AUNUKSEN HELMI

Romaani

Kirj.

SIMO ERONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

I.

Ali Martikainen oli ottanut ensimäisen uittourakkansa.

Urakkasopimuksen mukaan hän sitoutui kulettamaan vesiteitse Ääniseen petroskoilaisen toiminimen Baroninin omistamat kuusikymmentätuhatta honkatukkia, jotka oli talvikelillä vedetty erään Soimijokeen laskevan sivujoen varsille. Jollei hän yhtenä kesänä ennättäisi saada kaikkia tukkeja Ääniseen, ei urakanantajan tarvitsisi suorittaa sopimuksessa määrätystä summasta, kuudestakymmenestätuhannesta ruplasta, ainutta kopeekkaakaan. Muona ja työkalut oli urakanantajan hankittava, ja niistä ei Ali Martikaisen tarvinnut suorittaa mitään korvausta, vaikk'ei hän urakkasopimusta kykenisikään täyttämään.

Sellainen oli sopimus.

Se oli kaikin puolin selvä ja täsmällinen sopimus, vain yksi kohta siinä oli epätäsmällinen. Siinä ei mainittu, minkä Soimijokeen laskevan sivujoen varsilla puut olivat. Mutta nyt on asianlaita niin, että Soimijokeen laskee useampia sivujokia, ja toiset niistä ovat hyviä uittojokia, toiset aivan kelvottomia.

Ukko Baronin oli kyllä sopimusta tehtäessä vakuuttanut, että hänen puunsa olivat hyvän uittojoen varrella, parhaan mitä niillä mailla oli saatavissa. Nimeä hän ei valitettavasti sanonut muistavansa, mutta eihän nimi ollut pääasia. Vesi oli pääasia siinä joessa, niinkuin kaikissa joissa, ja sitä oli riittämään asti. Sen sai Ali Martikainen uskoa, kun hän vakuutti.

Ja Ali Martikainen uskoi. Hän oli silloin ensikertalainen Aunuksessa eikä sattunut tietämään, että niissä sikäläisissä joissa voi vettä olla riittämään asti, vieläpä vähän liiaksikin, eivätkä muutamat niistä silti kelpaa uittojokina mihinkään.

Siitä kyllä vanha ja varovainen Iikka Penttinen Ali Martikaiselle hienosittain huomautti, kun Ali Martikainen pyysi Iikkaa apulaisekseen uittotöiden valvomiseen. Ali Martikainen vastasi vain lyhyesti, että sopimus oli tehty ja hän aikoi sen myös täyttää.

Se oli Ali Martikaisen tapaista, hän ei koskaan peräytynyt antamastaan sanasta, vaikk'ei sitä olisikaan paperille kirjotettu. Sitä vähemmän tuli peräytyminen kysymykseen, kun oli kirjallinen sopimus, oikein Petroskoin kaupungin notaarintoimistossa laadittu ja asianmukaisesti vahvistettu.

Huhtikuun puolivälissä Ali Martikainen läksi työmaalleen. Hän otti Iikka Penttisen lisäksi Suomen puolelta työpäälliköikseen Mikko Sormusen ja Aatu Lappalaisen sekä kolmekymmentä uittomiestä. Loput piti ottaa perillä aunukselaisista ja ryssistä, kunhan Suomen puolen miehiä oli sen verran että suolaksi.

Himolaan saapui Ali Martikainen joukkoineen viikkokauden taivalluksen jälkeen, josta alkupuoli suoritettiin hevosilla, loppupuoli suksilla suoraan salojen halki oikaisten. Hankikeli oli parhaimmillaan, ja niin sujui matka mainiosti, kun onnistuttiin oppaiden valinnassa.

Himolassa oli odottamassa Petroskoin kaupungista saapunut kokki muonavarastoineen ja rottapoikineen. Uittohommissa tarvittavat työkalut oli jo talvella vetosavotan aikana sinne salolle hommattu ja jätetty vetomiehille rakennettuun tukkilaissaunaan kevättä vuottamaan.

Himolassa ei tiedetty tarkalleen sanoa, missä paikoin se työmaa oli. Siellä sen piti olla jossakin Soimijoen ja Aunuksen maanselän välimailla. Se on avara alue, parisensataa virstaa joka suunnalle, ja sitä nimitetään tavallisesti »Egyptin korveksi». Sivumennen sanoen se vastaakin hyvin nimeänsä, tuskin parempaa nimeä pappikaan olisi sille osannut keksiä.

Sen tiedon sai Ali Martikainen Himolassa, että perillä saattoi olla jo aivan tarpeeksi asti aunukselaisia ja ryssiä uittotöiden alkamista odottamassa. Niitä oli Himolan kautta kosolta painunut ja arvattavasti niitä oli mennyt toisiakin teitä. Ne kai asuskelivat siellä tukkisaunassa — eli täituvassa — niinkuin niitä saunoja nimitetään. Ja Himolassa uskottiin, että ne odottelijat olivat jo hyvin halukkaat töihin ryhtymään, sillä eipä niillä näyttänyt suuria eväsvaroja olleen mukanaan.

Tämä tieto oli Iikka Penttisen mielestä suoraan sanoen ikävä. Täytyi pitää kiirettä, etteivät ne odotellessaan ennättäisi liian pahasti nälkiintyä. Ne olivat muutenkin hiton huonoa väkeä, ja sitten ne eivät tietysti viikkokausiin mihinkään kelpaisi, saisi vain niitä turhanpäiten syötellä ja kuonnutella.

Kiirettä koetettiinkin pitää matkavarusteluissa, mutta puhaltamalla ne eivät sittenkään tulleet tehdyiksi. Täytyi laittaa erikoiset hankikelkat, joihin sijoitettiin koko summaton muonavarasta miesten vedettäväksi, sillä eihän tiettömille saloille ollut hevosia ottamista, eikä niitä Himolan laisesta kylästä olisi ollut edes riittävästi saatavissakaan.

Oppaiksi halukkaita oli sen sijaan aivan tarpeeksi, ja kaikki ne suuriäänisesti kehuivat tuntevansa jok'ainoan pilkotuksen niillä taipalilla.

Matkan pituutta eivät kyllä tarkalleen tienneet, arvelivat karttuvan ehkä kuutisenkymmentä virstaa linnuntietä mitaten.

Tässäkin asiassa oli Iikka Penttinen varovainen ja lausui otaksuman, että ne kuutisenkymmentä virstaa saattoi yhtä hyvin laskea saduksikin. Ne Egyptin korven taipaleet olivat näet hukanhännällä mitatut, eikä siinä silloin oltu niin tarkkaa tehty.

Iikka Penttisen arvelu toteutui harvinaisen täydellisesti. Mutta toinenkin opettava huomio saatiin matkalla tehdä, se nimittäin, ettei Himolan oppaiden kehumisia tarvinnut läheskään kirjansanan veroisina pitää. Saattoi kyllä olla, että he hyvin pilkotuksen tunsivat, mutta eivät tienneet tarkalleen, minkä pilkotuksen varressa se työmaa oli.

Tästä oli seurauksena, että oppaita piti matkan varrella monta kertaa »vannottaa» muistin selvittämiseksi. Se vannottaminen suoritetaan tavallisesti sillä tavoin, että paremman puutteessa ripustetaan silmukka kuusen oksaan ja oppaan käsketään pistää päänsä silmukkaan. Sitten tarttuu vannottaja köyden toiseen päähän ja nykii vähitellen köyttä tiukemmalle, kehottaen samalla opasta omantunnonmukaisesti ja mahdollisimman tarkkaan ilmottamaan, niihin suuntaan matkaa on jatkettava.

Monessa tapauksessa se keino auttaa. Mutta epätietoista on, auttoiko sekään tällä kertaa. Yhtä hyvin saattaa sanoa Ali Martikaisen karavaanin viiden vuorokauden harhailun perästä löytäneen sen täituvan hajunsa opastamana.

Se tupa haisi nimittäin jo pitkän matkan päähän. Se oli ovella painaen täynnä niitä töitä odottelevia aunukselaisia ja ryssiä. Niitä oli ladottu kaikki lavitsarivit täyteen lattiasta katonrajaan saakka, niinkuin sillejä ladotaan tynnyriin suolaan. Ja kun ryssiä ja aunukselaisia sillä tavoin tupa täyteen ladotaan, niin sen tuvan on pakko ruveta haisemaan, siitä ei mihinkään pääse.

Kova nousi melu ja polina täituvalla, kun Ali Martikaisen karavaani vahvasti kuormitettuna ja väsyneenä tulla rähmi näkyviin korven kuusikosta. Toiset ristivät silmiään ja siunailivat, toiset sadattelivat. Mutta kaikki olivat yksimielisiä siinä, että heidän piti päästä töihin ja että heidän ennen kaikkea piti saada ruokaa, vahvasti ruokaa ja ilman mitään viivykkiä. He olivat jo monta monituista vuorokautta odottaneet eineenpalaa maistamatta, ja se oli heidän mielestä suorastaan hävytöntä.

Vaikea oli siinä melussa saada ääntään kuuluviin, eikä Ali Martikainen ensi töikseen sitä yrittänytkään. Ensi töikseen hän vihjasi Iikka Penttiselle ja Aatu Lappalaiselle, että nämä kokoaisivat kuormaston yhteen rykelmään ja asettuisivat miesten kera sen ympärille kaiken varalta. Samalla Ali Martikainen syrjäsilmällä vilkaisi täituvan seinivierellä olevaa isoa varastohuonetta. Sen ovi näytti olevan vahvasti lukittu ja rikkomaton.

— Siellä on luultavasti se talvella tuotu keksi- ja kirvesvarasto koskematta, ajatteli hän. — Ne eivät ole huomanneet aseistautua. Hyvä juttu!

Hän nykäisi Mikko Sormusta ja paria muuta miestä sekä astahti niiden kera aivan kuin sattumalta varastohuoneen ovelle. Sitten hän alotti keskustelun.

Hän ilmotti voivansa ottaa töihin enintään sataviisikymmentä miestä, mutta heitä oli hänen arvionsa mukaan vähintään kolmesataa, siis puolet liikaa. Hän ei ollut ketään kutsunut eikä siis ollut vastuussa siitä, että he olivat nälissään. Hän tahtoi kuitenkin katsoa, voisiko avustaa kaikkia hiukan eväsvaroilla, mutta ennen sitä hän työväkensä valikoisi.

Nämä sanat nostivat kuvaamattoman metelin. Koko joukko ulvoi kuin, villiintynyt hukkalauma, ja rohkeimmat hyökkäsivät nyrkit pystyssä Ali Martikaista kohti kiljuen, että he hänet pehmittävät ja ottavat väkisin ruokaa niin paljon kuin tahtovat.

Ali Martikainen seisoi heidän edessään tyynenä ja mitteli heitä silmillään halveksivasti.

— Kuka puhuu väkisin-ottamisesta? kysyi hän matalalla äänellä, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.

Pari lähinnä seisovista yritti avata suutaan, mutta silloin teki Ali Martikainen salamannopean liikkeen, vain yhden ainoan liikkeen, ja molemmat lensivät keränä pitkän matkan päähän ja jäivät sitten liikkumattomina makaamaan.

— Vieläkö on väkisin-ottajia? tiedusti Ali Martikainen astahtaen pari askelta eteenpäin.

Ei ollut enää, kaikki pysyivät hiljaa ja vetäytyivät pelokkaina kauemmas Ali Martikaisen nyrkkien ulottuvilta.

— Hyvä! Tiedätte siis nyt lakini! lausui Ali Martikainen. — Minulta ei oteta väkisin mitään, ei ole milloinkaan otettu eikä nytkään oteta.

Hän käveli pitkin harppauksin joukon halki, joka aukesi hänen tieltään kuin säikähtynyt lammaskatras. Hän käveli täituvan ovelle, tempasi sen auki ja komensi koko joukon menemään sisälle. Itse hän jäi ovelle seisomaan.

Miehet epäröivät ja katselivat vuoroin toisiaan, vuoroin Ali Martikaista, joka seisoi siinä ovella jättiläiskokoisena ja uhkaavana. He eivät näyttäneet oikein käsittävän, mitä Ali Martikainen tarkotti, kun käski heidän mennä sisälle, mutta nähtävästi hän ei mitään hyvää tarkottanut. Ehkä hän aikoi teljetä heidät kaikki sisälle ja polttaa heidät sinne kuin torakat.

Ali Martikainen näki heidän säikähtyneistä katseistaan mitä he ajattelivat; hän naurahti halveksivasti.

Elkää pelätkö, en minä teitä sinne korvenna. Astukaa vain sisälle, minä alotan sitten töihinoton. Enhän minä teitä kaikkia voi yht'aikaa tarkastaa, sen pitää tapahtua yksitellen. Ettekö sitä käsitä, tolvanat!

Epäröiden ja toisiaan sysien alkoivat miehet työntyä sisälle. Jokainen koetti jäädä viimeiseksi, päästäkseen ovensuuhun ja siitä ensimäisenä tarkastukseen. Kun Ali Martikainen sen huomasi, uhkasi hän kutsua perältä ensimäiseksi, jolleivät he osaisi ihmisiksi asettua.

Lopulta oli koko joukko saatu sisälle. Nyt kutsui Ali Martikainen avukseen Iikka Penttisen ja toiset alipäällikkönsä sekä alkoi laskea tuvassaolijoita yksitellen ulos. Jok'ainoa tarkastettiin ankarasti kuin arvannostossa, katsottiin olivatko jalat kestävää tekoa sekä mies muuten hyvärakenteinen ja terve.

Iikka Penttinen oli ammattimies tässä toimituksessa. Monasti raakkasi hän jo ensi vilkaisulla hyvinkin kookkaan ja väkevältä näyttävän miehen, raakkasi päätään pudistellen ja armottomasti, vaikka toinen miten olisi vastaan pannut ja kehunut itseään. Hän selitti vaistosta tuntevansa, kuka kelpaa tukkimieheksi, kuka ei, turhaa oli yrittää häntä pettää.

— Katsokaapas nyt esimerkiksi tätä, selitteli hän, pyöritellen olkapäästä suurikokoista ryssän purlakkaa, aivan kuin se olisi ollut kehno näytetavara, jota hänelle koetettiin ylettömästä hinnasta tyrkyttää. — Katsokaahan sen koipia ensiksi! — Hän potkaisi ryssän pohkeita halveksivasti. — Mitä luulette sen noilla lähtimillään toimittavan? Paksut ne ovat kuin pölkyt, mutta paljasta lihaa, ei ensinkään jänteitä. Pankaapas hänet tukkisumalla juoksemaan, kauanko kestää! Ei, veikkonen! tiuski hän äkeissään, sysien vastaan jutistelevaa ryssää. — Mene vain tuonne tuvan taakse, ei sinusta meidän miehiksi ole. Seitikuorman päällä lojumaan voit kelvata, et muuhun!

Sillä tavoin kävi tarkastus. Pääasiassa otettiin aunukselaisia, puhtaita ryssiä vain poikkeustapauksissa, jos näyttivät ihan ensimäisen numeron tukkimiehiltä tai voivat todistaa olleensa useampina kesinä Suomen puolen urakoitsijoilla uittotöissä.

Raakit ajettiin tuvan taakse, hyväksytyt saivat mennä Suomen puolen miesten luo ja ryhtyä avustamaan näitä nuotioiden laittamisessa ja kuormaston purkamisessa.

Kun tarkastus vihdoin oli päättynyt, käski Ali Martikainen antaa hylätyille puolikkaan ryssänlimppua ja muutamia sillejä miehen matkaeväiksi sekä ajoi heidät sitten keksin varrella huiskauttaen hiiteen koko tuvan lähettyviltä.

Mutta valitsemillensa hän piti puheen, jossa ilmotti, että häntä itseään ja noita — hän viittasi Iikka Penttiseen ja toisiin alipäälliköihinsä — on toteltava mukisematta, ja kaikkia noita — hän viittasi Suomen puolen miehiin — on myös toteltava. Muuten tulee matkapassi ja liukkaasti.

Hän huitaisi kädellään korpeen päin, näyttääkseen miten se matkapassi tulee.

Miehet näyttivät pahasti säikähtyneiltä. He ymmärsivät puheen ilman tulkitsemista, vaikka se pidettiin selvällä suomenkielellä.

Puheen jälkeen pantiin miehet kuitenkin syömään, ja siinä unohtui säikähdys ja tulivat oikeat lahjat näkyviin.

II.

Seuraavana aamuna Ali Martikainen ja Iikka Penttinen läksivät työmaataan tarkastamaan. Pakkanen oli yöllä ollut siksi ankara, että hanki kantoi aivan hyvin ilman suksia, vaikka kulettava taival oli aluksi melkein läpipääsemättömän sakeata ryteikkökorpea, jollaisessa hanki tavallisesti jää hyvin heikoksi. Äänettöminä kävellen miehet noudattelivat talvellisten vetoteiden pohjia, toivoen siten joutuvansa pian joen rannalle.

Vähitellen alkoikin metsä harventua, ja lopuksi aukeni heidän eteensä avara suo, jolla ei eteen- enemmän kuin sivuillepäin näyttänyt olevan mitään ääriä eikä rajaa. Aurinko oli kohonnut jo siksi korkealle, että sen säteet panivat hangenpinnan suonselällä vahvasti kimmeltämään. Silmät tahtoi se kerrassaan huikaista, ja niinpä molemmat miehet pysähtyivät ja alkoivat kädellä silmiään varjostaen tarkastella eteensä auennutta lakeutta.

Siinä oli se heidän työmaansa. Äänettöminä he sitä katselivat hyvän aikaa, kumpikin jokea silmillään hakien.

Mitään jokea he eivät kuitenkaan huomanneet siinä juoksevan. Oli vain suota ja rämettä loppumattomiin, ja sen suon ja rämeen halki näytti kulkevan vähän vetisempi juotti. Sen huomasi siitä, että vesi oli sen kohdalla paikotellen noussut hangen päälle.

— Tuossa se on olevinaan se niiden uittoväylä, se niiden joki! ajatteli
Iikka Penttinen ja alkoi hiljakseen viheltää.

Hän vilkaisi salaa Ali Martikaisen kasvoihin. Niillä ei näkynyt mitään hämmästyksen tai pettymyksen merkkiä. Katseli ja tarkasteli vain, aivan kuin edessä oleva näky olisi hänestä ollut maailman mielenkiintoisin.

Ja mielenkiintoinen se itse asiassa olikin, sen huomasi pian Iikka
Penttinenkin.

Ei sillä hyvä, että joki oli sellainen kuin oli, vaan puut, ne heidän kuusikymmentätuhatta tukkiansa, olivat kylvetyt siitäkin jokipahaisesta välittämättä hajalleen suonselälle näköjään peninkulmien alalle. Näytti siltä, että kukin oli saanut pudottaa takkikuormansa ilman mitään järjestystä siihen, mihin hevoskaakki oli uupumaan sattunut.

Ammattimiehen silmällä Iikka Penttinen huomasi pian, ettei ollut edes teloja eikä mitään puiden alla, ja luonnollisesti ne olivat painuneet maaperään asti, ehkäpä paikotellen syvälle sen allekin, Ja kun vesi sitten kevätpuolella oli kohonnut, olivat puut jäätyneet kiinni ylitykseen. Ne olivat siinä yhtä lujassa kuin sementtiperustaan upotettuina.

Iikka Penttinen ajatteli, että hänen pitäisi nauraa kohti kurkkuaan koko yritykselle, niin suorastaan järjettömältä se hänestä näytti. Sanoja ei maksanut haaskata, järjetön naurunhohotus, pitkällinen ja kauas kaikuva olisi parhaiten koko nähtävyyden kuitannut.

Ei hän kuitenkaan nauranut, sanoi vain pitkän vaitiolon jälkeen ikäänkuin koetteeksi:

— Näyttääpä olleen ryssä se vetourakoitsija.

— Niin näyttää, vastasi Ali Martikainen yks'kantaan.

— Ei ole muistanut edes teloja puiden alle panettaa, jatkoi Iikka.

— Eipä näytä muistaneen.

Tähän katkesi keskustelu ja oltiin taas vaiti hyvän aikaa. Äkkiä kuitenkin Ali Martikainen näytti kuin heräävän. Hän oli saanut kylläkseen katselemisesta, hän vilkaisi Iikka Penttisen puoleen ja lausui epämääräisesti suolle viitaten:

— Mitäs arvelet, Iikka, lumen lähdettyä tuo jää nähtävästi kokonaan veden alle?

Iikka vilkastui ja selitti, että niin oli varmasti käyvä. Vettä tuli luultavasti enemmän kuin tarpeeksi. Sitten hän naurahtaen lisäsi:

— Ei se sinun urakanantajasi siinä kohden valehdellut. Eikös se sanonut, että vettä kyllä riittää?

Ali Martikainen ei ollut kuulevinaan viimeistä kysymystä, jatkoi vain aprikoiden:

— Ne kulkisivat silloin kyllä vesivarassa nuo puut, mutta minne ne kulkisivat?

— Niin, siinäpä se! ehätti Iikka. — Korpiin ne rientäisivät, sinne mistä ne on vedettykin. Meiltä ne menisivät aivan käsien läpi joka kalikka.

— Ne täytyisi ennen tulvan tuloa vierittää yksiin kasoihin, lausui Ah
Martikainen.

— Niin, se on ainoa keino, myönsi Iikka.

— Mutta sekään keino ei riitä, arveli Ali Martikainen. — Pitäisi kai rakentaa vielä puomit etukäteen niiden kasojen ympärille, vai mitä arvelet, Iikka?

— Piru vieköön, minä olen aivan samaa mieltä! vakuutti Iikka. — Puomit pitää olla ja hyvät, jos mieli ne koossa pitää.

— Siihen menee hyvä joukko puomeja, vaikka ne ovatkin kasoissa, jatkoi
Ali Martikainen arvelujaan järkähtämättömän tyynesti.

— Menee varmasti. Ei riitä yhdet ja kymmenet sylet, ei edes sadat.
Tarvitaan tuhansia!

— Vaan mitenkäs arvelet tulvan kohottua meidän liikkumaan pääsevän? kysyi Ali Martikainen äkkiä.

— Mitenkäkö arvelen? toisti Iikka verkalleen. — Siten minä arvelen, ettemme me ensinkään liikkumaan pääse, jollemme ajoissa rakenna sohoja itsellemme. Ilman sohoja ei meillä veden noustua ole taitavasta ulos asiaa.

— Niin kai se on, myönsi Ali Martikainen. — Rakentaa pitänee nekin valmiiksi ja samoin kokkia ja muonavarastoja varten ponttuu, sillä emmehän me voi täitupaa mukanamme uittaa.

Tähän päättyi keskustelu. Iikka Penttinen mieli vielä kysyä Ali Martikaiselta, uskoiko tämä tosiaan koskaan pääsevänsä eroon näistä kirotuista rämeistä. Mutta hän näki, ettei Ali Martikainen aikonut peräytyä, ja siksi hän jätti kysymättä.

— Tottapahan uskoo, koska yrittää! ajatteli hän itsekseen naurahtaen.

Jo samana päivänä alotettiin vierittäminen.

Osan kätevimpiä miehiä Ali Martikainen erotti rakentamaan Iikka
Penttisen johdolla puomeja, sohoja ja ponttuuta. Itse hän läksi Mikko
Sormusen ja Aatu Lappalaisen kanssa vieritystä johtamaan.

Ennen suolle lähtöään hän sivumennen lausui Iikalle:

Näin äsken naamastasi, ettet usko meidän tässä yrityksessä onnistuvan.
Minun mielestäni voit jättää sen ajatuksen, unohtaa sen kerrassaan.
Jollemme me usko, niin mitenkäs sitten nuo?

Hän viittasi työmiehiin päin.

Iikka Penttinen katseli nolona kenkäinsä kärkiä. Hänestä tuntui, kuin hänet olisi otettu pahanteosta kiinni, eikä hän osannut mitään virkkaa.

Ali Martikainen hymähti nähdessään hänen hämminkinsä ja lausui vain poistuessaan:

— On siis sovittu, ettei sitä ajatella!

Vierittäminen oli pelottavan raskasta työtä. Tukit täytyi ensin lapioida esiin ja senjälkeen tuurien ja kirveiden avulla hakata irti ylityksestä. Sitten täytyi niitä siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa lumisohjussa kulettaa vierittämällä monasti virstamääriä. Alle aseteltiin työn helpottamiseksi kyllä teloja, mutta sellaisten honkajättiläisten painosta upposivat telat siinä paikassa pohjaan asti ja puut takertuivat sohjuun kiinni kuin sitkeään pikitervaan. Miesjoukolla sai nääntyäkseen kiskoa, ennenkuin taas sai ne eteenpäin hievahtamaan.

Ja millaista oli työnteko siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa vedensekaisessa sohjussa: samanlaista tarpomista kuin olisi kevätjäihin pudonneena rypenyt hyhmä- ja jääkappaleiden seassa. Vielä pahempaa se oli, kengät tarttuivat monasti sohjuun niin lujasti, että pyrkivät jaloista luiskahtamaan, kun koetti niitä irralleen kiskoa. Ei muuta kuin tartu molemmin käsin varrensuuhun ja kiskaise sitten vasta jalkasi irti, juututtaaksesi sen taas seuraavalla askeleella uudelleen.

Lumi on harvinaisen sitkeässä niillä Aunuksen rämeillä. Muualla maailmassa on jo aikoja sitten ollut kesä ja ihmiset kyntävät iloisesti vihellellen toukojaan, mutta siellä riittää yhä hukkua asti sitä sohjua. Vähitellen se muuttuu vain vetelämmäksi, siihen alkaa sinne tänne ilmestyä pohjattomia päivän ja maa-uhon hautomia silmäkkeitä, joihin saattaa korviaan myöten pudota humahtaa.

Näännyttävää on siinä työnteko. Jo ensi päivinä alkoivat aunukselaiset heittelehtiä längilleen ja rupesivat mukisemaan, että mitä varten muka käydä niitä miesvoimilla vierittämään, kun vesikin sen työn tekisi lumen lähdettyä.

Aatu Lappalainen, joka ensimäisenä kuuli mukinan, huomautti kuivasti miehille, ettei heidän asiansa ollut käydä neuvomaan, mikä työ oli jätettävä veden huoleksi ja mikä miesvoimilla suoritettava. Heidän asianaan oli totella ja tehdä mitä teetettiin.

Mukina ei kuitenkaan tähän loppunut, ja sattui vihdoin Ali
Martikainenkin sen ohimennen kuulemaan.

Rutosti hän sen katkaisi karkottamalla pari pahinta vetelystä heti työmaalta, pistäen heille kummallekin ruplan kouraan.

Itku pääsi miehiltä, sillä eipä ollut huvin asia lähteä siinä siivossa taivaltamaan viitistä peninkulmaa toisille työmaille, joilla sen lisäksi saattoi tavata täydet paikat tultuaan.

Itkusta ei Ali Martikainen kuitenkaan välittänyt, hän huomautti lyhyesti, että hän oli kerran lakinsa kaikille lukenut ja aikoi sitä noudattaa. Ei maksanut vaivaa ruveta hänelle itkemään.

Hän lähti kävelemään poispäin ja ajatteli mennessään, etteivät Aunuksen miehet vielä hänen lakiansa muistaneet. Se ei ollut vielä syöpynyt heidän veriinsä, mutta Ali Martikainen päätti sen istuttaa heihin alusta pitäen ja lähtemättömästi.

Hän tiesi, että Aunuksen saloille oli moni urakoitsija ennen häntä kuun kuulumattomiin kadonnut; olivat kai saaneet hautansa jonkun kuusen juurella, jonne ei papin eikä lukkarin tie koskaan sattunut. Hän arveli näiden kohtaloon ja katoamiseen olleen syynä sen, etteivät he olleet osanneet tehdä lakiansa selväksi. Ehkä he olivat täälläkin koettaneet noudattaa niitä lakeja, joita muualla maailmassa noudatettiin. Siinä oli heidän kohtalokas erehdyksensä. Ali Martikaisen mielestä piti jokaisella maalipaikalla olla omat lakinsa. Lempeät ja hyvät lait saattoivat sopia monessa paikassa, mutta täällä jumalan unohtamissa maankolkissa ne eivät kelvanneet. Täällä oli parasta pitää jokaista vastaantulijaa vihollisenaan, ja viisaasti teki, jollei sitä kahden kesken satuttaessa liian lähelle selkäpuolelleen laskenut. Ja sen mukainen piti myös lain olla, oikea, mutta kova ja järkkymätön kuin kallio.

Ali Martikainen ajatteli, että ehkä ne rupeavat häntä aluksi vihaamaan. Sen hän oli pian huomaavinaan niiden katseista, vaikka ne koettivat kätkeä vihansa visusti nahkaansa ja teeskennellä nöyryyttä, vieläpä ystävyyttäkin. Hän ei kuitenkaan ollut mitään huomaavinaan, hän päätti heidät nöyryyttää ja oli varma siitä, että viha oli lakkaava, kunhan hänen lakinsa oli tullut selväksi. Ehkäpä monista tulisi ajan oloon vielä kunnon työmiehiä. Täytyi niitä vain kasvattaa oikealla tavalla, ei keksinvarrella, niinkuin monet tekivät, vaan horjumatta noudattamalla lakia, minkä kerran oli niille lukenut.

Ja niin hän liikkui ja komenteli kuin olisi omalla kotipellollaan kiviä väännättänyt. Joka paikkaan hän ennätti, missä vain lapiot, kirveet ja kanget alkoivat verkkaisammin heilahdella. Iskipä hän välistä itsekin kangenpäähän kiinni näyttääkseen oikein kädestä pitäen, kuinka Suomen puolella työtä tehdään.

Jättiläisen voimat oli Ali Martikaisella; yksin hän viskasi koholle lumisohjuun juuttuneen hongantyven, viskasi kuin kevyen rekirangan tavallinen mies viskaa. Silmät renkaina Aunuksen miehet hänen voimannäytteitään ihmettelivät, ja heihin alkoi juurtua pelonsekainen kunnioitus ja ihailu Ali Martikaista kohtaan, aluksi hämäränä ja vaistomaisena, mutta vähitellen yhä selvempänä.

Ali Martikaisen laki oli syöpymässä heidän veriinsä.

Ja puut saatiin sillä tavoin kasoihin parin viikon hellittämättömän raatamisen perästä. Saatiinpa puomit ja sohotkin valmiiksi juuri siksi, kun kevät alkoi todenperästä tehdä tuloaan.

III.

Aunuksen korpien ja rannattomien rämeiden kevät on vallaton huimapää, se on kuin, metsän keijukaisimmyt. Ei koskaan ole sen tarvinnut tuntea hemmotellun sivistyselämän nyörityksiä uumillaan; se on saanut elää ja mekastaa vapaasti, paljasjaloin, melkein hameittakin, kampaamaton tukka kaikkiin ilmansuuntiin hulmuten.

Kun kosija saapuu sen luokse kevätpäivän kultaisilla kärryillä ajaen, ei se aluksi ole tietääkseen. Päivä hautoo ja hautoo viikkomääriä rämeiden ja syvien kuusikkokorpien lumia, mutta ne eivät näytä yhtään vähenevän. Minkä päivä lämmittää ja sulattaa, sen yöpakkanen uudelleen jäädyttää helisevän kovaksi. Ei ilmesty korpikuusen juurelle pälveä, joka muualla niin pian päivänpuoleisella rinteellä näkyviin pilkahtaa, ei tunnu kevään tuoksua, joka muualla niin voimakkaana jokaisesta metsiköstä vastaan lemahtaa. Kevätimpi murjottaa vain murjottamistaan.

Mutta niin on vain päältäpäin. Syvällä sisässä alkaa elämä lemmenkarkeloa kaipaavana sylkähdellä. Teeret tuntevat ensimäisinä sen elämän suonenlyönnit. Ne kuuluttavat sitä kaikuvissa kiimakisoissaan suonselällä helisevinä hankiaamuina. Oudosta nuo kisat tuntuvat erehdyttävältä ilveilyltä, mutta erehdystä ne eivät ole. Ne ennustavat häähetken lähestymistä.

Alkaa näkyä muitakin enteitä. Halla jää pois parina yönä perätysten, ja mustanpuhuvaksi silloin hanki suonselällä muuttuu. Teeret muuttavat karkelonsa kuivemmille kangasmaille, ja ilmasta alkaa iltahetkinä kuulua outo havina: etelästä saapuvat Aunuksen vesien ja rämeiden lintuparvet, kiirehtivät kilvan hääpitoihin. Jo tulevat upeat morsiusneidotkin, valkeat joutsenet, saapuvat ja tulotervehdyksensä laulahtavat sulassa silmäkkeessä keskellä rannatonta suonselkää.

Rutosti tulee Aunuksen korpien ja rämeiden kevät, kun se tulemaan kerran rupeaa. Näyttää siltä, kuin luoja muiden kiireittensä lomassa yhtäkkiä muistaisi senkin maankolkan vähän puhdistusta kaipaavan. Ja silloin hän pitemmittä mutkitta repäisee kaikki sulkunsa auki ja antaa tulla vettä, niin että riittää. Sitä tulee silloin joka suunnalta. Sitä tulvii takamaiden saloilta satoja ja tuhansia puroja myöten, jotka jokainen yht'äkkiä paisuvat kohiseviksi koskiksi. Sitä pulppuaa maan uumenista joka mättään juurelta, ja sulava lumisohju antaa siihen yltäkylläisyyteen oman runsaan osuutensa.

Kun oireet näet, pidä varasi, tukkimies. Ei ole leikki silloin edessä, kun korven pimennoissa piileskellyt kevätkeijukainen lemmenhurmiosta mielettömänä liikkeelle lähtee. Elä nuku silloin, kun se kovalla kohulla esille ajaa ja hurjat hääpitonsa alottaa ilman minkäänlaisia esimenoja. Jos annat itsesi yllättää, voi viikkokausien raadanta mennä yhdellä pyyhkäisyllä hukkaan.

Vanha kokenut Iikka Penttinen tunsi kyllä ne oireet. Joka ilta hän nuuski ilmaa epäluuloisesti aivastellen kuin vanha hallava uroskarhu, joka sammaliin peittämäänsä saalista lähetessään tuntee vierasten jälkien tuoksahdusta. Päivä päivältä muuttui Iikan muoto yhä huolestuneemmaksi. Oli ollut yöhalla alenemassa, ja sitä mukaa katosi valkea hangenpinta suonselältä. Se muuttui mustanpuhuvaksi, uhkaavaksi kuin pahaenteinen ukkospilvi.

Lopulta tuntui eräänä iltana, kuin ei hallaa ensinkään tulisi, ja korvesta tuoksahteli outo lämmin lemu. Pohjavesikin oli sen päivän kuluessa silmissä kohonnut, heidän tiensä täituvalta työmaalle oli ilmestynyt täyteen syviä rapakoita.

Sinä päivänä saatiin viimeiset tukkikasat puomiaitausten sisään, mutta sittenkin Iikka illalla työmaalta lähdettäessä puheli:

— Vartijat minä panisin jo täksi yöksi, ei tiedä mitä on tulossa.

— Eikö nuo pysyne vielä paikallaan, arveli Ali Martikainen.

— Piru tiesi, murisi Iikka. — Tuohon — hän viittasi suolle — minä en luota enää yhtään, se on jo melkein pelkkänä vetenä koko lakeus. Nousee tuuli, ehkä tulee vielä sade, silloin…

— Mistä hemmetistä nyt sade tulisi! ihmettelivät miehet Iikan ympärillä. — Ei tuulta eikä ainutta pilvenhattaraa koko taivaalla.

Vielä täituvalle tultua taivasteli Iikka ulkona pitkän aikaa ja käski poikien koota hajallaan olevia tavaroita varastohuoneeseen.

Naurua herätti tämä Iikan varovaisuus. Tuntui aivan hassulta ajatus, että tulva yhden ainoan yön kuluessa voisi kohota tuvalle asti.

* * * * *

Kokki kömpi aamuisin ensimäisenä ylös keittohommiinsa. Kun hän seuraavana aamuna pisti nokkansa tuvanovesta ulos, oli hän säikähdyksestä lentää istualleen.

Koko pihamaa lainehti veden vallassa, korpi kohisi raskaista tuulenhenkäyksistä, ja taivaasta tulla ropisi vettä kuin seulasta.

— Vedenpaisumus! vedenpaisumus! alkoi kokki hokea kovasti pölisten ja silmiänsä ristien minkä ennätti.

Pian olivat kaikki jalkeilla ja hyökkäsivät ulos, Ali Martikainen ja
Iikka ensimäisten joukossa.

— Enkös sanonut illalla! huusi Iikka. — Siinä nyt näette, eikö tulva jaksa kohota tänne asti. Hyvä että kengänvarret vielä riittävät!

Vettä olikin pihamaalla jo puolisääreen. Kokin tulisijat, jotka olivat vähän syrjemmässä katoksen alla, olivat jo osittain kastuneet, ja ympäri pihamaan uiskenteli vesivarassa halkoja ja muuta taloustavaraa.

Miltä mahtoikaan suolla näyttää? Se kysymys jysähti pahaenteisenä jokaisen mieleen.

— Missä ne sinun sohosi ovat, Iikka? huusi Ali Martikainen, hoputtaen tuvasta viimeisiä miehiä lähtöön. — Nyt ei ole aika ajatella suuhunpantavaa, ennenkuin on nähty mitä suolla on tapahtunut.

— Piruja siellä on tapahtunut, pelkään minä! murisi Iikka. — Joutukaa, täälläpäin ovat sohot, tässä aivan lähellä!

Hän juosta polski jo ensimäisten miesten etunenässä pitkin metsäpolkua, jossa sai katsoa, etteivät nahkavarat valliksi käyneet.

Jouduttiin sohoille.

Sivumennen sanoen, sohot ovat hyvin tärkeät kulkuneuvot Aunuksen rämeiden tukkilaiselämässä, ja niitä käytetään Suomenkin puolella vetisillä suomailla, soho tehdään siten, että nitaistaan pari kolme tukkia vahvoilla näresiteillä yhteen. Airona käytetään häthätää kuusesta veistettyä melaa tai sen puutteessa keksiä. Tulvan peittämillä suomailla liikuttaessa se on jonkun verran mukavampi kulkuvehje kuin yksinäinen tukkipuu, varsinkin karanneita tukkeja ajellessa, jossa välistä tulee suoranainen hinaus kysymykseen.

Vähiin se sohoilla liikkuminen tavallisissa oloissa supistuu, mutta nyt sai Ali Martikainen miehineen sanoa kuivalle maalle kerrassaan jäähyväiset. He saivat unohtaa maankamaralla kävelemisen tykkänään ja muuttua vesieläjiksi. Soho tuli heidän veneekseen ja hinaajalaivakseen ja pian myös heidän ainoaksi asunnokseen.

Siltä varalta olivatkin muutamat kätevimmät Iikan kehotuksesta varustaneet sohonsa oikein mukavuuksilla, olivat kyhänneet tuohista siihen hirsien päälle majantapaisen, johon ainakin päänsä voi pistää tuulensuojaan pitkäkseen asettuessaan. Niinikään olivat he veistelleet ja naulanneet lyhkäisiä laudanpätkiä liikunta-alustakseen.

Harvinaisen vikkelästi liikkuivat miehet tällä kertaa sohojen luo miten kuten jouduttuaan. Suota ei vielä kuusien lomista näkynyt, mutta sieltä kuului epäilyttävä kohina, joka ei ennustanut hyvää.

Saatte nähdä, pojat, siellä on yhtä ja toista katseltavaa! hoki Iikka sysien hartiavoimin sohoansa puiden lomista suolle päin.

Toiset koettivat pinnistää perästä parhaansa mukaan, ja pian seilasi koko joukko kuin taistovalmis eskimojen sotalaivasto korven pimennoista suonselälle.

Siellä kohtasi heidän silmiänsä ihana näky.

Koko lakeus oli kuin loihdittuna muuttunut yhdeksi ainoaksi rannattomaksi, kovasti aaltoilevaksi järveksi. Vain siellä täällä joku korkeampi suonsaareke tai yksinäinen puu vesierämaan keskellä muistutti kadonneesta maaperästä.

Ja siellä uida lullivat ne heidän kuusikymmentätuhatta tukkiansa pitkin vesilakeutta tuulen mukana. Runsas kolmannes niistä näytti jo karanneen puomiaitausten sisältä. Niin laajalle kuin silmä kantoi, näkyi joka suunnalla valtoiminaan uiskentelevia karkulaistukkeja, ja kaikki ne tietysti kilvan kiiruhtivat kotipaikoilleen korven pimentoja kohti.

Aivan mahdotonta oli edes suunnilleen sanoa, missä joen paikka oli, mutta siitä heidän ei vähään aikaan tarvinnutkaan huolehtia, heillä kun oli muuta, tärkeämpää ajattelemista. Kyseessä oli, saadaanko puomiaitaukset pelastetuksi kokonaan hajoamasta ja edes osa karkulaisista takaisin haalituksi.

Pitkin sysäyksin meloi Ali Martikainen yli sohon lyövässä aallokossa. Synkkä ryppy oli hänen kulmiensa välissä, huulet olivat tiukasti yhteenpuristetut, ja sieraimet vavahtelivat.

Hän ajatteli urakkasopimustaan, niitä vaikeuksia, jotka vasta nyt todella näyttivät hänen eteensä kohoavan. Ukko Baronin oli nähtävästi tarkalleen tiennyt, millaiset uittomahdollisuudet näillä rämeillä olivat, ja nyt se tietysti naureskeli tuuheaan partaansa siellä Petroskoin kaupungissa.

— Taas tuli ilmaista työtä! — niin se iloitsi. — Tuli tuhma Suomen priha, otti urakan, rähmii ja rämpii sen kimpussa kesänsä, mutta ei saa puita perille — sinne jäävät ehkä lähelle Soimijokea. Ei tarvitse maksaa penniäkään, ja toisena kesänä puut tulevat perille miltei ilmaiseksi.

Yhä synkemmäksi muuttui Ali Martikaisen muoto, kun hän tätä ajatteli, yhä tuimemmin hän sysi melallaan. Soho lensi vinhaa vauhtia, aallot löivät kohisten sen ylitse, toiset olivat jääneet jo kauas jälkeen, mutta hän ei sitä huomannut.

— Hyvä! ajatteli hän. — Et tunne ryssä vielä Ali Martikaista, iloitset liian aikaisin. Sinä petit, mutta minä tuon sittenkin puut perille ja nolaan sinut, tuon vaikka ne pitäisi joka kalikka vetämällä tallettaa oikeille uittopaikoille! Minä en peräydy enkä anna nolata itseäni ensimäisessä urakassani.

Ali Martikainen oli pojasta pitäen ollut häikäilemätön toiminnan mies. Hän ei koskaan katsellut taakseen eikä sivuilleen, vain eteenpäin. Hänen ainoa uskontunnustuksensa oli: pidä keksi lujasti kourassasi eläkä horjahtele, niin menestyt! Tähän uskontunnustukseensa hän luotti sokeasti ja järkähtämättä, se oli hänen korkeampi maailman järjestyksensä, jonka yläpuolella hän ei mitään muuta kaivannut. Hän oli elämässään ehtinyt palvella jo monta urakoitsijaa; toiset niistä olivat onnistuneet, toiset ja useammat epäonnistuneet sekä puille paljaille joutuneet. Kun Ali Martikainen tarkasteli syitä heidän epäonnistumiseensa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että he olivat ansainneet kohtalonsa. Heillä ei ollut selvillä päämääränsä eikä mitään varmuutta toimissaan, he haparoivat, tuskittelivat ja epäilivät. Sortukoot, he olivat vain toisten, oikeiden miesten jaloissa!

Ali Martikainen tapasi ensimäisen lautan reunan. Nopealla silmäyksellä hän huomasi, ettei puomi onneksi ollut mistään kohden katkennut. Syynä puiden karkaamiseen oli pakkautuminen. Lautta oli tuulen mukana ajelehtiessaan tarttunut kiinni johonkin vedenalaiseen esteeseen, ja senvuoksi ajautuivat puut tuulen alla liian tiukkaan puomia vasten sekä alkoivat suoltua sen alitse.

Hän iski mukanaan olevalla hakakytkyellä sohonsa kiinni puomiin, hyppäsi lautalle ja alkoi notkeana kuin ilves juosta sitä myöten puulta puulle hyppien tuulen alapuolelle. Sinne päästyään hän rupesi keksillään tarmonsa takaa sysimään pakkautuman kohdalta puita hajalleen ja hetkisen raadettuaan hän sai lautan tasotetuksi niin paljon, että suoltuminen lakkasi.

Toiset joutuivat myös vähitellen perille hengästyneinä ja likomärkinä.
Nopeasti jakeli Ali Martikainen määräyksensä.

Osa sai jäädä lauttoja kiinni laittelemaan ja tuulen alapuolelta puomeja vahvistamaan, toisen osan piti lähteä karkulaisia kiinni ajelemaan. Kauemmas ennättäneet piti kerätä isompiin joukkoihin, jommoisina niitä puomien avulla oli mukavampi tuoda takaisin. Sohojen lisäksi oli heillä tähän hinaustyöhön pari kolme venettäkin käytettävänä, enempää ei kiireessä oltu ehditty rakentaa.

Raskas ja näännyttävä alkoi nyt työ ja melominen. Lautat kyllä saatiin päivän raadannan jälkeen miten kuten ankkuroiduiksi, vieläpä suurimmaksi osaksi tilapäisten kelojen avulla hinatuiksi pois pahimmasta tuulen kulkusta lähemmä metsän reunaa, jossa ne olivat kutakuinkin suojassa tuulelta ja aallokolta.

Mutta toista oli karkulaisten ajeleminen. Kaikkein vähimmän arvion mukaan nousi niiden lukumäärä useampiin tuhansiin, ja suuri osa niistä oli ennättänyt jo pitkien matkojen päähän.

Lisäksi vaikeutti tuuli sanomattomasti työtä. Se rupesi päivemmällä yhä kiihtymään, nostattaen aallokon niin korkeaksi, että sohojen päällä pysytteleminen jo vaati kovia ponnistuksia. Aallot löivät valtoinaan sohon ylitse ja olivat monasti pyyhkäistä miehenkin sen päältä mennessään. Siinä alituisessa huuhtelussa kävi näet ahdas liikunta-alusta niljakaksi kuin öljytty, ja kun se alusta lisäksi vaappui ja keikkui matalassa vedessä teräviksi ja lyhyiksi muodostuvien aaltojen viskelemänä, niin kysyttiin perusteellista taitoa, jos mieli säilyttää tasapainonsa.

Ja sanomatonta kiusaa tuotti sade. Se ei ollut enää lämmintä kevätsadetta, joka pitkän talven kylmien perästä tyynellä ilmalla tuntuu miltei hyväilevältä. Tiukan vihurituulen mukana se rännänsekaisena pieksi kasvoja kuin ruoskalla, kasteli vaatteet likomäriksi, tunkeutui luihin asti ja turrutti vähitellen koko ruumiin läpikohmettuneeksi, miltei tunnottomaksi.

Lämmintä saadakseen olisi välistä tehnyt mieli lähteä edes juoksemaan, hyppelemään ja käsillään huitomaan, mutta ne nautinnot sai heittää mielestään kokonaan. Jollet saa lämmintäsi iänikuisesta nielemisestä ja sysimisestä, niin kohmetu ja köntisty siihen paikkaan, kunnes lopulta vierähdät soholtasi avuttomana tuulen ja aaltojen ajeltavaksi.

No kestäähän se oikea tukkilainen vielä sellaistakin työtä päiväkauden nurisematta. Mutta karkulaisten ajeleminen ei ollut päivässä suoritettu, se vei ummelleen kolme vuorokautta, vaikka yöt pantiin päivien jatkoksi. Ei auttanut näet kesken työn ajatella lepoa, jokainen hetki, jokainen viivytys vei karkulaiset yhä kauemmas suonselälle ja korpia kohti. Jos tahtoi edes osan niistä kiinni saada, täytyi ajatus levosta kokonaan unohtaa.

Sellainen leikki ottaa luonnon keitä hyvänsä. Ali Martikaisen aunukselaisilta se otti sen monelta niin tarkoin, että miesparat alkoivat tipahdella sohoiltansa veteen, ja sinne kerran jouduttuaan he vallan köntistyivät ja kohmettuivat ja alkoivat ruikuttaa, että piti päästä kokin ponttuulle lämmittelemään ja sulatteleimaan.

Kokin ponttuu oli suojaisessa paikassa metsän reunassa. Sinne oli muutettu täituvalta koko ruokakomento, ja siksi siellä paloi ainainen valkea. Siellä hääri kokki apulaisineen ison tuohimajan edessä patojensa ääressä. Siellä sai miehistö ankaran työnsä lomassa käydä vuorotellen lämpimän keittonsa nielaisemassa ja samalla sai siellä hyväilevän valkean ääressä hiukan sulatella ja verrytellä turtuneita jäseniään.

Siksi se paikka tuntui aavalla suonselällä kiikkerän sohon päällä keikkumisen jälkeen ihan paratiisilta, ja pian oli Ali Martikainen huomaavinaan, että muutamat hänen aunukselaisensa ilmestyivät sinne epäilyttävän useasti. Aina ne olivat pudonneet, aina täytyi tulla kuivaileutumaan ja vettä kastuneista jalkineistaan vääntämään. Ei puhunut Ali Martikainen ensimäisenä eikä vielä toisenakaan päivänä mitään huomiostaan, mutta kolmantena hän katsoi olevan syytä tarttua asiaan. Hän arveli, että lakinsa muuten taas kerrassaan unohtuisi.

Hän ilmotti siis lyhyesti, että hänen nähdäkseen kokin ponttuulla alkoi olla tilanpuute, eivät enää kunnolla päässeet lämmittelemään ne, jotka tulivat vuoronsa mukaan aterialle. Niiden kuitenkin piti päästä, ja siksi hän muilta kielsi tulon. Ken ateriain väliaikana veteen putosi, sai pitää hyvänänsä, asiaa ei voinut auttaa. Ponttuulle sai tulla vain ruokaa hakemaan.

Se oli kova määräys, mutta se auttoi. Putoamiset kävivät paljon harvemmiksi, aunukselaisista tuli kuin ihmeen kautta parempia tukkimiehiä kuin olisi uskonutkaan.

Ajelutyössä oli Aatu Lappalainen paras mestari, ja hänen johtamansa miesjoukko teki suoranaisia ihmeitä. Aivan kuin vaistosta osasi Aatu Lappalainen jo pitkien matkojen päästä suonselältä näyttää, millä kohtaa metsän reunassa oli suurempi määrä karkulaisia, vaikk'ei niitä kuusikon seasta ensinkään näkynyt. Aatu selitti kuivasti tarkan havaintokykynsä johtuvan siitä, että hän oli joutunut runsaanpuoleisesti sitä työtä tekemään.

Mutta tarkat oli silmätkin sillä miehellä. Kerran hän pitkän matkan päästä osotti miehille suonselällä kasvavaa yksinäistä männyn käkkyrää ja ilmotti varmana, että männyssä istui tulvaa paossa joku elukka, jolla nähtävästi ei ollut siipiä kulkuneuvoinaan.

Toiset koettivat tähystellä, mutta mahdoton heidän oli mitään erikoista männystä niin kaukaa huomata. Aatu väitti kivenkovaan, että siellä oli ja isonlainen elukka olikin, ja niin melottiin miehissä katsomaan.

Ja olihan siellä elukka. Kuukauden tai parin vanha karhunpenikka siellä vilusta ja nälästä tutisten latvakerkän tuuheiden oksien lomassa istua kyhjötti. Ei ollut Nalle-paralla sattunut olemaan sohoa eikä muuta venettä, kun tulva yllätti, ja niin ajoi puuhun. Siellä se silmät pyöreinä ihmetteli, että mikähän tästä lopuksi eteen tulee.

Miehet pelastivat Nalle-pojan pintehestä ja veivät sen kokin ponttuulle, jossa se pantiin patojen viereen lämmittelemään ja annettiin sille iso vadillinen liharokkaa eteen.

Ahnaasti kävi Nalle ruokaan käsiksi, vaikka outo seura näkyi aluksi sitä jonkun verran hölmistyttäneen. Pian se kuitenkin rupesi kotiutumaan uuteen oloonsa, joka kieltämättä olikin suuri parannus entiseen verraten.

Ali Martikainen ilmotti ottavansa Nallen yhteisen ruokakunnan jäseneksi ja lupasi kasvattaa siitä vettä pelkäämättömän tukkilaisen, joka vielä kerran maailmassa niittäisi mainetta ja kunniaa sekä itselleen että kasvattajalleen.

Tämä päätös herätti yleistä riemastusta, ainoastaan kokki säikähti pahanpäiväisesti, kun sai kuulla, että Nalle jäisi hänen ponttuulleen vakinaiseksi eläjäksi. Hän oli varma siitä, että Nalle suuremmaksi vartuttuaan söisi makeina paloina suuhunsa sekä hänet itsensä että hänen apulaisensa, sillä metsällisellä kun näkyi jo nyt olevan kovin hyvä ruokahalu. Sitäpaitsi semmoinen otus ei kokin mielestä muutenkaan sopinut oikeauskoisten ristittyjen seuraan; voisi vielä tuoda vaikka minkä turmion tullessaan.

Kokkia lohdutettiin sillä, että jos Nalle ottaisikin tavakseen syödä silloin tällöin jonkun heistä, niin varmasti se säästäisi kokkinsa ja keittäjänsä viimeiseksi. Tiedettiin monta esimerkkiä siitä, että karhut olivat justiin sillä tavoin tehneet. Sai siis kokki erojaisiin asti olla aivan huoletonna.

Tämä lohdutus ei näyttänyt kokkia lainkaan tyydyttävän; happamen ja loukkautuneen näköisenä hän katseli, kun Nalle tyytyväisenä ojenteli lyhyviä tallukoitaan valkean unettavassa paahteessa. Voimallinen ateria näkyi sitä kovasti raukaisevan; hiljakseen se vain myrisi puolinukuksissa, kun rottapojat sen korvantauksia kutkuttelivat.

Kun karkulaisten ajeleminen oli saatu loppuun suoritetuksi, pidettiin päivän levähdys, jonka kestäessä muutettiin täituvalta viimeiset tavarat kokin ponttuulle ja erikoisesti sitä varten rakennetuille varalautoille. Ikävältä tuntui nyt siitäkin täituvasta eroaminen, kun jouduttiin ajattelemaan vastaista elämää, ainaista sohojen päällä keikkumista, joka saattoi kestää monta viikkoa, ennenkuin kuivaa mannerta edes sen verran tavattaisiin, että voisi yhden yöhetken nukahtaa nuotion ääressä tarvitsematta veteen mulskahtamista pelätä.

* * * * *

Mutta ankarana astui nyt Ali Martikaisen eteen kysymys, miten päästä eteenpäin. Vettä oli ylenpalttisesti, mutta virtaa ei ollut; vesi virtasi sinnepäin, minne tuuli milloinkin sitä kuletti.

Jos se vedenpaljous olisi ollut edes oikeata luojan luomaa järveä, niin mikäs siinä olisi ollut eteenpäin mennessä. Lautoilla siinä olisi ajaa voinut, ankkuripelien ja vorokkien vetämänä, jokipahaisesta ja mistään muustakaan välittämättä.

Mutta siinä sitä oltiin, järvi oli olevinaan avara ja rannaton, mutta sittenkään se ei oikea järvi ollut. Se oli vain petollinen mukaelma, aivan kuin alottelijan töhertämä jäljennös mestarin suuresta ja mainehikkaasta taulusta. Ja se jäljennös oli täynnä virheitä, niinkuin sellaiset tekeleet tavallisesti ovat. Siinä oli sekä näkyväisiä että näkymättömiä ansoja ja salakareja, siinä oli kantoja, mättäitä ja juurikkaita, siinä oli juuri parahiksi veden peittämää ryteikköä ja lopuksi siinä oli kasvavia puita, välistä yksinäisiä mäntyjä, välistä oikeata korpikuusikkoa. Ei sellaisen järven selällä voinut edes ajatella lautalla kulkemista; heti ensi yrityksellä se olisi paikasta tai toisesta kiinni tarrautunut.

Oli siis kuin olikin keksin varrella mittaillen etsittävä käsiin joen paikka. Kun se oli löydetty, rakennettiin sen kahden puolen vahvat uittopuomit, kiinnitettiin ne vaajoilla pohjaan ja sullottiin sitten tukit puomien väliseen väylään.

Ja kun virta ei ensinkään vetänyt, täytyi puut kiskoa miesvoimilla eteenpäin, niinkuin karjanajajat kulettavat vastaan jurraavia härkämullikoita.

Ei tarvitse olla paljoa tukkilainen ymmärtääkseen, mitä merkitsee kulettaa sillä tavoin kuuttakymmentätuhatta honkatukkia monien peninkulmien taipaleet. Joskus väylä kyllä hiukan levisi, ja siinä pantiin tukit pieniin lauttoihin sekä hinattiin sellaisina eteenpäin. Mutta välistä kapeni väylä niin ahtaaksi, että sai aivan yksin kappalein lykkiä.

Hitaasti se sujui, kuolettavan hitaasti, vaikka raadettiin yötä päivää. Koko miehistö oli aivan näännyksissä viikkokausien valvomisesta. Jo pettivät monasti Suomen puolen tukkimiestenkin koetellut hermot, siellä täällä näki niiden torkahtavan keksinsä varteen nojaten, jos joutuivat seisomaan vahtipaikalla auringonpaisteessa tai tuulelta suojatussa metsikössä.

Ja aunukselaiset näyttivät lopulta kulkevan koko ajan nukuksissa. Kuin aaveet ne hoippuivat pitkin puomeja, keksit tipahtelivat niiden käsistä, ja monasti ne itsekin vierähtelivät unenpöpperössä puomilta ja sohojen päältä veteen, johon jouduttuaan vasta heräsivät ja päästivät pahan porun sekä uikuttivat sitten pitkän aikaa kuin uitettu koiranpenikka mihinkään pystymättä.

Eivät kestäneet vielä Aunuksen miehet oikeata tukkilaisen kurssia, kun se kovimman mukaan otettiin. Joka yö niiden olisi pitänyt saada enemmän tai vähemmän nukkua, sitten ehkä olisivat kestäneet.

Jokaöinen nukkuminen piti kuitenkin unohtaa. Ali Martikainen oli jo matkan alussa ilmottanut, että hänen oli sitä mahdoton sallia, hänellä oli tulinen kiire. Soimijoelle oli matkaa viisi-kuusi peninkulmaa, ja se oli koko taival samanlaista, uittojoeksi suorastaan kelvotonta. Mutta se taival hänen oli nopeasti kulettava. Tulva ei kestänyt kauan, se kesti muutamia viikkoja, enintään kuukauden, ja sen aikana hänen oli perille päästävä. Tulvan mentyä ei kulusta enää voisi olla puhettakaan; hän jäisi puineen tänne rämeille haukottelemaan kuin kankaalle viskattu kala.

Eikä vain tulvasta ollut kysymys, oli kysymys vielä muustakin, vaikk'ei Ali Martikainen sitä miehistölleen suorastaan puhunut. Kaikki kuitenkin sen tiesivät.

He tiesivät, että Soimijoelle pyrkimässä oli muitakin kuin Ali Martikainen, oli toisia urakoitsijoita, joiden puut olivat ylempänä, niinikään Soimijokeen laskevien sivujokien varsilla. Siellä oli ensiksikin pietarilaisen Pomeranze-yhtiön urakoitsija sadantuhannen puunsa kera. Sitten oli siellä Belajevin urakoitsija, silläkin satakuntatuhatta puuta mukanaan.

Ja molemmat tietysti pyrkivät kilvan Soimijokeen päästäkseen ensimäisenä uittoväylän herraksi. Urakoitsijain kesken ei nimittäin tunnettu yhteistoimintaa, se aate oli siihen aikaan vielä kokonaan vieras Soimijoella ja samoin muillakin Aunuksen joilla. Jokainen urakoitsija hallitsi itsevaltiaana uittoväylää, kun kerran oli siihen puunsa ensimäisenä saanut. Ne, jotka myöhästyivät, saivat odottaa sivuilla, kunnes ensin ennättänyt oli laskenut alas. Toisen puiden sekaan ei sivulta tulija missään tapauksessa saanut puitansa laskea, se oli ankarasti kielletty.

Ja Ali Martikainen tiesi itse ja hänen miehensä myös tiesivät, että niillä ylempänä olevilla oli paremmat uittoväylät kuin heillä. Niillä oli oikeat uittoväylät, ja siksi heillä oli hyvin vähän toiveita päästä Soimijokeen, ennenkuin toiset ennättäisivät heidän kohdalleen tukkeamaan heiltä väylän. Ne toiveet näyttivät suoraan sanoen melkein olemattomilta.

He saivat totutella siihen ajatukseen, että kilpailijat joutuisivat keskeytymättömänä jonona heidän eteensä ja heidän olisi pakko jäädä toimettomina makaamaan pariksi kolmeksi viikoksi rämeillensä. Sillä aikaa tulva varmasti menisi tiehensä, eivätkä he sitten enää ensinkään pääsisi liikkeelle, vaikka Soimijoki silloin olisi jo miltei nokan edessä.

Ali Martikainen ei ollut tätä kaikkea miehistölleen selittänyt, mutta miehet tiesivät sen. He tiesivät juuri sen asian olevan syynä Ali Martikaisen kiirehtimiseen. He tiesivät Ali Martikaisen sitä ajatelleen, kun hän matkalle lähdettäessä selitti, että hän voi suoda nukkumisaikaa enintään joka toinen vuorokausi, silloinkin vain tunnin kaksi kerrallaan.

No, miehet olivat alistuneet kaikki siihen lakiin, yötöistä tulevat ylimääräiset ansiot siihen heitä houkuttelivat. Mutta matkan varrella he saivat huomata, että se otti paljon kovemmalle kuin he olivat osanneet etukäteen kuvitella.

He olivat kyllä jo silloin tienneet, että heidän pitäisi koko aika hoippua vaappuvien puomien ja sohojen päällä, etteivät he koskaan saisi tuntea kuivaa maata jalkojensa alla. Mutta he eivät silloin osanneet edes uneksia, että tuo vaappuminen alkaisi tuntua suoranaiselta painajaiselta.

Nyt he sen alkoivat tuntea varsinkin silloin, kun kaukaa saivat silmäillä matkan varrella toisinaan näkyviä suonsaarekkeita. Nuo suon saarekkeet näyttivät niin houkuttelevilta. Jospa olisi saanut mennä sinne edes hetkiseksi teutaroimaan veteen horjahtamista ajattelematta, jospa olisi sinne saanut laittaa nuotion ja nukahtaa sen ääressä edes yhden hetkisen.

Mutta näkyviin tulevat suonsaarekkeet olivat aina liian kaukana, ne olivat vain kiduttavia kangastuksia; viikkokausiin ei sellaisia lähelle sattunut. Täytyi vain elellä puomeillaan, meloa ja lykkiä sohoillaan ja niiden päällä täytyi unensakin vetää, jos milloin sai hetkisen nukahtaa.

Se näännytti lopulta vahvimmatkin hermot. Vanha, karaistunut Iikka Penttinenkin, joka oli elämänsä varrella kokenut yhtä ja toista, valitteli tuntevansa jo täydellistä puutumista. Aivan täytyi hänen välistä tahallaan hakea riitaa ja toraa, että sai edes hiukan vilkkaammin veret suonissaan kiertämään.

Mutta Ali Martikainen itse kesti. Tuskin viikkokausiin lie hän silmiänsä ummistanut. Uittokunta oli vähitellen venynyt lähes peninkulman pituiseksi, ja sen matkan taivalsi Ali Martikainen puolikymmentä kertaa edestakaisin vuorokaudessa. Joka paikkaan hän ennätti innostamaan, neuvomaan ja uupuneita mieliä terästämään. Juuri silloin, kun miehet alkoivat arveluttavasti torkahdella, kun siellä täällä keksi heltisi nukkuneen miehen kädestä ja koko työ näytti itsestään seisahtuvan, juuri silloin joutui paikalle Ali Martikainen. Hänen luja ja varma äänensä iski kuin sähkövirta miesjoukon läpi, keksit alkoivat taas vihaisesti heilua, ja tukit mennä huhkivat hyvää kyytiä eteenpäin.

Hänen poskensa laihtuivat arveluttavasti yhtämittaisesta valvomisesta, hänen suupieliinsä ilmestyn kova piirre, jota niissä ei ennen ollut näkynyt. Mutta hyvän tuulensa hän säilytti aina. Hän naureskeli, laski leikkiä ja maalaili miehistölle taivaallisia ihanuuksia siitä menosta, joka avautuisi heidän eteensä, kunhan he kerran joutuisivat selville vesille, Soimijokeen.

Niin, Ali Martikainen nauroi, vaikka pelasi korkeata peliä. Hän tiesi hyvin, että häntä uhkasi perikato leikissä. Urakanantajan ei tarvinnut maksaa penniäkään, jollei hän sinä kesänä vienyt puita koreasti Ääniseen. Sellainen oli sopimus.

Se olisi tietenkin ollut aivan oikea ja kohtuullinen sopimus, jos uittoväylä olisi ollut kunnollinen, niinkuin ukko Baronin oli vakuuttanut. Mutta kun uittoväylää ei ollut ensinkään, oli se suorastaan pirullinen sopimus.

Ali Martikainen oli monasti näkevillään, miten ukko Baronin nauroi ilkkuvasti kaukana konttorissaan Petroskoin kaupungissa, nauroi ja hykerteli lihavia käsiään. Parrakkaat kasvot ihan punottivat naurusta, ja pienistä tihrusilmistä pusertui esiin vesikarpaloita, niin pakahduttavan hauska hänellä oli.

Ali Martikaista pyrki raivostuttamaan, kun tuo kuva tuli hänen sielunsa silmien eteen. Mutta hän hillitsi raivonsa, hän pakotti itsensä hyvätuuliseksi, nauroi ja laski leikkiä miestensä kanssa, aivankuin asiansa olisivat olleet suorastaan loistavalla tolalla.

Iikka Penttinen ja toisetkin hänen alipäällikkönsä tiesivät tarkalleen, millä tolalla ne asiat olivat, ja ihmettelivät. Heistä tuntui suorastaan käsittämättömältä, miten Ali Martikainen viikkokauden toisensa jälkeen voi mokomaa kidutusta kestää.

Usein he keskenään siitä Ali Martikaisen huomaamatta puhelivat ja tulivat joka kerta siihen yksimieliseen päätökseen, että he jo aikoja sitten olisivat tulleet hulluiksi, jos heidät olisi Ali Martikaisen housuihin pantu.

Jos Ali Martikainen olisi ollut pohjattoman äveriäs mies, niin sitten sen vielä olisi voinut ymmärtää. Olisihan mies silloin sulassa ylpeydessään voinut pulittaa taskustaan muutamia kymmeniä tuhansia ruplia ja sitten kerskata, ettei peräytynyt tuuman vertaa. Mutta nyt oli pelissä kaikki se, minkä Ali Martikainen pitkien vuosien varrella oli saanut raskaalla työllä kokoon haalituksi, jos sekään enää oikein riitti. Puille paljaille oli mies joutumassa; hänen koko tulevaisuutensa ja maineensa oli hiuskarvan varassa. Se oli heidän mielestään sentään jo liikaa.

Kerran Iikka Penttinen jouduttuaan kahden kesken Ali Martikaisen kanssa koetti kautta rantain ottaa asian puheeksi. He seisoivat katselemassa miesten työtä, kun nämä asettelivat uusia uittopuomeja jokiväylän varrelle. Se oli siinä paikassa tavallista vaikeampi tehtävä. Aukean suon sijasta oli näet verrattain sakeata korpikuusikkoa, joka teki uittoväylän miltei suorastaan sokeaksi. Mutta rannat olivat siitä huolimatta kokonaan veden alla, joten siinä ryteikössä oli aivan sietämättömän vaikea työskennellä.

Ali Martikainen katseli pitkin jokiväylän vartta alaspäin. Iikka Penttinen oli silloin huomaavinaan hänen silmissään oudon välähdyksen, hän arveli hetken sopivaksi ja lausui:

— Meidän näyttää olevan vaikeanpuoleista ennättää ensimäisinä
Soimijoelle.

Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt sanoa. Ali Martikainen käänsi häneen läpitunkevan katseensa ja sanoi:

— Tiedäthän, Iikka, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta. Meidän täytyy joutua ensimäisinä, enkä minä toivoisi, että sinä, vanhin mies joukostamme, rupeaisit sitä epäilemään. Se voi tarttua ja viedä koko miehistön lamaan.

Iikka Penttinen hämmentyi kokonaan ja mutisi jotakin, josta oli mahdotonta sanoa mitä se oli.

Mutta Ali Martikainen jatkoi hetken vaiti oltuaan:

— Saattaa tuntua kerskailulta, mutta sanon sen sinulle. Minä olen kaksitoistavuotiaasta elänyt tukkijoella enkä kertaakaan ole pudonnut, mutta en myös ole milloinkaan epäröinyt. Kerron sinulle, Iikka, erään tapauksen, se sattui Pankakoskella. Sinä tiedät mikä Pankakoski on?

Iikka Penttinen nyökkäsi.

— No niin, jatkoi Ali Martikainen, laskimme siitä tukkeja alas. Lopuksi laskettiin kaikki sohotkin menemään, kukin sysäsi alas oman sohonsa. Ne särkyivät kaikki järjestään. Huudahti silloin päällikkömme, vanha Pietu Huurinainen, miten lie sattunut huudahtamaan: »Eikö ole koko joukossa ainutta oikeata tukkimiestä, joka itse veisi sohonsa alas ja veisi sen särkymättä?»

Ei ollut ketään.

Silloin minä hyppäsin laskurännin puomilta soholleni, sysäsin sen keksilläni keskelle ränniä ja huusin:

»Minä vien!»

Kaikki säikähtivät, Pietu Huurinainen kaikkein enimmän. Kymmenet keksit koettivat minua pidättää juuri siinä rännin suulla. Minä löin ne nopealla liikkeellä irti ja sysäsin samalla keksilläni puomista saadakseni hyvän alkuvauhdin.

Pian lensin kuohujen keskellä, aallot löivät ylitseni. Minä en niistä välittänyt, katseeni oli tähdätty siihen kohtaan kuohujen alapäässä, jossa tavallisesti kaikki sohot menivät pirstaleiksi. Lähenin sitä huimaavaa vauhtia, yksi tyhjä soho kiiti rinnallani. Minä sysäsin siitä keksilläni niin lujasti kuin voin. Samassa peityin kuohuihin, iskin keksini kiinni eteeni, etteivät aallot viskaisi minua koskeen. Seuraavassa silmänräpäyksessä sukelsin esiin kuohujen alta. Majan olivat kosken vihaiset ryöpyt pyyhkäisseet pois soholtani, mutta muuten se oli eheä. Se lensi sen pahimman surmankallion ohitse; alkuvauhti ja sysäys rinnallani kulkeneesta sohosta pelastivat minut.

Siitä lähtien, Iikka, en ole epäröinyt enkä pelännyt. On olemassa tukkilaisten jumala ja se on minun puolellani, minä tiedän sen. Niillä lurjuksilla siellä ylhäällä on kaikki muut mahdollisuudet puolellaan, mutta minulla on yksi ja se riittää — Ali Martikainen painosti jokaista sanaansa — minä en koskaan epäonnistu! Olen varma, että ne tekevät jonkun virheen, minkä tehnevät, mutta ne tekevät, ja me joudumme ensimäisinä alas.

Iikka Penttinen katseli ihmetellen Ali Martikaista. Tämä puhui niin horjumattomalla varmuudella kuin olisi ollut tietäjä.- Iikka oli jo näkevinään heidän tulonsa ensimäisinä Soimijokeen ja toisten kilpailijain ällistyksen ja raivon. Hän näki sen niin selvästi kuin kaikki olisi tapahtunut siinä heidän edessään. Hän tunsi itsensä aivan kuin lumotuksi.

— Piru tietäköön, ajatteli hän itsekseen. — Ihan velholta tuo mies tuntuu ja loitsijalta. Niin luottaa siihen jumalaansa kuin kallioon, jos hällä lie sitä sitten ensinkään. Joka tapauksessa hän luottaa, ja se luottamus saa hänet tekemään ihmeitä.

Ja Ali Martikainen tekikin ihmeitä. Vaikka miehet olivat suorastaan nääntymässä valvomisesta, niin hänen uhmansa, hänen rautainen lujuutensa näytti rupeavan niihin vähitellen vaikuttamaan. Vaikka yövuoroja yhä vain lisättiin, niin keksit eivät enää niin usein putoilleet hervonneista käsistä, miehet eivät enää puomeilla torkkuneet.

Oli kuin Ali Martikainen olisi heidät kaikki lumonnut. He eivät enää itse ajatelleet ja tahtoneet, vaan Ali Martikainen ajatteli ja tahtoi heidän kaikkien puolesta.

Yksi ja toinen aunukselaisistakin alkoi jo kyetä kilpailemaan Suomen puolen miesten kanssa, vieläpä muutamat heistä suoraan tunnustivat, että oli mahdotonta vetelehtiä, kun oli sellainen päällikkö. Se väkisin muutti miehen toiseksi, aivan kuin valoi tulta ja terästä suoniin ja jänteriin silloinkin, kun ne olivat kerrassaan puutuneet.

Mutta voiton toiveita se ei paljoa lisännyt. Yhä oli heillä vielä paljon yli peninkulman matkaa Soimijoelle, ja se loppumatka oli kaikkein pahinta. Jokiuoman rannat kävivät yhä metsäisemmiksi, mutta pysyivät silti samanlaisena veden peittämällä rämeenä. Siinä oli laskupuomien laittaminen paljon hitaampaa kuin avonaisella suonselällä, ja uittoväylä jäi aina ahtaammaksi, joten puita ei enää voinut ensinkään kulettaa muuten kuin yksitellen.

Lisäksi tulivat kevätahavien jälkeen äkkiä hyvin lämpimät ilmat, ja ryteikkökorvessa, johon vilvottava tuulenhenki ei päässyt, muuttui olo suorastaan tukahuttavaksi. Hautovan lämmin ilma synnytti suunnattomat parvet hyttysiä ja sääskiä, jotka alkoivat kiduttaa jo ennestäänkin nääntyneitä miehiä. Heidän ahavoituneet ja kevätviimojen haavoille puremat kasvonsa ja kätensä ajettuivat muutamissa päivissä noiden kiusanhenkien pistoksista pelottavan näköisiksi. He muistuttivat kapitaudin tai spitaalin runtelemaa, hylättyä ihmisjoukkiota, joka kaikkien muiden kammoamana ja pakenemana jatkoi korpien pimennossa yksinäistä, kolkkoa elämäntaivaltaan.

Mutta tämäkään viimeinen vitsaus ei voinut masentaa Ali Martikaista. Juonteet hänen suunsa ympärillä vain kovettuivat, ryppy hänen kulmakarvojensa välillä vain syventyi, ja yhä teki hän viisi-kuusi taivallustaan edestakaisin työmaan päästä päähän joka vuorokausi. Yhä jaksoi hänen teräkseltä välkähtävä katseensa ja hänen luja äänensä lietsoa uutta työtarmoa sammuviin mieliin ja hervonneihin jäseniin.

Yhä luotti Ali Martikainen jumalaansa ja pakotti muutkin siihen luottamaan. Yhä tunkeuduttiin eteenpäin askel askeleelta sanomattomien vastuksien läpi.

IV.

Iikka Penttinen kulki kuin tulisilla hiilillä.

Hän oli kiukkuinen kuin pilalle ärsytetty pihakoira. Ilman mitään näkyvää syytä hän voi yht'äkkiä ruveta rähisemään miehille, vaikka nämä panivat parastaan jokiuoman puhdistustyössä, mikä suoritettiin Iikan valvonnan alaisena. Välistä hän taas unohti kiukuttelun ja jäi pitkäksi aikaa katselemaan jokiväylän suuntaa alaspäin, aivankuin siellä olisi ollut hyvin ihmeellinen nähtävyys. Silloin hän ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta, seisoi vain puomilla keksinsä varteen nojaten ja tuijotteli sinne salaperäiseltä näyttävän kuusikkokorven uumeniin.

Miehet arvasivat, mikä Iikka Penttistä vaivasi, he tiesivät polttavan uteliaisuuden häntä kiduttavan. Oli vähitellen tultu niin lähelle Soimijokea, että arviolta oli sinne matkaa jälellä enää viisi-kuusi virstaa. Se se Iikan teki rauhattomaksi, hän halusi tietää, millä kannalla asiat siellä perillä olivat.

Vähitellen tarttui Iikka Penttisen tiedonjano kaikkiin muihinkin. Se alkoi kiusata Aatu Lappalaista ja Mikko Sormusta, jotka olivat ylempänä uittotyötä johtamassa, ja lopulta se kiusasi koko miehistöä. Jo ryssäläinen kokkikin menetti mielensä tasapainon, äyski ponttuulla rottapojilleen ja kolhaisi välistä kapustalla Nallea, kun tämä meni uteliaana nuuskimaan, mitä padassa kiehua porisi päivälliseksi.

Ali Martikainen yksin pysyi ennallaan. Hän liikkui ja komenteli jokivarrella, aivan kuin ei olisi edes muistanut Soimijoen olemassaoloa. Niin kallionluja oli hänen varmuutensa, että se suorastaan harmitti Iikka Penttistä.

Hän kyllä koetti johdatella mieleensä taannoista keskusteluaan Ali Martikaisen kanssa, sitä hetkeä, jolloin hänkin Ali Martikaisen varmuuden lumoamana oli ollut näkevinhän heidän joutuvan ensimäisinä Soimijoelle. Tuo näky alkoi kuitenkin tuntua Iikasta yhä epätodenmukaisemmalta, suorastaan harhakuvitelmalta, ja hän kyseli monasti itseltään, kuinka hän oli voinut olla niin lapsellinen, että edes silmänräpäyksen oli sitä uskonut. Mahdotontahan se oli, päinvastoin tuli hän yhä lujemmin vakuutetuksi, että Soimijoki heidän kohdallaan oli jo vallattu ja he tekivät aivan turhaa työtä rähmiessään yötä päivää muka sinne ennättääkseen.

Näin ajatteli Iikka, mutta yhtäkaikki olisi ollut hyvä nähdä asianlaita omilla silmillään ja päästä kerrassaan vapaaksi kiduttavasta epätietoisuudesta, joka alkoi tuntua suorastaan painajaiselta. Monta kertaa oli Iikka jo aikonut pyytää Ali Martikaisen suostumusta tiedusteluretken varustamiseen. Tekosyyksi hän oli miettinyt jokiväylän puhdistamisen lopputaipaleelta. Sen työn kiireellisyydestä voitiin kyllä olla eri mieltä, mutta joka tapauksessa se oli pätevä tekosyy, ja Iikka uskotteli itselleen voivansa sitä aivan kumoamattomilla perusteilla puolustaa.

Mutta ehdotuksensa tekoon ei hänellä ollut rohkeutta. Kun hän siinä tarkotuksessa ohjasi askeleensa Ali Martikaisen lähettyville ja aikoi ottaa asian puheeksi, niin ei puhumisesta tullut mitään. Sanat kuoleutuivat hänen huulilleen, Ali Martikaisen välinpitämätön varmuus teki hänet araksi kuin pahanteosta kiinni saadun rippikoulupojan.

Lopulta Iikka alkoi jo halveksia itseään ja ajatteli, että olisi viisainta ripustautua kuusen oksaan roikkumaan tai pukea hameet ylleen, kun ei miehessä kerran ollut sisua sen vertaa, että olisi toisen miehen silmänluonnin kestänyt ja kyennyt tälle puhumaan suunsa puhtaaksi.

Jonkun verran huojennusta tuotti Iikalle se, että hän alkoi huomata miestensä väylän puhdistustyössä aivan kuin varastautumalla rupeavan eteenpäin rientämään. Ali Martikaisen määräys oli, että väylää piti raivata ja uittopuomeja laittaa vain sikäli kuin etujoukko välttämättä tarvitsi, ei askeltakaan enempää. Miehet kuitenkin raatoivat ihan vihanväellä, ja seurauksena siitä oli, että puomittajakunta lopulta kokonaan irtautui muusta joukosta ja painui korven sisään kuulumattomiin.

Kun Ali Martikainen sen huomasi, virkahti hän kerran ohimennessään Iikalle puolittain hyväntahtoisesti, puolittain ivallisesti naurahdellen:

— Sinullapa näyttää olevan tulinen kiire. Taisit tulla jo uteliaaksi ja haluat nähdä, vieläkö Soimijoki on paikallaan vai joko kutsumaton pitkäkynsi on sen tyyten mukanaan vienyt.

Iikka puolustautui sillä, ettei hän ollut miehiään yhtään hoputtanut, oma halu niitä näkyi alaspäin vetävän. Samalla hän kuitenkin lisäsi, ihan kuin asia nyt olisi ensi kerran hänen mieleensä juolahtanut, ettei olisi haitaksi, vaikkapa osa miehistöstä lähetettäisiinkin etukäteen lopputaivalta puhdistamaan.

— Mitä varten se etukäteen pitäisi puhdistaa? tiedusteli Ali Martikainen kuivasti. — Eihän siinä ole mitään järkeä, jollemme kykene puitamme yhtä nopeasti eteenpäin kulottamaan. Jos viemme puomit Soimijoelle asti, niin luuletko sen antavan meille oikeutta väylän valtaamiseen?

Siinä sitä oltiin! Iikka Penttisen täytyi nolona myöntää, että Ali Martikainen oli aivan oikeassa. Eihän väylän valtaaminen sillä tavoin ollut laillinen.

Hänen teki kuitenkin mieli lisätä, että väylä luultavasti olikin jo aikoja vallattu, jos siitä kerran oli kysymys. Ei hän sentään sitä lisännyt, pyörähti vain kantapäillään ja läksi kiukusta kiehuen kävellä viuhtomaan puomeja pitkin alaspäin.

Saman päivän iltana Iikka huomasi ihmeekseen Ali Martikaisen tulevan uudelleen puomeja pitkin kävellen luoksensa. Tämän tästä hän kävelyssään pysähtyi ja tarkasteli jokivarsia näköjään hyvin uteliaana.

Iikka muisti Ali Martikaisen kerran hankikelillä pikimmältään käväisseen täällä alhaalla asti, ja nyt iski hänelle mieleen, että Ali Martikainen varmasti lueskeli rannan puista joitakin silloin jättämiään merkkejä, jotka saattoivat olla hyvin tähdellisiä, vaikk'ei Iikka itse rannoissa mitään erikoista voinut huomata.

Lopulta näytti Ali Martikainen löytäneen haettavansa; hän lopetti tarkastelun ja viittasi Iikka Penttisen luokseen.

Sydän läpättäen ja kummat odotukset mielessä risteillen läksi Iikka rientämään minkä jaloista lähti. Ali Martikainen odotti häntä keksinsä varteen nojaten näköjään ihan välinpitämättömänä.

— Iltahuudon jälkeen voit lähteä, lausui hän kuin olisi eilispäivän ilmasta puhunut. — Voit varustaa kaksi venekuntaa mukaasi. Mikäli keväällä hankikelillä käydessäni huomasin, on siellä lähempänä Soimijokea pari sahia, joista pahimmat kivet pitäisi pois raivata. Ottakaa sauvoimia ja muita työkaluja siltä varalta.

Oli kuin kymmenleiviskäinen kivi olisi pudonnut Iikan sydämeltä. Hän oli niin hämmästynyt, ettei saanut sanaa suustaan, mutta hänen sisällään kajahti hurja riemuhuuto:

— Siis lopultakin!

Suuren vaikutuksen teki tieto Ali Martikaisen määräyksestä muuallakin jokivarrella. Se yllätti kaikki riemastuttavana kuin läheinen valonvälähdys öisessä lumipyryssä harhailevat matkamiehet. Nopeasti se tieto levisi kauas jälkipäähän saakka, kiihtyneinä sitä mies miehestä toistettiin, aivan kuin Soimijoki olisi ollut jo heidän käsissään.

Ties minkä lumouksen voimalla palasi taas nääntyneihin mieliin yhdellä iskulla horjumaton luottamus Ali Martikaisen onnentähteen. Se mies oli viikon toisensa perästä kulettanut heitä sellaisten vastuksien läpi, jommoisia ei vielä kenenkään toisen urakoitsijan tielle ollut sattunut, oli kulottanut horjumatta, koskaan epäröimättä, koskaan itse levähtämättä ja oli yliluonnollisella tarmollaan pakottanut heidätkin kestämään. Ja nyt se mies antoi määräyksen loppuväylän puhdistamisesta, antoi voitonvarmana.

Oli selvää, että hän myös voittaisi, ei kannattanut sitä yhtään epäröidä.

Tähän tapaan miehet innostuneina keskenään juttelivat, ja hämmästyttävällä vauhdilla alkoivat isot honkatukit tehdä taivalta ahtaassa, sokkeloisessa uittoväylässä. Miesten keksit iskivät kuin pilvistä syöksyvän kotkan kynnet niiden kyrmyisiin niskoihin, raastoivat niitä säälimättömin tempauksin eteenpäin. Jopa oikein lauluksi pistettiin työnteon jouduttamiseksi.

Ei ollutkaan tätä ennen laulu työmaalla kajahdellut, vaikka joukossa oli oikein »lukkarin» nimeä kantava esilaulaja, vanha Matti Nevalainen. Kymmeniä vuosia oli hän sekä Suomen että Aunuksen puolella savotoissa kulkenut, ja jokaiselle työmaalle hän oli tervetullut laulumestariksi ja puoskariksi. Sitä varten oli Ali Martikainenkin hänet mukaansa pestannut, mutta ei ollut Mattia tähän päivään asti laulattanut.

Oli vain vastannut miesten houkutuksiin, että paikkansa se laululla piti olla; piti olla oikea luojan luoma tukkijoki, jos mieli laulun luistaa. Tämä joki ei ollut luojan luoma, saattoi olla itsensä vihtahousun tekoa koko lätäkkö, eikä ainakaan hän aikonut sen rantoja laulullansa ilahuttaa.

Niin oli Matti Nevalainen vihotellut, mutta nyt hän unohti kaunansa ja alotti laulun. Pian yhtyi siihen koko jälkipää, ja iltahuudon joutuessa vedettiin laulua pitkin jokivartta, vedettiin niin että korpi kajahteli.

Iltahuudon jälkeen Iikka Penttinen läksi venekuntineen. Kadehtien jälellejääneet heidän peräänsä katselivat, kun heidän veneensä katosivat korven sisään painuvaa jokiuomaa pitkin.

Aluksi eivät Iikan huomiot mitään lohdullisia olleet; jokiuoma jatkui puolisen virstaa entisen laisena, mutkikkaana ja sokeana kuin hylyksi jätetty veden peittämä mutahauta. Vain hyvin työläästi siinä voi veneillä kulkea; veteen kallistuneiden lenkokuusten oksat tarttuivat airoihin, ja aina vähän päästä vene takertui vedenalaisiin murtoihin, niin että sai sitä hyvän aikaa heilutella ja nykiä, ennenkuin taas liikkeelle päästiin.

Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos. Uoma alkoi mennä suoraan länteen, missä päin Soimijoen piti olla, rannat vetäytyivät kauemmaksi toisistaan, ja mikä parasta, virta alkoi aivan huomattavasti vetää. Ihastuneina tervehtivät miehet joen parantumista, ja samalla alettiin ihmetellä Ali Martikaisen verratonta muistia ja tarkkaa silmää. Hankikelillä hän oli hätäisen tarkastusmatkansa tänne asti tehnyt, mutta olipas mies jo silloin haistanut, millä kohdalla voi oikean rehellisen tukinlaskun alottaa.

Kun taivalta oli tehty arviolta pari virstaa, tuli ensimäinen sahi. Tarkastettiin se häthätää ja huomattiin sen näin korkean veden aikana vaativan verrattain vähän puhdistamista. Iikka jätti toisen venekunnan sahille työhön ja jatkoi toisen kera matkaansa eteenpäin.

Virta parantui yhtenään, ja rannat kohosivat oikeiksi kuivapintaisiksi pengermiksi, joille korpi kuusten sekaan sinne tänne alkoi ilmestyä oikein lakkalatvoja honkia. Ei tarvinnut enää kuin vähän airoilla autella, virta kiidätti venettä hyvää kyytiä eteenpäin.

Huolettomina airojansa lepuutellen miehet laulelivat, mutta Iikka Penttinen alkoi jo oudostella, missä se toinen Ali Martikaisen keväällä merkitsemä sahi oli. Hänen arvelunsa mukaan sen olisi pitänyt jo joutua, vai olisiko käynyt niin, että Ali Martikainen olisi paksun lumen peittämää jokiuomaa tarkastellessaan erehtynyt…

Mutta ei ollut Ali Martikainen erehtynyt, siinä tuli jo sahi vastaan. Se oli vielä vähäpätöisempi kuin edellinen, vain muutamia kiviä siinä oli syvällä veden alla, ja ne saivat virran käymään heikoissa häränsilmissä. Oli suoranainen ihme, miten sen talvella oli voinut huomata.

Ei malttanut Iikka Penttinen jäädä sahille työhön, hän tahtoi ensin saada varman vastauksen siihen kysymykseen, joka jo viikkomääriä oli kaikkien mielenpohjalla kytenyt. Hän tahtoi nähdä, millä kannalla asiat olivat Soimijoella.

Sahin alapuolella levisi joki huomattavasti. Samalla loppui virta melkein kokonaan, joki muuttui tyyneksi suvannoksi. Sen toisella rannalla kasvoi kaislikkoa, jossa sorsaparvi kurnutti yksitoikkoista iltasäveltään. Venettä säikähtäen linnut läksivät lentoon alaspäin.

Virran loppuminen ja muut merkit viittasivat siihen, että oltiin lähellä joensuuta. Tavaton jännitys valtasi kaikki veneessä-olijat. Iikka hoputti miehiä soutamaan kovemmin, mutta samalla airoillaan kolistelematta, ja alkoi kiihtyneenä kuulostella, eikö edestäpäin rupeaisi erottamaan ihmisääniä. Hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä, eikä hän siinä jännityksessään ensinkään huomannut, kun äkkiä rantojen kuusikko päättyi ja hänen eteensä aukesi leveä, juhlallinen vesiväylä.

Soimijoki!

Miehet olivat kuin puusta pudonneet, he eivät olleet uskoa silmiään.

Joella vallitsi erämaan öinen rauha. Usva liukui verkkaan yötuulen ajelemana pitkin vedenpintaa, ja usvan läpi häämötti vastapäiseltä rannalta parvi joutsenia, jotka siellä rannan tuuhean kuusikon alla hiljakseen uiskentelivat. Ei ainoatakaan ihmisääntä kuulunut, ei ainutta tukkia näkynyt.

Miten se voi olla mahdollista? Niin, se oli Iikan mielestä suorastaan käsittämätöntä, satua.

Äkkiä iski hänen päähänsä ajatus, että jospa ovat jo menneet ohi. Hätäisesti ryhtyi hän tarkastelemaan rantoja, näkyikö puissa tukinlaskun merkkejä, kytkimien jälkiä ja hakattujen närevitsojen kantoja.

Niitä olikin runsaasti, mutta vanhempia, ei senkesäisiä.

— Neitsykäinen on tämä puro vielä tämän kesän lukuuni vahvisti tarkastuksen tuloksen Aapeli Miettinen, vanha kokenut tukkilainen, joka oli noussut veneestä rannalle ja nuuski siellä pitkän aikaa metsikköä.

— Eikö näy edes minkäänlaisia oksanmurtumia tai muuta semmoista? tiedusteli Iikka veneensä perästä.

— Ei vähintäkään, ihmisjalka ei ole näitä rantoja tänä kesänä tallannut.

Uskoa se siis piti, niin mahdottomalta kuin se likasta tuntuikin. He olivat tosiaan pääsemässä ensimäisinä Soimijoelle. Jospa ne toiset eivät vain viime tingassa joutuisi alas, sitä vielä puuttuisi!

Iikka käski miestensä soutaa kiireesti takaisin heidän omaan puroonsa. Sinne tultuaan he ryhtyivät ensi töikseen puhdistamaan sahia uittokuntoon.

Mutta mahdotonta oli Iikan hetkistäkään rauhallisesti työskennellä. Vähän väliä hän säikähti omien miestensä sauvointen kolinaa ja oli kuulevinaan alhaalta Soimijoelta milloin ihmisääniä, milloin kirveen iskuja.

Hätäisesti käski hän silloin keskeyttää työn ja alkoi joka hermo jännittyneenä kuulostella, mutta aina osottautuivat vieraat äänet mielikuvituksen luomiksi.

Lopulta hän ei enää jaksanut itseänsä pidättää, vaan lähetti yhden nuoremmista miehistä soutamaan takaisin sananvientiin, että Soimijoella oli paikat tyhjät ja että vain koettaisivat kiireimmän kautta alaspäin pyrkiä. Tosin ei Ali Martikainen ollut sanantuonnista mitään puhunut, mutta Iikka lähetti siitä huolimatta.

— Naurakoon, jos nauraa! murisi hän puolittain itsekseen. Hitto sen miehen metkuihin osasi tottua.

— Se mies näkyy luottavan onneensa, lausui Aapeli Miettinen painolla.

— Niin luottaa eikä turhaan! säestivät toiset miehet kuorossa. — Sillä on onni puolellaan, on ihan kokonaan.

— Se sanoo sitä jumalakseen, tukkilaisten jumalaksi, lausui Iikka.

— Saattaa ollakin se, myönnyttelivät toiset, käyden vakaviksi, melkein hartaiksi.

Auringon noustessa tekivät miehet rannalle nuotion, haukkasivat sen ääressä eväitään ja kävivät sitten hetkiseksi nukahtamaan.

Pitkää aikaa he eivät ennättäneet unia vetää, kun sananviejä palasi kertoen ihmeitä:

Heidän puronsa varrella tehtiin työtä aivan kuin maailmanloppu olisi ovella, niin ilmotti hän hengästyneenä. Heti heidän lähdettyään oli Ali Martikainen pitänyt miehistölle puheen, ilmottaen ensi sanoikseen, että nyt vihdoin oltiin oikean uittoväyläksi kelpaavan paikan niskalla. Pitäisi vain vielä levähtämättä ponnistaa yksi vuorokausi tai hiukan toista, silloin oltaisiin perillä, silloin olisi voitto käsissä. Ja Ali Martikainen oli luvannut miehistölle kaksinkertaisen palkan, jos yritettäisiin täyden päältä. Lisäksi oli hän luvannut, että Soimijoelle päästyä saataisiin työhön koskematta levätä kolme vuorokautta ja täysi palkka juoksisi koko ajan.

Ja sitten oli hurja työ alkanut. Toiset puhdistivat jokea alaspäin, toiset vetivät ylhäältä jälkipäätä kokoon ja kasasivat tukkeja virtapaikan niskaan alaslaskua varten. Ali Martikainen itse oli yht'aikaa joka paikassa, ja ilo oli sen miehen muotoa nyt katsella.

Niin lopetti sananviejä kertomuksensa.

Miehen puhe osottautui todeksi; pian alkoi kuulua huutoa, hoilausta ja hakkaamista sahille asti. Ja siinäpä jo tulla rymistikin ensimäinen etujoukko alas sohojen ja otvapuiden kera. Nopeasti ne iskettiin kiinni rannan puihin närekytkimillä ja samalla raivattiin veteen pistävät oksat ja murrot. Perässä tuli toisia, jotka laittoivat pitkin rantaa kopukoita sellaisiin paikkoihin, missä rannalla oli vaikea liikkua.

Laulaen miehet työtä tekivät, yleinen uupumus oli kuin pois puhallettu, pitkien viikkokausien raskaat koettelemukset unohdetut. Ilo loisti kaikkien katseista, ja miehet kertoivat kilpaa, että Ali Martikainen oli suorastaan sytyttänyt tuleen koko joukon, niin repäisevästi oli hän sanansa sovittanut, niin varma oli hän voitostaan ollut.

Kyllä nyt huomisaamuun mennessä sysättäisiin Soimijokeen semmoinen panos tukkeja, ettei toisten puita mahtuisi enää väliin ainutta kalikkaa!

Vasta iltapäivällä saapui Ali Martikainen alas. Hän oli loistavalla tuulella, vihelteli hattu takaraivolla kuin talkootanssiaisissa, ja poikamainen iloisuus vilkkui hänen silmistään. Kova piirre suun ympäriltä oli melkein tyyten kadonnut, ja toinen oli nyt sointu hänen kuuluvassa äänessään, kun hän tullessaan jakeli miehistölle viimeisiä määräyksiään.

Jo kaukaa huusi hän Iikka Penttiselle:

— Hei, Iikka, jokos alat uskoa onnen olevan meidän kelkassa?

Iikka myönsi, että hänen oli ollut sitä vaikea uskoa. Vielä viime yönä oli hän aivan kuollakseen pelännyt toisten joutuvan viime tingassa pilaamaan koko hyvän pelin.

— Mitä vielä! nauroi Ali Martikainen ylimielisesti kädellään huitaisten. — Kun eivät ennen ehtineet, niin kyllä ne vielä muutaman yön siellä torkkuvat. Ei pidä epäröidä eikä pelätä, siinä koko juttu!

Ali Martikainen ilmotti laskun alkavan kello kuusi illalla, siihen mennessä pitäisi nyörien alhaalla olla selvät.

Selvät olivatkin Iikka Penttisellä nyörit. Soimijoessa olivat puomit valmiina puiden kokoamista varten jokilauttoihin. Ensin aiottiin ne kaikki kasata sumaan laskupaikan alapuolella olevaan laajaan suvantoon, jossa joki muodosti järventapaisen poukaman. Siitä sitten lähdettäisiin lautoilla alas huristamaan.

Ali Martikainen tarkasti häthätää kaikki varusteet ja kertoi sitä tehdessään jättäneensä laskutyön valvomisen Aatu Lappalaisen ja Mikko Sormusen huoleksi. Ne pojat olivatkin jo kasanneet sen verran puita, että ensi yönä Soimijoki voitaisiin rehellisesti vallata.

Kun Ali Martikainen ja Iikka palasivat tarkastusmatkaltaan, huomasivat he ihmeekseen laskupaikan yläpuolella miesten suurella touhulla asettelevan puomia Soimijoen poikki.

— Hei, pojat, mitä hittoa te siellä rakennatte? huusi Ali Martikainen närkästyneenä.

— Sulkua me täällä vain panemme! vastasi Aapeli Miettinen touhussaan. — Pistämme tästä portin kiinni merkiksi, ettei syrjäisillä ole näille markkinoille asiaa.

— Ei helkkarissa vielä! huusi Ali Martikainen.

— Millä oikeudella sen teette, kun meillä ei ole vielä puita joessa ensinkään? Laki on täytettävä rehellisesti eikä anastamalla.

Nolona ja vastahakoisesti Aapeli Miettinen avasi jo yhteen nitomansa puomit keskeltä jokea irralleen ja antoi niiden painua virran mukana pitkin rantoja.

— Ihmeellinen mies! murisi hän puomeja irrottaessaan. — Mitähän se sanoisi, jos toisten puita alkaisi nyt juuri sieltä alas suoltua.

— Mutta niin se on kuin Ali Martikainen sanoo, väitti eräs nuoremmista miehistä. — Laki se pitää olla tukkijoellakin, ei sitä saa kiertää eikä ennakolta yhteistä luojan luomaa kulkutietä kahmaista.

— Eikä ne nyt tähän tule, lisäsi toinen miehistä.

— On se semmoinen se Ali Martikaisen onnentähti.

— Niin se on! vahvistivat toiset hiljaisella äänellä, pälyen taikauskoisella kunnioituksella Ali Martikaiseen päin.

Minuutilleen kello kuusi alkoi ylhäältä kuulua huuto:

— Väylä auki! Tulee!

Se kuului ensin heikosti, mutta vähitellen vahtipaikalta vahtipaikalle siirtyen yhä voimakkaammin, kunnes lopulta koko jokivarsi ulvoi sitä yhtenä ainoana kuorona. Ja kaiku Soimijoen toiselta rannalta vastasi:

— Tu-lee!

Hyvän aikaa saatiin sentään tupakoida, ennenkuin ensimäiset puut tulivat alas. Ensin niitä tuli yksitellen, sitten pienemmissä joukoissa soluen, mutta lopulta alkoi tulla joen täydeltä.

Pian alkoi laulukin jokivarrelta kajahdella. Laskumiehet sen siellä ylhäällä ensin alottivat, ja vähitellen kaikki siihen yhtyivät. Eikä se sitten enää vaiennutkaan koko yönä. Kun alhaalla vielä vedettiin päättyvän laulun loppusäveltä, niin ylhäällä alkoi jo toinen.

Ja Soimijoki täyttyi nopeasti. Alhaalla joen poukamassa oli jo valtava suma tukkeja, kun aurinko alkoi tehdä nousuaan, sunnuntai-aamun aurinko. Silloin oli nimittäin sunnuntai-aamu.

Silloin, juuri auringon noustessa, vedettiin Ali Martikaisen määräyksestä kaksinkertainen puomi Soimijoen poikki laskupaikan yläpuolelle. Viistoon se vedettiin myötävirtaan molemmista rannoista, niin että puomien päät yhtyivät keskellä jokea.

Soimijoki oli sitä myöten sulettu.

Samana aamuna hiukan myöhemmin saapuivat kuokkavieraat. Ali Martikaisen laskukunta oli juuri lopettanut juhla-ateriansa ja kelli Soimijoen korkealla rantaäyräällä hongikon pylvässalissa voimallista rokkaruokaansa sulatellen. Useat miehistä olivat jo unen helmoihin uupuneet, toiset torkkuivat puolinukuksissa. »

Silloin ajelehti virran mukana Soimijokea alas muutamia yksinäisiä tukkeja.

Laiskasti silmiänsä raotellen katselivat kanervikossa kellivät miehet niitä. Lukkari Matti Nevalainen huomautti ykskantaan:

— Terveisiä näkyvät ylhäältä lähettävän, keitä lienevätkin!

Eräs miehistä nousi ja juoksi puomia pitkin tarkastamaan sitä vasten ajautuneiden tukkien leimamerkkejä.

— Pomeranssin lähettämiä näkyvät olevan! ilmotti hän.

—Vai Pomeranssi muisti ensimäisenä, virkahtivat miehet haukotellen ja käänsivät laiskasti kylkeään.

Samassa alkoi kuitenkin ylhäältäpäin kuulua kovaa laulua ja loilotusta, ja pian sieltä tuli virran mukana näkyviin kaksi venekuntaa miehiä sauvoimilla ja kekseillä varustettuina.

Kanervikossa lojuvat miehet kohottivat päitään, ja Matti Nevalainen totesi:

7°

71

— Niitäpä kuulostavat olevan Pomeranssin poikia. Ne ovat aina ja joka paikassa semmoista isoäänistä väkeä.

Äkisti laulu veneissä katkesi, ja kolmella kielellä alkoi tulla sadatuksia, kun tulijat näkivät puomin joen poikki edessään ja joen sen alapuolella täynnä tukkeja.

Matti Nevalainen ei ollut kuulevinaan miesten manauksia, alkoi vain ladella heille kohteliaisuuksiaan ja sanoi pahottelevansa sekä omasta puolestaan että koko sakin puolesta, kun eivät hetkistä aikaisemmin joutuneet.

— Syötiin tässä näet juhlarokka ja siltä myöhästyitte! selitteli hän oikein seisaalleen nousten. — Odotettiin hyvän aikaa ja ihmeteltiin, että outo on viivykki varmasti niille sattunut. Aina ne ovat tähän asti ajallansa paikalla olleet.

Uusi ryöppy karkeita manauksia oli vastauksena Matti Nevalaisen kohteliaisuuksiin. Mutta nyt alkoi toisiakin rannalla kellivistä miehistä valpastua, ja tulokkaiden kera alotettiin vilkas sananvaihto.

Kehotettiin heitä nousemaan rannalle, kun kerran oli yhteen satuttu. Oli kerrassaan hauska saada tietää kuulumiset sieltä ylhäältä, hyvinkö siellä jaksettiin ja aikoiko olla jo ikävä Petroskoin kaupunkiin!

Veneissä-olijat vastasivat kiroten, että he viis välittivät kuulumisista, he tahtoivat paljon kernaammin tietää, millä tuhannen sarvipään voimalla Ali Martikaisen joukko oli rämeistään irti päässyt. He eivät koskaan olleet sitä edes ajatelleet.

Matti Nevalainen lohdutti heitä sillä, että nyt voisivat mennä takaisin ylös ja ajatella tätä asiaa sitä ahkerammin. Heillä oli siihen hyvää aikaa, ei huolinut yhtään työtä kiirehtiä.

— Ja kuinka kauan te sitten aiotte tuon kirotun puominne tuossa meidän nokkamme edessä pitää? kivahti eräs veneiden miehistöstä, nähtävästi niiden päällikkö.

Rannalta ilmotettiin, että sitä oli vaikea tarkalleen sanoa näin etukäteen. Matti Nevalainen arveli kuitenkin vetävän kolmisen viikkoa, ennenkuin häntäpää ennätettäisiin alas saada. Se oli näet vielä siellä lähtöpaikoilla talviteloillaan, ja piti ensin levätä ja virvotella itseään tarpeeksi, ennenkuin lähdettäisiin sitä hakemaan. Matti Nevalainen vakuutti kuitenkin pyhästi, että Soimijoki jätettäisiin rehellisesti ja asetuksien mukaan paikalleen, kunhan jouduttaisiin alaspäin lähtemään.

Ja vielä senkin lupauksen antoi hän koko sakin puolesta, että alasmennessä vietäisiin heidän terveisensä Petroskoin kaupunkiin ja lohdutettaisiin siellä heidän ikävöiviä omaisiaan.

Veneissä-olijat eivät jääneet enempää kuuntelemaan; he läksivät vihaisesti soutaa julistamaan takaisin samaa tietä kuin olivat tulleet.

Ali Martikainen ei kuullut eikä nähnyt tästä vierailusta mitään. Hän nukkui hongan juurella havulyhde päänsä alla, nukkui ensi kerran viikkokausien valvomisen perästä. Komea rinta kohoili syvästä, tasaisesta hengityksestä, hattu oli vierähtänyt maahan ja tuuhea tukka valahtanut ahavoituneelle otsalle.

V.

Ali Martikaisen matka Soimijoelta Ääniseen on pian kerrottu. Tämä matka on kyllä kohtalaisen pitkä, hyvän joukon kolmattasataa virstaa, mutta se on koko taival enimmäkseen hyvää uittoväylää, jossa tukit voi suurissa jokilautoissa alas laskea.

On alkutaipaleella järvimatkaakin parisen peninkulmaa. Soimijoki päättyy nimittäin Himolan järviin. Ne ovat autioita erämaan järviä, ja tukkilaiset kiiruhtavat päästäkseen niistä niin pian kuin mahdollista Sunujokeen, joka näistä järvistä alkaa.

Sunujoki muodostaakin matkan pääosan. Se on ylhäältä asti hyvin vesirikas joki, ja alkutaipaleesta voi sitä, laskea satakunnan virstaa jokilauttoja ainutta kertaa hajottamatta.

Vasta matkan loppupuoliskolla, kun Sunujoki lähtee murtautumaan vaaraisten maiden poikki päästäkseen Äänisjärven alankoon, alkavat vaikeudet. Tällä koskitaipaleella on Sunujoessa monta koskea ja putousta, kolme niistä kuuluisaa kautta Aunuksen, vieläpä kaukana sen rajojen ulkopuolellakin. Nämä kosket ovat Hirvas, Porokoski ja Kivatsu. Viimeinen niistä on Sunujärven ja Äänisen välisellä kannaksella vain muutaman peninkulman matkan päässä Kontupohjan lahdesta, johon Sunujoki päättyy.

Koskitaipaleen alettua täytyy suuret jokilautat hajottaa ja solutella puut vähitellen koskista alas. Mutta nopeasti se työ sujuu, kun laskumiehet vain ovat tottuneita tukkilaisia. Vedestä ei koskissa voi sanoa puutetta olevan, tanssien niissä suuret honkatukit lentävät vain harvoin pohjakiviin kolahdellen.

Kaiken kaikkiaan on Sunujoki komea joki, komein Aunuksessa, ja vaikeata lie Suomestakaan sen veroista löytää. Aunuksen kansa rakastaa suuresti Sunujokeansa, vaikk'ei tämä kansa vielä täydelleen tajua, miksi rikkauden lähteeksi heidän unohdetulle maankolkalleen Sunujoki voi kerran koitua.

Myös tukkilaiset tätä jokea rakastavat. Kun Egyptin korvesta päästään Himolan järviin ja Sunujoen alkupäähän, tuntuu siltä, kuin olisi irtautunut pahan painajaisen kourista. Iloisesti lähtee matkanteko luistamaan, ei muuta kuin laulele vain lautallasi ja anna huristaa myötävirtaa.

Ja vaikka tämä huoleton matkanteko keskeytyy koskitaipaleelle jouduttua, niin viis siitä. Kosket tuovat vaihtelua yksitoikkoiseen lautoilla laskemiseen, ja mimmoista vaihtelua! Kyllä siinä karisee jäsenistä ja mielistä viimeiset Egyptin korvesta mukana kulkeutuneet puutumisen jätteet. Aivan tuntee itsensä uudestisyntyneeksi ja hilpein mielin viimeisestä, kuulusta Kivatsun ryöpystä, alas päästyään laskee matkansa määrään Kontupohjan lahteen, jossa avara Ääninen äidillisen sylinsä avaa, jossa höyryvoimalla vetävät hinaajat ovat jo malttamattomina alastulijoita odottamassa.

Nopeasti Ali Martikaisen laskukunta taivalta katkaisi, kun se kerran oli selville vesille päässyt. Korpien koettelemukset olivat karaisseet Ali Martikaisen miehistön, ja hänen lakinsa oli myös tehonsa tehnyt. Se oli ennättänyt syöpyä aunukselaistenkin veriin. Hyviä niistä oli tullut tukkimiehiä; kuin leikillä ne tekivät työtänsä mukavassa jokilaskussa.

Perässä tulevain kilpailijain miehistö oli uneliaita vetelyksiä, jotka torkkuivat lautoillaan ja antoivat puittensa ruuhkautua monasti selvällä luojan luomalla kulkuväylällä. Siksi nämä perässä tulijat jäivät pian kauas jälkeen. Kun Ali Martikaisen laskukunta koskitaipaleelle joutui, olivat ne kuun kuulumattomiin häipyneet.

Niin kävi, vaikk'ei Ali Martikainen enää miehiänsä työntekoon hoputtanut niinkuin Soimijoelle pyrittäessä.

Ali Martikainen oli siinä kohden merkillinen mies, ettei selvällä ja suoralla jokitaipaleella työnteko häntä sanottavammin huvittanut. Hän oli taistelujen mies, hän viihtyi vain korpien ja rämeiden vaikeuksien keskellä. Ne saivat hänen verensä vilkkaana suonissa kiertämään, ne terästivät hänen tarmonsa ja karkottivat viikkomääriksi unen hänen silmistään. Mutta heti kun vaikeudet loppuivat, tuntui hänestä, kuin pohja hänen jalkojensa alta olisi pudonnut. Häntä rupesi haukotuttamaan, ja niinpä hän hylkäsi työnvalvonnan Iikka Penttisen ja toisten alipäällikköjensä huoleksi, itse kuluttaen päivänsä lueskellen mukana kulettamiaan kirjoja tai kasvattaen Nallesta tukkilaista, niinkuin oli luvannut.

Nopeasti Nalle edistyikin Ali Martikaisen koulussa. Se oli viisas elukka, ja pian se tottui opetusmestarinsa perässä ketterästi ravaamaan pitkin sumaa puulta puulle hyppien.

Mutta Ali Martikainen ei tähän tyytynyt, hän opetti Nallen myös pitelemään keksiä kourassaan ja tanssimaan kahdella jalalla pitkin yksinäistä kiikkerää puuta. Ja lopuksi hän opetti Nallen myös tekemään tukkilaisen valan.

Tämä viimeksimainittu temppu vaati monen päivän ankarat harjotukset, joiden kestäessä Nalle välistä pahoin suutahti, alkoi äristä ja raapia kynsillään tai yritti kerrassaan karkuun harjotuspaikalta, kun sitä kerta toisensa perästä pakotettiin toistamaan epäonnistuneita yrityksiään. Joku toinen olisi ehkä jo koko homman heittänyt, mutta Ali Martikainen ei ollut niitä miehiä.

Ja oppi Nalle lopulta tekemään tukkilaisen valan ja tekikin sen sitten kerrassaan loistavasti koko miehistön läsnäollessa. Suorana kuin tikku se kiersi takatassuillaan liikkuen yksinäiselle puulle pystyyn isketyn keksin ympäri, nokka kohden taivasta ja etutassuillaan keksin varteen kajoamatta.

Kun näin pitkälle oli edistytty, otti Ali Martikainen Nallen pysyväiseksi seuralaisekseen. Uskollisena kuin koira tallusteli se siitä lähtien isäntänsä perässä, herättäen niissä harvoissa kylissä, joiden ohi matkan varrella kulettiin, suoranaista pelkoa ja taikauskoista ihmettelyä. Itsensä metsähisen arveltiin tuon miehen olevan, jolla oli mokoma koira, puolikasvuinen karhun votkale alati kantapäillään.

Melkein samaa mieltä asiasta oli Ali Martikaisen kokkikin, Petroskoin kaupungista kotoisin oleva ryssä. Ei hän voinut Nallen seuraan koskaan tottua, vaikka kohtalo oli heidät samalla ponttuulla taivalta tekemään määrännyt. Alusta pitäen kasvoi kokin ja Nallen välille suoranainen kauna, joka ei koskaan sulamaan päässyt.

Tämä karma sai alkunsa siitä, että kokki Nallen ollessa vielä pieni ja pelkuri kolhi sitä myötäänsä kapustallaan, kun Nalle ruoan hajun viekottelemana pyrki liian lähelle hänen patojaan tungettelemaan. Nallea tietysti tämä kiukutti, ja se pisti asian hampaansa koloon; se tunsi kärsivänsä vääryyttä ja päätti maksaa samalla mitalla tilaisuuden jouduttua.

Pianpa se tilaisuus joutuikin. Nalle kasvoi voimakkaan ruoan ääressä niin sukkelaan, että se jo kuukauden päivät lautalla oltuaan huomasi olevansa kokin veroinen voimassa ja muissakin avuissa. Silloin se alkoi hellittämättä tehdä kiusaa kokki-paralle. Se ärähteli kiukkuisesti, jos kokki vain tuli sitä lähelle muissa hommissa kuin ruoan tarjoamisessa. Vieläpä se välistä hiipi takaapäin ja läimäytti kokkia kämmenellään istuinkannikoille, juuri kun mies oli parhaillaan syventyneenä patansa hämmentämiseen. Kokki, joka oli hyvin pelkuri mies, säikähti tällaista temppua tietysti pahanpäiväisesti, ja se huvitti Nallea sanomattomasti. Se ihan irvisteli mielihyvästä ja alkoi vaania tilaisuutta kepposensa uusimiseen.

Kokilla oli tapana ristiä silmiään jokaisessa sopivassa ja sopimattomassakin tilaisuudessa. Pian huomasi Nalle tämänkin ja alkoi hullunkurisesti sitä jäljitellä tai asettui kiusottavan uteliaana tirkistelemään kokin hartaudenharjotuksia.

Tämä saattoi kokin kerrassaan pois suunniltaan. Taikauskoisuudessaan hän oli vallan varma siitä, että Nalle oli metsähisen lähettämä hänen pään menokseen. Hän ruokki sitä ja ravitsi, ja palkkioksi se kuvatus vaani häntä jokaisella askeleella ja herjasi julkeasti, kun hän uskalsi olla oikeauskoinen jumalattomien keskellä.

Tätä viimeistä lausettaan hän painosti erikoisesti ja vilkaisi sen sanottuaan salaista pelkoa ilmaisevalla katseella Ali Martikaiseen päin.

Kokin kammoa ei suinkaan lieventänyt Matti Nevalaisen salaperäinen tiedonanto. Pelokkaan näköisenä Ali Martikaiseen pälyen Matti Nevalainen supatti kokin korvaan, että tosiaan sillä Nallella taisi isäntänsä kanssa olla joitakin salaisia velhousjuonia. Hän oli muka kerran yön hiljaisuudessa kuullut kummallista menoa hongikosta jokivarrelta, ja kun hän vahtipaikaltaan hiipi sinne lähelle katsomaan, niin mitä hän näki: Ali Martikaisen hän siellä hämärässä hongikossa näki hyvin intoutuneena salaperäisiä loitsulukuja laskettelevan, ja Nalle tanssi hänen edessään pahasti irvistellen.

Kokki risti kauhistuneena silmiään tämän tiedonannon kuultuaan. Hän uskoi sen täydellisesti ja siitä lähtien hän rupesi Nallea kammoamaan kuin ruttoa. Oli selvää, että näiden kahden yhdessäolo samalla lautalla ei voinut enää jatkua.

Onneksi jouduttiinkin silloin koskitaipaleelle, jossa sekä kokin että Nallen täytyi jättää lauttansa ja maakynteen siirtyä. Näin saivat he molemmat toisistaan riippumattoman liikunta-alan, ja Nalle liittyi pysyväisesti etujoukon mukana kulkemaan, jollei milloin isäntänsä kantapäillä ollut.

Koskilaskun alkaminen nostatti Ali Martikaisen nuivan mielen. Hän tunsi elämän kesyttömien voimien karkelokutsun korvissaan kajahtavan ja totteli tuota kutsua voimakkaan verensä vetämänä, riemastuneena. Hänen silmiinsä syttyi entinen loiste, hän hengitti keuhkonsa täyteen koskien pauhusta vavahtelevaa, vihmapisarojen kyllästämää ilmaa, ja tuo ilma vaikutti häneen kuin juovuttava neste. Hän tahtoi painia veden villien voimien kanssa ja lyödä ne alleen, niinkuin oli keväällä ne siellä Soimijoen rämeillä lyönyt.

Varmalla kädellä hän tarttui laskutyön johtoon, ja kaksinkertaisella vauhdilla alkoi siitä päivästä pitäen sujua työnteko. Unohdettiin jälleen öiden uni melkein tykkänään ja painettiin vuorokaudet läpeensä levähtämättä, hengähtämättä.

Miehet kuiskailivat keskenään:

— Ali Martikainen on herännyt. Koskien kohusta se kuulee Äänisen kutsun, siksi tässä nyt taas yritetään!

Koskien raivaamista ei voinut ajatella sellaisissa ryöpyissä kuin Sunujoen kovimmat kosket ovat. Niissä saa tukkilainen tyytyä siihen, että laittaa kosken niskalle laskurännin ja kosken varsille, pahimpina pyydyksinä olevien kivien ja kallioiden sivulle, myötäsukaan vetäviä kossapuita. Laskuränni täytyy rakentaa luja ja sen suu siksi suppea, että sen voi silmänräpäyksessä sulkea, jos laskeminen jostakin syystä pitäisi nopeasti keskeyttää. Kosken varsille laitettavat kossapuut on samoin iskettävä lujasti kiinni rannan puihin moninkertaisilla närekytkimillä tai teräspitimillä. Sen lisäksi on ne koetettava asetella kallion halkeamiin ja kivien väliin suuremman tukevuuden saavuttamiseksi. Leikkivehkeet eivät kestä, kun jättiläistukit hurjassa vauhdissa lentäen niihin kolhaisemaan sattuvat.

Vielä täytyy kossapuille asetettujen vahtimiesten olla kaikkein varmimpia tukkilaisia. He eivät saa mitään pelätä, ja heidän pitää vaaran hetkellä osata toimia salamannopeasti ja hätäilemättä. Jollei heillä ole kaikkia näitä ominaisuuksia, voivat he joutua tuhon omiksi tai syntyy tuossa tuokiossa ruuhkan alku. Ja jos sellaisilla paikoilla kerran ruuhkan alku pääsee syntymään, on hengenvaarallinen ja pitkäaikainen työ edessä.

Kun Ali Martikainen kiireimmän kaupalla oli tarkastanut Sunujärveen päättyvän ylemmän koskitaipaleen, järjesti hän työnjaon sillä tavoin, että Iikka Penttinen ja Mikko Sormunen saivat ottaa osalleen Hirvaksen laskun, hän itse Aatu Lappalaisen ja etupään kera jatkoi matkaa ja otti sitten Porokosken.

Tukkilaiset pitävät Porokoskea kaikkein pahimpana Sunujoen koskista, ja siksi juuri Ali Martikainen sen itselleen valitsi.

Porokoski on jyrkkä ja vetävä kuin hornan tie. Kun sen niskalle laitetulta laskurännin puomilta alaspäin katselee, näyttää sen pyörryttävä kurimus myös hyvin pitkältä, aivan iankaikkisuuteen asti vetävältä. Sinne se painuu vähitellen, kerroksittain, jylhien rantojensa väliseen repeämään, aivan kuin maan alle menisi; sen loppupäästä ei ole minkäänlaista tietoa. Alkupäästä menee vesi lyhyen matkaa pitkinä sileäpintaisina aaltoina. Näyttää siltä, kuin jättiläisimuri vetäisi ja venyttäisi niitä aaltoja yhä tiukemmalle. Yht'äkkiä ne katkeavatkin kerrassaan ja päärmäytyvät jyrkästi takaisinpäin lyöviksi vaahtoharjoiksi. Ne vaahtoharjat kohoavat yhä korkeammiksi, pian syntyy pystysuoraan kohoavia vaahtopylväitä.

Mutta sitten vesi putoaa yht'äkkiä hurjalla jyminällä ensimäisestä jyrkästä kalliokönkäästä alas. Osa päällimäisistä vaahtoryöpyistä näyttää siinä suorastaan lentoon lähtevän, kohoten sakeana utuna ilmaan. Tästä lähtien ei enää erota mitään muuta kuin kokonaisen hurjasti tanssivan valkoisen pylväsmetsän. Lopulta pylväät hajoavat kokonaan, vaahto näyttää kuin tuulessa hulmuava huntu keikkuvan ja soutavan ilmassa. Eikä se enää ole mitään vaahtoa, siinä on kuin maanrepeämästä raivokkaina ylös lyöviä tulenkielekkeitä. Siinä on yhä enemmän kaikenvärisiä kielekkeitä, ne ajavat toisiaan takaa, ne lyövät vastakkain, ne hajoavat ja syytävät tulisuihkuja joka haaralle ympärilleen, rynnätäkseen taas seuraavassa tuokiossa villisti yhteen kimppuun ja eteenpäin. Ja sen tulimeren yläpuolelle kohoaa hienoa savua, joka hiukan ylemmä kohottuaan muuttuu auringonvalossa kauniina vivahtelevaksi sateenkaareksi.

Sellainen on, Porokoski, kun sitä niskalla olevalta laskurämiin puomilta katselee.

Sivulta katsellessa siinä tukkilainen huomaa paljon sellaisia nähtävyyksiä, joita hänen mielestään ei ensinkään tarvitsisi koskessa olla. Siinä on runsaasti pahoja vedenalaisia kallionkielekkeitä juuri parhaalla kulkuväylällä ja siinä on ilkeitä pyörteitä, välistä oikeita kirnuja, joihin vesi imeytyy kuin hurjasti pyörivän myllynkiven silmään. Toisin paikoin sellaiset pyörteet ja kirnut nuoleskelevat aivan arveluttavan läheltä rantoja ja niistä ulos pistäviä rosoisia kallioita, ja ne kohdat ovat kaikkein pahimpia. Niissä voivat alasmenevät tukit aivan odottamatta tehdä sen yllättävän tempun, että lennähtävät suorastaan rannan kuivalle kaiholle kuin näkymättömän käden viskaamina. Tai voivat ne — ja tämä on vielä ikävämpi juttu — pistää ohimennessään nokkansa jonkun lähellä rantaa olevan vedenalaisen kallion koloon ja ruveta näin syntyneeseen ansaan pyydystämään toisia tukkeja, joita soluu ylhäältä kuin turkin hihasta. Ja kaukana on silloin leikki, vaikka koski näyttää niin leveältä ja mahtavalta, että suorastaan mahdottomaksi ruuhkan syntymisen siinä luulisi.

Kun Ali Martikainen oli tyystin tarkastanut Porokosken rannat, tuli hän siihen johtopäätökseen, että varsinkin yksi kohta lähellä sen alapäätä oli hyvin vaarallinen. Siinä kiersi syvä ja laaja pyörre, oikea hiiden kurimus, josta vesi ei ensinkään näyttänyt pois selviävän, kun se kerran oli siihen joutunut.

Ja hiukan tämän kurimuksen alapuolella puski vesi mahtavana vyörynä suoraan rantaa kohti, jonka kalliot sillä kohtaa olivat tavallista rosoisemmat ja veden syövyttämät. Sen lisäksi oli siihen aikojen kuluessa syntynyt poukaman tapainen, aivan kuin keräämään tukkeja ruuhkan perustukseksi.

Kossapuiden laittaminen tällä kohtaa suoritettiin hyvin perusteellisesti. Niistä rakennettiin oikea moninkertainen puomi, jolla koetettiin poukamaa hiukan oikaista. Vaikea oli kyllä edeltäpäin mennä takuuseen, kestäisikö puomi siinä paikallaan tukkien sitä vasten puskiessa. Sitä koetettiin lujittaa vierittelemällä kiviä kossapuiden tukeeksi, ja puut iskettiin yhteen vahvoilla teräskytkimillä, joilla ne myös kiinnitettiin rantakallioihin.

Tämän vahtipaikan silmälläpidon otti Ali Martikainen omaksi erikoistehtäväkseen, ja miehistöksi siihen valittiin kaikkein luotettavimpia Suomen puolen miehiä. Vanha Aapeli Miettinen ja hurjanrohkeat veljekset Jyrki ja Lassi Palviainen olivat näistä tunnetuimmat. He olivat kaikki kolme oikeita taitureja koskilaskussa, ja jos he millä paikalla eivät kutiansa pitäneet, niin sen paikan sai sitten kerrassa jättää ilman vahteja. Ne eivät hyödyttäneet silloin mitään.

Muut vahtipaikat kosken varrella olivat vähemmin vaativia, niihin riitti pari miestä kuhunkin, eikä niissä näyttänyt sen pahemmin tarvitsevan ruuhkan syntymistä pelätä.

Laskurännin hoitelemisen sai Aatu Lappalainen huolekseen, ja niin alotettiin eräänä pouta-aamuna tukkien lasku Porokoskesta.

Sitä leikkiä kelpaisi kyllä hetkisen katsella kenen hyvänsä, ja uteliaina laskurännillä työskentelevät miehet ensimäisten tukkien alasmenoa seurasivat.

Ne menivät aluksi rännin suusta lähdettyään tiukasti yhteen pakkautuneina. Sitten ne alkoivat levitä, pyöriä ja hypellä kuin kevyet höyhenet. Siellä täällä sukelsi jokunen niistä jo kuohujen sisään, kimmoten seuraavassa silmänräpäyksessä suorastaan pystyyn ja heittäen härkäpyllyn kesken kiireintä menoaan. Toisia alkoivat pyörteet viskoa poikkiteloin ylhäältä tulevien eteen. Ne iskivät jysähtäen kiinni toisiinsa, menivät ristiin ja kohosivat siellä täällä vavahdellen puoliksi ylös vedestä. Näytti tuossa tuokiossa olevan ruuhka syntymässä juuri keskelle pahinta kattilaa. Mutta liian väkivaltainen oli kuohujen voima; näkyi vain yksi nytkähdys, ja samassa hajosi koko sotkeutuma. Nähtävästi oli mennyt poikki pahimmin eteen asettunut jättiläinen, jonka tyvipää oli sattunut lähtemättömästi tunkeutumaan vedenalaisen kallion koloon. Kun este oli murtunut, syöksyi taas koko villisti heittelehtivä ja hyppelevä rykelmä eteenpäin. Siellä täällä lensi jokunen rantakiviä vasten, jossa vahdissa olevat miehet iskivät siihen kekseillään vihaisesti kiinni ja sysäsivät sen tuota pikaa takaisin koskeen jatkamaan hurjaa kulkuaan.

Aluksi Aatu Lappalainen laski varovasti, ei läheskään rännin täydeltä. Mutta sitten tuli Ali Martikaiselta määräys, että sai tulla puita toista vertaa rutommin.

— Ali Martikaisen veret alkavat lämmetä! huusi Aatu Lappalainen miehilleen. — Lisätäänpäs hieman löylyä!

Miehet rupesivat raatamaan minkä kynsistä läksi, ja pian solui tukkeja keskeymättömänä, leveänä vyönä rännin täydeltä. Koski näytti pitkin pituuttaan hurjasti kiehuvalta puurolta, voimalliselta puurolta, jota keitettiin jättiläiskokoisista honkatukeista.- Ja puuro solui alaspäin huimaa vauhtia, niinkuin näkymätön hirviö olisi sitä ahnaasti imenyt sisäänsä kesken keittämisen.

Mutta alhaalla vahtipaikallaan työskenteli Ali Martikainen miestensä kanssa.

Heillä oli välistä työtä aivan riittämään asti. Se heidän yläpuolellaan kiehuva pyörre oli siitä ihmeellinen, että se alituiseen muutteli toimintatapaansa. Ei voinut milloinkaan olla varma, miten se menettelisi seuraavassa silmänräpäyksessä.

Pyörteen alkuna oli melkein keskellä koskea oleva valtava kallioköngäs, jonka yli vesi syöksyi hirvittävällä jyminällä suoraan toista kalliota vasten. Se heitti mahtavat hyökylaineet suuressa kaaressa vahtipaikan vastakkaiselle rannalle. Siellä ne tekivät joukean käännöksen ja puskivat joen poikki yhä jyrkemmin kaartuen, kunnes keskelle jokea päästyä osa vesi paljouksista alkoi levitä ylöspäin ja imeytyi valtavina häränsilminä suoraan syvyyksiin. Toinen osa jatkoi edelleen matkaa, muodostaen pyörteen ulkoreunan, mikä myös alkoi kiertää vastavirtaan. Pyörteeseen imeytyneet vedet kumpusivat takaisin pinnalle paljon alempana, juuri vahtipaikan kohdalla, mahtavina vyöryinä. Mutta välistä ne tekivät sen tempun, että kohosivat ylös melkein samalta kohdalta, missä pyörre oli ne imenyt. Silloin syntyi siinä oikea kiehuva kattila, vesi kohosi yhtäkkiä korkeaksi vuoreksi, joka sitten suurella kohinalla levisi joka suunnalle. Suurimman osan vesiään se kuitenkin heitti suoraan vahtipaikan luona olevaa poukamaa kohti.

Jos tuo hyökylaine olisi säännöllisesti toistunut, olisivat vahtipaikalla työskentelevät miehet osanneet olla varuillaan. Mutta säännöllistä ei toistuminen ollut; välistä kului pitkiä aikoja, ettei pyörre ensinkään tuota temppua tehnyt, vaan imi vetensä syvyyksiin, toi ne pohjavirtaa myöten säännölliselle paikalleen alas ja pursutti ne siellä pinnalle. Toisin ajoin taas sotkeutui tahti kerrassaan. Pyörre imi ja oksensi vettään takaisin samassa paikassa monta kertaa perätysten. Näytti kuin siinä olisi ollut mahtava jättiläinen, jonka hengityselimet eivät olleet oikein kunnossa. Joskus ne toimivat kuin hyvätkin palkeet pitkin, syvin vedoin ja puhalluksin, mutta välistä rupesi taatto suorastaan tukehtumaan ja puuskutti epätasaisesti henkeänsä haukkoen.

Ja tuskin ainoakaan tukki pääsi pyörteen ohi siihen sortumatta. Siinä ne suurissa joukoissa kieppuivat ja kiersivät, kunnes katosivat sisään imeytyvän veden mukana kuin jyväset myllynkiven silmään. Toiset sukelsivat suoraan pohjaan, tekivät taipaleensa ja kohosivat sieltä kaukaa alapuolelta ylös, mutta toiset jäivät pitkäksi aikaa pyörteeseen. Niitä ui ja kieppui veden sisässä hyvin laajalla alalla; joka paikassa vilahteli sukeltaneiden jättiläisten latvoja, kadotukseen taas seuraavassa tuokiossa kuin syvyydessä harovan jättiläiskäden tempaamina. Ja kun sitten pyörteen tahti sotkeutui ja se oksensi, silloin syöksyi veden mukana ilmoille kymmeniä tukkeja, toiset suoraan pystyssä kuin pelottavan paineen potkaisema ruiskun mäntä. Muutamat tulivat ylös pahasti sälöilleinä, kuin ahnas peto olisi niitä kurimuksessa ruhjonut.

Ylhäältä syöksyi suurina rykelminä toisia tukkeja; ne iskivät yhteen siinä kumpuilevan vesivuoren kuohuissa, hyökylaineet syytivät niitä joukottain joka haaralle. Toiset lensivät suoraan rannan kallioihin sälöillen ja silpoutuen, toiset iskivät raskaalla jysähdyksellä poukamassa olevaa puomia vasten, pannen sen ankarasti vavahtelemaan.

Puomilla työskentelevien miesten oli pidettävä tarkka vaari, etteivät sitä vasten viskautuvat puut lyöneet heidän jaloilleen. Yhdellä pyyhkäisyllä olisi silloin voinut saada molemmat koipensa murskaksi ja kadota ohikiitävän tukin mukana kuohuihin. Lisäksi oli puomi niin liukas, että sen päällä työskenteleminen vaati suurta tottumusta ja varmuutta.

Pyörteen yläpuolella kiljuvasta könkäästä kohosi ilmaan sakea vesiryöppy kuin höyryruiskun pusertamana, levisi joka haaralle ja satoi alas alituisena vihmasateena. Se kasteli miehet muutamassa hetkessä. He työskentelivät sadetakit yllään, vaikka oli helakka päiväpaiste ja tukahuttava helle. Kuumuudesta ei ryöpyn alla kuitenkaan haittaa ollut; siinä kävi voimakas ilmapyörre kuin jättiläispalkeiden lähettyvillä, ja se teki ilman viileäksi.

Rannan kalliot vavahtelivat, ei mitään ääntä siinä pauhinassa voinut kunnolleen erottaa. He tajusivat toistensa sanat sekä Ali Martikaisen antamat määräykset vain huulten liikkeistä ja viittauksista.

Nalle istui uskollisena rannalla ja katseli kiiluvin silmin edessään riehuvaa villien voimien myllerrystä. Sen tuuhea turkki oli aivan märkä vihmasateesta. Joskus se ravisteli sitä hermostuneena, väliin se taas karkasi neljälle jalalle ja alkoi äristä kiukustuneena, kun joku tukki sen mielestä liian ankaralla jysähdyksellä lennähti rannan kallioita tai kossapuita vasten. Nallea kiihdytti silminnähtävästi tämä näytelmä.

Mutta kiihdytti se miehiäkin. Hurjistuneina he kekseillään iskivät kossapuita vasten lennähtäviin tukkeihin ja survaisivat ne silmänräpäyksessä takaisin kuohuihin. Joskus, kun tukkeja tuli suurina rykelminä, näytti siltä, että he kiihkossaan survovat toisensa koskeen, mutta niin ei käynyt. He työskentelivät varmasti, koskaan keksillään harhaan iskemättä, koskaan tasapainoaan kadottamatta.

Ali Martikainen oli itse ensimäisenä heidän joukossaan. Hänelle tämä työskentely tuotti pohjatonta riemua. Hän ei ollut tällä hetkellä voittoa tavoitteleva tukkiurakoitsija, hän oli vain synnynnäinen tukkilainen, jonka elämän sävelen olivat kaksitoistavuotiaasta lähtien koskien kohut soitelleet. Veret jyskyttivät hänen ohimoissaan, hänen jokainen jäntereensä toimi kuin teräsponnin, ja tulta iskivät hänen silmänsä. Hänen teki mielensä huutaa ihastuksesta, huutaa, niin että se olisi kosken pauhinan voittanut.

Kas tällaista oli se oikea elämäntaistelu, jossa kannatti voimiaan koetella!

Eikä ruuhkan alkua päässyt syntymään. Välistä kyllä näytti siltä, kuin puut rupeaisivat kossapuiden vieressä kerrassaan sotkeutumaan, mutta silloin sivallettiin pitkät kanget esille, ja siinä tuokiossa hajosi taas koko rykelmä, hyökylaineet sen mukanaan pyyhkäisivät.

Tuli toisin ajoin levähdyshetkiäkin. Jättiläinen hengitti säännöllisesti, tukit kulkivat siivosti syvyyden kautta sukeltaen poukaman ohi. Silloin miehet pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja katselivat pyörteen toimintaa.

— Ihmeellinen laitos, huusi Jyrki Palviainen käheäksi painuneella äänellään. — Olisi hauska tietää, mikä sen tahdin välistä niin pahasti sotkee.

— Mikäkö sotkee, naurahti Aapeli Miettinen itsetietoisesti. —
Näkeehän sen, että se nielaisee silloin liian paljon puita kerralla.
Ne täyttävät siellä syvyydessä henkireiät tykkänään, eikä auta äijä
raiskan muu kuin oksenna takaisin enimpiä.

— Olisikohan niin! ihmettelivät toiset silmät suurina.

— No varmasti on niin, vakuutti Aapeli Miettinen. — Lopettakaapas tukinlasku, eikö muutu sen hengitys paljon säännöllisemmäksi.

Aapeli Miettinen sipaisi hihallaan märkää otsaansa ja jatkoi hetken kuluttua:

— Arvelevat siellä syvyydessä olevan jo sievoisen varaston eri puulaakien puita ihan sekaisin. Siellä on pahoja ansoja, niinkuin näette noista sälöytymistä, joita monet tukit siellä saavat. Kuka sen tietää montako sinne on jo jäänyt ikitielleen, meneppä sinne tarkastamaan!

— Tekemättä taisi jäädä tarkastus! nauroivat toiset.

— Tekemättä jääpi, mutta niin on asia kuin sanoin, jatkoi Aapeli Miettinen. — Minä tunnen tämän pyörteen; pikku poikana ollessani kun laskettiin tästä, oli se paljon siivompi. Siitä lähtien on se saanut sisuksiinsa niin paljon törkyä, että alkaa köhiä ja yökötellä. Vanhenee taatto nähkääs ajan mukana!

Toisen laskupäivän iltana saapui koskelle joukko pietarilaisia huvimatkailijoita. Tavallisesti ne käyvät vain Kivatsulla, jonne on pääsy Petroskoin kaupungista mukavampi. Ne, jotka Porokoskelle asti tulevat, ovat Kivatsun jo monta kertaa nähneet ja tahtovat nähdä vielä uudemman ihmeen. Ja sen he näkevät Porokoskella, on se koski semmoinen.

Ensin huvimatkue hyvän aikaa mekasti ylhäällä laskurännin puomilla ja sieltä tukkien alasmenoa katseli. Komea olikin se katseltava laskevan auringon valossa. Koski näytti silloin punaisissa liekeissä leimuavalta kadotukselta, johon ajettiin polttoaineeksi puutavaraa; ja ahnaasti sen hurjina hyppelevät liekit nielivät tuota ehtymätöntä saalistaan.

Laskumiehet tekivät työtään suurella tottumuksella ja varmuudella. Joku heistä toisinaan hyppäsi jo laskurännin suuta lähelle soluvia, liikkeessä olevia tukkeja myöten toiselta puomilta toiselle. Katselijat silloin säikähtyneinä kirkaisivat, luullen uhkarohkean hyppääjän auttamattomasti alas hurahtavan. Mutta alas ei se koskaan hurahtanut, miehet vain naureskelivat katselijain säikähdykselle.

Vähitellen siirtyi matkue kosken vartta alaspäin ja joutui lopuksi sen vahtipaikan kohdalle, jossa Ali Martikainen miehineen työskenteli.

Pyörre sattui silloin hengittämään tasaisesti. Ali Martikainen seisoi rantakalliolla kankeensa nojaten. Nalle hankasi kosteata turkkiaan hänen sääreensä ja murahteli mielihyvästä, kun Ali Martikainen kumartui sen niskavilloja kyhnyttelemään.

Silmät lensivät suuriksi tulijoilta, kun näkivät puolikasvuisen
karhunvotkaleen leikittelevän tuon jättiläiskokoisen miehen kanssa.
Pelokkaina he vetäytyivät etemmäksi ja katselivat sieltä Ali
Martikaista, pulma polittaen keskenään ja viittoen käsillään.

Oli joukossa sentään yksi rohkea. Se oli kookas, solakka, häikäisevän kaunis nainen, käytökseltään reipas ja arkailematon, eroten jyrkästi koko muusta seurueesta. Hän lähestyi Ali Martikaista ja, koettaen saada ääntänsä kuuluviin, kysyi puhtaalla, soinnukkaalla aunuksenkielellä, tohtisiko vieraskin silitellä hänen »koiraansa».

Ali Martikaista miellytti kaunotar ensi silmäyksellä. Hän ei muistanut konsanaan nähneensä niin viehättävää, suorastaan viettelevän kaunista naista. Naisella oli yllään tiukka urheilupuku, päässä soma pieni lakki, jonka reunat olivat painaneet uhkean tumman tukan korvallisilla hiukan alas. Helakan puhdas hipiä oli runsaasta ulkoilmassa oleskelemisesta saanut terveen värin, ja koko piirteet uhkuivat rohkeutta, melkein ylimielisyyttä. Mutta ihmeellisimmät olivat silmät, suuret ja nauravat silmät. Syvällä niiden pohjalla oli Ali Martikainen kuitenkin näkevinään muuta kuin naurua; hänen mieleensä vilahti öinen meri, pelottavan salaperäinen ja houkutteleva, kun hän kohtasi niiden katseen.

Kuin lumottuna tuijottaen tuohon ilmestykseen oli Ali Martikainen tyyten unohtaa hänelle tehdyn kysymyksen. Mutta kun nainen, vielä lähemmäksi tullen, toisti sen, selitti hän nauraen Nallen mielihyvällä silittämisen sallivan, varsinkin kun silittäjällä oli niin kauniit kätöset.

Ali Martikaisen komennosta Nalle otti vieraan vastaan kahdelle jalalle nousten ja etukäpälillään tervehtien. Nainen alkoi silitellä ja taputella Nallen kosteata turkkia. Nalle irvisteli ihastuksesta ja raapi hellävaroen isoilla kynsillään hänen hameitaan.

Koko ajan pälyivät naisen silmät Ali Martikaiseen. Hän näytti mittelevän häntä kiireestä kantapäähän asti, ja peittelemätön ihastus kuvastui hänen katseessaan.

‒ Teillä on harvinainen koira, sanoi hän rohkeasti hymyillen. —
Mahdatte itse olla yhtä harvinainen.

— Miten niin? kysyi Ali Martikainen myhäillen. Häntä miellytti naisen suorasukaisuus; hän tunnusteli siinä kuin kaukaista sukulaisuutta.

— Minä vain arvelin, hymyili nainen, vilauttaen huikaisevan valkeita hampaitaan. — Vai oletteko te kotoisin sellaisesta maasta, jossa tällaiset koirat ovat tavallisia?

Hän nousi seisomaan ja tuli aivan lähelle Ali Martikaista, katsellen häntä koko ajan hellittämättä, lumoavasti. Ali Martikainen tunsi tuon katseen alkavan polttaa. Hän vastasi vältellen:

— Satuimme löytämään sen siellä rämeillä. Oli joutunut tulvaa pakoon yksinäiseen suopetäjään, orpo raukka. Siitä otin ja kasvatin, ja mukiin se menee, kun ei muuta koiraa ole.

Naisen muu seurue oli tällä välin laskeutunut rannalle ja katseli haltioissaan pyörrettä sekä tukkien leikkiä siinä. He huutelivat ja viittoivat myös Ali Martikaisen puhekumppania sinne alas.

Nainen ei pitänyt kiirettä. Hän alkoi tiedustella, mistä asti Ali
Martikainen oli tullut puinensa. Kun Ali Martikainen selitti tulevansa
Soimijoen rämeiltä, nyökkäsi nainen, aivan kuin paikka olisi ollut
hänelle vanhastaan tuttu.

Sitten nainen kysyi äkkiä, omituisesti ääntään korostaen:

— Viettekö puunne Petroskoin kaupunkiin asti?

— Kontupohjan lahteen minun urakkani oikeastaan päättyy, mutta ehkä käyn Petroskoissa asti. Siellä on urakanantaja.

— Kuka? kysyi nainen nopeasti.

— Tehtailija Baronin, vastasi Ali Martikainen, alkaen jo vähän ihmetellä naisen tiedonhalua.

Mutta nainen ei enää kysynytkään mitään, nyökkäsi vain toistamiseen ja luoden häneen viimeisen pitkän, hyväilevän katseen hyppäsi notkeasti rantakiville.

Ali Martikainen katseli ihastuneena hänen kauniin, voimakkaan vartalonsa liikkeitä, jotka ruumiinmukainen puku toi niin hyvin näkyviin.

Samassa kuitenkin juoksi ylhäältä laskuränniltä joku mies Aatu Lappalaisen lähettämänä. Ali Martikainen kiintyi keskustelemaan tulijan kanssa ja unohti hetkeksi rannalla-olijat.

Nämä katselivat miesten työskentelyä puomilla. Pyörteestä sattui juuri silloin lennähtämään muutamia tukkeja puomia vasten. Miehet sysäsivät ne kekseillään virran vietäväksi. Tämän jälkeen Lassi Palviainen käveli huolettomasti puomia pitkin, tarkasteli liitoksen kohdalta teräspidintä ja nakutteli keksillään sitä tiukemmalle.

Seuralaistensa kauhistukseksi hyppäsi Ali Martikaisen kanssa puhellut nainen notkeasti puomille ja alkoi sen liukkaita tukkeja pitkin keikkua Lassi Palviaista kohti, kerjäten käsiänsä ojennellen hänen keksiänsä itselleen.

Lassi Palviainen hymyili neuvottomana ja koetti selitellä, ettei vieraiden oikeastaan olisi lupa astua puomille. Siinä oli hengenvaaralliset paikat, kuten itse voi hyvin nähdä.

Nainen ei ollut hänen estelyjään kuulevinaan eikä hellittänyt, ennenkuin oli saanut pyytämänsä keksin. Sitä käsissään hullunkurisesti heilutellen alkoi hän liukua edestakaisin puomia pitkin tukkilaista jäljitellen.

Lassi Palviainen oli hypännyt maalle ja seurasi sieltä toveriensa kera naureskellen naisen liikkeitä. He unohtivat pyörteen silmälläpidon kokonaan.

Äkkiä kuului ankara jysähdys, puomi hyppäsi koholle saamastaan iskusta, ja kuohut löivät sen ylitse. Nainen päästi hätääntyneen parkaisun ja horjahti kuohuihin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksähtivät kaikin miehet puomille. Ali Martikainen oli nopein. Kuin ilves hän viskautui suoraan rantakalliolta vaaranpaikalle ja tempasi puomin vierellä ryöpsähtelevistä kuohuista pudonneen ylös juuri samassa silmänräpäyksessä, kun kuohut läksivät pakenemaan takaisin viskatakseen uhrinsa koskeen. Samassa pyyhkäisi puomin sivua jytisten liukuva tukki ohitse ja repäisi osan naisen hameita mennessään.

Jollei Ali Martikainen olisi ollut niin salamannopea, olisi nainen mennyt hameittensa mukana. Tukki olisi viskannut hänet suoraan kurimuksen kitaan.

Koko muu seurue oli aivan tyrmistynyt. Useat naiset olivat pyörtyneet rannalle, ja miehetkin olivat säikähdyksestä aivan lamautuneet.

Ali Martikainen kapusi taakkoineen rantakalliolle ja läksi juoksujalkaa taivaltamaan metsän sisältä pilkottavaa huvimajaa kohti. Pari miehistä seurasi häntä koneellisesti, toiset jäivät rannalle selvittelemään tupertuneita naikkosiaan.

Nainen lepäsi hervotonna Ali Martikaisen sylissä. Oli nähtävästi ennättänyt saada hiukan vettä keuhkoihinsa aallokossa. Ehkä ohipyyhkäisevä tukki oli ennättänyt myös kolhaista hänen jalkojaan, kenties murskata ne kokonaan.

Näin ajatteli Ali Martikainen aluksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kuitenkin muistavinaan nähneensä kauniin vaalean sukan peittämän jalan luiskahtavan tukinrungon yli. Hän tarkasti hätäisesti velttoina riippuvia jalkoja, ja ne näyttivät ainakin päältäpäin olevan vahingoittumattomat.

Ali Martikainen joutui huvimajalle, sen ovi oli auki, hän työntyi siitä sisään ja laski taakkansa ensimäiselle eteen sattuvalle rahille. Hätäisesti käsin kopeloiden hän vielä tutki tajuttomana makaavan nilkat ja jalkoterät, varmistuen lopullisesti siitä, että ne olivat terveet.

Selvää siis oli, että oli suoranainen hukkumisvaara kyseessä. Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi naulakolla päällysvaatteita ja matkapeitteitä. Hän tempasi niistä mitä käsiin sattui ja alkoi nopein, päättävin ottein riisua tainnoksissa makaavalta enimpiä märkiä vaatteita, käärien niiden tilalle lämpöisiä peitteitä.

Tätä tehdessään hän kuuli ovelta hätääntyneitä ääniä; hän vilkaisi sinne, ja harmistunut naurahdus vilahti hänen kasvoillaan.

Siellä kurkotteli useampia naamoja ovesta, hätääntyneitä ja noloja naamoja, mutta ei ainutkaan niiden omistajista rohjennut astua kynnyksen yli. He pelkäsivät Nallea, joka oli seurannut Ali Martikaisen kintereillä ja istui lattialla, katsellen uteliaana ja ihmetellen isäntänsä puuhia.

Ali Martikainen sysäsi Nallen syrjään ja kysyi sisään töytääviltä kovalla äänellä, oliko joukossa ketään lääkäriä.

Aluksi ei kukaan vastannut, kaikki alkoivat vain siunaillen ja voivotellen tungeksia Ali Martikaisen ympärillä puhuen kaikki yht’aikaa. Ali Martikainen toisti silloin kysymyksensä melkein raivostuneena.

Kaikki säikähtivät ja peräytyivät. Mutta lääkäri löytyi ja tointui lopulta sen verran, että huomasi mistä oli kysymys. Hän ryhtyi avustamaan Ali Martikaista taintuneen virvottelussa, saaden yht'äkkiä aivan tavattoman tarmonpuuskan.

Hieronnan avulla koetettiin saada taintunutta henkiin. Lääkäri työskenteli tottuneesti, vaikka kätensä vapisivat ankarasta mielenliikutuksesta. Samalla hän komensi ympärillä tungettelijoita laputtamaan tiehensä, kun olivat vain haitaksi ja häiriöksi.

Hyvän aikaa kesti, ennenkuin tajuttomana makaavaan saatiin ensimäiset elonmerkit. Lopulta kuitenkin saatiin, suusta pulahti limansekaista vettä, ja rinta alkoi kohoilla sen verran, että juuri parahiksi huomasi.

— Hurraa, jo elää! huusi lääkäri riemastuneena ja alkoi onnitella ja ylistellä Ali Martikaista.

— Se oli miehen teko, jota en ikimaailmassa unohda! intoili hän. — Se kävi nopeasti kuin taivaan vasama ja ennätti, jumalan kiitos!

Muutkin rupesivat kuorossa säestämään lääkärin ylistyksiä. Ali Martikaista harmitti tuo ylitsevuotavainen puhetulva. Nähtyään naisen silmäluomien jo alkavan liikahdella hän arveli lääkärin selviytyvän lopusta yksinäänkin.

Hän ilmotti työnvalvonnan vaativan läsnäoloaan, puristi lääkärin kättä, vihelsi Nallen mukaansa ja poistui huoneesta taakseen katsomatta.

— Omituinen sattuma, ajatteli hän rantaan kävellessään. — Oli vähällä viedä ihmishengen aivan käsien välistä.

Ali Martikainen oli monasti pelastanut ihmisiä hukkumasta, mutta koskaan eivät nämä tapahtumat olleet häneen sanottavammin vaikuttaneet. Nyt täytyi hänen itselleen myöntää olevansa suorastaan onnellinen, kun oli ajoissa ennättänyt. Nainen veti häntä puoleensa käsittämättömällä tavalla. Hän oli nähnyt hänet vasta hetkinen sitten, puhellut hänen kanssaan vain muutaman sanan, ei tiennyt edes mistä hän oli kotoisin tai mikä hänen nimensä oli, ja siitä huolimatta tuo ventovieras nainen — nähtävästi vielä hieno nainen — tuntui jollakin tavoin olevan hänelle läheinen.

Ali Martikainen ei ollut mikään haaveilija, mutta nyt hän huomasi olevansa joutumassa pois tasapainosta. Pelastamansa nainen oli valtaamaisillaan kokonaan hänen ajatusmaailmansa. Jos he vielä tapaisivat toisensa, ties miten kävisi — hurja riemuntunne kuohahti hänen sisässään, hän melkein säpsähti sitä. Naisten kohtaaminen ei tähän asti ollut häneen tehnyt moista vaikutusta, tämä oli kokonaan uutta ja outoa.

Mutta hän päätti riistäytyä irti, hänen täytyi se tehdä. Heidän tiensä kulkivat siksi kaukana toisistaan; oli parasta, etteivät he enää tapaisi toisiaan. Se tuntui tuskalliselta, mutta hän päätti pysyä lujana.

Hän joutui rannalle, jossa miehet työnsä lomassa innokkaasti keskustelivat työpaikallaan sattuneesta onnettomuudesta, syytellen sekä itseään että toisiaan, kun oli jäänyt jyrkästi estämättä naisen meneminen hengenvaaralliselle puomille.

— Virkosiko henkiin? huudettiin Ali Martikaiselle jo kaukaa.

— Hengissä on! vastasi Ali Martikainen lyhyesti, melkein tylysti.

Miehet vähän ihmettelivät hänen äänensävyään, mutta kun pyörre samassa rupesi syytämään puita rannalle, unohtui heiltä ankarassa työssä siksi kertaa tapahtuma mielestä.

Auringonnousun ajoissa saapui tapaturmasta pelastunut nainen jokivarrelle aivan yksinään. Hän näytti vielä hyvin kalpealta, mutta muuten hän oli täydellisesti tointunut.

Miehet irrottelivat juuri viimeisiä kossapuita. Laskeminen oli päättynyt.

Nainen haki silmillään pitkin jokivartta, sitten hän kääntyi miesten puoleen ja koettaen saada ääntänsä kuuluviin tiedusteli pelastajaansa.

Miehet viittasivat pitkin jokivartta alaspäin, ilmnottaen Ali Martikaisen jo parisen tuntia sitten lähteneen sinne. Saattoi olla jo pitkän matkan päässä, arvelivat he.

Pettyneen ja alakuloisen näköisenä kääntyi nainen takaisin huvimajalle.

Miehet katselivat hänen jälkeensä. Vihdoin Aapeli Miettinen lausui:

— Näittekö, pojat, siihen koski kovasti, kun ei tavannut Ali
Martikaista.

Toiset nyökkäsivät äänettöminä. Heidän mieleensä tuli Ali Martikaisen kiireellinen lähtö. Se tuntui melkein paolta, ja he aavistivat, mitä Ali Martikainen oli ajatellut.

VI.

Ali Martikainen saapui Sunujoen yläjuoksun urakoitsijoista ensimäisenä
Petroskoin kaupunkiin.

Pahasti ällistyi tehtailija Baronin, kun Ali Martikainen eräänä elokuun päivänä ilmestyi hänen konttoriinsa ja ilmotti tukkien olevan Kontupohjan lahdessa valmiina Petroskoin sahoille hinattaviksi.

Ukko Baronin oli ollut varma, ettei Ali Martikainen kykenisi urakkasopimustaan täyttämään, vaan jättäisi puut sinne johonkin Soimijoen lähettyville, josta hänen seuraavana kesänä olisi helppo ne vähillä kustannuksilla kulettaa perille. Ei Baronin luonnostaan mikään ilkeä mies ollut, mutta hän puijasi kaupoissa mielellään tyhmempäänsä. Niin luuli hän Ali Martikaistakin puijanneensa ja naureskeli partaansa, kun oli saanut kokemattomalle Suomen prihalle opettaa, millaista on uittourakoitsijana oleminen.

Mutta nyt seisoi Suomen priha hänen edessään komeana kuin ilmestys ja kertoi välinpitämättömällä äänellä, niinkuin eilispäivän ilmasta olisi puhunut, että puut ovat Kontupohjan lahdessa.

Laskikohan se leikkiä vai mitä? Baronin tirkisteli pienillä silmillään
Ali Martikaista hyvin tutkivasti ja sanoi sitten ikään kuin koetteeksi:

— Muut eivät ole tainneet vielä sieltäpäin joutua?

— Tulossa lienevät, vastasi Ali Martikainen kuivasti.

— Ja te tulitte ensimäisenä? kysyi Baronin epäillen;

— Niin, minä tulin ensimäisenä.

Baronin haroi ja nyki rehevää partaansa ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, etteihän vain uneksinut. Hymyili sitten väkinäisesti, vilkutti silmiään ja tarkasti uudestaan Ali Martikaisen kiireestä kantapäähän asti.

Ali Martikainen ajatteli: — Tirkistele vain, kyllä kestetään! — Mutta ääneen hän lausui:

— Minulla on kiire, hommatkaa hinaaja ja vastaanottaja mukaan. Nyt on ilmat tasaiset niitä järvitaipaleen yli tuoda. Sitäpaitsi joutuvat ne pian toisten tielle siellä Kontupohjan lahdessa.

Ukko Baronin hätkähti Ali Martikaisen tiukkaa katsetta ja hänen jyrkänlaisia sanojaan. Ne saivat hänet lopullisesti käsittämään, että tässä oli tosi kysymyksessä, ja hän alkoi hätiköiden selitellä:

— Tuossa paikassa järjestetään, aivan tuossa paikassa, odottakaahan.

Hän kapusi ketterästi alas korkealta tuoliltaan ja juoksi toiseen huoneeseen vievälle ovelle.

— Hei, Mihail Martinovitsh! huusi hän. — Tulkaahan tänne, Mishka, täällä on meidän urakoitsijamme Soimijoelta, Ali — — Pavlovitsh Martikainen — niinhän teidän nimenne oli? kysyi hän kääntyen anteeksipyytelevän näköisenä Ali Martikaiseen päin.

Ah Martikainen nyökkäsi. Mihail Martinovitsh törmäsi silmät harillaan ovelle.

Samassa Baronin muisti, ettei ollut vielä edes kunnolleen tervehtinyt urakoitsijaansa. Hän jätti Mishkan siihen paikkaan ja töytäsi avosylin Ali Martikaista kohti, pudisteli hänen käsiään, koettipa varpailleen kurkottautuen paiskata suudelman hänen poskelleen. Ali Martikainen oli kuitenkin lähes kahdesti hänen pituisensa, ja niin täytyi hänen luopua suutelemisyrityksestä. Sen sijaan hän leperteli liukkaasti:

— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tuhannesti tervetullut, pulska Suomen priha! Istukaahan kaikin mokomin, istukaa, kas tähän näin.

Hän painoi puoliväkisin Ah Martikaisen nahkasohvalle, syöksyi samassa kuin ampiainen isolle seinäkaapille ja kiskoi sieltä asiapaperien ja kirjapinkkojen lomasta esille tarjottimen, jolla oli kookas, koristeltu viinakarahvi ja monenlaista ryypyn kyytimiestä. Ne olivat siellä aina valmiina liiketuttavien varalta.

Hän kaasi isoihin ryyppylaseihin ja pakisi:

— Vielä kerran terve tultuanne, Ali Pavlovitsh! Sallikaa minun kilistää ja onnitella teitä! Kas niin, puraiskaa päälle. Tässä on kaviaaria, se on mainiota tämän paahdetun palan kera. Ja toiselle jalalle myös, ettei ontumaan panisi.

Ukko Baronin näytti kerrassaan unohtaneen ovella töllistelevän Mihail Martinovitshin. Mishka alkoi rykiä muistuttaakseen olemassaolostaan, ja silloin Baronin muisti asian, komensi Mishkan hankkimaan puhelimitse sahalta hinaajan ja vastaanottajan valmiiksi Kontupohjan lahteen lähtöä varten sekä varmuutti vielä, että on sukkelaan toimittava.

Hän oli lämmennyt ja kokonaan tointunut hämmennyksestään. Hän katseli puolittain ihastuneena, puolittain ihmetellen Ali Martikaisen rotevia jäseniä ja miehekkäitä, ahavoituneita piirteitä, itsekseen ajatellen:

— On se peijakkaan poika tuo Suomen priha. Toi kuin toikin perille puut, pirunko konstilla lie tuonut! — Hän taputti Ali Martikaista olalle ja puheli:

— Hyvin tehty, Suomen priha, peevelin sukkelasti. Te annoitte kaikkia niitä toisia nenälle, näpsäytitte niin että tuntui.

Samassa vilahti hänelle mieleen, että Ali Martikainen oli häntä itseään kaikkein tuntuvimmin nenälle näpsäyttänyt ja kiskoi nähtävästi hyvät voitot. Mutta minkäs mahtoi, sopimus oli selvä ja tinkimätön, ei kuin maksa rahat, kuusikymmentätuhatta ruplaa.

Hän huokasi, mutta ilostui samassa, kun muisti Pietarissa ja ulkomailla kysynnän olevan kovaa ja hintojen ihan huipussaan. Mene tiedä, miten seuraavana kesänä olisikaan.

Ali Martikainen katseli levollisesti ukko Baroninin touhua. Hän aikoi juuri huomauttaa, että tarvitsi rahoja lopputiliä varten, mutta samassa Baronin otti sen asian itsestään puheeksi.

— Oikein, puheli hän, kun jouduitte niin sukkelaan. Kas sellaisesta minä pidän, aina rivakasti ja täsmälleen, ei mitään kuhnailua. Mutta tietysti te tarvitsette rahoja lopputilin maksuun, paljonko suvaitsette?

Ali Martikainen arveli tarvitsevansa parikymmentätuhatta.

— Senkö verran vain! ihmetteli Baronin. Hänestä alkoi tuntua, että uusi urakoitsija hyötyi aivan suhdattomasti. Mutta hän nielaisi urheasti kohoamaan pyrkivän huokauksen ja alkoi vapisevin käsin kirjottaa shekkiä, puhellen sitä tehdessään:

— Olisi tässä mennyt enemmän samalla kertaa, mutta kuten suvaitsette. Loput saatte sitten, kun tulette puiden kera. Tietysti tulette tänne vähän lepäilemään?

— Pitäneehän sitä tulla, arveli Ali Martikainen.

— Tietysti pitää tulla, kaikki tulevat. Keksit ne on syksyllä rasvattava, ei siitä mihinkään pääse! pakisi Baronin silmää iskien, ja iloinen virnistys levisi hänen naamalleen.

Hän ojensi valmiin shekin Ali Martikaiselle. Samassa ilmestyi Mihail Martinovitsh ovelle toisen kerran ja julisti hinaajan ja vastaanottajan olevan lähtövalmiina.

Ali Martikainen nousi, mutta Baronin pakotti hänet kaatamaan vielä sisäänsä parisen ryyppyä. Saatteli sitten hänet ovelle, syleili jäähyväisiksi ja toivotti tervetulleeksi puiden kera.

Mutta jäätyään yksin konttoriinsa hän huokasi ja ajatteli:

— Kiskaisi peijakas kirkkaat rahat! Taisin puolet liikaa siitä urakasta maksaa! Ja kun minä höperö koko kesän kehuskelin, että siitä tuli ilmainen työmies.

Lopuksi hän kuitenkin lohduttautui:

— Mutta potra on poika, saakoon! Halpa olikin niiden puiden kantoraha ja vetopalkka sitä halvempi. Vielä voitan minäkin!

Ukko Baronin ei ollut niitä miehiä, jotka kärsimäänsä nolausta kauan muistelivat. Rehellisesti tunnusti hän voittajansa ansiot ja julisti jo samana iltana kauppaseuran klubilla, että oli löytänyt uuden urakoitsijan, joka pian lyö laudalta kaikki toiset Aunuksen mailla. Hänen puunsa olivat olleet sellaisilla paikoilla, etteivät muut tahtoneet niiden uittamisesta kuulla edes puhuttavan. Mutta nyt tuli hänen ensikertalainen urakoitsijansa niiden puiden kera koko siltä perukalta ensimäisenä Kontupohjan lahteen. Tuli niinkuin muut tulevat virkistävältä huvimatkalta ja kiskoi nähtävästi hyvät voitot kaupanpäällisiksi. Kas sitä voi sanoa miehen teoksi, vaikk'ei hän kuolemakseen sanonut käsittävänsä, millä ilveellä se oli päässyt irti niistä rämeistä. Mutta harvinaisen hän vakuutti olevan miehellä silmäniskun — saattoi jo sillä yksistään suuret honkatukit liikkeelle panna!

Ukko Baroninia pidettiin erehtymättömänä ihmistuntijana, ja kun hän veisasi uudesta urakoitsijastaan tällaisen ylistysvirren, niin se merkitsi paljon. Ali Martikaisen urotyöstä alettiin puhua kaikkialla Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä.

Samalla alkoi siitä toisiakin teitä viestejä vierähdellä. Tuli alas miehiä, jotka itse olivat Ali Martikaisen mukana olleet, ja nämä vahvistivat kaikin puolin tosiksi ukko Baroninin kehumiset, tiesivätpä vielä paljon enemmänkin. He kertoivat, että kuukauden yhtämittainen valvominen oli leikin asia suomalaiselle urakoitsijalle, ja niin lumosi muutkin, että ihan kokonaan unohtivat unen mieliteon.

Sitten miehet kuvailivat yksityiskohdittain ja sinne tänne hiukan väriä lisäillen kaikki ne tarumaiset vaikeudet, joita heidän tiellään siellä pohjattomilla rämeillä oli ollut, ja miten he aivan kuin leikillä olivat niistä selvinneet sekä solahuttaneet puunsa aivan toisten nokan edessä Soimijokeen ja niiltä lurjuksilta tien tukenneet. Eivät tainneet ne hevillä sitä nolausta unohtaa.

Edelleen kertoivat he koskilaskusta samanlaisia tarinoita ja lisäsivät, että Porokosken ja Kivatsun kuohutkin olivat vähän niinkuin siivommalla sen aikaa, kun he niistä alas kulkivat. Taisi olla sillä suomalaisella oma jumalansa, ja siksi se mies ei koskaan pelännyt epäonnistumista eikä myöskään epäonnistunut. Semmoinen oli sen onnentähti!

Kuin kulovalkea levisivät nämä tarinat ensin tukkilaispiireihin ja sitten muuanne kaupungille. Ja kuta laajemmalle ne levisivät, sitä runsaammin niihin karttui lisäväriä. Siinä suhteessa, siinä lisävärin panemisessa nimittäin, olivat Petroskoin kaupungin asukkaat harvinaisen lahjakkaita; heissä oli suorastaan taiteilijoita sillä alalla. Eivät he kaikki ammattimiehiä tukinuitossa olleet, monet sitä toimitusta tuskin ikinä olivat edes nähneet. Mutta he korvasivat puuttuvat ammattitietonsa mielikuvituksen liitelevällä lennokkuudella ja sepittivät suomalaisesta urakoitsijasta tarinoita, joiden rinnalla itse mukana olleiden parhaatkin kertomukset olivat vain viheliäisiä luonnoksia, töhertelijän ensi yrityksiä.

Sanalla sanoen, kuuluisa oli Ali Martikaisen nimi, kun hän muutamien päivien kuluttua saapui Petroskoin kaupunkiin valtavan suurine tukkilauttoineen. Hänen maineensa tähti oli lentänyt hänen edellään niinkuin haarapyrstöinen taivaan ilmestys.

Ja hänen saapumisensa vasta siivet pani taruille ja kertomuksille. Nyt jo täytenä totena juteltiin, että suomalainen urakoitsija oli velho, pelätyimpiä koko Suomessa. Hän oli muitta mutkitta loitsinut halki soiden ja rämeiden kulkemaan semmoisen joen, ettei mokomaa oltu missään nähty. Ei miesten muuta tarvinnut kuin äärestä ihmetellä, kun tukit siinä joessa näkymättömän voiman vetäminä alas mennä huhkivat. Oli ollut siinä joessa koskiakin, suuria ja kiveriä putouksia, joissa tukit löivät härkäpyllyä mennessään. Ja sitten kun puut olivat alas lasketut, niin tapahtui se ihme, että joki hävisi tuossa paikassa, kosket ja kaikki sitä mukaa kuin häntäpää ehti kulkea. Näytti aivan siltä, kuin olisi kerälle kierinyt ja sitten ilmaan savuna haihtunut, ja suo ja räme oli taas sijalla, iätiviepä ja lietteinen, eikä vesi siinä virrannut mihinkään.

Toiset tiesivät vielä lisätä, että suomalainen oli muilta urakoitsijoilta kääntänyt silmät sillä tavoin, että nämä olivat viikkomääriä vastavirtaan puitansa hinanneet. Sillä keinoin oli Soimijoki suomalaisen itsensä kulkea säilynyt.

Tiedettiinpä, että eräs urakoitsija oli uponnut suohonkin, kun oli vastaloitsuilla koettanut suomalaisen lumoista pelastautua. Niin oli kuin maahisen koivista vetämänä yht'äkkiä eteensä auenneeseen suonsilmään juuttunut. Hädintuskin olivat toiset pelastuneet, jotka olivat koettaneet häntä kainaloista ylös kiskoa.

Ja sitten se Ali Martikaisen Nalle, siitä vasta juttua piisasi. Sen kerrottiin ilmestyneen suomalaisen urakoitsijan matkaan siellä salolla kerrassaan ihmeellisellä tavalla. Oli näet vain laukannut synkän kuusikkokorven uumenista esille ja viheltänyt, säikähtynyttä miesjoukkoa lähelle tultuaan, kahdelle jalalle nousten pitkän, villin vihellyksen, niin että selkäpiitä karmi. Oli silloin suomalainen urakoitsija vastannut siihen vihellykseen yhtä pitkällä vihellyksellä. Karhu tämän kuultuaan oli matalaksi ja nöyräksi lyyhistynyt, suomalaisen urakoitsijan jalkoihin ryöminyt ja niitä nuoleskella alkanut, niinkuin koira isäntänsä jalkoja nuoleskelee. Se oli näet itsensä metsällisen lähettämä suomalaisen urakoitsijan liittolaiseksi. Siitä lähtien oli se sitten suomalaisen urakoitsijan kintereillä kulkenut, ja siitä lähtien oli myös suomalaisella entisen mahtinsa lisäksi ollut metsällisen suuri mahti ja loihtutaito.

Näin Nallesta kerrottiin, ja tämän kertomuksen vahvisti kaikin puolin todeksi Ah Martikaisen matkassa ollut petroskoilainen kokki, joka oli harras oikeauskoinen ja muutenkin erittäin luotettava kansalainen. Tiesipä kokki vielä monta muuta tarinaa suomalaisen urakoitsijan- ja Nallen yhteisistä velhoustempuista sekä siitä, miten Nalle oli häntä itseään vainonnut, kun hän uskalsi silmiään ristiä ja hartautta harjottaa. Ihan hiukset pystyyn nämä kokin kertomukset kuulijoilta nostivat.

Tosin Nalle oli Petroskoin kaupunkiin saavuttua siirtynyt siellä sattumalta majailevaan sirkukseen, jossa se näyttikin menestyvän erinomaisesti tukkilaistemppuja ja muita konsteja näytellen. Yleensä tiedettiin kuitenkin varmasti, että se yhä edelleen oli liitossa suomalaisen urakoitsijan kanssa. Saipahan nähdä, eikö se jonakuna päivänä karannut sirkuksesta ja lyöttäytynyt entisen isäntänsä matkaan, milloin tämä taas sattui metsällisen apua tarvitsemaan.

Ali Martikainen sai pian itsekin kuulla, mitä ihmeellisiä tarinoita Petroskoin kaupungissa hänestä kerrottiin, ja vaikk'ei hän olisi sitä kuullutkaan, sai hän kaupungilla liikkuessaan nähdä olevansa kerrassaan merkillinen ilmestys. Joka paikassa häntä kurkisteltiin ja tirkisteltiin puoliksi pelokas ilme silmissä.

Varsinkin naismaailmassa hän herätti suunnatonta mielenkiintoa. Tiedettiin hänen olevan komean varreltaan ja uljasryhtisen kuin itsensä tsaarin pojan, ja niinpä jokainen tahtoi edes vilahdukselta nähdä hänet. Se velhon maine kyllä ankarasti pelotti, kurkisteltiin aluksi ikkunoista ja nurkkien takaa. Lopulta sentään rohkeimmat uskaltautuivat kadulle ja menivät häntä vastaan, tähystellen ohimennessään salavihkaa, eikö näkyisi pukinsorkkaa tai edes puikkelehtivaa hännän typykkää hänen vaatteensa liepeen alla. Sellaista ei kuitenkaan näkynyt, päinvastoin näytti mies kerrassaan miellyttävältä. Komea oli varreltaan, kasvot ruskettuneet, päivänpaahtamat ja silmissä sellainen ihmeellinen katse, että ihan ensi kerralla kävi sydänjuuriin asti.

Tällaisen huomion naiset tekivät Ali Martikaisesta, ja ennen pitkää se koitui hyväksi vastapainoksi hänen noitamaineelleen, alkoipa suorastaan sitä hälventää. Jotkut naiset asettuivat aivan julkisesti häntä puolustamaan yhteisillä teeillatsuilla.

Niin teki Valerija Rybinskaja, itsensä poliisipäällikön puoliso. Hän oli oman kertomansa mukaan ihan sattumalta tullut suomalaista urakoitsijaa vastaan hyvin kapealla jalkakäytävällä ja ollut siinä ohimennessään luiskahtaa sateen liottamalta laudotukselta lokaan. Silloin oli suomalainen kohteliaasti hymyillen tarttunut hänen käsivarteensa ja auttanut hänet eteenpäin, itse kunnioittavasti sivulle väistyen.

— Siinä on synnynnäistä ritarillisuutta tuossa miehessä eikä mitään muuta! intoili Rybinskaja. — Puhe velttoudesta on pelkkää pötyä ja panettelua, jonka kadehtijat ovat keksineet. Mutta minua ei saada sellaisia loruja uskomaan, tunnen minä miehiä sen verran!

Hän nakkasi ylpeästi niskojaan ja loi hämmästyneisiin ystävättäriinsä säälinsekaista ylemmyyttä uhkuvan silmäyksen.

No, Valerija Rybinskajan tiedettiin kyllä olevan sellaisen seikkailuhaluisen, vaikka hän oli jo' hiukan elähtänyt hempukka. Aina hän Petroskoin kaupunkiin eksyneiden matkailijain perässä juoksi ja koetti solmia niiden kanssa suhteita ja tuttavuuksia, joista sitten puheli kerskuen ystävättärilleen. Tietysti hän oli samassa tarkotuksessa myös suomalaista vastaan satuttautunut kaupungin ahtaimmalla jalkakäytävällä.

Joka tapauksessa hänen sanansa tekivät suuren vaikutuksen. Yksi ja toinen alkoi salassa kadehtia hänen nokkeluuttaan ja koetti hissukseen samansuuntaista temppua. Eikä kapeista jalkakäytävistä puutetta ollut, niitä on Petroskoin kaupungissa syksyiseen aikaan, jumalan kiitos, aivan tarpeeksi asti.

Näiden ansiosta rupesi Ali Martikaisen naistuttavien piiri nopeasti laajenemaan. Lyhyitähän ne tuttavuudet enimmäkseen olivat, mutta alulle oli joka tapauksessa päästy, ja naisilta alkoi nopeasti unohtua, että Ali Pavlovitsh — niin ruvettiin Ali Martikaista tästä puoleen yleisesti nimittämään — oli pelätty velho ja lumooja.

Lumooja hän kyllä saattoi olla, mutta lumosi muulla, ei velhoudella. Niin päätteli itsekseen yksi ja toinen Petroskoin kaupungin seikkailuhaluisista naikkosista.

Totuuden nimessä on tässä kohden sanottava, ettei Ali Martikainen millään tavoin paennut naisia, jos nämä suorastaan tungettelivat hänen tielleen. Jollei erikoisemmin hakenut heidän seuraansa, niin ei myöskään paennut, varsinkaan jos nämä sattuivat olemaan viehättäviä ja kauniita. Ja olihan niitä semmoisiakin Petroskoin kaupungin naisissa, sitä ei sovi kieltää.

Petroskoin kaupunki oli tähän aikaan väärentämätön tukkilaisten kaupunki. Sen mahtavimmat liikemaailman edustajat olivat sahanomistajat ja pietarilaisten sekä ulkolaisten tukkiyhtiöiden asiamiehet. Nämä niin sanoaksemme antoivat värin koko kaupungin varakkaamman säädyn elämälle. Läänin virka-aateli kyllä parhaansa mukaan koetti pitää puoliaan ja kukkoilla missä suinkin oli tilaisuutta, mutta monasti sen oli vastoin tahtoaankin mukauduttava tanssimaan äveriästen rahapohattojen soitteleman pillin tahdissa. Puhettakaan ei keskisäädystä ja pikkuporvareista, näistä oli suuri osa suorastaan tukkiyhtiöiden leivissä tai eleli muuten niiden liepeillä, ylenpalttisesta runsaudesta sinne tänne karisseita jyviä ja jätteitä noukiskellen, niinkuin taivaan linnut noukiskelevat hevosten syöttöpaikoilla.

Aivan erikoinen arvoasema oli urakoitsijoilla Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä. He olivat koko avaran Aunuksen tukkilaiselämän suolana. He suorittivat talvella miltei poikkeuksetta kaikki hakkuu- ja vetotyöt Aunuksen pohjattomina saloilla, ja sen uittojoilla he kesäiseen aikaan olivat yksinomaisina valtiaina. Urakanantaja tyytyi hankkimaan urakoitsijalleen vain työkalut ja muonan, sen laajemmalle ulottuvaa omaa toimintaa hän ei yrittänyt.

Olot tässä suhteessa ovat sittemmin nopeasti muuttuneet. Urakoitsijat ovat saaneet yhä enemmän väistyä, ovatpa yhtiöt lisäksi alkaneet harjottaa laajalle ulottuvaa yhteistoimintaa uittotöissä. Pitkillä uittoväylillä tällainen yhteistoiminta on tietysti suuri parannus entiseen, urakoitsijani keskinäiseen kilpailuun verraten. Mutta se yhteistoiminta on vienyt pois entisen leiman Aunuksen tukkilaiselämältä. Se elämä on aivan kuin jättänyt taakseen nuoruusvuosien raisun ja huimapäisen mekastelun, se on vakaantunut ja tullut ukkomaiseksi nahjustelijaksi. Se ei ole mitään elämää entiseen verraten.

Siihen aikaan, josta tässä on puhe, oli urakkajärjestelmä vielä parhaassa kukoistuksessaan, ja Petroskoin kaupungin monet huomatuimmat pohatat olivat itse entisiä urakoitsijoita. Päättäväinen ja ripeä toiminnan mies saattoi muutamissa vuosissa urakoitsijana koota sievoisen omaisuuden. Se Petroskoin kaupungissa tiedettiin, ja siksi siellä kohdeltiin kuuluisimpia urakoitsijoita aivan erikoisella arvonannolla niinkuin ainakin miehiä, joilla tiedettiin tulevaisuuden olevan käsissään, jotka minä päivänä hyvänsä saattoivat sieltä saloiltaan ilmestyä ja asettua Petroskoin kaupunkiin vakinaisiksi eläjiksi siellä ennestään olevien mahtajien rinnalle.

Urakoitsijain kesken, sellaistenkin, jotka olivat muilta paikkakunnilta kotoisin, oli yleisenä tapana kokoontua syksyisin muutamiksi viikoiksi Petroskoin kaupunkiin. Kun he Aunuksen eri kolkilta olivat saapuneet lauttoineen Ääniseen, kuului asiaan »keksien rasvaileminen talviteloilleen», ja tämän rasvailemisen saattoi mukavimmin toimittaa juuri Petroskoin kaupungissa. Se oli sellainen keskipiste, ja siinä oli sitäkin rasvanpuolta riittämään asti.

Nämä rasvailijat valtasivat silloin kaikki kaupungin parhaat hotellit ja isännöivät niissä suurine voittorahoineen kuin ruhtinaat. Ja koko kaupunki säätyyn ja arvoluokkaan katsomatta juoksi heidän kemuissaan ja joi heidän menestyksekseen, tietysti heidän kustannuksellaan. Yritteliäät sahojen ja konttorien virkailijat sekä monet muut koettivat myös pelipöydän ääressä verottaa noita rahakkaita urakoitsijoita, joskus siinä onnistuen, mutta monasti myös pahasti häviten.

Kaupungin naismaailmassa oli niinikään paljon niitä, jotka ihan pyydystämällä pyydystivät noita puolivillejä, joskus kokonaankin villejä rahapohatoita, koettaen heistä kyniä niin paljon kuin irti saivat. Tämän naisluokan rajoja oli vaikeanpuoleinen tarkalleen määritellä; joskus siihen viehättyi sellaisiakin, jotka olivat lukeutuvinansa Petroskoin kaupungin puhdasrotuisimpaan hienostoon. Vetikö heitä rahanhimo vai paljas seikkailuhalu, sitä oli monasti vaikea mennä tarkalleen sanomaan. Nähtävästi veti jälkimäinenkin, sillä naisethan yleensä suosivat seikkailijoita, ja monet näistä urakoitsijoista olivat sellaisia; vieläpä ihan harvinaisinta lajia. Heidän sankariteoistaan sepitettiin ja kerrottiin monta ihmeellistä tarinaa, jotka vielä pitkät ajat jälkeenpäin kulkivat suusta suuhun, luoden asianomaisen nimen ympärille sankariloistetta ja katoamatonta, useasti kadehdittua kuuluisuutta.

Ali Martikaisen saapuessa ei sensyksyinen rasvailukausi ollut vielä päässyt kunnolleen alkamaan. Yksi ja toinen urakoitsija oleili kyllä jo kaupungissa, mutta kaikki vanhat kuuluisuudet olivat vielä poissa viipyen työmaillaan. Heitä jo kiihkeästi odotettiin, niinkuin pitkän poudan jälkeen odotetaan ropisemalla taivaasta tulevaa, virkistävää saderyöppyä. Maaperä ihan kumisi kuivuudesta, ja sen kaunis, vihanta kasvikunta näivettyi.

Näissä oloissa oli mitä parhaat edellytykset ensikertalaisen Ali Martikaisen maineentähden kohoamiselle. Petroskoin kaupunki tarrasi ahnaasti kiinni jokaiseen tulijaan, joka vain tukkiurakoitsijain sukuun kuului. Niin se Ali Martikaiseenkin tarrasi, pyöritteli, vatvoi ja tarkasteli hänet takitilaan joka puolelta. Ensi vilkaisulla huomattiin hänessä vain velho, mutta sitten alettiin huomata hänessä paljon muita puolia, ja Petroskoin kaupunki sulki hänet avaraan, lämpimään syleilyynsä.

AH Martikainen tuli suosituksi vieraaksi tukkilaispiireihin kuuluvien herrasmiesten yhteisiin illanistujaisiin kauppaseuran klubille. Ukko Baroninin ylistyspuhe avasi hänelle tämän klubin ovet, ja Ali Martikainen osottautui sisäänlaskemisen arvoiseksi. Hän oli reima ja miellyttävä seuramies, se näytti kuuluvan hänen synnynnäisiin ominaisuuksiinsa. Samoin kuului näihin ominaisuuksiin kitsastelematon rahojen käsittely, ja tämä avu oli ehkä kaikkein arvokkain hänen uusien petroskoilaisten ystäviensä silmissä. He ihailivat miestä, joka maksoi, niinkuin Ali Martikainen, pelitappionsa silmää räväyttämättä ja hyväntuulisesti leikkiä laskien. Ja yhtä paljon he ihailivat sitäkin, että hän voittaessaan, mikä kyllä tapahtui sangen usein, pani voittorahansa yhteiseen kestitykseen, suorittaen aina tuon kestityksen suurella perinpohjaisuudella, jommoiseen Petroskoin kaupungin illanistujaisissa oli jo vanhastaan totuttu.

Mutta pian alkoi Ali Martikaiselle aivan satelemalla sadella myös perhekutsuja. Naiset ne tällä tavoin tahtoivat jakaa suosiotaan uudelle tulokkaalle ja samalla tätä tulokasta lähemmin tunnustella.

Ali Martikainen pysytteli tällaisille kutsuille jotenkin kylmänä. Hän tunsi liikkuvansa niissä oudolla alalla. Hän oli kasvanut karussa ja kovassa maaperässä. Niin pitkälle kuin hän lapsuuttaan muisti, oli hänen aikansa kulunut ankarassa elämäntaistelussa, jossa hän näki vain leipäpalasta kamppailevia miehiä ympärillään, enimmäkseen ahnaita ja säälimättömiä miehiä, jotka tallasivat häikäilemättä kilpailijansa ja ryöstivät hänen palansa itselleen, hiventäkään omantunnon vaivoja tuntematta. Hän oli tukkijokien lapsi ja hän tiesi, että siellä oli hänen kasvatukseensa jäänyt ammottavia aukkoja. Hän tunsi vain yhden puolen elämästä, sen leppymättömän taistelun, jossa heikkojen ja kykenemättömien kohtalona oli sortuminen ja tilan antaminen voimakkaille.

Myöhemmin hän oli liikkunut muuallakin kuin tukkijoella ja tullut tuntemaan miehiä, jotka olivat tavallisen tukkilaisen tasoa paljon korkeammalla. Mutta nekin olivat enimmäkseen taistelujen miehiä, vaikka taistelivat toisenlaisilla aseilla kuin millä siellä korpien ja rämeiden keskellä taisteltiin. Siellä luojan unohtamilla saloilla olivat aseet järeitä, ja niillä iskettiin siekailematta. Ne miehet, joita hän myöhemmin tapasi, käyttivät monasti hyvin siloteltuja aseita, joita outo tuskin ensinkään aseiksi tunsi, ja iskivät niillä hyvin ovelasti.

Hän tunsi jo hyvän joukon sellaisiakin taistelutapoja, siksi hän ei pelännyt miehiä. Hän piti itseänsä heidän veroisenaan, vieläpä hyvin monia voimakkaampana, ja siksi hän viihtyi hyvin heidän seurassaan.

Naisia hän tunsi jo paljon puutteellisemmin kuin miehiä. Hänellä oli ollut aikaa tutustua heihin vain ohimennen niinä lyhyinä joutohetkinä, jotka kova elämäntaistelu oli hänelle silloin tällöin suonut. Häntä miellyttivät kyllä naiset, niinkuin jokaista tervettä ja voimakasta miestä naiset miellyttävät. Ja huomasipa hänkin miellyttävänsä naisia, poikkeuksetta kaikkia, jotka hänen tielleen olivat sattuneet. Hän ei tiennyt sovinnaisista seurustelusäännöistä tuon taivaallista, hän menetteli naisten seurassa kokonaan umpimähkään, omien synnynnäisten vaistojensa opastamana, mutta hän näki sen menevän mukiin. Mieluummin hän sentään käsitteli naisia yksitellen. Jos oli useampia yhdellä kertaa, silloin tuntui hänestä siltä, kuin ne olisivat jollakin tavoin liukuneet pois hänen käsistään ja piiloutuneet näkymättömien kaihtimien taa. Hän tunsi sen selvästi, jos joutui tekemisiin useiden paremman kasvatuksen saaneiden naisten kanssa yhtaikaa.

Hän arveli tämän johtuvan siitä, että oma kasvatuksensa oli ollut niin puutteellinen, ja teki sen johtopäätöksen, että suletun perheen piirissä tämä vaikeus tuottaisi hänelle vielä suurempia hankaluuksia. Hän oli ollut joskus mukana ja huomannut, että monet muutkin miehet tällaisissa tilanteissa olivat enemmän tai vähemmän ikävissään. Hän puolestaan useimmiten tunsi, suoranaista vastenmielisyyttä.

Hän päätteli itsekseen, että perhe on kuin toisen valtaama ja puomillaan sulkema joki; hänellä syrjästä tulleena tungettelijana ei ole siellä mitään tekemistä, ja hänen täytyy siellä olonsa oudoksi tuntea. Saattoi olla, että tämä hänen johtopäätöksensä ei ollut aivan oikea, mutta niissä harvoissa tapauksissa, joissa hän oli sulettuun perhepiiriin joutunut, oli se hänestä tuntunut yleensä paikkansa pitävältä.

Tästä syystä hän ei perhekutsuja rakastanut. Petroskoin kaupungissa tuli lisäksi vielä se syy, että useimmissa perheissä puhuttiin hänelle vierasta kieltä, jota hän kyllä osasi, mutta puutteellisesti.

Hän päätti kuitenkin voittaa vastenmielisyytensä ja mennä vierailulle Baroninin kotiin. Hän arveli tämän vierailun suoranaiseksi velvollisuudekseen ja siksi hän meni saatuaan parikin kutsua.

Baroninin koti oli hyvin tilava, kuten kaikki varakkaammat kodit Petroskoin kaupungissa. Mikäli Ali Martikainen voi arvostella, vallitsi kaikessa myös aistikas järjestys. Baroninin perhettä oli kaikkiaan neljä henkeä, nimittäin isännän itsensä lisäksi vaimo ja kaksi täysikasvuista tytärtä.

Baroninin vaimo oli vähäpuheinen nainen; hän näytti luovuttaneen sanavuoronsa kokonaan miehelleen, joka puhuikin sitä enemmän. Marfa Petrovna — niin nimitettiin rouva Barouinia — myhäili vain hyväntahtoisesti ja tarjoili koko ajan teetä, hedelmiä ja makeata marjalikööriä. Hän oli tummahko, näytti nuorempana olleen hyvin kaunis, ja Ali Martikainen arveli talossa vallitsevan viihtyisän kodikkuuden olevan hänen kättensä jälkiä.

Tyttäristä oli vanhempi nimeltään Maria. Hän näytti tulleen enemmän äitiinsä, oli myös tummahko ja käytti tummaa pukua. Hänellä oli syvät, miettiväiset silmät, ja välistä hän oli pitkän aikaa vaiti, katsellen eteensä hymähdellen. Kun hän puhui, saneli hän ajatuksensa hitaasti ja harkitusti, kääntäen silloin suuret silmänsä suoraan puhekumppaniinsa.

Nuorempi sisar Sofia oli iloinen västäräkki. Hän oli hiukan pienempikokoinen kuin sisarensa, kasvot pyöreähköt ja harvinaisen verevät, silmät vallattomat ja koko ihminenkin vallaton. Hän koetti illan kuluessa monta monituista kertaa anastaa isältään suunvuoroa, puhua pälpättäen sekaan ja yritellen kääntää vieraan huomiota omiin asioihinsa.

Mutta kun ukko Baronin ei hellittänyt, nyrpisti hän lopulta nenäänsä ja asettui istumaan hiljaa kuin hiiri, katsellen silmät sirrillään vuoroin isäänsä, vuoroin Ali Martikaista. Kun hän tällöin sattui kohtaamaan Ali Martikaisen katseen, hymyili hän veitikkamaisesti ja rohkeasti, mutta käänsi sitten äkkiä hiukan punastuen silmänsä toisaanne.

Ukko Baronin oli myötäänsä äänessä. Hän oli paljon maailmaa kokenut mies, tunsi tarkalleen Venäjän olot, olipa tehnyt muutaman ulkomaanmatkankin. Niinikään hän tunsi perinpohjin Aunuksen ja laajat alat Itä-Suomea. Hän oli Aunuksessa syntynyt, puhui vaivattomasti suomea ja piti itseään aunukselaisena, vaikka vanhemmat olivatkin olleet venäläisiä.

Baronin oli alottanut uransa tukkijoella, ja hänellä oli tältä alalta, samoin kuin monilta muiltakin liike-elämän aloilta, tyhjentymätön varasto kokemuksia. Sen lisäksi hän osasi eloisasti kokemuksistaan kertoa, vilkutti myötäänsä silmiään ja lasketteli lomaan nokkelasti keksittyjä vertauksia ja sukkeluuksia. Joskus hän innoissaan eksyi taivaltamaan parikin kertaa samoja jälkiä, mutta aina löytyi juttuun uusia piirteitä ja vivahduksia, niin ettei se ikävystyttäväksi käynyt.

Ali Martikainen tunsi viihtyvänsä hyvin ukko Baroninin seurassa. Hän sai Baroninilta aivan ilmaiseksi monta kallisarvoista ja läpeensä käytännöllistä elämänopetusta, joiden hankkiminen omakohtaisesti olisi kysynyt paljon aikaa ja vaivoja. Baroninin pakina oli kauttaaltaan valaisevaa esitelmää kovan työn ja taistelujen taipaleilta. Ei olisi voinut uskoakaan, että tuossa päältäpäin vähäpätöisessä, pienessä, lihavahkossa ja hiukan viekkaan näköisessä miehen pallukassa piili niin tavattoman paljon sitkeyttä ja päämääräänsä hellittämättä pinnistelevää tahdonlujuutta.

Ali Martikainen päätti ajatuksissaan kokonaan unohtaa, että ukko Baronin oli yrittänyt häntä urakan antamisessa puijata. Hän näki selvästi Baroninin tehneen sen vain tottumuksesta, sen pahempaa tarkottamatta. Baroninia itseään oli elämässä koetettu niin monasti puijata, hän oli koko ikänsä saanut olla herkeämättä taistelussa tunnottomia keinottelijoita vastaan, ja siinä leikissä oli häneltä lopulta tykkänään unohtunut, että rehellinen ihminen voisi Aunuksen saloille eksyä.

Ukko Baronin muisti Ali Martikaiselle tekemänsä kepposen ja illan kuluessa hän otti sen odottamatta puheeksi. Hän tokaisi yht'äkkiä aivan ilman valmistuksia muun juttunsa lomassa:

— Te, Ali Pavlovitsh, ette kenties usko sanaakaan siitä mitä puhun. Pidätte minua läpeensä epärehellisenä miehenä, ja teillä on siihen täysi oikeus. Minä petin teitä viime kevännä siinä uittourakassa.

Hän katsoi anteeksipyytävän näköisenä Ali Martikaiseen ja hymyili väkinäisesti, parta hiukan vavahdellen.

Ali Martikainen tuli hämilleen eikä oikein tiennyt mitä sanoa.

Baronin huomasi hänen neuvottomuutensa ja alkoi puhua nopeasti, melkein hätiköiden:

— Se oli typerä juttu ja nolo opetus minulle. Olen luullut osaavani ensi silmäyksellä ihmisiä arvostella, nyt sain siitä. Te näytitte minulle, Ali Pavlovitsh, minkälainen olen pöllöpää, väläytitte sen ihan selkiselväksi silmieni eteen. Nähkääs, näin minä silloin keväällä ajattelin: Tuo mies on kutsumaton tungettelija tukkijoella. Esiintyy niin varmana, vaikk'ei ole hajuakaan siitä, mitä urakoitsijana oleminen merkitsee. Parasta, että annetaan hänen se ajoissa huomata, niin älyää laputtaa muille markkinoille!… No niin, jatkoi hän huoaten. — Minä erehdyin pahasti, en tiennyt mimmoinen mies te olitte. Nyt tiedän ja pyydän anteeksi.

Hän ojensi nöyrästi Ali Martikaiselle kätensä. Tämä tarttui siihen ja puristi sitä kauan ääneti ja voimakkaasti. Lopulta hän sai sanotuksi:

— Ei maksa sitä muistella. Minusta ovat muutkin joskus erehtyneet.
Minulla on paha vika; esiinnyn aina liian varmana ikääni nähden.

— Elkää sanoko sitä viaksi! ehätti ukko Baronin. — Se on teidän menestyksenne salaisuus. Te olette suora ja väkevä mies, teille sopii varma esiintyminen. Te masennatte jo sillä puolet vastuksista, te selvisitte siitäkin urakasta loistavasti. Se oli kehno urakka, minä tiedän sen, mutta te selvisitte!

Hän purskahti yht'äkkiä nauruun.

— Hahhah muistattekos! huudahti hän. — Muistattekos, miten löitte minut hämmästyksellä, kun ilmestyitte ensi kerran konttoriin ja ilmotitte puiden olevan Kontupohjan lahdessa. En sitä unohda ikinäni!

Baronin nousi, taputti Ali Martikaista olalle ja hoki lämmenneenä:

— Teillä on Herkuleen hartiat ja te olette koko mies Herkules ruumiiltanne ja sielultanne. Aunus käy kerran vielä teille liian ahtaaksi, te kuulutte muuanne, suuremmille markkinoille!

Ukko Baronin kohotti maljan niille suuremmille markkinoille. Marfa Petrovna yhtyi maljaan lämpimästi myhäillen, samoin Maria. Sofia yhtyi siihen suurella melulla.

Baronin oli nyt saanut puhua tarpeekseen, hän hiukan hengähti. Nokkelasti Sofia käytti tilaisuutta, sieppasi Ali Martikaisen mukaansa ja alkoi näytellä hänelle isänsä ulkomailta ja Pietarista keräämiä harvinaisuuksia, joihin ukko Baroninilla oli erikoinen vetovoima. Pian tuli Mariakin perästä ja vilkastui huomattavasti, kun piti selitellä, mistä mikin esine oli peräisin ja miten ukko oli sen käsiinsä saanut. Maria muisti kaikki tarkalleen, Sofia sitävastoin usein sotkeutui selityksissään ja lasketteli puuta heinää, niinkuin Maria säyseästi naurahtaen huomautti.

Kun kaikki harvinaisuudet oli näytetty, istua riepsahti Sofia pianon ääreen ja komensi sisarensa laulamaan. Hän itse ilmotti säestävänsä ja alkoi muitta mutkitta selailla nuottivihkoa. Maria hiukan esteli, mutta taipui lopulta.

Marian ääni ei ollut varsin voimakas, mutta pehmeä ja kaunis. Hän lauloi aluksi aunukselaisia kansanlauluja, joiden surunvoittoiseen sävyyn hänen äänensä oli kuin vartavasten luotu.

Ali Martikainen rakasti intohimoisesti musiikkia ja hän kuunteli henkeään pidättäen. Kaikki Marian esittämät laulut olivat hänelle vanhastaan tuttuja, niitä lauletaan myös Suomen puolella rajaa. Mutta Ali Martikainen ei muistanut juuri milloinkaan kuulleensa niitä niin hyvin laulettavan.

Sofia vilkaisi välistä Ali Martikaiseen ja hymyili, mutta sitten hän äkkiä taas muuttui vakavaksi ja alkoi panna parastaan, kun huomasi millä hartaudella Ali Martikainen kuunteli heidän esitystään.

Vähitellen alkoi tulla venäläisiäkin lauluja aunukselaisten lomassa. Tytöt lämpenivät lämpenemistään. Myös ukko Baronin pysyi aivan hiljaa, näytti kuin olisi hän kulkenut toisissa maailmoissa, joiden tanhuvilla ei ollut mitään tietoa Aunuksen mailla ja vesillä vilisevistä huijareista ja paatuneista keinottelijoista.

Oli jo myöhänlainen, kun Ali Martikainen alkoi tehdä lähtöä. Silloin ukko Baronin muisti äkkiä hyvin tähdellisen asian, niinkuin hän vakuutti.

— Minulla on teille terveiset, Ali Pavlovitsh, ilmotti hän. — Teidän pitää kaikin mokomin käydä vierailulla valtioneuvos Loginovin luona, he odottavat hartaasti.

Ali Martikainen hämmästyi. Hän ei ollut kuullut edes puhuttavan sennimellisestä perheestä. Hän oli saanut joukottain kutsuja, mutta mitään Loginovia hän ei niiden joukossa muistanut olevan.

Baronin ehätti selittämään:

— Katsokaas, se on läänin metsäherra, ja siksi kuuluu oikeastaan asiaan, että urakoitsijat käyvät heillä noin kohteliaisuuden vuoksi. Vanhemmat urakoitsijat eivät sitä koskaan laiminlyö, ja juoksevat siellä nuoremmatkin. Sattuu näet siellä saloilla kaikenlaisiin selkkauksiin niiden pikku herrojen kera, silloin on hyvä vedota itsensä valtioneuvos Loginovin tuttavuuteen ja suosioon.

— Tai Olga Nikolajevnan tuttavuuteen ja suosioon, pisti Sofia ilkamoiden väliin.

— Oletkos siinä sotkematta! torui ukko Baronin. — Saatat toisen ihan ymmälle.

— Mitäs sotkemista se on? intti Sofia loukkaantuneen näköisenä.
— Tietäväthän kaikki, ettei se ukko Loginov ole mitään. Olga
Nikolajevnastahan kaikki riippuu, niin tuttavuus ja suosio kuin muukin.

— Niin no, myönsi ukko Baronin, onhan se oikeastaan niin. Totta on, että Olga Nikolajevna hoitelee niin sanoaksemme sen edustavan puolen virasta. Hän on semmoinen piireissä liikkuva nainen, kaunis, yritteliäs ja ennättää joka paikkaan. Mies on hyvänahkainen, mutta vähän kykenemätön aisoissa olemaan. Siksi se Olga Nikolajevna touhuaa ja siksi ne vierailutkin ovat paikallaan. Nainen, nähkääs, on semmoinen.

— Ovat kuulleet kai teistä puhuttavan ja tahtovat tehdä tuttavuutta, sanoi Sofia vallattomasti.

Ali Martikainen naurahti väkinäisesti ja arveli:

— Pitänee sitten mennä, vaikka oudolta minusta tuntuu.

— Ei siinä mitään outoa ole! huudahti Baronin innostuneena. — Tapa on meillä semmoinen, ja mihinkäs siitä pääset. Mene mukana vain!

Tytöt yhtyivät isänsä kehotteluihin, neuvoen jo huomenna menemään, muuten Olga Nikolajevna voisi panna pahakseen.

Sofia katseli tätä sanoessaan Ali Martikaiseen omituinen veitikka silmännurkassa. Hän näytti tahtovan sanoa:

— Varo vain, ettet juokse siellä vielä kehottamatta!

Ali Martikainen ajatteli mennessään:

— Hiton Loginovit, pilasivat koko illan tunnelman!

Mutta sitten hän muisti Sofian ilkamoivan katseen ja tuli uteliaaksi.
Hän päätti mennä.

VII.

Metsäherra Loginov asui omassa talossaan kaupungin laidassa. Sinne johtavat kadut olivat likaisia, ja niiden varsilla oli vain harvakseen mitättömiä rakennuksia, pieniä kaatumaisillaan olevia hökkeleitä paikattuine ja likaisine ikkunoineen.

Vähitellen loppuivat talot melkein kokonaan, tuli laajoja niityntapaisia aukioita niiden väliin. Näillä aukioilla oli nurmikko huonosti hoidettua, ja sen kaunistuksena komeili tuhkatiheässä isoja törkykasoja. Vain siellä täällä oli hoidettuja sarkoja, joissa kasvoi kaalia, lanttuja ja perunoita. Nurmikon ja kadun välinen laudoista kyhätty aita oli paikotellen kaatuillut, toisin paikoin oli siihen revitty suuria aukkoja. Kukin näytti kulkevan sen läpi mistä milloinkin sattui miellyttämään.

Ihmisasumusten harvetessa muuttui katu kuivemmaksi, maantien tapaiseksi. Siinä oli vain keskellä kapea ajotie ja kahden puolen aitovierillä sileiksi tallatut jalkakäytävät, joita myöten käveli ihan mielikseen.

Ali Martikainen harppaili pitkin askelin ja tuumaili itsekseen, oliko mahdollisesti eksynyt. Alkoi näet edestäpäin näkyä jo metsän reuna, oltiin joutumassa pois kaupungista. Mutta siinäpä metsän reunassa vilahtikin tien vasemmalta puolelta tuuhean puiston keskeltä jyrkkäkattoisen huvilatyylisen talon pääty. Ali Martikainen arvasi sen olevan Loginovin talon. Sen ulkomuoto ja muu vastasi täydellisesti hotellin ovenvartijan antamaa kuvausta.

Tultuaan lähemmä huomasi Ali Martikainen talon olevan oman aidatun puistonsa sisässä. Kadunpuoleinen aita oli hyvin korkea, huolellisesti tehty ja huolellisesti maalattu vihreällä värillä. Aidassa oli iso raskas portti, ja sen yläpuolella oleva kirjotus ilmotti talossa asuvan läänin metsäherran, valtioneuvos Pavel Aleksandrovitsh Loginovin.

Portti oli sisäpuolelta salvattu, mutta sen vieressä oli pikkuinen käymäportti vieraanvaraisesti avoinna. Astuttuaan siitä sisään katseli Ali Martikainen uteliaana ympärilleen ja näki puiston olevan erittäin huolellisesti hoidetun. Nurmikko suurien puiden juurilla ja samoin niiden välimailla kasvavat pensaat olivat puhdistetut, ja ympäriinsä kiertelevät hiekotetut käytävät näyttivät vast'ikään lakaistuilta.

Portilta lähti kaksi tietä: toinen, leveä ajotie, kaarsi rakennuksen ympäri pihaan, toinen, kapeampi ja viivasuora jalkakäytävä, johti suoraan rakennuksen sivuseinällä olevan, venäläistyyliin leikkauksilla koristetun kuistikon eteen. Rakennuksen ympäriltä olivat suurimmat puut saaneet väistyä ja antaa tilaa kukkasistutuksille, joissa asterit, georgiinit ja muut loppukesän kukat olivat vielä täydessä loistossaan.

Kaiken kaikkiaan teki talo ulkoapäin sen vaikutuksen, että siinä asui sivistynyttä ja järjestystä rakastavaa väkeä. Tuliko ansio siitä itselleen Loginoville vaiko hänen vaimolleen Olga Nikolajevnalle, sitä ei Ali Martikainen vielä tiennyt. Joka tapauksessa talo tuotti kunniaa metsäherran virka-asemalle.

Ei puistossa enemmän kuin kuistikon lähettyvilläkään näkynyt ristinsielua. Ali Martikainen jo ajatteli, että ehkä talossa ei oltu ensinkään kotona. Varmuuden vuoksi hän nykäisi kuistikolle johtavaa ovea; se aukesi, ja hän nousi portaita ylös.

Samassa avautui hänen edessään olevan ison kaksipuolisen pääoven toinen puolikas selkiselälleen ja kynnykselle ilmestyi viisissäkymmenissä oleva pitkänhuiskea ja laiha mies, jonka kasvoilla oli anteeksipyytelevä, melkein nöyrä ilme. Miehen vartalo taipui eteenpäin luokin tapaan, aivan kuin se olisi vääntynyt sellaiseksi alituisista alamaisuuden osotuksista ja kumarteluista.

Ali Martikainen luuli miestä ensin palvelijaksi, mutta tämä astui avosylin ja etukumarassa huojuen häntä vastaan huudahdellen:

— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tunsin teidät paikalla, ihan ensi vilauksella. Katsahdin sattumalta ikkunasta ja näin teidän työntyvän portista sisälle. Silloin iski mieleeni: tuossa se on juuri se odotettu, kaivattu, lopultakin suvaitsi meitä muistaa.

Ali Martikainen hämmästyi ylen sydämellisestä vastaanotosta, mutta Loginov ei antanut hänelle siunaaman aikaa hämmästelemisiin. Veti hänet käsipuolesta eteiseen, riisui itse kumarrellen ja kohteliaisuuksia lasketellen hänen päällystakkinsa ja ohjasi hänet sitten vasemmalle vievästä ovesta huoneeseen, jonka seinät samoin kuin siinä oleva suuri pöytä olivat täynnä karttoja ja metsätieteellistä ammattikirjallisuutta. Tähän huoneeseen ei kuitenkaan pysähdytty eikä vielä toiseenkaan, joka oli melkein edellisen kaltainen, vain vähän paremmin kalustettu, nähtävästi Loginovin varsinainen työhuone.

Seuraava huone oli tilava vierashuone. Sen lattiata peitti paksu matto, johon jalka upposi melkein nilkkaa myöten. Huoneen keskellä oli iso pöytä, peräseinustalla puutarhaan päin antavain ikkunain välissä pienempi avattava pelipöytä, molemmat hienoa tekoa. Eräässä nurkassa oli suurien leveälehtisten kasvien keskellä avattu piano, toisissa nurkissa samoin kasvien ympäröiminä kipsisiä veistokuvia. Seinillä riippui tauluja, suuren koristellun uunin reunustalla ja kirjahyllyn päällä oli komeita taottuja maljakkoja. Tuolit ja sohvat olivat päällystetyt kellahtavalla kankaalla, ja kaikkialla vallitsi silmäänpistävä puhtaus. Ei tomuhiukkastakaan näkynyt missään.

Loginov istutti vieraansa pelipöydän ääreen, tarjoili hänelle tupakkaa ja puheli koko ajan, aivan kuin Ali Martikainen olisi ollut perheen ikivanha tuttava, joka on ollut matkoilla ja jonka kotiutumista on jo kauan ikävällä vuotettu.

— Kas niin, saimmepas teidät lopulta, hoki hän. — Ette usko miten iloisiksi meidät teitte tulollanne! Olimme joutumaisillamme jo aivan epätoivoon. Lähetimme terveiset terveisten perästä tehtailija Baroninin kautta, ja miestä ei vain ala kuulua.

Ali Martikainen selitti ihmeissään saaneensa heidän terveisensä ensi kerran eilisiltana, joten hän ennemmin ei ollut mitenkään voinut tulla.

— Niinkö? Sepä vasta kummaa, ihmetteli Loginov. — Mitenkäs se Baronin sillä tavoin, ettei ilmottanutkaan meidän terveisiämme ja hartaita toivomisiamme.

— Ei siinä tehtailija Baroninin syytä ole, selitti Ali Martikainen. — Syy on minun puolellani, en ennen sattunut häntä tapaamaan. Vasta eilisiltana kävin siellä.

— No se muuttaa asian, muuten emme ikinä olisi antaneet hänelle anteeksi. Mutta suvaitkaahan panna palamaan. Vaimoni tulee tuossa paikassa. Hänessä on ollut tänään hieman päänkipua, ja niin ei ollut ihan valmis teitä vastaanottamaan.

— Tulin ehkä vallan sopimattomaan aikaan, sanoi Ali Martikainen kumartaen.

— Ette millään muotoa, ehätti Loginov. — Päinvastoin odotimme teitä juuri tänään. Tänä aamuna vaimoni sanoi: jollei tänään tule Ali Pavlovitsh, niin sinä Pavel saat mennä hänet suorastaan hakemaan. Siitä näette, ettei aika ole mitenkään sopimaton.

Samassa oviverhot liikahtivat. Loginovin kasvoille levisi ihastunut hymy, ja hän huudahti:

— Näettekös, siinä hän jo tulee!

Ali Martikainen, joka sattui istumaan selin sivuseinässä olevaan oveen, käännähti nopeasti.

Hänen edessään seisoi häikäisevän kauniina, väljässä, avokaulaisessa puvussa sama nainen, jonka hän oli pelastanut Porokosken kuohuista.

Ali Martikainen oli kuin ukkosen iskemä, hän ei ollut uskoa silmiään.

Olga Nikolajevna, sillä hän se juuri oli, katseli vierastaan hetkisen riemastunut, hurmaava hymy huulillaan, jotka olivat sen verran raollaan, että kauniit hampaat hiukan näkyivät. Sitten hän ojensi molemmat kätensä Ali Martikaiselle ja lausui:

— Sainpas teidät lopulta kiinni, vaikka silloin siellä Porokoskella ihan tahallanne karkasitte.

Hänen äänessään helähti lempeää nuhdetta, ja samaa puhuivat myös hänen silmänsä, jotka koko ajan hyväilivät Ali Martikaista, aivan kuin hän olisi tahtonut tyystin tarkastaa, oliko jokainen piirre samanlainen kuin hänen muistoonsa oli jäänyt ensi kerralta.

Loginov, joka myös oli kimmonnut seisoalleen, taputti haltioituneena käsiään AH Martikaisen hämmästykselle ja huudahteli:

— Yllätys, kerrassaan yllätys! Vaimoni vakuutti vakuuttamasta päästyään, että hän opettaa sen karkulaisen, yllättää kerrassaan, ja niin teki. Eikö totta, parahin Ali Pavlovitsh?

Ali Martikainen myönsi tosiaan olevansa yllätetty. Hän oli luullut sen naisen olleen pietarilaisen, eikä hänelle ollut ensinkään juolahtanut mieleen, että voisi hänet Petroskoin kaupungissa tavata.

— Satuittepas erehtymään! riemuitsi Olga. — Mutta istukaahan nyt, että saamme sen teidän karkumatkanne perinpohjin selvittää.

Ali Martikainen yritti istuutua tuolille, mutta Olga pakotti hänet lempeällä väkivallalla istumaan sohvalle ja istahti itse hänen viereensä, levittäen olennostaan voimakasta japanilaisen hajuveden tuoksua, joka hiveli hyväillen Ali Martikaisen aisteja.

Mutta Olga puhui, yhä katsellen häntä suoraan silmiin:

— Luulitteko tosiaan, että minä olisin sieltä Porokoskelta niin lähtenyt, jollen olisi tiennyt tapaavani teitä täällä? Perästä olisin ajanut teitä pitkin jokivartta, vaikka olisi pitänyt ajaa Kontupohjan lahteen asti. Mutta vaikka tiesin tapaavani, niin paha oli mieleni, kun en silloin tavannut. Tunsin itseni aivan onnettomaksi. Ja jälkeenpäin on aina asunut ankea ajatus mielessäni, että kyllä te varmaan pidätte minua kevytmielisenä, kun sen verran välitin henkeni pelastajasta.

Nyt soinnahti aivan todellinen surumielinen moite Olgan äänestä, ja vaikka hän yhä edelleen hymyili, huomasi Ali Martikainen hänen kauniiden silmiensä alkavan sumentua ja kyyneltyä.

Ali Martikaisen valtasi voimakas, melkein vapisuttava liikutus. Hän sai ponnistaa kaiken tahdonlujuutensa pysyäkseen tyynenä.

— En mitenkään tahtonut pahottaa mieltänne, Olga Nikolajevna! huudahti hän. — Jos olisin tiennyt teidän niin ajattelevan, en olisi lähtenyt, saatte uskoa. Näen nyt selvästi niiden liiotelleen teille koko tapahtuman. Pelkkä sattumahan se oli, että minä sain teidät ensimäisenä kiinni.

— Se ei ollut sattuma, minä tiedän sen! keskeytti hänet Olga lujalla, värisevällä äänellä, käännähtäen nopeasti kokonaan Ali Martikaiseen päin ja tarttuen molemmin käsin hänen käsiinsä. — Minä tiedän kaikki, mitä siellä tapahtui. Te pelastitte henkeni. Teidän käsistänne olen uudestaan saanut elämäni, ja siitä tahdon teitä kiittää, ikuisesti!

Hänen äänensä helähti kuin katkeava viulunkieli, hän puristi rajusti Ali Martikaisen käsiä ja painoi äkisti kasvonsa niitä vasten, peittäen ne suudelmilla ja kyynelillä.

Ali Martikainen tunsi kuin maan alle vajoavansa. Veret kohosivat rajusti hänen ohimoilleen, kuvaamaton hätä ja hämminki kouristi hänen sydäntään, pyrkien hänet tukahuttamaan. Ja siihen sekottui suloisena, huumaavana tuoksu hänen polviaan vasten painautuneesta naisesta. Hän sai äkkiä mielettömän halun temmata Olgan syliinsä, pusertaa hänet rintaansa vasten, suudella kuiviin hänen kyyneleensä.

Onneksi tuli pelastus. Ali Martikainen kuuli kuin unessa sysättävän tuolia, ja kun hän vilkaisi sivulle, seisoi siinä Loginov silmät kyynelissä, liikutuksesta vavisten ja hokien:

— Minäkin kiitän teitä, rakas Ali Pavlovitsh, kiitän sydämestäni ja sielustani. Teitte jalon ja unohtumattoman työn!

Hän ryntäsi syleilemään ja suutelemaan Ali Martikaista, sysäten siinä touhussa pöytää, niin että se oli vähällä keikahtaa kumoon.

Tämä yllättävä väliintulo sai Ali Martikaisen tointumaan. Hellävaroen, mutta voimakkaalla otteella hän nosti Olgan istumaan ja alkoi puhua liikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Tyyntykäähän taivaan nimessä, Olga Nikolajevna! Järkytätte ihan mieleni ja tuotatte minulle tuskaa. Vannon tunteneeni itseni onnelliseksi, kun sain teidät pelastetuksi. Mutta minä olen karussa maaperässä ja vaarojen keskellä kasvanut mies. Siellä menee usein ihmishenkiä. Joskus niitä pelastetaankin, mutta kenenkään mieleen ei juolahda niitä tapahtumia jälkeenpäin muistella. Senvuoksi antakaa minulle anteeksi, jos olen mieltänne pakottanut.

Olga alkoi tyyntyä, hän hymyili kyyneltensä lävitse ja lausui:

— Minä annan teille anteeksi, kaikki, kaikki! Enkä minä hetkeäkään ole ajatellut teistä pahaa, en uskonut, että olisitte tyly ja ihmishengestä välinpitämätön. Te ette ole sellainen!

— En! sanoi Ali Martikainen hiljaa. — En ollut ainakaan sillä kertaa välinpitämätön, sen vakuutan.

— Tiesin sen. Näin teistä ensi kerralla, että olette hyvä ja jalo mies.

Olga kuivasi kyyneleensä, ja tuossa tuokiossa oli hän kuin kirkas päivänpaiste. Hän nojasi pehmeän, kauniin käsivartensa sohvan selustaa vasten, niin että hänen sormenpäänsä koskettelivat Ali Martikaisen olkapäätä.

Hilpeästi hän alkoi kertoa, miten ne toiset olivat olleet ihan sekaisin säikähdyksestä vielä hänen toinnuttuaankin ja miten se lääkäri kaikkien toisten säestämänä oli pitänyt lennokkaita ylistyspuheita hänen pelastajastaan, heti kun hän jaksoi niitä kuunnella.

— Sepä se! huudahti AH Martikainen. — Ne pitivät niitä jo ennen kuin te olitte edes tointunut, ja ne puheet ne minut juuri karkottivat. En voi sietää sellaista tyhjänpäiväistä pajatusta.

Olga purskahti helisevään nauruun. Tähän nauruun yhtyi myös Loginov, joka syvästä tottumuksesta näytti jäljittelevän kaikkea, mitä hänen ihastuttava vaimonsa teki.

Loginovin ilonpurkauksen keskeytti palvelija, joka tuli ilmottamaan, että ulkona oli kaksi miestä puheillepääsyä odottamassa.

— Pitää lähteä, sanoi Loginov anteeksipyytelevän näköisenä. — Ovat kai tulleet pitkän matkan päästä. Tämä virka on sellainen, että aina tulee niitä sieltä saloilta.

Hän kumarsi Ali Martikaiselle. Kun hän oli jo ovella, ilmotti vaimonsa hänelle lyhyesti:

— Me menemme vähän puistoon, se virkistää päätäni.

— Sehän sopii mainiosti! huudahti Loginov ihastuneena. — Tulen sitten teitä huutaa huikkaamaan, kun päivällinen on valmis.

Heti Loginovin mentyä muutti Olga puheensa suomeksi. Hän puhui soinnukasta Aunuksen suomea sujuvasti kuin äidinkieltään.

Tämä muutos hiveli miellyttävästi Ali Martikaisen sydäntä; se toi Olgan aivan kuin pitkän harppauksen häntä lähemmäksi. Hänen teki mielensä kysyä, missä Olga oli niin hyvin suomea oppinut, mutta hän jätti sen vielä tekemättä.

Ulkona oli lämmin, aurinkoinen syyspäivä. Siksi Olga ei ottanut ensinkään hattua, kääräisi vain ohuen huivin hartioilleen. Kukkalavojen luo tultua hän pysähtyi, valikoi kauniin vaaleanpunaisen asterin ja kiinnitti sen hymyillen Ali Martikaisen rintaan. Sitten hän ilman muuta pujotti käsivartensa Ali Martikaisen kainaloon ja sanoi vallattomasti:

— Saatte suoda anteeksi, mutta minä olen hiukan väsynyt. Oli koko aamupäivän päänsärky.

— Ikävä, että satuttausin minäkin juuri silloin, kun teillä oli päänsärky. Kidutan lisää teitä.

— Ette te kiduta, te paransitte minut! Tunnen itseni jo täysin terveeksi, kaipaan vain vähän raitista ilmaa.

Hän alkoi hyräillä ja nojasi raukeana saattajansa käsivarteen.

Ali Martikainen tunsi hänen ruumiinsa lämmön vienona, hyväilevänä virtana valuvan jäseniinsä, ja hänen vaatteistaan ja tukastaan aaltoileva tuoksu kiihotti hänen hermojaan. Hän puristi huomaamattaan lujemmin Olgan käsivartta.

Hyvän aikaa he kävelivät ääneti. Olga näytti jotakin harkitsevan, ja Ali Martikainen puolestaan oli vielä aivan huumautunut Olgan yllättävästä jälleennäkemisestä ja järkyttävistä kiitollisuudenpurkauksista. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta se ei ottanut onnistuakseen.

Ali Martikainen ei ollut mikään haaveilija, hän oli jyrkkä toiminnan mies. Siitä huolimatta oli Porokosken tapahtuma alkuaikoina usein palannut hänen mieleensä. Hän oli koettanut olla sitä ajattelematta, mutta pelastamansa naisen kuva oli ihan varastautumalla liihotellut hänen mielikuvitukseensa aina hymyilevänä ja kiehtovana, sellaisena kuin nainen oli seisonut hänen edessään siinä rannan kalliolla. Mielessä oli silloin ailahtanut polttava kaipaus: nähdä jälleen tuo nainen, puhella hänen kanssaan, kantaa häntä taasen sylissään. Oli vilahtanut toivo: ehkäpä tapaa hänet Petroskoin kaupungissa. Olihan nainen ohimennen tiedustellut, menikö hän sinne, ja olihan nainen sen lisäksi puhunut aunuksenkieltä. Mutta sitten tuli taas epäily: mitä se nainen Petroskoissa tekisi, pietarilainenhan se oli, ehkä syntynyt Petroskoissa tai muualla Aunuksessa ja siksi kysäisi häneltä Petroskoissa-käynnistä sen enempää ajattelematta. Petroskoihin tultua näyttäytyikin viimeinen otaksuma oikeaksi. Siellä vilisi muita naisia yhtenään hänen tiellään, mutta sitä yhtä ei näkynyt. Naisen kuva alkoi jo unohtua hänen mielikuvituksestaan, se näyttäytyi yhä harvemmin.

Ja nyt — nyt käveli sama nainen hänen rinnallaan — hän puristi vaistomaisesti käsivartta lujemmin — se oli siinä, se valoi juovuttavaa onnenhurmaa hänen jäseniinsä, se hyväili ja huumasi hänen aistejaan ja sai hänen sydämensä lyömään kiihkeästi kuin voimainponnistuksessa.

Olga oli lakannut hyräilemästä ja katseli salavihkaa ihaillen Ali Martikaista, hänen voimakasta, vapaasti kehittynyttä kaulaansa ja hänen kasvonpiirteitään, joilta päivetys oli jo haihtunut sen verran, että terveyttä uhkuva hipiä kuulsi sen alta. Nuo piirteet olivat Olgan mielestä niin varmat ja sopusuhtaiset, että tuntui kuin ne olisi muovattu yhdellä ainoalla iskevällä, uhmaavalla luomissanalla: tulkoon! Ei piirtoakaan ollut tarvinnut korjata. Olga vertasi seuralaistaan Pietarin salonkijalopeuroihin, ja hänen tuli hyvä olla. Hän alkoi vaistomaisesti aavistaa, että tässä oli jalopeura, joka ei tuntenut leikkiä, joka piti saaliinsa, kun oli kerran ottanut, piti sen kokonaan, sillä hänen olennossaan asui suuri, jumalainen alkuvoima. Se voima näytti vielä uinuvan, mutta se oli heräävä. Olga tunsi vapisuttavaa odotusta.

Hän kysyi hiljaa:

— Mitä te ajattelette?

Ali Martikainen säpsähti ja tuli hämilleen. Mutta sitten hän katsoi suoraan Olgan silmiin ja tunnusti:

— Ajattelin sitä meidän ensimäistä kohtaustamme Porokoskella.

Olga vilkastui.

— Te kannoitte silloin minua sylissänne, sanoi hän tyttömäisesti hymyillen.

— Niin, minä kannoin teidät sinne huvimajalle asti.

— Se oli aika pitkä matka, sanoi Olga harkiten. — Enkö ollut raskas teidän mielestänne? Minähän olen tämmöinen, painava!

— Ette ollut yhtään raskas, minähän olen vahva mies.

— Minä tiedän sen, te olette vahva, vahvin mies minkä tunnen! huudahti
Olga hienon punan kohotessa hänen poskilleen.

— Nyt te sentään liiottelette, hymyili Ali Martikainen. — On niitä paljon vahvempia miehiä kuin minä.

— Ei ole, en ainakaan minä tunne! sanoi Olga päättävästi, puristaen samalla voimakkaasti, aivan kuin tunnustellakseen Ali Martikaisen käsivartta.

Kun toinen ei enää väittänyt vastaan, sanoi Olga hetken kuluttua:

— Ikävä vain, etten muista siitä mitään, kun te kannoitte minua, en mitään!

Hän huoahti ja katseli silmät puoliummessa eteensä.

Ali Martikainen sai villin poikamaisen halun temmata hänet syliinsä ja näyttää, miten hän silloin oli kantanut. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi:

— Ette te tosiaan tiennyt siitä mitään. Te olitte aivan hervoton, kasvonne olivat valkeat kuin palttina ja tukkanne oli märkä. Se oli irrallaan ja valui kasvoillenne ja minun käsivarrelleni. Pelkäsin sen ihan sotkeutuvan siinä kiireessä.

— Kaikkea te ehditte ajattelemaan, hymyili Olga.

— Pelkäsin minä jalkojannekin. Se ohikiitävä tukki repäisi hameenne, ja arvelin sen silloin kolhaisseen jalkojanne, ehkäpä kokonaan murskanneen ne. Koetin niitä tunnustella siinä kantaessani ja rauhotuin vähän.

Olga katseli häntä henkeä pidättäen, lämmin, kiitollinen ilme silmissään.

— Te kerrotte paljon uutta minulle, sanoi hän. — Ne toiset eivät tienneet tästä mitään, eivät osanneet mitään kertoa, vaikka puhuivat siitä monta päivää. Sen ne vain tiesivät, että olitte minut jo riisunut ja käärinyt peitteisiin, kun he joutuivat.

— No riisumiseksi sitä ei voi oikein sanoa, nauroi Ali Martikainen. — Taisin repiä vaatteenne kokonaan. Jos olisitte ollut tajussanne, olisitte varmaan antanut kyydin mokomalle riisujalle.

— En olisi antanut teille kyytiä, vaikka olisin ollut miten tajussani, hymyili Olga. — Olisin ojentanut teille vielä jalkanikin, että olisitte saanut kiskoa niistä pois ne märät sukat ja tunnustella ihan tarkalleen, olivatko ne eheät ja vahingoittumattomat.

Äkkiä vilahti veitikka hänen silmissään. Hän kysyi:

— Muistatteko, millaiset sukat minulla silloin oli jalassa? Olivatko ne tällaiset?

Hän kohotti hiukan hamettaan ja ojensi vallattomasti jalkansa eteenpäin, niin että kaunis nilkka ja hieman pohetta tuli näkyviin.

Ali Martikainen katseli ihastellen, melkein hartaana viettelevän kaunista pientä jalkaa, jossa oli soma valkoinen kenkä ja vaaleanpunerva silkkisukka. Sitten hän sanoi epäröiden:

— Eivät ne sukat tällaiset olleet, ne taisivat olla vielä hiukan vaaleammat; ne näyttivät silloin märkinä melkein valkeilta.

— Hyvin te muistatte kaikki, hymyili Olga. — Teillä on aina silmät ja muut aistit vireessä.

— Meillä täytyy olla, ammatti on sellainen.

— Ei kaikilla muilla ole siinäkään ammatissa, mutta teillä on. Te osaatte toimia nopeasti ja varmasti, ette koskaan epäröi ja hätäänny, te olette päättäväinen ja voimakas. Sellaista miestä minä ihailen!

Hän katseli ihastunein, leimuavin silmin Ali Martikaista. Hänen huivinsa oli solunut olkapäiltä. Ali Martikainen kohensi sitä ja tunsi vavistuksen käyvän läpi olentonsa koskettaessaan hänen hartioitaan.

Olga huomasi hänen kiihtymyksensä ja suuntasi häneen, silmäripsiensä lävitse kiehtovan katseen. Helakka puna värjäsi hänen kasvonsa silmäluomiin asti, ja hän painautui vielä tiukemmin kiinni seuralaiseensa.

Ali Martikaisen mieleen vilahti Porokosken pyörre, johon uppoamasta hän rinnallaan kävelevän naisen oli pelastanut. Hän tunsi nyt itse olevansa menossa samanlaiseen pyörteeseen, häntä kieputti ja veti, hän luuli jo humahtavansa syvyyteen. Mutta hän ponnistihe viimeisessä tuokiossa ja tapasi kovan perustan jalkojensa alle.

Saadakseen katkenneen keskustelun vireille hän vielä kiihtymyksestä hiukan värähtävällä äänellä sanoi:

— Te ette liiku paljoa kaupungilla, Olga Nikolajevna. En kertaakaan ole nähnyt teitä siellä.

— Mitä tekemistä minulla siellä olisi! huudahti Olga hermostuneesti. — Juoruta siellä vain osataan eikä mitään muuta. Johan ne juorusivat teistäkin, ennenkuin olitte kunnolleen jalallanne astunut tähän viheliäiseen pesään.

— Minä tiedän sen, hymähti Ali Martikainen.

— Niinpä siis tiedätte myös, miksi minä liikun siellä niin vähän. Käyn silloin tällöin Baroninilla ja muutamassa toisessa talossa enkä muualla missään. Kopeana ne minua pitävät ja ties minä muuna vielä, mutta pitäkööt, en välitä heistä.

— Teillä onkin täällä hyvä elää. Mukava koti, komea puisto ja päällepäätteeksi oikea metsä tuossa vieressä. Aivan kuin maalla ja samalla myös kaupungissa.

— Elkää kehuko liikoja, ikävä täällä on.

Olga huokasi, ja hänen äänestään soinnahti tosiaan pohjaton ikävä. Hän katseli vakavasti Ali Martikaiseen ja jatkoi hiljaisella, aivan kuin painajaisen ahdistamalla äänellä:

— Jollen osaisi ratsastaa, lasketella hurjaa kyytiä tuolla pitkin metsiä, niin menehtyisin kerrassaan. Näettehän itse millaista täällä on, mitä varten siis suotta ruveta kehumaan.

Viimeisiä sanojaan hän painosti jokaista erikseen.

Ali Martikaisen mieleen tuli elävänä luokin tapaan vääntynyt Loginov, iänikuinen, nöyrä ja anteeksipyytelevä hymy naamallaan ja koko mies pelkkää nöyryyttä eikä mitään muuta. Hän vertasi tätä kuvaa Olgaan, joka jo iältään olisi sopinut Loginovin tyttäreksi. Loginov oli viisissäkymmenissä, Olga enintään puolet siitä. Hänen täytyi itsekseen myöntää, että Olga puhui totta; ei voinut hänellä olla muu kuin ikävä, kuolettava ikävä.

Hän näki Olgan tulleen surumieliseksi. Hän ei sentään vielä hellittänyt, yritti taas:

— Mutta käyhän teillä paljon vieraita, esimerkiksi urakoitsijat käyvät kaikki täällä, niin kertoi Baronin. Hakevat täältä tuttavuutta ja suosiota.

Olga pysähtyi ja suuntasi katseensa suoraan Ali Martikaisen silmiin, melkein tuimasti.

— Elkää puhuko niistä urakoitsijoista. Ne ovat vastenmielistä joukkoa, useimmat raakoja ja hävyttömiä, suorastaan petoja. Melkein niitä inhoan, kun ne täällä juoksevat!

— Arvostelette ankarasti meitä, sanoi Ali Martikainen hymyillen, hieman punehtuen. — Ammatti tekee meidät sellaisiksi, pedoiksi, niinkuin sanoitte.

— Eipäs tee kaikkia! huudahti Olga. — Tiedättehän — hänen äänensä värähti anteeksipyytävästi — mitä minä teistä ajattelen. Elkää itseänne sotkeko niihin toisiin, ette tunne vielä niitä pääpukareja. Jos tuntisitte, ette toivoisi minulle niiden vierailuja.

— Tunnen minä niitä muutamia, myönsi Ali Martikainen. — Mutta Baroninhan minulle uskotteli teidän ihan odottamalla odottavan urakoitsijain käyntejä ja panevan pahaksenne, jollei tulla.

Olga leppyi ja hymyili vilauttaen hampaitaan.

— Taisi puhua niin Baronin teitä houkutellakseen, pitihän teidät jollakin tavoin saada tulemaan. Mutta ne toiset kiduttavat minua joka syksy, niin että pitää talven tultua lähteä viikoksi pariksi Pietariin tuulettautumaan.

Ali Martikainen ilostui Olgan viimeisistä sanoista, hän luuli niistä löytäneensä pelastavan oljenkorren. Hän näki, että keskustelu kotioloista teki Olgan kärsimättömäksi. Siinä ei ollut ihmettelemistä, kun kotiolot olivat sellaiset. Olga oli nuori, terve ja kaunis, häikäisevän kaunis, ja hänessä asui polttava, intohimoinen elämänjano. Sen tunsi Ali Martikainen Olgan läheisyydessä liiankin selvästi. Ei voinut Olga elää tuota janoansa tyydyttämättä, oli aivan luonnollista, että hän etsi muualta sitä viihdytystä, mitä kiduttavat kotiolot eivät voineet tarjota. Näin päätteli Ali Martikainen, ja Olgan omat sanat viittasivat hänen mielestään siihen, että Olga oli löytänyt Pietarista sen elämänpiirin, joka hänet hengissä piti, jota hän rakasti intohimonsa koko voimalla ja jossa hän viihtyi. Siihen oli myös Baronin viittaillut puhuessaan Olgan pietarilaisista tuttavuuksista ja piireissä liikkumisesta. Ali Martikaisessa heräsi kumma halu saada edes vilahdukselta katsahtaa siihen, mikä antoi Olgan elämälle sisällyksen, ja hän arveli Olgan itsensäkin lämpenevän ja puhuvan mielellään siitä. Se puhelu toisi hänen mieleensä valoisia muistoja, veisi hänet maailmaan, jossa hän tuntisi vapautuvansa kotiolojen ahdistavasta painajaisesta.

Ali Martikainen alotti varovasti:

— Te, Olga Nikolajevna, tunnette varmaan hyvin Pietarin, olette kai käynyt kouluakin siellä?

— No en voi sanoa niin hyvin tuntevani. Se on suuri kaupunki, siellä on niin paljon tuntemista.

-—Minä tiedän sen, olen käynyt siellä muutamia kertoja asioilla, sanoi
Ali Martikainen.

— No mitäs pidätte? Sanokaa suoraan, miellyttääkö?

— Vieraalta vähän tuntuu, selitti Ali Martikainen. — Ei ole minulla siellä monta tuttavaa opastamassa, ja yksin käy hankalaksi.

— Olette kai kuitenkin käynyt museoissa; niissähän kaikki käyvät, ja ehkä myös teattereissa? jatkoi Olga kuulusteluaan.

— Museoissa olen käynyt monasti, niissä on paljon näkemistä. Olen myös ollut parissa oopperassa.

— Rakastatteko musiikkia? kysyi Olga lämpimästi.

— Mielelläni kuuntelen sitä, vaikk'en kaikkea ymmärrä — tai ymmärrän omalla tavallani.

Käyn aina konserteissa ja sentapaisissa, milloin vain joudun kaupunkeihin.

— No ne siellä Pietarissa ovatkin parasta: oopperat ja konsertit, sanoi
Olga päättävästi.

— On siellä kai paljon muutakin sellaiselle, jolla on laaja tuttava- ja ystäväpiiri niinkuin teillä, sanoi Ali Martikainen.

Olga katsahti häneen epäluuloisesti.

— On tainnut se Baronin lörpötellä teille aika lailla minun pietarilaisista tuttavuuksistani? tutkaisi hän hymyillen, — Tunnustakaa pois kiertelemättä!

— Kiinni jouduin taas! ajatteli Ali Martikainen harmistuneena. Mutta sitten hän hieman punehtuen tunnusti rehellisesti:

— Jutteli hän sen verran, että liikutte piireissä ja että teillä on paljon ylhäisiä tuttavuuksia.

— Arvasinhan minä, että liiotteli! sanoi Olga väkinäisesti naurahtaen. — Kaikki liiottelevat sitä minun piireissä liikkumistani. Olen oikeastaan vain niiden piirien matkaopas, näittehän itse siellä Porokoskella. Ei ole tehty täältä Aunuksesta kirjoja siltä alalta, ja niin käyvät minun kimppuuni, kun tulevat tänne. Eikä auta muu kuin lähteä mukaan, melkein viran puolesta. Kutsuvat sitten talvella käymään Pietarissa tehdäkseen velat kuitiksi. Siinä kaikki se minun piireissä liikkumiseni.

Hän katseli tuokion hajamielisenä eteensä, ja hänen äänessään oli katkera sointu, kun hän jatkoi:

— Jotakinhan sitä pitää hommata, että hengissä pysyisi, mutta siitä minua kadehditaan ja vihataan täällä. Luulevat tuottavan oikein onnen ja autuuden sen piireissä liikkumisen, mutta minusta se onni ja autuus on vähän niin ja näin. Juoruta osataan sielläkin aivan tarpeeksi, ja ne loppumattomat kutsut ja vierailut ihan tappavat: joka askeleella imartelua ja liehittelyä, armon ja suosion perästä juoksemista, ja itsesi pitää mukana juosta, ei auta.

— Mutta onhan siellä sentään väljempää kuin täällä, puolusteli Ali Martikainen, — ei käy niin henkeä ahdistamaan. Ja entäs ne oopperat ja konsertit? Niitähän kehuitte juuri itse.

— No niiden turvin siellä menee muutamia viikkoja, mutta lopulta niihinkin kyllästyy ja pakoon pitää silloin lähteä. Hemmoteltuna ja oikullisena ne minua pitävät ja semmoisena puolivillinä, joka ei viihdy missään. Mutta verissä se on minulla, kaipaan aina jotakin saavuttamatonta.

Hän katseli hajamielisenä eteensä, sitten hän vilkaisi melkein arasti
Ali Martikaiseen ja jatkoi epäröiden, hiljaisella äänellä:

— Ehkä nauratte tekin minulle, jos kerron. Mutta semmoinen on minulla kumma perintö, vai miksi häntä sanoisi, se kulkee mukana kaikkialla. Olen syntynyt ja lapsuusaikani elänyt Aunuksen saloilla, siellä lähellä koskia. Siellä juoksin vapaana metsissä, siellä kuuntelin koskien kohua, ja siitä jäi se ikipäiviksi soittelemaan korvissani.

Ei se ole koti-ikävä, se on muuta. Kuulen sen kumman soiton monasti selvään siellä Pietarin salongeissakin, se tulee aivan yllättämällä. Ja itkuun silloin tekisi mieli purskahtaa.

Hänen viimeisissä sanoissaan värähti pohjaton yksinäisyyden tunne ja osanoton kaipaus. Hän kohotti katseensa Ali Martikaiseen, hänen silmissään oli pyytävä, melkein avuton ilme, ja Ali Martikainen huomasi niiden sumentuvan, kyyneltyvän. Hänet valtasi voimakas liikutus ja myötätunto. Hän näki Olgan olevan syvästi onnettoman, hän tajusi, ettei Olga ollut löytänyt Pietaristakaan sitä, mikä hänen elämälleen olisi antanut sisällyksen. Ja samalla selvisi hänelle, ettei ollut oikea se kuva, jonka Olgasta sai ensi vilkaisulla. Vain pettävä naamari oli se vallaton, melkein uhmaileva ulkokuori, jonka taakse Olga kätkeytyi. Sen naamarin takana oli toinen, kärsivä nainen. Olga kaipasi, janosi polttavasti elämää, mutta nähtävästi hän oli löytänyt vain pettymyksiä. Ei Ali Martikainen vielä tiennyt kaikkia syitä Olgan kärsimyksiin ja pettymyksiin, mutta hän aavisti niitä.

Hän puhui, silloin tällöin katsahtaen Olgan pyytävänä odottaviin kosteihin silmiin:

— Minä tiedän tuon soiton, josta puhutte, luulen sen kuulevani joskus itsekin. En tiedä vielä varmaan mitä se on, olen vähän elämää kokenut, vähemmän kuin te. Mutta minä luulen, että se soitto on juuri elämä. Te kaipaatte elämää, oikeata, väärentämätöntä ja rehellistä elämää, tinkimätöntä. Sitä soittoa ei voi pettää puolinaisilla askelilla, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa.

— Ei, sitä ei voi pettää, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa! kertasi Olga ahdistuneella, soinnuttomalla äänellä. — Olen koettanut, mutta en ole onnistunut. Nyt alan väsyä tähän ilveilyyn, en usko enää niitä, jotka neuvovat lääkkeiksi huvituksia ja sen semmoista. Ne voivat auttaa vähäksi aikaa, mutta jälestäpäin on kahta vaikeampi.

Hän katseli hetkisen eteensä masentuneena, mutta sitten hän kohotti uudestaan kosteat silmänsä Ali Martikaiseen ja jatkoi pehmeällä, hyväilevällä äänellä:

— Olen ajatellut teitä usein viime aikoina. Ette usko, miten vaikeata on, kun ei ole ketään, joka edes tahtoisi ymmärtää, jolle voisi puhua. Teistä näin heti ensi kerralla, että olitte toista maata kuin kaikki muut, ja tekonne vahvisti mielipiteeni järkkymättömäksi. Tiesin, että te ymmärtäisitte minua, näin sen teidän suorasta, rehellisestä katseestanne, olennostanne, kaikesta. Siitä lähtien olen teitä kaivannut, halunnut nähdä teidät uudelleen, puristaa kiitollisena kättänne, puhua kanssanne edes yhden hetkisen.

Ali Martikainen käänsi katseensa toisaanne ja sanoi hitaasti, tuskin kuuluvalla äänellä:

— Olen minäkin teitä ajatellut. Koetin olla ajattelematta, koetin unohtaa ja paeta, mutta se ei onnistunut.

— Elkäämme paetko enää toisiamme tästä lähtien! sanoi Olga hiljaa. —
Olkaamme ystäviä, eikö niin?

Hän tarttui Ali Martikaisen käteen, ja lämmin, hyväilevä loiste sädehti hänen kysyvistä silmistään.

Ali Martikainen vastasi äänettömällä, voimakkaalla kädenpuristuksella. Hän tunsi sielussaan niin ankaran kuohunnan, että pelkäsi äänensä pettävän, jos puhuisi.

He olivat pysähtyneet ja seisoivat puiston kaukaisimmassa sopukassa suurten haapojen varjostamalla käytävällä. Hiljainen tuuli pani haavanlehdet vipajamaan, ja niiden välitse vilahtelevat auringonsäteet leikkivät Olgan tuuheassa, komeina aaltoina lainehtivassa tukassa. Ali Martikainen katseli tuota päivänsäteiden leikkiä. Olga seisoi aivan hänen edessään, hän olisi voinut kumartua ja suudella hänen tukkaansa kilpaa päivänsäteiden kanssa. Hän katsahti Olgan kasvoihin. Niitä väritti hieno, karehtiva puna, niiden hymykuopat hiukan elehtivät, ja päivänsäde vilahti silloin tällöin niiden ylitse. Noiden säteiden leikkiessä Olga näytti niin nuorekkaalta, tuoreelta ja niin selittämättömän läheiseltä. Hän tunsi Olgan olennosta tulvehtivan vastaansa voimakkaana sen veren sukulaisuuden, jota hän oli hämärästi aavistanut jo heidän ensi kohtauksessaan Porokosken rannalla. Kaikki erotus heidän väliltään katosi, suli olemattomiin. Hän unohti puiston ja kaiken ympäriltään, hän näki vain Olgan, hänen tukkansa, jossa päivänsäteet leikkivät, hänen kasvonsa, hänen puoliavoimet huulensa ja hänen silmänsä. Hän tunsi vain Olgan läsnäolon, ja hänen sisällään värisivät Olgan hyväilevät sanat: elkäämme enää paetko toisiamme, olkaamme ystäviä! — Hän tunsi, ettei enää voisikaan paeta Olgaa, hän ei tahtonut paeta. Hän piteli vielä Olgan kättä kädessään ja puristi sitä huomaamattaan.

Olga liikahti hiukan, katsellen koko ajan huulet puoliavoimina häneen.

— Te olette kaunis! kuiskasi Ali Martikainen kiihtymyksestä vavahtavalla äänellä.

— Olenko minä teidän mielestänne kaunis? kysyi Olga painaen silmänsä alas, mutta luoden sitten nopeasti ripsiensä läpi Ali Martikaiseen tuon kuuman katseen, joka vietteli ja kiehtoi.

— Olette, olette hyvin kaunis! Elämä on tehnyt teille suuren vääryyden.
Te olisitte ansainnut siltä paljon enemmän kuin saitte.

— Niinkö arvelette? — Olga katseli häntä hellittämättä.

Ali Martikainen tunsi tuon katseen uppoavan sielunsa syvimpiin ja sytyttävän siellä kaikki pohjavirrat tuleen.

— Niin! huudahti hän. — Elämä kuuluu kauneille!

— Ja voimakkaille! kuiskasi Olga.

Kaukaa polulta alkoi kuulua huutelua.

Sieltä juoksi Loginov nöyränä, kumarassa, puolelle ja toiselle huojahdellen. Hän oli aivan hengästynyt heidän luoksensa jouduttuaan, mutta mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy loisti hänen naamallaan siitä huolimatta.

Päivällisen aikana ei Ali Martikainen voinut olla vielä vertailematta Olgaa ja hänen miestään toisiinsa, ja se vertailu oli masentava hänen mielelleen. Loginovin kiusottava, iänikuinen hymy suorastaan vaivasi häntä, vaikka hän oli katsellut koko miestä vasta muutaman tunnin ajan. Miten Olga voi kestää sitä vuodet pitkät, se tuntui hänestä suorastaan yliluonnolliselta.

Mutta Olga näytti tottuneen kestämään. Hän kohteli miestään huomaavaisesti, vieläpä toisinaan hymyili hänelle. Ja silloin Loginovin naama ihan säteili riemusta.

Päivällisen jälkeen siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia ja likööriä. Olga istui taasen sohvalle Ali Martikaisen viereen ja asetti vasemman kätensä sohvan selustalle, kosketellen sormiensa päillä silloin tällöin Ali Martikaisen olkapäätä. Vapaalla kädellään hän hoiti tarjoilua. Hänen puseronsa hihat olivat väljät, paljastaen hänen kauniisti kehittyneen käsivartensa kyynärpäätä myöten.

Ali Martikainen katseli tuota käsivartta, ja samalla hän yhä enemmän antautui Olgan olennosta virtailevan hekuman valtoihin. Se ympäröi hänet joka puolelta ja kääri hänet pehmeästi hyväillen tikeillä seiteillään. Hän tunsi suloista, uuvuttavaa herpoutumista jäsenissään. Ne tuntuivat vähitellen menettävän liikuntokykynsä, mutta hän ei hennonut repiä seittiä ja riistäytyä irti.

Likööriä juotiin vähän, mutta Ali Martikainen tunsi veren kohoavan poskilleen ja sydämensä lyövän rajusti. Olga katseli häntä myötäänsä ripsiensä lävitse, ja nuo katseet pyörryttivät häntä.

Olga puheli koko ajan vilkkaasti, ja hänen naurunsa helisi kuin hopeatiuku. Ali Martikainen enimmäkseen vain kuunteli, ja kun nauru helähti, silloin hän salavihkaa tarkkasi Olgan kauniiden huulien välistä vilahtavaa valkoista hammasriviä ja hänen poskillaan herkeämättä elehtiviä hymykuoppia. Silloin tällöin hän joutui katselemisestaan kiinni, ja silloin Olga rankaisi häntä koskettamalla hänen olkapäätään sormillaan. Se kosketus sävähti kuin sähköisku läpi Ali Martikaisen ruumiin.

Kun hän iltamyöhällä alkoi tehdä lähtöä, tiedusti Olga odottamatta, mihin se hänen »koiransa», Nalle oli joutunut. Hän sanoi välttämättä tahtovansa tavata sitä.

Ali Martikainen ilmotti Nallen olevan sirkuksessa elatustaan ansaitsemassa.

— En itse voinut sitä täällä pitää, kaikki pelkäsivät, lisäsi hän naurahtaen.

— Minä menen huomenna sitä katsomaan ja teidän pitää tulla mukaan, sanoi Olga päättävästi. — Tulettehan?

Ali Martikaisen sydän hypähti riemastuneena tästä odottamattomasta onnenpotkaisusta. Loginovkin innostui asiasta tavattomasti ja alkoi vaimonsa puolesta pyydellä hartaasti, että Ali Martikainen tekisi tälle seuraa sirkuksessa käydessä.

Sovittiin asiasta niin, että Olga tulee hevosella Ali Martikaisen majapaikkaan ja sieltä mennään sitten jalkaisin sirkukseen.

Kotimatkallaan koetti Ali Martikainen selvitellä ajatuksiaan, mutta huomasi sen pian turhaksi yritykseksi. Kaikki tuntui menneen ylösalaisin. Hänen varma itseluottamuksensa ja kylmä, nopea harkintakykynsä olivat kuin piiloon pujahtaneet, ja niiden tilalla temmelsi kuvaamaton sekasorto. Se sekasorto muistutti Ali Martikaisen mielestä myrskyn hajalle lyömää tukkilauttaa: puomit olivat pirstaleina ja tukit heittelehtivät villisti kuohujen kisassa hajoten joka suunnalle.

Ja sekasorron keskellä Ali Martikainen näki kuin ilmestyksenä Olgan viettelevän olennon hymyilevänä, kutsuvana, kiehtovana. Ja hänen korvissaan kaikui lakkaamatta riemukas huuto: huomenna!

* * * * *

Puolipäivän tienoissa seuraavana päivänä töytäsi ovenvartija tukka suorana ja muistamatta edes ovelle koputtaa Ali Martikaisen huoneeseen ilmottamaan Olgan saapumisesta.

— Heidän jalosukuinen ylhäisyytensä Olga Nikolajevna suvaitsevat odottaa alhaalla! julisti hän hengästyneenä.

Ali Martikainen koppasi hattunsa ja avasi oven, mutta siinä oli jo häntä vastassa Olga raikkaana ja verevänä urheilupuvussa, soma lakki keikailevasti kallellaan ja uhkea tukka reunojen alta näkyvissä. Hän ojensi hansikoidun kätensä tervehdykseksi ja pyysi vallaton, mielistelevä hymy huulillaan saada hieman lepuuttaa jalkojaan Ali Martikaisen huoneessa.

Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän pujahti samassa hänen kainalonsa alitse sisään, täyttäen koko huoneen olennostaan leviävällä raikkaalla tuoksulla.

— Onpas teillä aika sievä huone näin täkäläisiksi! huudahti hän luoden nopean silmäyksen ympärilleen.

— Ei kannata kehua, naurahti Ali Martikainen tarjoten hänelle istumatilaa sohvalle. Mutta Olga astahti työpöydän ääreen, joka oli täynnä levällään olevia karttoja ja kirjoja.

Istuutuen tuolille hän alkoi tarkastella niitä uteliaana puhua pajattaen koko ajan ja heläytellen kirkasta hopeaista nauruaan. Ali Martikainen seisoi vieressä ja vastaili hänen kysymyksiinsä myhäillen ja katsellen samalla ihastuneena Olgan pyöreitä olkapäitä ja notkeaa voimakasta vartaloa.

— Te näytte olevan ahkera mies, hymyili Olga avaten sattumalta käsiinsä saamansa kirjan, joka oli täynnä mittausopillisia kuvioita ja pitkiä kaavoja. — Huh, kun tämä onkin oppineen näköinen tekele! Tarvitsetteko te näitä kaikkia ammatissanne?

Ali Martikainen selitti, ettei niitä kaikkia tarvittu. Muuten hän vain niitä lueskeli, koettaen sillä tavoin haravoida päähänsä yhtä ja toista tietoa, kun oli jäänyt koulunkäynnistä osattomaksi.

Olga kävi yht'äkkiä vakavaksi ja katseli häntä silmissään ihmettelyä ja ihastusta.

— Muut teidän ammatissanne eivät tämmöisestä välitä, sai hän sanotuksi.

— Siksipä tällä alalla onkin niin paljon epäkelpoja ja heittiöitä, petoja, niinkuin te niitä eilen nimititte, naurahti Ali Martikainen. — Minun mielestäni se on suoranainen synti ja häpeä, minä tahtoisin kohota hieman korkeammalle, vaikka vaikeaksi se käy ihan yksinään ponnistellessa. Tämä matematiikka vielä menisi, siihen minulla on taipumusta, mutta vieraat kielet tekevät pahasti tenää.

— Mutta puhuttehan te venäjääkin aivan hyvin! huudahti Olga.

— No siitä vähitellen selviän, mutta minä tahtoisin oppia englantia ja se käy vaikeaksi, kun ei voi opettajaa mukana raahata.

— Mitäs te englannilla? ihmetteli Olga.

— No se on tällä alalla ammattikieli, ja sitäpaitsi aion joskus matkustaa sinne näkemään ja oppimaan semmoista, mitä ei täällä voi nähdä ja oppia.

Olga katseli häntä henkeään pidättäen.

— Teillä on suuria suunnitelmia! sai hän sanotuksi. — Te aiotte vielä pitkälle.

Mutta äkkiä hän kävi alakuloiseksi ja huoahti:

— En minäkään osaa kunnolla englantia, muuten olisin ruvennut teille opettajaksi. Ranskaa osaisin miten kuten ja saksaa myös, mutta niitä te ette tarvitse.

— Ettehän te muutenkaan voisi tulla minun opettajakseni, nauroi Ali
Martikainen. — Lähden pian pois koko kaupungista.

Olga kalpeni.

— Joko te milloin lähdette? kysyi hän äänellä, josta kuulosti kuin häntä olisi vaivannut hengenahdistus.

— Pitäisi lähteä aivan näinä päivinä, kotoa ahdistavat, selitti Ali Martikainen. — On näet minulla maatila, ja siellä on nykyisin parhaat syyskiireet. Pitäisi olla töitä järjestämässä.

-— Mutta ettehän — ettehän te ole naimisissa? pääsi Olgalta. — Minä luulin —

— En minä naimisissa ole! nauroi Ali Martikainen. — Eräs sukulainen siellä sitä tilaa hoitelee. Itse käyn vain syksyisin siellä lepäilemässä. Minä rakastan maata ja siksi tulin sen ostaneeksi.

Olgalta pääsi helpotuksen huokaus, mutta hänen mieltänsä jäi yhä painamaan se tieto, että Ali Martikainen pian matkustaa pois. Hän koetti lohduttautua sillä, että viivyttäisi Ali Martikaisen matkaa niin kauan kuin mahdollista. Aina hän luuli siihen keinoja keksivänsä.

Alhaalla olivat itse isäntä ja hovimestari ovella, seuranaan pitkä rivi alempaa palveluskuntaa. He kaikki kumarsivat syvään ja kunnioittavasti Olgan ja Ali Martikaisen poistuessa. Näki hyvin, että tiedettiin Olgan olevan piirien tuttavan.

Sirkuksessa ei ollut aamupäivällä näytäntöjä. Ainoastaan eläinnäyttely oli avoinna, ja sitä katsomassa oli vain muutamia ihmisiä. Ei siinä paljon katseltavaa ollutkaan: muutamia takkuisia ja laihoja metsänelukoita häkeissään ja pari kohmettunutta käärmeen votkaletta.

Nalle esiintyi myös aamupäivät eläinnäyttelyssä, liikkuen siellä vapaana ja tehden temppujaan ihmisjoukossa sekä saaden palkkioksi runsaasti makeita paloja, joita se mielihyvällä pisti poskeensa lihoen ja pulskistuen päivä päivältä.

Nalle ihastui ikihyväksi, kun näki entisen isäntänsä ilmestyvän telttaan. Siinä paikassa se jätti temppunsa kesken ja hyökkäsi Ali Martikaista vastaan, alkoi hyppiä ja keikkua hänen edessään, nuoleskeli hänen käsiään ja murahteli mielihyvästä. Olga sai myös osansa Nallen suosiosta, kun oli avannut mukanaan tuomansa pussin, jossa oli herkkupaloja Nallelle tuomisiksi. Nalle tepasteli sievästi kahdella jalalla Olgan edessä, istui ja ojenteli hänelle etukäpäliään tervehdykseksi, nuuski hänen hameitaan ja raaviskeli niitä varovasti kynsillään, myristen hiljaa pehmeimmällä äänellään, kun Olga kutkutteli sen kovantauksia.

Sirkustirehtööri tuli itse omassa korkeassa persoonassaan tervehtimään Ali Martikaista ja hänen kaunista seuralaistaan. Ali Martikainen tiedusteli, kuinka Nalle kehittyi uudella alallaan. Tirehtöörin naama säteili, ja syvään kumarrellen hän kehui Nallea viisaimmaksi ja nokkelimmaksi karhuksi, mikä hänen käsiinsä konsanaan oli sattunut.

— Se johtuu siitä, että Nallella oli pienenä niin hyvä opettaja, pisti
Olga.

— Tietysti se johtuu siitä, mistäs muusta! huudahti tirehtööri syvällä vakaumuksella. — Herra olisi ensiluokkainen, kerrassaan ensiluokkainen eläinten kesyttäjä.

— Osaan minä ihmisiäkin kesyttää, nauroi Ali Martikainen.

Olga vilkaisi hänen silmiinsä vilauttaen hampaitaan. Ali Martikainen hieman punehtui.

Kun he olivat poislähdössä, ilmestyivät telttaan Baroninin tyttäret rientäen suoraa päätä Olgaa ja Ali Martikaista tervehtimään. Sofia puristi Ali Martikaisen kättä vallaton hymy huulillaan ja vahingoniloisesti silmää iskien. Hän näytti tahtovan sanoa: enkös arvannut oikein; jo menet Olgan luo käskemättä ja kehottamatta!

Molempia kutsuivat tytöt kiihkeästi vierailulle aivan ensi tilassa.

— Te, Olga Nikolajevna, olette meidät jo tykkänään unohtanut, nuhteli
Sofia.

— Kyllä minä teidät muistissa pidän, ensi sijalla olette siellä, nauroi Olga hyvästellessään. Teltan ulkopuolelle tultua hän sanoi Ali Martikaiselle:

— Herttaisia tyttöjä, parhaat koko kaupungissa. Ja vanhemmat ovat yhtä hyviä. Tietysti olette käynyt heillä?

— Yhden kerran olin, ilmotti Ali Martikainen.

Eivät olleet he vielä pitkälle ehtineet, kun taas tuli tuttava. Käytävää pitkin purjehti heitä vastaan Rybinskaja, poliisipäällikön puoliso, pelottavan suuri ja kirjavin hetalein koristeltu hattu päässä ja koko otus pyntättynä viimeisen pietarilaisen muodin mukaan. Kuoppaisilta poskilta loisti vahva kerros ihomaalia, ja vaatteista levisi äitelä hajuveden tuoksu.

Olga nyökkäsi Rybinskajalle juuri sen verran, että parahiksi huomasi. Ali Martikainen kohotti hattuaan. Rybinskaja tervehti melkein ivallisen kohteliaasti, luoden ohimennessään Ali Martikaiseen pitkän, merkitsevän katseen.

— Tunnetteko hänet? kysyi Olga, kun Rybinskaja oli jo hyvän matkan päässä.

— Sen verran, että hattua pitää nostaa.

— Ovatko kutsuneet käymään?

— Ovat kyllä, mutta mitä tekemistä minulla siellä on, sanoi Ali
Martikainen halveksivasti.

— Parasta olisi mennä, lausui. Olga painokkaasti.

Mitä varten? ihmetteli Ali Martikainen.

No se on semmoinen juorukello, paras koko kaupungissa. Pitäisi nyhtäistä siltä ajoissa hampaat, ettei pääsisi puremaan.

Ali Martikainen nauroi Olgan sukkeluudelle ja sanoi, ettei hän välitä vähääkään Rybinskajan hampaista.

— Arvostelette liian kevyesti sitä naista, sanoi Olga vakavasti hymähtäen. — Se voi tehdä teille pahat tepposet, se ei valitse keinoja.

No jos te kehotatte, niin voinhan mennä, lupasi Ali Martikainen saaden Olgalta kiitollisen, lämpimän katseen palkakseen.

Olgan hevonen oli pitkästä seisomisesta ikävystynyt. Se teiskasi lähtöä tehtäessä niin vallattomasti, että hotellin pieni tallipoika ei ensinkään saanut sitä paikallaan pysymään. Kärryt olivat korkeat, keveät kaksipyöräiset, ja ne keikkuivat niin pahasti, että niihin nouseminen näytti suorastaan vaaranalaiselta. Tahallaankin Olga teeskenteli pelkoa, ja niin otti Ali Martikainen hänet lopulta syliinsä ja nosti kevyesti kärryihin.

Olga nauroi helakkaa hopeanauruaan ja piteli toisella kädellään Ali Martikaisen kaulasta. Hän hellitti vasta sitten, kun Ali Martikainen oli asettanut hänet mukavasti istuimelle ja kiinnittänyt nahkaset hänen polviensa suojaksi.

Hyvästellessään Olga piteli kauan hänen kättään kädessään ja viivytteli tahallaan lähtöä.

— Minulla on teille suuri uutinen kerrottavana, ja se koskee päällepäätteeksi suorastaan teitä.

Hän katseli Ali Martikaista salaperäisen näköisenä, silmät rakosellaan.

— Minuako? ihmetteli Ali Martikainen.

— Niin, juuri teitä!

— No kertokaapas, pyyteli Ali Martikainen.

— En kerro nyt, sanoi Olga. — Huomenna iltapäivällä, jos tulette meille, sitten kerron.

Ali Martikaisen sydän sykähti riemusta. Hän oli huudahtamaisillaan: miksi ei jo tänään! mutta malttoi mielensä ja lupasi tulla huomenna.

— Hyvän uutisen kuulettekin, ihan kiitätte minua, ilveili Olga.

— En osaa aavistaa, mikä uutinen se voi olla.

— Koettakaapas arvata, kiusoitteli Olga.

— Huono minä olen arvaamaan, parasta jättää huomiseen.

— No sitten saatte kuulla, näkemiin!

Hän otti ohjakset Ali Martikaisen kädestä. Hevonen porhalsi juoksuun, Olga heitti vielä viimeisen pitkän, kutsuvan silmäyksen taakseen ja katosi portista.

Huumautuneena jäi Ali Martikainen ihmettelemään, mikä uutinen Olgalla saattoi olla hänelle. Lopuksi hän tuli siihen johtopäätökseen, että koko uutinen oli Olgan keksimää pilaa! Olga kaipasi häntä, odotti häntä! Se täytti kuohuvalla riemulla Ali Martikaisen mielen. Hän saisi taas istua Olgan rinnalla, katsella hänen silmiinsä, kuunnella hänen helisevää nauruaan ja juopua hänen olentonsa hekumasta. Hänen verensä kuohuivat vielä Olgan sytyttävästä kosketuksesta, hän tunsi vielä vaatteissaan Olgan jättämän tuoksun. Huoneessaankin hän tunsi sen vielä Olgan käynnin jäleltä. Hän veti sitä ahnaasti sieraimiinsa ja heittäytyi sohvalle, alkaen siinä silmät ummessa haaveilla Olgasta. Hän muisti hänen kasvojensa jokaisen eleen, hänen silmiensä tuhannet tunnevivahdukset. Hän saattoi muistutella niitä miten kauan hyvänsä, ja aina löytyi uutta ja uutta, loppumattomiin.

Ei haluttanut häntä tänään työnteko, tuntui suorastaan synniltä sen ajatteleminenkin. Hänellä oli parempaa ajattelemista.

Välistä kyllä häilähti mielessä ajatus: hän takertuu tällä tavoin auttamattomasti Olgan seitteihin, ja ehkä Olga halajaa vain hetkisen leikitellä hänen kanssaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo karkotti nuo järkeilyt mielestään, Olgan kuva auttoi häntä siinä. Se näyttäytyi epäröinnin vilahtaessa kahta kutsuvampana, kahta viettelevämpänä. Se kuiski hänelle: etkö kuule Porokosken kohua korvissasi! Se kutsuu elämään, rajattomaan, salaperäiseen, suureen! Kuuntele kutsua ja tule, minä odotan!

Niin, hän kuuli tuon kutsun ja hän totteli sitä. Silmät ummessa hän tahtoi mennä, tulkoon mitä hyvänsä! Hän oli vahva — hän oikoi käsivarsiaan. Niillä hän uskalsi käydä taisteluun, jos taistelu tulisi. Ei hän pelännyt mitään, varokoot asettamasta esteitä sille tielle, joka veti Olgan luo!

Koko iltapäivän hän loikoili hievahtamatta. Hän melkein suutahti, kun vahtimestari tuli häntä hämärissä häiritsemään, ilmottaen syvään kumartaen päivällisen jo aikoja odottaneen. Hänen teki mieli sanoa, että sai odottaa hänen puolestaan tuomiopäivään asti.

Nousi hän sentään lopuksi ja käveli hajamielisenä ruokasaliin. Hyvään aikaan ei hän ensinkään huomannut, miten koko palveluskunnan käytös häntä kohtaan oli muuttunut.

Tähän asti ne olivat häntä arastelleet ja kartelleet, nähtävästi uskoen lujasti, että hän oli vaarallinen velho. No, saivat uskoa hänen puolestaan, ei hän aikonut heitä käännyttämään ruveta.

Mutta näyttävätpä nyt tulleen toiseen uskoon. Hänelle kumarreltiin syvään ja kunnioittaen joka taholta. Ja kun hän istui syömään, seisoi vahtimestari koko ajan hänen takanaan nöyrässä asennossa, jalat vireessä allaan, valmiina syöksähtämään esille pienimmän vihjauksen saatuaan.

Päivällisen lopulla tuli itse hovimestari puhelemaan: kumarsi kynnyksellä ensi kerran ja jatkoi kumartelua keskustelun aikana, niin että Ali Martikaista alkoi myhäilyttää ja hän huomasi, mistä päin tuuli puhalsi. Hän ajatteli:

-— Onpas minullakin uutinen Olgalle kerrottavaksi ja hyvä uutinen.
Pidetään jo melkein piireihin kuuluvana!

VIII.

Olga odotti puistossa kukkaslavojen luona.

Hän rakasti intohimoisesti kukkiaan, hän vaali ja helli niitä aina itse, sallimatta kenenkään toisen kajota niihin.

Oli lämmin syysilta, ja kukista levisi voimakas tuoksu. Olga kyyristyi niiden ääreen, nyhti hellävaroen pois varsista kellastuneita alalehtiä, hyväili kukkasia ja veti niiden lemua sieraimiinsa.

Hän tunsi olonsa kuvaamattoman onnekkaaksi, hänen povessaan läikehti kuohuva odotuksen, riemu. Hänestä tuntui, ettei nyt mitenkään voinut olla syksy ja kukkien lähenevä kuolinaika. Hän kuuli selvästi lähenevän suuren kevään kohinan, se sytytti hänen suoniinsa palon, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.

— Se on elämä! kuiski hän kukkasilleen. — Kuuletteko! Se tekee tuloaan. Minäkin saan kerran elää, olen odottanut niin kauan, kärsinyt ja palavasti kaivannut. Luulin jo kuihtuvani ja kuolevani, mutta kohtalo oli minulle hyvä.

Hänen silmänsä kyyneltyivät. Niihin kyyneliin sekottui muistoja pitkien raskaiden vuosien kärsimyksistä, mutta enemmän niihin sekottui vapisuttavaa onnea ja aavistusta.

Hän säpsähti ja hänen sydämensä alkoi rajusti lyödä. Hänen herkkä korvansa kuuli kaukaa maantieltä läheneviä askelia, pitkiä, tasaisia, voimakkaita askelia. Hän hypähti seisoalleen ja aikoi lähteä juoksemaan tulijaa vastaan.

Mutta sitten hän hillitsi itsensä ja jäi odottamaan siihen kukkiensa luo. Hän oli kiihtynyt, hän tunsi vapisevansa, ja hänen poskensa olivat aivan kalpeat. Hän koetti rauhottua.

Ali Martikaisen komea vartalo ilmestyi portista. Hänellä oli yllään hieno englantilainen urheilupuku ja tiukat nahkasäärystimet. Hän läheni nopeasti notkeana ja voimakkaana. Jo hyvän matkan päästä hän huomasi Olgan ja kohotti hattuansa tervehdykseksi.

— Annoitte odottaa itseänne, minun pitäisi teitä oikein nuhdella, sanoi
Olga lempeästi puristaessaan hänen kättänsä.

— Ukko Baronin viivytti, puolustausi Ali Martikainen. — Satuin menemään sinne konttoriin enkä millään tahtonut päästä eroon. Lopulta suorastaan karkasin ja riensin sitten juoksujalkaa. Näettehän, että olen ihan hengästynyt.

Olga kuuli tosiaan hänen hiukan huohottavan ja puna oli kohonnut hänen poskilleen kiireisestä kävelemisestä.

Pitänee sitten jättää nuhtelematta, hymyili hän. — Jos muuten olisitte viivytellyt, olisin pitänyt teille hyvän saarnan. Jo valmistelin sitä hiukan siltä varalta.

Sen saarnan olisin kuullut mielelläni, nauroi Ali Martikainen. — Te osaatte hyvin saarnata ja teillä on niin kaunis äänenlahja.

He joutuivat eteiseen. Siellä oli jo hieman hämärä, eikä kuulunut ainutta risahdusta koko talosta. Ali Martikainen alkoi jo oudoksua, missä itse Loginov viipyi. Hän oli odottanut ensimäisenä hänen kiusallista hymyään ja valmistautunut koko tulomatkan, että voisi menestyksellä suoriutua Loginovin läsnäolosta, jonka hän tunsi Olgan seurassa käyvän itselleen sietämättömän piinalliseksi.

Olga huomasi Ali Martikaisen oudoksuvan katseen. Koettaen teeskennellä äänensä aivan huolettomaksi hän lausui:

— Saatte suoda anteeksi, jos otan teidät yksin vastaan. Mieheni ei ole kotona, matkusti tänä aamuna Pietariin virallisesta kutsusta.

Olgan sanat sattuivat Ali Martikaiseen kuin huumaava vasaman isku. Hän tunsi rajun riemunhulvahduksen lyövän olentonsa läpi, hän oli vähällä huudahtaa, ja hänen kätensä alkoivat vapista, niin että hän vaivoin sai käsivarrellaan kantamansa päällystakin naulakolle.

Olga oli salavihkaa tarkannut sanojensa vaikutusta. Hän oli askartelevinaan ulko-oven sulkemisessa ja puheli sitä tehdessään:

— Tiedättekös, ne teidän urakoitsijanne alkavat vähitellen kotiutua.
Täällä oli jo tänään aamupäivällä yksi, Shirnikov nimeltään. Tunnetteko?

Hän vilkaisi taakseen Ali Martikaiseen ja hymyili iloisesti.

Ali Martikainen sai vaivoin sanotuksi, ettei hän tuntenut sennimistä miestä.

— Ettekö! huudahti Olga, jättäen oven lopulta rauhaan. — Suuri vahinko, hän on niitä kaikkein kuuluisimpia.

Hän alkoi vallattomasti kuvailla Shirnikovin ulkomuotoa:

— Niska kuin härällä, hyvin syötetyllä viisivuotiaalla vihaisella sonnilla, ja kourat kuin karhulla, ei niinkuin Nallella — Nalle on sivistynyt häneen verraten — vaan niinkuin semmoisella ikänsä salolla eläneellä vanhalla uroskontiolla. Arvatkaas mitä minä sille tein?

Ali Martikainen alkoi päästä tasapainoon. Olgan vallaton lörpöttely tarttui häneen, hän jo naurahti ja sanoi:

— Varmaan otitte hänet vastaan niinkuin minutkin.

Olga näytti hampaitaan ja heristi sormellaan.

Enpäs ottanut, pellolle minä sen ajoin. Lähetin Petrin, meidän vahvan isäntärengin sanomaan, ettei Loginov ollut kotona ja että minä makasin vuoteessa heikkona sairaana, melkein hourailevana.

— No uskoikos? nauroi Ali Martikainen.

— Pakko sen oli uskoa. Petri seisoi koko ajan näinikään tässä ovella — Olga asettui uhkaavaan asentoon — valmiina tarraamaan sen pukarin kaulukseen. Ei siinä auttanut muu kuin peräytyminen. Itse tirkistelin ikkunaverhojen takaa, kun se meni ja puhisi mennessään.

Olga näytti, miten Shirnikov oli puhissut, saaden Ali Martikaisen niin hilpeälle tuulelle, että hän oli vähällä temmata Olgaa vyötäisistä ja ruveta tanssimaan hänen kanssaan.

— Mutta käydäänhän lopulta sisälle! huudahti Olga lopettaen ilveilynsä.

Ali Martikainen yritti samasta ovesta kuin eilenkin, mutta Olga selitti, ettei hän viihtynyt niissä huoneissa yksin ollessaan. Niissä tuntui liian väljältä ja autiolta.

— Saatte tällä kertaa tyytyä kokonaan, aivan kokonaan ja tinkimättä minun oloihini! pakisi hän mielistellen ja avasi vastapäisen oven.

He joutuivat puolihämärään huoneeseen, josta lemahti vastaan voimakas kukkasien tuoksu, sekottuen avoimista ikkunoista virtaavaan raikkaaseen ulkoilmaan. Ali Martikainen tunsi taas veren kohoavan poskilleen, mutta Olga oli koko ajan äänessä.

— Huh, kun täällä on jo pimeä! puheli hän. — Ihan kompastutte ja satutatte jalkanne johonkin näistä pyydyksistä.

Hän livahti Ali Martikaisen ohitse ja alkoi kurkotella katosta riippuvan lampun lasia, pyytäen Ali Martikaista avukseen.

Ali Martikainen tointui sen verran, että sai raapaistuksi tulen, sytytti sillä sydämen palamaan sekä otti sitten Olgan kädestä lasin ja asetti sen varovasti paikalleen. Hänen kätensä vapisivat, niin että Olga sen aivan hyvin huomasi. Pää kallellaan ja iloisesti myhäillen tarkkasi Olga lampun syttymistä seisoen aivan kiinni hänessä.

— Minä teen aina nämä askareet itse, selitti hän. — Tuntuu niin hauskalta tulla hämärään huoneeseen, jota ei kukaan ole kosketellut ja sotkenut.

Hän ryhtyi sulkemaan ikkunoita ja vetämään kaihtimia niiden eteen. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, käännähti hän Ali Martikaiseen ja kysyi äänessään riemukas sointu:

— No miltä näyttää?

— Kaunista täällä on! sanoi Ali Martikainen ihastuksesta värähtävällä äänellä, melkein hartaasti.

Huone olikin ihastuttavan kaunis: vallitseva väri pehmeätä punavivahteista, huonekalut, seinäverhot ja kaikki tyyni sekä katosta riippuvassa lampussa varjostin, joka teki sen valon suurimmassa osassa huonetta vielä pehmeämmäksi, silmiä hyväileväksi, jättäen vain keskilattian kirkkaasti valaistuksi.

Olga lähestyi hymyillen Ali Martikaista ja selitti, että tämä oli hänen vierashuoneensa, johon ei kuitenkaan kaikilla ollut pääsyä.

— Paremmille tämä on, muut saavat tyytyä niihin yhteisiin, ja sinne saamme mekin mennä sitten teetä juomaan.

Hän istutti Ali Martikaisen sohvalle ja tarjosi hänelle veikistellen savukkeita, mutta Ali Martikainen kieltäytyi polttamasta, siirtäen myhäillen savukelaatikon syrjään.

— Minusta on synti ruveta täällä sauhuttamaan, sanoi hän. — Se turmelee koko huoneen ja autuus on tipotiessään.

— Mikä autuus? kysyi Olga katsellen häntä hyväillen, huulet raollaan.

— Se autuus, joka asuu teidän olentonne lähettyvillä, selitti Ali Martikainen katsoen häntä suoraan silmiin. — Tunnen olevani täällä teidän luonanne kuin pyhätössä, jonka aarteisiin melkein pelkään käsin koskea.

Olga päästi helakan naurun ja istahti vallattomasti hänen viereensä alkaen tiedustella, millä tavoin Ali Martikainen eilisestä lähtien oli aikansa kuluttanut.

— Eilen laiskottelin koko päivän, tunnusti Ali Martikainen. — Loikoilin sohvalla ja muistelin teitä, ei maittanut työnteko.

— Jo nyt taidatte panna liikoja, hymyili Olga, katsellen ihastuksella sivultapäin hänen kaulaansa ja voimakasta, säännöllisesti kaartuvaa leukaansa.

— En pane liikoja. En olisi tullut menneeksi päivällisellekään, jollei olisi niin kohteliaasti pyydetty.

Ali Martikainen kertoi naureskellen, miten hotellin väki Olgan käynnin jälkeen oli tullut hänelle kohteliaaksi.

— Alkavat huomata minun lähentelevän piirejä. Kohta käyvät kerjäämään minulta armon- ja suosionosotuksia!

Olga nauroi, niin että vedet silmistä kihosivat.

Mutta Ali Martikainen muistutti häntä siitä eilisestä lupauksesta. Hän alkoi vähitellen tuntea kotiutuvansa Olgan seuraan.

— Taisi olla koko uutinen narripeliä, epäili hän.

— Puijasitte minua, niinkuin kaikki muutkin täällä teidän kaupungissa pyrkivät puijaamaan.

— Kadutteko tuloanne, jos olisin teitä puijannut? kysyi Olga katsellen hänen silmiinsä viettelevästi.

— En kadu, saatte puijata useamminkin samalla tavoin, kunhan ei vain
Petri tule vastaanottamaan.

Olga nauroi ja huitaisi häntä vallattomasti kädellään. Sitten hän nousi ja meni peilikaapilleen, kaivoi sieltä esiin lakatun kirjeen ja läheni se kädessään ylen tärkeän näköisenä.

— Te epäilette puijausta, mutta tästä saatte nähdä, puijasinko minä. Eikös näytä juhlalliselta jo päällepäin. — Hän näytteli lakkasinettejä, pidellen kirjettä härnäten aivan Ali Martikaisen nenän edessä.

— Mitä ihmettä siinä kirjeessä voisi minulle olla? epäili Ali
Martikainen. — Näyttäkääs!

Hän tarttui Olgan ranteeseen.

Olga alkoi tempoa kättään irti, ja niin he jamasivat pitkän aikaa, kunnes Ali Martikainen sai hyvän otteen ja painoi Olgan viereensä sohvalle, pidellen häntä toisella kädellään vyötäisiltä ja toisella siitä kädestä, jossa kirje oli.

Olga oli aivan hengästynyt; hieno puna oli lehahtanut kasvoille ja muutamia kiharoita valahtanut poskelle. Ali Martikainen tunsi hänen notkean ruumiinsa jokaisen liikahduksen valavan sytyttävää tulta suoniinsa. Hänen verensä alkoi kuohua, ja hän hengitti huumautuneena Olgan olennosta virtaavaa hekumaa.

— Päästäkäähän, ihan tukehdun! pyyteli Olga, luoden kuitenkin häneen samalla katseen, joka ilmaisi hänen mielellään alistuvan kohtaloonsa.

Ali Martikainen hellitti hiukan kättään Olgan vyötäisiltä ja päästi irti sen käden, jossa kirje oli. Olgan ranne punotti vahvasti hänen puristuksensa jäleltä. Hän alkoi hämillään pyydellä anteeksi, että oli liian kovasti puristanut.

— No parantakaa se! komensi Olga ojentaen viettelevästä hymyillen hänelle ranteensa. Ali Martikainen painoi siihen pitkän suudelman. Olga puheli katsellen häntä hyväilevästi:

— Ette te kovasti puserra, ei se koske. Te pitelette pehmeästi — lujasti, mutta pehmeästi. Teillä on ihmeelliset kädet, niin voimakkaat ja niin pehmeät.

Hän otti Ali Martikaisen käden ja tarkasteli sitä hyväillen, tuntijan ilme kasvoillaan. Käsi oli hieman päivettynyt, mutta muuten hienorakenteinen ja kaunis, sormet pitkät, hoikat ja voimakkaat.

— Teillä on ylimyksen kädet! puheli Olga ihastusta äänessään ja silmissään. — Ja teidän koko olennossanne on paljon ylimystä, synnynnäistä ja selittämätöntä. En tiedä, mutta monasti tuntuu, kuin pitäisi teidän edessänne aivan laskeutua polvilleen, osottaa kunnioitusta ja alistumista.

— Ylimys minä olenkin, nauroi Ali Martikainen. — Semmoinen tukkilaisylimys. Minua kunnioitetaan tukkijoella. Ensin ehkä muutamat vihaavat, mutta lopuksi kaikki kunnioittavat, tiedän sen. Minun lakiani totellaan, vaikka se on ankara.

— Minkälainen se laki on? kysyi Olga uteliaana.

— Se laki on lyhyt, selitti Ali Martikainen, äänessä vakava sointu. —
Se on: työtä, paljon työtä, ei koskaan epäröimistä eikä peräytymistä!

— Se on kaunis ja suuri laki! sanoi Olga lämmöllä, melkein kuiskaten. — Ja te noudatatte sitä itse, siksi sitä toisetkin noudattavat ja siksi teitä kunnioitetaan. Kaikki oikeat, synnynnäiset ylimykset tekevät niin, mutta sellaisia on maailmassa vähän, hyvin vähän.

Hän katseli mietiskellen eteensä, sitten hänen kasvoilleen tuli masentunut ilme. Hän sanoi alakuloisesti:

— Minä en milloinkaan ole tehnyt työtä, en mitään työtä. Aina vain samaa kuolettavaa tyhjänpäiväisyyttä. Se masentaa lopulta.

Hän huokasi raskaasti, ja Ali Martikainen huomasi hänen silmiensä pyrkivän kyyneltymään.

Kääntääkseen Olgan ajatukset toisaanne hän muistutti taasen kirjeestä, jota Olga yhä piteli hajamielisenä kädessään.

Olga vilkastui paikalla ja nojaten viehkeästi Ali Martikaisen käsivarteen alkoi aukoa salaperäisen näköisenä ja hätäilemättä kuoresta esille vetämäänsä paperia, silloin tällöin häneen ripsiensä lomitse vilkaisten.

— Luenko minä tämän oikein alkukielellä vai uskotteko kertomalla? kysyi hän ilvehtien.

— Uskon minä rehellistä kertojaa, hymyili Ali Martikainen.

— Tämä on siltä lääkäriltä, joka teidän apunanne muokkasi minut henkiin siellä Porokoskella, selitti Olga. — Lähettää terveisiä teille.

— Kas vain, vai oikein terveiset.

— On tässä vielä muutakin ja tärkeämpää, jatkoi Olga. — Kehuu hommanneensa teille palkinnon, saatte pian sen vastaanottaa.

— Minkä palkinnon ja mistä? kysyi Ali Martikainen ihmetellen.

— Joko taas olette unohtanut mistä? — Olga uhkasi häntä sormellaan. — Tietysti ihmishengen pelastamisesta! Saatte siinä osottamastanne sankaruudesta keisarillisen pelastusseuran mitalin.

Ali Martikainen oli vähällä päästää vihellyksen, mutta sitten kohosi harmin puna hänen kasvoilleen. Hän ei hyvään aikaan virkkanut mitään. Olga katseli häntä tarkkaavaisesti, kysyi sitten:

— No mitä sanotte? Ette edes ihastu.

— Ihastua mokomasta, sanoi Ali Martikainen väkinäisesti naurahtaen. — Palkkio — mitali teidän hengestänne. Puuttui vain, että olisivat suorastaan ruplia lähettäneet.

— Minä tiesin edeltäpäin teidän ajattelevan näin, lausui Olga hiljaa. — Aioin jo harmissani lähettää sille hassuttelijalle kirjeen, mutta päätin sitten kysyä ensin teidän mieltänne.

— Saatte lähettää ja sanoa, että varokoon sitä mitaliaan lähettämästä. Ripustakoon sen omaan kaulaansa, siellä piireissähän semmoisia tarvitaan ja tavotellaan.

Hän katsahti hieman hämillään Olgaan ja lisäsi:

— Suokaa anteeksi, jos sanoin näin suoraan. En tahtonut teitä loukata, mutta väkisin pääsi kieleltäni.

— Joutavia anteeksipyytelette, sanoi Olga. — Kyllä tunnen ne piirit, mitalien ja tähtien perästä ne vain juoksemaan lähtevät. Ja kovasti silloin juoksevatkin, tallaavat ja sysivät toisiaan tieltä, juonittelevat ja panettelevat, niinkuin henki kyseessä olisi.

Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten väkinäisesti naurahtaen:

— Ja minä olen juossut samassa joukossa, olen hommannut kaksi tähteä miehelleni. Tahdotteko nähdä?

Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän nousi ja kaiveli taasen kaappinsa laatikkoja sekä veti sieltä esiin kaksi ritarimerkkiä nauhoineen. Hän näytteli niitä käsissään Ali Martikaiselle.

— Loginovin teki näitä mieli, piti hommata. Tämä toinen onkin harvinainen, korkea Vladimirin tähti. Se oli aika lujassa, maksoi monta kumarrusta. Ihan selkää alkoi lopulta pakottaa!

Ali Martikainen naurahti:

— Olettepas tekin puuhassa ollut!

— Olen ollut, nauroi Olga. Hänen äänensä kuulosti soinnuttomalta, kun hän jatkoi:

— Tässä onkin minun elämäntyöni, ei ole siitä muuta näkyvää jälkeä. Enkä edes näitä ole saanut itselleni, mutta sittenkin minua kadehditaan ja pidetään onnen suosikkina.

Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet, hän viskasi korut takaisin laatikkoon ja paiskasi sen kiinni.

Mutta äkkiä hän vaihtoi väriä, veri kohosi hänen poskilleen, hänen silmänsä välähtivät omituisen rajusti, ja hän puhui kiihtyneellä äänellä:

— Olen minä sentään saanut jotain itsellenikin ja saatte nekin nähdä!

Hän penkoi kiihtyneenä kaapin päällä olevaa maljakkoa ja otti siitä esille komean helminauhan sekä tukun säkenöiviä jalokivikoristeita.

Hän pujotti helmet kaulaansa ja molempiin kalvosiinsa hän kiinnitti rannerenkaat, jotka aivan välkkyivät timantteja.

— Näettekös! huudahti hän ja helakka puna levisi hänen kasvoilleen. —
Tulkaapas oikein läheltä katsomaan, miltä minä näytän.

Ali Martikainen nousi. Olga näytteli hänelle käsiään, pidellen niitä vasten tulta hänen edessään.

— Ja vielä lisääkin minulla on! huudahti hän rajusti ja tempasi maljakosta kaksi upeata tukkakoristetta, kiinnittäen ne vapisevin käsin paikalleen.

— Arvostelkaapa nyt! Nämä ovat kaikki parasta lajia, puhtaita ja väärentämättömiä, ei mitään jäljittelyjä!

Hänen rintansa huohotti kiihkeästi ja hänen silmänsä liekehtivät.

Ali Martikainen katseli häntä ymmällä, mutta samalla ihaillen hänen häikäisevää kauneuttaan, jota loistavat koristeet vielä lisäsivät. Jossakin hänen sielunsa sopukassa liikahti ajatus: viettelijä!

— Eivätkö ne ole kauniit vai mitä sanotte? läähätti Olga katkonaisella äänellä.

— Kauniit ne ovat — teidän kantaminanne. Teille ne sopivat, sillä te olette itse kaunis!

Olga katseli häntä läpitunkevasti.

— Puhutteko totta? Sanotteko mitä ajattelette? Ei, te ajattelette toista! Sanokaa suoraan, miltä minä näytän!

— Te näytätte häikäisevän kauniilta! sanoi Ali Martikainen lämpimästi, yhä enemmän ihmetellen Olgan kiihtymystä. — Kenelle hyvänsä eivät tuommoiset koristeet sovi, mutta teille ne sopivat. Te olette kuin luotu niitä kantamaan.

— Niinkö arvelette? sanoi Olga käheällä äänellä, melkein kuiskaten. — Niin arvelin minäkin alussa, luulin olevani luotu näitä kantamaan. Ihailin näitä intohimoisesti, mielettömästi. Kerskailin näistä ja nautin, kun näin kilpailijattarieni kalpenevan kateudesta, nautin sanomattomasti. Mutta nyt ajattelen toista, olen ajatellut jo hyvän aikaa. Nämä ovat puhdasta, väärentämätöntä tavaraa, mutta sittenkin näissä on yksi vika! Tiedättekö, mikä se on, tiedättekö?

Hän näytti olevan tukehtumaisillaan.

Ali Martikainen alkoi aavistaa, mutta tekeytyi hämmästyneeksi ja pudisti päätään.

— Jos nämä olisivat rakastamani miehen lahjottamia, läähätti Olga, niin kantaisin näitä ylpeänä. Mutta sellaista miestä ei minulla ole, ei ole ollut. Nämä ovat ihailijoilta, julkisilta ja salaisilta. Ovat koettaneet ostaa näillä suosiotani, julkeimmat ehkä muutakin. Siksi näitä häpeän näyttää ylläni; tuntuu kuin joku yhtenään osottaisi minua sormellaan ja ivailisi. Se tunne on kiduttava ja sitä täytyy kestää aina, joka hetki siellä kadehdituissa piireissä liikkuessaan. Tekisi monasti mieli riistää nämä yltään ja viskata ne niiden jalkoihin, jotka ovat ne lahjottaneet. Mutta se on mahdotonta, silloin olisin julkisesti häväisty, potkittu pois tyhjyyteen, jossa minulla ei ole miltään, ei ketään.

Viimeiset sanat hän huusi melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hänen rintansa kohoili rajusta mielenliikutuksesta, hän ojensi vavisten käsiään Ali Martikaista kohti ja rukoili:

— Päästäkää, päästäkää ne pois, ne polttavat!

Ali Martikainen tunsi syvää sääliä ja osanottoa. Hän katseli hellästi Olgan silmiin, hänen teki mieli puhua, lohduttaa, viihdyttää, mutta hän ei sanoja löytänyt.

Hän otti Olgan vasemman käden ja ryhtyi siitä hyväillen, hellävaroen irrottamaan rannerengasta. Olga rauhottui vähitellen. Hänen rintansa kyllä edelleen aaltoili kiivaasti ja veri karkeloi hänen poskillaan, mutta hänen silmistään hävisi hätääntynyt, rukoileva katse. Ne näyttivät aivan kuin vetäytyvän häilähtävän verhon taakse, ja sieltä ne katselivat salaperäisinä, kutsuvina, pyörryttävinä. Ja Ali Martikainen tunsi hänen kätensä vapisevan.

Kun hän veti pois irrottamansa rannerenkaan Olgan kädestä, jäi sen paikalle kalvoseen punertava juova. Hän kumartui äkisti ja suuteli sitä pitkään, tulisesti.

Olga hyväili hänen tukkaansa toisella kädellään. Hän kohotti päänsä.
Olgan silmissä oli yhä edelleen tuo salaperäinen, pyörryttävä katse.
Silmäripset olivat vain painuneet vielä alemma, ja hänen huulensa
vavahtelivat.

— Päästäkää toinenkin! kuiskasi Olga.

Ali Martikainen totteli, mutta teki työnsä tällä kertaa vielä hitaammin, katsellen koko ajan hellittämättä Olgan silmiin. Hän ei enää niiden viettelevää katsetta pelännyt, hän etsi ja janosi sitä, hän antoi sen upota sielunsa pohjaan asti, sytyttää ja polttaa.

Äkkiä hän kysyi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä, sanoja tapaillen:

— Olga, miten te — miten sinä olet joutunut naimisiin hänen — Loginovin kanssa?

Olga vavahti kuin olisi saanut ruoskan iskun. Hän painoi päänsä alas.

— Tahdotko sen tietää? kuiskasi hän käheällä tukahtuneella äänellä.

— Tahdon, minä tahdon, jollei sen kertominen ole sinulle liian tuskallista.

— Jos lieneekin, minä kerron sen sinulle, puhui Olga tuskin kuuluvasti, ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella nyyhkytyksistä. — Se oli järjetöntä, niinkuin kaikki muukin on. Olin silloin melkein lapsi, en ymmärtänyt mitään, en edes vastaan panna. Olimme köyhiä, isäni oli pikkuinen metsävirkamies siellä lähellä koskia, ja meitä lapsia oli paljon. Tuli sitten päälliköksi hän, hyväsydäminen mies, niinkuin näet. Sääli meitä, auttoi, koulutti minut ja kaikki toiset sisarukset. Sitten alkoivat vanhemmat minua houkutella, puhuivat hyvästä asemasta, ylhäisistä tuttavuuksista. Itkin, mutta en muuta osannut. Lopuksi työnsivät minut väkisin, antoivat hänelle palkkioksi hyvyydestään.

Viimeiset sanat hän lausui melkein parahtaen ja jäi seisomaan pää painuksissa, hartiat hillittömistä nyyhkytyksistä vavahdellen. Hän seisoi siinä kuin uhrilammas, jonka jalat ovat sidotut, niin ettei se voi muuta kuin alistua.

Ali Martikaisen valtasi sanomaton sääli, ja tuska repi hänen sydäntään. Hän näki yhdellä kertaa kuin ilmestyksenä edessään seisovan naisen elämäntaivalluksen: hymy huulilla, parvenaan ihastuneita liehittelijöitä ympärillä, kadehtijoita ja panettelijoita takana, ja jaloissa raskaat kahleet, jotka syöpyvät, syöpyvät yhä syvemmälle lihaan, mutta joita ei kukaan huomaa, tai jos huomaa ken, ei ole niitä näkevinään.

Hän tunsi povessaan uinuvien voimien nousevan jyrkästi moista vääryyttä ja ilveilyä vastaan. Hän oli kerran riistänyt edessään olevan naisen kuoleman käsistä, tuskattoman ja nopean kuoleman käsistä. Hän oli valmis riistämään hänet toisen kerran elinikäisen kidutuksen käsistä ja katkomaan hänen kahleensa. Kohtalo näytti tahallaan lähettäneen tämän naisen hänen tielleen, häneltä turvaa saamaan. Hyvä! Hän oli valmis taistelemaan hänen puolestaan, hänen omistamisestaan, vaikka kaikki maailman vallat vastaan nousisivat. Hän tunsi Olgan tästä hetkestä lähtien kuuluvan hänelle ja hän aikoi hänet ottaa, hän ei hetkeäkään epäröinyt.

Hän silitti hellästi Olgan tukkaa ja laski sitten kätensä hänen kaulalleen ja puhui lämpimällä, tuskasta vavahtelevalla äänellä:

— Anna anteeksi, Olga. Loukkasin sinua, haavoitin sydäntäsi ja tuotin sinulle tuskaa. En olisi pyytänyt kertomaan, jos olisin tiennyt sen niin katkeraksi.

— Elä pyydä mitään anteeksi, sanoi Olga yhä hillittömästi nyyhkyttäen. — Et sinä sydäntäni haavoittanut, se on jo ennestään haavoitettu, ja sinä saat nähdä ja tietää sen. Ja sinä saat tietää kaiken muunkin. Sinä olet suora ja rehellinen, niin tahdon myös minä olla. En tahdo salata sinulta mitään, en mitään, en näyttää paremmalta kuin olen.

— Sinä olet hyvä! kuiskasi Ali Martikainen hellästi, intohimoisesti. — En tahdo enää mitään tietää. Et sinä ole itse syypää mihinkään, sinut on uhrattu.

— Olen minä syypää! nyyhki Olga. — Jos lienen itse kärsinyt, olen tuottanut myös kärsimyksiä toisille, olen haavottanut, ollut monasti kovasydäminen, säälimätön.

— Elä ajattele niitä sillä tavoin, puhui Ali Martikainen viihdyttävästi, mutta varmalla äänellä. — Sinut on vedetty virran mukana, suorastaan pakotettu. Onko kukaan säälinyt sinua, välittänyt kahleistasi ja tuskastasi? He ovat ne kyllä nähneet, mutta eivät ole olleet niistä tietääkseen. He ovat jaloissasi ryömineet ja kosketelleet kahleitasi, mutta kukaan ei ole niitä irrottaa tahtonut. Lempeäsi, hetkellistä hyväilyä he vain ovat sinulta kerjänneet, likaisen intohimonsa tyydytystä eikä mitään muuta. Jos olet silloin heitä säälimättä polkenut ja haavottanut, oma syynsä. Miksi tahtoivat sinua vielä enemmän kiduttaa kuin jo kärsit, miksi tunkeutuivat saastaisine himoineen tuskiesi tielle, mutta eivät kärsimystesi kalkkia jakaa tahtoneet. Vain elämäsi mehun he olisivat tahtoneet imeä kuiviin ja sitten jättää sinut tyhjään yksinäisyyteesi menehtymään ja nääntymään kahleittesi painosta.

Olga oli lakannut nyyhkimästä ja katseli häntä ihmetellen kyyneltyneillä silmillään.

— Sinä puhut ihmeellisesti, Ali! kuiskasi hän. — Sinä annat minulle anteeksi, sinä et pidä minua huonona, kevytmielisenä, kovasydämisenä naisena? Etkö?

Hänen silmänsä paloivat, hän näytti tahtovan, lukea Ali Martikaisen sielun syvimmän, salatuimman ajatuksen.

— En, Olga, minä en pidä sinua sellaisena. Sinä olet kaunein ja paras nainen, minkä milloinkaan olen tavannut! Sinä olet minun sukuani!

Ali Martikainen kiersi toisen kätensä hänen hartiainsa ympäri, toisella hän otti Olgan kaulasta helminauhan ja irrotti hänen tukkakoristeensa. Tätä tehdessään hän puhui hyväilevällä äänellä, mutta leimuavin silmin:

— Sinä et tarvitse näitä koruja, Olga! Sinä olet minusta kauniimpi ilman niitä! Ne muistuttavat sinulle vain tuskia ja kärsimyksiä, ja ne tahdomme unohtaa.

Hän heitti korut maljakkoon toisten joukkoon.

Olgan silmistä säteili ääretön riemu. Hän kietoi intohimoisesti käsivartensa Ali Martikaisen kaulaan, puristautui hurjasti hänen rintaansa vasten ja kuiski palavasti, rukoilevasti.

— Suutele minua, Ali! Suutele!

Ali Martikainen kohotti hänet syliinsä keveästi kuin höyhenen, painoi huulensa hänen polttaville huulilleen ja kantoi hänet sohvalle.

Hän tunsi uppoavansa Porokosken pyörteeseen, mutta hän ei mennyt yksin. Olga oli hänen sylissään, he puristautuivat yhä rajummin toisiansa vasten. He sukelsivat syvälle, syvälle. Ja äkkiä musta syvyys katosi heidän altaan. Kuin leveten aukesi ihmeellinen taivas: miljoonia säkenöiviä tähtiä, palavia, kutsuvia, hekumaan houkuttavia onnentulia. Ja kaukaa ylhäältä heidän päittensä päältä kantautui heidän korviinsa Porokosken kohina. Se soitteli ikuista, mahtavaa elämän laulua, joka ei kahleista eikä rajoista tiedä.

IX.

Aunuksen helmeksi nimitettiin tukkiurakoitsijain kesken Olgaa. On löydetty monta muuta kallista helmeä Aunuksen kaukaisista salopuroista.. Ovat niistä monet joutuneet ruhtinaitten linnoihin, ja miespolvia niistä kummat tarinat helmenetsijäin nuotioilla kulkevat.

Kuuluisin kaikista oli kuitenkin Olga, suuren Sunujoen koskilla syntynyt, siellä lapsuusaikansa ylennyt helmi.

Oli vielä joukossa joku vanhempi urakoitsija, joka muisti Olgan lapsuusajan, ylvästeli sillä, että oli häntä pienenä paitaressuna sylissään kanniskellut, hänelle Sunujoen kohisevien koskien haltiataruja kertonut. Näiden mielestä oli Olga kuin tukkilaisen unelma, könkään kumisevan autereesta väikkyvä onnenkaari, joka iäti kutsun ja iäti houkuttaa.

Eipä kumma siis, jos urakoitsijat syksyllä Petroskoin kaupunkiin saavuttuaan ensimäiseksi työkseen tekivät toivioretken Olgan korkeaan kotiin. Kirkot ja monasterit tulivat toisessa sijassa, ennen niitä oli Aunuksen helmi.

Liittyi näihin toivioretkiin myös käytännöllisiä vaikuttimia, niitä ei Aunuksen tukkiurakoitsija konsanaan unohda. Olga oli naimisissa Aunuksen läänin metsäherran kanssa, siksi kumarrusmatka Olgan kotiin oli aina paikallaan. Ja kun Olgan lisäksi tiedettiin Pietarin piireissä liikkuvan, oli kumarrusmatka kaksin kerroin paikallaan. Piirejä kohtaan asui urakoitsijoissa pelonsekainen kunnioitus; parasta oli koettaa pysytellä niiden mielisuosiossa.

Alkuaikoina olivat Olgaa urakoitsijani syksyiset vieraskäynnit suuresti viehättäneet. Vanhat lapsuusajan tuttavat hän otti aina lämpimästi vastaan. He toivat tullessaan tuulahduksen hänen omilta synnyinsijoiltaan, he tiesivät aina tuoreimmat terveiset koskilta kertoa.

Mutta vanhojen tuttujen mukana alkoi tulla uusia, ja useimmat näistä olivat häikäilemättömiä tungettelijoita. He olivat kuulleet puhuttavan Olgan viettelevästä kauneudesta ja elämänhalua uhkuvasta luonteesta ja käsittivät nämä kertomukset omalla tavallaan. He eivät osanneet omaa luontoansa paljastamatta Aunuksen helmeä palvoa. He arvelivat Aunuksen helmen olevan urakoitsijain yhteisen aarteen, johon heillä jokaisella oli oma osuutensa.

Tämä tympäisi Olgaa, ja vaikk'ei hän vanhojen tuttaviensa vuoksi vieraskäyntejä kokonaan lopettanut, pani hän niille jyrkät rajat. Otti vastaan tulijat melkein kuin viran puolesta, hymähti heille yhden hymyn ja hävisi sitten omiin huoneisiinsa, jättäen toivioretkeläisen Loginovin kera kahden.

Tästä huolimatta eli Aunuksen helmen maine himmenemättömänä urakoitsijain keskuudessa. Jo uskottiin kyllä, että hän oli saavuttamaton, mutta juuri saavuttamaton unelma se kaikkein kauneimpana kangastaa.

Vieraskäyntinsä Olgan kodissa urakoitsijat ulottivat vasta sen jälkeen kuin vanhimmat heistä olivat Petroskoihin saapuneet. Tänä syksynä joutui näistä ensimäisenä Shirnikov. Hän ei kyllä Olgan lapsuusajan tuttavia ollut, mutta hänen maineensa oli muuten suuri urakoitsijain kesken.

Jo seuraavana päivänä tulonsa jälkeen hän lähti Loginoveja tervehtimään. Tiedämme, miten tämä toivioretki päättyi.

Shirnikovin huono onni ällistytti kaikkia. Oli kuulumatonta, että sellainen mainehikas mies käännytettiin ovelta takaisin, vaikkapa Loginov itse olisi kahdesti matkalla ollut. Olgan sairautta ei kukaan uskonut.

Shirnikovin käynnin jälkeen Olga sai muutamia päiviä olla rauhassa, kunnes itse urakoitsijain vanhin Makari joutui kaupunkiin.

Hän läksi, ja hänet Olga otti lämpimästi vastaan, sillä Makari oli vanhin hänen urakoitsijatuttavistaan.

Mutta murheelliset toi Makari terveiset tullessaan: Olga oli ihan liikutettuna kädestä puristaen pyytänyt häntä toisille ilmottamaan, etteivät nämä vaivautuisi Loginovin poissaollessa. Hän tunsi itsensä rasittuneeksi ja tahtoi nauttia aivan täydellistä rauhaa sen ajan, minkä hänen miehensä Pietarissa viipyi. Se saattoi kestää viikon päivät enintään, sitten taas kaikki olisivat tervetulleita.

Omasta puolestaan Makari neuvoi alistumaan Olgan toivomukseen. Kun häneltä kysyttiin, oliko Olga tosiaan näyttänyt rasittuneelta, ei hän mitään varmaa vastausta antanut. Arveli vain:

— Hittoko niiden suuren maailman naisten kaikki sairaudet selville otti! Tottapa lie sairas, kun kerran vakuutti olevansa.

Itse asiassa Olga oli Makarin mielestä näyttänyt terveemmältä kuin konsanaan. Oli hän kuitenkin siksi hienotunteinen, että piti huomionsa omana tietonaan.

Mutta pian alkoi urakoitsijain kesken levitä kummallisia huhuja. Ne tuntuivat alussa uskomattomilta, niille kohautettiin vain olkapäitä ja naureskeltiin, mutta ne kävivät päivä päivältä yhä itsepintaisemmiksi. Kohta kuiskailtiin ihan julkisena salaisuutena, että Olgalla taisi olla lääkäri, jonka hoidossa hän merkillisen hyvin viihtyi. Ja päällepäätteeksi tiedettiin tämän ihmelääkärin olevan urakoitsijan, tähän asti aivan tuntemattoman nousukkaan, syntyjään suomalaisen ja aivan ensikertalaisen Petroskoin kaupungissa. Nimenkin muutamat tiesivät mainita sekä sen, että oli tämä urakoitsija jo hyvän aikaa kaupungissa oleskellut sekä heti tultuaan herättänyt suurta huomiota.

Enempää ei tarvittu. Urakoitsijain mahtava ammattikunta joutui kuohuksiin, ja kuohunta alkoi sieltä levitä muihin piireihin kaupungilla.

Tällä kohtaa on tarpeellista sanoa, että Ali Martikainen unohti Olgan hyvän neuvon, jätti nyhtäisemättä Rybinskajan hampaat. Ne hampaat alkoivat tehdä työtään, ne nakersivat hellittämättä ja jättivät hyvää jälkeä.

Rybinskaja kuiski ystävättärilleen, miten hän aivan yllättämällä oli tavannut Olgan suomalaisen urakoitsijan seurassa ja heti ensi vilkaisulla huomannut heidän välillään olevan hellän suhteen. Jatkettiin sitten asian pohtimista ja saatiin lisää kumoamattomia todisteita: Olga oli käynyt suomalaisen urakoitsijan hotellissa häntä tapaamassa ja mennyt oikein hänen yksityishuoneeseensa! Tosin palveluskunta, jolta asiaa urkittiin, vakuutti hänen siellä vain pistäytyneen, mutta ties niitä uskoa. Olivat tietysti lahjottuja kaikki tyyni ja pelkäsivät vielä päällepäätteeksi sekä Olgaa että sitä suomalaista, kun sen velhoudesta alussa niin kummia tarinoita kerrottiin. Ja vaikka olisi vain pistäytynyt, niin entäs sitten. Skandaali oli jo sekin, ilmeinen skandaali piireissä liikkuvan naisen teoksi!

Rybinskaja oli tarmokas ja kekseliäs nainen. Kun hän kerran oli saanut tuulta purjeisiinsa, päätti hän ottaa täyden selon Olgan ja suomalaisen urakoitsijan suhteesta.

Asia näytti olevankin helppo paljastaa: Loginovien koti oli kaupungin ulkopuolella. Sinne pääsi kaupungista vain yhtä tietä myöten, ja siinä, missä kaupungin kadut päättyivät ja tämä tie alkoi, sattui aivan lähellä asumaan Rybinskajan paras ystävätär Harpunova, notaarin vaimo.

Tämän luo Rybinskaja nyt säntäsi selittämään, että olisi syytä ryhtyä pitämään silmällä Loginovien kotiin vievää tietä. Saattoi nähdä sillä tiellä mitä hyvänsä, lisäsi hän salaperäisenä.

Harpunova ja hänen tyttärensä Natalia — sivumennen sanoen he olivat sekä äiti että tytär alusta pitäen katselleet himokkain silmin Ali Martikaista ilmottivat Rybinskajalle sen hämmästyttävän uutisen, että he olivat jo aikoja sitten järjestäneet tielle oikean vahdinpidon, vaikkeivät olleet siitä muille mitään huudelleet. He tekivät työtä hiljaisuudessa, eivät suuta soittaneet, ennenkuin asia oli täysin selvä.

Tämä oli paha pistos Rybinskajalle, mutta hän nieli sen urhollisesti ja uteli sydän läpättäen vahdinpidon tuloksia.

Voitonriemuisina selittivät äiti ja tytär, että ainakin kerran he olivat huomanneet suomalaisen urakoitsijan taivaltavan Loginovien kotiin.

— Oliko Loginov silloin jo matkustanut Pietariin? iski heti Rybinskaja.

— Oli matkustanut, oli ollut siellä jo pari päivää! julisti Harpunova.

Rybinskaja oli lyöty, toisilla oli käsissä todisteita, joihin hän vasta nyt oli muistanut turvautua. Harpunova ja Natalia nauttivat voitostaan ja lorvailivat ihan yksityiskohdittain, miten suomalainen silloin oli aivan keskellä päivää kävellyt Loginovien kotiin päin eikä vielä illan pimetessä ollut palannut.

Ihan hengen pyrki salpaamaan Rybinskajalta tämä kertomus, niin oli se yllättävä. Mutta yhteistä riemua jäähdytti jonkun verran se, ettei tämän kerran jälkeen, vaikka siitä oli jo monta päivää kulunut, suomalaisen käynti ollut toistunut.

— Jospa on mennyt hämärän tultua? ehätti Rybinskaja.

— Ei ole mennyt, on pidetty huoli siitäkin, selitti Harpunova hiukan alakuloisena ja kertoi, että hän oli lähettänyt oman kuskipoikansa joka ilta hämärän tultua tielle oikein lyhdyn kera vahtia pitämään, mutta tuloksetta.

Tämä oli suorastaan käsittämätöntä; siitä alkoi haista se velhous, jota suomalaisen huhuiltiin harjottavan. Selvää oli, että hän kävi edelleen Olgan luona, kun oli kerran yhdesti siellä käynyt Loginovin Pietariin mentyä ja kun Olga ei kerran ketään muita vastaanottanut eikä kaupungille hievahtanut.

Mutta millä tavoin suomalainen sinne meni? Siinä oli salaperäinen kysymys.

— Kun ei asuisi kokonaan siellä? paukautti Rybinskaja, silmissään rietas välähdys.

— Ei asu, ilmotti Harpunova. — On siitäkin selvä otettu. Hotellissaan viettää joka yön.

— Entäs päivät?

— Päivillä on harvoin kotona, tiesi Natalia, joka oli muuta asiaa tehden käynyt sitä hotellin ovenvartijalta urkkimassa.

Päätettiin kolmisin vielä lähteä hotellin ovenvartijan kimppuun, jotta saataisiin mahdollisimman tarkat tiedot suomalaisen elämäntavoista.

Hotelliin jouduttuaan tiedusti Rybinskaja ilman muita mutkia, oliko suomalainen urakoitsija kotona. Hänellä olisi muka ollut tähdellistä asiaa urakoitsijalle.

— Jos on kotona, ajatteli hän, keksin vaikka mitä.

Ovenvartija kumarteli imelä hymy naamallaan ja ilmotti, etteivät Ali
Pavlovitsh suvainneet olla kotona.

— Mihin aikaan hän tulee? tiedusteli Rybinskaja korviansa heristäen.

Ei osannut sitä ovenvartija tarkalleen sanoa.

— Taitaa viipyä kaiket päivät kotoa poissa? tiedusteli edelleen
Rybinskaja.

Ovenvartija myönsi, että niin tosiaan suvaitsivat Ali Pavlovitsh tehdä.

Naikkosten sydämet läpättivät. Rybinskaja jatkoi vielä urkkimistaan:

— Ehkä tuleekin hyvin myöhään kotiin, tuskin voi illalla ensinkään häntä tavata?

Ovenvartija meni vähän hämilleen, mutta selitti sitten imelä hymy naamallaan, että Ali Pavlovitsh suvaitsivat iltaisin tulla kotiin ihan tavalliseen aikaan.

— Mihin tavalliseen aikaan? tiukkasi Rybinskaja.

— Ka siihen tavalliseen aikaan kuin muutkin oikeauskoiset tulevat.
Joskus aikaisemmin, joskus vähän myöhemmin.

Naisissa heräsi epäluulo, mutta ovenvartijalta oli mahdoton saada sen tarkempaa selkoa. Hän selitteli vain imelästi hymyillen ja varsin lennokkain sanoin, että Ali Pavlovitsh suvaitsivat olla erittäin säntillinen mies, kaikin puolin parhaita, mitä heillä konsanaan oli suvainnut asua.

Naiset poistuivat kiukustuneina, mutta heidän mentyään ovenvartija vilkutti silmiään ja irvisti pahasti.

Itse asiassa hän tiesi paljon enemmän kuin oli kertonut. Hän muisti varsin hyvin, ettei suomalainen enää viikon päiviin ollut tavalliseen aikaan kotiin tullut. Oli aina tullut myöhään yöllä, kaikkein viimeisenä.

Ja tiesi hän mielestään vielä muutakin. Hänellä oli tarkka nenä, hän tunsi vieraansa hajusta, erehtymättä. Ja Ali Martikaisen vaatteiden lemu puhui hänelle joka yö omaa merkitsevää kieltään; se erosi kaikista muista jyrkästi. Hän oli haistanut tuota lemua vain kerran ennen, mutta hän muisti sen. Se oli kotoisin piireistä, siitä hän olisi voinut päänsä pantiksi panna.

Mutta juuri siksi hän vaikeni kuin muuri. Hänellä oli syvä kunnioitus piirejä kohtaan.

Vaikenemiseen olivat myös syynä ne uljaat juomarahat, jotka ovenvartija joka yö sai Ali Martikaiselta. Ei tämä kyllä ollut hänen vaitioloaan pyytänyt, mutta ymmärsi hän asioita sen verran, että tiesi pitää suunsa tukossa pyytämättä.

* * * * *

Rybinskaja järjesti suuret kutsut. Sinne saapuivat kaikki tunnetuimmat urakoitsijat, ja saapui sinne myös sahojen herroja. Niinikään Baroninin tyttäret tulivat, mutta ei tullut Ali Martikainen eikä Olgakaan, vaikka molempia oli kutsuttu.

Tämä herätti heti alussa huomiota, ja naisvierasten kesken alettiin aivan julkisesti pohtia Olgan ja Ali Martikaisen suhdetta. Rybinskaja säälitteli haikeasti, että Olga Nikolajevna pani hyvän maineensa alttiiksi moisen seikkailijan kanssa seurustellessaan. Oli suomalaisen nähty ihan selvällä päivällä juoksevan Loginovien kotona, vaikka Loginov itse oli poissa eikä muita vanhempiakaan urakoitsijoita siellä suvaittu vastaanottaa. Oltiin rasittuneita muka! Se meni jo liian pitkälle.

Harpunovit säestivät Rybinskajaa, muut naiset siunailivat.

Baroninin nuorempi tytär Sofia rupesi urhokkaasti puolustamaan Ali Martikaista, väittäen posket hehkuen, ettei tämä ollut mikään seikkailija, vaan parhaita ja jaloimpia miehiä mitä tukkijoelle konsanaan on eksynyt.

— Olet tainnut itsekin jo siihen pikeytyä! pisti Rybinskaja ilkeästi.
Toiset alkoivat nauraa hihittää.

Sofia lensi punaiseksi harmista, mutta ei antanut perään. Hän ei sanonut moisista pistoksista välittävänsä ja väitti edelleen tuulesta temmatuiksi kaikki juorut, joita Olgasta ja suomalaisesta leviteltiin.

Mutta silloin hän sai Rybinskajalta ja Harpunovalta oikein äidilliset nuhteet ja neuvon, että kunniallisen nuoren tytön piti tällaisista asioista puhua varovammin.

Sofia suuttui siitä niin, että kyyneleet kihosivat hänelle silmiin.
Hän alkoi tehdä lähtöä kenellekään hyvästiä sanomatta. Hänen sisarensa
Maria teki hänelle seuraa.

Muutamat sahojen herroista sattuivat myös kinastelun kuulemaan. He ottivat Sofian asian omakseen, sanoivat paikalla lyhyet hyvästit ja läksivät Baroninin tyttärien matkaan.

Seurasi yleinen nolostuminen. Poistuneet olivat kaikki merkkihenkilöitä petroskoilaisessa yhteiskunnassa, ja heidän päättävä esiintymisensä vaikutti kuin kylmä vesiryöppy. Se oli aivan kuin julkinen, allekirjoituksilla varustettu vastalause Olgaan ja suomalaiseen urakoitsijaan kohdistettua panettelua vastaan.

Rybinskaja kyllä koetti lyödä asian yleiseksi nauruksi, mutta se ei onnistunut. Kaikki vieraat alkoivat tuntea olonsa tukalaksi ja rupesivat tekosyitä keksien toinen toisensa perästä sanomaan jäähyväisiä. Kutsut päättyivät julkiseen skandaaliin.

Rybinskaja oli raivoissaan ja vannoi veristä kostoa Olgalle ja Ali
Martikaiselle.

Seuraavana iltana ottivat sahojen herrat klubillaan tapahtuman puheeksi. Ihmettelyä heissäkin herätti Ali Martikaisen kertakaikkinen katoaminen heidän illanistujaisistaan. Aamupäivillä hän säännöllisesti kävi sahoilla pakisemassa yhtä ja toista, mutta iltaisin hän hävisi kuin maan alle. He kaipasivat hänen seuraansa, mutta hän oli ja pysyi poissa.

Oli joku herroista ohimennen tiedustellut siihen syytä Ali Martikaiselta, mutta tämä oli vain olkapäitään kohauttaen selittänyt, että hänellä sattui olemaan muita kiireellisiä tehtäviä, ei joutanut mitenkään tulemaan.

Selitys oli liian epämääräinen. Näytti olevan suoranainen pakko uskoa akkaväen juoruja, mutta sitä eivät Ali Martikaisen uudet ystävät aikoneet lähteä kaupungille toitottamaan. He totesivat sen vain omassa keskuudessaan ja sopivat, että asiasta ollaan vaiti.

Eivät he myöskään kadehtineet suomalaisen ystävänsä menestystä, vaikka yksi ja toinen heistä oli polttanut omat kyntensä yrittäessään lähennellä Olgaa. Ali Martikainen oli heidän mielestään mies, jolle saattoi toivoa kaikkea hyvää, ja olihan hän sitäpaitsi, mikäli joku tiesi kertoa, pelastanut Olgan hengen Porokoskella. Olga maksoi hänelle siitä nähtävästi lämpimän palkkion, ja siihen ei muilla ollut mitään sanomista. Ainoa harmillinen puoli koko jutussa oli se, että he näyttivät kokonaan menettäneen uuden verrattoman seura- ja pelitoverinsa.

— Tulisi edes se ukko Loginov lopulta kotiin, huokasivat he. — Silloin Ali Martikainen ehkä jolloinkulloin irtautuisi hetkiseksi Olgan viettelevästä otteesta.

Mutta ukko Loginov juuttui lujasti kiinni Pietariin. Siellä oli yleinen metsäherrojen kokous, johon hän oli kutsun saanut. Muutaman päivän perästä hän kyllä kirjotti vaimolleen, että palaisi kotiin viikon kuluttua. Mutta kun viikko oli kulunut loppuun, ei hän palannutkaan.

Sen sijaan tuli toinen ja hyvin yllättävä kirje, jossa Loginov ilmotti tulleensa valituksi erääseen komiteaan, jonka pitäisi jäädä vielä Pietariin valmistelemaan hallitukselle ylen tähdellistä ehdotusta. Loginov oli aivan ymmällä moisesta kunniasta, ei hän ikinä ollut sellaista osannut uneksiakaan. Niin hän vaimolleen kirjotti.

Olga näytti miehensä kirjettä hymyillen Ali Martikaiselle. Tämä hämmästyi ja ilostui, mutta sitten hän katsoi Olgaan pitkään ja ymmärsi, mistä yllätys oli lähtöisin. Hän yritti siitä nauraen huomauttaa Olgalle, mutta Olga pani hyväillen kätensä hänen suulleen ja sanoi:

— Ei puhuta tästä sen enempää. Pitäähän Loginov raukankin osalle kerran jonkun huomaavaisuuden sattua.

Ali Martikainen teki matkansa Olgan luo veneellä. Olga oli heti alussa tämän tien hänelle neuvonut, ja siitäpä luonnollisesti johtui, että Harpunovien vaanimiset jäivät niin laihoiksi.

Venematka alkoi Baroninin lautatarhasta. Sinne samoin kuin sahoillekin oli Ali Martikaisella esteetön pääsy, vaikka ne olivat muulta yleisöltä suletut. Joka aamu hän kävi näön vuoksi sahoilla pakisemassa päivän kuulumiset sekä pujahti sitten pitkin rantaa leviävään lautatarhaan.

Siellä oli työssä muutamia hänen entisiä tukkilaisiaan. Näiden avulla hän oli hankkinut itselleen veneen, jota hän säilytti lautatapulien välissä aivan huomaamattomassa paikassa. Miehet ihailivat entistä päällikköään ja pitivät visusti omana tietonaan hänen salaisuutensa.

Venematka kävi ensin lautatarhan sivua pitkin. Sitten tuli autiota rannikkoa, jolla harvoin liikkui ketään ihmisiä. Rannikko päättyi metsäiseen niemeen, jonka ympäri kierrettyä jouduttiin yksinäiseen, hiljaiseen lahdenpoukamaan. Tässä poukamassa oli Loginovien uimahuone ja venevalkama, ja siitä vei tasotettu metsäpolku heidän kotiinsa.

Olga odotti joka päivä rannassa Ali Martikaisen saapumista. Aluksi hän odotti uimahuoneen rappusilla. Hänen katseensa oli jännittyneenä suunnattu niemen kärkeen, ja kun Ali Martikaisen veneen kokka pisti näkyviin sen takaa, sykähti hänen sydämensä riemukkaasti ja hän alkoi heiluttaa tulijalle nenäliinaansa tervehdykseksi.

Mutta eräänä päivänä hänelle pisti päähän kepponen. Hän tahtoi nähdä odotetun veneen jo ennen niemen kärkeen saapumista, ja siksi hän kiersi rantahietikkoa myöten niemeen ja istahti sinne tuuheiden puiden varjostamille rantakiville.

Täältä oli vapaa näköala lautatarhalle asti, ja hänen odottava silmänsä huomasi heti, kun Ali Martikaisen vene irtautui lautatapulien varjosta ja alkoi nopeasti lähestyä nientä.

Ali Martikainen istui keskituhdolla ja souti tasaisin, voimakkain vedoin. Vene kiiti eteenpäin aivan suorassa viivassa, ja joka vetäisyllä kohahti vesi korkealle sen kokan edessä. Kun tuo kohahdus näkyi, sykähti Olgan sydän rajusti. Pian joutui vene aivan lähelle.

Silloin Olga painautui oksien alle kokonaan piiloon. Vain hänen silmänsä seurasivat sieltä veneen liikkeitä. Nyt joutui vene niemen kärjen kohdalle ja oli käännähtämäisillään lahteen. Olga päästi heikon huudahduksen.

Ali Martikainen heristi korviansa ja lakkasi soutamasta. Hän suuntasi tutkivan katseen rannalle, mutta kun sieltä ei mitään näkynyt, käänsi hän päänsä ja vilkaisi uimahuoneen rappusille. Tämä vilkaisu toi hänelle varmuuden, hän pyöräytti veneensä rannalle ja huudahti iloisesti:

— Kas vain, täällä taitaa olla eksynyt karitsa piilossa, etsitäänpäs!

Hän nousi rannalle ja keksi pian Olgan päähineen ja silmät, jotka tirkistelivät kuin gasellin silmät oksien alta.

Ali Martikainen veti hänet riemastuneena piilopaikastaan ja kantoi sylissään veneeseen istuttaen hänet rinnalleen. Loppumatkan he soutivat kahden, ja vene ennätti Olgan ilvehtiessä tehdä monta mutkaa ja koukeroa, ennenkuin jouduttiin matkan päähän.

Tästä lähtien toistui sama etsiminen joka päivä. Aina keksi Olga uusia piilopaikkoja niemen metsiköstä, ja aina oli riemu yhtä rajaton, kun Ali Martikainen hänet vihdoin löysi. Välistä he unohtuivat pitkäksi aikaa istumaan kivelle sylityksin, ennenkuin loppumatkan jatkamisesta tuli mitään.

Rannalta he taivalsivat käsi kädessä ja kiirehtimättä polkua pitkin. Jos oli yöllä ollut sadeilma, oli polulla vetisiä paikkoja, joiden yli Ali Martikainen kantoi Olgan sylissään. Jos oli kaunis poutailma, poikkesivat he polulta metsään ja tekivät siellä pitkiä kävelymatkoja.

Joskus he myös istuivat uimahuoneen rappusille ja katselivat etelään ja kaakkoon päin avautuvia Äänisen rannattomia ulapoita, joilta seesteisellä syysilmalla voi erottaa kaukana kangastavia metsäsaaria. Ne näyttivät sinne kaukaisuuteen päin mykevästi viettävää vesilakeutta vasten ilmassa riippuvilta puistikkotylvöiltä.

— Mitä sinun mieleesi tuollainen kangastus tuo? kysyi kerran Olga värähtävällä äänellä.

Ali Martikainen kietaisi kätensä Olgan uumille ja selitti:

— Se kehottaa minua ponnistamaan eteenpäin. Elämä on rajaton niinkuin tuo vesilakeus, ja onni on siellä, se näkyy. Pitää vain pysyä rohkeana ja epäröimättä, tavottaa se, ennenkuin se pääsee liukumaan tuonne kaukaisuuteen, näkymättömiin.

— Niin, ennenkuin se pääsee liukumaan, kertasi Olga. — Minusta on monasti tuntunut, kun olen katsellut noita saaria, että ne ovat jo häviämäisillään, aivan kuin olisivat painuneet kauemmaksi. Pelko ja epätoivo silloin mieleeni tuli ja pois piti paeta täältä. Mutta aina palasin uudestaan ja silloin näin ne taas selvästi. Uusi toivo syttyi silloin, sisässäni puhui ääni: se tulee kerran vielä, tulee, ole rohkea!

— Se ääni ei pettänyt, sanoi Ali Martikainen. — Se ei petä milloinkaan, kun pysyy rohkeana. Sinä pysyit rohkeana, Olga, et masentunut, ja sinä tavotit elämän.

— En itse sitä tavottanut, puhui Olga. — Sinä toit sen minulle.
Sinä, Ali, olet minulle kahdesti elämän antanut, ensi kerran siellä
Porokoskella ja toisen kerran nyt. Sinua saan kaikesta kiittää.

Kävelymatkoillaan he puhelivat paljon tulevaisuudestaan, suunnittelivat sitä. Ali Martikainen sen suunnitelman laati, ja yhdessä se sitten kohta kohdaltaan tarkastettiin moneen kertaan.

Ensimäinen tehtävä oli Ali Martikaisen matkustaminen Suomeen. Siellä hän järjestäisi kodin, johon Olga tilapäisesti voisi asettua asumaan. Kun se olisi kunnossa, kutsuisi hän Olgan kirjeellä, ja Olga silloin ilman muuta jättäisi Loginovin kodin. Sitten koetettaisiin Loginov taivuttaa avioeroon, jollei hyvällä niin pahalla. Olga arveli Loginovin taipuvan siihen mielisuosiolla. Ei heillä Loginovin kanssa enää pitkiin aikoihin ollut mitään yhteistä ollut, tuskin oli koskaan ollut. Olga eli omissa huoneissaan, Loginov omissaan. Vain yhteisten vierasten aikana ja ruokapöydässä he toisensa tapasivat. Ja Loginov oli pohjaltaan hyväsydäminen mies, ei hän koskaan pyrkinyt millään tavoin Olgan vapautta rajottamaan. Luulipa Olga Loginovin suorastaan säälivän häntä ja olevan hyvin valmiin avioeroon, jos hän vain sitä pyytäisi.

Jos vastoin kaikkia odotuksia Loginov vastaan panisi, voisi Olga pelotella häntä niillä piirituttavuuksillaan. Niitä Loginov pelkäsi ja kunnioitti yli kaiken, ja jos Olga niihin uhkaisi vedota, olisi häneltä luonto poissa.

Avioero siis nähtävästi hyvin pian järjestyisi, ja lopusta kyllä selvittäisiin. Heti avioeron saatua he lähtisivät ulkomaille ja siellä hankkisivat liitolleen muodollisen vahvistuksen. Ali Martikainen oli aikonut lähteä ulkomaille vasta muutaman vuoden päästä, mutta voitaisiin sille matkalle aivan hyvin lähteä aikaisemminkin, kun asiat vaativat.

Tällainen oli Ali Martikaisen suunnitelma, ja Olga hyväksyi sen täydellisesti. Mutta sen toimeenpano vaati aluksi heidän eroamistaan, ja siitä ei Olga tahtonut mitään tietää, ennenkuin Loginov palaisi Pietarista. Siihen asti pitäisi Ali Martikaisen viipyä hänen luonaan. Heidän onnensa oli vasta niin nuori, hän menehtyisi, jos hänen nyt heti pitäisi yksin jäädä. Hän ei voinut ajatella seuraavaa päivää Ali Martikaisen poistuttua. Hänen piti saada aikaa totutellakseen siihen ajatukseen.

Ali Martikainen itse tunsi eron hyvin vaikeaksi ja hän jäi. Kotoa kyllä oli kiirehditty hänen paluutaan. Siellä oli tekeillä laajoja uudisviljelyksiä, joiden jatkamiseen olisi pitänyt palkata joukottain työväkeä. Mutta sitä varten olisi tarvittu itsensä isännän lopullinen, ratkaiseva sana. Häntä pyydettiin edes pikimmältään käymään kotona, jollei hän pitemmäksi aikaa voisi jäädä. Jollei hän heti tulisi, olisi syystöiden aika mennyttä ja suunnitelmat, joihin jo oli paljon rahoja pantu, jäisivät keskeneräisiksi.

Ali Martikainen ei kutsua noudattanut. Onneksi hänellä sattui olemaan matkassaan tilustensa kartta. Hän istahti sen ääreen ja laati se ohjeenaan ulkomuistilta tarkan työsuunnitelman sekä lähetti sen postissa selittäen, että hänen itsensä oli tällä kertaa aivan mahdotonta päästä irti.

Se asia selvisi sillä, mutta tuli toisia, jotka antoivat hänelle välistä kiusallista ajattelemisen aihetta.

Kuta useammin Ali Martikainen mietti Olgan ja oman kohtalonsa lähintä ratkaisua, sitä vähemmän se häntä tyydytti. Alussa oli laatimansa suunnitelma tuntunut hänestä mukiinmenevältä, mutta vähitellen hän huomasi sen kokonaan sotivan vastoin periaatteitaan. Se ei sopinut yhteen hänen lakinsa kanssa.

Hän tiesi itse rikkoneensa lakia, jota oli tähän saakka tukkijoella loukkaamatonna kunnioittanut. Hän oli tunkeutunut toisen kotiin, toisen sulkeman puomiaitauksen sisälle. Hän puolusti itseään sillä, että oli sen tehnyt elämän oikeudella, jonka hän katsoi korkeammaksi kaikkia muita lakeja. Sellaista oikeutta ei Loginovilla Olgaan ollut, Loginov oli ottanut Olgan kauppatavarana, korvauksena hyvyydestään. Siksi Ali Martikainen vähintäkään sääliä tuntematta ryösti häneltä Olgan.

Mutta häntä loukkasi syvästi se, että Olgan pitäisi jäädä edelleen
Loginovin katon alle, se tuntui hänestä suorastaan raukkamaiselta.
Hänen lakinsa vaati menettelemään suoraan Loginovia kohtaan. Ja suora
menettely oli se, että hän tekisi tilit kerralla selväksi ja hankkisi
Olgalle muualta turvapaikan.

Tämä ajatus kiusasi häntä yhtenään, mutta hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta asian tyydyttävään ratkaisuun. Hän tiesi Suomessa verrattain nopeasti voivansa järjestää Olgalle siedettävät olot. Hänellä oli hyviä ystäviä sekä kotipuolessaan että myös Etelä-Karjalan kaupungeissa. Heidän avullaan hän voisi hankkia Olgalle viihtyisän kodin, jossa tämän ei tarvitsisi tuntea yksinäisyyttä, mutta jossa hän samalla saisi olla rauhassa uteliaiden ihmisten tungettelulta, kunnes avioero olisi selvitetty. Mutta välttämätön oli sitä ennen hänen oma matkansa Suomeen. Kirjeellisesti ei asiaa voinut selvittää, se oli liian arkaluontoinen.

Masentuneena ja tyytymättömänä itseensä hän eräänä päivänä otti
Olgan kanssa asian puheeksi ja ehdotti, että Olga menisi Pietariin
sikäläisten tuttaviensa luo siksi aikaa, kun hän Suomessa olisi saanut
Olgan kodin kuntoon.

Olga katseli häntä hämmästyneenä, sitten alkoivat kyyneleet vieriä hänen poskilleen. Hän heittäytyi Ali Martikaisen kaulaan ja puhui:

— Sinäkö, Ali, sinäkö tahdot, että minun vielä pitäisi sinne mennä? En voi sitä tehdä, se on mahdotonta. Tuntisin kulkevani siellä joka askeleella kuin liassa, tahrautuvani, ja minä en tahdo tahrautua. Minä kuulun sinulle ja sinulle minä tahdon pysyä puhtaana.

— Mutta voithan sinä, rakas Olga, pysyä siellä syrjässä jonkun hyvän ystäväsi luona, huomaamatta.

— Ei siellä voi, ne vetäisivät esille väkisin. Pitäisi taas lähteä teeskentelemään, kuuntelemaan niiden imarteluja ja itse imartelemaan. Ei, ei! Kauhistuttaa, kun vain ajattelenkin sitä. En osaa enää niitä imarrella, en tahdo sitä tehdä. Enkä voi kuunnella niiden imartelua, sillä se loukkaa minua vielä syvemmin. Minä en kuulu sinne, en ole koskaan kuulunut. Väkisin olen koettanut sinne totuttaa itseäni ja sitä tehdessäni olen jokaisella askeleella repinyt ja polkenut lokaan pala palalta parhaan osan oikeasta, pyhimmästä olemuksestani.

Hän kietoutui yhä lujemmin Ali Martikaisen kaulaan, peitti hänen huulensa polttavilla suudelmilla ja jatkoi:

— Sinähän tahdoit itse, että unohtaisimme sen, että minä tulisin hyväksi, sinun arvoiseksesi. Minä tahdon siksi tulla, mutta jos menisin sinne, särkyisi kaikki, menisi pirstaleiksi.

Ali Martikainen heltyi.

— Sinä olet hyvä, Olga, sinä olet minun arvoiseni, puhui hän. — En pyydä enää koskaan sinua sinne lähtemään. Jää tänne, vaikka se tuntuukin minusta hyvin vaikealta.

— Vaikealta se minustakin tuntuu, alentavalta ja hyvin raskaalta. Mutta sittenkin olen mieluummin täällä kuin siellä. Täällä saan olla rauhassa omiin huoneisiini sulkeutuneena, minun ei tarvitse näyttäytyä Loginoville milloinkaan, jollen tahdo. Saan ajatella ainoastaan sinua, muistella niitä hetkiä, jotka olemme yhdessä eläneet, ja odottaa tulevaisuutta, meidän yhteistä tulevaisuuttamme.

Myöhemmin samana iltana, jolloin tämä keskustelu tapahtui, Olga näytti Ali Martikaiselle sitä maljakkoa, jossa hänen kalleutensa olivat olleet. Se oli tyhjä.

Ali Martikainen katseli häntä kysyvästi. Olga hymyili ja selitti:

— En voisikaan enää sinne mennä, tuskin otettaisiin siellä missään minua vastaan. Olen lähettänyt kaikki korut niille, joille ne kuuluvat, ja pyytänyt heitä unohtamaan, että ovat milloinkaan tavanneet minua elämäntaipaleellaan. Olen ilmottanut heille löytäneeni oikean elämän, jota ikäni olen janonnut, mutta jota ei siellä ollut.

Ali Martikainen katseli häntä ihastuneena ja sulki hänet syliinsä tulisesti, intohimoisesti.

— Sinä olet rohkea ja päättäväinen, Olga! Sinä toimit niinkuin minäkin olen elämässäni toimia koettanut.

— Niin, minä tahdon oppia sinun lakisi, puhui Olga. — Se laki kuuluu tästä lähtien myös minulle, ja minä tahdon sitä noudattaa kaikessa. Minä tahdon ruveta myös työtä tekemään yhdessä sinun kanssasi, sinun rinnallasi. Kun menemme ulkomaille, siellä luulen voivani auttaa sinua, etten ole vain taakaksi.

— Et sinä taakaksi milloinkaan minulle ole, rakas Olga. Sinut saatuani tunnen voimani kymmenkertaisiksi. Tähän asti olen kulkenut elämäni yksin, aivan yksin. En ole pyytänyt keltään apua enkä ymmärtämystä. En tiedä, olisinko enää kauan voinut sitä kestää, monasti tunsin jo palavasti kaipaavani toista rinnalleni. Nyt olet sinä minulla, en pelkää enää väsymystä.

Kolmatta viikkoa viipyi Loginov Pietarissa. Tämä aika oli Olgan ja Ali Martikaisen elämässä kuin yhtenäinen, katkeamaton onnenunelma, tuhatsäikeinen, rajattoman rikas. He elivät kokonaan toisilleen, he unohtivat ympärillään olevan maailman. Se tuntui heistä vain kaukaiselta muistolta, hämärältä, joka joskus liikahti jossakin syvällä mielenpohjalla, voimatta kuitenkaan häiritä heidän rikasta elämäänsä. Ei koko aikana Olga jalallaan astunut kaupunkiin.

Kun Ali Martikainen sai kortin Rybinskajan järjestämiin suuriin kutsuihin, tiedusteli hän leikillään Olgalta, tahtoiko tämä vielä, että hän menisi sinne nykäisemään pois ne Rybinskajan hampaat.

— Pitäköön hampaansa! nauroi Olga. — Sinä et saa sinne mennä, en minäkään mene. Se olisi kevytmielistä kalliiden hetkien tuhlausta. Yksi ilta on meille vuosien veroinen, ja senkö heittäisimme sillä tavoin menemään.

Olga oli kuusikolmattavuotias, Ali Martikainen kaksi vuotta vanhempi.

Kymmenen vuotta oli Olga ollut naimisissa Loginovin kanssa, kymmenen pitkää vuotta oli hän kahleitaan kantanut, tuntenut niiden painon jokaisella askeleella, koskaan osanottoa ja sääliä löytämättä. Hän oli tuntenut polttavaa elämänjanoa sielussaan, se oli lakkaamatta soittanut hänen korvissaan, mutta elämä, oikea elämä oli aina paennut hänen edestään, kun hän epätoivoissaan oli sitä tavottanut. Hän oli ollut menehtymäisillään, kun kesät tulivat ja menivät suurta elämää uhkuen, mutta välittämättä hänen kahlitusta kohtalostaan. Niiden yltäkylläisten mahlojen vuotaessa hän oli vain kahta polttavampina sydämensä intohimot tuntenut. Ja joka syksyn kellastuneet lehdet olivat tuntuneet hänestä käärinliinoilta, jotka kerros kerrokselta peittivät ja hautasivat hänet täyttymättömien toiveittensa aavealhoon.

Nyt oli kaikki muuttunut kuin lumouksesta, suuri elämä oli hänelle auennut. Se kuohui hänen ylitseen, se huuhtoi hurjin riemunhulvahduksin hänen sydämensä polttavia haavoja, se paransi ja lääkitsi ne. Se virtasi sytyttävänä hänen suoniinsa, se kutsui, houkutteli ja herätti hänen sielunsa salatuimmat, ennen aavistamattomat lähteet. Ne sulivat ja kumpusivat yli äyräittensä, hän ei voinut eikä tahtonut niitä pidättää. Hän tahtoi saada täyden korvauksen hukkaanmenneistä vuosista. Hän tahtoi saada elämää ja antaa oman elämänsä kokonaan, tinkimättä. Hän antautui silmät ummessa elämän ihanaan syleilyyn.

Ei Ali Martikainenkaan voinut puolinaisesti elää. Tähän asti hänen elämänsä oli ollut työtä, loppumatonta työtä. Mutta viime aikoina oli hänen sisässään alkanut yhä kuuluvammin puhua ääni: ei työ yksinään ole elämä, elämässä on vielä korkeampi laki kuin työn laki. Hän tajusi täydelleen, mitä tuo kaipaava ääni merkitsi. Hän tunsi elämänsä väkevien pohjavirtojen alkavan maltittomina liikahdella ja hän oli myös selvillä, että kun ne virrat kuohumaan kohoaisivat, täytyisi hänen totella niitä. Tähän asti tuo kuohuminen oli estynyt, hänen tielleen ei ollut osunut naista, joka olisi kyllin voimakkaasti vaikuttanut hänen tunteisiinsa. Hän oli leikitellyt naisten kanssa, mutta ne eivät häntä tyydyttäneet. Hän kaipasi enemmän, hän kaipasi naista, jolla oli suuri sydän ja syvä, sytyttävä intohimo. Hän tahtoi antaa paljon rakastamalleen naiselle, mutta hän vaati häneltä myös paljon.

Hän odotti, ja se nainen tuli hänen tielleen.

Olgan silmät olivat löytäneet tiensä sinne, mikä muille hänen olennossaan pysyi iäti salattuna ja sulettuna. Niiden silmien polttava katse oli sulattanut ja särkenyt kaikki kuoret, joiden alla hänen elämänsä pohjavirrat uinuivat. Ne kuohuivat kätköistään esille keväisen kosken, purkautuvan tulivuoren voimalla. Ne vihkiytyivät yhteen Olgan olennosta vastaansa tulvehtivan elämän kanssa ja hukuttivat hänet onnen hekumaan. Hän tunsi jokaisessa suonensylkähdyksessä Olgan olennon läsnäolon. Yksi ainoa Olgan katse korvasi hänelle karun lapsuuden ja ilottoman nuoruuden kaikki kieltäymykset. Yksi ainoa Olgan hyväily oli hänestä enemmän kuin kaikki ne tanhu-ilot, joiden ohitse hänen elämässään oli kulkea täytynyt. Hän ei katunut kieltäymyksiään, hän kiitti kohtaloaan, että se oli säästänyt hänen elämänsä mahlan puhtaana ja kuohuvana tänne asti. Sen voima oli vetänyt hänen syliinsä Olgan, ja Olga antoi hänelle kaikki, mitä hän kaipasi, mitä hän janosi.

He elivät suurta ja ihanaa elämää, eikä ympäristö heitä millään tavoin häirinnyt. Ei häirinnyt heitä Loginovien palveluskunta, joka jumaloi emäntäänsä ja ummisti kaikelle silmänsä. Eivät myös kaupungilla liikkuvat juorut heitä häirinneet, ei kaukaisinkaan kaiku niistä ylettänyt heidän korviinsa. He eivät niistä välittäneet, he elivät omassa suletussa valtakunnassaan, jossa vain heidän rakkaudelleen oli tilaa ja jonka erotti muusta maailmasta Loginovien puistoa ympäröivä korkea raja-aita.

He tekivät päivillä kävelymatkoja joskus hyvinkin kauas metsään ja palasivat sieltä vasta illan hämärtyessä virkeinä ja onnellisina. Illat he viettivät Olgan huoneissa, kertaakaan jalallaan astumatta yhteisiin suojiin. He tahtoivat kokonaan unohtaa niiden olemassaolon ja he unohtivat sen.

Olgalla oli huoneissaan oma pianonsa ja hän soitti sitä joka ilta pitkät ajat. Hän soitti hyvin, ja Ali Martikainen kuunteli lumottuna. Soitto tuntui nyt koskettavan hänen sydämensä kieliin aivan toisella tavoin kuin tähän asti. Ennen oli moni kohta jäänyt hänelle hämäräksi, nyt hän ymmärsi täydellisesti sävelistä kumpuavan elämän. Hänen sielunsa oli avartunut ja suurentunut, sille aukeni yhtenään uusia, ennen aavistamattomia näköaloja, joille Olga hänet sävelten siivin ohjasi milloin hyväilevästi viihdyttäen, milloin hurjaan intohimojen kuohuntaan kohoten, milloin polttavan kaipauksen kieliä kosketellen.

Ali Martikainen sanoi kerran soiton tauottua Olgalle:

— Sinä lupasit, Olga, ruveta tekemään työtä minun rinnallani, kun menemme ulkomaille, lupasit auttaa minua. Mutta tiedätkö, miten paljon sinä jo nyt autat minua. Minun sieluni oli aivan hiomaton, näköpiirini ahdas ja yksipuolinen. Mutta sinun lumoavien käsiesi kosketuksesta tunnen silmieni aukenevan, niin että näen selvinä monta elämän ongelmaa, joista minulla ennen oli vain hämärä aavistus. Sinä muokkaat ja kasvatat minusta aivan uuden ihmisen, viet minut hellällä, mutta varmalla kädellä tukkijoelta suureen, ihanaan maailmaan. Saan olla kiitollinen hyvälle kohtalolle, että se lähetti sinut tielleni.

— Enemmästä minä saan sitä kohtaloa kiittää, lausui Olga painautuen hänen syliinsä. — Olin jo niin väsynyt, ettei edes soitto jaksanut minua elämän mataluudesta nostaa. Se toi mieleeni vain kahta polttavampana toivottoman ikävän ja jäätävän tuskan. Ihan pelkäsin monasti pianoni kieliä kosketella. Nyt soitan mielelläni, soitan sinulle ja itselleni rakkautemme ikuista ylistystä.

Hän hyväili Ali Martikaisen tukkaa ja jatkoi:

— Pidätkö minua kevytmielisenä, Ali, jos teen sinulle yhden tunnustuksen?

— Mikä se tunnustus on?

— Se on se, että minä rakastuin sinuun ensi näkemältä, siellä Porokoskella, rakastuin auttamattomasti, minä suuren maailman nainen olevinani! En saanut sinusta pois ajatuksiani millään. Aina asui mielessäni semmoinen aavistava odotus. Tuntui kuin olisit aina seisonut jossakin aivan lähellä, näkymättömissä, mutta lähellä elämäni kynnystä ja puhunut: odota vähän, minä tulen! Polttavasti silloin kaipasin sinua, mutta kuitenkin minun oli hyvä olla. Vuodatin monasti onnen kyyneliä ja soitin ihan haltioissani iltakaudet. Ja sävelet tuntuivat riemukkaasti laulavan: hän tulee, hän tulee kohta! Ja sinä tulit, sinä avasit oven ja seisoit kynnyksellä. Sinä valtasit ja täytit heti sieluni jokaisen salatuimmankin sopukan, ei jäänyt enää sinne millekään muulle tilaa. En voi ajatella elämää ilman sinua, en mitään voi ilman sinua ajatella. Jos sinä poistuisit ja painaisit oven kiinni perässäsi, jäisi vain kolkko tyhjyys jälelle, olemattomuus.

— Minä en poistu! sanoi Ali Martikainen kietoen kätensä hänen vyötäisilleen. — Minä jään ja pidän sinut kokonaan.

— Minä tiedän, että sinä pidät kokonaan, puhui Olga. — Tiesin sen jo edeltäpäin. Sinussa asuu semmoinen vastustamaton voima, se vetää puoleensa. Sinä olet vaarallinen mies naisten lähettyvillä.

Ali Martikainen katseli häntä nauravin silmin.

— Niinkö luulet, Olga, että minä olen vaarallinen mies? Minä pelkään sinun olevan melkein yhtä vaarallisen naisen, ja silloinhan sovimme erinomaisesti toisillemme, pysymme tasapainossa!

Kun he seuraavana iltana — se oli perjantai — palasivat hämärissä kävelymatkaltaan, oli Olgan pöydällä kirje Loginovilta.

Hän avasi sen huolettomasti ja alkoi lukea, mutta kalpeni äkkiä. Kirje putosi hänen kädestään, ja hänen katseessaan kuvastui toivoton säikähdys.

Ali Martikainen arvasi sen syyn. Hänenkin sydäntään vihlaisi oudosti; hän kysyi hillityllä äänellä:

— Loginov tulee kotiin, niinkö?

— Niin, hän tulee huomenna, kuiskasi Olga tuskin kuuluvasti.

Ali Martikainen näki Olgan joutuneen kokonaan pois suunniltaan. Hän sai vaivoin hillityksi oman mielenliikutuksensa, veti Olgan hellästi syliinsä ja koetti häntä rohkaista.

— Kerranhan sen kuitenkin piti tapahtua, puheli hän. — Koeta nyt olla rohkea, rakas Olga. Olethan luvannut eronaikamme uljaasti kestää. Ei se tule pitkälliseksi, minä lupaan.

— Minä koetan kestää! kuiskasi Olga. Mutta hänen äänestään kuuli, että rohkeus oli kaukana. Hän alkoi nyyhkiä ja painoi päänsä Ali Martikaisen olkapäätä vasten.

Ali Martikaiselle oli viime päivien kuluessa jo parisen kertaa vilahtanut mieleen viimeinen ilta, minkä he saisivat kahden kesken viettää. Hän oli itse tuntenut, että se tulisi vaikeaksi heille molemmille, mutta näin vaikeaksi hän ei sitä ollut osannut kuvitella. Olga oli aivan epätoivon rajalla, hän nyyhki ja vapisi kuin pahasti vilustunut karitsa, joka on eksynyt emostaan ja avuttomana painautuu löytäjänsä syliin.

Ali Martikainen hyväili häntä hellästi, koetti kuivata hänen kyyneliään ja katsella häntä rohkaisevasti silmiin, pidellen hänen päätään molemmin käsin. Lopuksi hän alkoi puhua suunnitelmastaan, saadakseen Olgan mielen käännetyksi toisille aloille. Hän kuvaili vielä kerran yksityiskohdittain, millaisen kodin hän hänelle valmistaa ja miten kaikki järjestää siihen kuntoon, että Olga voi sinne muuttaa.

Aluksi Olga ei näyttänyt ensinkään kuulevan hänen puhettaan, mutta vähitellen hän rauhottui ja alkoi antaa katkonaisia vastauksia, kun Ali Martikainen hellävaroen tiedusteli hänen mielipidettään lukuisista pikku seikoista, joista vain naiset voivat täysin perillä olla.

Tahallaan hän tekeytyi tietämättömäksi monesta kohdasta ja sai niin Olgan lämpenemään, jopa hymyilemään kyyneltensä läpi. Lopulta he keskustelivat vilkkaasti, laskivat päiviä, — mikä menisi Ali Martikaisen matkaan, mikä huoneiden vuokraamiseen, mikä niiden kalustamiseen ja Olgan tulevien lähimpien ystävien valmistamiseen. Hän kertoili Olgalle näiden tulevien ystäviensä luonteesta, heidän harrastuksistaan ja heidän perheoloistaan. Hän oli jo monasti ennen sen tehnyt, mutta hän teki sen vielä kerran ja sai Olgan mielen viihdytetyksi.

Tavan takaa hän kyllä tunsi omaa sydäntään ilkeästi kouraisevan; tuntui kuin hänen sisässään olisi puhunut ääni: Elä petä itseäsi! Suunnitelmasi on huono, sinä jätät Olgan pitkäksi aikaa sen miehen hoivaan, jolta aiot hänet ryöstää, alennat itsesi hänen silmissään, et menettele suoraan ja lakisi mukaan! Ja Olga nääntyy suruun ja masentavaan häpeään odottaessaan sinun kutsuasi.

Niin, hän tiesi tuon äänen puhuvan aivan oikein. Hän menetteli miehuuttomasti, alensi itseään ja tuotti nöyryyttäviä kärsimyksiä Olgalle, mutta mahdotonta oli toisin menetellä. Olgaa ei voinut edeltäpäin kaikkea valmistamatta viedä vieraaseen maahan, uppo-outojen ihmisten pariin. Olgalle piti uudessa ympäristössään osottaa hellyyttä, hänen lähelleen piti saada edes muutamia ihmisiä, jotka häntä ymmärtäisivät, osaisivat häntä rohkaista ja samalla pitää hänet loitolla sellaisista kosketuksista, jotka voisivat häntä haavottaa ja tuottaa hänelle mielipahaa.

Sen lisäksi piti Olgan lähdön tapahtua kiusallista huomiota herättämättä. Hienotunteisuus Olgaa itseään ja hänen entistä kotiaan kohtaan vaati niin menettelemään. Muu ei voinut tulla kysymykseen, kaiken piti tapahtua aivan kuin hän, Ali Martikainen, ei olisi tiennyt mitään koko hankkeesta.

Entäs Loginov! ilkkui ääni hänen sisällään. Mitä hän sanoo sitten jälkeenpäin, kun näkee miten kavalasti menettelit? Ja mitäs muut sanovat? Säästyykö Olgan oma ja kodin maine sillä tavoin sen paremmin kiusalliselta huomiolta?

Näin riehui hänen sisällään taistelu, masentava ja nöyryyttävä, mutta hän koetti painaa sen alas ja hän onnistui siinä. Hän nauroi ja laski leikkiä sekä johdatti lopuksi keskustelun niihin käytännöllisiin seikkoihin, jotka Olgan pitäisi kotoaan lähtiessään ottaa huomioon. Tätä asiaa oli aiemmin vain ohimennen kosketeltu, ja siksi Olga vilkkaalla mielenkiinnolla siihen tarttui.

Sovittiin, että Olga jättäisi Loginovin kodin sellaiseksi kuin se oli ja ottaisi mukaansa ainoastaan välttämättömimmät omat tavaransa. Olisi kyllä ollut lukuisia rakkaiksi käyneitä pikku esineitä mutta Olga lupasi päättävästi ne uhrata. Ne vain olisivat uusissa oloissa muistuttamassa ikävästä menneisyydestä.

Todellista kaipausta sanoi Olga tuntevansa ainoastaan kukkas-istutuksistaan erotessaan. Niiden hoitelemiseen oli hän uhrannut kaiken sen hellyyden, jota muut eivät kaivanneet, ja ne olivat saaneet hänet unohtamaan monta raskasta hetkeä.

Oli myös muutamia vanhoja palvelijoita, joiden tulevaisuus tuotti Olgalle ajattelemisen aihetta, mutta sovittiin lopuksi, että avioeron yhteydessä koetettaisiin Loginov taivuttaa heistä huolehtimaan. Olga arveli Loginovin siihen suostuvan, sillä hyvin hän aina oli palvelusväkeään kohdellut.

Uudesta ja entisestä kodista puhuttaessa kului ilta hyvän matkaa aivan huomaamatta. Mutta lopuksi alkoi tämä keskustelun aihe tyhjentyä, ja apealta alkoi silloin olo tuntua. Oli aivan kuin painajainen olisi hiipinyt huoneeseen, täyttänyt sen kokonaan näkymättömillä yökönsiivillään ja alkanut lähennellä heitä hitaasti, mutta varmasti. He kumpikin tunsivat tuon painajaisen läsnäolon, se ahdisti heidän henkeään, se kuoletti sanat heidän huulilleen.

Silloin Olga rupesi laulamaan.

Ali Martikainen oli jo monasti ennen pyytänyt häntä, sillä hän tiesi Olgalla olevan hyvän äänen. Olga oli estellyt ja valitellut, ettei hänen äänensä ollut oikein kunnossa. Hän oli sanonut tahtovansa laulaa vasta sitten, kun hän voisi laulaa hyvin, siihen asti saataisiin tyytyä hänen soittoonsa.

Nuotteja valikoidessaan Olga selitti:

— Tahdoin säästää laulun täksi illaksi. Tiesin edeltäpäin, että tämä meille kaikkein vaikeimmaksi tulisi.

Olgan laulu oli Ali Martikaisen mielestä ihmeellistä. Ei hän luullut milloinkaan kuulleensa niin kuulaan kirkasta ja soinnukasta sekä samalla niin pehmeästi hyväilevää ääntä.

Ja Olga vuodatti kaiken sielunsa säveliin. Niistä soivat muistot menneiden pitkien vuosien kärsimyksistä, niistä kumpusi suuren rakkauden riemu ja vaikeroi erohetken tuska.

Ali Martikainen unohti ympäristönsä, unohti kaiken. Hän tunsi kokoavansa valoisiin, avartuviin ilmapiireihin, jossa silmä voi mittaamattomien matkojen päästä nähdä alle häipyvien salojen siinnon, kangastelevat kaupungit ja niissä elävien ihmisten onnenkaaret. Ja hän kuuli kummia ääniä: lintujen liverrystä, koskien kohua, kaukaisen meren mahtavaa pauhinaa ja ihmisääniä, onneaan ylistäviä, taistoon terästäviä ja polvilleen painuneiden raskaita, korkeuteen kohoavia huokauksia. Mutta ylitse kaiken, koko avaruuden täyttävänä, sen ilmapiirit sävelin syleillen ja tuhansina kaikuina kiiriskellen helisi ihmeellinen laulu, Olgan laulu.

Olga lauloi kauan. Vuoroin hän lauloi vaikeita, voimia kysyviä kappaleita, jotka kiihdyttivät hänen verensä, saivat sen karkeloimaan hänen poskillaan, vuoroin taas keveitä, leikkiviä kansanlauluja, jotka soluivat kuin hieno, heläjävä hopeavirta hänen huuliltaan.

Viimeiseksi Olga lauloi aunukselaisen kansanlaulun, jossa tyttö valittaa suruun menehtyvänsä, kun mielitietty matkoilla kaukana kulkee. Tämän laulun viimeisessä säkeistössä värähti Olgan äänestä hiljaa hiipivä, ahdistava tuska. Ja kun viimeinen sävel hiljaa helähtäen katkesi, tuntui Ali Martikaisesta kuin olisi valo sammunut.

Hänen sieluunsa tuli kumma kuva: Hän oli melovinansa sohollaan tulvan peittämässä kuusikkokorvessa. Hän ajeli sinne paenneita karkulaistukkeja. Päivänvalo vain hiukan pilkahteli kuusten latvojen lomista. Lopulta se hävisi kokonaan, tuli aivan hämärä, kummallinen hämärä ja outo hiljaisuus. Kuusten rungot kohosivat vedestä kuin aaveet, hänestä tuntui, kuin hän olisi kulkenut loputtomassa kalmistossa, ja ilma oli painostavaa. Hän tunsi kylmänväreitä olennossaan, hän oli tukehtumaisillaan.

Hän havahtui siihen, että Olga hiipi hänen syliinsä. Hän katsahti Olgan silmiin. Niistä vieri suuria kyyneleitä ja niistä puhui äänetön, nöyrä rukous.

Silloin viilsi raju, tärisyttävä tuska hänen sydäntään. Hän puristi
Olgan mielettömästi rintaansa vasten.

Tällä hetkellä hän täysin tajusi, kuinka vaikea hänen oli erota Olgasta.

X.

Aamupäivällä sunnuntaina Ali Martikainen lopetteli matkalaukkujensa täyttämistä.

Hän oli huonolla tuulella, masentunut ja itseensä tyytymätön. Edessä oleva ero Olgasta ja nöyryyttävä ajatus Olgan jäämisestä Loginovin katon alle ties miten pitkäksi aikaa kiduttivat häntä yhtenään. Ne olivat kiduttaneet häntä koko eilispäivän, jonka hän oli viettänyt hievahtamatta huoneestansa mihinkään.

Se päivä oli tuntunut hänestä iankaikkisuudelta. Hän ei ollut tavannut Olgaa, sittenkuin oli eronnut hänestä myöhään perjantai-iltana — tai oikeammin sanoen lauantaina aamun hämärtäessä. Siitä tuntui kuluneen vuosia, mittaamattoman pitkiä ja toivottoman ikäviä vuosia. Hänen sydäntään viilsi ajatus:

— Miltä tuntuisi viikkokauden tai kahden erossaolo?

Olga oli sanonut, ettei voinut ajatella seuraavaa päivää hänen poistuttuaan. No paljon paremmin ei ollut hänen itsensä laita, se hänen täytyi itselleen myöntää. Ei hänkään kyennyt ajattelemaan eteenpäin, hän tunsi suorastaan masentavaa tylsyyttä.

— Jos Olga olisi muualla, ei Loginovilla, niin sitten kyllä! liikahti hänen mielessään, ja taas alkoi sama kiduttava ajatusten kiertokulku.

Hän sai matkalaukut lähtökuntoon ja istahti sohvalle kolkoksi ja autioksi käyneessä huoneessaan.

Hän sai yht'äkkiä mielijohteen, että hän oli hautajaisiin lähdössä. Hämärää oli vielä, ketä tai mitä haudattaisiin, mutta apea, tympäisevä hautajaistunnelma painoi häntä. Jossakin hänen sydämensä pohjalla vilahti ajatus:

— Ehkäpä, ehkäpä meidän suuri onnemme on hautaan menossa.

Hänelle tulivat mieleen Olgan sanat: Meidän onnemme on vielä niin nuori; jos me nyt heti eroaisimme, särkyäsi kaikki, menisi pirstaleiksi.

Olga oli puhunut totta, tosiaan hän tunsi aavistavaa pelkoa kaiken särkymisestä. Hän oli näkevillään itsensä seisomassa vasta täytetyn haudan reunalla, ja hänen rinnallaan seisoi Olga vilusta väristen ja itki hiljaa, sillä siihen hautaan oli peitetty heidän suuri ja ihana onnensa, heidän elämänsä. He olivat enää vain varjoja.

Hän tunsi vilunväreitä, oli kuin kylmä henkäys olisi tullut jostakin ja hipaissut hänen ohitseen häntä koskettaen. Säpsähtäen hän silmäsi ympärilleen ja koetti väkisin irtautua masentuneesta mielialastaan. Hän koetti kääntää ajatuksensa taaksepäin ja onnistui siinä hetkiseksi.

Hänelle tuli mieleen onnellisia muistoja, tuli tulvimalla yhdessä elettyjen päivien ja viikkojen varrelta. Hän ummisti silmänsä ja muistutteli jokaista kohtausta rannassa, jokaista kävelymatkaa, jokaista iltaa Olgan huoneissa, Olgan soittoa, Olgan hyväilyjä. Hän tunsi niiden hyväilyjen sytyttämän palon suonissaan läikehtivän, hän näki Olgan silmät, tunsi hänen pehmeän tukkansa kosketuksen, hänen suudelmiansa polton. Ne muistot täyttivät koko hänen elämänsä. Niiden edellinen aika, koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä hämärältä, käsittämättömältä. Kuinka hän oli voinut niin kauan ilman Olgaa elää, yksinään, ypöyksinään? Eihän siinä ollut mitään järkeä.

Mutta sitten tuli hänelle mieleen perjantai-ilta, heidän viimeinen iltansa, Olgan laulu ja hänen sieluunsa tullut kumma kuva sen loputtua. Hän näki taas tuon saman kuvan, saman hämärän kuusikkokorven yhtä aavemaisena. Ja hän näki myös uudelleen Olgan silmien katseen, sen katseen, joka niissä oli, kun Olga hiipi hänen syliinsä.

Mitähän Olga silloin ajatteli? viilsi tuskallinen kysymys hänen mieltään. Se katse oli niin nöyrä, rukoileva, siinä oli äänetön pyyntö, jota Olgan huulet eivät rohjenneet kuiskata. Mikä se pyyntö oli, mikä?

Hän havahtui ja muisti, että hänen piti lähteä Olgan luo jäähyväisille. Kiduttavaa se oli Loginovin läsnäollessa. Hän oli ensin aikonut sanoa Olgalle, ettei voinut tulla, että hänestä oli liian nöyryyttävää nähdä Loginovia, katsella hänen hymyään ja kuunnella hänen vastenmielisiä kohteliaisuuksiaan. Hän oli ollut ehdottamaisillaan, että Olga tulisi häntä laivalle saattamaan, mutta samassa oli hänelle jylähtänyt mieleen:

— Olgan täytyy jäädä Loginovin seuraan kenties kokonaiseksi kuukaudeksi ja sinä tahdot paeta häntä näkemättä!

Silloin hän oli syvästi hävennyt ja luvannut tulla.

— Ehkäpä, ehkäpä saamme edes hetkisen olla kahden kesken! kuiski hänen mielessään toivo, ja hän alkoi kiireellä hankkiutua lähtöön.

Silloin kuului koputusta ja ovenvartija toi kirjelipun, ojentaen sen hänelle syvään kumartaen. Hän oli huomaavinaan ovenvartijan kasvoilla merkitsevän hymynvilahduksen.

Hän tunsi tuoksusta ja hienosta, rohkeasta käsialasta kirjeen Olgan lähettämäksi. Vapisevin käsin hän repäisi kuoren auki heti kun tuoja oli hävinnyt ovesta. Kirje oli lyhyt, se kuului:

»Rakas Ali!

Jätä lähtösi huomiseen. Minun pitää tänä iltana mennä urakoitsijani juhlaan kauppaseuran klubille, itse Makari kävi eilen pyytämässä. Nousisi myrsky, jos jäisin pois, ja ehkä myös Loginov alkaisi jotakin aavistaa. Hartaasti pyydän, tule minun tähteni sinäkin sinne. En yksin enää voi niiden katseita kestää, en ole entiseni. Loginov on onnellinen Pietarissa saamastaan huomiosta, ei voi tehdä muuta kuin hokee siitä, antamatta hetken rauhaa. Minun on vaikea olla, hyvän vaikea ja ikävä, en ole vielä tottunut. Eilispäivä melkein näännytti, yöllä valvoin ja muistelin sinua. Tulethan, Ali! Siellä sitten sovimme huomisesta.

Olgasi.»

Luettuaan kirjeen hän suuteli sitä pitkään ja hartaasti. Hän tunsi sen tuoksusta henkivän vastaansa Olgan rakkauden hyväilevänä ja lämpimänä. Tuntui aivan siltä, kuin Olga itse olisi huomaamatta hiipinyt hänen huoneeseensa ja täyttänyt sen olennollaan. Hänen tuli hyvä olla.

Hän syventyi uudestaan sana sanalta läpikäymään kirjettä hitaasti ja suurella hartaudella. Se oli lyhyt, ja kuitenkin se sisälsi hänen mielestään niin paljon.

Olga valitti, että hänen oli hyvän vaikea ja ikävä olla, ettei hän ollut vielä tottunut. No sen hän uskoi. Tuskin Olga ensinkään tottuisi, hänestä itsestäänkin se tuntui mahdottomalta, vaikk'ei häntä kiduttamassa ollut Loginov niinkuin Olgaa. Se hassu luuli tuottavansa iloa Olgalle yhtenään jaarittelemalla Pietarissa saamastaan suosiosta!

Ja siihen tulivat ne urakoitsijat vielä juhlineen. Oli hänkin niihin jo eilen kutsun saanut, mutta unohti koko asian, ei välittänyt. Mutta Olgan piti sinne mennä välttääkseen kiusallista huomiota, ja Olga pelkäsi mennä yksinään, hän ei ollut entisensä.

Se oli totta, Olga oli paljon muuttunut siitä, kun hän tapasi hänet ensi kerran Porokoskella. Silloin oli Olgan käytös ollut vallatonta, se oli melkein vivahtanut ylimieliseen uhmailuun. Nyt oli ylimielisyys hävinnyt, Olga oli tullut hiljaisemmaksi. Reipas hän kyllä oli, mutta ei teeskennellyt enää, ei tahtonut teeskennellä. Olga oli luopunut entisistä aseistaan. Olgan katse välistä aivan kuin aneli suojaa ja pakeni hänen turviinsa. Hänen sydämensä valtasi rajaton hellyys: hän kyllä suojelee Olgaa, suojelee ikuisesti!

Hän tunsi verensä kuumenevan, kun tulivat mieleen urakoitsijani juhlat.
Aikoivatko ne siellä ehkä Olgaa loukata, kun Olga pelkäsi yksin mennä?

— Hyvä, minä tulen sinne, tulen, Olga! puheli hän itsekseen. — Koettakootpas vain loukata ainoallakaan sanalla, ainoalla katseellakaan, silloin joutuvat tekemisiin minun kanssani! En olisi välittänyt heidän juhlistaan, mutta nyt tulen, matka jääköön.

Ovelle koputettiin taas, ja ovenvartija tiedusti syvään kumartaen, saisiko hän jo lähettää viemään matkatavaroita laivalle.

— Ei vielä tänään, matka jää huomiseen, ilmotti hän lyhyesti.

Ovenvartija katsahti kummissaan, mutta sitten vilahti jälleen hänen naamallaan merkitsevä hymy. Hän peitti sen nopealla kumarruksella ja peräytyi luokkina ovesta. Mennessä loisti koko hänen naamansa; hän mutisi:

— Olga Nikolajevna suvaitsivat pidättää. Tunsin hajusta kirjeen, vaikka tuoja oli outo.

Ali Martikainen alkoi hätäilemättä aukoa yhtä sulkemistaan matkalaukuista. Sieltä hän veti esiin hännystakin ja muut siihen kuuluvat pukineet. Hän oli tilannut sen parhaan petroskoilaisen muotiliikkeen välityksellä Pietarista, mutta ei kertaakaan ollut sitä käyttänyt. Nyt hän päätti sen pukea ylleen. Hän naurahti uhkamielisesti:

— Mennään sitten heidän juhliinsa oikein herroiksi eikä nurkkia nuohoen!

Hän alkoi tuntea hyväntuulista uteliaisuutta, kun tiesi näkevänsä siellä kaikki ne urakoitsijapukarit, Shirnikovit ja muut, joista oli kuullut Olgalta ja joista hän paria itse keväällä oli nöyryyttänyt Soimijoella. Taisi olla niillä vielä vähän hampaankolossa hänen varalleen, mutta sai olla.

— Ei paeta, kun kerran niiksi tuli! hymyili hän. — Katsellaan nyt ihan silmästä silmään, että toistekin tunnetaan.

* * * * *

Urakoitsijain juhlat olivat vanhastaan kuuluisat Petroskoin kaupungissa. Joka syksy he sellaiset viettivät, ja sillä kertaa ei kauppaseuran komealla klubilla ollut muilla kuolevaisilla sananvaltaa. He maksoivat tinkimättä, ja niinpä heidän ja heidän vieraittensa piti myös saada elää tinkimättä, syödä tinkimättä ja ennen kaikkea juoda tinkimättä. Välistä saattoivat nämä juhlat venyä kokonaisen viikkokauden kestäviksi juomingeiksi.

Tällä kertaa oli vielä aivan erikoinen syy juhlimiseen. Kesä oli ollut runsasvetinen, ja sellaisina kesinä tukkiurakoitsijat ansaitsivat hyvin. Silloin muuttuivat huonotkin uittoväylät hyviksi, ja runsas toinen puoli urakkasummasta voi jäädä urakoitsijan taskuihin.

Tämä kaikki oli asianmukaisella pontevuudella selvitetty tehtävänsä tasalla olevalle klubin hoitajalle, ja hän oli ottanut sen huomioon juhlavarusteluissa. Klubin ison juhlasalin pitopöytä aivan notkui yltäkylläisyydestä, ja keittiössä valmisti Pietarista tilaisuutta varten hankittu ylikokki herkkuja sellaisia, joiden vertaa ei joka päivä tarjota Aunuksen mailla.

Erikoisesti pisti silmään juomatavarojen runsaus. Niitä varten oli ruokasalin seinustalle varustettu oma pitkä pöytänsä. Sillä pöydällä oli ämpärittäin viinaa, kaikenlajista ja kaikenväristä, alkaen lauhkeista ja huokeasti alas soluvista pöytäviinoista ja päättyen voimallisesti maustettuihin ryytiviinoihin, joilla nirsot herkuttelijat koettavat ruokahaluansa ärsyttää.

Viinan lisäksi oli runsaasti ulkolaisia viinejä ja samppanjaa palanpainikkeeksi. Niinikään oli konjakkia ja liköörejä ladattu valmiiksi suuriin jäähdytysastioihin niiden varalta, jotka joskus sinne saakka ennättäisivät.

Kutsuvieraina saapui juhliin sahojen herroja ja kaupungin liikemaailman parhaimmistoa. Oli siellä ukko Baronin perheineen, olivat kaikki Ali Martikaisen klubituttavat ja paljon muita.

Oli myös kaupungin virka-aateli edustettu. Mahtavimpana miehenä siinä joukossa komeili poliisipäällikkö Rybinskij uudenuutukaisessa everstin univormussa ja kaksi tähteä rinnassa. Hänen rinnallaan näyttivät aivan arkalaisilta notaari Harpunov ja piirioikeuden sekä kuvernementin kanslian virkailijat, vaikka monella niistäkin oli tähdentapainen rinnassaan.

Kirjavia olivat juhlavierasten pukimet, sekaisin univormuja, hännystakkeja ja aitovenäläisiä kauhtanoita, joihin rasva näytti ihan päälle kihonneen.

Mutta vasta naisten pukimissa tämä kirjavuus korkeimmilleen kohosi. Rybinskaja ja muutamat muut upeilivat pietarilaisissa salonkivarusteissa yllään jalokiviä, enimmäkseen kai väärennettyjä. Siitä sitten alkoi asteikko, lennokkaan mielikuvituksen luoma, päättyen kirjaviin, helakanvärisiin kansallispukuihin, joissa yksinkertaisemman kauppiasluokan naisedustajat vaatimattomina esiintyivät. Hajuvesien tuoksu naisvierasten parvessa oli niin sekava ja voimallinen, että ankarat ryypyt aistien katkaisemiseksi olivat tosiaan paikallaan.

Itse pitojen isännistä oli runsaampi osa venäläisiä tai puolivenäläisiä. Kaikki he olivat päivettyneitä, enimmäkseen paksuniskaisia ja takkupartaisia, silmät kiiluen ahnaina ja himokkaina. Rohkeina ja häikäilemättöminä he rasvaisissa kauhtanoissaan vieraittensa keskellä liikkuivat, täysin tuntien oman asemansa ja merkityksensä illan rajattomina valtiaina.

Hyvin kunnianarvoisen vaikutuksen teki urakoitsijain vanhin Makari, tanakka, reheväpartainen, kuusissakymmenissä oleva mies. Hänen piirteistään loisti hyväntahtoisuus ja rehellisyys, hänen silmänsä vilkkuivat melkein lapsekkaan avomielisinä ja hilpeinä.

Hänen jyrkkä vastakohtansa oli toinen kuuluisuus, Shirnikov, kookas ja pelottavan paksu julmuri. Hänen punaiselle naamalleen näytti ihan olennoituneen urakoitsijain perustyyppi: häikäilemätön ja ahnas peto, joka ei valikoi keinoja saalista tavottaessaan.

Melkein hänen veroisiaan olivat Ali Martikaisen keväälliset kilpailijat Timoshkin ja Mauronen. Edellinen oli pitkä kuin hongankolistaja, naama rokonarpinen, pienet silmät kiiluen syvällä kuopissaan kuin villikissalla. Mauronen oli syntyjään Repolan puolesta, mutta enimmäkseen elänyt Äänisen itäpuolisilla alueilla ja tekeytyi venäläiseksi, raapustaen nimensä komeasti Mauronoviksi. Hän oli keskikokoinen, luisuotsainen ja luihusilmäinen, tehden sen vaikutuksen, ettei juuri mielikseen olisi jättänyt häntä selkänsä taakse yksinäiselle metsätielle kahden kesken satuttaessa.

Oli joukossa myös suomalaisia urakoitsijoita, osaksi Suomen puolelta, osaksi Repolasta ja Aunuksen länsialueilta. Suurinta arvonantoa nautti heidän keskuudessaan vanha rehti Repolan mies Konsta Kyöttinen. Hän oli tyypillinen vanhan laulajasuvun jälkeläinen: tukka harmahtava, samoin pitkä parta, silmissä syvämietteinen, välistä poikamaisen leikillisenä vilkkuva ilme.

Sellainen oli päältäpäin vilkaisten juhlaseura, joka vähitellen täytti kauppaseuran klubin avarat suojat. Ruokasalin ovet olivat vielä suletut, ja vieraat olivat koolla parhaasta päästä isossa juhlasalissa. Siellä puhua poristiin sekaisin suomen- ja venäjänkielillä sekä nakeltiin noin ohimennen välistä hyvin sattuvia arvostelmia uusista naistulokkaista ja heidän juhlavaatetuksestaan.

Olga saapui miehensä kera viimeisten vierasten joukossa.

Loginovilla oli molemmat Olgan hankkimat tähdet rinnassaan, ja hänen naamaltaan ihan säteili mielistelevä, iankaikkinen hymy. Pietarissa saavuttamansa suosio näytti kohonneen hänelle päähän.

Olgalla ei ollut yllään niin upeaa juhlapukua kuin muilla säätyläissisarillaan. Hänen suora, sileä hameensa oli hopeanharmaa, hartioilla tummempi, sinivivahteinen harsovaippa. Hänen tervehipiäiset kasvonsa olivat huomattavan kalvakat, silmien ilme hieman väsynyt, kärsivän näköinen. Ei yhtään hohtokiveä eikä muuta korua näkynyt hänen yllään, mutta se teki hänen häikäisevän kauneutensa vain sitä puhtaammaksi, silmäänpistävämmäksi, erotti hänet jyrkästi kaikista muista, kohotti saavuttamattomiin. Muutenkin hän näytti saavuttamattomalta, miettivältä, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat askarrelleet kaukana, kiintymättä ympärillä kuhisevaan juhlahumuun.

Olgan saapuminen herätti summatonta huomiota. Puheenporina lakkasi paikalla, ja kaikki silmät alkoivat salavihkaa pälyä häntä kiihkeän uteliaina. Kuului vain siellä täällä hiljaisia supatuksia.

Yllätettyjä olivat kaikki, Olga oli kerrassaan toisennäköinen kuin ennen. Monen mieleen vilahti ajatus:

— Hän näyttää tosiaan rasittuneelta, mutta kaunis hän on, vielä kauniimpi kuin ennen.

Mutta lausuttiin myös toisenlaisia arvosteluja. Rybinskaja supatti
Harpunovan korvaan:

— Katsokaas miten hän tekeytyy. On olevinaan sairas ja pukeutuu kuin pyhimys, ei helmiä edes kaulassaan, jonka kauneudella hän aina ylpeilee.

— Ettekö ymmärrä, miksi hän on jalokivensä pois jättänyt? kuiskutti Harpunova silmissä häijy vilahdus. — Eihän niitä sovi näyttää uudelle ihailijalle. Tulisi mustasukkaiseksi.

— Niin, siinä se on! kuiskasi Rybinskaja ihastuneena ystävättärensä terävästä keksinnöstä.

Makari vastaanotti Olgan ja Loginovin syvään ja kunnioittavasti kumartaen. Olga ojensi hänelle hymyillen kätensä suudeltavaksi. Toiset Makarin takana piirissä seisovat pitojen isännät saivat tyytyä tuskin huomattavaan nyökkäykseen ja hymähdykseen.

Loginov tervehti kaikkia iloisesti huudahdellen ja suuta paiskellen. Sitten hän saattoi Olgan Baroninien seuraan, jonne Olga jäi puhelemaan Marfan ja hänen tyttäriensä kanssa, välittämättä enää hitoistakaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Vain kerran hän vilkaisi oveen päin katseessaan oudoksuva odotus.

Ali Martikainen ei ollut vielä saapunut.

Mutta hän saapui, tuli kaikkein viimeisenä. Hän oli tahallaan viivytellyt. Hän tahtoi alusta alkaen vetää huomion puoleensa, kerätä aivan kuin ukkosen johdatin kaikki ne tungettelevat ja loukkaavat katseet, jotka muuten ehkä suuntautuisivat Olgaan. Ja hän onnistui täydellisesti.

Kun hänen kaikkia muita päätään pitempi vartalonsa ilmestyä juhlasaliin, kuului siellä oudoksuttava kohahdus ja sitten seurasi haudanhiljaisuus. Kaikki silmäparit tähystivät kuin naulitut häneen, ja häntä kannatti katsella.

Muodinmukainen hännystakki sopi kuin valettu hänen voimakkaalle, sopusuhtaiselle varrelleen, tuoden sen notkean joustavuuden joka liikahduksella näkyviin. Pois häviävä päivettymä antoi kasvojen alaosalle vielä kupariin vivahtavan, mutta samalla terveyttä ja elinvoimaa uhkuvan heijastuksen. Komea otsa oli jo aivan puhdas ja teki ylpeästi liki toisiaan kaartuvine kulmakarvoineen hänen rohkeat, päättäväiset piirteensä ylimysmäisiksi. Kasvojen ilme oli huoleton, melkein hyväntuulinen, mutta samalla asui niillä taistohaaste, jyrkkä ja uhmaileva.

Ali Martikainen ei ollut näkevinään venäläisten ammattiveljiensä seivästeleviä katseita. Hän tervehti ovelle sattunutta Konsta Kyöttistä ja paria muuta maanmiestään ja käveli sitten varmoin askelin, tungoksen hänen edestään auetessa, salin perälle, jossa Baronin ja hänen klubituttavansa ottivat hänet riemukkaasti vastaan.

Ohimennen hän kumarsi Rybinskajalle ja parille muulle naiselle sekä käännähti sitten tervehtimään Loginovia, joka hyökkäsi häntä kohti kädet levällään, puskien suoraa päätä häntä syleilemään.

Naisia tervehtiessään satutti Ali Martikainen tahallaan niin, että joutui ensin puristamaan Baroninin vaimon ja tämän tyttärien käsiä. Vasta sitten hän tervehti Olgaa, vilkaisten häntä samalla nopeasti, rohkaisevasti silmiin.

Hänen sydäntään viilsi Olgan kärsivä, kalvakka ulkonäkö, ja hän oli huomaavinaan Olgan silmissä saman rukoilevan katseen, joka oli jäänyt hänen sieluunsa lähtemättömäksi perjantai-iltana. Myös tunsi hän Olgan käden vapisevan, vaikka Olga uljaasti taisteli mielenliikutustaan vastaan ja pysyi näköjään rauhallisena.

Loginov kumarteli ja puhua pajatti koko ajan vieressä, valitellen haikeasti ja anteeksipyydellen, että vaimonsa oli hänen poissa ollessaan sattunut sairastumaan, joten kaikki vieraat olivat saaneet heidän kotinsa tykkänään unohtaa. Sitä tervetulleemmaksi hän nyt toivotti Ali Martikaista jo huomispäivästä lähtien.

Loginov puhui kovalla äänellä, ja hänen sanansa aiheuttivat ympärillä merkitseviä silmäniskuja ja hymähdyksiä. Ali Martikainen tunsi ne vaistomaisesti, mutta ei ainoakaan värähdys hänen ajatuksiaan ilmaissut. Hän vain kohteliaasti selitti jo huomispäivänä lähtevänsä pois kaupungista, joten hän tuskin enää voi heidän rakastettavaa kutsuaan noudattaa.

Tätä sanoessaan hän vilkaisi syrjäsilmällä Olgaan ja sai vastaan hyväksyvän katseen.

— Niinkö, sepä vahinko! päivitteli Loginov tullen alakuloiseksi. — Olisimme niin mielellämme nähneet teidät kattomme alla. Ihan tulemme teitä haikeasti kaipaamaan.

Ties miten kauan Loginov vielä olisi kieppunut Ali Martikaisen kimpussa, jollei olisi tullut aivan odottamaton pelastus.

Saliin purjehti omassa korkeassa persoonassaan kaupungin pääseurakunnan esipappi parin alemman virkaveljensä seuraamana. He tulivat vartavasten kutsuttuina pitämään lyhyen kiitoshartauden suitsutuksineen. Sellainen seremonia on Petroskoin kaupungissa tapana paljon vähäpätöisemmissäkin juhlissa, saati sitten urakoitsijani syyskemuissa.

Kun seremonia oli ohi, suutelivat kaikki venäläiset urakoitsijat prelaatin ojentamaa ristiä, sujauttaen samalla hänen kouraansa sataruplasen kiitollisuuden osotukseksi kirkolle ja sen suojeluspyhille kesällä saavutetusta menestyksestä. Sievoisen apajan veti sillä tavoin esipappi, ja hänen naamansa säteili ilmeisestä tyytyväisyydestä.

Samassa kiskaisi jossakin piileskelevä soittokunta fanfaarin, ja Makari julisti, ruokasalin ovet selkoselälleen leväyttäen, että vieraat mahtoivat käydä sisälle maistelemaan vaatimattoman pöydän antimia.

Kahta kehotusta ei tarvittu. Koko kirjava seura tulvi toisiaan sysien ruokasaliin, niinkuin kosken niskalle patoutunut tukkisuma sulkupuomin auettua tulvii sekavana, mylleröivänä joukkueena vetävän kosken kurimukseen.

Viinapöydällä oli kolmenlaisia laseja: kohtalaisen isoja, isompia ja täysikasvuisia elikkä moukareja. Makari tyytyi vain ääneti kohottamaan lasinsa vierasten tervehdykseksi, mutta Shirnikovin mielestä tämä ei mitenkään riittänyt. Hän tempasi moukarin turpeaan kouraansa ja piti jyrisevällä äänellä seuraa van puheen:

— Hyvät herrasväet, jalosukuisuudet ja muu kauppiassääty!

Suvaitkaa ottaa huomioonne, mitä meidän urakoitsijain asema ja sääty niin sanoakseni meiltä oikeauskoisilta vaatii ja velvottaa. Me olemme kansanmiehiä, ja maku meillä on myös niin sanoakseni kansasta peräisin. Me otamme ryypyn, niin sanoakseni naukkaamme silloin kun kellot soivat aamuhartauteen. — Tässä kohden hän huomasi erehtyneensä pitämään torvien räminää kellojen soittona ja lopetti rutosti:

— Joka ei jaksa heiluttaa moukaria, lyököön vasaralla! Hurraa!

Moukarit heilahtivat rivakasti, ja jyrisevä hurraahuuto palkitsi pontevan puheen.

Mutta kerran vauhtiin päästyä huiskautettiin vielä toinen kerta moukareja, ja vasta tämän jälkeen hyökättiin hetkiseksi ruokapöydän ääreen valikoimaan sieltä sopivaa särvinpalaa.

Aluksi vallitsi pöydän ympärillä ankara tungos ja sekasorto, mutta vähitellen saatiin naisvieraat sijotetuiksi seinustalle asetettujen pienempien pöytien ääreen, jonne vahtimestarit heille lennättivät ruoka- ja juomapöydän antimia.

Olga oli asettunut aivan nurkkaan, ja seuranaan oli hänellä aluksi ainoastaan Baroninin naisväki. Hän tunsi suurta helpotusta iloisen Sofian yhtenään lörpötellessä; hän vain myhähteli ja vastaili silloin tällöin.

Rybinskajan ja Harpunovin naisten pöytä oli hyvin näkyvällä paikalla, ja siinä istui valikoitu seura heidän parhaita ystävättäriään. Tässä pöydässä pohdittiin vilkkaasti puolikovalla äänellä Loginovien ja Ali Martikaisen välistä kohtausta. Kovasti säälitettiin Loginov-raukkaa. Hän näytti olevan koko kaupungissa ainoa ihminen, joka ei tietänyt millä kannalla asiat oikeastaan olivat.

— Kutsui oikein hartaasti vielä käymään! virnaili Rybinskaja. — Onko hassumpaa kuultu!

— Ja valitti haikeasti, ettei Olga Nikolajevna hänen poissaollessaan sairauden vuoksi ole voinut ketään vastaanottaa! säesti Harpunova.

— Eipä tietenkään ole voinut vastaanottaa. Kun oli sairas, niin oli sairas! hihitti koko pöytäseura, vilkuillen Olgan pöytään päin.

Mutta keskustelussa tapahtui äkkiä yllättävä hyppäys. Harpunovan tytär Natalia, haaveileva immyt, oli toisia kuulematta hyvän aikaa salavihkaa ihaillut Ali Martikaista, joka sattui seisomaan siinä lähellä, syöden ja jutellen muutamien herrasmiesten kera. Katseltuaan tarpeekseen huudahti Natalia:

— Sanokaa mitä sanotte, mutta komea se on ja miellyttävä mies tuo suomalainen, ihan kuin ilmeinen ylimys. Jos pantaisiin pari tähteä sen rintaan, niin luulisi vaikka miksi!

Toiset olivat hämmästyvinään Natalian lennokasta päähänpistoa, mutta yhtäkaikki kääntyivät kaikki silmät Ali Martikaiseen, ja sydämensä syvyydessä he eivät voineet olla myöntämättä, että Natalia oli iskenyt ihan kuin naulanpäähän. Vilkkaan mielikuvituksen silmillä he jo näkivät Ali Martikaisen tähtirivi rinnassaan häikäisevän komeana ja pyörryttävänä.

Näkivät ja huokasivat, ja kaksinkertaisella voimalla alkoi kateus kalvaa heidän sydänpohjiaan, kun eivät he itse olleet Olgan sijassa.

Keskustelu ei enää oikein ottanut sujuakseen, tuntui suorastaan tukalalta olo.

Naisten haaveet keskeytti äkkiä kova melu, joka syntyi viinapöydän ääressä. Siellä oli laiha Harpunov kuikelo, mielestään kaunopuhuja ja suuri näyttelijä, yrittänyt pitää puhetta illan sankareille, mutta sotkeutui ensi sanoissaan, ja silloin ärjäisi jo vahvasti viinoissaan oleva Shirnikov hänelle:

— Mitäs siinä rupeat haukottelemaan, kaada viinaa kurkkuusi ja anna olla!

— Oikein! Nasevasti sanottu! ulvottiin ja hohotettiin kuorossa hänen ympärillään.

Harpunov koetti vetäytyä nolona syrjään, mutta Shirnikov kerran vauhtiin päästyään hyökkäsi hänen eteensä ja ärjyi nyrkkejään heristäen:

— Vai puhumaan tässä mokoma! Me urakoitsijat tarjoamme tänä iltana, ymmärrätkös, senkin supliikkimaakari. Me tarjoamme ja meillä on rahaa maksaa, ymmärrätkös. Syö ja juo niin paljon kuin maittaa, mutta suusi pidä kiinni, ymmärrätkös.

Läheltä piti, ettei hän alkanut takoa vapisevaa Harpunovia molemmilla nyrkeillään saadakseen tämän ymmärtämään. Toiset kuitenkin kävivät häneen takaapäin kiinni, ja Harpunov käytti vikkelästi tilaisuutta luikertaen kuin ankerias väkijoukkoon.

Harpunova ja Natalia olivat valahtaneet ihan kalpeiksi perheensä päätä kohdanneen loukkauksen vuoksi. Rybinskaja, joka myös tunsi ylemmyytensä heidän rinnallaan, riemuitsi sydämensä syvyydessä, vaikka näön vuoksi oli soimaavinaan Shirnikovin moukkamaisuutta.

Tuotiin samppanjaa. Makari ja muutamat muut herrat tulivat kilistelemään naisten pöytiin. Ali Martikainen, joka sattui olemaan lähinnä Rybinskajan seurueen pöytää, alotti siitä sen enempää ajattelematta.

Kilistäessään iski Rybinskaja julkeasti häneen silmänsä ja kysyi:

— Tanssitteko te, Ali Pavlovitsh?

— Kyllä, vastasi Ali Martikainen. Samassa hänelle vilahti mieleen se Rybinskajan hampaiden nyhtäminen. Hän ajatteli: Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! ja pyysi, saisiko viedä rouvan ensimäiseen tanssiin, kun soitto alkaa.

Rybinskajan silmissä välähti autuaallisesti. Ali Martikainen katui jo seuraavassa silmänräpäyksessä tarjoustaan, mutta myöhä oli enää peräytyä. Hän kumarsi ääneti ja jatkoi matkaansa toisiin pöytiin.

Rybinskajan pöytätoverit olivat kateudesta pakahtua. Harpunova loi ivallisen silmäyksen Ali Martikaisen jälkeen ja sanoi:

— On se olevinaan. Näittekös miten hän pyysi, aivan kuin armosta!

Rybinskajan silmäterät supistuivat ja hänen suupielensä vavahtivat. Hän loi Harpunovaan katseen, joka oli jäätävän kylmä, pistävä, aivan kuin olisi isketty jäätyneillä teräspuikoilla.

Ei puhuttu sanaakaan, mutta kumpikin tajusi, että siitä hetkestä he olivat toistensa veriviholliset.

Ali Martikainen päätyi lopuksi Olgan pöytään, johon myös Loginov ja Baronin olivat istahtaneet. Hänet vedettiin mukaan ja sullottiin istumaan Olgan ja Marfa-rouvan väliin.

Baronin piti loistavalla tavalla keskustelusta huolta, mutta vaikeaksi tunsi Ali Martikainen sittenkin olonsa Loginovin seurassa. Loginovin mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy alkoi hänestä tuntua suorastaan ivalliselta, pirulliselta ja kaiveli hänen sisuksiaan kuin poltinraudalla.

Sen lisäksi hänelle tuotti tuskallisia ajatuksia Olgan nääntynyt ulkonäkö. Olga näytti aivan kuin puoliunessa koettavan pysytellä mukana keskustelussa, hymyili ja vastaili hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta hänen ajatuksensa olivat nähtävästi kaukana. Ali Martikainen tunsi sivullaan Olgan käsivarren ja olkapään kosketuksen, ja hänestä tuntui, kuin ankarat vilunväreet olisivat tavantakaa puistattaneet Olgaa.

— Ei nukkunut viime yönä, huomenna makaa varmaan jo sairaana! ajatteli hän kauhistuneena. Hän kirosi mielessään urakoitsijat, kun satuttivat mässäyksensä juuri parahiksi rääkätäkseen Olgan loppuun, silloin kun tämä jo muutenkin tarpeeksi kärsi.

Viinapöydän luona kasvoi melu kasvamistaan. Siellä syleiltiin ja suudeltiin, vaimettiin kyynelsilmin ikuista ystävyyttä ja seuraavassa tuokiossa riideltiin tappelun rajoilla. Muutamat vetelivät jo lyhkäisiä, haikeita laulunpätkiä vedet silmistä valuen, toiset säestivät huokauksin ja mukana hoilaten. Juotiin samppanjaa ja likööriä, mutta pääasiallisesti juotiin viinaa.

Alussa niin houkuttelevan näköinen, mahtava pitopöytä oli nyt kurjassa kunnossa. Näytti kuin sitä pitkin olisi moneen kertaan ajettu raskaalla piikkiäkeellä. Vahtimestarit koettivat hikipäin parsia hävityksen jälkiä, mutta työ ei kantanut siunauksellisia hedelmiä. Heillä oli vastassaan liian suuri ylivoima.

Ilma ruokasalissa alkoi tulla sakeaksi ja tukahuttavaksi. Raskaat kattoon keräytyneet savupilvet painuivat vähitellen yhä alemmaksi, peittivät ja käärivät kaikki kitkerään vaippaansa. Vain hämärästi voi huoneen perältä enää erottaa viinapöydän ja sen ympärillä teutaroivat olennot, jotka näyttivät keskenään torailevilta ja rähiseviltä aaveilta.

Pelastuksen toi hetkiseksi tanssisoiton alkaminen. Tanssittiin isossa juhlasalissa, jonka ovia vahtimestarit siihen saakka olivat koettaneet pitää sulettuina.

Ali Martikainen tanssi hyvin, eivätkä hänen polvensa notkahdelleet, kuten monien muiden jo tekivät. Hän oli kyllä tyhjentänyt ehkä yhtä monta lasia kuin useimmat muut, mutta hänen ruumiinrakenteensa oli teräksinen. Viina ei tehnyt siihen vähintäkään vaikutusta; hän voi juoda kokonaisen yökauden yhteen menoon, tuntematta muuta kuin hieman vilkkaampaa veren kuohahtelua suonissaan.

Niinpä hän sen puolesta tunsi olevansa nyt parhaassa tanssivauhdissa ja tanssitti kerran alkuun päästyään kaikkia naisia järjestään, tanssitti perinpohjaisesti, lennättäen heitä vuoron perään keveästi kuin höyhentä käsivarrellaan. Hän ajatteli, että voi yksin tein nyhtää kaikkien niiden juoruhampaat, saapihan sitten Olga ehkä muutaman päivän olla rauhassa.

Hän teki työtään kuin urakkalainen ja tunsi nopeasti pääsevänsä aseman herraksi. Lukuisat ryypyt ja huumaava, jalat vievä samppanja alkoivat naisissakin tehdä tehoansa. Useimmat heistä olivat jo puolijuovuksissa ja antautuivat intohimoisesti, kiihkosta läähättäen voimakkaan tanssitoverinsa valtaan. Häntä se rupesi pian tympäisemään, mutta hän karkaisi luontonsa ja kesti.

Lupauksensa mukaan hän tanssitti ensimäisenä Rybinskajaa. Tämä painautui kiihkeästi hänen käsivarttaan vasten, ja irstas himo leimahteli hänen katseestaan. Hän kuiskaili huumautuneena:

— Ah, te olette väkevä, Ali Pavlovitsh! Viette ihan kerrassaan ja pyörrytätte.

Ja kun Ali Martikainen aikoi jo lopettaa, imeytyi Rybinskaja aivan kuin iilimato häneen kiinni ja läähätti:

— Vielä yksi kierros, rakas Ali Pavlovitsh, vain yksi ainoa vielä!

Rybinskajan jälkeen hän otti Natalian. Tämä tanssi kuin unessa, ummisti silmänsä ja antautui kokonaan, raukeana, hervottomana tanssitoverinsa valtaan. Vain joskus hän raotti hiukan silmiään ja suuntasi autuaallisen katseen Ali Martikaiseen. Hänen huulensa vavahtelivat ja rintansa kohoili kiihkeästi. Hän ei puhunut sanaakaan ja näytti sitten vasta heräävän hurmiostaan, kun Ali Martikainen laski hänet varovasti tuolille istumaan.

Olga tanssi ensimäisen tanssinsa Makarin kanssa. Urakoitsijain juhlissa oli vanha tapa, että Aunuksen helmen ensimäinen tanssi kuului urakoitsijain vanhimmalle.

Ensin aikoikin Olga lopettaa tanssinsa siihen. Hän tunsi olonsa niin raskaaksi ja tympäiseväksi, että hänen teki mielensä paeta pois koko juhlasta, sanoa salavihkaa Ali Martikaiselle hyvästit ja sopia hänen kanssaan huomisesta kohtauksesta sekä lähteä kotiinsa.

Mutta sitten hänelle tuli mieleen edessä oleva uneton yö ja hän kauhistui. Jollei hän saisi virkistävää unta, tunsi hän huomenna olevansa lopussa, ja silloin hän tekisi erohetken Alille kaksin verroin tuskalliseksi. Hän tahtoi Alille uskotella, että kestäisi hyvin, vaikka tunsi yksin jäätyään menehtyvänsä.

— Huomiseen vain, tulkoon sitten mitä hyvänsä! kuiski hänen sydämessään. Mutta sitä varten hänen piti saada unta.

Hän muisti joskus ennen löytäneensä tanssista unhotuksen. Kun oli tanssinut itsensä aivan näännyksiin, oli huomaava, raukea väsymys vallannut mielen; se oli aivan kuin uinahtanut pehmeälle vuoteelle, hyväilevälle unhotuksen vuoteelle, jossa tuska lientyi eikä tarrannut ajatella mitään. Ja silloin hän oli nukahtanut virkistävään uneen. Hän päätti yrittää taasen samaa lääkettä.

Hän rupesi tanssimaan kiihkeästi, eikä häneltä viejiä puuttunut. Hän oli aina menossa, hän näytti kilpailevan Ali Martikaisen kanssa. Ja hän pääsi jonkinlaiseen huumaustilaan, hänen verensä kiersi kiivaasti ja jyskytti ohimoissa. Ja raskas paino sydämeltä tuntui aivan kuin keventyvän; sitä ei enää niin tukahuttavasti kouristanut.

Lopulta hän sai polttavan halun tanssia Ali Martikaisen kanssa. He eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet yhdessä. Hän näki kyllä, miten Ali vei muita naisia, mutta se ei ollut samaa kuin kokea itse. Hän heitti ohikiitäessään Ali Martikaiselle silmäyksen ja jäi sitten kiertonsa lopetettuaan odottamaan.

Ali Martikainen tuli, ja he läksivät. He olivat kumpikin hengästyneet.
Olga kuiskasi:

— Sinä olet paljon tanssinut, Ali, vieläkö jaksat?

Ali Martikainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä nauroivat, ja Olga tunsi hänen käsivartensa kiertyvän hiukan tiukemmalle. Se kiertyi hyväilevästi, mutta voimakkaasti, se otti hänet kokonaan valtoihinsa. Hänen ei enää tarvinnut itse ajatella mitään, hän tunsi tulevansa keveäksi kuin höyhen eikä hän enää mitään väsymystä tuntenut. Hän unohti muut, tanssijat ympäriltään, he hävisivät olemattomiin, he erosivat niistä, liitelivät kaukana, korkealla. Soittokin kuulosti tulevan hyvin kaukaa, se kuului vain heikkona huminana hänen korviinsa. Hän tunsi vain käsivarren, joka häntä piteli, näki vain silmät, jotka nauroivat, kuuli vain sydämen, joka joskus löi hänen sydäntään vasten. Sen sydämen jokaisesta sylkähdyksestä virtasi uutta tulta hänen suoniinsa; riemukas onnentunne värähteli läpi hänen olentonsa.

Hän kohensi kättään Alin olkapäälle ja sanoi:

— Tällä tavoin, Ali, tahtoisin tanssia kauan, hyvin kauan. Sinä viet hyvin!

Taaskaan ei Ali Martikainen mitään vastannut. Hänen nauravat silmänsä vastasivat, ja hänen käsivartensa kiertyi vielä tiukemmalle.

He tanssivat tosiaan kauan. Aluksi tanssi paljon muita pareja heidän ympärillään, mutta vähitellen ne harvenivat ja lopulta he tanssivat kahden. Kaikki muut katselivat heidän tanssiaan. Kuului ihastuneita kuiskutuksia:

— Käykää kehälle, sivussa seiskaa! Aunuksen helmi ja Suomen pulska petra karkelevat!

He lopettivat tanssinsa vasta soiton vaiettua. Olga oli unohtanut sydäntänsä painavan tuskan, oli unohtanut huomisen erohetken. Hän muisti sen vasta poistuessaan Ali Martikaisen käsipuolessa tanssisalista hiukan vilvottelemaan. Silloin hän kuiskasi:

— Ali, minä tulen huomenna sinua laivalle saattamaan.

Ali Martikaisen sydän vavahti riemusta, hän puristi voimakkaasti Olgan kättä ja sanoi:

— Kiitos, Olga, minä odotan sinua ajoissa.

— Minä tulen hyvissä ajoin. Meillä on vielä paljon puhumista, ja kotona on niin vaikeata. Elä suostu tulemaan, vaikka Loginov vielä pyytäisi.

— En suostu, sinä kärsit siitä liiaksi, Olga, ja minuakin se kiduttaa.

Olga nyökkäsi, Loginov tuli heitä vastaan, ja he erosivat.

Tanssin loma-ajoilla jatkettiin samppanjan juomista, ja naiset päihtyivät yhä enemmän. Toiset alkoivat itkeä juopuneen onnesta, heittäytyivät tanssin keskellä miestoveriensa kaulaan ja kuiskailivat julkeita lemmentarjouksia. Toiset tulivat avuttoman raukeiksi, kompastelivat ja olivat viedä tanssitoverinsa kumoon.

Lisäksi alkoi ruokasalista ilmestyä tanssivien keskelle juopuneita urakoitsijoita, jotka ryhtyivät täysinäiset lasit kourassa tanssimaan venäläistä kansallistanssia. He kiljuivat soittokunnalle, että sen piti soittaa heille, ja sitten he tanssivat kyykkysillään, näyttäen taitoaan sillä, että säilyttivät koko ajan täysinäiset lasinsa läikkymättä kädessään. Välistä he hyppäsivät korkealle ilmaan, löivät näppiä, hihkuivat villisti ja syöksähtelivät ohimennessään halailemaan ketä sattui.

Jo ryntäsi itse Shirnikov saliin, puhisten kuin villihärkä, tukka likomärkänä. Hän oli humalaansa haihdutellakseen uittanut päätään jäävedessä ja tahtoi sen päälle tanssia. Hän tarttui ensimäisen eteensä sattuvan naisen vyötäröihin ja alkoi pyöriä hänen kanssaan lattialla tahdista välittämättä. Nainen, joka myös oli juovuksissa, tarttui häneen molemmin käsin kiinni, ja niin he tanssivat rivosti jalkojaan heitellen ja nauraa hohottaen, toisten osottaessa meluisasti suosiotaan.

Ilmestyivät lopuksi saliin myös Ali Martikaisen vanhat kilpailijat Mauronen ja Timoshkin. Kun Timoshkin äkkäsi Ali Martikaisen, hyppäsi hän hänen eteensä ja täysinäisellä lasillaan heristellen ärjyi:

— Tule tanssimaan, Suomen ylimys! Näytä pystytkö kyykkysillä rehellisen venäläisen rinnalle.

Ali Martikainen naurahti halveksivasti, mutta huusi sitten:

— Soittakaa!

Soittokunta puhalsi venäläisen kansallistanssin. Ali Martikainen sivalsi yltään hännystakkinsa ja viskasi sen lähinnä seisovalle, kehottaen kilpailijaansa tekemään samoin. Timoshkin nauroi ylimielisesti:

— Elä opasta vanhempaasi! Tanssin vaikka turkki päällä sinun rinnallasi!

He alottivat, Timoshkin vähän horjahdellen, mutta rivakasti jalkojansa viskellen, Ali Martikainen varmana kuin teräsjousilla notkuen.

Tanssivien ympärille muodostui siinä tuokiossa tyhjä piiri ja kaksi puoluetta, jotka kumpikin huutelivat kehotuksiaan suosikilleen. Ali Martikaisen puolella tepasteli kaikkein innostuneimpana ukko Baronin huudahdellen:

— Hei, Ali Pavlovitsh, näyttäkää sille pitkätukkaiselle, ettei ne ole meidänkään miehillä niinestä jäntereet. Hypittäkää sitä tarpeekseen!

Konsta Kyöttinen hoki myös tuohtuneena:

— Ei perään, Ali, ei saakeli vieköön! Tässä on koko Karjalan ja lisäksi vielä Repolan ja Aunuksen kunnia kyseessä!

Venäläiset urakoitsijat piirittivät rähisevänä joukkona Timoshkinin ja kirkuivat minkä kurkusta läksi hyviä neuvoja ja kehotuksia:

— Elä reuhdo, Matvei Petrovitsh!

— Elä heitä liian paljon sorkkiasi, lennät pakaroillesi!

— Pidä lasisi läikkymättä, elä hellitä!

Hetkisen näytti tanssi ratkaisemattomalta, mutta vain hetkisen. Ennen pitkää alkoi liiaksi viinoissaan oleva Timoshkin väsyä ja horjahdella. Kehotukset eivät auttaneet, hänen viinalasinsa läikähteli ja lopuksi hän viskasi sen tykkänään kädestään.

Mutta soitto kiihtyi kiihtymistään, ja hänen liikkeensä tulivat yhä epävarmemmiksi. Hän huitoi käsillään pitääkseen tasapainoa yllä, hän läähätti pahasti, ja hiki virtaili noroina hänen kasvoiltaan, hänen pitkä tukkansa leiskui ja hyppi vimmatusti. Lopuksi hän sivalsi nopealla liikkeellä kauhtanan yltään ja heitti sen suosijainsa jalkoihin, jatkaen tämän tempun jälkeen hetkisen tanssiaan notkeammin ja pyyhiskellen kirjavan paitansa hihoilla yhtenään likomärkiä kasvojaan.

Mutta Ali Martikainen jatkoi tanssiaan kuin leikillä. Ei ainoakaan horjahdus tai käsien huitova liike ilmaissut väsymystä. Äkkiä hän ärjäisi:

— Nopeampi tahti!

Kaikki hätkähtivät, soittajat alkoivat puhaltaa kuin vimmatut. Oli enää vaikea kunnolleen erottaa tanssivien jalkojen liikkeitä. Pian sotkeutui Timoshkin kerrassaan, hyppi ja huitoi kuin mieletön, vain silloin tällöin tahtia tavotellen.

— Ei sillä tavalla! huudettiin hänelle kuorossa Ali Martikaisen puolelta.

— Jo häviää, jo häviää se vintiö! hihkui ukko Baronin.

Venäläiset näkivät myös miehensä olevan lopussa. Vielä koettivat he epätoivon vimmalla kiihottaa häntä, sadatellen ja uhkaillen, että hän pani koko heidän maineensa menemään, jos kesken kellistyisi.

Mutta uhkaukset eivät auttaneet. Yht'äkkiä Timoshkin viskasi molemmat kätensä ylös, horjahti pahasti ilmaa haukkoen ja kaatua retkahti sitten lattialle pitkin pituuttaan, jääden siihen liikkumattomaksi, joka jäsen vapisten kuin horkassa.

Toisten täytyi raahata hänet pois, ja vasta pitkällisen virvottelun perästä saatiin häneen, uudelleen elonmerkkejä.

Kilpailijansa sorruttua tanssi AH Martikainen vuoronsa loppuun ja päätti sitten tanssinsa kauniilla loppuhyppäyksellä suosionosotusten jyristessä.

Venäläiset olivat raivoissaan, ja läheltä piti, ettei tullut täydellinen käsikähmä eri puolueiden kesken.

Tanssin jatkamisesta ei ollut enää puhettakaan. Naiset alkoivat vähitellen poistua, ken vielä siihen kykeni.

Olga hommautui lähtöön Loginovin kanssa; lähtiessään hän kuiskasi Ali
Martikaiselle:

— Niillä on sinulle kaunaa, olisi parasta poistua, jos voit.

— Minä en voi, luulisivat minun paenneen! sanoi Ali Martikainen silmät leimahtaen. Hän puristi rohkaisevasti Olgan kättä ja poistui nopeasti ruokasaliin.

Siellä rähistiin ja vaadittiin kiihkeästi rehellisen venäläisen juomakilpailun alottamista. Kun Shirnikov näki Ali Martikaisen tulevan, huusi hän:

— Siinä tulee se, jota etsin. Tanssissa voititte, koetetaankos juomisessa!

Ali Martikainen suostui empimättä. Täytettiin pitkä rivi laseja.
Shirnikov, joka oli jo melkein täydelleen humalastaan selvinnyt, kysyi:

— Koko- vai puoliarssinoittainko?

— Niin paljon kuin uppoaa!

He alkoivat heittäen yht'aikaa ryypyt kurkkuunsa ja haukaten välistä jotakin palaa päälle. Toiset seurasivat toimitusta juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.

Makari täytteli uusia laseja, kun entiset alkoivat harventua, täytteli huolellisesti, toinen silmä melkein kiinni tarkaten, että kaikkiin tuli tipalleen saman verran.

Juotuaan he heittivät tyhjät lasit menemään; se kuului kilpailun sääntöihin. Vahtimestarit saivat sitä mukaa lakaista niiden sirpaleita lattialta.

Hetkisen jatkui kilpailu sanaa vaihtamatta. Shirnikov oli paksu kuin tynnyri, ja voitonvarmana hän nakkeli moukareja kurkkuunsa, leveästi irvistellen, kuten näytti, paljaasta mielihyvästä. Ali Martikainen joi silmää räväyttämättä; ei ainoakaan lihas hänen kasvoillaan liikahtanut.

Oli juotu jo pitkä rivi laseja hengähtämättä. Shirnikovin punainen naama alkoi muuttua, tummanpuhuvaksi, hänen nokkansa rupesi tohisemaan kuin palje. Hän vilkaisi Ali Martikaiseen ja huomasi häviävänsä. Häijy ilme vilahti hänen pienistä tihrusilmistään, hän sanoi:

— Teillä on sisua, Ali Pavlovitsh. On tainnut kaunis nainen teitä taikoa!

Hän virnisti merkitsevästi; ympäriltä kuului pidätettyä naurua.

Ali Martikainen kalpeni.

— Mitä tarkotatte? kysyi hän, ja hänen silmänsä leimahtivat.

— Mitäkö tarkotan? kertasi Shirnikov venyttäen ja päästi leveän ivallisen naurunremahduksen. — Sitä minä vain tarkotan, että on tainnut juottaa teitä Olga Nikolajevna omalla — — —

Enempää hän ei ennättänyt, hän sai Ali Martikaiselta iskun suoraan vasten kasvojaan.

Hän oli ollut varuillaan, ja siksi isku ei tavannut täydellä voimalla.
Hän vain hiukan horjahti ja sylkäisi verta suustaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän päästi villin karjunnan ja hyökkäsi Ali
Martikaisen kimppuun.

Muut peräytyivät. Kuului yhteeniskevien jäsenten rasahduksia, Ali Martikaisen notkea vartalo teki pari nopeaa liikettä. Sitten keikahti Shirnikovin jättiläisruho ilmaan, hänen paksut koipensa tekivät suuren kaaren, ja hän lensi pää edellä suoraan ikkunasta kadulle, vieden puitteet mennessään.

Ali Martikainen käännähti salamoivin silmin venäläisten urakoitsijain puoleen ja kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä:

— Vieläkö on ketä, joka uskaltaa häväistä sen naisen nimeä?

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Kaikki seisoivat kalvenneina ja liikkumattomina. Särkyneen ikkunan verhot lepattivat, sakea, höyryävä ilmavirta imeytyi sen kautta ahnaasti ulos.

Silloin astui venäläisten puolelta esiin Makari, tuli kättään ojentaen
Ali Martikaista kohti ja puhui liikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Kiitän teitä, Ali Pavlovitsh, teitte oikein! Sen naisen nimi on meille pyhä, sitä ei saa loukata!

Hän syleili heltyneenä, kyyneltynein silmin Ali Martikaista.

Jännitys laukesi, suomalaiset urakoitsijat ja sahojen herrat alkoivat tungeskella AH Martikaisen ympärille puristaen kilvan hänen kättään ja kehuen yhteen ääneen hänen verratonta voimannäytettään. Mutta Makari huusi maanmiehilleen:

— Kiittäkää tekin Ali Pavlovitshia, hän on paras, jaloin meistä kaikista! Ja minä sanon, pojat, että itse omilla käsilläni heitän samasta reiästä kadulle sen, joka uskaltaa vielä sanalla tai katseellakaan häntä loukata.

Puhe teki vaikutuksensa, kaikki hyökkäsivät yhteen rykelmään Ali Martikaisen ympärille. Hänen käsiään puristettiin, häntä syleiltiin ja lopuksi kohotettiin hänet raikuvin riemuhuudoin ilmaan.

Hänestä tuli juhlan sankari, ruvettiin juomaan samppanjaa hänen kunniakseen.

Juotiin myös monet maljat Aunuksen helmen kunniaksi ja lyötiin joka kerta lasit palasiksi, kun ne oli tyhjennetty.

Ei ole näet kauniin naisen maljaa lasimestari mieron kuluksi tehnyt.

XI.

Olga hommaili puistossa kukkiensa luona. Hän valikoi niiden viimeisistä, lakastumiselta säilyneistä syyskuista kukkavihkoa Ali Martikaiselle. Hän oli kyllä varannut ruusuja, mutta niiden lisäksi hän tahtoi vielä antaa kymmenen vuotta rakkaudella vaalimansa kukkamaan viimeiset tuotteet. Se kukkamaa oli häneltä nyt jäävä ainaiseksi, Ali sai sen viimeisen rakkaan muiston heidän uuteen kotimaahansa viedä.

Olga ajatteli niitä viikkoja, jotka olivat kuluneet siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran yksinään odotti Alia näiden kukkalavojen luona. Se aika ei ollut pitkä, ja kuitenkin kätkeytyi siihen niin mittaamattoman paljon onnea; se sisälsi koko hänen tähänastisen elämänsä.

Toisen kerran hän kiitti hyvää kohtaloa, että se oli antanut hänelle elämän, suuren, ihanan elämän, jonka mahlojen kuohunnan hän joka kevät oli niin polttavana suonissaan tuntenut. Raskaalta tuntui kyllä olo edessä olevaa eronhetkeä ajatellessa, mutta samalla tulvi mieleen niin paljon onnellisia muistoja, että eronhetken tuska lientyi; sen silmiin tuomat kyyneleet olivat yhtä paljon onnen kyyneliä.

Olga sai vihkonsa valmiiksi ja tarkasteli sitä huolellisesti. Alakuloiseksi tuli silloin hänen mielensä; kukat näyttivät niin lakastuneilta, niissä oli syksyn leima.

— Ei näitä voi Alille antaa, ajatteli hän. — Vain masentavan syystunnelman ne hänelle mieleen toisivat.

Hän antoi vihkon pudota maahan ja katseli apein mielin istutuksiaan, vasta nyt huomaten, miten tyyten kesän vehreys oli niistä hävinnyt, miten alastomiksi ja kellastuneiksi lehvät olivat käyneet.

Mutta äkkiä hän tunsi mielensä melkein keveäksi, että näin oli käynyt, että ne näin pian olivat lakastuneet ja kuolleet. Helpolta tuntui niistä nyt ero, vaikka hän alussa oli ajatellut niitä ikävöivänsä. Saivat jäädä niinkuin kaikki muukin, jo seuraavana päivänä hän ne unohtaisi.

Hän ajatteli:

— Eivät nämä kukkalavat kuitenkaan ole Alia varten, eikä Ali milloinkaan enää täällä käy näitä näkemässä. Siellä uudessa kotimaassa, siellä kasvatan uudet kukat Alille, niitä hellyydellä hoidan ja vaalin. Niitä Ali rakastaa, sillä ne ovat hänen ja minun, meidän yhteiset.

Hänelle tulvahti lämmin tunne mieleen, kun hän ajatteli uutta kotiansa siellä kaukana. Hän näki sen jo niin selvänä mielessään joka kohdan, huoneet, puiston, kukkasistutukset, kaikki tyyni. He olivat siitä niin useasti Alin kanssa puhuneet, hänellä oli kaikki pienintä yksityiskohtaa myöten sieluunsa syöpyneenä, ja hän tunsi rajatonta hellyyttä ja rakkautta kaikkeen, mitä siellä oli.

Hän rakasti myös Alin kotimaata, vaikk'ei milloinkaan ollut siellä käynyt. Sen maan kielen hän jo lapsuudesta tunsi, sen oli hän äidiltään oppinut, ja siksi se maa tuntui hänestä jo niin läheiseltä, vaikka se oli siellä kaukana.

Mutta vielä enemmän hän sitä maata rakasti sen vuoksi, että se oli Alin kotimaa. Ali puhui siitä aina suurella hellyydellä, aivan kuin äidistään; Ali osasi niin elävästi kertoa kaikesta, mitä siellä oli. Hän tunsi sieltä jo paljon ihmisiäkin Alin kuvausten mukaan, Alin hyviä ystäviä ja lapsuudentovereja, jotka kaikki tulisivat myös hänen ystävikseen siellä.

Hänelle kohosivat onnen kyyneleet silmiin, kun hän ajatteli, että se maa tästä lähtien tulisi myös hänen kotimaakseen. Siellä olisi hyvä elää, siellä tuntisi itsensä onnelliseksi, kun tietäisi mitä rakastaa ja minkä vuoksi elää. Täällä oli kaikki vierasta, tarkotuksetonta, oli alusta pitäen ollut.

Mutta sitten hänelle jysähti mieleen, että hänen täytyi vielä jäädä tänne, tähän kylmään ja vierovaan ympäristöön, ties kuinka pitkäksi aikaa. Alin kotimaa kutsui ja houkutteli, hän halasi palavasti päästä sinne, mutta hän ei saanut vielä lähteä, ei voinut vielä lähteä, hänen täytyi odottaa.

Kolkko yksinäisyyden tunne hiipi hänen mieleensä. Hän tunsi arastelevansa, melkein pelkäävänsä Loginovia. Tämä tunne oli asunut hänessä siitä lähtien, kun Loginov oli palannut Pietarista. Nyt hän sen tajusi selvänä, voimakkaana. Eikä vain Loginovia, hän arasteli myös tätä taloa, jota tähän saakka oli kodikseen kuvitellut, arasteli palvelijoita, arasteli kaikkea. Ei ollut tämä hänen kotinsa, hän oli täällä kuin autiossa erämaassa, jossa ei ole mitään, jossa vain ääretön tyhjyys tuijottaa vastaan aavemaisilla silmillään, jossa painajaistunnelma väkisin valtaa mielen.

Raskain, väsynein askelin hän läksi sisään. Silloin tuli Loginov häntä vastaan rappusissa.

Hän oli koko aamun kartellut Loginovin tapaamista, oli ilmottanut olevansa sairas ja sillä tekosyyllä jäänyt pois aamiaiselta. Siksi Loginovin kohtaaminen hänet kerrassaan yllätti; hän tunsi sydämensä melkein seisahtuvan, eikä hän uskaltanut silmiään nostaa kohdatakseen Loginovin katsetta.

Loginov tiedusteli huolestuneena hänen vointiaan. Hän sopersi jotakin vastaukseksi ja sai sitten äärimmäisillä voimainponnistuksilla sen verran itsensä hillityksi, että ilmotti:

— Minun pitää tänään iltapäivällä lähteä kaupunkiin; käyn lääkärillä ja vähän muuallakin.

Loginov ilostui ja alkoi puhella lämpimästi:

— Tietysti sinä menet, rakas Olga, ja minä toimitan, että hevonen tulee ajoissa valjastetuksi. Pitää sinun kaikin mokomin myös käydä laivalla sanomassa Ali Pavlovitshille jäähyväiset meidän molempien puolesta. Ei mitenkään voi häntä ilman laskea, se olisi suorastaan kiittämätöntä.

Olgasta tuntui, kuin Loginov olisi lyönyt häntä ruoskalla kasvoihin.
Hän luuli tukehtuvansa siihen paikkaan.

Onneksi Loginov kiiruhti pois, vielä mennessään iloisena huudahdellen, ettei Olgan ensinkään tarvitse vilustumista pelätä, hän kyllä panee lämpimät peitteet kärryihin.

Aivan menehtymäisillään Olga horjui huoneeseensa ja vaipui sohvalle jääden siihen tuijottamaan eteensä tylsin, elottomin silmin. Hänen sisässään huusi raju ääni:

— Pois täältä, pois Loginovin silmistä viipymättä! Täällä on mahdoton enää päivääkään elää, ennemmin vaikka Pietariin!

Mutta silloin hän muisti, että itse oli tukkinut itseltään tien Pietariin; häntä ei siellä missään oteta vastaan, kaikki ovet siellä ovat häneltä suletut.

Maailma musteni hänen silmissään, hänen sydäntään kouristi kuin jättiläispihdeillä. Hän heittäytyi sohvan tyynyille, painoi päänsä niihin ja pusersi niitä molemmin käsin kasvojaan vasten. Hän olisi tahtonut itkeä, itkeä hillittömästi, mutta hänen kyyneleensä eivät vuotaneet, hänen epätoivonsa oli liian suuri. Hän rukoili palavasti:

— Hyvä jumala, anna minulle voimia, anna edes sen verran, että tämän päivän kestän. Ali ei saa tietää, miten kauhea minun oloni on, miten vaikea minun on tänne yksin jäädä, aivan yksin. Ei, se toisi hänelle tuskaa ja hän ehkä pitäisi minua vielä heikkona, arvottomana rinnalleen. Hän ehkä hylkäisi minut, ja silloin kaikki olisi lopussa.

Hän rukoili kauan, ja palavat rukoukset viihdyttivät hiukan hänen mieltään. Henkeä ei enää tuntunut salpaavan; hän tunsi epätoivonsa turtuvan kolkoksi, apeaksi mielialaksi. Mutta hän päätti taistella loppuun asti ja kestää.

Hän nousi ja suihkutti hiukan virkistävää hajuvettä kasvoilleen, kuivasi ne ja tarkasteli niitä sitten peilistä puhellen itsekseen:

— Ali ei saa nähdä jälkiä kärsimyksistäni, ei koskaan. Ali tahtoo, että minun pitää olla eronhetkellä rohkea. Minä koetan olla, koetan hymyillä hänelle, tulkoon huomenna mitä hyvänsä!

Hän päätti ihan väkisin päästä tasapainoon ja ajatteli ruveta soittamaan. Hänelle tuli mieleen useita Alin lempikappaleita; niiden sävelistä hän uskoi saavansa voimia. Hän istahti pianon ääreen ja alkoi valikoida nuotteja, mutta silloin täytti äkkiä arkuus hänen mielensä. Oli kuin joku olisi hänen korvaansa kuiskannut:

— Loginov voisi kuulla soittosi, voisi arvata, kenelle soitat!

Hän säikähti, ja hänelle selvisi, ettei hän enää milloinkaan näissä huoneissa voi soittaa. Hänen soittonsa kaikuisi täällä vieraana, häiritsevänä, se kimpoaisi pelästyneenä näistä seinistä hänen sydämeensä ja repisi sen kappaleiksi. Masentuneena, kädet veltoiksi valahtaen jäi hän istumaan, nuottipinkka solahti hänen kädestään ja putosi pianon koskettimille. Soittokone päästi valittavan äänen, aivan kuin tuskallisen voihkaisun.

Hän pelästyi sitä ääntä, kokosi nuotit kiireesti ja sulki varovasti pianon, väänsi sen lukkoon ja pani avaimen sille varattuun säilöön ajatellen:

— Siitä sitten löytävät, ettei lukkoa särkeä tarvitse.

Hän käveli hitaasti ikkunan luo ja katseli puistoon. Aurinko oli peittynyt alhaalla raskaina ajelehtiviin pilviin. Tuulen mukana lensi ilmassa sakeanaan varisevia haavanlehtiä. Ne muistuttivat hänestä keveinä häilyviä käärinliinoja; ne laskeutuivat, laskeutuivat vähitellen, kerroksittain. Tuntui niin kolkolta.

* * * * *

Hän saapui kaupunkiin paria tuntia ennen laivan lähtöä. Hän ajoi suoraan Ali Martikaisen hotelliin, jätti hevosen tallipojalle ja meni sisään.

Siellä hän ilmotti ovenvartijalle lyhyesti, ketä tahtoi tavata, ja läksi sitten vastausta odottamatta Ali Martikaisen huoneeseen. Hän ei enää välittänyt siitä, mitä hänen käynnistään ajateltiin, hän tahtoi mennä Alin luo, olla siellä viimeiset hetket kenenkään häiritsemättä.

Hän oli koko tulomatkan ajatellut, että pysyisi tyynenä, kyyneltymättä ja hymyilisi rohkeasti Alille.

Mutta kun Ali Martikainen avasi hänelle oven ja veti hänet, onnesta väräjävällä äänellä tervehtien, sisään, pettivät siinä paikassa kaikki ennakkolaskelmat. Hänen toivottoman sydäntuskansa sulut murtuivat Alin ensimäisestä hyväilevästä kosketuksesta; hän vaipui hervottomana Alin syliin, kietoi kätensä hänen kaulaansa, painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten ja puhkesi rajuun, hillittömään nyyhkytykseen.

Ali Martikainen kiersi oven lukkoon, riisui, koko ajan häntä tukien, hänen päällysvaatteensa ja hattunsa sekä kantoi hänet sitten kuin pienen avuttoman lapsen sohvalle.

Kauan hän itki, mutta Ali hyväili häntä koko ajan hellittämättä, puristi häntä rintaansa vasten, piteli hänen päätään käsiensä välissä, kuivasi välillä hänen kyyneliään, suuteli häntä pitkään ja polttavasti ja puhui hänelle helliä, rohkaisevia sanoja. Hän kuiski, ettei heillä ollut monta hetkeä jälellä. Ne lyhyet hetket heidän piti tehdä unohtumattomiksi, ikuisiksi, niistä piti tulla heidän elämänsä kaunein satu, jota he vielä vanhoina, harmaapäinä voisivat onnellisina muistella.

Kauan Olga itki, mutta vähitellen hänen sydänalaansa ahdistava tuska lientyi ja suli, hänen hervonneet jäsenensä lämpenivät, niihin virtasi uusi elämä Alin hyväilyistä, ja hänen kyyneleensä lakkasivat vuotamasta. Hän alkoi hymyillä ja vastata Alin hyväilyihin, ensin raukeasti, sitten yhä tulisemmin. Hän kietoi kätensä lujemmin Alin kaulaan, painoi päänsä hänen kasvojaan vasten. Kammat irtautuivat hänen tukastaan, se hulvahti Alin käsivarrelle, se valui pehmeänä, tiheänä huntuna heidän päittensä yli, kääri ne yhteen, vihki heidät siunaavasti toisilleen.

He elivät kauniin, onnellisen sadun.

Huoneessa oli jo vahvasti hämärä, kun he läksivät. Olga kiinnitti ennen lähtöä yhden tuomistaan ruusuista Ali Martikaisen rintaan, toiset hän otti käteensä ja lupasi antaa ne vasta laivarannassa.

He kävelivät rinnatusten hämärää käytävää pitkin, he tuskin huomasivat ovelle hyvästelemään kokoontunutta hotelliväkeä. Ali Martikainen oli jo aikaisemmin jakanut niille juomarahat, runsaat juomarahat, ja kaikki hänen tavaransa olivat jo laivassa.

Kadulla oli myös jo hämärä. Tuuli oli tyyntynyt, oli raskas, pilvinen syysilma. Parhaillaan sytytettiin katulyhtyjä, mutta ne valaisivat heikosti. Ihmisiä oli liikkeellä hyvin vähän. He pysyttelivät laudotuksilla, uskaltautuen vain siellä täällä katulyhdyn valaisemassa piirissä harppaamaan kuraisen keskikadun yli. Laudotuksetkin olivat liukkaat kosteudesta.

Ali Martikainen otti Olgan käden kainaloonsa ja kuletti häntä varovasti jyrkästi rantaan viettävien katujen laudotuksia pitkin. He kulkivat koko matkan ääneti. Heidän olennoissaan värähteli vielä äsken eletyn onnen tunnelma; sanat sitä tunnelmaa olisivat vain häirinneet.

Laivarannassa ei näkynyt ketään muita matkustajia, ne olivat jo aikoja tulleet ja painuneet alas laivan lämpimiin suojiin. Laivaväki hääräili kannella, sytytteli valoja ja valmisteli lähtöä. Viimeisiä rahtitavaroita nosteltiin juuri kannelle, höyrypannu pihisi jo aivan lähtövalmiina. Aikaa oli enää muutamia minuutteja, mutta laiva seisoi ne rauhallisesti. Saattoihan tapahtua, että aivan viime tingassa tulisi vielä joku uusi matkustaja, ei sopinut sitä ylenkatsoa.

Komealta näytti lähdössä oleva suuri Syvärin laiva, kun kaikki valot sen kannella oli saatu palamaan. Se oli kuin kirkkaasti valaistu, aalloilla uiva satulinna, joka valmistausi viemään sen mukaan päässeitä onnellisia uusille, luvatuille maille.

Ali Martikainen ja Olga seisoivat laskuportaiden vieressä laiturilla. He puhelivat hiljaisella äänellä ja katselivat koko ajan toisiaan silmiin saadakseen rohkeutta viimeisen hetken varalta.

Silloin laiva päästi sihisten liikaa höyryä pannustaan. Olga säpsähti ja vilkaisi hätääntyneenä laivaa; hänen sydämensä tuntui pysähtyvän.

Hän koetti peittää säikähdyksensä, mutta Ali Martikainen näki sen vilahtavan hänen silmissään, ja samalla hän oli huomaavinaan niissä vilahtavan myös sen saman nöyrän, rukoilevan katseen, joka oli ennestään tuttu Ali Martikaiselle, joka oli lähtemättömästi hänen sieluunsa syöpynyt.

Hän tarttui Olgan käteen ja kysyi:

— Mitä ajattelit, Olga? Sinulla on joku pyyntö, näen sen, se asuu silmissäsi. Sano se minulle, rakas Olga, sano!

Hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta.

Olga hämmentyi, painoi katseensa maahan ja puhui hätääntyneellä, katkonaisella äänellä:

— Ei se ole mitään, rakas Ali, ei mitään! En minä mitään ajatellut eikä minulla mitään pyytämistä ole. Kaikkihan on hyvin, sinä kirjotat usein, niin olet luvannut. Ne kirjeet ovat minun elämäni, ne tuovat kaiken, mitä yksinäisyydessä kaipaan.

Olgan äänestä kuuli, että hän taisteli epätoivoista taistelua. Ali Martikainen tunsi tuskallisen vihlaisun sydämessään. Hänen mielensä teki puhua, rohkaista Olgaa, mutta hän tajusi, etteivät sanat auttaisi. Ei hänellä ollut millä rohkaista, hän itse ei hyväksynyt omaa menettelyhän, ei jaksanut sitä enää edes ajatella, se oli hänestä niin nöyryyttävä, pelkurimainen. Hän tunsi olevansa kokonaan syypää Olgan kärsimyksiin, mutta hän ei kyennyt niitä lievittämään.

Laiva vihelsi, ja kannelta kiirehdittiin Ali Martikaista.

— Hyvästi, Olga, koeta pysyä rohkeana! sanoi hän ja puristi Olgan kättä voimakkaasti, melkein rajusti.

Olga ojensi hänelle kukat ja kuiskasi tukahtuneella, tuskin kuuluvalla äänellä:

— Kyllä minä kestän, elä pelkää, rakas Ali!

Ali Martikainen hyppäsi kannelle. Laivamies oli jo vetämäisillään laskuportaat ylös. Tuli kuitenkin vielä joku viivykki, häntä kutsuttiin muuanne ja hän jätti portaat paikalleen.

Ali Martikainen jäi portaiden yläpäähän ja kumartui kaiteen yli. Hetkisen vielä Olga taisteli, mutta sitten hänen päänsä painui alas ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella.

Ali Martikaiselle tuli mieleen se hetki, jolloin Olga oli hänelle elämänsä suuren tunnustuksen tehnyt, elämänsä näännyttävän tuskantaakan paljastanut ja jolloin hän oli vannonut pelastavana Olgan. Samalla tavoin seisoi nyt Olga, samat syvälle lihaan syöpyneet kahleet jaloissaan.

Ali Martikaisen sisällä särkyi kaikki, hän kuuli kuin tuomiosoiton korvissaan kumajavan:

— Petät valasi! Vannoit pelastavasi Olgan, hänen kahleensa katkoa lupasit, mutta jätät hänet niihin menehtymään. Hän ei kestä, ei kestä! Ja mille uhraat Olgan? Mikä on suunnitelmasi: kurja ajatushoure, muualta lainattu, ei omasi! Sille Olgan uhriksi heität, Olgan onnen ja oman onnesi tuhoat! — Ja kuin salaman leimahtavassa valossa selvisi hänelle myös Olgan katse, se nöyrä, rukoileva pyyntö, joka asui Olgan silmissä, jota Olgan huulet eivät rohjenneet, eivät voineet kuiskata. Se puhui samaa.

Hän ei enää epäröinyt, hän ojensi kätensä ja sanoi pyytävällä, vavahtelevalla äänellä:

— Olga, rakas Olga, tule!

Olga kuuli hänen äänensä kuin unessa. Hän kohotti päänsä, ja raju toivonvälähdys näkyi hänen katseestaan, mutta se sammui heti. Sijalle tuli pelokas epäily, säikähdys ja pohjaton tuska. Olga epäili aistejaan.

Laivamies tarttui portaisiin. Ali Martikainen sysäsi hänet syrjään, pani jalkansa portaiden eteen ja toisti hellästi kutsuvalla, mutta varmalla äänellä:

— Laiva lähtee, tule, Olga! Yhdessä me järjestämme uuden kotisi, meidän yhteisen kotimme!

Silloin löi ihmeellinen, häikäisevä valo Olgan silmiin. Kaikki, koko maailma katosi hänen ympäriltään, hajosi tyhjyyteen. Hän näki yläpuolellaan vain valaistun laivankannen ja siellä kaiteen yli kumartuneena rakastamansa miehen voimakkaana ja kauniina, ja sen käsi oli ojennettu, sen ääni ja silmät kutsuivat.

Hän tarttui molemmin käsin, kiihkeästi, ojennettuun käteen. Ali
Martikainen auttoi hänet kannelle.

Seuraavassa tuokiossa vedettiin laskuportaat ylös, laiva irtautui laiturista, kääntyi hitaasti ja läksi sitten, voimakkaan potkurin iskuista vapisten, painumaan pimenevälle Äänisen ulapalle.

Raunalla olevan tavarasuojan varjossa oli seissyt kolme tukkilaista. He astuivat valaistulle laiturille ja katselivat poistuvan laivan jälkeen. Hetken vaitiolon perästä yksi heistä virkkoi:

— Sinne meni Aunuksen helmi, ryösti pois sen meiltä Suomen pulska petra!

Toiset nyökkäsivät äänettöminä.

Mutta valaistulla laivankannella seisoivat rinnatusten Ali Martikainen ja Olga.

Niin seisoi Ali Martikainen kuin Karjalan kaukaisten salojen komea lakkahonka, jossa ei ainuttakaan virhettä ole. Hänen käsivarteensa nojaten seisoi Olga ja kuuli korvissaan Aunuksen koskien kohinan.

Mutta riemukkaasti se kohina soi, se soitteli ikuista elämän laulua, joka ei kahleista eikä rajoista tiedä.

Olga painautui tiukemmin Ali Martikaisen kainaloon.

— Kaipaatko sinä tuota, rakas Olga? kysyi Ali Martikainen viitaten yöhön häviäviin valoihin.

— En, Ali, minä en kaipaa mitään!

Olgan äänessä värähti suuri onni.