Title: Musta virta
Author: Hilja Liinamaa-Pärssinen
Release date: September 20, 2024 [eBook #74450]
Language: Finnish
Original publication: Hancock, Mich: Työmies Kust.Oy
Credits: Tapio Riikonen
Kirj.
Hilja Liinamaa [Hilja Pärssinen]
Hancock, Michigan, Työmies Kustannusyhtiö, 1913.
Musta virta
Takaperoisessa maailmassa.
Yön hetki.
Luumylläri.
Mun on nälkä.
Rikkurien tuonti Helsinkiin.
Laitakaupungin uusi kirkko.
Muuttolinnut.
Aunuksen Okuliina.
Pelastusarmeijan yömajan ovella.
Saunamummo.
Vanha Leena.
Nuori raajarikko.
Imatran uhri.
Mummon kirje.
He ja sinä.
Köyhän joulu ennen ja nyt.
Kurjuus-siskoille.
Työmies työhön mennessään.
Merikosken liepeillä.
Kesävirkistystä.
Aamuhetki Eteläsatamassa.
Ensi lumelle.
Syyskuutamossa.
Keväisellä polulla.
Iloton ilta.
Hymyjen lapsi.
Äänestys-uurnalla.
Kohtaus äitien kokouksessa.
Proletaarilapsen kehtolaulu.
Äiti.
Kaksi kalmaa.
Kellarikerrosten lapset.
Ovelta toiselle.
Onneton matkalainen (3 runoa).
Pienoisemme.
Ystäviäni.
Huonossa seurassa.
Pahin vihollisesi.
Elon langan kehrääjä.
Yksin jätetty.
Totuuden ovella.
Helmen poimija.
Petroniuksen kuolo.
Galeri-orjat.
Nero.
Rahan kosto.
Tasaisen kehityksen miehelle.
Yksinäinen kullanhuuhtoja.
Mefisto.
Häädä ahmarit.
Sairas aika.
Takatalvi.
Ajatarten kosto.
Laulu sumussa.
Herätyshetkinä.
Tervehdys.
Kaakon valta.
Kurja Europa.
Niin kauan.
Augiaan tallissa.
Esiripun edessä.
Taistosta — sopusointuun.
Niinkuin Simson.
Vallankumouksen uhrit.
Vapauden viesti.
Leopold Jacoby:
Vapaus.
Arvid Mörne:
Tää aika.
Tiilitehtaan työmiehet.
Rautatehtaan työmiehet.
Herrastalon rengit.
Latojat.
Kaikki.
Kysymys.
Erik Forslund:
Torppari.
Alfons Petzold:
Nuori konepajalainen.
Raatajapojan tervehdys.
Kadulla.
Vapautettu.
Otto Gibale.
Talviyönä.
Tietään musta virta vierii niinkuin synkkä syksy-yö halki usvaisen suomaan. Siinä pinnan alla kierii pohjavoimain tuska, työ, rynnäten ahtaaseen uomaan.
Katso salasyvä pinta pusertavi poreitaan mustina kuplina vesiin. On kuin virran musta rinta huokauksen tuskissaan tunkisi tuiman esiin.
Mutta rintehiltä uudet tulvavedet yhtyvät virtahan vierielevään. Laukee luonnon salaisuudet, syttyy syanten sykinnät koitteeseen kultaisen kevään.
Nousee vihdoin virran voima, vangitut käy irralleen vallaten synkeän suomaan. Kaatuu kansan kapinoima vääryys — alle tulvaveen. — Uutta käydähän luomaan!
Takaperoisessa maailmassa
Irrallaan hullut kulkevat, saa moni viisas hullun maineen. On konnat vallassa nyt vaan ja syyttömiä tyrmät täynnä. Ja syntisiksi kerrassaan nyt kristitytkin ovat käynnä. On pakanatkin hurskaammat kuin palkkapapit, orjat aineen.
Maa radaltaanko siirrähti ja siksi meni kaikki nurin? — Sairaitten ikää lääkkeillä nyt kaikin voimin jatketahan, mut missä viel' on terveitä, työn uhreina ne surmatahan. — Ja näyttää niinkuin nauraisi muut tälle, josta kärsin, surin.
Yön hetki
Yö hunnullaan jo verhoo maan, pois aurinkoinen kiitää. Ja kivikasakaupungin ylitse siivin silkkisin yön tumma impi liitää.
Kas tuikkavain jo ikkunain hiljalleen tulet raukee. Ja moni jäsen herpoaa, uupunut raaja uinahtaa ja surun langat laukee.
Mi lohdutus, mi siunaus tuon yötär-immen suoma: Ah huolten hoiva ihana sä uni leyhä, leppoisa, jumalten suurten juoma.
Mut yössäkin
käy ryskehin
liikkuva rautahepo.
Ja aaveen lailla kidastaan
tupruttaa tehdas sauhuaan.
— Pois täält' on rauha, lepo.
Muut nukkuvat, mut raatajat yötyössä yhä valvoo. On siellä nuori äitikin, kotona pieno, rakkahin, siks' sydän surren palvoo.
Lie yöhyt tää, mut minne jää yöttären rauhan huntu? Kun niinkuin kolkko huokaus työn kulkee raskas kirous ja ahdistuksen tuntu. —
Kas tuolla vaan ei sammukaan ullakon tulen vilke. Ompeleen yli kyyryllään on siellä nainen, silmissään niin tumma taudin pilke.
Myös kapakat on valoisat, käy niissä nalja, kisa. Mut katuloilla kulkija vaeltaa vailla kotia vain yllään takkirisa.
Yö sumuillaan vain kattaa maan. Pois levottaret lymyy. — Ei unen unhokannel soi, vaan yksin horna laulaa voi, ja musta peikko hymyy.
Luumylläri
Itävaltalaisen tarun mukaan
Luumylläri hurskas on pohatta,
hänen luonaan nähdähän kauheita.
Hän ihmisluuta ja lihaa työkseen
luumyllynsä kolkkoon kitaan syöksee.
Hän hienon hienoksi jauhaa hiljaa
työläisten ruumiita, niinkuin viljaa.
Luumylläri ankarin silmineen
tähyy kalpeaan tehdastyttöseen,
joka halki yön oli luona koneen,
ei lepoa saanut päivähän moneen.
Hän katsoo, virkkaen teräskielin:
"Ole morsio mun, sua armaaks' mielin.
Saat sormuksen sä, väsynyt impi,
punarenkaan, muita se kaunihimpi.
Tule, katso mä välkkyvin pyörinein
sinut tyttö kuljetan kullaksein."
Ja tytön tempovi huumeinen
nyt viuhke pyörien, hihnojen.
Hätähuuto vihlova toivoton,
punasormuksen sai morsion. —
Ja neidot toiset ne koneillaan
punakihloja jäävät kammomaan.
— Luumylläri hurskas on pohatta,
hänen luonaan nähdähän kauheita.
Mun on nälkä
Muinaissaksalaisen tarun mukaan
Oi äiti, äiti, mun nälkä on niin, pala leipää anna, mä näännyksiin jo uuvun. — Vuotahan lapsiparka, me kylvämme jo, pian kasvaa sarka.
Kun siemen kylvetty oli vaan, yhä lapsonen huusi tuskissaan: oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun tappaa kalvava nälkä tuo. — Polo lapseni, totu jo vuottamahan, pian huomenna viljakin leikatahan.
Kun pellolla yleni kuhilaat, laps' itki: äiti, kai palkan saat, vähän leipää, — nälkä on pienollas'; pala anna, mä kuolen raataissas'. — Rakas lapseni, varrohan, huomenna tää vilja on ensin puitava. —
Oli vilja puitu ja laareissa. —
Yhä valitti lapsonen kalpea:
oi äiti, äiti, sä leipää suo,
mun tappaa kalvava nälkä tuo.
— Rakas lapseni, vuota hetki toki,
ma jauhatan jyvät, — polo äiti hoki.
Oli jauhot koottuna säkkeihin. Huus' lapsonen huulin värjyvin: Oi äiti, äiti, mä kuolen jo, palan leipää nälkääni annatko? — Oi vuota lapseni, huomenen tullen mä uutisleivän paistan sulle. —
Oli valmis leipä, mut paareilla, makas lapsonen, kalman saaliina.
Rikkurien tuonti Helsinkiin
Kas alus rantaan
jo hiljaa mataa,
ja miestä siinä
on kolmesataa.
Puulaatikko ja reppu noilla
on vierahilla kulkijoilla,
Venäjän tapaan mekko yllä. —
Ne miehet tunnetahan kyllä.
Ne Suomen miesi
toi takaa meren
masennukseksi
ylpeän veren.
Puulaatikot ja reput kalkkaa,
vihaisna katukilvet pilkkaa:
"he haalii taasen 'rikkureita',
se 'isänmaallisuutta' silkkaa".
Mut katureunaa
kurttuinen karja
se tietään kulkee
kuin juhtasarja. — —
Vaan kevät-ilman tyvenessä
on jotain synkän tukehtavan.
Se painaa kuni ukkois-uhka
edellä säätä raivoavaa.
Laitakaupungin uusi kirkko
Järjestelmän tukipylväs,
nöyryyttäjä selkäin norjain,
temppeli tuo suuri, ylväs
nostettihin työllä orjain.
Raatoi työssä miesi, vaimo. —
Väsyi yksi, jatkoi toinen.
Saatihinpa tulos aimo,
rakennus niin suurenmoinen.
Pilviä sen torni piirtää,
komeasti kellot kaikaa,
orjain aatokset se siirtää
kohti taivahista taikaa.
Templin pyhätössä orjat
sävelissä soivan urun
taivaan unet näkee sorjat,
unhottavat maisen surun.
Unhottavat vatsan vaivan,
suonten sairaloisen lyönnin.
Mielet valtaa onni aivan
kera rippikakun syönnin.
Hartaina on kurttuposket,
kädet ristittyinä vielä.
Naisten valuu kyynelkosket
papin saarnatessa siellä:
"Ylen syönti, ylen juonti
synnin himo tääll' on paha.
Väärää myös on pahansuonti,
rikkaille siis suokaa raha.
Tyytykää ja taivahassa
tasa-arvon nähdä saatte.
Valhe asuu maailmassa,
meiltä totuus ottakaatte.
Teille jumalanne hyvyys
puuttehen ja painon antaa.
Herran aivoitusten syvyys
teidän sallivi ne kantaa."
Jatkaa pappi laverrustaan
kumaraan käy köyhä kansa,
siinä lukee rukoustaan,
siunaa sorron, sortajansa.
Vuosisadasta näin toiseen
hyssytellään mielet uneen.
Suostuu hallituskin moiseen,
näkee kansan rauhoittuneen.
Kohoo templi suuri, ylväs,
nöyryyttäjä selkäin norjain.
Järjestelmän tukipylväs,
pystytetty työllä orjain.
Muuttolinnut
Kun kalpeni lehti, syysmyrsky soitteli harppuansa, — pois silloin he ehti.
Yli rannan ja saaren
he lenteli kauas ja pilvihin leikkoi
niin kaunihin kaaren. —
Kun täällä on lunta,
ja huurre peittävi ikkunoita,
on kuoleman unta,
niin siellä he elää
ja lempii, ja riemulaulelonsa
niin herkkänä helää. —
Ah noinpa jos oisi
myös ihmispololle luotuna siipi,
mi kantaa voisi
pois alhosta vaivan.
Ah oisipa meilläkin tiedossamme
maa onnekas aivan. —
Kun kurjuus ja puutos,
kiro, vaiva ja vaino paisuvat yhä,
olis ihanaa muutos,
olis hauskaa tälleen tää jättää vanha, haiseva pallo — eikä palata jälleen.
Aunuksen Okuliina
Tunnetko Okuliinan sä ja elämänsä tarun. Hän "pitsejänsä" kaupiten vaeltaa polun karun.
Hän nuorra joutui naimisiin,
heimohon veri veti,
siit' alkoi lapsisiunaus
ja puuttehetkin heti.
Puol' ilmaiseksi raatoi mies
"Venäjän herrain" töitä.
Ja Okuliina Suomehen
läks' myymään pitsilöitä.
Ol' kuorma raskas kulkijan,
kun joka vuosi melkein
uus' syntyi pieno. — Elämä
se ruhjoi pahoin elkein.
Hän usein pitsireppuineen
kymmenet peninkulmat
tallusti talvisäissäkin
ja kesti mieron pulmat.
Ol' Okuliinan rinnassa
monasti kaihon suru,
kun muistui koti kaukainen
ja pienin, kullanmuru.
Se kantajansa rinnoilta
pois vierotettiin koito,
kun kulki äidin askeleet
ylitse rajan, loitos.
Näin neljätoista lasta sai
hän. Kuusi kuolo niitti.
Ja vaivoin leipä, suolaves'
se perehelle riitti.
Näet maata heillä vähän vain:
perunapelto niukka;
ja pellavaista, ruista
voi kasvatella hiukka.
Josp' oisi edes lehmä yks'
elättää voitu, tilkan
ois' lapset saaneet herkukseen,
nyt joi ne veden silkan. —
Ne vielä verhon puutteessa
talvella tupaan häätyi,
vain ikkunasta pilkkien,
sen ruutu kunnes jäätyi.
Näit' Okuliina muistellen
luo astui vieraan oven,
myi pitsiään ja kaihonsa
hautasi pohjaan poven.
Kaks' kertaa Okuliina tuo
vuosittain kotiin jälleen
palajaa. — Joulukynttilän
tuo kirkkaan pienimmälleen.
Ja Okuliina onnekkain
on kotonansa silloin,
kun lapset rakkaat uinuu jo,
hän yksin valvoo illoin.
Ne permannolla, säkeillä
ja ryysylöillä nukkuu.
Myös Okuliinan aatokset
ne kohta uneen hukkuu.
Pelastusarmeijan yömajan ovella
Kylm' on talvinen illansää, herttaisa ois' kotiliesi, mutta sen ammoin jo kadotti onneton matkamiesi.
Missään ei hälle ojenna
omainen lämmintä kättä.
Yksin on tuomittu kulkemaan
ainootta ystävättä.
Almu nälkähän hiukovaan
suodaan ja neuvot ja nuhteet.
— Yömajan kovalla penkillä
pitkät on iltapuhteet.
Laastaroiden ei tervehdy
hän, kenet kohtalo mursi.
Sortunut on hän matkamies.
Karilla elonsa pursi.
1908.
Saunamummo
Köyryselkä, ryppykasvo saunamummo, kaikkein tuttu, kohtalonsa kerron teille, outoa ei lie tää juttu.
Kellarkerroksessa soppi, asuntonsa ahdas, josta vuokra kallis, joskin kylmä seinistä ja laipiosta huurrettansa sisään huokuu.
Raihnainen on mummo parka, tok' ei sääli "leivän herrat", työhön mentävä on yhä kuten ennen sadat kerrat.
Saunan kuumuudessa raataa, valvoakin myöhään tuolla vanhuksen on pakko aina, jos ei mieli nälkään kuolla. — Siksi köyremmäks' käy varsi.
Työ on raskas, tulo niukka, palkka kertyy pennilöinä. Kummakos jos huoliansa palvoo mummo syksyöinä.
Ummistu ei silmä illoin, kätkyeeseen katse kiintyy. — Tyttäreltä siinä lahja — Kyynel silmäkulmaan kierii, murhe vakojansa uurtaa.
Valvoo vanhus, muisteleepi muita lapsiansa noita: "Miksi kohtalotar kiroo maailmalla kulkijoita?"
* * *
Saunamummo halvin orja, kenpä huoliansa muistaa. Kukin onneansa etsii, vuosi vuoden jälkeen luistaa.
1911.
Vanha Leena
Mitä pahaa tehnyt lie vanha Leena muori, kun on hällä kurja tie, kehno ulkokuori.
Muistan Leenan nuorena,
herrastaloloissa
taisi taiten palvella. —
Nyt ei kelpaa noissa.
Silloin käynti ketterä,
puku hienonlainen.
Nyt on polo ryysyissä,
kerjäten käy vainen.
Mitä pahaa tehdäkään
mahtoi Leena rukka,
kun noin vanhuuspäivinään
peri hänet hukka.
Tiedän: Leena hikoillut
ahkerast' on ylen,
tuhatkertaa kantanut
tupaan halkosylen,
tuhatkertaa keittänyt ruuan väen eteen, pessyt pyykit, vetänyt kelkalla ne veteen.
Tiedän: Leena uurasti,
nousi puoliöiltä,
illoin valvoi, ompeli,
nukkunut ei töiltä.
Auttoi vanhaa äitiään
minkä jaksoi vähän.
Koitti vielä pennejään
saada "säästymähän".
"Kaksisataa" kokoon sai,
mutta vanhuus koitti. —
Sairaus ja suru kai
ruhjoi raukan, voitti.
Tuli vanhuus, köyhyyskin.
Leena turvaa vailla
tietä kiertää kerjurin
kylän pihamailla.
Mikä synnin turmelus häntä mahtaa painaa, kun ei tule pelastus ennenkuin on vainaa?
Nuori raajarikko
Kivipainossa ruhjoi jalkansa
viisitoista vuotias tyttönen.
Hänet pois he kantoi paareilla.
Kone pyörivi eellehen. —
Veri syöksyi. Kalvas on tyttönen
kuin palttina. Katsele kasvojaan,
näet riutuvan, särkyvän katsehen
kuin itkis' se nuoruuttaan.
Niin nuorra, elämän aamussa,
kun siinteli silmiin unten maan,
kovan kohtalon maata uhrina,
se ompihan kauheaa. —
Jäi ruhjottu raajarikoksi.
— Kivipainossa työ käy ennallaan,
sijan tyhjän toinen täyttävi, —
kuka tyttöä muistaakaan?
Imatran uhri
Te joille elämä hymyää aavistaa koskaan ette osaa, mit' onkaan kohtalon karvas kalkki, elämän vaiva.
Niin lasna maailman kourihin laps' hento mä hyljättiin. Ei kättä hellää, ei ystävyyttä, vaan kovat kohlut useesti syyttä, ja tuhat vaaraa ja tuhat turmaa, petetty lempi, mi uskon surmaa. — - — Te joille elämä hymyää sit' ette saata ymmärtää -.
Laps' silloin vast' olin hentonen ja voittamaton kurjuuspyörre mun raasti kuiluunsa ruhjoen ja alas, alas niin kuljetteli. Mä hoivuin hoivatta onneton, laps' säälimättömän kohtalon.
Ja siitä asti niin raskasta on ilma ollut hengittää, ja kivenä on rintaani suur' murhe painanut.
Te joilla on elämän kutsumus ja työtä ja leipää, onnea, te ette saata ymmärtää mit' on nuorra sortua, katketa.
Kakskymmenvuotisna kulkee muut ilorinnoin toivoja kohti, mut mulle hauta ois lohdutus ja Imatran kuohut kehto hellä, jonk' alla löytyis unhotus, lepo kurjalle hyljätylle.
Näin haastoi tyttönen kalpea
ja silmä kostea maahan painui.
Hän lähti. Viestinen kertoi sitten,
"Imatra uhrin on saanut jälleen".
1908.
Mummon kirje
Eräälle savolaiselle vanhukselle
Tuoss' on eessä mummon kirje, käden vanhan piirtämä, tullut tänne salomailta, köyhän mummon mökistä.
Ystävän mä tunnen siinä,
tunnen hellän sydämen.
Tunnen toteen pyrkiväisen,
ahertavan aatoksen.
Tunnen raatajan mä vakaan,
monta kovaa taistelleen.
Näen elon murehissa
hiuksensa valjenneen.
Kirjettä mä tallentelen, paljohon se velvoittaa. Vanhuksemme kautta Suomen minkä kohtalon he saa? —
1909.
He ja sinä
Paremp'osaiset ei sua tunne, työntävät sun kaupunkinsa laitaan. Salongeissa, loistossa he elää, sinä tyydyt kohtalohon saitaan, elät tylsistyen, turtuen, aikaisin jo huoliin murtuen.
Sulla lapsia on suuri liuta,
Kuni haamut nälässä ne horjuu.
Harmaat posket, luusto kuivettunut.
Tuoni käyskelee. On viljan korjuu,
ihmisviljaa täällä niitetään.
Onnetarta tuskin — kiitetään.
Sieluus köyhälistö katson. Tuopa
rintahani surunvuoren nostaa.
Kärsimäsi sorron mielisin mä
yhteiskunnalle ja niille kostaa,
jotka eduistansa kiistäen
sokeoina sotii, riistäen.
— Mammon jumalalle suitsutellen rikkaat palatsissaan asuu. Siedä ei he köyhää seutuvilla laisin, raatajan he hädästä ei tiedä. — Toki köyhät astui vaatimaan, oman onnens' ohjat laatimaan!
1905.
Köyhän joulu ennen ja nyt
Niin vanha ja tuttu on puute, vuossatoja kestihän tuo. Ja kaihottu olojen muute parannusta ei nytkään suo.
Yhä vielä on köyhän illat
niin mustat ja murheiset.
On edessä surujen sillat,
kivut, tuskat ja kyynelet.
Mut sittenkin toinen on aika,
ja toiset on tunnelmat.
Nyt aatteen tenhova taika
urat aukovi kaunoisat.
Yli hetkisen murheen ja vaivan
ihanteiden tähtivyö
luo hohtoa. Ompi kuin aivan
jo hälvenis kurjuusyö.
Ja joskin tuskia yhä
elon kantelo soinnuttaa,
niin veljeyssoittelo pyhä
ihanaisena puhkeaa.
Uus' puhkee köyhän virsi
yli maitten ja mannerten.
Suli rinnoista talvinen kirsi,
on orjakin ihminen!
Ja vaikka on ulkona kylmä,
sydän rinnassa lämmin lyö.
Ja kirkasna loistaa silmä,
kun kutsuvi aatteen työ.
Tää joulu kaunis ja uusi
proletaarein juhla on jo.
Hymyhohdoin loistaa kuusi,
soi viihtäen kantelo.
Ja sosialismille soittaa ylistystänsä miljoonat. Uus' aika köyhille koittaa, ja orjat ne nousevat!
Kurjuus-siskoille
Joseph Luitpoldin mukaan
Siskot, on elomme autio,
astumme murhevaipoin.
Hapsemme harmenee. Kohtalo
iskee rautaisin raipoin.
Kurjuus ja pilkka päivin, öin.
Pistävä orjuus-oka.
Ilo ei valkene toimin, töin,
palkkamme kurjuus, loka.
Henkemme turtuu. Aikaiseen
vartalon kuihtumus koituu.
Lapsemme sortuvat. Hiljalleen
elomme raunioituu.
Me mitä pahaa tehty lie,
Kärsimme, synti se varmaan.
Vaiti me oltiin, joskin tie
raskas ol' elomme harmaan.
Mutta nyt alkavi aika uus',
heitämme pois unen sikeen.
Meille kuulukoon vastaisuus,
nouskaamme painosta ikeen!
Siskot, orjina kuolla ei,
voittoisa eessämme retki.
Riistäjät joskin osamme vei,
kerta lyö meidän hetki!
1911.
Työmies työhön mennessään
Mit iloa on tuosta, jos onkin kirkas aamunsää ja päilyy taivon laki sinisin, valkein hattaroin ikäänkuin hymyellen…
Mit iloa on tuosta, jos meri ulappöineen liekehtii kultajuovaisna ja rantoja sen kaartaa nuo metsät vihrytlehväiset; jos leikitellen laineet päin rantaa hiljaa loiskaa poreillen kultakuplia…
Mit iloa on tuosta, jos helkyttävi leivo äärellä taivon siintoisan; jos sotka soutaa aaltoja ja lokit ilmaan kiirii, ja leijaa leuto tuuli ylitse rantain rauhaisain.
Mit iloa on tuosta, jos kaislat hiljaa huojuu ja sudenkorentoiset luo ulpukkojen liitelee ja aallon ahti soittaa.
Mit iloa on tuosta mun mustukaiseen rintaan, kun en mä kuiten liitää saa ylitse laajain ulappain tai keinuella aalloilla keralla impen' armahan.
Mit iloa on tuosta, kun täytyvi mun raadantaan päivästä päivään yhä, ja impeni mun armahain sen verrempi jo multa vei, vei multa rikkahampi.
1910.
Merikosken liepeillä
Purot leikkivät, lehtoiset saaret ja kosken kuohuva vuo sulohetkiä mennehen ajan ne muistohon mulle tuo.
Mut muistojen sarja tummuu,
kuvat katkerat siintelee.
Näen kansan mi taisteli, kärsi,
mi puutteessa kalpenee.
Merikoski, sun kuohujas kulki
moni raataja venheineen,
toi tervoja, pettua järsi,
palas korpehen, kurjuuteen.
Nous' kaupunki, rikkaus harvain
tulos työst' oli raatajain.
Huvisaaren liepeillä tehtaat
kohos, kasvoi ja varttui vain.
Merikoski, sun liepehilläs
soi kärsimysvirret vaan,
tukahtunehet huokaukset,
kivut hallaisen nälkämaan.
Purot leikkivät, lehtoiset saaret sulomuistoja kuulla en voi, kun kansani kärsimysvirret yli kaiken korviini soi.
1907.
Kesävirkistystä
Ah, ollapa aaltoa välkeää ja rannan niittyä kaista ja illan ruskoa siintävää ja hieman luontoa maista.
Ah, nähdäpä kukkiva tuomipuu
ja aalloilla sorsa ja telkkä.
Ja soisipa korvaan leivon suu
ja luonnon laulelo pelkkä.
Ah, ollapa mökki punainen
ja sauna ja polku oma.
Ja ollapa kulta herttainen
ja venho aalloilla soma.
Ja saadapa sinne kaikota
pois keskeltä elämän kiistaa,
elää hiljaa onnensa saarella;
— meri, metsä antaisi riistaa.
Mut ei! Työn orjalle unelmaa lyhyt hetkikin luonnon on syliin. Hänen täytyy raataa ja ponnistaa ja kuolla kylmihin kyliin.
1912.
Aamuhetki Eteläsatamassa
Aamu kirkas, keväinen.
Puiston kukat kastein helmii.
Luona marmor'impyen
kaivon suihkuvesi telmii.
Kevätaamu aikainen.
Torilla on touhu, täry.
— Rannan rautaveturein
tuprunnasta tunkee käry.
Aava meri läikkyää,
hopeinen on aallon pinta.
Kaikki huokuu elämää,
toiveikasta, kaunehinta.
Mutta halki ilmojen
kuuluvi kuin huokausta.
— Tuolla lastaa hiiliä
orjalauma, sysimusta.
Mitä? Eikö eteenpäin
kaikki ryntää ilakoiden!
Kumma kaiku iskuilla
satain kätten ahkeroiden.
Mitä? Eikö toiveikas
mieltä täytä elon taisto?
Miksi otsaan kuvastuu
huolestunut kivun vaisto?
Miksi? Haa, se on kysymys
— Kevät, valhetta sun hymy
Ammoin orjan rinnasta
kevät-ilo pakoon lymys!
Ensi lumelle
Syksyn unta uinuu kukkaset. Ensi lunta talvi satelet. Puusta puuhun väristys niinkuin kärsimys hiipii hiljalleen.
Metsätiellä mä yksinäni harhaan, unten kukkaistarhaan mielin häipyä. Tapaan kellastuneet puut lumen vihmeessä, linnut laulusuut mykkinä.
Talvi, lumiasi heität, kummut peität. Kukkain ilo kalpenee. — Lunta, lunta, lunta, kuolon unta koko metsä värisee.
Syyskuutamossa
Syyskuutamoss' astelen puistoa, kun nurmen kattavi keltalehti. — Miten monta kaunista muistoa kova kohtalo riipiä ehti!
Syysiltana astelen tarhaamme,
kun keltalehdet karisten putoo.
Elo toiveita karsivi. — Parhaamme
se talven vaippahan kutoo.
On puistossa paljon varjoa,
paha jalka kalpeita lehtiä tallaa. —
Kesäpäiviä elo ei tarjoa,
lakastuttaen huokuu se hallaa.
Syyslehdet tallatut, maatuvat,
oli elonne unelma lyhkäsenlainen.
— Unet hyvästi! — Toivehet kaatuvat,
ylös haudoista nousevat vainen!
Soi lehdossa syksyn soitelmat. —
Moni yksilö syksyn valtahan vaipuu.
Mepä nousemme, toivojen koitelmat
on eessämme — usvat jo haipuu.
Syyslehvät kalpeat huiskailee,
paha jalka lehviä tallovi tälleen.
Mut puiston keijut ne kuiskailee:
kevät syksyä seuraa jälleen.
1907.
Keväisellä polulla
On onnea, kukkia keväimen, vapaat lainehet lahdelmain, Soi ilmassa laulelo leivosen, soi elämän kantelo vain.
Ja äiti hän astuvi polkua
sulopienoset rinnallaan —
nuor' äiti ja armahat lapsensa,
— kevät näyttävi kauneintaan.
Ah kuinka on somat ne poskuet
ja jalat mi tepsuttaa. —
Miten leikkivät virrat keväiset,
ylen kaunis metsä ja maa.
Tämä onni ja kukkaset keväimen, tämä elämän runsaus oi josp' olis osana jokaisen, — eikä vaiva ja riutumus.
1912.
Iloton ilta
Hän istuu iltaa yksinään, on mieli murheen-arka. Tuijottaa illan hämärään, nuor' äiti, äitiparka.
Ja lattialla kehdossa
lepäilee valju lapsi.
Sen poski sinenharmaja,
iloton valkohapsi.
Kuol' isä tehtaan rattaisiin,
nyt äiti raataa päivät,
ja entisaikain muistelmiin
sulommat hetket jäivät.
Ei enää lieden ääressä
hupaisna häivy ilta,
vaan kolkkoa on elämä
kuin murheen musta silta.
Ja huokauksin katsahtaa
taas nuori äiti kehtoon:
"Pien' orpo osakseen se saa
vain ilottoman ehtoon. —
En sua koito kantanut
mä keväisehen hymyyn.
Sun huomenesi kiisi pois
pahojen pilvein lymyyn.
Mut pieno, äidin lemmellä
aatoksen' sua muistaa.
kun päivin ratas kiitävä
koneessa lankaa suistaa.
Ah, ryskehessä tehtahan
niin pitkä, pitkä olo,
ja tuhat kertaa palajan
sun luokses lapsi-polo.
Ja iltasella askeleet
mun lennättävät sieltä.
— Nyt lepää raajat väsyneet,
mut murhe murtaa mieltä.
Vaan kuinka tässä valvonen, käy synkemmäks' vain ilta. Ja yhä aukee etehen surujen musta silta."
Hymyjen lapsi
(Pikku Helmeä katsellessa)
Kutreillasi hymyn keiju vallatonna hyppii, leijuu. Silmät pikku veitikat viekkahasti nauravat. Hippasilla pikku jalka elämäsi polun alkaa.
* * *
Helmi, tytti kultainen lapsi päivänrintehen, kohdannetko perhois-elon tahi varjostojen pelon?
Minäkin noin ilakoitsin lasna, siit' on aikaa vierryt. — Varjostoihin kulki tieni, mont' on kyyneltä jo kierryt.
1911.
Äänestysuurnalla
Hän tuli, lipun toivotun nyt kätehensä sai. Men' yksikseen ja silmästään jo kyynel vieri kai.
Hän muisti: lasta seitsemän
kotona värjöttää.
Työtönnä isä, kummakos
jos käsi väräjää.
Hän piirsi viivan. Uurnahan
se lippu putosi.
Ne kasvot, ah niin vaaleat
vain yhä kalpeni.
Hän läksi uurnan luota pois totisna, huolissaan. Oi, jospa koittais köyhille parempi päivä vaan!
1906.
Kohtaus äitien kokouksessa
Nuor' äiti, rinnalla lapsonen, niin hento ja kalvasposki. Mut äidin sydän se sylkähtää, ja rinnass' on tuskankoski.
Se koski se povessa tulvehtii,
tuhat aatosta mieleen koittaa.
"Oi siskot, jospa me voisimme
vapauden ja leipämme voittaa!"
Hän nousee, noin sanat tulvehtii
kuin ryöppy nyt huuliltansa.
Käsi lasta suojaa mi tyyntyneest'
imee maitoa emoltansa.
"Oi siskot, valohon käyköön tie, ei kestäne kurjuus yhä", — hän lausui. — Lapsonen tyyntyneest' imi äidin maitoa pyhää.
1907.
Proletaarilapsen kehtolaulu
Uinuos, uinuos lapsonen, äitis on koneen orja. Kalpeaks' on käynyt hän, nuorena oli sorja.
Uinu, suurena taistelo
ankara sua vuottaa.
Sosialistiksi vartuthan,
äitisi siihen luottaa.
Uinuos, mekkohon punaiseen
äiti lapsosen käärii.
Jouda ei päivin vaalimaan,
tehtahassa kun häärii.
Proletaari-lapsosein,
sairaasti silmäsi palaa.
Katsehes viiltää sydäntäin,
kyynel vierivi salaa.
Sulje silmä ja uinahda, taistelo sua vuottaa! Sosialistiksi vartuthan, äitisi siihen luottaa!
1907.
Aiti
Miksi sydän vapiset,
rintaseni värjyt? —
Vihloen lyö rakehet,
rajumyrskyn ärjyt.
Miksi hellin povella
pulmujani noita? —
Täynn' on elon ulappa
turman aallokoita.
Miks' ei käten herpoa,
valvon kunnes kuolen? —
Kuuluu petoin ulvonta
korven tuolla puolen.
Miksi sydäntulilla
lämmitän mä armaat? —
Kylmä, kov' on maailma,
jäisiä sen parmaat.
Miksi rintaan painalen
ainiaaks' ne pienot? —
Tempoo tuuli syksyinen
puitten lehdet hienot.
Pulmuseni puhtoiset
teissä äidin mieli,
teissä sadat aatokset,
joit' ei kerro kieli.
1908.
Kaksi kalmaa
Uhkaa pienoani kaksi kalmaa: elon kalma jäytävä ja julma, kuolon kalma luinen, tuijottava.
Tuota katson, itse voimatonna,
kuni syksykoivun hento lehti.
Tuskaani en julki huutaa jaksa.
Lapsi itseäni kallihimpi,
hänet synnytinkö surman suuhun?
— Veitsen lailla rinnassani viiltää.
* * *
Tuska rinnassa on auvon äidin, vaivoin vaikertaapi valju huuli: Ken, oi ken mun pienoani hoivaa?
1909.
Kellarikerroksen lapset
Kuule, ääni valittain kohoo taivon äärtä vasten. — Kellareissa asuvain itku on se pikkulasten.
Siell' on katse riutuva,
jot' ei helli päivän terä.
Kiviluolan lapsella
leikkitanner pihanperä.
Kävyt, sammal, kukkaset,
rannan hiekkapenkeret,
aallot loiskivaiset varmaan
soisi heille ilon armaan.
Haa, jo riittää ruikutus
parempi on kirous.
Kun ei auta ihmisvoima,
soikoon kirous ja soima.
Kirota ja itkeä täytyy kurjuuttamme tätä. — Kiviluolan lapsien yhä yltyy tuska, hätä.
Ovelta toiselle
Ovikellon soitto arkaileva, ujo. Poika ulkopuolia repaleinen, rujo: "pieni lantti antakaa."
Oven sisäpuolla rikkaan loisto kylläinen, sohvat, matot, seinätaulut, kukat, soitto, soololaulut, ruokapöytä notkuva. Moist' ei konsaan aavista köyhä poika kerjäläinen.
"Ovi kiinni sulkekaa!" Ulkopuolia valju poika seisoo hetken, askelensa oveen toisehen jo suuntaa.
Käsi arka kelloa koskettaa, ja katsehes' kaksi silmää tapaa. Näät hennon nuoren lapsukaisen, ja pyöreän pikku pään ja kultakutrit, — repaleisen valjun.
Sä kuulet lapsen anelun ja oppimansa sanelun. Suot lantin, oven suljet taas ja lämpimääsi palaat. —
On käytävässä hyinen sää ja pieni poika yksinään ovesta toiseen kulkee, arasti ovikelloon kajoo ja hokee anelunsa. —
On sulla pöytä katettu, mut poika rappukäytävään käy kannikkata järsimään. Ja kun on päivä huominen, soi taasen kello eteisen.
Onneton matkalainen
Syntymä.
Kolkko koppi, vuode kurja, vuotehella synnyttäjä kohtaloisen kahlitsema.
Laen rautaristikosta surumielin pilkkii päivä, katsoo alas vuotehelle pientä, viatonta lasta, sinisilmä pulmulaista.
Täällä pienen matkamiehen alkaa kova elon retki, ympärillä muurit jylhät, koppi autio ja tyhjä.
Lapsuus.
Tiukalla leipä köyhällä aina. Ankarin sentään pilkatun, lyödyn yksin on elää.
Nälkää ja puutetta, vaivoja, vainoja kestäen kierteli onneton äiti poikansa keralla maailman rantaa.
Murjoi tuulet ja vastasäät, kohtalon kuohut ärjykkäät. Koveni lapsosen rinta, kylmeni silmän katse.
Ollut ei ketään auttajan kättä ojentamassa, siksipä sortui paheitten tielle poikanen polo, tummeni puhdas mieli. —
Ankara olo uhrinsa ahnaasti nieli, syösten kuiluhun synkkään. — — Onneton poika!
Pakkokasvatuslaitoksessa.
Haa!
Nytkö vihdoinkin yhteiskunta
muistaa onnetonta lastaan,
poliisit ja tuomarinsa
pojan kimppuun kiidättääpi.
Haa!
Nälissänsä oli raukka varastanut. — "Laki tänne", huutaa valtain vartiosto, "poika syytteeseen ja sitten ojennusta, kuritusta". — Lujat kourat poikaa raastaa vimmaisina, sokeasti. Oh!
Viedään poika nälistynyt talven tuiman pakkasella ohkaisissa ryysyissänsä kauas pakkolaitoksehen. Näin se hoivaa yhteiskunta lapsostansa. — Eikö moinen ihanaa? Haa!
Poika vilustunut tiellä vuotehelle tuosta koituu, pakkolaitoksessa koito yksin hyljättynä makaa, Äitiä hän kysyy. — Turhaan. Poissa äiti, vieras käsi, vieras silmä häntä hoivaa. Oi hän itkee, itkee, itkee taudissansa, surussansa, poika onneton. —
Kuoli! Tulkaa, katsokaa nuorta vainajaa! Lyhyt oli elon retki, iloton ja synkkä, kova. —
Yhteiskunta laitathan taas pappisi ja puoskarisi suomaan muka siunausta tomulle. — Eikö moinen ihanaa! Haa!
1907.
Pienokaisemme
He tulevat piltit pienot, hajahapset leyhyy hienot, ja pieni jalka arasti tallaa.
He tulevat silmin hohtoisin
ja huulin ja poskin puhtahin.
Käsin hennoin he elämän portin avaa.
He tulevat huulin lepertävin,
hymyotsin ja tanssivin askelin,
— mut naristen aukenee elämän portti.
He tulevat luotolla lapsukaisen,
ens' askelein vasta he astuu maisen.
— Miks' portin saranat ilkeesti ulvoo?
* * *
Nousee maasta hornan henget kiilusilmin, irvistellen. Nälän, vainon, lankeemuksen, sorron, valheen, hävityksen, kateuden, vihan henget, iskee kynsin, hampainensa, iskee lihaan, vereen, sieluun, kasvoille luo kalman varjot.
Virittyypi verkkosilmut kätten, jalkain sitehiksi. Piinan, tuskan hämähäkit verenjanoisina vaanii. — Astuu eespäin jalka arka, kysyvänä silmä tähyy sinne, missä kauhistava aukee horna. —
He tulevat — — Mistä nousee tuhat kättä pienoisia hoivaamaan, tuhat kättä voimakasta suojaamahan ihmislasta, — mistä!
1900.
Ystäviäni
Kun hiljallensa milloin eloni vierii rata, mun unhottaa he silloin.
Mut' konsa pahimpata on onnettuutta mulla, tapansa koht' on tulla vahingonilo silmissänsä ja ruikutellen haastaa erinomaista sääliänsä…
Huonossa seurassa
Pien' on se vaiva mi syntyy, jos täytyy joskus olla seurassa tyhmyrein tai ilkiöiden.
Mut' se on onnetonta jos jääpi yksikseen ja silloin tuntee,
ett' ompi tyhmyrin tai konnan alhaisen seurahan syösty… —
Voi kera vieraan seuran huononkin niin pian tilin tehdä. Mut itsensä kanss' suorittaa niin raskas, tuskaisa on tilinteko.
Pahin viholliseni
Ne jotka myrkkynuoliaan hiovat vastaas' aina, niit' ellös pelkää, eivät ne sua paina.
Ei katehet voi ryöstää sulta onnesi tulta. Heit' ellös pelkää.
Mut yks' on vihamies, min moni koki, mi monen sorti, painoi. — Kavahda toki sä itseäs, vain itsellensä voi vaarallisin kukin olla — Muit' ellös pelkää!
Elon langan kehrääjä
En elämän lankaa siloista vaan
mä kehrätä tahdokaan.
Mä nautin, kun entinen ratkee,
mut solmin vain uuden, jos katkee.
Moni tulkoon pulma ja vaikeus,
moni mielen ankara haikeus.
En elämän lankaa siloista vaan
mä kehrätä tahdokaan.
Yksin jätetty
Mun on yksin niin hyvä, hyvä muistella eloni summaa. Mun on yksin niin hyvä käydä illan polkua tummaa.
Olen löytänyt tuttavan,
oma itseni unhosta nousi,
tuhat muistoa mukana sousi. —
Olen löytänyt tuttavan.
Tuli tuttava tiliä pyytäin,
tuhat mietettä eteeni syytäin.
Tuli uusin, kaunein lupauksin
ja katkerin katumuksin.
Näin yksin on hyvä, hyvä muistella elonsa summaa. Näin yksin on hyvä käydä illan polkua tummaa.
Totuuden ovella
Muille ovea totuuteen aukovi vuodesta toiseen, heikoksi oman askeleen tuntee kulkuhun moiseen.
Siks' oven ulkopuolelle jää vartija siipirikko. Totuus — sen vain yllättää etsijä uskalikko.
Helmen poimija
Hohtohelmi, sua etsinyt oon kaiket ajat. Mutaa pöyhin, kuljin kumarassa aallon rajat.
Hohtohelmi, säteilysi vertaista ei mikään. — Toinen vie sun, omata en saa mä sua ikään…
(Aihe Quo Vadis'esta.)
Petroniuksen kuolo
Hän terrassillaan, Petronius ylhä, nyt astuvi yksin ja katse on jylhä. Hän ollut on Rooman käskijöitä päiviä, öitä ja riemusaatossa rikkaan hovin juopunut kovin.
Ja äsken vielä hänt' imarrus saarti, tai onkijat onnen ne kilvaten kaarti. Vaan nyt epäsuosion tähden kaikkien nähden on syrjässä. — Mennyttä maine, — häipyvä laine.
Käy terrassillaan Petronius yksin. Soi puiston linnut sulo liverryksin, ja tuoksuten huojuvi yrtit, uhkeat myrtit. — Petronion sieluhun salaa taas väsymys palaa.
Ja aivoissa vitkaan aatokset mataa. Ne kulkee vanhaa ja tuttua rataa: "Haa, johan loistoa mulle riitti, ken siitä kiitti. Jo nythän Hadeksen maille joudan, mä sinne soudan."
Ja terrassiltaan Petronius poistuu. — Mut lintuin laulut ne helkkää, toistuu. Puut, ruohot kuiskivat: "hyvä matka loppuhun jatka. Hadekseen käytävä ompi kerran narrin ja herran."
Ammehessa istuu hän, ves' on lämmin, kylpy hieno. Virtaa viini suonihin, korviin soittelo niin vieno.
Silmäluomet ummistuu,
hälveneepi mielen sumu.
Sielun silmiin kuvastuu
hovin loisto, valta, humu. —
Petronius ylimys
päätti nautinnoissa kuolla.
Mietti: "ehk' on tyhjyyttä
kuolon portin tuolla puolla."
Taitavasti valtimon
avas kirkas veitsen terä.
Sydämestä virtas pois
kuuman veren viime erä.
Siinä Hadesmatkalleen lähti kuulu roomalainen. — Mutta monta, monta jäi valtaa tavoittamaan vainen.
Galeri-orjat
He istuvat soutimilla, on tylsänä silmä, ja ryppyistä otsaa hiki kattaa. Käsivartensa laihat, luiset, ne alati liikkuu ja vastaan Adrian tuulta alus kiikkuu. He soutaa, soutaa, galeriorjat aamusta iltaan. On mahtava Rooma ja kurjia orjat. Ken säälisi niitä? Ei kenkään!
Ne varmaan on sielua vailla, ja soutaa sotapurtta ne joutaa. Te nähkää, kuinka ne raastaa, ja kahlehet varmuudeksi on jaloissansa. — Ja ilmassa viuhkaa piiska.
Yhä liikkuvat airot, ja ulvoo Adrian myrsky. Alus huojuu, hurja on ryske, ja kuolema aalloista irvii.
He istuvat soutimilla, ja kahlehet kalskaa, käsivarret luiset liikkuu. Meri ryöppyhyn käy, hikiotsin orjat ne kiskoo sotapurtta. Meri kuohuja viskoo yli laitain.
Ja myrskyjen syliin sotapursi se hajoo. Mut orjat ne kytketyt kahlein käden lepohon laskee ja aaltoihin äkin kera pirstojen vajoo. —
On mahtava Rooma ja orjillansa se sotia käy. Sen rannikoilla soi kahleen kalske ja piiskan viuhke ja sodat ne uusia uhreja tuo.
* * *
Mut tietkää loppunsa kaikella. Ja kerran Roomakin maassa makaa niin kerran, kerran. — — —
Nero
Kaikella, mit' aatos keksi sortovallan tukimeksi, kansaansa löi julma Nero. Verraton se verivero, jolla totuus maksettiin. — Kaikki kestää jaksettiin.
Kaiken, mikä irstainta,
ympärilleen keisar' keräs.
Susihimot, käärmemiel'
yhä uusi siellä heräs.
Nero hirmutyranni
ylimpänä irstaili.
Mutta aikain vaihtuissa kukkulaltaan suistui Nero. Oman päänsä verivero, oman orjan ottama, silloin virtas vuolaasti — — Kansa muiston kirosi.
1908.
Rahan kosto
"Nuorna silloin, muistatko, kun sä mulle puhuit pilkoin, olit rikas, rahas tuon kylvit ivahymyin, ilkoin.
Raha, 'kuollut metalli',
sitä halveksien syysit.
Viisautta palvella
silloin muka yksin pyysit.
Rahan valtaa ivasit.
Hyve tunnustukses niitti,
kuljit siten pystypäin,
ylpeyttä sulla riitti.
Mua, mua halveksit,
sepä oli syntis paha,
sit' et anteeks' saada voi,
armoa ei tunne raha.
Niinpä silloin vannoinkin
kostavani verisesti.
Kostoni se koski kai —
harvat sitä jaksaa kesti.
Kostan, köyhyydellä lyön. —
Viisaus ei kelpaa syödä,
eikä hyve elätä. —
Enkö osaakin mä lyödä?
Nuorna ilkuit, nytpä sun
sydäntäsi kipu viiltää.
Silmäs sumennehet on,
niissä tuskan kyynel kiiltää".
Rahan sielu haastoi näin. —
Uhri kalveten sen kuuli.
Tietään kulki. Tulkinnut
mietteitään ei mykkä huuli.
1908.
Tasaisen kehityksen miehille
"Kansan lapsi", nuori mies. —
Tuhat hänen laistaan näin.
Hänpä tarkoin keinot ties,
kiivetessään ylöspäin.
Kyky keskinkertaisin,
näkö, käytös, moitteeton.
Sopeutuva oloihin.
Hänen — leipäpaikat on.
Järjestyksen, kulttuurin
nimessä hän puoltelee
rahavaltaa. — Varsinkin
kun se hyvin palkitsee.
Kannakseen hän omaksuu
"kehityksen tasaisen".
Kumousta kauhistuu,
kammoo ääntä joukkojen.
— Köyhän miehen majasta
näin vie kulku loistohon.
Kilpajuoksu matkalla
kovanpuoleinenkin on. —
Miehet nuoret, nousukkaat,
mihin hukkui henkenne?
— Kalman löyhkä täyttää maat,
tappoikohan teidät se?
1907.
Yksinäinen kullanhuuhtoja
"Mikä isäin, kuinka kulki tieni, missä muinen mulla kotilies', kuinka elin? Suotta kysyt tuota. — Maalta vierahalta olen mies.
Ilot, murheet,
vastukset ja onni
lue kasvoilta jos osannet.
Itse tiukkaan
puristan mä huulet.
Kädet kuokkaan isken rautaiset.
Hauras multa, kultamureneitas lapioni hipoo, koskettaa. Mielessäni väreilyt käy yhä, tottako lie tää vai unelmaa.
Huuhdon multaa, etsin kultaa, kultaa, yksin, yksin, olla haluan. Riemun, pelon, odotuksen, toivon tunnen sielussani vaihtuvan.
Ja mä muistan,
kuinka kytö syttyi,
poveheni tulen oudon loi.
Kauas, kauas
seikkailuun se veti.
Tulta sit' en hallita mä voi.
Yksin, yksin yhä huuhdon multaa, lienenkö maan vieraan lumooma. Kultajyvät kätken löytämäni, kallis, kallis joka murena.
Tarun aarteet tänne minut kiehtoi, tietän' onnetarko seurannee, vaiko surman ahnas, kolkko kita kerta seikkailijan nielaisee.
Huuhdon multaa, kultaa etsin päivät, sitä aattelen mä yli yön. — Kerta palaan maailmaan ja silloin kullastani valtaa, rahaa lyön.
Yksin, yksin vielä vuosi kaksi, sitten maailmaan taas tieni vie. Unhotettu muukalainen silloin en mä enää elämässän' lie."
Näin hän puhuu, arkaellen tähyy, säikkyy, pelkää omaa varjoaan. Metsän synkän varjossa voi piillä rosvo vaanimassa saalistaan.
Huuhtoo kultaa miesi muukalainen tuntein tuskallisin, ahkeraan. Ken ja mistä? — Yksi tuhansista matkaajista elon erämaan.
1909.
Mefisto
Erään ruotsalaisen runon mukaan.
Ihmiset tietään astuu vaan ja jousensa on vireessä. Kahvassa säilän käsi noin he sotii rautahaarniskoin. Saa iskun outo — ystävä, kun eestä elon taistellaan.
Kuin mielipuolet kiistataan
vuoks' kurjain kultakolikkain.
Kun köyhät kantaa rääsyjään,
niin rikkaat liehuu silkeissään.
— Ei kenkään sääli armahtain,
kun heikot tomuun tallataan.
Kuin sokot onnen utuisen
käy inehmoiset etsintään.
Mut' koskaan, koskaan onnelaan
ei ihmisjalka astukaan.
— Ja laulun, leikin, lemmen nään
katoovan vyöryyn melskehen.
Vaan ulkopuolella näyttämön Mefisto irvess' ikenin se seisoo, lumokatseillaan tähyää kurjaa sotaa maan. — Mut miss' ois jousi jäntevin, mi surmaisi tuon ilkiön?
Häädä ahmarit
Kätes alinomaan hyörii, rikkautta luot. Voimallasi pyörät pyörii puutteenmaljan juot.
Nouse, voimasi jo havaa,
valtaa osuutes'.
Onnen uksesi sä avaa,
katko kahlehes'!
Notkuu elon pöytä, siitä ahmarit sä lyö! Elä kerjää, elä kiitä, kun on asees' työ!
Sairas aika
Tää aika on sairas ja mieletön, sekos ihmiskunnan järki. Sydän ei, käsivars' sepä valtaan nous', ja ruudit ja miekan kärki.
On aika heikko ja tarmoton,
sen kulkua kalveten seuraan, —
Jumal' mammona ihmisen verta juo
kuin kuolevan uhriteuraan.
Ja suuri, ihana ihmisyys
miten pilkattu häväisty, lyöty,
kun miljoonat pani kahleisiin
vain harvojen herruus, hyöty!
Paha aika on. — Pääsi jos kohotat,
sudet nahkahas' iskee hampaan.
Jos nöyränä vaikenet, säästy et,
väkevämpi sun kettävi — lampaan.
Pahansuova on aika ja toiveihin
heti iskevi katse kade.
Mikä suurt' on totta ja oikeaa,
siihen tähtää jo kivisade.
Ja ihmiset sokkona kompuroi.
Käy loisto ja kurjuus rinnan. —
Noin ihmiskunta se maksaa saa
oman hulluutensa hinnan!
Takatalvi
Leikkii ilmass' syksyn ilvi, tuuli vinkuu. Taivahalla lumipilvi maahan sinkuu. Kaikkialla koleata, harmaa, kolkko elon rata.
Idän irnu metsiin uhoo
häijyt vihat.
Puita juuriin asti tuhoo,
pilloo pihat.
Lentää tupiin, ihmispoviin.
Kuolon merkit piirtää oviin.
Kalskahtaa jo kaakon kalpa,
noitain luoma.
Kätkee hyvä, säilyy halpa,
hiitten suoma.
Sydämihin kyitä ahtaa.
Korppikatse haaskaa vahtaa.
Sudet, karhut tunkee kyliin
kynsinensä.
"Mistä peitsi petoin syliin?
Elkeillensä
miten loppu langetella?" —
Sietää tuota tuumiskella.
Riehuu ilmass' syksyn ilvi,
touon jäätää.
"Miten hyinen lumipilvi
poies häätää,
miten myrsky asetella?"
Sietää tuota tuumiskella.
Tuumat toimeksi nyt pian.
Ihmisvoima
kovimmankin korjaa vian.
Sortuu soima,
tuhat sydäntä kun yössä
ponnistavi kevättyössä.
Takatalven raivotessa ponnistamme. Aurinkoa vuotellessa soihtujamme hoitelemme. Kunnes alta hangen nousee kevään valta.
28/3 1910.
Ajatarten kosto
Vitkaan astuu ajattaret elon korpitietä jylhää. Tuskan lyijy jalat puutaa, rinnassaan on tuhat haavaa, mieli täynnä vihaa ylhää.
Kumaraan jo painui selät,
hapset hopeoitsi huoli,
himmeni pois silmän tuike,
suru uursi posken kalvaan. —
Hymy, ilo, rauha kuoli.
Astuvat. On eessä taival tuntematon. Yllä mykkä, tumma taivas. Väsymystä kuolon toivokaan ei liennä, — heit' ei varten manan pursi.
Korpiteillään ajattaret raadeltuina asti veriin, kaatuneina, jälleen nousten harhas. Siitä vihan tulet syttyy heillä silmäteriin.
Astuu, astuu ajattaret
povessansa kähyt käärmeen.
Ajattaret, kostottaret
ihmisuhrin huolten huntuun
loitsee synkän surun päärmeen.
Ajatarten kostovalta
korpehen luo kirojansa.
— Vitkaan vierii ajan ratas,
valon pilkettä ei paista. —
Koston uhrina on kansa.
Mistä apu, mistä hoiva
sekasortoon yössä korven?
— Nousee joukko, jok' ei usko
sokeaan vain kohtalohon,
nousee, tempaa taistotorven.
Kuulkaa: pian korpimailla kaikuu uusi tunnussana: ylös, kohtalonsa kantaa käsissänsä kansa, jot' ei voita mahtavinkaan mana.
Ääni kaikaa, kohta havaa
kohluistansa korven väki.
Ajattaret hämmästyy, ja
elpyy elo uusi, nuori. —
Puussakin soi kevätkäki.
Ajatarten valtaa vastaan pantava on uusi voima: ihmistahto, yhteistarmo luomaan lohtua ja hoivaa, häätämähän sorto, soima!
Temmellys, se johon käydään, ihanampaa ompi toki, kuin on kuolo sorrettuna. — Lohdullist' on tieto, että oikeutta puoltaa koki!
Laulu sumussa
Ne nousevat sumujen vuoret kuin peikot piiloistaan, ne kiirien yhteen kaartuu, yli taivahan kohoo ja saartuu, on maakin jo vallassaan.
Tien telkivät auringolta
ja valavat harmajan hyyn.
Ne sulkevat näköpiirin
ja ilmaan nostetun viirin
hämyn synkkähän syleilyyn.
Ne kasvavat sumujen vuoret
yli laajan lakeuden.
Matalalle jo pilvet putoo,
ne päittemme ympäri kutoo
sumuhunnun hallaisen.
Sumun suurien vuorten alle
jo peittyvi pienonen maa.
Ja ihminen kuihtuu, jäytyy,
yhen kuulevi käskyn: "täytyy".
— Valo, vapaus unhoon saa.
Ne kiertyvät sumujen pilvet
ylt'ympäri ihmispään.
Ne hiipii äitiin ja isään
ja nousevan nuorison sisään.
— Valo tuskin pilkkiikään.
Sumuvuorten alla niin raskas elon pitkä on päivätyö, kun päivyt ei valkene, suuri yhä eessä on synkkä muuri, ja yllä ikuinen yö.
Oi ihminen, ihminen, vielä
hiven toivetta kipinöi.
— Toki aurinko radallansa
lie, vaikkakin piilossansa,
kai maata se ikävöi.
Kai kerta se jälleen palaa,
sumut harmajat hälventää.
Se uijahan ratansa uurtaa
yli maan, miss' ihmiset puurtaa
side silmillä, tylsänä pää.
Oi ihminen, vielä et maadu, hiven uskoa aurinkoon, hiven tahtoa, uskallusta — On loppuva yösi musta, käyt päivyen karkeloon!
Herätyshetkinä
Niin lämmin leyhyi tuuli ja toivoja ilma soi. Suloaatteita joukot kuuli, utuhaaveita rintaan ne loi.
Oli valtava herätyshetki.
Ihanainen hurmaus sen,
ja eessä kaunoinen retki
vapauden ja veljeyden. —
Mut yhäti yöhyen voimat
ne ilkkui hornastaan,
työns' kironsa inhat soimat
sitä joukkoa kaatamaan.
Nous' horna ja ritareikseen
maan mustat voimat pyys',
papit, piispat sotureikseen
ja santarmilaumat se syys'.
Se valmisti joukkojen piinaa
ja riisti ne paljahaks'.
Se juotteli myrkkyviinaa,
älyt himmensi sumeaks'.
Ja vastaan jos kuka empi,
se tyrmähän teljettiin.
"Olo orjana herttaisempi
kuin hirressä, eikö niin?
Sull' oisko orjana olo
niin kauhean katkeraa?
Jos herrat on siivoja, nolo
on etsiä parempaa."
Näin kuiskutti hornan kielet
ja pistivät pilkkojaan.
Oli mustana lyötyjen mielet,
kun kärsi he kohlujaan.
Mut rinnoissa liekki piili,
tulen polttava kaihoinen.
Se kyti kuin ahjossa hiili,
mi syttyvi jällehen.
— Ja taas kun horna se kerta
on väsyvä riehussaan,
niin loimuvi kahtavertaa
tuli-into joukkojen vaan.
Ja silloin ukkoisna jälleen
käy kansan voima tuo,
toteuttavi tahtonsa tälleen
ja oikeutta se luo.
Niin silloin taas kevättuulet
yli Suomeni soittelee.
Ja kiurun laulavan kuulet.
— Kesä kansalle valkenee.
Tervehdys
21 vuotta toimineelle Viipurin Työväenyhdistykselle
Kestit turjan tuimat tuulet, idän irnut, kaakon kalmat, kestit sortajan kotoisen, pahansuovan painajaisen, kestit miesnä miehuullisna.
Ylös taistohon ylenit, katkoelit kahleitasi öiset usvat takanasi, edessäsi huomenkoitot.
Nyt ois tiesi vapauteen, mutta kantapäilläs kiirii sortajaisi sankka parvi.
Ylös! Voimasi jo tunne, nosta jalo koston kalpa, sortajasi maahan suista! Nouse, nouse!
Kaakon valta
Tuolta kaakon kalmistosta hallan huurut ylenee. Verituomioitten maasta hornan henget uhkailee.
Kaakon verikalpaa tummaa
inhat voimat liikuttaa.
Kuulkaa, idän tuuli kantaa
huuhkaimien kirkunaa.
Kaakon pimennoista pursuu
kauhistava turman kyy.
Sudet piiloistansa hiipii
ihmishaahmoon kätkeyy.
Kuulkaa, ilman ääret täyttyy
valituksin vaikeoin,
kun ne riehuu hornan voimat
hävitystä luoden noin,
hävitystä yli kaiken
minkä vaatii oikeus.
Mielivalta, vääryys sijaan,
siinä kansan "rauhoitus".
Onko kumma, jos on jälleen kansa kaikki kauhuissaan. Hornan voimain kukistusta pyhin valoin vannotaan.
Kurja Europa
Europassa kauhumielin mainitahan noita kaakon kauhutekoja ja hallan huurusoita.
Mutta kaakon rautalaivat
Europaan kun kulkee,
tuskin silloin valtaherrat
niiltä tietä sulkee.
Ei, vaan vallat kunniaksi
tulokkaalle juhlii.
Byrokratialle herrat
ylistystä tuhlii.
Sillä tavoin sivistynyt
Europa se keikkuu,
juhlii konsa käynnissä on
kansain kaulan leikkuu.
Mutta tietkää, liikahtavi
myöskin kansan mahti,
nousee joukot Europassa,
oikeuttaan vahtii.
Ja ne nousee tuomitsemaan sortoa ja murhaa. Näyttäköhön vastais-aika, ett' ei noustu turhaan.
Niin kauan…!
Niin kauan kun on vapaus vain haave kaunoinen, ja rahan kahlehessa käy orjajoukon rata, niin kauan taisteltava on jokaisen kahleet katkoen, ett' elon alkais nousemus, ihana, uusi vuosisata.
Niin kauan kun on osaton työn tuloksista tekijä, on taisteltava hikeen asti. Osansa jokainen saakohon yhtäsuuren, se onnen juuren ihmisyyspeltoon kylvää ja sopusoinnun puuta nostaa.
Niin kauan kun ne vuotaa myrkkyvirrat ja kansa hukkuu hätään, tähtäämme vihaiset me nuolet nyt järjestelmään mätään, ja eestä perheen, onnen rauhan kannamme taiston kalpaa.
Niin kauan taistelemme, kun on romahtava valtiokirkon varustukset.
Ja hengen vuosisataiskahleet kirvoten kätkee, ratkee, ja ihminen käy otsin ylväin ja mielin rohkein elon arvoitusta ikuista tutkimaan ja itse lunastavi itsensä.
Niin kauan kalpaa kantakaa, kun Idässä on kansa vapaa ja rajamailla turva taattu. Yhäti taistelkaa, ei sovinnolla hiventä hievahtaa saa rivimme!
Augiaan tallissa
Yhä talli Augiaan, vartioitu rautaovin, äärillään on saastojaan, inhaa ihmiselo kovin.
Missä viivyt, Herkules,
sadun jätti verraton?
Etkö muista kuullehes'
kutsumusta Olympon?
Tulis' murtaa lukot nuo,
rikki lyödä umpiukset,
tarvittaisi virtain vuo,
kevätmyrskyn tuulahdukset.
Kansa Herkules on vaan, senpä rynnätessä hetken loka tallist' Augiaan pian ottais pakoretken.
Esiripun edessä
Hitaasti umpeen vanha vuosi vieri.
Monella tuskan kyynel silmään kieri.
Mut tietkää, halki tuskien
siintävi tuike toivehen!
Hitaasti vanha vuosi vaipui umpeen.
Niin monet täällä sulki korvat lumpeen
valitushuudoilta. Ja nyt
on tuska heidät yltänyt.
He kultaan käärittyinä tyhjin povin
vapisee esiripun eessä kovin,
kun nousee se, niin jokohan
tuo heille viestit kuoleman?
Maailman mahtavat, ne tilin tekoon
vuos uusi kutsuu. Eipä onnen kekoon
he ole tuoneet korttakaan,
siks' nyt he kauhuissaan.
Hitaasti vastaisuuden aukee ovi.
Vapisee ruhtinasten, piispain povi,
heit' yhä tunti tuomion
lähenee armoton.
1910.
Taistosta — sopusointuun
Häiritty rauha on korven, kontiot pois pakenee. Vihellys tehtahan torven sieluja leikkailee.
Ryskyen petäjät kätkee,
virta ne kantaa pois.
Elämän sitehet ratkee,
mistähän apua ois?
Uusien voimien vyörre
elämää valtoaa.
Tuskien tuima pyörre
uhreja ahnastaa.
Korpien usko se murtuu,
taiat uudet jo soi.
Ken ei kuule, se turtuu,
tylsänä kompuroi.
Vait! Toki joukko se tuolla
ratkovi ongelmaa.
Mieli ei sill' ole kuolla,
päivään se ponnistaa.
Elolle etsii se pohjan
uuden ja oikean,
ottaa onnensa ohjan,
luo olon paremman — —
Sopusointuhun kerta päättyy etsijän tie, joskin kyyneltä, verta matkalla vuotanut lie.
Marraskuulla 1908.
Niinkuin Simson
Katso Raamatusta Tuomarein kirjan 16 luku.
Olet sortohon syösty ja lyöty ja kahlehin kaksin sä kamppia kiertää täydyt. Ja riistäjäin hyöty työs' määrää.
Sun silmies valon ja onnen he Delilan juonin vei, ryösti. — Jäykkänä jäydyt ja tarmon ja ponnen jo hukkaat.
Sun orjana raataa pitää
ja mykkänä käydä
noin keskellä piston ja pilkan.
— Mut vaiti, jo itää
kiron siemen.
Kiron siemen juurtuvi kumma
jo pohjahan poves'. —
Joit katkeran kalkin tilkan
ja vereesi tumma
iti kosto.
Sä suljet huulesi tiukkaan ja kostoa haudot, kun herjat ne silmäsi sokas' ja pilkkansa liukkaan huus' korvaas'.
Kuin Simsonin vihlovi sulla
sydänjuuria haavat,
ne viilteli orjuus-okas
Ne arvelle tulla
ei ehdi.
Mut kerta kuin Simson ihan sä jättinä jälleen yli uhmaat sortajain päiden, ja leimuvi vihan pyhä lieska.
Noin nouset. Haa, kuka tuhma sun sortuvan luulee ikiorjaks' herjojen näiden. — On ikuista uhma, se nostaa.
Vallankumouksen uhrit
Lempi pyhä povessansa, aate jalo johtonansa halki yön he uskalsi. Kulmillansa aamurusko, sielussansa suuri usko kuolemaa he tervehti.
Raudanraskas sorron paino, kurja vapauden vaino verirauhoitusta toi. Nälkiin näännytetty kansa makas' maassa kahleissansa, tuopa rintaan tulta loi.
Hehkumielin, nuorra aivan astuivat he tietä vaivan kaikki, kaikki uhraten. Mit' ol' enää lepo, koti heille, jotka valvoi, soti hengen eestä kamppaillen.
Monet kelmenivät posket,
puhkes äitein kyynelkosket. —
Hepä yhä tuleen sous!
Kymmenen jos sortui veriin,
väkivallan miekan teriin,
sata taistoon heti nous'.
Miten kauniita ne sielut! —
Ammottavat, ahtaat nielut
uhkaavana iski päin.
Muserrus ja: "lisää tuokaa
hornan henkein himoruokaa",
sorron peikko huusi näin. —
"Riehukohon veripilvet, ylös valon sotakilvet", äänensä se vastaan soi — "Kieli irti kiskokaatte vankilaan he viskokaatte", sorron peikko ilkamoi.
Kelmeni niin monet posket,
tulvi äitein kyynelkosket.
Tuhat heitä tuleen sous'.
Vaimotkin ja vanhuksetki
Nosti kumouksen hetki,
kansa näännytetty nous'. —
Veripilvet kaartaa maata, kenkään nukkua ei saata. Oisko yöhyt ohi jo, — viime uhrit surma niittää. — — Jälkipolvi, kyllin kiittää sankareita muistatko?
1906.
Vapauden viesti
Heikkona kaikuu vapaussoitot, kahleita, muureja vastassa on. kaukana, kaukan' on huomenkoitot, — Oi, sinä kansani onneton!
Leipä ja vapaus, onni ja rauha
köyhiltä kaikki ne riistettiin.
Kuollut on rinnasta sopu se lauha,
toivekin lyöty on uuvuksiin.
Vapauden viestiä riemastavaa,
tuota, tuota me kaipaamme,
viestiä suurta mi väylät avaa,
väylät köyhälle kansalle.
Väylät auki ja muurit alas,
murskaksi kahleet kurjat nuo! —
Nouskosi kansani, vanno valas!
Tulevaisuutesi vapaaks' luo. —
Vapauden viestiä kuulla mä mielin
oi, sitä surren mä kaipailin!
Miksi? Ah, kerronko haikein kielin
kivuista kansani kallihin.
Kerronko orjista kuinka ne raataa,
iskujen viuhke ilmassa soi. —
Harmaja halla toukoja kaataa,
harvat loistossa hekkumoi.
Taistelu leivästä uhreja niittää,
riutuvi ihminen kahleisiin.
Mistäpä köyhälle iloa riittää.
Taakan alle hän painuu niin.
Kerronko, tuhat on tiellämme turmaa,
muureja, salpoja vastassa ain. —
"Vapauden viesti" — ah, sana se hurmaa.
— Heikkona meille se soipi vain.
Vapauden viestiä nostattavaa,
tuota, tuota me kaipaamme. — —
Köyhäin luokka hetkesi havaa.
Vapahaks' itsesi taistele!
Syksyllä 1907.
Vapaus
Vapaus, vapaus, immeuksi, ihmesana, aihe kaunehimpain laulujen, hurma sielujen. Siin' on lumo, kauneus, elon uudistus.
Vapaus! sen kuten immen ihanan voitat ponnistuksin. Taistellen käy tie sen herkkupöytään. Tunnet, ett' on täytymys tiesi sinne löytää.
Huonon maalin valinta, hetken hupa matala kelpaa orjalle. Läpi puutteen, uhatessa kuolon, vie vapauden tie. Tunnet, että täytyy sun pyörtehesen taistelun!
Edespäin käy kunniakas matka, aatoksesi määrän suuren tapaa, olet vapaa.
Kaikki elo pyrkii kauniiseen, sinne tähtää koko maa. Vapaus on kauneus, sitä kohti kulkeissasi olet vapaa.
Tää aika
Tää aika punaist' aikaa on, kun joukko kohlut kostaa vuossatain kuluessa kärsityt. Tää aika aamun aikaa on, kun sorretut jo nostaa kätensä oikeutta vaatein nyt.
Nyt työmies ilmaa ikävöi, käy tukehtavaks' soppi. Rakennust' tekemään ei saapunut. — Nyt uusi huomen hämäröi, soi vapauden oppi. — Ja huojuvat jo vanhat kaakinpuut.
Tiilitehtaan työmiehet
Työnnämme tiilikuormia,
on kova kuumuus, käry.
Ja vaimomme käy saven sotkentaan.
Nääntyvät nuoret poikamme,
on päivät pitkään täry,
kun laituriin he raataa kuormiaan.
Ja toverimme raastaa taakkoja.
He raatain pölyssä
noin nostaa uljaan talon,
miss' sohvain samettiin
luo hohtolamppu valon,
ja jonk' on pääty ylen upea.
Mut tiilet seisoo päällekkäin,
ja talven valtaa murtaa
kautt' aikain lämpimäksi rikkaiden.
Mut meitä vihmoo vihurit,
ja rajutuiskut turtaa
talvesta asti koittoon keväimen.
Rautatehtaan työmiehet
He huviloissaan asuvat,
miss' tammenoksain lomiin
valelee aurinkoinen säteitään.
Tääll' orjantyössä raadetaan.
He siellä uniin somiin
hukuttaa huomenensa yhtenään.
Tääll' alahalla tupruten
lyö ihoon höyry kuuma,
ja kättä hanan polte kirvelee.
Mut ylähällä kevyttä
on päivän hupi, huuma,
kun leikkipallojaan he viskelee.
Ja ylähällä ihmiset
käy valkopurjeillansa
meritse siintävähän saarelmaan.
Mut meihin rautakatto tuo
valavi hehkuansa
ja valuu-uunit työntää lieskojaan.
He joutilaina venheissään
iloiten kisaa, laulaa,
kun vilpoiset käy merituuloset.
He kylpee meren aalloissa,
lyö laine rintaa, kaulaa.
— Mut noessapa kylpee tuhannet.
Herrastalon rengit
Ruokimme heille hevoset,
nuo uljaat kaarikaulat.
Ja kun he ratsastaa, me katsomme.
Helossa kesäauringon
he iskee ilon taulat
ja kiitää vihannoille kentille,
kentille, jossa odottaa
meit' orjuus-ikeet, paulat,
hitaasti vierii raskas päivämme.
Korkeelta satulastaan he
tähyää pellon tekoon,
joss' uuras joukko työssä hikoilee.
He siihen pilkka-katsehen
luo, kuni lantakekoon
mi paikallansa makaa, mätänee.
He satulassa istuen
ajavat, roiskaa likaa
jaloille paljallille kulkijain.
Mut miehet, jotka uskaltaa
miettiä, katseen pikaa
kuin säilän iskun heihin heittää vain.
Latojat
Me heidän valtiotaan
saatoimme käsin kantaa,
vaan kuolon itu asui mielissä.
Me heitä palvelimme
ja maailmojen rantaa
kiers' maine mahtavien äänestä.
Olimme mustaa kansaa,
mi nääntyvi yössä vitkaan.
Se melkein heimomme ol' kukistus.
Rikkaita palvelimme. —
Nyt taistoon käymme sitkaan.
Kun emme taivu, koittaa oikeus.
Kaikki
Me peltosarat viljellään,
he niistä korjaa sadot.
Heill' aikaa aatoksiin. Ja ilmaa saa
he kyllin. Meillä majoina
kosteat, ahtaat ladot,
siks' elomme on tukahduttavaa.
He isänmaasta haastavat,
mi antejansa peroo,
noit' tulilimalla jakamiaan ain'.
Meit' ei se koskaan lempinyt.
Ja konsa henki eroo,
kalmiston turve isänmaamme vain.
Vapaus isäin perintö
ajoilta muinaisilta.
Sen perinnön he riisti meiltä vaan.
Me korvet pelloiks' raadettiin
hallojen seutuvilta,
sodissa hurmeemme vuos' virtanaan.
Elomme murtaa työ,
meill' eessä leipäkiista
ja leppymätön sota ainiaan.
Päin sortajia! Kunnes on
yhteistä elon riista,
ja lapsemme saa kodin onnekkaan.
Kysymys
Me ostimme ilmalaivan, kun aika se punervoi. Puhe kuultiin alla aivan punaviirin, mi ilmassa soi.
Punarusetit ostimme sitten
ja ruususet punaiset.
Ne keväisten tuntehitten
oli kaunihit airuet.
Punalaulelot kauas kantaa poroporvarien maailmaan. — Meist' uskaltaisiko antaa punaverensä ainoakaan.
Torppari
Häädätkö sä poies mun, Vietkö konnun raivatun, kun en kulje köyryseljin suutan' telji.
Puute oli leipänäin
raataissani hikipäin,
ett' ois herkukkaita kemus,
juhlaremus.
Kenpä raatoi saroillas,
perkaeli peltojas,
kylvi, kynti, helteen koki?
— Mieti toki.
Heilui vinhaan viikate,
haasiolle heinät ne
ajoin. — Puinpa viljasatoa.
— Täyttyi latos.
Rukiis myllyhyn mä vein,
jauhot toin mä yksin tein.
Keuhkoni sun säkkeis alla
nääntyi vallan.
Uunihisi pilkoin puut.
— Kaupastasi ostin muut
tarpeet — nurkumatta maksoin,
minkä jaksoin.
Jauhot, luonnon antimet,
leipä — työni tulokset
kuuluis mulle. — Niistä tarkat
kiskot markat.
Häädätkö? — Oh, vuoksi sen
että lausuin totuuden:
missä vääryys elon ohja
— hauras pohja!
Hyvästi! — Jo riittää saa.
Hakkaa metsä, hoida maa.
Mökkiini voit ottaa orjan
seljän norjan.
Nuori konepajalainen
Mun pakko hämyyn on kulkea ja tehtaan rämyyn vain vajota.
Nuo harkkolevyt
mua polttelee.
Miel' nuori, kevyt
pois pakenee.
Niin kovaa rauta
on sulattaa.
Vain tuskan hauta
mull' aukeaa.
He nuorra saavat mun nääntymään. Tääll' avohaavat ne isketään.
Raatajapojan tervehdys
Konsa hämyn auer lymyy yli mustain kattojen, konsa aamusäteet hymyy yllä ihmismurheiden, konsa rahtusenkaan verran mulle toiveet heijastaa, silloin sielus tuhatkerran tervehdyksen multa saa.
Konsa tehtaan kita inha aamusin mun nielasee, korvat täyttää jyske vinha, hihnat ilmaa viiltelee, silloin melun huumehesta saaos multa terveiset, impi, joka orjuudesta kanssani pois kaihoilet.
Kadulla
Yhä silmihini aukee lapsi kadulla mi puurtaa: vanhan katse, raskas, raukee, syvät rypyt otsaa uurtaa.
Laihat kätöset ja jalat,
väritön ja harmaa poski.
Niukat elon antipalat,
sopen ilma pienoon koski.
Siinä katuliikenteessä
ajelehtaa pienokainen
hevosten ja vaunuin eessä
sysittynä — säilyy vainen.
"Missä isäsi on, pieno?" —
"Isä — työssä raatamassa."
— "Missä äityesi vieno?" —
"Äiti — hän on tehtahassa."
Aurinkoiset säteet täyttää
kadun. — Minä itken hiljaa.
Yötä elämä tää näyttää,
tuho täällä kylvää viljaa.
Vapautettu
Pitojuhlista elämän tulit, mut niiss' olit kuokkamies. Nyt vihdoin kotihin kulit, sä onneton matkamies.
Olit raihnas, ja kuolon kalpa
elos langan katkaisi.
Jo laukesi surujen salpa,
ovi vankilas ponnahti.
Lepopaikkasi ruumisvaja
ja paarit synkeät
ja sitten kalmiston maja,
johon kohta sun heittävät.
Ja siellä sä heimosi tapaat, nuo köyhät ja kärsineet. Nyt ootte te vihdoin vapaat — ei vuoda kyyneleet.
Talviyönä
Kattoa vailla olevan puhelu
Ovet suljettiin. Mun vielä minne saakka
täytyy? — Painava on uupumuksen taakka.
Vilun puistutus jo poven pohjaan viiltää.
Jäätyy jäseneni. Ilkkutähdet kiiltää.
Ilkkutähdet, sydämettömät kuin ikään
ihmispedot, joihin kosketa ei mikään.
Hornankaan ei kaameampi liene latu
kuin tää talviöinen, loppumaton katu.
Horjun katuviertä elottomin povin.
— Kuolla taisin jo. Yö kamala on kovin. —
Ovet suljettiin. Myös elämähän uksi
mulle ainiaaks' lie tullut suljetuksi.