselvillä.

"Voi, Dombey, Dombey", sanoi neiti Blimber, "tämähän on kovin ikävää".

"Suokaa anteeksi", sanoi Paul, "jos saisin jonkin kerran vähän puhella
Glubbs-ukon kanssa, osaisin luullakseni paremmin".

"Joutavia, Dombey", sanoi neiti Blimber. "En tahdo kuulla tuollaista. Tämä paikka ei ole sovelias minkäänlaisille Glubbseille. Sinun täytyy luullakseni viedä kirjat yksitellen alakertaan ja oppia ensin täydellisesti päivän osuus A, ennenkuin siirryt B:hen. Niin, Dombey, vie nyt mukaasi päällimmäinen kirja ja palaa sitten, kun olet oppinut siitä läksysi."

Neiti Blimber ilmaisi mielipiteensä Paulin sivistymättömästä tilasta synkän iloisesti ikäänkuin olisi odottanut tällaista tulosta ja ollut mielissään huomatessaan, että heidän piti olla alituisesti tekemisissä toistensa kanssa. Paul poistui vieden päällimmäisen kirjan, niinkuin oli käsketty, ja rupesi puskemaan läpi alakerrassa. Välillä hän muisti siitä joka sanan, välillä taas unohti kaikki ja samalla muunkin maailman. Vihdoin hän uskalsi mennä yläkertaan läksynsä kuulusteluun. Nyt se oli jälleen vähällä haihtua hänen päästään, ennenkuin hän oli päässyt alkuunkaan, kun neiti Blimber sulki kirjan ja sanoi: "Anna kuulua, Dombey!" Tämä temppu ilmaisi niin selvästi neidillä olevan kaikki tiedot tallella mielessään, että Paul katseli häntä hämmästyksen vallassa kuin skolastisilla oljilla täytettyä keinotekoista mörköä.

Mutta hän selviytyi kuitenkin aika hyvin. Neiti Blimber kehui häntä toivorikkaaksi aluksi, joka nopeasti menestyisi, ja antoi hänelle heti suoritettavaksi läksyn B. Siitä hän sai siirtyä vielä ennen päivällistä läksyihin C ja D. Raskasta oli jatkaa lukuja heti päivällisen jälkeen. Paul tunsi päätään ihan huimaavan. Hän oli sekaisin kaikesta, uninen ja haluton. Mutta kaikilla muillakin pojilla oli samanlaiset tunteet, ja heidän oli kuitenkin pakko ruveta myös lukuihin käsiksi — jos se muuten oli miksikään lohdutukseksi. Kumma kyllä, eteisen suuri kello toisti yhä uudelleen ensimmäistä kysymystään eikä kertaakaan sanonut: "Hyvät herrat, nyt käymme taas käsiksi opintoihin", sillä se sai lakkaamatta kuulla sitä lausetta lähellään. Opinnot kiersivät ympäri kuin mahtava pyörä, jonka päällä nuorukaisia hellittämättä venytettiin.

Teen jälkeen oli taas harjoituksia ja valmistuksia seuraavan päivän varalle kynttilän valossa. Ja sitten määräaikana oli mentävä vuoteeseen, jossa sai nauttia levosta ja unhotuksen suloisuudesta, mikäli päivän opinnot eivät kummitelleet unessa.

Oi lauantaipäiviä, suloisia lauantaita, jolloin Florence aina tuli puolenpäivän aikana eikä suostunut jäämään pois minkäänlaisella ilmalla, vaikka rouva Pipchin mutisi ja torui ja kiusasi häntä kovasti. Nämä lauantait olivat todellisia sapatteja ainakin kahdelle pikku kristitylle kaikkien juutalaisten joukossa, ja silloin suoritettiin pyhitystä vahvistamalla yhä kiinteämmiksi veljen ja sisaren rakkautta.

Eivät edes sunnuntai-illat — raskaat sunnuntai-illat, joiden varjo pimitti jo aamun ensimmäistä valonkoittoa — voineet turmella näitä kalliita lauantai-päiviä. Paul ei välittänyt siitä, oltiinko laajalla merenrannalla, missä he istuskelivat tai kävelivät yhdessä, vai ainoastaan rouva Pipchinin synkässä takahuoneessa, jossa Florence lauloi Paulille niin lempeästi, pidellen hänen väsynyttä päätänsä sylissään. Hän ei välittänyt muusta kuin Florencesta. Mitään muuta hän ei ajatellut. Sunnuntai-iltaisin taas ammotti tohtorin synkkä ovi nielaistakseen hänet viikoksi, ja silloin oli aika lausua jäähyväiset Florencelle.

Rouva Wickam oli viety takaisin kotiin Lontoon-taloon, ja neiti Nipper, joka nyt oli sievä nuori nainen, oli tullut Brightoniin, joutuen moneen rivakkaan otteluun rouva Pipchinin kanssa. Jos vanha rouva oli koskaan tavannut vertaistaan, oli hän nyt tavannut. Neiti Nipper oli vetänyt miekkansa esille huotrasta heti ensimmäisenä aamuna rouva Pipchinin talossa herättyään. Hän ei pyytänyt eikä antanut armoa. Hän halusi sotaa, ja sota syttyikin, ja rouva Pipchin sai siitä päivästä lähtien alituisesti pelätä yllätyksiä, kiusantekoa, pilkkaa ja kahakoita. Hyökkäsipä vihollinen hänen kimppuunsa käytävästä hänen nauttiessaan kaikessa rauhassa kyljyksistään eikä säästänyt edes hänen paahtoleipäänsä.

Neiti Nipper oli palannut eräänä sunnuntai-iltana Florencen kanssa saattamasta Paulia tohtorin luo, kun Florence otti poveltaan pienen paperipalan, johon oli kirjoittanut muutamia sanoja lyijykynällä.

"Katsoppas tätä, Susan", virkkoi hän. "Tässä on niiden pikku kirjojen nimet, jotka Paul tuo kotiin harjoitellakseen tehtäviä silloinkin, kun hän on kovin väsynyt. Jäljensin ne eilen illalla hänen kirjoittaessaan."

"Älkää näyttäkö niitä minulle, Floy-neiti", vastasi Nipper. "Yhtä mielelläni näkisin vaikka rouva Pipchinin."

"Susan, ole niin hyvä ja osta ne minulle huomisaamuna. Minulla on rahaa kylliksi", pyysi Florence.

"Mutta hyväinen aika, Floy-neiti!" huudahti neiti Nipper, "kuinka voitte puhua tuollaista, kun teillä on jo kyllin kirjoja ennestään ja opettajia ja opettajattaria, jotka lakkaamatta opettavat teille jotakin, vaikka minun uskoni on se, ettei teidän isänne olisi opettanut teille mitään eikä olisi ajatellutkaan sellaista, jollette olisi pyytänyt häneltä, eikä hän silloin voinut suoraan kieltää; mutta myöntyminen pyydettäessä on ihan eri asia kuin jos vapaaehtoisesti tarjoaisi jotakin. Minulla ei voi olla mitään sitä vastaan, jos nuori mies seurustelee kanssani, ja kun hän kosii, voin ehkä vastata myöntävästi, mutta se ei ole samaa kuin jos sanoisin: Tahtoisitteko olla hyvä ja rakastaa minua?"

"Mutta voithan sinä ostaa minulle nuo kirjat, Susan. Ja kyllähän sinä ostatkin, kun tiedät minun haluavan niitä."

"Kyllä, neiti, mutta mihin te tarvitsette niitä?" virkkoi Nipper ja lisäsi hiljaisemmalla äänellä: "Jos olisi tarkoitus heitellä niitä rouva Pipchinin päähän, ostaisin kokonaisen vaununlastillisen."

"Luulisin voivani ehkä vähän auttaa Paulia, Susan, jos minulla olisi nuo kirjat", sanoi Florence, "ja tehdä tulevan viikon vähän helpommaksi hänelle. Ainakin haluaisin koettaa. Osta ne siis minulle, hyvä Susan, niin en koskaan unohda, kuinka kiltti sinä olet!"

Olisi täytynyt olla kovempi sydän kuin Susan Nipperillä, jotta olisi voinut kieltäytyä vastaanottamasta sitä pikku kukkaroa, jota Florence tarjosi, tai vastustaa ystävällistä, harrasta katsetta, joka seurasi hänen pyyntöään. Susan pani kukkaron taskuunsa sanaakaan vastaamatta ja lähti heti suorittamaan asiaa.

Kirjoja ei ollut helppo hankkia. Muutamissa myymälöissä vastattiin, että ne olivat heiltä juuri loppuneet tai etteivät he koskaan myyneet sellaisia tai että heillä oli ollut hyvin monta kappaletta viime kuussa tai että suurta lähetystä odotettiin ensi viikolla. Mutta Susan ei peräytynyt vähällä, vaan sai houkutelluksi mukaansa etsintäretkelle vaaleatukkaisen, mustaesiliinaisen nuorukaisen eräästä kirjakaupasta, jossa hän oli tuttu, ja kiusasi häntä niin perin pohjin koko ajan, että nuorukainen edes päästäkseen vapaaksi hänestä lopulta haali kokoon kaikki tarvittavat kirjat ja Susan saattoi palata kotiin voitonriemuisena.

Näiden aarteiden ääressä Florence istui omien oppituntiensa jälkeen iltaisin seuratakseen Paulin jälkiä tieteen okaisilla poluilla. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän pääsi Paulin kintereille, saavutti hänet, vieläpä meni hänen ohitseenkin, sillä hänellä oli nopea ja selvä käsityskyky ja apuna kaikkein ihmeellisin opettaja, nimittäin rakkaus.

Ei sanaakaan tästä hiiskuttu rouva Pipchinille, mutta monena yönä, kun kaikki jo olivat vuoteessa ja neiti Nipper, tukka paperikäärylöissä ja itse nukkumassa jossakin epämukavassa asennossa Florencen rinnalla, lepäsi mitään aavistamatta ja kun kamiinin ritisevä hiillos oli muuttunut kylmäksi ja harmaaksi ja kynttilät paloivat loppuun ja kovertuivat pohjaa myöten, koetti Florence niin innokkaasti asettua pienen Dombeyn tilalle, että hänen mielenlujuutensa ja kestävyytensä nostivat hänet melkein oikean Dombeyn tasolle.

Ja suuri oli hänen palkintonsa, kun hän eräänä lauantai-iltana Paulin istuuduttua tapansa mukaan lukujensa ääreen saattoi asettua hänen rinnalleen ja tehdä helpoksi kaikki, mikä tuntui vaikealta, ja valaista ja selventää kaiken hämärän. Tosin oli palkintona vain hämmästynyt ilme Paulin kalpeilla kasvoilla — punastus — hymy — ja sitten luja syleily — mutta taivas tietää, kuinka Florence iloitsi siitä runsaasta korvauksesta, jonka hän näin sai vaivoistaan.

"Oi, Floy!" huudahti veli, "kuinka minä rakastan sinua! Kuinka minä rakastan sinua, Floy!"

"Ja minä sinua, kultaseni!"

"Niin, senhän tiedän, Floy."

Paul ei puhunut siitä enempää, mutta istui koko illan hiljaa sisarensa vieressä, ja yöllä hän huusi omasta pikku huoneestaan, joka oli Florencen huoneen vieressä, kolme neljä kertaa rakastavansa häntä.

Siitä päivästä alkaen valmistautui Florence istumaan Paulin vieressä joka lauantai-iltapäivä ja kärsivällisesti auttamaan häntä seuraavan viikon työssä, mikäli he osasivat arvata sen etukäteen. Se ilahduttava ajatus, että sai tehdä juuri samaa työtä, jota Florence oli tehnyt hänen edellään, olisi jo sinänsä ollut Paulille yllykkeenä ryhtymään uutterasti lukuihin käsiksi, mutta kun ottaa huomioon kuorman kevennyksen, jonka tämä apu tuotti, on juuri ehkä sen ansioksi laskettava, ettei hän uupunut kuorman alle, jonka kelpo neiti Blimber oli sälyttänyt hänen selkäänsä.

Asia ei suinkaan ollut niin, että neiti Blimber olisi tahallaan ollut hänelle liian ankara tai että tohtori Blimber olisi tahtonut kohdella poikia liian ankarasti. Cornelia vain piti kiinni siitä uskosta, jossa hänet oli kasvatettu, ja tohtori jonkinlaisen käsitteiden hämmennyksen vallassa katseli poikia sellaisin silmin kuin he kaikki olisivat tohtoreita ja täysikasvuisina syntyneitä. Oppilaittensa lähimpien omaisten kiitoksen rohkaisemana ja heidän sokean turhamaisuutensa ja harkitsemattoman kiireensä yllyttämänä tohtori Blimber ei tietysti voinut huomata erehdystään tai kääntää pullistuneita purjeitaan toiseen suuntaan.

Samoin kävi Paulinkin. Kun tohtori Blimber sanoi hänen edistyvän aika lailla ja osoittavan hyviä luontaisia lahjoja, vaati Dombey entistä enemmän jouduttamaan hänen opintojaan. Kun tohtori Blimber taas Briggsistä ilmoitti, ettei hän edistynyt paljon eikä ollut luonnostaan lahjakas, vaati pojan isä hellittämättä ankaraa opetusta jatkettavaksi. Lyhyesti sanoen, kuinka korkea ja väärä lämpötila tohtorin ansarissa olikin, olivat kasvien omistajat aina valmiit tarttumaan kiinni palkeisiin ja lietsomaan tulta.

Sen vähän iloisuuden, mitä Paulilla ehkä alussa oli, hän menetti tietysti pian. Mutta kaiken sen hän säilytti, mikä hänen luonteessaan oli omituista ja varhaisvanhaa ja miettiväistä, ja eläessään oloissa, jotka olivat niin suosiollisia näiden ominaisuuksien kehittymiselle, hän kävi entistäänkin omituisemmaksi ja varhaisvanhemmaksi ja miettiväisemmäksi.

Ainoa erotus oli se, että hän säilytti luonteensa oman itsensä salaisuutena. Päivä päivältä hän muuttui yhä miettivämmäksi ja umpimielisemmäksi eikä pannut ainoaankaan henkilöön tohtorin talossa samantapaista uteliasta huomiota kuin aikoinaan rouva Pipchiniin. Hän oli mielellään yksin, ja niinä lyhyinä välihetkinä, jolloin hän ei ollut vaipunut lukuihinsa, ei häntä miellyttänyt mikään niin paljon kuin vaeltelu talossa yksikseen tai istuminen portailla kuuntelemassa eteisen suurta kelloa. Hän tunsi tarkoin kaikki talon seinäpaperit ja näki niiden kuvioissa sellaista, mitä ei kukaan muu huomannut. Hän keksi pieniä tiikereitä ja jalopeuroja juoksentelemassa makuuhuoneen seinillä ja kierosilmäisiä kasvoja vilkuilemassa lattiamaton kuvioissa ja ruuduissa.

Niin eleli yksinäinen lapsi kaikkien näiden kuvittelemainsa ilmiöiden keskellä, eikä kukaan häntä ymmärtänyt. Rouva Blimber piti häntä "kummallisena", ja toisinaan sanoivat palvelijat pikku Dombeyn "haaveilevan", mutta siinä oli kaikki.

Vain nuori Toots käsitti häntä hiukan, mutta ei kyennyt sitä ilmaisemaan. Käsitteiden laita on samoin kuin kummitusten (ainakin sen mukaan kuin yleensä ajatellaan kummituksia), että niille pitää puhua vähän ennenkuin ne selittävät olemuksensa lähemmin, ja Toots oli jo kauan sitten lakannut rasittamasta mieltään omintakeisilla kysymyksillä. Mahdollisesti kohosi hänen aivoistaan jonkinlaista sumua, joka olisi kehittynyt mahtavaksi hengeksi, jos se olisi voinut valautua johonkin muotoon, mutta se ei pystynyt siihen, vaan noudatti siinä määrin arabialaisessa sadussa mainitun savun esimerkkiä, että tuli näkyviin paksuna pilvenä ja jäi paikalleen leijailemaan. Siitä jäi kuitenkin pieni olio yksinäiselle rannikolle, ja Toots tuijotti siihen hellittämättä.

"Mitä kuuluu?" oli hänellä tapana kysyä Paulilta viitisenkymmentä kertaa päivässä.

"Kiitos, oikein hyvää", vastasi Paul.

"Paiskaappas kättä", jatkoi Toots tavallisesti.

Paul totteli tietysti heti. Tuijotettuaan kauan Pauliin ja läähätettyään kovasti Toots jatkoi tavallisesti: "Mitä kuuluu?" Siihen Paul taas vastasi: "Kiitos, oikein hyvää."

Eräänä iltana Toots istui pulpettinsa ääressä vaipuneena kirjeitten kirjoittamiseen, kun hänen mieleensä näytti juolahtavan suurenmoinen aie. Hän laski kynän kädestään ja lähti etsimään Paulia, jonka vihdoin löysi pitkän hakemisen perästä katselemassa ulos pienen makuuhuoneensa akkunasta.

"Kuuleppa", huudahti Toots ruveten puhumaan samalla kun avasi oven, jottei unohtaisi, mitä aikoi sanoa, "mitä sinä ajattelet?"

"Voi, minä ajattelen niin monia asioita", vastasi Paul.

"Tosiaanko?" kysyi Toots näyttäen pitävän jo tätä seikkaa sinänsä hämmästyttävänä.

"Jos teidän täytyisi kuolla", virkkoi Paul katsoen hänen kasvoihinsa —

Toots säpsähti ja näytti kovin levottomalta.

"— niin ettekö mieluummin kuolisi kuutamoisena yönä, jolloin taivas on oikein kirkas ja tuuli puhaltaa niinkuin viime yönä?"

Toots katseli epäröivän näköisenä Paulia ja sanoi päätänsä pudistaen, ettei hän sitä tiennyt.

"Ei tarvitse tuulla kovasti", jatkoi Paul, "vaan soida ilmassa samoin kuin laineet soivat näkinkengissä. Oli kaunis yö. Kun olin kuunnellut kauan aikaa laineitten kohinaa, nousin makuulta ja katselin ulos akkunasta. Silloin näin veneen tuolla täydessä kuuvalossa, purjeveneen."

Lapsi katseli Tootsiin niin kiinteästi ja puheli niin vakavasti, että toinen tunsi velvollisuudekseen sanoa jotakin veneestä ja virkkoi: "Salakuljettajia." Mutta puolueettomasti muistettuaan, että kaikella on kaksi puolta, hän lisäsi: "Tai tullivartijoita."

"Purjevene", toisti Paul, "täydessä kuuvalossa. Purje kuin käsivarsi, puhdasta hopeaa. Se poistui kauas, ja mitä luulette sen näyttäneen tekevän heiluessaan aalloilla?"

"Kaatuvan kumoon", sanoi Toots.

"Se näytti viittaavan", virkkoi lapsi, "viittaavan minua tulemaan! —
Tuolla hän on! Tuolla hän on!"

Toots oli melkein suunniltaan pelosta kuullessaan tämän äkillisen huudahduksen äskeisen jälkeen ja huusi: "Kuka?"

"Sisareni Florence!" vastasi Paul. "Hän katselee ylös tänne ja heiluttaa kättään. Hän näkee minut — hän näkee minut! Hyvää yötä, Florence, hyvää yötä, hyvää yötä."

Hänen nopea siirtymisensä rajattoman ilon valtaan, kun hän seisoi siinä akkunan ääressä lähettäen lentosuukkoja ja taputtaen käsiään, ja kirkkauden häipyminen hänen piirteistään Florencen kadotessa näkyvistä, jolloin hänen pikku kasvoilleen jäi alistuva surumielisyys, olivat niin silmäänpistävät, ettei Tootskaan voinut olla niitä huomaamatta. Heidän puhelunsa keskeytyi juuri silloin, sillä viemisille tuli rouva Pipchin, joka tavallisesti ilmestyi mustassa puvussaan Paulia tervehtimään juuri ennen hämärän tuloa kerran pari viikossa, mutta alulle pantu keskustelu oli vaikuttanut niin tuntuvasti Tootsin mieleen, että hän vaihdettuaan tavalliset tervehdykset palasi pari kertaa kysymään rouva Pipchiniltä, mitä hänelle kuului. Tätä piti pikavihainen vanha rouva harkitusti keksittynä ja kauan suunniteltuna loukkauksena, joka oli kypsytetty alakerrassa asustavan heikkosilmäisen miehen pirullisissa aivoissa. Mainittua nuorta miestä vastaan hän tekikin nimenomaisen valituksen tohtori Blimberille vielä samana iltana. Tohtori ilmoitti asianomaiselle heti, että jos hän kerrankaan vielä käyttäytyisi samoin, olisi pakko erottaa hänet toimestaan.

Kun illat nyt olivat pitemmät, hiipi Paul joka ilta akkunansa ääreen odottaakseen Florencea, joka käveli määräaikana edestakaisin, kunnes näki Paulin. Heidän molemminpuolinen tervehdyksensä oli auringonvalon välähdys Paulin jokapäiväisessä elämässä. Usein pimeän tultua käveli toinenkin olento yksinään tohtorin talon edustalla. Harvoin hän enää tuli lauantaisin tapaamaan. Hän ei voinut kestää sitä. Hän tuli mieluummin tuntemattomana katselemaan ylös niihin akkunoihin, joiden takana hänen poikansa valmistautui mieheksi. Hän odotti ja katseli ja suunnitteli ja toivoi.

Voi, jospa hän olisi voinut nähdä samoin kuin toiset hennon, laihan pojan ylhäällä katselemassa aaltoja ja pilviä hämärissä vakavin silmin ja nojautumassa yksinäisen häkkinsä akkunaan lintujen lentäessä ohi, ikäänkuin olisi tahtonut itsekin lähteä lentämään pois kilpaa niiden kanssa!

KOLMASTOISTA LUKU

Liikeasioita

Dombeyn liikehuoneiston pihan varrella oli vanhoista ajoista lähtien ollut hedelmäkojuja, joissa kuljeskelevat myyjät ja myyjättäret tarjosivat kymmenen ja viiden välillä kaupaksi myös tohveleita, taskukirjoja, sieniä, koirien kaulaketjuja, Windsorin saippuaa ja välillä jonkin lintukoiran tai öljymaalauksen.

Lintukoira joutui aina tänne, kun pidettiin silmällä läheistä arvopaperipörssiä, missä on vallalla urheiluharrastus (tavallisesti alkuna vedonlyönti uusista hatuista). Muita kauppatavaroita tarjottiin suurelle yleisölle, mutta ei koskaan Dombeylle. Kun hän ilmestyi, vetäytyivät myyjät kunnioittavasti syrjään. Tohvelien, koirien ja kaulaketjujen tärkein kauppias — joka piti itseään julkisena henkilönä ja jonka muotokuva oli kiinnitetty erään taiteilijan ovelle Cheapsidessa — nosti etusormensa hattunsa reunalle Dombeyn sivuuttaessa hänet. Jollei portinvartija ollut lähtenyt jollekin asialle, juoksi hän aina palvelushaluisesti edeltä avaamaan Dombeyn liikkeen oven mahdollisimman leveälle ja pitämään sitä avoinna hattu kädessä siihen asti, kunnes Dombey oli astunut sisään.

Sisällä olivat konttoristit myös yhtä kunnioittavia käytöksessään. Dombeyn mennessä etumaisen konttorihuoneen läpi vallitsi siellä juhlallinen hiljaisuus. Liikkeen pilkkakirveskin oli hetkisen vaiti samoin kuin hänen takanaan rivissä riippuvat nahkaiset palosangot. Laimeassa ja haalistuneessa hämärässä, joka siivilöityi akkunoiden läpi ja jätti tumman varjon laudoitukselle, näkyivät kirjat ja paperit ja niiden yli kumartuneet olennot ahkerina ja vakavina ja tuntuivat olevan ulkomaailmasta yhtä eristetyt kuin jos olisivat kokoontuneet merenpohjalle. Silloin olisi perällä häämöittävä pieni kassaholvi, jossa aina paloi varjostettu lamppu, voinut esittää näihin syvyyden salaisuuksiin punaisella silmällään tuijottavan merihirviön luolaa.

Kun Perch, lähetti, jolla oli lepopaikkana pieni koroke kuin pöytäkellolla, näki Dombeyn tulevan sisään tai paremminkin tunsi hänen tulevan (sillä tavallisesti hän vaistomaisesti tunsi isäntänsä lähestymisen), kiiruhti hän Dombeyn huoneeseen, kohensi tulta, kaivoi uusia hiiliä laatikosta, ripusti sanomalehden kuivamaan tuliristikolle, siirsi tuolin ja suojuksen oikealle paikalleen, ja kääntyi ympäri samalla hetkellä, jolloin Dombey astui sisään, otti vastaan hänen päällystakkinsa ja hattunsa ja ripusti ne naulaan. Sitten Perch otti sanomalehden, käänsi sitä kerran pari käsissään tulen edessä ja laski sen kunnioittavasti Dombeyn viereen pöydälle. Niin vähän oli Perchillä halua kieltäytyä olemasta nöyrä viimeiseen asteeseen saakka, että jos hän olisi voinut laskeutua Dombeyn jalkoihin tai puhutella häntä jollakin sellaisella arvonimellä kuin kalifi Harunal-Rashidia, olisi hän ollut vieläkin tyytyväisempi.

Mutta koska tämä kunnianosoitus olisi ollut uudistusta ja kokeilua, tyytyi Perch ilmaisemaan käytöksellään niin hyvin kuin osasi: "Sinä olet silmäini valo, sieluni henkäisy, uskollisen Perchin valtias." Tämän epätäydellisen onnellisuuden virkistämänä hän sulki oven hiljaa, poistui varpaillaan ja jätti mahtavan isäntänsä yksin huoneeseen. Siellä tuijottivat Dombeyhin lyijypuitteisen kaariakkunan läpi rumat savuhatut ja talojen takaseinät ja etenkin erään ensi kerroksessa olevan suuren parturiliikkeen akkuna, jossa vahakuva, aamulla kaljuna kuin turkkilainen, mutta kello yhdentoista jälkeen päivällä varustettuna tuuhealla tukalla ja parralla kristittyjen viimeisimmän kuosin mukaan, aina näytti hänelle takaraivoaan.

Dombeyn ja tavallisen maailman välillä — mikäli hän joutui sen kanssa tekemisiin ulomman konttorihuoneen välityksellä, johon Dombeyn läsnäolon hänen omassa huoneessaan voi sanoa vaikuttaneen hillitsevästi tai viilentävästi — oli kaksi astetta alaspäin mennessä. Carker omassa huoneessaan oli yksi aste, Morfin omassa huoneessaan toinen. Kummallakin näistä herroista oli hallussaan oma pieni kamarinsa, johon päästiin samasta käytävästä kuin Dombeynkin huoneeseen. Carkerilla suurvisiirinä oli se huone, joka oli lähinnä sulttaania; Morfinilla alempiarvoisena virkamiehenä se huone, joka oli lähinnä konttoristeja.

Viimeksimainittu mies oli iloisennäköinen, ruskeasilmäinen vanhapoika, yläruumis vakavaan mustaan puettu, sääret taas pippurin- ja suolanvärisiin housuihin. Hänen mustassa tukassaan oli siellä täällä harmaita täpliä, ikäänkuin ajan askeleet olisivat niihin sattuneet, ja hänen poskipartansa oli jo valkea. Hän tunsi suurta kunnioitusta Dombeytä kohtaan, jolle myös osoitti asiaankuuluvaa arvonantoa, mutta kun hän itse oli hyväntuulinen eikä koskaan oikein hyvin viihtynyt Dombeyn juhlallisessa seurassa, ei hänessä koskaan herännyt kateutta niiden monien neuvottelujen vuoksi, joita Carker sai pitää Dombeyn kanssa, vaan oli salaa mielissäänkin siitä, että hänellä oli täytettävänään sellaisia velvollisuuksia, jotka harvoin soivat hänelle tilaisuuden joutua moisen kunnianosoituksen esineeksi. Hän oli suuri soitonharrastaja omalla tavallaan, liikeajan jälkeen, ja tunsi isällistä kiintymystä selloviuluaan kohtaan. Se tuotiin kerran viikossa Islingtonista, hänen asuntopaikastaan, erääseen Englannin pankin läheiseen klubihuoneistoon, jossa joka keskiviikkoilta yksityinen seurue esitti kiduttavia ja sietämättömiä kvartetteja.

Carker oli kahdeksanneljättä tai neljänkymmenen vuoden ikäinen herra, jolla oli kukoistava kasvojen väri ja kaksi niin täydellisen eheää ja loistavaa hammasriviä, että niiden säännöllisyys ja valkeus oikein tuskastutti. Mahdotonta oli olla huomaamatta niitä, sillä hän näytti niitä aina puhuessaan, ja hänen kasvoillaan oli niin leveä hymy (joka tosin vain harvoin ulottui hänen suutaan laajemmalle), että siinä oli jotakin kissan virnistyksen tapaista. Hän käytti jäykkää valkeaa kaulaliinaa päämiehensä esimerkin mukaan ja piti takkinsa nappeja aina kiinni kaulaan asti ja tiukkaa pukua.

Hänen käytöksensä Dombeytä kohtaan oli tarkoin harkittua ja täydellisesti ilmaistua, toisaalta tuttavallista, toisaalta kuitenkin sen suunnattoman juovan säilyttämistä, joka erotti heidät toisistaan. "Herra Dombey, teidän asemassanne olevan miehen ja minunkaltaiseni välillä ei ole minkäänlaista liiketoimiin soveltuvaa palvelevaisuuden osoitusta, jota pitäisin riittävänä. Sanon teille suoraan, herra Dombey, etten sitä yritäkään. Tunnen olevani kykenemätön tyydyttämään omaa mieltäni, ja taivas tietää, herra Dombey, että te tulette ilman sitä toimeen." Jos hän olisi pitänyt näitä sanoja aina mukanaan pahville painettuina ja takkinsa rintaan kiinnitettyinä Dombeyn nähtäviksi, ei hän olisi voinut selvemmin ilmaista kantaansa.

Sellainen oli konttoripäällikkö Carker. Toinen Carker, niin sanottu Carker nuorempi, Walterin ystävä, oli hänen veljensä, pari kolme vuotta vanhempi, mutta paljon jäljessä hänestä asemansa puolesta. Nuoremman veljen paikka oli virkaportaitten yläpäässä ja vanhemman niiden juurella. Vanhempi veli ei koskaan kohonnut askeltakaan tai nostanut jalkaansakaan pyrkiäkseen ylöspäin. Nuoret miehet sivuuttivat hänet ja kiipesivät yhä, mutta hän pysyi aina alhaalla. Hän tyytyi täydellisesti vähäpätöiseen asemaansa, ei koskaan valittanut eikä varmaankaan toivonut siitä pääsevänsä.

"Kuinka voitte tänä aamuna?" kysyi konttoripäällikkö Carker astuessaan äsken saapuneen Dombeyn huoneeseen eräänä päivänä kädessään nippu papereita.

"Kiitos, entä te, Carker?" vastasi Dombey nousten tuolistaan ja asettuen seisomaan selin tulisijaan. "Onko teillä siinä jotakin minulle?"

"Tuskin luulen olevan syytä vaivata teitä", selitti Carker, selaillen kädessään olevia papereita. "Teillähän on toimikunnan kokous tänään kello kolme."

"Ja toinen neljännestä vailla neljä", lisäsi Dombey.

"Unohtanetteko te koskaan mitään!" huudahti Carker. "Jos Paul-herra perii teidän muistinne, tulee hänestä hankala jäsen liikkeeseen. Yksi sellainen riittää."

"Teillähän on itsellännekin hyvä muisti", huomautti Dom "Oi, minullako?" vastasi konttoripäällikkö. "Sehän on minunkaltaiseni miehen ainoa pääoma."

Dombey ei näyttänyt vähemmän mahtavalta tai tyytyväiseltä nojatessaan uunia vasten, katsellessaan kiireestä kantapäähän apulaistaan, joka ei tietenkään huomannut sitä. Carkerin puvun jäykkyys ja sirous ja määrätty annos julkeutta, joko luontaista tai läheisen esikuvan mukaan matkittua, lisäsi tuntuvasti hänen nöyryytensä vaikutusta. Hän näytti mieheltä, joka rimpuilisi nujertavaa mahtia vastaan, jos suinkin jaksaisi, mutta oli kokonaan lannistunut Dombeyn suuruudesta ja ylemmyydestä.

"Onko Morfin täällä?" kysyi Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka aikana Carker oli selaillut papereita ja mutissut itsekseen yksityisiä sanoja niiden sisällyksestä.

"Kyllä hän on täällä", vastasi Carker kohottaen katseensa ja samalla hymyillen mahdollisimman leveästi. "Morfin on täällä ja hyräilee sävelten katkelmia, kaiketi eilisestä kvartetti-illastaan — niinkuin olen luullut kuulevani välillämme olevan seinän läpi. Hän saa minut sillä ihan vimmastumaan. Toivoisinpa hänen polttavan ilotulituksena selloviulunsa ja nuottivihkonsa."

"Ette taida kunnioittaa ketään, Carker", virkkoi Dombey.

"Enkö?" kysyi Carker näyttäen taaskin hampaansa vetämällä suunsa leveään kissamaiseen hymyyn. "No niin, en luullakseni monia ihmisiä. En ole varma muista kuin yhdestä", mutisi hän ikäänkuin olisi vain ajatellut ääneen.

Vaarallinen ominaisuus, jos se oli tosi, eikä suinkaan vähemmän vaarallinen, jos se oli teeskennelty. Mutta Dombey tuskin näytti niin ajattelevan seisoessaan yhä selin uuniin täyteen pituuteensa ojentuneena, katsellen lähintä apumiestään arvokkaasti ja tyynesti, mihin näytti sisältyvän tavallista voimakkaampi oman mahtavuuden tunto.

"Morfinista puhuttaessa", jatkoi Carker, ottaen erään paperin esille toisten joukosta, "muistan hänen ilmoittaneen, että muuan konttoristi on kuollut Barbadosin asioimistossa, ja ehdottavan varattavaksi paikan hänen seuraajalleen Pojassa ja Perillisessä, joka purjehtii täältä noin kuukauden kuluttua. Teille kai on yhdentekevää, kuka sinne lähtee? Meillä ei ole täällä sopivaa."

Dombey pudisti päätänsä äärimmäisen kylmäkiskoisesti.

"Se ei ole mikään erinomainen toimi", huomautti Carker ottaen käteensä kynän, jolla merkitsi jonkin sanan paperin takasivulle. "Hän voisi antaa sen jonkin soitannollisen ystävänsä orvolle veljenpojalle. Ehkä se lopettaisi hänen viulunsoittonsa, jos hänellä olisi siihen suuntaan taipumusta. Kuka siellä on? Sisään!"

"Suokaa anteeksi, herra Carker. En tietänyt teidän olevan täällä", sanoi Walter ilmestyen kädessään muutamia vastasaapuneita avaamattomia kirjeitä. "Herra Carker nuorempi —"

Kun tämä nimi mainittiin, joutui konttoripäällikkö Carker tai oli joutuvinaan äkkiä häpeän ja nöyryytyksen valtaan. Hän loi katseensa suoraan Dombeyhin masentunein ja puolustelevin ilmein, laski sen sitten ja pysyi hetkisen mitään puhumatta.

"Luulen jo ennen pyytäneeni teitä olemaan mainitsematta herra Carker nuoremman nimeä", virkkoi hän äkkiä vihaisesti kääntyen Walteriin päin.

"Pyydän anteeksi", vastasi Walter. "Aioin vain huomauttaa, että herra
Carker nuorempi oli sanonut minulle luulevansa teidän lähteneen ulos.
Muuten en olisi koputtanut ovelle teidän ollessanne keskustelemassa
herra Dombeyn kanssa. Tässä on herra Dombeylle kirjeitä."

"Hyvä on", vastasi Carker temmaten ne hänen kädestään. "Menkää työhönne."

Mutta ottaessaan kirjeet näin kursailematta Carker pudotti niistä yhden lattialle eikä huomannut, mitä oli tehnyt, eikä Dombeykaan nähnyt kirjettä jalkojensa juuressa. Walter epäröi hetkisen ajatellen, että jompikumpi panisi sen merkille, mutta kun hän näki, ettei se osunut kummankaan silmiin, pysähtyi hän ja palasi, otti kirjeen lattialta ja jätti sen Dombeyn pulpetille. Kirjeet olivat tulleet postitse, ja sattui niin, että lattialle pudonnut oli rouva Pipchinin tavanmukainen tiedonanto, jonka oli samoin kuin ennenkin laatinut Florence, sillä rouva Pipchin oli huonohko kynäniekka. Kun Walterin palaaminen sai Dombeyn huomaamaan kirjeen, hätkähti hän ja katsoi vihaisesti nuorukaiseen kuin olisi luullut hänen tahallaan valinneen sen muiden joukosta.

"Voitte poistua", sanoi Dombey ylpeästi.

Hän rypisti kirjeen kädessään ja pani sen avaamattomana taskuunsa, kun oli nähnyt Walterin sulkevan oven mennessään.

"Joku on siis lähetettävä Länsi-Intiaan, vai mitä?" huomautti Dombey äkkiä.

"Niin", vastasi Carker.

"Lähettäkää Gay."

"Hyvä, kerrassaan mainiota. Mikään ei ole helpompaa", sanoi Carker osoittamatta minkäänlaista hämmästyksen merkkiä ja ottaen taas kynän käteensä tehdäkseen merkinnän kirjeen takasivulle yhtä tyynesti kuin ennenkin. "Lähettäkäämme Gay."

"Kutsukaa hänet takaisin", sanoi Dombey.

Carker noudatti käskyä nopeasti, ja Walter palasi pian.

"Gay", sanoi Dombey kääntyen vähän nähdäkseen hänet olkapäänsä yli, "meillä on täällä —"

"Paikka", täydensi Carker hymyillen leveästi.

"Länsi-Intiassa. Barbadosissa. Lähetän teidät", virkkoi Dombey huolimatta kaunistella paljasta totuutta, "täyttämään erään nuoremman kirjanpitäjän paikan, joka nyt on avoinna toimistossani Barbadosissa. Ilmoittakaa enollenne minun puolestani, että olen valinnut teidät lähtemään Länsi-Intiaan."

Walterin hengitys oli niin kokonaan pysähtynyt hämmästyksestä, että hän tuskin jaksoi toistaa sanan "Länsi-Intiaan".

"Jonkun täytyy lähteä", sanoi Dombey, "ja te olette nuori ja terve, eikä enonne taloudellinen asema ole hyvä. Sanokaa enollenne, että teidät on sinne määrätty. Te ette lähde vielä. Kestää vielä kuukauden, ehkä parikin, ennenkuin matkalle on lähdettävä."

"Pitääkö minun jäädä sinne?" kysyi Walter.

"Jäädä sinne!" toisti Dombey kääntyen vähän enemmän häneen päin. "Mitä te tarkoitatte? Mitä hän tarkoittaa, Carker?"

"Asua siellä?" sammalsi Walter.

"Luonnollisesti", vastasi Dombey.

Walter kumarsi.

"Ei muuta", virkkoi Dombey ottaen taas kirjeet käteensä. "Te tietysti annatte hänelle aikanaan tiedon asianmukaisista varustuksista ja niin poispäin, Carker. Hänen ei tarvitse odottaa, Carker."

"Teidän ei tarvitse odottaa, Gay", huomautti Carker näyttäen ikeniään.

"Paitsi siinä tapauksessa", lausui Dombey lakaten lukemasta, mutta nostamatta katsettaan ja näyttämättä kuuntelevansa, "että hänellä on jotakin sanottavaa".

"Ei, herra", vastasi Walter levottomana ja hämillään ja melkein huumaantuneena, sillä loppumaton sarja erilaisia kuvia ilmestyi hänen mieleensä, joiden joukossa olivat etualalla kapteeni Cuttle vahakangashattu päässään hämmästyksestä jäykistyneenä istumassa huoneessaan rouva MacStingerin luona ja hänen enonsa suremassa hänen lähtöään pienessä takahuoneessaan. "Tuskin tiedän, mitä sanoa — olen hyvin kiitollinen."

"Hänen ei tarvitse odottaa, Carker", toisti Dombey.

Ja kun Carker uudisti hänen sanansa ja kokosi paperinsa kuin lähteäkseen pois, tunsi Walter, että jos hän viipyisi kauemmin, olisi se anteeksiantamatonta tungettelevaisuutta — etenkin koska hänellä ei ollut mitään sanomista — ja senvuoksi hän poistui pää sekaisena uusista ajatuksista.

Astuessaan pitkin käytävää vain puoleksi tajuissaan ja avuttomana kuin unessa hän kuuli Dombeyn oven taas sulkeutuvan, kun Carker tuli sieltä. Heti senjälkeen tämä herra kutsui häntä.

"Olkaa hyvä ja tuokaa ystävänne, herra Carker nuorempi, minun huoneeseeni."

Walter meni ulompaan konttorihuoneeseen ja ilmoitti asian Carkerille. Tämä tuli heti näkyviin väliseinän takaa, missä oli istunut yksinään nurkassa, ja lähti Walterin kanssa konttoripäällikkö Carkerin huoneeseen. Viimemainittu seisoi selin uuniin, pitäen käsiään takkinsa liepeitten alla ja katsellen valkean kaulaliinansa yli niin tylyn näköisenä kuin suinkin Dombey itse olisi voinut katsella. Hän otti heidät vastaan muuttamatta vähintäkään asentoaan tai kovaa ja synkkää ilmettään ja viittasi vain Walteria sulkemaan oven.

"John Carker", virkkoi hän sitten kääntyen äkkiä veljeensä päin ja näyttäen molemmat hammasrivinsä niin tuimana kuin aikoisi purra häntä, "minkä liiton sinä olet tehnyt tuon nuoren miehen kanssa, koska minua senvuoksi ahdistetaan ja vainotaan sinun nimesi mainitsemisella? Eikö riitä sinulle, John Carker, että olen läheinen sukulaisesi enkä voi vapautua siitä —"

"Sano häpeästä, James", keskeytti toinen hiljaisella äänellä huomatessaan veljensä tapailevan sanaa. "Sinä tarkoitat sitä, ja onhan sinulla syytäkin puhua häpeästä."

"Niin, häpeästä", myönsi konttoripäällikkö korostaen sanaa terävästi, "vai pitääkö sitä asiaa vielä hälyttää ja toitottaa ja julistaa lakkaamatta koko toiminimen kuullen? Vieläpä tuttavallisina hetkinä? Luuletko sinä, että nimesi on omiaan herättämään tässä liikkeessä luottamusta, John Carker?"

"En", vastasi toinen. "En, James. Taivas tietää, etten ole sellaista ajatellut."

"Mitä sitten ajattelet?" kysyi hänen veljensä, "ja miksi sinä tunkeudut minun tielleni? Etkö ole jo tehnyt kylliksi vahinkoa?"

"En ole koskaan vahingoittanut sinua tahallani, James."

"Olet, veljeni", sanoi konttoripäällikkö. "Siinä on kyllin loukkausta."

"Toivoisin voivani korjata sen asian, James."

"Minäkin toivoisin, että voisit ja tahtoisit niin tehdä."

Tämän keskustelun aikana Walter oli katsellut vuorotellen kumpaakin veljestä tuskan ja hämmästyksen vallassa. Se, joka oli iältään vanhempi, mutta toimeltaan vähäarvoisempi, seisoi silmät lattiaan luotuina ja pää kumarassa, nöyrästi kuunnellen toisen moitteita. Vaikka ne tuntuivat kovin katkerilta äänenpainon ja ilmeen vuoksi, joka niihin liittyi, ja myös Walterin läsnäolon johdosta, ei asianomainen itse lausunut muuta vastalausetta kuin vain kohotti vähän oikeaa kättään rukoilevasti kuin olisi tahtonut sanoa: "Säästä minua!" Sellaisena hän olisi voinut seisoa teloittajansa edessä, jos nuo sanat olisivat olleet iskuja ja hän urhoollinen mies, mutta ankaran väkivallan alainen ja ruumiillisten kärsimysten heikontama.

Jalomielisenä ja herkkätunteisena, samalla pitäen itseään näiden herjausten viattomana aiheuttajana, sekaantui Walter nyt asiaan innokkaasti ja vakavasti.

"Herra Carker", virkkoi hän kääntyen konttoripäällikön puoleen, "tämä on tosiaankin yksinomaan minun syyni. Jonkinlainen varomattomuus, josta en voi kyllin moittia itseäni, on ollut syynä siihen, että olen maininnut herra John Carkerin nimen useammin kuin on ollut tarpeellista ja antanut hänen nimensä livahtaa huuliltani toisinaan vastoin teidän nimenomaista tahtoanne. Mutta se on ollut vain oma erehdykseni. Emme ole koskaan vaihtaneet sanaakaan tästä asiasta — ja suoraan sanoen hyvin vähän puhelleet muustakaan. Eikä se ole ollut", lisäsi Walter lyhyen äänettömyyden jälkeen, "yksinomaan varomattomuutta minun taholtani, sillä koko sinä aikana, jonka olen täällä ollut, olen tuntenut mieltymystä herra Carkeriin ja tuskin voinut olla hänestä joskus puhumatta, kun olen häntä niin paljon ajatellut."

Walter puhui näin syvimmästä sydämestään ja rehellisessä innossa. Sillä hän katseli kumaraista päätä, painuneita silmiä ja kohotettua kättä ja ajatteli: "Niin minusta on tuntunut. Miksi siis en myöntäisi sitä tämän hyljityn, murtuneen miehen hyväksi?"

"Olettepa suorastaan välttänyt minua, herra Carker", virkkoi Walter kyynelten noustessa hänen silmiinsä vilpittömästä myötätunnosta, "ja se on tuottanut minulle pettymystä ja mielipahaa. Alusta saakka olen tosiaankin koettanut olla teidän ystävänne niin läheisesti kuin minun ikäiselleni on soveliasta, mutta siitä ei ole ollut mitään hyötyä."

"Ja huomatkaa", keskeytti hänet konttoripäällikkö nopeasti, "että siitä on vieläkin vähemmän hyötyä, Gay, jos itsepintaisesti yhä pakotatte ihmiset kuulemaan hänen nimeään. Sillä lailla ette pääse herra John Carkerin ystäväksi. Kysykääpä häneltä, uskooko hän sitä."

"Se ei ole mikään hyvä asia minulle", sanoi hänen veljensä. "Se johtaa vain tämäntapaiseen keskusteluun, ja tuskinpa minun tarvitsee mainita, että tahtoisin tätä välttää. Kukaan ei voi osoittaa minulle paremmin ystävyyttään", jatkoi hän hyvin selvästi kuin tahtoisi oikein painaa sanansa Walterin mieleen, "kuin unohtamalla minut ja antamalla minun kulkea omaa tietäni kenenkään kyselemättä ja huomaamatta minua".

"Koska teidän muistinne, Gay, ei ole kovin vahva tallettamaan, mitä toiset teille sanovat", virkkoi konttoripäällikkö, joka nyt tunsi yhä suurempaa tyydytystä, "pidin sopivana, että saisitte kuulla tämän asianomaiselta henkilöltä itseltään". Tässä hän nyökkäsi veljeensä päin. "Toivottavasti ette unohda sitä nyt heti. Ei muuta, Gay. Saatte mennä."

Walter astui ulos ovesta ja oli sulkemaisillaan sen takanaan, kun kuuli taas veljesten äänet ja erotti samalla omaa nimeäänkin mainittavan. Hän jäi seisomaan epäröiden käsi lukossa ja ovi raollaan, tietämättä oikein, oliko palattava vai lähdettävä pois. Tällöin hän ei voinut olla kuulematta seuraavaa keskustelua.

"Ajattele minua suopeammin, jos voit, James", virkkoi John Carker, "kun sanon sinulle, että tuo Walter Gay on herättänyt mielenkiintoani — ja kuinka muuten voisi ollakaan, kun minulla on painamassa sellainen juttu täällä?" Samalla hän löi rintaansa. "Hänen ensin tullessaan tänne näin hänessä melkein toisen itseni."

"Toisen itsesi!" toisti veli ylenkatseellisesti.

"Ei sellaisena kuin nyt olen, vaan sellaisena kuin olin ensin tänne tullessani, yhtä herkkätunteinen, huimapäinen, nuorekas, kokematon, mieli tulvillaan samanlaisia levottomia ja seikkailunhaluisia haaveita ja täynnä samanlaisia ominaisuuksia, jotka voivat johtaa yhtä hyvin hyvään kuin pahaankin."

"Toivottavasti ei", huomautti hänen veljensä äänessään jokin kätketty ja ivallinen tarkoitus.

"Sinä isket lujasti, kätesi on voimakas ja pistosi syvä", virkkoi toinen puhuen (niin ainakin Walterista tuntui) kuin olisi tosiaankin jokin julma ase pistänyt häntä. "Kuvittelin kaikkea tuollaista, kun hän vielä oli lapsi. Uskoin niin. Se oli minulle todellisuutta. Näin hänen kevein askelin kävelevän näkymättömän kuilun partaalla, jolla niin monet muut astuivat yhtä iloisesti ja jolta —"

"Vanha puolustus", keskeytti hänen veljensä kohentaessaan tulta. "Niin monet. Jatka. Sano: niin monet suistuvat."

"Jolta yksi suistui", oikaisi toinen, "lähdettyään eteenpäin samanlaisena poikana kuin Gay ja sitten menettäen yhä enemmän pohjaa altaan ja luisuen vähitellen yhä alemmaksi, hoiperrellen kuitenkin niin kauan, että vihdoin putosi suinpäin ja huomasi olevansa alhaalla murskaantuneena miehenä. Ajattele, mitä kärsin, kun katselin tuota poikaa."

"Siitä saat kiittää vain itseäsi", vastasi veli.

"Vain itseäni", myönsi toinen huokaisten. "Minä en koeta jakaa häpeääni enkä syytäni toisille."

"Sinä olet jakanut häpeäsi", mutisi James Carker hampaittensa välistä. Ja niin monien ja tiivisten hampaitten välistä hän saattoi mutista hyvin.

"Voi, James", sanoi veli puhuen ensimmäistä kertaa nuhtelevasti ja äänensoinnusta päättäen käsillään peittäen kasvonsa, "minä olen siitä lähtien ollut hyödyllinen vastakohta sinulle. Sinä olet vapaasti tallannut minua kiivetessäsi ylös. Elä potki minua kannuksillasi!"

Näitä sanoja seurasi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua kuului konttoripäällikkö kahistelevan papereitaan kuin olisi päättänyt lopettaa keskustelun. Samalla vetäytyi hänen veljensä lähemmäksi ovea.

"Siinä kaikki", jatkoi hän. "Minä tarkastelin häntä niin väristen ja peläten, että kärsin kuin rangaistusta, kunnes hän sivuutti sen kohdan, jossa minä ensin kompastuin. Ja luulenpa, että vaikka olisin hänen oma isänsä, en olisi voinut kiittää taivasta hartaammin. En uskaltanut varoittaa ja neuvoa häntä, mutta jos minulla olisi ollut siihen suoranainen syy, olisin kertonut hänelle oman varoittavan esimerkkini. Pelkäsin, että minun nähtäisiin puhelevan hänen kanssaan ja luultaisiin vahingoittavan häntä, houkuttelevan pahuuteen ja turmelevan hänet tai että tosiaankin niin tekisin. Minussahan voi olla sellaista tartuntaa; en itsekään oikein tiedä. Yhdistä minun tarinani Walter Gayhin ja ajattele, mitä tunteita hän on minussa herättänyt, ja muistele minua suopeammin, James, jos voit."

Näin sanoen hän tuli ulos ja tapasi Walterin seisomassa oven takana. Nähdessään pojan siinä hän kalpeni ja vielä enemmän, kun Walter tarttui hänen käteensä ja sanoi kuiskaten:

"Herra Carker, sallikaa minun kiittää teitä ja sanoa, kuinka paljon minä pidän teistä! Kuinka pahoillani olenkaan siitä, että onnettomasti jouduin tuon kaiken syyksi! Nyt pidän teitä melkein suojelijana ja kaitsijana. Kuinka kovin suurta kiitollisuutta ja sääliä tunnen teitä kohtaan!" virkkoi Walter puristaen hänen molempia käsiään ja tuskin tietäen mielenliikutuksessaan, mitä teki tai sanoi.

Koska Morfinin huone oli juuri vieressä ja tyhjänä ja ovi auki, menivät he sinne kuin yhteisestä sopimuksesta, sillä käytävä oli harvoin vapaa ihmisistä, joita aina liikkui jompaankumpaan suuntaan. Kun he olivat siellä ja Walter huomasi Carkerin kasvoissa joitakin jälkiä mielenliikutuksesta, näytti hänestä melkein siltä kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt noita kasvoja, sillä niin muuttuneet ne olivat.

"Walter", sanoi Carker laskien kätensä hänen olkapäälleen. "Minä olen syvällä teidän alapuolellanne, ja olkoon aina niin. Tiedättekö, mikä minä olen?"

"Mikäkö te olette!" näytti Walter tapailevan huulillaan, katsellessaan häntä tarkkaavasti.

"Se alkoi", selitti Carker, "ennen minun ensimmäistäkolmatta syntymäpäivääni — se oli alkanut kyteä jo kauan ennen, mutta ei päässyt esille ennenkuin niihin aikoihin. Olin varastellut toiminimeltä ennen täysi-ikäiseksi tulemistani ja varastelin jälkeenpäinkin. Ennen kahdettakolmatta syntymäpäivääni saatiin se kaikki ilmi. Silloin, Walter, minä kuolin ihmisten joukosta."

Taas tapailivat Walterin vapisevat huulet hänen viimeisiä sanojaan, mutta hän ei voinut niitä lausua eikä mitään omastakaan puolestaan.

"Tämä liike oli hyvin ystävällinen minulle. Palkitkoon taivas vanhukselle hänen suvaitsevaisuutensa! Ja myöskin tälle hänen pojalleen, joka oli silloin vähää ennen ryhtynyt liiketoimiin. Minulla oli tässä liikkeessä ollut suuri luottamus. Minut kutsuttiin siihen huoneeseen, joka nyt on isännän hallussa — sen koommin en ole sinne jalallanikaan astunut — ja sieltä tulin ulos sellaisena kuin nyt olen. Monet vuodet istuin nykyisellä paikallani, yksin kuten nytkin, mutta silloin tunnettuna ja tunnustettuna esimerkkinä kaikille muille. He olivat kaikki sääliväisiä minua kohtaan, ja minä elin. Aika on muuttanut sen puolen kovaonnisesta sovituksestani, ja minä luulen, että lukuunottamatta liikkeen kolmea päämiestä ei kukaan täällä oikein tunne tarinaani. Ennenkuin pikku poika varttuu mieheksi ja saa kuulla asiasta, voi minun nurkkani olla tyhjä. Toivoisinpa, että niin kävisi! Tämä on ainoa muutos elämässäni senjälkeen kun jätin nuoruuteni, toiveeni ja hyvien ihmisten seuran. Jumala siunatkoon teitä, Walter, ja pitäköön teidät ja kaikki teille rakkaat henkilöt rehellisyyden tiellä tai suokoon heidän kuolla!"

Kun Walter jälkeenpäin koetti muistella heidän välillään sattunutta kohtausta, ei hän voinut lisätä siihen muuta kuin että Carker vapisi kiireestä kantapäähän kuin palellen ja sitten puhkesi kyyneliin.

Heidän senjälkeen nähdessään toisensa Carker istui kumarassa pulpettinsa ääressä entiseen hiljaiseen, alakuloiseen ja nöyrään tapaansa. Kun Walter samalla tajusi hänen jyrkästi päättäneen, ettei heidän välillään saisi aloittaa mitään lisäkeskustelua, ja ajatteli yhä uudelleen kaikkea, mitä oli niin lyhyessä ajassa kuullut ja nähnyt molempien Carkerien oloista, saattoi hän tuskin uskoa, että hänet oli määrätty Länsi-Intiaan ja että hän pian olisi kaukana Sol-enosta ja kapteeni Cuttlesta ja että hänellä ei kohta enää olisi tilaisuutta nähdä Florence Dombeyta — ei, hän tarkoitti Paulia — eikä myöskään ketään niistä, joita hän rakasti ja kaipasi.

Mutta se oli totta, ja tieto siitä oli jo levinnyt ulompaan konttorihuoneeseen, sillä hänen istuessaan raskain sydämin miettimässä kaikkia näitä asioita ja nojaamassa päätään käsivarteensa laskeutui lähetti Perch alas mahonkiselta korokkeeltaan, tyrkkäsi häntä kyynärpäähän, pyysi anteeksi ja sanoi vain haluavansa kysyä kuiskaamalla, luuliko hän voivansa lähettää Englantiin purtilon säilykeinkivääriä halvalla rouva Perchin vahvistukseksi hänen toipumisaikanaan seuraavan lapsivuoteen jälkeen.

NELJÄSTOISTA LUKU

Paul lähtee kotiinsa loma-ajaksi

Kesäloman lähestyessä eivät tohtori Blimberin synkkäsilmäiset oppilaat suinkaan päästäneet kuuluville sopimattomia ilonilmaisuja. Niin voimakasta lausetapaa kuin "lehahtaa lentoon" olisi ollut mahdotonta käyttää tässä hienossa laitoksessa. Nuorukaiset vain "tihkuivat" puolivuosittain koteihinsa, he eivät koskaan lehahtaneet lentoon. Sellaista säädyttömyyttä he olisivat halveksineet.

Tozer, jota alituisesti ahdisti ja kidutti kankea valkoinen palttinainen kaulaliina, koska hänen äitinsä, rouva Tozer, oli nimenomaan käskenyt hänen sitä käyttää, määrättyään hänet kirkolliselle uralle ja ollen sitä mieltä, että hän ei voisi liian varhain valmistautua tulevaan toimeensa — Tozer sanoi, että jos hänen oli valittava kahden pahan välillä, jäisi hän mieluummin opistoon kuin matkustaisi kotiin. Mutta niin vähän kuin tämä selitys näyttikin olevan sopusoinnussa sen kanssa, mitä Tozer oli väittänyt eräässä ainekirjoituksessaan, että näet "rakkaan kodin ajatteleminen ja kaikki sen muistot herättivät hänen mielessään suloisia toivon ja riemun aavistuksia", — olipa hän verrannut itseään roomalaiseen sotapäällikköön, joka huumaantuneena iceneistä saamansa voiton johdosta tai kartagolaisilta ryöstettyä saalista kuljettaen lähestyy Capitoliumia, tämän tietysti vastatessa vertauksen nojalla rouva Tozerin asuntoa —, niin tuo yllämainittu huomautus oli kuitenkin lausuttu vilpittömässä mielessä. Sillä Tozerilla näytti olevan hirveä eno, joka ei ainoastaan tutkistellut häneltä loma-aikoina vaikeita asioita, vaan käytti myöskin viattomia ilmiöitä ja tapauksia samaan julmaan tarkoitukseen. Niinpä jos hänen enonsa esimerkiksi vei hänet ystävällisyyden varjolla teatteriin tai katsomaan jättiläistä tai kääpiötä tai temppujentekijää tai muuta sellaista, tiesi Tozer hänen lukeneen etukäteen jonkin klassillisen viittauksen tältä alalta. Silloin Tozer joutui kuolettavan pelon valtaan, sillä hän ei saattanut aavistaa, miltä kohdalta vanha herra hyökkäisi hänen kimppuunsa tai ketä arvovaltaa vastaan hänet haastettaisiin taistelemaan.

Mitä Briggsiin tulee, ei hänen isänsä käyttänyt niin monimutkaisia keinoja. Hän ei ylimalkaan koskaan jättänyt poikaparkaa rauhaan. Niin usein ja niin ankarasti hän pani onnettoman nuorukaisen henkiset voimat koetukselle loma-aikana, että perheen ystävät (Briggsit asuivat silloin Bayswaterin läheisyydessä Lontoossa) harvoin lähestyivät Kensington Gardenin lammikkoa ilman sitä hämärää aavistusta, että saisivat nähdä nuoren Briggsin hatun uiskentelevan sen pinnalla ja keskeneräisen kirjoitustehtävän lojuvan rannalla. Senvuoksi ei Briggs suinkaan ollut haltioissaan loma-aikaa ajatellessaan, ja molemmat Paulin huonetoverit olivat niin sopivat näytteet tohtori Blimberin oppilaitoksen pojista yleensä, että virkeimmätkin heistä ajattelivat loman alkamista tyynen alistuvaisina.

Toisin oli pikku Paulin laita. Tämän ensi loman loppuessa alkaisi hänen eronsa Florencesta, mutta kuka on ajatellut niiden lomapäivien loppumista, jotka eivät ole vielä alkaneetkaan! Ei ainakaan Paul. Onnellisen ajan lähestyessä muuttuivat makuuhuoneen seinillä kiipeilevät jalopeurat ja tiikerit hyvin kesyiksi ja leikkisiksi. Lattiamaton kuvioiden ja ruutujen ärtyisät ja ovelat kasvot kävivät suopeamman näköisiksi ja katselivat häntä vähemmän häijyin silmin. Vakavan vanhan kellon kaavamaisessa kysymyksessä tuntui enemmän henkilökohtaista osanottoa, ja levoton meri vyöryi kaiken yötä tosin alakuloisen, mutta kuitenkin suloisen säveleen mukaan, joka kohosi ja vaipui aaltojen keralla ja ikäänkuin tuuditti häntä uneen.

Kandidaatti Feeder näytti ajattelevan, että hänkin saisi perinpohjin nauttia loma-ajasta. Toots suunnitteli koko iän kestävää lomaa, sillä — niinkuin hän säännöllisesti sanoi Paulille joka päivä — tämä oli hänen viimeinen lukukautensa tohtori Blimberin luona, ja hän pääsisi jo pian käsiksi perintöönsä.

Niin suuri ero kuin Paulilla ja Tootsilla olikin iän ja aseman puolesta, olivat he kuitenkin täysin yksimielisiä siitä, että heidän välillään vallitsi ystävyys. Kun loma-aika lähestyi ja Toots huohotti kovemmin ja tuijotteli useammin kuin ennen Paulin seurassa, ymmärsi Paul hänen tarkoittavan olevansa pahoillaan siitä, että heidän täytyi nyt erota, ja oli hyvin kiitollinen niin ison toverin ystävyydestä ja suopeudesta.

Samoin olivat sekä tohtori, rouva ja neiti Blimber että kaikki oppilaatkin selvillä siitä, että Toots oli jotenkin asettunut Dombeyn suojelijaksi ja kaitsijaksi. Rouva Pipchinkin huomasi tämän seikan niin selvästi, että hänen vanha sydämensä täyttyi kateudella Tootsia kohtaan, minkä vuoksi hän tuon tuostakin mainitsi häntä oman kotinsa pyhäkössä "konnamaiseksi hölmöksi". Sensijaan ei viattomalla Tootsilla ollut enemmän aavistusta rouva Pipchinin kiukun heräämisestä kuin mitään määrättyä käsitystä muista mahdollisuuksista tai suhteista. Päinvastoin hän oli taipuvainen pitämään rouva Pipchiniä paremminkin etevänä ihmisenä, jolla oli monta mieltäkiinnittävää piirrettä. Tästä syystä hän hymyili niin kohteliaasti rouva Pipchinille ja kyseli rouvan käydessä Paulia tervehtimässä niin usein hänen vointiaan, että rouva Pipchin lopulta sanoi hänelle eräänä iltana suoraan olevansa tottumaton tuollaiseen, mitä tahansa Toots siitä ajattelikin. Hän ei sanonut voivansa eikä tahtovansakaan sietää moista Tootsin tai kenenkään toisenkaan penikan taholta, mikä odottamaton kiitos kohteliaisuudesta säikähdytti niin Tootsia, että hän kätkeytyi etäiseen loukkoon, kunnes rouva Pipchin oli poistunut, eikä milloinkaan enää ilmestynyt urhean vanhan rouvan näkyviin tohtori Blimberin talossa.

Puuttui vielä pari kolme viikkoa loman alkamiseen, kun Cornelia Blimber eräänä päivänä kutsui Paulin huoneeseensa ja virkkoi: "Dombey, minä lähetän kotiisi sinusta analysin."

"Kiitos, neiti", vastasi Paul.

"Ymmärrät kai mitä tarkoitan, Dombey?" kysyi neiti Blimber katsellen häntä terävästi silmälasiensa lävitse.

"En, neiti", vastasi Paul.

"Dombey, Dombey", sanoi neiti Blimber, "minä alan pelätä, että sinä olet ajattelematon lapsi. Kun et ymmärrä jonkin sanan merkitystä, niin miksi et pyydä, että se selitettäisiin?"

"Rouva Pipchin kielsi minua kysymästä mitään", vastasi Paul.

"Minun täytyy pyytää sinua olemaan mainitsematta minulle rouva Pipchiniä missään tapauksessa, Dombey", huomautti neiti Blimber. "Minun on mahdoton sallia sitä. Meidän opetustapamme on kaukana sellaisesta. Tuollaisten viittausten toistaminen tekisi minulle välttämättömäksi vaatia sinua oppimaan ulkoa huomispäivän aamiaiseksi verbum personalesta simillima cygnoon asti."

"En tarkoittanut, neiti —", aloitti pikku Paul.

"Minun täytyy pyytää sinua olemaan puhumatta tarkoituksistasi, Dombey", huomautti neiti Blimber, joka säilytti peloittavan kohteliaisuuden moitteissaan. "Sentapaisia sanoja en voisi uneksiakaan suvaitsevani."

Paul piti turvallisimpana olla puhumatta mitään ja alkoi vain katsella neiti Blimberin silmälaseja. Kun Cornelia oli pudistanut hänelle vakavasti päätänsä, otti hän käteensä edessään olevan paperin.

"Tässä on analysi Paul Dombeyn luonteesta. Jos muistan oikein", virkkoi neiti Blimber, "selittää Walker analysin synteesin vastakohdaksi seuraavaan tapaan: 'aineellisen tai henkisen maailman alaan kuuluvan ilmiön hajoittaminen alkutekijöihinsä'. Ymmärrätkö, se on vastakohta synteesille. Nyt tiedät, mitä analysi on, Dombey."

Dombey ei tosin näyttänyt kokonaan huikaistuvan hänen järkeensä osuvasta valosta, mutta kumarsi vähän neiti Blimberille.

"'Analysi Paul Dombeyn luonteesta'", toisti neiti Blimber, luoden silmänsä paperiin, ja luki siitä edelleen: "'Minun nähdäkseni ovat Dombeyn luontaiset lahjat aika hyvät, ja sama arvostelma sopeutuu hänen opinhaluunsa. Jos siis otamme kahdeksikon korkeimmaksi, määrittelisin nämä Dombeyn molemmat ominaisuudet numerolla kuusi ja kolme neljäsosaa' —"

Neiti Blimber vaikeni nähdäkseen, kuinka Paul otti vastaan tämän tiedon. Koska Paul oli epätietoinen siitä, tarkoittiko kuusi ja kolme neljäsosaa kuutta puntaa viittätoista shillingiä vai kuutta pennyä kolmea farthingia vai kuutta jalkaa kolmea tuumaa vai jotakin uutta kuutosta ja uutta kolmea neljännestä, joita hänelle ei vielä ollut opetettu, hieroi hän vain käsiään ja katseli suoraan neiti Blimberiin. Tällä vastauksella sattui olemaan yhtä paljon menestystä kuin millä muulla tahansa, ja Cornelia jatkoi:

"'Rajuus kaksi. Itsekkyys kaksi. Taipumus alhaiseen seuraan, mikä käy ilmi Glubb-nimistä henkilöä koskevassa suhteessa, alkujaan seitsemän, mutta sittemmin vähentynyt. Seurustelutaito neljä, mutta parantuu aikaa myöten.' Mutta erikoisesti tahtoisin kiinnittää sinun tarkkaavaisuuttasi, Dombey, analysin lopussa olevaan yleiseen huomautukseen."

Paul kuunteli mahdollisimman tarkkaavasti.

"'Ylimalkaan voi Dombeystä lausua'", luki neiti Blimber kovalla äänellä, joka toisen sanan kohdalla suunnaten silmälasinsa edessään olevaa pikku olentoa kohti, "'että hänen kykynsä ja taipumuksensa ovat hyvät ja että hän on edistynyt niin paljon kuin näissä oloissa on sopinut odottaa. Mutta valitettavaa on, että tämä nuori herra on luonteeltaan ja käytökseltään kummallinen (eli kuten tavallisesti sanotaan pikkuvanha) ja että hän tekemättä mitään nimenomaan moitittavaa on usein hyvin erilainen kuin muut hänen ikäisensä ja säätyisensä nuoret herrat.' No niin, Dombey", kysyi neiti Blimber laskien paperin kädestään, "ymmärrätkö sitä?"

"Luullakseni ymmärrän, neiti", vastasi Paul.

"Tämä analysi, Dombey", jatkoi Cornelia, "lähetetään sinun arvoisalle isällesi. Hänestä tietysti tuntuu kovin tuskalliselta kuullessaan, että sinä olet omituinen luonteeltasi ja käytökseltäsi. Meistäkin se luonnollisesti on tuskallista, sillä emme voi pitää sinusta senvuoksi, Dombey, niin paljon kuin haluaisimme."

Siinä hän kajosi lapsen arkaan kohtaan, sillä Paul oli eropäivän lähestyessä alkanut yhä hartaammin toivoa, että talon koko väki kiintyisi häneen. Jostakin salaisesta syytä, jota hän tajusi hyvin vähän tai ei ollenkaan, hän tunsi vähitellen kasvavaa rakkauden tarvetta melkein kaikkea ja kaikkia kohtaan tässä talossa. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että he olisivat täysin kylmäkiskoisia häntä kohtaan hänen lähdettyään. Hän kaipasi sitä, että he muistelisivat häntä ystävällisesti, olipa alkanut toivoa sitäkin, että saisi syntymään sovinnolliset välit suuren käheä-äänisen ja pörröisen koiran kanssa, joka oli ketjuilla kytketty talon taakse ja jota hän siihen asti oli kauheasti pelännyt, ja että sekin ikävöisi häntä, kun hän olisi poissa.

Hento Paul-parka, ajattelematta ollenkaan, että hän taas ilmaisi, kuinka suuresti hän erosi tovereistaan, esitti neiti Blimberille niin taitavin sanoin kuin osasi sen pyynnön, että tämä huolimatta tuosta virallisesta analysista koettaisi hyväntahtoisesti pitää hänestä. Rouva Blimberille, joka oli tullut paikalle, hän esitti saman anomuksen, ja kun rouva ei hänenkään läsnäollessaan voinut olla tuomatta ilmi usein lausumaansa mielipidettä, että Paul oli varhaisvanha lapsi, sanoi Paul olevansa varma siitä, että rouva Blimber oli oikeassa, ja arveli sen mahdollisesti johtuvan hänen luistaan, mutta toivoi rouva Blimberin antavan sen anteeksi, sillä hän piti heistä kaikista.

"En niin paljon", lisäsi Paul puolittain ujosti, puolittain suorasti, mikä oli hänen omituisimpia ja viehättävimpiä piirteitään, "en tietenkään niin paljon kuin Florencesta, sehän ei kävisi päinsä. Ettehän voisi sellaista odottaakaan, vai kuinka, rouva Blimber?"

"Voi tuota varhaisvanhaa pikku olentoa!" virkkoi rouva Blimber kuiskaten.

"Mutta minä pidän kaikista täällä hyvin paljon", jatkoi Paul, "ja minusta tuntuisi ikävältä, jos minun lähtiessäni pois joku olisi siitä iloinen tai ei vähääkään välittäisi".

Nyt rouva Blimber oli täysin varma siitä, että Paul oli maailman ihmeellisin lapsi, ja kun hän kertoi tohtorille, mitä oli tapahtunut, oli tämä yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta hän lisäsi samoin kuin oli ennenkin sanonut Paulin tullessa tähän taloon, että opiskeleminen saisi paljon aikaan, ja sitten hän neuvoi, kuten aikaisemmin: "Kehitä häntä eteenpäin, Cornelia, kehitä häntä eteenpäin!"

Cornelia oli aina koettanut kehittää häntä niin voimaperäisesti kuin oli osannut, ja Paul oli senvuoksi saanut kestää kovaa. Mutta lisänä ponnistukseensa suorittaa koulutehtävät oli Paulilla ollut kauan aikaa mielessä toinenkin päämäärä, johon hän yhä pyrki. Hän tahtoi näet olla kiltti, avulias ja hiljainen poika, joka koettaisi aina herättää rakkautta ja kiintymystä muissa. Ja vaikka hänet usein vieläkin nähtiin vanhalla paikallaan portailla tai katselemassa aaltoja ja pilviä yksinäisestä akkunastaan, oli hän usein myöskin toisten poikien joukossa, suorittaen heille ujosti jonkin vapaaehtoisen pikku palveluksen. Niinpä hän oli saavuttanut tohtori Blimberin talossa asuvien kankeiden ja sulkeutuneiden, itseään kiduttavien erakoidenkin kesken suosiota, ollen heille kuin pieni hauras leikkikalu, josta he kaikki pitivät ja jota ei kukaan olisi ajatellutkaan kohdella tylysti. Mutta hän ei voinut muuttaa luonnettaan tai kirjoittaa uudelleen analysiään, ja siksi olivat kaikki yksimielisiä siitä, että Dombey oli varhaisvanha.

Mutta tämä luonteenpiirre soi hänelle eräitä erivapautuksia, joista ei kukaan muu saanut nauttia. Kun toiset pojat vain kumarsivat tohtori Blimberille ja hänen perheelleen toivottaessaan heille hyvää yötä, ojensi Paul kätösensä ja pudisti reippaasti tohtorin ynnä rouva Blimberin ja Cornelian kättä. Jos jotakuta koetettiin pelastaa uhkaavasta rangaistuksesta, oli Paul aina asiamiehenä. Olipa heikkosilmäinen palvelijakin kerran kysynyt häneltä neuvoa särjettyään porsliiniastian. Sellainenkin hämärä huhu oli päässyt liikkeelle, että synkkä pöydänkattaja, joka suosi Paulia, vaikkei koskaan ollut esiintynyt herttaisena kellekään pojalle, oli väliin sekoittanut portteria hänen pöytäolueensa vahvistaakseen häntä.

Paitsi näitä suuria etuoikeuksia oli Paulilla vapaa pääsy Feederin huoneeseen. Sieltä hän oli pari kertaa taluttanut raittiiseen ilmaan Tootsin, joka oli melkein pyörtynyt yrittäessään huonolla menestyksellä polttaa väkevää sikaaria. Toots oli näet salaa ostanut tukun sikaareja eräältä uhkarohkealta salakuljettajalta, joka oli tunnustanut kahden kesken, että tullilaitos oli luvannut kaksi sataa puntaa hänen päästään joko elävänä tai kuolleena. Kandidaatti Feederin huone oli hyvin siisti. Sen takana oli toinen pienempi, jossa oli hänen vuoteensa. Kamiinin yläpuolella riippui huilu, jota hän ei vielä osannut soittaa, mutta hän vakuutti kohta alkavansa todella opetella. Joitakin kirjoja siellä myöskin oli ja ongenvapa, sillä Feeder sanoi täydellä todella ryhtyvänsä opettelemaan kalastusta, kun vain saisi aikaa. Samoissa tarkoituksissa hän oli koonnut sinne käytetyn, kiemuraisen metsätorven, shakkilaudan nappuloineen, espanjan kieliopin, joukon piirustustarpeita ja nyrkkeilyhansikkaat. Feeder sanoi ehdottomasti päättäneensä oppia itsepuolustustaidon, koska se oli hänen mielestään jokaisen miehen velvollisuus, koska sillä kykenisi auttamaan hätään joutuneita naisia.

Mutta Feederin tärkein kalleus oli suuri vihreä nuuskarasia, jonka Toots oli tuonut hänelle lahjaksi edelliseltä lomalta palatessaan ja josta hän oli maksanut suuren summan, koska sen sanottiin kuuluneen persoonallisesti prinssihallitsijalle. Ei Toots eikä Feeder voinut ottaa tästä tai mistään muustakaan rasiasta pienintä hyppysellistäkään nuuskaa saamatta suonenvedontapaisia aivastuskohtauksia. Sittenkin tuotti heille suurta iloa kostuttaa rasiallinen kylmällä teellä, sekoittaa nuuskaa paperiveitsellä pergamenttipalasen päällä ja heti sitten antautua sen nauttimiseen. Näin ahtaessaan nenänsä täyteen he kärsivät hämmästyttäviä tuskia niin uljaasti kuin marttyyrit ja tunsivat juodessaan välillä pöytäolutta kaikkea mässäilyn autuutta.

Pikku Paul, joka istui mitään puhumatta heidän seurassaan tärkeimmän suojelijansa Tootsin rinnalla, tunsi näissä hillittömissä tilaisuuksissa kauhunsekaista ihastusta. Kun Feeder puhui Lontoon kolkoista salaisuuksista ja sanoi Tootsille aikovansa lähteä nyt alkavana loma-aikana tutkimaan niitä kaikissa ilmenemismuodoissa, siinä tarkoituksessa vuokrattuaan itselleen asunnon kahden vanhan naisen luona Peckhamissa, silmäili Paul häntä kuin jonkin matka- tai hurjan seikkailukirjan sankaria ja melkein pelkäsi niin mahtavaa henkilöä.

Kun Paul meni tuohon huoneeseen eräänä iltana loma-ajan ollessa jo ihan lähellä, näki hän Feederin täyttävän painettujen kirjeiden tyhjiä kohtia, samalla kun Toots kääri kokoon ja sulki kuoriin valmiiksi laadittuja, joita oli hajallaan pöydällä. Feeder sanoi: "Ahaa, Dombey, siinäpä sinä olet!" — sillä he olivat aina ystävällisiä hänelle ja iloisia nähdessään hänet — ja lisäsi sitten, heittäen yhden kirjeen hänelle: "Ja tuossa on sinun nimesi, Dombey. Se on sinun."

"Minunko, herra Feeder?" kysyi Paul.

"Sinun kutsusi", vastasi Feeder.

Paul huomasi tarkastaessaan sitä, että siinä oli kaikki muu kivipainotyötä paitsi hänen nimensä ja päivämäärä, jotka olivat kandidaatti Feederin käsialaa. Siinä tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti pyysivät saada herra P. Dombeyn vieraakseen keskiviikkona, kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, illalliskutsuihin. Saapumisajaksi oli määrätty puolikahdeksan, ja ohjelmana oli katrillin tanssiminen. Toots näytti hänelle samanlaista paperiarkkia, jossa tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti pyysivät saada herra Tootsin vieraakseen keskiviikkona, kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, illalliskutsuihin, joihin saapumisajaksi oli määrätty puolikahdeksan, ja ohjelmaksi oli ilmoitettu katrillin tanssiminen. Niinikään Paul huomasi, että Feederin edessä pöydällä oli toisia kirjeitä, joissa tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti pyysivät herra Briggsiä, herra Tozeria ja muita nuorukaisia saapumaan tuohon samaan tilaisuuteen.

Sitten Feeder kertoi Paulin suureksi iloksi, että myös Paulin sisar oli kutsuttu, että tuollainen juhla vietettiin aina puolen vuoden kuluttua ja että Paul voisi, koska loma alkaisi juuri sinä päivänä, lähteä kutsujen jälkeen pois yhdessä sisarensa kanssa, jos halusi. Silloin Paul keskeytti hänet sanomalla, että hän tosiaankin hartaasti halusi niin tehdä. Senjälkeen Feeder selitti hänelle, että hänen odotettiin ilmoittavan tohtori ja rouva Blimberille sirolla käsialalla, että herra P. Dombey oli onnellinen saadessaan kunnian heidän kohteliasta kutsuaan noudattaen käydä tervehtimässä heitä. Lopuksi Feeder huomautti, että Paulin oli tohtorin ja rouva Blimberin läsnäollessa parasta olla mainitsematta tätä juhlatilaisuutta, koska sen varusteluissa ja koko järjestelyssä noudatettiin klassillisuuden ja hienon käytöksen periaatteita ja koska oletettiin, että tohtori ja rouva Blimber toiselta puolen ja nuorukaiset toiselta eivät opiskeluaikana aavistaisi pienimmässäkään määrässä, mitä oli tulossa.

Paul kiitti Feederiä näistä ohjeista, pisti kutsun taskuunsa ja istuutui tapansa mukaan jakkaralle Tootsin viereen. Mutta Paulin pää, joka oli tuntunut jo ennenkin enemmän tai vähemmän kipeältä, oli tänä iltana niin raskas, että hänen oli pakko nojata sitä käteensä. Ja kuitenkin se vaipui niin, että se vähitellen painui Tootsin polvea vastaan ja jäi siihen, ikäänkuin se ei enää haluaisi nousta. Silti hänen ei tarvinnut olla kuuro, mutta hän luuli varmasti olleensa, sillä hän tajusi Feederin huutavan korvaansa ja ravistelevan hiljaa käsivarresta herättääkseen hänen huomiotaan. Kun hän kohotti päätänsä pelästyneenä ja katseli ympärilleen, huomasi hän tohtori Blimberin tulleen huoneeseen, akkunan olevan auki ja otsansa olevan kostean siihen pirskoitetusta vedestä, vaikka hänestä tuntui hyvin kummalliselta, kuinka kaikki se oli tehty hänen tietämättään.

"Kas vain! Hyvä, hyvä! Kuinka pikku ystäväni nyt jaksaa?" kysyi tohtori rohkaisten.

"Kiitos, oikein hyvin, tohtori", vastasi Paul.

Mutta lattiassa tuntui olevan jotakin vikaa, sillä hän ei voinut seisoa sillä tukevasti, ja niinikään seinissä, sillä ne pyrkivät kääntyilemään ympäri eikä niitä voinut saada pysähtymään muutoin kuin katsomalla niihin oikein kiinteästi. Tootsin pää näytti olevan luonnottoman suuri ja perin kaukana, ja kun hän otti Paulin syliinsä kantaakseen hänet yläkertaan, huomasi Paul hämmästyksekseen, että ovi oli toisessa paikassa kuin missä hän oli luullut sen olevan. Tuntuipa hänestä aluksi melkein siltä kuin Toots marssisi ulos suoraa päätä savutorven kautta.

Toots menetteli hyvin ystävällisesti kantaessaan hänet niin hellästi yläkertaan, ja Paul sanoikin sen hänelle. Mutta Toots vastasi, että hän tekisi paljon enemmän, jos voisi, ja tosiaan hän tekikin enemmän, sillä hän auttoi Paulia riisuutumaan ja sitten vuoteeseen kaikkein ystävällisimmällä tavallaan; minkä jälkeen hän istuutui vuoteen viereen ja nauraa hihitti lakkaamatta, samalla kun kandidaatti Feeder, joka nojasi vuoteen jalkopäähän, veteli luisevilla käsillään päälaellaan kasvavia pikku harjaksia pystysuoraan ja sitten oli niin taitavasti rupeavinaan nyrkkeilemään Paulin kanssa hänen taas virkistyttyään, että Paul oli ymmällä siitä, pitikö hänen nauraa vai itkeä, ja teki kumpaakin samalla kertaa: niin hullunkuriselta ja ystävälliseltä Feederin käytös tuntui.

Paul ei koettanutkaan kysellä, kuinka sitten Toots hävisi ja Feeder muuttui rouva Pipchiniksi, eikä hän ollut edes uteliaskaan sitä tietämään, mutta kun hän näki rouva Pipchinin seisovan vuoteen jalkopäässä Feederin sijalla, huudahti hän: "Rouva Pipchin, älkää kertoko Florencelle!"

"Mitä en saa kertoa Florencelle, pikku Paul?" kysyi rouva Pipchin istuutuen tuolille vuoteen viereen.

"Minusta", vastasi Paul.

"En, en", myönsi rouva Pipchin.

"Mitä luulette minun tekevän suureksi tultuani, rouva Pipchin?" kysyi Paul kääntäen kasvonsa pieluksellaan rouva Pipchiniin päin ja nojaten leukaansa miettiväisenä ristissä oleviin käsiinsä.

Rouva Pipchin ei voinut arvata.

"Minä aion", sanoi Paul, "panna kaikki rahani pankkiin enkä tahdo koota lisää, sitten lähden maalle Florence-kullan kanssa, ostan kauniin puutarhan, peltoja ja metsää ja elän siellä hänen kanssaan koko ikäni!"

"Tosiaanko!" huudahti rouva Pipchin.

"Niin", sanoi Paul. "Sillä lailla minä aion tehdä, kun minä —" Hän vaikeni ja mietti hetkisen.

Rouva Pipchinin harmaa silmä tutki tarkoin hänen kasvojaan.

"Jos minä kasvan suureksi", jatkoi Paul. Sitten hän rupesi heti kertomaan rouva Pipchinille tulossa olevasta juhlasta, Florencen kutsumisesta, siitä ylpeydestä, jota hän tuntisi, kun kaikki pojat ihailisivat Florencea, ja kuinka he olivat ystävällisiä hänelle itselleen, kuinka hän piti heistä ja oli siitä iloinen. Senjälkeen hän vielä kertoi rouva Pipchinille analysistä ja siitä, että hän oli varhaisvanha, ja kysyi rouva Pipchinin mielipidettä siinä asiassa ja uteli, tiesikö hän, miksi se kirjoitettiin ja mitä se tarkoitti. Rouva Pipchin kielsi kaikki päästäkseen pulasta vähimmällä, mutta Paul ei suinkaan ollut tyytyväinen vastaukseen, vaan katseli rouva Pipchiniä niin tutkivasti saadakseen häneltä kuulla totuuden, että rouvan oli pakko nousta ja mennä katselemaan ulos akkunasta välttääkseen Paulin katsetta.

Silloin ilmestyi vuoteen viereen rouva Blimberin seurassa eräs apteekkari, hiljainen mies, jonka neuvoa aina kysyttiin tohtorin oppilaitoksessa, jos joku pojista sairastui. Paulilla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka he ilmestyivät tai kuinka kauan, he olivat siinä olleet, mutta kun hän näki heidät, nousi hän istumaan vuoteessaan ja vastasi kaikkiin apteekkarin kysymyksiin seikkaperäisesti ja pyysi apteekkarilta kuiskaten, että tämä ei puhuisi Florencelle tästä mitään ja että hän oli päättänyt saada Florencen tulemaan tohtorin juhlaan. Hän rupatteli paljon apteekkarin kanssa, ja he erosivat hyvinä ystävyksinä. Kun Paul taas makasi vuoteessaan silmät suljettuina, kuuli hän apteekkarin sanovan huoneesta poistuttuaan jossakin kaukana — tai ehkä hän näki unta — että syynä oli elinvoiman puute (Paul mietiskeli, mitä se merkitsi) ja suuri elimellinen heikkous. Sitten apteekkari vielä sanoi, että koska pienokainen oli päättänyt erota koulutovereistaan kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, olisi parasta noudattaa hänen mielihaluaan, jollei hän tulisi sairaammaksi. Niinikään hän sanoi olevansa iloinen kuultuaan rouva Pipchiniltä, että Paul lähtisi omaistensa luo Lontooseen kahdeksantenatoista päivänä. Hän lupasi kirjoittaa herra Dombeylle etukäteen, kun olisi päässyt paremmin selville taudin laadusta. Vielä ei ollut mitään suoranaista syytä — mihin? Paul ei kuullut sitä sanaa. Sitten apteekkari lisäsi, että Paul oli hyvin älykäs, mutta varhaisvanha pikku poika.

Paul mietiskeli läpättävin sydämin, mitä se saattoi merkitä, koska se oli niin selvästi huomattavissa hänessä ja pisti niin monen ihmisen silmään!

Hän ei voinut sitä ymmärtää eikä vaivatakaan itseään kauan sitä pohtimalla. Rouva Pipchin oli taas hänen vuoteensa vieressä kuin ei olisi ollutkaan poissa (Paul luuli hänen menneen pois tohtorin kanssa, mutta se oli ehkä vain unta), ja ikäänkuin taikavoimalla ilmestyi rouva Pipchinin käteen lasi ja pullo, josta hän kaatoi sairaalle juomaa. Senjälkeen Paul sai oikein hyvää hedelmähilloa, jota itse rouva Blimber toi hänelle. Se saattoi hänet niin hyvään vointiin, että rouva Pipchin lähti kotiin hänen hartaista pyynnöistään, ja Briggs ja Tozer tulivat makuuhuoneeseen. Briggs-parka nurisi kovasti omasta analysistään, joka olisi tuskin voinut olla tuhoisampi, vaikka olisi ollut kokoonpanoltaan kemiallinen. Mutta hän oli oikein hyvä Paulille, samoin Tozer ja kaikki muut, sillä he kävivät jokainen ennen nukkumaan menemistään häntä katsomassa ja sanoivat: "Kuinka nyt jaksat?" "Pysy vain reippaalla mielellä, pikku Dombey!" ja niin edespäin. Vuoteeseen mentyään Briggs makasi kauan aikaa valveilla surren yhä analysiään ja sanoen tietävänsä, että se oli ihan väärä, ja väitti, että he eivät olisi voineet murhaajasta antaa sen huonompaa analysiä; ja mitä tohtori Blimber sitten arvelisi, jos hänen taskurahansa riippuisivat siitä? Briggs sanoi, että hyvin helppoa oli kohdella poikaa puolen vuoden aikana kuin kaleriorjaa ja sitten merkitä hänet laiskaksi, kieltää häneltä kaksi päivällistä viikossa ja sitten leimata hänet ahneeksi, mutta sellaista ei saisi enää sietää, ei tosiaankaan, vai kuinka? Ohhoh sentään!

Ennenkuin heikkosilmäinen nuori mies seuraavana aamuna soitti käsirumpuaan, tuli hän yläkertaan Paulin luo ja ilmoitti, että hän saisi jäädä vuoteeseen, kuten Paul iloisena tekikin. Rouva Pipchin ilmestyi vähän ennen apteekkarin tuloa, ja vähän myöhemmin toi hänelle aamiaista se ystävällinen nuori nainen, jonka Paul oli nähnyt pesevän uunia ensimmäisenä aamuna tohtori Blimberin taloon tultuaan. Sitten oli taas jossakin kaukana uusi neuvottelu, tai Paul näki siitä unta. Senjälkeen tuli apteekkari tohtorin ja rouva Blimberin kanssa sisälle ja sanoi:

"Niin, tohtori Blimber, luullakseni voimme vapauttaa tämän nuoren herran nyt heti lukutyöstä, kun lomakin niin pian alkaa."

"Kaikin mokomin", virkkoi tohtori Blimber. "Rakkaani, ole hyvä ja ilmoita se Cornelialle."

"Kyllä, kyllä", sanoi rouva Blimber.

Apteekkari kumartui, tarkasti läheltä Paulin silmiä ja tunnusteli hänen päätään, valtimoaan ja sydäntään niin huolellisesti, että Paul sanoi: "Kiitoksia, herra."

"Meidän pikku ystävämme ei ole koskaan valittanut", huomautti tohtori.

"Tietysti ei", vastasi apteekkari. "Hän ei näytäkään sen tapaiselta."

"Teidän mielestänne hän voi nyt paremmin, vai mitä?" kysyi tohtori
Blimber.

"Kyllä, paljon paremmin, tohtori", myönsi apteekkari.

Paul oli alkanut omalla kummallisella tavallaan miettiä samaa asiaa, joka juuri sillä hetkellä lienee askarruttanut apteekkariakin, koska tämä oli niin ajatuksiinsa vaipuneena vastannut tohtorin kumpaankin kysymykseen. Mutta kun apteekkarin katse osui pikku potilaan silmiin, heräsi hän heti mietteistään ja alkoi ystävällisesti hymyillä. Paul hymyili myös puolestaan ja jätti mielestään koko asian.

Hän makasi kaiken päivää vuoteessaan, välillä torkahtaen la nähden unia ja katsellen Tootsia. Mutta seuraavana päivänä hän nousi ja lähti alakertaan. Kas, suurta kelloa vaivasi jokin. Tikapuilla seisova työmies oli ottanut taulun irti ja kaiveli koneistoa työkapineillaan kynttilän valossa. Se oli merkkitapaus Paulista, joka istuutui alimmalle portaalle ja katseli tarkkaavasti työntekoa. Silloin tällöin hän vilkaisi kellon tauluun, joka oli hänen vieressään nojallaan seinää vasten. Samalla häiritsi häntä vähän se tunne, että se vilkuili häneen.

Tikapuilla seisova työmies oli hyvin kohtelias ja Paulin huomattuaan kysyi hänen vointiaan. Niin he pääsivät keskustelun alkuun, ja Paul kertoi olleensa äskettäin vähän huonovointinen. Sitten hän kyseli kaikenlaista kelloista ja niiden soitosta, kuten esimerkiksi, valvoivatko ihmiset autioissa kirkontorneissa öisin saadakseen kellot lyömään, kuinka kelloja soitettiin ihmisten kuollessa ja olivatko hääkellot erittäin vai kaikuivatko kuolinkellot niin surullisesti vain ihmisten mielikuvituksessa. Kun Paul huomasi, että hänen uusi tuttavansa ei ollut oikein perillä entisajan iltakelloista, selitti Paul tarkoin niiden rakenteen ja kysyi myöskin, mitä hän käytännöllisenä miehenä arveli kuningas Alfredin suunnitelmasta mitata aikaa palavilla kynttilöillä. Siihen työmies vastasi, että jos sellainen tulisi jälleen käytäntöön, olisi se hänen mielestään kelloteollisuuden perikato. Paul viipyi siinä niin kauan, kunnes kello oli tullut entisensä näköiseksi ja alkanut rauhalliseen tapaansa toistella vanhaa kysymystään. Mies pani työkapineensa pitkään koriin, sanoi hyvästi ja lähti tiehensä. Mutta sitä ennen hän oli kuiskannut palvelijalle ovesta mennessään jotakin, mistä Paul erotti sanan "varhaisvanha".

Mitä olikaan tuo varhaisvanhuus, joka näytti tekevän ihmiset surullisiksi! Mitä ihmettä se oikein oli!

Kun Paulilla ei nyt ollut mitään lukemista, ajatteli hän sitä usein, vaikka ei niin usein kuin olisi ajatellut siinä tapauksessa, että hänellä ei olisi ollut niin paljon muita asioita mielessään. Mutta niitä oli kovin monta, ja hän ajatteli lakkaamatta, kaiken päivää.

Ensinnäkin tulisi Florence olemaan läsnä juhlassa. Florence… saisi nähdä, että pojat pitivät hänestä, ja iloitsisi siitä. Se oli pääasia. Kun selvästi näkyisi, että pojat olivat hänelle ystävällisiä ja kilttejä ja että hänestä oli tullut heidän pikku suosikkinsa, silloin Florence voisi surematta ajatella sitä aikaa, jonka hänen veljensä oli viettänyt tässä talossa, ja kenties olla vielä onnellisempikin loma-ajan loputtua, jolloin koulutyö taas alkaisi.

Niin, koulutyö alkaisi uudestaan! Viisikymmentä kertaa päivässä sipsuttivat Paulin pikku jalat äänettömin askelin ylös portaita hänen omaan huoneeseensa, sillä hän keräsi jokaisen kirjan ja paperipalan, jokaisen mitättömän kapineen, joka kuului hänelle, ja pani ne kaikki yhteen viedäkseen kotiin. Mutta Paulin mielessä ei ollut sitä ajatusta, että hän tulisi takaisin. Hänen puuhissaan tai mietteissään ei ilmennyt minkäänlaista valmistusta tai viittausta tuloon, paitsi mitä hän oli kuvitellut Florencea ajatellessaan. Päinvastoin hän mietiskelevällä tavallaan katseli liikkuessaan talossa kaikkialla jokaista esinettä sillä silmällä, että hänen olisi erottava siitä iäksi, ja senvuoksi hänellä oli lakkaamatta niin paljon ajattelemista.

Hänen piti kurkistaa jokaiseen yläkerran huoneeseen ja ajatella, kuinka yksinäisiä ne olisivat hänen lähdettyään ja kuinka monta hiljaista päivää, viikkoa, kuukautta ja vuotta ne viettäisivät yhtä vakavina ja häiritsemättömässä rauhassa. Hänen piti miettiä, liikkuisiko niissä joskus toinen lapsi (varhaisvanha niinkuin hän itsekin), joka erottaisi samat eriskummaiset kuvioiden ja huonekalujen väännökset kuin hän ja kertoisiko joku sille pojalle pikku Dombeysta, joka oli kerran ollut siellä.

Hänen oli ajateltava myös porraskäytävään ripustettua muotokuvaa, joka aina katseli vakavasti hänen jälkeensä, kun hän ohi mennessään loi siihen silmäyksen olkapäänsä yli, ja joka hänen sivuuttaessaan sen jonkun toverinsa kanssa näytti yhä tuijottavan häneen eikä hänen seuralaiseensa. Hänellä oli paljon miettimistä erään toisessa paikassa riippuvan Piirroksen takia, joka esitti ihmettelevän joukon keskellä hänelle tuttua olentoa sädekehä pään ympärillä, jalona, lempeänä ja armeliaana, osoittaen sormellaan ylöspäin.

Hänen oman makuuhuoneensa akkuna herätti lukemattomia ajatuksia, jotka sekaantuivat näihin ja seurasivat toinen toistaan kuin vyöryvät aallot. Missä olikaan niiden kesyttömien lintujen pesä, jotka aina liitelivät meren yläpuolella myrskyilmalla; mistä tulivat pilvet ja ensin alkoivat; mistä tuuli lähti kohisemaan ja missä se lakkasi; voisiko se paikka, jossa hän ja Florence olivat niin usein istuneet katselemassa ja puhelemassa näistä asioista, aina näyttää entisensä kaltaiselta ilmankin heitä ja pitäisikö, jos hän olisi kaukana, Florence sitä samanlaisena istuessaan siellä yksin?

Hänen piti ajatella myöskin Tootsia ja kandidaatti Feederiä, kaikkia poikia, tohtoria, rouva ja neiti Blimberiä, kotia, tätiään ja neiti Toxia, isäänsä, Dombey ja Poikaa, Walteria ja hänen köyhää vanhaa enoaan, joka oli saanut tarvitsemansa rahat, ja karheaäänistä, rautakätistä kapteenia. Sitäpaitsi hänen piti päivän mittaan tehdä monta pikku vierailua, kouluhuoneeseen, tohtori Blimberin työhuoneeseen, rouva Blimberin yksityiseen huoneeseen, neiti Blimberin luo ja koiraa katsomaan. Sillä hänellä oli nyt vapaa pääsy kaikkialle talossa, jossa hän sai liikkua mielensä mukaan, ja kun hän halusi erota kaikista hyvänä ystävänä, kävi hän kaikkien luona. Välillä hän haki kirjoista oikeat kohdat Briggsille, joka menetti ne tuon tuostakin näkyvistään, välillä hän haki sanakirjoista sanoja toisille pojille, jotka olivat pulassa, välillä taas piti silkkilankavyyhtiä, kun rouva Blimber keri sitä, ja toisinaan hän järjesti Cornelian kirjoituspöydän kuntoon. Joskus hän hiipi tohtorin työhuoneeseen, istui matolla hänen oppineitten jalkainsa juuressa, käänteli hiljalleen pallokarttoja ja kulki maailman ympäri tai teki lentomatkan etäisiin tähtiin.

Lyhyesti sanoen, näinä loma-ajan edellisinä päivinä, jolloin toiset pojat tekivät työtä henkensä kaupalla kertaamalla koko lukukauden opinnot, oli Paul sellaisen etuoikeutetun oppilaan asemassa, jollaista ei ollut koskaan ennen nähty tässä talossa. Hän tuskin saattoi uskoa sitä itsekään, mutta hänen vapautensa kesti tunnista tuntiin ja päivästä päivään, ja jokainen hyväili pikku Dombeyta. Tohtori Blimber oli niin tarkka hänen puolestaan, että Johnson kerran sai poistua päivällispöydästä, kun oli ajattelemattomasti sanonut häntä "pikku Dombey-raukaksi". Paulin mielestä oli rangaistus perin ankara, vaikka hän olikin nuo sanat kuullessaan punastunut ja ihmetellyt, miksi Johnson häntä sääli. Sitäkin epäilyttävämmältä tuntui hänestä tämä tuomio, kun hän oli edellisenä iltana varmasti kuullut, kuinka tohtori itse oli painavalla sanallaan myöntänyt oikeaksi rouva Blimberin väitteen, että pikku Dombey-parka oli entistäkin pikkuvanhempi. Ja nyt Paul alkoi ajatella, että varmaankin merkitsi pikkuvanha samaa kuin hyvin hoikka ja kevyt ja helposti väsyvä ja sellainen, joka pyrki asettumaan missä tahansa pitkäkseen lepäämään, sillä hän ei voinut olla huomaamatta, että päivä päivältä nämä taipumukset yhä enemmän saivat hänessä valtaa.

Vihdoin valkeni juhlapäivä. Tohtori Blimber sanoi aamiaispöydässä: "Hyvät herrat, me aloitamme lukumme ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä." Toots vapautti itsensä heti alamaisuudestaan ja pani sormuksen sormeensa. Mainitessaan heti senjälkeen sattumalta tohtoria keskustelussa hän lausui vain pelkästään "Blimber". Tämä itsenäisyyden ilmaus herätti vanhemmissa oppilaissa ihailua ja kateutta, mutta nuoremmat olivat kauhuissaan ja ihmettelivät, ettei mikään hirsi pudonnut alas ja murskannut häntä.

Illan juhlaan ei viitattu pienimmälläkään sanalla aamiaista! päivällispöydässä, mutta kaiken päivää oli talossa hälinää. Harhaillessaan kaikkialla Paul tutustui monenlaisiin ihmeellisiin penkkeihin ja kynttilänjalkoihin ja näki vierashuoneen oven ulkopuolella vihreällä kankaalla verhotun harpun. Päivällisellä näytti rouva Blimberin pää myöskin jonkin verran oudolta, ikäänkuin hän olisi sitonut tukkansa liian lujalle, Ja vaikka neiti Blimberillä oli kummallakin ohimollaan siro sileä suortuva, näyttivät hänen omat pikku kiharansa niiden alla olevan paperirullille käärittyinä, vieläpä teatteri-ilmoituksille, sillä Paul luki "Kuninkaallinen Teatteri" Cornelian toisen välkkyvän silmälasin ja "Brighton" toisen yläpuolelta.

Illan lähestyessä oli nuorten herrain makuuhuoneissa näkyvissä suuri varasto valkeita liivejä ja kaulaliinoja ja sellainen poltetun tukan haju, että tohtori Blimber lähetti yläkertaan palvelijan kysymään kohteliaasti, oliko talossa tulipalo. Mutta kähertäjä oli vain kähertämässä nuorukaisten hiuksia ja kuumensi ammatti-innossaan pihtejään liiaksi.

Kun Paul oli pukeutunut — mikä tapahtui hyvin pian, sillä hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja väsyneeksi — lähti hän alakertaan vierashuoneeseen ja tapasi siellä tohtori Blimberin kävelemässä edestakaisin täysin puettuna, mutta arvokkaan ja huolettoman näköisenä ikäänkuin olisi ajatellut vain mahdolliseksi, että joku tuttava voisi kohdakkoin pistäytyä tervehtimään. Vähän myöhemmin ilmestyi rouva Blimber, Paulin mielestä oikein rakastettavana, yllään niin monta hametta, että täytyi tehdä oikein retki kiertääkseen hänen ympärinsä. Pian äitinsä jälkeen tuli alas neiti Blimber, vähän puristuneen näköisenä tosin, mutta hyvin miellyttävänä.

Sitten saapuivat Toots ja Feeder. Kummallakin oli hattu kädessään kuin olisivat asuneet jossakin muualla, ja kun pöydänkattaja ilmoitti heidät, virkkoi tohtori Blimber: "Kas vain, sepä hauskaa!" ja näytti olevan kovin iloinen nähdessään heidät. Toots oikein loisti jalokivineen ja nappeineen ja oli niin selvillä tästä asiasta, että käteltyään tohtoria ja kumarrettuaan rouva ja neiti Blimberille veti Paulin syrjään ja kysyi: "Mitä arvelet tästä, Dombey?"

Mutta vaikka Toots tunsikin tällaista ujoa itseluottamusta, näytti hän olevan aika lailla epätietoinen siitä, oliko ylimalkaan sopivaa panna kiinni alinta liivinnappia ja oliko, kun kylmästi harkitsi kaikkia asianhaaroja, parasta pitää kalvosimia ylös vai alas käännettyinä. Kun hän huomasi, että Feederin kalvosimet oli käännetty ylös, teki hän samoin. Mutta kun seuraavalla uudella vieraalla oli kalvosimet käännetty alas, muutti Tootskin omansa niin. Vieraiden saapuessa nopeammin toinen toisensa jäljestä olivat eroavaisuudet liivinnappien, ei ainoastaan alimman, vaan ylimmänkin, kiinnittämisessä niin lukuisat ja monimutkaiset, että Toots lakkaamatta hypisteli mainittua vaatekappalettaan kuin olisi näppäillyt soittokonetta ja näytti joutuvan kerrassaan ymmälle tästä lakkaamattomasta puuhailusta.

Kun kaikki nuoret herrat, kaulahuivi sidottuna tiukalle, tukka käherrettynä, kiiltävät tanssikengät jalassa ja paras hattu kädessä oli toinen toisensa jälkeen ilmoitettu ja esitelty, saapui tanssinopettaja Baps ynnä hänen rouvansa, jota kohtaan rouva Blimber oli erittäin ystävällinen ja alentuva. Baps oli hyvin vakava herra, joka puheli hitaasti ja tasaisesti. Ennenkuin hän oli seisonut lampun alla viittä minuuttia, alkoi hän kysellä Tootsilta (joka oli kaikessa hiljaisuudessa verrannut tanssikenkiään hänen kenkiinsä), kuinka hänen mielestään olisi parasta käsitellä niitä raaka-aineita, joita tuotiin Englannin satamiin korvaukseksi ulkomaille virtaavasta kullasta. Toots, jonka mielestä kysymys tuntui sotkuiselta, vastasi, että parasta olisi ne keittää. Mutta Baps ei tuntunut pitävän sitä sopivana.

Paul liukui nyt alas pieluksilla varustetusta sohvannurkasta, jossa hän oli tehnyt havaintojaan, ja lähti alakertaan teehuoneeseen odottaakseen siellä Florencea, jota ei ollut nähnyt lähes pariin viikkoon, sillä hänen oli täytynyt pysyä tohtori Blimberin talossa edellinen lauantai ja sunnuntai, jotta ei olisi vilustunut. Florence saapuikin heti näyttäen kovin kauniilta yksinkertaisessa tanssiaispuvussaan, tuoreita kukkia kädessä, ja kun hän polvistui lattialle kiertääkseen käsivartensa Paulin kaulaan ja suudellakseen häntä (sillä saapuvilla ei ollut muita kuin se palvelijatar, joka oli osoittanut ystävällisyyttä Paulia kohtaan, ja eräs toinen nuori tyttö, jonka oli määrä tarjoilla teetä), oli Paulin vaikea päästää häntä irti ja loitota hänen rakkautta loistavista silmistään.

"Mutta mikä sinun on, Floy?" kysyi Paul melkein varmana siitä, että oli nähnyt kyyneleen sisarensa silmässä.

"Ei mikään, kultaseni, ei mikään", vastasi Florence.

Paul kosketti hänen poskeaan lempeästi sormellaan — ja siinä oli kyynel! "Mutta miksi, Floy!" huudahti hän.

"Pian lähdetään kotiin yhdessä, ja minä hoidan sinua, rakkaani", virkkoi Florence.

"Hoidat minua!" kertasi Paul.

Paul ei voinut ymmärtää, mitä se tähän kuului tai miksi molemmat palvelijattaret katselivat heitä niin vakavasti tai miksi Florence käänsi päänsä hetkiseksi pois ja sitten taas Pauliin päin, hymyillen ystävällisesti.

"Floy", sanoi Paul, pidellen kiinni sisarensa tummista kiharoista, "sanoppas, olenko minä sinunkin mielestäsi käynyt varhaisvanhaksi."

Florence naurahti, hyväili häntä ja vastasi: "Et."

"Mutta ne väittävät niin", sanoi Paul, "ja minä tahtoisin tietää, mitä he tarkoittavat".

Siihen katkesi heidän keskustelunsa, sillä ovelta kuului kova kaksoiskoputus, jolloin Florence kiirehti teepöydän luo. Paulia kummastutti taas, kun hän näki toisen palvelijattaren kuiskaavan jotakin Florencelle ikäänkuin lohduttaakseen, mutta se haihtui pian hänen mielestään, kun huoneeseen saapui uusia vieraita.

Ne olivat sir Barnet Skettles, lady Skettles ja nuori herra Skettles. Tämän nuorukaisen oli määrä tulla tohtori Blimberin oppilaaksi loman jälkeen. Kaikkitietävä huhu oli jo tuonut Feederin huoneeseen tiedon siitä, että sir Barnet Skettles oli Alahuoneen jäsen ja että kun hän vihdoin saisi itseensä kiintymään puhemiehen huomion (niinkuin jo kolme neljä vuotta oli odotettu) hän varmaankin ravistelisi tuntuvasti radikaaleja.

"Ja mikä huone tämä sitten on?" kysyi lady Skettles Paulille ystävälliseltä palvelijattarelta.

"Tohtori Blimberin työhuone, arvoisa rouva", kuului vastaus.

Lady Skettles tarkasteli huonetta lornettinsa läpi ja virkkoi sir Barnet Skettlesille hyväksyvästi nyökäten: "Oikein hyvä." Sir Barnet myönsi sen, mutta nuori herra Skettles näytti epäluuloiselta ja arvostelevalta.

"Ja tämä pikku olento sitten", virkkoi lady Skettles kääntyen Pauliin päin, "onko hän —"

"Yksi oppilaista, arvoisa rouva", sanoi palvelijatar.

"Ja mikä on sinun nimesi, kalpea lapsi?" kysyi lady Skettles.

"Dombey", vastasi Paul.

Nyt sekaantui sir Barnet Skettles heti keskusteluun ja sanoi, että hänellä oli ollut kunnia tavata Paulin isä yleisillä päivällisillä, ja lausui sen toivomuksen, että hän jaksoi hyvin. Sitten Paul kuuli hänen sanovan lady Skettlesille: "City — hyvin rikas — hyvin kunnianarvoisa — tohtori mainitsi siitä." Ja senjälkeen hän virkkoi Paulille: "Sanoppa arvoisalle isällesi, että sir Barnet Skettles oli iloinen kuullessaan hänen jaksavan oikein hyvin ja lähetti hänelle parhaat terveisensä."

"Kyllä, herra", vastasi Paul.

"Tässä on minun reipas poikani", virkkoi sir Barnet Skettles. "Barnet", virkkoi hän pojalleen, joka koetti saada etukäteen korvausta tuleville opinnoilleen luumukakusta, "tässä on nuori herra, joka sinun pitää tuntea. Tässä on nuori herra, jonka sinä saat tuntea, Barnet", lisäsi sir Barnet Skettles, ilmaisten erikoisen painokkaasti tämän lupansa.

"Millaiset silmät! Millainen tukka! Kuinka rakastettavat kasvot!" huudahti lady Skettles hiljaisella äänellä katsellessaan Florencea lornettinsa läpi.

"Sisareni", sanoi Paul esittäen hänet.

Skettlesien tyytyväisyys oli nyt täydellinen. Ja kun lady Skettles oli ensi näkemältä tuntenut mieltymystä Paulia kohtaan, lähtivät he kaikki yhdessä yläkertaan sir Barnet Skettlesin pitäessä huolta Florencesta ja nuoren Barnetin tullessa heidän jäljessään.

Nuori Barnet ei jäänyt pitkäksi ajaksi taustalle senjälkeen kun he olivat astuneet vierashuoneeseen, sillä tohtori Blimber oli ennen pitkää saanut hänet tanssimaan Florencen kanssa. Paulin mielestä hän ei näyttänyt erikoisen onnelliselta eikä juuri miltään muultakaan kuin nyrpeältä eikä tuntunut välittävän siitä, mitä teki; mutta kun Paul kuuli lady Skettlesin sanovan rouva Blimberille lyöden tahtia viuhkallaan, että hänen poikakultansa oli silminnähtävästi ihan kuolettavasti ihastunut pikku enkeliin, neiti Dombeyhin, täytyi Paulin otaksua hänen olevan autuuden tilassa, vaikkei sitä päältä päin huomannut.

Pikku Paulin mielestä oli omituinen sattuma, ettei kukaan ollut anastanut hänen paikkaansa pielusten välissä ja että hänen palatessaan kaikki tekivät hänelle tilaa, niin että hän pääsi jälleen sinne, ja muistivat sen kuuluvan hänelle. Kukaan ei myöskään seisonut hänen edessään, kun he huomasivat hänen haluavan katsella Florencen tanssimista, vaan jättivät hänen edessään näköalan vapaaksi, niin että hän saattoi tarkata sisartaan. Olivatpa he niin ystävällisiä, oudotkin, joita pian saapui lukuisasti, että tulivat tuon tuostakin puhelemaan hänen kanssaan ja kyselivät, kuinka hän jaksoi, särkikö hänen päätään ja oliko hän väsyksissä. Hän oli kovin kiitollinen heille kaikesta heidän ystävällisyydestään ja huomaavaisuudestaan ja nojasi selkäänsä pieluksiin. Rouva Blimber ja neiti Skettles istuivat samalla sohvalla, ja Florence istahti hänen viereensä aina kun oli päässyt tanssimasta, ja se teki Paulin hyvin onnelliseksi.

Florence olisi tahtonut istua hänen vieressään kaiken iltaa tanssimatta ollenkaan omasta aloitteestaan, mutta Paul sai hänet tanssimaan sanomalla, että se tuottaisi hänelle suurta iloa. Ja totta hän puhuikin, sillä hänen pikku sydämensä paisui ja hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän näki, kuinka kovasti kaikki ihailivat hänen sisartaan, joka oli koko salin kaunis pieni ruusunnuppu.

Pehmeästä pieluspesästään Paul saattoi nähdä ja kuulla melkein kaikki, mitä tapahtui, ikäänkuin juhla olisi pantu toimeen hänen huvikseen. Muiden pikku huomioiden joukossa hän pani merkille, että tanssinopettaja Baps ryhtyi keskusteluun sir Barnet Skettlesin kanssa ja kysyi hyvin pian samoin kuin oli kysynyt Tootsilta, kuinka olisi käsiteltävä niitä raaka-aineita, joita tulvi Englannin satamiin korvaukseksi ulkomaille valuvasta kullasta. Se tuntui Paulista niin salaperäiseltä, että häntä kovasti halutti tietää, mitä niillä olisi tehtävä. Sir Barnet Skettlesillä oli paljon sanomista siitä asiasta, ja hän sanoikin, mutta se ei näyttänyt ratkaisevan kysymystä, sillä Baps virkkoi: "Niin kyllä, mutta jos Venäjä toisi tänne talinsa?" Se mykistytti sir Barnetin, sillä hän ei osannut sen kuultuaan muuta kuin pudistaa päätään ja sanoa: "No, silloin kai olisi taas turvauduttava puuvillavarastoihin."

Sir Barnet Skettles katseli Bapsin jälkeen ja meni ilahduttamaan rouva Bapsia (tämä kun yksin jääneenä oli katselevinaan harppua soittavan herran nuottivihkoa) sennäköisenä kuin olisi pitänyt häntä varsin arvokkaana miehenä. Pian senjälkeen hän huomauttikin siitä tohtori Blimberille ja kysyi, saisiko hän udella, kuka tuo herra oli ja oliko hän ehkä kauppakamarin jäsen. Tohtori Blimber vastasi: "Ei, luultavasti ei; muuten hän on professori —"

"Tilastotieteessä tai jollakin sentapaisella alalla, eikö niin?" huomautti sir Barnet Skettles.

"Ei, sir Barnet", vastasi tohtori Blimber hieroen leukaansa, "eipä juuri".

"Sen ainakin uskallan, väittää, että hänellä on tekemistä numerojen kanssa", sanoi sir Barnet Skettles.

"Niin tosiaankin", myönsi tohtori Blimber, "mutta ei sellaisten. Herra Baps on hyvin kunnianarvoisa mies, sir Barnet, mutta oikeastaan tanssitaidon professori."

Paul hämmästyi nähdessään, kuinka perinpohjin tämä uutinen muutti sir Barnet Skettlesin mielipiteen herra Bapsista ja että sir Barnet joutui suorastaan raivoihinsa ja tuijotti Bapsia kiukkuisesti huoneen poikki. Menipä hän niinkin pitkälle, että puhuessaan tapauksesta lady Skettlesille toivotti Bapsin hiiteen ja sanoi tuollaisen ammatin sopivan oikein hyvin yhteen Bapsin suunnattoman ja kirotun häpeämättömyyden kanssa.

Paul huomasi vielä muutakin. Juotuaan muutamia lasillisia kuumennettua viiniä alkoi Feeder olla iloisella tuulella. Tanssi suoritettiin ylimalkaan jäykästi, ja soitto oli hyvin juhlallista — suorastaan kuin kirkkomusiikkia — mutta viinilasillisten jälkeen Feeder sanoi Tootsille aikovansa antaa vähän vauhtia tälle puuhalle. Sitten hän alkoi tanssia ikäänkuin ei olisi muuta ajatellutkaan kuin tanssimista ja houkutteli salaa soitonkin hurjiin säveliin. Sitäpaitsi hän kävi erittäin huomaavaksi naisia kohtaan ja tanssiessaan neiti Blimberin kanssa kuiskasi — kuiskasi hänelle! — mutta ei niin hiljaa, ettei Paul olisi sitä kuullut, seuraavan huomattavan runon:

"Vaikk' inha vilpin pesä mielen' ois, en sulle koskaan pahoin tehdä vois."

Nämä säkeet Paul kuuli hänen toistavan neljälle neitoselle peräkkäin. Niinpä Feederillä olikin syytä sanoa Tootsille, että hän pelkäsi itselleen käyvän huonosti huomenna!

Rouva Blimber kävi levottomaksi tästä jokseenkin sopimattomasta käytöksestä ja etenkin soiton sävyn muuttumisesta, sillä nyt alkoi kuulua alhaisia sävelmiä, jotka olivat tavallisia kaduilla ja senvuoksi saattaisivat loukata lady Skettlesiä. Mutta lady Skettles oli niin ystävällinen, että pyysi rouva Blimberiä olemaan puhumatta siitä enempää ja kuunteli mahdollisimman kohteliaasti selitystä, kuinka kandidaatti Feeder joskus meni liiallisuuksiin näissä tilaisuuksissa, ja huomautti, että tuo herra oli asemaansa nähden hyvin puoleensavetävä mies ja että häntä erikoisesti miellytti vaatimaton tukan malli. (Kuten aikaisemmin on mainittu, oli Feederin tukka noin neljännestuuman pituinen.)

Eräällä tanssien väliajalla lady Skettles kysyi Paulilta, pitikö hän paljon soitosta. Paul vastasi pitävänsä soitosta ja laulusta ja lisäsi, että jos lady Skettlesillä oli sama maku, pitäisi hänen kuulla Florencen laulavan. Lady Skettles keksi heti olevansa ihan nääntymäisillään tätä nautintoa odottaessaan, ja vaikka Florence aluksi kovin pelästyi, kun häntä pyydettiin laulamaan niin suurelle seuralle, ja hartaasti tahtoi vapautusta siitä, meni hän kuitenkin suoraa päätä pianon luo ja aloitti, kun Paul kutsui hänet luokseen ja sanoi: "Laulathan, Florence? Minun tähteni, rakkaani!" Kun kaikki vetäytyivät vähän syrjään, jotta Paul voisi katsella sisartaan, ja kun hän näki Florencen istuvan siinä yksin niin nuorena ja hyvänä ja kauniina ja ystävällisenä häntä kohtaan ja kuuli värisevän äänen kaikuvan niin luonnollisena ja suloisena ja tajusi hiljaisuudesta kohoavan esiin kultaisen ketjun, joka yhdisti hänet kaikkeen elämän rakkauteen ja onneen, silloin hän käänsi kasvonsa poispäin kätkeäkseen kyyneleensä. Ei senvuoksi, että laulu oli liian kaihoisa tai surumielinen, vaan siksi, että Florence oli niin rakas hänelle, niinkuin hän selitti toisille, jotka kyselivät syytä hänen kyyneliinsä.

Kaikki he pitivät Florencesta. Ja kuinka olisi muu ollut mahdollistakaan! Paul oli etukäteen arvannut niin käyvän. Hänen istuessaan siinä sohvan nurkassa pielusten varassa kädet rauhallisesti ristissä, toinen sääri allaan, saattoivat harvat aavistaa, millainen voitonriemu ja ilo täytti hänen lapsenrintansa, kun hän katseli sisartaan, tai millaista suloista rauhallisuutta hän tunsi. Haltioituneita ihastuksen ilmaisuja "Dombeyn sisaresta" kuului hänen korviinsa kaikkien poikien suusta. Jokaisen huulilta tulvi ylistystä maltilliselle ja ujolle pikku kaunottarelle. Lakkaamatta hän kuuli mainittavan Florencen lahjakkuutta ja taitavuutta, ja kuin kesäillan ilmassa leijaillen oli kaikkialle levinnyt Florenceen ja häneen kohdistunut epämääräinen ystävällisyyden tunne, joka teki niin hyvää ja liikutti häntä.

Hän ei tietänyt miksi. Sillä kaikki se, mitä Paul katseli ja tunsi ja ajatteli tuona iltana — läsnä ja poissa olevia, nykyisyyttä ja menneisyyttä — sekaantui yhteen kuin sateenkaaren värit tai eri vivahdukset monikirjavissa linnuissa auringon paistaessa niihin tai värit vaalenevalla taivaanrannalla auringon laskiessa. Ne monet asiat, joita hänen oli pitänyt viime aikoina ajatella, liitelivät hänen silmiensä editse laulun aikana. Ei niin, että ne olisivat jälleen vaatineet hänen tarkkaavaisuuttaan tai koskaan enää vaatisivat, vaan rauhallisesti loppuun käsiteltyinä ja menneisyyteen siirtyneinä. Yksinäinen akkuna, josta hän oli katsellut aikoja sitten, avautui merelle monien penikulmien päähän. Aalloilla keinuteltiin ja tyynnytettiin lepoon mielikuvia, jotka olivat täyttäneet hänen mielensä vielä eilispäivänä ja nyt häipyivät näkymättömiin kuin murtuneet laineet. Hän luuli vielä erottavansa sisarensa laulussa, äänten sorinassa ja jalkojen kopinassa saman salaperäisen kohinan, jota oli ihmetellyt maatessaan lepovuoteellaan meren rannalla. Samaa muistuttivat hänelle ohi kiitävät kasvot ja Tootsin kömpelö kohteliaisuus, tämä kun kävi tuon tuostakin puristamassa hänen kättään. Paul luuli vielä kuulevansa salaperäistä kohinaa yleisen ystävällisyyden läpi, ja se yleinen usko, että hän oli varhaisvanha, tuntui olevan yhteydessä sen kanssa, hänen käsittämättään oikein millä lailla. Näin istui pikku Paul mietiskellen, kuunnellen, katsellen ja uneksien ja oli hyvin onnellinen.

Vihdoin tuli lähdön aika, ja silloin saattoi huomata seurassa mielenliikutusta. Sir Barnet Skettles toi nuoremman Skettlesin Paulin luo hyvästelemään ja pyysi, että Paul muistaisi sanoa arvoisalle isälleen sir Barnet Skettlesin parhaat terveiset ja kertoa hänen toivovan, että molemmat pojat tulisivat hyviksi ystäviksi. Lady Skettles suuteli häntä, pyyhkäisi hänen tukkansa pois otsalta ja syleili häntä. Tulipa rouva Bapskin — ja se ilahdutti Paulia — harppua soittavan miehen nuottivihkon äärestä ja lausui hänelle jäähyväiset yhtä sydämellisesti kuin kuka muu tahansa huoneessa olijoista.

"Hyvästi, tohtori Blimber", sanoi Paul ojentaen kätensä.

"Hyvästi, pikku ystäväni", vastasi tohtori.

"Olen hyvin kiitollinen teille, tohtori", lisäsi Paul katsellen viattomasti hänen ankaroihin kasvoihinsa. "Olkaa hyvä ja käskekää pitämään huolta Diogeneesta."

Diogenes oli koira, jolla ei ollut elämässään ollut ainoaakaan ystävää ennen Paulia. Tohtori lupasi, että Paulin poissa ollessa huolehdittaisiin tarkoin Diogeneesta, ja kun Paul oli taas kiittänyt ja kätellyt häntä, lausui hän rouva Blimberille ja Cornelialle jäähyväiset niin sydämellisen vakavasti, että rouva Blimber unohti puhua Cicerosta lady Skettlesille, vaikka hänellä oli ollut sellainen aikomus koko illan. Cornelia tarttui Paulin molempiin käsiin ja sanoi: "Dombey, Dombey, sinä olet aina ollut lempioppilaani. Jumala sinua siunatkoon!" Ja Paulin mielestä se osoitti, kuinka helposti voi tehdä väärin jollekin henkilölle, sillä neiti Blimber oli nyt tosiaankin vilpitön, niin ankara kuin hän olikin ollut vaatimuksissaan.

Sitten kuului poikien kesken suhinaa: "Dombey lähtee! Pikku Dombey lähtee!" ja kaikki riensivät Paulin ja Florencen jäljestä alas portaille ja käytävään, koko Blimberin perhe mukana. Sellaista, sanoi Feeder ääneensä, ei ollut hänen aikanaan kertaakaan ennen sattunut ainoallekaan pojalle, mutta vaikeata oli tietää, oliko tämä totta vai viinipikarien ansiota. Palvelijat, pöydänkattaja etunenässä, halusivat kaikki saattaa pikku Dombeyta. Olipa heikkosilmäinen nuori mieskin kantaessaan Paulin kirjoja ja matkatavaroita vaunuihin, joiden oli määrä kuljettaa Florence veljineen rouva Pipchinin luokse yöksi, ilmeisesti liikutettu.

Ei edes hellempien tunteitten vaikutus pojissa — he olivat kaikki järjestään hullaantuneet Florenceen — voinut estää heitä lausumasta hyvin äänekkäitä jäähyväisiä Paulille heiluttamalla hattujaan hänen jälkeensä, tunkeutumalla alakertaan puristamaan hänen kättään ja huutamalla hänelle kukin vuorostaan: "Dombey, älä unohda minua!" He ilmaisivat tunteitaan muutenkin kovin meluisasti, mikä oli kerrassaan tavatonta näiden opiskelijain kesken. Paul kysyi kuiskaten Florencelta, joka kääri hänet vaatteisiin ennenkuin ovi avattiin, kuuliko hän poikain melua. Unohtaisiko hän sitä koskaan? Oliko hän iloinen siitä? Ja voimakas ilo loisti Paulin silmistä hänen puhellessaan Florencelle.

Vielä kerran Paul kääntyi jäähyväisiksi ja katsoi niin moniin kasvoihin, jotka olivat suuntautuneet häneen, ihmetellen nähdessään kuinka ne kaikki loistivat ja säteilivät ja kuinka ne olivat kokoontuneet vieretysten kuin täpötäydessä teatterissa. Samalla ne näyttivät aaltoilevan kuin heiluvassa peilissä, ja sitten hän oli ulkona pimeissä vaunuissa, nojautuen Florenceen. Milloin tahansa hän senjälkeen muisteli tohtori Blimberin taloa, palasi se hänen mieleensä sellaisena kuin hän oli nähnyt sen tänä iltana, eikä se koskaan enää tuntunut todelliselta paikalta, vaan unelta, jossa oli silmä silmän vieressä.

Mutta se ei ollut kuitenkaan viimeinen muisto tohtori Blimberin talosta. Tapahtui vielä jotakin. Toots näet esiintyi vielä. Hän laski odottamatta alas vaunujen akkunan, kurkisti sisään ja sanoi kerrassaan kummallisesti hihittäen: "Onko Dombey siellä?" ja pani sen taas heti kiinni odottamatta vastausta. Eikä edes se ollut Tootsin viimeinen temppu, sillä ennenkuin ajaja ennätti panna vaunut liikkeelle, laski hän alas toisen akkunan, kurkisti sisään samalla lailla hihittäen ja virkkoi samanlaisella äänenpainolla: "Onko Dombey siellä?" minkä jälkeen hän katosi samoin kuin äskenkin.

Kuinka Florence nauroikaan! Paul muisti sen usein ja nauroi silloin aina itsekin.

Mutta monista asioista, joita pian jälkeenpäin sattui — seuraavana päivänä ja senjälkeen — oli Paulilla vain hämärä muisto, kuten esimerkiksi, miksi he viipyivät rouva Pipchinin luona päiviä ja öitä sensijaan että olisivat lähteneet kotiin, miksi hän makasi vuoteessa Florencen istuessa hänen vieressään, oliko huoneessa käynyt hänen isänsä vai oliko se vain suuri varjo seinällä, oliko hän kuullut lääkärin sanovan jostakin henkilöstä, että jos hänet olisi siirretty pois ennen sitä tilaisuutta, jonka herättämät mielikuvat olivat liian voimakkaita hänen omaan heikkouteensa verrattuina, olisi hän kaiketi kokonaan riutunut.

Eikä hän liioin voinut muistaa, oliko hän usein sanonut Florencelle: "Oi, Floy, vie minut kotiin äläkä milloinkaan jätä minua!" mutta hän luuli niin tapahtuneen. Toisinaan hän kuvitteli kuulleensa itsensä toistelevan: "Vie minut kotiin, Floy. Vie minut kotiin!"

Mutta hän muisti kotiin tullessaan, kun häntä kannettiin ylös tuttuja portaita, että vaunut olivat tärisseet monta tuntia yhtä mittaa, samalla kun hän oli maannut Florencen istuessa hänen vieressään ja vanha rouva Pipchin istui vastapäätä. Niinikään hän muisti vanhan vuoteensa, kun hänet laskettiin sille, tätinsä, neiti Toxin ja Susanin, mutta myös jotakin muuta äsken tapahtunutta, mikä yhä pani hänet ymmälle.

"Tahtoisin mielelläni puhua Florencen kanssa", sanoi hän. "Nyt heti kahden kesken!"

Sisar kumartui hänen puoleensa, ja toiset vetäytyivät syrjään.

"Floy kulta, eikö isä ollut käytävässä, kun minut tuotiin vaunuista?"

"Oli, rakkaani."

"Eihän hän itkenyt mennessään huoneeseensa, kun oli nähnyt minun tulevan, vai kuinka, Floy?"

Florence pudisti päätään ja painoi huulensa hänen poskeaan vastaan.

"Minusta on oikein hauskaa, ettei hän itkenyt", virkkoi pikku Paul.
"Minä luulin hänen itkeneen. Älä kerro toisille, että kysyin."

VIIDESTOISTA LUKU

Kapteeni Cuttlen hämmästyttävä oveluus ja Walter Gayn uusi toimi

Walter ei osannut muutamiin päiviin päättää, kuinka hänen oli meneteltävä Barbadosia koskevassa asiassa. Muuten hänellä oli heikko toivo, että Dombey ehkä ei ollut ajatellut, mitä oli sanonut, tai muuttaisi mielensä ja ilmoittaisi hänelle, ettei hänen tarvinnutkaan lähteä. Mutta kun ei tapahtunut mitään, mikä olisi antanut vähääkään vahvistusta tälle käsitykselle (se olikin kyllin epätodenmukainen jo semmoisenaan), ja kun aika kului eikä hänellä ollut päivääkään hukattavana, tuntui hänestä siltä, että oli ryhdyttävä toimiin enempää vitkastelematta.

Päävaikeutena oli se, että hänen oli kerrottava tämä olojensa muutos Sol-enolle, jolle hän tiesi sen olevan ankaran iskun. Sitä vaikeampi hänen oli masentaa Sol-enon mieltä niin hämmästyttävällä uutisella, kun he olivat hiljattain päässeet lujemmalle pohjalle ja ukko oli käynyt niin iloiseksi, että pieni takahuone oli taas entisensä kaltainen. Eno oli maksanut ensimmäisen määräosan velastaan Dombeylle ja sanoi selviävänsä lopustakin. Kovin surulliselta tuntui siis välttämättömyys lannistaa hänet taas, kun hän oli kolauksestaan niin miehekkäästi virkistynyt.

Mutta mahdotonta oli kadota salaa hänen näkyvistään. Hänen täytyi saada tietää se etukäteen, ja vaikeinta oli keksiä, millä lailla sen kertoisi. Walter käsitti, ettei hänen vallassaan ollut valita lähteäkö vai ei. Dombey oli puhunut totta sanoessaan häntä nuoreksi ja hänen enonsa taloudellista asemaa heikoksi. Sitäpaitsi Dombey oli selvästi ilmaissut sillä katseella, joka seurasi näitä huomautuksia, että jos hän kieltäytyisi lähtemästä, saisi hän jäädä kotiin, jos halusi, mutta ei hänen liikkeeseensä. Walter ja hänen enonsa olivat suuressa velassa Dombeylle, ja se johtui Walterin omasta pyynnöstä. Hän olisi voinut vähitellen itsekseen epäillä, voisiko hän koskaan saavuttaa esimiehensä suosiota, ja ajatella, että Dombey oli silloin tällöin taipuvainen kohtelemaan häntä niin halveksivalla tavalla, ettei se ollut oikeudenmukaista. Mutta se, mikä oli hänen velvollisuutensa ilman tätä asianhaaraa, oli hänen velvollisuutensa myöskin sen uhalla — tai se oli ainakin Walterin käsitys ja velvollisuus oli täytettävä.

Kun Dombey oli katsonut häneen ja sanonut, että hän oli nuori ja hänen enonsa varallisuus huono, oli hänen kasvoilleen levinnyt ylenkatseellinen ilme, joka selvästi lausui julki, että Walter varmaankin olisi kovin tyytyväinen voidessaan elää joutilaana ahtaisiin oloihin joutuneen vanhan miehen kustannuksella, mikä loukkasi syvästi pojan ylevää mieltä. Päättäen todistaa Dombeylle, mikäli se kävi päinsä ilman sanoja, että hän oli erehtynyt, Walter oli koettanut osoittaa tuon Länsi-Intiaa koskevan välikohtauksen jälkeen enemmänkin hilpeyttä ja toimeliaisuutta kuin ennen, jos se ylimalkaan oli mahdollista niin vilkkaalle ja innokkaalle pojalle. Hän oli liian nuori ja kokematon ajatellakseen, että ehkä juuri tämä ominaisuus ei miellyttänyt Dombeyta ja ettei se ollut mikään sopiva keino päästä esimiehensä suosioon, jos käyttäytyi tyytyväisesti ja toivehikkaasti ollessaan epäsuosiossa — joko ansiosta tai ansiotta. Mutta mahdollista on — ainakin mahdollista, että Dombey näki vain uhmaa nuoren rehellisen olennon muuttuneessa käytöksessä ja päätti sen musertaa.

"Niin, kerta kaikkiaan on enolle puhuttava asiasta", ajatteli Walter huoahtaen. Ja koska Walter pelkäsi, että hänen äänensä ehkä voisi vähän väristä ja että hänen kasvojensa ilme kenties ei olisi niin toivehikas kuin hän olisi halunnut, jos hän itse kertoisi asian ukolle ja näkisi sanojensa ensimmäiset vaikutukset ryppyisillä kasvoilla, päätti hän käyttää hyväkseen mahtavan välittäjän, kapteeni Cuttlen avustusta. Kun tuli sunnuntai, lähti hän siis aamiaisen jälkeen taas kapteeni Cuttlen asunnolle.

Matkalla sinne ei hänestä tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä muistaa, että rouva MacStinger lähti joka sunnuntaiaamu kauas kotoa kuuntelemaan kunnianarvoisaa pastori Melchisedech Howleria. Tämä kirkonmies oli erotettu toimestaan Länsi-Intian telakoilla sen väärän epäluulon vuoksi (jonka yhteinen sielun vihollisemme oli herättänyt häntä vastaan), että hän oli kaivertanut käsiporalla reikiä viiniastioihin ja sovittanut huulensa aukon kohdalle, ja sitten hän oli julistanut maailmanloppua tähän päivään asti kahden vuoden ajan kello kymmeneltä aamuisin ja hankkinut kokoussalin hihkujien lahkoon kuuluvia naisia ja herroja varten, joihin kunnianarvoisan kirkonmiehen pauhaaminen oli ensimmäisenä kokousiltana tehnyt niin valtavan vaikutuksen, että lopuksi suorittaessaan haltioituneena jotakin pyhää tanssia koko joukko putosi alapuolella olevaan keittiöön ja särki eräälle seurakunnan jäsenelle kuuluvan mankelin.

Näin oli kapteeni tavattoman hilpeyden hetkellä kertonut Walterille ja hänen enolleen, levähtäessään "Viehättävän Pegin" toistelemisessa samana iltana, jolloin Solomon Gills maksoi velkansa Brogleylle. Kapteeni itse kävi säännöllisesti eräässä läheisessä kirkossa, jonka katolle kohotettiin valtakunnan lippu joka sunnuntaiaamu ja jossa hän hyväntahtoisesti piti silmällä poikia, hänellä kun oli suuri vaikutusvalta heihin salaperäisen koukkunsa vuoksi, sillä varsinaista suntiota vaivasi sairaloisuus. Koska Walter tunsi kapteenin tapojen säännöllisyyden, kiirehti hän mahdollisimman nopeasti tavatakseen hänet vielä kotona. Ja niin hyvä oli hänen vauhtinsa, että hän Brig-aukiolle kääntyessään sai ilokseen nähdä leveän sinisen takin ja liivit riippumassa ulkona kapteenin avonaisesta ikkunasta auringonpaisteessa.

Näytti uskomattomalta, että mainitut vaatekappaleet saattoi ihmissilmin nähdä ilman kapteenia, mutta varmaa oli, että hän ei ollut niiden sisällä, sillä muuten hänen säärensä — Brigaukion talot kun eivät ole kovin korkeita — olisivat sulkeneet oven, josta nyt oli vapaa pääsy. Kovin ihmeissään tästä huomiosta Walter koputti kerran.

"Stinger", kuuli hän selvästi kapteenin sanovan ylhäällä huoneessaan ikäänkuin se ei olisi laisinkaan kuulunut häneen. Siksi Walter koputti kaksi kertaa.

"Cuttle", sanoi kapteeni silloin ja ilmestyi heti senjälkeen akkunaan, kumartuen takin ja liivien yli, yllään puhdas paita ja housunkannattimet, kaulaliinan riippuessa irrallaan kuin nuora. Päässä hänellä oli vahakankainen hattunsa.

"Walter!" huudahti kapteeni katsellen kummissaan alas häneen.

"Niin, kapteeni Cuttle, minä täällä olen", vastasi Walter.

"Mitä nyt kuuluu, poikaseni?" kysyi kapteeni huolestuneena.

"Ei suinkaan mitään pahaa ole taas tapahtunut Gillsille?"

"Ei, ei", sanoi Walter. "Enoni voi oikein hyvin, kapteeni Cuttle."

Kapteeni ilmaisi tyytyväisyytensä ja sanoi tulevansa alas avaamaan oven, kuten hän tekikin.

"Oletpa sinä varhainen, Walter", sanoi kapteeni katsellen häntä yhä epäluuloisesti heidän kiivetessään portaita ylös.

"Suoraan sanoen, kapteeni Cuttle", virkkoi Walter istuutuen, "minä pelkäsin, että te olisitte lähtenyt ulos, ja halusin kysyä teidän ystävällistä neuvoanne".

"Kysy vain", sanoi kapteeni. "Mitä sinä tahdot?"

"Minä tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne, kapteeni Cuttle", vastasi
Walter hymyillen. "Mitään muuta en tarvitse."

"Annappas siis kuulua", sanoi kapteeni. "Olen käytettävissäsi, poikaseni!"

Walter kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut ja kuinka vaikeaa oli puhua siitä enolle ja kuinka suuri huojennus hänelle olisi, jos kapteeni Cuttle ystävällisesti tulisi avuksi. Niin suuri oli kapteenin hämmästys, kun hän kuuli Walterin uutisen, että hänen kasvonsa menettivät ilmeensä, ikäänkuin sininen puku, vahakankainen hattu ja koukku olisivat jääneet omistajatta.

"Mitä minuun tulee, kapteeni Cuttle", jatkoi Walter, "olen nuori, niinkuin herra Dombey sanoi, eikä minusta tarvitse välittää. Ymmärrän hyvin, että minun on raivattava itselleni tie maailman läpi, mutta tänne tullessani ajattelin etenkin kahta seikkaa, jotka koskevat enoani. En tarkoita sitä, että ansaitsisin olla hänen elämänsä ylpeys ja ilo — uskottehan, että puhun totta — mutta se minä olen. Ettekö tekin ole samaa mieltä?"

Kapteeni näytti ponnistelevan päästäksensä ylös hämmästyksensä syvyyksistä ja saadakseen jonkinlaisen ilmeen leviämään kasvoilleen, mutta kun yritys ei tuottanut mitään tuloksia, nyökkäili vahakankainen hattu vain mykän merkitsevästi.

"Jos elän ja pysyn terveenä", jatkoi Walter, "enkä sitä epäilekään, voin Englannista lähtiessäni tuskin enää toivoa koskaan näkeväni enoa. Hän on vanha, kapteeni Cuttle, ja sitäpaitsi hän on tottunut tähänastiseen elämäänsä —"

"Juuri niin, Walter", vahvisti kapteeni äkkiä vilkastuen.

"Ja jos hän olisi äskettäin kuollut tavaravarastonsa ja kaikkien niiden esineitten menettämisen vuoksi, joihin hän oli tottunut monien vuosien kuluessa, niin ettekö luule, että hän kuolisi vielä pikemmin menettäessään —"

"Sisarenpoikansa", tokaisi kapteeni. "Varmasti."

"Meidän tulee siis", virkkoi Walter koettaen puhua iloisesti, "koettaa parhaamme mukaan saada hänet uskomaan, että ero on vain tilapäinen. Mutta minä pelkään, että koettaessani sitä vakuuttaa hänelle onnistuisin hyvin huonosti, koska tiedän tai arvelen tietäväni asian paremmin, kapteeni Cuttle, ja koska minulla on niin monta syytä tuntea häntä kohtaan kiintymystä ja rakkautta ja kunnioitusta. Se on syynä, miksi hartaasti toivon teidän kertovan uutisen hänelle, ja se on ensimmäinen kohta."

"Entä sitten?" kysyi kapteeni mietteissään.

Walter oli hetkisen vaiti päästäkseen varmuuteen siitä, oliko kapteenilla mitään erikoista lisättävää, mutta kun ei kuulunut mitään, jatkoi hän:

"Sitten toinen kohta, kapteeni Cuttle. Mielipahakseni on minun sanottava, etten ole herra Dombeyn suosiossa. Olen aina koettanut tehdä parastani ja tehnytkin, mutta hän ei pidä minusta. Hän ei ehkä voi mitään sille, kenestä hän pitää, kenestä ei, enkä häntä siitä moitikaan. Se vain on varmaa, että hän ei pidä minusta. Hän ei lähetä minua uuteen toimeen siksi, että se on hyvä, eikä edes viitsi kuvaillakaan sitä paremmaksi kuin se on, ja minä epäilen suuresti, että se ei koskaan auta minua ylenemään liikkeessä — jollei se ehkä päinvastoin työnnä minua iäksi syrjään, pois näkyvistä. Mutta älkäämme puhuko tästä mitään enolle, kapteeni Cuttle, vaan kuvailkaamme se mm edulliseksi ja lupaavaksi kuin suinkin osaamme. Kun kerron teille todellisen asianlaidan, teen sen vain siksi, että minulla olisi täällä kotona joku ystävä, joka tuntisi tilanteeni oikein, jos joskus tarjoutuisi tilaisuus käden ojentamiseen minulle."

"Walter poikaseni", vastasi kapteeni, "Solomonin sananlaskuista löydät seuraavat sanat: 'Älköön meiltä koskaan puuttuko ystävää hädässä eikä pulloa hänelle antaaksemme!' Kun löydät ne, paina ne mieleesi."

Kapteeni ojensi sitten kätensä Walterille niin vilpittömän ja uskollisen näköisenä, että se ilmaisi enemmän kuin mitkään sanat. Samalla hän toisti: "Kun löydät ne, paina ne mieleesi" (sillä hän oli ylpeä tuon kehoituksen täsmällisyydestä ja sopivaisuudesta).

"Kapteeni Cuttle", sanoi Walter tarttuen kapteenin ojentamaan suunnattomaan kouraan molemmilla käsillään, joihin se tuskin mahtui, "Sol-enon jälkeen rakastan teitä enimmin. Olen varma siitä, että maan päällä ei ole ketään, johon voisin turvallisemmin luottaa. Mitä tulee lähtööni Englannista, en sitä sure. Miksi huolehtisinkaan siitä! Jos olisin vapaa etsimään omaa onneani — jos olisin vapaa lähtemään matkalle tavallisena merimiehenä — jos olisin vapaa retkeilemään omalla vastuullani maailman etäisimpään kolkkaan — niin lähtisin ilomielin. Olisin mielelläni lähtenyt jo vuosia sitten ja koettanut onneani, mitä tahansa olisi tullut. Mutta se olisi vastoin enoni tahtoa ja vastoin niitä suunnitelmia, joita hän on tehnyt minua varten, niin ettei siitä voi olla puhettakaan. Mutta nyt käsitän, kapteeni Cuttle, että olen kaiken aikaa vähän erehtynyt ja että mitä tulee toiveisiin asemani parantamisesta, en ole nyt laisinkaan paremmalla kannalla kuin ensin ruvetessani Dombey ja Pojan palvelukseen — ehkä päinvastoin vähän huonommalla, sillä mahdollisesti oltiin silloin ystävällisiä minua kohtaan."

"Käänny takaisin, Whittington", mutisi lohduton kapteeni katseltuaan
Walteria jonkin aikaa.

"Niin", sanoi Walter nauraen, "ja pelkäänpä, että hän saa kääntyä oikein monta kertaa, kapteeni Cuttle, ennenkuin sellaista onnea koskaan enää saa kuin hänen kohdalleen sattui. En sano tätä valittaakseni", lisäsi hän vilkkaalla, tarmokkaalla tavallaan. "Minulla ei ole mitään valittamista. Minusta on pidetty huolta. Voin elää. Kun lähden enoni luota, jätän hänet teidän haltuunne, kapteeni Cuttle, enkä voisi jättää häntä parempaan hoitoon. En ole kertonut teille asiaa siksi, että olisin epätoivoissani, vaan saadakseni teidät uskomaan, etten voi valita paikkaani Dombey ja Pojan liikkeessä, vaan että minun on mentävä, minne lähetetään, ja otettava vastaan, mitä minulle tarjotaan. Enolleni on parempi, että minut lähetetään pois, sillä herra Dombey on hänelle arvokas ystävä, kuten hän on osoittanutkin. Olen varma siitä, ettei hän muutu vähäarvoisemmaksi senjälkeen, kun minä en enää ole siellä herättämässä joka päivä hänen vastenmielisyyttään. Siis eläköön Länsi-Intia, kapteeni Cuttle! Kuinka taas kuuluvatkaan ne säkeet, joita merimiehet laulavat?

    "Päin, poiat, Barbadosin satamaa,
              hurraa ja hoi!
    Jää, poiat, taakse jo Englannin maa,
              hurraa ja hoi!"

Nyt yhtyi kapteeni täyttä kurkkua kuoroon:

"Hei, hurraa ja hoi, hurraa ja hoi!"

Loppusanat kantautuivat erään vastapäätä asuvan vilkkaan, vaillinaisesti raittiin laivurin korviin, joka heti hypähti pystyyn vuoteestaan, työnsi akkunan auki ja yhtyi kadun poikki lauluun niin kovalla äänellä kuin suinkin jaksoi, saaden aikaan komean vaikutuksen. Kun hänen oli mahdoton venyttää loppuääntä enää pitemmälle, karjui hän hirvittävällä äänellä "ohoi!" mikä oli tarkoitettu osittain ystävälliseksi tervehdykseksi osittain ilmaisemaan, että hän ei ollut laisinkaan hengästynyt. Sitten hän sulki akkunan ja meni taas nukkumaan.

"Ja nyt, kapteeni Cuttle", sanoi Walter ojentaen hänelle sinisen takin ja liivit touhuissaan, "jos tulette kertomaan uutisen Sol-enolle, jonka olisi oikeastaan pitänyt saada se tietää jo aikoja sitten, saatan teitä kotiovelle ja lähden kävelemään iltapäivään asti".

Mutta kapteenia ei näyttänyt tämä tehtävä ilahduttavan eikä hän liene uskonut voivansa sitä kunnollisesti suorittaa. Hän oli suunnitellut Walterin myöhemmän elämän ja kokemukset niin toisenlaisiksi ja kokonaan oman mielensä mukaisiksi, niin usein onnitellut itseään tämän suunnitelman näppäryydestä ja kaukonäköisyydestä ja pitänyt sitä täydellisenä ja oivallisena joka suhteessa, että häneltä nyt vaadittiin suurta ponnistusta ja päättäväisyyttä, kun täytyi nähdä sen menevän silmänräpäyksessä pirstaleiksi, vieläpä auttaakin sen särkemistä. Samoin tuntui kapteenista vaikealta purkaa vanhoja perusteitaan ja ottaa niin kiireesti kuin asianhaarat vaativat ihan uusi lasti sekoittamatta molempia yhteen. Sensijaan että olisi pukeutunut vähänkään nopeasti ja Walterin kiihkoa vastaavalla tavalla, hän kieltäytyi ottamasta takkia ja liivejä ylleen ja ilmoitti Walterille, että hänen täytyi niin vakavassa asiassa saada ensin "vähän pureskella kynsiään".

"Se on vanha tapani, Walter", selitti kapteeni, "viidenkymmenen vuoden vanha. Kun näet Ned Cuttlen pureskelevan kynsiään, Walter, silloin voit tietää hänen olevan karilla."

Sitten kapteeni pisti rautakoukkunsa hampaittensa väliin, ikäänkuin se olisi ollut käsi, ja alkoi miettiä asiaa ja sen eri puolia viisaan ja syvämielisen näköisenä, kuten ainakin hyvin vakavaa ongelmaa harkittaessa.

"Minulla on eräs ystävä", mutisi kapteeni hajamieliseen tapaan, "mutta nykyään hän on matkalla Whitbyn satamaan. Hän osaisi lausua tästä ja mistä muusta asiasta tahansa pätevän mielipiteen, sillä hänen sopisi antaa parlamentillekin kuusi pistettä etukäteen, ja hän voittaisi sittenkin. Se mies luiskahti kaksi kertaa yli laidan, mutta ei ollut siitä milläänkään. Kun hän oli laivapoika, rusikoitiin hänen nuppiaan kolmen viikon aikana joka päivä rengaspultilla. Eikä kuitenkaan ole olemassa sen selväjärkisempää miestä."

Vaikka Walter kunnioittikin suuresti kapteeni Cuttlea, ei hän voinut olla itsekseen iloitsematta moisen neropatin poissaolosta ja hartaasti toivomatta, ettei niin selväpäinen ystävä joutuisi ratkaisemaan hänen ongelmaansa, ennenkuin se olisi valmiiksi selvitetty.

"Jos näyttäisit tuolle miehelle Noren poijun", jatkoi kapteeni Cuttle entiseen tapaan, "ja kysyisit hänen mielipidettään siitä, Walter, antaisi hän siitä sinulle sellaisen lausunnon, joka muistuttaisi poijua yhtä vähän kuin enosi napit. Ei ole yhtäkään miestä — ainakaan kaksijalkaista — joka voi vetää hänelle vertoja. Ei yhtäkään!"

"Mikä hänen nimensä on, kapteeni Cuttle?" kysyi Walter päättäen harrastaa kapteenin ystävän asioita.

"Hänen nimensä on Bunsby", vastasi kapteeni. "Mutta onhan yhdentekevää mikä se on, kun on sellainen pää kuin hänellä!"

Kapteeni ei lähemmin selittänyt, mitä hän tarkoitti tällä viimeisellä kiitoksellaan. Walterkaan ei koettanut kysellä sitä tarkemmin. Sillä kun hän aikoi harkita omien asioittensa pääkohtia, huomasi hän pian, että kapteeni oli taas vaipunut äskeiseen mielentilaansa eikä katsellessaan häntä herkeämättä tuuheitten kulmakarvojen varjostamilla silmillään ilmeisesti nähnyt tai kuullut mitään.

Tällä haavaa kapteeni hautoi tosiaan niin suuria suunnitelmia, ettei suinkaan ollut karilla, vaan pian painui syvimpään veteen eikä tavannut ollenkaan pohjaa. Vähitellen kapteenille selvisi, että oli tapahtunut jokin erehdys, epäilemättä Walterin eikä hänen omalla tahollaan, että jos tosiaankin oli tekeillä jokin Länsi-Intian suunnitelma, se oli ihan toisenlainen kuin miksi Walter nuoruudessaan ja äkkipikaisuudessaan oli kuvitellut ja että se ei voinut olla mikään muu kuin uusi aie, joka jouduttaisi Walterin onnea tavattoman nopeasti. "Tai jos heidän välillään on jotakin pientä kahnausta", ajatteli kapteeni tarkoittaen Walteria ja Dombeyta, "ei tarvita muuta kuin yksi sana sopivana aikana yhteiseltä ystävältä, ja kaikki tulee taas ennalleen". Kapteeni Cuttle teki tästä sen johtopäätöksen, että koska hänellä jo oli ilo tuntea Dombey vietettyään hänen seurassaan Brightonissa hauskan puolituntisen (sinä aamuna, jolloin he kävivät lainaamassa rahaa) ja että koska kaksi kokenutta miestä, jotka ymmärsivät toisiaan ja kumpikin olivat halukkaita järjestämään asiat, saattoivat helposti poistaa tämänlaatuisen pikku hankaluuden, olisi parasta lähteä Walterille mitään sanomatta suoraa päätä Dombeyn luo — sanoa palvelijalle: "Olkaa hyvä ja ilmoittakaa kapteeni Cuttle" — puhutella Dombeytä tuttavallisella äänensävyllä — tarttua koukullaan hänen napinreikäänsä — kertoa asia perinpohjin — selvittää kaikki — ja palata voitonriemuisena.

Kun nämä mietteet heräsivät kapteenin mielessä ja hahmottuivat vähitellen tällaiseen muotoon, kirkastuivat hänen kasvonsa kuin epävarma aamu, joka väistyy kirkkaan päivän tieltä. Hänen kulmakarvansa, jotka olivat olleet kerrassaan pahaenteisesti kurtussa, silisivät tyytyväisen näköisiksi. Hänen silmänsä, oltuaan melkein ummessa henkisen ponnistuksen pakotuksesta, avautuivat vapaasti. Hymy, jota oli alussa edustanut vain kolme pientä kohtaa — yksi oikeanpuolisessa suupielessä ja yksi kummankin silmän nurkassa — levisi vähitellen hänen kasvojensa ylitse, väreili hänen otsalleen asti ja kohotti hänen vahakankaista hattuaan ikäänkuin sekin olisi ollut karilla kapteeni Cuttlen kanssa ja päässyt nyt samoin kuin hänkin taas onnellisesti kellumaan.

Vihdoin kapteeni lakkasi pureskelemasta kynsiään ja sanoi: "Kas niin,
Walter poikaseni, autappas minua nyt pukeutumaan noihin vehkeisiin."
Näillä kapteeni tarkoitti takkiaan ja liivejään.

Walterilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miksi kapteeni oli niin kovin tarkka kaulahuivin solmiamisessa, hän kun sitoi riippuvat päät jonkinlaiseksi palmikoksi ja veti ne raskaan kultasormuksen läpi, jonka oli saanut muistoksi joltakin ystävävainajaltaan ja johon oli kuvattu hautapatsas, siro rauta-aita ja puu. Sitä hän myöskään ei ymmärtänyt, miksi kapteeni veti paidankauluksensa niin ylös kuin suinkin sen alapuolella oleva irlantilainen palttina salli ja siten koristi itsensä täydellisillä kaihtimilla. Niinikään hän ei aavistanut, miksi kapteeni vaihtoi kenkiä ja veti jalkaansa ainoalaatuisen parin puolisaappaita, joita hän käytti vain erikoisissa tilaisuuksissa. Kun kapteeni lopulta oli mieleisissään täysissä tamineissa ja oli tarkastellut itseään kiireestä kantapäähän parranajokuvastimestaan, jonka sitä varten otti naulasta irti, tarttui hän kuhmuiseen keppiinsä ja sanoi olevansa valmis.

Kapteenin astunta oli tavallista ryhdikkäämpää hänen päästyään kadulle, mutta Walter luuli sen johtuvan puolisaappaista, eikä välittänyt siitä enempää. Ennenkuin he olivat päässeet kovin kauas, kohtasivat he kukkia kaupittelevan naisen. Silloin kapteeni pysähtyi äkkiä kuin olisi onnellinen ajatus juolahtanut hänen mieleensä ja osti myyjättären vasusta suurimman kukkavihon, viuhkan muotoisen, jonka ympärysmitta oli noin kaksi ja puoli jalkaa ja joka oli pantu kokoon kaikkein rehevimmistä kukista.

Varustettuna tällä pikku lahjalla, joka oli tarkoitettu Dombeylle, kapteeni Cuttle jatkoi matkaansa Walterin kanssa, kunnes he saapuivat Solomon Gillsin ovelle ja kumpikin pysähtyi.

"Menettekö sisään?" kysyi Walter.

"Menen", vastasi kapteeni, joka tunsi, että hänen täytyi päästä eroon Walterista, ennenkuin hän ryhtyi muihin toimenpiteisiin, ja että hänen oli parasta lykätä suunnittelemansa vierailu vähän myöhemmäksi ajaksi samana päivänä.

"Ettekä unohda mitään?"

"En", vastasi kapteeni.

"Minä lähden nyt heti kävelylle", virkkoi Walter, "jotten olisi tiellä, kapteeni Cuttle".

"Tee oikein pitkä kierros, poikaseni!" huusi kapteeni hänen jälkeensä.
Walter heilutti kättään myöntymisen merkiksi ja lähti tiehensä.

Hänellä ei ollut mitään varmaa päämäärää. Hän aikoi vain lähteä maaseudulle päin, missä saisi miettiä rauhallisesti pian alkavaa tuntematonta tulevaisuutta ja levähtää jonkin puun juurella. Hän ei tietänyt parempaa paikkaa kuin Hampsteadin läheiset vainiot eikä mukavampaa tietä kuin sen, joka sivuutti Dombeyn talon.

Hänen mennessään sen ohi ja vilkaistessaan ylös synkkään julkisivuun se oli yhtä juhlallisen ja pimeän näköinen kuin koskaan ennen. Kaikki akkunakaihtimet oli vedetty alas, mutta yläakkunat olivat auki, ja niiden verhoja heilutteleva suloinen tuulenhenki oli ainoa elonmerkki koko talon ulkoasussa. Walter käveli hiljaa ohitse ja oli iloinen päästyään talon tai parin päähän siitä.

Sitten hän katsahti taakseen, tuntien tuota paikkaa kohtaan samaa harrastusta kuin Florencen monta vuotta sitten sattuneen eksymisen jälkeen, ja vilkaisi erittäinkin yläakkunoihin. Samassa saapuivat oven eteen vaunut, ja niistä astui maahan komea mustiin puettu herra, jolla oli raskaat kellonvitjat, ja meni sisään. Kun Walter jälkeenpäin muisteli tätä herraa ja hänen ajoneuvojaan yhdessä, ei hän epäillytkään sitä, että se oli ollut lääkäri. Hän mietiskeli itsekseen, kuka siellä oli sairaana, mutta ei saanut sitä selville, ennenkuin oli kävellyt hyvän matkaa.

Vaikka hän ajatteli omia asioitaan, liittyi niihin myös yhä se, mitä Dombeyn talo toi mieleen, sillä hänestä oli hauskaa kuvitella, että ehkä tulisi sellainen aika, jolloin se kaunis lapsi, joka oli hänen vanha ystävänsä ja oli aina ollut niin kiitollinen hänelle ja niin iloinen nähdessään hänet senjälkeen, herättäisi veljensä harrastusta häntä kohtaan ja siten vaikuttaisi jotakin hänen hyväkseen. Hänestä tuntui mieluiselta luulotella näin käyvän — tällä hetkellä enemmän siksi, että sai kuvitella Florencen yhä muistelevan häntä kuin minkään maallisen edun vuoksi, jonka saattoi ajatella saavuttavansa. Mutta toinen ja järkevämpi ääni kuiskasi hänelle, että jos hän itse olisi vielä silloin elossa merten takana ja unohdettuna, olisi Florence naimisissa rikkaana, ylpeänä ja onnellisena. Eikä ollut mitään syytä uskoa, että Florence muistelisi häntä niin muuttuneissa oloissa sen enempää kuin jotakin entistä leikkikaluansa. Ei, ei niinkään paljon.

Mutta Walter ihannoi kuitenkin niin suuresti sitä lasta, jonka oli tavannut harhailemassa kaduilla, ja kuvitteli häneen niin ehdottomasti kuuluvan tuona iltana ilmenneen viattoman ja vilpittömän kiitollisuuden, että punastui itsekseen kuin olisi ollut jonkin herjausjutun sepustaja olettaessaan, että Florence voisi joskus muuttua ylpeäksi. Toiselta puolen olivat hänen mietteensä niin haaveellista lajia, että tuskin tuntui vähemmän herjaavalta ajatella Florencea täysikasvuisena naisena, jonakin muuna kuin samana teeskentelemättömänä, lempeänä, suloisena pikku olentona, jollainen hän oli ollut rouva Brownin käsissä. Sanalla sanoen, Walter huomasi olevan järjetöntä ruveta ollenkaan kuvittelemaan Florencea toisenlaiseksi. Siksi hän ei voinut tehdä mitään parempaa kuin säilyttää hänen kuvansa mielessään kalliina, saavuttamattomana, muuttumattomana ja epämääräisenä — epämääräisenä kaikessa muussa paitsi siinä, että se tuotti hänelle iloa ja pidätti häntä kuin enkelin käsi kaikesta alhaisesta.

Sinä päivänä Walter teki pitkän kierroksen maalle, kuunnellen lintujen viserrystä, sunnuntaikelloja ja kaupungin etäistä kohinaa, hengittäen suloisia tuoksuja, vilkaisten välistä hämärään taivaanrantaan, jonka takana oli hänen matkansa päämäärä, ja katsellen ympäröivää vihannuutta ja kotoista maisemaa. Mutta tuskin kertaakaan tuli hänen mieleensä selvää kuvaa edes siitä, että hän lähtisi pois. Hän näytti lykkäävän kaiken ajattelemisen tunnista tuntiin ja minuutista minuuttiin, samalla kun hänen mietteensä harhailivat kaiken aikaa asiasta toiseen.

Walter oli jättänyt vainiot taakseen ja käveli ajatuksiinsa vaipuneena kotiin päin, kun kuuli erään miehen huutavan ja naisen äänen mainitsevan häntä nimeltä. Kääntyessään hämmästyneenä katsomaan sinne päin hän näki, että päinvastaiseen suuntaan ajavat vuokravaunut olivat pysähtyneet vähän matkan päähän, että ajuri katseli taaksepäin istuimellaan ja teki hänelle merkkejä ruoskallaan ja että vaunuissa istuva nuori nainen kurottautui ulos akkunasta ja viittasi hänelle tavattoman tarmokkaasti. Juostessaan kutsujia kohti hän huomasi, että nuori nainen oli neiti Nipper ja että tämä oli tavattomasti kiihkoissaan. H

"Staggsin puutarhat, herra Walter!" huudahti neiti Nipper, "voi, olkaa niin hyvä!" 4

"Kuinka?" kysyi Walter. "Mikä on hätänä?"

"Voi, herra Walter, Staggsin puutarhat, olkaa niin hyvä!" toisti Susan.

"Kuulkaapas!" huudahti ajuri vedoten Walteriin jonkinlaisen riemuitsevan epätoivon vallassa, "tuolla lailla on tämä nuori nainen käyttäytynyt enemmän kuin tunnin ajan, ja minun on täytynyt alituisesti peräytyä umpikujista, joihin hän on pakottanut minut ajamaan. Kyllä minulla on ollut monenlaisia kuljetettavia näissä vaunuissani vuosien kuluessa, mutta ei koskaan tällaista."

"Tahdotteko päästä Staggsin puutarhoihin, Susan?" kysyi Walter.

"No sinne hän tahtoo välttämättä. Mutta missä ne ovat?" murisi ajuri.

"Minä en tiedä, missä ne ovat!" valitti Susan onnettomana. "Herra Walter, minä olin siellä kerran Floy-neidin ja meidän rakkaan Paul-herramme kanssa samana päivänä, jolloin löysitte Floy-neidin Citystä, sillä me kadotimme hänet kotimatkalla, rouva Richards ja minä ja villi härkä ja rouva Richardsin esikoinen, ja vaikka minä kävin siellä myöhemminkin, en voi muistaa missä se paikka on. Luulen sen vajonneen maan alle. Voi, herra Walter, älkää jättäkö minua, Staggsin puutarhat, olkaa niin hyvä. Floy-neidin lemmikki — meidän kaikkien lemmikki — pieni suloinen, onneton Paul-herra! Voi, herra Walter!"

"Hyväinen aika!" huudahti Walter. "Onko hän kovin sairas?"

"Se suloinen olento", sanoi Susan käsiään väännellen, "on saanut päähänsä, että hänen pitää nähdä ensimmäinen hoitajattarensa, ja minä olen tullut noutamaan häntä lapsen vuoteen ääreen, rouva Staggsia Polly Foodien puutarhoista. Voi, olkaa niin hyvä!"

Suuresti liikutettuna kuulemastaan ja muuttuen heti yhtä kiihkeäksi kuin Susankin Walter käsitti hänen asiansa erinomaisen tärkeyden ja ryhtyi siihen niin innokkaasti, että ajurin oli työlästä seurata hänen kintereillään, kun hän juoksi edeltä ja kaikkialla kyseli tietä Staggsin puutarhoihin.

Sellaista paikkaa ei ollut olemassakaan. Se oli hävinnyt maan päältä. Siellä, missä kerran oli ollut luhistuneita kesämajoja, kohosi nyt palatseja, ja jättimäisen paksut graniittipylväät avasivat näköalan takana olevalle rautatiealueelle. Surkea autiomaa, johon oli ennen vanhaan kerätty kaikenlaista törkyä, oli peittynyt ja hävinnyt näkyvistä. Sen ummehtuneella paikalla oli rivittäin varastohuoneita, jotka olivat täpötäynnä kallisarvoista kauppatavaraa. Entisillä kujilla tungeksi nyt kulkijoita ja kaikenlaatuisia ajoneuvoja; uudet kadut toivat mukanaan terveellistä mukavuutta ja viihtyisyyttä, jollaista ei ollut ennen koetettu tai ajateltukaan. Sillat, jotka eivät ennen olleet johtaneet mihinkään, veivät nyt huviloihin, puutarhoihin, kirkkoihin ja terveellisille julkisille kävelyteille. Talojen kehiä ja uusien katujen alkuja ilmestyi höyryn nopeudella ja jatkui maaseudullekin päin.

Mitä tulee naapureihin, jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa rautatietä sen alkuaikoina, olivat he viisastuneet ja katuivat nyt silloista kantaansa kristityn tavalla, kerskaillen mahtavasta ja rikkaasta sukulaisestaan. Kangaskaupoissa oli näkyvissä rautatien kuvia ja sanomalehtimyymälöiden akkunoissa aikatauluja. Siellä oli rautatiehotelleja, kahviloita, kalustettuja vuokrataloja, ruokaloita, ajurien odotuspaikkoja, raitiovaunuja, rautatien katuja, rakennuksia, kuokkavieraita ja imartelijoita loppumattomasti. Kellotkin näyttivät rautatlen aikaa, ikäänkuin aurinko itse olisi himmennyt. Voitettujen joukossa oli nuohoojamestari, joka ennen muinoin oli ollut epäuskoisin Staggsin puutarhojen asukkaitten joukossa ja nyt asui kolmikerroksisessa rapatussa talossa, nimittäen itseään kullalla kirjaillussa, vernissatussa kilvessä "rautatien uuninpiippujen koneellisen puhdistamisen urakoitsijaksi".

Tämän suuren uutisalueen sydän sykkäili lakkaamatta yötä päivää ottaen vastaan ihmisvirtoja kuin ne olisivat sen omaa verta. Ihmisjoukot ja tavaravuoret, joita lähti ja saapui monia kymmeniä kertoja vuorokauden kuluessa, saivat seudulla aikaan herkeämättömän liikenteen. Talotkin näyttivät halukkailta kasaamaan tavaransa ja tekemään huvimatkan. Kummalliset parlamentinjäsenet, jotka kolmattakymmentä vuotta aikaisemmin olivat nauraneet insinöörien hurjille rautatiesuunnitelmille ja letkautelleet ristikuulustelussa mitä myrkyllisimpiä pistosanoja, saapuivat asemalle kello kädessä ja lähettivät tulostaan etukäteen tiedon sähkölennättimellä. Yötä päivää kohisivat kaikkivoittavat koneet kaukana tai etenivät tasaisesti matkansa päämäärään ja liukuivat kuin kesyt lohikäärmeet niille määrättyihin komeroihin, jotka oli valmistettu tuumalleen niiden vastaanottamista varten. Siellä ne seisoivat puhisten ja vavisten ja saaden seinätkin tutisemaan, ikäänkuin niitä olisi paisuttanut salainen tietoisuus siitä suuresta voimasta, joka niissä oli kätkettynä, ja vielä keskeneräisistä valtavista tehtävistä.

Mutta Staggsin puutarhat oli hävitetty juurineen päivineen. Voi sitä hetkeä, jolloin ei "ainoakaan tuuma Englannin maata" Staggsin puutarhojen kaltaista — ole turvassa!

Vihdoin Walter tapasi vaunujen ja Susanin edellä rientäessään monien hyödyttömien kyselyjen jälkeen miehen, joka oli kerran asunut tällä hävinneellä seudulla. Se ei ollut kukaan muu kuin mainittu nuohoojamestari, joka oli käynyt lihavaksi ja paraikaa koputti omalle ovelleen. Hän sanoi tuntevansa Toodlen hyvin. "Palveli rautatiellä, eikö niin?"

"Kyllä, kyllä, herra!" huudahti Susan Nipper vaunujen akkunasta.

"Missä hän nyt asuu?" kysyi Walter kiireesti.

Toodle asui eräässä rautatieyhtiön omista rakennuksista, oikealle käännyttäessä toisessa; piti mennä suoraan pihan poikki ja sitten taas oikealle. Sen ovi oli numero yksitoista, he eivät voineet erehtyä siitä, mutta jos he erehtyivät, piti vain kysyä veturinlämmittäjä Toodlea, ja kuka tahansa näyttäisi heille hänen asuntonsa. Tämän odottamattoman onnenpotkauksen suosimana Susan Nipper laskeutui vaunuista maahan, tarttui Walterin käteen ja lähti täyttä vauhtia liikkeelle, jättäen ajurin odottamaan heidän paluutaan.

"Onko pikku poika ollut kauan sairaana, Susan?" kysyi Walter heidän kiirehtiessään eteenpäin.

"Hän on ollut kivuloinen hyvän aikaa, mutta kukaan ei ole tiennyt kuinka pahasti", vastasi Susan ja lisäsi tavattoman katkerasti: "Voi niitä Blimberejä!"

"Blimberejä?" toisti Walter.

"Minä en voisi antaa anteeksi itselleni, herra Walter", sanoi Susan, "jos tällaisena aikana, kun on niin paljon vakavaa ja surullista ajattelemista, puhuisin pahaa kenestäkään, etenkään sellaisista, joista pikku Paul-kulta puhuu vain hyvää, mutta sittenkin soisin, että se perhe pantaisiin muokkaamaan kivistä maata uusiksi teiksi ja että neiti Blimber marssisi etunenässä kärkikuokka kädessä".

Sitten neiti Nipper veti ilmaa keuhkoihinsa ja lähti astumaan entistä nopeammin. Walter, joka hengitti läähättämällä, kiirehti eteenpäin kyselemättä enempää. Pian he kärsimättömyytensä jouduttamina saapuivat pienelle ovelle ja astuivat sisään siistiin arkihuoneeseen, joka oli täynnä lapsia.

"Missä rouva Richards on?" huusi Susan Nipper katsellen ympärilleen. "Voi, rouva Richards, rouva Richards, tulkaa minun kanssani, hyvä ihminen!"

"Mutta eikös se olekin Susan!" ihmetteli Polly, jonka rehelliset kasvot ja äidillinen vartalo kohosivat näkyviin joukon keskeltä.

"Niin, minä tässä olen, rouva Richards", vahvisti Susan, "mutta soisin, etten olisi täällä, vaikkei se kuulosta imartelulta. Pikku Paul-herra on hyvin sairas ja sanoi isälleen tänään, että hän tahtoo nähdä vanhan hoitajattarensa kasvot, ja hän ja Floy-neiti — ja herra Walter, rouva Richards — toivovat, että te tulette minun kanssani, unohdatte entisen ja teette suloisen lapsikullan mieliksi, joka kuolee. Voi, rouva Richards, hän kuolee pian!"

Kun Susan itki, vuodatti Pollykin kyyneleitä hänet nähdessään ja kuullessaan hänen sanansa. Kaikki lapset (niihin luettuina monta ihan pientä) kokoontuivat heidän ympärilleen. Toodle, joka oli juuri tullut kotiin Birminghamista ja söi päivällistä, pani pois veitsensä ja haarukkansa ja antoi vaimolleen hänen hattunsa ja hartiahuivinsa, jotka riippuivat seinällä oven takana. Sitten hän taputti häntä selkään ja virkkoi paremminkin isällisesti kuin kaunopuheisesti: "Polly, nyt matkalle!"

Ja niin he lähtivät takaisin ajoneuvoihin paljon ennen kuin ajuri osasi odottaakaan. Walter työnsi Susanin ja rouva Richardsin sisään ja asettui itse ajurinistuimelle, jottei enää sattuisi mitään erehdyksiä. Hän saattoi heidät varmuuden vuoksi Dombeyn eteiseen. Siellä hän näki muun mukana valtavan kukkavihon, joka johti hänen mieleensä kapteeni Cuttlen aamulla ostamat kukat heidän ollessaan yhdessä liikkeellä. Hän olisi mielellään viipynyt saadakseen kuulla lisää pikku potilaasta tai odottanut jonkun aikaa siltä varalta, että voisi toimittaa jonkin pikku palveluksen, mutta tuntien mielipahakseen, että Dombey ehkä pitäisi sellaista käytöstä julkeana ja tungettelevana, hän poistui hitaasti alakuloisena ja levottomana.

Hän ei ollut kävellyt vielä viittäkään minuuttia, kun eräs mies juoksi hänen jäljessään ja pyysi häntä palaamaan. Walter tuli samaa tietä takaisin mahdollisimman nopeasti ja astui synkkään taloon mieli täynnä murheellisia aavistuksia.

KUUDESTOISTA LUKU

Mitä aallot lakkaamatta toistivat

Paul ei ollut enää jaksanut nousta vuoteestaan. Hän makasi siinä rauhallisesti kuunnellen kadun ääniä eikä paljon välittänyt, kuinka aika kului. Mutta hän tarkkasi kaikkea ympärillään.

Kun auringonsäteet tunkeutuivat hänen huoneeseensa kahisevien kaihtimien lävitse ja värisivät vastapäisellä seinällä kuin kultainen vesi, tiesi hän, että ilta lähestyi ja taivas oli punainen ja kaunis. Kajastuksen vähitellen hävitessä ja hämärän hiipiessä seinää pitkin hän katseli, kuinka se vähitellen tummeni yöksi. Sitten hän ajatteli, kuinka katujen varsilla oli vieri vieressä lamppuja ja kuinka tyynet tähdet loistivat yläpuolella. Hänen mielikuvituksellaan oli omituinen taipumus harhailla joelle, jonka hän tiesi virtaavan suuren kaupungin lävitse. Nyt hän ajatteli, kuinka musta se oli ja kuinka syvältä se näytti, heijastaessaan lukemattomia tähtiä — ja ennen kaikkea, kuinka vakavana se virtasi merta kohti.

Iltamyöhällä harvenivat askelet kadulla niin, että hän saattoi erottaa niiden lähestyvän ja laskea ne, kun ne menivät ohitse, ja kuulla niiden häipyvän etäisyyteen. Silloin hän makasi katsellen moniväristä kehää kynttilän ympärillä ja odotti kärsivällisenä päivänkoittoa. Hänen ainoana huolenaan oli nopeasti virtaava joki. Välistä hänestä tuntui välttämättömältä koettaa sitä pysähdyttää — rakentaa siihen patoja lapsenkäsillään — tai tukkia kulkua hiekalla — ja kun hän näki sen virtaavan esteettömästi, täytyi hänen oikein huutaa. Mutta kun hänen vieressään istuva Florence lausui jonkin sanan, rauhoittui hän taas, nojasi pääparkaansa rintaansa vasten ja sanoi sisarelleen hymyillen nähneensä unta.

Kun päivä alkoi koittaa, odotteli hän aurinkoa, ja kun sen iloinen valo alkoi kimmeltää huoneessa, kuvitteli hän näkevänsä korkeiden kirkontornien nousevan aamu taivaaseen, kaupungin heräävän, virkistyvän ja saavan eloa, joen välkkyvän virratessaan yhtä nopeasti kuin ennenkin ja ruohon kimmeltävän kirkkaana. Tuttuja ääniä alkoi vähitellen kuulua alhaalta kadulta talon palvelijat liikkuivat edestakaisin, ovesta kurkistivat silloin tällöin jotkin kasvot ja hiljaisella äänellä kysyttiin hänen hoitajiltaan, millaisessa voinnissa hän oli. Paul vastasi aina itse: "Nyt voin paremmin. Olen paljon terveempi, kiitos! Sanokaa isälle niin!"

Vähitellen hän väsyi päivän puuhaan, vaunujen ja kärryjen rätinään ja ihmisten edestakaiseen häärimiseen. Silloin hän vaipui uneen, tai häntä alkoi taas vaivata, kiitävän virran herättämä levoton ja epämieluisa tunne — lapsi osasi tuskin sanoa, tapahtuiko se hänen nukkuessaan vai valvoessaan.

"Mutta eikö se koskaan pysähdy, Floy?" kyseli hän toisinaan. "Se varmaankin vie minut pois."

Mutta Floy osasi aina rauhoittaa hänet, ja Paulille tuotti joka päivä iloa saada Florence nojaamaan päätänsä pieluksille ja vähän levähtämään.

"Sinä valvot aina minun luonani, Floy. Anna minunkin joskus vartioida sinun untasi!" Sitten hänet sovitettiin pielusten varaan vuoteen nurkkaan, jossa hän istui taaksepäin nojautuneena niin kauan kuin Florence lepäsi hänen vieressään. Siinä hän kumartui usein eteenpäin suutelemaan sisartaan ja kuiskaamaan niille, jotka olivat lähellä, että Florence oli väsyksissä valvottuaan niin monta yötä hänen vieressään.

Niin kului kuuma ja valoisa päivä vähitellen loppuun, ja taas alkoi kultainen vesi väreillä seinillä.

Hänen luonaan kävi kokonaista kolme vakavaa tohtoria — he kokoontuivat alakerrassa ja tulivat yhdessä ylös — ja huone oli niin hiljainen ja Paul niin vaipunut heitä tarkastelemaan (vaikkei koskaan kysynyt keneltäkään, mitä he sanoivat), että hän osasi erottaa toisistaan heidän kellojensa tikityksenkin. Mutta enimmin kiinnitti hänen mieltään tohtori Parker Peps, joka aina istuutui hänen vuoteensa viereen. Sillä Paul oli kuullut kauan sitten sanottavan, että sama herra oli ollut hänen äitinsä luona silloin, kun äiti puristi Florencea syliinsä ja kuoli. Eikä hän voinut sitä nytkään unohtaa. Siksi hän piti tohtorista. Hän ei pelännyt.

Hänen ympärillään muuttivat ihmiset muotoaan yhtä selittämättömästi kuin sairauden ensimmäisenä iltana tohtori Blimberin luona — paitsi Florence, joka ei koskaan muuttunut. Mutta se, joka alussa oli ollut Tohtori Parker Peps, oli nyt hänen isänsä, joka istui nojaten päätään käteensä. Nojatuolissa torkkuva vanha rouva Pipchin muuttui usein neiti Foxiksi tai hänen tädikseen, ja Paul oli hyvin tyytyväinen saadessaan taas sulkea silmänsä ja odottaa rauhallisena, mitä näkisi ne taas avatessaan. Mutta päätänsä toiseen käteen nojaavan olennon kuva palasi niin usein ja viipyi näkyvissä niin kauan ja istui niin hiljaa ja juhlallisena koskaan puhumatta, kenenkään häntä puhuttelematta ja harvoin nostaen kasvojansakaan ylöspäin, että Paul alkoi hiljakseen epäillä sen todellisuutta ja katseli peloissaan, kuinka se istui yölläkin hänen vieressään.

"Floy!" sanoi hän. "Mikä tuo on?"

"Missä, kultaseni?"

"Tuossa, vuoteen jalkopäässä."

"Ei siinä ole mitään muuta kuin isä!"

Olento kohotti päätään, nousi ja tullen hänen vuoteensa viereen virkkoi: "Oma poikani! Etkö tunne minua?"

Paul katsoi hänen kasvoihinsa ja ihmetteli mielessään, voiko siinä olla hänen isänsä. Mutta hänen mielestään niin muuttuneet kasvot värähtivät kuin tuskasta hänen katsellessaan niitä, ja ennenkuin hän ehti kurottaa käsiään vetääkseen ne puoleensa, kääntyi olento nopeasti pois hänen vuoteensa vierestä ja lähti ulos huoneesta.

Paul katsahti Florenceen hätääntyneenä, mutta tiesi samalla, mitä Florence aikoi sanoa, ja esti sen painamalla kasvonsa hänen huuliaan vasten. Seuraavalla kerralla huomatessaan saman olennon istuvan vuoteensa jalkopäässä hän kutsui sitä luokseen.

"Älä sure minun tähteni, rakas isä! Minä olen tosiaankin hyvin onnellinen!"

Kun hänen isänsä tuli ja kiireesti kumartui hänen puoleensa — tällä kertaa pysähtymättä hetkeksikään vuoteen viereeni seisomaan — kiersi Paul kätensä hänen kaulansa ympärille ja toisti äskeiset sanansa muutamia kertoja ja hyvin vakavasti. Senjälkeen Paul kutsui hänet luokseen joka kerta nähdessään hänet huoneessa yöllä tai päivällä ja pyyteli: "Älä sure minun tähteni! Minä olen oikein onnellinen!" Tällä lailla hänelle tuli tavaksi, että hän sanoi joka aamu jaksavansa paljon paremmin ja pyysi sanomaan sen isällekin.

Paul ei laskenut eikä koettanutkaan saada selville, kuinka monta kertaa kultainen vesi väreili seinällä ja kuinka monena yönä synkkä joki virtasi merta kohti. Jos hoitajien rakkaus ja Paulin kiitollisuus siitä olisivat voineet lisääntyä, olisi voinut sanoa heidän osoittavan päivä päivältä yhä enemmän rakkautta ja Paulin entistäkin selvemmin ilmaisevan kiitollisuuttaan. Mutta hiljaisen pojan mielestä ei näyttänyt olevan mitään merkitystä sillä, kuluiko monta päivää vai ainoastaan muutamia.

Eräänä iltana Paul oli ajatellut äitiään ja hänen alakerran vierashuoneessa riippuvaa kuvaansa ja päätellyt, että varmaankin äiti oli rakastanut suloista Florencea enemmän kuin isä, koska oli pitänyt häntä syliinsä suljettuna tuntiessaan kuoleman lähestyvän — sillä hänkään, Florencen veli, joka rakasti häntä niin hellästi, ei halunnut mitään sen hartaammin. Tämä ajatuksenjuoksu johti hänen mieleensä kysymyksen, oliko hän koskaan nähnyt äitiään, sillä hän ei voinut muistaa, kuinka hänelle oli asia selitetty, virta kun juoksi niin nopeasti ja hämmensi hänen mieltään.

"Floy, olenko koskaan nähnyt äitiä?"

"Et, kultaseni. Miksi sitä kysyt?"

"Olenko koskaan nähnyt sellaisten hellien kasvojen, kuin äidillä voi olla, katselevan minua ollessani pikku lapsi, Floy?"

Hän kyseli epäilevästi, ikäänkuin olisi muisto joistakin kasvoista väikkynyt hänen mielessään.

"Kyllä, rakkaani."

"Kenen sitten, Floy?"

"Ensimmäisen hoitajattaresi. Usein."

"Ja missä nyt on ensimmäinen hoitajattareni?" kysyi Paul. "Onko hänkin kuollut? Floy, olemmeko me kaikki muut kuolleet paitsi sinä?"

Huoneessa syntyi hälinää hetkiseksi, ehkä pitemmäksikin ajaksi, mutta hänestä se ei tuntunut pitkältä — sillä kaikki hiljeni taas, ja Florence, jonka kasvot olivat kalpeat, mutta hymyilevät, piti hänen päätänsä käsivarrellaan. Florencen käsi vapisi kovasti.

"Näytä minulle entinen hoitajattareni, Floy!"

"Hän ei ole täällä, kultaseni. Hän tulee huomenna."

"Kiitos, Floy!"

Samassa Paul sulki silmänsä ja vaipui uneen. Hänen herätessään paistoi aurinko korkealla, ja päivä oli kirkas ja lämmin. Hän makasi vähän aikaa katsellen avattuihin akkunoihin ja tuulen leyhyttelemiin verhoihin. Sitten hän virkkoi: "Onko nyt huomispäivä? Onko hän tullut?"

Joku näytti menevän häntä etsimään. Ehkä se oli Susan. Paul luuli suljettuaan taas silmänsä Susanin sanoneen hänelle pian tulevansa takaisin, mutta hän ei avannut silmiään katsoakseen. Susan piti sanansa — ehkä hän ei ollutkaan poistunut huoneesta — mutta sitten Paul kuuli askeleita portailta ja heräsi sekä henkisesti että ruumiillisesti, nousten istumaan vuoteessaan. Nyt hän näki kaikki selvästi ympärillään. Silmien edessä ei ollut lainkaan harmaata sumua, kuten toisinaan yöllä oli ollut. Hän tunsi heidät jokaisen ja kutsui heitä nimeltä.

"Ja kuka tämä on? Onko hän minun ensimmäinen hoitajattareni?" kysyi lapsi katsellen säteilevästi hymyillen sisään tulevaa olentoa.

Kyllä, kyllä. Ei kukaan muu vieras olisi noin vuodattanut kyyneleitä hänet nähdessään ja sanonut häntä rakkaaksi pojakseen, lapsikullakseen, omaksi lemmikkiraukakseen. Ei kukaan muu nainen olisi kumarruttuaan hänen vuoteensa yli tarttunut hänen kuihtuneeseen käteensä ja painanut sitä huuliaan ja rintaansa vasten ikäänkuin jollakin tavalla oikeutettuna sitä hyväilemään. Ei kukaan muu nainen olisi niin unohtanut kaikkia muita huoneessa olijoita paitsi häntä ja Florencea ja ollut niin hellä ja säälivä.

"Floy, kuinka ystävälliset ja hyvät kasvot!" sanoi Paul. "Onpa hauskaa nähdä ne jälleen. Älä mene pois, hoitajatar! Pysy täällä."

Lapsen kaikki aistit olivat käyneet virkeiksi ja hän kuuli tutun nimen.

"Kuka sanoi 'Walter'?" kysyi hän katsellen ympärilleen. "Joku sanoi
'Walter'. Onko hän täällä? Haluaisin kovin mielelläni nähdä hänet."

Ei kukaan vastannut heti, mutta Dombey sanoi sitten Susannille: "Kutsu hänet siis takaisin ja tuo hänet tänne." Lyhyen, äänettömän odotuksen jälkeen, jonka aikana Paul katseli hymyillen ja ihmeissään hoitajatartaan ja huomasi, ettei tämä ollut unohtanut Floyta, tuotiin Walter huoneeseen. Hänen avomieliset kasvonsa, reipas käytöksensä ja iloiset silmänsä olivat jo kauan sitten tehneet hänestä Paulin suosikin. Kun lapsi nyt näki hänet, ojensi hän kätensä ja sanoi: "Voi hyvin."

"Hyvästikö, lapseni?" sanoi rouva Pipchin kiirehtien vuoteen viereen.
"Ei suinkaan hyvästi?"

Hetkisen Paul katseli häntä miettivän näköisenä niinkuin usein ennen istuessaan tulen ääressä nurkassa. "Niin", vastasi hän rauhallisesti, "hyvästi. Rakas Walter, hyvästi." Samalla hän käänsi päänsä sinne, missä Walter seisoi, ja ojensi taas kätensä. "Missä isä on?"

Hän tunsi isänsä hengityksen poskellaan, ennenkuin nuo sanat olivat oikein lähteneetkään hänen huuliltaan.

"Laskekaa minut nyt pitkäkseni", sanoi hän, "ja Floy, tule sinä ihan minun viereeni ja anna minun katsella sinua".

Sisar ja veli kiersivät käsivartensa toinen toisensa ympärille, ja kultainen valo virtasi sisään akkunasta, osuen heihin molempiin.

"Kuinka nopeasti joki virtaa vihreitten äyräittensä ja kaislojen välitse, Floy! Mutta se on hyvin lähellä merta. Minä kuulen aaltojen kohinaa! Noin ne aina sanoivat!"

Sitten hän kertoi Florencelle, että veneen keinuminen virralla tuuditti häntä uneen. Kuinka vihreitä äyräät nyt olivat, kuinka kirkkaita niillä kasvavat kukat ja kuinka korkeita kaislat! Nyt vene pääsi merelle ja liukui hiljalleen eteenpäin. Ja nyt näkyi ranta edessä. Kuka seisoi siellä!

Hän pani kätensä yhteen, niinkuin oli tottunut tekemään rukoillessaan. Hän ei irroittanut käsivarsiaan halailusta, mutta he näkivät hänen liittävän kätensä yhteen Florencen niskassa.

"Äiti on sinun näköisesi, Floy. Minä tunnen hänet kasvoista! Mutta sano heille, ettei kuva koulun yläkerrassa ole kylliksi jumalallinen. Loiste hänen päänsä ympärillä valaisee tietäni, kun menen!"

* * * * *

Kultainen väreily näkyi seinällä taas, mutta muuten ei mikään liikkunut huoneessa. Vanha, vanha tapa! Se vanha tapa, joka tuli käytäntöön ensimmäisten vaatteittemme kera ja pysyy muuttumatta, kunnes sukukuntamme on elänyt aikansa ja taivaanlaki kääritään kokoon kuin pergamentti. Ikivanha tapa — kuolema!

Oi, kiittäkää Jumalaa kaikki, jotka näette sen, vieläkin vanhemmasta tavasta — kuolemattomuudesta! Ja te, nuorten lasten enkelit, älkää katselko meitä kovin vierastaen, kun vuolas virta kuljettaa meitä valtamerelle.

* * * * *

"Voi voi sentään, kun ajattelee", hoki neiti Tox sinä iltana kuin sydämeltään murtuneena, "että Dombey ja Pojan piti sittenkin olla Tytär!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kapteeni Cuttle tekee nuorille pikku palveluksen

Käyttäessään hämmästyttävää kykyään tehdä ovelia, pohjattoman syviä suunnitelmia, jollaisen ominaisuuden hän vilpittömästi uskoi omistavansa (kuten ei olekaan harvinaista läpinäkyvän yksinkertaisissa ihmisissä), kapteeni Cuttle olisi mennyt Dombeyn taloon mainittuna kohtalokkaana sunnuntaina. Pitkin matkaa hän oli vilkuttanut silmäänsä ilmaistakseen jollakin lailla ylenmääräistä viisauttaan ja sitten ilmestynyt täydessä loistossaan puolisaappaineen Towlinsonin näkyviin. Kun kapteeni häneltä suureksi mielipahakseen kuuli talossa uhkaavasta suuresta onnettomuudesta, lähti hän pois hämmästyneenä, jätettyään kukkavihkonsa pienenä huomaavaisuuden osoituksena. Samalla hän oli pyytänyt lausumaan kunnioittavan tervehdyksensä koko perheelle ja lisännyt sen toivomuksen, että he näissä oloissa kääntäisivät päänsä suoraan tuulta vastaan. Lopuksi hän oli ystävällisesti vihjaissut aikovansa huomenna tulla taas kuulustamaan, kuinka täällä jaksettiin.

Kapteenin terveisistä ei mainittu sanaakaan kenellekään, ja kukkavihko, joka lojui eteisessä kaiken yötä, lakaistiin seuraavana aamuna törkylaatikkoon. Hänen suunnitelmansa, jotka sotkeutuivat suurempien toiveitten ja ylväämpien aikeitten luhistumiseen, haihtuivat tyhjiin, samoin kuin lumivyöryn kaataessa vuoren rinteellä kasvavan metsän myös oksat ja pensaat joutuvat tuhoon puiden mukana ja kaikki hukkuu yhdessä.

Palatessaan kotiin sunnuntai-iltana pitkältä kävelyltään, joka oli päättynyt niin muistorikkaasti, Walter oli aluksi niin kokonaan kiintynyt kerrottaviin uutisiin ja niiden tunteiden järkyttämä, jotka luonnollisesti heräsivät hänen sydämessään äskeisen kohtauksen jälkeen, että häneltä jäi kokonaan huomaamatta, ettei eno ilmeisestikään ollut kuullut mitään siitä uutisesta, jonka kapteeni oli luvannut hänelle kertoa. Sitäkään hän ei huomannut, että kapteeni teki koukullaan merkkejä varoittaakseen häntä kajoomasta koko asiaan. Eipä muuten voinut väittää, että kapteenin merkit olisivat olleet kovin käsitettäviä, vaikka niitä olisi tarkkaavastikin katsellut, sillä samoin kuin kimalaiset tietäjät, joiden sanotaan neuvotteluissaan kirjoittavan ilmaan muutamia oppisanoja, joita on mahdoton lausua, teki kapteeni sellaisia koukkuja ja kiemuroita, joita ei olisi voinut ymmärtää paitsi jos olisi etukäteen tietänyt hänen salaisuutensa.

Mutta kun kapteeni Cuttle sai tietää, mitä oli tapahtunut, luopui hän näistä yrityksistä huomatessaan, kuinka pieni mahdollisuus hänellä nyt oli päästä rauhallisesti juttelemaan Dombeyn kanssa ennen Walterin lähtöä. Samalla hän myönsi mielessään pettyneen ja masentuneen näköisenä, että Sol Gillsille oli kerrottava asiasta ja että Walterin oli lähdettävä, ottaen asian siltä kannalta, jolla se nyt oli, kun ei saanut sitä valaistuksi tai parannelluksi ystävän kädellä. Kapteeni tunsi sittenkin yhä heikkenemätöntä luottamusta siihen, että juuri hän, Ned Cuttle, oli oikea mies Dombeyn kanssa neuvottelemaan ja ettei tarvittu muuta Walterin asioiden korjaamiseksi kuin että he molemmat joutuisivat vastatusten. Sillä hän ei voinut unohtaa, kuinka hyvin hän ja Dombey olivat tulleet keskenään toimeen Brightonissa — kuinka taitavasti kumpikin oli virkkanut sanan tarpeen vaatiessa — kuinka tarkoin kumpikin oli ymmärtänyt toinen toisensa aikeet — ja kuinka Ned Cuttle oli neuvonut tämän keinon ensimmäisessä pulassa ja johtanut keskustelun toivottuun tulokseen. Kaikkiin näihin perusteisiin nojaten kapteeni rauhoitti mieltään ajattelemalla, että vaikka Ned Cuttlen oli asianhaarain pakotuksesta nyt vetelehdittävä melkein hyödyttömänä, saisi hän aikanaan hoidettavakseen uuden purjeen ja saavuttaisi suunnattoman menestyksen.

Tämän herttainen itsepetos vei kapteenin niin pitkälle, että hän katsellessaan Walteria ja kuunnellessaan kyynel paidankauluksella hänen kertomustaan hautoi mielessään, eikö olisi samalla kohteliasta ja valtioviisasta, jos sattuisi kohtaamaan Dombeyn, suullisesti kutsua hänet jonakin päivänä, jolloin hänelle sopisi, syömään vaatimaton ateria Brig-aukion varrella ja ottaa Walterin tulevaisuus puheeksi tuttavallisen viinilasi ääressä. Mutta rouva MacStingerin epäluotettava luonne ja se mahdollisuus, että hän tuon kestityksen aikana asettuisi paikalleen käytävään ja pitäisi siinä epäkohteliaan saaman, järkyttivät kapteenin vieraanvaraisia ajatuksia ja estivät hänet niitä kehittelemästä.

Yksi asia oli kapteenista ainakin varma hänen katsellessaan, kuinka Walter mietteisiinsä vaipuneena istui lautasensa vieressä koskemattakaan ruokaansa ja ajatuksissaan kertasi äsken tapahtuneita asioita, nimittäin se, että vaikka Walteria itseään vaatimattomuus esti sitä huomaamasta, hän oli tavallaan Dombeyn perheen jäsen. Hän oli henkilökohtaisesti ollut mukana siinä tapahtumassa, jota hän kuvaili niin liikuttavasti, hänet oli nimeltä mainittu ja suljettu Dombeyn suosioon läheisessä yhteydessä tuon tapauksen kanssa, ja hänen kohtalonsa täytyi nyt herättää erikoista harrastusta hänen esimiehessään. Jos kapteenilla olikin jokin salainen epäluulo omia johtopäätöksiään kohtaan, ei hän vähääkään pelännyt, etteivät ne olisi omiaan rauhoittamaan Solomon Gillsin mieltä. Siksi hän käytti hyväkseen sopivaa hetkeä ilmaistakseen Länsi-Intiaa koskevan uutisen vanhalle ystävälleen erikoisena ylennyksen merkkinä ja lisäsi, että hän omasta puolestaan mielellään luovuttaisi satatuhatta puntaa (jos hänellä olisi) Walterin haltuun pitkäksi ajaksi eikä ollenkaan epäilisi sitä, että moinen sijoitus tuottaisi sievoisen voiton.

Aluksi Solomon Gills huumaantui tästä uutisesta, joka putosi kuin salama pieneen takahuoneeseen ja julmasti repi kotilieden. Mutta kapteeni maalaili niin kultaisia näkyjä hänen hämärien silmiensä eteen, viittaili niin salaperäisesti Whittingtonin saavutuksiin, kertasi niin painokkaasti, mitä Walter juuri oli kertonut heille, ja vetosi siihen niin selvänä vahvistuksena ennustuksilleen ja suurena askeleena "Viehättävän Pegin" tarinan toteutumista kohti, että Sol-ukko joutui ihan ymmälle. Walter puolestaan oli olevinaan niin toivehikas ja innostunut ja varma pikaisesta kotimaahan paluustaan ja auttoi kapteenia niin ilmeikkäillä päänpudistuksilla ja kämmenten hieromisilla, että Solomon, joka katseli ensin häntä ja sitten kapteeni Cuttlea, alkoi luulla olevansa velvollinen tuntemaan samanlaista iloa.

"Mutta minä olen, nähkääs, jäänyt jäljelle ajastani", huomautti hän puolustuksekseen, sivellen kädellään hermostuneesti takkinsa kirkasta nappiriviä edestakaisin, ikäänkuin se olisi rukousnauha ja hän lukisi sen kahteen kertaan, "ja minä pitäisin mieluummin rakkaan poikani täällä. Tiedän kyllä, että on vanhanaikuista niin ajatella. Hän on aina pitänyt merestä. Hän" — eno katsoi tutkivasti Walteriin — "hän on iloinen saadessaan lähteä".

"No, no!" huudahti Walter nopeasti, "jos sanot niin, en lähde ollenkaan. En, kapteeni Cuttle, minä en lähde. Jos eno luulee, että minä voin olla iloinen matkustaessani pois hänen luotaan, niin pysyn täällä, vaikkapa minulla olisi mahdollisuus päästä kaikkien Länsi-Intian saarien maaherraksi!"

"Walter poikaseni", sanoi kapteeni. "Hiljaa! Sol Gills, katsoppas sisarenpoikaasi."

Seuraten silmillään kapteenin koukun majesteettista viittausta ukko katsahti Walteriin.

"Tuossa on alus lähdössä matkalle", virkkoi kapteeni, elävästi tuntien käyttämänsä vertauskuvan oivallisuuden. "Mikä nimi on häviämättömästi kirjoitettu tuohon alukseen? Onko se Gay?" kysyi kapteeni korottaen ääntään kuin olisi tahtonut erikoisesti panna sanoilleen painoa. "Vai onko se Gills?"

"Ned", sanoi Sol-ukko vetäen Walterin viereensä ja pannen hänen käsivartensa hellästi omalle käsivarrelleen, "kyllä tiedän, tiedän. Luonnollisesti olen selvillä siitä, että Walter aina ajattelee minua enemmän kuin itseään. Siitä olen varma. Kun sanon, että hän on iloinen saadessaan lähteä, tarkoitan, että toivoisin hänen olevan. Näes, Ned, ja myöskin sinä, Wally poikani, tämä on minulle ihan uutta ja odottamatonta, ja luullakseni on pääaiheena koko levottomuuteeni se, että olen jäänyt jäljelle ajastani. Onko hänelle tosiaankin onneksi päästä sinne, vai kuinka?" kysyi hän katsellen huolestuneena toisesta toiseen. "Oikein vilpittömästi sanoen onneksi? Voin mukaantua melkein kaikkeen, mikä on hyödyksi Walterille, mutta minä en tahdo, että Walter uhrautuu pelastaakseen minut jostakin ikävyydestä tai varjellakseen minua. Kuuleppas, Ned Cuttle", lisäsi Sol Gills kääntyen yksinomaan kapteenin puoleen, mikä sai valtioviisaan miehen perinpohjin ymmälle, "menetteletkö nyt rehellisesti vanhaa ystävääsi kohtaan? Puhu suoraan, Ned Cuttle. Onko jotakin salamyhkäistä tässä asiassa? Onko hänelle eduksi lähteä? Kuinka sinä olet saanut sen tietää ensiksi, minkävuoksi?"

Koska tässä oli kilpailu rakkauden ja itsekieltäymyksen välillä, tuli Walter kapteenille avuksi hyvin tehokkaasti. Yhteisvoimin he saivat Sol Gillsin pitkillä selityksillään joltisestikin mukaantumaan uuteen suunnitelmaan tai paremminkin sanoen niin ymmälle, ettei mikään, ei edes eron tuska, tuntunut selvänä hänen mielessään.

Hänellä ei ollutkaan paljon aikaa harkita asiaa, sillä jo seuraavana päivänä Walter sai johtaja Carkerilta välttämättömät paperit matkaansa ja varustuksiaan varten ja tiedon siitä, että Poika ja Perillinen lähtisi noin parin viikon päästä purjehtimaan Länsi-Intiaan. Valmistuskiireissä, joita Walter vielä koetti lisätä mahdollisimman paljon, Sol Gills menetti vähäisenkin malttinsa. Niin läheni lähtöpäivä nopeasti.

Kapteeni, joka tahtoi välttämättä ottaa selkoa kaikista hommista kyselemällä Walterilta, huomasi ajan yhä kuluvan saamatta tai voimatta edes toivoakaan tilaisuutta päästä keskustelemaan Dombeyn kanssa Walterin asioista. Kauan mietittyään tätä seikkaa ja ihmeteltyään hankalaa tilannetta hän sai äkkiä loistavan aatoksen. Mitäpä jos kävisi Carkerin luona ja koettaisi saada häneltä selville, miltä suunnalta tuuli oikein puhalsi!

Tämä ajatus miellytti suuresti kapteeni Cuttlea. Se pälkähti hänen päähänsä innoituksen hetkellä, kun hän poltteli piippuaan varhain eräänä aamuna heti eineen jälkeen, ja se ansaitsikin tupakan. Tuo vierailu rauhoittaisi hänen omaatuntoaan, joka oli hyvin vilpitön ja oli käynyt vähän levottomaksi Walterin uskoman salaisuuden ja Sol Gillsin sanojen jälkeen, ja sitäpaitsi se olisi tehoisa ja viisas ystävyyden teko. Hän tutkisi huolellisesti Carkeria ja puhuisi paljon tai vähän, mikäli tuon herran luonne näyttäisi vaativan, päästyään ensin selville siitä, sopisivatko he yhteen vai ei.

Kapteenin ei nyt tarvinnut pelätä Walteria, joka oli kotona järjestelemässä matkatavaroitaan, vaan hän sai vapaasti vetää jalkaansa puolisaappaat, kiinnittää rintaansa hautajaisneulansa ja lähteä toiselle retkelle. Hän ei tällä kertaa ostanut kukkavihkoa suostuttelutarkoituksessa, koska oli menossa liikekonttoriin, mutta napinreikäänsä hän pisti pienen päivännoudon antaakseen olemukselleen miellyttävän maalaisvivahduksen. Niin hän lähti kuhmuinen keppi kädessä ja vahakangashattu päässä Dombey ja Pojan konttoriin.

Juotuaan lasillisen lämmintä totia eräässä läheisessä kapakassa kootakseen ajatuksiaan kapteeni syöksyi pihan poikki, jotteivät sen hyvät vaikutukset haihtuisi, ja ilmestyi äkkiä Perchin näkyviin.

"Toveri", virkkoi kapteeni suostuttelevasti, "erään esimiehenne nimihän on Carker?"

Perch myönsi sen, mutta antoi virkavelvollisuutensa mukaisesti ymmärtää, että kaikilla hänen esimiehillään oli kiire ja että sitä kiirettä riittäisi hyvin kauan.

"Kuulkaapas, toveri", kuiskasi kapteeni hänen korvaansa, "minun nimeni on kapteeni Cuttle".

Kapteeni olisi mielellään tarttunut koukullaan hiljaa Perchiin, mutta Perch väisti hyökkäyksen, ei niinkään tahallaan kuin sen ajatuksen äkkiä johtuessa hänen mieleensä, että jos tuollainen ase odottamatta ilmestyisi rouva Perchin näkyviin hänen nykyisessä tilassaan, saattaisi se tuhota hänen toiveensa.

"Jos tahdotte olla hyvä ja ilmoittaa kapteeni Cuttlen, kun tilaisuus sattuu, niin odotan täällä", sanoi kapteeni.

Samassa kapteeni istuutui Perchin jakkaralle, veti esiin nenäliinan vahakankaisen hattunsa kuvusta, jota hän puristi polviensa välissä (vahingoittamatta sen muotoa, sillä mikään inhimillinen voima ei kyennyt sitä taivuttamaan), pyyhki päänsä yltyleensä ja näytti virkistyneeltä. Sitten hän järjesti tukkansa koukullaan, katseli ympärilleen ja tarkasteli konttoristeja vakavan ja kunnioittavan näköisenä.

Kapteenin tyyneys oli niin järkkymätön, ja hän oli ylimalkaankin niin salaperäinen, että Perch oli suorastaan säikähtynyt.

"Minkä nimen taas mainitsittekaan?" kysyi Perch kumartuen hänen puoleensa korkealta istuimeltaan.

"Kapteeni", kuului vastaukseksi käheä kuiskaus.

"Niin", sanoi Perch nyökäyttäen samalla päätään.

"Cuttle."

"Juuri niin!" ähkäisi Perch, johon oli itsetiedottomasti tarttunut kapteenin äänenpaino, sillä kapteenin viisas menettely oli niin tehoisa. "Minä menen katsomaan, onko hän tällä hetkellä vapaa. En tiedä sitä nyt. Ehkä häneltä liikenee aikaa minuutin verran."

"Hyvä, hyvä, nuorukainen, minä en pidätä häntä sen kauemmin", virkkoi kapteeni nyökäyttäen päätään niin arvokkaasti kuin tunsi tärkeytensä vaativan. Perch palasi pian ja kysyi: "Suvaitseeko kapteeni Cuttle tulla tämän kautta?"

Konttoripäällikkö Carker seisoi matolla tyhjän tulisijan edessä ja tarkasti sisään tulevaa kapteenia jokseenkin vähän rohkaisevin katsein.

"Herra Carker?" kysyi kapteeni Cuttle.

"Luullakseni", myönsi Carker näyttäen kaikki hampaansa.

Kapteenista tuntui miellyttävältä, että Carker hymyili vastatessaan. "Kuulkaapas", aloitti kapteeni siirtäen katseensa hitaasti esineestä toiseen ja tarkastellen siten huonetta niin paljon kuin hänen paidankauluksensa salli, "minä olen merimies, herra Carker. Walter, joka on täällä kirjoissanne, on melkein poikani."

"Walter Gay, niinkö?" virkkoi Carker paljastaen taas kaikki hampaansa.

"Tarkoitan juuri Walter Gayta", vastasi kapteeni. Hänen äänenpainonsa ilmaisi, että hän hyväksyi lämpimästi Carkerin nopean käsityskyvyn. "Minä olen hänen ja hänen enonsa läheinen ystävä. Ehkä", lisäsi kapteeni, "olette kuullut esimiehenne mainitsevan nimeni kapteeni Cuttle?"

"En", sanoi Carker paljastaen hampaansa entistä enemmän.

"No niin", jatkoi kapteeni, "minulla on ilo tuntea hänet. Kävin kerran tervehtimässä häntä Sussexin rannikolla nuoren ystäväni Walterin kanssa. Silloin lyhyesti sanoen — pyydettiin häneltä pientä avustusta." Kapteeni nyökäytti päätään tavalla, joka oli samalla hauska, luonteva ja paljon puhuva. "Muistatte kai sen?"

"Luullakseni oli minulla kunnia järjestää se asia", myönsi Carker.

"Tosiaankin!" vahvisti kapteeni. "Taas oikein! Niin se olikin. Nyt olin kyllin rohkea tullakseni tänne —"

"Ettekö suvaitse istuutua?" kysyi Carker hymyillen.

"Kiitoksia", vastasi kapteeni ja käytti hyväkseen tarjousta. "Ehkä pääsee pitemmälle juttelussa istuessaan. Ettekö tekin ota tuolia?"

"En, kiitos", virkkoi toinen, joka ehkä talvitapansa mukaan seisoi selin tulisijaan ja katseli kapteenia sennäköisenä kuin hänen joka hampaassaan ja ikenessään olisi silmä. "Aioitte sanoa olleenne kyllin rohkea — vaikka eihän siitä ole puhettakaan —"

"Kiitoksia paljon, nuori mies", vastasi kapteeni. "Tulin tänne ystäväni Walterin vuoksi. Hänen enonsa Sol Gills on tietorikas mies ja omalla alallaan aika mestari, mutta hän ei ole, kuten täsmällisesti sanoisin, taitava merimies — ei käytännön mies. Walter on niin reilu poika kuin suinkin, mutta yhdessä suhteessa häntä voi moittia. Hän on liian kaino. Nyt haluaisin kysyä teiltä", lisäsi kapteeni alentaen ääntään ja puhuen tuttavallisesti muristen, "kaikessa ystävyydessä ja yksinomaan — meidän kesken ja vain yksityistä tarvettani varten, kunnes esimiehenne on vähän toipunut ja minä voin mennä hänen puheilleen: onko täällä kaikki kunnossa ja reilassa ja aloittaako Walter matkansa hyvän tuulen puhaltaessa?"

"Mitä nyt ajattelettekaan, kapteeni Cuttle?" vastasi Carker nostaen takkinsa liepeet ylös. "Te olette käytännön mies. Mitä te arvelette?"

Kapteenin katseen terävyyttä ja merkitystä hänen vilkuttaessaan silmäänsä vastaukseksi eivät mitkään sanat voi ilmaista lukuunottamatta aikaisemmin mainittuja kiinalaisia sanoja, joita on mahdoton lausua.

"Kuulkaapas!" virkkoi kapteeni äkkiä tavattomasti rohkaistuneena, "mitä te sanotte? Olenko oikeassa vai väärässä?"

Niin paljon oli kapteeni ilmaissut silmällään Carkerin hymyn ja kohteliaisuuden kiihoittamana ja rohkaisemana, että hän tunsi voivansa tehdä tämän kysymyksen yhtä hyvin kuin jos hän olisi tuonut tunteensa esiin kaikkein kaunopuheisimmin sanoin.

"Oikeassa", myönsi Carker. "Sitä en epäilekään."

"Siis nostanut purjeensa hyvällä säällä!" huudahti kapteeni Cuttle.

Carker hymyili hyväksyen.

"Voimakas myötätuuli", jatkoi kapteeni.

Carker hymyili taas myöntävästi.

"Jaha, jaha!" sanoi kapteeni hyvin huojentuneena ja mielissään.
"Minähän tiesin koko hyvin, kuinka asiat olivat, ja sanoinkin sen
Walterille. Kiitos, kiitos."

"Gaylla on loistavat mahdollisuudet", huomautti Carker levittäen suunsa yhä suuremmaksi, "koko maailma edessään".

"Koko maailma ja oma vaimonsa, niinkuin sanotaan", lisäsi kapteeni iloisena.

Lausuessaan sanan "vaimonsa" (tarkoittamatta sillä silloin mitään) kapteeni äkkiä vaikeni, vilkutti taas silmäänsä, pani vahakankaisen hattunsa kuhmuisen keppinsä päähän, pyöräytti sitä ja katsahti syrjästä lakkaamatta hymyilevään ystäväänsä.

"Lyön vetoa neljännespullon vanhaa Jamaikan rommia, että tiedän, mille hymyilette", virkkoi kapteeni katsellen häntä tarkkaavasti.

Carker hymyili yhä enemmän.

"Pitemmälle asia ei mene?" kysyi kapteeni koputtaen kuhmuisella kepillään oveen ikäänkuin varmistuakseen siitä, että se oli suljettu.

"Ei tuumaakaan", vastasi Carker.

"Te ehkä ajattelette suurta F-kirjainta?" kysyi kapteeni.

Carker ei kieltänyt sitä.

"Tai jotakin L:ään tai O:hon päin?" jatkoi kapteeni.

Carker hymyili yhä.

"Olenko taas oikeassa?" kysyi kapteeni kuiskaten, samalla kun hänen otsaansa kiertävä tulipunainen juova paisui hänen ilonsa lisääntyessä.

Kun Carker yhä hymyili vastaukseksi ja nyökäytti päätään hyväksyen, nousi kapteeni Cuttle seisomaan ja tarttui hänen käteensä vakuuttaen hänelle lämpimästi, että he purjehtivat samaa reittiä ja että mitä häneen (Cuttleen) tuli, oli hän koko ajan ohjannut alustaan siihen suuntaan. "Walter tutustui häneen ensin", selitti kapteeni niin salaperäisesti ja vakavasti kuin asia vaati, "harvinaisella tavalla. Te varmasti muistatte, kuinka Walter löysi hänet kadulta silloin, kun hän oli vielä ihan pikku tyttö, ja he ovat rakastaneet toisiaan siitä lähtien niin paljon kuin tuollaiset lapset osaavat! Me olemme aina sanoneet, Sol Gills ja minä, että heidät on luotu toinen toistaan varten."

Kissa tai apina tai hyeena tai ruumiinkallo ei olisi voinut näyttää kapteenille enemmän hampaita yhdellä kertaa kuin Carker paljasti keskustelun tässä kohdassa.

"Siihen suuntaan käy voimakas virta", huomautti onnellinen kapteeni. "Tuuli ja virta käyvät nähkääs kumpikin siihen suuntaan. Ajatelkaapas vain sitä, että Walter oli saapuvilla tuona päivänä!"

"Tavattoman edullista hänen toiveilleen", huomautti Carker.

"Ajatelkaahan vain, kuinka ihanalta hänestä tuntuu kellua sen päivän vanavedessä!" jatkoi kapteeni. "Mikä voisikaan enää saada häntä tuuliajolle!"

"Ei mikään", vastasi Carker.

"Olette taas oikeassa", virkkoi kapteeni puristaen uudelleen hänen kättään. "Ei mikään! Siis selvä on! Poika on menetetty, sievä pikku olento. Eikö niin?"

"Niin, poika on menetetty", myönsi taipuvainen Carker.

"Sana vain, ja toinen on valmiina", jatkoi kapteeni. "Oppineen enon sisarenpoika! Sol Gillsin sisarenpoika! Walter! Walter, joka jo on liikkeessänne. Ja", lisäsi kapteeni kohoten vähitellen sellaista vertauskuvaa kohti, jota hän tarkoitti käyttää loppupontena, "joka tulee joka päivä Sol Gillsin luota liikkeeseenne ja teidän povellenne!"

Kapteenin itsetyytyväisyyttä, kun hän ystävällisesti tyrkkäsi Carkeria kyynärpäällään päättäessään kummankin yllä olevista pikku lauseista, ei saattanut voittaa mikään muu kuin se riemu, joka loisti hänen olemuksestaan hänen vaipuessaan takaisin paikalleen ja tarkastellessaan Carkeria, kun oli lopettanut tämän loistavan näytteen kaunopuheisuudestaan ja viisaudestaan. Hänen suuret siniset liivinsä kohoilivat tuon mestarituotteen syntyessä, ja hänen nenänsä oli samasta syystä kovin tulehtunut.

"Olenko oikeassa?" kysyi kapteeni.

"Kapteeni Cuttle", sanoi Carker notkistaen hetkiseksi vähän polviaan omituisella tavalla, ikäänkuin olisi halunnut syleillä itseään, "teidän arvelunne Walter Gayn tulevaisuudesta ovat perinpohjin täsmälliset. Edellytän, että asia ei mene meitä edemmäksi."

"Kunniasanani", vakuutti kapteeni. "Ei tavuakaan muiden korviin."

"Ei hänen eikä kenenkään muun?" jatkoi johtaja.

Kapteeni Cuttle rypisti otsaansa ja pudisti päätänsä.

"Mutta vain teidän omaksi tyydytykseksenne ja ohjeeksenne — tietysti ohjeeksenne", toisti Carker, "tulevia toimenpiteitänne varten".

"Olen tosiaankin sydämestäni kiitollinen", sanoi kapteeni kuunnellen hyvin tarkkaavaisena.

"En epäröi laisinkaan sanoessani, että niin on asian laita. Olette oivallisesti tajunnut sen, mikä on todennäköistä."

"Ja mitä esimieheenne tulee", huomautti kapteeni, "on parasta, että ryhdyn hänen kanssaan puheisiin vasta sitten, kun itsestään tarjoutuu tilaisuus. Aikaa on kyllin."

Carker, jonka suu nyt ulottui korvasta toiseen, kertasi: "Aikaa on kyllin." Hän ei tosin lausunut noita sanoja ääneen, vaan taivutti päätään kohteliaasti ja tapaili niitä kielellään ja huulillaan.

"Ja koska nyt tiedän — olen aina sanonut niin — että Walter kulkee onneaan kohti —" virkkoi kapteeni.

"Kulkee onneaan kohti", toisti Carker samanlaisella mykällä tavalla.

"Ja koska Walterin matka on, niin sanoakseni, osa hänen päivätyöstään ja osa siitä, mikä häntä täällä odottaa" lisäsi kapteeni.

"Siitä, mikä häntä täällä odottaa", myönsi Carker yhtä mykästi kuin ennenkin.

"No niin, mikäli ymmärrän", jatkoi kapteeni, "ei ole mitään kiirettä, ja minä olen rauhallinen".

Kun Carker vieläkin myönsi kaikki äänettömään tapaansa, varmistui kapteeni Cuttle siinä käsityksessä, että Carker oli kaikkein miellyttävimpiä miehiä, mitä hän oli koskaan tavannut, ja että Dombeykin saisi ottaa esimerkkiä tuollaisesta henkilöstä. Kapteeni ojensi siis vielä kerran hyvin sydämellisesti suunnattoman kätensä (joka muistutti vanhaa värillistä pölkkyä) ja puristi Carkerin kättä niin, että sen pehmeään lihaan jäi jäljennös niistä juovista ja halkeamista, jotka runsaslukuisina koristivat kapteenin kämmentä.

"Hyvästi!" sanoi kapteeni. "Minä en ole monisanainen mies, mutta minusta tuntuu kovin ystävälliseltä, kun olette niin kohtelias ja avomielinen. Suonettehan anteeksi minulle, jos olen ollut tunkeileva?" sanoi kapteeni.

"Siitä ei ole puhettakaan", vastasi toinen.

"Kiitos. Minun majani ei ole kovin tilava", sanoi kapteeni kääntyen vielä takaisin, "mutta se on jotakuinkin mukava. Jos te sattuisitte Brig-aukiolle numero yhdeksän tienoille milloin tahansa suvaitsetteko merkitä sen muistiin? — ja tulisitte luokseni välittämättä siitä, mitä ovella oleva henkilö sanoo, olisin ylpeä nähdessäni teidät."

Esitettyään tämän vieraanvaraisen pyynnön kapteeni hyvästeli jälleen ja lähti ulos, sulkien oven ja jättäen Carkerin yhä nojaamaan tulisijaa vasten. Konttoripäällikön viekkaassa katseessa ja valppaassa käytöksessä, hänen vilpillisessä suussaan, joka oli vetäytynyt leveälle kuitenkaan nauramatta, hänen tahrattomassa kaulaliinassaan ja poskiparrassaan, vieläpä siinä äänettömässä tavassa, kuinka hän siveli valkeaa paidanrintaansa ja sileitä kasvojaan pehmeällä kädellään, oli jotakin tavattoman kissamaista.

Mitään aavistamaton kapteeni poistui mieli tulvillaan ihastusta itseään kohtaan, mikä antoi avaralle siniselle puvulle uuden ryhdin. "Hyvä, Ned!" sanoi kapteeni itsekseen. "Tänään olet tehnyt pikku palveluksen nuorille, poikaseni!"

Riemunsa ja nykyisen ja odotettavissa olevan lähemmän tuttavuutensa vuoksi liikkeen kanssa kapteeni ei malttanut ulompaan konttoriin tultuaan olla vähän kiusoittelematta Perchiä ja kysymättä, luuliko hän kaikkien esimiestensä vieläkin olevan työssä. Mutta jottei loukkaisi miestä, joka oli täyttänyt velvollisuutensa, kapteeni kuiskasi hänen korvaansa, että jos häntä haluttaisi juoda lasi totia hänen seurassaan, olisi perin mieluista tarjota hänelle.

Ennen lähtöään liikkeestä kapteeni konttoristien hämmästykseksi katseli ympärilleen sopivalta kohdalta ja loi yleissilmäyksen huoneistoon, koska se oli tärkeänä osana siinä tulevaisuuden suunnitelmassa, joka oli laadittu hänen nuorta ystäväänsä varten. Etenkin kassaholvi herätti hänen ihastustaan, mutta jottei näyttäisi liian tungettelevalta, hän tyytyi luomaan vain hyväksyvän silmäyksen ja tervehtimään kohteliaasti ja suosiollisesti yhteisesti kaikkia konttoristeja ja lähti sitten ulos pihalle. Pian yhtyi häneen Perch, jonka hän vei kapakkaan, täyttäen siellä lupauksensa — kiireesti, sillä Perchin aika oli täpärällä.

"Ehdotan, että joisimme Walterin maljan", sanoi kapteeni.

"Kenen?" huomautti Perch.

"Walterin", toisti kapteeni hyrisevällä äänellä.

Perch, joka näytti muistavan kuulleensa lapsuudessaan, että kerran oli elänyt senniminen runoilija, ei tehnyt mitään vastaväitteitä, mutta kummasteli kovin, että kapteeni oli tullut Cityyn juomaan runoilijan maljan. Niin, vaikka kapteeni olisi ehdottanut jonkin runoilijan — esimerkiksi Shakespearen muistopatsaan pystyttämistä jollekin Cityn suurelle pääkadulle, olisi hän tuskin ällistyttänyt Perchiä enemmän. Sanalla sanoen, hän oli niin salaperäinen ja käsittämätön luonne, että Perch päätti olla mainitsematta häntä laisinkaan rouva Perchille, jottei tulisi mitään epämieluisia seurauksia.

Salaperäisenä ja käsittämättömänä pysyi kapteeni lähimmille ystävilleenkin koko tämän päivän, kun hänen sydämensä täytti selvä tietoisuus siitä, että hän oli tehnyt pikku palveluksen nuorille. Ja jollei Walter olisi luullut hänen viittauksiensa, hymyilyjensä ja muiden sellaisten eleittensä johtuvan siitä tyydytyksen tunteesta, että he olivat saaneet onnellisesti petetyksi vanhan Sol Gillsin, olisi hän varmasti ilmaissut itsensä ennen iltaa. Mutta näin ollen hän säilytti oman salaisuutensa ja lähti kotiin myöhään Sol Gillsin asunnosta vahakankainen hattu niin toiselle korvalliselle painettuna ja silmät niin säteilevinä, että rouva MacStinger (joka olisi saattanut olla kasvatettu tohtori Blimberin laitoksessa, kun oli niin roomalainen sävyltään) varustautui, luotuaan vain yhden katseen häneen, avoimen ulko-oven taakse ja kieltäytyi tulemasta sieltä lapsikultiensa luo, kunnes kapteeni oli turvallisesti asettunut huoneeseensa.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Isä ja tytär

Dombeyn talossa vallitsee hiljaisuus. Portaita ylös ja alas hiipivät palvelijat asioillaan niin varoen, ettei heidän ainoakaan askeleensa kuulu. He puhelevat lakkaamatta keskenään ja istuvat kauan ruokapöydässä, nauttien paljon ruokaa ja juomaa ja juhlien hirveän sopimattomalla tavalla. Rouva Wickam, jonka silmät ovat täynnä kyyneleitä, kertoo alakuloisia tarinoita ja sanoo toisille aina väittäneensä rouva Pipchinin luona, että näin kävisi, ja juo tavallista enemmän pöytäolutta, ollen hyvin surullinen ja samalla seuranhaluinen. Keittäjän mielentila on samanlainen. Hän lupaa vähän kalanmätiä illalliseksi samalla kun ponnistelee kaikin voimin tunteitaan ja sipuleita vastaan. Towlinson alkaa uskoa, että täällä vallitsee kohtalo, ja haluaa tietää, voiko kukaan sanoa hänelle nurkkatalossa asumisen koskaan tuottaneen onnea. Kaikista tuntuu kuin äskeiset tapaukset olisivat sattuneet kauan sitten, vaikka lapsi lepää vielä tyynenä ja kauniina pikku vuoteellaan.

Pimeän tultua saapuu muutamia vierailijoita — äänettömiä vieraita huopakengissä — jotka ovat käyneet talossa aikaisemminkin. Heidän mukanaan tulee se lepovuode, joka on niin outo lapselle alustaksi. Tällä välin ei kukaan ole nähnyt onnettomuuden kohtaamaa isää, ei edes hänen yksityispalvelijansa, sillä hän istuu oman pimeän huoneensa peränurkassa, kun joku on sisällä, eikä näytä muulloinkaan liikkuvan siitä paitsi astellakseen edestakaisin lattialla. Mutta aamulla kuiskaillaan palvelijain kesken, että hänen kuultiin keskellä yötä menevän yläkertaan ja viipyvän siellä — kuolinhuoneessa — auringonnousuun asti.

Cityssä on liikehuoneiston alakerran akkunat peitetty luukuilla. Samalla kun pulpeteilla palavat lamput puolittain himmenevät sisään tunkeutuvassa päivänvalossa, hämärtyy päivä puolittain lamppujen vuoksi, ja outo kolkkous vallitsee sisällä. Liikeasiat eivät juuri luista. Konttoristeilla ei ole työhalua. He päättävät lähteä syömään kyljyksiä iltapuolella ja tehdä retken joen vartta ylöspäin. Lähetti Perch viipyy kauan asioillaan, istuskelee kapakoissa ystävineen ja keskustelee ihmisvaiheitten epävakaisuudesta. Hän lähtee kotiin tavallista aikaisemmin illalla ja kestitsee rouva Perchiä vasikankyljyksillä ja skotlantilaisella oluella. Johtaja Carker ei kestitse ketään eikä kukaan häntä, mutta istuessaan yksin huoneessaan hän paljastaa hampaansa näkyviin kaiken päivää. Näyttää siltä kuin Carkerin tieltä olisi poistettu jokin este, niin että hänen uransa nyt on selvä.

Vastapäätä Dombeyn taloa asuvat punaposkiset lapset katselevat kamarinsa akkunasta alas kadulle, sillä he näkevät siellä neljä mustaa hevosta, joilla on sulkatöyhdöt päässään. Samoin liehuu sulkia niiden vetämien vaunujen katolla. Tämä näky ynnä joukko suruharsoilla varustettuja ihmisiä vetää väkeä paikalla. Ilveilijä, joka juuri aikoi ruveta pyörittämään lautasta, heittää taas viitan kirjavan pukunsa ylle, ja hänen hitaasti laahusteleva vaimonsa, joka on kallellaan kantaessaan painavaa lasta sylissään, jää seisomaan nähdäkseen hautajaisvieraitten tulevan ulos. Mutta hän puristaa lasta lujemmin likaista rintaansa vasten, kun talosta kannetaan ulos kevyttä taakkaa, eikä pienin niistä punaposkisista lapsista, jotka katselevat ylhäällä vastapäisestä akkunasta, tarvitse mitään kehoitusta vakavuuteen, kun hän katselee hoitajansa sylissä ja kysyy palleroista sormeaan ojentaen: "Mitä tuo on?"

Sitten astuu surupukuisen palvelijajoukon ja itkevien naisten välitse Dombey eteisen läpi häntä odottaviin vaunuihin. Katselijain mielestä hän ei ole surun ja mielenmasennuksen murtama. Hän käy suorana, ja hänen ryhtinsä on yhtä jäykkä kuin koskaan ennen. Hän ei peitä kasvojaan nenäliinalla, vaan katselee suoraan eteensä. Muuten on hänen kasvoillaan entinen ilmeensä paitsi että ne ovat jonkin verran painuneet ja kangistuneet. Hän asettuu paikalleen ajoneuvoihin, ja kolme muuta herraa seuraa häntä. Sitten lähtee upea hautajaissaatto hitaasti liikkeelle pitkin katua. Sulkatöyhdöt heilahtelevat kaukana, kun temppujentekijä pyörittää lautasta kepin päässä saman joukon ihaillessa, joka äsken katseli hautajaissaattoa. Mutta hänen vaimonsa on nyt vähemmän innokas kuin tavallisesti rahoja kerätessään, sillä lapsen hautajaiset ovat johtaneet hänen mieleensä, että hänen nukkavieruun hartiahuiviinsa kääritty poika ei ehkä kasvakaan mieheksi, joka saisi pitää taivaansinistä otsanauhaa ja lohenpunaisia trikoohousuja ja tehdä temppuja katukurassa.

Töyhdöt heilahtelevat synkällä tavallaan katua eteenpäin ja joutuvat kirkonkellojen äänen ulottuville. Samassa kirkossa sai sievä poika kaiken sen, mikä hänestä pian on yksin jäljellä maan päällä — nimensä. Kaiken sen, mikä hänessä on kuollutta, he laskevat sinne lähelle hänen äitinsä tomumajaa. Niin onkin hyvä. Heidän tuhkansa lepäävät siellä, missä Florence voi kävelyretkillään — voi, kuinka yksinäisiä ne nyt ovatkaan! — päästä niiden lähelle, milloin vain haluaa.

Hautajaismenojen päätyttyä ja papin poistuttua Dombey katsahtaa ympärilleen ja kysyy matalalla äänellä, onko saapuvilla se henkilö, jota on pyydetty tulemaan saadakseen määräykset hautakivestä.

Joku tulee hänen luokseen ja vastaa: "Kyllä."

Dombey ilmoittaa hänelle, mihin se on asetettava, ja näyttää hänelle kädellään seinää vasten, minkä näköinen ja kokoinen siitä on tehtävä ja kuinka se on liitettävä äidin hautakiveen. Sitten hän kirjoittaa lyijykynällä omistuskirjoituksen ja ojentaa sen miehelle lisäten: "Tahtoisin saada sen pian valmiiksi."

"Se tehdään heti, arvoisa herra."

"Mitään muuta ei, nähkääs, kaiverreta kiveen kuin nimi ja ikä."

Mies kumartaa paperiin katsahtaen, mutta näyttää epäröivän. Dombey ei huomaa sitä, vaan kääntyy poispäin ja aikoo mennä ovesta ulos.

"Suokaa anteeksi, arvoisa herra", muistuttaa mies koskettaen hiljaa hänen surutakkinsa hihaa, "mutta koska haluatte sen viipymättä valmistettavaksi ja se voidaan panna tekeille heti, kun ehdin täältä —"

"Mitä sitten?"

"Tahdotteko olla hyvä ja lukea paperinne vielä kerran? Luullakseni siinä on erehdys."

"Missä?"

Kivenveistäjä antaa hänelle takaisin paperin ja näyttää taskuviivoittimellaan sanoja "rakastettu ja ainoa lapsi".

"Siinä kai pitäisi olla 'poika', arvoisa herra?"

"Olette oikeassa. Tietysti. Korjatkaa."

Dombey lähtee askeliaan jouduttaen ajoneuvoihin. Kun kolme muuta, jotka seuraavat hänen kintereillään, ovat istuutuneet, peittää hän ensimmäisen kerran kasvonsa — viitallaan. Koko päivänä eivät toiset niitä enää näekään. Hän astuu ensimmäisenä maahan vaunuista ja menee suoraa päätä omaan huoneeseensa. Toiset saattovieraat (nimittäin Chick ja kaksi lääkäriä, sillä muita ei ole) menevät yläkerran vierashuoneeseen, jossa heidät ottavat vastaan rouva Chick ja neiti Tox. Kukaan ei saa tietää, millaiset kasvot on alakerran huoneeseen sulkeutuneella olennolla tai mitä siellä ajatellaan, millainen kamppailu ja millainen kärsimys siellä täyttää sydämen.

Pääasia, josta huomautetaan alhaalla keittiössä, on se, että "tuntuu sunnuntailta". He voivat tuskin uskoa muuta kuin että on jotakin sopimatonta, jollei suorastaan jumalatonta toisten ihmisten käytöksessä, jotka hoitelevat tavallisia tehtäviään, yllään jokapäiväiset vaatteensa. Suorastaan hämmästyttävää on nähdä uutimet vedettyinä ylös ja akkunaluukut auki. Palvelijat viihdyttävät synkkää mielialaansa viinipullojen ääressä, joita avataan runsaasti kuin kemuissa. He ovat hyvin halukkaita moralisoimaan. Towlinson sanoo viinilasiaan; kehottaessaan huoahtaen: "Meidän kaikkien parannukseksi!" Ja siihen keittäjätär myöskin huoahtaen lisää: "Taivas tietää, että sitä kyllä tarvitaan."

Illalla rouva Chick ja neiti Tox ottavat taas esille ompelutyönsä, ja samaan aikaan Towlinson lähtee ulos saamaan raitista ilmaa yhdessä sisäkön kanssa, joka ei vielä ole koettanut suruhattuaan. He ovat hyvin helliä toisilleen hämärissä kadunnurkissa, ja Towlinson haaveilee toisenlaisesta ja nuhteettomasta elämästä vakavana vihanneskauppiaana Oxford-torin varrella.

Sinä yönä nukutaan Dombeyn talossa sikeämmin ja levätään paremmin kuin monina edellisinä öinä. Aamuaurinko herättää vanhan talouden, joka alkaa taas luistaa entiseen tapaansa. Vastapäätä asuvat punaposkiset lapset juoksevat kadulla vanteineen. Kirkossa on komeat vihkiäiset. Ilveilijän vaimo ravistelee rahalaatikkoa toisessa kaupunginosassa. Kivenhakkaaja laulaa ja viheltelee kaivertaessaan edessään olevaan marmorilevyyn kirjaimia P-A-U-L.

Onko mahdollista, että niin täysinäisessä ja toimeliaassa maailmassa yhden ainoan heikon olennon menettäminen jättää tyhjän sijan yhteenkään sydämeen, vieläpä niin laajan ja syvän aukon, ettei mikään muu kuin rannattoman iäisyyden laajuus ja syvyys voi sitä täyttää! Florence olisi viattomassa surussaan voinut vastata: "Oi, veljeni, oi hellästi rakastettu ja rakastava veljeni! Yksinäisen lapsuuteni ainoa ystävä ja toveri! Saattaisiko mikään vähäisempi ajatus levittää sitä valoa, joka jo alkaa syttyä varhaiselle haudallesi, tai herättää sitä lievitettyä surua, joka tulvii näkyviin tämän kyynelvirran keralla!"

"Lapsi kulta", sanoi rouva Chick, joka piti velvollisuutenaan käyttää tilaisuutta hyväkseen, "kun sinä olet yhtä vanha kuin minä —"

"Siis parhaimmassa kukoistuksessasi", huomautti neiti Tox.

"Silloin tajuat", jatkoi rouva Chick puristaen hiljaa neiti Toxin kättä kiitokseksi hänen ystävällisestä huomautuksestaan, "että kaikki suru on hyödytöntä ja että meidän velvollisuutemme on alistua".

"Minä koetan, täti rakas. Minä koetan", vastasi Florence nyyhkyttäen.

"Olen iloinen kuullessani sen", sanoi rouva Chick, "sillä, kultaseni, niinkuin meidän rakas neiti Toximme — jonka terveestä älystä ja erinomaisesta arvostelykyvystä ei voi olla muuta kuin yksi käsitys —"

"Louisa rakas, minä tulen tosiaankin pian ylpeäksi", keskeytti hänet neiti Tox.

"— sanoo sinulle ja vahvistaa omalla kokemuksellaan", jatkoi rouva Chick, "on meidän velvollisuutemme kaikissa tilanteissa ponnistaa parhaamme mukaan. Meiltä vaaditaan sitä. Jos jokin — rakkaani", sanoi hän neiti Toxiin päin kääntyen, "minulta puuttuu sopiva sana. Epä — epä —"

"Epäkohta?" ehdotti neiti Tox.

"Ei, ei, ei", sanoi rouva Chick. "Kuinka voitte niin sanoa?"

"Voi hyväinen aika, se pyörii ihan kielelläni. Epä —"

"Epäoikeutettu kiintymys?" ehdotti neiti Tox arasti.

"Voi, laupias taivas, Lucretia!" huudahti rouva Chick. "Kuinka kauheaa! Epäsuhtainen ihminen — siinä se sana, jota tapailin. Millainen ajatus! Epäoikeutettu kiintymys! Sen sanon, että jos joku epäsuhtainen esittäisi minun läsnäollessani kysymyksen: 'Miksi olemme syntyneet?' niin vastaisin: 'Ponnistellaksemme'."

"Erinomainen ajatus", sanoi neiti Tox, johon tämän lausunnon omintakeisuus teki syvän vaikutuksen. "Suurenmoinen."

"Valitettavasti olemme omin silmin nähneet varoittavan esimerkin", jatkoi rouva Chick. "Meillä on liiaksikin syytä, lapsikulta, olettaa, että jos tässä perheessä aikanaan olisi tehty ponnistus, niin kokonainen sarja surullisia ja onnettomia tapauksia olisi saatu ehkäistyksi. Mikään ei saa konsanaan minua luopumaan siitä käsityksestä", lisäsi kelpo rouva päättävän näköisenä, "että jos rakas Fanny-parka olisi tehnyt ponnistuksen, niin rakas pieni Paul-raukkamme olisi ainakin saanut voimakkaamman ruumiinrakenteen".

Rouva Chick antautui tunteittensa valtaan silmänräpäykseksi, mutta valaistakseen oppiaan käytännössäkin hän voitti pian itsensä keskellä nyyhkytystään ja jatkoi taas:

"Anna siis meidän huomata, Florence, että sinulla on mielenlujuutta, äläkä itsekkäästi lisää sitä surua, johon onneton isäsi on vaipunut."

"Rakas täti!" sanoi Florence polvistuen nopeasti hänen eteensä voidakseen paremmin nähdä hänen kasvonsa. "Kerro minulle enemmän isästä. Ole hyvä ja kerro minulle hänestä! Onko hän kovin murtunut?"

Neiti Tox oli lämminsydäminen, ja tässä pyynnössä oli jotakin, mikä liikutti häntä kovasti. Joko hän näki laiminlyödyn lapsen taholla jatkoa siihen hellään huolenpitoon, jota hänen velivainajansa oli niin usein ilmaissut — tai rakkautta koettamassa kiertyä sen sydämen ympäri, joka oli rakastanut Paulia, ja etsimässä myötätuntoa tällaisessa surussa ja tuskassa — tai huomasi siinä vain vakavaa ja altista nöyryyttä, joka hyljättynä ja torjuttunakin hehkui uskollista yksipuolista hellyyttä ja suuren surunsa yksinäisyydessä toivoi isän etsivän siitä lohdutusta, tahtoen sitä antaakin — kuinka tahansa neiti Tox sen käsitti — kaikissa tapauksissa se liikutti häntä. Hetkiseksi hän unohti rouva Chickin mahtavuuden ja taputtaen äkkiä Florencen poskea kääntyi sivulle ja antoi kyyneltensä valua silmistään odottamatta viisaan rouvan esimerkkiä.

Rouva Chick menetti myös hetkiseksi malttinsa, josta hän niin ylpeili, ja istui vaiti katsellen kauniita kasvoja, jotka olivat niin kauan, niin hievahtamatta ja kärsivällisesti olleet kääntyneinä pikku vuoteeseen päin. Mutta pian hän taas jaksoi hallita ääntään — mikä oikeastaan merkitsi hänelle samaa kuin malttaa jälleen mielensä — ja sitten hän vastasi arvokkaasti:

"Florence, rakas lapsi, sinun isäsi on toisinaan omituinen, ja kun minulta kysytään hänestä, on se samaa kuin jos minulta kysyttäisiin jotakin asiaa, johon en osaa vastata mitään varmaa. Luullakseni on minulla suurempi vaikutusvalta isääsi kuin ehkä kenelläkään toisella. Mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän on puhunut minulle hyvin vähän ja etten ole nähnyt häntä useammin kuin kerran pari hetkisen ajan, ja tuskin olen silloinkaan nähnyt häntä, sillä hänen huoneensa on ollut pimeä. Olen sanonut isällesi: 'Paul!' — juuri näin olen sanonut — 'Paul, miksi et nauti jotakin vahvistavaa?' Isäsi on aina vastannut: 'Louisa, ole hyvä ja jätä minut- En tarvitse mitään. Minun on parempi olla yksinäni.' Jos minun pitäisi huomenna vannoa se oikeudessa, Lucretia", lisäsi rouva Chick, "niin en epäilisikään vahvistaa valallani juuri näitä sanoja".

Neiti Tox ilmaisi ihailunsa sanomalla: "Minun Louisani on aina täsmällinen!"

"Lyhyesti sanoen, Florence", jatkoi hänen tätinsä, "tähän päivään asti ei ole kirjaimellisesti tapahtunut mitään isäsi ja minun välilläni. Mutta tänään mainitsin hänelle, että sir Barnet ja lady Skettles ovat kirjoittaneet erittäin ystävällisiä kirjeitä — voi meidän suloista Pauliamme, lady Skettles rakasti häntä kuin — missä on- nenäliinani?"

Neiti Tox ojensi hänelle nenäliinan.

"Niin, erittäin ystävällisiä kirjeitä ja ehdottaneet, että sinä lähtisit heidän luokseen vierailemaan saadaksesi vaihtelua. Mainitessani isällesi, että minun mielestäni neiti Tox ja minä voisimme nyt lähteä kotiin (mistä hän oli yhtä mieltä kansaani), kysyin häneltä, olisiko hänellä mitään sitä vastaan, että sinä suostuisit tuohon ystävälliseen kutsuun. Hän sanoi: 'Ei, Louisa, ei vähintäkään!'."

Florence kohotti kyyneleiset silmänsä.

"Mutta jos sinä, Florence, mieluummin jäisit tänne kuin lähtisit sinne vierailulle tai haluaisit tulla minun luokseni —"

"Jäisin mieluummin kotiin", kuului ujo huomautus.

"No niin, lapsi", sanoi rouva Chick, "sinä saat jäädä. Mutta se minun on sanottava, että se on kummallinen valinta. Sinä oletkin aina ollut kummallinen. Kuka toinen sinun ikäisesi tahansa olisi luullakseni mielellään lähtenyt pois kaiken senjälkeen, mitä on tapahtunut — rakas neiti Tox, nyt olen taas kadottanut nenäliinani."

"Minusta tuntuisi ikävältä nähdä, että tätä taloa vältettäisiin", sanoi Florence. "Minä en tahtoisi ajatella, että hänen huoneensa yläkerrassa olisivat ihan tyhjät ja autiot, täti. Mieluummin jäisin nyt tänne. Voi, voi veljeäni!"

Se oli luonnollinen tunteenpurkaus, jota ei voinut hillitä. Kyyneleet tunkeutuivat hänen sormiensa välitse hänen peittäessään kasvonsa käsillään. Täpötäyden ja tulvehtivan sydämen täytyi välillä saada purkautua, sillä muuten se olisi haavoitettuna ja yksinäisenä vaipunut maahan kuin siipirikko lintu.

"Lapseni", virkkoi rouva Chick lyhyen äänettömyyden jälkeen, "minä en tahtoisi millään ehdolla sanoa sinulle mitään epäystävällistä, ja siitä olen varma, että sen tiedätkin. Jää siis tänne ja tee niinkuin itse haluat. Kukaan ei sekaannu siihen, Florence, tai haluakaan sekaantua siihen, se on varmaa."

Florence pudisti päätään surullisesti myönnytykseksi.

"Tuskin olin ennättänyt neuvoa isällesi, että hänen todellakin pitäisi etsiä vaihtelua ja virkistystä paikan muutoksesta", sanoi rouva Chick, "kun hän kertoi minulle jo päättäneensä lähteä maalle vähäksi aikaa. Toivoisinpa tosiaankin hänen pian lähtevän. Hän ei voi lähteä liian pian. Mutta minun luullakseni hänen täytyy jonkin verran järjestellä yksityispapereitaan sen surun vuoksi, joka on kohdannut meitä kaikkia niin ankarana — en ymmärrä minne nenäliinani on joutunut, Lucretia, lainaa minulle omasi, rakas ystävä — ja ne pidättävät häntä vielä parisen iltaa huoneessaan. Sinun isäsi on Dombey, lapsi jos kukaan", jatkoi rouva Chick kuivaten molemmat silmänsä samalla kertaa hyvin huolellisesti neiti Toxin nenäliinan vastakkaisilla nurkilla. "Hän kyllä ponnistelee. Hänen tähtensä ei ole syytä pelätä."

"Eikö ole, täti, mitään", sanoi Florence vavisten, "mitä voisin tehdä —"

"Laupias taivas, lapsikulta", keskeytti hänet rouva Chick kiireesti, "mistä sinä puhut? Jos isäsi sanoi minulle — olenhan kertonut hänen omat sanansa: 'Louisa, minä en tarvitse mitään. Minun on parempi olla yksinäni' — niin mitä luulisit hänen sanovan sinulle? Älä näytä itseäsi hänelle, lapsi. Älä haaveilekaan sellaista."

"Täti", sanoi Florence, "minä menen nukkumaan vuoteeseeni".

Rouva Chick hyväksyi tämän päätöksen ja antoi hänen mennä suudeltuaan häntä. Mutta neiti Tox oli hakevinaan kadotettua nenäliinaa ja meni hänen jäljessään yläkertaan. Siellä hän koetti salavihkaa lohduttaa häntä muutaman minuutin ajan välittämättä Susan Nipperin epäsuopeista katseista. Sillä neiti Nipper nimitti neiti Toxia hehkuvassa innossaan krokotiiliksi, mutta hänen myötätuntonsa näytti vilpittömältä ja oli ainakin epäitsekästä, sillä hän ei saattanut toivoa voittavansa mitään sen nojalla.

Eikö Florencella ollut ainoaakaan lähempää ja rakkaampaa kuin Susan, joka oli vahvistanut hänen värisevää sydäntään sen tuskassa? Eikö ollut ainoaakaan toista kaulaa, johon hän olisi voinut tarttua, yksiäkään kasvoja, joiden puoleen olisi voinut kääntyä, ketään muuta, joka olisi voinut virkkaa hänelle lohdutuksen sanan niin syvässä surussa? Oliko Florence niin yksin kolkossa maailmassa, ettei mitään muuta ollut hänelle jäänyt? Ei mitään. Jouduttuaan samalla äidittömäksi ja veljettömäksi — sillä menetettyään pikku Paulin hän vasta tunsi oikein raskaana ensimmäisen ja suurimman menetyksensä hän sai pitää Susania ainoana tukenaan. Oi, kuka voi sanoa, kuinka paljon hän alussa tarvitsi apua!

Ensin, kun elämä alkoi talossa sujua entiseen tapaansa, ja kaikki muut olivat lähteneet pois paitsi palvelijat ja Dombey sulkeutui omiin huoneisiinsa, Florence ei voinut tehdä muuta kuin itkeä ja kuljeskella edestakaisin ja välillä paeta omaan huoneeseensa, kun yksinäisyyden muistaminen tunkeutui hänen mieleensä äkillisenä kipuna. Silloin hän väänteli käsiään, painoi kasvonsa vuoteelleen ja oli tyyten lohduton. Kaikki muu hävisi silloin hänen tietoisuudestaan paitsi tuskan katkeruus ja julmuus. Näin kävi tavallisesti silloin, kun hän näki jonkin paikan tai esineen, joka oli ollut Paulille rakas, ja se teki synkän talon alussa oikeaksi tuskien tyyssijaksi.

Mutta puhtaan rakkauden olemukseen ei kuulu palaa kauan niin rajusti ja kiivaasti. Tuollainen liekki voi karkeammassa ja maallisemmassa muodossaan jäytää armottomana sitä rintaa, johon se on päässyt majailemaan, mutta taivaan pyhä tuli on niin lempeä sydämelle kuin levätessään kerran kahdentoista koolla olleen päiden yläpuolella ja näyttäessään kullekin toinen toisessaan veljen, mutta kirkastuneena ja vahingoittumattomana. Kun Florence näki sen kuvan hengessään, palasi hänen kasvoilleen pian rauha ja lempeä ilme, ja tyyni turvallisuus täytti mielen. Ja vaikka hän vielä itkikin, valuivat kyyneleet rauhallisemmin eikä äskeisten kokemusten muisto enää kirvellyt hänen sydämessään.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän saattoi tyynenä katsella määräaikana seinällä väreilevää kultaista vettä, joka vähitellen häipyi näkymättömiin. Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän taas voi istua samassa huoneessa yksin yhtä kärsivällisenä ja lempeänä kuin valvoessaan Paulin pikku vuoteen ääressä. Jos hänen mieleensä äkkiä koski kipeästi tyhjyys, saattoi hän polvistua vuoteen viereen ja rukoilla Jumalalta kaikesta sydämestään, että jokin enkeli saisi häntä rakastaa ja muistaa.

Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hämärähetkinä synkässä ja avarassa talossa hänen hiljainen äänensä hitaasti ja välillä vaieten hyräili samaa säveltä, jota Paul oli niin usein kuunnellut nojaten väsynyttä päätänsä hänen käsivarteensa. Kun sitten oli tullut pimeä, väreili huoneessa heikko sävel, niin hiljaa soitettu ja laulettu, että se tuntui paremminkin alakuloiselta muistelemiselta, mitä hän oli tehnyt Paulin pyynnöstä viimeisenä iltana, kuin todelliselta laululta. Mutta se toistui hyvin usein pimeässä yksinäisyydessä, ja katkonaisia säveliä kajahteli vielä koskettimilta senjälkeenkin, kun suloinen ääni oli jo tukehtunut kyyneliin.

Niin hän sai vähitellen rohkeutta katsahtaa siihen työhön, jossa hänen hyppysensä olivat ahkeroineet Paulin istuessa hänen vieressään merenrannalla. Eikä sitten kestänytkään kovin kauan, ennenkuin hän taas ryhtyi siihen, tuntien suorastaan rakkauttakin sitä kohtaan, ikäänkuin se olisi elävä olento ja Paulin tuttava. Sillä lailla hänellä oli tapana istua tuntikausia mietteisiinsä vaipuneena akkunakomerossa lähellä äitinsä muotokuvaa käyttämättömässä huoneessa, joka oli niin kauan ollut hyljättynä.

Miksi kääntyivät tytön tummat silmät niin usein työstä sinne, missä punaposkiset lapset asuivat? He eivät muistuttaneet hänelle välittömästi äskeistä menetystä, sillä he olivat kaikki tyttöjä, neljä pientä sisarusta. Mutta he olivat äidittömiä samoin kuin hän — ja heillä oli isä.

Helppoa oli huomata, milloin heidän isänsä oli lähtenyt ulos ja milloin häntä odotettiin kotiin, sillä vanhin lapsi seisoi silloin aina odottamassa vierashuoneen akkunassa tai parvekkeella. Kun isä ilmestyi, levisi lapsen odottaville kasvoille ilon loiste, samalla kun toiset, jotka niinikään olivat odottaneet yläkerran akkunassa, taputtivat käsiään, rummuttivat niillä akkunalautaa ja huusivat hänelle. Vanhin lapsi tuli usein alas eteiseen, pani kätensä isän käteen ja talutti hänet yläkertaan. Monta kertaa Florence sitten näki tytön istuvan isän vieressä tai polvella tai riippuvan leperrellen hänen kaulassaan. Ja vaikka heillä oli aina hauskaa yhdessä, katseli isä usein lapsen kasvoja sennäköisenä kuin olisi ajatellut hänen muistuttavan äitivainajaa. Toisinaan tapahtui, ettei Florence enää katsellut heitä, vaan purskahti itkemään akkunaverhojen takana kuin olisi pelännyt tai riensi pois akkunan luota. Mutta hän ei voinut olla palaamatta, ja pian putosi hänen käsityönsä taas huomaamatta helmaan.

Tuo talo oli ollut tyhjänä pitkän aikaa, monta vuotta. Vihdoin, hänen ollessaan kotoa poissa, oli sinne muuttanut väkeä. Talo oli korjattu ja uudelleen maalattu, ja akkunoiden kohdalla oli lintuja ja kukkia, joten se näytti toisenlaiselta kuin ennen. Mutta Florence ei koskaan ajatellut taloa. Lapset ja heidän isänsä olivat kaikki kaikessa.

Kun perheen isä oli syönyt päivällistä, näki Florence avonaisten ikkunoitten läpi heidän menevän alas puutarhaan kotiopettajattaren tai lapsenhoitajan kanssa ja asettuvan pöydän ympärille. Tyynessä kesäilmassa kaikui lapsellisia ääniä ja heleätä naurua kadun poikki sen huoneen alakuloiseen ilmakehään, jossa Florence istui. Sitten lapset kiipesivät ja hyppelivät isän kanssa yläkertaan ja melusivat hänen ympärillään sohvassa tai ryhmittyivät hänen polvilleen oikeana ruusuisena kukkavihkona punaisine poskineen, isän kertoessa heille jotakin satua. Välillä he juoksivat taas ulos parvekkeelle, ja silloin Florence kätkeytyi nopeasti, jottei hänen näkemisensä yksin ja surupukuisena häiritsisi lasten iloa.

Vanhin tyttö jäi isänsä luokse toisten lähdettyä pois ja valmisti hänelle teetä — kuinka onnelliseksi hän silloin tunsikaan itsensä pikku emäntänä! — ja istuutui juttelemaan isänsä kanssa toisinaan akkunan luo, toisinaan huoneen perälle, kunnes tuotiin kynttilöitä. Isä piti tyttöä seuralaisenaan, vaikka tämä oli joitakin vuosia Florencea nuorempi, ja lapsi osasikin olla yhtä tyyni ja rakastettava kuin täysi nainen istuessaan siinä mukanaan kirjansa tai käsityövasunsa. Sittenkun heidän huoneeseensa oli sytytetty kynttilöitä, ei Florence pelännyt taas katsella heitä pimeästä kamaristaan. Mutta kun tuli se aika, jolloin lapsen piti sanoa: 'Hyvää yötä, isä' ja mennä nukkumaan, nyyhkytti ja vapisi Florence eikä voinut enää katsella, kun tyttö kohotti kasvonsa isää kohti.

Ja kuitenkin hän keskeytti ennen nukkumaan menoaan tuon tuostakin sen yksinkertaisen säveleen, jolla oli aikoja sitten niin usein tuudittanut Paulin uneen, katsellakseen taas vastapäistä taloa. Mutta hän säilytti omassa nuoressa rinnassaan salaisuutena, että koskaan sitä ajatteli tai katseli.

Mutta pitikö Florence — niin avomielinen ja vilpitön, niin täysin sen rakkauden arvoinen, jota Paul oli tuntenut häntä kohtaan ja ilmaissut vielä viimeisessä heikossa kuiskauksessaankin — rehellisen sydämen kuvastuessa kasvojen kauneudessa ja huokuessa hänen suloisen äänensä joka värähdyksessä — pitikö hän rinnassaan mitään muuta salaisuutta? Kyllä, hänellä oli vielä yksi lisää.

Kun ei kukaan muu talon väestä enää liikkunut ja kaikki valot oli sammutettu, lähti hän hiljaa omasta huoneestaan ja sipsutti äänettömin askelin portaita myöten alakertaan isänsä ovelle. Sitä vasten hän tuskin hengittäen painoi kasvonsa ja päänsä ja huulensa rakkautensa kaihossa. Joka ilta hän kyyristyi sen edessä kylmälle kivilattialle kuunnellakseen edes isänsä hengitystä. Koko sydämestään hän toivoi voivansa osoittaa isälleen rakkauttaan, lohduttaa häntä, saada hänet sietämään yksinäisen lapsensa hellyyttä. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän polvistunut hänen jalkojensa juureen rukoilemaan sitä nöyrästi.

Kukaan ei sitä tiennyt tai ajatellut. Ovi oli aina lukossa, Dombey sulkeutuneena sen taakse. Kerran pari hän lähti sieltä ulos, ja talonväki sanoi hänen hyvin pian matkustavan maalle, mutta hän asui yhä yksin huoneessaan, ollenkaan tapaamatta tai kyselemättä Florencea. Ehkä hän ei edes tiennyt tyttärensä olevankaan samassa talossa.

Eräänä päivänä noin viikkoa hautajaisten jälkeen Florence istui käsityönsä ääressä, kun Susan ilmestyi puolittain itkevän, puolittain nauravan näköisenä ilmoittamaan, että oli tullut vieras.

"Vierasko! Minuako tapaamaan, Susan!" huudahti Florence hämmästyneenä.

"Niin, se on ihmeellistä, eikö olekin Floy-neiti?" sanoi Susan, "mutta toivoisin tosiaankin, että teillä kävisi paljon vieraita, sillä se olisi vain hyväksi teille, ja minun käsitykseni on, että mitä pikemmin te ja minä lähdemme vaikka vanhojen Skettlesien luo, sitä parempi se on meille kummallekin. Minä en tahdo elää suuressa väkijoukossa, Floy-neiti, mutta enhän kuitenkaan ole mikään osteri."

Totuudenmukaisesti on tunnustettava, että neiti Nipper puhui enemmän nuoren emäntänsä kuin itsensä puolesta. Se kuvastui hänen kasvoistaankin.

"Mutta se vieras, Susan", sanoi Florence.

Susan vastasi hysteerisellä puuskalla, joka oli yhtä hyvin nyyhkytystä kuin naurua: "Herra Toots!"

Hymy, joka ilmestyi Florencen kasvoille, hävisi samassa, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta se oli joka tapauksessa hymyä ja tuotti neiti Nipperille suurta tyydytystä.

"Tuollaiselta minustakin tuntuu, Floy-neiti", virkkoi Susan painellen esiliinallaan silmiään ja pudistaen päätään. "Kohta kun näin tuon hölmön eteisessä, Floy-neiti, purskahdin ensin nauramaan ja sitten minun täytyi ruveta nyyhkyttämään."

Vaistomaisesti Susan Nipper teki nyt samoin. Sillä välin Toots, joka oli tullut hänen jäljessään yläkertaan tietämättömänä herättämästään vaikutuksesta, ilmoitti saapumisensa koputtamalla ovelle ja astui ripeästi sisään.

"Hyvää päivää, neiti Dombey", virkkoi hän. "Kuinka jaksatte — minä itse voin oikein hyvin, kiitos. Mitä teille kuuluu?"

Toots, jota hyväluontoisempia olentoja maailmassa on vain vähän, vaikka mahdollisesti joku älykkäämpi, oli työläästi keksinyt tämän pitkän puheen, toivoen siten keventävänsä Florencen ja omaakin mieltään. Mutta huomattuaan tuhlanneensa koko varastonsa ajattelemattomalla tavalla, ennenkuin oli istuutunutkaan tai Florence virkkanut sanaakaan, vieläpä ennenkuin oli kunnolleen päässyt sisään ovestakaan, hän piti sopivana aloittaa uudelleen.

"Hyvää päivää, neiti Dombey. Minä voin oikein hyvin, kiitos. Mitä teille kuuluu?"

Florence ojensi hänelle kätensä ja sanoi voivansa hyvin.

"Minulle kuuluu oikein hyvää", jatkoi Toots istuutuen. "Tosiaankin oikein hyvää. En muista koskaan voineeni niin hyvin kuin nyt, kiitos", lisäsi hän mietittyään vähän aikaa.

"Olitte hyvin ystävällinen kun tulitte", huomautti Florence ottaen taas esille käsityönsä. "Minusta on kovin hauskaa nähdä — teitä."

Toots nauraa hihitti vastaukseksi. Ajatellen sitten, että se ehkä tuntuisi liian iloiselta, hän korjasi asian huokauksella. Sitten hänen mieleensä tuli, että se ehkä tuntuisi liian surumieliseltä, ja niin hän taas paransi esiintymistään hihityksellä. Mutta kumpainenkaan vastaustapa ei täydelleen tyydyttänyt häntä, joten hän vihdoin hengähti syvään.

"Olitte kovin ystävällinen rakkaalle veljelleni", sanoi Florence noudattaen omaa luontaista vaistoaan auttaakseen toista pulasta. "Hän puhui minulle usein teistä."

"No, sehän ei merkitse mitään", sanoi Toots nopeasti. "Nyt on lämmin, eikö ole?"

"Oikein kaunis ilma", vastasi Florence.

"Se miellyttää minua kovasti", huomautti Toots. "En luule koskaan olleeni paremmassa voinnissa kuin nyt, kiitoksia hyvin paljon."

Tuotuaan julki tämän kummallisen ja odottamattoman asian Toots upposi syvään äänettömyyden kaivoon.

"Olette luullakseni jo poissa tohtori Blimberin laitoksesta?" sanoi
Florence koettaen auttaa häntä pälkähästä.

"Toivoakseni", vastasi Toots ja suistui samaan kaivoon.

Hän näytti pysyvän sen pohjalla ainakin kymmenen minuuttia. Sitten hän äkkiä nousi pinnalle ja sanoi:

"Niin, hyvästi, neiti Dombey."

"Aiotteko lähteä?" kysyi Florence nousten seisomaan.

"En oikein tiedä. Ei, en juuri vielä", sanoi Toots, istuutuen taas.
"Asia on niin — tarkoitan, neiti Dombey!"

"Älkää pelätkö puhua minulle", virkkoi Florence rauhallisesti hymyillen. "Olisin hyvin iloinen, jos tahtoisitte puhua kanssani veljestäni."

"Tosiaanko!" tokaisi Toots, jonka muuten ilmeettömissä kasvoissa joka huokonen kuvasti myötätuntoa. "Dombey-parka! En olisi tosiaankaan koskaan uskonut, että Burgess ja Kumpp. — hienoja räätäleitä (mutta hyvin kalliita), joista meillä oli tapana puhella — tekisi tämän puvun sellaiseen tarkoitukseen." Toots oli näet surupuvussa. "Dombey-parka! Tosiaankin, neiti Dombey!" nyyhkytti Toots.

"Niin", sanoi Florence.

"Yhdestä ystävästä hän piti hyvin paljon viime aikoina. Ajattelin, että te ehkä haluaisitte saada sen jonkinlaiseksi muistolahjaksi. Muistattehan hänen pitäneen Diogeneesta?"

"Kyllä, kyllä!" myönsi Florence.

"Dombey-parka! Niin minäkin", sanoi Toots.

Tootsin, joka näki Florencen silmissä kyyneleitä, oli hyvin vaikea päästä pitemmälle, ja hän oli vähällä pudota takaisin äskeiseen kaivoon. Mutta hihityksen puuska tuli hänelle avuksi.

"Neiti Dombey", jatkoi hän, "minä olisin voinut toimittaa sen siepatuksi kymmenestä shillingistä, jolleivät he olisi antaneet sitä minulle, ja niin aloinkin tehdä, mutta he olivat luullakseni iloiset päästessään siitä eroon. Jos haluatte saada sen, niin se on ovella. Minä toin sen teitä varten; tosin se ei ole naisten koira", lisäsi Toots, "mutta ettehän te siitä välitä, eikö niin?"

Kun he sitten varmuuden vuoksi katsoivat alas kadulle, tuijotti Diogenes tosiaankin vuokravaunujen akkunasta. Se oli houkuteltu ajoneuvoihin sillä tekosyyllä, että olkien seassa oli rottia, ja sitten kuljetettu määräpaikkaan. Totta puhuen se oli niin vähän naisten koiran näköinen kuin suinkin, ja jurossa innossaan päästä pois se näytti hyvin vähän lupaavalta haukahdellessaan lyhyesti toisella suupielellään ja tupsahtaessaan alas olkiin joka kerta kun yritti päästä tasapainoon. Sitten se taas hypähti läähättäen ylös ja työnsi kielensä näkyviin kuin olisi tullut varta vasten hoitolaan tutkituttamaan terveyttään.

Mutta vaikka Diogenes oli niin hullunkurinen koira kuin suinkin voi tavata kesäisenä päivänä, kömpelö, ruma ja isopäinen, jota alinomaa vaivasi se harhakuvitelma, että jossakin lähellä oli vihollinen, jolle piti haukkua, ja vaikka se oli äreä ja kaikkea muuta kuin älykäs ja vaikka sen silmät olivat kokonaan karvan peitossa, kuono hullunkurisen näköinen, häntä ihan muodoton ja ääni karhea, oli se Florencelle rakkaampi kuin kaikkein arvokkain ja kaunein koira, koska se oli muistona Paulista, joka oli pyytänyt pitämään siitä huolta. Niin rakas tämä ruma Diogenes tosiaankin oli hänestä ja niin tervetullut, että hän tarttui Tootsin jalokivillä koristettuun käteen ja suuteli sitä kiitollisena. Ja kun Diogenes vapaaksi päästyään syöksyi ylös portaita ja ryntäsi sisään (kuinka vaikeata ensin olikaan saada se ulos vaunuista!), pujahtaen kaikkien huonekalujen alle ja kiertäen kaulassaan riippuvan pitkän ketjun tuolien ja pöytien jalkojen ympärille ja sitten tempoen sitä, kunnes sen silmät tulivat luonnottoman selvästi näkyviin, melkein pullistuessaan ulos kuopistaan, ja kun se murisi Tootsille, joka teeskenteli olevansa sen hyvä tuttu, ja syöksyi silmittömänä Towlinsonin kimppuun, vilpittömän vannana siitä, että tuossa oli se vihollinen, jota hän oli haukkunut koko ikänsä nurkan takaa koskaan häntä näkemättä, oli Florence siihen niin tyytyväinen kuin se olisi ollut oikea viisauden ihme.

Toots oli niin ylenmäärin iloissaan lahjansa suosiollisesta vastaanotosta ja niin onnellinen nähdessään Florencen kumartuvan Diogeneen puoleen silittämään sen karheaa selkää hienolla pikku kädellään — Diogenes salli sen heidän tuttavuutensa ensimmäisestä hetkestä lähtien — että hänestä tuntui vaikealta lausua jäähyväisiä. Epäilemättä häneltä olisikin mennyt paljon pitempi aika tämän päätöksen tekemiseen, jollei Diogenes olisi auttanut häntä saamalla äkkiä päähänsä ruveta haukkumaan Tootsia ja hypähdellä häntä vastaan suu auki. Keksimättä sopivaa tapaa tämän mielenosoituksen lopettamiseksi ja tajuten sen panevan vaaraan Burgess ja Kumppanin taidokkaasti valmistamat housut Toots pujahti nauraa hihittäen ulos ovesta. Kurkistettuaan siitä vielä sisään pari kolme kertaa ihan aiheettomasti, jolloin Diogenes joka kerta otti hänet uudella hyökkäyksellä vastaan, hän lopulta lähti pois.

"Tuleppas tänne, Di! Rakas Di! Rupea ystäväksi uuden emäntäsi kanssa. Rakastakaamme toinen toistamme, Di!" sanoi Florence hyväillen koiran pörröistä päätä. Ja Di, tyly ja töykeä, pani kuononsa hänen poskeaan vasten vannoen uskollisuutta, ikäänkuin sen sydän olisi sulanut kyynelestä, joka oli tipahtanut sen turkille.

Mies Diogenes ei puhunut selvemmin Aleksanteri Suurelle kuin koira Diogenes Florencelle. Se otti pikku emäntänsä tarjouksen iloisesti vastaan ja antautui hänen palvelukseensa. Erääseen nurkkaan valmistettiin sille heti juhla-ateria, ja kun se oli syönyt ja juonut kyllikseen, tuli se akkunan luo, jonka ääressä Florence istui katselemassa, nousi takajaloilleen, pani kömpelöt etujalkansa Florencen olkapäille, nuoli hänen kasvojaan ja käsiään, painoi ison päänsä hänen rintaansa vastaan ja heilutti häntäänsä, kunnes väsyi. Vihdoin Diogenes paneutui kiemuralle Florencen jalkoihin ja nukahti.

Vaikka neiti Nipper pelkäsi koiria ja piti välttämättömänä huoneeseen tullessaan koota hameensa helmat tiukasti ympärilleen kuin hiippaillessaan puron poikki porrasta myöten, päästää pikku huudahduksia ja nousta tuoleille seisomaan, kun Diogenes ojenteli, oli hän omalla tavallaan liikutettu Tootsin ystävällisyydestä ja nähdessään Florencen iloitsevan pikku Paulin pörröisen ystävän kiintymyksestä ja seurasta lausui siitä joitakin huomautuksia, jotka saivat kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä. Dombey liittyi varmaankin jollakin lailla hänen mietteissään tämän koiran herättämiin ajatuksiin, sillä tarkastettuaan kaiken iltaa Diogenesta ja sen emäntää ja suopeasti valmistettuaan Diogeneelle vuoteen eteiseen Florencen oven taakse hän sanoi kiireesti ennenkuin toivotti hyvää yötä.

"Teidän isänne lähtee matkalle huomisaamuna, Floy-neiti."
"Huomisaamuna, Susan?"

"Niin, neiti. Sillä lailla on päätetty. Varhain."

"Tiedätkö, Susan, minne isä lähtee?" kysyi Florence katsomatta häneen.

"En oikein, neiti. Hän lähtee ensin tapaamaan oivallista majuria, ja minun täytyy sanoa, että jos minä olisin tuttu jonkin majurin kanssa (mistä taivas varjelkoon), ei se ainakaan saisi olla sininen!"

"Hiljaa, Susan!" pyysi Florence lempeästi.

"Niin, Floy-neiti", vastasi neiti Nipper, jonka sydän oli tulvillaan leimuavaa kiukkua ja joka välitti pysähdyksistä tavallistakin vähemmän. "Minä en voi sille mitään, että hän on sininen, ja niin kauan kuin olen kristitty, joskin vain alhainen ihminen, haluaisin ystävikseni vain luonnollisen värisiä ihmisiä tai en sitten ketään."

Siitä, mitä hän lisäsi ja oli kuullut alakerrassa, kävi ilmi, että rouva Chick oli ehdottanut majuria Dombeyn matkatoveriksi ja että Dombey jonkin verran epäröityään oli kutsunut hänet.

"Tuoko nyt tosiaankin tuottaisi vaihtelua!" huomautti neiti Nipper itsekseen rajattoman halveksivasti. "Jos hän on vaihtelua, niin silloin minä kaipaisin yksitoikkoisuutta."

"Hyvää yötä, Susan", sanoi Florence.

"Hyvää yötä, kiltti Floy-neiti."

Hänen säälivä äänensävynsä kosketti sitä kieltä, jota niin usein oli kovakouraisesti kosketeltu, mutta jonka värähdystä ei kukaan ollut kuullut. Yksin jäätyään Florence painoi päänsä kättään vasten ja pannen toisen kätensä kiihkeästi kohoilevalle povelleen päästi surunsa valloilleen.

Ilta oli kostea, ja alakuloinen sade pieksi yksitoikkoisesti kohisten akkunoita. Hidas tuuli puhalsi ja kiersi valittaen taloa kuin tuntien tuskaa tai surua. Kimeä ääni vaikerteli puissa. Hänen istuessaan siinä itkemässä tuli myöhä ja kirkontornista kuului juhlallinen ja kaamea keskiyön soitto.

Florence oli tuskin sivuuttanut lapsuusvuotensa — hän ei vielä ollut täyttänyt neljäätoista — ja sellaisen hetken yksinäisyys ja synkkyys talossa, jossa kuolema oli hiljattain tehnyt hirveää hävitystä, olisi voinut täyttää vanhemmankin mielikuvituksen epämääräisellä kauhulla. Mutta Florencen viaton mieli oli niin tulvillaan yhtä tunnetta, ettei sinne päässyt mitään muuta. Hänen sydämessään ei liikkunut muuta kuin rakkautta — tosin harhailevaa ja hyljättyä — mutta se kääntyi joka hetki hänen isäänsä kohti.

Sateen kohinassa, tuulen ulvonnassa, puiden heilumisessa ja juhlallisten kellojen äänessä ei ollut mitään, mikä olisi voinut työntää syrjään tätä ajatusta tai vähentää sen vaikutusta. Kun hän muisteli rakasta vainajaa, oikeastaan hetkeksikään' lakkaamatta Paulia ajattelemasta, liittyi se tähän samaan asiaan. Voi, olla niin eristetty ja niin yksinäinen, hän kun ei ollut kertaakaan tuon hetken jälkeen saanut katsahtaa isänsä kasvoihin tai koskettaa häntä!

Hän ei voinut, lapsiparka, mennä eikä ollut tuosta illasta lähtien kertaakaan mennyt nukkumaan tekemättä yöllistä pyhiinvaellusretkeään isänsä ovelle. Outoa ja surullista olisi ollut nähdä hänen nyt hiipivän kevyesti alas portaita sakean pimeyden lävitse ja pysähtyvän isän oven taakse läpättävin sydämin, silmät täynnä kyyneleitä, tukan riippuessa irtonaisena alas hartioille hänen itsensä tietämättä siitä mitään. Hän painoi kosteaa poskeaan ovea vasten, mutta yö peitti kaikki, joten kukaan ei tiennyt siitä mitään.

Kun Florence tänä yönä kosketti oveen, huomasi hän sen olevan lukitsematta. Ensimmäisen kerran se oli nyt auki, tosin vain pikkusen raollaan, ja sisällä oli valoa. Aran lapsen ensimmäinen ajatus oli vetäytyä nopeasti pois — ja hän tekikin niin. Mutta samassa häntä alkoi haluttaa mennä takaisin ja sisään, ja tämä toinen mieliteko viivytti häntä epätietoisena portailla.

Kun ovi oli auki, vaikka ainoastaan niinkin vähän, tuntui siinä olevan toivoa. Hänestä oli rohkaisevaa nähdä sisältä valonsäde, joka pujahti ulos raosta pimeään ja levisi kultaisena juovana marmorilattialle. Hän kääntyi takaisin tuskin tietäen mitä teki, mutta häntä veti sinne sydämessä asuva rakkaus ja koettelemus, joka oli kohdannut heitä kumpaakin, mutta josta he eivät olleet toisilleen mitään puhuneet. Ja niin hän astui sisään vapisevat kädet vähän kohotettuina.

Hänen isänsä istui vanhan pöytänsä ääressä keskellä huonetta. Hän oli järjestellyt joitakin papereita ja hävittänyt niistä muutamia, jotka lojuivat revittyinä hänen edessään lattialla. Sade huuhteli rankasti ulomman huoneen lasiseiniä, jossa Dombey oli niin usein katsellut Paul-parkaa pikku lapsena, ja ulkoa kuului tuulen hiljainen valitus.

Mutta Dombey ei sitä kuullut. Hän istui silmät pöytään luotuina ja niin ajatuksiinsa vaipuneena, että paljon raskaammatkaan askeleet kuin hänen lapsensa keveiden jalkain polkemat eivät olisi voineet herättää hänen huomiotaan. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet Florenceen päin. Lampun kalpeassa valossa ja näin myöhäisenä hetkenä ne näyttivät riutuneilta ja alakuloisilta. Tässä autiossa yksinäisyydessä, joka ympäröi häntä, Florence tunsi vihlovaa vetoomusta.

"Isä, isä! Puhu minulle, rakas isä!"

Dombey säpsähti kuullessaan tyttärensä äänen ja hypähti seisomaan. Florence seisoi hänen edessään käsivarret ojennettuina, mutta isä perääntyi.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi hän yrmeästi. "Miksi sinä tulet tänne? Mikä on pelästyttänyt sinua?"

Jos jokin peloitti tyttöä, niin juuri nuo kasvot, jotka olivat häneen suunnattuina. Nuoren tytön rinnassa palava rakkaus hyytyi jääksi tuollaisen katseen edessä, ja niin hän seisoi tuijottaen isäänsä kuin kivettyneenä.

Dombeyn kasvoissa ei ilmennyt hellyyden tai säälin värähdystäkään. Niistä ei heijastunut myötätuntoa, isällistä mieltymystä tai mielialan huojennusta. Niissä tapahtui muutos, mutta ei siihen suuntaan. Aikaisempi kylmäkiskoisuus ja jäykkyys olivat väistyneet jonkin uuden tunteen tieltä. Mikä tämä uusi oli, sitä ei Florence ajatellut eikä olisi uskaltanutkaan ajatella, ja kuitenkin hän tunsi sen koko voiman ja oli siitä selvillä, vaikkei kuvitellutkaan sen nimeä. Se tuntui heittävän varjon hänen päähänsä silloin, kun Dombey katseli häntä.

Näkikö isä edessään poikansa onnellisen kilpailijan täynnä terveyttä ja elämää? Katseliko hän omaa onnellista kilpailijaansa, joka oli voittanut hänen poikansa rakkauden? Tai myrkyttivätkö mieletön kateus ja murskattu ylpeys ne suloiset muistot, joiden olisi pitänyt tehdä Florence hänelle entistä rakkaammaksi? Saattoiko hänestä tuntua katkeralta nähdä tyttö niin kauniina ja lupaavana, kun hän samalla ajatteli pientä poika-vainajaansa?

Florencen mieleen ei juolahtanut näin kysellä. Mutta rakkaus on herkkä tuntemaan, milloin se sysätään toivottomasti pois. Ja toivo kuoli hänessä hänen seisoessaan siinä tuijottaen isän kasvoihin.

"Minä kysyn sinulta, Florence, pelkäätkö? Onko tapahtunut jotakin, koska sinä tulet tänne?"

"Minä tulin, isä —"

"Vastoin toivomustani. Miksi?"

Florence tajusi isän tietävän syyn. Se oli selvästi kirjoitettu hänen kasvoihinsa. Tyttö painoi pään käsiinsä päästäen hiljaisen valituksen.

Muistakoon Dombey sen myöhempinä aikoina. Se häipyi kuuluvista, ennenkuin Dombey katkaisi hiljaisuuden. Luulkoon hän sen häviävän mielestään yhtä nopeasti, mutta se pysyy siellä. Muistakoon hän sen tuossa huoneessa vuosien kuluttua!

Hän tarttui Florencen käsivarteen. Hänen kätensä oli kylmä ja kosketti vain höllästi.

"Sinä olet kaiketi väsynyt", virkkoi hän ottaen kynttilän käteensä ja taluttaen tytön ovelle. "Mene nyt lepäämään. Me tarvitsemme kaikki lepoa. Mene, Florence. Sinä olet nähnyt unta."

Se uni, jonka hän oli nähnyt, oli loppunut. Jumala häntä auttakoon! Ja hän tunsi, ettei se voisi koskaan enää palata.

"Minä seison tässä valaisemassa tietäsi ylös portaita. Talon koko yläkerta kuuluu sinulle", sanoi hänen isänsä hitaasti. "Sinä olet nyt sen emäntä. Hyvää yötä!"

Peittäen yhä kasvonsa Florence nyyhkytti ja vastasi: "Hyvää yötä, isä kulta", ja nousi äänettömästi yläkertaan. Kerran hän katsahti taakseen kuin olisi halunnut palata isänsä luo uskaltamatta sitä kuitenkaan. Se oli vain hetkellinen ajatus, liian toivoton pysyäkseen vireillä. Ja hänen isänsä seisoi paikallaan kynttilä kädessä — kovana, itseensäsulkeutuneena, liikkumattomana — kunnes hänen suloisen lapsensa liehuva puku oli kadonnut pimeyteen.

Muistelkoon Dombey sitä tuossa huoneessa tulevina aikoina. Sade, joka valuu katolle, tuuli, joka ulvoo oven ulkopuolella, voivat surumielisyydessään olla sen ennustajia.

Kun Dombey oli viimeksi katsellut, kuinka Florence oli kiertänyt ylös noita samoja portaita, oli tytöllä ollut pikku veli sylissään. Se ei nyt lähentänyt hänen sydäntään tyttären puoleen, vaan kovetti sen. Hän meni huoneeseensa, lukitsi oven, istui tuolilleen ja itki menetettyä poikaansa.

Diogenes oli hereillään tavallisella paikallaan ja odotti pikku emäntäänsä.

"Oi, Di! Oi, rakas Di! Rakasta minua hänen vuokseen!"

Diogenes rakasti häntä jo hänen itsensä vuoksi eikä koettanutkaan sitä salata. Niinpä se tekikin itsensä tavattoman naurettavaksi suorittamalla erilaisia kömpelöitä hyppyjä eteishuoneessa. Kun Florence-parka vihdoin oli vaipunut uneen ja alkanut uneksia vastapäätä asuvista ruusuisista lapsista, avasi Diogenes raappimalla hänen huoneensa oven, kietoi makuuvaatteensa jonkinlaiseksi pielukseksi, oikaisi itsensä paljaalle lattialle niin pitkälle kuin kaulaketju myönsi, pää Florenceen päin, ja tuijotti häneen raukean näköisenä, kunnes silmien räpytellessä yhä nopeammin se itsekin nukahti ja äreästi haukahdellen näki unta vihollisestaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Walter lähtee pois

Solomon Gillsin oven edustalla mahtaileva puinen merikadetti ei kovasydämisyydessään vähääkään piitannut Walterin lähdöstä matkalle, vaikka nyt oli jo loppumaisillaan viimeinen päivä, jolloin hän sai oleskella takahuoneessa. Kulmamittari pyöreän mustan nappisilmänsä edessä ja vartalo entisessä ylimielisen reippaassa asennossa merikadetti näytteli parhailta puoliltaan lyhyitä housujaan eikä tuntenut tieteellisiin tutkimuksiin syventyneenä minkäänlaista osanottoa maallisia tapauksia kohtaan. Se oli sikäli olosuhteista riippuvainen, että kuiva päivä peitti sen pölyllä ja sumuinen sirotteli sen pinnalle pieniä nokihiutaleita, kun taas märkä päivä hetkiseksi kirkasti himmentyneen virkapuvun ja oikein kuuma päivä kohotti sen pinnalle pieniä näppylöitä. Mutta muuten se oli paatunut, itsepintainen ja pöyhkeä merikadetti, joka pysyi omissa harrastuksissaan ja välitti yhtä vähän siitä, mitä ympärillä tapahtui, kuin Arkimedes Syrakusan valloituksen aikana.

Sellaiselta merikadetilta se ainakin näytti silloisissa kotioloissa. Walter vilkaisi siihen ystävällisesti monta kertaa mennessään sen ohitse sisään tai ulos. Ja kun Walter ei ollut saapuvilla, tuli vanha Sol-parka näkyviin ja nojautui ovenpieltä vasten, niin että hänen väsynyt tekotukan peittämä päänsä painui mahdollisimman lähelle hänen ammattinsa ja liikkeensä suojelushengen kengänsolkia. Mutta eipä julmannäköisinkään epäjumalankuva, jonka suu ulottuu korvasta toiseen, ei papukaijan höyhenistä tehty verenhimoinen pääkään ole koskaan pysynyt kylmäkiskoisempana villien rukoilijoittensa anomuksille kuin merikadetti näille rakkaudenosoituksille.

Walterin sydän tuntui raskaalta hänen katsellessaan ympärilleen vanhassa makuuhuoneessaan ja ajatellessaan, että hänen oli ehkä iäksi erottava tästä huoneesta yhden ainoan yön kuluttua, joka jo alkoi hämärtää. Nyt, kun siinä ei enää ollut entisiä vähäisiä kirjoja eikä kuviakaan, se katseli häntä kylmästi ja moittivasti hänen lähtönsä vuoksi. Siinä saattoi jo tavallaan huomata ennustuksen sen tulevasta autiudesta. "Muutamien tuntien kuluttua", ajatteli Walter, "kuuluvat kaikki koulun aikaiset unelmat minulle yhtä vähän kuin tämä vanha huone. Nukkuessani voivat samat muistot palata, ja mahdollisesti palaan hereillänikin tähän paikkaan, mutta uni ei ainakaan palvele ketään muuta herraa, ja tällä huoneella on vastedes ehkä parikymmentäkin, ja jokainen heistä mahdollisesti muuttaa ja laiminlyö ja vahingoittaa sitä."

Mutta hän ei saanut jättää enoaan yksin pieneen takahuoneeseen, jossa hän nyt istui ilman seuraa, sillä kapteeni Cuttle oli hienotunteisuudesta, jota hänen karkea ulkopintansa ei ilmaissut, jäänyt pois vastoin omaa haluaan, jotta toiset kaksi saisivat vapaasti puhella keskenään. Senpävuoksi kiirehtikin Walter, joka oli äsken palannut viimeisen päivänsä työstä, nopeasti alakertaan ollakseen enonsa seurana.

"Kuules, eno", virkkoi hän iloisesti laskien kätensä ukon olkapäälle, "mitä soisit minun lähettävän kotiin Barbadosista?"

"Toivoa, rakas Walter: Kunpa lähettäisit sen toivon, että me vielä tapaamme toisemme haudan tällä puolen. Lähetä minulle sitä hyvää niin paljon kuin suinkin voit."

"Niin lähetänkin, eno. Minulla on sitä kylliksi, jopa liikaakin, enkä aio kitsastella, ja mitä tulee eläviin kilpikonniin ja sitruuniin kapteeni Cuttlen punssia varten ja sinun haluamiisi sokerisäilykkeisiin sunnuntaiksi ja kaikkeen tuollaiseen, niin lähetänpä sinulle sellaista tavaraa laivanlastittain, kun tulen kyllin rikkaaksi."

Sol-ukko pyyhki silmälasejaan ja hymyili hiukan.

"Se on oikein!" huudahti Walter iloisesti ja taputteli häntä vieläkin muutamia kertoja olkapäälle. "Sinä rohkaiset minua. Minä rohkaisen sinua! Me olemme huomisaamuna iloiset kuin leivoset, ja lennämme yhtä korkealle! Mitä minun toiveisiini tulee, ovat ne lentäneet niin korkealle, etten enää näekään niitä."

"Wally, rakas poikani", vastasi eno, "minä koetan parastani, koetan parastani".

"Ja sinun parhaasi", sanoi Walter hymyillen miellyttävällä tavallaan, "on parasta parasta, mitä tiedän. Et suinkaan vain unohda, mitä sinun on lähetettävä minulle?"

"En, Wally, en", vastasi ukko, "kaikki, mitä kuulen neiti Dombeystä, kun hän on jäänyt niin yksin, kirjoitan sinulle. Mutta pelkäänpä, ettei siitä tule paljon, Wally."

"Kuuleppas, eno, mitä nyt kerron sinulle", virkkoi Walter hetken epäröityään, "olen juuri käynyt siellä".

"Ohoo", mutisi ukko kohauttaen kulmakarvojaan ja samalla silmälasejaan.

"En häntä tavatakseni", huomautti Walter, "vaikka onkin varmaa, että olisin voinut tavata hänet, jos olisin kysynyt, sillä herra Dombey on poissa kaupungista, mutta lausuakseni jäähyväiset Susanille. Minä näet luulin uskaltavani niin tehdä nykyoloissa ja muistaessani, milloin olin nähnyt neiti Dombeyn viimeksi."

"Niin, poikani, niin", vastasi eno koettaen vapautua äskeisestä hajamielisyydestään.

"Minä tapasinkin hänet", jatkoi Walter, "nimittäin Susanin, ja kerroin hänelle lähteväni huomenna matkalle. Ja samalla sanoin, eno, että sinä olit pitänyt neiti Dombeystä siitä illasta alkaen, jolloin hän oli täällä, ja aina toivonut, että hän menestyisi ja tulisi onnelliseksi, ja että olisit aina ylpeä ja iloinen voidessasi tehdä hänelle pienimmänkin palveluksen. Minun näet mielestäni sopi niin sanoa lähtöhetkellä. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?"

"Kyllä, poikani, kyllä."

"Ja lisäsin", jatkoi Walter, "että jos hän — Susan nimittäin — voisi joskus ilmoittaa sinulle joko itse tai rouva Richardsin kautta tai kenen muun avulla tahansa, joka menisi tästä ohitse, että neiti Dombey on hyvässä voinnissa, tuntuisi se sinusta hyvin ystävälliseltä, ja sinä kirjoittaisit siitä minulle, ja minäkin olisin siitä hyvin kiitollinen. No niin, usko pois, eno", lisäsi Walter, "että tuskin ollenkaan nukuin viime yönä ajatellessani sitä vierailua, enkä voinut päästä selville, oliko minun tehtävä niin vai ei. Ja kuitenkin olen varma, että minua kehoitti siihen vilpitön tunne ja että olisin ollut kovin onneton jälkeenpäin, jollen olisi siellä käynyt."

Hänen rehellinen äänensä ja käytöksensä vahvistivat hänen sanansa ja takasivat niiden suoruuden.

"Niin että jos joskus tapaat hänet", virkkoi Walter, "tarkoitan nyt neiti Dombeyta — ja kuka tietää, ehkä sinä tapaatkin! — niin kerro hänelle, kuinka suuri minun myötätuntoni häntä kohtaan on, kuinka paljon ajattelin häntä täällä ollessani, kuinka puhuin hänestä kyyneleet silmissä, eno, tänä viimeisenä iltana ennen lähtöäni. Kerro hänelle, että sanoin aina muistavani hänen ystävällisen käytöksensä, hänen kauniit kasvonsa, hänen suloisen luonteensa, joka on paras kaikesta. Ja koska en ottanut näitä naisen tai nuoren neidon jaloista, vaan pienen viattoman lapsen", jatkoi Walter, "niin sano hänelle, eno, että minä pidin nämä kengät — hän kyllä muistaa, kuinka usein ne silloin putosivat — ja vein ne mukanani muistoksi."

Juuri tällä hetkellä niitä kannettiin ulos ovesta eräässä Walterin matkalaukussa. Muuan kantaja, joka kuljetti hänen matkalaukkujaan tavararattailla satamaan lastattaviksi Pojan ja Perillisen kannelle, oli ottanut ne haltuunsa ja lykkäsi niitä juuri pois tunteettoman merikadetin editse, ennenkuin niiden omistaja oli kunnollisesti lakannut puhumasta.

Mutta saattoipa puolustaakin merimiehen kylmäkiskoisuutta sitä aarretta kohtaan, jota juuri oltiin viemässä. Sillä samalla hetkellä ilmestyivät hänen näköpiiriinsä ja hänen hämmästyneiden ja ammollaan olevien silmiensä ulottuville Florence ja Susan Nipper. Edellinen katseli merikadetin kasvoihin puolittain arasti ja sai osakseen puisen silmäniskun koko hehkun.

Sitten he astuivat myymälään, vieläpä sisään takahuoneen ovesta, ennenkuin heitä huomasi kukaan muu kuin merikadetti. Eikä Walter, joka seisoi selin oveen, olisi silloinkaan tiennyt mitään heidän tulostaan, jollei olisi nähnyt enonsa hypähtävän tuoliltaan ja melkein kompastuvan toiseen.

"No, no, no!" huudahti Walter. "Mikä nyt on hätänä?"

Ukko Solomon vastasi: "Neiti Dombey!"

"Onko se mahdollista?" kysyi Walter katsellen ympärilleen ja säpsähtäen hänkin vuorostaan. "Täällä!"

Niin, se oli mahdollista ja niin todellista, että vielä samassa kun nuo sanat olivat hänen huulillaan Florence kiirehti hänen ohitseen, tarttui molemmin käsin Sol-ukon nuuskan väriseen takkiin ja suuteli häntä poskelle. Sitten hän kääntyi ja antoi kätensä Walterille niin vilpittömällä ja vakavalla tavalla kuin vain hän osasi.

"Lähdetkö pois, Walter?" kysyi hän.

"Niin, neiti Dombey", vastasi Walter, mutta ei niin toivehikkaana kuin olisi tahtonut, "minulla on pitkä matka edessäni".

"Ja enosi", jatkoi Florence katsahtaen Solomoniin, "on varmaankin suruissaan sinun lähdöstäsi. Voi, senhän näkee selvästi! Walter hyvä, minuakin se niin surettaa!"

"Taivas tietää", huudahti neiti Nipper, "että on monta, joita ilman voisimme sensijaan tulla toimeen, jos lukumäärästä on puhe. Rouva Pipchin ylivalvojana olisi halpa, vaikka hänestä maksettaisiin painonsa kultaa, ja jos tarvittaisiin tietoja neekeriorjista, olisivat Blimberit parhaat siihen paikkaan."

Niin sanoen neiti Nipper avasi hattunsa nauhat, katseli hetkisen hajamielisen näköisenä pieneen mustaan teekattilaan, joka oli nostettu pöydälle tavallisine arkipäiväisine kalustoineen, pudisti päätänsä ja tinarasiaa ja alkoi pyytämättä valmistaa teetä.

Sillävälin Florence oli taas kääntynyt laivakojeiden kauppiaan puoleen, joka oli yhtä täynnä ihailua kuin hämmästystä.

"Niin kasvanut", virkkoi Sol-ukko. "Niin komea! Eikä kuitenkaan muuttunut! Ihan samanlainen!"

"Tosiaanko!" sanoi Florence.

"Kyllä, kyllä!" vastasi Sol hieroen käsiään hitaasti ja arvostellen asiaa puoliääneen, kun miettivä ilme häntä tarkastelevissa kirkkaissa silmissä kiinnitti hänen huomiotaan. "Niin, tuo sama ilme oli nuoremmissakin kasvoissa!"

"Te muistatte minut", sanoi Florence hymyillen, "vaikka olin silloin niin pikkuinen".

"Rakas nuori neiti", vastasi Solomon Gills, "kuinka voisin unohtaa, kun olen niin usein ajatellut teitä ja kuullut teistä senjälkeen! Niin, vieläpä samalla hetkellä, jolloin tulitte sisään, puheli Walter teistä ja jätti minulle muutamia teitä koskevia tehtäviä ja —"

"Niinkö?" sanoi Florence. "Kiitos, Walter. Oi, kiitos, Walter! Pelkäsin sinun lähtevän matkalle muistamatta minua juuri ollenkaan", ja taas hän ojensi Walterille pienen kätensä niin avomielisesti ja luottavasti, että Walter piti sitä muutamia hetkiä omassaan malttamatta päästää sitä irti.

Eikä Walter kuitenkaan pitänyt sitä niin kuin olisi pitänyt sitä aikaisemmin, eikä sen kosketus herättänyt niitä hänen poika-ikänsä unelmia, jotka olivat vielä hiljattainkin leijailleet hänen silmäinsä edessä ja saaneet hänet ymmälle epäselville ja hajallisine muotoineen. Florencen viehättävän olemuksen puhtaus ja viattomuus, hänen täydellinen luotttamuksensa ja se peittelemätön kunnioitus Walteria kohtaan, joka ilmeni syvällä hänen uskollisissa silmissään ja loisti hänen kauniilla kasvoillaan niitä varjostavan hymyn lävitse — voi, se oli liian surullista hymyä näyttääkseen keveältä! — kaikki tuo ei sopinut yhteen unelmien romanttisuuden kanssa. Ne palauttivat hänen ajatuksiinsa sen pikku kuolinvuoteen, jonka ääressä hän oli nähnyt Florencen istuvan hoitajana, ja sen rakkauden, jota pikku veli oli tuntenut Florencea kohtaan. Tuollaisten mielikuvien siivillä näytti tyttö kohoavan paljon korkeammalle kuin hänen hyödyttömät haaveensa, kirkkaampaan ja kuulaampaan ilmaan.

"Minä — minä kai saan sanoa teitä 'Walterin enoksi', herra Gills?" kysyi Florence ukolta. "Sallitteko?"

"Rakas pikku neiti", huudahti Sol-ukko. "Sallinko! Hyväinen aika!"

"Me olemme aina tunteneet teidät sillä nimellä ja puhuneet teistä", virkkoi Florence katsellen ympärilleen ja huoahtaen hiljaa. "Sievä vanha huone! Ihan samanlainen! Kuinka hyvin sen muistan!"

Sol-ukko katseli ensin häntä, sitten sisarenpoikaansa, hieroi senjälkeen käsiään ja silmälasejaan ja virkkoi hiljaa: "Voi, aika, aika, aika!"

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka kuluessa Susan Nipper otti nokkelasti esiin pari lisäkuppia astiakaapista ja odotteli teen hautumista miettivän näköisenä.

"Minä haluaisin kertoa Walterin enolle jotakin, mikä tuottaa minulle suurta huolta", huomautti Florence laskien kätensä ujosti ukon pöydällä lepäävälle kädelle herättääkseen hänen huomionsa. "Hän jää nyt yksin, ja jos hän sallii minun, vaikkei astua Walterin paikalle, sillä sitä en osaisi, vaan olla hänen uskollinen ystävänsä ja auttaa häntä, jos suinkin voin Walterin poissa ollessa, olisin hänelle tosiaankin hyvin kiitollinen, Tahdotteko? Saanko, Walterin eno?"

Sanaakaan lausumatta painoi laivakojeiden kauppias tytön käden huulilleen. Susan Nipper, joka nojautui taaksepäin käsivarret ristissä, istuen parhaassa tuolissa, johon oli suvainnut asettua, pureskeli toista hatunnauhaansa ja huoahti hiljaa, nostaen katseensa kattoakkunaan.

"Annatte minun tulla tervehtimään teitä", sanoi Florence, "silloin kun voin, ja te kerrotte minulle kaikenlaista itsestänne ja Walterista. Ettekä salaa mitään Susanilta, jos hän tulee minun sijastani, vaan luotatte meihin. Ja koetatte antaa meidän olla jonkinlaisena lohdutuksena teille. Eikö niin, Walterin eno?"

Kauniit kasvot, lempeät anovat silmät, vieno ääni ja kevyt kosketus käsivarrelle, käyden vieläkin viehättävämmiksi lapsen kunnioituksesta vanhuutta kohtaan, mikä kaikki antoi suloisen epävarmuuden ja arkuuden leiman työtön käytökselle — kaikki tuo ja Florencen luontainen vakavuus valloitti niin kokonaan vanhan Gills-paran, että hän vain vastasi:

"Wally, sano nyt jotakin puolestani, rakkaani. Minä olen hyvin kiitollinen."

"Ei, Walter", vastasi Florence tyynesti hymyillen. "Ole hyvä äläkä sano mitään hänen puolestaan. Minä ymmärrän hänet oikein hyvin, ja meidän on opittava puhelemaan keskenämme ilman sinua, hyvä Walter."

Huolestunut äänensävy, jolla hän lausui nämä viime sanat, liikutti
Walteria enemmän kuin mikään muu.

"Neiti Florence", vastasi hän koettaen taas puhua sillä hilpeällä äänellä, jota hän käytti enonsa kanssa keskustellessaan, "minä tiedän tosiaankin yhtä vähän kuin enoni, mitä sanoisin kiitokseksi sellaisesta ystävällisyydestä. Mutta mitä muuta voisinkaan sanoa, vaikka minulla olisi tunnin aika puhuakseni kuin että tämä on ihan teidän kaltaistanne?"

Susan Nipper alkoi pureskella hattunsa nauhaa toiselta kohdalta ja nyökkäili kattoakkunaa kohti ilmaistakseen siten hyväksymisensä äskeisille sanoille.

"Mutta, Walter", virkkoi Florence, "erään asian haluaisin sanoa sinulle, ennenkuin lähdet pois, ja sinun pitää sanoa minua Florenceksi etkä saa puhua niinkuin vieraalle".

"Niinkuin vieraalle", vastasi Walter. "Ei. En voisi niin puhua. Siitä ainakin olen varma, etten voisi tuntea vierastavani."

"Niin, mutta se ei riitä, enkä minä sitä tarkoita. Sillä, Walter", lisäsi Florence puhjeten kyyneliin, "hän piti sinusta kovin paljon ja sanoi ennen kuolemaansa olevansa kiintynyt sinuun ja pyysi: 'Muista Walteria!' ja jos tahdot olla veljeni, kun hän on poissa eikä minulla ole ketään maan päällä, olen koko ikäni sinun sisaresi ja ajattelen sinua veljenäni, missä sitten lienemmekin! Sen minä halusin sanoa, hyvä Walter, mutta en osaa sanoa niinkuin tahtoisin, sillä sydämeni on niin täynnä."

Ja sydän tulvillaan ja suloisessa luonnollisuudessaan Florence ojensi hänelle molemmat kätensä. Walter tarttui niihin, kumartui ja kosketti kyyneleisiä kasvoja, jotka eivät väistyneet, eivät kääntyneet pois eivätkä edes punastuneet, vaan katsoivat häneen luottavaisina ja uskollisina. Tällä lyhyellä hetkellä hävisi pieninkin epäilyksen ja levottomuuden varjo Walterin sielusta. Hänestä tuntui kuin hän olisi vastannut tytön viattomaan pyyntöön pikku Paul-vainajan vuoteen vieressä ja sitoutunut niin juhlallisen todistajan läsnäollessa maanpakolaisena vaalimaan ja suojelemaan Florencen kuvaakin veljellisellä kunnioituksella, säilyttämään tytön vilpittömän luottamuksen turmeltumattomana ja pitämään itseään halpamaisena, jos ohimennenkään päästäisi mieleensä ajatuksen, jota ei ollut Florencen omassa rinnassa silloin, kun tämä liitto tehtiin.

Susan Nipper, joka oli tämän toimituksen aikana pureskellut molempia hatunnauhojaan ja kattoakkunalle kaikessa salaisuudessa ilmaissut voimakkaan liikutuksensa, vaihtoi nyt puheenaihetta kysymällä, kuka halusi maitoa ja kuka sokeria teehensä, ja saatuaan vastauksen kultakin rupesi kaatamaan teetä kuppeihin. He istuutuivat kaikki tuttavallisesti pikku pöydän ääreen ja nauttivat teetä nuoren neidin toimeliaan ylivalvonnan alaisina. Florencen läsnäolo takahuoneessa loi seinällä olevaan fregatinkuvaankin kirkkaamman valaistuksen.

Puoli tuntia aikaisemmin olisi Walter tuskin henkensä kaupalla maininnut Florencea nimeltä. Mutta nyt, kun tyttö oli sitä pyytänyt, hän teki niin ja ajatteli Florencen sielläoloa ilman sitä salaista epäilyä, että olisi ollut parempi, jollei hän olisi tullutkaan. Hän saattoi tyynesti ajatella, kuinka kaunis Florence oli, kuinka täynnä lupauksia, millaisen kodin joku onnellinen mies kerran saisi sellaisen olennon rinnalla. Hän saattoi ylpein mielin ajatella omaa sijaansa tuossa sydämessä ja hän teki lujan päätöksen, että jollei hän voisikaan sitä ansaita — sillä se tuntui olevan liian korkealla — niin ainakin hän koettaisi elää niin, ettei tulisi vähemmän ansiokkaaksi.

Varmaankin oli jokin hyvä hengetär leijaillut Susan Nipperin käsien ympärillä hänen valmistaessaan teetä, tuoden sen rauhan, joka vallitsi takahuoneessa tämän keskustelun aikana. Ja jokin vastakkainen henki oli varmaankin leijaillut Sol-ukon kellon osoittimilla ja kuljettanut niitä eteenpäin nopeammin kuin fregatti koskaan oli kiitänyt tuulen viemänä. Kuinka lieneekään ollut, joka tapauksessa odottivat vierailijoita lähistöllä rauhallisessa kadunkulmassa ajoneuvot. Ja kun sattumalta kysyttiin neuvoa kellolta, selitti se niin ehdottomasti vaunujen jo kauan odottaneen, ettei siitä ollut pienintäkään epäilystä, varsinkaan kun niin luotettava todistaja sitä väitti. Vaikka Sol-ukko olisi ollut hirtettävänä oman kellonsa mukaan, ei hän olisi mitenkään myöntänyt, että hänen kellonsa edisti sekunnin murto-osaakaan.

Hyvästellessä Florence toisti ukolle pääkohdittain kaikki, mitä oli aikaisemmin sanonut, ja kehoitti häntä pysymään sopimuksessa. Ukko talutti hänet hellästi puisen merikadetin jalkojen juureen ja jätti hänet siinä Walterin huostaan, joka seisoi valmiina saattamaan hänet ja Susan Nipperin vaunuihin.

"Walter", virkkoi Florence matkalla, "minua peloitti kysyä sinulta sitä enosi läsnäollessa. Luuletko viipyväsi poissa hyvin kauan?"

"En tosiaankaan tiedä", vastasi Walter. "Pelkäänpä niin käyvän. Herra
Dombey luullakseni ainakin tarkoitti sitä määrätessään minut sinne."

"Onko se suosionosoitus, Walter?" kysyi Florence hetkisen epäröityään ja katsellen huolestuneena hänen kasvoihinsa.

"Se määräyskö?" sanoi Walter.

"Niin."

Walter olisi antanut mitä tahansa voidakseen vastata siihen myöntävästi, mutta hänen kasvonsa vastasivat, ennenkuin hänen huulensa ennättivät, ja Florence oli liian tarkkaavainen ollakseen ymmärtämättä hänen ilmeensä merkitystä.

"Pelkäänpä, että sinä tuskin olet ollut isän suosiossa", virkkoi hän ujosti.

"Eihän ole mitään syytä, jonka vuoksi olisin ollut", vastasi Walter hymyillen.

"Eikö mitään syytä, Walter!"

"Ei ollut mitään syytä", selitti Walter ymmärtäen hänen tarkoituksensa, "Liikkeessä toimii suuri joukko apulaisia. Herra Dombeyn ja minun kaltaiseni nuorukaisen välillä on leveä kuilu. Jos täytän velvollisuuteni, teen, mitä minun pitääkin, enkä tee enempää kuin kukaan muukaan."

Olikohan Florencessa ehkä hänen itsensä tietämättä herännyt hämäränä ja epämääräisenä jokin epäluulo äskettäin, kun hän yöllä oli mennyt tapaamaan isäänsä: että näet Walterin satunnainen myötätunto häntä kohtaan ja heidän varhainen tutustumisensa olisivat voineet olla syynä isän vastenmielisyyteen ja epäsuosioon? Saattoiko Walter sen tietää tai välähtikö hänen mieleensä ajatus, että Florence mietti sitä tällä hetkellä? Ei kumpikaan heistä vihjannut siihen. Ei kumpikaan heistä puhunut vähään aikaan mitään. Susan, joka käveli Walterin toisella puolella, katseli heitä molempia terävästi, ja joka tapauksessa hänen ajatuksensa kulkivat varmoina siihen suuntaan.

"Ehkä sinä tulet piankin takaisin, Walter", virkkoi Florence.

"Voin tulla takaisin", sanoi Walter, "vanhana miehenä, jolloin tapaan sinut vanhana rouvana. Mutta minä toivon parempaa onnea."

"Isä toipuu surustaan jonkin ajan kuluttua", huomautti Florence hetkisen päästä. "Ehkä hän puhuu minulle avomielisemmin jonakin päivänä. Ja jos niin käy, sanon hänelle, kuinka kovasti haluaisin taas tavata sinua, ja pyydän häntä kutsumaan sinut takaisin minun tähteni."

Näihin isää koskeviin sanoihin kätkeytyi liikuttava merkitys, jonka
Walter ymmärsi liiankin hyvin.

Kun he olivat jo ihan lähellä vaunuja, olisi hän eronnut Florencesta
mitään puhumatta, sillä nyt hän tunsi, mitä ero merkitsi, mutta
Florence piti kiinni hänen kädestään vielä istuessaankin, ja silloin
Walter huomasi, että hänen kädessään oli pieni mytty.

"Walter", virkkoi Florence katsoen suoraan hänen silmiinsä liikutettuna, "minä myös toivon parempaa onnea, niinkuin sinäkin. Minä rukoilen sitä ja uskon, että se tulee. Valmistin tämän pikku lahjan Paulille. Ole hyvä ja ota se mukaasi, mutta älä katso sitä, ennenkuin olet lähtenyt. Ja nyt, Jumala sinua siunatkoon, Walter! Älä unohda minua koskaan. Sinä olet veljeni."

Walter oli iloinen siitä, että Susan Nipper tuli heidän väliinsä, sillä muuten olisi Florencelle jäänyt hänestä surullinen muisto. Hän oli iloinen siitäkin, ettei Florence enää katsonut ulos vaunujen akkunasta, vaan sensijaan heilutti hänelle pientä kättään niin kauan kuin hän saattoi sen nähdä.

Florencen pyynnöstä huolimatta Walter ei malttanut olla avaamatta myttyä jo sinä iltana ennen nukkumaan menoaan. Siinä oli pieni kukkaro, jossa oli rahaa.

Kirkkaana nousi aurinko seuraavana aamuna, paistettuaan yön aikana vieraisiin maihin, ja sen keralla nousi Walter ottamaan vastaan kapteenin, joka oli jo ovella, lähdettyään liikkeelle aikaisemmin kuin oli tarpeellista, ehtiäkseen näkyvistä rouva MacStingerin vielä nukkuessa. Kapteeni oli olevinaan mainiolla tuulella ja toi leveän sinisen takkinsa taskussa kovasti savustetun kielen aamiaiseksi.

"Kuuleppas, Walter", sanoi kapteeni heidän istuutuessaan pöytään, "jos enosi on se mies, joksi häntä luulen, ottaa hän esille viimeisen madeirapullon tähän tilaisuuteen".

"Ei, ei, Ned", huomautti ukko. "Ei niin! Se avataan silloin, kun Walter tulee takaisin kotiin."

"Oikein sanottu!" myönsi kapteeni. "Kuuleppas häntä!"

"Se on alhaalla pikku kellarissa tomun ja hämähäkinverkkojen peitossa", sanoi Sol Gills. "Ehkäpä on myöskin sinun ja minun päälläni tomua ja hämähäkinverkkoja, ennenkuin se näkee päivänvalon."

"Kuuleppas tuota!" huudahti kapteeni. "Kaunista puhetta, Walter, poikani! Kasvata viikunapuu sellaiseksi kuin se itse haluaa, ja kun olet vanha, istu sen varjoon. Tarkastahan — no niin", lisäsi kapteeni hetkisen mietittyään, "en tiedä oikein varmasti, missä se on sanottuna, mutta kun tapaat sen, paina se mieleesi. Sol Gills, rohkeasti päin tuulta vain!"

"Mutta siellä tai jossakin sen täytyy olla, Ned, kunnes Walter tulee sitä vaatimaan", sanoi ukko. "Mitään muuta en tarkoittanut sanoa."

"Hyvin se olikin sanottu", huomautti kapteeni, "ja jollemme me kolme nauti sitä pulloa yhdessä, niin annan teille luvan juoda minunkin osani".

Huolimatta kapteenin ylenmääräisestä hilpeydestä ei häntä juuri laisinkaan haluttanut syödä savustettua kieltä, vaikka hän koetti kovasti, kun jompikumpi toisista katsoi, näyttää siltä kuin söisi tavattoman halukkaasti. Sitäpaitsi hän pelkäsi hirveästi jäävänsä kahden kesken joko enon tai sisarenpojan kanssa, ikäänkuin hänestä olisi tuntunut mahdolliselta vain silloin olla luottavaisen näköinen, kun he kaikki kolme olivat yhdessä. Tämä kapteenin tuntema kammo sai hänet keksimään niin nerokkaita tekosyitä, että Solomonin mennessä pukemaan takkia ylleen juoksi ovelle huomatessaan muka joidenkin kummallisten vuokravaunujen kulkevan ohi tai syöksyi kadulle, kun Walter meni yläkertaan lausumaan jäähyväisiä vuokralaisille, teeskennellen muka tuntevansa nokivalkean hajua naapurin uuninpiipusta. Kapteeni Cuttlen mielestä ei kukaan syrjäinen tarkastelija voinut huomata näissä juonissa mitään vilpillistä.

Walter palasi yläkertaan tekemältään jäähyväisretkeltä ja oli menossa myymälän läpi jälleen pieneen takahuoneeseen, kun näki ovella tutut kuihtuneet kasvot. Hän kiirehti heti vierasta vastaan.

"Herra Carker!" huudahti Walter puristaen John Carker nuoremman kättä. "Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Sepä oli ystävällistä, että tulitte tänne näin varhain sanomaan minulle hyvästi. Te tiesitte, kuinka iloiseksi tulisin saadessani puristaa teidän kättänne vielä kerran ennenkuin lähden pois. En osaa sanoa, kuinka iloinen siitä olen. Olkaa hyvä ja astukaa sisään."

"Todennäköisesti emme tapaa enää koskaan", vastasi toinen kieltäytyen ystävällisesti hänen kutsustaan, "ja minäkin olen iloinen tästä hetkestä. Uskallan kai puhua teille ja tarttua käteenne näin juuri ennen eroamistamme. Minun ei tarvitse nyt enää vastustaa teidän avomielistä lähestymistänne, Walter."

Hänen näin puhuessaan väikkyi hänen kasvoillaan surumielinen hymy, joka ilmaisi, että hän oli siitäkin saanut seuraa ja viihdytystä yksinäisyydessään.

"Voi, herra Carker!" huudahti Walter. "Miksi te vastustitte sitä! Olen varma, että teistä olisi minulle ollut pelkkää hyvää."

Carker pudisti päätään. "Jos voisin tehdä jotakin hyvää maan päällä", virkkoi hän, "niin tekisin sitä teille, Walter. Se, että olen nähnyt teidät joka päivä, on tuottanut minulle samalla onnea ja tunnonvaivoja. Mutta mielihyvä on ollut tuskaa voimakkaampi. Nyt käsitän sen tajutessani, mitä menetän."

"Tulkaa sisään, herra Carker ja tutustukaa vanhaan kunnon enooni", pyysi Walter. "Olen usein puhunut hänelle teistä, ja hän tulee varmasti iloiseksi saadessaan ilmaista teille, mitä kaikkea on kuullut minulta. En ole puhunut hänelle mitään viime keskustelustamme, herra Carker", lisäsi hän huomatessaan toisen epäröivän ja ollen itsekin hämillään, "en edes hänelle, uskokaa minua".

Harmaatukkainen Carker puristi hänen kättään, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Jos joskus tutustun häneen, Walter", vastasi hän, "tapahtuu se kuullakseni uutisia teistä. Luottakaa siihen, etten käytä väärin teidän suvaitsevaisuuttanne ja sääliväisyyttänne. Olisi väärin, jollen kertoisi hänelle koko totuutta, ennenkuin odottaisin häneltä luottamuksen sanaakaan. Mutta minulla ei ole ketään muuta ystävää tai tuttavaa kuin te, ja teidänkään tähtenne tuskin koetan saada ketään."

"Soisin sydämestäni, että olisitte antanut minun olla ystävänne. Olen aina kaivannut sitä, herra Carker, niinkuin tiedätte, mutta en koskaan puoleksikaan niin hartaasti kuin nyt eronhetkellä."

"Se riittää, että olette minun omassa mielessäni ollut ystäväni", vastasi Carker, "ja että, kun olen välttänyt teitä enimmin, sydämeni on hartaimmin kaivannut luoksenne. Hyvästi, Walter!"

"Hyvästi, herra Carker. Taivas olkoon kanssanne!" toivotti Walter liikutettuna.

"Jos ette palatessanne enää näe minua entisessä nurkassani", sanoi toinen pidättäen Walterin kättä omassaan, "ja kuulette joltakulta, missä lepään, tulkaa katsomaan hautaani. Ajatelkaa, että olisin voinut olla yhtä rehellinen ja onnellinen kuin te! Ja sallikaa minun ajatella, kun tiedän viimeisen hetkeni lähestyvän, että joku samanlainen kuin minä aikaisemmin olin seisoo hetkisen vieressäni ja muistaa minua säälien ja anteeksiantaen! Hyvästi, Walter!"

Hänen hahmonsa liukui kuin varjo pitkin kirkasta auringon valaisemaa katua, joka näytti niin hilpeältä ja kuitenkin niin juhlalliselta varhaisena kesäaamuna, ja katosi hitaasti Walterin silmistä.

Vihdoin ilmoitti säälimätön ajanmittari, että Walterin oli käännettävä selkänsä puiselle merikadetille. Ja niin he lähtivät, Walter, hänen enonsa ja kapteeni, vuokravaunuilla laivalaiturille. Sieltä heidän oli kuljettava höyrypurrella jokea alas johonkin paikkaan, jonka nimi, sellaisena kuin kapteeni sen lausui, oli selittämätön salaisuus maamiehen korville. Edellisen yön nousuveden mukana oli laiva saapunut sinne, ja heidän kimppuunsa karkasi siellä joukko kiihtyneitä venemiehiä, muiden muassa likainen kyklooppi, kapteenin tuttu, joka yhdellä silmällään oli erottanut kapteenin jo puolentoista meripeninkulman päästä ja siitä lähtien vaihtanut hänen kanssaan käsittämättömiä huutoja. Jouduttuaan kaikki kolme tämän henkilön saaliiksi, jonka ääni oli tavattoman käheä ja joka oli oikein periaatteesta jättänyt partansa ajamatta, he pääsivät soutuveneessä Pojan ja Perillisen viereen, joka oli aika lailla sekaisin, purjeet sotkettuina märällä kannella, höllällä riippuvat köydet kompastuttamassa ihmisiä. Punapaitaisia miehiä juoksi edestakaisin, kaikkialla oli jaloissa tynnyreitä, ja hurjimman kahakan keskellä seisoi musta kokki mustassa laivankeittiössä päänsä tasalle ulottuvien vihannesten keskellä savun sokaisemana.

Kapteeni veti Walterin heti erääseen soppeen ja suurella ponnistuksella, joka punasi hänen kasvonsa, veti esiin hopeakellon, joka oli iso ja niin ahtaalla taskussa, että se tuli esiin kuin suuri tulppa.

"Walter", virkkoi kapteeni ojentaen sen hänelle ja puristaen sydämellisesti hänen kättään, "tässä on jäähyväislahja, poikaseni. Käännä sitä taaksepäin puolituntia joka aamu — silloin sinulla on kello, joka tuottaa sinulle kunniaa."

"Kapteeni Cuttle! En olisi voinut ajatella tällaista!" huudahti Walter pidättäen häntä hänen yrittäessään paeta. "Olkaa niin hyvä ja ottakaa se takaisin. Minulla on jo yksi."

"Ota sitten nämä mitättömät kapineet sen sijaan", virkkoi kapteeni, alkaen kiireesti kaivella taskuaan ja vetäen esille kaksi teelusikkaa ja sokeripihdit, joilla hän oli varustautunut tällaisen vastaväitteen varalta.

"Ei, ei millään muotoa!" väitti Walter. "Tuhannet kiitokset! Älkää heittäkö niitä pois, kapteeni Cuttle!" Kapteeni oli näet viskaamaisillaan ne laidan yli mereen. "Niistä on teille paljon enemmän hyötyä kuin minulle. Antakaa minulle keppinne. Olen usein ajatellut, että olisi hauskaa saada se. Kas niin! Hyvästi, kapteeni Cuttle! Pitäkää huolta enostani! Sol-eno, taivas sinua siunatkoon!"

Molemmat saattajat olivat sekamelskassa jo hävinneet laivasta, ennenkuin Walter ennätti uudelleen nähdä heitä edes vilaukselta. Kun hän juoksi perään ja katseli heidän jälkeensä, näki hän enonsa istuvan pää painuksissa veneessä ja kapteeni Cuttlen koputtelevan häntä selkään suurella hopeakellollaan (sen täytyi tuntua hyvin tuskalliselta) ja tekevän rohkaisevia eleitä teelusikoilla ja sokeripihdeillä. Huomatessaan Walterin kapteeni Cuttle pudotti tavaransa veneen pohjalle, ilmeisesti unohtaen niiden olemassaolon, ja vahakankaista hattuaan heiluttaen huusi hilpeän tervehdyksen Walterille. Vahakankainen hattu välkkyi kauniisti auringossa, ja kapteeni heilutti sitä yhä, kunnes häntä ei enää voinut nähdä. Sitten kiihtyi sekasorto laivan kannella nopeasti. Pari kolme muuta venettä lähti laivan kyljestä hurraten. Purjeet loistivat kirkkaina ja täysinäisinä Walterin katsellessa, kuinka suotuisa tuuli paisutti mitä. Vesi ryöppysi keulapuolella, ja niin lähti Poika ja Perillinen matkalleen yhtä toivehikkaana ja notkeana kuin moni muu poika ja perillinen ennen häntä oli lähtenyt.

Joka päivä tämän jälkeen istuivat Sol-ukko ja kapteeni Cuttle pienessä takahuoneessa ja tutkivat pyöreän pöydän ääressä merikartasta Pojan ja Perillisen reittiä. Kun vanha Sol iltaisin kiipesi yläkertaan, jossa oli nyt niin yksinäistä ja toisinaan kuului myrskyn ulvontaa, katseli hän ylös tähtiin, kuunteli tuulen kohinaa ja suoritti siellä pitemmän vahtivuoron kuin mitä hänen osakseen olisi tullut laivalla. Viimeinen pullo vanhaa madeiraa, joka oli risteillyt valtamerillä ja oppinut tuntemaan syvyyksien vaarat, pysyi sillä välin hiljaa ja häiritsemättä pölyn ja hämähäkinseittien peitossa.

KAHDESKYMMENES LUKU

Dombey lähtee matkalle

"Herra Dombey", sanoi majuri Bagstock, "Joey B. ei ylimalkaan ole herkkä mieleltään, sillä Joseph on sitkeä. Mutta Joella on tunteensa, ja kun ne heräävät — hitto vieköön, herra Dombey", huudahti majuri äkkiä kiivastuen, "se on heikkoutta, enkä minä tahdo antautua sen valtaan".

Tällaisella tunteenpurkauksella majuri Bagstock otti Dombeyn vastaan vieraakseen porraskäytävänsä yläpäässä Prinsessan aukion varrella. Dombey oli tullut aamiaiselle majurin luo, ennenkuin he lähtisivät matkalle. Onnettoman alkuasukkaan oli jo täytynyt kokea lukemattomia onnettomuuksia leivoksien vuoksi, kun taas toisaalta elämä oli käynyt hänelle taakaksi keitettyjä munia koskevien temppujen takia.

"Vanhan bagstockilaisen sotilaan ei sovi antautua tunteittensa valtaan", huomautti majuri lempeämmästi, "mutta hitto vieköön, herra Dombey!" lisäsi hän raivostuen uudelleen, "minä valitan suruanne!"

Majurin tulipunaiset kasvot kävivät yhä tummemmiksi, ja hänen hummerinsilmänsä pullottivat entistä enemmän hänen puristaessaan Dombeyn kättä. Tätä rauhallista temppua suorittaessaan hän oli niin uhkaavan näköinen kuin olisi halunnut heti nyrkkeillä Dombeyn kanssa tuhannesta punnasta ja Englannin mestaruudesta. Tehden päällään kiertoliikkeen ja päästäen kuuluville hevosenköhää muistuttavan huohotuksen majuri johti vieraansa sisään ja lausui hänet siellä tervetulleeksi (saavutettuaan nyt tunteiden tasapainon) matkatoverin suoralla ja luottavaisella tavalla.

"Dombey", virkkoi majuri, "onpa hauskaa tavata teitä. Olen ylpeä tapaamisestamme. Ei ole Euroopassa monta miestä, joille J. Bagstock sanoisi niin — sillä Josh on suorasukainen — hänen luonteensa on sellainen — mutta Joey B. on ylpeä tavatessaan teidät, Dombey."

"Majuri", vastasi Dombey, "te olette kovin ystävällinen".

"En, hyvä herra", sanoi majuri, "en, lempo soikoon! Se ei ole minun luonteeni mukaista. Jos Joen luonne olisi sellainen, voisi hän tällä hetkellä olla kenraaliluutnantti sir Joseph Bagstock, Bathin ritari, ja ottaa teidät vastaan ihan toisenlaisessa asunnossa. Huomaan, ettette vielä tunne vanhaa Joea. Mutta tämä erikoinen tilaisuus on minulle oikea ylpeyden lähde. Totta vie, arvoisa herra", lisäsi majuri päättävästi, "tämä tuottaa minulle suuren kunnian!"

Dombey, joka täysin käsitti itsensä ja rahojensa arvon, tajusi sen olevan totta eikä siis väittänyt vastaan. Mutta se, että kapteeni vaistomaisesti ymmärsi totuuden ja tunnusti sen avoimesti, oli hyvin miellyttävää. Siinä oli Dombeylle lisä varmuus, jos hän sellaista tarvitsi, että hän ei ollut erehtynyt majuria arvostellessaan. Se oli hänelle takuuna siitä, että hänen mahtinsa ulottui välittömän ympäristön ulkopuolellekin ja että majurilla upseerina ja herrasmiehenä oli siitä yhtä selvä käsitys kuin kuninkaallisen pörssin vahtimestarilla.

Ja jos koskaan oli lohdullista tietää se tai muuta sentapaista, tuotti se lohtua juuri silloin, kun hänen tahtonsa voimattomuus, hänen toiveittensa epävarmuus ja varallisuuden merkityksettömyys oli niin järkyttäväsi tunkeutunut hänen mieleensä. Mitä voisi rahalla saada, oli hänen poikansa kysynyt häneltä. Joskus, ajatellessaan lapsen kysymystä, hän saattoi tuskin ehkäistä omassa mielessään heräämästä kysymystä, mitä se tosiaankin voi toimittaa, mitä se oli saanut toimeen.

Mutta ne olivat yksinäisten hetkien ajatuksia, jotka olivat virinneet myöhään yöllä erakon synkässä epätoivossa ja raskasmielisyydessä, ja hänen ylpeytensä rauhoittui helposti saadessaan monia todistuksia asian oikeasta laidasta yhtä nuhteettomalta ja arvokkaalta taholta kuin majuri oli. Ollen ystäviä vailla Dombey alkoi tuntea kiintymystä majuriin, tosin suorastaan lämpenemättä, mutta kuitenkin vähän sulaen. Majurilla oli ollut osansa — ei sentään liian suuri — merenrannalla vietetyissä päivissä. Hän oli maailmanmies, tunsi joukon arvokkaita henkilöitä, puhui paljon ja kertoi tarinoita, ja Dombey näki hänessä etevän miehen, joka loisti seurassa ja jolla ei ollut eteviin miehiin niin yleisesti takertuneen köyhyyden myrkyllistä tahraa. Majurin yhteiskunnallinen asema oli vakava. Kaiken kaikkiaan hän oli luotettava toveri, hyvin tottunut joutilaaseen elämään ja tutustunut niihin paikkoihin, joihin heidän oli nyt määrä lähteä. Sitäpaitsi majurilla oli herrasmiehen vapaa käytöstapa, joka hyvin sopeutui hänen omaan Cityssä vakiintuneeseen esiintymiseensä, ollenkaan kilpailematta sen kanssa. Jos Dombeyllä oli jokin epäselvä aavistus siitä, että majuri ammattinsa perusteella halveksi sitä säälimätöntä kättä, joka oli äskettäin murskannut hänen toiveensa, ja voisi vaistomaisesti opettaa hänelle hyödyllistä elämänviisautta ja karkoittaa hänen hentomielisen surunsa, salasi hän sen itseltään ja jätti sen selvittämättömänä lepäämään ylpeytensä pohjalle.

"Missä se heittiöni on?" sanoi majuri katsellen vihaisena ympärilleen huoneessa.

Alkuasukas, jolla ei ollut erikoista nimeä, vaan joka saapui kuullessaan minkä haukkumasanan tahansa, ilmestyi heti ovelle uskaltamatta tulla lähemmäksi.

"Kuuleppas, vintiö!" huusi kiivas majuri, "missä on aamiainen?"

Musta palvelija katosi sitä noutamaan, ja pian hän kuului nousevan portaita ylös niin vapisten, että hänen kantamallaan tarjottimella lautaset ja vadit tärisivät koko ajan myötätunnosta hänen tullessaan.

"Dombey", sanoi majuri katsellen alkuasukasta, joka kattoi pöytää, ja uhaten häntä hirveästi pudistamalla nyrkkiään, kun lusikka putosi lattialle, "tässä on käristettyä kalaa, maukasta piirakkaa, munuaispaistosta ja niin edespäin. Olkaa hyvä ja istuutukaa. Vanha Joe ei nähkääs voi tarjota teille muuta kuin arkiruokaa."

"Erinomaista ruokaa, majuri", vastasi hänen vieraansa, eikä yksinomaan kohteliaisuudesta, sillä majuri piti aina mahdollisimman hyvää huolta itsestään ja söi varmasti vahvempaa ruokaa kuin hänelle oli terveellistä, minkä ansioksi lääkärit ylimalkaan myös panivat hänen liiaksi heleän ihonvärinsä.

"Olette juuri katsellut kadun poikki, herra Dombey", huomautti majuri.
"Oletteko nähnyt ystäväämme?"

"Tarkoitatte kai neiti Toxia?" vastasi Dombey. "En."

"Viehättävä nainen", sanoi majuri samalla kun hänen kurkustaan kohosi paksu nauru, joka oli tukehduttaa hänet.

"Neiti Tox on luullakseni oikein kunnollinen ihminen", myönsi Dombey.

Vastauksen ylpeä kylmyys näytti tuottavan majuri Bagstockille suunnatonta iloa. Hänen kasvonsa paisuivat ylettömästi, täytyipä hänen hetkiseksi laskea veitsi ja haarukkakin pöydälle hieroakseen käsiään.

"Vanha Joe", sanoi majuri, "oli kerran hiukan suosiossa tuossa huoneistossa. Mutta Joella on ollut aikansa. J. Bagstock on sammunut — hävinnyt kilpailijaansa vastaan — lyöty maahan. Sanonpa teille jotakin, Dombey." Majuri lakkasi syömästä ja näytti omituisen närkästyneeltä. "Siinä on hiton kunnianhimoinen nainen, herra Dombey."

Dombey sanoi: "Tosiaanko?" perin kylmäkiskoisesti. Hänen äänessään ilmeni myöskin jonkin verran halveksivaa epäuskoisuutta sitä oletusta kohtaan, että neiti Toxilla voisi olla niin ylevä ominaisuus.

"Se nainen, herra Dombey", jatkoi majuri, "on tavallaan Lucifer. Joey
B:llä on ollut aikansa, mutta hän pitää silmänsä auki. Kyllä Joe näkee.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa, Yorkin herttua-vainaja, huomautti
eräässä aamuvastaanotossa Joeysta, että hän näki."

Majuri levitti samalla silmänsä ja oli nauttiessaan kuumaa teetä, halstaroitua kalaa ja leivoksia ja esiintyessään tärkeänä niin julmistuneen ja tulehtuneen näköinen, että Dombeykin alkoi käydä levottomaksi hänen vuokseen.

"Tuo naurettava vanha olento tapailee korkealle", lisäsi majuri. "Hän tavoittelee pilviin asti. Naimishankkeita, Dombey."

"Olen pahoillani hänen tähtensä", sanoi Dombey varoittavalla äänellä.

"Älkää sanoko niin, Dombey", vastasi majuri varoittavalla äänellä.

"Miksi en, majuri?" kysyi Dombey.

Majuri ei vastannut muuten kuin päästämällä kuuluviin hevosenköhän ja jatkamalla tarmokkaasti aterioimistaan.

"Hän on alkanut harrastaa teidän perheenne asioita", sanoi majuri, lakaten äkkiä syömästä, "ja on nyt jonkun aikaa käynyt usein talossanne".

"Niin on", vastasi Dombey hyvin arvokkaasti. "Neiti Tox esiteltiin alkuaan talossani sisareni ystävänä samoihin aikoihin kuin rouva Dombey kuoli, ja kun hän oli käytökseltään herttainen ja osoitti mieltymystä pikku orpoa kohtaan, sai hän — suorastaan pyydettynäkin — tulla yhä uudelleen sisareni kanssa, ja niin hän vähitellen joutui hyvin tuttavalliselle kannalle perheessäni. Minä tunnen kunnioitusta neiti Toxia kohtaan", sanoi Dombey sellaisen miehen äänellä, joka osoitti toiselle suuren ja merkitsevän suosion. "Hän on ollut niin ystävällinen, että on suorittanut monta pikku palvelusta talossani, mahdollisesti mitättömiä ja merkityksettömiä palveluksia, majuri, mutta ei silti liian halvoiksi arvioitavia. Ja toivoakseni olen kyennyt tunnustamaan ne sellaisella huomaavaisuudella kuin minun vallassani on ollut. Olen mielestäni kiitollisuudenvelassa neiti Toxille siitä ilosta, että olen tutustunut teihin, majuri", lisäsi Dombey tehden kädellään pienen liikkeen.

"Dombey", sanoi majuri lämpimästi, "niin ei ole laita, herra Dombey. Joseph Bagstock ei voi koskaan kuulla moista väitettä vastaansanomatta. Se seikka, että te tutustuitte vanhaan Joeen sellaisena kuin hän on ja että vanha Joe tutustui teihin, se sai alkunsa erään jalon henkilön, suurenmoisen olennon, välityksellä. Dombey!" lisäsi majuri tehden ponnistuksen, jota ei ollut kovin vaikea näytellä, koska hänen koko elämänsä oli ponnistusta kaikenlaisia halvauksen oireita vastaan, "me tutustuimme toisiimme poikanne välityksellä".

Dombey näytti liikutetulta, mitä majuri todennäköisesti oli halunnutkin saada toimeen tällä vihjauksellaan. Hän loi silmänsä alas ja huoahti. Majuri puolestaan karkaisi itsensä ja sanoi tarkoittaen sitä mielentilaa, johon hän oli vähällä vaipua, että se oli heikkoutta ja ettei mikään saisi häntä antautumaan sen valtaan.

"Meidän yhteisellä ystävällämme oli vähäinen osa tässä jutussa", sanoi majuri, "ja kaiken sen kunnian, joka hänelle kuuluu, antaa J.B. hänelle mielellään. Mutta siitä huolimatta, arvoisa neiti", lisäsi hän kohottaen katseensa lautasestaan ja luoden sen Prinsessan aukion yli, jonka toisella puolella neiti Tox ilmestyi sillä hetkellä näkyviin akkunaansa kukkia kastelemaan, "te olette juonitteleva naikkonen, hyvä neiti, ja teidän kunnianhimonne on suunnatonta julkeutta. Jos se tekisi vain teidät itsenne naurettavaksi", jatkoi majuri pyöritellen päätään mitään aavistamattomalle neiti Toxille, samalla kun hänen ulkonevat silmänsä näyttivät aikovan syöksyä kadun toiselle puolelle, "niin saisitte tehdä sitä kylliksenne, hyvä neiti, ilman pienintäkään vastaväitettä Bagstockin taholta, sen vakuutan teille". Majuri nauroi niin, että hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi korvalehtiä myöten ja suonet hänen otsallaan pullistuivat. "Mutta kun te, hyvä neiti, panette välikäteen toisia ihmisiä, vieläpä jaloja, mitään pahaa aavistamattomia ihmisiä, korvaukseksi heidän alentuvaisuudestaan, niin saatte vanhan Joen veren kuohumaan."

"Majuri", virkkoi Dombey punastuen, "toivoakseni ette vihjaile mihinkään niin mielettömään suunnitelmaan neiti Toxin taholta kuin —"

"Dombey", vastasi majuri, "minä en vihjaile mihinkään. Mutta Joey B. on elänyt maailmassa, arvoisa herra, elänyt maailmassa avoimin silmin ja korvin, ja Joey sanoo teille, Dombey, että tuolla kadun toisella puolella on hiton kavala ja kunnianhimoinen nainen."

Vaistomaisesti Dombey katsahti kadun toiselle puolelle, vieläpä hyvin vihaisesti.

"Sen enempää ei Joseph Bagstock päästä siitä asiasta huuliensa yli", sanoi majuri päättävästi. "Joe ei ole juttujen levittäjä, mutta on hetkiä, jolloin hänen täytyy puhua, jolloin hän tahtoo puhua! Hitto vieköön teidän juonenne, hyvä neiti", tiuskaisi majuri taas vihoissaan naapurittareensa päin, "mutta kiusaus on liian voimakas, jotta voisi pysyä vaiti".

Majurin mielenliikutus kehittyi nyt käheäksi yskänpuuskaksi, joka piti häntä vallassaan pitkän aikaa. Toivuttuaan siitä hän lisäsi:

"Ja nyt, Dombey, kun olette kutsunut Joen — vanhan Joen, jolla ei ole mitään muuta ansiota kuin että hän on sitkeä ja vilpitön — vieraaksenne ja oppaaksenne Leamingtoniin, saatte käskeä häntä kuinka vain mielitte, ja hän on kokonaan palveluksessanne. En tiedä, arvoisa herra", lisäsi majuri heiluttaen kaksoisleukaansa hilpeän näköisenä, "mitä ihmiset näkevät Joessa, kun ne kaikki pitävät häntä niin tavoiteltavana, mutta sen minä tiedän, että jollei hän olisi oikein sitkeä ja itsepäinen kieltäytymisessään, tappaisivat he hänet kutsuillaan ja muilla kohteliaisuuksillaan."

Dombey ilmaisi muutamin sanoin kiitollisuutensa siitä etusijasta, joka hänelle muiden yhteiskunnan huomattavien jäsenien rinnalla suotiin pyrkimyksessä ottaa majuri haltuunsa. Mutta majuri keskeytti hänet pian antamalla hänen ymmärtää, että hän noudatti omia taipumuksiaan ja ne olivat yksimielisesti vakuuttaneet hänelle: "J.B., Dombey on oikea mies, joka sinun on valittava ystäväksesi."

Kun majuri oli nyt ravittu ja maukkaan piirakan mehu uhkui hänen silmännurkistaan ja halstaroitu kala ja munuaispaistos panivat hänen kaulaliinansa kiristymään ja sitäpaitsi lähestyi aika, jolloin heidän oli lähdettävä Birminghamin junalle, jättääkseen taakseen Lontoon, veti alkuasukas työläästi päällystakin hänen ylleen ja napitti sen niin tiukasti, että majurin kasvot pullottivat sen yläpuolella, tuijottavina ja huohottavina ikäänkuin hän seisoisi tynnyrissä. Sitten palvelija ojensi hänelle yksitellen ja sopivin väliajoin hänen säämiskänahkaiset hansikkaansa, paksun keppinsä ja hattunsa. Viimeksimainitun majuri painoi kujeilevan näköisenä kallelleen päähänsä kuin tasoittaakseen omituisten kasvojensa vaikutusta. Alkuasukas oli etukäteen kerännyt ovella odottavien Dombeyn vaunujen kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin soppiin tavattoman määrän matkalaukkuja ja pikku reppuja, jotka eivät näyttäneet vähemmän taipuvilta halvaukseen kuin majuri itse. Täytettyään omat taskunsa seltterivedellä, Itä-Intian sherryllä, voileivillä, huiveilla, kaukoputkilla, kartoilla ja sanomalehdillä, joita kaikkia pikku esineitä majuri saattoi tarvita millä hetkellä tahansa matkallaan, hän ilmoitti, että kaikki oli kunnossa. Jotta onnettomalle alkuasukkaalle (jota yleensä luultiin oman maansa prinssiksi) tulisi täydellinen ulkoasu, kun hän istuutui Towlinsonin viereen takaistuimelle, heitti hänen isäntänsä hänen hartioilleen kokonaisen pinon viittoja ja päällystakkeja. Majuri tähtäsi häneen nämä heittoaseet katukäytävällä titaanin tavoin ja peitti hänet niillä niin kokonaan, että hän lähti rautatieasemalle kuin elävältä haudattuna.

Mutta ennen vaunujen lähtöä liikkeelle ja alkusukkaan juuri saadessa hautakumpua selkäänsä ilmestyi neiti Tox akkunaan, heiluttaen liljanvalkeaa nenäliinaansa. Dombey vastasi hänen hyvästijättöönsä perin kylmästi, kunnioitti häntä mahdollisimman pienellä nyökkäyksellä ja nojautui taaksepäin ajoneuvoissa erittäin tyytymättömän näköisenä. Hänen tahallinen jäykkyytensä tuntui ilahduttavan majuria (joka itse oli hyvin kohtelias huomatessaan neiti Toxin), ja hän istui pitkän aikaa senjälkeen myhähdellen ja puhisten kuin ylensyönyt Mefistofeles.

Lähtöpuuhien kestäessä asemalla Dombey ja majuri kävelivät rinnakkain edestakaisin asemasillalla, edellinen harvasanaisena ja synkkänä, jälkimäinen huvittaen häntä tai itseään monenlaisilla jutuilla ja muistelmilla, joissa useimmissa Joe Bagstock oli päähenkilönä. Kumpikaan ei huomannut, että heihin silloin kiinnitti huomionsa muuan työläiseltä näyttävä mies, joka seisoi lähellä veturia ja kosketti lakkiaan joka kerta heidän mennessään ohitse, sillä tavallisesti Dombey katseli rahvaan ylitse, ja majuri oli liiaksi syventynyt erääseen juttuunsa. Mutta lopulta mies astui heidän eteensä, kun he kääntyivät, otti lakin päästään ja pidellen sitä kädessään kumarsi Dombeylle.

"Suokaa anteeksi, kunnioitettava herra", virkkoi mies, "mutta minä toivon, että voitte oikein hyvin".

Hänellä oli yllään hamppukankainen puku, yltyleensä kivihiilen pölyn ja öljyn tahrima, poskiparrassa oli tuhkaa, ja koko miehestä lähti puoleksi sammuneen hiilen tuoksu. Hän ei ollut kuitenkaan ruman näköinen mies, ei edes sellainen, jota olisi voinut sanoa likaiseksi. Lyhyesti sanoen hän oli Toodle ammattinsa mukaisessa asussa.

"Minulla tulee olemaan kunnia kuljettaa teidät täältä", sanoi Toodle.
"Suokaa anteeksi, herra Dombey, toivon teidän jo toipuvan."

Dombey katsahti häneen palkkioksi hänen myötätunnostaan sillä tavalla kuin mies olisi voinut liata hänen näköaistinsakin.

"Suokaa anteeksi rohkeuteni, arvoisa herra", sanoi Toodle huomatessaan, ettei Dombey muistanut häntä selvästi, "mutta vaimoni Polly, jota sanottiin teidän talossanne Richardsiksi —"

Dombeyn kasvoilla muuttui ilme, mikä näytti johtuvan siitä, että hän muisti miehen, mutta se ilmaisi niin selvästi vihaista nöyryytyksentunnetta, että Toodle äkkiä vaikeni.

"Vaimonne tarvitsee luullakseni rahaa", sanoi Dombey pistäen käden taskuunsa ja puhuen (niin hän tosin puhui aina) ylpeästi.

"Ei, kiitos, kunnioitettu herra", vastasi Toodle, "en voi sanoa hänen tarvitsevan. Minä en myöskään tarvitse."

Nyt Dombey vuorostaan joutui ymmälle ja seisoi paikallaan käsi taskussa.

"Ei, herra", sanoi Toodle käännellen öljykankaista lakkiaan lakkaamatta, "me jaksamme aika hyvin. Ei meillä ole syytä valittaa maallista puolta, herra Dombey. Me olemme saaneet neljä pienokaista senjälkeen, mutta me selviämme kyllä."

Dombey olisi myöskin halunnut selvitä omaan vaunuunsa, vaikka hänen olisi samalla pitänyt työntää lämmittäjä pyörien alle, mutta hänen huomiotaan kiinnitti jokin, mikä näytti pyörivän miehen päässä samoin kuin lakki hänen käsissään.

"Olemme menettäneet yhden pienokaisen", sanoi Toodle. "Sitä ei voi kieltää."

"Äskettäinkö?" kysyi Dombey katsahtaen lakkiin.

"Ei, herra, noin kolme vuotta sitten, mutta kaikki muut ovat vankkoja. Ja mitä lukemiseen tulee", sanoi Toodle kumartaen taas kuin muistuttaakseen Dombeylle, mitä siinä suhteessa oli tapahtunut heidän välillään kauan sitten, "niin poikani opettivat minut sittenkin. He ovat saaneet minusta koko hyvän oppilaan, ne pojat."

"Lähdetään jo majuri", sanoi Dombey.

"Suokaa anteeksi, arvoisa herra", aloitti Toodle taas astuen askeleen lähemmäksi ja pysähdyttäen heidät kunnioittavasti lakki yhä kädessä. "En olisi tahtonut vaivata teitä tällaisella, jollei minulla olisi kerrottavaa Puskuri-pojastani — joka on kastettu Robiniksi — siitä samasta, josta te ystävällisesti teitte Armeliaan Hiojan."

"No niin, mies", sanoi Dombey ankarimmalla äänellään. "Mitä hänestä?"

"Niin, arvoisa herra", vastasi Toodle pudistaen päätään kasvoillaan suuren tuskan ja mielipahan ilme, "minun on pakko sanoa, että hänen on käynyt huonosti".

"Onko hänen käynyt huonosti?" toisti Dombey tylyn tyytyväisesti.

"Hän on, nähkääs, joutunut huonoon seuraan", jatkoi isä katsellen huolestuneena kumpaankin ja ilmeisesti koettaen vetää majuria keskusteluun saadakseen hänen myötätuntonsa puolelleen. "Hän on joutunut huonolle tolalle. Jumala suokoon hänen palata, mutta nyt hän on väärällä tiellä. Kun tuskin voitte säästyä kuulemasta sitä joskus, arvoisa herra", jatkoi Toodle kääntyen taas yksinomaan Dombeyn puoleen, "niin on parempi, että minä itse kerron poikani joutuneen hunningolle. Pollyyn se koskee hirveästi, herrat", sanoi Toodle masentuneen näköisenä ja vetosi taas majuriin.

"Yhdelle tämän miehen pojista toimitin kasvatuksen, majuri", sanoi
Dombey, tarttuen matkatoverinsa käsivarteen. "Tavallinen palkka!"

"Totelkaa yksinkertaisen vanha Joen neuvoa älkääkä koskaan kasvattako tuonlaatuisia ihmisiä", sanoi majuri. "Hitto vieköön, se ei kannata. Se epäonnistuu aina!"

Isä alkoi yksinkertaisuudessaan selittää, että hänen poikansa, entinen hioja, tyrkitty ja kolhittu ja ruoskittu ja rääkätty ja papukaijan tapaiseksi opetettu sellaisessa koulussa, jonka raa'alla opettajalla oli kutsumukseensa yhtä vähän taipumusta kuin oppimattomalla eläimellä, oli jossakin toistaiseksi vielä hämärässä suhteessa ehkä jäänyt oikeaa kasvatusta vaille, kun Dombey vihaisesti toisti: "Tavallinen kiitos!" ja vei majurin pois. Ja kun oli hyvin vaivaloista saada majuri hinatuksi Dombeyn vaunuun, joka sijaitsi korkealla, ja kun hänen täytyi pysähtyä ja vannoa nylkevänsä alkuasukkaan elävältä ja taittavansa joka luun hänen ruumiistaan ja uhata vielä muilla ruumiillisilla kidutuksilla niin pian kuin hänen jalkansa luiskahtaisi ja hän putoaisi mustan palvelijansa päälle, ennätti hän tuskin ennen lähtöään toistaa käheästi, että se ei kannattanut, että se aina epäonnistui ja että jos hänen pitäisi kasvattaa "omaa tyhjäntoimittajaansa", hän mieluummin menisi hirteen.

Dombey myönsi katkerasti hänen olevan oikeassa, mutta hänen katkeruutensa ja äreytensä pohjalla, kun hän nojautui taaksepäin vaunussa ja katseli kulmakarvat rypyssä vaihtelevia maisemia, oli jotakin muuta kuin sen kauniin kasvatusjärjestelmän epäonnistuminen, jota oli yritetty hiojain ammattikunnan avulla. Hän oli nähnyt miehen karkeatekoisen lakin reunassa kappaleen uutta suruharsoa ja päätellyt mielessään hänen käytöksestään ja vastauksistaan, että hän piti sitä hänen poikansa vuoksi.

Niin, ylhäiset ja alhaiset, kotiväki ja vieraat, Florencesta alkaen tuohon sivistymättömään moukkaan asti, joka hoiti heidän edessään savuavaa höyrykonetta, kaikki vaativat itselleen oikeutta ottaa osaa hänen poikavainajansa kohtaloon ja kilpailivat siinä asiassa hänen kanssaan! Saattaisiko hän milloinkaan unohtaa, kuinka Toodlen vaimo oli itkenyt pikku Paulin vuoteen ääressä ja sanonut häntä omaksi lapsekseen! Tai kuinka Paul herätessään oli kysynyt häntä ja noussut istumaan vuoteessaan ja suorastaan loistanut ilosta, kun entinen hoitajatar tuli sisään!

Sietämätöntä oli ajatella, että röyhkeä mies heidän edellään veturissa hiilien ja tuhan keskellä uskalsi käyttää suruharsoa! Että hän julkesi niin tavallisellakaan merkillä ottaa osaa ylpeän herrasmiehen salaiseen sydänsuruun ja pettymykseen! Että hänen menetetty lapsensa, jonka oli määrä jakaa isänsä kanssa rikkaus, suunnitelmat ja valta ja jonka kanssa hän yhdessä tahtoi sulkeutua maailmalta kuin kaksinkertaisella kultaovella, oli päästänyt sisään sellaisen lauman loukkaamaan häntä tajuamalla hänen pettyneet toiveensa ja vaatimalla osallisuutta niin paljoa ylemmän henkilön tunteisiin, jopa lisäksi tunkeutumalla sellaiselle sijalle, missä hän olisi tahtonut olla ainoana herrana.

Matka ei tuottanut hänelle pienintäkään iloa tai lohdutusta. Näiden ajatusten kiusaamana hän kuljetti yksitoikkoisuutta mukanaan ohikiitäviin maisemiin eikä siis vaeltanut rikkailla ja vaihtelevilla seuduilla, vaan murskaantuneiden suunnitelmien ja kalvavan kateuden erämaassa. Se vauhtikin, jolla juna kiiti eteenpäin, tuntui pilkallisesti muistuttavan sitä nopeaa nuorta elämää, joka oli niin horjumattomasti ja armottomasti joudutettu ennakolta säädettyyn loppuunsa. Voima, joka tunkeutui eteenpäin rautaisella tiellä — omallaan — välittämättä poluista ja kaduista, puhkaisten joka esteen ja laahaten säädyltään, iältään ja arvoltaan niin kirjavia olentoja perässään, oli voitonriemuisen hirviön, kuoleman, vertauskuva.

Pois kaupungista, viheltäen ja kohisten ja rätisten, puskien ihmisasuntojen väliin, pannen tienvarret kumisemaan, välähtäen hetkiseksi näkyviin niityillä, kaivautuen kostean maan puhki, jymisten pimeyden ja raskaan ilman halki, rynnäten taas esille aurinkoiseen päivään niin kirkkaana ja suurena, yhä eteenpäin, pitäen kovaa meteliä, peltojen, metsien, vainioiden, heinikoiden, liidun, mullan ja saven läpi, kallion puhki ja esineiden välitse, jotka olivat melkein käden ulottuvilla, mutta lakkaamatta luisuivat matkustajan luota, pettävän etäisyyden hitaasti soluessa niiden keralla — kuin leppymättömän hirviön, kuoleman, raivatessa tietään!

Tunnelin puhki, kukkuloiden laelle, kanervikkojen, hedelmätarhain, puistojen ohitse, kanavan yli, joen poikki, kulkien siellä, missä lampaat käyvät laitumella, missä mylly kohisee, missä vene keinuu aalloilla, missä vainajat lepäävät, niissä tehdas savuaa, missä joki virtaa, missä kylä kyyristelee, missä suuri tuomiokirkko kohoaa, missä alakuloinen räme aukeaa ja hurja vihuri tasoittaa tai kuohuttaa sen pintaa epävakaisen tahtonsa mukaan, eteenpäin, viheltäen ja kohisten ja rätisten, jättämättä mitään muuta jälkeä kuin tomua ja savua — kuin leppymättömän hirviön, kuoleman, rynnätessä päämääräänsä!

Tuulta ja valoa, rankkasadetta ja auringonpaistetta kohti, yhä eteenpäin se kohisee ja jyrisee hurjana ja nopeana, sukkelana ja varmana, ja suuret rakennukset ja jykevät sillat, jotka kohoavat sen yläpuolelle, lankeavat kuin tuuman levyinen varjon välähdys silmään ja sitten katoavat. Eteenpäin, lakkaamatta eteenpäin, yhä kauemmaksi; vilaukselta vain näkyvät mökit, talot, maatilat, komeat kartanot, maalaiset, työläiset, vanhat tiet ja polut, jotka näyttävät yksinäisiltä, kapeilta ja mitättömiltä jäädessään jäljelle. Ja mitä muuta kuin välähdyksiä näkyykään leppymättömän hirviön, kuoleman, tehdessä matkaansa!

Eteenpäin, kiljuen ja puhisten ja rämisten, pujahtaen taas maan sisään ja ponnistaen niin tarmokkaasti ja uupumattomasti, että keskellä pimeyttä ja myrskyä kulku tuntuu muuttuneen päinvastaiseksi ja pyrkivän vimmatusti takaperin, kunnes märkään seinämään lankeava valonsäde näyttää pinnan väistyvän taaksepäin huiman virran vauhdilla. Ja sitten taas ulos päivänvaloon päästäen kimeän ilonhuudahduksen, kohisten, rätisten, syöksyen eteenpäin, tahraten kaikki mustalla hengityksellään, välillä pysähtyen minuutiksi sinne, missä näkyy joukko kasvoja, joita hetken päästä ei enää ole, välillä latkien vettä ahneesti, ja ennenkuin vielä se johto, josta se on juonut, on lakannut valumasta maahan, syöksyen taas punertavan etäisyyden läpi!

Nyt se kiljuu yhä hurjemmin rynnätessään vastustamattomalla voimalla päämääräänsä, ja nyt sen tielle on, samoin kuin kuolemankin, siroiteltu paksulti tuhkaa. Kaikki on ympärillä mustunut. Syviä vesilammikolta, mutaisia kujia ja kurjia hökkeleitä on syvällä alhaalla, ja likellä särkyneitä seiniä ja luhistuvia taloja. Rikkinäisten akkunoiden läpi näkyy surkeita huoneita, joissa puute ja kuume kätkeytyvät moniin kurjiin muotoihin, samalla kun savu, toisissaan melkein kiinni olevat päädyt, kallistuneet uunit, tiilien ja saven sekasotku täyttävät mielen alakuloisuudella ja tarjoavat synkän näyn niin kauas kuin silmä kantaa. Kun Dombey katselee ulos akkunasta, ei hänen mieleensä juolahdakaan, että sama hirviö, joka on kuljettanut hänet tänne, on vain luonut valoa näihin ilmiöihin eikä niitä aiheuttanut. Se oli sopivana loppuna matkalle ja olisi voinut olla kaiken loppuna: niin rappeutunutta ja synkkää oli kaikki.

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneella Dombeylla oli yhä silmiensä edessä sama leppymätön vihollinen. Kaikki esineet katselivat häntä mustina ja kylminä ja armottomina, samoin hän niitä. Kaikkialla hän huomasi vertauskohdan onnettomuudelleen. Ympärillään hän näki säälimätöntä voitonriemua, ja se närkästytti ja loukkasi häntä hänen ylpeydessään ja mustasukkaisuudessaan, missä muodossa se muutoin esiintyikin, mutta enimmin silloin, kun se jakoi hänen kanssaan hänen menetetyn poikansa rakkautta ja muistoa.

Eräät kasvot — hän oli katsellut niitä edellisenä yönä ja ne häntä sellaisin silmin, jotka näkivät sieluun asti, vaikka olivatkin himmeät kyynelistä ja pian peittyivät kahden värisevän käden taakse — ilmestyivät usein hänen ajatuksiinsa matkan varrella. Hän oli nähnyt ne ujoina ja rukoilevina, samanlaisina kuin viime yönä. Ne eivät ilmaisseet moitetta, mutta niissä huomasi jonkinlaista epäilystä, melkein toivotonta epäuskoa, joka muuttuessaan masentuneeksi varmuudeksi isän vihasta sittenkin syytti. Dombeysta oli kiusallista ajatella, että Florencen ilme oli ollut sellainen.

Aikoiko hän ehkä tuntea katumusta viimeöisen tapauksen vuoksi? Ei. Mutta nyt sen herättämä tunne — josta hänellä oli ennen ollut jonkinlainen aavistus — muuttui täydeksi varmuudeksi, koskien häneen liian kovasti ja uhaten kasvaa liian voimakkaaksi hänen mielenmaltilleen. Nuo kasvot olivat aina mukana siinä tappion ja vainon ilmaisussa, joka ympäröi häntä joka hetki. Ne teroittivat hänen ajatuksissaan lakkaamatta asustavan julman ja leppymättömän vihollisen nuolia ja antoivat sen käteen kaksiteräisen miekan. Siinä seistessään ja maalatessaan edessään vilisevää vaihtelua oman mielensä sairaloisilla väreillä, luoden siitä perikadon ja tappion kuvan sensijaan että olisi pitänyt sitä toivehikkaana muutoksena ja parempien tapausten lupauksena, hän tajusi täydellisesti, että elämä antoi hänelle yhtä paljon aihetta valituksiin kuin kuolema. Yksi lapsi oli menetetty, ja toinen oli jäljellä. Miksi oli hänen toiveittensa päämäärä riistetty Florencen sijasta?

Hänen mielessään väikkyvä suloinen, rauhallinen, viaton olento ei herättänyt hänessä muita ajatuksia. Florence oli syntymästään alkaen ollut epätervetullut isälleen ja nyt vielä lisäsi hänen katkeruuttaan. Jos poika olisi ollut hänen ainoa lapsensa ja sama kohtalonisku sattunut häneen, olisi se ollut raskas kestää, mutta monin verroin kevyempi kuin nyt, koska se olisi voinut sattua Florenceen (jonka hän luullakseen olisi voinut menettää ilman tuskaa) eikä kuitenkaan ollut sattunut.

Kun tytön hellät ja viattomat kasvot ilmestyivät hänen silmiensä eteen, ei niillä ollut lainkaan sulostuttavaa ja miellyttävää vaikutusta. Hän karkoitti enkelin ja tyytyi siihen kiusanhenkeen, joka oli pesiytynyt hänen rintaansa. Florencen kärsivällisyys, hyvyys, nuoruus, nöyryys, rakkaus olivat kuin yhtä monta pölyhiukkasta, joita hän tallasi jaloillaan. Hän näki tyttärensä kuvan kaikkialla ympäröivässä pimeydessä ja synkkyydessä, mutta ei sitä valaisevana, vaan lisäävänä. Useammin kuin kerran matkan kestäessä ja nyt taas hänen seistessään päämäärässä miettien ja piirrellen kuvioita maahan kepillään tuli hänen mieleensä kysymys, mitä olisi pantava hänen itsensä ja tuon kuvan väliin.

Majuri, joka oli koko matkan ajan puuskunut ja läähättänyt kuin toinen veturi ja jonka katse oli usein puolittain siirtynyt sanomalehdestä maisemiin kuin olisi kokonainen jono tappiolle joutuneita neiti Toxeja samonnut eteenpäin junan savussa ja lentänyt yli peltojen piiloutuakseen johonkin turvapaikkaan, herätti nyt ystävänsä mietteistä ilmoittamalla, että postihevoset oli valjastettu ja vaunut kunnossa.

"Dombey", virkkoi majuri koskettaen hänen käsivarttaan kepillään, "älkää vaipuko ajatuksiinne. Se on huono tapa. Vanha Joe ei olisi niin vankka kuin hän on, jos olisi antanut niille valtaa. Olette liian suuri mies, Dombey, vaipuaksenne ajatuksiin. Teidän asemassanne olette korkealla kaiken tuollaisen yläpuolella."

Kun majuri ystävällisissä moitteissaankin näin otti huomioon Dombeyn arvokkuuden ja kunnian ja näytti panevan niihin suuren painon, tunsi Dombey entistä suurempaa halua noudattaa niin älykkään ja järkevän toverin neuvoa. Hän siis koetti kuunnella majurin juttuja heidän ajaessaan tasaista vauhtia pitkin valtamaantietä, ja majuri, joka nyt huomasi kulkuvälineen ja tien paljoa sopivammaksi seurustelukykynsä paljastamiseen kuin se matkustustapa oli, josta he olivat juuri luopuneet, pysyi yhtä mittaa äänessä.

Majuri piti yllä näin mainiota seurustelua koko päivän, jollei oteta lukuun tavallisia kohtauksia, jolloin veri syöksyi päähän, syönnin aiheuttamia keskeytyksiä ja silloin tällöin sattuvia kiivaita hyökkäyksiä palvelijaa vastaan. Tällä oli renkaat tummanruskeissa korvissaan, ja eurooppalaiset vaatteet sopivat hänelle kovin huonosti, sillä ne olivat itsestänsä, ilman räätälin syytä, pitkät siinä, missä niiden piti olla lyhyet, ja päinvastoin, ruumiinmukaiset siinä, missä niiden piti olla väljät, ja päinvastoin. Hän lisäsi niiden vaikutusta vielä siten, että majurin hyökätessä hänen kimppuunsa vetäytyi niiden sisällä kokoon kuin kutistunut pähkinä tai paleleva apina. Kun he iltapuolella ajoivat Leamingtonin läheistä vihreää ja lehtevää tietä pitkin, tuntui majurin ääni puhelemisen, syömisen, nauramisen ja tukehtumiskohtausten yhteisestä vaikutuksesta tulevan milloin vaunujen takaistuimen alta, milloin jostakin läheisestä heinäpieleksestä, eikä hän saanut sitä parempaan kuntoon edes hotelli Royalissa, jossa oli tilattu huoneet ja päivällinen ja jossa hän niin rasitti puheluelintään syömällä ja juomalla, että vetäytyessään vuoteeseensa oli ääntä vailla — lukuunottamatta yskää — ja saattoi ilmaista ajatuksensa mustalle palvelijalleen vain availemalla suutaan.

Mutta seuraavana aamuna hän ei ainoastaan noussut virkistyneen jättiläisen kaltaisena, vaan käyttäytyikin aamiaisella kuin toipuva jättiläinen. Tällä aterialla he suunnittelivat valmiiksi jokapäiväisen elämänjärjestyksen. Majurin oli otettava huolekseen ruoan ja juoman tilaaminen. Heidän oli määrä syödä myöhäinen aamiainen ja myöhäinen päivällinen. Ensimmäisen päivän tahtoi Dombey Leamingtonissa viettää mieluummin omassa huoneessaan tai kävelemällä yksin maaseudulle päin, mutta seuraavana aamuna hän sanoi halukkaasti seuraavansa majuria kylpylaitoksen saliin ja pitkin kaupunkia. Niin he erosivat päivälliseen asti. Majuri rehenteli julkisilla paikoilla alkuasukkaan seuraamana, joka kantoi telttatuolia, päällystakkia ja sateenvarjoa. Hän tarkasteli nimiluetteloja saadakseen selville, keitä kylpylaitoksessa oli, kävi tervehtimässä vanhoja naisia, jotka ihailivat häntä kovasti, kuulutteli J.B:n olevan entistä lujemman ja mahtaili rikkaalla Dombey-ystävällään, minne tahansa tulikin. Ei kukaan ole niin hellittämättömästi pitänyt kiinni ystävästään kuin majuri, joka häntä kehuessaan kehui itseäänkin.

Kerrassaan hämmästyttävää oli, kuinka paljon uusia juttuja kapteeni kertoi päivällisen aikana ja kuinka hyvän tilaisuuden Dombey siten sai ihailla hänen seurustelulahjojaan. Seuraavan päivän aamiaisella hän tiesi vastasaapuneitten sanomalehtien sisällyksen ja mainitsi siitä puhuessaan muutamia seikkoja, joista äskettäin olivat hänen mielipidettään kysyneet niin mahtavat ja arvovaltaiset henkilöt, että heihin sopi vain epäselvästi viitata. Koska Dombey oli niin kauan elänyt itseensäsulkeutuneena ja ylimalkaan vain harvoin astunut sen piirin rajojen yli, jonka sisäpuolella Dombey ja Pojan liiketoimet suoritettiin, alkoi hän pitää tätä parannuksena yksinäiseen elämäänsä, ja sensijaan että olisi viettänyt yksin seuraavan päivän, niinkuin oli aikonut, hän lähti kävelylle majurin kanssa käsi kädessä.

YHDESKOLMATTA LUKU

Uusia kasvoja

Majuri käveli sinertävämpänä kasvoiltaan ja silmät pullottavampina kuin milloinkaan ennen — ikäänkuin entistä kypsempänä — ja yhä enemmän päästäen kuuluville hevosenköhäänsä, oikeastaan ei pakosta vaan vaistomaisesti ilmaistakseen arvokkaisuuttaan, käsi kädessä Dombeyn kanssa pitkin aurinkoista tienviertä. Hänen poskensa olivat turvoksissa ahtaan kaulahuivin yläpuolella, sääret mahtavasti hajallaan, ja iso pää heilahteli puolelta toiselle kuin hän nuhtelisi itseään siitä, että hän oli niin lumoava olento. He eivät olleet ehtineet pitkällekään, kun majuri - kohtasi jonkun tutun, ja pian sen jälkeen tavattiin toinen tuttu, mutta hän vain heilautti heille sormeaan tervehdykseksi ohi mennessään, talutti Dombeyta eteenpäin ja näytteli hänelle seudun merkillisyyksiä, kertoen samalla niihin liittyviä yleisesti tunnettuja juoruja ja siten vilkastuttaen keskustelua.

Näin astelivat majuri ja Dombey käsi kädessä suureksi tyydytyksekseen, kun he huomasivat heitä lähestyvän rullatuolin, jossa istui nainen ohjaten vaivattomasti tuoliaan jonkinlaisella eteen sijoitetulla peräsimellä, samalla kun jokin näkymätön voima työnsi sitä takaa. Vaikka tämä nainen ei ollutkaan nuori, oli hänellä hyvin kukoistavat kasvot — kerrassaan ruusuiset — ja hänen pukunsa ja ryhtinsä oli peräti nuorekas. Tuolin rinnalla kävellen ja kantaen kevyttä päivän varjoaan ylpeän ja väsyneen näköisenä, ikäänkuin olisi niin suuresta ponnistuksesta pitänyt pian luopua ja pudottaa päivän varjo, läheni paljoa nuorempi nainen, hyvin sievä, hyvin ylpeä, hyvin itsepäinen, heitteli päätänsä taaksepäin ja sulki silmäluomensa kuin ilmaistakseen, että jos maailmassa oli mitään muuta katselemisen arvoista kuin kuvastin, ei se ainakaan ollut taivas tai maa.

"No, mutta mitä hittoja tuolla tulee!" huudahti majuri pysähtyen, kun pieni seurue tuli likelle.

"Edith kulta!" virkkoi tuolissa istuva nainen, "majuri Bagstock!"

Heti kun majuri sen kuuli, hellitti hän Dombeyn käsivarren, syöksyi eteenpäin, tarttui tuolissa istuvan naisen käteen ja painoi sen huulilleen. Yhtä ritarillisesti hän painoi molemmat hansikkaansa ristiin sydämensä kohdalle ja kumarsi syvään toiselle naiselle. Ja nyt, kun tuoli pysähtyi, tuli liikkeellepaneva voima näkyviin punaiseksi käyneen palvelijapojan muodossa, joka näytti osittain liiaksi kasvaneen, osittain liiaksi rasittaneen voimiaan, sillä suorana seistessään hän oli pitkä, kalpea ja hoikka, ja hänen tilansa tuntui sitäkin surkeammalta, kun hän oli turmellut hattunsa muodon puskemalla päällään tuolia eteenpäin, niinkuin norsut välillä tekevät itämailla.

"Joe Bagstock", virkkoi majuri kummallekin naiselle, "on nyt ylpeä ja onnellinen mies lopun ikänsä".

"Te petollinen olento!" sanoi tuolissa istuva vanha nainen laimeasti.
"Mistä te tulette? Minä en voi sietää teitä."

"Sallikaa siis vanhan Joen ollakseen siedettävä esitellä teille eräs ystävänsä, arvoisa rouva", sanoi majuri nopeasti. "Herra Dombey, rouva Skewton." Tuolissa istuva nainen kumarsi armollisesti. "Herra Dombey, rouva Granger." Päivänvarjoa pitelevä nainen huomasi tuskin, että Dombey otti hatun päästään ja kumarsi syvään. "Olen iloinen, että minulle on tarjoutunut tällainen tilaisuus", virkkoi majuri.

Majuri näytti tarkoittavan sillä totta, sillä hän katseli heitä kaikkia kolmea ja käänteli silmiään rumimmalla tavallaan.

"Rouva Skewton, Dombey", sanoi majuri, "on haavoittanut vanhan Joshin sydäntä".

Dombey ilmaisi, ettei se hämmästyttänyt häntä.

"Te kavala velho!" sanoi tuolissa istuva nainen. "Vaietkaa toki! Kuinka kauan olette ollut täällä, ilkeä mies?"

"Yhden päivän", vastasi majuri.

"Ja voitteko olla päivää tai minuuttiakaan", vastasi rouva Skewton korjaten keinotekoisia kutrejaan ja kulmakarvojaan viuhkalla ja paljastaen tekohampaansa, joiden valkeutta vielä lisäsi maalattu ihonväri, "mikä sen puutarhan nimi taas onkaan —"

"Eden, luullakseni, äiti", keskeytti nuorempi nainen halveksivasti.

"Edith kulta", sanoi toinen, "en voi sille mitään. En voi koskaan muistaa noita hirveitä nimiä — voitteko olla päivää tai minuuttiakaan siellä tuntematta koko sielunne ja olentonne täyttyvän luonnon näkemisestä ja sen teeskentelemättömän olemuksen sulotuoksusta?" sanoi rouva Skewton lehauttaen nenäliinaansa, joka tuoksui huumaavasti hajuvesiltä.

Ristiriita rouva Skewtonin nuorekkaan innostuksen ja hänen väsyneen, surkastuneen olemuksensa välillä oli tuskin vähemmän huomattava kuin hänen arviolta seitsemänkymmenen ikävuotensa ja hänen seitsemänkolmatta ikäisellekin liian nuorekkaan pukunsa välinen vastakohta. Hänen asentonsa rullatuolissa pysyi aina samana kuin se oli ollut noin viisikymmentä vuotta sitten maalatussa taulussa, jonka muuan siihen aikaan kuuluisa taiteilija oli maalannut, esittäen hänet istumassa nelipyöräisissä ajoneuvoissa. Mainittua kuvaa nimitettiin sitten Kleopatraksi, sillä eräs silloinen arvostelija oli huomauttanut, että se harvinaisessa määrässä muistutti Egyptin kuningatarta nojautumassa sotalaivansa kaidetta vasten. Rouva Skewton oli silloin kaunotar, ja keikarit heittelivät tusinoittain viinilaseja päänsä ylitse hänen kunniakseen. Kauneus ja ajoneuvot olivat molemmat hävinneet, mutta asennon hän oli säilyttänyt ja käytti nimenomaan tästä syystä rullatuolia ja työntävää palvelijanuorukaista, sillä paitsi asentoa ei mikään muu estänyt häntä kävelemästä.

"Herra Dombey varmaankin rakastaa luontoa?" sanoi rouva Skewton hypitellen jalokivillä koristettua rintaneulaansa. Sivumennen sanoen hän eli pääasiassa jalokiviensä ja perhesuhteittensa maineella.

"Ystäväni Dombey", vastasi majuri, "rakastaa sitä mahdollisesti salassa, mutta mies, jolla on tärkeä asema maailman suurimmassa kaupungissa —"

"Ei kukaan voi olla tietämätön herra Dombeyn suunnattomasta vaikutusvallasta", huomautti rouva Skewton.

Dombeyn kumartaessa vastaukseksi tähän kohteliaisuuteen loi nuorempi nainen silmänsä häneen ja kohtasi hänen katseensa.

"Asutteko täällä, rouva?" kysyi Dombey kääntyen hänen puoleensa.

"En, me olemme olleet hyvin monissa paikoissa. Harrogatessa ja Scarboroughissa ja Devonshiressä. Me olemme vierailleet ja lepäilleet siellä täällä. Äiti pitää vaihtelusta."

"Edith tietenkään ei", virkkoi rouva Skewton vastenmielisen veitikkamaisella tavalla.

"Minä en ole huomannut minkäänlaista vaihtelua noissa paikoissa", kuului suurenmoisen välinpitämätön vastaus.

"Minua herjataan. Vain yhdestä vaihtelusta", huomautti rouva Skewton teeskentelevästi huoahtaen, "minä todella välitän, herra Dombey, mutta siitä en kaiketi saa koskaan nauttia. Ihmiset eivät osaa sääliä toisiaan. Mutta yksinäinen ja mietiskelevä elämä on — mikä sen nimi taas onkaan —"

"Jos tarkoitat paratiisia, äiti, olisi sinun parasta sanoa niin, jotta sinua ymmärrettäisiin", virkkoi nuorempi nainen.

"Rakkahin Edith", vastasi rouva Skewton, "sinähän tiedät, että olen kokonaan riippuvainen sinusta, kun tarvitsen noita kiusallisia nimiä. Vakuutan teille, herra Dombey, että luonto on tarkoittanut minut Arkadiaan. Seuraelämässä olen kerrassaan hyödytön. Lehmät ovat minun intohimoni. Aina olen ikävöinyt rauhaisaa turvapaikkaa jossakin sveitsiläisessä alppimajassa, ympärilläni vain lehmiä ja — porsliinia."

Tämä omituinen rinnastaminen toi mieleen tarinan kuuluisasta härästä, joka erehdyksestä joutui porsliinimyymälään, mutta ei häirinnyt Dombeyn vakavuutta. Päinvastoin hän ilmaisi mielipiteenään, että luonto oli varsin kunnioitettava laitos.

"Minä kaipaan sydäntä", vaikersi rouva Skewton kurttuisella kurkullaan. Se oli kauhistuttavan totta eräässä merkityksessä, joskaan ei siinä, jossa hän tarkoitti. "Minä kaipaan suoruutta, luottavaisuutta, vähemmän sovinnaisuutta ja vapaampaa sielujen seurustelua. Me olemme niin hirveän teennäisiä."

Se oli kerrassaan totta.

"Lyhyesti sanoen", jatkoi rouva Skewton, "minä kaipaan luontoa kaikkialla. Se olisi niin tavattoman ihastuttavaa."

"Nyt kutsuu luonto meitä pois, äiti, jos olet valmis", sanoi nuorempi nainen, mutistaen kaunista suutaan. Tämän vihjauksen kuultuaan katosi kalpea nuorukainen, joka oli katsellut seuruetta tuolin selkänojan takaa, niin täydellisesti sen taakse kuin maa olisi hänet nielaissut.

"Hetkinen vielä, Withers!" sanoi rouva Skewton tuolin alkaessa lähteä liikkeelle. Hän puhui palvelijalle yhtä raukealla ja arvokkaalla äänellä kuin kauan sitten menneinä aikoina tekotukkapäiselle ja silkkisukkaiselle kuskilleen. "Missä te asutte, kauhea ihminen?"

Majuri asui hotelli Royalissa ystävänsä Dombeyn kanssa.

"Olette tervetullut luoksemme minä iltana vain suvaitsette", sopotti rouva Skewton. "Jos herra Dombey tahtoo kunnioittaa meitä käynnillään, tunnemme itsemme onnellisiksi. Withers, eteenpäin!"

Majuri painoi taas sinisille huulilleen hyppysiä, jotka Kleopatran mallin mukaan lepäsivät huolellisen huolettomasti rullatuolin reunalla, ja Dombey kumarsi. Vanhempi nainen kunnioitti heitä kumpaakin hyvin armollisella hymyllä ja tyttömäisellä kädenheilahduksella, nuorempi taivuttamalla päätään niin vähän kuin tavallisin kohteliaisuus suinkin salli.

Viimeinen vilahdus äidin kurttuisista kasvoista, joiden maalattu väri auringonpaisteessa teki ne paljon rumemman ja vastenmielisemmän näköisiksi kuin luonnollinen värinpuute olisi ollut, ja tyttären ylpeästä kauneudesta, viehättävästä vartalosta ja suorasta ryhdistä herätti majurissa ja Dombeyssa niin vastustamattoman halun katsoa heidän jälkeensä, että he kääntyivät kumpikin samalla hetkellä. Palvelija, joka näytti melkein yhtä vinolta kuin hänen varjonsakin, työnsi tuolia vaivaloisesti rinnettä ylös kuin hitaasti kulkevaa muurinmurtajaa. Kleopatran hatun yläreuna heilui samalla kohdalla kuin äskenkin, ja kaunotar asteli hitaasti itsekseen vähän edellä, hienossa olennossaan päästä jalkoihin asti ilmaisten samaa kaiken ja kaikkien halveksumista kuin ennenkin.

"Sanonpa teille jotakin, Dombey", virkkoi majuri heidän kääntyessään taas kävelemään. "Jos Joe Bagstock olisi nuorempi mies, ei olisi ainoaakaan naista, jonka hän mieluummin tekisi rouva Bagstockiksi kuin tuon naisen. Hitto vieköön, hän on suurenmoinen!

"Tarkoitatteko tytärtä?" kysyi Dombey.

"Onko Joe B. sellainen nauris, Dombey", sanoi majuri, "että hän tarkoittaisi äitiä?"

"Te olitte kohtelias äidille", vastasi Dombey.

"Vanha kulta", hihitti majuri Bagstock. "Hiton vanha. Minä olen hänelle mieliksi."

"Hän on tehnyt minuun täysin hienon naisen vaikutuksen", huomautti
Dombey.

"Hienon", toisti majuri, pysähtyen äkkiä ja tuijottaen toverinsa kasvoihin. "Kunnianarvoisa rouva Skewton on loordi Feenix-vainajan sisar, nykyisen loordin täti. Perhe ei ole varakas — he ovat suorastaan köyhiä — ja hän elää pienellä leskeneläkkeellä, mutta mitä tulee täysiverisyyteen, niin se on toista!" Majuri heilautti keppiään ja käveli taas eteenpäin kuin epätoivoissaan siitä, ettei kyennyt sanomaan, kuinka hienoa rouva Skewtonin veri oli.

"Huomasin teidän puhuttelevan tytärtä rouva Grangeriksi", sanoi Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Edith Skewton", vastasi majuri pysähtyen taas ja kaiversi kepillään merkin hiekkaan kuvaamaan häntä, "meni naimisiin kahdeksantoistavuotiaana meidän rykmenttiimme kuuluvan Grangerin kanssa" — tämän henkilön majuri merkitsi toisella pisteellä. "Granger" — majuri osoitti viimeksi laatimaansa kaavamaista muotokuvaa ja heilutteli pontevasti päätään — "oli meidän everstimme, hiton kaunis mies, neljänkymmenen yhden ikäinen. Hän kuoli avioliittonsa toisena vuonna." Majuri pisteli Granger-vainajaa esittävän kuvan lävitse moneen kertaan kepillään ja lähti taas kävelemään, keppi olkapäällään.

"Kuinka kauan siitä on?" kysyi Dombey, pysähtyen vuorostaan.

"Edith Granger", vastasi majuri sulkien toisen silmänsä, kallistaen päätään toiselle puolelle, siirtäen kepin vasempaan käteensä ja silittäen oikealla paidanrintaansa, "ei vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä vuotta. Ja hitto vieköön, hän on verraton nainen!" huudahti majuri pannen kepin taas olalleen ja jatkaen kävelyään.

"Oliko lapsia?" kysyi Dombey.

"Kyllä, yksi poika", vastasi majuri.

Dombey loi katseensa maahan, ja varjo levisi hänen kasvoilleen.

"Lapsi hukkui noin neljän, viiden vanhana", jatkoi majuri.

"Niinkö?" sanoi Dombey nostaen päänsä.

"Vene kaatui, kun hoitajatar oli ilman mitään aihetta ottanut siihen lapsen mukaansa", selitti majuri. "Se on hänen tarinansa. Edith Granger on yhä Edith Granger, mutta jos sitkeä vanha Joey B. olisi vähän nuorempi ja rikkaampi, olisi tuon jumalaisen olennon nimi Bagstock."

Majuri kohautti olkapäitään ja poskiaan ja nauroi samalla ylensyöneen
Mefistofeleen näköisempänä kuin milloinkaan ennen.

"Hänen suostumuksensa kai sentään olisi tarpeellinen?" sanoi Dombey kylmästi.

"Hitto vie", virkkoi majuri, "Bagstockin sukuun kuuluvat eivät ole tottuneet sellaisiin esteisiin. Tosin on varmaa sekin, että Edith olisi voinut mennä naimisiin kaksikymmentä kertaa, mutta hän on liian ylpeä, liian ylpeä."

Dombeyn kasvojen ilme osoitti, ettei hän silti pitänyt Edith Grangeria vähemmässä arvossa.

"Se on joka tapauksessa mainio ominaisuus", sanoi majuri. "Totta vie, mainio ominaisuus! Dombey! Te olette itsekin ylpeä, ja teidän ystävänne, vanha Joe, kunnioittaa teitä sen vuoksi."

Lausuttuaan seuralaisensa luonteesta tämän kohteliaisuuden, jonka olosuhteet ja keskustelun johdonmukainen kulku näyttivät kiristäneen esille, majuri jätti sen aiheen ja alkoi puhella ylimalkaan niistä loistavista naisista ja ihanista olennoista, joihin hän oli ennen rakastunut.

Pari päivää myöhemmin Dombey ja majuri kohtasivat kunnianarvoisan rouva Skewtonin ja hänen tyttärensä kylpylaitoksen salissa. Senjälkeisenä päivänä he taas tapasivat heidät lähellä sitä paikkaa, jossa olivat heidät ensiksi nähneet. Kun näin oli kolme neljä kertaa jouduttu yhteen, oli vanhan tuttavuuden nojalla perin luonnollista, että majuri lähti heidän luokseen eräänä iltana. Dombey ei ollut alkuaan suunnitellut vieraskäyntejä, mutta kun majuri ilmoitti aikomuksensa, sanoi hän huvikseen lähtevänsä mukaan. Niinpä majuri lähetti alkuasukkaan ennen päivällistä viemään rouva Skewtonille sekä omat että Dombeyn terveiset ja ilmoittamaan, että heillä olisi kunnia käydä arvoisien naisten luona samana iltana, jos nämä olisivat yksin kotona. Vastaukseksi tähän saatiin hyvin pieni, voimakkaasti tuoksuva kirjelappu rouva Skewtonilta majurille. Siinä sanottiin lyhyesti: "Te olette karkea mies, ja minua haluttaisi kovasti olla antamatta anteeksi teille, mutta jos tahdotte olla kohtelias, niin saatte tulla. Ystävälliset terveiset (myöskin Edithiltä) herra Dombeylle."

Kunnianarvoisa rouva Skewton ja hänen tyttärensä asustivat Leamingtonissa ollessaan tosin hyvin hienossa ja kalliissa, mutta jokseenkin vähän tilaa ja mukavuuksia suovassa huoneistossa. Niinpä olikin korkeasukuisella rouva Skewtonilla vuoteessa maatessaan jalat akkunalla ja pää tulisijaa vasten, samalla kun hänen kamarineitonsa majaili vierashuoneen viereisessä syvennyksessä, joka oli niin tavattoman pieni, että hänen täytyi kiemurrella ovesta kauniin käärmeen lailla. Withers, kalpea hovipoika, nukkui läheisen maitomyymälän katonrajassa. Rullatuolia, tämän nuoren Sisyfuksen kiveä, talletettiin öisin saman maitomyymälän vajassa, jossa yhtaikaa majailivat kanatkin istuen rikkinäisissä aasinkärryissä ja ollen nähtävästi sitä mieltä, että nuo kärryt olivat jokin maasta kasvava puu.

Dombey ja majuri tapasivat rouva Skewtonin sijoitettuna Kleopatran asentoon sohvapieluksien väliin, puettuna hyvin kevyesti ja varmasti toisenlaisena kuin Shakespearen Kleopatra oli, jota ikä ei voinut kuihduttaa. Portaista noustessaan he olivat kuulleet harpun säveliä, mutta ne olivat lakanneet, kun heidät ilmoitettiin. Edith seisoi nyt mainitun soittimen ääressä kauniimpana ja ylpeämpänä kuin konsanaan. Tämän naisen kauneudella oli se huomattava ominaisuus, että se näytti pistävän silmään ilman hänen apuaan ja vastoin hänen lähtöäänkin. Hän tiesi olevansa kaunis — mahdotonta olisi muu ollut —, mutta hän näytti omalla ylpeydellään pitävän itsensä kurissa.

Oliko hän välinpitämätön sitä ihailua kohtaan, jota hän herätti, mutta josta ei itse piitannut, vai tahtoiko hän tehdä kauneutensa ihailijoilleen vain kallisarvoisemmaksi sillä, ettei itse kiinnittänyt siihen huomiota; sitä he harvoin pysähtyivät miettimään.

"Toivoakseni emme ole olleet syynä siihen, että lakkasitte soittamasta, rouva Granger", virkkoi Dombey astuen askeleen lähemmäksi.

"Tekö? Ette suinkaan!"

"Miksi et sitten jatka, rakkakin Edith?" kysyi Kleopatra.

"Minä lakkasin samoin kuin aloitinkin — omasta mielihalustani."

Sitä hienoa kylmäkiskoisuutta, joka tuntui näissä sanoissa ja joka ei mitenkään johtunut laimeudesta tai tunteettomuudesta, sillä sen lävitse loisti ylpeä tarkoituksellisuus, tuki hyvin hänen huoleton tapansa hypistellä harpun kieliä.

"Tiedättekö, herra Dombey", sanoi hänen raukea äitinsä leikkien viuhkallaan, "että välistä rakas Edithini ja minä melkein riitelemme —"

"Eihän juuri sentään, äiti?" sanoi Edith.

"Oi, ei juuri niin, rakkaani! Voi voi, se murtaisi sydämeni", vastasi äiti tehden heikon yrityksen taputtaa häntä viuhkallaan, jollaista mielenosoitusta Edith ei kuitenkaan lähestynyt edistämään. "Tarkoitan vain kylmiä muodollisuuksia, joita noudatetaan pikku seikoissa. Miksi emme ole luonnollisempia? Hyväinen aika! Kun sielumme on niin tulvillaan kaihoa ja tunteita ja sydämemme sykkii niin voimakkaasti ja hurmaavasti, niin miksi emme ole luonnollisempia?"

Dombey sanoi, että se oli totta.

"Jos koettaisimme, niin voisimme kai olla luonnollisempia", sanoi rouva
Skewton. Ja Dombey piti sitä mahdollisena.

"Mitä lempoa, hyvä rouva", sanoi majuri. "Me emme pystyisi siihen. Me emme pystyisi siihen, jolleivät maailman asukkaat olisi kaikki samanlaisia kuin J.B. — sitkeitä ja suoria kuin Joe, tavallisia punaisia kovamätisiä sillejä. Muuten se ei kävisi päinsä."

"Te kelvoton vääräoppinen", sanoi rouva Skewton, "vaietkaa!"

"Kleopatra käskee ja Antonius Bagstock tottelee", vastasi majuri suudellen hänen kättään.

"Tuolla miehellä ei ole mitään tunteita", sanoi rouva Skewton, pitäen viuhkaansa julmasti siinä asennossa, ettei majuri voinut nähdä hänen kasvojaan. "Hänellä ei ole sydäntä. Ja minkä muun vuoksi me elämme kuin sydämen! Mikä muu on niin viehättävää! Ilman tätä auringonsädettä kylmässä, kylmässä maailmassa emme voisi mitenkään tulla toimeen", jatkoi hän järjestellen pitsiröyhelöään ja ihaillen paljaan laihan käsivartensa vaikutusta. "Lyhyesti sanoen, paatunut mies!" lisäsi hän katsahtaen majuriin viuhkansa takaa. "Minä tahtoisin, että maailmani olisi pelkkää sydäntä, ja usko on niin kerrassaan viehättävä asia, etten tahdo antaa teidän häiritä sitä, kuuletteko?"

Majuri vastasi Kleopatran menettelevän väärin vaatiessaan, että maailma olisi pelkkää sydäntä, ja anastaessaan itselleen kuitenkin kaikki maailman sydämet. Tästä Kleopatra sai aiheen huomauttaa, että imartelu oli hänestä sietämätöntä ja että jos majuri uskaltaisi puhutella häntä vielä siinä äänilajissa, hän heti saisi lähteä takaisin kotiinsa.

Withers Kalpea tarjoili paraikaa teetä, ja Dombey kääntyi taas Edithin puoleen.

"Näyttää siltä, ettei täällä ole paljon seuraa", virkkoi Dombey omalla pöyhkeällä tavallaan.

"En luule. Me emme tapaa ketään."

"Sepä se", huomautti rouva Skewton sohvaltaan, "täällä on tuskin sellaisia ihmisiä, joiden kanssa haluaisimme tullakaan tutuiksi".

"Heillä ei ole kylliksi sydäntä", sanoi Edith hymyillen. Se oli hymyn hämärää: niin omituisesti yhtyivät siinä valo ja varjot.

"Edith kulta pilkkaa minua, nähkääs!" sanoi äiti pudistaen päätään, joka välillä vapisi itsestäänkin kuin halvaus olisi silloin tällöin välähdellyt jalokivien vastakohtana. "Paha lapsi!"

"Kaiketi olette käynyt täällä ennenkin, ellen erehdy", sanoi Dombey, puhutellen yhä Edithiä.

"Muutamia kertoja. Me olemme luullakseni käyneet kaikkialla."

"Kaunis seutu!"

"Niin luulen. Kaikki sanovat niin."

"Serkkusi Feenix on siihen silmittömästi ihastunut, Edith", virkkoi hänen äitinsä sohvaltaan.

Tytär käänsi kaunista päätään vähän ja kohautti kulmakarvojaan hiuksenleveyden verran, ikäänkuin hänen Feenix-serkkunsa olisi se olento, johon tarvitsi kiinnittää vähimmän huomiota. Sitten hän taas katsoi Dombeyta.

"Toivon hyvän makuni nimessä, että olen väsynyt tähän seutuun", virkkoi hän.

"Onhan teillä melkein syytäkin siihen, arvoisa rouva", vastasi Dombey vilkaisten niihin moniin maisemaluonnoksiin, joista hän oli jo tuntenut muutamia seudun näköaloiksi ja joita oli paljon siellä täällä huoneessa, "jos nämä kauniit piirrokset ovat teidän työtänne".

Edith Granger ei vastannut hänelle mitään, vaan istui ylpeän kauniina, ihan häikäisevänä.

"Onko asia niin?" kysyi Dombey. "Ovatko ne teidän tekemiänne?"

"Ovat."

"Ja te soitatte myös, niinkuin jo tiedän."

"Kyllä."

"Ja laulatte?"

"Laulan."

Hän vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin omituisen vastahakoisesti ja niin huomattavan uhkamielisesti itseään kohtaan, että se antoi määrätyn leiman hänen kauneudelleen. Mutta hän ei ollut hämillään, vaan hallitsi itseään täydellisesti. Hän ei myöskään näyttänyt haluavan välttää keskustelua, sillä hän käänsi kasvonsa vieraaseensa päin, vieläpä teki niin uudelleenkin, kun toinen istui ääneti.

"Teillä on ainakin monta keinoa ikävän torjumiseksi", sanoi Dombey.

"Mikä niiden vaikutus lieneekin, tunnette te ne nyt kaikki. Minulla ei ole muita taitoja."

"Uskallanko pyytää saada tutustua niihin kaikkiin?" kysyi

Dombey juhlallisen kohteliaasti, laskien erään maisemaluonnoksen kädestään ja viitaten harppuun.

"Kyllä, jos haluatte."

Edith nousi samassa seisomaan, astui äitinsä sohvan ohitse ja loi häneen ylpeän katseen, joka kesti vain silmänräpäyksen, mutta joka sisälsi (jos vain joku olisi voinut sen nähdä) kokonaisen tunnetulvan. Samalla hän hymyili omituisella tavallaan ja meni ulos huoneesta.

Majuri, joka oli tällä välin syrjäytetty, oli työntänyt pienen pöydän Kleopatran eteen ja istuutui pelaamaan pikettiä hänen kanssaan. Dombey, joka ei osannut sitä peliä, alkoi katsella heitä opikseen, kunnes Edith tulisi takaisin.

"Saamme toivoakseni kuulla soittoa, herra Dombey", virkkoi Kleopatra.

"Rouva Granger on ystävällisesti luvannut sitä", vastasi Dombey.

"Voi, se on kovin hauskaa. — Onko nyt teidän vuoronne, majuri?"

"Ei, hyvä rouva", vastasi majuri. "En kykene enää mihinkään."

"Te raakalainen", vastasi rouva Skewton, "ja minun pelini on menetetty.
— Te pidätte soitosta, herra Dombey?"

"Tavattomasti", kuului vastaus.

"Niin. Se on hyvin hauskaa", virkkoi Kleopatra vilkaisten kortteihinsa. "Niin paljon sydäntä siinä on — epämääräisiä muistoja entisistä olomuodoista — ja kaikesta sellaisesta — mikä on niin peräti viehättävää. Tiedättekö mitä", jatkoi hän teeskentelevästi hymyillen ja käänsi sotamiehen, joka oli tullut esille ylösalaisin, "jos jokin voisi houkutella minua lopettamaan elämäni, niin ei muu kuin uteliaisuus saada selville, mikä sen tarkoitus oikein on. On tosiaankin olemassa niin monta houkuttelevaa salaisuutta, jotka ovat meiltä kätkössä. Majuri, nyt on teidän vuoronne."

Majuri pelasi, ja Dombey, joka katseli heitä oppiakseen, olisi pian ollut peräti sekaisin, jos olisi todenteolla kiinnittänyt huomionsa peliin, mutta hän ajatteli vain, milloin Edith taas ilmestyisi.

Edith tulikin vihdoin ja istuutui harppunsa ääreen. Dombey nousi seisomaan hänen viereensä kuunnellakseen. Hän ei paljon ymmärtänyt soitosta eikä tuntenut nyt kajahtelevaa säveltä, mutta hän näki, kuinka Edith kumartui harppunsa ylitse, ja ja ehkä hän kuuli soittimesta vielä joitakin omia kaukaisia säveliä, jotka kesyttivät rautatien hirviötä ja vaimensivat sen leppymättömyyttä.

Kleopatralla oli tosiaankin tarkka katse pikettipelissä. Se välkkyi kuin linnunsilmä eikä kiintynyt peliin, vaan tunkeutui huoneen toisesta reunasta toiseen ja viivähti harpussa, soittajassa, kuuntelijassa, kaikessa.

Lopetettuaan soittonsa ylpeä kaunotar nousi seisaalle ja ottaen Dombeyn kiitokset ja kohteliaisuudet vastaan samalla lailla kuin ennenkin meni pianon ääreen ja alkoi melkein heti laulaa.

Edith Granger, mikä muu laulu tahansa, mutta ei tuota! Edith Granger, sinä olet hyvin kaunis ja näppäilysi on loistava, äänesi syvä ja sointuva, mutta ei tuota laulua, jonka Dombeyn laiminlyöty tytär lauloi velivainajalleen!

Voi, Dombey ei tunne sitä säveltä. Ja jos hän tuntisikin, niin mikä
Edith Grangerin laulu pehmittäisi tuota kovaa miestä! Nuku, yksinäinen
Florence, nuku! Olkoot unesi rauhalliset, vaikka yö on pimennyt ja
pilviä kokoontuu, uhaten purkautua raesateeksi!

KAHDESKOLMATTA LUKU

Carkerin pikku tehtävä

Konttoripäällikkö Carker istui kirjoituspöytänsä ääressä sileänä ja sulavana kuten ainakin, lukien kirjeitä, jotka oli jätetty hänen avattavikseen, ja merkitsi niihin tavantakaa muistiinpanoja ja huomautuksia, joita niiden sisällys vaati.

Sitten hän kokosi ne pikku ryhmiin jaettaviksi kauppaliikkeen eri osastoihin. Posti oli ollut hyvin runsas sinä aamuna, ja Carkerilla oli paljon työtä.

Sellaisessa puuhassa olevan miehen menettely — hän kun pysähtyi katselemaan kädessään olevaa paperinippua, jakoi sen — eri ryhmiin, otti toisen nipun ja tutki sen sisältöä kulmakarvat rypyssä ja huulet tiukalla, vuoroin jakaen ja lajitellen ja miettien — muistutti omituisesti kortinpeluuta. Carkerin ilme sopi hyvinkin tähän mielikuvaan. Hän näytti huolellisesti miettivän peliään, tajuavan täydellisesti sen vahvat ja heikot kohdat, järjestelevän mielessään kortit sitä mukaa kuin ne tulivat hänen eteensä, tuntevan tarkoin, mitä hyötyä niistä oli, mitä niiltä puuttui ja mihin ne pystyivät. Hän huomasi tarkasti, mitä toisilla pelaajilla oli käsissään, mutta ei koskaan ilmaissut, mitä hänellä itsellään oli.

Kirjeet olivat erikielisiä, mutta Carker luki ne kaikki. Jos Dombey ja Pojan kirje vaihdossa olisi ollut jotakin, mitä hän ei olisi osannut lukea, olisi pakasta puuttunut kortti. Hän luki melkein yhdellä katseella ja vertasi kirjeitä ja asioita toisiinsa jatkaessaan työtään, pannen kirjeet perätysten kunkin omaan ryhmäänsä — samoin kuin pelaaja katselee pöydälle heitettyä korttia ja pitää mielessään sen merkitystä senkin jälkeen kun se on hävinnyt näkyvistä. Vähän liian viisaana pelitoveriksi ja kerrassaan liian viisaana vastustajaksi Carker istui siinä, kattoakkunan lävitse tulevien auringonsäteitten langetessa häneen vinosti, ja pelasi yksin.

Ja vaikkei kissansukuisten eläinten, villien paremmin kuin kesyjenkään, vaistoihin kuulu pelata kortteja, teki johtaja Carker kiireestä kantapäähän asti kissamaisen vaikutuksen istuessaan siinä kesäisen valon ja lämmön kaistaleessa, joka paistoi hänen pöydälleen ja lattialle, ikäänkuin ne olisivat koukerteleva aurinkokello ja hän itse sen ainoa numero. Hänen tukkansa ja poskipartansa, jotka tavallisestikin olivat laimean väriset, näyttivät nyt entistäkin haalistuneemmilta voimakkaassa auringonvalossa ja muistuttivat kilpikonnan väristä kissankarvaa. Hänen kyntensä olivat pitkät ja sirosti leikatut ja teroitetut. Hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä jokaista likatahraa kohtaan, mikä sai hänet toisinaan katselemaan putoavia pölyhiukkasia ja pyyhkimään ne pois sileältä valkealta kädeltään ja kiiltävältä paidanrinnaltaan. Sellaisena istui johtaja Carker, ovelana, terävähampaisena, pehmeäjalkaisena, tarkkasilmäisenä, sulavakielisenä, julmasydämisenä, siistinä ulkomuodoltaan, lujana ja kärsivällisenä työssään kuin hiirenkolossa odottaen.

Vihdoin olivat kirjeet järjestyksessä lukuunottamatta yhtä, jonka hän säästi erikoiseen tarkoitukseen. Lukittuaan yksityisluontoisemmat kirjeet pöytälaatikkoon hän soitti kelloa.

"Miksi sinä tulet?" kysyi hän veljeltään, joka ilmestyi huoneeseen.

"Lähetti on asioilla, ja minä olen häntä lähin", kuului nöyrä vastaus.

"Jaha, sinä olet lähin?" mutisi johtaja. "Niin. Kerrassaan suuri kunnia minulle!"

Osoittaen pöydälle ryhmitettyjä avattuja kirjeitä hän kääntyi halveksivasti nojatuolissaan ja mursi kädessään olevan kirjeen sinetin.

"Minusta tuntuu ikävältä häiritä sinua, James", sanoi veli ottaen kirjeet käteensä, "mutta —"

"Vai niin, onko sinulla jotakin sanottavaa? Arvasinhan sen. No niin?"

Konttoripäällikkö ei nostanut silmiään eikä luonut niitä veljeensä, vaan katseli yhä kirjettään, vaikkei avannutkaan sitä.

"No niin?" toisti hän kärsimättömästi.

"Olen levoton Harrietin vuoksi."

"Harrietin. Minkä Harrietin? En tunne sennimistä."

"Hän ei ole terve, ja hän on kovasti muuttunut viime aikoina."

"Hän muuttui kovasti monta vuotta sitten", vastasi johtaja, "eikä minulla ole muuta sanottavaa".

"Jospa tahtoisit kuulla minua —"

"Miksi minä kuulisin sinua, veli John?" vastasi johtaja, pannen ivallisen painon kahteen viimeiseen sanaan, ja kohotti päänsä luomatta kuitenkaan katsetta veljeensä. "Minä sanon sinulle, että Harriet Carker ratkaisi monta vuotta sitten vaalin molempien veljiensä välillä. Mahdollisesti hän katuu sitä, mutta hänen täytyy pysyä siinä."

"Älä käsitä minua väärin. Minä en sano, että hän katuu. Menettelisin kovin kiittämättömästi vihjatessani siihen suuntaan", vastasi toinen. "Mutta, usko minua, James, minä olen hänen uhrauksestaan yhtä pahoillani kuin sinäkin."

"Kuin minäkö?" huudahti johtaja. "Minäkö?"

"Yhtä pahoillaan hänen vaalistaan — siitä, mitä sanot vaaliksi — kuin sinä olet siitä vihainen", virkkoi toinen.

"Vihainen?" toisti johtaja näyttäen hammasrivinsä.

"Tai tyytymätön. Mikä sana sinua vain enimmin miellyttää. Tiedäthän tarkoitukseni. Minä en aio loukata."

"Sinä loukkaat kaikella mitä teet", vastasi hänen veljensä katsahtaen häneen äkkiä hyvin tuimasti. Samassa tämä ilme kuitenkin väistyi entistä leveämmän hymyn tieltä. "Vie nuo paperit pois, ole niin hyvä. Minulla on työtä."

Hänen kohteliaisuutensa oli niin paljon loukkaavampi kuin hänen kiukkunsa, että veli lähti ovelle. Mutta siinä hän pysähtyi ja taakseen katsoen virkkoi:

"Kun Harriet turhaan koetti rukoilla sinua minun puolestani ensimmäisen harha-askeleeni ja ensimmäisen oikeutetun vihanpuuskasi sattuessa ja kun hän luopui sinusta, James, seuratakseen minua onnettomuuteen ja uhrautuakseen harhaan osuvassa rakkaudessaan perikatoon joutuneelle veljelleen, jolla ei ilman häntä ollut ketään koko maailmassa, silloin hän oli nuori ja kaunis. Minä luulen, että jos voisit nähdä hänet nyt — jos menisit häntä tervehtimään — niin hän herättäisi ihailuasi ja sääliäsi."

Johtaja taivutti päätään ja näytti hampaansa kuin aikoisi vastaukseksi johonkin mitättömään pikku juttuun huomauttaa: "Hyväinen aika! Niinkö on asian laita?" Mutta hän ei lausunut sanaakaan.

"Me ajattelimme silloin — me veljet — että hän menisi nuorena naimisiin ja viettäisi onnellista ja rauhallista elämää", jatkoi John Carker. "Jospa tietäisit, kuinka kevyesti hän hylkäsi nuo toiveet, kuinka iloisesti hän on vaeltanut sitä tietä, jolle kerran astui, koskaan katsahtamatta taakseen, niin et enää voisi sanoa, että hänen nimensä on vieras korvillesi. Et suinkaan!"

Taas johtaja taivutti päätään ja näytti hampaansa kuin aikoisi sanoa: "Kerrassaan ihmeellistä! Olenpa peräti hämmästynyt!" Mutta nytkään hän ei puhunut mitään.

"Saanko jatkaa?" kysyi John Carker lempeästi.

"Jatkaa matkaasi pois täältä?" vastasi veli hymyillen. "Ole niin hyvä."

Huoahtaen John Carker kääntyi astumaan ulos ovesta, kun samassa hänen veljensä ääni pysähdytti hänet hetkiseksi kynnykselle.

"Jos Harriet yhä vaeltaa mielellään samaa tietä eteenpäin", virkkoi johtaja heittäen vielä avaamattoman kirjeen pöydälle ja pistäen kädet syvälle taskuihin, "niin voit sanoa hänelle, että minä kuljen yhtä mielelläni omaani. Jollei hän kertaakaan ole katsahtanut taakseen, niin voit sanoa hänelle, että minä olen joskus niin tehnyt palauttaakseni mieleeni, kuinka hän asettui sinun puolellesi, ja että minun päätökseni on järkkymätön." Viimeiset sanat hän virkkoi ystävällisesti hymyillen.

"Minä en puhu hänelle mitään sinusta. Me emme koskaan puhele sinusta.
Kerran vuodessa, syntymäpäivänäsi, Harriet virkkaa: 'Muistelkaamme
Jamesia nimeltä ja toivokaamme hänelle onnea', mutta muuta emme puhu."

"Ole niin hyvä ja sano se siis itsellesi", vastasi toinen. "Et voi toistaa sitä liian usein painaaksesi mieleesi, että sinun on varottava puhumasta siitä asiasta minulle. Minä en tunne ketään Harriet Carkeria. Sellaista henkilöä ei ole olemassa. Sinulla mahdollisesti on sisar; pidä hänestä niin paljon kuin tahdot. Minulla ei ole sisarta."

Johtaja Carker otti taas kirjeen käteensä ja viittasi sillä pilkallisen kohteliaasti ovelle. Hän avasi sen veljensä mennessä ulos ja katseli synkästi hänen jälkeensä hänen poistuttuaan näkyvistä. Sitten hän taas kääntyi nojatuolissaan ja alkoi huolellisesti lukea kirjettä.

Se oli hänen mahtavalta isännältään Dombeylta ja päivätty Leamingtonissa. Vaikka Carker luki kaikki muut kirjeet nopeasti, käsitteli hän tätä hitaasti ja harkitsi eri sanoja, paljastaen samalla kaikki hampaansa. Silmäiltyään sen yhteen kertaan lävitse hän käänsi sen taas toisin päin ja poimi sieltä muutamia lauseita. "Vaihtelu on ollut minulle hyvin terveellinen, enkä tunne vielä halua määrätä paluupäivääni." "Minä toivon, Carker, että tulette kerran tänne tervehtimään minua ja ilmoitatte minulle henkilökohtaisesti, kuinka asiat luistavat." "Unohdin puhua teille nuoresta Gaysta. Jollei hän ole lähtenyt Pojalla ja Perillisellä tai jos Poika ja Perillinen vielä on satamassa, niin määrätkää jokin toinen nuorukainen ja pidättäkää Gay toistaiseksi Cityssä. En ole vielä tehnyt varmaa päätöstä."

"Sepä sattui pahasti!" virkkoi johtaja Carker, levittäen suunsa, "sillä hän on nyt jo kaukana".

Yhä kiinnitti tuo lause, joka oli jälkikirjoituksessa, hänen huomiotaan ja sai hänen hampaansa pysymään näkyvissä.

"Muistaakseni mainitsi hyvä ystäväni kapteeni Cuttle jotakin kehumisesta tuon päivän vanavedessä. Vahinko, että poika on niin kaukana!"

Hän taivutti kirjeen jälleen kokoon ja hypisteli sitä, sovitellen sitä pitkittäin ja poikittain pöydälle seisomaan ja käännellen sitä joka puolelle — käsitellen ehkä ajatuksissaan samoin sen sisällystä — kun lähetti Perch koputti hiljaa ovelle, tuli sisään varpaillaan, kumarrellen joka askelella, ikäänkuin hänen elämänsä ilona olisi kumarrella, ja laski muutamia papereita pöydälle.

"Haluaisitteko ehkä jatkaa työtänne?" kysyi Perch hieroen käsiään ja taivuttaen päänsä nöyrästi toiselle puolelle kuin tuntien olevansa henkilö, joka ei saanut pitää sitä pystyssä sellaisen miehen läsnäollessa, vaan tahtoisi pitää päätänsä mahdollisimman vähän tiellä.

"Kuka kysyy minua?"

"No niin, tällä hetkellä ei oikeastaan kukaan", vastasi Perch hiljaisella äänellä. "Laivakojeiden kauppias Gills sanoo poikenneensa sisään jonkin maksusuorituksen vuoksi, mutta minä sanoin hänelle, että teillä on paljon työtä, oikein paljon työtä."

Perch yskähti kerran kouraansa ja odotti lisämääräyksiä. "Onko joku muu vielä odottamassa?"

"Niin, herra Carker", sanoi Perch, "en olisi omasta aloitteestani uskaltanut mainita, että kukaan muu odottaa, mutta sama nuorukainen, joka oli täällä eilen ja viime viikolla, on yhä roikkunut täällä ja näyttää hirveän vetelältä, kun hän viheltelee varpusille alhaalla pihalla ja saa ne viheltämään vastaukseksi."

"Sanoitteko hänen haluavan jotakin työtä, Perch?" kysyi Carker nojautuen taaksepäin tuolissaan ja katsellen lähettiä.

"No niin, herra Carker", vastasi Perch yskähtäen taas kouraansa, "hän sanoi nimenomaan tarvitsevansa jotakin tointa ja olevansa sitä mieltä, että häntä voisi käyttää johonkin satamassa, koska hän on tottunut onkimaan, mutta —" Perch pudisti päätänsä epäilevän näköisenä.

"Mitä hän sitten sanoo tullessaan?" kysyi Carker.

Perch yskähti jälleen, mitä keinoa hän aina käytti alamaisuuttaan ilmaistakseen, kun ei mitään muuta sopivaa juolahtanut hänen mieleensä. "Hän sanoo pyytävänsä nöyrästi tavata jotakuta herroista ja haluavansa ansiotyötä. Mutta nähkääs", lisäsi Perch alentaen äänensä kuiskaukseksi ja iski kerrottavansa salaisuuden suuren tärkeyden vuoksi ovea kädellään ja polvellaan kuin olisi tahtonut sulkea sen vieläkin lujemmin, "kerrassaan sietämätöntä on, että tuollainen joutava poika maleksii täällä ja juttelee, että hänen äitinsä on imettänyt meidän liikkeemme nuorta herraa ja että hän siitä toivoo itselleen jotakin etua. Olen varma siitä", huomautti Perch, "että vaikka vaimoni samoihin aikoihin imetti terveintä tyttöstä, millä konsanaan olemme rohjenneet lisätä perhettämme, en olisi uskaltanut vihjatakaan siihen, että hän olisi kyennyt imettämään herra Dombeyn lasta!"

Carker hymyili hänelle kuin haikala, mutta hajamielisellä, mietteisiinsä vaipuneen tavalla.

"Eiköhän minun olisi parasta", esitti Perch lyhyen vaitiolon jälkeen ja uudelleen yskäisten, "ilmoittaa hänelle, että jos hän taas näyttäytyy täällä, hänet jätetään poliisin liuostaan. Katsokaas, herra Carker", lisäsi Perch, "minä olen luonnostani niin arka ja hermoni ovat vaimoni tilan vuoksi niin kiihdyksissä, että helposti voisin vannoa tuon pojan olevan vaarallisen."

"Tahtoisin nähdä hänet, Perch", virkkoi Carker. "Tuokaa hänet sisään!"

"Heti, herra Carker. Mutta suokaa anteeksi, hänen ulkomuotonsa on kovin raaka."

"Ei se haittaa. Jos hän on siellä, tuokaa hänet sisään. Puhuttelen kohta herra Gillsiä. Pyytäkää häntä odottamaan."

Perch kumarsi ja sulkien oven niin tarkoin ja huolellisesti kuin aikoisi olla palaamatta viikkokauteen meni pihalle varpusten joukkoon. Hänen lähdettyään Carker asettui, mieliasentoonsa tulisijan eteen ja jäi siihen seisomaan, katsellen ovelle. Siinä hän muistutti erikoisesti väijyksissä olevaa kissaa, hymyillessään niin, että hammasten koko ylärivi loisti näkyvissä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Perch palasi takanaan pari raskaita saappaita, jotka kolistelivat pitkin käytävää. Tokaisten kursailematta: "Marssi eteenpäin!" — mikä oli perin harvinainen esittelytapa Perchin suussa — hän työnsi ovesta sisään vahvarakenteisen, viisitoistavuotiaan pojan, jolla oli pyöreät punaiset posket, pyöreä sileä pää, pyöreät mustat silmät, pyöreät raajat ja pyöreä ruumis ja koko olemuksensa yleisen pyöreyden mukaisesti kädessä pyöreä hattu ilman lieriä.

Totellen Carkerin viittausta Perch vetäytyi pois tuotuaan tämän vieraan näkyviin. Silloin Carker heti tarttui sanaakaan virkkamatta pojan kurkkuun ja ravisti häntä niin kauan, että hänen päänsä näytti heiluvan irrallaan olkapäillä.

Poika ei näin yllätettynäkään voinut olla hurjasti tuijottamatta herraan, joka näytteli valkeita hampaita ja oli tukehduttaa hänet, ja konttorihuoneen seiniin kuin päättäen, että jos hänet kuristettaisiin, hänen viimeinen katseensa saisi osua kaikkeen salaperäiseen, minkä läheisyyteen tunkeutuminen oli tuottanut hänelle niin ankaran rangaistuksen. Vihdoin hänen onnistui sopertaa:

"Kuulkaas, herra, päästäkää minut irti!"

"Sinutko irti!" sanoi Carker. "Mitä! Olenko siis vihdoinkin saanut sinut kiinni?" Siitä ei ollut epäilystä, pitelipä hän poikaa kiinni hyvinkin lujasti. "Sinä koira", jatkoi Carker yhteenpuristettujen hampaittensa välistä, "minä kuristan sinut!"

Poika vikisi. Tekisikö hän tosiaankin niin? Ei suinkaan — mutta mitä hän sitten teki — ja miksei hän kuristanut jotakuta itsensä kokoista? Tämä eriskummainen vastaanotto oli masentanut poikaparan, ja kun hänen päänsä taas sai olla rauhassa ja hän tuijotti edessään seisovan herran kasvoihin tai paremminkin hampaisiin ja näki hänen tuiman ilmeensä, unohti hän niin miehuutensa, että purskahti itkemään.

"Minä en ole tehnyt teille mitään, herra", puuskutti nuori Rob Toodle.

"Sinä lurjus", vastasi Carker päästäen hänet vähitellen irti ja peräytyen askelen mielipaikalleen. "Kuinka sinä rohkenet tulla tänne?"

"En tarkoittanut mitään pahaa", uikutti poika pannen toisen kätensä kurkulleen ja toisen rystyset silmilleen. "Minä en tule koskaan enää. Halusin vain työtä."

"Työtä, sinä heittiö!" toisti Carker katsellen häntä tiukasti. "Etkö sinä ole Lontoon laiskin vetelehtijä?"

Tämä syytös loukkasi syvästi Toodle nuorempaa, mutta oli samalla niin sattuva kuvaus hänen luonteestaan, ettei hän voinut lausua sanaakaan sitä vastaan. Hän siis seisoi paikallaan tuijottaen herraan pelästyneen ja katuvan näköisenä. Ylimalkaan saattoi huomata, että häntä lumosi Carker, josta hän ei hetkeksikään hellittänyt pyöreitä silmiään.

"Etkö sinä ole varas?" kysyi Carker pitäen käsiään takana takintaskussa.

"En, herra", torjui Rob.

"Oletpa!" sanoi Carker.

"Se on varmaa, etten ole", väitti Rob. "Uskokaa minua, en ole koskaan eläissäni varastanut. Tiedän kyllä menetelleeni vähän väärin siitä lähtien, kun innostuin lintujen pyydystämiseen ja kilpakävelyyn. Mahdollisesti joku voisi ajatella", jatkoi hän katumuksen puuskassa, "että laululinnut ovat viattomia olentoja, mutta kukaan ei tiedä, mitä kiusaa niistä on ja mihin ne voivat ihmisen saattaa."

Hänelle ne näyttivät tuottaneen kauhtuneen pumpulisamettisen takin ja samanlaiset housut, tavattoman pienet punaiset liivit ja yllämainitun hatun.

"En ole ollut kotona kahtakaankymmentä kertaa senjälkeen kun linnut saivat minut valtoihinsa", sanoi Rob, "ja siitä on kymmenen kuukautta. Kuinka voisin mennä kotiin, kun kaikista tuntuu surkealta nähdä minua? Oikein ihmettelen", lisäsi hän itkeä kollottaen ja tahrien silmiään takkinsa hihoilla, "etten ole jo monta kertaa hukuttanut itseäni".

Kaiken tämän, myöskin hämmästyksensä siitä, ettei viimeistä hätäkeinoa ollut käytetty, poika selitti sillä tavalla kuin Carkerin hampaat olisivat vetäneet sen hänestä esille eikä hän olisi voinut niitä vastustaa.

"Siisti miehenalku!" huomautti Carker katsellen häntä päätään pudistaen. "Sinullekin on jo hamppu kylvettynä, tyhjäntoimittaja!"

"Sen uskon", vastasi Rob kohottaen taas ja turvautuen uudelleen takkinsa hihansuuhun. "Toisinaan en välittäisi siitäkään, vaikka se jo kasvaisi. Kaikki onnettomuuteni alkoivat laputtamisesta, herra. Mutta mitä muuta voin tehdä kuin laputtaa?"

"Muuta kuin laputtaa? Mitä se on?"

"Laputtaa pois koulusta."

"Tarkoitatko, että kävit muka koulua etkä mennytkään sinne?" kysyi
Carker.

"Tarkoitan, se juuri on laputtamista", vastasi entinen hioja hyvin masentuneena. "Minua töykittiin pitkin katuja sinne mennessäni, ja perille päästyäni minua mukiloitiin. Senvuoksi minä laputin ja piilouduin, ja siitä se alkoi."

"Ja sittenkin haluat muka tointa", virkkoi Carker tarttuen taas hänen kurkkuunsa samalla kun piti häntä käsivarren pituuden päässä itsestään ja tarkasteli häntä joitakin hetkiä mitään sanomatta.

"Olisin kiitollinen siitä, jos koetteeksi käyttäisitte minua johonkin", vastasi Toodle nuorempi heikolla äänellä.

Johtaja Carker työnsi hänet nurkkaan — mihin poika alittui tyynesti, tuskin uskaltaen hengittää, eikä edes hellittänyt silmiään hänen kasvoistaan — ja soitti sitten kelloa.

"Pyytäkää herra Gillsiä sisään."

Perch oli liian nöyrä ilmaistakseen hämmästystään nurkassa seisovan olennon vuoksi. Sol-ukko tuli samalla näkyviin.

"Herra Gills, istuutukaa", sanoi Carker hymyillen. "Mitä kuuluu?
Toivottavasti olette ollut yhtä terve kuin ennenkin?"

"Kiitos kysymästä", vastasi ukko ottaen esiin taskukirjansa ja ojentaen
Carkerille muutamia seteleitä samalla kun puheli hänelle. "Mikään muu
ei minua ruumiillisesti vaivaa kuin ikä. Kaksikymmentäviisi, herra
Carker."

"Olette yhtä täsmällinen ja tarkka, herra Gills, kuin jokin ajanmittarinne", vastasi Carker hymyillen, veti eräästä laatikosta esiin paperin ja merkitsi siihen muutaman sanan, Sol-ukon tarkatessa hänen olkansa takaa. "Aivan oikein."

"Laivaluettelossa ei puhuta mitään Pojasta ja Perillisestä, herra Carker", virkkoi Sol-ukko samalla kun hänen äänensä värisi vähän tavallista enemmän.

"Pojasta ja Perillisestä ei puhuta", vastasi Carker. "Näyttää olleen myrskyisiä ilmoja, herra Gills, ja se on luultavasti ajautunut oikealta suunnaltaan."

"Luotan Jumalaan, että se on turvassa", sanoi ukko.

"Niin minäkin", vahvisti Carker äänettömällä tavallaan, mikä sai huomioitaan tekevän nuoren Toodlen taas vapisemaan. "Herra Gills", lisäsi hän ääneen, nojautuen taaksepäin tuolissaan, "varmaankin kaipaatte kovasti sisarenpoikaanne?"

Hänen vieressään seisova Sol-ukko pudisti päätään ja huoahti syvään.

"Herra Gills", jatkoi Carker sivellen pehmeällä kädellään leukaansa ja katsellen laivakojeiden kauppiasta kasvoihin, "teille olisi seuraa siitä, jos saisitte jonkun nuorukaisen avuksenne myymälään, ja minä olisin teille kiitollinen, jos nyt majoittaisitte erään luoksenne. Tiedän kyllä", lisäsi hän nopeasti, aavistaessaan mitä ukko aikoi huomauttaa, "ettei siellä ole paljon työtä, mutta te voitte panna hänet puhdistamaan huonetta ja kiilloittamaan kapineitanne, yleensä aputöihin. Tuossa se poika on!"

Sol Gills työnsi silmälasinsa otsalta silmien kohdalle ja tarkasteli Toodle nuorempaa, joka seisoi nurkassa. Pojan pää oli samanlainen kuin ennenkin. Se oli kuin vasta nostettu kylmästä vesisangosta. Hänen pienet liivinsä nousivat ja laskivat nopeasti mielenliikutuksien mukaan, ja hänen silmänsä olivat jännittyneinä kiintyneet Carkeriin, välittämättä rahtustakaan tulevasta isännästä.

"Otatteko hänet luoksenne, herra Gills?"

Innostumatta vähääkään Sol-ukko vastasi olevansa iloinen voidessaan edes jossakin pikku seikassa noudattaa herra Carkerin mieltä, jonka toive tällaisessa tapauksessa oli käsky. Sitten hän lisäsi, että puinen merikadetti tuntisi itsensä onnelliseksi saadessaan vastaanottaa minkä herra Carkerin valitseman vieraan tahansa.

Carker paljasti hampaansa, vieläpä ikenensäkin, mikä pani tarkkaavan Toodle nuoremman yhä enemmän värisemään, ja kiitti kaikkein ystävällisimmällä tavallaan laivakojeiden kauppiasta hänen kohteliaisuudestaan.

"Minä käytän häntä sitten sillä lailla, herra Gills", virkkoi Carker, nousten seisomaan ja pudistaen ukon kättä, "kunnes pääsen selville siitä, miten minun sopii menetellä hänen kanssaan ja mihin hän kelpaa. Koska nyt otan hänet vastuulleni, herra Gills, olen iloinen, jos pidätte häntä tarkoin silmällä ja ilmoitatte hänen käytöksestään minulle. Minä kysyn hänen vanhemmiltaan paria seikkaa ratsastaessani iltapäivällä kotiin — he ovat kunnollisia ihmisiä — saadakseni hänestä vähän lähempiä tietoja. Ja kun se on tehty, herra Gills, lähetän hänet teidän luoksenne huomisaamuna. Hyvästi!"

Hymyillessään jäähyväisiksi hän paljasti hampaansa niin kokonaan, että Sol-ukko joutui hämilleen. Hän palasi kotiin ajatellen raivoavaa merta, vajoavia laivoja, uppoavia ihmisiä, vanhaa madeirapulloa, joka ei ehkä koskaan näkisi päivänvaloa, ja monia muita ikäviä asioita.

"No niin, poika", virkkoi Carker laskien kätensä nuoren Toodlen olkapäälle ja vetäen hänet keskelle huonetta. "Sinä olet kuullut, mitä sanoin?"

Rob vastasi: "Kyllä, herra."

"Ehkä ymmärrät", jatkoi johtaja, "että jos joskus petät minua tai muuten vehkeilet, olisi tosiaankin ollut parasta, että olisit kerta kaikkiaan hypännyt jokeen, ennenkuin tulit tänne".

Rob näytti käsittävän sen paremmin kuin minkään muun asian koko inhimillisen tietämyksen alalla.

"Jos olet valehdellut minulle jotakin", lisäsi Carker, "niin älä koskaan enää tule näkyviini. Jollet, niin odota minua jossakin lähellä äitisi asuntoa tänä iltapäivänä. Minä lähden täältä kello viisi ja ratsastan sieltä ohitse. Annappa nyt minulle osoite."

Rob saneli sen hitaasti, ja Carker merkitsi muistiin. Rob tavasi sen vielä toiseenkin kertaan kirjain kirjaimelta, ikäänkuin olisi hänen mielestään yhdenkin pisteen tai poikkiviivan laiminlyönti vienyt hänet perikatoon. Sitten Carker työnsi hänet ulos huoneesta, ja Rob, joka tuijotti häneen viimeiseen silmänräpäykseen asti, katosi toistaiseksi.

Carker hoiteli monenlaisia asioita sen päivän kuluessa ja näytteli hampaitaan monille ihmisille. Liikkeessä, pihalla, kadulla ja pörssissä ne loistivat ja välkkyivät kaikkein julkeimmalla tavalla. Kellon lyödessä viittä Carkerin ruskea hevonen tuotiin oven eteen, hän nousi sen selkään hampaineen ja ratsasti Cheapsidea pitkin.

Koska ei ole helppoa siihen aikaan päivästä kulkea nopeasti, vaikka haluaisikin, Cityn vilinän ja tungoksen lävitse ja koska Carker ei halunnutkaan kiiruhtaa, ratsasti hän vitkalleen eteenpäin, etsien tiensä rattaiden ja vaunujen välitse, välttäen parhaimpansa mukaan märempiä ja likaisempia paikkoja likomärällä kadulla ja koettaen säilyttää itsensä ja ratsunsa puhtaana. Katsellessaan ohikulkijoita hän kohtasi äkkiä sileäpäisen Robin pyöreät silmät, jotka olivat niin hellittämättä kiintyneet hänen kasvoihinsa kuin eivät olisi hetkeksikään kääntyneet niistä pois. Poika itse, joka oli käärinyt nenäliinan vyötäisilleen, niin että hän muistutti täplikästä ankeriasta, oli selvästi sennäköinen, että hän oli valmis seuraamaan Carkeria millaista vauhtia tahansa.

Vaikka tämä huomaavaisuus olikin imarteleva, oli se kuitenkin harvinainen laadultaan ja herätti jonkin verran ohikulkijainkin huomiota, ja siksi Carker käytti hyväkseen vähäliikenteisempää katua ja antoi hevosensa juosta hölkyttää. Rob teki heti samoin. Sitten Carker koetti lyhyttä laukkaa; Rob pysyi hänen rinnallaan. Senjälkeen hän lasketti täyttä neliä, mikä oli pojasta yhdentekevää. Milloin tahansa Carker käänsi katseensa sille puolelle tietä, näki hän yhä Toodle nuoremman pysyvän vierellään, ilmeisesti ihan vaivatta ja raivaten itselleen tietä kyynärpäillään ammattimiesten parhaimmaksi tunnustamalla tavalla.

Niin naurettavalta kuin tämä saattomies näyttikin, oli hänen käytöksensä kuitenkin Carkerille merkkinä vaikutusvallasta, joka oli tehonnut, ja hän ratsasti siis eteenpäin eikä ollut panevinaan siihen sen enempää huomiota. Niin saavuttiin vihdoin Toodlen asunnon lähelle. Carkerin hiljentäessä siellä vauhtiaan ilmestyi Rob hänen eteensä näyttämään tietä, ja kun hän kutsui erästä viereisessä porttikäytävässä seisoskelevaa miestä pitelemään hänen hevostaan, kunnes hän palaisi käynniltään Toodlen luona, piteli Rob tottelevaisena jalustinta hänen laskeutuessaan maahan.

"Nyt eteenpäin, poika", virkkoi Carker tarttuen Robin hartioihin.

Tuhlaajapojasta tuntui ilmeisesti kiusalliselta käydä vanhempainsa majassa, mutta kun Carker työnsi häntä edellään, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin avata oikea ovi ja sallia sysätä itsensä keskelle veljiään ja sisariaan, jotka olivat kokoontuneet täysilukuisina perhepöytään teetä juomaan. Nähdessään tuhlaajapojan saapuvan vieraan työntämänä nämä hellämieliset sukulaiset päästivät yhteisen ulvonnan, mikä koski tuhlaajapoikaan niin kovasti — hän kun lisäksi näki äitinsä seisovan heidän keskellään kalpeana ja vapisevana rintalapsi sylissään, — että hän yhtyi vielä omalla äänelläänkin kuoroon.

Epäilemättä vähintäkään, että vieras, jollei hän ollut juuri pyöveli itse, oli kuitenkin joku hänen seuralaisistaan, ulvoivat sisarukset entistä kovemmin samalla kun perheen kaikkein pienimmät jäsenet, jotka eivät kyenneet hillitsemään tunteitaan ja vastustamaan sille iälle sopivaa ilmaisukeinoa, heittäytyivät selälleen kuin haukan kauhistuttamat pikku linnut ja potkivat hurjasti. Vihdoin Polly sai äänensä kuuluviin ja virkkoi värisevin huulin: "Voi, Rob, poikaparkani, mitä sinä olet taas tehnyt?"

"En mitään, äiti", huusi Rob surkealla äänellä. "Kysy herralta!"

"Rauhoittukaa", virkkoi Carker, "minä tahdon tehdä hänelle vain hyvää".

Tämän selityksen kuultuaan Polly, joka ei ollut vielä itkenyt, alkoi nyyhkyttää. Vanhemmat Toodlet, jotka näyttivät suunnitelleen vapauttamisyritystä, avasivat nyrkkinsä. Nuoremmat Toodlet kokoontuivat äitinsä hameen ympärille ja kurkistelivat omien palleroisten käsivarsiensa alitse hurjaa veljeään ja hänen tuntematonta ystäväänsä. Kaikki siunasivat kaunishampaista herraa, joka tahtoi tehdä vain hyvää.

"Tämä nuorukainen siis on poikanne, rouva?" kysyi Carker Pollyltä samalla kun pudisti Robia.

"Kyllä, herra", nyyhkytti Polly niiaten, "hän on poikani".

"Ja paha poika, luullakseni?" jatkoi Carker.

"Ei minua kohtaan, herra", vastasi Polly.

"Ketä kohtaan sitten?" kysyi Carker.

"Hän on ollut vähän hurja", sanoi Polly koettaen tyynnyttää nuorinta lasta, joka teki suonenvedontapaisia ponnistuksia käsivarsillaan ja säärillään heittäytyäkseen ilman lävitse Robin syliin, "ja joutunut huonoon seuraan, mutta minä toivon hänen jo ymmärtäneen, ettei sellaisesta tule mitään hyvää ja että hän tekee parannuksen".

Carker katseli Pollya ja puhdasta huonetta ja puhtaita lapsia ja isän ja äidin kasvoista yhdistettyjä yksinkertaisia Toodlen kasvoja, jotka heijastuivat ja toistuivat joka puolella hänen ympärillään. Hän näytti saavuttaneen käyntinsä todellisen tarkoituksen.

"Miehenne luultavasti ei ale kotona?" virkkoi hän.

"Ei, herra", vastasi Polly. "Hän on nyt matkalla."

Tuhlaajapoika Rob näytti kuin huojentuneelta tämän kuullessaan, vaikka yhä suuntasi kaikki henkensä voimat suojelijaansa, tuskin irroittaen silmiään Carkerista muuten kuin silmänräpäykseksi luodakseen salavihkaa surullisen katseen äitiinsä.

"Minä siis kerron teille", virkkoi Carker, "kuinka olen tutustunut poikaanne, kuka olen ja miten aion menetellä hänen hyväkseen".

Niin Carker tekikin omalla tavallaan sanomalla, että hän oli ensiksi aikonut koota nimettömiä kauhuja pojan julkean pään päälle, rangaistukseksi tunkeutumisesta Dombey ja Pojan alueelle. Että hänen mielensä oli lauhtunut, kun hän oli ajatellut pojan nuoruutta, hänen ilmaisemaansa katumusta ja hänen ystäviään. Että hän pelkäsi astuvansa varomattoman askelen tehdessään jotakin pojan hyväksi ja siten joutuvansa viisasten ihmisten moitittavaksi, mutta että hän teki sen omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan kaikista seurauksista. Että pojan äidin entinen suhde herra Dombeyn perheeseen ei tässä vaikuttanut mitään ja ettei herra Dombeylla ollut mitään tekemistä koko jutun kanssa, vaan että hän itse oli kaiken ainoana toteuttajana. Antaen suuren arvon omalle hyvyydelleen ja saaden sitä myöskin täysin mitoin koko ympäröivältä Toodlen perheeltä Carker ilmaisi epäsuorasti, mutta kuitenkin hyvin ymmärrettävästi, että hän oli ansainnut ikuisiksi ajoiksi Robin ehdottoman uskollisuuden, kiintymyksen ja alttiuden, mikä olisi kaikkein pienin kiitollisuuden osoitus… Tämä suuri totuus näytti olevan Robille itselleenkin niin ilmeinen, että tuijottaessaan herraansa kyynelten vieriessä pitkin poskia hän nyökäytteli pyöreää päätään niin, että se näytti olevan melkein yhtä irrallaan hänen hartioillaan kuin aamulla saman suosijan sitä ravistellessa.

Polly, joka oli viettänyt taivas tietää kuinka monta unetonta yötä hunningolle joutuneen esikoisensa vuoksi eikä ollut nähnyt häntä viikkokausiin, olisi melkein voinut polvistua Carkerin jalkain juureen kuin jonkin hyvän hengen eteen — hänen hampaistaan huolimatta. Mutta kun Carker nousi lähteäkseen, kiitti hän vain äidin rukouksilla ja siunauksilla — niin runsaalla kiitoksella, se kun maksettiin sydämen rahalla, että Carker olisi saanut tehdä paljon suuremmankin palveluksen ja sittenkin saanut siitä liiaksi korvausta.

Kun hän tunkeutui lapsijoukon lävitse ovelle, palasi Rob äitinsä luokse ja syleili katuvasti häntä ja nuorinta lasta samalla kertaa.

"Nyt minä koetan kovasti, äiti kulta. Totta vie, minä koetan."

"Tee se, rakas poikani. Varmasti uskonkin sinun koettavan meidän ja itsesi vuoksi!" huudahti Polly suudellen häntä. "Mutta tulethan takaisin puhelemaan kanssani, kun olet saattanut herran pois?"

"En tiedä, äiti." Rob epäröi ja loi katseensa alas. "Isä — milloin hän tulee kotiin?"

"Ei ennen kuin kello kaksi huomisaamuna."

"Minä tulen takaisin, äiti kulta!" huudahti Rob. Sitten hän sivuutti sisarensa ja veljensä, jotka päästelivät kimeitä ilonhuudahduksia kuullessaan tämän lupauksen, ja meni Carkerin jäljessä ulos.

"Mitä!" virkkoi Carker, joka oli kuullut kaikki. "Onko sinulla paha isä?"

"Ei, herra", vastasi Rob hämmästyneenä. "Ei ole sen parempaa ja lempeämpää isää kuin minun on."

"Miksi et sitten tahdo tavata häntä?" kysyi hänen herransa.

"On niin suuri ero isän ja äidin välillä", selitti Rob vähän aikaa epäröityään. "Hän tuskin uskoisi vieläkään, että minä teen parannuksen — vaikka tiedän, että hän koettaisi uskoa — mutta äiti — hän aina uskoo hyvää. Ainakin tiedän, että minun äitini uskoo, Jumala häntä siunatkoon!"

Carkerin suu levisi, mutta hän ei sanonut mitään, ennenkuin oli noussut hevosen selkään ja päästänyt sitä pitelevän miehen menemään. Sitten hän satulassaan istuen katsahti tiukasti alas pojan tarkkaavaisiin kasvoihin ja virkkoi:

"Sinä tulet luokseni huomisaamuna, jolloin sinulle näytetään, missä vanha herra asuu, se herra, joka oli luonani tänä aamuna ja jonka luo joudut, niinkuin kuulit minun sanovan."

"Kyllä, herra", vastasi Rob.

"Minä pidän erittäin paljon siitä herrasta. Palvellessasi häntä palvelet minua, poika, ymmärrätkö? No niin", lisäsi hän keskeyttäen pojan, jonka pyöreät kasvot kirkastuivat, "huomaan sinun ymmärtävän. Tahdon tietää kaikki, mikä koskee tuota vanhaa herraa — mitä hän tekee päivästä toiseen — sillä minä haluaisin hartaasti auttaa häntä jotenkin — ja varsinkin, keitä hänen luonaan käy. Ymmärrätkö?"

Rob nyökkäsi uskollisen näköisenä ja virkkoi taas: "Kyllä, herra."

"Minä tahtoisin kovin mielelläni kuulla, että hänellä on ystäviä, jotka ovat huomaavaisia häntä kohtaan, ja etteivät he hylkää häntä — sillä hän elää nykyään hyvin yksinäisenä, miesparka vaan että he pitävät hänestä ja hänen sisarenpojastaan, joka on lähtenyt kauas ulkomaille. Mahdollisesti käy eräs hyvin nuori neiti häntä tervehtimässä. Tahtoisin erittäinkin tietää kaikki, mikä koskee sitä neitiä."

"Kyllä minä pidän huolta, herra", vakuutti poika.

"Ja varo, ettet puhele minun asioistani kenellekään muulle kuin minulle", muistutti hänen herransa kumartuen eteenpäin ja lähentäen kasvonsa, joissa hampaat taas loistivat näkyvissä, pojan kasvojen viereen, samalla taputtaen häntä olkapäälle ratsupiiskansa varrella.

"En kenellekään koko maailmassa, herra", sanoi Rob pudistaen päätään.

"Et tuolla", virkkoi Carker viitaten sinne, mistä he juuri olivat lähteneet, "etkä missään muuallakaan. Minä otan selon siitä, kuinka luotettava ja kiitollinen sinä voit olla. Minä panen sinut koetukselle!" Samalla hän taas näytti hampaansa, nyökäytti päätään yhtä paljon uhkaukseksi kuin lupaukseksi ja käänsi selkänsä Robille, jonka silmät olivat naulitut häneen kuin hän olisi lumonnut pojan ruumiin ja sielun taikavoimallaan. Sitten Carker ratsasti pois. Mutta ratsastettuaan jonkun matkaa hän huomasi nöyrän saattajansa juoksevan rinnallaan samoin kuin aikaisemminkin monien katselijain suureksi iloksi. Silloin hän pysähdytti hevosensa ja käski Robin lähteä pois. Ollakseen varma siitä, että poika totteli, hän kääntyi satulassaan ja katseli kuinka hän poistui. Omituista oli nähdä, ettei Rob silloinkaan voinut irroittaa silmiään kokonaan herransa kasvoista, vaan kääntyi tuon tuostakin katsomaan jälkeensä, joutuen siten lakkaamatta tuuppimaan ja kolhimaan toisia kulkijoita, mikä oli hänestä tietysti yhdentekevää, kun tuo yksi ajatus oli täydelleen vallannut hänen mielensä.

Carker ratsasti eteenpäin käymäjalkaa huolettoman näköisenä niinkuin ainakin mies, joka oli suorittanut kaikki päivän tehtävät tyydyttävästi, ja hyräili samalla hiljalleen. Kuuluipa melkein kuin hän olisi kehrännyt kissan tavalla: niin iloinen hän oli.

Mielikuvituksessaan Carker asettui kuin lämmittelemään lieden ääreen. Keräksi kääriytyneenä muutamien jalkojen päähän hän oli valmis hyökkäämään tai repimään tai raappimaan tai silittämään sametinpehmeästi käpälällään aina sen mukaan kuin hänen mielensä teki tai kuinka tilaisuus vaati. Olikohan nyt missään häkkilintua, johon hänen katseensa voisi ulottua?

"Hyvin nuori neitonen!" ajatteli Carker hyräillessään. "Niin, kun näin hänet viimeksi, oli hän vielä pieni lapsi. Muistaakseni tummasilmäinen ja mustatukkainen ja sieväkasvoinen, hyvin sieväkasvoinen. Varmaan hän nyt on oikein viehättävä."

Entistä ystävällisemmän ja säyseämmän näköisenä ja yhä hyräillen, niin että hänen hampaansakin värisivät, Carker ratsasti edelleen ja kääntyi lopulta sille varjoisalle kadulle, jonka varrella Dombeyn talo sijaitsi. Hän oli niin innokkaasti punonut verkkoja hauskannäköisten kasvojen ympärille, että tuskin arvasikaan olevansa näin pitkällä, kunnes hän luoden katseensa pitkin korkeiden talojen koleaa riviä pysähdytti hevosensa muutamien askelien päähän ulko-ovesta. Mutta välttämätöntä on selittää muutamilla pääasiasta poikkeavilla sanoilla, miksi Carker pysähdytti hevosensa äkkiä ja mikä häntä tällöin melkoisesti hämmästytti.

Toots oli vapauduttuaan Blimberin perheen orjuudesta ja saatuaan haltuunsa osan maallista omaisuuttaan, "jota jälkisäädöksen hoitajat eivät voineet pidättää häneltä", niinkuin hän oli tottunut kouluaikansa viimeisen puolen vuoden kuluessa sanomaan Feederille joka ilta kuin uutena keksintönä, antautunut innokkaasti tutkimaan elämää. Täynnä jaloa intoa luoda loistava ja mainio elämänura itselleen hän oli vuokrannut hienon huoneiston, järjestänyt sinne urheilusalin, jonka seiniä kaunistivat etevien kilpa-ajohevosten valokuvat, vaikkei hän itse niistä vähääkään välittänyt, ja hankkinut tupakkasohvan, jolla istuessaan hän aina tunsi voivansa pahoin. Tässä viehättävässä asunnossa Toots antautui harrastamaan niitä kaunotaiteita, jotka jalostavat elämää. Hänen tärkein ohjaajansa tässä pyrkimyksessä oli eräs mielenkiintoinen henkilö, jota sanottiin Kukonpojaksi. Tämä oli aina tavattavissa "Mustan Mäyrän" kapakassa, käytti lämpimimmälläkin ilmalla pörröistä valkeaa päällystakkia ja koputteli Tootsin päätä kolmasti viikossa kymmenen ja puolen shillingin vaatimattomasta korvauksesta kerralta.

Kukonpoika, tavallaan Tootsin Pantheonin Apollo, oli tutustuttanut hänet erääseen vahtimestariin, joka opetti biljardia, erääseen kaartilaiseen, joka opetti miekkailua, erääseen hevoshuijariin, joka opetti ratsastusta, erääseen cornwallilaiseen herrasmieheen, joka harjoitti kaikkia painijan temppuja, ja pariin kolmeen muuhun ystäväänsä, jotka olivat yhtä perehtyneet kaunotaiteisiin. Heidän johtamanaan Toots ei voinut olla edistymättä, ja hän ryhtyikin todenteolla opintoihin.

Mutta kuinka olikaan, jo silloin kun näillä herroilla oli vielä uutuuden viehätys, tunsi Toots itsensä selittämättömän levottomaksi ja kiusaantuneeksi. Hänen jyvissään oli akanoita, joita ei Kukonpoikakaan osannut noukkia eroon. Mikään ei näyttänyt tuottavan Tootsille niin suurta iloa kuin alituinen käyntikorttien jättäminen Dombeyn taloon. Ainoakaan veronkantaja Britannian alueilla — laajalla maapallon osalla, missä aurinko ei koskaan laske ja missä veronkantaja ei koskaan nuku — ei ole ollut säännöllisempi ja itsepintaisempi käynneissään kuin Toots.

Hän ei koskaan mennyt sisälle, vaan suoritti asiansa eteisen ovella parhaimpiinsa pukeutuneena.

"Hyvää huomenta!" sanoi Toots aina ensin palvelijalle. "Herra Dombeylle", virkkoi hän sitten ojentaen kortin. "Neiti Dombeylle", lisäsi hän ojentaen toisen.

Sitten Toots kääntyi kuin lähteäkseen pois, mutta palvelija tunsi hänet ja tiesi, että niin ei kävisi.

"Oi, suokaa anteeksi", virkkoi sitten Toots kuin jokin ajatus olisi äkkiä välähtänyt hänen mieleensä, "onko kamaripalvelijatar kotona?"

Palvelija arveli hänen olevan, mutta ei ollut oikein varma. Sitten hän soitti yläkerran kelloa, katseli portaita ylös ja sanoi, että kamarineitsyt oli kotona ja tuli juuri alas. Pian neiti Nipper ilmestyikin näkyviin, ja miespalvelija vetäytyi pois.

"Mitä kuuluu?" kysyi Toots hihittäen ja punastuen.

Susan kiitti häntä ja sanoi voivansa hyvin.

"Kuinka Diogenes voi?" kysyi Toots sitten.

"Oikein hyvin. Florence-neiti kiintyy siihen päivä päivältä yhä enemmän." Toots vastasi tähän puhkeamalla hihitykseen, niinkuin kuohuva juoma alkaa pihistä, kun pullo avataan.

"Neiti Florence voi oikein hyvin, herra Toots", lisäsi Susan.

"Vai niin, kiitos", kuului Tootsin vastaus aina. Ja sen sanottuaan hän lähti hyvin nopeasti astelemaan tiehensä.

Tootsilla oli varmasti mielessään epäselvä käsitys, että jos hän saattoi toivoa joskus tulevaisuudessa onnekkaasti kosivansa Florencea, hän olisi kerrassaan autuas. Varmasti Toots oli jotakin kaukaista kiertotietä joutunut näin pitkälle ja pysähtynyt siihen. Hänen sydämensä oli haavoittunut; hän oli rakastunut. Eräänä iltana hän oli ryhtynyt epätoivoiseen yritykseen ja istunut ylhäällä koko yön kirjoittaakseen Florencelle runon, jossa säkeitten alku- ja loppukirjaimista tulisi lemmityn nimi ja jonka pelkkä ajatteleminen liikutti hänet kyyneliin asti. Mutta hänen oli mahdoton päästä alkusanoja pitemmälle, sillä hänen runosuonensa tyrehtyi.

Lukuunottamatta sitä ovelaa ja taitavaa toimenpidettä, että hän joka päivä jätti käyntikorttinsa annettavaksi Dombeylle, eivät Tootsin aivot olleet saaneet aikaan muuta tässä asiassa, joka piti hänen tunteitaan kahleissa. Mutta tarkan harkinnan jälkeen hän vihdoin päätteli, että suuri askel eteenpäin olisi voittaa neiti Susan Nipper puolelleen, ennenkuin vihjailisi hänelle mielentilastaan.

Tuntui siltä, että tämän nuoren naisen saisi parhaiten ystäväkseen tuhlaamalla hänelle joitakin pikku kohteliaisuuksia. Kun hän ei omin neuvoin päässyt täydellisesti selville asiasta, kysyi hän neuvoa Kukonpojalta — ottamatta häntä kuitenkaan uskotukseen. Hän vain kertoi ystävälleen, että eräs yorkshirelainen tuttava oli kirjoittanut hänelle (Tootsille) ja kysynyt hänen mielipidettään sellaisessa asiassa. Kun Kukonpoika vastasi, että hänen ajatuksensa tuollaisissa asioissa aina oli "Suoraan kiinni, niin voitto on varma" ja "Kun kerran tietää tilansa, pitää käydä käsiksi asiaan", piti Toots tätä oman käsityksensä tukemisena ja päätti sankarillisesti suudella neiti Nipperiä seuraavana päivänä.

Seuraavana päivänä siis, pukeuduttuaan Burgess ja Kumppanin parhaimpiin ihmevalmisteihin, Toots lähti Dombeyn talolle tässä tarkoituksessa. Mutta hänen lähestyessään toimintapaikkaa hänen rohkeutensa petti, ja niinpä tapahtuikin, että vaikka hän saapuikin määränpäähän kello kolme, löi kello jo kuusi, ennenkuin hän koputti ovelle.

Kaikki kävi entiseen tapaan siihen asti, kunnes Susan sanoi nuoren emäntänsä voivan hyvin ja Toots huomautti: "Vai niin, kiitos". Susanin suureksi ihmeeksi Toots ei sitten lähtenytkään pois kuin raketti, vaan viipyi paikallaan hihittäen.

"Ehkä haluaisitte tulla sisälle, herra Toots?" kysyi Susan.

"Niin, tulisinpa mielelläni", virkkoi Toots.

Mutta sensijaan että olisi lähtenyt yläkertaan hyökkäsi rohkea Toots kömpelösti käsiksi Susaniin oven sulkeuduttua ja syleili häntä suudellen poskelle.

"Menkää tiehenne!" huusi Susan, "tai revin silmät päästänne".

"Vielä yksi!" sanoi Toots.

"Tiehenne!" toisti Susan sysäten häntä. "Että tuollainen viaton yrittääkin! Kukahan vielä aikoo? Tiehenne, herra!" Susan ei ollut todenperään suuttunut, sillä hän voi tuskin puhua naurulta, mutta kun portailla lojuva Diogenes kuuli kahinaa seinää vasten ja jalkojen kompuroimista ja näki käsipuiden lävitse, että alhaalla oli kahakka käynnissä ja vieras tunkeutunut taloon, oli se toista mieltä asiasta, syöksyi apuun ja iski heti hampaansa Tootsin sääreen.

Susan kirkaisi, purskahti nauruun, avasi ulko-oven ja juoksi portaita alas. Rohkea Tootskin kompuroi kadulle Diogeneen pitäessä kiinni hänen toisesta housunlahkeestaan, ikäänkuin Burgess ja Kumpp. olisivat valmistaneet tuon herkkupalan juhla-ateriaksi. Mutta Diogenes ravistettiin irti, ja se kieri ympäri pölyssä, nousi taas pystyyn, hyppeli hätääntyneen Tootsin ympärillä ja haukkui vimmatusti. Kaiken tämän metelin näki Carker hämmästyksekseen purkautuvan Dombeyn komeasta talosta istuessaan hevosensa selässä vähän matkan päässä.

Carker katseli sittenkin vielä nolostunutta Tootsia, kun Diogenes oli kutsuttu sisään ja ovi suljettu. Sitten hän näki vielä, kuinka Toots vetäytyi läheiseen porttikäytävään ja sitoi silkkisellä nenäliinalla revityn housunlahkeensa, joka oli ollut tärkeänä osana hänen kallisarvoisessa vaatetuksessaan tällä seikkailumatkalla.

"Suokaa anteeksi, herra", sanoi Carker ratsastaen lähemmäksi ja hymyillen kaikkein armollisimmin. "Toivoakseni ette loukkaantunut pahasti?"

"Kiitoksia kysymästänne, en lainkaan", vastasi Toots nostaen punastuneet kasvonsa. Oikeastaan hän tahtoi vihjata, että se miellytti häntä kovasti.

"Jos koiran hampaat ovat ulottuneet sääreen asti", jatkoi Carker näyttäen omat hampaansa.

"Ei, kiitos", sanoi Toots, "mitään vahinkoa ei ole tapahtunut. Kaikki on kunnossa, kiitos."

"Minulla on ilo tuntea herra Dombey", huomautti Carker.

"Tosiaanko?" virkkoi punastuva Toots.

"Sallinette minun hänen poissaollessaan pyytää anteeksi sellaista onnettomuutta ja lausua ihmetykseni siitä, että se ollenkaan oli mahdollista", virkkoi Carker ottaen hatun päästään.

Toots oli niin kiitollinen tästä kohteliaisuudesta ja siitä onnellisesta sattumasta, joka tutustutti hänet Dombeyn tuttavaan, että hän veti esiin käyntikorttirasiansa ja ojensi nimensä ja osoitteensa Carkerille, joka vastasi kohteliaisuuteen antamalla oman käyntikorttinsa, ja niin he erosivat.

Kun Carker ratsasti hiljalleen talon ohitse ja katsahti akkunoihin, nähdäkseen Florencen, joka verhojen takana miettiväisenä tuijotti kadun toisella puolella asuviin lapsiin, ilmestyi siihen Diogeneen pörröinen pää, ja kaikista tyynnyttelyistä välittämättä koira alkoi haukkua ja murista ja irvistellä hänelle ylhäältä sennäköisenä kuin tahtoisi syöksyä alas ja repiä hänestä raajat irti.

Se on oikeaa kieltä, Diogenes, niin lähellä emäntääsi! Vielä kerran hänen kimppuunsa pää ojennettuna, silmäin leimutessa ja kidan muristessa, kun et voi päästä häneen käsiksi! Vielä kerran hänen ratsastaessaan eteenpäin! Sinulla on hyvä vainu, Di, — ota kiinni kissa, Diogenes, kiinni!

KOLMASKOLMATTA LUKU

Florence yksin ja merikadetti salaperäisenä

Florence asui yksin suuressa synkässä talossa, ja päivä seurasi toista hänen yhä eläessään yksin. Valkeat seinät katselivat häntä koleina kuin olisivat Gorgonin tavoin tahtoneet tuijottaa kiveksi hänen nuoruutensa ja kauneutensa.

Missään sadussa ei ole kuvattu sen yksinäisempää ja autiompaa tiheän metsän ympäröimää asuntoa kuin oli hänen isänsä uhkaavan näköinen talo julmassa todellisuudessaan: aina yöllä, kun valot loistivat naapuritalojen akkunoista, se oli tummana varjona niukassa valaistuksessaan, ja päivällä sillä oli epäystävällinen ilme kasvoillaan, jotka eivät koskaan hymyilleet.

Tämän talon portilla ei tosin ollut vartijoina kahta lohikäärmettä niinkuin tavallisesti saduissa on vangituilla viattomilla olennoilla, mutta paitsi kaarioven yläpuolella häämöittäviä kasvonpiirteitä, joiden ohuet huulet olivat häijyssä hymyssä ja jotka vartioivat jokaista tulijaa, oli kamanaan kiinnitetty hirveä rautainen kapine, kiemurainen ja mutkikas kuin kivettynyt puu, teräväkulmainen ja korkkiruuvin muotoinen molemmista päistään, ja sen kummallakin sivulla oli pahaenteinen sammuttaja, joka näytti sanovan: "Kuka tänne tulee, jättäköön valon taakseen!" Porttikäytävän yläpuolelle ei ollut kaiverrettu taikamerkkejä, mutta talo näytti nyt niin hylätyltä, että pojat piirustelivat liidulla aidakkeeseen ja katukivitykseen — etenkin sivumuurin puoliseen nurkkaan ja hahmoittelivat kummituksia tallin oveen. Kun Towlinson välillä ajoi heidät pois, laativat he hänestä kostoksi muotokuvia, joissa korvat ulkonivat vaakasuorasti hatun alta. Kaikki hälinä lakkasi tämän katon varjossa. Torvisoittokunta tuli sille kadulle kerran viikossa jonakin aamuna, mutta ei kajahduttanut ainoatakaan säveltä näiden akkunoiden kohdalla. Päinvastoin kaikki sellaiset seuranpitäjät, jopa pieni vikisevä, heikkohenkinen posetiivikin kömpelöine tanssinukkeineen, jotka pyörivät valssiaskelin sisään ja ulos kaksoisovista, jäivät yksimielisesti tulematta sen likelle ja karttoivat sitä kuin toivotonta paikkaa.

Sitä vallitseva taika oli tuhoisampi kuin se, joka muinoin noitui lumotut talot uneen, mutta jätti niiden valveilla olevan raikkauden koskemattomaksi. Kaikkialla oli huomattavissa laiminlyönnistä johtuvaa rappeutumista. Sisällä menettivät raskaina riippuvat oviverhot entiset laskoksensa ja muotonsa ja valuivat alas kuin jyhkeät paariliinat. Toistensa päälle pinotut ja verhotut huonekalut näyttivät pelosta väistyvän kuin vangitut ja unohdetut. Kuvastimet olivat himmeät kuin vuosien hengityksestä. Mattojen kuviot haalistuivat, käyden sekaviksi ja hämäräksi kuin menneiden vuosien mitättömien tapausten muisto. Harvoin kuuluvien askelten kaiusta pelästyvät pöydät narisivat ja horjuivat. Avaimet ruostuivat lukoissa. Nihkeys levisi seinille, ja kun kosteat kohdat tulivat esille, näyttivät maalaukset painuvan sisään ja kätkeytyvän. Home alkoi vallata seinäkomeroita. Sieniä ilmestyi kellarien nurkkiin. Pölyä karttui kenenkään tietämättä mistä ja kuinka; hämähäkkejä, koita ja toukkia huomattiin joka päivä. Silloin tällöin löydettiin tutkimusmatkalle lähtenyt kuoriainen liikkumattomana portailta tai jostakin yläkerran huoneesta kuin ihmettelemässä sinne joutumistaan. Rotat alkoivat öisin vikistä ja pujahdella seinälaudoituksen taakse kaivamiaan pimeitä käytäviä pitkin.

Juhlahuoneitten kolkko komeus, jota epätäydellisesti valaisi suljettujen akkunaluukkujen lävitse tunkeutuva hämärä valo, olisi hyvin sopinut lumottuun taloon, kuten kullattujen jalopeurain himmentyneet käpälät salaa kurkottautumassa näkyviin suojuksien alta; jalustoilla seisovien marmorikuvien piirteet kuvastumassa pelokkaina peitteittensä lävitse; kellot, jotka eivät ilmoittaneet aikaa, tai jos ne sattumalta vedettiin käymään, ilmoittivat sen väärin ja löivät mahdottomia tunteja; satunnaiset kynttiläkruunun kilahdukset, peloittavammat kuin hälytyskellon pölyinen ilma ja vaimentuneet äänet, jotka tunkeutuivat näiden esineiden pariin, ja kokonainen kummituslauma muita kapineita verhottuina ja peitettyinä kuin aavemaiset varjot. Mutta sitäpaitsi siellä oli suuret portaat, joille talonherran jalka niin harvoin astui ja joita myöten hänen poikansa oli mennyt taivaaseen. Siellä oli muitakin portaita ja käytäviä, joita ei kukaan käyttänyt viikkokausiin. Siellä oli kaksi lukittua huonetta, joihin liittyi muistoja perheen vainajista ja joista vain kuiskaillen puhuttiin. Ja koko talossa keskellä tätä yksinäisyyttä ja synkkyyttä oli Florence ainoa suloinen olento antamassa elottomille esineille inhimillistä mielenkiintoa ja merkitystä.

Sillä Florence asui yksin autiossa talossa. Päivä seurasi toistaan hänen yhä asuessaan yksin, ja kylmät seinät tuijottivat häneen tyhjin katsein kuin Gorgonin tavalla tahtoen tuijottaa hänen nuoruutensa ja kauneutensa kiveksi.

Ruoho alkoi kasvaa katolla ja kivijalan raoissa. Akkunalautojen juurella versoi rumia rikkaruohoja. Laastia lohkeili käyttämättömien uunien sisäseinistä ja putoili alas. Molemmat puut, joiden rungot olivat tummenneet, näyttivät kuivettuneilta ylös asti, ja niiden kuihtuneet oksat olivat paljon silmäänpistävämmät kuin lehdet. Koko rakennuksessa oli valkoinen kellastunut, keltainen melkein mustunut. Ja siitä ajasta lähtien, jolloin talon emäntä oli kuollut, se oli hiljalleen muuttunut kaameaksi loukoksi pitkän yksitoikkoisen kadun varrella.

Mutta Florence kukoisti siellä kuin kaunis kuninkaantytär sadussa. Hänen kirjansa, soittonsa ja opettajansa olivat hänen ainoita vakinaisia seuralaistaan, lukuunottamatta Susan Nipperiä ja Diogenesta. Näistä alkoi edellinen itsekin tulla suorastaan oppineeksi henkilöksi, hän kun oli läsnä nuoren emäntänsä tunneilla. Jälkimäinen taas, jonka mahdollisesti sama vaikutus teki lempeämmäksi, laski tavallisesti päänsä akkunalaudalle ja vuorotellen sulki ja availi silmiään koko kesäisen aamun. Välillä se höristi korviaan katsellakseen hyvin tärkeänä jotakin rattailla kyyristelevää äänekästä koiraa, joka haukkui ohi kulkiessaan. Välillä se taas muisti selittämättömällä tavalla oletetun vihollisen jossakin lähistöllä ja ryntäsi hurjasti ovelle, palasi sitten perinpohjin rähistyään ja ravisteli itseään naurettavan tyytyväisenä, mikä oli sille ominaista, ja laski leukansa taas akkunalaudalle arvokkaasti kuin olisi suorittanut julkisen tehtävän.

Niin Florence eleli autiossa kodissaan viattomien harrastustensa ja ajatustensa parissa, eikä mikään tuottanut hänelle pahaa mieltä.. Hän sai nyt mennä alas isänsä huoneeseen, ajatella ja lähestyä häntä nöyrästi rakastavin sydämin, tarvitsematta pelätä tylyä torjumista, katsella esineitä, jotka olivat ympäröineet isää hänen surussaan, ja kyyristyä hänen tuolinsa lähelle joutumatta kohtaamaan sitä katsetta, jonka hän niin hyvin muisti. Hän sai nyt osoittaa isälleen pieniä palveluksia, järjestää kaikki omin päin hänen huoneessaan, sitoa pieniä kukkavihkoja hänen pöydälleen ja vaihtaa niitä uusiin, mikäli ne kuihtuivat ennen isän paluuta. Joka päivä Florence valmisteli hänelle jotakin ja jätti jonkin ujon merkin läsnäolostaan hänen tavallisen istuinpaikkansa viereen. Tänään hän pani sinne pienen maalatun kellotelineen, huomenna pelkäsi sitä liian silmäänpistäväksi ja korvasi sen jollakin itse valmistamallaan pikku kapineella, jonka toivoi herättävän vähemmän huomiota. Sattumalta herätessään yöllä hän vapisi ajatellessaan, että isä mahdollisesti nyt palaisi kotiin ja vihaisena hylkäisi tuon pikku lahjan. Silloin hän kiiruhti levottomana alakertaan tohvelit jalassa noutamaan pois sinne jättämäänsä pikku esinettä. Joskus hän vain painoi kasvonsa isän kirjoituspöydälle ja jätti siihen suudelman ja kyyneleen.

Mutta kukaan ei tietänyt siitä. Jolleivät palvelijat saaneet sitä selville hänen ollessaan poissa — ja he pelkäsivät kaikki Dombeyn huoneita — oli se yhtä yksinomaisesti hänen omana salaisuutenaan kuin sekin, mitä siellä oli aikaisemmin tapahtunut. Florence hiipi noihin huoneisiin hämärissä varhain aamulla ja silloin kun palvelijat söivät alakerrassa. Ja vaikka ne tulivat kaikki hauskemmiksi ja valoisammiksi hänen huolenpitonsa vuoksi, liikkui hän siellä yhtä tyynesti kuin auringonsäde, paitsi että hän jätti valon jälkeensä.

Varjot seurasivat Florencea kaikkialla kaikuvassa talossa ja olivat hänen tovereinaan paljastetuissa huoneissa. Ikäänkuin hänen elämänsä olisi lumottu näky, heräsi hänen yksinäisyydessään avustavia ajatuksia, jotka tekivät sen haaveelliseksi ja epätodelliseksi. Hän kuvitteli usein, millainen hänen elämänsä olisi ollut, jos hänen isänsä olisi voinut rakastaa häntä ja hän olisi ollut lempilapsi. Joskus hän lyhyen tuokion uskoi niin olevankin ja tämän kuvitelman valtaamana näytti muistavan, kuinka he olivat yhdessä katselleet Paulin hautausta, kuinka he olivat ilman mitään häiritseviä sivuajatuksia rakastaneet häntä yhdessä, kuinka heitä liitti toisiinsa hänen kallis muistonsa, kuinka he usein vielä puhelivat Paulista ja hänen isänsä, katsellen häntä hellästi, kertoi heidän yhteisestä toivostaan ja luottamuksestaan Jumalaan. Toisin ajoin hän kuvitteli äitinsä vielä elävän. Kuinka onnelliselta tuntuikaan saada vaipua äidin syliin ja riippua hänessä kiinni koko sielunsa rakkaudella ja luottamuksella! Mutta voi, kuinka kaameaa sitten oli yksinäisen talon autius, kun tuli ilta eikä ketään ollut läsnä!

Mutta yksi ajatus, jota hän tuskin oli täysin selvittänyt itselleen, mutta joka oli kovin hehkuva ja voimakas, ylläpiti Florencea hänen taistellessaan ja lujittaessaan nuorta uskollista ja kovasti koeteltua sydäntään. Hänen sieluunsa samoin kuin kaikkiin muihinkin, jotka kamppailevat kuolevaisuuden murheen kanssa, oli hiipinyt juhlallisia aavistuksia ja toiveita. Ne olivat kotoisin haudantakaisesta hämärästä maailmasta ja hiljaisen soiton tavoin kuiskasivat hänelle, että häntä siellä kaukana muistelivat hänen veljensä ja äitinsä, että he nytkin näkivät hänet ja rakastivat ja säälivät häntä. Florencelle tuotti suloista lohtua hautoa sellaisia ajatuksia, kunnes eräänä päivänä — se tapahtui pian senjälkeen kun hän oli viimeksi nähnyt isänsä myöhäisenä iltahetkenä — hänen mieleensä juolahti, että hän itkiessään isän sydämen vieraantumista saattoi yllyttää vainajien henkiä häntä vastaan. Niin haaveellinen ja lapsellinen kuin tämä ajatus ja sen herättämä pelko lieneekin ollut, perustui se hänen rakastavaan luonteeseensa, ja siitä hetkestä alkaen hän taisteli rinnassaan auennutta julmaa haavaa vastaan ja koetti vain toivoen ajatella isää, joka sen oli iskenyt.

Hänen isänsä ei tietänyt — siitä hän oli varma tästä ajasta lähtien — kuinka paljon hän rakasti isäänsä. Florence oli hyvin nuori ja äiditön eikä ollut koskaan — jonkin erehdyksen tai kovan onnen vuoksi — oppinut ilmaisemaan isälle rakkauttaan. Hän tahtoi olla kärsivällinen, koettaa aikaa myöten oppia tämän taidon ja opettaa isää paremmin ymmärtämään ainoaa lastaan.

Siitä tuli hänen elämänsä tarkoitus. Aamuaurinko paistoi harmaantuneeseen taloon ja tapasi tämän päätöksen kirkkaana ja voimakkaana yksinäisen valtiattaren rinnassa. Päivän kaikkien puuhien ohella se elähdytti häntä, sillä Florence toivoi, että mitä enemmän hän tiesi ja mitä täydellisemmäksi hän tuli, sitä iloisempi isä olisi oppiessaan tuntemaan ja rakastamaan tytärtään. Toisinaan hän mietiskeli itsekseen sydän tulvillaan ja kyynelten pyrkiessä silmiin, olisiko hän missään suhteessa kyllin edistynyt voidakseen hämmästyttää isää heidän joutuessaan ystävällisiin väleihin. Joskus hän koetti ajatella, oliko olemassa mitään tieteen haaraa, joka herättäisi isän harrastusta enemmän kuin muut. Kirjojen ääressä, soittotunneilla, käsityön mukana, aamukävelyillä, iltarukouksissa hänellä oli mielessä tämä kaikkivoittava ajatus. Omituinen lapsen harrastus: oppia tuntemaan tie kovan isän sydämeen!

Moni huoleton kävelijä, joka asteli pitkin katuja kesäillan pimetessä yöksi ja katseli synkkää taloa, nähden sen suurena vastakohtana akkunassa nuoret kasvot tuijottamassa tähtiin niiden alkaessa loistaa, olisi nukkunut rauhattomammin yönsä, jos olisi tietänyt, mitä suunnitelmaa tyttönen niin hellittämättä pohti. Talon maine lumottuna paikkana ei olisi parantunut rahvaan kesken, joka sen synkkää ulkomuotoa kammoten liikuskeli sen ohitse jokapäiväisillä askareillaan, jos olisi kyetty lukemaan sen tarina akkunasta tuijottavista surullisista kasvoista. Mutta Florence pyrki pyhään päämääräänsä kenenkään aavistamatta tai auttamatta, mietiskellen vain, kuinka saisi isänsä ymmärtämään hänen rakkauttaan, eikä syyttänyt häntä hetkellisissäkään ajatuksissa.

Susan Nipper seisoi eräänä aamuna vastapäätä nuorta emäntäänsä, joka juuri taivutti kokoon ja sinetöi kirjoittamaansa pikku kirjettä, ja näytti hyvillä mielin tietävän, mitä se sisälsi.

"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, rakas Floy-neiti", virkkoi Susan, "ja minäpä sanon, että vierailu noiden vanhojen Skettlesienkin luokse on hyvä juttu".

"Sir Barnet ja lady Skettles ovat erittäin herttaisia uudistaessaan pyyntönsä niin ystävällisesti", vastasi Florence, lempeästi korjaten nuoren naisen tuttavallista mainintaa puheena olevasta perheestä.

Neiti Nipper, joka oli ehkä jyrkin puolueihminen maan pinnalla ja ulotti puolueellisuutensa kaikenlaisiin asioihin, suuriin ja pieniin, ja kävi sillä alituista sotaa yhteiskuntaa vastaan, nyrpisti nenäänsä ja pudisti päätänsä vastalauseeksi kaikkea Skettlesien epäitsekkyyden tunnustamista vastaan, samalla väittäen, että heidän ystävällisyydestään olisi runsaana korvauksena Florencen seura.

"Ne ihmiset tosiaankin tietävät, mitä tekevät", mutisi hän vetäen syvään henkeään. "Uskokaa pois, että Skettlesit ovat siitä selvillä!"

"Minä tunnustan, Susan, etten ole kovin halukas lähtemään Fulhamiin", virkkoi Florence miettiväisenä, "mutta sittenkin on oikein sinne mennä. Luulen, että niin on parempi."

"Paljon parempi", myönsi Susan, pudistaen taas tarmokkaasti päätään.

"Ja siksi olen kiittäen suostunut kutsuun", jatkoi Florence, "vaikka olisin mieluummin matkustanut sinne silloin, kun ei siellä ole ketään muita, sen sijaan että lähden sinne nyt loma-aikana, jolloin heillä näyttää olevan nuorisoa kotonaan".

"Siihen minä sanon 'jumalan kiitos', Floy-neiti", vastasi Susan. "Ah! h—h!"

Tämä viime huudahdus, jolla neiti Nipper näihin aikoihin usein lopetti lauseen, oli kellarikerroksen mielestä ylimalkainen viittaus Dombeyhin ja tarkoitettu ilmaisemaan, että Susan Nipper olisi tahtonut purkaa osan sydämensä tunteista tuolle herralle. Mutta hän ei sitä koskaan selittänyt, ja sillä oli siis salaperäisyyden viehätyksen keralla erittäin täsmällisen sanonnan etu.

"Kuinka kauan kestää, ennenkuin saamme mitään uutisia Walterista,
Susan!" huomautti Florence lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Tosiaankin kauan, Floy-neiti!" vastasi Susan. "Ja Perch sanoi käydessään äsken juuri noutamassa kirjeitä, — mutta mitäpä se merkitsee, mitä hän sanoo!" huudahti Susan, punastui ja lisäsi: "Paljonkos hän siitä tietää!"

Florence kohotti nopeasti katseensa, ja punastus levisi hänen kasvoilleen.

"Jollei minussa olisi enemmän miehuutta", jatkoi Susan ilmeisesti taistellen jotakin salaista levottomuutta vastaan ja tuijottaen nuoreen emäntäänsä, samalla koettaen kiihoittaa itseään vihaan säyseän Perchin kuvaa kohtaan, "jollei minussa olisi enemmän miehuutta kuin tuossa sukupuolensa laimeimmassa nahjuksessa, en koskaan enää ylpeilisi tukastani, vaan työntäisin sen korvaini taakse ja käyttäisin rumia päähineitä, joissa ei olisi pitsin palastakaan, kunnes kuolema vapauttaisi minut mitättömyydestäni. Minä en tosin ole amatsooni, Floy-neiti, enkä alentaisi itseäni sellaisella rumentamisella, mutta en toisaalta myöskään ole sellainen, joka hylkää liian pian."

"Hylkää! Mitä?" huudahti Florence säpsähtäen.

"No, ei mitään, neiti", vastasi Susan. "Laupias taivas, ei mitään! Nyt on vain puhe Perchistä, mokomasta vetelyksestä, jonka kuka tahansa voisi melkein pyyhkäistä menemään pelkällä sipaisulla, ja tosiaankin olisi onnenpotkaus kaikille, jos joku viitsisi sääliä häntä ja olla niin ystävällinen!"

"Hylkääkö hän laivan, Susan?" kysyi Florence kalpeana.

"Ei, neiti", vastasi Susan, "haluaisinpa nähdä hänet niin rohkeana, että sen tekisi vasten naamaani! Ei, neiti, vaan hän rupattelee aina jostakin ikuisesta inkiväärirasiasta, joka Walter-herran oli määrä lähettää rouva Perchille, pudistelee inhoittavaa päätään ja sanoo toivovansa, että se inkivääri saapuisi; se ei voi missään tapauksessa, sanoo hän, ajoissa tulla tarkoitettuun tarpeeseen, mutta ehkä seuraavaan, mikä tosiaankin", lisäsi neiti Nipper perinpohjin halveksivan näköisenä, "vie kaiken kärsivällisyyteni tuota miestä kohtaan, sillä vaikka voin sietää paljon, en ole mikään kameeli enkä myöskään", jatkoi hän hetkisen mietittyään, "jos itseni tunnen, mikään dromedaari".

"Mitä muuta hän sanoo, Susan?" kysyi Florence vakavasti.

"Etkö tahdo puhua minulle?"

"Niinkuin en tahtoisi puhua teille kaikkea, Floy-neiti!" vastasi Susan. "No niin, neiti, hän sanoo, että laivasta aletaan yleisesti puhua ja että se ei ole ollut koskaan tuolla matkalla puoleksikaan niin kauan kuulumattomissa ja että kapteenin rouva kävi eilen konttorissa ja näytti vähän alakuloiselta, mutta sen voi sanoa kuka tahansa, ja mehän tiesimme melkein kaiken sen etukäteen."

"Minun pitää käydä Walterin enon luona", virkkoi Florence kiireisesti, "ennenkuin matkustan pois kotoa. Menen häntä tapaamaan tänä aamuna. Lähdetään sinne heti yhdessä, Susan."

Koska neiti Nipperillä ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, olivat he pian matkalla pitkin katuja pientä merikadettia kohti.

Se mielentila, jonka vallassa Walter oli lähtenyt kapteeni Cuttlen luo silloin, kun kaupanvälittäjä Brogley otti myymälän haltuunsa ja kirkontornitkin näyttivät uhkaavan häntä kuolemalla, oli hyvin samanlainen kuin se, joka nyt vaivasi Florencea, mutta tuskaa lisäsi vielä se ajatus, että hän ehkä oli ollut syyttömänä välikappaleena syöksemässä Walterin vaaraan ja kaikki ne, joille hän oli rakas, hän itse niihin laskettuna, epätietoisuuden jännitykseen. Kaikessa muuten näyttikin olevan epävarmuuden ja vaaran leima. Tornien ja talonkattojen ilmaviirit tekivät salaperäisiä viittauksia myrskyisestä ilmasta ja osoittivat kuin aavemaiset sormet vaarallisille merille, missä ehkä ajelehti haaksirikkoutuneita suuria laivoja, keinutellen avuttomia ihmisiä ikuiseen uneen, yhtä syvään kuin olivat heidän allaan pohjattomat vedet. Kun Florence tuli Cityyn ja sivuutti ihmisiä, jotka puhelivat keskenään, pelkäsi hän kuulevansa heidän mainitsevan tuosta laivasta ja sanovan, että se oli hukkunut. Kun hän näki kuohuvien aaltojen kanssa kamppailevien laivojen kuvia, täytti kauhu hänen sydämensä. Savu ja pilvet, vaikka kulkivatkin hitaasti, kiitivät liian nopeasti hänen mielestään ja saivat hänet pelkäämään, että samalla hetkellä myrsky myllersi valtamerta.

Epätietoista oli, tunsiko Susan Nipper samanlaista pelkoa, mutta kun hänen harrastuksensa enimmäkseen kohdistui tappelemiseen katupoikain kanssa heidän joutuessaan tungokseen — sillä tämän ihmisluokan ja hänen itsensä välillä vallitsi jonkinlainen luontainen vihamielisyys, joka tuon tuostakin puhkesi ilmoille, milloin he vain sattuivat yhteen — sopi olettaa, ettei hänellä ollut matkalla paljon aikaa henkisiin tutkisteluihin.

Kun he lopulta saapuivat puisen merikadetin kohdalle kadun toiselle puolelle ja odottivat tilaisuutta päästä kadun poikki, hämmästyivät he aluksi nähdessään laivakojeiden kauppiaan ovella pyöreäpäisen pojan, paksuposkiset kasvot kääntyneinä ylöspäin. Pian sitten poika pisti kaksi kummankin käden sormea isoon suuhunsa ja tämän koneiston avulla vihelsi tavattoman kimeästi muutamille kyyhkysille, jotka olivat verrattain korkealla ilmassa.

"Rouva Richardsin esikoinen, neiti!" virkkoi Susan, "ja hänen elämänsä kiusa!"

Kun Polly oli käynyt Florencelle kertomassa poikansa ja perillisensä parantuneista tulevaisuudentoivoista, saattoi Florence odottaa tätä kohtausta. Kun siis otollinen hetki ilmestyi, kiirehtivät he kumpikin kadun poikki miettimättä sen enempää rouva Richardsin surunlasta. Aavistamatta heidän lähestymistään vihelsi nuori urheilija taas mahdollisimman kovaa ja huusi kiihkoissaan: "Karkulaiset! Ho-hoi! Karkulaiset!" Tällä kutsulla oli sellainen vaikutus herkkätunteisiin kyyhkysiin, etteivät ne lähteneetkään suoraapäätä johonkin Pohjois-Englannin kaupunkiin, kuten niiden alkuperäinen tarkoitus näytti olleen, vaan alkoivat kierrellä ja epäröidä. Silloin rouva Richardsin esikoinen päästi toisen vihlovan vihellyksen ja kiljaisi taas äänellä, joka kaikui yli kadun hälinän: "Karkulaiset! Hohoi! Karkulaiset!"

Tästä haltioitumisen tilasta hän äkkiä palasi maallisiin asioihin neiti
Nipperin sysätessä häntä niin, että hän peräytyi myymälään.

"Näinkö sinä osoitat parantumistasi, kun rouva Richards on surrut puolestasi kuukausimääriä?" tiuskaisi Susan seuraten poikaa sisälle. "Missä herra Gills on?"

Rob, joka lievensi ensimmäisen neiti Nipperiin luomansa vihaisen katseen huomatessaan Florencen olevan mukana, nosti kätensä tukkaan tervehtiäkseen viimemainittua ja sanoi Susanille, että herra Gills oli kaupungilla.

"Hae hänet kotiin", kovisti neiti Nipper, "ja sano, että neiti Dombey on täällä".

"En tiedä, minne hän on mennyt", vastasi Rob.

"Onko tuo sinun elämänparannustasi!" huudahti Susan purevasti.

"No mutta kuinka minä voin mennä hakemaan häntä, kun en tiedä, missä hän on?" valitti hätyytetty Rob. "Kuinka voitte olla niin ajattelematon?"

"Sanoiko herra Gills, milloin hän tulee kotiin?" kysyi Florence.

"Kyllä, neiti", sanoi Rob kohottaen taas kätensä tukkansa kohdalle. "Hän sanoi tulevansa kotiin varhain iltapäivällä. Siihen on kai vielä aikaa pari tuntia."

"Onko hän kovin levoton sisarenpojastaan?" kysyi Susan.

"On, neiti", vastasi Rob kohdistaen sanansa mieluummin Florencelle ja jättäen Nipperin huomioonottamatta, "minusta hän on kovin levoton. Hän ei ole yhtä mittaa sisällä neljännestuntiakaan, neiti. Hän ei voi olla paikallaan viittä minuuttia. Hän kuljeskelee sinne tänne kuin — karkulainen", virkkoi Rob kumartuen eteenpäin nähdäkseen vilahdukselta akkunasta kyyhkyset ja keskeyttäen yrityksensä kohottaa sormet suuhunsa ja viheltää niille uudelleen.

"Tunnetko erästä herra Gillsin ystävää, jonka nimi on kapteeni Cuttle?" kysyi Florence vähän aikaa mietittyään.

"Sitäkö, jolla on koukku, neiti?" vastasi Rob tehden vasemmalla kädellään kuvaavan liikkeen. "Kyllä, neiti. Hän oli täällä toissapäivänä."

"Eikö hän ole käynyt täällä sen koommin?" kysyi Susan.

"Ei, neiti", vastasi Rob kohdistaen sanansa yhä Florencelle.

"Ehkä Walterin eno on lähtenyt sinne, Susan", huomautti Florence.

"Kapteeni Cuttlenko luokse?" virkkoi Rob. "Ei, hän ei ole mennyt sinne, neiti. Sillä hän jätti nimenomaisen käskyn, että jos kapteeni Cuttle tulisi, pitäisi minun sanoa hänelle, kuinka hämmästynyt isäntäni oli, kun kapteeni ei tullut eilen, ja minun pitäisi viivyttää häntä täällä, kunnes herra Gills tulisi takaisin."

"Tiedätkö, missä kapteeni Cuttle asuu?" kysyi Florence.

Rob vastasi myöntävästi ja ottaen käteensä rasvaisen muistikirjan myymälän pöydältä luki osoitteen ääneen.

Florence kääntyi taas Susanin puoleen ja neuvotteli hänen kanssaan matalalla äänellä, samalla kun Rob silmät pyöreinä katseli ja kuunteli, muistaen Carkerin antaman salaisen tehtävän. Florence ehdotti, että he lähtisivät kapteeni Cuttlen asunnolle, kuulisivat hänen omasta suustaan, mitä hän ajattelisi siitä, ettei Pojasta ja Perillisestä tullut mitään tietoja, ja toisivat hänet, mikäli mahdollista, lohduttamaan Sol-ukkoa. Aluksi Susan vastusteli matkan pituuden vuoksi, mutta kun hänen emäntänsä mainitsi vuokra-ajurin, peruutti hän vastustelunsa ja taipui. He keskustelivat muutamia minuutteja, ennenkuin tulivat tähän päätökseen. Sillä välin Rob katseli heitä tarkoin ja kiinnitti huomionsa vuorotellen kumpaankin, kuin hänet olisi valittu sovintotuomariksi.

Vihdoin Rob lähetettiin noutamaan ajoneuvoja vierailijoiden jäädessä siksi ajaksi myymälään. Kun hän toi ne, nousivat molemmat neitoset niihin, jättäen Sol-ukolle sanan, että he paluumatkallaan varmasti poikkeaisivat häntä tervehtimään. Tuijotettuaan vaunujen jälkeen, kunnes ne olivat kadonneet näkyvistä samoin kuin kyyhkysetkin nyt olivat hävinneet, Rob istuutui myymäläpöydän taakse tärkeän näköisenä ja ollakseen unohtamatta mitään siitä, mitä oli tapahtunut, teki muistiinpanoja monille paperipalasille, tuhlaten paljon mustetta. Että nämä asiakirjat paljastaisivat mitään, jos joutuisivat hukkaan, siitä ei ollut vaaraa, sillä jo paljon ennen kuin jokin sana kuivui, muuttui se Robille yhtä suureksi salaisuudeksi kuin jos hänellä ei olisi ollut mitään osuutta sen syntymisessä.

Hänen vielä ollessaan tässä puuhassa pysähtyivät vuokravaunut Brig-aukion kulmaan, kohdattuaan kuulumattomia vaikeuksia kääntösiltain, vajottavien teiden, vaikeapääsyisten kanavien, kuorma-ajurien, tynnyreitä ja pieniä pesulaitoksia kuljettavien vaunujonojen ja monen muun sellaisen kiusankappaleen taholta, joita suuressa kaupungissa on yllin kyllin. Silloin Florence ja Susan astuivat maahan vaunuista ja lähtivät astelemaan katua pitkin ja etsimään kapteeni Cuttlen asuntoa.

Onneton sattuma oli järjestänyt niin, että nyt oli muuan rouva MacStingerin suuria siivouspäiviä. Silloin rouva MacStinger herätytti itsensä erään poliisin avulla neljännestä vailla kolme aamulla ja vaipui harvoin uneen ennen kahtatoista seuraavana yönä. Tämän puuhan päätarkoitus näytti olevan se, että rouva MacStinger siirsi kaikki huonekalut takana olevaan puutarhaan varhain aamunkoitteessa, käveli tohveleissaan edestakaisin koko päivän ja toimitti huonekalut taas paikoilleen pimeän tultua. Nämä askareet häiritsivät enimmin pieniä MacStingereitä, jotka kuin yhtä mittaa pois tieltä kaahatut kananpoikaset menettivät hetkellisimmänkin leposijan ja lisäksi tavallisesti saivat osakseen aika lailla nokkimista emälinnun taholta.

Kun Florence ja Susan Nipper ilmestyivät rouva MacStingerin ovelle, talutti kunnianarvoisa, mutta pelättävä nainen kahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäistä Alexander MacStingeriä käytävää pitkin pakottaakseen hänet istumaan kadulle, ja pikku poika oli melkein musta kasvoiltaan pidätettyään hengitystään rangaistuksen jälkeen, kun taas viileä katukiveys tavallisesti vaikutti voimakkaana parannuskeinona sellaisissa tapauksissa.

Rouva MacStingerin tunteita naisena ja äitinä loukkasi mitä syvimmin se Alexanderiin kohdistuva säälintunne, jonka hän huomasi Florencen kasvoissa. Siksi rouva MacStinger, sen sijaan että olisi tyydyttänyt uteliaisuuttaan, ilmaisi nuo ihmisluonteen hienoimmat tunteet ravistelemalla ja kolhimalla Alexanderia sekä ennen katukiveykselle asettamista että sen jälkeen eikä kiinnittänyt sen enempää huomiota vieraisiin.

"Suokaa anteeksi, rouva", virkkoi Florence, kun lapsi taas oli päässyt hengittämisen alkuun. "Onko tämä kapteeni Cuttlen talo?"

"Ei", vastasi rouva MacStinger.

"Eikö tämä ole numero yhdeksän?" kysyi Florence epäröiden.

"Kuka on sanonut, ettei se ole numero yhdeksän?" vastani rouva
MacStinger.

Susan Nipper puuttui silloin asiaan ja pyysi kysyä, mitä rouva
MacStinger tuolla tarkoitti ja tiesikö hän, kenelle puhui.

Vastaukseksi rouva MacStinger mittaili häntä kiireestä kantapäähän.
"Haluaisinpa tietää, mitä asiaa teillä kapteeni Cuttlelle", virkkoi hän.

"Vai niin. Siinä tapauksessa olen pahoillani, etten voi tyydyttää uteliaisuuttanne", vastasi neiti Nipper.

"Susan, ole hiljaa", pyysi Florence. "Ehkä olette hyvä j; sanotte meille, rouva, missä kapteeni Cuttle asuu, koska hän ei asu täällä."

"Kuka sen sanoo, ettei hän asu täällä?" tokaisi leppymätön rouva MacStinger. "Minä sanoin, ettei tämä ole kapteeni Cuttlen talo — eikä se olekaan hänen talonsa — ja soisin, ettei se koskaan tulisikaan hänen omakseen — sillä kapteeni Cuttle ei ymmärrä, kuinka taloa hoidetaan — eikä ansaitse, että hänellä olisi talo — tämä on minun taloni — ja kun luovutan ylemmän kerroksen kapteeni Cuttlelle, en saa siitä mitään kiitosta, vaan se on samaa kuin heittäisin helmiä sikojen eteen!"

Rouva MacStinger huusi tämän oikein kimeällä ja kovalla äänellä, jotta se kuuluisi yläkerrokseen, ja työnsi joka lauseen tulemaan niinkuin olisi ampunut rihlapyssyllä, jossa oli loppumaton määrä panoksia. Viimeisen laukauksen jälkeen kuului yläkerrasta kapteenin ääni lievästi moittivana. "Siivolla siellä!"

"Koska haluatte tavata kapteeni Cuttlea, niin tuolla hän on!" sanoi rouva MacStinger tehden kädellään vihaisen liikkeen. Kun Florence rohkaisi mielensä ja puhelua pitkittämättä astui ovesta sisään Susanin seuraamana, alkoi rouva MacStinger taas hääriä edestakaisin tohveleissaan, ja kadulla istuva Alexander, joka oli lakannut itkemästä kuunnellakseen keskustelua, puhkesi taas parkumaan, huvittaen itseään tämän surkean työn kestäessä, joka oli yksinomaan koneellista, tarkastelemalla edessään aukenevaa näköalaa, jonka taustalla erottautuivat vuokravaunut.

Kapteeni istui omassa huoneessaan kädet taskuissa ja sääret tuolin alle koukistettuina kuin pienellä autiolla saarella, joka sijaitsi keskellä saippuan ja veden ulappaa. Akkunat oli pesty, seinät ja uuni puhdistettu, ja kaikki — uunia lukuunottamatta — oli märkää ja kiilsi pehmeän saippuan ja hiekan jäljeltä, mikä antoi oman hajunsa huoneen ilmalle. Keskellä tätä surullista näkyä kapteeni kyykötti alakuloisena saarellaan, katseli ympäröivää vettä viheliäisen näköisenä ja näytti odottavan jotakin ystävällistä laivaa, joka kulkisi ohitse ja veisi hänet mukaansa.

Mutta kun kapteeni kääntäessään toivottomat kasvonsa ovelle näki Florencen ilmestyvän seuralaisensa kanssa, eivät mitkään sanat voisi kuvailla hänen hämmästystään. Kun rouva MacStingerin kaunopuheisuus oli vaimentanut kaikki muut äänet melkein kuulumattomiksi, ei hän ollut odottanut ketään harvinaisempaa vierasta kuin oluenkauppiasta tai maidontuojaa. Kun siis Florence ilmestyi, tuli saaren rannalle ja tarttui hänen käteensä, nousi kapteeni niin yllätettynä seisomaan kuin olisi aluksi pitänyt tulijaa jonakin Lentävän Hollantilaisen perheenjäsenenä.

Mutta maltettuaan kuitenkin heti taas mielensä hän piti ensin huolta siitä, että Florence sijoitettaisiin kuivalle pohjalle, ja sen hän onnellisesti suorittikin yhdellä kädenliikkeellä. Sitten hän taas uskaltautui ulapalle, tarttui Susan Nipperin vyötäisiin ja kantoi hänetkin saarelle. Senjälkeen hän syvän kunnioituksen ja ihailun valtaamana nosti Florencen käden huulilleen, peräytyi vähän (sillä saari ei ollut kyllin tilava kolmelle) ja katseli heihin saippuamerestä säteillen kuin uusi Triton.

"Olette varmaankin hämmästynyt nähdessänne meidät", virkkoi Florence hymyillen.

Sanomattoman mielissään kapteeni suuteli koukkuaan vastaukseksi ja murisi kuin olisi hienon hieno kohteliaisuus kätketty hänen sanoihinsa: "Malttia, malttia!"

"Mutta minä en saanut rauhaa", jatkoi Florence, "tulematta kysymään teiltä, mitä ajattelette Walterista ja onko mitään syytä pelkoon ja ettekö tahtoisi käydä lohduttamassa hänen enoparkaansa joka päivä, kunnes saamme hänestä tietoja?"

Nyt kapteeni Cuttle kuin vaistomaisesti taputti kädellä päätään, jossa ei ollut kovaa vahakangashattua, ja näytti hämmentyneeltä.

"Pelkäättekö Walterin puolesta?" kysyi Florence, jonka kasvoista kapteeni (niin ihastunut hän oli) ei voinut hellittää silmiään. Florencekin puolestaan tarkasteli häntä vakavasti ollakseen varma hänen vastauksensa vilpittömyydestä.

"En, sydänkäpyseni, en pelkää", vastasi kapteeni Cuttle. "Walter on kyllä sellainen poika, joka kestää aika lailla myrskyä ja tuottaa sille prikille niin paljon onnea kuin suinkin on mahdollista. Walter", lisäsi kapteeni silmäinsä loistaessa nuoren ystävän kiitosta ja koukun kohotessa vahvistamaan seuraavia kauniita sanoja, "on sellainen poika, jota voi nimittää sisäisen ja henkisen tarmon ulkonaiseksi ja näkyväksi ilmestykseksi, ja kun tapaatte, pankaa se muistiin."

Florence, joka ei täydelleen käsittänyt loppuhuomautusta, vaikka kapteeni nähtävästi oli tarkoittanut sen erittäin ajatusrikkaaksi ja perinpohjin tyydyttäväksi, katseli lempeästi häneen odottaen kuulevansa jotakin lisää.

"Minä en pelkää", toisti kapteeni. "Kieltämättä on niillä leveysasteilla ollut harvinaisen pahoja myrskyjä, ja tuuli on ajanut ja piessyt heitä mahdollisesti toiselle puolen maailmaa. Mutta laiva on hyvä ja poika on hyvä, eikä ole helppoa, Jumalan kiitos" — kapteeni kumarsi tässä vähän — "murtaa lujaa sydäntä, olkoon se sitten prikissä tai ihmisrinnassa. Tällä kertaa se on kummassakin kohdassa ja panee kaikki oikealle tolalle. Siksi en pelkää hitustakaan nyt vielä."

"Nyt vielä?" toisti Florence.

"En hitustakaan", vastasi kapteeni suudellen rautakoukkuaan, "ja ennenkuin alan mitään pelätä, on Walter varmasti kirjoittanut kotiin saarelta tai jostakin satamasta ja saanut kaikki hyvään kuntoon. Ja mitä tulee vanhaan Sol Gillsiin", lisäsi kapteeni vakavan näköisenä, "jota tahdon auttaa, seisten hänen rinnallaan, kunnes kuolema meidät erottaa ja myrskytuulet puhaltavat, puhaltavat, puhaltavat — voitte katsoa katekismuksesta", huomautti hän ohimennen, "sieltä löydätte ne sanat — jos vanhaa Sol Gillsiä lohduttaisi kuulla merillä kiertäneen miehen mielipiteitä, jolla on sellainen ymmärrys, että sillä voi ryhtyä mihin tahansa, vaikka hän oppiaikanaan oli vähällä saada päänsä murskaksi, ja jonka nimi on Bunsby, niin se mies voisi esittää hänelle sellaisen mielipiteen hänen omassa huoneessaan, että hän ihan ällistyy. Niin!" vahvisti kapteeni ylpeillen, "ällistyy yhtä paljon kuin jos hän löisi päänsä ovea vasten!"

"No viedään se herra häntä tapaamaan, että kuulisimme, mitä hän sanoo!" huudahti Florence. "Lähdettekö nyt mukaamme? Meillä on vaunut kadulla."

Kapteeni taputti taas päätään, jossa ei ollut vahakangashattua, ja näytti hämmentyneeltä. Mutta samassa tapahtui kerrassaan omituinen ilmiö. Ovi avautui ilman mitään valmisteluja ja puheena ollut kova vahakangashattu lensi huoneeseen kuin lintu ja putosi kopisten kapteenin jalkoihin. Sitten ovi sulkeutui yhtä pontevasti kuin oli avautunutkin, eikä tapahtunut mitään, mikä olisi selittänyt ihmettä.

Kapteeni Cuttle otti lattialta hattunsa, käänteli sitä tyytyväisen näköisenä ja alkoi kiilloittaa sitä hihallaan. Samalla hän tarkasteli vieraitaan ja virkkoi matalalla äänellä:

"Nähkääs, minun olisi pitänyt käydä Sol Gillsin luona eilen ja tänään, mutta hän otti hattuni eikä luovuttanut sitä. Sen pituinen se."

"Kuka otti, hyväinen aika?" kysyi Susan Nipper.

"Tämän talon emäntä, hyvä neiti", vastasi kapteeni käheästi kuiskaten ja tehden salaperäisiä eleitä. "Meillä oli pieni sanasota näiden lankkujen pesemisestä, ja hän — lyhyesti sanoen", jatkoi kapteeni vilkaisten ovelle ja henkäisten syvään — "rajoitti vapauttani".

"Soisinpa, että hän olisi tekemisissä minun kanssani!" huudahti Susan punastuen toiveensa voimakkuudesta. "Minä saisin hänet pysymään kurissa!"

"Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?" tuumi kapteeni pudistaen epäilevän näköisenä päätään, mutta katsellen ilmeisesti ihastuneena Susanin epätoivoista rohkeutta. "En oikein usko. Se on kerrassaan vaikea tehtävä. Hänen kanssaan on peräti vaikea tulla toimeen. Ette voi, nähkääs, koskaan tietää, millä päällä hän on. Juuri kun luulette hänen olevan suoraan edessänne, onkin hän takananne. Ja silloin kun sattuu riivaus", lisäsi kapteeni hien kohotessa otsalle —. Ainoastaan vihellys oli kyllin sisältörikas ilmaisemaan lauseen loppua, ja senvuoksi kapteeni vihelsi arasti. Sitten hän taas pudisti päätään ja uudelleen ihaillen neiti Nipperin suurenmoista rohkeutta toisti hiljaa: "Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?"

Susan vastasi vain hymyillen itsetietoisesti, mutta siinä ilmeni niin paljon uhmaa, että epätietoista on, kuinka kauaksi aikaa kapteeni Cuttle olisi jäänyt häntä ihailemaan, jollei Florence uudelleen levottomana olisi ehdottanut, että heti lähdettäisiin viisaan Bunsbyn luokse. Kun kapteeni Cuttlelle näin muistutettiin hänen velvollisuuttaan, painoi hän lujasti vahakangashatun päähänsä, otti käteensä uuden kuhmuisen kepin, jonka oli hankkinut Walterille lahjoittamansa sijaan, tarjosi käsivartensa Florencelle ja hankkiutui marssimaan vihollisleirin lävitse.

Mutta nyt kävikin ilmi, että rouva MacStinger oli jo muuttanut mieltään ja että hän, niinkuin kapteeni oli huomauttanut hänen usein tekevän, oli asettunut toiselle suunnalle. Sillä saapuessaan alakertaan he huomasivat mallikelpoisen naisen hakkaavan mattoja porraskivellä, samalla kun Alexander, joka yhä istui kadulla, näkyi vain hämärästi pölypilven takaa. Rouva MacStinger oli niin kokonaan vaipunut talouspuuhiinsa, että kun kapteeni vieraineen astui hänen ohitseen, hän hakkasi mattojaan entistä kovemmin eikä yhdelläkään sanalla tai eleellä osoittanut huomaavansa heidän läheisyyttään. Kapteeni oli niin mielissään tästä helposta pakoonpääsystä — vaikkakin mattojen pöly vaikutti häneen kuin tukeva nuuska-annos ja sai hänet aivastelemaan niin, että kyyneleet vierivät pitkin poskia — että tuskin uskoi hyvää onneaan, mutta useammin kuin kerran hän oven ja vuokravaunujen välillä katsahti taakseen silminnähtävästi peläten, että rouva MacStinger lähtisi vielä ajamaan häntä takaa.

Mutta he saapuivat kuitenkin Brig-aukion kulmaan joutumatta pienimmänkään häiriön uhreiksi vihollisen taholta. Kapteeni kiipesi ajurin istuimelle — sillä hänen ritarillisuutensa ei sallinut hänen ajaa sisällä naisten kanssa, vaikka häntä pyydettiin niin tekemään — ja ohjaili siinä kapteeni Bunsbyn alusta kohti, jota nimitettiin Varovaksi Claraksi ja joka sijaitsi likellä Ratcliffea.

Kun he olivat saapuneet sen laiturin luokse, missä tämän suuren kapteenin laiva oli noin viidensadan muun joukkoon ahdettuna, sekaisten köysistöjen näyttäessä puolittain rikotuilta seiteiltä, ilmestyi kapteeni Cuttle vaunujen akkunan taakse ja pyysi Florencea ja neiti Nipperiä seuraamaan häntä laivalle. Samalla hän huomautti, että Bunsby oli äärimmäisen helläsydäminen naisia kohtaan ja ettei mikään niin hyvin saattaisi hänen laajaa älyään oikealle tolalle kuin Florencen ja Susanin ilmestyminen Varovalle Claralle.

Florence suostui mielellään. Kapteeni tarttui hänen pieneen käteensä suurella kourallaan ja talutti hänet suojelevaisuuden, isällisyyden, ylpeyden ja juhlallisuuden sekaisin tuntein, joita oli hauska panna merkille, muutamien hyvin likaisten laivankansien ylitse, kunnes he saapuessaan Claran luokse huomasivat tämän varovaisen aluksen (joka sijaitsi äärimmäisellä laidalla) nostaneen laskuportaansa ja noin viitisen jalkaa vettä olevan sen ja lähimmän vierustoverin välillä. Kapteeni Cuttlen selityksestä kävi ilmi, että suurta Bunsbya samoin kuin häntä itseäänkin kohteli julmasti hänen emäntänsä ja että kun kohtelu tällä kertaa oli niin tyly, ettei hän voinut sitä enää kauemmin kestää, oli hän järjestänyt tämän kuilun heidän välilleen viimeisenä pelastuskeinona.

"Clara o-hoi!" huusi kapteeni, sovittaen kätensä torveksi suulleen.

"O-hoi!" huusi kuin kapteenin kaikuna poika, joka nousi näkyviin kannen alta.

"Onko Bunsby laivassa?" kysyi kapteeni huutaen pojalle niin jyrisevällä äänellä kuin laiva olisi kilometrin eikä parin kolmen kyynärän päässä.

"Kyllä, kyllä!" kiljui poika yhtä kovaa.

Sitten poika työnsi lankun kapteeni Cuttlelle, joka sijoitti sen huolellisesti ja talutti Florencen ylitse palaten heti ohjaamaan neiti Nipperiä. Niin he pääsivät Varovaan Claraan, jonka kiinteään köysistöön oli ripustettu kuivumaan erilaisia liehuvia vaatekappaleita ynnä muutamia kieliä ja makrilleja.

Heti senjälkeen kohosi hitaasti näkyviin kajuutanaukosta suuri pää, jonka mahonginruskeissa kasvoissa oli yksi liikkumaton silmä ja toinen liikkuva, samaten kuin muutamissa majakoissa. Tätä päätä reunustivat takkuinen karva ikäänkuin rohdintukko, jolla ei ollut mitään nimenomaista taipumusta kallistua pohjoiseen, itään, länteen tai etelään, vaan joka osoitti kaikkiin neljään kompassinsuuntaan ja jokaiseen välikohtaankin. Päätä seurasi tavattoman leveä leuka, paidankaulus ja kaulahuivi ynnä paksu perämiehen takki ja paksut perämiehen housut, joiden suurilla puunapeilla koristettu vyöhihna oli niin leveä ja korkea, että se korvasi liivit. Kun housujen alaosakin tuli esille, seisoi Bunsby kokonaan näkyvissä, kädet suunnattoman suurissa taskuissa ja katse suunnattuna, ei kapteeni Cuttleen eikä naisiin, vaan maston huippuun.

Tämän kookkaan ja vantteran filosofin jyhkeä ulkomuoto, kun hänen tavattoman punaisilla kasvoillaan lisäksi asusti mitä suurimman vaiteliaisuuden ilme, joka ei mitenkään ollut ristiriidassa hänen luonteensa kanssa, melkein pelästytti kapteeni Cuttlea, vaikka hän oli hyvin tuttu. Hän kuiskasi Florencelle, että Bunsby ei ollut eläissään osoittanut hämmästystä ja ettei hänen luultu sitä käsittävänkään. Kun liikkuva silmä oli tarkastellut kyllikseen mastonhuippua, sitten vilkaissut taivaanrantaan ja vihdoin näytti siirtyvän kapteeni Cuttleen päin, kysyi hän:

"No, Bunsby veikkonen, mitä kuuluu?"

Syvä, karkea, käheä ääni, jolla ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä Bunsbyn kanssa ja jolla ei ollut pienintäkään vaikutusta hänen ilmeeseensä, vastasi: "Kas vain, kaveri, kuinka sinua vetelee?" Samalla Bunsbyn oikea käsi pujahti näkyviin taskusta, pudisti kapteenin kättä ja palasi entiseen paikkaansa.

"Bunsby", virkkoi kapteeni käyden suoraan asiaan, "sinähän olet järkevä mies, joka osaat antaa meille hyvän neuvon. Tässä on nuori neiti, joka haluaisi kuulla, mitä ajattelet ystävästäni Walterista. Samaa haluaa toinen ystäväni, Sol Gills, johon sinun kannattaisi lähemmin tutustua, sillä hän on tiedettä harrastava mies, ja tiede on keksintöjen äiti eikä tunne mitään lakia. Bunsby, tahdotko mielikseni lyöttäytyä seuraamme ja tulla mukaamme?"

Suuri kapteeni, joka näytti ilmeestään päättäen aina tarkastelevan jotakin äärimmäisen kaukaista, huomaamatta mitään kymmentä kilometriä lähempänä näkyvää, ei vastannut sanaakaan.

"Tuossa on mies", sanoi kapteeni kääntyen molempien naisten puoleen ja osoittaen Bunsbya ojennetulla koukullaan, "joka on pudonnut useammin kuin mikään muu elävä ihminen. Häntä on kohdannut useampi tapaturma kuin merimiessairaalan kaikkia potilaita yhteensä. Nuoruudenpäivinään hän sai päänsä ulkokuoreen niin monta puomin, kangen ja pultin iskua kuin tarvitaan huvialuksen rakentamiseen, ja kuitenkin hän on säilyttänyt ymmärryksensä, sen sanon, ja sellaisen ymmärryksen, ettei sen vertaista ole maalla eikä merellä."

Juro laivanpäällikkö näytti ilmaisevan tyytyväisyytensä tähän ylistykseen liikauttamalla vähän kyynärpäitään, mutta jos hänen kasvonsa olisivat olleet yhtä kaukana kuin hänen katseensa, olisivat ne tuskin voineet antaa vähemmän käsitystä hänen ajatuksistaan.

"Kaveri", virkkoi Bunsby äkkiä ja kumartui katsomaan edessään olevan puomin alitse, "mitä naiset haluavat juoda?"

Kapteeni Cuttle, jonka hienotunteisuutta tämä Florenceen kohdistuva kysymys loukkasi, veti filosofin syrjään, näytti selittävän hänelle jotakin ja seurasi häntä alas. Siellä kapteeni ollakseen loukkaamatta laivan isäntää joi ryypyn viinaa, jonka Florence ja Susan katsellen alas avonaisen kattoakkunan kautta näkivät filosofin kaatavan itselleen ja ystävälleen, vaivoin löytäen jalansijan makuusijansa ja hyvin pienen messinkikamiinin välissä. Pian he ilmestyivät taas kannelle, ja kapteeni Cuttle, iloiten yrityksensä onnistumisesta, talutti Florencen takaisin vuokravaunuihin, Bunsbyn seuratessa ohjaillen neiti Nipperiä, jonka ympärille hän (nuoren naisen suureksi kiusaksi) oli kiertänyt käsivartensa kuin sininen karhu.

Kapteeni työnsi filosofin sisään vaunuihin ja riemuitsi niin suuresti saatuaan hänet haltuunsa, ettei voinut olla usein kurkistamatta Florencea kohti ajajan takaisesta pikku akkunasta ja ilmaisematta iloaan hymyilemällä ja osoittelemalla sormella otsaansa selittääkseen, että Bunsby mietti kovasti. Sillä välin Bunsby, joka yhä piteli neiti Nipperiä vyötäisistä (sillä hänen ystävänsä kapteeni ei ollut liioitellut hänen sydämensä hellyyttä), säilytti itsepintaisesti vakavan ryhtinsä eikä osoittanut muuten huomaavansa Susania tai muutakaan.

Sol-ukko, joka oli sillä välin tullut kotiin, otti heidät vastaan ovella ja kutsui heitä heti pieneen takahuoneeseensa, joka oli kummallisesti muuttunut Walterin poistuttua. Pöydällä ja siellä täällä huoneessa oli karttoja, joiden mukaan laivakojeiden kauppias oli raskain sydämin tuon tuostakin seurannut kadonneen laivan kulkua meren poikki ja joita hän parin vieläkin kädessään olevan kompassin avulla oli hetki sitten mitannut, kuinka kauas sen oli täytynyt poiketa suunnastaan joutuakseen tuuliajolle tuonne tai tänne, ja koettanut varmistua siitä, että pitkä aika sai kulua, ennenkuin toivo oli kokonaan mennyt.

"Onkohan se ajelehtinut tuonne", tuumi hän tarkastellen miettiväisenä karttaa. "Mutta ei, se on melkein mahdotonta. Vai onko myrsky voinut sitä painaa, — mutta se ei ole todennäköistä. Tai saattaisiko toivoa, että se olisi niin paljon poikennut suunnastaan, — mutta tuskin minäkään voin sitä otaksua!" Tuollaisia katkonaisia mietteitä hautoen vanha Sol Gills istuskeli suuren kartan ääressä eikä voinut siinä löytää ainoaakaan toivonhiventä, joka olisi ollut kyllin suuri, jotta olisi voinut siihen sijoittaa kompassin kärjen.

Florence huomasi heti — sitä olisikin ollut vaikea olla huomaamatta — että ukossa oli tapahtunut omituinen, sanoin selittämätön muutos, ja että samalla kun hänen käytöksensä oli paljon levottomampi ja epäröivämpi kuin tavallisesti, siinä ilmeni kuitenkin outoa päättäväisyyttä, joka pani Florencen ymmälle. Kerran hän kuuli ukon puhuvan sekaisin, sillä kun Florence sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei ollut tavannut häntä käydessään täällä aikaisemmin, vastasi Sol Gills aluksi, että hän oli käynyt Florencea tapaamassa, ja näytti heti sitten katuvan sanojaan.

"Oletteko käynyt minua kysymässä?" kysyi Florence. "Tänäänkö?"

"Niin, rakas nuori neiti", vastasi ukko katsellen vuoroin häneen, vuoroin toisaanne hämmentyneen näköisenä. "Halusin nähdä teitä omin silmin ja kuulla äänenne omin korvin vielä kerran ennen —". Sitten hän vaikeni.

"Ennen mitä? Ennenkuin —?" sanoi Florence laskien kätensä hänen käsivarrelleen.

"Sanoinko 'ennen'?" vastasi Sol-ukko. "Jos sanoin niin, tarkoitin varmasti: ennenkuin saamme tietoja rakkaalta pojaltani."

"Ette ole oikein hyvässä voinnissa", huomautti Florence hellästi. "Olette ollut niin kovin levoton. Minä olen varma siitä, ettette ole terve."

"Olen niin hyvässä kunnossa kuin minun ikäiseni mies suinkin voi toivoa", vastasi ukko puristaen oikean kätensä nyrkkiin ja ojentaen sen Florencea kohti. "Katsokaahan! Tuo on luja. Eikö sen omistaja ole yhtä kykenevä päättäväisyyteen ja lujuuteen kuin moni nuorempi mies? Niin luulen. Saammepa nähdä."

Muutosta huomasi enemmän hänen käytöksessään kuin sanoissaan, vaikka nekin painuivat Florencen mieleen, ja se vaikutti häneen niin, että hän olisi tahtonut heti uskoa levottomuutensa kapteeni Cuttlelle, jollei kapteeni olisi käyttänyt hetkeä hyväkseen ryhtymällä selittelemään niitä asianhaaroja, joista haluttiin kuulla viisaan Bunsbyn mielipidettä, ja pyytämällä syvämietteistä filosofia ilmaisemaan kantansa.

Bunsby, jonka katse yhä oli suunnattuna jonnekin Lontoon ja Gravesendin puoliväliin, ojensi pari kolme kertaa voimakkaan oikean käsivartensa kuin koettaen kietoa sitä neiti Nipperin hoikille vyötäisille mielensä virkistämiseksi, mutta kun nuori nainen vetäytyi vastenmielisyyttä osoittaen pöydän toiselle puolen, ei Varovan Claran kapteenin hellä sydän keksinyt ilmaisumuotoa ajatuksilleen. Tehtyään muutamia epäonnistuneita yrityksiä tähän suuntaan hän virkkoi seuraavaan tapaan kääntymättä erikoisesti kenenkään puoleen — tai oikeammin hänen äänensä puhui omasta aloitteestaan ikäänkuin jonkin ulkopuolisen hengen vaikutuksesta:

"Nimeni on Jack Bunsby!"

"Hänet on kastettu Johniksi!" huudahti ihastunut kapteeni Cuttle.
"Kuulkaa häntä!"

"Ja siinä mitä sanon", jatkoi ääni vähän ajan kuluttua, "siinä myös pysyn".

Kapteeni Cuttle, joka piti kiinni Florencen käsivarresta, nyökäytti päätään toisille ja näytti sanovan: "Nyt hän rupeaa puhumaan. Tätä minä juuri tarkoitin tuodessani hänet."

"Siis, miksi ei?" jatkoi ääni. "Jos niin on, niin mikä sitten on haittana? Voiko kukaan sanoa toisin? Ei! Eteenpäin siis!"

Kun ääni oli ehtinyt näin pitkälle, vaikeni se ja levähti.

Sitten se jatkoi hyvin hitaasti seuraavaan tapaan:

"Uskonko minä, että Poika ja Perillinen on mennyt pohjaan, pojat? Mahdollisesti. Sanonko niin? Mitä? Kun laiva lähtee Pyhän Yrjön kanavasta hietasärkkiä kohti, niin mitä on suoraan sen edessä? Goodwins-matalikot. Sen ei ole pakko ajaa niille, mutta mahdollista se on. Tämän huomautuksen merkitys on sen käyttämisessä. Se ei ole minun asiani. Eteenpäin siis, pitäkää tarkoin silmällä sitä, mitä on edessänne, ja onnea matkalle!"

Nyt lähti ääni takahuoneesta kadulle vieden Varovan Claran kapteenin kerallaan ja seuraten häntä taas laivalle, missä hän heti asettui nukkumaan ja virkisti itseään pikku unella.

Filosofin sanankuulijat olivat jääneet selittämään hänen viisauttaan oman käsityksensä mukaan, mikä oli Bunsbyn kolmijalan päätuki, samoin kuin se on monen muun ennustajan peruspylväitä, ja katselivat toinen toistaan, hieman epävarman näköisinä. Sillä välin oli Rob Hioja käyttänyt hyväkseen vapautta kurkistaa sisään ja kuunnellut katossa olevasta akkunasta ja tuli nyt alas portaita perin neuvottomana. Mutta kapteeni Cuttle, jonka ihailu Bunsbya kohtaan oli, jos mahdollista, paisunut sen loistavan tavan johdosta, kuinka hän oli vahvistanut mainettaan ja kestänyt juhlallisen kokeen, alkoi selittää, ettei Bunsby tarkoittanut mitään muuta kuin laivan varmaa turvallisuutta, ettei Bunsbylla ollut mitään pahoja aavistuksia, että tuollainen ajatus hänen tapaisensa miehen esittämänä oli oikea toivon ankkuri mitä parhaimmalla paikalla. Florence koetti uskoa kapteenin olevan oikeassa, mutta Nipper, jonka käsivarret olivat lujasti ristissä, pudisti päätään, ilmaisten siten jyrkästi eriävän mielipiteensä, eikä uskonut Bunsbyyn enemmän kuin Perchiinkään.

Filosofin lausunnoista ei näkynyt myöskään Sol-ukon mielentila muuttuneen, sillä hän harhaili yhä ulapoilla kompassit kädessä eikä keksinyt niille mitään lepokohtaa. Vasta kun Florence kuiskasi joitakin sanoja hänen korvaansa, keskeytti hän puuhansa, ja silloin kapteeni Cuttle laski raskaan kätensä hänen olkapäälleen.

"Miltäs näyttää, Sol Gills?" kysyi hän sydämellisesti.

"Niin ja näin, Ned", vastasi ukko. "Olen tänä iltapäivänä muistellut, että samana päivänä, kun Walter rupesi Dombeyn palvelukseen ja tuli kotiin myöhään päivälliselle ja istui juuri tuossa, missä sinä nyt seisot, me puhelimme myrskystä ja haaksirikosta, ja minä tuskin sain hänen ajatuksensa irti siitä aiheesta."

Mutta kohdatessaan Florencen katseen, joka oli kiintynyt hänen kasvoihinsa vakavan ja tutkivan näköisenä, ukko vaikeni ja hymyili.

"Pysy vain reippaalla mielellä, vanha veikko!" virkkoi kapteeni. "Sanonpa sinulle jotakin, Sol Gills. Senjälkeen kun olen saattanut kotiin neiti Dombeyn" — tässä kapteeni heitti koukullaan lentosuukon Florencelle — "tulen takaisin ja kuljetan sinua mukanani koko loppupäivän. Mennään yhdessä syömään päivällistä jonnekin, Sol."

"Ei tänään, Ned", vastasi Sol Gills nopeasti ja näytti tavattoman pelästyneeltä ehdotuksesta. "Ei tänään, sitä en voi!

"Miksi et?" kysyi kapteeni tuijottaen häneen hämmästyneenä.

"Minulla — minulla on niin paljon tekemistä. Minä — minä tahdon ajatella ja järjestellä. En tosiaankaan voi lähteä, Ned. Minun täytyy taas lähteä ulos ja olla yksin ja harkita niin monta asiaa tänään."

Kapteeni katseli laivakojeiden kauppiasta, sitten Florencea ja taas edellistä. "Huomenna siis", ehdotti hän lopulta.

"Niin, huomenna kyllä", vastasi ukko. "Muista minua huomenna. Niinpä niin, huomenna."

"Minä tulen varhain aamulla, muista se, Sol Gills", varoitti kapteeni.

"Kyllä, kyllä, Ensimmäiseksi huomisaamuna", virkkoi Sol, "ja nyt hyvästi, Ned Cuttle, ja Jumala sinua suojelkoon!"

Puristettuaan kapteenin molempia käsiä tavattoman hartaasti Sol-ukko kääntyi Florencen puoleen, tarttui hänen kumpaankin käteensä ja painoi ne huulilleen. Sitten hän joudutti tyttöä kummallisen kiireesti ulkona odottaviin ajoneuvoihin Kaiken kaikkiaan hän teki kapteeni Cuttleen sellaisen vaikutuksen, että tämä kääntyi vielä Robin puoleen ja kehoitti häntä olemaan erikoisen kohtelias ja huomaavainen isännälleen seuraavaan aamuun asti. Tälle määräykselle hän antoi suurempaa pontta painamalla shillingin Robin kouraan ja lupaamalla puoli shillingiä seuraavana aamupäivänä. Sitten kapteeni Cuttle, joka piti itseään Florencen luonnollisena ja laillisena henkivartijana, nousi ajajan viereen tuntien selvästi tärkeytensä ja saattoi hänet kotiin. Hyvästellessä hän vakuutti Florencelle auttavansa Sol Gillsiä luotettavasti ja uskollisesti ja kysyi vielä kerran Susan Nipperiltä, voimatta unohtaa hänen urhoollisia sanojaan rouva MacStingeristä: "Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?"

Kun aution talon ovi oli sulkeutunut neitosten mentyä sisään, palasivat kapteenin ajatukset vanhaan laivakojeiden kauppiaaseen, ja hänestä tuntui olo epämiellyttävältä. Senvuoksi hän ei lähtenytkään kotiin, vaan käveli edestakaisin katuja pitkin iltaan asti ja söi myöhään päivällistä eräässä Cityn sokkeloisessa pikku kapakassa. Siellä oli kiilanmuotoinen vierashuone, jonne kokoontui paljon vahakangashattuisia henkilöitä. Kapteenin päätarkoitus näet oli viettää aikaa pimeään asti, jolloin hän tahtoi sivuuttaa Sol Gillsin myymälän ja kurkistaa sisään akkunasta, kuten hän sitten tekikin. Takahuoneen ovi oli silloin auki, ja hän saattoi nähdä vanhan ystävänsä kirjoittavan touhuissaan pöydän ääressä, samalla kun pieni merikadetti, joka jo oli tuotu suojaan yökastetta vastaan, katseli häntä myymäläpöydältä. Sen alla valmisteli Rob Hioja itselleen vuodetta, minkä jälkeen myymälä piti suljettaman. Rauhoittuneena levollisesta näystä kapteeni suuntasi kulkunsa Brig-aukiolle päin, päättäen nostaa ankkurin varhain seuraavana aamuna.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Rakastavan sydämen tutkistelua

Sir Barnet ja lady Skettles, kumpikin kelpo ihmisiä, asuivat kauniissa huvilassa Fulhamissa Thamesin rannalla. Tämä paikka oli maailman parhaita silloin, kun sattui olemaan kilpasoutu niillä tienoin, mutta muina aikoina sillä oli omat pikku epämukavuutensa, joiden joukosta voi mainita sen, että jokivesi välistä ilmestyi vierashuoneeseen ja samalla ruohokenttä ja istutukset katosivat näkyvistä.

Sir Barnet Skettlesin persoonallisen tärkeyden näkyvimpinä merkkeinä olivat vanhanaikainen kultainen nuuskarasia ja raskas silkkinen nenäliina, jonka hän veti taskustaan mahtipontisella liikkeellä kuin lipun ja käytti sitä kummallakin kädellään yhtaikaa. Hänen elämäntarkoituksenaan oli lakkaamatta laajentaa tuttavapiiriään. Samoin kuin raskas kappale veteen pudottuaan — emme siten tahdo mitenkään halventaa niin arvokasta herrasmiestä tällä vertauksella — samoin myös sir Barnet joutui yhä laajentamaan piiriä ympärillään, kunnes ei enää ollut tilaa jäljellä. Tai samoin kuin ilmassa sävel, jonka värinä nerokkaan uudenaikaisen ajattelijan mielestä ei voi muuta kuin yhä edetä loppumattomien etäisyyksien halki, ei mikään muu kuin maallisen vaelluksen päättyminen voinut keskeyttää sir Barnet Skettlesiä hänen löytöretkellään yhteiskuntajärjestelmän lävitse.

Sir Barnet oli ylpeä voidessaan tutustuttaa ihmisiä toisiinsa. Hän piti tästä harrastuksesta sen itsensä tähden, ja sitäpaitsi se edisti hänen elämäntarkoitustaan. Jos sir Barnetin esimerkiksi onnistuisi saada käsiinsä uusi tulokas tai maalainen aatelismies ja houkutella hänet vieraanvaraiseen huvilaansa, oli hänellä tapana sanoa seuraavana päivänä: "Jaha, hyvä herra, tahtoisitteko tutustua johonkuhun? Kenet mielellänne tapaisitte? Miellyttävätkö teitä kirjailijat tai maalarit tai kuvanveistäjät tai näyttelijät tai jotkut sentapaiset henkilöt?" Mahdollisesti vieras vastasi myöntävästi ja mainitsi jonkun, jota sir Barnet ei tuntenut henkilökohtaisesti paremmin kuin Ptolemaios Suurtakaan. Sir Barnet vastasi, ettei mikään ollut helpompaa, koska hän tunsi asianomaisen oikein hyvin. Sitten hän heti lähti tapaamaan mainittua henkilöä, jätti käyntikorttinsa ja kirjoitti mukaan lyhyen kirjeen: "Kunnioitettava herra — vero, jonka saatte suorittaa huomatusta asemastanne — hyvä ystäväni haluaa luonnollisesti — lady Skettles ja minä toivomme samoin — luottaen siihen, että nero on sovinnaisten tapojen yläpuolella, uskallamme pyytää teitä suomaan meille sen erikoisen kunnian, että" j.n.e., ja niin hän iski kaksi kärpästä kuoliaaksi yhdellä kertaa.

Käyttäen ahkerasti nuuskarasiaansa ja nenäliinaansa sir Barnet Skettles esitti tavallisen kysymyksensä myös Florencelle, joka oli saapunut sinne vierailulle edellisenä iltana. Florence kiitti häntä ja sanoi, ettei ollut ketään erikoista henkilöä, jota hän tahtoisi tavata, mutta tietysti hän tuskaisin sydämin samalla ajatteli Walter-parkaa. Kun sir Barnet Skettles toisti ystävällisen tarjouksensa virkkaen: "Rakas neiti Dombey, oletteko varma siitä, ettette voi muistaa ketään, johon arvoisa isänne — jolle pyydän teitä esittämään lady Skettlesin ja minun parhaat terveiseni, kun kirjoitatte — soisi teidän tutustuvan?" oli ehkä luonnollista, että Florencen pääparka painui vähän kumaraan ja että hänen äänensä värisi hänen vastatessaan hiljaa kieltävästi.

Skettles nuorempi, jonka kaulanauha oli entisestään jäykistynyt ja mieliala tasoittunut, oli kotona viettämässä lomaansa ja näytti olevan kovasti pahoillaan erinomaisen äitinsä vaatimuksesta osoittaa kaikenlaista huomaavaisuutta Florencelle. Toinen suurempi vääryys, joka kuohutti nuoren Barnetin sielua, oli tohtori ja rouva Blimberin seura, heidät kun oli kutsuttu viemisille hänen isänsä harjahirren alle. Heistä sanoi nuorukainen usein, että hän olisi mieluummin suonut heidän viettävän loma-aikaansa Jerikossa.

"Onko ketään, jonka te haluaisitte saada tänne, tohtori Blimber?" kysyi sir Barnet Skettles kääntyen tämän herran puoleen.

"Olette kovin ystävällinen, sir Barnet", vastasi tohtori Blimber. "En tosiaankaan keksi ketään erikoista. Ylimalkaan tutustun mielelläni lähimmäisiini, sir Barnet. Kuinka sanookaan Terentius? Kenen pojan isä tahansa herättää minun mielenkiintoani."

"Toivooko rouva Blimber tapaavansa jonkun huomattavan henkilön?" kysyi sir Barnet kohteliaasti.

Rouva Blimber vastasi suloisesti hymyillen ja pudistaen taivaansinistä myssyään, että jos sir Barnet voisi tutustuttaa hänet Ciceroon, olisi hän itse pyytänyt, mutta koska sellainen esittely ei ollut mahdollinen ja hän jo sai nauttia sir Barnetin ja hänen rakastettavan puolisonsa seurasta, samalla ollen miehensä, tohtorin, kanssa hyvässä tuttavuussuhteessa nuoreen Skettlesiin — mainittu nuorukainen nyrpisti tässä nenäänsä — ei hän pyytänyt mitään muuta.

Asiain näin ollen sir Barnetin oli pakko toistaiseksi tyytyä koolla olevaan seuraan. Florence oli iloinen siitä, sillä hän tutki erästä asiaa heidän keskuudessaan, ja se oli liian lähellä hänen sydäntään ja liian kallis ja tärkeä antaakseen sijaa millekään muulle harrastukselle.

Talossa vieraili myös joitakin lapsia, jotka olivat vanhempiinsa yhtä avomielisessä ja onnellisessa suhteessa kuin ruusuposkiset pienokaiset vastapäätä Florencen kotia. Heidän ei tarvinnut lainkaan hillitä rakkauttaan, vaan he saivat ilmaista sitä vapaasti. Florence koetti päästä selville heidän salaisuudestaan, koetti keksiä, missä hän itse oli tehnyt virheen, minkä yksinkertaisen taidon he osasivat, jota hän ei tuntenut, kuinka he voisivat opettaa häntä osoittamaan isälle rakkauttaan ja voittamaan hänen vastarakkauttaan.

Päiväkausia Florence tarkkasi näitä lapsia. Monena kirkkaana aamuna hän nousi vuoteestaan loistavan auringon keralla ja käveli edestakaisin joen rannalla, ennenkuin kukaan muu oli liikkeellä, katseli heidän huoneittensa akkunoihin ja ajatteli heitä, jotka nukkuivat siellä niin hellän huolenpidon ja rakastavien ajatusten suojelemina. Silloin hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin ollessaan suuressa kotitalossaan ihan yksin ja oli välillä sitä mieltä, että hänen oli siellä parempi olla kuin täällä ja että siellä saattoi paremmassa rauhassa kätkeytyä kaikelta kuin sekaantumalla ikätoveriensa joukkoon ja huomaamalla, kuinka erilainen hän oli toisten rinnalla. Mutta jatkaen innokkaasti tutkimuksiaan, vaikka hänen sydämensä vuoti verta joka kerta kun hän käänsi lehden tässä vaikeassa kirjassa, Florence jäi heidän seuraansa ja toivoi kärsivällisesti saavuttavansa sen taidon, jota hän kaipasi.

Voi, kuinka sen saavuttaisi! Kuinka pääsisi edes alkuun! Täällä oli tyttäriä, jotka nousivat aamuisin ja menivät iltaisin levolle varmoina isiensä rakkaudesta. Heillä ei ollut mitään vastahakoisuutta voitettavana, ei mitään kylmyyttä pelättävänä, ei mitään tyytymättömyyttä poistettavana. Kun aamu kului ja akkunat avautuivat toinen toisensa jälkeen ja kaste alkoi kuivua kukilta ja ruohossa ja nuoret jalat liikkua ruohokentällä, silloin Florence katseli ympärillään olevia kirkkaita kasvoja ja mietti, mitä voisi noilta lapsilta oppia. Liian myöhäistä oli oppia heiltä; jokainen saattoi pelotta lähestyä isäänsä, ojentaa huulensa suutelemaan ja kietoa käsivartensa kaulalle, joka kumartui hyväilemään. Hän ei voinut aloittaa niin rohkeasti. Voi, oliko mahdollista, että toivo hupeni sitä mukaa kuin hän tutki asiaa!

Hän muisti hyvin, että se vanha nainenkin, joka oli ryöstänyt hänet hänen ollessaan pieni lapsi ja jonka kuva ja asunto ynnä kaikki, mitä silloin oli sanottu ja tehty, oli painunut hänen mieleensä niin lähtemättömän selvästi kuin kauheat vaikutelmat varhaisina elämänvuosina juurtuvat mieleen — oli puhunut hellästi tyttärestään ja kuinka hirveästi hänkin oli valittanut, kun toivoton ero lapsesta tuotti hänelle tuskaa. Mutta tätä muistellessaan hän palautti mieleensä, että hänen oma äitinsä oli rakastanut häntä. Joskus taas, kun hänen ajatuksensa äkkiä palasivat siihen juopaan, joka oli hänen ja hänen isänsä välillä, hän vapisi, ja kyyneleet valuivat kasvoille hänen kuvitellessaan mielessään, että kenties hänen äitinsä, jos vielä eläisi, alkaisi tuntea vastenmielisyyttä häntä kohtaan, koska hän ei tuntenut sitä taitoa, jolla olisi voinut lepyttää isänsä, eikä ollut sitä tuntenut syntymästään alkaen. Hän tiesi, että tämä kuvittelu teki vääryyttä hänen äitinsä muistolle ja ettei siinä ollut mitään perää, mutta kuitenkin hän koetti niin hartaasti myöntää isänsä olevan oikeassa ja panna kaikki omaksi viakseen, ettei voinut estää tätä luulottelua kulkemasta synkän pilven lailla sielunsa taustan ylitse.

Pian Florencen jälkeen saapui muiden vieraiden joukossa kaunis orpo tyttö, kolme neljä vuotta häntä nuorempi, ja mukana hänen tätinsä, harmaatukkainen rouva, joka puheli paljon Florencelle ja joka mielelläänkin kuunteli (samoin kuin kaikki muutkin) hänen lauluaan iltaisin ja silloin istui aina hänen vieressään äidillisen ystävällisenä. He olivat olleet talossa vasta pari päivää, kun Florence eräänä lämpimänä aamuna istui puutarhan huvimajassa ja miettiväisenä katseli oksien lomitse lapsiryhmää ruohokentällä, punoen kukkaseppelettä erään heidän joukossaan olevan kaikkien suosiman pikku olennon päähän. Silloin hän kuuli mainitun rouvan ja pikku tytön astelevan edestakaisin läheisellä lehtokujalla ja puhelevan hänestä.

"Onko Florencekin orpo niinkuin minä?" kysyi lapsi.

"On, kultaseni. Hänellä ei ole äitiä, mutta hänen isänsä elää."

"Käykö hän nyt surupuvussa äitiraukkansa vuoksi?" kysyi lapsi nopeasti.

"Ei, vaan ainoan veljensä vuoksi."

"Eikö hänellä ole muuta veljeä?"

"Ei."

"Eikö sisarta?"

"Ei."

"Sepä on kovin surullista!" virkkoi pikku tyttö.

Kun he vähän senjälkeen pysähtyivät katselemaan muutamia veneitä ja olivat sillä välin olleet ääneti, ryhtyi Florence, joka oli noussut seisomaan kuullessaan nimensä ja kerännyt kukkansa lähteäkseen heitä vastaan, jotta he huomaisivat hänen olevan kuulomatkan päässä, jälleen työhönsä, sillä hän ei luullut heidän jatkavan keskusteluaan. Mutta hetkisen kuluttua he alkoivat taas puhella.

"Florence on täällä kaikkien suosikki ja ansaitseekin sen varmasti", virkkoi lapsi vakavasti. "Missä hänen isänsä on?"

Täti vastasi lyhyen vaitiolon jälkeen olevansa siitä tietämätön. Hänen äänensä sävy pysähdytti Florencen, joka oli taas noussut seisomaan, ja piti häntä kuin paikalleen naulattuna keskeneräinen seppel rintaa vasten painettuna, molemmat kädet varjelemassa sitä putoamasta.

"Onhan hän kai Englannissa?" kysyi lapsi.

"Niin luulen. Hän on tosiaankin varmasti Englannissa."

"Onko hän koskaan käynyt täällä?"

"Ei luullakseni."

"Tuleeko hän tänne katsomaan Florencea?"

"En luule."

"Onko hän rampa tai sokea tai sairas?"

Kukat, joita Florence painoi rintaansa vasten, alkoivat putoilla hänen kuullessaan nämä sanat niin ihmetellen lausuttuina. Hän likisti niitä lujemmin käsillään, ja hänen kasvonsa painuivat niitä kohti.

"Kate", virkkoi täti heidän taas oltuaan vaiti vähän aikaa, "minä kerron sinulle, mitä olen kuullut Florencesta, ja se lieneekin totta. Mutta älä puhu siitä kenellekään muulle, kultaseni, koska siitä ei mahdollisesti paljon tiedetä täällä, ja jos kertoisit, tuottaisit hänelle surua."

"En kerro koskaan!" vakuutti lapsi.

"Sen uskon", sanoi täti. "Voinhan luottaa sinuun kuin itseeni. Katsos, Kate, Florencen isä välittää hyvin vähän tyttärestään, tapaa häntä vain harvoin eikä lapsen koko elinaikana ole ollut ystävällinen hänelle. Nykyään hän suorastaan karttaa Florencea, joka rakastaisi häntä lämpimästi, jos isä vain sallisi, mutta hän ei salli — vaikka Florencessa ei ole mitään syytä. Kaikkien hyvien sydänten täytyy suuresti rakastaa ja sääliä häntä."

Florencen käsistä putoili lisää kukkia hajalleen maahan. Ne, jotka jäivät, olivat kosteita, mutta ei kasteesta, ja hänen kasvonsa painuivat kukkia piteleviä käsiä vasten.

"Florence-parka! Rakas Florence-parka!" huudahti lapsi.

"Ymmärrätkö, miksi olen kertonut sinulle tämän, Kate?" kysyi täti.

"Jotta olisin oikein ystävällinen hänelle ja koettaisin parhaani mukaan rakastaa häntä? Eikö niin, täti?"

"Osittain", vastasi rouva, "mutta siinä ei ole kaikki. Vaikka näemme hänet niin iloisena, vaikka hän hymyilee ystävällisesti kaikille ja on valmis palvelemaan meitä kaikkia ja ottamaan osaa jokaiseen huvitukseen täällä, voi hän tuskin olla oikein onnellinen. Vai mitä sinä luulet, Kate?"

"Ei suinkaan hän voi olla", vastasi pikku tyttö.

"Ja siitä voit ymmärtää", jatkoi täti, "miksi hän tulee kaikessa hiljaisuudessa surulliseksi katsellessaan lapsia, joita heidän vanhempansa rakastavat, ja niitähän täällä on paraillaan monta".

"Niin, iäkäs täti", vastasi lapsi, "nyt ymmärrän sen oikein hyvin.
Florence-parka!"

Taas putosi kukkia maahan, ja ne, joita Florence vielä piteli rintaansa vasten, värisivät kuin jäinen tuuli niitä kahisuttaisi.

"Rakas Kate", virkkoi täti, jonka ääni oli vakava, mutta hyvin rauhallinen ja lempeä, kuten Florence oli huomannut heti ensi hetkestä alkaen, "kaikista niistä lapsista, jotka ovat täällä, olet sinä hänen luonnollisin ystävänsä. Sinulla ei ole niitä viattomia syitä, joita onnellisemmilla lapsilla on —"

"Ei ole onnellisempia kuin minä, täti!" huudahti lapsi, joka näytti painautuvan hellästi kiinni tätiinsä.

"— joita toisilla lapsilla on, Kate kulta, muistuttaa hänelle hänen onnettomuuttaan. Senvuoksi toivoisin, että ollessasi hänen ystävänsä koettaisit entistäkin hartaammin olla hänelle hyvä ja tuntisit, että tappio, jonka olet kärsinyt — Luojan kiitos, ennenkuin ymmärsit sen merkitystä — antaa sinulle tavallista suuremman oikeuden lähestyä Florence-parkaa."

"Mutta enhän minä ole elänyt ilman vanhempain rakkautta sinun luonasi, täti", virkkoi lapsi.

"Kuinka asia nyt lieneekin, kultaseni", huomautti täti, "on sinun onnettomuutesi pienempi kuin Florencen, sillä ei ainoakaan orpo voi olla niin hyljätty kuin se lapsi, joka on osaton elossa olevan isänsä rakkaudesta".

Kukat lojuivat nyt kaikki maassa, tyhjät kädet painuivat kasvoja vasten, ja orpo Florence kyyristyi itkemään kauan ja katkerasti.

Mutta uskollisena luonteelleen Florence pysyi hyvässä päätöksessään niin hartaasti kuin hänen äitinsä oli syleillyt häntä samana päivänä, jolloin Paul syntyi. Isä ei tiennyt hänen rakkautensa määrää, mutta hänen piti jonakin päivänä saada se isänsä tietoon, kuinka kaukana se päivä olikin ja kuinka hitaasti aika siihen asti tuntuisikin kuluvan. Siihen asti hänen piti varoa, ettei mikään ajattelematon sana tai katse tai tunteenpurkaus sattumaltakaan syyttäisi isää tai antaisi aihetta tällaisiin soimaaviin kuiskailuihin.

Yksinpä käytöksessään orpoa kohtaan, johon hän tunsi suurta vetovoimaa ja jota hänellä oli täysi syy muistaa, Florence piti isää mielessään. Jos hän erottaisi tytön liian selvästi muiden joukosta (ajatteli Florence), vahvistaisi hän ainakin yhden ihmisen mielessä — ehkä useampienkin — sitä uskoa, että herra Dombey oli tyly. Hänen oma ilonsa ei ollut mitään sen rinnalla. Se, mitä hän oli joutunut kuulemaan, ei mitenkään antanut hänelle aihetta lohduttaa itseään, vaan koettaa uskoa isänsä syyttömäksi. Ja niin Florence tekikin, samalla kun yhä tutkisteli omaa sydäntään.

Näin hän teki aina. Jos luettiin ääneen kirjasta ja kertomuksessa oli jotakin, mikä viittasi epäystävälliseen isään, pelkäsi hän tuskaisesti, että se sovitettaisiin hänen isäänsä, mutta ei itsensä vuoksi. Samoin oli asian laita, jos näyteltiin jotakin pikku kappaletta, katseltiin kuvaa tai leikittiin. Samanlaista herkkätunteisuutta isäänsä kohtaan hän sai osoittaa niin usein, että hän tavantakaa ajatteli olevan parasta lähteä takaisin kotiin ja elää taas häiritsemättä sen synkkien seinien varjossa. Kuinka harvat niistä, jotka näkivät suloisen Florencen, tämän lapsijoukon ujon pikku kuningattaren naisellisuutensa keväässä osasivat aavistaa, millainen pyhän huolen taakka painoi hänen rintaansa! Kuinka harvat niistä, jotka jäykistyivät hänen isänsä jäätävässä ilmapiirissä, epäilivät tulisia hiiliä kerääntyvän hänen päänsä päälle!

Florence jatkoi kärsivällisesti tutkisteluaan, ja kun hänen ei onnistunut päästä selville sanoin selittämättömän viehätyksen salaisuudesta taloon kerääntyneitä lapsia tarkastellessaan, lähti hän usein yksin kävelylle varhain aamulla köyhien lasten joukkoon. Mutta näidenkin hän huomasi olevan liian pitkälle kehittyneitä voidakseen oppia heiltä mitään. He olivat vallanneet paikkansa vanhempainsa sydämessä jo kauan sitten eivätkä olleet jääneet ulkopuolelle niinkuin hän.

Usein hän tapasi erään miehen työskentelemässä hyvin varhain, ja tavallisesti istui hänen ikäisensä tyttö siinä lähellä. Mies oli hyvin köyhä, eikä hänellä näyttänyt olevan säännöllistä tointa, vaan hän kuljeskeli välillä joen äyräillä laskuveden aikana etsiskellen tähteitä mudasta, välistä taas ahersi mökkinsä edessä tuskin mitään tuottavalla puutarhatilkulla. Milloin hän taas paikkasi kurjaa pikku venettään, milloin teki samanlaisen pikku palveluksen jollekin naapurilleen. Mitä tahansa hän puuhasi, tyttö istui aina joutilaana hänen vieressään välinpitämättömän ja tylsän näköisenä.

Florencea oli usein haluttanut puhella tälle miehelle, mutta hänellä ei ollut koskaan ollut siihen rohkeutta, kun ei mies millään lailla osoittanut huomaavansa häntä. Mutta eräänä aamuna Florence käveli pitkin pientä pajujen reunustamaa syrjäpolkua, joka päättyi joen ja miehen mökin väliselle kapealle ja kaltevalle hiekkakaistaleelle. Siellä hän näki miehen kumartuneena tulen ääressä, jonka hän oli tehnyt pietäkseen vanhaa kumoon käännettyä venettään. Kuullessaan tulijan askeleet mies kohotti päätään ja toivotti hyvää huomenta!

"Hyvää huomenta", vastasi Florence, astuen lähemmäs. "Te olette varhain työssä."

"Nousisin usein mielelläni aikaisemminkin, neiti, jos minulla vain olisi työtä."

"Onko sitä niin vaikea saada?" kysyi Florence.

"Minun mielestäni on", vastasi mies.

Florence katsahti sinne, missä tyttö istui kokoon kyyristyneenä käsivarret polvien ympäri kiedottuina ja leuka käsiin painuneena, ja kysyi:

"Onko tuo teidän tyttärenne?"

Mies kohotti nopeasti päätänsä, vilkaisi tyttöön kasvot kirkastuneina, nyökkäsi ja vastasi: "On." Florencekin katsoi samalle taholle ja tervehti tyttöä ystävällisesti, mutta tämä mutisi vain jotakin nyrpeästi ja tylysti.

"Eikö hänelläkään ole työtä?" kysyi Florence.

Mies pudisti päätänsä. "Ei, neiti", vastasi hän. "Minä työskentelen meidän kummankin puolesta."

"Onko teitä siis vain kaksi?"

"Vain me kaksi. Hänen äitinsä on ollut vainajana jo kymmenen vuotta. Martha" — hän kohotti taas päätänsä ja vihelsi tytölle — "etkö sanoisi jotakin tälle kauniille nuorelle neidille?" Tyttö teki kärsimättömän eleen kumaraisilla hartioillaan ja käänsi päänsä toisaanne. Ruma, epämuotoinen, äreä, repaleinen, likainen — mutta rakastettu! Niin, varmasti! Florence oli nähnyt isän katseen ja tiesi, kenen katsetta se ei laisinkaan muistuttanut.

"Pelkäänpä, että tyttöparkani on tänä aamuna huonommassa kunnossa", huomautti mies keskeyttäen työnsä ja katsellen viallista tytärtään liikuttavan säälivästi.

"Onko hän siis sairas?" kysyi Florence.

Mies huoahti syvään. "Marthallani ei liene viiden pitkän vuoden kuluessa ollut viittä lyhyttä terveyden päivää", vastasi hän katsellen yhä tytärtään.

"Kyllä siitä on pitempikin aika, John", huomautti eräs naapuri, joka oli tullut auttamaan häntä veneen korjauksessa.

"Onkohan tosiaankin?" virkkoi toinen työntäen rutistuneen hattunsa taaksepäin ja pyyhkäisten kädellä otsaansa. "Saattaa olla. Siitä tuntuu tosiaankin olevan hyvin pitkä aika."

"Ja mitä pitemmälle aika on kulunut", jatkoi naapuri, "sitä enemmän sinä olet hoitanut ja hemmoitellut häntä, John, kunnes hänestä on tullut taakka itselleen ja kaikille muillekin."

"Ei minulle", sanoi isä ryhtyen taas työhön. "Ei minulle."

Florence saattoi tuntea — ja kuka toinen olisi paremmin osannutkaan — kuinka totta hän puhui. Hän siirtyi vielä lähemmäksi ja olisi mielellään koskettanut miehen karkeaa kättä ja kiittänyt häntä hyvyydestä sitä kurjaa olentoa kohtaan, jota hän katseli niin toisenlaisin silmin kuin eräs toinen mies katseli tytärtään.

"Kuka sitten hemmoittelisi tyttöparkaani — jos sitä sopii nimittää hemmoitteluksi — jollen minä?" kysyi isä.

"Niin, niin", myönsi naapuri. "Sinä olet tosiaankin oikeassa, John. Mutta sinähän näet itse puutetta voidaksesi auttaa häntä. Sinä sidot hänen vuokseen kätesi ja jalkasi ja teet hänen tähtensä elämäsi loppumattomaksi kurjuudeksi. Ja mitä hän välittää siitä? Et suinkaan sinä kuvittele hänen sitä ymmärtävän?"

Isä suoristautui jälleen ja vihelsi tytölle. Martha teki vastaukseksi taas kärsimättömän liikkeen kumaraisilla hartioillaan, mutta isä oli iloinen ja onnellinen.

"Vain tuon vuoksi, neiti", selitti naapuri hymyillen, ilmaisten sillä enemmän salaista myötätuntoa kuin sanoista voi päättää, "vain tuon vuoksi hän ei koskaan päästä tyttöä näkyvistään!"

"Koska se päivä tulee ja on jo ollut tulossa pitkän aikaa", huomautti toinen, "jolloin se merkitsisi kuolleitten henkiin herättämistä, jos onneton lapsiparkani voisi liikauttaa sormeaan tai edes hiuskarvaansakaan".

Florence laski salaa vähän rahaa hänen kätensä viereen vanhan veneen pohjalle ja lähti pois.

Ja nyt Florence alkoi miettiä, ymmärtäisikö isä hänen rikkauttaan, jos hän sairastuisi ja riutuisi niinkuin hänen rakas veljensä. Tulisiko hän silloin rakkaaksi isälle? Tulisiko isä hänen vuoteensa viereen, kun hän makaisi heikkona, kuoleman leima kasvoillaan? Ottaisiko isä silloin hänet syliinsä ja pyyhkisi pois kaiken entisen? Antaisiko isä niin muuttuneissa oloissa hänelle anteeksi, ettei hän ollut osannut avata lapsensydäntään, ja helpottaisi niiden tunteiden kertomista, joiden vallassa hän silloin yöllä oli poistunut isän huoneesta? Ja auttaisi häntä sanomaan, mitä hän ei ollut silloin uskaltanut sanoa ja mitä hän sitten oli koettanut oppia ilmaisemaan?

Niin, isä varmasti heltyisi nähdessään hänet kuoleman kielissä — niin hän ajatteli. Hän kuvitteli, että jos hän makaisi rauhallisena ja valmiina kuolemaan vuoteella, jonka ympärillä leijailisivat muistot heidän rakkaasta Paul-vainajastaan, silloin pehmenisi isän sydän, ja hän sanoisi: "Rakas Florence, elä minun tähteni, ja me rakastamme toisiamme, niinkuin meidän olisi pitänyt rakastaa, ja olemme niin onnelliset kuin meidän olisi pitänyt olla näinä monina vuosina!" Hän ajatteli, että jos saisi kuulla sellaisia sanoja isänsä suusta ja tuntisi hänen käsivartensa kiertyneinä ympärilleen, hän voisi hymyillen vastata: "Kaikki muu on liian myöhäistä, mutta ei tämä. En koskaan voisi olla onnellisempi kuin nyt, rakas isä!" Ja niin hän eroaisi isästä siunaus huulillaan.

Sama kultainen vesi, jonka väreilemisen hän muisti, ilmestyi taas hänen silmiinsä, mutta tällaisten mietteitten valossa ainoastaan virtana, joka johti rauhaan sinne, missä aikaisemmin lähteneet rakkaat olennot odottivat käsi kädessä. Usein, kun hän katseli jalkojensa juuressa aaltoilevaa tummempaa jokea, hän ajatteli juhlallista väristystä tuntien, mutta ei peläten, sitä virtaa, josta hänen veljensä oli niin usein puhunut, sanoen sen kuljettavan häntä kauas.

Köyhä isä ja hänen sairas tyttärensä olivat vielä tuoreessa muistissa, eikä siitä ollutkaan kulunut edes viikkoa, kun sir Barnet ja hänen puolisonsa lähtiessään eräänä iltapäivänä kävelemään pyysivät Florencea seurakseen. Florence suostui heti, ja lady Skettles käski kuin luonnollisena asiana nuoren Barnetin lähteä mukaan. Sillä mikään ei ilahduttanut lady Skettlesiä niin paljon kuin nähdä esikoisensa käsi kädessä Florencen kanssa.

Barnet näytti totta puhuen olevan siitä eri mieltä ja ilmaisi ajatuksensa sellaisissa tapauksissa usein kuuluvasti, vaikkakin epämääräisesti, puhuen "tyttöjoukosta". Mutta kun ei ollut helppoa katkeroittaa Florencen lempeää mieltä, sai hän tavallisesti nuorukaisen tyytymään kohtaloonsa muutamien minuuttien kuluttua, ja he kävelivät ystävällisesti yhdessä lady Skettlesin ja sir Barnetin seuratessa täysin tyytyväisinä.

Niinpä tapahtui tälläkin kertaa. Florencen oli melkein onnistunut kumota Skettles nuoremman senpäiväiset muistutukset kohtaloa vastaan, kun heidän ohitseen ratsasti eräs herra, katsoi heihin tuikeasti, kiristi ohjaksia, kääntyi ja läheni heitä hattu kädessä.

Etenkin Florencea oli vieras tarkastanut, ja kun pikku seurue pysähtyi huomattuaan hänen tulevan takaisin, kumarsi hän Florencelle ennenkuin tervehti sir Barnetia ja hänen puolisoaan. Florence ei muistanut nähneensä häntä koskaan, mutta säpsähti vaistomaisesti vieraan tullessa lähelle ja vetäytyi kauemmaksi.

"Vakuutan teille, että hevoseni on täysin rauhallinen", virkkoi vieras.

Se ei ollut syynä, vaan tuossa herrassa itsessään oli jotakin — Florence ei olisi osannut tarkemmin sitä määritellä — vaikuttamassa tunteeseen niin, että täytyi peräytyä kuin pistoksen saaneena.

"Minulla on luullakseni kunnia puhutella neiti Dombeytä?" kysyi vieras mitä rakastettavimmin hymyillen. Kun Florence nyökkäsi, lisäsi hän: "Nimeni on Carker. Tuskin voin toivoa neiti Dombeyn muistavan minua muuten kuin nimeltä. Carker."

Florence, jota värisytti omituisesti, vaikka päivä oli kuuma, esitteli hänet isännälleen ja emännälleen, jotka ottivat hänet erittäin suosiollisesti vastaan.

"Suokaa tuhat kertaa anteeksi", pyysi Carker. "Mutta tänään lähden herra Dombeyn luokse Leamingtoniin, ja jos neiti Dombey voi uskoa minulle jonkin tehtävän, tarvinnee minun tuskin mainita, kuinka tavattoman onnellinen siitä olisin."

Sir Barnet päätteli heti, että Florence tahtoisi kirjoittaa kirjeen isälleen, ja ehdotti kotiin palaamista, pyytäen samalla Carkeria tulemaan päivälliselle ratsastuspuvussaan. Carker oli valitettavasti lupautunut muualle, mutta jos neiti Dombey haluaisi kirjoittaa, ei mikään ilahduttaisi häntä enemmän kuin saattaa heitä kotiin ja odottaa Florence-neidin uskollisena orjana kuinka kauan tahansa. Kun hän sanoi sen hymyillen kaikkein leveimmällä tavallaan ja kumartui lähelle Florencea taputtamaan hevosensa selkää, näki Florence paremmin kuin kuuli hänen sanovan: "Laivasta ei ole tullut mitään uutisia!"

Hämillään, pelästyneenä ja vetäytyen edemmäs, olematta edes varma siitä, että nuo sanat oli lausuttu, sillä Carker tuntui oikeastaan näyttäneen ne hänelle jollakin erikoisella tavalla hymyssään puhumatta ääneen, Florence virkkoi hiljaa, että hän oli hyvin kiitollinen Carkerille, mutta ettei hän kirjoittaisikaan, hänellä kun ei ollut mitään kerrottavaa.

"Ei mitään lähettämistä siis, neiti Dombey?" kysyi Carker paljastaen hampaansa.

"Ei mitään", vastasi Florence, "paitsi — paitsi sydämellisimmät terveiseni — olkaa niin hyvä".

Niin hämillään kuin Florence olikin, kohotti hän kuitenkin katseensa Carkerin puoleen niin rukoilevasti ja ilmehikkäästi, että niissä selvästi kuvastui pyyntö sääliä häntä, jos hän tiesi — niinkuin hän selvästi näytti tietävän — että kaikki terveiset hänen ja isän välillä olivat tavattomia. Carker hymyili ja kumarsi syvään, ja kun hänen tehtäväkseen oli vielä annettu viedä Dombeylle sir Barnetin ja lady Skettlesin kunnioittavimmat terveiset, lausui hän jäähyväiset ja ratsasti pois jättäen itsestään edullisen kuvan arvokkaaseen aviopariin. Hänen lähtiessään värisytti Florencea niin kovasti, että sir Barnet väitti kansan taikauskoon vedoten jonkun astuvan hänen hautansa ylitse. Carker, joka tällä hetkellä oli kääntymässä tien mutkassa, katsahti taakseen, kumarsi ja katosi näkyvistä ikäänkuin olisi ratsastanut suoraa päätä kirkkomaalle astuakseen haudan ylitse.

VIIDESKOLMATTA LUKU

Kummallisia uutisia Sol-enosta

Vaikkei kapteeni Cuttle ollut unikeko, ei hän kuitenkaan noussut kovin varhain sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin hän oli myymälän akkunasta nähnyt Sol-ukon kirjoittamassa takakamarissaan, merikadetin myymäläpöydällä ja Rob Hiojan valmistamasta vuodettaan sen alle, vaan kellot löivät jo kuutta hänen kohotessaan kyynärpäänsä varaan ja silmäillessään pientä huonettaan. Kapteenin silmillä oli varmasti kova työ, jos hän aukaisi ne joka aamu herätessään niin selälleen kuin nyt, ja saivat kerrassaan huonon palkinnon valppaudestaan, jos hän hieroi niitä tavallisesti puoleksikaan niin kovaa kuin tällä kertaa. Mutta tänään ei ollutkaan tavallinen päivä, sillä varmaankaan ei Rob Hioja ollut koskaan ennen seisonut kapteeni Cuttlen makuuhuoneen oviaukossa. Ja siinä hän nyt seisoi läähättäen kapteenin edessä verevänä ja unenpöpperöisenä kuin olisi juuri noussut makuulta.

"Hohoi!" huusi kapteeni. "Mikä nyt on hätänä?"

Ennenkuin Rob sai änkytetyksi mitään vastausta, nousi kapteeni Cuttle yhtenä röykkiönä ja peitti pojan suun kädellään.

"Pidä suusi, poika", sanoi kapteeni, "älä vielä puhu minulle sanaakaan!"

Sitten hän katseli tulijaa ällistyneenä, työnsi hänet viereiseen huoneeseen, katosi muutamiksi minuuteiksi ja ilmestyi pian sinisessä puvussaan. Pitäen kättään ylhäällä merkkinä siitä, ettei mainittu kielto ollut vieläkään menettänyt voimaansa, kapteeni Cuttle asteli seinäkaapin luokse ja kaatoi itselleen viinaryypyn, ojentaen senjälkeen samanlaisen sanantuojalle. Sitten hän asettui seisomaan nurkkaan seinää vasten ikäänkuin estääkseen sen mahdollisuuden, että kaatuisi taaksepäin kuullessaan uutisen, jota hänelle oli tultu ilmoittamaan. Nielaistuaan ryyppynsä, silmät poikaan suunnattuina ja kasvot kalpeina, hän kehoitti Robia "laskettelemaan".

"Tarkoitatteko, että kertoisin teille, kapteeni?" kysyi Rob, johon kaikki nämä varokeinot olivat tehneet syvän vaikutuksen.

"Kyllä", sanoi kapteeni.

"Ei minulla ole paljon kerrottavaa", virkkoi poika. "Mutta katsokaa tätä!"

Rob veti esiin avainkimpun. Kapteeni tuijotti siihen, pysyi nurkassaan ja silmäili sanantuojaa.

"Ja katsokaa tätä!" lisäsi Rob.

Poika veti esiin sinetöidyn mytyn, johon kapteeni Cuttle tuijotti samoin kuin äsken avainkimppuun.

"Kun heräsin tänä aamuna, kapteeni", jatkoi Rob, "noin neljännestä yli viisi, löysin nämä pielukseltani. Myymälän ovi oli auki ja lukitsematta ja herra Gills poissa."

"Poissa!" huudahti kapteeni.

"Poissa", toisti Rob.

Kapteenin ääni jyrisi niin peloittavasti, ja hän tuli nurkastaan niin hurjasti Robia kohti, että poika peräytyi hänen tieltään toiseen nurkkaan, kurottaen esille avaimia ja myttyä, jottei kapteeni työntäisi häntä kumoon.

"'Kapteeni Cuttlelle' on kirjoitettu avainkimppuun ja myöskin myttyyn. Minä en tiedä mitään muuta asiasta, kapteeni Cuttle. Tahtoisinpa kuolla, jos tietäisin! Tässä on sitten palkka pojalle, joka juuri on saanut paikan!" huusi onneton Rob pyyhkien takkinsa hihalla kasvojaan. "Isäntä livahtaa karkuun, ja minua syytetään siitä!"

Nämä valitukset kohdistuivat kapteeni Cuttlen tuijotukseen tai paremminkin hänen tuimaan katseeseensa, joka oli täynnä hämäriä epäluuloja, uhkauksia ja syytöksiä. Ottaen tarjotun mytyn hänen kädestään kapteeni avasi sen ja luki seuraavat sanat:

"Kelpo Ned Cuttle. Tähän sisältyy viimeinen tahtoni" — kapteeni käänsi paperin epätietoisen näköisenä — "ja testamenttini. Missä on testamentti?" huusi kapteeni alkaen heti epäillä onnetonta Robia. "Mitä sinä olet sille tehnyt, poika?"

"Minä en ole koskaan nähnyt sitä", vikisi Rob. "Lakatkaa epäilemästä viatonta poikaa. En ole koskenutkaan testamenttiin."

Kapteeni Cuttle pudisti päätänsä, ilmaisten sillä, että joku oli pantava siitä vastuuseen, ja jatkoi vakavasti:

"Jota älä avaa yhteen vuoteen tai kunnes olet saanut varman tiedon rakkaasta Walterista, joka varmasti on rakas sinullekin, Ned." Kapteeni vaikeni ja ravisti päätänsä liikutettuna. Sitten hän kuin kohentaen arvokkuuttaan tässä vaikeassa tilanteessa katseli tavattoman tuimasti poikaan. "Jollet koskaan kuulisi minusta tai näkisi minua, Ned, niin muistele vanhaa ystävää, niinkuin hänkin pitää sinua viimeiseen asti rakkaassa muistissa. Ja pidä Walterille koti vanhassa paikassa ainakin niin kauan kuin olen maininnut. Mitään velkoja ei ole, Dombey ja Pojalta saatu laina on maksettu, ja kaikki avaimeni lähetän tässä. Pidä asia salassa äläkä kysele minusta mitään, sillä se on hyödytöntä. Voi siis hyvin, kelpo Ned. Uskollinen ystäväsi Solomon Gills." Kapteeni veti syvään henkeään ja luki seuraavat alareunaan kirjoitetut sanat: "Robia on minulle lämpimästi suositeltu Dombeyn liikkeen taholta, kuten muistanet. Jos kaikki muu joutuisi vasaran alle, Ned, niin pelasta pikku merikadetti."

Jos koettaisi jättää jälkimaailmalle jonkinlaisen kuvan siitä tavasta, kuinka kapteeni käännettyään tätä kirjettä puoleen ja toiseen ja luettuaan sen parisenkymmentä kertaa istuutui tuolilleen ja omissa ajatuksissaan tuomitsi tätä juttua kuin sotaoikeudessa, vaadittaisiin siihen kaikkien niiden suurten miesten yhteinen nero, jotka kyllästyneinä omaan huonoon aikaansa ovat päättäneet elää jälkipolvissa, voimatta sitä kuitenkaan toteuttaa. Aluksi kapteeni oli liian ymmällä ja järkytetty ajatellakseen mitään muuta kuin kirjettä. Vielä sittenkin, kun hänen mietteensä alkoivat suuntautua syrjäseikkoihin, olisivat ne ehkä yhtä hyvin saaneet pysyä kiinni aikaisemmassa aiheessaan, sillä niin vähän valoa niistä levisi minnekään. Tällaisessa mielentilassa ja Robin seisoessa yksinään tuomioistuimen edessä tuntui kapteeni Cuttlesta suurelta huojennukselta päätellä, että poika oli epäiltävä henkilö kuten hänen kasvonsa ilmaisivatkin niin selvästi, että Rob teki vastaväitteitä.

"Kuulkaas, kapteeni!" huusi hän. "Kuinka te voitte ajatella sellaista!
Mitä minä olen tehnyt, kun te katselette minua tuolla tavalla?"

"Poikaseni", virkkoi kapteeni Cuttle, "älä huuda, ennenkuin saat selkääsi. Äläkä paljasta itseäsi, mitä tahansa lienet tehnytkin."

"Enhän minä ole mitään paljastanut, kapteeni", vastasi Rob.

"Ole siis siivolla", sanoi kapteeni painokkaasti.

Tuntien syvästi hartioilleen lasketun vastuun merkityksen ja tajuten, kuinka välttämätöntä oli tutkia tätä salaperäistä asiaa perinpohjin, niinkuin sopi miehelle, joka oli läheisessä suhteessa kadonneeseen henkilöön, kapteeni Cuttle päätti lähteä tapahtumapaikalle tutkimaan asianhaaroja ja ottaa Robin mukaansa. Pitäen poikaa toistaiseksi vangittuna kapteeni oli vähän kahden vaiheilla, eikö olisi asianmukaista kytkeä häntä käsiraudoilla tai sitoa hänen nilkkansa yhteen, mutta kun hän ei ollut selvillä sellaisten muodollisuuksien laillisuudesta, päätti hän vain puristaa Robia hartioista koko matkan ja iskeä hänet maahan, jos hän tekisi pienintäkään vastarintaa.

Poika ei kuitenkaan vastustellut laisinkaan ja saapui niin ollen laivakojeiden kauppiaan asuntoon joutumatta sen enempien pakkotoimien uhriksi. Kun akkunaluukkuja ei ollut vielä irroitettu, oli kapteenin ensimmäisenä huolena saada myymälä avatuksi, ja kun päivänvalo pääsi vapaasti sisään, ryhtyi hän sen avulla lisätutkimuksiin.

Aluksi hän istahti eräälle myymälätuolille ikäänkuin hänen kerallaan istuvan korkean oikeuden esimiehenä. Sitten hän käski Robin mennä makaamaan vuoteelleen myymäläpöydän alle, näyttämään tarkoin, mistä löysi avaimet ja mytyn herätessään, missä kunnossa ovi oli hänen mentyään sitä tunnustelemaan, kuinka hän lähti Brig-aukiolle — mutta tätä temppua hän ei saanut jäljitellä kynnystä pitemmälle — ja niin edespäin koko juttu loppuun asti. Kun kaikki tämä oli suoritettu muutamia kertoja, pudisti kapteeni päätänsä ja näytti pitävän asiaa huolestuttavana.

Sitten kapteeni pani toimeen tarkan etsinnän koko talossa, vaistomaisesti kuvitellen löytävänsä ruumiin. Hän ryömi kellarissa palava kynttilä kädessään, koputteli koukullaan ovia, jymäytteli päätänsä palkkeihin ja sai hämähäkinverkkoja kaikkialla vaatteisiinsa. Kiivetessään ukon makuuhuoneeseen he huomasivat, ettei hän ollut laisinkaan riisuutunut edellisenä iltana, vaan oli levähtänyt päällyspeitteellä, kuten saattoi päättää siihen jääneistä syvennyksistä.

"Minä arvelen, kapteeni", virkkoi Rob katsellen ympärilleen huoneessa, "että kun herra Gills kävi näinä viime päivinä niin usein poissa kotoa, hän vei mukanaan pikku tavaroita, jottei herättäisi huomiotani."

"Oho!" huudahti kapteeni salaperäisesti. "Miksi niin, poika?"

"No, enpä näe hänen parranajovehkeitään", vastasi Rob katsellen ympärilleen. "Enkä hänen harjojaan, kapteeni, enkä paitojaan. Enkä hänen kenkiäänkään."

Kapteeni Cuttle kiinnitti huomionsa jokaista esinettä mainittaessa Robin vastaavaan irtaimistoon, päästäkseen selville, oliko poika hiljattain käyttänyt sellaista esinettä tai oliko hänellä se paraikaa hallussaan. Mutta Robin ei ollut tarvis ajaa partaa eikä hän suinkaan ollut harjatun näköinen, ja yllään hänellä oli samat vaatteet kuin jo kauan tätä ennen. Siinä ei ollut pienintäkään epäilemisen sijaa.

"Ja mitä sitten arvelet — sotkeutumatta sanoissasi — hänen lähtöajastaan? Häh?" kysyi kapteeni.

"No, minun luullakseni, kapteeni", vastasi Rob, "hänen on täytynyt livahtaa hyvin pian senjälkeen kun minä aloin kuorsata".

"Paljonko kello silloin oli?" kysyi kapteeni tahtoen saada oikean lähtöhetken tarkalleen selville.

"Kuinka sen voisin sanoa!" vastasi Rob. "Tiedän vain, että nukun raskaasti iltayöstä ja herkästi aamupuolella, ja jos herra Gills olisi tullut myymälän lävitse päivänkoitteessa, vaikka kuinka varpaillaan, olisin varmasti kuullut hänen sulkevan oven."

Kylliksi harkittuaan näitä todistuksia kapteeni Cuttle alkoi tulla siihen johtopäätökseen, että laivakojeiden kauppiaan oli täytynyt kadota vapaaehtoisesti. Tässä lopputuloksessa häntä vahvisti aamulla saatu kirje, joka varmasti ollen Sol Gillsin käsialaa näytti suuremmatta vaivatta toteavan sen seikan, että hän oli vapaasta tahdostaan päättänyt lähteä ja myös lähtenyt. Kapteenin oli nyt ensiksi mietittävä minne ja miksi. Ja kun hän ei nähnyt pienintäkään mahdollisuutta päästä selville ensinmainitusta seikasta, rajoitti hän ajatuksensa jälkimäisen pohtimiseen.

Kun hän muisti ukon omituisen käytöksen ja jäähyväiset, jotka tuntuivat silloin käsittämättömän sydämellisiltä, mutta nyt hyvinkin ymmärrettäviltä, valtasi hänen mielensä kauhea pelko, että Sol Gills oli huolissaan ja suruissaan Walterista tehnyt itsemurhan. Tuntui liiankin todennäköiseltä, että hän tottumattomana jokapäiväisen elämän kolauksiin — niinkuin hän usein oli tunnustanut olevansa — ja epäilemättä järkytettynä Walterin epävarmasta, melkeinpä toivottomasta kohtalosta, oli sillä tavalla etsinyt pelastusta.

Kun hän oli velaton ja turvassa henkilökohtaisen vapautensa ja tavarainsa puolesta, olisiko mikään muu kuin sellainen hulluuden puuska voinut ajaa häntä pois kotoaan yksin ja salaa? Mitä siihen tuli, että hän oli vienyt joitakin esineitä mukanaan — eikä se ollut edes oikein varmaa — niin hän oli saattanut kapteenin mielestä niin tehdä estääkseen kyselyjä, kääntääkseen huomion pois todennäköisestä kohtalostaan tai huojentaakseen sen henkilön mieltä, jota kaikki nämä mahdollisuudet kuohuttivat. Tällainen oli yksinkertaisiin sanoihin puettuna ja lyhyeen muotoon tiivistettynä kapteeni Cuttlen pohdinnan lopputulos. Mutta sen harkitseminen oli kestänyt kauan aikaa ja samoin kuin julkiset neuvottelutkin ollut hyvin seikkaperäinen ja monimutkainen.

Äärimmäisen alakuloisena ja toivottomana kapteeni Cuttle katsoi oikeudenmukaiseksi vapauttaa Robin siitä pidätyksestä, johon oli hänet aluksi tuominnut, ja päätti pitää häntä vain salaa silmällä. Senjälkeen hän palkkasi välittäjä Brogleylta miehen istumaan myymälässä heidän poissa ollessaan, otti Robin mukaansa ja lähti surullisena haeskelemaan Solomon Gills-vainajan ruumista.

Kapteeni Cuttlen kova vahakangashattu nähtiin pääkaupungin joka poliisiasemalla, joka ruumishuoneessa ja joka köyhäintalossa. Se kävi joka laivalaiturilla, joka satamakonttorissa, jokea ylös, jokea alas; kaikkialla se vilahteli, missä vain oli tihein ihmisjoukko koolla kuin sankarin töyhtökypärä kertovassa runoelmassa. Kokonaisen viikon kapteeni luki kaikkien kuolleina löydettyjen ja kadoksissa olevien henkilöitten nimet joka sanomalehdestä ja kävi katsomassa, sopiko Solomon Gillsiksi todeta joku mereen pudonnut pieni laivapoika tai pitkä mustapartainen muukalainen, joka oli ottanut myrkkyä. Hän sanoi tahtovansa olla varma siitä, ettei se ollut Solomon Gills. Koskaan hän ei tosiaankaan löytänyt ystäväänsä, ja se olikin ainoa lohdutus, jota kunnon kapteeni niinä aikoina sai tuntea.

Vihdoin hän hylkäsi kaikki nämä etsiskelyt toivottomina ja alkoi pohtia, mitä nyt oli tehtävä. Luettuaan ystäväparkansa kirjeen muutamia kertoja hän tuli siihen päätökseen, että kodin säilyttäminen Walterille vanhassa paikassa oli hänen lähin velvollisuutensa. Ja siksi hän päätti asettua Gillsin huoneistoon ja ryhtyä jatkamaan siellä liikettä nähdäkseen, mitä siitä tulisi.

Mutta kun tästä välttämättä johtui pakko muuttaa pois rouva MacStingerin luota ja hän tiesi, ettei tämä päättäväinen nainen tahtoisi kuulla puhuttavankaan hänen lähdöstään, teki hän epätoivoisen päätöksen karata.

"Kuuleppas nyt, poika", virkkoi kapteeni Robille tämän merkillisen suunnitelman kypsyttyä hänen aivoissaan, "huomisaamuna minä en tule tähän satamaan. Saavun vasta illalla — mahdollisesti puoliyön jälkeen. Mutta ole sinä varuillasi, että kuulet silloin koputukseni, ja tule heti avaamaan ovi."

"Hyvä on, kapteeni", vastasi Rob.

"Sinä saat palkan niinkuin ennenkin", jatkoi kapteeni alentuvasti, "ja ehkä pääset vielä kohoamaankin, jos vedät yhtä köyttä minun kanssani. Mutta samassa kun kuulet minun koputtavan huomisiltana, olkoon kello mitä tahansa, tule kohta avaamaan ovi."

"Varmasti teen sen, kapteeni", vastasi Rob.

"Sillä sinun täytyy ymmärtää", lisäsi kapteeni palaten vielä ovelta pannakseen erikoista painoa tähän asiaan, "että mahdollisesti minua ajetaan takaa. Ja silloin voisi käydä niin, että minä joutuisin kiinni, jollet nopeasti avaisi ovea."

Rob vakuutti taas kapteenille valvovansa ja olevansa varuillaan. Järjestettyään asian näin kaikkien mahdollisuuksien varalta kapteeni lähti viimeisen kerran kotiinsa rouva MacStingerin taloon.

Se tunne, että hän oli siellä viimeistä kertaa, ja sinisten liivien sisäpuolelle kätketty hirveä aikomus vaikuttivat, että hän tunsi kuin kuolemanpelkoa ajatellessaan rouva MacStingeriä ja että jo yksistään tämän naisen askeleet alakerrassa saivat hänet vapisemaan. Sitäpaitsi kävi ilmi, että rouva MacStinger nyt oli mitä rakastettavimmalla tuulella, lempeä ja rauhallinen kuin karitsa. Kapteeni Cuttlen omatunto kärsi kauheita tuskia, kun rouva MacStinger tuli yläkertaan kysymään, eikö saisi keittää kapteenille jotakin päivälliseksi.

"Hieno munuaisvanukas, kapteeni Cuttle", sanoi hänen emäntänsä, "tai lampaansydän. Älkää välittäkö minun vaivastani."

"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni.

"Tai paistettu lintu", ehdotti rouva MacStinger, "ja vähän täytettä ja munakastiketta. No, kapteeni Cuttle? Suokaa itsellenne pienet kestit!"

"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni hyvin nöyrästi.

"Teitä vaivaa varmaankin jokin, ja te tarvitsette jotakin vahvistavaa.
Miksi ette kerran soisi itsellenne pullollista sherryä?"

"No niin", myönsi kapteeni, "jos tahdotte olla niin ystävällinen ja nauttia lasin pari minun seurakseni, niin koetanpa sitä tosiaankin. Tahdotteko ehkä osoittaa minulle sen ystävällisyyden", lisäsi hän kovien tunnontuskien raatelemana, "että otatte etukäteen vastaan neljännesvuoden vuokran?"

"Mutta miksi, kapteeni Cuttle?" tokaisi rouva MacStinger — terävästi, niinkuin kapteenista tuntui.

Kapteeni pelästyi puolikuoliaaksi. "Jos suostuisitte siihen, rouva", sanoi hän alistuvasti, "olisin hyvin kiitollinen. En osaa oikein säilyttää rahaa. Se katoaa käsistäni. Tuottaisitte minulle tosiaankin suuren ilon ottamalla rahat vastaan."

"No, hyvä on, kapteeni Cuttle", sanoi mitään aavistamaton rouva MacStinger hieroen käsiään, "voitte tehdä niinkuin haluatte. Ihminen, jolla on niin suuri perhe kuin minulla, ei voi kieltäytyä, vaikkei minun sovi pyytääkään."

"Ja tahtoisitteko, rouva", jatkoi kapteeni ottaen tinarasian, jossa hän säilytti rahojaan, astiakaapin ylähyllyltä, "olla niin hyvä ja antaa shillingin kullekin pienokaiselle? Jos kävisi päinsä kutsua nyt heti kaikki lapset tänne, näkisin heidät mielelläni."

Viattomat MacStingerit olivat kuin tikarinpistoksia kapteenin rintaan rynnätessään huoneeseen ja tungeskellessaan hänen ympärillään, jollaista suurta luottamuksenosoitusta hän niin vähän ansaitsi. Kapteenista tuntui ylivoimaiselta nähdä entisen suosikkinsa Alexander MacStingerin katsetta. Juliana MacStingerin puhuessa, joka oli äitinsä ilmetty kuva, kapteeni tunsi itsensä suureksi raukaksi.

Hän osasi kuitenkin kohtalaisesti säilyttää ulkonaisen malttinsa ja oli tunnin pari nuorten MacStingerien kovakouraisen käsittelyn uhrina. Lapsellisessa kujeilussaan he vahingoittivat vähän kapteenin kovaa hattuakin istumalla siinä kuin pesässä kaksi yhtaikaa ja rummuttamalla sen kupua sisäpuolelta jaloillaan. Vihdoin kapteeni lähetti alakuloisena heidät pois lausuen pikku enkeleille jäähyväiset niin kovan tunnontuskan ja surun vallassa kuin olisi menossa mestauslavalle.

Yön hiljaisuudessa kapteeni keräsi raskaammat tavaransa laatikkoon, jonka lukitsi, aikoen jättää sen huoneeseensa luultavimmin iäksi, mikäli hänellä ei ollut sitä heikkoa toivoa, että hän jonakin päivänä löytäisi kyllin uhkarohkean miehen, joka uskaltaisi tulla sitä noutamaan. Keveämmistä tavaroistaan kapteeni teki mytyn, pisti hopeaesineensä taskuihinsa ja oli valmis karkaamaan. Puoliyön tienoissa, kun Brig-aukio oli unen lumoissa ja rouva MacStinger pienokaistensa ympäröimänä oli vaipunut suloisen unohduksen valtaan, avasi syyllisyytensä tunteva kapteeni oven hiivittyään varpaillaan alas, sulki sen hiljaa jäljessään ja livisti tiehensä.

Hän pyyhälsi eteenpäin kovaa vauhtia eikä antanut ruohon kasvaa jalkainsa alla Brig-aukion ja laivakojeiden kauppiaan oven välillä, sillä häntä vainosi se kuvitelma, että rouva MacStinger oli hypännyt ylös vuoteestaan ja vähäisestä vaatetuksestaan välittämättä lähtenyt ajamaan häntä takaa. Ovi avautui hänen koputettuaan, sillä Rob oli varuillaan, ja kun se oli lukittu ja salvalla pönkitetty heidän takanaan, tunsi kapteeni itsensä jokseenkin turvalliseksi.

"Hohhoi!" huoahti kapteeni katsellen ympärilleen, "sepä oli keuhkojen voimistelua".

"Onko jotakin hullusti, kapteeni?" kysyi Rob hämmästyneenä.

"Ei, ei", vastasi kapteeni, kuunnellen kadulta kajahtelevia askeleita samalla kun väri vaihteli hänen kasvoillaan. "Mutta paina mieleesi, poika, että jos joku muu nainen kuin ne kaksi, jotka näit täällä eilen, tulee joskus kysymään kapteeni Cuttlea, niin sano, ettei täällä tunneta ketään sennimistä eikä ole koskaan kuultu puhuttavankaan hänestä. Muistatko nämä määräykset?"

"Kyllä", vastasi Rob.

"Voisit ehkä myöskin sanoa", huomautti kapteeni epäröiden, "lukeneesi sanomalehdestä, että joku senniminen kapteeni oli lähtenyt Australiaan laivalla, jonka kaikki matkustajat olivat vannoneet koskaan olevansa palaamatta".

Rob nyökkäsi osoittaakseen ymmärtävänsä nämä ohjeet, ja luvattuaan tehdä hänestä miehen, jos hän tottelisi määräyksiä, kapteeni käski haukotellen hänen mennä vuoteeseensa myymäläpöydän alle ja nousi itse Solomon Gillsin huoneeseen.

Mahdotonta on kuvitella, kuinka kapteeni kärsi seuraavana päivänä, kun jokin naispäähine livahti ohitse, tai kuinka usein hän ryntäsi myymälästä ylös ullakolle päästäkseen kuviteltuja MacStingereitä pakoon. Mutta välttääkseen tämän itsesäilytysmenettelyn ponnistuksia hän verhosi myymälän ja sen takana olevan huoneen välisen lasioven sisäpuolelta, sovitti siihen avaimen saamastaan avainkimpusta ja leikkasi verhoon pienen tirkistysaukon. Tämän varustelun tuottamat edut olivat päivänselvät. Kun näkyviin tuli naisen päähine, vetäytyi kapteeni heti linnoitukseensa, lukitsi oven jäljessään ja alkoi salaa tarkata vihollista. Jos hän huomasi sen turhaksi hälytykseksi, ilmestyi hän kohta taas myymälään. Ja kadulla näkyi naispäähineitä niin usein ja pakeneminen kuului niin erottamattomasti niiden ilmestymiseen, että kapteenin aika kului melkein yksinomaan lakkaamattomaan liikehtimiseen molempien huoneitten välillä.

Mutta keskellä tätä väsyttävää touhua hänelle kuitenkin jäi aikaa tarkastella varastoa, josta hän sai sen käsityksen (Robille hyvin vaivaloisen), että sitä ei voinut liiaksi hangata ja kiilloittaa. Hän merkitsi myös hinnat muutamiin mielestään puoleensavetäviin esineihin umpimähkään, vaihdellen kymmenen shillingin ja viidenkymmenen punnan välillä, ja pani ne sitten akkunaan näytteille yleisön suureksi kummaksi.

Tehtyään nämä parannukset kapteeni tunsi itsensä kuin tiedemieheksi tällaisten esineitten ympäröimänä ja katseli iltaisin kattoikkunasta ylös tähtiin poltellessaan takahuoneessa piippuaan ennen nukkumaanmenoa, ikäänkuin olisi niihin sijoittanut jonkinlaista omaisuuttaan. Ollessaan nyt Cityssä liikemiehenä, hän alkoi harrastaa ylipormestarin, virastojen ja ammattikuntien asioita ja katsoi velvollisuudekseen lukea joka päivä arvopapereiden kurssivaihteluita, vaikkei osannut merimieskielellä ilmaista, mitä numerot merkitsivät, ja olisi hyvin voinut tulla toimeen ilman murtolukuja. Florencea kävi kapteeni kysymässä heti seuraavana päivänä, kun oli ottanut haltuunsa merikadetin, kertoakseen kummalliset uutisensa Sol-ukosta, mutta Florence oli matkustanut pois kotoa. Niin kapteeni asettui elelemään näissä muuttuneissa oloissa ilman muuta seuraa kuin Rob Hioja, ja menettäen käsityksen ajasta, niinkuin ihmiset tekevät jouduttuaan suurten muutosten alaiseksi, hän ajatteli alituisesti Walteria ja Solomon Gillsiä ja myöskin rouva MacStingeriä menneisyyteen kuuluvina.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Menneisyyden ja tulevaisuuden varjoja

"Nöyrin palvelijanne, herra", sanoi majuri. "Hitto vieköön, ystäväni
Dombeyn ystävä on minunkin ystäväni. Hauska tutustua teihin!"

"Olen hyvin suuressa kiitollisuudenvelassa, Carker, majuri Bagstockille hänen seurastaan", selitti Dombey. "Majuri Bagstock on tehnyt minulle suuria palveluksia."

Konttoripäällikkö Carker, joka seisoi hattu kädessä, oli juuri saapunut Leamingtoniin ja esitelty majurille, jolle hän nyt näytti kaksinkertaista hammasriviään. Hän sanoi uskaltavansa olla niin rohkea ja kiittää majuria oikein sydämensä pohjasta, kun oli saatu toimeen niin suuri parannus herra Dombeyn ilmeessä ja mielialassa.

"Totta vie, herra", vastasi majuri, "minua ei kannata ollenkaan kiittää, sillä minulle on myös tehty vastapalvelus. Sellainen suuri mies kuin ystävämme Dombey", jatkoi hän alentaen ääntään, mutta ei niin paljon, ettei asianomainen itse olisi kuullut hänen sanojaan, "ei voi olla parantamatta ja jalostamatta ystäviään. Hän vahvistaa ja tukee toista siveellisellä luonteellaan. Niin, sellainen on Dombey!"

Carker tarttui heti tähän lausuntoon. Siveellisellä luonteellaan — juuri niin. Samoja sanoja hän oli itsekin aikonut käyttää.

"Mutta kun ystäväni Dombey", lisäsi majuri, "puhuu teille majuri Bagstockista, täytyy minun pyytää lupaa oikaista häntä ja teitä. Hän tarkoittaa sillä vain henkilöä, joka on pelkkä Joe — Joey B. — Josh Bagstock — Joseph — karkea ja sitkeä vanha J., hyvä herra. Nöyrin palvelijanne."

Se, että Carker tunsi erikoista ystävyyttä majuria kohtaan ja ihaili tätä karkeutta, sitkeyttä ja pelkkyyttä, loisti hänen joka hampaastaan.

"Ja nyt on teillä ja Dombeyllä pohdittavana oikein hitonmoinen kasa liikeasioita."

"Ei suinkaan, majuri", huomautti Dombey.

"Dombey", sanoi majuri tiukasti, "minä tiedän sen paremmin. Teidän kaltaisenne mies — kauppamaailman kolossi — ei voi keskeyttää asioitaan. Teidän hetkenne ovat kalliit. Tapaamme toisemme päivällisaikaan. Sillä välin pysyy vanha Joseph poissa. Päivällinen alkaa täsmälleen kello seitsemän, herra Carker."

Näin sanoen majuri lähti pois kasvot hyvin pullistuneina, mutta työnsi päänsä heti taas ovesta sisään ja virkkoi:

"Suokaa anteeksi, Dombey, onko teillä mitään sanaa lähetettävänä heille?"

Jonkin verran hämillään ja vilkaisten kohteliaaseen liikkeenhoitajaansa
Dombey pyysi majuria viemään hänen terveisensä.

"Hitto vie, Dombey!" huudahti majuri. "Teidän pitää lähettää jotakin lämpimämpää, tai muuten ei vanha Joe ole laisinkaan tervetullut."

"Kunnioittavat terveiset siis, jos suvaitsette, majuri", virkkoi Dombey.

"Lempo soikoon", sanoi majuri samalla kun hänen hartiansa ja paksut poskensa tärisivät pidätetystä naurusta, "lausukaa vieläkin lämpimämpää!"

"No, sanokaa sitten — mitä itse tahdotte, majuri", huomautti Dombey.

"Meidän ystävämme on ovela, hyvä herra, ovela, hiton ovela", sanoi majuri Carkerille oven raosta. "Niin on myöskin Bagstock." Mutta keskeyttäen äkkiä naurunhihityksensä ja oikaisten itsensä täyteen pituuteensa hän julisti juhlallisesti lyöden kädellä rintaansa: "Dombey, kadehdin tunteitanne. Jumalan haltuun!" Sitten hän poistui.

"Tuosta herrasta on teille varmaankin ollut suuri hyöty", virkkoi
Carker katsellen hänen jälkeensä hampaat näkyvissä.

"Kerrassaan suuri", myönsi Dombey.

"Hänellä näyttää olevan täällä tuttavia", jatkoi Carker, "ja huomaan hänen sanoistaan, että tekin otatte täällä osaa seuraelämään. Tiedättekö", lisäsi hän kamalasti hymyillen, "minusta on kerrassaan hauskaa, että seurustelette".

Dombey vastasi tähän liikkeenjohtajansa harrastuksen ilmaukseen kiertelemällä kellonperiään ja taivuttamalla vähän päätänsä.

"Teidät on luotu seuraelämään", jatkoi Carker. "Kaikista ihmisistä, joita tunnen, on luonto ja asema juuri teidät kaikkein selvimmin tarkoittanut seuraelämään. Tiedättekö, usein olen ihmetellyt, että olette sitä niin kauan välttänyt!"

"Minulla on ollut omat syyni, Carker. Olen elänyt yksin enkä ole siitä välittänyt. Mutta teillähän on itsellänne hyvät taipumukset seuraelämään, ja siksi lienette ihmetellyt sitäkin enemmän."

"Voi, minullako!" vastasi toinen ollen heti valmis halventamaan itseään. "Minun kaltaiseni miehen laita on toisin. Minua ei voi verrata teihin."

Dombey hypisteli kaulaliinaansa, käänteli päätänsä, yskähteli ja katseli uskollista ystäväänsä ja apulaistaan joitakin hetkiä mitään puhumatta.

"Minulla tulee olemaan ilo, Carker", virkkoi hän vihdoin sennäköisenä kuin olisi nielaissut jonkin liian suuren palan, "esittää teidät minun — majurin tuttaville. Erittäin miellyttäviä ihmisiä."

"Otaksuttavasti on naisia heidän joukossaan", arveli sulava konttoripäällikkö.

"He ovat kaikki — toisin sanoen, molemmat — naisia", vastasi Dombey.

"Vain kaksi?" hymyili Carker.

"Heitä on vain kaksi. Minä olen rajoittanut käyntini heidän taloonsa enkä ole hankkinut täällä muita tuttavia."

"Sisaruksia, luullakseni?" kysyi Carker.

"Äiti ja tytär", vastasi Dombey.

Kun Dombey loi silmänsä alas ja taas korjasi kaulaliinaansa, muuttuivat Carkerin hymyilevät kasvot hetkiseksi ja ilman asteettaista vaihdosta kerrassaan ilkeän näköisiksi ja vaanivat toista tiukasti ja häijysti hymyillen. Dombeyn kohottaessa silmänsä ne palasivat yhtä nopeasti ennalleen ja näyttivät hänelle Carkerin ikenet niin täydelleen kuin suinkin mahdollista.

"Olette kovin ystävällinen", sanoi Carker. "Minusta on hauskaa tutustua heihin. Tyttäristä puhuttaessa muistuu mieleeni, että olen nähnyt neiti Dombeyn."

Veri kohosi äkkiä Dombeyn kasvoille.

"Uskalsin käydä häntä tervehtimässä", virkkoi Carker, "kysyäkseni, oliko hänellä mitään lähetettävää teille minun mukanani. Minulla on ilo tuoda häneltä vain — vain hänen rakkaat terveisensä."

Kuinka erehdyttävästi muistuttivatkaan hänen kasvonsa sutta — punainen kielikin näkyi levinneestä suusta — kun hän kohtasi Dombeyn katseen.

"Mitä liikeasioita sitten?" kysyi jälkimäinen hetken päästä, jonka kuluessa Carker oli ottanut esiin joitakin asiakirjoja.

"Hyvin vähän", vastasi Carker. "Ylipäänsä voi sanoa, ettei meillä viime aikoina ole ollut tavallista hyvää onneamme, mutta sehän ei teille paljon merkitse. Laivakonttorissa ollaan sitä mieltä, että Poika ja Perillinen on hukkunut. No niin, se oli vakuutettu emäpuusta mastonhuippuun asti."

"Carker", virkkoi Dombey, istuutuen hänen likelleen, "en voi sanoa, että se nuorukainen, Gay, koskaan miellytti minua —"

"Ei minuakaan", pisti konttoripäällikkö väliin.

"Mutta soisin", jatkoi Dombey välittämättä keskeytyksestä, "ettei hän olisi joutunut sille alukselle. Toivoisin, ettei häntä olisi lainkaan lähetetty."

"Vahinko, ettette sanonut sitä ajoissa", tokaisi Carker kylmästi. "Mutta minun mielestäni on hyvä näinkin. Tosiaankin arvelen, että tämä on parasta. Mainitsinko, että jouduin jonkin verran luottavaiseen keskusteluun neiti Dombeyn kanssa?"

"Ette", vastasi Dombey jäykästi.

"En epäile rahtuakaan", sanoi Carker merkitsevän vaitiolon jälkeen, "että missä Gay lieneekin, on hänen siellä paljon parempi olla kuin täällä kotona. Jos olisin tai voisin olla teidän sijassanne, olisin siitä mielissäni. Omasta puolestani pidän sitä hyvänä sattumana. Neiti Dombey on luottavainen ja nuori — ehkä tuskin kyllin ylpeä teidän tyttäreksenne — jos hänessä on mitään virhettä. Ei tosin niin, että se olisi suuri virhe. Suvaitsetteko laskea nämä tilit minun kanssani?"

Dombey nojautui tuolinsa selkää vasten sensijaan että olisi kumartunut eteenpäin levitettyjä papereita tarkastamaan ja katseli konttoripäällikköä tiukasti kasvoihin. Carker oli silmäluomet puoliavoimina katselevinaan numeroltaan ja odottavinaan, milloin hänen esimiehensä suvaitsisi kiinnittää niihin huomionsa, ikäänkuin olisi tahtonut hienotunteisena säästää Dombeyn tunteita. Jälkimäinen puolestaan tuijotti häneen, arvaten hänen tarkoituksensa, ja tajusi samalla, että muuten olisi tuttavallinen Carker sanonut paljon enemmän, mitä hän, Dombey, oli liian ylpeä kysymään. Niin hän usein menetteli liikeasioissa. Vähitellen Dombeyn katse lieveni, ja hänen huomionsa kiintyi edessä oleviin papereihin, mutta vielä sittenkin hän usein keskeytti puuhansa äkkiä ja vilkaisi taas Carkeriin. Joka kerta Carker silloin osoitti hienotunteisuuttaan, niinkuin ennenkin, ja painoi sitä yhä syvemmälle suuren päällikkönsä mieleen.

Sillä välin kun he tarkastelivat tilejä ja kun Carkerin taitavasti vaikuttaessa Dombeyn sydämessä virisi ja kehittyi vihaisia ajatuksia Florence-parkaa kohtaan siellä ennen vallinneen kylmän vastenmielisyyden sijalle, harppoi majuri Leamingtonin vanhojen naisten suuresti ihailemana ja alkuasukkaan seuraamana, joka kantoi tavallista kevyttä selkätaakkaansa, pitkin tien varjopuolta vierailulle rouva Skewtonin luokse. Koska oli puolipäivän aika majurin saapuessa Kleopatran majaan, suosi häntä onni niin, että hän tapasi prinsessansa raukeana tavallisella sohvalla kahvikupin ääressä. Huone oli komeampaa lepoa varten tehty verhoilla niin hämäräksi, että Withers, joka palveli emäntäänsä, häämöitti siellä kuin aave.

"Mikä sietämätön olento tuolta tulee?" kysyi rouva Skewton. "En voi suvaita tuollaista. Menkää pois, kuka lienettekin!"

"Ettehän raskitse karkoittaa J.B:tä, rouva!" virkkoi majuri pysähtyen puolitiehen nuhtelemaan, keppi olkapäällä.

"Ah, tekö siinä tulette? Tarkemmin ajatellen, sallin teidän jäädä", huomautti Kleopatra.

Majuri astui siis sisään, tuli sohvan luokse ja painoi rouva Skewtonin harmaan käden huulilleen.

"Istuutukaa", virkkoi Kleopatra liikutellen väsyneesti viuhkaansa, "mutta pitkän matkan päähän. Älkää tulko liian lähelle, sillä minä olen tänä aamuna hirveän heikko ja herkkätunteinen, ja teissä on auringon tuoksua. Olette suorastaan troopillinen."

"Totisesti, rouva", sanoi majuri, "on kyllä ollut aika, jolloin aurinko paahtoi ja korvensi Joseph Bagstockia. Silloin Länsi-Intian kuuma ansari-ilma paistoi hänet niin täyteen kukoistukseen, että hänet tunnettiin Kukan nimellä. Niinä aikoina ei kukaan kuullut puhuttavan Bagstockista, rouva, vaan ainoastaan Kukasta — meidän Kukasta. Kukka lienee kuihtunut enemmän tai vähemmän", lisäsi majuri istuutuen paljon lähempään tuoliin kuin hänen julma jumalattarensa oli näyttänyt, "mutta se on vieläkin sitkeä kasvi ja kestävä kuin ikivihreä".

Hämärän huoneen turvissa majuri sulki toisen silmänsä, pyöritti päätänsä kuin ilveilijä ja joutui suuressa itsetyytyväisyydessään ehkä lähemmäksi halvauskohtausta kuin oli koskaan ennen ollut.

"Missä rouva Granger on?" kysyi Kleopatra palvelijaltaan.

Withers luuli hänen olevan omassa huoneessaan.

"Hyvä on", sanoi rouva Skewton. "Mene siis sulkemaan ovi. Minä en ole tänään tavattavissa."

Withersin kadottua rouva Skewton käänsi väsyneesti päänsä majuriin päin liikauttamatta muuten jäsentäkään ja kysyi, kuinka hänen ystävänsä jaksoi.

"Dombey", vastasi majuri rykäisten veitikkamaisesti, "jaksaa niin hyvin kuin hänen tilassaan on mahdollista. Hänen tilansa on epätoivoinen, rouva. Häneen on sattunut, tuohon Dombey-parkaan!" huudahti majuri. "Painetti on pistetty hänen lävitseen."

Kleopatra loi majuriin pikaisen silmäyksen, joka oli jyrkkänä vastakohtana hänen äänensä teeskennellylle laimeudelle hänen sanoessaan:

"Majuri Bagstock, vaikka tunnen vain vähän maailmaa — enkä voi todella surrakaan kokemattomuuttani, sillä pelkään, että se on vilpillinen paikka täynnä mitättömiä muodollisuuksia, jossa luontoa kunnioitetaan kovin vähän ja jossa harvoin kuunnellaan sydämen musiikkia ja sielun kuohuntaa ja muita sellaisia todella runollisia asioita — niin sittenkään en voi olla ymmärtämättä tarkoitustanne. Sanoissanne on vihjaus Edithiin, rakkaaseen lapseeni, joka saa hellimmät sydänsäikeeni voimakkaasti värisemään", lisäsi rouva Skewton painellen etusormellaan kulmakarvojensa ääriviivoja.

"Suorasukaisuus on aina ollut Bagstockin suvun luonteenpiirteitä", virkkoi majuri. "Olette oikeassa. Joe myöntää sen."

"Ja tuo vihjaus", jatkoi Kleopatra, "koskettaa minun käsitykseni mukaan yhtä liikuttavimmista — ehkä suorastaan liikuttavinta — ja vakavimmista ja pyhimmistä mielenliikutuksista, joita murheellisesti langennut luonteemme kykenee tuntemaan".

Majuri painoi käden suulleen ja heitti lentosuukon Kleopatralle ikäänkuin todetakseen puheena olevan mielenliikutuksen.

"Tunnen olevani heikko. Tunnen, että minulta puuttuu sitä tarmoa, jonka pitäisi tukea äitiä sellaisessa tilanteessa", sanoi rouva Skewton painellen huuliaan pitsireunaisella nenäliinallaan, "mutta minä voin tuskin koskettaa ilman heikkouden väristystä sellaista asiaa, joka on niin peräti tärkeä kalliille Edithilleni. Mutta, paha mies, koska te olette rohkeasti ottanut sen puheeksi ja koska se on tuottanut minulle suurta tuskaa" — rouva Skewton painoi viuhkalla sydämensä kohtaa — "en tahdo laiminlyödä velvollisuuttani".

Majuri paisui yhä, pyöritteli tulipunaisia kasvojaan joka puolelle ja räpytteli hummerinsilmiänsä, kunnes joutui niin rajuun yskänpuuskaan, että hänen oli pakko nousta kävelemään pari kertaa edestakaisin huoneessa, ennenkuin hänen suloinen seuralaisensa saattoi jatkaa.

"Herra Dombey", virkkoi rouva Skewton päästyään vihdoin jatkamaan, "oli niin ystävällinen muutamia viikkoja sitten, että kunnioitti meitä vierailullaan täällä yhdessä teidän kanssanne, rakas majuri. Tunnustan — sallikaa minun olla avomielinen — että heikkoutenani on olla tunteenvaihtelujen vallassa ja että minulla on sydän kuin ulkopinnalla. Tunnen puutteeni oikein hyvin. Viholliseni ei voi olla siitä paremmin selvillä. Mutta minä en valita. Mieluummin toivon, etteivät sydämettömät sanat saa minua jähmettymään jääksi, ja alistun tyytyväisesti siihen moitteeseen."

Rouva Skewton järjesti kaularöyhelöään, nipisti laihaa kurkkuaan saadakseen sen näyttämään pehmeämmältä ja jatkoi mielihyvillään:

"Minulle (ja varmasti myöskin rakkaalle Edithilleni) tuotti suurta nautintoa ottaa vastaan herra Dombey. Koska hän oli teidän ystävänne, rakas majuri, oli hän tietenkin ennakolta voittanut meidän sydämemme, ja minä kuvittelin tavanneeni herra Dombeyssa miehen, jolla oli niin lämmin sydän, että se suorastaan virkisti."

"Nyt hänellä on hiton vähän sydäntä, rouva", huomautti majuri.

"Kurja mies!" virkkoi rouva Skewton katsellen häneen raukeasti, "olkaa hyvä ja vaietkaa".

"J.B. on mykkä, rouva", sanoi majuri.

"Herra Dombey siis uudisti vierailunsa", jatkoi Kleopatra silitellen ruusuisia poskiaan, "ja kun häntä ehkä miellytti meidän elintapamme yksinkertaisuus ja alkuperäisyys — sillä luonnolla on aina oma viehätyksensä — se on niin suloinen — tuli hän meidän pieneen piiriimme joka ilta. En aavistanut sitä hirveää vastuuta, jonka otin hartioilleni kehoittaessani herra Dombeyta —"

"Majoittumaan tänne", täydensi majuri Bagstock.

"Karkea ihminen!" virkkoi rouva Skewton, "arvaatte ajatukseni ennakolta, mutta ilmaisette sen rumilla sanoilla".

Nyt rouva Skewton nojasi kyynärpäätään viereiselle pöydälle ja antoi ranteensa riippua mielestään viehättävällä ja arvokkaalla tavalla, heilutteli viuhkaansa hiljalleen ja ihaili raukeana kättään puhuessaan.

"Se tuska, jota olen kärsinyt", valitti hän, "kun totuus vähitellen valkeni minulle, on ollut liian hirvittävä kerrottavaksi. Koko elämäni riippuu suloisesta Edithistäni, ja kun näen hänen muuttuvan päivä päivältä — kauniin kalleuteni, joka on täydellisesti säilyttänyt sydämensä oivallisen Grangerin kuoleman jälkeen — tuntuu se koko maailman järkyttävimmältä asialta."

Rouva Skewtonin maailma ei ollut täynnä kovin raskaita koettelemuksia, mikäli sopi päättää siitä, kuinka sen järkyttävin ilmiö tehosi häneen.

"Edithin", lepersi rouva Skewton, "joka on elämäni jalokivi, on sanottu olevan minun kaltaiseni. Minäkin uskon, että se on totta."

"Maailmassa on yksi mies, joka ei koskaan myönnä, että kukaan on teidän kaltaisenne, rouva", vakuutti majuri, "ja sen miehen nimi on Joe Bagstock".

Kleopatra aikoi muka lyödä imartelijan kuoliaaksi viuhkallaan, mutta leppyi sitten, hymyili hänelle ja jatkoi:

"Jos rakastettava tyttäreni perii minulta joitakin etuja, häijy mies, perii hän myöskin hellän luonteeni. Hänellä on suuri luonteenlujuus — minulla on sanottu sitä olleen suunnattomasti, vaikken osaa sitä uskoa — mutta kun jokin asia on koskenut häneen, on hän äärimmäisen herkkä. Mitä tunnonkaan nähdessäni hänen niin kärsivän! Se vie minulta hengen."

Majuri työnsi kaksoisleukansa pitemmälle, kurtisti huulilleen lohduttavan ilmeen ja teeskenteli mitä syvintä myötätuntoa.

"Se luottamus", jatkoi rouva Skewton, "joka on vallinnut meidän välillämme — sielujen vapaa seurustelu ja tunteitten avomielisyys — on suorastaan liikuttava. Me olemme olleet enemmän sisaruksia kuin äiti ja lapsi."

"J.B:n oma mielipide", huomautti majuri, "jonka J.B. on ilmaissut viisikymmentätuhatta kertaa!"

"Älkää keskeyttäkö, karkea mies!" sanoi Kleopatra. "Millaiset ovat siis tunteeni huomatessani, että erästä asiaa emme voi ollenkaan kosketella! Että meidän välillemme on auennut — miksi sitä nyt sanotaankaan — kuilu. Että oma avomielinen Edithini on muuttunut minua kohtaan! Sellaiset huomiot ovat tietysti kirvelevintä laatua."

Majuri nousi tuoliltaan ja siirtyi istumaan lähemmäksi pöytää.

"Joka päivä huomaan sen, rakas majuri", jatkoi rouva Skewton. "Joka päivä tunnen sen. Joka tunti moitin itseäni siitä liiallisesta luottamuksesta, joka on johtanut niin surullisiin tuloksiin, ja melkein joka minuutti toivon, että herra Dombey ilmaisisi tunteensa ja vapauttaisi minut siitä kidutuksesta, jossa nyt riudun ja joka on äärimmäisen kuluttava. Mutta mitään ei tapahdu, rakas majuri. Minua raatelee kova katumus — varokaa kahvikuppia, te olette niin kovin kömpelö — ja Edith-lemmikkini on muuttunut olento. Enkä tosiaankaan ymmärrä, mitä on tehtävä tai keneltä kunnon ihmiseltä voin kysyä neuvoa."

Majuri Bagstock, ehkä rohkaistuneena rouva Skewtonin lempeämmästä ja luottavaisesta äänensävystä, joka äskeisten tilapäisten kohtausten jälkeen nyt tuntui vakaantuneen, ojensi kätensä pikku pöydän ylitse ja virkkoi imelästi hymyillen:

"Kysykää neuvoa Joelta, rouva."

"Miksi ette sitten puhu minulle, kiusallinen hirviö?" sanoi Kleopatra antaen kätensä majurille ja taputellen hänen rystysiään viuhkallaan, jota piti toisessa kädessään, "tiedättehän, mitä tarkoitan. Miksi ette kerro minulle mitään asiallista?"

Majuri nauroi, suuteli sitten hänelle ojennettua kättä ja nauroi taas mehevästi.

"Onko herra Dombeyssa niin paljon sydäntä kuin olen otaksunut?" kysyi
Kleopatra hellästi. "Luuletteko hänellä olevan vakavia aikomuksia,
majuri? Olisiko teistä parempi yllyttää häntä vai jättää hänet rauhaan?
Sanokaa nyt kelpo ystävänä mielipiteenne."

"Naitammeko hänet Edith Grangerin kanssa, rouva?" kysyi majuri hihittäen käheästi.

"Salaperäinen olento!" vastasi Kleopatra nostaen viuhkansa majurin nenänkärkeen. "Kuinka me voimme naittaa hänet?"

"Kuulkaapa, naitammeko hänet Edith Grangerin kanssa?" kysyi kapteeni uudelleen.

Rouva Skewton ei vastannut mitään sanoilla, vaan hymyili majurille niin veitikkamaisesti ja pirteästi, että urhoollinen upseeri luuli voivansa painaa suudelman hänen tavattoman punaisille huulilleen, mutta ei onnistunut yrityksessään, sillä Kleopatra työnsi viuhkan väliin herttaisella ja nuorekkaan vilkkaalla liikkeellä. Se saattoi johtua kainoudesta tai myöskin pelosta, että huulet menettäisivät ruusunpunansa.

"Dombey on edullinen naimakauppa", huomautti majuri.

"Voi teitä rahanhimoista heittiötä!" huudahti Kleopatra.

"Se loukkaa minua!"

"Ja Dombeylla on vakava tarkoitus", jatkoi majuri työntäen päänsä eteenpäin ja levittäen silmänsä. "Joseph sanoo niin. Bagstock tietää sen. J.B. ei päästä häntä irti. Jättäkää Dombey omiin heteisiinsä. Dombey on varma, rouva. Menetelkää samoin kuin tähänkin asti, älkää tehkö mitään muuta. Jättäkää loppu J.B:n huoleksi."

"Oletteko tosiaankin sitä mieltä, rakas majuri?" kysyi Kleopatra, joka raukeasta ryhdistään huolimatta oli katsellut häntä perin tarkkaavasti ja terävästi.

"Olen varma siitä", vastasi majuri. "Verraton Kleopatra ja hänen Antonius Bagstockinsa saavat usein puhella tästä voitonriemuisesti, ottaessaan osaa Edith Dombeyn elämän rikkauteen ja aistikkuuteen. Dombeyn oikea käsi on saapunut tänne", lisäsi majuri, aikoen taas hihittää, mutta muuttuen sitten äkkiä vakavaksi.

"Tänä aamunako?" kysyi Kleopatra.

"Tänä aamuna, rouva", vastasi majuri. "Ja Dombey kaipasi kiihkeästi hänen tuloaan — uskokaa J.B:n sanaa tässä, sillä Joe on hiton ovela" — majuri painoi sormen nenänpäätään vasten ja sulki toisen silmänsä, mikä ei juuri lisännyt hänen synnynnäistä kauneuttaan — "sillä hän toivoi tuon herran pääsevän selville siitä, mitä on tekeillä, hänen itsensä tarvitsematta puhua mitään. Sillä Dombey on ylpeä kuin Lucifer", vahvisti majuri.

"Viehättävä ominaisuus", sopersi rouva Skewton, "samoin kuin rakkaalla
Edithilläni".

"No niin, rouva", virkkoi majuri, "minä olen jo tehnyt viittauksia, ja oikea käsi ymmärtää minut hyvin. Ja lisää vielä teen, ennenkuin päivä on lopussa. Aamulla Dombey suunnitteli huomiseksi matkaa Warwick Castleen ja Kenilworthiin, ja sitä ennen hän tarjoaisi meille aamiaista. Minä otin tehtäväkseni viedä kutsun perille. Tahdotteko suoda meille sen kunnian?" kysyi majuri paisuen ahdashenkisyydestä ja oveluudesta vetäessään esiin pikku kirjeen, joka oli osoitettu kunnioitettavalle rouva Skewtonille. Siinä hänen ikuisesti uskollinen Paul Dombeynsa pyysi rouvaa ynnä hänen rakastettavaa ja ihastuttavaa tytärtään suostumaan ehdotettuun retkeen. Jälkikirjoituksessa sama ikuisesti uskollinen Paul Dombey pyysi saada sulkeutua rouva Grangerin suosioon.

"Hiljaa", virkkoi Kleopatra äkkiä. "Edith!"

Tuskin voi väittää, että hellä äiti olisi tämän huudahduksen jälkeen palautunut entiseen raukeuteensa ja teeskentelyynsä, sillä hän ei ollut vapautunut siitä hetkeksikään eikä todennäköisesti vapautuisikaan ennenkuin haudassa. Mutta kiireesti kätkien pienimmänkin vakavuuden varjon ja poistaen kasvoistaan, äänestään ja käytöksestään kaiken joko hyvään tai huonoon suuntautuvan todellisen harrastuksen, jota niissä oli hetkiseksi ilmennyt, hän vaipui takaisin leposohvalle kaikkein äitelimmän ja raukeimman näköisenä Edithin astuessa huoneeseen.

Edith näytti kauniilta ja komealta, mutta kylmältä ja umpimieliseltä. Hän vastasi tuskin huomattavasti majuri Bagstockin tervehdykseen, loi terävän katseen äitiinsä, veti pois verhon akkunan edestä ja istuutui katselemaan ulos.

"Rakas Edith", virkkoi rouva Skewton, "missä kummassa olet ollut? Olen kovasti kaivannut sinua, kultaseni."

"Sanoit, ettet ollut tavattavissa, ja senvuoksi pysyin poissa", vastasi
Edith kääntämättä päätänsä.

"Se oli julmaa vanhalle Joelle", virkkoi majuri kohteliaasti.

"Tiedän, että se oli kovin julmaa", sanoi Edith, yhä katsellen ulos ja puhuen niin kylmän halveksivasti, että majuri nolostui eikä keksinyt mitään vastaukseksi.

"Edith kulta, majuri Bagstock", sanoi äiti raukean pitkäveteisesti, "joka tavallisesti on maailman hyödyttömin ja epämiellyttävin olento, kuten tiedät —"

"Ei tosiaankaan kannata käyttää tuollaisia sanankäänteitä", huomautti
Edith katsellen ympärilleen. "Olemmehan ihan yksin. Tunnemme toisemme."

Se äänetön ylenkatse, joka kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan ja päivänselvästi kohdistui yhtä paljon häneen itseensä kuin toisiinkin, oli niin voimakas ja selvä, että hänen äitinsä lepertely vaikeni, niin sitkeää kuin se olikin.

"Lapsi kultani", aloitti hän sitten hetken kuluttua.

"Eikö vielä täysi-ikäinen?" huomautti Edith hymyillen.

"Kuinka kovin kummallinen sinä olet tänään, kultaseni! Salli minun sanoa, rakkaani, että majuri Bagstock on tuonut herra Dombeylta erittäin ystävällisen kirjeen, jossa hän ehdottaa, että söisimme hänen kanssaan aamiaista huomenna ja matkustaisimme sitten Warwickiin ja Kenilworthiin. Lähdetkö, Edith?"

"Lähdenkö minä!" toisti tytär punastuen ja hengittäen kiivaasti katsellessaan äitiään.

"Arvasinhan, että suostuisit, rakkaani", huomautti rouva Skewton kevyesti. "Minä kysyinkin vain muodon vuoksi. Tässä on herra Dombeyn kirje, Edith."

"Kiitos. En halua lukea sitä", kuului vastaus.

"Sitten minun kai on parempi vastata siihen itse", sanoi rouva Skewton, "vaikka olin ajatellut pyytää sinua olemaan kirjurinani, rakkaani". Kun Edith ei liikahtanut eikä vastannut sanaakaan, pyysi rouva Skewton majuria työntämään hänen pikku pöytänsä lähemmäksi, avaamaan siihen kuuluvan laatikon ja ottamaan esille kynän ja paperia. Kaikki nämä pikku rakkaudenpalvelukset majuri suoritti kohteliaasti ja nöyrästi.

"Panenko terveisesi, Edith kulta?" kysyi rouva Skewton pysähtyen kynä kädessä jälkikirjoituksen kohdalle.

"Kuinka vain haluat, äiti", vastasi tytär kylmäkiskoisesti, kääntämättä päätänsä.

Rouva Skewton kirjoitti mitä katsoi parhaaksi kyselemättä sen tarkempia ohjeita ja antoi kirjeen majurille, joka otti sen vastaan kuin kalliin aarteen ja oli panevinaan sen sydämelleen, mutta hänen täytyikin tyytyä sijoittamaan se housuntaskuun, koska siellä oli luotettavampi turvapaikka kuin liivintaskussa. Sitten hän lausui erittäin kohteliaat ja ritarilliset jäähyväiset molemmille naisille, joista vanhempi vastasi entiseen tapaansa, kun taas nuorempi, joka istui kasvot akkunaan päin, taivutti päätänsä niin vähän, että olisi ollut suurempi kohteliaisuus majuria kohtaan olla tekemättä mitään merkkiä ja jättää hänet siihen uskoon, ettei häntä ollut kuultu eikä ajateltu.

"Mitä tulee hänessä tapahtuneeseen muutokseen", mietiskeli majuri paluumatkallaan — koska iltapäivä oli kovin aurinkoinen ja kuuma, käski hän alkuasukkaan marssia kantamuksineen edellä ja asteli itse isänmaastaan karkoitetun prinssin varjossa — "mitä tulee muutokseen ja kuihtumiseen ja muuhun sellaiseen, ei se mene Joseph Bagstockiin. Siitä ei tule mitään. Se ei kelpaa. Mutta sillä on toinen merkitys, että heidän välillään näyttää olevan jonkinlainen erimielisyys — tai kuilu, niinkuin äiti sitä nimittää — hitto vieköön, se on tärkeämpää. Se on tosiaankin kummallista! Hyvä on!" läähätti majuri. "Edith Grangerista ja Dombeysta tulee sopiva pari, tapelkoot yhdessä! Bagstock asettuu voittajan puolelle!"

Kun majuri lausui nämä viimeiset sanat ääneen ajatustensa voimakkuuden vuoksi, sai se aikaan sen, että alkuasukasraukka pysähtyi ja kääntyi luullen itseään puhuteltavan. Äärimmilleen raivostuneena tästä kurittomuudesta majuri (vaikka oli sen sattuessa pakahtumaisillaan oman sutkauksensa tuottamasta nautinnosta) työnsi heti keppinsä alkuasukkaan kylkiluitten väliin ja tyrkki häntä sillä tuon tuostakin pitkin matkaa hotelliin asti.

Majuri oli yhtä innostuneella mielellä päivälliselle pukeutuessaan, jolloin musta palvelija joutui erilaisten esineitten, milloin saappaan, milloin hiusharjan tai jonkin muun ulottuville osuvan kapineen maalitauluksi. Sillä majuri kerskaili pitävänsä alkuasukasta yhtämittaisessa harjoituksessa ja rankaisi pienimmänkin poikkeuksen täsmällisestä järjestyksestä tämäntapaisella ankaralla kurilla. Kun tähän vielä lisää, että hän käytti alkuasukasta vastamyrkkynä luuvaloonsa ja muihin kiusoihinsa, sekä henkisiin että ruumiillisiin, tuntui siltä, että palvelija oli ansainnut palkkansa, joka ei ollut suuri.

Kun majuri vihdoin oli lennättänyt häneen kaikki irtonaiset heittoesineet ja maininnut häntä niin monella eri nimellä, että miesparka sai ihmetellä englanninkielen vivahdusrikkautta, salli hän solmia kaulaliinan kaulaansa. Sitten hän täysin puettuna ja parhaimmalla tuulella tämän ponnistuksen jälkeen lähti alakertaan virkistämään Dombeyta ja hänen "oikeata kättään".

Dombey ei ollut vielä siellä, mutta Carker istui valmiina, ja hänen hampaansa loistivat niinkuin ennenkin.

"Jaha, hyvä herra", virkkoi majuri, "kuinka olette viettänyt aikaanne senjälkeen kun minulla oli onni kohdata teidät? Oletteko laisinkaan kävellyt?"

"Tuskin puolta tuntia", vastasi Carker. "Meillä on ollut paljon työtä."

"Liikeasioita?" arveli majuri.

"Joukko pikku seikkoja, joita piti tarkastella", vastasi Carker. "Mutta kuulkaapa — tämä on perin harvinaista minussa, joka olen kasvatettu epäluuloisuuden koulussa ja tavallisesti puhelen kovin vähän" — hän keskeytti äkkiä ja puhui sitten miellyttävän avomielisesti — "minä tunnen olevani kuin vanha tuttu teidän kanssanne, majuri Bagstock".

"Se on suuri kunnia minulle", vastasi majuri. "Saatte luottaa minuun."

"Kuulkaapa siis", jatkoi Carker. "Kun jälleen tapasin ystäväni — meidän ystävämme piti minun sanoa —"

"Tarkoitatte Dombeyta!" huudahti majuri. "Tässä seison minä, J.B.!"

Hän oli kerrassaan paksu ja sininen katseltava, ja Carker ilmoitti mielihyvin katselevansa häntä.

"No, sitten näette miehen, joka menisi vaikka tuleen tai veteen palvellakseen Dombeyta", sanoi majuri.

Carker hymyili ja sanoi olevansa siitä varma. "Tiedättekö, majuri", virkkoi hän, "palatakseni siihen, mitä aioin sanoa, minä olen tänne tultuani huomannut, ettei ystävämme kiinnitä liikeasioihin niin tarkkaa huomiota kuin tavallisesti".

"Eikö?" huomautti majuri hilpeästi.

"Hän oli tänään mielestäni jonkin verran hajamielinen."

"Hitto vieköön!" huudahti majuri. "Sitten on nainen pelissä mukana."

"Alan tosiaankin uskoa samaa", sanoi Carker. "Minä luulin teidän puhuneen leikkiä silloin, kun vihjaisitte siihen suuntaan, sillä tiedänhän, että te sotilashenkilöt —"

Majuri purki kuuluville hevosenyskäänsä ja pudisteli päätään ja hartioitaan kuin sanoakseen: "No niin, me olemme hilpeitä poikia, sitä ei voi kieltää:" Sitten hän tarttui Carkerin napinreikään ja kuiskasi silmät pullollaan, että se nainen oli harvinaisen miellyttävä. Että hän oli nuori leski. Että hän oli hienoa sukua. Että Dombey oli rakastunut häneen korviaan myöten ja että se olisi hyvä naimiskauppa kummallekin, sillä mainittu nainen oli kaunis, ylhäinen ja lahjakas ja Dombey taas rikas. Ja mitä muuta saattoi millään avioparilla olla? Kuullessaan Dombeyn askelia oven takaa majuri lopetti sanomalla, että Carker saisi tavata tuon nuoren naisen seuraavana aamuna ja itse arvostella. Tämän henkisen ponnistuksen ja läähättävän kuiskaamisen vaikutuksesta majuri istui päivälliseen asti kakistellen kurkkuaan silmät vetisinä.

Samoin kuin jotkut muutkin jalot eläimet esiintyi majuri aterian aikana edullisimmassa valossaan. Tällöin hän näet upeili loistavana pöydän toisessa päässä, samalla kun Dombey loisti heikommalla valolla toisessa päässä. Carker taas, joka istui pöydän sivulla, loi säteensä kumpaankin tähteen tai salli sen sulautua niiden valoon, kuinka asianhaarat kulloinkin vaativat.

Parin ensimmäisen ruokalajin aikana majuri oli tavallisesti vakava, sillä alkuasukas, totellen yleisiä, salaa annettuja määräyksiä, kokoili kaikki kastikkeet ja pikku pullot hänen viereensä ja antoi hänelle paljon puuhaa tulppien irroittamisessa ja pullojen sisällyksen sekoittamisessa lautaselleen. Sitäpaitsi oli alkuasukkaalla sivupöydällä yksityisiä höysteitä ja maustimia, joilla majuri joka päivä korvensi itseään, puhumattakaan niistä kummallisista laitteista, joista hän ruiskutti tuntemattomia nesteitä majurin juomaan. Mutta tällä kertaa majuri Bagstock näiden monien puuhienkin ohella ennätti olla seuramies, ja hänen seuranpitonsa ilmeni nyt erikoisena oveluutena Carkerin hyödyksi ja paljasti petollisesti Dombeyn mielenlaadun.

"Dombey", virkkoi majuri, "te ette syö. Mikä nyt vaivaa?"

"Kiitos, voin oikein hyvin", vastasi puhuteltu. "Minun ei ole tänään kovin nälkä."

"No, mutta minne se nälkä on joutunut, Dombey?" kysyi majuri. "Missä se on? Ette ainakaan ole jättänyt sitä molempien tuttaviemme luokse, sen takaan, sillä voin vakuuttaa, ettei heilläkään ollut ruokahalua tänään aamiaisella. Ainakin toisesta heistä olen varma, en tahdo sanoa kummasta."

Sitten majuri iski silmää Carkerille ja muuttui niin peloittavan ovelaksi, että hänen mustan palvelijansa oli pakko taputtaa häntä selkään ilman erikoista määräystä, sillä muuten hän olisi luultavasti kadonnut pöydän alle.

Kun päivällinen oli jatkunut pitemmälle, toisin sanoen kun alkuasukas seisoi majurin takana valmiina kaatamaan ensimmäisestä samppanjapullosta hänen lasiinsa, kävi majuri entistäkin ovelammaksi.

"Täytä tämä reunoja myöten, lurjus", virkkoi majuri pitäen lasiaan koholla. "Täytä myöskin herra Carkerin lasi ääriään myöten. Ja samoin herra Dombeyn. Lempo soikoon, hyvät herrat", sanoi majuri iskien silmää uudelle tuttavalleen, samalla kun Dombey tuijotti lautaseensa, "me omistamme tämän viinilasin eräälle jumalattarelle, jonka Joe ylpeydekseen tuntee ja jota hän välimatkan päästä nöyrästi ja kunnioittavasti ihailee. Edith", lisäsi majuri, "on hänen nimensä, taivaallinen Edith!"

"Taivaalliselle Edithille!" sanoi hymyilevä Carker.

"Edithille joka tapauksessa", virkkoi Dombey.

Kun tarjoilijat tulivat sisään uusia ruokalajeja tuoden, täytyi majurin olla vieläkin ovelampi, mutta vakavammalla tavalla. "Sillä vaikka Joe Bagstock meidän kesken sekoittaa tässä asiassa leikin ja toden yhteen", selitti hän painaen sormen huulilleen ja puhuen puolittain syrjään Carkerille, "pitää hän tuota nimeä liian pyhänä mainitakseen sitä syrjäisten kuullen. Ei sanaakaan niin kauan kuin he ovat täällä!"

Tässä majuri menetteli kunnioittavasti ja hienotunteisesti, ja Dombey tajusi sen selvästi. Vaikka hän oli majurin vihjauksista omalla kankealla tavallaan joutunut hämilleen, ei hän kuitenkaan muistuttanut tätä kiusoittelua vastaan, vaan näytti paremminkin olevan siitä mielissään. Ehkä majuri oli ollut hyvin lähellä totuutta arvellessaan samana aamuna, että suuri mies, joka oli liian ylpeä suorastaan neuvotellakseen tästä asiassa pääministerinsä kanssa tai edes puhuakseen siitä hänelle, kuitenkin toivoi sen tulevan mainitun miehen tietoon. Olkoon sen laita kuinka tahansa, joka tapauksessa hän usein vilkaisi Carkeriin majurin käytellessä kevyttä tykistöään ja näytti tarkkaavan sen vaikutusta.

Mutta kun majuri oli saanut tarkkaavaisen kuuntelijan ja verrattoman hymyilijän — "lyhyesti sanoen, hiton älykkään ja miellyttävän tuttavan", niinkuin hän jälkeenpäin usein selitti — ei hän aikonut tyytyä siihen, että Carker oli kuunnellut muutamia Dombeyta koskevia ovelia vihjauksia. Senvuoksi hän, kun ruuat oli korjattu pois, alkoi loistaa kertomalla meheviä rykmenttijuttuja niin nasevasti ja kansantajuisesti, että Carker oli (tai teeskenteli olevansa) hengästyksissään naurusta ja ihastuksesta. Sillä aikaa Dombey katseli kankean kaulahuivinsa ylitse kuin olisi majurin omistaja tai ylhäinen kesyttäjä, joka huvikseen silmäili karhunsa tanssia.

Kun majuri oli käynyt liian käheäksi syömisestä ja juomisesta ja seurakykyjensä näyttelemisestä voidakseen enää puhua ymmärrettävästi, siirtyivät he kahvinjuontiin. Senjälkeen majuri kysyi Carkerilta, vaikkei juuri toivonutkaan saavansa myöntävää vastausta, pelasiko hän pikettiä.

"Kyllä minä pelaan vähän", vastasi Carker.

"Ehkä lautapeliäkin?" huomautti majuri epäröiden.

"Kyllä, pelaan vähän sitäkin."

"Carker pelaa luullakseni kaikkia pelejä", sanoi Dombey oikaisten itsensä sohvalle kuin puumies, jolla ei ollut laisinkaan niveliä, "ja pelaa oikein hyvin".

Hän pelasi tosiaankin kahta edellämainittua niin oivallisesti, että majuri oli ihmeissään ja kysyi häneltä kuin sattumalta, pelasiko hän shakkia.

"Kyllä, pelaan vähän shakkiakin", sanoi Carker.

"Olen joskus pelannut ja voittanut katsomatta lautaan — sehän on vain pikku temppu."

"Sepä hittoa!" huudahti majuri tuijottaen häneen. "Te olette Dombeyn vastakohta, sillä hän ei pelaa mitään."

"Oh, herra Dombeyko!" vastasi johtaja Carker. "Hänellä ei ole milloinkaan ollut tilaisuutta oppia mokomia pikku temppuja. Minun kaltaisilleni miehille ne ovat joskus hyödyllisiä. Niinkuin nytkin, majuri Bagstock, kun ne sallivat minun viettää hupaisan hetken kanssanne."

Mahdollisesti näkyi vain sileä ja suuri vilpillinen suu, mutta samalla kuitenkin tuntui näiden muutamien nöyrien sanojen alla vaanivan jonkinlainen kavala viha. Lyhyen hetken olisi voinut luulla, että valkeat hampaat olivat halukkaat puremaan sitä kättä, jota ne imartelivat. Mutta majuri ei aavistanut sitä ollenkaan, ja Dombey makasi mietiskellen silmät puoliummessa koko pelin ajan, jota kesti makuullemenoon asti.

Silloin Carker, vaikka oli voittanutkin, oli kohonnut majurin silmissä niin korkealle, että kun hän käytävässä erosi majurista, tämä käski erikoisena suosionosoituksena alkuasukkaan — joka aina lepäsi herransa oven eteen lattialle levitetyllä patjalla — valaista Carkerille tietä hänen huoneeseensa.

Carkerin huoneessa oli kuvastimen pinta vähän himmeä, joten se ehkä heijasti väärin. Mutta sinä iltana se näytti kuvan miehestä, joka hengessään näki joukon ihmisiä nukkumassa jalkainsa juuressa samoin kuin alkuasukas-parka lepäsi herransa oven luona, ja hän astui häikäilemättä heidän ylitseen, katsellen heitä häijyn ivallisesti, mutta ei kuitenkaan tallannut ainoitakaan ylöspäin suuntautuneita kasvoja — ainakaan vielä.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Synkempiä varjoja

Carker nousi samaan aikaan kuin leivonen ja lähti ulos kävelemään. Hänen mietteensä — ja hän mietti kulmakarvat kireällä — näyttivät tuskin lentävän niin korkealla kuin leivonen tai edes nousevan siihen suuntaan. Päinvastoin ne pysyttelivät maanpinnalla ja kaivelivat pölyä ja matoja. Mutta ei mikään ilmassa näkymättömänä livertelevä lintu ollut kauempana ihmissilmän ulottuvilta kuin Carkerin ajatukset. Hänellä oli ilmeensä niin täydellisesti vallassaan, että harvat saattoivat täsmällisin sanoin lausua siitä muuta kuin että hän hymyili tai mietti. Nyt hän mietti kiinteästi. Mitä korkeammalle leivo nousi, sitä syvemmälle hän vaipui ajatuksiinsa. Leivosen antaessa liverryksensä kuulua entistä selvemmin ja voimakkaammin, hän vaipui yhä vakavampaan ja syvempään hiljaisuuteen. Vihdoin leivon syöstessä alas suinpäin täysin rinnoin livertäen ja laskeutuessa hänen viereensä vihreään vehnään, joka aaltoili aamutuulen huojuttamana kuin vedenpinta, hän heräsi mietteistään ja katseli ympärilleen niin kohteliaan ja lempeän hymyn levitessä äkkiä hänen kas voilleen kuin hänellä olisi monta katselijaa lepytettävänä. Hän ei luopunut siitä sittenkään, vaikka oli näin herännyt mietteistään, vaan kirkasti kasvonsa kuin ajatellen, että niiden rypyistä muuten voisi jotakin päätellä. Sitten hän lähti astelemaan eteenpäin ja hymyili yhä kuin harjoitellakseen.

Ehkä pitäen silmällä ensi vaikutelmaa Carker oli puettu hyvin huolellisesti ja sirosti tänä aamuna. Vaikka hän aina oli jonkin verran muodollinen vaatetuksessaan, jäljitellen suurta päällikköään, jäi hän kuitenkin jäykkyydessä takapajulle Dombeysta, osittain kenties siksi, että hän ymmärsi sen olevan naurettavaa, osittain koska hän niin menettelemällä ilmaisi käsittävänsä eron ja välimatkan heidän välillään. Jotkut sanoivatkin häntä tässä suhteessa hänen jäisen isäntänsä ilmeiseksi, mutta ei kovin imartelevaksi lisäselitykseksi. Mutta maailma on halukas tulkitsemaan asiat väärin, eikä Carker ollut vastuussa sen ilkeästä taipumuksesta.

Puhtaana ja kukoistavana, ihonväri tavallistakin vaaleampana, hän asteli siroin askelin pitkin niittyjä, vihreitä nurmikenttiä ja lehtokujia, kunnes tuli aamiaisen aika. Sitten hän lähti takaisin oikotietä, tuuletti hampaitaan ja virkkoi samalla ääneen: "Nyt siis tapaamaan toista rouva Dombeyta!"

Hän oli harhaillut ulos kaupungista ja palasi sinne miellyttävää kävelytietä pitkin, johon lehtipuut loivat synkän varjon ja jonka vierellä oli siellä täällä penkkejä sen varalta, että joku halusi levätä. Koska tätä tietä ei yleensäkään käytetty paljon ja koska se tänä varhaisena aamuhetkenä näytti kovin yksinäiseltä ja rauhalliselta, oli se yksinomaan Carkerin hallussa tai ainakin hän luuli sen olevan. Niinpä hän asteli joutilaan henkilön tavalla, jolla on vielä kaksikymmentä minuuttia käytettävänään saapuakseen päämäärään, vaikka sinne helposti ehti kymmenessäkin, suurten puunrunkojen välissä jättäen pitkän rivin askelia näkyviin kasteiseen maahan.

Mutta hän huomasi erehtyneensä otaksuessaan, ettei lehdossa ollut ketään muuta, sillä kiertäessään puunrungon takaa, jonka kova kuori oli kuhmuinen ja poimuinen kuin sarvikuonon tai jonkin ennen vedenpaisumusta eläneen hirviön nahka, hän huomasi odottamatta erään olennon istuvan läheisellä penkillä, jonka hän juuri oli aikeissa sivuuttaa.

Se oli aistikkaasti puettu, erittäin kaunis nainen. Hänen tummat ylpeät silmänsä olivat luodut maahan, ja hänen mielessään näytti riehuvan jokin intohimo tai taistelu. Sillä istuessaan siinä pää kumarassa hän pureskeli alahuultaan, rinta kohoili, sieraimet värisivät, pää vapisi, mielikarvauden kyyneliä näkyi hänen poskillaan, ja hänen jalkansa polki sammalta rajusti kuin hän tahtoisi musertaa sen tyhjiin. Mutta melkein sama vilkaisu, joka ilmaisi nämä seikat Carkerille, näytti hänelle myöskin, kuinka tuo nainen nousi seisomaan halveksivan, väsyneen ja ikävystyneen näköisenä ja lähti kävelemään pois, jolloin hänen kasvoissaan tai ryhdissään ei enää ilmennyt muuta kuin huoletonta kauneutta ja ylpeää ylenkatsetta.

Tätä olentoa oli myöskin tarkastellut ryppyinen ja hyvin ruma eukko, ulkoasultaan ei oikeastaan mustalainen, vaan pikemmin siihen kirjavaan kiertolaisjoukkoon kuuluva, joka harhailee ympäri maata kerjäten, varastellen, paikaten kattiloita tai punoen kaislamattoja, milloin mitäkin. Sillä kun kaunotar nousi seisomaan, kohosi myös tämä hänen vastakohtansa maasta — melkein kuin maan sisästä — ja asettui hänen tielleen.

"Sallikaa minun ennustaa kohtalonne, kaunis rouva", sanoi eukko naksutellen leukapieliään, ikäänkuin pääkallo olisi tahtonut tunkeutua näkyviin hänen keltaisen nahkansa alta.

"Voin ennustaa sen itsekin", kuului vastaus.

"Niin, niin, kaunis rouva, mutta ei oikein. Ette ennustanut sitä oikein äsken istuessanne tuolla. Minä osaan. Antakaa minulle hopearaha, kaunis rouva, niin ennustan kohtalonne oikein. Kasvoissanne kuvastuu rikkautta, kaunis rouva."

"Tiedän sen", vastasi nainen ja astui hänen ohitseen synkästi hymyillen ja ylpein askelin. "Tiesin sen jo ennen."

"Mitä! Ettekö anna minulle mitään?" huusi eukko. "Ettekö anna minulle mitään, jotta kertoisin teille kohtalonne, kaunis rouva? Paljonko sitten annatte, jotten kertoisi sitä? Antakaa minulle jotakin, tai huudan sen jälkeenne!" vaakkui eukko käheästi.

Carker, jonka läheltä kaunotar juuri oli aikeissa poiketa polulle, nosti hattuaan hänen astuessaan ohitse ja kehoitti vanhaa eukkoa pysymään siivolla. Kaunotar kiitti häntä väliintulosta taivuttamalla päätään ja jatkoi sitten matkaansa.

"Antakaa sitten te jotakin minulle, tai muuten huudan sen hänen jälkeensä!" kirkui eukko nostaen käsivartensa ja työntäen pois Carkerin ojennetun käden. "Tai kuulkaa", lisäsi hän alentaen äkkiä ääntään, katsellen Carkeria vakavasti ja näyttäen yhdessä hetkessä unohtaneen raivonsa esineen, "antakaa minulle jotakin, tai muuten huudan teidän jälkeenne".

"Minunko jälkeeni, eukko!" vastasi Carker pistäen käden taskuun.

"Niin", vastasi eukko tarkastellen häntä kiinteästi ja pitäen kuihtunutta kättään ojennettuna. "Minä tiedän!"

"Mitä te tiedätte?" kysyi Carker heittäen hänelle hopearahan.
"Tiedättekö, kuka tuo kaunis nainen on?"

Liikutellen suutaan kuin sadussa mainittu merimiehen vaimo, jolla oli kastanjoita helmassaan, ja kurtistellen otsaansa vihaisen näköisenä kuin noita, joka turhaan pyysi niistä muutamia, eukko otti hopearahan maasta ja peräytyi kuin äyriäinen tai joukko äyriäisiä, sillä hänen vuorotellen avautuvat ja sulkeutuvat kätensä olisivat voineet esittää kahta äyriäistä ja hänen kurttuiset kasvonsa niiden lisäksi puolta tusinaa. Sitten hän kyyristyi vanhan puun kuhmuiselle juurelle, veti myssynsä sisältä esiin lyhyen mustan piipun, sytytti sen tulitikulla ja poltteli äänettömänä, katsellen tuikeasti kysyjään.

Carker nauroi ja kääntyi kuin lähteäkseen.

"Hyvä on!" virkkoi eukko. "Yksi lapsi kuollut, ja yksi elää, yksi vaimo kuollut ja yksi vaimo tulee. Menkää katsomaan häntä!"

Vasten tahtoaankin Carker katsahti taakseen ja pysähtyi. Eukko, joka ottamatta piippua suustaan mutusteli ja mumisi puhuessaan kuin keskustellen jonkin näkymättömän tuttavan kanssa, osoitti siihen suuntaan, johon Carker oli menossa, ja nauroi:

"Mitä te sanoitte, vanha noita?" kysyi hän.

Eukko mumisi ja kakisteli kurkkuaan ja poltteli, osoittaen yhä eteenpäin, mutta pysyi vaiti. Tokaistuaan jäähyväiset, jotka eivät suinkaan olleet kohteliaat, Carker jatkoi matkaansa, mutta poistuessaan metsästä ja katsahtaessaan taakseen vanhan puun juurelle saattoi yhä nähdä sormen osoittavan eteenpäin ja luuli taas kuulevansa eukon huutavan: "Menkää katsomaan häntä!"

Hänen saapuessaan hotelliin oli kaikki valmistelut hienon aterian varalta suoritettu loppuun. Dombey, majuri ja aamiainen odottivat naisia. Epäilemättä on yksilöllisellä luonteenlaadulla paljon merkitystä sellaisissa asioissa, mutta tässä tapauksessa ruokahalu voitti hellemmät tunteet, sillä Dombey oli hyvin kylmä ja tyyni, kun taas majuri ihan suitsusi ja kohisi kiihkeästä jännityksestä. Vihdoin alkuasukas avasi oven, ja hetkisen kuluttua ilmestyi erittäin kukoistava, mutta ei kovin nuorekas nainen, jonka raukea astunta pitkin käytävää oli vienyt tovin aikaa.

"Hyvä herra Dombey", virkkoi nainen, "pelkään meidän myöhästyvän, mutta Edith on ollut jo ulkona valitsemassa soveliasta maisemaa piirrosluonnosta varten ja antanut minun odottaa. Te kaikkein vilpillisin majuri, kuinka voitte?" jatkoi hän ojentaen puhutellulle pikkusormensa.

"Rouva Skewton", sanoi Dombey, "sallikaa minun esitellä teille ystäväni Carker". Vaistomaisesti Dombey pani "ystävä" sanalle erikoisen painon kuin ilmaistakseen, että esitetty henkilö sai hänen luvallaan hyötyä sellaisesta viittauksesta. "Olettehan kuullut minun mainitsevan herra Carkeria."

"Kovin hauska tutustua", virkkoi rouva Skewton herttaisesti.

Carkerkin oli tietysti ihastunut. Olisiko hän ollut Dombeyn vuoksi ihastuneempi, jos rouva Skewton olisi ollut (niinkuin hän ensin oli luullut) se Edith, jonka maljan he olivat juoneet edellisenä iltana?

"Mutta missä ihmeessä Edith on?" huudahti rouva Skewton katsellen ympärilleen. "Yhä vielä ovella antamassa Withersille määräyksiä taulujen kehystämisestä! Hyvä herra Dombey, tahdotteko olla niin ystävällinen —"

Dombey oli jo lähtenyt häntä hakemaan. Hetken kuluttua hän palasi taluttaen samaa aistikkaasti puettua ja erittäin kaunista naista, jonka Carker oli tavannut puiden varjossa.

"Carker —" aloitti Dombey, mutta huomattuaan heidän jo tuntevan toisensa vaikeni hämmästyneenä.

"Olen tälle herralle kiitollisuudenvelassa siitä, että hän äsken pelasti minut eräästä tunkeilevasta kerjäläisestä", sanoi Edith kumartaen ylpeästi.

"Olen kohtalolle kiitollinen siitä, että se soi minulle tilaisuuden suorittaa pikku palveluksen henkilölle, jonka palvelijana oleminen tekee minut ylpeäksi", virkkoi Carker kumartaen syvään.

Kun Edithin silmät viipyivät hänessä hetkisen ja sitten painuivat lattiaan, näki Carker niiden kirkkaassa ja tutkistelevassa katseessa epäilyksen, ettei hän ollut saapunut heidän äskeiselle kohtauspaikalleen vasta silloin, kun oli sekaantunut kerjäläisnaisen sanoihin, vaan oli salaa tarkastellut jo aikaisemmin. Ja toisaalta Edith heti tajusi Carkerin katseesta, ettei hänen epäluulonsa ollut aiheeton.

"Tosiaankin", huudahti rouva Skewton, joka oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen tarkastellakseen Carkeria lornettinsa lävitse ja tyytyväisyydekseen todennut (niinkuin hän kuuluvasti kuiskasi majurille) hänen olevan pelkkää sydäntä, "tosiaankin, tämäpä on ihastuttavimpia sattumia, mitä koskaan olen kuullut. Edith kulta, siinä näkyy niin selvän kohtalon viittaus, että tekisi melkein mieli panna kädet ristiin rinnalle ja sanoa samoin kuin jumalattomat turkkilaiset: Ei ole olemassa muuta koin — mikä se nyt onkaan — se ja se, ja se ja se on hänen profeettansa!"

Edith ei suvainnut mitenkään korjata tätä kummallista koraanin lausetta, mutta Dombeystä tuntui tarpeelliselta tehdä muutamia kohteliaita huomautuksia.

"Minulle tuottaa suurta iloa", virkkoi hän kömpelön ritarillisesti, "että minulle niin läheisellä henkilöllä kuin Carkerilla on ollut kunnia ja onni tehdä edes pieni palvelus rouva Grangerille". Dombey kumarsi hänelle. "Mutta minulle tuottaa jonkin verran mielipahaa ja tekee minut tosiaankin kateelliseksi Carterille" — hän pani vaistomaisesti korkoa näille sanoille ikäänkuin tuntien, että niihin ehdottomasti sisältyi kerrassaan hämmästyttävä väite — "kateelliseksi Carkerille, ettei minulla itselläni ollut sitä kunniaa eikä onnea". Dombey kumarsi taas. Edith pysyi liikkumatta, paitsi että nyrpisti huultaan.

"Totta vie", huudahti majuri puhjeten puhumaan nähdessään tarjoilijan, joka oli tullut ilmoittamaan aamiaisen olevan valmiina, "minusta on kerrassaan omituista, ettei ihmisellä ole kunniaa ja onnea ampua kaikkia tuollaisia kerjäläisiä pään lävitse joutumatta siitä vastuuseen. Mutta tässä tarjoan käsivarren rouva Grangerille, jos hän tahtoo suoda J.B:lle sen kunnian, että tarttuu siihen; ja suurin palvelus, minkä Joe voi suorittaa teille juuri nyt, on taluttaa teidät pöytään!"

Näin sanoen majuri ojensi käsivartensa Edithille. Dombey talutti rouva
Skewtonia, ja Carker asteli viimeisenä hymyillen seurueelle.

"Olen tosiaankin iloinen, herra Carker", huomautti rouva Skewton aamiaisen aikana tarkastettuaan häntä lornetillaan vielä toisen kerran hyväksyvästi, "että olette järjestänyt käyntinne tänne niin sopivaan aikaan. Nythän voitte tulla mukaan retkellemme, joka varmasti on ihastuttava!"

"Mikä retki tahansa olisi ihastuttava sellaisessa seurassa", vastasi
Carker, "mutta uskon, että se muutenkin on hauska".

"Oi!" huudahti rouva Skewton raukean haltioituneena, "linna on hurmaava! Tulee mieleen Keskiaika — ja muuta sellaista — mikä on niin kerrassaan hienoa. Ettekö ole hurjasti ihastunut Keskiaikaan, herra Carker?"

"Tavattomasti", vastasi Carker.

"Niin lumoavia aikoja!" huudahti Kleopatra. "Niin täynnä uskoa! Niin voimakkaita ja tarmokkaita! Niin maalauksellisia! Niin täydelleen poikkeavia kaikesta jokapäiväisestä. Laupias taivas! Jospa meille säilyisi hiukankaan enemmän olemassaolon runoutta näinä hirveinä aikoina!"

Koko ajan puhuessaan rouva Skewton tarkasteli tutkivasti Dombeyta, joka katseli Edithiä. Tämä puolestaan kuunteli, mutta ei nostanut kertaakaan silmiään.

"Me pidämme niin hirveästi kiinni todellisuudesta, herra Carker", huomautti rouva Skewton, "eikö niin?"

Harvoilla ihmisillä oli vähemmän syytä surkutella todellisuuden tavoittelua kuin Kleopatralla, jolla oli omassa olennossaan niin paljon väärää kuin suinkin oli mahdollista elävälle ihmiselle. Mutta sittenkin Carker valitteli mainittua aikaa ja myönsi meidän olevan siinä suhteessa kerrassaan paatuneita.

"Linnan maalaukset ovat jumalallisia!" sanoi Kleopatra. "Toivoakseni olette ihastunut tauluihin?"

"Vakuutan teille, rouva Skewton", virkkoi Dombey, arvokkaasti auttaen konttoripäällikköään, "että Carkerilla on erittäin hyvä aisti, suorastaan luontainen vaisto arvostelemaan maalaustaidetta. Hän on itsekin melkoisen etevä taiteilija. Rouva Grangerin maku ja taito tulevat varmasti tuottamaan hänelle suurta iloa."

"Hitto vieköön!" huudahti majuri Bagstock, "minun käsitykseni mukaan te olette ihme, herra Carker, ja osaatte kaikkea."

"Uskotte liian paljon minusta, majuri Bagstock", virkkoi Carker hymyillen kainosti. "Minä kykenen vain hyvin vähään. Mutta herra Dombey jakelee niin avokätisesti kiitostaan pienimmällekin jokapäiväiselle taidolle, joka minun kaltaiseni miehen on melkein välttämättä hankittava, kun hän taas itse toisenlaisessa asemassaan on niin paljon sen yläpuolella, että —" Carker kohautti olkapäitään jättäen ylistyksensä kesken eikä lausunut enää sanaakaan.

Koko aikana Edith ei ollut nostanut silmiään paitsi kerran sivumennen vilkaistakseen äitiinsä, kun tämän hehkuva henki pukeutui kovin yltiöpäisiin sanoihin. Mutta Carkerin lakatessa puhumasta hän katsahti Dombeyhin. Sitä kesti vain hetkisen, mutta hänen kasvoilleen ilmeni tuokioksi halveksivaa ihmetystä, mikä ei jäänyt huomaamatta eräältä koko seurueelle hymyilevältä katselijalta.

Dombey tapasi Edithin katseen juuri sen siirtyessä pois ja käytti tilaisuutta hyväkseen pidättääkseen sitä.

"Olette kovaksi onneksi jo usein käynyt Warwickissa?" virkkoi Dombey.

"Joitakin kertoja."

"Pelkäänpä, että käynti siellä teistä tuntuu ikävältä?"

"Ei, ei suinkaan."

"Oh, sinä olet kuin serkkusi Feenix, Edith kulta", huomautti rouva Skewton. "Hän on käynyt Warwickissa ainakin viisikymmentä kertaa, mutta jos hän tulisi Leamingtoniin huomenna — toivoisinpa, että hän tulisi, rakas enkeli — menisi hän sinne taas seuraavana päivänä."

"Mehän olemme kaikki innokkaita, äiti, eikö niin?" virkkoi Edith kylmästi hymyillen.

"Ehkä liian paljon pysyäksemme rauhallisina, rakkaani", vastasi hänen äitinsä, "mutta emme valita. Meidän omat tunteemme palkitsevat meidät. Jos, niinkuin serkkusi Feenix sanoo, miekka kuluttaa — mikä se nyt taas onkaan —"

"Ehkä huotran", sanoi Edith.

"Juuri niin — huotran vähän liian nopeasti, johtuu se siitä, että se on kirkas ja hehkuva, senhän tiedät, kultaseni."

Rouva Skewton päästi pienen huokauksen, jonka tarkoituksena oli heittää varjo sen lyhyen puumiekan pinnalle, jonka huotrana hänen herkkä pintansa oli. Sitten hän kallisti päänsä toiselle puolelle Kleopatran tapaan ja katseli miettivän ja hellän näköisenä rakasta lastaan.

Edith oli kääntänyt kasvonsa Dombeyhin päin silloin, kun tämä ensiksi puhutteli häntä, ja pysynyt siinä asennossa äitinsäkin kanssa keskustellessaan ikäänkuin pitäen mielenkiintonsa vireillä siltä varalta, että Dombeylla olisi hänelle vielä jotakin sanomista. Tässä yksinkertaisessa kohteliaisuudessa oli jotakin melkein uhmaavaa, ikäänkuin se olisi suoritettu pakosta tai kauppana, johon hänen oli vasten tahtoaan suostuttava. Sen pani jälleen merkille sama mies, joka hymyillen tarkasteli koko seuruetta, ja johtui muistelemaan Edithiä sellaisena kuin oli hänet ensiksi nähnyt silloin, kun hän luuli olevansa yksin puiden keskellä.

Kun Dombeylla ei ollut mitään muuta sanottavaa, ehdotti hän — aamiainen oli nyt lopussa ja majuri täynnä kuin jättiläiskäärme — että he lähtisivät. Vaunut, jotka Dombey oli tilannut, odottivat ovella. Niihin asettuivat molemmat naiset, majuri ja Dombey. Alkuasukas ja kalpea miespalvelija kiipesivät ajajanistuimelle, Towlinson jäi taakse, ja Carker ratsasti perässä.

Hän pysytteli noin sadan metrin päässä vaunuista ja tarkkasi niitä koko matkan ajan kuin itse olisi kissa ja vaunuissa istuvat neljä henkilöä hiiriä. Katsahtaessaan tien toiselle tai toiselle puolelle — pitkin etäistä maisemaa sileine aaltomaisine kukkuloineen, tuulimyllyineen, vaimoineen, niittyineen, papupeltoineen, luonnonkukkineen, talonpoikaispihoineen, heinäpieleksineen ja metsiköstä kohoavine kirkontorneineen — tai ylös aurinkoiseen ilmaan, jossa perhoset liitelivät hänen päänsä ympärillä ja linnut livertelivät laulujaan — tai alas, missä puiden varjot sekaantuivat yhteen ja loivat värisevän maton tielle — tai eteenpäin, missä tien yli kurottautuvien puiden holvit näyttivät hämäriltä, saaden vain vähän valoa lehtien lomitse — hän piti aina yhtä silmännurkkaansa suuntautuneena Dombeyn selvästi näkyviin, häneen päin käännettyihin kasvoihin ja hatunsulkaan, joka nuokkui huolettomasti ja halveksivasti heidän välissään hyvin samaan tapaan kuin hän oli nähnyt ylpeiden silmäluomien painuvan varsinkin silloin, kun se henkilö, joka nyt istui vaunuissa vastapäätä, kiinnitti huomionsa kauniisiin kasvoihin. Vain yhden ainoan kerran Carker hellitti terävän katseensa näistä olennoista, ja se tapahtui silloin, kun hän hypättyään pensaiden ylitse ja nelistettyään erään pellon poikki kerkisi perille ennen vaunuja, ollakseen auttamassa naisia alas vaunuista. Silloin Carker hetkiseksi kohtasi Edithin katseen hänen ensimmäisessä hämmästyksessään, mutta koskettaessaan häntä pehmeällä valkoisella kädellään huomasi sen taas suuntautuvan ylitseen samoin kuin aikaisemminkin.

Rouva Skewton oli päättänyt ottaa Carkerin haltuunsa ja näyttää hänelle linnan ihanuuksia, tahtoen samalla pidellä kiinni myös majurin käsivarresta. Viimemainitulle parantumattomalle ja runouden asioissa kaikkein vääräoppisimmalle olennolle tekisi hänen mielestään sellainen seura hyvää. Tämä järjestely antoi Dombeylle tilaisuuden saatella Edithiä, kuten hän tekikin astellen heidän edellään huoneiden lävitse juhlallisin ja mahtavin askelin.

"Oi noita suloisia menneitä aikoja, herra Carker", virkkoi Kleopatra, "ihanine linnoituksineen, rakkaine vanhoine tyrmineen, kidutuskammioineen, romanttisine kostoineen, maalauksellisine rynnäkköineen ja piirityksineen ja muine viehätyksineen, jotka tekevät elämän todella hurmaavaksi! Kuinka hirveästi olemmekaan turmeltuneet!"

"Niin, me olemme surkuteltavasti rappeutuneita", myönsi Carker.

Omituista heidän seurustelussaan oli se, että rouva Skewton kesken innostustaankin ja Carker kohteliaisuudestaan huolimatta tarkastelivat kumpikin Dombeyta ja Edithiä. Niin eteviä kuin molemmat olivatkin seurustelukyvyiltään, puhuivat he senvuoksi jonkin verran hajamielisesti ja umpimähkään.

"Meillä ei ole lainkaan uskoa jäljellä", huomautti rouva Skewton, heristäen ryppyistä korvaansa, sillä Dombey puhui jotakin Edithille. "Me emme enää usko rakkaisiin vanhoihin ritareihin, jotka olivat peräti viehättäviä olentoja — tai rakkaisiin vanhoihin pappoihin, jotka olivat mitä sotaisimpia miehiä — tai edes tuon verrattoman Elisabeth-kuningattaren aikoihin, jonka kuvan näemme seinällä ja jonka hallituskausi oli niin kultaista aikaa. Suloinen olento! Hän oli pelkkää sydäntä! Ja tuo hänen lumoava isänsä! Toivon teidän olevan haltioissanne Henrik kahdeksannen vuoksi!"

"Ihailen häntä hyvin paljon", myönsi Carker.

"Niin karski!" huudahti rouva Skewton, "eikö ollutkin? Niin jyrkkä. Niin aitoenglantilainen. Ja katsokaapa millainen taulu hänestä on maalattu — pienet tirkistelevät silmät ja hyväntahtoinen leuka!"

"Ah, hyvä rouva!" huudahti Carker seisahtuen äkkiä, "mutta kun on puhe tauluista — katsokaahan tuota sommitelmaa! Mikä taulukokoelma voi koko maailmassa tarjota tuon vertaista?"

Näin sanoen hän osoitti oviaukon kautta Dombeyta ja Edithiä, jotka seisoivat toisen huoneen keskellä kahden.

He eivät vaihtaneet sanaa tai katsettakaan. Seisoen yhdessä käsi kädessä he näyttivät olevan kauempana toisistaan kuin jos meri olisi heidät erottanut. Molempien ylpeydessäkin oli ero, joka loitonsi heidät toisistaan edemmäksi kuin jos toinen olisi ollut koko luomakunnan ylpein ja toinen nöyrin olento, Dombey itsetyytyväisenä, taipumattomana, kaavamaisena, kovana, Edith kauniina ja suloisena, mutta täydelleen kylmäkiskoisena itseään, Dombeyta ja kaikkea muuta ympärillään olevaa kohtaan, halveksien omaa viehätysvoimaansa nyrpistämällä ylpeästi kulmakarvojaan ja huultaan, ikäänkuin se olisi hänelle vastenmielinen koriste tai puku. Niin epämukaisilta ja vastakkaisilta he näyttivät, niin täydelleen nurjan sattuman ja huonon onnen takomien kahleitten toisiinsa liittämiltä, että vilkas mielikuvitus olisi voinut ajatella seinillä riippuvien kuvien hämmästyvän tästä luonnottomasta yhdistelmästä ja katselevan sitä, kullakin oma ilmeensä kasvoillaan. Jurot ritarit ja sotilaat tarkastelivat heitä äreän näköisinä. Muuan kirkonmies käsi kohotettuna syytti heitä pilkasta, kun sellainen pari saattoi tulla Jumalan alttarin eteen. Maisemain tyynet vedenpinnat, joiden syvyyksistä aurinko kuvastui, kyselivät, eikö ollut hukuttautumisen mahdollisuutta, jollei muuta pelastuskeinoa ollut jäljellä. Rauniot huusivat: "Katsokaa tänne ja nähkää, mitä me olemme kahlittuina hävittävään aikaan!" Eläimet, jotka luonnostaan olivat toisilleen vihamielisiä, ahdistivat toisiaan opiksi heille. Lemmen jumalat pakenivat pelästyneinä, eikä marttyyrikuolemaa esittävissä historiallisissa maalauksissa ollut sellaista tuskaa näkyvissä.

Sittenkin rouva Skewton oli niin ihastunut nähdessään tämän ryhmän, johon Carker kiinnitti hänen huomionsa, ettei malttanut olla puoliääneen ihmettelemättä, kuinka suloinen ja sielukas se oli. Edith, joka kuuli sen, katsahti taakseen, ja närkästyksen puna kohosi hänen kasvoilleen hiusmartoon asti.

"Rakas Edithini tietää, että ihailin häntä juuri", virkkoi Kleopatra koskettaen melkein arasti tyttärensä selkää päivänvalollaan. "Suloinen kultani!"

Taas Carker näki saman taistelun, jonka katselijaksi oli niin odottamatta joutunut lehdossa. Taas hän näki ylpeän ikävystymisen ja välinpitämättömyyden leviävän Edithin kasvoille ja verhoavan ne kuin pilveen.

Edith ei kohottanut silmiään häneen, vaan tehden niillä tuskin huomattavan käskevän liikkeen näytti kehoittavan äitiään tulemaan lähemmäksi. Rouva Skewton katsoi parhaaksi ymmärtää tämän vihjauksen, tuli nopeasti hänen luokseen molempine ritareineen ja pysytteli siitä lähtien tyttärensä likellä.

Kun mikään ei enää hajoittanut Carkerin tarkkaavaisuutta, alkoi hän puhella tauluista, valikoida parhaita niiden joukosta ja osoittaa niitä Dombeylle. Koko ajan hän samalla ilmaisi luontaista ihailuaan Dombeyn suuruutta kohtaan ja sydämellistä alttiuttaan sovittamalla hänen kaukoputkensa lasit oikealle kohdalle tai etsimällä luettelosta selityksiä tai pitämällä hänen keppiään. Nämä palvelukset eivät tosin johtuneet alkuaan Carkerista, vaan itse Dombeysta, joka mielellään näytti esimiehyyttään sanomalla hillityn käskevästi ja huolettomalla äänellä: "Carker, olkaa niin hyvä ja auttakaa minua", ja hymyilevä herra täyttikin aina käskyn kerkeästi.

He tarkastivat taulut, seinät, variksenpesän ja kaiken muun, ja koska he yhä vieläkin olivat pieni seurue ja majuri pysyi jokseenkin syrjässä, ollen uninen ruuansulatuksen kestäessä, kävi Carker puheliaaksi ja hupaiseksi. Alussa hän enimmäkseen kääntyi rouva Skewtonin puoleen, mutta kun tämä tunteellinen nainen ensimmäisen neljännestunnin kuluttua oli joutunut niin haltioihinsa, ettei voinut tehdä muuta kuin haukotella (ne olivat niin täydellisiä runollisen innostuksen tuotteita, huomautti hän selittääkseen tätä ihastuksen purkamistapaa), suuntasi hän huomaavaisuutensa Dombeyhin. Tämä ei virkkanut juuri muuta kuin sattumalta "Juuri niin, Carker", tai "Tosiaankin, Carker", mutta äänettömästi hän kehoitti Carkeria jatkamaan ja hyväksyi mielessään täysin hänen käytöksensä. Hänestä oli näet paikallaan, että joku puhui, ja hän otaksui, että Carkerin huomautukset, jotka olivat tavallaan kuin pääliikkeen haaraosastoja, saattoivat huvittaa rouva Grangeria. Carker, joka osasi olla erittäin hienotunteinen, ei kertaakaan ollut niin rohkea, että olisi puhutellut Edithiä suoranaisesti, mutta Edith näytti kuuntelevan, vaikkei keltaakaan vilkaissut häneen. Kerran pari, kun Carker erikoisesti osoitti nöyryyttään, välähti Edithin kasvoilla heikko hymy, ei valon, vaan synkän varjon kaltainen.

Kun Warwickin linna vihdoinkin oli jokseenkin perinpohjin tutkittu ja majuri lopen nääntynyt, puhumattakaan rouva Skewtonista, jonka omituiset ilonilmaukset olivat käyneet herkeämättömiksi, käskettiin taas vaunut esille ja he lähtivät ihailemaan muutamia lähiseudun kauniita näköaloja. Dombey huomautti erästä niistä katseltaessa, että rouva Grangerin kauniin käden siitä tekemä luonnos olisi hänelle hauska muisto näin miellyttävästä päivästä, vaikka hänelle tosin ei ollut välttämätön mikään keinotekoinen muisto (hän kumarsi kankeasti), koska hän aina osaisi panna arvoa tälle retkelle. Kalpealla Withersillä olikin kainalossaan Edithin luonnoskirja, ja rouva Skewton käski hänen heti tuoda sen esille. Vaunut pysähdytettiin, jotta Edith saisi laatia piirustuksen, jonka Dombey aikoi tallettaa aarteittensa joukkoon.

"Mutta pelkään vaivaavani teitä liiaksi", virkkoi Dombey.

"Ette suinkaan. Miltä kohdalta piirustan sen?" vastasi Edith kääntyen häneen puoleensa yhtä väkinäisen kohteliaasti kuin ennenkin.

Dombey kumarsi taas niin, että hänen kaulaliinansa ratisi, ja sanoi jättävänsä vaalin taiteilijan huoleksi.

"Mieluummin soisin teidän itse valitsevan", huomautti Edith.

"Sanokaamme sitten tästä", virkkoi Dombey. "Tämä näyttää sopivalta kohdalta siihen tarkoitukseen, tai — Carker, mitä te ajattelette?"

Etualalla vähän matkan päässä sattui olemaan lehto, jokseenkin samanlainen, jossa Carker oli kierrellyt aamulla. Erään puun alla oli penkkikin kuten siellä, missä hänen kävelynsä oli aamulla keskeytynyt.

"Uskaltaisinko huomauttaa rouva Grangerille", virkkoi Carker, "että tuo on hauskannäköinen — melkeinpä omituinen — näköala?"

Edith seurasi silmillään hänen ratsastuspiiskansa osoittamaan suuntaan ja vilkaisi sitten nopeasti hänen kasvoihinsa. Esittelynsä jälkeen he vaihtoivat nyt toisen silmäyksen, eikä se eronnut ensimmäisestä minkään muun kuin selvyytensä puolesta.

"Pidättekö tuosta?" kysyi Edith Dombeylta.

"Se on ihastuttava", vastasi Dombey.

Vaunut ajoivat siis sille kohdalle, johon Dombey oli niin ihastunut. Edith ei liikahtanutkaan istuimeltaan, vaan avasi luonnoskirjansa tapansa mukaan ylpeän kylmäkiskoisesti ja aloitti työnsä.

"Kynäni ovat kaikki tylsiä", huomautti hän keskeyttäen työnsä ja käännellen niitä.

"Sallikaa minun auttaa", pyysi Dombey. "Tai Carker osaa paremmin, koska hän ymmärtää näitä asioita. Carker, olkaa hyvä ja teroittakaa nämä rouva Grangerin kynät."

Carker ratsasti vaununoven luokse rouva Grangerin rinnalle, antoi ohjasten pudota hevosen kaulalle, otti kumartaen ja hymyillen kynät Edithin kädestä ja istui satulassa rauhallisesti teroittaen niitä. Sen tehtyään hän pyysi lupaa pidellä niitä ja antaa yhden kerrallaan rouva Grangerille sitä mukaa kuin kyniä tarvittiin. Näin Carker viipyi hänen lähellään tehden monta huomautusta hänen erinomaisesta taidostaan — etenkin puiden luonnostamisessa — ja katseli piirroksen valmistumista. Dombey seisoi vaunuissa jäykkänä ja suojana kuin erikoisesti kunnioitettava haamu ja katseli myöskin. Kleopatra ja majuri kuhertelivat yhdessä kuin kaksi vanhaa kyyhkystä.

"Oletteko tyytyväinen tähän vai valmisteenko sitä vähän enemmän?" kysyi
Edith näyttäen luonnosta Dombeylle.

Dombey pyysi, ettei sitä muutettaisi, sillä se oli täydellinen.

"Se on verraton", huomautti Carker näyttäen kaikki punaiset ikenensä kiitosta lausuessaan. "En osannut odottaa mitään niin kaunista ja samalla niin harvinaista."

Tämä soveltui yhtä hyvin taiteilijaan kuin hänen luonnokseensa. Mutta Carkerin käytös oli kaikin puolin avoin, ei ainoastaan hänen suunsa, vaan hänen koko henkensäkin. Sellaisena hän pysyi myös silloin, kun luonnos pantiin syrjään Dombeyn varalle ja piirustustarpeet talteen. Sitten hän luovutti kynät (jotka Edith otti vastaan kylmästi kiittäen, mutta suomatta katsettakaan), kiristi ohjaksia, peräytti hevosensa ja alkoi taas seurata vaunuja.

Ratsastaessaan hän mahdollisesti ajatteli, että tämä mitätön luonnoskin valmistettiin ja jätettiin omistajalleen, ikäänkuin siitä olisi hierottu kauppaa ja sitten ostettu se, tai vaikka Edith oli suostunut tähän pyyntöön niin auliisti, hänen kasvonsa olivat luonnoksen ylitse kumartuneina tai sen aiheena oleviin etäisiin esineihin suuntautuneena kuvastaneet ylpeätä naista, joka oli alentunut halpaan ja kurjaan sopimukseen, mutta joka tapauksessa hän hymyili, ja samalla kun hän näytti vapaasti katselevan ympärilleen nauttien ilmasta ja ratsastuksesta, tarkasteli hän toisella silmännurkallaan vaunuja.

He tekivät retken Kenilworthin kuuluisille raunioille ja katselivat vielä lisää eri maisemia. Rouva Skewton huomautti Dombeylle, että Edith oli piirtänyt niistä useimmat, niinkuin herra Dombeykin itse jo oli nähnyt hänen luonnoskirjastaan. Niin päättyi tämä huviretki, ja rouva Skewton ja Edith vietiin asuntoonsa, jonne Kleopatra ystävällisesti kutsui illaksi Carkerin yhdessä Dombeyn ja majurin kanssa kuuntelemaan Edithin soittoa. Sitten herrat palasivat hotelliinsa päivälliselle.

Päivällinen oli eilisen jäljennös, paitsi että majurin riemu oli lisääntynyt neljälläkolmatta tunnilla ja että hän oli vähemmän salaperäinen. Edithin malja juotiin taas, Dombey tunsi jälleen mieluisaa hämmennystä, ja Carker oli tulvillaan harrastusta ja ylistystä.

Rouva Skewtonilla ei ollut muita vieraita. Edithin piirustuksia oli ehkä vähän tavallista runsaammin kaikkialla huoneessa.

Kalpea palvelija Withers toi tavallista väkevämpää teetä. Harppu ja piano olivat valmiina. Edith soitti ja lauloi, mutta ikäänkuin Dombeyn tilauksesta, vaikka hänen äitinsä olikin sen ensin ottanut puheeksi.

"Edith kultaseni", virkkoi näet rouva Skewton puolisen tuntia teen juonnin jälkeen. "Herra Dombey varmaankin kovasti haluaisi kuulla sinun soittavan."

"Herra Dombey voi epäilemättä lausua sen itsekin, äiti."

"Olisin teille tavattoman kiitollinen", virkkoi Dombey.

"Mitä haluatte kuulla?" kysyi rouva Granger.

"Pianoa", sanoi Dombey epäröiden.

"Mitä vain haluatte. Te saatte itse määrätä."

Edith soitti siis aluksi pianoa, sitten harppua. Senjälkeen hän lauloi ja suoritti kaikki yhtä kylmäkiskoisesti, jopa laulamiensa ja soittamiensa kappaleiden valinnankin. Niin kylmä ja väkinäinen, vaikka samalla hidastelematon ja täydellinen suostumus Dombeyn toivomuksiin, joita esitettiin nimenomaan hänelle eikä kellekään toiselle, ei voinut jäädä huomaamatta Carkerin teräviltä silmiltä, niin syventynyt kuin hän näyttikin olevan lautapelin salaisuuksiin. Myöskin sen seikan hän pani merkille, että Dombey ilmeisesti ylpeili vaikutusvallastaan ja näytteli sitä mielellään.

Siitä huolimatta Carker pelasi niin hyvin — joitakin pelejä majurin ja joitakin Kleopatran kanssa, jonka valppautta Dombeyn ja Edithin seurustelun tarkkaamisessa ei yksikään ilves olisi voittanut — että hänen arvonsa yhä nousi rouva Skewtonin suosiossa. Kun hän hyvästellessään pahoitteli, että hänen oli seuraavana aamuna palattava Lontooseen, lausui Kleopatra sen toivomuksen, että koska tunteitten yhteyttä ei ollut tavattavissa joka päivä, tämä heidän kohtaamisensa ei mitenkään saisi olla viimeinen.

"Samoin toivon minäkin, että pian taas tapaamme toisemme", virkkoi Carker luoden merkitsevän katseen perällä istuvaan pariin ja seurasi majuria ovesta ulos.

Dombey, joka oli lausunut juhlalliset jäähyväiset Edithille, teki kumarruksen tai kumarruksentapaisen Kleopatran leposohvan puoleen ja virkkoi matalalla äänellä:

"Olen pyytänyt rouva Grangerilta lupaa käydä häntä tervehtimässä huomisaamuna — erään asian vuoksi — ja hän on määrännyt ajaksi kello kaksitoista. Uskallanko toivoa saavani tavata teidät jälkeenpäin, rouva Skewton?"

Kleopatra oli niin mielissään ja liikutettu tästä tietysti käsittämättömästä puheesta, ettei osannut tehdä muuta kuin sulkea silmänsä, pudistaa päätänsä ja ojentaa kätensä Dombeylle, joka — tietämättä oikein mitä pitäisi tehdä — päästä sen irti.

"Tulkaa, Dombey!" huusi majuri katsoen sisään ovesta. "Hitto vieköön, vanhan Joen tekisi kovin mieli ehdottaa muutosta Royal-hotellin nimeen. Sitä pitäisi nimittää Kolmeksi Iloiseksi Vanhaksipojaksi meidän ja herra Carkerin kunniaksi." Samalla majuri taputti Dombeyta selkään ja iskettyään silmää hänen olkansa ylitse naisille, veren tulvahtaessa peloittavasti hänen päähänsä, vei hänet mukanaan.

Rouva Skewton lepäsi sohvallaan, ja Edith istui ääneti loitompana harppuineen. Leikitellen viuhkallaan äiti vilkaisi monta kertaa salaa tyttäreensä, mutta tämä ei liikahtanutkaan, vaan istui synkän ja miettivän näköisenä, katse painuksissa.

Näin kului pitkä aika eikä vaihdettu sanaakaan, kunnes rouva Skewtonin kamarineito ilmestyi tapansa mukaan valmistamaan häntä vähitellen makuulle. Iltaisin tämä palvelijatar olisi paremminkin voinut olla luuranko viikatteineen ja tuntilaseineen kuin nainen, sillä hänen kosketuksensa oli kuoleman hipaisua. Maalattu olento värisi hänen kättensä pitelyssä, vartalo kutistui kokoon, tukka putosi pois, kaarevat mustat kulmakarvat muuttuivat mitättömiksi harmaiksi tupsuiksi, kalpeat huulet vetäytyivät kurttuun, iho kävi kalmankarvaiseksi ja irtonaiseksi. Kleopatran paikalle jäi vain vanha, kulunut, keltainen, tutiseva punasilmäinen nainen, joka käärittiin kuin kurja mytty tahraantuneeseen flanellipukuun.

Äänikin oli perin muuttunut, kun hän puhutteli Edithiä heidän jäätyään kahden kesken.

"Miksi et kerro minulle, että hän tulee tänne huomenna sopimuksen mukaan?" kysyi hän.

"Koska jo tiedät sen, äiti."

Kuinka ivallisesti hän painostikaan viime sanaa!

"Sinähän tiedät hänen ostaneen minut", jatkoi Edith. "Tai että hän ostaa huomenna. Hän on harkinnut kauppaa, näyttänyt tavaraa ystävälleen, onpa ylpeäkin siitä. Hän luulee sen vastaavan hänen toiveitaan, se on saatavissa kyllin halvalla, ja hän ostaa sen huomenna. Hyvä Jumala, että minun piti kokea tämäkin ja käsittää se!"

Jos puristaa yksiin kauniisiin kasvoihin sadan ylpeän ja intohimoisen naisen tietoisen itsensäalentamisen ja palavan vihan, saa silmiinsä saman näyn, joka tässä kätkeytyi kahden valkean värisevän käsivarren väliin.

"Mitä tarkoitat?" virkkoi äiti vihaisena. "Etkö ole lapsesta alkaen —"

"Lapsesta!" huudahti Edith katsahtaen häneen. "Milloin minä olen ollut lapsi? Mitä lapsuutta sallit koskaan minulle? Minä olin nainen — viekas, salakavala, rahanhimoinen, miehiä pyydystelevä — ennenkuin tunsin itseni tai sinut tai edes ymmärsin jokaisen oppimani uuden tempun perussyyn ja kurjan tarkoituksen. Sinä synnytit naisen. Katso häntä — nyt hän on ylpeytensä kukkuloilla."

Puhuessaan hän löi kädellään kaunista rintaansa kuin olisi tahtonut iskeä itsensä maahan.

"Katso minua, joka en ole koskaan tiennyt, mitä merkitsee omistaa rehellinen sydän ja rakastaa. Katso minua, jota opetettiin punomaan juonia toisten lasten vielä leikkiessä. Nuorena, mutta täytenä mestarina vehkeilyssä, jouduin naimisiin miehen kanssa, josta en vähääkään huolinut. Hän jätti minut leskeksi kuollen ennenkuin sai käsiinsä perintönsä — hyvin ansaittu rangaistus sinulle! Niin, katso minua ja sano sitten, mitä minun elämäni on ollut näinä kymmenenä vuonna senjälkeen."

"Me olemme ponnistelleet parhaamme mukaan hankkiaksemme sinulle hyvän naimiskaupan", vastasi äiti. "Se on ollut sinun elämääsi. Ja nyt olet saavuttanut päämääräsi."

"Markkinoilla ei ole ainoatakaan orjaa tai hevosta niin näytelty ja tarjottu ja tutkittu ja kehuttu, äiti, kuin minua näinä kymmenenä häpeällisenä vuotena", herjasi Edith kasvot tulisina ja pannen joka sanalle katkeran painon. "Eikö se ole totta? Eikö minusta ole tullut kaikkien miesten puheenparsi? Eivätkö hupsut, irstailijat, nuoret pojat, höperöt ukot ole liehitelleet minua ja yksi toisensa perästä luopuneet minusta, koska sinä olit liian avomielinen viekkaudestasi huolimatta, jopa liian vilpitön kaikkien petollisten temppujesi ohella, kunnes olemme melkein joutuneet huonoon maineeseen? Enkö ole sallinut katsella ja koskettaa itseäni", lisäsi hän silmien leimutessa, "melkein kaikkialla Englannissa, jossa meidän seurapiirimme ihmisiä on ollut koolla? Eikö minua ole metsästetty ja kaupittu joka paikassa, kunnes viimeinen itsekunnioituksen kipinä on sammunut minussa ja inhoan itseäni? Onko tämä ollut toinen lapsuuteni? Minulla ei ollut muuta sitä ennen. Älä väitä, ainakaan tänä iltana, että asian laita on toisin."

"Sinä olisit voinut joutua hyviin naimisiin, Edith, ainakin kaksikymmentä kertaa, jos olisit antanut jonkun verran rohkaisua", virkkoi hänen äitinsä.

"En! Sen, joka ottaa minut tällaisena hylkytavarana kuin nyt olen ja ansaitsenkin olla", vastasi Edith kohottaen päätänsä ja väristen häpeästä ja kiihkeästä ylpeydestä, "sen täytyy ottaa minut, niinkuin tämä mies tekee, minun tarvitsemattani virittää hänelle ansaa. Hän näkee minut huutokaupassa ja arvelee sopivaksi ostaa minut. No ostakoon! Kun hän tuli katselemaan minua — ehkä tekemään tarjousta — vaati hän nähdäkseen luettelon kyvyistäni. Minä annoin sen hänelle. Kun minun oli näytettävä hänelle jokin taitoni puolustaakseni hänen kauppaansa ystävien silmissä, vaadin häntä sanomaan, mitä hän halusi niistä, ja sitten tottelin. Enempää en tee. Hän tekee kaupan vapaaehtoisesti täysin tietoisena tavaran arvosta ja rahansa vallasta. Toivon, ettei hän siinä koskaan pety. Minä en ole kehunut tavaraa tai tyrkyttänyt sitä hänelle. Et sinä myöskään, mikäli olen voinut sitä estää."

"Sinä puhut omituisesti omalle äidillesi tänä iltana, Edith."

"Niin minustakin tuntuu vielä selvemmin kuin sinusta", virkkoi Edith. "Mutta minun kasvatukseni on loppuun suoritettu jo kauan sitten. Minä olen nyt liian vanha ja olen asteettain vaipunut liian syvälle lähteäkseni uudelle tielle, pidättääkseni sinua ja auttaakseni itseäni. Kaiken sen itua, mikä tekee naisen uskolliseksi ja hyväksi, ei ole koskaan hoivattu minun rinnassani, eikä minulla ole mitään mihin turvata silloin, kun itsehalveksiminen herää sydämessäni." Hänen äänessään ilmeni liikuttavaa surumielisyyttä, mutta se hävisi hänen jatkaessaan ivallisesti hymyillen: "Koska nyt olemme ylhäisiä ja köyhiä, täytyy minun tyytyä siihen, että tulemme rikkaiksi tällaisilla keinoilla. Muuta sanomista minulla ei ole kuin että olen pysynyt uskollisena sille yhdelle päätökselle, jonka tekemiseen minulla on voimaa — enkä ole houkutellut tätä miestä."

"Tätä miestä! Sinähän puhut kuin vihaisit häntä", huomautti äiti.

"Ja sinä kai luulit minun rakastavan", vastasi Edith seisahtuen aikoessaan mennä huoneen poikki ja katsahtaen taakseen. "anonko sinulle", jatkoi hän tuijottaen äitiinsä, "kuka jo tuntee meidät perinpohjin ja näkee meidän lävitsemme ja kenen silmissä minulla on vieläkin vähemmän itsekunnioitusta ja luottamusta kuin oman sisäisen itseni edessä — niin syvälle tunnen vaipuneeni senvuoksi, että hän tuntee minut?"

"Tämä on kai tarkoitettu hyökkäykseksi sitä raukkaa, onnetonta — mikä hänen nimensä nyt onkaan — herra Carkeria vastaan", sanoi hänen äitinsä kylmästi. "Jos sinulta puuttuu itsekunnioitusta ja luottamusta sen miehen edessä (joka muuten tuntuu hyvin miellyttävältä), ei se kaiketi paljoa vaikuta naimiskauppaasi? Miksi katselet minuun niin tylysti? Oletko sairas?"

Edith antoi kasvojensa heti painua ikäänkuin niihin olisi pistetty, ja hänen peittäessään niitä käsillään värisytti hänen koko olentoansa hirveästi. Se meni kuitenkin pian ohitse, ja tavallisin askelin hän poistui huoneesta.

Palvelijatar, joka olisi voinut olla kuoleman luuranko, ilmestyi sitten uudelleen, talutti käsivarresta emäntäänsä, joka näytti riisuneen ylvään käytöksensä muiden sulojen ohella ja pukeneen ylleen halvautumisen flanellipuvun keralla, kokoili Kleopatran tähteet ja vei ne toiseen huoneeseen, seuraavana aamuna taas eloon herätettäviksi.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Muutoksia

"Se päivä on siis vihdoinkin tullut, Susan, jolloin lähdemme takaisin rauhalliseen kotiimme", virkkoi Florence oivalliselle Nipperilleen.

Susan veti syvään henkeään, johon toimitukseen sisältyi voimakas ja vaikeasti määriteltävä mielenpurkaus, ja vastasi ilmaistuaan tunteitaan vielä tekoyskällä: "Hyvin rauhalliseen tosiaankin, Floy-neiti. Epäilemättä erittäin rauhalliseen."

"Kun olin lapsi", jatkoi Florence miettiväisesti hetkisen kuluttua, "näitkö koskaan sitä herraa, joka on matkan vaivasta huolimatta tullut tänne ratsain tervehtimään minua — luullakseni kolme kertaa, Susan?"

"Kolme kertaa, neiti", vastasi Nipper. "Kerran kun olitte kävelemässä noiden Skett —"

Florence katsahti häneen ystävällisesti, ja neiti Nipper korjasi.

"Sir Barnetin ja hänen rouvansa ja nuoren herran kanssa, aioin sanoa, neiti. Ja senjälkeen kahtena iltana."

"Kun olin lapsi, ja vieraita kävi isän luona, näitkö koskaan sitä herraa meillä, Susan?" kysyi Florence.

"En tosiaankaan voi sanoa koskaan nähneeni", vastasi Susan muisteltuaan. "Kun rakas äitiparkanne kuoli, Floy-neiti, olin minä nähkääs juuri tullut taloon, eikä minun olinpaikkani ollut siinä kerroksessa."

"Sinun oli tosiaankin vaikea tietää, keitä talossa kävi", myönsi
Florence yhä miettiväisenä. "En tullut sitä ajatelleeksi."

"Niin, neiti, mutta me puhelimme talonväestä ja vieraista", virkkoi Susan, "ja minä kuulin monenlaista, vaikka hoitajatar, joka oli talossa ennen rouva Richardsia, teki minun saapuvilla ollessani epämiellyttäviä huomautuksia 'pikku ruukuista', joilla myös on korvat, mutta se täytyi panna juopottelemisen syyksi", huomautti Susan anteeksiantavasti, "minkä takia hänet sitten erotettiinkin toimestaan".

Florence, joka oli asettunut akkunan ääreen ja nojasi kasvojaan käteensä, istui katsellen ulos ja näytti tuskin kuuntelevan, mitä Susan sanoi.

"Joka tapauksessa muistan, neiti, että tuo sama herra Carker oli melkein, jollei ihan, yhtä tärkeä henkilö isällenne silloin kuin nytkin. Siihen aikaan sanottiin usein, että hän johti kaikkia isänne liikeasioita Cityssä, oli kaiken etunenässä, ja että isänne otti hänen sanojaan huomioon enemmän kuin kenenkään muun, ja suokaa anteeksi, Floy-neiti, niin hän helposti saattoikin tehdä, sillä hän ei koskaan välittänyt kenenkään toisen puheista! Sen minä kyllä käsitin, niin ruukku kuin olinkin."

Susan, jonka mieleen palasi muisto rouva Richardsin edellä olleen hoitajattaren loukkauksesta, pani selvän painon sanalle "ruukku".

"Eikä herra Carker ole vieläkään joutunut epäsuosioon, neiti", jatkoi Susan, "vaan on säilyttänyt paikkansa ja luottamuksensa isänne sydämessä, päättäen siitä, mitä Perch aina puhuu meidän väelle talossa käydessään. Ja vaikka Perch on maailman typerin ja kelvottomin olento, Floy-neiti, eikä kukaan voi kärsiä sitä miestä hetkeäkään, tietää hän sentään jokseenkin hyvin, mitä Cityssä tapahtuu, ja sanoo, ettei teidän isänne tee mitään ilman herra Carkeria, vaan jättää kaikki herra Carkerille ja toimii herra Carkerin neuvojen mukaan ja pitää herra Carkeria aina lähimpänä miehenään, ja minä uskon hänen uskovan (tuon vetelimmän kaikista Percheistä), että teidän isänne jälkeen on Intian keisari vain kuin syntymätön lapsi herra Carkerin rinnalla."

Florence kuuli nyt joka ainoan sanan, sillä hän oli alkanut tarkata Susanin puhetta eikä enää tuijottanut hajamielisesti ulos akkunasta, vaan katseli kamarineitoaan.

"Niin, Susan", virkkoi hän, kun nuori neito oli lopettanut, "hän on varmasti isän suosiossa ja myös hänen ystävänsä".

Florencen mieltä oli tämä ajatus askarruttanut jo muutamia päiviä. Niillä kahdella vierailulla, jotka Carker oli tehnyt ensimmäisen käyntinsä jälkeen, hän oli esiintynyt luottavaan ja tuttavalliseen tapaan — pitänyt oikeutenaan olla salaperäinen ja vihjaileva kertoessaan, ettei laivasta vieläkään kuulunut mitään, ja suopeasti määräillä Florencen asioissa — mikä sai tytön kummastelemaan ja teki hänet levottomaksi. Hän ei voinut mitenkään torjua tätä käytöstä tai vapauttaa itseään Carkerin hänen ympärilleen vähitellen kutomasta verkosta, sillä se olisi vaatinut jonkinlaista taitoa ja elämänkokemusta, joka olisi vetänyt vertoja Carkerin taitavuudelle, mutta se puuttui Florencelta. Tosin Carker ei ollut sanonut mitään muuta kuin että laivasta ei ollut tullut mitään uutisia ja että hän pelkäsi pahinta, mutta Florencea vaivasi kovin se, kuinka Carker oli saanut selville, että hän oli niin huolissaan tuon laivan kohtalosta, ja miksi hänelle saatiin viitata siihen niin salaperäisesti.

Tämä Carkerin käytös ja Florencen tottumus niin usein pohtia sitä ihmetellen ja levottomana vaikutti vähitellen siihen suuntaan, että Carker sai kiusallisen tenhovoiman Florencen ajatuksissa. Tätä epämääräistä vaikutelmaa ei hälventänyt sekään, että Florence koetti selvästi muistella hänen piirteitään, ääntään ja käytöstään, saadakseen hänet todellisen ihmisen tasolle, jolla ei voinut olla sen suurempaa lumousta kuin muillakaan. Eikä Carker kuitenkaan koskaan katsonut häneen tylyn tai vihamielisen näköisenä, vaan hymyili aina ystävällisesti.

Sitten Florence taas muisteli vakavaa aikomustaan päästä isän suosioon ja päätöstään uskoa itse tietämättään olevansa syynä heidän kylmään ja vieraaseen suhteeseensa. Ja silloin hän myös palautti mieleensä, että tuo herra oli isän läheinen ystävä, ja mietti tuskaisin sydämin, saattoiko hänen oma taipumuksensa tuntea vastenmielisyyttä ja pelkoa Carkeria kohtaan johtua samasta onnettomasta luonteenpiirteestä, joka oli vieroittanut isän rakkauden hänestä ja jättänyt hänet niin yksin. Hän pelkäsi asian olevan niin ja toisinaan oli siitä varmakin. Mutta hän päätti koettaa vapautua tästä väärästä tunteesta, vakuutteli mielessään, että hänen isänsä ystävän osoittama huomio tuotti hänelle kunniaa ja rohkaisi häntä, ja toivoi tarkkaamalla kärsivällisesti Carkeria ja luottamalla häneen saavansa ohjatuksi vertavuotavat jalkansa sille kiviselle tielle, joka päättyi hänen isänsä sydämeen.

Niin heittelehti suloinen Florence myrskyävällä epäilyksen ja toivon merellä, sillä hän ei voinut kysyä neuvoa keltään näyttämättä syyttävän isäänsä. Syvällä hänen alapuolellaan ui Carker kuin suomuinen merihirviö ja piti häntä silmällä.

Kaikesta tästä tuli Florencelle uusi syy toivoa olevansa taas kotona. Hänen yksinäiseen elämäänsä sopi paremmin arka toivo ja epäilys, ja hän pelkäsi toisinaan, että hän poissa ollessaan menettäisi onnellisen tilaisuuden osoittaa rakkautta isälle. Lapsiparka olisi voinut tässä suhteessa rauhoittua, mutta hänen hylätty rakkautensa värisi hänen rinnassaan ja lenteli kuin harhaileva lintu unissakin kotiin, asettuen isän olkapäälle.

Walteria hän ajatteli usein. Voi, kuinka usein silloin, kun yö oli synkkä ja tuuli puhalsi talon ympärillä! Mutta toivo pysyi vahvana hänen rinnassaan. Nuoren ja lämminsydämisen on kovin vaikea, niinkin kovien kokemusten jälkeen kuin Florencella oli ollut, kuvitella nuoruutta ja hehkua tukahdutetuksi heikon liekin lailla ja elämänkirkkauden pimenevän yöksi keskipäivällä. Usein hän vuodatti kyyneleitä Walterin kärsimysten vuoksi, mutta harvoin hänen luultua kuolemaansa surren eikä koskaan kauan.

Hän oli kirjoittanut vanhalle laivakojeiden kauppiaalle, mutta ei ollut saanut mitään vastausta. Tällä kannalla olivat Florencen asiat sinä aamuna, jolloin hän oli iloisena lähdössä kotiinsa, vanhaan yksinäiseen elämäänsä.

Tohtori ja rouva Blimber, mukanaan (vastoin tahtoaan) arvossapidetty suojattinsa, nuori Barnet, olivatko palanneet Brightoniin, jossa tämä nuori herra ja hänen kumppaninsa, matkalla Parnassuksen vuorelle epäilemättä jo olivat ryhtyneet opintojansa jatkamaan. Loma-aika oli päättynyt, useimmat huvilan nuorista vieraista olivat lähteneet, ja Florencen pitkä vierailu oli lopussa.

Mutta vielä oli yksi vieras, joka tosin ei asunut talossa, mutta osoitti huomaavaisuuttaan perheelle alituisesti ja yhä uskollisena, nimittäin Toots. Uudistettuaan muutamia viikkoja sitten tuttavuuden, joka hänellä oli ollut onni solmia Skettles nuoremman kanssa samana iltana kuin hän oli katkaissut Blimberien kahleet ja liidellyt vapauteen sormuksineen, hän kävi talossa joka toinen päivä ja jätti eteisessä oikean pinon käyntikortteja palvelijalle, kerrassaan niin paljon, että tämä toimitus vastasi korttien jakelemista vistipelissä.

Toots oli myöskin hankkinut kuusiairoisen purren siinä kekseliäässä ja rohkeassa tarkoituksessa, ettei perhe unohtaisi häntä (kuitenkin on syytä otaksua, että tämä keino oli kotoisin Kukonpojan tuotteliaista aivoista). Aluksen miehistönä oli Kukonpojan meritaitoisia ystäviä ja perämiehenä itse tämä kuuluisa henkilö, jolla oli sitä varten kirkkaanpunainen ruiskumiehen takki ja joka oli kätkenyt alinomaisen sinelmänsä vihreän suojuksen peittoon. Ennen tämän kulkuvälineen hankkimista Toots oli kysynyt Kukonpojalta erästä oletettua asiaa, nimittäin: jos Kukonpoika rakastaisi nuorta Mary-nimistä naista ja olisi päättänyt hankkia oman veneen, niin minkä nimen hän sille antaisi? Kukonpoika vastasi vannoen muutamia kertoja juhlallisesti, että hän nimittäisi sen joko Polliksi tai Kukonpojan Iloksi. Kehittäen edelleen tätä ajatusta Toots päätti syvän miettimisen ja pitkäaikaisen keksimisvaivan jälkeen panna purtensa nimeksi "Tootsin Ilo", mikä olisi hieno kohteliaisuus Florencelle ja sitä lajia, ettei kukaan, joka tunsi heidät molemmat, voinut olla antamatta sille arvoa.

Lojuen tulipunaisella pieluksella hienossa veneessään jalat ylhäällä Toots oli soudattanut itseään jokea ylös päivä päivältä ja viikko viikolta ja kuljeskellut edestakaisin sir Barnetin puutarhan lähettyvillä, käskenyt venemiestensä tehdä jyrkkiä mutkia soutaessaan, jotta hän olisi paremmin näkynyt sir Barnetin akkunoissa mahdollisesti katseleville, ja antanut Tootsin Ilon suorittaa sellaisia temppuja, että rantaseutujen asukkaat ihmettelivät. Mutta milloin tahansa Toots näki ihmisiä sir Barnetin puutarhassa joen rannalla, oli hän kulkevinaan ohitse mitä omituisimpien ja epätodennäköisimpien sattumain vuoksi.

"Hyvää päivää, Toots", sanoi sir Barnet tavallisesti heiluttaen kättään nurmikentällä, jolloin viekas Kukonpoika ohjasi veneen likelle rantaa.

"Hyvää päivää, sir Barnet", vastasi Toots. "Kuinka kummallista, että näen teidät täällä!"

Näin Toots aina sanoi ovelasti, ikäänkuin talo ei suinkaan olisi ollut sir Barnetin, vaan jokin autio rakennus Niilin tai Gangeksen rannalla.

"En ole milloinkaan näin hämmästynyt!" huudahti Toots lisäksi. "Onko neiti Dombey täällä?"

Joskus tuli silloin Florence näkyviin.

"Diogenes voi oikein hyvin, neiti Dombey", virkkoi Toots.

"Kävin siellä tänä aamuna kysymässä."

"Kiitoksia oikein paljon", kuului vastaukseksi Florencen ystävällinen ääni.

"Ettekö tule maihin, Toots?" kysyi sir Barnet. "Tulkaahan nyt, ei kai teillä ole kiirettä. Tulkaa tervehtimään meitä."

"Eipä ole väliä, kiitoksia paljon!" vastasi Toots punastuen. "Luulin vain, että neiti Dombey ehkä kuulisi mielellään jotakin Diogeneesta. Hyvästi!" Ja Toots-parka, jonka teki niin kovin mieli noudattaa kutsua, mutta joka ei kuitenkaan uskaltanut, antoi tuskaisin sydämin Kukonpojalle merkin, ja niin lähti Ilo pois, halkoen vettä kuin nuoli.

Florencen lähtöaamuna pursi keinui erikoisessa juhla-asussa puutarhaportaiden luona. Mennessään alakertaan lausumaan jäähyväisiä, puheltuaan Susanin kanssa, hän tapasi Tootsin odottamassa vierashuoneessa.

"Hyvää huomenta, neiti Dombey", sanoi Toots perin hämmentyneenä, kuten hän aina oli saadessaan tavata Florencen, "kiitoksia paljon, minä jaksan oikein hyvin ja toivoakseni tekin, ja samoin Diogeneskin eilen. Ehkä te haluaisitte näin kauniilla ilmalla palata kotiin vesitse, ja purressani on mainiosti tilaa myös kamarineidolle."

"Olen kovin kiitollinen teille", vastasi Florence epäröiden, "mutta oikeastaan en sentään tahtoisi".

"No, eipä sillä väliä", sanoi Toots. "Hyvästi!"

"Ettekö odota, kunnes rouva Skettles tulee?" kysyi Florence ystävällisesti.

"Ei, kiitos", vastasi Toots. "Ei ole lainkaan väliä."

Niin ujo oli Toots tällaisissa tapauksissa ja niin hämillään. Mutta kun rouva Skettles tuli samassa sisään, valtasi Tootsin äkkiä halu kysyä, mitä hänelle kuului, ja toivottaa hänelle hyvää vointia. Sitten Tootsin oli mahdotonta lakata puristamasta hänen kättään, ennenkuin sir Barnet ilmestyi, johon hän heti takertui epätoivoisen sitkeästi.

"Me menetämme tänään kotimme valon, herra Toots", virkkoi sir Barnet kääntyen Florenceen päin.

"Oi, eipä sillä — tarkoitan, sehän on tiettyä", änkytti Toots hämillään. "Hyvästi!"

Niin pontevasti kuin hän lausuikin jäähyväisensä, ei hän lähtenyt pois, vaan seisoi paikallaan tuijottaen neuvottomana. Auttaakseen häntä pulasta Florence lausui lady Skettlesille jäähyväiset moneen kertaan kiitellen ja ojensi kätensä sir Barnetille.

"Saanko pyytää teitä, hyvä neiti Dombey, viemään parhaat terveiseni arvoisalle isällenne?" kysyi sir Barnet saattaessaan vierastaan vaunuihin.

Florencelle tuotti mielipahaa tämä tehtävä, sillä hänestä tuntui kuin hän pettäisi sir Barnetia salliessaan hänen uskoa, että tyttärelle osoitettu ystävällisyys oli myöskin osoitettu isälle. Mutta koska hän ei voinut selittää asiaa, kumarsi hän ja kiitti. Ja taas hän ajatteli, että synkkä koti, jossa häntä ei saatettu sillä lailla ymmälle eikä muistutettu hänen suruaan, oli hänen luonnollinen ja paras turvapaikkansa.

Ne hänen uusista tuttavistaan ja tovereistaan, jotka vielä olivat jäljellä huvilassa, juoksivat sisältä ja puutarhasta sanomaan jäähyväisiä. He olivat kaikki kiintyneet häneen ja erosivat hänestä liikutettuina. Palvelijatkin tunsivat kaipausta hänen lähtiessään ja tulivat kumartelemaan ja niiailemaan vaunujen oven eteen. Katsellessaan ympärillään olevia ystävällisiä kasvoja ja nähdessään niiden joukossa sir Barnetin ja hänen puolisonsa ynnä Tootsin, joka nauraa hihitti ja tuijotti häneen kauempaa, Florence muisti sen illan, jolloin hän oli palannut Paulin kanssa tohtori Blimberin luota, ja kun vaunut ajoivat pois, olivat hänen kasvonsa kosteat kyynelistä.

Ne olivat surullisia, mutta samalla lohdullisiakin kyyneliä, sillä kaikki hellemmät muistot liittyivät synkkään vanhaan taloon, johon hän nyt palasi, ja tekivät sen hänelle rakkaaksi. Kuinka pitkä aika siitä tuntuikaan olevan, kun hän oli vaeltanut hiljaisissa huoneissa, kun hän oli viimeksi hiipinyt hiljaa ja arasti isäänsä tapaamaan, kun hän oli tuntenut jokapäiväisen elämänsä pienimmässäkin toimessa rakkaan vainajan juhlallista, mutta tyynnyttävää vaikutusta. Nämä uudet jäähyväiset toivat sitäpaitsi mieleen Walter-raukan lähdön, hänen katseensa ja sanansa sinä iltana, hänen suloisen hämmennyksensä, hänen hellyytensä niitä kohtaan, jotka hänen oli jätettävä, ja hänen rohkeutensa ja reippautensa. Walterin pikku tarina liittyi myös vanhaan taloon ja kiinnitti hänen sydämensä siihen yhä lujemmin.

Susan Nipperinkin sydän pehmeni sitä taloa kohtaan, jossa hän oli elänyt niin monta vuotta, kun he nyt sitä lähestyivät. Niin synkkä kuin se olikin ja niin ankaran oikeudenmukaisesti kuin hän sen synkkyyden tuomitsikin, antoi hän sen melkein kokonaan anteeksi. "En kiellä sitä, että näen sen taas mielelläni, neiti", virkkoi Nipper. "Ei siinä paljon ole kerskailemista, mutta en sentään soisi sitä poljettavan tai revittävänkään."

"Olethan iloinen saadessasi taas liikkua sen vanhoissa huoneissa?" kysyi Florence hymyillen.

"Olen, neiti", myönsi Susan heltyen sitä enemmän taloa kohtaan, mitä lähemmäksi he joutuivat. "En kiellä sitä, vaikka kaiketi jo huomenna taas vihaan koko paikkaa!"

Florence puolestaan tunsi, että siellä oli suurempi rauha kuin muualla ja parempi ja helpompi säilyttää salaisuutensa korkeiden synkkäin seinäin suojaamana kuin viedä se mukaansa kirkkaaseen päivänvaloon ja koettaa kätkeä sitä onnellisten ihmisten silmiltä. Parempi oli jatkaa oman rakastavan sydämen tutkimista yksinään, kun vieraat rakastavat olennot eivät masentaneet hänen mieltään. Helpompi oli toivoa ja rukoilla ja rakastaa toisten välittämättä, kun sai uskollisesti ja kärsivällisesti elää sellaisten muistojen rauhallisessa pyhäkössä vaikkakin se mureni ja lahosi ja rappeutui hänen ympärillään, kuin jossakin toisessa kuinka iloisessa paikassa tahansa. Hän toivotti tervetulleeksi elämänsä vanhan lumotun linnan ja odotti hartaasti kuulevansa synkän oven taas sulkeutuvan takanaan.

Sellaisten ajatusten täyttäminä he kääntyivät pitkälle ja hämärälle kadulle. Florence ei istunut vaunujen sillä puolella, josta sopi tähystellä kotia, ja kun välimatka heidän ja sen välillä pieneni, katseli hän ulos akkunasta nähdäkseen kadun toisella puolen asuvia lapsia.

Silloin hän äkkiä kääntyi kuullessaan Susanin huudahtavan.

"Hyväinen aika!" huusi Susan, "missä meidän talomme on?"

"Meidän talomme!" toisti Florence.

Susan veti päänsä sisään akkunasta, pisti sen taas ulos ja veti jälleen sisään vaunujen pysähtyessä ja tuijotti ällistyneenä nuoreen emäntäänsä.

Taloa ympäröivät joka taholla kivijalasta kattoon asti monimutkaiset rakennustelineet. Sen kohdalla peittivät leveää katua puoliväliin tiili- ja kiviläjät, laastiröykkiöt ja puupinot. Tikapuita oli nostettu seiniä vasten, työmiehiä kiipeili ylös alas, toisia puuhaili seisten telineitten laudoilla; maalareita työskenteli sisällä; suuria korupaperikääröjä purettiin ulko-ovella kuormarattaista, ja verhoilijankin vankkurit olivat tietä tukkimassa. Ammottavista ja rikkinäisistä akkunoista ei näkynyt huonekaluja missään huoneessa, ei muuta kuin työmiehiä eri ammatteihinsa kuuluvine tarvekapineineen kapuilemassa keittiöstä ullakolle asti. Sisällä ja ulkona samanlaista: muurareita, maalareita, puuseppiä vasaroineen, saviseoksineen, harjoilleen, kirveineen, sahoineen ja laastilapioineen, kaikki työssä yhtaikaa täydessä vauhdissa.

Florence astui maahan vaunuista puolittain epäröiden, oliko tämä oikea talo, kunnes näki Towlinsonin päivänpaahtamana seisomassa ovella häntä vastaanottaakseen.

"Ei suinkaan mitään ikävää ole tapahtunut?" kysyi Florence.

"Ei, neiti."

"Suuria muutoksia on tekeillä."

"Niin, neiti, suuria muutoksia", toisti Towlinson.

Florence astui hänen ohitseen kuin unessa ja kiirehti yläkertaan. Kauan hämärinä pysyneissä vierashuoneissa oli nyt räikeä valo, korokkeilla ja tikkailla miehiä paperimyssyt päissä. Hänen äitinsä kuva oli viety pois muun irtaimiston keralla, ja sillä kohdalla, missä se oli ollut, näkyi kalkkiin töherrettynä: "Tämä huone paneloidaan. Vihreätä ja kultaa." Sisäportaat olivat täynnä hirsiä ja lankkuja samoin kuin talon ulkopuolikin, ja suuri joukko levyseppiä ja lasimestareita nojaili eri asennoissa holviakkunoita vasten. Hänen omaan huoneeseensa ei ollut vielä koskettu, mutta ulkopuolella oli akkunan kohdalle pystytetty hirsiä ja lautoja, jotka tukkivat päivänvalon. Hän meni hiljaa ylös toiseen makuuhuoneeseen, jossa oli Paulin pikku vuode. Sinne tuijotti paraikaa akkunasta tumma jättiläismäinen mies piippu suussa ja nenäliina päähän sidottuna.

Täältä löysi Florencen Susan Nipper, joka oli lähetetty häntä noutamaan, ja pyysi häntä tulemaan isän luokse, jolla oli hänelle asiaa.

"Kotona! Ja tahtoo tavata minua!" huudahti Florence väristen.

Susan, joka oli paljon enemmän hämillään kuin Florence itse, toisti saamansa käskyn. Kalpeana ja kiihtyneenä Florence kiirehti alakertaan epäröimättä hetkeäkään. Juostessaan portaita alas hän mietti, uskaltaisiko suudella isäänsä. Hänen sydämensä kaipuu ratkaisi kysymyksen, ja hän päätti niin tehdä.

Hänen isänsä olisi voinut kuulla Florencen sydämen tykytyksen, kun se tuli hänen lähelleen. Hetken kuluttua se olisi sykkinyt hänen rintaansa vasten —

Mutta Dombey ei ollut yksin. Huoneessa oli myöskin kaksi naista, ja Florence pysähtyi. Hän taisteli niin kovasti liikutustaan vastaan, että jollei hänen raju ystävänsä Di olisi rynnännyt sisään ja ollut tukehduttaa häntä tervetuliaishyväilyillään — jolloin toinen naisista vähän kirkaisi ja käänsi hänen huomionsa pois toisaalle — olisi hän pyörtynyt lattialle.

"Florence", virkkoi hänen isänsä ojentaen kätensä niin jäykästi, että se pidätti häntä loitolla, "mitä sinulle kuuluu?"

Florence tarttui hänen käteensä, painoi sen arasti huulilleen eikä pidättänyt sitä, kun se vetäytyi pois ja ovea sulkiessaan kosketti sitä yhtä hellästi kuin oli koskettanut Florencen kättä.

"Mikä koira tuo on?" kysyi Dombey tyytymättömänä.

"Se on — Brightonista."

"Jaha", virkkoi Dombey, ja pilvi varjosti hänen kasvojaan, sillä hän ymmärsi tämän selityksen.

"Se on oikein lauhkea", sanoi Florence kääntyen luontaisen ystävällisesti ja suloisesti molempien naisvieraitten puoleen. "Se on vain iloinen nähdessään minut. Suokaa sille anteeksi."

Vilkaistessaan heihin hän huomasi, että se nainen, joka oli kirkaissut, oli vanha ja istui tuolilla. Toinen nainen, joka seisoi lähempänä isää, oli hyvin kaunis ja hieno.

"Rouva Skewton", virkkoi Dombey kääntyen vanhemman puoleen ja viitaten kädellään, "tämä on tyttäreni Florence".

"Ihastuttava kerrassaan", huomautti rouva sovittaen lornetin silmäänsä.
"Niin luonnollinen! Florence kulta, suutele minua, ole hyvä."

Florence teki niin ja kääntyi toiseen naiseen päin, jonka luona hänen isänsä seisoi odottaen.

"Edith", sanoi Dombey, "tämä on tyttäreni Florence. Florence, tästä rouvasta tulee pian äitisi."

Florence säpsähti ja loi silmänsä kauniisiin kasvoihin ristiriitaisten tunteitten vallassa. Ne kyyneleet, jotka äidin nimi herätti, taistelivat hetkisen hämmästyksen, uteliaisuuden, ihailun ja selittämättömän pelon kanssa. Sitten hän huudahti: "Oi, isä, tule onnelliseksi, tule oikein, oikein onnelliseksi koko elämäsi ajaksi!" Senjälkeen hän vaipui itkien vieraan rintaa vasten.

Seurasi hetken hiljaisuus. Kaunis nainen, joka oli aluksi näyttänyt epäröineen, oliko hänen lähestyttävä Florencea vai ei, painoi häntä povelleen ja puristi kättään lujasti hänen vyötäisilleen ikäänkuin rauhoittaakseen ja lohduttaakseen. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan. Hän taivutti päänsä Florencea kohti ja suuteli hänen poskeaan, mutta ei virkkanut mitään.

"Lähdemmekö katselemaan huoneita", ehdotti Dombey, "ja tarkastamaan, mitä työmiehet tekevät. Olkaa hyvä, rakas rouva."

Hän ojensi käsivartensa rouva Skewtonille, joka oli katsellut Florencea lornettinsa lävitse ikäänkuin suunnitellen mielessään, mitä hänestä voisi saada valamalla häneen — luonnollisestikin omasta runsaasta varastosta — vähän enemmän sydäntä ja luontoa. Florence nyyhkytti yhä nuoren naisen syleilemänä ja piti kiinni hänestä, kun Dombey kuului sanovan kasvihuoneessa:

"Kysykäämme Edithiltä. Mutta missä hän on?"

"Edith kulta!" huusi rouva Skewton, "missä sinä olet? Tietysti etsimässä herra Dombeyta jostakin. Me olemme täällä, rakkaani."

Kaunis nainen päästi Florencen irti, painoi huulensa vielä kerran hänen kasvoilleen, poistui kiireesti ja liittyi toisiin. Florence jäi seisomaan samaan paikkaan onnellisena, surullisena, hilpeänä ja kyyneleisenä itsekään oikein tietämättä miten tai kuinka kauan. Silloin ilmestyi hänen uusi äitinsä taas ja sulki hänet syliinsä.

"Florence", virkkoi hän nopeasti, katsellen tyttöä silmiin hyvin vakavasti. "Et suinkaan ala heti vihata minua?"

"Vihatako sinua, äiti?" huudahti Florence kietoen käsivartensa hänen kaulaansa ja katsellen häntä samalla lailla.

"Hiljaa! Ajattele siis hyvää minusta", virkkoi kaunis rouva. "Ajattele, että minä koetan tehdä sinut onnelliseksi ja että olen valmis rakastamaan sinua, Florence. Hyvästi. Me tapaamme taas pian. Hyvästi. Älä jää enää tänne."

Taas hän painoi Florencea rintaansa vasten — hän oli puhunut nopeasti, mutta varmalla äänellä — ja Florence näki hänen menevän toisten luokse viereiseen huoneeseen.

Nyt Florence alkoi toivoa voivansa oppia uudelta ja kauniilta äidiltään, kuinka isän rakkaus oli saavutettava. Seuraavana yönä hän näki unta, kuinka hänen oma äitinsä hymyili säteilevästi tälle toivolle ja siunasi sitä. Uneksiva Florence-parka!

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Rouva Chickin silmät aukenevat

Neiti Tox ei aavistanut mitään sellaisista omituisista Dombeyn taloon liittyvistä ilmestyksistä kuin telineistä ja tikapuista ja miehistä, joiden päähän oli sidottu nenäliina ja jotka tuijottivat sisään akkunoista kuin lentävät aaveet tai kummalliset linnut. Eräänä aamuna tänä tapauksista rikkaana aikana hänellä oli aamiaispöydässä edessään tavalliset ruokalajinsa, nimittäin palanen ranskanleipää, tuore muna (tai ainakin tuoreeksi väitetty), pieni kannullinen teetä, johon oli sekoitettu pieni hopealusikallinen mainittua yrttiä neiti Toxia varten ja samoin pieni hopealusikallinen teekannua varten — jollainen päähänpisto huvittaa hyviä taloudenhoitajattaria. Syötyään hän meni yläkertaan jatkamaan lintuvalssiaan klaveerilla, kastelemaan ja hoitelemaan kasvejaan, pölyttämään pikku kapistuksiaan ja jokapäiväisen tapansa mukaan laatimaan pienestä vierashuoneestaan Prinsessan aukion kukkakoria.

Hän varusti itsensä vanhalla parilla hansikkaita, jotka olivat kuolleitten lehtien väriset ja joissa hän oli tottunut suorittamaan nämä askareensa — toisin ajoin ne olivat kätkössä ihmisten katseilta pöytälaatikossa — ja ryhtyi järjestelmällisesti työhönsä. Hän aloitti lintuvalssilla. Sitten hän meni luonnollisen ajatusyhtymän vaikutuksesta katsomaan lintuaan — hyvin korkeahartiaista kanarialintua, vanhaksi käynyttä ja kurtistunutta, mutta kimeä-äänistä laulajaa, jollaiseksi Prinsessan aukio sen hyvin tunsi. Senjälkeen seurasivat järjestyksessä pienet porsliiniesineet, paperiset koristukset ja muut sentapaiset. Niin hän saapui aikanaan kasvien luokse, joita tavallisesti oli leikattava sieltä täältä saksilla jostakin neiti Toxille hyvin tärkeästä kasviopillisesta syystä.

Tänä aamuna neiti Toxilta kului pitkä aika, ennenkuin hän ehti kasviensa luokse. Ilma oli lämmin, tuuli etelässä. Prinsessan aukionkin yllä leijaili kesän henkäys, joka käänsi neiti Toxin ajatukset maalle. Prinsessan Vaakuna nimisen hotellin juomanlaskija oli tullut ulos vesikannuineen ja suihkuttanut vettä yltyleensä aukiolle, mikä antoi ruohottuneelle kentälle tuoreen tuoksun — suorastaan kasvamisen tuoksun, niinkuin neiti Tox sanoi. Auringon pilkahdus tunkeutui kapeana juovana leveältä kadulta kulman takaa, savunväriset varpuset hyppelivät sen ylitse edestakaisin näyttäen kirkkaammilta sen kohdalla tai kylpivät siinä kuin joessa ja muuttuivat ihaniksi varpusiksi, joilla ei ollut mitään termistä savupiippujen kanssa. Hotellin akkunoihin oli kuvattu inkiväärioluen ylistykseksi tarinoita, joissa esitettiin janoisia vieraita hukkuneina kuohuihin tai lentelevien korkkien huumaamina. Kaupungin ulkopuolella niitettiin jossakin heinää myöhään, ja vaikka tuoksulla oli pitkä matka kuljettavana ja monta vastatuoksua kestettävänä köyhäin asumusten ohitse kulkiessaan (palkitkoon Jumala ne arvoisat herrat, jotka väittävät ruttoa esi-isäimme viisauden mukaiseksi ilmiöksi ja panevat pikku kykynsä toimimaan, jotta nuo asunnot pysyisivät niin kurjina), leijaili se kuitenkin heikosti Prinsessan aukiolle, kuiskaillen luonnosta ja sen terveellisestä ilmasta, samoin kuin se voi leijailla tyrmiin ja vankiloihin, yksinäisten ja rasitettujen luokse, huolimatta raatiherroista ja ritareista, jotka nyökkäilevät viisaasti, väittäen pyörivän maailman pysyvän paikallaan.

Neiti Tox istuutui akkunan edessä olevalle penkille ja ajatteli hyvää isävainajaansa — herra Toxia, tullivirkamiestä — ja lapsuuttaan, jonka hän oli viettänyt merisatamassa keskellä melkoista tervamäärää ja jonkinmoista maalaisluontoa. Hän heltyi muistelemaan entisaikaisia niittyjä, jotka olivat täynnä voikukkia kuin ylösalaisin käännetyt taivaankannet kultaisine tähtineen. Niinikään johtui hänen mieleensä, kuinka hän oli solminut kukkakahleita nuorille nankinivaatteisiin puetuille ihailijoille, jotka olivat vannoneet hänelle ikuista uskollisuutta, ja kuinka nuo kahleet olivat pian kuihtuneet ja murtuneet.

Ikkunapenkillä istuessaan ja katsellessaan varpusia ja auringonpilkahdusta hän ajatteli myös hyvää äitivainajaansa, hänen hyveitään ja luuvaloaan. Ja kun Prinsessan aukiolle saapui vääräsäärinen ja raakaääninen mies, joka kantoi päänsä päällä raskasta vasua, niin että hänen hattunsa mykertyi kuin mustaksi sämpyläksi, ja huusi kaupaksi kukkiaan niin kovalla äänellä, että hänen pienet ujot satakaunonsa värisivät joka huudon kajahtaessa, ikäänkuin hän olisi ollut jättiläinen kaupittelemassa pikku lapsia, silloin valtasivat kesämuistot niin voimakkaasti neiti Toxin mielen, että hän pudisti päätänsä ja mutisi, että varmaankin hänen täytyi hyvin vanhentua, ennenkuin itse huomasikaan — mikä tuntuikin todennäköiseltä.

Sitten hänen ajatuksensa harhailivat Dombeyhin, luultavasti siksi, että majuri oli palannut kotiin vastapäätä olevaan asuntoonsa ja juuri tervehtinyt häntä akkunastaan. Mitä muuta syytä saattoi neiti Toxilla olla liittää Dombey kesämuistoihinsa ja kukkakahleisiinsa? Olikohan hän yhtään pirteämpi? ajatteli neiti Tox. Olikohan hän alistunut kohtalon määräyksiin? Menisikö hän koskaan enää naimisiin ja kenen kanssa siinä tapauksessa?

Punastus — ilma kun oli lämmin — levisi neiti Toxin kasvoille, kun hän tätä miettiessään käänsi päätänsä ja näki piirteensä kuvastimessa. Toisen kerran hän punastui nähdessään pienten kärryjen saapuvan Prinsessan aukiolle ja suuntaavan kulkunsa suoraan hänen ovelleen. Neiti Tox nousi, tarttui nopeasti saksiinsa ja päästyään siten vihdoin kasviensa luokse puuhaili hyvin innokkaasti niiden kanssa rouva Chickin astuessa sisään.

"Mitä minun suloiselle ystävälleni kuuluu!" huudahti neiti Tox käsivarret ojennettuina.

Jonkin verran mahtavuutta saattoi huomata neiti Toxin suloisen ystävän käytöksessä, mutta hän suuteli neiti Toxia ja vastasi: "Kiitos, hyvää, Lucretia. Samaa toivon kuuluvan sinullekin. Hem!"

Rouva Chickiä vaivasi omituinen yksitavuinen yskä, jonkinlainen alku tai johdanto yskimisen taitoon.

"Tulette hyvin varhain, rakkaani — se on perin ystävällistä", jatkoi neiti Tox. "Oletteko syönyt aamiaista?"

"Kiitos, Lucretia, olen", vastasi rouva Chick. "Söin varhain aamiaista" — tämä kelpo nainen näytti puhuessaan olevan hyvin utelias tarkastelemaan Prinsessan aukiota eri puolilta — "veljeni kanssa, joka on tullut kotiin".

"Hän on toivoakseni paremmassa voinnissa, rakas ystävä", sopersi neiti
Tox.

"Kiitos, hän voi paljon paremmin. Hem!"

"Rakkaan Louisani täytyy olla varovainen, kun on tuollainen yskä", huomautti neiti Tox.

"Ei se merkitse mitään", vastasi rouva Chick. "Se ennustaa vain ilman vaihdosta. Täytyy uskoa, että tulee muutos."

"Ilmanko?" kysyi neiti Tox viattomasti.

"Kaiken", vastasi rouva Chick. "Tietysti meidän täytyy. Tämä on vaihdoksien maailma. Kuka tahansa hämmästyttäisi minua kovasti, Lucretia, ja muuttaisi kokonaan käsitykseni hänen järjenlahjoistaan, jos koettaisi väittää vastaan tai välttää niin päivänselvää asiaa. Vaihtelu!" huudahti rouva Chick ankaran filosofisesti. "Hyväinen aika, mikä sitten ei muuttuisi! Silkkimatokin, joka varmaankaan ei vaivaa itseään sellaisilla asioilla, muuttuu lakkaamatta kaikenlaisiksi odottamattomiksi esineiksi."

"Louisa ystäväni keksii aina niin onnellisia vertauskuvia", virkkoi lempeä neiti Tox.

"Olette kovin ystävällinen, Lucretia, sanoessanne niin ja varmaan ajatellessannekin", sanoi rouva Chick vähän lauhtuneempana. "Toivoakseni ei meillä kummallakaan tule koskaan olemaan aihetta huonontaa käsitystämme toinen toisestamme, Lucretia."

"Minä olen varma siitä", vastasi neiti Tox.

Rouva Chick yskähti kuin ennenkin ja piirteli päivän varjonsa norsunluisella päällä kuvioita matolle. Neiti Tox, joka kokemuksesta tunsi kelpo ystävättärensä ja tiesi, että hän jonkin pienen väsymyksen tai kiusan sattuessa oli taipuvainen ärtyneeseen puhetapaan, käytti hetken hiljaisuutta hyväkseen vaihtaakseen puheenaihetta.

"Suokaa anteeksi, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "mutta näinköhän vilahdukselta herra Chickin vaunuissa?"

"Hän on siellä", myönsi rouva Chick, "mutta olkaa hyvä ja antakaa hänen pysyä siellä. Hänellä on sanomalehtensä, ja hän pysyy täysin tyytyväisenä ainakin pari tuntia. Jatkakaa vain kukkienne hoitoa, Lucretia, ja sallikaa minun istua tässä ja levätä."

"Louisani tietää", huomautti neiti Tox, "että niin hyvien ystäväin kesken kuin me olemme ei ole puhettakaan mistään kursailusta. Senvuoksi —" Senvuoksi neiti Tox ei lopettanut lausettaan sanoilla, vaan teolla. Hän veti taas käsiinsä hansikkaat, jotka oli riisunut, otti sakset ja alkoi leikata ja typistellä lehtiä niin tarkasti kuin suurennuslasilla katsellen.

"Florence on myös palannut kotiin", virkkoi rouva Chick istuttuaan jonkin aikaa mitään puhumatta, pää toiselle puolelle kallistuneena ja piirrellen päivän varjollaan kuvioita lattiaan, "ja hän on nyt tosiaankin jo liian vanha viettääkseen enää sitä yksinäistä elämää, johon hän on tottunut. Siitä ei voi olla mitään epäilystä. Minä tuntisin tosiaankin hyvin vähän kunnioitusta sellaista henkilöä kohtaan, joka tahtoisi puolustaa toisenlaista käsitystä. Jos koettaisinkin, en voisi kunnioittaa häntä. Niin suuressa määrin emme voi hallita tunteitamme."

Neiti Tox myönsi sen välittämättä kovin paljon väitteen ymmärrettävyydestä.

"Jos hän on kummallinen tyttö", jatkoi rouva Chick, "ja jollei veljeni Paul voi olla oikein tyytyväinen hänen seuraansa kaikkien niiden surullisten tapahtumien ja kauheiden pettymysten jälkeen, niin mitä siihen on sanottava? Että Paulin on tehtävä ponnistus. Että se on hänen velvollisuutensa. Meidän sukumme on aina ollut siitä tunnettu, että se on ponnistellut. Paul on perheen pää, melkein sen ainoa jäljellä oleva edustaja — sillä mitä minä olen — minä en merkitse mitään —"

"Rakas ystävä", muistutti neiti Tox.

Rouva Chick kuivasi silmiään, jotka olivat hetkiseksi täyttyneet kyynelillä, ja jatkoi:

"Ja hänen velvollisuutensa on siis enemmän kuin milloinkaan ennen tehdä ponnistus. Ja vaikka se, että hän on tehnyt ponnistuksen, vaikuttaa minuun järkytyksentapaiselta — sillä minä olen kovin heikko ja hupsu luonteeltani, mikä ei suinkaan tuota kenellekään onnea — usein toivonkin, että sydämeni olisi marmoria tai katukivi —"

"Suloinen Louisani", nuhteli taas neiti Tox.

"Niin minulle tuottaa kuitenkin iloa, kun tiedän hänen olevan niin uskollisen itselleen ja Dombey-nimelleen, kuten luonnollisesti aina tiesinkin hänen olevan. Toivon vain", lisäsi rouva Chick vähän ajan kuluttua, "että toinenkin olisi sen nimen arvoinen".

Neiti Tox otti pieneen vihreään kastelukannuun vettä ruukusta, ja kun hän sen tehtyään sattumalta käänsi katseensa, hämmästyi hän niin kovasti rouva Chickin kasvoille levinneestä merkitsevästä ilmeestä, että laski pienen vesikannunsa toistaiseksi pöydälle ja istuutui sen viereen.

"Rakas Louisa", sanoi neiti Tox, "tuottaisikohan teille pienintäkään tyydytystä, jos uskaltaisin huomauttaa tuon väitteen johdosta, että vaatimattomalta osaltani pidän suloista veljentytärtänne joka suhteessa erittäin lupaavana?"

"Mitä te tarkoitatte, Lucretia?" vastasi rouva Chick käyden yhä juhlallisemmaksi sävyltään. "Mihin väitteeseeni te viittaatte, rakas ystävä?

"Siihen toivomukseen, että hän olisi nimensä arvoinen, rakas ystävä", vastasi neiti Tox.

"Jollen ole ilmaissut ajatustani kyllin selvästi, Lucretia", virkkoi rouva Chick kärsivällisesti, "on syy tietysti minun. Minulla ehkä ei ole mitään muuta syytä puhua asiasta laisinkaan kuin se läheinen ystävyys, joka on vallinnut välillämme ja jota ei mikään saa rikkoa tai häiritä, niinkuin hartaasti ja luottavasti toivon. Ja miksi siis menettelisin toisin? Siihen ei ole mitään syytä, se olisi mieletöntä. Mutta nyt tahdon ilmaista ajatukseni selvästi, Lucretia, ja senvuoksi, palatakseni äskeiseen huomautukseeni, minun täytyy sanoa, että se ei suinkaan ollut tähdätty Florenceen."

"Vai ei!"

"Ei", toisti rouva Chick lyhyesti ja päättävästi.

"Suokaa anteeksi, rakas Louisa", pyysi hellä ystävätär, "mutta minä en nähtävästi ole ymmärtänyt sitä. Pelkään olevani hidasjärkinen."

Rouva Chick katseli ympärilleen huoneessa ja kadun ylitse. Hän tarkasteli kasveja, lintua, vesikannua, melkein kaikkea näkyvissä olevaa, mutta ei neiti Toxia. Vihdoin hän vilkaisi neiti Toxiin, ohimennen luodessaan katseensa lattiaan, ja virkkoi tuijottaen samalla mattoon kulmakarvat koholla:

"Puhuessani siitä, että pitäisi olla Dombey-nimen arvoinen, Lucretia, tarkoitan veljeni Paulin toista vaimoa. Uskon jo ilmaisseeni viittauksilla, joskaan en selvillä sanoilla, joita nyt käytän, että veljeni aikomus on mennä uusiin naimisiin."

Neiti Tox nousi kiireesti tuoliltaan, riensi kasviensa luokse ja ryhtyi leikkelemään runkoja ja lehtiä yhtä kovakouraisesti kuin parturi leikkaa tukkaa köyhäintalon hoidokeilta.

"Mutta toinen kysymys on, voiko hänen uusi vaimonsa täydelleen ymmärtää osakseen tulleen kunnian", jatkoi rouva Chick ylpeällä äänensävyllä. "Toivoakseni niin käy. Meidän velvollisuutemme on ajatella hyvää toisistamme tässä maailmassa, ja minä toivon hänen ymmärtävän. Minulta ei ole kysytty neuvoa. Jos minulta olisi kysytty, olisi neuvoni epäilemättä otettu ynseästi vastaan, ja senvuoksi on äärettömän paljon parempi, ettei kysytty. Olen oikein mielissäni siitä, että on menetelty näin."

Neiti Tox leikkeli yhä kasvejaan pää painuksissa. Rouva Chick puheli edelleen pudistellen tuon tuostakin tarmokkaasti päätänsä kuin uhmaten jotakin.

"Jos veljeni Paul olisi neuvotellut kanssani, niinkuin hän on toisinaan tehnyt — tai paremminkin, niinkuin hänellä joskus oli tapana tehdä, sillä hän ei tietenkään tee sitä nyt enää, ja sitä pidänkin vastuuni huojennuksena", virkkoi rouva Chick hermostuneesti, "sillä minä kiitän taivasta siitä, etten ole mustasukkainen" — taas hän vuodatti kyyneleitä — "niin, jos veljeni Paul olisi tullut luokseni ja sanonut: 'Louisa, mitä ominaisuuksia neuvoisit minua vaatimaan vaimoltani?' olisin varmasti vastannut: 'Paul, sinun tulee pitää silmällä perhettä, kauneutta, arvokkuutta ja sukulaissuhteita'. Näitä sanoja olisin käyttänyt. Minut olisi saanut viedä senjälkeen suoraa päätä vaikka mestauslavalle", lisäsi rouva Chick ikäänkuin se olisi ollut hyvin todennäköinen seuraus, "mutta niin minä olisin sanonut. Olisin sanonut: 'Paul! Menetkö sinä toistamiseen naimisiin ilman perhettä! Menetkö naimisiin ilman kauneutta! Menetkö naimisiin ilman arvokkuutta! Menetkö naimisiin ilman sukulaissuhteita! Ei kukaan muu kuin mielipuoli voisi uneksiakaan niin järjetöntä!'"

Neiti Tox lakkasi leikkelemästä ja kuunteli tarkkaavasti pää yhä kasvien keskelle painettuna. Ehkä hän ajatteli, että tässä johdannossa ja rouva Chickin lämmössä oli toivoa.

"Niin minä olisin puhunut", jatkoi järkevä rouva, "koska luulen, etten ole hullu. Tosin en lainkaan vaadi, että minua pidettäisiin erittäin älykkäänä henkilönä — vaikka luulen joidenkin ihmisten olleen kyllin kummallisia pitääkseen minua sellaisena. Henkilö, jota niin vähän imarrellaan kuin minua, joutuisi siitä pian harhakäsityksiin, mutta olen kuitenkin varma siitä, etten ole suorastaan hullu. Ja jos minulle sanottaisiin", vakuutti rouva Chick sanomattoman halveksivasti, "että veljeni Paul Dombey voisi koskaan ajatellakaan mahdolliseksi liittää elämäänsä henkilöön — en välitä keneen" — hän pani näille sanoille terävämmän ja pontevamman painon kuin millekään toisille — "jolla ei olisi näitä ominaisuuksia, loukattaisiin sitä vähäistä ymmärrystä, jonka Jumala on minulle antanut, yhtä paljon kuin jos minulle sanottaisiin, että olen syntynyt ja kasvatettu norsuksi, kuten minulle mahdollisesti pian sanotaankin", lisäsi hän alistuvasti. "Se ei ollenkaan hämmästyttäisi minua. Minä odotan sitä."

Tätä seuranneen lyhyen vaitiolon aikana neiti Toxin sakset kilahtivat kerran pari, mutta hänen kasvojaan ei vieläkään näkynyt, ja hänen aamupukunsa liikahteli levottomasti. Rouva Chick vilkaisi häneen syrjäsilmällä kasvien lomitse ja jatkoi äänellä, josta ilmeni vilpitön vakaumus ja se käsitys, että mitään muuta ei voinut pitää mahdollisenakaan:

"Senvuoksi veljeni Paul on tehnytkin, mitä sopi odottaa ja mitä jokainen arvasi hänen tekevänkin, jos hän astuisi jälleen aviosäätyyn. Tunnustan, että se hämmästyttää minua jonkin verran, vaikka se onkin minulle mieluista, sillä Paulin lähtiessä maalle ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kiintyisi keneenkään maalla, niinkuin hän varmasti ei ollut kiintynyt kaupungissa. Mutta tämä liitto näyttää olevan kuitenkin erittäin onnistunut joka suhteessa. Olen täysin varma siltä, että äiti on hyvin säädyllinen ja hieno nainen, eikä minulla ole pienintäkään oikeutta moittia sitä, että hän asettuu heidän luokseen asumaan. Se on Paulin asia eikä minun — ja mitä Paulin morsiameen tulee, olen nähnyt vain hänen kuvansa, mutta se on kerrassaan kaunis. Hänen nimensäkin on kaunis", virkkoi rouva Chick pudistaen päätänsä pontevasti ja korjaten asentoaan. "Edith on mielestäni yhtä harvinainen kuin hienokin. Senvuoksi en laisinkaan epäile, Lucretia, että mielellänne kuulette vihkiäisten tapahtuvan jo hyvin pian. Tietysti se on teistä hauskaa, ja teitä varmasti ilahduttaa tämä muutos veljeni oloissa, kun hän on ollut teitä kohtaan niin ystävällinen ja huomaavainen monta kertaa."

Neiti Tox ei vastannut mitään, vaan tarttui vapisevin käsin pieneen vesikannuun ja katseli ympärilleen jäykästi kuin miettien, mitä huonekalua sen sisällys parhaiten hyödyttäisi. Kun ovi avautui neiti Toxin tunteitten ollessa näin ratkaisevassa kohdassa, säpsähti hän, purskahti kovasti nauramaan ja vaipui sisään tulevan henkilön syliin. Onneksi hän ei huomannut kuitenkaan rouva Chickin suuttunutta ilmettä eikä majuria, joka seisoi akkunassaan kadun toisella puolella tähystäen kiikarillaan ja jonka kasvoja ja koko vartaloa paisutti oikea paholaisen iloisuus.

Toisin oli maastaan karkoitetun alkuasukkaan laita, joka sai syliinsä pyörtyvän neiti Toxin, tullessaan kohteliaasti kysymään hänen vointiaan (noudattaen tarkoin majurin ilkeitä ohjeita), ja samalla vesikannun sisällyksen kenkäänsä. Nämä molemmat tapaturmat yhtyneinä siihen tietoisuuteen, että häntä tarkasteli vihainen majuri, joka oli uhannut häntä tavallisella hänen ruumiinsa joka luuhun kohdistuvalla rangaistuksella, jollei kaikki kävisi määräysten mukaan, muuttivat hänet liikuttavaksi henkisen ja ruumiillisen hädän kuvaksi.

Muutamien silmänräpäysten ajan tämä onneton muukalainen puristi neiti Toxia sydäntään vasten niin tarmokkaasti, että se oli merkillisenä vastakohtana hänen neuvottomalle ilmeelleen, ja sillaikaa naisparka tiputti hänen päälleen hitaasti viimeiset pisarat pienestä vesikannustaan kuin mies olisi jokin arka ulkomainen kasvi (niinkuin hän olikin), joka melkein voisi kukoistaa hiljaisen sateen valuessa. Kun rouva Chick vihdoin malttoi kylliksi mieltään sekaantuakseen asiaan, käski hän alkuasukkaan laskea neiti Toxin sohvalle ja poistua. Se tapahtuikin kiireesti, minkä jälkeen rouva Chick ryhtyi virvoittelemaan pyörtynyttä.

Mutta rouva Chickin käytöksessä ei voinut huomata mitään siitä hellästä huolenpidosta, joka on tavallinen Eevan tyttärissä heidän hoivaillessaan toisiaan, ei mitään siitä pyörtymisen vapaamuurariudesta, joka heidät tavallisesti liittää toisiinsa salaperäisillä sisarussiteillä. Päinvastoin hän menetteli kiduttajan tavoin, joka herättää uhrinsa tietoisuuteen ennenkuin jatkaa kidutustaan (niin ainakin tehtiin entisinä aikoina joiden häviämistä kaikki todelliset miehet pahoittelevat). Sillä tavoin hän käytteli hajupulloa, taputti käsiä, pirskoitteli kylmää vettä kasvoille ja suoritti muut hyviksi todetut toivutuskeinot. Ja kun neiti Tox vihdoin avasi silmänsä ja vähitellen palasi elämään ja tajuihinsa, vetäytyi rouva Chick pois kuin rikollisen luota ja tarkasteli häntä, kääntäen päinvastaisiksi Tanskan entisen murhatun kuninkaan sanat, enemmän vihan kuin surun vallassa.

"Lucretia!" virkkoi rouva Chick. "Minä en koeta salata, mitä tunnen. Silmäni ovat äkkiä auenneet. Enpä olisi uskonut tätä, vaikka itse pyhimys olisi minulle sen ilmaissut."

"Minä olen niin hupsu, etten voi pyörtymiselle mitään", änkytti neiti
Tox, "mutta pian jaksan paremmin".

"Niinpä kyllä, pian paremmin, Lucretia!" toisti rouva Chick sanomattoman pilkallisesti. "Luuletteko minua sokeaksi? Kuvitteletteko minun elävän toista lapsuuttani? En, Lucretia! Olen teille hyvin kiitollinen!"

Neiti Tox loi ystävättäreensä rukoilevan, avuttoman katseen ja painoi nenäliinaa kasvoilleen.

"Jos joku olisi kertonut tämän minulle eilen", jatkoi rouva Chick mahtavasti, "tai edes puoli tuntia sitten, niin luulen melkein, että olisin tuntenut kiusausta lyödä hänet maahan. Lucretia Tox, minun silmäni ovat auenneet äkkiä. Suomukset ovat pudonneet silmistäni. Luottamukseni sokeus on hävinnyt, Lucretia. Sitä on väärinkäytetty ja petetty, mikään verukkeiden esittäminen ei enää vetele, sen vakuutan."

"Voi, mihin te viittaatte niin julmasti, rakas ystävä?" kysyi neiti Tox kyyneltensä lävitse.

"Lucretia", vastasi rouva Chick, "kysykää omalta sydämeltänne. Minun täytyy pyytää teitä olemaan käyttämättä niin tuttavallista nimitystä kuin äsken. Minulla on jäljellä jonkun verran itsekunnioitusta, vaikka te ehkä ajattelette toisin."

"Oi, Louisa!" huudahti neiti Tox. "Kuinka voitte puhua minulle niin?"

"Kuinka voin puhua teille niin?" toisti rouva Chick, joka turvautui tavallisesti tällaisiin toistamisiin saadakseen aikaan musertavimman vaikutuksen silloin, kun hänellä ei ollut mitään erikoisia perusteita, joihin olisi voinut turvautua. "Puhua teille niin! Te voitte tosiaankin käyttää sellaisia sanoja!"

Neiti Tox nyyhkytti säälittävästi.

"Kuinka kauheata on ajatella!" huudahti rouva Chick, "että te olette levännyt käärmeen tavoin veljeni liedellä ja kiemurrellut minun kauttani melkein hänen luottamukseensa, Lucretia, niin että olette uskaltanut salaa hautoa itsekkäitä suunnitelmia ja ajatella mahdolliseksi, että hän naisi teidät! Laupias taivas, moisen ajatuksen nurinkurisuus saa melkein unohtamaan kuinka ilkeää petosta se on ollut", lisäsi rouva Chick ivallisen arvokkaasti.

"Voi, Louisa, älkää lausuko niin kauheita sanoja", rukoili neiti Tox.

"Kauheita sanoja", toisti rouva Chick. "Kauheita sanoja! Eikö ole tosiasia, Lucretia, että äsken juuri ette kyennyt hillitsemään tunteitanne minunkaan nähteni, jonka silmät teidän on onnistunut niin täydellisesti sokaista?"

"Minä en ole ensinkään valittanut", vastasi neiti Tox nyyhkyttäen, "enkä sanonut mitään. Jos teidän uutisenne ovat jonkin verran vieneet minulta voimia, Louisa, ja jos olen joskus epämääräisesti kuvitellut herra Dombeyn tuntevan jotakin erikoisempaa minua kohtaan, niin ette suinkaan te moiti minua siitä."

"Hän sanoo kai pian", virkkoi rouva Chick kääntyen alistuneen ja vetoavan näköisenä kaikkien huonekalujen puoleen, "hän sanoo kai — sen arvaan — että minä olen yllyttänyt häntä!"

"En tahdo moittia, rakas Louisa, enkä valittaakaan. Mutta omaksi puolustuksekseni —"

"Niin", huudahti rouva Chick katsellen ympärilleen huoneessa ja hymyillen ennustajan tavoin, "nyt hän sanoo sen. Sen kyllä tiesin. Sanokaa se vain. Sanokaa se suoraan! Olkaa avomielinen, Lucretia Tox", virkkoi rouva Chick epätoivoisen kovaa, "mitä muuten lienettekin".

"Omaksi puolustuksekseni", änkytti neiti Tox, "teidän epäystävällisiä sanojanne vastaan, rakas Louisa, tahtoisin vain kysyä, ettekö ole usein suosinut sellaista kuvitelmaa ja sanonutkin, että kuka tietää, vaikka se toteutuisikin?"

"On olemassa kohta, jossa kärsivällisyys muuttuu naurettavaksi, jollei suorastaan rikolliseksi", sanoi rouva Chick nousten seisomaan, ei sillä tavoin kuin olisi aikonut jäädä seisomaan lattialle, vaan kuin ponnahtaakseen korkealle yläilmoihin. "Minä voin sietää paljon, mutta en liikaa. En tiedä, mikä taikavoima minuun vaikutti tänään tullessani tähän taloon, mutta minulla oli aavistus — synkkä aavistus", jatkoi rouva Chick väristen, "että jotakin tapahtuisi. Ja se aavistus kävi toteen, Lucretia, kun monivuotinen luottamukseni nyt on yhdessä silmänräpäyksessä haihtunut, kun silmäni ovat äkkiä auenneet ja näen teidät oikeassa hahmossanne. Lucretia, minä olen erehtynyt pitäessäni teitä ystävänä. Parempi on meille kummallekin, että koko juttu päättyy tähän. Toivon teille hyvää nyt ja aina vastakin. Mutta henkilönä, joka tahtoo olla tosi itseään kohtaan omassa vaatimattomassa asemassaan, millainen se asema lieneekin — ja veljeni sisarena — ja veljeni vaimon kälynä — ja veljeni tulevan anopin sukulaisena avioliiton kautta — ja saanen kai lisätä: Dombeyna — en voi nyt enää muuta kuin toivottaa teille hyvää huomenta."

Nämä sanat, jotka lausuttiin pistävän lempeästi ja joita kannatti siveellisen suoruuden ylevä leima, veivät puhujan ovelle. Siinä hän taivutti päätänsä ikäänkuin jokin ylevä henki tai marmorinen kuvapatsas ja vetäytyi sitten ajoneuvoihinsa etsiäkseen vahvistusta ja lohtua herransa ja puolisonsa Chickin sylistä.

Nimittäin kuvaannollisesti puhuen, sillä Chickin sylin täytti sanomalehti kokonaan. Tämä herra ei myöskään katsahtanut puolisoonsa muuta kuin salavihkaa. Eikä hän koettanut laisinkaan lohduttaa. Lyhyesti sanoen, hän luki vain ja hyräili laulunpätkiä, vilkaisten välillä salaa puolisoonsa virkkamatta sanaakaan, hyvää tai pahaa tai välinpitämätöntä.

Sillä välin rouva Chick istui kuohuksissaan ja kaula pystyssä nyökäytellen päätänsä kuin vieläkin lausuisi juhlallista jäähyväiskaavaansa Lucretia Toxille. Vihdoin hän virkkoi ääneen: "Voi, kuinka leveälle silmäni ovat tänään auenneet!"

"Kuinka leveälle silmäsi ovat auenneet, rakkaani!" toisti Chick.

"Älä puhu minulle!" huudahti rouva Chick. "Jos hennot nähdä minut tällaisessa kunnossa kysymättä mikä minua vaivaa, olisi sinun paras vaieta iäksi."

"Mikä sinua vaivaa, rakkaani?" kysyi Chick.

"Ajattele, että hän on hautonut niin halpamaista ajatusta kuin liittymistä meidän perheeseemme menemällä naimisiin Dombeyn kanssa!" virkkoi rouva Chick puhellen kuin itsekseen. "Ja leikkiessään hevosta rakkaan lapsen kanssa, joka nyt on haudassa — se ei koskaan miellyttänyt minua silloin — hän koetti pyrkiä petollisesti päämääräänsä! Tahtoisinpa tietää, eikö hän koskaan pelännyt, että hänelle voisi tapahtua jotakin. Hän saa tosiaankin kiittää itseään onnelliseksi, jollei mitään tapahdu."

"Minä olin siinä uskossa, rakkaani", virkkoi Chick hitaasti, hierottuaan nenänvarttaan hetkisen sanomalehdellään, "että sinä olit ollut samalla kannalla tähän aamuun asti ja pitänyt sitä varsin sopivana asiana, jos se vain olisi saatu toteutumaan".

Rouva Chick puhkesi heti kyyneliin ja sanoi puolisolleen, että jos hän tahtoi polkea vaimoaan jaloillaan, oli hänen paras tehdä se nyt.

"Mutta Lucretia Toxin kanssa olen selvittänyt asiat", virkkoi rouva Chick annettuaan tunteilleen täyden vallan muutamien minuuttien ajaksi Chickin suureksi kauhuksi. "Minä voin luopua Paulin luottamuksesta henkilön vuoksi, joka — niinkuin toivon ja uskon — ansaitsee sen ja jonka Paul on täysin oikeutettu panemaan Fanny-paran tilalle, jos tahtoo. Minä voin sietää senkin, että Paul ilmoittaa minulle kylmällä tavallaan sellaisen muutoksen suunnitelmissaan eikä kysy minulta pienintäkään neuvoa, ennenkuin kaikki on päätetty ja järjestetty, mutta petosta en voi sietää, ja Lucretia Toxin kanssa olen selvittänyt asiat. Parempi on, että näin kävi", jatkoi hän hurskaan alistuvaisena, "paljon parempi. Olisi kulunut pitkä aika, ennenkuin olisin voinut sopia hänen kanssaan tämän jälkeen, enkä tosiaankaan tiedä, kun Paulista nyt tulee niin ylhäinen ja nuo ihmiset ovat arvohenkilöitä, olisiko Lucretia Tox ollut oikein edustava ja eikö hän olisi saattanut vahingoittaa minua. Kohtalo valvoo kaikkea, kaikki kääntyy parhain päin, minua on koeteltu tänään, mutta yhtä kaikki, minä en siitä välitä."

Rouva Chick kuivasi silmänsä näiden kristillisten tunteitten täyttäessä hänen sydämensä, siveli rypyt pois puvustaan ja istui sellaisen ihmisen näköisenä, joka tyynesti kestää vääryyden. Chick, joka epäilemättä tunsi arvottomuutensa, käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta poistuakseen vaimonsa seurasta kadunkulmassa ja käveli tiehensä vihellellen, hartiat hyvin korkealla ja kädet housuntaskuissa.

Sillä välin neiti Tox-parka, joka — millainen liehakoitsija ja kuokkavieras hän lieneekin ollut — oli ainakin rehellinen ja uskollinen ja aina pysynyt moittijansa vilpittömänä ystävänä, koko sydämestään vaipuneena Dombeyn suuruuden palvomiseen, kasteli pannaan julistettuna kasvejaan kyynelillä ja tunsi, että Prinsessan aukiolle oli tullut talvi.

KOLMASKYMMENES LUKU

Häitten edellä

Vaikka lumottua taloa ei enää ollut ja työteliäs maailma oli tunkeutunut sinne vasaroiden ja paukuttaen ja juosten portaita ylös alas pitkin päivää, niin että Diogenes oli lakkaamattomien haukkumispuuskien vallassa auringonnoususta auringonlaskuun — ilmeisesti varmana siitä, että vihollinen oli vihdoin päässyt voitolle ja paraikaa ryösti taloa voitonriemuisena ja uhmaavana — ei Florencen elämä aluksi muuttunut mainittavassa määrässä. Iltaisin, kun työmiehet lähtivät pois, oli talo taas synkkä ja autio, ja kuunnellen, kuinka heidän äänensä kaikuivat eteisessä ja portaissa heidän lähtiessään, hän kuvitteli itsekseen niitä iloisia koteja, joihin he palasivat, ja lapsia, jotka odottivat heitä, ja oli iloinen ajatellessaan, että työmiehet olivat onnellisia päästessään heidän luokseen.

Hän toivotti iltahiljaisuuden tervetulleeksi vanhana ystävään, mutta se tuli nyt muuttuneen näköisenä ja katseli häntä ystävällisempänä. Siinä oli uutta toivoa. Se kaunis nainen, joka oli lohduttanut ja hyväillyt häntä samassa huoneessa, jossa hänen sydämensä oli niin vuotanut verta, oli hänelle lupauksen henkenä. Suloiset aavistukset uudesta valoisasta elämästä, jolloin hän vähitellen voittaisi isänsä rakkauden ja kaikki tai hyvin paljon saavutettaisiin, mitä hän oli menettänyt synkkänä päivänä, jolloin äidin rakkaus oli hävinnyt samalla kun äidin viimeinen henkäys oli tuntunut hänen poskellaan, leijailivat hänen ympärillään hämärässä ja olivat hänen mieluisana seuranaan. Katsellessaan naapureinaan asuvia punaposkisia lapsia hän ajatteli uuden ja suloisen tunteen valtaamana, että he voisivat pian tuntea toisensa ja puhella toisilleen. Silloin hän ei pelkäisi, niinkuin ennen, näyttäytyä heille, jotta he eivät tulisi surullisiksi huomatessaan hänen istuvan yksinään mustassa puvussaan!

Ajatellessaan uutta äitiään ja rakkauden ja luottamuksen täyttäessä hänen puhtaan sydämensä tätä naista kohtaan, Florence rakasti omaa äitivainajaansa yhä enemmän. Hän ei pelännyt laisinkaan kilpailijan päästämistä rintaansa. Hän tiesi uuden kukan versovan syvälle istutetusta ja kauan hoidetusta juuresta. Jokainen ystävällinen sana, joka oli lähtenyt kauniin naisen huulilta, soi Florencen korvissa kuin kaikuna siitä äänestä, joka oli vaiennut kauan sitten. Kuinka hän olisi saattanut vähemmän rakastaa tätä muistoa elävän olennon hellyyden vuoksi, kun se oli hänen ainoa muistonsa vanhemman hellyydestä ja rakkaudesta!

Florence istui eräänä päivänä lukemassa huoneessaan, ajatellen tulevaa äitiään ja sitä pikaista vieraskäyntiä, jonka hän oli luvannut tehdä — sillä hänen kirjassaan käsiteltiin samantapaista aihetta — kun hän kohottaessaan silmänsä näki odotetun seisovan oviaukossa.

"Äiti!" huudahti Florence mennen iloisesti häntä vastaan.

"Tullut takaisin?"

"Ei vielä äiti", virkkoi puhuteltu hymyillen vakavasti, kietoessaan käsivartensa Florencen kaulaan.

"Mutta hyvin pian", sanoi Florence.

"Hyvin pian, Florence, hyvin pian."

Edith taivutti päätänsä vähän, niin että sai Florencen kukoistavan posken painetuksi omaansa, vastaan, ja joitakin hetkiä he viipyivät siinä asennossaan puhumatta mitään. Niin paljon hellyyttä oli hänen käytöksessään, että Florence tunsi sen paljoa selvemmin kuin heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa.

Hän talutti Florencen istumaan viereensä. Florence katseli hänen kasvojaan ihmeissään hänen kauneudestaan ja antoi mielellään kätensä viipyä hänen kädessään.

"Oletko ollut yksin, Florence, siitä alkaen kun kävin täällä viimeksi?"

"Olen", vastasi Florence hymyillen.

Hän epäröi ja loi silmänsä alas, sillä hänen uuden äitinsä katse suuntautui vakavana ja miettiväisenä hänen kasvoihinsa.

"Minä — minä olen tottunut olemaan yksin", jatkoi Florence.

"Minä en sure sitä ollenkaan. Di ja minä vietämme joskus päiväkausia yhdessä." Florence olisi voinut sanoa kokonaisia viikkoja ja kuukausia.

"Onko Di sinun palvelijattaresi, lapsi kulta?"

"Ei, vaan koirani, äiti", vastasi Florence nauraen. "Palvelijattaren nimi on Susan."

"Ja nämä ovat sinun huoneesi", virkkoi Edith katsellen ympärilleen. "Minulle ei näytetty näitä huoneita, kun viimeksi kävin täällä. Meidän pitää saada ne korjatuiksi, Florence. Niistä tehdään talon kauneimmat."

"Jos saisin muuttaa näistä, äiti", vastasi Florence, "niin yläkerrassa on yksi, josta pitäisin paljon enemmän".

"Eikö tämä ole kyllin korkealla, rakas lapsi?" kysyi Edith hymyillen.

"Yläkerrassa oli veljeni huone", sanoi Florence, "ja minä pidän siitä kovasti. Olisin puhunut siitä isälle palatessani kotiin ja nähdessäni työmiehet täällä ja kaikkea muutettavan, mutta —"

Florence loi silmänsä alas, jottei äskeinen katse saisi häntä taas hämilleen.

"— mutta pelkäsin sen pahoittavan hänen mieltään, ja kun sinä sanoit tulevasi tänne pian, äiti, ja olet kaiken emäntä, päätin rohkaista mieleni ja kysyä sinulta".

Edith katseli häntä yhä, loistavat silmät kiinteästi luotuina hänen kasvoihinsa, kunnes Florence kohotti silmänsä, jolloin hän vuorostaan alkoi katsoa lattiaan. Silloin Florence ajatteli, kuinka perin toisenlaiseksi hän oli kuvitellut tämän naisen kauneutta. Hän oli ajatellut sitä ylpeäksi ja upeaksi, mutta hänen käytöksensä oli niin nöyrää ja ystävällistä, että jos he kaksi olisivat olleet yhdenikäiset ja samanlaatuiset, se tuskin olisi voinut herättää suurempaa luottamusta.

Paitsi silloin, kun omituinen umpimielisyys valtasi Edithin olemuksen, jolloin näytti siltä kuin hän tuntisi itsensä nöyryytetyksi ja rauhattomaksi Florencen edessä (mutta Florence tuskin ymmärsi sitä, vaikkei voinut olla sitä huomaamatta ja ajattelematta). Kun Edith oli sanonut, ettei hän vielä ollut Florencen äiti, ja kun Florence oli nimittänyt häntä kaiken emännäksi, tapahtui tuo muutos hänessä äkkiä ja yllättävästi. Ja nyt, kun Florencen katse viipyi hänen kasvoillaan, hän istui sennäköisenä kuin olisi tahtonut mieluummin kätkeytyä näkyvistä kuin rakastaa ja hyväillä tytärpuoltaan.

Hän lupasi Florencelle mielellään huolehtia uudesta huoneesta ja sanoi
antavansa siitä itse heti määräykset. Sitten hän kyseli yhtä ja toista
Paul-raukasta, ja kun he olivat puhelleet jonkin aikaa, ilmoitti hän
Florencelle tulleensa noutamaan häntä omaan kotiinsa.

"Olemme nyt muuttaneet Lontooseen, äitini ja minä", selitti Edith, "ja sinä asut meidän luonamme häihin asti. Toivon, että oppisimme tuntemaan toisemme ja luottamaan toisiimme, Florence."

"Sinä olet kovin ystävällinen minulle, rakas äiti", virkkoi Florence.
"Kuinka kiitollinen olenkaan sinulle!"

"Salli minun sanoa nyt, sillä mahdollisesti nyt on paras tilaisuus", jatkoi Edith katsellen ympärilleen nähdäkseen, että he olivat kahden kesken, ja puhuen matalalla äänellä, "että kun minut on vihitty ja olen lähtenyt matkalle muutamiksi viikoiksi, olen levollisemmalla mielellä, jos palaat siksi ajaksi tänne. Älä välitä, vaikka kuka käskisi sinun pysyä muualla, tule vain tänne. Parempi on olla yksin kuin — niin, tahdoin vain sanoa", lisäsi hän keskeyttäen aloittamansa lauseen, "että tiedän sinulle olevan parasta asua täällä kotona, Florence kulta".

"Minä tulen kotiin samana päivänä, äiti."

"Tee niin. Luotan siihen lupaukseen. Valmistu nyt tulemaan minun mukaani, Florence. Tapaat minut alakerrassa, kun olet valmis."

Hitaasti ja mietteissään Edith kuljeskeli yksin talon läpi, jonka valtiattareksi hän niin pian tulisi, ja vähän hän välitti kaikesta siitä hienoudesta ja loistosta, jota siinä alkoi huomata. Sama lannistumaton sielun uhma, sama ylpeä halveksiva ilme silmissä ja huulilla ja sama raju kauneus, joita kesytti vain tietoisuus omasta mitättömyydestä ja kaiken ympärillä olevan arvottomuudesta ja jotka olivat rikkoneet kahleensa lehdon siimeksessä ja raivonneet ja repineet itseään, vaelsivat nyt mahtavien huoneitten ja käytävien kautta. Maalatut ruusut seinillä ja lattioilla olivat terävien piikkien reunustamia, jotka repivät hänen rintaansa. Jokaisessa silmiä häikäisevässä kultajuovassa hän näki jonkin vihatun hiukkasen myyntihinnastaan. Leveät korkeat kuvastimet näyttivät hänelle täydessä koossa naisen, jolla oli vielä yksi jalo piirre luonteessaan, mutta joka oli liian uskoton paremmalle itselleen ja liian turmeltunut ja vajonnut pelastaakseen itsensä. Hän luuli tämän olevan niin selvää kaikille muillekin, että hänelle ei jäänyt muuta apukeinoa tai itsetunnon kannustinta kuin ylpeys, ja ylpeytensä avulla, joka kidutti hänen sydäntään yötä päivää, hän taisteli kohtalonsa kanssa, astui uljaasti sitä vastaan ja uhmasi.

Oliko tämä se nainen, johon nuori tyttö — viaton, vahva vain vakavuudessaan ja yksinkertaisessa vilpittömyydessään — saattoi niin vaikuttaa, että hän Florencen seurassa oli kuin toinen olento, jonka rinnassa intohimon myrsky hiljeni ja ylpeyskin muuttui nöyryydeksi? Oliko hän sama nainen, joka nyt istui hänen rinnallaan vaunuissa käsi kädessä hänen kanssaan ja joka, samalla kun pyysi häneltä rakkautta ja luottamusta, painoi kauniin päänsä hänen rinnalleen ja olisi antanut oman henkensä suojellakseen Florencea vääryydeltä ja suruilta?

Oi, Edith, kuinka suloista olisikaan kuolla sellaisella hetkellä! Ehkä paljon parempi ja suloisempi kuolla niin, Edith, kuin elää loppuun asti!

Arvoisa rouva Skewton, jolla oli mielessä kaikkea muuta kuin tuollaisia tunteita — sillä samoin kuin monet muut hienotapaiset ihmiset, jotka ovat eläneet entisinä ja nykyisinä aikoina, ei hänkään tunnustanut kuolemaa eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan niin alhaisesta ja kaikki tasoittavasta nousukkaasta — oli vuokrannut talon Brook Streetin varrelta, Grosvenor Squarelta, eräältä mahtavalta sukulaiselta (Feenixin heimolaiselta), joka oli poissa kaupungista ja mielellään lainasi talonsa häitä varten, koska hän siten lopullisesti vapautui antamasta muita lainoja ja lahjoja rouva Skewtonille ja hänen tyttärelleen. Koska perheen arvon vuoksi oli välttämätöntä tällöin esiintyä loistavasti, oli rouva Skewton hankkinut sinne erään sopuisan liikemiehen avulla, joka asui Marylebonen seurakunnassa ja lainasi korkealle aatelistolle ja hienoille ihmisille kaikenlaisia esineitä pöytäastioista palveluskuntaan asti, valkopäisen hovimestarin (erikoista lisäpalkkiota vastaan, hän kun näytti vanhalta perhepalvelijalta), kaksi hyvin pitkää nuorta liveripukuista miestä ja valikoidun palveluskunnan keittiöön. Sen johdosta syntyi alakerrassa sellainen tarina, että entisen miespalvelijan Withersin, joka äkkiä vapautettiin monista talousvelvollisuuksistaan ja pyörätuolin työntämisestä (se kun ei soveltunut pääkaupunkiin), oli nähty useampia kertoja hierovan silmiään ja nipistelevän jäseniään ikäänkuin hän olisi epäillyt nukkuneensa liiaksi Leamingtonissa maitomiehen luona ja näkevänsä yhä taivaallista unta. Kun vielä oli samasta mukavasta saantipaikasta tuotu tarpeellisia pöytäkaluja ja porsliiniesineitä ynnä kaikenlaisia lisävarustuksia, niiden joukossa sievät vaunut kilpahevosineen, asettui rouva Skewton istumaan suurelle sohvalle pielusten varaan Kleopatran asentoon ja otti kaikessa viehättäväisyydessään vastaan vierailijoita.

"Ja kuinka voi suloinen Florenceni?" kysyi hän, kun hänen tyttärensä tuli sisään suojatteineen. "Sinun pitää tulla suutelemaan minua, Florence rakkaani, ole niin hyvä."

Florence kumartui ujosti löytääkseen jonkin valkean kohdan rouva Skewtonin kasvoissa, mutta silloin tarjottiinkin hänelle korva, ja niin hän pelastui pulasta.

"Edith kulta", virkkoi rouva Skewton, "kuuleppas, mitä sanon — astuhan hetkiseksi kirkkaampaan valoon, suloinen Florenceni."

Florence totteli punastuen.

"Sinä et muista, rakkahin Edith", sanoi hänen äitinsä, "millainen olit samanikäisenä kuin tämä harvinaisen ihastuttava Florencemme tai muutamia vuosia nuorempana?"

"Olen unohtanut sen kauan sitten, äiti."

"Sillä minä luulen tosiaankin, rakkaani", jatkoi rouva Skewton, "huomaavani selvän yhdennäköisyyden meidän erikoisen lumoavan nuoren ystävämme ja sinun välilläsi sellaisena kuin olit silloin. Ja se osoittaa", lisäsi hän matalammalla äänellä ilmaistakseen siten, ettei Florence vielä ollut lähimainkaan täydellisellä asteella, "mitä kasvatus ja sivistys voi saada aikaan".

"Niin tosiaankin", vastasi Edith jurosti.

Hänen äitinsä katseli häntä hetkisen terävästi ja tuntien olevansa epävarmalla pohjalla jatkoi kääntääkseen huomion toisaanne:

"Suloinen Florence, sinun pitää tulla suutelemaan minua vielä kerran, rakkaani, ole hyvä."

Florence tietysti totteli ja painoi taas huulensa rouva Skewtonin korvalehdelle.

"Ja sinä olet epäilemättä kuullut, kullanmuruni", virkkoi rouva
Skewton pitäen häntä kädestä, "että isäsi, jota me kaikki ihailemme
ja kunnioitamme tavattomasti, menee viikon päästä naimisiin rakkaan
Edithini kanssa".

"Tiesin, että se tapahtuisi hyvin pian", vastasi Florence, "mutta en tarkalleen milloin".

"Edith kulta", virkkoi äiti hilpeästi, "onko mahdollista, ettet ole vielä kertonut sitä Florencelle?"

"Miksi minä kertoisin Florencelle?" vastasi Edith niin äkkiä ja tylysti, että Florence tuskin saattoi uskoa sitä samaksi ääneksi.

Sitten rouva Skewton mainitsi Florencelle, saadakseen asian uudelleen ja varmemmin suunnatuksi toisaanne, että hänen isänsä tulisi tänne päivälliselle ja että hän epäilemättä ihastuisi ja hämmästyisi kovasti tavatessaan tyttärensä, koska hän oli edellisenä iltana sanonut viipyvänsä Cityssä eikä ollut tietänyt mitään Edithin aikomuksesta, jonka toteuttaminen rouva Skewtonin odotusten mukaan saattaisi hänet oikein haltioihinsa. Florence kävi levottomaksi tämän kuullessaan, ja hänen pelkonsa muuttui päivällishetken lähestyessä niin suureksi, että jos hän olisi keksinyt keinon päästä kotiin tarvitsematta vihjaista isäänsä, hän olisi kiirehtinyt takaisin jalkaisin, avopäin, hengästyneenä ja yksin mieluummin kuin antautunut vaaraan herättää hänen tyytymättömyyttään. Lopulta hän kykeni tuskin hengittämäänkään. Hän ei uskaltanut lähestyä akkunaa, jottei isä näkisi häntä kadulta, eikä lähteä yläkertaan salaamaan liikutustaan, jottei ovesta mennessään kohtaisi isää odottamatta. Sitäpaitsi hänestä tuntui kuin hän ei sitten uskaltaisi tulla takaisin, kun häntä kutsuttaisiin isän puheille. Näiden erilaisten pelontunteitten vallassa hän istui Kleopatran leposohvan vieressä koettaen ymmärtää rouvan mitätöntä puhelua ja vastata siihen, kun kuuli isänsä askelia portailta.

"Nyt hän tulee!" huudahti Florence pelästyen.

Kleopatra, joka nuorekkuudessaan oli aina halukas kujeiluun ja oli nyt kokonaan vaipunut omiin asioihinsa, ei vaivannut mieltään tämän levottomuuden aiheella, vaan työnsi Florencen leposohvansa taakse ja heitti huivin hänen päälleen hämmästyttääkseen Dombeyta. Se tapahtui niin pian, että Florence kuuli hetkistä myöhemmin isänsä peloittavat askelet huoneessa.

Hän tervehti tulevaa anoppiaan ja tulevaa puolisoaan. Hänen äänensä vieras sointu värisytti lapsen joka hermoa.

"Rakas Dombey", virkkoi Kleopatra, "kertokaapa nyt minulle, kuinka suloinen Florencenne voi"..

"Florence voi oikein hyvin", vastasi Dombey lähestyen leposohvaa.

"Kotonako?"

"Kotona", kuului vastaus.

"Rakas Dombey, oletteko varma, ettette petä minua?" kysyi Kleopatra viehättävän vilkkaasti. "En tiedä, mitä rakkain Edithini sanoo minulle, kun nyt lausun erään väitteen, mutta, kunniasanallani, pelkäänpä, että te olette vilpillisin kaikista ihmisistä, rakas Dombey."

Vaikka Dombey olisi ollutkin vilpillinen ja joutunut itse teossa kiinni kaikkein suurimmasta kavalluksesta, minkä koskaan voi mainita tai tehdä, olisi hän tuskin voinut olla tyrmistyneempi kuin nyt, kun rouva Skewton veti huivin pois, ja Florence kohosi hänen eteensä kalpeana ja värisevänä kuin aave. Dombey ei ollut vielä malttanut mieltään, kun Florence oli juossut hänen luokseen, kietonut kätensä hänen kaulaansa, suudellut häntä ja kiirehtinyt ulos huoneesta. Dombey katseli ympärilleen kuin vedotakseen asiassa johonkin toiseen henkilöön, mutta Edith oli heti poistunut Florencen jäljessä.

"Tunnustakaa vain, rakas Dombey", virkkoi rouva Skewton ojentaen hänelle kätensä, "ettette ole koskaan eläissänne ollut hämmästyneempi ja iloisempi".

"En ole koskaan enemmän hämmästynyt!" myönsi Dombey.

"Ettekä enemmän ilostunut, rakkahin Dombey?" tiukkasi rouva Skewton kohottaen viuhkaansa.

"Minä — niin, olen kovin iloinen tavatessani Florencen täällä", sanoi
Dombey. Hän näytti miettivän asiaa vakavasti hetkisen ja virkkoi
sitten päättävämmin: "Niin, olen tosiaankin oikein iloinen tavatessani
Florencen täällä."

"Ihmettelette kai, kuinka hän on tullut tänne?" kysyi rouva Skewton.

"Edith ehkä —" arveli Dombey.

"Ah, ilkeä arvaaja!" vastasi Kleopatra pudistaen päätänsä. "Voi, kuinka viekas mies! Sellaisia asioita ei pitäisi arvata. Teidän sukupuolenne, rakas Dombey, on niin turhamielinen ja halukas käyttämään väärin meidän heikkouttamme, mutta te tunnette avomielisyyteni — hyvä on, heti!"

Viime sanat lausuttiin hyvin pitkälle nuorelle miehelle, joka ilmoitti päivällispöydän olevan katetun.

"Mutta, rakas Dombey", jatkoi Kleopatra kuiskaten, "kun ei Edith voi pitää teitä lähellään — ja niinkuin olen sanonut hänelle, hän ei voi toivoa sitä aina — tahtoo hän ainakin pitää läheisyydessään jotakin tai jotakuta teille kuuluvaa. Niin, kuinka tavattoman luonnollista se on! Ja senvuoksi hän ei antanut minkään pidättää itseään tänään lähtemästä vaunuilla noutamaan Florence-kultaa. Kuinka perin ihastuttavaa se onkaan!"

Koska hän odotti vastausta, myönsi Dombey: "Suunnattoman ihastuttavaa."

"Jumala siunatkoon teitä, rakas Dombey, tuon tunteellisuuden osoituksen vuoksi!" huudahti Kleopatra tarttuen hänen käteensä. "Mutta nyt käyn liian vakavaksi. Taluttakaa minut alakertaan suojelusenkelinäni, ja katsokaamme, mitä nuo ihmiset aikovat antaa meille päivälliseksi. Jumala teitä siunatkoon, rakas Dombey!"

Kun Kleopatra oli hypähtänyt leposohvaltaan keskulaisen reippaasti tämän viime siunauksen jälkeen, tarttui Dombey hänen käsivarteensa ja talutti hänet juhlallisesti alakertaan. Parin astuessa ruokasaliin työnsi yksi hyvin pitkistä vuokratuista nuorukaisista, jonka kunnioituksentunne oli kovin vaillinaisesti kehittynyt, kielensä poskeen toisen hyvin pitkän vuokratun nuorukaisen suureksi iloksi.

Florence ja Edith olivat jo siellä istuen vieretysten. Florence olisi tahtonut nousta isän tullessa sisään luovuttaakseen tuolinsa hänelle, mutta Edith laski kaikkien nähden kätensä hänen käsivarrelleen, ja Dombey asettui vastapäätä heitä pyöreän pöydän toiselle puolelle.

Keskustelua piti melkein yksinään yllä rouva Skewton. Florence tuskin uskalsi kohottaa silmiään, jotta niistä ei näkyisi kyynelten jälkiä. Vielä vähemmän hänellä oli rohkeutta puhua, eikä Edith lausunut sanaakaan muuten kuin vastaukseksi kysymykseen. Kleopatra teki tosiaankin yksin työtä naimiskaupan hyväksi, joka oli niin lähellä lopullista päätöstä, ja edullinen sen täytyikin olla, jotta hän saisi kunnollisen palkkion.

"Ja niin ovat siis lopulta teidän valmistelunne melkein suoritetut, rakas Dombey?" virkkoi Kleopatra, kun jälkiruoka oli tuotu pöydälle ja valkopäinen pöytäpalvelija oli poistunut. "Myöskin lakimiesten hommat!"

"Kyllä, rouva", vastasi Dombey, "ja avioliittosopimus on nyt valmis, kuten asianajotoimisto on ilmoittanut minulle. Niinkuin jo mainitsin teille, ei tarvita muuta kuin että Edith määräisi päivän, jolloin hän suvaitsee sen allekirjoittaa."

Edith istui kuin kaunis kuvapatsas, yhtä kylmänä ja äänettömänä ja liikkumattomana.

"Lapsi kulta", huomautti Kleopatra, "kuuletko, mitä herra Dombey sanoo? Ah, rakas Dombey!" lausui hän syrjään tälle herralle, "kuinka hänen hajamielisyytensä häiden lähestyessä muistuttaa minulle niitä aikoja, jolloin kaikkein ihastuttavin olento, hänen isänsä, oli teidän asemassanne!"

"Minulla ei ole mitään ehdotuksia. Tapahtukoon se silloin, kun teille sopii", virkkoi Edith tuskin vilkaisten pöydän ylitse Dombeyn puolelle.

"Huomenna?" ehdotti Dombey.

"Jos teille sopii."

"Tai sopisiko seuraava päivä paremmin teidän valmistelujenne vuoksi?" kysyi Dombey.

"Minulla ei ole mitään valmisteluja. Olen aina käskettävissänne. Saatte määrätä päivän ihan vapaasti."

"Ei mitään valmisteluja, Edith kulta?" nuhteli hänen äitinsä. "Mutta sinähän olet kaiken päivää hirvittävässä kiireessä ja saat neuvotella tuhatyksi kertaa kaikenlaisten liikemiesten kanssa!"

"Sinähän niistä asioista huolehdit", vastasi Edith ja kääntyi katsomaan äitiinsä, rypistäen vähän kulmakarvojaan. "Sinä ja herra Dombey saatte päättää asian."

"Juuri niin, rakkaani, ja erittäin kohteliasta sinun taholtasi!" sanoi Kleopatra. "Florence kulta, sinun pitää tosiaankin tulla suutelemaan minua vielä kerran, ole niin hyvä!"

Omituinen sattuma, että nämä harrastuksen puuskat Florencea kohtaan lopettivat melkein jokaisen keskustelun, jossa Edithillä oli kuinka pieni osa tahansa! Florence ei ollut varmaankaan koskaan saanut osakseen niin paljon hyväilyjä eikä ehkä koskaan ennen tuottanut niin suurta hyötyä, itse sitä aavistamatta.

Dombey ei ollut sydämessään suinkaan tyytymätön kauniin morsiamensa käytökseen. Hänellä oli täysi syy olla myötätuntoinen ylpeyttä ja kylmyyttä kohtaan, koska ne olivat niin selviä piirteitä hänen omassa luonteessaan. Hänestä tuntui imartelevalta se ajatus, että nämä ominaisuudet nöyrtyivät hänen edessään ja ettei Edithillä näyttänyt olevan omaa tahtoa häntä vastaan. Hänestä oli mieluista kuvitella tätä ylpeää ja komeaa naista esiintymässä emäntänä hänen talossaan ja vaikuttamassa jäätävästi vieraisiin samoin kuin hän itsekin. Dombey ja Pojan arvo säilyisi ja suorastaan lisääntyisikin sellaisissa käsissä.

Niin Dombey ajatteli jäätyään yksin päivällispöytään ja ajatellessaan menneitä ja tulevia vaiheitaan- Hänen mielentilaansa vastasi hyvin tämän huoneen niukka ja synkkä komeus. Siellä vallitsi tummanruskea väri, ja seinillä riippui mustakehyksisiä kuvia. Neljäkolmatta mustaa tuolia, joissa oli melkein yhtä paljon nauloja kuin yhtä monessa ruumisarkussa, seisoi kuin mykät vartijat odottamassa turkkilaisella matolla. Sivupöydällä kannatti kaksi nääntynyttä neekeriä kynttilänjalan haaroja, ja ummehtunut haju vihjaisi kuin lattian alle olisi kivisiin ruumisarkkuihin haudattu kymmenen tuhannen päivällisvieraan tuhka. Talon omistaja oleskeli paljon ulkomailla. Englannin ilma sopi Feenixin suvun jäsenille harvoin kauan. Huone oli vähitellen pukeutunut yhä syvempään surupukuun hänen vuokseen, kunnes oli niin muuttunut kalmamaiseksi, ettei sieltä puuttunut muuta kuin ruumis, jotta vaikutus olisi täydellinen.

Dombey, joka sopi aika lailla korvaamaan ruumista hautajaisissa ainakin jäykkyytensä, ellei juuri asentonsa puolesta, katseli alas kuolleen mahonkimeren kylmään syvyyteen, johon oli pantu ankkuroimaan hedelmälautasia ja juomapulloja, ikäänkuin hänen ajatustensa aiheet kohoilisivat pinnalle yksitellen ja sitten taas vajoisivat. Edith esiintyi siellä kasvojensa ja vartalonsa täydessä upeudessa, ja hänen vierelleen kohosi Florence, arasti kääntäen päänsä isään päin niinkuin äsken poistuessaan huoneesta. Edithin katse oli suunnattuna Florenceen ja käsi suojelevasti ojennettuna. Sitten kohosi päivänvaloon pieni olento matalassa nojatuolissa ja katseli häneen kummissaan kirkkaine silmineen ja varhaisvanhoine kasvoineen, jotka loistivat kuin iltatulen hohteessa. Taas ilmestyi Florence sen viereen ja valtasi hänen koko huomionsa. Oliko Florence ennalta määrätty vaikeus ja este hänen suunnitelmilleen vai kilpailija, joka oli astunut kerran hänen tielleen ja saattaisi taaskin astua, vai hänen lapsensa, jota hän onnellisena sulhasena saattoi alentua ajattelemaan, koska ei sopinut häntä vieroksua tällaisena aikana, vai pelkkä vihjaus hänelle siitä, että ainakin näennäisesti piti olla välittävinään omasta verestään uusien sukulaistensa seurassa? Hän sen yksin tiesi. Ehkä hän parhaimmassa tapauksessa oli välinpitämätön, sillä häävieraat ja vihkiäisalttarit ja kunnianhimoiset näyt — joihin kaikkiin sekaantui Florence — aina Florence — sukelsivat niin nopeasti ja niin sikin sokin hänen silmiinsä, että hän nousi ja lähti naisten luokse päästäkseen niistä eroon.

Vasta myöhään illalla tuotiin kynttilät, sillä rouva Skewton valitti niiden tuottavan päänsärkyä. Sillä välin Florence ja rouva Skewton istuivat yhdessä (Kleopatrasta näytti olevan perin tärkeätä pitää häntä lähellään), tai Florence soitteli hiljalleen pianoa rouva Skewtonin iloksi, mainitsemattakaan niitä muutamia hetkiä illan kuluessa, jolloin hellä nainen tunsi halua pyytää Florencelta suuteloa, mikä aina tapahtui senjälkeen kun Edith oli sanonut jotakin. Sitä ei tosin tapahtunut usein, sillä Edith istui syrjässä toisista avonaisen akkunan ääressä koko ajan (vaikka hänen äitinsä pelkäsikin hänen siinä vilustuvan) ja pysyi siinä, kunnes Dombey lähti. Silloin Florence sai isältään tyynen armollisen hyvästijätön ja meni Edithin makuusuojan viereisessä huoneessa nukkumaan niin onnellisena ja toiveikkaana, että ajatteli entistä itseään kuin se olisi ollut jokin toinen hylätty tyttöparka, jonka suru herätti sääliä, ja tämän säälin vallassa hän nyyhkytti itsensä uneen.

Viikko riensi nopeasti. He ajoivat muotikauppiaitten, ompelijattarien, jalokivikauppiaitten, asianajajain, kukkakauppiaitten, leipurien liikkeisiin, ja Florence oli aina mukana. Hänen oli määrä olla läsnä vihkiäisissä, luopua surupuvustaan ja esiintyä komeassa, tilaisuutta varten valmistetussa asussa. Muotikauppiaan suunnitelmat — hän oli ranskatar ja muistutti suuressa määrin rouva Skewtonia — olivat tässä kohden niin säädylliset ja hienot, että rouva Skewton tilasi samanlaisen puvun itselleen. Muotikauppias sanoi sen sopivan hänelle ihastuttavasti ja väitti kaikkien ihmisten otaksuvan häntä nuoren neidin sisareksi.

Yhä nopeammin riensi aika. Edith ei katsellut mitään eikä välittänyt mistään. Hänen upeat pukunsa saapuivat kotiin, niitä koeteltiin, rouva Skewton ja muotikauppias ylistivät niitä äänekkäästi, ja sitten ne pantiin talteen Edithin lausumatta niistä sanaakaan. Rouva Skewton laati suunnitelmat joka päiväksi ja pani ne täytäntöön. Toisinaan Edith istui vaunuissa heidän ajellessaan ostoksilla, välistä hän taas tuli sisään myymälään, jos se oli ehdottoman välttämätöntä. Mutta rouva Skewton toimitti kaikki, ja Edith katseli vain kylmäkiskoisesti, ikäänkuin asia ei vähääkään koskisi häntä. Florence olisi voinut pitää häntä, ehkä ylpeänä tai tunteettomana, jollei itse olisi saanut häneltä toisenlaista kohtelua. Niin Florence tukahdutti kiitollisuuteen ihmetyksensä, milloin tahansa se pyrki esille.

Sitten tuli viikon viimeinen päivä, häiden edellinen ilta. Pimeässä huoneessa — sillä rouva Skewtonin pää ei ollut vieläkään terveempi, vaikka hän aina toivoi jaksavansa paremmin seuraavana päivänä — istuivat tämä arvoisa rouva, Edith ja Dombey. Edith oli taas asettunut avonaisen akkunan ääreen ja katseli kadulle. Dombey ja Kleopatra puhelivat hiljaa sohvalla. Oli jo myöhä, ja Florence oli väsyksissä mennyt nukkumaan.

"Rakas Dombey", virkkoi Kleopatra, "jätättehän minulle Florencen huomenna, kun ryöstätte minulta Edith kullan?"

Dombey sanoi suostuvansa siihen mielellään.

"Jos saan pitää häntä täällä luonani teidän kummankin oleskellessa Pariisissa ja ajatella muovailevan! hänen mieltään, kun hän vielä on niin nuori, rakas Dombey", jatkoi Kleopatra, "on se minulle kuin oikeaa palsamia siinä äärimmäisen murtuneessa tilassa, johon joudun".

Edith käänsi äkkiä päätänsä. Hänen kylmäkiskoisuutensa oli silmänräpäyksessä muuttunut kiihkeäksi harrastukseksi, ja pimeyden suojaamana hän kuunteli tarkoin heidän keskusteluaan.

Dombey sanoi jättävänsä Florencen ilomielin niin ihastuttavan suojelijan haltuun.

"Rakas Dombey, tuhannet kiitokset hyvästä ajatuksestanne", vastasi Kleopatra. "Minä pelkäsin, että te aioitte tuomita minut täydelliseen yksinäisyyteen, vieläpä harkitusta ilkeydestä, niinkuin hirveät lakimiehet, kauhean arkipäiväiset ihmiset, sanovat!"

"Miksi syytätte minua niin suuresta vääryydestä, armollinen rouva?" virkkoi Dombey.

"Koska ihastuttava Florence väittää huomenna välttämättä lähtevänsä kotiin. Minä aloin jo pelätä, rakas Dombey, että te olette oikea tyranni."

"Vakuutan teille, rouva", sanoi Dombey, "etten ole antanut Florencelle mitään määräyksiä, ja jos olisinkin, on teidän toiveenne kaikkien määräysten yläpuolella".

"Rakas Dombey!" huudahti Kleopatra. "Tehän olette oikea liehakoitsija. Tosin minun ei sovi sanoa niinkään, sillä liehakoitsijoilla ei ole sydäntä, ja teidän sydämenne näkyy kaikkialla elämässänne ja luonteessanne. Lähdettekö tosiaankin näin varhain, rakas Dombey!"

Niin, nyt oli jo myöhä, ja Dombey luuli, että piti lähteä.

"Onko tämä totta vai onko kaikki unta!" sopersi Kleopatra. "Voinko uskoa, rakas Dombey, että te tulette huomenna takaisin ryöstämään minulta ainoan seuratoverini, oman Edithini?"

Dombey, joka oli tottunut ottamaan asiat kirjaimellisesti, huomautti rouva Skewtonille, että he tapaisivat toisensa vasta kirkossa.

"Se tuska, että täytyy luovuttaa lapsi, vaikkapa teillekin, rakas Dombey", sanoi rouva Skewton, "on kaikkein kiduttavimpia, mitä voi kuvitella. Ja kun se yhtyy heikkoon ruumiinrakenteeseen ja sen sokerileipurin äärimmäiseen tyhmyyteen, joka on ottanut valmistaakseen aamiaisen, on se melkein liikaa vähäisille voimilleni. Mutta varmaankin toivun aamuksi, rakas Dombey. Älkää pelätkö tai olko levoton minun tähteni. Taivas teitä siunatkoon! Edith kulta, joku lähtee, enkelini!" huudahti hän veitikkamaisesti.

Edith, joka oli taas kääntänyt päänsä akkunaan eikä enää välittänyt heidän keskustelustaan, nousi seisomaan, mutta ei siirtynyt askeltakaan Dombeytä kohti eikä lausunut mitään. Arvonsa ja tämän hetken mukaisella tavalla Dombey siirtyi narisevin askelin hänen luokseen, suuteli hänen kättään ja virkkoi: "Huomenna minulla tulee olemaan onni sanoa tätä kättä rouva Dombeyn kädeksi." Sitten hän kumarsi ja poistui juhlallisesti.

Rouva Skewton soitti tuomaan kynttilöitä heti kun ulko-ovi oli sulkeutunut. Kynttilöitten mukana saapui myös hänen kamarineitonsa tuoden sen nuorekkaan puvun, jonka oli määrä pettää maailmaa seuraavana päivänä. Puku kosti hänelle säälimättä niinkuin sellaiset puvut aina kostavat ja teki hänet tavattoman paljon vanhemmaksi ja rumemmaksi kuin hänen tahrainen flanellipukunsa. Mutta rouva Skewton koetteli sitä teeskentelevän tyytyväisenä ja hymyili kalmankarvaisille kasvoilleen kuvastimessa kuin ajattelisi sitä musertavaa vaikutusta, jonka se tekisi majuriin seuraavana päivänä. Sitten hän käski kamarineitonsa taas riisua sen ja valmistaa hänet vuoteeseen, luhistuen raunioiksi kuin korttitalo.

Koko ajan Edith pysyi pimeän akkunan luona katsellen ulos. Vihdoin jäätyään kahden kesken äitinsä kanssa hän siirtyi paikaltaan ensimmäisen kerran koko iltana ja pysähtyi häntä vastapäätä. Äidin haukottelevilla, värisevillä ja äreillä kasvoilla oli varma ilme, jota ei mikään huikentelevaisuus tai oikullisuus voinut salata hänen kohottaessaan silmänsä tyttären suoraan ja ylpeään vartaloon.

"Olen lopen väsynyt", virkkoi hän. "Eihän sinuun voi luottaa hetkistäkään. Sinä olet pahempi kuin pikku lapsi. Ei mikään lapsi ole puoleksikaan niin uppiniskaisen tottelematon."

"Kuule, mitä sanon, äiti", vastasi Edith sivuuttaen tämän moitteen niin halveksivasti kuin ei olisi tahtonut alentua ottamaan sitä huomioon. "Sinun täytyy pysyä täällä yksin, kunnes palaan matkalta."

"Täytyykö minun olla yksin, Edith, kunnes sinä palaat!" toisti hänen äitinsä.

"Muussa tapauksessa vannon sen nimessä, jonka kutsun huomenna todistamaan valheellista ja julkeaa menettelyäni, että vielä kirkossa peruutan koko naimiskaupan. Jollet niin tee, kaatakoon kohtalo minut kuolleena kivilattialle!"

Äiti vastasi luomalla tyttäreensä nopeasti hätääntyneen katseen, joka ei suinkaan rauhoittunut Edithin ilmeestä.

"Se riittää, että me olemme mitä olemme", jatkoi Edith vakavasti. "Minä en salli, että enemmän nuoruutta ja viattomuutta laahataan meidän tasollemme. Minä en salli, että viaton olento turmellaan ja tuhotaan ja pilataan kokonaisen äitien lauman joutohetkien huviksi. Ymmärrät tarkoitukseni, Florencen pitää palata kotiin."

"Sinä olet narri, Edith", virkkoi äiti vihaisesti. "Luuletko saavasi nauttia uudessa kodissa minkäänlaista rauhaa, ennenkuin hän on naimisissa ja sieltä poissa?"

"Kysy minulta tai itseltäsi, odotanko koskaan minkäänlaista rauhaa siinä talossa", sanoi tytär. "Silloin tiedät vastauksen."

"Ja pitääkö minun kuulla tänä iltana kaikkien vaivojeni ja ponnistusteni jälkeen, joiden avulla pääset riippumattomaksi", valitti hänen äitinsä melkein huutaen kiihkosta samalla kun hänen päänsä tutisi, "että minussa on turmelusta ja ruttoa ja etten ole sopiva nuoren tytön seuraksi! Mikä sinä olet, sanoppa? Mikä sinä olet?"

"Olen kysynyt sitä itseltäni", vastasi Edith tuhkanharmaana ja akkunaan osoittaen, "useammin kuin kerran istuessani tuolla ja nähdessäni jonkin sukupuoleeni kuuluvan kuihtuvan olennon menevän ohitse, ja Jumala tietää, että silloin olen saanut vastauksen kysymykseeni. Voi, äiti, äiti, jospa olisit jättänyt minut viattoman sydämeni ohjattavaksi silloin, kun minäkin olin tyttö — nuorempi kuin Florence — kuinka erilainen olisin voinut olla!"

Huomaten selvästi, että kaikki vihanpurkaukset olivat nyt hyödyttömiä, hänen äitinsä malttoi mielensä ja alkoi valitella, ettei ollut saanut jo ennemmin kuolla ja että hänen ainoa lapsensa oli hylännyt hänet ja että näinä pahoina aikoina oli unohdettu velvollisuudentunto vanhempia kohtaan ja että hänen oli täytynyt kuulla luonnottomia solvauksia ja että hän ei halunnut elää enää.

"Jos täytyy yhä elää tällaisten lakkaamattomien kohtausten toistuessa", uikutti hän, "niin olen varma siitä, että minun olisi paljon parempi miettiä jotakin keinoa, joka päättäisi päiväni. Voi, kuinka kauheaa on ajatella, että sinä olet tyttäreni, Edith, ja puhuttelet minua tuolla tavalla!"

"Meidän kesken, äiti, on molemminpuolisten moitteiden aika lopussa", huomautti Edith surullisesti.

"Miksi sitten manaat sen taas esille? Tiedäthän raatelevasi minua mitä kauheimmalla tavalla. Tiedäthän, kuinka heikko olen epäystävällisyyttä kestämään. Ja vielä tällaisella hetkellä, jolloin minulla on niin paljon ajattelemista ja luonnollisesti tahdon esiintyä parhaimmassa valossa! Ihmettelen sinua, Edith, kuinka hennot pelästyttää äitiäsi hääpäivän aattona?"

Vanhan rouvan nyyhkyttäessä ja hieroessa silmiään Edith katseli häntä yhtä tyynesti kuin aikaisemminkin ja virkkoi samalla matalalla ja hiljaisella äänellä, joka ei ollut noussut eikä laskenut siitä alkaen kun hän ensiksi puhutteli äitiään: "Olen sanonut, että Florencen pitää lähteä kotiin."

"Menköön vain!" huudahti masentunut ja pelästynyt äiti kiireesti. "Minulla ei ole tosiaankaan mitään hänen lähtöään vastaan. Mitä minä välitän siitä tytöstä?"

"Hän merkitsee minulle niin paljon, että mieluummin luovun sinusta, niinkuin luovun (jos annat siihen aihetta) Dombeystä huomenna kirkossa, mieluummin kuin sallin rahtustakaan siitä pahasta, mitä on minun rinnassani, tartuttaa hänen rintaansa", vastasi Edith. "Jätä hänet rauhaan. Mikäli voin estää, ei häntä saa myrkyttää eikä saastuttaa niillä läksyillä, joita minulle on opetettu. Tämä ei ole mikään kova ehto näin katkerana iltana."

"Jos olisit esittänyt sen lapsen tavalla, Edith", uikutti hänen äitinsä, "niin silloin ehkä ei, hyvin todennäköisesti ei. Mutta noin tavattoman loukkaavat sanat —"

"Ne ovat nyt olleet ja menneet meidän kesken", virkkoi Edith. "Kulje omaa tietäsi, äiti. Ota mielesi mukaan osaa kaikkeen, mitä olet saavuttanut, nauti siitä mikäli voit ja ole niin onnellinen kuin suinkin. Meidän elämämme päämäärä on saavutettu. Tästä lähtien nauttikaamme siitä mitään puhumatta. Minun huuleni ovat vaiti menneisyydestä tästä hetkestä lähtien. Minä annan sinulle anteeksi osuutesi huomisessa katalassa teossa. Antakoon Jumala minulle anteeksi oman osani."

Hän toivotti äidilleen hyvää yötä ja poistui omaan huoneeseensa äänen tai vartalon värähtämättä ja ikäänkuin jalallaan polkien jokaista hellempää tunnetta.

Mutta hän ei mennyt lepäämään, sillä kun hän oli yksin, kuohuivat hänen tunteensa kiihkeinä. Hän asteli edestakaisin, hellittämättä edestakaisin ainakin satoja kertoja kaikkien niiden loistavain varustusten ohitse, joilla häntä oli aikomus seuraavana päivänä koristaa. Hän käveli musta tukka auki pudistettuna, mustat silmät raivoisina, säälimättömän käden jättäessä punaisia naarmuja kauniiseen valkeaan rintaan. Niin hän asteli edestakaisin pää syrjään käännettynä kuin hän tahtoisi olla näkemättä omaa kauneuttaan ja päästä eroon itsestään. Sillä tavalla Edith Granger suoritti hiljaisena yön hetkenä ennen häitään rauhattoman henkensä kanssa kovan, katkeran, äänettömän ja ylpeän taistelun, valittamatta sanallakaan.

Vihdoin hän sattumalta kosketti avonaiseen oveen, joka johti Florencen makuuhuoneeseen.

Hän säpsähti, pysähtyi ja katsoi sinne.

Siellä paloi valo, joka näytti hänelle sikeästi nukkuvan Florencen viattomuuden ja kauneuden kukoistuksessa. Hän pidätti hengitystään ja tunsi vaistomaista vetovoimaa Florencea kohtaan.

Yhä lähemmäksi hän siirtyi, kunnes hän kumartui, painoi huulensa hentoon käteen, joka riippui vuoteen ulkopuolella, ja nosti sen hiljaa kaulalleen. Sen kosketus vaikutti kuin profeetan sauva ennen muinoin kallioon, kyyneleet puhkesivat esiin hänen vaipuessaan polvilleen ja laskiessaan pakottavan päänsä ja hajalliset hiuksensa Florencen pielukselle.

Niin Edith Granger vietti häittensä edellisen yön. Sellaisessa asennossa aurinko hänet tapasi hääaamuna.

Edellisen osan loppu.