HENKENSÄ UHALLA

3-näytöksinen näytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Palkittu Kansallismielisen Nuorisoliiton näytelmäkilpailussa v. 1910

Helsingissä, Oy Waseniuksen kirjakauppa, 1910.

          Rouva Ida Aalbergille
    Vapaaherratar Uexkull-Gyllenbandille
          kunnioittaen, ihaellen

Tekijä.

HENKILÖT:

Hemmo Kaltimo, Alhon isäntä. Elvi, hänen vaimonsa. Selma, Hemmon äiti. Liisi Blom, luutnantin leski. Takamaan Mikko, Alhon alustalainen. Hilja, hänen tyttärensä.

Tapaus Alhon kartanossa likellä erästä sisämaan kaupunkia nykyaikaan.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Sali Alhon kartanossa. Perällä kaksi ovea, joista oikeanpuolinen vie eteiseen, vasemmanpuolinen — ruokasaliin. Oikeassa seinässä ovi isännän huoneisin, vasemmassa kaksi ikkunaa, joista perimmäinen on ikkunaovi ja johtaa verannan kautta puutarhaan. Kalustus on siistiä, maalaiskartanoissa tavallista: ikkunanpuoleisella seinustalla, paitsi kasveja, sohva, pöytä, tuoleja; vastaisella puolella pianino, pieni hyllypöytä, nurkassa, alustalla, veistokuva (esim. Takasen "Aino") y.m. Lattialla pitkittäin kotikutoisia mattoja.)

(On kesäpäivä, kirkas, päivänpaisteinen. Ovi verannalle on auki. Silloin tällöin kuuluu puutarhasta lintujen viserrystä.)

Selma (kastelee kannulla kasveja).

Liisi (kurkistaa saliin verannan ovesta). Päivää!

Selma (säpsähtäen). Ei, mutta — —! Sehän on — —.

Liisi (astuu sisään ja juoksee suutelemaan Selmaa). Vieläkös Selma täti tuntee minut?

Selma (laskee kannun maahan ja syleilee Liisiä). Liisi! Sinäkös se olet?!

Liisi. Minä juuri — Liisi Blom.

Selma. No, voi tokisen! Kuinkas en?… Tunnenhan minä.

Liisi. Viime kesästä…

Selma. Tietysti. Hyvänen aika! Ja minä kun oikein pelästyin.

Liisi. Tämmöistä harakkaa! (Nauraa.)

Selma. Kun en kuullut kenenkään tulevan. Ajatuksissani tässä kukkiani hoitelin.

Liisi. Yksinkö olettekin kotona, täti?

Selma. Yksin. — No! Ota nyt hattu päästäsi!

Liisi. Otankohan? Jos minä kohta taas lähden…

Selma. Kas niin! Etkö siis minun seurassani tahdokaan istua…?

Liisi. Kuinkas en? Mitä te nyt, täti?!…

Selma. No, eihän täällä maalla, — tiedäthän sen, — vierailulla hattupäässä olla.

Liisi. Pitäähän sitä ensi kerran… Sitte kyllä juoksen avopäinkin.

Selma (päätään heilutellen). Mutta, voi, kuinka kaunis hattu!

Liisi. Johan nyt!

Selma. Tietysti viimeistä kuosia! Ja kuinka hyvin se sinulle sopii!

Liisi. Niinkö?

Selma. Oikein hyvin! — Kun eivät nyt sattuneet nuoret olemaan kotona!

Liisi (merkitsevästi). Nuoret!

Selma. Niin. Mutta kyllä he varmaan kohta tulevat. Lähtivät vähän vain kaupungissa käymään.

Liisi. Sitte minä sill'aikaa pidän tädille seuraa. (Ottaa päästään hatun, jonka panee tuolinselkäimelle riippumaan.)

Selma. Se on oikein kiltisti tehty. — Kas noin! No, nythän minä tunnen sinut entiseksesi taas, Liisi. (Taputellen Liisiä kädelle.)

Liisi. Ihanko?

Selma. Ihan. — No, tule nyt istumaan, tule! (Vetää Liisiä kädestä viereensä sohvaan istumaan.) Kas näin! Niin, Hemmo ja Elvi — — —. Niin, tosiaan. Minä tässä puhun, kuin kaikille tunnetusta asiasta. Mutta olethan sinäkin kuullut…?

Liisi. Että Hemmo Kaltimo on naimisissa, — kyllä.

Selma. Niin. Siis sen tiedät. — Mutta ennenkuin tässä nyt puhelemaan ruvetaan, pitää meidän toki saada kahvia. (Aikoo nousta.)

Liisi (pidättäen häntä). En minä juo, täti.

Selma. Sehän on totta. Teetähän te siellä Pietarissa etupäässä…

Liisi. En, en, — en juo sitäkään nyt. Kiitos vain, täti kulta.

Selma. No, mitäs sitte saan sinulle tarjota?

Liisi (leikillisen vallattomasti). Shamppanjaa — —.

Selma (nöyrästi). Valitettavasti ei minulla ole sitä varastossani, kultaseni!

Liisi (hyväellen Selmaa). Kiitos, kiitos, täti hyvä. Minä vain lasken leikkiä. En minä juo sitäkään — muulloin, kuin kun olen oikein hurjalla päällä.

Selma. Mitäs ihmettä sitte voisin sinulle tarjota, Liisi kulta?

Liisi. Omaa seuraanne vain, ei mitään muuta nyt.

Selma. Minkä sille nyt sitte teen?! — No, milloinkas sinä olet taas meidän seudullemme tullut, Liisi?

Liisi. Kuulkaa nyt, täti, mitä minä sanon.

Selma. No?

Liisi. Minä kerron teille heti itsestäni kaikki, mitä minusta on kerrottavaa, ettei teidän kysyäkään tarvitse.

Selma. No, hyvä, hyvä.

Liisi. Mutta yhdellä ehdolla.

Selma. Ja se on?

Liisi. Että teidänkin sitte vuorostanne täytyy kertoa minulle kaikki, mitä täällä on tapahtunut, tahi vastata kaikkiin kysymyksiini.

Selma. Kyllä, kyllä, — minkä vain voin.

Liisi. Ilman verukkeita, mitään salaamatta? Niinhän?

Selma. No, no. Oletpas sinä lysti. Mitäs minulla olisi?…

Liisi. No niin! — Tulin toissa päivänä tänne Pietarista.

Selma. Sielläkö sinä sitte koko talven…?

Liisi. Siellä, — siitä asti kuin täältä viime syksynä sinne palasin. Ja nyt asun taas täällä Kivistössä.

Selma. Lähimpänä naapurinamme jälleen.

Liisi. Toivoin, nähkääs, ettette olleet vielä saaneet kylliksenne minusta.

Selma (taputtaen häntä kädelle ja nauraen). Kaikkia sinä — —!

Liisi. Ja kun minua lisäksi niin kauheasti veti teidän läheisyytenne.

Selma (kuin äsken). No, sehän on hauska kuulla.

Liisi. Ja terve olen ollut ja iloinen, melkein rasavilli välistä, täti.

Selma. On se todellakin hauska nähdä tuollaista elämänhaluista ihmistä, kuin sinä olet, — meidän aikaan.

Liisi. Pyh! Minäkö elämänhaluinen? Kuolla minä tahdon…

Selma. Älä nyt joutavia jaarittele!

Liisi. Niin, minä alan nyt oikein tasaantua, täti. Olenhan jo taas vuotta vanhempi, kuin viime kesänä.

Selma (naurahtaen). Et sinä ole ollenkaan vanhentunut tällä aikaa. Olet ihan samallainen.

Liisi. Vaikka jo on alkanut harmaita hiuksia päähän ilmestyä ja säteitä silmien nurkkiin.

Selma. Mitä sinä nyt höpiset! Nuori, kaunis, iloinen edelleen!

Liisi. Tuo kaikki on vain pettävää, täti, — tuo nuoruus, kauneus, iloisuus.

Selma. En minä nyt osaa sinua mielistellä. Älä pyydäkään!

Liisi. Ja kuitenkaan ei kukaan ole tästä nuoresta leskestä huolinut. Siinähän on todiste.

Selma. Älähän hätäile! Ehkä joku piankin taas…

Liisi. Ehkä, mutta semmoinen, josta en minä huoli.

Selma. Jokaisella tietysti on oma mittapuunsa siinä asiassa.

Liisi. Niin. Ja minulla vielä oma luontoni lisäksi.

Selma. Joka on?

Liisi. Että kun en saa sitä, jota… jonka minä tahdon, niin suutun oikein hurjasti ja — enpäs sano, mitä teen.

Selma. No? Sano nyt vain! Kaikki tahi ei mitään, niinkö?

Liisi (välähyttäen silmiään). Eikä, kun: minun tahi ei kenenkään.

Selma. Mitä sinä nyt!…

Liisi. Niin että sen, joka ei itse minulle alistu, alistan minä taikka — —. (Kääntää puheen yht'äkkiä toisaanne. Naurahtaa kuivasti). Ha-ha-ha! No, nyt minä taaskin laskin leikkiä. — Mutta siinäpä nyt sitte onkin kaikki, mitä minulla on kerrottavaa itsestäni. (Panee kätensä ristiin ja vääntäisee kämmenensä hermostuneesti ulospäin.) Ja mitä minusta tarvitsee tietää.

Selma. Sehän ei ollut vielä mitään. Pitäähän sinun kertoa, kuinka olet siellä suuressa maailmassa talvesi viettänyt. Olet kai taaskin paljon huvitellut?

Liisi. En, — en ollenkaan.

Selma. Kuinka? Ja viime kesänä kerroit niin paljon hauskaa elämästäsi edellisenä talvena.

Liisi. Vaan nyt, nyt olen ikävöinyt — kuollakseni.

Selma. Ja äsken kuitenkin sanoit olleesi — kuinka se oli? — oikea rasavilli?

Liisi. Se ei ollut totta. Taikka ehkä harmissani.

Selma. Kuinka minun nyt sitte on sinua ymmärrettävä?

Liisi. Ette voikaan minua ymmärtää, täti.

Selma. No, nyt on kumma! Sinä, joka aina olit touhussa ja toimessa, ja aina löysit huvia kaikkialla.

Liisi. Ja nyt en saa päiviäni kulumaan — pakkotyölläkään. (Nauraa väkinäisesti.)

Selma. Mitä sinä nyt, Liisi kulta, joutavia teeskentelet.

Liisi. Niin, mitä minä joutavia tässä itsestäni jaarittelen. Puhukaa nyt te, kertokaa nyt te itsestänne!

Selma. Minustako?

Liisi. Kaikista — kaikkia. Haluan niin mielelläni kuulla.

Selma. Minusta itsestäni ei ole mitään kertomista. Terveenä olen, Jumalan kiitos, elänyt. Ja entiseen tapaani muuten.

Liisi. Vaikka täällä nyt on miniäkin talossa?

Selma. Sehän se nyt on viime talven suurin tapaus meidän elämässämme Alhossa.

Liisi. Sen uskon.

Selma. Olit ehkä siitä asiasta jo Pietarissa kuullut?

Liisi. Päinvastoin oli se minulle täydellinen yllätys Kivistöön tullessani!

Selma. Niin, niin.

Liisi. Kun en ollut sanomissakaan huomannut kihlaus- enkä muuta ilmoitusta.

Selma. Ei semmoista ollutkaan. Hemmo ei rakasta noita perheuutisilmoituksia. — No, ja sitte vietettiinkin vain vaatimattomat häät. Nekin jo kaksi kuukautta kihlauksen jälkeen.

Liisi. Rakkaus taisi siis iskeä kuin ukkonen kirkkaalta taivaalta, vai?

Selma. Kauan eivät Hemmo ja Elvi tuttuja olleet, kun menivät kihloihin, se on kyllä totta. Mutta eihän niistä pitkistä kihlausajoistakaan aina hyvää ole.

Liisi. Ehtii usein kihlaus purkautua, ennenkuin mitään liittoakaan oikein on tullut.

Selma. Niin juuri.

Liisi. Ja tyttö voi jäädä — iäksi odottamaan. Kun ovat oppineet, molemmat, liika hyvin toisiaan tuntemaan.

Selma. Miksi nyt sillä laillakaan?!!

Liisi (nopeasti). Kuulkaa, täti! Onko se nuorikko hyvin kaunis, vai?

Selma. Saatpahan kohta itse päättää, jahka hänet näet. Sievänä häntä kyllä pidetään.

Liisi. Ja viisas? Onko hän älykäs, henkevä myös?

Selma. Hyvin järkevä tyttö hän on.

Liisi. Entä rikas, täti? Mitä?

Selma. Onhan hänen isänsä varakas: yksi talo kaupungissamme ja maatila Turun läänissä. Ja vain kaksi lasta.

Liisi. Vai se siis on Hemmo Kaltimon valio! Elvi — mikäs hän on sukujaan?

Selma. Tyyri.

Liisi. Elvi Tyyri! Elvi Tyyriin siis Hemmo Kaltimo tarttui?

Selma. Tarttui?!

Liisi. Niin, no: nai hänet, — sehän se on tavallinen puheenparsi. — Ja tädin miniän isä, kukas hän, muuten, on?

Selma. Hän on ollut liikemies, nyt omillaan eläjä vain.

Liisi. Kapitalisti siis, niinkuin sosialistit sanoisivat?!

Selma. Ainakin rehellisellä tavalla ansaittu nimi.

Liisi. Eikä ryöstöillä. Tietysti! — No, ja täti siis on onnellinen ja tyytyväinen poikansa vaalin johdosta, jos saan näin rohkeasti kysyä?

Selma. Eihän minulla ole muuta, kuin hyvää Elvistä sanottavaa.

Liisi. Onnellinen, että Hemmo on päässyt avioliiton rauhansatamaan?

Selma. Niin, Liisi kulta, hyvin onnellinen olen. Olisihan hänen voinut käydä toisin, joka olisi ollut vähemmin suotavaa.

Liisi. Niinkö?

Selma. Minä tarkoitan… Sinähän tiedät, että Hemmo on mielipiteiltään siinä asiassa, kuinka minä sanoisin, kovin kansanvaltainen.

Liisi. Tiedän. Kyllähän hän puhui paljon siihen suuntaan minullekin viime vuonna. Minä sanoisin häntä kuitenkin pikemmin vapaamieliseksi, täti.

Selma. Vaikkapa niinkin. Mutta minä puolestani kuulun vielä vanhan aatesuunnan ihmisiin. Kaikella on rajansa. Ei ihminen pysty tasoittamaan oloja yhteiskunnassa paremmin kuin vuoria ja laaksoja luonnossakaan.

Liisi. Nyt minä alan ymmärtää. Olisiko Hemmo todellakin — —? Sitähän olen usein perästäpäin ajatellut, täti, että hänellä ehkä oli mielessä joku kansannainen, jonka hän — —

Selma (vältellen). En tiedä, kultaseni. Ne ovat asioita, joista ei kysellä, joista ei tahdo puhua.

Liisi. Niin, niin, luonnollisesti. Vai niin se oli?! Nyt minä ymmärrän. Se kävi siis tädin mielen mukaan kaikki.

Selma. Kuinka niin, kaikki?! Tietysti Hemmo itse teki vaalinsa. Ja minä olen siihen tyytyväinen. Olen onnellinen, että niin kävi.

Liisi. Mutta hän itse? Onkos hänkin, täti? Tuntuuko siltä?

Selma. Minä uskon. Arvatenkin. Ja miksi ei? Hän tarvitsi hyvän vaimon, hyvän emännän tänne. Ja luullakseni hän on semmoisen löytänyt.

Liisi. Tietenkin sitte. Se on siis oikealle pohjalle rakennettu, kun ei — toisin käynyt päinsä. No, ja nuori Elvi rouva? Hän siis on onnellinen hänkin?

Selma. Enhän minä voi muuta otaksua, Liisi kulta.

Liisi. Se on tietty.

Selma, Ja mistäpä muusta voisi puhuakaan? Vastahan he niin vähän aikaa sitte — —

Liisi. Eihän sitä — niin! Kuinkas sitä ei onnellinen olisi, kun on päässyt varakkaan Alhon emännäksi, herttaisen, kelpo Hemmo Kaltimon puolisoksi?! Niin, tietysti!

Selma. Oma Hemmoni, niin! Sinä kyllä tiedät, Liisiseni, kuinka paljon minä Hemmoa rakastan ja kuinka paljon hänkin minua rakastaa. Ei koskaan hän ole tahtonut minun mieltäni millään pahoittaa. Ja minä uskon, että Elvin kautta on meidän keskinäinen rakkautemme vieläkin vahvistunut ja kasvanut. Toivon, ettei mitään epäsointua ole taloomme tullut eikä tule vastakaan koskaan.

Liisi. Kuinka hauskaa kuulla sitte, että kaikki ovat onnelliset, kaikki.

Selma. Niin, Liisi, hauskaa se on.

Liisi. Kaikki (puolikovaan Selman korvaan, puoleksi leikillä, mutta huomattavalla katkeruudella äänessä) paitsi yksi, täti.

Selma (taputtaen Liisiä kädelle). No, no, Liisi kulta! Ymmärränhän minä. — — Tiedänhän minä. — — Mutta tulee kai se sinunkin onnesi vielä. Ja mikä on onni, sen tietää vasta, kun elämä on loppuun eletty.

Liisi (tuskallisesti). Niin. Se on totta, täti. Vasta kun elämä on loppuun eletty. (Panee taas kätensä ristiin ja vääntäisee kämmeniään ulospäin, nousee sitte nopeasti ylös ja jatkaa teennäisen iloisesti.) Ovatpas tädin kasvit todellakin hyvin menestyneet talven kuluessa.

Selma (nousten myös). Ovathan ne. Minä hoidankin niitä lapsukaisiani ahkerasti. Annathan anteeksi? Tässä jäi vielä yksi kastelematta.

Liisi. Vielä te kysytte?! (Kävelee ja katselee huonetta). Täällähän on muuten kaikki paikoillaan.

Selma (kastelee kasvia). Tietystikin.

Liisi. Nuori rouva ei, näköjään ole tahtonut mitään muutella ja sijoitella. — Kuulkaa, täti, sanokaapa vielä: onko hän hyvin lujatahtoinen vaiko päinvastoin?

Selma. Elvi? Mitäs minä sanoisin? Kiltti hän on ainakin minun kanssani. Ja tässä asiassa hän on pitänyt hyvänään ja tyytynyt.

Liisi. Pitää hyvänään, tyytyä! Onhan se suurenmoista, kun senkin osaa.

Selma (kuin itsekseen). Tietysti, tietysti. — No, nyt minä vien vain tämän kannun pois ja tulen heti takaisin. (Vie kannun ruokasaliin ja palaa kotvasen kuluttua.)

Liisi (joka on astunut pianon luo, lyö sillä aikaa muutamia rajuja akordeja). Tämähän on vireessä vielä, täti. Entisellään sekin vielä viime kesästä. — Eikös Elvi rouva soitakaan?

Selma. Ei, ei soita. Mutta soita sinä, Liisi, jotakin — pitkästä aikaa taas.

Liisi. Toiste, täti. En ole sillä tuulella nyt.

Selma. Kuinka tahdot. Toiste sitte. Istutaan vain ja rupatetaan. Sinun kanssasi on niin hauska puhella. Ja minä pidän sinusta vielä niin paljon, Liisi kulta.

Liisi (leikillisesti). Todellako? Vieläkinkö?

Selma. Tietysti. Sinähän tulit täällä niin läheiseksi ystäväksemme viime vuonna.

Liisi (kuin äsken). Ehkä oikein olisitte tahtonut minut silloin miniäksenne? Mitä, täti?

Selma. Ehkä. Eihän minulla olisi ollut mitään sitä vastaan. Mutta kai sen piti tapahtua, mikä on tapahtunut.

Liisi (väkinäisen lujasti). Piti, piti kai niin.

Selma. Mutta miksi, sitä en tiedä, en osaa sanoa.

Liisi (halaillen Selmaa). Ei puhuta siitä, ei puhuta siitä.

Selma. Niin, niin. Arvaanhan minä, että sinun on vaikea. Näinhän minä äsken. Ja näinhän ja huomasin minä vähän, minäkin, viime kesänä.

Liisi (nopeasti). Täti, onkos hän teille mitään puhunut?

Selma. Hemmoko?

Liisi. Niin, niin.

Selma. Ei, ei koskaan — mitään — sanallakaan.

Liisi. Mitäs sitte? Oletteko nyt huomannut — perästäpäin — jotakin hänessä?

Selma. En, en nyt. Mutta silloin kyllä näin, että teidän välillänne jotakin oli.

Liisi. Niinkö? Hänenkö puoleltaan?

Selma. Hänen ja sinun. Sinä kai kyllä itse parhaiten voit selittää.

Liisi. En, täti, en. Tiedän vain, että matkustin yht'äkkiä pois. Minun täytyi. En voinut enää — —

Selma. Niin, mutta miksi? Jotakin oli silloin kai tullut väliinne.

Liisi. Jotakin — kai — niin — oli tullut.

Selma. Niin, mitä?

Liisi. Minä en tiedä, täti, minä en tiedä.

Selma. Oliko se siis hänen puoleltaan — —?

Liisi. Hänen kai. Tahi: ei, ei hänenkään. Ehkä se oli minun. Vaikka ei minunkaan oikeastaan.

Selma. No, nyt en minä ymmärrä mitään.

Liisi. Ette voikaan. Se ratkesi — itsestään — meidän välillämme vain.

Selma. Onpas se nyt sitte kummallista! Mutta eihän se nyt niin ilman syytä… Joku sana, joku teko kai siinä oli…?

Liisi. Pikemmin sitte jotakin, joka jäi tekemättä, jos niin tahdotte. Ja kuitenkin: kuinka äärettömästi, kuinka äärettömästi — — —!

(Painaa päänsä Selman syliin.)

Selma (silittäen hänen päätään). No, mutta Liisi kulta — —! Mitä sinä nyt?! Eihän sille mitä — —. Niinhän se välistä käy tässä maailmassa. Älä nyt —! Rauhoitu nyt!

Liisi (kohottautuu, rohkaisee mielensä ja pyyhkii silmänsä). Niin, mitä minä todellakin?! Hulluko minä olen? Tämmöisiä tässä puhun! Mutta nyt minä ymmärrän. Hänen puheestaan silloin ja teidän puheestanne äsken minä ymmärrän nyt — kaikki.

Selma. No? Mitä?

Liisi (päättävästi). Siinä oli sittenkin vielä joku toinen välillämme.

Selma. Kuka? Mitä sinä tarkoitat? Tiedätkö sinä jotakin?

Liisi (uhottelevasti). Vähän. Sattumalta. En olisi uskonut silloin. Mutta nyt, nyt minulle on selvinnyt.

Selma. Millä perustuksella luulet? Mitä niin? Sano!

Liisi. En, täti, en. Mitä en varmaan tiedä, siitä en puhu koskaan.

Selma. Se onkin oikein, Liisi. Ei puhuta. Annetaan sen asian jäädä — —

Mikko (on samassa tullut sisään oikeanpuolisesta peräovesta).

Selma. Kas, Mikko! Hyvää päivää, hyvää päivää! (Menee ja kättelee Mikkoa).

Mikko. Terveeks'!

Selma. Mitäs Mikolle kuuluu?

Mikko. Kiitoksia. Eipä mitään — —

Selma. Ei ole Mikko käynyt täällä Takamaalta pitkään aikaan.

Mikko. Ei ole tullut käydyksi.

Selma. Niin. Se pitkä matka. Ja sitte kevätkelirikko, työt ja toimet siellä. Eikä Hiljakaan ole käynyt. Kuinkas hän jaksaa?

Mikko (välttelevin katsein). Siinähän se… hänkin…

Selma. No, se on hyvä…

Liisi. Tämähän on sen kauniin Hiljan isä. Minä kyllä hyvin muistan teidät ja hänen. Päivää! (Kättelee Mikkoa.) Minähän kävin myöskin kerran siellä teidän ihanassa Takamaan salokylässä. En tiedä, tokko te minua vielä tunnette?

Mikko. Kyllähän minä — luutnantskan — —

Selma. Tietysti. Muistaahan Mikko luutnantska Blomin.

Liisi. En koskaan unhota matkaamme sinne. Se kaunis metsätie, se pikku asuntonne humisevan kuusikon suojassa, mäen törmällä, vähän matkan päässä syvän järven rannasta!

Selma. Eikö totta, kuinka kaunista siellä on, Liisi?

Liisi. Ja kuinka siistiä, kodikasta, rauhallista sitte siellä sisällä!

Selma. Helena vainaja olikin niin kunnon ihminen ja hänen tyttärensä Hilja on perinnyt äitinsä kaikki hyvät ominaisuudet. Hänhän se siellä isänsä taloutta niin mainiosti hoitaa.

Liisi. Minusta tuntui kuin kaikella siellä olisi ollut omituinen hienompi leima. Hiljahan, tietääkseni, on jonkun aikaa täälläkin asunut? Eikö niin?

Mikko. Kyllä — —

Selma. Pienenä tyttönä — — kun Mikkokin täällä oli…

Liisi. Ei, mutta sittekin — myöhemmin?

Selma. Onhan hän silloin tällöin ollut meitä auttamassa.

Liisi. Pitempiäkin aikoja täällä oleskellut?

Selma. Niin, jonkun viikon aina.

Liisi. Niin, niin, sen tautta hän onkin herrasväeltä oppinut yhtä ja toista. Sen kyllä kaikesta huomasi.

Selma. Niin. — Mutta Mikkohan on taitanut tulla isäntää tapaamaan, eikö niin?

Mikko. Niinhän minä tulin. Oli pyydetty täällä käymään, vaan — —

Selma. Ei sattunut isäntä tällä haavaa olemaan kotona. Mutta kyllä hän varmaan kohta kaupungista palaa.

Mikko. No, joutaahan tuota odottamaan. (Kääntyy mennäkseen.) Istunpahan ulkona sillä aikaa.

Selma. Pianhan se kahvi joutuu. Minä lähden toimittamaan. Älkää menkö!

Mikko (pysähtyy). Kiitoksia vain paljo…

Selma. No, no, tulkaa nyt vain tänne ruokasaliin, Mikko! Juotte täällä odottaessanne. (Menee vasemmanpuolisesta peräovesta.)

Mikko. Eihän sitä nyt mitä. — (Aikoo seurata Selmaa.)

Liisi (pysäyttäen Mikkoa). Kuulkaa, Mikko! Silmänräpäys!

Mikko. Häh?

Liisi. Kunnes kahvi valmistuu, — kertokaa minulle vielä tyttärestänne, Hiljasta! Tahtoisin niin mielelläni hänestä kuulla… Minun täytyy sanoa, että häneen kovin ihastuin viime kesänä, niin miellyttävä, niin kaunis hän on.

Mikko (harvakseen, epäluottavasti). Saattaahan se olla. Vaan eipä siitä kauneudestakaan aina hyötyä ole.

Liisi. Hyötyä?

Mikko. Ei hyötyä eikä iloa.

Liisi. Mitäs Mikko nyt sillä tarkoittaa?

Mikko. Eipä sitte mitä… Mitäpä siitä sen enempää — — (Kotva äänettömyyttä.)

Liisi. Minä todellakaan en käsitä. Teilläkö ei olisi iloa Hiljasta?! Mikäs nyt sitte on?! Tahtoisin niin mielelläni häntä taas nähdäkin. Eikös hän kohta täällä käy?

Mikko. Ehkäpä. Ei häntä tiedä.

Liisi. Tulin äskettäin vasta Pietarista enkä vielä ole kerinnyt mitään kuulla. Onkos teillä jotakin erikoisempaa sitte tapahtunut, vai?

Mikko. Onhan sitä — —

Liisi. Mitä sitte? Älkää nyt olko noin salaperäinen, Mikko! Vai eikö sitä uskallakaan — —?

Mikko. Kah, mikäs — —?! Mitäpä siinä on salattavaa, jonka varmaan jo kaikki tietävät.

Liisi. No, ettekö sitte minuun luota? Päinvastoin teen minkä voin, jos vain osaan auttaa.

Mikko. Mitäpä apua siihen — —

Liisi. Mikäs onnettomuus se sitte semmoinen on?

Mikko. Semmoinenhan se vain on, että meitä siellä nyt on kolme suuta syömässä.

Liisi. Hiljalle siis on syntynyt lapsi? Niinkö?

Mikko. Niin se on. Poika — toisella kuukaudella nyt.

Liisi. No, mutta, hyvänen aika, Mikko, eihän se nyt niin suuri onnettomuus ole.

Mikko. Vai ei?!

Liisi. Luonnon järjestystä sellainen on.

Mikko. Kunpa vain luonto myöskin huolen pitäisi, että kaikki tehtävät tehdyksi tulisivat ja olisi mitä suuhun panna.

Liisi. Onhan se sitä, Mikko hyvä. Ja säälittävää kyllä. Mutta tuleehan siinä viimeisessä asiassa aina lakikin avuksi, jos niin on.

Mikko. Sepäs se on…

Liisi. Mitä? Eikö ole mitä ottaa, vai?

Mikko. Ottaa? Eikä, kun ei tiedä, mistä ottaa.

Liisi. Kuinka, Mikko? Ei suinkaan se nyt niin hullusti ole ollut Hiljan laita?

Mikko. Kyllä se vain niin on, ettei siltä mitään tietoa saa.

Liisi. Mitä minä kuulen?! Eikö hän siis tahdo ilmaista lapsensa isää?

Mikko. Ei, rouva, ei vaikka mikä.

Liisi. Oooho!! Eikös se ole kummallista?!

Mikko. Hyvin se on kummallista, todellakin. Mutta minkäs sille voi?!

Liisi. Vai ei tahdo ilmaista? Mitäs hän sitte aikoo?

Mikko. Kuka hänet tietää. "Ennen vaikka tapan itseni", sanoo, "kuin sen kellekään ilmaisen".

Liisi. Onpas se tyttö! Onpas teillä ihanteellinen tytär todellakin, Mikko! Sehän on tavallaan harvinaisen kauniisti, jalosti tehty!

Mikko. Mitä lienee?! Tuhmaa itsepäisyyttä vain, minusta nähden.

Liisi. Tiedättekö mitä, Mikko?

Mikko. Mitä niin?

Liisi. Se merkitsee ainakin, että hän kovin sitä miestä rakastaa.

Mikko. Rakastakoon taikka ei, vaan mitäs hyvää siitä sitte hänelle itsellekään lähtee?

Liisi. Ei, ei hänelle. Se on kyllä totta. Mutta lapsensa isää hän siis vain ei tahdo mihinkään välikäteen saattaa. Ja se mies on siis semmoisessa asemassa, että —. Eikö teillä ole vähintäkään aavistusta, kuka hän voisi olla, Mikko?

Mikko. Mitäpä siinä aavistuksista ja arvailemisista lähtee, kun ei kuitenkaan mitään varmaan tiedä eikä äiti liioin mitään sanoa tahdo.

Liisi. Vaan jos voi jälille päästä ja saada tytön tunnustamaan. Eihän sitä voi nyt niin välinpitämättömäksi käydä — oman tyttärensäkään edun ja kunnian tähden.

Mikko. Eipä kyllä.

Liisi. No niin! Ja syylliselle kai myöskin on tuleva ansaittu rangaistuksensa, vai mitä?

Mikko. Kai se siltäkin kannalta — —

Liisi. Ettekö siis todellakaan mistään osaa päättää? Eikö Hiljan tuttavien joukossa siellä ole ketään…?

Mikko. Eihän siellä… yksinäisessä olossamme… Eikä sillä sielläpäin nimeksikään tuttavia ole.

Liisi. Sitähän helpompi sitte, Mikko, on, kun ottaa kaikki asianhaarat huomioon: onko siellä ehkä joku käynyt — —? Ja ajan, milloin?

Mikko. Eihän siellä muita käynytkään viimekesänä, kuin herrasväki täältä, isäntä etupäässä.

Liisi (merkitsevästi korostaen). Isäntä?

Mikko (hämmästyen). Niin, — tietysti.

Liisi (lyhyen väliajan jälkeen, katsottuaan Mikkoon kysyvästi). No, mutta eikös äsken sanottu, että Hilja on toisinaan pitemmältä täällä Alhossakin oleskellut? Olisiko siis ehkä täällä joku?

Mikko (hätääntyen). En tiedä, rouva. En voi sanoa mitään. Mutta mitäs te — —? Miksikäs te noin tuolla lailla — —? Ainahan sitä voi epäillä — — Välistä joutuu kuin pahaan epäluuloon — — kiusaukseen — — luulla — —

Liisi (utelevasti). Niinkö? Te siis todellakin jotakuta epäilette? Näinhän minä sen.

Mikko. Kun te… kun näytti siltä, että te jotakin luulisitte ja aavistaisitte…

Liisi. Enhän minä mitään — —

Mikko. En minäkään, en minäkään tahtoisi uskoa — —

Liisi. Mitä, mitä, Mikko?

Mikko (toivottomasti). Ja kuitenkin se ajatus minua kiusaamistaan kiusaa. Vaikka aina koetankin sitä karkoittaa pois ja pitää mahdottomana, niin se sittenkin vain aivoissani pyörimistään pyörii.

Liisi. Minä ymmärrän, Mikko. Minä arvaan teidän ajatuksenne nyt.

Mikko. Luuletteko tekin, rouva, uskoisitteko tekin, että — —?

Liisi. En tiedä, en tiedä, Mikko.

Mikko. Mutta tehän myöskin epäilitte…?

Liisi. Kaikkihan on mahdollista…

Mikko…. että se olisi itse… isäntä?

Liisi. Niin jo ajatuksenne ymmärsin. Tehän sen nyt sanoittekin. Mutta jos sitä epäilette, niin teidän pitää ottaa siitä selko. Niin, Mikko, sillä tällä lailla ei vain saa — —

Mikko. Mutta mitenkä? Enhän minä — —

Liisi. Se on teidän asianne, Mikko.

Mikko (ensin ajatuksissaan, sitte päättävästi). Niin — — niin. Niin se on! Niin se on! Kyllä se niin on!!!

Selma (ruokasalin ovelta). No, Mikko! Tännekös te jäittekin? Tulkaa nyt! Kahvi on jo kaadettu.

Mikko. Niini Kiitoksia! Niin! (Poistuu hajamielisenä ruokasaliin).

Liisi (seisoo silmänräpäyksen mietteissään, käsiään hykertäen, kiertää sitte hyräellen pari kertaa ympäri salin ja istuutuu lopulta pianinon ääreen, alkaen repäisevästä soittaa jotakin Chopinin valssia.)

Selma (palaa kotvan kuluttua takaisin). Nyt he tul evät.

Liisi (keskeyttää yht'äkkiä rajulla korostuksella soittonsa.) Joko?!

Selma. Näkyivät tuolla maantieltä kujanteelle kääntyvän.

Liisi. Mitä minä nyt teen, täti?

Selma. Kuinka: mitä nyt teet?!

Liisi. Niin, jos minä lähtisin pois…?

Selma. Mitä kummia! Olisipas se kauniisti tehty! Etkö sitte tahdokaan heitä nähdä?

Liisi. Kyllä, — mutta — —

Selma. Mitä "mutta"?! Sehän olisi loukkaavaa, Liisi hyvä. Ja mitä heihin tulee, niin voit olla vakuutettu, että he mielellään tahtovat sinut nähdä.

Liisi. Luuletteko? Ja Hemmo myös? — —

Selma. Tietysti. — Kas niin! Tuossapa he jo kuuluvat pihaankin ajavan. (Perältä kuuluu rattaiden kolinaa).

Liisi. Mutta missä minä olen, kun he tulevat sisään?

Selma. Kuinka: missä? Täällä, tietysti.

Liisi. Ei, ei. Minä menen ruokasaliin. Minusta on niin outoa ensi kohtaus. (Tarttuu Selmaa kädestä).

Selma. Sinäpä nyt olet hermostunut! Kätesikin ovat ihan kosteat.

Liisi. Niin, niin kovin, täti. — Minä puhelen vähän Mikon kanssa ja tulen sitte — —. (Juoksee ruokasaliin.)

Selma. No, voi sinua — —! (Seuraa Liisiä ruokasalin ovelle, jonka vetää kiinni, ja aikoo sitte mennä eteiseen.)

Elvi (tulee samassa sieltä). Terveisiä kaupungista, äiti.

Selma. Kiitos! — No, sehän oli hyvä, että tulitte.

Elvi. Kenenkäs hattu tuo on? Onko täällä vieraita?

Selma. On. (Seuraava vuoropuhelu Elvin kanssa puolikovaan.)

Elvi. Kuka niin?

Selma. Et taida arvata?

Elvi (katsellen Liisin hattua). En, todellakaan. Ei täälläpäin tuommoista käytetä. Täällä maalla ja noin ekstravagantti!

Selma. Nimen olet kyllä kuullut.

Elvi. Mikä sitte? En minä tiedä.

Selma. Liisi Blom.

Elvi (peräytyen). Hänkö täällä?!

Selma. Kesävieraana Kivistössä taas, — niin. Olethan hänestä jo kyllä kuullut puhuttavan?

Elvi. Kyllä, kyllä! — No, ei sitte tule hauskaa tänä kesänä. Sen minä tiedän.

Selma. Kuinka niin? Hän voi olla hyvinkin hauska ja miellyttävä kaikkine omituisuuksineen.

Elvi. Niin, mutta… olen myöskin kuullut hänen olevan hirveän intrigantin, juonittelevan naisen. Personallisestihan minulla tosin ei ole ollut kunnia häntä tuntea.

Selma. Nyt sitte saat tutustua…

Elvi. Missä hän on, äiti?

Selma. Ruokasalissa. Mennäänkö sinne, vai kutsunko hänet tänne, että saan esittää teidät toisillenne?

Elvi. Samahan se. Mutta odotetaan ensin Hemmoa. — Kuule, äiti! Onkohan se totta? Hänestä on niin paljon kerrottu, jota on vaikea uskoa, — niin hirveältä se tuntuu?

Selma. Tarkoitatko sitä — —?

Elvi. — — että hän olisi ollut jollakin lailla sotkeutunut miehensä salaperäiseen kuolemaan.

Selma. Minä en tahtoisi uskoa. Minun on ylimalkaan niin vaikea uskoa pahaa muista. Ihmiset aina puhuvat niin paljon joutavia, panettelevat ja parjaavat aivan ilman syytä.

Elvi. Eipä savua ilman tulta, — kuitenkaan.

Selma. Niin, niin. Mutta tässä tapauksessahan tutkimuksen kautta kuuluu käyneen selville, että luutnantti Blom itse päätti päivänsä.

Elvi. Kyllä, niin sanotaan. Mutta varmaan ainakin vaimonsa tähden, — hänen tavattomiin summiin nousseiden pukuvelkojensa ja ylellisen, yli heidän varojensa eletyn elämän tähden.

Selma. Siitä en voi sanoa mitään, Elviseni. Täällä hän on elänyt hyvin vaatimattomasti.

Elvi. Kun niin on täytynyt. — Ja mitä sitte vielä? Se toinenkin juttu…

Selma. Sen luontoisista, kuin hän on, tietysti kerrotaan kaikellaisia rakkausseikkailuja, jos sinä niitä…

Elvi. Enhän minä muuta tiedä, kuin sen — saman rykmentin erään upseerin kanssa —, mikä juttu kuuluu sattuneen juuri hänen miehensä kuoleman aikaan. Ja sehän se lisäksi luo niin omituisen varjon tuohon naiseen.

Selma. No, kultaseni, minä en tiedä sitä enkä tätä. En siis tahdo häntä puolustaa enkä panetella.

Elvi. Enhän sitä minäkään… Mutta omituisesti hän jo kuulemalta minua kammottaa.

    (Eteisestä kuuluu Liisin ääni, hänen iloista
    puhettaan ja nauruaan.)

Selma. Kas, sieltä hän tulee. Varmaan Hemmon kanssa.

Liisi (tulee sisään, vetäen perässään kädestä Hemmoa). Täältä me tullaan, täältä me tullaan. Ha-haha-ha-ha! — Kuulkaa, täti! Minä juoksinkin keittiön kautta nuoria vastaan ottamaan, mutta tapasin pihalta vain Hemmon. Ja sekös säikähti, minut nähdessään niin, että oli keikahtaa selälleen.

Hemmo. Kyllä kai, kyllä kai!

Selma. Sinuakos vallaton!

Liisi (yhä nauraen, Elviin päin). Mutta tässä varmaan on — —? Ehkä minä saan tutustua…?

Hemmo. Niin, saanko esittää? Minun vaimoni — —

Liisi. Ja Liisi Blom. Olettehan minusta kuullut? (Kättelee Elviä). Tiesittehän jo minun olevan täällä?

Elvi (väkinäisesti). Terve tul…

Liisi. Olen kovin ihastunut. Nähkääs: minä olen vanha ystävä täällä talossa. Vanhempi teitä, rouva Kaltimo… (Pitelee Hemmoa tuttavanomaisesti kädestä ja tarkastelee Elviä.) Me olemme sinutelleetkin toisiamme, Hemmo ja minä. Ei suinkaan nuorella rouvalla ole mitään sitä vastaan, että jatkamme sitä edelleenkin, vai?

Elvi (kylmästi). Tehkää niin hyvin!

Hemmo. Tietysti siinä tapauksessa sinäkin, Elvi, olet rouva… — Liisin kanssa "sinä"?

Elvi (kuin äsken). Miks'ei.

Liisi. Tietysti! (Asettuen Hemmon ja Elvin väliin, pidellen toisella kädellä Hemmoa käsivarresta, toisella Elviä vyötäisistä.) Tietysti, pikku Elvi! Mitä niistä pitkistä puheista?! Se on niin mainio tapa täällä Suomessa. Sitä on paikalla niin tuttavallinen. Saa paikalla sanoa ihan mitä tahtoo, ja tehdä mitä tahtoo. Nähkääs, minäkin olen tässä jo kuin saman perheen jäsen, kuin mikäkin yhdistysmerkki kahden nuoren välillä. Eikö totta, täti? Ja täti on ihan kuin minun äitini tahi isoäitini, ha-ha-ha-ha-ha!

Selma. Aina sinä olet sama tenhotar!

Hemmo (irtautuen Liisin kädestä). Aina vain sama —

Liisi. Mikä? Mikä niin? Miks'et sano? — Vai tenhotar?! Kyllä kai! Näenhän minä, etten mitenkään, vaikka kuinka tahtoisin, voi voittaa Elvin sydäntä puolelleni.

Elvi. Anteeksi — —! Me täällä Pohjolassa olemme niin kovin hidasverisiä.

Liisi. Sitä minä en usko. Osataan sitä täälläkin — —

Hemmo. Ei. Kyllä se on totta.

Selma. Sinuun verrattuina, Liisi, tietysti.

Liisi. Ja minäkö sitte olisin niin kuumaverinen?! Ha-ha-ha-ha! Jopas minä nyt heti sain kuullakin Elviltä…

Elvi. Minä pyydän: olkaa… ole niin hyvä ja istu, Liisi.

Liisi. Niin, istutaan…! Tule! (Vetää Elviä kädestä viereensä.) Että saan sinua oikein katsella. (Istuutuu Elvin kanssa sohvaan.) Vai sinä se nyt olet…?! Mutta kuule, Hemmo! Minun täytyy sanoa, että kyllä sinulla on oikein hyvä maku.

Elvi. Voi, enhän minä ole tottunut…

Selma. Ihanhan sinä saatat Elvin hämille, Liisi.

Hemmo. Minä kiitän itseni ja Elvin puolesta.

Elvi. Teillä, siellä suuressa maailmassa, on aina kohteliaisuuksia varastossanne. Ja minä kun en ollenkaan osaa imarrella.

Liisi. Imarrella? Sitä en minäkään rakasta. Minä sanon suoraan, mitä ajattelen, olkoon se sitte asianomaiselle mieluista taikka ei.

Elvi. Siinäkin minä olen niin tuiki hidasluontoinen, etten voi sanoa toiselle mitään ennenkuin olen oppinut hänet oikein tuntemaan.

Liisi. Ai, siinä oli kärkeä, totta toisen kerran! — Mutta nythän meidän juuri pitää oppia tuntemaan toisemme, Elvi! Meistä pitää tulla oikein hyvät ystävät, eikö niin? Minä toivon sitä sydämmestäni oikein.

Elvi. Tietysti se on suotava.

Selma. Liisi kun aikoo taas viettää kesän Kivistössä.

Liisi. Ja kun toivon, että, niinkuin ennenkin, kursailematta, saisin juosta tänne, milloin tahdon, miten tahdon.

Selma. Terve tuloa vain.

Elvi. Jos vain minun seurastani huvia on.

Liisi (suudellen Elviä, kuin lasta hyväillen). Oi, sinä Elvi kultaseni! — (Hemmolle.) Mutta mitäs isäntä sanoo? Hän ei sano mitään.

Hemmo (kumartaen). Pyydän nöyrimmästi.

Liisi (räjähtää iloiseen nauruun). Ha-ha-ha-ha-ha! Kylläpä se oli juhlallista! — Enhän minä toki millään lailla, — ymmärränhän minä sen, — tule häiritsemään nuorten kyyhkyläisten kuhertelua.

Elvi (melkein itkuun valmiina, nousee äkkiä ylös). Minä pyydän anteeksi… Minun täytyy…

Liisi. Hyvänen aika! Mikäs nyt? Jokos minä jollakin lailla…?

Elvi. Ei. Minun täytyy… matkan jälkeen… hiukan pestä käteni… puhdistaa…

Liisi. Ja minä jo luulin… pahoittaneeni… jollakin lailla…

Elvi (puolikovaan Selmalle). Minä en voi… minä en voi sietää tuommoista.

Selma (samoin Elville). Älä nyt välitä… turhasta…! (Ääneen). Minä tulen sinua auttamaan.

Elvi. Tule, äiti! (Menee Selman kanssa ruokasalin ovesta).

Hemmo (on sillä välin, otsa rypyssä, alkanut kävellä edestakaisin huoneessa).

Liisi (joka on jäänyt sohvaan istumaan, panee käsivartensa pöydälle ja katsoo Hemmoon, alkaen kotvan äänettömyyden jälkeen). Olenpa minä todellakin ilonhäiritsijä! Minä en tiedä, pitääkö minun itkeä vai…?

Hemmo. En minäkään tiedä, minkä tähden…?

Liisi (lyhyt väliaika). No? Mitä: minkätähden?

Hemmo (kuivasti, vaan ei epäkohteliaasti). Ei mitään.

Liisi (jälleen lyhyt väliaika). Istuhan vähän tuohon vastapäätä — toiselle puolen pöytää!

Hemmo (istuu). Mistä on kysymys?

Liisi (panee kyynärpäänsä pöydälle, tukee kämmenillään leukaansa ja katsoo tiukasti Hemmoon). Kuule! Mitä niin: minkä tähden?

Hemmo (tyynesti). Ei muuta, kuin että minä vain tahdoin pyytää sinua, että olisit niin hyvä ja koettaisit välttää, ettei, niinkuin äsken, syntyisi mitään ikävyyksiä,… että sinä…

Liisi. Sitäkö vain? Ja minä luulin, että kysyit… että tarkoitit toista. Sinä tiedät, mitä.

Hemmo. Olkoonpa sitte niinkin, että tarkoitin.

Liisi. Miksi olen tänne tullut, — sitä, eikö niin?

Hemmo. No niin. Koska sen sanoit.

Liisi. Ja se sinua kummastuttaa?

Hemmo. Totta, puhuen — hyvin.

Liisi. Todellako?! — Totta puhuen, sinun sanasi minua kummastuttavat eivätkä niinkään vähän.

Hemmo. Sitä en käsitä.

Liisi. Et käsitä?!

Hemmo. Sillä toinen, sinun sijassasi, ei olisi enää tullut.

Liisi. Toinen — ehkä — niin. Mutta minä en ole "toinen". Näetkös: minä tahdoin, minun piti vielä saada nähdä sinua — sittenkin.

Hemmo. Vaikka siihen ei ole niitäkään aihetta.

Liisi. Aihetta? Kuinka kamalan kolkko sana kuulla. Mutta muuten: mistä sinä tiedät, mitä aihetta minulla saattaa olla — sitä paitsi?

Hemmo. Ainakin minusta tuntuu, ettei pitäisi olla vähääkään.

Liisi. Tuntuu, — sanoit?

Hemmo. Niin.

Liisi. Sepäs se juuri on, että minusta tuntuu päinvastoin. Ja juuri siksi…

Hemmo. Sitä en olisi uskonut.

Liisi. Olet erehtynyt siis.

Hemmo. Enkä usko sittenkään.

Liisi (tuntehikkaan alakuloisesti). Vaikka on kulunut pitkän pitkä talvi ja tulin sittenkin.

Hemmo. Mutta talven kuluessa on paljon, paljon muuttunut.

Liisi (kuin äsken). Paljon, paljon! Mutta ei kaikki.

Hemmo. Kuitenkin niin, ettei sitä voi koskaan enää entiseksi saada.

Liisi (intohimoisesti). Ei, mutta paljon puhkeaa kuitenkin kevään tullen uudelleen eloon ja aina se, joka on elämän ikuinen itu, se, joka ei peity minkään talven lumen alle, ei kuole minkään kylmän käsiin, se, joka on elämä itse.

Hemmo. Aina sinä olet sama rauhaton —

Liisi. Raivotar — sano niin! Siksihän taisit minua kerran viime kesänä nimittää.

Hemmo. En muista. Vaan sopiihan se nimi todellakin tavallaan sinulle välistä.

Liisi. Sopiiko? Ehkä. Ja nyt ehkä paremmin kuin koskaan.

Hemmo. Se ei olisi suotava, Liisi. Sen sanoin jo äsken. Toivoisin sydämmestäni, että nyt voisit pysyä rauhassa ja antaa muitten elää rauhassa.

Liisi. Sydämmestäsi? Elää rauhassa ja nauttia onnestasi? Niinkö?

Hemmo. Niin.

Liisi. No, jos niin on, niin sitte tahdon koettaa, Hemmo. Aluksi siis, — sillä luulenpa tosiaan, että olen sen kokonaan unhottanut, — minun täytyy onnitella sinua naimisesi johdosta.

Hemmo. Mikä sala-ajatus taaskin sanoissasi piilee? Suoraa puhetta tuo ei ole, sen näen.

Liisi. Suoraan sanoen sitte, en ole onnitellut sinua senvuoksi vain, etten ole tietänyt, maksaako vaivaa.

Hemmo. Kylläpä sinä olet kohtelias!

Liisi. Niin, näetkös, kun en ensin ole kysynyt, saatko vaimosi kanssa paljonkin rahaa?

Hemmo. Noh! Onhan sitä totuttu sinun suustasi paljonkin kaikellaisia sanoja kuulemaan, mutta noin kyynillistä kysymystä ei toki vielä ole kuultu.

Liisi (nauraa ivallisesti). Ja sinä vastaat?

Hemmo. Minä voisin siihen yhtä julkeasti vastata, vaan katson paremmaksi hienotunteisesti vaieta.

Liisi. Niinkö, että se asia ei minuun kuulu?

Hemmo. Juuri niin.

Liisi. Ja sittenkin minä tahtoisin niin mielelläni saada sinun suustasi oikean vastauksen tuohon kysymykseeni.

Hemmo. No, jos välttämättä sen tahdot, niin voin sen antaa.

Liisi. Ja se kuuluu?

Hemmo. Että Alhon kartano oli kylliksi varakas saadakseen emännän semmoisen, kuin tahtoi ja tarvitsi.

Liisi. Oo… oo… ooo!! Niin että olisi ollut pyrkijöitä enemmän, kuin tarpeeksi?

Hemmo. Eikä, vaan sen verran, että voi valita mieluisensa.

Liisi. No nyt minä sen vasta kuulin. — Mutta sittenkin minun täytyy pyytää anteeksi, että rohkenen epäillä — ja hyvillä syillä — tuon ilmoituksen todenmukaisuutta.

Hemmo. Ja millä syillä, jos rohkenen kysyä?

Liisi. Pitääkö se minun todellakin sanoa?

Hemmo. Minä pyydän, minä vaadin sen.

Liisi. No sitte… Koska minulla sattuu olemaan kunnia tuntea Hemmo Kaltimon intohimoinen luonne.

Hemmo (nousten äkkiä ylös). Sanasi ovat niin sopimattomat, että minun — — heti — —

Liisi (nopeasti).— — pitäisi ajaa minut pellolle? Niin. Mutta et tee, et tee sitä. Minä tiedän sen. Et uskalla — —

Hemmo (alkaa kävellä edestakaisin huoneessa). Mutta jospa uskallan… ja teenkin sen!

Liisi (nousee ylös). Niinkö? Todellakin? (Ilkkuvasti.) No, siinä tapauksessa minä poistun vapaaehtoisesti. Ainakin vähäksi aikaa. Minä unhotinkin kokonaan, että täällä sinua muudan tahtoo tavata.

Hemmo. Kuka niin?

Liisi. Muudan henkilö, jonka tieltä minun tulee väistyä — antaakseni aikaa hänelle puhutella sinua. Tunsithan hevosen, joka on sidottu portin pieleen?

Hemmo (hätääntyen). Takamaan —?

Liisi (ruokasalin ovella). Mikon — niin. Ukko odottaa täällä ruokasalissa päästäkseen puheellesi.

Hemmo. Minä jätän sinut sitte.

Liisi. Ei, ei. Tulkoon hän tänne. Nyt on hänen vuoronsa.

Hemmo (hämmästyneenä). Mitä — sinä — tarkoitat?

Liisi. Mitä — hän — tarkoittaa, senhän saat kuulla. (Aukaisee ruokasalin oven.) Mikko on hyvä ja tulee nyt.

Mikko (tulee). Hyvää päivää! (KyImähkö kumarrus.)

Hemmo (teeskennellyn välinpitämättömästi). Päivää, Mikko! (Kättely.)

Liisi (seisoo, käsi oven rivalla, ja tarkastaa Hemmoa).

Mikko. Isäntä on kutsunut minut puheelleen?

Hemmo. Niin. Sehän oli hyvä, että jo tulitte. (Luo katseen Liisiin.)

Liisi. Minä menen, minä menen. (Luo, vielä viivytellen, merkitsevän katseen molempiin ja poistuu ruokasaliin.)

Mikko (kotvan väliajan jälkeen). Mitäs se olisi ollut — —?

Hemmo. Niin, tuota, ensiksikin… Eihän siellä Takamaalla mitään erikoisempaa nyt liene tekeillä, vai?…

Mikko. No, eipä… Tavalliset tehtävät vain.

Hemmo. Jokos Mikko ne uudet viikatteen terät on saanut?

Mikko. Tulivathan ne sen sanantuojan mukana silloin.

Hemmo. Sehän on totta, se. (Kotva väliaikaa. Kävelee pari kertaa edestakaisin.) No, entäs se kaivonkehys? Mitenkäs se on edistynyt?

Mikko. Sekö? Johan se on ammoin ollut valmis ja paikoillaankin.

Hemmo. Niin, niin, enhän minä sitä epäile, ettei Mikko olisi… Päinvastoin: hyvinhän te siellä kaikki toimitatte. Mutta kun ei itseltäni ole pitkään aikaan tullut siellä käydyksi…

Mikko. Eipä isäntä todellakaan pitkään aikaan ole ottanut käydäkseen.

Hemmo. Enpä, en. Vaan mitäpäs minä siellä nyt… Tähän aikaan ei ole sopinutkaan. Ja hyvinhän minä aina olen voinut Mikkoon luottaa. Mielihyväksenihän siellä kaikki on tehty ja toimitettu.

Mikko (harvakseen). No, onhan tuo hyvä kuulla. (Jälleen lyhyt väliaika.)

Hemmo (kävelee taas pari kertaa edestakaisin, Mikon seuratessa häntä katseellaan). Niin, tuota, sitte minun piti vielä puhua Mikolle eräästä toisesta asiasta. (Pysähtyy.)

Mikko. Sitä kai juuri minun piti kuulemaankin tulla.

Hemmo. Jokos te sen sitte tiedättekin?

Mikko. Eikä. Mistäpäs minä sen…

Hemmo. Luulin, että äitini mahdollisesti jo oli ottanut asian puheeksi.

Mikko. Ei, ei ole hän puhunut mitään. En sitte tiedä, mistä on kysymys.

Hemmo (kotvan mietittyään). Asian laita on, nähkääs, Mikko, nyt sitte se, että, niinkuin varmaan olette kuullut, minun apellani on maatila Turun läänissä…

Mikko. Olenhan minä…

Hemmo. Niin. Ja kun hän nyt itse äskettäin on muuttanut tänne kaupunkiimme, niin tarvitsisi hän sinne tilalleen luotettavan, kunnollisen miehen isäntärengiksi tahi voudiksi, siellä asioita johtamaan.

Mikko. Jas-soo!!

Hemmo. Ja nyt hän on pyytänyt minun täältäpäin toimittamaan jonkun semmoisen sopivan henkilön. Minä puolestani en tunne ketään…

Mikko. Enpä liioin sitte minäkään.

Hemmo. Tahdoin sanoa: ketään muuta, kuin Mikon itsensä, joka siihen sopisi.

Mikko. Minä? Ettäkö minut…?

Hemmo. Itse kyllä sanoin apelleni, että minulla ei olisi varaa antaa pois Mikkoa, minä kun niin välttämättä tarvitsisin teidät itsekin Takamaata hoitamaan…

Mikko. Eihän sitä sitte pakkoa olekaan…

Hemmo. Lupasin kuitenkin ensin kysellä Mikon mieltä asiasta.

Mikko. No, minulla siihen ei ole vähintäkään halua.

Hemmo. Vai ei? Sepä kumma.

Mikko. Ei pikkuistakaan. Sen sanon vielä kerran.

Hemmo. Kuinkas sen nyt niin voi sanoa, asiaa tarkemmin miettimättä?

Mikko. Kyllä minä sen voin. Sillä miettimisestä se ei parane kuitenkaan.

Hemmo. Mitenkä Mikko nyt noin voi puhua?

Mikko. Koskapa minä, suoraan sanoen, en tahdo.

Hemmo. Onpas Mikko nyt jyrkällä päällä, ja kuitenkin on tuo tarjoumus teille monessa suhteessa hyvinkin edullinen.

Mikko (naurahtaen). Kelle se voi olla edullinen kelle ei. Minä vain en siihen suostu väellä millään!

Hemmo. Minä nyt en Mikkoa ymmärrä. Enkä tunne teidän puhettannekaan enää. Pyytäisin, että vähän ääntännekin alentaisitte, sillä ei se tähän tilaisuuteen sovi lainkaan.

Mikko. Niinkö? Ei sovi?!

Hemmo. Ei. Sillä minä en suinkaan ole tahtonut teidän mieltänne millään pahoittaa. Päinvastoin olen talla vain teidän parastanne ajatellut.

Mikko. Minunko parastani? He-he!

Hemmo. Mitä se tuo ivallinen nauru oikeastaan merkitsee? Minä jo sanoin…

Mikko. Kun ei älyni ota ymmärtääkseen sitä parastani. Isäntä, näet, on minuun tyytyväinen ja minä tyytyväinen olooni Takamaalla, jossa olen piakkoin vuosikymmenen elänyt ja raatanut, ja kuitenkin, näet minut tahdotaan pois. Se se on, joka vähän niinkuin naurattaa. Mutta mitäs se tuhma talonpoika…!!

Hemmo. En, totta tosiaan, käsitä, mikä Mikon nyt on riivannut?! Tehän olette aina niin siivoa puhetta käyttänyt, välimme ovat aina olleet niin hyvät ja kaikkiin esittämiini tekoihin olette myöskin aina ollut niin taipuvainen. Aina on sovittu asiat kinaamatta ja riitelemättä, vaan nyt näin vastarintaan nousette. Joku rietas henki kai se nyt sitte on teihinkin lyöttaytynyt, muuta en käsitä.

Mikko. Saattaapa se sitte ehkä niin ollakin, vaan ei ainakaan minun esiin manaama.

Hemmo. On tämä nyt todellakin ikävää. Tahdoin vanhalle appiukolleni tehdä mieliksi ja hankkia hänelle kunnollisen isäntärengin, vaan nyt käy tällä lailla. Ymmärrättehän, Mikko, ainakin sen, mihin pulaan näin olen joutunut, kun varmaan otaksuin teidän suostuvanne ja puolestani jo annoin hänelle lupauksenkin. Mitäs minä hänelle nyt sitte sanon?

Mikko (päättävästi). Joo! Sanotte vain, että Takamaan Mikko ei suostu.

Hemmo. Soo-soo! (Kävelee jälleen, pari kertaa edes takaisin ja pysähtyy sitte Mikon eteen.) Mutta jos minä nyt sitte puolestani sanon, että minä toivon, että Mikko suostuu.

Mikko. En sittenkään.

Hemmo (kiivastuen). Mutta jos minä tahdon…

Mikko (vastaa samoin). Niin en suostu sittenkään.

Hemmo. Silloin minun täytyy — — täytyy —

Mikko. Häätääkö, vai?

Hemmo (hilliten itseään). Joihinkin muihin keinoihin ryhtyä. Mihin, sen saan sitte nähdä. Joka tapauksessa, minulla nyt ei ole teille enää mitään sanottavat. Saatte mennä. (Osoittaen ovea.)

Mikko (tyynesti). No, kyllä. Saattaahan tuon. Mutta ennenkuin minä menen, saanko minä ehkä vielä kysyä muuatta asiaa?

Hemmo. Mitä niin?

Mikko. Sitä, että miksi sitte te, isäntä, nyt näin kiivaasti oikeastaan tahdotte minun suostumaan tuohon muka tarjoukseen eli oikeammin vaaditte minun muuttamaan pois?

Hemmo. Senhän olen jo sanonut. Ei se enää kyselyistä parane.

Mikko. Kyllä se paranee, kun minä saan kysyä. Ja minun täytyy se kysyä. — Sanokaapa! Hiljanko tähden ehkä te sitä vaaditte, vai?

Hemmo (hätkähtäen). Hiljan? Mitäs sillä olisi…?

Mikko. Niin, niin, Hiljan. Kyllähän te tiedätte hyvinkin,… mitä tarkoitan.

Hemmo. Arvaan sen kyllä. Mutta tekin hyvin tiedätte, että se asia ei merkitse mitään.

Mikko. Vai ei merkitse mitään?

Hemmo. Ei yhtään mitään. Te kyllä tunnette minun mielipiteeni, etten minä anna sen seikan vaikuttaa itseeni. Se on yksityinen asia, hänen yksityinen asiansa ja sillä, niinkuin sanoin, ei ole tämän asian kanssa mitään yhteyttä.

Mikko. Niin. Ei siltä kannalta, tietenkään, miltä te sen nyt tahtoisitte otettavaksi. Sen minä kyllä käsitän. Olettehan te kyllä niin jalomielinen, ettette pidä sitä tapausta minäkään loukkauksena, minäkään pahennuksena itsellenne ja tilallenne, niin että meidät sentähden olisi ihmisten näkyvistä etemmäksi kyörättävä.

Hemmo (kiivaasti). Vaan mitäs sitte? Mitä?

Mikko (pontevasti). No, suoraan sanoen sitte: oikeammin teidän itsenne tähden, ettei tulisi ilmi seikka, jonka te ja Hilja, molemmat, niin visusti tahdotte kaikilta pitää salassa.

Hemmo (kuin äsken). Kuulkaapa nyt, Mikko! Te menette nyt jo liian pitkälle puheessanne. Mikä on tarkoituksenne?

Mikko (yhä pontevammin). Minä menen ja ai'on mennä nyt niin pitkälle, kuin voin, kun kerran olen jälille päässyt. Enkä vain puheessani, vaan myöskin te'ossa. Sillä tänään tekemänne tarjoumuksen kautta, joka lopulta on pakoksi muuttunut, on paljastunut täydellisesti se asia, jota jo kauan olen epäillyt. Niin, se on nyt selvä minulle.

Hemmo (tyynemmin). Minä en puhu nyt enää sanaakaan teidän kanssanne, Mikko. Saatte mennä, niinkuin äsken jo sanoin.

Mikko. Kyllä. Nyt minä menen. Nyt olen valmis menemään — käskemättäkin.

Hemmo. Mutta minä annan teille kuitenkin vielä neuvon. Puhutelkaa tytärtänne ensin!

Mikko. Sitä neuvoa minä en kaivannut. Juuri hänen kanssaan on asia selvitettävä nyt.

Hemmo. Minä toivon, että hän on järkevämpi teitä tässä asiassa, Mikko.

Mikko. Järkevämpi? Ehkäpä yksissä neuvoin teidän kanssanne?

Hemmo. Niin. Minä toivoisin senkin, että tulisitte Hiljan kanssa täällä käymään tämän kysymyksen johdosta.

Mikko. Kyllä se tehdään. Ja piankin. Kun asia on selvitettävä lopullisesti teidänkin kanssanne, silloin tulemme kyllä molemmat.

Hemmo. Hyvästi sitte siksi. (Menee oikealle.)

Mikko. Hyvästi — vain — siksi. (Aikoo nostaa lakkinsa, jonka on pudottanut maahan, oven suuhun, tuolin viereen, mutta lyyhistyykin tuolille istumaan ja vaipuu synkän näköisenä, pää käsien varassa, ajatuksiinsa. Lyhyt väliaika.)

Liisi (käsi Elvin vyötäisissä), Elvi ja Selma palaavat.

Liisi. Kas! Yksinkös Mikko täällä istuukin?

Elvi. Todellakin?!

Mikko (nousee istualtaan).

Selma. Jokos Mikko on saanut asiansa toimitetuksi?

Mikko (ikäänkuin heräten ajatuksistaan). Jo — — kyllä — — tällä kertaa — — Vaan nyt pitää lähteä. Mutta kyllä minä — — kyllä minä — — (Tekee lähtöä, hätiköiden oven suussa ja sekaantuen puheessaan.)

Selma. Sanokaa nyt paljon terveisiä Hiljalle!

Mikko. Kiitoksia! Käskettiin tulemaan takaisin. Ja kyllä minä tulen, kyllä. Ja tuon Hiljan mukanani myös.

Liisi. Tuokaa, Mikko, tuokaa! Että saan nähdä. Milloinka te tulette?

Mikko. Niin pian kuin mahdollista. Vaikkapa ensi keskiviikkona.

Liisi. Ja varmasti?!

Mikko. Kyllä. Varmasti silloin tullaan. Hyvästi nyt vain. (Menee.)

Selma. Olipas Mikko nyt oikein kummallinen!

Elvi. Ihan omituisesti käyttäytyi.

Liisi (salakavalasti). Mikä hänelle oli tullut? Ja näin yht'äkkiä!

Selma (epäellen katsahtaen Liisiin). Niin. Olisiko hänelle jotakin — —?

Liisi. Olisiko Hemmo hänelle jotakin sanonut?

Elvi. Missäs Hemmo on?

Selma (avaten oikealle johtavan oven). Oletko täällä, Hemmo?

Hemmo (tulee). Kyllä.

Selma. Hyvänen aika! Sanohan, mikä Mikkoa vaivasi?

Hemmo (kävelee hermostuneesti edestakaisin). Kuka hänet tietää! Esitin hänelle appiukon tarjoumuksen muuttaa sinne maatilalle ja hän joutui siitä ihan päästä pyörälle. Mies, joka ennen on ollut niin tasainen, kiihtyi oikein silmittömäksi ja rupesi puhumaan puita heiniä.

Elvi. Siitäkö hän niin?…

Selma. Eipäs, kun jo häneenkin nykyajan villiytyminen on tarttunut!

Hemmo (luoden silmäyksen Liisiin). Ellei se ollut muuta yllytystä.

Liisi (ovelasti väistellen). On sitä, todellakin, harmia nykyään joka alalla. Vaan mitä sitä joutavista välittää ja turhaan itseään hermostuttaa. — Katsos, Hemmo, nyt me jo olemme Elvin kanssa hyviä ystäviä. (Suutelee Elviä poskelle). Minä pyysin häneltä vilpittömästi anteeksi äskeisen vallattomuuteni, kun olin niin tuhma ja loukkasin häntä kujeillani. Hän kyllä ymmärsi, ettei sillä ollut pahaa tarkoitettu.

Elvi. Ei nyt siitä enää — —.

Liisi (menee Hemmon luo ja laskee kätensä hänen olkapäilleen). Ethän sinäkään ole minulle siitä suuruksissasi? Annathan anteeksi sinäkin? Minä olen välistä niin häjy, niin häjy.

Hemmo (ottaen pois Liisin kädet ja väistyen hänestä). Kerrankin puhuit totta.

Liisi (teeskennellyn iloisesti nauraen). Ha-ha-ha-ha! Vai kerrankin puhuin totta?! — Vaan nytpä voin minäkin lähteä. (Ottaa hattunsa, jonka panee päähänsä).

Selma. Joko sinä sitte…?

Liisi. Jo — jo! Täytyyhän sitä antaa ihmisten vähän olla rauhassa. Kas niini Hyvästi, täti! Hyvästi, Elvi! (Kättelyä.)

Elvi. Käyhän nyt meillä!

Liisi (leikillisesti). Kyllä. Usein. Joka päivä. Kaksi kertaa päivässä. Niin että saatte oikein kylliksenne minusta. (Hemmolle merkitsevästi.) Näkemiin asti nyt, Hemmo!

Hemmo (kylmästi). Hyvästi!

Liisi. Eikä, kun näkemiin asti — minä sanoin. Ha-ha-ha-ha! (Juoksee verannan ovelle, josta jatkaa:) Minä kulen jälleen tätä tavallista oikotietäni: puutarhan kautta, sitte pellon piennarta pitkin, tuoksuvaa apilanurmikkoa myöten, sitte rantatietä ja sitte sitä hiljaista havuneulain peittämää metsäpolkua, humisevan männikön suojassa, kotia Kivistöön. Ihan niinkuin viime kesänä. (Nyökäyttäen päätään.) Näkemiin, näkemiin! (Poistuu.)

Selma. Minä saatan sinua vielä puutarhan portille, Liisi. (Seuraa.)

Liisin (ääni ulkoa). Kiitos, täti! Tulkaa!

Hemmo (kävelee jälleen pari kertaa edestakaisin. Ikäänkuin itsekseen). On se koko — kappale!

Elvi. Oikea arvoitus, se nainen!

Hemmo. Että hänen pitikään tänne taas tulla! — Ja sitte vielä tuo Mikko!

Elvi (kotvan äänettömyyden jälkeen menee Hemmon luo, tahtoen tarttua hänen käteensä). Kuule, Hemmo! Sinulla on joitakin ikävyyksiä. Kerro minulle, mitä?

Hemmo. On, Elvi, on. Mutta anna minun nyt olla, anna minun olla. (Menee nopeasti oikealle, vetäen oven kiinni.)

Elvi (jää katsoa tuijottamaan hänen jälkeensä, kääntyy sitte, peittää molemmilla käsillä kasvonsa ja menee ruokasaliin).

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

(Alhon kartanon piha. Vasemmalla asuinrakennus, jonka keskikohdalla portaikko ja pääsisäänkäytävä. Vastapäätä oikealla puolella on tuparakennus sisäänkäytävineen, ja ikkunan edessä kiikkulauta. Etempänä, samalla puolella, on aita porttineen, perempänä aitta. Asuin- ja tuparakennusten päädyt yhdistää näyttämön etualan poikki aita, jonka keskellä on portti, joka johtaa pihasta puutarhaan. Aidan vierustalla kasvaa matalia pensaita, niin että voi nähdä, mitä pihassa tapahtuu; asuinrakennuksen päädyn edessä, jossa on isännän työhuoneen ikkuna, on iso syreenilehtimaja pöytineen istuimineen ja tuparakennuksen päädyn edessä kasvaa tuuhea koivu. Perällä, rakennusten välistä näkyy peltoa, järveä ja järven takana metsää.)

(Selma, Elvi, Liisi ja Hemmo istuvat lehtimajassa, Selma ja Elvi käsitöitä tehden, Liisi, lukien sanomalehteä, Hemmo, sytyttäen paperossia. Pöydällä on kahvipannu, tarjotin astioineen, leipäkori ja virvokejuomapullo. — Kaikki istuvat jonkun aikaa ääneti.)

Liisi. Onko tämä eilinen lehti?

Selma. On. Mehän saamme pääkaupungin lehdet aina vasta iltasella sinä päivänä, jolloin ne ilmestyvät.

Liisi. Nyt on siis keskiviikko tänään? (Luo, salaisen ajatuksen valaisemana, silmänsä, ylös.)

Selma. Niin on. (Lyhyt väliaika.) No, koska ei kukaan enää sanonut tahtovansa lisää, niin minä vien astiat pois. (Laskee käsityönsä syrjään ja alkaa korjata astioita.)

Hemmo. Mitä te, äiti…?! Minä kutsun Riikan.

Selma. Ei. Olkoon! Sillä on siellä sisällä muuta tekemistä; koko muu väkihän on poissa ulkotöissä.

Elvi (kooten työnsä yhteen). Minä vien, äiti. Antakaa!

Liisi (viskaa lehden pois). Istu sinä, Elvi, nyt töinesi siinä vain rauhassa! Minä autan tätiä, minä, joka olen tyhjäntoimittaja muutenkin.

Selma. Nytkös te joutavasta kinaatte?! — No, ota sinä, Liisi, sitte, kun niin välttämättä tahdot, tarjotin astioineen.

Liisi. Ja täti ottaa pannun ja leipäkorin. (Menee portista pihaan.)

Selma (seuraa häntä). Älä nyt vain kompastu rappusissa!

Liisi. Johan nyt! Enhän minä toki niin kömpelö ole. (Menee portaikon kautta sisään.)

Selma. Sattuuhan se vahinko — viisaallekin. (Menee Liisin jälessä sisään.)

Hemmo (polttaa paperossinsa hermostuneesti loppuun, viskaa pätkän maahan ja tallaa sen jalallaan sammuksiin. Kotva äänettömyyttä, sitte hän nousee ylös). No niin!

Elvi. Menetkö — —?

Hemmo (katsoo kelloaan). — — töitä katsomaan, — niin.

Elvi. Kuule, Hemmo! Minä olisin vähän tahtonut puhella kanssasi.

Hemmo. Mistä niin?

Elvi. Tiedätkös? Minusta alkaa tämä elämä tämmöisenä, tuo jokapäiväinen tukala, kireä yhdessäolo hänen kanssaan tuntua aivan sietämättömältä.

Hemmo. Hml — —

Elvi. Sitä ei vielä ole montakaan päivää kestänyt, mutta tuskin yhtäkään enää jaksan kestää.

Hemmo. Kysymys on, mitä olisi tehtävä.

Elvi. Niin. Mitä olisi tehtävä, että siitä tulisi loppu.

Hemmo. Sitä samaa minäkin ajattelen, — juuri sitä samaa.

Elvi. Minä kyllä olen huomannut, Hemmo, että sinulla on jotakin ollut mielessä siitä saakka, kuin hän tänne tuli, että jostakin syystä olet niin omituiseksi muuttunut. Mutta mitä se on ja mistä syystä, sitä en ole saanut tietää. Ja itse olen karttanut sitä sekä sinulta että muilta kysyä, — aina tähän asti. Mutta nyt minun täytyy, Hemmo — —

Hemmo (aikoo ensin sanoa jotakin, mutta onkin sitte vaiti).

Elvi. Sinä et sano, et tahdo puhua minulle?

Hemmo (tuskistuneena). Mitäs minä — —? Minustakin tämä olo on niin kovin painostavaa. Minäkin tahtoisin siitä päästä, vaan en todellakaan tiedä millä keinoin.

Elvi. Ei, ei. Et sinä nyt ole vilpitön kohtaani. Sinä et tahdo ilmaista oikeata syytä. Sinulla on joku ikävyys, joka sinua vaivaa. Senhän silloin jo myönsit itsekin. Mutta nyt sinun täytyy se sanoa!

Hemmo. Älä kiusaa, Elvi! En minä nyt tahdo puhua.

Elvi (hellästi). Etkö?! Omalle vaimollesi? Jos häntä rakastat?

Hemmo. Mitä sinä nyt joutavia!

Elvi. Sinun tulee itsesi helpompi olla, saat nähdä, jos puhut kanssani.

Hemmo (pyyhkien otsaansa). Saattaisi olla. Vaan tokkopahan. — Tuskin. — — Ei. Ei puhuta. — — En minä nyt. — — Ehkä toiste.

Elvi. Ei, ei toiste. Nyt, nyt sinun pitää… Minä arvaan sen jo. Ja ell'et sinä sano, niin minä kysyn toiselta… häneltä. Sillä hän…

Hemmo. Hän? Liisi? Mitäs hän tietäisi? Mitäs hänellä olisi sen asian kanssa tekemistä?

Elvi. Kyllä. Näinhän minä äskenkin taas, kuinka sinä hänen puheestaan, hänen salaviittauksistaan hermostuit, vaikka koetit hillitä itseäsi. Jotakin teidän välillänne on tahi on ollut, jotakin semmoista, jota et tahdo kertoa.

Hemmo. Ei kerrassaan mitään semmoista, jota sinä ehkä luulet.

Elvi. Mutta jotakin kuitenkin. Sillä minä tunnen sen. Minun sydämmeni sanoo sen. Minun on niin vaikea, niin vaikea olla, Hemmo. Ja sitäkin vaikeampi vielä, kun tämä salaperäisyys minua kiusaa ja kiduttaa. Minä näen, että sinulla ei ole luottamusta minuun, ei oikeata kiintymystä minuun. Alussa sitä oli, ainakin luulin sitä olevan. Mutta nyt alan epäillä, epäillä, onko sinussa oikeata rakkautta alunpitäen minuun ollutkaan. Vai onko se sitte jo näin pian alkanut kylmetä? Onko sydämmesi ehkä ennen ollut toiseen enemmän kiintynyt? Kyteekö siinä ehkä vanha tuli vielä? Onko se nyt ehkä alkanut siinä uudelleen loimuta? Siinä se, mitä kyselemistäni itseltäni kyselen, saamatta vastausta mitään. Se se minua kiusaa ja kiduttaa, Hemmo.

Hemmo. Oletpa sinä nyt todellakin lyhytnäköinen, Elvi, kun et huomaa käytöksestäni Liisiä kohtaan, ettei sinulla ole vähintäkään syytä tuommoiseen mustasukkaisuuteen, ei vähintäkään. Hän on kyllä tahtonut sitä sinussa herättää, jo ensi käynniltään asti, kiihdyttää, yllyttää sinua jos jollakin lailla, mutta näethän itse, että häntä suorastaan vieroon, kammon.

Elvi (kyynelsilmin). Mutta mitäs se sitte on? Sano, puhu! Tee tästä tuskallisesta tilasta loppu!

Hemmo. Sen kyllä tahdon. Mielelläni sen sinullekin suon, kun tuollaiseen epäluuloon olet joutunut.

Elvi. No! Puhu, puhu!

Hemmo. Rauhamme vuoksi siitä ei ole kuin yksi pääsy.

Elvi. Ja mikä, mikä?

Hemmo. Se, että tavalla tahi toisella teemme hänelle ymmärrettäväksi, ettei hän talossamme enää kävisi.

Elvi. Ajaa pois hänet, niinkö?

Hemmo. Sehän on ainoa keino, jos hänen tähtensä tällaisia ikävyyksiä syntyy.

Elvi. Mutta mitäs ihmiset silloin sanovat?

Hemmo. En tiedä. Mitä niistä välittää.

Elvi. Entäs Liisi? Mitenkä sanoa se hänelle? Ja mitä voikaan hän silloin aikaan saada, hän, joka on niin pahansisuinen.

Hemmo. En tiedä, en tiedä. Tehköön mitä tahansa. Mutta minäkään en siedä tätä enää. En jaksa minäkään tätä tukalaa oloa enää kantaa. Sen pitää puhjeta ja se puhkeaa vielä jollakin lailla. Minä tunnen sen, minä tunnen sen.

Elvi. No, ei sitte, Hemmo, ei. Ei tehdä mitään. Annetaan olla. Minä koetan kärsiä. Sinä et saa luulla, ihmiset eivät saa luulla, että minä olen — semmoinen. Minä koetan, koetetaan molemmat, ettei tule enää mitään tämmöisiä ikävyyksiä väliimme.

Hemmo. Jos se on mahdollista enää. Minä en sitä usko.

Elvi. Miksi?

Hemmo. Siksi, että… minä en voi.

Liisi (palaa portaikon kautta pihaan).

Hemmo. Kas, tuossa hän tulee. Minä lähden nyt. (Menee tuvan päädyn vieritse oikealle.)

Liisi (on samassa tullut puutarhan portille, pysähtyy siihen kotvaksi, katsoo pitkään Hemmon jälkeen ja laskeutuu sitte lehtimajaan). Miehesi meni?!

Elvi (itkettyneenä). Niin. Hänen täytyi…

Liisi. Ei, mutta —! Mikäs sinun on?

Elvi (kääntyen poispäin). Ei mikään.

Liisi. Täällä on itketty?

Elvi. Eipäs.

Liisi. Näenhän minä. Teillä oli jotakin miehesi kanssa —?

Elvi (tyynemmin, mieltään rohkaisten). Minä pyydän, Liisi. Anna olla!

Liisi. Ei. Minä tahtoisin tietää: oliko se minun tähteni? Varmaan oli. Miksikäs hän sitte noin meni pois katsomattakaan minuun.

Elvi. Pitääkö sitä nyt kaikkeen aina jotakin erikoista syytä olla?

Liisi. Luonnollisesti. — Sinun täytyy sanoa: hän ihan varmaan puhui sinulle jotakin?

Elvi (naurahtaen). No, olisihan se jo kummallista, etteivät mies ja vaimo enää saisi puhella keskenään mistään yksityisesti?!

Liisi (ylenkatseellisesti). Mies ja vaimo?!

Elvi (paheksuen katsahtaen Liisiin). Kuule, Liisi! — —

Liisi (keskeyttää ääntään muuttaen). Niin, niin, niin. — (Hyväellen Elviä). Voi, pikku Elviseni! Sinä et vielä tiedä —! Sinä tunnet elämää vielä niin vähän, niin vähän.

Elvi (ikäänkuin peräytyen). Mitä sinä nyt taaskin tarkoitat?

Liisi. Minun on sinua vain niin kovin sääli.

Elvi. Sinä olet kauhea kiusaamaan! En tiedä, miksi minulle tätä puhut?

Liisi. Näetkös, minäkin olen ollut naimisissa. Tiedän, että kaikki ensin on niin kaunista, niin ruusunpunaista, mutta sitte tulee: alussa pientä väärinkäsitystä, pientä pahastumista, pientä kihnausta, kyynel, toinen, niinkuin teillä äsken. —

Elvi. Liisi rakas, minä niin hartaasti pyydän, kerran kaikkiaan, ett'ei tämmöisistä asioista, perheasioistamme koskaan puhuttaisi.

Liisi. Mutta nyt sinä ymmärrät minua ihan väärin, Elvi. Minä tahdon sinua vain lohduttaa, enkä ollenkaan tunkeutua perheasioihinne. Näetkös, niin vanha ja kokenut minä jo olen, että kyllä huomasin teidän äsken puhuneenne minusta. Ja jos sinä tahdot olla suora, niin myönnät minun arvanneen oikein. Eikö niin?

Elvi. Vaikkakin olisi ollut niin. Ei kai nyt sekään sitte liene kielletty, ettei sinusta saisi puhua?

Liisi. Eipä suinkaan. Mutta sitte olen samalla myöskin selvillä siitä, että minä olin aiheuttanut tuon nuorten aviopuolisoiden välisen, ehkä ensimäisen perhekohtauksen.

Elvi (ei vastaa).

Liisi. No niin. Arvasinhan senkin.

Elvi. Jospa sitte niinkin, niin annetaan se asia olla! Annetaan olla!

Liisi. Ei, ei, ei. Siinä tapauksessa minun juuri täytyy siitä puhua. Minun täytyy taaskin pyytää sinulta anteeksi, jos olen jollakin lailla sinua vastaan rikkonut, vaikka todellakaan en tiedä millä lailla olisin voinut sitä nyt tehdä.

Elvi. Voi, hyvänen aika! Tämä on minusta jo ihan tuskallista. Kun en minä ollut millään tavalla sinua edes mistään soimannutkaan.

Liisi. Sitä et suinkaan ole tehnytkään, Elvi. Mutta minä tunsin sen taas äsken, mitä jo ennenkin olen tuntenut, että sinä ehkä voisit luulla jotakin pahaa meistä… (Seuraavat lyhyet repliikit hyvin nopeaan, yhteen jaksoon.)

Elvi. Oikein minua kummastuttaa…

Liisi. … jotakin minusta ja miehestäsi..

Elvi. … että sinä itse siitä…

Liisi. … kun hänen käytöksensä on niin omituinen… minä näin kummallinen…

Elvi. … niin sitä todellakin…

Liisi. … voisi ruveta uskomaan. — Mutta minä vakuutan sinulle, ettei sinulla ole vähintäkään syytä olla mustasukkainen. Mistään semmoisesta ei ole vähintäkään haametta.

Elvi. Mutta miksi ihmeeksi sitte rupesit siitä puhumaankaan?

Liisi. Siksi, että minä tahdon saada sen asian selväksi sinulle, rakas Elvi. Siksi, että minä itse en voi olla tämmöisessä epämääräisessä, epäluulon alaisessa asemassa. Siksi, että meidän välimme ei voi, ei saa olla hämärä. Siksi, ettei siitä saa johtua enää mitään tuskia, kärsimyksiä sinulle, minulle eikä kellekään muulle. Sillä omasta kokemuksestani minä tiedän niin hyvin, mitä semmoiset naisen kärsimykset merkitsevät, miltä semmoiset tuskat tuntuvat, kun on toiselle mustasukkainen, — kun luulevaisuus, kuin mato, jäytää ja kalvaa mieltä ja ajatus hellittämättä synkkänä kuvittelee milloin mitäkin kaikkein kummallisimpia asioita. Ja useimmiten kuitenkaan ei ole näille kuvitteluille vähintäkään aihetta. Oi, kuinka onkaan sen vuoksi sääli sitä, joka näin syyttä kärsii! Senpä vuoksi minunkin sinua nyt, jos minusta jotakin luulet. Sillä sinullakaan siihen nyt ei ole vähintäkään syytä: miehesi ja minun välillä ei ole ennen ollut eikä nytkään ole mitään, joka voisi joitakin luuloja sinussa herättää. Sen vain minä tahdoin sinulle sanoa, jos jostakin siihen suuntaan oli ollut puhe teidän välillänne. Minä todellakin niin mielelläni tahtoisin tietää, viittasiko hän ehkä jotenkin sinnepäin, että olisi ollut? Sano!

Elvi. Ei sanallakaan.

Liisi. Ei puhunut mitään entisestä — —?

Elvi. Mistä?

Liisi. Olisiko hän jotakin toista sitte, ja ketä, ennen rakastanut?

Elvi. Kuinka? Onko hän — —?

Liisi. Minähän kysyn. Kun ei hän minusta puhunut, niin tuliko hän jostakin toisesta puhuneeksi?

Elvi (hitaasti, epäröiden). Oletpa enemmän kuin kummallinen. Puhut ihan kuin tietäisit — — —

Liisi. Ajattelin vain, että jostakin semmoisesta syystä sinun oli täytynyt itkeä… ja että hänen… ehkä… olisi täytynyt…

Elvi (kasvavalla epäluulolla). Täytynyt? Mitä?

Liisi. Jos olisit epäillyt…

Elvi. Mitä? Mitä?

Liisi. … ja kysynyt…

Elvi. Mitä? Mitä? Mitä?

Liisi. Etkö siis mitään kysynytkään?

Elvi. En. — Mitä? Sano: mitä?! Mitä niin kysynyt?

Liisi. En minä tiedä. Mitä sinä minulta kysyt? Enhän minä tiedä mitään. Minähän sinulta kysyn, Elvi.

Elvi. Tiedät, tiedät. Jotakin sinä tarkoitat. Minä näen sen kaikesta. Kaikesta ymmärrän sen nyt. Puhu, sano, mitä se on? Mitä?

Liisi. Ei, ei, ei. Minä en sano nyt enää mitään, — nyt, kun minä ihan varmaan tiedän, ettei hän ole minusta mitään sinulle puhunut ja ett'et sinäkään minua ole epäillyt etkä epäile. Nyt minä olen ihan levollinen, Elvi. Nyt ei minun tarvitse puhua enää sanaakaan, eikä kysyä yhtään mitään.

Elvi. Päinvastoin, Liisi hyvä, nyt juuri sinun täytyy — —

Liisi. En, en ja en.

Elvi. Sinun täytyy, sinun täytyy. Sillä nyt minä en voi olla levollinen, en hetkeäkään.

Liisi. Voit, voit, — ihan. Ja sinä saat ja sinun pitää olla ihan levollinen.

Elvi. Kun sinä olet semmoisia viittauksia minulle antanut, — olet suorastaan herättänyt minussa epäluuloa.

Liisi. Minä? Sinussa? Hyvänen aika! Millä lailla? Sitä en käsitä.

Elvi. Etkö? Vaikka itse niin salaperäisesti utelit Hemmon entisestä rakkaudesta?

Liisi. Sekös nyt on kumma?! Silläkö lailla? Niinkuin ei jokaisella miehellä, ennen naimistaan, olisi rakkaussuhteita ollut!

Elvi. Ei jokaisella. Ei semmoisia. Ei Hemmolla…

Liisi (kuivahkon ivallisesti naurahtaen). Oletpas sinä, Elvi, todellakin naivi.

Elvi. Mitä — sitte — —? Mitäs sinä — —? Sinä olet niin kovin varma. Sinä tiedät.

Liisi. Minä en voi olla uskomatta, ettei… hänelläkin olisi ollut.

Elvi. Ei, ei. Älä sekoita! Sinähän sitä paitsi sanoit että hänen olisi täytynyt puhua siitä minulle. Miksi?

Liisi. Sanoinko minä niin?

Elvi. Sanoit, sanoit. Ikäänkuin sinä olisit odottanut, että hän olisi tunnustanut…

Liisi. Tunnustanut??

Elvi. Niin… jotakin.

Liisi. Niin, no! Olkoon! Jos sait sen käsityksen, niin enhän minä sille mitään voi. Ehkä olet oikeassa.

Elvi. Kas niin! Sittenkin!

Liisi (aikoo nousta). Anteeksi nyt, Elvi, mutta minä lähden. Minä en tahdo puhua siitä asiasta enää.

Elvi (pidättäen häntä). Liisi rakas, minä rukoilen sinua, älä mene, jää, jää!

Liisi. Mitä sitte vielä? Tämä on jo niin kiusallista minustakin.

Elvi. Kuule! Jos sinä tiedät jotakin, niin sinun täytyy ilmaista se minulle. Minä rukoilen, minä pyydän sinua. Minä en voi nyt enää elää tämmöisessä tietämättömyydessä, näissä kauheissa epäluulon tuskissa.

Liisi. Minähän olen jo itsestäni kaikki selvittänyt. Ja kun asia ei koske minua, niin en suinkaan tahdo muiden asioista puhua. Ymmärräthän itse, Elvi, kuinka rumaa se olisi. Eikö totta?

Elvi. Mutta kun minä sinua pyydän. Tee se nyt minun tähteni!

Liisi. Kuinka sinä kiusaatkin minua. Minä en millään mokomin tahtoisi…

Elvi. Vaikka itse sanoit, että tahdot olla ystäväni, Liisi. Sanoithan itse, että tahdot lohduttaa minua!

Liisi. Ystäväsi juuri tahdon ollakin ja sen tautta en tahtoisi millään lailla rauhaasi häiritä, en millään lailla vasta alkavan avioelämäsi ihanaa onnea särkeä.

Elvi. Voi, Jumala, mitä sinä nyt sanotkaan!

Liisi. Eikä minulla ole oikeuttakaan, Elvi. Kun en minä mitään varmaan tiedä, niin minulla ei ole oikeutta kenestäkään mitään pahaa puhua.

Elvi. Pahaa, sanot?

Liisi. Niin. Ei ollenkaan mitään puhua, joka… Varsinkaan, kun et sinä itse ole mitään huomannut.

Elvi. Olen, Liisi, olen.

Liisi. Sehän on sitte sinun oma asiasi. Voithan sinä itsekin… minua siihen sekoittamatta enää…

Elvi. En tiedä, miten?! Et siis tahdo auttaa minua?

Liisi. Mutta kuinka sitte? Mitä tahdot kysyä? Mitä sitte olet huomannut?

Elvi. Sen, Liisi, että siitä päivästä, kuin sinä meillä ensi kerran kävit…

Liisi. Sittenkin minä?

Elvi. Ei, ei. Odotahan! Eihän sinun tarvitse siihen olla syypää.

Liisi. Eipä tietenkään.

Elvi. Mutta siitä päivästä lähtien kuitenkin Hemmo on ollut niin kovin hermostunut, niin omituinen minua kohtaan. Hän ei tahdo puhua suoraan kanssani, vaan ikäänkuin salaa jotakin minulta.

Liisi. Eikö ehkä silloin olisi voinut jotakin muuta, erikoisempaa tapahtua?

Elvi. Ehkä. Vaan mitä?

Liisi. Koetahan muistella.

Elvi. Niin. Eikös silloin se Takamaan Mikko käynyt täällä?

Liisi. Kävi, niin.

Elvi. Kävi! Kävi!

Liisi. No. Saattoihan sitte jotakin sielläpäin olla, joka…

Elvi. Saattoihan. Mutta miks'ei hän siitä voisi puhua?

Liisi. Enpä tiedä tosiaan.

Elvi. Mitä siellä sitte voisi olla…?

Liisi. Oletko huomannut, että se asia muulloinkin jollakin lailla olisi tullut esille ja silloin jollakin lailla vaikuttanut häneen?

Elvi. Kyllä, kyllä. Vielä äskenkin, kun tuli puhe Takamaasta, kun sinä siitä kerroit, niin hän niin kovin hermostui.

Liisi. Niinkö? Huomasitko sen?

Elvi. Etkös sinäkin sitä sitte huomannut, Liisi?

Liisi. No — ehkä — kyllä.

Elvi. Se on siis siellä… syy. Vaan mikä?

Liisi. Niin — mikä? Hyvinhän miehesi on sanonut asiain siellä käyvän?

Elvi. On. Ei hän koskaan siihen saakka valittanut. Ell'ei nyt se Mikon siirto…?

Liisi. Niin — se. Mutta eihän nyt sen yksistään pitäisi…

Elvi. Ei suinkaan. Eihän sitä luulisi. Tapahtuuhan sitä… Mutta eihän sitä nykyaikaan tiedä… noitten ihmisten kanssa.

Liisi. Noitten? Niin, sehän on totta. Eikös Mikko siellä asu kahden kesken sen kauniin tyttärensä, Hiljan kanssa?

Elvi. Niin hän kuuluu… (Vaipuu äkkiä mietteisiin.)

Liisi. Sitte ehkä… Kuule, Elvi! Oletko sinä nähnyt sen Hiljan?

Elvi. En, en kertaakaan.

Liisi. Hän on todellakin suloinen. Eikös Hemmo ole koskaan puhunutkaan sinulle hänestä?

Elvi. Ei… Ehkä — sivumennen — joskus.

Liisi. Varmaan ei ole tahtonut. Tyttöraukalle kuuluu siellä tapahtuneen vahinko.

Elvi. Vahinko?

Liisi (kuiskaten). Hän on äskettäin saanut lapsen.

Elvi. Lapsen.

Liisi. Pojan — niin. Eikä tiedetä, kuka sen isä on.

Elvi. Ei tiedetä?!

Liisi. Niin, kuka sen isä on. Ehkä Hemmo sen tähden ei ole puhunut hänestä sinulle. Ehkä hän sen tähden — —.

Elvi. Mitä sinä — —?

Liisi. Eikö tätikään ole mitään siitä maininnut?

Elvi. Tietääkö hän — —?

Liisi. Eiköhän! Varmaankin! Koska minäkin jo…

Elvi. Miks'eivät he minulle — —?

Liisi. Kummallista todellakin! (Pitkähkö äänettömyys.)

Elvi (tuijottaa mykistyneenä eteensä. — Sitte sanoo harvaan). Miksi? Minä — en — ymmärrä.

Liisi (vilkkaasti). Tästä minulle muistuu mieleen juttu, jonka joku aika sitte kuulin kerrottavan. — Oli muuan nuori rouva, joka kohta naimisiin jouduttuaan sattumalta sai kuulla, että hänen miehensä oli erään tytön kanssa tehnyt lapsen, ja suuttui siitä niin, että heti tahtoi erota ja erosikin lopulta miehestään. Minusta se tuntui vähän hassulta.

Elvi. Mitä — sinä — nyt — puhut? Miksi sinä — tuota — minulle — kerrot — nyt?

Liisi. Kun se muuten vain yht'äkkiä tästä juolahti mieleeni.

Elvi. Ei, mutta — — luuletko sinä — —? Luuletko sinä, todellakin? — —

Liisi. Mitä minä luulen?! Enhän minä mitään… Itsehän sinä sait minut siihen hullunkuriseen ajatukseen. Eihän sillä muuten tarvitse olla mitään yhteyttä sen asian kanssa. Vaikka kaikkihan tässä maailmassa voi olla mahdollista.

Elvi. Olisiko se todellakin mahdollista?!

Liisi. No, jospakin niin olisi, niin eihän se nyt sekään sen kummempaa olisi.

Elvi. Uskotko sinä sitte, että se on totta, Liisi?

Liisi. Minä uskon vain, mitä varmaan tiedän. Muuta en voi sanoa. Sinä taas voit puolestasi päättää siitä, mitä tahdot.

Elvi. Mutta sehän olisi kauheata! Sehän olisi kauheata! (Purskahtaa itkuun.)

Liisi. Mitä sinä nyt joutavia, Elvi! Ja ennen aikojasi. Ensinhän sinun pitää saada varmuutta asiasta.

Elvi. Niin, niin. Se minun pitää saada.

Liisi. Ja sen voitkin saada vaikka — tänään jo.

Elvi. Tänään?

Liisi. Tänäänhän on keskiviikko.

Elvi. Niin. Keskiviikko.

Liisi. Muistatkos? Tänäänhän heidän — sieltä Takamaalta — piti tulla tänne.

Elvi. Oikein, oikein. Niinhän se Mikko uhkasi. (Oikealta kuuluu rattaiden kolinaa.)

Liisi. Tuollapa kujalla kuuluukin joku ajavan. Ehkä he jo…? (Juoksee tuvan päädyn kohdalle, josta katsoo oikealle.) Niin onkin. He sieltä tulevatkin. (Palaa Elvin luo.)

Elvi. Mutta Hemmo, Hemmo! Missä hän on? Miksi hän on poissa — nyt?

Liisi. Kummallista! Miksi hän nyt läksi pois?! Juuri nyt?!

Elvi. Se on totta, se on totta, sittenkin! (Purskahtaa jälleen itkuun ja lähtee pihan ja portaikon kautta sisään.) Se on kauheata! Minä en voi. (Menee.)

Liisi (seuraa häntä puutarhan portille, johon pysähtyy). No — Hemmo — nyt! (Palaa lehtimajaan, ottaa sanomalehden ja painautuu pensaan peittoon kuuntelemaan, kun Mikko tulee pihaan tuvan takaa, survaisten edelleen Hiljaa, joka kantaa käsivarrellaan kapalolasta.)

Mikko. Kah, mene, mene! Mitä tuossa vitkastelet?

Hilja. Voi, isä hyvä, mitä te nyt teettekään?!

Mikko. Mitäkö teen? Teen mitä tehdä pitää. Vaan mitäs sinä olet tehnyt, senkin — kutale?!

Hilja. Älkää toki edes ihmisten nähden — — Minä en ilkiä — —

Mikko. Et ilkiä?! Mutta salassa kyllä ilkiät muille kakaroita tehdä.

Hilja. Aina te vain tuolla lailla… yhtä ja samaa… Yhtämittaa soimaatte.

Mikko. Vaan nyt lopetan. Tule! (Tahtoo käsipuolesta viedä Hiljan portaikolle päin.)

Hilja (tempautuen irti). En minä… Antakaahan minun ensin edes hiukan levähtää matkan jälkeen. (Menee kiikkulaudalle istumaan.)

Mikko. Näetsen tuota! On tämä peliä! Ihan sinua pitää, kuin vankia, väkisin kulettaa.

Hilja. Kukas teitä käskee kulettamaan?! Ei siihen mitään pakkoa ole.

Mikko. Vai ei? Vai kuka käskee? Saatpahan sen kohta itse kuulla.

Hilja. Lieneeköhän täällä kotonakaan ketään?

Mikko. Ketään? Yhtä vain tarvitaan. Ell'ei ole se, niin odotetaan, kunnes tulee.

Hilja. Käykäähän sitte kuulustelemassa, ettette turhaan tässä kiusaa.

Mikko. Jos sinut uskaltaa tähän yksin jättää, ettet luiki tiehesi, mokomakin lintu.

Hilja (väräjävällä äänellä). Voi, Herra Jumala! En minä jaksa enää. Niin olen jo tarpeeksi saanut, kun näin loukkaamistanne loukkaatte.

Mikko. Minä loukkaan? Enkös minä sitte ole tarpeekseni saanut kaikesta häpeää ja kärsimyksiä, tarpeekseni tuosta uppiniskaisuudestasi?

Hilja. Voi, hyvänen aika!

Mikko. Ja kun nyt tässä vielä sinun tähtesi, Jumala tiesi, minne joudun päälle päätteeksi.

Hilja. Ja kun, mitään tietämättä, turhaan rupesitte ääntä pitämään. Ihan syyttä suotta reistailemaan kävitte.

Mikko. Vai syyttä suotta? Vai en tiedä? Miksikäs se meidät Takamaalta tahtoisi pois siirtää, ell'ei vain omia jälkiään umpeen lakaistakseen? Kyllä se on niin selvä, kuin päivä.

Hilja. Joko te jälleen tuota jankutatte?! Isä!

Mikko. Jo, jankutan, sillä niin se asia on eikä siitä päästä yli eikä ympäri. Sinä kyllä sitä et ole myöntänyt tähän saakka, vaan nyt se on saatava kuulla… ja täällä.

Hilja (kuin itsekseen). Ei ikinä.

Mikko. Ja sen häväistyksen pitää hänelle itselleen ilmi tuleman rangaistukseksi, koskapa hän vielä sillä lailla meitä tahtoo kohdella.

Hilja. Niin että vain kostaa sillä lailla haluattekin?

Mikko. Niin kyllä.

Hilja. Se ei ole oikein, isä. Kosto on Jumalan eikä ihmisten. Ihminen itse rikkoo ja voi erehtyä. Jumala vain tietää, kuka on syyllinen, ja sitä Hän rankaisee taikka armahtaa. Minäkin olen rikkonut, minä olen syyllinen. Jumala minutkin rangaiskoon ja antakoon tekoni anteeksi! Antakaa te olla, isä! Ei ole teidän asianne tuomita eikä kostaa. Te voitte erehtyä, voitte syytöntä tuomita.

Mikko. Syytöntä ja syytöntä! Niinkuin sinä yksin vain tässä syyllinen olisit, hupakko!

Hilja. Itse olen tekooni syypää enkä muita siitä syytä. Sen olen sanonut ja tulen sanomaan.

Mikko. Olet sinä jo ihan järkesi menettänyt. Et omaa etuasi ymmärrä. Mikä sinä sitte olet? Arvoton virsun rätti. Siallakin on hintansa ja arvonsa, vaan sinulla sitä, mielestäsi, ei mitään ole.

Hilja. Mitä te nyt puhutte, isä?!

Mikko. Sitä puhun, että hyvitys on meille sen, joka tämän teon on tehnyt, maksettava, lain määräämä hyvitys.

Hilja. Senkö tähden, toden perään, sitte tänne lähtenytkin olette?

Mikko. Ettäkö tänne leikkiä laskemaan olen tullut?! Kärsiköön, kun mekin on kärsiä saatu.

Hilja. Ja minua näin keinotteluna käyttää tahdotte, kauppatavarana vain?

Mikko. Luuletko sitte vain tyhjällä rakkaudellasi eläväsi? Leipää elämä vaatii. Elää pitää sinun, minun ja penikkasikin. Ei siitä liioin kostu vain herrain huvina ja pilkkana olemisesta.

Hilja. Hyi, isä, hyi!

Mikko. Hyi, sinua itseäsi, kun et sen paremmin oikeuttasi valvoa osaa. Huonosti hoidit kunniatasi, huonosti oikeuttasikin hoidat.

Hilja. Minä kyllä itseäni hoidan, kun vain minut rauhaan jätätte. Parempi on minun kokonaan, sen jo näen, omille teilleni lähteä.

Mikko. Mille teille joudut, sen jo hyvin näen.

Hilja. Itsestäni ja lapsestani kyllä huolen pidän. Vaan en koskaan siihen suostu, mitä te nyt tahdotte tekemään, en koskaan.

Mikko. Vai et? No sepähän sitte nähdään. (Menee portaikon kautta sisään.)

Hilja (vetäytyy, lastaan hiljakseen hyssyttäen ja kyyneleitä silmistään pyyhkien, tuvan viereiseen aidan nurkkaan.)

Liisi (joka on tarkkaan seurannut edellistä keskustelua, nousee, Mikon poistuttua, nopeasti paikaltaan ja menee Hiljan luo). Päivää, Hilja!

Hilja (hätkähtää, kääntyy). Päivää!

Liisi. Muistattehan minut — viime kesästä?

Hilja (katsoen pitkään Liisiin). Kyllä — — muistan.

Liisi. Minä olen niin usein teitä muistellut. Olipas se nyt hauskaa saada nähdä teitä ja lapsenne. Niin, minä olen kuullut, että olette äiti. Mikä suloinen tunne saada olla äiti! Ja mikä suloinen ja viehättävä äiti olette! Ette ole paljon ollenkaan viimeisestä muuttunut. Vähän kalpeampi ehkä, posket vähemmän punaiset, mutta yhtä kaunis kuitenkin.

Hilja. Mitä te?! — —

Liisi. Ihan totta! Ihaelen teitä kovin. Varmaan on lapsennekin yhtä kaunis? Näyttäkää! Saanko minä katsoa oikein? (Katselee lasta.) Ei, mutta — —! Sehän on kummallista!

Hilja. Mikä niin?

Liisi. Sehän ei ole ollenkaan teidän näköinen.

Hilja. Eikö?

Liisi. Ei ollenkaan. Ihan isänsä näköinen.

Hilja (hämmästyksestä melkein mykistyen.) Isänsä?!!

Liisi. Isänsä, niin. Ei ollenkaan äitinsä.

Hilja. Kuinka te… voitte… sanoa?

Liisi. Näenhän minä sen. Näkeehän sen jokainen. Ihan isänsä otsa, nenä, leuka. Silmät voivat olla teidän, mutta sitähän en voi sanoa, kun pikkunen noin kiltisti nukkuu.

Hilja. Se ei ole totta. Te ette tiedä…

Liisi. Tiedän, tiedän.

Hilja. Kun ei kukaan tiedä, ei kukaan.

Liisi. Kaikkihan sen jo tietävät.

Hilja. Se ei ole totta. Eikä koskaan kukaan saa tietää.

Liisi. Mitä te nyt näin joutavia puhutte?

Hilja. Ei, ei, ei.

Liisi. Turhaan vain näin salata koetatte, vaikk'ei tässä mitään salattavaakaan ole. Ihan jokapäiväinen asia, luonnollinen asia.

Hilja. Mutta minä en tahdo, en tahdo, en, en. (Kääntyy pois, peittäen lapsen kasvot, ja itkee.)

Liisi. Olettepas te oikein kummallinen! Mitä te nyt joutavia itkette? Tiettyhän se on, ettei lapsenne voi isätönkään olla. Isä kai silläkin olla pitää, niinkuin kaikilla ihmisillä.

Hilja (pahastuen). Se ei koske kehenkään. Kellään ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

Liisi. Mutta täytyyhän jonkun siitäkin huolta pitää.

Hilja. Ei tarvitse.

Liisi. Kuinka ei tarvitse?

Hilja. Minä kyllä siitä itse huolen pidän. Tulen kyllä itsekin toimeen.

Liisi. Minä pyydän, Hilja hyvä, älkää nyt noin pahastuko! Enhän minä teille mitään pahaa tahdo. Päinvastoin.

Hilja. En minä tiedä, miksi tekin, rouva, näin kiusaatte minua? Eikö minun jo voida antaa olla rauhassa? Enhän minä keltään mitään pyydä, keltään mitään vaadi. Muuta kuin saada olla rauhassa.

Liisi. Herranen aika! Tietysti! Sehän on sitäpaitsi niin kauniisti tehty teidän puoleltanne, ett'ette tahdo ilmaista lapsenne isää, ett'ette mitään vaadi, että yksin tahdotte kaikki tekonne seuraukset kantaa.

Hilja. Niin, sen vain tahdonkin. Miksi en minä sitä sitte saa, kun en muuta pyydä?

Liisi. Minun puolestani, Hilja hyvä, kernaasti. Mutta sanokaa minulle kuitenkin yksi asia. Niinkö sitte te vihaatte lapsenne isää, ett'ette tahdo enää olla missään tekemisissä sen miehen kanssa, kun näin menettelette, vai niinkö häntä rakastatte…?

Hilja. Rouva, se on minun omantuntoni, minun sydämmeni yksityinen asia.

Liisi. Rakastatte, rakastatte siis?! Minä ymmärrän sen. Minä kuulen sen sanoistanne. Minä näin sen kaikesta. Olette onnellinen, Hilja?!

Hilja. Niin, etten ketään muuta tahdo onnettomaksi saattaa.

Liisi. Sehän on ihanata, sehän on suurenmoista! Onnettomuudessakin onnellinen!

Hilja. Tässä povellani on onneni… (Painaa lastaan rintaansa vasten) oma pikkaraiseni!

Liisi. Oi, kuinka teitä kadehdin, Hilja, äärettömästi kadehdin.

Mikko (palaa ja tervehtii Liisiä). Tässä sitä ollaan nyt.

Liisi. Mutta isäntä ei ole kotona?

Mikko. Ei. Vaan tuolta hän näkyy pellolta palaavan.

Hilja (aikoen mennä tupaan). Minun täytyy…

Mikko (pidättäen). Minnekä sinä?… Kah!

Hilja. Kapaloita korjaamaan. Täytyy.

Liisi. Antakaa, Mikko, mennä… siksi aikaa. Täytyyhän sitä.

Mikko. No, joutuun sitte! Mene!

Hilja. Ei mitään enää saa!… (Menee tupaan.)

Liisi. Minä tässä puhelin tytön kanssa.

Mikko. No, mitäs…?

Liisi. En tiedä, onko maailmassa toista semmoista — aarretta?!

Mikko (naurahtaen). On se aarre! Semmoiseksi on käynyt, ett'ei tolkkua mitään.

Liisi. Tyttö näkyy todellakin rakkautensa tähden olevan valmis vaikka hirteen menemään.

Mikko. Sitähän minäkin pelkään, ett'ei se vielä jotakin semmoista tuhmuutta tekisi.

Liisi. Minkäs sille sitte voi? Ei taida auttaa muu Mikon, kun jättää asia sikseen ja pitää hyvänään.

Mikko. En toki niinkään vielä jätä. Vielä hänet isännän eteen tilille otan, se on vissi.

Liisi. Koettakaa, koettakaa sitte!

Selma (tulee rientäen ulos portaikolle). Liisi, Liisi! Oletko täällä?

Liisi. Täti?

Selma (Mikolle, kiireesti). Kyllä minä luulen, niinkuin sanoin, että poikani kohta tulee. Mikko on hyvä ja odottaa.

Mikko. Kiitoksia vain. (Istuutuu kiikkulaudalle.)

Selma (Liisille syrjään). Mitä on tapahtunut, Liisi hyvä? Elvi on ihan suunniltaan. Onko teillä jostakin ollut puhe, joka hänet semmoiseksi on saanut?

Liisi. Onkos hän teille, täti, jotakin sanonut?

Selma. Ihan äkkiarvaamatta rupesi hän kanssani puhumaan ja minulta kyselemään, tiedänkö minä, onko Hemmo Hiljan lapsen isä?

Liisi. Siis samaa kuin minultakin.

Selma. Niinkö? Mutta mistä, Herran nimessä, on hän sen saanut… siihen luuloon tullut?

Liisi. Onkos se totta sitte, täti?

Selma. Mistä minä…?! Enhän minä… Ei Hemmo ole minulle siitä puhunut, jos niin onnettomasti olisikin.

Liisi. Hänen kanssaan oli Elvi jostakin juuri puhellut, kun taannoin lehtimajaan palasin. Elvi oli itkenyt. Otaksuin, että siitä oli heidän kesken ollut puhe.

Selma. Mutta mistä, mistä hän on sen päähänsä saanut? Hän siis puhui sinunkin kanssasi siitä? Tiesitkö sinä siis, Liisi, siitä jotakin? Sanoitko hänelle jotakin?

Liisi. Kun Elvi niin kovasti alkoi urkkia ja vaati minua selittelemään itselleen yhtä ja toista, niin kallistui puhe sinnepäin. Asettaen yhteen kaikellaisia tapahtumia hän lopulta varmaan tuli siihen johtopäätökseen, että niin on. Ja sitte tulivat samassa Mikko ja Hiljakin lapsineen.

Selma. Entä sinä? Mitäs sinä sanoit?

Liisi. Ett'en voi mitään sanoa.

Selma. Mutta että kuitenkin luulet, niinkö…?

Liisi. Että kaikki on mahdollista.

Selma. Voi, Liisi kulta! Miksi?

Liisi. Eihän tuo nyt sen kauheampaa ole, täti hyvä, jos asia nyt niin onkin. Voihan sen, minun mielestäni, antaa anteeksi. Eihän tädin tarvitse…

Selma. Niin. Voihan se olla… Voihan sen… täytyyhän se antaa anteeksi, jos…

Liisi. Tietysti. Luonnollisesti.

Selma. Kuinka hirveän ikävää kuitenkin se on, — Elvi raukalle varsinkin. Mutta kuka sen voi sanoa? Uskotkos sinä sen todeksi, Liisi?

Liisi. Minun täytyy uskoa, täti.

Selma. Mistä syystä?

Liisi. Näin äsken Hiljan lapsen. Se on tuvassa tuolla.

Selma. No? Mitä?

Liisi. Se on ihan Hemmon näköinen.

Selma. Eihän niin pienestä voi mitään päättää.

Liisi. Voi, täti, voi. Se on varma.

Selma. Liisi hyvä, mene sisään! Mene Elvin luo! Pidä hänelle seuraa, kunnes Hemmo tulee. Puhele, lohduttele, ettei hän nyt tulisi katsomaan.

Liisi. Mielelläni, täti. (Menee sisään.)

Selma (Liisin jälkeen). Minä tulen heti paikalla. — (Mikolle.) Voi, Mikko hyvä! Minä olen kuullut, minä tiedän nyt, miksi olette tulleet. Onko se sitte todellakin niin?

Mikko (joka on noussut istualtaan). Kyllä se on niin.

Selma. Ja ihanko te todella tahdotte…?

Mikko. Kyllä, rouva. Tiedätte kai mitenkä asiat ovat?

Selma. Olenhan minä jotakin sinnepäin aavistanut. Mutta miksikä sitä nyt pitää, nyt… Ja sillä lailla? Eikö sitä voi toisin järjestää? Niin ettei mitään julkista häväistysjuttua syntyisi?

Mikko. Kyllä se jo nyt on niin julkinen häväistys meille ainakin, ettei paremmasta apua. Ja siitä on isäntä lisäksi huolen pitänyt, kun tahtoo meidät pois ajaa.

Selma. Puhutelkaa häntä vielä, Mikko hyvä! Ehkä hän vielä jotenkin toisin sen sovittaa.

Mikko. Pyytää en minä enää mitään ai'o, en mitään armoa rukoilla. Minulla on nyt oikeus vaatia.

Selma. Onkos se oikeus sitte niin selvä? Mistä sen niin varmaan tiedätte? Onkos Hilja mitään sanonut? Hänenhän ensin pitää… ennenkuin te…

Mikko. Niin pitää. Ja ell'ei hän sitä tee, niin kylläpähän se lakituvassa selviää.

Selma. Ajatelkaahan toki, Mikko, mitä te teette!

Mikko. Sitä olen kyllä ajatellut.

Selma. Ja kaikkia seurauksia!

Mikko. Niitäkin olen ajatellut. Sillä onhan se kunnia nyt jo meikäläiselläkin, jota ei niin vain tahrata saa, ja oikeus, joka ei niin vain loukattavaksi jouda.

Selma. Mutta syyttömän kärsimyksiä! Ajatelkaahan, ell'ei meitä muita, niin nuorta rouvaa! Mitäs pahaa hän on tehnyt? Säälikää edes häntä! Kuinkas hänen, raukan, käy?

Mikko. Sitä olisi pitänyt hänen miehensä ajatella, kun naimisiin meni, tietäen, mitä oli tehnyt. Ja tokkopahan minuakaan ajateltiin, kun tytärtäni häväistiin? Tokkopahan minuakaan, isää, kukaan säälii kärsimyksistäni nyt? (Pusertaa kyynelkarpalon silmäpieleen.)

Selma. Kyllä, Mikko hyvä, kaikki säälimme teitä, Hiljaa, koko tätä asiaa, joka nyt näin on käynyt. Eihän sitä kukaan ole tahtonut. Mistä sen tietää, mitä syitä kaikkeen on voinut olla? Mutta eihän sitä pidä asiaa näin tuhat kertaa pahemmaksi tehdä meille kaikille — teille ja meille. Pitää koettaa kärsimyksiä lieventää, eikä lisätä, ja rikokset sovittaa mielisuosiolla molemmin puolin. Eikö niin, Mikko hyvä, eikö niin? — Kas tuossa onkin poikani. Neuvotelkaa hänen kanssansa nyt!

Hemmo (tulee portista oikealta. Ystävällisesti). Hyvää päivää, Mikko! (Kättelyä.) Näin teidän tulevan ja palasin… Olette täällä Hiljan kanssa?

Mikko. Niin, ollaan, kaikki.

Selma. Hemmo rakas, minä pyytäisin sinua Mikon puolesta, että järjestäisit sen asian.

Hemmo. Mistä teillä on ollut puhe?

Selma (vetäen Hemmon syrjään vasemmalle). Poikani! Minä olen aavistanut, että niin oli laita… Minä näen, että olit kiinni… ja miksi tahdoit… silloin.

Hemmo. Mutta sinä et tahtonut, äiti. Vastustit. Tahdoit toisin.

Selma. Niin, poikani, niin. Ja nyt on Elvi saanut vihiä.

Hemmo. Arvasinhan. Niin piti käydä. Sen piti tulla ilmi.

Selma. Kultaseni! Mitä ai'ot tehdä?

Hemmo. Teen, mitä on tehtävä, äiti.

Selma (Mikon kuullen). Sinun pitää sovittaa Mikon kanssa, Hiljan kanssa, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi.

Hemmo. Niin. Minä tahdon sovittaa kaikki. Minä en voi muuten enää. Minä en jaksa. Minä teen, mitä on tehtävä. Ja se on ainoa keino päästä selville, rauhaan. Se on ainoa oikea keino. Toivon, että tekin, Mikko, tulette olemaan tyytyväinen.

Selma (kummastellen). Mutta mitä ai'ot tehdä?

Hemmo. Sen saatte kuulla kohta. Jätä minut nyt vähäksi aikaa, äiti! Mene! Tahdon ensin puhua Mikon ja Hiljan kanssa.

Selma (epätoivossaan). Minä menen, minä menen. (Menee portaikon kautta sisään.)

Hemmo (saattaen äitiään portaikolle asti). Minä kyllä kutsun teidät sitte — kaikki — tänne. (Palaa Mikon luo.) No niin, Mikko! Oli hyvä, että tulitte. Olen teitä kovin odottanut, teitä ja Hiljaa. Sillä se asia on selvitettävä nyt, niinkuin kuulitte.

Mikko. Kyllä se sitä on.

Hemmo. Vaan missäs Hilja on? Sisälläkö?

Mikko. Täällä, tuvassa on.

Hemmo. Kutsukaa hänet minun puheelleni! Vaikka tänne puutarhan lehtimajaan. Siellä on rauhallista. Tahtoisin puhutella häntä kahden kesken.

Mikko. Tokkopahan siitä mitään hyvää lähtee. Kyllä minä sen arvaan. Eipä teillä liene muuten enää mitään semmoista puhuttavaa, jota minä en saisi olla kuulemassa ja jota minun ei pitäisi kuulla.

Hemmo. Ei ole, Mikko, ei. Mutta antakaa minun kuitenkin ensin puhutella Hiljaa kahden. Sitte puhutaan kaikki kolme, kaikki.

Mikko. Mitäs isäntä — nyt sillä — tarkoittaa?

Hemmo. Nähkääs: tahdon ensin ottaa esille Hiljan kanssa hänen asiansa, sitte ratkaistaan se toinen, se muuttoasia, josta teille silloin puhuin, teidän kanssanne.

Mikko. Mutta se on ja pysyy, niinkuin jo olen sanonut, ettei siitä tule mitään.

Hemmo. No, no, älkää nyt hätäilkö, Mikko! Olkaa levollinen! Ehkä se nyt kuontuukin toisinpäin. Saadaan sitte nähdä. Vaan tehkää nyt niinkuin sanoin: kutsukaa Hilja luokseni! Ja olkaa itse sen aikaa tuvassa lapsen kanssa!

Mikko. No, jos… sitte… Ell'ei tästä muuten mihinkään päästä. (Menee tupaan.)

Hemmo (hänen jälkeensä). Minä odotan häntä lehtimajassa. (Laskeutuu sinne, istuutuu ja sytyttää paperossin.)

Liisi (aukaisee samassa hiljaa lehtimajan yläpuolella olevan ikkunan, josta kumartuu puhumaan, kuiskaten) Hemmo!

Hemmo (hätkähtää, kääntyy). Mikä on?

Liisi. Oletko siellä?

Hemmo. Kuulethan sen.

Liisi. Voitko tulla vähän sisään?

Hemmo. Kuinka niin? Mitä varten?

Liisi. Vaimosi ei voi oikein hyvin.

Hemmo. Tulen vähän ajan perästä. Onhan äitini siellä?

Liisi. On.

Hemmo. No niin. Minä tulen, jahka joudun.

Liisi (istuutuu ikkunalaudalle ja alkaa viheltää: "La donna e mobile").

Hemmo (kotvan kuluttua). Ole niin hyvä ja pane ikkuna kiinni!

Liisi. Miksi?

Hemmo. Kun minä pyydän. — —

Liisi. Tiedätkös, että Hilja on tuvassa?

Hemmo. Tiedän.

Liisi. Ja hänen lapsensa?

Hemmo. Minun poikani.

Liisi. Sanoitko sinä sen nyt?

Hemmo. Joko sinä nyt menet pois?

Liisi (riemuisasti). Kyllä! Nyt minä menen. (Sulkee ikkunan ja poistuu.)

Hilja (on, ilman lastaan, tullut tuvan portaille, Mikon seuraamana). Minä menen, isä, menen.

Mikko. No, sukkelaan sitte. Tuonne! (Poistuu jälleen.)

Hemmo (on noussut ylös ja menee portille Hiljaa vastaan, jota kättelee). Tule, Hilja, tule! (Menevät lehtimajaan.) Vihdoinkin saan sinut nähdä, vihdoinkin puhua kanssasi. Olen sitä niin kauan hartaasti halunnut. Istuhan — tähän! (Istuutuu ja osoittaa Hiljaa istumaan.)

Hilja (estellen). Kyllähän minä — —

Hemmo. Istu toki. Minä pyydän.

Hilja (istuutuu). Olisinhan minäkin halunnut. Ette ole käyneet — — siellä — — kuitenkaan.

Hemmo. En ole voinut, Hilja.

Hilja. Ymmärränhän sen.

Hemmo. En ole voinut, en ole voinut. Ymmärrä se oikein! Minun on ollut niin raskasta, kovin raskasta. Olen jo kauan kärsinyt. Et tiedä, — kuinka! Emmehän ole tavanneet toisiamme, voipa sanoa, ollenkaan — sen koommin.

Hilja. Niin — emme.

Hemmo. Ja sen jälkeen on niin paljon tapahtunut, minkä ei olisi pitänyt tapahtua. Toisin olisi pitänyt kaiken käydä, — sittenkin niin, kuin minä tahdoin.

Hilja. Kai se näin kuitenkin oli sallittu.

Hemmo. Sanotaanhan, että jokainen on oman onnensa seppä. Mitäs tämä sitten on? Minä en ymmärrä. Jos tämä on sallimuksen tekoa, niin sallimus on ollut kova, hyvin kova meille, sinulle ja minulle.

Hilja. Niinkuin sitte on ansaittu varmaan.

Hemmo. Tämmöisenkö palkan rakkaus sitte on ansainnut? En sitäkään ymmärrä.

Hilja. Ei kai sitte ole ollut oikeata. Eikä olekaan. Rikosta se on ollut. Siksi se on saanut rangaistuksensa Jumalalta omantunnon vaivoina ja kärsimyksinä.

Hemmo. Kaunista on alistua kohtalonsa alle. Minä tunnen sinut jälleen, Hilja. Kuinka leppeä, nöyrä, hyvä sinä olet yhä vieläkin kaikesta huolimatta. Et lainkaan ole muuttunut. Kun katselen sinua, Hilja, on sinussa, ulkomuodossasikin, kaikki vielä jälellä, kaikki, mitä aina olen ihaellut sinussa. Leimansa on kyllä talvi surumielisenä sinuun jättänyt, mutta sekin kaunistaa sinua.

Hilja (leppoisasti). Ei puhuta minusta.

Hemmo. Ja kuitenkin meidän juuri nyt on puhuttava sinusta, sinusta ja minusta, siitä asiasta, joka koskee meitä yhteisesti niin läheltä.

Hilja. Mikä nyt sitte on tapahtunut, että se on käynyt näin välttämättömäksi?

Hemmo. Sanalla sanoen ja pitkittä puheitta, se, että koko se väärä pohja, jolle kaikki on ollut rakennettu, on alkanut horjua ja horjuu jo niin, että koko laitos tuossa tuokiossa luhistuu kokoon. Luonnollistahan on, että niin piti käydä, sillä niin ei pitänyt rakentaa. Luonnollistahan on, että sen petollisen, valheellisen perustuksen pitää tulla ilmi. Sinä tiedät, Hilja, että sinä olet ensimäinen, johon sydämmeni on ollut kiintynyt, syvästi kiintynyt, niin syvästi, että nytkin voin sanoa, että sinä olet ainoa, johon se vieläkin on oikein kiintynyt. Sille perustukselle siis olisi ollutkin rakennettava. Mutta miksi ei niin tehty, sen tiedät myöskin. Vaan se oli väärin, ettei niin tehty. Sen aavistin jo silloin, sen näen selvään nyt. Siinä asiassa meidän ei olisi pitänyt antaa perää toisille syrjäseikoille, kun oma onni oli kysymyksessä. Sillä mitä on äitini voittanut, etten hänen tähtensä, hänen ihmisarkuutensa tähden — sillä muuta se ei ollut hänen puoleltansa — sinua vaimokseni ottanut, kun jo olit minun? Mitä olen minä voittanut, että myöskin hänen tähtensä, heikkoudessani, uhrasin parhaimman osani, vaikkapa sinunkin suostumuksellasi, sinunkin tahdostasi, ja toiseen sitouduin enemmän kylmän harkinnan, kuin todellisen, syvän tunteen perustuksella? Ja lopuksi: mitä olet sinäkään, Hilja raukkani, voittanut, että näin uhrasit itsesi toisten tähden, toisten, äitini ja minun, muka onnelle, rauhalle, ulkonaiselle edulle vain? Emme mitään. Se nähdään nyt. Emme suorastaan mitään. Päinvastoin on vain päivä päivältä, paitsi ulkonaisia kärsimyksiä, vielä enemmän sisällisiä sieluntuskia lisääntynyt niin, etten minä voi ja varmaankaan et myöskään sinä voi sitä kuormaa kauemmin kantaa. Niitä olen koettanut peitellä ihmisten silmiltä, tukehuttaa niitä, vaan nyt se on enää mahdotonta. Nyt täytyy kaiken tulla ilmi, nyt on muutos tapahtuva, nyt on minun tunnustus tehtävä — sinun suostumuksellasi, Hilja, sillä sinä olet tahtonut tämän salaisuuden kuorman nurkumatta julkisesti yksin kantaa, vaikka minun se olisi myöskin ollut yhdessä kannettava kanssasi. Muuten ei nyt enää käy päinsä, — ei sinun eikä minun. Sen tahdoin sinulle nyt ilmoittaa.

Hilja (syvissä mietteissä). Niin. — — Niin. — — Minä sen kyllä näen. — — Minä sen kyllä tunnen, että niin on… että niin pitää tehdä. — — Mutta kuinka — —? Minä en käsitä, kuinka sitte käy?

Hemmo. Käyköön, kuinka käykin. Mutta muuta apua ei ole enää.

Hilja. Ei sitte ole, ei. Se on Jumalan tahto siis. Eihän semmoiset asiat voi pysyä salassa. Kaikkihan tämänkin jo tietävät varmaan?

Hemmo. Isäsi on siitä, nähtävästi, jo ihan selvillä?

Hilja. On. Ja tuo vieras rouva näkyy myöskin…

Hemmo. Niin, hän. — Hän on lietsonut asian ilmi tuleen. Sen tiedän. Arvasin, että niin tulisi käymään, kun hän tänne saapui. Olin aikonut… Niin, isäsihän on puhunut, mitä esitin, että olisit voinut olla rauhassa?

Hilja. Kyllä.

Hemmo. Mutta se ei ollut oikein tehty. Niin ei pitänyt tehdä. Hän voi vaatia hyvitystä. Ja hän on oikeassa.

Hilja. Ei, ei. Sitä en tahdo. En minä semmoinen ole.

Hemmo. Mutta sitä hän tuntui uhkaavan.

Hilja. Siihen vain en ikinä suostu. Se on minun asiani eikä isäni. Oikeuteen hän ei saa tätä vedetyksi.

Hemmo. Nyt ei hän sitä tarvitsekaan. Toisin tahdon sen sovittaa. Toisin jo senkin vuoksi, Hilja, että hän sinua, joka olet jaloutesi tähden paljon paremman kohtelun ansainnut, kuuluu kovin tylysti, jopa säälimättäkin kohtelevan. Ja siitä on tuleva loppu nyt, siitäkin.

Hilja. Mitä minusta — —!

Hemmo. Juuri sinusta välitän. Juuri sinun tähtesi on se tehtävä. Semmoista ihanteellista rakkautta, kuin sinun, tähän maailman aikaan harvoin, jos missään enää tapaa. Sen tautta juuri on se palkittava, vaikka niinkin kuin sen vielä voin tehdä. Ja siitä on isäsikin osansa saava. Hänkin, toivon, on sitte oleva siihen tyytyväinen.

Hilja. Mutta vanha rouva, äitinne?

Hemmo. Äitini, niin?! Hän saa nähdä, kuinka paljon olen tämän asian tähden kärsinyt, väärän asian tähden, jota minun ei olisi pitänyt tehdä hänelle mieliksi.

Hilja. Entä vaimonne sitte?

Hemmo. Vaimoni?! (Vaipuu ajatuksiin.)

Hilja. Hänhän on ihan syytön.

Hemmo. Niin.

Hilja. Ei, ei. Ei sittenkään. Ei se käy päinsä. Ette saa ilmaista.

Hemmo. Mutta hänkin on jo asiasta perillä.

Hilja. Jo?! Perillä?!

Hemmo. Ja minun yli lankeaa sitä suurempi syyllisyys, etten ollut hänelle mitään puhunut meidän, — sinun ja minun, — välistämme, kun naimisiin menin. Syyttömänä saa hän kanssani kärsiä nyt.

Hilja. Onneton! Onneton! Mitä olenkaan tehnyt?!

Hemmo. Sinä?! Miksi sinä? Minä, minä sen olen tehnyt. Minä olen syypää. Minä yksin — heikon, horjuvan, velton luonteeni kautta. Mutta nyt tahdon sen korjata. Nyt täytyy minun se korjata, sillä rauhaa ei omatuntoni ennen saa.

Hilja. Vaan nythän on kaikki myöhäistä. Tätä asiaa ei saa korjatuksi mitenkään enää ilman rikkomatta kaikkia välejä, teidän ja omaistenne elämää ja onnea.

Hemmo. Rikkoutukoot, kun kerran niin pitää. Ja niin pitääkin nyt.

Hilja. Ei, ei, ei. Minä en sitä tahdo, en.

Hemmo. Muuta pääsyä ei ole enää, Hilja.

Hilja. Ei, ei, ei.

Hemmo. Ja mitään elämää tämä ei missään tapauksessa sittenkään olisi enää. Onnea vieläkin vähemmin. Elämäni ja onneni ovat muutenkin jo olleet särkyneet, palasina, pirstaleina. Tulkoon sitte meille, mitä tulleekin! Mitä meistä?! Mitä sinä, Hilja kulta, (tarttuu Hiljaa kädestä) aina vain minua ja meitä ajattelet? Olethan jo enemmän kuin tarpeeksi saanut kärsiä.

Hilja. Itsehän olen niin tahtonut. Ja tahdon vieläkin, tahdon niin mielelläni, jos vain jotenkin vielä on mahdollista. (Painautuu Hemmon olkapäätä vasten.) Teidän tähtenne teen kaikki, mitä voin, —vaikka mitä.

Hemmo (hellästi). Hiljaseni, Hiljaseni! Sinä olet jo tehnyt enemmänkin, kuin olisit voinutkaan. Nyt on minun tehtävä sinun tähtesi kaikki mitä voin. Ja sen minä tahdon tehdä. Ja minä teen.

Elvi (tulee portaikon kautta pihaan, häntä pitelevät Selma toisesta, Liisi toisesta kädestä, seuraten häntä). Minä tahdon mennä heitä katsomaan, minä tahdon. Missä he ovat, Mikko, Hilja ja hänen lapsensa? Minne he ovat menneet? Minne he ovat menneet?

Selma. En minä tiedä, kultaseni.

Elvi. Joko he ovat lähteneet? Eihän. Tuollahan hevonen seisoo. He ovat täällä vielä.

Liisi. Kyllä he sitte täällä vielä ovat.

Elvi. Missä? Minä tahdon heitä nähdä. Minä tahdon varmuutta. Tuvassako ehkä? Niin, niin, siellä he ovat. Päästäkää, päästäkää! (Riistäytyy irti ja juoksee tupaan.)

Liisi. Menköön, täti! Tässä ei auta enää mikään.

Selma. Voi, Liisi kulta! Mitä tästä nyt tulee?!

Hemmo (joka Elvin juostessa pihaan on hypähtänyt paikaltaan, menee puutarhan portille, Hiljan seuraamana vähän matkan päässä). Kas niin, äiti! Se on selvä nyt. Täällä on Hiljakin. Tule, Hilja, tule! (Ottaa Hiljaa kädestä ja vie hänet pihaan äitinsä luo.) Ja Elvi?

Selma (hätääntyneenä). Hän meni tupaan. — Hilja hyvä!! — — Hemmo rakas!!

Hemmo. Tulkoon nyt Elvikin! Ja Mikko myös —! (Aikoo mennä tupaan päin.) Minä kutsun heidät kaikki. Kas tuossa! — —

Elvi (palaa samassa, Mikko jälessä). Missä hän on, Hilja?

Hemmo. Tässä, Elvi, — tässä hän on. Minä — —

Elvi (seisahtaa silmänräpäykseksi, tuijottaen Hiljaan, ja syöksyy sitte Hemmon luo, tarttuen häntä käsivarresta). Hemmo, Hemmo! Onko se totta? Onko se totta? Sano! Onko se totta?

Hemmo. Minä tahdoin… Minun täytyy se tunnustaa. Se on niin…

Elvi (vaipuu kirkaisten Hemmon eteen maahan).

Hilja (peittää, itkien, kasvonsa ja kyykistyy kiikkulaudalle).

Selma. Jumala! Hän pyörtyi! Elvi! Elvi kulta! Hän pyörtyi! Viedään hänet sisään, Hemmo! Kannetaan!

Hemmo (nostaen Elvin käsivarrelleen). Minä puhun kanssanne vielä, Mikko. (Kantaa Elvin sisään, Selman häntä auttaessa ja seuratessa.)

Hilja (nousten ylös, Mikolle, joka on pysähtynyt tuvan portaiden eteen). Isä! Sen kuulitte nyt. (Rientää tupaan.)

Mikko. Sen kuulin nyt.

Liisi (joka välähtelevin silmin on taaempana seisonut, sanoo voitonriemuisesti kuiskaten Mikolle). Nyt sen kuulitte! (Juoksee oikea käsi ojossa, vasemmalla kädellä portaissa hamettaan edestäpäin kohottaen, nopeasti portaikon kautta sisään.)

Mikko (katsoo hetkisen vakavana eteensä, kääntyy sitte ja menee tupaan).

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

(Hemmo Kaltimon työhuone. Oikealla ikkuna ja sen edessä kirjoituspöytä. Samalla puolella, etualalla, tupakkapöytä ja sen ympärillä kolme nojatuolia. Perällä, keskiseinässä, ovi eteiseen, oikealle siitä kirjakaappi ja vasemmassa peränurkassa uuni. Vasemmassa seinässä, likempänä uunia, myöskin ovi, josta etualalle päin iso sohva. Sohvan yläpuolella riippuu peuran sarvet, pyssyjä, metsästyslaukku y.m. metsästyskaluja sekä kuvia ja tauluja, joita myöskin on muilla seinillä. Sohvapöytä ja tuolit ovat sysätyt, miten kuten, tieltä, että sohvan edusta olisi tyhjä.)

(Elvi makaa tainnoksissa sohvalla. Selma on hänen edessään lattialla polvillaan, kastellen hänen ohimojaan hajuvedellä, jota myöskin antaa hänen haistella. Hemmo istuu sohvan laidalla, pidellen Elviä kädestä Liisi seisoo, nojaten selin kirjoituspöytään, ja katsoo hellittämättä Hemmoon.)

Hemmo. Hän virkoo nyt!

Selma. Hän virkoo. — — Liikuttaa huuliaan.

Hemmo. Ja nyyhkyttää. — — On hyvä, jos puhkee itkuun.

Elvi (aukaisee silmänsä, heittää kätensä Selman kaulaan ja purskahtaa hysterilliseen itkuun). Äiti! — — Äiti!!

Selma. No, kultaseni! Kultaseni, no!

Hemmo (on samassa noussut ylös ja menee Liisin luo; puolikovaan). Minä pyydän: poistu, Liisi, poistu!

Liisi (myös puolikovaan). Vaan jos vielä tarvitset… minua?

Hemmo (ottaa Liisiä käsivarresta ja tahtoo viedä häntä eteisen ovelle). En tarvitse…

Liisi (kääntyy ja menee vasemmalle vievälle ovelle). Ehkä. Menen tänne — siltä varalta kuitenkin. (Poistuu vasemmalle.)

Elvi (tyyntyen). Äiti! — —

Selma. Mitä, kultaseni?

Elvi. Ja sinä, Hemmo! Istu tähän!

Hemmo (istuutuu Elvin viereen). Mitä tahdot sanoa, Elvi…?

Elvi (tarttuu toisella kädellään Hemmoa, toisella Selmaa kädestä). Niin. Tahdon… tahdon puhutella teitä. Tahdoin sanoa… (Alkaa jälleen nyyhkyttää.)

Hemmo. Mitä niin, Elvi hyvä? Älä nyt!

Selma. Niin, koetahan rauhoittua nyt, Elviseni.

Elvi. Tahdoin sanoa, että… kyllä on… parasta, että… minä… lähden… että minä jätän teidät…

Hemmo. Kuinka?!

Selma. Mitä sinä nyt?! — —

Elvi. Niin, niin… että lähden… pois… vanhempieni luo… kotiin… kokonaan. (Purskahtaa itkuun ja painautuu Hemmon rintaa vasten.)

Hemmo. Mutta, Elvi!…

Selma. Elvi kulta, ajattelehan, ajattelehan toki! Mitä tästä tulee? Mitä ihmiset sanovat? Eihän sitä nyt niin saa! Voihan sitä antaa anteeksi. Hemmo pyytää sinulta anteeksi… koettaa sovittaa, sovittaa vast'edes kaikki. Pahahan se on ollut, hirveän paha. Eihän sitä kukaan hyväksy. Mutta tapahtuuhan sitä, tapahtuuhan. Ja voihan sen antaa anteeksi, eikö niin? Ja elää sitte hyvin… Unhottaa, unhottaa!… Voihan sitä? Ajattelehan toki ensin.

Elvi. Minä olen sitä jo ajatellut…

Selma. No? Annathan sinä anteeksi? Hemmohan pyytää?

Hemmo. Niin, Elvi. Se on minun velvollisuuteni. Olen tehnyt väärin sinua kohtaan.

Elvi. Antaa anteeksi — niin. Sen voi…

Selma. Tietysti, tietysti.

Elvi. Mutta unhottaa, unhottaa!…

Selma. Senkin voi — aikaa myöten. Aika kyllä tuo, — unhotuksenkin.

Elvi. Ei, äiti, ei.

Selma. Kuinka: ei? Voi, voi!

Elvi. Päinvastoin: — sen muistaa aina. Ja mitä on elämämme silloin, meidän yhdyselämämme, Hemmon ja minun?! Ei, ei.

Selma. Ei, Elvi, ei. Ei se ole niin. Eihän, Hemmo? No, miks'et sinäkin puhu? Sanohan sinäkin jotakin!

Hemmo (nousten ylös ja alkaen kävellä huoneessa eestaas). En tiedä, en tiedä, äiti.

Selma. Kuinka et tiedä?! — Niin. Eihän tässä ole minun asiani puhua teidän kanssanne nyt. Minä menen. Jätän teidät kahden kesken. Minä olen vain tiellä tässä. Puhelkaa, selvittäkää, sopikaa! (Suutelee Elviä otsalle.) Kultaseni, kultaseni! Tehkää se! Ja sinä, Hemmo rakas! (Halailee Hemmoa.) Minun tähteni, minun tähteni! (Menee, pyyhkien silmiään, vasemmalle.)

Elvi (kotvan äänettömyyden jälkeen). Sano, Hemmo! Eikö se ole parasta, että teen niin? Enkö minä, mielestäsi, ole oikeassa siinä, mitä sanoin?

Hemmo. Voinko minä siihen nyt vastata? Minä olen sinulle tunnustanut, mitä minulla oli tunnustettavana. Sen johdosta olen sitte pyytänyt sinulta anteeksi, että olen tehnyt väärin sinua kohtaan. Ja sinä olet jo ajatuksesi lausunut, jo päätöksesikin tehnyt ja sen minulle ilmoittanutkin. Minä en tiedä, olisiko minulla sitte enää mitään oikeutta pyytää sinua vielä jäämään, jos niin voin kysymyksesi ymmärtää.

Elvi. Oikeutta? Pyytää?

Hemmo. Oikeutta, niin, pyytää, jos näin, ensi myrskyn tultua, sen enempää kysymättä, kuulematta, paikalla olet valmis lähtemään… ilman muuta jättämään kaikki.

Elvi. Mitä sillä tarkoitat, Hemmo?

Hemmo. Sitä, että mihin sinun tunteesesi voin minä nyt sitte vedota?

Elvi. Todellako? Olisiko sinulla ehkä joku syy? Ehkä tosiaankin olen tehnyt väärin siinä, etten ensin ole kysynyt, onko sinulla mahdollisesti joku selitys, joka voisi tätä asiaa lieventää, jolla voit puolustaa itseäsi ja joka ehkä voisi…

Hemmo. Muuttaa ajatuksesi, vaikuttaa päätökseesi, niinkö?

Elvi. Niin, en tiedä, olisiko se mahdollista. Mutta minä tahdon joka tapauksessa kuulla, minkä nojalla sinä minulta niin paljon vaadit, vaadit enemmän, kuin minä luulen voivani tehdä.

Hemmo. Minä en voi, Elvi, sinulta mitään vaatia. Minä toivon sinun puoleltasi vain ymmärtämistä.

Elvi. Ja minä olen sanonut, että minä tahdon sinulle antaa anteeksi. Tahdon siis myös koettaa ymmärtää sinua.

Hemmo. Silloin sinun samalla pitää myöskin ottaa huomioon minun tunteeni, ihmisluonteen heikkous ylimalkaan.

Elvi. Nyt semmoinen, joka tahtoo jakaa elämänsä useamman välille, paloitella sydämmensä ja tarjota sen mureneita milloin millekin, niinkö? Kelle onneksi? Tokkopa itselleen? Ei ainakaan muille, — niille, joille noita sirpaleita siroitellaan.

Hemmo. Kenen on elämä ehjä? Missä on onni täydellinen? Ken ei sitä etsi? Harva ei hairahdu. Se vain voi todellakin anteeksi antaa, joka kaikki oikein ymmärtää.

Elvi. Hyvä! Minä tiedän siis, että, ennenkuin minut jo tunsit ja vaimoksesi otit, Hemmo, olit etsinyt ja ehkä löytänytkin onnesi toisen luota. Tämä, suhteesi Hiljaan, on nyt tullut ilmi. Sattumalta, — en voi sanoa. Olet sen kyliä itse…

Hemmo. Tunnustanut ja tahtonut tunnustaa.

Elvi. Niin. Mutta pakosta.

Hemmo. Sisällisestä omantuntoni pakosta.

Elvi. Nähtävästi kuitenkin ulkonaisesta. Sillä Liisin osa, niin hämärä kuin se vieläkin minulle on, on sittenkin tässä ollut kylliksi huomattava.

Hemmo. Olkoon niin! Minä myönnän sen, että hän on ollut välikappaleena tässä. Mutta siitä, mitä itse jo olen meistä sinulle puhunut ja minkä verran sinä itse hänet tunnet, tiedät, että hänessä ei piile muuta, kuin sokea koston ja hävityksen henki.

Elvi. Joka on jostakin varmaan johtunut?

Hemmo. Halveksitusta rakkaudesta, loukatusta itserakkaudesta vain, — senhän jo pitäisi olla sinulle selvä.

Elvi. Uskon sen sitte. Hän on tietänyt sinusta enemmän kuin minä ja on sentähden paljastanut lemmensuhteesi Hiljaan. Mutta onhan samalla nyt tuon asian kautta paljastunut toinenkin: meidän välimme, sinun ja minun. Mitä se on ollut ja mitä se olisi ollut? Miksi olet minut nainut? Jos rakkaudesta, — niin mitä on silloin Hilja sinulle ollut? Tahi jos hänellä on vielä sydämmesi, niin mitä olen minä silloin sinulle, vaikka olenkin vaimosi? Ja miksi silloin hänet jätit ja minut nait? Missä ovat nyt oikeat tunteesi? Jos toista rakastat, niin olet vain toista rakastavinasi. Sillä eihän sydämmesi toki voi olla jaettu, — jaettu ainakaan rehellisesti. Vai kuinka, Hemmo?

Hemmo. Ei. Sen tunnen kyllä nyt. Ja siksi olenkin kaikki sinulle tunnustanut.

Elvi. Olet siis katunut naimistasi, Hemmo? Hiljan heitit, minun otit ja nyt olet jo minuunkin väsynyt. Niinkö häilyväinen sinä siis oletkin? Intohimoko se sinussa sitte vain tyhjänä vaahtona kuohuu ja poreilee? Oi, kuinka säälittävä onkaan tuon tyttö paran kohtalo! Vaan onko minunkaan sitä paljoa parempi?! Jos semmoinen olet, miksi tahdoit minut näin onnettomaksi tehdä?

Hemmo. Minä en ole tahtonut olla silmissäsi parempi, kuin olen, ja siksi olen ilmaissut sinulle sen mitä nyt tiedät. Etten jo tunnustanut sitä sinulle pyytäessäni sinua vaimokseni, siinä olen voinut tehdä, ja sen näen nyt, olen tehnyt väärin. Mutta onnettomaksi minä en ole tahtonut kumpaakaan teistä tehdä. Ja mitä sinuun tulee, niin ilman mieltymystä, ilman kiintymystä sinuun minä sinua en ole nainut, sen kyllä tiedät itsekin. Niin, minä rakastuin sinuun ja — saatoin sinut naida.

Elvi. Saatoit?

Hemmo. Niin — saatoin.

Elvi. Vaan Hiljaa?…

Hemmo. Häntä en saattanut naida.

Elvi. Vaikka olisit tahtonut?

Hemmo. Vaikka olisin tahtonut.

Elvi. Kuinka? Rakastit häntä, vaan et voinut?… Miksi?

Hemmo. Siksi, että me ihmiset heikkoudessamme teemme ja usein olemme pakoitetut tekemään paljon — toisten ihmisten tähden.

Elvi. Särkemäänkö oman ja toisten elämän, onnenkin?

Hemmo. Valitettavasti — niin, kun tahtoo uhrautua toisen hyväksi.

Elvi. En ymmärrä, Hemmo. Se on turha veruke, joutavaa puhetta.

Hemmo. Mutta kuitenkin on asianlaita ollut niin — tässä tapauksessa. Erilainen asemamme, Hiljan ja minun…

Elvi. Nykyaikaan, tämmöisessä asiassa? Kuka ottaa niitä seikkoja huomioon, jos todellakin…?

Hemmo. Tuomitset jälleen liian aikaiseen ja liian ankarasti. Sillä siinä asiassahan juuri toiset — omaiset, lähimmät etupäässä — asettavat oman näkökantansa, — yhteiskunnallisen aseman, eri sivistystason j.n.e. — toisen sydämmen asiaa korkeammalle. Ja näin sitä välistä alistuu ja kärsii, vaikka tahtoisikin… toisin.

Elvi. Olisit siis todellakin aikonut ottaa Hiljan…?

Hemmo. Olisin. Aioin.

Elvi. Äitikö siis vastusti? Hän tunsi valinne, Hiljan ja sinun, ja sittenkinkö…?

Hemmo. Kun sinuun tutustuin, kun sinut nain, ei äitini, sen uskon, tuntenut, minkälainen välimme Hiljan kanssa todellisesti oli, yhtä vähän kuin minäkään tiesin, mihin seuraukseen se oli johtanut, mihin tilaan hän jo oli joutunut. Onhan asioita, joita ei puhu äidilleenkään, joilla ei tahdo tuottaa surua rakkahimmalleenkaan. Ja Hiljaa, häntä en ollut moneen kuukauteen edes nähnytkään. Kun tämän sinulle olen sanonut, ehkä nyt on asia vähän selvempi, ehkä nyt on tekoni lieventynyt, ehkä nyt jo ymmärrät kaikki?

Elvi. Nyt minä ymmärrän. En tiedä, mitä sanoa nyt. Onnettomat! Onnettomat! Mihin asemaan olemmekin joutuneet?! Ja Hilja, Hilja, mitäs hän? Miks'ei hän?…

Hemmo. Hän, hän on vain hiljakseen kärsinyt. Alusta pitäen tähän päivään saakka — yksin kärsinyt. Ja tahtoo vieläkin kärsiä — rakkautensa tähden — yksin.

Elvi. Se on käsittämätöntä, Hemmo.

Hemmo. Sille, joka ei häntä tunne. Sillä hän — kuule vielä sekin! — itse ei tahtonut, kun pidin velvollisuutenani tehdä hänelle rehellisen miehen tarjoumuksen, tulla tänne emännäksi talooni.

Elvi. Hän? Köyhän alustalaisen tyttö ei tahtonut tulla ison kartanon emännäksi, kun tarjottiin? Vieläpä rakkaudesta? En ole moista kummaa kuullut. En ymmärrä enkä voi sitä ymmärtää.

Hemmo. Mutta hän on juuri rakkaudessaan asian niin ymmärtänyt, kun tiesi äitini tahdon, — ettei hän sopisi tänne emännäksi, vaimokseni, äitini rinnalle, sukulaisteni joukkoon, ja ettei hän voisi tuoda isäänsä, omaa torppariani, Takamaan Mikkoa, minulle appena talooni. Ja sen tautta hän ei suostunut tarjoumukseeni, vaan uhrautui rakkaudelleen ja tyytyi nurkumatta yksin sen seurauksia kärsimään.

Elvi. Tyytyi siis — kaikesta kummallisinta! — äänettömään häpeään, raiskatun…

Hemmo (kiivaasti). Elvi! Elvi! Sitä sanaa et saa koskaan hänestä käyttää!

Elvi. Rakastetun siis?

Hemmo. Rakastavan, syvästi rakastavan onnettoman tytön osaan.

Elvi. Ja sinun vielä syvästi rakastamasi. — — Sen tiedän nyt. Sen näen hyvin nyt.

Hemmo. Niin tunteeton, niin kovasydämminen, — sen näet myöskin, — en ole, etten nyt tahtoisi, etten pitäisi velvollisuutenani hänen kohtaloaan, mikäli mahdollista, lieventää.

Elvi. Ja sinulla on siihen mahdollisuus nyt. Minun päätökseni kautta. Sinulla on siihen oikeus nyt.

Hemmo. Oikeus? Ainoastaanko siis sillä lailla, että sinä lähdet? Eikö millään muulla ehdolla?

Elvi. Millä muulla? Millä lailla?

Hemmo. Eikö minulla olisi oikeutta pyytää sinua jäämään, Elvi, jos ottaisin Hiljan ja minun lapsen tänne kasvatettavaksi? Eikö, — jos Hilja siihen suostuisi?

Elvi. Nyt minä luulen, Hemmo, ettei sinulla ole oikeutta pyytää minua jäämään millään ehdoilla enää. Sillä minä en ole sinulle, mitä minun pitäisi olla. Sinä olet kyllä näennäisesti sidottu minuun, mutta kiintynyt on sydämmesi enemmän toiseen. Sinä ehkä pidät myöskin velvollisuutenasi pyytää minua olemaan vaimonasi vieläkin, mutta oikealla rakkaudella tuskin voit tätä pyyntöäsi nyt tukea. Ja, näin ollen, olisi asemani täällä väärä, suorastaan häpäisevä minulle, — ehkä vieläkin enemmän, jos Hilja ehdotukseesi suostuisi. Ei, väärin tekisin minä, jos nyt jäisin, väärin itseäni, sinua ja Hiljaa kohtaan. Jos kerran hänellä on sydämmesi, niin on hänen oleva täällä se paikkakin, joka nyt on ollut minulla. Minun on se jälleen tehtävä vapaaksi, luovutettava sille, jolle se on tuleva, ja sinun on se hänelle nyt vieläkin tarjottava. Siihen on meillä nyt täysi syy, täysi oikeus. Ja nyt toivokaamme, ettei Hiljakaan enää tätä tarjoumusta hylkää.

Hemmo. Elvi, sinä ajattelet kauniisti, jalosti teet, mutta — —

Elvi. Mutta mitä?

Hemmo. Minä tunnen Hiljan ja minä uskon, että hän sittenkin hylkää.

Elvi. Siihen hänellä nyt ei ole syytä enää, — varsinkin jos äitisikin taipuu nyt.

Hemmo. Mutta sinun tähtesi Hilja ei sitä tahdo, hän ei sitä tee. Sillä sinunkin tähtesi, Elvi, hän on kohtaloonsa tyytynyt. Minä tiedän sen. Hän on minulle sen itse sanonut. Hän ei tahdo meidän pesäämme rikkoa nytkään. Sinua, minua, meitä kaikkia hän on koko ajan alttiiksi antavasti ajatellut, että kaikki säilyisi niin ehjänä, kuin mahdollista. Sinun tähtesi hän nytkin suostuu tuohon ehtoonkin, siitä olen varma, jos sinä vain…

Elvi. Ei, Hemmo, niinkuin asia nyt on, minulla ei ole oikeutta riistää toiselta hänen etuoikeuttaan. Hänen on saatava sitä hyväkseen käyttää, hänen asiansa sitte on, tahtooko sitä vai ei. Sinun, Hiljan ja itseni tähden minun täytyy siis pysyä päätöksessäni. Olisi väärin jäädä. Se olisi petosta itseään ja muita kohtaan. Minä en voi, minä en voi, minä en voi.

Hemmo. No niin! Olkoon sitte! Tee niinkuin tahdot, Elvi! Minulla ei ole nyt enää mitään lisättävää. Se on ratkaistu sitte.

Elvi. Niin, Hemmo! Se on ratkaistu nyt. Minä lähden. Minä lähden. (Peittää kasvonsa ja poistuu kovassa mielenliikutuksessa vasemmalle.)

Hemmo (tekee liikkeen ikäänkuin tahtoisi estää Elviä menemästä, mutta seuraten häntä pysähtyy ovelle ja kääntyy takaisin kirjoituspöytänsä luo, jonka eteen jää, selin vasemmalle vievään oveen päin, seisomaan, tuijottaen ikkunaan ja rummuttaen sormillaan pöytään).

Liisi (tulee, hiljaa ovea aukaisten, vasemmalta sisään, vetää oven jälkeensä kiinni ja pysähtyy). Se olen minä.

Hemmo (kääntyy nopeasti). Mitä sinulla on täällä tekemistä?

Liisi. Tahdoin hiukan laittaa kuntoon huonettasi. Täällä on, tiedän mä, kaikki epäjärjestyksessä. (Sijoittelee pöydän ja tuolit sohvan eteen.)

Hemmo. Epäjärjestyksessä — niin. Ja sinä tahdot laittaa kuntoon?

Liisi. Niin.

Hemmo (kuivahko lyhyt naurahdus). Niin, niin. Ehkä. Se on oikein. Kukas täällä on epäjärjestyksen aikaan saanut, ellet sinä?!

Liisi. Minä?!

Hemmo. Sinä — niin!

Liisi. Mitenkäs se sananlasku sanoo: pata kattilaa soimaa…?

Hemmo (katkerasti). Kyllä sinä olet niin harvinainen otus…

Liisi (ivallisesti naurahtaen) että?

Hemmo. … että olisin jo aikoja sitte ajanut sinut pellolle… ellet…

Liisi. … ellen minä olisi minä…

Hemmo. … ellet olisi nainen.

Liisi. Ihanko totta?

Hemmo. Sillä minä en käsitä, mitä sinulla on ollut täällä tekemistä ja varsinkin, mitä sinulla nyt enää voi olla täällä tekemistä.

Liisi. Nyt enää?

Hemmo. Kun toinen, jolla on hatuistakin oman arvon tuntoa, ammoin jo olisi lähtenyt tiehensä — käskemättäkin.

Liisi. Oletpa sinä käynyt hienotunteiseksi, oikein kohteliaaksi!

Hemmo. Ansiosi mukaan.

Liisi. Ja minä kun luulin, että sinä nyt juuri tarvitsit minua, aloit kaivata — apuani.

Hemmo (ylenkatseellisesti). Sinun apuasi?! Ei. Kyllä minä tulen toimeen ilman sinua nytkin, yhtä hyvin kuin ennenkin. Lohduta sinä vain, jos voit, itseäsi sillä, että nyt olet päässyt tarkoitustesi perille.

Liisi. Tarkoitusteni perille?

Hemmo. Kun olet saanut taloni hajalle, sen rauhan rikkonut.

Liisi. Kun Elvi on päättänyt lähteä?

Hemmo. Sen tiedät siis jo?

Liisi. Tiedän.

Hemmo. No, sehän on sinun tekoasi. Sehän on ollut sinun tarkoituksesi? Sehän on ollut sinun hellää huolenpitoasi minusta!

Liisi (katkerasti). Sitä purevaa ivantekoasi minusta! Oo, kuinka sinä kohtelet minua ylimielisesti, Hemmo. Ja kuitenkin: (hellästi) jos sinä tietäisit, jos sinä tietäisit!

Hemmo. Mikä ihmeellinen teeskentelijä! Kyllä minä jo tunnen sinut.

Liisi. Mutta jos et tuntisikaan vielä kylliksi, perinpohjin?

Hemmo. Kyllä, kyllä, kyllä!

Liisi. Älä ole niin varma kuitenkaan! Jos erehdyt? Voithan erehtyä hyvinkin. Kuinkas silloin? Ellet ole vielä likimainkaan sieluni pohjaan nähnyt, kaikkiin sydämmeni sopukkoihin katsonut…

Hemmo. Niin en ainakaan, — siitä olen varma, — niistä enää mitään hyvää löytäisi.

Liisi. Kuinka suurenmoisen mustan hirviön siis tässä edessäsi näet!

Hemmo. Se on oikea sana.

Liisi. Oikean teatterihirviön, jommoisen vain huonot kirjailijat osaavat luoda ja jonka huonot näyttelijät sitte vielä pahemmaksi pilaavat? Niinkö?

Hemmo. Olethan oman kuvasi maalari!

Liisi (on purskahtanut katkeriin nyyhkytyksiin, mutta pidättää ne sisäisellä voimanponnistuksella, naurahtaa kohta kuivasti ja lausuu sitte harvaan syvällä tunteella). Tiedätkös, Hemmo?! Se ei ole ollenkaan hauska olla niin kovin musta. Ei ollenkaan hauska.

Hemmo. Niin että siis pitäisi vähän niinkuin sääliä sinua, vai?

Liisi (jälleen ivallisesti). Varjelkoon! Sehän olisi jo kovin senttimenttaalia, melodraamallista.

Hemmo. Mitäs sitte?

Liisi (hampaiden lomitse). Ivata vain, pilkata, vitsoa, hämmästellä — hellittämättä — oikein kirvelevästi.

Hemmo. Jos olen käsittänyt sinut oikein, niin on sinun menettelysi täällä ollut juuri sentapaista, ehkä vieläkin tunnottomampaa, eikä ainoastaan sanoissa, vaan myöskin teoissa.

Liisi. Niin, niin. Niitä valopilkkuja siinä mustassa kuvassa, niitä sinä et ole huomannut. Niitähän muka ei ole.

Hemmo. En, totta tosiaan, ole huomannut.

Liisi. Mutta tahtoisit ehkä nähdä?

Hemmo. Voisihan tuo olla hauskaa.

Liisi (hyvin vilkkaasti). Hauskaa?! No, sitte —! — Mutta silloin pitää meidän molempien, sinun ja minun, ajatuksissamme palata takaisin viime kesän aikoihin.

Hemmo. Se ei ole hauskaa.

Liisi. Eikö? Sinusta?

Hemmo. Tuskinpa sinustakaan.

Liisi. Kyllä. Se oli elämäni ihanimpia vuosia.

Hemmo. Tokkopahan? Pietarilaiselle, sinuntapaisellesi? Ja täällä maalla, sisämaassa? Kivistön talonpoikaistalossa?

Liisi. Alhon vieressä. Sen isännän parissa.

Hemmo. Vähänpä sinä tarvitsit!

Liisi. Vähän. Ja niin tyytyväinen olin kuitenkin! Paljon siis, paljon!

Hemmo. Suhteellisesti kai vähän entisiin verrattuna?

Liisi. Entisiin?! Tuo kuulostaa niin rumalta, kovin rumalta! Mutta hypätään yli! Tahi annetaan anteeksi mahdollinen sala-ajatus! Puhutaan oloista! Entisistä ajoista! Asioista!

Hemmo. Niistähän et koskaan minulle ole tahtonut puhua.

Liisi. Mutta nyt tahdon. Ja vain sinulle. Kellekään muille en ole niistä koskaan puhunut. Enkä puhu.

Hemmo. Olenpas sitte voittanut luottamuksesi!

Liisi. Niinkuin näet.

Hemmo. Minä kuuntelen.

Liisi. No niin! — Sanalla sanoen: minä tunnustan, ett'en ole koskaan, ennenkuin viime kesänä ensi kerran eläessäni, saanut toiselta tuntea enkä ole itse toista kohtaan tuntenut mitään, jota olin kuullut sanottavan rakkaudeksi.

Hemmo. Anteeksi, jos — —

Liisi. Älä, älä! Minä odotin, minä tiesin sen, että väittäisit vastaan.

Hemmo. Niin teenkin.

Liisi. Mutta annahan minun selittää. Jos minä sanon sinulle, että minä olen erään suomalaisen sotilashenkilön, sanokaamme, ottotyttö, hänen talouttaan hoitaneen palvelijansa kasvattama — tylysti, raa'asti, vitsoin ja tukistuksin, kun kasvatti-isä ei nähnyt, mutta imelän hellästi, teeskennellyn sydämmellisesti, kun hänen silmänsä tahi korvansa sattui valvomaan — ja että minut, kun siihen ikään olin tullut, pantiin yhteen niitä tyttökasvatuslaitoksia, joihin on sulettu kuin luostariin ja joissa, semmoisten edellytysten ohessa, kuin minulla oli oloihin ja luonteeseni nähden, sulkeutuu itseensä. — —

Hemmo. Anteeksi taaskin, jos — —

Liisi (keskeyttää nopeasti). Taaskin arvasin, että väittäisit vastaan.

Hemmo. Tietysti. Kun kaikki sinussa todistaa kaikkia muuta, kuin itseensä sulkeutunutta luonnetta.

Liisi. Niinkuin klounin sydän ei voisi vuotaa verta, vaikka hän kujeillaan yleisöä naurattaa? Ei, ei! Enhän minä toki niin voi teeskennellä. Näkyy kai se kuitenkin toisinaan, mikä pohjalla piilee? Mutta nyt et saa keskeyttää. — Pääsin sitte ulos kasvatuslaitoksesta ja sen ulkomuodon avulla, joka minulla silloin (Hemmo tekee liikkeen) oli, jouduin heti naimisiin. Odota, odota! Minut annettiin, kysymättä mieltäni, ensimäiselle, joka tahtoi minut ottaa. Ja minä menin. Olihan se imartelevaakin monessa suhteessa. Mutta rakkautta, sitä siinä ei ollut. Eikä tullutkaan.

Hemmo. Seitsemään vuoteen?

Liisi. Niihin seitsemään vuoteen, jotka olin naimisissa. Tuo kysymys oli hiukan indiskreetti, epähieno, mutta minä vastaan siihen kuitenkin: ei mieheeni eikä kehenkään muuhun. Näen kyllä, että sitä vähän epäilet, mutta kiirehdin ilmoittamaan, että sotilaspiireissä, ainakin siinä, mihin minä jouduin, rakkaus, semmoinen, joksi minä sen olin kuvitellut, oli vain "flirtiä", kuhertelua, no niin, — miksi en sitä sanoisi? — ehkä välistä vähän enemmänkin, mutta rakkautta se vain ei ollut. Ja sen ohessa korttipeliä, juominkeja, tanssiaisia j.n.e.

Hemmo. Kurimus, joka veti puoleensa.

Liisi. Oli vetää. Mutta silloin kuoli mieheni.

Hemmo. Kuoli?

Liisi. Kuoli, kuoli. Ampui itsensä. Minä kyllä tiedän, mitä tarkoitat, mutta niin se oli. Uhkapelin seurauksia. Ei kyennyt vuorokauden kuluessa hävittämäänsä summaa maksamaan.

Hemmo. Ja sinä olit leski, — vapaa.

Liisi. Niin, varsinkin henkeni puolesta. Sain toimia itsenäisesti, ihan itsenäisesti.

Hemmo. Ja toimit? Laskit ohjakset valloilleen?

Liisi. Hyvin viattomasti. Melkein päinvastoin. Järkeni piti minua aisoissa. Ja sydämmeni ei pitänyt mitään ääntä — Pietarissa. Se nukkui, kuin karhu, talviunensa, — siellä.

Hemmo. Jopa?!

Liisi. Niin, niin, niin. Et usko taaskaan. Vaan niin se on. Mutta sitte muutin viime vuonna kesäksi tänne…

Hemmo. Ja silloin vasta heräsi — sydämmesi?!

Liisi. Niin. Se heräsi.

Hemmo. Ja ensi kerran elämässäsi?!

Liisi. Kuule, Hemmo, minä pyydän sinua: voisitko ehkä tämän ainoan kerran kuunnella minua vakavasti, luottavasti, ilman — ilman — ilman tuota loukkaavan pisteliästä sävyä kysymyksissäsi ja huomautuksissasi?

Hemmo. Koetan.

Liisi. Tarkoitan: varsinkaan, kun nyt puhuessani meidän tuttavuudestamme, minä en laske leikkiä, en, en, en, en. — Sehän on ehkä kummallista ja tietysti voi näyttääkin hyvin kummalliselta, että minun iässäni, niissä oloissa, joissa minä olin elänyt, kun tulin tänne maalle, näihin oloihin, ja tapasin miehen, semmoisen kuin sinä olet, nuoren, suoran, rehdin maanviljelijän, mutta yliopistoon lukeneen miehen, — että voi käydä, niinkuin minun kävi. Mutta kyllä se sittenkin on totta, ettei sydän katso sitä, milloin, missä ja mihin se ilmituleen puhkeaa. No niin! Sen, minkä jo ammoin olet tietänyt, siitä olen varma, sen nyt kuulet suustani. Sillä sinun pitää se saada kuulla. Minä rakastuin, rakastuin sinuun, Hemmo, rakastuin silmittömästi — ensi näkemältä. (Hän on heittänyt kätensä Hemmon kaulaan ja katsoo häntä intohimoisesti silmiin.) Ja rakastan sinua yhä ja yhä vieläkin äärettömästi, äärettömästi, niinkuin vain hellällä, syvällä sydämmeni tulella voin rakastaa.

Hemmo (tahtoo, kääntäen pois päänsä, irroittaa hänen kätensä). Minä en, — — Liisi! — — En tahdo kuulla — —

Liisi (tarttuen kovemmin kiinni). Ei, ei! Älä ota pois käsiäni! Et saa ottaa! Sinun pitää kuulla! Tämä kerta! Miksi käännät pois kasvosi?! Katso minua silmiin, niin uskot sen. Sinun pitää katsoa! Kuuletko?! Kun tämän sinulle sanon, niin ymmärrät kaikki, kaikki. Se selittää sinulle tekoni, menettelyni, kaikki, kaikki, mitä on tapahtunut. Ja silloin annat minulle kaikki anteeksi, unhotat kaikki, säälit, niin, sittenkin säälit minua kaikessa viheliäisyydessäni, kehnoudessani, ilkeydessäni, eikö niin, eikö niin? Ja ehkä lopulta löydät sydämmesi pohjalta (hellästi, painaen päänsä Hemmon rintaa vasten) — minua kohtaan — — (kuin kerjäten) rahtusen — — vaikkapa rahtusenkin vain rakkauttakin — — vielä.

Hemmo (väistellen). Vielä?

Liisi (intomielin). Niin, vielä, vielä! Niinkuin silloin, silloin! Muistatkos?!

Hemmo. Se ei ole totta. Sitä ei ole koskaan ollut.

Liisi. Eikö — koskaan?

Hemmo. Ei koskaan. Yhtä vähän kuin sinullakaan minua kohtaan koskaan mitään semmoista on ollut.

Liisi. Mitäs se sitte olisi ollut?

Hemmo. Tyhjää peliä vain. Niinkuin nytkin.

Liisi. Oikeinko tosissasi puhut näin? Niinkö sitte sen olet käsittänytkin?

Hemmo. Vieläpä paremmin: se on ollut vain kavala juoni, välikappale saavuttaaksesi tarkoituksesi.

Liisi. Joka, muka, on ollut?

Hemmo. Päästä tänne Alhoon hallitsemaan ja vallitsemaan. Nyt sen tiedät.

Liisi. Nyt sen tiedän. Kiitos, että sanoit. No, jos se oli minun tarkoitukseni, jos sellaisena seikkailijattarena vain minua olet pitänyt, niin minkälainen oli silloin sinun menettelysi? Muistelepas! Miksi sitte miltei joka päivä ensin minua milloin kävelemään, milloin soutelemaan, milloin ratsastamaan kanssasi noutamaan tulit?

Hemmo. Siksi että — —

Liisi (keskeyttää nopeasti) — — että se vain minua huvitti, — tietysti! Kohteliaisuudesta vain tahdoit minun mielitekojani tyydyttää. Kiitos! Se oli kauniisti tehty! Kiitos sitte siitäkin, että aina vain silloin tahdoit olla kanssani kahden kesken. Muistathan, muistathan? Kiitos sitte vielä siitäkin, että iltaisin, kun aurinko jo oli painunut järven taa ja harmaa hämärä oli laskeutunut salaperäiseksi, leppoisaksi peitoksi Alhon ja Kivistön maisemain yli, vielä kauan, kauan, kauan, myöhään yöhön, viitsit istua kanssani rannalla venelaiturin penkillä, istua ja haaveksia ja kertoella sydämimesi asioita…

Hemmo. Ja vastata sinun väsymättömään utelemiseesi.

Liisi (kuivasti naurahtaen). Kun en minä, tuhma, osannut olla sinulle vain mykkä seuratoveri! Kun en pyytänyt sinua vaikenemaan, kun puhelit maatilastasi, sen hoidosta ja että se oli emännän tarpeessa, nuoren, rakkaan… Niin, niin. Miks'en käännyttänytkään sinua takaisin, kun aina tarjouduit saattelemaan minua kotia iltamyöhään ja aina tahdoit kulkea tuota oikotietä, pellonpiennarta, rantapuitten suojassa?

Hemmo. Miks'et? Miks'et?

Liisi. Siksi, että uskoin sinunkin todella rakastavan minua, niinkuin minä sinua. Uskoin, sillä semmoinen oli käytöksesi, — kunnes — —

Hemmo. Kunnes olin täydellisesti selvillä sinun pyyteittesi laadusta.

Liisi. Kunnes sinä, — muistathan sen illan? — luulit jo voittaneesi minut, ja silloin pyysit, että vielä istuisimme siellä pientareella muka kuuntelemassa, kuinka ruisrääkkä yksitoikkoisesti pellolla äänteli, ja katselemassa, miten kuu pitkänä hopeavirtana lahden pinnalla kimmelteli. Mitä silloin merkitsi se, mitä minulle aloit korvaan kuiskaella? Ja mitä tarkoittivat hyväilysi, kun vedit minua povellesi ja suutelit hurjasti, hurjasti? Minun seikkailuhaluni tyydyttämistä? Sano!

Hemmo. Sitä ainoata hetkeä, jolloin heikkoudessani olin viettelysi verkkoon langeta, aina vain kammoten, inhoten muistelen.

Liisi. Minun viettelyni?! Hauska kuulla! Vaikka minä voin olla aina ylpeä siitä lujuudesta, että sain sinun himosi purkauksen estetyksi ja etten minä antautunut sinulle silloin. Kumpi meistä voitti silloin? Kenen tunteet olivat syvemmät, voimakkaammat? Ja kenen käytös siis alhaisempi, inhottavampi, loukkaavampi?

Hemmo. Jos sinä käsitit sen asian itsellesi silloin loukkaukseksi, niin minä en käsitä vieläkään, miksi sitte täällä enää uudelleen olet silmäsikään näyttänyt.

Liisi. Niin. Sinä et sitä käsitä, sillä sinä et sitä tiedä, kuinka paljon, kuinka syvästi, kuinka todellisesti minä sinua, Hemmo, sittenkin, kaikesta loukkauksesta, kaikista kärsimyksistä, kaikesta, kaikesta huolimatta, rakastan. Niin, rakastan. (Tarttuu jälleen kiinni Hemmoon.) Ymmärrätkö? Minä en voinut olla tulematta. Minä en voinut elää ilman sinua. En voinut elää saamatta katsoa sinua silmiin, näin, näin, näin…

Hemmo (sysää hänet rajulla liikkeellä luotaan). Mikä käärme sinä olet, kun vieläkin luulet voivasi kiemurrella ympärilläni?! Luuletko todellakin vielä voivasi saada minut uskomaan rakkauteesi kaiken sen jälkeen, mitä täällä nyt olet toimittanut? Sillä ethän toki enää voine väittää tekosi johtuneen rakkaudesta minua kohtaan?

Liisi (intomielin). Kyllä, Hemmo, kyllä. Ei muusta, ei mistään muusta.

Hemmo. Mutta sitte vain loukatusta, halpamaisesta itserakkaudesta, silmittömästä kostonhimosta, joka nyt on näyttäytynyt kaikessa loistossaan.

Liisi. Niinkö? Niinkö?

Hemmo. Niin juuri. Sillä ei todellisesta rakkaudesta tehdä, mitä sinä olet tehnyt. Siitä olen vakuutettu täydellisesti nyt, — nyt, kun vieläkin syvemmälle olen saanut sinun sielusi pohjaan nähdä. Valhetta, kavaluutta siellä vain olen nähnyt nytkin, niinkuin silloin, — ei muuta.

Liisi. Hemmo! Hemmo!

Hemmo. Sen tautta olet sen kohtelun, jonka silloin osaksesi sait, täydellisesti ansainnut. Sillä sinä et ole sen parempi, kuin minkälaisena minä sinua sinä iltana pidin.

Liisi. Vai semmoisena naisena sinä siis minut vain piditkin?! Semmoisena, jonka vain ottaa ja viskaa, kuin rääsyn, jonka on käyttänyt intohimonsa pyyhkeenä?! (Kiristäen hampaitaan, sähisten.) Häpäisijä! Häpäisijä!!

Hemmo. Semmoisena. Ja se näennäinen silloinen lujuutesi, josta kerskasit, ei ole tehnyt sinua ollenkaan paremmaksi silmissäni. Se oli, näetkös, vain ikävä hairahdus sinulle, jota olet kipeästi katunut. Sillä kuka tietää? Jos silloin se onnettomuus, josta minut tahtomattasi lujuudellasi pelastit, olisi tapahtunut, kuka tietää, sanon, etkö sinä nyt olisi emäntänä, vaimonani täällä?!

Liisi (katkerasti). Oo, kuinka sydämmetön minulle olet, Hemmo!

Hemmo. Niin, niin se kävi! Kumpi meistä siis sittenkin silloin voitti? Onnellinen minä, että sinä silloin laskuissasi erehdyit! Mutta sitä erehdystäsi sinä et ole voinut tähän päivään asti sulattaa. Ja siitä johtuvat kaikki sinun tekosi. Sinua saan nyt kiittää siitä, että minä olen tekoni tunnustanut. Ja minä kiitän sinua siitä vilpittömästi. Sillä minä olin tehnyt väärin ja voin nyt tekoni sovittaa. Ja minä tahdon sen sovittaa. Niin. Elvi on nyt päättänyt lähteä, jättää minut, jättää paikkansa toiselle. Sen minä nyt tahdon täyttää. Niin on Elvinkin tahto ja toivottavasti se nyt voikin täyttyä.

Liisi. Ja se on, Hemmo? (Tarttuu epätoivoisasti Hemmon takin rinnukseen.) Mikä se on? Mikä se on?

Hemmo (ottaa Liisiä käsien ranteesta). Ha-ha-ha-ha! Toisaalla, syvemmällä, kuin mitä sinä luulet, ovat minun tunteeni sittenkin. (Väistää Liisin luotaan.)

Liisi (kirkaisten). Haa!! (Heittäytyy sohvaan ja painautuu, kasvot alaspäin sen nurkkaan.)

Hemmo. Ja missä, — sen saat kohta itse kuulla. (Menee peräovelle päin.)

Mikko ja (hänen jälessään) Hilja (tulevat samassa perältä häntä vastaan).

Hemmo. Parahiksi tulitte. Aioin juuri lähteä teitä hakemaan. Käykää, käykää sisään!

Mikko. Onko se totta, isäntä?

Hemmo. Mikä niin, Mikko?

Mikko. Nuori rouva kun kävi pyytämässä, että minä valjastaisin hänelle hevosen ja tulisin kaupunkiin viemään… ja…

Hemmo. Mitäs? Tehkää niinkuin rouva pyysi!

Mikko. Sitähän minä, että onkos se totta, — niinkuin hän sanoi, — että hän lähtee pois?

Hemmo. On, Mikko. Totta se on.

Hilja. Kokonaanko?

Hemmo. Niin, Hilja, kokonaan. Me eroamme nyt, hän ja minä.

Hilja (peittää kasvonsa käsillään). Voih!

Mikko. Ettäkö oikein?

Hemmo. Niin se on päätetty. Ja samalla, Hilja, olen päättänyt, — kuulkaa se nyt tekin, Mikko! — ottaa sinut ja poikamme tänne. Ensin niin — asumaan — ja sitte niinkuin pitää — oikein.

Liisi (hypähtää ylös ja teroittaa kuntoaan).

Hilja. Eihän. Miksikä niin?

Hemmo. Kyllä, kyllä. Puhutaan siitä kohta enemmän. — Menkää te nyt vain, Mikko, ja tehkää mitä rouva pyysi.

Mikko (epäröiden). Jos rouva kuitenkin jäisi?

Hemmo. Ei, ei. Ei se siitä muutu. Kyllä se on varma, — päätetty asia. Menkää nyt vain!

Mikko (poistuu verkalleen).

Hilja. Arvasinhan, että näin tulisi käymään.

Hemmo. Mutta näinhän piti käydä, Hiljaseni.

Hilja. Ja kaikki minun tähteni, minun tekoni tähden!

Hemmo. Kultaseni! Mitä sinä joutavia — —! Minähän se — — Minunhan se on enemmän, kuin sinun. Ja minähän tahdoin, että kaikki tulisi ilmi, meidän rakkautemme suhde, minun väärintekoni ja sinun kärsimyksesi. Näinhän piti lopulta käydä kuitenkin. Ja nyt, kun asia on tällä kannalla, nyt ei ole enää mitään esteitä, ei mitään turhaa luulottelua, ei mitään arkailua itsensä eikä pelkoa ihmisten tähden, nyt voit tulla omakseni kokonaan. Eikö niin, eikö niin, rakas oma Hiljaseni?

Hilja. Minä tunnen kuitenkin, ettei minun omatuntoni saa rauhaa koskaan.

Hemmo. Mitä sinä nyt noin puhut, Hilja?

Hilja. Se tulee minua aina syyttämään.

Hemmo. Mistä sitte nyt?

Hilja. Että minä olen tullut toisen tielle, olen vaimonne syrjäyttänyt, teidät häneltä riistänyt.

Hemmo. Mutta hänhän tietää nyt, että sinä minulle ensin kuuluit. Hänenhän tämä on tahto. Hän tietää, että minäkin sinua rakastan vielä ja kuinka syvästi sinä minua rakastat. Hän tietää nyt sinun uhrautuvaisuutesi ja sen tautta hän tahtoo itse luovuttaa paikkansa sinulle, sen paikan, joka sinulle on kuulunut, jonka sinä olet hylännyt, mutta joka sinulle on tuleva ja joka sinun nyt on otettava vastaan, jos et tahdo minua kokonaan onnettomaksi tehdä. Sillä hän ei jää tänne enää, ei tahdo eikä voi jäädä — sinun tähtesi. Ymmärräthän sen nyt, Hilja: ei voi jäädä — millään ehdoilla. Ethän sinä nyt sitte, sinäkin, tahdo hylätä minua, jättää minua, riistää minulta ainoata onneani? Ethän, ethän, Hiljaseni?

Hilja. Eikö sitte ole mitään muuta neuvoa enää?

Hemmo. Ei, Hilja. Ei mitään. Etkö sinä sitte rakastakaan minua, niinkuin olen luullut? Et, — jos sinäkin nyt — —

Hilja. Tiedättehän itse hyvin, — kuinka.

Hemmo. No niin. Tiedänhän sen. Sinun siis nyt pitää vain suostua — lailliseen oloon, jahka se voidaan järjestää. Miltä tämä muuten näyttäisi? Mitä sinusta voisi luulla? Sehän olisi nyt jo kovin kummallista, — nyt varsinkin.

Hilja. Ymmärränhän sen kyllä. Tiedänhän sen, että te itse aina sitä olette tahtonut.

Hemmo. Ja nyt se on mahdollista.

Hilja. Ja tahtoisinhan minäkin… Olisihan välttämätöntä jollakin lailla…

Hemmo. Niinpä niin, kultaseni. Se on välttämätöntä — meidän ja lapsemme tähden. Eihän se pieni raukka ole syyllinen mihinkään. Miksikä se tehtäisiin onnettomaksi? Sen eteenhän meidän on elettävä. Sille annettava kaikki rakkautemme. Yhdessä, Hilja, yhdessä! (Painaa Hiljaa rintaansa vasten.)

Hilja (heltyen itkemään). Te olette — — te olette —

Hemmo. Mitä? Mitä nyt? Miksi sinä itket? Älä itke, älä!

Hilja. — — liian — — liian hyvä!

Hemmo. Tyytyväinen olen nyt, että voin täyttää velvollisuuteni sinua, kauan kärsinyttä, kohtaan. Se on Sallimuksen tahto.

Selma (tulee vasemmalta). Hemmoseni! Hemmoseni! Niinkö se sittenkin päättyi?

Hemmo. Niin, äiti.

Selma. Elvi laittaa jo välttämättömimmät tavaransa kuntoon lähteäkseen, vaan itkee, itkee taukoamatta.

Hemmo. Hän teki itse päätöksensä ja pysyi siinä.

Selma. Ja sinä et välitä siitä sen enempää? Annat hänen vain lähteä?

Hemmo. Niin, äiti. Niin on paras. Sille ei mahda mitään. Niin täytyy tehdä. Ja tässä on nyt Hilja. Hän jää nyt tänne Elvin sijaan.

Selma. Elvin sijaan?

Hemmo. Niin. Se on meidän yhteinen päätöksemme.

Selma. Poikani! Mitä sinä teet? Niinkö sinä lasket laillisen vaimosi menemään? Sinähän suorastaan ajat pois hänet. Ja olet heti valmis tällä lailla menettelemään: ottamaan toisen ja — kenen? Ja minun tahtoanikaan kysymättä?

Hilja. Voi, hyvä Jumala!

Hemmo (lujasti). Äiti! Nyt en voi menetellä enää toisin. Nyt minun täytyy tehdä näin, vaikka vastoin sinun tahtoasikin.

Selma. Tämänkö surun minulle, vanhalle äidillesi, lopulta sitte kuitenkin valmistat?!

Hilja. Ei, rouva, ei, ei.

Hemmo (Selmalle). Minä olen jo liian paljon sinun tahtoasi noudattanut ja sen kautta rikkonut sydäntäni ja omaatuntoani vastaan. Sinun täytyy minulle nyt antaa anteeksi, että hairahdukseni korjaan tällä lailla, vaikka se sinusta kuinka kipeältä tuntuisikin.

Selma. Viimeiseen asti luotin vielä sinuun ja toivoin, että kaikki päättyisi hyvin. Tulin sinua hakemaan, että vieläkin koettaisit saada Elviä jäämään, tulisit häntä puhuttelemaan ja lohduttamaan. Minä puolestani olenkin jo tehnyt kaiken voitavani ja uskon nyt, että yksi sana, harras pyyntö sinun puoleltasi sittenkin vielä saa hänet taipumaan ja päätöksensä muuttamaan. Onko nyt tämä äitisi viimeinen rukous sinulle, Hemmo, aivan mahdoton, kaikkea merkitystä vailla?

Hilja (Hemmolle). Minäkin pyydän: menkää, tehkää se! Teidän täytyy.

Hemmo. Hilja! Sinäkin! Ja äiti! Tehän nyt revitte sieluni kappaleiksi. Eikö tästä sitte ole mitään pääsyä enää? Mitä on minun tehtävä? Enhän minä voi hänelle mitään sanoa? Sehän oli jo päätetty Elvin kanssa. Ja Hiljan kanssa myös. Niin no! Se on ainoa, mitä voin hänelle sanoa, että Hilja nyt on suostunut tulemaan vaimokseni.

Hilja. Ei, ei…

Selma. Niin: eihän, Hilja kulta?

Hemmo. Kuinka ei? Mitä sinä nyt, Hilja? Vast'ikään juuri olit taipuvainen. Ja sinä, äiti? Miksi taas tahdot repiä, mikä jo on saatu rakennetuksi? Vaan minä en nyt enää salli sitä. Sen tulen sanomaan Elville, että asia Hiljan kanssa nyt on päätetty, — sen, jos tahdotte, muuta en voi sanoa, äiti. Ja sitä, — minä tiedän sen, — ei Elvikään tahdo muutetuksi. Tule! Mennään sitte, äiti, mennään! (Sysää Selmaa edessään vasemmalle.)

Selma. Mennään, mennään! (Menee.)

Hemmo (ovelta). Mutta sinä, Hilja, odota täällä! Minä tulen kohta takaisin. (Menee vasemmalle.)

Hilja (kovassa mielenliikutuksessa, epätoivossaan). Kaikkivaltias Jumala! Mitä on minun tehtävä?! (Aikoo poistua perälle.) Enhän minä voi.

Liisi (juoksee pidättämään häntä). Kuulkaa, odottakaa, Hilja! Isäntähän käski… (Tarttuu Hiljaa kädestä.) Ja sallikaa minun nyt onnitella teitä.

Hilja (kääntyen takaisin). Pilkkaako te, rouva, nyt minusta teette?

Liisi. Onnellinenhan olette, kun pääsette tämän talon emännäksi.

Hilja. Mitenkä voin minä olla onnellinen, kun näen nyt jo, että olen tehnyt kaksi muuta ihmistä täällä onnettomaksi?!

Liisi. Kolme.

Hilja. Kuinka: kolme? Kenen vielä?

Liisi. Minut.

Hilja. Teidät?

Liisi. Niin. Tiedättekös, Hilja? Teille minä voin sen sanoa: noin, kuin äsken teitäkin, hän on minuakin hellinyt, noin hän on minullekin lemmestänsä puhunut, intomielin, tulisesti.

Hilja. Ei ole totta se.

Liisi. On, on, on. Viime kesänä jo. Sitte hän kylmeni minulle. Ja tämä oli nyt vain kiusantekoa minulle. Kiusallaan hän tuon kaiken vain teki silmieni edessä. Sydäntäni raadellakseen vain. Sillä miks'ei hän muuten olisi pyytänyt minua poistumaan, kun noin tahtoi teitä puhutella? Nähkääs: näin onnelliseksi hän on minutkin tehnyt!

Hilja. Nyt tekin vain tahdotte kiusata minua, vielä tuskiani lisätä.

Liisi. Eikä, kun vain silmänne ajoissa avata, että tietäisitte, mikä teilläkin edessänne on. Sillä minäkin olen ollut häntä yhtä lähellä, kuin te. Minäkin olen häntä rakastanut ja rakastan vieläkin yhtä paljon, ehkä enemmänkin, kuin te. Ja minua hän on ennen teitä rakastanut, minulla on ollut hänen ensi lempensä, ja sen tautta hän on minun, minun eikä kenenkään muun.

Hilja. Ei, rouva. Sitä minä en usko. Se ei ole totta. Se ei voi olla totta.

Liisi. Mutta se on kuitenkin niin. Sillä te ette voi häntä rakastaa, niinkuin minä. Minä vaikka kuolisin hänen tähtensä, vaan sitä ette… Sanokaapa, Hilja, voisitteko te kuolla sen henkilön tähden, jota rakastatte? Voisitteko te nyt kuolla hänenkin tähtensä?

Hilja. En ymmärrä, rouva, miksi te tuommoisia kyselette.

Liisi. Siinäpä se on. Mutta minä voisin. Minä voin vaikka heti. (Hypähtää ylös sohvalle ja etsii aseiden joukosta seinältä.)

Hilja (hätääntyen). Rouva! Mitä te teette? Mitä te ai'otte tehdä?!

Liisi. Missä?… Missä?… Minä kyllä näytän… Ei, ei ole… (Kun ei löydä seinältä revolveria, niin hyppää alas ja juoksee kirjoituspöydän luo, josta hakee kiireesti.)

Hilja. Rouva, rouva hyvä!

Liisi (löytää revolverin). Tässä se on! Ja panoksissa — valmiina.

Hilja. Ette saa, ette saa! Minä huudan ihmisiä tänne.

Liisi. Ha-ha-ha! Näenhän minä, ettette te uskaltaisi! Mitä on sitte teidän rakkautenne? Jos häntä rakastatte, niinkuin sanotte, niin tuossa on! (Tarjoo Hiljalle revolverin.) Uskaltakaa nyt! Näyttäkää, että häntä rakastatte enemmän, kuin kaikkea muuta maailmassa! No!

Hilja (peräytyen). Mitä te tarkoitatte, rouva?!

Liisi (kuivasti naurahtaen). Ha-ha-ha! Voi, Hilja raukka! Näenhän minä nyt, kuinka paljon hänen onnestansa ja elämästänsä välitätte. Kuolla sen tähden jota rakastaa, se ei ole vielä mitään, ja sitäkään ette voi. Mutta tappaa se, joka riistää sinulta rakastamasi olennon, ja elää sittenkin rakkautensa tähden, se on jotakin, se on suurta, se on suurenmoista ja sen uskallan minä.

Hilja. Oletteko te hullu?!

Liisi (takertuen kiinni Hiljaan). Ja minä sen teen, minä sen teen! Kuuletteko te, Hilja! Minä — sen — teen.

Hilja. Kyllä. Päästäkää! Päästäkää!

Liisi (Hiljan kaulassa). Sillä hän on minun eikä kenenkään muun. Eikä saa olla. Ei saa olla. Kuuletteko, Hilja? Minä häntä rakastan, vain minä. Ja te ette saa häntä minulta riistää. Minä pyydän, minä rukoilen teitä, Hilja, rakas Hilja! Uskokaa minua! Se on niinkuin olen sanonut. Hän on minun. Miksi te viette minulta kalliimpani, sen, joka on minun, minun, minun eikä kenenkään muun! Miksi te olette kaikki tielläni, tekin? Miksi ette väisty? Miksi ette mene? Lähtekää! Antakaa minulle omani! Antakaa hyvällä, muuten minä hänet otan, niin, minä hänet otan kuitenkin, otan, otan väkisin. Sillä minä tahdon elää, elää hänen kanssansa, elää elämäni ihanimman päivän, uneksia sen suloisimman sydänyön hänen povellansa. Antakaa minunkin elää kerran, kerran vain! Ja sitte kuolla, kuolla hänen kanssansa! Niin, Hilja. Tiedättekö, mitä minä olen päättänyt? Ellen minä tätä toivoani täytetyksi saa, niin kuolkoon sitte hän — ensin.

Hilja. Jumala! Jumala!

Liisi. Ja sitte kuolen minä, — vasta sitte. Sillä miksi kuolisin vain minä? Miksi ampuisin minä itseni? Että toinen hänen saisi? E-hei. Ei koskaan, ei koskaan.

Hilja (painautuu oven pieltä vastaan itkemään). Niinkö sitte tämä päättyy?!!

Liisi. Niin. Muuta pääsyä ei nyt ole enää. Sillä ellen minä tapa sitä, joka on minun tielläni, ja jää rakkauteni tähden elämään ja kärsimään, niin tapan sen, jota rakastan, ja sitte kuolen itse. Se on päätetty. Muuta pääsyä ei ole. Saatte valita, Hilja. Jompi kumpi. Kumpi sitte?

Hilja. Eläkää! Eläkää! Minä menen. Lähden. En tahdo olla teidän tiellänne — en kenenkään — en kenenkään tiellä enää.

Liisi (suutelee häntä rajusti). Kiitos! Kiitos, Hilja! Kiitos!

Hilja (riuhtaisekse nopeasti irti). Päästäkää! — — Minä menen. — Hyvästi!! (Poistuu perälle.)

Liisi (huo'ahtaa ikäänkuin helpotuksesta). Onnistuikohan sittenkin?! (juoksee ikkunan luo.) Ei, ei rantaan. — Pihan poikki — tupaan. — — Raukka! Raukka! — — Vaan — kuka tietää? Ehkä — kuitenkin.

Hemmo (tulee nopeasti vasemmalta). Sinä — yksin? Entä Hilja?

Liisi. Hän meni!

Hemmo. Meni? Minne?

Liisi. En tiedä. Ei sanonut. Luultavasti tupaan — lastansa katsomaan.

Hemmo. Lasta! Niin, niin. Meidän pikku lastamme.

Liisi. Joka siis nyt jää tänne äitinsä kanssa, niinkö? Vai?

Hemmo. Niin jäävät.

Liisi. Ja Elvi?

Hemmo. Hän lähtee. Niinkuin oli päätetty. Ja nyt voin sinuakin kiittää, Liisi. (Ojentaa hänelle molemmat kätensä.) Hyvästiksi myöskin.

Liisi. Tokkopahan vielä?

Hemmo. Olethan asettanut kaikki kuntoon nyt. Johan täällä alkaa kaikki olla järjestyksessä taas. Anna siis kätesi minulle, että saan puristaa niitä vielä viimeisen kerran!

Liisi (joka on koettanut salaa pitää revolveria selkänsä takana, piiloittaa sen nopeasti taskuunsa ja asettuu uhmailevaan asentoon, kädet selän takana, Hemmon eteen.) Jospa ei kaikki vieläkään olisi valmista?!

Hemmo (hätääntyen). Mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä teit täällä yksin? (Alkaa hakea pöydältä revolveria.) Mitä? Sinä olet ottanut revolverini. Missä se on? Sinä olet ottanut. Sinä pidit sitä, sinä piiloitit sen äsken. Anna tänne se! Anna se heti paikalla tänne! (Tarttuu Liisin käsiin ja vaatii niitä näyttämään.) Näytä kätesi!

Liisi (kiemurrellen, vastustellen). Anna minun olla! Minulla ei sitä ole. No! Katso sitte! (Näyttää molempia tyhjiä käsiään.) Näethän!

Hemmo. Sinä valehtelet. Se on sinulla. Mitä sinä teet sillä? Mitä sinä aiot tehdä?

Liisi. Minä kai saan itselleni tehdä mitä tahdon. Se on minun asiani.

Hemmo. Sinähän raivoat. Olet hullu ihan. Anna tänne se paikalla! (Yrittää jälleen käydä Liisin kimppuun.)

Liisi. Anna minun pitää se! Anna minun pitää se, Hemmo! Minä tarvitsen sen. Tarvitsenhan sen, kun täältä lähden. Minunhan nyt pitää täältä lähteä. Sinähän sen sanoit. Sinähän käsket minun lähtemään. Sinähän ajat minut pellolle, kuin koiran, pahemmin kuin koiran. Hemmo! Hemmo!

Hemmo. Mutta, taivaan nimessä, ole toki järkevä! Mitä hyötyä tästä lähtee? Olethan jo tarpeeksi kääntänyt taloni mullin mallin. (Ulkoa kuuluu rattaiden ajoa portaiden eteen.) Kas tuossa on jo hevonenkin valmis Elvin lähteä. Voithan olla tyytyväinen siihenkin jo, mitä nyt on tapahtunut. Pyydän sinua siis kauniisti, ystävän tavoin, jos niin tahdot: lopeta, lopeta jo! Jätä ilveesi! Liisi! Liisi!

Selma (tulee perältä, itkien). Nyt hän lähtee. Nyt Elvi lähtee. Etkö edes tule saattamaan, Hemmo? Ja sinä, Liisi? Mikä teillä on? Mitä te täällä teette? Tulkaa! Vaan missä Mikko on? Minne hän on mennyt?

Hemmo. Ulkona kai. Hevosen luona.

Selma. Ei ollut, ei.

Liisi (katsoen ikkunaan). Tuolta hän juoksee tännepäin, tuvasta.

Mikon (ääni ulkoa). Tulkaa, hyvät ihmiset! Apuun! Auttakaa! Auttakaa!

Hemmo. Mitä hän huutaa?

Selma. Mitä on tapahtunut?

Hemmo. Apua?! Mitä! (Aikoo mennä perälle).

Mikko (rientää samassa kauhistuneena sisään).

Elvi (puettuna matkapukuun tulee hänen jälessään, myöskin aivan pelästyneenä). Voi, Jumala!

Mikko. Hilja on hirttäytynyt! Oma Hiljani hirttäytynyt!

Hemmo, Liisi ja. Selma. Hirttäytynyt!!! (Kaikki, paitsi Liisi, osoittavat kasvoissaan surua ja kauhistusta.)

Hemmo. Missä? Milloin?

Mikko (nopeasti). Tupakamarin pellinnyöriin. Kuulin lapsen itkevän, juoksin katsomaan, ei ollut Hiljaa tuvassa, etsin, löysin riippumasta.

Hemmo. Joko kauan, joko kauan?

Mikko. En tiedä. Tulkaa! Apuun! (Rientää ulos.)

Hemmo. Mennään! Joutuun! (Seuraa Mikkoa.)

Selma. Voi, hyvä Jumala! Se siitä tuli.

Liisi (itsekseen puolikovaan). Niinkö se kävi?!

Elvi. Ja minkä tähden sitte nyt?!

Selma. Kuka hänet tietää?! Hilja raukka!

Elvi. Eihän se ole minun syyni. Enhän minä sitä tahtonut — sillä lailla. Voi, äiti, äiti!

Selma. Rauhoitu, kultani! Ethän sinä… Päinvastoin. (Vilkaisten ikkunaan.) Kas tuossa he kantavat hänet pihalle. Minä menen myöskin auttamaan.

Elvi. Ehkä hän sitte vielä virkookin.

Selma. Ehkä — niin — toivotaan. Tulkaa tekin, tulkaa! (Rientää perälle.)

Liisi (joka koko ajan jännitetyin mielin, seisoen yhdellä kohtaa, on seurannut tapahtumia, heittäytyy sohvan nurkkaan ja kääntää kasvonsa seinään päin.) Ei, ei, ei. Minä en voi nähdä kuollutta, en. Mene sinä, Elvi, mene, jos tahdot. Minä en mene.

Elvi (seisoen kirjoituspöydän luona ja pelokkaasti katsoen silloin tällöin ulos). Tuossa hän on tuvan oven edessä nurmella. Nuora on hänen kaulastaan leikattu pois.

Liisi (kuin itsekseen kuiskaten). Nurmella… Leikattu pois! (Väliaika.)

Elvi. Mutta hän ei hievahda…

Liisi (kuin äsken). Ei hievahda! (Väliaika.)

Elvi. Hemmo koettaa yhä toinnuttaa.

Liisi (kuin äsken). Toinnuttaa! (Väliaika.)

Elvi (kirkaisten). Voi, kuinka siniset kasvot ovat! Ihan siniset! (Vaipuu, kasvot käsiin peitettyinä, tuolille kirjoituspöydän ääreen.)

Liisi (huo'ahtaen kuin helpotuksesta). Siniset — — kasvot! — — (Hän heittää käsivartensa päänsä alle ja oikaisekse sohvalle suoraksi).

(Pitkähkö väliaika. Ulkoa kuuluu levotonta, äänekästä puhelua.)

Selma (tulee sitte itkien sisään perältä). Myöhäistä! Myöhäistä! Ei siinä auta enää mikään.

Elvi. Eikö mikään enää?

Selma. Ei, ei, ei.

Liisi (ikäänkuin itsekseen, puolikovaan). Ei!

Hemmo (palaa kovasti nyyhkyttäen). Kuollut! Kuollut!

Liisi (kuultuaan Hemmon äänen hypähtää ylös ja kuiskaa). Kuollut!

Hemmo (kävellen edestakaisin huoneessa). Hilja, Hiljani! Kuollut! Poissa! Nyt kun hänet sain. Nyt kun häntä tarvitsin.

Selma (lähestyen Hemmoa). Hemmo! Poikani!

Hemmo (äitinsä kaulassa). Voi, äiti, äiti! Kaikki on minulta nyt poissa. Nyt ei minulla ole mitään enää.

Selma. On, Hemmo, on. Ajattelehan vielä! Me, minä ja… ja… lapsesikin.

Hemmo. Niin. Lapseni. Onhan se. Senhän unhotin. Pikku poikani, meidän pikku poikamme. Sehän on jälellä. Senhän sain kuitenkin pitää.

Elvi. Hemmo! Saanko minä puhua? Uskallanko minä…? Minä tahtoisin pyytää — —

Hemmo. Mitä niin?

Elvi (hellästi, kyynelsilmin). Minä pyytäisin… Näetkös! Nythän asia on kokonaan muuttunut — tämän onnettomuuden kautta. Niin. Jos minä nyt — — — jos sinä sittenkin — — — tahtoisit — — Tiedäthän, että minä aina olen sinua ra… rakastanut — — Minä tahdon nyt koettaa — — unhottaa — — Nyt sen ehkä voi — — jos sinä — — tahdot pitää — — huolit minusta, — — niin otetaan — — lapsesi… Minä tahdon sitä hoitaa… kasvattaa… olla sen äiti…

Hemmo. Elvi! Elvi! — —

Elvi. Niin. Jäädä… jäädä… tänne… vaimoksesi.

Selma. Niin, Hemmo, niin. Nythän ei ole mitään esteitä enää tiellä. Pitäähän sitä nyt.

Elvi. Jos sinä luulet, että se on mahdollista, niin minä koetan kaikki. Jos se on mahdollista…?

Hemmo (kuin ajatuksissaan). Niin… koetetaan… Voihan… Ehkä se on mahdollista… nyt.

Liisi (asettuen heidän väliinsä). Mutta se ei ole mahdollista.

Hemmo. Mitä? Kuinka? Mitä sinä?…

Liisi. Sillä minä aion ottaa sen pojan ja kasvattaa sen, olla sen äiti. Minä eikä kukaan muu. Sillä…

Hemmo. Millä oikeudella sinä…?

Liisi. Sillä minulle Hilja sen jätti. Minulle hän luovutti paikkansa. Minulle hän tiesi sen kuuluvan, kun hirtti itsensä.

  Elvi. Taivaan Jumala! | Yhtä aikaa.
  Selma. Liisi hyvä! |

Hemmo (sysäten Liisin syrjään). Raivotar! Mieletön! Sinä hänet siis sait itsemurhan tekemään? Sinun on tämä kamala teko!

Liisi. Sitte tapan minä vielä senkin, joka nyt uskaltaa tielleni tulla. (On ottanut taskustaan esille revolverin ja aikoo ojentaa sen Elviä kohti.)

Hemmo (tarttuen samassa Liisin käteen, vääntää irti revolverin ja paiskaa Liisin maahan). Vai semmoinen sinä olet! Hullu! Hullu!

Elvi ja Selma (huudahtavat kauhuissaan. Elvi painautuu tuolin taakse. Selma juoksee perälle ja aukaisee oven).

Liisi (taisteltuaan Hemmon kanssa, masentuneena maassa). Saitkos sen sittenkin?! Voititkos sittenkin?!

Mikko (on Selman avatessa ovea, ilmestynyt kynnykselle).

Selma. Auttakaa, Mikko, auttakaa! Hän murhaa, hän tahtoo tappaa meidät kaikki.

Hemmo. Ei tarvita apua. Tässä on ase. Nyt sen näitte. Tuossa tuo on syypää kaikkeen. Peto, peto hän on, vaan ei ihminen.

Elvi. Hemmo! Sinä pelastit minut.

Selma. Jumalan kiitos, Hemmo!

Mikko (kuin itsekseen). Onko se sitte ollut mahdollista…?

Elvi. Rakas Hemmo! Sano nyt! Vastaa nyt! Voinko minä nyt jäädä?

Hemmo. Voit, Elvi. Nyt. Nyt se on mahdollista. Koetetaan nyt elää taas. (Painaa Elviä poveaan vastaan.) (Sitte Mikolle.) Niin, Mikko hyvä! Näin täällä on käynyt. Me olemme kaikki olleet suuressa onnettomuudessa mukana. Te olette Hiljanne kadottanut, kultaisen sydämmen. Häntä säälimme, suremme yhdessä. Mutta meillä on muisto häneltä, — lapsi. Sen olemme me, vaimoni ja minä, päättäneet nyt ottaa tänne kasvatettavaksemme. Teillähän ei voi olla mitään sitä vastaan? Ja tekin voitte asua täällä. Tahi, jos niin tahdotte, jäätte niinkuin ennenkin Takamaalle. Tekin olette meidän omamme nyt. (Puristaa Mikon kättä.)

Elvi. Niin, Mikko, niin!

Mikko. Nuori rouva siis jää?

Hemmo. Nyt hän jää. | Elvi. Minä jään. | Yhtä aikaa. Selma. Hän jää. Hän jää. |

Mikko. Hevonen siis joutaa…?

Hemmo. Hevonen on valmis — rouva Blomille.

Liisi (joka sillä välin on noussut polvilleen ja on ollut kyykistyneenä tuolin käsinojaa vastaan, nousee kalpeana ylös verkalleen). Hevonen — valmis — rouva Blomille?!

Hemmo. Jos hän tahtoo lähteä täältä sillä lailla pois… palaamatta koskaan enää. Taikka on se valmis noutamaan nimismiestä, jos rouva Blom mieluummin tahtoo tulla murhayrityksestä vangittavaksi. Hän saa itse valita.

Liisi. Saa valita?!

Hemmo. Muuta vaalia ei ole.

Liisi. On. Jos saan takaisin tuon (osottaa revolveria), minkä minulta otit.

Hemmo (revolveri kädessä). Tämän?! Sinun käsiisi en usko sitä koskaan.

Liisi. Itseäni varten, Hemmo! Minä pyydän: — muistiksi — matkalle! Kun nyt lähden — kokonaan.

Selma ja Elvi. Liisi! Liisi.

Hemmo (pitäen asetta korkealla kädessään). Tämän tarvitsemme tästä päivästä muistiksi me, Elvi ja minä. Sinä et täältä mitään muistia tarvitse etkä saa. (Avaten peräoven.) Mikko on hyvä ja saattaa rouvan kotia ensin. Sitte pidetään huoli kaikesta muusta..

Liisi. Täällä minulla nyt sitte ei ole enää mitään tekemistä. (Lyö suonenvedontapaisesti puristetun nyrkkinsä sydäntään vasten ja huudahtaa tukehtuvalla, särkyneellä äänellä.) Ah! — — Ah! (Hoippuu ulos.)

Mikko (seuraa).

Elvi ja Selma (heittäytyvät) Hemmon (kaulaan).

Esirippu.

LOPPU.

Helsingissä, Helmikuussa 1909.