TAESTELON TUOKSINASTA

Kirj.

Hilja Liinamaa [Hilja Pärssinen]

Helsingissä, Työväen Sanomalehti Oy, 1907.

SISÄLTÖ:

TAISTELON TUOKSINASTA.

I. SORRETTUJEN RIVEISTÄ.

Alkusana.
Kurjuudesta vapauteen.
Kuokkamies.
Kirvesmies.
Vaivais-Antero.
Köyhä poika.
Kurjuus kukkurallaan.
Tehtaantytön laulu.
Köyhä tyttö.
Eräälle palvelijattarelle.
Ompelijatyttö.
Kuolinkellot.
Kaunis, köyhä tyttönen.
Apurinainen.
Luutamummo.
Orjan sunnuntai.
Hyljätty.
Kaatunut hevonen.
Kurja yhteiskunta.
Työ.
Sinne tieni käy.

II. MIETTEITÄ.

Giordano Bruno.
Juhana Hussin muisto.
Niin aina.
Naiselle.
Naisesta.
Voi te rikkaat.
Työmiehille.
Vastaa köyhälistö.
Te uusi järjestelmä luokaa.
Kavahda.
Vasta silloin.
Muinaisuutta tutkiessa.
Kuolematon.
Ivaa.

III. AJAN KUVIA.

Ajan laulu.
Työn laulu.
Pimeys kattaa.
Kansan tuomio.
Runebergin muistolle.
Syys-oraalle.
Myrskyssä.
Kevätpuroille.
Lakkopäivinä.
Kevään koittaessa.
Kevät-ääniä.
Arpa lankeaa.
Kansaneduskunnan kokoontuessa.

IV. ELÄMÄN MYRSKYISSÄ.

Ihmismeri.
Myrskyssä kulkija.
Taistelija.
Ihanteet.
Ei itkeä.
Synnyinseutuun kulkeva.
Tervehdys Merikoskelle.
Pois riutumus.
Hyvästiksi.
Te menkää.
Kankaan honka.
Kuusten siimeksessä.
Iltainen sävel.
Päivänpaisteelle.
Mun täytyy.
Kohtalo.

V. NUORILLE TOVEREILLE.

Valitse.
Uuden ajan airueille.
Kirjoita kilpees.
Kapinoitsijoille.
Nuorison keskellä.
Elämän taisteloon.
Raatajanuorisolle.
Pois hylkää malja.

VI. JUHLARUNOJA.

Kuopion Työväentalon vihkiäisiin.
Kuopion kauppa-apul.yhd. 10-vuotisjuhl.
Juhlaruno Mikkelin työv.yhd. 15-vuotisiuhl.
Juhlaruno H:gin pit. Suomelan kansakoulun 10-vuotisjuhlaan.
Juhlaruno Loikkalan työv. talon vihkiäisiin.
Runo Viipurin Kylvettäjäin a.-o:n ensim. iltamassa.
Runo Ompelijatarten edustajakokoukseen Viipurissa.

TAISTELON TUOKSINASTA.

Soi 'Internatsionaale ja rivit tulvehti. Lumoten punalippu korkeella hulmusi.

    Ja Internatsionaaleen
    yhtyivät miljoonat.
    Kajahti taistotorvet,
    sydämet hehkuivat.

    Mä mukaan riensin. — Illoin
    kun taukos tuoksina
    runoksi aatos puhkes.
    Mä kuulin sointuja.

Soi Internatsionaale ja vyörii ihmisvuo päin valonmerta laajaa. — On kaunis kulku tuo.

SORRETTUJEN RIVEISTÄ

ALKUSANA.

    Mykkänäkö nähdä joukon
    repaleisen, ryysyisen? —
    Täyttää parku joka loukon,
    kuuronako ohi sen? —

    Niin on tehty. Astinlauta
    alaluokka oli ain.
    Turhaan kaikui huuto: auta!
    Köyhäin hätä kasvoi vain. —

    Yhä mykät, kuurot kulkee,
    toinen toisen talloaa,
    sydämensä ukset sulkee,
    suden lailla ahnastaa.

    Kuka astuu aatteen työhön,
    liput ilmaan tempaisee?
    — Kuka? — Milloin sieluin yöhön
    lemmen päivä valkenee?

KURJUUDESTA VAPAUTEEN.

Talviyöhyt kuutamoinen kattaa köyhäin kaupungin. Kaikki uupuneet jo ompi unettaren helmoihin.

    Kujiltakin vaiennut on
    juomarien temmellys.
    Yli seudun kurjan kulkee
    öinen, raskas henkäys.

    Kaikki surun, huolten lyömät
    unen unhoitusta saa.
    Mielet katkeroitunehet
    lauhoiksi taas laukeaa. —

    »Uni suoos virkistystä,
    tuskat tuimat vaimenna,
    että nousis uusin voimin
    kansa murheen murjoma.

    Uusin voimin, uusin mielin
    jospa nousis kansa tuo,
    jospa yhtehen se liittyis
    ihanteiden lipun luo.»

Talviyöhön kuutamoiseen huokauksen huudan tään. Ihmisäänen heikko kaiku kantaneeko minnekkään.

KUOKKAMIES.

Seisoo tuolla turpeellaan kuokkamiesi, vakaa, vankka. Komeroinen korpi sankka yksin katsoo poikoaan.

    Rypyss' otsin, vaiti ain'
    heiluttaa hän siellä kuokkaa.
    Kivet raivaa, turpeet muokkaa
    hiljaa eespäin hievahtain.

    Katso kuinka pingoittaa
    hänen täytyy jäntereitään. —
    Raskain mielin säveleitään
    korpikin tuo huokajaa.

    Yhä seisoo turpeellaan
    hiki-otsin, synkin aattein,
    repalaisin ryysyvaattein
    korven uljas urho vaan.

    Kova leivänkannikka
    särpimeksi suolakalaa,
    piimää painamahan palaa. —
    Nähdä tääll' ei herkkuja.

    Huolta siihen lisäksi
    kahdeksan kun pientä suuta
    leipää aamuin, illoin huutaa.
    — Kuulkaa, korpi huokaapi. —

    Korpi huokaa raskaasti,
    komeroiss' on hohto tumma,
    miehen rintaa tuska kumma
    pusertaapi, vaivaapi.

Mutta kerran hervahtaa jännervoimat sankarilta. Saapuu elonpäivän ilta, tuoni tuskat lopettaa.

KIRVESMIES.

    Mun kirveeni iskee, kalkkaa
    ain' aamusta iltahan.
    Työ raskas. Pien' on palkka.
    Elo huolta on ainian.

    Ja vaimo ja lapsia kuusi
    ne kotona värjöttää,
    kun alkaa kuukaus' uusi
    eikä vuokrahan penniä jää.

    Ja kenkiä, ryysyjä hiukan
    ne pienoset tarvitsee. —
    Me taitamme leivän niukan
    ja vaimoni rukoilee.

    Mä nään hänen hiljaisna illoin
    ja hellänä aamuisin
    olen säälistä sortua silloin,
    kun puutteess' on armahin.

    Mutt' päivällä kirvesrautaa
    taas heilutan ennellään,
    ja mieleni mustaa hautaa
    yhä jään minä miettimään.

VAIVAIS-ANTERO.

    Minne kulkueen on tie?
    Rattahat on ränstyneet,
    niillä kirstu koruton,
    vetäjänä laiha hepo.
   — Ruumissaattue se lie,
    jotain oottaa haudan lepo.
    Kukahan nyt kuollut on?

— Vanha Vaivais-Antero siin' on viime matkallaan. Hänkin oli aikanaan oivallinen ojanluoja. Vanhoillansa väsyi jo, kunnes sitten vaivastalo vanhuksen ol' viime suoja.

Vanhus kuoli. Viimeinen tää on matka. Seppeleet pois on, saattoväki myöskin. Katson hiljaa aatellen: »Unhotettuna sä meet; samoin suorit elos' työskin».

KÖYHÄ POIKA.

He mittavat katsehin herjaavin mua kiireestä kantapäähän. Puku miehen mittako onkin vaan, sydän alle sen piilohon jäähän?

    Jos nuttu on kehno, ja köyhä mä oon
    pien' palkkani, syyssä en liene.
    Ei vikani, ett'ei ahkeruus
    mua kultahan, arvohon viene.

    En lasna ma koulua saanutkaan,
    emo niukan kannikan taittoi,
    ja vuotta kun kymmenen täytin, niin
    isä vierahan työhön laittoi.

    Mä sitten nousin suuremmaks'
    ja mun voimani kasvoi, karttui.
    Heräs' itsetietoni hiljalleen,
    elonkatsomus mulle varttui.

    Työn pilkatun arvon kokea sain,
    sen palkkana nälkä ja orjuus.
    Työmiestä he katsovat halveksuin.
    — Kenen syy on köyhän kurjuus?

    Moni veljeni, murtama murheiden
    viel' viinojen virtaan hukkuu.
    Oi kuinka ne raatajat meidän maan
    yhä orjuus-untansa nukkuu!

    Kun näitä mä mietin, rinnassa
    tuli polttaa ja vereni kiehuu.
    — Mutt' sitten tuskaani helpoittaa
    näky lipun, mi ylläni liehuu.

    Punalippu se hulmuva, kaunoinen —
    Tuhatpäinen joukko sen kaartaa.
    Sininauhan valtava armeija
    kera toisten lippua saartaa.

    Ja mä joukkohon tuohon kiiruhdan,
    mihin pystyn, saanen mä näyttää.
    Mies enhän joukossa kehnoin lie,
    mi on vaatimus, tahdon sen täyttää.

    Ja luokkani sorretun, häväistyn,
    kera veljien, arvohon viemme
    ja kurjuudestapa vapauteen
    käy tuskien kautta tiemme.

    Ja raittius onpihan vapauden
    tuki, turva ja liittolainen.
    Mutt' veljeystyöstäpä nousee vain
    uus' aika se armahainen.

    Olen työmies, nuttuni kehno on vain,
    Sitä en toki häveten kanna.
    En pelkää katsetta herjaajain,
    en köyhää pilkata anna.

    Puku kehno jos lie, ei miestä se tee,
    sydän arvon on vaakalauta.
    Mit' on pintakiilto? Se ihmistä
    ei sankar-elohon auta.

KURJUUS KUKKURALLAAN.

    Tuolla laitapuolla kaupungin
    ryhmissä sä näet heitä.
    Päivä paistaa olutpulloihin. —
    Ei he juominkiaan peitä.

    Juopuneena miehet teutaroi,
    lapset ilkamoipi tälle.
    Humaltunut nainen tuossa, oi,
    antaa rintaa itkevälle.

    Rikos, kurjuus siell' on valtias. —
    Pelastusta pian tuokaa!
    Yhteiskunta uusi, onnekas,
    ystävät, oi joutuin luokaa!

TEHTAANTYTÖN LAULU.

Sinä nouset mun henkeni koito, oi hetkenä huolen ja työn ja uneksit lentoa loitos pois vallasta erheen ja yön.

    Sinä kuvailet kultamaita,
    kun luonasi nälkää on.
    Vaikk' kohtalo sulle on saita,
    on hehkusi murtumaton.

    Kun aamua seuraa ilta,
    ja rattahat raksaten käy,
    niin kasvaa haaveitten silta,
    ei kaiholle rajoja näy.

    Sä kaihoja kauniita kannat,
    pöly vaikka se kasvoja lyö.
    Sä soutelet laivojen rannat,
    kun raajoja runtelee työ.

Tuo ratasten rakseko tumma sai kaihoni syntymään? En tiedä, mut mieli kumma se mulla on yhtenään.

KÖYHÄ TYTTÖ.

Katukulmassa mä hänet sivuutin, hän arkana tietään hiipi. Niin ohuet häll' oli vaatteetkin, hyy kalsea ruumista riipi. Oli kasvot huolista kelmenneet, ja silmissä välkkyi veet.

    Hän ryki ja vaikeesti hengitti.
    Oi kuinka se koskea mahtoi!
    Mun rintani itkusta värisi
    ja syleillä siskoa tahtoi.
    — Hänet illan hämyhyn peittyvän näin
    ja miettien yksin jäin.

    Liekö tytöllä tuttua, ystävää
    ja työtäkö, leipää laisin?
    Tuhat turmaa tyttöä piirittää,
    hän niihin jo hukkua taisi.
    Pahat kielet kyllä sen kertoaa,
    kun onneton horjahtaa. —

Taas kadulla tyttösen sivuutin, nyt loisti sen silmissä uhkaa. Minä synkkään sieluhun tuijotin, — näin raunioita ja tuhkaa. — Ja oli kun poveeni pistänyt ois, kun astelin tietäni pois.

ERÄÄLLE PALVELIJATTARELLE.

Mä katselen reipasta ryhtiäs, kun liikut taitavin tavoin, työs kelpo kunnolla askaroit, ja kirkas on katsehes avoin.

    Olet oikeuksias' vaatinut,
    et tyydy orjien tapaan.
    Työpäivän tahdot määrätyn,
    ajan itseäs varten vapaan.

    Ja luokka-aseman kuilusta
    pääs' vapaiden rinnalle nostat.
    Ja tahtosi rautatarmolla
    oman onnesi täällä ostat.

    Et tyydy elämän tyhjyyteen
    vaan aattehen kultia voitat,
    ja missä siskon sortuvan näät
    sinä nostaa ja auttaa koitat.

Käy tietäs, vaikkapa tyhmyrit sun herjaisi pyrinnöitäs — sadat siskot kohta sun jälkiäs ne seuraa ja jatkavat töitäs.

OMPELIJATYTTÖ.

Mä näin sinut keskellä nuorison, sulon vartalos, katsehes kainon. Mä tuumin, kuinkahan kärsinetkään alla ankaran luokkapainon.

    Minä puhelin illan kanssasi sun,
    minuun luotit ja näyttelit runos',
    ne joit' olit iltasin kirjoittanut. —
    Niihin koottu ol' surujen punos!

    Oli pettyneitä sun toivehes',
    ihanteitasi elämä raastoi!
    Kuka ihminen kaihojas oivalsikaan, —
    niin vieraasti sulle ne haastoi.

    Maa ruusuja tuoksui, heloitti sää,
    sinä kellarihuoneessa yskit
    Ja muille ne lauloi leivotkin,
    kone kolkko se sulle ryski.

Kesän istuit, riuduit ja kalpenit, tuhat haavetta hukkui sulta. Tuli syys. — Jo tuonetar nouti sun ja korjasi musta multa.

KUOLINKELLOT.

Pitkät minuutit ja tunnit monta, monta pitkää päivää tehtahassa aamust' iltaan luona koneen ryskiväisen istuu kalvas, kaunis neito rinta tuskan liekkilöissä, sydän kivun kipinöissä. — Kuule, kuolinkellot soi.

Istuu neito koneen luona, mieli karkais kukkamaille, taivahille aatteen lento houkuttaisi, jospa saisi hieman, hieman levähdystä, mutta ei, ne ryskää, ulvoo, kiljuu, karjuu, repii, raivoo tehtaan koneet aamust' iltaan, — sielun syvintä se leikkaa. — Kuule, kuolinkellot soi.

Pitkät minuutit ja tunnit nuoruudesta elon iltaan kaunis neito koneen luona elävältä pirstautuu, särkyy, murtuu mureniksi. — Kuule kuinka elon halki kuolinkellot hälle soi.

KAUNIS, KÖYHÄ TYTTÖNEN.

    Kaunis, köyhä tyttönen,
    punaposki, silmä avoin
    eessä konnain katsetten
    värjyt aran kyyhkyn tavoin.

    Pedot ei ne säälikään.
    Toki ollos ulja sielu.
    Lujuuttasi kysytään,
    viekas kurjuuden on nielu.

    Kaunis, köyhä tyttönen,
    ylpeäks' he sua soimaa.
    Kaikki kestä, karaisten
    itseäs' ja tahtos' voimaa.

APURINAINEN.

Hän vaiheilla tuskan ja pelon telineitänsä kiipeilee, ja kantaa »ristiä» elon ja päässänsä punnitsee:

    »Miks' raskasta kantamusta
    minut luotihin raahaamaan,
    tää mistä on rangaistusta,
    miks' syyttä mä kärsiä saan? —

    Pahe kerran luokseni hiipi,
    lupas päiviä jouteliaan;
    tuo mieltäni kaamoitti, riipi,
    selän sille mä käänsin vaan.

    — Otin köyhän, ah, kuinka mä sainkaan
    kera puuttehen taistella.
    On huolia ollut, ja lainkaan
    valo toivon ei piikoita.

    Hyveen palkka puute nyt oisko
    ja vaiva ja kärsimys.
    Vain konnuus onnea loisko!
    Sekö maailman järjestys?»

    Näin miettien harjalle saakka
    hän kuormansa raahaten vie.
    Surun raskas, painava taakka
    toki vaikeempi kantaa lie.

    Ja vaiheilla tuskan ja pelon
    alas, ylös hän tietään käy.
    Yhä synkkä on taival elon,
    ei toivon tähteä näy.

    Hän kiipee, voimat jo katkee
    ja silmiä hämärtää;
    hän kaatuu, kahlehet ratkee,
    hän kuolon uhriksi jää…

LUUTAMUMMO.

    Luutakimppu harteillaan
    rosokeppi käissä
    mummo tietään tallustaa
    talven pakkassäissä.

    Kuka antaa lantin, kaks' —
    Vuodet eelleen vierii.
    Askeleet käy raskahaks',
    kyynel silmään kierii.

    Ryppy rypyn viereen saa,
    hapset hopeoituu.
    Huoli elon tummentaa,
    vaivaksi se koituu. —

    — Monta päivää vuottelin
    häntä tulemahan. —
    Tullut ei. Jo kuulinkin
    hän vaipui tuonelahan.

ORJAN SUNNUNTAI.

Niin tuskaiset oli arkipäivät, ne otsasta pusersi hien. Työ raskas ja lepoa rahdun verran ja palkka surkean pien.

    Vain ryysyt ja huoneena kolkko soppi,
    ei ilmaa raitistakaan.
    Ei päivänpaistetta, kukkaiskenttää,
    katu ahdas ja muureja vaan.

    Niin tuskaiset oli arkipäivät,
    melu tehtaassa tappava tuo.
    Ei poskille nouse toivonruusut,
    ne nieli jo kurjuuden vuo.

    Elo orjalle on vaan piina ja tuska,
    ies raudanpainoineen. —
    Lyhyt sunnuntai ohi nuolena kiitää
    taas matka on tehtaaseen.

    Haa, orjalla joskus on lepohetki,
    lyhyt hetkinen sunnuntain.
    Sen kuljen luontohon kukkamaille,
    mut hetken se kestää vain.

    Kuus' kello on iltana sunnuntaisen,
    ja tehtaan kello jo soi,
    yötyöhön kolkkohon kutsuu taas se
    oi, ettei se vaikene oi.

    Lyhyt orjalla tää on lepohetki.
    — Elon karkelot viehättäis,
    mut käsky se kuuluu: työhön, työhön
    jos pois olis, leivättä jäis.

    Sitä työtäkin tekisi riemumielin,
    ja huolensa heittäis pois
    jos joskus vapaata, huoletonta
    elonriemua kokea vois.

    Mut ei, lyhyt sunnuntai pian loppuu,
    ja karkelo katkeaa,
    siks' koskaan ei mieli nousta jaksa
    vaan synkkänä sairastaa.

Lyhyt sunnuntai, lyhyt päivänpaiste, taas tehtaankello jo soi, yötyöhön kutsuu se kiiruisesti oi ett'ei se vaikene, oi!

HYLJÄTTY.

Noin olkivuoteella sä pienoinen nyt uinaat unta viatonta, mut kehtos luona kasvaa tuskien ja surun kukkasia monta.

    On äitis elämä kuin synkkä syys
    ja poskillaan on pilvi kalvas
    ja silmää sokaiseepi hämäryys
    ja rinnassa on vaiva valvas.

    Kaikk' inehmoiset mua syyttelee,
    ja yksin nuoruuttani itken. —
    Oi laps' mä luona kurjan kehtosi
    näin vaivan vainiota kitken.

    Oi nuku vaan sä pikku poloinen
    ja vaivu unten valkovyhteen,
    mä huolieni laihon leikkelen
    ja solmin surujeni lyhteen.

Ja tuntuu kuni aika vitkainen tois vaivallani unhonlunta, ja kerran kuolis pilkka ihmisten — Oi nuku rauhallista unta.

KAATUNUT HEVONEN.

Hevon kadulle nään mä kaatuneen, ei rattaat ne kulje enää. Hepo vanha ol'. Kuorma raskas kai teki mäessä sille tenää.

Hepo kaatunut jalkoja liikuttaa, ei nousuhun voimat riitä. — Yhä muistan sen haikean katsehen, kun astelin ohitse siitä.

KURJA YHTEISKUNTA.

Kurja on jokainen kolkka ja soppi, kehnot on elämän perusteet. Horjuu kansojen siveysoppi, puhkee kukkaset mädänneet.

    Vilppi ja vääryys silmin julkein
    kulkevat, heidän on kaikki maa.
    Kerjurisauvan turvissa kulkein
    saat sinä totuutta puolustaa.

    Yhteiskunta on laho ja mätä,
    myrkkyä kylvää vainon kyy.
    Ulkona, sisällä kasvaa hätä,
    kääpiöks ihminen näivettyy.

    Tarvis on paljon puhdistusta,
    veljet, lokahan hukkuu maa!
    Tarvis suurta on uskallusta.
    Veljet taistohon joutukaa!

    Käykää! Elämän usvaöihin
    veljeystähtönen kimmeltää.
    Tuopa se kutsuu suurihin töihin,
    siksi ei lepohon aikaa jää.

TYÖ.

Mukaelma.

Työn voimalla tungemme maan sydämeen ja mitoinme lakeja taivaan. Maa, avaruus meille on avoinna, miks' nääntyisimme me vaivaan? Työntekijät, etsijät totuuden me olla tahdomme, uurtaen uran ajalle vastaiselle. Me raudan aseeksi taomme, talot uljahat, korkeat nostamme, tuhat sukkulaa kätemme suistaa. Työn mahtava kaiku se seuraa meitä, ja luomisen valtava vavistus läpi maailman humuna kulkee.

Te, jotka vain syötte ja nukutte te ettekö ääniä kuule? Vait! Aallot nousevat hiljalleen, me nousemme merenä ylöspäin ja myrskyhyn puhkeamme. Työn luomisääni se ilmassa soi ja teille te rikkaat se huutaa näin: haa — yhä te nukkukaatte, te kultavuorilla levätkää, työn voimat ne nousee ja myllertää. Me maailman uudeksi luomme?

Me aivoilla, raajoilla työskellen työnsankarit olla tahdomme! Ylös katsehet vastaisuuteen! Hei korkeelle aateluuskilpemme työn kilpi kirkas ja kunniakas sä päivänhelossa välky! —

Me sadulla, laululla loihtia maan kaunihiks' suloksi voimme. Kun liikkui taltta ja sivellin, kuvat ihanat ilmi me loimme. Maan kamaraan lapion iskemme sen auralla, kuokalla muokkaamme, näin elämän valloitamme — ja kuljemme sankkana joukkona työn.

Te rikkahat teillä on kirkkonne niiss' armoa kerjätkäätte! — Mut meillä on työ ja sen kunniaks me aattehen holvin nostamme, sen luona me kumarramme. Ja kohtapa halki maailman soi uudet hymnit valtavat ne raatajain povista kohoo.

Soi kiitos, kaikuos kaunehin työn ylevän kunniaksi. Päät paljaiks, työlle te juhlikaa. Nyt sävelet suuret jo soimaan! — Työ on puhtahin jumalanpalvelus työn arvo jo maassa voimaan!

SINNE TIENI KÄY.

Sinne missä varjot yön synkeänä kattaa maan, missä palkkana on työn puute, nälkä vaan, — sinne tieni käy.

Siellä kova kohtalo säälimätön, julma on, niinkuin luola asunto, tyhjä, valoton.

    Hymy siell' on vainaja,
    mieliä soi tuskan koi.
    Kuuluu itku, voihkina,
    kivun huudot — oi!

    Epätoivo pettymys,
    vallan saa, on musta yö.
    Kasvaa hätä, hämmennys.
    Köyhyys iskut lyö.

    Haavat ah ne kirvelee,
    kiroust' on elo tää! —
    Siteet orjan vangitsee. —
    Vapautt' ei nää.

    Sinne yöhön synkeään
    kalma vain luo varjojaan.
    Ihmiset kuin aaveet nään
    käyvän tuskissaan. —

Sinne kalman majoille, missä toivo sammui pois, miss' ei päivyt valkene — ah — ken hoivaa taas? — Sinne tieni käy?

MIETTEITÄ

GIORDANO BRUNO.

»Auk' ahdas kammio ja rikki lukot, nää muurit valhe pystyttänyt on. Pois silmiltä jo sitehet ja tukot, mä tahdon pääni nostaa valohon!»

    Näin lausui hän ja rautaoven mursi,
    läks' elon ulappata kyntämään.
    Totuuden valtamerta kiisi pursi,
    ja munkki istui siinä mietteissään.

    Toin toistaan suurempi nous' hyökylaine
    ja purtta vasten kuohujansa löi.
    Mut rintaa painoi lyijynraskas paine,
    kun yöstä päivähän se ikävöi.

    Säteili jalo otsa, silmä hohti,
    kun nous' hän vapautta vaatimaan.
    Hän paavin meuratessa seista tohti
    ja sanat kumpusi nää huuliltaan:

    »Pois kirkon valheopit, dogmit löyhät,
    joit' ompi sommitellut kataluus.
    Ne mielen autioi ja ontot, köyhät
    koht' oomme, ell'ei koita valo uus.

    Pois kuvat helvetin nuo, jotka maalas
    vain uskottavaks' vilppi, viekkaus.
    Jo kyllin kauvan sumun suossa kaalas
    tää kansa, alkakoon jo nousemus.

    Pois hengen kahleet, sitehistä vapaa
    meill' olkoon omantunnon uskonto.
    Jumalaa palvellessa omaa tapaa
    nyt kukin noudatella saakoon jo!

    Ja kunniahan tieteen tulisoihtu,
    se koskaan pettänyt ei tutkijaa.
    Nyt sammuttakaa virvatulten loihty,
    kun valon aurinkoinen sarastaa.

    Ikuisen valon iki-uusi hohto
    taas etehemme tuolta heijastaa.
    Pois kehnot paimenet ja heidän johto,
    yön helmaan ihminen ei kuolla saa.

    Kun aatos kätkettihin ihmisrintaan
    niin luotiin elämää se antamaan.
    Me möisimmekö nyt sen kullan hintaan
    ja vaihtaisimme valtaan, mammonaan.

    Ei! Outona ja suojatonna ennen
    mun käyköön tieni, korkeelle se vie.
    Mä minne kulkenenkin, minne mennen,
    tok' ihanteille uskoton en lie.

    Lyö meri vaahtojas ja kuohu povi,
    kun sankarelon kuuluu kutsumus.
    Nyt aukee vapauden valtaovi
    ja uuden ajan alkaa sarastus.»

    Näin lausui hän ja vastakaiku heikko
    se ajan yöhön hukkui pimeään.
    — Mut kaameana nousi vainon peikko
    »kerettiläistä» tuota syyttämään.

    Tok' on hän tyyni, niinkuin mies sen uskon
    mi vankityrmääkään ei säikähdä. —
    On pyhä taistelo eest' aamuruskon,
    kun ympärillä yö on pimeä. —

    Giordano Brunon vankilaan he telkes,
    mut vapaan hengen kahlita ken voi.
    Ja hälle kirkkaammaksi totuus selkes,
    ja vapahduksen valtalaulu soi.

    Hän tuomittiin, ja roviolle kuolee
    mies Italian suurin, puhtahin.
    Oi kohtaloa julmaa, tuota huolee
    nyt jälkipolvi runsain kyynelin.

    Mut muisto elää kunniakas, pyhä,
    ja elää ikuiset ne ihanteet. —
    Myös meidän kaihomme on kauvas yhä,
    vaikk' edessämme myrskyset on veet.

    On kauvas kaihomme ja innon saamme
    totuutta, oikeutta puoltamaan.
    Me vapaaks' ajatus jo vaatikaamme.
    — Giordano Bruno suott' ei kuollutkaan.

JUHANA HUSSIN MUISTO.

Kun valhe valtiutta pitää vaan, ja vaanii surma ahnain nieluin, kun pelkuruutta hyveeks' mainitaan, ja ompi aika pienten sieluin, oi, silloin suloista on ajatella, ett' ompi sankarmieltä, ylevyyttä, mi roviolle, puhtahana, syyttä käy vakaan miehen uljuudella.

Kun toisten määränä on mammona, ja himoihin jo papit paatuu, kun sokaistu on järki kansalta, pois heikot totuudesta kaatuu, oi, silloin suloista on ajatella, ett' elää valkeus kuin öinen vahti, ja seisoo horjumatta hengenmahti. Tuo suloista on ajatella.

Kun aatos vapaa synniks' luetaan, ja teljetty on tiedon ovet, kun mielet matalalla liikkuu vaan, ja ahtahasti sykkii povet, oi, suloista on silloin ajatella sun suuruuttasi, sankaruuttas' oivaa, mi kerjännyt ei armoa ja hoivaa vaan voitti, kuoli uljuudella.

Sun roviolle sortovaltius ja liekkeihin työns' kansan nähden. Sä korkea ja jalo Johan Huss kaikk' kärsit aatteittesi tähden, mutt urhotyöstäs rohkeasta, tuosta jo pian kasvoi seuraajien luku, ja läksi kulkemahan kurja suku päin valkeutta erheen suosta.

NIIN AINA…

Tuli »Ihmisen poika» maailmaan ja valkeus hänestä hohti. Isän tahtoa kansalle julistain hän ol' oppaana totuutta kohti.

    Kuul' kansa ja mestarin ympäri
    se silloin kilvaten kulki.
    Kukin rintansa tuskat uskalsi
    kera toisten kertoa julki.

    Ja »Ihmisen poika» hän lohdutti
    ja haasteli lemmen kieltä.
    Hän aikansa erheet paljasti
    ja valaisi sydäntä, mieltä.

    Mut tuostapa joutui kuohuksiin
    ylivallan vartiat ylväät,
    ja kansansa unta suojaamaan
    nous' Kaifaat ne Juudaan pylväät.

    Oli »nimessä Jumalan» vaatimus:
    »hän ristihin naulitkaatte».
    Ja heikkotahtoinen Pilaatus
    myöns': »tuossa on uhrinne, saatte».

    Ja Golgatan kummulle kuolemaan
    meni Juudaan sankari jaloin.
    Mut oppinsa suuri se maahan jäi
    yhä loistaen kirkkahin valoin. —

    Ajan pyörä on pyörinyt eellehen,
    moni syösty on kuolohon uhri,
    monen »mestarin» parhaan seuraajan
    käsiin valtiaat verensä tuhri.

    Ja viha se vieläkin kuohuaa
    tuon kirkon Kaifaan ja Hannaan. —
    Leo Tolstoi eikö juur' parhaillaan
    ole kiroten tuomittu pannaan.

[Runo kirjoitettu silloin, kun Venäjän kirkko antoi
Leo Toistoille pannajulistuksen.]

    Ja tuskinpa, jos niin tarvittais
    olis Pilatuksista puutos.
    Kuin silloin, nytkin ne meuraavat
    vaikk' aika on toinen, se muutos.

— He meuraa ja voimansa mittaavat, ne laskut on virheitä täynnä. — He pöyhkeimmillään kaatuvat, niin aina on ennenkin käynnä.

NAISELLE.

Sun päähäsi ennakkoluuloja he ahtavat runsahin määrin ja järkesi jättävät uinuksiin ja johtavat tuntoas väärin.

    He vievät sun kirkkojen pyhättöön
    ja messujen ääreen lumoo
    ja uhaten helvetin tulella
    he vapauskaipuusi kumoo.

    Ja henkesi saatua vangikseen
    sun ottaa he kanssaan työhön,
    kun tahtovat kaiken taannuttaa
    ja kansat upottaa yöhön.

    Kun työmies raatavi päivin, öin
    ja rikkaus yksillä pysyy,
    ja »missä on oikeus, turvallisuus»,
    epätoivossa sorretut kysyy,

kun rikkahat yksin on vallassa, ja mahtavat lakeja säätää, kun raaka voima ja kanuunat valonsankarit tyrmähän häätää,

kun paljon, paljon on vääryyttä, johon kansat, yksilöt hukkuu, sinä aikas' et rientoja ymmärrä, sun henkesi raskaasti nukkuu.

    Sinä elelet hurmeessa tuntehen,
    punot pimeyden tummia vöitä.
    Kulet välkkeessä valhevalkeiden
    ja kasvatat kääpiöitä.

    Et nouse urhoja kasvattamaan,
    et sukua suurta jo luomaan,
    joka yhteis-onnea etsisi vaan
    ja kurjien huudot huomaa.

    Sinä nöyryyttä neuvot lapsilles
    ja laitat ruuan ja vaatteet,
    mut' unohdat innon ja uljuuden
    ja kauniit, kantavat aatteet. —

    Mut kerran aika se koittava on,
    kun hautahan vanhat vaipuu,
    ja uusi on nainen nouseva,
    jonka valtahan kaikki taipuu.

    — Pois ennakkoluulojen synkkä ies
    valon henkisen, kirkkaan tieltä.
    Pois horjuva itsetiedottomuus,
    kun kutsumus kysyvi mieltä!

    Se vaativi mieltä ja sydäntä
    se tahtoo taistohon naista.
    Kas, pimeä, kurja on maailma
    ei Jumalan päivyt se paista.

Mut nähkää, nainen jo valveutuu ja katkoo kahlehen inhan. Ja voimakas, kasvava edistys saa vauhdin uuden ja vinhan.

NAISESTA.

Nainen alistuva, kärsiväinen, taannutettu kautta vuosisatain, nainen, jok'ei järkipisaraistaan rahtuakaan kehitellä koita eikä rohkene ees ajatella eikä tutkistella mitään tahdo, nainen tuo on edistyksen este.

Nainen, jok' on olio, ei muuta eikä kansalaiseks' mieli kasvaa, nainen, joka Saaran lailla yhä Abrahamin eessä liehakoipi tahi Eevan lailla omenoista, syötävistä vainen huolta kantaa tietämättä mitään korkeampaa, nainen tuo on edistyksen este.

Nainen, joka täällä elämässä arkimielin aina taivaltaapi, jonk' on määränpäänä oma hyöty, olkoon vaikka vahinko se toisten, nainen, itsekäs ja umpisielu, nainen tuo on edistyksen este.

Nainen säätyeron, luokkaedun puolustaja itsepäinen, tyly tahi sokaisema uskonvimman, ase jesuiittein vehkeilyissä nainen tuo on edistyksen este.

Mutta nainen puhdas, päivänpaiste, toimekas ja vapaa sielultansa, jonk' on mieli avoin aattehille totuuden on puolustaja uljas, hengen vapauden tunnustaja, nainen tuo on ihanteeni aina.

    Edistyksen valpas ompi vahti
    nainen, miettivä ja rakastava.
    Hän on unelmani, ihanteeni. —
    Nouskoon Suomellemme monta moista.

VOI TE RIKKAAT.

Turvaks riistasaalisten loitte lujat vallitukset, vankilat ja kapakat.

Prelaattien suuren lauman paikkasitte paimentamaan kansaa, tuota vintiötä, jonka tyytymätön poru teiltä ruokalevot vie.

Saitte riistaa viljalti, rikkautta runsaan auman, kultakasat kasvoi vaan.

— Jatkui yhä vanha loru: »täällä köyhät kärsikää». — Kapakoissa, vankiloissa oli tungos tuskallinen. — Rauhaa silmäsitte te.

Mutta kerran keskiyöllä nousi orjalauma sankka, raatajien joukko vankka; poru taaskin valtas maan, ja se jatkuu, vyöryks' kasvaa myrskynä jo myllertääpi. — Voi te rikkaat, ihan teiltä kaikki uni karkaa pois.

TYÖMIEHILLE.

Pää pystyssä ja katsehessa raudan kestävyys se miehen käytöstä.

Ja yksi vaan, jonk' eessä kunniata tehtäköön se suur' on ihmisyys.

Pois kullan kumarrus, pois nuoleminen sortajaimme jalkain ja tästä alkain vain tasa-arvo olkoon vaatimus.

Pää pystyssä ei röyhkeästi, mutta arvokkaasti ja suorin kielin käyköön haasti. Pois sanat verhotut ja imartelut hunajaiset, työmiesten huulille ne eivät kelpaa.

Pää pystyhyn myös silloinkin kun toiset taipuu. Työkansa paljaaks riistetty sä uhri järjestelmän julman sä tiedä kautta vankilain ja kidutusten totuus voittaa, ei liehakoitsijain se jälkiä oo koskaan kulkenut.

Pää pystyssä, et oikeutta pyytämällä saa sen saamiseen on toiset keinot.

Työkansa Suomenmaan sä lausuntosi laske vaakaan, kun kaikki verhottu on myrskypilviin, ja kasvaa sekasorto, mielivalta, jonk' eessä ryömiminen tavaks' tulee.

Pää pystyhyn jok' ainoalla, jota ryysyt verhoo, ja jolta koti autioks' on lyöty. Jo koittaa täytyvi sen tilipäivän, joka sortajalta lyö murskaks istuimen ja sijaan nostaa lait uudet, pyhän kansanvallan tuon ainoon oikeuden tukipylvään.

Työkansa Suomenmaan vuossatain kahlehet sä ratko, katko ja voittos voita. Yks' vain sun töittes olkoon mitta, määrä: Suur ihmisyys.

VASTAA KÖYHÄLISTÖ.

Yhä vielä odotatko, että rikkaat etus vaalii. Yhä vielä kumarratko luona kurjan ryöstösaaliin. Vieläkö sä nöyrin niskoin sortajasi kättä nuolet, kuljet työlähästi kiskoin elos taakan, tuskat, huolet?

Aika sulta tutkii tuota vastaa toki lailla miehen, nouse, itsellesi luota suoriudu taiston tiehen. Nouse, sotisopaan pue, rivit kuntoon pian suori. Hengen eväät, ota, lue, olkoon tahtos' kuni vuori.

Köyhälistö sanas anna, astu kansain veljestyöhön. Lippus' korkealla kanna, paistakoon se ajan yöhön!

TE UUSI JÄRJESTELMÄ LUOKAA!

Kun kiskurit kultia kerää ja saiturit laskee pennejänsä ja »oma etu» kaikille tärkeint' on, niin kamala, inha todellisuus näin haastavi kieltä lahjomatonta: tää järjestelmä ihmiset turmelee, se heidät kurjiksi mammonan ritareiksi vihkii ja katso: he sielunsa mustan tyhjyyden alle loistavan narrikaapun verhoo. Ja he helisevin puhein sulle kokevat tekeytyä ihmisiksi, vaikka siloitetun naamarin takaa pedon hampaat esille pilkistää.

Kun kykyjä lahjakkaimpiakin olemisen ankara taistelu leipäsoturin surkeaan tehtävään ajaa, ja kun ajattelijan tai taiteilijan, jok' ol' luotu joutsenlentoa varten elo kuorma-aasiksi valjastaa niin eikö tämä ole sen häväistystä, mik' on ihmisessä jaloa ja suurta eikö ole se henkemme ristiinnaulitsemista.

Kun häikäilemätön keinottelu tahi kunniaton ryömiminen vie konnia vallan ohjaksiin, niin onko niitä järkeväksi katsottava, jotka tätä järjestelmää alistumiseliaan tukevat. Ei, ne raukoiksi leimata uskallan nuo »kiltit» »siivot» kärsimyksen ihmiset, jotka kallella päin itseltään kaulaa poikki leikata antavat

Pois raukkamaisuus siis. Teille te pilkatut orjat, te lyödyt ja häpäistyt, teille mä huutaa tahdon: Ylös nouskaa jo, nouskaa taisteloon ihmisyyden puolesta, nouskaa yhteiskuntaa uudistamaan ja vanha järjestelmä kumoon lyökää.

Ylös orjat siis, itse te itsenne nostakaa, ja teidän nousemuksenne kautta koko ihmiskunta terveeksi tulee. Ylös kolkon kohtalon orjat te vaatikaa ihmisyys arvoonsa, te pelastakaa maailman Golgatalta pistoista ja purevasta piinasta ihmisen pyhin, korkein olemus. Te orjat, te luokaa uusi järjestelmä, jossa veljeys voidaan toteuttaa ja kohottaa ihminen kohti ihannetta suurta ja ylevää.

KAVAHDA!

Kyliltä, kujilta huuto soi markkinaromua kauppaillaan. Liikkuvat tutut parisniekat kukin kiittäen rihkamiaan.

Salissa herrat huutokauppaa ohjelmillaan kilvan käy. Kukahan houkka tyhjiä sanoja kalliilla hinnalla sieltä ostaa?

— Karjalan kansa kavahda, ettei osalles romuja lankeis!

Viipurin markkinoilla 1907.

VASTA SILLOIN.

Jos aatteen puolesta taistelet ja tunnuslausees on tieto ja työ kera sorretun kansan ryntäilet, ett' valkenis köyhien synkkä yö ja tunnustusta sa tuosta saat, et viel' ole karaistu et.

Ja jos »porvarit» vainoten huutaa näin: »sä turmioks' kansan puuhailet sinut parast' ois viedä tyrmähän päin». — Et viel' ole karaistu et.

Mut jos taistelet aatteen puolesta ja täytät paikkasi, pois et jää, saat kokea kun omista joukoista sua koittavat kilvan kivittää ja tuotakin tyynenä katselet. — Tuo vasta sun karkaisee.

MUINAISUUTTA TUTKIESSA.

I.

Mä tutkin kansojen muinais-aikaa ja haamuja katselen vuossatojen. Ja hautojen yöstä ääniä kaikaa, ne kertovat riennoista ihmisien, miten taisteli, kesti ne aattehen urhot, nuo sankarit tapparan taivahisen, eest' oikean, toden ne vertansa vuosi, ol' uhrina aikansa pimeyden.

He luottivat tietoon ja tutkimukseen mut' »sokeaan uskohon» koskaan ei. Ja paavit nousivat kauhistukseen, mut vihdoin tieto se voiton vei. He tahtoi katkoa kahlehet orjain, »te houritte» arveli tuhannet. — Mut' ryhti se nousi jo selkien norjain ja laukesi kurjilta kahlehet.

Mä tutkin kansojen muinais-aikaa, verimuistoja mustia murheisna. Mä tutkin ja mielessä toivon taikaa tuot' tunnen suurta ja armasta, Mä luotan lujasti tiedon valtaan, joka raivaten tietänsä taistelee, Kaikk' esteet väistävi kerta se altaan ja valolle väyliä aukaisee.

II.

Vanhat tapahtumat uudistuu ah, se nähdään joka hetki, taantumusta puoltaa moni suu, työläst' eespäin ompi retki.

    Taikaluulo, tyhjä jaaritus
    huulilla on naisen, miehen.
    Harvoilla on tahto, innostus
    tähystellä valon tiehen.

    Harvat tietää, ett' on tehtävän
    saanut kukin sukupolvi,
    poistaa kurjuuden ja pimeän,
    muutoin maa on hautaholvi.

    Muutoin valo sammuu kokonaan,
    mieliin hiipii surman peikko.
    Tuot' ei mietitä, se nukkuu vaan
    enemmistö veltto, heikko.

Ah se koskeepi niin kipeään nähdä tiedottomat joukot! — Milloin, milloin päivä säteillään kirkastaapi kaikki loukot?

III.

Työkansa nouse jo sun hetkes lyö, nyt sua kutsuu suuri sankartyö.

Työkansa, miehet, rautakourat vankat teit' onhan rivit valtavat ja sankat, te miksi haparoitte hajallanne ja vierastatte toinen toisianne, kun tukenne ois yhteenliittymys ja veljeys.

Työläiset ihanteita etsikää ja päivää kohti ponnistelkaa. Niin paljon elämä on teille velkaa, niin moni teistä osattomaks' jää, te nouskaa tukemahan toisianne.

Työkansa jäntevä ja voimakas myös ponnistaos hengen voimias sä alta kärsimyksen, puutteen nouse.

Työkansa nouse jo, sun hetkes' lyö nyt sua kutsuu suuri sankartyö!

KUOLEMATON.

Vuossataiset kulkevat kulkuaan ja peittyvi unhoon aikojen vaiheet, mut murehen aiheet ja tummien tuskien tuiverrukset ei koskaan, koskaan ne kuole pois, sillä kuolematon on murhe.

Ei kuole se pois vaan yhäti liikkuen elämän mailla se vaanivan, väjyvän haukan lailla ain' iskevi kyntensä sielujen pohjiin ja kalvavi repien, runnellen.

Tuo ikuisten itkujen hengetär öin, päivin etsivi uhrejaan. Mut sielut hehkuvat, hyvät nuo parhaat, intoiset, syvät ne hänelle saaliiksi kelpaa vaan. —

On paljon — ihmiskääpiöitä, jotka mietteitä, töitä ain mittovat ahtahin aatoksin. On paljon maassakin maleksijoita jotka ryömii ja tonkii kuin myyrät varjossa pimennon, ja kaikki ne kurjat kääpiösielut ovat turvassa tuskalta, itkultakin. —

Näen vuossadat kulkevan kulkuaan, mut samoina pysyvät ihmiset yhä Mi on toiselle pyhä, mikä toiselle korkeella päilyy, mikä kalliina, suurena säilyy,

sitä toiset ei jaksa nähdäkään, ja toiset sen tomuhun tallais' jos vois, sillä itkuista on tuo taistelo hengen ja aineen, ja siinäpä uhreja alati hukkuu alle tuskien laineen… Näen jaloja, suuria, kirkkaita sieluja kuin tähtiä talvisen yön, mut murhe kaikista tuijottaa…

Oli kerta se aika, kun kaunista unta näk' ihmiset. He näkivät toivojen rohkeiden liki voittoaan varmasti astuvan, mut unten taika se hälveni pois, ja riutuen kansat taas vaipuivat vaivahan, kurjuuteen.

Mä seison ja katselen miettien, kun ryskien kiitävi aikojen pyörä. Mut yksi on valtias, mahtava, synkkä… Tuo kuolematon on murhe.

IVAA.

Maltu, vanhain neuvoja nuori miesi kuule, seuraa. Karta ajan aatteita villihenget niissä meuraa.

    Marx ja kassalle semminkin
    eivät Suomenmaahan sovi.
    Maltin kautta varmimmin
    täällä virkahan vie ovi.

    Aasi kultasäkkeineen
    kiipee vuoren korkeimmankin
    muista se ja hiljalleen
    kukkarohos kultaa hanki.

    Ihanteet — haa — jätä jo
    usko kertomaani kaskuun,
    muutoin koituu turmio,
    tyhmyrien pääset laskuun.

Maltti. Astu valtaan. Näin tilaisuutt' ei aina satu. — Mitäs tuosta jälkeespäin joskin jääpi ruma latu.

AJAN KUVIA

AJAN LAULU.

Ajan hengetär sairas on, elämä kansoille kiusaksi muuttuu. Päiv' on loistoton, ihmiset ihanteita, uskoa puuttuu.

Ajan hengetär sairastaa, tuskainen hällä on sykintä suonen, ruumista väristää kylmyys tuonen, rinnassa poltto ja avoissa huume, silmissä lieskat ja ohimoilla kuume, taudin on kamppaus ankara.

Maata kattavi kalman hämäryys, riehuvi verinen sotien soihtu, kuollut on rauhan kantelon loihtu, sovinnon sävelet ja suvinen sulo, laulelen lauhat, välkkehet veen. — Sydämen mailla on kulkenut kulo, ihminen harhaa murheineen, synkkä, synkkä on syys.

Ajan hengetär taudin vankina makaa, elämän siteet ne särkyy ja löyhtyy, kaikki henkisesti kituu ja köyhtyy. Eläimen viettejä kuohuvi povet, auki on hornan ovet

Villit voimat on irrallaan, raakahan mahtihin perustuu valta, hengen ylevyys ei kansoja johda, ajatuksen siivet on katkaistu, unelmat iskuilla ratkaistu, taivaalla tähti ei hohda.

    Musta on yö,
    selkäpiitä kaameus riipii.
    Kuolon kellot lyö,
    epätoivo kamala mielihin hiipii.
    Elämän perusteet laihoina horjuu. —
    Kysyen ihmiset toisiinsa tuijottaa:
    »Turma uhkaa, ken sitä torjuu?
    Kärsimys täähän on kamalaa.» —

Ajan hengetär sairastaa, soi väkivallan torvet, koi kosti kaikuvat korvet. Minnekkä joudumme, siitä on kysymys, sekasorto kasvaa, yltyvi hämmennys, pelastusta onkohan lainkaan?

Musta on yö, mielistä huokaus nousee: Emmehän aikone vaarassa nukkua, hävitä, häipyä hornan yöhön, mustien aaltojen alle hukkua, emmehän epätoivon kuiluhun vaipua, tuonelan oikkujen orjaksi taipua. — Siksi me nousemme työhön.

Syksyllä 1903.

TYÖN LAULU.

Pois uni, pois, valvova aina on valpas. Velttous pois. tempaa jo huotrasta kalpas, hengen kalpa se tahraton.

Taistohon käy, mielen alhaus, rinnan kyy, himokin halpa se saastojen syy kukista, ainiaks' voita, voittajan laulua soita.

Kasvaos ain', keskellä aikaa rikkinäistä ehjänä, suurena säily, ellös horju ja häily, lujitu kohtalos vastasäistä toivoen, uskaliain.

Innolla työhön käy, varjele uskosi aattehen voimaan, ellös herpoa herjojen soimaan. Aattehen valta sorronkin alta kasvaa ja voittaa, aamu kun koittaa.

Aika jos mustakin lie, eessäsi synkeä tie, ikuinen on toki hengen herruus, voiton se kamppailee.

Työhön jo käy, palvele jaloa ihmisyyttä, sortoa estä, vainoja kestä, heikoille oikeus vaadi, lakeja lempeesti laadi, veljeys kansan turvaksi luo.

Olkohon työs' johtotähtenä yhteisonni, Suomen menestys palkkasi kaunein, muistaos tuo!

    Ilminen näin
    nouskosi luomahan uutta aikaa,
    nouse, ja vielä ne vastahan kaikaa
    toivojen laulelmat.

Nouse, tuhanten yhteistyö luo ajan tuskihin huojennusta, mielihin intoa, uskallusta, — kunnes vapauden kello lyö.

Syksyllä 1903.

PIMEYS KATTAA.

Minne olemme joutuneet, kolkko on korpi ja yö on musta. Pimeys kattaa manteret, veet, ilma soi korppien koikotusta käärmehet, lierot, kavalat ja kierot ihmisiin ottavat asuinpaikan. — Minne olemme joutuneet?

Yö on musta, kansa vielä on pimeää matona sortajan edessä mankii maireena ruoskaa se suutelee. Pois on järki paennut kadonnut rehtiys suomalaisten. Ne liehakoi, tekevät kunniaportit joista valheen ja vääryyden antavat sisään käydä — Minne olemme joutuneet?

On niin pimeää, liekö aurinko radaltaan horjahtanut, vaiko ihmiset näkönsä menettäneet. Eivät he näe, eivät ne kuule ajatella enään harva osaa, puhua ei rohkene kukaan, ja valhe kunniaporteista sisään käy.

    Minne olemme joutuneet?
    Kolkko on korpi, musta yö.
    Häpeän kansaani sen naisia, miehiä
    jos teen siinä väärin, niin minua syyttäkää.
    Kovin on pimeää…

Keväällä 1003.

KANSAN TUOMIO.

    »Ken uskoo ihanteihin, — lapset vaan
    ja houkat, joit' ei johda järki.
    Tää elo rautainen se iskuillaan
    jo ammoin aattehemme särki.

    Ken antaa alttihiksi itsensä,
    kun riehuu väkivalta, pilkka.
    Ken pyrkii roikkumahan hirressä. —
    Lie tuskin viisas ollut Ilkka.

    Ken kamppailisi vuoksi totuuden,
    hiussuortuvaa ken halkoo veitsin,
    ja onko järkevätä heikkojen
    uhata mahtajaansa peitsin?

    Ja mitä vihdoin kansa onneton
    voi uhmailulla saada aikaan. —
    Jo aik' on järjen käydä johtohon,
    nyt turvaamist' ei »Väinön taikaan».

    Siis selkä notkeeks' vaikka taittukoon
    tää keino pälkähästä päästää.
    Madamme mahtajamme suosioon,
    hän toki silloin suojaa, säästää.

    Näin haastavat he aivan tosissaan
    ja vallan rappusia kiipii. — —
    Mut kansa tätä miettii konnuillaan
    ja tuska sille mieleen hiipii.

    Ja yhä väkivalta meitä lyö,
    ja sydän juron kansan kiehuu.
    Mut hepä lihapatain luona syö
    ja sortajamme eessä liehuu.

    Tuo on niin järkevää, noin asemaa
    he lujaa itsellensä luovat.
    Mut onnen oikkuja ken oivaltaa,
    ne usein pettymystä suovat.

    Niin nytkin, vallan huipulla he on,
    kun suuret tuulet maahan ryntää.
    Taas kansan tahto astuu johtohon,
    ja uusi aika maata kyntää.

    Uus aika tuopi kansan turmion,
    se verikostoin heitä uhkaa.
    Kukistuu kukkulat ja kohta on
    tilalla raunioita, tuhkaa.

    Haa, missä nyt on järjen laskelmat
    ja mammonjumalanne tuki;
    ja missä ivahymyt, ilkunnat,
    jotk' ennen kasvojanne puki?

    Nyt tuomion soi suuri pasuuna
    sen äänt' ei lahjo kullat, raha.
    Mi väärää maassa lie ja alhaista
    se rauhenee kuin tuleen vaha.

Syksyllä 1904.

RUNEBERGIN MUISTOLLE.

    Paistaa päivä loistavainen halki usvain talvisten
    Luojan voima, kevään voima nousee kirkas, ikuinen.
    Kalpeneepi virvapalot, talven vallat vavahtaa,
    kun se sieltä korkealta katsoo maata matalaa.

    Paista päivä, Luojan päivä, maata hellin silmäillös,
    kaikki halpa mannun alle kätköhönsä häätäös!
    Auta uuteen kukoistukseen metsä valonjanoinen,
    joka huokaa talven yössä, alla kylmäin kinosten. —

    Paljon maass' on maatunutta, mik' ei eloon nousta voi.
    Mont' on riutuvaista puuta, jota jäytää taudin koi.
    Mutta sadat aarnihongat, sankkain saloin petäjät,
    kas ne elpyy sätehistäs. — Suomen korvet heräävät.

    Aarnihonkain alla siellä sykkii sydän mustan maan.
    Elon nesteet pulpahtaapi, korpi kokoo voimiaan.
    Joskin rinteen lepät hauraat tuulen teille varisee,
    toki tuhat uutta vesaa niiden sijaan ylenee.

    Nousee tuhat nuorta vesaa kantain päivää otsallaan. —
    Runouden hengettäret kiiruhtavat soittamaan.
    Kanteloisen kultakielet jumalaisin äänin soi.
    Kohta koko suuri metsä juhlahymnein huminoi.

    Kumma laulu, tenholaulu, kuolematon laulu tuo.
    Kun sen kuulit, sydämmessäs' virkos' innostuksen vuo.
    Miks' oi metsä, miks' ei aina aik' oo suurten laulelmain,
    miksi väliin kätköissäsi laulaa haaskalinnut vain?

    Turha tuot' on kysyäni nyt, kun juhlahymnit soi,
    nyt kun laaja taikalaulu Suomen metsiin huminoi,
    nyt kun paistaa Luojan päivä, päivä kirkas Helmikuun,
    ja nään kuuset kullassansa, hopeassa honkapuun.

    Terve sulle valonpäivä, päivä suurten aatteiden,
    jolloin sankarlaulut kaikuu äärilt' pilvein usvaisten!
    Terve ihanteiden päivä! Astu maahan matalaan!
    Näinpä sulle tervehdykset kaikuu kautta Suomenmaan.

Helmik. 5 p. 1904.

SYYS-ORAALLE.

    Leyhyy ilmassa jo syksyn ilvi,
    keltaiseksi riutuu rannan raita.
    Sadekuuroja lyö musta pilvi,
    Jokainen on kylän kuja kaita.
    Taukoo tanhualla karkelo.
    Synkkä syys on jo.

    Mutta kivikkoinen peltorinne
    kätköstänsä orahia luopi.
    Laiho vihannoiva nousee sinne,
    vaikka hyytä syksytär jo tuopi,
    vaikka ympärill' on kuolemaa,
    oras kukoistaa.

Nousee touvontainta tuhatkunta ja ne syksysäässä itää, varttuu, nähden toiveikasta sulo-unta, kuinka laihoksi he kasvaa, karttuu, kunhan koittaa kerran kevät uus, suven ihanuus. —

Kasvaos, oi toivon oras nuori, kertoele keväimestä niille, joita painaa syksyn sumuvuori, joilla silmässä on surun kiille, joille pitkä talvi häämöittää, jotk' ei päivää nää.

Nouse oras, vihantana välky, pilki pimeässä syksysäässä, että silloin, kun ei aalto helky, vaan on kaikki lumessa ja jäässä, elpyis muistostasi mieli tuo, liitäis kevään luo.

Syyskuulla 1904.

MYRSKYSSÄ.

On ilmass' ukkosta ja mustanaan nyt taivon täyttää pilvet rankat. Hei punalippu ylös hulmumaan ja tankoon rautakourat vankat, näin myrskyhyn me uljaast' astutaan, ja lipun all' on rivit sankat.

— Ei rauhaan untelohon ihminen oo luotu mutta myrskypäihin. — Kun totuus poljetahan keinoksi vaan pyyteisihin itsekkäihin, niin silloin kutsu kuuluu ikuinen: et sortua saa päiviin näihin!

    Ei sortua, vaan nousta pystypäin
    kuin vakaa, vankkumaton vuori.
    Nyt taivas leimutkoon ja pirstoiksi
    jo menköhön sen musta kuori!
    — Kun sää taas asettuu, niin meillekin
    on elo toivokas ja nuori.

Mut jos me unteloina uinuttais', niin hukkuisimme kuohuin alle. — Hei, kaikki hereille ja hulmumaan taas punalippu taivahalle. — Sen juurella työn uljas armeija luo uuden ajan maailmalle.

1905.

KEVÄTPUROILLE.

    Kaikkialla vedet vierii, talven nietos sulaa pois,
    on kuin pienten pisaroiden riemulaulu ilmaan sois.
    Katso kuinka kaikkialta siintää kevään kimallus.
    Ilma ympärillä huokuu: terve, terve vapaus;

    Vierikää te kevätvirrat, paljon teill' on tehtävää,
    teidän mailla liikkuessa uudistuupi luonto tää.
    Kaikkialle kiiruhtakaa, kaikki loukot huuhtokaa,
    loka, saasta, hylkytöyryt, joiden löyhkä kauhistaa.

    Pitkä yö ja pitkä talvi meillä tuhot tehnyt on,
    siks' jo huutaa puhdistusta maamme kurja, onneton.
    Ihmismieliin syöpyi ruoste, inhat voimat tunkihe,
    sieltä nousee hallanhuurut, oi ken torjua vois' ne.

    Tuhannet te pikku purot suurta työtä suorikaa,
    huuhtokaa pois mielten saasta, puhdistakaa Suomenmaa.
    Rientäkää, kas taivahalle nousee armas aurinko,
    siitä pieniin pisaroihin virtaa jättivoimat jo.

    Kaikkialla hehkuu, syttyy, talven nietos sulaa pois,
    on kuin pienten pisaroiden riemulaulu ilmaan sois.
    — Valtavasti rinnassani sydän sykkii, sykkii, lyö,
    ja mä huulin vapisevin kysyn: joko loppuu yö?

1905.

LAKKOPÄIVINÄ.

Kirjoitettu Yleislakon ajalla 1905.

I.

30 p. Lokak.

Yhteiskunta myrskyää, kansa nousee tuhatpäinen. Kaikki pyörät pysäyttää työmiesjoukko, jättiläinen.

    Kaikki pyörät seisomaan,
    työmiesten se ompi tahto.
    Aallot kulkee kulkuaan —
    korkealle lentää vahto.

    Vapaus soi ilmassa,
    nousee uuden ajan aamu.
    Kansa katkoo kahleensa,
    väistyy sorron harmaa haamu.

    Teon tulikukkaset
    esiin puhkee suuret, ylväät.
    Murtuu salvat, estehet,
    kaatuu sorron tukipylväät.

    Orjat paljaiks' riistetyt
    kärsimänsä kohlut kostaa.
    Punalipun puhtaan nyt
    kansa korkealle nostaa.

    Ovet jylhäin vankilain
    taika-iskuin aukeaapi,
    vapauteen ponnahtain
    vankilaumat vaeltaapi.

    Tulta sielut leimuaa. —
    Tuomiota kansa säätää,
    valtapaikat valloittaa,
    konnat niistä alas häätää.

    Kuuluu ryske, rysähdys,
    murtuu pakkovallan pohja.
    Vapaus ja veljeys
    vastaisuuden ompi ohja.

    Kaikki pyörät seisomaan!
    Orjuudest' on tehty lakko.
    Iskekäämme sortajaan,
    sen on alistua pakko.

    Punaliput liehumaan.
    Ylös miehet, naiset innoin!
    Sankareina astutaan
    vapauteen hehkurinnoin.

II.

2 p. Marrask.

    »Ihmisarvoon, ihmisarvoon!» kuuluu huuto kautta maan.
    Milloin sana kaunihimpi Suomessamme kuultiinkaan?
    Sana vyöryy lainehena, ken sen taitaa mykistää?
    Ei, se kipunasta syttyi, loimuna jo liekehtää.

    Kauvan kansan hartioita painoi sortajamme ies.
    Nytpä pois se heittäkäämme yksin mielin nainen, mies.
    Pelko pois ja epätoivo, heikkona ken korjuukaan,
    kun on meillä turvattava rauha, onni Suomenmaan.

    Ei! — Nyt kasvot kalpeatkin innon tulta purpuroi,
    Valtavasti sydän lyöpi, hengen säilä salamoi.
    Rikki kenkä, ryysynuttu, niiss' ei mitta miehuuden,
    tasa-arvoisina kunhan käymme eespäin taistellen.

    Ihmis-arvon eestä taistoon. Rivit lujiks' suorikaa.
    Hartiata vasten toinen, käsi kättä puristaa.
    Ilman täyttää veljeshengen suuri, pyhä tuulahdus. —
    Nyt on lyönyt kansan hetki, köyhäin ylösnousemus.

III.

6 p. Marrask.

    On paljon kaunista puhuttu,
    en suuria sanoja kummeksu,
    mut nälkä sanoista sammu ei —
    ja rikkahat riistat vei.

    Sanat pois, nyt aika on toiminnan,
    kukin tuokohon uhrin parhaimman.
    Pois sorto ja pyytehet itsekkäät.
    Ylös orjien poljetut päät.

    »Ylös» kaikuvi äänet. Te kuunelkaa.
    Kuka kansaa herjata uskaltaa?
    Te nähkää, kansa se voiton saa,
    uus' huomen jo sarastaa.

    Pois veljesriita ja vainot jo,
    työn, toimen ehto on sovinto.
    Ja kansanvalta te nostakaa,
    jot' ei taideta kukistaa.

    Sanat pois ja köyhille oikeus,
    se Suomen on turva ja pelastus. —
    Maa kallis, kansani kallein myös,
    joko vihdoin loppuvi yös'?

    On paljon kaunista puhuttu,
    en suuria sanoja kummeksu.
    Mut kurjuus niistä ei haihdukaan. —
    Teot luovat onnelaks' maan. — — —

    Miten lie, mä näänköhän aamunkoin,
    vai virvatultako ihannoin;
    kun halki myrskyn ja raivosään
    mä Suomeni päivän nään.

KEVÄÄN KOITTAESSA.

Kevät puussa, kevät maassa runoa on luonnon satu. Ihmiskunnalla vain vielä kevääseen on raskas latu.

    Paljon pirstottua täällä,
    moni iäks kuihtuu kukka.
    Vasta yhteistyössä puhkee
    toivojemme nuori nukka.

    Koti, yhteiskunnan pohja,
    yksilö sen alkujuuri.
    Nuo kun sopusointuun ehtii,
    silloin nouse rauhan muuri.

    Mutta sitä ennen täytyy
    kuolla pyytehet ne halvat,
    ponnetonna aatteen tieltä
    lahota pois aineen salvat,

    täytyy kestää taisteloita,
    joist' on totuudella voitto. —
    Näättekö, jo taivahalla
    näkyy uuden ajan koitto.

    Kas se sädesäihkyllänsä
    työhön viittoo, kutsuu, kiehtoo,
    mieleen murrettuhun jälleen
    uutta voimaa loihtii, liehtoo.

    Ihmiskunnan kahlehia
    aatteen kevätvehnä katkoo.
    Iksekkyyden siteitänsä
    yksilötkin repii, ratkoo.

    Laajentuupi veljestunne,
    köyhät veljiksi se liittää.
    Aatteen hyväks' joukot raataa.
    Vastais'aika sadon niittää!

    Kodista käy ihmiskuntaan,
    yhteiskuntaan yksilöistä
    uudistuksen luova voima,
    sepä kansat nostaa öistä,

    nostaa valoon, vapauteen
    kevään lempilauleloihin. —
    Tuota miettiessä vallan
    vaipua voi unelmoihin.

1906.

KEVÄT-ÄÄNIÄ.

Suli hanki. Meri vanki vapaana jo läikkyy. Metsiköissä viherjöissä kultajuovat välkkyy.

Taivahalta, korkealta tulvii valovirta. Yli tienoon helskyy vienoon kevättären pirta.

Kevät keito, sorja neito kutoo kankaitansa, vihantihin kukkasihin verhoo kumpujansa. — —

Kevätlehto, luonnon kehto meitä viehätyttää, unten maille, loistokkaille rinnan kaihot syttää.

Elon mailla, mutkikkailla talvi yhä kestää. Mutta unta ihmiskunta näkee keväimestä

Hehku, loista hallat poista valo veljeys-aatteen. Ylös naiset, suomalaiset alle punavaatteen.

Yhteisvoimin, tositoimin kohoo köyhäin huomen! Vapahaksi, ihanaksi luomme armaan Suomen.

Keväällä 1906.

ARPA LANKEAA.

    Hetki vain ja arpa lankeaa,
    arpa Suomen kansan kohtaloista.
    Enempikö tuskaa katkeraa,
    vaiko välkkehiä aamun koista
    sorretuille tuopi vastaisuus?
    Siitä arvotaan.

    Hetki suuri voittoon vieköhön!
    Tappiomme onnettuus ois' Suomen.
    Köyhät ihmisarvoon! — Valta ylhäisön
    kun on maassa, eipä koita huomen.
    — Mitä maalle tuopi vastaisuus? —
    Siitä arvataan.

Maalisk. 12 p. 1907.

KANSANEDUSKUNNAN KOKOONTUESSA.

    Elä ärsytä Suomen leijonaa
    se seisovi paikallansa.
    Tuliliekein säihkyvät silmät sen. —
    Sä näätkö, valvovi kansa!

    Syvät rivit jo nousevat kuilustaan.
    Vait! Kenpä nyt kansoa parjaa,
    kun leijona jänteret pingoittaa
    ja uhmaten nostavi harjaa.

    Ken tallata uhkaa tahtoa sen
    kavahtain nähdä sen saapi,
    kun leijonan silmät liekehtii
    käden iskuun se ojentaapi. —

    Tule sortaja. Nuolesi tähtäile!
    Ei osu ne! Turha on koitos!
    Kun Suomen on leijona valveillaan,
    vihamiehet se häätävi loitos. —

    Suur leijona sua mä tervehdin,
    noin aina sun seistä on määrä
    ja valvoa, ett'ei valtaa saa
    kotimaassamme halpa ja väärä.

    Suur leijona vartiopaikaltas
    sinä ellös väistykö ikään.
    Tulisilmin Suomea suojaile,
    sit' ett'ei sortane mikään!

    Siis terve! Uhkuva voimas tuo
    ajan uuden enne on varmaan,
    ajan, jolloin veljeys, vapaus
    luo maallemme elämän armaan.

22.V.1907.

ELÄMÄN MYRSKYISSÄ

IHMISMERI.

Ihmismeri myllertää kuohuu, kiehuu, vyöryää. Syvyys kätköjään tuo esiin, taas ne uppoo pohjavesiin.

    Kevyt vaahto pinnalla
    hajoo ilmaan kuplina.
    Muta musta, loka, ryönä
    kiertää pintaa saastavyönä.

    Heittää aalto toisinaan
    ylös helmen piilostaan,
    harvoillepa helmet siintyy,
    valhekupliin katseet kiintyy.

Ihmismeri myllertää, kuohuu, kiehuu, vyöryää. — Kuulen kohinata tuimaa, katson siihen, päätä huimaa.

MYRSKYSSÄ KULKIJA.

Mylvivi myrsky, hyökyvi hyrsky, ulvoen ulappa myllertää. Multakin kiehuu, rinnassa riehuu vaivojen vihuri viimapää.

Aaltojen teitä purttani heitä tuuli sä hyökyhyn hurjimpaan. Kuoloa silmiin katson, ja ilmiin tuskani huudot soikoot vaan.

Aalto ja tuuli yksin ne kuuli rintani riehut myrskyiset. — Lentäissä venhon kuoleman tenhon kuulen kutsuvat kuiskehet. —

    Rintani vaivat
    lieskahan saivat,
    millä sen liekkejä sammuttais?
    Aaltojen viivan
    allako kilvan
    Ahtolan neitten jos uida sais?

Elämän hyörre, kuohujen pyörre vihloen leikkovat sydäntäin. Lentäös venho, — kuoleman tenho väikkyvi alati mielessäin.

    Joutsenen tumman
    nään minä kumman,
    kaartuen kaula se vettä ui.
    — Lujasti ruoriin,
    purjehen nuoriin!
    Hurjaksi tuuli jo tuimistui! —

    Mastoko murtuu,
    käteni turtuu?! —
    Rintani tuskia helpoittaa.
    Kamppailla täällä
    kuoleman säällä
    täähän on suurta ja — kamalaa.

— Harvoin se tuhlaa riemua, juhlaa kohtalo saita, se suruja sois. Nyt sitä kostan lohtua ostan vaikka se hinnalta kallista ois.

Mylvivä myrsky, hyökyvä hyrsky kuoleman hymniä soittakaa. Purteni lennä aaltoja ennä, tahdon tuskani kuolettaa.

TAISTELIJA.

Vait, nyt on juhlaa on juhlaa ja riemua rinnassain. En rahtua tuhlaa mä kalliista, suuresta onnestain.

Ja ainapa, ainapa soisin mä laulaa rintani unelmille ja eheän riemuni välkkehille jos voisin — —

Olen saapunut kotiin nyt jäljestä raskahan harhailun. Mä läksin sotiin ja hengen taistohon innostuin. Ja monta mä taistoa kovaa kestin ja monta mä halua halpaa estin. — Muut voitin, itseeni kompastuin.

Niin — maata ja merta mä kummia retkiä retkeilin, ja uhrasin verta, sydänvertani suurihin taistoihin. Mä luotin voimahan ikuisehen ja tähtäsin valohon, totuutehen, muut voitin — itseeni kompastuin.

Mä pieni ja halpa olin tullessa ottelun vaikeimman. Jo taipui kalpa, mä sokaisin kilpeni kirkkahan. — Muut tietänyt ei, miks' tummeni silmäini palo. Ja minne mun vei oman henkeni virvavalo. — Mut aateluutta ja uskoa uutta mä janosin, itkin ja ikävöin, sitä etsin toimin ja töin.

Ja tuskaini öistä uus puhtaampi into heräs' ja päiväini töistä mun mieleni toivoa keräs' Kunis säilän ja kilpeni kallihin taas uusiksi kirkastin.

    — Olen saapunut kotiin. —
    Niin ehyt ja kirkas on mieleni vaan.
    Ei hukkunut sotiin
    tuo hehku mun rintani riehakkaan.
    Kotikumpuja kalliita taas
    voin huoleti tervehtää.

Nyt hellien silmä syyslehvillä kalpeilla lentää. Ja kaunis on ilma, ja tanssien pilvet entää. Ja kaikki suurta ja sointuisaa, on loistava taivas, maa.

Vait, nyt on juhlaa, on juhlaa ja riemua rinnassain. En rahtua tuhlaa mä kalliista, suuresta onnestain. Ja ainapa, ainapa soisin mä laulaa rintani unelmille ja eheän riemuni välkkehille, jos voisin. —

1904.

IHANTEET.

Niin hohtavi taivas, kukkii maa, ja välkkyvät kirkkaat veet. Ja rintani ovella kolkuttaa sulokuiskehin ihanteet.

    Te tulkaa, rintani tenhotkaa
    vuoks' aattehen uhraamaan.
    Minä tahdon uskoa, uskaltaa
    päämäärä kun kaunis on vaan.

Ja se määrä on orjien vapautus, sille rintani sykkäilee. — Pois toivoton suruihin sortumus, nyt päivyt jo valkenee!

EI ITKEÄ!

Saako itkeä ihmispolo maan mustia murheita noita, kun on ristiriitainen olo eikä toivojen aamu koita?

    Saako itkeä ihmisen lapsi,
    ilon ruusut kun kalvoi mato
    ja nuorena harmein' hapsi,
    suur' puhkesi surujen sato?

    Saako itkeä ihminen täällä,
    kun unelmat pyhät ja armaat
    sai iskuja inhalla säällä —
    ja eessä on muurit harmaat?

    Saako itkeä ihminen heikko,
    kun aikehet kasva ei töiksi,
    kun hyödyn hirveä peikko
    teki satoja kääpiöiksi?

    Saako itkeä, toinen kun tallaa
    sun pyhintäs lokahan halpaan,
    kun kohtalo henkii hallaa
    ja ystäväs kaatuvat kalpaan?

    Saako itkeä aika kun kiitää
    ja eessä on ehtoopuoli? —
    Kas raskahat pilvet liitää,
    elon taivahan peittää huoli?

    Ei itkeä! Itku on inhaa
    Sitä tehkööt raukat ja heikot.
    Me tahdomme taistoa vinhaa.
    Se on lohtumme siskot, veikot.

    Pois riisumme murhevaatteet,
    ja tahtohon kasvaa teräs. —
    Nyt liikkuu valtavat aatteet,
    jo tuhannet, tuhannet heräs.

    Ei sanoilla, mut tositoimin
    me tahdomme huolet poistaa.
    Ylös työhön jo yhteisvoimin,
    ajan uuden jo aurinko loistaa!

    Ylös työhön, jos huolia se antaa,
    niin aattehen kultamaasta
    miel' ihmisen intoa kantaa,
    ja paina ei ainehen saasta!

SYNNYINSEUTUUN KULKEVA.

Se humisi, se huokaili ja itkuäänin valitti tuo synkkä sydänmaa. Puut vapisi ja suruisen loi metsä kaihon katsehen — en voi sit' unhoittaa.

Nuo töllirähjät matalat ja peltotilkut pienoiset, tuo suuri hallasuo, ja kansa huolten painama niin juro, vakaa, ahkera, — kenp' unhoittaisi nuo!

En seutuja noit' unhoita, vaan usein illan varjossa ne sieluun kangastaa. Ja on kuin kutsu kaukaa sois: »oi, tullos korven helmaan pois, se vain sun rauhoittaa!

Vain heimolaistes joukossa sun paikkasi on taistella eest' onnen yhteisen. — Sä katso, kuinka taivaan vyö on pimeä, ja korven yö on syvä, hiljainen.

Sä louhikoita silmäillös, suon raakaa ilmaa henkiös, sen toki kestää saat. Pois kevyt ilo! Sijaa suo, kun puhkee murhelaulun vuo ja tuskat voimakkaat! —

    Se humisee, se huokailee. —
    Sun veljes siellä kärsinee,
    niin synkkä ompi yö». —
    — Mä nousen, ylös kiiruhdan
    ja korpehen taas taivallan
    ja taajaan sydän lyö.

Siell' alkaa jylhä totisuus, pois elon pintapuolisuus, se pahaa unta vain! Jo kauvan kotiin kyynelöin, Pois melskehestä ikävöin. — Nyt lähtö-innon sain.

TERVEHDYS MERIKOSKELLE.

    Merikosken vaahtopäisen
    ranta kaunis, kaukainen
    sua mailla vierahilla
    aina muistan kaihoten.

    Miten muinen mieltä hurmas
    Oulun vetten uljas vuo,
    Sotkamon ja Hyrynsalmen
    uhkapäiset kuohut nuo.

    Kuinka voittokulkuansa
    kulki kimmeltävät jäät.
    Kiuru lennossansa lauloi:
    nyt on Pohjan keväthäät.

    Kuinka luonas' sydän nuori
    innon huumehesta löi,
    suurta työtä, taisteloa
    mieli kaihos' ikävöi.

    Silloin tuli rintaan syttyi,
    tuli sammuttamaton,
    jolle lauloi kehtovirttä
    vedet Kuhmon, Paltamon.

    Monta unetonta yötä
    tulta tuota vartioin,
    hiivin kosken kaltahalle,
    kyynelsilmin unelmoin.

    — Merikoski kuohuvainen
    nuoren tytön haaveet näit.
    — Tyttö kulki kaukomaille. —
    Koski armas sinne jäit.

    Mutia vielä on kuin kuuluis
    vuolaan virran kuohinaa,
    joka huutaa vapautta,
    hengen valtaa korkeaa.

    Ja mä lausun: soios koski
    yli suuren Suomenmaan
    innostusta, uskallusta
    kansaan kaihon kalpeaan.

    Soios koski vaahtoharja,
    pyhä virta Jumalten
    suurten unten kaunis sarja
    naisten, miesten mielihin.

    Unelmista uljahista
    teot suuret puhkeaa.
    Onnekas ken aikanansa
    unelmoida uskaltaa.

    Sytä tuli taivahainen
    Pohjan impein povihin.
    Anna rintaan nuorukaisten
    vakaa mieli sankarin.

    Ja kun aika vierähtelee
    kansan mieltä kysellen,
    silloin kosken syntysanat
    viittana on jokaisen.

    Näinpä sulle Merikoski
    Karjalassa laulelen,
    konsa kevät maille saa, ja
    sulaa neitos talvinen.

Maaliskuulla 1903.

POIS RIUTUMUS!

Pois riutumus ja vaikerrus nyt eteen hurja ponnistus. Kas tuolla nousee vuoret ylhät niin pyhät jylhät, päin korkeutta huimaavaa. Te nähkääs, kuinka hohtoisat siell' onkaan huiput, kukkulat. Hei, sinne suunnatkaa!

Kuin riento kotkain lentäväin meill' olkoon mieli ylöspäin. On rintaan luotu halu, huuma ja polte kuuma, jok' ei voi lepoon hervata. Ja tiemme kautta vaarojen vain käykään kunhan kaunoinen on määrä matkalla.

Pois riutumus ja vaikerrus nyt eteen hurja ponnistus. Hei sinne, missä tuulet liehuu, ja myrsky riehuu ja suuret voimat myllertää. Kas siellä alla taivahan tuon vapahan ja korkean voi elää, hengittää!

HYVÄSTIKSI.

Mä ennen olin ystäväs mua etsit matkain takaa ja nyt ei meillä halua oo hetkeäkään jakaa.

    Sä »uskossa» oot löytänyt
    sen rauhan tyynen rannan.
    Mä taistohalun ainaisen
    vain povessani kannan.

    Sä ihmis-elon kurjuuden
    näät hiljaa tyytyväisnä.
    Yl' laitojen mä myrskyilen
    kuin meri uhkapäisnä.

    En ymmärrä sun uskoas,
    en dogmein ihannetta
    Mä tahdon elää, hengittää
    vapaana, kahlehetta.

    En povehes voi pilkistää,
    en näe alle pinnan
    Tuo kuolonrauha voiskohan
    jo tyyntää kaihot rinnan?

    En tilaas' tiedä, tiedän vain
    ett' ihanint' on tälleen,
    ain' taistelossa temmeltää
    sortua, nousta jälleen.

    Siks' hyvästi! Sä tyynelään.
    Mä syleilyhyn myrskyn.
    Ja pisarana meressä
    uin kera hyökymyrskyn.

TE MENKÄÄ.

Te puoliluonteet kehnot, poloiset, joit' aate viehättäis', vaan kahlehet tapojen vanhain, kehnon seurapiirin pidättää luuta punaviirin.

    Teill' epäröiden liikkuu aatokset,
    ja sumuvuori silmien on eessä.
    Koi sydäntänne syö ja askelet
    te taappäin käytte jyrkänteessä.

Te menkää porvarien joukkioon, siell' vuottaa nautinnot ja joutilaisuus. Ei teidänlaiset kelpaa taisteloon kun kyseessä on urhokkaisuus.

KANKAAN HONKA.

Suistuu suvi, taittuu talvi, vaihtuu hyvät, huonot säät, katso hongan kankahalla vankkumatta aina näät.

    Lyöpi länsi, iskee itä,
    puree kylmä pohjoinen,
    tutjuttaapi tuulen voima
    oksia ja latvaa sen.

    Suur' on uhka luonnonvoimain
    mutt' on sitkas vanha puu,
    voittosilla ottelee se,
    kunnes tuuli lannistuu.

    Noin se honka kankahalla
    suistumatta juuriltaan
    kestää aikain vaihtehessa
    vihantana ainiaan.

Niinkuin kankaan aarnihonka mieleni myös olkohon vankkumatta, vaipumatta, kun lyö iskut kohtalon.

KUUSTEN SIIMEKSESSÄ.

Konsa musta murhe lyö, repii tuskan tuulet, kasvaa huoli, arkityö, kalvaa kateen huulet, silloin tempaan kanteleen, kuljen kuusten siimekseen.

    Täällä laulu laajaks' saa,
    korkealle karkaa.
    Innon tuli tuudittaa
    sydäntäni arkaa.
    Kuusi heljä huminoi,
    sinitaivas soi ja soi.

Enpä enään muistakkaan kylän kääpiöitä. Enkä jouda suremaan huolta, arkitöitä. Mairemailla unelmain kaikuu kummat laulut vain.

ILTAINEN SÄVEL.

Kuutamo kaunis valuvi vesiin, istun koitossa illansuun. Tuntehet hellät hiipivät esiin, vaivun vienohon haaveiluun.

    Ehyt on onneni, mieleni tyyni,
    ilossa henkeni karkeloi.
    Unhoss' on entiset erheet ja syyni,
    soreat soitot sieluuni soi.

    Soios, soios, harppuni vieno,
    soios kauvaksi yli veen.
    Onneni lanka se on niin hieno,
    sitä mä kosketan hiljalleen.

    Näin minä soitan, ja kuuhuen hohto
    seudun kultahan välkehtii.
    Kuvat ne kulkee, ja mieleni johto
    kummia teitänsä kuljeksii.

    Enkä mä tiedä, miksikä silloin
    kyynelet vierivät poskellein;
    miksikä juuri kun onnesta milloin
    soittaa ja sykkivi sydämein.

En minä tiedä, miksikä aina itku ja ilo on rinnakkain. — Soios soittoni, taivahan laina vierellä rantojen hohtavain.

PÄIVÄNPAISTEELLE.

Aatoksissa raskahissa, uuvuksissa monta päivää olin istunut. Kynä yksin seuranani, kenkään luokseni ei tullut. — Siitä huokailut. —

    Silloin ikkunasta tulvit
    päivänpaiste, riemunhellä.
    Terve armahin!
    Otsaani sä hyväellös,
    kulmiani kultaellos.
    ilost' itkenkin.

Helohohtos otsaltani ajatusten raskaan painon nostaa, keventää. Hetkinen — ja taasen jälleen orpous ja elon kurjuus, luokseni mun jää.

MUN TÄYTYY.

En tiedä, antaisko aatoksen kevätpäivihin palata jälleen, vai rinnanko riutuvan tyynnyttäis ja miettisi: »paras on tälleen».

    Mut kevät ja aika se armainen
    lumohohdolla järjen voittaa,
    taka-ajoilta muistojen säveleet
    niin kummasti mulle soittaa.

    Ne kertoo hetkistä menneistä
    ja ajasta eloni aamun.
    Niin, kenpä se silloin nähnyt ois
    tosi-olojen harmajan haamun.

    Sitä nähnyt en, silloin mä hengitin
    kevätruusujen runsahan sulon. —
    Nyt on toisin, nyt minä kaikessa nään
    syysluonnon kalpean kulon.

    On itkuja elämä ihmisten,
    ken tuskat tutkia taitaa.
    Kas kohtalo iloja antaessaan
    kovin käyttävi mittaa saitaa.

Ja elämän ankara todellisuus taas työhön, toimehen säätää. — Mun tahtoa täytyvi pingoittaa… sulohaavehet kauuas häätää…

KOHTALO.

Suomennos ADA NEGRI'ltä.

Ol' ilta myöhä, vuoteelleni hiipi yön haamu synkkeä, huu — teräskatse, irvistys ne riipi mun mieltäni — Kolkon kuulin äänensä: »Sun kohtalosi oon.»

    »En sua koskaan heitä impi sorja
    sä kevätajastas
    oot elon-iltaas' kahleitteni orja
    ja aina vaellan sun varjonas.»
    — Mä nyyhkin: armahda!

Hän viivähti ja virkkoi mulle vastaan: »kas rikos, kuolema ja tuska tuuti maailmalle lastaan, kun synnyit sä, surujen kukkana siks' kov' on kohtalos!»

    Mä rynnistin: »oi toivon ääntä vainen
    mun kaihoo rintani!
    Mä maistaa tahdon mit' on riemu mainen
    ja neron, valon suudelma. Mua kutsuvi
    nuor', rikas elämä.»

Hän lausui: »vuodattaa ken sydänvertaan se laulut parhaat luo. Ja surun syleilystä monta kertaa ken nousee, muita suurempi on tuo.» — Mä virkoin: »luoksen jää».

NUORILLE TOVEREILLE!

VALITSE.

Nuorukainen valitse kumman tahdot: pohjaveden syvyyksien aarteet vaiko vahdot, kuplat haihtuvaiset päällä elon suuren valtameren.

Nuorukainen valitse kumpi parhain: elonmatka tyyni, vaiko kuolo varhain eestä aatteen, surmattuna inhan sortomahdin miekan terin.

Nuorukainen valitse sankar'elo köyhän taistelijan, tahi velo elämältä halpa lepo päällä narrimaisen keinottelun luomain kultakasain.

Nuorukainen valitse valta aineen maahan maatuvainen tahi maineen uljas, jalo sankar-elämä. — Nuorukainen valitse!

UUDEN AJAN AIRUEILLE.

He monta kertaa ennen on kansaa pettäneet, ja palkaks aikain mennen sai kansa kyyneleet.

    He lupas paljon aina,
    vain kahleet kansa sai,
    nuo raskaat, eikö paina,
    ja kansa herää kai.

    Niin luulis, mutta jälleen
    he tuhlaa valheitaan,
    kansalle riistämälleen
    taas laatii verkkojaan.

    On heillä summan määrä
    vain loisto, mahtavuus
    ja toisten etu väärä,
    nautinto, joutiluus.

    Mut kansa hujan, hajan
    kuin sokko haparoi.
    Koittoa uuden ajan
    vain harvat nähdä voi.

    Airueet aamun koiton
    nyt teitä tarvitaan,
    alkavan aatteen voiton
    eest' tarmoin toimimaan.

    Te paljastakaa valheet
    ja totta puoltakaa,
    kukistain juonet alheet
    ja pelastakaa maa.

    Te kansa pelastakaa
    petoksen kuilusta.
    Se vielä maassa makaa
    vaan koht' on nouseva!

    Te pimeys, tuo kipein
    jo täältä luokaa pois,
    he ett' ei kielin lipein
    sokaista kansaa vois.

Te nuoret, joille aate ylevä kangastaa, ihanteen punavaate korkeelle nostakaa!

KIRJOTA KILPEES!

    Kirjota kilpees, toveri nuori:
    »vapaiksi orjat», ja riennä,
    taistele vankkana niinkuin vuori,
    kansasi murhetta liennä.

    Korkeella toveri kilpesi kanna,
    tahratta eespäin vie se.
    Tinkivät! — Hituista pois elä anna!
    Kunniakasta on tie se.

    Kirjota kilpees, valitse ura,
    määrähän uurtaa se koita.
    Ellös alkamaas kesken purra,
    köyhille voittoja voita!

KAPINOITSIJOILLE.

Terve teille, jotka kapinoitte vastaan aatossuuntaa kehnoa, joka toiset täällä orjiks' painaa, tukee sortovaltaa yläluokan.

Terve teille, jotka kysytte: mikä oikeus on toisten täällä kukat niittää kansan kärsiessä, mikä oikeus on toisten yksin elon päivänpuolla lämmitellä, veljein värjyessä pakkasessa.

Terve teille, jotka kapinoitte pappein pimitystä inhaa vastaan. Kapinoikaa, että vanha laulu »täällä kärsikää, suo palkan taivas» vihdoin vaikenee ja hyödylliseen työhön komennetaan prelaattien lauma.

Terve teille, jotka kapinoitte, aivokopat ahtaat tuuletatte, että uutta valoa ja ilmaa hengen ikkunoista sisään virtaa.

NUORISON KESKELLÄ.

Nään nuorisojoukon intoisen, on hehkua katselussa. Puna kaino poskia varjostaa, sydän kumpuvi kukkasissa.

    Te nuoret uskotte aatteeseen,
    te juhlitte toiverinnoin.
    Te tahdotte poistaa kurjuuden
    ja päivähän päästä innoin.

    Te nuoret, teihin mä silmäilen
    kun kevähän ensi koittoon.
    Mä tiedän: toivoni kauneimmat
    käy teidän työstänne voittoon.

    Mä tiedän, sen mitä parhainta
    ajan henki on kuiskinut teille,
    se on johtanut teitä astumaan
    jalon aattehen askeleille.

    Mä tiedän, rintanne pohjassa
    soi sävelet lemmen taijan,
    sovun, yhteishengen kuiskehet
    ja toivehet vastais-aian —

    Nään nuorisojoukon intoisen,
    on hehkua katsehissa.
    Puna kaino poskia varjostaa,
    sydän kumpuvi kukkasissa.

Mä katson ja mulla rinnassa niin hellästi värähtääpi. Ja kun minä poistun, rintaani jotain hyvää, lämmintä jääpi.

ELÄMÄN TAISTELOON.

I.

VALA.

On kevätpäivä. Meren aava selkä jääkahleistansa vapahana välkkyy, ja riehakasti ulapalla kiitää nuo aallot vaahtoharjaiset ja uljaat. — Mutt' hiljallensa tyyntyy vauhti vauhko, ja lepohon jo laineet laskeuupi.

Siin' illansuussa istuu nuorukainen, veen kalvoon kuvastuu sen varsi norja. Hän yksin on, pää käteen vajonneena, ja katse haaveisena kauvas lentää. On kaunis hän. Kas kutrit tuuheaiset, kuink' kaartaa otsaa tyyntä, korkeata ja kuinka ympäröipi ohimoitaan niin hellän lempeä ja vakaa loiste.

Hän istuu itsekseen, ja on kuin mietteet nyt liikkuis' valtavasti mielessänsä. — Kas, pään hän nostavi, ja silmissänsä nyt leimahtaapi liekki jumalainen. Hän mitä miettinee? Miks' sävy kasvoin on jännitetty, totinen ja luja?

Hän ylös kavahtaa ja puhkeaapi nyt sanat intoiset nää huuliltansa: »sen vakuutan mä kautta meren, taivaan, sen vannon kautta auringon ja tulen, ett' ihanteilleni mä elän, kuolen ja taivas kostakoon jos tehnen toisin».

Hän lausui näin ja vaikeni ja istui, — niin viipyi rantamalla yöhön myöhään. Ja illan hämärään kun seutu hukkui hän vihdoin kotiin nähtiin palaavaksi.

II.

IMMEN LUONA.

On nuorukainen luona impyen tuon valittunsa, jota lempii. He kuiskii tuntehista sydämen ja armastellen toistaan hempii.

    Mutt' sulho syleilyssä neitonsa
    luo silmät hänehen ja haastaa:
    »Oon onnekas, mut oi! en unhoita
    ett' onnettomuus muita raastaa.

    En kärsimystä unhoittaa mä voi,
    sen nähnyt olen tuhat kertaa.
    Mä kuulin kurjien kun itku soi
    ja tuskalla ei ollut vertaa.

    Näin osattoman katseen suruisen,
    kun loppui työ, ja toivo kuoli.
    Kun unen riisti, valtas' aatoksen
    vain synkkä, harmaa leipähuoli.

    Ah, silloin aattelin mä: 'rintani
    nyt soita pyhää lemmenkieltä,
    ett' toimeni ois' köyhän tueksi,
    ja työni henkis' veljesmieltä.'

    »Ja armas, löysinhän mä sinussa
    myös saman kaihon, saman uskon.
    Kas ihanteemme tuo on korkea:
    uus' aika onnen, aamuruskon.»

Näin sulho haasteli ja neitonsa hän vastauksen riemuin kuuli: »Ah, kaksin kaunista on taistella, jos tulkoon sees tai vastatuuli!»

III.

ÄITI SUUNNAN VIITOITTI.

Tuo hopeahapsinen vanhus ken niin henkevä, kirkassilmäinen? — Hän on äiti. — Poikansa hältä kai tuon mielen puhtahan sai?

    Kai äiti se istutti aatokset
    pojan mielehen hellät ja lämpöiset?
    Kai äiti se innosti lapsestaan
    toden puolesta taistelemaan?

    Kai äiti se suunnan viitoitti,
    mitä sitten poikanen asteli?
    Ja poika ei äitiä pettävän näy
    vaan varmana tietään käy.

Tuo äiti, jo hopeahapsinen on joutunut haudan partaallen, mut vieläkin silmänsä kirkkahat pojan kulkua seuraavat.

RAATAJANUORISOLLE.

Vanhat hautahan horjukoon, kuoleman enteet heille jo soittaa. — Nuoriso astuos taisteloon, sinussa alkava aamu koittaa.

    Pois sumu silmästä, nuorist' ei saa
    pylväitä lainkaan kaatuva aika.
    Eespäin nuoria kannustaa
    veljeys-aatteen tenhova taika.

    Nuoret ei ihanteitansa myy
    helyjen loistoon, kurjahan kultaan,
    vanhoilla kyllä on hävetä syy
    ammoin he vaihtoi aatteensa multaan.

    Taistohon nuoret, kerta ken vain
    tinkii, toistekin tinkii, myöntää.
    Eespäin kellä ei pyrkimys ain!
    vastalaine sen taappäin työntää.

    Taistohon! Lippunne nostakaa
    vartiojoukkona luona sen seisten.
    Vannokaa, siihen ei koskea saa
    iskut sortajain halpojen peisten.

    Raatajanuoriso, pystyhyn pää,
    Orjiksi ei! Se vannokaatte.
    Taistohon! Köyhille kunnes jää
    voitto, ja oikeutenne te saatte.

POIS HYLKÄÄ MALJA.

Tämä aika sun vaativi kasvattamaan jaloks', suureksi tahtosi, tuntos. Tämä aika sun vaativi uhraamaan isänmaallesi intosi, kuntos.

    Vaan vieläkö raukka sä viipyä voit
    ilomaljojen kurjien luona?
    Sä henkesi hehkunko sammua soit,
    kuin halpa se ois vain kuona.

    Nyt juuri kun tarmoa tarvittais,
    sinä etsitkö huumetta hurjaa?
    Nyt juuri kun kahleita katkoa sait,
    sinä suositko orjuutta kurjaa?

    Sinä maljasi juotko, kun kansamme jo
    väkijuomien orjana huokaa?
    Se raataa, sä tuhlata saatatko,
    kun sillä ei kylliksi ruokaa?

    Noin, nuoriso, noinko sä heikko liet,
    ja pienetkö pyytehes yhä?
    Oi konsa sä huomaat aattehen tiet
    ja kussa on kutsusi pyhä?

    Niin konsapa sumu sun silmistäs
    on poistuva päivän tieltä?
    ja konsapa tuntenet itsessäs
    sinä intoa, urhojen mieltä?

    — Kas silloin maljat sä hylkäät pois
    ja riennät hoivaksi heikon.
    Ja jos kuka kurjana sortunut ois,
    näät hänessä ihmisveikon.

    Mut tuntosi tervehen, nuorekkaan
    sinä uhraat suurehen taistoon.
    Ja turvaat uskoa oikeaan,
    luot tietoa kansasi vaistoon.

Ja työstäsi jalosta kerran on niin kasvava kaunis laiho. — Ylös, nuoriso! Tulkosi taistelohon, kun maassa on murhe ja kaiho!

JUHLARUNOJA

KUOPION TYÖVÄENTALON VIHKIÄISIIN.

1 P. MARRASK. 1901.

I.

Ken nähnyt ompi köyhän miehen surun, sen kädet känsäiset ja kehnon nutun. Ken tietävi sen niukan leipämurun ja arvaapi sen ahdistuksen tutun, hän varmaan kylmempi on hyistä hallaa, jos heikon oikeutta sortain tallaa.

Ja ken on tiennyt, miten alle pinnan tuon mustan moni kultajyvä vaipuu. Ja moni sykähtely nuoren rinnan kuin säkene vain hämärähän haipuu, hän varmaan kylmä on kuin pohjatuuli, jos itkutta sen näki tahi kuuli.

Ja ken on aavistanut toivottuutta, min nääntynehen synkkä silmä näyttää, tai nähnyt kuntoa ja tarmokkuutta, kun puute matalaisen majan täyttää, hän varmaan sydämett' on kokonansa, jos tulta tuntene ei rinnassansa, jos tult' ei tuntene ja pakoilusta, mi ajaa köyhälistön suuren luoksi ja vaatii toimintaa ja uhrausta vain noiden unhotettuin onnen vuoksi. Oi, syttyköön tuo tuli mielten yöhön ja nostakoon se tuhansia työhön!

Nyt aik' on roudan sulaa rinnan suosta ja suuren suvipäivän meille koittaa ja vuolahitten veljesvirtain juosta ja kukkain puhjeta ja lämmön voittaa. Jo aik' on katsoa sen kansan puoleen, mi on nääntymässä tuskaan, huoleen.

II.

Valtava voima on hengen voima, konsa se koskena mielihin lyö, kalveten kaatuvi sorto ja soima, juuretta horjuvi arvoton työ.

    Hengen voima se korkean sielun
    toimiin suurihin innostaa.
    Halpain pelvoksi mittaa se nielun,
    jonneka heikot ne herpoaa.

    Hengen voima se velvoittaapi
    puhdasta lippua kantamaan.
    Työssään ken aatteensa unhoittaapi,
    kuolee kuin autio kaiku vaan.

    Hengen voima se aateliskilven
    sankarin otsahan painaltaa;
    hällä on usko, mi huolien pilven
    päivänpaisteeksi kirkastaa.

    Hengen voima se antaa uskon
    vastais-aikahan parempaan,
    jolloinka hehkulla aamuruskon
    oikeus täyttävi kaiken maan.

    Silloin syömmissä ihmislasten
    asuvi verraton sointuisuus,
    kuuluvi huulilta voimakasten
    rauhan julistus aina uus.

    Valtahan silloin ei astu kukaan
    heikkoa, raukkaa sortaakseen.
    Jokainen ilolla rientää mukaan
    avuksi ollen veljelleen. —

    — Hengen voima jo koskena kulje!
    Tulvana suurena syöksähdä!
    Alheat pyyteet salpaa ja sulje,
    mielet nosta ja virkistä!

III.

Nouskohon Suomeni kaikkiin ääriin aatteen uljahan linnat Heimomme kallihin lunastimeksi suokaamme korkeat hinnat.

    Tuokaamme uhria tuhansittain
    kansamme kohottimeksi;
    itsemme työlle vihkikäämme
    ajaksi ainaiseksi.

    Takokaa, takokaa, Suomen sepot,
    ahjossa hiilos kiiltää.
    Ulkona pakkanen uhmailee ja
    heikkojen sydäntä viiltää.

    Lietsoen hehkuu yhäti hiilos,
    elkäämme säästäkö kättä.
    Mies se, ken pajassa paljehtiipi
    helteestä väsähtämättä.

    Aattehen linnoja, ahjoja näitä
    saakoon Suomehen monta!
    Suojatkoot jalot vartiojoukot
    Kansaamme onnetonta!

KUOPION KAUPPA-APULAISYHDISTYKSEN 10-VUOTISJUHLASSA

13 P. MARRASK. 1904.

I.

Elämän taivaalla pilvisarjat yhtyy ja pirstoiksi hajoo. Katsohan patsaat hopeaharjat, kuinka ne nousee ja vajoo.

    Elämän taivaalla värit ne vaihtuu,
    tumma valkean voittaa.
    Heleä hohde hetkessä haihtuu —
    konsa se jälleen koittaa.

    Elämän taivaalla mustat on pilvet,
    suuret surujen sumut.
    Kaikkosi riemun kirkkahat kilvet,
    ilojen hurmat ja humut

    Elämän taivaalta ukkoisnuolet
    maisia majoja lyöpi.
    Murtava murhe ja haikeat huolet
    sydäntä jäytää ja syöpi,

    Elämän taivaalla tuulet suuret
    rajusti kulkevat aina.
    Kellä on syvällä sitkeät juuret,
    sit' ei ne maahan paina.

    Ihminen, jaksatko rohkeasti
    kulkea elämän maita?
    Jaksatko kulkea kuoloon asti,
    vaikka on onnetar saita.

    Jaksatko alla tän synkän taivaan,
    lyödessä tuulen vinhan?
    Etkö jo väsy sä maiseen vaivaan
    taistohon elämän inhan.

    Ihminen jaksatko niin kuni kukka
    tuo joka kevättä vuottaa.
    Iskut jos lyö, niin ei peri hukka
    sitä ken valohon luottaa.

    Ihminen, nouse, jos taivas on musta,
    terästä tahtosi pontta!
    Ilman intoa, uskallusta
    ois elo tyhjää ja ontta.

Ihminen, noin jos luottaen lähdet joskin taivas on musta. Kerta ne koittaa sullekin tähdet antaen lohdutusta.

II.

Mik' onkaan sulompaa kuin mielentenho tuo, joka syttyy, konsa näköpiiriin taas luonto kuviansa piirteieepi. Jo silmä kirkastuu ja mieli elpyy veen välkkehestä, kumpuin kukkasista ja sydänkin taas nuortuvansa tuntee.

Noin astuttaissa myöskin hengen mailla luo heijastusta sieluun kuvasarjat niin lumoavan kauniit, luonnonraikkaat niin väririkkaat, ihanat ja suuret. Kas aatteen mailta sopusoinnun kummut ja ihanteiden lehtorannat rakkaat sun katsettasi kaihoisata kohtaa.

Mik' onkaan sulompaa, ja lumottuna tuon näyn eessä seisot inehmoinen. Ja on kuin näkymätön käsi vetäis sun askeleitas Hiljallensa eespäin ja ääni kuiskaellen sua kutsuis' päämäärään etäisehen samoomahan halk' elon autioiden erämaiden.

Mik' onkaan sulompaa kuin moinen tenho, mi johtaa ihanteiden kukkuloille. Tie raskas lie ja ponnistusta paljon, mut vaikeudet rohkeutta luovat ja miesi se, ken matkaltaan ei väisty.

Mik' onkaan kauniimpaa kuin moinen kulku noin konsa sadat samaan määrään pyrkii ja veljesmielin rinnatusten ryntää toin' toistaan rohkaisten ja kehoitellen —

— Niin, suloista on konsa näköpiiriin uus ihannemaa kaunis heijastaapi. Mut kauneinta on konsa inehmoiset yön halki sinne askeleitaan suuntaa.

III.

Vain valoon, vapautehen ja hengen valtakuntaan nuo joukot nostaa tahdomme, jotk' uinuvat nyt untaan.

    Me tahtoisimme osoittaa
    mi elämän on määrä,
    ja kuinka elo riennoton
    on itsekäs ja väärä.

    Nyt työtä vaatii isänmaa
    ja tulevaisuus Suomen.
    Ken tietää yökö odottaa
    vai uusi, kirkas huomen.

    Pois pikkuhuolet yksilön
    ja yhteishyvä huoleks'.
    Ja se kuin joukoin kannetaan
    niin hupenee se puoleks'.

    Pois ajatusten ahtaus
    ja pienuus näköpiirin,
    kun kokoonnumme ympäri
    tuon valon valtaviirin!

    Ja tarkastakaa joukot myös,
    ett' ei lie rivit heikot,
    vaan jokainen on sankari,
    näin taistoon siskot, veikot.

Siis eteenpäin, vain taistellen on elo ihaninta. Ja voitto se on arvokkain min kalliiks' nousee hinta.

JUHLARUNO MIKKELIN TYÖVÄENYHDISTYKSEN 15-VUOTISJUHLASSA

13 P. ELOKUUTA 1905.

I.

Käy itään, etelään tai pohjan periin, maaseudulle tai kaupunkihin kulje, näät kaikkialla saman eroituksen mi jakaa rikkahat ja köyhälistön, suo tuolle etuja ja tälle puutteen, tuon loistoon, voimahan ja valtaan nostaa ja tämän kurjuutehen painaltaapi.

Kun kodin kasvatti on rikkaan lapsi, niin mieron kiertäjänä köyhä kulkee. Kun rikkahalle elon aamu aukee ja kukat nuoruuden ne puhkeaapi, niin kyyneltyypi köyhän elon taivas. — Ja miehuus-ijän taisteloissa vielä tie rikkahan vie kultaan, kukoistukseen, mut köyhän edessä on synkkä muuri. —

Ja vihdoin rikkahalla elon ilta niin huoleton on lempeä ja lauha, vaan ruoturina köyryselkä köyhä käy pitäjätä, kunnes korjaa tuoni.

Sä silmäs aukaise, ja kaikkialla on edessäsi eroitus se sama. — Sä kysyt: »miksi näin — vai ihmisetkö ne toinen toistaan oisi huonompia, yks' ylhäiseksi luotu, toinen kurja vain kantamahan kahlehia orjan».

Sä kysyt noin ja etpä ensimmäisnä sä vaadi vastausta ongelmahan. Sun laillas tuhannet jo ennen tutki ja heille vastauskin valmistettiin tuo jota soitetahan nytkin korviin.

Näin lausutaan: »se Jumalan on sääntö ja laki ikuinen ja järkkymätön niin viisaus se tutkimaton sääsi, siks' siihen parast' ompi alistua, mut napina ja niskoittelu vainen on turhan ihmisluonnon itsekkyyttä, mi henkemme vie tyyten perikatoon, — se autuas ken täällä tyytyy, kärsii».

Vuossadat korviimme noin soitettihin tok' aina eli epäilijät, jotka ei kansaa suostunehet syöksemähän tuon sorron orjuutehen, kahlehisin vaan oikeutta heikoillekin vaati.

Niin nousi harvat nuo, ne uraa uursi ja veljillensä valon tietä viittoi. He vapauden aatteen marttyyreinä sai kestää pakkovallan vainon, vihat ja kantaa taakan usein raskahimman, kun eestä totuuden he taistelivat. Mut sankarit ne taisteli, ne kesti, ja työnsä hedelmän sai köyhälistö.

Työn heelmä se on veljeyden oppi, mi käskee kaatamahan raja-aidat ja poistamahan eroituksen väärän, tuon, jok' on kansan kadotus ja surma, kun käskijät ja orjat luo se maahan.

Ken sisko, veli liet sä, mieles avaa ja tutki olemuksen salaisuutta ja kärsimysten siemen esiin etsi. Sä henkes harhailla suo vapahasti kas itsekullekinhan oma taival on kuljettavaks' suotu, miksi sitten ois kytkyessä tarvis tallustella, se tapa tuskin sopii ihmiselle.

Pois vanha virsi siis ja uusi soimaan. Nyt kansan pohjakerrokset jo havaa ja tasa-arvohon on kulkemassa tie joskin jyrkkä lie ja louhikkoinen.

Ei enää muutamat vaan miljoonat on heränneet ja tenhoton on lumo mi muinen unehen sai orjalaumat

On orjat heränneet ja kautta maiden he toisillensa veljeskättä tarjoo, se rauhanlämpöinen on kädenlyönti niin voimakas ja rintaa riemastava.

Näin veljyet ja siskot liitto luodaan, mi ihmisyyden vaatimukset täyttää ja tekee lopun vääryydestä maassa, se ompi proletaarein veljesliitto.

Pois vanha virsi siis ja kautta maiden halk' idän, etelän ja pohjan kulman nyt soikoon vapauden valtalaulu.

II.

Ihminen, ihminen vapaaks' korkeaks' on luotu eikä madoks' maan. Ilmoihin, korkeihin aatosten on nousta suotu lentoon ioistoisaan.

Kaukana, kaukana siintää vetten siniseljät saaret kaihojen. Lainehet tuuloset kummun koivahaiset heljät soittaa kutsuen.

Vapaus, vapaus sua aatellessa aivan mieli hurmaantuu. Ies pois, kenpä vois elää alla tuskan, vaivan orja vain, ei muu.

Kutsut soi, kutsut soi mielet syttyy sankartöihin eestä kansan, maan. Peikot vaan kauhuissaan sitois' meitä hornan öihin, kuoloon kauheaan.

Ies pois, inha ois kestää orjan ikeen kauhu. — Nyt se murskataan. Tuulet soi, huminoi, vapauden taiston pauhu kaikuu yli maan.

Kahleita, kahleita kuulkaa kuinka kalskuttaa ne naurain, irvistäin. Kytkyet rautaiset toisten ympäri jo saa ne vieden tyrmään päin.

Taisteluun, taisteluun sinne miss' on aaltoin hyrske, miss' on mustin yö! Eteenpäin kiirehtäin! Valitus ja itkun tyrske raukkojen on työ.

Katkotaan, ratkotaan toki tyrmän, manan mahdit, lyödään estehet. Nousemme, tietkää se niinkuin vapauden vahdit uljaat, urhoiset.

Hetki lyö, loppuu yö, eteenpäin nyt siskot, veikot valoon hulmutaan. Aika on tuomion, vapisten jo hornan peikot surmaa aavistaa.

III.

Käsityksin, rinnatusten luona punavaatteen uurahasti toimikaamme eestä veljesaatteen.

    Louhikkoa lonkeroista
    raivatkaamme joukoin.
    Suur' on eessä perkaamaton
    pelto veljestoukoin.

    Vasta kun on korvet syvät,
    suokin hallanpesä
    raivattuna, silloin koittaa
    köyhälistön kesä.

    Poistukoon nyt väsymys ja
    epätoivo, pelko.
    Että työ vie määrän päähän
    siit' on meillä selko.

    Toivon kaukorantamalla
    näkyy onnen kuvat,
    jotka veljestyömme kautta
    kerran toteutuvat.

Käsityksin, rinnatuksin raatajain käy retki. Eteenpäin, jo kohta lyöpi vapautuksen hetki.

JUHLARUNO HELSINGIN PITÄJÄN SUOMELAN KANSAKOULUN 10-VUOTISJUHLAAN

TOUKOKUUSSA 1906.

I.

Luonnon kehto kotilehto soittaa äänin tuttavin. Kukkain tertut sirkut, kertut kutsuu mielin herttaisin.

Kotoisasti, ihanasti täällä tuulet leyhkävät. Ääntä tätä lempeätä inehmoinen ymmärrät.

Kuusten kuiske, latvain huiske suloist' on kuin suomenkiel', kieli oma, armas, soma lemmekäs kuin äidinmiel'.

    Nouse kaiju,
    lennä raiju
    kahlehitta korkeuteen.
    Suomen kieli,
    Suomen mieli
    juurru kansan sydämeen.

Valtaa vailla näillä mailla Väinön kiel' ei olla saa. Terve sulle, kaihotulle Sua kansas' puolustaa.

II.

Kuink' usein lentää aatos kauvas vaan ja monenlaisen seudun silmä tapaa. On uljaat maisemat ja laulujaan niin myrskyisiä soittaa tuuli vapaa.

    Ja viehättyypi silloin ihminen
    nyt ilmaretkeilyihin loistokkaisiin.
    Hän elon ongelmata miettien
    nyt etsii selvitystä pulmiin maisiin.

    Mut pysähtyypi kotka lennossaan
    ja valtaa asuakseen peränsijan.
    Myös ihminen, jos elää mielii vaan
    hän työhön ankarahan ryhtyy pian.

    Mut työssä tyhmyys pois ja korkea
    ain olkoon ajatus mi suuntaa ohjaa.
    Työ hapuileva vain on vaivana
    ja tuloksitta hukkuu, vailla pohjaa.

    Ja tehtävä, min vaatii nykyisyys
    se heti suorittakaa käsin varmoin.
    Pois velttous ja mielen hämäryys
    Ja mukaan jokainen nyt täysin tarmoin.

    Ja kun näin käsitämme, aattehen
    me silloin elämähän sovitamme.
    Ja oikeuden voitoks' taistellen
    me uutta aikaa kohti vaellamme.

III.

Puolla kansasi kieltä, maasi armahan oikeutta, elä vieraille valloille horju. Elä kumarra inhaa sortajaa, vaan kunnolla raivaa ties, niin sinua kunnioitetaan.

Ole suora suomalainen, elä salli maassa mitään orjuutta. Ja aineen, hengen kahleilla jos siskojamme, veljiämme ken sitoa tahtoo, niin ollos valmis kahleet katkomaan.

Nouse jo, nouse suorana suomalaisena luomaan Suomen vastaisuutta. Sitä vaatii nykyisyys!

JUHLARUNO LOIKKALAN TYÖVÄENTALON VIHKIÄISIIN

25 P. JOULUKUUTA 1906.

ETSIÖS!

    Elämän taival on kehdosta multaan,
    taistoja, tuskia täynnä.
    Tuhannet täällä on turvaten kultaan
    matkansa ainoan käynnä.

    Monet ne päivyttä karttoi ja kaihtoi,
    sortajan aseeksi taipui. —
    Kurja ken aattehen etuihin vaihtoi,
    Yöhön synkkähän haipui.

    Etsiös tähteä elämän yössä!
    Usko huomenen koittoon!
    Köyhien jalossa yhteistyössä
    taistele oikeus voittoon!

RIVEIHIN!

Pois halpa veljeskinailu ja käsi käteen tartu, sä nouse, kasva, varmistu, lujaksi, vahvaks' vartu.

    Työkansa! Voimas uinuvat
    nyt taistovalmiiks' suori.
    On sortovallat kauheat,
    niit' ollos vastaan vuori.

    On vaihe maassa valtias,
    sun aik' ei maata unta.
    Häpeään saata sortajas,
    luo uusi yhteiskunta!

    Pois kaikki mikä hämmentää,
    meit' johtakohon aate.
    Riveihin joukot rientäkää,
    Liehumaan punavaate!

RUNO,

VIIPURIN KYLVETTÄJÄIN AMMATTI-OSASTON ENSIMÄISESSÄ ILTAMASSA 4 P. HELMIK. 1906.

    Me olimme kytketyt kahleisiin,
    oli silmäimme päällä siteet,
    ja sokeina vielä me harhailtiin,
    kunis välkähti kirkkahat kiteet

    Oli päivämme synkkä kuin musta yö,
    kevättoivehet ammoin jo kuoli,
    Ne tappoi raatajan raskas työ
    ja vaivat, tuskat ja huoli.

    Me olimme kytketyt kahleisiin,
    muut kulkivat päivän teitä.
    Me kohtalon alle taivuttiin,
    vaan muistiko kenkään meitä?

    Me »halpaa säätyä» oltiin kai,
    siks' tarpeetont' oli surku.
    Muru pieni se meille riittää sai,
    oli syntiä napina, nurku.

    Me olimme kytketyt kahleisiin. —
    Elon suuruutta, ylevyyttä
    me tiettynä ei, me harhattiin
    ja oltiin orjia syyttä. —

    Mut loppui yö, tuli päivän koi,
    nous' köyhien suuri aika.
    Ja aattehet mielihin päivää loi,
    uus' puhkesi toivojen taika.

    Sai päivyt uus, nous' aurinko
    tasa-arvon ja veljes-uskon.
    Tuhat sidettä silmiltä katkes jo,
    näki ihmiset aamuruskon.

    Ja silloin sanoma meillekin
    lupas onnea, oikeutta.
    Me nousimme katsehin säihkyvin
    päin kevättä, vapautta.

    Me nousimme kahlehet katkomaan.
    — Tää on raatajanaisten hetki. —
    Päämäärähän suurehen, jaloimpaan
    on ylevä yhteisretki.

    Pois pelko ja toivoton sortumus,
    ne toimella karkoitamme.
    Ja eespäin, köyhien oikeus
    ain olkohon oppaanamme.

RUNO OMPELIJATARTEN EDUSTAJAKOKOUKSEEN

VIIPURISSA 12, 13 JA 14 P:NÄ HEINAK. 1906.

AAMUN ENSI KOITTEHESSA.

Aamun ensi koittehessa ylös olkivuotehelta ajaa huikaiseva nälkä. Unta silmistänsä torjuin nuori hento neito horjuin rynnistääpi työhön, työhön, kohta konetta jo polkee. Kädet liikkuu kuumeisesti. Alas, ylös lailla nuolen tulineula tietään kiitää. — — — Povi tuntee tuskan, huolen. — Kone rämisevä julma tajua ei surun kieltä. Moni kurjan elon pulma painaa nuoren tytön mieltä. Mutta kuumeen tapaisesti koneen rattaat pyörii, pyörii.

Aamun ensi koittehessa kylmään, kolkkoon huone-ilmaan neito huokauksen päästää. Irvistääpi köyhyys, puute huoneen joka sopukasta: lattialla olkivuode, risatuoli, pöytärähjä, vielä vihdoin viimeiseksi astioita pari, kolme — enempää ei silmä keksi.

Aamun ensi koittehessa jakkarallaan neito siinä ompeleepi käsin nopsin. — »Ahkerasti, ahkerasti» elon kurjan kilpajuoksun kuuluu säälimätön käsky. Ei se kysy: sairas ootko, oisko tarvis levähdystä, tahi viihdytystä hieman, hoivaa rinnan rohtumihin. Ei! Mut yhä teräskielin elon kilpalaulu soipi: »ahkerasti, ahkerasti ratastasi kierrä orja».

ON KESKIPÄIVÄ.

    Keskipäiv' on loistavainen
    Suviaik' on tullut jo.
    Täällä kolkot muurit kohoo,
    unt' on kukkanurmikko.

    Paistaa päivä, pölypilvet
    ikkunasta sisään lyö.
    Tääll' ei sinilaineet välky,
    kaiho vainen syäntä syö.

    Muurit jylhät, katu kolkko
    täry, rämy rattaiden. —
    Miss' on lintuin liverrykset,
    missä tuuli vilpoinen?

    Kesäpäiv' on, mutta täällä
    piinaksi se koituu vaan. —
    Syksyn äänet sydämessä
    kiertää orja ratastaan.

ILTA TUMMENEE.

Kuiva kannikka ja työtä, työtä kahlehissa riutumista yhä siinä orjattaren osa kurja. Ilta tummenee ja vuoteellaan miettii hän, miks noin on elo nurja.

Ilta tummenee ja uupuneen unetar jo helmahansa sulkee. Kuluu hetket yön, jo kammioon oikeuden hengetär nyt kulkee nukkuvalle korvaan kuiskuttaa, veljeyden sanaa ihanaa.

Oikeuden valpas hengetär sorrettujen sydämihin kylvää itsetunnon hyvää siementä… Ilta tummenee ja neitonen uinuu untaan olkivuotehella.

VALVEUTUNEENA.

Päivän tietä pilvet esti, riehui kalman peikot. Kauvan kärsi, kauvan kesti sortajaansa heikot

    Vaan jo valo valistuksen
    täytti sopet, loukot.
    Missä näki aamun uksen,
    sinne ryntäs joukot

    Sitten punalipun alla
    kävi yhteiskulku.
    Tieltä ukkoispauhinalla
    moni murtui sulku.

Vielä orjain sorto riehuu, vaan he päätään nostaa. Punavaate missä liehuu kohtalonsa he kostaa.