The Project Gutenberg eBook of Hevosmiehiä, by Väinö Kataja

Edellisenä iltana olivat he junassa saapuneet Ouluun hevosineen. Olivat olleet kaupungissa yötä ja aikoivat nyt jatkaa matkaansa pohjoiseen päin, kotipuoleensa.

Tampereella asti olivat he tällä markkinamatkalla käyneet ja uljaita lihavankiiltäviä hevosia sieltä ostaneet monta vaununlastia. Ouluun asti pääsivät junakyydillä, mutta siihen loppui tämän kertomuksen aikana rautatie, ja matkaa oli nyt jatkettava maanteitse Tornioon ja kotipitäjääseen asti.

Heinätornin laidassa Soinilla ja Lustilla oli torniolaisten hevosmiesten vakituiset asunto- eli kortteeripaikat. Niissä taloissa oli tilavat tallit, jotta hevoset saatiin hyvään suojaan, ja talonväki reilua ja kohteliasta. Niihin taloihin aina menivät kuin kotiaan, niin etelän markkinoille mentäessä kuin sieltä palattaessa.

Ja vilkas oli liike ja häärinä nyt Soinin pihalla varhaisena joulukuun aamuna, kun hevosmiehet valmistausivat taipaleelle. Hommaa, muistamista ja huolta monenlaista siinä olikin, kun joka mieheen oli monta hevosta, lisäksi korskuvia orhia tammojen ja ruunain joukossa. Ouluun asti kun junassa olivat tulleet, ei heillä kenelläkään ollut minkäänlaisia ajoneuvoja, rekeä ei ainoatakaan, — suitset ja päähiset korkeintaan, ja päähisissä pitkä marhaminta.

Mutta nyt oli hankittava reet, sitolkit, mäkivyöt, luokit, kaikki. Ja komeita, hopealta hohtavia ja kiiltävän mustia mäkivöitä ostettiin, tupsullisia suitsia, tiu'ullisia sitolkkeja, sillä uljaalta tuli hevosen näyttää uusissa valjaissa ja helisevissä kulkusissa, kun torniolainen kotipuoleen palasi.

Tallin ovet olivat auki, ja miehiä kulki kahakäteen tallista pihalle. Ja siinä nyt hevosmiehistä mikä köytteli rihmoilla kokoon vanhaa, kelottunutta reslarekeä, mikä aisoihin naulasi savirikkoja tai muuta korjaili. Toiset taasen puhdistelivat hevosiaan tallissa, väliin vihellellen, väliin kiroten, taikka kiinnittivät mahtavaa, kauas kuuluvaa aisatiukua komeudeksi ja taipaleen huvitukseksi. Aamu oli vielä varhainen, ja lyhtyjen valossa hevosmiehet hommailivat, kovaäänisesti ja remuavasti haastellen, ja pihalla haisi viina ja hokmanni.

Muita mahtavampana ja ikäänkuin kaikkien toisten päällikkönä käveli pihalla edes takaisin Heikkilän Ulrikki, kuuluisa torniolainen hevosmies. Hän oli kuin herra toisten joukossa, kookas ja lihava mies, punanaamainen, uusi saukonnahkainen lakki päässä ja yllään mustaverkapäällinen lyhyt turkki, joka oli köytetty koreanpunaisella nahkavuorivyöllä. Mahtavana ja punottaen Ulrikki käveli pihalta talliin ja tarkasteli siellä tarkalla hevosmies-silmällään hevosiaan, joille nyt pitkän taipaleen varalta oli annettu vankat appeet. Punottaen ja naurusuin hän siinä katseli ja väliin viinaäänellään puhua rämisi. Sillä olipa hän aamukahvin jatkoksi kumonnut muutamia hyvänlaisia paloviinaryyppyjä. Ja kun oli sikaarin sytyttänyt, astui hän pilttuuseen, jossa seisoi iso ja vankka ruuna. Löi kämmenellään sitä lautaselle ja rämisi:

»Siitä se tulee Ylikainuun Vamperille nätti ja keveäjalkainen ajohevonen…»

Mutta peräpilttuussa, muista erillään, seisoi uljas ja vankka orhi,
Alarikki nimeltään. Orhia vielä Ulrikki lautaselle löi ja arveli:

Katseli vielä muitakin hevosiaan, näytti tyytyväiseltä ja ylpeältä ja palasi pihalle.

Siellä hommasi hänen renkinsä Helmeri pientä reslarekeä reilaan. Helmeri oli isäntänsä oikea käsi ja monivuotinen markkinakumppani. Tampereella asti oli Helmeri nytkin käynyt, hevosia ruokkien ja hoitaen, ja palvellen isäntäänsä, joka ei itse näin markkinamatkoilla viitsinyt hevosia apehtia eikä muutenkaan huoltaa.

Mahtavana ja pönäkkänä Ulrikki asteli portista kadulle ja läksi kävelemään kauppatorille päin.

Paitsi Heikkilän Ulrikkia olivat Soinilla kortteeria Lomman pojat Ville ja Nestori, ylempää Tornionjoki-varrelta Ruotsin puolelta kotoisin. Torikan Hermanni taasen oli samasta kylästä kuin Ulrikkikin, Suomen puolelta. Kaikki he olivat tottuneita hevosmiehiä. Lomman pojat tosin olivat vielä nuoria miehiä, mutta monet markkinat olivat hekin jo kulkeneet, monet kymmenet hevoset Etelä-Suomesta asti tuoneet ja tullia maksamatta vieneet Ruotsin puolelle. Ville, vanhempi veli, olikin jo kehittynyt erinomaiseksi hevosmieheksi, joka osasi asianhaarain mukaan valehdella ja pettää. Nestori, nuorempi, alkoi sentään jo olla yhtä nokkela kaupoissa, ja tällä Tampereen-matkalla oli hän paljon edistynyt. Mutta ei heistä yksikään, yhtä vähän kuin kukaan muukaan Tornion puolen hevosmies, vetänyt vertoja Heikkilän Ulrikille. Sillä Ulrikki oli hevosmiesten hevosmies, joka tunsi ammattiveljensä Viipurista asti, samoin kuin hän vuorostaan oli tunnettu muun Suomen hevosmiesten keskuudessa.

Nytkin, tällä Tampereen-matkalla, oli Ulrikki ostanut kuusi uljasta hevosta omiin nimiinsä. Lomman veljeksillä oli kaksi hevosta mieheen, ja samaten Torikan Hermannilla.

Kun Ulrikki oli mennyt portista kadulle, riensi Torikan Hermanni kysymään renki Helmeriltä, mihin Ulrikki oli aikonut lähteä.

Tulivat siihen Helmerin reen viereen Lomman pojatkin, ja kun kuulivat, että Ulrikki oli satulaseppään aikonut, niin arvelivat:

»Pitää tästä joutua meidänkin ostamaan valjaita… kyllä ne
Ylikainuulla kaupaksi käyvät!»

»Niin. Ja mikäpä sitä kotikylään kehtaa ajaa, elleivät valjaat välky ja tiu'ut helise», naurahti Helmeri.

Ja niin menivät kaupungille kaikki, paitsi Helmeri, joka jäi rekiä ja muita neuvoja matkaa varten reilaamaan.

Aamiaisen ajaksi palasivat muut paitsi Ulrikki. Soinin emäntä oli hevosmiehille laittanut vankan lihakeiton ja kävi kutsumaan heitä aamiaiselle. Ja kun päivä jo oli valjennut, meni emäntäkin uteliaana tallinovelta katsomaan uljaita markkinahevosia.

Siinä siunaili ja kehui niiden komeutta ja lihavuutta ja tiedusteli, mitkä hevosista olivat Heikkilän Ulrikin… Helmeri siihen tuli emännälle selittämään ja kehumaan kunkin hevosen erinomaisia tapoja.

»Mutta kylläpä ovat komioita… Vaan komia on isäntäkin, parhaan herran näköinen… Eikäpä ole Heikkilän isäntä koskaan huonoa hevosta markkinoilta tuonutkaan», hän kiitteli, mutta ei uskaltanut mennä tunnustelemaan, vaikka Helmeri kehoitti.

Emännän kutsua kuunnellen läksivät hevosmiehet aamiaiselle. Mutta Heikkilän Ulrikkia ei vieläkään kuulunut tulevaksi kaupungilta, vaikka toiset jo olivat ateriansa lopettaneet.

»Taisi mennä susiteettiin aamiaiselle», arveli emäntä. »Oli minusta tässä aamusella niin rennolla humöörillä, että… ja puolikuppisia maisteli…»

»Taikka olisiko osunut kohtaamaan jonkun tuttavan hevosmiehen», arveli
Lomman Ville.

»Sitten ei heti ehditäkään taipaleelle, jos maistelemaan alkavat», arveli Helmeri.

»Tottapahan tietää lähteä… eipä ole ensi kertaa markkinamatkalla», sanoi emäntä.

Aamiaisen jälkeen läksivät Lomman pojat ja Torikan Hermannikin kaupungille, mutta Helmeri jäi kortteeripaikkaan hevosia hoitamaan ja matkaan valmistautumaan.

Vasta illalla ehtivät hevosmiehet taipaleelle. Oli mainio keli ja syystalven kirkas kuutamo, täyden kuun aika.

Pitkin päivää olivat he maistelleet tuttaviensa seurassa milloin olutta, milloin väkevämpääkin. Tulipunaisena naamaltaan ja ääni kuin vanhalla jäärällä puuhasi Heikkilän Ulrikki hevosiaan valjaisiin. Oman rekensä eteen valjasti hän Alarikin, uljaan juoksijan, joka kuului olleen Savon kuuluisaa Alarik-sukua. Mutta rekensä perään köytti hän marhaminnasta mustan ruunan, pitkäharjaisen ja leveälautasisen, ja mustalle kumppaniksi ruskean laukkipään tamman, jolla oli liinainen harja ja häntä. Helmerillä oli valjaissa harmaanpapumus tamma ja perässä kaksi kookasta, jouhevaa ruunaa.

Eväsviinaksi ja markkinatuliaisiksi kotikylän hevosmiehille oli Ulrikki ostanut kaksi isoa nassakkaa Oulun viinaa. Ja nyt, ennenkuin matkaan lähtivät, täytti hän molemmat taskumattinsa, antoi Helmerillekin vankat lähtöryypyt ja selviysi vihdoin matkaan.

Jo olivat Lomman pojatkin valmiit lähtemään. Rähinää, hevosten hirnuntaa ja kulkusten ja aisatiukujen helinää oli piha täynnä, ja väliin kuului vihlova kirous, kun jotkut perässä olevista hevosista yrittivät toisilleen luikkaisemaan.

Emäntää hyvästellen istahti Heikkilän Ulrikki rekeensä, ja vauhdilla ja takajaloilleen nousten rymisti orhi portista kadulle. Ja koska oli kaunis, lauhkea ja kuutamoinen ilta, ei Ulrikki ollut pannut ylleen muuta kuin lyhyen hevosmiesturkkinsa, jonka molemmissa povitaskuissa pullottivat täysinäiset taskumatit. Siinä hän istui, ohjat lujalla kuin viulunjänteet ja suu tyytyväisessä hymyssä.

Hänen peräänsä ajoi Helmeri hevosineen, ja Ulrikki ja hän ehtivät kadulle ennenkuin Lomman pojat ja Torikan Hermanni joutuivat matkaan.

»Onnea matkalle!» huusi emäntä minkä jaksoi. »Ne ovat rentoja miehiä matkoillaan nuo torniolaiset», kiitteli hän sitten piialleen, joka oli myös tullut pihalle hevosmiesten lähtöä näkemään, avopäin ja naurusuin huutoja ja helinää katsellen.

Torikatua pitkin läksivät ajamaan kauppatorille ja rantaan päin. Eilimmäisenä ajoi Ulrikki, hänen perässään Helmeri, vihellellen ja hyvillään. Lomman pojat saavuttivat heidät jo toisessa kadun risteyksessä, mutta Torikan Hermanni remusi vielä Soinin portilla, johon oli ajanut rekensä jotenkin kiinni.

Kiiltävän kova oli katu, ja kaikki hevoset kuin lentoon pyrkimässä. Valjaat välkkyivät kuutamossa, tiu'ut ja kulkuset helisivät… hevosten harjat hulmusivat, ja kavioiden kopse kajahteli.

Poliisit katselivat naurusuin torniolaisten menoa, ja eräästä kadun kulmasta juoksi poikalauma kannaksille pyrkien ja huutaen:

Lustilla kortteeria olleet hevosmiehet olivat niinikään ehtineet yhteen matkaan; kun Ulrikki silmäsi taakseen, oli siten koko pitkä katu tulijoita täynnä.

Silloin Ulrikki vähän kiinnitti ohjia ja massautti huuliaan… orhi, Alarikki, puhalsi heti vihaiseen juoksuun, jotta molemmat perässäolevat hevoset kuin venyen marhaminnoistaan vastahakoisesti lönkyttivät perässä.

Helmeri kiinnitti myöskin ohjia, hihkaisi kerran ja oli kadun risteyksessä kaatua…

Poikki kauppatorin lasketti Ulrikki menemään, jotta yhtenä tiukujen helinänä tuntui olevan koko maailma ja niinkuin pieni, keveä resla ei koskisi katuun kuin vain paikka-paikoin.

Hauskalta tuntui vauhti, Alarikki astui pitkään ja puhtaasti, iski kaviota, jotta maa jytisi. Kauppatorin toisesta päästä ajaa huristi joku kaupungin ajuri, ja kun näki torniolaisten kiivasta kyytiä menevän ja kuuli tiukujen ja kulkusten helinän, innostui hänkin. Löi useaan kerran hevostaan kyljelle ja koetti lähteä seuraamaan Ulrikkia. Kaksi herraa istui reessä, ja ne huusivat ja hurrasivat…

Ulrikki innostui siitä ja kiinnitti ohjia, hihkaisi kerran kaksi, ja lintuna painui Alarikki alas jäälle ja tikoitetulle tielle, joka kaupungin rannasta lähti viemään pohjoista kohden. Ajurin hevonen turvausi laukkaan, herrat huusivat ja nauroivat, Helmeri karjui perässä, ja kuutamossa kaikuivat helut, jotta maailma lauloi…

Raatin ravintolasta loistivat tulet, ja ajuri lasketti sinne kääntyvälle tielle. Herrat huusivat ja nostivat lakkiaan, voivat olla tuttavia herroja… Ulrikki silmäsi Raattiin päin ja arvasi, että siellä tietenkin oli kaupungin herroja juomassa… Oli siellä Ulrikkikin monet kerrat kilpa-ajojen aikana harjakannuja juonut ja iloisiin hevospäivällisiin ottanut osaa… Ne olivat hauskoja muistoja, ja ehkäpä siellä vielä tänä talvena saisi niitä uudistaa.

Sivuutettuaan Raatin tyydytteli Ulrikki Alirikkia kävelemään, vihellellen ja hellävaraisesti ohjia hoitaen. Palasen matkan perästä asettuikin Alarikki vauhdistaan, mutta kun kuuli jälestäpäin remuavaa tiukujen ja kulkusten helinää ja väliin huutoja, niin kimpausi uudestaan juoksemaan. Nyt oli Ulrikilla täysi työ ohjain hoitamisessa, sillä vähäväliä pyrki Alarikki lyömään laukkoja. Perässä tulevat hevoset laukkasivat kaikki, kun eivät juoksulla ehtineet Alarikin perässä. Ulrikki koetti tyydyttää vihellellen ja suullaan sopottaen…

Mutta Alarikki pelkäsi perässä kuuluvaa hälyä ja pyrki yhä laukkaamaan. Ylen nopeasti, katkesi taival, ja ennenkuin Ulrikki arvasikaan, nousi tie jäältä maalle ja Tornioon menevälle maantielle.

Jäältä kuului vieläkin huutoja, mutta kuului pidätyksiäkin. Ulrikki arvasi, että jälessä tulevat olivat alkaneet ajaa kilpaa… Ehkä Helmeri ja Torikan Hermanni… ja ehkäpä olivat Lustilla asuneet hevosmiehet sekaantuneet joukkoon… Miukin Matti ja Oukan Aapeli…

Alarikin tyydyttyä siivosti kävelemään rupesi Ulrikki miettimään ja muistelemaan tätä viimeistä Tampereen-matkaansa. Hyvin hän uskoi taas näissäkin hevoskaupoissa vetelevän. Verrattain halvalla oli hän saanut ostetuksi kaikki kuusi hevosta, mutta varsinkin tuntui, että Alarikin kauppa oli aivan erinomainen. Sillä Alarikki oli juoksija ja kerran jo palkittukin, vaikka olikin vielä kovin nuori. Oli Ulrikki Tampereellakin jo sipikan edessä Alarikkia ajanut, oli nähnyt, että hyvä oli askel ja pitkään ja puhtaasti astui… ja ohjalle hellä ja notkea ajaa… Halpaan hintaan oli Ulrikki sen mielestään saanut. Enemmät puolet hän voittaa, kun Luulajan Kuvenjukselle sen myypi…

Ulrikki katseli, reen laitaa vasten nojaten, sivulta päin Alarikin kävelyä… Kaunista ja notkeaa oli. Keveästi nousi jalka, häntä heilahti ylpeästi, ruumis notkahteli, ja hermostuneesti silmäili se molemmin puolin tietä…

— Sattui se onni minulle, kun osuin juuri tämmöisen orhin saamaan… juuri tällaista se Kuvenjus tahtoikin… kookasta raudikko-oritta, jolla ei ollut tähteä otsassa eikä »sukkia» jaloissa… joka oli roima liikkeissään ja lisäksi juoksija… — No, siinä se nyt on… siinä se on nyt Kuvenjuksen hevonen… ja on kylliksi kiiltävä ja kylliksi lihava… Ei se poika, Kuvenjus, hintaa kiellä, kun vaan mieluisan saapi… Ja tästä saapi…

Poikamaista iloa tunsi Ulrikki mielessään, kun siinä katseli roiman orhin rentoa kävelyä. Valjaat välkkyivät, tiu'ut helisivät, kulkunen kilisi, ja Alarikin kiiltävät kyljet ja pyöreä lautanen kuin säkenöivät.

Mutta jo alkoi taas takaapäin kuulua aisatiukujen helkettä, ja Alarikki alkoi heristellä korviaan, juoksuun pyrkien, mutta Ulrikki vihelteli ja tyydytteli, ja niin Alarikki alkoi rauhoittua.

Hetken perästä saavuttivat hänet toiset torniolaiset. Ulrikki koetti katsella jälkeensä päin, oliko Helmeri pysynyt hänen perässään, vai joko olivat toiset päässeet edelle, ja pian huomasikin, ettei ollutkaan Helmeri likimpänä…

Ja Aapeli alkoi selittää, että he olivat innostuneet ajamaan kilpaa jäällä, ja kun ajoivat laukassa maalle, olivat siinä rytäkässä kaatuneet reet ja Torikan Hermanni loukannut vähän kulmaansa. Muuta vahinkoa ei kuitenkaan ollut sattunut, vaikka vierekkäin laukkauttivat… Ja lopuksi Aapeli huusi, että »jopa taisit saada kulkevan raudikon siltä Kuopion ukolta…»

»Mutta juoksija on tämä minun tammanikin… en olisi uskonut», kiljui
Aapeli, jotta Ulrikki kuulisi.

Toisetkin saavuttivat Ulrikin ja Aapelin, ja kova oli tiukujen helinä ja kulkusten kalina, hevosten kavioiden kopse ja miesten kovaääninen pärpätys.

Ja verrattoman hauskalta tuntui nyt olo ja kultainen vapaus. Valjaissa kiiltävän lihavat, levänneet hevoset; keveät reet, keli maan mainio, miesten mielet iloiset, ja uutta vauhtia ja hauskaa otettiin taskupulloista, jotka povitaskuissa pullottivat…

Oli se jotakin tämmöinen matka! Oli toista istua somassa reessä, kun valjaissa oli roimakäyntinen hevonen, oli toista tämä tämmöinen kuin rautatievaunujen ummehtunut ilma ja ikävä olo!

Oukan Aapeli jätti ohjat kumppanilleen Oinasmäen Santerille ja juoksi itse Ulrikin rekeen juttelemaan ja Alarikin kävelyn mallia lähemmin tarkastamaan. Mutta hyvinhän Oinasmäen Santeri arvasi, mikä Ulrikilla oli mielessä, kun Aapelia rekeensä huusi, ja mikä Aapelilla, joka ensi käskyä totteli… Ryyppäävät tietenkin… Ja kun aikansa maistavat, niin rupeavat kilpaa ajamaan…

Santeri tunsi miehet; itse olikin, vaikka innokas hevosmies, kuitenkin aivan raitis.

Ulrikin viereen istuutui Aapeli ja ensi työkseen alkoi katsella, kuinka Alarikki roimasti käveli, kuinka häntä aisasta aisaan heilahteli, ja jalka keveästi ja notkeasti nousi.

»Onpa kyllä, vietävällä, roima käynnin malli, ja ruumis notkahtelee ja heiluu… on totta totisesti tämä kukko kanain joukossa… On lempo soi…»

Niin kiitteli Aapeli ja sikaaria poltellen katseli. Ja Ulrikki hyvillä mielin ja suu mujussa kaivoi taskustaan lämpöisen pullon, korkin auki kiskoi ja otti pitkän ryypyn. Ja kun oli ensin itse ottanut, tarjosi pulloa Aapelille ja kehoitti maistamaan…

Ei Aapelia tarvinnutkaan kahdesti käskeä, kerralla jo totteli ja kiskoikin yhteen menoon kaksi pitkää ryyppyä, ähkäisten vain välissä.

Ryypättyään alkoivat miehet hartaasti haastella. Muistelivat entisiä markkinamatkoja ja menneitä hauskoja tapauksia. Ja niin joutuivat keskustelemaan siitä, miten päästäisiin Ruotsin puolelle Ylikainuun markkinoille… miten meneteltäisiin nyt tänä talvena, jotta tullia maksamatta nytkin päästäisiin vilahtamaan tullimiesten ohi…

Oli ollut Oulusta lähtiessä puhe, että Siipolan kestikievarissa Haukiputaalla levähdytetään hevosia, mutta vasta Iin Virkkulassa puhallutetaan pitempi aika. Keli oli mainio, ilma verraton, saattoi huoleti ajaa semmoiset taipaleet levänneillä hevosilla!

Mutta yhä lisää maisteltuaan alkoivat Ulrikki ja Oukan Aapeli, — väkeviä viinamiehiä kumpikin, — yhä äänekkäämmästi jutella, ja jo lopulla taivalta, kun vielä oli neljä kilometriä Siipolaan, Ulrikki alkoi näyttää Aapelille, kuinka se oikea hevonen juoksee…

Vimmatusti juoksikin Alarikki, harja hulmuten korkean luokin alla ja häntä sulkana perässä viipottaen. Ja yhä lisää vauhtia Ulrikki vaati, ohjia kiinnittäen ja karjuen lisäksi. Ne hevoset, jotka oli köytetty reen perään marhaminnasta kiinni, kynsivät täyttä laukkaa mitä kavioista lähti, ja sittenkin pysyivät marhaminnat kimmellä…

»Mutta jopa astuu… jopa astuu… Onpa, saakurilla, sentään kaunis askel… ja puhdas juoksu… on piru vie», hoki Aapeli, vaikka väliin lensi jäinen tiera vasten kasvoja, jotta silmät tulta iskivät…

»Hik!… Piruko siinä on…», komenteli Ulrikki, yhä kiivaampaan vauhtiin Alirikkia vaatien.

Jälessä tulevat torniolaiset olivat jääneet kuulumattomiin. Kun Ulrikki vihdoin tyynnytti Alarikin kävelemään, ei toisista kuulunut mitään, ei tiukujen eikä kulkusten helinääkään.

Ja he ehtivät Siipolaan, tilasivat kahvit ja olivat jo puolikuppisia tekemässä, kun toiset laukkaa ajoivat pihaan.

Siipolassa sattui olemaan vastaantulevia torniolaisia ja kemiläisiä, Oulun markkinoille menijöitä. Siinä alkoivatkin hevosmiehet markkinatuliaisia maistella ja haastella hartaasti, ja vastaan tulijat mielellään naukiskelivat, koska ilmaiseksi tarjottiin. Ja kun päästiin hyvään puhelystiin, niin mentiin miehissä pihalle hevosia katsomaan, tultiin takaisin sisälle ja tehtiin taas puolikupposet. Lopulta syntyi kiivas väittely Ulrikin ja Oukan Aapelin kesken siitä, kummallako juoksijampi hevonen oli.

Hevosia ei ollut riisuttu valjaista, sillä aikomuksena ei ollut viipyä kauan talossa, vaan oli määrä ajaa öin Virkkulaan. Mutta lähtöäkään ei tullut, vaan yhä maisteltiin. Ulkona hevosia hoitaen hommailivat Oinasmäen Santeri ja Ulrikin renki Helmeri sekä Oukan Aapelin apulainen, selviä miehiä kaikki, ja kävivät välillä kuuntelemassa, kun hevosmiehet keskenään tinkailivat ja ryypiskelivät.

Mutta Ulrikin ja Oukan Aapelin kinastus muuttui vähitellen haukkumiseksi, jotta kumpikin suuttui silmittömäksi ja oli kerran jo tappelu tulossa; toiset pääsivät väliin.

Ulrikki lopuksi vimmastui niin, että läksi suuttuneena renkeineen ja omine hevosineen taipaleelle.

Ulrikkia seuraamaan läksivät Lomman pojat, mutta toiset väsyivät ja jäivät Siipolaan nukkumaan. Oukan Aapeli nukahti penkin alle ja hänen viereensä Torikan Hermanni.

Heikkilän Ulrikki ei käynytkään Iin Virkkulassa, vaikka talossa oli tuttava isäntä, vaan ajoi sen sijaan Kemiläiselle, jossa syötti ja levähdytti hevosiaan. Lomman pojat seurasivat häntä, mutta pitkään he eivät Kemiläiselläkään viipyneet. Kiire heillä jo alkoikin olla. Sitäpaitsi olivat he nyt, kun olivat selvinneet humalastaan, päättäneet ajaa niin nopeaan, etteivät Siipolaan jääneet hevosmiehet heitä enää saavuttaisi. Siihen olikin sekä Ulrikilla että Lomman pojilla omat pätevät syynsä.

Sillä vaikka näennäisesti tuttavia ja hyviä veljiäkin olevinaan, olivat hevosmiehet kateellisia toisilleen. Oukan Aapeli ja Ulrikki olivat aikoinaan käräjöineetkin hevosenvaihdon takia, ja Miukin Mattia oli sakotettu siitä, että oli kerran hävyttömästi haukkunut Heikkilän Ulrikkia.

Niin oli käynyt nytkin Siipolassa, kun kaikin humaltuivat, että haukkumaan ja soimailemaan rupesivat toisiaan — vanhoista asioista. Purevasti oli Oukan Aapeli taaskin Ulrikkia kautta rantain haukuskellut, pitkästä papinkirjasta herjaten, ja Miukin Matti haastanut ja tolkuttanut siitä vanhasta sakkoasiasta.

Ulrikki oli tunnossaan loukkaantunut heille molemmille ja vähin muillekin. Sen vuoksi hän sanoikin Lomman pojille, joiden kanssa välit olivat hyvinä pysyneet koko markkinamatkan, etteivät he, kunnon miehet, rupea kulkemaan yksin matkoin moisen sakin kanssa, jotka häpäisivät itsensä ja muut…

Torikan Hermanni, joka Ulrikin ja Lomman poikain kanssa oli yksissä Tampereella käynyt ja aina samassa talossa ollut kortteeria, oli hänkin jäänyt Siipolaan nukkumaan eikä saavuttanut heitä Kemiläiselläkään.

»Jääköön jälkeen Hermannikin», sanoi Ulrikki. »Koettakoonpa nyt olla toverina Miukin Matin ja Oukan Aapelin kanssa, niin näkee kuinka käy… Luulen, että taitaa tulla toppi, kun lähtevät Ruotsin puolelle hevosia viemään…»

Lomman pojat yhtyivät täydellisesti Ulrikin puheeseen, ja niin he painuivat taipaleelle.

Ulrikki ajoi taas Alirikilla eilimmäisenä, Helmeri hänen perässään ja
Lomman pojat jälkimmäisinä…

Ilma oli lauhtunut ja taivas vetäytynyt paksuun pilveen. Puolipimeä oli talvinen päivä, kun hevosmiehet ajoivat tasaista hölkkää Tornioon päin.

Olhavan Vuornoksessa juottivat hevosiansa ja antoivat puraista kauraa päälle. Ja siinä Ulrikki tarjosi isännälle Oulun viinaa hyvät puolikupposet, vanha tuttava kun oli Vuornoksen isännän kanssa. Mutta itse hän ei maistanut kuin pienen pikarillisen. Pian taas lähtivät taipaleelle, hyvää matkahölkkää ajaen.

Talvitie oikoi ahteiden ja pikkuniittyjen poikki, nousi väliin kesätiehenkin, mutta oikaisi taas samassa metsään. Omiin ajatuksiinsa vaipui Ulrikki, ja paljon hänellä olikin nyt miettimistä. Hevoskauppa Ruotsiin oli alkanut näinä vuosina käydä hyvinkin vaaralliseksi. Ruotsin puolen tullimiehet kävivät vuosi vuodelta valppaammiksi ja nokkelammiksi. Moni Suomen puolen hevosmies oli jääneenä talvenakin menettänyt hevosensa, kun tullia maksamatta poikki rajan ajoi ja ruotsalaisten kanssa alkoi kauppoja hieroa. Miukin Matilta oli Haaparannalla otettu »peslaakiin» kaunis musta ruuna ja Oukan Aapelilta juoksija, tuhannen markkaa maksava tamma… Sitä tappoaan ne nyt tällä matkalla koettavat korjata… vaan kuinka käynee…

Tyhmiä ja varomattomia miehiä ne olivat aina olleet alatorniolaiset kaikkikin, mutta varsinkin Oukan Aapeli ja Miukin Matti, jotka aina markkinapaikoilla pyörivät humalassa ja kehuivat hevosiaan. Eikä ollut paljoa viisaampi Torikan Hermannikaan, tyhmä ja varomaton. Monasti olisi Hermannikin menettänyt hevosensa, ellei Ulrikki olisi ehtinyt apuun, neuvoja antamaan, järkeä jakamaan. Ja hänen, Ulrikin, turvissa oli Hermannikin hevosensa myydyksi saanut Ylikainuulla, vaikka tullimiehet hätyyttelivät ihan kantapäillä. Mutta kuinka käynee nyt? Hankalaksi ja ahtaaksi oli rajan yli pääsö tullut, ja yhä kireämmälle olivat tullimiehet nyt asiat aikoneet ottaa.

Kuinka lienee? Lienevätkö saaneet Ruotsin puolen tullimiehet kuulla, että hän ja Lomman pojat olivat »Suomeen» markkinoille menneet?

Olivat hyvinkin voineet kuulla varsinkin Lomman pojista, jotka asuivat suuressa kylässä, missä useita tullimiehiäkin oli olokkaa. Kaikilla niillä oli vanhaa kaunaa sekä Lomman pojille että hänelle.

Aprikoimista ja hoksaamista sitä nyt oli, jos mieli onnistua. Sillä Ulrikki ymmärsi hyvin ja tiesi, että tullimiehet olivat saaneet kuulla jääneen talven »luntreijaukset» ja markkinamatkat, koskapa olivat uhanneet, että kyllä he tänä talvena katsovat, saavatko Lomman pojat ja Heikkilän Ulrikki nytkin tullittomasti hevosiaan Ylikainuun markkinoilla myydä…

Niissä mietteissä Ulrikki istuu reessään. Ei halua nyt maistella taskumatistaan, vaan päättelee, että nyt pitää pysyä raittiina ja selvin päin. Ei sovi ajaakaan enää niin kovaa kuin Oulusta lähtiessä; täytyy säästää hevosia, etteivät laihtumaan pääsisi tai kiiltävä karva kävisi kerryksiin… Oli tullut liikaa jo ajetuksi Alirikkiakin.

Ja katsellessaan, reenlaitaa vasten nojautuen, kuinka Alarikki kauniisti käveli, häntä heilahdellen ja pää somasti liikahdellen, Ulrikki mietiskeli:

— Siitä saapi nyt Kuvenjus taas semmoisen hevosen, joka häntä miellyttää… Sattui onni, että juuri tämmöisen osuin löytämään. Kunhan Kuvenjus tätä kerran ajaa, — ja uskoo hän minua ajamattakin, — niin jo alkaa taas niinkuin aina ennenkin kehua, että on se tuo Ulrikki vähä etevämpi hevosmies kuin muut torniolaiset. Se saapi aina semmoisen hevosen, joka miellyttää…

Ja Ulrikki unohtui nyt muistelemaan, mitä olivat Kuvenjuksen kanssa ennen hänen Tampereelle lähtöään puhelleet.

Koko Ruotsin maan paras hevosmies oli Kuvenjus ja rikas kuin ruhtinas. Varta vasten oli hän Ulrikin hotelliin kutsunut, kun oli saanut kuulla, että Ulrikki oli Tampereelle lähtöhommassa.

Koreana ja notkuen monenlaisten juotavain painamana oli pöytä ollut Haaparannan hotellissa, jossa Kuvenjus istui toisten herrain seurassa, kun Ulrikki käskyä noudattaen meni puheille.

Ja kun sen oli ruotsiksi toisille herroille sanonut, niin nousi istumasta, kattelemaan kävi, olkapäälle löi, ja siihen piti hänen herrojen joukkoon istuutua…

»Ja tässä se nyt on», sanoi Ulrikki ääneensä, Alarikin kävelyä katsellen. »Tässä on nyt liinaharja raudikko.»

Se oli kummallinen mies tämä Kuvenjus! Sillä teki mieli milloin minkin väristä hevosta, milloin minkin kokoista ja tapaista. Välisti oli tahtonut pientä, hiirenkarvaista hevosta, joka olisi virkku ja vikkelä, ja sillä pitäisi olla hyvin lyhyet jalat! Joskus taas määräsi, että tuopa sieltä Kuopion puolesta oikein iso ja leveä tamma, semmoinen, joka näyttää emätammalta! Kerran taas tahtoi semmoista, joka olisi niin hyvä ja nopea kävelemään, ettei vertaa löytyisi Pohjois-Ruotsissa eikä Pohjois-Suomessa!

— Tästä nyt saapi liinaharjan juoksijan, nuoren ja kookkaan… Vaan ei tästä halpaa hevosta Kuvenjus saa…

Mutta maksaahan se poika, Luulajan Kuvenjus, niin paljon kuin toinen tahtoa ilkenee! Mitäpäs huolii hän, jolla on niin rahaa kuin muutakin paperia!

Ulrikki oli pitkin taivalta miettinyt, että nyt hän tämän Alarikin kaupassa oikein nylkee Kuvenjusta. Kuluneena talvena oli hän hevoskaupoissa hävinnyt monta tuhatta markkaa, ja nyt ne täytyi saada takaisin, vaikka saakeli olisi… Panee oikein jymyhinnan Alarikille, kaksin-, kolminkertaisen… kyllä Kuvenjus maksaa… Se ei liioin tinkinyt, eikä ymmärtänytkään tinkiä. Mutta varovainen ja tähdellinen oli Ulrikkikin puolestaan ollut. Oli monta kymmentä hevosta jo Kuvenjukselle myynyt, mutta ei ollut Kuvenjus koskaan jälestäpäin tullut sanomaan: »Jopa petit; ei ollutkaan hevonen sellainen kuin sen piti olla!»

— Samoin se uskoo nytkin, kun vakuutan. Ei se huomaa eikä tunne tuota pientä patin alkua (jonka vuoksi hevosen hinta oli paljon helpompi ollut) Alarikin takajalassa… ei ainakaan kauppoja tehdessä… ja jos jälestäpäin ottaa puheeksi tai moittii, niin minä tikaisen heti vastaukseksi, että terve on hevonen myydessä ollut…

Alatornion Raumalla Faarisen talossa kävivät hevosmiehet hevosiaan levähdyttämässä.

He eivät tahtoneet päivän aikana ajaa Tornioon. Oli montakin syytä, minkä vuoksi täytyi olla varovainen ja vartoa pimeää!

Muurari Johanssonissa Torniossa oli sekä Ulrikin että Lomman pojilla vakituinen kortteeripaikkansa. Siihen taloon oli heillä aina lupa tulla, oli yö tai päivä, olivatpa miehet päissään tai selvinä. Aina olivat tervetulleet he, vaikka muita markkinamiehiä, jotka haiskahtelivat viinalta, hätisteltiin pois talosta.

Kirkkaat valot tuikkivat sekä Haaparannalta että Torniosta, kun hevosmiehet ajaa huristivat Oulusta tulevaa tietä Putaan lossipaikkaan, josta tikoitettu, suora tie vei Tornionjoen poikki kaupunkiin. Jokitörmän myötäleessä Ulrikki kiinnitti ohjia ja antoi Alarikin juosta vihaista vauhtia poikki joen, toisten kynsiessä laukkaa perässä.

Tiu'ut ja kulkuset helisivät, jää parkui ja vastaantulijat syrjäsivät kauas jäälle. Ulrikki kuuli jonkun vastaantulevan huutavan:

Mutta ylpeästi reessään istuen ja saukonnahkainen lakki kallellaan Ulrikki hellitti menemään Nuurperin rannasta kaupunkiin ja käänsi muurari Johanssoniin päin. Aivan perässä ajoi Helmeri, rentona hänkin ja lakki kallellaan. Ja yhtä komeina seurasivat heitä Lomman pojat hevosineen, helyjen soidessa kääntäen Johanssonin pihaan, jotta rakennukset helisivät.

Tilavaan talliin, jossa oli sijaa kahdellekymmenelle hevoselle, pantiin nyt miehissä Ulrikin ja Lomman poikain hevoset. Alarikki asetettiin muista syrjään, yksinäiseen pilttuuseen. Hommassa siinä miehet olivat, ja kova oli pauhu ja helinä pihalla. Mutta muurari Johanssonni, joka jo edellisenä iltana oli odottanut markkinamiehiä tuleviksi, oli tyhjentänyt tallin ja pilttuut muusta kamasta ja toimittanut heiniä ja silppuja varastoonsa, jottei hevosmiesten tarvinnut hevosenruokia lähteä muualta hakemaan.

Nyt alkoi hevosten apehtiminen, puhdistaminen ja vaaliminen, ja lopuksi levitettiin paksu karvaloimi kunkin hevosen selkään.

Ulrikki ei itse tehnyt appeita, mutta Alarikin hän suki ja jouhet kampasi. Helmeri liehui edestakaisin ja oli erinomaisen näppärä tällaisissa hommissa. Mutta sillä aikaa, kun Helmeri appeita teki, meni Ulrikki sisälle ja alkoi keskustella. Ennenkuin Ulrikki ehti mitään sanoa, kuiskasi kuitenkin emäntä Ulrikin korvaan:

»Täällä on käynyt komea Ruotsin puolen herra teitä jo tiedustamassa…» »Oliko sillä komeat viikset?» kysyi Ulrikki. Emäntä selitti kaikki herran tuntomerkit. »Ja kun läksi, niin käski sanoa paljon terveisiä Heikkilän Ulrikille, että Ulrikki kyllä arvaa, kuka häntä on käynyt kysymässä», ilmoitti emäntä lopuksi.

Ulrikki hymähti. Hän kyllä tiesi jo, kuka kysyjä oli ollut: Luulajan
Kuvenjus!

»Kyllä tunnen», sanoi Ulrikki vain emännän puheisiin, ja emäntä ymmärsi siitä, että herralla ja Ulrikilla oli keskinäiset, sovitut puheet, joita ei käynyt asiaan kuulumattoman uteleminen.

Kun Ulrikki hetken päästä meni pihalle, oli sinne ilmestynyt outoja miehiä, jotka kyselivät milloin mitäkin. Joku heistä tahtoi nähdä uusia hevosia, mutta Ulrikki alkoi heitä epäillä ja sanoi jyrkkään, etteivät hevoset olleet myytävinä ja kirosi siihen lisäksi:

Silloin miehet poistuivat, ja talon isäntä kertoi, että samat miehet olivat kahtena edellisenä iltana käyneet pihalla ja yrittäneet talliinkin, mutta eivät olleet mitään kyselleet.

»Minä arvaan, millä ja kenen asialla ne miehet kulkevat; mutta hukkaan luulen heidän hommansa menevän», sanoi Ulrikki.'

»Minä jo eilen illalla kysyin niiltä, mitä täältä hakivat, mutta eivät vastanneet mitään», selitti Johanssonni.

»Kyllähän se ymmärretään, mitä varten nuo ovat liikkeellä… Ruotsin puolen tullimiesten kätyreitä…»

»Epäilemättä. Minä hoksasin heti, vaikken ketään heistä tuntenutkaan», vakuutti Ulrikki, ja kääntyen Helmerin puoleen hän kuiskasi:

Kun oli tuliaiskahvit juotu ja muurari Johanssoneillekin pari puolikuppista annettu Oulun viinaa tuliaisiksi, aikoi Ulrikki lähteä käymään kaupungilla asioillaan muka. Ei ilmoittanut Lomman pojillekaan, mihin menee, mutta Helmeri ja hän kuiskailivat kahden kesken pitkän aikaa. Ulrikki tuntui selittävän, Helmeri kuuntelevan, naureskellen väliin ja jotakin kuiskaamalla kysyenkin. Muut kyllä ymmärsivät Ulrikin ja Helmerin kuiskauksista, että jotakin erinomaisempaa heillä oli tekeillä, mutta eivät olleet huomaavinaankaan eivätkä mitään kyselleet.

Ulrikki pesi kasvonsa, kampasi komeat mustankiharat hiuksensa ja pani ylleen uljaan kävelyturkkinsa, joka oli kuin parhailla herroilla.

Alkoi olla jo levollemenoaika, mutta Ulrikkia ei kuulunut palaavaksi. Lomman pojille ja Ulrikille oli emäntä tehnyt vuoteet vierashuoneeseen, mutta Helmerille keittiön sänkyyn. Lomman pojat laskeusivatkin väsyneinä nukkumaan, mutta Helmeri hommaili ulkosalla ja tallissa eikä näyttänyt asettuvan makuulle. Ja rauhassa, talonväen sekaantumatta hänen hommiinsa, sai Helmeri toimitella. Eivät olleet tietävinäänkään hänen puuhaamisistaan. Ei kysynyt isäntä sitä eikä tätä, kun Helmeri isännältä pyysi lainaksi isoa matkareslaa, — ei muuta kuin neuvoi, että »ota halkovajasta, siellä on kolmekin vanhaa matkareslaa, jotka markkinamiehet vuosien varrella ovat sinne jättäneet… sieltä ota!»

Ja sen enempää välittämättä asettui talonväki levolle. Mutta puolenyön aikana Helmeri sammutti lampun, sulki ovet ja läksi…

Taivas oli pilvessä, eikä kuu nyt kyennyt valaisemaan. Helmeri liikkui hiljaa pihalla, ja kun hän asettui kuuntelemaan, ei kaupungilta enää kuulunut minkäänlaisia ääniä. Tallin eteen oli hän laittanut pitkän matkareslan valmiiksi lähtöä varten. Se oli puolillaan heiniä ja sevillä vanha apekoppa ja joitakuita tyhjiä säkkejä, niin että resla näytti rahdinajosta palaavalta rahtimiehen reeltä. Ei ottanut Helmeri tallissakaan tulta, oli ennen jo pannut Alarikille vanhat, rikkinäiset mäkivyöt ja huonot suitset, jotka he olivat jättäneet taloon jo markkinamatkalle mennessään. Ei ollut yhtään helisevää tiukua päähisissä tai aisassa, ei kilisevää kulkusta längenpäässä, ei mitään. Hiljaa vihellellen talutti hän Alarikin ulos tallista ja valjasti pitkän reslan eteen, puki sitten ylleen vanhan, päällisettömän, repaleisen turkin, otti ohjat ja ajoi menemään kadulle, aina muistaen Ulrikin antamia neuvoja.

Hän ei ajanut sinne päin, mistä tie lähti viemään ylös Tornionjoen varrelle, vaan tyynnyttäen Alirikkia kävelemään ajoi hän yläpäähän kaupunkia. Hiljaista oli nyt pienen kaupungin kadulla. Yövahti seisoi eräässä nurkassa, mutta muita ihmisiä ei näkynyt.

Hän ehti pian yläpäähän, missä talot pienenemistään pienenivät ja loppuivat vihdoin vanhan kirkon luona. Siitä kappaleen matkan päässä kääntyi tie Ruotsin puolelle, Mattilan kylään, aivan lähelle Haaparantaa. Helmeri tunsi paikat ja tien entisestään, vaikka oli pimeäkin ja vaikkei tätä tietä käytetty kuin silloin tällöin. Sillä kymmeniä kertoja oli hän ennenkin tätä tietä kulkenut sekä öin että päivin ja aina luvattomissa hommissa. Mutta tarkempana kuin koskaan ennen koetti hän nyt olla ja hiljaisella äänellä viihdytteli Alirikkia tasaiseen kävelyyn.

Päästyään siihen paikkaan, missä tie kääntyi Ruotsin puolelle, hän pysähdytti hevosensa ja kuunteli pitkän aikaa. Kaupunki ja talot olivat kaukana takana, eikä niissä paikoin enää ollut yhtään ainoata ihmisasuntoa, ei muuta kuin kaupunkilaisten niittyjä ja peltoja.

Ei kuulunut mitään, ei minkäänlaista liikettä Ruotsin puoleltakaan, ei hänen silmänsä ottanut yhtään valoakaan sieltä päin, minne oli menossa. Mutta hän antoi vielä hevosen seisoa. Hiljainen, lauha ja pimeä oli yö. Mutta hetken päästä oli kuin olisi kuulunut semmoista ääntä, joka syntyy hiihtäessä, — jostakin kaukaa Ruotsin puolelta…

Helmeri hopitti Alarikin kävelemään, antaen ohjien olla väljillään. Hän makasi pitkänään reessä, vanha loimi peittona. Tarkkaan teroitti hän katsettaan ruotsinpuoliselle rannalle… Jostakin sieltä, kylän toisesta päästä, alkoi näkyä valoja sitä paremmin ja selvemmin, mitä likemmäksi hän saapui, ja kerran oli hän kuulevinaan kuin aisatiu'un helinää Ruotsin puolen maantieltä.

Niin oli Ulrikki lopuksi sanonut ja neuvonut miten ajaa ja miten kuunnella ja olla varuillaan. Hän oli kaikki toimittanut niinkuin isäntä oli määrännyt, ottaen huomioon pienimmätkin seikat…

— Kuinka nyt käynee, — mietiskeli hän, ruotsinpuolista rantaa yhä lähestyessään. — Olisi se helkkaria, jos tullimiehet arvaisivat, mihin olen menossa, ja väkisten tekisivät »peslaakin»…

Häntä alkoi vähän peloittaa, vaikkei hän ollut salakuljetushommissa hätäpoikia, päinvastoin. Helmeri oli jokivarren ovelimpia ja rohkeimpia tullikavaltajia, joka ei moneen vuoteen ollut mitään muuta hommannutkaan.

Oli ollut onni kuitenkin, etteivät ne oudot miehet, jotka ilmestyivät pihaan heti heidän tulonsa jälkeen, olleet päässeet käymään tallissa eivätkä siis nähneet Alarikkia, tietääkseen kertoa näkemistään tullihurtille… Oli ollut onni, että Ulrikki heti oli arvannut, mitä miehiä olivat, ja paiskannut tallin oven kiinni juuri kun olivat talliin menossa…

Niin oli Ulrikki neuvonut selittämään, jos tullihurtat tiellä alkaisivat nuuskia ja tiedustella.

Hän oli ehtinyt jo sen korkean kiven kohdalle, joka oli puolivälissä ja jossa sanottiin Suomen ja Ruotsin rajan olevan. Siinä hän taas pysähdytti ja kuunteli…

Ruotsin puolen maantieltä kuului nyt selvästi aisatiu'un helinää ikäänkuin tullen Haaparannalta päin ja ollen ylöspäin menossa. Niin kuului. Ehkäpä oli vain joku myöhään hotellista lähtenyt herra, joka matkusti Lappiin päin…

Helmeri oli aisatiu'un äänestä päättävinään, että kyydillä ajo se oli, sillä nopeammassa tahdissa soi tiuku tullimiesten hevosen aisassa, ja jos joku paikkakuntalainen olisi, niin huutaisi ja kirkuisi humalassaan…

Jostakin kylältä loisti tuli yksinäisestä ikkunasta, ja Helmeri päätti, että ehkä oli joku tullimies yön aikana pitämässä tulta asunnossaan, niinkuin oli kuullut heidän tekevän…

Hän rohkaisihe ja läksi taas ajamaan. Nyt käveli Alarikki jo roimasti ja pyrki juoksemaankin, oudostuen sekä kuoppaista tietä että reslaa, joka pitkän veneen tavoin venyi perässä.

Ennenkuin tie nousi Ruotsin puolen maantielle oli siinä pitkälti loivaa rantatörmää maantiehen asti. Kun kerran pääsisi maantielle tullimiesten huomaamatta, olisi ensiksi pelastunut! Sillä tullimiehet eivät voisi mitään, jos eivät poikkituloa huomaisi… Mutta jos näkevät poikki tulevan ja alkavat vainustella, että onpa liian hyvä hevonen rahtimiehen hevoseksi, niin lähtevät seuraamaan Haaparannalle asti… ja silloin…

Samassa kiinnitti Alarikki juoksuaan, oli kuin olisi jotakin pelästynyt. Reki keijaili kuin aalloissa törmän vastaleessa, ja yhtäkkiä nousi tie, leveään Ruotsin puolen maantiehen yhtyen.

Helmeri käänsi nopeasti Haaparannalle päin, vilkuillen joka haaralle, silmät, korvat jännityksissä… Mutta mitään ei kuulunut tai näkynyt. Taloissa nukuttiin, eikä mistään tuikkinut valoa. Maantielle tultua sai hän Alarikin taas asettumaan kävelyyn, hän laski ohjat höllälle ja paneusi pitkäkseen reslaan ikäänkuin nukkuvan asentoon…

»Ajat tulemaan sitten suoraan Liljepäkin portille asti, ja kun näet, että portti on auki, niin ajaa karauta pihaan… Minä olen siinä vastaanottamassa…»

Niin muisti Ulrikin neuvoneen. Ja Helmeri ymmärsi, mistä oli kysymys, sillä siksi monta kertaa oli hän ollut hevosia Ruotsin puolelle viemässä sekä yöllä että päivällä. Oli jääneenä talvenakin vienyt pienen hiirenkarvaisen ruunan Liljepäkin pihalle, jossa Luulajan Kuvenjus oli vastaanottamassa. Ja tätä samaa tietä hän silloinkin kulki, ja yö oli silloin niinkuin nytkin. Silloin onnistui mainiosti! Ei yhtään tullihurttaa sattunut tulemaan vastaan…

Oli Helmeri nytkin arvannut, että Luulajan Kuvenjukselle tämä Alarikki oli tuleva, vaikkei Ulrikki ollut hänelle siitä maininnut. Mutta hän ymmärsi muuten ja tiesi, missä Ulrikki häntä vartoi, ja ehkäpä vartoi Kuvenjuskin.

Yhtäkkiä, kun Helmeri ajatuksissaan reessä makaili, pää heiniin painettuna ikäänkuin nukkuen, ja toivoi, että hänen matkansa onnekkaasti päättyisi, karahti kaksi miestä tienvierestä luhtirakennuksen takaa Alarikin ohjiin ja pysähdytti hevosen. Maantie kulki siinä aivan luhtirakennuksen nurkitse, ja miehet tömähtivät sieltä tielle kuin pyssyn suusta…

Mutta salamannopeasti älysi Helmerikin, mitä miehiä he olivat, ja kun jo olivat saaneet ohjat käsiinsä, ymmärsi hän, ettei ollut enää mahdollista pakoon päästä…

Hän tekeysi niinkuin heräisi nukkumasta, ja vasta sitten kun toinen tullimies sysäsi häntä olkapäähän, oli hän tointuvinaan täyteen tajuntaan. Toinen miehistä puhui ruotsia, toinen jokivarren suomea.

Toinen hoiteli ohjia ja tyydytteli Alarikkia paikoillaan seisomaan; toinen, se suomea puhuva, alkoi kaivaa reestä heiniä, mylläten kaikki sikin sokin kuin neulaa hakien. Sitten kysyivät kiivaasti, kuin suuttuneina siitä, etteivät heinäin seasta mitään löytäneet, mistä ajaja oli tulossa, mihin menossa ja kenen hevonen?

Helmeri selitti kauheasti haukotellen ja silmiään hieroen, että hän oli
Tapo-Matti Mataringista ja että oli Torneus-kauppiaan asioille menossa
Haaparannalle…

»Ja, ja. Men hvems ä' hesten? Kukka on häste… förbanna mej», tenäsi se ruotsia puhuva.

Helmeri selitti taas haukotellen, että hevonen oli Torneuksen, mutta reki hänen. Ja kysyi sitten, että mitä miehiä olivat ja tiesivätkö, pitkältikö oli vielä matkaa Haaparannalle?

Tullimiehet alkoivat nyt puhua ruotsia keskenään, jona aikana Helmeri vilpittömästi haukotteli ja näytti sangen tyytyväiseltä. Mutta tullimiesten epäluulo oli herännyt. Kuorman vedättäjästä tosin todistivat Helmerin reki ja reessä olevat esineet, apelaatikko ja rikkinäiset silppusäkit. Samoin olivat hevosen valjaat kuin rahtimiehen valjaat, vanhat ja kuluneet, mutta kovin kiiltävän kaunis oli hevonen ja ylen upea rahtimiehen hevoseksi… Sähkölamppujen valossa tarkastelivat he Alarikkia päästä jalkoihin, tunnustelivat kylkiä, ravistelivat päätänsä ja nakkelivat kuin vihapäissään apekoppaa ja kaivelivat heiniä…

»Tämäpä on kummaa», sanoi Helmeri ihmetellen. »Onkos teiltä mitään sitten varastettu?»

»Onko tästä vielä pitkälti kaupunkiin?» kysyi Helmeri aivan kuin ei vähääkään aavistaisi, että hän oli osunut tullimiesten pariin.

Se suomea puhuva sanoi olevan vajavan neljänneksen ja tiedusteli samassa, mihin Tapo-Matti aikoi kortteeria. Helmeri mainitsi erään pikkutalon nimen, jossa tiesi matkamiehiä ja rahdinvetäjiä kulkevan.

Ja kun vielä hetkisen olivat puhelleet, antoivat Helmerille ohjat ja sanoivat, että hekin lähtevät kaupunkiin asti, nähdäkseen, puhuiko Tapo-Matti totta…

Ja toinen heistä istuutui toiselle reslan laidalle, toinen toiselle, ja keskellä rekeä, niinkuin arestissa, istui Helmeri.

Alarikki läksi siivosti kävelemään, hännän heiluessa aisasta aisaan. Helmeri istui kuin tulisilla hiilillä, mutta näyttääkseen vilpittömältä sanoi hän niin rauhallisella äänellä kuin suinkin voi:

»Jo tässä vain pääsette kaupunkiin asti, vaikkapa useampikin mies…
Hyvä on hevonen, eikä paina nyt kuorma…»

Tullimiehet juttelivat ruotsia keskenään. Ja vaikkei Helmeri ymmärtänyt monta sanaa siitä, mitä puhuivat, sai hän kuitenkin sen verran selvää, että mainitsivat »hästen» ja »Heikkilä Ulrik» ja »Miukens Matts»…

Häntä alkoi kamalluttaa. Tosin oli hän ennenkin sattunut Ruotsin puolen tullimiesten kanssa vastakkain, ylempänä jokivarrella, mutta aina oli hän osannut pujotteleida pois, tuhansia valheita ja juttuja keksien.

Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, etteivät nämä tullihurtat häntä tunteneet. Helmeri kyllä muisteli nämäkin nähneensä ja nimetkin kuulleensa. Vankanlaisia miehiä olivat kumpikin ja vielä nuoren ja reippaan näköisiä, ja aseita oli heillä matkassaan.

Helmeri istui reessään kuin pihtien välissä, ja taival kaupunkiin lyhenemistään lyheni. Nyt aamupuoleen yötä oli taivaskin käynyt ohuempaan pilveen, niin että kuun puolikas alkoi maailmaa valaista…

Kuinka tässä kävisi? Helmeri oli kerran ennen joutunut Ruotsin puolen tullimiesten käsiin, mutta silloin oli hän tappelussa voittanut ja päässyt karkuun, vaikka osa kuormasta olikin mennyt. Mutta ne miehet eivät olleet näin vankkoja, ja silloin ei hän ollut juuri näin ahtaalla kuin nyt. Ja vaikka hänkin, Helmeri, oli miesten vankimpia ja tavattoman vikkelä, ymmärsi hän hyvin, ettei hän kahta aseellista miestä voinut vastustaa…

Epäilemättä vartoi Ulrikki jo tuskallisena Liljepäkin portilla! Mitä yrittäisi? Mitä hoksaisi?

Miehet epäilivät aivan selvästi, että hevonen ei ollut oikealla jäljellä. He kulkisivat ehkä kaupungissa hänen perässään ja vaanisivat hänen toimiaan koko päivän…

Niiden silmäin edestä ei ehtisi mihinkään livahtaa… Helmeri silmäsi ensin siihen ruotsia puhuvaan tullimieheen, joka oli vankemman näköinen ja joka istui reslan oikealla puolella, niinkuin Helmeristä näytti huolettomana, toisella kädellään vain reslan laidasta kiinni pitäen, jalat riippuen reen ulkopuolella. Huolettoman näköisenä istui toinenkin, jalat ulkopuolella reslan laitaa riippuen ja katsellen Alarikin roimaa käyntiä…

Rohkea ajatus silloin viilsi Helmerin aivoja, ja tuntui kuin sydän kouristuisi kokoon…

Yhä lähemmäksi kaupunkia saavuttiin. Himmeän kuutamon valossa näkyivät sieltä jo taloryhmät suurena mustana möhkäleenä…

Tiessä oli pikku mäki, loivaa myötälettä… Alarikki tyytyi kuitenkin kävelemään…

Äkkiä, niinkuin olisi häntä ammuttu, repäisi Helmeri sylinsä hajalleen, iskien oikealla kädellään ruotsia puhuvaa tullimiestä rintaan ja vasemmalla suomea puhuvaa. Samalla hän ehti tempaamaan ohjista ja kiljaisi kerran… Hän kerkesi vilahdukselta nähdä, kuinka kumpikin tullimies keikahti selälleen tienviereen ja kuuli huudahduksen:

Muuta hän ei ehtinyt näkemään tai kuulemaan. Hän kiinnitti Alarikin täyteen juoksuun ja karjaisi julmasti, ottaen ohjat tiukalle.

Hän ei ensin itsekään oikein ymmärtänyt kuinka kaikki oli tapahtunut eikä aivan heti älynnyt onnensa potkausta.

Vasta kun hän silmäsi jälkeensä ja näki molempien miesten nousseen ylös ja lähteneen häntä takaa-ajamaan, huutaen, ampuen ja kirkuen, selveni hänelle, mitä oli tapahtunut.

Riemuissaan tempasi hän ohjista ja karjui… Alarikki alkoi panna parastaan, pitkä resla hyppeli perässä, ja heinät ja säkkiresut nousivat ilmaan kuin myrskyn käsissä. Kovasta tiestä lenteli jäisiä tieroja avonaisen reslan sevin kautta kuin haulikon suusta vasten hänen silmiänsä… Mutta tanakkana istui Helmeri, järki kirkkaana kuin pakkastaivas, jäsenet ja hermot pinnistyksissä.

Niinkuin lentävä lintu lähestyi hän nopeaa vauhtia kaupungin ensimmäistä kadunkulmaa, ja siipenä sinkoili kuiva, raudoitta oleva resla kadun kulmissa ja käänteissä. Tullimiesten huutoja ei enää kuulunut. Helmeri käänsi syrjäkadulle, kierteli pari ristiä… näki jonkun ihmisen katukäytävällä ja laski menemään, mutkia tehden, Liljepäkkiin päin.

Tultuaan sille kadulle, jonka varrella Liljepäkki oli, hiljensi hän vauhtia, tyynnyttäen Alarikin kävelemään. Silloin otti hänen korvansa pitkän, kiljuvan vihellyksen, joka kuului pohjoisesta päin, josta hän oli kaupunkiin ajanut. Hän tunsi pillin äänen ja arvasi, että tullihurtat olivat ehtineet kaupunkiin ja kutsuivat kumppaneitaan avukseen.

Katu oli autio, ja kun Helmeri lähestyi Liljepäkin porttia, näki hän, että siitä vilahti mies sisälle…

Hän käänsi portista pihaan ja tunsi samassa Ulrikin, joka seisoi portin pielessä. Hän ei joutanut kuitenkaan mitään sanomaan, sillä Alarikki porhalsi juoksemaan pystöpäisenä ihan pihan perälle asti…

Hän kuuli kuitenkin Ulrikin iskevän portin kiinni ja näki hänen kiirehtivän pihaan…

Ulrikki oli kadulla portin luona odottanut Helmeriä jo pari tuntia… oli alkanut epäillä, ollut kuin kuumilla hiilillä… Oli sitten kuullut tullimiesten pillinäänen ja käsittänyt, että joku hätä siellä oli… samalla hän kuitenkin oli nähnyt hevosen tulevan katua pitkin ja arvannut Helmeriksi…

»Hyvin on kaikki», jatkoi hän kuiskaavalla äänellä Helmerille. »Ala riisua Alirikkia valjaista ja vie tuohon talliin, johon ovi on auki ja josta näet valoa… Mutta hiljaa, hiljaa, ettei mitään liikettä kuulu…»

Helmeri ymmärsi, alkoi riisua Alirikkia aisoista, mutta Ulrikki käveli, koettaen keveästi astua, portille kuuntelemaan, kuuluisiko kadulta epäilyttäviä ääniä. Pihalla ja koko suuressa talossa nukuttiin tai oltiin nukkuvinaan.

Jostakin toiselta kadulta kuului kuin juoksisi katuja pitkin useampia ihmisiä… kuului kuin hätäistä puheluakin… Ulrikki kuunteli melkein hengittämättä, pelko mielessä, sillä hän arvasi hyvin, Helmerin seikkailun kuultuaan, etteivät tullimiehet niin hevillä varmaa saalistaan heittäisi…

Hetken päästä kuuli hän askelkopseen lähestyvän Liljepäkkiä, kuuli selvään, että usea mies juoksi katukäytävää pitkin. Juuri kun juoksijat ehtivät portin kohdalle, kuuli hän jonkun läähättäen sanovan: »Mihin h—ttiin se kerkisi kääntyä?» Mutta ilokseen hän kuuli, että takaa-ajajat juoksivat Liljepäkin portin ohi vauhdissa ja kovasti läähättäen… Ulrikki arvasi, että ne olivat jäljiltä eksyneet. Hän kuunteli kuitenkin niin kauan kunnes juoksuaskeleet haipuivat ja palasi sitten hyvillään Helmerin luo pihan perälle.

Helmeri oli jo pannut Alarikin talliin ja oli parhaillaan loimittamassa, kun Ulrikki tuli. Hyvillään kaivoi Ulrikki povitaskustaan pullon, jonka Kuvenjus hänelle oli antanut, tarjosi Helmerille ja käski ryypätä, ilmoittaen sen olevan Kuvenjuksen parasta konjakkia. Ja nyt kertoi hän, että hän oli Alarikin jo Kuvenjukselle myynyt ja hyvät voitot saanut. Ja hyvin oli nyt »luntreijaus» onnistunut! Ei ollut tarvinnut Alarikista tullia maksaa!

Ja Helmeri, otettuaan Kuvenjuksen väkevää konjakkia pari pitkää ryyppyä, kertoi puolestaan nyt tarkemmin seikkailustaan tullimiesten kanssa. Kuultuaan, kuinka ahtaasta paikasta Helmeri oli pelastunut, tarjosi Ulrikki vielä lisää ja vakuutti, ettei hän koskaan unhoittaisi Helmerin hyvää työtä.

»Eläkä halaistua sanaa puhu Lomman pojillekaan», varoitteli hän Helmeriä. »Jos tiedustelevat Alarikkia, niin sano, että kaiketi on kuuhun noussut…»

Helmeri nauroi, otti vielä ryypyn ja lähti sitten takaportin kautta, toiselle kadulle siten päästen. Siitä ei enää ollut kuin palasen matkaa sille joen lahdelle, joka Tornion ja Haaparannan eroitti toisistaan ja jonka yli vei tikoitettu tie Tornioon. Pian hän käveli nyt kaupungista toiseen, sillä siltä kohdalta ovat ne lähimpänä toisiaan.

Seuraavana aamuna, kun muurari Johanssonnissa väki heräsi, nukkui Helmerikin vuoteessaan keittiön sängyssä. Mutta Ulrikkia ei vielä näkynyt aamiaisen aikanakaan.

Rauhassa sai Helmeri nukkua, ja kun hän aamiaiseksi heräsi, ei häneltä kukaan kysynyt, missä oli ollut liikkeellä tai oliko ollut ensinkään poissa.

Mutta eivät hekään sanallakaan kysyneet, olivat kuin eivät olisi muistaneetkaan, että olihan tuossa perimmäisessä pilttuussa, toisista erillään, vielä eilen illalla maatapanon aikana Alarikki…

Ja aivan muista asioista haastelivat, kun hevosia hoitivat. Lomman
pojat kyllä, vanhoina tullikavaltajina, arvasivat, mitä Ulrikki ja
Helmeri yön aikana olivat hommanneet, mutta se ei kuulunut heihin.
Sillä he tiesivät, että heidän vuoronsa vielä tulee.

Vasta puolenpäivän aikana palasi Ulrikki Luulajan Kuvenjuksen seurassa kortteeritaloon.

Komea ja pitkä herra oli Luulajan Kuvenjuskin, mutta kun Ulrikin kanssa vierekkäin kävelivät, niin pulskemmalta näytti Ulrikki, oli paljon paksumpi hartioistaan ja vatsan kohdalta ja mitäkin punaisempi naamaltaan. Mutta hänen turkkinsa ei ollut niin hieno kuin Kuvenjuksen turkki, joka kuuluikin olleen Ruotsinmaan parhaita.

Tallin ovi oli auki, ja Helmeri ja Lomman pojat puuhailivat paraikaa tallissa. Suoraan sinne kävelivät Kuvenjus ja Ulrikki, hyvänhajuista sikaaria kumpikin poltellen.

Naurusuin ja innokkaana alkoi Kuvenjus tarkastella, pilttuulta pilttuulle kulkien, Ulrikin ja Lomman poikain seuratessa ja selitellessä. Jokaisesta hevosesta piti tietää Kuvenjukselle sanoa, minkä lahjainen se oli. Niin oli Kuvenjus hevoshenkinen, ettei tyytynyt siihen, että tallissa tunnusteli ja katseli jokaista hevosta erikseen, niin Ulrikin kuin Lomman poikainkin, vaan vielä piti taluttaa ne, joista enimmin näytti pitävän, marhaminnasta pihalle ja siinä pyöritellä…

Oli Lomman pojilla pienoinen, ruskea tamma, joka oli käpsäjalkainen ja pyörähteli marhaminnan päässä sukkelasti kuin orava. Se näytti nyt tällä kertaa enimmin Kuvenjuksen hevosmiessilmää miellyttävän.

»Se on lisäksi, vaikka onkin tuommoinen rakki, juoksijakin kuin itse lempo!» kehui Ulrikki Lomman poikain puolesta pikkutammaa.

»Kun Oulusta lähdimme, ajettiin kilpaa… Kaikki muut hevoset laukkasivat, mutta tämä Piiu juoksi… polki kuin eteläinen, että oikein nauratti… että mistä semmoisen vauhdin saikaan… niin pieni ja mitättömän näköinen…»

Se yhä kannusti Kuvenjusta, ja taputellen pienen pientä ruskeaa tammaa kaulalle hän hyväilevällä lempeällä äänellä puheli:

Piiu katsoi kirkkain, viisain silmin outoa, pitkää herraa ja käänsi päätänsä Kuvenjusta kohti.

Yhä enemmän Kuvenjus ihastui. Ei tyytynyt siihen, että katseli ja tunnusteli, vaan pyysi päästä Piiulla vähän matkaa ajamaan… että kukaties tässä vielä tulevat kaupatkin…

Nopeasti toimittivat miehet yksissä tuumin Piiun sipikkareen eteen, tietäen, että Kuvenjus oli reilu ostaja ja rahamies ja että tämä oli aina tottunut käskyjensä nopeaan täyttämiseen.

»Tämmöistä pientä, ruskeaa tammaa minun on aina tehnyt mieleni», sanoi hän. »Mutta en ole tämmöistä ennen tavannut, tämmöistä, joka olisi näin lakea ja osaa lisäksi juostakin.»

»No tästä nyt semmoisen saatte», kehui Ulrikki, vaikkei ollut koskaan Piiulla ajanut. »Se on kerrassaan liukas kuin taivaan tähti, ja askel täysi ja nopea… Ja sitten niin hyvä syömään, että toisten suutteisiin on tyytyväinen… Ja jalat hyvät kuin timanttipuikot…»

Hyvillään, suu onnellisessa hymyssä, istui Kuvenjus sipikkaan, ja vaikka oli herrasmies ja upporikas kuin ruhtinas, niin heti kun ohjat käsiinsä otti näkyi, että on se mies suitsissa ennenkin ollut. Hän massautti suullaan, ajoi kadulle ja käänsi rantaan päin…

Ulrikki, Helmeri ja Lomman pojat riensivät perässä, portilta katsomaan, mihin päin ajaa ja miten menee… Kokoontui siihen muitakin kadulla kulkijoita minkä mitäkin arvelemaan…

Vihellellen, silmät onnesta kiiltäen istui Kuvenjus sipikassa eikä laskenut Piiua täyteen juoksuun, vaikka se kyllä pyrki. Vasta sitten, kun kääntyi menemään kaupungin rantaan, joen jäälle, päästi myötäleessä vinkeään juoksuun ja katosi pian törmän suojaan…

»Nyt sait hyvän ostajan», virkkoi Ulrikki Lomman Villelle. »Ymmärrä nyt määrätä hintaa… Kyllä sillä herralla rahaa on ja se maksaa vaikka kuinka paljon, jos sitä alkaa hevonen miellyttää…»

Ja kuiskaamalla Ulrikki ilmoitti jo saaneensa Alarikistakin semmoisen hinnan, että se korvaa vähän viimetalvellisiakin tappioita.

Ville ymmärsi ja iski silmää Ulrikille ikäänkuin kiitokseksi hyvistä neuvoista.

»Olipa niin höylillä tuulella, ettei päästänyt minuakaan pois. Sanoi: Olehan yötä täällä, niin lähdemme aamulla katselemaan niitä uusia hevosia… Ja hyvät olivat ruuat, monenlaiset juomat ja muut, että vieläkin röyhtelyttää… Aamulla varhain kävi sitten Alarikkia ajamassa, ja kun palasi, niin naurussa suin heti maksoi tinkimättä määräämäni hinnan… ja makeat viinit juotiin harjakannuiksi.»

»On se herraa. Monta huonetta pitää olla hallussa, vaikka ei ole kuin käymässä Haaparannalla… Ja talli kokonaan hänen nimessään.»

»On se», jatkoi Ulrikki… »Ja kun nytkin kuuluu olevan kotona Luulajassa talli täynnä hevosia, niin uusia yhä ostaa… Niin hevoshenkinen mies se on.»

»Olisi kumma… joko tuo nyt mieltyy tuohon Piiuun, joka on kaikista pienin ja mitättömin?» arveli Ville.

»On se huonompiinkin mieltynyt. Annahan kun kerron, kuinka kävi tässä tuonnoissa talvena: Ruusenperin Anshelmilta, rahtimieheltä, osti vanhan, ontuvan kaakin Oravaiselle ruokittavaksi ja määräsi syöttämään apetta ja kauroja niin kauan, että lihoo ja alkaa hypellä… Ja käski, että kun on lihonnut ja alkaa hypellä hyvillään, niin ilmoittaa sitten hänelle Luulajaan, hän tulee itse syöttilästään noutamaan…»

»No, mitäpä siinä. Oravainen syöttää ja hoitaa, tietäen, että Kuvenjus maksaa vaikka paljonkin. Mutta kauan menee aikaa, paljon kuluu ruokaa. Jo lopulta alkaa kaakki lihoa, ja siitä tuleekin vielä niin komea hevonen, ettei kukaan olisi uskonut. Oravainen kirjoittaa sitten Kuvenjukselle, että jo on nyt Ruusenperin Anshelmin vanha kaakki lihavana ja hyppelee kuin nuoret kolmitalviaat, jotta nyt saapi tulla katsomaan… Ei aikaakaan, niin jo ajaakin Kuvenjus itse Oravaiselle. Ulos pihalle lasketaan kaakki kilostelemaan. Se hyppii ja on niin komea, että hevosten komeimpia, ja nyt se ei enää onnukaan. Siihen ilmestyy ostajiakin entiselle kaakille, luulevat, että jos Kuvenjus myypi halvalla… Mutta eipäs! Kun kaakki on aikansa hypellyt ja Kuvenjus naurusuin katsellut sen iloa, niin määrää ammuttavaksi… Oravainen lupaa hyvän hinnan siitä, mutta Kuvenjus sanoo jyrkkään, ettei ole niin paljoa rahaa, että hän sen möisi kenellekään… Eikä muuta kun kaakille kuula otsaan, ja Kuvenjus maksoi Oravaiselle kaakin hoidosta paljon enempi kuin Oravainen vaatikaan… Semmoinen herra se on…»

Ulrikin ja Villen jutellessa oli pihalle taas ilmestynyt outoja miehiä, joista Ulrikki luuli tuntevansa eilisillallisiakin miehiä joukossa.

»Ketä vieraat hakevat?» tiuskasi hän eräälle, joka oli talliin päin menossa.

»Täällä ei ole teidän omaanne mitään», ärähti Ulrikki hänelle sitten karskisti ja meni ja räiväsi tallin oven kiinni.

Puolen tunnin kuluttua palasi Kuvenjus Piiulla, joka juosta vilisti pihaan kuin kärppä ja pysähtyi vasta tallinseinän viereen.

Kaikki hevosmiehet kokoontuivat siihen Piiun ja Kuvenjuksen ympärille, kuullakseen mitä Kuvenjus Piiusta piti.

Mutta oli Kuvenjuskin siksi oppinut hevosmieheksi, ettei siinä kaikkien kuullen ruvennut Piiua moittimaan, ei kiittämään, vaikka Ulrikki kyllä näki iloisista silmistä ja nauruun pyrkivästä suusta, että mieleen on Piiu…

Niin oli hän aina Suomen puolen hevosmiesten kuullut kiittävän pieniä hevosia ja muisti sen sanoa, kun pientä hevosta tarkasteli.

Mutta hetken päästä nähtiin, että Lomman Ville ja Kuvenjus kuiskailivat vähän syrjässä muista. Siitä ymmärsivät muut, että kauppoja hierottiin, ja siirtyivät sen vuoksi loitommaksi, etteivät häiritsisi, sillä niin vaatii hyvä tapa.

Kuvenjus kuiskaili Villen korvaan, niinkuin ainakin tottunut hevosmies ja niinkuin oli nähnyt hevosmiesten toisilleen kauppoja tehdessä kuiskailevan, ja kättään Villelle tarjosi… Ville puolestaan pudisteli päätään, ei niin, vaan niin kuin minä sanon… niin sitten voin… ja tuossa on käsi…

Mutta ei antautunut Kuvenjus vielä. Yhä kuiskuttelivat, Ville pannen huulensa ihan Kuvenjuksen korvalehdelle, samalla vilkaisten Ulrikkiin, joka iski Villelle silmää, vihjaten: määrää… määrää… nyt kun on hyvä määrätä hintaa…

Jo Kuvenjus vihdoin kyllästyi kuiskailemasta, ojensi rennosti kätensä
Villelle ja sanoi:

Ville iski kouransa Kuvenjuksen hansikkaiseen käteen, ja nopeasti riensi Ulrikki todistajana käsiä eroittamaan niinkuin maan tapa ja kauppa vaati.

»Se on oikein! Tehkää kauppoja!» sanoi hän, kiittäen sekä ostajaa että myyjää. »Nythän tässä päästään hyvään alkuun.»

»Joko tulivat kaupat?» kysyi Helmeri, joka oli ollut tallissa ja nyt ilmausi pihalle, ja mennen Piiun viereen hän taputteli sitä ja sanoi Kuvenjukselle:

Kuvenjus naureskeli hyvillään ja käski Helmerin vielä kammata Piiun harjaa ja häntää.

Sisälle, muurari Johanssonnin parhaaseen huoneeseen, käskettiin nyt Kuvenjus, rikas ja arvokas Ruotsin herra, jolle piti Lomman poikain selittää kaikki tietonsa, mitä Piiusta tiesivät. Kuinka kaukana Suomessa oli syntynyt? Oliko isän vaiko emän puolelta juoksijasukua? Oliko ollut koko ikänsä yhdellä omistajalla syntymätalossa, vai oliko ollut markkinahevosena? Oliko rääkätty ja pahoin pidelty?

Kaikista seikoista tahtoi Kuvenjus tietoja, ja Lomman pojat selittivät ja panivat omia tietojaan lisäksi, niin että Piiun tähänastinen elämä kävi Kuvenjukselle selväksi. Ja jutellessaan ja selittäessään Piiun elämän vaiheita Lomman pojat hommasivat pikareita ja kysyivät, eikö saisi Kuvenjukselle näin harjakannuiksi tarjota pikku ryyppyä… Heillä ei tosin ollut muuta tarjottavaa kuin paloviinaa, vaan se kyllä oli parasta tisleerattua, mitä Oulusta sai… Kuvenjus, joka kaikesta sydämestään rakasti Suomen puolen hevosmiehiä, lupasi tarjota, koska vastaanpaneminen olisi ollut suuri loukkaus ja koska kuului asiaan, että piti myyjältäkin maistaa.

Hän otti tavattoman paksun lompakkonsa kuin vanhanaikuisen virsikirjan turkkinsa taskusta ja alkoi lukea Piiun hintaa Villelle, syrjässä muista ja selin heihin. Hyvä tapa vaati, etteivät siihen muut menneet tirkistelemään, paljonko lukee…

Sen kuitenkin näkivät, että suuren kasan seteleitä latoi, mutta sittenkään ei Kuvenjuksen pullea lompakko näyttänyt vähääkään hoikkuvan.

Ja Ville kokosi tyytyväisenä setelit pöydältä, kiitteli ja pani ne omaan lompakkoonsa.

Ja sitten laskettiin pikarit täyteen, ja Ville kehoitti maistamaan. Muut kaikki kumosivat pikarinsa tyhjäksi, mutta Kuvenjus ainoastaan maistaen.

»Nej i helvete», nauroi Kuvenjus, huuliaan muikistellen. Mutta Ulrikki, Helmeri ja Lomman pojat maistoivat vielä toiset ja kolmannet pikarit.

Semmoisen määrän oli Kuvenjus kaupanteossa pannut, että Villen piti lähteä Piiua taluttamaan Haaparannalle Liljepäkkiin, sillä tulliraha oli Piiusta maksettava ja tulliaseman kautta mentävä.

Kun oli vielä hetkinen juteltu ja miehissä Kuvenjukselle kehuttu Piiua, ilmoitti Kuvenjus, että nyt lähdetään.

Ville otti Piiua marhaminnasta kiinni ja läksi taluttamaan. Perässä kävelivät Kuvenjus, Ulrikki ja Lomman pojat, mutta Helmeri jäi kortteeritaloon hevosia hoitamaan.

Suomen puolella olevan tullituvan luokse saattoivat Ulrikki ja Nestori
Kuvenjusta. Mutta siihen pysähtyivät, ja siinä sanottiin hyvästit.

Ja kättä pudistaen erosivat, kiitellen ja Nestori Kuvenjukselle lakkia nostaen.

Ville kulki edellä, vilkkaasti kävelevää Piiua marhaminnasta taluttaen,
Ruotsin puolen tulliasemaa kohti, ja perässä kävellä vaaksoi Luulajan
Kuvenjus naurusuin ja vimmatusti keppiään heilutellen…

Ulrikki ja Nestori seisoivat ja katsoivat menevien perään niin kauan että nämä katosivat ruotsinpuoliselle rannalle. Palasivat sitten kaupunkiin ja menivät suoraan hotelliin olutta juomaan.

III

Pitkin päivää oli maisteltu, oli tavattu tuttavia hevosmiehiä, ja hevosista ja tulevista Ylikainuun markkinoista oli puheltu. Vihdoin illalla pääsivät taipaleelle, kotipitäjätä kohti.

Ulrikki ajoi nytkin eillimmäisenä, valjaissa nyt kiiltävä Musta, jonka läikkyvää karvaa koristivat Alarikin hopealta hohtavat mäkivyöt, sitolkki ja tupsulliset suitset. Alarikin entiset helutkin jälleen helisivät, mutta huonompi oli Mustan vauhti kuin Alarikin.

Sää oli kirkastunut pakkaseksi, taivas oli tähdessä, ja lumi naukui. Vihainen viima, pohjoisesta päin puhaltaen pitkin Tornionjoen laaksoa, puski vastaan, kun hevosmiehet jäälle saapuivat. Ulrikki kiinnitti Mustaa juoksuun, mutta huonolta tuntui vauhti hänen mielestään. Kiroten ja pari kertaa karjaisten hän alkoi tempoa ohjista, mutta ei Musta sittenkään kiinnittänyt juoksuaan…

Ulrikki tulistui. Hän oli kyllä tietänyt, tätä silkki-Mustaa ostaessaan, ettei sillä ollut juoksunkulkua ja että se muuten oli laiska ja pahantapainenkin. Mutta kun muuten oli kaunis kuin tauluun maalattu, kookas ja vankka, niin osti, tietäen, että tällaiset hevoset Ylikainuun markkinoilla maksoivat. Mutta tämä näkyikin olevan peräti nahjus…

Ulrikki kirosi ja olisi läimäyttänyt ruoskalla, mutta muisti, ettei hänellä sellaista ollutkaan omassa reessään. Hän koetti ohjain voimalla saada Mustaa virkumpaan menoon, mutta turhaan.

Ulrikki, ollen aikalailla oluvissaan, nousi polvilleen rekeen ja koetti ohjanperillä viuhtoa Mustaa hännäntyvelle, saadakseen vauhdin nousemaan. Mutta tuskin oli hän kahta kertaa ehtinyt lyömään, kun Musta potkaista nassautti reenseviin, jotta keulapajun puolikas lensi Ulrikkia vasten kasvoja. Eikä vauhti parantunut vähääkään.

Silloin Ulrikki vimmastui ja päästi kauhean sadatuksen. Hän pysäytti yhteen kohti ja huusi perässään ajavalle Helmerille, että oliko ruoska tallella siellä hänen reessään. Oli, tallella oli. Ulrikki huusi tuomaan sen hänelle.

»Tämä ei aiokaan lähteä ylimaahan, juutas», sanoi hän Helmerille. »Mutta katsotaanpa tässä, eikö sinusta vietävästä tamperelainen sisu rupea lähtemään… Jäveln anamma!»

Ja saatuaan ruoskan käteensä asettui hän tanakasti polvilleen rekeen ja alkoi kiroten mäiskiä Mustaa kyljille ja lautaselle. Se puhalsi kiivaaseen laukkaan eikä ehtinyt potkaisemaan… Mutta Ulrikki yhä löi ja kirosi…

Perässä ajavat innostuivat Ulrikin mäiskinnästä. Lomman Nestori, jolla oli virma, nopeakulkuinen tamma, rupesi yrittämään edelle, hihkaisten ja temmaten ohjista.

Nestorin tamma oli hyvä juoksija, mutta vielä vihaisempi oli se laukkaamaan. Nähtyään, ettei hän juoksulla pääse Ulrikin laukkaavaa silkki-Mustaa edelle, hätyytti hän tammaansa kiivaaseen laukkaan, kiljuen ja remuten… Joen jää oli kaljama-munakkana, ja Nestorin tamma laukkasi pian ohi Villen ja Helmerin hevosten, ja näytti siltä, että yrittää ohi Ulrikin Mustankin. Huutoja ja hinkumisia alkoi kuulua, kun ajointo jokaiseen tarttui… Ville ja Helmeri hätyyttivät hekin hevosensa laukkaan, mutta Ulrikki, nähtyään, että Nestori yritti hänen edelleen, lisäsi lyöntejään yhä nopeammiksi ja kuului kiroilevan.

Niin laukkauttivat pitkin kaljama-munakkaa ja singahtelivat pienet reet perässä. Mutta jo ehti Nestorin tamma Ulrikin Mustan rinnalle ja pääsi ohi juuri siinä, missä tie joelta nousee korkealle rantatörmälle ja valtatiehen.

Kun maantielle tulivat, niin hevoset asettuivat laukkaamasta, mutta eillimmäiseksi oli nyt päässyt Nestori hevosineen.

»Yritetään vielä!» huusi Ulrikki Nestorille. »Minä tälle silkki-Mustalle neuvon vähä parempia tapoja…»

Ulrikki ei oikein kuullut, mitä Nestori huusi, mutta vuorostaan hän huusi Nestorille:

Takaapäinkin, Villen ja Helmerin reistä, kuului huutoja, mutta toiset eivät kuulleet, mitä huudeltiin.

Maantie oli vielä vähäluminen, paikoitellen kaljamalla ja keskeltä harjalla kuin sian selkä.

Molemmin puolin tietä olivat ojanreunat kuluneet kiiltävän liukkaiksi kaduiksi, niin että keskitiellä piti reen pysymän, jottei ojan pohjaan pääsisi siipeämään…

»Ajetaan sitten, kun pääsemme taipaleelle… tässä kylässä on niin kaadelmaiset tiet, ettei tässä…» huusi Nestori Ulrikille, ja siihen tyytyi nyt Ulrikkikin, äskeisestä polvistuneesta asennostaan asettuen rekeensä istumaan.

Nestori ajoi nyt edellä, ja roimasti käveli hänen tammansa ja häntä aisasta aisaan heilahteli. Ulrikin Mustan piti vähä-väliä panna pientä hölkkää, jotta perässä pysyi.

Ulrikkia se hieman harmitti. Hän ei ostaessaan ollut sentään uskonut tätä Mustaa näin hitaaksi eikä tiennyt siitä mitään, että se lisäksi oli potkurikin… — Vaan sen vian minä kyllä sinusta kuranssaan, — mietiskeli hän, temmaten ohjista ja vaatien Mustan juoksemaan ihan Nestorin reen perään. — Semmoiset tamperelaiset konstit kyllä otetaan pois…on monelta muulta sinunlaiseltasi otettu… myynnin ajaksi…

— Vai niin, — puhui Ulrikki, hammasta purren. — Vai vielä sinä olet kaiken muun lisäksi häntyrikin…

Se oli ollut melko kallishintainenkin tämä Musta. Mutta Ulrikki toivoi tämän kyllä saattavansa myydä hyvään hintaan Ylikainuussa, sillä se oli kookas ja vankka, kaunisruumiinen ja karva kuin mustaa silkkiä… terve ja tanakkajalkainen, oikea ruotsalaisten tukkihevonen. Ja kyllä sille markkinain ajaksi saapi tavat nousemaan ja lahjat kehittymään, kun sopivilla neuvoilla vähän kuranssaa…

Talojen kohdalla antoi Nestori tammansa juosta niin, että tiu'ut ja kulkuset helisivät kuin tuskassa. Pakkas-ilta kun oli, niin helinä kuului kauas, ja monelta kujalta juoksi miehiä ja poikia katsomaan hevosmiesten menoa, ihastellen ja huudahtaen:

»Jo hevosmiehiä alkaa palata… Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat jo tuossa menevät…»

Kylien välisillä taivalpaikoilla antoi Nestori tammansa kävellä, rallattaen reessään.

Ulrikki istui mietteissään. Ja miettimistä olikin. Sillä ylen tarkoiksi olivat nyt käyneet Ruotsin puolen tullimiehet, joita hevosmiehet olivat monet vuodet huiputtaneet ja narrailleet. Ylikainuun markkinoillakin oli myyty tullaamattomia hevosia, että vinkui, eivätkä tullimiehet olleet pystyneet tekemään »peslaakia», kun eivät olleet nähneet, että hevonen oli yli rajan tuotu. Mutta nyt oli asetuksia tiukennettu, ja niin tarkoiksi ja tähdellisiksi olivat tullimiehet tulleet, että jos Suomen puolelta ajoit Ruotsin puolelle, niin käväistä sait asiallasi kauppiaassa, mutta hevosta et saanut valjaista riisua etkä saanut ajaa toiselle puolelle maantietä, vaikka olisi kuinka tärkeä asia tahansa ollut ja vaikkei ollut markkinain aikakaan. Ja jos et totellut, niin tekivät »peslaakin» ja veivät hevosen…

Nyt syystalvella, juuri vähää ennen kuin Ulrikki Tampereelle lähti, olivat semmoisen takavarikon tehneet. Ja aivan viattomalta mieheltä, tuolta Haaralan Matti-vanhukselta, joka ei koskaan ollut mitään kavaltanut eikä milloinkaan hevoskauppiaana ollut, ottivat hevosen, kelvottomat. Oli ukko lähtenyt kylästelemään varsallaan Lapinjärveen, Ruotsin puolen metsäkylään, jossa oli tytär naimisissa. Mutta eivät auttaneet ukon selitykset ja vakuutukset: talteen korjasivat ukon hevosen, uljaan kolmitalviaan, josta vähää ennen oli tuhannen markan paikoille tarjottu tälläkin puolen rajaa…

— Kyllä ne nyt parhaansa, hurtat, koettavat, — jatkoi Ulrikki mietteitään. — Olivat epäilemättä kuulleet, että Suomen puolen hevosmiehiä oli mennyt etelän markkinoille, ja tietenkin nyt vainustelivat, koska palaavat ja mitä tuovat tullessaan. Hänelle, Ulrikille, niillä oli paha silmä ja koston mieli, oli jo monta vuotta ollut, ja Ulrikki oli saanut kuulla, että lisäksi olivat uhanneet…

— Vaan eivät ne vielä ole konstit loppuneet täälläkään, jos ei sielläkään — lohdutteli hän itseään. — Vielä niitä oli teitä, joita pitkin Ylikainuulle pääsi, vielä oli konsteja, joilla tullimiehiä petetään ja uusia aina tarvittaessa hoksataan. Ei se ollut kaikki järki kokoontunut tullimiesten päähän, sitä oli muillakin.

He olivat sivuuttaneet kyläiset kylät, ilta oli kulunut, kuun puolikas noussut taivaalle, ja pakkanen tuntui yön tullen yhä kiihtyvän. Heillä oli ollut aikomus lepuuttaa hevosiaan Oravalla, jossa vanha Matti vielä eläkeukkona eleli ja vanhanakin oli innokas hevosmies, ja Oravalta sitten ajaa suoraan kotikylään, johon aamuhämyssä arvelivat joutuvansa. Heikkilään, Ulrikin komeaan talliin, oli Lomman poikainkin pakko hevosensa jättää, sillä ei ollut uskallusta ajaa Ruotsin puolelle Lommalle…

Ennenkun Oravalle päästiin, oli monta kilometriä pitkä taloton taival. Ulrikkia alkoi siinä pienessä reessä pakkanen hätyytellä. Hän oli kyllä äskeisissä mietteissään maistellut taskupullonsa tyhjäksi, mutta kylmä tuntui sittenkin. Kuitenkaan ei hän ruvennut taskupulloaan nassakasta täyttämään, vaan huusi edellään ajavalle ja yhä rallattavalle Nestorille:

»Annapa juosta, että joudumme Oravalle lämpimälle kahville ja terveisiä markkinamatkalta Matille sanomaan…»

Silloin Nestori, lakaten rallattamasta, hopitti tammansa tuliseen juoksuun, ja pian alkoi Ulrikin silkki-Musta jäädä jälkeen. Ulrikki hätisteli Mustaa kiivaampaan vauhtiin, huitoen ruoskalla minkä kerkesi, mutta kun hän istui reen perässä, ei ruoskan kieli ulottunut silkki-Mustaa kuin hännäntyveen…

Kauas kaikui kymmenien tiukujen helinä, kulkusten korea kilinä ja miesten huudot ja kiljaisemiset. Totisina seisoivat huurteiset metsät tien molemmin puolin, ja kaukaiset, kuun valaisemat vaarainlaet kaikuivat tiukujen helinästä. Tyven pakkanen, helujen korea ääni ja rekien ratina viekoittelivat teiret urpaisista koivuistaan hauskaa soittoa kuulemaan…

Mutta nopeasti juoksi Nestorin tamma. Ja vaikka Ulrikki viuhtoi ruoskallaan silkki-Mustaa hännäntyveen ja tämä laukata könkkäili, piteni välimatka pitenemistään. Tienmutkissa ehti Nestorin tamma kadota kokonaan näkyvistä.

Ulrikki kiivastui. Hänen ei ollut tarvinnut koskaan olla jälkimmäisenä, kun markkinoilta palattiin, vaan eillimmäisenä aina! Perhanako siinä nyt oli! Hän tunsi yhtäkkiä lämpenevänsä. Silkki-Musta oli pannut hänen tulisen luontonsa jo ennen koetukselle, mutta nyt Ulrikki ihan raivostui. Nousten polvilleen rekeen alkoi hän viuhtoa silkki-Mustaa lautaselle ja kyljille sen minkä käsi antoi…

»Hä, vieläkö potkit… hä, vieläkö potkit… senkin saakurin tallukkajalka… Hä, vieläkö… vieläkö… potkit… viel…»

Silloin laukaisi silkki-Musta toisella takajalallaan lopunkin reen keulapajusta Ulrikille vasten silmiä, ja läheltä otsaa hipaisi kavio…

»Odota, sinä perkele!» uhkasi Ulrikki, nolona asettuen reen perään. Mutta nyt oli hän saavuttanut Nestorin. Ei kuitenkaan maininnut Nestorille Mustan vehkeistä, huusi vain, että »anna mennä hyvää vauhtia Oravalle asti, jotta päästään Matille, vanhalle markkina- ja hevosmiehelle ryypyt tarjoamaan…»

Pian nyt lopputaivalta katkesi, ja tiukujen helistessä ajoivat he täyttä vauhtia Oravan pihaan. Vähän heidän jälkeensä laukkauttivat Helmeri ja Lomman Villekin.

Oravan Matti oli jo vanha mies. Vuosikymmen oli jo siitä, kun ukko viime kerran oli markkinoilla käynyt hevosen ostoa tai myyntiä varten. Nyt eleli hän rauhallisia vanhuuden päiviä talossaan, ja isännyyttä hoiti hänen vävynsä, siivoluontoinen Juhani, joka ei pitänyt markkinoista eikä hevoskaupoista ja oli karski kaikille viinamiehille. Mutta vaikka ukko-Matti olikin itse heittänyt markkinamatkat, hevoskaupat ja vaihetukset nuorempien miesten haltuun, seurasi hän innolla ja harvinaisella harrastuksella kaikkien hevosmiesten hommia. Hänen suurimpia ilojaan oli ajella vasta etelän markkinoilta tuoduilla hevosilla, lausua sitten mielipiteensä siitä, minkätapainen hevonen oli, oliko vikoja jaloissa, minkä ikäinen oli ja oliko »juoksun vikaa». Satoja hevosmiehiä hän tunsi, ja nuorempana, — silloin kun ei vielä rautateistä puhuttu mitään, oli hän monena talvena käynyt »Hämeen maassa», ja monta kuukautta oli matka kestänyt.

Usein nämä nuoremman polven hevosmiehet ukon puheille poikkesivat, hevosista haastelivat ja ryypyt tarjosivat. Ja usein silloin kävi niin, että kun vähän nousuviinaan tultiin, lähdettiin raitille ajelemaan, rallatettiin ja pidettiin hauskaa.

Ja nytkin, vaikka oli aamuyö ja koko talossa nukuttiin raskaassa unessa, kuuli ukko läpi unensa kulkusten ja aisatiukujen helinän pihalta. Hänen vanhat hevosmiesverensä vilkastuivat yhtäkkiä, ja pian oli hän täysin valveilla. Hän tunsi heti helujen äänestä, että pihaan tulijat olivat hevosmiehiä, niin koreasti, moniäänisesti soivat tiu'ut, ja niin hevosmiesten tapaista oli pihaan tulo. Virkusti vielä kuin nuoret miehet nousi hän vuoteeltaan ja riensi ikkunaan, näki pihalla himmeän kuutamon valossa sekä valjastettuja että tiuhteimia hevosia ja kuuli tiukujen ääniä ja miesten puhelua… Kiivaasti kiskoi hän molemmat renkipojat yövuoteelta tulijain hevosille heiniä antamaan, herätti samaa kuumaa piiankin ja käski panna joutuin tulen takkaan… »Arvaan, että Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat ne ovat… Tampereelta ovat tulossa… ja hevosia piha täynnä… Joutukaapa, pojat, sukkelaan! Ja Elmiina pian tulta lieteen!»

Niin ukko puheli ja vikkelänä hääräili, mutta toisessa tuvassa nukkui siivoluontoinen vävy Juhani eikä ollut hevosmiesten tulosta tietävinäänkään.

Vanha Matti, jonka mielestä rengit ylen kauan kenkivät, veti housut jalkaansa, pisti kengät lopalta ja riensi porstuvan ovea markkinamiehille avaamaan…

Ja kun kahvi oli valmis ja miehet pitkän pöydän luo istuutuivat sitä juomaan, aukaistiin isonlainen nassakka Oulun viinaa ja ukko-Mattia pyydettiin ensiksi maistamaan…

Kun oli maistettu, alkoi Ulrikki luetella, keitä kaikkia vanhan Matin ystäviä oli markkinamatkallaan tavannut. Paljon niitä oli Keski- ja Etelä-Suomen miehiäkin, jotka »Tornion Matin» tunsivat olleilta markkina-ajoilta ja nyt Heikkilän Ulrikin matkassa lämpimät terveiset Matille lähettivät, aina Matin rentoa markkinaelämää muistavina ystävinä…

Kun oli pari hyvää puolikuppista maistettu ja Ulrikki ja Lomman pojat kertoneet Tampereen kuulumisia, alkoi Mattikin muistella entisiä Hämeen-matkojaan. Ihmeellisiä ja seikkailurikkaita ne matkat olivat olleet, ja monta naurettavaa kepposta olivat torniolaiset Hämeen ukkosille tehneet.

»Kerrankin Hämeeseen mennessä, lähellä Hämeen rajaa, kun eräässä talossa levähdimme, pidimme pirusti hauskaa. Isäntä oli päissään kuin käki, ja me trahteerasimme yhä. Kun sitten nukkui, niin kannettiin ukko rekeen peittojen alle ja ajettiin toiseen pitäjääseen, johon jätettiin selkenemään…»

Sille Matin kertomukselle nauroivat Lomman pojat ja Helmeri katketakseen, ja Ulrikki huusi:

Ja tehtiin puolikuppiset. Mutta nyt kääntyi keskustelu siihen, että Ylikainuun markkinat olivat lähellä ja että vaikeaa taisi nyt olla markkinoille meno, kun tullimiehet olivat niin valppaiksi ruvenneet.

Vanha Matti muisteli siinä erään tapauksen miehuutensa päiviltä ja kertoi suu naurussa:

»Kerran meillä, Mattilan Pekka-vainajalla ja minulla, oli hätä kädessä… Ylikainuun markkinain aika oli, ja meillä oli kummallakin kolme hevosta, jotka päätimme lähteä markkinoille myymään. Yritimme kylästä yli joen Ruotsin puolelle, mutta aina tuli tietoja, että tullimiehiä oli vahdissa… Silloin minä aloin miettiä konstia. Siihen aikaan olivat melkein kaikki Ruotsin puolen tullimiehet juoppoja ja persoja viinalle kuin marjakarhut. Oli jo Kainuun markkinain ensimmäinen päivä, ja meilläkin alkoi olla kiire markkinoille, kun lisäksi kuulimme, että hevosten hinnat olivat korkeat. Silloin minä ajoin poikki Rantakäyrään, jonka tiedätte ja jossa silloin asuivat tullimiehet, samoin kuin nytkin kuuluvat asuvan. Minulla oli reessäni nassakka parasta Oulun viinaa, tämmöistä tisleerattua kuin tämä nyt teillä, tuossa nassakassa… Pimeä ilta oli, ja minä olin nukkuvinani reessä, sikahumalassa… No mitä siitä! Kun hevonen käveli Rantakäyrän pihaan, ryntäsi heti kaksi tullimiestä, jotka tunsin oikein juopoiksi, hevosen kimppuun ja pysäyttivät sen. Minä olin vain nukkuvinani, odotellen mitä tässä alkaa tulla… Toinen alkoikin kiskoa minua hereille ja toinen tonki rekeä, josta heti löysi nassakan… jonka johdosta alkoivat naurusuin puhua ruotsia, avasivat korkinkin ja haistoivat. Silloin minäkin olin heräävinäni, kummissani ympärilleni katsellen…

»Aloin päivitellä ja rukoilla, että antakaa hyvät miehet armoa, että minä olen nukkunut rekeen humalassa ja että hevonen on omin lupinsa kävellyt Ruotsin puolelle… että en minä, rakkaat ystävät, ole minkäänlaisissa luntreijaushommissa, vaan aivan viinan tähden tämmöiseen pulaan joutunut…

»He uskoivat vilpittömiä sanojani ja sanoivat säälivänsä, että näin onnettomasti oli käynyt. Mutta koska näin nyt oli käynyt, niin he eivät ota hevosta peslaakiin, kun asia näyttää selvältä. Mutta nassakka… nassakan he ottavat peslaakiin… Minä olin hirveän kiitollinen, että näin pääsin, ja rukoilin, että antaa edes kohmeloryyppy… Mutta eivät, hävittömät, sitäkään antaneet…

»Palasin samaa jälkeä Suomen puolelle, hyvilläni, sillä asiani oli onnistunut juuri niin kuin olin ajatellut sen käyvänkin. Kiireesti aloimme sitten samana iltana, Mattilan Pekka-vainajan kanssa, hommailla markkinoille. Puolenyön aikoihin hiihteli Pekka vuorostaan Rantakäyrään ja toi semmoisen sanoman, että tullimiehet olivat, saatuaan nassakkani, alkaneet naukkia ja ryypiskelleet itsensä täyteen humalaan, reuhailleet ja viimein nukkuneet… Silloin mekin olimme vikkelästi liikkeellä, ja pian ajoimme Ruotsin puolelle ja Rantakäyrän pihan läpi, kuusi hevosta matkassamme… eikä yhtään tullimiestä näkynyt siinä, eikä heistä ollut vastusta sillä markkinamatkalla yhtään kertaa…»

Ulrikki ajoi nyt edellä, ja valjaissa oli nyt vankka liinaharja, ruskea ruuna; silkki-Musta juoksi tiuhteimena perässä. Komeasti ajoivat. Valjaat välkkyivät, tiu'ut ja kulkuset helisivät, ja hevosten harjat hulmusivat. Ylpeinä istuivat hevosmiehet, ja kunnioittaen ja arvonannolla menivät vastaantulijat syrjään…

Vankka kotikylä jo näkyi kaltevan joen rantatörmältä. Toiselta puolen joen uomaa näkyi Ruotsin puolen ranta komeine kylineen, valkoisine kirkkoineen ja vieri vieressä kohoavine vaarankukkuloineen. Heikkilän talo oli uljaimpia suomenpuolisella rannalla samoin kuin Lomman talo ruotsinpuolisella; se oli korkea kaksikerroksinen kauppakartano.

Hyvin rakennettu oli koko Heikkilän talo, mutta hevosmiehen silmää miellytti enin uusi ja valoisa tallirakennus, jonka sanottiin olevan kaikkein komein koko jokivarrella. Se oli uudenaikainen kaikin puolin, isoikkunainen, leveäpilttuinen. Siinä oli sijaa kahdellekymmenelle hevoselle, ja erittäin vielä varsatammoille karsinansa. Näkyi jo kauas, että hevosmies oli Heikkilän isäntä, sillä navettarakennus oli talliin verrattuna ylen mitätön, matala, vanha ja lahonutkin.

Heikkilän tallinovet olivat auki, ja tallissa hommaili ja hääräili vanha, ontuva mies, Tynkä-Mikoksi mainittu. Pian kaksikymmentä vuotta oli Tynkä-Mikko jo tallirenkinä talossa ollut. Aamulla varhain, jo ennen neljää oli Tynkä-Mikko talliin mennyt hevosia hoitamaan. Niitä ei nyt tällä erää talossa monta ollutkaan. Oli vain kaksi työhevosta, vanhoja talon palvelijoita, kotikasvatteja, joita ei vaihdettu eikä myyty. Ja kummassakin karsinassa oli varsa, toinen kahden vuoden, toinen kolmen vuoden vanha. Hyviä, kauniita varsoja olivat, kuuluisain juoksijain sukua sekä polkijain että emän puolelta. Ne varsat olivat Ulrikki-isännän ylpeys ja ihana tulevaisuuden toivo. Hyvin ja säännöllisesti niitä Mikon piti hoitaa, sillä niistä kerran vielä Ulrikki kunniaa ja kultaa saisi. Varsanäyttelyssä ne olivat jo kumpikin palkittuja.

Tynkä-Mikko oli jo pari päivää ja yötä odottanut isäntää tulevaksi markkinamatkaltaan. Hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan ja isännän neuvoja noudattaen tallin siistinnyt, puhdistanut ja sukinut varsat ja antanut niiden joka päivä kaksi tuntia teutaroida pihalla ja maantiellä. Hän oli tänä aamuna vielä tyhjentänyt varsojen karsinat ja kantanut uudet, puhtaat kuivikkeet niihin, ja jokaisen pilttuun lakaissut niin puhtaaksi, että läikkyi. Tulla saisi nyt isäntä millä hetkellä hyvänsä, talli oli kaikin puolin kunnossa…

Mikko nilkutti luuta kourassa parresta parteen ja tasoitteli äsken kantamiansa sahamuhia. Siinä kävellessään ja nilkuttaessaan parresta toiseen hän puheli itselleen, itse kysymyksiä tehden ja itse niihin vastaten. Varsojen karsinain luona hän karjui ja kiroili, nilkutti taas seuraavaan parteen, kysyi ääneen ja vastasi ääneen.

»Haiseepa isäntä aikalailla», — puhuu hän yhteen menoon, — »hyvältä kryyvätyltä Oulun viinalta… haisee kyllä… näkyy olevan lasi turkin taskussa… Jaa, jaa, Mikko, sinä olet pitänyt varsoista kiitettävää huolta, ja talli on puhdas kuin Anellin piljaartisali… Sillälailla, Mikko! Otapas tästä pullosta aamusydämeen kelpo tuliaisryypyt… se ei olekaan Tornion portteria, se on parasta Tampereen tisleerattua…»

Mutta kun hän parhaillaan itsekseen puhuu, ottaa hänen korvansa aisatiukujen ja kulkusten helinää, ja hän rientää vimmatusti nilkuttaen tallin ovelle ja silmää maantielle päin…

Pitkänä jonona lähestyvät, melko kiivasta juoksua ajaen, tiukujen ja kulkusten helistessä… Mikko tuntee Ulrikin, kun tämä eillimmäisenä ajaa kookkaalla ruskealla, jonka liinainen harja hulmuaa korkealla…

Ulos pihalle nilkuttaa Mikko, toimessaan ja ääneensä mainoen, ja pihalle pullahtaa pirtistä naapuritalojen isäntiä, jotka hevosmiehiä ovat vartomaan tulleet… Jo kääntyvät pihaan!

»Jopa on komeaharjainen ruskea tuo, jolla meidän isäntä ajaa», sanoo
Mikko toisille.

Ja uljaasti, lakki kallellaan ja naama punaisena laskee Ulrikki tulemaan pihaan ja ajaa tallirakennuksen luo, ja hänen jälessään Helmeri ja Lomman pojat…

Syntyy vilkas liike ja moniääninen porina. Viinasta käheällä äänellä pakisee Ulrikki ja selittää. Tiu'ut helisevät, hevoset hirnahtelevat, ja varsat tallissa alkavat hypellä. Tynkä-Mikko nilkuttaa edestakaisin, kiitellen, kehuen ja ihmetellen. Naapuritalon miehet ryhtyvät avuksi riisumaan hevosia, markkinamiehet kehuvat jokaista, ja kova on poru ja homma…

Kovalla äänellä määrää Ulrikki, että jokaisen hevosen on annettava piehtaroida ennenkuin talliin viedään.

Kylällä on nähty markkinamiesten tulo, ja miehiä ja poikia rientää Heikkilään uusia markkinahevosia katsomaan. Kauniita ja lihavia ovat! Ja komeat ovat valjaat, luokit ja tiu'ut. Ihmetellään ja kiitellään. Hevosten kylkiä tunnustellaan, suuhunkin joku katsoo, repien hevosen huulet irville. Joku taas nostaa häntääkin ja silmää, onko umpireisinen, mikä on lujan hevosen merkki… Hyviä ovat! Virheettömiä ovat! Kauniita ovat! Ei niitä ole ummessa silmin ostettu!

»Eihän sieltä, Tampereelta asti, roskatavaraa viitsi kuljettaa», rähisee Ulrikki.

Ulrikki kävelee tallin ovelle, silmää sisälle ja sanoo, jotta kaikki kuulevat:

Mikko nilkuttaa Ulrikin viereen… Haiskahtaa… haiskahtaa Ulrikki Oulun viinalta niin, että Mikon sieraimia kutkuttaa ja imelä vesi laskee suuhun…

Hyvillään näyttää Ulrikki-isäntä olevan ja tyytyväinen Mikon hommaan. Jo ojentaa, kun menevät talliin, salaa Mikolle koko taskumattinsa ja kuiskaa:

»Maistahan, Mikko, tuosta tuliaisryypyt… Ja toimita sitten kaikille hevosille appeet… Lomman poikainkin hevosille myös…»

Toisia hevosia vielä pelehtii pihalla, toisia jo talutellaan talliin ja jokainen pannaan siihen, johon Ulrikki määrää…

Miehiä kulkee kahakäteen tallista ulos ja sisälle. Kysellään hintoja ja hevosten tapoja.

Rinnakkain pilttuisiin pannaan Lomman poikain hevoset, sillä toistaiseksi jäävät nekin nyt tänne Heikkilän talliin. Toistaiseksi eli siihen asti, kun sattuu tulemaan sopiva hetki, jolloin ne saisi tullia maksamatta viedä Ruotsin puolelle.

Vihdoin ovat kaikki hevoset tallissa, ja Mikko ja renkipoika alkavat niitä sukia ja apehtia.

Sitten vasta hevosmiehet markkinatuliaisineen käyvät sisälle, missä emäntä vankkaa lihakeittoa heille valmistaa.

Oli jo viikko kulunut siitä, kun hevosmiehet Tampereelta palasivat. Lomman poikain hevoset olivat vielä Heikkilän tallissa, sillä ei ollut sattunut sopivaa tilaisuutta, jolloin ne olisi uskaltanut viedä Ruotsin puolelle.

Kummia uutisia nyt alkoikin Ruotsin puolelta kuulua. Ahtaalle otettiin siellä nyt hevosmiehet, ja rajavartijoita oli Ylikainuun markkinain ajaksi lisätty. Ei näyttänyt olevan enää mahdollisuutta saada tullia maksamatta hevosta rajan yli. Piti olla selvät paperit, kun Ruotsin puolelle ajoi. Nyt tehtiin takavarikko, jos määrätyn viivan yli ajoi, vaikkei kaupannutkaan hevosta. Ja jos halusi viivan toisella puolella käydä, niin piti jättää tullimaksu tullimiesten haltuun siksi aikaa, kunnes samalla hevosella palasi Suomen puolelle.

Niin olivat tiukalla asiat, ja niistä asioista nyt hevosmiehet puhelivat ja mietiskelivät näin Kainuun markkinain lähestyessä.

Ulrikki kyllä seikat jo tiesi, oli jo ennen niistä selvän ottanut, samoin kuin Lomman pojatkin. Mutta juuri Ulrikkiin ja Lomman poikiin tullimiehet vahti-intonsa kohdistivatkin, tuntien heidät jo entisestään rohkeiksi tullikavaltajiksi. Yön aikoina vain uskalsivat Lomman pojat käydä Heikkilässä, missä asioita yksissä tuumin mietittiin ja ankaraa kysymystä pohdittiin. Uusilla hevosilla ei ajettu kotikylänkään raitilla, vielä vähemmän uskallettiin Ruotsin puolelle. Ja niin olivat hevosmiehet saattaneetkin salassa pitää, ettei tullimiesten ollut onnistunut nähdä yhtään heidän uusista, vasta Tampereelta tuoduista hevosistaan. Sen olivat kuitenkin saaneet tietää, kuinka monta hevosta Heikkilään oli tuotu, kuinka monta oli tuonut Oukan Aapeli ja Miukin Matti.

Syvissä mietteissä kulki Ulrikki tallin ja pirtin väliä, ja mietteissään näytti olevan renki Helmerikin, joka aina ennen oli viisaita ja kavaloita konsteja keksinyt. Mutta ei näyttänyt enää Helmerikään mitään uutta hoksaavan, sillä vahingosta olivat tullimiehetkin viisastuneet, joten heitä ei käynyt niin helposti pettäminen kuin ennen.

Heikkilän tallin ovi pidettiin aina lukossa päivilläkin, ja Tynkä-Mikolle oli annettu ankara määräys ajaa jokainen outo mies pois tallista, jos sinne yritti hevosia tarkastelemaan. Mikko kyllä tehtävänsä hoiti mainiosti. Jopa eräänä iltana olikin kaksi miestä talliin yrittänyt, kun Mikko parhaillaan teki appeita… Mutta luuta pystyssä ahdisteli Mikko miehiä, kirosi ja rupesi huutamaan apua. Helmeri kuuli Mikon hätähuudon ja juoksi talliin, jolloin tunkeilijat nopeasti poistuivat, hyppäsivät suksilleen tallin päässä ja laskivat menemään rantatörmästä alas joen jäälle. Mutta vaikka oli pimeä ilta, tunsi Helmeri varmasti toisen miehistä Nyymanniksi, Ruotsin puolen valppaimmaksi rajavartijaksi, joka asui aivan Lomman naapurina…

Semmoisessa jännityksessä miehet elivät, ja Ylikainuun markkinat lähestymistään lähestyivät.

Eräänä aamuna niin varhain, että Tynkä-Mikko juuri oli talliin ehtinyt, mutta Ulrikki ja koko muu talon väki vielä nukkui raskaassa unessa, hiihteli Lomman Nestori Heikkilään. Hän herätti Ulrikin ja Helmerin, ja kun olivat kahden kesken päässeet vierashuoneeseen, kertoi Nestori, että tullimiehet yöllä olivat ottaneet taiteensa kaksi hyvää hevosta…

»Elä nyt helvetissä! No, jopa nyt kuuluu kummia!» sanoi hän levottomana, ja naamaan ilmestyi tavallinen tummanpuhuva puna. »Kuka… kenenkähän ovat hevoset?» Nestori kertoi:

»Me luulimme — Ville ja minä, — eilen illalla, että hurtat lähtevät ylöspäin Rannankylään vahtimatkalle ja että jos menevät, niin mekin sillä aikaa noudamme yhdenkään hevosen kotia… Oli jo puoliyö, ja mekin jo aioimme lähteä poikki, sillä uskoimme todella, että Nyymanni ja Tarkki olivat menneet Rannankylään. Olimme pitkän aikaa pimeässä tallinporstuassa kuunnellen ja vakoen vielä… Silloin juuri ajaa karauttaa kaksi hevosta Suomen puolelta, ajavat sipikassa istuen… Meiltä huristivat läpi pihan, helyittä tosin, ja kääntyivät Ylikainuulle vievälle tielle…»

»Pimeä oli», jatkoi Nestori. »Me seisoimme ja kurkistelimme tallin porstuan ovenraosta, ja juuri kun pujahdimme pihalle, kuulimme ja näimme, että tullihurttia kahdella hevosella laukkautti perässä, Kainuun tielle kääntyen…»

»Siinä olivat sekä Nyymanni että Tarkki ja Rannankylän tullimiehet, ja muuta en ymmärrä kuin että sattumalta olivat ajamassa Rannankylästä päin ja kuulivat Kainuun tielle ajettavan, niin summamutikassa lähtivät perään… Eivätkä kauan viipyneetkään ennenkuin palasivat, ja kaksi hevosta olivat ottaneet peslaakiin… Nyt juuri, kun tänne läksin, tulivat ja hyvillään näyttivät olevan…»

»Parahiksi heille!» sanoi Ulrikki. »Tietenkin olivat he humalassa, arvaan ma?»

»Sepä tietty. Kuulin eilen, että koko päivän olivat maistelleet Miukilla ja sitten illan tullen, kun oikein humaltuivat, niin lähtevät, tolvanat, poikki ajamaan, eivätkä pane ketään edes vakoilemaan, ovatko tullimiehet kylässä vai eivätkö…»

»Jopa sattui varesta siipeen», sanoi Ulrikki. »Matti reuhake ja Aapeli pörhöinen viime talvena nauroivatkin ja pilkkailivat minua, kun minulta hurtat hevosen veivät…»

Mutta vaikka vahinko ei tällä kertaa ollutkaan sattunut heidän kohdalleen, ymmärsivät he hyvin, että tullihurtat nyt saatuaan kaksi hyvää hevosta siepatuksi vahtaisivat tästä puolin yöt päivät ja palkkaisivat vakoojia joka tienvarteen, josta poikki kuljettiin. Ja arvelivat nyt Nestori ja Ulrikki yöllä tapahtuneen takavarikon johdosta vielä, että Nyymanni ja Tarkki olivat ilman aikojaan, saadakseen hekin jutkauttaa hevosmiehiä, levitelleet huhuja, että he muka Rannankylään menevät… Ja kaiketi toivoivat saavansa Lomman pojat ja Heikkilän Ulrikin ansaansa…

»Kuinkahan olisi sentään käynyt, jolleivät Matti ja Aapeli olisi ehtineet ensin», arveli Helmeri, harmaissa silmissään kylmä ilme.

Ja myöntää täytyi nyt Nestorin ja Ulrikin, että kyllä Matti ja Aapeli tällä kertaa olivat heidät tullihurttain kynsistä pelastaneet.

Siitä nyt puhelivat, sinne tänne arvellen. Mutta valkeni vihdoin talvinen päivä. He menivät talliin, pitkissä mietteissä olivat, mutta mitään uutta keinoa, jolla tullihurtat saataisiin tieltä pois, he eivät keksineet.

Samana iltana, kun Lomman Nestori jo oli hiihtänyt kotiaan Ruotsin puolelle ja Ulrikki istui raskaissa mietteissä sikaaria poltellen, tuli Helmeri hänen puheilleen ja pyysi päästä kahden kesken.

Näinä päivinä oli Helmeri ollut vähäpuheisena ja näyttänyt miettivältä. Öisin oli hän väliin unissaan huutanut ja kiroillut, ja hypännyt ylös sängystäänkin, silmät renkaina päässä. Iltaisin oli viipynyt pitkät ajat poissa ja vasta yön tullen ilmestynyt vuoteeseensa. Ennen, takavuosina, oli hän aina ollut nerokas hoksaamaan kaikenlaisia temppuja ja valheita, joiden avulla tullimiehet saatiin loittonemaan linjalta, kun Ylikainuun markkinoille lähtö tuli. Mutta nyt näytti Helmerinkin, vanhan valehtelijan, kekseliäisyys loppuneen.

Mutta Ulrikki arvasi, että joku tärkeä asia Helmerillä nyt mielessä oli, koska kahden kesken puhella tahtoi. Sillä tiesihän Ulrikki, että Helmeri oli nokkela, älykäs ja rohkea mies, ja näiden lahjainsa vuoksi häntä Ulrikki talossaan pitikin, eikä suinkaan tosityötä varten, johon hän oli laiska kuin mato.

Tarjosi isäntä Helmerille, kun kahden kesken vierastupaan olivat tulleet, sikaarin ja otti itsekin uuden. Istuivat sitten, toinen toiseen päähän pöytää. Helmerin harmaat silmät kiiluivat, ja näkyi, että jotakin oli hoksannut. Sitten alkoivat hiljaisella äänellä jutella, Ulrikki enimmäkseen kuunnellen, Helmeri selittäen. Eivätkä pitkää aikaa jutelleetkaan, ennenkuin Ulrikki laski raittiin naurun, jotta naama punotti ja maha hytkyi… Hän helisteli avaimiaan housuntaskussa ja nousi avaamaan viinakaappinsa. Pitkän ryypyn kaatoi koreaan, viheriäiseen Olhavan-pikariin ja käski Helmerin ryypätä ja nauraa hökerteli:

»Jo on helvetin kummaa, etteivät muut sitä ole hoksanneet… en minä, eivät Lomman pojat, ei kukaan… Ja kaatoi vielä toisen ryypyn olhavalaiseen ja käski ryypätä. Otti sitten itsekin vankan paukun, — olikin viikon päivät ollut, ettei märkää ollut maistanut. Ja ryypättyään sanoi hän:

»Pane vanha tamma valjaisiin!… Tässä täytyy nyt heti yrittää, mitä yrittää…»

Helmerin lähdettyä valjastamaan vanhaa tammaa alkoi Ulrikki nassakastaan laskea Oulun viinaa pulloihin, jotka sitten kätki housujensa ja turkkinsa taskuihin.

Ruotsin puolella, melkein Lomman naapurina, asui Viiklunti-niminen herra, joka aikoinaan oli ollut rikas kauppias, omistaen monta maatilaa ja kaksi kauppapuotia. Mutta suurissa yrityksissä oli hän köyhtynyt. Vanhapoika hän oli, ja oli onnistunut suuresta omaisuudestaan pelastamaan pienimmän talonsa, jossa nyt asui, mutta kaupan oli pois heittänyt. Tullikavallusta oli Viiklunti harjoittanut, oli yrittänyt paljon, onnistunut, mutta lopulta olivat tullimiehet saaneet takavarikkoon kokonaisia makasiineja täynnä tullaamatonta tavaraa. Siitä oli köyhtyminen alkanut. Mutta ikuisen vihollisen olivat hänestä saaneet tullimiehet, ja missä vain saattoi, niin koetti kaiken vointinsa mukaan näitä narrata ja pettää. Usein nähtiinkin Viiklunti Suomen puolella milloin missäkin hommassa.

Valjaissa oli vanha tamma, joka varsasta asti oli Heikkilässä ollut ja jonka Ruotsin puolen tullimiehetkin tunsivat. Siivona, viattomana miehenä Ulrikki ajoi, muka kauppiaaseen ostoksille. Ja housujen ja turkin taskuissa pullotti monta täysinäistä pulloa Oulun viinaa Viiklunti-herralle kielen kastikkeeksi…

Rehellisesti, vapaasti ja peittelemättä Ulrikki ajoi, ja kun Ruotsin puolelle joutui, ajeli niin huolettoman näköisenä kuin ei muistaisi tullimiehiä olevankaan. Mutta kun maihin nousi ja lähti kääntämään kauppiaaseen päin, niin ryntäsivät Nyymanni ja Tarkki hänen kimppuunsa, pysähdyttäen hevosen.

Heti he kuitenkin tunsivat hevosen Heikkilän vanhaksi tammaksi, ja kun Ulrikki selitti menevänsä kauppiaaseen eikä reessä ollut mitään tullinalaista, sallivat he jatkaa matkaa. Ulrikkikin koetti tällä kertaa olla kohteliaana, puheli ilmoista ja talven kulusta eikä pitänyt kiirettä, vaikka tullimiehet sanoivat, että saapi ajaa… saapi käydä kauppiaassa.

Ulrikki ajoi kauppiaan pihaan, pani hevosensa kiinni ja lähti suoraan Viikluntiin, kauppapuodissa käymättä. Viikluntin pihalle ei hän uskaltanut hevostaan ajaa, peläten, että tullimiehet alkaisivat jotakin vainustella.

Viiklunti oli kotona, ja vanhat tuttavat ja »luntreijaus»-toverukset olivat Ulrikki ja hän. Viiklunti oli selailemassa vanhaa konttorikirjaa, kun Ulrikki astui sisälle. Tervetullut oli Ulrikki, kovin tervetullut. Viikluntin tarkka vainu tunsi heti, että viinalta haiskahteli Ulrikki, ja hänen vaaniva viinamies-silmänsä huomasi oitis, että pulloja pönkötti Ulrikin taskuissa…

Hyvilleen tuli Viiklunti, ja suu meni nauruun monesta aikaa. Ikävä hänellä olikin ollut, kun ei mitään liikettä ollut pitkään aikaan tullut Suomen puoleltakaan.

»Täällä onkin, täällä Ruotsin puolella, niin saatanan ikävä, kun niin harvoin enää näkee suomenpuolelaisia yleensäkin ja hevosmiehiä erittäinkin», sanoi hän. Ja turkin auttoi hän Ulrikilta päältä ja nosti sen naulaan, ja pöydän päähän piti Ulrikin, parhaan vieraan, istua.

»Mutta pianhan ovat taas Ylikainuun markkinatkin», lisäsi hän äskeiseen puheeseensa, tuntien jo viinan makua suussaan.

»Mitäpä minä siellä nyt enää. Ne ajat ovat olleet ja menneet!» vastasi
Viiklunti vähän alakuloisesti.

Markkinoista pääsivät keskustelun alkuun, ja kun Ulrikki sanoi, että hän tarjoaisi ryypyn tai kaksi Oulun viinaa, niin vikkelästi toimitti Viiklunti pikarit pöytään.

»Otetaan tästä kylmiltään siksi kunnes saamme teetä», sanoi hän suu naurussa.

»Niinpä tietenkin», tuumi Ulrikki siihen, ottaen pullon housujensa taskusta, hyvillään hänkin, että kyllä nyt, kun näin alkupuheisiin päästiin, asiat alkavat selvetä.

Ja liukkaasti alkoivatkin puheet luistaa, ja Viikluntista tuli muutamia ryyppyjä otettuaan vikkelä ja nopeapuheinen herra.

Ulrikki alkoi asiaansa selittää. Otti ensinnä puheeksi, että Ylikainuun markkinat ovat nyt juuri ovella ja että hevosten hinnat ovat hyvin korkeat, sillä kysyntä on suuri Jällivaaraan ja Kiirunaan. Ne asiat Viiklunti kuitenkin jo tiesi, tiesipä senkin, että Miukin Matilta ja Oukan Aapelilta oli otettu kaksi hevosta takavarikkoon.

Mutta Ulrikki, kun ensin pitkän ryypyn kaatoi Viikluntin pikariin, jatkoi puhettaan varovasti ja vaanivin silmin. Oli aikomus pyytää Viikluntia apumieheksi, että saataisiin markkinahevoset tullia maksamatta yli rajan, ja vielä sitten apumieheksi koko Ylikainuun markkina-ajaksi.

Viiklunti innostui. Moneen pitkään vuoteen ei hän ollut kokenut niin hauskaa kuin juuri nyt! Hän ihan tunsi nuortuvansa, kun kuuli, että tullikavallus oli kysymyksessä.

»Elähän hätäile!» tyynnytti Ulrikki häntä. »Tuumaillaan tässä asiat valmiiksi, ja jos hyvin käy, niin et osattomaksi voitoista jää.»

»No, sanohan pian sitten!» hätäili Viiklunti, joka aina oli tottunut kaikki tuumansa panemaan äkkiä ja arvelematta täytäntöön.

»Elähän hätäile! — Tässä on tällä kertaa vähän erilaisemmat hommat kuin ennen luntreijatessa», tyynnytteli Ulrikki ja kaatoi taas pikarit täyteen. Viiklunti kumosi pikarinsa pohjaan asti.

»Olisi saatava nämä tämän kylän tullihurtat Nyymanni ja Tarkki viekotelluiksi Rannankylään, että mukamas Rannankylän tietä on monella Suomen puolen hevosmiehellä aikomus puhaltaa joen poikki ja niin edelleen Ylikainuulle asti… Olisi määrättävä yö, milloin pitää tulla, että silloin juuri lähtevät hevosmiehet Suomen puolelta liikkeelle… Ja kun Nyymanni ja Tarkki sitten poistuvat Rannankylään, niin silloin me, Lomman pojat ja minä, ajamme hevosemme rajan yli…»

He ajaisivat suoraa päätä ensiksi Kainuuseen menevän tien varrella olevaan Herttuan taloon, jonka isäntä oli Ulrikin parhaita ystäviä ja tullihurttain verivihollinen. Herttualta noutaisi sitten Viiklunti hevosen kerrallaan tänne omaan talliinsa ja sanoisi, että ne ovat hänen hevosiaan, ja menisi hevosineen markkinoille. Sielläkin olisi hän olevinaan kaikkien hevosten omistaja ja myisi ne ominaan… Hän, Ulrikki, panisi hinnan kullekin hevoselle; jos Viikluntin onnistuisi vielä enemmän kiskoa hintaa, saisi hän pitää liiat omana hyvänään, ylimääräisenä tulona vaivoistaan, jotka muutenkin maksettaisiin ruhtinaallisesti.

Viiklunti kuunteli hartaana Ulrikin puhetta, ja hänen katseensa kirkastumistaan kirkastui. Hän tuli kuin haltioihinsa, kun tullikavalluksesta ja tullimiehistä tuli puhe.

»Se on saakelin viisaasti mietitty», innostui hän sanomaan. »On, piru vieköön! Kuka on keksinyt ja milloin?»

Viisaasti ja nerokkaasti se oli ajateltu, Ulrikin tuuma, — mietti Viiklunti. Se, että hän, Viiklunti, olisi olevinaan hevosten omistaja, oli kerrassaan loistava keksintö, valtti, jota ei kukaan pystynyt kaatamaan. Sillä se oli selvää, että kun näin tiukalle asiat olivat otetut, eivät Suomen puolen hevosmiehet pystyisi eivätkä uskaltaisi tulla markkinoille hevosiaan myymään, vaikka olisivatkin päässeet livahtamaan tullia maksamatta rajan yli. Tullihurtat pitäisivät markkinoilla hevoskauppoja silmällä ja vaatisivat todistuksia Suomen puolen myyjiltä siitä, että hevonen todella oli tullin kautta maahan tuotu… Mutta minkäänlaisia vaatimuksia he eivät kykenisi asettamaan hänelle, Viikluntille, Ruotsin alamaiselle, jolla oli valta myydä markkinoilla mitä tahtoi.

»Piru vieköön!» sanoi hän uudestaan. »Siinä on semmoinen pala tullihurtille, etteivät koskaan sitä palaa halkaise.»

Ja hän innostui ja kiivastui samalla. Hän muisti, mitä kaikkia vahinkoja tullihurtat olivat hänelle tuottaneet, ja koston kamala tuli syttyi hänen sydämessään. Kaikin puolin nerokkaana piti hän Ulrikin tuumaa, jonka täytyi onnistua.

Panivat sen puheen päälle teen sekaan Oulun viinaa ja maistoivat,
Viiklunti kumoten enemmät puolet yhdellä siemauksella.

Sitten alkoivat uudesta yrityksestänsä ja sen yksityiskohdista puhella. Ulrikki tiesi siihenkin neuvon, miten Nyymanni ja Tarkki Rannankylään saataisiin, sillä se oli nyt ensimmäinen pykälä tässä hommassa..

»Niitä ei ole helppo pettää», sanoi Viiklunti. »Ne ovat siksi varovaisiksi tulleet ja monesta petkutuksesta viisastuneet!»

»Eipä tiedä… voivat ne vieläkin ansaan mennä, jos oikein päin ansa viritetään ja ollaan varovaisia», sanoi Ulrikki, ja sitten hän, vaikka kahden Viikluntin kanssa lukittujen ovien takana istuivat eikä kukaan ollut kuuntelemassa heidän puhettaan, alkoi kuiskaamalla puhua Viikluntin korvaan.

»Se on verraton ansa ja aivan uusi! Siihen menevät! Siihen menevät viisaammatkin miehet kuin Nyymanni ja Tarkki!»

Taas maistoivat laseistaan ja keskustelua jatkoivat, kaikkia yksityisseikkoja selvitellen.

Vasta puolenyön aikana Ulrikki lähti Viikluntista. Hän oli loput pulloistaan jättänyt Viikluntille, persolle viinamiehelle, aamu- ja kohmeloryypyiksi.

Hellät hyvästit sanoivat pihalla, missä Viiklunti lakittomin päin pyörähteli niinkuin nuoret poikaset. Ja molemmilla heillä oli semmoinen usko, että kaikki heidän hommansa onnistuvat.

Ei näkynyt, ei kuulunut yhtään tullimiestä Ruotsin eikä Suomen puolella. Ulrikki ajeli kotiaan päin pientä hölkkää, hyvillään hyräillen…

Hänen povitaskussaan oli Viikluntin kirjoittama kirje, joka oli osoitettu rajavartija Nyymannille… Sen kirjeen sisältöä nyt Ulrikki muisteli ja naureskeli… Oli sentään kirjoitusmies tuo Viiklunti, kun aivan samanlaista käsialaa osasi kirjoittaa kuin Rannankylän Silverperi.

Kun Ulrikki ajoi kotinsa pihalle, ilmestyi Helmeri heti tallista, täysissä vaatteissa, vaikka oli sydänyö.

»Hyvin kävi!» kuiskasi hänelle Ulrikki. »Kaikki hyvin! Viiklunti on puolellamme, ja kirje, Nyymannille osotettu, on täällä taskussani…»

»Ei muuta siis kuin lähteä ja toimittaa kirje Nyymannin käteen», kuiskaa Helmeri vastaan. »Nyt tässä alkavat asiat mennä oikealle tolalle!»

Sitten päättivät, että seuraavana iltana pukeutuu Helmeri tuntemattomaksi rahamieheksi ja toimittaa kirjeen Nyymannin omaan käteen.

Ruotsin puolen rajavartijat Nyman ja Stark, jotka vasta olivat saaneet kaksi kallista hevosta takavarikkoon, olivat kovin hyvillään, toivoen palkinnoita ja virkaylennyksiä. Sillä he olivat ensimmäiset rajavartijat, jotka valppaudellaan ja nerokkuudellaan olivat niin onnistuneen takavarikon tehneet. Asiasta oli jo puhelimella ilmoiteltu pitkin jokivartta ylös ja alas päin. Talteen korjatut hevoset oli jo lähetetty Haaparannalle, kruunun hyväksi myytäviksi. Ja heille oli ylemmästä virastosta telefonoitu ja onnitteluja lausuttu. Lisäksi oli vielä Silfverberg, joka oli kaikkien rajavartijain ylijohtaja, viskaali, ja jonka tarkastuksen ja valvonnan alaisina kaikki ruotsinpuolisen jokivarren tullimiehet olivat, omakätisesti käynyt kiittämässä näitä nerokkaita poikia… Nymanin ja Starkin urotyö oli jo kauas kuulunut.

Heillä oli kyllin syytä olla iloisia, ja yhä valppaampina aikoivat olla, sillä markkinat lähenivät ja huhuja oli liikkeellä, että paljon oli Suomen puolella markkinoille aikovia. Ja hyvin he tiesivätkin, että Suomen puolella oli paljon hevosia, vasta etelästä päin tuotuja, jotka tietenkin oli aikomus tullia maksamatta saada markkinoille. Tunnetuimpia hevosmiehiä — Miukin Mattia, Oukan Aapelia, Heikkilän Ulrikkia ja Lomman poikia, — niitä he erityisesti halusivat pitää silmällä.

Mutta Heikkilän Ulrikin käynti Viikluntilla oli heiltä jäänyt huomaamatta. Olivat siinä uskossa, ettei Ulrikki ollut käynyt muualla kuin kauppiaassa, jonka pihalla hänen hevosensakin oli.

Mutta sen he tiesivät hyvin, että Ulrikki ja Lomman pojat vahtailivat sopivaa hetkeä, jona voisivat pujahtaa rajan yli. Sitä eivät kuitenkaan osanneet arvata, mitä tietä tulisivat käyttämään, sillä Tornionjoen yli oli tikoitettu monta tietä, melkein joka kylän kohdalta, vaikkei jokaista tietä yhtä paljon käytetty, varsinkaan Ylikainuun markkinain aikana, samoin kuin Rannankylän tietäkään, jota ylipuolelaiset ja järvikyläläiset pitivät kulkutienään. Harvoin kuitenkin uskalsivat Nyman ja Stark Rannankylään asti vahtimatkojaan ulottaa, sillä he tahtoivat uskollisesti vartioida oman kylän tietä, aina epäillen Ulrikin ja Lomman poikain hommia…

Mutta eräänä iltana saivat he kirjeen herra Silfverbergiltä, Rannankylän viskaalilta. Kirjeen antoi iltapimeässä outo rahtimies, joka sanoi tulevansa Rannankylästä ja olevansa menossa Haaparannalle. Nymanille oli kirjeen antanut ja maininnut, että Silfverberg oli sanonut sen olevan erittäin tärkeä ja sisältävän sellaisia asioita, joita ei käynyt telefoonissa puhuminen, ja sen vuoksi oli hän maksanut hyvän palkan rahtimiehen vaivoista ja moneen kertaan muistuttanut, ettei kirjettä saanut jättää kenellekään muulle kuin Nymanille.

Outo mies ajoi menemään, eikä Nyman tullut kysyneeksi hänen nimeäänkään.

He lukivat kirjeen, joka selvästi oli Silfverbergiltä ja sisälsi semmoisen käskyn, että hekin, Nyman ja Stark, nyt heti, tämän kirjeen saatuansa, viivyttelemättä saapuisivat Rannankylään vahtimaan. Sillä, — niin kirjoitti Silfverberg, — hänellä oli ollut vakoojia Suomen puolella, ja nyt oli hän saanut tietää, että Suomen puolen hevosmiehillä oli aikomus seuraavana yönä oikein roikassa ajaa yli rajan Kainuuseen päin. Tämmöisessä tapauksessa tarvittaisiin siis oikeita miesten miehiä joukossa, ja Silfverberg luotti suuresti Nymanin ja Starkin nokkeluuteen ja rohkeuteen…

Osoitetusta huomaavaisuudesta tulivat Nyman ja Stark kovin hyvilleen, arvellen, että tämä tiesi heille palkankorotusta tai jotakin muuta hyvää.

He valjastivat siis heti virkahevosensa ja läksivät kiireesti ajaa kaahottamaan Rannankylään päin.

Mutta tien poskessa, kuusen takana, seisoi Heikkilän renki Helmeri heidän poistumistaan katsellen…

Ja kun olivat Rannankylään päin vievälle tielle kääntyneet, hyppäsi Helmeri suksilleen ja hiihti kuin Ritola aikoinaan yli joen suoraan oikaisten hankea pitkin Heikkilään. Ja toista tietä saapui hänen äskeinen rahtimieshoitonsa, jota renkipoika ajoi, Heikkilään.

»Hyvää kuuluu», sanoi hän hengästyneenä tallin edessä odottaville
Ulrikille ja Lomman pojille. »Pian liikkeelle! Tullihurtat ajoivat
Rannankylään täyttä laukkaa!»

Ja tulisella vauhdilla alkoivat valjastaa hevosia, Tynkä-Mikon auttaessa ja nilkuttaessa kahakäteen.

Helmerin oli määrä lähteä eillimmäisenä ajamaan suoraan Lomman tietä Ruotsin puolelle. Ei kuitenkaan Lommasta läpi pihan, vaan Rantakäyrästä, jossa tullimiehet asuivat. Hänellä oli valjaissa liinaharja ruuna, ja reenperään oli köytetty potkuri ja häntyri silkki-Musta. Mutta jokaisessa hevosessa oli tänä aikana, jonka olivat olleet Heikkilän tallissa, tapahtunut semmoinen muutos, että ennen vuohisiin asti ulottuvat hännät olivat leikatut kimalteen rajaa myöten poikki. Se oli sekin Helmerin keksintöä, samoin kuin koko tämä tullikavalluksen yritys. Ruotsalaisten oli näet tapana pitää hevostensa hännät lyhyiksi typistettyinä, ja Helmeri oli ottanut tämänkin huomioonsa, muistaen, että Viiklunti olisi pian olevinaan hevosten omistaja.

Matalalla äänellä puhuen, mutta tulisella kiireellä hevosmiehet Heikkilän pihalla hommasivat. Kiire, pelko ja epäonnistumisen mahdollisuus ahdistelivat mieliä. Lomman pojat olivat kaikkein epäuskoisimmat tämän rohkean ja laatuaan ensimmäisen yrityksen menestymisestä. Ei luottanut Ulrikkikaan oikein Helmeriin tällä kertaa, vaikkei koskaan mitään vastusta ollutkaan sattunut, kun Helmeri oli poikkiviennin omin päinsä järjestänyt.

Ja kumppaniksi Helmerille läksi Heikkilän nuori renkipoika, jonka oli määrä seurata Helmeriä poikki joen ja sivu tullimiesten asunnon, palatakseen sitten suksilla takaisin toisille ilmoittamaan, oliko tie auki vai eikö.

Helmeri hopitti matkaan, ja Ulrikki, seisoen pitkä ruoska kädessään reen vieressä, viuhtoi vastahakoisesti seuraavaa silkki-Mustaa lautaselle, jotta mäiske kuului…

Jo ajoi Helmeri menemään Heikkilän rantatörmästä jäälle ja siitä tikoitetulle tielle, joka vei suoraan Ruotsin puolelle Lommalle ja Rantakäyrään. Mutta nyt eivät, niinkuin Oulusta lähtiessä, helisseetkään tiu'ut ja kulkuset. Kaikki helut pienistä päähistimistä alkaen oli kiskottu pois, jottei muuta ääntä kuulunut kuin hevosten kavioiden kopse, mutta sekin harvaan ja tuskin kuuluvasti. Sillä Helmeri ajoi aivan kävelyä, ja melkein äänetöntä oli meno.

Pimeä oli, sillä oli kuun pohja, eikä Ruotsin rannalta eroittanut mitään muuta kuin taloista kiiluvat valot.

Rohkeasti ajoi Helmeri menemään, ei kuunnellut eikä kurkistellut. Antoi hevosen kävellä vielä rantatörmän päälle, mutta kun pääsi lähelle Rantakäyrän taloa, jonka pihan läpi tie kulki, iski hän ruoskalla ja vilahti läpi pihan kuin varjo… Ei ketään näkynyt, ei ketään kuulunut, ja kujasta ulos päästyään Helmeri vihmasi toisen kerran ja oli pian laukkauttanut Ylikainuulle menevän tien haaraan. Siinä hän pysähdytti, ja siitä palasi renkipoika takaisin suksillaan, jotka oli tuonut matkassaan.

»Sano, että tie on selvä, mutta vie terveiset, että sukkelaan pitää liikkua; ei ole aikaa kyhnätä koko yötä… tätä vapautta ei kovin kauan kestä… Ja joudu pian.» Poika läksi, oikaisten suoraan poikki hankien Heikkilään, mutta Helmeri hopitti matkaan ja ajoi tasaista hölkkää Herttuan taloon Ylikainuuseen menevän tien varrelle.

Viiklunti oli aamupäivästä hiihtosin mennyt Herttualle vartomaan hevosmiesten tuloa. Kun Helmeri ajoi pihaan, riensivät Herttuan isäntä, jolle koko homma oli moneen kertaan selitetty, ja Viiklunti vastaan, hyvillään ja naurusuin molemmin, Viiklunti aikalailla nousuviinassa.

»Arvasin minä, että kun minä Silfverperin käsialalla kirjeen kyhään Nyymannille, niin lähtevät ne hurtat saaliin jaolle», sanoi Viiklunti, ja sitten he alkoivat riisua hevosia talliin.

»Pian kai tulevat, ja hyvä olisi, että joutuisivat, sillä pian siellä Rannankylässä selviää, minkä kirjeen Nyymanni on saanut… eivätkä kauan viivy ennenkuin takaisin laukkauttavat, jos jotakin epäilevät», sanoi Helmeri.

»Mitä perkulia niiden tarvitsi sinusta jälkeen jäädä», ärähti Viiklunti. »Olisivat tulleet yksin matkoin! Mutta se on se Ulrikki semmoinen jänishousu, kun oikein hoppu tulee… Minä kun aikoinani luntreijasin tupakkikuleja, niin se oli ruttoa hommaa…»

Viikluntin kertoessa entisistä rohkeista tullikavalluksistaan kysyi
Herttuan isäntä, Samuli, Helmeriltä:

»Eivät päälle tunnin viipyneet ennenkuin jo ajoivat Rannankylään päin, jotta vaaroissa vastasi», selitti Helmeri.

»Mutta jo siellä Rannankylässä tullihurtat ja Silverperi pahan nimen mainitsevat, kun käy selville, ettei Silverperi olekaan kirjettä lähettänyt…»

»No, sen saapi arvata, ja selvää on sekin, etteivät siellä vanhene Nyymanni eikä Tarkkikaan… Luulen, että pian palaavat ja vauhdissa palaavatkin», sanoi hän.

»Kun nyt vain Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat joutuisivat tieltä pois!» toivoi isäntä.

»Niinpä se. Kun eivät nyt kuhnailisi tyhjää, vaan koettaisivat hyvän sään aikana päästä piiloon!»

Herttuan Samuli oli huolissaan varsinkin Lomman poikain vuoksi, jotka olivat hänen sisarensa poikia.

»Oma on syynsä, jos hurttain käsiin joutuvat! Mikseivät totelleet minua ja lähteneet yksin matkoin minun kanssani!» sanoi Helmeri.

Helmerin tuomat hevoset pantiin talon talliin, johon toisillekin hevosille oli sijaa varattu.

Viiklunti siellä jo tallissa katseli kynttilän valossa liinaharjaa ja silkki-Mustaa, naurusuin ja hyvillään. Ja kovasti häntä huvitti, kun hän huomasi, että hännät olivat kimalteen rajasta poikki, niinkuin ruotsalaisten hevosilla ainakin. Hänhän tässä nyt olikin isäntänä… Silkki-Mustaan hän rakastui heti, ihastuen sen kiiltävään karvaan ja uljaaseen kokoon…

Mutta sillä aikaa kun Viiklunti arvioi hevosia tallissa, vartioivat Herttuan isäntä ja Helmeri Ulrikkia ja Lomman poikia tuleviksi, kujalla seisoen ja kuunnellen. »Kuuluuko mitään?» kysyi isäntä. »Ei vaan minun korvani ota minkäänlaista ääntä», vastasi Helmeri ja lisäsi sitten huolistuneena:

»Olisi se kummaa, jos joutuisivat siellä hurttain käsiin!» Hetken päästä tuli Viikluntikin tallista ja alkoi suun täydeltä kirota, että »jo ovat miehiä, kun eivät osaa joutua valmista tietä myöten!»

Mutta silloin juuri alkoivat Herttuan isäntä ja Helmeri kuulla kopsetta, joka ensin tuli kuin jostakin kaukaa maan alta töminänä, mutta vähitellen rupesi korva eroittamaan selvästi, että kopse, tahdissa käyvä, syntyi useampien hevosten laukkaamisesta nopeassa vauhdissa…

»Jo tulevat… Laukkaa ajavat… vaaran takaa kuuluu, kuinka maa tömisee», sanoi Helmeri, kääntäen lakkiaan korviltaan ja hengitystään hiljentäen.

Kuuntelivat, hiljaa ja jännityksissä. Talon lähellä oli korkea, metsää kasvava mäki, joka ulottui taloon asti. Metsän kohdalla lakkasi kavioiden kopse kokonaan kuulumasta, mutta kun tulijat ehtivät mäen päälle, jossa metsä taas harveni, alkoi jyty jälleen kuulua, nyt aivan selvästi. Mutta minkäänlaista tiu'un ääntä ei kuulunut.

»Jo tulevat!» huudahti Helmeri hyvillään. »Jo tulevat tuossa mäen myötäleessä…»

Täyttä laukkaa ajoivat pihaan, Lomman Nestori edellä, sitten Ulrikki ja takimmaisena Ville.

»Pian hevoset talliin ja reet heinälatoon!… Taisivat hurtat ehtiä jäljille», rähisi Ulrikki julmassa hommassa heti kun pihaan pääsi.

Tulisella kiireellä alettiin hevosia riisua. Ei ollut aikaa toisella kysyä eikä toisella vastata. Äänettöminä, mutta vinhasti oltiin toimessa joka mies, Viikluntikin kykynsä mukaan edestakaisin reuhtoen.

Ja arvaamattoman nopeasti olivat hevoset riisuttuina, reet piilossa heinäladossa ja pian piha typö tyhjänä.

Ulrikki ei tosin varmaan tiennyt, mutta pahinta pelkäsi. He eivät kyllä olleet ketään nähneet, laukkaa olivat ajaneet joenkin yli, laukassa antaneet mennä Lomman pihan läpi ja aina Kainuun tienhaaraan. Mutta juuri kun tienhaarasta kääntyivät Kainuuseen päin, oli Rannankylästä käsin kuulunut vauhdikasta aisatiukujen ääntä, niinkuin olisi useampia hevosia tullut, ja Ville, joka jälkimmäisenä ajoi, oli luullut tuntevansa, että ne olivat tullihurttain aisatiukuja…

»Mutta tuskin ymmärsivät perään lähteä, sillä me rupesimme laukkauttamaan siitä lähtien vielä vihaisemmasti», selitti Ulrikki, kuitenkin hyvin pelkosillaan. Samaa tuntuivat uskovan Lomman pojatkin. Mutta Helmeri sanoi:

»Eivät ymmärrä tänne perään ajaa, kun eivät nähneet tänne kääntymässä, mutta rajalla ne kyllä nyt vahtivat koko yön ja tästä puolin vielä virkummin…»

Niin keskustelivat ja seisoivat hetken pihalla kuunnellen, mutta minkäänlaisia ääniä eivät eroittaneet.

Menivät vihdoin sisälle, mutta vuorotellen kävi kukin miehistä kujalla kuulostelemassa ajavien ääniä tai hevosten kavioiden kopsetta. Mitään ei kuulunut.

Viimein alkoivat rauhoittua toivoen, etteivät tullihurtat olleet selvää saaneet heidän poikkitulostaan… Oli sekä Ulrikilla että Lomman pojilla aikalailla konjakkia ja viinaa matkassaan, ja kukkura-puolikupit nyt teki joka mies.

Helmerin suunnitelma oli ollut sellainen, että Viiklunti nyt, kun kaikki hevoset oli saatu tullia maksamatta rajan yli, kuljettaisi Herttualta hevoset yksitellen omaan talliinsa ja sitten pitkänä suorana markkinapaikalle. Mutta nyt, kun siinä ryypiskelivät ja nousuviinaan pääsivät, rupesivatkin miettimään miehissä, että eri tavalla olikin meneteltävä.

Kun tullikavallus oli näin hyvin onnistunut eikä markkinoihinkaan enää ollut kuin vajava viikko, päätettiin jo aamuyöstä jatkaa matkaa Ylikainuuseen. Monta seikkaa oli, jotka niin kehoittivat tekemään. Ensiksikin oli hevosten vieminen ja niiden säilyttäminen Viikluntin tallissa hyvinkin hankalaa, ja tullihurtat voisivat vihapäissään ja kostonhimossa ruveta rettelöimään. Toiseksi oli markkinapaikalta jo tullut tietoja, että sinne oli saapunut paljon hevosenostajia sekä Jällivaarasta että muualta Ruotsin ylimaista ja että hinnat olivat kovin korkeat. Kolmanneksi oli tiettyä, ettei markkinapaikalla vielä ollut tullimiehiä nuuskimassa, vaan sen sijaan yhä olivat kaikki rajalla vartioimassa…

Viiklunti kyllä puolestaan kannatti toisten ehdotusta ja päätöstä ja piti viisaimpana nyt pitkittää matkaa. Mutta harmitti häntä se, ettei hän saanut näillä uusilla, lyhythäntäisillä hevosilla ajella pitkin kylää niinkuin omillaan, ajella reilusti huvikseen ja tullihurttain kiusaksi… Asian tärkeyden vuoksi luopui hän tuumasta ja tyytyi toisten päätökseen.

Heikkilän Ulrikki, jolla oli liikeneroa ja joka nytkin ymmärsi hetken
ja markkinain tärkeyden, keksi yhtäkkiä uuden tuuman ja kuiskasi siitä
Helmerin korvaan. Helmeri puolestaan piti Ulrikin aietta aika hyvänä.
Se tekisi satoja, jos onnistuisi…

»Nyt pitää hommata», kuiskasi hän Helmerille. »Tämmöisiä, näin korkeita hevosenhintoja ei ole minun eläessäni koskaan ollut!»

Ja kun oli jo useita väkevänlaisia puolikuppisia juotu, sanoi
Ulrikki kuin kaikille yhteisesti, ettei hän nyt vielä itse lähdekään
markkinoille, vaan jättää hevosensa ja kaupanteot Viikluntin haltuun.
Ja syyksi sanoi, ettei hän vielä joutanut.

Lomman pojat sitävastoin aikoivat molemmin lähteä, vaikka Viiklunti heilläkin oli myymämiehenä…

Viiklunti, vaikka olikin viinamies, oli kuitenkin rento kauppias ja aina asioissaan rehelliseksi tunnettu. Ja Ulrikki oli jokaiselle hevoselle hinnan pannut ja luvannut, että jos enempi sai kiskotuksi, saisi Viiklunti pitää omana hyvänään…

Mutta kahden kesken käski vielä Ulrikki Viikluntin ja korvaan supattamalla puhui ja selitti, minkätapainen silkki-Musta oikeastaan oli, kiiltokarvastaan ja komeasta ruumiistaan huolimatta, — että se oli potkuri ja häntyri ja taisi olla tenimyksenkin vikaa… Niin että jos sattuisi joku oikein hyvä tuttava, niin hänelle ei sovi Mustaa myydä, mutta oudolle, moukalle, joka ei ymmärrä…

»Oojaa», nauroi Viiklunti. »Minä ymmärrän ne asiat helvetin hyvin! Minä olen kerran — toistakymmentä vuotta sitten, — myynyt jällivaaralaiselle näillä samoilla markkinoilla viisivuotiaana hevosen, joka oli alulla kolmattakymmentä… Kyllä minä…»

»Minä se juuri hevoskauppiaaksi olen syntynytkin, vaan väärälle uralle, poloinen, jouduin», vakuutti toinen mahtavasti.

Ja sitten tyhjensivät kuppinsa pohjaan. Viiklunti vielä sanoi, että nyt ei hän enää maista, vaan pitää olla raittiina ainakin niin kauan aikaa, että kaikki hevoset ovat myydyt ja rahat lompakossa.

Kaikki sen uskoivatkin, sillä Viiklunti oli tunnettu siitä, ettei hän koskaan pörrännyt hutikassa, kun kauppoja oli tekemässä. Vasta sitten kun kaikki hommat olivat loppuneet, saattoi hän ryypiskellä viikon päivät, hauskassa humalassa aamusta iltaan.

Kolme hevosta valjastettiin reen eteen, mutta muut laskettiin joko irtaimina toisten jälessä juoksemaan tai köytettiin marhaminnasta kiinni reen perään.

Viiklunti tahtoi ajaa eillimmäisenä ja oli puettuna sudennahkaiseen turkkiin ja pitkäkarvaiseen lakkiin. Nyt näytti hän herralta ja hevossaksalta. Lomman pojat olivat puetut lyhyviin hevosmiesturkkeihin, koreasti kirjaillulla vyöllä keskeltä kiinni.

Ja niin lähtivät Herttuan kujasta Ylikainuuseen päin ja pitkänä jonona katosivat pian näkyvistä talvisen aamuyön pimeään.

Mutta mutkateitä, kiertäen Lomman ja Rantakäyrän, saattoi Herttuan isäntä Heikkilän Ulrikin ja Helmerin omalla hevosellaan Suomen puolelle.

Helmeri oli valevaatteissa ja valeviiksin käynyt Ruotsin puolella vakoilemassa tullimiesten hommia. Hän oli nähnyt, että useita Rannankylänkin tullimiehiä oli ilmestynyt Rantakäyrään Nymanille ja Starkille kumppaneiksi. Hän tapasi heidät hiihtämässä joen jäällä, usein suomenpuolisellakin rannalla, ja niin näytti, että odottivat… odottivat…

Kerran iltahämyssä, kun hän verkalleen hiihteli heidän perässään, sai hän kuulla mitä keskustelivat. Sattui olemaan myötätuuli, eivätkä tullimiehet arvanneet kenenkään perässään hiihtävän. Siitä kirjeestä puhuivat. Kiroilivat ja koettivat arvata, kuka sen oli kirjoittanut ja kenen hommasta ja aloitteesta. Kuitenkaan eivät tuntuneet tietävän pääasiaa, nimittäin että sillä aikaa kun he Rannankylässä viipyivät oli hevosia tuotu yli rajan iso suota. Se oli siis pysynyt heiltä salassa. Ne ruotsinpuolelaisista, jotka hevosmatkueen ehkä olivat nähneet kylän läpi Ylikainuuseen päin vilahtavan, eivät asiasta hiiskuneet tullimiehille mitään. Siinä uskossa tuntuivat tullimiehet olevan, ettei vielä ollut rajan yli hevosia tuotu, mutta että epäilemättä tuodaan… minä hetkenä hyvänsä…

Mutta kolmantena iltana, kun ei tullimiehiä näkynyt jäällä eikä rannallakaan hiihtelemässä, rohkeni Helmeri hiihtää Rantakäyrään. Kun hän saapui pihaan, oli siinä tallin luona tullimiehillä tulinen kiire. Helmeri ei kuitenkaan ollut tietävinäänkään heistä, vaan kuunteli syrjässä ja tiedusteli piialta, joka ilmestyi kaivolle, oliko isäntä kotona… Sanoi olevansa etelänpuolen miehiä, tukkilainen, joka näin talvisydämen aikana haki maamiehen työtä…

Helmerillä oli laukku selässä, valeviikset ja huono naapukka. Tullimiehet eivät häntä tunteneet, ja kiireissään ja lähtöhommassa kun olivat, eivät he kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota.

Matta Helmeri kuuli mistä juttelivat, sillä he puhuivat suomea sekaan, koska joukossa oli kaksi sellaista tullimiestä, jotka eivät ruotsia osanneet.

Nyt vasta aivan äsken olivat he saaneet tietoonsa, mitä sillaikaa oli hommattu, kun he Rannankylässä kävivät! Ja nyt vasta heille selvisi, mitä varten kirje oli laadittu!

Toistakymmentä hevosta, — niin olivat he saaneet kuulla, — oli sillävälin ehditty tuoda poikki, vaikka he laukkaa ajoivat mennen tullen, Rantakylässä käydessään. Ja nyt, kun olivat sen tietoonsa saaneet, nyt he miehissä panevat perään ja kohtaavat ne hävittömät ja rohkeat lurjukset markkinapaikalla hevosia myymässä…

Tosin joku joukosta tuntui arvelevan, että oli myöhäistä enää yrittää. Tullikavaltajat olivat päässeet rajan yli, kenenkään tullimiehistä heitä tai hevosia näkemättä, ja vaikeaa ja pimeää oli niin ollen mennä ottamaan takavarikkoon. Lisäksi ei tietty, kutka suomenpuolelaisista olivat olleet juonessa. Olivatko olleet kaikki yhdessä taikka…

Mutta Nyman, joka siinä tuntui olevan joukon johtajana, äyhkyi, että kyllä otetaan selvä perillä ja talteen jok'ainoa suomenpuolelaisen hevonen…

Heitä oli viisi miestä. Helmeri katseli heidän touhuaan ja kuunteli tarkoin, mitä puhuivat. Siitä eivät kuitenkaan näyttäneet olevan selvillä, kenen hevoset olivat, olivatko Heikkilän Ulrikin, Miukin Matin, Torikan Hermannin vai Oukan Aapelin, tai olivatko ollenkaan niiden…

Pian olivatkin matkaan valmiit. Kahdella hevosella lähtivät, toisessa reessä kaksi miestä, toisessa kolme. Ja heti kun kujasta ulos pääsivät, niin täyttä juoksua lähtivät ajamaan, aisatiu'un pauhatessa vasemmanpuolisessa aisassa.

Helmeriä nauratti. Mutta saadakseen kuulla, tiesikö talonväki, kutka hevosia olivat »luntreijanneet» ja oliko kylällä tietona, että Viiklunti oli joukossa, meni hän laukkuineen pirttiin, ja puhuen Oulun murretta hän alkoi kysellä, mitä miehiä nämä herrat olivat, joilla näytti olevan niin tulinen kiire.

Ja niin tuntemattomana osasi Helmeri olla ja niin puheensa muuttaa, ettei häntä Rantakäyrässä kukaan tuntenut, vaikka oli tuttu mies talossa. Hän koetti onkia ja tiedustella minkä mitäkin, mutta varovaisia olivat puhumaan. Sen sai Helmeri kuitenkin varmuudella tietää, etteivät olleet selvillä hevostenviejäin nimet eikä Viikluntin osuus hommassa.

Enempää hän ei tahtonutkaan urkkia. Hän oli saanut tietoja riittävästi; nyt piti joutua niitä Ulrikille selittämään.

Päästyään palasen matkaa Rantakäyrästä laski Helmeri jäälle ja oikaisi suoraan Heikkilään. Tallissa oli tuli, ja Helmeri riensi sinne ensiksi.

Ulrikki oli jo kauan aikaa Helmeriä vartonut, tietoja odotellen, sillä kiire alkoi olla markkinoille. Aikansa kuluksi oli hän nyt tullut talliin ja ruvennut Tynkä-Maun avuksi hevosia puhdistamaan. Niitä olikin nyt näinä päivinä tuotu taas uusia. Sillä sen jälkeen kun Ulrikki ja Helmeri Herttualta palasivat oli Ulrikki käynyt Oukan Aapelilta ostamassa kaksi vankkaa ruunaa ja Miukin Matilta maailmankomean tamman, jonka vertaa kokonsa ja näkönsä puolesta harvoin tapasi.

Sopuhinnoista oli Ulrikki nämä hevoset onnistunut ostamaan, sillä kovin olivat pelästyneet sekä Oukan Aapeli että Miukin Matti, pelästyneet niin, etteivät enää Ylikainuun markkinoista puhuneet mitään. Kun he, hutikassa kumpikin, joutuivat tullihurttain käsiin ja heiltä kummaltakin otettiin hyvä hevonen korjuuseen, oli heiltä markkina-into niin laimennut, ettei heitä enää tuntenut samoiksi miehiksi. Kun lisäksi kuului, että tullimiehiä oli lisätty joka kylään nyt markkinain ajaksi eikä näyttänyt olevan yhtään reikää, josta olisi päässyt pujahtamaan rajan yli, olivat he epätoivoissaan myyneet parhaat hevosensa Ulrikille, joka osasi heitä lisäksi valheilla säikytellä.

Juuri näiden hevosten saanti markkinapaikalle oli nyt kysymyksessä, ja sen vuoksi hiihteli Helmeri tullimiesten perässä, heidän toimiaan silmällä pitäen.

Ja kun hän nyt saapui ja ilmoitti kaikki kuulemansa ja näkemänsä, seisoi Ulrikki äänetönnä kuunnellen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt vähääkään, mitä nyt oli tehtävä. Se, että tullimiehet olivat lähteneet ajamaan Ylikainuuseen muka takavarikon tekoon, ei häntä liioin huolettanut, sillä hän luotti Viikluntiin.

»Siinä ei mitään pelkoa ole. Viiklunti on Ruotsin puolen mies, ja hänen nimessään ovat hevoset. Hän saapi kaupata ja myydä… Niin ovat lakioppineetkin Viikluntille sanoneet», virkkoi hän.

»Niin, nyt? Mitäs helvettiä nyt tehdään? Rajan yli kyllä päästään, vaan kuinka käy Kainuussa, kun tullimiehet miehet ovat sinne menneet? Sattuu, niin tulevat vastaan!»

»Taisin tehdä tyhmästi, kun menin vielä lisäksi ostamaan nämä hevoset…»

Ulrikki seisoi saamattomana eikä näyttänyt tällä kertaa mitään hoksaavan.

»Minä olen nyt asiaa miettinyt, ja jos niin tehdään kuin minä sanon, niin hyvin käypi.»

»Minä vien nyt nämät kaksi ruunaa Herttualle ja jään taloon näitä hoitamaan. Te tulette sitten jälessä — huomenaamulla vasta, — ja kun tulette Rantakäyrään, niin tiedustelkaa tullimiehiä… että teillä olisi hevonen tullattavana…olette markkinoille menossa… Ja jos ei kuulu yhtään, — niinkuin ei kuulukaan, — niin telefoneeratkaa Rannankylään Silverperille, että minkälaista järjestystä tämä nyt on, kun ei ole yhtään rajavartijaa rajalla… että saisi tuoda vaikka kaikki Suomen ja Ryssänmaan hevoset ja viedä tullia maksamatta Ruotsiin… Näyttäisi pulskalta ja rehelliseltä peliltä, kun näin rennosti olisitte markkinoille menossa… ja se hyöty siitä lisäksi olisi, että olisi sitten oikeus markkinapaikalla kaupitella tullattua hevosta, mutta myydä silti tullaamaton!..»

»Sillä ei yhden hevosen tulliraha ole niin suuri, että se missään tuntuisi, kun on kysymyksessä näin monta, ja varsinkin kun nämä saitte ostaa niin sopuhinnalla…»

»Se on vissi se, että se on viisas keino… Vaan mikä siinä on, etten minä hoksaa koskaan…»

Tynkä-Mikko siinä kuunteli heidän keskusteluaan, ja kun kuuli, että jo nyt yön aikana viedään nämäkin hevoset, virkkoi hän happamen näköisenä:

»Jo nämät tästä saapikin viedä… syömästä… on semmoinen passaus, että…»

Mutta Ulrikki iski Mikolle silmää, iski Helmerillekin ja kutsui molemmat vierashuoneeseen, jossa kukkuraryypyt heille antoi.

Valjaissa oli toinen Oukan Aapelilta ostetuista ruunista ja toinen marhaminnasta kiinni reen perässä. Mutta talliin jäi vielä Ulrikkia varten Miukin Matilta ostettu uhkea tamma.

Ruotsin puolelle asti aikoi Ulrikki lähteä saattamaan Helmeriä, vaikka tämä vakuuttikin, ettei ollut mitään vaaraa eikä siis tarvinnut pelätä.

Siinä vielä, kun tikkatietä ajoivat suoraan Rantakäyrään, puhelivat he kaikista mahdollisista yhteentörmäyksistä tullimiesten kanssa. Jos niinkin kummasti kävisi, että tullihurtat osuisivat poikkeamaan Herttualle, Helmerin ja hevosten siellä ollessa, niin… niin Helmerin pitäisi paeta piiloon ja Herttuan isännän omistaa hevoset… Silloin eivät kykene tekemään takavarikkoa, kun eivät ole nähneet hevosia yli rajan tuotavan.

Mutta pian olivat ajaneet joen poikki ja Ruotsin rantaa lähestyivät. Silloin huomasivat he molemmin, että Rantakäyrän pikkurakennuksesta, jossa Nyman ja Stark asuivat, loisti valo kahdesta ikkunasta.

Ulrikki pysähdytti hevosen arvellen, että tullimiehet olivat palanneet
Ylikainuun matkalta. Mutta Helmeri vakuutti, että niin ei ollut.
Pettääkseen ja pelottaakseen Suomen puolen hevosmiehiä olivat he
piikansa käskeneet polttaa lamppua koko yön…

He ajoivat menemään. Nukkuvan näytti koko Ruotsin puoli. Ei näkynyt, ei kuulunut mitään, Rantakäyrän pihallakaan ei näkynyt yhtään ihmistä. Aivan kävelyä ajoivat pihan läpi aina Ylikainuulle kääntyvään tienhaaraan asti.

Siitä Ulrikki pyörsi takaisin suksilla, jotka oli sitä varten kuljettanut reessä.

Kotiaan tultua ei Ulrikkia kuitenkaan nukuttanut. Levoton ja huolissaan hän oli. Jokohan oli tullut pelanneeksi liian korkeaa peliä? Tuhannet olivat kysymyksessä. Helmeriin hän kuitenkin luotti. Se oli kavala ja rohkea silloin kun tarvittiin. Hyvä mies! Kerrassaan kuin luotu »luntreijariksi»!

Huoletti häntä sekin, että tullihurtat olivat lähteneet Ylikainuuseen muka takavarikkoja tekemään. Ja vaikka hän luottikin Viikluntin nokkeluuteen, epäili hän yhtä ja toista kuitenkin.

Varhain aamulla hän nousi vuoteeltaan ja alkoi valmistautua markkinoille. Tynkä-Mikon kanssa yksissä tuumin hommailivat. Kaikista kookkaimman matkareslan sulloivat heiniä täyteen, evääksi hevoselle. Komeimmat, hopealta hohtavat mäkivyöt, sitoikin ja tupsulliset suitset — kaikki Alarikin entiset neuvot —, Ulrikki nyt otti esille ja niihin komean tamman pujotti. Kovaäänisimmän aisatiukunsa aisaan köytti ja koreimman kulkusen länkien päähän. Kaikki muutkin neuvot olivat pulskat ja uhkeat kuin parhaalla patruunalla.

Matkaturkikseen otti hän upean sudenalaisen turkkinsa, jonka vertaa ei ollut kenelläkään Suomen puolen herralla. Mutta markkinapaikalla oleskelemista varten otti hän pikkuturkkinsa, korean vyönsä ja saukonnahkaisen lakkinsa, jonka oli Rovaniemessä paras lakkimestari valmistanut.

Komea oli nyt mies, mutta komea ja lihava ja juhlallisen kookas oli raudikko tammakin, Miukin Matilta sopuhinnalla ostettu.

Uljaana se hopealta hohtavissa valjaissaan seisoi Heikkilän kuistin edessä odottaen Ulrikkia rekeen tulevaksi. Komeutta lisäsi vielä korkeakaarinen luokka, uudenaikainen, kiiltäväksi maalattu, Tampereelta ostettu. Tynkä-Mikko siinä tammaa ohjista pidätteli ja nilkutti, Ulrikkia odottaessaan, sinne tänne reen vieressä…

Mutta vielä viipyi Ulrikki eväsviinojaan markkinoita varten laukkuunsa kätkien. Maantieltä kuului aamuhämärässä ajavien tiukujen ja kulkusten helinää, niinkuin markkinain aikana ainakin. Kuului joku karjaiseminenkin. Ulrikkikin sai siitä uutta markkinahenkeä ja joutui pian matkaan.

Mutta juuri kun hän astui turkki yllään kuistia alas, ajaa remusi kaksi miestä pihaan liinaharja-hevosella. Ulrikki näki heti, että molemmat miehet olivat humalassa. Toinen oli Oravan vanha Matti ja toinen Torikan Hermanni.

Ulrikki ihmetteli, mitä nämä miehet nyt olivat ajamassa, sillä sen hän näki, etteivät olleet markkinareilassa. Ja vihaksi häntä pisteli se, että nämä nyt juuri sattuivat tulemaan, kun hän oli markkinoille lähdössä.

Torikan Hermanni kompuroi reestä pois, jättäen ohjat Oravan vanhalle
Matille.

»Mikäs on hätänä?» rämähti Ulrikki viinaäänellään ja silmäsi julmasti Hermannia. He eivät olleet tavanneet toisiaan sitten kun Siipolassa viinoissa ja vihassa erosivat. Hermanni kyllä oli jo riidan unhoittanut, mutta Ulrikki, joka oli pitkävihaisempi, ei ollut vielä leppynyt.

Ja kun Hermanni alkoi tolkuttaa, että hän on lähtenyt Miukin Matin puolesta purkamaan hevoskauppaa, suuttui Ulrikki silmittömästi, sillä hän arvasi muiden valaneen järkeä Miukin Matille, että halvalla myit…halvalla myit…

Rahat oli Matti lähettänyt Hermannin matkassa ja valtuuttanut Hermannin hänen puolestaan kaupan purkamaan…

»Mene helvettiin!» vastasi Ulrikki ja alkoi istuutua rekeen, matkaan lähteäkseen.

»Elä sinä», juuppasi hän, mennen aivan Ulrikin reen viereen. »Elä muuta kuin riisu valjaista tämä Miukin Matin pulskea tamma… ja minä maksan rahat takaisin. Ei sitä niin vain toista hätääntynyttä petetä… Kun puolella hintaa tämmöisen tamman, hupakko, myypi..»

»Mene matkoihisi siitä tunnustelemasta minun hevostani ja vie terveiset, ettei pureta hevoskauppaa.»

»Elä, elä!» varoitteli Hermanni, hoiperrellen melkein Ulrikin nenän alla. »Tässä on tuolla reessä ukko, joka tietää mitä laki hevosen vaihetuksesta sanoo… sanoo, että kolmen vuorokauden kuluessa saapi kaupan purkaa sekä ostaja että myyjä…»

Nyt hän ymmärsi, että Miukin Matti oli tullut katumapäälle, ja kun ei itse uskaltanut tulla purkamaan, niin toimitti Oravan ukon ja Torikan Hermannin asialleen, antaen ryypyt heille vaivoistaan.

»Ei, pojat! Ei minua niin peloteta! Uskokaa pois!» sanoi hän uudelleen ja aikoi rekeensä istuutua.

»Tässä jutussa menetät!» kiivastui nyt Hermanni puolestaan. »Käräjäasia tästä nousee! Muista se!»

Mutta Ulrikki käski molempain mennä helvettiin hänen pihaltaan rähisemästä ja asettui rekeen. »Muista sinä!» rähisi Hermanni reen vieressä. »Niinkö luulet, etteivät tässä muut tiedä mitä sinä Viikluntin kanssa puuhaat — odotahan!»

Mutta Ulrikki istui jo reessään, ja Tynkä-Mikko peitti hänet vällyihin kuin herran ainakin. Hän tempasi ohjista ja ajoi menemään suoraan talon rantatörmästä jäälle ja siitä tikoitetulle tielle.

Heikkilän pihalla teuhasi Torikan Hermanni ja uhkaili käräjillä. Menipä hän Tynkä-Mikon perässä talliinkin ja rupesi Mikolle siellä mellastamaan ja juopuneen kovaäänistä porua pitämään. Silloin Mikko, vimmatusti nilkuttaen ja hääräten ja kiroten suun täydeltä, alkoi hosua vierasta luudallaan, — jolloin Hermannin täytyi poistua.

Ja palasen aikaa vielä pihalla jahkailtuaan lähti hän Oravan vanhan
Matin kanssa ajelemaan Miukille päin.

Ulrikki ajoi komeasti Ruotsin puolelle, antaen Lomman vastaleessa tamman kävellä. Valjaat välkkyivät, tiu'ut soivat, kulkunen helisi levottomasti, ja pulskana ja punakkana kuin uljain herra istui Ulrikki susiturkissaan.

Läpi Lomman pihan hän ajoi suoraan Rantakäyrään. Rohkeasti ajoi. Mitä olikaan pelkäämistä sillä, joka rehellisesti tullirahan hevosestaan aikoi suorittaa.

Ei näkynyt yhtään tullimiestä liikkeellä, ja Ulrikki arvasi siitä, etteivät olleet vielä palanneet Ylikainuun matkalta. Mutta jo ovat kaksin kerroin tyhmiä, kun näin jättävät rajan vartioimatta! Nythän pääsi ajamaan kuka hyvänsä poikki! Piilottaisi hevosensa ja menisi sitten toisia teitä markkinoille! Jos tietäisivät, kuinka leveät tiet nyt ovat, niin jo joutuisivat matkaan muutkin hevosmiehet!

Saavuttuaan Rantakäyrän pihaan pysähdytti hän hevosensa ja tiedusteli tullimiehiä. Ei niitä ollut yhtään nyt saatavissa!

Jo jyskähti Ulrikille mieleen, että jokohan ajaa menemään suoraan
Ylikainuulle vievälle tielle, — eikä ole tullimiehistä tietävinäänkään!
Mikseivät ole rajalla vahdissa!

Mutta sitten hän muisti, että voivat tulla vastaan Ylikainuun tiellä, ja silloin olisi hän helisemässä. Viisainta oli sittenkin noudattaa Helmerin neuvoja.

»Nyt niitä hurttia ei näy… nyt kun heitä tarvittaisiin», sanoi hän Rantakäyrän isännälle. »Mutta kyllä ne silloin ovat silmillä, jolloin saisivat olla vähä syrjemmässä.»

Ähkien ja punottaen nousi Ulrikki reestä ja vieläkin siinä isännälle kummasteli, että näin jättävät… saisi vaikka sata hevosta tuoda poikki… Mutta siitä hän ei ollut mitään tietävinään, mihin tullimiehet olivat menneet.

Isäntä, tuttu mies Ulrikille, alkoi kertoa, että tullimiehet olivat menneet »patruleeraamaan», mutta ei sanonut mihin päin. Uskoi kuitenkin, että pian palaavat ja pyysi Ulrikkia käymään sisälle.

»Jaa, ei minulla ole aikaa tässä ruveta vartoomaan», sanoi Ulrikki.
»Minä telefoneeraan Rannankylään Silverperille, viskaalille.»

Isäntä alkoi päivitellä, että jopa se nyt sattui, kun osuivat pois juuri nyt, kun parhaiten olisi tarvittu…

Ulrikki riisui turkkinsa ja kävellä viuhtoi puhelintaloon, joka oli
Rantakäyrän naapuri.

Ulrikki seisoi torvi korvalla, kulmat kurtussa ja oikea käsi siipipankana kupeella.

»Vai niin», huusi hän, kun torvesta kuului Silfverbergin ääni.
»Minkälaista hoitoa ja järjestystä tämä on, kun ei yhtään tullimiestä
ole rajalla näin markkinain aikanakaan… Saisi tuoda vaikka kaikki
Suomen ja Ryssänmaan hevoset tullitta Ruotsiin…»

Ja sitten hän selitti räheällä viinaäänellään, että hän oli menossa Ylikainuun markkinoille ja hänellä oli Suomesta tuotu hevonen, lihava ja komea tamma, jonka aikoi tullauttaa… Mutta ei yhtään tullimiestä ole saatavissa…

Silfverberg kuului kiroavan ensin ruotsiksi, sitten suomeksi. Ei kuitenkaan ruvennut Ulrikilta sen enempää tiedustelemaan, vaan ilmoitti heti tulevansa hevosen tullaamaan. Sen Ulrikki kuuli, että hirveän kiukkuinen Silfverberg oli…

Ja Ulrikki vastasi puolestaan, että hänellä oli kiire, ettei hän jouda turhaa rajalla viipymään. Lopuksi vielä mainitsi, että onpa tämä hyvää järjestystä, kun ei ainoatakaan rajavartijaa ole rajalla…

Pari tuntia Ulrikki odotti, ja siinä ajassa ehti Silfverberg ajaa
Rannankylästä Rantakäyrään.

Silfverberg, joka tunsi Ulrikin jo takavuosilta, — oli ollut ottamassa Ulrikilta hevosta takavarikkoon, — oli julmasti kiukkuisen näköinen. Ei ollut lempeä kummankaan miehen katse, kun Rantakäyrän pihalla tulivat vastakkain. Laiha, vähäpätöinen herra oli Silfverberg Ulrikin vieressä, joka punottaen ja komean lihavana pyörähteli, saukonnahkainen lakki uljaasti ja ylpeästi kallellaan. Ja näytti siltä, että Ulrikki tässä oli käskijänä ja Silfverberg juoksupoikana.

»Eikö ole muita hevosia tullattavana?» kysyi Silfverberg, silmäten synkästi mulkoilevaan Ulrikkiin.

»Hyväpä tuo on, että edes yhden saapi tullatuksi, — kun tullimiehet ovat koiran hännän alla», vastasi Ulrikki purevasti.

»No eikö ole muita suomenpuolelaisia hevosmiehiä markkinoille menossa?» kysyi Silfverberg vielä.

»Se on tullimiesten asia, pitää markkinoille menijöistä vaaria, eikä minun», vastasi Ulrikki taas purevasti, kaivoi lompakkonsa ja maksoi viisikymmentä kruunua tullirahaa.

Silfverberg vuorostaan antoi Ulrikille asianmukaiset kuitit ja todistukset, joista kävi selville, että tämä tamma oli tullin kautta maahan tuotu.

Vaikka Silfverbergiä hirveästi harmitti, etteivät rajavartijat olleet rajalla, ei hän kuitenkaan kiukkuaan Ulrikin kuullen purkanut. Ja vaikka hän epäili, että juuri Ulrikki oli toimittanut Nymanillekin kirjeen hänen nimessään, ei hän kuitenkaan mitään siitä virkkanut. Mutta hän alkoi aavistaa, että tämä Ulrikin markkinoille meno näin julkisesti ja hevosen tullaus näin näennäisen reilusti oli yhteydessä jonkun petoksen kanssa. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tietoja tai todistuksia siihen, ja senvuoksi täytyi hänen nieleskellä äkänsä.

»Vai ei ole muita hevosia Heikkilän Ulrikillakaan!» sai hän kiukuissaan sanotuksi.

»Jaksaahan tämä tämmöinen hevonen yhden miehen yksinäänkin vetää», arveli Ulrikki, vähän naurahtaen.

»Kyllähän me täällä Suomen puolen hevosmiesten vehkeet tiedämme», rähähti Silfverberg, kiukusta kalveten.

»Terve tulemaan!» toivotti Ulrikki ja alkoi päästää hevostaan irti.
Mutta sitä sanoessaan hän puhui kuin itselleen:

»Saapi kuulla, kuinka perässä tuleville käy? Pitäkää vain varanne, sieltä on paljon tulijoita…»

»Hyvä olisi, kun eivät nyt sattuisi tulemaan poikki, oudot miehet, ja ensi kertaa yrittävät Ylikainuun markkinoille», sanoi Ulrikki.

»Mitä? Outoja miehiäkö?» kysyi Silfverberg, yhtäkkiä ääntään muuttaen ja näyttäen nyt siltä kuin uskoisikin Ulrikin puheita. »Keitä outoja miehiä niiden pitäisi olla?»

»Kuulin, että eilen illalla oli meidän kylään Viinikalle saapunut iiläisiä ja simolaisia hevosmiehiä… Varmaanpa ovat markkinoille menossa, koska tälle jokivarrelle hevosineen pyrkivät…»

Silfverberg näytti uskovan mitä Ulrikki puhui, mutta hetken päästä hän taas alkoi epäillä, kun näki Ulrikin suupielissä hymyn väreitä.

Ulrikki istuutui rekeensä, peitti nahkasilla jalkansa ja ajoi menemään
Ylikainuulle päin.

Komeasti käveli tamma, häntä heilui aisasta aisaan ja tiu'ut helisivät. Oli kirahtanut pakkaseen, jalaksen alla naukui ja kitisi lumi, mutta tie oli kova.

Monenlaisissa mietteissä Ulrikki istui. Oli hyvilläänkin, mutta taas kun muutamia asioita muisteli, rupesi arveluttamaan. Miten lienee käynyt Kuvenjukselle, jolle Alarikin myi? Olivatko tullimiehet ahdistelleet ja oliko Kuvenjus huomannut sitä pientä patin alkua, jonka vian vuoksi Ulrikki Alarikin sai paljon halvemmalla, mutta josta ei Kuvenjukselle ollut mitään virkkanut…

— Markkinoille se tietenkin on saapunut Kuvenjuskin… Vaan… no…
Minä kyllä siitä seikasta selkenen…

Ei ollut Ulrikki vielä saanut minkäänlaisia uutisia markkinoilta. Olivat jo ehkä kauppojakin tehneet, Viiklunti ja Lomman pojat! Olivatko tullihurtat osuneet heidän kimppuunsa?

Arvelutti ja mietitytti. Mutta niin hän lopuksi uskoi, että Viiklunti, monessa liemessä pehmitetty mies ja tullihurttain verivihollinen, osaisi kyllä keplotella ja valehdella niin, että seikoista selkeni…

Vaan jos ne sittenkin! Hyvänen aika! Hänen hevosiansa oli nyt viisi Viikluntin hallussa, hyviä, lihavia ja verrattomia markkinahevosia! Jos tekisivät silti takavarikon, vaikka Viiklunti äyhkääkin, että ne ovat hänen!

Mutta eivät pysty! Niin oli Viiklunti, joka muun oppinsa ohessa tunsi tulliasetuksen kaikki pykälät kuin molemmat kämmenensä, vannonut ja vakuuttanut!

Siihen puheeseen Ulrikki lopulta kuitenkin luotti. Ei ollut mitään syytä vielä olla levottomana!

Ja hän alkoi ajatuksissaan laskea, kuinka suuret voitot hän nyt näillä markkinoilla saisi, jos nyt kaikki hevosensa saisi myydyiksi niihin hintoihin, jotka oli niille määrännyt. Ensin ne viisi, jotka Viikluntin hallussa olivat, — sitten ne kaksi pulskaa ruunaa, joiden kanssa Helmeri nyt paraikaa oli Herttualla, — sitten tämä tamma, jonka sai polkuhinnasta Miukin Matilta…

Ja kun hän oli kaikki yhteen laskenut, teki voittopuoli niin paljon, että sillä täyttäisi kaikki viimetalvelliset tappiot ja lisäksi vielä korvaisi tämän talven markkinakulut ja päällisiksi jäisi tämä uljas tamma kuin lahjaksi, itselle kotihevoseksi, jos ei tahtoisi tätä ollenkaan myydä…

Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti, että Torikan Hermanni oli päissään maininnut Viikluntia, kun purkuhommassa Heikkilässä kävi. Hänelle tuli epäilyksiä mieleen. Mistä oli Hermanni Viikluntin ja hänen hommansa saanut tietää? Vai puhuiko umpimähkään, omia arvelujaan?

Siihen kysymykseen ei Ulrikki saanut vastausta, vaikka hän päänsä halki olisi miettinyt.

Mutta taival oli hänen aprikoidessaan lyhenemistään lyhentynyt. Hän tiesi saapuneensa mäelle, josta tie myötäleenä laskeusi alas laaksoon, missä Herttuan talo oli. Siinä Ulrikki kiinnitti vähän ohjia ja massautti suullaan. Vireä tamma läksi nopeaa juoksua porhaltamaan mäkeä alas. Tiu'ut helisivät, kulkunen kilisi kuin tuskassa, valjaat välkkyivät, tamman pulleat kyljet päilyivät…

Ulrikin tapasi yhtäkkiä lapsellinen ilo, ja ottaen ohjat lujalle kuin juoksijaa ajaen, mahtavana ja juhlallisena naamaltaan, hän lasketti menemään, jotta pakkanen korvissa vinkui…

Herttualle kääntyessään tienhaarassa linkosi reki siipenä, niin että toisen jalaksen nojassa meni pitkän matkaa; mutta kun Ulrikki nojasi yläruumistaan nousseen jalaksen puolelle, ei reki päässyt kaatumaan.

Ennenkun hän ehti reestä nousta, riensivät Helmeri ja Herttuan isäntä reen luokse.

Ulrikin tammaa ei riisuttu, heitettiin vain heinäkäärimä eteen ja pantiin loimi selkään.

Helmerin tuomat ruunat olivat talon tallissa lukon takana, eikä Helmerille itselleen kuulunut mitään erityistä. Ulrikki kertoi turkinvyötä päästellessään seikkailustaan Silfverbergin kanssa ja kysyi sitten, huolekas ilme kasvoillaan, oliko markkinoilta mitään kuulunut.

Ei ollut kuulunut erinomaisempaa. Yöllä oli talossa käynyt Vintturin Santeri, laukkukauppias Suomen puolelta, markkinoilta päin tulossa. Hän oli tiennyt kertoa ensiksikin, että hevosenostajia oli markkinoille saapunut paljon, ja toiseksi, että Viiklunti, jota oli luultu köyhtyneeksi kauppiaaksi, siellä liikkui parhaana pohattana… Santeri oli kuullut, että kymmenen hevosta oli Viikluntilla myytävänä ja että hurjia hintoja tahtoi.

»Kertoi se Santeri, että oli eräälle jällivaaralaiselle myynyt…» tiesi isäntä Ulrikille selittää.

»Mainitsiko Santeri…? Oliko nähnyt, minkänäköisen hevosen oli myynyt?» keskeytti Ulrikki.

»Kuulin minä… vieressä istuin», todisti Helmeri, mutta hänen äänessään tuntui epäilystä.

»Kas niin se Viiklunti!» riemastui Ulrikki. »Vai sai myydyksi sen potkurin ja häntyrin! Miesten parhaita se Viiklunti!»

Ulrikki ei huomannut tyytymättömyyden ilmettä, joka kuvastui Helmerin kasvoilla.

»Osasi se tuo Helmeri oikeaan, kun Viikluntin puheille neuvoi», jatkoi
Ulrikki.

Mutta silloin iski Helmeri nyreän näköisenä silmää Ulrikille, ja kun isäntä poistui kahvia komentamaan, sanoi Helmeri:

»No, selväähän se on, että pian se mustan tavat jällivaaralainenkin näkee… ja tulee kaupan purkamaan…»

Nyt Ulrikkikin ymmärsi, että tyhmästi teki Viiklunti sittenkin, kun ensiksi Mustan myi…

Kahvin jouduttua valmiiksi haki Ulrikki eväsviinoistaan pullon, ja niin tekivät kolmeen mieheen väkevät puolikuppiset. Ja maistellessaan puolikuppisia, juttelivat siitä, mitä mahtoivat tullihurtat nyt markkinoilla toimitella ja kuinka siellä Viiklunti ja Lomman pojat heidän kanssaan päänsä pärjäsivät.

Mutta kun kolme puolikuppista olivat kukin maistaneet ja Ulrikki ja Helmeri näistä kahdesta Herttuan tallissa olevasta ruunasta olivat seikat selviksi puhuneet, läksi Ulrikki jatkamaan matkaansa markkinapaikalle.

»Kyllä tulevat vastaan», hyvästeli häntä Helmeri. »Ärryttäkää… elkää näyttäkö ensi pyyntöön tullauspapereita…»

Punaisena, nousuhumalassa istuutui Ulrikki rekeen, ja päästyään tielle antoi hän tamman juosta vihmoa, jotta koko vuorinen ympäristö kumisi.

Tie nousi korkealle vaaralle, jolta laskeusi loivempana pienelle järvelle; sen poikki vei tikoitettu tie toiselle rannalle. Kun Ulrikki ajoi myötälettä järvelle päin, näki hän, tien ollessa siinä lankasuoraksi tikoitettuna, että järvellä ajoi kaksi hevosta häntä vastaan.

Oli jo alkanut hämärtää, niin ettei Ulrikki tuntenut edemmäksi vastaantulevia.

»Holt!» huusivat tulijat, ja Ulrikki tunsi nyt äänestä, että ne olivat tullimiehiä. He sulkivat tien, ja kaksi miestä tarttui Ulrikin tammaa suitsista kiinni.

»Pois alta!» huusi Ulrikki karskisti. »Keitä perkeleitä ne ovat, jotka eivät tierauhaa anna!»

»Jo satuttiin», vastasi Ulrikki. »Onko vierailla edes ryypyn varaa, kun markkinoilta palaavat?»

Tullimiehiä harmitti Ulrikin kylmäverisyys ja hävyttömyys. He olivat varmoja siitä, ettei Ulrikki ollut tullirahaa hevosesta maksanut, vaan tapansa mukaan livahtanut yli rajan. Heidän poissaolonsa oli viekoitellut Ulrikkia yrittämään… Asia oli heidän mielestään selvä, ja hyvillään siitä, ettei heidän matkansa ollut turha, huusivat he joka suusta, että he tekevät takavarikon…

»Menkää helvettiin!» karjaisi nyt Ulrikkikin. »Tästä on tulliraha maksettu! Pois alta!»

Nyman, joka näytti olevan johtomies, kysyi, missä hevosesta oli tulli maksettu ja kuka maksun oli perinyt.

»Silverperi kuului uhkaavan, että hän erottaa jokaikisen virasta, kun eivät pysy rajalla…»

Ja nauroi, jotta hytkyi reessään. Tullimiehet tahtoivat nähdä tullauspaperit, sillä he olivat vieläkin varmoja, että Ulrikki valehteli.

»Tässä minä en rupea näyttämään taipaleessa pimeällä, vaan ajetaan tuonne taloon, Tikanniemeen… siellä näytän», sanoi Ulrikki.

Ulrikin kiinnijoutumisesta varmoina suostuivat he palaamaan toiselle puolelle järveä, Tikanniemeen. Epäillen, että Ulrikilla oli tarkoitus karkaamalla, nopean hevosen avulla, päästä pakoon, ajoivat he toisen hevosensa eillimmäiseksi ja Ulrikin hevosineen siihen perään sekä taas jälkimmäiseksi toisen hevosistaan, ja miehiä tuli kumpaankin rekeen, jottei Ulrikki pääsisi livahtamaan pinteestä.

Tullimiehillä oli siten taattu saalis, ja he ajoivat täyttä juoksua Tikanniemeen. Ulrikki kuuli sekä edestä että jälestäpäin iloista puhetta ja naurua. Hän itse oli olevinaan vakavana, ei halaistua sanaa puhunut.

Tikanniemen isäntä sattui olemaan ulkona, kun kolmella hevosella ajaa huristettiin pihaan. Tullimiehet hän tunsi heti — ne olivat Kainuuseen mennessään talossa käyneet, — ja pian hän tunsi Ulrikinkin, tutun, jokatalvisen markkinamiehen. Arvellen tullimiesten ottaneen jo Ulrikilta hevosen korjuuseen, meni hän Ulrikin reen viereen ja alkoi päivitellä:

»Jopa taisivat tehdä sinulle, miesparka, suuren vahingon, kun näin komean hevosen…»

»Ei ole hätääkään», rähisi Ulrikki, nousten reestä ylpeästi kuin kuningas. Hän komensi sitten talon rengin antamaan vettä hänen tammalleen ja sanoi kääntyen isäntään ja katellen tätä:

»Isäntä on hyvä ja lähtee todistajaksi sisälle, kun minä näytän näille tierauhan häiritsijöille, että minulla on täydet passit matkassani..»

Tullimiehet olivat ympäröineet Ulrikin tamman, pitäen sitä jo omanaan, ja Nyman sanoi:

»Saapi ne passit näyttää tässäkin, jos niitä onkaan! Taitavat olla samanlaiset passit kuin mennä talvenakin!»

Koska siinä sattui olemaan muitakin todistajia kuin Tikanniemen isäntä, veti Ulrikki passinsa taskusta…

Rannankylän tullimies Hohenthal, joka ymmärsi parhaiten ruotsalaista kirjoitusta, sitä silmäsi…ja heitti Ulrikille ja kirosi… Ulrikki remahti suureen nauruun ja virkkoi: »Ja kun erosimme Silverperin kanssa, niin käski kaikille viedä terveisiä, että tulla saakelin sukkelaan takaisin rajalle, muuten perii heidät piru… että omin lupinsa, lurjukset ja tolvanat, lähtevät ajaa kaahottamaan akkojen valheiden perässä…»

Tullimiesten kiukku, joka jo hukkaan menneen Kainuun-matkan takia oli kovin kuuma, nousi nyt ylimmilleen, varsinkin kun siinä ympärillä naurettiin ja näyttivät pitävän hauskaa heidän kustannuksellaan.

Uhkaillen Ulrikkia ja synkästi kiroten he istuutuivat rekeensä ja läksivät täyttä juoksua ajamaan rajalle päin.

Mutta kovin ihmeteltiin Tikanniemessä Ulrikin nokkeluutta ja naurettiin tullimiesten hommalle…

Ja Ulrikki toi pullon reestään ja Tikanniemen isännälle, vanhalle tuttavalle, makeat puolikuppiset tarjosi, niinkuin oli aina ennenkin markkinoille mennessään antanut…

Ruotsin Ylikainuun markkinat ovat juhla-aikaa kaikille Suomen puolen hevosmiehille. Hauskaa ja rentoa on silloin elämä. Markkinoita kestää koko viikko, väliin toistakin, ja monenlaiset ovat hommat ja hääringit. Koko Ylikainuun kirkonkylä on markkinamiesten hallussa, mutta Suomen puolen hevosmiehet siellä parhaina pomoina reuhaavat.

Kirkonkylä on korkeiden vaarain keskellä kuin suuren ammeen pohjalla. Suomesta päin saavutaan sinne monen metsäjärven kautta, missä on taloja rannoilla ja korkeat vaarat järvien ympärillä. Asutus on suomalaista melkein Kainuunjokeen saakka. Jonkun järven rannalla sentään tapaa jo ruotsalaisiakin, ja »ummikoita» on paljon.

Suomen puolen hevosmiehillä oli aina ollut tapana lähteä Ylikainuun markkinoille iltasella, ajaa reuhottaa sitten läpi yötä, mellastaa ja ryypiskellä joka järven rannalla ja aamulla sitten saapua markkinapaikalle, jonne suoraan rajalta karttui noin viisi vanhaa penikulmaa.

Hevoskaupalla oli pitkän aikaa ollut suuri merkitys näillä markkinoilla. Se oli painanut leimansa niihin, ja vaikka voita, heiniä ja muutakin tavaraa kuljetettiin kaupaksi valtaväylän varsilta, oli hevoskauppa kuitenkin päätehtävänä.

Kun suuret malmikaivokset Pohjois-Ruotsissa olivat liikkeensä aloittaneet ja uusi tulliasetus tullut voimaan, vaikuttivat nekin seikat osaltaan, että Suomesta alettiin yhä runsaammin tuoda hevosia Ylikainuun markkinoille. Hevosenostajia saapui näille markkinoille koko laajasta Pohjois-Ruotsista, useimmat kuitenkin Jällivaarasta, Kirunasta ja Narvikista. Ne olivat enimmäkseen ammattikauppiaita, jotka vuorostaan myivät yksityisille vasta työpaikoilla, tukkityöläisille ja malminvedättäjille.

Tämän talven markkinoille oli saapunut paljon hevosenostajia. Lukuunottamatta tunnetuimpia hevoskauppiaita, jotka jo pitemmän aikaa olivat hevosia Ylikainuulta Pohjois-Ruotsin eri seutuihin kuljettaneet, oli nyt tullut runsaasti yksityisiäkin ostajia.

Markkinapaikka oli hevosmiesten hallussa. Kahakäteen ajettiin, huudettiin ja hurrattiin. Joka talossa oli markkinamiehiä, eikä kukaan kummastellut, jos näki jonkun hyvin arveluttavasti humalassa, vaan piti ihmeenä, jos vesiselvän miehen tapasi.

Kestikievarissa, jossa tämän kertomuksen aikana vielä anniskeltiin väkijuomia kaikenlaatuisia ja niin paljon kuin kukin jaksoi juoda, oli hevosmiehiä enin koolla. Piha oli täynnä valjaissa olevia hevosia, toisia ajoi pihaan ja toisia läksi pihasta järven jäälle, kylän viereen, hevosen tapoja tunnustelemaan. Huutoja kuului, kulkuset helisivät ja hevosmiehet huusivat tai rähisivät lujalla äänellä. Herroja ja talonpoikia pyöri sekaisin, ruotsin- ja suomenkieltä puhuttiin, ja naurettiin, jos sattui, ettei toinen toistaan ensi keskustelussa ymmärtänyt.

Kestikievarin suuressa salissa juotiin harjakannuja muutamien pöytien luona, ja toisten, pöytien ääressä vasta hierottiin kauppoja.

Kolmas markkinapäivä oli jo kulumassa. Oli aika pakkanen, ja kylästä nousi höyry kuin kattilan pohjalta. Meluna ja rähinänä oli koko markkinapaikka, huutoja kuului, tiu'ut soivat, kulkuset helisivät ja hevoset hirnuivat.

Kestikievaritalon pihalla pyörähtelee Helmerikin, Heikkilän Ulrikin nokkela renki. Punaisina ovat Helmerinkin silmät ja kovin löyhkää hänestä väkevän konjakin haju. Mutta ei hän humalaiselta näytä, liikkuu ja toimittelee kuin selvä mies.

Lähelle avonaista kuistia, rakennuksen seinään lyötyyn sinkilään, on Ulrikin uljas tamma marhaminnalla pantu kiinni. Siinä seisoo kuin odottaen, parhaisiin valjaisiin varustettuna, ja Helmeri toimittaa sille loimen peitoksi. Miehiä kulkee edestakaisin, nousee kuistille, laskeutuu alas. Joka-ainoalle pystyy uljas tamma silmään, moni käy tunnustelemassa kylkeä, katsoo suuhun ja nostaa häntää…

Kaikkia se näyttää miellyttävän, tämä roima tamma. Ruotsalaiset kiittelevät, tunnustelevat ja hyvilleen tulevat. Kysyvät Helmeriltäkin, paljonko maksaa, mutta Helmen mainitsee vain:

Siitä ymmärtävät, että se on Heikkilän Ulrikin hevonen, Ulrikin, jonka koko maailman hevosmiehet tuntevat.

Ja lähtevät Ulrikin puheille kauppoja hieromaan. Mutta ei myy vielä Ulrikki tätä tammaa, sen tietää Helmeri hyvin. Sanoo niin korkean hinnan, ettei kukaan osta, ja Ulrikilla on omat syynsä siihen, ettei vielä myy. Helmeri seisoo siinä tamman luona ja katselee hevosmiesten elämää ympärillään. Toisia lähtee pihasta, ostaja ja myyjä rinnakkain reessä istuen ja alas järven jäälle ajaen, toisia palaa koeajosta, ostaja ohjissa naurusuin ja hevonen höyryten kuin kuuma kiuas.

Siinä on tuttuja miehiä joukossa, Suomen puolen hevosmiehiä. Mutta markkinahumu on korkeimmillaan, ei jouda toinen toistaan puhuttelemaan, myyjät nimittäin keskenään.

Jo juosta vilistää Lomman Nestorin harmaja tamma pihaan, niin että utukka reen perässä punoo, ja reenperällä istuvat ostaja, hoikkakoipinen kainuulainen, ja myyjänä Viiklunti, huuliparta kuuroittuneena ja kylmetyksissä kuin joulukynttilä…

Nestoria ei itseään näy, mutta Helmeri arvaa, että jostakin nurkan takaa hän kurkistelee.

Siihen ajavat lähelle, missä Helmeri tammansa luona seisoo. Viiklunti puhuu ruotsia ja lyö Harmia lautaselle. Helmeri ymmärtää, että kyllä ostajakin, karppisääri kainuulainen, Harmi-tammasta pitää, mutta moittii hintaa liian korkeaksi…

Siinä tunnustelevat vielä Harmia kumpainenkin. Kainuulainen katsoo vielä kerran: nostaa jokaista jalkaa, hipaisee kylkeen ja sitten vielä katsoo suuhun, hampaista iän nähdäkseen.

Koko ajan kehuu Viiklunti siinä vieressä, sen ymmärtää Helmeri, kehuu ja kiroilee ja jo toimittaa lämpöisen loimen peitoksi Harmille, joka höyryää hikisenä…

Vihdoin, kun ostaja yhä seisoo miettiväisenä, viittaa Viiklunti Helmeriin, ikäänkuin että siinä on mies, joka tuntee tämän hevosen tavat ja voiman…

Kainuulainen on ummikko, eikä Helmeri ymmärrä, mitä se häneltä kysyy, mutta Viikluntin katseesta hän käsittää, että kehua pitää…

Se auttaa. Kainuulainen ilostuu ja näyttää innostuvan, lyö Viikluntia olkapäälle, ja he menevät sisälle kauppoja hieromaan…

Silloin ilmestyy Lomman Nestorikin siihen Harminsa viereen ja arvelee
Helmerille:

Mutta sitten hän iskee silmää Helmerille. Helmeri ymmärtää heti, mistä on kysymys, ja he käyvät vähän syrjään, kuistin kalveeseen, ja ottavat Nestorin taskupullosta hyvät ryypyt.

»Siinä on nyt viimeisen kauppa tulossa», sanoo Nestori Harmiin viitaten. »Elä hiidessä?»

»Niin on. Tänä päivänä jo kolmas kauppa tulossa», selittää Nestori hyvillään. »Viiklunti myypi hevosia, jotta vinkuu, eivätkä tullihurtat voi hänelle mitään, vaikka jo monta kertaa ovat yrittäneet…»

»Joko lienee myynyt silkkimustan?» kysäisee Helmeri, sillä Musta oli viety eri talliin; Vintturin Santerin tieto, jota Herttuassa oli puhunut, oli ollut erehdystä, sillä alkumarkkinoista ei Viiklunti ollut silkkimustaa kenellekään kaupannut.

»Jo eilen illalla myi», selittää Nestori. »Sinä olit jo nukkumassa, et nähnyt…»

»Kenelle sai myydyksi?» tiedustaa Helmeri yhä uteliaampana, muistaen silkkimustan huonoja tapoja.

»Jällivaaralaiselle… Siinä oli meillä monenlaista hommaa, mutta hyvin kävi lopulta kuitenkin. Se ostaja tahtoi päästä koeajoon… Silloin Viiklunti kuiskasi minulle: mene ja valjasta se tumma raudikko, joka on mustan kokoinen ja näköinen… Minä heti ymmärsin… Viiklunti ja Ulrikki, sillaikaa kun minä tummaa raudikkoa valjastin, kutsuivat jällivaaralaisen tuonne saliin ja siellä juottivat niin kauan kunnes minä tulin ilmoittamaan, että nyt on silkkimusta aisoissa… saapi lähteä 'ruuvaamaan'. Pimeä oli, ja minä vein raudikon vähä syrjään, ettei akkunasta päässyt valo sattumaan… Aika lailla hutikassa näytti jällivaaralainen olevan, kun yhdessä Viikluntin kanssa lähtivät ajamaan. Ei tuntenut, ettei ole Musta aisoissa, vaikka koko päivän oli Mustaa tallissa koetellut ja pihallakin marhaminnasta talutellut… Pian palasivatkin, eivät kaukana käyneetkään… ja tuohon juuri ajettiin raudikko, ja suoraan menivät sisälle kaupan tekoon, — olivat jo hinnan sopineet, — ja harjakannuja juomaan… Silloin me, Ulrikki ja minä, riisuimme raudikon valjaista ja veimme silkkimustan sijaan…»

»Joo. Ja rekineen, neuvoineen päivineen kauppa tehtiin… Jällivaaralainen maksoi rahat, ja vielä ryypättiin päälle… Kun sitten aika hutikassa tulee pihalle, ei huomaa, että silkkimusta onkin äskeisen raudikon sijassa, sillä nehän ovatkin yhdenkokoiset ja pimeässä yhdennäköisetkin. Ja aikoo ajaa öitse seuraavaan kylään, Jällivaaraan päin…»

Mutta Helmeri pudisti vähän päätänsä ja veti kulmiaan kurttuun. Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan hyvillään Ulrikin, Viikluntin ja Nestorin tekemästä petoksesta.

»Palaa se sieltä, jahka humalastaan selkenee», sanoi hän Nestorille.
»Silloin taitaisi olla parasta, että myyjä katoaisi markkinapaikalta…»

»Jokohan, vietävä, tekee sen, että tulee takaisin ja tahtoo kauppaa purkamaan?» kysyi Nestori, vähän nolompana.

»Epäilemättä», vakuutti Helmeri. Silloin ilmestyivät Viiklunti ja äskeinen Harmin ostaja, kainuulainen, takaisin salista ja menivät Harmin luo. Kaupat oli tehty, ja harjakannuiksi oli juotu puoli pulloa punssia, ei enempää.

Kainuulainen soperteli ruotsia Harmille ja taputteli kaulalle. Sitten riisuttiin Harmi aisoista. Muuta ei ostaja kaupassa saanut kuin päähiset ja rihmaisen marhaminnan…

Kainuulainen näytti tyytyväiseltä kauppaansa, ja hän lähti taluttamaan
Harmia kortteeritaloonsa, joka oli kappaleen matkaa kestikievarista.
»Ei taida sekään Harmi enää hirnua Näsijärven rannalla, josta on
kotoisin», arveli Helmeri, kun näki Harmin katoavan kujan taakse.

Viiklunti ja Nestori menivät nyt vuorostaan suureen saliin, mutta Helmeri jäi vielä pihalle, sillä Ulrikki oli sanonut, että pian lähdettäisiin ajelemaan.

Siinä jouti hän muistamaan, että nyt oli Viiklunti myynyt kaikki Ulrikin ja kaikki Lomman poikain hevoset, joista ei yhdestäkään ollut tullia maksettu. Kenenkähän ansiota tuo kaikki oli? Kuka oli hoksannut pyytää Viikluntia myymämieheksi? Ja Helmeri päätti, että jos eivät Lomman pojat hänelle palkintoa anna, niin… on ne markkinat erisi talvenakin…

Silloin huomasi hän aivan selkänsä takana Torikan Hermannin ja Oukan Aapelin. Heitä ei ollut vielä markkinoilla näkynyt, ja Helmeri ihmetteli, mistä nyt yhtäkkiä ilmestyivät. Tuttavina miehinä, niinkuin oman kylän miehet ainakin, tervehtivät he Helmeriä ja tiedustelivat, mitä kuului…

Merkillistä oli heissä se, että kumpikin oli aivan selvänä, jota ei ennen koskaan ollut tapahtunut Ylikainuun markkinoilla. Ja kun hetken siinä olivat jutelleet minkä mitäkin markkinain menosta ja hevosten hinnoista, käskivät miehet Helmerin kuistin kalveeseen ja tarjosivat ryypyt kumpikin omasta lasistaan… Ottivat itsekin, mutta hyvin vähän, ja tarjosivat Helmerille lisää…

Sitten alkoi Oukan Aapeli kuiskaamalla puhua Helmerille… He olivat, supatteli hän Helmerin korvaan, Torikan Hermannin kanssa onnistuneet pääsemään hevosineen poikki rajan tullia maksamatta ja yhtäkyytiä ajaneet suoraan tänne markkinapaikalle… Tullimiehiä he eivät olleet nähneet ennenkuin täällä markkinapaikalla, mutta he olivat Tikanniemessä kuulleet, että hurttia saapuisi useampia miehiä, Haaparannalta asti… Heillä oli kummallakin kaksi hevosta, jotka olivat tässä naapurin Anderssonin tallissa… Nyt juuri, ennenkun he tänne kestikievarin pihalle lähtivät, olivat he nähneet Nymanin ja Starkin kävelevän pihalla…

Ja nyt tuli pääasia, jonka vuoksi Aapeli tässä Helmerin puoleen kääntyi ja avuksi Helmeriä pyysi…

He olivat kuulleet, — taipaleella jo —, kuinka vikkelän konstin Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat olivat hoksanneet, että olivat ottaneet Viikluntin myymämieheksi, jolla oli oikeus ja valta myydä omia hevosiaan vaikka kolmesataa… Nyt pyysivät he, että Helmeri, oman kylän mies ja tuttava muutenkin, lähtisi ja pyytäisi Viikluntia, eikö tämä ottaisi heidänkin hevosiaan myydäkseen, sillä ostajia oli vielä paljon ja hinnat korkeat… ja Viikluntin vaivat he kunniallisesti maksaisivat…

Niin kuiskaili Aapeli ja katsoi rukoilevasti Helmeriä silmiin, että mitä tuo nyt miettii…

Helmeri ymmärsi yskän, ja koska hän oli hyväntahtoinen mies, joka ei kenellekään pahaa suonut, lupasi hän heti lähteä miesten asiat toimittamaan.

»Pitäkäähän silmällä tätä minun tammaani tässä, niin käväisen Viikluntin puheilla», sanoi hän ja nousi korkeita kuistin portaita ylös kestikievarihuoneeseen.

Suuri sali oli täynnä höyryä ja tupakansavua, ääniä monenlaisia ja kovaa rähinää. Miehiä istui pöytäin luona, juotavia edessään. Oli joukossa montakin tuttua miestä, mutta Ulrikkia ja Viikluntia ei näkynyt. Helmeri silmäili ympärilleen ja kysyi sitten eräältä tuttavalta, oliko Viikluntia näkynyt, mutta ei sanonut nyt juuri kukaan nähneensä.

Mutta salin viereisestä kamarista kuului naurua ja räheä-äänistä puhelua, ja Helmerin korva otti Ulrikin äänen, joka kuului yli muiden.

Ympyriäisen pöydän luona istuivat siinä Ulrikki, Luulajan Kuvenjus, Lomman pojat, Viiklunti ja Haaparannan Liljepäkki punssia juoden ja hauskoja juttuja kertoellen.

Luulajan Kuvenjus, joka vasta iltaa ennen oli markkinapaikalle saapunut, nousi heti Helmeriä kättelemään ja kysyi mitä kuului… Helmeri kiitteli, mutta koetti joutua. Viikluntille, joka istui ovea lähinnä, ehti hän kuiskaamaan, että Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni pyysivät käväisemään ulkona…

Viikluntilla oli aavistus, mitä Aapelilla ja Hermannilla oli asiaa, ja näppärästi oli hän pystyssä ja aikoi lähteä. Mutta Luulajan Kuvenjus oli kaatanut koko juomalasillisen punssia Helmerille ja käski ottamaan markkinaisia…

»Onko hyvä tämä Ulrikin uusi raudikkotamma… vireä ja kävelijä?» kysyi hän.

»On kerrassaan hyvä hevonen», vakuutti Helmeri ja kumosi punssilasinsa pohjaan asti.

Mutta kiireesti menivät nyt Viiklunti ja Helmeri ulos, ja toiset jäivät jatkamaan punssin juontia.

»Onko niillä hevosia?» kysyi Viiklunti Helmeriltä, kun salin läpi menivät.

Kuistin edessä odottivat Hermanni ja Aapeli, ja kun näkivät Viikluntin tulevan, niin riensivät kohti kättelemään…

Helmeri näki heidän sitten vähän aikaa keskenään kuiskailevan ja naureskelevan ja hetken päästä poistuvan Anderssonille päin.

Helmeri jäi vielä siihen hevosensa luo seisomaan ja katselemaan markkinaelämää.

Siellä se vain herrain kanssa Ulrikki maisteli ja hauskaa piti… Ja Luulajan Kuvenjus ja Haaparannan Liljepäkki kumppaneina! Ei sinne otettu heidän pöytäänsä kaikennäköisiä räkänokkia punssia juomaan! Valinkomiehet ne olivat, joiden seurassa Luulajan Kuvenjus ryyppäsi! Ja armosta sinne kai nyt ja Ulrikin välityksellä olivat päässeet Lomman pojatkin! Kyllä, kun aikansa juovat, lähtevät kilpaa ajamaan, ja pian-aikaa Kuvenjus vaihtaakin Alarikin tähän tammaan… ja Ulrikki kiskoo taas välirahoja.

Lyhyt oli tammikuun päivä, ja alkoi jo hämärtää. Helmerillä ei kuitenkaan ollut mitään hätää eikä minkään puutetta, vaikka pakkasessa seisoskeli. Ei ollut enää muita hevosia hoidettavina kuin tämä tamma, kaikki muut olivat jo myydyt… ja lapikkaat jalassa kyllä tarkeni…

Kun hän silmäsi Anderssonin kujalle päin, näki hän Viikluntin ajavan täyttä juoksua kestikievarin pihan läpi, ja toinen, outo mies, istui Viikluntin vieressä… Helmeri arvasi, että siinä jo oltiin uusia hevoskauppoja tekemässä, sillä varmaan oli hevonen, jolla ajoivat, Torikan Hermannin Laukki, jonka Tampereelta oli tuonut…

Samassa ilmestyi Hermanni itsekin Helmerin puheille ja selitti, että Viiklunti oli saanut ostajan hänen Laukilleen, — että tuossa ajoivat jo »ruuvaamaan»…

Ja sitten hän kuiskaili Helmerin korvaan ja odotti kysyvän näköisenä vastausta.

Hän meni kujalle ja sattui juuri silloin huomaamaan, että Vintturin
Santeri, Suomen puolen laukkukauppias, tuli kylästä päin pihaan, ja
Santerilla oli isonlainen, uusi aisatiuku kaulassa remmissä riippuvana.
Siinä se harvakseen helähteli miehen kävellessä…

Helmeri tiesi jo ennestään, millä asialla Santeri kulki ja mitä varten aisatiukua kaulassaan kantoi… Se merkitsi sitä, että se, joka Santeria kahden kesken puhutteli, sai häneltä ostaa viinaa tai konjakkia… Torikan Hermanni ei kuitenkaan vielä, vasta kun oli markkinoille tullut, tiennyt Vintturin Santerin liikkeestä mitään, ja sen vuoksi hän turvausi Helmerin apuun. Mutta heti, kun näki Santerin ja huomasi Helmerin Santeria puhuttelevan, hoksasi hän, mitä varten aisatiuku kaulassa riippui…

— Kenen viinoja lienee myymässä, omiaan sillä ei ole, — ajatteli
Hermanni, kun näki Helmerin ja Santerin katoavan ulkohuoneiden taakse.

Hän jäi siihen odottamaan arvaten, että sieltä saisi halvemmalla harjakaisviinoja Viikluntille ja Laukin ostajalle.

»Oll reit», vastasi Helmeri ja ojensi Hermannille litran vetoisen konjakkipullon, jonka koreassa, tumman vihreässä etiketissä oli: Fin Champagne Cognac, Stockholm.

VII

Kestikievarin kamarissa, missä Ulrikki herrain kanssa punssia maisteli, oli ollut hauskaa koko päivä. Hevosista oli juteltu, päivitelty ja kehuttu, ja aika oli siinä kulunut niin, etteivät arvanneetkaan lyhyen päivän niin pian loppuvan. Luulajan Kuvenjuskin, vaikka oli vähäviinainen herra, piti näillä Ylikainuun markkinoilla tapanaan maistella tavallista enemmän, hurrailla ja huvitella hevosmiesten kanssa. Ja vaikkei hänellä näille markkinoille ollut minkäänlaista asiaa, ei hän saattanut totutusta tavastaan luopua ja olla markkinoille tulematta, niin oli innokas hevosmies. Pitkin päivää oli hän nytkin katsellut markkinoille tuotuja hevosia, olisiko semmoista, joka hänen silmäänsä miellyttäisi. Useaa hevosta hän jo oli käynyt ajamassakin, mutta ei ollut yksikään täysin häntä tyydyttänyt. Minkä väri oli ruma ja harja liian lyhyt, millä oli liian lyhyet jalat, mikä taas oli liian kovasuinen ja »alapäinen», mikä ylen lihava ja kankea ja millä mikin vika, jota ei vaatelias herra suvainnut.

Alarikilla, uljaalla juoksijaoriillaan, oli hän markkinoille saapunut, pitkässä matkareslassa loikoen, niinkuin muutkin hevosmiehet. Hän tahtoi viettää hauskaa hevosmiehen elämää näillä markkinoilla viikon päivät, muut huolensa ja hommansa syrjään sysäten. Ja tämä tuotti hänelle sanomatonta iloa ja nautintoa.

Hupaista oli ollut koko päivä ja yhä riitti. Niillä hevosmiehillä, jotka onnistuivat Kuvenjuksen suosioon pääsemään, oli markkinain aikana juomista ja syömistä kuin rikkailla faraoilla ennen. Heikkilän Ulrikki oli jo pitkät ajat Kuvenjuksen suosiossa ollut, ja joka vuosi hän Ulrikilta hevosen osti, joskus kaksikin.

Koko ajan he nytkin olivat jaastaneet ja tinkailleet hevosista. Kuvenjusta oli suuresti miellyttänyt Ulrikin raudikko tamma, joka kuistin luona vieläkin valjaissa seisoi, Helmerin hoivaamana. Hän oli käynyt sitä ajamassa, mielistynyt siihen, ja nyt siinä hieroskelivat kauppoja. Mutta ei ollut Ulrikkikaan kiireessä myymään eikä Kuvenjus ostamaan, jaastoivat, joivat punssia ja puhuivat muista asioista väliin. Ei ollut kiirettä, markkinoita riitti vielä.

Mutta iltapuoleen, kun yhä punssin juontia jatkettiin: ja Kuvenjuksellekin nousi vähin kulmiin, tuli tinka siitä, kumpiko oli nopeampi juoksija, Alarikkiko vai tämä Ulrikin raudikko tamma. Ulrikki väitti kiven kovaan, että jos hän vain itse on ohjissa, niin tamma riittää Alarikille… Kuvenjus taasen oli varma päinvastaisesta…

Ja siitä riitti kiistelyä, oltiin joskus oikein tosissaan olevinaan, ja taas maisteltiin.

Lomman pojat, jotka nyt hevoskaupoiltaan joutivat, olivat saaneet kutsun tulla Kuvenjuksen kamariin, ja näytti siltä, että näillä markkinoilla Lomman pojatkin olivat päässeet Kuvenjuksen suosioon. Maistella piti, ja Kuvenjus käski olla »kuin kotonaan».

Mistä oli Kuvenjus, tarkkatuntoinen ja ylpeä herra, nyt juuri näillä markkinoilla Lomman poikiin mieltynyt?

Lomman pojat saivat kiittää hevostaan, pientä Piiua, jonka Kuvenjukselle Torniossa myivät. Tämä pienoinen, ruskea ja käpsäjalkainen tamma oli Kuvenjusta sanomattomasti miellyttänyt. Se oli pirteä kuin orava, lauhkea ja ihmisrakas, ja semmoinen menemään, että…

Ja Kuvenjus kertoi, että hänen rouvansa ja lapsensa olivat ihan hullaantuneet Piiuun. Rouva, joka aina oli rakastanut juoksijoita ja uskalsi istua minkälaisen hevosen rekeen hyvänsä, oli aivan hurmaantunut Piiuun. Olipa kerran kiusoitellut miestään, ettei riitä Alarikkikaan Piiulle… ja niin oli tullut kova väittely, ja lopulta lähdettiin ajamaan, rouva Piiulla edellä, Kuvenjus Alarikilla perässä… Pitkin Luulajan katuja laskettiin menemään, jotta vinkui… Piiu juoksi kuin riivattu, rouva ajoi tahallaan äkkimutkia, katua ylös, toista alas… Alarikki oli kankeampi käänteissä… Piiu sai väliä ja rouva ehti ennen kotipihalle kuin Kuvenjus Alarikilla… Sitä riemua, mikä kotona syntyi, kun lapset riensivät Piiua hyväilemään!…

Niin kertoi Kuvenjus, punssin ja markkinain innostamana. Ja hän löi
Lomman Nestoria olalle ja vakuutti:

Ei hänellä tosin ollut mitään moitetta Alarikkiakaan vastaan. Se oli kaunis, hyvä ajaa ja juoksi vinhasti. Hänelle oli jo Luulajassa tarjottu korkeata hintaa Alarikista, mutta hän ei ollut myynyt.

Niin oli siinä pitkin päivää hevosista, entisistä, puheltu ja juotu punssia. Mutta Ulrikki näki tottuneella hevosmiessilmällään, että Kuvenjusta miellytti raudikko tamma paljon enemmän kuin tämä tahtoi tunnustaakaan. Ulrikki arvasi sen siitäkin, että Kuvenjus vähä-väliä otti asian puheeksi, verraten raudikkotammaa Alarikkiin ja päinvastoin.

Ja kun yhä siitä samasta asiasta jahkailivat ja tinkailivat, molemmin omaansa kehuen, innostui Lomman Nestori ja ehdotti, että lähdettäisiin ajamaan kilpaa…

Jo riemastui Kuvenjuskin, ja kun hauskimmillaan olivat humalassa, päättivät lähteä ajamaan kilpaa järven jäälle.

»Miksei sillä ole tuolla tammalla oikeata nimeä? Sille pitää panna nimi! Vai onko sillä nimeä? Hva' sa'!»

»Ei tullut kysytyksi sen nimeä», myönsi Ulrikki vähän hämillään, sillä
Kuvenjus oli ankara herra.

»Jo te olette tolvanoita», ärähti Kuvenjus. »Oikeita lorveja, vaikka nimi pitäisi olla pääasia, kun hevosen ostaa…»

Mutta Lomman Nestori, joka tiesi, mistä Miukin Matti oli
Tampereen-matkalla sen ostanut, sanoi:

»Teisko! Teisko!» ihastui Kuvenjus ja leppyi heti. »Sehän on mainio nimi! Teisko! Jävlar i mej! Olkoon Teisko! Se on hyvä nimi!»

Kuvenjus ihastui siitä nimestä niin, että nauroi, tarttui punssilasiinsa ja vaati kaikkia kilistämään.

Ja nyt päätettiin lähteä kilpaa ajamaan. Kumpikin omallaan. Vedonlyönnistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä se puoli asiasta unohtui. Semmoinen määrä tehtiin, että kummankin piti käydä mutkin kylän päässä, ja ken ensiksi takaisin ehtisi, sen hevonen oli joutuisampi juoksemaan.

»Vaan jos sinä ajat laukkaa», epäili Kuvenjus Ulrikkiin katsoen ja pudistaen päätänsä. »Te olette semmoisia velikultia, ettei teidän kanssanne…», sanoi hän sitten, mutta se oli paremmin kehumista kuin moittimista.

»En minä aja laukkaa», lupasi Ulrikki naurusuin, mutta Kuvenjus tiesi, ettei semmoisiin lupauksiin ollut hevosmiesten kesken kilpa-ajossa luottamista.

Siihen älyttiin toki semmoinen keino, että Lomman pojat, Ville ja Nestori, menisivät välille vahtiin ja Helmeri kylän päähän, jossa asti kumpaisenkin oli määrä käydä ja siitä takaisin pyörtää.

»Viikluntin täytyy tulla todistajaksi», päätteli hän. »Viiklunti on jäävitön todistamaan.»

Ulrikki ja Lomman pojat esittelivät, eikö Haaparannan Liljebäck kelpaisi todistajaksi. Jäävitön hänkin oli.

Mutta Kuvenjus sanoi, ettei Liljebäck ollut kylliksi hevosmies, ymmärtääkseen tämmöisiä asioita.

Nestori läksi hakemaan Viikluntia ja Ville valjastamaan Alarikkia, jolla oli erityinen talli, Kuvenjusta varten kestikievarista varattu jo ennen markkinoita.

Kuvenjus ja Ulrikki jäivät vielä väittelemään, turkit päällä ja lähtövalmiina. Haaparannan Liljebäck, joka ei äskeisiin hevosmiesten puheisiin ollut ottanut osaa muuta kuin hymähtämällä hyväksyvästi silloin kun maisteltiin, alkoi nyt tolkuttaa Ulrikille ja Kuvenjukselle, että oli joutavaa nyt pimeän tullen lähteä kilpaa ajamaan… Somempaa olisi, että nyt täällä sisällä pidettäisiin hauskaa ja vasta huomenna päivän valjetessa alkaisi kilvoittelu. »Ei. Nyt ajamme», vakuutti Kuvenjus, ollen kovassa ajohengessä.

»Nyt me ajamme», sanoi Ulrikkikin. »Ja tämä on asia, joka ei kuulu muille; omallaan ajaa kumpanenkin.»

Liljebäck nokkausi Ulrikille, — oli jo ennen päivemmälläkin suutahtanut, — ja rupesi nyt puhumaan ruotsia Kuvenjukselle, Ulrikkiin merkitsevästi katsellen.

Ulrikki suuttui siitä ja alkoi haukuskella Liljebäckiä »Nälkä-Kalleksi» ja »viinaporvariksi»…

»Elä kilju siinä!» kivahti Ulrikki punaisena kuin kukon heltta. »Kenen asialla Vintturin Santeri kulkee aisatiuku kaulassa, sanopa… va' saa'…»

Siitä olisi saattanut nousta kovempikin meteli, sillä miehet olivat siksi humalassa, mutta Kuvenjus komensi maanmiehensä pois kamarista… »Pois, ulos!…»

Mutta kun Liljebäck oli poistunut, kaatoi Kuvenjus vielä pikarit täyteen ja sanoi, että nyt otetaan piiskaryypyt vielä ja sitten lähdetään…

»Antaa sen Liljebäckin olla ja mennä menojaan», sanoi hän Ulrikille rauhoittavasti. »Ei se ole hevosmies ollut koskaan… eikä ymmärrä hevosista enempää kuin lehmästä…»

Olivat juuri ulos lähdössä, kun Helmeri tulla tupsahti kamarin ovelle ja hätäisellä äänellä sanoi:

Kuvenjus ja Ulrikki seisahtuivat hämmästyneinä, kysyvän näköisenä kumpikin, ja odottivat Helmerin kertovan.

»Niin. Ajakaa ne helvettiin! Mitä niillä on siellä pihalla nuuskimista!» tuumi Kuvenjuskin.

»Ilmestyivät kuin maasta nousseina juuri silloin, kun me aloimme Lomman
Villen kanssa valjastaa Alarikkia kappireen eteen…»

Sen enempää ei Helmeri ehtinyt siinä kamarin ovella sanomaan. He rymistivät ulos, vauhdissa läpi salin, juoksussa kuistia alas, suoraan pihalle…

Toisella puolen pihaa kuului kiivasta keskustelua. He riensivät sinne,
Ulrikki ja Helmeri edellä, Kuvenjus perässä…

Alarikin ympärillä, joka oli valjastettu kappireen eteen, kuhisi tullimiehiä kuin soipaa sotaa. Siinä olivat joukossa Nyman ja Stark sekä ne kaksi Haaparannan tullimiestä, jotka olivat tavanneet Helmerin menossa Haaparannalle ja jotka Helmeri oli reestä pukannut pois, ajaen menemään ja eksyttäen jäljiltään.

Siitä asti olivat kostoa hautoneet ja vihdoin, monien vaikeuksien takaa, saaneet selville koko asian…

Ja nyt kun tiesivät, että Alarikki oli tullitta tuotu Ruotsiin, nyt aikoivat tehdä takavarikon ja ottaa hevosen pois…

Siinä syntyi hirmuinen hälinä, poru ja kiroileminen. Kuvenjus selitti ja sadatteli ruotsiksi, Ulrikki rämisi kuin silppukone ja koetti käheällä äänellään huutaa minkä jaksoi. Helmeri vakuutti ja vannoi, ettei hän ollut se mies, joka Alarikkia oli ollut kuljettamassa, ja todistajiksi mainitsi hän Lomman pojat…

Mutta turhaan he rähisivät ja huusivat. Haaparannan tullimiehet tunsivat varmasti Helmerin samaksi mieheksi, joka heille niin hävyttömän kepposen teki, ja Alarikin samaksi hevoseksi, jolla Helmeri ajoi ja katosi kuin maan alle…

Koko markkinain ajan olivat he Alarikkia hakeneet, käyneet joka talon tallissa ja nyt viho viimein löytäneet…

Ulrikki vannoi, ettei hän ollut Alarikkia koskaan nähnytkään, vielä vähemmän omistanut, ja Kuvenjus vakuutti, että hän oli hevosen ostanut ruotsalaiselta mieheltä.

Mutta tullimiehet pysyivät uskossaan, he tiesivät koko asian alusta loppuun asti. He eivät enää antaisi itseään hevosmiesten pettää.

»Saadaan nähdä!» kiivasteli Kuvenjus. »Minä näytän toteen, sillä käräjäasia tästä nousee!…»

»Sepä nyt tietty», vakuutti Ulrikkikin. »Semmoinen prosessi tästä tulee, että tuntevatkin tullimiehet käräjiä käyneensä…»

Se uhkaus näytti tullimiehiin vähin vaikuttavan. He olivat ennenkin, melkein samanlaisissa tilanteissa, ottaneet hevosia taiteensa, mutta kun asia oli tullut oikeuteen, olivat he joutuneet tappion puolelle. Se oli ollut kallista kokemusta. Ja epäselvältä näytti asia nytkin. He kyllä, Haaparannan tullimiehet, tunsivat varmasti Alarikin samaksi hevoseksi, joka heiltä aivan silmäin edessä katosi, mutta he eivät tienneet, miten Kuvenjus oli sen omistajaksi joutunut. Olihan Kuvenjus, kuten nyt vakuutti, voinut sen ostaa ruotsalaiselta mieheltä, ja silloin he eivät voisi Kuvenjukselta sitä ottaa takavarikkoon…

»Kyllä asiasta selvä tulee», rämisi Ulrikki, kun huomasi, että tullimiehiä alkoi arveluttaa.

»Minä kyllä näytän toteen omistusoikeuteni», sanoi Kuvenjus. »Tehkää vain peslaaki! Siinä on hevonen, mutta tietäkääkin, ettei minun hevostani pidetä lainassa ilmaiseksi…»

Siihen kokoontui muitakin markkinamiehiä Alarikin ympärille rähinää ja tinkaa kuuntelemaan.

Nyman ja Stark kehoittivat tekemään takavarikon, mutta Haaparannan tullimiehet miettivät vielä…

Ja kova oli suusota, joka kuului kauas pimeässä pakkasilmassa. Punssi haisi, sikaarit röyhysivät ja hevosmiehet rähisivät, ja väliin kuului kova kiljaiseminen, kun hevosen ostaja ajaa hurautti pihan läpi tulista juoksua…

Alarikki seisoi siinä miesjoukon keskellä kuin puristuksissa ja alkoi levottomana kuopia kovaksi tannerrettua pihamaata… Helmeri oli ohjissa, mutta Haaparannan tullimiehet pitivät Alarikin päällisistä kiinni.

Silloin juoksi mies kiivasta vauhtia Anderssonista päin tullimiesten luo ja kuiskasi jotakin Nymanin korvaan. Helmeri ehti tuntemaan, että se oli Vintturin Santeri, salakapakoitsija, mutta hän ei puhunut tuntemisestaan mitään. Ja yhtä nopeasti kuin oli tullimiesten luo ilmestynyt, katosi Santeri kujasta ulos.

Samassa lähtivät Nyman ja Stark sekä Rannankylän kaksi tullimiestä juoksemaan sinne päin, mistä Vintturin Santeri oli äsken rientänyt. Mutta Haaparannan tullimiehet jäivät Alarikin luokse, pitäen päitsistä kiinni…

»Mikäs tämä homma nyt on?» kysyi Kuvenjus ihmeissään, kun näki tullimiesten juoksevan Anderssonille päin.

Haaparannan tullimiehetkin hölmistyivät, ja toinen jo yritti lähteä
Nymanin jälkeen, hellittäen kätensä Alarikin päitsistä…

Silloin Alarikki yhtäkkiä nousi takajaloilleen, kun Helmeri tempasi lujasti ohjista. Tullimiehet poukkosivat päähisiä pitämästä kauas syrjään, toinen selälleen, ja toinen huusi:

Mutta Alarikki potkaisi tuliseen laukkaan, aisan pää pukkasi Ulrikin silmään… ja siinä samassa silmänräpäyksessä olivat sekä Helmeri että Alarikki kadonneet pihalta jonnekin kylälle päin…

Haaparannan tullimiehet lähtivät, toinnuttuaan hämmästyksestään, juoksemaan sinne päin, minne luulivat Helmerin kadonneen, huusivat apua ja puhalsivat pilliinsä kuin riivatut…

Ulrikki, Lomman Ville ja Kuvenjus jäivät pihalle eivätkä ymmärtäneet, kuinka kaikki oli tapahtunut. Kuvenjus nauroi, ja Ulrikki oli olevinaan vihassa, että mikä sitä hevosta noin säikäytti. Mutta eivät hekään vielä oivaltaneet, mistä tämmöinen sekamelska yhtäkkiä syntyi. He eivät olleet tunteneet Vintturin Santeria, joka Nymanille kävi kuiskaamassa…

»Mihin hiiteen se Helmeri ajoi? Ja miten pääsi niin äkkiä lähtemään?» kysyi Kuvenjus.

»Helmeri kyllä on tallessa ja hoitaa asiansa, ja luulenpa, että on
Alarikki nyt…»

»Mihin ne tullihurtat juoksivat?» kysyi vuorostaan Lomman Ville, joka hänkään ei vielä ymmärtänyt onnen potkausta.

Silloin juoksi Lomman Nestori Anderssonista päin heidän luokseen. »Hyvä on!» läähätti hän. »Joko Helmeri pääsi pakoon Alirikilla?»

»Jo meni kuin lintu, hurtat pirskosivat syrjään, kun Alarikki nousi takajaloilleen… Mitä te oikein…? Voi saakeli… Saitteko pettää hurttia?» sanoi Ulrikki omasta ja muiden puolesta.

He kokoontuivat Nestorin ympärille. Kuvenjuskin alkoi huomata, että tässä oli tullimiehiä petkutettu, vaikkei hän osannut aavistaakaan, kuinka se oli tapahtunut.

Mutta Nestori ei tässä pihalla asiaankuulumattomien kuullen ruvennut mitään selittämään, vaan käski kaikkien tulla sisälle, ja hiljaa puhuen hän varoitteli, ettei saanut kukaan lujalla äänellä puhua.

Kaikki lähtivät hiljaa supatellen Kuvenjuksen kamariin, mutta Lomman Ville jäi ulos pihalle Teisko-tamman luo, sillä sitä ei uskallettu siihen vahditta jättää, kun oli pimeä ja mustalaisia paljon liikkeellä.

Mutta kun he pääsivät Kuvenjuksen kamariin, käski Kuvenjus Lomman Nestorin aukaista uuden punssipullon, ja kovin uteliaana hän tahtoi tietää, miten tämä kaikki oli tapahtunut ja miten oli tullihurttia saatu pettää…

Ja Nestori, aukaistessaan pulloa, alkoi selittää: He olivat, Helmeri ja hän, kun hänen oli mentävä Viikluntia hakemaan todistajaksi kilpa-ajoon, nähneet tullimiehiä liikkeellä, mutta kun eivät mitään pahaa aavistaneet, olivat he, Ville kolmantena, ottaneet Alarikin ulos tallista ja ruvenneet valjastamaan. Silloin äkkiä olivat tullihurtat ilmestyneet heidän ympärilleen… Haaparannan tullimiehet olivat tunteneet sekä Helmerin että Alarikin ja uhanneet ottaa hevosen takavarikkoon. Silloin ehti Helmeri kuiskaamaan hänelle, Nestorille, korvaan: »Juokse pian Anterssoniin ja palkkaa Vintturin Santeri sanomaan hurtille, että siellä paraikaa suomenpuolelaiset myyvät hevosia, — että siellä on Viiklunti, Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni…»

»Minä juoksin, minkä jaksoin, ymmärtäen Helmerin tarkoituksen… Vasta Parkin pihalla kohtasin Vintturin Santerin, työnsin hänelle viisi kruunua kouraan ja selitin, mitä hänen oli tehtävä… Santeri on nokkela ja hyvä hoksaamaan… niinkuin näitte…»

»Ha, ha, ha», ratkesi Kuvenjus nauramaan, vaikka oli määrä, että piti olla ja puhua hiljaa. »Te olette saakelin sukkeloita aina hoksaamaan, te Suomen puolen hevosmiehet… ha, ha, ha… Kuinka sitten? Kuinka sitten?»

»Santeri, vanha tullikavaltaja ja hurttain ainainen vihollinen, ymmärsi heti, mistä oli kysymys, ja kätkien aisatiukunsa ja pannen Parkin rengin turkin päällensä lähti hän juoksemaan tänne kestikievariin päin… Minä piilousin itse Anterssonin kuistin nurkkaan, nähdäkseni uskovatko hurtat Santerin ilmoitusta ja tulevatko peslaakin tekoon, kun Viiklunti ja suomenpuolelaiset muka myyvät hevosia… Ei aikaakaan, niin juoksevat hurtat, Nyymanni ja Tarkki eillimmäisinä, ja ryntäävät miesvoimalla Parkin pirttiin… Silloin minä arvasin, että nyt on Helmeri yrittänyt, mitä on yrittänyt, ja läksin siitä juoksua takaisin, nähdäkseni kuinka oli käynyt… Ja hyvin oli käynyt…»

»Mutta pian sieltä tulevat takaisin tullihurtatkin Parkista… olkaamme varovaisia… Sillä kyllä sieltä ei Viikluntia eikä suomenpuolelaisia löydy, ja kun palaavat, niin…»

»No, eikö Viiklunti ollutkaan Parkissa hevoskauppoja tekemässä?» kysyi kummissaan Kuvenjus, joka nyt vasta alkoi älytä, kuinka peräti sukkelasti Helmeri ja Nestori olivat tullihurttia pettäneet.

»Eikö mitä!» naurahti Nestori. »Viiklunti miehineen on toisessa päässä kylää, ja sitäpaitsi on Viiklunti jo myynyt sekä Aapelin että Hermannin hevoset!»

»Ha, ha, ha», nauroi Kuvenjus, jotta kamari kaikui. »Lisää punssia!
Juokaa, pojat!»

Näin hauskaa markkina-aikaa ei Kuvenjus muistanut koskaan ennen viettäneensä. Näin reilua ja tapausrikasta!

»Skool, pojat! Se Helmeri! Se Helmeri! Jaa, se on rahan väärti mies!» sanoi hän.

Mutta juuri kun olivat parhaassa ilossa, rymistivät Nyman ja Stark
Kuvenjuksen huoneeseen ja alkoivat kiivaasti kysyä, mihin Alarikki ja
Haaparannan tullimiehet olivat pihalta kadonneet.

Mutta Ulrikki, vaikkei huone ollutkaan hänen hallussaan, alkoi hätistellä tullimiehiä ulos, haukkuen suut, silmät täyteen. Ja kun eivät aikoneet poistua, tarttui Ulrikki tuoliin.

»Helvettiin täältä lappakaa», kirosi hän. »Hoitakaa asianne rajalla, elkääkä tulko tänne markkinapaikalle ihmisten kanssa mellastamaan…»

Jo täytyi Nymanin ja Starkin poistua. Kiroten ja uhaten he painoivat oven kiinni, aavistaen, että heitä olivat taaskin hevosmiehet nenästä vetäneet.

Tullimiesten poistuttua alkoi hauskuus uudelleen. Kuvenjus nauroi, kiitti Ulrikkia, taputteli Lomman poikia olkapäälle ja kysyi:

»Mutta mihin maailmaan se Helmeri ajaa Alirikilla? Kun eivät vaan saavuttaisi Helmeriä…»

Ulrikki nousi ja kuiskaili pitkän aikaa Kuvenjuksen korvaan. He nauroivat molemmin, mutta toiset eivät kuulleet muuta heidän keskustelustaan kuin »Herttua» ja »isäntä».

Lomman pojat ymmärsivät kuitenkin jo niistäkin sanoista, että Ulrikki uskoi Helmerin ajaneen Alirikilla rajalle päin, ehkä Herttuan taloon…

Kun aikansa siinä maistelivat ja äsken tapahtuneesta rohkeasta hommasta puhelivat, alkoi Kuvenjus esitellä, että koska kilvan ajosta ei tullutkaan asiain näin kääntyessä mitään, lähdettäisiin miehissä ajelemaan pitkin kylää ja markkinapaikkaa… Nyt piti olla iloisena joka miehen, kun näin reilusti oli käynyt ja parhaat markkinapäivät olivat kulumassa!… Ja markkinoita ei ollut kuin kerran vuodessa!

Se puhe kelpasi muillekin ja valmiit oltiin lähtemään. Ja niin lähdettiin. Kuvenjus ja Ulrikki istuutuivat kumpainenkin Teisko-tamman rekeen, ja ajajaksi pääsi Ville, asettuen kuskipallille.

Nestori tapasi pihalla Oinas-Matin, oman kylän miehen, jolla vielä oli hevonen myymättä. Hänen rekeensä pääsi Nestori, ja oli reessä muitakin hevosmiehiä, kaikki käkenä hutikassa, huutaen ja hurraten…

»Annapas nyt juosta sen Teisko-tamman, että nähdään, minkälainen vauhti sillä näin pimeässä on», käski Kuvenjus. »Niin, annapa astua», käski Ulrikkikin. Ville vihmasi ohjapuolella Teiskoa kyljelle, ja nopeasti juosten Teisko alkoi mennä vilistää, Oinas-Matin miehineen ajaessa laukkaa perässä.

Ulrikki esitteli, että ajettaisiin toiseen päähän kylää, Limperiin, missä hevosmiehet saivat mielin määrin mellastaa ja missä hän arveli Viikluntinkin nyt olevan.

Kuvenjus suostui siihen? koska hän ennen kaikkea halusi olla hevosmiesten parissa ja heidän kanssaan rähistä.

He ajoivat Lindbergille, mutta lopputaipaleella otti Kuvenjus ohjat ja
Villen piti siirtyä Ulrikin viereen.

Talossa he tapasivat Viikluntin, joka nyt, kun oli saanut myydyiksi sekä Oukan Aapelin että Torikan Hermannin hevoset, oli naukkinut itsensä tukkihumalaan ja rallatteli polkkaa Lindbergin pöydän päässä, — ja Aapeli ja Hermanni, hutikassa kumpainenkin, tanssata toikkaroivat lattialla.

VIII

Sillaikaa kun vakinaiset rajavartijat olivat Ylikainuun markkinoilla, oli Rannan- ja Lommankylässä ylimääräisiä rajavartijoita valvomassa, ettei tullittomasti saataisi tuoda hevosia rajan yli.

Mutta niitä tuotiin sittenkin markkinoille. Ja vaikka markkinapaikalla oli toistakymmentä tullimiestä vartioimassa ja hevoskauppoja nuuskimassa, eivät he olleet onnistuneet tekemään yhtään ainoata takavarikkoa — ja markkinat jo olivat sivu puolivälin, paljon kauppoja jo tehtyinä.

Tullimiehet kyllä nyt alkoivat älytä, mitä varten Viiklunti suurena herrana markkinoilla hurraili, mutta he eivät voineet hänelle mitään. Kun sitten Haaparannalta saapui kaksi tullimiestä, alkoivat he miehissä hakea Alirikkia, jonka varmaan tuntisivat ja tiesivät Suomesta, Torniosta tuodun yli rajan tullia maksamatta. He onnistuivatkin saamaan tietoonsa, että sellainen uljas ori oli nyt Luulajan Kuvenjuksen hallussa. Ja Kuvenjus oli kortteeria kestikievarissa.

Alkoivat nyt miehissä siinä vaanimaan, toivoen viimeinkin saavansa takavarikon…

Haaparannan tullimiehet olivat, Helmerin kadotessa Alirikilla pimeään, lähteneet takaa-ajamaan. He olivat saaneet hevosen, jolla laukkauttivat perässä, sillä he saivat tietää, mihin päin Helmeri oli Alirikilla ajanut. Hirveästi heitä kaiveli. Uljas ja kallis hevonen oli viety, — joka heillä jo oli juuri valmiina takavarikkoa varten, valmiina kuin leipä pöydällä, mutta joka heidän oman tyhmän varomattomuutensa takia katosi kuin saukko jään alle. He olivat ajaneet perässä ensin Jällivaaraan päin vievää tietä pitkin, mutta pyörtäneet takaisin, kun saivat varman tiedon, ettei sennäköistä hevosmiestä ollut sitä tietä kulkenut. He arvasivat silloin, että Helmeri oli päässyt jostakin kääntymään rajalle, Tornionjoelle päin, ja alkoivatkin uskoa, että Alarikki oli iäksi päiväksi heiltä kadonnut. Mutta yhä he iskivät jälkiä ja pääsivät vihdoin selville, että rajalle päin oli Helmeri ajaa huristanut. Ja vaikka heillä ei enää ollut toivoa tavata Helmeriä, lähtivät he kuitenkin perään, ottaen Nymanin ja Starkin kumppaneikseen, kun tie ja seudut olivat heille outoja.

Lindbergissä olivat hevosmiehet rähisseet puoleen yöhön, jolloin Kuvenjus, Ulrikki, Viiklunti ja Lomman pojat lähtivät pois ja ajoivat vihaista vauhtia kestikievariin, täydessä humalassa joka mies.

Ulrikki heräsi aamulla kestikievarissa siinä huoneessa, joka oli Kuvenjuksen huoneen vieressä. Hän itse makasi sängyssä, mutta Viiklunti oli vääntynyt lattialle ja kuorsasi siinä vaatteet yllään ja susiturkki peittona. Lomman poikia ei näkynyt, eikä Ulrikki muistanut, olivatko jääneet Lindbergille vai tulleet kestikievariin.

Pihalta kuului aisatiu'un helinää ja puhelua; päivä olikin jo valkenemassa, Ulrikki haukotteli vuoteella, johon vaatteet yllään oli kaatunut. Hänen naamansa oli kohmeloinen ja silmät punaiset kuin särjellä. Ääni ei tahtonut kulkea ollenkaan, ja vaikka hän yski ja karaisi kurkkuaan, tuntui, ettei siitä selvene. Hän tunsi olevansa veltto ja voimaton, mutta muistaessaan, kuinka hyvin hän näillä markkinoilla oli hevoskaupoissa onnistunut ja kuinka paljon voittanut, hän alkoi virkistyä.

Hän nousi ylös ja otti takkinsa, joka oli lattialla melkein Viikluntin vieressä. Hän säpsähti vähän, sillä sen taskussa olivat molemmat hänen lompakkonsa, rahaa kumpainenkin pullollaan…

Samassa aukeni ovi, ja Lomman Nestori, joka oli herännyt varemmin ja ruokkinut ja vaalinut Teisko-tammaa, tulla touhusi kamariin ja sanoi hätäisesti:

»Nyt on jällivaaralainen, jolle silkkimusta myytiin, tullut takaisin ja tahtoo kauppaa purettavaksi… Suun täydeltä kiroaa ja kysyy Viikluntia…»

»No, voi sun perkele», rämähti Ulrikki, ja hänen äänensä vinkui ja pärähteli pahoin.

»Mitä nyt teemme? Se mellastaa ja haukkuu, ja silkkimusta seisoo pihalla… mies uhkaa viranomaisilla», hätäili Nestori.

Ulrikki katsoi särkisilmillään turvonneihin käsiinsä ja ärisi jaaranäänellään:

»Elä päästä tänne sisälle! Sanotaan, että Viiklunti, jolta hän silkkimustan osti, on mennyt pois markkinoilta…»

Ulrikkikin virkosi. Hän peitti vielä tarkemmin lattialla kuorsaavan
Viikluntin turkilla, niin ettei miehestä näkynyt mitään.

Sitten lähtivät ulos, Ulrikki mennessään koetellen, olivatko molemmat lompakkonsa tallella… Lieneekö jotain pahaa ajatellut Viikluntista, joka siinä nyt kuorsaili… Mutta tallella olivat.

Kuistissa tuli jällivaaralainen vastaan, hirmuisen vihaisena, aivan raivoissaan, ja alkoi haukkua, että hänet oli petetty… annettu potkuri ja tenimys hevonen, jolla ei päässyt mihinkään… Ja ellei kauppaa heti purettaisi, lähtisi hän viranomaisten puheille…

»No, kävithän itse ajamassa hevosta, ja palatessasi kehuit, että hyvä on hevonen», rämisi Ulrikki vastaan.

Jällivaaralainen ei ollut sitä kuulevinaankaan, vaan tähtäsi Ulrikkia silmiin ikäänkuin Ulrikki olisi syyllinen…

»En minä ole sinulle hevosta myynyt, en nyt, enkä koskaan ennenkään… Mitä sinä minulle tiuskut?» ärisi Ulrikki ja oli olevinaan niinkuin ei häneen asia kuuluisikaan.

»Joo, joo, mutta te ja Viiklunti», sanoi jällivaaralainen. »Missä
Viiklunti on, se vanha kälmi?»

»Limperissä se on kortteeria», valehteli Ulrikki. »Käy sieltä kuulemassa.»

Ulrikin ja Nestorin suureksi iloksi lähti jällivaaralainen kuistista pois, aikoen Lindbergiin Viikluntia hakemaan.

Ja hän menikin. Mutta toinen mies, jonka hän luultavasti oli ottanut matkaansa todistajaksi, jäi silkkimustan viereen pihalle seisoskelemaan. Ulrikille ja Nestorille tuli hätä käteen, sillä he ymmärsivät hyvin, että jällivaaralainen pian palaisi Lindbergistä, kun siellä saisi kuulla, että Viiklunti oli yöllä heidän matkassaan lähtenyt… Ja silloin se ottaisi kestikievaritalon hakeakseen…

»Ei auta muu kuin että Viikluntin pitää lähteä pois!» päätti Ulrikki. »Muuten tässä käy niin, että joutuu tuo potkuri käteen takaisin, eikä siitä sitten enää pääse erilleen muutoin kuin ampumalla…»

Kiire oli, ja miehet olivat kohmelossa. Jällivaaralaisen todistaja, joka seisoi silkkimustan vieressä, saattoi hyvinkin tuntea Viikluntin, ja sen vuoksi oli vaarallista, jos hän pääsisi näkemään, että Viiklunti poistui kestikievarista…

Ulrikki ja Nestori neuvottelivat. Ja sitten he keksivät, että Nestorin piti houkutella todistaja kahville kestikievarin keittiöön, josta ei nähnyt pihalle, — sopisi tarjota puolikuppisetkin, — ja oli juteltava makeita puheita sen aikaa, että Viiklunti ehtisi livistää talosta…

Viiklunti nukkui vielä raskaasti, mutta Ulrikki potki häntä kylkeen ja hoki römeästi:

»Nouse hiivatissa ylös… kuh… kuh… nouse… nouse… No, herää nyt helvetissä, siinä!»

Jo Viiklunti viimein alkoi urista ja heräillä, avasi veltosti silmänsä ja katseli tyhmänä Ulrikkiin. Mutta sitä mukaa kuin Ulrikki ehti selittää, mistä nyt oli kysymys ja mitä oli tehtävä, kirkastui Viikluntin katse, ja vihdoin oli hän aivan valveilla… Ja äkkiä nousi hän ylös ja arveli: »Kyllä minä sitä vähin pelkäsinkin!»

»Joutuin nyt!» hopitteli häntä Ulrikki; »se perhattu palaa pian
Limperistä…»

Sillaikaa kun Viiklunti kohmelokankeana, viikset vihaisesti siirollaan ja suu irvissä, kiskoi turkkia päälleen, silmäsi Ulrikki pihalle ja näki äskeisen miehen silkkimustan vierestä kadonneen, ja hän arvasi, että Nestori oli saanut hänet keittiön puolelle puolikuppista maistamaan.

Ulrikki lähti edellä takkisillaan, ja Viiklunti seurasi häntä, suuri susiturkki auki hulmuten…

»Joudu! Joudu!» hopitteli Ulrikki, joka oli kuistissa menossa.
Viiklunti murjotti tulla ja haukotteli pitkään. Nopeasti laskeusivat
he sitten kuistista pihalle ja kävelivät vierekkäin pihan poikki
Anderssonilla päin, josta oli aikomus saada kyyti rajalle asti…

Anderssonin kujalla tuli heitä vastaan Vintturin Santeri, aisatiuku kaulassaan ja naurusuin.

Ulrikki kuiskasi Santerin korvaan ja iski silmää. Santeri naurahti, iski takaisin ja katosi nopeasti, aisatiu'un helähdellessä pakkasaamun ilmassa.

Siinä oli muuan iiläinen hevosmies, jolta eilen illalla oli otettu mainion hyvä hevonen takavarikkoon. Miespoloinen oli nyt hankkinut kyytihevosen päästäkseen ensin rajallekaan. Alakuloisena hän siinä jutteli Ulrikille ja Viikluntille, kuinka onnettomasti hänelle oli käynyt. Outo ja ensikertalainen oli näillä markkinoilla, joten ei tyhmyydessään tuntenut tullimiehiä, vaan luuli muiksi herroiksi ja meni niille, onneton, kauppaamaan hevostaan.

»Sillä lailla täällä on monelle muulle käynyt!» lohduttelivat häntä
Ulrikki ja Viiklunti.

Siinä tuumailivat hetkisen, kunnes Viiklunti kehaisi, että hän maksaa kokonaan, jos hänkin, joka samoin oli Torniojoelle menossa, pääsisi tässä samassa kyydissä.

Ulrikki oli kuin tulisilla hiilillä, sillä hän ei olisi tahtonut, että
Anderssonissa olisi huomattu Viikluntin lähtevän rajalle päin.

Mutta jo joutui Vintturin Santeri paikalle, juoksi tulemaan ja pisti Viikluntin turkin poveen litran pullon sitä »fiiniä» konjakkia, jota suomalaiset nimittivät »koninpääkonjakiksi».

»Ajakaa menemään hiiden kyytiä!» käski Ulrikki. »Kyllä nyt… kyllä nyt!» vakuutti Viiklunti työntäen pullon povelleen ja nostaen turkinkauluksen pystyyn. Ja niin lähti kuin varkain Viiklunti markkinoilta, missä rikkaana hevoskauppiaana oli monta päivää mellastanut ja komeat rahat hommallaan ansainnut.

Ulrikki seisoi pihalla niin kauan, että näki menevien katoavan ensimmäisen mäen taakse. Silloin päästi hän helpotuksen huokauksen ja läksi palaamaan kestikievariin. Väkeä oli alkanut liikkua markkinapaikalla, ja Ulrikki näki jo monta järvikyläläistä ylimaan miestä poislähdössä, uudet lihavat hevoset kaikilla aisoissa, ja väkijoukossa kulki Vintturin Santeri aisatiukuineen, samosi ristiin rastiin, ja tuon tuostakin tuli joku poislähtevä hänelle kuiskaamaan…

Kestikievarin pihalla, äskeisellä paikalla, seisoi vielä silkkimusta, paksu loimi peittona. Ulrikki silmäsi siihen vihaisesti ja arvasi, ettei jällivaaralainen ollut vielä palannut ja että Nestori yhä puheli todistajan kanssa keittiössä…

— Hyvinpä kävi — mietti hän. — Hakekoon nyt Viikluntin käsiinsä mistä tahtoo… minuun ei enää kuulu koko asia… Hän nousi kuistista sisälle.

Kuvenjus nukkui vielä, ovi oli lukossa. Mutta saliin oli ilmestynyt outoja miehiä, ruotsalaisia, jotka aamukahviaan juoden juttelivat. Eräs mies puhui suomea, meni puheille. Sanoi olevansa hevosenostaja ja tiedusteli Ulrikilta, oliko tällä hevosia myytävänä. Hän ja hänen toverinsa ostaisivat viisi työhevosta…

Ulrikki istuutui siihen pöydän luo juttelemaan ja tilasi kahvia. Miehet kertoivat, että he vasta eilen olivat ehtineet markkinoille ja tiedustelleet hevosmiehiä, mutta kaikki sanoivat jo myyneensä. Ja he lisäsivät, että paljon vielä tarvittaisiin hevosia ylimaihin tukinajoon. Se mies, joka osasi suomea, puhui Ulrikille, selitteli ja kyseli, ja toisetkin, ne ummikot, viittoivat käsillään ja koettivat ymmärtää, mitä Ulrikki vuorostaan vastasi.

Heistä ei yksikään tuntenut näöltä Ulrikkia, mutta kun kuulivat nimen, niin alkoivat kaikin naurusuin venskata ja tulivat kättelemään… »Heikkile Ulrik!…»

Kahvin sekaan otettiin konjakkia, ja Ulrikkikin alkoi virkistyä. Äänikin selkeni melko hyväksi, ei enää vinkunut ja rämissyt niinkuin äsken.

Kun parhaissa puheissa olivat, rymisti jällivaaralainen saliin ja alkoi kauheasti mellastaa, hakien Viikluntia ja uhaten Ulrikkia… Hän tempasi auki Ulrikin kamarin oven, meni sisälle ja näytti hakevan Viikluntia, kiroten, että tässä talossa se oli ollut yötä. Kun ei sieltä ketään löytänyt, käveli hän Kuvenjuksen kamarin ovelle ja alkoi sitä jyskyttää… Mutta silloin ehti talon isäntä hätään, selitellen, kuka kamarissa nukkui…

Silloin kääntyi mies taas Ulrikkiin ja tiuskui ja kyseli ja kiroili…
Hän alkoi Ulrikin kanssa istuville miehille selittää, kuinka
hävyttömästi häntä oli hevoskaupassa petetty ja että Ulrikki oli ollut
Viikluntille apuna pettämässä…

Ulrikki puolestaan sanoi, että häneen ei kuulunut koko asia, hän ei ollut myynyt silkkimustaa eikä myöskään tiennyt hevosen tavoista mitään; hän oli myös nähnyt, että ostaja oli itse käynyt ennen kauppaa hevosta ajamassa ja ollut ihastuksissaan, että hyvä oli hevonen ja niin olivat Viikluntin kanssa kaupat tehneet… Hän, Ulrikki, oli vain ollut syrjästäkatsojana…

»Niin, niin, mutta missä se rakkari Viiklunti on?» tiuskui jällivaaralainen.

Hän oli saanut tietää, että yhdessä Ulrikin kanssa oli Viiklunti
Lindbergistä lähtenyt.

»En minä ole Viikluntin paimenpoika!» sanoi Ulrikki nyt karskisti. »Eläkä tiusku minulle enää! Oma on asiasi! Ja hae Viiklunti, mistä haluat! Minuun ei kuulu.»

Neuvottomana ja kiroillen lähti jällivaaralainen, uhaten mennä viranomaisten puheille.

Vihdoin heräsi Kuvenjuskin ja lähetti piian matkassa terveiset
Ulrikille, että tulla sinne hänen kamariinsa.

Ja nyt kun selvin päin olivat, alkoivat tuumailla, kuinka Alarikin suhteen alettaisiin menetellä. Ulrikki kyllä tiesi Kuvenjukselle selittää, mitä teitä ja mihin Helmeri Alirikilla oli ajanut, kun tullimiesten keskeltä vilahti kuin lintu häkistä… Helmeri oli — niin selitti Ulrikki — kiertänyt kylän, ajanut menemään rajalle päin ja vienyt Alarikin Herttuan taloon, missä nyt epäilemättä olivat.

»Siellä ovat sekä mies että hevonen nyt varmassa tallessa», vakuutti hän Kuvenjukselle.

Mutta kuinka se nyt sieltä saataisiin pois tullimiesten tietämättä? Ja jos saataisiin, niin tokko sitä Kuvenjus enää uskaltaisi pitää, kun sen kaikki tullimiehet tunsivat?

Siinä oli kaksi kysymystä, joita Kuvenjus ja Ulrikki aamukohmelossa miettivät.

Mutta kun Kuvenjuskin oli pukeutunut ja aamukahvit juonut, esitteli hän, että lähdettäisiin Teisko-tammalla ajelemaan kylälle, jotta päästäisiin virkistymään…

Lomman pojat valjastivat Teiskon ja palvelivat kaiken kykynsä mukaan
Kuvenjusta. Ulrikki ja Kuvenjus lähtivät, Kuvenjuksella ohjat käsissään.

Silkkimusta seisoi vielä valjaissaan kuistin luona, mutta jällivaaralaista itseään ei näkynyt.

Ulrikki oli hyvillään, että tuli lähdetyksi ajelemaan. Hän ei enää olisi tahtonut tulla vastakkain silkkimustan ostajan kanssa… Asiaan saattaisi hyvinkin äkkiä hänkin sotkeutua, jos siitä oikeusjuttu nousisi. Ja hän päätti mielessään, kun markkinat jo muutenkin olivat loppupuolella, lähteä hiljaisuudessa pois… Niin olivat tänä aamuna aikoneet Lomman pojatkin, joilla heilläkään ei enää ollut markkinoilla mitään tekemistä.

Pitkin kylää ajelivat Kuvenjus ja Ulrikki kirkkaana pakkasaamuna.
Virkkuna ja hyvällä menotuulella oli Teisko, ja yhä enemmän ja enemmän
Kuvenjus siihen mieltyi. Ja hän alkoi esitellä Ulrikille, että he
vaihtaisivat Alirikkia ja Teiskoa.

»Se sopii», vastasi Ulrikki. »Hyvät ovat hevoset kumpikin, niin Alarikki kuin tämä Teiskokin… Mutta minä tahtoisin välirahoja», lisäsi hän sitten.

Ulrikki ymmärsi hyvin, ettei Kuvenjus enää uskaltaisi Alarikkia
näkösälle tuoda. Parasta ja viisainta oli, että Alarikki nyt vietäisiin
Suomen puolelle takaisin, ainakin toistaiseksi… Hän arvasi, että
Kuvenjus mietti samaa, ja sen vuoksi päätti hän kiskoa välirahoja.

»Paljoko tahdot välirahoja?» kysyi Kuvenjus, kun he jo olivat tulossa takaisin.

Kuvenjus lupasi heti, olisi antanut enemmänkin, mutta Ulrikki ei arvannut pyytää.

Kun he palasivat kestikievarin pihalle, oli silkkimusta onneksi kadonnut äskeiseltä paikaltaan, eikä näkynyt jällivaaralaistakaan. Mutta ei Ulrikkikaan Kuvenjukselle kertonut sanaakaan siitä, mitä silkkimustan kaupassa olivat mulkanneet.

Lomman pojat seisoivat pihalla, ja kun kuulivat, että Kuvenjus ja Ulrikki olivat vaihtaneet hevosia, niin onnittelivat Kuvenjusta ja kehuivat Teiskoa…

Ja Kuvenjus kutsui Lomman pojatkin päivälliselle, joka samalla olisi erojaishetki ja johon hän paitsi Ulrikkia ja Haaparannan Liljebäckiä myöskin oli kutsunut muutamia ruotsalaisia herroja.

Ulrikki tapasi salissa aamullisen hevosenostajan, ja muistaen, että hänellä oli Alarikki Herttualla, kävi hän puheille ja kuiskasi ruotsalaisen korvaan:

»Minulla on oikein kaunis, nuori ja kookas ori, jonka myisin. Se ei kyllä nyt juuri ole täällä markkinapaikalla se on tästä rajalle päin eräässä talossa… Siinä olisi sekä ajo- että työhevonen… vankka kuin jumpo ja hyvä syömään…»

»Meillä oli tämän Luulajan Kuvenjuksen kanssa kauppa melkein valmiina, mutta nyt tämä tahtookin perääntyä…»

Ruotsalainen, joka sanoi olevansa Jakobsson nimeltään, ihastui Ulrikin puheista ja aikoi lähteä rajalle päin oritta katsomaan ja ostamaan…

Ulrikki selitti, että heti kun oli syöty hevospäivällinen, jolle
Luulajan Kuvenjus hänet oli kutsunut, lähdettäisiin…

Jakobsson sanoi tyytyvänsä vartomaan ja kehaisi vielä, että hän olikin semmoinen ostaja, joka maksoi hevosen heti…

Ulrikki käveli Kuvenjuksen huoneeseen, jossa vähin maistelivat ennen päivällistä. Mutta itsekseen ihmetteli Ulrikki sitä seikkaa, ettei hän ollut tavannut yhtään tullimiestä koko päivänä kestikievarin pihalla, vaikka niitä muina päivinä oli pyörinyt siinä alinomaa…

Hevospäivälliset, jotka vasta illalla joutuivat syötäviksi, muuttuivat loppupuolella juomingeiksi ja hirmuiseksi rähinäksi, sillä osanottajat olivat kirjavaa joukkoa.

Vasta aamupuoleen yötä pääsi Ulrikkikin lähtemään. Ja tuskin olisi vielä silloinkaan malttanut lähteä, ellei Jakobsson olisi kiirehtinyt, kun kyytihevonen odotti… Rakkaat hyvästit sanoivat Kuvenjuksen kanssa ja sovinnossa erosivat ja puhuivat, että jos eletään, niin ensi talvena taas ollaan yksissä…

Ja nyt ovat Ulrikki ja Jakobsson matkalla Herttualle Alarikin kauppaa tekemään.

Markkinat näyttävätkin jo käyvän lopulleen, sillä useimmat hevosmiehet ovat poistuneet mikä minnekin päin. Lomman pojat läksivät jo puolenyön aikana, eikä markkinoille enää ole jäänyt muita Suomen puolen hevosmiehiä kuin Miukin Matti, Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni.

Hyvät markkinat ovat nämä Ulrikille olleet. Mainiosti ovat kaupat onnistuneet, ja kun nyt vielä toivoo Alarikista saavansa tältä Jakobssonilta hyvän hinnan, niin tyytyväinen on Ulrikki. Ja hän hautoo jo uutta markkinamatkaa Etelä-Suomeen, sillä hevosten hinnat ovat vielä yhtä korkeat, ja talvi ei ole puolivälissäkään…

Kookas kapsäkki on Ulrikilla reen sevillä. Siihen on hän Vintturin Santerilta ostanut useamman pullon konjakkia matkaevääksi ja kotia tuliaisiksi.

Aamuvarhaisella käyvät he Tikanniemessä kahvit ryyppäämässä. On Ulrikilla vähän muutakin asiaa. Ja kun on Tikanniemen isännälle vanhan tavan mukaan makeat puolikuppiset tarjonnut, kysyy hän kahden kesken, onko tullimiehiä näkynyt…

Eivät ole Tikanniemessä käyneet, kertoo isäntä. Mutta hän on kuullut muilta kulkijoilta, että niitä on ajanut kahakäteen.

»Kuului olleen kaksi Haaparannan tullimiestäkin joukossa», tietää isäntä.

Ulrikki vähän säpsähtää. Jokohan riettaat lopultakin pääsivät Helmerin jäljille? Sen vuoksi niitä ei enää näkynytkään markkinapaikalla, kun ne täällä ajelevat ristiin rastiin.

Kautta rantain tiedustelee Ulrikki isännältä vielä, onko Helmeristä mitään kuulunut.

»En ole nähnyt enkä kuullutkaan. Mutta kertoi tässä muuan iiläinen markkinoille menijä, että häntä vastaan oli tullut uljas ori kiivasta vauhtia, ja kappireessä oli istunut nuoren näköinen mies… Jos lienee se ollut Helmeri?»

Ulrikki arvasi, että Helmeri on ollut, mutta sanoi kuitenkin isännälle: »Ei ole semmoinen ajaja ollut Helmeri.» Levottomaksi tuntee Ulrikki käyvänsä. Jos ne riivatut hoksaavat mennä Herttualle, niin sieltä ne ottavat Alarikin väkistenkin!

Ei jouda Ulrikki nyt, niinkuin usein ennen markkinoilta palatessaan, viivyttelemään Tikanniemessä. Juotuaan puolikuppiset pohjaan lähtee hän Jakobssonin kanssa jatkamaan matkaa Herttualle.

Siellä on hän kertonut isännälle, miten asiat ovat ja kuinka hän tullihurttain keskeltä pääsi Alarikilla karkaamaan. Hän on varma mielessään siitä, etteivät tullimiehet osaa hänen jäljilleen, mutta päättää kuitenkin olla varuillaan.

Hän on toivonut, että Ulrikki tai jompikumpi Lomman pojista saapuu markkinapaikalta tietoja tuomaan, miten Alarikin suhteen on tehtävä. Onko se tuotava takaisin markkinapaikalle vai onko se Ruotsin puolella vietävä Haaparannalle, missä Kuvenjus sen sitten saisi käsiinsä?

Niitä tietoja on Helmeri odottanut ja ollut rauhaton. Sillä hän on kuullut, että tullimiehiäkin on ollut liikkeellä. Kaiken mahdollisen varalta on hän pannut Alarikin navetan porstuaan, jossa on pilttuu hevosta varten. Sillä sen hän on ottanut huomioon, että jos tullihurtat jäljille pääsevät ja taloon osaavat, niin ensiksi ne ryntäävät talliin, missä Alarikin luulevat olevan… Ja sillaikaa ehtisi hän jotakin hommata…

Mutta niin levoton hän on, ettei ole uskaltanut suitsia Alarikiltä pois ottaa, vaikka muuten on sen valjaista riisunut navetan porstuahinkaloon.

Aina hetken kuluttua käypi hän pihassa kuuntelemassa. Ei saa unta, vaikka isäntäkin lupaa vahtina olla. Yhä rauhattomammaksi hän käy, kun aamuvarhaisella kuulee tieltä ääniä ja kun arvaa, että ne ovat markkinoilta palaavia. Mutta hän ei uskalla valjastaa Alirikkia eikä lähteä sillä rajalle ja yli Suomen puolelle ajamaan, peläten Rantakäyrässä joutuvansa tullihurttain kynsiin. Ei uskalla lähteä mihinkään päin. On suo siellä, vetelä täällä. Ei rohkene liikuttaa Alarikkia pilttuusta, ja suitset suussa siellä Alarikki kauroja pureksii…

Mutta jo ottaa hänen silmänsä — päivä on silloin melkein kirkkaimmillaan — hevosen, — hevosen, joka tulee aika vauhtia markkinoilta päin. Siinä näkyy olevan kyytimies, ja reessä istuu kaksi miestä, joista toisella on susiturkki yllään. Helmeri katsoo… katsoo, harmailla silmillään kuin teräsnauloilla tähdäten. Jo näkee susiturkkisen miehen saukonnahkaisen lakin ja tuntee, että siinä on Ulrikki…

Ne ajavat pihaan, ja Helmeri rientää Ulrikkia vastaan. Jakobssonkin kättelee Helmeriä, ja Ulrikki kuiskaa hänen korvaansa, niin ettei Jakobsson kuule, kuinka Alarikki nyt taas on hänen ja että Teisko-tamman kanssa ovat vaihtaneet…

He ovat juuri paraikaa Herttualla juomassa puolikuppisia — Ulrikki, Jakobsson, Helmeri ja Herttuan isäntä — ja hevoskauppaa hierovat. Jakobsson on jo käynyt navetan porstuapilttuussa Alirikkia katsomassa, on mielistynyt siihen, ja nyt maistellen makeita puolikuppisia hierovat kauppaa. Kalliin hinnan on Ulrikki Alarikistä määrännyt, ja sitä nyt koettaa Jakobsson tinkiä pienemmäksi…

Niin tinkailevat ja maistelevat. Mutta yhtäkkiä, kun huolettomina istuvat eivätkä hienoon nousuviinaan tullessaan muistakaan enää mitään vaaraa olevan olemassa, kuuluu pihalta kovaa aisatiukujen helinää…

Kaikki muut, paitsi Jakobsson, rientävät ikkunaan katsomaan… »Tullihurttia ja perkeleitä!» kiljaisee Helmeri, ja Ulrikin nenänpääkin valkenee. »Nyt tuli saatana!»

Siinä ovat nousemassa kaksi Haaparannan tullimiestä toisesta ja Nyman ja Stark toisesta reestä…

He ovat toimekkaan ja vihaisen näköisiä ja aseilla varustettuja kuin sotilaat. Haaparannan tullimiehet rientävät suoraan talon talliin, ja sinne seuraavat Nyman ja Stark.

Ulrikki kiroilee ja rientää porstuaan ja pihalle ikäänkuin Helmerille avuksi… Ei muuta ymmärrä ja avopäin pyörii toimetonna kuistin edessä…

Mutta nopeana kuin ajatus toimii Helmeri. Kun Ulrikki silmää navettaan päin, näkee hän Helmerin taluttavan Alirikkia ulos navetan porstuasta… Yhtäkkiä hyppää hän Alarikin selkään, hihkaisee ja läimäyttää Alirikkia ohjasperillä kahta puolta, molemmille lautasille… Ja nuolena laukkaa Alarikki samasta kujasta ulos, josta tullimiehet vasta ovat tulleet…

Tullimiehet juoksevat juuri silloin tallista ja ehtivät tuntea Alarikin ja Helmerin… »Håll! Håll!» huutavat.

Haaparannan tullimiehet ampuvat pakenevan perään, mutta Helmeri laukkauttaa jo tienmutkassa ja kääntää menemään rajalle päin. Alarikki laukkaa kuin tulisessa hiidessä, harja hulmuten korkealla ja häntä viipottaen sulkana perässä… ja yhä Helmeri lyö ja huutaa…

Syntyy hirveä hälinä ja kiire. Herttuan isäntä ja Jakobssonkin ovat rientäneet pihalle, mutta eivät ehdi nähdä muuta kuin Helmerin menon…

Tullimiehet kiroavat ja huutavat ja lähtevät tulisella vauhdilla Helmeriä takaa ajamaan. Eivät jouda Ulrikillekaan mitään vastaamaan, kun Ulrikki huutaa, että »kyllä meni, ette saavuta»…

Mutta ennenkuin tullimiehet ehtivät tienmutkaan, on Helmeri jo noussut mäen päälle ja kadonnut näkyvistä…

Ihmetellen siinä seisovat Herttuan isäntä ja Jakobsson. Ulrikki ratkeaa nauruun ja sanoo:

»On se poikaa tuo Helmeri! Ei sillä miehellä mennyt hukkaan sotapalvelus, kun aikoinaan Lappeenrannan hevosväessä oli…»

»Riivatun miestä, kun pysyy hevosen selässä, vaikka hevonen noin laukkaa!» kummaili isäntä.

Mutta Jakobsson ei vieläkään ymmärtänyt, minkä vuoksi Helmerille ja Alarikille niin tulinen kiire yhtäkkiä tuli. Kaikki asiat sai hän tietää, kun he kolmisin istuutuivat kahvipöydän ääreen ja Ulrikki toi pöytään täysinäisen konjakkipullon, ja vasta myöhään illalla saattoi Herttuan isäntä Ulrikin kotiaan Heikkilään, missä ensimmäisenä kohtasivat Helmerin, joka hyvillä mielin kertoi, että Alarikki söi apettaan tallissa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEVOSMIEHIÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Hevosmiehiä

HEVOSMIEHIÄ

VÄINÖ KATAJA

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE