The Project Gutenberg eBook of Jylhänmäkeläiset, by Juho Hoikkanen

Hohonmaan Isoaholan nuorin poika. Pekka, oli odottamatta ja ilman tiettävää syytä muuttunut käytöstavoiltaan niin omituiseksi, että näytti, kuin hänen henkinen tasapainonsa olisi horjahtanut mielipuolisuuden rajoille.

Kun juuri saapunut kesä kukkasineen, lintuineen herätti iloa toisten nuorten mielissä, näytti sen tulo Pekan sieluun tekevän päinvastaisen vaikutuksen. Vaikka oli kiireiset kevätkylvön ajat, hän ei ottanut töihin osaa juuri muuta kuin nimeksi. Valitellen pahoinvointia hän oleili yksin kamarissansa päivät pitkät tai kuljeskeli hajamielisenä metsissä. Joskus — ja se oli arveluttavinta — hänen kuultiin puhua höpisevän itseksensä: sadattelevan itseänsä, puolustautuvan ja yrittävän kiivaasti kumota niinkuin jonkun toisen vastaväitteitä. Toisinaan hän tuskaisin kasvonilmein pudisti kärsimättömänä päätänsä, samalla päristäen huuliansa, niinkuin olisi nielaissut liian väkevän ryypyn tai muuta hyvin katkeraa, jonka aiheuttaman vastenmielisyyden tahtoi voimakkaalla röyhtäisyllä henkäistä ulos rinnastansa. Kesken synkkää tuijotustansa hän saattoi yhtäkkiä iskeä kätensä ristiin kuin rukoillen, mutta heti sen jälkeen päästää suustansa mitä katkerimman naurun: herherherherhana! ikäänkuin olisi hädässänsä kääntynyt yhtaikaa sekä ylhäälle että alhaalle, pitämättä tällä kertaa lukua sillä, mistä päin apu tulee, kunhan se vain jostakin tulisi. Toisinaan hän suljetuin huulin puuskutti pitkät tovit sieraimillansa kuin höyrykone, mutta kun silmät olivat kyynelettömät, ei voitu sanoa, oliko se itkua vai naurua tai sekoitus molemmista. Varsinkin muutamin ajoin Pekka oli niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, että hän oli ulkomaailmalle sokea ja kuuro kuin soiva metso. Kun hän kuitenkin joskus havaitsi tulleensa huomatuksi oudoissa eleissänsä, karahti hän kasvoiltansa punaiseksi, sulkeutui kamariinsa ja kiukutteli siellä häpeissänsä, ilkeämättä tuskin silmiänsä näyttää.

Kaiken lisäksi huomasi isännän valpas, vartioiva silmä Pekan joskus iltamyöhällä hiipivän salaa jonnekin ja palaavan vasta aamupuolella yötä. Mutta missä tämä kävi ja millä asioilla, siitä hän ei saanut selkoa. Ehkäpä poika kulkee Kankaanpäässä tyttärissä, sillä sinne päin hän näkyy aina askeleensa suuntaavan. Ja hyvä niin — hyväpä niin, ajatteli isä: se onkin Kankaanpää kulmakunnan varakkaimpia taloja. Ei sopisi Pekan kuitenkaan kyttäillä noin varkain kuin renkipojat öisin piikojen aittoihin. Olisi valjastettava talliori kiiltävien kiesien eteen ja karautettava kosiotaloon selvällä päivällä, että pois tieltä, köyhät! Vaan omapa on asiansa, miten kulkee… Mutta mistä hemmetistä johtunee Pekan kummallinen käytös, että on melkein kuin löyhäpäinen ja haluton kaikkeen — eihän se vain Kankaanpään Eveliina epiänsä tehne. Kuka hänen tuli ja tiesi.

Muutamana iltayönä Pekka taas tapansa mukaan nousi unettomalta vuoteeltansa ja otti esiin pyhävaatteensa, aikoen pukea ne yllensä. Mutta hetken mietittyään hän nakkasi kiivaasti vaatteet takaisin säiliöön ja pukeutui arkitamineisiinsa. Pisti sitten rahalompakon povitaskuunsa, laskeutui akkunasta ulos ja lähti kulkemaan maantietä samalle taholle kuin ennenkin. Kotitalonsa näkyvistä päästyään hän pysähtyi ja katsoi ison aikaa Kankaanpäähän, joka ylävälle paikalle rakennettuna loisti etäältä punaisena ja komeana. Hänellä oli kiihkeä halu jatkaa maanteitse matkaansa sinne, mutta pakottautui kuitenkin poikkeamaan syrjäpolulle, joka metsän kätkössä alkoi vähitellen kampeutua aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mistä hän oli tullut.

Väsyneen näköisenä, pää kumarassa kuin vanhuksella, kulki nuori mies yksinäistä polkuansa. Väliin hän pysähtyi mietteissänsä, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa eteenpäin, kunnes vihdoin ikäänkuin löysi itsensä Jylhänmäen talon riihen luota, jossa polku yhtyi ajotiehen. Silmissä ja huulilla halveksiva ilme hän siinä riihen suojassa katseli ränsistynyttä taloa ja vertaili sitä Kankaanpäähän, niinkuin oli viime aikoina usein ennenkin katsellut ja vertaillut.

Kaksijatkoinen asuinrivi muistutti hänen mielestänsä torniniekka kirkkoa, sillä myöhemmin rakennettu osa oli miltei kaksi kertaa niin korkea kuin entinen. Akkunoissa, jotka uudella puolella olivat suuremmat kuin vanhalla, kumotti siellä täällä lasiruutujen asemesta tuohilevy tai valkoiset päreet kuin kaihi silmässä. Useimmat lukuisista rakennuksista olivat enemmän tai vähemmän nyökällään, yksi yhtäänne, toinen toisaanne, niinkuin olisivat siinä kesäyön hiljaisuudessa torkkuen mietiskelleet kaiken katoavaisuutta. Erään rakennuksen harja oli köyristynyt ylöspäin kuin maurullaan olevan kissan selkä, toisen katto painunut notkolleen, muistuttaen laihaa hevoskaakkia. Huoneiden aidaksenharmaata värisointua häiritsi hiukan sikovajan päätyseinä, jonka yläosa oli maalattu punaiseksi, mutta jätetty kesken, niinkuin maalialueet olisivat jo alkuunsa loppuneet tai olisi tällaista loistoa pidetty liian ylellisenä.

Tätä rakennusryhmää kohti, jonka joka raosta köyhyys kurkisti, lähti Pekka riihen luota hiipimään, pysähtyi erään aitan eteen ja kopautti oveen pari lujaa iskua rystysillänsä.

»Kuka siellä?» kuului aitasta säikähtänyt naisen ääni, ikäänkuin kysyjä olisi tullut äkkiä herätetyksi unesta tai syvistä mietteistä.

Telki kolahti alas, ja Pekka työntyi kumarassa matalasta ovesta sisään nariseville lattiapalkeille. Tervehtimättä hän istui vaatearkun kannelle, nakkasi oikean säärensä vasemman polvelle ja alkoi hermostuneesti viipottaa jalkoteräänsä.

Hilma, talon tytär, istui sänkynsä laidalla, niinkuin oli siinä riisuutumatta, kädet helmassa istunut monina iltoina ja monina öinä. Kumpikaan ei tahtonut päästä puheen alkuun, vilkuilivat vain silloin tällöin salavihkaa toisiinsa; ja milloin katseet sattumalta yhtyivät, kilpistyivät ne samalla alas kuin häveten.

»Tulin taas neuvottelemaan siitä…», keskeytti Pekka vihdoin kiusallisen äänettömyyden, mutta katkaisi lausumansa kesken, niinkuin hänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa loppuun asti.

»Siitä on jo niin paljon puhuttu, että siinä ei ole enää mitään neuvottelemista — selvässä asiassa.»

»Onko se sitten niin päivän selvää, että tilasi on sellainen kuin väität?»

»Entä jos sinä vain luulottelet sellaista tai valhettelet ja käytät sitä valhettasi verkkona, kietoaksesi minut pauloihisi?»

Pekka vaipui taas mietteisiinsä. Mielikuvituksellansa hän aluksi punnitsi Hilman ja Eveliinan kauneutta, ja tuloksena oli, että viimemainittu jäi siinä suhteessa paljonkin alakynteen. Mutta kun hän sitten vertaili molempien varallisuutta, arvoa, tätä viheliäistä aittakoppia Eveliinan kauniiseen kamariin, oli ero niin suuri, että Hilman kauneuskaan sen rinnalla ei paljoa merkinnyt. Pekkaa hävetti, että hänen pitää istua tällaisessa kölsässä kuin armoa kerjäten; ja ihan mahdottomalta tuntui ajatus, että hänen, rikkaan ja mahtavan Isoaholan pojan, pitäisi viettää häitänsä mokomassa taloröttelössä. Viimein hän yhtäkkiä lyödä läjäytti kämmenellä reiteensä.

»Mitäs minun isäni ja äitini sanovat minulle — varsinkin isä, ja millä silmillä luulet minua katseltavan, kun tässä pian alkaa seuraukset näkyä… ja ihminenhän minäkin olen.»

»Ihminen… Onhan se niinkin. Mutta etkö sinä voi ajatella, mikä elämä siitä syntyy, kun kissa ja koira kytketään iäksi yhteen; kun on tällaista jo alussa, niin mitä sitten lopussa. Näethän sinä, että minä en sinua rakasta enkä ole oikeastaan koskaan rakastanutkaan.»

»Siitä ei ole kovinkaan pitkää aikaa, kun vakuutit ihan toista, ja minä raukka uskoin. Muussa tapauksessa asiat eivät olisikaan niin onnettomasti kuin ne nyt ovat.»

»Mitä niistä kaikista vakuutuksista», sanoi Pekka, kättänsä huiskauttaen.

»Eipä näy olevan luottamista. Enkähän minäkään sinua enää rakasta, pikemminkin vihaan. Minun ei tulisi sinua yhtään ikävä, vaikka lähtisit täältä aitasta nyt viimeisen kerran; mutta lapsella täytyy olla isä.»

»Isä! Mistä minä tiedän, että olen sen isä — voihan se olla joku toinenkin.»

Tämän kuultuaan Hilma karkasi sähähtäen molemmin käsin rintaansa, niinkuin olisi saanut puukon piston. Loukkaus koski häneen niin kipeästi, että hän vastaukseksi ei saanut sanaa suustansa. Kun pakahduttava tunne ei päässyt muulla tavoin purkautumaan, kumartui hän vuoteeseensa ja kätkien kasvonsa pielukseen purskahti rajuun itkuun..

Pekan tuli surku hänen avuttomuuttansa. Kun itkusta ei tuntunut tulevan loppua ollenkaan, hän pelkäsi itkijän tukehtuvan pielukseensa. Hätääntyneenä hän pakottautui koskettamaan kädellänsä Hilmaa kevyesti olkapäähän.

Siitä huolimatta Pokka kohotti hänet puoliväkisin sängyn laidalle istumaan ja hänen rauhoituttuaan sanoi:

»Näethän nyt itsekin, minkälaista yhdessäolomme tulisi olemaan: itkua ja parkua. Sinä et käytä järkeäsi etkä sääli minuakaan.»

»Kyllä minä sinusta ja lapsesta huolen pidän, että ainakaan elannon puutetta ei tarvitse nähdäksenne, jos sinä puolestasi pidät asian salassa minuun nähden ja lupaat olla minua millään tavalla sekoittamatta koko juttuun.»

Näin sanottuaan Pekka otti esiin viimeisen valttinsa: viisisataisen lompakostansa.

Hilma otti rahan. Suuri summa häikäisi hänen silmiänsä. — Ehkä sittenkin olisi paras suostua tarjoukseen, poistua kauas muille maille ja elää siellä lapsinensa huoletonta elämää, sanoi järki. Mutta sitten iski mieleen toinen ajatus: Kaikista Pekan vakuutuksista huolimatta minä olen tainnut hänen mielestänsä olla alun alkaenkin vain kauppatavaraa, jota näin rahalla myydään ja ostetaan. Rintaa vihlaisi taas samanlainen kipeä pistos kuin äskenkin. Hän repäisi nopeasti rahan kahtia ja heitti kappaleet antajan silmille.

Pekka poimi palaset lattialta ja lähti hyvästiä sanomatta, niinkuin oli tervehtimättä tullutkin.

II.

Hämärävaloisessa aitassansa sängyn laidalla istuu Hilma heiluttaen köysiin ripustettua matalaa pärekoppaa, jossa lapsi selällään maaten, suuret silmät kattoon luotuina kuuntelee äitinsä laulua ja kehtonsa kannatinköysien nukuttavaa kitinää aitan orresta.

Vihdoin raotettiin aitan ovea, ja talon huutolaismummon ryppyinen naama näkyi aukeamassa.

»Terlveisiä saunasta», toivotti hän, säräyttäen r-äännettä omituisen pehmeästi. »Läksin vähän jaloittelemaan».

»Niinpä se onkin sauna ollut Riikalle rakas, että tokko lienette hennonnut poistua nurkkia ulommaksi koko pitkänä talvena», arveli Hilma.

»Rlakas, rlakas on vanhalle lämmin sauna, kun viima vinkuu lakeistorlvessa ja pakkanen paukkaa nurlkissa. Hyvä on siellä ollut kehrläilläkseni ja karlttaillakseni. Mutta nyt lämpimäin tultua alkaa aurlinko vetää vanhaakin ulos kuin karlhua pesästään».

»Kun tuosta pääsisin; on niin korlkea tuo kynnyksesi… Ääh… ähäh… jaksoinpas tuon jalan kompurlan nostaa vielä noinkin korlkean kynnyksen yli. Mutta nyt ei… nyt ei nousekaan toinen; jäin tähän puntarluksiin, niinkuin olisi toinen jalkani haudassa, toinen haudan parhaalla. Nykäisehän tuosta kepin päästä… eihän se tällainen kuiva akan käppyrlä paina höyhenen verltaa… Kas niin!»

Aittaan päästyään mummo jäi seisomaan kumaraisena lattialle, tukien molemmin käsin sauvansa ponteen ja tuijottaen kiiluvilla silmillänsä kehtoon kuin lapsia ryöstävä satujen syöjätär. Vähitellen hänen sisään painuneet huulensa vetäytyivät hymyn tapaiseen, hän kohotti toisen kätensä kopan ylle ja koukkuiset sormet harassa jäljitteli linnun lentoa, samalla pitkäveteisesti honottaen:

Edelleen haukan lentoa matkien hän yhtäkkiä iski kätensä lapseen ja alkoi kopeloida sen rintaa, höpöttäen nopeasti:

Kun lapsi, joka nyt oli lähes vuoden vanha, kutittamisen takia hymyili, potki ja nauraa kikatti, vaikutti se mummoon niin lämmittäväsi, että hän vapisevalla äänellänsä alkoi hyräillä jonkinlaista laulun tapaista:

Hetken lapsen kera kömpelösti leikittyään hän istui rahille ja katsoi Hilman ohi jonnekin aitan ahtaita seiniä ulommaksi. Sanoi vihdoin kuin muistelmistaan heräten:

Vaikka Hilma oli senkin seitsemät kerrat kuullut Riikan hiukan ylpeillen kertovan nuoruuden aikaisen tarinansa, teeskenteli hän kuitenkin mummon mieliksi uteliasta osanottoa, ikäänkuin asia olisi hänelle aivan outo.

»Kaukana, kaaukana… Turlussa asti oikein», sanoi mummo ja viittasi kädellänsä kuin jonnekin maailman ääriin.

»Vai työ… hehee, tyttöseni! Herla se on, pappi oikein, kappa selässä ja liperlit kaulassa.»

»Liperlit, liiiperlit… mitenkäs muuten arlvoltaan. Se on käynyt korlkeita kouluja ja suorlittanut suurlia eksalamia.»

»Mutta eihän sitä ole tainnut teilläkään olla omituista miestä — vihittyä?» oli Hilma utelevinaan.

»Vihittyä?… Hehee — ei muuta kuin viitan alla vihitty ja vaipan alla vahvistettu… Enkähän minä siitä — olipahan vain synnyttäminen niinkuin rluumiin puhdistus.»

»Herla se oli sekin, maanmittarli oikein. Asui kerlan kesällä piikuustalossani ja… hihi… minä olin kuvankorlea minäkin ennen uutena.»

Hilma tarkasti lähemmin mummon kasvoja, ja häntä melkein värisytti ajatus, että aika voi haaskata kauniin noin rumaksi; ehkä hän itsekin joskus tulee tuommoiseksi.

»Ei isä, muut rlikkaat kustansivat koulun, kun näkivät, että
Markuksella oli terlävä pää kuin parltaveitsi.»

»Johan sillä naurlaisi Turlun harlakatkin itsensä kuoliaiksi, jos minä, tämmöinen vanha ja rluma körliläs pyrlkisin herlasväkeen asumaan — ymmärlänhän minä toki sen verlan.»

»Eikö poikanne ole välittänyt teistä edes sen vertaa, että lähettäisi jotakin avustusta vanhalle äidillensä?»

»Lähettihän se aluksi virlkaan päästyään vähän kahvirlahoja ja ehkä lähettäisi vieläkin, mutta sen emäntä — eli rlouva — on niin korlkeahenkistä sukua, että se ei salli minua edes mainittavan, niinkuin sillä ei anoppia olisikaan.»

»Rlikas, rliiikas… suuurlen hovin tytärl… kultaiset hampaat, hopeiset kurlkut ja kaikki», mummo melkein lauloi, ja näyttääkseen havainnollisesti miniänsä rikkautta ja mahtavuutta hän samalla teki molemmin käsin niin laajan, kokoavan liikkeen, kuin olisi tahtonut kahmaista koko maailman aarteet syliinsä.

»Kyllä on, kyllä on — teidänkin kohtanne…». kykeni Hilma vain jahkaamaan voimattoman vastalauseensa.

»Köyhän täytyy kärlsiä», sanoi mummo kohtaloonsa alistuen. »Enkähän minä ole heille surlkeuttani valittanut, en heiltä mitään pyytänyt enkä tiellänsä ollut. Mutta sitä pientä toivon kipinätä olen rlinnassani vuosikymmeniä virleillä pitänyt, että oma poika olisi hautani parltaalla siunaamassa ja arlkkuni kannelle multaa heittämässä — kappa selässä ja liperlit kaulassa — kun tästä kerlta vievät sinne, missä kaikki olemme yhtä vilkkaita ja samanarlvoisia… ja jossa suurlimmatkin synnit…»

Mummon mielikuvituksen luoma maanpäällinen loppunäytös oli hänen mielestänsä niin suurenmoinen hyppäys arvoasteikossa ylöspäin tuonpuolisessa elämässä, jossa suuretkin synnit ylenpalttisessa armossa anteeksi annetaan, niin mieltä liikuttava, että hänen piti nostaa esiliinan lievettä silmillensä kuivatukseen vanhuksen herkästi herahtavia kyyneleitä.

Vaiettiin hetken aikaa, jolloin kuului vain mummon tukahdutettua nyyhkytystä esiliinan takaa. Mutta pian hän lapsen tavoin unhotti kyyneleensä ja niistää pihautti sormiensa välissä nenäänsä, ikäänkuin siten karkoittaakseen turhan tunteilemisen arkisen todellisuuden tieltä.

»Mitenkäs se on, Hilma rlukka, sinun kohtasi? Onkos se sulhasesi antanut tuolle epanalle eläkerlahoja?» kysyi hän.

»Rliitele! rliitele!» innostui mummo ja viittilöi kiihtyneenä käsillänsä kuin vihassa.

»Eipä sitä olo tainnut Riikkakaan lapsellensa eläkettä riidellä», huomautti hän hieman loukkaantuneena.

»Olisin minä rliidellyt, mutta otappas hännästä kiinni maanmittarli, joka juoksee kuin kulkukoiria pitkin metsiä, ympäri! Suomen nientä… Hehee!… Arlkisin tein työtä, mutta pyhäisin, kun oli vähän vapaampaa, menin metsään muutamalle suudelle rajapyykille, joka oli mielestäni kuin sulhaseni minulle jättämä muistomerlkki olevinaan; istuin siellä korlkealla kivikasalla, itkeä tihuttelin ja katselin pitkin suorlia autioita rlajoja.»

Mummo katsoi taas Hilman olan yli, ikäänkuin hän olisi jälleen nähnyt nuo aikojen takaiset autiot rajat, jotka sen jälkeen olivat jo monta kertaa umpeen kasvaneet ja taas avatut, ja hänen silmälautansa räpyttivät toisiaan vasten tavallista kiivaammin.

»Yrittihän se Pekka kerta tyrkyttää minulle seteliä väkivetoon, mutta minäpä repäisin rahan kappaleiksi ja heitin palaset sen hävyttömän silmille», kellahti Hilma, osoittaakseen ettei hänen sulhasensa sentään ollut tarjonnut kiviä leivän asemesta.

»Rlepäisit rlahan rlikki! Voipa höntti, minkä arlvoltaan teit — linnan rleissun itsellesi, jos pahat kielet kantavat viikoksesi vallesmannin korlviin», päivitteli mummo päätänsä kahtaanne kallistellen. »Mikset ottanut, kun toinen hyvän hyvyyttään tarljosi, vai onko sinun pörlssisi niin täysi, ettei sinne enää lisää mahdu?»

»Eipä sillä: mutta oi taitaisi Riikka ymmärtää kieltäytymisen! syytä, vaikka koettaisin selittääkin.»

»Kuka heitä ymmärltänee näitä nykyajan nuorlia. Mutta vieläkös se Joonas, isäsi, tuon tyllerlön takia on sinulle samanlainen karlilas kuin ennenkin, vai joko alkaa ukon luonto lauhtua?»

»Samanlainen se on, en yhtä hyvää sanaa ole isältä kuullut sen jälkeen kun tuo maailmaan tuli — kerran löikin.»

»Suitset mitkä lie sattuneet kädessä olemaan, niin niillä mätkäytti selkääni kuin koiraa tai laiskaa hevoskonia. Pelkäsin, että se vihapäissään vielä tappaa lapseni, sieppasin Kaisun syliini ja juoksin äidin suojaan.»

»Sehän tuota on ainoata tukea ja turvaa tässä kurjuudessa: jos ei äitiä olisi, niin olisin hukassa.»

»Kun minä sen ukon kantturlan otan käsilleni, niin vielä minä sille lakia luen, olen minä sen verlan Sanaa katsellut. Sanon sille vertauksella, että merleen semmoinen Joonas olisi heitettävä, suurien kalan karlhuna nieltäväksi ja kolmen päivän päästä lauhkeana lampaana Hannalle oksennettavaksi.»

»En tahdo tuomita väärin isääkään, hyvähän se oli minulle ennen, hyvinkin hyvä; mutta se on tuo lapsi, jota hän ei voi sietää», puolusteli Hilma.

»Onko isäsi sitten niin vanhurlskas, että hän luulee voivansa heittää ensimäisen kiven?»

»Niin, en tiedä… Sitä ei Riikka voi uskoa, kuinka pitkä minulle oli viime talvi ja kuinka iankaikkisen pitkä on ollut tämäkin pyhäpäivä. Että ihan tässä täihin tulee, kun ei ole ketään, kenen kanssa edes sanan vaihtaisi.»

»Sanoppas muuta— vai ei ketään. Mikäs kääriä se on tuo tuossa kopassa… herlan terlttu, herlan terlttu! Mutta minulla kun on koko pitkän talven ollut ainoata toverlia vain sirlkka kiukaan kolossa.»

»Kangertaa mieltäni kaiken lisäksi vielä sekin, että täytyy tässä ollakseni työttömänä talon leivissä, kun lapsi sitoo kädet ja jalat, ettei pääse edes elatustansa ansaitsemaan. Kuitenkin tuntuu oloni vähän kevyemmältä nyt, kun tuli kesä ja pääsin tänne aittaan piilottelemaan tuota aarrettani kuin ainakin varastettua tavaraa, pois toisten jaloista.»

»Mikäs täällä on yhtäkaikki ollaksesi», lohdutti mummo ja illan jo tultua myöhäiseksi lähti keppineen mennä köpittämään saunaan.

Jonkun aikaa Riikan mentyä alkoi maantieltä kuulua läheneviä nuorten iloisia ääniä. Hilman väsähtäneet kasvot elostuivat, hän antoi kopalle suuremman vauhdin ja kiiruhti oven raosta varkain kurkistamaan ohi kulkevia. Tuttua väkeä, kylän tyttöjä ja poikia, muutamat käsikoukkua käyden, jotkut käsikaulalla. Tuskin oli menneitten puheensorina lakannut kuulumasta, kun jo uusia parvia läheni; ja joka kerta meni Hilma oven raosta kurkistamaan, palaten jälleen sänkynsä laidalle kuin pettyneenä.

Mutta viimein ei kuulunut mitään, ei mitään muuta kuin käen kaihomielinen kukunta jostakin kaukaa ja kehdon kannatinköysien kitinä aitan orresta. Soutajan kädet kopan laidalta valahtivat helmaan, heilurikehdon liikkeet lyhenivät lyhenemistään, kunnes se viimein seisahti kokonaan, ja aitassa vallitsi raskaampi alakuloisuus kuin koskaan ennen.

Minne ikinä katseensa käänsikin, kaikkialta tuijotti Hilmaa vastaan mykkä ikävyys liikkumattomin kuolleensilmin. Aitan ahtaat seinät tuntuivat puristautuvan yhteen, matala katto luhistuvan lattiaa vaston ja murskaavan allensa kuin linnun luttoseen. Ahdistavan tunteen kokoon painamana hän kyyrötti sänkynsä laidalla kuin vangittu lintu häkkinsä orrella, toverien visertäessä kevätlauluja metsän vapaudessa. Vastustamattoman voiman vetämänä Hilma vihdoin ikäänkuin riuhtautui irti kahleistansa, meni ulos ja katsoi pitkin hiljaista autiota maantietä sille suunnalle, jonne nuoret äsken olivat menneet. Johtui siinä mieleen, kuinka hän pienenä paitaressuna oli samalla paikalla näinikään seissut ja katsonut sunnuntai-aamuna kirkkoon lähtevän äitinsä jälkeen ja tämän näkyvistä kadottua itkuun ratkennut, kun ei oltu mukaan otettu. Oli niin samanlaista nytkin.

Kun lapsi yksin jäätyään oli katseellaan tehnyt kiertokulun yli ahtaan, tutun näköpiirinsä, alkoivat silmät lientyä, niinkuin lientyy sininen taivas sateen tullen, huulet vyyhteilivät ja viimein tillahti haikea itku, havahduttaen äidin haaveistansa. Hilma palasi aittaan, otti tytön syliinsä ja tyrkytti sille rintaa hätiköiden, puoliväkisin.

Lapsi ei ollut ehtinyt saada nälkäänsä kunnolleen tyydytetyksi, kun äiti sen jo irroitti rinnoiltansa, peitteli jälleen koppaan ja alkoi kiivaasti soutaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut hoppuinen kiire jonnekin. Kehdon lentäessä edestakaisin suurin heilahduksin kannatinköydet aitan orressa kirkuivat kuin vihassa ja äidin kärsimättömänä vaihteleva laulu ja hyssytys tukahduttivat lapsen itkun melkein kuulumattomiin.

Saatuaan tyttösen vihdoin nukkumaan Hilma valikoi runsaasta vaatevarastostansa parhaan kesäleningin, vaihtoi nopeasti pukua, kampasi hiuksensa ja sidottuaan päähänsä valkoisen kinan heitti lopuksi sangen tyytyväisen katseen seinällä riippuvaan pieneen, kuvastimeen. Otti sitten läkkisestä rasiasta vähän kahvijauhoja paperiin, hiipi ulos ja kiiruhti juoksujalkaa rantaan vievää saunatietä.

»Riikka! Joko se Riikka nukkuu?» hän hiljaa tyrkkien herätteli saunan penkillä autuaan näköisenä nukkuvaa mummoa.

»Herla varljelkoon! Mikä nyt — onko tuli irlti?» Riikka unimielissään vastaukseksi murahti.

»Kuulkaa, Riikka, etteköhän te tulisi täksi yöksi minun sänkyyni maata — että jos Kaisu sattuisi heräämään ja…?»

»Voipa kova lykky, kun tulit pahimmoikseen herlättämään; näin tuossa niin ihanata unta maanmittarlista. Oli olevinaan…»

»Antakaa nyt maanmittarinne olla, puhutaan siitä unestanne toiste», keskeytti Hilma kärsimättömästi kättänsä huiskauttaen. »Minulla on kiire.»

»Eihän tuota ole ampumalla elelty ennenkään. Ja vihillekö sinulla semmoinen hätä on, kun olet laittanut itsesi noin kirlkonkorleaksi?»

»Ethän vain», mummo jatkoi ja pui leikillään sormea vuoteella istuessaan, »ethän vain aikone Pirlunkalliolle — sinäkin?»

»Minäkin… Olisiko se sitten paljon, jos minäkin kerran vähän huvittelisin, niinkuin muutkin nuoret?»

»Älkää nyt huoliko siitä. Tässä on kahvia, keittäkää ja juokaa; aitan arkusta löydätte sokerit ja muut tarpeet.»

»Hilma hyvä, tarlpeen nuo kahvivähät taitaa olla omassakin kuivuudessasi», mummo säälien esteli, mutta vääntäytyi kuitenkin vuoteeltansa ylös tavallista ketteräminin.

»Riikka, nähkääs: kevät. Pidetään nyt lystiä kerta mekin, kumpikin omalla tavallamme. Kun te ette enää jaksa tanssia, niin juokaa kahvia… Tai ehkä te vielä — mikäs siinä on! Valssataan me kaksi mamman likkaa keskenämme täällä saunassa, kun toiset tytöt tanssivat sulhasineen polkkaa Pirunkalliolla.»

»Älä, Hilma rlakas, älä, älä», pyyteli mummo rukoilevalla äänellä ja asettui niin nöyrään asentoon kuin liehakoiva koirarakki väkevämpänsä edessä; sillä Hilman silmien ilmeessä ja koko olennossa oli hänen mielestänsä pakotetusta leikistä huolimatta jotain pelottavaakin.

Tuskin hän oli ehtinyt sanoa pyyntöänsä loppuun, kun Hilma jo rallittaen ja notkein liikkein valssin tahtia matkien retuutti paitasillaan olevaa, hullunkurisesti vastaan rimpuilevaa mummoa ympäri saunan epätasaista lattiaa.

»Voi, Hilma kulta… arlmahda, arlmahda… hihihi!… Älä viitsi, älä viitsi rletuuttaa vanhaa Rliikkaa — huonot jalat, kihtiset kompurlat, heikko rluustitautinen pää… Haprlaat luut voivat katketa, rlavistuneet liitokset ratketa. Pirlhana!… purlistat harltioitani kuin pihdillä… Voi, voi arlvoltaan, kun putosi kahvitötterlö kädestäni… Pyörlyttää — pyörlyttaä…»

»Kas näin sitä, Riikka, Jylhänmäen ainoan tyttären häitä tanssitaan — ooh!» sanoi Hilma ja hypähti kevyesti kynnyksen yli.

»Senkin villivarlsa!» oli mummo toruvinaan puiden nyrkkiä poistuvan jälkeen.

Toinnuttuaan huumauksestaan Riikka laittoi lastuvalkean saunan uuniin, kiehautti kahvin ja tassutteli virsut jalassa pannuinensa Hilman aittaan. Tuntui niin suurenmoiselta ja arvoa kohottavalta emännöidä näinikään ominpäin, ikäänkuin omassa aitassansa, omalla arkullansa sen, joka oli melkein koko elämänsä iän tottunut saamaan kaiken armopalana toisen kädestä.

— Että se uskalsikin jättää avaimen arkkunsa suulle, ettei johtunut näinkään ajattelemaan: entä jos se huutolaismuija sieltä jotakin kähveltäisi esiliinansa alle, tai ahneudessaan appaisi suuhunsa kaikki imelät, ja siinä mielessä nostanut tuohon kannelle kahvikuppeja, maitopulloa ja antipalaa sokeria ja sitten pistänyt avainta taskuunsa. Niin olisi joku toinen tehnytkin, mutta se onkin. Hilma, toista maata kuin monet muut. Eipä sillä, että olisi minussa mitään epäilyksen alaista. Rikettä mitä lienenkin nuoruuden hulluudessani tehnyt, varkauden synnistä ei ole tunnollani kannetta ollut. Ja vaikka olisi vähän ollutkin, niin tämä, että näin uskotaan ja luotetaan, pitäisi pitemmätkin kynnet erossa toisen omasta.

Juotuaan suu maireellaan kahvia muutamia kuppeja Riikka aikansa kuluksi tarkasteli lähemmin arkun sekalaista sisältöä. Huomasipa tällöin eräässä nurkassa seista töröttävän mustan, synkännäköisen pullon. Hän otti löytönsä ylös ja ojentaen käsivartensa suoraksi alkoi vanhojen tapaan etäältä, tirkistävin katsein tavailla kuolonilmoitusta muistuttavaa mustareunaista paperia pullon kupeesta:

»Pee sano pee — oo — ärl — tee… Porltviiniä… Hilman saunavarlojen rlippeitä… Herla mun päiviäni!»

Puolillaan oleva viinipullo kädessä, ja vesi kielellä. Riikka kävi ankaraa oikeutta itsensä kanssa, painaen peukalonsa lujasti kuin lukoksi korkin päälle, ettei vastoin tahtoansa tulisi syypääksi synnilliseen tekoon. Mummon ajatukset rehellisyydestä joutuivat hiukan ristiriitaan hänen äskeisten ajatustensa kanssa. Kuinka hän siinä harkitsikin, souti ja huopasi, alkoi tulppaa painava peukalo vähitellen herpautua jännityksestänsä, ajatuksen päätyessä lopulta kultaiselle keskitielle:

— Koko pullon jos mukaani ottaisin, niin se olisi varastamista, mutta täällä aitassa naukattua pientä lirausta ei lue synniksi Jumalakaan. Sitäpaitsi Hilman sana: »Arkussa on sokerit ja muut tarpeet», — muut tarpeet, niin.

Riikka kaataa pulputti pullosta mustanpuhuvaa nestettä vähinvajaan kahvikupin. Aluksi hänen nautintoonsa pyrki sekaantumaan epämääräinen vastenmielisyys teon oikeutuksesta ja aiheeton arkuus siitä, että Hilma minä hetkenä hyvänsä saattaa ilmaantua aitan ovelle. Mutta maistelemisen hiljalleen jatkuessa nämä häiritsevät tunteet häipyivät olemattomiin, ja mummo sai vielä kerta, elämänsä ehtoolla, nauttia olemassaolon suloa. Ikävä vain, ettei ollut ketään puhetoveria nyt, kun olisi ollut niin mieluista tarinoida maanmittarista, pojasta, miniästä.

Syvät uurteet mummon otsalla ikäänkuin silisivät, sammuva katse kirkastui, ja koko kasvoja valaisi hetken nuoruuden kaukainen kajastus. Hän liitti kätensä ristiin ja kyynelsilmin kiitti Jumalaa siitä, että hänelle, huonolle, vielä haudan partaalla annettiin armo tuta tällaista autuutta.

Kuta alemmaksi viinin pinta pullossa laskeutui, sitä ylemmäksi nousi Riikan sisäinen lämpö, kohoten viimein niin korkealle, että hän ei enää jaksanut kantaa iloansa yksin. Hän siirsi istuimensa kehdon luokse ja alkoi laulaa »Herlan terlttuansa», nyt paljon raikkaammalla äänellä ja syvemmin tuntein kuin, taannoin. Mutta mummon ylenpalttisen onnen purkaukseen ei riittänyt yksin laulu, onnettomuudeksi hän. tahtoi vielä leikkiäkin. Kun »haukka» aikansa liideltyään kehdon yllä iski ehkä liiankin kovakouraisesti nukkuvan rintaan, heräsi tämä ja silmät ummessa alkoi ryystää kesken untansa herätetyn lapsen itkun kärinätä. Pian se kuitenkin lakkasi ja oli hetken vaitonaan, niinkuin olisi muistellut jotakin hämärästi näkemäänsä, avasi äkkiä silmänsä ja tarkasti tutkivasta mummun kasvoja. Katseli sitten etsien ympäri huonetta, mutta kun ei kaipaamaansa löytänyt, ratkesi se uudelleen itkuun, nyt todenteolla.

Riikka souti, lauloi, koppa ritisi ja köydet kirkuivat mutta yli kaiken kuului pelkäävän lapsen huuto. Tilanne muodostui vähitellen kilpailuksi siitä, kummalla noista kahdesta lapsesta on voimakkaampi ääni. Viimein mummo otti tytön syliinsä ja koetti hyssytellä ja viihdytellä, mutta kun se näytti vain pahentavan asiaa, juolahti hänen humalaisiin aivoihinsa viimeinen hätäkeino: hän kalvoi paitansa aukeamasta esiin kuivettuneen rintansa ja tyrkytti sitä lapsen suuhun — tarjous, jonka tämä suuttuneena jyrkästi torjui.

Viimein voitti kuitenkin nälkä perisynnin: lapsi imeytyi tarjolla olevaan nisään kuin iilimato paiseeseen. Kuului vain hiljaista, tohinaa, kun se huulet pitkällä, silmät pullollaan koetti imeä ravintoa ehtyneestä lähteestä kuin kuivan sarven nenästä. Mutta vaikka sen suuhun ei herunut pisaraakaan, tunsi Riikka kuitenkin ruumista suloisesti herpaisevaa voimaa virtaavan lapseen aina sydänjuuristansa asti.

Kun Kaisu vihdoin huomasi tulleensa narratuksi, siitti perisynti tekosynnin: tyttö löi pienellä lihavalla nyrkillänsä mokomaa kuivettunutta pahkaa, alkaen samalla kiukkuisena kirkua, huitoa käsiään ja säikyttää sääriänsä, niin että oli vähällä pudota lattialle hoitajansa käsistä.

»Hilma hoi, etkö sinä ala tulla kotiin jo. Hyppäät rletkottelet siellä Pirlunkalliolla ja jätät minut, tänne huutavaan hukkaan», päivitteli mummo ja katseli hätääntyneenä ympärilleen kuin apua etsien.

Yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät viinipulloon kuin pelastuksen kallioon.

»Antaahan Rliikka — antaahan Rliikka pieneliö», hän viihdytteli lirauttaessaan kahvikuppiin viiniä, jonka vaivoin sai kaadetuksi tytön suuhun. Tämän vastustaessa osa juomaa pärskyi rinnoille, osa valui kurkusta alas, ja ennestään tulipunaiset kasvot muuttuivat hiukan sinertäviksi kuin tukehtuvalla. Mutta Riikan laskelmat osuivat oikeaan: lapsi rauhoittui ja kehtoon laskettuna nukkui raskaasti kuin tukki.

Saunan luota lähdettyänsä Hilma riensi tanssikalliota kohti suoraan metsän halki, ehtiäkseen pikemmin perille ja välttääkseen tapaamasta ihmisiä yleisellä kulkutiellä. Kisapaikkaa lähetessä alkoi hänen korviinsa kuulua ajoittain viulunsäveliä ja ikäänkuin maanalaista kumeata jyminää. Hilma kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Mutta tultuaan Telkkälammelle, jonka vastaisella rannalla veteen pistävällä niemekkeellä sijaitsi korkea, päältä tasainen Pirunkallio — uskovaisten antama herjausnimi sen johdosta, että nuoret olivat, valinneet sen tanssipaikaksensa — häneltä laukesi rohkeus mennä toisten joukkoon, kuten alkujaan oli aikonut. Piilottautuen rantapensaan suojaan hän jäi salaa tarkastamaan entisiä tanssitovereitansa, samoin kuin oli heitä vähäistä aikaisemmin varkain kurkistellut aittansa oven raosta.

Syrjäisenä ja näin edempää katsoen Hilman mielestä näkemänsä ja kuulemansa oli kuin ihanaa unennäköä. Itse mukana ollen ei sitä ollut ennen näin kauniiksi huomannutkaan. Korkealla kalliolla kuulakkaa yötaivasta vasten kuvastuvat valkopukuiset tytöt näyttivät ilmassa liihoittelevilta keijukaisilta. Ja syvällä lammen kirkkaan pinnan alla oli kuin satukuva: samat tanssijat miltei kauniimpina vielä, vaikka ne matkivina liikkeineen ja päät alaspäin riippuen näyttivät samalla hiukan naurettaviltakin. Hilman veli, Kalle, kylän kuulu pelimanni soitti viulua niin kauniisti, että se mieltä värisytti; ja alhaalla kallion juurella istui ruuhessa pari venäläistä laukunkantajaa tupruuttaen savuja tyyneen ilmaan omatekoisista savukkeista.

Kaiken tämän lisäksi lämpimän kesäyön viekoitteleva salaperäisyys kiihoitti kiusattuja veriä, niin, että Hilma vaistomaisesti tarttui kädellänsä pensaaseen, pidättääkseen itseänsä, ryöstäytymästä lammen päitse tanssin pyörteisiin, ja painot hetkeksi toisen kätensä suunsa, eteen hilliytyäkseen huikkasemasta noille parrakkaille miehille, että tulisivat häntä veneellä noutamaan.

Vaikka tuottikin tuskia toisten riemun näkeminen sille, jonka oli pakko itseltänsä ilon ovet sulkea, vaikka viilsikin sydäntä verisin veitsin nähdä narraajansa, syyllisimmän syyttömänä ylinnä tanssin humussa, niin olihan kuitenkin hyljätylle jonkinlaista nautintoa siinäkin, että sai kadotettuun paratiisiinsa edes näin portilla katsoa ja elää muistoissansa entisiä, onnellisempia aikoja.

Kenties Hilma olisi viipynyt piilossansa pitemmänkin aikaa, ellei hän olisi tullut aiheessansa häirityksi.

»A vot!» huudahti yhtäkkiä toinen ruuhessa istuvista ryssistä ja lyöden sormillaan näppiä ilmassa alkoi meloa suoraan Hilmaa kohti, jonka hänen vaaniva silmänsä oli sattumalta huomannut pensaan suojasta. Rantaan päästyä hän meni tämän luokse ja veikistellen kysäisi:

Hilman kasvot sävähtivät punaisiksi, hän puraisi huultansa, ja tuntui kuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen kuumalle ihollensa. Äskeiset haaveilut haihtuivat kuin pettävä sumu, ja karkealla tavalla herätetty todellisuus tuli taas raskaana sijaan. Onko sitä todellakin laskeutunut ihmisten silmissä jo niin alhaalle, että, kuka tahansa maankiertäjä rohkenee hänelle esittää mitä hävyttömyyksiä hyvänsä. Niinkö, että nuo miehen liuhakkeet luulevat hänen kyttäilevän täällä niissä hankkeissa — silläkö tavalla häntä arvostellaan. Mutta hänellä oli vielä jäljellä tarpeeksi ylpeyttä ollaksensa vastaamatta ja selittämättä mitään mokomille.

»Pjerkele!» kivahti ryssä ja pyyhiskellen karvaista naamaansa punaiseen nenäliinaansa lähti melomaan irvistelevän toverinsa kera jälleen kallion juurelle.

Miesten jäädessä veneeseen vaanimaan kuin hämähäkit otollisempaa saalista verkkoonsa lähti Hilma omalle tahollensa. Kun hän vasta myöhään aamupuolella yötä palasi aittaansa, tapasi hän kehdossa itkevän lapsen ja sängyssä kuorsaavan mummon, joka kuitenkin pian heräsi.

Mutta kun vastausta ei kuulunut, raotti hän hiukan silmiänsä ja katsoi
Hilmaa kasvoihin.

»Näyttää nuo silmäsi niin punaisilta ja turvonneilta että etkö lie ollutkin hautajaisissa.».

»Paljonhan sitä, mummo hyvä, on pitänyt parastansa taas hautaan laskea», huokasi Hilma. »Mutta verestävänpä nuo näkyy Riikankin silmät.»

Mummo heitti hätäisen silmäyksen arkun kannelle, mutta kun pulloa ei siellä näkynyt, hän jälleen rauhoittui.

Hilman nostettua lapsen kehdosta ja sitä tarkastettua hän hämmästyneenä huudahti:

Riikka yritti kohottaa päätänsä pieluksesta paremmin näädäksensä, mutta antoi sen samalla vaipua alas. Huomautti sitten hetken kuluttua viattomana:

»On voinut mennä vatsa vähän kurlalle — Raskaaltapa tuo tuntuu minunkin pääni.»

III

Raskaina ja ikävinä kuluivat Hilman äiteysvuodet. Varsinkin niinä hetkinä, jolloin toivottomuuteen vaipuva katse pyrki väkisinkin tunkeutumaan tulevaisuuteen nykyisen elämän harmauden lävitse, löytämättä sieltä ainoata valon pilkahdusta, kuvastui edessä oleva taival ylivoimaiselta kulkea. Aiheuttihan tosin jonkin verran vaihtelua nähdä lapsensa kehittyvän, nähdä sen yrittävän ensimäisiä horjuvia askeliansa ja kuulla lepertävän: äiti. Mutta ei edes tämä kalpea ilon kukkanen ollut pistävää piikkiä vailla: tyttö ei saisi ikänä lausua isä-sanaa omalle kohdallensa. Tästä johtuva katkeruus kalvoi mieltä aina ja kiihtyi aika ajoin niin raivoisaksi, että Hilman teki mieli surmata lapsensa, ikäänkuin se olisi syyllinen. Mutta samalla hän kauhistui moista ajatustakin ja katuvaisen tuskia kärsien tuhlasi lempeä pienoiselle, kuin olisi sen kuolemasta pelastanut.

Vuosien vieriessä Hilman rinnan ristiaallokko kuitenkin tyyntyi, ja hän alkoi vähitellen vaipua tylsään välinpitämättömyyteen, antaen päivän mennä, toisen tulla, piittaamatta juuri siitä, oliko hän elossa vai kuolleena.

Mutta nyt viime aikoina hän oli ilman tiettävää aihetta tuntenut sielunsa salaisissa syvänteissä käsittämätöntä ahdistusta jostakin uhkaavasta vaarasta, saaden aavistuksilleen lisävirikettä Riikan houreista ja omista hämäristä unennäöistänsä. Määräajoin uudistuville unille oli yhteistä se, että hän joka kerta oli harhailevinaan eksyksissä suuressa metsässä; mutta kiusallista oli, että unikuva hänen herättyään ikäänkuin siirtyi kauas ajassa taaksepäin, niin että hän ei koskaan muistanut sen yksityiskohtia enempää kuin sitäkään, miten hänelle metsässä lopuksi kävi.

Viime vuosina taakaksi muuttunut elämä alkoi tuntua taas elämisen arvoiselta. Lapsen isättömyys, siitä johtuva häpeä ja muut pienet mielikarvauden aiheet saivat väistyä syrjään vähäpätöisinä sivuseikkoina. Unhottaen kaiken muun Hilma tunsi vain kiihkeää tarvetta riippua kiinni elämässä, nyt, jolloin se tuntui olevan ikäänkuin luisumassa jalkojen alta.

Sinä keväänä — Kaisu kävi jo neljättä vuoltansa — oli suven tulo hyvin aikainen. Jo huhtikuun puoliväliin päästessä olivat, hanget sulaneet, ja aurinko paahtoi kuin kesäsydännä. Maaliskuu oli tosin syntynyt pohjoistuulella, ja vanhain ennustus, että siitä alkaen pitäisi kylmiä jatkua vielä kolme kuukautta, ei näyttänyt tällä kertaa pitävän paikkaansa. Mutta myöhemmin, toukokuulla, palasivat pakkastiaiset metsistä jälleen kartanoille tirskumaan pahaenteisesti, niinkuin viilalla olisi terästä karauteltu; samoin alkoivat viirin lehdet salkojen päässä kirahtaen pyörähdellä. Eteläisillä ilmoilla asustanut tuuli etsi sijaansa useita päiviä, kunnes viimein kiersi myötäpäivää pohjoiseen ja asettui sinne. Ilmat vaihtuivat kylmiksi, ja sataa lötkäytti maahan märkää lunta.

Eräänä iltapäivänä Jylhänmäen isännän ollessa pihassa purkamassa puukuormaa reestänsä, alkoi hänen korviinsa kantautua maantieltä outoja ääniä. Hän lakkasi hetkiseksi työstänsä ja kuulosti käsi korvalla. Melu läheni lähenemistään, voi erottaa jo eri ääniä. Siellä siunattiin ja kirottiin, itkettiin, puhuttiin sekaisin suomea ja mustalaisen kieltä, siellä kilisi kulkuset, parkui siat ja ulvoi koirat. Saattoi kulua runsas puoli tuntia, ennenkuin musta matkue ehti pihaveräjälle, niin hitaasti siinä kuljettiin. Eellinnä tuli itse Hontelo-Taneli notkahtelevine polvineen hevosen rinnalla, auttaen sitä aisasta kärryjen vetämisessä, joiden pyöriin oli paakkiutunut paksut lumivanteet. Kärryillä istui Tanelin vaimo, Leena, musta- ja punaruutuisessa isossahuivissansa tavaroittensa keskellä mahtavana kuin kuningatar. Toisen hevosen kärryillä lojui puolimakuullaan turkkiin kääriytyneenä näköjään sairas mies ja puoli tusinaa kirkuvia mustapäitä, joita sika säkissä säesteli. Jäljessä laahusti hajahiuksin sairaan vaimo, kantaen pienintä käsivarrellansa, ja joukon jatkona suuri koira, joka väliin ulvahteli, luultavasti niiden toisten surkeutta.

»Hai, hyvä isändä, baaliba loppu daidaa dulla», Taneli jo kaukaa surkealla äänellä nenäänsä huusi:

»Budda dii se od, eddä ku siivolda elää baalibassa eikä dee kellekää pahaa, dii auduassa kuolee — dii se od», tarkoittaen huomautuksellaan, että hänen väkensä ei ole samanlaista varasjoukkoa kuin muni mustalaiset.

Sairas mies, Tanelin poika, talutettiin tupaan ja sijoitettiin omin luvin Kallen sänkyyn maata. Vaimot ja lapset veivät kukin kantamuksensa kamaa tupaan: sianporsaan, kahvipannun, pusseja, tyynyjä, nahkasia, vakkasia. Taneli jäi vielä ulos hevosille ruokaa ja suojaa huoltamaan. Riisuttuaan pienen pattijalkaison kaakkinsa, jonka kaulassa nahkakantimessa kilisi tusinan verran tiukuja ja länkien puassa useita pieniä umpikulkusia, hän konia pyörittäen ja ohjasperillä laihoille kyljille rapsien koetti innostaa isäntää hevoskauppoihin.

»Hai, vanaha duddu, vaihdakaa hevosda. Siidä od siddo luondokappale kerranki ihibise biele bukaide: ruho pyöreä ku herdeedpalko, selkä joukea ku beredlaide. Ja ku od oikea keli ja sille lähdöluva andaa, dii jubalauda, se od diinku pääskyse käbbedeldää lendoo laskis.»

Kun isäntä ei tuntunut olevan halukas hevoskauppoihin tällä kertaa, käänsi Taneli puheen toisaalle.

Lämmittyään hiukan kohmetuksestansa Tanelin vaimo ensi työkseen keitti kahvin, jota nurkumatta antoi jokaiselle, kellä suuta oli. Tiedettiin ennestään, että niin hyvää kahvia kuin Leena ei osannut keittää moni mustalaisakkakaan, ja niin mestarillista kahvin kaatotapaa ei ollut kellään toisella. Tavallisten tusinakaatajien tapaan hänkin alkoi juoksuttaa kahvia kuppiin pannun ollessa alhaalla, mutta ei riiputtanut sitä siinä koko aikaa, vaan nesteen keskeytymättä valuessa kohotti pannun korkealle, laski alas ja nosti jälleen entistä ylemmäksi, päänsä tasalle, niin että kahvi ilmaputouksen tehtyään kohisi ruskeana ryöppynä erehtymättä määräpaikkaansa, kunnes kuppi ja lautanen olivat täydet. Leena tiesi, samoinkuin jokainen oikea kahvinjuoja tietää, minkä arvokkaan nautinnon lisän moinen näky ja lorina, vaikuttavat niihin, joilla on ei ainoastaan suu, vaan myös silmät ja korvat.

Sairas mies, jonka luonnostaan musta naama oli melkolailla vaalennut, valitteli hiljaa sängyssä, välittämättä kahvista enempää kuin mistään muustakaan.

»Mikäs tauti se tätä Kustia vaivaa — eihän se liene tarttuvata?» kysäisi isäntä.

»Hai, hyvä isäntä, ei siinä ruttoa ole. Se on vain sellainen jalanpäällinen sairas, yskää mitähän vähän lie», selitti Kustin vaimo.

Lumen sulamista odotellen Tanelin joukko viipyi Jylhänmäessä useita päiviä. Jo heti heidän tultuaan Hilma päätti antaa Leenan katsoa korteista, merkitsivätkö hänen oudot unensa ja aavistuksensa mitään erikoista. Mutta vaikka hänellä oli kiihkeä halu saada tietää jotakin vastaisen elämänsä kohtaloista, ei hänellä tuntunut riittävän rohkeutta kuulla ehkä hyvinkin synkkää totuutta. Tavallisesti povautettiin mustalaisakoilla vain leikin vuoksi tai päästäkseen rauhaan heidän mankumiseltansa, mutta Leena oli tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa poikkeus vertaisistansa. Hän ei koskaan tyrkyttänyt taitoansa, ei imarrellut eikä luvannut kymmentä hyvää ja kahdeksaa kaunista, vaan sanoi suoraan, mitä kortit näyttivät; siksi häntä uskottiin ja peläten antauduttiin hänen ennustustensa alaiseksi.

Vasta kun mustalaiset alkoivat tehdä poislähtöä, vihjasi Hilma povaajan salaa kanssansa kamariin. Tämä otti korttinsa esiin ja lateli ne pöydälle määrättyyn järjestykseen, samalla höpisten puoliääneen outoa kieltänsä, niinkuin olisi keskustellut jonkun näkymättömän kanssa. Hilma odotti tulosta jännittyneenä ja pelon vallassa kuin heikko sairas lääkärin tutkimusta, sillä povaajan yhä huolestuneemman näköisiksi käyvistä kasvonilmeistä hän saattoi havaita, että lehdet eivät luvanneet hänelle mitään hyvää.

Kun Leena kolmannen kerran oli sekoittanut korttinsa ja ladellut ne pöydälle, jäi hän otsa, rypyssä isoksi aikaa äänettömänä katsomaan lehtiin. Viimein hän liitti kätensä ristiin, kohotti pikimustat silmänsä akkunasta taivaalle ja huudahti omalla kielellänsä:

Antamatta sanallakaan tietoa ennustuksen tuloksesta. Leena kokosi kortit taskuunsa, eikä Hilma selvitystä liioin kaivannutkaan. Kuu povaaja sitten hyvästeli, pusersivat molemmat naiset toistensa kättä sellaisin tuntein, että he nyt näkevät toisensa viimeisen kerran.

Jylhänmäen eteistuvan laipion rajassa risteili suuri kiiltävänsininen kärpänen, napsautteli silloin tällöin ruumiillansa aikoinaan valkeaksi maalattuun kattopaperiin, johon vuotanut sadevesi oli kirjaillut ruskeita, kummallisen muotoisia kuvioita, ja istui viimein ovensuusängyn päätylaudalle levähtämään. Suurilla liikkumattomilla verkkosilmillänsä se katsoa, parritti uhkaavan näköisenä sängyssä makaavan talon pojan, Kallen, kalpeihin kasvoihin, ja alkoi hetken kuluttua liikutella lyhyitä tuntosarviansa, ikäänkuin ilman hajua tunnustellen. Kuopi sitten tyytymättömänä etujaloillaan niskaansa, oikoi takaisillaan siipiänsä ja lentää hyrähti sivuseinällä olevan sängyn kirjavalle karttuunipeitteelle, jonka alla nukkui Hilma, pikku tyttönen kupeellansa. Kyyhöttäen hetkisen peitteellä, matalana kärpänen lennähti lyhyen välimatkan, aivan kuulumattomasti ja istahti Hilman kattoa kohti piipottavan terävän nenän päähän, alkaen tunkea, imutorveansa ihon sisään.

Vuoteen vierellä istuva talon emäntä karkoitti kättänsä huiskuttamalla kärpäsen varovasti, melkein arkaillen pois, jonka jälkeen se alkoi vainota lattialla auringon paisteessa loikovaa Mustia, kuten pääskynen narraa, kissaa.

Ollen nukkuvinaan Musti hiukan raoitti toista silmäänsä ja asetti hampaansa irveen iskuvalmiiksi. Joka kerta kun kärpänen läheni vaarallista pyydystä ja koira äkillisellä liikkeellä tavoittaen kiusaajaansa suuhunsa loksautti kuuluvasti yhteen suuria leukojansa, vavahti emäntä lentäjän puolesta. Hän tunsi suurta helpotusta, kun kärpänen viimein istui seinälle akkunan pieleen ja alkoi kiukuissaan kihnuttaa etujalkojansa vastakkain.

»Taitaa olla ilmassa ukkosen enteet, kun ovat nuo kärpäset niin äkäisiä», huomautti Kallen sängyn sivulla liinasillaan istuva isäntä.

Isäntä nousi seisaalle ja käsi ojossa alkoi virsuilleen hiljaa hiihdätellä akkunaa kohti.

Isännän ojennettu käsi kohosi korvalliselle ja vaipui sieltä vitkalleen alas. Oltuaan hetken kahden vaiheella hän peräytyi entiselle paikallensa.

Kuultuaan puhelua ja ihmisliikettä Musti kapsahti jaloilleen ja kävellä rapsutti isäntänsä luokse. Heiluttaen turhaan tuuheata häntäänsä tavanmukaista, hyväilyä odottaen se istui lattialle kuin mies ja ojensi käpälänsä pistääkseen kättä. Kun siihen ei tartuttu, tyrkkäsi se kuonollaan isäntää sääreen herättääkseen huomiota — mutta turhaan. Koetettuaan kaikki keinonsa Musti asetti leukansa isännän polvelle ja katsoi miettivästi hänen huolestuneisiin kasvoihinsa.

— Ei, nyt ei ole asiat oikein. Minkätähden ollaan ääneti melkein aina, puhutaan kuiskaillen ja kuljetaan hiipien kuin oltaisiin väijymässä arkaa lintua puun latvasta? Onko tässä tietämättänsä tullut tehneeksi jotakin pahaa — vai onko isäntä nukkunut istualleen, silmät auki?

Lyhyt, terävä haukahdus leikkasi hiljaisuutta kuin aavistamaton laukaus. Molemmat vanhat säpsähtivät, ja säikähtäen omaa ääntänsä lyyhistyi Musti kokoon kuin lyöntiä odottaen.

»Musti, Mus— ti!» torui isäntä ja pudisti koiralle varoittavasti kättänsä.

Musti vetäytyi häpeillään ovensuu nurkkaan ja kiersihe myhkyrään maata, lattialle, päästäen pitkän, ikävystyneen ulvahduksen. Kuono käpälän päällä koira katsoi surullisesta lattiaan ja räpyttäen kosteita silmiänsä vikisi hiljaa, niinkuin olisi itkenyt.

Isoon aikaan ei kuulunut taas muuta kuin sairaiden hiljaista hengitystä ja koiran valittavaa vikinää ovensuunurkasta.

»Että kun nyt näin tämmöinen onnettomuus piti ylhäältä annettaman», lausui emäntä vihdoin ääneen ajatuksensa.. »Että ihan kuin liiton mukaan tupertuivat tuohon käsin käännettäviksi, melkein samana päivänä.»

»Eipä se taida tauti ja kuolema katsoa näitä maallisia kiireitä, näitä tämän maailman heinäntekoja.»

»Nehän ne mustalaiset, hyväkkään kiertolaiset tuon varitaudin tartuttivat», kuohahti isännän mieli.

»Ei niin, Joonas, vaan näin: Ei tauti tartu, eikä rutto rupea Jumalan sallimatta. Ja mitenkäs lukee Sana: Vaikka tuhat kaatuisi sivullas ja kymmenen tuhatta oikeallas, ei se sinuun satu.»

»Sanokoon Sana mitä sanookin, mutta minä sanon, että jos Hontelo-Tanelin joukko uskaltaa vielä astua jalallaan kynnykseni yli, niin minä näytän, mistä on viisi hirttä poikki.»

»Olisi kai meitä tässä ollut — jos niin, että tauti olisi tarttuakseen eikä ylhäältä annettu — ollut huonompaa ja heikompaakin, mihin kivun kyntensä iskeä», puolusti emäntä väitettänsä.

— Sen on otsassa ja suun ympärillä yhäti nuo samat ankarat uurteet kuin jäätyneet vaot syysharmaalla kynnöspellolla, ja silmissä tuo jäinen ilme, niinkuin näiden neljän katkeran vuoden leppymätön viha olisi niihin kaihiksi kasvanut. Pehmiää nuo kovimmatkin kirret ja sulaa suurimmatkin järven selät kevätauringon alla; mutta sitä aurinkoa ei taida olla, joka jaksaisi sulattaa roudan Joonaan sydämestä — jaksaneeko edes oman lapsensa kuolemakaan. Niin kova kolaus se oli vanharukan kunnialle tuo Hilman isättömän lapsen maailmaan tulo — lapsi parka siinä niin kauniisti nukkuu äitinsä rinnalla viatonta untansa… Voi, Hilma poloinen, että sinä yhtäkaikki saatoit eksyä oikealta tieltä niin kauas pettävälle polulle. Ei jaksa tuomita äidin sydän, se voi vain surkutella, säälitellä. Ja onhan toki lohtua jälkeen jäävälle siinä, että olet koettanut katua, anteeksi anella ja niin monet salaiset itkut itkenyt, että sen kyynelvirran pitäisi voida puhdistaa valkeaksi veriruskeakin synti. Kohtapa seisset sen tuomarin edessä, joka oikein tuomitsee.

»Niin. Hilmallehan se taitaisi parempi olla», yhtyi hän alistuvasti miehensä mielipiteeseen kuin salaisten ajatustensa loppupontena.

Hetken kuluttua sairas hiukan vavahti ja aukaisi silmänsä, ikäänkuin Mustin äskeinen haukahdus olisi nyt vasta, vaikuttanut hänen hämärään tajuntaansa.

»No, johan nyt taidetaan olla parempaan päin, kun noin kirkkailla silmillä katsellaan. Tunnetko minua — tunteeko Hilma minua?» kysyi äiti ja kumartui lähemmäksi sairaan kasvoja.

Vastaukseksi Hilma hymyili kalpeilla huulillansa, ja silmissä kuvastui iloinen lapsekas luottamus, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: Kyllä tunnen, äiti, tunnenpa paljon enemmänkin kuin nuo ryppyiset kasvot: lempeän sydämen.

»Tunnetkos, kuka tuo on?» kysyi äiti osoittaen kädellään hiukan ulompana seisovaa isää, joka myös oli tullut sairaan tilaa katsomaan.

Hilman käännettyä katseensa isään häipyi hymy hänen huuliltansa, ja pelokkaissa silmissä karehti avuton hätä kuin satimeen joutuneen linnun, jota pyytäjä lähenee ase kädessä. Kääntäen kasvonsa seinään päin hän yritti painautua piiloon pielusten sisään ja vetää peitettä päänsä suojaksi.

»Se pelkää, se kammoo sinua», sanoi äiti ja lempeällä kädellä torjui isää pois sängyn luota.

Sairas sulki taas silmänsä ja vaipui entistä syvempään tajuttomuuden tilaan. Äiti laski kätensä hellävaroen hänen otsallensa.

»Mikä tulinen pätsi hänen sisällänsä mahtanee kiehuakaan, kun pitää tuon otsankin olla niin kuuma että ihan kättä polttaa. Olisi siihen saatava edes kylmä kääre.»

»Laita, laita häneen kääre, kehoitti isä jonkun verran murtuneella äänellä.

»Istuhan sinä täällä ja katasta heitä sen aikaa, kun minä pyörähdän sieppaamassa ämpärillä läikäyksen kylmää vettä lähteestä.»

»Joudan tästä minäkin. Paras hakea saavilla yksin tein, muihinkin tarpeisiin», sanoi isäntä.

»Hm… voivatpa lähteäkin. Mikä heissä on maahan menevätä, se kyllä pysyy kuolemaa kahleissa, mutta ylös pyrkivä henki tuo lie enää vain heikon säikeen varassa.»

Vanhukset nostivat eteisestä saavin korennossa olalleen ja lähtivät niityn laidassa olevasta lähteestä, vettä noutamaan.

Jonkun aikaa heidän mentyänsä sattui eteistuvassa harvinainen, vaikka ei suinkaan ennen kuulumaton tapahtuma. Hilma, joka päiväkausiin tuskin oli kyennyt sormeansa, liikauttamaan, ponnahti yhtäkkiä sängyssä istualleen kuin jonkin salaisen voiman tempaisemalla. Hämmästyneemmän näköinen hän tuskin saattaisi olla herättyään haudassaan tuomiopäivänä, kuin nyt katsellen ympärilleen kuumehoureisilla silmillänsä. Hetkisen istuttuaan hän hiljaa, hyvin hiljaa nosti peitteen päältänsä ja varovasti, miltei kuulumattomasti! laski jalkansa lattialle, ikäänkuin peläten liikkeillänsä herättävänsä jonkun. Seisten sängyn vieressä pitkine valkeille pahoillensa hän taas aavemaisesti tähyili kaikille puolin. Huomattuaan sängyssä nukkuvan lapsen hän hätkähti kuin olisi äkännyt käärmeen. Kumartuen pienoisen yli hän tuijotti lapseen ja sipaisi tuskaisena kädellä otsaansa, niinkuin olisi tahtonut palauttaa muistiinsa jotakin hyvin kaukaista, unohtunutta asiaa. Yhtäkkiä hänen silmiinsä leimahti mielipuolisuuteen vivahtava, kamala tuli, hampaat kiristyivät yhteen, kaulajänteet pingoittuivat kuin kanteleen kielet ja nyrkkiin puserrettu käsi alkoi hitaasti kohota ylös, niinkuin hän olisi voimiaan äärimmilleen ponnistaen jännittänyt hyvin jäykkää jousta. Saatuaan kätensä olkapään tasalle näytti siltä kuin hän aikoisi iskeä nyrkkinsä nukkujan sydämeen.

Juuri siiloin — sattumaltako, sallimastako — lapsi avasi silmänsä. Käsittäen unimielissään leikiksi äitinsä uhkaavan asennon hän hymyillen ojensi ylös kätensä.

Aivan kuin pienten sormien nenistä olisi virrannut vastaista, puoleensa vetävää sähköä äidin silmien salamoivaan ukkospilveen hän levitti kätensä ja äkillisellä, hurjalla, liikkeellä tempasi lapsen syliinsä, painaen sitä rajusti rintaansa vasten. Hillittömän tunteenpurkauksen jonkun verran heikettyä hän näytti aikovan ulos lapsi sylissä, mutta laski kuitenkin tytön vuoteelle ja käsi kuumeisella otsalla sanoi hätäisesti, honottavalla äänellä kuin unissapuhuja:

Nyökäyttäen lapselle päätänsä äiti lähti, vilkaisi ohimennen ovensuusängyssä nukkuvaan veljeensä ja sulki oven lukkoon jälkeensä.

Musti, joka epäluuloisena oli nurkastansa seurannut houreisen outoja eleitä, kapsahti akkunaa vasten katsomaan, vingahti ja ryntäsi ovea vasten, mutta kun ei saanut sitä auki, alkoi se levottomana kävellä ympäri lattiaa.

Kun veden hakijat melkein heti Hilman lähdettyä palasivat kartanolle, laskivat he saavinsa maahan ja pysähtyivät henkeä pidättäen kuuntelemaan metsään päin etenevää, hiljenevää töminää.

»Kuka hänen tiennee. Kuulosti tuo vähän siltä, kuin vauhko hirvenvasa olisi siellä, kangasta myöten juosta jymistänyt», arveli isäntä.

Vanhusten astuttua eteistupaan ja vilkaistua sivusänkyyn, jossa Kaisu yksin istuen ja nyrkeillään silmiänsä hieroen hiljaa itkeä tuhersi, he jäivät sanattomina ovensuuhun seisomaan. Uskomattomalta tuntuva havainto vaikutti heihin kammottavasti, ikäänkuin olisivat ruumishuoneeseen tultuaan vainajan asemesta tavanneet, tyhjän arkun.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan emäntä riensi sängyn luokse, kahmaisi lujalla otteella lapsen pään käsiensä väliin kuin pihtiin ja katsoi tiukasti sen vesikierteisiin silmiin.

Äiti meni ulot jäähytteleinään», vastasi tyttö itkunsekaisella äänellä.

Mummon ote lapsen päästä vähitellen heltisi, hän oikaisi vartalonsa ja käänsi kysyvän katseen mieheensä. Seisten yhä ovensuussa alas luoduin silmin tämä näytti hänen mielestänsä hukkuvalta mieheltä, joka pohjan pettäessä jalkain alta tuijottaa kauhistuneena mustaan syvyyteen.

»Mitä hirveitä sinä hourit. Kuulithan, että Kaisu sanoi äitinsä menneen jäähdyttelemään.»

»Jäähdyttelemään… En kuullut, en minä mitään kuullut. Mutta mennään nyt, mennään nyt. Tule Saara, mennään yhdessä etsimään Hilmaa, lasta!»

Jättäen toisen sairaan ja pikku Kaisun omiin hoteisiinsa vanhukset lähtivät kumisevaa, kalliopohjaista karjapolkua sinne päin, minne äsken kuulemansa jyminä oli edennyt.

»Niin - niinkuin juoksisi kilpaa… kuolleen kera», höpisi isäntä hengästyneenä.

Eräässä kohden polku oli pehmeämultaista, johon uponneita paljaan ihmisjalan jälkiä etsijät pysähtyivät tarkkaamaan.

»Voi, taivaan vallat, miten pitkiä askelia!» huudahti emäntä. »Katsohan tuotakin jälkeä — varpaat vain ehtineet maata kaapaista kuin kuokalla. Kiire siinä on ollut mentäessä, ihan siinä on siivillä lennetty.»

»Siivilläkö?»… Eikö siinä olekin joka toinen askel kuin kyntysen — kuin pukin sorkan jälki?»

Etsijät kiiruhtivat taas puolijuoksua eteenpäin jälkien viittomaan suuntaan; mutta kuta pitemmälle he etenivät, sitä heikommaksi muuttui haarautuva polku, kunnes viimeinenkin ura katosi kokonaan. Seisten neuvottomana tiettömällä kankaalla, tietämättä minne mennä, sanoi Joonas vihdoin:

»Juokse sinä nyt, Saara, kotiin ja kiidätä käsky heinämiehille, että lennättävät hätäsanoman naapureille ja tulevat sitten yhdessä toisten kanssa Hilmaa etsimään. Minä jään tänne. Ja pidä silmällä Kallea, ettei sekin pääse ryöstäytymään läpi käsien sisarensa jälkeen, kääri vaikka köydellä sänkyineen samaan kapaloon ja aseta aukinainen raamattu rinnan päälle.»

»Jos lie raamattu liian raskas, ota virsikirja, sydämen kuvakirja eli muuta kevyempää jumalista, mitä kirjakopasta löydät. Ja ota uunista hiiltä eli paremminkin raaputa nokea padan kupeesta ja piirusta sängyn päätylautaan näkyvä risti.»

Kulovalkeana kulki viesti Hilman äkillisestä, salaperäisestä katoamisesta niityltä niitylle, joissa kylänväet olivat heinänteossa. Se vaikutti mieliin ahdistavan, kammottavan tunteen, ikäänkuin kohtalon käsi olisi raskaana laskeutunut itsekunkin sydämelle. Arkinen aherrus tuntui turhalta, vähäpätöiseltä, ja halpa päivätyöläinen kohosi isännän vertaiseksi, kun oli kyseessä ihmishenki. Sanoma oli kuin mahtajan käsky, jota kaikkien oli toteltava. Kiireisessä rehunkorjuussa olijat riisuivat hevoset heinärekien edestä ja jättivät kuivat karhot levälleen uhkaavan ukkossateen alle. Naiset painoivat haravansa varresta pystyyn luokonsa laitaan, niittomiehet jättivät lakeuksensa kesken ja ripustivat viikatteensa pajupensaitten oksille tai latojen nurkille.

Äsken iloisen äänekkäillä niityillä vallitsi ennen pitkää rauhaisa hiljaisuus kuin sunnuntaina. Tyhjät, täyttymistään odottavat ladot näyttivät suu ammollaan kysyvän: minne niin kiire lähtö? Ja pystytetyt haravat olivat kuin hautaristit hiljaisella kirkkomaalla. Jostakin varjoisasta lehdosta saattoi leyhkeän tuulen kantamana kuulua silloin tällöin vain hevosenkellon tukahtunut kalahdus; ja vihreä sisilisko rohkeni taas luikertaa piilostansa ladon seinähirrelle rauhassa päivää paistattamaan.

Yksitellen ja pienin joukoin saapui väkeä eri tahoilta Jylhänmäkeen.
Ihmeteltiin, päivitettiin; kuuluipa joukosta yksinäisenä soraäänenä
Isoaholan isännän karkea moitekin:

»Olisi pidettävä parempi huoli sairaistaan etteivät pääsisi piileksimään sydänmaihin kuin varkaat ja karkurit. Mokoma heinäpouta; ja kuka sen korvaa vahingon, jos tämän takia saadaan sianheiniä.»

»Varkaat ja karkurit! Älkää, hyvä isäntä, sanoko niin», vaikeroi emäntä. »Onhan näitä, sairaita, koetettu varjella ja vartioida kuin kalleinta aarretta, tuskin siunaaman ajaksi silmän alta jätetty. Lähteellä pikipäin piipahdimme ja… Kuka olisi uskonut ja aavistanut, että se nyt sill'aikaa. Hilma, joka oli melkein kuin kuollut. Paha se on, että piti häiritä heinämiehiä, paha se on. Mutta kun on tämmöinen asiallinen asia, kun on näin elämä ja kuolema kilpasilla» niin ei osattu muuta kuin lähettää sana kulkemaan.».

»Eikö tuota lie kuormaa nykyisin tämän emännän harteilla sen kuin vanhan valjaat kestää, tarvitsematta sianheinillä lastia lisätä», kuului väkijoukosta Isoaholan isäntään kohdistuva moite.

»Ja jos kenelle heinänsä ovat kalliimmat kuin ihmishenki, niin sopii palata niitylleen karhejansa kouhottelemaan — ei tuo nyt sota yhtä kaivanne.»

»Pekka mihin lie niityltä livahtanut, hävisi kuin huiluilla heti kun sana tuli.»

»Se on helvetin vale», kivahti isäntä poikansa puolesta. »Meidän
Pekalla on parempiakin.»

Tämän ikävän välikohtauksen jälkeen väki hajautui metsään emännän osoittamaan suuntaan, arimpien pysytellessä toistensa lähettyvillä; sillä tuntuipa kammottavalta löytää etsittävänsä yksin, mahdollisesti kuolleena.

»On tämä nyt, tämä tällainen tapaus, ennen kuulumaton kumma», arveli toinen, Kankaanpään vaari.

»On, kumma on — vaikka onhan näitä tämän tapaisia ihmeitä ennenkin nähty. Se väliin varitautinen — muistan niiltä suurilta nälkä- ja kuolovuosilta — saa sellaisen yliluonnollisen voimanpuuskan, että sitä ei pidätä lukot, ei salvat. Mutta kun voimat loppuvat, niin ne katkeavat niin tikkua taittaen, että sairas kiivaimmasta kulustaan suistuu suulleen hervottomana kuin lankavyyhti. Eikä se niistä retkistään jälkeenpäin muista enempää kuin unissakulkija.»

»Niinkuin tuo metsokin, haavoitettu metsokin. Sekin näet lentää, lentää — luoti, kuolema rinnassa, etkä sen voimakkaassa menossa huomaa mitään erikoista. Mutta yks kaks huimaa päätä, vihlaisee sydäntä, ja lintu kiitää liikkumattomin lentimin vinosti maata kohti kuin heitetty helmi. Siihen jää hajasiivin, ojokauloin, niinkuin olisi jatkavinaan matkaansa yhä — eikä höyhenen juuri värähdä.»

»Pelkään pahoin, että tämän tänäisen lentäjän laite on samoin: löytyy jos löytyy. Jos tyttö — tai miksi häntä sanoisi — ennen voimain lopullista herpautumista on saanut houreisen päähänpiston kätkeytyä jonnekin, niin — hyvästi silloin! Tämä on suuri, tämä Hohon sydänmaa, täällä on lukemattomia piilopaikkoja.»

»Ja siksi toiseksi, jos metsän väki kenen ottaa omakseen, niin se pitää sen, vaikkei olisi suojana yhtä oljenkortta… Mitenkäs kävi Tilusen Ollin lehmän tässä takavuosina.»

»Katosi Tilusen ainoa lehmä. Olli etsii, etsii lehmäänsä, huutelee päivän ja toisen. Tuleepa siinä hakiessaan aukealle aholle, istuu levähtämään Haavaiselle honganpökkelölle, panee tupakaksi ja lähtiessään kopistaa piippuansa pökkelön päässä piipottavaan tervasoksan tynkään. Mutta lehmää ei löydy lopultakaan.»

»Onpa niinkin. Jälkeenpäin, vuosien kuluttua, osuu Olli sattumoin samalle aholle ja tapaa entisen pökkelön paikalta lehmänsä luurangon.»

»Aivan: hongan pökkelöllä oli Olli istuvinaan — lehmänsä kyljellä istui, honganoksaan oli piippuaan kopistavinaan, lehmänsä sarveen kopisti.»

Iltamyöhällä palasivat väsyneet, nälkiintyneet etsijät taloon tyhjin toimin, luvaten aamulla tulla uudelleen etsintää jatkamaan eväskontit selässä.

Mutta syvällä sydänmaassa harhaa hämärtävänä heinäkuun yönä Joonas yksin, avopäin, avorinnoin, risukoissa huosiamiksi repeytyneet virsut jalassa.

Hän on huutanut äänensä käheäksi, kerraten tuota yhtä ainoaa nimeä, joka hänelle nyt on kalleinta maailmassa. Mutta vastausta, ei kuulu. Pitkiin toviin ei kuulu mitään, ei pienintä linnun tirskahdusta, ei hiljaisin tuulen henkäys värähdytä arkaa haavan lehteä, Ja kuitenkin tuntuu, kuin kaikkialla olisi läsnä vaanivin katsein joku näkymätön, erämaan suuruinen, jonka salaperäinen hengitys kuuluu korvissa hiljaisena huminana. Silloin tällöin matkan varrella katkaisee hiljaisuuden risukosta kuuluva risahdus — jänis kiitää poispäin yön harmaana haamuna. Milloin säikähdyttää metsän ryteikössä aavistamalla syntyvä, ryminä, kun makuultaan karkkoutuva metso pyrkii pakoon raskain siivenlyönnein; milloin vilahtaa puitten välissä saalista etsivä yöpöllö kuin äänetön aave.

Raskaisiin mietteisiin vaipunut kulkija yhtäkkiä hätkähtäen pysähtyy ja käsien vaistomaisesti kohentuessa ylös kuin päätänsä iskulta suojellen hän jää kauhistunein katsein tuijottamaan läheisen hongan latvaan.

— Huuhoo — huuhoo — huuhoo — kuuluu kuolemankolkko, pahaenteinen ääni läheisen kelohongan latvasta, ja istuu siellä ylhäisellä valtaistuimellansa heinäruon suuruinen ruskeankirjava erämaan yön majesteetti, höyhentöyhdöt kruununa päässä, mahtavana katsellen avaraa valtakuntaansa pyöreillä silmillänsä, joiden pikimustaa keskustaa ympäröi tulikivenä palavat keltaiset renkaat.

‒ Huuhoo — huuhoo — jatkuu pienin väliajoin sydänmaan ääriin kantava manalainen ääni.

Viimein hirviö lehahti lentoon kallistellen pyöreätä, sarviniekka päätänsä, niinkuin etsisi jotakin. Hetken kuluttua kuultu loitolta korven laidasta yksinäinen kipeä rääkäisy — huuhkaja on iskenyt jäniksensä ja, alkaa hiljaisuudessa yöllisen ateriansa.

Eteenpäin kulkee Joonas, tietämättä minne, kuusen luota kuusen luokse, kohottaa varovasti alinta, maahan ulottuvaa oksaa ja kurkistaa himmeän lehväholvin alle.

Huomaamatta tulee vastaan vuori, tie nousee pystyyn. Hän kohottaa ylös väsyneen katseensa, mutta, ei näe muuta kuin alaosan jyrkkää louhikkorintaa.

— Tuon huipulle kun jaksaisin kiivetä, niin sieltä ehkä saisin osviittaa, missä olen ja missä päin on koti.

Kiveltä kivelle, kaatuneiden honganrunkojen ylitse ja alitse tai ainstoitunutta pintaa pitkin syvien rotkojen ylitse käy vaaranalainen kulku. Jyrkkien kalliorintain niljaisella pinnalla irtautuu pettävä peite virsun alta, ja takaperin, sammaltukot kourissa, saa usein liukua alas sen, minkä on nelinryömin ylöspäin kontannut.

Vuoren puoliväliin päästyä pistää silmiin kallioluolan ammottava suuaukko. Hän kurkistaa sinnekin ja kuuntelee henkeä pidättäen.

Vastaukseksi on kuuluvinaan vihaista murinaa luolan synkästä pimennosta. Tällöin johtuu Joonaan mieleen: Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta…

Hän kääntyy katsomaan taakseen, nähdäksensä millaisia maita hän on kulkenut. Alhaalla jalkani tila näkyy puun latva puun latvan vieressä silmän kantamattomiin.

Niitä on tuolla rannattomalla tasangolla kuusia, lampia ja suosilmäkkeitä määrätön luku, ja vuorten rinnoissa luolia, ja rotkoja lukematon paljous.

Tämä masentava havainto pyrkii herpaisemaan kokonaan Joonaan ennestäänkin vähät voimat. Asettaen kätensä torveksi suunsa eteen hän päästää rinnastansa pitkän, epätoivoisen huudon erämaan yli:

Päästyään vihdoin mäen päälle Joonas silmäili tienoilta ja huomasi tulleensa Haukkavuorelle. Hän istui vanhalle sammalpeitteiselle puun kannolle, kyynärpäät polvilla, hartiat kumarassa, ja katsoi eteensä maahan. Rohdinpaita oli liimautunut kiinni märkään selkään, lämpimiä hikivirtoja valui ihoa pitkin, yhä uusia puhkeili, ja otsalta tipahteli suuria, hikihelmiä pehmeän sammalistoon.

Kuinka kauan Joonas lienee istunut, kun hän oli kuulevinaan vuoren loivalta rinteeltä, vastaiselta nuo että kun, mistä hän oli tullut, jonkun huutelevan Hilmaa. Aluksi hän luuli olevansa kuulohäiriön tai jonkun muun salaperäisen ilmiön lumoissa. Mutta kun ääni yhä läheni, täytyi täällä sydänmaassa olla siis joku toinenkin, mahdollisesti harhautunut etsijä kuten hänkin oli. Olipa Joonas lisäksi tuossa haikeassa huhuilussa kuulevinaan kuin omasta rinnastaan lähteneen äänensä kaiun.

Pian ilmaantuikin metsän kätköstä esiin mies, jonka Joonas tunsi Isontalon Pekaksi. Huomaamatta ennen saapunutta hän läheni suoraan tätä kohti, nähtävästi aikeessa ottaa asemastaan selkoa hänkin vuoren korkeimmalta kohdalta. Vasta muutaman sylen päähän päästyään hän hätkähtäen äkkäsi kannon päässä istujan, jolla oli oksankaranko kädessä, niinkuin aikoisi sillä tervehtiä tulijaa. Miehet katsoivat kotvan toisiansa mitään virkkamatta, Joonaan silmissä leimuten kipinöivä viha, Pekan välttelevässä katseessa karehtien arka syyllisyys.

»Jos minä olisin nuorempi mies ja näissä käsissäni olisi vielä entiset voimat, niin arvaappa mitä minä tekisin nyt?» alkoi Joonas näköjään tyynenä, vaikka ääni värähtikin vihasta.

»Minä ottaisin ja sitoisin sinut tuohon lähimpään petäjään, kiskaisisin paidan korviisi ja huitelisin tällä kädessäni olevalla karangolla paljaaseen selkääsi, niin että joka iskulle nousisi sininen makkara — niinkuin suomittiin ennen vanhaan naisen raiskaajia, varkaita ja muita roistoja kaakinpuussa.»

Pekka ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi, merkiksi siitä, että isku oli sattunut kipeästi lyömättäkin.

»Eihän se taitaisi väärinkään olla», myönsi Pekka alistuvasti, tietämättä oikein mitä sanoi.

Pekan pää nuukahti alas kuin tuomitun, joka ei ei voi vedota asiataan enää mihinkään ylempään oikeuteen.

»Se on sinun — se äpärä», jatkoi Joonas kuulusteluaan, istuen kannollaan vakavana kuin entisaikainen tuomari käräjäkivellä.

Joonas käänsi ylös pelokkaan katseensa. Eri korkeudella risteilevät pilvet näyttivät hänen mielestänsä vastakkain hyökkääviltä sotajoukoilta; toisinaan näytti korkeudessa mustaa taustaa vasten liitävän valkoiseen paitaan puettu ihmishaahmo ja katoavan alempana olevan pilven taakse.

— Jos sinä olet siellä, Hilma, niin rukoile — rukoile minunkin puolestani.

Joonaan katsellessa pilvien kummallista risteilemistä oli sydänmaa hänen huomaamattansa ehtinyt verhoutua synkkään varjoon. Mutta yli muun metsän kohoavat kelohongat näyttivät entistä valkoisemmilta, niinkuin olisi omaa niiden kaamea valaistus. Alastomine oksineen ne olivat kuin käsivarsiaan ojentelevat jättiläisluurangot äärettömällä hautausmaalla..

Ennen pitkää alkoi sydänmaa raskaasti huokailla, puitten latvat levottomasti huojahdella, ja jostakin kaukaa kuului kuin suunnattoman kosken kohina. Pian oli joka lehti laulava suu, joka oksa soittava kieli, ja säestyksenä kaikelle tälle Joonas oli aika-ajoin kuulevinaan myrskyn keskeltä kuin itkua ja kuolevan valitusta. Hänen ruumistansa alkoi puistattaa kylmän väreet, Hilman kohtalo ja oma raskas syyllisyyden tuntonsa painoi hänet polvilleen siihen missä oli, kantonsa viereen, ja ristiin liitetyt kädet kohosivat hitaasti salamoivaa, tuomiona jyrisevää taivasta kohti.

Seuraavana päivänä herättyään Haukkavuorella Joonas aluksi ei ollut selvillä, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Puolivalveilla venytellen raukeita jäseniänsä hän näki auringon paistavan siniseltä taivaalta, kuuli haavan lehtien rattoisaa liputusta yläpuoleltansa ja rastaitten räkättävää pelehtimistä jostakin itseänsä alempaa kuin syvyydestä. Pitkällään olo pehmeällä sammalvuoteella tuntui niin suloisen uuvuttavalta, että teki mieli antautua uudelleen unen valtaan. Mutta eilisten ja yöllisten tapausten muistot alkoivat myös heräillä piilossansa ja hiipiä sieluun kuin raatelevat pedot. Riuhtaisten itsensä irti unen kahleista. Joonas nousi istualle ja ensi työkseen katsoi aurinkoa arvatakseen ajan kulkua. Mutta korkeuden kellonviisari näytti hänen mielestänsä tällä kertaa väärin: näytti nousevan lännestä käsin. Pian setvisi kuitenkin, että aurinko olikin jo alamäkeä laskemassa, ja hän, nukkuja, ottanut hyvin pitkät, unet.

— Mokoma etsijä! raapaisi itsesyytös Joonaan sydäntä verisellä kynnellänsä. Maata mätköttää sunapölkkynä, päivän pitkän, samalla, kun toiset, ventovieraat, ovat arvatenkin parastansa panneet pelastaakseen kuoleman kynsistä heille kaukaista, vieraan lasta. Ehkäpä ovat jo etsittävänsä löytäneetkin, ehkä on Hilma itse sekaannuksesta selvittyään koettanut omin voimin koteutua.

Pieni toivon kipinä sydämessä Joonas lähti kotiansa kohti, oijustaen toista suuntaa kuin oli tänne kulkeutunut. Kotipihaan päästyä tervehti häntä raskas, salaperäinen hiljaisuus. Ainoa näkyvissä olevaa ihmistä oli pikku Kaisu, joka nyhti ruohoa tuvan seinustalla laiduntavalle käpykarjallensa. Mutta huomattuaan, kuka tulija oli, putosivat heinät helmasta, ja tyttö juosta kipaisi tuvan taakse pakoon, kurkottaen nurkan suojasta valkotukkaista päätänsä kuin pyy piilostansa puun rungon takaa metsästäjälle.

»Kaisu, älä pelkää, älähän pelkää, en minä ole vihainen. Vaari ei enää koskaan ole paha lapselle» maanitteli Joonas lempeällä äänellä ja selkä kumarassa, käsi kurkolla hiipi lasta kohti, niinkuin olisi maitokupin avulla houkutellut kiinni arkaa kissaa.

Kaisu katsoa murjotti sormi suussa alta kulmain epäluuloisena vaariin, valmiina livistämään pakoon, mutta pysyi kuitenkin kuin uhmaten paikallansa. Tytön luokse päästyään vaari ojensi molemmat kätensä häntä kohti, mutta nykäisi ne samassa takaisin, niinkuin hänen tekisi mieli lyödä lasta, kuten oli tapahtunut joskus ennenkin. Seisten hetken sanattomana kahden tulen välissä vaari vilkaisi ympärilleen, näkyisikö ketään sivullista, ja äkillisellä liikkeellä kaappasi lapsen syliinsä.

Luullen joutuneensa petollisesti ansaan Kaisu itsepuolustuksekseen tarrautui vaarin leuanaluspartaan kuin takkiainen ja veti niin, että tämän oli pakko taivuttaa päänsä kumaraan.

»Jot vaali ei päättä minua, niin minä kitkon pahatta niin, niin, niin… että vaali kuolee», peloitteli Kaisu.

Moinen uhkamieli kiehautti vaarin sappea; mutta kun hän tunsi povellansa uhmailusta huolimatta avuttoman, pelosta värisevän ihmisolennon ja lisäksi ymmärsi, että omanpa kylvämänsä ohdakkeen piikit tässä pistävät, hän pakottautui hillitsemään vihansa.

Irroittamatta käsiään parrasta Kaisu hellitti jonkun verran otettansa ja katsoi ukkoa tutkivasti silmiin.

Tultuaan lopulta vakuutetuksi vaarin vilpittömyydestä Kaisu karkasi molemmin käsin hänen kaulaansa, ensi kerran elämässään, ja pusersi minkä jaksoi. Kuin itsestään kiertyivät vaarinkin kädet lapsen hennon ruumiin ympärille. Viimein muisti Kaisu:

»Uuppis!» sanoi vaari nostaen tytön kainaloista korkealle ja laskien hänet hiljaa suorin käsin maahan.

»Ei te ole tullut. Täällä oli niin paljon, paljon vielaita, piha täynnä. Ne menivät hakemaan äitiä kotiin. Äiti tuo titten namutia. Ja Jumala jylitti yöllä — minä kuulin. Ja mummo oli polvillaan tängyn vielettä ja pani kätentä littiin ja tanoi, että taivaan itä toluu.»

»Vai niin, vai ei ole äiti tullut», sanoi vaari ja käveli laahustavin askelin eteistupaan, jossa emäntä oli muuttanut vartiopaikkana» Hilman tyhjän sängyn luota Kallen vuoteen viereen.

»No, viimeinkin», sanoi emäntä hiukan ilostuen. »Tässä juuri mietin, että joko sitä on lähdettävä hakijaakin hakemaan… Mutta mitä ihmettä… minkä sinä olet näköinen! Kädet ja kasvot verinaarmuilla, vaatteet liassa yltä päältä — virsut riekaleina. Mitä kaiken maailman rämeitä sinä olet rämpinyt?»

»Onhan niitä sydänmaassa rämeitä ja risukolta», sanoi Joonas, ryhtymättä tarkempaan selontekoon matkastansa.

»Lie sinulla, ukko rukka, jo hiukan nälkäkin, siellä kun olet sydänmaita pitkin vuorokausimäärin koirana juossut, saamatta suuhusi eineen murenta. Siinä on ruoka pöydällä syöjäänsä odottamassa. Paistoin hiilillä lahnaa, ajattelin: tuosta saa suolaista sydämeensä. On siinä lämmin liesikko, voita, talkkunaa ja viilipytty — ota ja syö», touhusi emäntä.

»Mitenhän olisi — olisiko tuota suupala haukata», oli Joonas epäröivinään, nieleskellen ruuan esiin kiihoittamaa sylkeä vatsaansa.

Kun hän hetken viivyteltyhän istui pöytään ja avusi suunsa ensi palalle, valahti kielelle kertynyt kirkas vesi pöydän laidalle. Vilkaisten vaimoonsa Joonas pyyhkäisi veden nopeasti paitansa hihalla ja suu ruokaa täynnä sopotti:

»Koettaisit nyt kuitenkin syödä, jos luontosi vastaan ottaa — vaikkapa sitä viiliä», sanoi emäntä ääneen, mutta ajatteli itsekseen:

»Olleet hakuhommissa koko illallisen iltaa ja tänään aamusta varhain. Siellä ovat parhaillaankin eväineen — saaneeko häntä sitten enää koskaan elävänä nähdä, lapsiraukkaansa. Vaan ehkäpä se oli näin parhaaksi ylhäältä nähty.»

»Ei tämän taivaan alla Hilmaa elävänä nähdä», sanoi Joonas odottamattoman jyrkästi.

Joonas kertoi huuhkajan huhuilemisesta ja kuinka hän Haukkavuorella ukkosen jyristessä oli kuullut selvää itkua yli myrskyn pauhun.

»Voi, laupias luoja!» huokasi emäntä ja liitti kätensä ristiin. »Jos nyt tuo Kalle vielä nukahtaa — ja nukahtaahan se — niin sitten sitä mekin olemme lapsettomia, katoamme vuorollamme kuin lahot kannot, jättämättä jälkeemme ainoata vihreää vesaa.»

»Se on sekin siellä niin kaukana merien takana, melkein kuin iankaikkisuudessa.»

»Vaan entä jos Hilmaa ei löydy lopultakaan, jos ei edes sen ruumista saa siunattuun multaan, niin siinä se vasta paikka on.»

»Löydettävä se on. Jos ei oman kulman apu auta, niin on vietävä kuulutus kirkkoon, on nostettava jalalle koko pitäjän väki», sanoi isäntä varmasti, nuoli lusikkansa ja nousi kylläisenä pöydästä.

VII

Hitaasti ja vähin äänin kulkee etsijäin joukko Hohon sydänmaalla. Terävin, pelokkain katsein pälyen ympärilleen hakijain askeleet ovat epävarmat, ikäänkuin pelkäisivät joka hetki astuvansa etsittävänsä ruumiille risukoissa ja korkeassa kanervikossa. Kuta syvemmälle sydänmaahan tunkeudutaan, sitä toivottomammalta näyttää päämäärän saavuttaminen; rannattomaan erämaahan hajaantuneena etsijäin joukko hupeni kuin pisara mereen.

Vähitellen alkoi hakijain kesken kiteytyä varmuudeksi arvelu, että Hilma ei voi kuulua enää elävien joukkoon. Tämä ajatus ja lisäksi vanhusten ihmeelliset tarinat metsänpeittoon kadonneista ihmisistä ja eläimistä aiheuttivat sen, että yksi ja toinen herkkäuskoinen alkoi epäluuloisin silmin katsella kaikkea vähänkin tavallisuudesta poikkeavaa. Valkoiselta hohtava kivi saattoi kauempaa katsoen haahmoutua istualleen kuolleeksi, valkopaitaiseksi naiseksi, pää syliin nuokahtaneena, ristiin liitetyt kädet polvien ympärillä. Tyvestä kurjenpolvelle kasvaneen puun pitkä kanto näytti rukoukseen polvistuneelta ihmiseltä, tuulen leyhäyttämä lehvä valtoimina hulmahtavilta naisen hiuksilta.

Kuitenkaan ei ehdottomasti tarvinnut olla näin, saattoihan kadonnut olla luonnollisessakin olossaan jonnekin kätkeytyneenä. Mutta jos pääsiäisyönä navettaan hiipinyt noita — kuten se entinen jalkansa menettänyt talon emäntä — voi hädän tullen naamioitua taikoksi, jos Tilusen lehmä kaavautui honganpökkelöksi aukealla aholla, niin yhtä hyvin Hilma voi olla muuttuneena miksi hyvänsä noista kummallisen muotoisista kivistä tai kannoista; siksi oli parasta olla niitä koputtelematta, parasta olla lausumatta varomattomia sanoja niiden läheisyydessä.

Vihdoin etsittävä tavalla tai toisella oli läsnä kaikkialla. Kun joku mainitsi nenäänsä löyhkäävän ikäänkuin hautuumaan hajua kuumana kesäpäivänä, alkoivat monet muut ilmaa nuuskittuaan tuntea sieraimissaan outoa kalman katkua.

Yhtenä kiihkeimmistä kannustajista vainajan löytymiseen oli tietoisuus siitä, että jos kuollut jää tänne sydänmaahan, niin se tulee olemaan koko kyläkunnan ainaisena painajaisena. Kuka nainen ja kuinka moni mieskään uskaltaa silloin tulla täältä lehmäänsä hakemaan, kuka marjoja poimimaan? Näin joukossa ollen ja valoisana aikana ei kammon tunne ollut vielä muuta kuin kaukaista aavistelua; mutta annahan syksyn tulla synkkine päivineen ja pilkkopimeine öineen! Taivas varjelkoon silloin arkaluontoista ihmistä joutumasta tänne yksin ja eksyneenä yöpymästä! Jo pelkkä sellainen mahdollisuuskin puistatti hartioita ja karmi ihoa kylmin värein.

Paheksuvaa ihmettelyä herätti se huomio, että Jylhänmäen isäntää itseänsä ei näkynyt hakijain joukossa, ikäänkuin asia ei häntä koskisikaan. Jos lie isännälle anteeksianto tyttärensä eläessä ollut ylivoimainen tehtävä, niin kyllä olisi aika nyt jo laskea lankainen menneen yli. Mutta kun talon palvelijatar tiesi kertoa, että isäntä on Mustin kera aamuin ensimäisenä ja illoin viimeisenä etsimässä omalla tahollansa, muuttui moite myötätunnoksi. Saattaapa olla Joonaalla eristäytymiseensä omat, hyvinkin pätevät syynsä.

Osanotto kasvoi sääliväksi surkutteluksi, kun kuultiin, että isäntä ei saa unta yölläkään: sen oli palvelijatar omin silmin nähnyt ollessaan eräänä yönä emännän nukahtaessa muutaman tunnin valvomassa Kallen vuoteen ääressä. Eteistuvan lattialla tilapäisellä vuoteellaan maaten oli puhunut unissaan kauheita asioita sarvipäisestä linnusta, joka uhkaa kaapata hänet kynsiinsä. Oli höpsinyt ketusta ja luolasta, ollut toruvinaan kiivaasti jotakin ja lopuksi huudahtanut: »Pimenee, pimenee… Hilma, älä itke, älä itke!» Siihen huutoonsa herättyään oli noussut istualle vuoteellaan, pyyhkäissyt kädellä otsaansa ja silmät renkaina töllistellyt ympärilleen, niinkuin ei olisi ollut oikein selvillä, oliko hän jo valveilla vai näkikö vielä unta. Vuoteelta noustuaan oli mennyt ulos ja pihakoivuun selkäänsä nojaten katsonut ison aikaa sydänmaalle päin. Siitä oli lähtenyt ja mennyt riihen luokse, ottanut kylkiäisen lattian alta ruumislaudan ja kantanut sen kainalossaan Hilman aittaan, niinkuin odottamaan sille lepääjää. Kotvan aikaa aitassa puuhailtuaan oli istunut kynnykselle, selkä ulospäin. Siinä kyyröttäessään oli saanut väliin kuin ankaria vilunkohtauksia ja kädet nyrkkiin puserrettuina näyttänyt kamppailevan niitä vastaan; mutta viimein oli yhtäkkiä iskenyt, kädet kasvoilleen ja ratkennut itkuun, niin surkealta näyttävään, äänettömään, hartioita puistattavaan itkuun, että myöskin palvelijattarelle, joka oli salaa vakoilemassa eteistuvan akkunan pielessä, olivat kyyneleet herahtaneet silmiin.

VIII

Varhaisena lauantai-aamuna noin viikko Hilman katoamisen jälkeen lähti Jylhänmäen valkamasta vene vesille. Ohjaajana perätuhdolla istui Joonas ja soutajina pari talon torpparia. Järven aamutyynen pinnan yläpuolella kaareutui sininen, mittaamaton korkeus, alapuolella pohjaton syvyys. Vene näytti liukuvan eteenpäin sillä ohuella hopeakalvolla, missä nuo kaksi avaruutta toisiansa koskettivat.

Joonas katsoi järveen ulohtaalle veneestä, missä veden pinta oli rikkomatonta, niin kiinteästi, että se herätti matkatoverien huomiota.

»Joku valkoinen siellä liikkuu», vastasi Joonas nostamatta silmiänsä ylös.

Airomiehet lakkasivat hetkeksi soutamasta ja tähystelivät hekin alansa leviävää avaruutta.

»Niinpähän näkyy tuolla kotka kaartelevan, suurinta lajia. Tuommoinen peto sitä uskaltaa iskeä kyntensä vaikka miehen niskaan, kun pahan päänsä ottaa.»

»Onhan niillä voimia», lisäsi toinen. »Tässä muuanna talvena kaadoin tuolla Hohon sydänmaalla kotapuiksi suuren hongan, jonka latvassa oli kotkan pesä ja siinä lampaan kello — vai vasikanko lie ollut.»

Joonas ei puuttunut keskusteluun, sillä hänen ajatuksensa kulkivat toisia teitä. Hän katsoi kotkaa ylhäällä, vuoroin sen kuvaista alhaalla, kuinka ne molemmat liikkumattomin siivin liitivät näkymättömiä kiertoportaitansa ääretöntä tyhjyyttä kohti, kumpikin tahollensa. Kotkan ja sen kuvaisen yhä edentyessä toisistansa ne näyttivät pieniltä kuin valkoiset perhoset: ja jos hetkeksikään heitti silmistänsä toisen tai toisen, oli vaikea löytää sitä jälleen. Sivuuttaen viimein sen rajan, jonka yli katsojan silmä ei enää kantanut, ne häipyivät kokonaan kuin iankaikkisuuteen kadoten.

»Tuolla lailla — tuolla lailla kahtaanne kaikkoavaa se on ihmistenkin elämän juoksu täällä ajassa: toinen menee ylöspäin, toinen alaspäin», sanoi Joonas kuin itseksensä.

Elävänä esimerkkinä sen totuudesta oli isäntä itse, jonka talo muutaman viime vuoden aikana oli mennyt sangen nopeaa vauhtia alaspäin.

»Ja samoinpa taitaa olla siellä näkymättömissäkin maailmoissa», jatkoi
Joonas.

»Niinpä… Isäntä pitäisi vähän vaaria siitä perämelasta, ettei veneen kokka käänny vallan kotiin päin. On tässä selällä tehty senkin seitsemän viikatevartta ja pyöritty melkein yhtä ympyräänsä kuin päiväkinnasta, ettei kohta tiedä, mennäänkö eteen- vai taaksepäin.»

Joonaan käännettyä veneen oikeaan suuntaan soudettiin edelleen samoja suuria selkiä ja kapeita virtaavia vesiä, joita monasti ennen oli näin lauantaisin suurissa yhteisissä kirkkoveneissä kuljettu. Väliin kiidettiin alas kuohuvia koskia: kun toinen heikkenevällä mahdillaan työnsi vielä veneen perää, alkoi toinen jo kokkaa kiskoa; kun toisen pauhu takana vaimeni, alkoi jo toisen huuto kuulua edestäpäin.

Vasta iltapäivällä ehdittiin kirkkorantaan. Soutumiesten kävellessä kirkolle yöpaikkaa kuulostamaan lähti Joonas oikopäätä pappilaan. Tultuaan rovastin virkahuoneeseen hän jäi lakki kourassa ovensuuhun seisomaan. Kamarissa ei sillä kertaa sattunut olemaan ketään talonväkeä, mutta ovi sisähuoneisiin oli raollaan, ja kuului sieltä äänekästä vieraan kielen mongerrusta ja iloista naurua. Mahtaa olla rovastilla vieraita, sukulaisia tai muita herrasväkiä, ajatteli Joonas. Neuvottomana ryiskellen hän tunsi olonsa tässä hienon juhlallisessa ympäristössä yksinäiseksi ja turvattomaksi. Hänen teki mieli lähteä pois ja palata myöhemmin uudelleen asialleen. Mutta ennenkuin hän ehti lähteä, tuli rovasti vierashuoneesta kamariin, hymyilevillä kasvoilla seuran tartuttamaa päivänpaistetta, tervehti ystävällisesti tuttua vierasta ja pyysi istumaan.

»Mitäs nyt kuuluu Hohon sydänmaille?» kysyi rovasti istuttuaan kiikkutuoliin.

»Kiitos kysymästä, herra, rovasti — kuuluuhan tuota nyt kerta jotain sinnekin», vastasi Joonas.

»Jumalan kiitos, kyllähän törkyä tulisi, joka heidät jaksaisi saada kunnolla korjuun.»

»Mikäs on saadessa. Luoja kun on armossaan antanut meille kauniit, poutaisat heinäilmat.»

»Ei ole luojan syytä siinä, ei ilmoissa vikaa mitään, mutta on siellä meidän kulmalla tällä kertaa ollut heinämiehillä tähellisempää tehtävää.»

Heittäen vieraaseen tutkivan silmäyksen rovasti huomasi tämän sydämellä olevan jotakin raskasta, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi. Auttaakseen asiaa alkuun hän kysyi:

»Ehkä isännällä on minulle tärkeätä sanottavaa — jotakin kahdenkeskistä?»

»On, rovasti, hyvin tärkeätä: olisin nöyrimmästi pyytänyt huomiseen kirkkoon kuolleen kiitoksen ja kadonneen kuulutuksen», sanoi Joonas ja alkuun päästyään kuvasi juurta jaksaen tyttärensä kummallisen katoamisen ja tähänastisen turhan etsinnän.

Kertomuksen kuultuaan rovasti nousi ja sulki raolleen jääneen kamarinoven, sillä vierashuoneista kuuluva ilonpito alkoi vaivata häntä, niinkuin se oli Joonasta jo alun pitäen vaivannut. Sitten hän istui jälleen kiikkutuoliin ja hiljaa keinuen vaipui hetkeksi miettimään.

»Sanoiko isäntä, että tyttärenne juuri vähäistä ennen katoamistansa oli kuin kuollut?» keskeytti rovasti vaitiolon.

»Lyhyen ymmärrykseni mukaan hänen ei olisi pitänyt kyetä omin voimin vuoteeltansa nousemaan.»

»Jaa, sinne päin kallistuu minunkin mielipiteeni. Ihmeitten aika ei ole vielä ohi. Raamattu kertoo meille menneiltä ajoilta, kuinka Jumala äärettömässä armossaan on nähnyt hyväksi kutsua luoksensa muutamia pyhiä miehiä sieluineen ja ruumiineen täältä katoavaisuuden maasta — niin Heenokin, niin Mooseksen, niin Elijan ja ennen kaikkea Hänen, joka sieltä kerran tuleva on… Kuinka vanha olikaan tyttärenne?»

Rovasti avasi pöydällä olevan suuren kirkonkirjan ja alkoi lähteillä sitä. Hänen löydettyä etsimänsä Jylhänmäen sivun Joonaan teki mieli vaipua häpeästä maan alle.

»Vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden iässä», sanoi rovasti ja Joonaan suureksi mielihyväksi aikoi panna kirjan kiinni, mutta vilkaisi kuitenkin kuin sattumalta uudelleen lehdelle, jolloin hänen otsansa vetäytyi synkkiin ryppyihin.

»Hm… isätön lapsi… näkyy olevan nyt nelivuotias. Synnyttäessään on äiti ollut siis vasta yhdeksäntoista vuoden vanha», mumisi hän puoliääneen.

Rovastin mielestä asia sai uuden käänteen, isännän kertomusta oli arvosteltava kokonaan toisessa valossa.

»Ellen kuullut väärin, sanoitte te sillä polulla, jota arvelette tyttärenne menneen, nähneenne vereksiä ihmisen jälkiä ja niiden rinnalla niinkuin pukin sorkan jälkiä», sanoi rovasti Joonaan puoleen kääntyen.

»Niistä pukin jäljistä en pane sormeani kirjan päälle; Saara väittää, että ne olivat lampaan jälkiä», sanoi Joonas.

»Toivokaamme, että niin olisi ollut. Historiat kertovat meille pukin sorkasta ihmeellisiä asioita — te kai ymmärrätte, mitä minä tarkoitan?»

»Minä en tahtoisi sälyttää kiviä teidän ennestäänkin raskaan kuormanne päälle, mutta totuuden julistajana minä en voi salata teiltä, että Jumala käsittämättömässä viisaudessaan antaa ihmisen toisinaan saatanan haltuun. Siitä on meille hurskas Joob elävänä esimerkkinä.»

»Hurskas… saatanan haltuun!… Mitä viisautta siinä on? Minä läjäyttäisin korvalle sitä ihmistä, joka antaisi viattoman linnun elävänä kiiluvasilmäisen kissan kynsiin. Ja jos rovasti tarkoittaa, että Hilma… niin minä en usko sitä, en usko», väitti Joonas kiivastuneena vastoin omiakin entisiä mielipiteitänsä. »Hilma oli hurskaampi kuin…»

»So-so! Tämä puhuu toista», sanoi rovasti nuhtelevasti kirkonkirjaan viitaten.

»Tuossa kirjassanne näkyy vain muutamien ihmisten julkiset synnit, mutta siinä ei näy kyyneleitä, joita niiden syntien tähden on vuodatettu. Jos Hilma lie ollut saatanan vallassa, niin on hän ollut näiden neljän viime vuoden aikana, mutta nyt hän on siitäkin pahasta päässyt.»

»Senpä sen — häpeän tähden, saman, josta rovasti juuri tuomionsa lausui. Minä olen kyllä nyt jälkeenpäin katunut kovuuttani, piehtaroinut tunnon tuskissa vuoteellani unettomina öinä ja luullut väliin tulevani hourupäiseksi, mutta lohdutusta en ole löytänyt mistään.»

»Kristityn ei kuitenkaan sovi antautua toivottomuuteen, niinkuin niiden, joilla ei toivoa ole», koki vanha sielunpaimen lohduttaa.

»Ei ole tainnut rovastilla olla omakohtaista kokemusta siitä, minkälaista on olo sen, jolla on omallatunnollansa melkein kuin oman lapsensa murha lyijynä painamassa, ja tahtoisi polvillaan ryömien kuulla anteeksi antavan sanan siltä itseltään, jolle on paha ollut, mutta on välillä sellainen ylipääsemätön kuilu kuin kuolema erottamassa.»

»Tukekaamme itseämme sillä lohduttavalla tiedolla, että meidän kunkin on kerta astuttava saman kuilun ylitse, jolloin isä voi kohdata lapsensa — toivon mukaan», lievensi rovasti äskeistä ankaraa lausuntoansa.

»Sehän tuota lienee tässä tuskassa viimeistä oljen kortta», sanoi Joonas ja pyysi vielä kerta rovastia kuuluttamaan ja kehoittamaan, että mies talosta yli pitäjän lähtisi kadonnutta etsimään, niinkuin monasti ennen oli lähdetty yhteisvoimin suuria, sydänmaan laajuisia kulovalkeita sammuttamaan.

Rovasti lupasi mielellään täyttää pyynnön, mutta neuvoi Joonaan kääntymään myös nimismiehen puoleen, jonka virkavelvollisuuksiin kuulutuksen antaminen ja asian käytännöllinen toimeenpano kuului.

Kun seuraavana, päivänä, sunnuntaina, saarnavirren loppusäkeistöä laulettaessa saarnastuolin kullatun laidan takaa kohosi rovastin mustan kalotin kattama harmaa pää, heitettiin alhaalla kirkon penkeissä merkitseviä silmäyksiä toisiinsa: mitäs tämä tietää? Eipä ukkoa itseänsä ole näkynyt pöntössä pitkiin aikoihin.

Rovastin saarnatessa päivän evankeliumista, neljänlaisesta kylvömaasta, hän nyt kuten usein ennenkin kuumina kesäpäivinä sai ikäväksensä havaita, kuinka, yksi ja toinen kuulija vei käden suunsa eteen salatakseen haukotustansa. Samalla alkoi näkyä laimeita, lasimaisesti toljottavia katseita; väsyneet silmälaudat viivähtivät toisissaan yhä kauemmin, rakoutuivat hetkeksi, painuakseen jälleen kiinni, kunnes ummistuneitten luomien takaa näkyi vain heikkoa, elohiiren tapaista liikettä. Siellä täällä pisti puhujan silmiin laihasta jänteisestä kaulasta nuokkuva pää kuin korren nenästä raskas rukiin tähkä, alkoi siitä hiljalleen vaeltaa alaspäin unen valtakuntaan, rappu rapulta, yritti joskus liian pitkän harppauksen tehtyään ponnahtaa takaisin kuin säikähtäneenä ja jäi viimein edessä olevalle kirjalaudalle lepäämään, näköjään syvään hartauteen vaipuneena. Kaikkein ikävimmän vaikutuksen tekivät ne nukkujat, jotka painostuksen alkaessa sattuivat istumaan selkäkenossa. Ne kallistuivat taaksepäin ja jäivät suu ammollaan hiljaa kuorsaten tollottamaan ummistunein silmin kirkon kattoon.

Nämä sanankuulijat olivat niin perin mahdotonta maaperää, että siihen kylvetty siemen ei ottanut itämisen alkuakaan. Mutta rovasti odotti kärsivällisesti aikaansa. Niinpä hän saarnansa lopulla ikäänkuin alkuvalmistuksena poikkesi puhumaan kadonneesta lampaasta.

»Tässä meidän Herran seurakunnassamme on myös yksi korpeen kadonnut lammas», sanoi rovasti ja pysähtyi tarkkaamaan lausumansa tekemää vaikutusta.

Valveilla olijain hieman hätääntyneet katseet suuntautuivat kysyvinä rovastin kasvoihin: lienenkö minä se? Toiset tyrkkivät hereille nukkuvia vierustovereitansa.

»Muutamille, teistä lienee tunnettua se mieltä järkyttävä tapaus, että Hohonmaalla Jylhänmäen talon tytär, Hilma, noin viikko sitten on kadonnut kotoansa tavalla, joka käy pimitetyn ymmärryksemme ylitse.»

»Kun tuonelan enkeli oli jo levittänyt siipensä hänen kuolemansairaan ruumiinsa ylle, on hän yhdenkään ihmissilmän näkemättä noussut vuoteeltansa, melkein niinkuin — niinkuin Jairuksen tytär.»

»Meidän jälkeen jääneitten on, niin sanoakseni, jätettävä yhdeksänkymmentä yhdeksän, jätettävä hetkeksi kiireisetkin arkiaskareemme ja etsittävä sitä, joka kadonnut on, kunnes olemme hänet löytäneet ja saattaneet siihen suureen lammaslaumaan, joka tässä kirkkomme ympärillä siunatun maan povessa odottaa ylösnousemuksen ihanaa aamunkoittoa.»

Alhaalta kirkon penkeistä alkoi kuulua äänekästä nyyhkytystä, vilahteli valkeita nenäliinoja, ja siellä täällä kohosi karkea käsi pyyhkäisemään kyyneleen äsken uneliaasta silmänurkasta.

Kun sitten jumalanpalveluksen päätökseksi seurakunta nousi veisaamaan lähtövirttä, kaikui ääni niin voimakkaana, että mokomaa laulunjyräkkätä eivät vanhatkaan muistaneet siinä kirkossa ennen kuulleensa.

Nimismiehen toimeenpanema etsintä oli paljon järjestetympää ja yhtenäisempää kuin oman kulmalaisten hajanaiset hakuhommat. Pitäjän eri kylistä vuoropäivin kokoontuneet miehet asetettiin riviin määrätyn välimatkan päähän toisistansa ja komennettiin rintamalinjana eteenpäin kuin sotaväki. Sivustamiesten oli metsänlukijoitten tapaan merkittävä kuljetun palstan rajat, ettei jäisi yhtään käymätöntä kohtaa eikä tultaisi tarkastamaan samaa aluetta useampaan kertaan.

Näin jatkettiin päivästä toiseen, alettiin aina aamuisin siitä, mihin edellisenä iltana oli lopetettu. Vihdoin täytyi koko suuri puuha tuloksettomana lopettaa ja jättää kadonneen mahdollinen löytyminen sattuman varaan.

Vieraitten mentyä palautui Hohon kulmakunnalle jälleen entinen sydänmaan rauha ja hiljaisuus. Vasta nyt voitiin kunnolleen hengähtää, vasta nyt voitiin syventyä lähemmin miettimään ja pohtimaan järkyttävää tapahtumaa, joka salaperäisyydellään oli kiehtonut kaikkien mielen siihen määrin lumoihinsa, että viikkokausiin ei osattu juuri muusta puhua eikä muuta ajatella. Olihan niitä ennenkin silloin tällöin ihmisiä katoillut: joku lapsi tai vanhus eksynyt metsään ja sinne kuollut; mikä oli hukkunut heikkoihin jäihin, mikä uintimatkallaan vajonnut syvyyteen ja vasta viikkojen päästä löydetty tukiksi turvonnut ruumis veden hylkäämällä järven pinnalta kellottamasta. Ne olivat kuitenkin luonnollisia sattumia, ja verraten pian ne unhotettiin. Mutta harkittiinpa tätä nyt tapahtunutta asiaa miltä kannalta tahansa, niin yhä vain varmistui se mielissä kytenyt usko, että Hilman katoaminen oli yliluonnollisten voimain aikaan saama.

Paitsi Jylhänmäen vanhusten löytämiä pukin jälkiä, joita suurena kummana oltiin aikaisemmin käyty katsomassa ja ihmettelemässä, alkoi myöhemmin levitä suusta suuhun kulkeutuvia huhuja, jotka saivat kulmakunnan harvat ennakkoluulottomatkin hiukan horjumaan vastakkaisissa vakaumuksissansa. Niinpä muuan uskovainen kalastaja, kiivas tanssin vastustaja, ollessaan eräänä myöhäisenä sunnuntai-iltana Telkkälammella ongella, oli nähnyt Pirunkalliolla kirkuvan soiton tahdissa joukon hurjasti hyppiviä tanssijoita, joita aluksi oli luullut oman kylän nuoriksi. Mutta kun hän, pyhä mies, oli soutanut lähemmäksi, oli soitto yhtäkkiä lakannut ja tanssijat siinä samassa kalliolle kadonneet; vain ilkeätä naurun rähäkkää oli enää kuulunut sen puolisesta metsästä, niinkuin räkättävä harakkaparvi olisi lentänyt poispäin puusta puuhun.

Vähäistä myöhemmin oli Kiurupuron vanha mylläri eräänä yönä ollut jauhatustoimessa myllyssänsä, kaatanut tuutin jyviä täyteen ja niiden hienontamista odotellessaan heittäytynyt tapansa mukaan tulliarkun kannelle pitkäksensä. Kuinka kauan hän lienee siinä maannut, kun myllyn yläkertaan alkaa työntyä oven täydeltä miestä kuin metsää, kumaraisessa selässä säkit, joista he kaatoivat rouhennettua tulikiveä tuuttiin. Siitä huolimatta myllyn käynti yhä vain kiihtyi, syntyi niin kauhea jyrinä kuin seitsemän kiviparia olisi jauhanut maantiehiekkaa. Mylläriä alkoi peloittaa, mutta hän ei uskaltanut hievahtaakaan paikaltansa. Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat miehet portaita myöten alakertaan asettamaan tyhjät säkkinsä jauhotorven alle. Viimeksi jäänyt tyrkkäsi lähtiessään makaajaa olkapäähän, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Nousehan jauhattamaan sinäkin taas omaa viljaasi. Mylläri kohoutui istualle ja palaneen käryä nenäänsä tuntien kuuli jo äänestä, kuinka mylly jauhaa jyristi tyhjää, niin että säkenet säikkyivät — kuinka kauan lie jauhanutkaan. Uskaltamatta katsoa alakertaan hän kiiruhti laskemaan veden sulkulaitteen alas ja meni sen tien tupaan akkansa viereen maata.

Tosin oli kulmakunnalla niitäkin, jotka vastoin myllärin omia vakuutuksia sanoivat hänen nähneen vain unta; väittivätpä vielä niinkin, että myöskin kalastaja oli onkiessaan torkahtanut veneensä perään tai keksinyt koko jutun, herättääkseen nuorissa vihaamansa tanssin kammoa. Mutta ikäänkuin näille naurajille ja pilkkaajille varoitukseksi tapahtui sitten jotakin sellaista, jonka todenperäisyyttä epäuskoistakaan ei voinut, kieltää.

Eräänä, hyvin kuumana päivänä tulla rynnisti sydänmaalta käsin kylää kohti näkymätön voima, joka oli ollakseen kuin tuulispää, mutta ei ollut oikein tuulispääkään. Se kulki viivasuoraan sydänmaan halki ja jätti jälkeensä metsään leveän tien kuin valtakunnan rajan, jonka oli raivannut niin sileäksi, että siinä ei ollut jäljellä paljon muuta kuin suurimmat kivet. Se kiskoi maasta suuria petäjiä juurineen ja nakkeli kauas sivuilleen asettaen ne seisovia puita vasten nojalleen, latvat alaspäin; ja mitä ei jaksanut juurineen ylös saada, sen oli taittanut poikki kuin päretikun. Osumatta onneksi ihmisasunnoille kylän aukean yli kulkiessaan, se hajoitti niityillä tiellensä sattuneita heinälatoja, repi aitoja, otti pelloilta kuhilaita mukaansa, ja monenlaista muuta pahaa tehtyään jatkoi raivoisaa matkaansa Valkeisen järveen. Siellä kun ei muuta osannut, niin nosti ilmaan pilviä pitävän vesipatsaan ja sen kera riensi eteenpäin pitkin järven selkää kuin kosken pauhu.

Ne, jotka itse eivät olleet tilaisuudessa näkemään tätä voimallista kulkua, kävivät katsomassa sen tuhoisia jälkiä. Aseettomina moista ylivoimaa vastaan elettiin alati pelon ja turvattomuuden vallassa. Sen — ei hiivitty nimittää pahaa oikealla niinellänsä — kaikkinäkevän silmän edestä ei ollut yrittämistäkään kätkeytyä perunakuoppiin tai muihin piilopaikkoihin, eikä ollut mahdollista paeta sen käden ulottuvilta.

Välittömänä seurauksena kaikesta tästä oli, että itsekukin kurkisti sisimpäänsä ja alkoi salaisuudessa muistella vähin omiakin askeliansa. Kun on niin, että tulessa kulta koetellaan, tuli tällöin moni uskovainenkin, joka ennen oli nähnyt rikan vain veljensä silmässä, kauhuksensa äkkäämään malan myöskin omassa silmässänsä; huomasi kulkeneensa hyvin kaukana kaidasta tiestä — jumala paratkoon, liekö koko elämänsä aikana sille polulle jalkaansa kunnolleen astunut.

Kun kerta yksi oli joukosta kadonnut, niin kuka takasi, että viejä tähän yhteen tyytyi. Tai oliko Hilma sen syntisempi kuin joku toinen, vaikka hän lapsensa takia oli joutunut kaikkien silmätikuksi. Kohennetaanpa hiukan omiakin helmasyntejä. Mahtoi olla hyvin harva se isoisemmankin poika, joka ei ollut yöjuoksuissa ja tansseissa kenkiänsä kuluttanut, renkipojista puhumattakaan. Auennut se oli niin talontyttären kuin piikaheilakankin aitan ovi hiljaiseen koputukseen yön pimeydessä. Mutta kyllä nyt saavat olla ne juoksut juoksematta, saavat nyt pysyä pönkät ovien edessä, tulkoon vaikka itsensä rovastin poika koputtelemaan.

Kuinka moni rehellisen kirjoissa kulkeva isäntämieskin oli markkinoilla kaatanut viinaa laiskan hevoskoninsa korvaan, vieläpä puhaltanut pillillä ilmaa nahan ja luitten väliin, niin että kaakki kauppoja tehtäessä oli ollut pyöreä kuin makkara, hirnunut ja teiskaroinut kuin hyväkin tallisyöttiläs. Tällä tavoin hevoskaupoissa ja muissakin kaupoissa vetänyt nenästä pitkätukkaista lähimmäistänsä kuin paras mustalainen, vieläpä kotiin tultuaan nauranut ja kunnioikseen kerskunut petoksillansa. Siihen Iisaksi hoiperrellut usein juovuspäissä kyliltä kotiin, räiskänyt vaimollensa ja ollut huonona esikuvana viattomille lapsillensa — kiroillut ja maanitellut maille sitä, jonka nyt on luoksensa saanut. Sillä oi kai se kahta kutsua odota eikä itseänsä houkutteluin; siksipä saakin nyt sydän kurkussa kulkea, niinkuin joka pensaan ja kiven takana olisi samainen kiljuva jalopeura väijymässä ja kimppuun hyökkäämässä.

Eihän ollut oikein tehty myöskään emäntäväen puolelta porista piioillensa aamusta iltaan kuin kiehuva perunapata, ja äyskiä särpimen asemesta avuttomille kerjäläisraukoille kuivaa leipäpalaa antaessaan. Mutta ei tarvitse piikojen tästedes pahaa sanaa kuulla, vaikka eivät, tikkua ristiin kääntäisi, ja tuohon istuttaa kerjäläisen rinnallensa samaan pöytään, samasta kupista syömään.

Entäs kenen kelkassa sitä oltiin, vanhat ennen nuorempana, kuljettu keritsimineen kalliina juhlaöinä ihmisten navetoissa, kenen käskystä kyttäilty metsissä kupariraha suussa ja lakkia maahan nakaten nostettu karhut naapurin karjaa kaatamaan; kenen voimalla oltiin manattu käärmeet kiekkona, kytevä taulapala hampaissa, puremaan myrkyllistä hauvaa vihamiehen jalkaan ja sytyttelemään hänen huoneitansa.

Miten ollakaan, kun suuret kymmensoutuiset kirkkoveneet lähtivät lauantaisin valkamistansa, olivat ne tupaten täynnä pyhäpukuista kirkkokansaa, joukossa sellaisiakin, joita ei oltu niissä, veneissä ennen nähty. Toisia kulki maanteitä myöten katkeamattomana jonona samaa päämäärää kohti, rikkaat hevosilla ajaen, köyhät jalkaisin, eväsnyytit kädessä, kengät olalla ratsastaen. Käsiään hykerrellen sai rovasti, joka taas oli alkanut itsekin saarnailla, vielä vanhoilla päivillänsä nähdä sen kauan ikävöimänsä ilon, että hänen kylvämänsä siemen oli lopultakin alkanut kantaa satakertaista hedelmää, ainakin hoholaisiin nähden.

Harvat kotiin jääneet kokoontuivat sunnuntairauhaisiin tupiin ja kuuntelivat pitkää. Lutheruksen postillasta luettua saarnaa hartaina loppuun asti. Vieläpä arki-iltoinakin nähtiin yhden ja toisen kirja kädessä sanaa katselevan. Illoin vuoteille kallistuttua liittyivät kädet ristiin peitteitten alla ja arat huulet höpisivät nöyrinä osittain unhottunutta isämeitäänsä, moniailla salaa kätketty virsikirja pieluksen alla. Jotkut vanhat, joilla mielestänsä oli varaukseen erikoisempaa syytä, kantoivat päivisinkin kirjakopasta löytämäänsä irtonaista katkismuksen lehteä tai muuta painettua sanaa amulettina taskussansa.

Eräänä, varhaisena aamuna Hilman epäonnistuneen suuretsinnän jälkeen istuivat Jylhänmäen vanhukset eteistuvassa neuvotellen, olisiko enää mitään mahdollisuutta vainajan etsinnän jatkamiseen vai olisiko parasta Joonaan lähteä kirkolle ja pyytää rovastia tulemaan ja lukemaan siunauksen sydänmaan yli. He eivät ehtineet tehdä päätöstä puoleen tai toiseen, kun Riikka tulla köpitti heidän luoksensa, näköjään hyvin tärkeillä asioilla.

»Hyviä huomenia, terlveisiä taivaasta», toivotti hän iloisena ja tapansa mukaan kaula kurkolla vilkuili ympäri huonetta, niinkuin olisi etsinyt jotakin.

»Antakoon. Taivaastako se Riikka näin varhaisia terveisiä?» kysäisi isäntä eikä voinut olla hiukan hymähtämättä ajatellessansa mustaa saunaa.

»Ei Rliikka, mutta Rliikan luona on käynyt kaukaisia vierlaita. Puolilta öin olen saunan akkunasta kurkistellut ja vahtaillut kyökin piippua, ja kun näin emännän kahvisavun alkavan taivaalle tuprluta, niin läksin postittamaan terlveiset verlekseltään», sanoi mummo.

Ilmaisematta kuitenkaan vielä salaisuuttansa hän loi tirkistävän katseen sängyssä makaavaan sairaaseen ja huudahti sitten päätänsä kallistellen kuin tutkimuksensa tuloksena:

»Ei kitu kuoleta. Kalle on päinvastoin ollut näinä viime päivinä paremminkin niinkuin toipumaan päin», huomautti isäntä.

»Taitaapa sitten hyvinkin tuosta vielä virlota», käänsi Riikka kelkkansa. »Ja löytyy se Hilmakin vielä.»

»Eipähän ihmisissään arlvoltaan. Eilissä iltana unentorleisiin mentyäni olin kuulevinani hiljaa naputettavan saunan oveen, niinkuin tikka olisi nokallaan koputellut. Kuka se siellä ei anna ihmisten maata rlauhassa? torluin enkä ollut uskaltavinani mennä hakaa avaamaan. Ulkoa ei vastattu mitään, mutta nyt kolkutettiin niin lujasti ja käskevästi, että minun oli pakko totella. Ja arlvatkaapas, kuka se siellä oven takana oli sisään pyrlkimässä?»

»Hilma!.. Muille ilmestyy, ei omalle äidilleen. Minkälaisessa se oli olossa— mitä se sanoi? Kerro, rakas Riikka!»

»Ei luotua sanaa, katsoi vain minuun niin kummallisesti, kuin että:
Tässä minä nyt olen, tämmöinen minä nyt olen.»

»Krluunut, krluunut — mitenkäs muuten arlvoltaan. Mikäs morlsian se semmoinen on, jolla ei krluunua ole.»

»Monta morlsianta minä olen eläissäni nähnyt, korleitakin, mutta niin kuvankaunista kuin Hilma oli, en ole onnen katsellut, eikä niitä semmoisia saa nähäkään muualla kuin unessa. Vaatteittenkin piti välkkyä kuin keväinen hanki aurlingon paisteessa, ihan silmiä häikäisi; ja sellaisia kukkia kuin sillä oli kruunussaan ei kasva tämän maailman rlyytimaissa.»

Emännän silmiin kiertyivät ilonkyyneleet; oli kuin hänen salainen unelmansa Hilman suhteen nyt olisi toteutunut, vaikka se ei vastannutkaan maanpäällisiä toiveita.

»Voi yhtähyvin sentään! Vai niin oli ihana lapseni, vai niin suureen kunniaan oli koroitettu Hilma. On niin kevyt ollakseni nyt pitkästä aikaa, että ihan kuin suuri kivi olisi vieritetty sydämeltäni… Ei sen kuitenkaan sallittu puhua, ei sen vertaa, että terveisiä lähettää vanhalle äidillensä?»

»Olipa siinä aika kuulumisia kysellä, jolla oli sellainen kiirle, että tuiskuna lähti sydänmaalle päin ja viittilöi minua itseänsä seurlaamaan. Sillä tavoin mentiin metsäisiä, tiettömiä taipaleita, Hilma edellä, minä koettaen jäljessä pyrlkiä vanhoilla jaloillani. Annahan nähdä, minne se minua tällä kyydillä lennättää, ajattelin. Viimein hän pysähtyi suurien juurikkaaseen kaatuneen kuusen luokse ja katosi siihen paikkaan. Minä jäin ihmeissäni jahkailemaan ja kurlkistelemaan, kunnes huomasin kuusen juurlien alta häämöittävän jotakin valkoista. Kun katsoin tarlkemmin, niin eikös olekin Hilma siellä paitasillaan, näköjään nukkuneena, toinen käsi suorlanaa sivulla, toinen pieluksena pään alla… Että sen kuusen juuriin kun olisi käydä perlkkäämässä, niin sieltä sen löytäisi niiden alta.»

Riikan mentyä jäivät vanhukset taas kahdenkesken hiljaisiin mietteisiin kuulemansa unennäön johdosta. Kun emäntä vihdoin kohotti alasluodun katseensa ja vilkaisi sattumalta, ovensuusänkyyn, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen ja päästi tahtomattansa iloisen huudahduksen:

Vanhempainsa huomaamatta Kalle oli noussut vuoteellansa istumaan, ensi kertaa omin voimin koko sairautensa aikana.

»Kiitos Jumalan, että hän antaa taas päivänkin pilkahtaa tähän pimeyteen, että varjeli kuitenkin Kallen sisaren kohtalosta… Mutta minkä se on näköinen! Poloisen makuulla ollessa ei sitä niin huomannutkaan kuin nyt: ei entiseksi tuntisi — ei sitten likikään. Hyvä isä, kun pitää tuon päänkin olla niin sileä ja kalvakka kuin kananmuna. Ei niin hiuksen haiventa ole jäänyt jäljelle, ei sen vertaa, että siemeneksi. Jaksaneeko tuommoiseen iljanteeseen tukka nousta enää oraallekaan… Entäs kasvot sitten: ryppyiset ja vanhat kuin kuusikymmenvuotiaan… Kalle.»

Sairas ei ollut puhuttelusta tietääkseenkään, katsoi vain silmää räpäyttämättä yhteen kohti, niinkuin tekee se, joka on kiinnittänyt tahdonvoimansa kuuntelemiseensa niin yksinomaan, että silmät jaksavat muodostaa vain hämäriä kuvia sieltä, minne hän tärkeän näköisenä tuijottaa.

»Miksei se vastaa — onko se onneton menettänyt kuulonsa?» hätääntyi äiti.

»Olen jo aiemmin pannut merkille, vaikken ole huolinut sinulle siitä mitään mainita, että Kallella on ollut tuommoisia hetkellisiä kuurouden kohtauksia silloin tällöin», sanoi isäntä.

»Onhan tuo edes hyvä, että vain hetkellisiä — ettei jää kuuroksi ihan kokonaan. Ehkäpä se sekin virhe vielä paranee, kun muutenkin tuosta tervehtyy.»

»Tervehtyy…» jamasi isäntä ja oli hetken kahden vaiheella ennenkuin jatkoi:

»Mitäpä tuosta enää turhia salannen tuostakaan, tulet sen kuitenkin tietämään ennemmin tai myöhemmin: vaikka Kalle olisi menettänyt kuulonsa kokonaankin, niin pahinta ei kuitenkaan olisi se.»

Vastaukseksi isäntä koputti sormella otsaansa, sillä hänen oli vaikea ilmaista tarkoittamaansa asiaa muulla tavoin.

»Sanon tässä yksin tein senkin: Jylhänmäen talon asiain ollessa sillä kannalla kuin ne nyt ovat, olisi se ollut parempi, mutta hyvä näinkin.»

»Varjelkoon! Enhän minä… enhän minä muuten, mutta, niinkuin sanoin, jos se jää nöyräpäiseksi, niin siinä tapauksessa olisi ehkä kuolema ollut otollisempi.»

Keskustelijat vaikenivat ja seurasivat jännittyneinä sängyssä istuvan poikansa eleitä. Katsoen yhäti samaan kohtaan, kasvoilla onnellinen hymy, tämä alkoi vaistomaisesti liikuttaa laihoja käsiänsä ylös ja alas, niinkuin olisi viitannut tahtia näkymättömille soittajille. Viimein hän tarttui päähänsä molemmin käsin, ikäänkuin siten koettaen vangita kuulemansa säveleet. Nähtävästi onnistumatta aiheessansa hän laski kätensä peitteelle ja jännitys näytti lauenneen.

Puhuteltu käänsi päänsä ääntä kohti, ja vaikka hän ei mitään vastannutkaan, oli huomio kuitenkin merkkinä siitä, että häiriytynyt kuulo oli jälleen palautunut. Sen jälkeen hän tähysteli tutkien ympärilleen, niinkuin olisi etsinyt sitä näkymätöntä soitinta, jonka ääntä juuri oli kuunnellut. Huomattuaan viulun seinällä sänkynsä kohdalla hän ojensi kätensä sitä kohti.

Soittokoneen saatuansa Kalle näppäili sen kieliä, pudisteli päätänsä kärsivän näköisenä, väänteli ruuveja kuin vanhasta tottumuksesta, näppäili ja väänteli niin kauan, kunnes oli sointuihin tyytyväinen. Alkoi sitten kuljettaa käyrää viritetyn viulun kielillä, ja kun sairaan sormet heikkoudesta vapisivat, oli hänen soittonsa hienosti väräjävää kuin taiturin soitto.

Kun hän vihdoin lakkasi soittamasta ja kallistui väsyneenä vuoteellensa, istuivat vanhukset vielä senkin jälkeen ison aikaa ääneti, hartaina kuin kirkossa.

»Tuolla lailla ei Kalle ole ennen soittanut. Mitä se mahtoi olla?» kysyi emäntä.

»Ei tuo lie ollut mitään, mutta se kai koetti tapailla niitä äsken kuulemiansa säveliä», sanoi isäntä ja nousi lähteäkseen.

Kun kohtalon käsi puuttuu ihmisen elämään, viittoen uusille, tuntemattomille teille, pysähtyy hän kulkemansa taipaleen rajapyykille ja heittää silmäyksen taaksepäin elettyyn elämäänsä.

Tällaista taakse katsomista ja tilintekoa oli Joonaan ajatusten juoksu hänen hiljaa kävellessänsä muutaman virstan päässä olevaan Isoaholan taloon.

Isäntä otti vieraan hiukan alentuvasti vastaan, mutta vei hänet kuitenkin kamariinsa.

»Vai niin, vai niin, hm… vaikka eipä se taida enää puheista parantua», sanoi Isoahola.

»Taitaa olla totta se, mitä olen kulkupuheina kuullut, että isännällä on aie panna Jylhänmäki vasaran alle?»

»Eihän se taida valheeksikaan joutaa. Minulla on jo hallussani tähän kiinnelainaan valmiit tuomiot, niin että Joonas saa nyt aluksi odottaa kotiinsa vieraita lähipäivinä.»

»Niin. Olen pyytänyt hänen huutokauppaa varten takavarikoimaan kaiken kiinteän ja irtaimen, mitä Jylhänmäessä on paperille pantavaa.»

Tämän ilmoituksen jälkeen keskustelijat hetkeksi vaikenivat ja painoivat kumpikin päänsä alas, niinkuin olisivat hävenneet katsoa toisiansa silmiin.

»Minulla kyllä ei ole pienten rahojen tarvetta, että sen vuoksi olisin kiirehtinyt näitä pakkotoimenpiteitä», sanoi Isoahola. »Mutta kun talon asumisesi näyttää luisuvan yhäti alaspäin, samalla kun velka maksamattomineen korkoineen kiipeää ylöspäin, niin on minulla syytä pelkoon, että näin jatkuen nämä kaksi likeisesti toisiansa koskevaa asiaa viimein etääntyy toisistaan niin kauaksi, etten saa omaani takaisin… Eikö; se Raivion niittykin taas jäänyt kokonaan tekemättä?»!

»Tekemättähän se jäi; mutta enhän voinut kahdeksi haljeta, kun sattui siinä kiireisinnä heinäaikana sairauksia ja kuolemantapauksia — siihen lisäksi Hilma-vainajan hakuhommat ja monet muut puuhat ja juoksut.»

»Hm… kyllä — kyllähän… Rappeutuu se kartanosikin, ettei siitä kohta saa kalua korjaamallakaan» Tukkisit edes sen tuparakennuksesi katon suurimpia reikiä tuohenlevyllä, laudankappaleella tahi muulla turpeella, ellet muun vuoksi, niin välttyäksesi kuulemasta irvihampaitten vertaavan sinua entiseen isännän vetelykseen, joka sadeaikoina kökötti pöydän alla pata päässä.»

Vaikka Joonas itseensä sulkeutuneena oli tottunut vaieten nielemään häneen kohdistuvat moitteet ja naurun uhmaavan äänettömästi, teki hän kuitenkin tällä kertaa poikkeuksen, valaistukseen velkojallensa laiminlyöntinsä todelliset syyt.

»Kun minä vuosikymmeniä sitten isä-vainajani kuoltua otin haltuuni velkaisen kotitaloni, oli minun pakko heti isännyyteen astuttuani lisätä velkaa uudella lainalla, voidakseni suorittaa sisaruksille näiden perintöosuudet. Tunsin kannettavani raskauden, mutta sen paino ei kuitenkaan lannistanut minua, silloin nuorta miestä. Päinvastoin otin elämäntehtäväkseni jättää jälkeläisille velattoman talon kerta kuoltuani. Tähän päämäärään aioin aluksi pyrkiä helpointa tietä, ottamalla itselleni rikkaan vaimon.»

»Ei tartu, ei ollut ketään varakkaan puoleista tulijaa velkaiseen pesään. Niinpä sitten nainkin vain köyhän piikatytön, Saaran, jonka vuosien varrella olin oppinut tuntemaan kunnolliseksi työihmiseksi. Vereksin voimin kävimme maahan käsiksi, parantelimme vanhaa viljelystä ja raivasimme uutta. Velkataakka vaappui kahtaanne kuin vaaka; katovuosina kallistui velan puolelle, mutta hyvinä aikoina nousi taas keventyneenä hiukan entistä ylemmäksi. Kun vihdoin omat lapset alkoivat kyetä työntekoon, oli vaaka vähitellen saavuttamaisillaan tasapainon. Toiveeni näytti jo lähenevän toteutumistansa, kun vanhin poikani, Ville, jolle olin aikonut talon antaa, lähti Ameriikkaan.»

»Sano paremminkin, että karkasi», keskeytti Isoahola kiivastuneena moisesta menettelystä.

»Olkoon niinkin, väkisin en olisi tahtonut häntä pidättää, jos olisin siihen kyennytkään. Kaikissa tapauksissa sellainen teko lamautti minua enemmän kuin pahin hallavuosi; ei niin paljon menetetyn työvoiman takia kuin siksi, että oma poika halveksi kotikontua ja kaikkea sitä, mitä hänen hyväksensä olin tehnyt — minä ja esi-isät onnen minua… Tuli sitten se Hilman kohta ja lisäksi monta muuta Joopin postia, jotka herpaisivat loputkin voimani ja kukin osaltaan painoivat velkojeni vaakalautasen niin alas, että se ei sieltä minun voimillani ylös kohoa.»

»Onhan sinulla, mies parka, ollut harmia lapsistasi.» sanoi Isoahola kuin säälien.

Isoaholan tuoli narahti hermostuneesti. — Eihän se vain tuolla viittauksellaan lie tarkoittanut sekoittaa meidän Pekkaa samaan soppaan?

Mutta Joonas ei halunnut nyt puhua siitä asiasta sen enempää, jatkoi vain tyynesti:

»Vaikka velkaisenakin on Jylhänmäki yhtäkaikki kulkenut suvussa perintönä polvesta polveen. Sen vuoksi on sydäntäni raskauttanut erikoisemmin se, että juuri minun pitää olla se ruostunut rengas, jossa ketju katkeaa. Mutta — jumalan kiitos — nyt on kuitenkin onni onnettomuudessa, että minä olenkin ketjun viimeinen rengas, että ei ole minulla ketään läheistä, jolle talon antaisin.»

»Kyllä… kyllä on…», tapaili isäntä jotakin sanoaksensa, niinkuin hänenkin rahanahne sydämensä olisi yhtäkaikki tuntenut pistosta kohtalon alaisen miehen edessä. Hetken mietittyään hän jatkoi:

»Voisihan… voisihan ehkä ajatella lykkäystä. Mutta, toisekseen, ei kai asia siitään somene. Muuten eihän sinulla liene mitään sellaisia mielen hauteita, että, minä niinkuin — niinkuin vääryydellä ja lain varjolla….?»

»Mitä joutavia. Minä tulinkin oikeastaan tarjoamaan talorähjääni ja vähiä rihkamiani vapaaehtoisesti vasaran alle.»

»Vai niin… niin… Sinä olet sittenkin, Joonas, miesten mies», sanoi isäntä ja kaasi viinaa pikareihin.

»Kiitos. Isännän sopinee ottaa — minulla ei ole tällä kertaa erikoista syytä ryypiskellä.»

»Ehdon valta. Sinä kai ymmärrät, että minunkin täytyy pitää pennin laidasta kiinni kynsin hampain, jollen tahdo joutua puille paljaille, niinkuin… Arvaan kyllä, että minua tullaan tästä taas soimaamaan, niinkuin on moitittu monesta muusta, mitä olen tehnyt, tai tekemättä, jättänyt. Mutta nimeäppäs joku toinen, joka nyt tässäkin sinun asiassasi olisi minun sijassani toisin menetellyt.»

»Siinä ollaan. Näet: kruunu ottaa omansa, pappi ottaa omansa, usein köyhän ainoan lehmän.»

»Sehän tuo liekin puoleensa vetävintä aikaa tällaisille toimituksille, ja on silloin palvelusväelläkin penniä taskussa. Jumalan haltuun!»

Nimismiehen kutsumattoman vierailun jälkeen Joonas karttoi entistä enemmän ihmisten seuraa. Oli ollut taloiselle talolle kylliksi häpeätä jo siinä, kun joskus ahtaina aikoina oli kirjoitettu lehmä, pari, maksamatta jääneistä kruunun veroista, vaikka ryöstöä ei ollut tapahtunutkaan, kun isäntä aina viime tingassa oli onnistunut saamaan lainaksi puuttuvan rahan.

Nyt koko omaisuuden jouduttua paperille Joonas oli mielestänsä kuin paljaaksi riisuttu ja sitä alastomuuttansa ujostellen etsi yksinäisyyttä. Milloin kuitenkin kävi välttämättömäksi antautua puheisiin rajanaapurin, Korpelan isännän kanssa, ja tämä lausui naukuvan surkuttelunsa, keskeytti Joonas lohduttajan kiivaalla käden liikkeellä ja kysäisi ivan sekaisella äänellä:

»Sinä kai tulit tyrkyttämään minulle suuria rahojasi, että voisin lunastaa tuomion ja vielä yhdennellätoista hetkellä pelastaa taloni ja tavarani ryöstäjän kynsistä?»

»E-ee… mistäpäs minä…», soperteli hämilleen joutunut naapuri korvallistansa kynsien ja alkaen tehdä poislähtöä.

»Niin no, mitä siinä sitten turhia leksottelet. Kun tässä kerta pitää kulkukoiraksi ruvetakseni, niin kyllä minä itse haavani nuolen.»

Naapurin yrittäessä Joonaan mieliksi nuijia Sanan moukarilla Isoaholaa paikkakunnan pahimmaksi kiskuriksi, nakkasi tämä kalikan hänen omaan nilkkaansa.

»Sinä kai Isoaholan sijassa olisit menetellyt tässä minun asiassani siihen tapaan kuin se muinoinen kuningas, joka palvelijalleen antoi anteeksi miljoonain velan vai olisitko ehkä tehnyt niinkuin teki toverilleen se armoton palvelija?»

Saatuaan taaskin vastaukseksi vain neuvotonta ryiskelyä ja lähtökiireessä lausuttuja epämääräisiä kannan ilmaisuja, Joonas jatkoi:

»Teet näin ollen viisaimmin, että puhut Jumalasta hyvin hiljaa, sinä niinkuin muutkin — tahi on järkiään parempi, että et ota sitä nimeä huulillesi ollenkaan.»

Joonaan ei kuultu koskaan valittavan kohtaloansa eikä hän kärsinyt kuulla muittenkaan surkuttelua. Sivullisesta saattoi sen vuoksi näyttää siltä, että perhettä kohdannut haaksirikko ei tuottanut hänelle suurtakaan surua. Näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta Joonas sai kuitenkin yksinäisyydessä taistella monta sisäistä kamppailua, ennenkuin hän voi mukautua siihen ajatukseen, että hänellä nyt enää oi ole omaa mitään, tuskin takkia yllänsä, lakkia päässänsä, pieksuja jalassansa. Vieraan penkillä hän istui kotonansa, vieraan vuoteella virui unettomia, öitänsä, vieraan oli leipä pöydässä, vieraan hevonen tallissa, lehmät navetassa.

Pyrkien vähitellen ennen lopullista leikkausta kokonaan irtautumaan entisestä omaisuudestansa, jonka näkeminen tuotti hänelle vain piinaavaa katkeruutta, Joonas ei ollut kotosalla juuri muulloin kuin öisin. Päivänsä hän kulutti enimmäkseen Hohon sydänmaalla. Asian nimellisenä oli olevinaan Hilma-vainajan etsiminen, ja vilkaisikin hän muodon vuoksi Riikan unennäköä muistaen kaatuneen kuusen juurikan alle, milloin sattui sellaisen huomaamaan. Kadotettuaan jo aikaisemmin uskonsa tyttärensä ruumiin löytymiseen, hän ei sitä enää toivonutkaan. Mitäpä lohtua hänen löytymisestään olisikaan nyt enää, kun sille ei kuitenkaan jaksaisi omaa erikoista hautaa lunastaa, ei pappia saattonsa jälkeen kustantaa, ei edes kahvikuppia muistoksensa tarjota. Eikö lie tätä köyhyyttä ja alennusta itsekin aavistellut, kun kerta tänne pyrki; ei kai tahtonut yhteiseen hautaan, ties minkälaisen rötkäleen rinnalle. Ja mikäpä hänen on ollaksensa täälläkään. Samaa kai se on maata siunattu kuin siunaamatonkin — täällä vain laajemmat leposijat ja olo rauhaisampi. Ja yhtä hyvin tuo kuulunee tuomiotorven ääni tänne kuin sinnekin, koskapa suurten merien syvyyksienkin pitää kerta omansa, antaman.

Kun Joonas huutokauppapäivän aatto-iltana patasi kotiin tavanmukaiselta sydänmaan matkaltansa, huomasi hän uudet, puhtaat kuusen havut asetetuiksi rappusien eteen, lattiat, pöydät, penkit, astiat pestyiksi ja kaikki paikat puhdistetuiksi ja järjestetyiksi kuin pitoja varten.

»Millä mahdilla sinä olet tämän suursiivouksen saanut aikaan näin lyhyenä päivänä?» kysyi hän ihmetellen emännältä.

»Pyysin naapurien akkoja avukseni, ja kun oli kymmenkunta husaa ja huosiata yhtaikaa huokaamassa, niin siinä oli sihinää ja sohinaa, ja puhdasta tuli kuin talkoolla vain», sanoi Saara.

»Hyvähän on olemassa puhtauskin ja järjestys, mutta eiköhän tuo puuhasi yhtäkaikki olisi joutanut olla tekemättä tällä kertaa.»

»Minä olen näitä lattioita pessyt jo monta kertaa juhannukseksi ja joulujuhliksi ja olen silloin aina mielessäni kuvitellut, että milloin heitä saanen pestä poikaini häitä tai tyttäreni läksiäisiä varten, ja ajatellut vielä: milloin näitä huoneita nuoremmat kädet puhdistanee ja kuusen havuja valkeille lattioille ripotellee meidän vanhojen kunniaksi, kun tästä kerta hautaan kallistumme.»

»Kun toden sanon, niin saman tapaisia ajatuksia on usein askarrellut minunkin aivoissani mutta ei valkene ne päivät», sanoi Joonas liikutettuna.

»Ei valkene. Vaan olkoot nyt nämä huomiset pidot mitkä ovatkin, niin Jylhänmäen uudella emännällä, kuka hän lieneekin, ei saa olla sanan sijaa siinä, että entinen emäntä jätti jälkensä siivoamatta ja pesänsä puhdistamatta.»

Oli jotakin kolkon juhlallista hautajaistunnetta iltakorvalla kosteutta tuoksuvissa, hämärissä huoneissa, jotka näin pesun jälkeen olivat ikäänkuin avartuneet ja joissa pienikin ääni kaikui kuin kirkossa. Tavallista aikaisemmin rupesivatkin talonväet maata tänä iltana, Joonas eteistuvan lattialle, Saara Kaisun kera Hilma-vainajan sänkyyn ja Kalle omalle vuoteellensa oven pieleen. Väsyneenä päivän puuhista nukkuivat toiset jotenkin pian, mutta isännän aivoissa askartelivat niin monet ajatukset, että hän ei yrittänytkään saada unta silmäänsä. Kun makuuhuoneessa ei ollut kelloa, kävi hän useita kertoja tarkkaamassa Otavan kulkua, unohtuen väliin pitkäksi ajaksi akkunaan katsomaan tähtikirkasta taivasta.

Arvellen vihdoin puoliyön olevan ohi, hän sytytti lyhdyn talikynttilän, pisti virsut jalkaansa, takin yllensä ja aikoi lähteä ulos. Mutta vaikka hän liikkui hyvin hiljaa, ettei herättäisi nukkujia, havahtui Saara kuitenkin ja kohottaen päätänsä pieluksesta kysyi:

Joonas ei kieltänyt, ei myöntänyt, mutta odotti kuitenkin niin kauan, että Saara ehti saada lipposet jalkaansa ja vaatetta yllensä.

»Kylläpä no nyt tähdet palavat», huomautti Saara kävellessänsä Joonaan jäljessä jäätynyttä, kopisevaa, pihapolkua myöten, lyhdyn salaperäisesti tietä valaistessa.

Heidän mentyä talliin hörähti ruuna hyvän huomenen pilttuustansa ja alkoi vähitellen kompuroida jaloillensa. Saaran pitäessä lyhtyä valmisti Joonas aamuapetta. Oudon hätiköivästi hän tällä kertaa otti ruumenkopan tallin nurkasta ja kaasi silppuja onton hongan puolikkaasta tehtyyn pyöreäpohjaiseen kolaan. Kurkotti sitten seipään nenästä alassuin killuvan kipon, kasteli ruumenet ja sekoitti puuhangolla. Lopuksi hän ripotteli jauhoja appeeseen ja kouhautti kevyesti kädellänsä.

»Rivauta häntä nyt päällistä runsaalla kädellä — viimeisen taisitkin appeen Liinalle laittaa», kehoitti Saara.

Joonas lainasi kurkustansa alas, niinkuin jotakin vaikeasti nieltävää, ja lisäsi ruisjauhoja appeeseen niin runsaasti, että tahdasmainen seos tarttui kiinni hevosen ikeniin ja kitalakeen.

»Poloisen hampaat jo niin tylsyneet, että pitää näet käämiä pyörittää», sanoi Saara huomattuaan hienontamattoman puruksen putoavan ruuheen ruunan suusta. »Kuinka vanha jo liekään?»

»Onhan sillä päiviä päässä jo alun kolmattakymmentä vuotta siinä
Hilma-vainajan kanssa yksiä ikiä». tiesi Joonas.

»Niinpä tuon onkin vanharukan otsa jo harmaantunut, harjajouhet tippuneet pitkin teitä ja hännästä jäljellä suoltanut suikale kuin virttynyt liinasormaus.»

»Eihän se olo Liinakaan enää kuin kummitus entiseksi; eiköhän tuo kumma olekaan, siellä kun on pitänyt pitkät talvet sydänmaissa raskaita tukkikuormia kiskoa umpikelissä. Mutta ennen nuorianna, orinna ollessaan, sillä oli kokoa ja näköä: vako lautasella, karva kiilsi ja välkkyi, että kuvaisensa näki, jousella kaartui kaula korkealle ja polvia tapaili liinaharja.»

»Entäs se jalannousu. Nauruun se veti sivullisenkin suuta, kun tällä karautteli kirkkotiellä, ihmeekseen sitä katsoi niin herra kuin talonpoika. Kun edelle yritti, niin sitä ei tarvinnut kahta kertaa rinnalle tarjota, ja kaulaa piti venymän, vaikka kilpailijana olisi ollut hyväkin menijä.»

»Kerran pyyhkäisin kappireessä Kuorelahden yli yksiöistä kierää. Jää ritisi ja ulvoi kuin henkensä edestä ja painui alla hyllyvänä hetteenä, niin että Liinu sai polkea pakenevaa vastamäkeä rannasta toiseen, ja kenkien joka naulan tiestä tihkui jäälle sula vesi. Siinä ei, jos mieli pinnalla pysyä, sietänyt kompsahdella eikä jäädä kaivon paikkaa katsomaan ja aprikoimaan, mennäkö vai eikö mennä», innostui Joonas vanhoista muistoista.

»Et taitaisi nyt enää mennä Liinulla yksiöiselle jäälle kuskailemaan?» naurahti Saara.

»En kaksiöisellekään, enkä olisi mennyt silloinkaan, jollen ollut vähän hiprakassa.»

»Jos lie ajonne Kuorelahdella ollut kulkua kuoleman sillan ylitse, niin kyllä hipaisi loppu läheltä Liinua silloinkin, kun tuonne Raivion niitylle suo-ojaan putosi ja selkäänsä myöten kylmään mutaan hautautuneena virui pitkän syksyisen yön. Kun se vihdoin huomenissa löydettiin — sinähän sen taisit löytääkin — ja mentiin hätään, niin sitä sen silmänluontia minä en ikänä unohda. Puhua kun ei osannut, niin se sillä katseellaan sanoi kuin ihmiskielellä: Voi, hyvät ihmiset, kun ette ennen apuun tulleet, nyt on myöhäistä jo — jääkää hyvästi. Mutta kun sitten hierottiin, annettiin suuhun kanvärkkiviinaa ja sammuva elämä alkoi jälleen palautua, niin se niinkuin nauroi silmillänsä ja ihan päätänsä nyökytti, että: kiitos, kiitos.»

»Ei palannut ennalleen Liinu, jäykkyyttä se yö jätti jäseniin», sanoi Joonas. »Mutta sitä minä olen monasti itsekseni ihmetellyt enkä ole siitä siihen päässyt, että mikä kumma vetämyksensä ja vaikutuksensa hänessä lienee ollut, kun piti lähteäkseni Raivion niitylle ihan jantussa jaloin, vaikka minulla ei ollut sinne asian nimellistäkään. Vieläpä oli olevinaan kova kiire, niinkuin joku olisi lakkaamatta korvaani kuiskutellut: joudu, joudu. Ellen olisi mennyt, niin se olisi Liinukin jo aikaa ollut siinä suuressa hevosjoukossa.»

»Maksoihan se sen velkansa ja hyvän työsi, kun tässä muuanna talvena sydänmaalla kaatamasi hongan tyvi löi sinut tainioihin ja tämä vaaran nähtyään laukkaa pyrynä kotiin tyhjine rekineen. Siitä arvattiin, että onnettomuus on tapahtunut, ja hätäännyttiin, kun ei tiedetty edes sitä, missä olit. Ellei Liinu olisi osannut viedä sinne, missä hangella turkkinesi tiedottomana makasit, niin etpä taitaisi sinäkään nyt olla siinä.»

Tämä muisto koski Joonaan sydämeen niin syvästi, että hän näin eron hetkellä ei kyennyt hillitsemään itseänsä, vaan kietoi kätensä ruunan kaulan ympäri kuin syleilyyn. Liinu laski päänsä raskaasti hänen olallensa, osoittaen siten ymmärtävää osanottoa puolestansa. Kuin osaveljet ja saman arvoiset toverit nuo kaksi olivat kotvan hiljaiseen hellyyden osoitukseen vaipuneina.

Kun Saara mielestänsä ei muulla näkyväisellä tavalla voinut ottaa osaa tunnelmaan, alkoi hän pitkäveteisellä, liikutuksesta väräjävällä äänellä veisata virttä:

»Saisi se olla joutumatta maailman kululle enää vanhoilla päivillänsä — ties vaikka päätyisi lopulta mustalaisten ruoskittavaksi kauppakoniksi.»

»Niin, niin — vähätpä vähät… Vieläkös se poku osaa kättä antaa?» sanoi Saara ja taputti kädellänsä ruunaa etulapaan.

Kun tämä jaksoi kohottaa jalkaansa vain hiukan, tarttui emäntä kavion asemesta polvitaipeeseen ja pudisti kuin hyvästiksi.

»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun… Sanohan sinäkin. Joonas, hyvästi vanhalle palvelijallesi.»

Kehoitusta, noudattaen Joonas tarttui toisella kädellään Liinun polvitaipeeseen, toisella pyyhkäisi kyyneltä salaa silmästänsä ja sanaakaan enää lausumatta poistui tallista viipyvin askelin.

Saaran edellä, Joonaan jäljessä mentyä navettaan ynähtivät lehmät aamutervehdyksen vitsakytkyissänsä ja lampaat määkivät karsinassansa.

Saara kahmaisi pimeästä rehuvajasta sylyyksen heiniä, ja jakaessaan niitä, puhutteli ja taputteli erikseen kutakin lehmää.

»Kukahan kylän ämmä lypsänee kiuluunsa sinunkin maitoasi, Omenaiseni…
Kuka keittänee haudeheiniä Helunalleni — jos keittänee ollenkaan…
Entäs kenen vaajaan se minun pikku Tiistikkini kytketään talveansa
seisomaan… Voi, yhtähyvin, on se sentään vaikea erota näistä.»

»Anna heille lehtikerppua noillekin», sanoi Joonas, nähtyään lampaitten kapsahtaneen karsina-aitaa vasten pystyyn ja vuonien aidan raoista, pyytävinä kurkistelevan vihreän palavilla silmillänsä.

»Antaahan Saara piijuillensa, kun tässä kerkiää», vastasi emäntä ja pisti kahisevan kerpun karsinan keskelle pystytetyn matalan seipään nenään.

Kuin pyöreän ruokapöydän ääreen asettuivat lampaat sen ympärille kauniissa sovussa, isot ja pienet rinnan, väkevämmän heikompaansa suutimatta.

»Toisen keritsimet naksaa kohta teidänkin selässänne, toinen karttaa ja kehrää villojanne pitkinä puhteina, toisen hartioita turkkinne lämmittävät», surkeili Saara katsellessaan, kuinka lampaat ahnehtimatta nyppäsivät kuivan lehden suuhunsa ja sitä sievästi hampaillansa hienonsivat.

— A'-a'-aa-aaa! huomautti kukkokin omasta ja väkensä olemassa olosta orreltansa.

»Kas sitä! Minun kultarintainen kukkoni ja valkoiset kanaseni, en ollut muistaakaan teitä, kun on niin monta suuta ottamassa; mutta parasta viimeiseksi», leperteli Saara, otti orren päältä vakasta liinan siemeniä ja kurkottaen kättänsä antoi kanojen kunkin vuorollansa nokkia siemeniä kämmeneltänsä.

Täällä tyytyivät vanhukset vain katsomaan selkä kumarassa sikolätin matalasta ovesta sisään. Ei sillä näkynyt nälkäkään olevan, koskapa oli jättänyt eilisiä perunakeitikkäitä ruoan tähteeksi kaukaloonsa.

— Noh, noh, tervehti sika uneliaasti, viitsimättä vaivautua ylös lämpimästä pahnastansa, jonne se oli kaivautunut niin syvään, että vain vähän kärsän päätä oli näkyvissä.

»Kuka herkkusuu häntä tuonkin läskiä pannussansa käristänee», lausui
Saara, hiukan kateellisena.

Tämän yöllisen jäähyväiskäyntinsä tehtyään vanhukset palasivat eteistupaan, riisuutuivat ja kallistuivat jälleen maata vuoteellensa.

XII

Jo aamuhämärissä alkoi Jylhänmäen tupaan kertyä huutokauppaväkeä: torpparia, joutilasta kissoillaan olijaa ja muuta vähävaraista. Toisten hiljaisella äänellä, ikäänkuin arkaillen keskustellessa ja vedellessä vaatimattomasti palturisavuja piipuistansa, suhtautui muuan heistä, Lillukan Matti — köyhä mäkitupalainen Isoaholan takamailta — eristäytyvästi ja muutenkin ärsyttävästi vertaisiinsa. Ollen hieman humalassa tuo pieni miehen kessikka kädet housuntaskuissa kävellä rehvasteli edestakaisin tuvan lattiaa koppavan näköisenä, röyhyävä sikari suupielessä, ruiskauttaen silloin tällöin suustansa mustan tupakkasyljen puhtaalle permannolle. Viimein hän pysähtyi hajasäärin keskelle lattiaa ja huulilla ivallinen hymy kysäisi:

»Eipähän sitä tämän alamaisen kansan kannattane herrastupakkaakaan poltella, niinkuin tuon muun äveriään», annettiin sana sanasta.

»Eipä kai, eipä kai… Missäs meiningeissä sitä ollaan liikkeellä näin varhain?»

»Akkaansakos se Matti on lähtenyt karkuun sieltä sikolaitumilta, vai joko on Lillukasta lillukat loppuneet?»

»Kyllähän köyhälläkin suuta on ja ääntä maailmaan mahtuu; mutta milläs te huutonne maksatte?»

»Raha se on, joka komteeraa», kerskaili Matti, lyödä läjäytti kämmenellä povellensa ja jatkoi taas kismittävää kävelyänsä.

Vasta päivemmällä alkoi tulla isäntäväkeä ja muuta varakkaampaa, ja lopuksi ajaa karautti itse Isoahola nimismiehen kera kartanolle. Joonas oli jo aikaisemmin mennyt sydänmaalle, ja Saara piileksi koko huutokaupan ajan eteistuvassa. Paitsi lakkaamatta päivittelevää Riikkaa rohkeni entisestä talonväestä vain Kalle näyttäytyä vieraille. Kun ankara tauti oli jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa ja kun lisäksi päähän kasvanut uusi tukka oli aivan valkoinen, näytti hän ikäiseksensä vanhukselta. Omaten alun pitäen taipumusta harvapuheisuuteen ja muihinkin kummallisuuksiin hän toipumisensa jälkeen oli tullut entistäkin vaiteliaammaksi. Lukuun ottamatta yhtä ainoaa lausetta hän nytkin koko ajan seurasi äänetönnä asiain menoa, eikä voitu sanoa, mitä hän siitä ajatteli, jos lie ymmärtänyt ajatella mitään.

Aluksi myytiin talon kiinteä omaisuus. Ensimäisen tarjouksen, neljätuhatta markkaa, teki velkoja itse. Nähtävästi ennakolta tehdyn sopimuksen mukaan nuiji nimismies tämän huudon lukkoon, vastoin tavallisuutta niin kiireesti, että toiset huutajat, joita oli saapunut pitkienkin matkojen takaa, eivät ehtineet suutansa avata, kun nuija jo paukahti kolmannen kerran. Näiden myöhästyneiden jäädessä kuin puusta pudonneina kynsimään korvallistansa, lausui Kalle kuuluvalla äänellä:

Hymyiltiin hiukan surumielisesti, mutta kukaan ei voinut tietää, mitä hän tuolla vastalauseellansa mahtoi tarkoittaa.

Irtaimen kauppaamisessa noudatettiin yhtä ovelaa menettelytapaa: aluksi myytiin vain jonnin joutavaa rihkamaa ja kiihoitettiin köyhää kansaa kilpailemaan keskenänsä. Moni renkipoikakin, kohotuksensa piikaparven silmissä ja saadakseen nimensä kirjaan, huusi huutamistansa. Vasta tavaroita lähemmin tarkastettua putosivat suomukset silmistä: joutavaa, tarpeetonta roskaa! Mutta maksu oli tinkimättä suoritettava, ja siihen hupeni useankin pienet vuotiset säästöt melkein kokonaan. Surkumielin he sitten myyskentelivät tavaroitansa moninkertaisin tappioin, kiukkuisimmat kiroillen ja sadatellen paiskelivat niitä kiviin säpäleiksi.

Vasta sitten kun kaikki huono oli saatu käsistä pois, tarjottiin arvokkaampaa tavaraa, jonka huutamiseen vain varakkaat kykenivät. Niinpä kaikki eläimet, Liinankin, huusi Isoahola, jonka mielestä huutokauppa tähän asti oli luistanut sangen hyvin. Samoin se olisi kai jatkunut loppuun asti, ellei sattunut paria hänelle harmillista välikohtausta.

Paikasta paikkaan siirryttäessä tultiin vihdoin eteistupaankin, jossa Saara Kaisun kanssa värjötteli. Kun oli myyty, mitä täällä myytävää oli, ei piirongin laatikosta löytynytkään luetteloihin aikaisemmin merkittyä sormusta.

»Eihän täällä liene käynyt varkaita?» heitti Isoahola Saaralle kaksimielisen kysymyksen.

»Herra Jumala — kun en ollut muistaakaan! Eihän toki varkaita, minä sen aamulla, otin, ajattelin: Pidämmä häntä sormessani vielä tämän raskaimman hetken, kun olen sitä Joonaan ja minun välisenä yhdyssiteenä kantanut surussa ja ilossa aina siitä asti, kun pappi sen alttarin edessä sormeeni painoi, liki neljäkymmentä vuotta sitten. Joonaskin kun mihin lie paennut, niin oli olevinaan mielelleni niinkuin turvaisampaa ja rohkaisevampaa ottaakseni vastaan tätä onnetonta päivää näin vihkisormus sormessani… Tässä se on, tässä se on», hätäili Saara, irroitti sormuksen kädestänsä ja antoi sen isännälle.

»Ei sitten olekaan oikeutta panna sitä sormusta vasaran alle», huomautettiin huutajien taholta.

»Tarvinnekko tuohon lähteä lupia kyliltäkään kyselemään», vastasi
Isoahola.

»Eikö tuota osattane, jos niikseen, kymmeneen asti lukea toisellakin puolen.»

»Eihän mitenkään, eihän sitä salli Jumalakaan, että nyt riistetään liitonmerkki, niinkuin nikulin side riihessä kahden lyhteen väliltä — ennenkuin kuolema erottaa», puolusti Saaraa muuan terhakka naisääni.

Kun nimismies, lausumatta asiasta omaa mielipidettänsä puoleen tai toiseen, huomasi isännän joutuvan auttamattomasti alakynteen, keskeytti hän väittelyn, esittäen virkansa puolesta:

Syntyi henkeä pidättävä, jännittävä odotus. Saara väänteli käsiänsä kärsivän näköisenä, mutta väkijoukossa välähteli vihaisia katseita, kuin etsien sitä kurjaa, jolla olisi sydäntä tähän tarjoukseen suunsa avata.

»Viisikymmentä markkaa», keskeytti vihdoin hiljaisuuden muuan varakas, vieraspaikkainen isäntämies, joka ei ollut voinut sulattaa kiinteän myynnissä aikaisemmin harjoitettua petollista hoppuisuutta.

Yleisössä kävi terävä liikahdus kuin viiman vinkaisu talvisessa metsässä, kuului moitteita ja tyytymättömyyttä ilmaisevia murahduksia, — Mitä mielettömyyttä tämä on? Eihän sormus sitäpaitsi ole puoltakaan huudetun summan arvosta. Juuri sen vuoksi Isoaholan naama onnesta säteili, mutta nimismies paukautti pöytään hermostuneesti asianomaiset, lyönnit, niinkuin hänellä olisi ollut erikoinen kiire päästä eroon tästä asiasta mahdollisimman pian.

Mielenilmaisuista välittämättä meni huutaja pöydän luokse, laski setelin hiukan ivallisesti hymyillen isännän eteen, otti sormuksen ja painoi sen Saaran sormeen lausuen:

»Pitäkää se — ei lahjana, vaan pikemminkin kuin suden suusta pelastettuna kalleutenanne.»

»Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon!» kiitteli Saara ja ilonkyyneleet silmissä pusersi molemmin käsin antajan kättä.

Väkijoukossa kävi taaskin liikahdus, mutta se oli nyt sävylleen kuin läntisen leyhähdys kesäisessä lehdossa. Osallisuutta siihen tunteeseen ei ollut kuitenkaan Isoaholalla, nolattuna ja häpeillään hän painoi päänsä alas.

Myymättä oli enää Hilma-vainajan vaatteet. Väki lähestyi aittaa vakavana kuin ruumishuonetta, ja kun ovi avattiin, näkyikin peräseinällä Joonaan sinne aikoinaan kantama ruumislauta. Kun oli todennäköistä, että myöskään näitä tavaroita ei kukaan huutaisi, tuskin huolisi, vaikka ilmaiseksi annettaisiin, ilmoitti nimismies, että koko vaatevarasto tarjotaan yhdellä kertaa, ja teki tavanmukaisen kysymyksensä:

»Sata ja viisikymmentä markkaa», huusi Isoahola, summan, joka tavaran arvoon nähden oli hänen mielestänsä niin suuri, että siihen ei pitäisi voida lisätä, jos kellä olisi ollut halua hautaakin. Voimatta kokonaan tukahduttaa sitä yhteistä tunnetta, että tässä samoin kuin sormuksen myynnissä oli jotakin alhaista ja häpeällistä, hän tahtoi suoriutua kiusallisesta tilanteesta mitä pikimmin ja samalla näyttää hiukan mahtiansa äskeiselle vieraspaikkaiseile nolaajallensa.

»Kaksisataa!» möykkäsi Lillukan Matti ja kädet housuntaskuissa, röyhyävä sikari suupielessä kävellä vehkuroi aivan nimismiehen eteen.

»Perhana!» tuli yhtaikaa useammasta kuin yhdestä suusta, ja kaikesta huolimatta alkoi vakava mieliala vaihtua hilpeydeksi ja äänekkääksi nauruksi.

»Vielä viisikymmentäi, lisäsi hän leikillänsä; sillä hän enempää kuin kukaan muukaan oi ajatellut köyhän mökkiläisen huutoa vakavalta kannalta.»

»Onko tarjouksenne lisää edelliseen vai tarkoitatteko sillä huutonne kokonaismäärää?» huomautti nimismies.

Ymmärtämättä oikein kysyjän tarkoitusta vastasi Matti kättänsä rennosti huiskauttaen:

»Sen miehen huutoja ei tarvitse ottaa huomioon», sanoi isäntä nimismiehelle, tahtoen tehdä jo leikistä lopun.

»Miksi ei — saako luvan kysyä?» tokeni Matti »Millä sinä, kehveli, huutosi maksat?»

»Kehveli… Raha se on, joka kointeeraa!» rehenteli Matti ja taannoiseen tapaansa läjäytti kämmenellä povellensa.

»Liekö viittä penniä taskussasi tälläkään haavaa… ja keneltä sinä olot tuon sikarin tumpin saanut hampaisiisi?» ivaili isäntä.

»Ei se ainoa ole», sanoi Matti ja tarjosi isännälle takkinsa rintataskusta, sikaria, joita, siinä seisoi rivissä kokonainen patteri.

Matti tiesi, että tällaista rintaa paisuttavaa tilaisuutta hänellä ei ole ennen ollut eikä arvattavasti tule enää koskaan olemaan; sen vuoksi hän ei pitänyt mitään kiirettä päästäksensä esiintymisensä huippukohtaan: karistettuaan tuhkan sikaristansa, hän hyvin hitaasti ja koomillisen arvokkaasti kaivoi povitaskustansa hienon lompakon, otti siitä nipun punalaitaisia seteleitä ja katsoen vuoroin isäntää, vuoroin nimismiestä silmiin kysäisi:

Syntyi yleinen hämmästys ja ihmettelyn sorina. Peläten joutuvansa, uudelleen naurun ja pilkan alaiseksi liuskasi isäntä:

»Sanoppas se sana, vielä toinen kerta», sinutteli Matti isäntää yleisön myötätunnon kannustamana.

Huomattuaan pikaisuudessaan lausuneensa liikaa jo ensi kerrallakin isäntä, kiiruhtaen kääntämään huomion toisaalle, huusi kiukusta punaisena kiehuen:

Kilpailuinnon tartuttamana kiihkeimmät köyhistä paremman puutteessa koristelivat nyrkkejänsä tai nyökyttivät ruumistansa; ja käden käänteessä Matti kohosi korkeuksiin vertaistensa silmissä.

»Mitäpä kummeksimista siinä on. Ymmärrettiinhän se jo alun alkaen, että
Matti on vain suuna ja joku toinen säkkinä — kukahan liekin.»

Samoin lienee ajatellut isäntä itsekin, koskapa hän antoi kilpailijansa pitää viimeisen sanan.

Maksettuaan huutonsa Matti väänsi aitan oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja yleisön kunnioittavasti jakaantuessa kahtaanne kulki kujannetta myöten väkijoukon läpi kuin voittoisa sankari sotakentältä.

Isoahola lähti Jylhänmäestä hyvin pahalla päällä kotiinsa tultuaan hän kutsui Pekan kamariinsa ja kysyi:

»Sinunko rahoillasi se Lillukan Matti siellä huutokaupassa rehki ja rehenteli?»

»Etkö sinä, tomppeli, ymmärrä sen vertaa, että jos valtakunta karkaa itseänsä vastaan, niin se joutuu kylmille — niinkuin Sanassa sanotaan?»

Isäntä mietti hetken päästäksensä perille poikansa kummallisesta menettelystä, sanoi vihdoin:

»Hutsuun… Jumaliste!» sähähti Pekka ja ponnahtaen seisaalle iski nyrkkinsä pöytään, niin että huone kumahti.

Kun oltiin tämän jälkeen vaiettu kotvan aikaa, alkoi isäntä sanella kuin peruuttamatonta päätöstä:

Tuntien mahtinsa riittämättömyyden — ehkä ensi kertaa elämässään yrittäessään taivuttaa poikaansa tahtonsa alle — isännän oli pakko turvautua vieraaseen apuun:

»Ei enempää kuin tekään seitsemättä käskyä», vastasi Pekka käyttäen samaa kaksiteräistä miekkaa.

»Neljätoista tuhattakaan ei olisi liikaa. Jos omistajat olisivat saaneet osapuillekaan kohtuullisen hinnan talostansa, niin vanhoille olisi velkansa maksettuaankin jäänyt elämistä lopuksi iäksensä.»

»Mutta voihan asiaa jollakin tavoin auttaa vielä. Minä otan osastani
Jylhänmäen.»

»No niin no… hyvä, kunhan nyt ensin talonkin», sanoi isäntä hyvillään siitä, että sai puolenkaan tahtoansa menemään läpi.

XIII

Jylhänmäen uusi isäntä jäi toistaiseksi asumaan lapsuuden kotiinsa, käyden talossansa vain silloin tällöin antamassa palvelusväelle työohjeita ja määräyksiä. Entiset haltijat saivat olla vapaasti ja syödä talon pöydässä kuten ennenkin. Pekan talon ottamisen tarkoituksena olikin saada siten tilaisuus elättää ja hoitaa vanhat luonansa hautaan asti. Mutta kun hän esitti asian Joonaalle, ei tämä ottanut sellaista kuuleviin korviinsa.

»Vai sillä lailla, että kun ensin on raiskattu ja murhattu ja ryöstetty, kilvan isä ja poika, niin sitten tunnon suun tukkeeksi silitetään kuin piestyä koiraa. Vaikka minun pitäisi keppi kädessä kerjätä — ja sehän tie tässä edessä on — niin sittenkään minä en taivu ottamaan armopalaa teidän kummankaan kädestä», purki hän kertakin Pekalle katkeruuttansa.

Huutokaupan jälkeen Joonas oli tullut entistäkin synkemmäksi ja itseensä sulkeutuneemmaksi. Saara olisi kyllä omasta puolestansa ollut anteeksi antavampi ja mielelläänkin suostunut tarjoukseen, mutta Joonaasta eroaminen ei tullut kysymykseenkään. Kun Pekka aikeissansa pettyneenä vanhusten suhteen viittaili joskus siihen suuntaan, että ainakin Kaisun tulisi jäädä hänen hoiviinsa, juosta kipaisi tyttö mummon luokse ja itkien kietoi kätensä tämän kaulan ympäri niin kiinteästi, että jo siitä saattoi päättää: noita kahta ei erota kukaan.

Eräänä aamuna joulukuun alkupuolella Joonas nousi vuoteeltansa eteistuvassa hyvin varhain ja meni tupaan, jossa näin öisin ei ollut ketään asujamia, sillä palvelijat nukkuivat mieluimmin joutilaiksi jääneissä kamareissa kuin suuressa kolkossa tuvassa. Tehtyään pystyvalkean takkaan Joonas haalisti palasella vähän vettä, jolla valeli naamaansa, ja siveli sitten uunin korvalta ottamastaan puukupista suopaa leukaansa ja poskiinsa. Mutta ennenkuin ryhtyi partaansa ajamaan, katsoi hän ison aikaa veitsen kirkasta terää, niinkuin olisi pelännyt laskea sitä niin likelle kurkkuansa.

Ajettuaan partansa ja peseydyttyään hän käveli pöydän luokse, jolla oli perheen koko liinavaatevarasto, lukuun ottamatta huutokaupasta hylyiksi jääneitä riekaleita, jotka pesun ajaksi oli puettu ylle. Eilissä iltana Saara oli kaulannut vaatteet ja pannut ne pöydälle jonkinlaiseen arvojärjestykseen: ensinnä oli Joonaan rohdinpaita ja alushousut samassa käärössä ja sen vieressä Saaran paita palttinaisine yläsineen ja piikkoisine alasineen. Seurasi sitten Kallen alusvaatteet ja viimeisenä Kaisun pieni palttinapaita.

Pukeuduttuaan puhtaisiinsa hän lisäsi puita takkaan, istui rahille tulen ääreen ja katseli jonkinlaisella katkeralla nautinnolla, kuinka levoton elementti tulisilla kielillänsä lipoi kuivia halkoja herkutellen kuin peto saaliillansa, kunnes vihdoin huhnautti punaisen vaippansa niiden ylle.

— Tuolla lailla — tuolla lailla se on vastoinkäymisen pahahenki nuoleksinut minuakin, joka olen sen pätsipuuksi valittu: ensin harvakseen, sitten yhä nopeammin — enkä aavistanutkaan, kun jo olin liekkien ympäröimänä kaikilta puolin. Kostinhan kyllä rimpuilla vastaan, räiskyä ja rätistä kuin nuo kuusiset halot, mutta se ei hellittänyt otettansa, eikä hellitä ennenkuin tuhkana olen.

Hänen mietteensä keskeytti tuvan peräseinältä kuuluva särähtävä ääni kuin heikon rinnan korahdus. Joonas käännähti istuimellansa ja loi kunnioittavan katseen vanhaan seinäkelloon. Valkeaksi maalattu sinikukkainen taulu oli aikojen kuluessa pinttynyt melkein mustaksi, ja alkuperäisten raetallipainojen asemesta riippui ketjujen päässä raskaat hiekkapussit, toinen hiukan alempana toista. Hetken kuluttua kuului kellon sisästä toinen, heikompi rapsahdus ja sen välittömänä jatkona kiihtyvää surinaa, niinkuin jaloistaan kiinni tarttunut jättiläismehiläinen olisi siipiään kiivaasti värisyttäen pyrkinyt vapautumaan vankeudestansa. Kun kello viimein tuntui olevan aivan nikahtumaisillansa, pudota moksahti vasara alas — ohi lyömävieterin. Vaan vaikka vasara tyhjää tapasikin, aiheutti sen liike kuitenkin vieterissä hiljaisen, kumean metallisoinnin, joka juhlallisesti aaltoillen tuntui etääntyvän kuin jonnekin kaukaisuuteen.

Vähäistä myöhemmin alkoi sama surina uudelleen, ja vaikka kellon taulu oli edessä, Joonas melkein näki, kuinka vasara hitaasti kohosi ylös, putosi taas raskaasti alas tyhjää iskien ja jatkoi niin edelleen — viisitoista lyöntiä luki Joonas.

— Eihän tuo ole ihme eikä mikään, vaikka alkaa sortuakin vanhan ääni ja vaikka hairahtuukin toisinaan laskuissansa — oikeatahan kuitenkin koettaa aikaa sormellansa näyttää. Uskollisena palvelijana se on siinä seinällänsä astunut yötä ja päivää, näyttänyt tunnilleen ja minuutilleen tämän talon asujainten synnyinhetket ja kuolinhetket ja salaperäisesti rapsahtanut, milloin loitommallakin — kaukaisissa maailman äärissä asti — sielu on tullut ruumiiseen tai lähtenyt siitä.

Joonas kurkotti orsilta päreen, otti siihen tulen takasta ja käveli hiljaisin askelin eteisen läpi vierastupaan. Pysähtyen ovensuuhun hän kohotti valkeansa ylös ja jonkin mielijohteen aiheuttamana antoi katseensa harhailla ympäri autiota huonetta, jossa kalustona huutokaupan jälkeen oli vain pari ontuvaa tuolirania. Lopuksi hänen huomionsa kiintyi lattialle kyhättyyn olkivuoteeseen, jossa syvään uneen vaipuneena nukkui Saara ja häneen kiinni painautuneena Kaisu, käsi mummon kaulalla. Erillään vuoteen toisella laidalla nukkui Kalle suu auki, hiljaa kuorsaten.

Voimatta irroittaa katsettansa nukkujista Joonaan sai valtoihinsa yli äyräitten tulviva haikeus, jollaista hän oli ajoittain tuntenut Hilma-vainajan katoamisen jälkeen.

— Ne ovat tuossa rääsyisellä vuoteellansa — Saarakin, vanha ihminen — kuin avuttomat linnunpojat pesässänsä. Ja minä, jonka pitäisi olla heidän tukensa ja turvansa, minä olen yhtä avuton.

Joonaan käsi kohosi silmien eteen, niinkuin hän olisi tahtonut kätkeä kasvonsa voimattomuutensa häpeästä, ja ruumis alkoi nytkähdellä äänetöntä, kyyneletöntä itkua, kuten taannoisena kesäyönä Hilma-vainajan aitan kynnyksellä. Päreen häilyvä liekki toisti tulta pitävän käden välityksellä sielun vavahtelevat liikkeet, heijastaen ne valon ja varjon vaihteluina aution huoneen seiniin, kattoon ja nukkujien kasvoille.

Vihdoin kuului Joonaan sieraimista pitkä, viheltävä sisään- ja uloshenkäisy, kasvoilla oleva käsi alkoi hitaasti laskeutua alas ja sormet koukistua kuin kotkan kynnet.

— Olisi parempi heille, etteivät heräisi ollenkaan. Paras siepatakseni kirves tuvan haukasta ja antaa kolme nopeata iskua — siksi, että minä heitä rakastan… rakastan… ja sen tehtyäni vetää partaveitsellä kurkkuni poikki tai heittäytyä laiturilta Valkeisen järveen… Olisi parempi, että olisimme vainajia, me neljä. Kaivaisivat kuopan jonnekin Hohon sydänmaalle — eli latoisivat vaikka ketun luolaan tai kaatuneen kuusen juurikan alle neljä arkutonta ruumista, vieriviereen, niinkuin nuo tuossa, niinkuin vaatemytyt tuvan pöydällä, vanhimmasta nuorimpaan. Siellähän tuota on jo siemenen sukua ennestäänkin, ja sielläpä häntä lahoaisi yksin main Jylhänmäen koko hävinnyt suku… Nyt sen sijaan lähtevät raastamaan elävänä hautaan — vaivaisten huutokauppaan pitäjäntuvalle…

Joonas kääntyi selin vuoteeseen ja tahtomattansa alkoi kallistua ovea kohti, niinkuin jokin vastustamaton voima olisi vetänyt häntä. Epäröiden viipyi vielä käsi oven lukolla, mutta viimein levisi kasvoille päättäväisyys, jäykkä ja ilmeetön kuin teräsjää myllertävän myrskyn jäähdyttämän tyynen veden pinnalle.

Hän avasi oven hiljaa kuin varas, ettei herättäisi nukkujia. Palattuaan jälleen eteistupaan hän asetti orsilta ottamansa uuden päreen poikittain hampaisiinsa ja tietämättänsä puri sitä niin, että hampaat kävivät melkein yhteen. Tarttui sitten molemmin käsin kirveeseen ja kohottaen sen iskuvalmiiksi asettui hyökkäysasentoon kuin peto.

Mutta silloin, ratkaisevalla hetkellä, tölmähti Musti nurkastansa ja pysähtyi muristen lattialle vuoteen ja murha-aikojan väliin. Sen irvistävistä ikenistä, verestävistä silmistä ja uhkaavasta asennosta Joonas luki kuin kirjasta: Tapa minut, mutta jos askeleenkaan astut nukkujia kohti, niin siinä tuokiossa minä kimmahdan kuin raketti kurkkuusi ja puren — puren.

Tämä odottamaton väliintulo jähmetytti Joonaan kuin säikähtyneen käärmeen. Seisten kuvapatsaana paikallansa hän ensi hämmästyksessään ei ollut varma siitä, oliko hämärästä nurkasta hyömähtänyt ilmestys Musti vai joku muu sitä muistuttava. Tultuaan vihdoin vakuutetuksi, että se todellakin oli Musti, johtui mieleen ajatus, että koira ei tullut omasta alotteestansa, vaan jonkun muun lähettämänä ehkäisemään verityötä, jota hän sitten huutokaupan oli viikkoja mielessänsä hautonut. Rohkenematta katsoa Mustia silmiin, jotka värähtämättä olivat yhä häneen kiinnitettyinä, Joonaan sydämen ympäriltä alkoi jää murtua.

— Antaisitko sinä henkesi heidän puolestansa — sinä, koira?… Ja minä… minä…

Hän piilotti kirveen nopeasti uunin soppeen ja kiiruhti melkein juosten vuoteen luokse, Musti kintereillä pitäen tarkasti silmällä hänen aiheitansa. Tarttuen jotenkin kovakouraisesti vaimonsa olkapäähän Joonas kähisi hätäisesti:

Nukkujan avattua silmänsä ja valon häikäisemänä nähtyään hämärästi vuoteen yli kumartuneen miehen kauhistuneen katseen hän kohoutui säikähtäen istualle ja huudahti:

-Enpä minä ole mielestäni mikään unikeko, mutta miten lie — tuossa juuri ennenkuin herätit — miten lie niin kummasti painostanut», sanoi Saara.

»Niinkuin jokin raskas esine olisi laskeutunut rintani päälle… Sinä olet tainnut jo kauankin valvoa, kun näkyy…»

»Näkyy olevan päreesi noin pitkällä karrella — ja niitähän on karsia tuolla lattialla kokonainen karho. Mitä sinä olet täällä oikein puuhaillut?»

»Mitäpähän lienen hommaillut — istuksinut ja tupakoinut. Mutta nouskaahan jo, pitää lähteä», hoputti Joonas ja pistettyään päreensä uunin rakoon alkoi kävellä tupaan, niinkuin hänellä olisi ollut erikoinen kiire matkalle.

»Noustuunpa noustaan… Kaisu, tyttöni, avaahan silmäsi jo… lähdetään humman rekeen», herätteli mummo hellävaroen lasta.

Tultuaan kesken untansa havahdutetuksi Kaisu alkoi tuhertaa itkua. Mutta kun mummo muistutti jo ennen puhuttua asiaa, että hän nyt saa ajaa hevosen reessä, saa nähdä kirkon ja paljon muuta, lakkasi tyttö itkemästä ja aikoi nousta ilman muuta.

»Eikös minun pieneni muista, mitä ylösnoustessa on tehtävä?» huomautti mummo.

»Jaa niin», sanoi Kaisu, polvistui vuoteelle, asetti kädet ristiin rinnallensa, käänsi kasvonsa ylös kattoa kohti ja isoäidin kuiskaten säestäessä ja Mustin lattialla pää kallellaan ottaessa äänetönnä osaa, luki mummon opettaman siunauksen lapsellisen hartaasti:

»Hella tiunatkoon meitä ja valjelkoon meitä. Hella valittakoon katvonta meitän päällemme ja olkoon meille almollinen. Hella kääntäköön katvonta meitän puoleemme ja antakoon meille iankaikkiten lauhan. Itän ja Pojan ja Pyhänhengen nimeen. Amen.»

»No, Saarla — sanon Saarla, kun on tultu niinkuin saman arlvoisiksi — miltäs nyt tuntuu mielellesi?» kysyi Riikka entiseltä emännältänsä kuin vasta-alkavalta ainakin.

»Kysyy häntä Riikka itseltänsä, miltä nämä tämmöiset matkat tuntuvat», vastasi Saara.

»Hehee!… ei sitten kerlassa miltään, onpahan kuin joulukirlkkoon lähtisin. Minä en olekaan härlkävierlas näissä pidoissa; ja totut sinäkin, kunhan istut rliikin rlekeen niin monta kerltaa kuin minä olen istunut. Etkähän tuota niin kovin murlheelliselta näytäkään sinä; mutta miten lie sinun laitasi, Joonas — sanon Joonas — kun siinä niin ääneti istut ja murljotat?»

»Mitenhän lie», murahti Joonas, seuraten syrjäsilmällä Mustia, joka lähellä istuen kuin vartiana heittää luimautteli häneen epäluuloisia, halveksivia silmäyksiä.

Eivät olleet suuret muuttotavarat matkaan lähtijöillä: Saaralla eväsnyytti kädessä, Kallelta rääsyihin kääritty viulunsa kontissa ja Joonaalla kainalossa vanha seinäkello, jonka muuan armelias isäntä oli huutanut nimenomaan hänelle, kun tiesi, että Joonaan oli siitä melkein mahdoton luopua.

»Hella jumala, kun nyt Maija jäi. Mutta älähän itke, kylän täti antaa uuden nuken», lohdutteli mummo.

Vähitellen Kaisu rauhoittuikin, ja nahkasten alle huppuun peitettynä hänestä tuntui kuin mentäisiin takaisin päin, kunnes viimein nukkui mummon syliin.

»Kunhan vain ei vielä kerta tultaisi takaisin tätä samaa tietä, iloisemmalla mielellä kuin nyt lähdetään», sanoi Saara Joonaalle. »On tuo olemassa vanhain sana, että, minne jotakin unohdetaan, sinne jälleen palataan.»

»Vaikka ei pitäisikään, mutta minun sydämessäni pilkoittaa kuin pimeässä yössä yksinäinen tähti semmoinen aavistus, että emme me vielä lähde Jylhänmäestä viimeistä kertaa.»

»Te muut palannette, mutta niinä en voi ikänä astua jalkaani eteistuvan… luota… sen talon kynnyksen yli», sanoi Joonas.

Peitteellä hänen sylissänsä oleva kello helisi alati, ja tien epätasaisilla kohdilla löi vieteri kumeasti kuin kirkonkello — kuin hautajaiskello, ajattelivat vanhat. Toisinaan karahti reen antura ilkeästi parahtaen kiveen vähälumisella tiellä, välähdyttäen istujain alla kirkkaan, säkenöivän tulen, jolloin Joonas aina hätkähti ja alkoi vavista.

Mikähän vapisuttanee», sanoi Joonas ja kallistui reen laidalle mahdollisimman kauas vaimostansa.

Joko sen Mustinkin jalkoja alkaa vanhuus vaivata vai miksi se meitä tuossa sivullasi hypäten niin kiinteästi seuraa kuin pyrkisi rekeen», koetti Saara pitää keskustelua vireillä.

»Lie hänellä omat vaivansa ja pyrkimyksensä hänelläkin», vastasi puhuteltu, leukojen melkein loukkua lyödessä.

Kun Joonaasta ei tuntunut olevan puhetoveriksi tällä kertaa, vaikeni viimein Saarakin. Ajettiin ääneti virsta virstalta asumattomia, metsäisiä taipaleita. Tultua vihdoin asutuille seuduille näkyi siellä täällä heikko valon tuike pimeästä yöstä.

Joko nyt lie ylösnousun ajat vai mitä tulia ne on nuo, kun ovat niin himmeitä?» kysyi Saara.

»Ne on vaivaisten valoja. Nukutaan kai sitä vielä noissakin taloissa, mutta niissä on jokaisessa joku lähtemässä näille samoille matkoille», sanoi Joonas.

Varhaisten valojen näkeminen johti Saaran mieleen pian lähestyvän suuren juhlan, josta hän ei malttanut olla miehellensä huomauttamatta:

— Niin, missä viettäisimmekään, ajatteli Joonas kauhistuneena, ja missä varsinkin minä itse jouluani viettäisin, jollei Musti tullut väliin. Mutta ääneen hän sanoi vain:

Matkustajien päästyä päivän vaietessa kirkolle oli siellä jo ennen tulleita hevosia kuin parhaina kirkkopyhinä. Ja yhä uusia tuli — laitiota, reslaa, työrekeä ‒ kaksin, kolmin hengin ja kokonaisin kuormin — sylissä kannettavaa ja keppi kädessä kävelevää, tervettä ja sairasta, sokeata ja näkevää, hullua ja viisasta. Keskeytymättömänä virtana ne soluivat suuren pitäjäntuvan ovesta sisään. Ja siihen virtaan yhtyivät osana jylhänmäkeläisetkin.

XIV

Ristinkankaan halki ampuu maantie suorana viivana, nousematta tai laskematta, länkeämättä oikeaan tai vasempaan. Solakat taivaslakiset petäjät rajoittavat näköalan sivuilla käden ulottuville; vain eteen- ja taaksepäin avautuu kulkijan katseelle etäisyydessä kapeneva maantieaukko niin kauas kuin silmä kantaa.

Eräänä syyskuun iltapäivänä kävelee tätä asumatonta taivalta kirkolta päin tullen pitkä mies, selässä, tuohikontti, jonka kielen alta pistää esiin osa viulun kaulaa ja käyrää. Musta hattureuhka kattaa päälaella valkoista tasatukkaa. Kulkijan jaloissa on virsut ja yllä kuluneet sarkavaatteet, jotka ovat paikatut eri värisillä vaatetilkuilla; housujen takapuolessa hohtaa suuret punaiset paikat, muistuttaen paviaanin istuinpakaroita. Katse luotuna kiinteästi sisäänpäin hänen kulkunsa on milloin kiihtyvää, milloin hidastuvaa, vieläpä hän toisinaan pysähtyykin hetkeksi, puhuen katkonaisesti itseksensä, niinkuin olisi oikeudessa riita-asiaansa ajamassa.

»— — Joo, minä, Kalle Joonaanpoika, olen Jylhänmäen laillinen perillinen, niinkuin korkea oikeus hyvin tietää… Hilmanko perintöosuus?… Minä olen Hilmaa vormyntäri niin kauan kun hän tulee osaansa ottamaan… Jaa Ville?… Ee… ei se se… ne on näinä Isoaholat altavastaajia, isä ja poika… Niin mitäkö kannetta?… Kannustan omankäden oikeudesta lain varjon alla… Vieraitamiehiä?… Oojah, kyllä on… Riikka, tulehan tänne… Kuule, jos puhut minun pussiini, niin korppukahvit saat… Aivan niin — niin oli kuin Riikka sanoo, että ei Ristuksen killinkiä. — — Top!… minä jäävään Isoaholan vieraan miehen… No, jos lie papinkirja puhdas, niin puhukoon sitten — mutta muista valaasi!… Älä hele… älä valehtele!.. Jos lie isä lainannut, minä en… Ääbääh!… Hehehe… Miksei lautamies avaa peltiä, kun korkea oikeus käskee, että piru saa viedä kelmin sielun uunin piipun kautta helvettiin. — — Mitäh?… Ulosko päätöksen ajaksi? Mennään… Kyllä sinä, Isoahola, luulit olevasi suurikin viisas, mutta osaan sitä minäkin kymmeneen asti lukea — osaan. — — — Mitä se jahtivouti?… Tuomiota kuulemaan? Tullaan… Eihän perhana!… johan nyt myrkyn lykkäsi… Minä vedän hovräättiin!»

Silmissä kipenöivä viha, parta järähdellen Kalle käveli kiivaasti eteenpäin, ruumis etukumarassa ja joka nivelessään retkahtelevat kädet edessä huitoen käynnin tahtiin, ikäänkuin hän menneitten sukupolvien kehityksen unohtaen olisi kaukaisten esi-isiensä tavoin pyrkinyt tukemaan asentoansa myöskin eturaajoillansa tai tarttumaan puitten oksiin puoliavoimilla kourillansa.

Vihdoin hän yhtäkkiä pysähtyi ja vilkuili ympärillensä kuin olisi unennäköönsä herännyt. Taival oli Kallelle ennestään perin tuttu, mutta kun hän nyt tunnusteli seutua, ei hän saanut käsitystä kulkemansa matkan pituudesta, ei tietoa siitä, oliko hän kankaan alku- vai loppupäässä; ja mikä pahinta, siinä katsellessaan ja kääntyillessään hän oli kadottanut alkuperäisen kulkusuuntansa, niin että hän lopulta ei tiennyt, mistä päin oli tullut ja minne olisi mentävä.

Tien ohessa siinä oli punainen virstantolppa. Kalle katsoi ison aikaa sen valkoisiin poskiin maalattuja mustia numeroita, ja vaikka hän ei niistä mitään ymmärtänytkään, oli hänellä kuitenkin hämärä tunne, että virstantolpan pitäisi voida jollakin tavoin neuvoa hänelle tietä.

Kun mykkä pylväs ei antanut toivottua apua, heitti Kalle taas kysyviä, hätääntyneitä katseita kummallekin taholle, mutta samalla tavalla kapeni metsäaukeama pystysuorin seinin molemmin puolin siniseen kaukaisuuteen, ja maantie sen pohjalla oli kuin kahtaanne kapeneva keltainen nauha, jonka leveimmältä kohdalla hän itse seisoi.

Kalle käveli jo jonkun matkaa takaisin entisiä jälkiänsä, kun hän sattumalta huomasi tiepuolessa kallistuneen, puolilahon puuristin, joka aikoinaan oli pystytetty muistoksi sen johdosta, että tällä paikalla oli murhattu postinkuljettaja ja ryöstetty kallis posti eräänä syysyönä, vuosia sitten. Tietäen tästä olevansa kankaan keskipalkoilla Kalle kääntyi niin, että risti oli oikealla puolella, ja jatkoi arvelematta matkaansa. Kun hän neljän viime vuoden aikana kerran kuussa oli kulkenut Ristinkangasta aina samaan suuntaan, olivat myöskin virstanpylväät joka kerta oikealla kädellä; ja sitä seikkaa hänen mielensä äsken kangasteli, vaikka ei jaksanut kirkastua selväksi muistoksi, sillä virstantolpat eivät olleet syöpyneet hänen sieluunsa niin syvään kuin risti.

Mitähän lie taivaltanut virstan, pari, kuu hän jälleen hiljensi kulkuansa. Siinä kävellessään hänen korviinsa oli alkanut kuulua kuin tuulen huminaa, vaikka oli seisova ilma. Tietäen entisestä kokemuksesta sen merkityksen hän pysähtyi ja jäi ikäänkuin kuuntelemaan ja odottamaan. Kauan ei viipynytkään, kun korvat paukahtivat umpilukkoon niin kovasti, että päähän koski. Sen jälkeen seurasi niin syvä hiljaisuus, että Kallesta tuntui, kuin hänen sekä sisä- että ulkopuolellansa olisi ääretön, peloittava tyhjyys.

Samoinkuin vuosia sitten sairasvuoteella entisessä, kodissansa ja monta kertaa sen jälkeen, alkoivat hänen kätensä nytkin vaistomaisesti nousta ja laskea kuin tahdinviittaajalla, suu vetäytyi hymyyn ja puoliavoimissa silmissä kuvastuva jännittynyt tarkkaavaisuus ilmaisi niin suurta henkisten voimain keskitystä, että hän tällä haavaa ei voinut havaita mitään ulkopuolella omaa, sisäistä maailmaansa.

Kun korvien umpilukko oli vähitellen avautunut, otti Kalle viulun kontistansa, purki sen kääreistä ja alkoi soittaa siinä maantiellä keskellä Ristinkangasta, koettaen soittimellansa jäljitellä niitä säveliä, joita oli kuullut toisilla korvilla, toisesta maailmasta.

Ainoa kuulija lienee ollut siipiorava, joka ilmaisi iloansa liitämällä maantien yli pitkän petäjän latvasta vinoon toisen petäjän oksille, rävähti ketterästi runkoa myöten latvaan ja teki taas ilmamatkan tien toiselle puolelle, jatkaen tätä leikkiänsä niin kauan kuin soittoa kuului.

Ristinkankaalta kääntyy sivutie Hohonkulmalle, jonne Kalle aikoi yöksi. Syysilta alkoi jo hiukan hämärtää hänen ehdittyä entiselle kotiseudullensa. Toimittuaan maantieltä kiviä taskuunsa ja rouhaisten tienohesta aidan seipään latvan kepiksi käteensä hän hammasta puraisten ilmestyi kylän raitille kuin paimenpoika David filistealaista vastaan.

Kulkijan ollessa vielä etäällä ensimäisen talon maantiekujalla alkoi koira, kylän etuvartiona kankaalle käsin, haukkua vouskahdella kotinsa portilla, niinkuin se olisi jo kaukaa vainunnut, kuka tulija oli, mutta ei ollut kuitenkaan siitä vielä täysin selvillä. Päästyään varmuuteen asiastaan se kiiti kuin nuoli tulijaa vastaan.

Kalle ei ollut tästä yksinäisestä rähisijästä tietääkseenkään, heristihän sille vain huvikseen nyrkkiänsä. Hän tiesi, että tämä oli vasta alkusoittoa, oli kuin vartiota pitävän variksen varoitusraakumista haukan ilmaantuessa näkösälle.

Mutta sitä mukaa kuin kulku edistyi kylän läpi, lisääntyi saattojoukkokin. Koiria sinkoili aitojen yli tienvarsipihoista, niitä laukkasi huohottaen syrjäisistä asunnoista peltojen poikki ja polkuja pitkin, ja kaukaa metsän rannoilta kuului sieltä täältä mukaan pyrkivää, kipeätä uikutusta.

Joukon kasvaessa kasvoi rohkeuskin. Ei kenellekään, ei mustalaisille eikä oudosti hajuaville ryssillekään koirat olleet niin vihaisia kuin Kallelle. Paitsi kädessä olevaa keppiä, konttia selässä ja kauttaaltaan ärsyttävää ulkoasua, paisutti niiden sappea hänen housujensa takalistossa hohtavat punaiset paikat, jotka erikoisesti näyttivät olevan niiden irvistelevien hampaitten maalitauluna. Mahdollista on, että älykkäät eläimet olivat vaistonneet tuon määräajoin palaavan kulkijan jossakin suhteessa olevan heidän tasollansa, mutta, kahdella jalalla kävelevänä ei kuitenkaan heihin kuuluvan, ja myöskin tästä syystä koettivat kootuin voimin karkoittaa vastenmielistä sekailmiötä pois alueeltansa. Suurinta suuta pitivät heikoimmat ja arimmat pikku rakit, joiden kimakka, soinnuton nalkutus muistutti nopeita vasaran iskuja kiintonaiseen teräkseen. Isot koirat lauskuttelivat harvakseen kumealla, sointuisalla äänellä kuin kurikalla olisi jymäytelty onttoon honkaan.

Aluksi Kalle koetti lepyttää kiusaajiansa ystävällisellä puhuttelulla ja taputtamalla kädellä reiteensä.

Mutta moinen suostutteleminen nostatti vain uuden niskakarvoja yhä korkeammalle.

»Helvetin hounit!» karjaisi hän ja huitaisi ahdistajia kepillänsä, jolloin ne nopeasti leiskahtivat leikkaamalle rynnäten samalla takaisin entisiä kiukkuisempina.

Singahtipa silloin kivi laumaan, kuului kipeä ulvahdus, ja joku rakki nilkutti kolmella jalalla loitommalle nuolemaan satutettua jalkaansa.

Vaikka koirat entisistä kokemuksista viisastuneina eivät hevin uskaltaneet tulla saatettavansa seipään ulottuville, hidastuttivat ne kuitenkin Kallen kulkua niin kiusallisella tavalla, että hän päätti ryhtyä samaan keinoon, jonka avulla joskus ennenkin oli onnistunut vapautumaan vainoojistansa.

Tien varrella siinä oli musta riihi. Kalle asettui selin seinää vasten välttääkseen hyökkäystä takaa päin, otti viulun kontistansa ja alkoi soittaa hyvin pitkäveteistä, surullista säveltä. Koirat hätkähtivät, tulivat levottomiksi ja näyttivät ikäänkuin häpeävän: ja kun toinen ei tahtonut jäädä toisen taakse, asettuivat ne vieriviereen istumaan puoliympyrään soittajan eteen. Siinä oli rinnan isoa ja pientä koiraa; mustaa, punaista, valkoista, kirjavaa, pysty- ja luppakorvaa. Hartaan näköisinä, pää kallellaan ne kuuntelivat, mutta pitkään aikaan ei soitto jaksanut tehota syvemmin niiden ärtyneisiin mieliin.

Lopulta alkoivat kuitenkin yhden ja toisen jalat hiljaa vavahdella, värinän siirtyessä vähitellen muuhun ruumiiseen, ja ennen pitkää koiralauma värisi kuin vilussa. Kun vihdoin muuan suuri koira kohotti tylpön kuononsa korkeutta kohti, möristen syvältä kurkustansa määrättömän alakuloista säveltä, nousi kuono kuonon jälkeen ylös, ja koirien sekakuoro, jossa kaikki äänialat olivat edustettuina, ulvoa jullitti viulun säestyksellä taivaalle sukunsa vuosituhantisia kärsimyksiä.

Olipa Kalle hämärästä huolimatta huomaavinaan niiden silmissä kosteata kiiltoa ja kyynelen tapaista kimallusta.

Vielä jonkun aikaa soiton tauottuakin koirat jatkoivat sanatonta veisuansa. Kun ne vihdoin lakkasivat, näytti sulanut viha niiden sydämissä vaihtuneen lemmen tunteisiin. Jättäen kulkijan rauhassa kapaloimaan viuluansa ne häntäänsä liehakoivasti heiluttaen alkoivat nuohostella toisiansa. Urospuolisten valittua itselleen sopivan parin koirat illan kuhjassa poistuivat syrjäkaria kaksin ja kaksin.

Kallen saavuttua yöpaikkaansa, kylän toisessa laidassa olevaan Korpelan taloon, leimusi tuvassa jo takkavalkea ja talonväki puuhaili puhdetöissä, Lausumatta sanaakaan tervehdykseksi hän riisui kontin selästänsä, ripusti sen viilekkeistä naulaan ja istui vaieten ovensuupenkille.

Talonväki ei kiinnittänyt tulijaan näköjään vähintäkään huomiota; päinvastoin näytti itsekukin saaneen sysäyksen ahkerampaan askarteluun: piikojen rukinpyörät alkoivat hyrrätä kiivaammin, renkien pitkät pärepuukot välkähdellä vilkkaammin ja pöydän päässä nuottaa kutovan isännän verkonkäpy sujahdella sukkelammin. Mutta silmien nauravasta ilmeestä ja huulten hymystä saattoi arvata, että he ajattelivat kaikkea muuta kuin työtänsä. Ainoastaan karsinasängyn laidalla ruumistaan nuokuttelevan mummon ryppyiset kasvot muuttuivat entistä vakavammiksi, huokaukset syvemmiksi.

»Mistäs kaukaa se reessaavaanen on?» kysyi vihdoin taloon aikaisemmin yöpynyt-»kuolemankauppias», — kuoleman kauppias, sillä hänen kärryillänsä heinähäkissä oli satamäärin pieniä puutynnyreitä »kimröökiä», joka oli »kevyempää kuin tyhjä» ja jota näin sydänmaissa ostettiin tavallisesti vain ruumisarkkujen mustaksi maalaamista varten.

Kun puhuteltu vastauksen asemesta vain heittää muljautti vihaisen syrjäsilmäyksen kysyjään, puuttui isäntä asiaan.

»Onpahan muuan nöyräpäinen, tuosta, naapuritalon entisiä poikia. Tässä takavuosina sairastanut varitautia ja siitä saanut pitämistä iäkseen: vian mieleensä ja kuuloonsa.»

»Miten milloinkin. Toisinaan, kuten, näkyy olevan laita tällä kertaa, hän saa selon vain hyvin kovasta puheesta, osittain suun liikkeitten avulla, toisin ajoin taas on kuulo hyvinkin tarkka. Mutta joskus lyö vallan umpikuuroksi, ja silloin hän aina hyvin tärkeän näköisenä näyttää kuuntelevan jotakin — mitähän kuunnelle omia ihmeitään.»

»Taivaallisia ääniä», huomautti mummo nurkastansa. »Se on, tuo Jumala, ankaruudessaankin yhtäkaikki laupias: on ottanut Kallelta ymmärryksen ja osittain kuulonkin, mutta antanut hänelle sen sijaan kyvyn kuulla jo täällä ajassa niitä ikuisia ääniä, joista me muut kuolevaiset saamme iloita vasta sitten, kun vajaa lakkaa ja täydellisyys alkaa.»

»Lustin näköönen äijä muutoon, kattoopa häntä pläsihin tai muuhun munteerinkihin. Mutta jos tuallaasen osuusi rookaamahan taloottomalla taipalehella, niin luulen, jotta ouron syrän kammahtaasi. Sitä raskahinta sauvaako se tämäkin kantaa?»

»Mitäpäs se muutakaan — vaikka ei se sauva ole kyllä tämän oma vuolema», sanoi isäntä.

»Minusta on tämän Kallen kohta tuntunut vähän semmoiselta, kuin kaksi mahtimiestä olisi ojentanut liiton kämmentä toisilleen, yksi ylhäältä, toinen alhaalta, tehneet tasajakoa ja osansa saatuaan olleet yksissä neuvoin tyhjää miestä mieron tielle työntämässä. Eihän kyllä voi väittää, että lain pykälän mukaan olisi vääryyttä tehty, sillä kumpikin otti vain omansa: maanpäällinen velkoja saatavansa, toinen sen, minkä oli ymmärrystä lahjaksi antanut.»

»Niinpä kyllä. Lisänähän tosin on rikka rokas ja hämmähäkki taikinas, vaan tokkohan nua ny kumpikahan olisi pönkiltänsä pyllähtänehet, vaikka olisivat antanehetkin tarvittevaaseu pitää osan yltäkyllääsyyrestänsä. Muutoon on sielä meirän puoles jo moniin paikoon pyätty erityyset kasarmit, joiss tuallaasia ja muita vaivaasia hoiretahan, ja mihinä ei sellaasia vielä oo, sielä sijootetahan vaivaaset taloohin ympäri pitäjää.»

»Huutokaupallahan se myytiin tämäkin, niinkuin koko Jylhänmäen joukko. Mutta miten lie vasara osunut paukahtamaan Kallen kohdalle niin onnettomasti, että poloinen joutui sellaiseen taloon, jonka ymmärtämätön haltijaväki kohteli vähämielistä kuin jumalaton luontokappaletta. Talvikauden kiusaannuttuaan hoitopaikassansa tämä kevään tultua otti kontin ja viulun selkäänsä ja lähti maailmalle. Siitä pitäen hän on useat vuodet kiertänyt kuin jänis pitäjien laajuista ympyräänsä, palaten aina neljän viikon kuluttua lähtöpaikkaansa säännöllisesti kuin kuun vaihe.»

Istuttuaan jonkun aikaa penkillä mietteissänsä Kalle muuttihe takan ääreen ja otti kontistansa vanhat kirjankannet, joiden välissä lehtien asemesta oli tukku erivärisiä papereita.

»Jo ne nyt tulivat tuomiot siinäkin minun ja Isoaholan välisessä perintöriidassa», hän sanoi, selaillen papereitansa tärkeän näköisenä.

»Vai niin… No, jo oli aikakin», vastasi isäntä pöydän päästä, ripusti lasit nenällensä ja meni valkean luokse hänkin.

Kun myöskin päreenkiskojat keskeyttivät työnsä ja naiset kehruunsa, jääden käsi rukin pyörällä kuuntelemaan, vallitsi tuvassa hetken odottavaa hiljaisuutta.

»Tämän kun leväyttää Isoaholan nenän eteen, niin eiköhän tuossa ukon pöksyt ala täristä», sanoi Kalle ja ojensi isännälle lyijykynällä töherretyn paperin.

»Täsä lähestyn Minä teittiä muutamala sanalla tällä pienelä paperi Palalla ja huonola käsi alalla ja saan tietä Antaa että kun tämä jylyhämmäi kallu nyt on käymäsä sitä maliman rannan kierto Kouluva Nin olka laupijat ninkun teijän isän Laupijas on ja auttaka Majistri visauuven tielä antain Ruoka ja riitinet ja kessu piippuun ja saunan Nurkkaa kuhu hään pääsä kallistais ja Akka väk hyö voivatten otta huomijon emännän paikan ja pait sitä niin ninku viisun tekiä veisa pelmanni peliä ja rahhaa saa oneline Likka se pel Mannin saa eikä nyt sit muta tällä kerta kun hyväst vaa ja terveyksi kaikile tutuile ja tuntemattomilen ja Voika hyvin toivotta Yks sihtier.»

»Iijoo… hm… kenenkähän lie kädestä tuokin lähtöisin», sanoi isäntä ja ääntänsä korottaen jatkoi:

Pistettyään paperin takaisin kansien väliin Kalle alkoi etsiä toista, puhellen kuin itseksensä:

»Juntulan renkipojat juoksivat jälkeeni ja kuiskasivat korvaani, että hyvän hyvyyttäni ottaisin ajaakseni sen Harakka-Miinan lapsen ruokkojuttua siinä kuin omianikin. Lakituvassa koetti Juntulan Jussi kumota kannettani lailla ja evankeljutnilla, ja vähältä piti, ettei saanut sotketuksi minua samaan soppaan.»

»Sinne päin se sihtaili. Mutta kun minä sain suunvuoron ja aloin selvitellä Juntulaisen elämäkertaa, niin hörönauru siinä pääsi tuomarilta, ja irveen näkyi vetävän lautamiestenkin suuta. Eikähän siinä Jussia auttaneet laupiaat silmätkään, sen kuin pulittaa vain rahat koreasti Miinan kouraan. Sakoitin vielä kunniani loukkaamisesta — siihen kulut lisäksi. Tässä on rotokolla.»

»Selvätpä näkyy lumerot olevan… Kenen lie metsää tuossakin kaadettu, mutta ryske siinä on kankaalla käynyt, kun mokomia kaksikymmen-kolmikymmentuumaisia karilaita on syrjälleen kellistetty. Mahtaa olla sammalpäisiä jo noidenkin kannot, sillä ei niitä tuollaisia pappoja kasvakaan enää nykyajan männiköissä… Entäs, millä kannalla se on se Loksolan Oton pässijuttu?»

»Hovissa sain housuilleni, kun en kerinnyt juttujakoon ja Loksola sai riidellä yksipuoleltaan. Mutta kun nykäisin asian sinaattiin ja vilautin herroille setelin syrjää, niin siellä tuomittiin Otto maksamaan minulle kipurahat ja langetettiin sakkoon maantierauhan rikkomisesta ja murhayrityksestä. Tässäpä tuo näkyy olevankin sinaatin välipäätös.»

»Niinpähän näkyy siinä olevan oikea rotokolla, leimat ja riimerkit ja kaikki. Miten siinä lukeekaan. 'Utrak aa ähvä ahva pee ärrä oo porokollot, hallit. Soma tietää, joka hänestä selon saisi, ketkä tuossakin ovat olleet tukkanuottasilla.»

Kyllästymättä isäntä luki paperin toisensa jälkeen, ikäänkuin ne olisivat olleet tärkeitäkin asiakirjoja, ja uteliaina niitä kuunneltiin.

»Vilkaisehan vielä tuota, että emäntäkin saa kuulla, mitä laki sanoo siitä, kun minun arvoisella miehellä uskalletaan syöttää homehtunutta leipää ja keltaisia silakoita. Siinä jutussa Mullikan emäntä tarkenee vielä», sanoi Kalle antaen isännälle musteella kirjoitetun arkin puoliskon.

»Eivät ole kirvesvarressa kangistuneet sen miehen sormet, joka noitakin puustavia on pyöräytellyt. Otahan onkeesi, muija, mitä tässä huoneentaulussa emännille sanotaan», huomautti isäntä, leikkisästi ja alkoi lukea:

»Se on, tämä Kalle, Jumalan vierimmäisiä, vaikka hän maailman silmissä halpa on. Mutta kerran loppuu Kallenkin maallinen vaellus — ehkä piankin, kuka tietää — ja hän saa vaihtaa narrinpukunsa taivaan vaatteisiin, hattureuhkansa kultaiseen kruunuun, ja armopalan asemesta hän saa syödä Karitsan hääpöydässä iankaikkisesti. Ja hän saa soittaa uudella viululla uusia virsiä, joiden sävelten huminaa hänellä silloin tällöin on autuus kuulla jo täällä ajassa kuin kaukaisena kaikuna korkeudesta. Sillä, ystävät, eikö niin ole, että Herra armossaan on ottanut ymmärryksen Kallelta, sen vuoksi, että hänen olisi kevyempi ristiänsä kantaa. Herran tiet ovat korkiammat meidän teitämme ja Hänen ajatuksensa meidän ajatuksiamme. Ja Hänen armonsa ulottuu niin lavialta kuin taivas on ja totuutensa niin avaralta kuin pilvet juoksevat. Huomatkaa, asia on liian korkia. Amen.»

Vielä, lukemisen päätyttyäkin isännän katse viipyi paperissa, ja kuulijain vaistomaisesti ristiin liittyneet kädet eivät ottaneet erotuksensa heti amenen jälkeen. Itsekukin tunsi sydämessään jonkinlaista pistosta ja häpeän tunnetta, niinkuin tietämättänsä olisi tullut pitäneeksi narrinansa itseänsä ylempää, arvohenkilöä, joka valhepukunsa riisuttuaan esiintyy ylhäisessä loistossansa.

Tuvassa oli hetken harrasta äänettömyyttä kuin sunnuntaina saarnan jälkeen. Vain mummo huokaili sänkynsä laidalla:

»Mitäs protokollia ne oikeen ovat nuo, ja kuka tuallaasia on värkännyt?» keskeytti kauppias äänettömyyden.

»Asiakirjojahan ne ovat olevinaan», vastasi isäntä. »Yksi ja toinen pännään pystyvä niitä tämän pyynnöstä sepustelee tai pistää käteen muuta joutilasta paperia, mitä sattuu saatavilla olemaan. Niissä on usein hyvinkin sydäntä kutkuttavia tarinoita, tosiperäisiäkin, niinkuin tuo Juntulan Jussinkin juttu; ja sitä saa harmikseen lukea tämän papereista letkauksia väliin omasta itsestäänkin. Joskus on joukossa vakavampaakin, niinkuin nyt tuo äskeinen — eikö lie ollut jonkun papin kirjoittama. Kauppias on kai huomannut, että tämä Kalle on lakia ja oikeutta täynnä kuin taivas tyhjää. Sitä olematonta perintöänsä hän on riidellä jytyyttänyt siitä pitäen kuin kotitalo myytiin, väliin voittanut, väliin hävinnyt. Se on ehtinyt käydä jo moneen kertaan kaikki oikeusasteet, maalait, hovit, senaatit — taisipa, muistaakseni kerta kiivetä aina keisarin armoistuimeen asti. Sieltä korkeuksista asia on kerta toisensa jälkeen työnnetty takaisin kihlakuntaan, ja sama rappu rapulta kohoaminen on alkanut uudelleen. Onpa hänellä vireillä pitkällinen riitajuttu erään kuolleenkin kanssa.»

»Kuuluu kerran erään Loksola-nimisen talon suuri tallipässi päässeen irti ja puskea jysäyttäneen Kallea maantiellä pakaroille, niin että tämä oli kellahtanut selälleen ja lie siinä rytäkässä vähän loukkaantunutkin. Suuttunut siitä ja nostanut ankaran riitajutun maantierauhan rikkomisesta ja murhayrityksestä. Pian sen jälkeen isäntä tapaturmaisesti kuoli ja haudattiin, ja kun häntä Kallen taloon tultua ei sen koommin ole näkynyt mailla halmeilla, arvelee tämä isännän piileksivän tuon riitajutun takia. On koetettu kyllä selittää asian oikeata laitaa, mutta sitä Kalle ei ota uskoakseen, sen kuin vetää vainajalle huutosakkeja vangitsemismääräyksilleen toisen toisensa jälkeen, kun hän ei saavu oikeuteen asiaansa vastaamaan.»

»Kertapa he kumminkin rookaavat toisensa siinä kaikkeen korkeemmas oikeures, jota kukaan ei pääse huutosakollakaan kiertämähän ylitte eikä ympärihinsä, ja jossa kaikki riirat ratkaastahan, niin karoon pökkimiset kuin homehtunehet leivät ja keltaaset silakatkin… Soitas ny vähän sen päälle — polokkaa eli muuta syrämmehen käypää.»

»Soita… Mitä sinä siitä sitten ymmärrät», sanoi Kalle, jolla näytti olevan erikoista kaunaa kauppiaaseen, arvattavasti vain siksi, että tämä oli sattunut yöpymään samaan taloon kuin hänkin.

Vaikka kauppias koetti niellä äänettömänä Kallen loukkaavan vastauksen, saattoi kuitenkin havaita, että se kuohutti syvästi hänen pohjalaista sisuansa.

»Tämän Kallen samoin kuin monen muunkin pelimannin laita on vähän niinkuin koiran, että se ei käskien hauku. Mutta annahan sille tulla oma aikansa, annahan sen kuulla niitä omia ääniänsä, niin siihen jättää, jos siksi sattuu, syöntinsä kesken, etkä millään ilveellä voi silloin estää häntä viuluansa vinguttamasta», koetti isäntä sovittaa.

Talonväen puhdetöistä ei tullut mitään, sillä Kallen papereita luettaessa ja kuunnellessa ilta oli ehtinyt jo kylpyaikaan.

»Panehan paitasi ja housusi tuonne kiukaan päälle tangolle, että löylyssä kuolevat, mitä heissä kuolevata lie», kehoitti isäntä Kallea.

Talon miehillä kullakin oli vakituinen paikkansa lauteilla, jonka vuoksi Kalle ja kauppias joutuivat istumaan rinnan ainoalle vapaalle penkille. Kun Kalle yhteisen kylvyn aikana vain haukotteli kuuluvasti, viitsimättä tuskin vastaansa heilauttaa, tiedettiin ennestään, että hän odotteli toisten lauteilta poistumista, saadakseen jälkeenpäin kylpeä yksin omassa löylyssänsä, jota tavallisen kylpijän nahka ei sietänyt. Pohjalaisen seuratessa hänen esimerkkiään kysyi joku:

»Taitaa olla tämä täittömän löyly kauppiaalle niinkuin Kallollekin vain kohtalaista makuulämmintä, vai muistako syistä vieras ei kylve?»

Talon miesten huuhtaistua ruumistansa yhteisestä, pitkästä vesikaukalosta ja laskeuduttua alas kuivailemaan ja pukeutumaan sanoi kauppias:

»Annas ny löylyä, flikka, oikein isän kärestä, niin ruihoon tälle komeljanttarille valssia vihrallani, kunei tämä ruvennu pelaamahan mulle polokkaa fiulullansa.»

Palvelustytön heitettyä kiukaalle muutaman kipollisen vettä alkoi lauteilta harmaan, läpinäkymättömän höyrypilven seasta kuulua ankaraa vastojen iäiskettä. Kylpijöillä olisi nyt ollut tilaa siirtyä erilleenkin, mutta kun toinen ei väistynyt, niin ei toinenkaan.

»Mun syrämmeni ei sula, jollen saa niille jollakin tavoon kostaa», jylisi pilvestä pohjalaisen ääni.

»Pitäisipä siellä sulaa, kun tuntuu täällä alhaallakin olevan jo kohtalainen kylpylöyly.»

»Sehän täs kamppaalus hulluunta onkin, jotta kuta vihaasemmin vuotaa polttaa sitä kylymemmaksi jäätyy sisu, ja kuta pehmiämmäksi pinta leivotahan sitä rautaasemmaksi kovenoo syrän.»

Penkillä istuva renkipoika nyökytti päätänsä kiukaan edessä kippo kädessä seisovalle piikatytölle, että lyödä löylyä vain.

»Ajattelin vain, että päinvastaisessa tapauksessa Kallella olisi ylivoima puolellansa. Mutta nythän olette siinä suhteessa tasaväkisiä.»

»Jos entisekseen on — ja mikäpä, ettei olisi — niin kyllä siinä pojassa pitäisi asustaa pientä eläjätä kaikkia lajeja.»

»S'on tärkiä etu tälle… sillä jotta… huh helevetti!… Taitaa tällä kampraatilla olla isoompi vihta kuin mulla ja muutoonkin tihuumpi… ruosii perkeles tulta kun palakehen kirasta…. Niin jotta — kuhunkas ma ny jäinkään — jotta kyllähän täikin kynttä kysyy ja hantvärkkiä antaa kirppukin, mutta kaikista makiammin, jott' oikeen vesi kielelle kihuaa, lyöttää löylys kumminki lures.»

Yhäti nyökytti päätänsä penkillä virnottava renkipoika, ja ymmärtävästi silmää iskien lisäsi löylyä piika. Kuumuus alkoi tuntua tuskalliselta alhaalla olijoillekin: mikä hirveä hehku mahtoi ollakaan lauteilla. Kuitenkin karttoi kumpikin kylpijä päästämästä valittavaa sanaa suustansa tai ensimäisenä varoittamasta liian anteliasta löylynlyöjää.

»Ma teen sulle entisen rikkahan miehen anomuksen: Lennätäs nopiaa tänne lavoolle sankoo jääkylymää prunnivettä, jotta ma saan kastella kynsiäni: sillä, koira vieköhön, emme mekään kumpikaa lepää täällä juuri Aaprahamin helemas.»

»Ma luulen, jotta me molemmatkin alaamme ny jo olla niin kypsyneinä, jotta meirän kärventynehet kyntömme alakavat vähitellen mahtua samahan sankoohin.»

»Ei Kallelle eikä kellekään — siihen pätsiin en pistä päätäni minä», tokeni tyttö.

»Iso alla ähkää, pieni päällä löyhkää — mikäs se on?» säesti tytön virnistelevä liittolainen.

»Pirä sinä suusi… Jos mun saliltahan täältä vielä hengis palaata, niin annan vastauksen arvootuksehes: tulet jumaliste näkemähän, kuka se on, joka alla ähkyy», sanoi pohjalainen.

Lauteilta alkoi kuulua entistä kiivaampaa vastojen läiskettä, niinkuin kilpailijat olisivat vihdoinkin ryhtyneet ratkaisevaan loppurynnäkköön. Heidän näihin asti jotenkin tasaväkisinä taistellessa alkoivat toisen vastan iskut vähitellen hidastua ja heikentyä, säestäen harvakseen kuin rummun lyönnit nopeatahtista soittoa. Alhaalle käsin kuulosti kuin häviölle jäävä ajoittain yrittäisi vielä viimeisillä voimillansa pinnistää kilpailijansa tasalle, mutta hellitti pian taas otteensa, yritti uudelleen, kunnes väsähtäneen vasta vaikeni viimein kokonaan, toisen jatkaessa hellittämättä hutkituistansa.

Vähäistä myöhemmin näkivät alhaalla olijat höyrypilvestä lähenevää, punaista hohdetta kuin nousevan auringon kumotusta hajoavan usvaverhon läpi: kauppias siellä käsin ja jaloin tomumajaansa tukien konttasi lasten tavoin takaperin portaita alas, höpisten itseksensä:

Lattialle päästyään hän horjutteli saavin luokse, pisti päänsä ja kätensä hetkeksi kylmään veteen ja lysähti sen jälkeen penkille kokoon kuin märkä rätti.

Jo oli Kallekin lakannut kylpemästä, kuului peseytyvän lauteilla: nosti kahmalollaan kaukalosta vettä kasvoillensa ja käsin naamaansa hangaten päristi huuliansa, niinkuin päristelee joskus hevonen juodessansa.

Kauppiaan jonkun verran toinnuttua pahimmasta väsymyksestänsä hän penkeille katsellen kysäisi:

»Kuhunkas täältä se viisas Salomooni on karonnu?… Vaikken ma oikeen tierä, olisiko mus miestä tällä haavaa hänen arvootustansa selvittämähän.»

»Taisi tulla pako Ephyytiin, niin »Salomolle» kuin löylynlyöjällekin», vastattiin.

»Mones mua on tähän ikähäni jo pyykis pesty. Usiasti olen saanu kokia antamisen ilua, ehkä kumminki usiammin ottanu lahjani lajiinansa takaasin, niinkuu nuo kroppahani sirootetut puukoon arvet sanoomattanikin toristavat. Mutten ma tämmööses tappelus oo ikänä ollut: jotta kun toista pitääsi lyörä, niin ittiä lyö, ja kun ittiä lyö, niin sen pitääsi toisehen koskia.»

Saunasta tultuaan ja syötyään emännän antaman iltasen Kalle nakkasi kontin hartioillensa, otti orsilta muutamia päreitä käteensä ja palasi jälleen saunaan. Puhallettuani! hiilloksesta tulen päreeseen hän pisti sen kiukaan rintaan, riisuutui alasti, pesi alusryysynsä ja ripusti ne tangolle kiukaan päälle kuivamaan. Otti sitten äimän hattunsa vuorista ja alkoi kuroa mummolta saamaansa paikkatilkkua takkinsa kyynärpäähän.

Viimein hän kallistui lattialle tuomilleen oljille alastomana maata ja nukkui pian raskaaseen uneen. Oli harrasta, kylvyn jälkeistä saunahiljaisuutta, ei edes äskeisen kuumuuden pyörryttämä sirkka jaksanut laulaa kiukaan kolossa. Ainoastaan silloin tällöin tipahti laudepohjasta suuri vesipisara raskaasti karsinamultaan.

Laajaa, piiriänsä kiertäessään Kalle verotti aina vain samoja taloja: hänellä oli määrätyt aamiais-, päivällis- ja yöpymispaikkansa. Niin koneen tarkasti hän oli kulkunsa sovittanut, että voitiin jo ennakolta tietää päivälleen, melkeinpä tunnilleenkin, milloin hän ilmestyy taloon papereinensa.

Mutta nyt kevään tultua oli alkanut ilmetä säännöttömyyksiä tähän täsmällisyyteen. Yhä lyhenevin väliajoin Kalle tuli taloihin milloin sattui; usein hänen nähtiin kiivaasti astuvan ohikin ja kaventavan kierrostansa kulkemalla oikoteitse, niinkuin hänellä olisi ollut kiire jonnekin, ja entisen piirinsä kaukaisimmissa osissa häntä ikäväkseen ei oltu kuukausiin nähty ollenkaan.

Muussakin suhteessa oli miehessä tapahtunut muutoksia. Hän oli huomattavasti laihtunut, mutta siitä huolimatta näytti kuitenkin entistä nuoremmalta; valkoinen tukka oli leikattu lyhyeksi, paikkaisten ryysyjen asemesta oli yllä jotenkin ehjät vaatteet ja jaloissa melkoisen hyvät punaiset pieksut. Riita-asioistaan hän ei enää puhunut juuri ensinkään, ei luettanut papereitansa eikä kirjoituttanut uusia — Jyihänmäki oli lopullisesti voitettu. Sen sijaan hän soitti ahkerasti viuluansa, pisti tanssiksi tuvissa ja joskus maanteilläkin kulkiessaan, iski ohimennen tytöille silmää ja kutitti leuan alta.

Niinkuin tähtientutkija, huomattuaan jonkun kiertotähden liikkeissä säännöttömyyksiä, suuntaa kiikarinsa taivaalle etsien sitä tuntematonta tulokasta, jonka läheisyys on häiriön aiheuttanut, samoin koetettiin arvailla syitä ja löytää sitä salaista vetovoimaa joka Kallen kulkua kiirehti hänen radallansa. Mutta sitä ei löydetty — ellei vasemman käden nimettömään ilmaantunut messinkisormus mahdollisesti voisi viitata oikeille jäljille.

Hohonkulmalla se kyllä tiedettiin. Sinne, Korpelan taloon, Kallea veti eikä hänellä ollut kiirettä sieltä lähtemään. Hän oli jo pitkän aikaa katsellut lempeillä silmillä talon palvejijatarta, Annaa, vaikka palkattomana miehenä ei ollut uskaltanut kosaista. Mutta saatuaan pitkällisen perintöriitansa vihdoinkin onnelliseen päätökseen hän rohkaisi luontonsa ja tarjosi tytölle Jylhänmäen emännän paikkaa.

Anna ensin vähän suuttui, sillä hän ajatteli, että Kalle ei malta pitää suutansa kiinni, ja hän siten joutuu naurunalaiseksi koko maailman silmissä. Saattaapa lisäksi oikea sulhanen, Isoaholan Oskari-niminen renki, närkästyä mokomasta kujeilusta ja pahimmassa tapauksessa antaisi rukkaset. Mutta hänelle kuiskattiin: Mitä joutavia; ole myöntyvinäsi ja anna vähämielisen olla luulossansa, tuotathan siten osattomalle iloa ja kevennät kovaonnisen kuormaa. Niin ymmärsi Annakin asian lopuksi ja vastasi Kallelle harkinnan jälkeen, kuten ainakin tällaisissa asioissa:

»Otahan sitten tämä », sanoi Kallo ja antoi Annalle messinkisormuksen, samanlaisen kuin itselläänkin oli, vaikka pienemmän.

Kihlauksensa jälkeen Kallella joka kerta taloon palatessansa oli morsiamellensa pieniä tulijaisia, joita kerjäämillään rahoilla oli puodeista ostellut: makeispusseja, sukkanauhoja, rintaneuloja — antoipa hänelle kerran punakukkaisen karttuunihuivinkin.

Annan luonnolle oli hyvin tympäisevää ja vastenmielistä ottaa Kallen lahjoja, mutta tämän mieliksi otti kuitenkin. Hänen mielestänsä leikki alkoi jo mennä liian pitkälle, tai paremminkin: suhde ei enää ollut pelkkää leikkiä hänenkään puoleltansa. Kallen mentyä ja hänen viulunsa sävelten lakattua kuulumasta Annan olo tuntui niin tyhjältä ja haikealta. Usein hän ikävissään unohtui tähystelemään maantietä sille suunnalle, josta Kallen oli tapana tulla, tai katseli aitassansa hänen antamiansa pieniä lahjoja, koetteli messinkisormusta sormeensa ja punakukkaista huivia päähänsä. Mutta sitten hän yhtäkkiä saattoi riipaista ne pois kuin kauhistuneena ja kätkeä nopeasti, tuntien ruumiissaan kylmää puistatusta ison aikaa jälkeenpäinkin, niinkuin olisi pidellyt kuolleen tavaroita.

Illoin vuoteelle ruvettuaan Anna väliin ei saanut unta yökausiin. Vaikka hän sulki silmänsä, kätkeytyi huppuun peitteen alle ja tukki käsin korvansa, oli hän yhä näkevinään Kallen viuluinensa ja kuulevinaan hänen soittoansa, jossa ilon ohella värähteli suruvoittoinen sivusointu. Tällöin hän usein itkikin, tietämättä syytä siihen. Vuoteella valvoessaan hänellä oli aikaa miettiä kummallista mielialaansa, mutta kun ei saanut selkoa siitä, häntä samalla sekä suututti että peloitti. Ehkä Kalle on loitsinut hänet, syöttänyt makoisissaan jotakin taika-ainetta, lumonnut soitollansa, tai on hänen rakkautensa niin väkevä, että sitä ei voi vastustaa.

Jos tällaisena yönä oikea sulhanen sattui koputtamaan aitan oveen, kului aikaa, ennenkuin telki avautui. Oskarin istuessa sängyn laidalla tuntui Annasta kuin Kalle olisi piilossa sen alla, ja hänen oli vaikea pidättyä torjumasta sulhasensa hyväilyjä ja ilmaisemasta tälle vilpillistä salaisuuttansa.

Eräänä perjantai-iltana heinäkuun lopulla Kalle taas tapansa mukaan tuli Korpelaan, puettuna valkoiseen kaulukseen ja vanhaan kuluneeseen pitkääntakkiin. Kirkonkylän nuoret herrat ne olivat hänet näin juhla-asuun vaatettaneet, kuultuaan Kallen aikovan ensi lauantaina morsiamineen papin pakinoille. Onnettomampaa aikaa hän ei olisi voinut valita aiheellensa, sillä Annan oli kyllä määrä lähteä huomenissa pappilaan, mutta toisen kanssa. Hän oli toivonut ja melkein Jumalaa rukoillut, että Kalle ei tulisi taloon nyt, eikä osuisi vastaan maantiellä. Mutta toisinpa piti käydä.

»Tämä on kauheata!… Minä tulen hulluksi — minäkin… Mitä tästä lopuksi tulee?» hän tuskissaan käsiänsä väännellen vaikeroi, kuluttaessaan aitassansa unetonta yötänsä.

Kun hän sitten aamulla pukeutui mustiinsa, teki hänen mieli sitoa päähänsä Kallen punakukkainen huivi. Mennessään portilla odottavan sulhasensa kärryille, kysyi Kalle pihassa:

»Ei vielä, ei vielä, Kalle — sitten ensi lauantaina. Minä muuten vain pyörähdän kirkossa — rippikirkossa; pääsen tuon miehen hevosessa jonkun matkaa. Jää hyvästi, Kalle!» vastasi Anna hätäisesti ja juostuaan kärryille kiiruhti sulhastansa:

Kallen kasvoilla kuvastui surkeaa pettymystä, mutta Annan lähtö tapahtui niin pikaisesti, että hän ei ehtinyt kysyä enempää, jäi vain portille mummon ja palvelustytön kera katsoa tollottamaan tyhmistyneenä lähtijäin jälkeen.

»Siellä sitä nyt viedään — morsiantasi», sanoi mummo, kun ajajat jo olivat edenneet hyvän matkaa suoralla tiellä.

Kalle älähti kuin satutettu, tempaisi pihassa olevan saavin korvista korennon ja lähti juoksemaan menijäin jälkeen. Portille jääneet koettivat huutaen ja käsiänsä huiskuttaen varoittaa ajajia, mutta nämä olivat jo niin etäällä, etteivät kuulleet heidän huutoansa. Oskarilla ei ollut erikoista syytä katsoa taaksensa ja Anna ei uskaltanut, sillä hän arvasi, että Kalle on portilla katsomassa heidän jälkeensä, eikä hän tahdo nähdä sitä. Kun hän kuitenkin vihdoin vilkaisi jäljellensä kuin varkain, pääsi häneltä säikähtänyt huudahdus:

Nopeasti katsoi Oskarikin taaksensa, ja nähtyään julmistuneen miehen, korento ojona juoksevan jäljessä miltei saavuttamaisillansa, hän alkoi lyödä hevosta ohjasperillä selkään sen kuin ennätti.

Katsoen vuoroin taakse, vuoroin eteen, ja nähtyään Kallen yhä lähenevän Anna istui kärryillä kuin tulisilla hiilillä. Viimein hän hädissään karkasi ajajan ranteeseen ja hapuili ohjaksia käteensä pidättääkseen hevosta, samalla puhuen kiivaalla itkevällä äänellä:

»Voi, hyvä Jumala!… Kuule, hyppää sinä kärryiltä alas ja juokse metsään pakoon; sinua se jahtaa, ei se minulle pahaa tee… Oskari, kuule, älä aja, älä aja — tpr, seisota!… minä… minä rakastan sitä!»

Tämän tunnustuksen jälkeen sulhasen kohotettu käsi viipyi hetken ylhäällä kuin kahden vaiheella, lyödäkö vai eikö lyödä, ja kumpaako, hevosta vai morsianta.

»Perkele!» pääsi viimein karkea kirous sulhasmiehen huulilta, ja ohjasperät mätkähtivät hevosen selkään niin lujasti, että iskussa oli varmaan toinen puoli toisaalle tarkoitettua, vaikka, ruuna sai pitää hyvänänsä Annankin osan.

Niin mentiin yhä eteenpäin, välimatkan pysyessä ison aikaa jotenkin ennallansa: edellä laukkaa ajava, siunaava, kiroava ja hevosta lakkaamatta hosuva sulhaspari, jättäen jälkeensä kuivalle maantielle poropilven, jonka pyörteissä kuin laivan vanavedessä purjehti takaa-ajaja, korento mastona, takin liepeet takana purjeina hulmuten, kintereillä rähisevä koiralauma. Loitolla seurasi pari hätään rientävää Korpelan miestä.

Viimein alkoi kuitenkin välimatka pidentyä. Laiskahko hevonen näytti nyt todenteolla ottaneen varteen selkäänsä satelevat muistutukset ja alkavan kulkea täydellä höyryllä. Kallen alkumatkalla liiaksi pinnistetyt voimat sen sijaan vähentyivät, hengen kulkua ahdisti ja poltti kurkkua nielemänsä tomu. Siitä huolimatta hän jatkoi toivotonta takaa-ajoansa, jatkoi kauan, kunnes kaatui suulleen maantielle.

Kun jäljessä tulevat miehet Kallen tapasivat, hän hiessä uiden kiemurteli ja kieritteli itseänsä maantiellä, takoi nyrkeillä otsaansa, karjui, sähisi ja ratkesi lopuksi sudenkoloon itkeä jollittamaan.

»Taisi tuossa juostessaan saada vatsanpurun, kun heittelee ruumistansa kuin ähkytautinen hevonen», arveli toinen miehistä.

»Eikö lie nuo kivut rinnan puolella… Ei sitä olisi pitänyt narrata niissä naima-asioissa näin pitkälle», sanoi toinen katuvaisena.

Lopulta Kalle kuitenkin rauhoittui ja hengitti raskaasti, niinkuin olisi läpäissyt äkillisen, ankaran taudin. Miehet auttoivat väsyneen ojan partaalle istumaan ja jättivät hänet siihen, ottaen korennon mukaansa.

Levähdettyään palasi Kallekin takaisin. Mutta hänen kulkunsa oli nyt toisenlaista kuin mennessä: hartiat kumarassa, pää painuksissa, askeleet hitaat ja raskaat ja pitkätakki tomun peittämä kuin myllymiehellä.

Taloon päästyään hän sulkeutui saunaan, josta hetken kuluttua alkoi kuulua viulunsoittoa. Äskeinen häläkkä oli koonnut naapureistakin uteliaita katsojia, ja kokoonnuttiin nyt joukolla saunan eteen kuuntelemaan, mitä Kallen viululla on sanomista, kun hänen suunsa oli niin sulkeutunut. Tapahtuman johdosta oltiin tällä kertaa niin vastaanottavaisia ja samassa vireessä soittajan kanssa, että usean naiskuulijan silmässä kimmelsi kirkas kyynel.

»Ei luulisi mokomasta kämmenen levyisestä vehkeestä lähtevän tuollaisia ääniä.»

»Niinhän tuota sanoikin se, joka nuo ihmissydämetkin tutkii, että kun oikein tiukalle ottaa, niin kivienkin pitää, huutaman.»

»Kuulkaahan taas: niinkuin vanha mies laulaisi vapisevalla äänellänsä hautajaisvirttä kalmistossa… Kas noin!… nyt rävähti kuin orava kielien yli ja jäi visertämään ihan ylimpään huippuun.»

»Miten pitää ihmisen osata sovittaa sormensa tuolla lailla. Hyvät ihmiset, kun piipittää kuin orpo linnunpoika pesässänsä.»

Päivällisajan tultua emäntä vei Kallelle saunaan aterian, tällä kertaa tavallista paremman, mutta tämä hiukan maistettuaan jätti ruuat melkein koskemattomiksi. Koko lämpiämisajan hän yhä istui saunan penkillä, vaikka ei enää soittanutkaan. Kun talon miehet sitten illalla tulivat kylpemään, hän otti kontin selkäänsä ja lähti Hohon sydänmaalle, yöpyäkseen sinne. Jonkun matkan käveltyänsä hän teki tulen ratoksensa lahokantoon, taittoi puun lehviä vuoteeksensa, ja nivottuani! maata nukkui raskaan päivän uuvuttamana pian syvään uneen, kuorsaten niin että kangas tärisi.

Mutta tuli ei nukkunut. Aamupuolella yötä se lähti kuivassa kanervikossa ritisten ja napsahdellen luikertamaan eri tahoille, tapasi matkallansa hyvänä herkkupalana Kallen tuohikontin ja sitä hetken nuoleskeltuaan leimautti ilmiliekkiin. Alkoipa se jo lipoa nukkujankin vaatteita ja kuumentaa kuvetta, ennenkuin tämä viime hetkellä heräsi, pelastuakseen konttinsa kohtalosta. Päästyään selville tilanteesta hän oli polttaa kätensä, rynnättyään pelastamaan tavaroitansa, mutta se oli myöhäistä jo. Samoin tuntein kuin äiti katsoo palavaa rakennusta, johon hänen rakkain lapsensa on auttamattomasti jäänyt tuhon omaksi, niin katsoi Kalle nyt liekkien vallassa olevaa viuluansa.

»Anna on mennyt, viulu on palanut, paperit tuhkana — minulla ei ole mitään enää», sanoi hän murtuneena itseksensä.

Kallen siinä toimettomana katsellessa viimeisen omaisuutensa hiiltyviä jätteitä levisi tuli leviämistänsä, leimuten risukoissa jo suurina liekkeinä ja kiipeillen puitten naavaisin runkoja ylös. Huomattuaan tämän hän taittoi koivun vesan käteensä ja juosten paikasta toiseen pieksi palavaa maata hasallansa. Kun sammutusyritykset näyttäytyivät turhiksi, hän, aavistaen mitä tuleva on, lähti nokisin naamoin ja pelko sydämessä pakenemaan jonnekin, kauas näiltä main, mielessä sellainen tunne, että hänelle tämän jälkeen on tie lukossa synnyinseudullensa.

Myöhemmin aamulla alkoivat kulmakunnan ruokakellot soida pienin väliajoin, niinkuin hätäkelloja soitetaan. Samalla kiiruhti paikkakunnan miehiä juoksujalkaa eri tahoilta taivaalle kiirivää mustaa savua kohti, millä lapiota tai kuokkaa olalla, millä kirvestä kädessä. Ensi toimena oli estää tuli leviämästä kylää kohti, joka olikin verraten helppo tehtävä, tuuli kun kävi sydänmaalle päin.

Tämän lähemmän vaaran torjuttua ja sammutusväen alati lisäytyessä siirryttiin varsinaiselle taistelurintamalle tuulen alapuolelle, osan miehiä jäädessä vartioväkenä ehkäisemään tulen varustautumista sivuille palaneen alueen kyteviltä laidoilta. Tulen rynnätessä eteenpäin kuului jo kaukaa maata vapisuttava jyminä ja varsinkin kuusikoissa sen raivo oli hirveä. Kuin vihaa kipinöivä kissa se sähähti melkein silmänräpäyksessä juuresta latvaan, puistaen puuta kuin tuulispää. Arvaamattoman pian olivat suuret kuusimetsät yhtenä tulimerenä, liekkien vonkuen soihdutessa taivaalle, niinkuin alhaalta olisi puhallettu ilmaa ylöspäin suunnattomin jättiläispalkein.

Kun ei ollut yrittämistäkään käydä rinta rinnoin taisteluun tällaista ylivoimaa vastaan, sytytettiin kaukana kulon kulkusuunnalla vastavalkeita, kaadettiin metsää, puhdistettiin maan pintaa kanervista ja muusta rytinästä ja kaivettiin ojia. Mutta, ennenkuin tuli oli ehtinyt edes varustuksille asti, lennätti se palavia tulilepeita mahtavissa kaarissa puolustuslinjan yli, niin että vastustajat joutuivat kahden tulen väliin ja saivat useinkin kiireen kaupalla, etsiä ulospääsyä piirittäjän palavasta syleilystä.

Laajoilla aloilla tuulen alapuolella olivat seudut tukahduttavan savun vallassa. Aurinko paistoi samealta taivaalta kuumana ja sateettomana kuin punaiseksi kuumennettu rautapallo. Yli suurten pitäjien nähtiin taivaan korkeuteen majesteetillisena kumpuava savupatsas, milloin mustempana, milloin vaaleampana, riippuen siitä, millaisia maita kulo kulloinkin kulki. Kauempanakin, minne savua ei näkynyt, saatiin pian sanomalehdistä lukea tapahtumasta seuraava uutinen:

»L:n pitäjän Hohon sydänmaalla on jo useita päiviä raivonnut kulovalkea, jonka vertaista, voimaan ja laajuuteen nähden ei liene niillä tienoin ennen nähty. Kun kesä on ollut harvinaisen kuiva ja kuuma, on tuli saanut sellaisen ylivallan, että kaikki ponnistukset sen tukahduttamiseksi ovat toistaiseksi olleet aivan turhia, huolimatta siitä, että miehiä on kertynyt sammutustyöhön sadottain oman kunnan kaukaisimmistakin osista, vieläpä naapuripitäjistä asti. Kun paloa tätä kirjoitettaessa yhä jatkuu, on mahdotonta edes osapuillekaan arvioida vahinkojen lopullisia suuruutta, mutta varmasti ne nyt jo nousevat useihin satoihin tuhansiin. Kuluu aikaa monia miespolvia, ennenkuin karreksi palanut Hohon sydänmaa ehtii saavuttaa entisen, aarniometsiä muistuttavan jylhän mahtavuutensa — jos saavuttanee enää milloinkaan.

Metsävalkea arvellaan erään laajoilla aloilla hyvin tunnetun mielipuolen, n.s. Juttu-Kallen sytyttämäksi, ja antanee tämä teko asianomaisille vaivaishoitoviranomaisille aihetta nostaa nyt kerta »juttu» itseänsä Kallea vastaan, rajoittamalla hänen kulku vapauttansa sikäli, että moiset onnettomuudet ainakaan hänen aiheuttaminansa eivät enää uudistuisi.»

Öisin, tuulen tyynnyttyä voitiin tulen voimaa jonkun verran hillitä, mutta vasta viikon lopulla ukkospilven rankkasateineen kuljettua seudun yli, saatiin se lopullisesti kukistetuksi.

Eräänä päivänä muuan jälkisammutustyössä toimivista miehistä, kulki kulon polttamaa, maata myöten kotansa päin. Parin virstan päässä kylästä hän huomasi mustalla palolla vihreän suopataman. Sammuttaakseen janoansa hän tarkasteli patamaa, olisiko siinä lähdettä tai muuta veden saantipaikkaa. Siinä katsellessansa hänen silmiinsä pisti nevalle päin kaatuneen, kuivaneen kuusen juurien alta vaalenneita luita, joita hän ensi näkemältä arveli jonkin suohon vajonneen eläimen jätteiksi. Mutta lähemmin tarkastettuaan hän hieman kammahti: luiden joukossa näkyi ihmisen pääkallo, jossa oli jäljellä vielä osa mustaa, pitkää tukkaa. Mies painoi paikan mieleensä ja kiiruhti viemään sanaa löydöstänsä Jylhänmäkeen.

Kun Isoaholan Pekka tuli Jylhänmäen isännäksi, hän ensi töikseen hajoitti vanhat huoneröttelöt ja rakennutti sijaan uuden, komean kartanon. Mutta Hilma-vainajan aitan hän oli jättänyt koskemattomaksi kuin jonkin pyhäinjäännöksen; vain uuden katon oli siihen omin käsin naulannut. Sinne, omaan aittaansa vietiin nyt nevalta tuodut vainajan luut ja asetettiin valkoisen liinan alle ruumislaudalle, joka siellä entisellä paikallansa oli jo vuosia odotellut.

Kun sitten vainajan puoleksi lahonneet jätteet oli suurin juhlallisuuksin ja melkein koko pitäjän väen kutsumattomana saattojoukkona osaa ottaessa kätketty maan poveen ja Pekka pitänyt suurenmoiset hautajaiset, teetti hän kaupungissa kaksi kivipatsasta. Niistä hän toisen pystytti haudalle ja toisen, yksinkertaisemman, Hohon sydänmaan kulopalolle sen suopataman laitaan, josta vainajan luut oli löydetty.

Vielä tulevienkin sukupolvien aikana pysähtyy yksinäinen metsämies tai marjanpoimija lukemaan tämän patsaan rintaan hakattua kirjoitusta:

        Hilma
    Joonaan tytär
      Jylhänmäki
    kuoli tässä heinä-
    kuussa vuonna 18—

XVI

Virmaalan talon pienessä pihanpäätupasessa, lähellä kirkonkylää, viettivät entiset jylhänmäkeläiset huutolaisina jouluaatto-iltaansa. Pöydän ääressä tuikkulampun himmeässä valossa Saara luki ääneen joulusaarnaa. Joonas loikoi sängyssä selällään, silmät ummessa, kädet taivutettuina niskan alle, ja Kaisu oli nukahtanut penkille pitkäkseen, aapinen kädessä.

Päästyään vihdoin saarnan loppuun Saara katsoi silmälasiensa yli
Joonaaseen ja kysäisi:

»Tänä yönä se taas loistaa ihmisille kirkas valo, sanottiin tuossa saarnassa», koetti hän alkaa keskustelua lukemansa johdosta.

»Miten lie missäkin — tuo kitupiikkisi valo ei ainakaan paljoa loista», huomautti Joonas katkeran ivallisesti.

»Ei tarkoita saarnan tekijä näitä maallisia valoja, vaan sitä kirkkautta, joka sielun valaisee.»

»Minun ei tarvitse näissä asioissa kuunnella saarnaajan sanoja eikä neuvoa kirjoista kysellä. Olen kokenut onnea ja onnettomuutta omassa kohdassani ja pannut merkille, että kun on ulkonaisissa asioissa auringon paistetta, niin sitä on sisäisissäkin; mutta kun onnen päivä painuu, silloin laskeutuu yö sieluunkin, sitä pimeämpi kuta kirkkaampi mennyt päivä oli. Eihän laula lintukaan pilvisenä päivänä.»

»On se kyllä niinkin. Mutta toisekseen, ei loista päivällä taivaan tähdet, yössä kulkijalle ne vain tuikkavat. Samoinpa taitaa olla laita senkin Petleheemin tähden, että sitä ei oikein näekään se, jolla on ympärillään ylenmäärin tuota maallisen onnen aurinkoa silmiä häikäisemässä. Taivaan valtakuntaa on etsittävä ensin, niin nämä ajallisetkin siinä sivussa annetaan. Ei ollut rikas Mariakaan poikineen, mutta pitipäs tähden johdattaa heidän halpaan seimeensä kolme kuningasta, jotka toivat kultaa, pyhää savua ja mirhamia.»

»Sinä olet sitä taivaan valtakuntaasi etsinyt elämäsi iän, mutta turhaan taidat odottaa tähän meidän koppiimme kolmea kuningasta kultineen ja mirhamineen.»

»Jos oi tulekaan kolmea, niin se yksi, kuningasten kuningas, voipi tulla ja antaa lahjaksi sellaista rikkautta, jota koi ei syö eikä ruoste raiskaa kun avaamme hänelle sydämemme ovet… Eikähän sitä tiedä sitäkään, vaikka meillekin annettaisiin tätä maallistakin hyvyyttä. On vain jaksettava toivoa ja…»

Saaran lause keskeytyi, ja Joonas vavahti sängyssänsä, kuten aina koiran alkaessa aavistamatta, haukkua.

»Kuka se siellä pakkasessa vielä näin myöhäisenä aatto-iltana ajelee», sanoi Saara, meni valkoiseksi jäätyneen akkunan luokse ja huomattuaan eräästä ruudusta Kaisun sulaksi puhaltaman pyöreän aukon, koetti toisella silmällänsä kurkistaa pihaan, mutta siellä oli niin pimeätä, että hän ei nähnyt mitään.

»Mahtaa olla talonväen sukulaisia, joitakin kaukaisia joulu vieraita», arveli hän.

»Ketäpä ne muitakaan — vai ethän lie luullut siellä niitten kuninkaittesi olevan tulossa», pilkkasi Joonas.

Vähän ajan kuluttua läheni pihapolulla narskavia, nopeita askeleita, tuvan ovi avattiin ja sisään astui näköjään herrasmies, parta ja pystyyn nostettu turkinkaulus kuurassa.

»Hyvää iltaa», tervehti tulija, ja viivähtäen ovensuussa tarkasteli huomattavalla mielenkiinnolla tuvassa olijoita.

»Voi olla tuttukin vieras, en oikein tässä hämärässä tunne», sanoi vihdoin Saara.

»Katsokaahan vähän tarkemmin», kehoitti vieras, ja kävellen tuvan perälle ojensi mummolle kätensä.

»En oikein vieläkään… Ääni tuntuu tutulta, mutta en jaksa sittenkään uskoa — kun on tuo parta… Eihän se olo Ville?»

»Neljätoista vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi nähtiin. Olenko minä nyt tuossa ajassa ihan tuntemattomaksi muuttunut vai joko äidin silmiä alkaa vanhuus hämärtää? Kelpaako tämmöinen maankiertäjä enää pojaksenne?» sanoi Ville.

Voimatta liikutukseltaan heti vastata äiti nosti toisenkin kätensä pusertamaan poikansa kättä, ja se vapiseva puserrus puhui Villelle enemmän kuin sanat.

»Terve tulemasta, terve tulemasta… Mitäs minä äsken sanoin, Joonas: olipas taivaan tuhansien valojen joukossa vielä yksi tähti, joka johti kuninkaan meidänkin tupaamme kaukaisilta mailta. Nousehan toivottamaan tervetulleeksi poikaasi, sinäkin.»

Vääntäytyen sängyn laidalle istualle, Joonas tarttui vaieten, melkeinpä väkinäisesti poikansa ojennettuun käteen.

»Onpa se isä-ukko vanhentunut sitten viime näkemän. Terveisiä
Ameriikasta», toivotti Ville.

»Sinun olisi pitänyt tuoda nuo terveisesi viittä vuotta aikaisemmin. Mutta kun et niin tehnyt, niin olisi ollut parasta, että olisit jättänyt ne järkiään tuomatta», murahti Joonas vastaukseksi.

»Parempi myöhään kun ei milloinkaan — enkä minä tule tuhlaajapoikana.
Mutta jätetäänpä keskustelut niistä asioista toistaiseksi, minun täytyy
heti nostaa matkatavarani sisään ja laskea kyytipoika menemään», sanoi
Ville ja meni ulos.

Hänen kantaessaan kyyditsijänsä kera tavaroitansa tupaan kävi Saara pyytämässä talon emännältä vähän kahvijauhoja juomakaluineen ja pari talikynttilää, jotka hän sytytti pöydälle palamaan ja sammutti kitupiikin.

Kun Ville kahvin valmistuttua alkoi avata arkkuansa, vilkaisi Saara merkitsevästi Joonaaseen: sillä vaikka rinnastus tuntuikin vähän synnilliseltä, ei hän voinut olla vertaamatta tätä kohtausta tietäjien käyntiin Betlehemin seimellä.

»Minulla on näissä arkuissa ja laukuissa teille kaikille — sattumalta Kaisullekin — yhtä ja toista pientä joululahjaa, mutta kun täällä ei näy olevan mitään säilytyspaikkaa, niin otanpahan nyt aluksi esiin vain nämä», sanoi Ville ja antoi äidillensä suuren kahvipussin, viinipullon ja monenlaisia leivoksia sekä Kaisulle makeisia ja kuvakirjan.

»Ja tässä on isälle vähän karvaampaa», hän jatkoi, nostaen pöydälle konjakkipullon.

»On tämä nyt, on tämä nyt… ihan kuin ennen Jylhänmäessä», jahkaili Saara, perheen asettuessa pöydän ääreen kahvia ja Villen tulijaisia nauttimaan, kahden kynttilän palaa loimottaessa.

»Hilmalla on paremmat joulupöydät ja kirkkaammat kynttilät, mutta Kallen suhteen olen levoton. Se raukka on aina ennen pyrkinyt tähän meidän luoksemme jouluansa viettämään, vaan mikä lienee syynä, kun nyt ei ole kuulunut, olisiko tätä kovaa pakkasta pelännyt», huolehti äiti.

»Vai niin kävi suuret aallot Atlantilla… että korkeampia kuin tämä tupa. Mutta miten sinä, Ville, osasit tulla tänne, mistä tiesit, että me täällä asutaan?» kysyi äiti.

»Jylhänmäkeenhän minä ensin ajoinkin ja vasta siellä sain kuulla, mitä täällä minun poissa ollessani on tapahtunut. Jos tiesin ennen, niin olisin jo aikoja tullut.»

»Mikä sinut sieltä Ameriikasta pakotti nyt lähtemään, vaikka et tiennyt, miten täällä ollaan ja eletään?» kysyi Joonas.

»En milloinkaan. Ostan Jylhänmäen ja rupean maata asumaan — talon kaupat tein tänään isännän kanssa kirjoja vaille. Heti pyhien mentyä muutamme joukolla vanhaan kotiimme.»

»Mielelläänkin. Mitäpä minä, sanoi, rupean tässä rehkimään, yksinäinen mies, sillä naimisiin en kuitenkaan koskaan aio mennä.»

»Neljätuhatta markkaa, sen, minkä sanoi itsekin maksaneensa, ja jonkun verran korvausta siitä, mitä on kartanoa rakennellut.»

»Tämähän nyt vasta joululahja on», kiitteli Saara kyyneleet silmissä. »Muistatko vielä, Joonas, mitä minä sanoin, kun Jylhänmäestä viimeksi lähdettiin ja Kaisu tillahti sylissäni itkemään, unohdettuaan nukkensa?»

»Siitä on, siitä lähtöyöstä, ollut minulla niin paljon muuta muistettavaa ja mietittävää, että olen tainnut unhottaa puheesi. Mitäs sinä silloin sanoitkaan?»

»Sanoin, että jos vanhain sana paikkansa pitää, niin vielä se Kaisu kerta palaa nukkeansa noutamaan, ja että vielä sitä kerta mekin vanhat palaamme takaisin tätä samaa tietä iloisemmalla mielellä, kuin silloin lähdettäessä.»

»Ja sinä vielä uhkailit et ikänä astuvasi sen talon kynnyksen yli.
Vieläkö pysyt päätöksessäsi nytkin?»

»Sepähän nähtäneen, kun sekin aika tulee», vastasi Joonas, ja kääntyen
Villen puoleen kysäisi:

»Satuitko huomaamaan, oliko siellä Jylhänmäessä se vanha Musti elossa vielä?»

»Hyvä on… Sanon sinulle Saara — ja saat sen kuulla Villekin, että jos minun pitäisi asua Jylhänmäen entisissä huoneissa, niin en ikänä suostuisi sinne lähtemään, vaikka vaunuilla vietäisiin. Mutta nythän kuuluu talossa olevan uudet pytingit… ja jos lie se Mustikin kuollut… ja oma poika jos tahtonee minut viedä, niin voinen ehkä peruuttaakin silloisen päätökseni.»

»Taitaa olla tuon tulijaispullon ansiota, että isä alkaa puhua kielillä», naurahti Ville. »Minä en ymmärrä mitä tekemistä huoneilla ja Mustilla on teidän kotiin palaamisenne kanssa.»

»Saattaa olla sen verran pullon ansiota, että selvin päin on ehkä koskaan olisi kyennyt ilmaisemaan sitä, mitä nyt aion sanoa. Niillä hävitetyillä huoneilla olisi tässä asiassa ollut sellaista tekemistä, että minä en milloinkaan olisi voinut avata niitä samoja ovia, joista silloin lähtöyönä hiivin entiseen eteistupaan, murha-ase kädessä — siinä kun lattialla nukuitte — mutta Musti tuli pelastajaksenne.»

Joonaan kuvatessa tarkemmin yöllistä kohtausta kauhusta mykistyneille kuulijoillensa, selvisi Saaralle syy miehensä silloiseen kummalliseen käytökseen ja jälkeenpäin ilmenneeseen outoon koira-kammoon.

»Jos jaksaisit antaa anteeksi, Saara, niin siitä olisi kevennystä mielelleni», pyysi Joonas, kun hänen synkän kertomuksensa päätyttyä oli istuttu ääneti ison aikaa.

»Rukoile, hyvä mies, Jumalalta anteeksi rikostasi ja pyydä Herralta silmien voidetta», sanoi Saara lempeästi: »Muistetaan nyt kiittää Jumalaakin kaikesta, hyvästä ja pahasta, myötä- ja vastoinkäymisestä, ja veisataan yhdessä jouluvirsi.»

Ilta oli kulunut jo myöhäiseksi. Emännältä lainaamistansa makuu vaatteista Saara teki Villelle vuoteen lattialle, ja perhe asettui levolle. Yön hiljaisuudessa kuului tuvan peräseinältä vain kellon hitaat, raskaat askeleet ja määräajoin uudistuvat käheät lyönnit.

Aiheuttamansa metsäpalon jälkeen Kalle ei uskaltanut näyttäytyä asutuilla mailla. Kiinni joutumista ja oikeudenkäyntiä peläten hän kesän lämpimänä aikana piileskeli metsissä yönsä päivänsä, eläen marjoista ja siitä niukasta ravinnosta, jota salotöllien armeliaat asukkaat hänelle säälien antoivat. Aikaisen, ankaran talven tultua hän samoili hiihtäen töllistä tölliin kaukaisilla takamailla.

Varhain aatto-aamuna Kalle lähti hiihtäen pyrkimään vanhempainsa luokse jouluansa viettämään, hänkin. Mutta kun hän ei pitänyt turvallisena kulkea maantietä myöten, lähti hän oijustamaan sydänmaitse päämääräänsä kohti.

Kevyttä on miehen hiihto kuuran verhoamissa valkoisissa metsissä kalpeansinisen taivaan alla. Varjoisissa laaksoissa tuntuu pakkanen pitävän lannistumatonta valtaansa päivälläkin, mutta ylävillä mailla, jonne aurinko paistaa matalalta taivaan rannalta, on olevinaan hiukan lämpimämpi. Sellaisilla paikoilla Kalle väliin pysähtyy ja katselee kaikkiin ilmansuuntiin, näkyisikö missään taivaalle kohoavaa savua ihmisasuntoa ilmaisemassa Mutta mitään sellaista ei näy; ei näy muuta kuin loppumattomia, valkeita tasangolta ja vuoria, joista etäisimmät näyttävät sulautuvan taivaan kalpeuteen.

Pian lakkaa aurinko näkymästä korkeillekin vuorille, mutta hopean hohtavalla taivaan rannalla, jonne se laski, näkyy nyt yksinäinen, suuri tähti. Vähitellen vaihtuu taivas tuhkanharmaaksi, tummenee, ja ennenkuin hiihtäjä huomaakaan, on se muuttunut melkein mustaksi, jossa luikkaa tähti tähden vieressä.

Kallea alkaa peloittaa, hän koettaa kiirehtiä kulkuansa, mutta hiihtäminen käy vaikeaksi pimeässä metsässä. Usein tökkää suksen kärki kiveen tai kaatuneeseen puuhun ja tuuskauttaa miehen suullensa hankeen. Kipeästi vihlaisee nälkä vatsassa, ja yhä useammin täytyy pysähtyä huoahtamaan, jolloin hikisessä ihossa tuntuu kylmän puistatuksia.

Kuinka pitkälle yö lienee jo kulunutkaan kun hän viimeisillä voimillansa ponnisteltuaan loivaa vastamaata, saavutti vihdoin vuoren laen, mikäli pimeässä saattoi erottaa. Hän asettaa suksensa rinnan petäjän juurelle ja istuu levähtämään niille kuin penkille, selkä puun runkoon nojaten. Jaksamatta ajatella mitään hän vilussa väristen katsoo taivaalle, jossa silloin tällöin puhkaisee pimeyttä kiitävä tähti, jättäen jälkeensä häipyvän viivan, kirkkaan kuin hopeanauha mustalla sametilla.

Viimein alkaa jostakin taivaan rannalta kumottaa heikko valo, joka vähitellen suurenee ja kirkastuu.

— Kirkko!… Tuota kohti, tuota kohti, ajattelee Kalle ja yrittää nousta seisaalle, mutta hän ei tunne jalkojansa omikseen ja lysähtää jälleen suksillensa istumaan, silmät kiinteästi luotuina kohti kaukaista valoa, joka on kuin suuren suuri jättiläislyhty ilmassa riippumassa. Ja tuntuupa siltä kuin se lämmittäisi, niinkuin vilun puistatukset vähitellen asettuisivat ja ruumiin valtaisi suloinen raukeus.

Valosta päin alkaa Kallen kuuluviin kantautua joulukellojen hiljaisia, soinnutonta kumahtelua, niinkuin malmin ääni ei oikein jaksaisi tunkeutua paksun pakkasseinän lävitse. Hetken päästä kellojen vaiettua hän on kuulevinaan kuin hiljaista tuulen huminaa, tuttua ennestään, korvat paukahtavat umpilukkoon, ja kääntäen katseensa jälleen tähtikirkkaalle taivaalle hän puhuu väsyneellä, tuskin kuuluvalla äänellä, ikäänkuin jollekin selvittäisi niitä säveliä, mitkä hänen korvissansa nyt soivat:

»Korkealla… korkealla soi yksinäinen, kimeä pilli, niinkuin lumpeutunut korva kuolinsanoman edellä… Jo laskeutuu alemmaksi, alemmaksi… siihen yhtyy uusia ääniä, kimeitä, komeita… Nyt niinkuin urut soittaa, ihan tuossa… minussa… täällä päässäni — — Taas loittonee… loittonee… vaikenee, kieli kielen jälkeen… Nyt enää vain yksi pilli piipittää, niinkuin makaajan korvasta aitan kattoon etääntyvä itikan itku kesäisenä iltana… korkealla… korkealla…»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JYLHÄNMÄKELÄISET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Jylhänmäkeläiset

JYLHÄNMÄKELÄISET

I

II.

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XII

XIII

XIV

XV

XVI

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE