The Project Gutenberg eBook of Sokkosilla, by Juho Hoikkanen

Iso-Mannilan talossa nukkui työväki omassa asuinrivissään, mutta vierasrakennuksessa, jossa isäntäväellä oli makuuhuoneensa, valvoi ainakin kaksi: talon tytär Laina ja vanhahko emännöitsijä Marjaana. Heidän makuuhuoneittensa sijaitessa seinäkkäin, ilman väliovea, Marjaana kuuli Lainan kamarista hiljaista valitusta, joka väliin tuntui pyrkivän ilmoille pidätettynä, kipeänä kirkaisuna. Emännöitsijä ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota, sillä jo keväästä alkaen, Lainan lääkärillä käynnin jälkeen, hän oli useinkin kuullut viereisestä kamarista valitusta ja itkunnyyhkytystä. Ne äänet olivat hänestä kyyneliin asti liikuttavia, mutta eivät mitenkään kummeksittavia. Päinvastoin: joku muu olisi saattanut huutaa sudenkoloon, saatuaan kuulla kohtalostaan niin raskauttavan lausunnon kuin Laina. Tytön oman kertoman mukaan oli lääkäri sanonut hänen vatsassaan olevan n.s. liikkuvan kasvin, jonka vuoksi leikkaus oli välttämätön. Mutta kun lääkäri oli lisäksi todennut hänen potevan myös niin vaikeaa sydänvikaa, että jos hänet silloin olisi nukutettu, hän olisi voinut uinahtaa ikuiseen uneen, ei toistaiseksi ollut muuta keinoa kuin koettaa vahvistaa sydäntään mahdollisesti myöhemmin tehtävää leikkausta varten karttamalla etenkin kuumia kylpyjä ja raskasta työtä. Näitä lääkärin määräyksiä Laina oli noudattanut niin tarkasti, että hän koko kesänä ei ollut käynyt kertaakaan saunassa kylpemässä eikä poistunut kamaristaan -juuri muulloin, kuin pistäytyessään silloin tällöin rannassa peseytymässä, aina yksin.

Kun tuttua voivotusta oli tällä kertaa jonkin aikaa jatkunut, kuuli Marjaana Lainan nousevan vuoteestaan ja menevän ulos. Mutta jokainen hiipivä askel ja oven ylen varovainen käynti ikäänkuin kuiskuttivat hänen korvaansa: Pidä silmällä, Marjaana, tuolla tavoin liikkuvat vain ne, joilla on jotakin salattavaa.

Hieman levottomana emännöitsijä päätti valvoa ja odottaa poistuneen palaamista, mutta väsymys voitti ja hän raukesi uneen. Tietämättä, kuinka kauan oli nukkunut ja mikä yön hetki lienee ollut kulumassa, hän herättyään kuuli Lainan kamarin oven avautuvan ja paukahtavan kuuluvasti kiinni. Sitten niinkuin se tulija olisi huoneen perälle pyrkiessään horjuvan humalaisen tavoin törmännyt muutaman raskaan juoksuaskelen eteenpäin, mutta kaatumistaan välttääkseen pysähtynyt melkein samassa, ryöpsähtänyt taas kolkkavin kengin kappaleen matkaa ja jälleen seisahtunut, kunnes vihdoin sängyn raskaasta rysähdyksestä päättäen retkahti voihkaisten vuoteelleen.

Silloin se salainen aavistus, mikä vanhan emännöitsijän sydämessä oli jo jonkin aikaa kipinänä kytenyt, leimahti hirvittävään liekkiin. Hän lennätti korvansa väliseinään ja kuunteli suu auki ja silmät renkaina, eikö Lainan valituksen ohella tirskahtaisi seinän läpi jotain toistakin ääntä. Mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, tuntui hänestä, kuin se puuttuva ääni huutaisi apua hengenhädässä: Kiiruhda, kiiruhda, Marjaana, asiat ovat onnettomammin kuin jaksat uskoakaan. Marjaanalle tuli niin hätäinen hoppu, että hän oli sekautua hameeseensa pujottaessaan sitä yllensä.

Lähtee sitten — hiipien hän nyt vuorostaan — ulos ja pysähtyy pihamaalle, elokuun salaperäisen yön ympäröidessä nukkuvalta näyttävää taloa. Hetkisen mietittyään, minne mennä, hän kiiruhtaa juoksujalkaa saunaan, kyntää kourin karsinamullan, etsii lauteet, mallasparven, joka sopen, sohaisee kohennuskepillä uuniinkin, joka mustana ja suu ammollaan ruhjottaa raskaana nurkassaan.

Saunasta hän rientää rantaan, etsii kiihkeästi jotakin jäljille johtavaa merkkiä: veritippaa laiturista, jalan jälkeä nurmikon kasteesta. Tuijottaa sitten hetkisen tyynen veden pintaan laiturin vierelle, niinkuin odottaisi pohjasta poretta nousevaksi. Kun sitä ei kuitenkaan kuulu, kurkistaa hän laiturin reunan yli matalaan pohjaan, mutta tempaisee samalla päänsä takaisin kuin tulesta.

Kim Marjaana vapisten ja sydän seppänä takoen uskaltaa uudelleen kallistautua kurkantoralta laiturin laidan yli, häntä melkein hymähdyttää hirveä säikähdyksensä; sillä siinä missä hänen pelästyneisiin silmiinsä äsken oli vilahdukselta kuvastuvinaan pienen lapsen alaston, valkoinen ruumis, näkee hän nyt siltapalkin alta kurkottavan vain oman himmeän kuvansa. Keventynein mielin hän heittää silmäyksen järvenselällekin, jonka tyynellä kalvolla siellä etäämpänä hohtaa himmeänä hopeana valkoisten kesäöitten viimeinen, kalpea kajastus. Ja eikös taas vanha sydämensä hätkähdä, kun hän äkkää siellä jotakin mustaa liikkuvan. Mutta kun katsoo kätensä alta tarkemmin, näkee hän siellä vain yksinäisen sorsan, joka rantapensaitten kiiluvia silmiä väljille vesille paenneena ja pää siiven alle painautuneena nukkuen kiertää hiljalleen yöllistä ympyräänsä.

Vanhan emännöitsijän askelet olivat paljon keveämmät hänen noustessaan rantatörmää ylös kartanolle kuin hetkistä aiemmin laskeutuessaan rinnettä alas rantaan.

Hän hakee, hakee edelleen. Mutta vaikka hänen pitäisi valalla vannoa, niin ei kuolemakseen hän voisi muistaa, mistä kaikista paikoista hän on sitä kaipaamaansa etsinyt. Vihdoin hän ikäänkuin löytää itsensä karjapihasta, jossa hänet yht'äkkiä yllättää niin herpaiseva väsymys, että hän tahtomattaan lysähtää navetan kynnykselle istualleen, ja nyt vasta huomaa, kuinka hiki lämpiminä virtoina valuu yli uupuneen ruumiin. Eksyneen tavoin hän on aluksi niin pökerryksissä, ettei heti ota oikein tunteakseen tuttua paikkaa. Kuin unessa hän näkee edessään outoja, makaavia lehmiä, jotka laiskasti kääntävät katseensa häneen kuin kysyen: mitäs nyt, joko nyt on aamulypsynaika? Joku ynähtää, muuan vääntäytyy seisoalleen, useat alkavat märehtiä. Marjaanan vähitellen selviydyttyä täyteen tajuunsa alkaa hänen mielessään rauhoittavana orastaa epäilyksen ihana itu:

— Eihän minulla, hupakolla, ole asiasta sen selvempää tietoa kuin omat aavistukseni ja johtopäätökseni. Onhan voinut, tällä kertaa, kouristaa Lainan sydäntä niin ankarasti, että siinä ja siinä, pääsikö kaatumatta kamarinsa lattian yli. Ehkä olen olemattoman jäljessä juossut? Ehkä olenkin etsinyt vain viimetalvista lunta?

Mutta toisaalta: kuta hiljaisemmaksi elokuun satumainen yö tuntui käyvän, sitä äänekkäämpänä hän oli sielussaan kuulevinaan vaaranalaisen äänetöntä hätähuutoa, joka kalliitten hetkien tuloksettomina kuluessa tuntui jo etääntyneenä kaikuvan kuin kuoleman kynnykseltä. Ei milloinkaan ennen elämässään Marjaana ollut tuntenut itseänsä niin tärkeäksi henkilöksi kuin nyt, jolloin elämä tai kuolema riippui hänestä. Hänen teki mieli kysyä neuvoa lehmiltä, teki mieli kysyä kuunkannalta, joka taivaalla kynsistään kiikkuen näytti pienellä silmänurkallaankin näkevän kaikki. Epätoivoisen tuskalla hän ojensi kätensä harmaalle taivaalle, ikäänkuin olisi tahtonut kurkottaa ne kuun ohi vielä ylemmäksi, huulten hiljaa höpistessä äänetöntä rukousta.

Kun hän sitten herkkäuskoisen jännityksellä oli aikansa turhaan odottanut jotakin yliluonnollista vihjausta etsimänsä salaisen kätköpaikan löytämiseen, ja kun hän — Jumala ja omatunto olkoot todistajina viimeisellä tuomiolla — oli puolestaan tehnyt kaiken, minkä ihminen voi, hän nousi jo seisoalleen lähteäkseen kamariinsa maata. Mutta hän ei ehtinyt vielä poistua, kun hänen korviinsa kuului navetasta outo narahdus. Tavallisissa oloissa hän olisi saattanut pitää sitä tappelevien rottien rääkäisynä, mutta nyt hän tunsi sydämensä kuin seisahtuvan ja väsymyksen väistyvän. Hän juoksi lampokarsinaan kuin kassalleen, kopeloi kourin puolipimeässä nurkassa ja sai käsiinsä riepuun kääräistynä jotakin pehmeää, lämmintä, ja kuin sattumalta pienen pullon.

Marjaana kiidätti molemmat löytönsä erääseen vieraskamariin, mahdollisimman etäälle Lainan makuuhuoneesta. Kääräistyään lapsen tilapäisesti lämpimiin vuodevaatteisiin hän laski kierrekaihtimen akkunan eteen ja tarkasti terävästi sen ryppyisiä, mustansinisiä kasvoja. Navetassa kuulemansa urahduksen jälkeen hän ei ollut kuullut raukan päästävän pienintä uikahdusta. Kun hän tämän oudolta kuulostavan äänettömyyden lisäksi huomasi nyt valkean valossa lapsen suusta pursuavan ilmakuplia ja vihreätä vaahtoa, kaappasi hän käteensä mukanaan tuomansa pikku pullon. Nuuskaistuaan sieraimillaan sen avonaisesta suusta ja tarkastettuaan valoa vasten pullon pohjassa helmeilevän nesteen väriä, syöksähti hänen suustansa kuin kipeänä parkaisuna yksi ainoa sana:

Tämän järkyttävän havainnon tehtyään ja ymmärtäen, että minuuteista voi riippua kaikki, Marjaana silmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi kahvikuppi kädessä takaisin karjapihaan, nyt vielä nopeammin kuin etsintämatkalle lähtiessään.

»No, Mansikki, ylös, ylös, kiireesti!… Nopeammin, nopeammin!… Kas niin, hiljaa nyt vaan… vatj sii…!»

Kyykähtäen seisoalle nousseen lehmän kupeelle hän heruttaessaan puheli sille kuin maanitellen elukkaa pysymään hiljaa paikallaan:

»Voi, et tiedä, et tiedä, Mansikkini, mikä erinomainen lääkäri, mikä mainio apteekki olet — jos ollakseen — sille… sille pienelle pojalle, jonka huulille äitinsä… oma äitinsä… maailmaan tulon ensi tervehdykseksi… lämpimän rinnan asemesta pisti myrkkypullon kylmän suun… Vatj sii…! Älä vain suutu, kun ajoin sinut niin kovakouraisesti ylös: älä nosta maitoasi… Jollei sinunkin apusi liene jo liian myöhäistä?… Jumalan kiitos, jopa herahti! Pari pitkää vetäisyä vain herkimmästä nännästäsi… Kas niin, jo riittää. En miljooniin, en koko maailman kultaan voisi vaihtaa nyt tätä yhtä kahvikupillista sinun lämmintä maitoasi. Kiitos, Mansikki, rupea maata nyt taas.»

Parhaan ymmärryksensä mukaan lääkittyään lasta maidolla ja käärittyään sen kunnolliseen kapaloon Marjaana hiipi parin huoneen läpi ja koputti hiljaa talon haltijoitten makuukamarin oven. Mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, ajatteli hän säälien asiasta tietämättöminä siellä vain nukutaan vanhurskaan unta. Hän koputti uudelleen lujemmin.

Kun isäntä ja emäntä yöpukimissaan, mielessä outo aavistus, tulivat Marjaanan jäljessä valaistuun kamariin ja huomasivat sängyssä pieluksella kurttuiset, mustanpuhuvat lapsen kasvot, eivät he olisi voineet pahemmin hätkähtää, vaikka olisivat nähneet siinä, käärmeen kiemurassa. Molemmat vastatulleet olivat niin hämmästyksen lyömiä, etteivät aluksi saaneet sanaa suustansa.

Tämän kuultuaan emäntä lyyhistyi tuolille istualle. Eikä ollut muuten, kuin että isännänkin polvet hiukan notkahtivat, mutta pian hän suoristautui entistä pystymmäksi, samalla kuin kädet vaistomaisesti puristuivat nyrkkiin.

»Olette te naisia! Eikö teillä ole ollut silmiä päässänne? Te tiedätte lehmienne poikimisen paremmin kuin…!» ryöppysi sanoja hänen suustaan niin koskenaan, että tuntui kuin viime lauseen sanomatta jäänyt loppuosa olisi ruuhkautunut hänen kurkkuunsa.

Isännän mielenpurkauksesta välittämättä Marjaana alkoi kertoa yöllistä etsintäänsä. Ikäänkuin itselleen voimia kooten ja antaakseen kuulijoilleen hiukan toipumisaikaa hän piti pienen väliajan, ennenkuin jaksoi nostaa kuormaan viimeisen, raskaimman kiven.

»Minun on vaikea sanoa kaikkea mitä tiedän, sillä minä pelkään, että teidän sydämenne eivät kestä sitä kuulla. Mutta kun on ihmishenki kyseessä, on minun pakko ilmaista, että sieltä lampokarsinasta minä lapsen kera löysin, niinkuin Jumalan johdatuksesta, tämänkin», hän sanoi ja otti esiin kukkaruukun taakse piilottamansa pikku pullon.

»Mitä?… Minun sievesipulloni! Mi-mitä tämä on?… Eihän Marjaana tarkoittane, että… että tätä olisi annettu lapselle?» kyseli isäntä kiihtyneenä ja katsoi emännöitsijään niin terävästi, kuin olisi tämän silmistä tahtonut lukea hänen ajatuksensa.

Tuskin hän oli ehtinyt sen sanoa, kun emännältä pääsi vihlaiseva parahdus, ja hän olisi kuukahtanut tuolilta lattialle, ellei Marjaana olisi ehtinyt häntä tukemaan. Isäntä tuijotti lattiaan, niinkuin olisi ajatuksissaan koettanut luoda kuvaa viimeksi kuulemansa teon kantavuudesta. Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoivat hänen sanansa putoilla lyijykuulina molempain naisten sydämelle, jopa niin raskaina, että hän näytti itsekin niitä kauhistuvan:

»Vanha totuus on: joka antaa sormensa pirulle, se vie koko käden. Mutta kun kerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut.»

»Voi, taivaan Isä!» huudahti emäntä ja jonkin äkillisen voiman vahvistamana kiiti kädet levällään kuin suojelusenkeli vuoteen luo, kietoen lapsen hellään syleilyynsä, niinkuin olisi tahtonut varjella sitä kaikesta pahasta.

»Jumala varjelkoon, että se ryyppy ei olisi ollut liian pitkä. Isäntä katsoo: tuossa pieluksella pienessä ruumiissa kamppailevat keskenään maito ja myrkky, elämä ja kuolema. Mutta kun meillä ei ole tietoa, kumpi puoli pääsee voitolle, on lapsi kastettava», sanoi emännöitsijä.

Kun isäntä tämän odottamattoman huomautuksen johdosta mietti, että hänen pitäisi ilmiantaa vieraalle, vieläpä papille, välillisesti häntä itseään ja koko talon kunniaa leikkaava häpeä, ehkäpä vankilaan johtava raskas rikoskin, vastasi hän jyrkästi:

»Voiko isäntä Jumalan ja omantuntonsa edessä vastata, jos kävisi niin onnettomasti, että kuolematon sielu teidän takianne joutuisi iankaikkiseen kadotukseen?» jatkoi Marjaana järkähtämättömästi, ja hänenkin äänessään kalskahti terästä.

Se naula veti. Isäntä väänteli käsiänsä tuskissaan kahden tulen välissä: yhtäällä pahansuovan maailman nauru ja pilkka, toisaalla kastamattoman sielun iankaikkinen itku. Hän melkein vapisi kahden niin voimakkaan mahdin puserruksessa ja hänen äänensä värähti kysyessään Marjaanalta avuttoman rukoilevasti:

»Kuka tässä puhuu papista», Marjaana sanoi. »Jos lapsi on mennäkseen, niin ei ehdi pappi tähän tarpeeseen. On toimitettava hätäkaste.»

Kas, sitäpä seikkaa isäntä ei ollut hoksannut. Mutta kun asia sai nyt tällaisen käänteen, hänestä tuntui, kuin hänen rinnassaan leimahtanut helvetin tuli olisi tupsahtanut sammuksiin, ja että sen maallisenkin puolen voi jotenkuten järjestää, kun saa ajatusaikaa.

»Se sopii, se sopii», hän myönnytteli, Marjaanan mielestä tilaisuuteen nähden liiankin vapautuneesti.

»Miehiselle miehellehän se tehtävä kai oikeutta myöten kuuluisi, mutta kun minä olen ollut lapsen lääkärinä ja kun minulla on yhtä puhtaat paperit kuin isännälläkin, niin ehkäpä voin olla pappina myös. Mutta kummeina teidän ainakin on oltava — vai tahdotteko, että käyn kutsumassa väen puolelta jonkun…?»

Kun Marjaana oli keittiöstä hakenut puhdasta, haaleata vettä, ja isäntä hänen pyynnöstään tuonut virsikirjan ja varmuuden vuoksi raamatunkin, alkoi kastetoimitus. Emäntä naiskummina piti sylissään lasta, jossa hän ei huomannut muuta elonmerkkiä kuin sen, että kastettava tuntui käteen lämpimältä, josta päättäen henki luultavasti ei ainakaan vielä ollut paennut. Marjaana toimitti tehtävänsä käsikirjan mukaan aivan kirjaimellisesti: nosti kädellään vettä kolmasti lapsen päälaelle ja samalla luki kirjasta:

Kun kastaja lopuksi oli lukenut Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen ja sen päätyttyä oli tavan mukaan, päät hartaasti kumarruksissa ja silmät suljettuina, hetkinen vaiettu, sanoi emäntä:

»Eikö olisi oikein, että minä nyt tämän pienen — pienen… mikäs sen nimeksi nyt tuhkaan? Vai tahko tälle raukalle nimeä ollenkaan?»

»Niin, tosiaan, mitenkäs se on, Marjaana, sen nimen laita? Se taisikin unohtua kokonaan pois», kyseli isäntäkin kuin hätäytyneenä.

Marjaana säikähti niin, että hän hiukan kalpeni. Sitten hänen poskipäilleen leimahti kuin häpeän puna, mutta kun hän katsoi virsikirjasta hätäkasteen kaavaa uudelleen, sanoi hän rauhoittuneena:

»Nimi kuin nimi. On niitä almanakassa hullumpiakin nimiä… ja olisi isäntä itse kastanut ja pannut pojan vaikka Vapiaaniksi», sanoi Marjaana suutahtaneena.

»Olkoon nyt sen asian laita miten tahansa, ja eiköpä tuo lie yksi nimi yhtä hyvä kuin toinenkin», sanoi emäntä sovittavasta »Mutta eikö olisi oikein, että minä nyt tämän onnettoman raukan veisin äitinsä viereen, äitinsä rinnoille?»

Isännän sokea suuttumus oli aluksi kohdistunut lapseen, mutta kun hän hiukan tyynnyttyään kykeni ajattelemaan, mikä suunnaton vääryys oli tehty syyttömälle, ja kun hän lisäksi lapsen kummina oli ikäänkuin sitoutunut sen suojelijaksi, muuttui viha viatonta kohtaan voimakkaaksi myötätunnoksi, leimahtaen sitä tulisempana syylliseen.

»Ei ikinä! Ei ikipäivinä sitä lasta äitinsä tule näkemään, jääköön poika eloon tai kuolkoon», hän vastasi vääjäämättömästi emännän ehdotukseen.

»Siinä kohdassa yhdyn minäkin isäntään», sanoi Marjaana emännän kummastukseksi. »Juuri sen vuoksihan minä toin lapsen tänne enkä vienyt sitä äidilleen. On parasta Lainan itsensäkin takia jättää hänet siihen luuloon, niinkuin me muut emme hänen asiastansa mitään tietäisi.»

»Oikein. Tämä asia on tavalla tai toisella järjestettävä niin, että, meitä kolmea lukuun ottamatta, siitä ei kukaan muu tule tietämään milloinkaan mitään. Salpa suun eteen — pankaa mieleenne se!» jatkoi isäntä.

»Kyllä ymmärretään. Mutta isäntä hakee nyt kaapistaan viinipullon, että saan viedä sen Lainalle, sillä kyllä kai hänenkin sydän parkansa nyt vahvistusta tarvitsee», pyysi Marjaana.

Hiukan viivyteltyään isäntä, pää miettivästi kumarassa, käveli hitaasti ovelle, mutta vilkaistuaan sattumalta kuolleelta näyttävän lapsen sinisiin kasvoihin hän pyörähtikin ympäri, tuli kiivaasti takaisin, ojensi pöydältä kaappaamansa sievesipullon Marjaanalle ja sanoi:

Nyt Marjaanakin todenteolla kuohahti. Hän otti pöydältä raamatun, iski rystysillään sen puukanteen että kopsahti ja suoristautuen isännän eteen sanoi:

»Minä en tahdo puoltaa pahaa. Mutta jos isännän tapana olisi lukea muutakin kuin seteleitään, niin isännän pitäisi tietämän, mitä annettiin sille naiselle, joka kyynelillään kasteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan.»

»Ja tietääkös isäntä, mitä juomaa Jaakopin kaivolla annettiin sille vaimolle, jolla oli ollut viisi miestä, eikä se viides ollut hänen omansa — liekö ollut ne neljäkään?»

Syrjäisen silmissä kulki Iso-Mannilan elämä entistä latuansa, niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut: riihiä puida jyskytettiin, suviviljaa leikattiin, ja eräänä iltana vinkui viulut ja jytisi jalat väentuvassa iloisessa talkootanssissa, — samalla kuin vieraspuolella oli hiljaista ja kolkkoa kuin ruumishuoneessa. Siellä seisoi kuolema äidin ja pojan kamarien ovilla sirppeineen yötä ja päivää. Mutta sen vilja ei ollut tuleentunutta.

Ensin parani äiti, tai oikeammin vain se puoli hänestä, mikä oli liikkuvan kasvin aiheuttama, mutta »sydänvika» tuntui vain yltyvän. Niinä öinä, jolloin Marjaana makasi kamarissaan, emännän valvoessa vuorollaan lapsen luona, hän kuuli usein Lainan kamarista edestakaista kävelyä, milloin miettivän hidasta, milloin niin kiivasta, että tuntui kuin hän olisi raivoissaan tahtonut puskea päänsä seinään. Sellaisen vihurin jälkeen voi kamarissa vallita pitkät purrot hiiskumaton äänettömyys, niinkuin siellä olisi nukuttu rauhoittavaan uneen. Mutta tätä pettävää yön hiljaisuutta saattoi yht'äkkiä leikata kuin vinkaisevan piiskan iskulla sivalletun koiran ulvahdus, niin polttavan kipeä voihkaisu, että siitä päättäen ne synnytysyön vaivat olivat olleet vain neulan pistoksia näihin kadotuksen tuskiin verrattuina.

— Niinhän pitääkin olla, ajatteli Marjaana. Eihän sitten Jumalaa taivaassa olisikaan, jos ihminen rankaisematta saisi tehdä mitä hyvänsä. Ja ehkäpä tämä kaikki on Lainalle vain hyväksi, ehkäpä tarvitaan tavallista kuumempaa tulta ennenkuin niin rikollisessa sydämessä kulta kuonasta eroaa.

Kun sairas oli niin paljon virkistynyt, että hän voi olla jalkeilla, kuuli Marjaana hänen eräänä yönä nousevan vuoteestaan ja alkavan laittaa kenkiä jalkaansa. Emännöitsijä arvasi heti, että Laina on nyt kai lähdössä uudelleen navettaan, katsomaan työnsä seurauksia ja arvatenkin viemään vainajaa väliaikaisesta piilopaikasta varmempaan, lopulliseen kätköön. Marjaana päätti tällä kertaa ehtiä ennen häntä; sillä kun hän itse aiemmin oli henki kurkussa etsinyt elävää lasta, niin olipa hän nyt hiukan utelias näkemään toisen etsivän kuollutta. Hän oli tuskin ehtinyt piiloutua tyhjään vesisäiliöön navetan nurkassa, kun jo Lainakin tuli. Hän sytytti mukanaan tuomansa kynttilän, ja tuli toisessa kädessä, toisen hajasormin harrottaessa pelokkaasti eteenpäin, alkoi varpaillaan, ruumis kumartuneena hiipiä kätköänsä kohti niin hiljaa, kuin olisi pelännyt herättävänsä kuolleen, jonka hän kuvitteli siellä olevan. Kuta likemmäksi lampokarsinaa hän tuli, sitä kovemmin lepatti kynttilän liekki, ikäänkuin sieltä pimeästä nurkasta olisi puhaltanut vastaan kylmä viima, joka pani hänen kätensä vilusta vapisemaan. Aidan likelle päästyään hän kallistihe hieman takakenoon, niinkuin jokin näkymätön voima olisi työntänyt häntä takaisin. Kun hän nähtävästi ei olisi jaksanut jatkaa loppumatkaa entiseen, hiipivään tapaansa, hän väsyneen hevosen tavoin, joka kaikki voimansa kooten koettaa raskaine kuormineen rynnäten päästä mäen viimeisen, jyrkimmän kinkaman päälle, hyökkäsi parilla harppauksella aidan viereen ja samaa vauhtiansa kumartui katsomaan karsinan sisään.

Nähdessään karsinan tyhjäksi Laina kohoutui vaivoin seisoalle ja jäi kuin kiinni naulattuna paikalleen. Kasvot kalpeina, silmät seisten päässä suurina ja värähtämättöminä, suu tyhmästi ammollaan hän katsoa tollotti maahan yhteen kohti kuin hölmö. Mutta kynttilän liekissä Marjaana näki hänen sielunsa. Samoin kuin tuli hänen kädessään ihan sammuakseen heiluen piirteli pyrstö sojossa mutkikkaita viivoja sinne tänne, sikin sokin, niin yhtä sekavina risteilivät hänen hätäytyneet ajatuksensa, koettaessaan päästä selville, minne lapsi oli joutunut.

Ties, kuinka kauan hän olisi siinä seissyt, ellei Marjaanalta kylmähkössä sementtisäiliössä olisi tahtomattansa päässyt rikkinäinen rykäisy, joka tyhjässä, kumisevassa kivinavetassa räsähti yön hiljaisuudessa niin kammottavasti, että hän itsekin säikähti. Vain vilahdukselta hän ehti nähdä, kuinka sammuneen kynttilän kytevä sydän lentävänä tulitähtenä kiiti halki pimeän navetan ja katosi ovesta ulos.

— Olisiko luullut sen kadonneen poikansa täältä pimeästä nurkasta hänelle kummituksena rähähtäneen. Semmoisesta voisi saada pitämistä elämäniäkseen, ajatteli Marjaana kömpiessään pois vesisäiliöstä.

Kului taas muutamia päiviä, ilman erikoisempia tapahtumia. Mutta eräänä yönä Marjaana sai jälleen aihetta koputtaa isännän makuukamarin oven.

»Ei, minä en voi maata kamarissani enää yhtään yötä. Minä en jaksa kuulla niitä ääniä, joita sieltä seinän takaa nyt on alkanut kuulua», hän puhui kiihtyneenä, ennenkuin isäntä ehti edes mitään kysyä.

»Kunpa se vain itkisi, niin eihän silloin olisikaan vielä ylen suurta hätää.»

»Semmoista kolkkoa naurua, joka kiertää kylmän renkaan kuulijan sydämen ympärille ja panee kananlihalle nousseen ihon vilusta värisemään.»

He vaikenivat hetkisen, niinkuin olisivat miettineet, mistä tämä sisäinen taudinkäänne mahtoi johtua.

»Se merkitsee sitä, että kun omantunnon uuniin kertyy polttoainetta liian paljon ja liian tulenarkaa, niin kuumuus voi viimein nousta niin suureksi, että lieska lyö sydämestä ylös aivoihin asti. Jos tätä jatkuu, niin voi palaa poroksi sekä sydän että pää. Ja mitäs silloin jää jäljelle: elävältä kuollut ihmishaamu kuin semmoinen tulipalon turmelema huone, jonka sisus on palanut tuhkaksi, mutta ulkopuolinen kehys on vielä jäänyt jotenkuten seisomaan.»

»No miten se semmoinen tulipalo Marjaanan mielestä olisi sammutettava?» kysyi isäntä neuvottomana.

»Vain kuolema voi sen kokonaan sammuttaa, mutta me ihmiset voimme hillitä sen raivoa tempaamalla tulesta pois kaikkein tervaisimman halon.»

Vaikka isäntä ei voinut väittää, että Marjaana olisi väärässä, sanoi hän siitä huolimatta jyrkästi:

»Tai ehkä — ehkä sitten, kun Laina ensin omasta aloitteestaan tunnustaa, että hän on salaa synnyttänyt lapsen ja surmannut sen.»

Marjaanan täytyi puolestaan myöntää isännän asettama ehto kohtuulliseksi. Tarkemmin ajatellen tarvittiin hänenkin mielestään Lainan puolelta sen verran avomielistä, luottavaa nöyrtymistä, ennenkuin todellinen parannuksen teko voi kunnolleen edes alkaa. Vaikka, sikäli kuin hän Lainan luonnetta tunsi, sitä tunnustusta lienee turha odottaa.

Kun oli jo täysin varmaa, että kuolema oli äidin tällä kertaa jättänyt, seisoi se vielä nyrkki koholla lapsen kamarin ovella, valmiina iskemään minä hetkenä hyvänsä kohtalokkaan kolmannen lyönnin. Emäntä ja Marjaana olivat hienoksittain huomauttaneet isännälle, että olisi haettava lääkäri sairaan avuksi, mutta tämä oli ehdottomasti vastaan. Pitäisihän heidän ymmärtää, että kun kerran pappia ei oltu voitu tuoda, niin ei lääkäriäkään. Molempien naisten oli sen vuoksi omine oppeineen hoidettava ja lääkittävä lasta edelleen, ja epätietoista on, olisiko oikea lääkäri voinut saada nopeampaa parannusta aikaan kuin he: mitä tiedosta puuttui, sen korvasi sydän.

Isäntää sen sijaan ei sairasvuoteen ääressä nähty kertaakaan. Kuitenkin hän hoitajilta kyselemällä seurasi tarkasti taudin kulkua. Kaikkein vakavimpina hetkinä, jolloin lapsen elämä ja kuolema kiikkuivat puntaruksissa puoleen ja toiseen, hoitajat olivat surukseen huomaavinaan isännän kasvoilla varkain häivähtävän jonkinlaisen hyvänmielen ilmeen ja kuulevinaan hänen rinnastaan kohoavan kuin helpotuksen huokauksen silloin, kun vaakalautanen oli painumassa enemmän hautaan päin.

— Jäässä, liikkumattomassa teräsjäässä on yhä isännän sydän, huokailivat naiset. Ja jäässä se pysyy. Sillä kun kerran kuolema, jonka pitäisi olla kaiken sovittaja, ei voi sitä sulattaa, niin ei sitten mikään muukaan.

Ja kuitenkin piili jäljellä vielä voimakkaampi mahti, jota isännänkään sydän ei voinut järkkymättä kestää.

Lapsen parannuttua Marjaana oli jo aiemmin ollut huomaavinaan sen kauniissa, sinisissä silmissä outoa, tuijottavaa ilmeettömyyttä. Käsittämättä syytä siihen hän eräänä päivänä kuin sattumalta huiskautti kättänsä lapsen silmien edessä ja hämmästyi nähdessään, että tämä ei liikkeen johdosta räpsäyttänyt silmiään ollenkaan. Uudistettuaan huiskuttamistansa vielä useita kertoja, aina samoin tuloksin, hän hätäytyneenä haki lapsen isovanhemmat kamariin ja kertoi heille havaintonsa. Kun sitten hekin vuoroonsa olivat erilaisin kokein koettaneet saada lapsen räpsäyttämään silmiään, siinä kuitenkaan onnistumatta, kähähti isännän suusta vihdoin kuin läkähtyvän kuiskaus:

Tuskinpa se tulematta jäänyt kuoleman kolmas isku olisi niin raskaasti jysäyttänyt molempien naisten sydämille kuin tämä yksi ainoa, hirveä sana.

»Äidin antama myrkky ei jaksanut viedä lapsen henkeä, mutta näön se nähtävästi on iäksi vienyt», huomautti isäntä kuin selitykseksi.

Kun tämä kauhea totuus oli emännälle ja Marjaanalle täysin selvinnyt, eivät heidän kyynelensä olisi olleet niin kuumia, jos siinä heidän edessään vuoteella makaavan lapsen silmissä olisi ollut iankaikkinen yö.

»Jos Marjaana haluaa nyt mennä Lainalle ilmoittamaan, että hänen lapsensa elää, niin minulla ei ole enää mitään sitä vastaan», sanoi isäntä taas.

»Ei, ei mitenkään. Sehän olisi samaa, kuin kaataisi öljyä tuleen», epäsi Marjaana.

»Mitäs minä taanoin sanoin: Kun kerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut. Eikös se olisi ollut parempi niille molemmille?» huomautti isäntä.

»Kauheata se olisi ollut sekin, kauheata, mutta kyllä minun täytyy niin paljon yhtyä isännän sanaan, että näin ollen se ehkä olisi ollut onnellisempaa», myönnytteli Marjaana.

»Ei, ei!» huudahti emäntä, jonka mielestä tässä käytiin kauppaa ihmishengestä, sulkien taas, kuten kerran aiemmin ja niin monta kertaa jälkeenpäin, varjelusenkelinä lapsen suojelevaan syleilyynsä.

Mummon ja sokean lapsen kohtausta katsoessaan isäntä seisoi tuokion sanattomana ja poistui sitten kiireesti kamarista. Piti muka jouduttautua pellolle kiirehtimään ohran aumaajia, sillä näytti nousevan sade. Mitään sellaista uhkaa ei Marjaana taivaalla huomannut, mutta isännän sumenevissa silmissä hän oli nähnyt niin sakeaa liennettä, että sen läpi katsottuna lienee taivaskin näyttänyt pilviseltä. Hän arveli, että jos isäntä vielä hetkenkään olisi viipynyt kamarissa, tämä ei olisi voinut enää pidättää kyyneliään, ja sen sateen puhkeamista hänen miehuutensa ei sallinut muitten nähdä.

Lapsen päivä päivältä vaurastuessa alkoi sen itku käydä niin äänekkääksi, että oli pelättävissä sen kuuluvan seinien ulkopuolellekin ja piilotetun siten ilmaisevan itse itsensä. Ne kolme, jotka salaisuuden tunsivat, pitivät sen vuoksi eräänä myöhäisenä iltana perheneuvottelun, millaisiin toimenpiteisiin nyt olisi ryhdyttävä, kun lasta oli mahdoton enää kauemmin kotona säilyttää. Tehtiin useita, ehdotuksia, jotka aluksi tuntuivat hyvinkin onnistuneilta, mutta tarkemmin harkitessa osoittautuivat kuitenkin toinen toistaan mahdottomammiksi käytännössä toteuttaa. Kun oltiin jo joutumassa täydelliseen neuvottomuuteen, pelasti Marjaanan käytännöllinen ymmärrys umpikujasta, nyt kuten usein ennenkin.

»Jos salaisuus tahdotaan sulkea lujan lukon taakse, on Änän vietävä niin kauaksi, että sen ääni ei tänne kuulu», sanoi Marjaana — ainoa, joka tahtoi juurruttaa käytäntöön lapselle hätäkasteessa antamaansa nimeä. »Minun kotipuoleni, josta nuorena tyttönä maailmalle päädyin, on tarpeeksi etäällä ja niin syrjässä muusta maailmasta, että sen piiloisempaa loukkoa on vaikea muualta löytää. Siellä asuu muuan minulle lapsuuden ajoista tuttava pariskunta: puuseppä Aletuinen ja vaimonsa Saara, hyviä ihmisiä, joiden hoivissa Änännän olisi turvallista olla kuin Jumalan kämmenellä. Mutta kun ne ovat köyhänpuoleisia, niin… Vaikka ei suinkaan se Saara mitään palkkaa siitä hoidostaan, kunhan isäntä antaisi rahaa senkään verran, mitä kuluu Änännän ruokaan ja vaatteisiin. Minä kyllä ottaisin viedäkseni pojan heille.»

»Voivatko ne myöskin olla vaiti, jos myöhemmin sattuisivat jotenkuten saamaan vihiä salaisuudesta?» kysyi isäntä, jolle asian tämä puoli tuntui olevan tärkein.

»Hyvä on», sanoi isäntä ja jatkoi kuin jo aiemmin valmiiksi ajattelemaansa asiaa:

»Mitä siihen rahalliseen puoleen tulee, niin minä, kun en voi tehdä julkisia perintöpapereita, tässä Jumalan ja meidän kuuden korvan kuullen vannon, että niin kauan kuin poika elää, minä hänen hyväkseen — tosin maailmalle näkymättömänä — teen kaiken sen, minkä rahalla voi saada aikaan, vaikka minun sitä varten pitäisi uhrata… uhrata koko Iso-Mannilan talo.»

»Nyt enkelit taivaassa ilosta itkevät», sanoi emäntä liikutettuna, ja isännän näin suuren myönnytyksen rohkaisemana uskalsi mennä askelta pitemmälle:

Siinä kohden ei ollut tinkimisen varaa. Mutta emäntä lohdutti itseään sillä, että ehkäpä tulee vielä sekin aika, jolloin isäntä ilomielin voi tehdä tämänkin uhrauksen.

Oli määrä lähteä matkalle jo seuraavana yönä, aluksi isännän saattamana kaupunkiin asti, sieltä rautateitse edelleen ja lopuksi kyytihevosella perille.

Kun kaikki oli jo lähtövalmista ja erikoisesti emännän pelkäämä eronhetki käsissä, otti hän vielä viime kerran lapsen syliinsä, katsoi sen sokeihin silmiin niin haikean hellästi, kuin poika olisi ollut hautaan lähtevä, ja puheli sille äänellä, joka tuntui tulevan suoraan sydämestä:

»Hyvästi nyt — hyvästi nyt. Saanenko sinua enää milloinkaan nähdä?… Oi saan, saanhan toki, jollei täällä, niin siellä, missä sinunkin sokeat silmäsi selkenevät ja jossa me kaikki jälleen lapsiksi tullaan. Enhän minä ilman sitä toivoa tätä eronhetkeä kestäisikään… Onhan siellä, Marjaana, korissa jo tutit ja maitopullo ja kaikki pienet vaatteet — ettei vaan mitään unohtuisi?»

»Hoida, rakas Marjaana, tätä pientä, pitkälle matkalle lähtijää hyvin. Katso, että se ei vilustu, että aina on villaista ympärillä, ja maista maitoa aina itse ensin, ettet anna myrtynyttä.»

»Ja sano, sille vaimolle — mikä sen nimi nyt olikaan?… Niin, sille Saaralle, että se tälle, äidittömälle, olisi äitinä, pehmein käsin ja hellin sydämin. Voi, joko se Marjaana tahtoo tämän pois, joko teidän täytyy lähteä?… Niin, niin: ennenkuin kuu nousee. Se on tälle, yön lapselle, kuunkin kalpea valo liian kirkas — yö sisällä, yö ympärillä… Voi, kyllä tämä nyt on… mutta ei auta, ei auta… Hyvästi nyt — hyvästi nyt… ja Jumala sinua, lapseni, siunatkoon ja varjelkoon.»

Marjaanan täytyi lievällä väkivallalla ottaa lapsi mummon sylistä. Pian sen jälkeen rattaat lähtivät hiljalleen vierimään kaupunkia kohti yön pimeydessä, ihmisten raskaimmin nukkuessa.

III

Puuseppä Aletuisen tuvan portailla istui noin kymmenvuotias poika, jonka hieman elähtäneissä kasvoissa, kumaraisessa asennossa ja tukevassa, polvien välissä seisovassa sauvassa, josta hän piti lujasti kiinni molemmin käsin, oli jotakin vanhusta muistuttavaa. Hän, sokea, ei nähnyt mitään, mutta siitä salaperäisestä hiljaisuudesta, joka nyt leikkien vaihteessa vallitsi puusepän pihamaalle kokoontuneitten kylän lasten kesken, hän ymmärsi, että jotakin jännittävää oli tekeillä.

Siinä tuokiossa alkoi tanner jytistä. Nopeat juoksuaskelet milloin etääntyivät, milloin lähenivät ja kaapasivat väliin ohi niin likeltä, että portailla istuja tunsi vauhdin aiheuttaman lämpimän ilmavirran leyhähtävän kasvoillensa. Hän kohensihe ryhtinsä istuessaan suoraksi, sauvaa yhä jännittyneempänä puristavat kädet ojentuivat eteenpäin, herkästi elehtivät kasvot värähtelivät ja ripsireunaiset silmäluomet takoivat kelmeänä maitona muljahtelevien valkuaisten yli, ikäänkuin silmien vangittu valo olisi kiinni sidotun linnun tavoin räpyttänyt siipiänsä vapauteen pyrkiessään. Kun jäljekkäin kiitävien paljaitten jalkojen jytinä pihamaan pintaan kuului yhä sakenevan ja ohi vilkaisevien huohottava hengitys käyvän yhä kiivaammaksi, ponnahti sokea poika vihdoin kuin jonkin sisäisen voiman ampaisemana seisoalleen, juosta vilisti paikallaan, että keppi kädessä heilui, ja huohotti kuten muutkin juoksijat. Kuullessaan kentältä ahdinkoon joutuneen pakenijan hätäisen kirkaisun, parkaisi hänkin ja hypähti sykähtävin sydämin syrjään, ikäänkuin sillä ovelalla tempulla pettääkseen kuvittelemaansa takaa-ajajaansa, jonka kurkottavan käden kouraisun hän oli jo tuntevinaan niskassansa. Askelten aivan liki lähetessä hän juoksijoita kiinni tavoittaakseen kahmaisi käsin eteensä kuin kolossaan pyytävä rapu pihdeillään saalista, joka on osunut sen saksien ulottuville.

Sokea poika oli leikissä mukana sieluineen ja ruumiineen ehkä innokkaammin kuin kukaan muu. Mutta kun lesken vihdoin onnistui iskeä toinen pakenevista parikseen, lyyhähti hän jännityksen lauettua herpautuneena portaille istualleen ja kätki kasvonsa käsiinsä häpeäänsä salatakseen.

Oli taas, niinkuin aina ennenkin, hänen leikkinsä ollut vain pelkkää kuvittelua, leikin leikkiä.

Sokean pojan portaalla murheellisena istuessa ja verratessa itseänsä näkeviin lapsiin paistaa pohotti heinäkuinen sunnuntai-iltapäivän aurinko hänen lakittomaan päähänsä. Hänelle se ei paistanut taivaalta, vaan taivaasta Jumalan luota. Siellä — niin oli »täti» aina kertonut — hänenkin silmänsä kerran selkenevät ja hän saa nähdä paljon sellaista, jota täällä maan päällä ei näe näkeväkään. Hän saa siellä enkelien kanssa olla hippasilla ja juosta leskistä pitkin taivaan tasaisia tanteria, kompastumatta ja päätänsä seiniin ja aitoihin mustelmille kolhimatta. Siellä hän osaa lukea aapista niinkuin muutkin lapset, voi kiipeillä katoille ja pitkiin palmupuihin, hyppiä ojien yli ja sauvalla eteensä tunnustelematta kulkea kivikkoisiakin polkuja, lankeilematta polviaan nahattomiksi ja lyömättä varpaitaan verille. Niin, ja lentääkin hän voi, kun kerran siivet on.

Kiitollisena kaikesta tästä hän surunsa unohtaen käänsi kasvonsa kohti aurinkoa, jonka hehku sihisi korvissa, pisteli ja nipisteli leikkisästi ihoa ja tunkeutui lempeästi hyväilevänä aina sydämeen asti. Suoraan avoimiin silmiin paistava aurinko valaisi hänen sokeutensa harmaata hämärää kuin sen suuren, tulevan kirkkauden maidonvalkea kajastus. Lämmön vaikutuksesta hän tunsi kuin kohoutuvansa ylös aurinkoa kohti ja sulautuvansa sen hehkuun niin välittömästi, että leikkijäin jalkojen töminä kantautui vain aika-ajoin hänen korviinsa heikosti kuin jostakin hyvin kaukaa, hänelle vieraasta maailmasta.

Pihan perällä koivun katveessa istui kaksi vanhaa vaimoa: puuseppä Aletuisen emäntä ja muuan naishenkilö, jota paikkakunnalla ei tunnettu. Räätäli Jahnukaisen akka tosin arveli, että vieras ei voinut olla kukaan muu kuin se salaperäinen kulkija, jonka hän kymmenen vuotta sitten eräänä syksyisenä kuutamoyönä oli nähnyt käärö käsivarrella ajavan Aletuisen mökkiin ja jo samana yönä sieltä kääröttömänä lähtevän, sellaisin seuraamuksin, että aamulla oli puusepän pirtistä alkanut kuulua itkunvikinää, ikäänkuin lapsi olisi sinne yön aikaan taivaasta tipahtanut. Nuorten jaloista nöyrästi syrjään vetäytyneinä vanhukset katsoivat ääneti lasten leikkiä, ristiin liitetyt kädet hartaina helmassa.

»Muistatkos sinä, Marjaana, vielä niitä aikoja, kun sitä mekin noin hapset hajalla ja hameet hulmuavina leskistä juostiin?» huomautti puusepän emäntä vieraalle hiukan surumielisesti.

»Muistanko? Eihän sitä meidän iällä enää paljon muuta muistetakaan. Niistä eväistähän meidän, Saara hyvä, on loppuikämme elettäväkin. Mutta niitä on sellaisiakin, joilla elämänsä ehtoolla ei tule olemaan edes sitä iloa, joiden muistoon vanhuksina, jos sinne asti elävät, yksinpä vihreimmät nuoruusmuistotkin kompuroivat kolmella jalalla», sanoi vieras ja viittasi kädellään portaalla istuvaan sokeaan poikaan.

»Kyllä ymmärrän — Moosesta tarkoitat. Mutta onhan hänellä nyt sentään jotain iloakin, niinkuin äsken näit. Ja saahan hän tuolloin tällöin leikkiä myös yhdessä muitten lasten kanssa. Odotahan, kun kyllästyvät tuohon kisaansa, niin saatpa nähdä, että niitä on semmoisiakin leikkejä, joissa Mooses on parasta mestaria.»

»Näyttää vähän siltä, että ne Mooseksen pienet ilot on kyynelillä maksettava. Mutta kiitollinenhan tulee olla vähästäkin. Onhan, toisekseen, olemassa vielä onnettomampia, sellaisiakin, joilta kaikki valtatiet tähän näkyväiseen maailmaan ovat suljetut, jotka samalla ovat sekä sokeita että kuuroja ja mykkiä.»

»Mitä mahtanee Jumala viisaudessaan ajaa takaa siinä, että hän, joka itse näkee näkymättömätkin, kuulee kuulumattomatkin ja ymmärtää kaikki kielet, sallii syntyä sellaisia luomuksia, joiden silmille maailma on vain loputonta syksyistä yötä, korville ainaista haudan hiljaisuutta ja joiden eläinten ääntä muistuttavassa mölinässä on kuulevinaan kielelle sidottujen sanojen rimpuilevan raudoissaan kuin elinkautiset kahlevangit?»

»Sitä se siinä takaa ajaa, että nekin, jotka aina marisevat köyhyyttään, saisivat heistä nähdä kuin kuvastimesta, kuinka äärettömän rikkaita he itse ovat.»

»Jumalan syy?… Kun sinä aikoinaan laskit tuon portailla istuvan pojan kolmikorttelisena minun syliini ja pistit setelitukun kouraani, oli sinulla sellainen hoppu, että tuskin kahvikuppia maltoit odottaa. Suhahdithan vain hät’hätää korvaani, että poika on parempain ihmisten lapsia ja hoitopalkkio sen mukainen. Silloiseen vaiteliaisuuteesi ja kiireeseesi saattoi sinulla olla omat syysi, — pelkäsit kai, että sinut täällä tunnetaan, mutta se oli turhaa luuloa, koska minäkään en sinua enää tuntenut. Enkähän minä salaisuuttasi liioin kärkkynytkään. Mutta kun tulen pian kymmenen vuotta olleeksi lapsen äitinä, olen kantanut poloisen kasteelle, kuormittanut kummina puolet sen syntejä hartioilleni ja hoitanut sitä, sokeaa raukkaa, hellemmin kuin omaa lastani, niin minulla on oikeus saada vihdoinkin tietää pojan syntyperä ja alkuvaiheet pohjia myöten.»

»Ole tuossa viisastelematta, ikä-ihminen. Tarkoitan, kenen nimiin poika on merkitty kirkonkirjoihin?»

»Omiin nimiinsä. Me kummit, mieheni ja minä, esitimme sen papille löytölapsenamme, jonka isän ja äidin Jumala yksin tietää.»

»Niin… no niin… hm!… Se kastamisasia, kuulen mä, on tainnut mennä vähän vikaan. Näin meidän kesken: pojan nimi pitäisi oikeastaan oleman Änän.»

»Katsos, minä annoin lapselle heti sen synnyttyä hätäkasteen ja nimen, mutta kun vielä pappikin on nostanut sen päälaelle kolmasti vettä, tuntuu minusta, kuin poika olisi kastettu kuusiyhteisen jumalan nimeen.»

»Miten niin: sille pojalle? Onkos se tämä meidän Mooses myös vedestä pelastettu?»

Marjaana katsoi kaiken likellä olevan ohi kauas taivaan rannalle, ikäänkuin hän sieltä etäisyydestä olisi tahtonut palauttaa kymmenen vuoden takaiset tapahtumat kuvina muistiinsa. Vannotettuaan Saaraa ikuiseen vaitioloon kaikesta siitä, mitä tämä nyt saa tietää, hän kertoi Mooseksen varhaisimman lapsuuden surullisen tarinan aina siihen asti, jolloin hän jätti lapsen Saaran haltuun.

Nyt Marjaana puolestaan olisi halunnut tietää jotakin Mooseksen myöhemmistä elämänvaiheista, mutta Saara ei ehtinyt vielä kertomuksensa alkuunkaan, kun heidän mielenkiintonsa kohdistui toisaalle. Leskisen juoksuun kyllästyneinä lapset olivat muodostaneet pihaan ison, suljetun piirin ja kutsuivat Mooseksen mukaan leikkimään »Aatamia ja Eevaa». Kun tämä ei ollut voinut ottaa osaa muuhun leikkiin, annettiin hänen nyt ikäänkuin sen korvaukseksi melkein aina olla Aatamina, tyttöjen vuorollaan ollessa Eevana sidotuin silmin.

Näiden kiinni saaminen oli Moosekselle niin helppoa, että Marjaana, joka ei ollut tätä hänen taitoansa ennen nähnyt, epäili hänen näkevän. Kuitenkin hänestä näytti Mooseksen innostus odottamattoman laimealta. Pojan kuullessa aina uudelta Eevalta ilmeisellä mielenkiinnolla odottamansa vastauksen tavanmukaiseen kysymykseensä: »Missä Eeva?» näytti hänen kasvoillaan joka kerta kuvastuvan pettymystä.

Kaikki tähän asti mukana olleet tytöt olivat kilvan pyrkineet sokoksi, mutta joukossa oli muuan vaaleaverinen tyttönen, joka aina uutta Eevaa valittaessa kyyristäytyi muitten taakse piiloon, ikäänkuin siten koettaen tehdä itsensä näkymättömäksi. Mutta kun kaikki muut tytöt tulivat vihdoin osansa suorittaneiksi, ei hän enää voinut välttää kohtaloansa: puoliväkisin, silmät sidottuina talutettiin hänet vastaanhangottelusta huolimatta paratiisiin.

Kas, se ääni vaikutti. Mooses ryntäsi viivyttelemättä sitä kohti, mutta tyttö vältti taitavasti hyökkäyksen. Näki heti ensi alusta, että tällä kertaa oli tosi kysymyksessä: Aatamilla oikeata kiinnisaamisen intoa ja Eevalla todellista pakenemistahtoa, jota ei suinkaan voinut sanoa olleen kaikilla tytöillä. Mooseksesta tuntui päinvastoin, kuin monet heistä antautuisivat tahallaan kiinni, niin että ei oikein tietänyt, tavoittiko hän heitä vai he häntä — seikka, joka hänen muutenkin laimeaan intoonsa vaikutti erittäin tympäisevästä Mutta kun Mooseksen hyökkäykset tällä kertaa, liiallisen kiihkon takia olivat harkitsemattomia ja askelet liian kuuluvia, onnistui tytön aina livahtaa pakoon melkein läpi käsien, ja Aatami sai joka kerta kahmaista syliinsä tyhjää ilmaa. — »Missä Eeva?» — »Täällä!» vaihtelivat kysymykset ja vastaukset tuhkatiheään. — »Polttaa, polttaa!» — »Polttaa, polttaa!» rähähti varoittavana milloin mistäkin piirin kohdasta, sokkojen ryntäillessä hehkuvin poskin tätä elävää, käsin sidottua raja-aitaa vasten.

Kamppailun käydessä yhä jännittävämmäksi jakautuivat leikkitoverit kahteen vastakkaiseen puolueeseen, poikien toivoessa voittoa Aatamille, tyttöjen Eevalle. Kun Mooseksen tuloksettomien hyökkäysten johdosta poika-puolueen kesken oli jo pääsemässä valtaan masentava epäilys siitä, että tämä ei saisi tyttöä ollenkaan kiinni, kivahti piiristä vihdoin äkäisellä äänellä lausuttu sana:

Tämän huomautuksen kuultuaan tytöt tahtoivat, että Aatamin sieraimiin pitäisi pistää tappuratukot, hän kun näkee nenällään, mutta poikien ulvova vastalause tukahdutti moisen sääntöjenvastaisen ehdotuksen alkuunsa. Mooses muutti oitis menettelytapansa sellaiseksi, että se entisten kokemusten perusteella herätti yhtäällä iloista voiton toivoa, toisaalla pelokasta levottomuutta. Saadessaan jälleen vastauksen kysymykseensä: »Missä Eeva?» hän alkoi nyt kissan askelin hiipiä ääntä kohti, samalla nuuskien sieraimillaan ilmaa kuin saalista vainuava metsäkoira. Sen Eevakin näytti aavistavan. Kuulumattomasti koskettivat hänenkin varpaansa pehmeää nurmikkoa, ja äärimmilleen hän herkisti kuuloansa, samalla kuin hän käsin koettelemalla pysyttelihe piirin lähellä, koettaen siten sekoittaa omaa erikoishajuansa joukon yhteishajuun. Aikansa näin kierreltyään ja kaarreltuaan sokot alkoivat vihdoin toistensa tietämättä kulkeutua vastakkain ja sivuuttivat toisensa niin likeltä, että olkapäät miltei hipaisivat toisiaan, koko piirin painautuessa jännityksestä hiukan kyykkyyn ja pidättäessä hengitystään. Tuskin oli tyttöpuolue ehtinyt helpotuksesta hengähtää, kun Aatami yhtäkkiä pyörähti ympäri, niinkuin olisi nyt vasta saanut hajua etsimästään, ja kaappasi säikähdyksestä kirkaisevan Eevan syliinsä. Tämä koetti kaikin voimin rimpuilla irti, mutta Mooses painoi häntä niin kiinteästi rintaansa vasten, että näytti siltä, kuin hän ei niin vaikeasti pyydystämästään saaliista aikoisi luopua ollenkaan. Mutta kun hän tytön petollisesti rauhoittuessa hellitti hiukan otettansa, riuhtaisihe tämä äkillisellä tempaisulla vapauteen. Nyt alkoi entistä kiivaampi ottelu, joka kuitenkin päättyi leikki-Aatamille melkein yhtä surkeasti kuin alkuaikojen oikealle Aatamillekin. Kun hän kiihkeässä takaa-ajon innossaan teki erään kaikkein rajuimpia hyökkäyksiänsä, osui hän törmäämään piiriä vastaan niin voimakkaasti, että se murtui, ja hän syöksyi samaa vauhtiansa keskelle läheistä, isoa nokkospensaikkoa. Siellä hän yhdessä kohti sätkytti paljaita sääriänsä, kun hätäännyksissään ei tietänyt, minne päin pitäisi mennä viholaisista vapautuakseen.

Mutta silloin eräs pitkä poika tarttui kiivaasti pilkkaajan niskaan ja nakkasi hänet Mooseksen seuraksi samaan nokkospensaaseen. Tästä teostaan hän sai kaikilta muilta hyväksyvän, kiitollisuutta ilmaisevan silmäyksen.

Mooseksen päästyä vihdoin pois piinapaikastaan hän lähti häpeäänsä ja tuskiansa itkien, keppi kolmantena jalkana, yksinäisyyteen järven rantaan, pihaan jääneiden leikkitoverien katsoessa surumielisinä hänen jälkeensä.

»Vieläkö leikitään?» kysyi muuan joukosta, kun Mooses oli kadonnut rantatörmän taakse.

»Ei, ei leikitä enää», kuului yhtaikaa useasta suusta kaikkien yksimielinen vastaus.

Lapset hajautuivat hiljaisina ja alakuloisina kukin taholleen. Mutta se viimeksi Eevana ollut tyttö itki kulkiessaan yksinäistä metsäpolkua myöten kotiinsa päin.

Vuosien vieriessä oli Aletuisen naapurien ja muitten kyläläisten mielenkiinto Moosekseen ja hänen salaiseen syntyperäänsä vähitellen väljähtynyt. Mutta syksyllä, Marjaanan käynnin jälkeen, leimahti mielissä jo melkein sammunut uteliaisuus uuteen liekkiin. Sokea poika oli kadonnut jäljettömiin, häipynyt puusepän mökistä yhtä salaperäisesti kuin kesäisiin maihin muuttanut pääskynen pesästään räystään alta, kenenkään huomaamatta, kenenkään osaamatta tarkalleen sanoa päivää ja hetkeä, milloin hän oli lähtenyt ja minne mennyt — tai paremminkin: viety. Sillä pojan poistumisen aikoina oli myös itse Aletuinen ollut kateissa useita päiviä. Jotakin yhteyttä mahtoi niinikään olla sen kesällisen, puusepän mökissä vierailleen vaimon ja pojan katoamisen välillä. Arvailtiin sinne ja tänne. Ahdisteltiin Aletuista ja Saaraa piinaavilla kyselyillä, mutta kun nämä vain lyhyesti ja yli olan huomauttivat, että eipä sen asian pitäisi sivullisia liikuttaa, suututtiin ja haukkua nalkutettiin takana päin, hyvinkin myrkyllisesti.

»Miksi kidutetaan ihmisiä tietämättömyyden pimeydessä kuin käärmettä pihdeissä, miksi ei sanota suoraan, minne sokea on viety. Ihan olisi vallesmannille sana saatettava. Ties, vaikka puuseppä olisi vasarallaan moukaroinut pojan kuoliaaksi, pistänyt ruumiin säkkiin, raahannut sen selässään yön pimeydessä pois kotoaan ja upottanut Kuorejärven syvyyteen.»

»Niin, niin, kukapa tietää. Vaikka kunnian kirjoissahan nuo ovat puusepän väet näihin asti kulkeneet. Mutta ei tuntuisi oikein sopeutuvan tähän karjanhoitajajärkeen se, että joku, ellei hän ole aivan pähkähullu, tuhoaisi parhaan lypsylehmänsä. Elähtäneempi väki muistaa: ei sitä ennen Aletuisen nokan edessä näkynyt juuri muita herkkuja kuin kuorekuppi ja leipäkannikka, mutta siitä alkaen kun sokea poika ilmestyi, on puusepän pöydällä höyrynnyt riisiryynipuurot ja rusinasopat joka jumalan pyhä, usein arkinakin.»

»Entäpä jos asiat nykyisin ovat keikahtaneet niin päin, että Aletuinen sen entisen emännän tapaan olisi pitänyt edullisempana teurastaa kultamunia munivan kanan, kaapatakseen kaiken kullan — pojan suuret perinnöt, näet — yhtaikaa.»

Kului vuosi vuoden jälkeen. Lapset kasvoivat aikuisiksi, aikuiset huomaamattaan vanhenivat, ja tuolloin tällöin sai Aletuinen tehdä kätkyen jollekin maailmaan tulevalle ja ruumisarkun jollekin hautaan lähtevälle.

Hirvaskylän elämän näin mataessa eteenpäin vanhaa tuttua latuansa ajoi eräänä hiljaisuuttaan torkkuvana keväisenä sunnuntaipäivänä kylän läpi näköjään nuori herrasmies, joka kärryjen kuoppaisella kylätiellä kallistellessa ja laiskan kyytipojanloikareen sinne tänne retkahdellessa istui koukkupäiseen sauvaansa käsillään tukien jäykkänä ja suorana kuin tikku, suurilla, pyöreillä, pikimustilla silmälaseillaan naama totisena katsoen suoraan eteensä kuin pöllö hongan oksalla, kertaakaan sivulleen vilkaisematta, kertaakaan nostamatta valkoista olkihattuaan vastaukseksi harvojen vastaantulijain nöyriin tervehdyksiin.

»Olisiko, ryöttä, ollut niin koppava, ettei ollut näkevinäänkään, tai lieneekö uppoutunut niin syviin mietteisiin, ettei huomannut», arvelivat vastaantulijat ja pysähtyivät närkästyneinä katsomaan tuon ylpeältä näyttävän matkustajan jälkeen.

»Niitä on tönöjä tässä tien poskessa useitakin. Ehkä se on tämä, johon herra aikoo», sanoi kyytipoika vihdoin ja seisautti hevosensa erään mökin eteen.

»Kuka…? Sus siunatkoon!» kuului tuvan avonaisesta ovesta käsien läiskähdyksen säestämä huudahdus ja sen jälkeen kiireistä, ikäänkuin hätääntynyttä liikehtimistä.

»Tuo kiljaisu lähti Jahnukaisen akan kurkusta. Aja eteenpäin ja muista: suuri yksinäinen koivu pihan perällä», neuvoi kyydittävä.

»Tässä», sanoi ajaja hetken päästä ja pysähdytti hevosen Aletuisen pihaveräjälle.

Oudon herrasmiehen äkkiarvaamatta ilmestyminen herätti puusepän pirtissä melkein yhtä suurta hämmästystä kuin Jahnukaisenkin tuvassa. Sukaistuaan takin ylleen Aletuinen meni vierasta vastaan, kouraisi hatun päästänsä, kumarteli ja kohotti kätensä tervehtiäkseen, mutta kun tämä ei näyttänyt häntä huomaavan, rykäisi puuseppä ilmaistakseen läsnäolonsa.

»Onko se Aletuinen? Hyvää päivää. Terveisiä Helsingistä», sanoi vieras ja puristi pitkään ja lämpimästi vanhuksen kättä.

»Vai ei setä minua enää tunne. Siitähän onkin kulunut aikaa jo kolmetoista vuotta, kun viimeksi on yksissä oltu.»

»Jumalan kiitos — tässähän minä», sanoi Saara ja niiata töksäytti jäykillä jaloillaan. »Terve tulemasta, terve tulemasta. Vai hän… Her… Mooses käy sisään, käy sisään.»

Aletuinen hiukan punastui ja ikäänkuin vieläkin olisi epäillyt kuulemansa todenperäisyyttä painoi hatun verkkaan päähänsä.

Kun matkatavarat oli kannettu sisään, istui Mooses väsyneenä keinutuoliin puusepän kamaripöksässä, otti kellon taskustaan, laski sormensa sen lasille ja hetkisen tarkattuaan kuin lääkäri sairaan valtimon sykintää sanoi: »Jaha, jopa se onkin kello kymmentä vailla kaksitoista.»

Aletuinen ja Saara vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, mutta eivät puhuneet mitään. Tuommoisesta ihmeestä oli kyllä kuultu, mutta ei oltu ennen nähty eikä jaksettu sitä todeksi uskoa.

»Ei ole tässä ehditty vielä kuulumistakaan kysellä. Koulun penkilläkö hän on Mooses istunut kokonaista kolmetoista vuotta?» alkoi Saara.

»Niin, koulua olen käynyt, ensin kymmenen vuotta varsinaista koulua ja sitten kolme vuotta työkoulua.»

»On siinä housujen takamuksia kysytty. Mutta aina siitä asti kun Mooses sinne kouluunsa lähti, on minun mieltäni ehtimiseen kaivellut kysymys, että millä kumman tavalla heitä opetettaneen ja mitä opetettaneen niille, joilta puuttuu silmien valo», jatkoi Saara.

»Mitäkö opetetaan? Lukemista, laskentoa, kirjoitusta, monta muuta», sanoi Mooses.

»Lukemista? Ettäkö ihan sisästä, kirjasta, eikä vain korvakuulolta ja ulkomuistin varassa?»

»En oikein ymmärrä: eihän sitä tämä näkeväkään, kun painaa silmänsä kiinni, osaa lukea…»

»Kiinni! Sitä ei moni meikäläinen osaa lukea, vaikka pitää silmänsä aukikin», huomautti Aletuinen.

Saara heitti paheksuvan silmäyksen mieheensä, jonka lausunnossa hän vainusi verhotun viittauksen omaan, varsin kangertavaan lukutaitoonsa.

»… osaa lukea muuta kuin sen, mitäpähän vähän virren värsyä, raamatun lausetta ja katkismuksen kappaletta on vähän muistiin rippeeksi jäänyt.»

Vastaamatta mitään Mooses avasi erään matka-arkkunsa, pinosi käsivarrelleen kannannaisen sylyyksen muutamia kirjojen näköisiä ja kantoi ne selkä kenossa kamarin pöydälle:

»Mitäs ne ovat nuo?» kysyi Saara, jossa samoin kuin miehessäänkin noin tavattoman isojen teosten näkeminen herätti hiukan ahdistavan tunteen, vähän samanlaisen kuin lukuisten alkaessa suntion kannettua raskaat kirkonkirjat kinkerituvan pöydälle.

»Onko hän, herra, lukenut läpi kaikki nuo?» kysyi Aletuinen kunnioitusta ja arvonantoa värähtävällä äänellä.

»Jo pitää olla oppinut sen, joka on tuommoisen paperinpaljouden aivoonsa ahtanut. Ei uskoisi yhden ihmisen pääkoppaan mokoman viisauden määrän mahtuvankaan», arveli Saara.

Pyhällä kunnioituksella lähenivät aviopuolisot kirjoja. Mutta kun Saara arkaillen ja hiukan vapisevin käsin uskalsi avata pienimmän niistä, hän melkein hätkähti säikähdyksestä, ikäänkuin hän aarrelippaan avattuaan olisi löytänyt vain tyhjän sisuksen.

»Taisi Mooses sittenkin pitää meitä yksinkertaisia maanmoukkia narrinaan. Eihän täällä näy yhtä ainoata puustainta, ei muuta kuin pelkkiä valkoisia lehtiä, jotka ovat paksuja ja jäykkiä kuin härän vuota», sanoi Saara.

»Niin, katsotaanpas pilanpäiten, ripustetaanpas mekin, Henteri, silmälasit nokalle ja tutkitaan tarkemmin… On, on maar siinä jotakin, niinkuin valkoista risukkoa valkoisella pohjalla. Mikä mahtanee olla tämä kirja — vai liekö tuolla tuommoisella nimeä ollenkaan?»

»Lyhyt — tuo, joka on kookas kuin raamattu. Entäs nämä muut, jotka ovat isoja kuin kirkon kirjat?»

»Ne ovat virsikirja, Johanneksen evankeliumi ja Paavalin epistola
Roomalaisten tykö.»

Tämän nimiluettelon kuultuaan vanhuksista tuntui, niinkuin heidän äsken kuvittelemansa, noihin kirjoihin kätketyn viisauden leiviskäisen paino olisi pudonnut heidän sydämeltään. Olo tuntui taas keveältä ja kodikkaalta, kuten ainakin vanhojen tuttavien parissa, ja Mooseskin ikäänkuin läheisemmältä.

»Mooses lukisi, olisi tuo soma nähdä meidän vanhojen tuokin, ennenkuin kuollaan, lukisi vähän niinkuin näkeeksi jotakin, vaikkapa siitä Paavalin epistolasta», pyysi Saara.

Kohtaa erikoisesti valikoimatta Mooses avasi pyydetyn kirjan, kuljetti molempien käsiensä sormia lehdillä ja lausui samalla ääneen:

»Mitästä me siis sanomme meidän isämme Abrahamin lihan puolesta löynneen? Sillä jos Abraham on töiden kautta vanhurskaaksi tullut, niin hänellä on kerskaamista, vaan ei Jumalan edessä. Mutta mitä Raamattu sanoo: Abraham uskoi Jumalaan ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi…»

Lukemisen päätyttyä oli kamarissa hetkisen hiljaisuus. Saara vain pyyhiskeli huivinsa kulmalla kyyneliä silmistään.

»Ihan tämä tuntuu luonnolle mahdottomalta, vaikka kyllä kai se nyt uskoa pitää, kun tuon on omin silmin nähnyt. Kun katsoin noita puustaimettomia lehtiä ja vain kuulin Mooseksen äänen, niin oikein löi ihoni vilunsiiraan. Tuntui näet — ja eikö sinustakin, Henteri — kuin itse pyhä Paavali olisi haastanut haudastaan valkoisen hangen alta.»

»No niin — miks'ei niinkin. Käsilläänkö hän Mooses tosiaankin lukee?
Onko hänellä silmät sormien päissä?»

»Hm. Voisin minä lukea varpaillanikin, tai vaikkapa hätätilassa nenälläni.»

»Vueh!… vai vaikkapa nenällä. Kummalliseltahan tuo tuntuu sekin mykkien sormillaan puhuminen, mutta kyllä tämä on vielä ihmeellisempää.»

»Mitä hänellä on tässä mustassa sankaniekkalaatikossa, joka tuntuu kevyeltä ja muistuttaa vähän pienen lapsen ruumisarkkua?» kysyi Aletuinen, haluten kääntää keskustelun arkisempiin asioihin.

Vanhukset vilkaisivat taas toisiinsa ja hymähtivät, ikäänkuin tuon iloisen nimen kuuleminen olisi herättänyt jonkun kaukaisen muiston heidän nuoruutensa ajoilta, kenties hääillastaan.

»Osaako hän soittaa viulua myös? Onko hän käynyt koulua silläkin alalla?» kysyi Aletuinen.

Vanhukset käsittivät sen merkiksi, että Mooses haluaisi nyt hetkisen olla yksin, levähtääkseen pitkän matkan vaivoista. He hiipivät varpaisillaan ulos, Saara tuliaiskahvin keittoon ja päivällispuuhiin, Aletuinen paitahihasillaan loikoilemaan aurinkoiselle pihanurmikolle.

Kun Jahnukaisen akka, jonka täytyi urkkia tietoonsa kaikki kylän asiat, päivällispataansa hämmentäessään ja alituiseen maantielle kurkkiessaan huomasi äskeisen kyytipojan palaavan yksin takaisin, pisti hän hierimen miehensä käteen ja läksi niistä jalkainsa teistä kuulustelemaan, minne matkustaja oli jäänyt, mitä se oli miehiään ja mitä tekemistä hänellä mahtoi olla täällä Hirvaskylässä. Saatuaan Aletuisen Saaralta haluamansa tiedot ja vielä vähän enemmänkin hän juoksi asunnosta asuntoon kuuluttamaan suurta uutistansa.

»Sokea Mooses. Hän, jota me hullut Jurvaset olemme pitäneet melkein vainajana, on taas ilmestynyt Aletuisen mökkiin kuin kuolleista nousseena.»

Jahnukaisen akka sipaisi suutahtaneena kämmensyrjällä jäntereistä kurkkuansa kuin puukolla:

»Helsingissä. Opissa. Se on käynyt koulua kolmetoista vuotta, kuulkaa: kol-me-tois-ta vuotta. Mutta sittenpä se on tullutkin niin oppineeksi, että tietää ajan kulun minuutilleen koettamalla vain kädellään kellon lasia. Se osaa lukea varpaillaan ja nenällään semmoisia kirjoja, joista tämä näkevä ei näe muuta kuin pelkkää tyhjää — kertoja pyyhkäisi kämmeniään kuvaavasti vastakkain — ei tämän enempää. Ja herra se on oikein: mustat silmälasit, valkoinen hattu, hopeahelainen keppi.»

»Jo toki sen pitää olla isokin herra, joka on käynyt koulua kolmetoista vuotta.»

Jahnukaisen akan kulku kylässä oli vaikutuksiltaan samanlaista kuin kasken sytyttäjän, joka tuikkaa tulen sinne tänne, kunnes se kerta alkuun päästyään leviää omalla voimallaan oksasta oksaan ja leimauttaa pian koko kasken ilmiliekkiin. Iltapäivään mennessä oli Mooseksen paluu jo melkein kaikkien kyläläisten tiedossa ja ainoana puheen aiheena. Niin merkillinen mies oli omin silmin nähtävä — tiesi, milloin hän taas katoaa. Kuin salaisesta sopimuksesta alkoi ihmisiä kokoutua Aletuisen mökille. Niitä istuksi pihanurmikolla, nojaili aitoihin ja salavihkaa vilkuili kamarin akkunaan, jonka takana Mooseksen tiedettiin olevan. Puhuttiin hiljaisella äänellä ja kartettiin koskettelemasta sitä asiaa, jonka takia oli liikkeelle lähdetty, ikäänkuin hieman hävettäisiin näyttämästä lapsekasta uteliaisuuttaan toisillensa. Oltiinpa vain menossa kyläilemään sinne ja sinne, palaamassa sieltä ja sieltä, mutta kun tästä ohi kulkiessa satuttiin kuulemaan, että se Mooseskin on sieltä Helsingistä palannut, niin… Ja vähän asian nimellistä itselleen puusepällekin: poika siinä puuhaillut akan ottohommissa, niin olisi teetettävä sille laveampi sänky ja pyydettävä Aletuisen veistämään yksin häpein kätkyen keikkapuut kuivamaan.

Saaran huomautettua Moosekselle pihamaalle kokoutuneesta väestä meni tämä ulos, nosti kohteliaan sirosti hattuaan ja pyysi, että tultaisiin häntä kädestä pitäen tervehtimään. Kului melkoinen aika, ennenkuin hän tunsi ojennettuun käteensä tarttuvan luisevan kouran, jonka karhumainen puserrus muistutti hänelle elävästi, että hän oli nyt kaukana Helsingistä. Seurasi useita yhtä miehekkäitä tervehdyksiä, mutta niiden loputtua alkoi niin pitkä väliaika, että Mooses, näköjään pettyneenä, luuli jo kaikkien häntä tervehtineen, kunnes vihdoin kuuli jonkun miesäänen komentavan:

»Mitäs siinä kursailette ja ujostelette, menkää nyt vaan — kun mielenne kuitenkin tekee.»

Hetkistä myöhemmin läiskähti kuuluvasti kuin korvapuusti Mooseksen käteen karhea, mutta edellisiä hiukan pienempi kämmen, luja likistys molemmin käsin, Jahnukaisen akan vanhahko, honottava ääni jossakin Mooseksen pään yläpuolella:

Vähitellen kädet tuntuivat käyvän yhä pienemmiksi ja pehmeämmiksi, niiden otteet aremmiksi ja ujommiksi, mutta Mooseksen sitä lujemmiksi. Muuan pieni käsi tuntui vapisevan, niin hiljaa, että kenenkään muun kuin sokean herkät hermot eivät olisi kyenneet sitä tuntemaan.

Tämän nimen kuultuaan Mooses tunsi omankin kätensä hiukan vavahtavan.
Hellittämättä tytön kättä omastaan hän kysyi:

Olisi ollut vielä monta esittäytymään pyrkivää neitosta, mutta Mooses näytti unhottaneen kaikki muut. Pahastuneina ja ikäänkuin julkisesti häväistyinä nämä tervehtimättä jääneet Mooseksen entiset lapsuustoverit vetäytyivät kuin voitettuina syrjään keventämään loukattua mieltänsä.

»Sitä vartenko Mooses tämän pitkän kättelyn toimeenpanikin, että löytäisi joukosta vain sen yhden ainoan.»

»Niin kai. Näittehän, ettei sillä ollut kenellekään muulle kuin Hiljalle edes puolta sanaa lausuttavana. Mitähän salaista lienevät keskenään kuiskutelleet.»

»Arvaahan sen! Ettekö huomanneet, kuinka Hiljan kasvot leimahtivat punaisiksi ja katse painui kenkien kärkiin.»

»Silloin Mooses poltti vain jalkansa nokkosiin, mutta sanokaa minun sanoneen: tässä leikissä se polttaa vielä sydämensäkin.»

Vieraitten pyynnöstä Mooses näytti heille kirjojansa ja luki näytteeksi, jonka kestäessä ja kotvan aikaa sen päätyttyäkin väen joukossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, pidätetyn kummastuksen lauetessa vihdoin hillityksi, pihan laajuiseksi ihmettelyn sorinaksi.

Kun kuultiin, että Mooses osaa soittaa viulua, pyydettiin hänen sitäkin taitoansa näyttämään. Aluksi hän soitti vakavia isänmaallisia lauluja, sitten lemmenlauluja, joita kaikkia kuunneltiin yhtä hartaina, moni kyyneltyvin silmin. Olihan kyllä ennenkin viuluniekkoja kuultu, olipa sellaisia omassa kylässäkin, mutta halkojen sahaamista oli heidän vingutuksensa tähän verraten. Siinä oli tässä opinkäyneen soittimessa sellainen selittämätön, vapiseva sivusointu, jota ei ollut oman kylän soitossa, ja joka iloisenkin sävelen kielillä laulaessa ikäänkuin itki siinä vierellä. Se oli tämä surunvoittoinen valitus, joka sielun salaisissa kielissä herätti herkimmän vastakaiun ja nosti kyynelet silmiin.

Illemmalla uskallettiin nuorten taholta ehdottaa, että kun Mooses nyt on palannut, niin sopisiko ehkä hänen kunniakseen panna pystyyn pienet tulijaistanssit. Olisi tuo somaa kerran eläessään pyörähtää semmoisen mestarin soiton mukaan. Ei Mooseksella enempää kuin Aletuisella ja Saarallakaan ollut mitään sitä pyyntöä vastaan.

Sokea istui tuvan portaalla, kuten ennen poikasena, ja soitti polkkaa, ja samat jalat, jotka kolmetoista vuotta sitten olivat tässä leskistä juosseet, jytisivät nyt pihamaalla tanssin tahdissa. Mutta toiset olivat hameet, joiden helmukset ohimennen pyörähtäessään humauttivat lämmintä ilmaa hänen kasvoillensa. Ja samoin kuin silloin tuntui Mooseksesta nytkin, kuin se töminä kuuluisi ajoittain hyvin kaukaa, jostakin toisesta maailmasta, kuin oli se, jossa hän eli.

Vasta yömyöhällä lähdettiin kotiin. Mutta moni neitonen kääntelehti lemmen tuskissa unettomalla vuoteellaan aamuun asti, korvissa yhä yöllisen soiton sävel ja silmissä sokean soittajan hienostunut kuva. Lehtimäen tyttären aitassa taidettiin itkeäkin, tietämättä oikein, olivatko ne kyynelet ilon vai surun.

Huomenissa, Mooseksen paluun jälkeisenä päivänä, Saara lämmitti saunan. Sillä hänen mielestään jokaisen, ken oli ollut kotoaan poissa pitemmän ajan, täytyi ikäänkuin uudestaan syntyä, eikä sellainen ruumiin ja sielun vieraista vaikutteista puhdistuminen voinut tapahtua missään muualla niin hyvin kuin saunan lauteilla, sisäänlämpiävän, nokisen saunan hautovassa höyryssä.

»En ole tullut kysäisseeksi, onko heillä siellä kaupungeissa saunansa niinkuin täällä maallakin, ja kylpenevätkö heitin, vai millä tavoin hikiänsä puhdistellevat — jos nuo, joutilaat, hikoillevat ollenkaan?» kysyi Saara, joka löylyn lyöjänä seisoi kippo kädessä kiukaan edessä, Mooseksen ja Aletuisen lauteilla kylpiessä.

»Kyllä, onhan siellä saunoja myös. Mutta ei ole löyly niissä niin suloisen hautovata eikä kylpeminen muutenkaan tunnu niin kotoisen rattoisalta kuin tällaisessa oikeassa maalaissaunassa», sanoi Mooses.

»Kunhan tässä kesä kerkiää pitemmälle ja koivuun kasvaa isompi lehti, että saan taittaa käsiinne uudet vastat, niin kas sitten se kylpy vasta oikein kylvylle tuoksahtaa», sanoi Saara hyvillään siitä, että täällä maallakin oli sentään jotain yhtä hyvää ellei parempaakin kuin kaupungissa.

Aletuinen ja Saara eivät olleet pitäneet sopivana Moosekselta heti hänen tulennaltaan kysellä, minne tämä nyt opintonsa päätettyään aikoi vakiutua asumaan ja mitä töitä aikoi toimitella. He toivoivat hänen itsensä ottavan sen asian puheeksi, niinkuin nyt tänä iltana tapahtuikin.

Heidän kolmisin istuessaan kylvyn jälkeen viillytteleimässä vihreällä nurmikolla saunan edustalla, alkoi Mooses kertoa:

»Koko kouluaikani asuin saman, yksinäisen leskivaimon luona, jonne setä minut aikoinaan vei. Vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi tultuani kyselin usein emännältäni, kuka minun koulunkäyntini oikein kustantaa, valtioko vai kunta. Mutta rouva taputteli vain ystävällisesti olkapäälleni, hymähteli ja kiertäin kaartain vastaili, ettei minun sen asian takia tarvitse ollenkaan mieltäni murheuttaa: on olemassa rikkaita, hyviä ihmisiä, jotka ovat ottaneet minut siipiensä suojaan, vaikka eivät sitä hyvää työtänsä tahdokaan maailmalle torvella toitottaa.»

Mooses oli hetkisen vaiti miettivän näköisenä. Sitten hän aivan odottamatta heitti vanhuksille kysymyksen, jonka esiintuomisen he olisivat suoneet jäävän ainaisesti tekemättä tai ainakin siirtyvän niin kauaksi, että olisivat ehtineet vastauksesta keskenään neuvotella:

Saara hädissään painoi sormen huulilleen ja pudisti miehelleen varoittavasti päätänsä. Tämä nyökäytti ymmärtämyksen merkiksi.

»Tuota… sitä on vähän vaikea tietää», alkoi Aletuinen. »Sillä se avunantaja ei itse lähetä rahoja, vaan on Mooseksen nimiin tallettanut summan pankkiin, josta määrätyn suuruisen erän lähettäminen uusiutuu joka kuukauden ensimmäisenä päivänä yhtä säännöllisesti kuin auringon nousu.»

»Sen minä kyllä tiedän», sanoi Mooses ja teki kädellään kiivaan, tyytymättömyyttä ilmaisevan liikkeen.

Hänen vuoroin punastuvat, vuoroin kalpenevat kasvonsa alkoivat elehtiä ja nytkähdellä hermostuneesti. Vihdoin hänen suustansa syöksähti vastausta vaativana:

Sitä kysymystä odottaessaan Saara oli pelosta ihan vapissut. Mutta kun vanhukset eivät tahtoneet kasvatilleen teeskennellä tietämättömyyttä eivätkä näin yhtäkkiä voineet myöskään totuutta ilmaista, ei heillä ollut muuta keinoa kuin vaieta.

Kuin äkillisen raivon puuskassa Mooses karkasi molemmin käsin tukkaansa ja sähisi:

Vanhukset vaikenivat liikutettuina, odottaessaan Mooseksen tyyntymistä. Kauan ei viipynytkään, kun hän oli taas rauhallisempi, ja ilmeisesti häpeillään tunteittensa tahdottomasta purkautumisesta kiiruhti jatkamaan asiaansa:

»Jo varemmin keväällä oli rouva saanut jostakin kirjeen, jossa häntä pyydettiin järjestämään asiat niin, että kun nyt olin tarpeeksi oppinut, minä palaisin jälleen lapsuuteni kotiin asumaan. Kiitollisena tuntemattoman ystäväni tähänastisesta avustuksesta minä olen kuitenkin päättänyt, nyt mieheksi tultuani, yrittää lentää omin siivin ja kieltäytyä vastaanottamasta kirjeessä luvattua, jatkuvaa avustusta. Koulussa oppimani kotiteollisuuden avulla luulen itsekin voivani henkeni elättää. Kunhan ehtivät sieltä Helsingistä lähettää lupaamansa koripajut, teen niistä kesän pitkään erilaisia sen alan tuotteita, joita talven tultua kiertelen pitäjillä ja kaupungeissa myymässä. Hevonen olisi kuitenkin sitä varten ostettava- ja saatava joku poikanen oppaaksi. Ehkäpä siinä sivussa voisin ansaita jonkin markan viulunsoitollakin ja seinäkellojen korjaamisella, jonka taidon myös olen koulussa oppinut. Niin, sillä tavoin ne muut ovat minun puolestani puuhailleet. Mutta mitäs te, setä ja täti, tästä minun asuntoasiastani sanotte? Sitä ei ole taidettu teiltä tiedustaa ollenkaan?»

»Sitä on toki turha ottaa huulilleenkaan. Avosylin otamme Mooseksen vastaan — onhan hän meille melkein kuin oma poika», sanoi Aletuinen.

»Enemmän, Henteri, vielä enemmän kuin oma», lisäsi Saara ja osoitti äänettömästi miehelleen sokean silmiä. »Oli niin haikea ollakseni silloin Mooseksen mentyä, että se ikäväni pyrki toisinaan ihan itkuksi pihahtamaan.»

»Siihen lisäksi se, että kun me kaksi ammattimme perusteella nyt olemme tulleet ikäänkuin virkaveljiksi keskenämme, niin onhan meidän molempain rattoisampi työskennellä yhdessä saman katon alla kuin kummankin erikseen. Huononpuoleisethan tässä tosin vähän on oltavat, parempain ihmisten, mutta jos Mooses tyytyisi tuohon kamaripöksään, niin voisi siitä ehkä korjailemalla ja sanomalehtiä seiniin liisteröimällä saada vielä jotenkuten mukiinmenevän», ehdotti Aletuinen.

»Näin kesän aikana olisi aitassa raittiimpi ja viileämpi maata. Sinne minä jo Mooseksen vuoteen laitoinkin», sanoi Saara.

»Pahinta taitaa sittenkin olla se, miten Mooses muuten ruvennee täällä sydänmaan hiljaisuudessa viihtymään, kun on niin pitkän ajan imenyt veriinsä pääkaupungin melua. Minä, vaikka olin siellä vain käymättä, en ole sitä Paapelin pesää saanut kokonaan haihtumaan mielestäni vieläkään», sanoi puuseppä kuin suuttuneena.

Mooseksen maatessa yksin aitassa oli ympäröivä hiljaisuus äkikseltään niin outoa, että hän ei tahtonut saada unta silmiinsä ollenkaan. Iltayöstä kuului jostakin yksinäinen lehmän ammahdus kuin pasuunan puhallus, kalahti kello, kulkeutui korviin aitan seinien himmentämänä käen kukuntaa kuin maan alta ja pikku lintujen vaimenevaa viserrystä isosta pihakoivusta, kunnes nekin äänet myöhemmin yöllä vaikenivat.

Tässä hiljaisuudessa johtui kuin itsestään Mooseksen mieleen lähinnä eiliset tapahtumat: hänen tänne paluunsa, kyläläisten tervehdyskäynti hänen luonansa, yöllinen soittonsa, tuliaistanssi. Mutta kaikkein suloisimpana muistona jäi Lehtimäen Hiljan pieni pehmeä käsi värisemään hänen käteensä — eikä ainoastaan käteensä — hänen vihdoin uneen rauetessaan, yökehrääjän rukin tasaisesti hyrrätessä läheiseltä niityltä.

Aletuisen lausuma pelko Mooseksen viihtymisestä osoittautui paikkansa pitäväksi. Aluksi paikkakunnan muutoksen uutuus, keskustelut vanhusten kera ja huoleton joutilaisuus tuntuivat Mooseksesta hyvinkin viehättäviltä. Mutta kun tuossa pienessä perheessä elettiin ei ainoastaan ikään, vaan koko hengen sisältöön nähden niin erilaisissa maailmoissa kuin hän, olivat yhteiset keskusteluaiheet pian lopussa. Kun lisäksi päivästä päivään jatkuvaa hiljaisuutta häiritsi vain Aletuisen veistokirveen säännölliset kopsahtelut tai höylän sihahtava ääni ja joskus Saaran vanhuuttaan vapiseva virren veisuu, alkoi Mooses tuntea yhtä voimakasta kaipuuta täältä pois kuin kymmenvuotiaana tänne takaisin. Vaikka hän ei kaihoansa vanhuksille valittanutkaan, olivat nämä kuitenkin huomaavinaan hänen jotakin, sen tapaista kärsivän, kun Mooses haikeimpina hetkinään otti viulunsa kamarin seinältä ja soitti — soitti vähin niin kauan, että siitä ei ollut loppua tullakaan. Mutta vasta sitten kun Saara varmempaa todistuskappaletta etsiessään eräänä lauantai-iltana, Mooseksen muutettua kylvyn jälkeen puhtaat yllensä, löysi hänen käytetyn paitansa kauluksen kureesta jotakin, vakuutti hän miehelleen löytöänsä näyttäessään:

Töllin yksinäisyyden painaessa raskainna Mooseksen mieltä hän koetti pelastautua siitä pakenemalla vielä suurempaan yksinäisyyteen. Hän istuskeli vähin päiväkaudet järven rannalla, ja kun tärkein ulkomaailmaan johtava tiedonportti oli ikuisesti suljettu eikä korvienkaan kautta ohut sen vaativampia sisään pyrkijöitä kuin käen kukunta, pikku lintujen laulu ja laineiden hiljainen lipatus laituria vasten, saattoi hän uppoutua muistoihinsa häiritsemättömämmin kuin näkevä. Mooseksen muistot tulivat hänen sieluunsa sokeina, muotoa vailla olevina elämyksinä, eivätkä ne kaikki olleet yksinomaan iloista laatua. Mutta oli joukossa semmoisiakin, surullisen lystillisiä, jotka vielä vuosien kuluttua pyrkivät vetämään huulia hymyyn.

Kerrankin muuan poika oli vastannut opettajalle, joka liiallisen ankaruutensa tähden oli oppilaiden epäsuosiossa, niin näsäviisaasti, että koko luokka remahti raikuvaan nauruun. Opettaja oli suuttuneena määrännyt naurun aiheuttajalle jälki-istuntoa, mutta kaikki muut pojat olivat toverinsa puolesta tehneet käsin ja jaloin jyrisevän vastalauseen. Siitä opettaja oli kimmastunut yhä enemmän ja jalkaa polkaisten uhannut salvata koko luokan lukkojen taakse jälki-istuntoon. Silloin pojat olivat kaapanneet keppinsä kupeeltaan, nousseet seisoalleen ja aseet koholla alkaneet mennä opettajan pöytää kohti, mutta melua hyväkseen käyttäen uhattu oli onnistunut kenenkään kuulematta pujahtamaan ovesta ulos. Näkymätöntä vihollista tapaillessaan tarkoitti joku iskeä kepillään siihen kohtaan, missä arveli opettajan istuvan, mutta onnettomuudekseen osuikin kopsauttamaan toveriansa päähän, samoin toinen, kolmas. Mutta kun lyödyt antoivat samalla mitalla takaisin, oli pian kaikkien sota kaikkia vastaan. Se oli sokeaa ympärihuitomista, huutamista, valitusta, siunailemista, kiroilemistakin. Kun opettajista yksi ja toinen yritti mennä kiihtynyttä laumaa hillitsemään, sulkivat he nopeasti oven, ikäänkuin olisivat pistäneet päänsä ampiaispesään: sojottavia aseita oli heti suunnattuina opettajaa kohti. Kylmänä vetenä niskaan vaikutti vasta johtajan uhkaus mennä noutamaan konstaapeli kadulta kapinaa kukistamaan ja viemään pojat poliisiputkaan. Rauhan palattua havaittiin joukossa sinikuhmuisia otsia ja verta vuotavia neniä, mutta kuitenkin ainoastaan yhden kapinoitsijoista oli pakko turvautua lääkärin apuun. No, rangaistushan siitä sitten tuli ja ankara tulikin, mutta kärsittyähän on nyt sekin.

Tämäntapaiset ja monet muut Mooseksen muistot tulivat ja menivät ja palautuivat yhä uudelleen. Mutta joka kerta toistuessaan ne olivat menettäneet osan alkuperäistä voimaansa ja tuoreuttansa. Kun ne kalvenneina vihdoin olivat häipyneet kuin jonnekin hyvin kaukaisen ajan taakse, silloin tapahtui, että tähän asti sulkeuksissa ollut aistien ainoa valtaportti avautui, ja hän alkoi kuulla käen kukuntaa, pikkulintujen laulua ja laineiden lipatusta samalla korvalla kuin kolmetoista vuotta sitten. Aletuisen kirveen kopsahtelut ja höylän sihahtelut olivat taas niin kotoisen rattoisia kuulla, ja Saaran virrenveisuu herätti rinnassa samanlaista pyhää hartautta kuin ennen lapsuuden aikoina.

Vihdoin tuli ilmoitus koripajujen lähetyksestä. Aletuinen haki niitä kaukaiselta rautatieasemalta kokonaisen hevoskuorman. Joutilaisuuteen kyllästyneenä Mooses ryhtyi heti ahkeraan työhön. Hänen punoessaan pajuista erimuotoisia ja erikokoisia koreja, korituoleja ja muita huonekaluja istua könötti Aletuisen tuvan penkillä melkein aina uteliaita kyläläisiä ihmettelemässä hänen hämmästyttävää taitoansa.

— Eivät ikinä he, koira vie, vaikka ovat näkeviä, kykenisi saamaan moisia teoksia käsistään irti — ei sinnepäinkään. Siinä ja siinä, jos monikaan poropeukalo osaisi kyhätä kokoon yksinkertaista pärekoppaa, kiertokopasta puhumattakaan.

Luottamus sokean taitoon kasvoi vähitellen niin suureksi, että muuanna päivänä nähtiin erään vanhan vaarin kulkevan Aletuisen tölliä kohti, helisevä seinäkello kainalossa, pitkä heiluri kädessä ja nuoralla yhdistetyt hiekkapussit niskan varassa rinnalla roikkumassa. Tutiseva pää miettivästi kumarassa hän väliin hidastutti askeliaan, vähin pysähtyi kokonaan, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin. Katsoi väliin surullisesti kellonsa mustuneita, muumiomaisia kasvoja, painoi taas koperon hellävaroen kainaloonsa ja jatkoi epäröivänä helisevää kulkuansa. Puusepän pirttiin tultuaan hän esitti Moosekselle asiansa:

»Tämä kello ei ole enää mikään eilispäivän teerenpoikanen. Isäni isä kuuluu sen aikoinaan kaupungista ostaneen. Kuulopuheiden mukaan pitäisi sen oleman itsensä Könnin käsialoja — liekö totta, en tiedä. Vaari-vainajani ajoista asti on se jotenkin täsmällisesti tätä ajallista armonaikaa näyttänyt, mutta on nyt viime aikoina ruvennut reistailemaan — olisiko mennyt russakka rattaiden vähin vai kuolemaaniko ennustellee.»

»On vähin käynyt, väliin seissut, kunnes tässä muuanna ehtoona — oltiin juuri iltasta syömässä — sen sisälmyksissä korahti kuin kuolevan rinnassa, ja siitä hetkestä asti se on näyttänyt ajatonta iankaikkisuutta, joka ei kulje eteen- ei taapäin.»

»Sehän siinä melkein hirvittääkin, että se lyö, kun taulua vain hiukan täräyttää. Että on, näet, mielestäni kuin seinälle nostettu ruumis, jota kun sormella otsaan kopsautat, se alkaisi puhua.»

»Vai könniläinen? No herätetään se vainaja sitten henkiin», sanoi Mooses ja haki säilystään melkoisen varaston erilaisia kellosepän työkaluja.

Hänen alkaessa purkaa kellon sisuksia tarrautui ukko yht'äkkiä molemmin käsin sokean ranteeseen, niinkuin olisi tahtonut estää tämän jatkamasta hajoitustyötään.

»Mitä? Ettekö te usko minun osaavan tätä korjata?» kysyi Mooses hiukan närkästyneenä.

»Ky-kyllähän minä, mutta… Mooses antakoon anteeksi tämmöiselle vanhalle hupsulle… On tuo niin rakas — rakas…»

Kun Mooses oli purkanut kellokoneiston pöydälle, meni ukkoon entistä väkevämpi epäuskon henki: eivät ikinä nuo monet rattaat ja ruuvit tule sokean taidolla takaisin oikeille paikoilleen. Mutta kun ne kuitenkin tulivat, ja kun kello lisäksi näyttäytyi korjauksen jälkeen tarkaksi tehtävässään, oli se vaarista likipitäin yhtä suuri ihme, kuin jos sokea olisi oikean kuolleen herättänyt henkiin.

Tämä Mooseksen ensimmäinen kellonkorjaus kotikulmallaan oli kyläläisille kuin hyvin suoritettu, luottamusta herättävä koenäyte Seurauksena siitä oli, että Aletuisen kamarin seinällä käydä raksutti yht'aikaa vähin kaksi, kolmekin vierasta kelloa korjattuina hakijoitansa odottamassa.

Kesän kuluessa Mooses teki työtä niin herkeämättömän ahkerasti, että vanhuksista näytti, kuin moinen uupumaton aherrus ei voisi johtua pelkästä työnilosta, vaan että hänellä kannustimena täytyi olla jokin muu, salainen päämäärä, johon hän erinomaisella ahkeruudellaan hikiotsin pyrki.

Mutta syksyn tultua vanhukset olivat havaitsevinaan hänessä jälleen samantapaisia ikävänoireita kuin aiemmin keväällä. Eräänä päivänä Aletuisen tehdessä akkunankehystä höyläpenkkinsä ääressä ovensuun puolella ja Saaran kehrätessä villoja peräpenkillä he molemmat keskeyttivät työnsä, vilkaisivat päätä nyökäten toisiinsa ja katsoivat taas Moosekseen, joka keskellä lattiaa tavalliseen työasentoonsa polvilleen unohtuneena, keskentekoinen kori edessänsä ja pää hiukan eteen kumartuneena näytti ikäänkuin rukoilevan. Hänen kauneilla, eloisilla kasvoillaan ilmehti sisäinen onnellisuus iloisena kuin auringonpaiste, ja hymyilevät huulet hihkuivat tuskin huomattavasti, niinkuin hän olisi kuulumattomasti kuiskaillut jollekin näkymättömälle hyvin helliä sanoja. Hetkisen kuluttua hän nosti molemmat kätensä ylös kasvojensa kohdalle ja liikutti vilkkaasti sormiaan.

Aviopuolisoiden jännittyneinä seuratessa sokean outoja eleitä ja koettaessa turhaan arvailla niiden tarkoitusta, jäykistyivät Mooseksen sormet yhtäkkiä aivan liikkumattomiksi, kädet retkahtivat raskaasti alas ja kasvot ikäänkuin kivettyivät. Vähäistä myöhemmin he näkivät pikimustan silmälasin alta valuvan ison, kirkkaan kyynelhelmen, vierivän kovettunutta poskea pitkin ja tipahtavan alas, sokean itsensä siitä nähtävästi mitään tietämättä.

Kun Mooses vihdoin hiukan hätkähtäen ja punastuen heräsi haaveistansa, alkoi Saaran rukki hyrrätä ja Aletuisen nuija paukkua taltan päähän; sillä vanhukset hienotunteisesti tahtoivat jättää sokean siihen luuloon, että he eivät olleet tästä kaikesta mitään huomanneet, vaan olivat koko ajan näinikään ahkerasti ahertaneet. Mooses ryhtyi kiireesti jatkamaan keskeytynyttä työtänsä, ikäänkuin siten korvatakseen hukkaan kulunutta aikaa. Mutta Aletuisen ammattimiessilmä näki heti, että nyt tulee »susi». Vihdoin Mooses näkyi sen itsekin huomaavan, purki kudontaansa ja yritti uudelleen, mutta kun hajamielisyydessään ei onnistunut sen paremmin, heitti hän hermostuneena tekeleen syrjään ja meni ulos.

»Mitäs tuo oli? Mitä ihmeen ihanuuksia hän sielunsa silmillä mahtoi nähdäkään?» huomautti Saara miehelleen rukkinsa takaa.

»Ja mitä kummaa hän sormillaan haparoi tyhjää ilmaa, niinkuin olisi koetellut jotakin, soittanut viulua tai lukenut niitä sokeankirjojaan», ihmetteli Aletuinen.

»Iloiselta tuo aluksi näytti, mutta kyynelpä sen silmälasin alta lopuksi tipahti kuin raskas sadepisara mustasta pilvestä.»

»Se pisarapa tuo tainnee tässä maailmassa monenkin povessa pohjinna olla», arveli Aletuinen.

Sinä päivänä Mooses ei yrittänytkään enää työhön. Koko iltakauden hän käveli, seisoskeli, istuskeli levottoman näköisenä järven rannalla, Mutta siellä ei kuulunut enää keväällistä käen kukuntaa, ei lintujen laulua eikä laineiden rattoisaa lipatusta. Niiden asemesta tunkeutui nyt sokean korviin korkeina vyöryvien aaltojen kumeata kohinaa järven selältä, laineiden raskasta loiskintaa laituria vasten ja tuulen ulvahtelevaa huminaa rannan puista.

Huomatessaan tämän, kaiken muun lisäksi, vanhukset pudistelivat huolestuneina päätänsä: eihän ihminen, vaikkapa nuori ja voimakaskin, ole sentään mikään kone. Kun poika heidän ystävällisistä varoituksistaan huolimatta oli kaiken kesää ahertanut yötä ja päivää, näyttää käyvän niin, että hän rangaistukseksi tottelemattomuudestaan luontoa vastaan saa nyt syyspuolella nukkua päivää ja yötä.

Mutta kun Saara myöhään yöllä pistäytyi ulos asialleen, jäi hän hämmästyneenä pihaan seisomaan, käänteli päätänsä puoleen ja toiseen ja vilkaisi taivaallekin, kuuluiko sieltä enkelien laulua vai valehtelivatko hänen vanhat korvansa. Päästyään selvyyteen, että soitto kuuluikin Mooseksen aitasta, oli sen sävy hänestä tällä kertaa niin erikoista, että hän ei malttanut olla kutsuvasti kopsauttamatta miehelleen tuvan akkunaruutuun. Aletuisen tultua ulos vanhukset kyykkivät hiljaa aitan ovelle kuuntelemaan. Heidän siinä alusvaatteisillaan, virsut jalassa seistessään Saara liikutettuna kopeloi miehensä käteen kiinni, pusersi sitä vähäisen ja kallistihe ruumistaan hiukan Henteriin päin. Aviopuolisot unohtivat kotvaseksi ajan kulun, mutta kun he vihdoin palasivat takaisin tupaansa lämpimään vuoteeseen, Mooseksen jäädessä aittaan jatkamaan yöllistä soittoansa, siirsihe Saara hyvin lähelle miehensä kupeeseen ja sanoi:

»Tuolla aitan ovella seistessämme minusta tuntui, että sen saman hymyn ja kyynelen, mitkä päivällä näin Mooseksen kasvoilta silmilläni, nyt sain hänen viulustansa kuulla korvillani.»

Tuli jälleen yö, pilkkoisen pimeä syksyinen yö. Aikansa taaskin soitettuaan Mooses laski viulun koteloon niin hellästi kuin äiti rakkaimpansa kehtovuoteelle. Kopeloi sitten keppinsä aitan nurkasta ja lähti oikopolkua, joka hänelle oli tuttu lapsuudesta asti, kulkemaan Lehtimäen torppaan. Sinne päästyään hän sauvansa ponnella kopsautti pari kertaa tyttären aitan ovelle. Sen hiukan viipyen avauduttua Mooses astui sisään, haparoi tervehtiäkseen Hiljan käden omaansa ja siitä yhä kiinni pitäen istuutui tytön viereen vuoteen laidalle.

Hänen olonsa näin Mooseksen välittömässä läheisyydessä tuntui ja oli aina tuntunut samanlaiselta kuin nuotiolla lämmittelijän pakkasyössä: kun toista puolta polttaa, palelee toista.

»Minulla on ollut sinua niin ikävä, etten ole voinut olla tänne tulematta, semmoinen selittämätön kaipaus, että näinä viime viikkoina en ole voinut tehdä juuri mitään muuta kuin viulua soittaa ja sinua ajatella. Meidän vanhukset sanovat, että heistä tuntuu, kuin minä soittaisin yht'aikaa häitä ja hautajaisia», sanoi Mooses.

»Häitä ja hautajaisia!… Mutta miten ihmeessä sinä osaat kulkea kapeaa, mutkittelevaa metsäpolkua näin säkkipimeässä? Vai eikö sinulle yö ole yhtään pimeämpi kuin päiväkään?»

»Kyllä niiden välillä eroa on, minunkin silmissäni. Mutta kuta pimeämpi ja hiljaisempi yö on, sitä paremmin minä osaan kulkea, kuta kirkkaampi päivä, sitä huonommin.»

»Päivällä, näet, kaikenlaiset äänet vaikuttavat huomiota hajoittavasti, mutta varsinkin valon ja varjon vaihtelut pyrkivät harhauttamaan oikeasta suunnasta. Onhan siinä osaamisessani sitten vielä jotakin muutakin, jota en osaa oikein sanoa, etkä sinä sitä taitaisi ymmärtää selittämälläkään, kun teillä näkevillä ei sellaista kykyä ole. Mutta tänne sinun luoksesi minä osaan yöllä ja päivällä, vaikka pitäisi takaperin kulkeakseni.»

»Tokkohan sentään takaperin?» naurahti Hilja ja pusersi kuin kiitollisuuden osoitukseksi hiukan lujemmin Mooseksen kättä.

Mutta kun tämä ei hänen kysymykseensä enempää kuin kädenpuserrukseensakaan mitään vastannut, tuntui Hiljasta, kuin sokea olisi tullut vielä mykäksikin.

»Minkä tähden sinä sitä minun näkemistäni nyt kyselet? Peloittaako sinua se, että olen sokea?» kysyi Mooses.

»Anna anteeksi, Mooses, enhän minä mitenkään tahtoisi loukata enkä mieltäsi pahoittaa. Mutta vaikka minä hammasta purren koettaisin karaista luontoani, niin minä en mahda mitään sille enkä voi sitä sinulta salata, että kun sinä nyt syyspimeitten tultua istut tässä vuoteen laidalla näinikään vierelläni, niin tuntuu minusta kuin istuisin kahden yön välissä.»

Alkoi pitkä äänettömyys. Hilja tunsi Mooseksen otteen kädessänsä herpautuvan, sitten lievän yrityksen irroittaa kätensä kokonaan pois, mutta säälistä tyttö esti sen.

»No, mutta eikö meidän näin käsikädessä istuessa ole yhtä hyvä olla, vaikka emme näekään toisiamme?»

»Kyllä — joskus. Mutta minusta tuntuu hirveältä ja ihan kuolemankammo värisyttää sydäntäni, kun kuvittelen, että tällaista pimeyttä, kuin nyt tämäkin yö, jatkuisi aina, että aurinko ei koskaan nousisi eikä aamu valkeneisi. Ja semmoista aamutonta yötähän on sinun elämäsi. Ethän sinä ole edes minun kasvojani nähnyt etkä tule milloinkaan näkemään. Voisinhan olla niin ruma, että et minusta näkevänä huolisikaan.»

»Sinäkö! Sinä olet kaunis, olenhan sinut monta kertaa nähnyt. Aina siitä asti, kun ennen lapsina yhdessä leikittiin, on sinun kuvasi ollut mielessäni niin ilmielävänä, että voisin sen savesta muovata. Ja sanoinhan äsken, että ikävissäni tulin sinua nytkin katsomaan — kas näin.»

Mooses alkoi molempien käsiensä sormien päitä hyvin hellästi hivuttaa tytön kasvoilla, vähän samaan tapaan, kuin hän lukiessaan kuljetti niitä kirjan lehdillä. Hän koetteli tutkien sileitä poskia, nenän muotoa, huulia, leuan pyöreyttä, korvia, kaulaa, kulmakarvojen kaarevuutta, tukan pehmeyttä. Hiljan ruumiissa sokean lempivä »katse» tuntui aluksi melkein siltä, kuin kuollut olisi pimeässä aitassa kylmillä sormillaan kopeloinut hänen kasvojansa. Mutta sen jatkuessa hän tunsi vähitellen vaipuvansa jonkinlaiseen suloiseen puoliuneen. Vaistomainen tunne kyllä sanoi, ettei pitäisi antaa ylivaltaa sellaiselle herpautumiselle, vaan olisi koetettava äkillisellä voimainponnistuksella riuhtautua lumouksesta irti kuin painajaisesta. Mutta raukea väsymys oli mennyt jo niin pitkälle, että hänellä ei ollut enää voimia eikä lopulta haluakaan siitä vapautua.

Melkein yhtä ohjatonta oli Mooseksenkin rakkaus. Niin sileä, pehmeä ja lämmin oli hänen Hiljasta saamansa kuva, ettei hän enää voinut hillitä itseänsä, vaan ikäänkuin nälkäisen iskiessä leipäkannikkaan kietaisi kätensä tytön vyötäisille, nosti hänet syliinsä ja aistiviallisen sairaalloisella intohimolla pusersi häntä rajusti rintaansa vasten. Kuin itsestään kiertyivät Hiljan kädet Mooseksen kaulalle ja pää nojautui hänen olkaansa vasten. Heidän vuoteen laidalla näin sylikkäin istuessaan Hiljasta tuntui, niinkuin he olisivat jossain kaukana virran vietävänä venheessä, jossa ei ollut airoja eikä perämelaa. Valtoinaan kiitävän venheen vauhti huumasi suloisesti aisteja, mutta toisaalta vihloi sydäntä värisyttävä pelko. Lieneekö ollut kuuman veren kohinaa korvissa tai jotain outoa aavistelua, Hilja oli ihan selvästi kuulevinaan jostakin alempaa kuohuvan kosken pauhua, jonka pyörryttävää putousta kohti virran voima heitä, sokeita ja avuttomia, veti pimeänä syysyönä yhä kiihtyvämmällä vauhdilla.

Heidän äänettöminä nauttiessaan sanattomasta lemmestänsä Mooses tunsi vihdoin Hiljan raukean ruumiin alkavan vavahdella ja kuuli hänen hiljaa nyyhkyttävän. Sokea hellitti syleilynsä tytön vyötäisiltä, jolloin tämä siirtyi jälleen vuoteen laidalle istumaan.

»En minä tiedä sitä itsekään. Sydämessäni tuntuu vain niin vaikealta, kuin sitä olisi painamassa raskas kivi», sanoi Hilja.

»Raskas kivi?… Niin, en minä sitä ymmärrä, kuinka raskasta sinulle olisi, jos aurinko ei enää, nousisi eikä aamu valkenisi. Minulle se olisi yhdentekevää: eihän ole mitään menettämistä siinä, jota koskaan ei ole ollutkaan. Mutta minä tahtoisin vihdoinkin tietää, voitko sinä rakastaa minua — tämmöisenä kuin olen.»

»Rakastanhan minä. Olenhan jo ennen sanonut, että minun aittani ovi ei milloinkaan ole avautunut muille pojille kuin sinulle.»

»Olenko minä sitten mielestäsi niin ruma, että poikien olisi pitänyt kaukaa kiertää minun aittani ohi?»

»Mutta mitenkäs sinun laitasi on siinä asiassa? Oletkos sinä koputellut kepilläsi muittenkin tyttöjen aittojen oville kuin minun?»

»Sillä tytöllä taisi olla petos mielessä houkutellessaan minut luokseen. Ehkä hän ei ollut saanut muita, niin lienee ajatellut, että tuon, sokean, joka ei mitään näe, hän voi viekoitella pauloihinsa. Mutta siinä hän erehtyi. Minäpä vilkaisinkin sormillani hänen kasvojansa ja sanoin samalla ikuiset hyvästit.»

»Kuin riivinrauta tai raspiviila. Näkevät sanoivat jälkeenpäin, että sen tytön naama on täynnä näppylöitä ja rokonarpia. Siitä pitäen minulla on ollut hienoksittain epäluuloa ja kammoa kaikkia tuntemattomia naisia kohtaan.»

»Enhän minä niin sitäkään. Olenhan minä tottunut työtä tekemään, niin että tarpeen vaatiessa voisin elättää meidät molemmatkin.»

»Oho! Niinkuin mustalaisakka. Ei, kyllä minä, jos luoja antaa terveyteni tällään säilyä, pidän huolta meistä molemmista — ja lapsista myös.»

»Herra Jumala! Lapset?… Niitä minä en ole tullut ajatelleeksikaan.
Mutta jos ne nekin syntyvät sokeina kuin kissanpojat tai koiranpenikat.»

»Ei niin kuulu olevan, ei sokeus periydy. Mutta mennäkseni vielä äskeiseen, minun työni on kalliimpaa kuin monen muun, jopa niin kallista, että harva täällä Hirvaskylässä kykenisi arvokkaimpia teoksiani ostamaan.»

»Niin kai. Mutta mitäs sinä tekisit, jos en suostuisikaan tulemaan vaimoksesi, vaan ottaisin miehekseni jonkun toisen?»

»En minä nyt ehkä ihan järveenkään taitaisi mennä. Mutta jos sinä toisen ottaisit, niin kyllä minä silloin puhdistaisin Hirvaskylän tomut jaloistani ja lähtisin — kauas pois.»

»Ei, ei! Ei pois!» hätäytyi Hilja ja kuin pidättääkseen Moosesta lähtemästä kietoi lujasti käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, hän nyt vuorostaan.

Tytön hellää halailemista ja rukoilevaa pyyntöä Mooses piti puolittain avioliitto-lupauksena. Mutta hänen mielestään asia ei ollut vielä kypsynyt sille asteelle, että hän olisi uskaltanut Hiljalle tarjota jo aikoja sitten varaamaansa kihlasormusta.

VII

Täysikuu nosti pyöreää naamaansa Mustikkamäen takaa ja kurkisti puitten välistä nukkuvaa Hirvaskylää. Kohoutui siitä vähitellen ylemmäksi, jolloin vuoren laella törröttävät petäjien latvat kuvastuivat sen pintaan tummana maisemamaalauksena, joka pyöreän kehyksen alaosaan painautuen pieneni pienenemistään. Sen vihdoin kokonaan näkyvistä kadottua halkaisi taulun pintaa ylhäältä alas ulottuva patsas. Sitä myöten kiipesi pallo yhä ylemmäksi, mutta patsaasta ei näyttänyt tulevan loppua. Vasta sitten kun kuu oli jättänyt äskeisen puuryhmän kappaleen matkaa allensa, kuvastui sen kirkkaalle pinnalle mustana varjokuvana kelohongan käkkyräinen latva. Näytti kuin vuoren korkeimmalla kiireellä näkymättömänä seisova jättiläinen olisi ojentanut ylös paksua käsivarttansa, pitänyt kuuta hetken kourassaan ja työntänyt tuon hopeisen jättiläiskuulan kulkemaan komeassa kaaressa halki avaruuden.

Kuu ei nähnyt kylässä aluksi mitään liikettä, mutta korkeammalle kohottuaan se huomasi erään aitan oven avautuvan, mieshenkilön tulevan siitä ulos, pysähtyvän aitan eteen ja kääntävän mustat silmälasinsa kuin valoa vaistoten kohti kuuta, joka hetkisen katseli kasvojaan noissa synkissä kuvastimissa. Kauemmin viivyttelemättä mies lähti kulkemaan saunan taitse metsään päin, varjo kupeellansa. Ylhäällä katsoja olisi voinut luulla siinä kulkevan kaksi sokeaa, jotka yht'aikaa tökkäsivät keppinsä aina samaan kohtaan.

Kun Mooses oli ehtinyt noin puoliväliin tuttua tietänsä, joka vie Aletuisen mökistä Lehtimäen torppaan, ja oli sivuuttanut polun poskessa kyyköttävän yksinäisen metsätönön, näki kuu tässäkin asunnossa aitan oven avautuvan ja sen mustasta kidasta työntyvän kumarassa kuutamoon nuoren miehen, joka kappaleen matkaa jäljessä pysytellen alkoi hiipien seurata äsken mennyttä yhtä uskollisesti kuin varjo: edellä kulkijan kävellessä käveli hänkin, milloin tämä pysähtyi, seisahti seuraajakin.

Lehtimäen kartanolle tultua hyyvistyi jäljessä kulkija navetan seinukselle varjoon ja tuijotti kiiluvin silmin nurkan takaa Moosekseen, joka vähääkään arkailematta ja näköjään varmana asiastaan meni pihan halki Hiljan aitan ovelle kuin kassalleen. Nuoren miehen kuullessa sieltä pian hiljaista koputusta, koski se häneen niin kipeästi, kuin jos sokea olisi sauvansa ponnella iskenyt olan takaa hänen jyskyttävään sydämeensä.

»Saatana!» sähähti kuin kyyn kähähdys hänen yhteen purtujen hampaittensa välistä, kun aitan ovi Mooseksen sisään mentyä sulkeutui ja salpa kuului kolahtavan sen eteen. Yksin jäätyään hän hiipi aitan kupeelle varjon puolelle ja korva seinän raossa koetti kuunnella, mitä sisällä puhuttiin, mutta keskustelu oli niin hiljaista sipinää, että hän ei voinut erottaa sanoja. Äänen hellästä sävystä hän kuitenkin ymmärsi, että rakkaita oltiin. Hän ei ollut mikään oppinut mies, vaikka olikin kantanut kahta konttia rippikoulussa, mutta olipa kuin itse paholainen olisi muun kiusan kukkuraksi puhaltanut nyt hänen sieluunsa sen vähäisen tiedonrippeen, mikä niiltä ajoilta oli hänen muistiinsa jäänyt: kertomuksen häähuoneesta, jonka ovet toisille avataan, toisilta suljetaan.

— Jumaliste! Enkö minä itse juuri tällä kirotulla hetkellä ole yksi niitä, jotka hampaitaan kiristellen jäävät värjöttämään hääsalin ulkopuolelle, samalla kuin toiset sisällä riemuitsevat. Sitä kertomusta, enempää kuin monta muutakaan, en silloin osannut enkä ymmärtänyt, mutta tämänsyksyisen kokemuksenkoulun käytyäni taitaisin selittää sen paremmin kuin pappi, se vanhapoika, joka luultavasti ei itse ole milloinkaan ollut häähuoneen sisä- eikä ulkopuolella, mietti hän synkässä mielessään.

Tällä välin oli puhelu aitassa käynyt vähän äänekkäämmäksi, joten ulkona-olijakin saattoi siitä erottaa joitakin yksityisiä lauseita.

»Ettäkö ihan varmaan aittasi ovi ei milloinkaan ole auennut muille kuin minulle?» kuului Mooses vannottavan.

»No mutta hyvänen aika, etkö sinä nyt saata sitä uskoa. Olenhan sinulle jo tuhannenkin kertaa penännyt, että ei», oli Hiljan vastaus.

»Valehtelet!» teki salakuuntelijan mieli ärjäistä ja sanansa vakuudeksi iskeä nyrkillänsä aitan seinään, mutta saadakseen lisää tyydytystä uteliaisuudelleen, hillitsi kuitenkin mielensä ja pysyi hiljaa.

»Mitä se asiamme enää vitkuttamisesta paranee», kuului taas Mooseksen ääni sanovan. »Rohkaisepas mielesi, kultaseni, ja ota tämä… tämä kultainen kahle.»

»Voi, hyvä Jumala, minua vieläkin niin peloittaa, että mitä tästä oikein tulee, ja mitä siitä ihmisetkin sanovat. Eikähän tästä äitini ja isänikään tiedä vielä yhtään mitään.»

»Ei vanhempaisi eikä kenenkään muunkaan tarvitse tästä toistaiseksi mitään tietääkään. Ollaan aluksi vain salakihloissa.»

»Voi, Jeesus… no ollaan nyt sitten… Kyllä se yhtäkaikki somalle sormessa tuntuu. Kiitos vaan, kiitos vaan, rakas Mooses.»

Varjossa piileksijän silmissä pimeni kuun kirkastama maailma hänen tätä keskustelua kuullessaan. Kun hetkistä myöhemmin aitan hiljaisuudesta kuului tai oli kuuluvinaan hänen humiseviin korviinsa pitkien suutelojen suriseva ääni, ikäänkuin juuri tehdyn liiton vahvistukseksi, tempasi hän puukon kupeeltansa. Vavahteleva käsi uhkaavasti koholla, ikäänkuin tahtoisi iskeä aseen seinän läpi, hän tuokioksi jäykistyi lyöntiasentoonsa kuin rajatonta vihaa esittävä kuvapatsas. Yhä tulisemmilta kuulostavien suutelojen polttaessa piileksijän rintaa hän helvetillisessä tuskassaan piirsi puukkonsa kärjellä ristin aitan seinähirteen, painoi puukon tuppeensa, otti tulitikkurasian taskustaan ja, pää miettivästi kumarassa, tuijotti sen punaiseen kanteen, huulilla hirveä hymy. Tähyili sitten pimennostaan valoisalle kartanolle, niinkuin olisi katseellaan etsinyt sopivaa ovea, tukevaa pönkkää ja helposti palavaa sytykettä.

Mutta ennenkuin hän ehti ryhtyä suunnitelmaansa toteuttamaan, jos olisi siihen ollenkaan ryhtynyt, kuului aitassa hyvästeltävän. Mooseksen päästyä polulle hän alkoi taas seurata sokeaa kappaleen matkan päässä, kuten tulomatkallakin. Mooses käveli patiineillaan kevyesti kuin vietereillä, kasvot loistavina ja melkeinpä hypähdellen iloisesti viheltämänsä tanssikappaleen tahdissa. Mutta jäljessätulijan punaiset pieksut putoilivat raskaasti polkuun kuin puupölkyt. Kuitenkin oli hänen kulussaan jotakin kavalasti hiipivää kuin ketulla jänistä seuratessaan, ja väliin näytti, kuin hän aikoisi lähteä juoksuun väijymäänsä tavoittaakseen, mutta jokin salainen voima pidätti häntä.

Jotenkin lähellä Lehtimäen torppaa leikkaa polku pienen niittypataman nurkkaa. Miesten sinne saavuttua pysähtyi jälkimmäinen, ja ensikerran koko matkalla vetäytyi hänen suunsa jonkinlaiseen naurunirvistykseen. Miten lienee Mooses erikoisesti tällä kertaa ollut niin ajatuksiinsa kiintyneenä, että hän niityllä harhautui polulta, mutta sitä huomaamatta kulki vain keppiään ilmassa heiluttaen ja iloisesti viheltäen eteenpäin. Ennen pitkää hän kuitenkin äkkäsi erehdyksensä ja kadottamaansa polkua etsiessään harhaili eksyneen tavoin ristiin rastiin. Vihdoin hän läksi päättävästi kulkemaan määrättyyn suuntaan. Sen nähdessään paikallaan seisoja veti suunsa entistä leveämpään irvistykseen, kunnes hän lopuksi hengitystään pidättäen painautui ihan koukkuun pelkästä jännityksestä. Yks kaks, kuului niityltä loiskahdus, eikä Mooseksesta ollut enää jälkeäkään näkyvissä. Silloin se salaseuraaja kaappasi aidan varrelta ison, laakean kiven ja sitä sylissään kantaa retuuttaen lähti suoraan sitä paikkaa kohti, minne sokea oli kadonnut.

»Ähähähä!» kuuli Mooses jostakin yläpuoleltansa, pian sen jälkeen veden loiskahduksen alhaalta viereltänsä, ähkymistä, pärskymistä ja lopuksi kiukkuisen:

Tapaukset seurasivat toisiaan niin nopeasti, että sokea ei ollut vielä ehtinyt selvitä edes ensi säikähdyksestään, kun hän tunsi lujan kouran tarttuvan kurkkuunsa, työntävän hänet selin jotakin pehmeää vasten ja kuuli äskeisen äänen ärjähtävän kuin peto:

»Hiljan!» kiljaisi Mooses, hän nyt vuorostaan, ja ikäänkuin tuo sana olisi leimauttanut tulen hänen suoniinsa, hän karkasi terävästi kuin pii vastustajansa kurkkuun.

Syntyi tuima ottelu, joka kiivaudessa veti vertoja kahden villipedon taistelulle samasta naaraasta. Aluksi oli epävarmaa, kumpi voitolle pääsee, mutta vähitellen alkoi tappelun aloittajan ote höltyä, ja hän peräytyi askel askelelta, kunnes tulla töksähti seinä eteen.

Mutta ennenkuin Mooses uskalsi hellittää otettansa, kopeloi hän vapaalla kädellään vastustajansa vyötäisiä, nykäisi puukon tämän tupesta ja nakkasi sen ylös niitylle. Peräytyi sitten takaperin, kunnes hänkin sai seinän selkänsä suojaksi.

»Jaa mih-minäkö? Eikös sitä soh-sokeakin äh-äänestä tunne?» läähätti kysytty vastaukseksi.

»… mätkäyttää kiven päähäsi», piti hänen sanoa, mutta huomatessaan, että Mooseksen kanssa ei ollut leikkimistä, hän lausui ääneen:

Keskustelu kävi niin vaikeasti, että heidän täytyi kotvaksi keskeyttää se, rauhoittaakseen ja tyynnyttääkseen hengitystään.

»Mitäs pahaa minä olen Topille tehnyt, että sinä minua niin kovakouraisesti tervehdit?» alkoi Mooses puuskuttamasta lakattuaan.

»Mitä pahaa! Eikö sinulla silmittömällä ole edes korvia päässäsi: sanoinhan jo äsken, että tytön tähden», vastasi Topi.

»Älä hauku. Jos sinä tarkoitat Hiljaa, niin on parasta, että et tunkeudu puun ja kuoren väliin. Sinulle voin sanoa, että me olemme kihloissa. Hilja on minun kihlattu morsiameni.»

»Jukuliut! Minä tiedän sen sanomattasikin melkein paremmin kuin sinä itse.»

»Siitä, että minä tänä saatanan syksynä olen aitassani valvonut ja vahtinut sinua kuin kartanokoira. Ja joka jumalan yö, kun keppiäsi tiehen tökkien olet nokka pystyssä mennä köpittänyt oveni ohi Lehtimäkeen, olen minä seurannut sinua puukko kourassa, kyyröttänyt korva seinänraossa aitan kupeella sinun sisällä ollessasi ja saattanut herraa taas kotimatkalla, välistä Aletuisen palatsiin asti.»

Mooseksen ruumiissa risteili kylmiä väreitä, ikäänkuin jäistä rautaa olisi viiltäen vedetty hänen selkäänsä pitkin.

»Et kai, enkä minä olisi sitä käskemälläsi tehnytkään. Mutta tiedä, että minäkin rakastan Hiljaa ja tytön lähimpänä naapurina olen tottunut pitämään häntä kuin omanani jo lapsuudestani asti. Ja jos sinua, jota kaikki pitivät jo kuolleena, ei olisi ilmestynyt taas tänne Hirvaskylään kummittelemaan, niin Lehtimäen tyttären sormessa voisi kiiltää nyt minun sormukseni… Vai luuletko olevasi ainoa, jolle Hiljan aitan ovi on auennut?»

»Ähähähä! Maistahan nyt sinäkin kerran pisara sitä sappea, jota minä olen koko syyskauden latkinut.»

»Valehtelet!» karjaisi Mooses ja teki terävän liikkeen, kuin aikoisi uudestaan karata Topin kimppuun.

Kuu osui parhaiksi paistamaan pitkin suorakaiteen muotoista hautaa ja valaisi kokonaan sen pääsemän, jonka luona Mooses seisoi. Topi hyyvistäytyi vastakkaisen, varjoisan seinän nurkkaan ja vapisi pelosta. Hiljan epäröivistä vastauksista Mooseksen rakkaudentunnustuksiin hän oli vielä näihin asti koettanut sydämessään elättää kalpeata toivoa tyttöön. Mutta äsken tapahtuneen kihlauksen musertaessa lopullisesti hänen haaveensa rippeetkin, ei hänellä silmittömässä vihassaan hautaan pudotessaan ollut aikaa ajatella, kenen kanssa oli tekemisissä. Siksi hän uskalsi tapella. Mutta nähdessään nyt Mooseksen ja osan mustaa hautaa kuun valossa, Topista tuntui, kuin hän olisi hiljaisella hautausmaalla avonaisessa ruumishaudassa, jonka pohjalle laskettu vainaja oli noussut ylös arkustaan seinää vasten seisomaan ja sanattomana tuijotti häneen mustilla silmäkuopillaan. Äskeistä tapausta lukuun ottamatta oli tämä kummituspelkoon verrattava kammontunne pidättänyt häntä vahingoittamasta kadehtimaansa ja verisesti vihaamaansa Moosesta. Eikä hän voinut ymmärtää, miten Hilja rohkeni olla aitassaan yöllä kahden kesken sokean kanssa, jota hän itse kammosi kuin kuollutta, hullua, unissakulkijaa.

»Meidän on yritettävä päästä täältä pois», urahti hän nurkastaan värähtävällä äänellä.

»Niin kai. Mutta mitenkäs täältä päästään?» Topin pysytellessä mahdollisimman etäällä kolkosta toveristaan miehet alkoivat kulkea pitkin haudan sivuja, kurkottivat käsiään ylös ja yrittivät hyppäämällä päästä äyrääseen kiinni, mutta pohja oli pehmeää ja seinä liian korkea heidän ylettyäkseen partaalle.

»Niillä miehillä on täytynyt olla jättiläisvoimat ja Koljatin pituus, jotka täältä kaivonpohjasta ovat ylettyneet ja jaksaneet mättää märkää mutaa ylös partaalle», arveli Mooses.

»Mitä vielä. Haudan toisessa päässä on aikoinaan ollut maahan lapiolla luodut askelet, joita myöten miehet ovat nousseet kantamuksineen ylös kuin portaita», tiesi Topi.

»Sateet ja tulvavedet ovat ne vuosien kuluessa liottaneet ja huuhtoneet liejuksi haudan pohjaan.»

»Ei helkkarissa! Pidetään hiidessä turpamme kiinni koko asiasta, nyt ja vastakin. Jos tämä tulisi tiedoksi, niin johan meille nauraisi harakatkin», sanoi Topi.

Kun miehet vielä kerran olivat kiertäneet haudan ympäri matalinta kohtaa etsimässä, pysähtyivät he taas neuvottomina kuopan eri päihin.

»Muistatkos sinä, Topi, kun me ennen lapsina 'Aatamia ja Eevaa' leikkiessämme kiruimme ja potkimme paljaine säärinemme Aletuisen pihassa samassa nokkospensaassa?» kysyi Mooses.

»Perhana! Taittiinpa jo silloin sätkyttää sääriämme Hiljan tähden.
Nokkoset polttivat jalkani rakoille.»

»Ei kahta kolmannelta. Saapa nähdä, milloin ja millaisessa paikassa me kolmannen kerran yhdymme», sanoi Topi.

Poispääsyn näyttäessä mahdottomalta ja Topin päätyessä siihen vakaumukseen, että hänen on koko yö oltava sokean kanssa yksin syvässä, mustassa haudassa, yltyi hänen kammonsa sydäntä jyskyttäväksi peloksi.

»Miten ihmeessä me pääsemme tästä sudenkuopasta pois?» vaikeroi hän hädissään.

»Oletkos sinä kuullut satua sudesta ja ketusta, jotka putosivat samaan kuoppaan?»

»Totisesti, mutta siinähän meillä onkin pelastus», sanoi Topi. »Sinun, joka olet ryöstänyt minulta tytön, sopii olla sutena, minä kettuna nousen selkääsi, kapsahdan partaalle ja autan sinut sitten ylös.»

Mooses kumartui, Topi kapusi hänen selkäänsä ja siitä olkapäille seisomaan. Saatuaan äyräästä lujan otteen hän hypähti ylös ja samalla hihkaisi: »Hyvästi!» Sen kuullessaan Mooses teki nopeasti kaksijalkaiselle ketulle saman tempun kuin susi aikoinaan nelijalkaiselle: puuttuvan hännän asemesta hän tarttui haudan reunalta roikkuviin Topin sääriin ja suuttuneena tempasi niin voimakkaasti, että mies pudota roiskahti nurinniskoin haudan pohjaan selälleen.

»Ei talosta niin lähdetä kuin torpasta. Sinä et tainnutkaan tuntea satua kokonaan», sanoi hän, tarttui Topin niskaan, painoi hänet haudan kupeelle kumaraan ja kapusi nyt itse partaalle.

»Etsippäs keppini, kai se siellä veden pinnalla jossakin uiskentelee», komensi hän.

Topi teki nöyrästi työtä käskettyä ja kepin löydettyään ojensi sen Moosekselle. Sokean pitäessä koukusta kiinni kiipesi hän sitä myöten ylös ja ponnisti samalla jaloillaan haudan reunasta. Partaalle päästyään hän aikoi hyvästiä sanomatta lähteä tiehensä, mutta Mooses tarrautui hänen kainaloonsa kiinni ja sanoi:

»Ei niin kiirettä. Kun sinä olet minua ennenkin saatellut, niin teeppä vielä kerran pieni palvelus ja ohjaa minut tästä polulle — sitten saat mennä sen pitkän tien.»

Topin jouduttua tahtomattaan näin kiinteään kosketukseen sokean kanssa valtasi hänet niin kammottava pelontunne, että hänen viimeinenkin vastustuskykynsä lopen herpautui. Hän tunsi jollakin käsittämättömällä tavalla olevansa kuin Mooseksen salaperäisen voiman vankina, ja uskaltamatta yrittääkään tempaista kättään pois tämän kainalosta, hän ei voinut muuta kuin totella.

— Jos Hiljakin on näin avuton Mooseksen läheisyydessä, niin silloinhan hän on yhtä turvaton kuin minä nyt, ajatteli Topi. — Mutta miksi se sitten päästää Mooseksen aittaansa? Se heitä tiennee ja tuntenee, hameväkeä. Sanotaan niillä vähin olevan kummallisen vetämyksen kauheihin ja hirveihin miehiin, kunhan vain jotenkin ovat tavallisuudesta poikkeavia. No, tämä tässähän kyllä on puolivillainen herra, soittoniekka ja kirjanoppinut — viis silmistä..

Läntiselle taivaalle kiertänyt kuu näki aamupuolella yötä kaksi märkyyttään kiiltävää, suomudan neekereiksi värjäämää kilpakosijaa äänettöminä astelevan käsikoukkua kalpeavaloisella niityllä, ikäänkuin olisivat olleet keskenään hyviäkin ystäviä.

VIII

Kalpea, talvinen iltapäivä viipyi vielä ulkona pihamaalla, mutta sisällä kamarin nurkissa hiipi jo harmaa hämärä. Laina laski sukankutimen syliinsä, kallisti päänsä väsyneesti kiikkutuolin selkänojaa vasten, sulki silmänsä ja alkoi keinua lyhyin heilahduksin.

— Enemmän: kaksikymmentäkolme vuotta. Ja jok'ikinen niistä minulle pitkä kuin ikuisuus. Hyvä Jumala, kuinka kauan tätä vielä kestää? Milloin tulee loppu? Ja mitä seuraa sitten, lopun jälkeen? Vai seuraako mitään? Mikä siinä lie, etten minä ole saanut enkä saa tunnustetuksi, en papillekaan, en salaripissäkään, vaikka on monia muita, jotka vielä vuosikymmenienkin kuluttua ovat ilmiantaneet itsensä, pienemmistäkin rikoksista kuin minun, ja omaatuntoaan keventääkseen menneet vankilaan omasta vapaasta tahdostaan?

— Oli se yhtäkaikki kummallista, että onnistuin sen asiani salaamaan niin hyvin, ettei siitä vieläkään tiedä mitään kukaan muu kuin minä itse — ja Jumala… Jumala?… Vai tietävätkö ne? Minkätähden ne kaikki, isä, äiti ja Marjaana, liikkuvat ja ovat aina siitä hirveästä yöstä lähtien liikkuneet täällä vieraspuolella kuin varpaisillaan ja puhuneet kuiskailemalla kuin ruumishuoneessa? Ja minkä tähden ne katsovat minuun niin kummallisesti, niinkuin niillä olisi jotakin salattavaa? Aavistavatkohan ne sittenkin jotakin, vai tämä minun surkeuteniko lie syynä siihen, että ovat niin vanhentuneen ja murheellisen näköisiä, he myös? Ja lisäksi: mihin ihmeeseen se pullo oli hävinnyt sieltä lampokarsinasta? Ei kai se ketulle tai koiralle kelvannut — jos muun veivätkin. Mutta ehkä se kuitenkin oli siellä, vaikka en silloin hädissäni hoksannut. Piti käydäkseni sitä jälkeenpäin perkkäämässä, mutta en voinut. Ennen nuorena tyttösenä siellä vasikoita juottelin ja vein heiniä lampaitten häkkiin, sitten aikuisempana lehmiä lypsin, mutta sen etsintäyöni jälkeen olen navettaa kaukaa kiertänyt ja tulen kiertämään niin kauan kuin elän.

— Kyllähän ne ovat koettaneet minua lohduttaa, Marjaana ja äiti — varsinkin äiti: »Sydämelläsi, rakas lapseni, jos jotakin on, rukoile Jumalaa, taivaallinen isä antaa anteeksi, niinkuin antoi sille ja sille.» Ja sitten: »Kristuksen veri puhdistaa.» Kunpa jaksaisin uskoa kaiken sen. Mutta kun minusta tuntuu, että sen rikokseni sovitukseksi pitäisi vuotaa minun omakin vereni — eikä vielä sekään riittäisi. Vuosikausiahan sitä sitäkin, itsemurha-ajatusta, mielessäni haudoin, ja jos tehdäkseen, niin silloin se olisi pitänyt toteuttaakseni, kun vielä voimia oli. Nyt en enää jaksa. Mutta mitä se olisi sekään hyödyttänyt? Vaikka minulla olisi antaa kymmenen henkeä, niin minä en sillä uhrillani voisi herättää yhtä ainoaa kuollutta eloon… Vaan onhan se hengissä — siellä — jossain — vaikka ruumis… Hui, hui, hui!… Sitten ne monet muut luonani kävijät, pappikin: »On olemassa helvetti ja iankaikkinen kadotus.»… On kai! Pitäisivät suunsa kiinni! Sitä he vakuuttavat minulle. Mitä ne tietävät iankaikkisesta kadotuksesta, ne, jotka eivät ole jalallaan astuneet edes ajallisen helvetin kynnykselle…

— Kaksikymmentäkolme vuotta… Se olisi nyt, jos olisi saanut elää — minä en tiedä edes sitä, oliko se poika vai tyttö — olisi aikaihminen. Se voisi olla jo naimisissa. Sillä saattaisi olla lapsi. Ja minä olisin silloin isoäiti, mummo… Minkä näköinen se mahtaisi olla nyt? Minkä näköinen sen puoliso? Ja niiden lapsi?… Voi, taivasten isä sentään! Minä kysyn ja kysyn — kaikkea, ja ainoan vastauksen voi antaa ainoastaan pöytälaatikkoon piilottamani lasipalanen, eikä sekään muusta kuin siitä, minkä näköinen minä itse olen.

Laina oli jo kauan sitten huomannut, että kaikki kuvastimet vieraspuolelta katosivat vähitellen olemattomiin. Hän ymmärsi kyllä, että se toimenpide tapahtui hänen tähtensä: nähtävästi ei olisi suotu hänen näkevän omaa kuvaansa. Kuin menetetyn korvaukseksi ilmestyi samaan aikaan hänen pöydälleen iso perheraamattu, ikäänkuin olisi tahdottu huomauttaa, että on tullut aika hänen hylätä muut kuvastimet ja katsoa kuvaansa siitä. Kuitenkin hän oli ajoissa ehtinyt kätkeä tarpeeksi ison, rikkoutuneen kuvastimen palasen. Sen hän nyt, kuten usein ennenkin, otti esiin pöytälaatikostaan ja pystytti nojalleen raamattua vasten, jonka puukanteen Marjaana aikoinaan oli rystysillään kopsauttanut, lyödäkseen isännän aseettomaksi sanan voimalla.

Hän katsoi hetkisen kuvaansa kuin jotakin vierasta henkilöä. Otti sitten pöytälaatikostaan valokuvansa ja piteli sitä kasvojensa vierellä niin käännettynä, että nykyinen ja nuoruudenaikainen kuva näkyivät kuvastimessa rinnakkain.

— Mikä hirvittävä ero! Toisen täyteläisyyttä uhkuvilla huulilla naurava hymy, niinkuin voi olla vain kahdeksantoistavuotiaalla, joka ei vielä tiedä murheesta mitään. Suurissa, kirkkaissa silmissä sirkeä viattomuus kuin lapsella. Kasvot pyöreät kuin omenat, ja pieni hymykuoppa vasemmassa poskessa. Ja kuin kruununa varjostavat sileää otsaa ulkonevana, kaarevana räystäänä tuuheat kutrit, mustat kuin syysyö… Toisen ohuet huulet kuin sinertävä, mutkikas nauha, ja riippuvien suupielien veltoissa poimuissa irvistävä katkeruus kuin synti. Syvällä raskaina lupsottavien silmäluomien kapeissa raoissa tuijottava syyllisyys ja elämäntyrtymys. Molemmat ryppyjen risteilemät posket kuin yhtä ainoaa, sisään painunutta kuoleman hymykuoppaa. Ja syvinä uurteina aaltoilevan otsan yllä kumottaa kiireellä harvojen hopeasuortuvain lomista pitkinä päivinä paljas, valkoinen päälaki.

Hän kätki kuvastimenpalasen ja valokuvan takaisin säilyyn. Kyynärpäät pöydällä, pää käsiin nojaten hän silmät suljettuina vertaili vielä muistissaan noita kahta kuvaa toisiinsa, voisiko niiden välillä olla mitään muutakaan yhtymäkohtaa, mutta huomasi suruksensa, että sisäinen eroavaisuus oli vielä suurempi kuin ulkonainen. Hän kulki kuvitelmissaan elämänsä aurinkoista alkutaivalta, lähtien niin kaukaa lapsuutensa aamusta kuin muisti jaksoi kantaa, vaikka tuntuikin pyhyyden loukkaukselta hänen nyt enää edes ajatuksissaan astua sitä polkua, jota hän viattomana oli vaeltanut. Se tie tuntui juontavan alkunsa aluttomuudesta, jonne muisti ei ulottunut, ja maan päälle päästyään jatkuvan puhtaana, valkoisena lankana aina siihen asti, kunnes tuli eteen jyrkkä raja. Siihenastisen Lainan jäädessä kauniina muistona sen taakse, syntyi solmu lankaan ja jatkui mustana eteenpäin, vääntelehtien kuin päähän isketty käärme, joka kuolleenakin lakkaa liikkumasta vasta sitten kun aurinko laskee. Mutta lakkaako hänen käärmeensä kiemurtelemasta vielä sittenkään, kun hänen aurinkonsa laskee? Tuntui siltä, että niinkuin sillä valkoisella langalla ei ollut alkua, niin ei myöskään tällä mustalla ole loppua, on vain avaamaton umpisolmu välissä… Vaan entäpä siihen voisi syntyä vielä toinenkin solmu, josta se taas alkuperäisen värisenä jatkuisi loputtomuuteen, ja musta olisi vain pienenä pätkänä kahden valkoisen välissä… »Taivaan isä antaa anteeksi.»… »Kristuksen veri puhdistaa…»

— Niin — niinhän se äiti. Mutta miksi se taas, erikoisesti tänään, niin kummallisen raskaasti painaa mieltäni, se lapsi-vainaja?

Hän aukaisi ison raamatun vahvoista vaskihakasistaan ja alkoi kuiskaavalla äänellä lukea sen viimeistä lukua:

»Ja hän osoitti minulle puhtaan elämän veden virran, selkeän niinkuin kristallin vuotavan Jumalan ja Karitsan istuimesta…»

Laina ei ehtinyt päästä luvun loppuun, kun hänen korviinsa helähti ulkoa kulkusen kilinää. Hän kääntyi akkunasta katsomaan ja näki pihaan ajavan valkoisella hevosella pari miestä, jotka näyttivät olevan outoja näillä tienoin. Turkinkaulukset pystyssä he istuivat korkealla isoon heinähäkkiin ladotun kuorman sevillä. Toisella oli mustat silmälasit päässä, ja aikamiehen turkkiin pukeutunut ajaja näytti vielä poikaselta. Hän sitoi hevosen piha-aitaan ja taluttaen toveriaan kädestä he menivät väen puolelle.

— Ketä lienevät, kaupustelijoita. Mies taitaa olla heikkonäköinen tai sokea, koska poika sitä kädestä taluttaa, arveli Laina ja jatkoi keskeytynyttä lukemistansa:

»Ja katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullekin, niinkuin hänen työnsä on…»

»Hyvää iltaa», tervehti silmälasimies, pysähtyi tuvan ovensuuhun ja herrasväen tapaan otti lakin päästään.

»Onhan lämmintä. Mistä kaukaa ollaan?» kuului isännän vastakysymys peräpenkiltä.

»Hirvaskylästä — ei isäntä taida tuntea niitä maita. Minä asun siellä erään puuseppä Aletuisen luona.»

Sen kuullessaan isäntä hiukan hätkähti ja ponnahti kuin pelästyneenä seisoalleen. Kasvoilla vastenmielisyyttä kuvastava ilme hän, käsi miettivästi korvallisella, katsoi pitkään ja terävästi vieraaseen. Käveli sitten ketterästi, vaikka jo hiukan kumaraisena, ovensuuhun, ojensi kätensä vieraalle ja sanoi:

Heidän puristaessaan toistensa kättä isäntä tutki nyt läheltä vieraan kasvoja, ja näytti niinkuin hän samalla olisi ystävällisesti hymyillyt.

Isäntä hiukan edellä, vetäen jäljessä harppailevaa sokeaa kädestä, he kävelivät pihan poikki vieraspuolelle niin kiireesti, että näytti, kuin taluttajalla olisi erikoinen hätä saada vieras piiloon mahdollisimman pian. Lieneekö ollut sattuma vai tahallinen tarkoitus, että isäntä johti sokean samaan kamariin, josta kaksikymmentä vuotta aiemmin eräänä syysyönä oli hänet pienenä kapaloraukkana pois kyydinnyt.

Mooses punastui, ja käsi kohoutui sokeitten silmien eteen kuin häpeän peitteeksi.

»Minä, hyvä isäntä, olen niitä semmoisia, joilla ei omaa sukunimeä olekaan, kun ei ole mitään sukuakaan. Kasvatusisäni Aletuisen nimellä olen kirjoissa kulkenut.»

Nähdessään sokean nuorilla kasvoilla kuin oman verensä häpeästä leimahtavan isännän sydämen yllätti voimakas säälinpuuska. Hänen huulensa tapailivat äänettöminä sanoja, niinkuin hän vastoin tahtoansa aikoisi hämmästyttää Moosesta ilmaisemalla hänen salatun syntyperänsä. Mutta melkein samassa hän huiskautti torjuvasti kättänsä ja yhteenpuristettujen huuliensa takaa mumisi kuin itsekseen:

»Hm… hmm…! Eihän nimi miestä pahenna Moo… vieras istuu, on vapaasti kuin kotonaan — ihan kuin kotonaan. Minä pistäydyn vähän asioillani, mutta tulen tuokiossa takaisin.»

Hän jätti Mooseksen yksin kamariin hieman oudolta tuntuvaa ystävällisyyttä kummeksimaan, meni tupaan ja sanoi tallimiehelle:

»Riisu vieraan hevonen talliin ja anna apilasta eteen. Ota lisäksi aitasta kauroja korvoon ja sipulia leipää joukkoon. Jos hevonen on hiessä, niin anna vettä vasta vähän myöhemmin, ettei saa köhää… Mikä sen tämän nuoren miehen nimi on?»

»Vai Sehvania. Siellä teidän maanääressä taitaa ollakin vain pelkkiä rohveettoja. Miina vie Sehvanian keittiöön ja antaa suunavaukseksi jotain lämmittävää ja ruokaa niin paljon kuin makoon mahtuu.»

Isäntä palasi vieraspuolelle ja pysähtyi hetkiseksi salin lattialle miettimään.

— Se on ilmoitettava varovin lausein kuin odottamaton kuolonsanoma, sillä äkillinen ilo voi vanhoille sydämille olla yhtä tuhoisa kuin ylen suuri surukin, hän päätteli ja meni keittiöön, jossa emäntä ja Marjaana olivat parhaillaan iltapäiväkahvia juomassa.

»Sepä sattui. Herunee sieltä pannunne pohjasta kuppi kuumaa vieraallekin?» kysäisi hän.

Isännän äänensävystä ja koko olennosta uhosi niin outoa salaperäisyyttä, että vanhukset käsittivät tavallista harvinaisemman vierailun olevan kyseessä. Viitsimättä kuitenkaan ruveta arvoituksilla leikkimään he tiukkasivat isäntää ilmaisemaan vieraan. Mutta kun tämä ei heti siihen suostunut, katsoi Marjaana häntä kiinteästi silmiin ja sanoi:

»Ellei näin vanhan hupsun unet ole jo merkitystänsä menettäneet, niin se vieras ei voi olla kukaan muu kuin Änän.»

»Voi, Herra jumala!» huudahti emäntä. »Mooses! Onko Mooses tullut?
Missä se on? Minkä näköinen se on?»

»Siellä on omassa kamarissaan. Tulkaa katsomaan, niin sittenpä näette omin silmin. Mutta muistakaa: ei hiiskaustakaan, ei viittaustakaan siitä — tiedätte kyllä mistä. Eikä Lainalle halaistua sanaa.»

»Vai omassa kamarissaan. Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka sinä samalla olet kova: eikö vieläkään äiti ja lapsi saa tavata toisiaan, vaikka poika tulee kuin Jumalan lähettämänä emonsa luokse? Mutta minä uskon, että vielä ne kerran… Kuule, Marjaana, älä jätä, älä jätä, mennään yhdessä. Pitele minua vähän kädestä — tuntuu niinkuin jalkani eivät jaksaisi pitää päällänsä ja päätäni pyörryttäisi. Älä, älä —, ei niin lentämällä.»

Isännän aukaistua kamarin oven tähystivät molemmat naiset sykkivin sydämin kynnyksen takaa hämärähköön huoneeseen. Odottamansa surullisen näyn asemesta nähdessään kauniin, hienosti pukeutuneen nuorukaisen, mustat silmälasit juhlallisina nenällä, istumassa tuolilla ryhdikkään suorana, he eivät olleet uskoa silmiänsä. Hilliten ilmoille pyrkivää iloansa mummot, huulet hymyssä ja päät maireina kallellaan, tyytyivät vain pari kertaa koskettamaan kämmeniään kuulumattomasti vastakkain.

»Anteeksi — viivähdin vähän — vieras saanut istua yksikseen. Täällä tulee pari naishenkilöä tervehtimään: emäntä ja talon vanha, uskollinen palvelijatar», esitteli isäntä.

Mooses nousi seisoalleen, kumarsi kohteliaasti ovelle päin ja ojensi kätensä tervehdykseen. Siihen tartuttiin kaksin käsin ja puristettiin niin hellästi, kuin siinä kosketuksessa olisi hehkunut välittömästi sydämen lämpö.

»Niin. Noin nuori voisi sanoa minua mummoksikin. Jumalan terveeksi,
Jumalan terveeksi … ja terve tulemasta.»

»Me vanhat vapisemme. Onko hän ollut terve? Miten hän on matkoilla voinut? Ovatko ihmiset olleet hyviä — kotona ja kylässä?»

»Kiitos, kyllä. Ei minulla ole valittamista missään suhteessa — paitsi, tietysti… huomaahan emäntä sen.»

Marjaana, joka emännän takana kärsimättömänä vuoroaan odottaen oli tätä kiirehtien hihasta nykinyt, ei malttanut enää odottaa, vaan tarttui emäntää käsipuoleen ja siirsi hänet yksinkertaisesti syrjään.

»No tuohon käteen! Herran terveeks, sanon minäkin. Ja terve tulemasta minunkin puolestani.»

Näin uhkaavan alun kuullessaan isäntä pui Marjaanalle kiivaasti varoittaen nyrkkiään ja pudisteli tuskaisena päätänsä, ja levottomalta näytti emäntäkin. Mutta Marjaana vain rauhallisesti huiskautti kättänsä: kyllä minä tiedän.

»Mutta mistä Änän… tuota… Mooses — sanotaan me vanhat noin nuorta poikaa vain ristimänimellä — mistä Mooses minut tuntee?»

»Eipä minussa pitäisi liikoja hajuja olla, joka muutan puhtaan paidan ylleni joka lauantai.»

Alkuun päästyään hän selitti sokealle pääpiirtein koko sikäläisen sukunsa, maailmalle kulkeutumisensa ja tutustumisensa Moosekseen, tämän ollessa vasta mustalaispojan kokoinen. Kyseli kuulumisia: miten jaksaa vanha Aletuinen, miten Saara, Jahnukaiset ja muut hirvaset. Tokaisi lopuksi:

»Ei ole», kielsi Mooses, mutta samoin kuin äsken isännän tutkaistessa sukunimeä hän jälleen punastumisellaan ilmaisi, kuinka arkaan kohtaan tämäkin kysymys koski.

»Eikäkö vielä tiedossakaan? Sanoo suoraan vaan, ei me kielitä», ahdisti emännöitsijä.

»Mitäpä syytä olisikaan sitä teiltä näin etäällä peitelläkseni. Olen salakihloissa — ollut jo viime syksystä asti.»

Kuin tyrmistyneinä kuulemastaan vanhukset vilkaisivat toisiinsa, ja laajoin ihmetyksen elein läppäsivät mummot taas kämmeniään kuulumattomasti vastakkain.

»Lehtimäen Hiljaa?… Sekö! Muistanhan minä, kun Saaran kanssa Aletuisen pihakoivun alla istuttiin ja katsottiin teidän sokkosilla leikkimistänne. Se lippari karkasi silloin Mooseksen käsistä, mutta näytätpä — sanon sinäksi, kun ollaan vanhoja tuttuja — näytätpä saaneen jälkeenpäin lujemman otteen. Mutta olekin kärellä ettei lähde uudestaan liesuun.»

»Jumala siunatkoon, Jumala siunatkoon — teitä molempia», toivotti emäntäkin surumielisesti, ristiriitaisin tuntein.

»Vai niin, vai sillä lailla on Mooseksen asiat. No, sittenpä juodaankin kihlajaiskahvit», sanoi Marjaana, meni keittiöön ja tuli pian takaisin tarjotin kädessä.

»Mitä tavaraa Mooseksella — sanotaan nyt sitten Moosekseksi — on heinähäkissä?» kysyi isäntä kahvia juodessa.

Heidän kuormalle tultuaan Mooses kopeloi ensimmäiseksi viulukotelon käsiinsä.

Iso-Mannilassa, kuten kaikkialla muuallakin, herättivät Mooseksen työt ihailevaa ihmettelyä ja peitettyä epäilyäkin siitä, voivatko sellaiset mestariteokset olla ensinkään hänen itsensä valmistamia. Enemmän kuin tositarpeen takia saattoi moni saidempikin ostaa jonkin esineen vain sen vuoksi, että saisi näytellä sitä tuttavilleen kuin jonakin harvinaisena ihmekapineena, siksi että oli sokean tekemä. Isäntä aikoi ensi-innostuksessaan tyhjentää Mooseksen häkin pohjia myöten, mutta tarkemmin harkittuaan tyytyi kuitenkin ostamaan vain kaikki jäljelläolevat korituolit, jotka sijoitettiin isoon vierashuoneeseen. Sitten hän meni kamariinsa hakemaan rahaa ostoksiensa maksuksi, mutta naisten mielestä hän viipyi tarpeettoman kauan. Kun hän vihdoin palasi ja antoi setelit myyjälle, tutki tämä niitä kutakin erikseen sormeansa ja kättänsä pitkin mittaamalla. Tarkastuksensa tuloksena hän kummeksien huomautti:

»Isännälle on varmaankin tullut erehdys: satamarkkasten asemesta olette antanut pelkkiä viisisatasia. Tässähän on rahaa enemmän kuin minun koko kuormani ja hevoseni maksavat yhteensä.»

»Ei siinä ole erehdystä tullut», sanoi isäntä. »Kun tässä äsken kuulin, että Mooses aikoo avioliittoon ja tietenkin oman kodin perustamiseen, niin se, mitä summassa liikaa lienee, on tarkoitettu meidän kaikkien yhteiseksi huomenlahjaksemme tuleviin häihin.»

Kun naiset tiesivät isännän tavallisesti pitävän pennin syrjästä ehkä liiankin tiukasti kiinni ja kun he nyt lisäksi käsittivät, että hänen pitkällinen viipymisensä kamarissaan ei voinut johtua muusta kuin raha-arkun ääressä käydystä ankarasta kamppailusta kahden vastakkaisen voiman kesken, oli heistä isännän voitto mammonasta tällä kertaa sitäkin suurempi. Vesikierteet silmissä he nyökäyttelivät kiitollisina liikutuksesta tutisevia päitänsä. Mitä merkitsivätkään heidän tyhjät, kyyneleiset onnittelunsa isännän miehekkään uhrin rinnalla.

Vanhukset odottivat Mooseksen ilahtuvan ikihyväksi ja puhkeavan kiitoksiin niin kuninkaallisen runsaasta lahjasta. Mutta kävikin päinvastoin. Sokea seisoi setelit kourassa kuin lyötynä. Hän ymmärsi asian niin, että isäntä ainoastaan säälistä hänen sokeuttansa kohtaan antoi häälahjansa. Mutta hänen elämänsä raskaimpana taakkana oli tähän asti ollut yksinkertaisten, maitosydämisten ihmisten ymmärtämätön sääli, eikä hän halunnut sitä lajia lisää, ei ainakaan vierailta, tuntemattomilta ihmisiltä. Isännän olisi pitänyt nähdä ja ymmärtää, ettei hän kulkenut hääapua kerjäämässä, vaan myymässä kättensä töitä niille, jotka halusivat ostaa. Oltuaan aluksi kahden vaiheella, miten menettelisi, ettei loukkaisi hyvää tarkoittavaa antajaa, hän vihdoin päättävästi erotti rahoista tuolien hinnan lompakkoonsa ja laski ylijäämän kiittäen isännän eteen pöydälle.

Tämän jälkeen oltiin salissa kotvan aikaa ääneti, ja tuntui puolelta ja toiselta, niinkuin väliin olisi laskeutunut jotakin vierasta ja kylmää.

»Mooses taitaa olla hyvin rikas?» pisti Marjaana, suutahtaneena isännän puolesta.

»Eikä niin rikaskaan, semmoinen vain omillaan eläjä», vastasi sokea vaatimattomasti.

Kuten taanoin pudisti isäntä Marjaanalle taas varoittavasti kättänsä ja estääkseen hänen jatkamasta puuttui itse puheeseen:

»Minä en tarkoittanut lahjallani loukata enkä antaa sitä miksikään vaivaisavuksi, mutta koska Mooses näkyy sen semmoiseksi käsittäneen, niin en minä liioin tahdo tyrkyttää. Olen aina pitänyt niistä, jotka, kuten minäkin, pyrkivät elämässään toteuttamaan sananlaskua: oma apu paras apu.»

Hän veti salin akkunoitten kierrekaihtimet tarkasti alas, sytytti tulen kattokruunuun ja haihduttaakseen välikohtauksen synnyttämää painostavaa tunnetta pyysi Mooseksen soittamaan viulua. Siihen tätä ei tarvinnutkaan kahta kertaa pyytää. Kotoisten kuulijoitten istuessa uusissa korituoleissa salin seinämillä sokea soitti seisoallaan — vanhoille enimmäkseen virsiä ja hengellisiä lauluja. Avarassa huoneessa mahtavina ja tunnelmallisina kaikuvia säveliä kuuntelivat naiset hartaina. Ja Mooseksen eläytyessä yhä syvemmälle soittoonsa alkoi isännänkin sielussa tuntua välitöntä kosketusta hänelle oudoista maailmoista, joissa seteleillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä. Vasta nyt hän saattoi ymmärtää perussyyn Mooseksen järjettömältä ja vähän ylpeältäkin näyttävään kieltäytymiseensä ottamasta lahjaa vastaan ja käsittää sokean soittajan kielteistä vastausta kysymykseensä viulun myynnistä: »Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»

Kesken rauhallista soittoa vanhukset yht'äkkiä hätkähtivät ja vilkaisivat kysyvinä toisiinsa, samalla kuin heidän kasvoillaan kuvastui jännitystä ja levotonta neuvottomuutta. Heidän aavistamattaan astui Laina saliin ja pysähtyi eräälle sisähuoneisiin vievälle ovelle kuuntelemaan. Pään Hyökkäyksillä ja muilla eleillä koetti Marjaana salavihkaa tehdä isännälle ymmärrettäväksi, että odottamattoman kohtauksen selvittäminen jätettäisiin hänen huoleksensa, on hän ennen pahemmistakin pulmista suoriutunut. Kun vanhukset olivat Lainan läsnäollessa jo parikymmentä vuotta keskustelleet tilaisuuden vaatiessa osittain mykkien tapaan, oli heidän jotenkin helppoa silläkin tavoin ymmärtää toistensa ajatuksia. Sormi varoittavasti huulilla isäntä nyökäytti Marjaanalle myöntävän vastauksen. Tämä meni luvan saatuaan Lainan luo ja puhua sopotti hiljaa hänen korvaansa:

»Tämä nuori mies on syntyisin… hm — kotoisin minun synnyinseudultani. Sokea raukka, niinkuin näet. Ehkä haluat häntä kädestä pitäen tervehtiä?»

»Ei Mooses taida tietääkään, että täällä on nuorempiakin kuulijoita kuin me vanhat: talon tytär — haluaisi tervehtiä.»

Sokea pisti viulun kainaloonsa, kumarsi ja ojensi kätensä odottavasti tervehdykseen. Lainan lähtiessä hiljaa kulkemaan häntä kohti ei emäntä, vaikka juuri hän oli enimmän toivonut näiden kahden keskinäistä tapaamista, nyt voinutkaan olla heidän tervehdyksensä näkijänä, vaan pakeni kiireesti keittiöön. Isäntä käänsi katseensa poispäin ja liikutuksesta tärähteli hänen leukansa. Mutta Marjaana vain hymähteli ja hykerteli tyytyväisenä käsiään.

»Hyvää iltaa. Teidän kätenne vapisee — niinkuin emännänkin», sanoi
Mooses.

»Niin. Äiti on vanha ja minä olen sairas», selitti Laina niukasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että hän ei haluaisi ryhtyä pitempiin keskusteluihin.

Niin toivottoman vastauksen kuullessaan joku muu olisi voinut valittaa ja surkutella, mutta omien kokemustensa opettamana Mooses piti parhaana vaieta.

»Laina, tuleppa tänne», kutsui Marjaana. »Istuppa tähän poi… (poikasi tekemään tuoliin, aikoi hän sanoa). Et ole tainnut huomatakaan, ne on tuon sokean pojan tekemiä.»

»Si-sinua vartenhan minä…» alkoi isäntä, mutta sai niin äkillisen tarpeen niistää nenäänsä, että lause jäi kesken.

Kun Laina oli istuutunut poikansa tekemään korituoliin, värähti hiukan
Marjaanankin ääni hänen sanoessaan:

Mooses antoi. Isäntä ja Marjaana olivat ymmärtävinään, että sokea soitti nyt erikoisesti viimeksi tulleelle, että hän sen osanottonsa, minkä äsken jätti suullisesti sanomatta, nyt lausui viulullansa. Ja saattoihan siinä käyrän alla valittaa osa hänen omaakin kohtaloansa. Miten hän olisi mahtanut soittaakaan, jos olisi edes aavistanut osankaan siitä, minkä he tiesivät. Tai, kuka ties, olisi hän siinä tapauksessa iskenyt viulunsa säpäleiksi. Kun soitto oli lakannut ja sen viimeinen sävel irrallisena kaikuna ilmassa värähtänyt, oltiin salissa ääneti tovin aikaa.

»Kiitos. Hyvää yötä», sanoi Laina vihdoin ja poistui kamariinsa yhtä aavemaisen hiljaisena kuin oli tullutkin.

Talvinen ehtoo oli jo pitkälle kulunut. Iltasen syötyä Mooses vietiin maata »omaan kamariinsa». Emäntä itse oli laittanut vuoteen, ja pehmeä se oli. Valot sammutettiin, ja talossa oli taas hiljaista ja pimeää. Mutta Lainan kamarin akkunasta tuikki tuli myöhäiseen yöhön asti. Soiton innoittamana hän pöytänsä ääressä Marjaanan viemässä korituolissa istuen luki isosta puukantisesta perheraamatusta Ilmestyskirjan näkyjä Uuden Jerusalemin ihanuuksista.

Kevättalvella eräänä maaliskuun aamuna lähti joukko talkoomiehiä kirveet olalla hankiaista myöten sydänmaahan kaatamaan hirsiä Mooseksen uutta asuinrakennusta varten. Silmiä häikäisevänä hohti valkoinen hanki aamuauringon kirkkaassa valossa. Harmaana hämäränä huomasi sen sokea Mooseskin, joka Aletuisen taluttamana oli myös mukana. Perille päästyä alkoivat kirveet paukkua petäjien kylkiin, ja katkeamattomana raikuna soi kaikuva metsä. Humahtaen kaatua rysähteli petäjiä hangelle. Kaikki tämä oli Mooseksen sydämelle kuin suloista soittoa. Mutta vanha Aletuinen oli sokean tulevaisuudenunelmista, joista muut miehet eivät vielä mitään tietäneet, hiukan alakuloisella mielellä.

Aletuisessa alkoi nyt työ ja touhu, kalke ja nakutus. Hankiaista myöten ajettiin hirret talkoolla kotiin. Mooses palkkasi muutamia miehiä veistämään ne kuivamaan, toisia halkomaan kiiloilla kiviä perustusta varten. Pari miestä veteli lankkusahalla pukkien päälle nostettuja hirsiä lattia- ja laipiotarpeiksi. Aletuinen teki ovia ja akkunankehyksiä, ja Mooses itse kutoi öin päivin korihuonekaluja uuteen kotiinsa. Siitä oli muuten määrä tehdä samanlainen kuin vanhakin rakennus, paitsi että tuvan ja kamarin piti tulla hiukan kookkaampia ja akkunoiden isompia.

Heti lumen sulattua ryhdyttiin rakennusta salvomaan Aletuisen pihan perälle. Hirsikertojen kohottua niin korkealle, että oli ruvettava akkuna-aukkoja suunnittelemaan ja mittailemaan, sanoi muuan työmiehistä puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan:

»Sitä minä tässä olen itsekseni tuumaillut, että sen täytistäkö tämä rakennus tekee akkunoilla ollenkaan, kun Moosekselle ei niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä, ja huoneet pitäisivät umpinaisina paremmin lämpimänsä.»

»Onhan tuolla akkunat omallakin nokallaan, vaikk'ei hänelle niistäkään liene mitään hyötyä», arveli toinen.

»Silläpä. Voisihan tämän rakennuksenkin ulkoseiniin maalata tuhria näön vuoksi mustat valeakkunat.»

»Kuka ties, vaikka Mooses tähän piankin emännän kemmertäisi, kun niin tulista hoppua pitää tämän palatsinsa valmistumiseksi.»

»Ties hänen senkään. Ne on tuommoiset aistivialliset useinkin hanakampia naisväkeen kuin tavalliset meikäläiset miehet, joista monikin jänishousu pelkää hametta pahemmin kuin ruttoa.»

Mies nurkallaan kohosi rakennus ennen pitkää vesikattoon. Viimeisiä päreitä naulattaessa ruoteisiin ylhäällä katonharjalla iskettiin jo alhaalla permantopalkkeja niskasiin kiinni, ja uunien muuraajat läiskivät kauhoillaan saviseosta tiilien väliin sen kuin kerkisivät.

Jo paljon ennen ajateltua määräaikaa oli Mooseksen rakennus valmis vastaanottamaan nuorta emäntää.

Kun sokean olisi ollut hiukan vaikeaa ja oudoissa ihmisissä kiusallista huomiota herättävää mennä pappilaan vihittäväksi, oli Aletuinen käynyt pyytämässä papin tulemaan heille. Mutta kun olisi voinut näyttää liian vaateliaalta yksistään heikäläisten vihkimisen takia vaivata pappia niin pitkän matkan taakse, hän oli esittänyt raamatunselityksen pitoa samassa yhteydessä. Ehkäpä tuotaisiin joku lapsikin kastettavaksi.

Rovasti oli ensin luvannut apulaisensa, mutta kun oli huomannut pyytäjän kasvoilla pettymyksen ilmeen ja muistellut sitä hetkeä, jolloin Aletuinen ja Saara kantoivat sokean, isättömän ja äidittömän löytölapsen ristittäväksi hänen luoksensa, oli hän tullut kuin liikutetuksi ja sanonut, että kun hän oli ottanut Mooseksen kasteenliittoon, niin tahtoi hän itse tulla vahvistamaan tämän toisenkin liiton. Rovasti oli sanonut haluavansa toimittaa tämän vihkimisen itse senkin vuoksi, että se oli hänelle ainoalaatuinen. Sillä vaikka hän pitkän pappeutensa aikana olikin jo monta avioliittoa solminut, niin ei milloinkaan ennen ollut sattunut, että sokea olisi hänen edessään vihkipallille polvistunut. Määräajaksi sovittiin eräs sunnuntai heinäkuun keskipaikkeilla.

Jo paljon ennen vihkimistoimituksen alkua tuli Aletuisen mökille ensimmäisiä kutsumattomia häävieraita, tai oikeammin sanankuulijoita, muutamia vanhoja mummoja, isot liinaan käärityt virsikirjat kädessä. Heti ensimmäinen silmäys pihamaalle viritti heidän sieluunsa aransekaisen juhlatunnelman: molempien tupien portaitten pielissä seisoi kahteen riviin pystytettyjä koivuja kuin juhannuksena. Keskellä pihaa pienellä, valkoisen liinan peittämällä pöydällä oli vedellä täytetyn pullon suuhun pistetty vertauskuvaksi kaksi orjantappuran oksaa, toisessa punaisia, toisessa valkoisia ruusunkukkia. Aidan ulkopuolella ruhjottivat rovastin isot, mustat vaunut, kun eivät nähtävästi olleet mahtuneet kapeasta portista sisään.

Kartanolla oli salaperäisen hiljaista, kuin mökissä kaikki olisi ollut kuollutta ja huoneisiin hautautunutta. Kerran vain Saara mennä hompsotti aittaansa ja palatessaan näkyi kantavan esiliinansa alla jotakin pyöreätä, nähtävästi viilipyttyä rovastin päivällispöytään. Mutta juhlakoivujen lehtien lipatuksessa hiljaisessa tuulessa, pöytäliinan nurkkien häilähdyksissä, ruusujen kumarruksissa kuin jollekin näkymättömälle, puhdistetussa pihassa, rovastin vaunuissa, kaikkialla tuntui kuiskivan arkisuudelle vieras, pyhäisessä salaperäisyydessään hieman raskas odotuksen henki.

Iltapäivän lähetessä sitä kellonlyömää, jolloin toimituksen oli määrä alkaa, oli Aletuisen kartanolle kertynyt kansaa, kuten vuotta aiemmin Mooseksen palattua pitkältä matkaltaan, nyt kuitenkin paljon enemmän ja kaukaa naapurikylistäkin. Miehet odotellessaan seisoksivat ja tupakoivat sankkana, harmaana ryhmänä rovastin vaunujen ympärillä. Sellaiset ajoneuvot olivatkin harvinainen nähtävyys Hirvaskylän teillä. Muuan uskalikko renkipoika oli kavunnut vaunuun, jossa hän selkäkenossa rehevänä istuen, punaiset pieksut jalassa, hattureuhka takaraivolle työnnettynä ja »rantsalmelainen» letkuvarsi hampaissa pössäytteli suupielestään kessuhaikuja teeskennellyn mahtavana.

»On siinä kai toista istuaksesi kuin lantakorin terävällä syrjällä kivikkoisella tiellä ajaessasi, salamat silmissä?»

»Totta totisesti: että vaikka, näet, on vieterit ja resoorit ja topatut istuimet ja selkänojat, niin sittenkin pitää olla vielä höyhenpatjat pakaroiden alla.»

»Mutta kun laittaa lanta-aisoille norjan kiikkulaudan ja sen nenään sitoo täyden heinäsäkin, niin siinä on yhtä pehmeä istua kuin tuossakin, ja kuoppaisella tiellä karkuuttaessa vietraa niin vietävästi, että on ilmaan lentää.»

»Miltä se nyt näyttäisi, kun rovasti ratsastaa nelistäisi kahareisin kiikkulaudalla, liperit kaulassa, kirja kainalossa ja kappa pyrstönä perässä.»

Naisväki istuskeli pikku ryhmissä pihan puolella. Ne ensimmäisinä tulleet vanhat mummot isoine virsikirjoineen olivat jo ajoissa siirtyneet likelle pöytää, huonokuuloisina ollakseen lähellä rovastia tämän saarnatessa. Heidän joukossaan ei paljon puhuttu, mutta se vähä mitä lausuttiin, koski häitä — ei niin paljon tämänpäiväisiä kuin menneitä ja tulevia.

»Ja niin likellä edessäpäin se päivä, jolloin meidät, kuoleman kihlaamat, jälleen vihitään.»

»Niin, niin… Vaikka eihän sitä sen vihkimäpäivän likeisyyttä tai kaukaisuutta tiedä nuorikaan — ei sekään tämänpäivän morsian.»

Ison pihakoivun juurelle oli nuorista ja keski-ikäisistä muodostunut piiri, joka vastustamattomalla voimalla veti yhä uusia tulokkaita puoleensa. Mutta siinä rykelmässäpä olikin Jahnukaisen akka keskeisenä.

»… Lipolla itselläänkään muuta kuin yksi silmä, sanot… Niin on, mutta minä näen sillä yhdellä silmällä ihmisten asioita paremmin kuin moni kahdella. Toissilmäisiä morsiamia ja sulhasia — onhan niitä. Mutta eihän tätä tämmöistä ihmettä, hyvät Jumalan luomat, ole kuuna päivänä kuultu ei nähty, että nyt umpisokea…»

Jahnukaisen akka ravisti rajusti päätänsä, ikäänkuin siten ilmaistakseen asian niin mahdottomaksi, että sitä ei voi sanoin lausua.

»Onhan Mooses aikaansaavampi kuin moni näkevä ja voi elättää vaimonsa siinä kuin joku toinenkin», kuului joukosta sulhasta puolustava ääni.

»Puhu mitä puhut ja olkoon Mooses niin kunnon mies ja koulunkäynyt ja viuluniekka kuin onkin, mutta sen minä sanon, että Hiljana minä en olisi uskaltanut tätä askelta astua.»

»Olisi tainnut olla sen askelen ottajia muitakin kuin Hilja — rikkaampiakin.»

Monet nuoret kasvot sävähtivät punaisiksi, joten puhujan väite tuli verellä todistetuksi.

»Ne on hulluja nämä nykyajan nuoret», kivahti Jahnukaisen akka. »Vaikka taitaahan noissa olla syytä moniaissa vanhoissakin… mutta olkoonpa sanomatta.»

»Jaa, jaa, kyllä ne Saaran metkut tiedetään. Se akka kun Hiljalle tai kelle tytölle tahansa kahvit keittää, niin se saa paremmankin heilakan pikiintymään vaikka turkkilaiseen eli mahomettiin… Mutta kas, onhan Topikin täällä.»

»Mikähän tuuli tuon nyt tänne lennätti, hampparin, joka on ollut maailman kululla viime syksystä asti, kun rukkaset saatuaan ei kärsinyt olla kotonaan Hiljan ja Mooseksen riijuuta näkemässä.»

»Eihän sillä liene mitään palsaa mielessä, se on toisinaan vähän rajupäinen.»

»Että kehtasikin tulla. Miltä mahtanee nyt sydämelleen tuntua, kun saa nähdä entisen morsiamensa vihillä toisen rinnalla.»

»Nauravan tuo ainakin nyt näkyy että hartiat hytkää, mille höröttänee.»

Jahnukaisen akka vilkaisi ainoalla silmällään ympärilleen ja kuiskasi kuin salaisuutena:

»Niinkuin se olisi jollakin teräaseella piirretty. Ja sitten on nähty semmoista unta, että Hilja…»

Kuulijat eivät saaneet tietää, minkälaista unta oli nähty, sillä puhelu keskeytyi, kun Saara tuli tuvastaan, käsissä kaksi matalaa, vartavasten tehtyä jakkaraa, jotka hän asetti rinnakkain pihaan pöydän viereen. Pian sen jälkeen tuli rovastikin Aletuisen puolelta ja asettui seisomaan jakkaroiden eteen, sormi kirjan välissä. Kaikkien katseet kääntyivät nyt uutta rakennusta kohti. Kauan ei tarvinnut odottaakaan, kun vihittävät muutamien sulhaspoikien ja morsiusneitojen saattamina astuivat koivukujanteeseen. Siitä eteenpäin piha-aukean yli kävellessä morsian näytti häpeävän sitä, että hänen piti taluttaa sulhastansa papin eteen, kun olisi pitänyt olla päinvastoin. Mooseksella oli punainen ruusu takin rintapielessä, morsian oli puettu valkoisiin, kruununa morsiustyttöjen sitoma kukkasseppele päässä ja maahan asti ulottuva harso takana. Yleisön mielestä oli kaikki sitä myöten hyvin, mutta kun nuorten morsiamien poskilla oli tällaisissa tilaisuuksissa totuttu näkemään ujouden punan hehkua, tuntui oudolta, että Hiljan kasvot olivat miltei yhtä kalpeat kuin hänen pukunsakin.

Rovastin aluksi lukiessa käsikirjastaan aviomiehen ja -vaimon velvollisuuksista toisen toistansa kohtaan Mooses seisoi suorana ja pää pystyssä, niinkuin olisi mustilla silmälaseillaan hiukan pöllömäisen näköisenä tuijottanut rovastia suoraan suuhun. Hilja seisoi hänen sivullaan pää alas painettuna ja silmät suljettuina, näköjään semmoisena, kuin tämä kaikki olisi hänelle vain pelkkää unennäköä. Kun rovasti vihdoin kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja sen pihaan kokoutuneen seurakunnan läsnäollessa teki tavanmukaisen kysymyksensä, ensin sulhaselle, antoi tämä reippaasti ja kuuluvalla äänellä myöntävän vastauksensa. Mutta kun sen jälkeen tuli morsiamen vuoro lausua peruuttamaton »tahdon» sanansa, oli joukossa niitä, jotka pelkäsivät ikävää hämminkiä, levottomina odottaessaan, mitä hän tulee vastaamaan. Eikä lopultakaan kukaan kuullut, mitä hän sanoi, mutta huulien kaksiosaisesta liikkeestä arveltiin, että myönteiseksi lienee hänenkin vastauksensa tarkoitettu.

Toimituksen edistyessä siihen kohtaan, jolloin sulhasen piti ottaa liivinsä taskusta sormus ja pitää siitä kiinni yhdessä morsiamen kanssa, huomasivat lähellä olijat Hiljan käden vapisevan, niinkuin hänellä olisi ollut vilu heinäkuun helteessä. Eikä hänen ulkoa oppimastaan »rakastamisesta myötä- ja vastoinkäymisessä» tullut mitään, yrittäessään lukea sitä omin avuin, niinkuin katkismuksen kappaletta lukusilla, vaan hän sekautui läksyssään, yritti uudestaan, mutta sotkeutui sanoissaan yhä pahemmin. Vihdoin rovastin täytyi ryhtyä sanelemaan edellä, ja morsian liikutteli huuliaan jäljessä. Papin avustamana Mooses painoi sormuksen Hiljan vapisevaan sormeen.

Kun rovasti oli vielä lukenut muutamia rukouksia, pani hän kirjan pöydälle ja ojensi molemmat kätensä siunaavasti jakkaroille polvistuneiden päitten ylle. Vanhan sielunpaimenen siinä asennossa lausuessa loppusiunaustansa: »Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä——-», oli se kaiken muun nähdyn ja kuullun kukkuraksi niin liikuttavaa, että vanhat mummot pöydän likellä irroittivat nenäliinat virsikirjojensa ympäriltä ja pyyhiskelivät silmiään.

Illemmalla, rovastin lähdettyä, vavahteli Aletuisen pihamaa tanssijain askelten alla. Lujimmin löi pieksua ketoon Topi. Hän olikin melkein aina »lattialla» ja hänen tanssinsa oli yhtä liioiteltua ja rajua kuin naurunsakin. Ikävää huomiota herätti se, että morsianta ei näkynyt joukossa ollenkaan. Pahoinvointia kuului valitelleen. Mooses oli mukana loppuun asti ja soittajan levähtäessä antoi hänkin vaihteen vuoksi viulustansa jonkin tanssikappaleen, ottipa osaa karkeloonkin. Lopuksi nuoret nostivat hänet hurraata huutaen ukkomieheksi.

Kartanolla ovat jo kaikki äänet vaienneet, mutta häätaloon jääneistä tuntuu, niinkuin osa juhlahenkeä olisi jäänyt viipyvänä pihan hiljaisuuteen. Morsiustytöt ja muutamia vanhempiakin naisia on pyynnöstä jäänyt Aletuisen aittoihin yöksi. Muuan kotiinsa palaava miesjoukko on istuutunut rantapenkereelle laiturin luokse nauttimaan kesäyön ihanuudesta. Mooses makaa jo kamarissaan ja odottaa nuorta vaimoansa häävuoteelle vierellensä. Mutta häntä ei kuulu. Hilja seisoo tuvan akkunan edessä ja katsoo miettivän näköisenä tyynelle järvelle.

»Kyllä kai sitä nyt on pakko tulla», vastaa Hilja niin heikolla äänellä, kuin sitä ei olisi tarkoitettukaan kysyjän kuultavaksi.

Hän riisuu seppeleen päästänsä, harson, hääpukunsa, kenkänsä, ja astuu paitasillaan kamariin. Ensimmäiseksi sattuu hänen katseensa mustiin silmälaseihin pöydällä. Hän hätkähtää. Hilja ei ole niitä ennen nähnyt muualla kuin Mooseksen nenällä, jossa ne ovat antaneet hänen kasvoilleen vain jonkinlaista, hiukan synkähköä lisäkaunistusta ja arvokkuutta. Mutta minkä näköistä on niiden takana? Lapsuuden ajoilta hänellä oli niistä vain hämärä, epämieluinen muisto. Ei, hän ei uskalla katsoa miestänsä silmiin. Miestänsä! Olisi antanut olla lasit silmillään tämän ensi yön, maatessaankin — nyt, kun hän kaiken jännittävän jälkeen on sairauteen asti hermostunut, ja kun tämän päivän ja koko kihlausajan levoton odotus ja paisuva pelko ovat tällä avioelämän huippuhetkellä kasautuneet kuin keräksi hänen sydämeensä… Ja kun vielä lisäksi se Topikin…

Kun hän kuitenkin vihdoin äärimmäisen jännityksen ja vastustamattoman uteliaisuuden vallassa vilkaisee vuoteelle ja näkee siellä käsiään häntä kohti kurkottavan ja »katsomaan» kaipaavia sormiaan liikuttelevan miehensä silmien paikalla elottomina muljahtelevat, kelmeät valkuaiset kuin pikku linnun munanpuoliskot, verestävin reunuksin, ryntää hän kirkaisten ovesta ulos ja rientää tuulena laituria kohti.

»Topi!» pääsee hänen suustansa huudahdus, huomatessaan entisen sulhasensa rannalla miesjoukossa.

Hän kääntyy nyt lahdenpoukamaa kiertävälle rantapolulle, eikä hän näe mitään muuta kuin kuolleina muljahtelevat silmävalkuaiset ja ojennetut kädet, joiden värisyttävää koplottelua hän on joka hetki tuntevinaan niskassansa.

Rannalla istuvat miehet ovat ponnahtaneet seisoalle, mutta ovat näkemästään niin ymmällä, etteivät osaa ryhtyä mihinkään toimiin. Kaksi mahdollisuutta voi olla: Hiljaa on kohdannut äkillinen mielenhäiriö tai hän on tullut hiukan liian myöhään katumapäälle ja on nyt karkumatkalla kotiinsa. Kuin takaa ajettu otus hän kiitää edelleen, katoaa vähin rantapensaitten taakse ja ilmestyy taas aukkopaikoissa näkyviin. Juostuaan jo kauaksi laituria vastapäiselle rannalle hän näyttää tekevän äkillisen päätöksen: poikkeaa polulta eräälle rantakalliolle, jonka juurella vesi on syvää. Katsojat näkevät hänen nyt seisovan kaiholla kuin valkoisen haamun, toisen samannäköisen vedenneitona alhaalla järven pinnan alla. Sitten ne molemmat yht'aikaa viittaavat kuin hyvästiksi rannalla seisoviin miehiin ja Aletuisen mökkiin päin, levittävät sylensä, niinkuin ystävykset jo matkan päässä, kohdatessaan toisensa pitkän eron jälkeen, ja lentävät kuin joutsenet toistensa kaulaan kahden avaruuden keskellä.

Nyt miehet eivät enää viivyttele. Tuokiossa kelotaan verkkokoppelin seinältä uistimen siima kokoon, vene lykätään vesille, ja kuin kosken kuohua halkoo pian sen kiitävä kokka. Mutta ehtiäkseen onnettomuuspaikalle vieläkin pikemmin Topi lähtee juosten samaa polkua kuin Hiljakin, riisuu vauhtiaan hiljentämättä takin yltään ja heittää sen polun sivuun, sitten liivit, ja lopuksi nakkaa hatun päästänsä. Kalliolle päästyään hän voimakkaalla henkäisyllä ahmaisee ilmaa keuhkoihinsa, huiskauttaa kätensä ylös ja sujahtaa haukena syvyyteen. Venheessä toimettomina istujat nytkäyttävät ruumistaan vaistomaisesti soudun tahdissa ja kurkottautuvat jännittyneinä eteenpäin, kuin siten kiirehtiäkseen aluksen kulkua. Topi on tunnettu kotikylänsä etevimmäksi ja rohkeimmaksi uimariksi ja sukeltajaksi, mutta kun hän nyt viipyy veden sisässä arveluttavan kauan, alkaa miesten mielessä herätä epäilevää levottomuutta. Oli ymmärrettävää, ettei taitavinkaan sukeltaja niin ankaran juoksun hengästyttämänä, tapauksen järkyttämänä ja sellaista saalista etsiessään voinut olla oikeissa voimissaan. Tai, kuka tietää, jospa hän ei tahdokaan tulla takaisin? Entäpä he yhden asemesta saavatkin uistimellaan naarata kaksi? Vihdoin Topi kuitenkin kohoutui veden pinnalle, upposi uudelleen, nousi taas ja saatuaan rantapiissä maata jalkainsa alle raahasi kantamuksensa kallion sivuun nurmikolle. Mutta samalla hän itsekin horjahti istualle pelastamansa viereen ja silmät suljettuina huohotti kuin palje. Näki, että hän oli katsonut kuolemaa silmiin melkein yhtä likeltä kuin tuo toinenkin.

Kiireesti lähdettiin hukuttautunutta viemään venheellä kotirantaan, jonne Mooses, mökin vanhukset ja yöpyneet vieraat olivat puolipukeissaan kokoutuneet.

Topi lähti toinnuttuaan niissä märissään polkua myöten takaisin etsimään vaatteitaan ja kuulemaan Hiljan kohtalosta. Pihassa hän tapasi Mooseksen, jota Aletuinen puoliväkisin talutti omalle puolelleen rauhoittamaan ja yöpymään.

Puristaessaan toistensa kättä oli heidän otteensa lämpimämpi kuin viime tapaamalla suohaudassa vuosi sitten, joka kohtaus johtui kuin itsestään nyt heidän kummankin mieleensä.

»Sinun kuuluu omakin henkesi siellä järvessä olleen hiuksen varassa», sanoi Mooses.

»Eihän siinä muuten mitään, mutta lienenkö siinä kiireessä ottanut hiukan liian kiivaan sukellusvauhdin, niin puskea jysäytin pääni kovaan pohjaan ja se löi vähän pökerryksiin.»

»Kiitos… Hiljankin puolesta… itse se ei voine sinua enää… milloinkaan kiittää.»

Miehet olivat kantaneet Hiljan hervottomana ja vettä valuvana, mutta kuitenkin vielä lämpimänä, uuteen tupaan ja jättäneet hänet, naisen, naisten haltuun. Hätäännyksissään ja tietämättömyydessään nämä eivät oikein ymmärtäneet, mitä pitäisi tehdä hukkuneen henkiinpelastamiseksi. Joku arveli, että olisi pitänyt heti Hiljan maalle saatua sitoa nenäliina tai muu vaate tiukkaan hänen suunsa eteen, ettei ulkoilma olisi päässyt keuhkojen yhteyteen. Nyt se on jo liian myöhäistä. Ainoa tunnettu keino oli vanha, koeteltu hierominen. Mutta ei sekään nyt enää auttanut, kuollut kylmeni vähitellen hierojain käsiin.

Eivät auta kyynelet eikä itkut: morsiusneitojen on ryhdyttävä pukemaan ystävätärtään kuolon morsiameksi.

»Mutta emmekö voisi jättää sitä tehtävää huomisaamuun», ehdottaa joku.
»Sillä mistä tähän nyt yöllä saadaan kuolinvaatteet ja ruumislaudat.»

»Kuka puhuu kuolinvaatteista ja ruumislaudoista — häissä. Morsian on puettava morsiameksi ja nostettava nukkumaan häävuoteelleen», sanoi toinen.

Oli kuin kuulijain polvet olisivat niin onnistuneen ajatuksen edessä liikutuksesta notkistuneet.

Kun Hilja sitten täydessä hääpuvussaan, morsiusseppele kalpealla otsalla, kädet ristissä rinnan yllä ja kultainen vihkisormus sormessa lepäsi yksin häävuoteellaan, oli se morsiusneidoista niin kaunis näky, että moni heistä olisi sillä hetkellä suonut itse olevansa hänen sijassaan.

Akkunan eteen kiinnitettiin valkoinen vaate ja ovet lukittiin. Mutta Mooseksen mustat silmälasit pöydällä tuijottivat hiljaiselle häävuoteelle kuin kummastuneina.

Sinä yönä oli Aletuisen mökissä yksi ainoa, joka nukkui rauhallisesti — Hilja. Puusepän pyynnöstä oli Topikin jäänyt tölliin yöksi, ollakseen vanhan miehen apuna, jos jotakin odottamatonta sattuisi. Sellainen varovaisuus osoittautuikin tarpeelliseksi. Kun Moosekselta ei voitu Hiljan kuolemaa kauemmin salata, pyrki hänen tuskansa ajoittain riistäytymään yli rajojen. Hän teki itsensä syypääksi Hiljan kuolemaan ja sai väliin niin ankaria raivokohtauksia, että ne lähenivät hulluuden rajoja. Sellaisina hetkinä oli molemmilla miehillä täysi työ pidellessä häntä seinien sisällä, ettei hän saisi toteutetuksi uhkaustansa mennä järveen, hän myös. Kun naiset onnetonta rauhoittaakseen kokivat lohduttaen huomauttaa, ettei asia niin toivoton ole, kuin miltä se Mooseksesta nyt näyttää, sillä saahan hän kuoltuaan tavata Hiljan tulevassa elämässä ja olla hänen kanssaan yhdessä iankaikkisesti, vastasi sokea, ettei hän jaksa odottaa niin kauan, vaan tahtoo tavata Hiljan nyt heti. Myöhemmin hän kuitenkin rauhoittui kuin sähkönsä purkanut pilvi ja nukkui kyyneliinsä kuin pieni lapsi.

Aamun tultua vei Aletuinen kuivina kahisevat hääkoivut pois ja pystytti uuden tuvan ulko-oven pieliin kaksi kuusta, joiden tyvipuolet hän oli kolonut valkoisiksi. Kantoi sitten olallaan omaan tupaansa muutamia pitkiä lautoja ja alkoi niitä höylätä sihautella.

Kun Mooses myöhemmin heräsi unenhorroksestaan, lähti hän heti noutamaan kamaristaan silmälasejansa ja samalla vainajaa »katsomaan». Hän oli kyllä kuullut puhuttavan kuolemasta, mutta kun ei ollut milloinkaan ennen joutunut sen kanssa läheisempään kosketukseen, ei hänellä ollut siitä ennakolta minkäänlaista ulkonaista aistimusta. Kenties jonkun muun sieraimet eivät olisi kuolinhuoneessa tunteneet vielä mitään erikoista, mutta kun Mooses avasi oven, leyhähti häntä vastaan outo haju, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hän pani keppinsä pystyyn oven pieleen ja ruumis hiukan kumarassa, kädet eteenpäin ojennettuina läheni hiipien ensi kertaa elämässään »suurta tuntematonta». Polvien odottamatta kopsahtaessa sängyn laitaan hän vavahtaen hiukan peräytyi, läheni uudestaan ja pelon ja uteliaisuuden sekaisin tuntein kosketti varovasti vainajan kasvoja, hätkähti ja nykäisi kätensä nopeasti pois, ikäänkuin hän lämpimän ihmisihon asemesta olisi tavannut jääkappaleen, jonka kylmyys värisyttävänä karahti hänen omankin ruumiinsa läpi. Tämmöistäkö oli siis kuolema: outo haju, liikkumattomuus, äänettömyys, kylmyys. Kun hänen sormensa monien yritysten jälkeen tuohon kolkkoon kylmyyteen vihdoin tottuivat, oli kamarissa harvinainen näky: sokea ruumisvuoteen vieressä polvistuneena koettelemassa molemmin käsin kuolleen kasvoja.

Yöllisen, raivokkaan surunpurkauksen jälkeen Mooseksesta tuntui kummalliselta, että hän vainajan välittömässä läheisyydessä ei tuntenut murhetta juuri ollenkaan. Päinvastoin täytti hänen rintansa keveä, vapauttava tunne. Vuoteella lepääjä tuntui läheisemmältä kuin milloinkaan ennen ja niinkuin Hilja nyt vasta olisikin hänen oikea omansa — nyt, kun he molemmat olivat sokeita, ja Hilja hiivistelemättä ja aristelematta salli hänen katsoa kasvojansa. Iski mieleen onneinen ajatus:

— Jospa se juoksikin järveen sen vuoksi, että kuolemansa kautta pääsisi lähemmäksi minua, puhkaisisi sitä tietä sen yksipuolisen sokeuden muurin, joka meitä ennen erotti. Niin täytyy olla.

Hämmästyksen lyömänä hän palasi vanhaan tupaan ja istuutui vaiti penkille. Aletuinen höyläsi yhä niitä pitkiä lautoja, ja Saara keitti aamiaispuuroa lieden ääressä.

»Ei käy laatuun näin kesäkuumalla pitää ruumista kauan kotona… ja on tuo lajikseenkin tavallista kolkompi säilytettäväksi elävien ilmoilla.»

Hiljan surma-asiasta Mooseksella oli jo oma vakaumuksensa, vaikka hän ei tahtonut siitä vielä mitään mainita. Sen sijaan hän hämmästytti vanhuksia kysymällä:

»Minä olen jo monesta vainajasta viimeisen mitan ottanut ja monelle viimeisen majan valmistanut, mutta ainoastaan yksi niistä on tullut minulle työtäni valittamaan, sekin vain unessa, ja siihen sillä lie ollutkin pätevät syynsä.»

»Miten lienen sillä kertaa sattunut mitassa hairahtumaan, niin siitä tuntui Juosulan Koaprovainaa puhetta pitävän, että hänen täytyy iankaikkisesti maata polvet koukussa, kun kirstunsa on liian lyhyt. Sen enempiä kokemuksia ei minulla itselläni niissä asioissa ole. Mutta paljonhan niistä tarinoita kerrotaan.»

»Tarinoita? Sinulle on kaikki tarinoita. Ei niitä jokainen näe eikä kuule. Leppälän vaarivainajan sanotaan kuoltuaan laskeneen rahojaan, että helinä ja kilinä kuului talossa harva se yö», puuttui Saara keskusteluun.

»Minkä tähden toiset vainajat puhuvat ja liikkuvat, mutta toiset eivät?» uteli Mooses edelleen.

»Kaikki kummittelijat ovat vieneet omallatunnollaan hautaan jonkin salaisen, tunnustamattoman rikoksen, joka ei anna heille lepoa maan povessakaan», tiesi Saara.

Saaran kasvot läikähtivät hiukan kalpeiksi, kauha heltisi kädestä, ja hän tunsi hartioitaan kylmästi kouristavan. Aletuinen lakkasi höyläämästä, ja vanhukset katsoivat ääneti toisiinsa. Kuin asian selvitykseksi Aletuinen koputti sormella otsaansa: ei olisi kumma, vaikka niin määrätön murhe irtauttaisikin aivokopassa jonkin ruuvin höllälleen. Mutta sille otaksumalle Saara pudisti epäilevästi päätänsä.

»Ei muuta kuin kuiskasi kahdesti nimeni: Mooses, Mooses — aivan kuin ennen elävänä.»

Aletuinen kävi miettiväksi, niinkuin hänellä olisi kypsymässä jokin ajatus.

»Kuuluiko se kuiskaus vuoteelta, Hiljan suusta, vai jostakin muualta?» kysyi hän.

»Ei, ei se vuoteelta kuulunut, vaan jostakin niinkuin ilmasta, tyhjyydestä — tai minusta itsestäni.»

»Siinä tapauksessa Mooses on kuullut omiaan, korvat ovat valehdelleet.
Ajattelin jo, että olisiko Hilja ehkä valekuollut.»

»Ei se ole vale- eikä muu kuollut. Nythän se vasta elääkin. Nythän me vasta toisemme näemmekin, kun kumpikin olemme sokeita. Mitä ruumiin kuolemasta, kun henki elää», innostui Mooses.

Aletuinen koputti taas Saaralle otsaansa, kuin huomauttaakseen: mitäs minä äsken sanoin? Mutta eukko pudisti äskeistä jyrkemmin päätänsä. Hänen hermoilleen oli jo liikaa siinä, että itsensäsurmaaja lepäsi hänen kodissaan, mutta jos se vielä lisäksi rupeaa kummittelemaan, niin mihin tästä joudutaan. Hän alkoi kammoa Moosestakin, jonka koko elämä kuvastui hänelle nyt aivan uudessa valossa, tai paremminkin pimeydessä. Tuommoinen kummallinen, ainaisessa yössä eläjä, joka on itsekin kuoleman kynnyksellä käynyt ja lukee niin peloittavia kirjoja, voi hyvinkin seurustella kuolleitten kanssa. Sokean läsnäolo tuntui hänestä nyt yhtä vaaralliselta kuin kissan tai koiran läheisyys ukkosilmalla. Sillä niinkuin ne omalla sähköisyydellään vetävät taivaalta salamoita puoleensa, niin samoin saattaa sokean sielu vetää luoksensa ilmassa liiteleviä vainajien henkiä. Kuka tietää, vaikka Hilja juuri tällä hetkellä istuisi näkymättömänä tuossa penkillä hänen vierellään.

Vaikka Aletuinen ei ollut arkalasta kotoisin, horjautti Mooseksen kertomus kuitenkin hetkellisesti sen verran hänen uskoansa, että hän, ennenkuin uskalsi lähteä Hiljasta arkunmittaa ottamaan, meni, Saaran kintereillä seuratessa, kamariinsa ja kulautti pullonsa suusta pari pitkää rohkaisuryyppyä.

»Parasta olisi pysyäksesi poissa, mutta kun sinun nyt kuitenkin on pakko mennä, niin ota yksin tein raamattu kainaloosi ja pane se aukinaisena kamarin pöydälle tai mieluummin vainajan rinnan päälle», pyysi Saara.

»Tai ei, raamattu on tarpeen täälläkin. Ota tämä Mooseksen 'Paavalin epistola', jos tuo olisi siihen tarkoitukseen vielä tehoisampi.»

Aletuisen ruumishuoneesta lähdettyä Hilja jäi jatkamaan ikuista untansa, avattu sokeankirja rinnan päällä.

Iltaan mennessä oli yksinkertainen arkku kantta vaille valmis. Kaikki kolme rupesivat maata Aletuisen kamariin. Mutta kun Saara aamulla nousi vuoteeltaan miehensä vierestä ja avasi oven mennäkseen tupaan kahvia keittämään, säikähti hän niin, että oli lentää selälleen eikä hetkiseen saanut sanaa suustansa.

»Tässä tulee ihan hulluksi ja sydän pakahtuu pelosta… Siellä seh… nyt on… arkussaan», sammalsi Saara katkonaisesti.

Aletuinen nousi kiirettä pitämättä vuoteeltaan ja meni rauhallisesti tupaan. Piippunsa sytytettyhän hän alkoi varovaisesti herätellä Moosesta, joka valkoisissa alusvaatteissaan nukkui arkussa selällään kuin ruumis.

»Noustaanpa noustaan», sanoi Mooses herätessään puolivalveille ja koetteli käsin arkun kupeille, niinkuin etsisi jotakin. Hymähti sitten sille puuhalleen ja jatkoi puhumistaan, nousematta vielä arkusta:

»Yöllä ulkona käydessäni pisti päähäni oikaista tähän pitkäkseni koettamaan, millainen siinä on Hiljan maata, mutta nukahdin, ja siinä se loppuyö meni.»

»Ahdashan tämä vähän on ja kova. Mutta arvatkaapa, setä, mitä minä tässä yöllä maatessani uneksin.»

»Uneksitaanpa niinkin. Olin makaavinani Hiljan kanssa haudassa yhteisessä arkussa. Meidät oli vasta vihitty, ja vietimme nyt ensi yötä häävuoteellamme. Tiesimme olevamme kuolleita ja puhuimme rakkaudesta, kunnes vihdoin nukahdimme, herätäksemme vasta viimeisellä tuomiolla. Eikä se tuomio ankara ollutkaan. Meitä kosketetaan hellästi olkapäähän ja puhutaan lempeällä äänellä: Lapset, nouskaa, on aika herätä. Kun sitten havahduin puolivalveille ja kuulin sedän äänen, oli se kuin jatkoa sille unessa kuulemalleni. Näin mahtanee Isäjumala herättää kuolleet viimeisenä päivänä.»

»Ehkäpä niinkin — vaikka kyllähän sen viimeisen heräämisen pitäisi, sanan mukaan, oikeastaan isommalla rymyllä tapahtua», sanoi puuseppä.

Kun Aletuinen parin päivän päästä vei vainajan kirkolle ruumishuoneeseen ja teki papille kuolonilmoituksen, hän hiukan kummastui, kun uutisensa ei näyttänyt rovastia erikoisesti hämmästyttävän. Tyyneen tapaansa tämä vain lausui valittelunsa:

»Minä otan sydämestäni osaa teidän kaikkien suruunne ja rukoilen Jumalaa antamaan teille voimia tämän raskaan koettelemuksen kantamiseen. Mutta muuten Aletuisen surusanoma ei tule minulle aivan odottamatta, sillä jotakin tämän tapaista minä jo viime sunnuntaina sitä avioparia vihkiessäni aavistin, vaikka en odottanutkaan seurauksia näin pian ja näin ylen järkyttävässä muodossa. Nähtävästi on niin, että yö ja päivä eivät sovi yhteen. Milloin olette ajatellut vainajan maan poveen siunattavaksi?»

»Että asianomainen itsekin voisi olla saatossa mukana, olemme, helteitten vuoksi, ajatelleet viedä Hiljan viimeiseen lepoonsa jo ensi pyhänä», ilmoitti Aletuinen.

Sen sanottuaan hän vaikeni ja katsoi rovastia silmiin kuin tutkiakseen, rohkenisiko hän ollenkaan esittää sitä, mikä hänen mieltänsä tässä hautaamisasiassa raskainna painoi. Katseen painuessa alas kuin häpeän ja syyllisyyden tunnustuksena hän vihdoin sanoi:

Nyt rovasti vaikeni vuorostaan, niinkuin hänen olisi vielä vaikeampi sanoa sanottavaansa kuin Aletuisen:

»Tällaisissa tapauksissa saattaisi lain mukaan tulla kyseeseen vain hiljainen hautaus.»

»Minä tiedän sen. Mutta eikö voisi armo käydä oikeuden asemesta. Tämä kuolemantapaus on meille jälkeenjääneille jo sinänsä niin raskas, että jos siihen vielä lisätään hiljaisen hautauksen häpeä ja sen kautta langetetaan vainajan sielulle äänetön kirous, niin minä pelkään, että kaikki — ajattelen lähinnä onnettoman isää ja äitiä — eivät ehkä voisi sitä kuormaa kantaa, jos muun voisivatkin.»

»Minä en ole vielä lausunut asiasta omaa mielipidettäni, ainoastaan sen, mitä laki sanoo. Mutta laki on niinkuin luetaan. Kun muistelen tuota viimesunnuntaista vihkimistilaisuutta, niin minä luulen, että meidän ei tarvitse turvautua lain armoon ollenkaan. Sillä oman näkemäni perusteella voisin melkein vannoa, että nyt ei ole kyseessä vakain aikomuksin tehty itsemurha, vaan äkillinen mielenhäiriö tai jokin muu siihen verrattava syy. Näin ollen minä hyvällä omallatunnolla voin sallia vainajallenne kunniallisen hautauksen ja Jumalan ja ihmisten edessä otan vastuulleni, jos lainrikosta tapahtuu», sanoi rovasti.

Kun Aletuinen ajatteli, että rovasti ei ainoastaan suostunut hänen pyyntöönsä, vaan vieläpä lupasi hautaussaattoon kaksi pappia kuin suurille rikkaille, tarjoutui itse siunaamaan vainajan ja maallisen ja jumalallisen lain edessä otti vapaaehtoisesti vastatakseen kaikesta tästä, oli se Aletuisen mielestä niin jaloa, ettei hän voinut estää harvoin esiintyvää kyyneltä vierähtämästä silmäkulmastaan, puristaessaan käsnäisellä puusepänkourallaan kiitokseksi rovastin kättä.

Sunnuntaina aamupäivällä Mooses seisoi ensikertaa elämässään hautausmaan portilla. Siellä tuntui samanlainen tuoksu kuin Hiljan ruumishuoneessakin, mutta niin paljon voimakkaampana, että jos kuoleman toinen tunnusmerkki, kylmyys, oli samassa suhteessa, niin pitäisi läheisyydessä olla kokonaisen jäävuoren. Täydellistä hiljaisuutta tosin ei tällä kertaa ollut, mutta puhelu oli kuiskailevaa ja äänensävy niin hillittyä, että se vain tehosti ympäröivää hiljaisuutta. Joku kuului nyyhkyttävän.

Kotvasen odotettua alkoi hautausmaan sisäpuolelta kuulua sokean korviin virren veisuuta, johon tuntui ottavan osaa vain pari, kolme miesääntä. Laulun lakattua kumahti korkeudesta malmin ääni niin raskaana ja odottamatta, että Mooses hiukan säpsähti. Hänen pitäessään Aletuisen kädestä kiinni lähdettiin kulkemaan hiljaa eteenpäin, kaikkien kolmen kellon pauhatessa yhteen ääneen, niin että sokeasta tuntui, kuin maailmaan ei sillä kertaa mitään muuta ääntä mahtuisikaan kuin niiden jylinää. Kun oli pysähdytty ja kellot lakanneet soimasta, kuuli Mooses hetkistä myöhemmin kumean jymähdyksen alhaalta maan sisästä ja rovastin äänen melkein viereltänsä: »Maasta olet sinä tullut.» Sitten toisen — kolmannen.

Heti sen jälkeen sokea kuuli kirjan lehtiä selattavan ja jälleen papin äänen:

»Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, kasvaa kuin kukkanen ja lankee, pakenee kuin varjo ja ei pysy.»

Kun rovasti oli lukenut ruumissaarnansa tekstin, kävi kuin liikutuksen humaus haudalle kokoutuneessa väkijoukossa. Jok'ainoa sana oli kuin Hiljasta kirjoitettu. Kuulijat olivat yksimielisiä siitä, että ainakaan he eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet rovastin niin kauniisti ja ottavasti puhuvan, ja sittenkin heistä tuntui, että rajoitettu aika ei sallinut sielunpaimenen puhua puoltakaan kaikesta siitä, mitä hänen sydämellään oli. Mutta eipä sitä papilla ollut usein sellaista saarnanaihettakaan.

Toimituksen päätyttyä Mooses Aletuisen kehoituksesta otti haudan partaalta hiekkaa kouraansa ja ravisti sen sormiensa läpi hautaan, kuten tapa vaati. Hienon hiekan joukossa olleiden pienten kivien kumea rapina arkun kanteen oli Hiljan vastauksena hänen viimeiseen hyvästijättöönsä.

Jo Hiljan haudalla herätti yleisössä ihmettelyä ja supattelua se, että Mooses joukossa oli miltei ainoa, jonka silmistä ei tipahtanut yhtä ainoaa kyyneltä eikä hän näyttänyt muutenkaan surulliselta, vaikka juuri häneen olisi luullut tilaisuuden kipeimmin koskevan. Kotikulmalla se kummastus vähäistä myöhemmin muuttui kauhunsekaiseksi hämmästykseksi. Oli ennenkuulumatonta jumalattomuutta ja hirvittävää pakanuutta siinä, että leski, joka on saattanut itsemurhan tehneen vaimonsa siunattuun multaan, jo muutama päivä sen jälkeen vetelee viulullaan kamarissaan, puolisonsa ruumishuoneessa, iloisia tanssikappaleita ja veisaa rakkaudenlauluja.

Ties, kuinka kauan tällaista ilonpitoa olisi jatkunut, ellei olisi sattunut kohtalokasta tapaamista, jonka seuraamuksena sokean soitot ja laulut lakkasivat kuin tikkua taittaen ja hänen koko elämänsä kääntyi aivan uusille urille. Kerran kyläilemässä kulkiessaan Mooses poikkesi ohimennen Jahnukaisen mökkiin, jossa akka yksin oli tupaisalla.

»No, miltäs se yhden illan aviomiehen leskenäolo tuntuu?» kysäisi eukko hiukan pilkallisesti.

»Leskenä? Ei, Lippo hyvä, enhän minä mikään leski ole», sanoi sokea tosissaan.

»Vai ei leski. No, eipä oikeastaan. Sanotaan Mooseksen soittelevan
kamarissaan polkkia, viheltelevän ja laulavan rakkauden lurituksia.
Monet sitä paheksuvat, mutta minusta se on niinkuin ollakin pitää.
Mitäs tyhjää suremaan semmoista, missä ei ole murheen syytä.»

»Onpa hauska tavata kerrankin ihminen, joka ymmärtää, että minä nyt vasta soitan todellisia häitäni ja että minun oikea avioliittoni nyt vasta onkin alkamassa.»

»Ymmärtää? Totisesti, nyt minä en ymmärrä Mooseksen puheesta hölynpölyä.»

Jahnukaisen akka läiskäytti kämmeniään yhteen ja höräytti raikuvan naurun.

»Minun päiviäni!… Maatkoon rauhassa, mutta sen minä sanon, että
Mooseksena minä viis mokomasta veisaisin.»

»Heh! Onkos tämä nyt laitaa: karata miehensä luota hääyönään ja juosta järveen.»

»Lippo ei taida käsittää, että Hilja hukuttautui ainoastaan sen vuoksi, että kuolemansa kautta pääsisi likemmäksi minua, sokeaa.»

»Höh! Vai likemmäksi? Mutta Topin nimi sen huulilla kuuluu viimeisenä sanana olleen.»

»Sehän se… On tainnut Hiljan aitan ovi avautua Topillekin, ennen minun koulusta tuloani?»

Mooses oli kuullut tarpeekseen, sanoi hyvästit ja läksi. Kotiin tultuaan hän tärkeän näköisenä kutsui Saaran kahdenkeskiseen keskusteluun vanhusten kamariin.

»Onko totta, että Topin nimi on ollut Hiljan huulilla sen viimeisenä sanana?» hän kysyi ja toivoi sydämestään kielteistä vastausta, sillä Jahnukaisen akan puheisiin ei ollut aina luottamista.

»Niin sanotaan», myönsi Saara yksinkertaisuudessaan, ymmärtämättä sokean kyselyn tarkoitusta.

Mooses vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hermostuneesta nytkähtelystä ja tummenevasta väristä Saara näki, että sokean sisällä kiehui. Mummon aavistamatta hän yht'äkkiä iski molemmat nyrkkinsä pöytään ja ärjäisi:

»Herra?! Perkele sen tietää paremmin. Ja te tiedätte myös, olen minä siksi paljon teidän ja muiden salaisia kuiskeita kuunnellut. Ne kaksi asiaa: äitini ja sokeuteni syyn minä tahdon tietää, nyt heti. Kuulkaa: nyt heti!»

Sokean mustat silmälasit välkähtelivät Saaraa kohti niin peloittavina ja uhkaavina, että mummo parka hätäytyi ihan neuvottomaksi. Kun hänestä lisäksi tuntui, että semmoinen mies, joka seurustelee kuolleitten henkien kanssa, on voinut hyvinkin sitä tietä saada salaisuudesta jotakin vihjettä ja kukaties saattaa jotenkin tietää hänenkin ajatuksensa, hän ei enää uskaltanut vedota ainaiseen Jumalan tietämiseen, vaan kertoi hädissään sokean synkän lapsuustarinan, ilmaisematta kuitenkaan tarkemmin, kuka ja missä Mooseksen äiti on.

Saaran kertomuksen päätyttyä oli kamarissa kotvan aikaa raskas hiljaisuus. Kasvojen merkeistä mummo voi jälleen havaita, että kiehuva tulivuori sokean sisällä odotti uutta purkautumistansa. Se puhkesi kuitenkin tällä kertaa jotenkin hillitysti, mutta kaameassa harvasanaisuudessaan sitä järkyttävämpänä:

»Herra Jeesus!» kuiskasi mummo kuin ukkosen jyrähtäessä ja pani vapisevat kätensä ristiin.

»Minä etsin sitä lapsensa myrkyttäjää niin kauan kunnes löydän ja tapan sen sikiönsä surmaajan.»

»Minä kiroan Hiljankin, saatanallisen valehtelijan, jonka petollista sormiluuta vielä senkin jälkeen, kun syntinen liha on jo mädäntynyt, minun vihkisormukseni tulee ympäröimään kuin iankaikkinen, kultainen valhe.»

Tämän keskustelun jälkeen Mooses ei puhunut enää sanaakaan äidistään, ei Hiljasta eikä paljon muustakaan. Hän makasi yönsä kamarissaan ja kulutti siellä yksinäisissä ajatuksissaan enimmäkseen toimettomat päivänsäkin. Joskus, kaikkein synkimpinä hetkinään, hän otti viulun käteensä ja soitti. Mutta se oli nyt toisenlaista kuin taanoinen henkien häiden soitto. Raskaasti sahaavan käyrän alla parkui yht'aikaa aina kaksi kieltä korvia repivinä epäsointuina. Mutta näytti siltä, kuin soittaja olisi jollakin tavoin nauttinut tästä tahallisesta viulunsa ja itsensä rääkkäämisestä. Viulun rääkyminen oli nähtävästi sopusoinnussa hänen sielunsa nykyisten sävelten kanssa.

Niin kului loppukesä. Mutta kun Aletuinen eräänä syyskuun aamuna meni Mooseksen kamariin kutsumaan häntä yhteiselle murkinalle, ei sokeaa siellä ollutkaan, ja vuode oli aivan koskematon. Vanhuksille tuli hätä käteen. He etsivät kartanolta ja lähiympäristöstä, löytämättä kadonneesta jälkeäkään, kyselivät tienvarressa asujilta, olivatko nämä heidän etsimäänsä huomanneet.

Mutta ei kukaan, ei edes Jahnukaisen akan valpas silmä ollut huomannut sokean maantietä ohi kulkevan — ja mitenkäpä olisi voinut nähdäkään pimeänä syysyönä.

Perinpohjaisen etsimisen ja tiedustelujen jälkeen päädyttiin lopuksi monen jo alunperin omaksumaan vakaumukseen, että sokea on hukuttautunut järveen. Kun Mooseksella lyhyen, onnellisen »henkisen avioliittonsa» aikana oli tapana kulkea sitä pyhää polkua, jolla Hiljan jalat olivat viimeisen kerran maan pintaa koskettaneet, ja istuskella sillä kalliolla, jolta vaimonsa oli järveen hypännyt, ei voitu muuten ajatella, kuin että Mooses on pudottautunut — tai ehkäpä sokeudessaan vahingossa luiskahtanut — syvyyteen samalta kalliolta kuin Hiljakin.

Useitten kylän miesten avustamana Aletuinen toimitti kallion juurella ja muuallakin naarauksia monta päivää, mutta otaksuttua hukkunutta ei vain löytynyt.

»Vaan jospa Mooses on lähtenyt äitiänsä etsimään, niinkuin minulle kerran uhkaili», huomautti Saara kahden kesken miehellensä.

»Onpa voinut senkin tehdä. Tässä ei kohta tiedä, mitä uskoo», sanoi
Aletuinen väsyneesti.

Samaan aikaan kuin Kuore järvessä toimitettiin innokkaasti naarauksia, ajaa junnasi muuan karjalainen kaupustelija nelipyöräisillä vankkureillaan istuen tavarakuormaansa ylämaihin päin. Eräällä asumattomalla taipaleella hänen huomionsa kiintyi yksinäiseen kulkijaan, joka pää kekassa käveli kiivaasti häntä vastaan, kepin kärjen iskiessä maantien raiteeseen tuimasti ja nopeasti kuin ompelukoneen neula. Miesten lähetessä toisiaan kaupustelija näki, että vastaantulija oli sokea. Mutta se taisi olla lisäksi kuurokin, koska ei näyttänyt aikovankaan väistyä tien sivuun.

»Älä päälle aja!» ärjäisi Mooses ja hypähti kuin unesta heränneenä tiepuoleen.

Oli pimeä iltayö, kun Mooses läheni päämääräänsä. Kosken kohina kuului jo etäältä hänen korviinsa hiljaisena, maanalaisena jumuna. Välimatkan lyhetessä pauhina yhä koveni, mutta sokean vasta rannalle tultua se kohahti möyryävänä ja ärjähtelevänä yön hiljaisuudessa kuin raivostunut peto ja sylkeä räiskytteli vihaisena vesipärskeistä ylös kalliolla seisojan kasvoille. Mooses oli asiansa jo niin kypsyttänyt, että mikään epäröinti ei voinut enää tulla kysymykseen. Hän nakkasi hattunsa ja keppinsä kuin syötiksi karjuvan pedon kitaan ja heittäytyi niiden jäljessä itse kuohuihin.

XII

Vanhan Saara paran sydän oli ollut kylmänä aina Hiljan kuolemasta asti. Vaikka vainaja jo aikaa sitten lepäsi haudassa, ei mummo uskaltanut vieläkään käydä yksin Mooseksen kamarissa päivälläkään. Kun voi olla mahdollista, että myöskin Mooses oli hukuttautunut, alkoi hän nyt kaiken muun lisäksi pelätä Kuorejärveäkin. Mutta Aletuinen ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä pelosta niin kalpeana ja vapisevana, kuin eräänä aamuvarhaisena eukon palatessa tupaan ulkoa asioiltaan.

»Eh-en minä… mitään ole nähnyt, mutta kuh-kuullut olen. Jos Mooseksen kah-kamarissa ei ennen ole kummitellut, niin nyt kummittelee… Vah-vannon… Hoh-hommani jäi kesken…»

»Paras vannomatta. Mitä sinä, kuuhkelo, sieltä olit kuulevinasi?» kysyi ukko.

Saaraa rauhoittaakseen ja voidakseen todistaa, mikä hupakko eukko taas oli ollut, Aletuinen lähti perkkäämään asiaa. Mutta mentyään uuteen tupaan tunsi puuseppäkin pelottoman sydämensä hiukan vavahtavan. Saara oli kerrankin oikeassa. Kamarista kuului todellakin puhetta. Aletuinen arveli ensin, että Mooses olisi yöllä tullut kotiin ja mennyt kamariinsa, avain kun illalla oli unohtunut ulko-ovelle. Mutta kun hän kuunteli tarkemmin, ei puhe, joka oli katkonaista, käsittämätöntä sekamelskaa, tuntunut ollenkaan Mooseksen ääneltä, pikemminkin jonkun unissapuhujan aavemaiselta honotukselta. Hän raotti hiukan ovea ja kurkisti sisään, mutta hämmästyi yhä enemmän, kun näki pöydällä oudon lippalakin. Pian hän kuitenkin karaisi luontonsa ja astui kamariin. Mooses makasi sängyssä selällään ja jatkoi yksinpuheluaan:

»Pauhaa… Korvissa kohisee… Auttakaa, auttakaa, minä hukun… Hilja, nyt virta venettä vie—————-Sievettä… myrkkyä… Ei, ei! Älä kaada suuhun. Pois pullo!… Juo itse!… Minä tapan sinut — äiti————Hilja… Rakas, rakas, anna minun katsoa kasvojasi — kas näin… Kaunis… kaunis sinä olet… Topiko?… Tapellaan! Älä kurista, älä kurista kurkusta… Ähä — kettu——————-Topilleko se viittaa?… Hilja, älä tule likelle… Pois, saatana!… Sormus pois!… Oh! Minä tapan — itseni… Pauhaa… Pauhaa—————-»

Hourailija rauhoittui hetkiseksi ja hengittää huohotti lyhyeen ja raskaasti. Aletuinen laski kätensä hänen otsalleen. Se poltti kuin tuli. Siitä aamusta alkaen ukko itse istui sairaan vuoteen ääressä yötä ja päivää monta vuorokautta, muutti kylmiä kääreitä hänen yllensä ja hoiti miten parhaiten taisi.

Kun korkea kuume vihdoin laskeutui ja sokea tuli täysin tajuihinsa, katsoi Aletuinen ajan tulleen tiedustaakseen, missä Mooses oli ollut.

»Hm… Onhan sitä oltu, missä lie oltukaan — Imatrassakin», vastasi
Mooses peittelemättä.

»Jotain sen tapaista täällä kotonakin aavisteltiin: luultiin Mooseksen makaavan Kuorejärven pohjassa. Syynsä niin ratkaisevaan askeleeseen lienee itsekullakin, eikä se kuulu sivulliseen. Mutta jos Mooses tosiaankin on ollut niissä hankkeissa, niin olisi tuota luullut löytyvän nestettä likempääkin.»

»Kaiken sen jälkeen, mitä minä Jahnukaisen akalta Hiljasta kuulin, oli minusta yksinpä Kuorejärven vesikin liian epäpuhdasta juostakseni siihen sen valehtelijan jäljessä», sanoi Mooses.

»Minä ymmärrän hyvin Mooseksen katkeruuden, mutta on tehtävä oikeutta sillekin, joka ei voi enää itseänsä puolustaa. Sinun ei pitäisi uskoa akkojen puheita, Jahnukaisen akan kaikkein vähimmän. Mitkä lienee Hiljallakin syynsä olleet ja mitkä väkevät voimat sielussansa vaikuttaneet toivottomaan tekoonsa, minä luulen tietäväni ja moni muu minun kanssani, että se tyttö astui Herransa eteen puhtaana kuin pulmunen, niin ruumiin kuin sielun puolesta — vaikkapa olisi niissä rakkausasioissa vähän valehdellutkin», sanoi Aletuinen ja sen enempää kantaansa perustelematta pyysi sokean lähemmin kertomaan merkillisestä matkastaan.

»Kuumehoureet ja tositapahtumat ovat muistissani kietoutuneet toisiinsa niin sekavaksi vyyhdeksi, etten voi varmasti tietää, mikä on unta, mikä totta. Oli voinut kulua silmänräpäys tai ikuisuus tiedotonta huumaustilaani koskeen hyppäämisestäni siihen hetkeen, jolloin löysin itseni laakealta rantapaadelta, kuohujen pauhatessa ihan vierelläni. Vaistomaisesti iskin käteni kallioon ja vedin itseäni ylemmäksi, mutta menetin uudelleen tajuntani. Kun siinä maattuani taas toinnuin, konttasin rinnettä ylöspäin, tapasin puun ja taitoin siitä oksan kepiksi käteeni. Muistelen sitten horjuvana harhailleeni sinne tänne, kunnes vihdoin tunsin kovan raiteen jalkaini alla ja märkänä, lakittomin päin lähdin taivaltamaan takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Mutta vaikka minä kuljin ja kuljin, tuntui minusta, niinkuin en etääntyisi Imatrasta askeltakaan: kosken pauhu kohisi yhä korvissani heikentymättömällä voimalla, eikä sen ääni ole vieläkään lakannut tyyten kuulumasta — lakanneeko milloinkaan. Lienen sitten tuntenut jossakin tien varrella lämmitetyn saunan hajua sieraimiini, poikennut sinne kuivailemaan vaatteitani, nukkunut, jatkanut taas matkaani, väliin jalkaisin, väliin kyytihevosella, saanut jostakin lakin päähäni ja… Kuinka kauan minä olen täällä maannut?»

»Useita vuorokausia, hyvin heikkona — väliin on jo kuolevaksikin katsottu», sanoi Aletuinen.

Mitä muuta Mooses lienee matkansa varrelta unohtanutkin, pääasian hän kuitenkin selvästi muisti: hyppäämisensä Imatraan. Moni muu oli sinne syöksynyt, vaan harva hengissä palannut. Minä olen yksi niitä harvoja, ajatteli Mooses. Mutta entäpä jos koski ei olisikaan minua hylännyt? Missä minä siinä tapauksessa nyt olisin?

Sen kysymyksen ympärillä sokean ajatukset alkoivat kiertää yhä ahtaammassa kehässä, kunnes pysähtyivät keskipisteeseen — ja siinäpä se olikin kadotuksen kuilu. Kas, siellä hän olisi, ellei hyöky heittänyt kalliolle. Siitä ajatuksesta hän tuli kuin sairaaksi uudestaan. Imatra oli hänet hylännyt, mutta tulinen järvi veti sielua syvemmälle ja syvemmälle, eikä siitä tuntunut olevan mitään pelastuksen mahdollisuutta. Kun sokea oli jo useita viikkoja kärsinyt hengessään helvetin tuskia, muisti hän vihdoin kirjansa. Koulusta tulonsa jälkeen Mooses ei ollut niitä lukenut juuri muulloin, kuin silloin tällöin uteliaille näytteeksi. Mutta nyt hän otti ne esiin ja lukea ahmi läpi vuorokausien. Oli jotakin kummitusmaista ja kammottavaa, kun sokea pimeinä syysöinä kamarissaan akkunan edessä pöytänsä ääressä istuen kuljetti kuin urkujen aavesoittaja kiihkeästi sormiaan edestakaisin, rivi riviltä, kirjan lehdillä, jotka nekin olivat mustat kuin yö. Sen lukukammion akkunoista ei tuikkanut tuli.

Eräänä yönä Mooses otti viulunsa seinältä ja vetäisi käyrällä korkeinta kieltä. Se kirkaisi hänen korviinsa kuin pahahenki.

»Voisithan myydä viulun, jollet itse voi sillä soittaa», kuiskasi pahahenki hänen sielussaan.

»Mitä omatuntosi ei salli sinun itsesi tehdä, älä viekoittele sitä muittenkaan tekemään», sanoi enkeli.

»Ne kielet, jotka ovat laulaneet syntisen maailman iloja, ovat epäpyhiä ylistämään Jumalaa.»

Järjen kannalta Mooses myönsi saatanan olevan oikeassa, mutta hänen sydämensä oli enkelin puolella. Sokea meni rantaan viuluineen ja täytti sen kannen reijistä valuttamallaan hienolla hiekalla, jota sinne oli tuotu maitopyttyjen pesemistä varten. Sitten hän ojensi kätensä heittääkseen soittokoneen järveen, mutta yht'äkkiä painoikin sen rintaansa vasten ja pusersi hellästi kuin äiti sylilastaan.

»Kavahda! Eikö viulu sinun elämäsi koettelemuksissa ole useinkin ollut ainoa pettämätön toverisi? Näinkö sinä palkitset parhaan ystäväsi?» kuiskutti viettelijä hänen sydämessään.

»Jos kätesi pahentaa sinut, niin hakkaa se poikki ja heitä pois tyköäs», jyräytti enkeli ankarana.

Mooses kauhistui maailmanrakkauttansa. Hän tarttui viulun kaulaan ja käsi ojona pyörähti ympäri kuin kiekon heittäjä. Kuullessaan heti sen jälkeen ruohikon takaa pimeältä järveltä äänen, vavahdutti hänen sydäntänsä, niinkuin hän olisi nakannut järveen kalleimpansa, alasti riisumansa elävän ihmisen, jonka paljas selkä pudotessa läiskähti veden pintaan. Hän istuutui Saaran hiekkakasalle ja itki.

Seuraavana päivänä Mooses pyysi Aletuisen tekemään hänelle puusta laatikon, samanlaisen viilekkeistä selässä kannettavan, jollaisia käyttivät kuljeksivat rihkamakauppiaat, hänelle kuitenkin vain yksilaatikkoisen.

Oli jo myöhäinen syksy. Nopeasti oli kylään levinnyt suusta suuhun kulkenut tieto, että Iso-Mannilaan on tänään aamulla tullut sokea uskovainen, joka iltapäivällä pitää siellä raamatunselityksen. Määräaikana oli talon iso tupa väkeä täynnä, sillä jokainen tiedon saanut halusi kuulla, mitä sokealla saarnaajalla on sanomista, Kuulijain joukossa olivat myöskin talon isäntä, emäntä, Laina ja Marjaana. Saamansa tekstiksi Mooses luki tällä kertaa säkeistön Ilmestyskirjasta:

»Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullekin, niinkuin hänen työnsä on.»

Sitä kuullessaan Laina kohotti kumaraista päätänsä. Oli omituinen sattuma, että sokean viime talvena ajaessa pihaan tuolikuormineen, hän itse oli parhaillaan lukemassa juuri samaa lukua, josta tämä nyt otti säkeistön saarnansa aiheeksi.

Useimpien kansanpuhujain tapaan Mooses ei jaksanut kauan pysyä tekstissään Hän alkoi puhua omasta elämästään, ja se olikin kuulijoista paljon mielenkiintoisempaa.

»Minä olen lyhyen elämäni aikana ehtinyt jo kahdesti astua kuoleman kynnykselle», hän kertoi. »Tuskin on paria kuukautta kulunut siitä, kun minä itsemurha-aikeissa hyppäsin Imatraan. Silloin minä olin lähempänä kadotusta kuin milloinkaan ennen. Mutta Jumala pelasti minut. Hän ei sallinut minun ruumiini ja sieluni hukkua iankaikkisesti. Muutama kuukausi sitä ennen minun vastavihitty vaimoni heittäytyi kalliolta järveen hääyönämme ja lepää nyt haudassa kaukana kotipitäjäni kirkkomaassa Minä olen ollut orpo syntymästäni asti. Minä en ole koskaan tavannut vanhempiani. Isästäni en tiedä mitään, mutta äidistäni olen kuullut, että hänen pitäisi olla ison talon tytär, joka aviottomana synnytti minut salaa yöllä, kaasi sievettä pullosta suuhuni ja heitti minut lampokarsinaan kuolemaan. Silloin minä ensikerran kolkutin tuonelan portille, ja olisi ollut onnellisempaa minulle ja monelle muulle, jos se olisi silloin avattu. Niin ei kuitenkaan tapahtunut: minut pelastettiin, mutta silmieni valo—————»

Puhuja keskeytti kertomuksensa kuullessaan oudon romahduksen, niinkuin joku olisi kaatunut penkiltä lattialle, sitten naisten siunailemista, kiireistä liikkumista ja hälinää.

»Tämän talon tytär. Jatkakaa te vaan puhettanne, me kannamme sairaan vuoteellensa virkoamaan», kuului isännän ääni sanovan.

Mooses jatkoi. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa esitystänsä, kun Marjaanan vieraspuolelta tuoma viesti alkoi kuulijain joukossa kulkea kuiskeena korvasta korvaan:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOKKOSILLA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Sokkosilla

SOKKOSILLA

JUHO HOIKKANEN

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE