The Project Gutenberg eBook of Jälleennäkeminen, by Juho Hoikkanen

   Jälleennäkeminen.
   Kello kaksitoista.
   Veto.
   Härkävieraita.
   Hiilimiilulla.
   Petäjän kosto.

JÄLLEENNÄKEMINEN

Mäntylän tölli alkoi vähitellen vapautua talvisista kinoksistaan. Kattojen keralla pälveytyi ensin läheisen mäen päivän puoleinen rinne, sitten suli lumi tasaisiltakin mailta ja huuhtoutui lirisevinä puroina läheiselle nevalle. Illoin aamuin kuhersivat teeret petäjien latvoissa mäen harjalla, kunnes toraisat rastaat myöhemmin anastivat männikön haltuunsa. Eräänä aamuna keikutteli västäräkki pyrstöään tuvan katolla, eikä aikaakaan, kun jo pääskynen lentää suihkasi navetan ovesta sisään. Pimpula ja pässi tuotiin akkunattomasta läävästä kirkkaaseen päivään. Vilkaistessaan aurinkoon seitsenkuukautisen eron jälkeen lupsautti lehmä silmänsä kiinni ja jäi kuin pökertyneenä paikalleen. Mutta yht’äkkiä se ylenpalttisen ilon yllättämänä päätänsä pudistaen tuhautti voimakkaasti sieraimiinsa, mölähti ja potkaisten takajalkansa taivasta kohti lähti häntä pystyssä laukkaamaan metsään, väliin aina takaisiaan ilmaan lingoten. Pässi seurasi päkättäen jäljessä, seiväsjäykillä säärillään hypäten koppina korkealle. Vasta mäen harjalla Pimpula pysähtyi ja puhalsi rinnastaan talvisen ikävänsä pariin pitkään, sydänmaata raiuttavaan ammuntaan. Sitten lehmä ja pässi painautuivat mäen taakse, viettääkseen siellä avarilla laitumilla eroamattomina toveruksina kesäiset päivänsä, niinkuin olivat talvensakin pimeässä navetassa yksissä eläneet.

Mutta Mäntylän torpassa oli vielä kolmaskin ihmiseläjä, johon suvi ei näyttänyt tehneen erikoisen ilahduttavaa vaikutusta. Hän oli yhdeksissä oleva tyttären tytär, Susanna, jolla ei ollut isää ollenkaan eikä äidistäkään mitään muistoa, ei tietoa edes sen vertaa, elikö hän vielä vai oliko jo kuollut. Tytöllä oli läheisiä vain vaari ja mummo, mutta ennen kaikkea Leppaheltta. Samoin kuin Pimpula ja pässi olivat myöskin Susanna ja Leppaheltta eläneet yhdessä eroamattomina tovereina ja näyttivät vuosi vuodelta kiintyvän yhä lujemmin toisiinsa. Lyhyen elämänsä aikana oli Susannan sydämelle ehtinyt kertyä jo yhtä ja toista painavaa, mutta mitään niin järkyttäviä elämyksiä eivät toverukset olleet ennen kokeneet, kuin nyt alkaneen kesän aikana tulisi tapahtumaan.

Juhannuksen tienoissa istutti Antti tupakan taimia navetan taakse. Muutamaa päivää myöhemmin sattui niin onnettomasti, että kana pääsi hetkiseksi Susannan silmän alta ja meni raaputtamaan tupakkamaata. Antti ei ollut milloinkaan jaksanut ymmärtää Susannan ja Leppaheltan läheistä kiintymystä toisiinsa; se tuntui hänestä luonnottomalta, jonka vuoksi hän melkein vihasi kanaa. Kun häntä nyt lisäksi suututti se, että kana oli turmellut osan hänen kessumaatansa, sai hän tästä riittävän aiheen panna aiemmin kypsyneen päätöksensä täytäntöön. Hän ahdisti Leppaheltan navettaan vangitakseen sen siellä, mutta kun kanalla oli siivet, ei vanhan miehen ollut niinkään helppoa saada sitä kiinni. Hien valuessa virtana otsalta ja kasvot punaisina hän vihdoin huohottaen raahasi rimpuilevaa ja kaakattavaa kanaa siivestä ulos ja käveli kiivaasti havupölkylle, painaen sille uhrinsa pään. Havurauta kohosi jo ylös katkaistakseen kanan kaulan, kun Susanna, joka oli kuullut surkean kaakatuksen kuin avunhuudon, vihurina kiiruhti hätään, tarrasi Antin kohotettuun käteen ja kirkaisi:

»Jääköön nyt tällä kertaa, mutta jos minä sen raaputtajan vielä kerran näen tupakkamaallani, niin silloin sen pää putoaa», sanoi hän jyrkästi ja löi raudan pölkkyyn.

Susanna ei vastannut mitään, mutta hän heitti vaariin niin leimuavan silmäyksen, että tämän katse kilpistyi. Tyttö lähti tavoittamaan kanaa, joka äskeisen ahdistelun jälkeen oli vielä niin arkeissaan, että epäili ystäväänsäkin. Saatuaan sen kiinni Susanna sulkeutui tyhjään aittaan, johon oli laittanut kanalle pesän, itki ja hyssytteli siellä Leppahelttaa kuin pientä lasta. Silmät raollaan kurahteli kana tyytyväisenä hänen sylissään. Mummon oli käytettävä kaikki keinonsa saadakseen tytön lähtemään aitasta yöksikään tupaan.

Tämän jälkeen Susanna päivisin paimensi Leppahelttaa, jättämättä sitä tuskin hetkeksikään näkyvistään, ja makuutti öisin vieressään, niin että se ei kertaakaan päässyt tupakkamaalle. Mutta kun hänen kerran oli lähdettävä kylään asialle, sulki hän kanan tyhjään heinäkoppeliin, ja sieltä se pääsikin seinähirren alitse tunkeutumaan ulos ja meni taas vaarin taimia raaputtamaan.

Toinen kohtaus muodostui samanlaiseksi kuin ensimmäinenkin, kuitenkin sillä eroituksella, että Antti, joka oli saanut uuden tuuman päähänsä, ei nyt vienytkään kanaa pölkylle, vaan pisti sen vasuun, kietaisi vaaterääsyä peitteeksi ja koppa kainalossa lähti painaltamaan Kuorelahteen, jonne päästyään laski Leppaheltan talon kanojen joukkoon ja heitti palatessaan vanhan kopparäyskän tiepuoleen.

Kun Susanna vähän jälkeen vaarin saapumisen tuli kotiin, meni hän heti vapauttamaan Leppahelttaa heinäkoppelista, mutta kun sitä ei siellä enää ollutkaan, säikähti hän niin, että kalpeni ja alkoi vapista. Toinnuttuaan hiukan hämmästyksestään hän ensi työkseen juoksi navetan luo tutkimaan havupölkyn päätä ja hakkurin terää, olisiko niissä verta näkyvissä. Etsi sitten kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat lähiympäristöstä, mutta kun kanaa ei löytynyt, meni hän vaarin luo ja kysyi niin raivoisena ja samalla järkytettynä, että Antin huulilta oli luiskahtamaisillaan salaisuus ilmi:

»Le-leppahelttako?» sammalsi vaari, kuten ainakin se, jonka tunto ei ole puhdas.

»E-eh!» koveni nyt vaarikin. »Sinnehän sinä salpasit sen heinäkoppeliin lähtiessäsi.»

Mentiin katsomaan ja havaittiin, että kana oli ryöminyt ulos seinähirren alitse, koskapa hirren säröön oli jäänyt pari höyhentä, jotka Susanna otti käteensä.

»Mutta minnekäs se sitten on joutunut, kun sitä ei näy tupakkamaalla eikä missään?» kysyi Susanna.

»Haukka!» kiljasi tyttö ja karkasi molemmin käsin rintaansa, ikäänkuin olisi sinä hetkenä tuntenut omassa ruumiissaan pedon kynsien kouristusta. Vaarin otaksuma tuntui niin luonnolliselta, että sitä ei voinut epäillä. Hän oli nähnyt miltei joka päivä haukkoja ja valkeasiipisiä kotkia kaartelevan ilmassa mökin yläpuolella ja istuksivan kelohonkien latvoissa, ja ellei hän olisi pitänyt kanaa niin tarkan valvonnan alaisena, olisivat ne sen varmasti jo ennenkin vieneet.

Susanna sulkeutui taas aittaan, jossa oli Leppaheltan pesä ja siinä kuin muistona kaksi valkoista munaa, eikä mummo saanut houkutelluksi häntä tällä kertaa yöksikään tupaan. Siinä hän istui lattialla, pesän vieressä, polvet koukussa ja itki, mutta kun kyyneliä ei enää tullut, katsoi hän vain murheellisena pesään, silitteli noita hirren säröstä ottamiaan kahta höyhentä ja hiveli niillä poskeansa.

Seuraavana päivänä Susanna istui mäellä suruissaan, vihasi variksia ja rakasti rastaita — siksi, että edelliset olivat sortajia, jälkimmäiset sorrettuja. Keskeytymättä pitivät rastaat rattoisaa, meluavaa rupattelua keskenään, mutta ykskaks leimahti kuin tulena jossakin hirveä rähinä ja siinä tuokiossa oli koko metsä yhtä ainoaa, korvia vihlovaa räkätystä ja säkätystä. Susanna taputti ilosta käsiään nähdessään variksen kiireen kaupalla pyrkivän pakoon rastaiden pesimäpaikalta, mustat siivet tuulimyllynä viuhtoen, kun takaa-ajajat yht'aikaa joka puolelta ahdistivat. Vielä suurempi oli hänen ilonsa nähdessään yhden ainoan rastaan rohkeasti hyökkäävän sydänmaalta päin lentää lonkkivaa varista vastaan ja käännyttävän takaisin sitä itseänsä niin paljon isomman linnun, ryövärin. Niin hänkin tahtoisi tehdä! Ei syyttömille, vaan kaikille niille, jotka olivat pahoja.

Mutta sattui joskus niinkin, että joku vanha, kokenut varis, jonka päässä oli arpia entisistä tappeluista, ei lähtenytkään pakoon, vaan äkäytyi istumaan paikallaan ja hyökkäysten uusiutuessa vetäytyi vain yhä syvemmälle oksien tiheikköön kuin linnoituksen suojaan. Silloin Susanna meni rastaiden avuksi ja käsiään yhteen läiskyttämällä tai kiviä nakkelemalla pakoitti variksen jättämään tukipaikkansa ja antautumaan avoimeen ilmataisteluun, jolloin rastaat kyllä helposti suoriutuivat. Huomatessaan haukan kaartelevan ilmassa Susanna kiristeli hampaitaan ja pui nyrkkejään sitä kohti. Saisin sen murhaajan käsiini, niin repisin elävänä kappaleiksi, ajatteli hän.

Monta päivää peräkkäin Susanna kierteli metsissä etsimässä Leppaheltan surmapaikkaa; sillä hän arveli, ettei haukka ollut saalistaan kovinkaan kauaksi kynsissään kantanut, ja syöntipaikalle oli varmaankin jäänyt höyheniä merkiksi. Hänen tarkoituksensa oli pystyttää rakkaan vainajan kuolinpaikalle risti tai muu muistomerkki, jonka luona hän sitten salaa kävisi suremassa ja itkemässä. Kävellessään etsintämatkoillaan kerran Kuorelahteen päin hän löysi polulta vaaterääsyn, johon oli tarttunut muutamia valkoisia höyheniä, ja vähän sivusta oman vanhan perunakoppansa. Hän juoksi kiireesti kotiinsa, meni vaarin eteen ja silmät vihasta säihkyen kysyi:

»Leppahelttako?» yritti vaari jälleen tekeytyä tietämättömäksi, mutta nähdessään Susannan kädessä kumoamattomat todistuskappaleet, ei hänen lopuksi auttanut muu kuin tunnustaa totuus.

Tuskin oli Susanna sen ehtinyt kuulla, kun hän jo juoksujalkaa riensi Kuorelahteen, jonne päästyään hän oli niin väsynyt ja hengästynyt, että piti hetkiseksi heittäytyä maahan pitkäkseen levähtämään. Vuosien kuluessa hän oli tullut niin ihmisaraksi, että näin yksin ollen ei uskaltanut mennä kartanolle, vaan jäi riihen nurkan takaa salaa kurkistamaan, olisiko kanoja näköisällä. Hänen onneksensa olivat ne navetan takana tanhualla. Niitä oli paljon, mutta tuosta ruskeasta parvesta oli hänen helppo huomata oma pieni, valkoinen kanansa, joka aran näköisenä pysyttelihe muista erillään. Kun talon tyttönen kävi ripottelemassa kanoille siemeniä ja Leppahelttakin yritti tulla yhteiselle aterialle, niin hirmuisen iso kukko oli heti komentamassa ja kanat äkäisinä hänkimässä loitolle. Tämän nähdessään Susannan silmiin tuli kyyneliä ja kädet puristuivat nyrkkiin.

Miten hän nyt uskaltaa mennä kanaansa tuolta aukean yli ottamaan, sattuisi vielä joku talonväestä näkemään? ajatteli Susanna. Hän päätti houkutella sen luokseen huutamalla.

Kana kurkotti kaulaansa ja käänteli päätänsä, mutta ei nähtävästi ollut selvillä, mistä päin tuttu, kutsuva ääni kuului.

Siivet haralla lähti nyt kana juosta kaahittamaan ääntä kohti ja Susannan sylissä otti ymmärtäväisesti kurahdellen vastaan tämän liiankin kiihkeitä hyväilyjä.

Kotiin palattuaan näytti Susanna Leppahelttaa vanhuksille ja itku kurkussa puhui vaarille soimaten:

»Tässä tämä nyt on, tämmöisenä tätä vierasta siellä on pidetty — niskakin revitty höyhenistä ihan paljaaksi. Mutta minkä tähden minua ja Leppahelttaa kaikki sortavat? Minkä tähden meidän ei anneta olla yhdessä, kun meillä kummallakaan ei ole isää eikä äitiä, eikä muuta ystävää kuin toinen toisemme?»

»Annetaanhan olla, annetaanhan Susannan ja Leppaheltan yhdessä olla — vaarikin on luvannut ja katunut. Eihän tuo ole elämältä liian paljon pyydetty.»

Mäntylän tölliin vievää polkua myöten kulkee eräänä myöhäisenä syysiltana yksinäinen naishenkilö, kantamuksia käsissään. Ilma on jotenkin tyyni, mutta aika-ajoin kohahtaa pimeydessä yksinäinen tuulenpuuska kuin raskas huokaus erämaan sydämestä, kulkee hiljaisena huminana puitten latvojen yli ja häipyy jossakin etäällä kuulumattomiin. Pilvinen taivas vähin kajastelee, niinkuin aikoisi seestyä, tuikauttaa repeämästään jonkun tähdenkin näkyviin, mutta muuttuu pian taas entistä synkemmäksi, pudotellen harvakseen alas suuria, yksinäisiä pisaroita, jotka moksahtelevat raskaasti maahan tai hajoavat läiskähtäen kiviin ja puitten kylkiin.

Pimeän metsäpolun taivaltajasta tuntuu, niinkuin tällainen syksyinen yö olisi kuva hänen omasta sielustaan. Niinkuin korven kohahdukset olisivat hänen oman rintansa huokauksia. Niinkuin taivas olisi suuren suuri kuvastin, joka hetkisen heijastaa hänen sydämensä heikosti kajastavaa, valoisamman tulevaisuuden toivoa, peittyen jälleen epätoivon synkkään pilveen. Ja niinkuin nuo vetensä jo loppuun sataneen pilven harvat jälkipisarat olisivat hänen silmiensä kyyneliä, jotka vuosien itkujen jälkeen eivät enää olleet vuolaita nekään, mutta sitä raskaampia.

Hän on kulkenut pitkän matkan, ensin rautatietä junassa, sitten maantietä kyytihevosella ja lopuksi tätä metsäpolkua myöten jalkaisin. Ja vaikka hänellä on painavia kantamuksia, ei hän väsymystä muistakaan, sillä hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Mutta päästessään vihdoin männikkömäelle, likelle matkansa päätä, tunsi hän yht’äkkiä voimansa herpautuvan ja tarvitsevansa hetkisen levähtää, ennenkuin jaksaisi jatkaa tiensä viimeisen nikaman. Istuutuen kivelle polun varteen hän teroitti katseensa alapuolellansa olevaan laaksoon, mutta silmä ei eroittanut sieltä juuri muuta kuin heikosti kuumottavan valon akkunasta. Tuvassa siis vielä valvottiin. Kun hän aikoinaan oli salaa lähtenyt lapsensa vierestä yön selkään, oli hän silloinkin pysähtynyt tällä samalla paikalla ja raastanut tukkaansa tuskissaan, kun ei ollut tahtonut päästä ratkaisuun, menisikö eteenpäin vai kääntyisikö takaisin. Nyt kahdeksan vuoden kuluttua palatessaan oli hän jälleen kahdenvaiheella, eikö ehkä olisikin parasta katkaista matkansa tähän ja pyörtää takaisin. Eihän hänellä ollut varmuutta edes siitä, oliko lapsensa enää elossakaan. Mutta jos se olisi kuollut eikä hän olisi tietoinen siitä, niin olisi lapsi hänelle elävä kuten ennenkin. Olisihan silloin pienenä lohdutuksena kuvitelma, että kuitenkin oltaisiin samassa maailmassa, hengitettäisiin samaa ilmaa saman auringon alla. Jos taas lapsi on elossa, niin kestävätkö kuvitelmat todellisuutta? Voisihan hänen kauan kaipaamansa jälleennäkeminen koitua pettymykseksi, ja niin olisi siinäkin tapauksessa parempi, että hän ei saisi nähdä lastansa ollenkaan. Ristiriidan sai lopuksi järki ratkaista. Olisi mieletöntä kääntyä kynnykseltä takaisin, kun kerran oli niin pitkän matkan tullut.

Hän laskeutui mäen rinnettä. Mutta kartanolle tultuaan hän ei mennyt heti tupaan, vaan pysähtyi katsomaan akkunasta sisään, osittain äärimmilleen kiihtyneen uteliaisuuden pakottamana, osaksi tarkatakseen, olisiko sisällä sattumalta joku vieras; hän ei tahtoisi näyttäytyä täällä kotipuolessa kenellekään tutulle, vaan odottaisi ulkona, kunnes tämä poistuisi.

Ensimmäisenä pisti hänen silmiinsä karsinaorrella nukkuva valkoinen kana. Vanha äiti näkyi istuvan jakkaralla takkatulen ääressä ja kutovan sukkaa tai lapasta, mitä lienee pistellyt. Mutta naisen katse ei joutanut viipymään kauan äidissä, se harhaili tuvan hämärillä laitapuolilla, kunnes löysi etsimänsä, tyttösen, joka toimettomana istui pöydän takana penkillä ja näytti katsovan karsinaorrella nukkuvaa kanaa, niinkuin miettisi jotakin. Nuori äiti oli säilyttänyt lapsensa kuvaa sydämessään semmoisena kuin oli sen viimeksi nähnyt. Tämä nyt näkemänsä ei ollut se vuoden vanha kapalovauva, jonka hän oli jättänyt, ja kuitenkin se mahtoi olla sama. Hänen silmänsä tuijottivat värähtämättä lapseen. Vähitellen alkoi ruumis kumartua eteenpäin, kädet kurkottautua akkunaa kohti ja huulet kiihkeästi kuiskailla:

Kun Annastiina takan ääressä ajatuksissaan istuessaan kuuli muutamia hiljaisia naputuksia ovelta, jysäytti hänen sydäntänsä niin, että silmä putosi kutimesta. Hän oli illoin odottanut niitä ääniä jo kahdeksan vuotta. Tosin oli Antti poissa ja hänkin voisi tulla, mutta paljon käskevämmin koputtaa Antti. Nämä naputukset olivat niin arkoja jäänteeksi pyytäviä, että hän niistä aavisti, kuka sisäänpyrkijä oli. Hän mennä köpitti kiireesti ovelle, mutta kun hänen kätensä alkoivat vapista, meni hiukan aikaa, ennenkuin hän sai haan auki. Pimeydestä lensi odotettu hänen kaulaansa.

»No, no… älähän, älähän, rakas Esteri — tukeuta», hoki Annastiina tukahtuneella äänellä, tyttären pusertaessa hänen päätänsä poveaan vasten.

Eikä Esterillä ollutkaan nyt aikaa kauan äitiänsä halailla. Hänen rinnassaan, käsivarsissaan, koko ruumiissaan ja sielussaan leimahti liekkiin kauan kytenyt halu saada painaa omaa lastansa ikävän näännyttämää sydäntänsä vasten, ja huulille vuosien kuluessa vangitut suudelmat pyrkivät polttavina vapautumaan kuvitelmista todellisuudeksi. Hän kuiskasi äidilleen, että tämä muutamalla sanalla esittelisi heidät, tuntemattomat, toisilleen.

»Tää vieras on sinun äitisi, Susanna. Oleppa kiltti ja tule tervehtimään äitiäsi», pyysi mummo melkein rukoillen, äänessä epäilevä sävy.

Mutta kun Susanna ei liikkunut paikaltaan, käsitti äiti sen metsäläisen ujoudeksi ja alkoi varpaillaan hiipiä lattian yli häntä kohti, ikäänkuin tavoittaisi syliinsä arkaa lintua, joka voi pyrähtää lentoon. Tyttö katsoi herkeämättä ja terävästi tuota vierasta naista, joka kädet ojossa ja silmät palavina läheni niin ahneen näköisenä kuin aikoisi nielaista hänet. Hän oli kuvitellut äitiään jos jonkin näköiseksi, mutta ei koskaan tuollaiseksi, jolla oli kalpeat kasvot, herrahtava puku yllä ja sinisestä sametista kurottu lakki päässä. Äidin päästyä käden ulottuville kallistautui Susanna poispäin ja alkoi vähän kerrallaan siirtyä istuallaan penkkiä myöten edellä sitä mukaa kuin kiinniottaja hiljalleen läheni. Mutta kun nurkassa tuli seinä vastaan ja kun mummo näytti tarkoituksella asettuneen suluksi lattialle johtavan solan suulle pöydän päässä, nousi hän penkille seisoalleen, nähtävästi aikoen hypätä pöydälle ja sitä tietä ulos. Esteri ei uskaltanut jännittää jousta enää kireämmälle. Päättäen turvautua toiseen, houkuttelevampaan kesytyskeinoon hän aukaisi kantamuksensa, otti esiin monenlaisia leivoksia ja makeisia ja antaen ensin äidilleen tarjosi niitä sitten Susannalle, joka yhä seistä murjotti nurkassa liikkumattomana kuin kuvapatsas.

»Susanna, lapseni, kullanmuruseni, kauan kaivattuni, otappa tästä pikku kännälläsi äidin tuomisia, äidin sydämen tuomisia», houkutteli Esteri, mummon säestäessä arkisemmin ja hyvin epäileväisenä:

Mutta vaikka Susanna ei ollut ennen noin makean näköisiä herkkuja aavistanut olevankaan, nielaisi hän suuhunsa valahtaneen syljen ja torjui äänettömänä tarjouksen. Äiti otti nyt esiin viimeisen valttinsa: kauniin punaposkisen nuken, jota hän Susannan edessä tanssitti ja kallisteli niin, että se vuoroin aukoi ja sulki isoja sinisiä silmiään. Hän oli nukkea ostaessaan ajatellut sitä yksivuotista tyttöä, ja tuntui nyt hiukan hullunkuriselta tarjota sitä noin isolle tytölle, joka näytti paljon vanhemmalta kuin olikaan. Susannan kädet liikahtivat, kuin aikoisivat kohoutua ottamaan lelua ja tiukasti yhteenpuristuneilla huulilla häivähti hymyn tapainen, mutta melkein samalla hän näytti katuvan tätä hetkellistä heikkouttaan, käyden entistä jäykemmäksi. Nukke tanssi yhä vallattomammin, vilkutteli ja lupsautteli silmiään kuin ilkkuen, mutta kun se viimein uskalsi tulla niin lähelle, että poski poskea hipaisi, nykäisi Susanna päänsä nopeasti taaksepäin, kuin se kosketus olisi ihoa polttanut ja salamannopealla liikkeellä lyödä livautti äidin mairittelemalla pikku »kännällään» nukkea niin kiivaasti, että se lensi kauas lattialle, jääden sinne raajarikkona selälleen, porsliinipää kahtena kappaleena, molemmat kädet ja toinen jalka singonneina loitolle ruumiista.

Tämän odottamattoman kohtauksen jälkeen oli tuvassa hetkisen hiiskumaton hiljaisuus. Torttupala tuntui juuttuvan mummon kurkkuun, ja hän laski puoleksi syömänsä leivoksen salaa pöydälle, ikäänkuin hänellä ei olisi oikeutta syödä sitä enää. Esteri vaipui penkille istualleen. Susannan isku ei ollut särkenyt ainoastaan haurasta lelua, se murskasi samalla äidin arat unelmat jälleennäkemisen ilosta. Esteri oli niin masentunut, että vanha äitinsäkään ei kyennyt häntä enää lohduttamaan, surkuttelihan vain alistuvana:

Annastiinan aivoissa oli jo ehtinyt välähtää ajatus, että olisi keitettävä kahvit, jota sitten Esterin leivosten kera joukolla juotaisiin. Mutta tuliaiskekkerit saivat nyt jäädä, sillä kummallekaan ei tällä kertaa tuntunut maistuvan ruoka ei juoma. He kiiruhtivat maata sillä tekosyyllä, että ilta oli jo myöhäinen ja Esteri matkasta väsynyt. Todellinen syy oli kuitenkin se, että heillä pitkän eron jälkeen oli paljon kyseltävää ja kerrottavaa molemmin puolin, mutta kun ei voitaisi karttaa koskettelemasta sellaisiakin asioita, joita Susannan ei sopinut kuulla, oli ensin odotettava hänen nukkumistaan. Ja kun Esteristä himmeänkin lampun valo tuntui liian kirkkaalta, halusi hän siitäkin syystä siirtää keskustelun yön pimeyteen, välttyäkseen katsomasta äitiänsä silmiin ja säästyäkseen näyttämästä tälle punastumistaan.

Antin yöpyessä Kuorelahden talossa nuotan korjuussa makasivat mummo ja Susanna samassa sängyssä. Esterille kyhättiin vuode lattialle aivan sängyn viereen. Kun sitten hiljaa maaten oli kulutettu kappale yötä, kuiskasi Esteri lattialta:

»Siltä tuntuu — pianpa se nyt uinahtikin. Toisinaan makaa valveilla puolille öin ja ylikin», sanoi Annastiina, mutta varmuuden vuoksi tutkaisi kuitenkin:

Kun tyttö vastauksen asemesta hengitti erikoisen raskaasti, voi päättää hänen vaipuneen sikeään uneen. Huoletta saattoi siis Esteri pyytää äidiltään, tosin hiukan alennetulla äänellä, jota jo yön hiljaisuuskin tuntui vaativan:

»Mitäpä erikoista minä hänestä voisin kertoa. Mutta jos tuo Leppaheltta osaisi puhua, niin sillä voisi olla sinulle Susannasta hyvinkin paljon tarinoitavaa.»

»Niin, tuo orrella nukkuva kana. Minä luulen, että se on Susannalle kaikkein rakkain. Sitä syöttelee, sille puhelee, sen kanssa seurustelee päivät pitkät ja sille sydämensä salaisimmat asiat uskoo. Talvella pitää sitä täällä tuvassa ja makuuttaa usein öisin vieressään. Mutta nyt tänä kesänä sai Susanna hoidokkinsa takia suurta surua.»

Annastiina kertoi pääpiirtein ne raskaat koettelemukset, joita ystävyksillä oli kesän aikana ollut.

»Mutta minkä tähden Susanna käyttäytyi minua kohtaan sillä tavalla kuin se äsken teki? Miksi se ei huolinut makeisista eikä nukesta?» kysyi Esteri.

»Susannan käytös johtui kai pohjaltaan samoista syistä kuin sen monet muutkin menettelyt — niinkuin esimerkiksi sekin, että hän monen monituista kertaa on tullut kylältä kotiin itkien, parkuen, silmät punaisina kuin särellä», sanoi Annastiina.

»Ja vielä paljon rumemmillakin sanoilla on se saanut kuulla itseänsä nimiteltävän. Susanna on siitä syystä tullut niin araksi, epäluuloiseksi, nurja- ja vihamieliseksi, että hän epäilee kaikkia vieraita, syyttömiäkin, sillä hän arvelee —- eikähän lapsi taida siinä kovin väärässä ollakaan — että kaikki ajattelevat hänestä samoin, vaikka kaikki eivät lausu ajatuksiaan ilmi. Siellä kylillä on Susannan sydämeen kylvetty niitä ohdakkeen siemeniä, joiden taimia hän on kyynelillään kastellut ja jotka ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että niiden piikit alkavat terävinä pistää: tyttö ei enää usein itke, nyt se kyynelten sijasta puree hammasta ja lyö — niinkuin äsken näit. Minun on melkein mahdoton saada sitä lähtemään kylälle asialle. Kun Susanna tuli siihen ikään — ja se tuli siihen liian aikaisin — että rupesi hiukan ymmärtämään asioita ja alkoi muun ohella udella sitäkin, missä hänen isänsä ja äitinsä ovat, niin täytyi minun lopulta sanoa, että Susannalla ei isää olekaan — eikä oikeastaan äitiäkään. Mutta kun se sitten alkoi kysellä, miksi hänellä ei ole isää eikä äitiä, vaikka sillä ja sillä on, niin siihen minä en osannut vastausta antaa. Myöhemmin hän lienee saanut kylältä jonkinlaisen selon siitäkin seikasta, koskapa kerran kotiin palattuaan heitti vauvansa palavaan uuniin eikä ole sen koommin nukkea tai muuta leikkikalua pitänyt.»

»Eikö Susannalla sitten ole yhtään ystävää?» kysyi Esteri itkevällä äänellä.

»No, eihän hän ole minua näihin asti ainakaan vihamiehenään pitänyt», vastasi Annastiina.

»Niin, että yksi ystävä siis kuitenkin on. Minä olen siellä maailmalla nähnyt sellaisiakin lapsia, joilla ei ole yhtään ystävää.»

»Se on hyvin niukka lohdutus. Mutta lie niitä ystäviä Susannalla toki pari muutakin lisäksi.»

»Paitsi Leppahelttaa on niihin Susannan harvoihin ystäviin luettava vielä Kuorelahden Kalle.»

»Milläs keinoilla Kalle on onnistunut pääsemään armollisen neidin suosioon?»

»Kalle oli näiden yhdessä kiertokoulua käydessä asettunut Susannan puolelle, kun muut pakkasivat pilkkailemaan, kuuluipa kerran livauttaneen jotakin suulainta korvalle suojattiansa puolustaessaan. Ja sitä hyvää väliä näyttää yhä vain jatkuvan. Ties, vaikka Susanna vielä Kuorelahdessa emäntänä keikkuisi… Älä!»

Susanna punkkasi kyynärpäällään mummoa kylkeen, niin että tämä hiukan älähti ja keskeytti puheensa. Mutta kun tyttö taas hengitti syvään ja raskaasti, arveli mummo hänen unissaan tyrkänneen.

»Ohhoh! Onpa sillä äidillä suuret tuumat. Saattaahan sitä hyvää väliä Kallen puolelta jatkua vielä niin kauan, kun ollaan viattomia, voidaanpa vielä aikuisinakin salaa seurustella, mutta julkisuudessa ei olla tuntevinaankaan. Ja kun pitäisi lähteä vihille, — ja vaikka siihen olisi painava pakko, niin… Voi voi… mitä minä nyt!»

»Ei, ei — en minä mitään… Mutta mitenkäs isä? Onkos se minun asiani isälle vielä yhtä raskas kuin silloinkin, alussa?»

»Eipä se taida paljon muutakaan olla. Muistathan sinä, kuinka isäsi rakasti ja helli sinua, niinkuin ainoaa lasta rakastetaan, leikkikätkyet teki, vieläpä puodistakin vähillä varoillaan leluja osti. Ja muistathan sinä, kuinka se koetti sinun mieleesi jo pienestä pitäen takoa sitä käsitystä, että kunnia, kunnia on köyhän ainoa rikkaus. Senpä vuoksi isäsi ei ole sitä häpeääsi, joka samalla on hänenkin häpeänsä, voinut vieläkään sulattaa. Sitä yhtä ja samaa asiaa se on hengessään vuosien kuluessa pureksinut kuin koiruohoa ja kerran jos toisenkin koettanut nielaista sitä. Mutta kun on luullut sen jo sydämensä syvyyksiin unhoon hautautuneen, on se sieltä aina omalla voimallaan röyhtäytynyt ylös kuin märepala lehmän suuhun, katkeran mielen uudelleen pureksittavaksi ja taas alas nielaistavaksi.»

»Mitäpäs sitä muuta kuin vanhuutta ja heikkoutta. Mutta mitenkä sinun laitasi on, lapsi parka? Missä olet nämä monet vuodet ollut, kun et ole edes kirjelippua lähettänyt?»

»Kaupungit ja muut liikepaikathan ne ovat maaseudun rikkatunkioita», sanoi Esteri. »Ensin palvelin pari vuotta piikana ja sen jälkeen olen ollut tehtaan työläisenä.»

»Ilmankos kasvosi ovatkin käyneet niin kalpeiksi — ennen punoittivat poskesi kuin pihlajantertut. Mutta sanoppas, mikä sinut, kaikesta huolimatta, pakotti kotoa lähtemään, vieläpä yön selkään, hiiskumatta menostasi sanaakaan edes minulle — äidillesi?»

»Kyllähän minä sen oikeastaan kysymättänikin arvasin. Sinä olet siinä kunnia-asiassa yhtä arka ja tunnontarkka kuin isäsikin, ja hyvähän se on. Mutta onko kunniasi siellä maailman rikkatunkiolla peseytynyt puhtaammaksi? Ja onko kaupunki häpeäänsä piileksivälle suojaisampi paikka kuin tämä Mäntylän mökki?»

»Ei suinkaan kunniani siitä sen puhtaammaksi ole tullut, jos ei likaisemmaksikaan, mutta onhan siellä vieraissa ihmisissä kuitenkin se — hyvä puoli, että jokainen vastaantulija ei ole sormellaan sitä tahraa osoittamassa, niinkuin täällä olisi ja Susannalle on ollutkin. Enkähän minä, kun toden sanon, alkujaan aikonutkaan niin pitkälle matkalle — ja kuitenkin paljon pitemmälle: minulla oli kotoa lähtiessäni aikomuksena huuhtaista se pyykkini rutosti ja kertakaikkiaan lumivalkeaksi.»

»Sitä vain, että kun silloin yöllä läksin ja pääsin Kuorelahden ohi Rotkolammen rannalle, niin minä löin siinä arpaa elämästä ja kuolemasta aamuun asti, mutta rohkeus petti, ja minä jatkoin matkaani, kun en enää voinut kääntyä takaisin.»

»No olisiko pyykkisi sillä teollasi tullut valkoisemmaksi? Eiköhän niissä sydämen asioissa liene laita samoin kuin näissä ulkonaisissakin, että jos mieli puhdasta tehdä, niin on pyykki ensin lipeässä kiehutettava, sitä väkevämmässä kuta pinttyneempi pestävä on, ja sitten vasta kylmällä huuhdeltava. Sinä olet arvatenkin niitä peseitäsi kiehuttanut sydämesi tulella häpeän ja katumuksen lipeässä jo kymmenen vuotta, mutta sinun on niitä kiehutettava vielä niin kauan, kunnes kutsumattasi tulee se kylmällä valelija, joka lopullisesti valkaisee niin ruumiin kuin sielun.»

»Oikeinhan äiti puhuu ja kauniisti, mutta niitä asioita ei kykene täysin tajuamaan kukaan muu kuin se, jolla on itsellä niitä peseitä pyykissä ollut.»

»Eipä tietenkään. Täällä kotipuolessasi on sinua pidetty melkein kuin kuolleena, kun ei ole tiedetty, oletko enää elävien maillakaan. Sen silloisen lähtösi syyn minä kyllä ymmärrän. Mutta minkä tähden sinä nyt tulit takaisin?»

»Minun täytyi lähteä pakoon sitä samaa itkua, jota kerran täältä pakenin. Noustessani vuoteeltani aitassa silloin syyskesän yönä, heräsi Susanna ja alkoi itkeä. Se oli viimeinen ja kaikkein vaikein este, joka vielä viime hetkellä oli tekemäisillään lähtöaikeeni tyhjäksi. Päästäkseni kuulemasta lapsen itkua ja estääkseni sen tyyten järkyttämästä horjuvaa päätöstäni, minun piti käsin tukkia korviani, ja lopuksi kääräistä vaatteet kainalooni ja juosta paitasillani tuonne mäelle, jossa vasta puin ylleni. Istuin siellä sitten, kuinka kauan lienen istunutkaan, ja jatkoin taas matkaani. Mutta se itkupa ei lakannutkaan kuulumasta, se nyyhkytti puitten huminasta ja Rotkolammen lipattavista laineista. Lähtöni, matkani ja kaikki oli minulle silloin ja on vielä nytkin kuin hämärää unennäköä, kuin jonkin näkymättömän kuljettamana olisin elänyt ja liikkunut jossakin toisessa maailmassa.

Kun sitten täältä sydänmaan hiljaisuudesta jouduin maailman meluun ja suuren kaupungin humuun, vaikeni itku joksikin aikaa. Mutta kun vuosien kuluessa tutustuin ja kyllästyin siihen kaikkeen, eikä sillä ollut minulle enää mitään uutuuden viehätystä, aloin tuntea suurempaa yksinäisyyttä ja tyhjyyttä kuin milloinkaan täällä kotona. Silloin alkoi lapsen itku taas kuulua korviini, se valitti tehtaan pillin kimakassa vihellyksessä ja satojen pyörien ja rattaiden huumaavassa surinassa. En voinut sitä enää kestää ja niin täytyi viimeinkin lähteäkseni — paetakseni taas täältä ensi yönä.»

»Niin, en minä voi nyt täälläkään olla. Ja jos näin tiesin olevan, olisi ollut onnellisempaa, etten olisi ollenkaan tullut, että sittenkin olisin pyörtänyt tuolta mäeltä takaisin, niinkuin aioin.»

»Jos sinun tarkoituksesi oli löytää täältä lapsesi, se Susanna, jonka silloin jätit, niin sinun olisi pitänyt palata vuosia aikaisemmin. Miksi et ennemmin tullut?»

»En ole voinut, sillä minunhan täytyy täällä kotipuolessa kulkea tuttujen paikkojen ohi öisin kuin pahantekijä.»

Kun keskustelu tuntui jo loppuneen ja oli vaiettu niin kauan, että kumpikin luuli jo toisensa nukkuneen, kuiskasi Esteri:

»Olisikohan se väärin, jos vaihtaisimme vähäksi aikaa vuoteita. Te tulisitte tänne ja minä tulisin sinne, että saisin vielä edes kerran, vaikka varkainkin, maata Susannan vieressä ja suudella salaa sen poskea. Minä en ole vielä kuullut sen ääntäkään, kun se koko iltana ei ole puhunut halkaistua sanaa.»

»Voi, rakas Esteri, kuinka mielelläni minä soisin sinulle sen pienen ilon, mutta ei se taida nyt käydä päinsä. Susanna on niin herkkäuninen, että se voisi herätä, ja jos huomaisi petoksen, niin se varmasti livistäisi ovesta ulos, ja otappas se jänis sitten kiinni pimeässä yössä.»

»Voisipa niin olla. Mutta jos minä sittenkin koettaisin houkutella
Susannan mukaani. Panisin sen kaupungissa kansakouluun.»

»Mutta minä en lähde!» kivahti Susanna niin kirkkaalla äänellä, että voi päättää hänen maanneen koiranunta koko keskusteluajan ja kuulleen kaikki. »Ja mummo puhui pitkää: Kallen ja minun välit alkavat olla jo kylmenemään päin.»

Esteri sai kuulla lapsensa äänen, mutta sen jälkeen alkoi tuvassa henkeä pidättävä hiljaisuus. Tovin kuluttua kuului lattialta syvä huokaus ja hiljaista, pidätettyä nyyhkytystä. Ulkona pimeässä yössä huokaili tuuli, ja silloin tällöin putosi raskas sadepisara helähtäen rikkinäiseen akkunaruutuun.

KELLO KAKSITOISTA

Mustalaisakka Riitta Hagertin viime käynnin jälkeen oli palstatilallisen Matti Pellonpään elämässä tapahtunut outo käänne. Kuin maailmanloppua odottaen hän kesken kesäkiirettä jätti miltei kaiken työnteon ja huolenpidon talon asioista vaimonsa ja lastensa haltuun. Itse hän istui tuntikausia kädet ristissä ja tuijotti milloin lattiaan, milloin kellon tauluun, synkkänä tarkaten osoittimien hidasta kiertokulkua. Siitä asemastaan hän saattoi äkkiä ponnahtaa seisaalle ja huitaista kiivaasti käsiänsä kuin karkoittaakseen luotansa jotakin vastenmielistä tai lausuakseen: turhaa lorua!

Oli taas hetken aikaa melkein entisensä, raatoi työtä kuin orja, mutta lamautui pian jälleen, istuskeli vähän paikassaan tai käveli rauhatonna metsissä ja kartanolla. Ajoittain Matin valtasi peloittava raivonpuuska, ikäänkuin hän olisi tahtonut taistella näkymättömiä voimia vastaan, mutta samassa heilahti tunne niin kauas hellyyden äärimmäisille rajoille, että hän kyynelsilmin halaili kissaa, koiraa ja muitakin kotieläimiä.

Vastoin entisiä tapojansa Matti ajaa körötti kirkkoon joka sunnuntai. Ei viinan pisaraa mennyt enää hänen kurkustansa alas eikä ainoatakaan kirosanaa kuultu hänen huuliltansa. Hänen kamarinsa pöydälle ilmestyi rinnan raamattu ja almanakka. Edellistä hän luki ääneen, että muutkin kuulisivat, jälkimmäisestä näytti laskevan vuorokausien lukua. Alkaen kuluvasta päivästä hän siirsi sormeansa eteenpäin rappu rapulta, kuiskaten samalla yhä ylenevän lukusanan, kunnes vihdoin ikäänkuin viimeiselle puolapuulle päästen iski sormensa johonkin salaperäiseen kohtaan almanakan lehdellä, hokien puoliääneen: kello kaksitoista, kello kaksitoista…! Näytti siltä, että samalla kun hänen lukemisensa taival raamatussa päivä päivältä piteni, se almanakassa aina askelen lyheni.

Kun Matilta itseltänsä ei saatu urkituksi tiedon muruakaan hänen merkillisen muuttumisensa aiheuttajasta, kun hänen ajatuskykynsä tuntui jotenkin selvältä eikä liioin huomattu hänessä ruumiillista sairautta, arveltiin syyn olevan syvemmällä: joku raskas rikos, joku salainen synti sydäntä painamassa. Unennäkijän avulla rohkeni emäntä vihdoin etsiä henkien maailmasta avainta miehensä sydämen lukittuun kammioon. Mutta ainoastaan sen verran raotettiin unennäkijällekin salaisuuden ovea, että hän saattoi selvästi nähdä vain »mustan akan». Hänelle oli kyllä näytetty paljon muutakin, merkillistä, mutta oli käynyt niin, että kun hän aamulla avasi silmänsä näkyvälle maailmalle, oli laskeutunut kuin sumu sen näkymättömän eteen, josta hämärästi häämötti muistiin vain autio tupa ja jokin silitysrautaa muistuttava esine.

Salamana välähti emännän mieleen, että Matin elämä oli tullut toisenlaiseksi heti mustalais-Riitan käynnin jälkeen. Näillä kahdella seikalla täytyi siis olla jotakin keskinäistä yhteyttä. Mutta mitähän se voisi olla? Mahdollisesti on isäntä loukannut ylpeää, pelättyä noita-akkaa ja tämä kostoksi siitä syytänyt hänen sieluunsa koko mustalaissydämensä synkät kirot; tai hän on luikertanut viekkaana käärmeenä ja houkutellut uhrinsa ottamaan taikapullosta turmion ryypyn. Mutta kun emäntä muisteli tarkemmin Riitan lähtöä talosta, ei tällainen johtopäätös tuntunut oikeutetulta. Hyvästellessään mustalainen oli kaksin käsin pusertanut pitkään ja lämpimästi isännän kättä, katsonut häneen kummallisesti, niinkuin sellaiseen, jota ei enää saa nähdä, ja — niin uskomattomalta kuin tuntuikin — mummon pikimustista silmistä oli tipahtanut kyyneliä maantien hiekkaan. Niin ei menettele se, joka vihassa eroaa.

Kuta pitemmälle aika kului, sitä arvoituksellisemmaksi muuttui Matti. Kerran hän teki kaupunginmatkan, mutta kukaan ei saanut tietää, millä asioilla hän siellä liikkui. Eräänä päivänä hän toi kotiinsa kirjoitusmiehen, luovutti kirjallisesti talonsa vanhimmalle pojalleen, määräsi perintöosuudet nuoremmille lapsilleen ja elinkautisen eläkkeen vaimollensa. Kun kirjantekijä kummeksien kysyi, eikö isäntä itsellensä mitään eläkettä vaadikaan, vastasi tämä, että on olemassa toiset kirjat, joissa hänen eläkkeestänsä on huoli pidetty.

Paria päivää myöhemmin Matti valjasti hevosen ja lähti ajamaan kirkolle päin, ilmoittamatta tälläkään kertaa matkastansa muuta kuin sen, että hän saattaa palata kotiin vasta illalla.

Päästyään perille pappilaan hän astui rovastin virkahuoneeseen ja ilmoitti haluavansa nauttia herranehtoollista nyt heti.

»Minulla ei ole mitään sitä pyyntöänne vastaan. Mutta kun meillä on nyt torstai ja ensi sunnuntaina on kirkossa yhteinen rippi, niin ettekö voisi odottaa muutamaa päivää ja nauttia ehtoollista yhdessä seurakunnan kanssa?»

»Minä tiedän ehkä paremmin kuin kukaan muu, että tänään on torstai ja huomenna perjantai. Tiedän myöskin sen, että ensi pyhänä on kirkossa yhteinen rippi ja ehtoollinen, mutta minulla ei ole aikaa odottaa niin kauan», sanoi Matti.

»Jumalan palvelijana ja kuolemattoman sielunne autuuden nimessä minä kysyn: mikä se on?»

»Se on se, että minä huomenna, perjantaina, kellonkahtatoista lyödessä eroan tästä elämästä.»

»Kun on edessä näin pitkä matka, olisi eväät tarpeen, ja rovasti ymmärtää nyt, että minä en enää ensi sunnuntaina tarvitse muuta kuin multaa.»

Joku toinen olisi ehkä hymyillyt Matin vastaukselle, mutta rovasti oli ollut monen kuolinvuoteen ääressä ja nähnyt enemmän kuin moni muu. Hän katsoi kiinteästi Mattia silmiin, sitten miettivästi jonnekin toisaalle. Oliko tuo mies, jonka silmistä iankaikkisuus näytti kurkistavan kuin akkunoista, henkisesti raajarikko, taikauskon pimennoissa kituva kahlevanki — vai oliko hän kenties yksi niitä harvoja, joille jo armon ajassa on kohotettu kuoleman esirippua ja sallittu silmätä sellaista, mikä muilta on salattua.

»En voi sanoa, olenko terve vai sairas, mutta kaupungin lääkäri, jolla vartavasten kävin itseäni tutkituttamassa, ilmoitti, että kaikki on niinkuin ollakin pitää.»

»Hm… Ettehän aikone tehdä itsellenne väkivaltaa?» jatkoi rovasti epäluuloisena.

»Väkivaltaa… Olen käsitellyt köysiä elämäni iän, ja jos minulla olisi itsemurhan aikeet, niin minun ei olisi tarvinnut tulla rovastilta kysymään neuvoa, miten silmukka tehdään», vastasi Matti loukkaantuneena.

»No, mistä lähteistä olette saanut tietää kuolinhetkenne niin minuutilleen?»

»Vai niin…! Minä olen kuullut siitä naisesta paljonkin, vaikken ole häntä ikinä nähnyt, sillä se ihminen kiertää kirkkoa ja pelkää pappia kuin rienaaja ristiä. Ja jos tuo pimeyden palvelija olisi syntynyt muutamaa sataa vuotta aiemmin, olisi hän päättänyt päivänsä polttoroviolla. 'Kirjoistaanko' hän katsoi vai kämmenestäkö löysi elämänne rajapyykin?» kysyi rovasti ankarana.

»Sitä en tiedä mistä, mutta sen tiedän, että toisen oli sanat mustalaisen suussa. Ja eikös ole yhdentekevää, vaikka ne olisi koira korvaani haukkunut, kun vain on totta haukkunut. Onhan aasikin…»

»Kyllä: onhan aasikin puhunut totuuden sanoja, mutta kuka takaa, että mustalainen on tehnyt samoin?»

Kyselemättä enempää asioita, joista ei voinut selvyyttä saada, rovasti puki virkamerkit yllensä ja nosti vihkipallin keskelle kamarin lattiaa. Kun Matti viittauksen saatuaan polvistui sille, tapahtui se niin raskaasti kuin isketty teuras olisi lysähtänyt lattialle polvilleen. Rovasti ryhtyi nyt valmistamaan rippivierasta pyhälle aterialle. Suljetuin silmin ja painunein päin Matti kuuli jostakin yläpuoleltansa putoilevan sanoja kuin pilvistä ikään, väliin villana liihoittelevina lumihiutaleina, vähin ukkosen säestämänä rankkana raesateena. Joka syntikuuron jälkeen Matin pää painui entistä alemmaksi, niinkuin painuu hennon puun latva talvella yhä kasvavan lumitaakan alla.

Kun laki ja evankeliumi olivat, näin vuorotelleet jonkun aikaa, löi kuin salvan Matin aistien eteen, niin että hän enää vain puolella korvalla kuuli, mitä rovasti puhui. Lämpimänä kesätuulena leyhähti kaukainen muisto hänen olentonsa lävitse, pyyhkäisten hartioilta kolmekymmentä vuotta, niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Ei ole enää torstai, vaan lauantai. Hän on tässä samassa kamarissa näinikään pallille polvistuneena, pappi edessänsä ja Eeva-Loviisa rinnallansa nuorena ja rakkautta hehkuvana, kruunu päässä.

Sitten katosi Eeva-Loviisa yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin ja punaiselle sametille polvistui joku toinen. Matti pusersi silmiänsä lujemmin kiinni nähdäksensä paremmin, kuka se tuntematon tulija oli. Mutta hän ei saanut syntymään selviä piirteitä, ainoastaan jotakin epämääräisen mustaa ja kalpeaa, jonka läheisyys huokui kylmää kuin jäävuoren henkäys, niin että Matin ruumis ja sielu alkoi väristä.

Tämän havaittuansa rovasti ajatteli, että sana on jo tehnyt tehtävänsä, nostanut lämmön kiehumapisteeseen ja ripitettävä tarpeeksi kypsynyt sakramentin osallisuuteen. Antaessaan leipää ja viiniä hänen täytyi hiukan kohottaa Matin päätä leuan alta, niinkuin tehdään heikolle sairaalle lääkettä annettaessa, minkä jälkeen se jälleen tahdottomana nuokahti alas. Hetkistä myöhemmin Matti tunsi rovastin käden laskeutuvan hiljaa päänsä päälle ja kuuli sanoja niin hartaasti lausuttuja, kuin hänen iäinen autuutensa olisi riippunut niiden varassa:

»Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään. Amen.»

Matin kohottua vaivoin seisaalle rovasti ojensi hänelle vihkipallin yli oikean kätensä, pitäen yhä ehtoolliskalkkia vasemmassa, ja lausui kuin jäähyväisiksi:

»Minä en tiedä, miten asia on, eikä se ole tarpeellistakaan tietää. Täyttyköön ennustus tai jääköön tällä kertaa täyttymättä, kerran se kuitenkin toteutuu. Joka tapauksessa on teille huominen päivä pitkä perjantai. Muuta neuvoa en osaa antaa kuin kehoittaa teitä turvautumaan Häneen, joka on jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa… Jumalan haltuun.»

Matin pappilasta lähdettyä oli hänen rintaansa jäänyt tuikuttamaan pieni toivon kipinä. Hän oli saanut sellaisen käsityksen, että rovasti ei uskonut mustalaisen ennustukseen, ja se keventäen horjutti hiukan hänen omaakin uskoansa. Mutta kun hän paluumatkalla johtui ajattelemaan, että ehkä rovasti uskoi, vaikka tahtoikin puheissansa kierrellä kautta rantain, samoin kuin lääkärikin kuolemansairaalta toivon läpinäkyvällä harsolla verhoaa alastoman totuuden.

Seuraavana aamupäivänä hän toimitti kotiväkensä heinäntekoon ulkoniitylle; sillä hän tahtoi ratkaisevan hetken tullessa olla yksin, niinkuin oli pitkän odotusajankin tuskat yksin kantanut. Hän oli monta kertaa miettinyt päänsä ympäri, missä hän tuon kutsumattoman vieraan vastaanottaisi, ulkonako vai sisällä, mutta ei vieläkään ollut päässyt siitä päätökseen. Tähän epäröintiin kätkeytyi tiedottomana itsesäilytysvaistona jokin kaukainen pelastuksen toivo, samanlainen kuin lienee kaikilla hukkuvilla, niilläkin, jotka eivät voi edes oljenkorteen tarttua.

Paljon oli ajatteluttanut myöskin epätietoisuus siitä, missä muodossa surma häneen vasamansa iskee. Äkillinen halvaus voisi tehdä lopun silmänräpäyksessä. Saattaisi nousta ukonilma, sinkauttaa salaman pilvistä alas, ja tuho olisi yhtä nopea. Ja onhan niitä putoillut taivaalta palavia kiviäkin maahan; eipä tarvitsisi muuta kuin että sellainen suuri möhkäle mätkähtäisi päähän — ja kuka tietää, vaikka se hirveällä vauhdilla jo olisikin kaukaisista avaruuksista tulossa. Jos hän jäisi sisälle, voisi huoneen katto sortua alas ja tuottaa Simsonin kohtalon, tai ylen ankara tuulispää romahduttaa seinätkin sisään ja haudata allensa kuten Jobin pojat.

Sillä oli aseita lukematon paljous, eikä sen silmää voinut välttää kukaan, jonka se oli tähystimeensä ottanut.

Vielä hetkistä aiemmin Matti oli päättänyt asettua ratkaisevan hetken lähetessä aukealle niitylle, taskukello kädessä. Mutta kun semmoinen pakoileminen tuntui rikolliselta petosyritykseltä, istui hän tupansa penkille akkunan pieleen ja päätti siinä odottaa kohtaloansa.

Kun hän oli hätäisesti vilkaissut kelloon, alkoivat hänen silmänsä tarkoituksetta harhailla ympäri tupaa. Se oli alkujaan ollut savupirtti, jonka kiuas oli kauan sitten hajoitettu ja sijaan muurattu uloslämpiävä uuni, tukittu räppänä ja veistetty seinien alapuoli valkeaksi, ylimmän hirsikerran ja laipion jäädessä mustina muistuttamaan mennyttä aikaa.

Niinkuin hän olisi pitänyt toista silmäänsä kiinni ja toisella kurkistanut pyöreästä lasista sisään, ja kuvakaapin näyttäjä pyörittänyt konettansa ja samalla esittänyt kuvien johdosta selventäviä huomautuksiansa.

‒ ‒ ‒ Mies, jonka elämänjuoksua olet kuvissani seurannut lapsuudesta alkaen tähän asti, sanoi näkymätön näyttäjä, on nyt vaihdokaskoniansa ruoskien tullut markkinoilta kotiin. Hoiperreltuaan talvisena pakkas-iltana tupansa ovesta sisään hän tuliaisiksi ottaa kuuraisen turkkinsa taskusta… Kas!… Sinun tukkasi, Matti Pellonpää, seisoo pystyssä kuin harjan terä… Ehkei sen aikomuksena sentään ole vaimoansa tyyten tappaa, ehkä se vain pelotellakseen tapailee pullolla puolisonsa päätä ja näyttääkseen kuka isäntä on… Lapsetko?… Siinähän äiti painaa pienintä suojaten rintaansa vasten, toisella torjuu miehensä uhkaavia iskuja. Isompia lapsia ei näy, ne ovat arvattavasti kipaisseet paitasillaan uunille piiloon ja päät yhdessä nurkkaan kyyristyneinä vapisevat pelosta.

‒ ‒ ‒ Tässä kuvassa se äskeinen hurjistunut markkinamies makaa vaimon vieressä rakkaassa syleilyssä… Ei, ei se naisihminen ole Eeva-Loviisa.

— Seis! Minä en jaksa nähdä enempää, olen nyt jo märkä kuin uitettu koira, huudahtaa katsoja tuskaisena ja pyyhkii paitansa hihalla kylmää hikeä otsaltansa.

— Saattaa olla, että kuvani eivät oikein miellytä, mutta jaksat tai et, katsottavasi on kaikki mitä rullalla on, vastaa esittäjä ja jatkaa koneen pyörittämistä niin vinhasti kuin hänellä olisi erikoinen kiire päästä loppuun.

— Sehän näyttää, tuo mies, rikkoneen kaikki kymmenen käskyä, sanoi katsoja, kun kaappi vihdoin pysähtyi.

— Sen verran vain siitä syystä, että katekismuksessa ei ole useampia, kuului ivallinen vastaus.

— Mutta miten voi olla mahdollista, että ne ovat niin suuria, ne rikkeet, joita ennen ei ole huomannutkaan?

— Vesipisaran salaisuus. Olethan kuullut koulupojilta: kaikkea ei voi nähdä paljain silmin — linssi suurentaa.

Sitten se kuvakaapin näyttäjä, ikäänkuin lähemmäksi siirtyen, sanoo hajanaisesti:

— Turhaa on murehtia siitä, onko kello edellä vai jäljessä, oikeasta ajasta tullaan toisaalla huoli pitämään… Oh!… Ei sentään, ei vielä — yhtätoista se vasta paukuttaa… Niinkö — että kuulostaa kuin kirkonkelloa soitettaisiin… Yksi tunti voi olla lyhyt kuin silmänräpäys ja pitkä kuin ikuisuus… Kaikki nyt päähäsi pälkähtääkin, niinkuin se mustalais-Riittakin. Ämmä kai kiertää maailmaa niinkuin ennenkin ja ennustaa kuten ennenkin. Voi olla, että tapaatte toisenne vielä, te kaksi… Vaikeata on tietää, mitä ne siellä ulkoniityllä tekevät juuri nyt, kääntelevätkö karhoja vielä vai ajavatko jo heiniä latoon. Olisihan kyllä sopinut heittää hyvästit Eeva-Loviisalle ja anteeksi pyytää — niin, ja lapsilta myös. Mutta ei linnunsiivilläkään ehtisi ulkoniitylle enää… Hm — se siinä pöydällä syö piimänjätettä onnellisena tuopin laidalta, sillä on huoleton elämä, russakalla. Rattoisampaa kai sittenkin, että on läheisyydessä joku elävä olento ja silminnäkijä… Kyllä: aurinko paistaa vielä huomennakin ja ylihuomenna. Vai luuletko olevasi niin tärkeä henkilö, että auringon pitäisi itkien kätkeä kasvonsa sen vuoksi, että sinua ei enää ole.

— Älä koske kelloon!… Ei aika siitä pysähdy tai peräänny, vaikka seisotatkin heilurin tai siirrät osoitinta takaisin… Ja mitä hyödyttää törmäillä edestakaisin tupansa lattiaa, takoa nyrkeillä päätään ja raastaa tukkaansa… Eivät valhettele, totta puhuvat silmäsi: kyllä haivenet kourissasi ovat omiasi, vaikka ovatkin vähän väriänsä vaihtaneet. Yhdessä tunnissa voi elää ja vanheta vuosikymmeniä… Hahaha…! Sinä naurat, Matti Pellonpää. No, pienemmistä syistä ja lujemmista päistä on ruuveja höltynyt… Itket — lapsena jälleen…

Jopa vihdoin taisit löytää oikean otteen, Matti. Parastapa on painautua polvillesi siihen penkin viereen, kätkeä kasvosi käsiisi penkkiä vasten ja — miten se sanoikaan rovasti: turvautua häneen, joka on jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa… Kello kuului jo nostaneen lyömähakansa…

III

Pellonpään tupa oli uteliasta väkeä puolillaan. Nimismies istui pöydän päässä ja piti tutkintoa eilisen järkyttävän tapahtuman johdosta. Hänen edessään pöydällä oli vanha ruostunut silitysrauta, jonka muuan kulma oli veressä.

»Kaikki merkit viittaavat siihen, että tässä ei voi olla kyseessä muu kuin murha. Ja kun emäntä oman ilmoituksensa mukaan on ensimmäisenä tavannut vainajan, pyydän teidän totuuden ja omantuntonne mukaan kertomaan, mitä asiasta tiedätte», kehoitti nimismies.

Tehtyään aluksi selkoa miehensä maallisen vaelluksen kummallisista loppuvaiheista jatkoi emäntä:

»Kun Matti eilisaamuna toimitti minut ja koko väkensä heinäntekoon ulkoniitylle, oli minulla jo lähtiessäni outo aavistus, että hänellä on tänään jotakin entistä erikoisempaa mielessä. Vaikka meillä oli eväät mukana ja oli määrä viipyä iltaan asti, en saanut tunnoltani rauhaa, vaan täytyi lähteä yksin kotiin ennen muita. Tupaan tultuani näin mieheni polvillaan penkin edessä, pää penkkiä vasten kumartuneena. Ajattelin ensin, että hän on vaipunut rukoukseen, niinkuin hänen tapansa oli tehdä viime aikoina. Mutta kun katsoin lähemmin, huomasin, että Matti oli kuollut, ja hänen vielä aamulla ruskea tukkansa oli nyt lumivalkea, paitsi niistä kohdin, mistä se oli punaisen veren tahraama. Lattialla vainajan vieressä oli kauan sitten kadonnut silitysrauta. Kaiken tämän nähtyäni pelästyin niin, että tuskin jaksoin seisaalla pysyä, mutta kun siitä hiukan toinnuin, lähdin henki kurkussa juoksuttamaan sanaa naapuriin.»

»Emäntä siis on vakuutettu siitä, että tämä on talon silitysrauta?» kysyi nimismies virallisesti, pitäen murha-asetta kädessänsä.

»Kyllä. Mutta, niinkuin jo sanoin, se on ollut hukkateillä ties kuinka kauan.»

»Näkee kyllä, että tätä ei ole pitkiin aikoihin alkuperäiseen tarkoitukseensa käytetty. Omituista, että se juuri nyt on tähän tarpeeseen löytynyt», jatkoi nimismies.

»Tähän tarpeeseen…?» kertasi emäntä, joka nimismiehen äänensävystä oli vainuavinaan tämän epäilevän häntä syylliseksi rikokseen tai ainakin osalliseksi siihen.

»Minä en toistaiseksi syytä ketään, mutta varmaa on, että jonkun on täytynyt käyttää tätä surma-aseena. Tutkimuksessani en ole löytänyt pienintäkään johtolankaa, joka viittaisi etsimään rikollista talon ulkopuolelta», sanoi nimismies.

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Sen jatkuessa kumartui muuan vanha mies ja otti lattialta jonkin esineen, kysyen kuin itsekseen:

Vanha mies pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli miettivän näköisenä löytöänsä.

»Näkyy olevan suurimmaksi osaksi ruosteen syömä, mutta murroskohdasta, mitä siinä hivene kirkasta sydäntä jäljellä on, huomaa, ettei ole kulunut Aaprahamin aikoja siitä kun se on katkennut.»

»Mitäs otusta Malakias tuolla naulantyngällä oikein ajaa takaa?» kysyttiin kummastellen.

»En ikinä voi sitä unhottaa. Tuossa se oli, tuossa noin akkunan vasemman pielen kohdalla», sanoi emäntä, aavistaen jotakin pelastuskeinoa.

»Tässä on, tässä ne on», touhusi emäntä lennättäen miehelle poikansa ulkoa tuomat portaat. »Nousisit taivaaseen asti ja pyytäisit itseltänsä isältäjumalalta todistuksen, kuka on syyllinen, kuka viaton.»

»Voisihan tuotakin yrittää, kun olisi tässä Jaakopin tikapuut ja enkelin siivet hartioillani», sanoi Malakias ja asetettuaan portaat neuvotulle kohdalle seinää vasten alkoi kavuta kattoa kohti, emännän kiirehtien työntäessä häntä takaa.

Kun mies tulitikun valossa oli hetkisen tarkastanut pikimustaa seinähirttä laipion rajassa, kuului hänen äänensä ylhäältä:

»Tässä on, tässä on. Kisko, hyvä Malakias, totuus esiin vaikka kalliosta», kiihkoili emäntä yhä toiveikkaampana.

»Lujillepa tuntuu ottavan ruostuneen 'totuuden' kiskominen ikivanhasta luutuneesta seinähirrestäkin», vastasi Malakias.

Laskeuduttuaan vihdoin alas hän sovitti vaivoin saamansa naulankärjen ja lattialta löytämänsä kantapuolen taitekohdista yhteen. Pitäen liitettä nimismiehen silmien edessä hän kysyi:

»Yksinkertaisen ymmärrykseni mukaan on asia näin: silitysrauta on joskus maailmanaikoina, ehkäpä juuri entisen savutuvan seiniä, valkaistessa, joutavana romuna ripustettu alempaa seinältä veistäjän tieltä tuonne ylös, ollut siellä noen peittämänä ja katon kannatinparrun suojassa näkymättömiin piiloutuneena ja unohtuneena. Naula on ajan oloon ruostunut, kannatusvoima heikentynyt, kunnes se viimein on katkennut.»

Asian valkeneminen — yksinkertainen kuin auringonnousu syysyön jälkeen, kosketti niin läheltä sivullistenkin sydämiä, että emäntä ei ollut ainoa, jonka silmissä välkkyi kyyneliä.

»Mutta jonkun on kuitenkin täytynyt käyttää silitysrautaa surma-aseena — niinhän nimismies arveli», kuului huomautus väkijoukosta.

»Epäilemättä; sillä miten vuosikymmeniä seinässä ollut naula olisi osunut itsestänsä taittumaan juuri sillä sekunnilla, jolloin Matti sen alle päänsä penkkiin painoi», lisäsi toinen.

»Kun minä eilisiltana pesin isännän ruumista, oudoksutti minua muun ohella se, että vainajan nyrkkiin puristetut kädet olivat turvoksissa ja kynsien alla musta veri. En ymmärtänyt syytä silloin, mutta olenpa nyt näkevinäni polvistuneen, järkensä menettäneen miehen tuossa penkin edessä jyskyttävän nyrkeillänsä seinään ja siten aiheuttamallaan tärinällä jouduttavan sen hiuskarvan katkeamista, jonka varassa silitysrauta enää riippui», arveli Malakias.

»Aikooko hän, haudan partaalla hoippuva mies, tehdä tyhjäksi luojan töitä?» heitettiin Malakiaalle syyttävä kysymys, johon tämä kuitenkaan ei pitänyt tarpeellisena vastata.

»Miten lienee. Mutta eiköhän vallesmannin virkavelvollisuus olisi nyt, kun johtolangat näyttävät viittaavan hyvinkin etäälle, vapauttaa syyttömät epäluulon varjostakin ja pistää kruunun kihlat sen oikean syyllisen ranteisiin», letkautettiin nimismiehelle.

Vastaamatta mitään nimismies alkoi kiirehtiä poislähtöä. Vähitellen hajautui muukin väki, kukin itsekseen ajatellen, että yksi solmu Matti Pellonpään sekavassa vyyhdessä oli avattu, mutta useampi oli jäänyt avaamatta.

VETO

Kylvettyään viimeisen ohrasitkaimensa Suvannon isäntä istahti peltonsa penkereelle huoahtamaan. Sattuipa hänen katseensa osumaan pellon alla olevalle lakealle niitylle ja kun näki siellä rotevan miehen suokirveellä iskevän ojan ääriviivaa harmaaseen rahkasuohon, vetäytyi isännän suu hymyyn, niinkuin tämä näky olisi johtanut hänen mieleensä jotakin huvittavaa. Hän nousi ja lähti kävelemään pellon ulkoaidan takaa johtavaa polkua metsään päin. Jonkun matkaa kuljettuaan hän tuli pienen aukeaman laitaan, jonka keskellä kyyhöttävä pieni harmaa mökki erosi kaltaisistaan sikäli, että tuvan päätyyn oli pystytetty korkeimman korpikuusen rungosta tehty suhteettoman pitkä salko. Sen yläosaan oli kiinnitetty ristiin kaksi pitkää nuolta, joista punaiseksi maalattu tähtäsi terävällä kärjellään pohjoista, sinisen ampuessa länttä kohti. Näiden yläpuolella oli ristissä kaksi lyhyempää nuolta väli-ilmansuuntia osoittamassa. Salon yläpäähän oli rautaiseen karaan kiinnitetty vihreäksi värjätty väkkärä mustine pitkine harakanpyrstöineen, ja ylinnä taivaan tuulissa kiekui viirinlehdellä iso punainen kukko.

Isännän astuessa tupaan istui akkunan pielessä paitahihasillaan vanha mies, syventyneenä kirjan tutkimiseen näköjään niin kiinteästi, ettei ollut huomaavinaankaan vieraan tuloa. Vihdoin hän kuitenkin heitti silmälasiensa yli katseen tulijaan, sulki arvokkaan hitaasti punakantisen kirjansa ja ripusti sen akkunan keskipuitteeseen riippumaan.

»Sanaa se mies vain katselee. Minkälaista kesän kuria Simon almanakka lupaa?» kysäisi isäntä tervehdittyään.

Hetkisen mietittyään Simo ruiskautti suustansa mustan syljen yhtä mustalle lattialle.

»Eipä juuri tuon parempaa. Vaan eikö tuo luvanne isännän almanakka samaa kuin minunkin», vastasi hän jotenkin tylysti.

»Kylläpä niin, mutta se on tuo almanakka, niinkuin tuo raamattukin, pienin ja isoin kirja, semmoista visaa, että niiden viisaudesta ei joka mies urkkaa otakkaan.»

Vasemman suupielen vetäytyessä tuskin huomattavaan hymyyn Simo nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, mutta samalla hän heittää luinautti isäntään epäluuloisen katseen, olisiko tämän turpeassa naamassa vilppiä huomattavissa, ja ojensi vieraalle vaieten tupakkakukkaronsa.

»Tuntuu olevankin hyvin ruokaisaa kessua Simon kukkarossa», kehahti isäntä. »Omia kasvuja kai?»

»Vai sateista kesää se Simo ennustaa», alkoi taas isäntä, mutta hänen ilmeessään ja äänensävyssään tuntui olevan jotakin kaksimielistä, jota Simo ei ymmärtänyt.

Simo piti itseään kylän ainoana oikeana ilmain ennustajana ja hymähteli ylemmyytensä tuntien pikku tietäjäin lapsellisen haparoiville ennustusyrityksille. Pyytämättä hän kertoi isännälle alkaneen kesän ilmoista, milloin on poutasilmää sen verran, että kiirettä pitäen ehtii jotenkuten saada heinät latoon, milloin ruis heilimöi ja leikattavaksi kypsyy. Melkein huomaamatta hän siirtyi nykyisyydestä menneisyyteen, kuvaillen pääpiirtein koko entisen elämänsä:

»Isäni, mainittava ilmain ennustaja hänkin, nukahti jo minun nuorena ollessani. Mutta mahti ei mennyt maan rakoon, sillä ukko ehti jättää tietonsa perinnöksi minulle — muuta perintöä hänellä, lukuun ottamatta tätä polvesta polveen kulkeutunutta visaista piippua, ei ollut pojallensa jättääkään. Raadoin sitten renkinä, rakensin ja raivasin oman mökin, otin akan ja lehmän, ja niitä isältä saamiani tietoja omilla havainnoillani ja kokemuksillani kartuttaen aloin itsekin ilmoja ennustella, yleten sillä alalla vähitellen isän arvoon, ehkäpä askelta ylemmäksikin. Almanakat, varsinkaan nykyaikaiset, eivät tiedä ilmoista juuri hölynpölyä. Sen verran tuolla nyt näkyy kuitenkin harinetta olevan, että tänä vuonna ajetaan joulukirkkoon paukkuvassa pakkasessa.»

Simo otti almanakan akkunan puitteesta ja näytti tupakkakukkaronsa neulalla isännälle kyseenalaista kohtaa.

»Se näet paarma siellä ylhäällä tietää pakkasta, mutta täällä alhaalla hellettä?»

»Niinpä. Eivät yksin pienet almanakat, vaan taivas ja maa ovat ne avarat kirjat, joista minä läksyni luen. Tosin voin minäkin joskus erehtyä, mutta se johtuu siitä, että on niin ylen paljon muistettavaa. Jos olisin pännämies, että voisin panna paperille havaintoni eikä olisi pakko säilyttää niitä pelkän muistin varassa, niin olisinpa, totta vie, näissä ilma-asioissa melkein yhtä erehtymätön kuin…»

Simo ei vastannut mitään. Hänen itsekehumistaan kuullessaan isäntä oli malttamattomana odottanut sen loppua ja itsekseen ajatellut: Lointele mitä lointelet, mutta annahan kun minäkin laukaisen tietoni esiin, niin eiköhän mahtisi masennu.

»On se nyt tullut uusi rohveetta tänne meidän kylään», sanoi hän teeskennellyn välinpitämättömästi ja vilkaisi syrjäsilmällä Simoon, nähdäkseen millaisen vaikutuksen uutinen häneen tekisi.

Simo nykäisi savua suunsa täyteen, ikäänkuin varautuen olisi tahtonut imaista henkeensä esi-isiensä vanhaa viisautta perintöpiipustansa. Mutta pian hän kuitenkin rauhoittui ja päätänsä halveksivasti keikauttaen puhaltaa pössäytti savun suustansa ilmaan.

»Minulla on ollut kilpailijoita ja kadehtijoita ilmeisen ikäni. Joku kollo on saattanut niiden ennustuksiin aluksi uskoakin — uusi pappihan on sellaisten mielestä aina entistä etevämpi — mutta pian on tuhmempikin tullut älyämään, että näiden nousukkaiden tiedot ovat yhtä keveitä ja olemattomia kuin tuo ilmassa leijaileva haiku… Vai niin… vai uusi rohveetta… No, mitä se on miehiään? Ja mistä se on tänne tullut?»

»Jaska nimeltään. Se mies on saapastanut Suomet ja saaret ja kierrellessään kulkeutunut keväällä tänne tukinuittoon, mutta kun se työ nyt on loppunut, niin pyysi päästä meille maatöihin.»

»Kai meillä työtä riittää, puskekoon päälle niin kauan kuin haluaa. Suo-ojan kaivua pyysi aluksi. Pohjalainen näkyy olevankin tekijä siinä työssä, mutta niinpä onkin mies möyrinyt isoimman osan ikäänsä kotipuolensa rannattomilla nevoilla. Se tämä Jaska ennustaa, päinvastoin kuin Simo, pikemminkin poutaista kesää.»

»Lapin!» pääsi Simon suusta hänen tahtomattansa kuin tuskainen parahdus ja visainen piippu putosi kourasta kolahtaen lattialle. Kuin raskaan taakan hartioita painaessa köyristyi hän kumaraan penkille, kyselemättä enää mitään. Isännän yrittäessä vielä jatkaa keskustelua ei hän saanut mitään vastausta, kuuli vain Simon pari kertaa huokaisevan kuin itsekseen:

Painostavan hiljaisuuden jatkuessa alkoi ulkoa kuulua kellon kalkahduksia ja pari pitkää lehmän ammuntaa. Mölinän havahduttamana Simo kohoutui seisoalle ja vilkaistessaan akkunasta ulos hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat.

Vaimonsa kuoltua ja lapsiensa pesiydyttyä omiin mökkeihinsä oli Simo jo vuosikymmenen elänyt yksin tuvassaan, viljellyt pientä peltotilkkuansa, lypsänyt lehmänsä, leiponut leipänsä, pessyt pyykkinsä, sanalla sanoen ollut itse isäntänsä ja emäntänsä. Pienen, puutteen pyrkiessä yhtäältä luontoa lamauttamaan, antoi hänen yksinäiselle leski-elämälleen toisaalta tarpeellista vastapainoa voimakkaasti viehättävä tietoisuus siitä, että hän köyhyydestään ja ulkonaisesta vähäpätöisyydestään huolimatta oli, ainakin omasta mielestään, paikkakunnan arvokkain mies ja ainoa merkkihenkilö.

Mutta kun Simo nyt tänä iltana Lehikin lypsettyään ja maidon siivilöityään kallistihe maata vuoteelleen, ei uni tahtonut tulla ollenkaan. Yön hiljaisuudessa tuli mieleen raskaita ajatuksia, jotka kaikki lopuksi päätyivät Lappiin. Hän oli kuullut siitä maasta, sen noidista ja tietäjistä ihmeellisiä kertomuksia, olipa hänellä itselläkin ollut aikoinaan salainen kaipuu päästä kerran siellä käymään ja ammentamaan viisautta suuren tiedon lähteestä. Muistellessaan syksyisiä ja talvisia revontulia, jotka kaukana Turjan taivaalla leimusivat, syttyivät, sammuivat, vaihtoivat väriä ja nuolaisivat tulisilla kielillään väliin keskitaivaankin kelmeää kupua, tunsi hän vapisuttavaa nöyryyttä, melkeinpä jumalallista kunnioitusta Lappia kohtaan.

Verratessaan itseänsä häneen Simo tunsi käpristyvänsä kokoon ja omat tietonsa kutistuvan melkein olemattomiksi. Kun hän vihdoin aamupuolella yötä raukesi unentoreeseen, alkoi uunin päältä kumottaa valonkajastusta, mutta kun hän yritti lähteä kiukaalla syttyneitä päreitä sammuttamaan, ei hän päässytkään vuoteestaan ylös. Punaisten ja sinisten liekkien jo mustaa kattoa lipoessa aukeni ovi ja Suvannon isännän kera astui sisään nahkapukuinen, mustapartainen lappalainen, kapsahti polvilleen hänen rintansa päälle ja puristi makaajaa kurkusta, niin että henki oli salpautua, isännän penkillä nauraa höröttäessä. Äärimmilleen voimiaan ponnistaen onnistui Simo vihdoin vapautumaan lappalaisen otteesta ja heräsi omaan kiljaisuunsa. Painajaista peläten hän ei uskaltanut enää nukkua.

Suvannon isännän ilmoitus uuden ennustajan tulosta kylään oli pisto Simon arimpaan kohtaan. Mutta kun hänellä pohjalaisen ennustuskyvystä ei ollut omakohtaista varmuutta, ei uteliaisuus ja jäytävä epätietoisuus antaneet hänelle hetkenkään rauhaa, vaan hänen piti heti aamuaskareensa toimitettuaan lähteä vartavasten tämän työmaalle, urkkiakseen edes jotakin tietoa kilpailijastaan.

Aluksi molemmat ennustajat vilkuilivat uteliaina ja epäluuloisina toisiansa, puhellen väkinäisesti vain jonkinjoutavia. Mutta kun Simo lopuksi koetti kiertäin kaartain kääntää keskustelua ilmain ennustuksen alalle, hymähteli pohjalainen vain salaperäisesti, käestämättä asiaan sen enempää. Ikäänkuin huomauttaakseen, että hän ei ole halukas niistä asioista keskustelemaan, hän alkoi ääneti pistellä lapiollaan suo-ojaa.

Simo lähti paluumatkalle. Sen sijaan, että olisi saanut mieltä kalvavan tiedonhalunsa tyydytetyksi, tuotti hänelle vain lisää aprikoimista ja päänvaivaa se seikka, oliko pohjalaisen vaiteliaisuuteen syynä se, että hän pelkäsi asiantuntijan läsnä ollessa puhuvansa itsensä pussiin, vai olisiko luullut Simon oppiakseen tietoja utelevan. Tai olisiko hän — niinkuin vähän näytti — pitänyt Simoa niin mitättömänä, että arvonsa ei sallinut ruveta moisen kanssa keskustelemaan niin syvällisistä asioista. Oli miten oli, sellainen loppuvaikutelma jäi Simon mieleen, että heille kahdelle kerran tulee yhteenotto, milloin tulleekin. Ja se kamppailu tulee olemaan ratkaiseva ja hävinneelle niin perin musertava, että se ei ikinä siitä notkosta nouse. Kahta tasaväkistä ennustajaa ei voi olla samassa kylässä. Mutta kumpi kaatuu jalustaltaan? Jos kävisi niin onnettomasti, että hän itse keikahtaisi, jos se ainoa side, mikä häntä vielä elämään kiinnittää: ilmain ennustaminen ja sen tuottama kunnia, katkaistaisiin, niin parasta olisi haudan aueta sinä päivänä ja hänen, Simon, astua häpeäänsä piiloon mullan alle. Mutta eihän ole vielä sanottu, kumpi kaatuu. On nyt vain terästettävä aseitansa, on kiinnitettävä katseensa entistä terävämmin viiriin ja väkkärään, maan ja taivaan merkkeihin. Mutta ikävintä on, että muisti tahtoo tylsistyä. Ollappa nyt kirjoitustaito! Ei tullut kysyttyä, osanneeko pohjalainen kirjoittaa, mutta jos se osaa, niin sillä on siinä terävä tutkain, jota hänellä ei ole. Hyviä, perhana ollen, ovat koulut sittenkin, vaikka olen aina niitä vastaan jurnuttanut.

Näin ajatellessaan Simo käveli hitaasti kotipolkuansa eteenpäin, seisahtui viimein kokonaan ja otsan rypistyessä yhä ankarampiin kureisiin mietti kotvan aikaa. Mutta vähitellen alkoi hymy lientää katkeria piirteitä, kunnes yht’äkkiä onnellinen ajatus leimahti kirkkaana salamana aivojen läpi. Lyöden sormillaan näppiä ilmassa hän ihan ääneen huudahti:

Iloisena tästä keksinnöstään hän tupaansa mennessään melkein hypähteli.

Saman päivän iltapuolella oli Simo taas matkalla, kulkien tällä kertaa erästä toista polkua naapurimökkiin, jossa hänen tyttärensä emännöi ja pyysi torpan tyttöstä Raakelia saapumaan ensi pyhänä luoksensa, ilmoittamatta asiastaan muuta kuin että se oli hyvin tähdellistä.

Kun tyttö sunnuntai-aamuna tuli vaarin luokse, kaivoi Simo asian aluksi piipunperät poskeensa, ripusti silmälasit nenälleen, istuutui pöydän päähän ja sanoi juhlallisen painokkaasti:

Tyttönen hiukan hätkähti ja katsoi kysyvästi, melkeinpä pelokkaasti vaarin vakavaan naamaan ja välkähteleviin silmälaseihin.

»Raakeli», jatkoi vaari hetkisen vaiettuaan. »Sinä olet saanut kulkea opintiellä, jota onnea meillä vanhoilla ei ole ollut. Vanhempasi ovat vähillä varoillaan evästäneet ja kustantaneet sinut kiertokouluun, josta sinulla kai on jo ulosoppineen petyykit taskussasi. Sinä osaat kirjoittaa, luet kuin pappi, taidat useita vieraita kieliä — kontinkielet, vitinkielet, riankielet ja mitä kaikkia lienevätkään. Mutta en minä niistä, kielistä, minulle riittää, kunhan opin auttavasti kirjoittamaankin.»

»Otappas rihvelitauluni, jonka eilen puodista ostin, tuolta seinältä ja tule tänne penkille minun viereeni.»

Raakeli asettui penkille polvilleen vaarin viereen, kyynärpäät pöydällä ja kivitaulu edessänsä.

Kun Raakeli oli tehnyt kirjaimen, yllätti vaarin niin voimakas, äkillinen mielenliikutus, että hänen leukansa tärähteli ja silmät kävivät vesikierteelle.

»Muistui tässä mieleeni», puhui hän itkunsekaisella äänellä kuin mielenliikutuksensa selitykseksi, »muistui mieleeni se kaukainen sunnuntai-aamu, jolloin äitini alkoi minua opettaa lukemaan ja näytti minulle tikulla ensi kerran i:tä aapisesta. Nyt, kun alan tulla toistamiseen lapseksi, opettaa minulle i:tä tyttäreni tytär.»

Hän alkoi Raakelin tekemän mallin mukaan piirtää kirjainta vedet silmissä. Kivikynä ritisi ja ylöspäin työntää juruutettaessa kirkui niin ilkeästi, että hampaita vihloi, taulun pinnasta kirposi kirppuina pieniä sirusia, käsi alkoi vapista ja hiki kihota otsaan. Mutta i:n pistettä tehdessä kuului: rits! ja kivikynä oli poikki.

»Eihän se kyllä kynä ole aatran kurki painettavaksi eikä sen jälkien tarvitse olla juuri pellon vakojen syvyisiä, mutta se on raskas työmiehen käsi», puolusteli vaari.

Käyttäen pyyhkeenä paitansa hihaa hän hankasi pois ensimmäisen tekeleensä kyynelkarpalolla, joka hänen tietämättään tipahti silmästä taululle, teroitti puukollaan kynän ja yritti uudestaan. Kun hän sitten kotvan yksin harjoiteltuaan näytti ujostellen kuin koulupoika ensimmäisiä aikaansaannoksiaan alkamallaan vaikealla tiellä, silmissä nöyrä, melkein armoa anova ilme, täytyi Raakelin myöntää, että jotkut noista viivoista muistuttivat i:tä, mutta useimmista ei tiennyt, mitä ne mahtoivat olla. Pitkiä ne vain olivat, puolen taulun korkuisia, pisteetkin päissä pitempiä kuin tavallinen i.

Siitä se alkoi. Vaarista ja Raakelista tuli siksi kesäksi hyvin läheiset toverit. Kaiket pyhät ja usein arki-iltoinakin he istuivat päät yhdessä tuvan pöydän päässä ja pitivät koulua, Raakeli opettajana ja vaari oppilaana. Tytön kävi väliin oikein sääliksi vaarin väsymätön vaivannäkö. Ei hän luullut niin iäkkään miehen oppivan enää ollenkaan kirjoittamaan jäykillä sormillaan, jotka jo alkoivat vanhuuttaan vapista. Mutta siitä näki, että kun on oikea peräänantamaton into ja ahkeruus ja usko asiansa onnistumiseen, niin vuortenkin pitää tieltä väistymän.

Mikkelin päivään mennessä oli Simo jotenkuten oppinut kaikki pienet kirjaimet ja lisäksi numerot. Kun Raakeli silloin haukotellen huomautti, että nyt pitäisi kai sitten alkaa isoja kirjaimia harjoitella, sanoi vaari, että niiden oppimiseen ei taitaisi hänen lyhyt jäljellä oleva elämänsä enää riittää, eikä se ole tarpeellistakaan, hänen tarkoituksiinsa välttää, kunhan osaa pienetkin puustavit ja numerot.

Simolla oli nyt bailussansa se terävä tutkain, jota hän oli kaivannut. Urkittuaan lisäksi tietoonsa, että pohjalaiselta se puuttui kokonaan, saattoi hän mielestänsä katsoa luottamuksella tulevaisuuteen.

III

Siitä puhuttiin ensin kotikylässä, sitten naapurikylissä ja lie siitä kulkijoitten kera levinnyt huhu rajapitäjiin asti — Simon ja Jaskan vedonlyönnistä. Oli vihdoinkin tapahtunut se välttämätön yhteenotto, jota Simo oli jo vuosikauden jännittyneenä odottanut. Eräänä keväisenä pyhäiltana oli kylän miesväkeä tapansa mukaan kokoutunut Suvannon tupaan, Simo ja Jaska muiden mukana. Usuttaakseen ennustajat yhteen oli muuan mies aluksi kysäissyt, tietävätkö nämä, millaisia tämän kesän ilmat tulevat olemaan. Heidän viimekeväiset ennustuksensahan olivat yhtä ristiriitaisia kuin kesän sekalaiset säätkin, niin että kumpikaan ei oikeastaan voittanut, pikemminkin joutuivat molemmat häviölle.

»Kypsää tulee», oli Simo heti tokaissut, vieläpä sanonut tarkalleen sen kesäisen yönkin, jolloin halla vierailee.

»Annatko tervata pääsi, jos ennustukseni toteutuu?» oli Simo suuttuneena kysäissyt.

Siitä oli kehittynyt kiivas sananvaihto, jossa kumpikaan puoli ei peräytynyt askeltakaan väitteestään. Osoittaakseen ylemmyyttään oli pohjalainen vedonnut ainaiseen lapintietoonsa. Mutta Simo oli siihen vastaukseksi letkauttanut, että semmoisen miehen, joka on niin tökerö, ettei vielä nykyisenä opin ja sivistyksen aikana osaa kirjoittaa edes nimeänsä, olisi viisainta olla ennustelematta mitään ja parasta pysytellä vain lapionsa ja suopiilunsa varressa. Kun väittely ei näyttänyt johtavan mihinkään lopulliseen tulokseen, oli joku ehdottanut, että se ratkaistaisiin vedolla.

»Lyödään vain vetoa — litra korven kyyneliä», oli Simo heti ollut valmis.

Pohjalainen oli hiukan epäröinyt, mutta kun oli alkanut kuulua ääniä, että Jaskaa alkaa jänistää, oli hän ojentanut Simolle kätensä ja sanonut komeasti:

Simo oli pitkin vuotta varustautunut tätä aavistamaansa kohtausta varten. Hän oli tehnyt entistä tarkempia havainnolta ei ainoastaan päivillä, vaan monena talvisena pakkasyönäkin. Hän oli seisoksinut ulkona tarkastamassa tähtiä ja erittäinkin linnunrataa, sen kirkkautta tai himmeyttä. Heti kirjoitusharjoituksensa päätettyään hän oli ostanut sinikantisen vihon ja kirjoittanut siihen muistiin kaikki, mikä ilmain ennustamisen kannalta oli vähänkin tärkeää — järvien jäätymiset, ensimmäiset lumet, kaikki kolme kaarnatuulta, mutta ennen kaikkea sen harsonhienon usvan, jonka hän eräänä talvisena pakkasaamuna oli huomannut hiljaa aaltoillen ja kevyenä kuin henki kulkevan aivan hangen pintaa pitkin, kesäistä hallaa ennustaen. Hän säilytti muistiinpanovihkoaan arkussansa lukon takana, ettei vain kukaan pääsisi hänen tietojansa varastamaan. Se oli kuitenkin tarpeetonta varovaisuutta, sillä tuskin kukaan muu olisi Simon kirjoituksesta saanut selkoa kuin hän itse — kirjoituksesta, jossa ei näyttänyt olevan alkua ei loppua, ei sanoja eikä lauseita, ei muuta kuin rivi riviltä jatkuen pelkkiä pieniä kirjaimia muistuttavia vapisevan käden piirtämiä koukerolta erillään toisistansa, joukossa aina väliin numeroita merkkipäiviä näyttämässä.

Aluksi ei oikein tiedetty, kumpaa ennustajaa pitäisi uskoa, molemmat kun olivat arvossa pidettyjä ja tuntuivat tasaväkisiltä. Jotkut, mielestään valistuneimmat, kohauttivat halveksien olkaansa koko jutulle eivätkä olleet uskovinaan kumpaakaan, mutta kun leiväksien tarvitsija meni näiltä epäilijöiltä rahallaan viljaa pyytämään, pysyivät eloaittojen ovet tiukasti kiinni.

Vedonlyönnistään Simo ja Jaska eivät jälkeenpäin maininneet mitään vahingossakaan eivätkä käestäneet sanallakaan, kun muut sen puheeksi ottivat. Karttaen toisiaan kuin ilmiviholliset he eivät sen jälkeen vaihtaneet keskenään yhtään sanaa, mutta kaikesta näki, että he sitä paljon ajattelivat, lienevätkö mitään muuta ajatelleetkaan. Asianomaisten itsensä vaietessa puhuttiin heidän vedostaan sivullisten kesken sitä enemmän. Kuta lähemmäksi kohtalokas määräaika läheni, sitä suuremmaksi kasvoi mielten jännitys. Jakauduttiin kahteen vastakkaiseen leiriin: Simon ja Jaskan puolueisiin, lyötiin sivuvetoja, väiteltiin vihaan asti ja kerrottiinpa parin kiistelijän kerran kuumentuneen siihen määrin, että iskivät toistensa takin kauluksiin kiinni. Simon kannattajia olivat kaikki ne, jotka kotipaikan kunnian vuoksi toivoivat voittoa oman kylän miehelle eivätkä olisi suoneet sen joutuvan vieraalle, maailman kuljeksijalle, joka ilmankin pyrki kohtelemaan sydän maalaisia yliolkaisesti. Pohjalaisen puolella oli taas niiden myötätunto, joilla itsellään oli pelissä peltonsa panoksena, niin mielellään kuin olisivat Simolle voiton suoneetkin, kun se vain olisi voinut tapahtua heille vahinkoa tuottamatta. Kaikkein kiihkeimpiä Jaskan puoluelaisia olivat kuitenkin Simon kadehtijat, jotka myrtyneessä mielessään kostoa hautoen toivoivat vaikkapa vieraankin voittavan heidän kukistajansa, kun eivät itse kyenneet sitä tekemään.

Tuli vihdoin kiistanalaisen yön aattopäivä. Jo pari edellistä vuorokautta oli pohjoinen tuulla reuhunut kylmästi, rivauttaen väliin rakeitakin, eikä tyyntymisestä näyttänyt olevan tietoakaan, päinvastoin tuntui tuuli yhä vain yltyvän miltei myrskyksi. Pitkä salko Simon rysähtelevän tuvan päädyssä heilui kuin ruoko. Kirkuen ruosteisissa saranoissaan leipoi viirinlehti ilmaa kahdenpuolen, hullaantuipa väliin pyörimään ympärikin, ja vonkuen hyrräävät väkkärän siivet näyttivät harmaalta sumuympyrältä.

Simo ei yrittänytkään työhön sinä päivänä. Levottomana hän vain katseli taivaalla ajelehtivia kolkkoja pilviröykkiöitä. Enteet olivat sekä hyvät että huonot. Oli niin kylmä, että käsiä paleli. Tarvitseisi nyt vain kuoraista taivaan selkeäksi ja tuulen tyyntyä, niin…

Tuskaksi kasvavalla levottomuudella oli Simo päivän kuluessa tehnyt ajatuksissaan lukemattomia kertoja nuo tärkeät kysymykset, mutta ei vielä iltaan mennessä ollut saanut niihin muuta kuin kielteisen vastauksen. Tosin oli tuuli melkolailla asettunut, mutta taivas pysyi yhä pilvessä. Ja pilvessä oli Simon mielikin. Hän ei voinut viipyä enää tupansa luona, jossa metsien ympäröimä näköpiiri oli ahdas, hän puki turkin ylleen, painoi karvalakin korvilleen ja meni läheiselle mäelle tähyämään, eikö etäämmältä alkaisi jo pohjoinen taivaanranta kirkastua. Mutta seestymisestä ei näkynyt merkkiäkään.

Lämpimistä varusteista huolimatta Simoa alkoi vapisuttaa, niinkuin hänellä olisi vilu. Hän oli itse alkanut väittelyn, ensimmäisenä tarjonnut vetoa, vieläpä luvannut antaa tervata päänsä, jos häviölle joutuisi. Hänelle naurettaisiin, häntä pilkattaisiin — hänen ennustajamaineensa olisi iäksi mennyttä, vieläpä hän vetäisi samaan häpeän kiuluun muitakin mukanansa. Simo arvasi, ettei hän ole ainoa, joka tänä yönä valvoo. Hänen entiset kannattajansa nyt varmaankin sadattelevat ja kiroilevat häntä, kun tuli mokomaa ennustajaa uskotuksi ja sen puolesta vielä vetojakin lyödyksi. Mutta Jaska ja hänen puoluelaisensa riemuitsevat. Ärjähtäen kuin sydämeen haavoitettuna Simo sormet koukussa teki käsillään ylhäältä alaspäin voimakkaan, repäisevän liikkeen, niinkuin olisi tahtonut kiskaista pilvet alas. Mutta tuntien voimattomuutensa millään tavoin vaikuttaa asiain menoon hän masentuneena käänsi tönkön, toivottoman katseensa erään läheisen männyn oksaan, ikäänkuin viimeiseen pelastuksen kallioon, ja kouraisi kädellään turkkinsa taskua, kunnes painui kyynäskolkkasilleen polviensa varaan, pää alas hervahtaneena.

Siitä asennostaan Simo lysähti polvilleen, pani kätensä ristiin rinnalleen ja kasvot pilviä kohti käännettyinä rukoili Jumalaa, että hän armossaan antaisi taivaan seestyä ja tuulen tyyntyä. Mutta sen pitäisi tapahtua heti, sillä — niinkuin Herrakin kai tietää — kesäinen yö on lyhyt. Simon tapana ei ollut rukoilla eikä hän sen tehoon nytkään jaksanut oikein uskoa, se oli hänelle vain hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Eihän ota, jollei annakaan.

Mutta ihme tapahtui — niin uskoi ainakin Simo. Kun hän rukouksensa päätettyään oli hetkisen hyvin epäuskoisena odottanut sen seurauksia, alkoi pohjoisella taivaan rannalla kimmeltää hopeankirkas juova. Sitä mukaa kuin se pilven laidan kohentuessa laajeni, valkeni koko luonto, vaikenivat Simon kasvot ja kirkastui sydän. Hän kiitti Herraa tästä odottamattomasta armosta ja pyysi anteeksi äskeistä epäilystänsä.

Kun taivas oli kokonaan selkeytynyt ja Simo oli varma voitostansa, otti hän taskustaan perintöpiippunsa ja pani tupakaksi, huulet vetäytyivät hymyyn ja ruumista alkoi nytkäytellä hiljainen, äänetön nauru. Hän kuvitteli, kuinka Jaskan ja hänen kannattajiensa liian aikainen ilo nyt vaihtui vastakohdakseen ja hänen omien puoluelaistensa äskeinen parjaus rajattomaksi ylistykseksi. Hän oli näkevinään Jaskan lapintietoineen luikkivan kylästä öiseen aikaan häpeissään ja masennettuna, vähät tavaransa säkissä selässään — rehtinä pohjalaisena jätettyään kuitenkin hänelle jonkin luotettavan henkilön välityksellä häviämänsä pontikkapullon, jonka parissa hän sitten kaikessa hiljaisuudessa nauttii ja iloitsee tuvassaan voitostansa. Kun hän vähän myöhemmin — huomenna ei vielä sovi — menee kylään, katsovat kaikki kunnioittavasti häneen. Ja vielä kauan sen jälkeenkin, kun hän jo makaa vaimonsa vieressä kunniallisessa haudassansa, puhutaan hänestä ja luetaan hänen puisesta rististään nimet ja muistosanat: »Tässä lepää Haapalan kylän viimeinen rohveetta Simo Siimeoninpoika Kattainen ja rakas vaimonsa Vilhelmiina. — Simo oli eläessään niin etevä ilmain ennustaja, että hän kerrankin ihan tunnilleen tiesi hallan tulon ja löi laudalta lapinkin tiedot.» ‒ ‒ ‒

Kuten äsken karmaisi Simon ruumista jälleen vilu ytimiin asti. Hänen silmänsä suurenivat ja niissä kuvastui kauhun ilme, kuin hän yht'äkkiä olisi nähnyt edessänsä hirveän näyn. Se näky oli kyllä jo ennenkin pyrkinyt nostamaan päätänsä, mutta Simolle oli oma itsensä, voittonsa ja kunniansa niin yksinvaltiaana, että kaiken muun täytyi väistyä niiden tieltä. Hän oli onnistunut sen tukahduttamaan tunnostaan sillä vetoomuksella, että eihän hän ole se, joka voi hallan nostaa tai sitä estää, hänen tehtävänsä on vain ennustaa. Mutta moiset verukkeet eivät nyt enää auttaneet. Hän oli kaiken aikaa sen vetonsa jälkeen toivonut hallaa, ja kun taivas suuressa laupeudessaan nähtävästi aikoi armahtaa ihmisparkoja, oli hän rukoillut sen tuloa. Simo katsoi peltoaan, jossa nyt vuoden leipä menee yhtenä yönä. Mutta sen lisäksi hän näki hengessään muita peltoja valkeiksi paleltuneina, mustiksi kärventyneitä perunamaita, nälkää, itkua, kyyneleitä. Ja syypää tähän kaikkeen oli hän, Simo, onnettomine rukouksineen.

Tämän suunnattoman painon raskauttamana Simo lankesi jälleen polvilleen ja rukoili, että Jumala kuulisi häntä vielä kerran ja antaisi pilvien peittää taivaan tai edes pienen tuulenhenkäyksen puhaltaa eloa tähän kauheaan kuolemanhiljaisuuteen. Ja yhtä kiihkeästi kuin hän äsken oli odottanut pohjoisen kirkastumista, toivoi hän nyt sieltä pilveä nousevaksi. Mutta vaikka Simon mielestä hänen tämän anomuksensa olisi pitänyt olla Herralle edellistä otollisempi, ei sitä nähtävästi otettu kuuleviin korviin; pilveä ei noussut eikä väkkärän siipi liikahtanutkaan.

Simo koetti kädellään maata, se tuntui kylmältä, mutta ei ollut vielä kuurassa näin ylhäältä. Hän kiiruhti mäen juurella olevan pienen vesilammikon rantaan. Siellä oli kaikki jo valkean härmän peitossa ja vesilammikon rantoja alkoi vetää hienoon jääriitteeseen. Sieltä ja täältä kuului salaperäistä ritinää ja napsahtelua.

Kuin väsymyksen näännyttämänä Simo alkoi vaivaloisesti kavuta mäen rinnettä ylös. Päälle päästyään hän sortui maahan istualleen ja oli siinä kotvan aikaa näköjään tylsään välinpitämättömyyteen vaipuneena. Siitä ikäänkuin herättyään hänen seiväsjäykkä katseensa kääntyi toistamiseen äskeiseen männyn oksaan ja käsi otti turkin taskusta kotoa varatun nuoranpätkän. Mutta Simo ei ehtinyt kohmettuneilla käsillään saada vielä silmukkaa valmiiksi, kun varhainen aurinko jo nousi ja lintuset alkoivat laulaa ympäröivissä puissa. Vaikka hän tiesi, että auringon nousu tällaisen yön jälkeen oli kuin papin astuminen haudan partaalle siunaamaan vainajaa viimeiseen lepoon, hengähti kuitenkin kaikesta tästä lämmin elämän tuulahdus hirteen aikovan miehen synkkiin kuoleman-ajatuksiin. Iloinen viserrys johti mieleen: »Katsokaa taivaan lintuja, ei he kylvä eikä niitä, ei myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te paljoa enämpi ole kuin he?» Simo päätti jättää silmukan toistaiseksi ja katsoa ensin peltonsa valkenemista — sittenpähän selvinnee, mitä muuta on tehtävä. Eihän oksa siitä karkaa.

Aurinko nousi nousemistaan, sen säteet alkoivat lämmittää mäkeä ja vähitellen alaviakin maita, mutta hämmästyksekseen Simo ei huomannut rukiissaan mitään värinmuutosta. Hän pisti nuoran keskentekoisine silmukoineen taskuunsa, riensi pellolleen ja teki sen iloisen havainnon, että tähkät olivat säilyneet aivan vahingoittumattomina. Raskaan taakan pudotessa Simon sydämeltä hän rajussa riemussaan kahmaisi sylinsä täyteen rukiinkorsia ja pusersi niitä rintaansa vasten, hokien itsekseen:

HÄRKÄVIERAITA

Aattoillan auringon aletessa luoteiselle taivaan rannalle lähti Kattila-ahon perhe: Urpo ja Ulla, peltonsa penkereelle juhannuskokkoa polttamaan. Ulla otti aitan seinälaudalta pienen voipytyn ja ison kivikupin, joka oli täynnä harmaata vellintapaista seosta. Urpo kantaa roikotti varresta mustaa paistinpannua, toisessa kädessään isoa puulautasta. Perille tultua pisteli Urpo palavia tuohikäpryjä kokon alle, ja pian kohosivat liekit jytisten ilmaan, sininen savu puski suorana patsaana ylös, kaareutui siellä ylhäällä ja alkoi hitaasti kulkeutua asuttuja maita kohti kuin erämaan juhannusviestinä. Jossakin etäämpänä kuului käki kukkua helkyttävän.

»Oikein tämä nyt tuntuu juhlalliselta», sanoi Ulla, pitäen talvisesta tottumuksesta kämmeniään tulta vasten ja väliin hieraisten vastakkain, ikäänkuin niitä olisi palellut.

»Juhlalliseltapa tuntuu», myönsi Urpo, seisten selin tuleen, kädet selän takana ja piippu hampaissa, niinkuin olisi lämmitellyt talvisen takkatulen ääressä. »Se on tämä juhannus ja tuo joulu siinä yhtäläisiä, että aurinko niinä päivinä hipoo avaruuden äärimmäisiä rajoja, korkeinta vuorenhuippua ja syvintä laakson pohjaa.»

»Ihan niin. Se on taas kuusi kuukautta ponnistellut mäkeänsä ylöspäin yhä suurempaan kirkkauteen, mutta nyt se jälleen kääntää kelkkansa, eikä sitten muuta kuin anna huristaa alamäkeä päivä päivältä sakenevaa pimeyttä kohti, puoli vuotta.»

»Ja sitä nousuansa ja laskuansa se on tehnyt hamasta maailman alusta — oikein päätä pyörryttää sitä ääretöntä aikaa ajatellessa. Mutta kerranhan ne senkin vaeltajan voimat väsähtävät. Kun kuusituhatta ajastaikaa on umpeen kulunut, laskee aurinko viimeisen mäkensä, ja silloin alkaa yhtäällä iankaikkinen, pilkkoisen pimeä yö ja toisaalla loppumaton, lämmin juhannuspäivä.»

»Hyvähän on valo ja suopealtahan tuntuu lämpökin, mutta luulisi yhtäkaikki alituisessa päivänpaahteessa hikiotsin joutilaana lekottelemisen ajan oloon maistuvan vähän miedolta näin viiman ja pakkasen puremalle eläjälle — paitsi ehkä kaikkein laiskimmalle, joka täällä on talvensa kuuman uunin päällä raukeasilmäisenä kissana virunut. Kuuluu olevan semmoisiakin maanpaikkoja, joissa ei lunta ole koskaan nähty, ja taas toisia, joissa ei muuta ole nähtykään. Olen väliin itsekseni mietiskellyt, että eiköpä pitäne sielläkin, ikuisuudessa, olla vähän samanlaiset olot: yksillä ainaiset suvensa, toisilla loppumattomat turjantalvensa ja kolmansilla kesänsä ja talvensa vaihdellen, aina sen mukaan, mihin kukin täällä ajallisessa elämässään on tottunut… Mahdettaneenko siellä, jossa on se ihailemasi ainainen juhannus, lettuja paistaa», huomautti Urpo.

Ullalla oli tapana kahdesti vuodessa, joulu- ja juhannusaattoiltoina, paistaa ohukaisia. Se toimitus ja ohukaisten syöminen olikin näiden merkki-iltojen huippukohta. Hän nosti paistinpannun lopuilleen palaneen kokon hiilille ja sen lämmittyä laski siihen lusikankärjellä voinokareen. Rasvan kärähtäessä Ulla nielaisi jotakin ja Urpo ruiskautti loitolle suuhunsa herahtaneen vesikirkkaan syljen. Sitä mukaa kuin ohukaistaikina kivikupissa hitaasti aleni, kasvoi lettuläjä puulautasella, yleten lopulta korkeaksi keoksi.

»En ole älynnyt asian sitä puolta ennen ajatella, mutta kyllä maar sielläkin, jossa on aina juhannus, lettuja paistetaan, sillä ei luulisi sielläkään juhlan muuten juhlalle tuntuvan», vastasi Ulla miehensä äskeiseen kysymykseen, joka oli koko paistamisajan hänen mieltänsä askarruttanut. »Siunataan nyt itsemme ja ruvetaan syömään», sanoi hän lopuksi, pyyhkien esiliinallaan kuumuuden nostamaa hikeä otsaltansa.

Hiukan aikailtuaan, ettei näyttäisi ahneelta, Urpo keihästi keon harjalta letun puukkonsa kärkeen kuin lahnan atraimeen ja aikoi pistää sen sellaisenaan suuhunsa, mutta Ulla ehätti huomauttamaan:

»Rivautahan tuosta kahvikupista sokerijauhoa päälle, niin maistuu paremmalta.»

»Eikö tuota ehkä voisi lainata alas sokerittakin, mutta voinhan mieliksesi vähän rivauttaakin», vastasi Urpo.

Jauhettuaan kotvan hitaasti ruokaansa, silmät mielenliikutuksesta vesikierteellä, Urpo keskeytti pureskelemisen ja antoi sokeroidun puruksen maistua suussansa, ajatellen itsekseen, että ei sovi pitää kiirettä, on niin pitkä aika juhannuksesta jouluun, tarvitsee syödä monta silakkaa, ennenkuin taas lettuja paistetaan. Nielaista jutkautti sen kuitenkin lopulta ja Ullan valmisteita kehuen lausui:

»Näitä tämmöisiä herkkuja syövät herrat joka päivä — joka päivä.»

»Parempia, parempia toki paljonkin», oli Ulla vaatimattomasti torjuvinaan miehensä kiitoksen.

»Mitenkä voi enää mikään olla tämän parempaa — tuskinpa taivaan mannakaan?»

Aviopuolisoitten ääneti jatkaessa harvinaisen juhla-ateriansa nauttimista siirtyi suloinen tunne suusta vatsaan, souteli sieltä suonistoa myöten huomaamatta kaikkiin ruumiin jäseniin ja ulotti lopulta lämmittävän vaikutuksensa sieluunkin.

»Muistatkos sinä, Urpo, vielä niitä aikoja kun me pappilaan mentiin?» kysyi Ulla ja hymyili hampaattomalla suullaan.

»Niin oli. Ja satoi. Sinä mennä porhalsit kuin hirvi maantietä edellä punaisine pieksuinesi, että kura roiski, tuohinen eväskontti selässä ja hopeinen vihkisormus taskussa. Minä tulla humpsutin jäljessä, hame säkkinä korvissa. Oltiin senkin näköisiä ruhjakkeita, kun pappilaan tultiin. Minä pyysin, että pyörähdettäisiin ensin väentupaan edes vähän kuivailemaan itseämme ja siivoilemaan enintä rapaa vaatteistamme, mutta sinä vain siihen touhuissasi: 'Mene jos menet, tule jos tulet'. Niin sitä sitten vettä valuvina astuttiin suoraa päätä rovastin eteen. Ja kun rovasti kysyi, että mitäs teillä nyt on asiaa, näin sateella, — vaikka kyllä se sen meidän asiamme arvasi, muuten vain kysyi — niin muistatkos, miten sinä vastasit?»

»'Tultiin vähän vihille', sinä sanoit, ja silloin rovasti hiukan hymähti. Kun sitten tehtiin poislähtöä rovastin kammarista, vilkaisin minä ovensuussa taakseni ja näin, että siihen punaisen vihkipallin ääreen jäi rinnan kaksi vesilammikkoa ja niiden keskelle kuin saarina kahdet kuraiset jalanjäljet, sinun pieksujesi ja minun kenkieni.»

»No, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja täällä sitä nyt eletään, kattilan pohjalla», sanoi Urpo.

»Täällä eletään ja täällä kuollaan», lisäsi Ulla hiukan surumielisesti.

Kattila-aho oli ympyrän muotoinen aukeama, jota kaikilta tahoilta reunusti jyrkkäseinäinen vuorikehä. Aukeaman keskellä kohoutui soikea mäennyppylä, ikäänkuin jättiläismoukarilla olisi altapäin isketty kuhmu tuon luonnon muodostaman kattilan pohjaan. Tämän pikku töyryn harjannetta pitkin kulki jalkapolku, kiemurrellen jostakin reuna vuoren takaa ja vastakkaisella puolella sen yli jonnekin luikertaen. Ikäänkuin kunnioituksesta ehkä vuosisatoja vanhaa karjanpolkua kohtaan oli pieni harmaa tupa hyyvistäytynyt mahdollisimman matalaksi ja kylkeänsä poispäin kallistaen kuhmun rinteelle niin alas, että polkua kulkijan jalat olivat päreillä paikatun pienen akkunan yläpuolella, ja saattoi melkein astua tuohikaton räystäälle.

Kuin karsinaan aidattuina olivat Urpo ja Ulla eläneet siellä omaa hiljaista elämäänsä. He tiesivät ja tunsivat kyllä, että etäämpänä noiden reunavuorten takana oli ikäänkuin toinen maailma, jossa elämä kulki kiivasta vauhtiansa eteenpäin toisilla jalaksilla kuin heidän nuoruudessaan. Mutta eivät he milloinkaan olleet halunneet siihen rekeen istua eikä heitä oltu kovin paljon pyydettykään. Kuitenkaan eivät hekään voineet jäädä aivan osattomiksi ulkopuolisen maailman rientojen kosketuksilta. Vuorten takainen elämänhirviö heitti joskus omissa tarkoituksissaan himokkaan silmäyksen tännekin. Oli sattuma, että sen piti ulottaa yksi tuhansista lonkeroistaan Kattila-ahoon juuri nyt, rauhaisena juhannusaattoiltana, jolloin sitä kaikkein vähimmin olisi odottanut ja halunnut.

Vanhusten syötyä ohukaisensa loppuun, hiipuvan hiilloksen ääressä mahapakoillaan ja tyytyväisinä sulatellessa maukasta ateriaansa ja lapsellisina lepertäen menneitten aikainsa muistoja, huudahti Ulla kuin pelästyneenä ja kädellään vuorelle viitaten:

Molempien teroittaessa katseensa osoitettuun suuntaan näkivät he vuoren harjalla pitkän mieshenkilön seisovan ja katselevan ympärilleen kuin tutkien ja alkavan sitten juopuneen tavoin horjahdellen laskeutua rinnettä alas. Vanhusten luokse päästyään outo mies nyökkäsi päätänsä tervehdykseksi ja sanaakaan sanomatta lysähti maahan istualleen. Pää kumartuneena koukussa olevien terävien polvien varaan, kädet ristissä säärien ympärillä ja hiestä kimpuiksi liimautunut pitkä musta otsatukka valahtaneena kasvoille takaraivolla retkottavan isolippaisen lakin alta hän siinä silmät rakosillaan hengitti syvään ja raskaasti kuin kuoleva. Urpo ja Ulla vilkuilivat toisiaan kysyvinä ja hätäytyneinä, mutta olivat niin ymmällä, etteivät saaneet sanaa suustaan.

»Voi helvetti!» kähähti vihdoin kuin huokauksena miehen kurkusta niin hiljaa, että se kuului melkein kuiskaukselta.

»Akka, vettä, ja pian!» komensi hän hetken kuluttua kuin jostakin suuttuneena.

»Mitä se siinä akoittelee», tokeni Ulla, mutta kiiruhti kuitenkin hakemaan raikasta vettä lähteestä isolla kivikupilla, jota hän ei kiireessä joutanut edes huuhtaisemaan puhtaaksi lettutaikinan jätteistä.

Nostamatta kertaakaan huuliaan astian laidalta mies tyhjensi sen yhdellä siemaisulla, käänteli ja katseli sitten tyhjää kuppia sisä- ja ulkopuolelta ja kysyi vihdoin:

Ymmärtäen yskän vieras ei vastannut mitään. Hän kohotti päänsä, katsoi väsyneesti ja laimein silmin kuin unesta heränneenä riutuvaa hiillosta, paistinpannua, puulautasta ja vuoroin kumpaakin kokon jätteillä istujaa. Pitkän laihan kaulan kiertyessä ruuviksi alkoi katse kulkea sitten ympäri reunavuoria, kuin etsisi ulospääsyä avarammille aloille, palaten jälleen lähtökohtaansa, jolloin vieras taas kähisi:

»Vieras erehtyy kokonaan, kyllä tämä on ihmisten asumus», vastasi Urpo loukkautuneena.

»Kattila-ahoksi tätä sanotaan. Mutta mistäs kaukaa kulkevainen on — taitaa olla härkävieraita?»

»Minä olen akitaattori. Mutta miten olen joutunut tänne, sitä minä, hyvä vaari, en tiedä itsekään. Läksin jo eilisaamuna, toissa aamuna, vai lieneekö ollut kolmaskin aamu — tuntuu niinkuin siitä olisi kulunut iankaikkisuus — tuolta, tuolta… minulla ei ole aavistustakaan, missä päin se penteleen kylä on, enkä minä muista enää sen nimeäkään.»

»Niin, Mäyrämäen kylä se oli. Muuan mies lähti oppaakseni, saatteli minua jonkun matkaa, väittelimme siinä peräkkäin kävellessämme kiivaasti politiikasta, ja kun tulimme kahden polun haaraukseen, neuvoi hän minut toiselle niistä ja sanoi, että vieras menee nyt vain nenäänsä kohti, niin kyllä perille pääsee.»

»Vasemmalle! No sitten saa vieras kiittää jumalaansa, ettei joutunut sinne, jonne sana sanoo vasemman tien vievän.»

»Jumalaa tai… Minä aloin siellä metsässä jo ymmärtää, että se saaterin kierosilmä neuvoi minut tahallaan väärälle polulle.»

»Sillä ei ollut ainoastaan karsot silmät, vaan koko mies oli niin kiero, että sen silmissä voi hyvinkin näyttää vasen polku oikealta ja oikea vasemmalta.»

»Suopellon Jussi», suhahti Urpo Ullan korvaan ja ääntänsä koroittaen kysyi taas vieraalta:

»Me oltiin eri puoluetta ja sehän selvittää kaiken. Hänen tarkoituksensa tietenkin oli estää minun pitämästä Mäyrämäen kylään eilisillaksi ilmoittamaani esitelmää ja vaalikokousta. Hiton sukkela taktillinen temppu muuten. Minun olisi pitänyt tänä iltana — mutta mikäs ilta nyt onkaan?»

»Voi saksan saakeli, voi tuhannen turkinpunainen! Minun olisi, näen mä, jo toissa iltana pitänyt olla Mäyrämäessä, eilisiltana kirkonkylässä ja tänä iltana… Mutta minnekäs se yksi päivä on kadonnut? Jumalaut! Se on nyt mennyt sekaisin koko suunnitelma. Ja mitenkäs tällä äänellä enää puhutaan ja laumoja innostetaan.»

»Vieraassa tuntuu tosiaankin olevan hyvin paha yskä, kun ääni on noin käheä.»

»Minä olen jo toista kuukautta puhunut ja pauhannut yhtä mittaa ja lisäksi huutanut ja kironnut tämän pakanan sydänmaan perkeleitä täyteen, toivoen että joku kuulisi, kunnes en enää saanut kurkustani äänen pihaustakaan. Kolme viinatehdasta tapasin harhaillessani, kaksi oli jätetty kylmille ja kolmannessa oli viina parhaillaan lirisemässä, mutta keittäjästä en saanut nähdä muuta kuin vilaukselta pieksujen pohjat. Kohentelin tulta padan alle, huusin ja kiljuin, että mies tulisi takaisin ja opastaisi minut ihmisten ilmoille. Mutta kun sitä hullua ei kuulunut, tein tuohesta lipin ja… Hm!

… Lopuksi nukuin ja siinä lienee se yksi päiväkin kirjoistani kadonnut. Kun vihdoin heräsin, näin tehtaan paikalla vain särkyneen tyhjän pullon ja muutamia nokisia kiviä, mutta rahoistani ei ollut jäljellä pennin pyöreää.»

»Niinpä kai. Nälkäkin tässä tuntuu sydänalaa viiltelevän — mutta rahaa ei ole.»

»Eihän tuota käy rahatontakaan nälkään näännyttäminen. Vieras tulee syömään tänne tuvan puolelle,» pyysi Ulla.

»Ei, ei. Emäntä olisi hyvä ja toisi vain tänne muutamia voileipiä. Kun tässä vähän levähdän ja virkistyn, jatkan matkaani vaikka kontaten. Ei auta, viimeiset päivät on käsissä.»

»Loppu siitä tulee, jollette tekin mene heinäkuun alussa vetämään punaista viivaanne. Totta kai tiedätte, että silloin on vaalipäivät?»

»On siitä vähän kuisketta kuultu — vaikka tulleeko tuonne mentyä, kun ei ole tullut ennenkään», sanoi Urpo.

»Mutta nyt on mentävä, nyt on porvareilla piru merrassa», innostui vieras, jossa pelkkä porvarin mainitseminen oli väsymyksestä huolimatta herättänyt jälleen agitaattorin eloon.

»Mutta nyt tulee… tai oikeastaan… riippuu siitä… Mitä uskoa te tunnustatte? Vaikka sehän on kai selvä kysymättäkin.»

»Ei me kuuluta mihinkään puolueeseen», sanoi Ulla, ja häneen yhtyi äänettömänä Urpokin.

»Kuuluttava on», sanoi mies, otti viheriän paperin taskustaan, aukaisi sen monista taitteistaan ja tökkäsi sormellaan erääseen kohtaan, johon oli vedetty punainen viiva.

»Tuohon on teidän viivanne vedettävä, tuohon noin, jossa lukee:
Työväjen puolue.»

Ulla haki vieraan pyytämää ruokaa, ja enempää viivyttelemättä lähti agitaattori Urvon tarkoin neuvomaa polkua myöten Mäyrämäkeen päin, syöden ahneesti voileipiä mennessään.

Vieraan poistuttua näkymättömiin vuoren taakse lähtivät myöskin Urpo ja Ulla kapistuksineen kotiin, rupesivat heti sänkyynsä maata ja koettivat nukkua. Mutta pitkään aikaan ei uni tullut heidän silmäänsä, ja entinen, oikea juhannustunnelma oli Kattila-ahon asujamilta mennyt.

Juhannuksen jälkipäivinä painoi Urpoa ja Ullaa raskas huoli. Agitaattorin sanat linnasta ja kuritushuoneesta kaikuivat jäätävän kylminä heidän korvissaan. Oliko mies puhunut totta vai valehdellut? Ennen ei äänestyksestä poisjäämisestä ollut seurannut mitään rangaistusta, mutta onhan voitu lakeja ja asetuksia jälkeenpäin muuttaa. Ei ollut täällä metsien keskellä ketään, jolta olisi asiaa kysynyt, eikä oikein tehnyt mieli udellakaan ja siten paljastaa tietämättömyyttään.

Valkeni vihdoin heinäkuun ensimmäinen päivä. Jo aamuvarhaisesta alkoi Loilon kylästä ja muista sen puolen kylistä lappaa väkeä polkua myöten Kattila-ahon ohi äänestyspaikalle. Urpo kaivaa jurrasi ojaa pellollaan — muulloin ei hän sitä juuri kaivanutkaan — ja vilkuili alta kulmain menijöitä. Mutta sitten hänestä alkoi tuntua, niinkuin olisi pyhäaamu, nuo tuossa juhlatamineissaan olisivat matkalla kirkkoon ja hän tässä paikkaisissa, multaisissa rytkyissään kaivamassa ojaa sunnuntaina. Hän polkaisi kuin kiukuissaan lapion peltoon ja meni tupaan. Ulla oli akkunan pielessä kyyröttämässä ja kurkistamassa salaa ohikulkijoita. Urpo istahti vakoilemaan toiseen akkunan pieleen. Siellä meni miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, monella jo selkä köyryssä ja keppi kädessä. Useimpien kasvoilla kuvastui ankara vakavuus, niinkuin olisivat menossa lukukinkereille tai rippikirkkoon. Jotkut, leikkisämmät, kuuluivat huutaa huikahuttavan ohimennessään:

Katselijat vetäytyivät silloin hiukan syrjemmäksi, luullen tulleensa huomatuiksi.

Nämä määrävuosin uudistuvat äänestyspäivät ohivirtaavine kansanjoukkoineen olivat Kattila-ahon vanhuksille oikeita piinanpäiviä. Tällöin he tunsivat enemmän kuin muulloin, kuinka eristettyjä he olivat muusta maailmasta ja sen riennoista. He eivät voineet välttää sitä hiukan ahdistavaa tunnetta, että olivat mielestään kuin metsän peikkoja, jotka äkeissään murjottavat luolassaan, kun kaikki muut ihmiset täyttivät velvollisuuttaan. Mutta toisaalta heidät vangitsi paikalleen vielä voimakkaampi, vaistomainen tunne, että he mukaan liittyessään olisivat vain tahdottomia välikappaleita virran vietävänä, kadottaisivat entiset uskomuksensa ja lujan pohjan jalkainsa alta, kuten peikko voimansa astuessaan luolastaan määrätyn rajan yli.

Ensimmäisen väentulvan sivuutettua mökin seurasi väliaika, jolloin ei näkynyt yhtään menijää. Vanhukset vetäytyivät pois vartiopaikoiltaan. Urpo otti kirveensä penkin alta, hioi sitä ja meni pellon aitaa korjailemaan, tehden verukkeeksi sen, että niin vähäpätöinen askartelu ei työtä olisikaan. Mutta hänen omatuntonsa jysäytti sitäkin vastaan: työ kuin työ, eihän aita ollut kaivoon pudonnut aasi tai muu nauta, jota pyhänäkin sopii auttaa. Hän palasi takaisin tupaan, heittää kolautti kirveensä penkin alle ja paneutui sänkyyn pitkäkseen. Mutta Urvon ei ollut hyvä olla siinäkään. Tuvan painostavassa hiljaisuudessa hänellä oli jotenkin samanlainen tunne kuin täytyy olla sillä miehellä, joka vihamielisyydestä on jäänyt kotiin, kun kaikki muut ovat juoksujalkaa rientäneet hukkuvaa pelastamaan tai sammuttamaan tulipaloa, jossa ihmishenkiä voi olla vaarassa.

Ainoana lohdutuksena Urvolla tässä, niinkuin monissa muissakin asioissaan, oli tietoisuus siitä, että voihan vielä huomenna tehdä sen, mikä tänään jää tekemättä. Mutta ratkaisevan päätöksen tekeminen oli hänelle niin vaikeaa ja vastenmielistä, että se ehkä olisi siirtynyt ylihuomiseenkin, ellei kuritushuonepelon lisäksi muuan haudan partaalla hoippuva heikko jalka olisi antanut Kattila-ahon vanhuksille voimakasta potkaisua äänestysuurnalle.

Vuoteella selällään maatessaan ja tuntiessaan jonkinlaista henkistä huojennusta siitä luulosta, että kaikki tämän päivän äänestäjät ovat jo menneet, oli Urpo kuulevinaan ulkoa kuivaa yskimisen kakomista. Vanhukset kiiruhtivat taas akkunan pieliin kurkistamaan ja näkivät ylhäällä harjanteella kepin kärjen ja kolmet jalat hiihtelevän rinnan äänestyspaikkaa kohti niin lyhyesti ja hitaasti, että eteenpäin menoa tuskin huomasi. Kun he sitten miltei peläten siirtyivät likemmä akkunaa, nähdäkseen kulkijat kokonaan, löi Ulla kämmeniänsä yhteen ja huudahti kuin säikähtyen:

Mies ja vaimo siellä ylhäällä taluttivat käsikynkistä naiseksi puettua, vahakasvoista luurankoa: Tiensuun Martta muoria, johon verraten Ulla oli vielä melkein tyttönen.

»Ei kai siitä nyt linnanmatkaa mahtaisi tulla, vaikka emme äänestämään menisikään, mutta saisihan tuon tuonkin taian kerran tehdä, ennenkuin kuolee», sanoi Urpo, ryhtyen pitemmittä puheitta ajamaan partaansa ja pukeutumaan pyhäpukuun.

Kun Ullakin oli aitassa pukeutunut parhaisiinsa ja pistänyt lopuksi liinaan kääräistyn silkkihuivin kainaloonsa, lähtivät he matkalle. Kotvasen kuljettuaan he tapasivat äskeisen hitaan kulkueen.

»Hyvää päivää. Äänestämäänkös siinä Martta-muoria talutetaan?» kysyi
Ulla puheen aluksi.

»Jumal' antakoon. Äänestämään — äänestämään», vinkui Martta muori vastaukseksi, jaksamatta puhua enempää yhteen mittaan.

»Menee kyllä aikaa, ennenkuin olette perillä Isonkylän koululla», huomautti Urpo.

»Härkä jäniksen tapaa — härkä jäniksen tapaa — jos ei tänään, niin huomenna. Aiomme olla välillä yötä — välillä yötä.»

Vähän aikaa yhdessä taivallettuaan kiiruhtivat Urpo ja Ulla jättämään tuon hitaan matkueen, joka heistä tuntui kolkolta kuin hautaussaatto.

Äänestyspaikkaan tultuaan — Ulla silkkihuivissa — he pysähtyivät ovensuuhun ja koettivat muitten menettelyä seuraten ottaa asioista selkoa, ennenkuin astuisivat esille. Ihan toisenlaiseksi he olivat äänestystä kuvitelleet — kuvitelleet, että osaavammat vetävät pöydässä itse viivansa ja vähemmän taitavat pitävät vain kynänpäästä kiinni jonkun kirjoitustaitoisen piirtäessä näiden viivaa, jotenkin samoin kuin oli tapana piirtää puumerkki asiakirjaan. Mutta tästä silmin näkemästään toimituksesta he eivät ymmärtäneet mitään. Tämähän muistutti hiukan lukusia, hiukan markkinoita. Pitkän pöydän ääressä istui miehiä, mikä selaillen kirjaansa, mikä muuta käsittämätöntä toimittaen. Seinän vierellä oli kuin mitäkin pilttuita, joiden avonaisesta alaosasta näkyi mistä miehen sääret, mistä naisen hame, alati vaihdellen, mutta ruumiin yläosaa suojaava kangas esti kiusallisen parhaiksi näkemästä, mitä he siellä tekivät.

Vihdoin Ulla ei enää voinut hillitä pilttuisiin kohdistuvaa uteliaisuuttaan. Hän hiipi lattian yli erään suojuksen luo ja kaula kurkolla kurkisti reunan yli sisään. Mutta samalla kuului sieltä äkäinen ärähdys:

Säikähtäen nykäisi Ulla päänsä pois, sylkäisi lattiaan ja palasi nolona
Urvon luokse.

Suojuksesta poistuttuaan sanoi se mies, jonka koppiin Ulla oli kurkistanut, eräälle seinuksella seisoksivalle joutilaan näköiselle miehelle:

»Poliisi pitää huolen siitä, etteivät syrjäiset pääse vakoilemaan ja urkkimaan äänestäjiä.»

Ulla pelästyi niin, että vapisi ja hapuili kuin turvaa etsien Urvon kättä omaansa.

»Mitäs sinne menit vakoilemaan ja urkkimaan», sanoi Urpo hiljaa, koettaen Ullaa rauhoittaakseen tekeytyä tyyneksi, vaikka hänkin tunsi kylmää väristystä ruumiissaan.

Olivat vihdoin Urpo ja Ulla pääsevinään osapuin selville äänestyksen kulusta, kunnes sattui tapaus, joka ensikertalaisissa sai aikaan pelonsekaista hämminkiä. Lattialla pöydän päässä oli kummallinen astia, joka Ullan mielestä muistutti pystyssä seisovaa kaljatynnyriä sikäli, että se oli umpinainen ja yläpäästä suppeampi. Sen sisään pudottivat äänestäjät lippunsa. Mutta kun muuan nuori nainen pudotti sinne paperinsa, pudisti eräs pöydän ääressä istuvista miehistä kädessään olevalla pikku esineellä, jolla hän oli painaa kopsauttanut merkin kaikkien muitten lippuihin, varoittavasti naiselle ja sanoi:

»Herra Jeesus!» kirkaisi silloin nainen, kahmaisi kädellään kuin tavoittaakseen kiinni lippuansa ja kätkien tulipunaisiksi leimahtaneet kasvonsa käsiinsä juoksi ulos.

Mahtaneeko tyttö parka päästä rahasakolla, vai saaneeko linnaa, ajatteli Urpo ja ihmetteli, miksi poliisi ei lähtenyt karkurin jälkeen. Tämän käsittämättömän tapauksen järkyttämänä Urpo oli kuin kahden tulen välissä: rangaistus voi seurata, jos äänestit tai olit äänestämättä. Kuitenkin hän hiukan rauhoittui, kun Ulla sormellaan pöytään osoittaen sopotti hänen korvaansa:

»Eikös se tuo, joka istuu syrjäkarein meihin ja antaa lippuja — eikös se, jumala nähköön, ole Lepistön mökin mies, Mikko?»

»Ka perr…! Onpa, koira vie, niinkin siinä Lepistön Mikko. Jopahan näkyy Mikostakin herra tulleen», Urpo ihan ilostui.

Kun vihdoin Mikkokin ovelle vilkaistessaan sattui huomaamaan tuttavansa, viittasi hän kädellään kutsuvasti ja sanoi:

Eihän ollut aviopuolisoilla enää muuta keinoa kuin sykkivin sydämin astua ratkaiseva askel. Pöydän luo tultuaan Urpo haraisi sormin tukkaansa tervehdykseksi ja Ulla niiasi.

»Mikä nimi?» kysyi virallisen lyhyesti se herrahtavan näköinen mies, jolla oli kirja edessään ja joka näytti päälliköltä.

»Urpo Kaalepinpoika Tossavainen ja vaimo Ulla», vastasi Urpo, kuten oli kuullut papin lukusilla huutavan kirkonkirjoista.. »Ehkäpä herrat ovat jolloinkin sattuneet kuulemaan huhua Urpo Tossavaisesta?»

»Mutta ei täällä näy ollenkaan Urpo Tossavaisen nimeä», sanoi puheenjohtaja, aikansa turhaan etsittyään.

»Härkävieraita: tällä Urvolla ja Ullalla, näettekös, kun ei ole milloinkaan ennen ollut tapana käydä näissä pidoissa, niin jos lienevät herrat hyvinkin tuumineet, että joutaapa heidän nimensä jäädäkin kansien ulkopuolelle», laski leikkiä muuan Mäyrämäen kyläläinen.

»Itse minä olen akkani elättänyt ja elätän vastakin», sanoi Urpo suuttuneena moisesta kunnianloukkauksesta.

»No sitten teidän kruununveronne varmaankin ovat jääneet maksamatta», jatkoi puheenjohtaja.

Sen sanottuaan Urpo käänsi halveksien lautakunnalle selkänsä ja lähti ulos, siunailevan Ullan jäljessä seuratessa.

»Yövy sinä nyt täällä, vaikkapa sen Lepistön Mikon mökissä, minä pyörähdän vähän kotona ja tulen huomenna takaisin», sanoi Urpo vaimolleen ja kiiruhti matkaan.

Kun hän huomenissa palasi, povi pullollaan, meni hän Ullan kera uudestaan lautakunnan eteen, riuhtaisi takkinsa ja liivinsä napit auki ja kaivoi karvaisesta povestaan kahdella hakaneulalla paidan sisäpuolelle kiinnitetyn vaatemytyn, jonka avattuaan läjäytti puheenjohtajan eteen pöytään paksun tukun pieniä paperilappusia.

»Herrat ovat hyvät ja selailevat hiukan näitäkin papereita, niin ehkäpä niistä löytyy vastaus siihen eiliseen», sanoi hän mahtipontisesti.

Siinä oli kaikki Urvon lunastamat kruunun-, kunnan- ja papinkuitit monien vuosikymmenien ajalta, ruskettuneina, russakoiden ja kärpästen tahraamina, kukin lajinsa erikseen tarkassa aikajärjestyksessä, neulalla lankaan pujotettuina.

»Niin, nähtävästi teillä ei ole mitään laillista estettä, mutta kun nimenne ei ole täällä kirjoissa, emme voi antaa teidän käyttää äänioikeuttanne», sanoi puheenjohtaja.

Tällaisesta käänteestä Urpo oli hyvinkin mielissään, mutta tekeytyen vääryyttä kärsineeksi kysäisi hän painokkaasti:

»Asuisi likempänä, niin olisi minulla pari sarvipäistä sanaa sillekin kuiskattava… Mutta mitenkäs se on nyt sen linnan laita?»

»Minkä linnan? Turhaan meitä uhkailette, sillä eihän ole lautakunnan vika, että nimenne on jäänyt luettelosta pois», sovitti puheenjohtaja.

Urpo mietti hetkisen ja kun huomasi näin odottamatta vaihtuneensa ikäänkuin syyllisestä syyttäjäksi, sanoi hän nuhtelevasti:

»No, jääköön nyt silleen tällä kertaa, mutta pitäkää vasta varanne, että nimeni tulee kirjaan, ja Ullan myös.»

Urpo kääri kuittinsa myttyyn, kiinnitti sen hakaneuloilla paitansa poveen, napitti liivinsä ja takiansa ja haraisi sormin tukkaansa hyvästiksi. Ulla niiasi ja kiitti.

Paluumatkalla tuli heitä vastaan se eilinen hautaussaatto Urpo kohtasi sen nyt jo neljännen kerran, aina kappaleen matkaa päämääräänsä likempänä.

»Liehän tuota tullut ääntäkin pidettyä», vastasi Urpo vältellen ja keskustelua karttaen yritti pysähtymättä mennä ohi. Mutta kun Martta muori käänsi keppinsä poikittain puomiksi eteen, oli hänen pakko seisahtua.

»Niin, te osaatte, te ette tarvitse taluttajia siellä eikä täällä — te nuoret — te nuoret. Te ette ole vielä seitsemänkäänkymmenen. Minulla on menossa jo yhdeksäskymmenes yhdeksäs — yhdeksäskymmenes yhdeksäs. Te voitte vielä äänestää monta kertaa. Mutta minun kohdaltani vedetään tälle maailmalle nyt jo viimeinen viiva — viimeinen viiva.»

Paluumatkalla olivat Kattila-ahon vanhukset, varsinkin tuon polulla sattuneen kohtauksen jälkeen, karttaneet koskettelemasta äänestysasiaansa. Mutta kun Ulla kotiin tultua kiehautti kahvit ja he rauhaisessa tuvassaan äänettöminä ryyppivät kuumaa mielijuomaansa, huomautti Urpo ykskantaan:

HIILIMIILULLA

Oli lämmin syksyinen iltayö. Taivas oli kauttaaltaan synkän pilven peittämä ja ilma niin tyyni, että pimeydestä oli kuulevinaan yön salaperäisiä kuiskauksia. Siellä ja täällä leimahteli leveitä salamoita, ja joskus revähti taivaan ranta auki peninkulmien pituudelta, ikäänkuin sieltä vuorten takaa olisi myrskyssä hulmahtanut näkyviin pitkä, hopeankirkas kankaanlieve. Kuin nukkuvan yön vavahduksina kumotti väliin pilvenpäällinen salama pimeyden lävitse heikosti värähtelevinä valonkajastuksina. Mutta pieninkään ukkosenjyrähdys ei häirinnyt hiljaisuutta eikä satanut pisaraakaan.

Etäällä ihmisasunnoista loikoi Sysi-Iisu avonaisen lautakatoksen alla ja katseli taivaan valtavaa valoleikkiä. Kuin jättiläissuuri muurahaiskeko häämöitti hänen lähellään hiilimiilu yötäkin mustempana. Kaukaa kuului sydenpolttajan korviin hiljaista hyminää kuin maan alta: koski siellä lauloi sanatonta säveltänsä, lakkaamatta niellen yhtyneitten reittien vuolaita vesiä ja antaen osan väkeänsä ison sahalaitoksen käyttövoimaksi. Yön peitossa piilevän lahden rantamalla palaa loimotti sammumaton »helvetin tuli».

Pehmeällä sammalvuoteella loikoessa alkoi Iisua oudosti raukaista, ollen se hänestä liian raskasta tavallisen unen aiheuttamaksi. Vain suurten tapausten edellä hän oli ennen sellaista tuntenut. Niinpä kerrankin, vuosia sitten, hän oli keskellä päivää ja kesken työtänsä nukahtanut istualle tupansa penkille. Mutta tuskin hän oli ehtinyt herätä, kun sanantuoja oli jo ovella ilmoittamassa, että suojukseton särmäysterä oli leikannut sahassa työskennelleen Iisun pojan keskeltä melkein poikki.

Iisusta tuntui peloittavalta, melkeinpä luojan halveksimiselta, nukkua taivaan tulien leimutessa. Saattaisihan singahtaa salama alas juuri hänen kohdalleen ja siirtää sielun ajasta ikuisuuteen, ruumiin unesta uneen. Mutta vastustuksesta huolimatta tuli uni kuin painajainen. Kerta kerralta viipyivät Iisun silmät yhä kauemmin kiinni, rakoutuivat hetkiseksi salaman valon kajastaessa suljettujenkin luomien lävitse, kunnes ne vihdoin jäivät pysyvästi kiinni.

Kuinka kauan Iisu lienee nukkunut, kun hän oli tuntevinaan voimakkaan tyrkkäyksen kylkeensä. Säikähtäen hän ponnahti istualle ja suuntasi katseensa pelokkaana miiluun, kylmien väreitten karmiessa selkää. Hän oli nähnyt kummallista unta: miilu oli olevinaan kuin iso hautakumpu, jonka huipulla seisoi musta risti. Vielä herättyäänkin hän oli vilaukselta näkevinhän ristin miilun harjalla ja sitten yht'äkkiä painua hutkahtavan kormun sisään.

Tuulilta suojatussa paikassa sijaitseva pari syltä korkea kormumiilu oli siten rakennettu, että pitkät hiilipuut oli ladottu nojalleen pystyyn paksun napahirren varaan ja päällystetty turpeilla, sahajauhoilla ja hienolla hiilenmuralla. Astuimiksi ylöspääsyä varten oli miilun sivuilla ylt'ympäri puunaulojen kannattamia lautoja toinen toistaan ylempinä kehinä. Lopuksi nostettiin napahirsi pois, miilu sytytettiin kormun pohjasta ja yläpää tukittiin aukon täyttävällä hirsipölkyllä, jota tarpeen mukaan lyötiin puunuijalla alemmaksi. Hiilipuiksi käytettiin sahalta tuotuja rimoja. Tähän tarpeeseen kelpaamattomat pienet rimat, joilla niinä aikoina ei ollut mitään rahallista arvoa, poltettiin lahden rannalla, ja kun rovio siellä loimusi yöt, päivät, kesät, talvet melkein lakkaamatta, sanottiin sitä piloillaan helvetin tuleksi.

Iisu nousi vuoteeltaan, teki tavanmukaisen tarkastuskäynnin miilun ympäri ja jäi kummeksien seisomaan vartioitavansa viereen. Hän uskoi, että tällä paikalla asui haltija, joka monta kertaa oli herättänyt hänet, kun hän oli torkahtanut uneen ja miilun salainen tuli oli päässyt jostakin heikosta kohdasta ryöstäytymään suojuksen lävitse ulkopinnalle ja siten »turri» uhkasi syödä koko miilun.

Mutta minkä tähden haltija oli herättänyt hänet nyt, kun mitään vaaraa ei näyttänyt olevan?

Tosin miilu oli jo pitkälle palanut ja sen yläosassa saattoi olla onttoja kohtia. Pitäisi ehkä kavuta ylös polkemaan jaloin päällystää ja lyömään nuijalla kormun kiilaa alemmaksi. Mutta kun Iisu vilkaisi miilun harjalle, muisti hän niin elävästi äskeisen hautamerkin, kuin olisi sen jälleen siellä nähnyt Rohkenematta yön pimeydessä nousta sille paikalle, missä risti oli ollut, hän palasi takaisin suojukseensa.

Iisun istuessa pää kumarassa katoksen alla hänen sieluaan painoi raskas, aavisteleva tunne jostakin lähenevästä vaarasta, joka oli vielä näkymättömiin kätkeytyneenä kuin sähkö pilviin, mutta saattoi yht’äkkiä salaman tavoin iskeä, tietymätöntä milloin ja mistä. Kotvan kuluttua hän kohotti äkkiä päänsä ja kuunteli henkeä pidättäen läheneviä, hiipiviä askelia.

Vastauksen asemesta seisahti suojuksen ääreen musta haamu, kömpi siitä katoksen alle ja vääntäytyen Iisun viereen istumaan sanoi:

»Kaaproko se… Eipä taitaisi olla väliä niillä lämpimäisillä — tällä kertaa», vastasi Iisu, mutta haroi kuitenkin kädellään pimeyttä, kunnes osui tarttumaan tarjotun pullon kaulaan. Kulauksen ryypättyään hän tarjosi vastalahjaksi tupakkaa vieraan piippuun ja täytti sitten omansa. Miesten imiessä lyhyitä nysiänsä hehkui katoksen alla kaksi pienoishiillosta, valaisten kahta kuluvaa silmäparia, nokisten naamojen sulautuessa yön mustaan väriin.

»Kotoapa niinkin: korpi kurjalla kotina. Totta puhuakseni alkoivat nuo taivaan tuliroihut hiilestää pintaani siihen määrin, etten enää jaksanut sitä polttoa kestää, vaan täytyi lähteäkseni ihmisten ilmoille.»

»Mitäpä pelkäämistä noissa olisi, äänettömissä leimauksissa?» arveli
Iisu.

»Niiden aavemainen hiljaisuushan se juuri lyökin luonnon lamaan ja kammottaa sydäntä kuin yöpöllön äänetön lento. Ajattelehan tätä: istua kyykötät sydän kourassa tulesi ääressä synkän korven komerossa, jossa on niin hirvittävä hiljaisuus, että veresi ääni kohisee korvissasi kuin Imatran pauhu. Silloin yht'äkkiä leimauttaa maailman ympärilläsi häikäisevän kirkkaaksi, niinkuin joku tuolla ylhäällä valonheittäjällään tarkastelisi, mitä salaisia puuhia Kaaprolla mahtanee siellä korven kätkössä oikein olla.»

»Eiköpä tuolla pilvien pitäjällä liene silmät sellaiset, että näkee ne askartelusi pimeydenkin lävitse. Kunhan ei vain se oma virittämäsi tuli olisi alkanut pintaasi polttaa ja oman viinasi lirinä tuomion koskena korvissasi kollista, ajaen sinut arkana jäniksenä pakosalle.»

»Eikö lie siinä arkuutesi syvimmät syyt. Mutta miten sieltä korvestasi osasit tulla tänne näin säkkipimeässä?»

»Minulla ‒ kaadahan tuosta lisää nokiseen naamaasi — minulla, veikkonen, on yösilmät kuin kissalla. Olen näet tuijottanut elämässäni enemmän yöhön kuin päivään. Sinä näitä miilujasi polttelet yövuorolla vain joka toinen viikko, mutta minulla on yövuoro melkein aina. Eikä minua ole korpi koskaan pimeässä pettänyt, mutta päivisin olen joskus eksyneenä kiertänyt tehdastani kuin jänis ympyräänsä ja vasta yön tullen osunut pirheilleni.»

»Onpa voinut väliin olla syytä ohran jyvässäkin, mutta öistä metsää et selväpäisenäkään tuntisi ollenkaan samaksi kuin päivän valossa.»

»Ja lie teikäläisillä, aurinkoa kammovilla eläjillä niillä pimeillä poluillanne omat öiset opastajanne, jotka pelkäävät päivää, niinkuin te itsekin.»

»Sarvijaakkoa meinaat — äläs mitään. Kun sitten aamuyöstä palaan korvesta tupakölsääni päiväksi makailemaan, kuljen täällä eksyttävillä aukeilla helvetin tulta kohti ja sen avulla löydän mökkini.»

»Sitä olet sinäkin, miesparka, kulkenut helvetin tulta kohti ilmeisen ikäsi, ja jollet pyörrä ajoissa askeleitasi, niin pelkään pahoin, että siinä tulessa vielä partasi kärvennät.»

»Eikö tuomiseni ole tarpeeksi suusi mukaista, vai tuntuuko siinä pohjaanpalaneen käryä, lipeäkiven kitkeryyttä tai muuta vierasta sivumakua? Oletko milloinkaan kuullut valitettavan, ettei Kaapron tuote olisi sytytettäessä tulta ottanut tai että se kämmenellä hieraistessa olisi suopana vaahdonnut?»

»Eipä sillä, eipä sillä, että olisit aineeseesi vettä sekoittanut tai sitä alunalla kirkastanut. Laittamattomanhan olet aina tavaran tehnyt, ja visertäen sen väki suonissa soutelee. Mutta kuitenkin kaikitenkin — viinankeittäjä…»

»Onko sitten hiilenpolttaja mielestäsi parempi mies kuin viinanpolttaja, vaikka miilumiehen naama onkin vähän nokisempi. Mustina tonttuina ja saman Aatamin lapsinahan olemme täällä metsissä hyvinä naapureina ahertaneet kumpikin uhritulemme ääressä kuin Kain ja Aapel ennen muinoin.»

»Niinpä kyllä. Mutta millaisia silmänluonteja luulet tuolta ylhäältä heittää mulkauteltavan sinun alttarisi puoleen? Eiköhän vain uhrihaikusi painune pitkin maan pintaa kuin Kainin savu.»

»Voi, veikkonen, sehän tuo olisikin suotavinta näin meikäläisen ammatissa, sillä eihän tarkoitukseni olekaan merkkitulia viritellä. Joko muuten olet kauankin näitä miilujasi poltellut?»

»Kauankin…? Jos kaikki polttamani hiilet olisi koota yhteen kasaan, kasvaisi siitä semmoinen keko, että aurinko pimeneisi, ja jos ottaisit vaivaksesi kavuta sen hiilivuoren harjalle, niin päätäsi pyörryttäisi, ja avautuisi sieltä silmiisi hyvin avarat näköalat. Mutta on maar sitä sinunkin mahlaasi ehtinyt melko läikäys piipputynnyristäsi tippua — ensin laillista, sitten laitonta.»

»Pisaroista meri syntyy. Jos minun keittämäni viina olisi kaataa kaikki johonkin alavaan paikkaan, niin veneellä saisit soudella. Ja jos sen synnyttämä mökä olisi koota yhden miehen kurkkuun ja tämä laukaiseisi sen kidastansa yhdellä kertaa, niin sen kiljaisun voimasta sinun hiilivuoresi lentäisi akanoina ilmaan, ja vielä peninkulmain päässä paukahtaisivat korvat lukkoon ja alkaisivat tilliä soittaa.»

Keskustelun höysteeksi miehet hyväntahtoisesti letkauttelivat ja omalla tavallaan imartelivat itseään ja toisiansa. Kaapro ei pelännyt enää salamoita, ja raskaus oli kaikonnut Iisun rinnasta. Milloin hänen äsken näkemänsä uni hautakumpuineen ja mustine risteineen pyrki synkistämään mielen, huuhtaisi hän sen viinaryypyllä sielunsa salaisiin syvänteihin.

Vihdoin toverukset tekivät sen ikävän havainnon, että pullosta ei herunut enää pisaraakaan, vaikka sitä kuinka olisi kallistanut. Kuin jonkinlaiseen tunnelmalliseen hartauteen vaipuneina he istuivat tämän jälkeen ääneti hyvän aikaa.

»Viina loppuu, kaikki loppuu — se tämä elämäkin viimein loppuu», alkoi
Iisu alakuloisesti.

»Jospa tuo nyt yhden hiilenpolttajan elämä loppuukin, kymmenen miestä on tarjolla tilallesi, siinä se. Mutta minun paikkani ei ole niinkään helposti täytettävissä.»

»Hiilenpolttajan, sanot… niinpä niin. Tässä katoksen alla makaillessani olen minä, varsinkin öiseen aikaan, yksinäisyydessäni ajatellut paljonkin tätä maailman menoa. Mietiskellyt muun muassa sitä, minkä tähden pitää kahden syntisen ihmisen välillä olla niin iso ero kuin usein on. Ajattelehan nyt, Kaapro, tätäkin sahan patruunan ja minun kohtaa. Toinen tuossa pasteerailee hopeaponsinen keppi kädessä hienoissa pukimissa, ajelee hetkuvissa vaunuissaan, silkkivuoteissa makaa ja syö ja juo, mitä ikinä mielensä tekee. Toinen täällä nokisessa pakkopaidassaan — ulkoasultaan ei juuri pirua parempana — hiiliä polttaa, värjöttelee viluissaan sammalkasalla avonaisen lautakatoksen alla ja nakertaa kuivaa kannikkaansa kuin rotta kolossaan, vuodesta vuoteen, vuosikymmenestä toiseen, koko elämän iän — yhtä ja samaa, yhtä ja samaa.»

»Mutta ähä: pitääpäs patruunankin kuolla, tännepäs täytyy senkin suuret rikkautensa jättää», ähitteli Kaapro kuin hyvillään.

»Siinä on siinä kuolemassa melkeinpä vielä isompi ero kuin elämässä. Näin sen kerran omin silmin ollessani mukana hautaamassa tämän nykyisen patruunan isä-vainajaa. Niille semmoisille ostetaan ensinnäkin kaupungista tuhansia maksavat ruumisarkut, niillä on kirkolle vietäessä puolen virstan pituinen hautaussaatto jäljessään, ja ennenkuin päästään perille, alkavat kellot pauhata tapulin tornissa. Kirkon kuorissa ne siunataankin, soitetaan urkuja, lauletaan ja pidetään pitkiä ylistyspuheita niiden kunniaksi. Liehuvanauhaisia seppeleitä kasataan haudalle, niin että se lopuksi on kuin pienenläntä heinäsuova, ja myöhemmin istutetaan kummulle senkin seitsemiä kukkasia ja vivutaan sille pystyyn hautakivi, joka on niin sileä ja kiiltäväpintainen, että kuvaisensa näkee. Mutta annappas kun meikäläinen oikaisee koipensa, niin lyödään ympärille jonkinlainen mustaksi tuhrittu lautakopero, joka sitten sujautetaan kuin salaa maan rakoon. Pappi lukee ropottaa kirjastaan vain kaikkein välttämättömimmät lukunsa, ja lopuksi silittää suntio lapiollaan mullan niin tasaiseksi, ettei vain pienintäkään kohonnetta jäisi jälkeenjääneille leposijaasi ilmaisemaan.»

»Valetta, valetta kaikki!» kiivastui Kaapro. »Mutta lähellä siinä piilee totuuskin, vain kolmen kyynärän päässä. Kun sinä ja patruuna olette haudatut ja kun jonkun vuoden kuluttua otat ja kaivaudut sinne alas, niin näetpä, että omassa yksinkertaisessa koperossasi, jos se on tehty kuivista tervaslaudoista, on vähemmän toukanreikiä kuin patruunan arkussa. Kun sitten annat kulua muutaman vuosikymmenen eteenpäin ja kaivat päivän valkeuteen oman kallosi ja patruunan kallon ja asetat ne vierekkäin irvistämään, niin etpä, koira vie, voisi vannoa, kumpi on omasi, kumpi patruunan.»

»Minä olen ollut niin paljon tulen kanssa tekemisissä, etten soisi koiranikaan joutuvan sen kanssa välittömään kosketukseen», sanoi Iisu. »Mutta mistä Kaapro tietää, minne patruuna joutuu?»

»Heh — sanasta. Mitenkäs se semmoinen maha kuin patruunan mahtuisi neulansilmän lävitse. Niin hoikaksi ankeriaaksi ei niin paksu mies mahtaisi ujua, että voisi sujuttautua edes rautaseipäänkään silmän lävitse.»

»Eiköpä liene sinun niinkuin minunkin kuljettava saman neulansilmän lävitse, jos mielimme oikeille perille päästä.»

»Ei hiisku sana siinä kohden köyhistä mitään, rikkaita vain ruoskitaan. Mutta jos niin olisi, että kaikkien olisi pakko kulkea samaa tietä, niin minä luulen, että se silmä on sitä ahtaampi, kuta rikkaampi ja lihavampi joku on. Näin rutiköyhät ja laihat kuin esimerkiksi me, sujahdamme kuin säikeet neulansilmämme lävitse taivaan iloon.»

»Vi-viinankeittäjäkin on siellä, maan povessa, tasa-arvossa patruunain ja rovastien kanssa, nokka yhtä pystyssä kuin isoistenkin. Viinankeittäjä, joka täällä kurjassa maailmassa elinkeinoansa harjoittaessaan saa sydän kurkussa vilkuilla ympärilleen kuin arka lintu oksallaan, tietämättä mistä päin pamahtaa… jota kaikki ylenkatsovat, nekin, joiden pitäisi kiittää.. Olenhan minäkin siellä korvessa tuleni ääressä istuessani harkinnut yhtä ja toista, niinkuin nyt tätä neulansilmäjuttua ja sitä, ettei viinankeitto syntiä ole. Mitenkäs se, veikkonen, se sama asia, joka eilen ei ollut rikettä, nyt tänään olisi syntiä? Ja mitenkäs se viinanmyynti ei olisi kaupungin porvalille syntiä, mutta minulle on? Eipä silti, etten itsekin itseäni vähän syrjäsilmällä katselisi, varsinkin sen jälkeen, kun tuli se rötös papinkirjaani, viinasakot ja linnareissut. Mutta en minä soisi, että muut… etkähän sinä» — Kaapro kietaisi kätensä Iisun kaulaan — »ethän sinä minua halveksi, vaikka minä olenkin tämmöinen linnassa istunut roisto. Olenhan täällä usein käynyt öisin rattonasi näinikään tarinoimassa. Mutta kuule, Iisu, kun nyt lienee vielä pitkä askel kukon lauluun, niin mitäs sanot, jos hakisin hiukan lisää lämpimäistä tehtaaltani ja yksin tein lisäisin puita padan alle?»

Kun Kaapro oli kulkenut korpipolkuansa jo pitkän matkan, oli hän hiljaisessa yössä kuulevinaan kiljaisun ja sen välittömänä jatkona kuin hukkuvan hätähuutoa, joka kuitenkin pian vaikeni, uusiutumatta enää. Mutta kun hän tällöin sattui olemaan kahden mäen loilossa, pyörsivät vuoret äänen niin, ettei hän päässyt selville, mistä päin se kuului, edestä vai takaa. Koettaen hieman sekavilla aivoillaan turhaan aprikoida huudon synnyttäjää, jatkoi hän edelleen kulkuansa. Saattoihan kuulemansa olla rautoihin käyneen suden ulvontaa tai muita yön ääniä.

Miilulle palattuaan Kaapro kömpi katoksen alle, mutta Iisua ei siellä enää ollutkaan. Hän huuteli ja huhuili, saaden vastaukseksi vain oman äänensä kaiun. Hiukan harmistuneena hän ajatteli, että toveri on voinut mennä kotonansa pistäytymään ja palaa pian takaisin Iisua odotellessaan hän aikansa kuluksi käveli miilun luokse ja kompastui johonkin esineeseen. Suuttuneena hän jaloilleen päästyään kopeloi kourin lankeamisensa aiheuttajaa ja sai käsiinsä miilunpolttajan puunuijan. Hän käänsi sameahkon katseensa miilun harjalle ja nähdessään siellä jotakin häämöittävän, juolahti hänen päähänsä ajatus, että Iisu on unohtanut lyödä kormun kiilaa alemmaksi. Sydenpolttajaa auttaakseen Kaapro päätti suorittaa tuon tärkeän tehtävän. Hän lähti varovasti kapuamaan astuimia myöten ylös ja ylimmälle laudalle päästyään nosti nuijansa iskeäkseen kormun kiilaa. Mutta kun hän oli juuri lyömäisillään, leimahti taivaalla laaja, viipyvä salama. Siinä tuokiossa pääsi Kaaprolta kuin tuskan parahdus, nuija putosi kolisten maahan ja likeltä piti, ettei hän itsekin horjahtanut alas. Salaman kalpeassa valossa hän kiilan asemesta näki Iisun levällään olevien käsiensä kannattamana kainaloita myöten uponneena kormun aukkoon, vääristynyt suu ammollaan, niinkuin hän yhä vieläkin olisi apua huutanut, ja selällään seisovissa silmissä niin kammottava kauhun ilme kuin koko maailman tuska olisi niihin keräytynyt. — —

Hetkistä myöhemmin kuului Kaapron tehtaalle päin eteneviä kiireisiä askelia, kaatumisen rysähtelemisiä ja hätäistä huohotusta. Mutta miilun vaiheilla vallitsi rauhaisa, syvä hiljaisuus. Vain kosken hyminä kantautui etäältä maan uumenista kuin hiljainen hautauslaulu, ja öisellä taivaalla leimahtelivat salamat aamuun asti.

PETÄJÄN KOSTO

Vanhahko mies, kirves kainalossa, kävelee verkkaan honkia kasvavaa kangasmaata, kohottaen väliin katseensa pilviä pitelevien petäjien latvoihin, väliin kietaisten kätensä paksuimpien runkojen ympäri niin autuaallisen näköisenä kuin rakastunut nuorukainen armaansa vyötäisille. Kappaleen matkaa miehen jäljessä seuraa alun toisella kymmenellä oleva poika, mäjäytellen nuijallansa kelohonkien kyhmyisiin kylkiin ja jääden lyöntiasentoonsa hajasäärin kuuntelemaan, kuinka onton sydämen kumea jymähdys mahtavana raikuna kiirii kevätillan hiljaisuudessa mäeltä mäelle, lymyten jonnekin kaukaisen vuoren taakse.

Hiirolan talon isäntä Pasiljus on tavanmukaisella kävelyllään »aarniometsissänsä». Ennen on Pasiljus kulkenut näillä retkillään yksin, melkein salaa, mutta tällä kertaa hän on ottanut poikansa mukaan; sillä onpa jo aika istuttaa Hiirolan isännänjatkon päähän ja sydämeen talon ikivanhoja oppeja ja perintätapoja.

»Hei, Olavi, tuleppa tänne», huusi hän poikaansa, istuutuen mättäälle täyttämään piippuansa.

Pojan tultua hän osoitti piippunsa varrella erästä petäjää, joka siinä lähinnä kohotti latvaansa yli muun metsän, kysyen:

»Niin, että voin mitata. Ja kaatuessaan se niin hauskasti parahtaa ja latva humahtaa.»

»Hauskasti, sanot sinä. Minusta se parahdus on kuin kuolevan rinnan viimeinen korahdus. Ei, Olavi, ei tätä petäjää eikä näitä sen tovereitakaan kaadeta ainakaan niin kauan kuin minun peukaloni liikkuu.»

»Otan sen kainalooni vain näkeeksi ja irvihampaitten silmien lumeeksi. Olihan Keikkalan vanha vaari aikoinaan rakastunut kirveeseensä niin, ettei hennonut luopua siitä koskaan, vaan kuljetti sitä mukanaan kirkkomatkoillaankin, kesällä kärryjensä, talvella rekensä pohjalla. Mutta eikö siellä kansakoulussa ole opetettu mittaamaan seisovia puita?»

»Hehe…! Vai ei… vai ei tunneta kouluissa sitä viisautta», naurahti Pasiljus kuin hyvillään. »Minä täällä metsissä kävellessäni tuollaisia isoja aarnioita joskus huvikseni mittailen ja voinhan tässä aikaa ollessa sen taitoni sinullekin opettaa, niinkuin isävainajani on sen aikoinaan minulle opettanut. Rouhaiseppas tuolta metsästä joku sormenpaksuinen puu mittakepiksi… Top! Ei sitä, tuoretta. Onhan siinä vieressä kuivakin räippä.»

Hän teki hiukan yli sylen mittaisen kepin, teroitti sen molemmat päät ja iski maahan pystyyn melkoisen matkan päähän mitattavasta puusta. Oikaisihe sitten Olavin suureksi huviksi maahan selälleen, jalkapohjat puuta kohti mittakeppiä vasten, ja suuntasi katseensa kiinteästi kepin kärkeen. Hetkisen tähtäiltyään hän siirsi keppiä hiukan edemmäksi, uudistaen äskeisen menettelynsä, mutta vasta kolmannella siirrolla hän onnistui löytämään etsimänsä pisteen. Vasen silmä kiinteästi ummessa, oikean tuijottaessa terävästi kepin kärkeen, Pasiljus kanervikossa selällään maaten piti pienen luennon ainoalle kuulijalleen.

»Hehe… vai ei seiso kirjoissa tätä viisautta. No, kun tahdot tietää seisovan puun pituuden, niin tee samoin kuin näit minun tässä tekevän. Ota runsaan sylen mittainen keppi, lyö se maahan pystyyn ja asetu näinikään selällesi, niin että silmäsi on kolmen kyynärän päässä kepistä. Koeta sitten siirtelemällä saada keppi sille etäisyydelle, että sen kärki, silmäsi ja puun latvahuippu ovat samassa suorassa viivassa. Pane lopuksi merkki silmiesi kohdalle — niinkuin minä nyt tämän tulitikkurasian.»

»Niin, poikaseni, kuusitoista syltä ja vielä pari korttelia ylikin.
Uskotko, että puu on juuri niin pitkä?»

»En usko», tokaisi poika, toivoen vastaväitteellään saavansa taivutetuksi isän kaatamaan petäjän.

»Et usko! Etkö usko sitäkään, että minä uskaltaisin seistä tässä tulitikkurasian kohdalla saamatta karvan vahinkoa, vaikka puu kaadettaisiin suoraan minua kohti?»

Isä huomasi ajautuneensa vaikeaan umpikujaan. Hän katsoi säälivästi puuta, silmäili hyväksyvästi poikaansa.

»Olet oikeassa», sanoi hän vihdoin. »Siinä olet kaltaiseni, että näissä maallisissa et usko muuta kuin sen, minkä silmin näet ja korvin kuulet. — En minäkään muuta usko.»

Hän riisui takkinsa, otti kirveensä ja käveli kirvelevin sydämin hongan juurelle. Lastut lentelivät, metsä raikui. Hakattuaan petäjän niin ohuelle, että se hädin tuskin pysyi pystyssä, ojensi isä kirveen pojallensa ja alkoi hitaasti poistua hongan luota, seisahti epäröivänä hetkiseksi, kuin aikoisi pyörtää takaisin, mutta jatkoi taas päättävästi kulkuansa, pysähtyen merkkinsä kohdalle, kasvot puuta kohti. Seisten siinä juhlallisen vakavana kuin tuomittu hän näytti silmillään mittaavan vuoroin petäjän pituutta, vuoroin puun ja seisomapaikkansa välimatkaa. Otti askeleen sylikeppiä kohti, kuin aikoisi tarkistaa äskeistä mittaustansa, mutta huomatessaan Olavin kasvoilla ilkamoivan hymyn jätti sen kuitenkin tekemättä. Pyyhkäistyään lopuksi paitansa hihalla hikeä otsaltansa hän sanoi pojalleen värähtävällä äänellä:

»Täh-änne se kaatuu, hakkuupykälä on alempana tältä puolen… ja voithan kädelläsi hiukan auttaa. Varo lyömästä kirveellä jalkaasi, äläkä anna puun tyven kolhaista rintaasi, jos se kaatuessaan sattuisi hyppäämään ka-kannoltaan», varoitti Pasiljus poikaansa hiukan sammaltaen.

»Kyllä minä tyven hoidan, isä pitää vain huolen latvasta», sanoi Olavi miehekkäästi.

Vähän aikaa hakata nirhattuaan hän työnsi käsin puuta. Se horjahti kuin kaatuakseen, ja tyvessä hiukan narahti. Samassa näkyi isä horjahtavan taaksepäin, puskevan molemmat kätensä kuin suojaksi eteensä ja kuului hätäisesti älähtävän: »Älä heleh…!» Hongan huojuessa kahtaanne kuin tunnustellen, minne päin lähtisi kaatumaan, näkyi isä vaistomaisesti huojuvan samassa tahdissa ja pysähtyvän vasta, kun puukin seisahtui.. Sitten hän viittasi kädellä pojalleen ja saneli kuin kuoleva viimeistä tahtoansa:

»Jos niinkuin sattuisi — sitä kun tämä ihminen ei tiedä, mikä hetki on viimeinen — niin kaiken varalta sanon sinulle, Olavi, että kun aikanasi tulet Hiirolan isännäksi, niin säästä — metsiä, rahaa, viljaa, kaikkea. Älä anna kenellekään lainaksi mitään ilman pätevää takuuta. Ja köyhää älä nai.»

Sen sanottuaan hän jälleen käden viittauksella antoi pojalleen luvan jatkaa keskeytynyttä työtänsä. Pian alkoikin petäjä Olavin melkein huomaamatta kallistua tarkoitettuun suuntaan. Kuin näkymättömän käden työntämänä nojautui isä selkäkenoon, kasvojen huomattavasti kalvetessa.

Aluksi näytti hetkisen kuin isä hermostuneesti haparoisi käsiänsä ristiin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän hujauttikin sylensä levälleen, samalla kyykistyen kuin odottaisi iskua päähänsä tai valmistautuisi nopeaan syrjähyppyyn.

»Leipä — unohtui!» kuului vielä viime hetkessä Olavin korviin isän hätäinen huudahdus ja sen välittömänä jatkona tuulispään tapainen humahdus, kipeä rääkäisy puun tyvessä, kangasta vapisuttava voimakas rysähdys — kuoleman hiljaisuus.

»Apua?… Missäs minä — kuka puhuu?… Aha!… Ehkä minä tästä — ominkin avuin… Longotahan sentään tuota isointa oksaa ronkkani päältä, että pääsen kääntymään… Siihen viisiin … Kas niin!»

Kömmittyään vaivoin petäjän latvuksen alta Pasiljus katseli ympärilleen, niinkuin ei olisi oikein selvillä, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut.

Hän vilkaisi kuin varkain olkansa yli petäjään, jonka latva oli huiskahtanut hyvän sylen mitan hänen merkkinsä ulkopuolelle, ja alkoi hiukan onnahtaen poistua turmion paikalta.

Näköjään vaistomaisesti otti isä petäjän kannon luota takkinsa ja kirveensä ja silmien katseen muistuttaessa unissakulkijaa lähti taas etenemään poispäin. Mutta hän ei ehtinyt vielä pitkällekään, kun Olavi jälleen älysi huomauttaa:

Pasiljus kahmaisi kourin rytäkässä pörhöytynyttä päätänsä ja pyörsi etsimään lakkiansa oksien alta. Lähti sitten pakenemaan suoraan kuin pyssyn suusta jotakin Olaville tuntematonta päämäärää kohti. Heidän tultuaan erääseen lehtipuita kasvavaan notkoon laskeutui Pasiljus vatsalleen lähteen laidalle ja joi niin kauan, että Olavia alkoi jo pelottaa — mikähän isää nyt noin hirveästi janottaa. Äskeisen järkyttävän koettelemuksen ruumiin ja sielun voimia herpaistessa ja runsaan vesimäärän rankaisemana Pasiljus katsoa toljotti tylsän näköisenä lähteen pintaan Mutta yht'äkkiä häntä riipaisi niin ankara vilunpuistatus, että hampaat helähtivät ja pelästyneet silmät seisoivat päässä, kuin hän olisi nähnyt hengessänsä jotakin kauheaa. Kohtauksen ohimentyä hän pitkän vaitiolon keskeyttäen sanoi alakuloisesti pojallensa:

»Et sinä, Olavi, olisi tainnut tulla kovinkaan murheelliseksi, vaikka minut sieltä petäjän alta olisi saatu kiskoa ruumiina pois?»

»Ajattelin vain, että ehkä ei joku toinen poika sinun sijassasi olisi yhtäkaikki voinut niin naurussa suin kaataa petäjää, nähdessään isänsä niin perin arveluttavassa asemassa.»

Huomautus koski Olavin ennestäänkin liikutettuun sydämeen niin kipeästi, että hän itkien karkasi isänsä kaulaan.

»Antakaa anteeksi, isä. Enhän minä olisi kaatanutkaan, jos tiesin niin käyvän, mutta minä luotin isän sanaan ja ajattelin, että isä viime tingassa hyppää puun alta pois. Minkäs tähden isä ei niin tehnyt?»

»Aikapa siinä enää hypätä. Ja siksi toiseksi on minulla tuo luonnonlaatu niin järkähtämättömän peräänantamaton, että minä kun jotakin lupaan ja vakuutan, niin sen sanani puolesta joko seison tai kaadun; mitään välitietä ei minulla ole. Ja samaa sielunominaisuutta näyt sinäkin isältäsi perineen. Ajattelin muuten antaa sinulle vielä toisenkin neuvon — jos jaksanet enää uskoa.»

Ikäänkuin olisi tahtonut koota yhteen ainoaan polttopisteeseen omansa ja esi-isiensä koko elämänviisauden Pasiljus toisti äsken hongan luona lausumansa painavan sanan:

Isän mielestä moinen kysymys lapsenkin tekemäksi oli niin typerä, että hän tuskastuneena heilautti kahtaanne päätänsä.

»Minkä tähden!… Vaarisi, minun isä-vainajani, tarinoi kyyneleet silmissä suurilta nälkävuosilta — niiltä ajoilta, jolloin minä tulin maailmaan — niin sydäntä kouristavia kertomuksia, että sinulla, Olavi, ei sellaisista voi olla aavistustakaan. Silloin oli kalpeakasvoinen Nälkä astunut Hiirolankin kynnyksen yli. Vanhempani söivät pettua ja minä imin sitä äitini rinnoista. Näitä elämyksiään muistellen vaati isäni kuolinvuoteellaan, että minä salaa kätkisin leivän hänen mukaansa ruumisarkkuun, niinkuin sitten teinkin. Mutta ei ainoastaan isäni, vaan muutkin Hiirolan isännät ovat vanhan perintötavan mukaan lähteneet viimeiselle matkalleen iso rukiinen limppu rinnan päällä. Ja sanon sinulle, Olavi, tässä neljän korvan kuullen: samoin toivon minäkin kerran lähteväni.»

»Sitä tarkoitin, kun viime silmänräpäyksessä iski mieleeni, että olin unohtanut huomauttaa siitä sinulle.»

»Kuka meistä elävistä tietää, mitä kuolleet tekevät. Ja vaikkapa eivät söisikään, niin eihän vara venettä kaada. On tuntuvinaan ikäänkuin rattoisammalta ja turvallisemmalta semmoinen ajatus, että sitten, herätessä, on käden ulottuvilla jotakin suuhun pantavaa. Sitä mieltä oli isä-vainajakin, ja viimeiseksi sanakseen kuiskasi hän korvaani kuin haudasta: 'Säästä!' Se sana on kulkenut meidän suvussa perintönä isältä pojalle, ja sitä on noudatettu. Meidän talon hinkaloissa on tälläkin kertaa viljaa, joka on puitu jo ennen kuin sinä olet syntynyt. Meillä ei koskaan koluta ainoatakaan heinälatoa kesäksikään aivan autioksi eikä nuolla lihatiinua typösentyhjäksi. Parin, kolmen katovuoden kuluttavat kädet eivät vielä ylettyisi Hiirolan laarien pohjaan. Meillä hakataan halot maahaoista, kelohongista ja tuulen kaatamista puista. Tosinhan on tarvis silloin tällöin kaataa joku tuorekin puu, mutta tämän sydänmaapalstan petäjikköön ei tietääkseni ole kirves koskenut — lukuunottamatta minun äskeistä… Hmmh!… Voitko sanoa, miksi äsken kävi niinkuin kävi?»

Mielihyvin pani Pasiljus merkille, että Olavi niin ajattelevaisena näytti kuunnelleen hänen puhettansa. Sitä suurempi oli isän hämmästys, kun poika vastauksen asemesta kysyi:

»Mutta eikös se vierähtänyt pois hautaan vietäessä, kuoppaisella sivutiellä?»

»Aa…! Sitäkö sinä olet miettinytkin», sanoi isä kuin pettyneenä. »Eikä vierähtänyt. Minä sovitin vaarisi arkkuun sillä tavoin, että hän venykevaatteen alla piti jäykistyneillä sormillaan kuin pihdeillä kiinni molemmista leivän laidoista. Mutta minä kysyin: voitko sanoa, miksi siinä hongan kaadossa kävi niinkuin kävi?»

»Oho! Ehei, poikaseni. Se kosti kaatuessaan, petäjä, hairautti silmäni näkemään väärän pisteen ja löi lyöjäänsä, kun syyttä suotta menin metsän ikuista rauhaa häiritsemään.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JÄLLEENNÄKEMINEN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.