Title: Aarne Kalske
Nelinäytöksinen näytelmä
Author: T. E. Kivipelto
Release date: September 17, 2024 [eBook #74432]
Language: Finnish
Original publication: Tampere: Tampereen Työväen Sanomalehti Oy, 1923
Credits: Jari Koivisto
Nelinäytöksinen näytelmä
Kirj.
Tampereella, Tampereen Työväen Sanomalehti Oy, 1923.
AARNE KALSKE, konetyömies.
TIREHTÖÖRI STÅHLE, tehtailija.
ELSIE, edellisen tytär.
PASTORI LOIMARANTA.
TILANOMISTAJA FALCK, suurtilallinen.
ELLI, edellisen tytär.
TEHTAAN INSINÖÖRI, Ståhlen tehtaassa.
KOHONEN, tehtaan työmies.
KOHOSEN VAIMO.
ANNA ja SYLVI, heidän lapsiansa.
SARKKI, tehtaan työmies, nuorehko pohjalainen.
LUUTNANTTI FREY, jääkäri.
POHJA, tehtaan työmies.
ENSIMÄINEN PUNAINEN.
TOINEN »
ERÄS NUORI PUNAINEN, Pohjan poika.
ERÄS KONTTORISTI, Ståhlen konttorissa.
Tehtaan työnjohtajia, konttoristeja, tilanomistajia.
Tehtaan työläisiä.
Punaisia ja valkoisia sotilaita.
Tapahtuu Suomessa eräässä tehdasseudussa lähellä kaupunkia v. 1917 lopulla ja v. 1918 alkupuolella.
Ensimäinen näytös: Tirehtööri Ståhlen konttori.
Toinen näytös: Tehtaan työmiehen Kohosen asunto.
Kolmas näytös: Tirehtööri Ståhlen konttori.
Neljäs näytös: Tirehtööri Ståhlen palatsin pihamaa, saman rakennuksen,
jossa on konttori.
Tilava, komeasti sisustettu puoleksi varasto- puoleksi konttorihuoneusto. Oikealla kirjoituspöytä, jolla on puhelin. Vasemmalla leposohva. Seinällä kirjakaappi ja muutamia hyllyjä, joissa on kirjoja, papereita ja teknillisiä esineitä. Leposohvan vieressä olevalla pöydällä on kirjoituskone. Parkettipermanto.
Esiripun avautuessa istuu tirehtööri Ståhle suurella konttorituolilla kirjoituspöydän ääressä. Hänen sivullaan seisoo nuorenpuoleinen konttoristi, joka on juuri lopettanut lauseensa ja seisoo nyt odottavan näköisenä ja kunnioittavassa asennossa.
TIREHTÖÖRI STÅHLE nousten hermostuneesti ylös tuoliltaan ja lähtien kiivaasti astelemaan edestakaisin lattialla.
Taaskin…Sanokaa, etten ota vastaan. Minulla on muutakin tehtävää kuin yhtenään ottaa vastaan jos jonkin näköisiä lähetystöjä. Puhukoot työnjohtajillensa; he kyllä esittävät asiat minulle.
KONTTORISTI kumartaen.
Kuten käskette, herra Tirehtööri. — Aikoo poistua.
TIREHTÖÖRI STÅHLE huutaen hänen jälkeensä.
Tai odottakaahan! Otan vastaan heidät,
KONTTORISTI kumartaa äänettömänä ja poistuu.
TIREHTÖÖRI STÅHLE syventyy työhönsä. Äänettömyys.
Aarne Kalske, Kohonen ja Sarkki tulevat. KALSKE on noin 28—30 vuotias, sirovartaloinen, jäntevä ja ryhdikäs. Katse terävä, puhe varmaa, ilmeikästä ja mukaansa tempaavaa. Tekee älykkään, voimakkaan ja rohkean vaikutuksen. Hän on siistinpuoleisessa työpuvussa, n.k. overhaalii näkyvät takin alta.
KOHONEN ijäkäs, tarmokkaan näköinen, huolien ja puutteiden uurtamat ja halventamat kasvot.
SARKKI noin 23—24 vuotias. Käytös jonkinverran röyhkeätä ja uhmailevaa. Puhuu huomattavasti pohjalaista murretta. Pysähtyvät äänettöminä ovensuuhun.
TIREHTÖÖRI STÅHLE kirjoittaa kääntämättä katsettaan edessään olevista papereista. Kiusallinen äänettömyys.
AARNE KALSKE tyynesti, varmasti ja arvokkaasti.
Herra tirehtööri!
TIREHTÖÖRI STÅHLE kääntää katseensa, kylmä lajitunkematon ilme kasvoilla: kylmästi, värittömästi.
Mitä haluatte?
Eilisiltana pitämässään kokouksessa päätti tehtaan työväen ammattiosasto esittää herra tirehtöörille palkankoroitusanomuksen ja valitsi meidät tuomaan sen perille.
Ammattiosasto? Mikä se on? Olenhan sanonut, että en tunne mitään sellaista. Minun tehtaassani työskentelee vain työläisiä ei ammattiosastoa.
Ammattiosasto on juuri tehtaan työläiset. Se on työväen perustama järjestö, yhteenliittymä, joka toimii työväestön nimissä ja heidän valtuuksillaan.
Sitäpaitsi olemme päättäneet, että minkäänlaisia joukkopalkankoroituksia emme tule' enää myöntämään. Yksityisesti ehkä ja harkintamme mukaan voimme jonkun verran koroittaa…sitten tuonnempana…
SARKKI kiihtyneesti.
Asia ei riipu yksin teidän harkintanne varassa. Myöskin me olemme päättänehet…
TIREHTÖÖRI STÅHLE kylmästi.
Vai niin…
SARKKI uhkaavasti.
Niin…
AARNE KALSKE hillitysti.
Herra tirehtööri, pyydän…ajatelkaahan nykyistä tilannetta. Maailmansota yhä jatkuu ja sen seuraukset ovat olleet tuhoisammat juuri työväenluokalle. Elintarpeiden hinnat yhä kohoavat ja työläisten elämä kurjistuu päivä päivältä.
Mitä voin minä yksin tehdä? Maailmansodan seuraukset koskevat meitäkin ehken vielä raskaammin kuin teitä, työläisiä. Raaka-aineiden hinnat ovat nyt jo suunnattoman korkeat ja rahamme arvo yhä alenee. Teollisuutemme menee huimaavaa vauhtia kohti perikatoansa. Eikä minun tehtaani ole mikään armeliaisuuslaitos.
Te siis kiellätte?
Kuinka suuri on vaatimuksenne?
25 penniä tuntia kohden ja urakkatyöstä 15 prosenttia
TIREHTÖÖRI STÅHLE tekee kynällä nopeasti laskelmia.
Se tietäisi noin 1 1/2 prosentin lisämenoa koko tehtaan tileihin. — Ei, en voi suostua.
Mutta ajatelkaahan, herra tirehtööri…
Olen ajatellut. — Syventyy työhönsä. — Miehet seisovat vielä hetken, sitten poistuvat äänettöminä, synkkinä ja uhkaavina. Miesten poistuttua keskeyttää tireht. Ståhle työnsä ja sytyttää sikaarin. Sitten yrittää hän jälleen syventyä työhönsä. Heti sen jälkeen kuuluu koputus ovella.
TIREHTÖÖRI STÅHLE puoliääneen, hermostuneesti.
Kuka piru siellä taas on? — Ääneen. — Sisään!
ELSIE kaunisvartaloinen, miellyttävän näköinen, astuu sisälle.
Eloisasti.
Mutta, isä, noin huonotuulisen näköinen jo heti viikon alussa! Mitä ikävää sinulle jo onkaan tapahtunut, isä?
TIREHTÖÖRI STÅHLE vähän jurosti.
Eipä mitään erityistä, tyttöseni. Mutta nämä nykyiset ajat, ne eivät juuri hyväntuulisuutta lisää.
Ei tosin isä, mutta sentähden meidän olisikin nykyisien vaikeiden aikojen seurauksia yritettävä lievittää niiden keskuudessa, jotka niistä seurauksista enimmän kärsivät, ja ethän kai tahtone väittää, että me niistä erityisemmin kärsisimme, vai kuinka isä?
Hm…Ellei nyt juuri sillä tavalla kuin sinä näyt tarkoittavan, tyttöseni, niin on kuitenkin paljon asioita, joita sinä et vielä ymmärrä etkä ole tilaisuudessa kokemaankaan, kuten esimerkiksi minä, eikä ne ole suinkaan vähemmän huolestuttavia.
Tietenkin sinulla on paljon huolta, ymmärränhän minä sen, isä, mutta nälän ja puutteen aiheuttamista kärsimyksistä emme kuitenkaan tiedä mitään niinkuin työläisemme tuolla alhaalla. Heitä nykyinen ahdas aika vasta koettelee. Olen itse seurannut heidän jokapäiväistä elämäänsä. Eilen tuli tuolla tiellä vastaani Kohosen lapset aivan avojaloin. Ajattelehan, isä, näin myöhäinen syksy, maa on jo ihan jäässä ja kuitenkin olivat he avojaloin ja muutenkin sangen kehnosti ja puutteellisesti puetut. Kun kysyin heiltä, miksi he eivät olleet pukeneet kenkiä jalkoihinsa, sanoi vanhin heistä, ettei heillä ole kenkiä. Ei ole lainkaan kenkiä ja talvi on juuri tulossa! Eikö se ole hirveätä?
Hm…hm…Se on tosin ikävää, mutta mitäpä sille mahtaa? Kalliit ahtaat ajat, ne koskevat jokaiseen.
Mutta eikö meidän velvollisuutemme olisi lievittää heidän kärsimyksiänsä, vai mitä sinä arvelet, isä?
Niinhän me teemmekin, tyttöseni. Mehän annamme heille työtä ja kohtuullisen palkan.
Miksi he eivät sitten osta kunnollisia vaatteita itselleen ja lapsilleen.
Tjaah…nykyisin ovat kengät ja vaatteet siksi kalliita, ettei niitä saa kohtuullisillakaan palkoilla. Sitäpaitsi on monilla työläisillä paljon lapsia ja harvat heistä kykenevät järjestämään taloutensa nykyistä kallista aikaa vastaavaksi. Heiltä puuttuu taloudellista järjestelykykyä ja säästäväisyyttä. Sen lisäksi on nykyinen kahdeksan tunnin työpäivä myöskin vähentänyt työläisten ansiota. Mutta itsehän he sitä tahtoivat. He tietysti kärsivät mieluummin vähän enemmän puutetta kuin tekevät pitempiä työpäiviä.
ELSIE teeskennellyn naivisti.
Mutta ethän sinä, eikä toisetkaan herrat täällä konttorissa tee pitempiä työpäiviä, ette aina niinkään pitkiä, ja kuitenkin on heillä ja heidän lapsillansa hyvät lämpimät vaateet — minulla esimerkiksi.
TIREHTÖÖRI STÅHLE vähän kärsimättömästi.
Elä nyt ole tyhmä, Elsie. On ero meidän ja heidän työnsä välillä, sen sinun pitäisi ymmärtää. Sitäpaitsi, minullahan on kiinnitettynä liikkeeseen suurehko pääoma, jota työläisillämme ei ole, ja myöskin vastaan minä liikkeen mahdollisista tappioista. Vertauksesi ei siis sattunut lainkaan paikalle. — Mutta jätä minut nyt, tyttöseni, minulla on muutamia tärkeitä tehtäviä suoritettavana.
Saanhan ostaa kengät Kohosen pikkupojalle ja tytölle, isä? Lupasin sen heille.
Tietysti saat, tyttöseni, ilmoita vain summa, minkä ne tulevat maksamaan. — Muutoin toivoisin, että sinä alkaisit kiinnittää enemmän huomiota oman piirisi keskuuteen. Sinä lyöt laimin paljon sellaista, joka sinun asemassasi olevalle nuorelle naiselle on tärkeätä, jopa välttämätöntäkin. — Mutta siitä toiste. Nyt minulla ei ole aikaa niitä tarkemmin selvitellä. — Jää hyvästi, tyttöseni!
ELSIE suutelee kevyesti isäänsä. — Hyvästi isä! — Pujahtaa nopeasti ulos ovesta.
TIREHTÖÖRI STÅHLE syventyy taas hetkeksi työhönsä, sitten sytyttää hän jälleen sikaarin ja jää tuijottamaan miettivänä eleensä. — Kuuluu koputus ovelta.
TIREHTÖÖRI STÅHLE puoliääneen.
Tietysti taaskin jokin työväen lähetystö. — Ääneen. — Astukaa sisään!
TEHTAAN INSINÖÖRI tulee.
Pyydän anteeksi, herra tirehtööri, taasen vanha juttu! Työläiset uhkaavat lakata työstä ellei heidän palkankorotusvaatimukseensa myönnytä.
TIREHTÖÖRI STÅHLE ivallisesti ja harmistuneena.
Niinpä tietenkin…Kaikkiko? Yksimielisesti?
Jokseenkin…tahtoo sanoa muutamia harvoja lukuunottamatta.
Kirottua! Ja jos minä nytkin heille koroitan, niin pian ovat he jälleen kimpussani. Kuulkaahan, mitä mieltä te itse olette tämän palkankoroitusvaatimuksen suhteen?
INSINÖÖRI epäröiden.
Hm…Jos ne eivät vain tekisi lakkoa…Työläisten elämä on nykyisin kieltämättä vaikea ja tuotteidemme kysyntä on nyt suurempi kuin milloinkaan ennen, niinkuin hra tirehtööri tietää, ja hinnat ovat myöskin suhteellisen korkeat. Jokainen lakkopäivä merkitsisi kymmenien tuhansien tappiota. — Kyllä minä mieluummin antaisin mennä koko joukon, mutta mistä ottaa työväkeä heidän tilallensa, varsinkaan tottunutta?
Tahtoisitteko siis että myöntyisimme heidän vaatimuksiinsa?
Kuinka herra tirehtööri vain suvaitsee määrätä.
Voitteko nimittää ketään, joka olisi yllyttänyt työväestöä rettelöimään?
Epäilen kyllä Kalsketta ja Kohosta, mutta täysin varmoja tietoja minulla ei ole.
Olipa nyt miten tahansa, jätetään se puoli asiasta tällä kerralla.
Joskus toiste ehkä otamme senkin asian tarkemmin tutkittavaksemme. —
Ilmoittakaa siis, että yleisen työrauhan säilyttämiseksi olemme vielä
tämän kerran pakoitetut myöntymään heidän vaatimuksiinsa.
Kyllä ilmoitan, — Kumartaa ja poistuu.
TIREHTÖÖRI STÅHLE yksin ponnekkaasti.
Ei, tämä ei kelpaa! Näin se ei saa jatkua. Pian joudutaan siihen, että meillä ei ole mitään valtaa omassa tehtaassamme. Nyt työväki jo määrittelee palkkansa, työpäiviensä pituuden ja osittain valitsevat he jo työnjohtajansakin. Ties milloin he eroittavat minutkin tai asettavat määrätyllä tuntipalkalla, määrättyyn työhön ja määrätyksi ajaksi.
Nauraa ivallisesti.
PASTORI LOIMARANTA noin 35—36 vuotias tulee. Hänen liikkeensä ovat harkittuja ja käytös teennäisen arvokasta.
Parahin tervehdykseni! Häiritsenkö ehkä?
TIREHTÖÖRI STÅHLE rientäen häntä vastaan ja ojentaen kätensä tervehdykseksi.
Ei laisinkaan, astukaa vain sisään! Olkaa hyvä ja istukaa, herra pastori, — Sikaareja, — Osoittaa sikaarilaatikkoa.
PASTORI LOIMARANTA istuutuu ja sytyttää sikaarin.
Suojeluskuntamme aseiden hankintakysymys — — —
Joko niitä on saapunut?
Ei vielä, mutta toivottavasti kohta saamme. Vaasaan on aivan äskettäin saapunut kaksi laivanlastia aseita Saksasta. Olemme jo ryhtyneet toimenpiteisiin saadaksemme osamme lastista.
Olette tietenkin noudattaneet asianmukaista varovaisuutta. Muistattehan viimeaikaiset aseiden etsinnät ja levottomuudet?
Kukapa ei niitä muistaisi, ja senvuoksi olisikin tehtävä loppu tuon räyhäävän roskajoukon mielettömästä temmellyksestä.
Kävelee kiihoittuneena.
On todellakin aika asettaa sulku heidän hillittömälle röyhkeydellensä. Elinkeinovapaudestamme ei enää kannata puhua, kotiemme rauha on hyvin epävarmaa ja henkeämmekin he jo alkavat uhata.
PASTORI LOIMARANTA kostonhimoisesti.
Minun ainakin palaa mieleni antaa läksy tuolle huutavalle ja hoilaavalle laumalle. Minulla on tuoreessa muistissa ne monet veriset loukkaukset ja häväistykset, joita olen saanut kärsiä yksityisenä henkilönä ja varsinkin sielunpaimenena ja jumalan pyhän sananjulistajana. — Teeskennellyn nöyrästi. Yksityinen persoonani on tosin mitätön ja vailla merkitystä, mutta ne törkeät häväistykset, jotka ovat tapahtuneet kirkkoa ja jumalan pyhää sanaa kohtaan, vaativat rangaistusta.
He eivät tule rangaistustaan välttämään, siihen voitte luottaa, herra pastori, mutta siihen asti olkaamme varovaisia. Olisi tyhmää ennen aikaansa paljastaa viholliselle puuhiaan. — Apropos, herra pastori! Mitähän olisi jos yrittäisimme saada puolellemme myöskin työläisiä. Heidän joukossaan on useita, jotka eivät vielä ole tuon punaisen ruton saastuttamia. Varsinkin niiden joukossa, jotka asuvat tehtaan huoneissa, on paljon kelvollista ainesta, kun vain osaa heitä oikein käsitellä. — Jos kutsuisimme heitä jo tänään pidettävään kokoukseen?
PASTORI LOIMARANTA epäilevästi.
Hm…Voihan sitäkin koettaa, vaikka itse puolestani en paljoakaan odota sellaisesta yrityksestä. — Katsoo kelloa. — Mutta kello onkin jo kohta neljä, meidän on kiirehdittävä, sillä neljältähän on määrä kokouksemme alkaa. Nyt on vain saatava tieto työläisille ennenkuin he ennättävät lähteä kotiinsa.
Järjestän sen asian heti. — Painaa soittokellon nappia, jolloin eräs konttoristi astuu sisälle.
Toimittakaa tieto tehtaaseen kaikille osastoille, että heti työajan loputtua, siis klo neljä, pidetään tässä huoneessa tehtaan suojeluskunnan perustava kokous, johon keholtamme työiäisiäkin runsaslukuisina saapumaan. Tiedoittakaa tämä myöskin iltavuorolla työskenteleville.
KONTTORISTI kumartaen.
Ymmärrän, hra tirehtööri. — Poistuu.
On kai lähiseudun tilallisilla ja heidän alustalaisillaan tieto tästä kokouksesta?
On, ja ellen erehdy, alkaa heitä jo saapuakin. — Ulkoa alkaa kuulua hälinää ja puheen sorinaa.
TIREHTÖÖRI STÅHLE rientää tulijoita vastaan, joiden joukossa paitsi muita tilanomistajia, on m. m. suurtilallinen Falck ja hänen tyttärensä Elli, jotka ovat tireht. Ståhlen läheisiä tuttavia. Useimmat tulleista kättelevät tireht. Ståhlea ja past. Loimarantaa tutunomaisesti ja tavanmukaisia kohteliaisuuksia vaihtaen.
Vähitellen alkaa saapua myöskin tehtaan työnjohtajia, konttoristeja ja tehtaan insinööri. Myöskin Elsie tulee kiirehtien tervehtimään Falck'ia ja Elliä. Elsie ja Elli alkavat puoliääneen, mutta vilkkaasti ja iloisesti keskustella. Tireht. Ståhle antaa eräälle saapuvilla olevalle palvelijalle määräyksiä, joka menee hakemaan lisää tuoleja ja muutamia penkkejä ja siirtää pöydällä olevan kirjoituskoneen pois. — Pöydän taa asettuu past. Loimaranta arvokkaaseen, hieman mahtipontiseen ja odottavaan asentoon.
Tehtaan työläisiä alkaa saapua. He ovat puetut työvaatteisiinsa ja käsissä sekä kasvoissa näkyy jälkiä työn jättämästä liasta osoittaen kuitenkin merkkejä hätäisestä ja puutteellisesta peseytymisestä. Työläisten joukossa ovat myöskin Kalske, Kohonen ja Sarkki.
Elsien ja Ellin mielenkiintoa herättää pääasiassa tehtaan työläiset. Kaikki asettuvat odottavaan asentoon, suurin osa istumaan, osa seisomaan ovenpuoleiselle seinävierelle.
PASTORI LOIMARANTA tavoitellen arvokkuutta ja huomattava papillinen paatos äänessä.
Kunnioitettavat läsnäolijat!
Kuten tunnettua, ovat ajat nykyisin varsin levottomat, jopa väkivaltaisetkin. Mielet ovat eräällä kansanosallamme kiihottuneita, teot harkitsemattomia ja maltillisuus sekä asioiden oikea arvostelutaito tyyten hävinneet. Tarkoitan sitä osaa työväenluokasta, joka kulkee kaikenkaltaisten kiihoittajien ja onnenonkijoiden talutusnuorassa sokeana ja arvostelukyvyttömänä. Tämän harhaanjohdetun joukon vaatimukset käyvät päivä päivältä yhä järjettömimmiksi ja käytös yhä uhkaavammaksi. Tätä hillitöntä ja väkivaltaista ainesta on tosin vain eräs työväenluokan osa, mutta tämä osa terrorisoi kelvolliset ja kunnollisetkin työläiset, pahoittaen nämätkin seuraamaan heidän menettelytapojansa ja mielettömyyksiänsä. Uskonto ja uskonnollinen maailmankatsomus ei tälle villiintyneelle laumalle ole luonnollisesti mistään arvosta, päinvastoin häpäisevät ja pilkkaavat he julkeasti kirkkoa, jumalan pyhää sanaa, sen palvelijoita ja varsinkin julistajia. Sielunpaimenena on minulla siitä verekset ja surulliset kokemukset aivan viime päiviltä.
Tämä tavaton villiytyminen ja viimeaikaiset väkivaltaisuudet voidaan lukea — ainakin suureksi osaksi — täällä majailevan venäläisen sotaväen hylky aineksien ansioksi. Heidän pakoituksestaan oli meidän myönnyttävä tuohon koko maalle turmiolliseen 8-tunnin työpäiväänkin. Ja kaikkiin viimeaikaisiin levottomuuksiin ovat he tavalla tai toisella osallisia. Kaikkien kunnon kansalaisten pyhä velvollisuus on ryhtyä tämän roistojoukon jatkuvia väki- valtaisuuksia estämään. Sitävarten ovat suojeluskunnat välttämättömiä. Suojeluskunnat tulevat suojelemaan kaikkia kunnollisia kansalaisia, yhtä hyvin köyhiä kuin rikkaitakin, niin työntekijöitä kuin työnantajiakin. Mitkään luokka- tai puolue-edut eivät siis tule suojeluskuntien toimintaa määräämään, niinkuin eräältä taholta väitetään.
Tänne järjestetyn kokouksen tarkoituksena on saada aikaan yhteisymmärrys paikkakunnan kaikkien kansankerroksien välille kysymyksenalaisessa asiassa. Uskomme työläisten ymmärtävän velvollisuutensa ja ne edut, joita suojeluskunnista on heillekin.
Parhaiten voipi kukin kohdastaan edistää suojeluskuntien tarkoitusta liittymällä siihen jäseneksi. Tässä kokouksessa on siihen tilaisuus. Samalla ilmoitan, että kaikille vähävaraisemmille suojeluskuntaan liittyneille tullaan suojeluskunnan vormu antamaan ilmaiseksi.
Ehdotan siis, että valitaan puheenjohtaja ja sihteeri ja aletaan virallinen keskustelu asiasta.
Pastori Loimaranta puheenjohtajaksi!
Ääniä tilanom. ja teht. herrojen joukosta.
— Hyvä on!
— Kannatetaan!
Konttoristi Salmio sihteeriksi!
— Hyvä, hyvä!
Valitut ryhtyvät toimeensa.
Pyydän siis arvoisia läsnäolijoita lausumaan mielipiteensä siitä olisiko suotavaa, että suojeluskuntiin liittyisi jäseniksi myöskin työläisiä.
Herra puheenjohtaja!
Olen sitä mieltä, että jokaisen isänmaan parasta katsovan eittämätöin velvollisuus on ryhtyä tukemaan suojeluskuntia, sillä niin- kuin arvoisa puhuja puheessaan huomautti, ovat suojeluskunnat kaikkia kansankerroksia varten. Ne suojelevat poikkeuksetta jokaista kunnollista ja järjestystä rakastavaa kansalaista, kuulukootpa he sitten työntekijöihin tai työnantajiin, sosialisteihin tai porvareihin.
Minä puolestani tahtoisin tehdä rajoituksen, että vain sellaiset työläiset, jotka voivat esittää työnantajiensa puoltavan lausunnon, hyväksyttäisiin.
Selvää on, että vain luotettavat ja kunnollisiksi tunnetut työläiset voivat suojeluskunnan jäseninä tulla kysymykseen. Sosialistiagitaattoreita ja kiihoittajia emme luonnollisestikaan voi hyväksyä.
— Emme tietenkään!
— Sehän on itsestäänkin selvää!
Herra puheenjohtaja!
Hyvät herrat!
Vanha suomalainen sananlasku sanoo: »Ei ole menemistä herrojen kanssa marjaan, ne vievät sekä marjat että ropeet.» Ja tässä tapauksessa tuo sananlasku pitää täydellisesti paikkansa. Muutoin minua kummastuttaa, mistä tuo yhtäkkinen työväen suojelemisinto nyt on herroihin iskenyt. Milloin te, hyvät herrat, ennen olette välittäneet työväkenne suojelemisesta? Ette milloinkaan! Ja ette te siitä todellisuudessa nytkään välitä. Eikä tarvitsekaan. Työväen on kyettävä itse itseänsä suojelemaan. Ellei se siihen kykene, niin turha sen on myöskään teiltä, hyvät herrat, apua odottaa.
— Ulos!
— Heittäkää ulos se hävytön!
— Ulos, ulos!
Näitä huutoja säestävät kiukkuiset murahdukset ja puoliäänekkäät huudahdukset samalta taholta.
ELSIE on Kalskeen puhuessa kuunnellut huomattavalla mielenkiinnolla ja tarkastellut Kalsketta uteliain ja vaihtelemin ilmein.
Nuori mies, pyydän teitä jättämään tuon kunnioituksen puutetta ilmaisevan puhetavan ja sanoinaan lyhyesti: kannatatteko työläisten suojeluskuntiin liittymistä, vai ettekö.
Mielestäni sanoin sen jo äsken kyllin selvästi, mutta voinhan sen sanoa vielä uudelleen: En tietenkään kannata, sillä työväenluokka on tähänkin asti tullut toimeen ilman teitä ja tulee vast'edeskin.
Minä myöskin vastustan työläisten suojeluskuntiin liittymistä. En usko niiden puolueettomuuteen ja mitä meillä työläisillä olisi sitäpaitsi suojeltavaa? Ei mitään. Ja kenellä ei mitään ole, siltä ei voida mitään ryöstääkään.
Jos teidän tarkoituksenne, hyvät herrat, on suojella työväkeä ja rauhoittaa levottomia ja väkivaltaisuuteen taipuvia aineksia niin suojeluskunnat ovat silloin vähimmin sopivia toimenpiteitä.
PASTORI LOIMARANTA ivallisesti.
Olisiko teillä esitettävänä ehkä joku parempi toimenpide?
Rehellinen pyrkimys koettaa saada työväestön asema edes siedettäväksi nykyisenä vaikeana aikana olisi monin verroin parempi keino kuin konsanaan suojeluskunnat.
Katson pitemmän keskustelun tästä asiasta turhaksi. Yleinen mielipide on, että myöskin työläisten olisi liityttävä suojeluskuntiin. Siis ne työläiset, jotka haluavat liittyä paikkakunnan suojeluskuntaan, voivat tulla kirjoittamaan nimensä tähän paperiin. Lopullinen hyväksyminen tapahtuu tuonnempana, josta asianomaisille sitten ilmoitetaan.
Hetken epäröimisen ja kuiskailin jälkeen menee työläisistä kolme kirjoittamaan nimensä.
Vain kolme velvollisuutensa tuntevaa työläistä! — Onko vielä useampia? — Äänettömyys. — Ellei ole, niin katson tämän asian loppuun käsitellyksi ja siirrymme keskustelemaan seuran sisäisistä asioista.
Kaikki työläiset poistuvat.
Nyt kun asiaan kuulumattomat ovat poistuneet, voin ilmoittaa sen asian, jonka vuoksi tämä kokous oikeastaan on kutsuttu: Jo tällä viikolla saamme vihdoinkin aseita. Ensimäinen lähestyä on jo Suomessa ja toinen saapuu heti perässä.
Yleistä riemua ja innostusta.
Nyt nuo punaiset roistot saavat tulla tuntemaan ketä ovat pistäneet. He ovat janonneet verta ja he tulevat myöskin sitä saamaan.
Vielä eräs asia: Ei luiskaustakaan tästä ennen aikaansa. Senhän ymmärrätte.
— Ymmärrämme!
— Sehän on selvää!
— Ei hiiskaustakaan!
Viikon kuluttua taasen kokoonnumme samaan aikaan ja paikkaan. Jos sitä ennen sattuu jotakin erikoisempaa, niin sitten ennemminkin.
— Hyvä! Hyvä!
Kaikki toiset poistuvat, vain Elsie ja Elli, jotka keskustelevat vilkkaasti keskenään, jäävät.
ELSIE miettivästi ja haaveksien.
Milloistahan olisi olla köyhänä? Jos olisin vaikkapa joku isäni tehtaan työntekijätär tai jonkun työmiehen tytär tai…
Eipä taitaisi olla kovinkaan hauskaa. Minä ainakaan en jaksaisi elääkään köyhänä: Ajattelehan, aina kulkea niin hirveästi puettuna ja tehdä likaista ja raskasta työtä kaiket päivät. — Ja heidän ruokansa sitten…Uh, se olisi kerrassaan kamalaa!
ELSIE kuten edellä.
Mitä sinä Elli pidit siitä nuoresta työmiehestä? — Kalsketta tarkoitan. — Eikö hän sinunkin mielestäsi ollut älykkään näköinen ja niin rohkea ja uljas…
— Korjaten. — Tarkoitan, eikö sinustakin hänen esiintymisensä ja puheensa olleet voimakasta ja rohkeata?
Taisit rakastua häneen. Mutta minä en pidä sellaisista työmiehistä, joiden esiintyminen on niin varmaa ja itsetietoista. Sellainen ei sovi minun mielestäni työmiehelle.
Miksi ei sovi?
Siksi, että sellaiset ominaisuudet sopivat vain erikoisluonteisille — hyvin voimakkaille tai hyvin nerokkaille — mutta ei suinkaan tavalliselle työmiehelle.
Saattaahan työmiehissäkin olla voimakkaita ja nerokkaita.
ELLI halveksivasti.
Tavallisissa työmiehissäkö?! Mitä sinä ajattelut, Elsie? Sivistymättömissä ja raaoissa työmiehissäkö olisi voimakasluonteisia ja nerokkaita! Ei milloinkaan! Voimakkaita kyllä ehkä tavallaan, jos voimakkuudeksi luetaan alkuihmisen eläimellinen raakuus ja raaka voima, mutta ei voimakkaita siinä merkityksessä, jota me kulttuuri-ihmiset tarkoitamme voimakkaalla luonteella.
Ethän tahtone väittää, että Kalskeessa olisi ilmennyt jotakin raakaa tai eläimellistä, vai kuinka?
Noo — ei suorastaan, mutta kyllä vain kaikesta huomasi, ettei hän sivistyneisiin piireihin lukeudu. Huomasitko esimerkiksi tarkastaa hänen pukuansa? Eihän se nyt ollut aivan repaleinenkaan, mutta paikattu se oli ja niin likainen… Ja hänen kätensä sitten…kynsissäkin mustat reunukset… Uh, kuinka inhoittavaa!
Mutta, Elli, otahan toki huomioon, että hän olikin työpuvussa! Ei tavallisella työmiehellä ole, varsinkaan tällaisena aikana, varaa pukeutua viimeisen muodin mukaan. Ei juhlapäivinäkään, saati sitten työssä ollessaan. — Kynsien mustat reunukset ovat tosin inhoittavat, sen myönnän, mutta sitähän ei likaista työtä kaiket päivät tekevä työmies voi myöskään auttaa.
Ahaa, jopa itsekin myönnät, että tuo sinun sankarisi onkin vain tavallinen työmies. — Tai ehkä ei aivan tavallinen, ylpeämpi, itserakkaampi ja röyhkeämpi kuin tavallinen, ja sitä en ainakaan minä laske hänelle eduksi.
Ja hienompi, älykkäämpi ja rohkeampi kuin tavallinen, ja sen lasken ainakin minä hänelle eduksi.
Niin tietysti, koska olet rakastunut häneen.
Sanotpa mitä tahansa, Elli, niin kyllä minä asetan hänet monessa suhteessa yläpuolelle esimerkiksi noiden tyhjänpäiväisten konttoriherrojen ja tehtaan työnjohtajien. He ovat kaikki niin ikävystyttävän tyhjiä ja kaavamaisia. Ei mitään omintakeista ja omaa itseä. Kaikki ulkoa opittua, teeskentelevää ja tympäisevää. Kalskeessa sitävastoin on jotakin luonteenomaista ja mieltäkiinnittävää, jotakin, jota noissa konttoriherroissa ja työnjohtajissa ei ole, niin silitettyjä kuin heidän pukunsa ja käytöksensä onkin.
Mutta jo yksin se, että hän on punainen tekee hänet sietämättömäksi.
Ei laisinkaan…Minä itsekin…vivahdan jo vähän punaiseen.
ELLI kauhistuneena.
Mitä sinä puhut, Elsie…? Sinäkö punaiseen…
Minä juuri…Mitä pahaa siinä olisi?
Mitäkö pahaa…? Oletko järjiltäsi, Elsie? — Mutta leikkiähän sinä tietysti vain lasketkin ja minä hupsu kun olin ottaa sen täydestä. — Syleilee Elsietä.
TILANOMISTAJA FALCK tulee, tervehtien kohteliaasti Elsietä. — Ellille.
Kiiruhdahan, Elli, että ehdimme aikoinaan kotiin.
Tulen aivan heti. — Hyvästi Elsie! Käy pian meitäkin tervehtimässä!
Kiitos…käyn ehkä seuraavalla viikolla.
Siis näkemiin!
Näkemiin!
Tilanomistaja Falck ja Elli poistuvat.
ELSIE yksin.
Hän on sittenkin erilainen kuin muut, sanoipa Elli mitä tahansa. Hänessä on jotakin, jota noissa toisissa ei ole. En osaa oikein itsellenikään selvittää mitä se jotakin on. Se säteilee koko hänen olennostaan, silmistä, äänestä, pään asennosta… Hänessä on jotakin melkein peloittavan terävää ja rohkeata ja samalla arvokkuutta ja ylhäistä hienoutta. — Äänettömyys.
PASTORI LOIMARANTA tulee.
Ah…Neiti Elsie…Te täällä!
ELSIE muuttuu ynseän ja jäykän näköiseksi.
Niin…keskustelin täällä neiti Falck'in kanssa. Falck’it lähtivät aivan äskettäin pois…Etsiikö herra pastori isää? — Kyllä minä menen hakemaan hänet tänne. — Aikoo mennä.
PASTORI LOIMARANTA rientää tuskallisen kiihkeästi hänen jälkeensä.
Neiti Elsie…Pyydän…suvaitkaahan jäädä.
ELSIE pysähtyy vastenmielisesti.
PASTORI LOIMARANTA neuvottomana ja hämillään.
Neiti, Elsie…katsokaahan…haluaisin kysyä teiltä erästä asiaa… Miksi te, neiti Elsie, käytte niin harvoin kirkossa? Kun astun saarnatuoliin, koskee ensimäinen ajatukseni, paitsi jumalaa ja hänen pyhää sanaansa, aina teitä, neiti Elsie.
ELSIE kylmästi ja hämmästyneenä.
Minua…Miksi juuri minua, herra pastori?
Niin…katsokaahan, neiti Elsie…te muistutatte minulle aina niitä jumalan enkeleitä, jotka pysyivät hänelle uskollisina, kun toiset nousivat kapinaan. Sellaisenaan se 011 tietysti vain mielijohde, ajatusyhtymä, mutta samalla on se myöskin rakkauden ja uskollisuuden symbooli, vertauskuva…
ELSIE vallattomasti.
Erehdytte, herra pastori, kyllä minä olisin noussut myöskin kapinaan.
Tekee äkillisen liikkeen aikoen poistua.
Neiti Elsie…älkäähän menkö. Pyydän…vastatkaa minulle ensin erääseen kysymykseen. — Elsie pysähtyy vastenmielisesti. — Tahdotteko tulla vaimokseni. Sanokaa, rakastatteko minua. Minä puolestani olen jo kauan teitä rakastanut, mutta en ole rohjennut tunteitani teille ilmoittaa.
Mutta, herra pastori…
Mitä vastaatte, neiti Elsie?
ELSIE kevyesti ja vallattomasti.
Ja minun, tällaisen pakanan, herra pastori ottaisi vaimokseen! Herra pastori laskee leikkiä.
PASTORI LOIMARANTA. juhlallisesti.
Minä…leikkiä!
TIREHTÖÖRI STÅHLE tulee.
— Jaha, täällä on vielä herra pastorikin. Ja Elsie, sinäkin täällä.
Keskustelin täällä neiti Falck'in kera ja pastori tuli tänne myöskin…etsimään isää.
PASTORI LOIMARANTA hämmentyneenä.
Niin…haluaisin saada tarkempia tietoja siitä… siitä nuoresta työmiehestä, joka oli kokouksessa.
Ahaa…tarkoitatte luultavasti Kalsketta?
Aivan niin, häntä juuri tarkoitan. Onko hän tämän tehtaan työläisiä?
Kyllä hän on.
Pyydän anteeksi, herra tirehtööri, mutta jos minulla olisi valta määrätä, niin sellainen kiihoittaja ei saisi viipyä päivääkään kauemmin tämän tehtaan alueella. Hänen kaltaisensa henkilöt juuri pilaavat parhaimmatkin työläiset. He ovat vaarallista myrkkyä koko ympäristöllensä.
Olen kyllä tiennyt, että hän on jokseenkin punainen ja paikkakunnan työväenyhdistyksen tarmokkaimpia toimihenkilöitä, mutta koska hänen käytöksensä ei näihin asti ole antanut vähintäkään muistuttamisen aihetta, niin en ole katsonut tarpeelliseksi ryhtyä hänen suhteensa mihinkään toimenpiteisiin. Myöskin se seikka, että hän on taitava työmies, on minua estänyt, sillä kelvollisia ammattimiehiä ei niinkään helposti näin maaseuduilla ole nykyisin saatavissa. — Äskeinen puhetapansa oli tosin ylimielistä, vieläpä röyhkeätäkin, ja olenkin päättänyt huomauttaa sen johdosta hänelle.
Voisiko hänet saada vielä tänäiltana tänne. Tahtoisin olla saapuvilla kuulemassa mitä hän vastaa.
Se käy kyllä päinsä. Hän työskentelee iltavuorolla ja on siis parastaikaa tehtaassa. Käsken työnjohtajan lähettämään hänet tänne. — Menee puhelimen luo ja soittaa: — Olkaa hyvä ja lähettäkää Aarne Kalske tänne konttoriin nyt heti, — Elsielle. — Sinä, Elsie, voit poistua, tulossa oleva kohtaus ei tietenkään kiinnitä mieltäsi.
ELSIE kiihkeästi.
Salli minun jäädä tänne, isä.
Kuten haluat. — Äänettömyys.
AARNE KALSKE tulee. Hän on puettu työpuseroon. Kasvot ja kädet ovat osittain noen tahraamat, vaikka hätäisiä siistimisen merkkejä näkyykin. Hän tervehtii hillitysti ja arvokkaasti: pysähtyy muutamien askelien päähän tirehtöörin pöydästä. Ilmeensä osoittavat vähän kummastusta ja osittain uteliaisuutta.
Olemme kutsuneet teidät tänne voidaksemme puhua muutamista seikoista kanssanne. Äskeinen, kokouksessa käyttämänne puhetapa antoi siihen erityisesti aihetta. Se oli suuressa määrin kiihoittavaa ja samalla röyhkeätä. Emme ymmärrä, millä olemme antaneet teille sellaiseen puhetapaan aihetta. Olemme aina kohdelleet teitä hyvin, ja palkka, jonka maksamme teille, ei suinkaan ole pienempi, päinvastoin vähän korkeampikin kuin muiden teidän asemassanne olevien työläisten. Teillä ei siis pitäisi olla mitään syytä hyökätä sellaisella kiihkolla kimppuumme. Vai onko teillä ehkä jotakin valitettavaa?
Ei mitään omasta puolestani, mutta paljonkin koko tehtaan työväen puolesta ja vielä enemmän koko työväenluokan puolesta.
TIREHTÖÖRI STÅHLE tekee kärsimättömän liikkeen.
Ah, jättäkää tuo ja puhukaamme asiallisesti. Paljonko teille pitäisi koroittaa palkkaa?
AARNE KALSKE terävästi.
Kysymys ei ole yksin minusta. Sanoinhan jo, ettei minulla yksilönä ole mitään valitettavaa.
Siis teette viisaammin kun annatte jokaisen huolehtia itsestänsä. Mitä syytä teillä on heidän asioihinsa ja oloihinsa sekaantua?
Koska olen yksi heistä.
Nuori mies, te kylvätte vihan kylvöä, ja joka tuulta kylvää se myrskyä niittää.
AARNE KALSKE painavasti.
Ilmassa on todellakin uhkaavan myrskyn enteitä. Ja jos se puhkeaa, niin silloin, varokaa, hyvät herrat…sillä te itse olette sen nostattaneet.
Te uhkaatte…
Kuinka te rohkenette…?
En uhkaa, mutta varoitan, älkää jännittäkö jousta liian kireälle… Työläisten kärsimysten malja on jo niin täysi, että pieni pisara saa sen vuotamaan yli reunojensa.
Nuo ovat niitä teidän kaltaistenne tavallisia fraaseja, jotka aina ovat suuresti liioiteltuja.
Minun ei tarvitse mennä tämän tehtaan aluetta ulommaksi voidakseni todistaa väitteeni. Muutamia päiviä sitten näin erään tämän tehtaan työläisen lasten kulkevan avojaloin kolmen asteen pakkasessa. Ja samanlaisessa asemassa ovat tällä hetkellä monet miljoonat työläiset ja heidän lapsensa. Jää siis hyvin kyseenalaiseksi, kummatko meistä todella kylvävät vihan kylvöä, mekö vai te, hyvät herrat.
Myönnän puheessanne olevan paljon totta, niin paljon olen minäkin työläisten elämää seurannut. Mutta ellei näitä epäkohtia voitaisikaan kokonaan poistaa, niin eikö niitä voitaisi ainakin lievittää sovinnollista tietä ja molemminpuolisella ymmärtämyksellä ja hyvällä tahdolla? Myöskin minä näin mainitsemanne lapsukaiset ja ryhdyin heti auttamaan heidän säälittävää asemaansa ja toivoakseni on se epäkohta nyt heidän suhteensa korjattu. — Sitäpaitsi olen ajatellut järjestää vakinaisen hyväntekeväisyys- seuran paikkakunnalle, joka avustaisi suurinta puutetta kärsiviä.
AARNE KALSKE kumartaen kevyesti ja hieman ivallisesti Elsielle.
Uskon tarkoituksenne olevan vilpittömän ja siitä kiitän teitä, neiti, mutta me emme tarvitse hyväntekeväisyyttä. Me kykenemme tekemään työtä ja myöskin elämään työstämme, jos meille maksetaan siitä kohtuullinen palkka.
ELSIE ynseästi ja loukkaantuneena.
Pyydän huomauttaa, että hyväntekeväisyyttä harjoitetaan luonnollisesti vain niitä kohtaan, jotka sitä tarvitsevat siis teidän ei pidä ottaa siitä itseenne. Eivätkä kaikki ajattele siitä siten kuin te.
Eivät, neiti, se on tosi. Mutta jos kaikki ajattelisivat siten, olisi kurjuutta paljon vähemmän maailmassa.
PASTORI LOIMARANTA harmistuneena.
Teillä on todella kummalliset ja ylösalaisin käännetyt käsitykset monista asioista. — Hyväntekeväisyyshän on ihmisen yksi niitä harvoja ominaisuuksia, joka on todella jumalallista alkuperää, ja sen te leimaatte kokonaan kelvottomaksi jopa vahingolliseksikin. Teillä ei nähtävästi ole aavistustakaan, millainen merkitys hyvän- tekeväisyys- ja armeliaisuustyöllä on ulkomailla, suurkaupunkien kovaosaisten keskuudessa. Mihin turvautuisivat ne sadat tuhannet jotka nyt elävät yksinomaan hyväntekeväisyydestä ja armeliaisuudesta, jos kerta kaikkiaan lakattaisiin hyväntekeväisyyttä harjoittamasta?
Oikeuteen!
Oikeuteen! En ymmärrä teitä. Armeliaisuuteeni he voisivat vedota, unitta eivät suinkaan mihinkään oikeudellisesti velvoittaviin seikkoihin.
Meidän oikeuskäsitteemme eroavat toisistaan siksi paljon, että en lainkaan ihmettele, vaikka ette ymmärtäisikään minua. — Armeliaisuustyö on paikkausta, mutta se ei ole oikeuden jakamista. Hyväntekeväisyys on palkattu palvelija, joka kulkee isäntiensä jälessä, ripotellen puhtaalta näyttävää hiekkaa heidän verellä ja kyynelillä tahrattuihin jätkiinsä. Se on pesijä ja paikkuri, joka pesee pois suurimmat vääryystahrat ja paikkaa pahimmat ja irvistelevimmät repeämät.
TIREHTÖÖRI STÅHLE kylmästi.
Mielestäni on tarpeetonta jatkaa kinastelua pitemmälle. Siis lyhyesti: te joko jätätte kiihoittavan esiintymisenne tai työpaikkanne minun luonani. Jos olette järkevä, niin ette tule katumaan menettelyänne. Meillä pääsee aina kunnollinen ja tarmokas mies eteenpäin ja palkkanne olen järjestävä siten, että siinä suhteessa tulette varmaan olemaan tyytyväinen.
Mielipiteeni eivät ole ostettavissa, voin siis pitää itseäni eroitettuna.
TIREHTÖÖRI STÅHLE jäykästi.
Niinkuin itse vain tahdotte. Te kuulitte ehtoni ja minulla ei ole niihin mitään lisättävää.
Ryhtyy kirjoittamaan, luomatta katsettakaan Kalskeeseen.
Mutta, isä — — —
TIREHTÖÖRI STÅHLE ankarasti.
Vaiti! Älä sinä sekaannu tähän!
AARNE KALSKE kumartaa kevyesti, välinpitämättömänä, ja poistuu. Hetken kuluttua pujahtaa, Elsie äänettömänä ulos.
PALVELIJATAR tulee.
Kahvipöytä on katettu.
TIREHTÖÖRI STÅHLE JA LOIMARANTA menevät.
Näyttämö hetken tyhjänä.
Elsie ja Kalske tulevat keskustellen hillityllä äänellä.
Olen hyvin pahoillani isäni äskeisestä menettelystä. Tahdotteko että koetan saada hänet muuttamaan päätöksensä?
Älkää vaivautuko, neiti. Tällaisen työpaikan menettäminen on minulle yhdentekevää.
Olette ylpeä.
Mahdollisesti.
Mutta ettekö voisi hiukkasen taipua? — Antaa hieman perää ja esiintyä vähän — — — kuinka sanoisin — — —?
Nöyremmin, makeilevammin, mielinkielisemmin…
Ei nyt niinkään…Mutta ajatelkaahan asemaanne! Te olette nyt vain työmies, mutta te voisitte kohota… päästä esim. työnjohtajaksi. Isäni pitää teidän taitoanne ja kykyänne suuressa arvossa.
AARNE KALSKE kylmästi, ylenkatseellisesti.
Erehdytte minun suhteeni, neiti. Minä en ole pomon paikan tavoittelijoita.
ELSIE verhotusti.
Mutta jos minä pyytäisin teitä jäämään…jäisittekö?
Minähän olen jo eroitettu.
Minä hankkisin peruutuksen…Tietenkin ehdolla, että siihen suostuisitte ja…
… ja ryhtyisin työtovereilleni piiskaksi, kahlitsisin ajatukseni ja mielipiteeni, vaihtaisin aatteeni, työtoverini ja oman itseni vaivaiseen pomon valtakirjaan. En koskaan!
Te olette hirveän aatteellinen. Ettekö sitten elämältä vaadi mitään muuta?
Vaadiko mitään muuta? Minun vaatimukseni ovat suuret… päämääräni huimaavan korkeat…te hämmästyisitte jos tulisitte ne tuntemaan, mutta ne ovat eroittamattomasti yhdistyneet aatteellisien päämäärien! ja koko työväenluokan päämäärien kanssa.
Aina vain tuo aate ja taas aate. — Elämähän on niin vaihteleva ja rikas jo tällaisenaankin.
On teille ja teidän luokkaanne kuuluville,
Myöskin te voisitte saada elämältä paljonkin nyt jo, mutta teidän vihanne meitä onnellisemmassa asemassa olevia kohtaan katkeroittaa teidän elämänne ja estää teitä ottamasta sitäkään mitä olisi saatavissa. — Miksi te vihaatte meitä?
Miksikö vihaan?…Jo pienenä poikasena sain tuntea kapitalismin rautaisen käden puristusta. Olen torpan poika. Vanhemmillani oli torppa erään suuren kartanon maalla. Ollessani kahdeksan vuotias, häädettiin meidät torpastamme. — Isäni työskenteli sen jälkeen päiväläisenä. Kuin kulkukoirat saimme maata minkä talon nurkassa kulloinkin sattui. 12-vuotiaana jouduin rengiksi erääseen suureen taloon. Ne kolme vuotta, jotka siellä olin, ovat elämäni synkimpiä aikoja. Näännyttävän raskasta työtä 11 ja 12 tuntia päivässä, kehno, niukka ruoka ja selkäsaunoja runsaasti; sellaista oli elämäni. Samoihin aikoihin kuoli äitini. Isäni katosi maailmalle. En ole sen koommin hänestä kuullut, en tiedä elääkö vai onko kuollut. 15-vuotiaana menin kaupunkiin. Siellä ei elämä ollut paljoakaan parempaa. Vapautta oli tosin vähän enemmän, eikä selkäsaunojakaan tarvinnut enää peljätä. Mutta sama orjuuden kirous painoi sielläkin raskaana ja sama orjan merkki näkyi otsalla menin minne tahansa. — Ei siis ole lainkaan ihmeellistä, että olen nykyisen yhteiskuntajärjestelmän vannoutunut vihollinen.
ELSIE hiljaisesti.
Teidän vihanne meitä kohtaan on varmaankin hyvin katkera ja on myönnettävä, ettei se ole aivan aiheetonkaan. — Äskeinen tapauskin…
Olette oikeassa, neiti. Minun vihani on todellakin hyvin katkera. Mutta en vihaa ihmisiä sellaisenaan, vaan järjestelmää. Järjestelmää vastaan tulen taistelemaan viimeiseen hengenvetooni asti ja sikäli kuin yksityisiä ihmisiä asettuu tuota järjestelmää puolustamaan, taistelen myöskin heitä vastaan, mutta en silti vihaa heitä. — Äskeinen tapaus ei todellakaan merkitse mitään. Se ei ole edes mainitsemisen arvoinen.
Uskotteko, että yhteiskunta tulee jolloinkin muuttumaan sellaiseksi kuin te, sosialistit kuvittelette?
Olen varma siitä.
Teidän tulevaisuudenuskossanne on jotakin suurta ja ihanaa! En tiedä, tuleeko se milloinkaan toteutumaan, mutta se antaa ainakin sisältöä teidän elämällenne. — Tarttuu äkillisen mielijohteen valtaamana kiinteästi ja nopealla liikkeellä Kalskeen käsivarteen. — Kuulkaahan, tahtoisin todella tehdä jotakin hyväksenne. Mutta te olette niin…kuinka sanoisin…? Niin luoksepääsemätön. — Miksi te olette sellainen?
Tireht. Ståhle ja past. Loimaranta tulevat.
PASTORI LOIMARANTA puhuu jotakin innokkaasti tireht. Ståhlelle.
— — — Kyllä se tulee onnistumaan, ja sen täytyy onnistua, muutoin…— huomaavat Elsien ja Kalskeen ja pysähtyvät aivan ällistyneinä.
Mitä…mitä tämä merkitsee?
Näenkö oikein? Onko se neiti Elsie ja tuo…tuo kiihoittaja, kansanvillitsijä…?
ELSIE joka on nopeasti toipunut hämmästyksestään; luontevasti.
Kyllä te näitte oikein.
Mitä sanot? —
Kalskeelle, osoittaen ovea, kylmästi, halveksivasti.
— Ulos! — Kalske ei liikahda.
PASTORI LOIMARANTA ivallisesti, Kalskeelle.
Ei riitä, että olette kiihoittaja ja villitsijä. Olette myöskin naisten viettelijä.
ELSIE kuohahtaen.
Herra pastori! Te loukkaatte minua!
TIREHTÖÖRI STÅHLE kiihtyvällä raivolla, mutta edelleen kylmästi ja halveksivasti, osoittaen Kalskeelle ovea.
— Ulos!
Mutta isä. Sinun menettelysi on aivan…
TIREHTÖÖRI STÅHLE kylmästi, mutta voimakkaasti ja masentavasti.
— Vaikene!
tarttuu Kalskeen käsivarteen aikoen taluttaa hänet ovelle.
AARNE KALSKE vapautuen voimakkaalla liikkeellä; tyynesti.
— Osaan kyllä mennä taluttajattakin.
Hyvä, että osaatte.
Kalske menee.
TIREHTÖÖRI STÅHLE Elsielle.
Odotan selvitystäsi.
Mitä selvitystä?
Mitä tekemistä sinulla oli tuon miehen kanssa?
Näittehän, että minä puhuin hänelle.
TIREHTÖÖRI STÅHLE ylenkatseellisesti.
Ja niitä puhumista voipi Erik Ståhlen tyttärellä olla kahdenkesken jollekin konetyömiehelle, joka lisäksi on vielä kiihoittaja ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen katkera vihollinen. — Sinun taipumuksesi, Elsie, ne osoittavat sangen alhaista mielenlaatua ja hämmästyttävää sopivaisuuskäsitteiden höltymistä.
Millä tavoin sitten, isä?
Mutta, neiti Elsie, kunniallisen neidon ja vielä teidän yhteiskunta-asemassanne olevan pitäisi toki ymmärtää…
ELSIE ylenkatseellisesti.
Herra pastori…Teillä ei ole mitään oikeutta…Mitä minä teen tai jätän tekemättä, ei kuulu teille.
Vaiti, Elsie! Herra pastorilla on oikeus ja myöskin kyllin aihetta muistutukseen. Sinä olet jo siksi vanha, että sinun pitäisi osata arvosi mukaisesti käyttäytyä. — Varoitan sinua, Elsie…jos vielä huomaan tämän tapaisia oireitakin, on minun ryhdyttävä ankarampiin toimenpiteisiin. — Mene huoneisiisi! — Elsie menee.
Kohosen asunto. Tavallinen työläisasunto, köyhä mutta verrattain siisti, jopa miellyttäväkin sisustus. Jokseenkin tilava. Oikealla ovi viereiseen huoneeseen, perällä ulos. — Sylvi, noin 11-vuotias tyttö, lukee läksyjänsä pöydän ääressä. 7—8-vuotias poikanen askartelee jotain lattialla. Kohosen vaimo on illallisen valmistuspuuhissa. Vuodenaika: talvi, tammikuun loppupuoli.
SYLVI nousee pöydän äärestä ja menee kurkistamaan akkunasta ulos. —
Puoliääneen.
Jo ihan pimeä. Kääntyen äitiinsä.
— Äiti, miksi ei isä jo tule?
Kyllä hän jo pian tulee. Mitä sinä nyt isällä tekisit, lapseni?
Tuoko isä leipää tullessaan?
Luultavasti hän tuo, jos vain onnistuu saamaan.
Saanko minäkin sitten pienen palasen — hyvin pienen vain, tällaisen — katsohan, äiti. — Näyttää käsillään.
Saat, saat, lapseni. Koeta nyt vain olla kärsivällinen.
Saanko niinä evääksenikin kun menen huomenna kouluun?
Kyllä sinä saat, jos vain isä tuo.
Ah, kuinka hauskaa, äiti! Kunhan isä vain pian tulisi, — Kuuluu koputusta ulko-ovella.
Kukahan sieltä nyt tulee kun oikein koputtamalla sisään pyrkii?
Isä se ei ainakaan ole. — Menee avaamaan oven.
ELSIE STÅHLE tulee, kädessä paketti.
Hyvää iltaa, rouva Kohonen! 'Iltaa, Sylvi! Kuinka täällä nyt jaksetaan?
KOHOSEN VAIMO JA SYLVI niijaavat hämillään, mutta iloisina ja ystävällisesti. Kohosen vaimo pyyhkii esiliinallaan tuolia.
— Istukaa, neiti Ståhle. Tehkää niin hyvin!
— Toin Sylville ja Paavolle ne sukat, jotka heille lupasin.
Koetetaanpas miten ne sopivat.
Antaa toiset sukat Sylville, joka alkaa niitä pukea jalkoihinsa, Elsie pukee itse toiset sukat Paavon jalkoihin.
— Hyvin ne sopivat. Ovat kuin teitä varten tehdyt. —
Sylvi ja Paavo katsovat onnellisina uusia sukkiaan.
Kylläpä se neiti nyt…Noin hienot ja koreat sukat… Mutta kiittäkäähän neitiä lapset! — Sylvi niijaa ja Paavo tekee äkillisen lapsen kumarruksen.
Sylville.
Noin kehno ja ohut leninkikin sinulla on! Kun ehdimme, niin valmistamme sinulle uuden leningin ja ehkä Paavo-pojullekin voimme vielä saada jotakin. —
Kohosen vaimolle.
Olemme perustaneet vakinaisen armeliaisuusyhdistyksen tehtaalle, jonka tarkoituksena on seudun puutteenalaisten työläisten avustaminen.
Neiti on aina ollut niin ystävällinen ja hyvä meitä köyhiä kohtaan.
Kyllä sen jumala on kerran teille palkitseva.
SYLVI puolittain kuiskaten.
Miksi isä ei jo tule?
Onko Sylvi tytön isää jo ikävä?
Isän pitäisi työstä tullessaan tuoda vähän leipää, jos onnistuu saamaan ja sitähän se Sylvi siinä odottelee.
ELSIE ymmärtämättä.
Leipää…Minulla on täällä jotain vielä parempaa… katsohan…
— Ottaa muhvinsa sisästä muutamia hienoja sokurileivoksia ja antaa ne
Sylville.
— Anna äidille ja Paavollekin niistä. Ne ovat paljon parempia kuin parhainkaan vehnäleipä.
Eihän me vehnäleipää…Milläpä me sellaisia… Tavallista ruisleipäähän me…
ELSIE hiljaisesti.
Tavallista ruisleipää! Eikö teillä sitten ole…
Ei. — — eikä ole ollut kolmeen päivään niin palaakaan —
Hyvä jumala…ei leipää kolmeen päivään…ja minä… Mitä te sitten olette syöneet?
Perunoita, ja eilen keitimme viimeisistä jauhontomuista vähän velliä.
ELSIE hiljaisesti.
Onko…onko työläisiä tällä paikkakunnalla paljonkin sellaisessa asemassa?
Voi, hyvä neiti, kyllä niitä on hyvin paljon…melkein jokikinen työläisperhe.
Minun täytyy vielä tänä iltana puhua siitä isän kanssa. Leipää lähetän teille niin pian kuin mahdollista. — Jääkää hyvästi! — Menee kiireesti.
KOHOSEN VAIMO puolittain itsekseen, puolittain Sylville.
Kyllä sillä tirehtöörin neidillä on hyvä sydän ja armelias luonto…
— Katsoo Sylvin ja Paavon sukkia. — Noin hienot sukatkin osti…Ne ovat maksaneet ainakin kaksi kokonaista päiväpalkkaa…
KOHONEN tulee työstä. Häntä seuraa teht. työmies Pohja, noin 45 v. Kumpikin ovat kehnosti ja ohuesti puetut vuodenaikaan katsoen. Kohosella nuorassa kimppuun sidottuna 4 tai 5 leipää.
SYLVI rientää isäänsä vastaan. Iloisena.
Onhan sinulla leipää, isä!
KOHONEN laskee leipäkimpun pöydälle.
Onnistuin vielä saamaan muutamia, mutta niidenkin hinta oli taasen kohonnut. — Menee tumin eteen lämmittämään palelevia käsiään ja kopistelee lunta puukengistään. — Kohosen vaimo taittaa leivästä palasen Sylville ja Paavolle. — Nuo puukengät eivät kelpaa mihinkään näin lumen aikana. Niiden pohjiinkin takertuu lumi paksuina kerroksina, joten lopulta kulku käy miltei mahdottomaksi. Saisipa ihminen vielä kerran oikeat kengät jalkoihinsa!
POHJA näyttää visaisia kenkiään.
Tuollaiset ne ovat minunkin kenkäni, vaikka olenkin entinen suutari. Mutta se joka on sanonut, että sepällä ei ole milloinkaan kunnollista puukkoa eikä suutarilla kelvollisia kenkiä, on sanonut syvän ja totisen totuuden.
KOHOSEN VAIMO kaataa kahvia.
Tulkaahan juomaan kahvia lämpimiksenne. Ei se tosin oikeata kahvia ole, mutta on ainakin sen näköistä. — Kyllähän ne kengätkin olisivat tarpeen, mutta ennenkaikkea tarvitsisit sinä vahvemman takin. Oikeata palttoota ei uskalla ajatellakaan.
Ei uskalla, ei, siksi kallista on nykyisin kaikki vaatetavara, ja aina vain niiden hinnat kohoavat, niinkuin kaikkien muidenkin paitsi työmiehen työn. Työpalkat tulla laahustavat puolittain konttaamalla perässä, silmäkannon jälessä kaikista muista hinnoista. Ja kuitenkin sanotaan, että työväellä on juuri nyt suurempi valta kuin milloinkaan ennen. Ymmärrä sitten tämän maailman menoa.
Sitä vain sanotaan niin, mutta todellisuudessa ei työväellä ole yhtään enempi valtaa kuin ennenkään. Liekö niinkään paljon.
Kyllä nyt olisi jo aika ottaa köyhälistön ohjat käsiinsä, mutta miksi se ei ota niitä?
Se ei pysty vielä ottamaan. — Osoittaa poikasta lattialla. — Mutta he kenties tulevat sen tekemään.
Ei pysty…Miksi emme pystyisi? Me pystymme, jos niikseen tulee.
KOHOSEN VAIMO hellästi, hyväileväsi!
Lapsiraukat! Kunpahan teillä jo olisikin valoisampi elämän- taival kuin meillä on ollut! Mutta alku ainakaan ei näytä siltä. Sylvi raukankin täytyy pian jäädä pois koulusta. Ei hän siellä voi käydä tuollaisiin vaatteisiin puettuna. Jäätyyhän hän tielle.
SYLVI itkunsekaisella äänellä.
Äiti, älä jätä minua pois koulusta. Onhan minulla nyt näin hyvät kengät ja sukatkin kun tirehtöörin neiti antoi.
Enhän minä sinua jättäisi, mutta sinä et tarkene kovemmilla pakkasilla niin pitkää matkaa kulkea, sinun muut vaatteesi ovat noin ohuet ja ihan hajoamaisillaan.
Kyllä niissä tarkenen, äiti. Minä juoksen. Ja keväthän nyt kohta tulee.
Kyllä kevääseen on vielä pitkä aika, lapsi kulta.
SYLVI lukee vielä hetkisen äänettömänä ja alakuloisena, sitten menee hän pikkuveljensä kanssa viereiseen huoneeseen.
KOHONEN tuskallisesti.
En todellakaan ymmärrä mitä olisi tehtävä. Insinööri sanoi juuri viime viikolla, että palkkoja ei enää tulla korottamaan, ennemmin seisautetaan vaikka koko tehdas.
Tekisivätköhän ne sen?
Joutavia! Eivät ne rahamyllyään niin vaan seisauta.
Sen nyt ymmärtää lapsikin olevan pelkkää peloittelua. Emme me niin tyhmiä ole, ettemme sitä ymmärtäisi. — Maailmansota, se on ollut pohjaton kärsimysten lähde työväenluokalle, mutta kultakaivos omistavalle luokalle. Tämänkin tehtaan tuotteet menevät niin kaupaksi, ettei kyetä läheskään täyttämään kysyntää ja hinnat kohoavat myötänään.
Mutta siitä huolimatta eivät työläiset uskalla enää palkankorotuksesta hiiskahtaakaan.
Sen jälkeen kuin Kalske eroitettiin tehtaasta ja lähti pois paikkakunnalta, ovat kaikki työläiset käyneet ikäänkuin aremmiksi ja olojensakin suhteen välinpitämättömämmiksi. Eivät he käy kokouksissakaan enää säännöllisesti ja kaikenlaiset joutavat nurkkatanssit ja kortinpeluu pyrkivät voittamaan jalansijaa, varsinkin nuorempien keskuudessa.
Kalske oli reuna poika. Hänen vaikutusvaltansa niin vanhoihin kuin nuoriinkin oli erityinen jumalien lahja, joka on suotu vain aniharvoille.
Myöskin oli hän luotettava. Kun hän jotakin sanoi, niin se sana piti ja hänen ohjeidensa mukaan sitä tavallisesti meneteltiinkin ja harvoin harhaan iskettiinkään. Hän oli kuin luotu johtajaksi ja ohjaajaksi. Herrojen suosikki hän ei kuitenkaan ollut, vaikka olikin taitava työmies.
Eipä tietenkään. Kalske ei ollut mikään lautasen nuolija, jollaisia herrojen suosikit tavallisesti ovat.
Sarkki ja muutamia nuorenpuoleisia miehiä tulee kiihtyneinä ja taistelunhaluisina.
Nyt on itse piru irti…!
Kuinka niin…?
Mitä sitten on tapahtunut?
KOHOSEN VAIMO leikillisesti.
Ovatko pojat nähneet mörköjä metsätiellä tänne tullessaan?
Emme me vielä, mitään nähneet ole, mutta kuullellet sitä enemmän.
Mitä te sitten olette kuulleet?
Nyt ovat herrojen perustamat ja heidän eduskunnassa laillisiksi julistamat n.k. suojeluskunnat alkanehet sotaisen liikehtimisensä monissa paikoin maata. Varsinkin pohjanmaan pitäjissä ja Viipurin tienohilla ovat ne jo ryhtynehet avoimehen aseellisehen toimintahan työväen perustamia punakaarteja vastahan.
Lieköhän siinä oikein tosi kysymyksessä?
Totta se on, sitä ei enää tarvitse epäilläkähän. Nyt on vain kysymys siitä, ottaako työväenluokka taisteluhansikkahan vastahan, vai antautuuko se heti armoille ilman taistelua.
Särkin mukana olevien miesten joukosta.
— Mekö rupeaisimme lahtareilta armoa rukoilemaan!
— Emme ikinä!
— Yksimieliseen vastarintaan on ryhdyttävä!
KOHONEN alentaen ääntänsä.
Eihän meillä ole aseitakaan.
SARKKI myöskin hillitysti.
Tänä iltana on kirkonkylän työväentalolla kokous, jossa päätetähän aseiden hankinnasta tämän seudun työväestölle.
KOHOSEN VAIMO tuskallisesti.
Hyvä jumala, mitähän tästä vielä lopuksi tuleekaan… Minulla on ollut niin synkkiä aavistuksia jo kauan aikaa. — Ja Anuakin on parastaikaa kirkonkylällä. Kunhan ei hänelle mitään tapahtuisi. Menen katsomaan jos häntä jo jäällä näkyisi. — Pukee vähän joitain kehnoja päällysvaatteita yllensä ja menee ulos. Kun hän avaa oven syöksähtää raju tuulenpuuska sisälle huoneeseen ja myrskyn kohina ja luulen vongunta kuuluvat hyvin voimakkaina.
Sinne kokoukseen olisi pitänyt täältäkin kulmalta mennä muutamia ymmärtäväisiä ja harkintakykyisiä miehiä.
Muutamia miehiä tehtahalta sinne kyllä menikin. He lupasivat vielä tänä iltana tulla ilmoittamahan, jos siellä jotakin tärkeämpää päätetähän. Oli meilläkin aikomus sinne mennä, mutta emme päässehet ajoissa lähtemähän.
Olisipa vain Kalske tällä seudulla. Hän kyllä tietäisi, mitä olisi tehtävä.
Hänen kaiteistansa miestä me nyt todellakin tarvitsisimme.
Kalske oli tosin mitä parahin toveri ja älykäs — mutta hän luotti liijaksi niihin kaikenlaisihin herrojen konsteihin, eduskuntahan ja sen sellaisihin…
Mutta onhan eduskunnasta ollutkin arvaamattoman paljon hyötyä koko työväenluokalle.
Viime vaaleissa tosin hävisimme, mutta…
Eduskunnat ja muut sellaiset kunnat ovat niitä herrojen ja narrien laitoksia. Aina niissä ovat porvarit kenkkuilemassa yrittipä työväki mitä tahansa. Vaaleissa tosin hävisimme, jumal'auta, mutta se on pieni asia ja meitä on visailunkin enemmän kun oikein tosi tulee.
KOHOSEN VAIMO tulee ulkoa.
Siellä on hirveä ilma. Lumi lentää hurjana ryöppynä koskien kasvoihin kuin tuhansien teräsneulöjen pistot. — Kuinkahan Anna siellä selviää?
Lumimyrskystä Anna kyllä selviää, ellei muuta estettä satu. Ulkoa alkaa kuulua jalkojen töminää ja puheen ääniä. Kohonen kuuntelee. — Luulen hänen jo tulevankin.
Sieltä tulee useampiakin.
ANNA noin 23-vuotias, huomattavan kaunis, vaaleaverinen, tulee Kalske mukanansa. Iloisena ja innostuneena.
— Katsokaahan kenet minä tuon mukanani! Lapasin hänet tuolla tiellä ja sain kuin sainkin hänet lähtemään mukaani, vaikka hän ensin estelikin.
KOHONEN ilostuneena.
Kalskeko! No, terve! Siinä mies missä mainitaan! Mikä sinut nyt tänne on lennättänyt?
AARNE KALSKE kättelee kaikkia.
— Terve!
— Vielä sinäkin elät!
POHJA kätellen Kalsketta. Sydämellisesti.
Terve, poikani! Sinua juuri olemme kaivanneet.
Miksi minua…
Ohjaajaksemme ja neuvonantajaksemme.
Kuinka te pääsitte lainkaan liikkumaan sellaisessa hirveässä ilmassa?
Minulla oli sukset. En älynnyt heti kotoa lähtiessäni ottaa suksia, mutta onneksi sain Kantolasta jo mennessäni sukset lainaksi.
SARKKI Kalskeelle.
Missä sinä nykyisin olet oleskellut, kaupungissako, vai…?
Enimmäkseen siellä…Mutta jätetään nyt sellaiset, meillä on paljon tärkeämpiä asioita.
Puhu, puhu!
Niin, annappa kuulua, mitä sinulla on sydämelläsi.
Liian kireälle jännitetty jousi on vihdoinkin katkennut. — Kaikkialla, eteläisissä osissa maata, on syttynyt avoimia aseellisia taisteluja työväestön ja porvariston välillä. Ne alkoivat tänä aamuna ja kulovalkean tavoin ovat ne levinneet kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin. Pääkaupungissa otti työväestö jo edellisenä yönä käsiinsä kaiken vallan ja työväestön valitsema johtava komitea määräsi hallituksen jäsenet vangittaviksi. Nämä olivat kuitenkin hiukkasta ennemmin ehtineet paeta kaupungista jonnekin pohjoiseen.
Mitenkä läheisessä kaupungissa yleensä suhtaudutaan nykyiseen tilanteeseen ja tapauksiin? Ovatko mielet kylläkin kiihtyneitä?
Mieletkö kiihtyneitä…?
Melkein kuiskaten, mutta voimakkaasti ja pontevasti.
— Siellä on aseellinen vallankumous täydessä käynnissä. Se alkoi tänä aamuna. Kaikki työt ovat seisauksissa ja työväestö on julistanut täydellisen diktatuurin.
KOHONEN hypähtäen kiivaasti ylös:
Meidän on heti ryhdyttävä joihinkin toimenpiteisiin!
Ja nyt on toimittava ripeästi, yksi vuorokausi voipi merkitä paljon!
Missään tapauksessa emme näin lähellä kaupunkia ja tiheässä asutusseudussa voi jäädä toimettomiksi ja välinpitämättömiksi.
Emme voi! — Emme!
Kuinkahan monta kelvollista miestä saisi tältä paikkakunnalta kokoon?
Ehkä noin satakunta, luulisin.
Se riittäisi aivan hyvin näin aluksi. Mutta ennen kaikkea pitäisi ne olla rohkeita ja uljaita, sekä luotettavia ja varmoja työväenjärjestöjen jäseniä. Roistoja ja huligaaneja emme huoli joukkoomme. — Onkohan paikkakunnan porvarien kaarti hyvinkin aseistettu?
Kyllä niillä aseita on, vaikka ne koettavat niitä meiltä työläisiltä salata.
Entä meillä työläisillä? Onko meillä aselaista tietoa?
Kyllä se aseen saa, joka lyödä tahtoo.
Aseita kyllä on kun vain saadaan kelvollisia miehiä niitä käyttelemään.
Eiköhän olisi parempi, ettei lainkaan tartuttaisi aseisiin, sillä joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.
Tietysti se olisi parempi. Minä olen ensimäinen sen myöntämään. Mutta ellemme nyt nouse vastarintaan, niin joudumme kokonaan porvarien armoille ja menetämme nekin saavutukset, joita viime aikoina olemme onnistuneet valtaamaan.
ANNA tulisesti.
Ja jos ei mitään uskalleta, ei myöskään mitään voiteta. Ja nyt on uskallettava jos koskaan. Hukkukoon sitten jos on hukkuakseen!
Sanoit aivan oikein, Anna. Hukkukoon sitten jos on hukkuakseen!
Niin…en minä niitä asioita paljon ymmärrä, mutta että vallan pyssyjen kanssa toisiaan vastaan…Se tuntuu niin kamalalta ajatellakin. Ja jospa sillä keinoin edes saataisiin tämä työläisten kurja ja viheliäinen elämä vähänkin paranemaan, niin silloin voisi sodankin tuottamat kärsimykset vielä kestää, mutta jos yrityksemme epäonnistuu, niin entä sitten…?
Tämän kurjemmaksi ei olomme enää voine tulla, kävipä miten tahansa.
Ja tapauksien kulkua emme enää voi saada kääntymähän, vaikka tahtoisimmekin. On vain nopiasti toimittava, että päästähän alkuhun. Pitäisi saada tietohomme, mitä kirkonkylän työväentalolla päätettihin. Sinne meni useita miehiä tältäkin kulmakunnalta. Lienevätköhän jo palasinehet.
Niiltä miehiltä pitäisi vielä tänä iltana saada tieto kokouksen päätöksistä.
Kohosen vaimo menee viereiseen huoneeseen.
Minä otan sen hankkiakseni.
Odotahan, minä kirjoitan luettelon heidän nimistänsä. — Kirjoittaa ja antaa sen Annalle.
Ja koeta toimia ripeästi!
Ole huoletta. Hyvin pian olen jälleen täällä. — Menee kiireesti.
AARNE KALSKE jää katsomaan Annan jälkeen.
Kelpo tyttö, tulinen, rohkea ja innostunut. Oikea taistelijatyyppi. Hän kelpaisi esimerkiksi monelle kokeneemmallekin työväenluokan taistelijalle.
Nuoret juuri ovatkin taistelijoita. Nykyisin seuraavat tapaukset toisiaan niin nopeasti, että meidän vanhempien on hyvin vaikeata, toisinaan miltei mahdotontakin, seurata täydelleen mukana. Mutta te nuoret, te olette joustavampia ja rohkeampia ja teillä on enemmän tietoja, vaikka kokemusta puuttuukin. Sentähden teidän nuorten on asetuttava johtamaan toimintaamme ja tarkoin huolehdittava siitä, että koko työväenluokan onni on kaikissa teoissa ainoana päämääränä.
AARNE KALSKE miettivästi.
Vuorenraskas on se edesvastuu, joka nykyisinä kohtalokkaina aikoina painaa työväenluokan eturivissä kulkevien hartioita. — Usein välähtää mieleeni kysymykset: Oletko sinä kyllin laajanäköinen, kyllin uhrautuvainen voidaksesi ottaa jonkin osan tästä edesvastuusta kantaaksesi? — Sitten tämä viimeisin askel… Onko se oikea? Onko se köyhälistölle kokonaisuudessaan onneksi vai turmioksi? — Lyhyt äänettömyys.
Kaikki merkit viittaavat siihen, että ihmislasten on vielä kuljettava monien tuskien ja koettelemuksien läpi ennenkuin todelliset elämänarvot niille vaikenevat. — Onneksi en tämän askeleen usko olevan, mutta näköpiirin laajentamiseksi ja kokemuksien hankkimiseksi on se nähtävästi välttämätön.
Työväenluokan tie kautta vuosisatojen on aina, ollut tuskien tie. Ja kumminkin on se aina alistunut, aina armoille antautunut. Nyt sillä on toinenkin tie edessä. Tuskien ja kärsimysten tie sekin, mutta se on ainakin kunniakas…yljäs…Ja sen tien päässä siintää, tosin himmeänä ja utuisena, mutta kumminkin mahdollisena, onnellisempi, oikeudenmukaisempi yhteiskunta.
Paljoa emme sillä tiellä voi menettää, jos menetämmekin, mutta voittaa voimme paljonkin.
On kuitenkin yksi kysymys: Olemmeko kyllin voimakkaita, kyllin uhrautuvaisia, kyllin valistuneita, sanalla sanoen pystyviä sitä tietä kulkemaan? Toisinaan sitä epäilen. — Äänettömyys. Hypähtää pontevasti ylös. Tulisesti. — Pois kaikki epäilykset ja synkät mietelmät! Arpa on jo heitetty. Meidän täytyy kulkea juuri sitä tietä ja meidän täytyy voittaa!
Anna ja muutamia miehiä tulee.
Nopiasti sinä, Anna asiasi toimititkin.
He tulivat jo tuolla tiellä vastaani. Olivat tulossa tänne. — Miehet kättelevät Kalsketta toverillisen ystävällisesti ja sydämellisesti.
— Terve, toveri!
— Tervetuloa joukkoomme!
— Johtamaan toimintaamme!
Millainen on asema? Mihin toimenpiteisiin päätettiin ryhtyä?
ANNA ehättäen ennen miehiä.
Naapuripitäjässä kuulun olevan parhaillaan tulinen taistelu käynnissä, ja meidän tehtävämme täällä on näinollen ilman muuta selvä.
KOHONEN kiihkeästi.
Siis nopeaan ja tarmokkaaseen toimintaan ennenkuin on myöhäistä.
Annan mukana, tulleiden miesten joukosta.
— Aivan niin!
— Niin päätettiin!
Vihdoinkin oikea ote! Naapuripitäjässä jo tulinen taistelu käynnissä! Ja mekö tällä tienoholla sitten seisoisimme yksin toimettomina, lampahannahkaisina syrjästäkurkistelijoina. Emme jääkään. Toimehen ja heti paikalla!
Entä te toiset? Mitä te arvelette?
KOHONEN varmasti.
Minä ainakin liityn mukaan täydestä sydämestäni.
— Myöskin minä!
— Ja minä! — Ja minä!
— Kaikki mukaan!
Yksikään ei saa jäädä pois.
Toverit — sanon rehellisesti mielipiteeni — minä en voi näin ilman muuta, aseellista toimintaa hyväksyä. Ensinnäkin se sotii vastaan meidän periaatteitamme ja inhimilliseltäkin kannalta katsoen…
Mene merehen periaatteinesi ja inhimillisyyksinesi! Ne eivät ole mädännehen perunan arvoisia lahtarien kiväärien suun edessä.
— Aivan oikein!
— Sarkki on oikeassa!
Kehoitan teitä, toverit… harkitkaa tarkoin… Tilanne ja olosuhteet eivät nyt ole lainkaan sopivat aseihin tarttumiselle.
Vaiti, pahan ilman lintu! Sinunkaltaisiesi mielestä eivät tilanne ja olosuhtehet ole milloinkahan sopivat.
Mutta koska asiat nyt vielä ovat näin karkealla kannalla ja koska jo lähes parikymmentä vuotta olen ollut mukana kaikissa herroja vastaan tähdätyissä pyrkimyksissä, niin seuraan mukana nytkin vaikka tiedänkin, että syöksymme kohti turmiotamme, mutta tovereilleni kohtalo olkoon minunkin kohtaloni.
— Oikein Pohja!
Se on miehen puhetta.
Ja mitä merkitsevät yksilöiden kohtalot koko työväenluokan onnen rinnalla! Yksilö hävitköön kun vain suku säilyy. Sitäpaitsi on peräytyminen myöhäistä. Aseellinen taistelu on ainoa mahdollinen keino nykyisissä oloissa. Mutta se painakaa tarkoin mieliinne, että tie, jolla nyt aiomme astua, ei ole kukilla siroiteltu. — Ryhdytäänkö siis ase kädessä puolustamaan oikeuksiamme ja vapauttamme?
ÄÄNIÄ innostuneita, kiihoittuneita, uhkaavia ja pontevia.
— Ryhdytään! — Ryhdytään!
— Hyvä! — Hyvä!
Siis ase kädessä?
— Niin, niin!
Voittoon tai kuolemaan?
— Voittoon tai kuolemaan!
Hyvä! Ja joka tämän valan unohtaa, hänen ylitsensä langetkoon koko työväenluokan ikuinen kirous! — Nostaa kätensä.
— Niin tapahtukoon!
Väliaikainen johtaja on myöskin valittava, jonka käskyjä ja määräyksiä jokaisen on ehdottomasti noudatettava kunnes Vakinainen päällikkö voidaan valita.
Kalske päälliköksi!
— Hyvä, hyvä!
Miettikäähän tarkoin! Näissä olosuhteissa en ehkä ole sopiva… Olen liian omavaltainen ja myöskin vaadin ehdotonta kuuliaisuutta.
Kaiken toimintamme ehdoksi asetan, että Kalske ottaa johdon käsiinsä.
— Kalske päälliköksi!
— Hyvä! Hyvä!
Ja nyt joukkoamme lisäämään!
Entä asehet?
Niistä huolehdin minä. Viisi tai kuusi miestä lähtee nyt heti minun mukanani. Te toiset jäätte tähän ympäristölle pitämään vartiota, ettei mitään yllätyksiä tapahdu ja odottamaan tarkempia määräyksiä ja toimintaohjeita.
SARKKI intohimoisen tulisesti.
Nytkö…nytkö siis minun suuri ja salainen unelmani alkaa toteutua. Työväenluokan aseellinen vallankumous! Mikä suuri ja mahtava ajatus tuohon lauseheseen kätkeytyykään! Juuri sitä tietä käy työväenluokan vapahdus.
Menevät.
KOHOSEN VAIMO tulee viereisestä huoneesta tuskan ja kauhun vallassa.
Uni ei tule vaikka kuinka yrittäisin, niin olen levoton ja pahojen aavistuksien vallassa. Kunhan ei tästä kaikesta olisi seurauksena jotakin vielä kauheampaa kuin mitä näihin asti olemme saaneet kokea.
SYLVIN ääni kuuluu viereisestä huoneesta.
Äiti, mihin sinä menit?
Täällä minä olen, lapseni.
Minun on niin kylmä ja peloittaakin täällä yksin pimeässä.
KOHOSEN VAIMO askartelee jotakin.
Eihän siellä mitään pelättävää Ole, ja hyvin pian minä tulen…Nuku nyt vain rauhallisesti. — Hetken äänettömyys.
SYLVI hätäisesti.
Äiti, tule katsomaan — — pian!
Mitä sitten?
Suuri punainen loimu näkyy tuolta kaukaa…metsän takaa.
KOHOSEN VAIMO rientää viereiseen huoneeseen. Kuuluu hänen kauhistunut huudahduksensa.
Hyvä jumala! Se on tulipalo. Koko taivaanranta on yhtenä tulimerenä!
ANNA tulee hätääntyneenä.
Ei täällä olekaan ketään. —
Kohosen vaimo tulee kiireesti viereisestä huoneesta.
Vimmattu taistelu riehuu parhaillaan Jylkin kartanossa ja sen ympäristöllä. Kartanon päärakennus palaa. Muuan punaisten lähetti tuli äskettäin tänne pyytäen lähettämään kiireesti apua. — Kunhan Kalske vain pian tulisi!
Jumala armahtakoon meitä viheliäisiä ihmisparkoja, millaisia aikoja olemme joutuneet elämään!
Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä. Tirehtööri Ståhle, pastori Loimaranta, tilanomistaja Falck ynnä muutamia muita ympäristön tilanomistajia, tehtaan työnjohtajia ja konttoristeja saapuvilla. Mieliala hermostunut, levoton ja raivoisan kostonhimon täyttämä. Kaikki puhuvat hillityllä tukahutetulla äänellä, mutta silti kiihkeästi ja pontevasti. Akkunoissa on tiheät kaihtimet estämässä valoa ulkopuolelle näkymästä. — Myöhäinen ilta.
PASTORI LOIMARANTA lamaantuneesi.
Eikö vieläkään…mitään?
TIREHTÖÖRI STÅHLE tulee kiireesti.
Minulla on vihdoinkin hyviä uutisia.
ÄÄNIÄ jännittyneitä, toivon elähdyttämiä.
Mitä, mitä?
Kertokaa, kertokaa!
Niin kertokaa!
Eilen illalla kävi luonani muuan pohjoisesta tullut valkoisten lähetti. Hän oli onnistunut tunkeutumaan aina tänne asti ja hän kertoi, että Seinäjoella eräs kenraali — Mannerheim on hänen nimensä — kokoo parhaillaan joukkoja hyökätäkseen tänne etelään tuhoamaan punaisten armeijan…
On niin paljon ollut kaikenkaltaisia huhuja…Pian saadaan apua sanotaan…Voikohan tähänkään luottaa?
Niin, voikohan…?
Tämä tieto on aivan varma ja luotettava. Lähetti oli itse kenraali
Mannerheimin lähettämä.
Missä on nyt tuo lähetti?
Hän jatkoi yhä edelleen matkaansa…etelään. Hän on saanut käskyn tunkeutua aina Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin asti, jos se vain on mahdollista.
TILANOMISTAJA FALCK toivon elähdyttämänä.
Tulisikohan näistä kauhunpäivistä vihdoinkin loppu.
— Se olisi ihanaa!
— Riemun päivä!
PASTORI LOIMARANTA yhä edelleen masentuneesti.
Punaisilla on suunnaton armeija ja määrätön paljous aseita ja yhä heidän joukkonsa lisääntyy…lisääntyy…He ovat voittamattomat, ellei saada apua ulkoa.
Mannerheimilla kuuluu olevan taitavia upseereita — suurin osa saksalaisia — ja aseista ei myöskään ole puutetta. Myöskin hänen joukkonsa kasvaa ja aseita saapuu Saksasta yhä lisää…
TILANOMISTAJA FALCK riemastuen.
Onko hänellä saksalaisia upseereita?
Sitten kyllä voitetaan!
Saksako vihdoin on pelastajamme?
PASTORI LOIMARANTA elähtyneenä, mielettömän kostonhimoisesti.
Ah, Jumalani! kun vielä saisikin noille punaisille roistoille, noille helvetin hengille kostaa…kostaa… Antaisin kaikki…vaikka koko erilaisuuteni, niin… milteipä sieluni autuuden, kun vain saisin tuon pääpirun Kalskeen ja hänen apurinsa käsiini! Mikään rangaistus… tuskin mikään kidutuskaan olisi heille kyllin kova rangaistus!
TEHTAAN INSINÖÖRI syöksyy kalpeana ja kauhistuneena sisälle.
Punaiset tulevat! Heitä on suuri joukko…kaikilla kiväärit! Olemme hukassa!
KAIKKI hypähtävät kauhistuneina ylös.
Punaiset…Mitä nyt teemme?
TIREHTÖÖRI STÅHLE yrittäen näyttää levolliselta.
Miltä suunnalta he tulevat?
Tehtaalta päin…
Oi, jumala! Nyt he tappavat meidät!
Vaiti…Seuratkaa mukana!
Vetää taskustaan revolverin ja syöksyy hurjaa vauhtia ulos. Toiset seisovat epäröivinä ja neuvottomina. Sitten aikovat hekin rientää ulos, mutta samassa ulkoa kuuluu joukon tahdikasta marssimista ja laulua.
Pieni Suomen kansa katkoo kahleitansa, kärsimysten malja jo kukkuroillaan on. Raakaa sortovaltaa vastaan, nostamastaan armeijastaan, jalon kansan parhaat voimat taistohon!
Kaikki peräytyvät ovelta. Sisään astuvat Kalske, Sarkki, Kohonen ja Pohja. Heitä seuraa joukko punakaartilaisia. Useilla heistä on kiväärit. Kalskeella ja Särkillä revolveri koteloineen vyöllä.
AARNE KALSKE tarkastelee hetken äänettömänä ja terävin silmäyksin kauhun vallassa olevia valkoisia. Vihdoin hänen katseensa pysähtyy pastori Loimarantaan kylmänä ja läpitunkevan terävänä. — Hienon ivallisesti.
— Ahaa, herra pastorikin täällä! No, sitä saattoi odottaakin. Vieläkö te pysytte edelleenkin entisessä väitteessänne suojeluskuntien tai lahtarikaartien — niinkuin me niitä nimitämme — puolueettomuudesta?
Kukaan valkoisista ei hiisku sanaakaan.
SARKKI hampaittensa välistä.
Kaunihia suojeluskuntalaisia, totta tosiahan!
AARNE KALSKE tiukasti.
Mitä tekemistä teillä täällä on tähän aikaan vuorokaudesta? Kukaan ei vastaa.
AARNE KALSKE käskevästi.
Vastatkaa!
Olimme vain muuten…iltaamme viettämässä… pelasimme vähän ja keskustelimme.
TILANOMISTAJA FALCK vähän rohkaistuneena.
Ja teillekö me olisimme tilivelvollisia siitä mitä teemme omissa huoneissamme!
AARNE KALSKE ei kiinnitä Falck’in puheeseen huomiota. — Pastori
Loimarannalle.
Mistä te keskustelitte?
Kaikenlaisista asioista.
Samantekevä. —
Kääntyen punaisiin. —
Tarkastakaa onko heillä aseita! —
Valkoisille.
— Kädet ylös! — Muutamat nostavat, mutta toiset epäröivät.
AARNE KALSKE voimakkaasti.
Kädet ylös!
Kaikki, paitsi pastori Loimaranta nostavat kätensä. L:n alkaessa haparoida laskujaan, putoaa sieltä revolveri lattialle.
AARNE KALSKE sieppaa revolverin ja alkaa tutkia sen rakennetta. —
Ivallisesti.
Kas, millaisilla aseilla hengen miehetkin ovat alkaneet taistella! — Colt-revolveri hienointa lajia. — Todellakin sopiva ase jumalan valtakunnan edustajalle!
Kirkko ja miekka, pappi ja piru ovat aina olleet parhaat ystävykset.
Punaiset ovat tällävälin tarkastaneet kaikkien valkoisten taskut, jäistä on löytynyt joukko revolvereita, jotka he asettavat yhteen kasaan pöydällä.
Oliko tirehtööri Ståhle täällä?
ÄÄNIÄ valkoisten joukosta.
— Ei!
— Ei ollut!
Kenties valehtelette?
Sekin on samantekevää.
Kääntyen punaisiin.
— Jos tapaatte tirehtööri Ståhlen, vangitkaa hän heti missä hänet tavannettekin, ja tuokaa minun luokseni.
Kääntyen valkoisiin.
— Ja teidät me pidätämme myöskin.
Viittaa pöydällä oleviin revolvereihin.
— Nuo antavat kyllin aihetta sellaiseen toimenpiteeseen. Saatte toistaiseksi mennä koteihinne, mutta jokaista askeltanne tullaan tarkoin valvomaan, joten on viisainta, että ette yritä mitään konnankujeita. Teidän on sitäpaitsi kerran vuorokaudessa käytävä näyttämässä itsenne minulle tässä huoneessa. — Otamme tämän huoneuston kanslia- ja virastohuoneeksemme.
Millä oikeudella menettelette kanssamme näin?
Älkää nyt viitsikö näytellä yksinkertaista! Käsittänettehän, että nyt ei ole voimassa teidän oikeuskäsitteenne. Tehän olette kaikin keinoin yrittäneet vastustaa meidän oikeutettuja pyrkimyksiämme ja johtaa asioita siihen, jossa nyt olemme.
Mitä siis ovat nuo teidän »oikeutetut» pyrkimyksenne? Hillitöntä temmellystä, anarkiaa ja eläimellistä raakuutta.
Ja tämä nykyinen toimintanne. Tajuatteko te sen hirvittävää rikollisuutta? Se on raskain rikos, minkä taivaallinen ja maallinen laki tuntevat. Meillähän oli kansanvaltaisin hallitusmuoto koko maailmassa, meillä oli yksikamarinen yleisellä äänioikeudella valittu eduskunta. Sen lisäksi teillä oli 8-tunnin työpäivä ja teidän palkkanne olivat jo liiankin korkeat. Mitä te vielä vaaditte? Mitä syytä teillä oli ryhtyä tällaiseen?
Mitäkö syytä? Herra jumala, kuinka te olette typeriä tai sitten olette te äärettömän pirullisia! Meidän koko elämämme, meidän vanhempiemme ja heidän vanhempiensa elämä, ja teidän elämänne ja teidän esivanhempienne elämä aina harmaaseen muinaisuuteen saakka ovat olleet yhtä ainoata suurta syytä! Milloinka te olette ottaneet huomioon meidän tarpeitamme ja kärsimyksiämme? Ette milloinkaan, paitsi pakosta. — Mutta se sikseen! Nyt ei ole väittelyiden aika, nyt toimitaan. — Punaisille. — Riittävä määrä miehiä lähtee saattamaan näitä heti koteihinsa. Ja te olette vastuussa tehtävän kunnollisesta suorittamisesta. Jos joku heistä yrittää matkalla karata, niin ampukaa.
SARKKI puoliääneen erikseen Kalskeelle.
Seis! Oletko järjiltäsi?
AARNE KALSKE kummastuneena.
Kuinka niin? Mitä tarkoitat?
SARKKI viitaten kädenliikkeellä vankeihin.
Lähetä nuo eteiseen.
Viekää vangit hetkeksi eteiseen. —
Pari punaista täyttää Kalskeen käskyn.
AARNE KALSKE Särkille
No — — —
Aiotko päästää nuo emälahtarit noin vaan ilman muuta vapaiksi?
He eivät saa poistua asunnostaan paitsi silloin kuin he käyvät täällä näyttämässä itsensä. — Sellainen oli määräykseni.
Älä pahastu, mutta vanhana toverina ja ystävänä täytyy minun sanoa, että sinun meininkisi ovat vähintäin lapsellisia. Jos me heidät nyt päästämme noin, niin saamme aina varoa itseämme. He ovat pahimpia lahtareita koko tällä tienoholla.
Sinä siis tahtoisit — — —?
Että tekisimme heidät vaarattomiksi.
Ei, ei, se olisi julmaa…epäinhimillistä, niin paatuneita lahtareita kuin he ovatkin. En voi suostua sellaiseen.
Tuo sinun ainainen jalomielisyytesi…Saatpa nähdä, se vie sinut vielä turmiohon.
Ei mitään turhaa veren vuodatusta. Se ei auta hiluistakaan asiaamme.
Ei auta…
SARKKI kiihtyen
Jos teillä ei ole luontoa, niin kyllä tässä on poikia joilla on. Meillä onkin luonto kuin korento ja omatunto kuin torpan tunkio.
Juuri niin! Näytetään niille, ettei tässä napilla pelata.
Eikä muutamaa ihmishenkeä surkeilla, oli se sitten oma tai toisen.
AARNE KALSKE kylmästi, voimakkaasti ja päättävästi.
Nyt ei liikahdustakaan enää tästä asiasta. —
Valitsee joukosta useita miehiä.
Te lähdette saattamaan vankeja ja painakaa mieliinne, te vastaatte hengellänne, että he saapuvat vahingoittumattomina perille. — Menkää!
Miehet lähtevät. Heitä seuraa myöskin Pohja ja hetken kuluttua Kalske.
— Kohonen, Sarkki ja pari punaisia jäävät näyttämölle. — Äänettömyys.
Kyllä se Kalske on hullu kun antaa tuollaisia määräyksiä. Mitä järkeä siinä nyt oli? Päästää pahimmat lahtarit koreasti kotihinsa suunnittelemahan uusia konnan juonia! Kas kun hän ei samalla määrännyt puhuttelemahan heitä armollisiksi herroiksi ja kysymähän mitä he suvaitsevat käskeä.
Aivan oikein!
Todellakin, Kalske on liian hyväluontoinen…ainakin lahtareille.
Mutta ajatelkaahan! mitä hyödyttäisi asiaamme turha veren vuodattaminen ja ihmishenkien hukkaaminen? Ei kerrassaan mitään!
Sano lahtarien veren vuodattaminen ja lahtarien hengen hukkaaminen, niin käsitteet eivät sekaannu.
Kalske, hän ei anna ottaa mistään mitään…ei pienintä vaatekappalettakaan, vaikka matkan varrella olisi monta kertaa varsin helposti ollut saatavissa. Hän sanoo vain, että kaupungista pian lähetetään meille vaatteita. Ja kuitenkin olemme näin kehnosti puettuina. — Osoittaa kehnonpuoleista pukuaan.
Nälkääkin saamme usein kärsiä, vaikka ympäristöllä olevissa kartanoissa on ruokaa suunnattomat määrät. — Mitä oikeastaan hyödyttää tämä rehkiminen, kuu nälkää ja vilua saamme kärsiä ainakin yhtä paljon, miltei enemmänkin kuin ennen? Rintamalle meitä kyllä ajetaan teurastettaviksi kuin teuraskarjaa ainakin.
On tosi, että Kalske käsittelee lahtareita ja heidän omaisuuttaan aivan liian hellävaroen. Kyllä siinä on takana muutakin ei vain pelkkä inhimillisyys.
Kunhan Kalske ei vain olisi lahtarien kätyri!
Olimme mielettömiä ryhtyessämme lainkaan herroja vastaan tappelemaan.
Kyllä ne aina puolensa pitävät.
Ja pohjoisesta hyökkää parhaillaan monituhantinen lahtari- armeija etelää kohti meidän kimppuumme. Sitä kuuluu johtavan oikea kenraali ja saksalaiset upseerit.
Hukka meidät vielä perii!
KOHONEN kiivaasti.
Vaiti, ja heti paikalla! Osaston päällikkönä kiellän sanallakaan jatkamasta siihen suuntaan. Kalske muka lahtarien kätyri. Että te kehtaattekin! — Nälkää ei kenenkään punakaartiin kuuluvan ole tämän tilanteen aikana vielä tarvinnut kärsiä, joka niin sanoo, hän valehtelee. Ja vaatteita tullaan tarvitseville jakamaan aivan ensi tilassa. — Jos lahtariarmeija hyökkääkin pohjoisesta, niin entä sitten? Onhan meitä miehiä ja miehillä aseita, hyökätkäämme heitä vastaan.
Aarne Kalske ja Anna tulevat.
Rintamalta tuli tieto, että siellä tarvittaisiin lisää miehiä. Sinä, Sarkki, saat joukkoinesi mennä sinne. Tulen itsekin myöhemmällä ottamaan tarkempaa selvyyttä asemasta. — Lahtarit kuuluvat hyökkäävän siellä aivan vimmatusti. — Sinä, Kohonen, pidät huolta, että tehtaan ympäristölle asetetaan riittävästi vartiojoukkueita; varsinkin länsipuolinen metsän reuna on tarkoin ketjutettava ja varustettava riittävällä määrällä kuularuiskuja ja konekiväärejä, sillä siltä suunnalta on äkkiyllätyksen vaara uhkaavin. Jos pieninkin muutos tapahtuu asemassa, lähettäkää viipymättä tieto.
Kaikki toiset, paitsi Kalske ja Anna poistuvat. — Kalske istuu pää käsien varaan nojautuneena, synkän näköisenä ja mietteisiinsä vaipuneena. Aika ajoin kuuluu etäistä tykkien jyskettä.
ANNA pidätetyn hellästi
Sinä olet varmaankin hyvin väsynyt, ethän ole pariin vuorokauteen silmiäsi ummistanut. Heittäydy hetkeksi tuohon sohvalle lepäämään. Minä sillä aikaa kirjoitan puhtaaksi muutamia pöytäkirjoja. Jos jotakin erikoista sattuu, herätän sinut heti.
AARNE KALSKE puolittain nukuksissa.
Todellakin…niinä olen tavattoman väsynyt…
Oikaisee sohvalle ja vaipuu heti sikeään uneen.
ANNA kirjoittaa hetken. Sitten laskee hän kynän kädestään ja hiipii hyväilevin liikkein Kalskeen luo. — Kuiskaten.
Ah, kuinka hän on uupuneen näköinen! Mutta eihän se ole ihmekään. Vuorokaudet umpeensa valvonut ja aina ollut kuumeisessa toiminnassa, Heikompi mies olisi jo paljon vähemmästäkin sortunut. — Kuinka mielelläni…oi, niin mielelläni, keventäisin hänen työtaakkaansa ja huoliansa, jos se vain minulle olisi mahdollista!
Äänettömyys. Äkkiä hypähtää Kalske nopeasti ylös.
AARNE KALSKE sekavin, tajuttomin ilmein.
Mikä…mikä on hätänä?… Mitä on tapahtunut?
ANNA säikähtyneenä.
Ei mitään…mikä sinulle nyt tuli…? Mitä sinä noin säikähdit?
AARNE KALSKE katsoo pitkään ja edelleen sekavin ilmein Annaa. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuvat ja ilme selvenee. — Riemullisesti.
Ah…siinähän sinä olet, Anna!
ANNA kummastuneena.
Mitä tarkoitat…? Missä minun sitten pitäisi olla?
AARNE KALSKE yrittäen hymyillä.
Näin ilkeätä unta tuossa äsken…Kävelimme äkkijyrkän ja hyvin syvän kuilun reunalla…me molemmat…sinä ja minä. Yht'äkkiä sinä horjahdit ja putosit syvyyteen… Minä yritin käydä sinuun kiinni ja temmata takaisin, mutta silloin putosin itsekin…Se kuilu oli huimaavan syvä ja musta kuin hauta…kuin suuri, pohjaton hauta… Sitten minä heräsin. — Minulla on vieläkin omituisen ahdistava ja ilkeä tunne, aivankuin todella olisi tapahtunut jokin onnettomuus.
ANNA johon Kalskeen kertoma uni on tehnyt painostavan vaikutuksen, yrittää sitä kuitenkin salata. — Teeskennellyn huolettomasti ja iloisesti.
Miksi sellaisen annat mieltäsi painostaa? Untahan se vain oli.
AARNE KALSKE hajamielisesti
Olet oikeassa…untahan se vain oli…
Äänettömyys. Kalske istuu syviin mietteisiin, vaipuneena ja synkkien aavistuksien vallassa. — Ikäänkuin havahtuen.
— Anna, oletko ajatellut, mikä on tämän loppu?
Minkä?
Tämän meidän yrityksemme. Jos työväki voittaa, saavuttaako se silloin täydellisen vapauden? Vapautuuko se näin yhdellä iskulla vuosisataisista orjankahleistaan; katoaako sen otsalta se orjan merkki, joka siihen on lukemattomien sukupolvien aikana syöpynyt.
En tiedä…
Eikö meidän ihmisten, jokaisen työväenluokan yksilön, tarvitsisi myöskin muuttua…syntyä ikäänkuin uudestaan, tulla paremmaksi, täydellisemmäksi, ennenkuin todellinen vapaus ja onni voidaan saavuttaa?
Kyllä minunkin mielestäni.
Ja entä, jos ei yrityksemme onnistuisikaan — mitä sitten? Kuinka käy silloin työväenluokan ja sen aatteen, jonka puolesta olemme taistelleet?
ANNA tuskallisesti.
Sellainen mahdollisuus olisi kauhea…
Mutta sekin mahdollisuus on olemassa. Vieläpä se on todennäköinenkin.
Mitenkä…Todennäköinen…?
Omat joukkommekin…nekin antavat aihetta sellaiseen otaksumaan.
ANNA hämmästyneenä.
Omat joukkomme…?
Edesvastuuttomia ja hillittömiä aineksia, vieläpä täydellisiä roistojakin on päässyt paljon tunkeutumaan joukkoihimme. Ne eivät välitä hituistakaan aatteesta, yksityinen etu ja hillitön mellastelu on niillä ainoina tarkoitusperinä.
Sellaiset olisi heti erotettava.
Se on nyt jo myöhäistä. Ne olisi pitänyt erottaa heti alussa. —
Äänettömyys.
— Niin, en tiedä…mutta ainakin minä, yksilönä, kuljen tässä kohti turmiotani…minä tiedän sen…minulla on vaisto, joka sanoo sen. Mutta sittenkään en voi jäädä syrjään ja on se muuten jo myöhäistäkin. Olen polttanut kaikki sillat takanani. Minun täytyy kulkea tämä tie päähän asti oli kohtaloni millainen tahansa.
ANNA tuskallisesti, epätoivoisesti.
Et saa puhua noin…Sinun synkkämielisyyteen taipuva luonteesi saa sinut näkemään olosuhteet synkemmässä valossa kuin mitä ne todella ovat. —
Äänettömyys. — Kalske vaipuu jälleen synkkiin mietteisiin. Sitten nostaa hän katseensa ja molempien katseet yhtyvät.
AARNE KALSKE hypähtää äkillisellä liikkeellä ylös tarttuen kiihkeästi, miltei rajusti, Annan ranteeseen.
Anna…koskisiko sinuun yhtään, jos minulle sattuisi jokin onnettomuus?
ANNA hiljaisesti, loistavin silmin.
Tietysti minuun koskisi…Kuinka saatat sellaista kysyäkään? —
Puristautuu yht'äkkiä koko ruumiillaan Kalsketta vasten. —
Intohimoisesti, tulisesti.
— Koskisiko…Jumalani! kuinka väritön ja laimea sana tuo koskisi…Se ei sano mitään…ei yhtään mitään! Käsitätköhän sinä osapuilleenkaan millaista voipi olla naisen rakkaus…? Ymmärtäneeköhän sitä täydellisesti yksikään mies…En luule…Koskisiko…Minä kuolisin sinun puolestasi! Niin juuri…Minä kuolisin sinun puolestasi! —
Pitkä äänettömyys. — Puhelin soi.
AARNE KALSKE rientää puhelimeen.
Esikunnan kansliassa!… Halloo!… mitä sanotte?… Suuri joukko haavoittuneita…Onko heitä paljonkin?… Räjähtävät kuulat…Kyllä koetamme…— Soittaa kiinni. — Annalle.
— Punaisen ristin sairaalaan on äskettäin tuotu suuri joukko haavottuneita rintamalta. Räjähtävät kuulat ovat repineet monet heistä aivan hirvittävästi…Nyt ne kysyvät, jos täältä voitaisiin lähettää joku auttamaan sitomisessa.
Hyvä jumala, kuinka kauheata! — Onko heitä paljonkin?
Kuuluu olevan ainakin kymmenen tai kaksitoista. — He eivät olleet vielä kaikki saapuneet.
Menen heti, vaikka olenkin tottumaton, niin jossain määrin kuitenkin voin olla apuna. — Pukee kiireesti päällystakin yllensä, — Mennessään viittaa jäähyväisiksi Kalskeelle ja poistuu kiireesti.
AARNE KALSKE menee ovelle ja katsoo Annan jälkeen. Sitten palaa hän verkalleen ja miettivänä takaisin, istuutuu pöydän ääreen nojaten päätänsä käsiinsä. Hetken kuluttua ponnahtaa ylös.
Ei, ei tämä kelpaa! Nyt ei ole aika vaipua lemmenhaaveiluihin. —
Kuuntelee.
— On kuin tykkien jyske kaupungin suunnalla olisi jälleen kiihtynyt.
Tilanne näyttää kärjistyvän nopeammin kuin luulinkaan. —
Alkaa kiireesti hankkiutua lähtemään. — Kolkutusta ovella.
Sisään!
Elsie tulee tiheä harso kasvoilla.
AARNE KALSKE katsoo tutkivasti Elsietä, heti häntä tuntematta, —
Hämmästyneenä.
Ah, neiti Ståhle…
Kumartaa kohteliaasti, hieno ivan vivahdus äänessä ja käytöksessä.
— Millä voin teitä palvella? — Istukkahan, jos suvaitsette.
ELSIE tuskallisena ja hämmentyneenä, mutta arvokkaasti ja jonkunlaista ylemmyyttä tavoitellen.
Ah, pyydän…jättäkää tuo, puhukaamme asiallisesti.
Aivan mielelläni. Tehkää hyvin, esittäkää asianne.
ELSIE kokien tukehuttaa nyyhkytystään.
Mitä te olette tehnyt isälleni?
AARNE KALSKE hämmästyneenä.
Isällenne? Mitä tarkoitatte? Selittäkäähän tarkemmin!
En ole nähnyt isää sen jälkeen kuin hän muutamien muiden herrojen kera tuli tänne konttoriin, ja kohta sen jälkeen tulivat tänne punaiset ja ottivat tämän haltuunsa.
Ahaa…nyt ymmärrän. Isänne on todennäköisesti lähtenyt vähän ennen meidän tänne tuloamme pakenemaan. Hän ei ollut jäällä kun tulimme tänne. — Nuo toiset herrat kyllä olivat.
Missä ovat nyt nuo toiset herrat?
Lähetin heidät vartioston saattamana koteihinsa. He eivät saa toistaiseksi poistua asunnoistaan. — Annoin sellaisen määräyksen.
ELSIE katkerasti.
Mihin te oikeastaan pyritte tällä kaikella? Onko teillä mitään päämäärää, vai onko tarkoituksenne saada aikaan vain kauhua, sekasortoa ja hävitystä?
Jotta te ymmärtäisitte nykyisien tapahtumien luonteen, niiden alkutekijät ja puhkeamisen syyt, olisi teidän oltava monista, teille tuntemattomista seikoista selvillä, ja niiden ylimalkaiseenkaan selostamiseen ei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta.
Olette oikeassa, minä en tunne niitä seikkoja, mutta eräästä seikasta olen selvillä. — Alentaen ääntänsä.
— Kuulkaahan! Teidän yrityksenne tulee epäonnistumaan. Te ette tiedä…mutta voin vakuuttaa, että se tulee epäonnistumaan.
AARNE KALSKE huolettomasti.
Tällä kerralla se ehkä epäonnistuu, mutta kyllä se vielä tulee onnistumaankin.
Miksi siis uhraatte itsenne yrityksen vuoksi, jonka epäonnistumisesta olette itsekin selvillä? Luopukaa siitä! Antakaa kaiken jäädä tähän ja pelastakaa itsenne!
AARNE KALSKE terävästi.
Mitä tarkoitatte, neiti? En ymmärrä teitä.
ELSIE kiihkeästi.
Paetkaa, ennenkuin se on myöhäistä! Kohta olette valkoisten piirittäminä ja kuu he saavat teidät käsiinsä, olette hukassa. —
Kuiskaten.
— Minä auttaisin teitä pakenemaan.
AARNE KALSKE terävästi.
Minkätähden? Olenhan niinä, samalla kuin olen koko sen luokan vihollinen, johon te kuulutte, myöskin teidän vihollisenne.
ELSIE taistellen itsensä kanssa; epätoivoisesti', intohimoisen kiihkeästi.
Voi, hyvä jumala! ettekö te käsitä…ymmärrä…? Aina siitä asti kuin näin teidät viime syksynä tässä samassa huoneessa ja kuulin teidän puhuvan; ja siitä asti kuin te seisoitte täällä isäni edessä ja teidät eroitettiin tehtaasta…Aina siitä ajasta asti olen rakastanut teitä…rakastanut teitä…
Kalske ponnahtaa rajulla liikkeellä ylös, mutta hillitsee itsensä ja palaa jälleen istumaan.
ELSIE tarttuen intohimoisesti Kalskeeseen.
Kuulkaahan! Paetkaa…tai paetkaamme yhdessä…Minä kyllä tiedän keinon kuinka pääsemme pakenemaan…Sitten menemme jonnekin…jossa kukaan ei tunne teitä, eikä tiedä mitään entisyydestänne eikä nykyisyydestänne… Ja kenties voisin isäni ja muiden vaikutusvaltaisten sukulaisteni avulla hankkia teille armahduksenkin, jos kääntyisitte pois nykyisestä elämästänne ja jättäisitte koko entisyyden taaksenne. Te voisitte saada edullisen paikan isäni luona, jos niin tekisitte. — Kohtalonne, jos joudutte valkoisten käsiin, on kauhea. Teillä ei silloin ole mitään armoa odotettavissa eikä mitään pelastumisen mahdollisuutta. Minäkään en enää silloin voisi teitä pelastaa. Nyt sen vielä voisin tehdä. Olen monet kerrat kuullut heidän vannovan kaikkien punasten ja varsinkin johtajien kuolemantuomion…
AARNE KALSKE on kuin lumottuna kuunnellut Elsien intohimoista puhetta; hämmentyneenä.
Te siis voisitte minut vielä pelastaa?
Voisin.
AARNE KALSKE ikäänkuin itsekseen.
Paeta…Jättää kaikki. Unohtaa kaikki…pettää asia, jonka edestä olemme taistelleet, jonka edestä tuhannet jo ovat henkensä uhranneet ja vertansa vuodattaneet…pettää toverit ja liittyä heidän sortajiinsa…Ei, ei! Se olisi teko niin musta, niin katala, että sitä ei voisi sovittaa millään…ei millään…
Ajatelkaahan! Te olette vielä nuori…elämä loppumattomme mahdollisuuksineen on edessänne…Valinnan ei pitäisi olla vaikeata. Toisella puolen kuolema, varmana, väistämättömänä…toisella puolen elämä, taistelijan, mutta myöskin voittajan ihana, rikas elämä — ja minun rakkauteni.
AARNE KALSKE kuin huumeessa.
Teidän rakkautenne — — —
Niin, minun rakkauteni…tai ei, ei yksin minun, vaan meidän molempien…sinun ja minun rakkaus.
AARNE KALSKE aikoo sulkea Elsien hurjasti syliinsä.
— Elsie…
Ponnahtaa rajusti erilleen pyyhkien kuumeesta polttavaa otsaansa.
— Minua kurjaa… mitä minä teen…mitä minä teen?
Yrittäen äärettömällä voimanponnistuksella irtautua lumouksesta. — Kuin itsekseen.
— Minä kuolisin sinun puolestasi…niin juuri Minä kuolisin sinun puolestasi!
Noudattakaa pyyntöäni ja ajatelkaa millaisiin uhrauksiin olisin valmis teidän tähtenne alistumaan.
AARNE KALSKE lyöden nyrkillä otsaansa äkillisen mielijohteen valtaamana. Itsekseen.
Minä houkka…
Elsielle.
— Haa, te kaunis sireeni…Teidän ihanat lumolaulunne… Kuka takaa, että ne ovat vilpittömiä?
Ah…Te epäilette minua…
Kenties te vain näyttelette…Olette ehkä valkoisten kätyri…heidän lähettämänsä…
Ei, ei…kuinka te voitte…? Minähän rakastan teitä… Oh, hyvä jumala, kuinka saisin teidät vakuutetuksi… uskomaan…
AARNE KALSKE katsoen Elsietä hyvin läheltä ja kiinteästi silmiin.
Kaunis te olette, neiti Ståhle, ihana kuin itse valkeuden enkeli. Ja nyt kun katson teidän silmiinne, en epäile vilpittömyyttänne. Mutta sittenkään…sittenkään en voi suostua ehdotukseenne. Minä en petä tovereitani enkä yhteistä asiaamme edes siitäkään hinnasta, niin häikäiseviä tulevaisuuden kuvia kuin ehdotukseenne suostuminen minulle tarjoaisikin.
ELSIE väsyneesti.
Te siis hylkäätte…tarjoukseni?
Niin teen. Teidän maailmanne olisi minulle niin outo… vieras…Minä en sovi siihen maailmaan.
Mutta, hyvä jumala, ettekö sitte pidä henkeänne missään arvossa?
Hyljätessänne tarjoukseni tuomitsette itsenne varmaan kuolemaan.
Parempi kuolema kuin häpeällinen elämä.
ELSIE nousee äkillisellä liikkeellä.
Jääkää hyvästi!… Minä menen nyt. Minä kuvittelin tänne tullessani…mutta ei siinä ollutkaan mitään…ei mitään…Se oli vain harhakuva, jolla ei ollut mitään vastinetta todellisuudessa. Ah, jumalani! jos te tietäisitte…ymmärtäisitte…mutta ei, sittenkään ei se hyödyttäisi mitään…Hyvästi!
Poistuu kiireesti.
Kalske istuu pitkän ajan liikkumatonna ja tuijottaen ikäänkuin lumottuna jonnekin kaukaiseen etäisyyteen, jossa hänen silmiensä eleen näyttää avautuvan aivankuin toisia maailmoja, outoja, ennen tuntemattomia, loistavine ja häikäisevinä näköaloilleen.
Sitten ponnistautuu hän nähtävällä tahdon ponnistuksella todellisuuteen, ponnahtaa äkillisellä liikkeellä ylös ja ovesta ulos. — Näyttämö hetken tyhjänä. — Tykkien jyske on kiihtynyt kuuluen nyt varsin selvänä ja voimakkaana, mutta verraten etäältä.
Sarkki, Kohonen ja Pohja tulevat. Elsie on heidän keskellään.
SARKKI kiihoittuneena.
Hän on lahtarien vakooja, sanon minä! Vieköhön minut piru, ellei asia ole niinkuin sanon.
Sinun mielentilasi on äärimmilleen kiihoittunut. Se saa sinut näkemään lahtarien vakoojia ja kätyreitä joka paikassa.
Säilytähän kylmä verisyytesi, poika. Nyt sitä tarvitaan,
Menkää hiiden kuiluun kylmäverisyyksinenne ja mielentiloinenne! En minä aavehia näe. Lahtarien vakoojia on nyt melkein joka paikassa. — Elsielle. — Miksi hiiviskelitte täällä näin myöhällä?
Kävin täällä Kalskeen luona. — Tahdoin saada jotakin tietoa…isäni kohtalosta.
Hänen kohtalostaan emme tiedä mitään.
Tietysti isänne on tuolla… lahtarien rintamalla…tai rintaman takana, luonnollisesti. — Oliko Kalske täällä?
Oli.
Missä hän on nyt?
Hän jäi tänne minun täältä lähdettyäni. Enempää en tiedä.
Odotetaan kunnes Kalske tulee. Hän voi selittää tämän asian
AARNE KALSKE tulee, kiivaasti.
Mitä tämä merkitsee…?
Huomaa Elsie. — Hämmentyneenä, jota ei voi kokonaan peittää.
— Neiti Ståhle…Te täällä!
Tapasimme hänet hiiviskelemässä tässä ympäristöllä. On enemmän kuin luultavaa, että hän kuljeskelee lahtarien asioilla.
AARNE KALSKE tyynesti.
Erehdyt, Sarkki. Hän kävi minun luonani.
SARKKI ilkeästi.
Vai niin, vai sinun luonasi. Jopa alan ymmärtää. Herra päällikkö kuhertelee täällä vain lahtarinarttujen kanssa, sillä aikaa kuin jne toiset tappelemme henkemme edestä rintamalla lahtareita vastahan.
AARNE KALSKE tuskallisesti.
Vaikene…
Lopeta. Sarkki, tahi…
Te ette ole minun suuni tukkijoita. Minulla on oikeus…
Kalskeelle.
— Sinun lahtarien kanssa veljeilystäsi…
AARNE KALSKE astuu askeleen Särkkiä kohti vaarallinen väike silmissä. — Hillitysti, melkein kuiskaamalla, mutta hirvittävää uhkaa ja voimaa äänessä ja olemuksessa.
Hillitse aikoinaan kielesi, Sarkki!
Sarkki vaikenee. — Tuskallinen äänettömyys.
AARNE KALSKE tyynesti, luonnollisesti.
Päästäkää neiti Ståhle menemään. Minä vastaan hänestä. —
Elsielle.
— Pyydän, menkää suoraan kotiinne, välttyäksenne enemmiltä ikävyyksiltä.
ELSIE poistuu äänettömänä, luoden mennessään pikaisen ristiriitaisia tunteita kuvastavan katseen Kalskeeseen.
Selitähän, Sarkki, minkätähden olet poistunut rintamalta? Ja te toiset, miksi olette jättäneet vartiopaikkanne? Olette sen näköisiäkin kuin olisi kokonainen komppania lahtareita kintereillänne.
Ja niin, piru vie, onkin! Eikä vain yksi komppania, vaan kokonainen armeija; olemme kokonaan lahtarien piirittämiä. Mennessämme rintamalle, tuli vastallamme kaksi lähettiä, jotka ilmoittivat, että punaisten rintama on kokonaan murtunut. Menimme siitä huolimatta etehenkin, mutta pian kohtasimme pakenevat punaisten etujoukot, jotka sanoivat samaa, ja että lahtarit hyökkäävät solkenaan etehenpäin, punaisten peräytyessä täydessä epäjärjestyksessä heidän edellähän.
Myöskin kaupungissa kuuluu pohjoiset kaupunginosat olevan jo lahtarien hallussa.
Rintamamme murtunut! Näin äkkiä! Vielä äskettäinhän oli punaisilla erinomaisen hyvät asemat juuri tällä rintamalla. — Ei, se on mahdotonta!
Oli miten tahansa, mutta kyllä asia on niinkuin kerroin.
Lahtarit ovat sitäpaitsi saaneet aivan viime aikoina suuria apujoukkoja kaikille rintamille.
Joukko punaisia syöksyy sisälle. Jotkut näyttävät olevan peloissaan, mutta useimmat ovat levollisia ja päättävän näköisiä.
ÄÄNIÄ kiihoittuneita, uhkaavia.
— Meidät on petetty!
— Myyty lahtareille!
— Voi meitä!
— Mitä nyt teemme?
— Niin…mitä…mitä?
AARNE KALSKE levollisesti.
Mitäkö teemme…? Ryhdymme tietysti vihollista vastaanottamaan.
Emme halua mennä enää teurastettaviksi.
Palkkammekin on vielä saamatta.
Kurjat raukat!
Oletteko te miehiä?
— Hävetkää, hävetkää!
AARNE KALSKE astuu aivan miesten eleen luoden heihin läpitunkevan hallitsijaa ilmaisevan katseen. Lujasti ja päättävästi.
Pelkurit raukat jääkööt, muut seuratkoot mukana!
Lähtee päättävästi ja taakseen katsomatta. Kaikki toiset seuraavat epäröimättä, vain ensimäivenn ja toinen punainen epäröivät ja jäävät vihdoin jälelle. — Äänettömyys.
Minua onnetonta kun ollenkaan ryhdyin tällaiseen!
Hulluja olimme!
Mitä nyt teemme? Kuutithan, että lahtarit voivat olla täällä minä hetkenä hyvänsä.
Minä ainakin menen kotiini.
Myöskin minä.
Ja väkisin minä kaartiin otettiinkin.
Samoin minä.
— Lähtevät.
Tirehtööri Ståhlen palatsin pihamaa, joka on samalla konttorirakennuksen pihamaa. Osittain metsää, osittain puistoa; hiekoitettuja käytäviä risteilee siellä täällä. Etäämmällä näkyy sankka havumetsä ja sen takana järvi. Vasemmalla palatsin pääty, jossa on suuret kaksoisovet ja johon harmaat kiviportaat johtavat. Suurenpuoleinen veranta ympäröi rakennusta. Oven yläpuolella palaa sähkölamppu. Aika-ajoin kuuluu kiivasta kuularuiskuja kivääritulta ja silloin tällöin tykkien kumeita, juhlallisia jymäyksiä. Tulipalojen loimua ja kajastusta ympäristöllä. Iltayö. Vuodenaika: Varhaiskeväl.
Aarne Kalske ja Anna tulevat oikealta. Kalskeen käynti on ryhdikästä ja joustavaa kuten tavallisesti; kasvot ovat kalpeat ja synkät, multa kuvastaen samalla raudanlujaa päättäväisyyttä ja tarmoa.
AARNE KALSKE synkästi ja surullisesti.
Näinkö siis yrityksemme raukesi tälläkin kerralla… Rivimme ovat jo alkaneet horjua…kohta ne murtuvat kokonaan. Sen lisäksi on joukkojemme innostus alkanut laimentua ja se on pahin kaikista. — Vieläkään emme kyenneet murtamaan kahleitamme, entistä lujemmalle niitä vain kiristimme.
ANNA rohkaisevasti.
Voimme vielä voittaakin. Vaikka tämä paikkakunta menetettäisiinkin, niin onhan punaisilla vielä koko eteläinen osa maata.
Jos tämä paikkakunta ja läheinen kaupunki antautuvat, niin on punaisten ylivoima murtunut. Tämä seutu on punaisen Suomen lukko.
ANNA tuskallisesti.
Ah' hyvä jumala, kuinka hirveätä! — Ja kohtalomme… millainen se lienee heidän valloittaessaan tämän paikkakunnan?
AARNE KALSKE tyynesti.
Kohtalommeko…? Omasta kohtalostani kyllä olen selvillä. Voin vannoakin, että elämäni rata päättyy silloin kuin valkoiset saavat minut käsiinsä.
ANNA rajusti nyyhkien: epätoivoisesti ja intohimoisesti syleillen
Kalsketta.
Sinä et saa antautua heidän käsiinsä…et…et… Epäonnistukoon yrityksemme…tuhoutukoon kaikki muu… mutta sinä et saa joutua heidän käsiinsä!
Mutta Anna…
ANNA kuten edellä.
Ehkä olen mieletön…hupsu…mutta rakkauteni sinuun on tehnyt minut siksi. — Jumalani, kuinka onnellinen…niin äärettömän onnellinen olen ollut siitä asti kun sain varmuuden, että sinäkin rakastat minua. Tuo tietoisuus on tunkeutunut vereeni…koko elimistööni kuin huumaava, päihdyttävä viini…ja nyt…nyt… Vaipuu maahan polvilleen epätoivoisesti ja rajusti itkien.
AARNE KALSKE hyväillen hellästi Annan päätä ja hiuksia; hiljaa, vienosti.
Sinä rakas…rakas…rakas…
Sieppaa äkkiä Annan syliinsä syleillen ja suudellen häntä rajusti, intohimoisesti ja tulisesti, — Molemmat katsovat toisiaan kauan loistavin, säteilevin silmin. — Äänettömyys.
AARNE KALSKE innostuneesti, elämänhaluisesti ja kuohuvan ponnekkaasti.
Jos sittenkin vielä yrittäisimme, Anna!
Mitä yrittäisimme? Mitä tarkoitat?
Murtautua vihollisen rintaman läpi omien joukkojemme luo.
Minkä kautta sinne pääsisimme?
Tuon järven yli, jäätä myöten. He ovat tuolla järven toisella puolella, siis verrattain lähellä. Kuuluuhan niiden tykkien jyskekin tänne varsin selvästi. — Tule! Mennään! — Aikovat lähteä. — Sarkki ja Kohonen tulevat oikealta synkkinä, epätoivoisina ja masentuneina.
Itse pirukaan ei voi meitä enää pelastaa. Yli-inhimillisillä ponnistuksilla yritimme torjua vihollisen hyökkäyksen, mutta turhaan…Jokainen mies joukossamme taisteli kuin sankari ja mieshukka oli kumminkin puolin hirveä. Siitä huolimatta tunkeutuvat lahtarit yhä eteenpäin. Ennenkuin tunti on kulunut, ovat ne jo täällä.
Ah, jumalani, jumalani!
KOHONEN synkästi.
Kaupunkikin on jo lopullisesti antautunut.
Jo sekin…
On pian tehtävä jotakin, mutta mitä?
AARNE KALSKE päättävästi.
Me joko taistelemme viimeiseen mieheen tai yritämme paeta tästä rotan loukusta. — Tulkaa! Tai odottakaahan! Olisiko tuonne jäänyt vielä mitään…?
Sarkki ja Kohonen juoksevat konttorin rappuja ylös verannalle ja ovesta sisälle.
Annalle.
Kenties erehdyimme ryhtyessämme puolustamaan asiaamme aseilla — useat omastakin joukostamme niin väittävät — mutta työväenluokan yhteinen onni ja ne korkeat päämäärät, joihin sillä olemme pyrkineet, on lieventävä, ellei kokonaan poistava historian tuomion.
Aseihin tarttumisemmeko erehdys? — — Se olisi hirveätä!
Niin, en osaa sanoa…Itse sodankäynnissä olemme tosin tehneet paljon kohtalokkaita erehdyksiä: venäläiseen sotaväkeen turvautuminen oli yksi sellainen. Myöskin kurittomuus, joukkojen kehittymättömyys ja raakuus sekä kykenevien johtajien puute ovat olleet suurimpia syitä turmioomme. — Tekemiemme erehdyksien korjaaminen on kuitenkin myöhäistä. Nyt on kiinnitettävä kaikki huomio nykyiseen tilanteeseen.
Sarkki ja Kohonen tulevat konttorista.
Ei siellä enää ole mitään.
Kaikki tärkeimmät hävitimme. Sitäpaitsi…jos sytyttäisimme tuleen koko roskan.
Ei, ei…mitä se hyödyttäisi? — Tulkaa!
Menevät kiireesti oikealle. Näyttämö pitkähkön ajan tyhjänä. Lähimmässä ympäristössä vallitsee täydellinen hiljaisuus.
Sitten alkaa läheltä kuulua kiivasta melua ja huutoja sekä muutamia kiväärin laukauksia. Kohta sen jälkeen syöksyy 6 tai 8 punaista sotilasta näyttämölle, vasemmalta rakennuksen takaa. Heidän pukunsa ovat repeytyneet riekaleiksi, muutamat heistä ovat haavoittuneet ja kaikki hyvin nääntyneitä, Parilla kolmella on vielä kiväärit ja sotilasreput, toiset ovat heittäneet ne pois. Kaikilla punainen nauha lakissa. Heidän joukossaan on suutari Pohja. — Heti punaisten jälkeen hyökkää joukko valkoisia kaikki asestettuna ja sotilaspuvuissa, jokaisella valkea käsivarsiside ja kuusenhavu lakissa. — Heidän joukossaan ovat myöskin tirehtööri Ståhle, pastori Loimaranta, tilanomistaja Falck ja tehtaan insinööri.
Joukon etupäässä on muuan valkoisten päällikkö, jääkäriluutnantti Frey. Hän on käskevä, kopea, ylimielinen ja ylpeäryhtinen, maailmanmiehen huolettomuutta käytöksessä ja puheessa; pohjimmalta vilahtaa silloin tällöin vaikutuksille altis, tunneherkkä luonne esiin; nuorehko.
— Pysähtykää roistot!
— Heti paikalla pysähtykää!
Valkoisten saavutettua punaiset, syntyy lyhyt, mutta kiivas taistelu; pian ovat punaiset nääntyneinä, osittain haavoittuneina ja aseettomina pahoitetut antautumaan. Muutamat pahimmin haavoittuneet ovat lysähtäneet maahan miltei tajuttomina.
LUUTNANTTI FREY potkaisee erästä haavoittunutta.
Ylös, koirat, siitä!
Haavoittuneet yrittävät nousta, mutta vaipuvat hiljaa voihkaisten jälleen maahan.
Kuka on päällikkönne? — Ei vastausta.
Kuulilleko, koirat, missä on päällikkönne?
Emme tiedä. Jouduimme erilleen pääjoukosta, emmekä ole heitä sen jälkeen nähneet.
He valehtelevat, herra luutnantti. Pakoittakaa vain heidät tunnustamaan.
Jos ilmoitatte, missä piileksii päällikkönne…
Kalske, Aarne Kalske.
… päällikkönne Aarne Kalske esikuntineen, niin heti kun olemme saaneet heidät ilmoituksenne perusteella käsiimme, pääsette vapaiksi, muutoin teidät ammutaan.
Me emme tiedä…
Te tiedätte, mutta ette tahdo ilmoittaa. Te olette tämän paikkakunnan punaisia…minä kyllä tunnen…ja kuulutte Kalskeen joukkoihin.
Pohjalle.
Aa, nyt tunnenkin! Te itse olette yksi Kalskeen läheisimpiä apureita.
Meitä vangitsemassakin olitte.
LUUTNANTTI FREY punaisille.
Onko punaisilla vielä suuretkin joukot tässä ympäristöllä?
Kuinka me sen tietäisimme?
LUUTNANTTI FREY vetää esiin revolverinsa ja painaa sen suun Pohjan otsalle. — Uhkaavasti ja kiihtyvällä raivolla.
Tahdotko vastata kysymykseeni, sinä kirottu?
POHJA tyynesti, levollisesti.
Minä en tiedä…
LUUTNANTTI FREY laukaisee, ja hiljaa huokaisten vaipuu Pohja maahan.
Oh, te verikoirat…te…te… Purskahtaa äänekkääseen itkuun.
— Hän oli isäni, ainoa omaisistani, joka oli jäänyt eloon. Heittäytyy ruumiin viereen tuijottaen jäykkänä ja tajuttomana sen veren tahraamiin kasvoihin.
— veljeni kaatui rintamalla ja nyt sinäkin, isä… Puhkeaa ajottain hillittömiin nyyhkytyksiin.
LUUTNANTTI FREY hiukan hämmentyneenä, mutta kokien sitä salata. —
Valkoisille.
Viekää vangit pois…jonnekin sinne tehtaaseen. Ja osa teistä lähtee nyt heti etsimään lähimmässä ympäristössä piileviä punaisia. Jos saatte yhdenkin käsiinne, on teidän hänet heti tuotava tänne. — Oletteko ymmärtäneet?
VALKOISET sotilaallisesti tervehtien.
Kyllä, herra luutnantti!
Eteenpäin…Mars!
Osa sotilaista tarttuu vankeihin vieden heidät puolittain laahaamalla mukanaan. Toinen osa hajautuu ympäröivään metsään. Jälelle jäävät luutnantti Frey, tirehtööri Ståhle, pastori Loimaranta, tilanomistaja Falck, tehtaaninsinööri ja muutamia tehtaan herroja ja tilanomistajia.
Uppiniskaisia roistoja!
Oikeita piruja, mutta kyllä minä saan masentumaan. — Ottaa taskustaan pullon ja ryyppää siemauksen.
Tirehtööri Ståhlelle.
Koska me näin äkkiarvaamatta ja vielä poikkeuksellisissa oloissa olemme joutuneet vieraiksenne, niin mitään vierasvaraisuuden vaatimuksia emme ole oikeutetut tekemään, mutta jos Teille, hra tirehtööri, olisi sattunut jäämään jonnekin kätköpaikkaan pieni tilkkanen vähän jalompaa nestettä kuin tämä pahalle löyhkäävä paloviina, niin olisi ilomme täydellinen.
Odottakaa hetkinen! — Poistuu vasemmalle rakennuksen taitse.
Kun ajattelemme viimeaikaisia elämän kokemuksiamme, niin on meidän puhjettava kuningas Davidin tavoin lausumaan: »Kiitä sieluni Herraa ja kaikki mitä minussa on Hänen pyhää nimeänsä!» — sillä ihmeellisesti, todella ihmeellisesti on Hän johtanut meidän vaellustamme punaisen hirmuvallan kaikkien kauhujen keskeltä laillisen yhteiskuntajärjestyksen turvalliseen ja oikeutta rakastavaan helmaan.
Hm…hm…aivan oikein, aivan oikein. — Kun vain pian saataisiin punaisten lopullinenkin valta murrettua.
Ja maksaa heille ansaittu palkkansa.
PASTORI LOIMARANTA innostuen.
Aivan niin…maksaa ansaittu palkkansa…Veli sanoi hyvin sattuvasti. — Maksaa ansaittu palkkansa! — Jokainen on saapa ansionsa mukaan, sanoo raamattukin.
TIREHTÖÖRI STÅHLE tulee. Hänellä on muutamia etiketeillä varustettuja ja huolellisesti korkattuja pulloja mukanaan sekä muutamia laseja.
Onneksi eivät punaiset olleet löytäneet kätköpaikkaani, voimme siis nyt vähän kilistää Valkoisen Suomen menestykseksi. Vie pullot ja lasit verannalla olevalle pöydälle, viitaten kädenliikkeellä toisia seuraamaan mukana. Täyttää lasit.
LUUTNANTTI FREY maistaa lasistaan.
Kerrassaan mainiota! Hienointa ainetta mitä tuskin ikänäni olen maistanut. Ja se on paljon sanottu, se. — Vapaan valkoisen Suomen malja! — Eläköön valkoinen Suomi! Eläköön!
Eläköön!
Ja kuolema punaroistoille!
YHTEINEN HUUTO raivoisa, vertajanoava.
Kuolema, kuolema!
Ja maljat pohjaan! Ryyppää ja kaikki seuraavat hänen esimerkkiänsä.
Hyvät herrat! — Meidän on nyt tehtävä selvää kun on hyvä tilaisuus. Sosialismin haave on lopullisesti ja perinpohjin tässä maassa tukahutettava, jotta se ei enää myöhemmälläkään pääse versomaan ja mieliä myrkyttämään. — Suomeen on saatava luja ja järjestystä rakastava hallitus. — Suomelle on saatava kuningas…kuningas, hyvät herrat. — Eläköön Suomen kuningas! Eläköön!
Eläköön!
ELSIE tulee rakennuksen takaa.
LUUTNANTTI FREY astuu alas verannalta ja tervehtii Elsietä maailmanmiehen tavoin, sulavan hienosti ja kohteliaasti.
Ah, olenko joutunut lumotulle saarelle ja tuleeko kaunis Kirke muuttamaan minut noitasauvallaan röhkiväksi siaksi?
TIREHTÖÖRI STÅHLE kiirehtii esittelemään.
Tyttäreni. — Luutnantti Frey.
LUUTNANTTI FREY kumartaa syvään.
Nöyrin palvelijanne, neiti…
TIREHTÖÖRI STÅHLE Elsielle.
Miksi olet tullut tänne, lapseni, ja jättänyt turvapaikkasi?
Olin niin levoton ja kun kuulin täältä ääniä, en malttanut olla hiipimättä ottamaan selvää mitä täällä tapahtuu. — Huomaa maassa makaavan Pohjan verisen ruumiin ja pysähtyy kauhistuneena.
Jumalani, mitä tuo on…kuka hän on?
Älkää siitä' välittäkö, neiti. Se on vain muuan noita saastaisia punikkiroistoja, joka on saanut ansaitun palkkansa.
LUUTNANTTI FREY kumartaen kohteliaasti.
Sallittehan, neiti, että juomme valkoisen Suomen naisen maljan. —
Täyttää lasinsa ja toiset seuraavat hänen esimerkkiänsä.
— Eläköön valkoisen Suomen nainen!
Eläköön!
ELSIE kuiskaten.
Isä, onko punaisia tässä lähistöllä paljonkin kaatunut ja otettu vangeiksi?
Onhan niitä tietysti kaatunut ja myöskin vangittu. — Mutta miksi sellaista kysyt, tyttöseni?
Muuten vain tahdoin tietää…
Menehän nyt takaisin turvapaikkaasi ja nuku rauhallisesti. Nyt ei meitä enää uhkaa mikään vaarakaan. Olemme onnistuneet karkoittamaan kaikki punaiset koko tehtaan alueelta. — Menee verannalle.
PASTORI LOIMARANTA rientää alas, imelän hellästi.
Te olette tavattoman kalpea, neiti Elsie. Voitteko pahoin? — Osoittaa ruumiita.
— Tuollainen näky ei ole suinkaan miellyttävä teidän kaltaiselle hennolle olennolle. Enkelien silmät eivät voi katsoa maan alhaista saastaa ja likaa. — Saatan teidät pois täältä, jos suvaitsette. — Tarjoo käsivartensa.
ELSIE kylmän ylenkatseellisesti.
Oh, jättäkää minut rauhaan!
PASTORI LOIMARANTA koomillisuutta lähentelevällä hämmästyksellä.
Mutta, neiti Elsie, en ymmärrä…
LUUTNANTTI FREY kiiruhtaa esiin tarjoten sirolla liikkeellä käsivarttansa. — Vähän humalassa.
Pyydän…sallikaahan minun neiti…
ELSIE kylmästi.
Älkää vaivautuko, herra luutnantti. — Poistuu kiireesti. — Pastori
Loimaranta ja luutnantti Frey menevät jälleen verannalle.
Mennäänpä hetkiseksi tuonne sisälle levähtämään. Siellä voimme myöskin keskustella lähimmistä tehtävistämme. — Kylmäkin alkaa jo ahdistaa. — Menevät.
Näyttämö hetken tyhjänä. Tulipalojen loimu on himmennyt ja muutenkin vallitsee melkein täydellinen hiljaisuus lähimmässä ympäristössä. Etäämmällä, järven takaa, kuuluu kuitenkin yhtämittaista ja kiivasta tykkien jyskettä. — Metsästä oikealta alkaa kuulua ääniä, jotka yhä lähenevät. — Kuuluu huutoja:
— Nopeammin, astu nopeammin, vetelys!
Kohta sen jälkeen tulee näyttämölle äskettäin punaisia etsimään menneitä sotilaita. He tuovat keskellään Kohosta ja Annaa. Kohonen kävelee horjuen, nähtävästi haavoittuneena ja muutoinkin hyvin näännyksissä. Anna sitävastoin astuu kevyesti ja joustavasti; kasvot vain ovat tavallista kalpeammat ja silmissä omituinen hehku. Tarkemmin katsoen näkyy hänen kasvoillaan ja koko olemuksessa hillitty, muita ääretön tuska, epätoivo ja kurja viha.
— Seis!
— Tähän pysähdytään!
Luutnantti Frey, pastori Loimaranta, tirehtööri Ståhle y.m. tulevat konttorista ja pysähtyvät verannalle.
LUUTNANTTI FREY tulee ensimäisenä. Hän on paljain päin, polttelee sikaaria. — Puoliääneen, itsekseen.
Aa, taaskin nainen, ja kautta jumalan, täydellinen kaunotar…millainen vartalo…millaiset muodot…ja silmät sitten…Hän ei ole missään suhteessa äskeistä kehnompi. — Sotilaille.
— Tuokaa tyttö tänne, kuulustelemme häntä täällä sisällä…tuon äijänrahjuksen…hänet voitte pitemmittä mutkitta ampua…Viekää tuonne sivummalle…metsän reunaan.
ANNA tarttuen epätoivoisesti isäänsä.
Ei, ei…me emme eroa…
LUUTNANTTI FREY käskevästi, osoittaen ovea.
Viekää tyttö tuonne. — Kuulustelemme häntä sitten.
Ei, ei…en tahdo… Sotilaat vievät Annan väkivallalla sisälle.
LUUTNANTTI FREY astuu alas verannalla pysähtyen Kohosen eteen.
Hei, sinä koira, seiso suorana! Pää pystyyn ja rinta ulos…Jumal'auta, oletko sinäkin olevinasi kaartilainen!
TIREHTÖÖRI STÅHLE pirullisella ivalla.
Osat kai vaihtuivat, vai miten? Tällä hetkellä ei Kohosta taida lakkoon kiihoittaminenkaan haluttaa.
Missä ovat toiset pääkapinoitsijat…Kalske ja Sarkki? Kohonen ei vastaa.
Teidän on vastattava kun kysytään. — Missä ovat rikostoverinne Kalske ja Sarkki?
En tiedä…ehkä ovat päässeet yli järven…pakenemaan.
PASTORI LOIMARANTA raivosta tukahtuneella äänellä.
Pakenemaan!
Joutavaa puhetta tuo. Kukaan ei pääse sen renkaan sisäpuolelta, jonka valkoisten joukot ovat tämän paikan ympärille muodostaneet.
Tuon järven yli kenties…jäätä myöten…
LUUTNANTTI FREY osoittaen saaria.
Kaikki nuo saaret olemme miehittäneet ja varustaneet kuularuiskuilla ja kivääreillä. Sille, joka yrittää sitä tietä, on se viimeinen matka.
KOHONEN tekee tuskaa ja epätoivoa ilmaisevan liikkeen.
Kuulette nyt, että mitään pakenemisen mahdollisuuksia ei teillä eikä rikostovereillanne ole; on siis parasta, että ilmoitatte missä he piileksivät.
Älkäämme välittäkö hänen rikostovereistansa tällä hetkellä, ne kyllä saamme käsiimme ennemmin tai myöhemmin. Katsotaanhan nyt äijän omaa syntiluetteloa, millainen se on.
PASTORI LOIMARANTA innokkaasti.
Pääroistoa Kalsketta lukuunottamatta on hän pahimpia kiihoittajia koko tällä paikkakunnalla.
Se on totta! Tehtaan työläisten keskuudessa on hän lietsonut tyytymättömyyttä, yllyttänyt lakkoon ja itse aina ollut etunenässä rettelöimässä.
Paikkakunnan kapinallisille on hän myöskin hankkinut aseita ja ollut mukana ryöstöretkillä — päällikkönä. Minunkin luonani he kävivät.
LUUTNANTTI FREY pirullisesti.
Vai niin, vai olet sinä sitä lajia. Ulkomuotoosi ja ikääsi katsoen ei sitä oikein uskoisi. —
Joukkoonsa kääntyen.
— Siis selvä ilman muuta? — Vai kuinka?
— Niin, niin!
— Selvä on!
LUUTNANTTI FREY Kohoselle.
Riisu päällysvaatteesi!
KOHONEN tajuamatta, mitä on tekeillä, typertyneenä.
Mitävarten…riisua…minkätähden?
Tee niinkuin käsken…nopeasti!
TEHTAAN INSINÖÖRI vähän arasti.
Älkäämme olko tarpeettoman ankaria. Hän on haavoittunutkin ja hän ei suinkaan ollut pahimpia…ahkera ja säännöllinen työmieskin, vaikka sosialismin myrkky oli päässyt viimeaikoina häntäkin jonkunverran pilaamaan.
Luvallanne sanoen, herra insinööri, teidän Saalinne ei ole tässä tapauksessa lainkaan paikallaan; se on sivusuuntaista ja sellaisenaan turmiollista ja hyljättävää.
Muistattehan kai, kuinka säädyllisesti hän meitä kohteli ollessamme punaisten vankeina?
Hän on jokatapauksessa kapinoitsija, ja jos tahdomme puhdistaa tätä maata roistoista ja hylkiöistä, niin silloin on liiallinen hempeämielisyys paheksuttavaa, jopa rikollistakin. — Kohoselle.
— Riisuudu ja nopeasti!
KOHONEN alkaa koneellisesti riisuutua, mutisten puoliääneen.
Hyvästi, toverit…hyvästi! — Lujalla ja varmalla äänellä.
— Vaikka te rakentaisitte kokonaisia vuoria murhattujen ruumiista ja vuodattaisitte merellisen verta sen tien tukkeeksi, niin sittenkin se kulkee eteenpäin. Se on vastustamaton…voittamaton…ja vielä kerran se murskaa teidät, te kirotut…
LUUTNANTTI FREY vihan vimmassa iskee Kohosta nyrkillään.
Vaikene!… Eteenpäin…Mars!
Viittaa pari miestä mukaansa ja menevät vähän etäämmälle metsän reunaan. Siellä luutnantti Frey komentaa miehensä pysähtymään ja Kohosen jatkamaan jonkunverran matkaansa ja sitten hänetkin pysähtymään ja kääntymään rintama-asentoon. Hetken seisovat he näin ryhmitettynä, sitten järjestyvät sotilaat komennuksen mukaan ampuma-asentoon. — Seurannassa hetkessä he laukaisevat. — Hentona vaipuu Kohosen ruumis maahan, vavahdellen siinä hetken, mutta pian makaa hän jäykkänä ja liikkumattomana. — Luutnantti Frey palaa miehineen etualalle.
ELSIE JA ELLI tulevat.
ELSIE vähän hermostuneesti.
Kuulimme täältä aivan äskettäin kaksi laukausta…mitä ne merkitsevät?
Mitä täällä on tapahtunut?
LUUTNANTTI FREY tehden kunniaa
Ei mitään tärkeätä…Maksoimme vain eräälle kapinoitsijalle ansaitun palkkansa.
Mitä maksoitte…Mitä tarkoitatte?
ELLI huomaa ruumiit. Elsielle puolittain kuiskaten.
Katso, Elsie…ne ovat punaisia…niillä on punainen nauha lakissa.
Menee lähimmän ruumiin luo ja katsoo sitä uteliaana, mutta samalla kauhua ja inhoa ilmaisevin elein.
— Uh, kuinka se on raa'an ja julman näköinen!
ELSIE kiiruhtaa Kohosen ruumiin luo; itsekseen.
Jumalani, hänhän on Kohonen! — Palaa etualalle kalpeana ja kauhistuneena; osoittaen Kohosen ruumista.
— Ah, miksi hänet olette surmanneet? Hänhän oli rehellinen, kelpo työmies…vanhimpia työläisiä isäni tehtaassa. Olen tuntenut hänet siitä asti kuin muistan.
KAIKKI katsovat hämmästyneinä Elsietä.
TIREHTÖÖRI STÅHLE ankarasti.
Elsie, varoitan sinua…älä sekaannu näihin asioihin…Sinä et niitä ymmärrä!
Mutta ajattelehan, Elsie, millaisia roistoja punaiset olivat! He valelivat tässä ympäristölläkin rakennuksia paloöljyllä ja sytyttivät ne sitten palamaan. — Näin itse omin silmin.
Niin, ja monissa paikoin kuuluivat ne naulanneen kokonaisia perheitä ristille. — Luotettavat henkilöt ovat kertoneet.
Elintarpeita ne myöskin haaskasivat suunnattomat määrät. He rakensivat niistä, kokonaisia rovioita, valelivat ne paloöljyllä ja sytyttivät sitten palamaan.
— Ah, millaisia konnia!
— Kirotut roistot!
Ja nämä tällaiset kuuluvat nyt kun ovat joutuneet vangeiksi valittavan, että heitä muka kiusataan nälässä. Odottakoot vielä muutaman kuukauden, niin sitten ehkä tulevat tietämään, mitä on nälkä.
Heille olisi syötettävä polttamiensa elintarpeiden tuhka eikä mitään muuta.
Kuularuiskujen ja konekiväärien eteen ne pitäisi asettaa koko roska ja tehdä puhdasta jälkeä. He tahraavat ilmankin hengitykseltänsä.
Myöntänette siis, neiti Ståhle, että punaisten kaltaisille roistoille tuollainen kohtalo on täysin oikeudenmukainen. — Osoittaa ruumiita.
ELSIE osoittaen Kohosen ruumista.
Hän ei ollut roisto…
Mutta, Elsie, olihan hän myöskin kapinallinen ja vielä jonkinlaisena päällikkönäkin!
ELSIE Sittenkään hän ei ollut roisto. Minä tunsin hänet…
TIREHTÖÖRI STÅHLE kylmästi, masentavasti.
Elsie, sinun puheesi osoittaa hämmästyttävää lyhytnäköisyyttä ja arvostelukyvyttömyyttä. — Luulisi melkein jonkun heidän hengenheimolaisensa puhuvan, eikä suinkaan Erik Ståhlen tyttären. Minä varoitin sinua jo äsken, kerran ennemmin olen sinua jo varoittanut. Nyt varoitan sinua kolmannen kerran ja se on myöskin viimeinen varoitukseni. Kehoitan sinua välttämään neljättä varoitustani — — sen seuraukset saattavat olla sinulle itsellesi ikävämpiä kuin luuletkaan.
ELSIE Ellille.
Tule, Elli! Mennään! — Lähtee.
ELLI seuraa Elsielä, vaikka vastahakoisesti. — Äänettömyys.
AARNE KALSKE tulee metsästä oikealta parin sotilaan saattamana. Hän on kalpea, puku epäjärjestyksessä ja tukka liimautunut hikiselle otsalle. Väistymätön tahdonvoima ja päättäväisyys, tuska, viha ja epätoivo kuvastavat hänen kasvoillaan.
Tulin vapaaehtoisesti pelastaakseni morsiameni…Sotilaat tässä voivat sen todistaa…
Kuka te olette…? Mitä tarkoitatte?
PASTORI LOIMARANTA kuiskaten innokkaasti luutnantti Frey'lie.
Siinä hän nyt on…Kalske…punaisten päällikkö.. itse pääroisto.
LUUTNANTIT FREY tekee nopeasti ja salaa merkin sotilaille, jotka huomaamattomalla liikkeellä ympäröivät Kalskeen.
AARNE KALSKE joka ei kiinnitä huomiota sotilaiden liikkeeseen, melkein nöyrästi.
Missä hän on…se nuori tyttö, jonka vangitsitte isänsä keralla tuolla metsässä…?
Huomaa Kohosen ruumiin kauempana näyttämön taka-alalla, ja ponnahtaa nopealla hypyllä sotilaiden keskeltä ja juoksee ruumiin luo. — Tukahtuneesti, käheällä äänellä.
— Ah, jumalani…Kohonen…! Hyökkää rajusti etualalle silmissä pelottava hehku, suunniltaan tuskasta.
— Missä hän on…se nuori tyttö…Mitä olette tehneet hänelle?
ANNA joka on kuullut Kalskeen äänen, syöksähtää konttorin ovesta verannalle, ojentaen epätoivoisella, muita samalla riemullisella liikkeellä kätensä Kalsketta kohti.
AARNE KALSKE unohtaen kaiken muun, kuohuvalla riemulla.
Anna! —
Muutamalla askeleella juoksee hän ylös verannalle sulkien Annan rajusti syliinsä.
LUUTNANTTI FREY raivosta kuohuen sotilaille.
Te nahjukset, puuhevoset…Ottakaa kiinni hänet heti…ja tyttö viekää takaisin sisälle.
Miksi sellainen kiire, hyvä herra, Näettehän etten pääse pakenemaan, enkä sitä yritäkään. Minä tiedän, että elämäni viimeiset minuutit ovat kulumassa, elämäni tuulilasin hiekka on juossut loppuun…Mutta nyt ei ole siitä kysymys. En pelkää kuolemaa. Minä melkein toivon sitä nyt, sillä kuolema…se on unohdus…lepo…ikuinen rauha…Mutta tämä nuori tyttö…Säästäkää hän…Sitä vain teiltä pyydän…
Ei, ei, jos he eivät sinua säästä, en tahdo jäädä minäkään elämään. olkaamme sitten yhdessä!
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Viivyttelette? Ettekö kuulleet käskyäni? Sotilaat aikovat hyökätä.
Seis! Malttakaahan hetkinen! Minä yksin olen syyllinen. Antakaa tämän tytön mennä. Hän on vielä niin nuori…vasta elämän alussa…ja mitä hyötyä teille on hänen surmaamisestansa? Isänsä makaa tuolla ja vanha äitinsä, pieni sisarensa ja veljensä tarvitsevat hänen apuansa. Antakaa hänen mennä ja minulle saatte silloin tehdä mitä ikinä haluatte?
LUUTNANTTI FREY Kalskeelle.
Te tulkaa alas sieltä!
ANNA tarttuen rajun tuskan vallassa Kalskeeseen.
Ei…ei…Elä mene, en päästä sinua. Kuolkaamme yhdessä! — Ojentaen rukoilevasti käsiänsä: liikuttavasi! ja tullen alas verannalla.
Jos ette häntä säästä, surmatkaa silloin minutkin…surmatkaa minutkin…Ah, kuulkaa minua hyvät herrat, jos te olette ihmisiä ja jos rinnassanne on vielä jotakin inhimillistä tunnetta jäljellä! Sallikaa meidän elää, poistua täältä, ja me vannomme, ettemme ikinä tule vähimmälläkään tavalla teitä häiritsemään. Sillä katsokaahan, me rakastamme toisiamme, jos te tietäisitte kuinka me rakastamme…Emme ole tehneet mitään yksityisiä rikoksia, olemme vain puolustaneet ihmisoikeuksiamme. Rikollisella tavalla ehkä, mutta meidän asemassamme olisitte te tehneet aivan samoin, hyvät herrat! Isäni te ammuitte, eikö se jo riitä? Oi, olkaa inhimillisiä, ja sallikaa meidän mennä!
Ah, lopeta…Ei se hyödytä mitään. Ennemmin voisit saada nuo kivetkin heltymään.
LUUTNANTTI FREY puoliääneen.
Kautta jumalien, eipä paljoa puutu, etten toivo tällä hetkellä olevani tuon punaroiston tilalla, niin järjetön kuin sellainen toivomus itse asiassa onkin. — Annalle, osoittaen Kalsketta.
— Häneen nähden on pyyntönne aivan mahdoton, meillä on ankarat ohjeet siinä suhteessa…mutta mitä Teihin itseenne tulee…niin siitä voimme puhua myöhemmin…riippuu kokonaan Teistä itsestänne —
AARNE KALSKE kiihtyvällä raivolla.
Vaiti, roisto…!
LUUTNANTTI FREY kiinnittämättä huomiota Kalskeen huudahdukseen, edelleen Annalle… toivoakseni sovimme ehdoista…ne eivät ole lainkaan ankarat…Nuoruudelle ja kauneudelle annetaan paljon anteeksi. — Kalskeelle leikillisien ivallisesti.
— Älkää siis murehtiko! Tyttönne jää hyviin käsiin.
AARNE KALSKE suunniltaan raivosta.
Ah…katala…— Hypähtää notkealla hypyllä alas verannalta katse tähdättynä luutnantti Frey’hin uhkaavana ja läpitunkevan terävänä.
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Ottakaa kiinni hänet!
AARNE KALSKE vetää taskustaan revolverin, jonka lipasimen hän vetää vireeseen.
LUUTNANTTI FREY vetää myöskin revolverinsa, mutta ei rohkene käydä avoimeen taisteluun, vaan yrittää pysyä sotilaiden takana. Sotilaille.
Ampukaa hänet…nopeasti…
AARNE KALSKE asettuu suojelevaan puolustusasentoon Annan rinnalle, revolveri toisessa kädessä ja toisella tukien Annaa, joka tuskasta miltei tajuttomana nojaa Kalskeeseen. — Sotilaat kohottavat vastahakoisesti kivääreittänsä.
Tuollainen se ois oikea suomalainen, olipa hän sitten punainen tai valkoinen!
TIREHTÖÖRI STÅHLE Kalskeelle.
Vaikkakin kunnioitamme teidän pelottomuuttanne, niin kohtaloanne se ei millään tavoin tule muuttamaan. — Sotilaille. — Täyttäkää tehtävänne!
AARNE KALSKE omituisesti naurahtaen.
Ei tietystikään, sellainen ajatuskin olisi jo mahdoton
LUUTNANTTI FREY jälleen tointuneena Kalskeelle.
Päästäkää tyttö irti ja lukekaa viimeinen rukouksenne! —
AARNE KALSKE levollisesti.
Olen valmis ilman mitään viimeisiä rukouksia. Kuulkaa kuitenkin viimeiset sanani. Minä näen uuden ajan kultaisen salon kaukaisen kajastuksen. Ja se aika tulee pyyhkäisemään pois kaiken sen, mihin te, hyvät herrat, nyt vääjäämättömästi uskotte. — Pysäyttäkää sen tulo, jos voitte!
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Ampuma-asento!
Täyttäkää siis lahtarivelvollisuutenne! — Annalle.
— Hyvästi, Anna, Hyvästi! —
Tirehtööri Ståhlen, Loimarannan ja muutamien muiden revolverin kuulien lävistämänä vaipuu Kalske kuolettavasti haavoittuneena maahan. — Pitkä äänettömyys.
TEHTAAN INSINÖÖRI kunnioittavasti osoittaen Kalskeen ruumista.
Hän tuossa oli tosin kapinallinen ja lailliselle yhteiskuntajärjestykselle vaarallinen henkilö, mutta sittenkin surettaa minua hänen kohtalonsa, sillä hänen kaltaisissaan kadottaa koko kansa parhainta ja jalointa omasta itsestään… ikäänkuin pisaran sydän vertansa…
Sanottupa mitä tahansa, herra insinööri, niin sitä ette voine kuitenkaan kieltää, että hän, jos kukaan, oli ansainnut palkkansa.
ANNA joka edellisen repliikin aikana on seisonut ikäänkuin kivettyneenä, mielipuolinen ilme kasvoilla, puristaa hirvittävän tuskan ja kauhun vallassa ohimoitansa. Näin seisoo hän hetken, sitten heittäytyy hän Kalskeen ruumiin viereen ja alkaa silitellä sen kasvoja, kuiskien vienolla hellällä äänellä.
Herää rakas…herää…herää…Sinunhan tulee kylmäkin siinä, kätesikin ovat aivan jääkylmät…Kääntyen poispäin ruumiista: vaikeroivasti.
— Ah, hyvä jumala, hän ei kuule minua…ei kuule minua…
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Viekää tyttö pois! — Sotilaat yrittävät temmata Annan erilleen Ruumiista, mutta hän on tarttunut lujalla, suonenvedontapaisella otteella ruumiin vaatteisiin.
ANNA yhä ruumiille.
Etkö sinä tunne minua? Minähän se olen, sinun oma tyttösi, joka huudan sinua…Herää jo, ja lähdetään pois tästä kamalasta paikasta…Oh, kuinka sinä olet veressä…Maltahan, minä pesen veren pois kasvoistasi. Sitten lähdemme! Tai minäkin jään tähän…tähän vierellesi…Sotilaat yrittävät temmata Annan pois. — Katsos noita kauheita verikätisiä miehiä, jotka yrittävät eroittaa meidät, mutta ethän sinä luovuta minua niille, ethän…Pidä lujasti kiinni, etteivät ne saa minua. Minä en tahdo mennä heidän mukanaan, en…en…tahdon jäädä tähän…sinun vierellesi.
LUUTNANTTI FREY sytyttäen hermostuneesti sikaarin.
Viekää hän nyt jo vihdoinkin!
ANNA syöksähtää nopeasti luutnantti Freyn luo ja tarttuu häneen lujalla, kiinteällä otteella. Hartaasti ja liikuttavasti.
Hyvä herra, ampukaa minutkin! Olkaa armollinen ja ampukaa minutkin! Me menemme yhdessä…hän ja minä…Jos ette minua pian ammu, jättää hän minut. — Ponnahtaa yhtäkkiä erilleen luutnantti Freystä kuin teräspontimen viskaamana, — Ah, katsokaahan käsiäni! Kuinka ne ovat veriset…ne ovat aivan punaiset verestä…Sitä valuu maahan asti…Nyt siitä on muodostunut kokonainen virta, ja itse te olette ylt'yleensä veren tahraama!
LUUTNANTTI FREY vie tahdottomalla hermostuneella liikkeellä kätensä takin taskuihin.
ANNA kääntyen ympärillä oleviin.
Teidänkin kätenne ovat veressä, toisten enemmän, toisten vähemmän; mutta kaikki te olette veren tahraamia! — Osoittaa luutnantti Freytä, pastori Loimarantaa, tilanomistaja Falck'ia ja tirehtööri Ståhlea. — He ovat kuitenkin verisimmät teistä kaikista. He aivan kahlaavat lämpimässä veressä…pian he uppoavat siihen. — Kaikki katsovat Annaa kalpeina ja kauhistuneina.
LUUTNANTTI FREY yrittää saada äänensä varmaksi ja käskeväksi, vaikka siinä värähteleekin vastustamaton kauhu; sotilaille.
Korjatkaa tyttö pois joko elävänä tai kuolleena! Meillä on muutakin työtä kuin katsella hullun naisen esittämää komediaa.
ANNA on jälleen mennyt Kalskeen ruumiin luo. Hän hyväilee ja silittelee sen kasvoja, kuiskien hellästi ja hiljaisella äänellä sen korvaan katkonaisia lauseita. — Sotilaiden tarttuessa häneen seuraa hän vastustelematta ikäänkuin unessa. Sotilaat vievät hänet pois tehtaalle päin. — Pitkä painostava äänettömyys.
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Kahden tunnin kuluttua jatkamme jälleen matkaamme, saatte siksi aikaa mennä lepäämään. — Meille tulee vielä kuumat paikat tänä päivänä tuolla järven takana. —
Sotilaat menevät tehtaalle päin. — Äänettömyys.
LUUTNANTTI FREY tarkastelee omituisen hermostuneesti ja alinomaa käsiään.
Kirotun ilkeän tunnelman nuo punikkiroistot saivatkin syntymään, — Mutta mitäpä tuosta! Meidän oli meneteltävä niinkuin menettelimme. Ja ellemme olisi onnistuneet pääsemään voittajiksi, niin makaisimme nyt tuossa heidän tilallansa.
Kiittäkäämme taivaallista isäämme, joka on johtanut tämänkin asian onnelliseen päätökseen.
Hankkiutuvat lähtemään vasemmalle rakennuksen taitse. — Menevät.
LUUTNANTTI FREY joka menee viimeisenä, tarkastelee yhä käsiään. Hän pysähtyy ja ottaa taskustaan nenäliinan alkaen sillä hangata käsiään; puoliääneen.
Tuossakin on sitä…ja tuossa…ja tuossa…Mitä ihmettä, koko kädethän ovat aivan veriset…— Hankaa rajusti nenäliinalla käsiään. — Pistää nenäliinan taskuunsa avuttomasti ja epätoivoisesti huokaisten. — Turhaa vaivaa! Eivät ne lähde! Tuon järven kaikki vesi ei voisi niitä puhtaaksi pestä…— Äkkiä ilostuen. — A-haa, jopa tiedän…minä koetan uudella ranskalaisella saippuallani, jota saksalaiset upseerit minulle antoivat. Se varmaankin auttaa. — Äkkiä pysähtyen alkaa tuijottaa kalpeana ja liikkumattomana ruumiisiin. — I-Iaa! Näenkö oikein…? Tuo liikahti…ja myöskin tuo…nyt ne katsovat minua elottomilla lasittuneilla silmillään…Mitä tämä on…Olenko menettänyt järkeni…onko itse helvetti lähettänyt joukkonsa minua vastaan…? — Naurahtaa äkkiä vapautuneesti. — Joutavia! Kuolleet eivät liiku. Ja jos ne katsovatkin, eivät ne kuitenkaan näe mitään…— Alkaa jälleen tarkastella käsiään. — Nuo pilkut…ne eivät vain lähde. — Ottaa, taskustaan nenäliinan alkaen hangata käsiään. — Ne yhä suurenevat…suurenevat…vettä…pitäisi olla vettä…tuokaa vettä…— Melkein kirkuen. — Tuokaa vettä…vettä…että saan nuo kirotut tahrat lähtemään…
TIREHTÖÖRI STÅHLE JA PASTORI LOIMARANTA tulevat juosten näyttämölle. —
Yhtaikaa.
Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut, herra luutnantti?
LUUTNANTTI FREY hankaa yhä käsiään.
Nuo kirotut tahrat…ne eivät lähde…Ne yhä suurenevat…— Näyttää käsiään. — Katsokaahan!
Mutta, herra luutnantti, kätennehän ovat aivan puhtaat.
Eihän niissä ole mitään tahroja.
Te vain sanotte niin, mutta näenhän minä itse…ovathan käteni kokonaan veritahrojen täyttämät.
TIREHTÖÖRI STÅHLE JA PASTORI LOIMARANTA katsovat arasti luutnantti
Freytä.
Me vakuutamme, herra luutnantti…käsissänne ei ole pienintäkään tahraa, vielä vähemmän verta.
Teidän hermonne ovat ylenmäärin kiihoittuneet liiallisesta ponnistelusta ja valvomisesta. Teidän pitää saada lepoa. Tulkaa, herra luutnantti.
LUUTNANTTI FREY mutisten puoliääneen.
Kunhan vain saisin tuon veren käsistäni lähtemään…
Kyllä ne lähtevät. Tulkaahan nyt vain meidän kanssamme.
— Lähtevät taluttaen luutnantti Freytä. — Aurinko nousee. — Kohosen vaimo ja Sylvi tulevat hitaasti ja varovasti oikealta metsästä. Kumartuessaan tarkastamaan ruumiita huomaa Sylvi isänsä ruumiin.
SYLVI heittäytyen sen viereen; sydäntävihlovan tuskallisesti.
Isä…isä…
KOHOSEN VAIMO laskeutuu ruumiin viereen toiselle puolelle rukoilevaan asentoon. Hän ei puhu mitään, mutta koko hänen olennostaan ja kasvoistaan kuvastuu ääretön tuska.
ELSIE tulee hetken kuluttua vasemmalta, rakennuksen takaa. Huomattuaan Kohosen vaimon ja Sylvin väistyy hän arasti ja kunnioittavasti, joutuen siten äkkiarvaamatta aivan Kalskeen ruumiin viereen. Kuolemankalpeana ja kauhistuneena katsoo hän ruumista kauan ja kiinteästi…Sitten horjahtaa hän läheistä puunrunkoa vasten ja hänen ahdistetusta rinnastansa tunkeutuu sanomattoman tuskallinen, tukahtuneen hätähuudon kaltainen valitus.
Oh, jumalani, jumalani…
— Heittäytyy ruumiin päälle syleillen ja suudellen sitä tulisesti, intohimoisesti…