AISOPOKSEN SATUJA

56 eläintarinaa

Suomentanut

Werner Anttila

Lasten oma kirjasto 1

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

Susi ja karitsa
Karju ja aasi
Koira ja varjo
Kissa ja kukko
Jalopeura, karhu ja kettu
Apina ja kettu
Sika ja susi
Susi ja kurki
Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri
Vanha jalopeura
Kettu ja korppi
Paimenpoika
Sairas hirvi
Jalopeura ja hiiri
Onneton avioliitto
Sammakot kuningasta haluamassa
Haukka, sammakko ja hiiri
Kotka ja kettu
Häijy koira.
Kettu ja haikara
Jänikset ja sammakot
Koira ja susi
Hirvi katselemassa veteen
Härkä ja sammakko
Hevonen ja jalopeura
Hevonen ja aasi
Kettu ja sairas jalopeura
Hirvi ja hevonen
Leopardi ja kettu
Tonnokala ja pyöriäinen
Pillinpuhaltaja ja kalat
Hevonen ja kuormitettu aasi
Hännätön kettu
Jänis ja kilpikonna
Jalopeura ja kettu
Hirvi ja kauris
Kotka ja varis
Aasi, jalopeura ja kukko
Kilpikonna ja kotka
Apina ja pyöriäinen
Kettu ja naamio
Hupsu kameli
Kissa ja hiiret
Kissa ja kettu
Jalopeura, aasi ja kettu
Kettu ja susi
Susi ja jalopeura
Jalopeura ja muut pedot
Kukko ja kettu
Karhu ja mehiläiset
Kettu ja apina
Koira hinkalossa
Kaupustelijan aasi
Aasi, kettu ja jalopeura
Kettu ja pihlajanmarjat
Hiirien kokous

SUSI JA KARITSA

Olipa kerran susi latkimassa vettä puron rannasta ja äkkäsi karitsan, joka samaan aikaan polskutteli purossa hyvän matkan päässä alempana. Mutta heti kun susi oli iskenyt silmänsä tähän saaliiseen, hyökkäsi se sinne suu auki. »Kuuleppas, vintiö», ärjäisi susi, »kuinka sinä uskallat tulla sekoittamaan minun juomavettäni?» »En tosiaankaan», vastasi karitsaparka, »osannut arvata, että teidän vetenne pilaantuisi noin kaukana täältä, kun puro virtaa alaspäin». »No no», sanoi susi, »sinä et kai lakkaa viisastelemasta, ennenkuin turkkisi on kiskottu nurinpäin korviesi yli, niinkuin isällesikin kävi puoli vuotta takaperin, sillä isäsi pärpätti samalla ilkeällä tavalla; tottahan sen muistat, miekkonen». »Uskokaa minua, herra», virkkoi viaton karitsa pelosta vavisten, »minä en silloin vielä ollut tullut maailmaan». »Voi sinua kelvotonta», huusi susi, »eikö sinulla ole häpyä eikä omaatuntoa? Mutta koko sinun rodussasi onkin pelkkää vihaa minun sukuani vastaan, ja kun kohtalo on näin sopivasti toimittanut meidät yhteen, saat sinä maksaa muutamista esi-isiesi synneistä, ennenkuin eroamme.» Ja sitten susi muitta mutkitta karkasi kiinni onnettoman, avuttoman karitsan kurkkuun ja repi uhrinsa kappaleiksi.

Sentähden sanotaan: »Kyllä susi syitä löytää, kun mieli lampaanlihaa tekee.»

KARJU JA AASI

Kerran aasi yltyi niin julkeaksi, että ratkesi irvistelemään ja kiljumaan karjulle vasten turpaa. Karju alkoi ensin näytellä torahampaitaan, kun piti niellä moinen loukkaus, mutta sitten se keksi ja sanoi: »Sama se, räyhää vain ja ole lisäksi aasi. Pane muuten mieleesi, että raatosi pelastuu vain luonteesi kehnouden takia.»

KOIRA JA VARJO

Ollessaan juuri menossa puron poikki, hyvä lihapala suussa, koira oli näkevinään veden alla toisen koiran, joka oli samassa puuhassa. Sen mieleen ei johtunut, että siellä oli vain sen oma kuva. Ahneudessaan se tahtoi ryöstää toiselta koiralta lihapalan, syöksyi hampaat irvissä päistikkaa veteen ja menetti omankin palansa.

KISSA JA KUKKO

Kukolla oli kerran niin surkea kohtalo, että se joutui kissan kynsiin. Jo kuukauden verran oli mirrin tehnyt mieli päästä siihen käsiksi, mutta se ei kehdannut riidellä ilman mitään näennäistä syytä. »Kuuleppa, herraseni», sanoi mirri, »mitä ihmettä sinä mekastat ja kieut öisin, niin ettei likelläsi voi nukkua?» »Voi voi», selitti kukko, »minähän herätän vain silloin, kun pitää jo nousta ja lähteä työhön». »Vai niin», tuumi mirri, kyselemättä sen enempää; »nyt sattuu olemaan minun aamiaisaikani, eivätkä kissat elä tyhjillä sanoilla.» Sitten mirri raapaisi kukkoa kynnellään ja teki niin lopun sekä kukosta että jutusta.

JALOPEURA, KARHU JA KETTU

Jalopeura ja karhu olivat kerran yhdessä tavoittaneet peuran ja riitelivät nyt kynsin ja hampain, kumpi saisi viedä saaliin mukanaan. Siitä tuli kova kamppailu, kunnes molemmat uupuneina hellittivät otteensa henkäistäkseen. Mutta silloin osui kettu retkillään sinne ja huomattuaan, kuinka oli riitelijöiden laita, sieppasi peuran omiksi tarpeikseen ja sitten nokkelasti vilisti tiehensä. Jalopeura ja karhu näkivät kyllä tämän tempun, mutta eivät jaksaneet ensi hädässä nousta sitä estämään. Niinpä ei auttanut muu kuin mietiskellä tähän tapaan: Tässä me olemme raastaneet toisiamme selvittääksemme, kummalle saalis jäisi, kunnes tuo kirottu kettu rosvosi sen meiltä molemmilta.

APINA JA KETTU

Apinasta tuntui monella tavalla kiusalliselta olla hännätön. Niinpä se meni vihdoin ketun luo, jolla oli pitkä, tuuhea häntä, ja pyysi edes pikku palaa korjatakseen sillä alastomuuttaan. »Sillä», sanoi apina, »liikeneehän sinulta meille molemmille, ja mitä sinäkään teet enemmällä kuin tarvitset?» »Jopa nyt jotakin», vastasi kettu; »olkoon enemmän tai vähemmän, mutta karvaakaan siitä et saa, sillä paina mieleesi, ettei ketun häntää sentään ole tehty apinan takapuolta varten.»

SIKA JA SUSI

Kerran tuli susi emäsian luo, joka aikoi juuri laskeutua levolle, ja tarjoutui varsin ystävällisesti pitämään huolta pikku porsaista. Sika kiitti yhtä herttaisesti näin suuresta suopeudesta ja lausui sen toivomuksen, että susi hyväntahtoisesti pysyisi hieman loitommalla ja tekisi tuon kelpo palveluksen vasta matkan päässä.

SUSI JA KURKI

Susi oli saanut kurkkuunsa luunsirun eikä voinut keksiä, että mikään muu välikappale olisi sopivampi sitä kiskomaan ulos kuin kurjen nokka. Niinpä se meni pyytämään kurjen apua ja lupasi vaivoista varsin runsaan palkkion. Kurki tekikin sudelle hyvän palveluksen, nokki luun esille kurkusta ja sitten vaati, mitä oli luvattu. »Hohhoh, kuinka hävytön sinä olet!» tiuskaisi susi; »pistät pääsi suden kitaan ja sitten, vaikka saat sen eheänä takaisin, puhut vielä eri palkkiosta! Etkö sinä käsitä, että kun sinulla on pääsi tallella, se jo riittää hyväksikin maksuksi avustasi?»

MAALAISHIIRI JA KAUPUNKILAISHIIRI

Vanhan tarinan mukaan oli maalaishiiri kerran kutsunut kaupunkilaisen siskonsa maalaispitoihin ja hankkinut kestitykseksi kaikkea, mitä siellä päin oli saatavissa: homehtuneita leivänkuoria, juustonmuruja, eltaantuneita puuronjätteitä, pilaantunutta sianlihaa ja muuta semmoista. Mutta kaupunkilaishiiri oli niin hyvin kasvatettu, että tekeytyi kaikkeen tyytyväiseksi, virkkaen kuitenkin lopuksi: »Siskoseni, miksi viitsit olla näin kurjassa tilassa, vaikka voisit olla onnellinen? Miksi tahdot elää kituuttaa tällaisessa autiossa paikassa ja ihan kuolla nälkään? Eihän sinun tarvitsisi muuta kuin tulla minun kanssani kaupunkiin. Siellä saisit nauttia maailman ihanuuksista, mitä ikinä sydämesi osaisi haluta.» Tällaista houkutusta maalaishiiri ei kyennyt vastustamaan. Niinpä hiiret lähtivät yhdessä sipsuttamaan ja puoliyön tienoissa saapuivat perille. Kaupunkilaishiiri näytti ystävälleen aitan, ruokasäiliön, keittiön ja muut sopet, jonne sen oli tapa kerätä varastoa, ja sitten opasti sen ruokasaliin, missä vielä oli pöydällä runsaita tähteitä äskeisestä herkullisesta illallisesta. Maalaiselle tarjottiin nyt, mikä olisi sen mielestä parasta, ja molemmat kapusivat samettiselle pielukselle yhdessä syömään herkkua. Kun maalaistollikko ei ikinä ollut nähnyt tai kuullut, että maailma voi olla näin ihana, siunasi se mielessään olojensa muutosta, mutta silloinpa pahaksi onneksi ovi temmattiin äkkiä auki, ja sieltä ryntäsi sisään joukko mekastavia renkejä ja piikoja ja koiria. Nyt tuli hiirille kova hätä, kuinka pelastaisivat nahkansa. Pahemmassa pulassa oli vieras, joka ei ollut ennen joutunut tällaiseen leikkiin. Mutta sen onnistui kuitenkin pujahtaa nurkkaan, ja siellä se makasi läähättäen ja kauhusta vavisten, kunnes seurue meni tiehensä. Kun salissa sitten taas oli rauha, sanoi se: »Kuuleppa, hieno siskoni, jos täällä kaupungissa huhdotaan tällä tavalla, niin mieleni tekee päästä takaisin maalle, syömään vaikka homehtunutta juustoa; sillä paljoa mieluummin nakertelen pikku kolossani kuivia leivänkuoriakin, jollei tarvitse pelätä mitään vaaraa, kuin olisin koko maailman emäntä ja korvissani aina humisisi hätä ja riivattu melu.»

VANHA JALOPEURA

Jalopeura oli nuoruutensa ja voimansa päivinä ollut kovin väkivaltainen ja julma, mutta vihdoin tuli vanhuus, joka teki siitä heikon ja raihnaisen, jopa niin surkean, että kaikki uskalsivat sitä halveksia. Metsän muut pedot ja elukat kävivät kuin yhteisestä päätöksestä sen kimppuun, mikä röyhkeänä, mikä kostaakseen, mikä minkin tekosyyn vuoksi. Silloin jalopeura oli todellakin viheliäisessä tilassa, mutta tässä kurjuudessa ei mikään niin kipeästi koskenut sen sydämeen kuin se, että aasikin potkaisi sitä kalloon.

KETTU JA KORPPI

Kettu äkkäsi puun oksalla korpin, jolla oli nokassaan jokin herkkupala, ja silloin ketulle herahti vesi kielelle, mutta kuinka saisi tuon palan puijatuksi korpilta, siinä oli pulma. »Ah, sinä siunattu lintu!» huusi kettu, »jumalten ja ihmisten ilo!» Sitten kettu ylisteli korpin suloutta, höyhenten kauneutta, ihmeellistä ennustustaitoa ja muita ansioita. »Ja jos», jatkoi kettu, »äänesi vastaa mainioita ominaisuuksiasi, ei itse aurinkokaan voi näyttää maailmalle sinun vertaistasi olentoa.» Tämä suunnaton imartelu pani korpin heti avaamaan kitansa niin leveäksi kuin suinkin, sillä se tahtoi ketulle antaa näytteen laulutaidostaan. Mutta samalla kun nokka aukeni, putosi maahan korpin aamiaispala, jonka kettu ahmaisi suuhunsa. Sitten kettu pyysi korppia muistelemaan, että mitä tahansa oli äsken puhuttu korpin kauneudesta, ei kuitenkaan ollut lausuttu halaistua sanaa järjenlahjoista.

PAIMENPOIKA

Paimenpoika oli alkanut kujeilla sillä tempulla, että huuteli »Susi, susi!» vaikkei ollut mitään hätää, saadakseen kylän ihmiset narratuiksi juoksemaan laitumelle. Hän oli tällä valheellisella hälytyksellä puijannut niin monta kertaa, ettei kukaan enää ottanut häntä uskoakseen, kun hän viimein tarkoitti totta, ja niin sudet hyökkäsivät lauman kimppuun ja raatelivat lampaita mielin määrin.

SAIRAS HIRVI

Hirvi makasi sairaana laidunmaansa rauhallisessa sopessa. Tuttavat kävivät suurin joukoin tiedustamassa sen vointia, mutta kukin niistä sieppasi palan siitä ravinnosta, jota oli tuotu hirven syötäväksi. Ja lopulta kävi niin, että hirvi heitti henkensä, ei taudin takia, vaan ruuan puutteesta.

JALOPEURA JA HIIRI

Metsästä kuului hirveätä kiljuntaa, ja hiiri juoksi heti katsomaan, mikä oli hätänä. Jopa nyt jotakin: isoon verkkoon oli kietoutunut jalopeura! Tuosta johtui hiiren mieleen, kuinka se itse oli muutamia päiviä takaperin joutunut niin ylevämielisen jalopeuran käpälän alle, että oli saanut luvan livistää ehein nahoin tiehensä. Lähemmin tarkasteltuaan hiiri huomasi, että pinteeseen oli jäänyt juuri sama jalopeura, ja ryhtyi kohta nakertamaan poikki verkon lankoja. Eikä kestänytkään kauan, kunnes jalopeura vuorostaan sai kiittää pikku hiirtä pelastuksestaan.

ONNETON AVIOLIITTO

Jalopeura oli takertunut lujaan verkkoon ja pyysi paikalle osunutta hiirtä auttamaan, luvaten olla koskaan unohtamatta tätä hyvää työtä. Hiiri nakersikin verkkoon niin ison aukon, että metsän kuninkaan sopi kömpiä siitä vapauteen, mutta pyysi palkkiokseen päästä naimisiin jalopeuran tyttären kanssa. Pelastuksesta kiitollisena toinen suostui mihin tahansa, mutta sitten kävi niin onnettomasti, että kun häät oli vietetty ja pariskunta saapui uuteen kotiinsa, morsian vahingossa painoi käpälällä miestänsä, joka oitis musertui kuoliaaksi.

SAMMAKOT KUNINGASTA HALUAMASSA

Ennen muinoin, kun sammakot elelivät vallattomina ja vapaina järvissä ja viimein kyllästyivät olemaan vailla hallitusta, johtui niiden mieleen pyytää Jupiterilta kuningasta siinä tarkoituksessa, että tehtäisiin edes jotakin eroa hyvän ja pahan välillä, noudattamalla joitakin kohtuullisia sääntöjä ja keinoja palkitsemisessa ja rankaisemisessa. Jupiter tiesi hyvinkin, kuinka turhamielisiä ne olivat, ja paiskasi niille taivaasta hallitsijaksi ison pölkyn. Kun se mäiskähti veteen, säikähti sammakoiden koko lauma niin, että kiireimmiten lymysi mutaan. Tämä hirveä pelko piti niitä alallaan jonkun aikaa, mutta vihdoin muuan sammakko, muita rohkeampi, pisti esille päänsä ja katseli ympärilleen, kuinka uusi kuningas jaksoi. Sitten se kutsui alamaistoverinsa koolle ja selitti, kuinka oli asian laita. Entisen kauhun sijalle tuli nyt julkeus ja kapina, ja sammakot häpäisivät pölkkykuningastaan niin, että kapusivat sen selkään. »Tämä kuningas», sanottiin, »on liian laimea; pitääpä pyytää Jupiteria lähettämään toinen.» Näin tapahtuikin, mutta kertojat ovat eri mieltä siitä, annettiinko sammakoille haikara vai käärme. Kumpi tahansa se oli, se ainakin on varmaa, että uusi kuningas ei antanut niiden pitää vapauttaan eikä omaisuuttaan, vaan otti alamaiset saaliikseen. Lopulta kävi tila niin tukalaksi, että sammakot lähettivät Merkuriuksen vielä kerran pyytämään Jupiterilta uutta kuningasta, mutta vastaus oli tällainen: »Niiden, jotka eivät tyydy hyviin oloihinsa, täytyy kärsiä, jos asiat menevätkin hullusti, ja parempi on pysyä alallaan kuin umpimähkään rehkiä omaksi tuhokseen.»

HAUKKA, SAMMAKKO JA HIIRI

Kerran puhkesi verinen riita sammakoiden ja hiirten välillä siitä, kummat saisivat olla laajan rämeen hallitsijoina. Ja kun kaksi niiden parasta urhoa sohi toisiaan miekoilla, painui taivaalta, taistelun juuri ollessa kuumimmillaan, haukka niiden niskaan ja koppasi ne molemmat lopettaakseen temmellyksen. Sen siitä saa.

KOTKA JA KETTU

Olipa kerran kotka ja kettu, jotka tekivät sellaisen sopimuksen, että tästedes oltaisiin mainion hyviä naapuruksia ja ystävyksiä. Toinen asettui pensaiden tiheikköön, toinen kyhäsi kotinsa läheiseen puuhun. Sitten kettu sattui eräänä päivänä lähtemään retkelle, kun piti hankkia muonaa, ja kotka hyökkäsi ystävänsä pesään ja vei sieltä kynsissään koko liudan penikoita. Kettu ehti kyllä ajoissa takaisin nähdäkseen kotkan lentää liihoittavan saaliineen ja purki kidastaan kirouksia, mutta eihän rosvoa voinut yrittääkään tavoittaa. Pian senjälkeen kettu oli juuri uhraamassa vuohta, kun sama kotka lehahti korkeudesta alttarille sieppaamaan lihanpalan, jonka se veikin poikasilleen, mutta sen kynsiin oli kai tarttunut jokin kekäle, sillä kotkan pesä syttyi tuleen. Nuoret kotkat eivät vielä olleet kasvaneet niin suuriksi, että olisivat tulleet omin neuvoin toimeen. Niinpä ne sätkytellessään ja reuhtoessaan pelastuakseen liekistä tupertuivat puoliksi paistuneina oikopäätä alas puun juurelle, missä kettu kita ammollaan tarkkasi tapausten kulkua. Vihdoin siis kettu sai tyydyttää kostonhimonsa ahmimalla vihollisensa lapset ihan niiden emon silmien edessä.

HÄIJY KOIRA

Kerran oli varsin kelpo talonkoira, mutta niin vaarallisen häijy vieraille, että sen isäntä sitoi sille kaulaan puupölkyn estääkseen sitä syöksymästä esille ja puremasta ihmisiä. Koiran mielestä tämä pölkky oli erikoinen merkki isännän suosiosta, kunnes muuan sen toveri paljasti erehdyksen. »Sinäpä olet ihan väärällä tolalla», sanoi toveri, »kun pidät tuota koristeena tai kunnioituksen osoituksena, sillä oikeastaan se ei ole muuta kuin häpeäpaalu, johon sinut on pantu huonojen tapojesi tähden.»

KETTU JA HAIKARA

Kettu ja haikara olivat kerran joutuneet läheisiksi ystäviksi, ja edellinen tahtoi välttämättä kutsua toisen pitoihin. Siellä tarjoiltiin leveillä lautasilla kaikenlaisia liemiruokia, ja kettu itse alkoi hartaasti latkia, kehoittaen vierasta kaikin mokomin nauttimaan, mitä suinkin mieli tekisi. Haikara älysi kyllä, että se oli pahaa puijausta, mutta osasi kuitenkin tekeytyä perin ihastuneeksi kestityksestä ja esitti, että ystävän piti suostua vastavierailuun ja tulla yhteiselle illalliselle. Kettu teki esteitä, vedoten vaivaan ja kuluihin, mutta haikara ei hellittänyt, eikä ketun viimein auttanut muu kuin luvata noudattaa kutsua. Haikaran kotona tarjottiin herkut lasipulloissa, joilla oli pitkät, kapeat kaulat, ja kaikki oli parasta, mitä suinkin voi hankkia. »Käydäänpä aterialle», virkkoi haikara, »ja ole nyt niinkuin kotonasi.» Ja samassa se itse alkoi maistella hyvillä mielin. Nyt kettu vuorostaan keksi, että tämä oli oiva temppu, mutta ei voinut olla myöntämättä, että kosto oli sekä nokkela että oikeudenmukainen. Sillä tuollainen herkkupullo sopi toisen syömävehkeille yhtä hyvin kuin toiselle oli sopinut vellilautanen.

JÄNIKSET JA SAMMAKOT

Kerran jänikset tunsivat elämänsä ehdot niin äärimmäisen viheliäisiksi, että kutsuivat koolle yleisen neuvottelun päättääkseen, mitä oli tehtävä. »Mehän elämme», lausui silloin muuan, »ihmisten, koirien ja kotkien armoilla, enkä tiedä, kuinka monet muut luontokappaleet ja pedot meitä huvikseen ja ravinnokseen vainoavat. Niinpä olen ehdottomasti sitä mieltä, että meidän on parempi kerta kaikkiaan kuolla kuin elää tällä tavalla ainaisessa kauhussa ja vaarassa, sillä yhtämittainen pelko on kuolemaakin pahempi.» Tätä ehdotusta kannatettiin ja pohdittiin, ja pian tehtiin yksimielisesti päätös hukuttaa itsensä veteen. Kohta kun äänestyksen tulos oli selvillä, hyppivät kaikki jänikset hurjaa vauhtia lähimmälle joelle. Mutta rannalta loikki liuta sammakoita veteen pelästyneinä suuren jänisparven hyökkäyksestä. »Kuulkaapa, toverit», huusi silloin eräs arvokkaimmista jäniksistä, »eiköhän ole syytä hieman malttaa mieltämme? Tilanne ei näytäkään olevan ihan niin paha kuin äsken luulimme, sillä tuossahan näette olevan niitä, jotka pelkäävät meitä yhtä paljon kuin me muita.»

KOIRA JA SUSI

Sattuipa kerran niin, että pahanpäiväisen näköinen, nälkiintynyt susi ja pyylevä, hieno koira tutustuivat toisiinsa valtamaantiellä. Susi ihastui seuralaiseensa ja tiedusti uteliaana, kuinka toinen oli saanut ruumiinsa niin siunatun mainioon kuntoon. »No, kuule», vastasi koira, »minä varjelen isäntäni taloa varkailta, ja minulle annetaan siitä hyvästä oikein maukasta lihaa ruuakseni ja lisäksi kelpo asunto. Jos tulet mukaani ja teet niinkuin minä, niin sinäkin jaksaisit yhtä hyvin.» Susi suostui heti kauppaan, ja sitten ne taas marssivat yhdessä eteenpäin. Mutta matkan varrella susi osui katsahtamaan koiran kaulaan, jossa oli karvaton kohta, ikäänkuin jokin olisi sitä hangannut. »Hyvä veli», sanoi susi, »mikäs tuohon on syynä?» »Oh, ei se mitään merkitse», vastasi koira, »kaulaketjuni lienee vain hiukan kuluttanut karvoja». »Vai niin», tuumi susi; »jos uutta tointani varten tarvitaan kaulaketjukin, niin minusta on parempi olla myymättä vapauttani ruuanrippeistä.»

HIRVI KATSELEMASSA VETEEN

Kun hirvi joi kirkkaan virran rannasta, näki se vedessä kuvansa ja jäi hyväksi aikaa sitä katselemaan. »Jospa nuo vaivaisen hintelät kintut», tuumi hirvi, »olisivat yhtä komeat kuin monisarvinen pääni, niin tohtisin totisesti uhmata kaikkia vihollisiani.» Tuskin se oli ehtinyt näin pitkälle mietteissään, kun se äkkiä huomasi vimmatusti haukkuvan koiralauman lähestyvän hurjaa vauhtia. Silloin hirvi lähti kiitämään pakoon, pääsi eroon koirista ja saapui syvälle metsään. Mutta siellä pyrkiessään tiheikön puhki se tarttui kiinni sarvistaan, ja sitten koirat tulivat ja repivät sen kuoliaaksi. Juuri ennen henkensä lähtöä se ajatteli näin: »Mikä onneton hupsu Olinkaan, kun pidin ystäviäni vihollisina ja vihollisiani ystävinä! Luotin päähäni, mutta se on minut kavaltanut, ja keksin vikoja koivissani, jotka kyllä olisivat minut pelastaneet, ellei pää olisi estänyt.»

HÄRKÄ JA SAMMAKKO

Kun jättiläismäinen härkä söi ruohoa niityllä, kykki likellä vanha kateellinen sammakko silmät muljollaan sitä tähystämässä ja kutsui sitten kaikki poikasensa katsomaan suunnattoman isoa elukkaa. »Ja pian saatte nähdä», sanoi emosammakko, »että minusta tulee vieläkin isompi.» Nyt sammakko veti sisäänsä ilmaa, pullisti ja ponnisti, paisui ja puhkui, ja viimein se turposi niin, että halkesi. Sellaista on liiallinen tavoittelu.

HEVONEN JA JALOPEURA

Vanha nälkäinen jalopeura tahtoi perin mielellään syödä hyvää hevosenlihaa ja olikin jo ottanut selville, mistä sitä saisi. Mutta ottelu hevosen kanssa tuntui aika pulmalliselta, ellei voisi juonella ja taidolla korvata kavioiden puutetta. Niinpä jalopeura päätti jäljitellä suuren maailman tapoja ja esiintyä oppineena tohtorina. Saavuttuaan siis hevosen luo ja jutellessaan kaikenlaisista asioista se viittasi sopivasti opintoihinsa ja' ammattiinsa. Mutta hevonen älysi, että toisella oli paha mielessä, ja keksi pian keinon, kuinka nolaisi jalopeuran aikeet. »Joku päivä takaperin», sanoi hevonen, »sain jalkaani okaan, kun kävelin tiheikössä, ja se vaivaa minua vieläkin, niin että melkein onnun.» »Kyllä minä sen parannan», sanoi uusi tohtori, »kun vain pidät koipeasi vähän aikaa koholla.» Sitten se kyykistyi voidakseen paremmin tarkastaa kipeää kaviota, mutta potilas oli vielä ovelampi. Kun jalopeura juuri oli tarttumassa koipeen, antoi hevonen sille keskelle otsaa niin hirveän potkun, että jalopeura suistui selälleen. Sillä tavalla hevonen pelastui ehein nahoin ja juoksi tiehensä iloisesti hirnuen.

HEVONEN JA AASI

Muinaisina aikoina, kun hevoset puhuivat kreikkaa ja latinaa ja aasitkin osasivat ajatella, sattui komea, pulleaksi hemmoiteltu hevonen maantiellä tapaamaan vaivaisen aasin, joka laahusti raskasta taakkaa kantaen. »Kuuleppas sinä viheliäinen otus», virkkoi hevonen, »etkö näe näistä siloistani ja kaluistani, millainen isäntä minulla on? Ja etkö ymmärrä, että kun minulla on sellainen isäntä selässäni, silloin kannan hartioillani koko valtion painoa? Luiki siis tieltäni, mokoma orjamainen, iljettävä elukka, tai minä survon sinut mäsäksi.» Aasiparka väistyi heti syrjään ja joutui ajattelemaan kateellisena mielessään: »Voi, mitä antaisinkaan, jos saisin vaihtaa kohtaloa tuon onnellisen hevosen kanssa!» Eikä tämä kuvitelma lähtenyt aasin ajatuksista, ennenkuin se sai muutaman päivän kuluttua nähdä saman hevosen kiskomassa tavallisia lantarattaita. »No, kuinka nyt on laita», kysyi aasi, »minkä ihmeen takia sinä olet tuohon tilaan joutunut?» »Se on vain sodan seurauksia», vastasi toinen. »Minähän olin sotilaan ratsu, sen kai huomasit, ja isäntäni vei minut taisteluun. Siellä minua ammuttiin, hakattiin ja ruhjottiin, ja nyt sinun nähtävänäsi on onneni perikato.»

KETTU JA SAIRAS JALOPEURA

Muuan jalopeura, joka oli ovelasti tekeytynyt sairaaksi, oli pannut merkille, että kaikista metsän otuksista ainoastaan kettu pysyi tulematta katsomaan sairaan vointia. Niinpä tuo metsän kuningas lähetti ketulle terveisiä ja ilmoitti olevansa kovin huonossa tilassa, minkä vuoksi olisi hauskaa saada seuraa yksinäisyyteen, ja siksi pitäisi ketunkin tulla vanhan ystävyyden takia, niinkuin moni muu oli tehnyt. Vastaukseksi tähän kohteliaaseen kutsuun kettu lausui tuhansia toivotuksia pikaisesta parantumisesta, mutta pyysi suomaan anteeksi, että vieraskäynti kuitenkin jäisi sikseen. »Sillä», selitti kettu, »minä näen lukemattomien jälkien vievän teidän majesteettinne palatsiin, mutta yhdetkään eivät ole kääntyneet sieltä takaisin.»

HIRVI JA HEVONEN

Hirvi ja hevonen olivat kiistelleet eräästä laitumesta, ja edellinen oli päässyt lopulta voitolle, niin että hevosen oli täytynyt väistyä muille maille. Tästä nöyryytyksestä katkerana hevonen neuvotteli erään miehen kanssa, mitä nyt oli tehtävä. Mies selitti, että jos hevonen suostuisi ottamaan suitset suupieliinsä ja satulan selkäänsä ja sitten lisäksi kantamaan miestä, jolla oli miekka kädessä, niin hän ryhtyisi tyydyttämään hevosen luonnollista kostonhalua. Nämä ehdot hevonen hyväksyikin ja hetkellisen intohimonsa puuskassa teki itsestään orjan koko iäkseen. Stesikhoros käytti hyväkseen tätä satua taivuttaakseen Himeran asukkaat olemaan valitsematta tyranni Phalarista päällikökseen. »Teidän käy niinkuin sen hevosen», sanoi hän, »jos todellakin panette toimeen sen, mitä teille on ehdotettu. Tosin te voitte sillä tavalla kostaa vihollisillenne, mutta silloin menetätte myös vapautenne.» Ja tämä huomautus vaikutti niin paljon, että aiotusta vaalista ei tullut mitään.

LEOPARDI JA KETTU

Kun leopardi rehenteli täplikkään, monivärisen taljansa vuoksi, tyrkkäsi kettu sitä kylkeen ja kuiskasi, että sielun kauneus on sentään ansio, jota on pidettävä verrattomasti suuremmassa aivossa kuin maalatun ulkoasun laatua.

TONNOKALA JA PYÖRIÄINEN

Kerran alkoi tonnokala ahdistaa pyöriäistä, mutta juuri kun se oli saamaisillaan toisen kiinni, lensi se huomaamattaan karille, eikä takaa-ajosta hölmistynyt pyöriäinen myöskään osannut väistää tätä vaaraa. Molemmat joutuivat siinä tuhon omiksi, mutta tonnokala tähysti yhä pyöriäistä ja nähdessään tämän sätkyttelevän viimeisiä kertoja tuumi itsekseen: »Sama se, kuoleman ajatus ei minua nyt pelolta, kun näen viholliseni tekevän minulle seuraa.»

PILLINPUHALTAJA JA KALAT

Muuan kalastaja sai päähänsä, että jos hän levittäisi verkkonsa rannalle ja puhaltelisi kaloille pillillään, ne suoraa päätä tanssisivat hänen verkkoonsa. Mutta sellaisesta soitosta ei ollutkaan mitään apua. Viimein hän heitti pillinsä maahan ja ryhtyi kalastamaan verkolla vanhaan hyvään tapaan, saaden ison apajan. Nähdessään kalojen hyppelevän verkossa hän huudahti: »Voi teitä hassuja olentoja! Kun puhalsin pillillä, ette tahtoneet tanssia, mutta nyt te tanssitte aika vikkelästi.»

HEVONEN JA KUORMITETTU AASI

Kun hevonen ja aasi tekivät yhdessä matkaa, huusi aasi kumppaniltaan apua, selittäen menehtyvänsä kuoliaaksi raskaan kuormansa alla, ellei hevonen sitä keventäisi edes pikkuruisella osalla. Mutta hevonen ei viitsinyt, ja pian aasi vaipui maahan. Sitten isäntä käski rengin nylkeä aasin ja siirsi hevosen selkään koko taakan ja lisäksi nyljetyn nahan. »Ohhoh», tuumi nyt hevonen, »tällainen rangaistus minua kohtasi ilkeän luontoni takia, kun en suostunut auttamaan vanhaa ystävääni pahimman hädän hetkellä.»

HÄNNÄTÖN KETTU

Satimeen osui kerran kettu, jonka oli henkensä pelastukseksi pakko jättää sinne häntänsä. Mutta ketun mielestä oli niin perin noloa ja häpeällistä esiintyä muiden joukossa hännättömänä, että koko elämä tuntui raskaalta, kun sitä vain ajattelikin. Sillä moista menetystä ei käynyt millään keinolla korvaaminen. Koska kuitenkin täytyi elää, koetti kettu edes hieman varjella itseään häväistykseltä ovelalla juonella. Se näet sai kettuseuran puheenjohtajan kutsumaan koolle ylimääräisen kokouksen ja piti siellä tieteellisen esitelmän siitä haitasta, hyödyttömyydestä ja säädyttömyydestä, joka liittyi kettujen hännällisyyteen. Tuskin kettu oli päässyt puheenvuoronsa loppuun, kun muuan pirteä johtokunnan jäsen halusi saada kuulla, lausuiko arvoisa esitelmöitsijä hännällisyyttä vastustavia mielipiteitään hännällisten etua tarkoittaen vai tahtoiko ainoastaan lieventää niiden rumuutta, jotka olivat häntää vailla.

JÄNIS JA KILPIKONNA

»Kuinka hidas ja raskas», virkkoi jänis, »onkaan tuollainen luontokappale kuin kilpikonna!» — »Ja sittenkin», vastasi kilpikonna, »lupaan juosta kilpaa sinun kanssasi.» Mitäs muuta, veto lyötiin heti, ja molempien suostumuksesta toimi kettu erotuomarina. Ne lähtivät liikkeelle yhtaikaa, ja kilpikonna laahusti keikkuen vakaasti eteenpäin, kunnes pääsi kilparadan päähän. Jänis sensijaan laskeutui pitkäkseen puolitiessä ja päätti hetkiseksi uinahtaa; »sillä», tuumi se, »kyllähän minä kilpikonnan saavutan, milloin vain mieleni tekee.» Mutta arvatenkin jänis nukkui vahingossa liian kauan, sillä vaikka se herättyään loikki niin vinhasti kuin kolvillaan ikinä kykeni, saapui kilpikonna ennemmin perille paalun luo, ja rehellisen ketun ei auttanut muu kuin julistaa se voittajaksi.

JALOPEURA JA KETTU

Maailmassa pidetään suurta lapsiliutaa taivaan siunauksena, ja tämä katsantokanta sai ketun härnäämään naarasjalopeuraa vasten silmiä sillä moitteella, että jalopeura synnytti ainoastaan yhden pennun kerrallaan. »Totta kyllä», kuului vastaus, »mutta sittenpä se yksikin on jalopeura.»

HIRVI JA KAURIS

Kerran otti kauris hirven kanssa puheeksi sen kysymyksen, miksi hirvi yhä vielä juoksi koiria pakoon; »sillä», sanoi kauris, »olethan sinä niitä isompi ja väkevämpi. Jos päätät pysyä alallasi, niin sinulla on paremmat aseet; ja toiseksi sinä olet nopeampi, jos sitten tekisikin mielesi juosta. En osaa kuvitella, mikä ihme sinut panee niin pelkäämään vaivaisia rakkeja.» — »Sepä se», vastasi hirvi; »tuo kaikki on totta, ja itsekin olen monta kertaa ajatellut samaa. Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa ja minkä päätöksen teenkin, niin aina kun kuulen koirien haukkuvan, en voi muuta kuin turvautua kelpo koipiini.»

KOTKA JA VARIS

Kotka painui yläilmoista karitsan kimppuun, iski siihen kyntensä kiinni ja vei sen kevyesti mukaansa. Tämän tempun sattui näkemään hupsu varis, joka tahtoi sitä jäljitellä ja siinä mielessä lensi oinaan selkään. Mutta koettaessaan nostaa oinasta ilmaan varis takerrutti kyntensä niin pahasti villoihin, että paimen kerkisi paikalle ja sai variksen kiinni, ennenkuin se ehti päästä irti. Sitten hän leikkasi sen siivet lyhyiksi ja vei sen kotiin lapsille leikkitoveriksi. Lapset ihmettelivät suu auki ja kysyivät isältään, mikä kumma lintu se oli. »No niin», vastasi paimen, »se itse kehuu kyllä olevansa kotka, mutta uskokaa minun sanojani: minä tiedän varmasti, että se on varis.»

AASI, JALOPEURA JA KUKKO

Kun kukko ja aasi olivat yhdessä laitumella syömässä, ryntäsi metsästä jalopeura kita ammollaan aasia kohti. Kukko päästi heti hurjan kiekunan; jalopeura pakeni tiehensä, ja aasi riensi sen jäljestä. Asian laita oli niin, että jalopeuraa oli pelästyttänyt kukon kiekuna eikä aasin kiljuminen, kuten tämä tyhmä elukka itserakkaasti luuli, sillä heti kun ne olivat ehtineet niin kauas, ettei kukon ääntä enää kuulunut, kääntyi jalopeura, karkasi kiinni aasiin ja repi sen palasiksi, mutisten hampaittensa välistä: »Älköön tästedes yksikään luontokappale, jolla ei ole jäniksen rohkeutta, härnätkö jalopeuraa.»

KILPIKONNA JA KOTKA

Kilpikonna oli saanut pieneen päähänsä sellaisen ajatuksen, että elämä kävi ajan mittaan ikäväksi, kun täytyi yhä oleskella maassa ja lisäksi kantaa kokonaista kilpitaloa selässään, sensijaan että monilla muilla luontokappaleilla oli täysi vapaus leikitellä vapaassa, raikkaassa ilmassa ja mielin määrin liikuskella. Niinpä se lopulta ihan tuskastui ja päätti oitis mennä saamaan kotkalta opetusta lentämään. Kotka yritti kaikin mokomin suostuttaa kilpikonnaa luopumaan moisesta päähänpistosta, koska se muka oli vastoin luontoa ja tervettä järkeä; mutta eihän itsepäiselle mitään voinut: mitä enemmän toinen vastusti, sitä hanakammin toinen sitä tahtoi. Ja kun kotka viimein huomasi, ettei järkipuheesta ollut apua, otti se kilpikonnan mukaansa yläilmoihin ja sitten päästi irti, jotta lennon harrastaja saisi koetella kykyään. Mutta siinä kävi niin, että kilpikonna paiskautui kalliota vasten palasiksi.

APINA JA PYÖRIÄINEN

Muinaisina aikoina oli merimiehillä tapana ottaa matkoille mukaansa leikillisiä koiranpentuja ja apinoita aikansa ratoksi. Niinpä sattui kerran muuan apina olemaan laivalla, joka hirveässä myrskyssä joutui tuhon omaksi. Miehet rimpuilivat vedessä henkensä kaupalla, apina niiden joukossa, ja paikalle osunut pyöriäinen, joka luuli apinaa ihmiseksi, otti sen selkäänsä ja ui reippaasti rantaa kohti. Kun lähestyttiin Piraioksen satamaa, joka on lähellä Ateenaa, sai pyöriäinen siitä aiheen kysyä apinalta, oliko tämä kotoisin Ateenasta. Apina vastasi myöntävästi, vieläpä vakuutti olevansa hyvin ylhäistä sikäläistä sukua. »No siinä tapauksessa», virkkoi pyöriäinen, »sinä kai tunnet Piraioksen?» — »Mainiosti», selitti apina, joka luuli Piraiosta miehen nimeksi; »onhan Piraios parhaita ystäviäni». Kerskuri-apinan moisesta julkeudesta pyöriäinen suuttui niin, että läimäytti sitä pyrstöllään, ja niin tuli loppu hyvästä ystävästäni, ateenalaisesta.

KETTU JA NAAMIO

Kerran oli kettu päässyt penkomaan suurta kasaa naamioita, joiden seassa oli muuan erinomaisen kaunis. Kettu otti sen erilleen muista ja katseltuaan sitä jonkun aikaa tuumi itsekseen: »Onpa kerrassaan surkeata, että vaikka pään ulkomuoto on noin kelvollinen, sen sisässä ei ole järjen hitustakaan.»

HUPSU KAMELI

Metsän elukat panivat kerran toimeen suuren juhlan, jossa marakatti tanssi kaikkien sinne kerääntyneiden suureksi huviksi. Silloin kameli tahtoi saada osakseen yhtä vilkkaita käpäläntaputuksia ja tarjoutui myös tanssimaan seuran mieliksi. Mutta kun se oli vain kameli eikä marakatti, teki se itsensä heti naurettavaksi yrittäessään jäljitellä marakattia, ja seurauksena oli se, että suuttuneet elukat ajoivat kamelin tiehensä.

KISSA JA HIIRET

Kun hiirien yhteiskunta tirkisteli koloistaan, oliko mitään vaaraa likellä, keksivät ne hyllyllä kissan, joka loikoi niin hiljaa ja näytti niin ujolta kuin siinä ei olisi lainkaan oikeata eloa tai sielua. »Kah», sanoi muuan hiiri, »tuo on säyseä olento, siitä panen vaikka pääni pantiksi; sen näkee jo pelkästä ilmeestäkin. Niinpä tahdonkin tehdä sen kanssa lähempää tuttavuutta.» Sanottu ja tehty; mutta kohta kun mirri sai hiiren kynsiensä ulottuville, antoi se uuden tuttavansa ymmärtää, ettei naama aina ole sielun kuvastin.

KISSA JA KETTU

Kissa ja kettu olivat joutuneet kiistelemään siitä, kumpi osaisi paremmin pelastaa nahkansa, jos sattuisi oikein pahaan pinteeseen. »Mitä minuun tulee», lausui Repolainen, »niin vaikka kuinkakin kovalle ottaisi, on minulla aina lukemattomia juonia, joiden avulla lopulta selviän.»

Juuri silloin hyökkäsi paikalle lauma koiria hurjasti haukkuen. Kissa kiipesi siekailematta puuhun ja näki sieltä, kuinka kettuparka revittiin kappaleiksi, ennenkuin se ehti mitään tehdä. »Sepä se», tuumi mirri, »yksi varma temppu on paljoa parempi kuin sata hataraa.»

JALOPEURA, AASI JA KETTU

Jalopeuran, aasin ja ketun kesken tehtiin sellainen sopimus, että metsästettäisiin yhdessä ja kukin saisi saaliista yhtä suuren osan. Pian tavoitettiinkin aimo hirvi, ja aasin toimeksi jäi saaliin jakaminen. Aasi jakoi sen perin rehellisesti ja hyvässä uskossa kolmeen yhtä suureen osaan ja pyysi sitten jalopeuraa ottamaan niistä yhden. Mutta metsän kuningas ei tyytynyt osuuteensa, vaan raivostui, repi aasin kuoliaaksi ja sitten pyysi kettua suorittamaan jaon. Ketulla oli sen verran järkeä, että se määräsi jalopeuralle koko hirven, pidättäen itselleen ainoastaan pikkuruisen palan. Jalopeura hyväksyi täydellisesti ketun jakotavan ja kysyi: »Sanoppa, Repolainen, kuka sinut opetti lihoja leikkelemään?» Siihen kettu vastasi: »Totta puhuen, opettajani oli eräs aasi, ja sen hupsuudesta minä viisastuin.»

KETTU JA SUSI

Susi oli päättänyt kerran viettää hauskan loman ja sitä varten salavihkaa kerännyt itselleen runsaan muonavaraston, jonka turvissa sopi toistaiseksi pysyä alallaan. »Kuinka nyt on laita», kysyi kettu, »kun en ole pitkään aikaan nähnyt sinua metsästämässä?» — »Sepä se», vastasi susi; »minä olen nykyään niin huonossa voinnissa, että on pakko lojua enimmäkseen kotona. Toivoakseni sinäkin rukoilet, että tästä pian paranisin.» Kyllähän kettu yskän ymmärsi ja mietti tapansa mukaan juonta, jolla puijaisi suden. Niinpä se kohta menikin paimenen puheille ja kertoi, mistä hän voisi yllättää karjansa vihollisen, jos muuten haluaisi. Paimen oli heti valmis seuraamaan ketun neuvoa ja otti suden hengiltä. Silloin kettu lähimpänä perillisenä hyökkäsi suden pesään ja anasti sieltä kaiken muonan. Mutta tästä ei ketulla ollut suurtakaan iloa, sillä jokseenkin pian sama paimen teki ketulle juuri saman tempun kuin äsken oli tehnyt sudelle.

SUSI JA JALOPEURA

Kerran susi oli tavoittanut lampaan ja laahasi sitä nyt luolaansa. Mutta matkalla se sattui tapaamaan jalopeuran, joka oli lähtenyt liikkeelle muonaa hankkimaan, ja silloin kävi niin nolosti, että jalopeura muitta mutkitta sieppasi haltuunsa lampaanraadon eikä sudella ollut muuta tekemistä kuin mulkoilla suu ammollaan. »Mitä ihmettä», sai susi vihdoin huudetuksi raivoissaan, »eikö sinulla ole lainkaan omaatuntoa, kun ryöstät rehelliseltä olennolta keskellä valtamaantietä?» Jalopeura veti naamansa hymyyn ja kysyi: »Kuuleppas, miekkonen, aiotko todella uskotella minulle, että hellä ystäväsi paimen lahjoitti tuon lampaan sinulle?»

JALOPEURA JA MUUT PEDOT

Jalopeura ja eräät muut pedot olivat tehneet liiton, jonka päämääränä oli hyökkäys ja puolustus, ja nyt ne aikoivat elää metsässä parhaina toveruksina. Kerran ne lähtivät metsästysretkelle, ja onni oli niin suotuisa, että saaliiksi tuli hyvin komea, iso ja lihava peura, joka jaettiin neljään osaan. Silloin sattui näet olemaan läsnä vain kolme muuta metsän kuninkaan lisäksi.

Mutta kun kukin tarttui osuuteensa, kiljaisi jalopeura: »Käpälät irti! Tämä pala on minun, koska minulla kuninkuuteni nojalla on siihen etuoikeus; tämän minä otan teidän kaikkien kiusallakin; tämä kolmas pala olkoon palkkio siitä, että minulla oli suurin ansio peuran tapossa, ja jos kiistelette neljännestä, silloin teidät vasta paha perii.»

KUKKO JA KETTU

Kanalan seinälle oli ripustettu kettu varoittavaksi esimerkiksi, jonka piti peloittaa muita kettuja tulemasta ryöstöretkelle. Sen näki kukko ja kauhistui niin, että kipin kapin riensi tiehensä niin vinhasti kuin koivilla ja siivillä pääsi. Muut linnut katselivat tätä menoa ja sähisivät pilkkahuutoja. »Kuulkaapa, te mestarit», selitti kukko, »tiedän kyllä minäkin, että on olemassa eläviä kettuja ja kuolleita, mutta ajatelkaa, että pari päivää sitten kettu oli ihan kiinni pyrstössäni, ja silloin olisitte saaneet lyödä vetoa vaikka mistä, etten siitä pinteestä ikinä pelastu. Jos joku teistä olisi ollut moisessa hengenhädässä, niin ettekö myönnä, että ketun pelkät jäljetkin voivat säikähdyttää, vaikka muuten olisi kuinkakin rohkea, ja vielä pahempaa on nähdä ketun hahmo sen omassa nahassa.»

KARHU JA MEHILÄISPESÄT

Karhu oli kerran niin raivoissaan mehiläisen pistosta, että juoksi kuin hullu puutarhaan, jossa oli mehiläispesiä, ja kostoksi tyrkkäsi ne kaikki kumoon. Tämä loukkaus yllytti lukemattomat mehiläiset hyökkäämään karhun kimppuun, joka vasta jälkeenpäin osasi päätellä, että olisi ollut paljoa viisaampaa kestää yksi pisto kuin mielettömän intohimon vallassa usuttaa niitä tuhansittain vastaansa.

KETTU JA APINA

Kerran eläimet olivat niin hassahtaneet, että valitsivat kuninkaakseen apinan. Tämä oli aikoinaan tanssinut ja huvittanut niitä esittämällä kaikenlaisia iänikuisia temppuja, ja varmaankin eläimet olivat lopulta niiden katselemisesta niin peräti tylsistyneet, ettei keksitty sen parempaa kuin julistaa tanssimestari hallitsijaksi.

Niinpä apina sitten sai kruunun päähänsä ja koetti näyttää kovin arvokkaalta ja valtioviisaalta. Mutta kettua kiusasi ihan sydänjuuria myöten se huomio, että lähimmäiset olivat menetelleet näin hupsusti. Eipä siis kumma, että kettu päätti, kunhan vain tulisi sopiva tilaisuus, saada kaikki eläimet käsittämään vaalinsa typeryyden ja samalla rangaista viheliäistä kuningasta röyhkeästä itserakkaudesta.

Pian sen jälkeen kettu tapasi ojan reunalla satimen, jossa oli syöttinä lihanpala, ja riensi apinan luo ilmoittamaan löytäneensä aarteen, joka oli yleisellä laitumella ja siis kuului yksinomaan majesteetille. Apina ei osannut haistaa siinä makkaran käryä, vaan meni oiko päätä ottamaan aarteen haltuunsa. Mutta kohta kun se oli laskenut molemmat käpälänsä satimelle, likistyivät ne rautojen väliin. Häpeän ja vihan vallassa apina alkoi nyt haukkua kettua, herjaten tätä kapinoitsijaksi ja petturiksi, vieläpä uhkasi kamalasti kostaa. Siitä ei Repolainen piitannut vähääkään, nauroi vain ilkeästi ja sanoi lähtiessään: »Mokomakin kuningas, kun ei edes ymmärrä, mikä sadin on!»

KOIRA HINKALOSSA

Äkäinen, kateellinen rakki oli päässyt tallin hinkaloon ja luskutti sieltä hampaat irvissä estääkseen hevosia syömästä muonaansa. Vaikkei koira syönyt siellä itse mitään, niin että sen oma raato oli nääntyä nälkään, ei se sittenkään olisi suonut, että muut söivät kauroja.

KAUPUSTELIJAN AASI

Muuan kaupustelija oli käynyt rannikolla ostamassa suolaa. Kotimatkalla piti mennä virran poikki, ja vahingossa sattui hänen aasinsa putoamaan sinne. Hyvän aikaa rimpuiltuaan se pääsi kuitenkin taas pystyyn, ja taakka tuntui nyt paljoa kevyemmältä, sillä vesi oli sulattanut melkein kaiken suolan. Kaupustelija lähti takaisin ja täytti satulakorit entistä suuremmalla määrällä suolaa. Kun sitten toisen kerran oltiin menossa virran poikki, molskahti aasi sinne tahallaan ja kompuroituaan jaloilleen, taakan jälleen ollessa melkoista kevyempi, päästi riemuisen hirnahduksen, ikäänkuin olisi saavuttanut, mitä olikin tarkoittanut. Mutta kaupustelija älysi tämän juonen ja ajoi aasillaan rannikolle kolmannen kerran. Nyt hän ei ostanutkaan suolaa, vaan sieniä. Virralle jouduttuaan aasi tietysti uudisti temppunsa, ja kun sienet saivat imeä itsensä vettä täyteen, paisui kuorman paino suunnattomasti. Niin aasi sai kokea, että »pilkka sattuu omaan nilkkaan», ja ihan nääntyäkseen laahustaa isäntänsä jäljessä kaksinkertainen taakka selässä.

AASI, KETTU JA JALOPEURA

Kettu ja aasi olivat sopineet yhteisestä puolustuksesta ja lähteneet sitten metsästämään saalista. Kovin kauas ei ollutkaan tällä retkellä päästy, kun vastaan tuli jalopeura. Näin ilmeisestä vaarasta kettu koetti pelastua sillä, että lähestyi jalopeuraa ja lupasi tälle toimittaa keinon aasin pyydystämiseksi, jos saisi valallisen vakuutuksen, että sen oma nahka sitten olisi täysin turvassa. Jalopeura antoi siitä kunniasanansa, ja kettu opasti aasin syvän onkalon reunalle, houkuttaen sen syöksymään sinne piiloon. Mutta huomattuaan aasin olevan siellä hyvässä tallessa jalopeura tarttuikin ensin kiinni kettuun ja kävi noutamassa aasin sitten, kun mieli teki.

KETTU JA PIHLAJANMARJAT

Kerran oli aika, jolloin kettu olisi samonnut pihlajanmarjojen takia yhtä kauas kuin lampaanlapaa tavoittaessaan, ja juuri sen ajan kettu, jolla oli sellainen maku, seisoi pihlajan juurella, suu auki ja kieltään lipoen, sillä ylhäällä roikkui kaikkein ihanimpia marjaterttuja, mitä ikinä oli nähty. Niinpä kettu innoissaan teki satoja hyppyjä ilmaan, mutta lopulta uupui ja älysi kiusakseen, ettei ponnistuksista ollut mitään apua. »Paha ne periköön», mutisi kettu; »nehän ovat happamia!» Ja sitten kääntyi, huitaisi hännällään ylenkatseellisesti marjoja kohti ja livisti tiehensä.

HIIRIEN KOKOUS

Hiiret olivat kerääntyneet yleiseen kokoukseen ja tiukasti lukittuaan ovet ryhtyivät vapaasti neuvottelemaan, mitkä keinot olisivat parhaat turvaamaan hengen ja omaisuuden säilymistä kissan tuottamalta ainaiselta vaaralta. Siinä esitettiin monia suunnitelmia ja väiteltiin niiden sopivaisuudesta.

Viimein piti eräs nuori hiiri loistavan puheen ja ehdotti loppuponnessaan uutukaista keinoa, jonka avulla muka ikipäiviksi pelastuttaisiin vihollisen vallasta ja joka myöskin oli ainoa mahdollinen. Piti näet toimittaa niin, että kissalla olisi kaulassa kello, joka pienimmästäkin liikahduksesta helähtäisi merkiksi hiirille, että kaikkien oli kiireimmiten hyökättävä koloihinsa pakoon.

Tämä puhe sai osakseen myrskyistä suosiota, vieläpä jotkut ehdottivat, että niin ansiokkaalle hiirelle lausuttaisiin pöytäkirjassa erityinen kiitos. Sitten nousi lavalle vanha, vakava hiiri, joka oli koko ajan kykkinyt vaiti, ja myönsi, että keksintö oli kerrassaan ihailtava ja sen esittäjä epäilemättä varsin nerokas hiiri; mutta ennenkuin äänestettäisiin kiitoksen lausumisesta kokouksen puolesta, näytti kuitenkin vielä olevan aihetta pyytää, että arvoisa keksijä lisäksi ilmoittaisi, kuinka tuollainen kello sidottaisiin kissan kaulaan ja kuka läsnäolijoista ottaisi sen suorittaakseen.