Title: Maattomat
Kolminäytöksinen näytelmä
Author: Kaarle Halme
Release date: September 20, 2024 [eBook #74424]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava
Credits: Tapio Riikonen
Kolminäytöksinen näytelmä
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.
Esteri-muori
Tuomas Jylhänkorpi
Kerttu
Yrjö
Eliina
Matti Kivioja
Majamäen Tanu
Pajunen
Maaherra
Poliisipäällikkö
Poliiseja
Alusia
Jylhänkorven pirtti. Perällä keskellä iso uuni, vasemmalla ovi ulos, oikealla ovi porstuakamariin. Vasemmalla sivuseinällä kaksi akkunaa. Tavallinen hämäläisen pirtin sisustus.
ELIINA istuu rukin ääressä huittamassa.
KERTTU tulee ulkoa, kantaen ruokatavaroita. Päivittäen:
No, enkö sitä arvannut, että tänne sinä minun työhöni. — Minulle tuli vähän muuta hommaa.
Ei se mitään — pian minä nämä —
Joko sinulta taas kude loppui?
Ei muuta kuin korttelin verralta — sitten on kangas valmis.
KERTTU ottaa kontin seinältä, puhdistaa sen ja alkaa asetella sinne ruokia.
Vai jo valmis! Ilmanko siellä ylistuvassa onkin tänään niin syöstävä helissyt ja kaide tärskynyt. Kuului oikein iloiselta se ääni.
ELIINA pysäyttää rukkinsa.
Minnekä sinä evästä —? Isällekö?
Niin. Isä ei malta enään. Sanoi, että se kartanon ajo on tullut niin hurjaksi viime aikoina — ja varsinkin nyt, kun on tukinajo — ettei Yrjön liinukka sitä kestä.
Jääkö isä ajamaankin?
Ei suinkaan se ajamaan — vie vain toisen hevosen, ja tuo liinukan pois. Panen vähän rievää kakkoa ja tuoretta voita konttiin. Siellä kun on saanut Yrjö olla niin ja näin. Ei juuri koskaan keitostakaan tietoa. Niin ovat laihtuneet sekä mies että hevonen tämän talven tietämään.
Kauanko mahtaa kestääkään?
Jumalako sen tietää! Kai koko talven. Suuttunut on isä tähän menoon, ja suuttuneita koko Jylhänlinnan lääni.
Niinpä taitavat olla.
No, näethän sen isästäkin.
Menee akkunaan.
Tuolla seisottelee vaan kartanon voutia pihamaalla — tallissa ja ratasvajassa.
Useinpa se Pajunen kulkeekin tästä ohi nykyään.
Harva se päivä. Kun metsätöissä on koko lääni, niin miksei myöskin vouti. — Kaipa se sen sentään sisälle — kun on aikansa öräillyt. Pitäneeköhän kahvia —?
Kyllä minä menen laittamaan.
Huita sinä vaan! Ehkei tulekaan —
Kai ne kumminkin tulevat.
KERTTU naureskelee.
Niin tosiaankin! Pajunenhan on niinkuin sulhasmies. Kosiskelemassa poikkeilee. — Minä panin jo äsken kahvinkin kiehumaan.
Sinä puhut mielelläsi Pajusesta. Tahtoisitko päästä minusta?
Älä höpsi siinä!
Ei hän niin usein poikkeisi, ellei häntä suosittaisi täällä.
Täytyy kai nyt alusien suosia omaa voutiansa. — Siellä jo raput kolisevat.
Panee kontin pöydälle.
Minä menen kamarin kautta pakariin keittämään kahvia. Tule sinä sitten noutamaan sisälle! Se on heti valmista.
ELIINA lopettaa huittamisen, nousee.
Kyllä, jos isä käskee.
Niin, tietysti. Ei muuten.
Menee.
TUOMAS JYLHÄNKORPI tanakka, luiseva, vakavailmeinen ja harvapuheinen mies, tulee edellä. Häntä seuraa:
AJUNEN katse pälyilevä, ja käytös toisinaan nöyrä, toisinaan ylimielisen rehentelevä.
Pajunen käy istumaan!
Kiitos, kiitos! Reessä sitä on kyllä tullut istutuksi. Kas vaan!
Eliinakin on täällä! Terveeksi! No, mitäs Eliinalle kuuluu?
Kiitos — hyvin vaan!
Kokoilee huittamiansa rimpiä esiliinaansa.
Kankaankutomishommissa ollaan nähtävästi — niin kai, näin kevät-talvella.
Missä Kerttu on?
Pakarissa — käskenkö?
Ajattelin vain, että jos kahvia —
Kyllä minä —
Ei millään muotoa minua varten! Älkää ollenkaan — Poikkesin vain toimieni tähden isännälle kun on vähän asioita —
No, siinäpähän tuo menee asioitten mukana. — Minä katson täältä tupakkalaatikon —
Menee kamariin.
Älkää isäntä, älkää! Minulla on täällä taskussani. — Joko te menette, Eliina? Olisin mielelläni puhellut teidän kanssanne. Minä olen tästä ajellut sivu monena päivänä, mutta en ole uskaltanut poiketa. Nyt sain kuitenkin asiantapaista avukseni — ja — niin —
ELIINA hymyilee.
Pajunen toimittaa kaikki asiansa seisovalta jalalta — istukaahan nyt sentään —
Käytän tilaisuutta, kun saan olla kanssanne kahdenkesken. Muistatteko mitä minä juttelin teille viime kesänä elonleikkuu-tanssiaisissa?
ELIINA huvitettuna.
Tapasimmeko siellä sitten toisemme?
PAJUNEN välittämättä.
Minä olen nyt mies, joka seison varmalla pohjalla, ja — ja nyt minä tulin vakavasti peräämään niitä silloisia —
Jylhänkorpi tulee.
Pajunen on hyvä ja käy istumaan, minun täytyy nyt — —
Menee.
No, onko Jylhänlinnassa ruvettu viime aikoina nurkanpäitä syömään, koska vouti kerkiää myötäänsä ajelemaan metsä-asioilla?
Minä olen kokonaan jättänyt voutitoimeni, ja olen nyt yksinomaan metsähommissa.
Vai niin, vai tukkimiehenä! Tässä olisi tupakkaa.
Enhän minä varsinaisena tukkipomona. Kun kartano vedättää alusillaan tukit, niin minä pidän huolen, että päivätyöt tulevat ajetuiksi.
Se on uudenaikaista talonpitoa, tämä. Syksyllä ajettiin kaikki kartanon viljat kaupunkiin, ja keväällä ajetaan metsä järveen.
Metsäkö? Mitä vielä! Ainoastaan pieni tilkku! Jylhänlinnan metsät kestävät kymmenen vuotta tällaisen hakkuun. Kyllä se parooni on viisas mies — osaa ottaa talosta rahat irti.
Ja osaa vielä ottaa kaato- ja vetopalkatkin itselleen.
Mikäs on ansaitessa, kun on sellainen joukko alusia. Viime kuussakin tilitettiin kartanon konttooriin työpalkkoja seitsemättätuhatta.
Ja sillä maksettiin sitten paroonin juominkilaskuja.
Mitä lie maksettu. Omahan hänen asiansa.
Vai on oma! Entäs alusien työ ja hiki? Tällaisen suuren läänin, joka on kokonainen pitäjä —
Sama kai se on läänille, millä työllä veronsa maksaa.
Vaikkapa vetämällä viljansa suoraa päätä porttolaan, kuten syksyllä? — Niinkö? — Sillä viljalla, jonka tämä lääni oli aittaan koonnut, ja sadalla hevosella kaupunkiin vetänyt, maksettiin paroonin juomavelkoja, pelivelkoja ja —
Nousee, menee uunin luo laittamaan piippuaan.
— ja muita velkoja. Hänhän aivan asui useampia viikkoja samassa paikassa. Joi ja pelasi ja "hurrasi" siksi kun melkein juoppohulluna tuotiin Jylhänlinnaan sairastamaan. — Ja nyt, kun on viljat juotu ja pelattu, niin nyt tulee metsän vuoro ja — meidän vuoromme. Ja sinä sanot Pajunen: oma asia, ja saman tekevä.
PAJUNEN sovitellen.
Minä tarkotan, että edestänsä hän löytää —
Entäs me? Mitä me löydämme edestämme? Tämä kartano ja kartanon lääni on miespolvien työn tulos — alusien työn tulos. Luuletko että olisi ainoata karahkaa tai viljan kortta näillä mailla, jos koko ajan olisi sanottu: samantekevä?
Niin, no! Olipa nyt niin tai näin, mutta parooninhan ne ovat sekä maat että mannut. Omaansa hän "hurraa".
Et ole sinä, Pajunen, Jylhänkorven kansasta, sen kuulee puheistasi. Et ole turpeen mies. Vaikka oletkin näillä mailla syntynyt. Mättäällä istuja olet.
PAJUNEN rehennellen.
Niin — minua on onni seurannut. Mättäälle olen päässyt. Olen kohta omavarainen itsemieheni ja — siitähän minun oikeastaan pitikin puhua isännän kanssa — minä olen katsellut tätä Eliinaa — kyllähän minä saisin talontyttäriäkin, rikkaitakin — mutta olen pitänyt Eliinasta enemmän — (Mielistellen.) — eikä hänkään ole mikään köyhä tyttö tietäähän sen koko lääni —
JYLHÄNKORPI naurahtaa kuivasti.
Vai niin — Pajunen on oikein naimamatkoilla?
Jo monena päivänä olen aikonut poiketa, mutta tähän se on jäänyt. Nyt minä tulin ja suoraan ajan asiani. Eliinan kanssa minä myöskin jo vähän juttusin — ja nyt pyydän teiltä tytärtänne —
Ei Eliina ole meidän tytär. Tyttäremme Kerttu ei ole vielä rippikouluakaan käynyt.
Mitä ihmeitä isäntä nyt —?
Kasvatti Eliina on.
Kasvatti?
Meidän sukua hän kyllä on — tietysti. Melkein koko lääni on samaa sukujuurta Jylhän-Miikan peruja.
PAJUNEN nolona.
Mitenkähän se hevonen siellä — (Menee akkunaan.) se on vähän varsamainen ja vauhko.
JYLHÄNKORPI hymyilee.
Jos tytön kanssa olet sopinut, niin ei minulla mitään sanottavaa ole.
Minä luulin, että hän oli Jylhänkorven tytär — mutta koska —
Kyllä hän silti on rehtiä sukua ja säätyä, vaikka hänen vanhempansa molemmat kuolivat, kun tyttö oli kahden vuoden vanha.
PAJUNEN istuu epävarmana.
Kummallista, että siitä ei kukaan ole minulle ennen puhunut.
Asia on jo vanha, ja liian tuttu kaikille, mitäpä he siitä. Ja oma tytär Eliina on meille ollut — samoin kuin Kerttukin.
On se sentään vallan ihme, etten minä vaikka olen jo toista vuotta ollut paikkakunnalla —
Niin, että kyllä minä tytön takaan. Mutta miten on sinun laitasi?
Millaisia teitä sinä olet kulkenut sen jälkeen, kun täältä lähdit?
Nulikkana täällä ollessasi oli sinulla kaikenlaisia vikurin vehkeitä.
Et oikein tietänyt eroa omasi ja toisen oman välillä.
PAJUNEN nousee.
Mitäs kyörtien vehkeistä! Lapsellisuudessa tekevät milloin mitäkin. Aivan poikapahaisenahan minä täältä jouduin muille maille. Kyllä kai minä nyt sitten sentään lähden, koska —
ELIINA tuo kahvia, tarjoo.
Vieras antaa anteeksi, ettei meillä ole oikeata leipurin leipää — tällaista vastaleivottua rievää kakkoa vain. Ei ole kahteen viikkoon käyty kirkolla.
Tämähän on aivan erinomaista — ei tätä olisi ollenkaan tarvinnut — kiitoksia vaan!
Siitäpä sulhasmies näkee millaista leipää morsian leipoo.
Isäntä on niin leikkisä —
ELIINA kääntäen puheen, tarjoo isälleen.
Siellä kujalla on tulossa Kiviojan hevonen. Tuovat kai mummua kotia.
Vai niin. Tällä viikollahan niiden pitikin.
No, hyvänen aika! Vieläkö se mummu käy kyläilemässä?
Näissä isommissa asumuksissa asuu muutaman viikon kussakin. Kaikki tahtoisivat pitää hänet.
Hän on läänin vanhin, ja melkein kaikkien sukulainen.
Minä en häntä enään paljon muista. Onko hän isännän äiti?
ELIINA nauraa.
Esteri-mummuko! Eihän toki! Hänhän on isän isän äiti.
PAJUNEN mielissään, kun puheenaihe on vaihtunut.
Kuinka vanha hän sitten onkaan?
Toisella sadalla. Hän oli jo piilopirtissä silloin, kun
Ryssä maahan tuli.
Ja hänen kolme veljeänsä kuolivat sodassa. Nestori kaatui Pohjanmaalla, Topon juoksuttivat kasakat kuoliaaksi Hämeenkyrössä, ja Esan ampuivat venheessään upoksiin Tampereen rannassa —
Menee ottamaan tyhjiä kuppeja.
Kiitoksia paljon!
Katso sitten, ettei Kivioja pääse heti pihasta pyörtämään!
ELIINA mennessään.
Kyllä.
Jos meille vävyksi aiot, niin muori sen päättää. Semmoinen on meillä tapa. Kaikki tärkeämmät asiat päättää muori.
PAJUNEN nousee kurkistamaan akkunasta.
Eiköhän vaan minun varsani ole tiellä siinä veräjäpielessä.
JYLHÄNKORPI menee akkunaan.
Hyvinpä nuo näkyvät pääsevän. Siellä ovat Eliina ja Kerttukin jo vastassa.
Vahvaa juurta on muori, kun noin kestää vaan — ja kuljeskelee.
Tulee kai jo sentään ruhjunkannujaan tyhjentämästä. Muuten vielä kepsakka akka, jos näkisi.
Vai on sokea?
Sokea on, mutta kuulo on sitä herkempi.
Se oli paha pulma, tuo Eliinan juttu.
Mitenkä niin?
PAJUNEN kääntyy akkunasta.
No kah, eihän sitä aivan typityhjää tyttöä sentään —
Niinkö? (Naureskelee.) Mutta sanoithan äsken, että pidät Eliinasta enemmän kuin talontyttäristä.
Ei se nykyaikana auta. Pitäminen ei elätä.
Eipä taida. Hm! Minä en sano sinulle kehotukseksi — minä en usko tästä kaupasta mitään tulevan — mutta kun minä olen tytön holhooja, niin voisit syyttää minua asioitten salaamisesta — Eliina on läänin varakkain tyttö. Hänen rahansa ovat olleet korkoja kasvamassa koko hänen ikänsä, ja on niitä alusilla lainassa useita tuhansia.
PAJUNEN riemastuen.
Kiitoksia, isäntä, että sanoitte tämän, ennenkuin.- ennenkuin ryhdyin niihin toisiin asioihin. Aioin ne jo jättää, mutta — nyt ei enään ole esteitä —
JYLHÄNKORPI ivallisesti.
Ei ole muita esteitä kuin muori ja — Eliina. (Menee ulko-ovelle, kääntyy.) Mitä toisia asioita sinulla vielä on?
Puhutaan niistä tuonnempana. Ne ovat aivan kahdenkeskisiä. Sangen tärkeitä.
JYLHÄNKORPI mutisee.
Minä en sellaisista tärkeyksistä tiedä mitään. (Avaa pirtin oven.)
No, päivää, mummu! Terve tuloa kotia! Tuletteko tänne pirttiin, vai?
ELIINA eteisessä.
Mummu menee ensin kamariinsa.
Jahah! Kivioja! Käy sisään!
KIVIOJA leikillinen, pieni äijä, tulee.
Jumal' antakoon hyvää päivää!
Päivää, päivää! Käy peremmälle istumaan!
Kartanon väkeä onkin, näen minä. Terveeksi! — Kyllä se muori näkee paremmin kuin näkevät. Sanoi heti, että kartanosta on joku. Mistä kummasta tiesikin.
Tässä olisi rahia, ja tässä tupakkaa. — No, joko mummun tuli ikävä läänillänsä?
Ei suinkaan sen niin ikäväkään, mutta kun meilläkin ruvettiin niitä uuden tuvan uuneja rikkomaan, niin mummu ei enään saanut pahaakaan rauhaa. Kotia piti päästä. — Joko teillä on ne liiat lämmitysvärkit revitty?
Ei vielä.
Ne eivät sitten vielä ole käyneet täällä?
Kutka?
Meille tuli kartanosta kaksi miestä. Sanoivat, että ainoastaan yksi savu saa olla katolla. Ellei itse hävitetä liikoja, niin he hävittävät, ja minä saan maksaa palkan. Vielä nyt heidän palkkojansa, ajattelin minä, ja kipusin katolle. Kun näkivät, että tiilenpäitä rupesi lentelemään, poistuivat miehet. Menivät kai toisiin asumuksiin tekemään saman tempun.
Vai niin, että väkisin! Minä luulin toki uskottavan ilman hävittämistä.
Uskottavan! Kuka karjalaumaa tietää taata.
Mutta me emme ole mitään karjaa!
Olemme kyllä. Paroonin mielestä sinä olet härkä — tai joku muu nauta.
PAJUNEN nauraa.
Kivioja on leikkisellä päällä.
Älä puhu minun päästäni — puhu omasta sydämestäsi! Metsän raiskaus on estettävä. Lääni haaskaa metsää. Siksi ei saa olla enemmän kuin yksi savu katolla. Sano niin, Pajunen, niin puhut sydämestäsi.
Suojellahan pitääkin —
Suojella, niin! Kukahan lie suojellut Jylhän metsät, ellemme juuri me, alustalaiset. Onko Pajunen käynyt koskaan Suonharjalla? Missä on komeampia honkia kuin siellä? Ei koko maakunnassa ole toista sellaista metsää. Mutta kylläpä sen suojelemisesta oli työtä köyhinä vuosina, lankkusahausaikana, jolloin metsänvoroja liikkui oikein kymmenillä hevosilla, ja ladatut pyssyt kainaloissa.
Niin, ne kulkivat aivan kuin sotaväki vihollisessa maassa.
No, mutta eikö kruununmiehetT —?
Mokomat miehet! Juoppo nimismies asui kahden penikulman päässä, jahtivouti toisella puolen isoa selkää; ja siltavouti oli klenkku, luki yhtäkolmatta käydessänsä.
Menee uunin eteen piippuaan puhdistamaan, ja matkii onnahtamista.
Miten sitten selvisitte varkaista?
Läänin miehet pitivät vuorotellen vahtia. Minun isävainajani Matti ja tuon Matin setä, Junnu, ensimäisinä. Monta kovaa saivat miehet kokea, ja monen tappelun tapella, mutta metsä säästettiin.
Jylhän Matti siitä suojelemisesta sai kuolemansa.
Miten?
Ampuivat. Jonkun viikon kuluttua sitten siitä haavasta kuoli. —
Niin tätä kartanoa on ennen asuttu, ja sellaista se on ollut tämä
Jylhän-Miikan peru. Mutta nyt on uusi aika ja uudet tavat. Nyt revitään
nähtävästi kaikki entinen työ. Muureista on jo alettu.
Minä en tehtyä työtä rupea hävittämään. Jos muurimestarit tulevat, niin tehkööt minkä tekevät. Minä en.
Ne luultavasti eivät tulekaan tänne.
Niinkö, että sivuuttaisivat?
Pitäisi käydä paroonin puheilla vielä kerran, ja selittää niinkuin tässä nyt on puhuttu.
Mene vaan, jos viidellä sanalla voit ajaa asiasi, sillä kuudennen perästä huutaa hän: ulos. Näithän sen syksyllä.
KERTTU tuo kahvitarjottimen, ja asettaa pöydälle.
Kas Kerttua vaan, kuinka hommaa emäntänä!
Eliina meni lopettamaan kangastaan, kun mummu sanoi, että kohta tullaan ylistuvan uunia purkamaan.
JYLHÄNKORPI silittää Kertun päätä.
Niin tyttöseni, niinhän ne taitavat tulla.
Minä panen tähän vaan pöydän kulmalle.
Kyllä me siitä saamme.
Tehkää hyvin!
Tervehtii Pajusta, ja menee.
Juodaan sitten, koska pikku emäntä tarjoo.
Juovat.
No, mitäs tämä Pajunen pitää tästä kartanon nykyisestä pelistä.
Mitäpä minä siitä osaisin sanoa. Mitä ei voi estää, se täytyy kestää.
Oletko sinä sitten koettanut jotakin estää?
PAJUNEN nöyrästi.
Mitenkäs minä mitään — menettäisin heti paikkani.
Ulvot vaan susien kanssa.
Ellen minä olisi tässä, niin olisi joku toinen, ja asia olisi kuitenkin sama.
Sama kai. Eihän puikkarin nappula tietä näytä.
Mitä se Kivioja minua kaunaa! Täytyyhän minunkin elää ja katsoa eteeni.
Miksi sinä katsot eteesi meidän ylitsemme? Mikset sivutse?
Minä en ollenkaan ymmärrä mitä Kivioja tarkottaa.
Koetahan yrittää!
Ei se parane yrittämisestä.
Panee kuppinsa pöydälle, ja nousee.
Mutta jos Kivioja tahtoo, niin helppoa on katsoa vaikka Kiviojan
alitse, jos niiksi tulee. — Minulla ei ole aikaa vätystää joutavia.
Minä tulen hetken päästä takaisin, isäntä, jatkamaan keskustelua.
Pistäydyn tuolla ylistuvan puolella.
Menee ovelle.
Mene vaan katsomaan vieläkö muuri siellä seisoo!
Minä tiedän katsomattakin, että kyllä Jylhänkorven muurit seisovat.
Menee.
Kuuluu, että sinä olet suurten suosiossa!
Kaipa se suosio nyt tuonne ylistupaan loppuu.
Kuka siellä sitten on?
Eliina. Pajunen käy naimassa.
Pellolle minä mokoman rakkarin —
Valitkoon tyttö itse. Sanottaisiin muuten, että minä pakotin hänet pojalleni. Yrjöllä ja Eliinalla kun on ollut vähän niinkuin sellaista meininkiä. Ja sentähden ajattelin, että hoitakoot nuoret itsensä! Kyllä kai he suden lampaasta erottavat.
Tässä olisi muuten päästävä vähän selvemmälle vedelle joka suhteessa. Sentähden minä oikeastaan tulinkin tänne itse, saadakseni vähän neuvotella.
Tässä onkin kai kohta hyvät neuvot kalliit. Kartanosta päin kun myötäänsä tuulee.
Siellä tukkimetsässä kohta ihmeitä tapahtuu.
Oletko kuullut sieltä jotakin?
Kävin siellä eilen.
No?
Siellä on käymässä sama urakka kuin syksyllä kiskon kynnössä. Syksyllä pantiin kartanon syötetyt hevoset ruokaväliksi auran eteen, ja sen tuloksen mukaan piti sitten meikäläisten kestää viikkomääriä.
Olinhan siellä mukana, ja näin, että monen hevosen karva alkoi kääntyä päähän päin. Mutta eihän tukki-ajossa ole ollut —?
Ei ennen. Mutta viime maanantaista alkoi kilpa-ajo. Kartanosta tuotiin neljä hevosta. Niistä on aina kaksi ajossa yhden päivän. Sitten taas vaihdetaan.
Ja meikäläiset ovat koko ajan!
Niin, ja seurata pitää sentään.
Mutta eihän sitä voi —
Ellei voi, niin merkitään rästiin.
JYLHÄNKORPI nousee.
Mutta sehän on selvää rääkkäystä.
Selvää tappamista se on.
JYLHÄNKORPI kävelee.
Ei ole asiat nyt tolallaan.
Ne aluset, joilla on vain yksi hevonen, ne ovat hukassa. Ne, joilla on useampia, voivat vielä kestää. Minäkin jätin meidän miehelle omani, ja toin lusiintuneen kaakin kotia, syömään ja lepäämään.
JYLHÄNKORPI ajatuksissaan.
Ja Yrjön liinukka!
Niin — varsamainen on liinukka.
Minä olin jo lähdössä sinne, mutta tuli tuo Pajunen —
Niin — Pajunen. Kerrotaan että hän se on tämän kilpa-ajon keksijä.
Pajunenko?
Niin. Ja sentähden minä katselen karsaasti sitä miestä.
Hm! Mitenkä lienee. Sanoithan itsekin äsken, ettei puikkarin nappula tietä näytä. En minä Pajusta puolusta, mutta kyllä syyt ovat syvemmällä. Ajattelehan vaan kaikkia asioita!
Minähän niitä juuri olen ajatellut, ja niistä puhunut. Kaikki olen sataan kertaan sanonut: päivätyörääkkäykset, rästimerkitsemiset ja muut. Minähän otin puheeksi sen alusien yöpirtinkin, joka on monta kertaa pahempi kuin sikolätti. Ja entä paroonin kohtelu meitä kohtaan! Enkö ole siitä puhunut. Olen sanonut, että hän ei pidä meitä ihmisinä. Vasta äsken sanoin, että nauta olet hänen silmissään. Enkö sanonut?
JYLHÄNKORPI istuu, raskaasti.
Kyllä sanoit.
No — jaa! Tunnusta vaan itsellesi asiat sellaisiksi kuin ne todellisuudessa ovat, äläkä unohda, että olet nauta. Tunnusta pois vaan!
JYLHÄNKORPI pudottaa nyrkkinsä raskaasti pöytään.
Tunnusta! Siinäpä se juuri on. Sitä tunnustusta minä olen paennut kuin kaameata aavetta. — Minä en ole koskaan mitään pelännyt, mutta tätä minä olen pelännyt, tätä minä olen kauhistunut.
Jos sinä olisit ollut eilen siellä, missä minä olin, ja olisit nähnyt miten oma poikasi iski kirveensä tukin vauloon, ja veti henkensä edestä — auttaakseen hevostaan — käveli ja juoksi reen vieressä aivan kuin juhta, niin —
JYLHÄNKORPI nousee kiivaasti.
Ei, ei, ei!
Kävelee.
KIVIOJA nousee hitaasti.
No — herran haltuun sitten vaan!
JYLHÄNKORPI venyttäen.
Kuulehan, Kivioja! Jos me nämä — nämä —
— tosiasiat —
— jos me nämä asiat itsellemme totuudeksi tunnustamme, niin —
Niin?
No — saammepahan nähdä. Herran haltuun vaan!
Hyvästi!
Menee.
JYLHÄNKORPI ottaa mekon seinättä, ja alkaa pukea sitä ylleen.
ELIINA tulee hetken kuluttua ulko-ovesta levottoman ja aran näköisenä; jää seisomaan uunin kulmalle.
JYLHÄNKORPI katsoo ihmeissään Eliinaa.
No?
ELIINA vaikenee.
No - Eliina?
ELIINA purskahtaa itkemään.
JYLHÄNKORPI menee hänen luokseen.
Eliina? Mitä sinä itket? Mitä on tapahtunut?
Onko isä luvannut minut — hänelle?
Kuinka niin?
Minä ymmärsin niin hänen puheistaan ja — ja —
Ja uskoit niin tyhmästi —
Niin — minä ajattelin —
JYLHÄNKORPI silittelee Eliinan päätä.
Älä, lapsi kulta, sellaisia ajattele!
Eikö siinä ole mitään perää?
Ei, lapseni. Itse saat tehdä miten haluat.
ELIINA ottaa hyppysellään kiinni Jylhänkorven mekon rintapielestä.
Kiitoksia, isä!
Joutavia! Ei nyt kaikki sentään nurin kaadu, eikä Jylhällä ole ennenkään pakon polkuja poljettu — eikä poljeta vasta — vaikka parooni —
Pysähtyy äkkiä, aivan kuin peljästyisi, sivelee kädellä otsaansa.
ELIINA auttaa hänen vyötään.
Tuletteko illalla kotia, vai jäättekö sinne?
Saa nyt nähdä. Parasta ettette odota. Jokohan leili on täytetty?
Minä katson.
Ottaa pöydältä kontin, ja aikoo mennä ulko-ovesta, mutta kun eteisestä kuuluu askeleita, niin katsoo hän isäänsä, hymyilee ja juoksee pois kamarin ovesta.
PAJUNEN tulee.
Odotin siksi, kun Kivioja lähti. Tahtoisin nyt puhua isännän kanssa siitä tärkeästä asiasta.
No, anna tulla!
PAJUNEN istuu.
Kivioja ei tunne ollenkaan asioita, kun syytti minua. Minä arvaan, että hän tarkotti taksvärkin tekoa. Minua on siitä syytetty ennenkin. Mutta minä en voisi sitä asiaa auttaa minnekään päin, vaikka kuinka tahtoisin.
Hm!
Ellette sitä vielä usko, niin tulette kyllä näkemään, että se on totta. Mutta se on sivuseikka. Toisesta asiasta tahdon puhua. Ja se on se uusi tapa, jolla tätä kartanoa nyt ruvetaan asumaan. Minä olen saanut tästä kaikesta vihiä siellä kartanossa. Paljon pahaa on tulossa.
JYLHÄNKORPI kartellen.
No, mitäs pahaa siinä on? Ainahan sitä yritellään uutta, kun tahdotaan eteenpäin.
Mutta tämä uusi on sellaista, että kaikki vanha hyljätään.
Mikä vanha? Ja mikä kaikki?
Kaikki.
Ja mitä tulee sitten sijalle?
Rahaa.
JYLHÄNKORPI nauraa.
Paljon rahaa.
JYLHÄNKORPI nauraa vielä.
No, mutta eihän raha ole pahaa —
Te olette vanhan kansan mies, ettekä voi tällaista heti ymmärtää, mutta minä sanon sen muutamalla sanalla. Metsät myydään mahdollisimman vähään, ja saadaan satoja tuhansia. Kartanon pellot pannaan heinälle, ja ansaitaan karjalla kymmeniä tuhansia. Ja koska maan arvo on noussut, niin pannaan alusille monenkertaiset verot, jotka maksetaan rahassa.
JYLHÄNKORPI istuu eräälle tuolille.
Mutta millä aluset maksavat nuo monenkertaiset verot?
Työllä — tai oikeastaan raatamisella, puutteella ja kurjuudella. Tällainen hyvinvointi katoaa kohta kuin tuhka tuuleen. Ei kapitaali tällaista menestystä vierellään suvaitse.
Kapitaali? Minä olen kuullut tuon oudon sanan. Sitä kuulutaan palveltavan kuin jumalaa, ja peljättävän kuin paholaista. Se on muka kaikkivoipa. Mutta se on jonnin joutavaa hupsuttelua! Onhan maassa myöskin laki ja oikeus. Eikö Pajunen sitä muista?
Muistan kyllä. Ja juuri siksi, että on laki ja oikeus, tulee näin käymään. Ellei niitä olisi, niin —
Niin?
Sitten se ehkä voitaisiinkin estää.
Mutta eikö nyt?
Ei.
JYLHÄNKORPI hymyilee.
No, ja entä sitten, kun näin käy?
Niin — se on minun oikea asiani. Kun te nyt joka tapauksessa tulette lopulta menettämään tämän talon, niin eikö olisi sopivaa ennen sitä ansaita jonkun verran hyvällä kaupalla?
JYLHÄNKORPI katsoo terävästi Pajusta.
No — ja minkälainen se sitten olisi se sinun hyvä kauppasi?
Tämä Suonharjan metsä —
JYLHÄNKORPI hätkähtää.
Niin — se on merkitty teidän kontrahtiinne. Eikä kartano voi sitä myydä ennen kuin kontrahti on voimaton.
Eipä kartanokaan, eikä se sinun kapitaalisi sentään näy kaikkea voivan!
Ei. Ainoastaan sen mikä on lain ja oikeuden mukaista.
No, ja entä sitten?
Nyt olisi tällä metsällä ostaja, joka — joka haluaisi — ja jos te suostuisitte antamaan kartanolle hakkaamisluvan, niin voisitte ansaita — jonkun verran — ihan ilmaiseksi.
Ilmaiseksiko?
Niin — metsähän on kartanon.
JYLHÄNKORPI venyttäen.
Noo — kuinkahan paljon?
PAJUNEN vähän levottomana.
Hm! Mitenkä nyt sovittaisiin — (hyvin venyttäen) — parisen —
JYLHÄNKORPI naurahtaa.
— kolmisen tuhatta.
Liian vähän.
No, jos kaupasta jotakin tulee, niin voitaisiin kai siihen lisätä muutamia satoja.
Ei riitä.
PAJUNEN mielittelevästi.
Jos tästä nyt sukulaisiksi tullaan, niin voitaisiin ehkä panna viisi tuhatta.
JYLHÄNKORPI nousee, jyrkästi.
Kuulehan nyt, Pajunen! Vaikka sinä tarjoisit viisitoista tuhatta, niin ei sittenkään. Eikä millään hinnalla. Etkö sinä tiedä mitä varten Suonharjaa on hoidettu kuin silmäterää? Sentähden, että jos se hakataan, niin neljäs osa läänistä jää ikuisen hallan kitaan. Etkö tiedä sitä?
Kartano ei välitä siitä.
Kuka ihminen ei välittäisi pelloista ja viljelyksistä! Enkö minä ja muu lääni? Emmekö me välittäisi omasta, miespolvien työstämme?
Tehän ette kuitenkaan saa niitä pitää.
JYLHÄNKORPI on raivostumaisillaan, mutta hillitsee itsensä, kävelee, pysähtyy sitten, aikoo sanoa jotain, mutta
KERTTU tulee nopeasti sisään.
Katsokaahan akkunasta?- kujalla ajaa paljon hevosia tukkitieltä päin — katsokaahan-!
JYLHÄNKORPI menee akkunaan.
Mitä ihmettä tämä tietää — eikös se ole Kiviojan kailu, tuo etumainen —?
Vissisti onkin — ja poikkeaa tänne —
Ja vielä toinen — ja vielä — ja — herran tähden — sehän on taksvärkki, joka — —
Niin on — alusia ovat kaikki —
PAJUNEN on myös mennyt akkunaan.
Mitä pirua tämä merkitsee!
Syöksyy ulos.
Tulevat sellaisella melulla — mene sanomaan mummulle, että tietää — säikähtää muuten.
Eliina ehkä jo — mutta kyllä menen.
Menee.
ELIINA tulee.
Koko taksvärkki palaa ajosta — mitä ihmettä on tapahtunut?
Sanos muuta — mitä ihmettä on tapahtunut!
Siinähän on Kiviojakin, joka vast'ikään lähti.
Jotakin lie tekeillä, koska on pyörtänyt yhteen matkaan.
ELIINA siivoo kahvikupit pöydältä.
Minua ihan — montako hevosta meille poikkesi?
Kaksi — neljä — viisi — mutta mikäs nyt sitten oikeastaan — liinukka ei ole mukana —
ELIINA toisella puolella huonetta.
Ei, liinukka ei ole —
KIVIOJA tulee.
Ei vielä jälkeni kuivaa ehtineet, kun —
JYLHÄNKORPI terävästi.
Mitä Sakka-Nuutin ajoa tämä on? Hulluttelevatko miehet vai -?
Tulivat vastaani tuolla peräveräjällä, ja sanoivat, että pitää pyörtää Jylhänkorpeen. Majamäen Tanu tuli sitten minun rekeeni, ja sanoi, että nyt täytyy pitää kokous —.
JYLHÄNKORPI tiukasti.
Kokous — mistä? Kokous keskellä viikkoa — keskellä työpäivää — kesken taksvärkin tekoa? Mitä riivatun peliä tämä on?
Ovi avataan ja useita miehiä tulee sisään, innokkaasti keskustellen. Puhelu vaikenee kuitenkin sitä myöten, kun astuvat sisäpuolelle.
Parempi, että he itse kertovat.
Päivää, päivää! Terve tuloa, ja käykää istumaan! — Kysymättäkin sen arvaan, että huonoa kai nyt sitten kuuluu, kun näin oudosti ollaan liikkeellä.
Tee sinä, Tanu, selvä jutusta — tee juurta jaksaen. Kerro kuulumiset!
Ei juurta jaksaen. Se myöhemmin. Miksi olette täällä?
Me lähdimme sieltä — päivällisistä lähdimme ajosta —
Lopetettiinko ajo sitten?
Ei. Me lopetimme.
Me lopetimme.
Kutka me?
Me — kaikki.
Koko läänikö?
Niin — koko lääni.
JYLHÄNKORPI herpoutuu istumaan.
Ikääni lopettanut työt! — Minkä tähden?
Kun se ei enään käynyt — eivät kestäneet.
Eivätkö Jylhänläänin miehet enään työssä kestä?
Kyllä — miehet. Mutta — hevoset.
Missä Yrjö on?
Mitä mahtoi jäädä — on se siellä pihalla.
Ui — se ei käynyt enään. Se oli niinkuin sotaa. Huudettiin, karjuttiin ja ajaa pyryytettiin — se oli ihan villiä peliä.
Miesten kesken alkaa äänekäs keskustelu, joka loppuu samassa,
kun kamarin ovi aukenee, ja
ESTERI-MUORI tulee hiljaa sisään Kertun kanssa. Esteri on aivan Valkonen ja vähän köyry. Harvinaisen korkean ikänsä tähden tekee hän arvokkaan ja kunnioitusta herättävän vaikutuksen.
ELIINA. kiirehtii heti hänen luokseen, hoivaamaan häntä, siirtäen samalla uunin kolkalla olevan nojatuolin vähän keskemmälle.
ESTERI pysähtyy tuolin viereen.
Herran rauha huoneelle — ja huoneen väelle!
MIEHET kohottavat hiukan lakkia jumalan nimeä mainitessa.
Jumal' antakoon!
ESTERI asetetaan istumaan nojatuoliin.
Kummaa juttua kuulin täältä — vallan ihmeitä on kai tapahtunut, kun — — on karattu töistä —
Emme me karanneet — sanoimme kyllä paroonille —
Mitä sanoitte?
Että emme kestä.
YRJÖ tulee sisään, kantaen hevosloimeen sidottua kääröä, jonka laskee uunin kolkalle, jää seisomaan sen viereen.
ESTERI. Eivätkö jylhäläiset enään kestä? — Eivät kestä ihmisen velvollisuutta — pakenevat työtä.
Me olemme miehiä — työn sitkistämiä emme me työtä pelkää — — mutta —
On pantu liian ahtaalle koetukselle —
Ahtaalla on oltu ennenkin. Koettelemuksia ei paettu silloinkaan, kun tämä korpi ihmisviljoille raadettiin — kun pellon ja maan edestä kärsittiin, ja suvun edestä taisteltiin -! Monet uhrit ovat saaneet aura ja kuokka ja monet ovat kaatuneet sodan ja vainon vainioilla. Jylhän Miikka ensimäisenä kaatui Nokialla, ja monet kymmenet voisin luetella meidän suvustamme niitä, jotka ovat kaatuneet — Isonvihan jalkoihin. Mutta ei kukaan paennut —
Tavatonta tämä kyllä on, mummu hyvä, tässä on jotakin nurinnarista —
Niin, tämä ei ole enään ihmisvelvollisuutta! Ei olla ihmisiä!
Ei ihmisiä! Koneita — työkaluja ollaan!
No, mitä se sitten on? Eikö ihmisen työ enään riitä? — Ennen mailmassa tehtiin niin kauan, että valmistui. Onko Yrjökin paennut? Missä Yrjö on?
Täällä!
Tule tänne, Yrjö! — Anna kätesi!
YRJÖ menee Esterin luo.
Hyvää päivää, mummu!
Sinun kätesi vapisee, poikani! Etkö sinäkään kestänyt?
YRJÖ hiljaisesti.
Kyllä kai minä vielä — mutta —
Tuosta mytystähän sen näkee, ettei mies kestänyt.
Mikä mytty se on? Mitä siinä on?
Siinä on — liinukan — vuota —
JYLHÄNKORPI hypähtää ylös.
Eiinakan —?
Liinukka oikeni Harjansivun ahteessa.
ESTERI nousee.
Mitä nyt sitten on -? Mikä pahahenki nyt mailmaan on tullut — taistelemaan ihmistä vastaan —?
JYLHÄNKORPI synkkänä.
Jotakin on todellakin taitanut tulla uutta —
Nyt on pakko tunnustaa itselleen — mitä on tullut —
Mikä on tullut —? Antti-Kristusko on tullut —?
Sepä se kyllä taitaa olla —
Ne nimittävät sitä oudolla nimellä — Yrjökin on lukenut sen sanomista —
Kyllä mekin olemme kuulleet —
Mikä sitten? Mikä?
Kapitaaliksi sanovat —
Äänettömyys.
Sama paikka.
ESTERI istuu nojatuolissa, kutoo sukkaa.
KERTTU tulee ulko-ovesta.
Ylistupa on niin täynnä, että porstuaankin asti — en päässyt lähellekään.
Näitkös maaherraa?
En ylettänyt — vaikka kynnykselläkin seisoin. Isä siellä juuri puhui. Mutta kun en oikein kuullut, enkä nähnyt, niin tulin takaisin. Kertovathan ne sitten meille —
Kyllähän ne kertovat.
Pidetäänköhän se huutokauppa nyt kuitenkin, vaikka maaherrakin on täällä?
Saa nyt nähdä. Jos ehkä saataisiin sovinto —
Huutokauppa on kauhea —
Niin — sinähän olit Kiviojalla eilen.
Kaikki myytiin — hevoset, lehmät, vasikat, lampaat —. Jos olisi tehty taksvärkkiä, niin ei suinkaan sitten olisi myyty?
Hm! Taksvärkki-rästistähän nyt myydään. Mutta olisi kai rästiä tullut, vaikka olisi työtäkin tehty. Yrittihän isäsi viime kevännä vielä senjälkeen, kun tukinajo oli lopetettu. Viikon yritti, ja kaksi päivää tuli rästiä. Sitten lopetti.
Mitä ihmettä se Eliina siellä tarhassa nyt enään —? (Menee akkunaan.) Tuolla Yrjö on vetänyt kaikki pihalle — siellä kärryt — reet ja — kaikki — (Istuu penkille.) Myydään kai minun nimikko-lehmänikin?
Onko sinulla sitä ikävä?
KERTTU itkee hiljaa.
Kuule, lapseni! Tule taluttamaan minua tuonne kamariin!
Onko mummun jalat vaan yhtä huonot?
Eivät ne enään parane, lapsi kulta. Ne vaan yhä jäähtyvät — ei niitä palele, mutta ne yhä jäähtyvät —
ELIINA tulee.
Jopas sinä viimeinkin sieltä tarhasta!
Menevät.
Siistin ja hoitelin — vielä kerran —. Nyt on minun puolestani — kunnossa.
Menee kaapilleen, ottaa esiliinan vyölleen.
YRJÖ tulee, istuu penkille.
Alkaisivat nyt sitten — että päästäisiin tästä. — Tuollakin ylhäällä pitävät mokomaa kokoustansa —!
Jos siitä lähtisi apu —
Tyhjää!
ELIINA istuu sängyn laidalle.
Isälle on tämä kaikki niin kovin raskasta ja mummu on jo niin vanha — meidän pitäisi näyttää iloisilta ja — ja toivoa —
YRJÖ katsoo Eliinaa.
Se on totta! (Menee istumaan tuolille hänen luokseen.) Sinä olet oikeassa. (Ottaa hänen kätensä.) Ja mitä me surisimmekaan — kaksi tervettä ihmistä! Monet miljoonat ovat yhtä köyhiä kuin mekin.
Paljon köyhempiäkin!
Hymyilee ja katsoo Yrjöä silmiin.
YRJÖ panee kätensä Eliinan olkapäälle.
Ainakin paljon köyhempiä kuin minä. Ellei sinua olisi, Eliina, niin täällä olisi aivan kamala olla. Tätä ei kestäisi. Kyllä tässä niin miehuutta kysytään.
Ajattele naapureitasi — monta kymmentä on jo ryöstetty — ovatpa hekin kestäneet. Ja ajattele vanhaa, heikkoa mummua! Ei vielä kertaakaan ole valittanut.
YRJÖ j
Minä en tarkota sellaista kestämistä —
Mitä sitten?
YRJÖ nousee, rajusti.
Tässä pyrkii niin luonto esille, etteivät voimat riitä hillitsemään.
Yrjö hyvä! (Vetää hänet luokseen.) On kärsittävä miehuullisesti —
YRJÖ istuu herpaantuneena.
Ja kun voi hillitä itsensä, niin sitten heti herpaantuu niin, että tuskin jaloillaan pysyy.
ELIINA silittää hänen kättään.
Yrjö hyvä!
Loppuisi edes tuo kokous, ja tulisi isä, että päästäisiin touolle.
Ettekö jää katselemaan huutokauppaa, isä ja sinä?
Isä sanoi, että mennään pellolle heti, kun maaherra on lähtenyt.
Isä antoi minulle aamulla rahaa, ja käski huutamaan Kertun nimikon itselle.
Minä ajattelin myöskin sitä äsken. Onko sulla riittävästi?
On — luulen —
Hevosen huudan minä, ellei jo ilman sitä tule rästit maksuun. Jos tarvitaan, niin lähetä Kerttu kutsumaan minua vainiolta.
ESTERI tulee takaisin Kertun taluttamana.
Ei täällä kai muita ole kuin Eliina ja Yrjö?
Ei ole.
ESTERI istuu entiselle paikalleen.
Minä löysin vanhan kanan pesän. (Aukoo sukanvarsi-myttyä.) Kertun lehmä täytyy pelastaa pikku emännällensä — Kerttu sitä jo itki äsken. — Tässä on pikku säästöjä entisiltä päiviltä. Nyt ovat hyvään tarpeeseen. Tuossa, laske itse —
Minulle isä antoi myöskin rahaa Kertun nimikkoa varten.
Hyvä on! Pane sinä sitten lisää, jos nämä eivät riitä. Eikä nämä kai riitä. — Ota nyt Kerttu! Tuossa!
Kiitoksia paljon, mummu hyvä! Kyllä minun nimikkoni teidät kaikki pitää voissa ja piimässä. Yksinään se sen tekee, se on vissi.
Nyt siellä liikutaan pihalla —
KERTTU juoksee akkunaan.
Nyt ovat lopettaneet — ihmisiä nousi portaita ylös — niitä tulee tänne —
JYLHÄNKORPI avaa oven.
Tehkää hyvin ja astukaa talonpojan tupaan, herra maaherra!
MAAHERRA tulee sisään. Häntä seuraa pari herrasmiestä, sekä Kivioja ja Tanu, jotka jäävät ovensuuhun.
Hyvää päivää! (Nyökkää kevyesti tuvassa olijoille.) Täällähän istuukin meidän kunniavanhuksemme. Antakaa anteeksi, että tulin häiritsemään teidän rauhaanne. Mutta kun kuulin kerrottavan teidän korkeasta ijästänne, niin teki mieleni nähdä teitä.
ESTERI yrittää nousta. Eliina rientää auttamaan.
Älkää millään muotoa vaivatko itseänne — istukaa te vaan!
ESTERI on noussut.
Itse maaherrako seisoo minun edessäni?
Niin — maaherra tahtoi nähdä mummua!
Ei minussa mitään nähtävää ole. Mutta jos tahdotte kuulla minua, maaherra, niin olkaa hyvä ja istukaa. Tehkää huoneellemme se kunnia!
KERTTU vie tuolin maaherralle.
MAAHERRA istuu.
Kuinka vanha olette?
ESTERI istuu.
Minä olin toisella kymmenellä silloin, kun Ryssä tuli maahan. Minä olen elänyt kuuden hallitsijan aikana. Ja viittä kartanon herraa olen ollut saattamassa hautaan.
Oletteko elinikänne asunut täällä Jylhänlinnan alueella?
Tässä talossa, maaherra.
Te olette nähnyt monet vaiheet. Onko koskaan tapahtunut sellaista kuin nyt.
Kartanon herra ei ole koskaan vaatinut alusilta liikoja, ja aluset ovat aina täyttäneet velvollisuutensa — ovat aina rakastaneet isäntäänsä. Rakkaus on täällä jokaisen siemenen kylvänyt — jokaisen sadon niittänyt. Ja satonut on tämä seutu. — Pikku tyttönä ollessani oli kartanossa kaksitoista lypsävää — nyt on kolmeen sataan. Se mitä täällä nyt on tapahtunut, ei voi olla kenenkään onneksi. Viha vie viljan maasta, kateus kalan vedestä.
Minä koetan parhaani teidän asianne eduksi. Koetan kääntää hallituksen huomiota oloihinne.
Hallituksella ja esivallalla kyllä on voimaa ja valtaa, mutta —
Niin, mahdotonta on arvata edeltäpäin —
Hallituksilla on niin huono muisto.
Kuinka niin?
Jos hallitus muistaisi, niin se tuntisi meidät — ja auttaisi ahdingosta.
Tarkotatte -?
Kun kapula on kiertänyt, niin Jylhänkorpi on aina lähettänyt parhaat poikansa hallitsijan ja maan turvaksi. Ja useimmat heistä ovat jääneet sodan teille. Kertomuksia kulkee jylhäläisten miehuudesta Kostialta, Pohjanmaalta ja muualta. Vieraaltakin maalta.
Te olette säilyttänyt erinomaisesti muistinne ja muut hengenlahjanne.
Oman sydämensä asioita muistaa helposti. Tämä Jylhänperä ja sen väki ovat kaikki osa minun sydäntäni.
MAAHERRA nousee.
Kuten sanoin ja jo lupasin kokouksessa minä koetan parastani. Esitän hallitukselle.
Kartano on paljon lähempänä kuin esivalta. Ellei kartano muista meidän kuokkaamme, niin ei hallituskaan muista meidän miekkaamme.
Olen iloinen tästä harvinaisesta keskustelusta — tulen muistamaan teitä kunnioituksella.
Pyydän teitä, maaherra — (Nousee) — viekää terveiset kartanoon ja hallitukselle —
— Suomen vanhimmalta naiselta. Kyllä. Sen teen.
— ja sanokaa mitä me olemme, ja — ja mikä meitä on kohdannut.
Kyllä. Jääkää hyvästi vaan, vanhus! Ja muistoksi siitä, että olen teitä vaivannut, sallikaa minun jättää teille tämä.
Tarjoo Esterille pientä seteliä.
Mikä se on?
ELIINA kuiskaa hämillään.
Se on rahaa!
ESTERI hiljaisella arvokkuudella.
Anteeksi, maaherra! Minä en ole tehnyt mitään, josta ansaitsisin palkan. — Menkää jumalan haltuun!
MAAHERRA katselee vähän nolona ympärilleen, voisiko antaa setelinsä jollekin toiselle, mutta kun vaistomaisesti huomaa sen mahdottomaksi, pistää setelin taskuunsa.
Jääkää hyvästi!
Menee. Herrat seuraavat.
Mummu tulee nyt vähän lepäämään — minä näen, että —
Se tuli niin odottamatta — olisi pitänyt sanoa hänelle paljon enemmän — mutta minä vanhus-rukka —
Hyvin sanoitte mummu — hyvin ja arvokkaasti —
Sen paremmin ei pappikaan — ja me sanoimme jo hänelle myöskin —
Kunniaksemme puhuitte — koko lääni teitä kiittää —
ESTERI menee Kertun kanssa, joka on rientänyt hänen sivulleen.
Mitä minä — vanha vaimo parka —
ELIINA avaa kamarin oven.
Mummun täytyy nyt panna lepäämään.
Menee Esterin ja Kertun jälkeen kamariin.
Ne ovat aina sen rahansa kanssa — aivan kuin kerjäläiselle —
Mutta nolostuipa suuri herra — painoipa silmänsä maahan sokean vaimon edessä —
JYLHÄNKORPI katsoo akkunasta.
Mennäänpä nyt sentään saattamaan maaherraa vaunuihinsa —
Voihan tuota niinkuin kohteliaisuuden vuoksi — talon kunnian puolesta.
Muut paitsi Yrjö menevät.
YRJÖ kävelee pari kierrosta, menee akkunaan, palaa sitten keskilattialle, pysähtyy, istuu tuolille, pää käsien nojaan.
ELIINA tulee.
Saattamaanko menivät?
Niin kai.
Joko taas ajattelet?
Kuulehan, Eliina! Tulehan tänne istumaan!
ELIINA menee istumaan sängyn laidalle.
Täällä tulee nyt niukat olot meillä — ja talvikin tulee, eikä ole mitään tietoa — kuinka nämä asiat päättyvät — eikä ole niin töitäkään — olen ajatellut, että kyllä minun täytyy lähteä jonnekin — töihin. Isä tekee ne työt mitä täällä tarvitaan — sinä hoitelet taloutta, ja Kerttu on mummun seurana.
Eiköhän Kerttu voisi yksin yhtä lehmää —
Mitä varten yksin?
Täällä on liian monta syömässä — menisin palvelukseen.
Kyllä se riittää, kun yksikin lähtee.
Mutta onhan Kerttu jo taitava tyttö.
Vaikka —
Mutta jos täytyy.
En minä sinua palvelukseen laske sittenkään.
Kysytään kuitenkin ensin isältä ja mummulta.
Kysytään vaan — mutta ellet sinä täällä sovi — niin mennään sitten yhdessä —
Yhdessäkö?
Niin — pappilan kautta.
Mutta me voisimme ansaita enemmän — sinä yhtäällä — ja minä toisaalla. Ja voisimme sitten avustaa näitäkin täällä kotona. Jos me yhteen asetumme, niin —
Niin?
Kuka sen tietää saisimmeko kokoon muuta kuin — itsellemme.
Jos minä onnistuisin saamaan jotakin tuottavaa työtä —
Sitä tuottavampaa se olisi, jos minä en olisi rasituksena. Ja jos minäkin saisin hyvän paikan, niin —
Mitä sitten?
Silloin ehkä voisimme jotain säästää.
Sinä et sitten minun kanssani -?
Me puhuimme tästä mummun kanssa — ja hän sanoi, että Yrjön talo ei tarvitse emäntää — eikä minun taloni isäntää.
Ja siihenkö se sitten — jäi?
Siihen.
YRJÖ alakuloisesti.
Sekö on sinunkin mielesi?
Mitäpä minä osaan — kaksi tyhjää kättähän meillä on kummallakin.
YRJÖ nousee kiihdyksissä.
Mailmalle joudut sinäkin! Vieraitten ihmisten poljettavaksi, tallattavaksi ja —. Tällainen moninkertainen onnettomuus! (Kävelee.) Sinun kohtalosi on isän syy! Lainasi sinun rahasi alusille. Nyt ne menivät alusten mukana! Millä hän ne nyt maksaa!
Miksi hän niitä maksaisi? Ja kenellekä hän ne sitten olisi antanut, ellei juuri heille? Ei puhuta tyhjästä! (Nousee.) Täytyy kai näin suuressa onnettomuudessa olla kaikellaisia — pieniäkin.
Niinkuin sinun ja minun — niinkuin meidänkin onnettomuutemme.
Me olemme vielä nuoria, ja voimme odottaa. (Menee Yrjön luo.) Olemmehan nuoria ja terveitä, niinkuin äsken sanoit. Eiväthän ne meiltä muuta vie — kuin — kuin —
Pysähtyy sanattomana.
Muuta kuin — mitä? — Niin — mitä ne meiltä vievät — sanopas se!
ELIINA kääntyy poispäin.
Ne vievät meiltä lainehtivat pellot ja niityt — metsän ja karjan-kellojen äänen. Ja sitten ne vievät sen, joka ainakin oli meidän omamme — ne vievät meidän työmme ja — ja hajottavat kotimme.
ELIINA vaipuu itkien tuolille.
Miksi puhut noin! Sydän pakahtuu sellaista kuunnellessa. Kaikki se mitä sanoit menee kai nyt — sinulta ja minulta — ja se kaikki on — elämä — mutta — siitä ei saa puhua — (pakottaa itsensä tyyntymään) — mummu sanoo, että suuren onnettomuuden masentaa ainoastaan sillä — ettei puhu siitä —
JYLHÄNKORPI tulee.
Ei se kai paha mies ole, tuo maaherra — onpahan semmoinen —
(Huomaa Eliinan, pysähtyy katsomaan, istuu sitten penkille.)
Minä olen menetellyt kovin huonosti, kun —
ELIINA nousee, ja puhuu aivan kuin anteeksi pyytäen.
Ei, ei, isä! En minä sentähden itkenyt. Minä olen iloinen, että minun rahani ovat käytetyt juuri niinkuin ovat. Uskokaa minua, isä! Minä en yhtään niitä sure. Eivät ne koskaan olisi voineet joutua sen parempiin käsiin.
Eipä kyllä sen parempiin käsiin, mutta kun nyt tämä onnettomuus tuli, niin siinä meni kaikki —
Älkää nyt huoliko siitä, isä hyvä!
Ja se on minun syyni, kun —
Minä olen nähnyt, että isä on surrut sentähden — mutta eihän tämä ole meidän syytämme — ja jos minulla olisi nyt ne rahat, niin minä kuitenkin antaisin ne nyt. — En minä sentähden itkenyt.
Minkätähden sitten — onko —
Minun on kai nyt lähdettävä pois kotoa — puhuimme siitä, ja — sitten
Eliina sanoi, että hänenkin pitää lähteä —
Emme me rupea hajaantumaan. Pysymme yhdessä vielä ensi talven, ja odotamme asiain menoa. Tässä on meillä kyllä Yrjön kanssa työtä. Rupeamme tekemään uusia rekiä ja rattaita noitten tilalle, jotka myydään, ja asumme taloa niinkuin ennenkin —
YRJÖ ilostuen.
Voimmeko me sitten —
Me voimme — ja meidän täytyy voida — ja Eliinalla on kyllä hommaa —
Mutta kun nyt karjakin vähenee — ja Kerttu yhä varttuu —
Ellei talon työtä riitä, niin sitä paremmin saat aikaa kankaillesi ja puhdetöillesi. Näkyipä sinulla olevan kasa villoja luhtisi nurkassa.
ELIINA loistaen ilosta.
Voisimmeko vielä yrittää koossa — hajaantumatta — (epäillen) — ellei se vain olisi väkinäistä yritystä? Kun mummukin arveli —
Väkinäistä se onkin. Te ette kumpikaan mene minnekään. Molemmat jäätte kotia. Me emme rupea perheitämme hävittämään. Eihän meidän kotimme mitään sudenpesiä ole, joita katajan käryllä tyhjennetään. Kohtuullista veroa ja taksvärkkiä emme ole koskaan kieltäneet. Emmekä me ole tunkeutuneet kenenkään tielle. Korpeen olemme asettuneet elättämään itseämme. Ja elämisoikeus täytyy olla meillä — jos muillakin. Sen olemme isiltämme perineet. Heidän työnsä ja hikensä olemme perineet. Emmekä me siitä oikeudestamme luovu. (Nousee.) Sentähden asumme tässä, niin kauan kun meillä on tässä suoja jumalan ilmaa vastaan.
ELIINA iloisesti.
Ja kärsimme vaikka puutettakin, kun vaan saamme olla yhdessä.
Ja teemme työtä kahdenkertaisesti.
JYLHÄNKORPI hymähtää.
Minun mielestäni te molemmat olette aina tehneet työtä kahdenkertaisesti. — Minä menen nyt puhumaan tästä mummulle.
Menee kamariin.
No, Eliina? Mitä nyt arvelet?
Älä kysy!
Me elämme vielä — (tarttuu Eliinan käteen) — vielä me elämme —
Jumalan kiitos!
Nyt on taas työtä — mieluista työtä — ja kurkihirsi on paikallaan, ja — ja pelto, ja — minä menen panemaan siementä säkkeihin ja sitten — minunhan sinä olet — olethan —?
Olen, olen —
YRJÖ hymyilee.
Se Pajunen on käynyt täällä kärkkymässä — kyllä minä tiedän —
ELIINA leikillisesti.
Ei suinkaan se nyt enään minusta, kun minä olen köyhä —
Köyhdyit onneksi! (Pudistaa Eliinaa olkapäistä.) Jumalan kiitos!
Menee iloisena hyräillen.
KERTTU tulee touhuissaan, pyöräyttää Eliinaa.
Minä saan pitää mansikkini ja sinut ja kaikki — isä sanoi.
ELIINA pusertaa Kertun syliinsä.
Niin, Kerttu! Me saamme pitää kaikki toisemme.
Minä olen jo niin monena iltana itkenyt sinun tähtesi — ja tänä aamuna itkin viimeksi.
Minä olen itkenyt meidän kaikkien tähden. — Mutta mennään nyt huutamaan sinun mansikkisi — ja — tiedätkö mitä? Kun sinä sait mummulta — ja isä antoi minulle — ja minulla on vähän itselläni — niin —
Niin ettäkö — iso kellokaskin —
Niin — minä luulen —
Voi herra, sitä riemua! (Menee akkunaan.) Nyt ne menevät tarhaan päin — mennään nyt pian — minä juoksen sitten Yrjöltä vähän lisää —
JYLHÄNKORPI tulee.
Eliina! — Nyt menevät tarhaan —
Me menemme juuri — Minä huudan kellokkaankin, isä —
Me voimme — mummukin antoi — saammeko huutaa —?
Hyvähän se — jos vain rahanne riittävät —
No — pian nyt!
Menevät.
PAJUNEN tulee ovessa vastaan.
Kas, kas, kuinka hymyileviä, kirkassilmäisiä tyttöjä — (Tytöt livahtavat ohi.) — kulkevat kuin salamanleimaukset! Päivää, isäntä!
Päivää! — (Ivallisesti.) Tottapa nyt jo tytöt syliin lentävät, kun sulhasmies on ollut poissa puolen vuotta. Taisit tullakin jo noutamaan?
Tulin tuomaan ruununvoudille eräitä papereita.
Mitä papereita?
En tiedä mitä ovat. Oli sinetöitty käärö. Konttoorista antoivat — ja kiire oli — ennenkuin ruununvouti ehtisi pois —
No, tapasitko?
Tuollahan tuo tuli vastaani maaherran saatossa.
Niin — kiirehän niillä on nyt, niillä kartanon asioilla.
Paljonhan ovat sillä kiireellä aikaankin saaneet.
Niinpä niin! — No onko Pajusella jotakin minulle?
Olisihan vielä se vanha juttu.
Ei — hyvä mies! Ei se Eliina sinusta huoli, eikä meiltä häntä sinulle annettaisi.
Mitäpä minä hänestä, köyhästä heilakasta — ei se sitä ollut.
JYLHÄNKORPI ivallisesti.
No, mitä sitten?
Uskotte kai te nyt, että menetätte maanne?
JYLHÄNKORPI katsoo pitkään.
Kuuluuko sinulle — mitä minä uskon?
Te voisitte vielä ansaita jonkun verran sillä Suonharjalla, jos — ei aivan yhtä paljon kuin viime talvena — mutta ehkä sentään parisen tuhatta —
Sinä ainakin näyt uskovan, että minä en maatani menetä, koska yhä kanssani keinottelet.
Kyllä — uskon aivan varmasti. Mutta tämä riita voi kestää jonkun aikaa, ja — se tukkiyhtiö, joka viime talvena kaatoi kartanon metsää, tulee kai aikoinaan viemään myöskin Suonharjan. Mutta — on olemassa eräs toinen yhtiö, joka tahtoisi ennättää ennen tätä, ja haluaisi juuri Suonharjan.
Ja saisi kai sen pilkkahinnasta?
Niin — eikö teitäkin huvittaisi tehdä paroonille pieni kepponen — iskeä vähän noin — rahamiehen kukkaroon — se olisi niinkuin hyvästijätöksi.
Minä en ilkeä sanoa sinulle niinkuin pitäisi. Mutta muistelehan viime keväistä vastaustani! Ja tyydy siihen!
Mutta te menetätte kuitenkin kaikki, ettekä saa penniäkään.
Yrjö, Kivioja Ja Tanu tulevat.
YRJÖ menee kaapilleen.
No, mitä se tukkipomo täällä nyt asioitsee? Joko virka taas kohta alkaa?
Käy tietysti kartanon lakia selittelemässä.
Se on selvä ilmankin, ei se selittelyjä kaipaa. Eipä parooni välittänyt maaherrastakaan.
Mitäpä hän! Paasaa vaan omaansa.
Mikäs on paasatessa, kun laki on puolella joka käänteessä.
Niinpä niin! Hänen puolellaan näkyy olevan laki — ja meitä vastaan.
KERTTU on tullut ja mennyt Yrjön luo.
YRJÖ antaessaan rahaa Kertulle, joka heti menee.
Eihän laki voi korpilaisia puolustaa, kun ne eivät ole sitä tehneetkään.
KIVIOJA vilkastuu.
Juuri niin! Esivalta on tehnyt lain. Me emme sitä ole tehneet. Eikä meiltä ole kysytty onko se oikea tai väärä. Tottelemaan vaan käsketään.
Ja me tottelemme niin kauan kuin siihen paikkaan näännymme, mutta omaa perkaamaamme peltoa emme jätä. Minua ei auran kurjesta irroita muu kuin väkivalta.
Ettepäs totelleet, vaan teitte lakon.
Me tottelimme siksi kuin näännyimme. Pajusen olisi pitänyt olla työssä, eikä ainoastaan katselijana. Vetäisi ehkä silloin toista virttä.
Antaa Pajusen olla rauhassa, ja — poistua loukkaamattomana. Hän menettelee sen mukaan kuin ymmärtää.
Kyllähän minä osaan poistuakin. — Te ette siis suostu, isäntä?
Viimeisen kerran?
Viimeisen kerran — mene!
ESTERI tulee, Yrjö rientää tukemaan.
Minä kuulin sanakopua ja kiivasta ääntä!
Täällä vain Pajunen meille lakia lukee — ei se sen pahempaa.
Kuuletteko vasaranpauketta tuolta ulkoa? Siinä teille lakia luetaan.
Menee.
Mistä Pajunen oli noin suuttunut?
Tyhjästä ne tohaleet tupsahtavat. — Mutta se oli kuitenkin hyvä, että hänkin sai tietää, että me emme oikeuksistamme luovu.
Niin olemme päättäneet koko lääni, että ei luovuta. Ja jos hallitus sallii rehellisten ihmisten tehdä työtä ja työstään elää, niin tekee kai se jotakin tämän kurjuuden lopettamiseksi.
Eliina ja Kerttu tulevat.
Nyt ne ovat meidän!
Mansikki ja kellokas ovat meidän.
No, ehkä tästä jumalan avulla päästään eteenpäin. Ehkä auttaa esivalta — ja ehkä kartanonkin herra jo armahtaa —
Alkaa kuulua vasaran iskuja ulko-oveen, aivan kuin
siihen naulattaisiin jotakin.
KAIKKI kuuntelevat hämmästyneinä. Kun iskut loppuvat, tulee hetken hiljaisuus.
Mitä iskuja ne olivat? — Sehän kuului aivan kuin ruumiskirstua olisi naulattu.
Yrjö juoksee ulos.
Mitä se on? Kuka hakkasi ovea vasaralla?
YRJÖ ulkona.
Tänne on naulattu paperi oveen?
Paperi oveen?
Mikä paperi se on?
Seisooko siinä mitään?
Lue se!
YRJÖ tulee.
Oveen on naulattu — häätötuomio.
Äänettömyys.
Siinä nyt tuli — esivallan apu ja kartanon armo: pois maalta ja mannulta — kerjäläisinä kujalle!
Kotimme — elämämme —
Revitään pois tuo paperi!
Niin! Hävitetään mokomat julistukset!
Aikoo ulos.
Seis, miehet! — Esivalta tekee lakinsa mukaan — ja me teemme oikeutemme mukaan.
Mitä teet? Maa on sinulta nyt viety.
JYLHÄNKORPI ankarasti.
Maa pysyy paikallaan — eikä työntekemistä meiltä ole vielä kielletty. Tule, Yrjö! Mennään touolle! Ja te, miehet — menkää kylvämään peltojanne!
Sama paikka.
Eliina ja Kerttu ovat leipomishommissa.
Eikö mummu tarvinnut mitään?
Minä luulen, että hän nukkui.
Mummu-rukka on kovin heikontunut viime aikoina.
Ei suinkaan hän enään elä kauan.
Eipä kai. Sanoo, että se jalkojen jäähtyminen on jo levinnyt ympäri ruumiin.
Kyllä tulee meille ikävä, jos mummu kuolee.
Kestettävä kai se on sekin. — Kuinka pitkällä oli uuni?
Kyllä se siksi valmistuu, kun nämäkin nousevat.
(Kuuntelee, menee kurkistamaan kamarin ovesta, tulee takasin.)
Mahtaako enään joulua nähdä — mummu.
Toivotaan nyt sentään. Eikä tästä enään olekaan kuin pari viikkoa jouluun.
Jos nyt sinä ja Yrjö olisitte poissa, niinkuin aioitte, niin ihan ikävään minä täällä kuolisin.
Jumalan onni, että on saatu olla yhdessä. Ja onpa tässä sentään toimeen tultu. Saa sitte nähdä, kauanko tätä kestää!
Ei suinkaan ne nyt enään aja pois, kun kerran ovat antaneet olla näin kauan.
Kuka sen tässä tietää. Eipä nuo uusia välikirjoja ole antaneet.
Niin aina isä sanoi, että ei —. Ei parooni ottanut vastaankaan, kun kävivät viime viikolla.
Se oli se kartanonhoitaja, joka ei ottanut vastaan. Parooni ei ole kotonakaan.
Missä se sitten on?
En tiedä, Ulkomailla kuuluu olevan. Siellähän se tavallisesti asuukin.
Onpa se ihmeellinen mies! Millä hän siellä elää?
Täältä lähetetään rahaa.
Ja rahat jäävät sitten sinne? Niinkö?
Niin — tietysti. Kukapa ne takaisin toisi?
Eikö se ole kovin väärin, se?
Mikä niin?
Se rahajuttu. Kun ei hän niitä ansaitsekaan —. Täällä vaan kootaan — ja hän vie sinne — antaa vieraille ihmisille, jotka eivät tunne kartanoa, eikä lääniä, eikä meitä, eikä — eikö se ole pahasti tehty?
Kyllä miehet niin sanovat, että on pahasti.
Aina, kun on näin sama työ meillä molemmilla, niin on niin lysti sinun kanssasi keskustella. Saa tietää kaiken mailman asiat.
ELIINA nauraa.
Kaiken mailman asioista minä en tiedä yhtään mitään, Kerttu hyvä.
Tiedät sinä sentään. — Oletko sinä koskaan nähnyt sitä paroonia?
Olen — kerran.
Hän mahtaa olla pelottavan näköinen?
Kuinka niin?
No, kun on niin kauhean häijy. Vainoo ihmisiä. Miksi annetaankin! Kuka semmoisen oikeuden on hänelle antanut?
Tuomari päättää asiat. Sen mukaan sitten menetellään.
Sitten on tuomarikin häijy.
Ei hän ole häijy. Hän tuomitsee lakikirjan mukaan.
No, sitten siinä lakikirjassa ei puhuta oikeudesta mitään! Missä sellainen kirja on? Jos vain saisin käsiini, niin polttaisin —
Älä lörpöttele!
Ihan vissisti minä polttaisin sellaisen kirjan. — Tässä on nyt viimeinen kakko — tuli näin pikkunen. — Kaksi laudallista tuli sentään.
Portaat kolisevat — Yrjö kai tulee.
Entä jos onkin isä — tulee Kiviojan kanssa kaupungista —
Kohta kai nekin —
YRJÖ tulee.
Tuolta pihaveräjältä asti se Eliina tunsi sinun askeleesi —
Kertusta on tullut tavaton lörppö viimeaikoina —
Sellaisiapa ne kakaramaiset —
Itse olet kakara! Soh! Ota kiinni kaukalosta —
Minne tämä viedään?
Pane porstuan nurkkaan!
Isä ja Kivioja tulivat jo tuossa vasikkanaan veräjällä —
Vai jo kaupunkimiehet — ajoissapa saimme leivotuksi —
Siistivät jälkiään.
YRJÖ vie kaukalon ulos.
Kai tänne kertyy muitakin alusia — kun näkevät isän tulevan kaupungista —
Kyllä kai tulevat kuulemaan, mitä maaherra on sanonut asiastamme. —
Onkohan se pakari jo niin lämmin, että kakot nousisivat siellä?
Minä katson.
Menee.
YRJÖ tulee.
Riivattu pakkanen on tulossa —
Vai on siellä kylmä?
YRJÖ riisuu mekkonsa.
On oikein kipristelevä — niin karkaa kiinni kuin koira kalikkaan.
Hieroo käsiään.
Siellä on pakarissa lämmintä keittoa.
Lämpöstä täällä näkyy olevan kaikki — (menee Eliinan luo ja ottaa häntä poskista kiinni) — nuokin sinun poskesi — ihan hehkuvat —
ELIINA nauraa.
Annas kun minäkin — (tekee Yrjölle samalla tavalla) — jauhotan sinua — nyt näkevät kaikki, että olet saanut leipureilta korvillesi.
YRJÖ pyöräyttää Eliinaa ympäri.
Sittepä oppivat tuntemaan, millainen topakka tyttö se minun hilsuni on.
KERTTU tulee.
Kas, kas, — joko täällä tanssitaan —. Kyllä sinne voi viedä — nopeasti nyt! Sinne tuli jo Majamäkikin —
Kantavat kiireellä molemmat leivinlaudat ulos.
JYLHÄNKORPI tulee.
Terveisiä kaupungista! Kiire teillä näkyy olevankin, mutta onpa se tarpeenkin. Joutukaa vaan!
Riisuu yltään.
KIVIOJA tulee.
Kotia oikeastaan pitää heti, mutta voinhan vähän lämmitellä.
Istu nyt toki sulattelemaan —
Tanu ja Yrjö tulevat.
Mitä nyt kuuluu sitten uutta?
Huonoa kuuluu.
Eliina ja Kerttu tulevat.
Vai huonoa!
Ei auta meitä — maan herrat eikä maan vallat.
Vai eivät auta — yksin jättävät.
Eivätkö osta kartanoa?
Eivät osta, eivätkä auta muuten.
Miksi eivät osta?
Sanovat, että jos Jylhänlinna nyt ostettaisiin, niin minkä kartanon aluset tahansa voisivat tehdä lakon ja vaatia samaa.
Mutta ei suinkaan nyt koko mailma ole samallaisessa kadotuksessa kuin me?
Sanovat kuitenkin, että niin voisi käydä.
Ja sentähden eivät tee mitään?
Eivät.
Eivätkö edes lainaa meille, että me itse ostaisimme?
Eivät lainaakaan. Sanovat, että on sama asia.
Se on yhteen puhuttua, tämä — se on vissi se. Ja samaa sanovat muutkin.
Millä tavalla?
Kun meidät nujerretaan, niin ei kukaan enään näin tee —. Tämä on niinkuin pelotukseksi. Meidän täytyy nyt kukistua.
Kuule, Yrjö? Mitä niissä sinun sanomissasi on tästä seisonut?
Niissä sanotaan, että me olemme kapitaalin ja vanhettuneen lain uhreja.
Uhreja! Niin juuri olemmekin. Oikein sanotaan.
Meillä ei tosiaankaan näy olevan enään mitään turvaa, kun laki on meidät jättänyt.
Niin — laki on meidät jättänyt, eikä hallitus meistä välitä. Mutta tulisipa nyt sota, niin saisitte nähdä kuinka kävisi. Hallitus pakottaisi meidät silloin turvaamaan itseänsä. Juuri niin se tekisi — ja huutaisi meidän korvamme lumpeen tuhansistakin velvollisuuksista sitä kohtaan — vaikka sillä ei ole yhtään ainoata velvollisuutta meitä kohtaan.
Turhaa on puhua siitä, miten kävisi, jos toisin olisi. Nyt on näin — ja tässä nyt ollaan. Kaikki toivo oikeuteen ja ihmisten apuun on nyt jätettävä.
Mitä on nyt sitten tehtävä?
Niin, mitä on tehtävä?
Nythän ollaan aivan joulun kynnyksellä. Kai nyt sentään joulurauha annetaan. Ei suinkaan tässä nyt mitään erityistä —
Me poikkesimme tullessamme kartanossa, ja saimme siellä kuulla touhuttavan juhlia ja tansseja — kummallisia vieraita varten. Häädöt kuuluvat alkavan kohta. Odottelivat häätöväkeä.
Ja niitäkö varten sitten tanssit?
Niitä.
Mitä väkeä se on sitten sellainen, jota pitää juhlia ja tanssittaa?
Sotaväkeä kai — tai kasakoita.
Herra siunatkoon — kasakoita!
En minä sitä usko. Kivioja vain arvelee. Mutta jotakin väkeä se nyt on, johon ei luoteta, ellei juhlita. Juomatavaroita on tuotu paljon, kerrottiin. Ja tänä iltana on tanssit, kerrottiin myöskin.
YRJÖ kiihtyen.
Kuinkahan paljon niitä on?
Sitä ei tiedetty.
Olen minäkin ennen ollut karhujahdissa ja susijahdissa — nyt saa sitten itse vuorostaan olla sutena — ja katsella kuinka ihmispesiä hävitetään.
KERTTU itku kurkussa.
Onko meidän nyt sitten tämä koti jätettävä? Eikö se riittänyt, kun annoimme karjan — ja työkalut — ja — annetaankohan enään elääkään?
Kapitaalilla ei ole sydäntä. Ei sille mikään riitä. Se riistää ihoon saakka.
Eikä sekään riitä. Hengen ytimiin saakka se näkyy käyvän — ja lopulta kai tappaakin.
Tappaa kai sitten vasta, kun ensin nylkee.
YRJÖ tulistuneena.
Mutta onhan meitä parisataa kykenevää miestä — siinähän on paljon voimaa.
Mihin!
Mitä tarkotat?
Me voisimme tehdä — uuden lain — oman lakimme —. Koska heillä on omansa — niin miksi ei myöskin meillä!
Siitä tulisi korpilaki —
Mitä sinä puhut, Yrjö!
Tekisi mieli näyttää, miltä tuntuu väkivallan laki!
Kyllä melkein näyttää pitäisi!
Ja silloin koko mailma huutaisi meidät rosvoiksi ja pahantekijöiksi. Ei miehet! Nyt meidän annetaan edes mennä maantielle kuin koiralauman, mutta silloin teljettäisiin ristikon taakse kuin villipedot. Ei millään muotoa, miehet! Silloinhan meitä voitaisiin syyttää jostakin. Nyt ei voida syyttää mistään.
Ei suinkaan Yrjö niin todella tekisikään. Mutta onko ihme, jos nuori luonto nousee.
Vaikka mitä tekisivät, niin muista, ettet sormeasikaan liikuta!
Se on oikein, Eliina! Ei sormeakaan saa liikuttaa!
Mitä nyt sitten tehdään? Kujalleko lähdetään? Jätetään koti ijäksi?
Jos ajetaan, niin lähdetään.
Kyllä tuntuu ajatuskin raskaalta.
Niin kouristaa, ettei henki kulje.
Nämä peltotilkut ja aitovierut ovat sentään niinkuin osa omasta ruumiista.
Osa ovatkin — työn osa — miespolvien elämän osa.
Mutta jos lähettäisimme sanan kartanoon, että lähdemme hyvällä —
Ei, ei! Silloin uskoisivat itsekin, että heillä on oikeuskin puolellaan — ja muut uskoisivat myöskin. Nyt he tietävät, että heidän puolellaan on ainoastaan — laki.
Kuuletteko — maa tärisee — (Juoksee akkunaan, parkaisee.) Herra jumala!
Sotaväkeä!
Kerttu hyvä! Mene mummun luo! Ja pysy siellä! Äläkä vaan pelkää!
Älä näytä mummulle, että pelkäät!
Enhän minä pelkääkään. Tuletko sinäkin sinne?
Tulen, tulen.
KERTTU menee.
Kaikki muut ovat rientäneet akkunaan.
Ei se sotaväkeä —! Ratsupoliiseja kaupungista.
Mutta paljopa — vissiin parikymmentä —
Nyt tuli sitten tämän elämän loppu.
Panin onneksi hevoseni tuonne vajan räystään alle — tuollaisella elämällä kun tulevat.
Sinun leipäsi, kuule, Eliina! Onko uuni valmis?
On se kai jo. Kyllä minä ne pian.
Menee.
Yrjö! Mene panemaan matka-reki kuntoon! Paljon heiniä pohjalle ja sivuille — mummua varten! Minä menen ulos heitä vastaan. Jos ehkä pysähtyisivät pihamaalle.
YRJÖ menee nopeasti.
Asetanko myöskin?
Aseta vaan! —
Nyt pitää kotia —
Ei suinkaan ne tänään tyhjennä enempää kuin yhden suden pesän — tuleehan kohta pimeäkin — ja on heillä vielä matkaa kartanoonkin —
Menee.
Nythän jo hämärtää. Eikä tuota työtä pimeässä uskalla —
Hyvä on, jos eivät uskallakaan — sattuisi joku kolahuttamaan, niin —
Niin — joku ei voisi estää haluaan —. Katsos, miten villiä hevosia —
Tuo on ruununvouti, joka nousee reestä. Tuomas tervehtii — mutta eipäs lakki nouse tällä kertaa —
Tuo on kai upseeri, jonka hevosta pidellään, kun nousee selästä —
Nyt ruununvouti lukee jotakin paperia Tuomaalle —
Oikein tässä arvo nousee, kun tuollainen joukko sapeleita ja pistooleja tarvitaan meitä vastaan —
Kas — Pajunenkin on siellä — ja pari muuta miestä — missäs harakka, jos ei sian tappajaisissa.
Mitä ne tuolta vajasta hakevat?
Lapion otti yksi —
Minne se nyt menee? Tikapuita myöten katolle! Senkö kautta ne aikovat sisälle —
Nyt tulevat tänne.
Koppaan ajoivat lunta, ja tuovat sisälle —
Tuomas tulee edellä —
JYLHÄNKORPI tulee edellä sisään.
Tähän huoneeseen ei ole vielä kukaan astunut, jota ei ole sanottu tervetulleeksi. Mutta —
POLIISIPÄÄLLIKKÖ tulee. Häntä seuraa useita poliiseja, Pajunen ja pari miestä.
Turhaa jaaritusta! Sellaista ei tarvita! Ovatko nämä miehet talon väkeä?
Tämän talon väkeä emme ole.
POLIISIPÄÄLLIKKÖ Jylhänkorvelle.
No, sinä olet kumminkin. Rupea tyhjentämään huonetta!
ESTERI aivan ohuesti puettuna, tulee.
Mikä Hiidenväen kulkue tänne on poikennut, kun niin melutaan?
Tulee Kertun taluttamana keskilattialle.
Pois tieltä, joutilaat! Ja varo kieltäsi, eukko! Etkö kuule, mies!
Tavarat pellolle!
ELIINA syöksyy sisään.
Jumala siunatkoon! Lunta heittivät uuniin leipien päälle. Höyrynä on koko huone. Ja savupiipusta pudottivat lunta — pilasivat keiton —
Älä ulvo, tyttö! Kaikki tulet sammutetaan.
Yrjö tulee.
Mitä mustalaisia — ryöväreitäkö on tullut talo täyteen?
Hallitus on lähettänyt nämä herrat turvaamaan oikeutta.
Tällä tavalla ei ole koskaan ennen tarvinnut turvata oikeutta näillä mailla.
Nyt turvataan oikeus tällä tavalla näissä korpiluolissa.
Mikä on tämä hirviö —
POLIISIPÄÄLLIKKÖ polkee jalkaansa.
Akkunat suulta ja ovi saranoilta!
Pajunen ja miehet alkavat riistää akkunoita ja ovea, rikkuvat ruudut putoavat helisten.
Jumalalle kiitos, etten näe noita paholaisia!
POLIISIPÄÄLLIKKÖ kohottaa piiskaansa.
Vaikene jo, vaimo!
YRJÖ tulee muorin avuksi.
-Henkesi kaupalla, mies — anna ruoskasi olla!
Viekää muori pois!
Olin mukana, kun ryssä maahan tuli — tällaista sekin oli — onko se nyt tullut uudestaan?
Eikö mitä, mummu. Kapitaalin kätyreitä nämä ovat.
Tätäkö varten minun piti elää sata vuotta? Pitikö minun kuulla omaa kieltämme sortajan suusta? Hirveä on nyt Herran ruoska. — Mutta sinä mies, joka sitä ruoskaa käytät — vapise kansasi kirousta! Jos sinun oma äitisi, sisaresi tai vaimosi sinut nyt näkisi, niin hänkin sinua kauhulla pakenisi.
Etkö sinä ämmä riivattu —
Kohottaa ruoskaansa.
JYLHÄNKORPI astuu upseerin eteen, pelottavalla levollisuudella.
Jos sinä nyt lyöt — niin lyöt viimeisen kerran!
Esteri viedään kamariin.
POLIISIPÄÄLLIKKÖ karjuu vihasta.
Sinä lurjus vastustat meitä, ja vielä uhkailet —
Iskee ruoskallaan.
Niinkö, mies!? (Tempaa ruoskan poliisipäälliköltä.) Sinun onneksesi — ja meidän kaikkien onneksi — löit vain minua —
YRJÖ kääntyy muoria saattamasta.
Isä, isä! löikö se roisto? (Hyökkää poliisipäällikköön käsiksi.)
Sinä kirottu ruoskan vinguttaja!
Poliisit piirittävät heidät, ja meteli siirtyy ulos ovesta
ja etenee ulos pihalle.
ELIINA ja KERTTU juoksevat kamarista.
Herra varjelkoon! Jumala armahtakoon! Isä! Yrjö! Jumalan tähden!
* * * * * *
Pirtti on tyhjä, ilman akkunoita ja ovea. On jo hyvin hämärä.
Pari miestä tuovat lunta lapiolla, ja heittävät pesään. Ottavat kamarin oven saranoilta, ja kantavat ulos.
MUUAN POLIISI porstuan puolella.
Hyvä on! Tämä ovi vielä! Tämä porstuakamarin ovi! — Hyvä on! Rikkokaa akkuna, ei se muuta tarvitse! Te siellä ulkona! lyökää sisään!
Menevät, kuuluu miten kamarin akkuna rikotaan.
Melu ulkona alkaa hiljetä.
ESTERI tulee kamarista, astuu hiljaa ja horjahdellen.
Taitaa olla jo pimeä — koska eivät huomanneet. — Tässä tuolini — (Istuu.) Rikkoivat kamarin akkunan — kovin jäähtyy — väsyttää — — onnettomat ihmislapset, joitten täytyy elää — tällaisena aikana. — Kovin jäähtyy — en tunne enään — en voi liikuttaa enään jalkojani — Ehkä Herra kutsuu — vihdoinkin saan armon. — Kauan olen Sinua odottanut — Tuomion Herra — ota minut sellaisena kuin olen — ja ole armollinen meille kaikille! — — — Murra Anti-Kristuksen valta — ja valaise ihmisraukkoja — rakastamaan toisiansa — rakastamaan toisiansa —
Hänen päänsä painuu rinnoille.
ELIINAN ääni kuuluu ulkoa.
Kaikkivaltias —! Mummu jäi sisälle — hän jäätyy sinne.
KERTTU myös ulkona, mutta ääni jo lähempänä.
Auta, hyvä jumala! Mummu jäätyy!
On jo melkein pimeä.
Esirippu laskee hitaasti.