The Project Gutenberg eBook of Murheen voima, by Väinö Kataja

Hän oli puolilta päivin pannut rengin ja piian kotia ja jäänyt Inkerin kanssa kahden loppuja heiniä latoihin kantamaan.

Päivä oli aamusta ollut lämmin, mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi pohjoiseen ja ilma alkoi nopeasti kylmetä, niinkuin usein Perä-Pohjolassa tapahtuu elo- ja syyskuun vaiheilla. Ja heti kun hän tunsi tuulen henkivän kahden suuren vaaran välisen laakson pohjasta suoraan pohjoisesta ja näki taivaalta poutaisten pilvien katoavan, hän ymmärsi, mitä se merkitsi…

Silloin hän toimitti Antin ja Selman kotia, evästäen heidät neuvoillaan. Hän koettaa tulla toimeen Inkerin kanssa ja toivoo ehtivänsä saada kaikki Hukkajänkän heinät latoihin…

Hänen pelkonsa näyttikin toteutuvan. Kuta matalammalle taivaanrannalle aurinko vaipui, sitä kylmemmältä ilma tuntui, tuuli tyyntyi ja viimeinenkin vaalea pilvi katosi. Täällä takalistolla, missä kylmyys huokui kaltioista ja vaarain välisistä soista, oli hallan tietenkin rennompi liikkua, ja rohkeasti se rynnistikin kätköstään, kun ilma kylmeni.

Jo oli päivä laskenut, kun hän ja Inkeri viimeisiä heiniä sulloivat latoon. Tytön posket punoittivat, ja hiki juoksi otsalta.

»Ehdimmepä saada kaikki latoihin, vaikka epäilitte», puhui tyttö ladosta, jossa sulloi heiniä sitä mukaa kuin Lauri hangolla niitä työnsi sisälle.

»Mehän ehdimme tehdä neljästä hengestä», sanoi isäntä kiittäen tyttöä.
»Näinhän hauskasti meillä työ käy…» Inkerin silmät loistivat.
Tyttöparka oli aina iloinnut, kun oli voinut olla isännälleen mieliksi.
Nyt hänen tuntui oikein hyvältä olla, kun isäntä oli tyytyväinen ja
hyvällä mielellä.

Lauri keräsi vielä viimeiset perät latoon ja sovitti sitten ikkunalaudat paikoilleen.

Lauri hengitti keveämmin. Raskasta ja vaivaloista oli heinänteko tänä kesänä ollut. Ilmat olivat olleet sateisia, jänkät vetisiä, ja metsäjoen varret, joilta talon parhaat lypsyheinät tehtiin, olivat osaksi veden alla. Hän ei muistanut yhtään niin raskasta heinäntekoaikaa. Isävainajan aikana lienee sattunut, mutta siitä pitäin kun hän oli heinää pystynyt tekemään, ei näin sateista kesää ollut koettu. Tämä viikko, joka nyt oli lopussa, oli kuitenkin ollut poutaa, niin että kaikki Hukkajänkän heinät oli saatu hyvinä korjatuiksi. Lämmintäkin oli ollut päivin, eikä öisin ollut taivasta pilvettömäksi saanut. Lauri arvasi, että ohra, joka vielä maanantaina oli ollut keskikypsyinen, nyt oli jo siksi joutunutta, että parhaista paikoista voisi siemenen saada…

Puolilta päivin oli hän kuitenkin alkanut aavistaa, että oli tulossa kolkko yö. Nyt, kun ilta oli käsissä, oli se jo varmaa, ellei ihmettä tapahtunut…

Hän istahti mättäälle latonsa nurkan viereen, Inkerin kerätessä konttiin eväänjäännöksiä ja tyhjiä leilejä. Sytytettyään piippunsa, jota ei ollut ehtinyt täyttämään kuin puolenpäivän aikana, vaipui hän omiin mietteisiinsä. Eivät olleet hauskoja hänen mietteensä, ja se tunne, joka sydäntä painoi, oli raskas kuin rauta.

Kuinka toisenlaiseksi hän olikaan nuorena miehenä kuvitellut elämänsä! Varsinkin sinä onnellisena talvena, jona Ailiin tutustui! Siellä kansanopiston tilavissa suojissa, missä sai tietoja ja oppia niin paljon! Se oli ollut onnellisin ja hauskin talvi hänen elämässään.

Kuinka kaikki toiveet, haaveet ja unelmat olivat kadonneet! Ei oikeastaan yhtään onnen päivää sitten kun tänne kotia saapuivat, suuren yksinäisen järven rannalle. »Siellä erämaassa… siellä on meillä hauskaa! Elämme toinen toisellemme…»

Niin sanoi silloin, kietoi kätensä kaulaan, koetteli käsivartten lihaksia ja luottavasti hymysi:

»Kuinka sinun käsivartesi ovat vahvat… vaikka karhun kaataisit…
Siellä taitaa olla juhlallisen hiljaista kotijärvemme rannalla…»

Niin puhui, kun kirkonkylään saapuivat, ja hän selitti minkälaisia maita ja vesiä nyt alkaa, ennenkuin päästään kotijärven rannalle.

»Ei sinne kuulu humu maailmalta eikä huuto naapurista… Lintujen laulua, järven laineitten loisketta ja käkien kukuntaa… Niinkö?»

Lauri muisti nyt selvään kaikki. Muisti senkin, ettei tahtonut Ailin mieltä pahoittaa. Ei sanonut: Talvi on pitkä, eikä tietä tule eikä vie mihinkään päin… Pakkanen paukkuu laajoissa metsissä, ja viima kiidättää lunta pitkin järven pintaa…

Eikä Aili talvea näyttänyt muistavankaan. Kesästä puhui, niinkuin aina olisi kesä, aina valoa tulvillaan pimeimmätkin korvet.

»Ei laske päivä, ei lakkaa linnun laulu… Ihmeellinen, ihana Pohjola! Erämaa! Kiveliö! Ja sinä, ystäväni! Muistatko mitä talvella kerroit suuresta, saivovetisestä järvestä…»

Hän innostui itsekin Ailin puheista. Ei hänkään muistanut talvea eikä pitkiä, pimeitä puhteita. Parhaat paikat hänkin muisti ja niistä kertoi, iloisimmat muistonsa nuorelle vaimolleen vain haastoi. Mutta hän itsehän rakasti kiveliötään, hänelle se oli rakkain paikka, johon mieli ikävöi…

Hänen piippunsa oli sammunut, mutta yhä hän istui mättäällä, katse harhaillen pitkin aukeata jänkkää, jonka rannassa lato oli. Inkeri oli täyttänyt kontit, pannut kenkiinsä kuivat heinät ja seisoi lähtövalmiina ladon edustalla. Mutta isäntä ei nyt enää näyttänytkään pitävän kiirettä, ei näyttänyt huomaavankaan, että Inkeri oli kaikki lähtökuntoon laittanut.

Tyttö ei tahtonut häntä häiritä. Monta kertaa tänä kesänä hän oli nähnyt isännän vaipuvan syviin mietteisiin, ja kun hän niistä heräsi, oli vähäpuheinen pitkät ajat.

Inkeri muisti Laurin varhaisimmasta lapsuudestaan. Ennen hän oli aina ollut iloinen, aina virkku ja valpas. Nyt oli aina silmissä kummallinen, raskas ilme ja kasvot niin ylen vakavat. Näinä vuosina hän oli muuttunut.

Inkeri oli kuullut syynkin. Vanha täti oli siitä puhunut Ailille ja
Selmalle nyt tänä kesänä eräänä lauantai-iltana, kun oli saunasta tultu
ja oltiin levolle menossa. Luulivat kai, että hän, Inkeri, nukkui.
Mutta hän makasikin vielä valveilla. Vanha täti silloin sanoi:

»On sentään sydämetön vaimo, kun ei helly, vaikka pitäisi tuo hänenkin nähdä, että toinen murehtii, laihtuu ja raataa itsensä kuoliaaksi…»

»Jonkunlainen loppu kai siitä elämästä tulee, niin on kummallinen kiilto sen ihmisen silmissä», sanoi taas täti.

Vaimonsa vuoksi oli Lauri muuttunut, sen Inkeri ymmärsi. Hänen oli monta kertaa tullut sanomaton sääli Lauria, joka oli aina ollut niin hyvä hänelle. Ei koko maan päällä ollut toista semmoista miestä kuin Lauri. Mitä ja minkävuoksi emäntä usein itki? Miksi pysyi aina kuin syrjässä ja niin kovin harvoin kävi kesänavetallakin… Eikö rakastanutkaan Lauria? Kuinka se voisi olla mahdollista?

Hän loi aran silmäyksen Lauriin päin, joka yhä istui ajatuksissaan. Tuli niin kumma tunne hänen sydämeensä ja halu mennä siihen Laurin viereen istumaan ja sanomaan, että… Mutta sitä ajatustaan hän säikähti ja lensi tulipunaiseksi.

Laurikin nousi samassa, katsahti kerran Inkerin silmiin ja virkkoi sitten väsyneesti:

Hän otti itse raskaamman kontin selkäänsä ja haravat olalle. Inkerin kontti oli pienempi ja keveä.

Hukkajänkkä, jossa he olivat olleet heinänteossa, oli kolmen neljänneksen päässä talosta. Välillä oli korkeita, alastomia kukkuloita, joiden yli polku talosta Hukkajänkälle vei, oli jänkkiä ja korpia, ja lopuksi, ennenkuin kotijärven rannalle saavuttiin, oli korkea vaara, jonka laelta näkyi talo suuren järven pohjoispäässä.

Päivä oli jo piilossa, ja laajan jänkän rämeisiltä rannoilta alkoi nousta harmajaa usvaa, metsänrannat peittäen. Taivaan kansi, mikäli sitä tänne suurien vaarojen väliin sopi näkymään, oli kirkas, eikä pilveä missään näkynyt. Niitty oli paikoin pehmeää, ja hypäten mättäältä mättäälle kulkivat Lauri ja Inkeri maanrantaa kohden, josta polku alkoi maita hakien viedä kotijärvelle päin. Lauri kulki edellä, Inkeri perässä.

Lauri oli pitkä ja solakka mies, eikä varsi ollut vielä raskaassa työssä menettänyt miehuuden parasta jäntevyyttä. Kasvot olivat hyväntahtoiset ja hiukset vaaleat. Silmissä oli aina lempeä ilme, ikäänkuin suopea hymy, niinkuin oli ollut hänen äiti-vainajallaan, hyvällä ja toimeliaalla erämaan talon emännällä.

Metsäpolkuja asteli Lauri tavallisesti nopeaan, usein pehmeillä jänkillä kulkuaan kiihdyttäen. Harvat kiveliönkään miehistä pystyivät häntä seuraamaan, kun rantamailta raskaat kontit selässä palasivat. Tännekin Hukkajänkälle tullessa oli hän kävellä vihmonut edellä ja ehtinyt niittää pitkän aikaa, ennenkuin toiset saapuivat. Ja Inkeri tiesi, että Laurilla kuitenkin oli kaikkein raskaimmat kantamukset.

Mutta nyt hän käveli verkkaan. Inkerin oli helppo häntä seurata. Kun saapuivat maanrantaan, usvan sekaan, tuntui siinä ilma kylmemmältä eikä enää kuulunut eikä näkynyt yhtään sääskeä. Mielellään astui nyt jalka kiviselle polulle, kun viikon pehmeätä jänkkää oli polkenut. Tuntui hyvältä koko ruumiissa, eikä Inkeri malttanut olla huudahtamatta, kun kovaa polkua pitkin läksivät astumaan:

Inkeri oli kuluneena keväänä käynyt ripillä. Lauri ja emäntä olivat käyneet häntä sääriiton aikana kirkolta noutamassa. Kirkonkylässä ajettiin jo kärryillä, mutta täällä oli vielä täysi talvi, kun he palasivat. Koko tulomatka oli ollut ikävää. Emäntä oli ollut vähäpuheinen ja Lauri istunut vakavana. Ei hänkään uskaltanut puhella, ja äänettöminä oli istuttu reessä… Inkeri tuli nyt ajatelleeksi rippikouluaikaansa ja kirkonkylää ja sitä, että hän nyt oli aikaihmisten kirjoissa. Hänen oli tänä kesänä ollut usein ikävä, kun ei ollut puhekumppania ja olisi väliin tehnyt mieli muistella tapauksia rippikouluajalta ja kirkonkylältä.

Kun hän kontin laidan yli näki Laurin pään ja vaaleaa niskatukkaa, tuli hänen mieleensä, että Laurillakin täytyi olla ikäviä hetkiä. Eiköhän hänkin kaivannut kirkonkylälle ja ehkä sinne kansanopistoon, jolta matkalta emännänkin toi…

Polku oli alkanut nousta kivikkorovalle, jonka kuvetta kiipesi korkean, puuttoman harjun laelle. Kun he saapuivat korkeimmalle huipulle, näkyivät taivaanrannat kirkkaina joka haaralle ja heidän takaansa Hukkajänkkä, nyt kokonaan harmajan usvan peitossa, niin ettei latoja erottanut. Siihen Lauri seisahtui ja kysyi:

Hän katsahti Lauria silmiin. Lauri oli nyt niin omituisen surullinen ja vähäpuheinen.

»Ovatkohan ehtineet leikata?» sanoi Inkeri, hänkin pilvettömälle taivaalle katsellen. Hänelläkin oli muistossaan hallayö, jona Paloniemessäkin pakkanen turmeli kaikki ohrapellot, — siemenet vain oli saatu pelastetuksi. »Ehkäpä ovat ehtineet», sanoi Lauri. »Ja ehkäpä järvi taas tulee avuksi, lämmintään laskien vainiolle.»

He jatkoivat matkaansa. Polku vei nyt harjua alas pimeää kuusikkokorpea kohden, jonka toisesta laidasta alkoi kapea, mutta kaltioinen ja pohjattomia silmäkkeitä täynnä oleva Kärmejänkkä.

Vaikka ilma tuntui kylmenevän sitä mukaa kuin polku vei harjulta alas Kärmejänkkää kohden, unohti Lauri hallan, joka uhkasi. Hänen mielensä oli levoton, ja hän johtui ajattelemaan monenlaisia asioita.

Hän oli kuvitellut elämänsä onnelliseksi ja terveeksi sen naisen rinnalla, jota rakasti. Yhdessä he olivat kihlauksensa aikana tulevaisuudensuunnitelmia tehneet, molemmat innostuneina ja toivovina. Lauri oli hänelle, Ailille, selittänyt syntymäkotinsa peltoineen. Oli kertonut, että isä, sitkeä ja ahkera työmies, oli talon lyömättömään kiveliöön raivannut. Ei ollut muuta asukasta koko suuren erämaanjärven rannalla kuin kaksi nuorta, jotka taloa niemen juurelle rupesivat rakentamaan. Elettävä talo oli tehty, mutta siinä ikä kuluikin, voimat vähiin ehtyivät ja vanhuus tuli…

Aili kuunteli hänen puheitaan, ja Lauri uskoi, että Aili ymmärsi, ymmärsi erämaan asukkaan raskasta elämää…

Kun ei silloin tullut sanotuksi, että semmoista tuli olemaan heidänkin elämänsä. Kovaa työtä ja taistelua, mutta hauskaa oman pellon työtä ja voittoisaa taistelua kovaa luontoa vastaan. Ei tullut sitä sanotuksi. Mutta hän luuli Ailin sen käsittävän, tietävän, ettei hänellä ollut mitään muuta turvaa kuin raskas, raskas työ…

Kuinka paljon hän, Lauri, jo olisi jaksanut ja tehnyt, jos olisi saanut Ailinkin innostumaan siitä mistä itsekin! Hän oli suunnitellut laajempia viljelyksiä, oli yhdessä oppineen agronoomin kanssa tehnyt viljelyssuunnitelman laajaa Susijänkkää varten, joka oli talon lähellä ja josta aina syyspuoleen huokui kylmyyttä ja hallaa. Vanha isäkin oli ennen kuolemaansa sanonut: »Susijänkkä ojita ja viljele, niin halla katoaa ikipäiviksi tältä puolen järveä ja tämän talon vainiolta…»

Hän säpsähti. Ei paljon mitään ollut ehtinyt. Susijänkän valtaviemärikin oli vielä keskissä. Ja kolme vuotta oli kulunut!

Miksei hän tehnyt ja miksei mitään valmistanut? Hyvä Jumala! Oliko hänellä ollut ainoatakaan iloista päivää siitä asti kun vaimonsa tänne toi! Oli kuin hänen voimansa olisivat kadonneet ja palavat ajatuksensa sammuneet. Ei merkkiä, ei alkuakaan näkynyt vielä siitä työstä, jonka hän oli kuvitellut muutamassa vuodessa suorittavansa…

Hän tiesi kyllä syyn haluttomuuteensa ja ymmärsi, ettei hän tämmöisellä elämällä ikinä pääsisi edistymään ja että köyhtyminen ja kurjuus olisi seurauksena…

Ajatuksissaan hän alkoi astua nopeampaan unohtaen, että Inkeri kontteineen koetti seurata häntä. Niitä oli ollut monta tämmöistä hetkeä näinä vuosina. Hän tuli kuin kuumeeseen, ei ymmärtänyt mitään tehdä eikä mihinkään ryhtyä. Musta murhe painoi mieltä, ja aina hän oli alakuloinen, menipä mihin työhön tahansa… Silloin jo, kun hän nuoren, vastavihityn vaimonsa kanssa tänne oli tulossa, oli hänen sydämessään nytkähtänyt niin kummasti. Aili oli ollut iloinen, kunnes he joutuivat tänne kotijärven rantaan vievälle polulle. Silloin hän näytti vaipuvan omiin ajatuksiinsa, ja kun polku yhä jatkui eikä järveä näkynyt, oli hän alkanut väsyä. Siinä oli kai ollutkin Ailin ensimmäinen pettymys. Tänne ei ollut kesäisin minkäänlaista tietä eikä edes vesireittiä!

Kun he vihoviimein pääsivät kotijärven rantaan ja siinä astuivat heitä varten tuotuun veneeseen, ei Aili puhunut ihastuksestaan mitään, vaikka oli kesän valoisin ja hauskin aika. Oli kysynyt, oliko taloon pitkältä, ja kun Lauri oli vastannut, että järvi oli kahden penikulman pituinen, niin oli jäänyt puhumattomaksi… Hän koetti olla iloinen, vaikka jo silloin aavisti onnensa särkyneen. Hän muisti selvään Ailin silmien ilmeen, kun he saapuivat Hietaniemeen ja hän sanoi, että tässä oli heidän naapurinsa ja että tämän niemen nenästä jo sopi Paloniemikin näkymään… Sitä ilmettä ei Lauri koskaan saattanut unohtaa. Voi, jos silloin olisi ymmärtänyt selittää ja sanoa Ailille… jos silloin olisi saanut hänet lämpenemään ja rakastamaan… Vähäpuheinen oli Aili ollut Hietaniemessä eikä pitkiin puheisiin antautunut Hietaniemen vanhusten kanssa…

He saapuivat Kärmejänkälle, jonka poikki isä-vainaja oli porraspuut tehnyt, jotta niitylle olisi helpompi kulkea. Vasta kun Lauri astui porraspuille, jotka jo paikoitellen olijat jänkkään uppoamaisillaan, heräsi hän mietteistään. Sillä porraspuut olivat jäähilseen peittämät, ja hän oli keikahtaa selälleen, kun astui niille.

»Hyvä isä, kun porraspuut ovat jäässä ja sammal kuurassa», sanoi
Inkeri, joka saavutti Laurin jänkän laidassa.

Hänen äänensä vapisi, ja Inkeri näki hänen katseessaan hätäisen, pelokkaan ilmeen. Ja nyt Lauri vasta todella säpsähti. Jos halla nyt ottaisi viljan, niin… Hänellä ei enää ollut säästössä vanhaa viljaa siemeneksikään, ja muutenkin olivat talon elovarat kuluneet hyvin vähiin! Mennyt talvi oli ollut raskas talvi. Talon menot olivat nousseet paljon yli tulojen, kun hän ei ollut hennonut jättää Ailia yksin ja mennä itse tukinajoihin ansioille. Eikä yhtään uutta sarkaa ollut kylvössä! Lehmiinkin oli ilmestynyt luomatautia.

Hätä ja tuska vihloi hänen sydäntään, ja hän lähti kuin takaa-ajettuna astumaan Kärmejänkän poikki. Ja levottomassa mielessään hän ajatteli, että kaikki hallan tuhotyöt, köyhyyden ja muut vastukset hän unohtaisi nyt, jos tietäisi, että Aili oli iloinen ja tyytyväinen! Kaksin kerroin hän pystyisi työhön, ja tänä syksynä hän jo alkaisi ojittaa Susijänkkää, hallan pesäpaikkaa… Mutta mitä jaksoi hän tämmöisenä, kun mieli aina oli raskas ja sydän täynnä…

Oli monta kertaa aikonut, tänä kesänäkin. Mutta miksi se tuntui niin vaikealta sanoa? Siksikö, ettei Aili koskaan mitään kysynyt? Ei koskaan puhunut omista huolistakaan, mutta surevan näytti… Ei näyttänyt välittävän mistään. Ei iloinnut karjasta, joka oli Laurin ilo ja toivo. Täti sai kaiken emännyyden hoitaa. Hän oli surrut ja miettinyt pelastusta näinä kolmena pitkänä vuonna. Hän oli iloinnut siitä, että heille syntyisi lapsi… Silloin varmaan Ailikin virkoaisi elämään. Mutta se toivo oli pettänyt. Ja vaikka hän kyllä arvasi, että Aili ikävöi pois täältä yksinäisyydestä, ei hän sitä koskaan kuitenkaan kysynyt. Jos sanoisi Aili: »Kuolen tänne ikävään… muutamme rantamaille ja ihmisten ilmoille», niin hän ei voisi kieltää, vaikka tietäisikin, että se olisi hänen oma loppunsa. Niin rakasti hän isä-vanhan tekemää taloa, niin rakasti hän järveä ja erämaata!

Ei Aili hänen kodinrakkauttaan koskaan ymmärrä, vaikka hän sen oli luullut aivan luonnolliseksi asiaksi.

He pääsivät poikki kylmyyttä huokuvan Kärmejänkän, ja taas nousi polku männikkökankaalle, joka ikäänkuin oli alustana edessä kohoavalle korkealle Palovaaralle. Polku oli kova ja valkohiekkainen, luikerteli vanhojen, paksutyvisten petäjien sivu. Kun kangas loppui ja kivinen vaaran kuve tuli vastaan, oli siinä kahden puolen polkua lepokivet, missä aina niitylle, Hukkajänkälle, mennessä ja sieltä palatessa oli tapana levähtää.

Inkeri oli jäänyt Laurista jälkeen, mutta toivoi saavuttavansa hänet lepokivien luona, sillä hän ei muistanut, että koskaan olisi kuljettu lepokivien ohi niillä levähtämättä. Kankaan kovalla polulla hän joudutti kulkuaan ja huomasi jo etempää, että Lauri istuutui toiselle kivelle.

Hehkuvin poskin saapui Inkeri lepokivien luo ja istahti Lauria vastapäätä. Lauri katsoi häntä pitkään, vaikka näytti muuta ajattelevan. Inkeri oli kasvanut ja varttunut nuoreksi immeksi, muuttunut hyvin paljon näinä vuosina. Pienenä sylilapsena oli vanha äiti kerran kirkkomatkalta hänet tuonut. Inkerin äiti oli kuollut, ja orpoa raukkaa tarjottiin köyhäinhoitolaisena vähimmän vaativalle. Äidin oli tullut sääli lasta, aina lempeä, aina hyvä kun oli. Niin toi Inkerin talven kovassa pakkasessa, vuodeksi vain. Isä rypisti kulmiaan ja täti pauhasi. Mutta siitä asti oli Inkeri talossa ollut…

Lauri muisti Inkerin lapsuuden ja hänen tulonsa heille ja olonsa siellä. Kodiksi se oli Inkerille tullut, ja orvoksi joutuisi, jos pois joutuisi… Nyt täti piti Inkeriä kuin omanaan. Eivät olleet Inkerin päivät huononneet, vaikka vanha emäntä olikin kuollut. Äidikseen olikin Inkeri tottunut Paloniemen vanhaa emäntää sanomaan.

Se johtui nyt Laurin mieleen, kun hän katseli nuoren tytön kukoistavia poskia ja syvällisiä silmiä, joissa aina näytti olevan lämmin hymy. Lapsi-raukka! Ei tiennyt vielä suruista ja vastoinkäymisistä.

»Muistatko usein äiti-vainajaamme?» kysyi Lauri, kun hetken olivat istuneet ääneti.

»Niin hyvä ja hellä oli ja aina neuvoi… Luulin, etten enää saisi ollakaan, kun äiti kuoli…»

»En tahtoisi. Mutta soisin, että nuori emäntäkin olisi iloisempi. En taida hänelle mieleen olla?»

»Olehan vain. Niin kauan kuin minulla on koti, on sinullakin. Niin äiti-vainajalle kuolinvuoteella lupasin…»

»Olisi elänyt, olisi nuorta emäntääkin opastanut. Lieneekö sairas? Vai onko ikävä näin kaukana kirkolta?»

Lauri ei ollut Inkerin kanssa monta sanaa vaihtanut koko kesänä. Nyt kahden Hukkajänkälle jäätyään olivat he puhuneet enemmän kuin pitkään aikaan.

Ja niin täynnä oli Laurin sydän, että hän melkein kuin tietämättään kysyi Inkeriltä:

Hän ei ollut koskaan vaimostaan kenellekään puhunut, mutta hänestä tuntui helpotukselta saada Ailista joku sana Inkerin kanssa vaihtaa. Oli kuin Inkeri juuri tänä iltana hänen mielestään olisi tullut täydeksi, ymmärtäväiseksi ihmiseksi.

»Niin minä luulen, että hänen on ikävä. Mutta miksi hänen on ikävä, kun te olette niin hyvä hänelle?» (Inkeri oli vasta Laurin mentyä naimisiin ruvennut häntä teitittelemään.) »Ei teidän kanssanne ole ikävä…»

»Hänellä on paljon sukulaisia etelässä, ehkä hän ikävöi sinne», sai Lauri sanotuksi, sillä hän ei ollut uskonut Inkerin sillä tavalla vastaavan.

»Olisi niin hauskaa, kun emäntä olisi iloinen… kun olisi oikein hyvä teille, niinkuin äiti-vainaja oli isä-vainajalle… Aina oli sauna lämmitettynä, kun isä-vainaja palasi niitynraivauksesta tai heinänteosta… Mutta kyllä kai hän tulee hyväksi, kun näkee, mistä te pidätte… Silloin olisi kaikilla hauskaa… Tädilläkin…»

Inkerin ääni soi iloiselta, ja hänen kauniissa silmissään liekehti lämmin ilme. Lauri ei ollut koskaan nähnyt Inkeriä semmoisena, ja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti, että Inkeristä oli tullut harvinaisen kaunis tyttö.

Hänen tuli kuin parempi olla, ja tuntui kuin joku paino olisi hänen rinnaltaan pudonnut.

»Nyt lähdemme!» sanoi hän reippaammalla äänellä, ja Inkeri näki Laurin vakavilla kasvoilla kuin ilon väreitä.

He lähtivät nousemaan vaaran loivaa vastaletta, jota pitkin polku suurimpia louhikoita kierrellen vei aina huipulle asti. Elokuun hämy oli jo siksi tuntuva, että vaaran kupeella kasvavassa kuusikossa ei oikein erottanut kiviä ja kantoja.

Laurin mieli oli kummasti muuttunut, niinkuin hänen aina kävi. Pieninkin ilahdus sai hänet hyvästä mielestä väräjämään, samoin kuin suru hänen herkän mielensä pian otti valtaansa.

Nyt jo kuvaili hänen vilkas mielensä, että kuluneella viikolla oli kotona ihmeitä tapahtunut. Aili oli tullut iloiseksi, oli ottanut kaiken emännyyden haltuunsa. Kulki nyt kesänavetalla lehmiä hoitamassa ja harjoitteli tädin johdolla lypsämään. Hän oli viikolla, kun muu väki oli niityllä, mullannut perunamaat, kitkenyt turnipsit ja hoitanut puutarhaa… Nyt lauantaina oli alkanut aavistaa hallaa ja rientänyt leikkaamaan, ennenkuin Antti ja Selma ehtivätkään…

Hänen unelmansa oli siis sittenkin toteutunut! Kuinka hän olikaan kuvaillut mielessään sitä silloin kun Ailiin tutustui! Ei suurempaa riemua, ei niin kallista palkkaa mitään hänelle kuin rakastettu puoliso, joka pihalla, kujalla jo vastaan kävisi viikon vaivoista uupunutta miestään ja tervetulleeksi sanoisi. Kävisi kaulaan ja lämpöisen kylyn sanoisi valmiina olevan! Silloin riemu rinnan täyttäisi ja väsymys haihtuisi kuin höyry ilmaan… Voi sentään niitä ilon ja onnen iltoja! Voi sentään suloista palkkaa, jonka raataja saapi…

Hän lämpeni niin omissa iloisissa unelmissaan, että melkein uskoi jo kaiken olevan totta. Ihme oli tapahtunut. Nyt vasta alkoivat hänen onnensa pilvettömät päivät, nyt alkoi se oikea elämä, jota hän oli toivonut ja odottanut. Kaikki unhoon entinen!

Hän käveli kuin kuumeessa, nousi jyrkkää vastaletta ylös kuin lentäen, vaikka raskas kontti painoi hartioita. Hän ehti vaaran laelle paljoa ennen kuin Inkeri. Mutta siellä hän pysähtyi ja jäi sanattomana katselemaan avaraan ympäristöön.

Kuu oli kohonnut jo korkealle ja loisti yli kaikkien vaarojen, ääretöntä, hiljaista erämaata elokuun pehmeässä hämyssä valaisten. Edestäpäin näkyi kotijärvi ja kaukaa sen niemen nenästä yksinäinen talo pienenä pilkkuna. Oli jotakin hirveän painostavaa tuossa juhlallisessa äänettömyydessä, jotakin, mikä tosin ilahuttikin Laurin mieltä, mutta samalla ikäänkuin uhkasi… Suuren järven pinta välkkyi, mutta siinä oli semmoista kummallista kuoleman hiljaisuutta, joka kammotti mieltä. Puuttomat vaarojen laet, joita näkyi joka haaralle niin kauas kuin kiveliötä siinsi, tuntuivat nyt Laurin mielestä kauheilta jättiläispeikoilta…

Siellä päin, missä vaarojen laet näyttivät kaikkein kammottavimmilta, oli rantamaailma ja kirkonkylä, järvien, jokien ja vaarojen takana.

Lauri seisoi sinne käsin katsellen, kun samalla tunsi Inkerin läähätyksen vieressään.

»En minä! Voi, jopa näkyy järvi ja koti!» sanoi Inkeri ihastuksissaan.
»Miksi te nousitte tänne vaaran lakeen, polulta pois?» kysyi hän sitten.

Lauri oli ajatuksissaan noussut vaaralle, vaikka kotia vievä polku meni paljoa alempaa.

»Jo näkyy koti», puheli Inkeri iloissaan. »Minä erotan kesänavetankin ja saunan… Mutta jopa nyt onkin kirkas kuudan!»

»Kun olisi sauna lämminnyt, ehtiessämme kotia!» sanoi hän sitten kuin itselleen. Mutta Lauri kuuli sen Hän ajatteli itse aivan samaa.

»Kyllä on… ne tietävät, että pian tulemme!» sanoi hän ja alkoi taas uskoa todeksi äskeistä haavettaan. Sitä uskoa ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin hän taas oli epäilyksensä vallassa.

Ja melkein kuin tietämättään hän laski kätensä Inkerin hiuksille, joilta huivi oli valahtanut niskaan, ja sanoi:

Hänen äänensä oli niin pehmeä ja hyväilevä, ettei Inkeri muistanut sitä koskaan semmoisena kuulleensa. Hän melkein vapisi.

»Onko teillä suuria suruja? Äiti-vainaja neuvoi rukoilemaan Jumalalta apua ja voimia…»

He laskeusivat alas polulle ja lähtivät nopein askelin sitä seuraamaan. Inkerin sydän jyskytti niin, että tuntui vaikealta kävellä. Hänestä tuntui niin kummalta olla. Hän oli varma, että Laurilla oli suuri suru. Eikä hän saattanut kylmyyttä tuntematta muistaa emäntää, joka voi Laurille suruja tuottaa. Hänen ajatuksensa risteilivät sinne tänne, ja salaisena toivona nousi huokaus, että hän joskus saisi Lauria lohduttaa…

Monta kertaa tänäkin kesänä hän oli nähnyt emännän silmissä kummallisen kiillon, joka häntä oli pelottanut. Oli nähnyt emännän Laurin poissa ollessa istuvan järven törmällä, suoraan toiseen päähän järveä tuijottamassa. Mitä mietti? Mitä ikävöi? Ja Lauri, joka oli niin hyvä…

Inkeri muisti nyt yhtäkkiä sen juhannusillan, jolloin Lauri ja Aili saapuivat kotia. Laurin vanhemmat elivät vielä. He istuivat koko talon väki venevalkamassa, odotellen lähestyvää venettä. Vanhaan emäntään oli Aili tehnyt huonon vaikutuksen, sen oli Inkeri ymmärtänyt. Isän muisti sanoneen Laurille:

»Taisitpa mennä merta etemmä kalaan, kun sieltä vaimon otit? Tietääkö se, että tämä on talo, jossa ei työttä elä…»

Inkeri muisti aivan selvään Ailin silmien ilmeen, kun hän katseli pihalla ympärilleen. Senkin hän ymmärsi, että Lauri hätäili ja koetti kaikin tavoin lieventää vanhusten suoria arvosteluja…

— Se suree sitä, että emännän on ikävä, — päätti hän ja kiiruhti Laurin perään.

Kuta likemmäksi kotia he tulivat, sitä nopeampaan Lauri käveli. He olivat jo laskeuneet järven puolelle Palovaaraa ja kulkivat ohi Sammaljoen, missä oli talon lähin niitty. Siihen sopi metsän läpi näkymään järven lahtia, mutta talo oli vielä näkymättömissä, sankan metsän takana.

Sammaljoelta taloon asti leveni polku kapeaksi tieksi, jota pitkin hevosella noudettiin syysheinää Sammaljoelta. Lauri oli viime syksynä sitä levittänyt ja pahimmat pounikot tasoittanut. Emäntäkin oli kerran käynyt heinää tehtäessä Sammaljoella…

Tielle tultua läksi Lauri mennä vihmomaan niin, että Inkeri pakostakin jäi jälkeen.

Yhtä nopea kuin oli Laurin kävely, yhtä levoton oli hänen mielensä.
Väliin uskoi hyvää, väliin pelkäsi pahinta. Hän oli tänä kesänä nähnyt
Ailin makaavan silmät auki kattoon tuijottaen, vaikka oli sydänyö.
Mutta hän ei ollut koskaan syytä kysynyt.

Mutta nyt hän kysyy — nyt täytyy kaiken muuttua, muutoin he menevät häviötänsä kohden. Nyt hän uskaltaa, hänen täytyy uskaltaa…

Hän oli jo ehtinyt vainion laitaan, jossa metsä loppui ja aukeni kaarevan kupevana järven niemi ja sen juurella talo. Pellot olivat etelään päin viettävällä rantatörmällä, ulottuen rantaan asti. Ojat juoksivat suorina järveen asti ikäänkuin tuoreutta imien saivovetisestä järvestä ylempänä törmällä oleville pelloille.

Kuun hopeavalossa näki Lauri siinä vainionsa, silmäsi kerran järvelle päin, mutta kiiruhti sitten piennarpolkua oikaisten taloa kohden. Häntä vastaan tuoksahti lämminneen saunan haju, ja kun saunan ovi oli auki, näkyi kiukaasta kiiluvan hehkuvaa hiillosta. Hänen sydämessään hytkähti hyvältä. Samalla hän näki, että talon paras pelto oli osaksi jo kuhilailla.

Piennarpolku vei saunan sivu. Kun Lauri joutui saunalle, näki hän avoimesta ovesta Selman kohentelevan hiillosta. Kesänavetasta kilahti kello pari kertaa lehmän märehtiessä, mutta ketään ei näkynyt liikkeellä. Laurin ajatukset paloivat kuin tulessa, ja koko viikon väsymys tuntui katoavan.

Jo pilkahti pirtin takasta tuli. Lauri oli kujalla näkevinään jotakin valkoista liikkuvan. Taas sykähti hänen sydämensä toivovasti, mutta päästyään likemmäksi hän huomasi, että se olikin kepin nokkaan kuivumaan asetettu valkoinen hame.

Hän asetti haravat tikapuihin, jotka olivat asuinrakennuksen räystästä vastaan pystyssä. Vielä siinäkin hän toivoi, että pirtin ovi aukenisi ja hän näkisi Ailin tulevan iloisena portaille… Hänen sydämensä sykki, ja melkein mitään ajattelematta hän irroitti kontin nauhat ja laski kontin portaille… Hänen polvensa vapisivat, kun hän lähti nousemaan portaita porstuaan…

Avatessaan pirtin oven hän näki tädin seisovan tulen ääressä suurta mustaa pataa hämmennellen…

Samassa syöksyi Inkeri kontti selässä sisälle, temmaten suuren raskaan pirtinovea selälleen ja jättäen sen auki. Hän oli vaalea kuin palttina ja loi kauhistuneen katseensa Lauriin, joka seisoi kuin patsas keskellä lattiaa.

»Hyvä Jumala! Mihin emäntä on mennyt?» huusi hän niin, että Lauri säikähti melkein tainnoksiin.

He tuijottivat toisiinsa, niinkuin eivät kumpikaan olisi mitään ymmärtäneet.

Silloin kääntyi täti loisteen äärestä ja sanoi melkein kylmällä äänellä:

Laurin polvet notkahtivat, hän peräytyi ja lyykähti penkille, pää kämmenien varaan.

Kirkkaan kuutamon valossa välkkyy suuren järven pinta kuin jättiläiskuvastin. Laajat, asumattomat erämaat sen ympärillä ovat haudanhiljaisina, ja korkeiden tunturien paljaat laet kimaltelevat kylmää kirkkauttaan tummansinervää taivasta vasten. Erämaa näyttää nukkuvan, mutta sen unessa, sen kuolonhiljaisuudessa on jotakin kammottavaa. Kylmyys henkii vaarojen välisistä jänkistä, ja halla huokuu hyhmäistä henkeään järven selälle asti.

Turvattoman näköinen on yksinäinen talo järven niemessä. Halla huokuu, erämaa puolustaisi asukastaan, mutta ei nouse pilveä taivaalle, ei laske järvi lämmintään povestaan, — ei mistään tule pelastusta yksinäisen talon pienille viljelyksille. Kylmin kourin nousee halla tuhatvuotisista kaltioistaan ja esteittä ryntää siihen ainoaan elämän paikkaan, joka on alkanut virota täällä erämaassa.

Lauri soutaa voimainsa takaa pitkin järveä, keskellä suurinta selkää. Kotirannasta, josta on matkaan lähtenyt, ei enää näy kuin varjoinen viiru, korkea Palovaara sen takaa ja autio Susijänkkä niemen sivusta.

Mutta edestäpäin, jonne hän soutaa, näkyy silmänkantama aukeata, kuun valaisemaa ulappaa, sormina järveen pistäviä männikköniemiä ja kaukana Palojärven toisessa päässä kukkulainen seutu, johon maailma näyttää loppuvan ja siitä jatkuvan kylmänä taivaanrantana.

Palojärvi on saareton, mutta pitkiä niemiä pistäytyy molemmilta rannoilta leveitä, kalaisia lahtia muodostellen. On toinenkin asumus Palojärven niemen nenässä. Se on kruunun uudistalo, Hietaniemen juurelle perustettu paria vuotta myöhemmin kuin Paloniemi. Mutta kun Paloniemi ensimmäisen asukkaansa, vanhan Topiaksen eläessä jo sai perintökirjan ja alkoi kaikin puolin olla elettävä talo, oli Hietaniemi yhä kruununtorppa, pienen pienine peltotilkkuineen ja parine kolmine lehmineen. Naapurien väliä oli hyvinkin neljä neljännestä, mutta tyvenillä ja kirkkailla ilmoilla he näkivät toistensa savut niemien yli ja arvasivat siitä, että naapurissa elettiin terveinä…

Laurin saatua kuulla vaimonsa lähteneen veneellä on hänet vallannut mieletön pelko ja kauhu. Ei ole hän monta sanaa kotiväelleen virkkanut. Ei syönyt eikä saunonut, kun niityltä palasi, rantaan riensi ja näki veneen teloiltaan olevan poissa. Silloin hän muisti pikku veneen, jonka teki emäntäänsä varten kalaveneeksi ensimmäisenä talvena naimisissa ollessaan. Ei ollut Aili sillä kuin kerran kaksi järvellä käynyt, ja tervoissaan se oli venehuoneessa tämänkin kesän ollut. Sieltä kiskoi Lauri sen ulos, veti rantaan ja pani airot paikoilleen…

»Olisiko mennyt Hietaniemeen… ehkä tulee takaisin», niin on täti lohduttanut.

Mutta Lauri tunsi tunnossaan, että ei palaa, ei polje koskaan Ailin jalka enää hänen kotinsa pihamaata. Vaikka hän niinkin tuntee, on hänellä tuskallisessa hädässään jonkunlainen aavistus, että hän vielä ehtii, vielä saapi kaikki entiselleen. Ei huolinut hän tädin kiellosta eikä Inkerin itkusta. Kuumeisella kiireellä hän työnsi veneen vesille. Antti tarjoutui kumppaniksi, mutta yksin sanoi hän lähtevänsä. »Syö edes vähän… väsyt järvelle.» Täti oli koettanut kaikkensa, mutta syömättä ja eväittä hän istuutui teljolle ja alkoi soutaa, jotta pieni, kesäkuiva, vene kuin lentäen loittoni ulapalle.

Vasta järven selällä, jonne kotiranta näkyy varjoisena viiruna, hän herää oikein tajuntaansa ja käsittää, minkävuoksi on järvellä ja mihin menossa. Kylmä kuutamo virkistää hänen kuumia ohimoitaan, ja hyinen henki jäähdyttää hänen palavat ajatuksensa. Hän alkaa asiata ajatella, ja kun hän näkee alastoman, viluisen järven ja tuntee käsissään, että airojen ponnet ovat jäässä, selkenee hänelle selkenemistään, mitä on tapahtunut. On siis tapahtunut se, josta äiti-vainaja kerran puhui, mutta jota hän ei koskaan itse ollut uskonut.

Kuta pitemmälle hän soutaa ja kuta ulommaksi järveä joutuu, sitä selvemmin hän tuntee ja ajattelee…

Koko entinen elämä, mutta varsinkin nämä kolme vuotta johtuvat hänen mieleensä. Oliko ollut suuri erehdys hänen naimisensa, jota oli uskonut korkeimmaksi onnekseen? Eikö Aili häntä ollutkaan rakastanut kuin lyhyen kihlausajan?

Hänen järkensä tuntui nyt tulevan avuksi enemmän kuin ennen. Kun hän alkoi tuntea, että sormenpäitä kylmä kihelmöitti ja hiestä kastuneen paidan läpi vilunväre hartioita kosketti, tuntui ajatus kirkkaalta ja melkein yhtä kylmältä kuin kuutamoinen järven pinta.

Hän muisti lyhyen, hauskan kansanopistoaikansa, muisti ensi tutustumisensa Ailiin, heräävän lempensä ja suuren onnensa. Ei osannut silloin aavistaakaan, että se ihannemaailma kerran tämmöiseksi tuskan ja murheen yöksi muuttuisi.

Oliko ollut koko hänen käyntinsä kansanopistossa suuren suuri erehdys? Miksi sinne oli mieli vuosikausia palanut? Eikä halu ollut loppunut, vaikka isä pani vastaan ja vakuutti, että erämaa kyllä poikansa opettaa. Muut kirkonkylän nuoret palasivat sieltä iloisina ja reippaina, tietoja ja oppia matkassaan tuoden. Hänkin oli saanut maistaa tiedon puusta, kun kävi kirkonkylässä ja hankki kirjoja. Alkoi nähdä elämää eri valossa ja yhä uusia tietoja janosi.

Viimein isäkin myöntyi. Ja niin hän toivorikkaana ja opinhaluisena pääsi matkaan.

Hän oli ollut tervetullut. Se, että hän oli kaukaisen kiveliön lapsi, oli johtajaa erityisesti ihastuttanut, ja pian olikin heistä tullut hyvät toverit. Hänen palava harrastuksensa, tavaton muistinsa ja suuret lahjansa tekivät pian hänestä opiston etevimmän oppilaan.

Nyt, kun Lauri muistaa sitä aikaa, johtuu hänen mieleensä kummallisia seikkoja, joita hän ei tähän asti ollut tullut ajatelleeksi…

Eihän se ollut hän, vaan Aili. Hän kirjoitteli runoja, piti puheita ja eli kuin ihmemaailmassa. Hän näki kyllä Ailinkin toisten joukossa, mutta hän ei koskaan joutanut ajattelemaan muuta kuin opittavaansa. Usein kertoi hän yksinkertaisesta kodistaan, jonka isä oli omin käsin korpeen tehnyt, kauas erämaanjärven rannalle. Hän kertoi Pohjolan valoisista öistä, joita rakasti…

Laurin ajatus pyrkii siinä seisahtumaan, mutta taas luistaa hangassaan jäähän käynyt airon ponsi, ja taas vilun väre koskettaa hartioita. Silloin selvenee ajatus uudelleen, ja hän näkee nyt, mitä ei ennen ollut nähnyt…

Ailin rakkaus oli vain ohimenevää lämpöä. Kuinka olisikaan Aili voinut rakastaa? Hän ei ollut kaunis mies, ja sitäpaitsi hän oli köyhän kiveliön köyhä asukas. Aili oli varaton hänkin, isättömäksi joutunut papintytär…

Kuinka he joutuivatkaan naimisiin? Hän kyllä nyt muistaa kaikki, mutta ei tahdo mieleensä johdattaa. Mutta nyt hän sen luulee käsittävänsä ja päättelee kaikki omaksi syykseen.

»Ei täällä viihdy… sen näen silmän ilmeestä, katseen kulusta», oli äiti sanonut.

Mihin hän on mennyt? Ja minkävuoksi? Miksi oli muuttunut niin? Ei ystävällistä sanaa enää antanut! Mihin hän joutuu, turvaton, voimaton nainen suuren järven selällä? Toissa yönä? Silloin oli kuitenkin tyven.

Lauri on jo soutanut monen niemen ohitse. On väliin mennyt poikki järveä, kun piti pitkin kulkea.

Kuu on alkanut kalveta, taivas vaaleta. Yhtäkkiä Lauri tuntee sieraimissaan palavan turpeen savun hajua. Hän kääntää päätään ja näkee olevansa Hietaniemen venevalkamaan tulossa. Savu näyttää nousevan torpan vainiolta, leviten metsiin ja järvellekin. Lauri arvaa, mitä varten täällä savuaa yön aikana, ja muistaa samalla omaa vainiotansa, jonka peltojen pientareilta ei savu nouse.

Hänen rinnassaan vavahtaa, ja tuska pistää sydämeen. Mutta kun vene kolahtaa alkaman telalle, herää hänessä taas toivo.

Niin ehkä onkin. Tuli ikävä, kun hänkin koko, viikon viipyi Hukkajänkällä ja Ailin täytyi olla tädin kanssa kotona kahden. Läksi tänne puhekumppania hakemaan! Tänään ehkä olisi palannut…

Aamu oli valjennut. Kuu on kadonnut korkean Riuttavaaran taakse, ja aurinko nousee suoraan idästä Mukkajupukan kaljun laen takaa.

Kun Lauri nousee maihin ja tempaa toisella kädellä veneensä teloille, kohtaavat häntä nousevan päivän ensimmäiset säteet. Yhtäkkiä on koko ympäristö valkoisen kuuran peitossa, järven ranta riittyy, ja ilmassa henkii hyinen halla. Vilu vihlaisee Lauria, kylmä käy hartioihin, ja hänen kastuneet vaatteensa tuntuvat kangistuvan. Suurten vaarojen laet kimmeltävät, kirkkaina helminä hohtavat rantojen lehtimetsät, ja järveltä alkaa nousta sakeaa usvaa, peittäen toisella puolen järveä olevat vaarat kuin savumereen…

Lauri lähtee nousemaan polkua torppaan, joka on kaltevalla kummulla niemen juurella. Savua on niin sakeassa, ettei Lauri näe enää muuta kuin hiekkaisen polun, joka vie venevalkamasta taloon. Hän kävelee sivu verkkokeppirivin; se lähtee venevalkamasta ja jatkuu molemmin puolin polkua verkkoaitalle asti, joka on rannempana saunaa. Siitä alkavat talon pellot, joita ei ole kuin pieniä tilkkuja kiviraunioiden välissä…

Yhä sankempi savu täyttää ilman, mutta Lauri näkee nyt monta turveläjää, joissa kytee hiillos mustaa savua työntäen…

Ei näy ketään liikkeellä. Nouseva päivä paistaa jo pirtin pärekatolle, joka on valkoisessa kuurassa…

Nytkin vielä Lauri toivoo, että Aili on tullut tänne… Mutta juuri astuessaan portaille hän muistaa, ettei venevalkamassa ollut kuin talon oma vene…

Hietaniemen torpassa on nykyään vain kolme asukasta, Iisakki — torpan isäntä, vanha mies jo —, Tiina, hänen vaimonsa, ja kolmantena pojanpoika, vaivainen Akseli, joka on monta vuotta ollut vanhusten hoidossa.

Hereillä on koko torpan väki, ja Laurin tulo hämmästyttää heitä. Ei ole Lauri, vaikka on lähin naapuri, pitkään vuoteen Hietaniemessä käynyt, eivätkä naapurit olleet juuri usein toisiaan tavanneet moneen vuoteen. Laurin ilmestyminen aamuvarhaisella, hallaisena sunnuntaiaamuna, herättää talossa vilkkaan uteliaisuuden. Vieraan tulo erämaan torppaan, jossa ei koko kesänä ollut käynyt yhtään ihmistä, on muutenkin merkkitapaus.

»Taisivat olla rannat riitteessä… Kuinka lienee pakkanen?» sanoo
Iisakki, pieni, kuiva kalaukko.

»Hyinen halla… jäässä airot… kummat tekee… Vaan tuskin täällä, kun on savut…»

Lauri istuu levottomana, ja kun kodin kuulumisia kysellään, vastaa hän epävarmasti.

Ovat ne kuulleet Hietaniemen asukkaatkin Paloniemen nuoresta emännästä puhuttavan, ovat kuulleet, että ikävöi, ikävöi eikä koskaan näytä kotiutuvan. Arvaavat nyt, että erinomaiset ovat Laurilla asiat, kun yötä järveä soutaa ja pois kotoa lähtee, vaikka vilja vainiolla hallan kynsissä värjöttää.

Parasta torpassa vieraalle tarjotaan, mutta harvasanainen on Lauri. Ei kysy mitään, miettii, posket kalvakkaina. Mutta jo vihdoin, kun on puhuttu kaikki, mitä oli kuultu rantamailta, ja kesän kulusta juteltu, kysyy Tiina:

»Kuinka siellä nuori emäntäsi…? Ei olla kuultu… Vai joko on perillinen…?»

Lauri on viimeiseen saakka toivonut, että saapi kuulla Ailin käyneen torpassa, ehkä yötäkin olleen. Mutta keskustelun aikana hänelle selviää, etteivät tiedä Ailista mitään. Eivätkö ole nähneet venettäkään järvellä?

Päivä on jo noussut, paistaen nyt korkealla Mukkajupukan laen yli ja sulattaen kuuran pihalta ja katoilta. Järvenselältäkin on usva häipynyt.

»Arvaan minä… Vaimoasi olet hakemassa… Arvasin heti… silmistä näin surusi, tuskasikin ymmärrän… Miesparka…»

Laurin pää vaipuu kämmenien väliin, ja hänen ruumiinsa on niinkuin vapisisi.

»Mies-parka… Et tainnut oikeaan osata, kun sieltä etelästä vaimon toit… Ei täällä viihtynyt, ei kotiintunut Paloniemeen… ikäväänsä lähti pakoon…»

»Et osannut oikeaan, sanon minäkin», lohduttaa nyt Tiina. »Näin minä sen silloin jo, kun tässä kotiin mennessäsi sitä käytit. Liian oli rantamaailmalta kiveliössä viihtyäkseen. Liian oli maailmallinen silmien ilme, vaivaan tottumaton oli jalka, käsi hieno kuin silkki… Mitä Paloniemessä semmoisella…? Turhaan tänne kuljetit… työhön tottumattoman otit ikävöimään… Karkasiko se?»

»Karkuun se ikävöivä lähtee… Anna mennä… Et hänestä hyödy… Ikäväänsä ruikuttaa eikä rikkaa ristiin pane… Kumma että uskalsi järvelle… on miehellekin soutamista…»

Ei virka Lauri mitään. Hänen rintaansa pakottaa ja sydäntä viiltää vanhusten puhe niinkuin vasta terotetulla veitsellä.

»Olipa sydämetön vaimoihmiseksi… Järvi ja asumattomat kiveliöt edessään, ja lähtee, sydämetön, yksin taipaleelle… Rakastiko sinua?» puhuu Tiina, Lauria säälien.

»Taisit sitä hemmotella liiaksi… taisit huonekoreana pitää… Ei lastakaan saanut…»

»Et kai nyt vielä matkaan! Yön soutanut mies! Syöt ja levähdät. Et tältä puolen kirkon enää saavuta, jos lie hengissäkään», pyytävät Lauria.

Palan kaksi haukkaa Lauri Tiinan asettamaa ruokaa — leipää, voita ja hiilloksella paistettua järvisiikaa.

»Muistan kuin tämän aamun, kun tietosi tänne kotiasi tuli, että tullessasi tuot vaimon etelästä. 'Jo meni poika pilalle', sanoi Topiasvainaja. 'Ei rantamaan ihminen täällä toimeen tule… herraslähtöä lisäksi.' — Ka, syö, hyvä mies, lujemmasti. Lieneekö evästäkään?»

»Kuulut murehtivan siellä kotonasikin, ettei työkään käy niinkuin ennen… Taisi olla onnettomuudeksesi koko etelässä käyntisi… Tuommoisen ristin sieltä soit… Olisi ollut Paloniemeen tulijoita kotoisten järvienkin ympäriltä… Hyvän olit tuovinasi, pehmeäkätisen, lämminkaulaisen… Nyt sen näit! Niin oli jäinen sisu, että kiveliöön karkasi… hedelmätön nukkuja… Erosi hänestä ota ja hae muualta…»

Pala pyörii Laurin suussa, hän saa sen vaivoin niellyksi, nousee, kiittää ja lähtee…

Pihalla pidättävät häntä vielä Hietaniemen vanhukset, mutta ei sano
Lauri rauhaa saavansa, ennenkuin kaikkensa yrittää.

Aurinko paistaa jo korkealta taivaan laelta, kuura on sulanut, etelästä huokuu lauha tuuli ja kuljettaa pilviä pitkin taivaan kantta. Järven ranta on vielä riitteessä, airot kiiltävät jäähilseessä, ja veneen pohjalla on kuuraa.

Kun Lauri ja Iisakki saapuvat venevalkamaan, sanoo Iisakki nyt paljon lempeämmällä äänellä puhuen:

»Antaisin neuvon, vanhan ystäväni pojalle… Huolinetkohan vanhan neuvosta?»

»Isä-vainajasi oli paras ystäväni, yhdessä on surtu, eletty ja oltu tämän järven rannalla… On opittukin minkä mitäkin… On ollut kovia päiviä meilläkin, isälläsikin…»

»Se. Ja jos sitä tottelet, niin miehenä palaat, löytänet karkulaisesi tai et… Muista sanani! Se oli isä-vainajasikin sana.»

Lauri ei enää vastaa. Hän istuutuu teljolle ja lähtee soutamaan vastatuuleen Mukkajupukkaa kohden, jonka kaukainen, kalju laki näkyy järven toisessa päässä; sen juurelta lähtee polku, jota Palojärvestä rantamaille päin kuljetaan.

Hän ei oikeastaan saa mitään asiaa perille ajatelluksi nyt. Niin mellastavat tunteet ja kuvat hänen mielessään. Miksi karkasi, ja mihin on joutunut?

Laurin väsynyt mieli tuopi jos minkälaisia mietteitä. Aili oli ollut niin heikko ja kummallinen tänä kesänä, ja viime viikoilla varsinkin. »Lähde marjaan, ystäväni.» — »En minä jaksa…» — »Tule järvelle.» — »En minä…» Silmissä aina levoton ilme… Jos se raukka ikävöi niin, että järki sekaantui… Ei se täydellä järjellä olisi lähtenyt… Joka pelkäsi erämaata, pelkäsi järveä, eikä yksin kujasta ulos uskaltanut. Ja nyt yksin järvelle, yksin kiveliöön! Lauri muistaa nyt, että Ailin isä oli nuorena tullut mielenvikaan ja hulluinhuoneessa kuollut…

Hän ei saa mitään vankkaa pohjaa, josta ponnistaisi ja siitä uskoa saisi. Hän ei ole ymmärtänyt Ailia, taikka Aili ei häntä rakastanut… ei häntä eikä hänen yksinäistä kiveliökotiaan…

Olihan Aililla ollut joskus kummallisia mietteitä, joista Laurikin joskus osan kuuli… Ne olivat haaveita, järjettömiä mielikuvia, joita sairas mieli synnytti. Miksei ollut hän Ailia varoittanut semmoisia miettimästä!

Hän ei ollut tuntenut eikä tiennyt, mitä hänen vaimonsa vieressä haaveili, kun yökaudet silmät auki mietiskeli…

Äkkiä hän tuntee velttoa voimattomuutta ruumiissaan ja sielussaan. Tuntuu kaikki menetetyltä, kaikki toivo kadonneelta. Mahdottomalta unelta tuntuu nyt se, joka silloin näytti selvältä ja käytännölliseltä toteuttaa. Hän muka tekisi Paloniemestä verrattoman talon, ottaisi kaikki uudenaikaiset viljelystavat käytäntöön. Kiveliön keskelle muodostuisi ihana keidas, jota jälkeentuleva polvi ihmettelisi… Siinä olisi elämäntehtävää yhden miehen osalle, olisi esimerkkinä koko suurelle, laajalle Perä-Pohjolalle… Noin versoi vilja, noin heinä, noin vaurastui mies, joka rakasti työtä…

»Ole uskollinen leiviskällesi, niin saat nähdä, että maa, jota rakastat ja hoidat, on kiitollinen emosi ja hymyää sinulle, kun harmaapäisenä katselet elämäsi työtä…» niin oli opistonjohtaja hyvästellessä sanonut.

Eikö hänessä olekaan miestä, vai missä on syy? Autio Susijänkkä odottaa kuokkijaansa, halla huokuu sieltä niinkuin ennenkin. Talontakainen rova, jota isä-vainaja oli ajatellut ohrapelloksi, on semmoisenaan, koivunvesaa kiviensä välistä työntäen.

Tuuli on kiihtymistään kiihtynyt, kuta kauemmas selälle hän soutaa.
Laineet heittelevät pientä, kesäkuivaa kaksilaitaa kuin höyhentä
toinen toisensa niskaan. Lauri soutaa eteenpäin, välistä taakseen
Mukkajupukkaan päin silmäten.

Hän erottaa jo jyrkän kallion, joka puskee kuin valtainen paise vaaran kupeesta korkeana ja kiiltävänharmaana, äkkijyrkkänä työntyen järveen, johon on kuin katkennut ja siitä pohjaan painunut. Hänen viimeinen toivonsa kohdistuu nyt Mukkajupukan kallion juurelle, jossa on palojärveläisten valkama rantamaille mennessä ja sieltä palatessa. Hän toivoo siinä näkevänsä oman veneensä, jolla Aili on järvelle lähtenyt, tänne rantamaille vievän tien suuhun soutanut, siihen veneen jättänyt ja jatkanut matkaansa polkua pitkin toisen, Särkijärven rannalle, josta vasta alkoi varsinainen vesireitti kirkonkylään. Siinä toivossa hän kiskoo airoja vastatuuleen, mutta hitaasti näyttää Mukkajupukan kallio lähenevän…

Hän silmää sinne. Jyrkkä kallio kiiltää sieltä, ja vanha kuusikko sen takana huojuu, mutta lahden pohjukka, jossa venevalkama on, ei vielä sovi näkymään, ollen kallion lomassa.

Hän ei ole sitten kun läksi Hietaniemen rannasta hetkeäkään epäillyt, ettei kohtaisi siinä omaa venettään, ei sitäkään, ettei erottaisi Ailin kengän jälkiä siinä, missä tämä on maalle noussut ja veneen kuivalle vetänyt. Hän tiesi, että siinä jäljet näkyvät. Siinä oli, venevalkamassa, taempana juoksevan jänkän suoni, joka pehmeänä munana laskihe järven rantaan asti. Siinä muhassa hän toivoo jäljet näkevänsä.

Rantaa lähestyessään hän kiskoo minkä jaksaa ja silmää vähänväliä taakseen…

Ei sovi vieläkään venevalkama kallion takaa näkymään. Silloin juolahtaa hänen mieleensä pelko, ettei vene olekaan valkamassa ja ettei jälkiä jänkän muhassa näykään…

Hän tuntee, että se pelko lamauttaa häntä. Tulee semmoinen voimattomuus koko ruumiiseen, että tuskin jaksaa airoja liikuttaa… Vene kääntyy poikkipäin, ja laine loiskahtaa sisälle…

Silloin hän ponnistaa viimeiset voimansa, silmää taas taakseen venevalkamaan nähdäkseen. Mutta jyrkkä, harmaakylkinen kallio on vieläkin edessä, ja sen takana huojuu kuusikko. Kalliota vasten loiskivat laineet, ja Lauri on kuulevinaan, kuinka suuri, asumaton kiveliö huokailee niinkuin vaikeroisi ääretöntä yksinäisyyttään.

Hän ponnistaa vielä, hankavitsa katkeaa, mutta silloin kolahtaa jo veneen keula kallion katkenneeseen, jyrkkään kylkeen, venevalkaman viereen.

III

Kun Lauri kaikkien kiellosta huolimatta läksi vaimoansa hakemaan, yksin kylmään yöhön eväittä ja väsyneenä, tuli Paloniemessä hätä käteen. Täti, joka aina oli ollut kylmän järkevä kaikissa asioissa, alkoi hänkin hätäillä.

He seisoivat kaikin Paloniemen venevalkamassa katsellen pientä, tervoissaan kiiltelevää venettä, joka nopeasti loittoni ulapalle päin pitkin tyventä, kuun valaisemaa järven pintaa.

»Se teki hulluksi miehensäkin», sanoi täti. »Enpä minä olisi uskonut
Lauria noin lapselliseksi…»

»Yöllä oli kadonnut», selitti täti. »Luulin, että nukkuu, joka öillä aina valvoi. Mutta kun menin katsomaan, oli sänky tyhjä. Jo minä jotain odotinkin. Ei siitä tämän talon eläjäksi olisi ollutkaan… Parhaan Lauri löysi, kun semmoisen toimettoman itkijän niin kaukaa kuljetti… Ei työhön ole tottunut, ei osaa mitään eikä mitään tahdo oppiakaan… Jo minä olen odottanutkin, että joku tässä vielä… Aivanhan se joutui Laurikin suunniltaan… Arvaa sen — —»

»Mikä tiennee! Kumma tuo on ollut koko täälläolonsa ajan… Kiusannut miestään ikävällään ja toimettomuudellaan… Jo minä Laurina aikaa olisin laskenut menemään takaisin sinne, mistä tänne toikin… Kuolemanjärveksi sanoi Palojärveäkin… kammosi metsiä ja soita pelkäsi… kuuli huutoja ja valituksia talon takaa keskellä kirkasta päivää… Näit, kuulit itse?»

»Mihin lie mennyt, mutta sille tielle uskon jäävän… On sisu sentään, kun hyvästittä yksin lähtee järvelle, jota pelkäsi…»

»Semmoisen rauhan ja rakkauden se taloon toi», puhui täti taas. »Minä sen vehkeet olen ensi päivästä nähnyt…»

Antti, ikämies, entisen isännän työtoveri ja talon vanha palvelija, istui allapäin. Inkeri yhä puristeli kyyneliä, mutta hänen kauniissa, tummissa silmissään oli päättävä ilme.

»Taisi rauha loppua tästä talosta», sanoi Antti, ja hänen rinnastaan nousi raskaana pitkä huokaus. »Kun pelastuisi Lauri!» sanoi täti. »Liika hyvä mies siinä menee semmoisen saamattoman jäljille… Eväittä vielä lähti… syömätön, väsynyt mies… Voi hyvä Jumala kuitenkin!»

Siinä tuumailivat Paloniemeen jääneet asukkaat neuvottomina, miettien isännän pelastusta ja koettaen hakea emännän salaperäisen karkaamisen syitä. Antti poistui kesken keskustelun, mennessään mainiten hallaa, käveli suoraan vainiolle ja rupesi sytyttelemään turveläjiä.

Hetken päästä saapui sinne Selma ja tätikin, kirkkaan kuutamon valossa, sauhuja laitellen, turvekasoihin tulia sytytellen.

Poissa on nyt rauha yksinäisestä talosta, jossa ennen rakkaudessa työtä tehtiin ja sovinnossa taisteltiin erämaan oikkuja vastaan. Susijänkkä työntää hyisiä huurujaan talon vainiolle, järvi kiiltelee kylmänä, ja kiveliö on hiljaisena.

Mutta sillä aikaa kun turvekeot syttyvät ja savu alkaa levitä ympäri vainiota, käy talon väki saunaan, joka on jo liiat katkunsa haihduttanut.

Sillä välin on Inkeri tehnyt päätöksensä, ja kun muut palaavat saunasta, seisoo hän lähtövalmiina keskellä pirtin lattiaa. Hän on täyttänyt laukun leivillä, rasian voilla, toisen kalalla. Hän on pannut saappaat jalkaan varret pohkeitten päältä köyttäen kiinni, vetänyt ylleen lyhyen metsähameensa, jonka helmat ulottuvat vain polviin, ja sitonut päähänsä paksun huivin.

»Ei, lapsi kulta! Järveä eivät rantaa miehetkään… ja sinä yksin ja yöllä…»

»Päisevä se on metsiä osaamaan ja kiveliöitä kulkemaan, Inkeri», sanoo Antti. »Ja nuori on jalka. Mutta pitkä on matka, ja ylen pounikkoiset maat järven rannoilla, kaasikoita ja pohjattomia leviä…»

Täti on sitä kyllä miettinyt, mutta tiennyt, ettei jaksa Antti, vanha mies, ei ole Selmasta, huonojalkaisesta, ja Inkeriä hän ei ole ajatellutkaan.

Inkerin kasvot loistavat, ja silmät palavat innosta. Tädinkin katse viipyy nyt enemmän aikaa Inkerissä, ja hän miettii itsekseen, että Inkeristä on yhtäkkiä tullut täysi nainen.

Inkeri oikaisee suoraan pihalta pellonpiennarta järven rantaan, tietäen tapaavansa kuivaa hiekkapohjaa aina siihen asti, jossa Sammaljoki laskee järveen. Laukku selässä ja paksu sauva kädessä astuu nuori tyttö pitkin kuutamoista järven reunaa, mieli liekeissä palaen. Astuu rivakasti, varsi notkuen, jalka keveästi nousten.

Sammaljoen yli on kaadettu suuri kuusi, jonka oksaista runkoa pitkin Inkeri varovasti pääsee toiselle rannalle. Kuusen alitse kohisee musta vesi vihaisena putouksena järveen.

Siitä alkaa tietöntä taivalta ja pounikkomaata. Inkeri oikaisee niemen poikki, synkkään metsään kadoten. Päätyessään niemen toiseen laitaan, johon Palojärven laajin ulappa sopii näkymään, kuuntelee hän, näinkö järveltä päin kuuluisi soutua. Mutta järvi on suuri, silmänkantamalla kuun valaisemana kenttänä leviten. Ei sen selällä nyt mitään erota, eikä kuulu airojen kitkettä. Lauri onkin ehkä loitonnut paremmin toiselle rannalle, Hietaniemen puolelle…

Inkeri jatkaa kulkuansa järven rantaa noudattaen, pienemmät niemet juuritse oikaisten. Lämmin on se ajatus, joka antaa hänelle voimia ja häntä kannustaa. Hänen elämänsä on näinä vuosina ollut ikävämpää kuin ennen. Kun Lauri toi taloon nuoren emännän, muuttui entinen elämä. Tuli kuin ikävä kaikille. Hän jäi kaikista syrjimmäiseksi. Ennen Lauri usein puheli hänen kanssaan, laski leikkiä ja aina terveiset lähetti kansanopistomatkaltakin. Eikä sitä kertaa kirkolla käynyt, ettei tuliaisia tuonut. Äiti ja isäkin sairastuivat… Se oli kaikkein ikävintä aikaa… Äiti usein itki ja Inkerille puhui…

Lauri näytti unhottaneen vanhatkin, ja kun molemmat kuolivat ensi talvena emännän tulon jälkeen, niin kumma oli, ettei Lauri enempää surrut. Ei joutanut. Taikka taisi surra ja murehtia, vaikka ei kenellekään mitään virkkanut. Emäntänsä hyväksi ja hauskuudeksi kaikkensa yritti…

Inkerin sydän, ikäänkuin puristuu kokoon, eikä hän voi sille mitään, että hänen mielessään syttymistään syttyy lämmin tunne. Ehkä hän saapi Laurille taas aamukahvit tarjota, ehkä palvella ja olla niinkuin ennenkin, jolloin sai istua sylissäkin ja Lauri puhalteli niskaan…

— Se ei rakastanut Lauria… näin sen, tunsin… Ja minun teki niin pahaa… Kyllä Lauri sen nyt itsekin tietää…

Inkerille johtuu mieleen heidän keskustelunsa Hukkajänkältä palatessa. — Voi, rakas Jumala… saanko minä rakastaa Lauria!… Lauri on niin hyvä ja uljas…

Ei muista Inkeri koskaan nähneensä semmoista miestä kuin Lauri on. Rippikouluaikana oli hän kirkonkylällä nähnyt paljonkin nuoria miehiä, mutta ei yksikään ollut Laurin mittainen ja veroinen… Laurin silmät olivat lempeät ja kauniit…

Inkeri olisi niin suonut, vaikka hän tiesi, että se oli pahoin, ilkeästi, syntisesti ajateltu. Mutta minkä hän sille voi? Se oli niin kylmä ja tyly Laurille.

Hän on mietteissään rämpinyt märän kaasikon poikki ja joutuu taas järven niemeen, jossa on kuivempaa maata.

Siihen on suuri honka kaatunut. Inkeri istahtaa rungolle, laukun kantimia hellittäen. Siitä näkee järvelle, ja Inkeri koettaa arvata, joko on neljänneskään matkaa kuljettu. Tätä puolta järveä on Mukkajupukalle paljon lyhempi matka kuin toista puolta, jossa Hietaniemikin on. Kunpa ehtisi perille siksi kuin Laurikin! Mutta Laurilla oli järveä lyhempi matka kuin Inkerillä, joka sitä rantasi pahoja maita myöten, vaarojen ja metsäjokien yli.

Kuutamo on kirkas ja Inkerin mieli rohkea. Viimeiseen asti hän yrittää. Ja kun hän siinä istuu, myöntää hän itselleen, että hän rakastaa Lauria, on rakastanut siitä asti kun Aili taloon tuli. Se tunne on kasvanut vähitellen, ja hän on hirveästi kärsinyt. Lauri ei tiennyt aavistaakaan, ei saanutkaan aavistaa. Mutta hän rakastaa kuitenkin, kenenkään tietämättä…

Inkeri tuntee lämpimän täyttävän mielensä, hänessä herää ääretön halu sulkea Laurin pää syliinsä, ja hän lähtee taas nopein askelin jatkamaan matkaansa hongan rungolta.

Kuu katoaa, päivä ei ole vielä noussut, ja Inkeri kahlaa laukkuineen kuuraista pounikkoa, jossa kylmä henkii joka mättään alta ja joka kiven juurelta…

Mutta aamu alkaa valjeta, aurinko paistaa jo järven toiselle puolelle suurten vaarojen huipuille ja haihduttaa usvan järveltä, nostaen sen suoraan taivaalle. Kun usva katoaa ja järven ulappa aukeaa, näkee Inkeri toiselta puolelta järveä savua ja arvaa siitä olevansa Hietaniemen kohdalla.

Mutta tästä alkoivat vasta Mukkajupukkaan päin kaikkein pahimmat maat, raskain taival. Niin oli vanha Antti tiennyt Inkerille lähtiessä sanoa.

Inkeri lähtee ponnistamaan taas eteenpäin. Hänen täytyy kiertää laaja suo ja nousta sitten vaaran laelle. Metsät ovat täällä lyömättömät, ei ole hakkaajan kirves vielä ehtinyt näitä kruununmetsiä harventamaan. Kaasikko on niin sakeaa, maa pounikkokorpea, että kävely on raskasta, ja usein tupsahtaa Inkerin jalka lähteensilmään tai sammalpeitteiseen kaltioon.

Mutta Inkeri on kiveliössä kasvanut ja tottunut metsiä kulkemaan. Hän ei erehdy suunnasta, vaikka hänen täytyykin mutkia tehdä, kierrellen kulkea. Kun pimeä, kaasikkoinen rotko vihdoin loppuu, alkaa maa koveta, ja Inkeri lähtee puolijuoksua nousemaan edessä olevan vaaran harjalle. Hän toivoo sieltä näkevänsä järvelle, Mukkajupukan venevalkamaan ja Hietaniemeen asti. Häntä alkaa ahdistaa pelko, ettei hän Lauria kohtaakaan. Hän ponnistaa kaikin voimin, nousee jyrkännettä etukumarassa, käsinkin koettaen auttaa menoaan.

Vaaran laelta hän näkee lännen puolen Palojärvestä, korkeat vaarat sen toiselta rannalta ja terävän, keltahiekkaisen Hietaniemen, jonka juurelta siintää harmaana pilkkuna pieni talo navettoineen…

Mutta ei kohtaa Inkerin silmä yhtään soutavaa järvellä, ei erota Hietaniemen rannasta kuin kellertävän, hiekan, joka nientä reunustaa, ei vaikka usva on haihtunut ja taivas selkeä…

Mukkajupukan venevalkamaan hän ei näe, kun suuri vaara on edessä, mutta
Jupukan laen hän näkee ja luo ikävöivän katseen sinne päin.

Hän lähtee taas matkaan, vaaran alle kiireistä vauhtia mennen, mielen palaessa levottomissa mietteissä.

Kun vene kolahtaa Mukkajupukan kallion kylkeen, nousee Lauri veneessä seisomaan ja meloo kallion vieritse valkamaan päin…

Nähdessään tyhjän venevalkaman, jossa on ainoastaan kolme, neljä rankaa veneitä varten teloiksi pantuna, vavahtaa hän, ja kylmänä hikenä nousee pelko ja epätoivo hänen otsalleen…

Ehkä ei ole juuri tähän paikkaan osannut! Kenties on joutunut toiselle puolelle kalliota, ehkä loitommaksi rantaantunut!

Lauri nousee rannalle, kiertää maan puolelta kallion, joka loivenee vaaraan päin ja järven taholta kohoaa, pääsee kalliolle ja käy sen ulommaiseen laitaan, mistä näkee järven molemmille rannoille ja suurelle ulapalle. Siinä on mustuneita kekäleitä ja laaja tulensija, josta merkkiä antoivat Hietaniemeen ne Särkijärveltä kulkijat, jotka järven poikki tahtoivat. Kahden puolen kallioisia rantoja hakee hänen levoton katseensa venettä rantahiekalta tai järveen päin kallistuneiden kuusien juurilta. Mutta ei missään näy.

Kumma, että hän nyt kuitenkin on näennäisesti levollinen. On kuin olisi tunne turtunut, pelko sydämen ja mielen jäykistänyt.

Mukkajupukan louhikkoinen kylki näkyy siinä taempana. Sen kuvetta kulkee se polku, joka vie — suureen maailmaan asti. Sieltä he tulivat silloisena valoisana kesäyönä, hän edellä, Aili jälessä…

Onnen ja lemmen luuli tuovansa… Mutta suru ja pettymys olikin matkassa, ja se kesäyö oli mustempi kuin kaikkein pimein syysyö…

Silloin hän kuulee risujen ritinää etempää sieltä päin, mistä itsekin on kalliolle noussut. Tuntuu kuin joku sieltä tulisi…

Lauri kuuntelee henkeään pidätellen. Tuuli huojuttaa pitkiä kuusia, laineet loiskivat kallion kylkeen. Taas rasahtaa kuin jalan astuessa risu…

Yhtäkkiä vilahtaa kuusten runkojen välistä uusi, tervanruskea laukku, ja Lauri näkee samassa Inkerin solakan varren pujahtavan metsän peitosta…

Hänen kasvoilleen leviää iloisempi ilme, ja sydämeltä tuntuu raskas paino putoavan.

Hänen äänessään helähtää entinen, poikavuosien aikuinen sointu, jonka
Inkeri tuntee niin hyvin.

Inkeri on saapunut hänen viereensä, korkean kallion reunaan. Hänen poskensa hohtavat, silmät loistavat, eikä hän sano tietävänsä väsymyksestä mitään. Hän irroittaa laukun kannikkeet ja iloissaan virkkaa:

Laurin katseessa on lämmin ilme, kun hän katselee nuoren tytön kukoistavia kasvoja, notkeaa, siroa vartta ja tuuheita hiuksia, jotka kiharaisina ja epäjärjestyksessä peittävät melkein koko otsan. Pitkä palmikko on piilossa nutun alla.

»Lapsi-raukka!… Istu tähän levähtämään. Minäkin istun. Olen väsynyt ja uupunut melkein. — Mitä siellä kotona?»

Laurin ääni on pehmeä, koko hänen olennostaan säteilee surua, joka tekee Inkerin mielen apeaksi.

»Ja sinä uskalsit lähteä… Niin pitkä matka ja kaasikkoinen järvenranta…»

»En minä muusta huoli… Nyt on hyvä, kun saavuin… on oikein hyvä… En nähnyt vaaralta venettä järvellä… Hietaniemen erotin ja keltaisen hiekkarannan. Ajattelin: en saavutakaan… en kohtaakaan…»

He istuvat vierekkäin korkean kallion reunalla, joka pystysuorana painuu järveen. Lauha tuuli puhaltelee, metsä kohisee ja huokailee, laineet loiskahdellen lyövät kallion kuvetta. Inkeri kertoo, mitä kotona jäätiin tekemään, puhuu tädin sanomat, sitten yhtäkkiä kysyy:

»Ei ollut käynyt, eikä ole kukaan nähnyt… Ei näy venettä täällä
Mukkajupukan puolella, eikä ole jälkiä venevalkamassa…»

He ovat hetken ääneti. Inkerin sydän lyö niin, että hän kuulee sen jyskeen. Hänen tekee mieli tarttua Laurin käteen, joka on siinä hänen vieressään, melkein polveen koskemassa. Mutta hän ei uskalla.

»Kyllä minä tiedän ja ymmärrän… Olen niin paljon sitä ajatellut näinä vuosina ja tänä kesänä… Ei se rakastanut…»

Inkeri tarttui kuin tietämättään Laurin käteen. Lauri käänsi kasvonsa häneen päin, ja heidän katseensa sattuivat yhteen…

Lauri säpsähti. Hän nousi ja katsoi järvelle päin. Inkeri jäi istumaan paikalleen, katse maahan luotuna.

Hän oli nähnyt Inkerin silmässä saman ilmeen kuin edellisenä iltana, kun he Hukkajänkältä palatessaan lepokivillä istuivat. Silloin hän jo säpsähti, mutta se oli tuntunut hyvältä ja lämmittänyt hänen mieltään. Nyt se lämmitti niin, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Hän ymmärsi, että se oli heräävän lemmen lämmin laine… oliko se Inkerissä silloin juuri herännyt? Yksi ainoa katseko voi näin ihmisen muuttaa?

Hän on niin kauan ollut tuntematta semmoista lämpöä mielessään, että hänestä nyt näyttää kuin maailma äkkiä olisi valjennut ja hänen hartioiltaan pudonnut hirmuinen, raudanraskas taakka…

Silloin hän taas muistaa kadonnutta vaimoaan ja saa kiinni entisestä ajatuksestaan. Mutta sen hän nyt tuntee, tietää selvästi, että hänen rakkautensa Ailiin nyt on sammunut. Onko se koskaan häntä sielusta asti lämmittänytkään! Hänestä tuntuu, ettei koskaan…

Hän pelästyy nyt ajatuksiaan. Hänelle tulee semmoinen hätä, ettei hän tiedä mitä tehdä.

Silloin samalla hän kohtaa taas Inkerin katseen. Nyt ei hän voi salata omaansakaan, ja kumpikin he tuntevat, että heidän elämässään on käänne tapahtunut.

Inkeri näkee Laurin poistuvan laukku selässä rantamaille vievää polkua pitkin. Hän istuu vielä Laurin lähdettyä paikallaan kallion reunalla. On kuin hän ei uskaltaisi vielä liikahtaa, peläten onnentunteensa katoavan. Hänen povensa kohoilee riemussa, silmät puoliummessa hän uneksii… Hänen sydämessään tuntuu niin ihanalta, hänen mielensä pulppuaa kuin keväinen puro…

Hän näkee Laurin siinä vieressään, tuntee Laurin hengityksen ja näkee… näkee sen saman ilmeen Laurin silmissä kuin lepokivilläkin…

— Lauri, Lauri! Ystäväni… ainoani… — Et vielä; tiedä, kuinka Inkeri sinua rakastaa! Ja Inkeri ei päästä mitään itsensä ja Laurin väliin. Hän nauttii yksin. Ei aavista kukaan, kuinka hyvä hänen on. Ei Laurikaan. Hän saapi nyt rakastaa. Hän tietää sen todeksi. On nähnyt sen Laurin silmistä.

Vieläkään hän ei liikahda. Suloinen raukeus herpaisee hänen jäsenensä, ja hänen pehmeä mielensä on kuin vaahtopallo. Tuntuu kuin paisuisi sydän liiaksi, pakahtuakseen. Hän ojentautuu selälleen ja laskee molemmat kätensä tuuhean tukkansa alle…

Nyt hänkin tietää, mikä on rakkaus, pyhä ja ihana, joka kaksi ihmistä yhteen liittää. Ja hänen mielensä tuopi kuvia ja viepi kuvia. Näin hän rakastaisi… näin kietoisi kätensä Laurin kaulaan… näin tuohon käsivarren mutkaan asettaisi… puristaisi povelleen… Lauri… Lauri… rakas, rakas…

Se on niin elävästi se kuva hänen mielessään, että hän koukistaa käsivartensa ja suutelee omaa kättänsä…

Vasta kun illan vinkka lännen taivaalla alkaa pienetä, lähtee Inkeri Laurin tuomalla pikku veneellä soutamaan Hietaniemeä kohden. Tuuli on tyyntynyt, mutta pehmeässä pilvessä on taivas. Ei tule enää halla…

Inkeri silmää soutaessaan taivaalle. Nyt hänkin muistaa hallan, josta Laurikaan ei ole mitään maininnut. Kuinka paljon lienee vahinkoa tehnyt? Ehkä turvesavut auttoivat?

Ja nyt vasta hän muistaa Ailinkin, ja hänen rinnassaan vavahtaa kummasti. Lauri voi saavuttaa, tavata jo Särkijärvellä… rukoilee palaamaan kotia… se palaa… alkaa emännöidä, ja Lauri taas unhottaa hänet…

Mutta jos olisikin eksynyt! Tai jos olisi hukkunut tähän järveen, tuonne Mukkajupukan alle, kallion luo, jonka kohdan Antti sanoi olevan Inarinjärven syvyisen… semmoinen hauta siinä!

Hän vetää vihaisesti airoista. Se äskeinen ihana ja eheä unelma alkaa särkyä sitä mukaa kuin hän uskoo mahdolliseksi Ailin takaisintulon.

Mutta hän rakastaa sittenkin! Ei Aili saata niin rakastaa Lauria kuin hän… Laurin lämmin katse on hänen palkkansa, ja hän palvelee Lauria… Aina lämmittää saunan ja saa verkoilla käydä Laurin kanssa… kaukana ulkoniemien lahdissa…

Mustana pohottaa Hietaniemen ranta, johon Inkeri soutaa. Taaksensa katsoessaan hän huomaa, että rannalla joku liikkuu.

Kun vene rantaantuu, näkee Inkeri siinä Hietaniemen vanhan Iisakin vaimoineen seisomassa.

»Soutavan näimme tänne päin pyrkimässä… Emme sinuksi arvanneet», puhelee Iisakki. »Ka, näkyikö venettä, erottiko jälkiä?»

Nyt vasta Inkeri tuntee väsymyksen painavan, ja vaivoin hän jaksaa kävellä venevalkamasta taloon. Kaikki mitä on tapahtunut, sitten kun he Hukkajänkältä Laurin kanssa palasivat, tuntuu kuin unennäöltä…

»Nuku toki ja lepää, että kuulen… Rannannutko olet järven, ja Mukkajupukassako Laurin tapasit? Tyttöparka! Ei ollut miehistä lähtijää?»

»Elä muuta sano», arvelee Iisakkikin, kun ovat saaneet väsyneen tytön nukkumaan.

Paloniemessä ovat pellot leikatut, ja riihtä puidaan parhaillaan. Riihen ovelta näkee suoraan järvelle, vaikka riihi onkin rovan niskalla, taempana navettaa.

Antti, Selma ja Inkeri puivat riihtä. Aamu on vielä varhainen, mutta kirkkaana ja päivänpaisteisena päilyy järvi syyskesän lempeässä lauhassa. Ei ole tullut toista hallayötä, ja Paloniemessäkin on saatu puitavaa viljaa kaikilta niiltä pelloilta, joiden pientareille ehdittiin turvesauhut sytyttää. Mutta vaikka halla tällä kertaa onkin ollut tavallista armeliaampi ja talossa on talven leipä, tosin hallan vikuuttamana, tiedossa, ovat päivät pitkät ja painostavat.

Laurista ei ole kuultu mitään sen jälkeen kun hän Inkeristä
Mukkajupukassa erosi. Ei ole ollut taloon kulkijaa mistään päin.

Inkerin aika on ollut kaikkein ikävin. Vaikka hän kaipasi ja odotti Laurin kotiintuloa, tuntui taas toiselta puolen hyvältä, että hän viipyikin. Inkeri päätteli siitä, että hän ei ole kohdannut Ailia… on hakenut, mutta ei ole löytänyt, sydämetöntä, joka Laurin onnen rikkoi ja rauhan talosta vei.

Iltaisin, kun muut nukkuvat, valvoo Inkeri palavissa ajatuksissaan. Hän luopi utukuvia ja tuntee itsensä onnelliseksi. Hän näkee itsensä Laurin puolisona, toimellisena emäntänä. Heillä on monta lasta. Mutta kun hän aamulla herää eikä Lauria vieläkään kuulu, laukeaa hänen jännityksensä.

Ei sitä kertaa hän käy pihalla, mene riihelle tai navettaan, ettei muista järvelle silmätä. Iltahämyssä saattoi seisoa pitkän aikaa venevalkamassa kuunnellen. Semmoisina tyveninä iltahetkinä kuului järveltä soutu hyvin pitkän matkan päästä.

Monta kertaa on hän jo tänäkin aamuna muistanut järvelle riihen ovelta katsoa. Päivänpaisteisena kenttänä kimaltelee ulappa, mutta ei ota silmä soutavaa sen pinnalta. Väliin unohtuu hän riihen ovelle pitkäksi aikaa. He ovat jo saaneet kaksi lattiallista puiduksi, kolmatta ovat latomassa. Emännän karkaamisesta ja Laurin viipymisestä he ovat keskustelleet jokainoa päivä, eivätkä he muuta näy muistavankaan.

»Eksyneen uskon», sanoo Antti, kun taas alkavat arvella, mihin emäntä oli kadonnut. »On Mukkajupukan ja Särkijärven taipaleelle ennenkin harhaannuttu. Eksyi semmoinenkin, joka ikänsä kiveliössä oli asunut. Muistaneeko Selmakaan sitä…?»

»Särkijärven silloinen isäntä, Olli. Kesäyö oli, ja lähti tänne Palojärvelle siian pyyntiin… Eksyi… Haettiin ristiin rastiin. Ei tavattu ennenkuin syksyllä Jupukan laidasta luut…»

»Vaan tuntuuhan siinä polku koko välin Särkijärvelle asti?» arvelee
Selma.

»Ei sitä joka paikassa erota oikeaa polkua… kun lisäksi on tottumaton polkuja kulkemaan…»

He saavat lattian ladotuksi ja alkavat puida. Inkeri lyö niin, että riihen permanto paukkuu ja jyske kaikuu kauas vaaroihin. Tänään on hän kaikkein levottomin. Arvelee sinne, arvelee tänne. Syvällä sydämessään hän toivoo, ettei Ailia löytyisi mistään, että olisi kuin maahan painunut tai kuuhun noussut… Hän tietää kyllä, että se on synnillinen, paha toivomus… Mutta hän tietää, että tätikin niin toivoo, vaikkei sano… Selma on ainoa, joka puolustaa Ailin tekoa… Minkätähden puolustaa? Eiköhän Lauri ollut kylliksi hyvä Selman mielestä?

Hän iskee varstallaan niin, että Selma, jonka kanssa hän on parina, tuskin ehtii alta pois.

Taas alkaa Selma puhua Ailin puolesta. Kun alkavat lyhteitä käännellä ja siteitä katkoa, sanoo Selma kurkkuäänellään:

»Kummako tuo nyt on, jos nuorella ihmisellä täällä ikävä oli… erämaiden ja järvien takana… semmoisella, joka rantamailla, ihmisten ilmoilla, on syntynyt ja kasvanut… Ikävä täällä oli ensi vuosina minullakin… Teki monta kertaa mieli lähteä pois…»

»Olipa kaikkea mitä tarvitsi, ja Lauri passaili kuin parasta rouvaa… eipä olisi pitänyt minkään puutetta olla…»

Selman puhe tekee hyvää Inkerille. Hänen poskensa punastuvat ja silmät loistavat.

»Taitaisi olla sinulle mieleen?» sanoo Selma, syrjäsilmällä Inkeriin katsoen.

Samassa he näkevät tädin ilmestyvän riihen ovelle, molemmin käsin einettä riihimiehille tuoden. Täti on vanha, ryppynaamainen nainen, joka on ollut talossa siitä asti kuin emäntä-vainajakin. Mutta kun emäntä oli lempeä ja antelias luonnoltaan, oli täti jurompi ja kovempi, vaikka hyväsydäminen hänkin.

Suuri pahkakuppi on täynnä vasta maasta otetuita, kiiltävän kellertäviä uutisperunoita, ja perunain keskellä on pienempi kuppi täynnä voirasvaa. Toisessa kädessä on leipää, rieskan puoliskoita ja pytyllinen tuoretta maitoa.

Riihiväen syödessä istahtaa täti kynnykselle, selkä järvelle päin, juttelemaan. Siitä samasta asiasta puhuvat — Ailin karkaamisesta, josta tietenkin jo on levinnyt tieto muihinkin järvikyliin, ehkä kirkolle asti, arvelevat.

Mutta Inkeri, jolla ei ole istumapaikkaa, syö seisaallaan, ja nytkin muistaa hän järvelle katsella.

»Jo on järvellä soutava! Tuolta ilmestyi Katajaniemen takaa… nyt juuri…»

Ja sitä sanoessaan hän vilahtaa tädin ohi riihen ovesta ja nousee riihen nurkkaa ylös katolle, paremmin nähdäkseen. Kesken jää aamiainen toisiltakin, ja siihen riihen eteen tulevat katsomaan.

Mutta kaukana on vielä soutaja. Inkeri seisoo kurkihirren nenässä, varjostaa kädellään silmiään ja tähystää…

»Yksin on… Ei ole Lauri… Hitaasti soutaa, harvaan vetää», puhuu
Inkeri katolta, kasvoillaan pettymyksen ilme.

»Ei ole Lauri», vakuuttaa Inkeri. »Tunnen Laurin sounnin pitemmänkin matkan päähän…»

Mutta hetken kuluttua Inkeri tuntee soutajan: se on Hietaniemen vanha
Iisakki, aivan yksin.

Antti ja Selma lopettavat syöntinsä ja rupeavat jatkamaan työtänsä.
Mutta Inkeri ei tee kumpaakaan. Katselee vain järvellätulijaa.

»On sillä asialliset asiat, Iisakilla», arvelee hän. »Ehkä tietää paljonkin.»

»Tulehan työhösi sieltä!» komentaa Selma, mutta ei malta Inkeri lähteä.
Yhä katselee, mielessään sinne tänne arvellen.

Hietaniemen Iisakilla onkin paljon uutisia. Vieraan on täti vienyt sisälle, talon parasta tarjonnut.

Tuulena rientää Inkeri riihityön loputtua saunaan, peseytyy, pukee ylleen toiset vaatteet, riihikampsut saunan loukkoon heittäen, ja rientää pirttiin. Ehtii juuri parhaiksi kuulemaan Iisakin uutisia.

Vasiten on Iisakki Paloniemeen lähtenyt tietoja tuomaan, koska tiesi, että täällä oli kiusat: emäntä teillä tietymättömillä, isäntä hänen jäljillään.

Iisakki tietää kertoa Laurin retkistäkin. Särkijärveen oli Lauri ensiksi saapunut, mutta ei ollut sen kautta semmoista kulkijaa käynyt. Lauri oli palannut Mukkajupukkaan ja löytänyt länsirannalta veneen suuren rantakuusen juurelta, johon oli rihmalla kiinni sidottu. Seuraavana päivänä hän oli nähnyt Ailin jäljet Sallajänkällä, mutta siihen olivat kadonneet. Särkijärveltä ja Pihkajoelta oli kerännyt miehiä, ja kaksi päivää oli Mukkajupukan ja Särkijärven välistä taivalta haettu. Ei jälkeäkään. Lauri oli käynyt kirkonkylässä, ottanut nimismieheltä määräyksen, että eksynyttä piti miehen talosta lähteä hakemaan…

»Monta kylää siellä on ollut hakemassa koko viikon. Ei ole mitään löydetty, ei ole tavattu muita jälkiäkään kuin ne, jotka Lauri itse Sallajänkällä näki», jatkaa Iisakki kertomustaan. »Eikä ole helppo löytää niin laajoista kiveliöistä ihmistä, kun ei ole tietoa, mihin päin on sattunut menemään, outo ja metsiin tottumaton lisäksi… Ja kuuluu olleen siinä määräyksessä semmoinen otaksuma, että on mielenvikaisena kotoa karannut…»

»Ja kaiketi niin onkin — lieneekö sitä kotona huomattu», jatkaa Iisakki tyynin, vanhan miehen äänin. »Ne ovat mielenvikaisella omat vauhtinsa ja suuntansa… Ei ota kiinni semmoista… Ja kuollut kai onkin jo viluun ja nälkään…»

»Jo se tuli murhe tähän taloon», sanoo tätikin. »Olisi löydetty ruumiskaan!»

»Sepä se. Vaan eipä löytynyt… löytyy, kun sattuu, luut vuosien perästä… On käynyt niin ennenkin…»

»Siihen tulivat aamuvarhaisella meille muutamat Särkijärven miehet ja kertoivat», jatkoi Iisakki kertomustaan. »Toista viikkoa sanoivat rämpineensä, penikulmien laajoja aloja hakeneensa. Väsyneet olivat ja tiesivät Laurin vielä olevan hakemassa… Oli kaikkia keinoja koeteltu… Ei missään näy… Oli siinä kolausta yhden miehen ja talon osalle…»

»Vähäpuheinen kuuluu olleen ja surun painama, mutta muuten täysissä roveissaan… Vaikka onhan siinä kestämistä yhden miehen osalle…»

»On siinä kestämistä», vakuuttaa tätikin, mutta näyttää kuitenkin, muuta ajattelevan.

»Sanoivat puhutelleensa Lauria Sallajänkällä, jonne oli heistä jäänyt», jatkaa taas Iisakki. »Terveiset oli käskenyt viedä kotia, jos tänne asti tulevat, sanoivat. Inkeriä kiittää käskenyt vielä lisäksi…»

Silloin alkaa Selma muistella vanhan emäntä-vainajan unta, jonka tämä oli nähnyt sinä talvena, jolloin Lauri oli siellä etelässä kansanopistossa. Merkillinen uni se oli ollut, ja Selma muistaa nyt sen ja kertoo kaikille.

»Sitä tiesi, tätä ennusti», arvelee Iisakki. »Emäntävainajalla olikin omat aavistuksensa ja tietonsa… Kerran muistan…»

Ja Iisakki kertoo; kuinka kerran Topias-vainajan kanssa olivat lähdössä kairan poikki naapuripitäjään… »Niin kielsi lähtemästä, että paha vaanii taipaleella… Kesä oli. Nousikin kauhea ukonilma, ja samalle taipaleelle, jolle lähdössä olimme, tappoi salama kolme miestä, jotka olivat tulossa kairan poikki…»

Niin alkaa kukin muistoistaan etsiä minkä mitäkin tapausta, jonka sovittaa Ailin katoamisen yhteyteen…

»Koko kesän ovatkin noissa pihakoivuissa metsälinnut asustaneet», sanoo Selma. »Riekko sinä aamuna, jona Hukkajänkälle lähdimme, oli kuolleena puun alla… Tätä tiesi…»

Täti on tehnyt vuoteen Iisakille pirtin peräseinälle, jossa hänen omakin vuoteensa on karsinan puolella. Inkerin vuode on lähempänä uunia, melkein tädin vuoteen vieressä. Antti ja Selma nukkuvat vielä tallinpääkamarissa, missä heillä kummallakin on vakituinen kesäasuntonsa.

Myöhäiseen on puheltu. Nyt asettuvat levolle. Takasta hehkuvat vielä honkaiset hiilet, suloista lämmintä huoneeseen levittäen. Inkeri on jo vuoteessaan, tätikin makaa, mutta Iisakki sytyttää vielä piippunsa, ottaen hiilen näppiinsä, ja kävelee hänkin vuoteelleen.

»No oli se… Ei siitä ollut tämmöisen talon emännäksi», vastaa täti sängystään, kääntyy kyljelleen ja kysyy sitten: »Joko se Inkeri nukkuu?»

»Papin tytär… Mikä siinä lieneekin Lauria miellyttänyt? Ei minusta ollut kauniskaan…»

»Näkyihän tuo olevan näöltään tavallinen, vaan ei tainnut olla tavoiltaan…?»

»Enpä häntä, onnetonta, moittia tahdo, vaan sen sanon, että hukka tämän talon lopulta olisi perinyt… Oli Laurikin niin kummallinen… aina niinkuin sairas… Eikä näkynyt olevan semmoista vauhtia työssä kuin ennen…»

Hetken päästä, kun hiillos on sammunut ja huoneessa jo on pilkkopimeä ja ulkona hiljainen, tähtikirkas yö, sanoo Iisakki:

»Tulleeko koskaan selvyyttä, karkasiko vasiten vai tuliko vähämieliseksi…»

»Eipä taida siitä selvää tulla… Mutta näytti minusta joskus, että järki sillä on liikkunut…»

Olivat hetken hiljaa, Iisakki imien vinkuvaa piippuaan. Inkeri makasi liikahtamatta, seuraten tädin ja Iisakin keskustelua jännitetyin aistein.

»Saanee nyt ruveta katselemaan uutta emäntää Lauri», arvelee Iisakki. »Kun ei vaan taas noutaisi etelästä. Mutta luulisipa saaneen kyllänsä…»

»Olisi täällä otettavia ja ottajia… Jos nuori mies olisin, niin siihen Särkijärven Mustikkamäen Annaan minä mielistyisin… Siinä olisi emännän näköä ja kokoa…»

»Eikä niin vähänkään… Kuuluu saavan metsästään Mustikkamäki toista kymmentä tuhatta… eikä ole kuin kolme perillistä…»

Inkeri makaa kuin tulisilla hiilillä. Hänen tulee vari, joten pitää potkia peitto päältä, ja tuntuu kuin ei saisi hengitetyksikään…

Kun Iisakin ja tädin keskustelu vihdoin taukoaa ja molempien sängystä alkaa kuulua tasaista hengitystä, valvoo hän, kummallisten, sekavien ajatusten mellastaessa hänen mielessään.

Mustikkamäen Anna! Inkeri tunsi hänet. Oli oltu yhtaikaa rippikoulussa, vaikka Anna oli monta vuotta vanhempi…

Se oli ollut hirveän tyhmä vieläkin rippikoulussa, vaikka oli jo kolmatta vuotta…

Kun Hietaniemen vanha Iisakki seuraavan päivän iltana souti kotinientään kohti, näki hän jo kauas järvelle, että pirtin savupiipusta nousi paksu tervassauhu. Siitä hän arveli jonkun vieraan saapuneen taloon.

— Saattaa olla niitä Paloniemen emännän hakijoita, jotka ovat järveä lännen puolta kulkeneet, arveli hän. Mutta vaikka olikin utelias, ei hän malttanut mateenkoukkujaan sivuuttaa, kokematta niitä kaikkia.

Tyytyväisin mielin hän kokoili järven antimet veneeseen. Ja kun ilma oli tyven, koti lähellä ja saalis tyydyttävä, ei hän pitänyt kiirettä.

Iisakki olikin pyyntimies, metsänkävijä ja kalamies verraton. Silloin kun he Paloniemen Topias-vainajan kanssa tänne asumaan asettuivat, Topias Paloniemen nenään, hän Hietaniemen, olivat he nuoria miehiä, parinkymmenen iässä. Iisakki rakasti pyyntiä, sai metsänviljaa kosolta ja järvestä kalaa. Ei joutanut kuokkimaan eikä niittyjä raivaamaan. Topias ei luottanut metsän ja järven antimiin, hän tarttui kuokkaansa. Ja sillä aikaa kun Iisakki samoili laajoja saloja ristiin rastiin pyydyksillään, kuokki Topias sarkansa valmiiksi. Ja kun Iisakki piti hauskaa tyvenien lahtien pohjukoissa kevätkalan pyynnissä, kylvi Topias jo tynnyrillisen ohria sarkoihinsa.

Niin olivat vuodet kuluneet. Vanhuus oli tullut. Ja kyllä Iisakki nyt myönsi, että varmempaa olisi ollut vanhan päivän vara, jos olisi tullut enemmän maata muokatuksi ja niittyä raivatuksi. Mutta ei malta pysyä kotona se, jota pyyntihenki vaivaa… ei vaikka tulen nurkassa näkisi… Useinhan Topias-vainaja, joka oli maahenkinen ja perin vireä mies, puhui että »ala sinä torpassasi työtä tehdä, ennenkuin vanhuus vaivaamaan rupeaa»… Mutta ei ollut Iisakki saanut niittyä raivatuksi kuin sen verran, että hädin tuskin kolme lehmää talven elätti, ei peltoa sen enempää kuin että hyvänä vuonna muutaman tynnyrin ohria sai…

Ja niin jäi Hietaniemi kruununtorpaksi ja semmoisena oli vieläkin. Mutta perintötalo oli Paloniemi, jossa oli hyvät rakennukset, toistakymmentä lehmää ja joskus kaksikin hevosta.

— On sillä nyt Laurilla siinä hyvä olla isäntänä, kun isä-vainajansa semmoisen työn teki… Vähillä siitä nyt tulee semmoinen talo, ettei rantamailla yhtään… Kun Lauri nyt siitä selkenisi työhön! Meni hullu sinne etelään ja sieltä vaimon toi… No, jo taisi päästä siitä… ja epäilemättä pääsikin… Kun nyt vain ei alkaisi murehtia… On semmoinen pehmeäluontoinen mies Laurikin, äiti-vainajaansa luonnostaan tuli.

Niissä mietteissä Iisakki souteli kotirantaa kohden. Oli jo melkein pimeä, kun hän kalakimppu kädessä nousi maalle.

Syksy jo alkoikin olla käsissä. Tähdet kiiluivat taivaalla, ja maan kamara oli kylmetyksissä.

Venevalkaman vieressä Iisakki havaitsi Paloniemen ison veneen ja arveli siitä, että Lauri ehkä oli kotiaan päin menossa.

Illalla oli Lauri saapunut Hietaniemeen nälissään ja väsyneenä. Tiina oli saanut hänet levähtämään ja yöpymään.

Raskaissa mietteissä istui Lauri penkillä Tiinan valmistaessa ruokaa uupuneelle, kovaa kokeneelle miehelle.

»Hyvin siellä kaikki on. Ei hätää mitään. Sanoivat olevan riihten pian puituina… Riihessä olivat, kävin katsomassa. Enpä uskonut olisi, jos en omin silmin olisi nähnyt ja omin hyppysin koetellut, että niin raskaita jyviä Paloniemessä tänäkin syksynä saadaan… Ei se niemi koskaan niin hallanarka ole ollutkaan kuin tämä…»

»Siitä se puhui monta kertaa isä-vainajasikin, Susijänkästä, jota sanoi pahimman hallan pesäksi», jatkoi Iisakki. »Eikä mitään pahaa muutenkaan kuulunut… ikävöineet olivat… eikä kumma…»

»Selitin minkä tiesin ja mitä Särkijärven miehiltä kuulin, en muuta osannut», vastasi Iisakki.

»Eivät ole sen paremmat kuulumiset minunkaan. Ei missään näy jälkeäkään!» sanoi Lauri. »Kuolleeksi on jo päätelty… Ja kolmas viikkohan siitä jo on kulumassa…»

»Mielenvikaiseksi on päätelty», sanoi Tiina väliin. Lauri ei virkkanut siihen mitään, mutta Iisakki tuumaili:

»Toisen ihmisen veri on heikompaa kuin toisen. Jos alkaa miettiä ja murehtia yhtä asiaa, niin sekaantuu järki… on se nähty… Lauri ei muista, mutta minun nuoruuteni aikana oli tapaus Maivajärvellä… Talon lapsi, poika kymmenvuotias, joutui näin syyskesällä suden saaliiksi aivan talon takana. Ainoa lapsi oli. Emäntä alkoi murehtia — oli kotoisin Teurajärveltä ja pehmeäverinen niinkuin koko suku. Ei mikään auta. Murehtii, itkee yötä päivää… Jo sekaantuu järki, ja kun ensimmäinen yksiöinen jää on järvessä, niin lähtee juoksemaan järven poikki ja hukkuu…»

»Semmoista se on ihmisen elämä. Toinen kestää, toinen ei. Vaikka enhän tiedä, mikä lie vaimollasi syynä ollut… Tiennetkö itsekään?»

»Elä, hyvä mies, pane suureksi murheeksi tätä! Joka on mennyt, on mennyt. Kerran täältä tulee kullekin lähtö. Mutta niin kauan kuin saapi olla, pitää olla ja hommata. Elä sure! Kun aika kuluu, niin haet uuden emännän. Viisasjärkinen mieshän olet. Ei kuolema keinoa katso… Tulee ja ottaa terveenkin, milloin mieli tekee… Ja milloinpa täältä oikein joutaisi, jos ihmisen mielen mukaan kävisi…»

»Tosi se on, mitä Iisakki sanoo», vakuutti Tiinakin. »Ei täältä koskaan joutaisi lähtemään. Aina on jotakin kesken…»

Lauri ei jaksanut oikein kuunnella mitä vanhukset puhuivat. Hänen mielensä oli väsynyt, ja hän oli kuin rikkirevitty suruista ja liiallisista ponnistuksista. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että hänen parastaan vanhat tarkoittivat. Tuntui kuin hän saisi ajatuksensa kokoon, ja hän toivoi virkistävältä unelta vahviketta…

Mutta aamulla jo ennen päivän nousua hän on valveilla ja hankkii kotiinlähtöä. Uni on häntä elvyttänyt, ja hän tuntee voivansa aika hyvin. Ei vapise mieli enää, eikä väräjä sydän kuin haavan lehti.

Aurinko juuri nousee, kun Hietaniemen vanhat, saattavat häntä venevalkamaan. Maa on kuurassa ja rantalehdot kellertävinä.

»Silloin sanoin: murheen hetkinä työtä tee… Niin nytkin sanon… Ja terveiset vie… sillekin Inkerille… se itki niin…»

Lauri lähtee soutamaan, ja Hietaniemen ranta jää vähitellen jälkeen.
Hän soutaa nyt tasaisesti, tahtiinsa, vanhan miehen sountia.

Merkillisen levollinen hän on. Hän ihmettelee sitä itsekin. Kun hän näkee kellertävien syysmetsien kimaltelevan päivän kullassa järven rannoilla ja korkeiden vaarojen kyljillä, tuntuu hänestä kuin olisi kulunut vuosi, kaksikin siitä kuutamoisesta, hallaisesta yöstä, jona hän Ailin jälkeen lähti. Myrsky on hänen rinnassaan tauonnut ja jonkunlainen lepo sijaan saanut. Hän on etsiessään karkuria ehtinyt ajatella, tuntea ja kärsiä vaikka mitä. Hän on öillä valvoessaan nuotion ääressä miettinyt ja muistellut heidän avioliittoansa ensi hetkestä alkaen. Hän on mieleensä kerännyt kaikki, mitä olivat puhuneet, mitä tehneet ja tuumailleet. On muistanut kaiken senkin, mitä tutustumisensa aikana kansanopistossa haaveilivat. On arvellut, aprikoinut. Hän on ottanut lukuun Ailin syntyperän ja entiset elämäntavat, verrannut niitä omiinsa ja asettanut itsensä Ailin viereen.

Ja hän on mielessään päässyt selville, löytänyt syyn Ailin ikävään ja siitä johtuneeseen karkaamiseen.

Ailin rakkaus ei ollut syvällisempää. Se syttyi häneen vain senvuoksi, että häntä kansanopistossa pidettiin etevänä. Ailia oli viehättänyt hänen lahjakkuutensa, lapsekas halu päästä erämaahan, jota ei tuntenut enempää kuin sitä elämää, johon oli joutumassa hänen kanssaan… Ja ehkä oli syynä myös Ailin oma turvattomuus; isättömäksi ja äidittömäksi jäänyt köyhä tyttö oli kenties ajatellut suojattomuuttaan.

Ailin rakkaus oli kylmennyt… ja ehkä juuri tämän erämaan vuoksi, joka oli hänen mielestään kylmä ja sydämetön.

Hän on nyt aivan varma siitä, ettei hän ainakaan alussa ollut Ailin suhteen lämmennyt. Tuskin jälkeenpäinkään. Sillä suuremmaksi, pyhemmäksi tunteeksi hän rakkauden uskoi. Aili tuntui joskus hyvinkin arkipäiväiseltä, tylyltä, tyhmältäkin. Häntä loukkasi sydänjuuriin se, että Aili halveksi tätä erämaan kotia eikä antanut kylliksi arvoa hänen ammatilleen, jota hän rakasti ja kunnioitti.

Niin Lauri nyt mietiskelee, yksin aamukylmää, kirkkaan kuultavaa järveä soutaen. Ei hän juuri suurta surua tunne tällä kertaa. Luonto on hänelle aina ollut kaikki kaikessa, ja luonnosta kai hän nytkin imee voimaa. Sillä hän tuntee, että elämä on kallis ja että yhdenkin hetken laiminlyönti on synti. Hänen verensä kiertelee lämpöisenä, ja mieli on notkea.

Mutta kesken mietteitänsä hän muistaa, että koko matkan onkin syvemmällä sydämessään ajatellut Inkeriä, Inkerin silmiä, hiuksia, kirkkaan tasaista otsaa, joustavaa vartta ja herttaista hymyä… Ja kun hän sen nyt huomaa, tulee hänen mieleensä, että hän taitaa pohjaltaan olla huono mies… ja se tekee pahaa hänen rehelliselle luonnolleen…

Mutta sittenkin Inkeri voittaa. On merkillistä, ajattelee hän, että kun hänen sydämeensä Inkerin kuva ilmestyy, alkaa hänessä virrata uusi, virkeä elämä. On halua kaikkeen, ja tuntuu, että jaksaisi vaikka mitä…

Ja taas hän unohtaa Ailin, koko avioliittonsa, ja rupeaa miettimään Inkerin rakkautta. Se oli oikeaa rakkautta! Inkeri oli ehkä rakastanut hyvin kauan.

Silloin jo hän tunsi rakastavansa Inkeriä, taikka ehkä ennenkin… ehkä viikkoja… ehkä siitä saakka kun Ailin taloon toi.

Hän herkeää hetkeksi soutamasta ja kääntyy teljolla katsomaan kotinientä kohden. Kellertävinä sänkinä välkkyvät sieltä leikatut peltosarat aamukuurassa vielä, ja rakennuksen ikkunat kimaltelevat. Talon vierestä, niemen juurelta metsään päin, pohottaa ikävän näköisenä kulona Susijänkkä vaivaisine puineen. Mutta talon takaa, suoraan vaaralle päin, kohoaa männikkö, sakea ja vankka… isä-vainajan säästämä talon tarpeiksi…

Toinen puoli niemestä on vielä viljelemätöntä rovaa, jonka isä-vainaja oli ohrapelloksi aikonut tehdä.

Mutta nyt! Hänessä pulppuaa vielä nuoruuden voima, ja hän muistaa mitä tuumia hän on mielessään ennen hautonut. Ne toteutuvat, niiden täytyy toteutua! Elämä ei saa kulua hukkaan! Rova murakaksi pelloksi, Susijänkkä työntämään kylvöheinää… uusi, uhkea navetta…

Silloin hänen korvansa jo kuulee varstain paukkeen rovan laidassa olevasta riihestä. Tyynenä aamuna kaikuu koko ympäristö, ja hänen mielensä ilostuu.

Tuntuu kuin näkisi tutut paikat pitkien aikojen perästä. Hänen on melkein hauska. Ei tiedä oikein, onko vallan hyvä vaiko varsin paha. Mutta sittenkin tuntuu, että hän nyt iloisemmin mielin käy kotirantaan, kun tietää, ettei Aili ole vastassa ikäväänsä marisemassa.

‒ On minun luonteeni vika, että näin saatan olla… etten ole enää se mielettömän kauhun mies, joka taannoin kotirannasta läksi karannutta vaimoaan hakemaan. Kuinka saatan nyt tuntea näin, nyt ajatella näin… Ja silloin niin … kuinka se voi olla mahdollista?

Samassa kuulee hän rannalta iloisen huudahduksen, ja kääntyessään katsomaan hän huomaakin jo joutuneensa aivan lähelle rantaa, Inkerin seisovan rannalla, kasvot ilosta loistaen, ja Antin ja Selman olevan riiheltä päin tulossa venevalkamaan häntä vastaan.

Kun vene töksähtää teloilleen ja hänen ja Inkerin katseet kohtaavat toisensa, tuntuu hänestä kuin koko ympäristö ratkeaisi riemuun, ja hänen tulee niin hyvä mieli, että hän keveästi loikkaa veneestä rannalle.

»Kuinka sinua olen odottanut!» ehtii Inkeri hänelle kuiskata, ennenkuin
Antti ja Selma joutuvat isäntäänsä tervehtimään.

»Kaikki tiedätte… vanhalta Iisakilta olette kuulleet… Niin on! On kaikki koeteltu, mitä ihmisen voimassa on…»

Mutta Laurin ääni hänen sitä sanoessaan ei tunnu surulliselta, vaan on lempeä, pehmeäsointuinen, ja hänen silmissään loistaa viehkeä ilme, niinkuin pitkien ponnistusten perästä, kun lepohetki vihdoin on koittanut.

VII

Paloniemestä vei toinenkin polku rantamaille, mutta sitä kuljettiin kesäisin hyvin harvoin. Kun Mukkajupukan ja Särkijärven kautta pääsi kirkonkylään, johti tämä toinen polku synkkien sydänmaiden halki toisen pitäjän rajalle. Välillä oli kuitenkin suuri Teurajärvi, jonka rannoilla oli kaksi verotaloa ja kolme kruununtorppaa. Paloniemestä karttui Teurajärveen runsaasti kahdeksan neljännestä. Mutta Teurajärvestä pääsi koukeroisia ja koskisia metsäjokia pitkin toisiin järviin ja niistä taas isompia jokia myöten rantamaille suuriin kyliin ja valtakunnan rajalle.

Teurajärven kautta oli kuitenkin talvisin liikettä, joskus vilkastakin. Siitä kulki nimittäin tukinajajain oikotie Lappiin, ja sitä tietä käyttivät kaikki Rovaniemen markkinoille menijät ja sieltä palaajat.

Mutta kesäisin ei näkynyt monta kulkijaa Teurajärvelläkään. Oli kesiä, ettei yhtään vierasta ihmistä ilmestynyt. Suuret vaarat ja jänkät olivat aina vastassa, jos mihin päin lähti, ja ihmiset, jotka asuivat näillä kaukaisilla, tiettömillä takalistoilla, olivat kesän aikana melkein kokonaan rantamaailmasta eristettyinä.

Mutta uusi aika oli tullut ja osannut tännekin, yksinäisten järvien rannoille. Kiveliön asukkaille oli käynyt selväksi, missä lapsipuolen asemassa he elivät rantalaisiin verraten. He alkoivat hekin vaatia, kokoontuivat kymmenien penikulmien laajuisesta erämaastaan yhteen ja kävivät pyytämään maantietä, joka yhdistäisi kaksi suurta valtajokea ja kauppapaikkaa toisiinsa. Tien tulisi kierrellä suurimpien järvien kautta, joiden varsilla useampia taloja oli, katkaista koko kaira niin, että kulku molemmille valtajo'ille olisi mahdollista sulan aikanakin.

Toista kymmentä vuotta oli jo tiekysymys ollut vireillä. Siihen oli pyydetty ja saatu »lausuntoja», se oli kulkenut kaikki oikeudet pitkin ja poikki, ja asiakirjapinkka oli kasvanut monen kilon painoiseksi. Mutta yhä uusia lausuntoja vaadittiin, uusia tietoja ja laskelmia.

Paloniemen isäntä-vainaja, vanha Topias, oli ollut tiehankkeen alkuunpanijoita ja ajanut sitä innokkaasti kuolinpäiväänsä saakka. Isänsä kuoltua oli Lauri ruvennut hänen työtänsä jatkamaan, ja hän olikin vähitellen saanut tieasian nopeampaan vauhtiin.

Oli taas melkein vuosi kulunut, kun asiakirjat oli palautettu lopullisen päätöksen tekoa varten. Lauri oli juhannuksen aikana kirkolla käydessään saanut asiamieheltään tietoja, että valtio todennäköisesti myöntää varat tienpohjaan ja että päätös hyvinkin pian valmistuu.

Kesä oli kuitenkin jo mennyt. Ei ollut Laurikaan kesän mittaan monesti muistanut koko tieasiaa. Kotoiset huolet ja vaimonsa tila olivat hänen ajatuksensa vieneet.

Topias-vainaja oli ollut selväjärkinen, pitkälle ajatteleva mies. Lauri oli nähnyt asiakirjoista isä-vainajansa lausunnot, joilla tämä oli tiehommaa puolustanut. Ja vaikka hän ei itse ollutkaan osannut kirjoittaa, osasi hän kirjurille selittää painavia pykäliä.

Erittäinkin oli erinomaisen asiallinen se kohta, jossa Topias-vainaja selitti tien tulevan puolta halvemmaksi, jos se johdettaisiin Teurajärveltä suoraan Palojärveen ja sen pohjoispuolitse edelleen toisen pitäjän rajaa kohden. Vainajan suunnitelman mukaan olikin tielinja vedetty, ja se kulki nyt Paloniemen talon takaa, petäjikön halki. Paloniemi, synkimmän kiveliön keskellä, kaukaisimman järven rannalla, oli siten tulemassa valtatien varteen.

Siihen oli vainajan silmä tähdännyt, ja siihen uskoon hän kuoli, että
Paloniemi kerran vielä on muun maailman yhteydessä.

Tänään, sumuisena syyspäivänä, kun Lauri kaivaa Susijänkän valtaviemäriä, muistuu mieleen taas tieasia.

Pitkään aikaan ei ole joutanut sitä ajattelemaan, samoin kuin ei ole mitään todellista aikaansaanut.

Hän on miettinyt sitä muutosta, mikä hänessä on tapahtunut näinä viikkoina jälkeen vaimonsa katoamisen. Onko tämä ilosta vai murheesta? Hänen olonsa on vapaampaa, ja koti tuntuu paremmalta. Hän nousee nyt pihaan iloisin mielin, sydän toiveita täynnä ja mieli vilkkaissa tulevaisuuden suunnitelmissa. On tullut semmoinen työinto, että tuntuu kuin päivä kesken loppuisi.

Ja hänestä näyttää kuin koko talosta olisi se painostava ikävä, joka kolmena vuonna oli joka nurkkaan tunkeutunut, nyt yhtäkkiä kadonnut.

Se tuntuu hänestä kummalliselta. Ei osaa syytä siihen keksiä. Syyttää joskus itseään, oman luonteensa heikkoutta ja vaihtelevaisuutta. Miksei hän murehdi Ailin karkaamista ja surullista loppua?

Milloin se onkaan loppunut? Työntäessään lapiota Susijänkän paksumuhaiseen pintaan tekee hän sen kysymyksen itselleen. Hänen täytyy olla rehellinen itselleen, muutoin hänen rauhansa katoaa…

Samana hetkenä se loppui, jona tiesi Inkeriä rakastavansa. Yksi ainoa hetki, silmänräpäys vain, ja kaikki oli muuttunut.

Hänen onnensa on nyt niin suuri, tunne niin täyteläinen ja eheä, ettei hän jaksa sitä entistä murheeksi tuntea, minkä kuitenkin pitäisi olla murhetta ja järkyttää luita ja ytimiä… Hän päättää siitä, ettei hänen tunteensa Ailia kohtaan koskaan ole ollutkaan rakkautta — että se ei ole ollut muut kuin velvollisuudentuntoa näinä kolmena pitkänä ja ikävänä vuonna.

Ajatuksissaan hän polkee lapiota niin, että muha suurina neliöinä nousee ojasta. Koko laaja Susijänkkä on mitattu ja kepitetty sen viljelyssuunnitelman mukaan, jonka hän oppineen agronoomin kanssa yhdessä on sommitellut. Se on suurisuuntainen ja suuritöinen. Vuosikymmenien työ…

Antti kaivaa samaa viemäriä lähempänä järven rantaa. Monen sadan sylen pituinen on jo viemäri, mutta ei vielä puolivälissäkään. Antti on niin kaukana Laurin työpaikasta, että pitää lujasti huutaa, kun toinen toistaan puhuttelee. Luja usko pitää olla sillä, joka uskoo tämän laajan, mätikköisen suon kerran vielä työntävän sakeata heinää.

Mutta vähän vuodessa! Kun kerran valtaviemäri on valmis ja suo alkaa kuivua, niin pian sitten sarkaojat syntyvät ja pinta tasoittumaan saadaan.

Susijänkältä ei sovi näkymään taloon, sillä taaja metsä on edessä, ja jänkän laitaan asti on maa loivaa myötälettä. Mutta siitä paikasta, josta viemärin maanpuolinen pää alkaa, ei ole tielinjaan matkaa kuin parisenkymmentä syltä.

Tielle se tulee kerran maailmassa näkymään koko Susijänkkä! Miltä se näyttänee, kun sirosarkaisena täydessä heinässään lainehtii!

Sitä ajatellessaan Lauri seisahtuu ja katsoo taakseen sinne päin, missä tielinjan tietää olevan. Tässä se on nyt näkösällä, tässä hänen ympärillään, se jättiläinen, joka hänen on voittaminen.

Näinä viikkoina, jolloin Antti ja hän ovat Susijänkän viemäriä kaivaneet, on Inkeri joka päivä käynyt työmaalla. He ovat olleet niin ahkeria, että kun aamuhämyssä jänkälle menivät, niin vasta iltamyöhällä palasivat. Mutta päivällistä on Inkeri käynyt heille tuomassa, ja silloin ovat hän ja Lauri saaneet puhella. Lauri palaa työinnosta ja selittää tuumiaan Inkerillekin. Tytön riemu on rajaton, ja yhdessä he jo kuvailevat, miten kaikki tulevaisuudessa on muuttuva ja oleva. Ne ovat molempain ihanimpia hetkiä, eikä heistä kumpikaan näytä muistavan häntä, joka eksyi ja kuoli kiveliöön…

Lauri riemastuu nähdessään Inkerin tulevan. On jo iltapuoli, ja päivällisen aika on ohi. Mutta Lauri arvaa, että Inkerillä on joku tärkeä asia… tulee ehkä tädin lähettämänä.

Ja vaikka Inkeri vasta on tulossa metsän rannassa, seisahtuu Lauri hänen tuloaan katsomaan. Joka päivä hän on huomaavinaan uusia suloja Inkerissä, on kuin tyttö päivä päivältä kaunistuisi, kasvaisi ja viisastuisi.

Kuinka hänen käyntinsä on notkeaa ja somaa… kuinka keveästi hän hyppii mättäältä toiselle… kuinka jalka on siro ja liikkeet rennot…

Inkeri tulee loppumatkan juosten. Hänen silmänsä loistavat, poskensa punoittavat. Hänen tuuhea tukkansa riippuu nyt rentona, paksuna palmikkona, lanteille asti ulottuen. Huivin, joka on ollut päässä lähtiessä, on hän suorinut käteensä.

Laurin kasvot kirkastuvat. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan puseron hihalla, ja kun he katsovat toisiinsa, tuntuu molemmista, kuin muuttuisi sumuinen syyspäivä äkkiä valoisaksi kesäillaksi.

»Sinne tuli vieraita… Teurajärven Kumpula ja Saajoranta. Pyysivät sinua hakemaan», selittää Inkeri Laurin luo päästyään.

»Teurajärven Kumpula ja Saajoranta», sanoo Lauri ajatellen. »Nyt arvaan! He ovat varmaan tieasian vuoksi liikkeellä.»

Nyt hän huomaa, että Inkerin paksun palmikon nenässä heiluu tuuhea tupsu, joka näyttää syntyneen siitä, ettei palmikkoa ole päähän asti palmikoitu. Se somistaa Inkeriä ja ilahduttaa Laurin silmää.

Palmikon päässä ei ennen ole sellaista tupsua näkynyt, ja Laurin mieleen johtuu, että Inkeri on ehkä hänen tähtensä…

He menevät vierekkäin taloon päin. Inkeri on pitkänsolakka hänkin, mutta ei riitä Lauria olkapäähänkään.

»Olet kasvanut tänä kesänä… Katso nyt, kun olet olkapäähän jo», sanoo
Lauri ja ottaa samassa Inkerin palmikon käteensä.

»Pidätkö semmoisesta tupsusta?» nauraa Inkeri. »Minä näin siinä valokuvassa, jonka kansanopistosta toit, että siinä eräällä tytöllä oli tällainen… Koetin nyt niin palmikoida, mutta täti torui…»

Kun he joutuivat metsänrantaan ja talosta jo alkoi näkyä pirtin pääty ja toinen puoli kattoa, kysyi Lauri:

»Täti on vanhan ajan ihminen… Nyt on jo eri aika… uusi aika jo täällä sydänmaallakin… Mutta olen minä muutakin ajatellut…»

Lauri ei kuitenkaan ehtinyt sitä sanomaan, sillä he saapuivat juuri kujalle ja näkivät vierasten tulevan vastaan. Lauri tervehti heitä kuin tuttavia naapurin miehiä ainakin, vaikka olikin jo toista vuotta kulunut siitä, kun nämä naapurit, joita erotti melkein kaksipenikulmainen kiveliö, olivat toisiansa tavanneet. Tulijat olivat jo ikämiehiä harmaine metsäkyläläispartoineen, Teurajärven perintötilojen omistajia.

Jo oli kuulunut Teurajärvellekin Laurin vaimon katoaminen. Rantamailta käsin oli sinne tieto kulkenut. Siellä oli kerrottu, että emäntä oli marjaan lähtenyt ja sinne eksynyt.

Siinä kujalla jo vieraat tapahtuman ottivat puheeksi, osanotolla surkutellen kovaonnista miestä.

Lauri ei tahtonut mitään vaimonsa katoamisen syistä selittää, arveli vain vierasten puheisiin:

»On kuultu. Mutta tikku on yksi ihminen tämmöisillä takalistoilla… Ellei juuri sattumalta päälle astu, ei hakemalla kohtaa… Ei ollut ensimmäinen eksyjä näille kairoille… On monta mennyt minunkin muistooni… On mennyt, ettei ole luun murua koskaan löydetty…»

»Ja tämä sinun vaimosihan oli lisäksi outo, etelästä tullut… Ei kummakaan, että eksyi», sanoi vielä vahvikkeeksi toinen isännistä.

Keskustellen he nousivat portaille, ja Lauri käski vierasten käydä tupaan, joka oli suuri, valoisa huone porstuan toisella puolella.

Siinä oli Laurilla kirjahyllynsä ja sanomalehtensä. Olipa pöydällä, ikkunan alla, kirjoitusvehkeetkin ja mustepullo.

Aamulla varhain he olivat lähteneet Teurajärveltä ja nyt iltapuoleen vasta perille saapuneet. Ei ollut »tänä kesänä näiden järvien välistä taivalta kukaan kulkenut. Polku olikin paikoitellen kadonnut kokonaan.

»Vaan tuntuvat vielä ne Topias-vainajan veistämät pilkat», selitti Saajoranta. »Vaikka kyllä niiltäkin outo eksyy, mutta meille ovat molemmille maat siksi tutut, ettei harhaan joudu, vaikka sattui tämmöinen sumuinen, päivä.»

Tiedustelivat vieraat vielä vuodentulosta, kertoivat, että niin oli kova se Perttulin halla, ettei riiheen pantavaa tullut Teurajärvellä, ei taloissa, ei kruununtorpissa. Miten oli täällä Paloniemessä?

Ihmetellen vieraat kuuntelivat, kun Lauri kertoi, että oli osa saatu raskaita, hyvin itäviä ohria ja kaikki lyhteet toki riihessä käytetty. Ja sitten vasta kummastuksensa lausuivat, kun Lauri lakissaan uutisviljaa toi nähtäväksi.

»Siinäkin se oli vähän pitkämielisempi mies, Topias-vainaja», alkoi Kumpula, vanhempi isännistä, selittää, »kun tämän järven rannalle alkoi talon tehdä. Olisi ollut kruununmaita sekä Teurajärven että Särkijärven rannoilla, ja oli sieltä vainajalle tarjottukin, että niistä järvistä toki pääsee vesistöjä pitkin kotirannasta kirkolle asti, vaan ei pääse tästä järvestä veneellä mihinkään. Mutta ei pelottanut se Topias-vainajaa; ymmärsi, että maa on tämän järven rannalla viljavaa, — älysi, että lujempi on tämä niemi hallaa vastaan kuin muiden järvien niemet. Ja senvuoksi tähän asettui ja tälle niemelle talon perustuksen laski… Muistan vielä… Ja eikö liene silloin jo sillä vainajalla tunnossaan kuvastunut tiekin… Semmoiseen käsitykseen olen jäänyt… Ja hänenhän se oli alkuunpanema koko hanke…»

»Hänen oli», vahvisti Saajoranta. »Hän se osasi maatkin näyttää ja selitykset antaa, missä parhaat hiekkaharjut kulkevat…»

»Jaa», myönsi siihen Kumpula ja kiirehti sitten sanomaan: »Et ole kuullutkaan viimeisiä uutisia, Lauri!»

»En ole kuullut. Muistanut olen ja pitkästynyt… Taitaa olla vierailla hyviäkin uutisia?»

»Onpa ne melkoisia uutisia», jatkoi Kumpula. »Onpa semmoinen uutinen, että toteen käypi Topias-vainajan ennustus…»

Ilosta hypähti Lauri seisomaan ja kysyi vilkkaasti: »Ettäkö tie tulee tämän Palojärven kautta tehtäväksi…?»

»Juuri niin… tuosta juuri talon takaa, josta linja, Topias-vainajan ehdottama, on vedetty… Ja vielä muutakin…»

»On myöntänyt, ja osa rahoja on jo kirkonkylän postitoimistoon saapunut… Ja sitä varten nyt tämän Saajorannan kanssa olemme liikkeelle lähteneet, tietoja sinulle tuomaan…»

Paloniemen Lauri oli valittu tienteettäjäksi viimetalvisessa kokouksessa. Vaikka hän olikin nuori mies, myönnettiin hänellä olevan kykyä ja taitoa johtajaksi ja tiedettiin hänen myöskin tuntevan maat ja jänkät, joiden läpi tielinja oli vedetty. Nyt oli tienpohjan teko päätetty jo tänä syksynä aloittaa, ja Laurin asiana oli huutokaupassa myydä pohjan luonti ja tasoitus…

Siitä olivat Teurajärven miehet lähteneet Laurin puheille. Sillä he arvelivat, että jos sulaa syksyä riittää pitemmältä — kuten joskus riittää —, ehdittäisiin päästä hyvään alkuun. Lisäksi tiesivät isännät kertoa, että tukkitöistä päässyttä työväkeä oli rantamailla viljalti, joten oli hyvin luultavaa, ettei pohjan luonti nousisi korkeaan hintaan. Laurin olisi nyt heti lähdettävä rantamaille ja otettava johto haltuunsa, pantava alkuun tienpohjan luonti. Kaikenlaisista seikoista siinä juttelivat. Siitä, kuinka paljon valtio oli myöntänyt tierahoja, joiden uskottiin hyvin riittävän, ja siitä, että tien oli määrä valmistua viidessä vuodessa.

»Ei ole siis enää kaukana se aika, jolloin tämäkin talo, joka on ollut kaukana kaikkien kulkureittien takana, on valtatien varressa», sanoi Kumpula. »Olisipa saanut elää Topias-vainaja, että olisi kuullut…» »Siihen uskoon kuoli», arveli Saajoranta. Siitä alkoivat kuvailla sitä mukavuutta, jonka tänne erämaihinkin tien valmistuminen tuottaa. Jo tulee helppo elää nousevan polvena. Eivät tiedä siitä vaivasta ja rasituksesta, jonka tämä polvi tietää. Eivät tiedä mitä mieheltä kysytään, kun kaikki kosket, vastavirrat ja nivat sauvoo ja suuret järvenselät soutaa jauhosäkin kotiansa saadakseen. Eivät tiedä mikä on ollut vaivana, kun kesäiseen aikaan vainajaksi joutui. Kantaa piti ruumis poikki leväisten jänkkien, yli korkeiden vaarojen ja veneessä kirkon rantaan kuljettaa…

He olivat siirtyneet tuvasta pirttiin, penkillä istuivat ja odottivat ateriaa, jota Inkeri ja täti valmistivat.

Lauri oli istunut miettiväisenä paikallaan. Sitten, jatkoksi vierasten äskeiseen puheeseen, hän virkkoi:

»Tietoja ja sivistystä sitä tietä tänne kiveliöön tulee… Mutta mitä täältä sitä myöten pois menee, emme osaa vielä sanoa. Varmaa kuitenkin on, että sivistys ottaa jos antaakin. Tuhatvuotisen rauhan rikkominen on synti, mutta ellei sitä kerran häiritä, on se vielä suurempi synti…»

Lauri ei virkkanut mitään. Ja vieraista tuntui kuin Lauri ei olisi maantiestä niin paljon iloinnut kuin he.

VIII

Laurilla olisi ollut paljon lyhempi matka kirkonkylään Mukkajupukan ja Särkijärven kautta, mutta hän valitsi kuitenkin Teurajärven tien, saadakseen kulkea pitkin tielinjaa ja vielä ottaakseen huomioon yhtä ja toista.

Teurajärven isännät olivat olleet talossa yötä ja aamuvarhaisella lähteneet kotijärveä kohti.

Vasta seuraavana aamuna Lauri valmistausi matkaan. Hänen oli täytynyt järjestää töitä kotona, ja sitäpaitsi oli hän vielä tutkinut kaikki maantietä koskevat asiakirjat ja kartat.

Aamu oli valjennut kirkkaan kuulakkana ja kuuraisena. Ilma oli niin puhtaan selkeä, että järveä ympäröivät vaarat näyttivät tulleen aivan viereen. Pihalle, suuren kiven viereen, näkyi Mukkajupukan kalju laki kuin jättiläismätäs.

Mennessään poikki pihan tuli Lauri katsoneeksi Mukkajupukkaan päin. Hänessä heräsi kummallisia muistoja ja ajatuksia. Mukkajupukan kautta hän itse oli mennyt maailmalle tietoja hakemaan… sen kautta palasi, matkassaan Aili…

Hän ei sieltä paljoa saanut… Mutta rauha olikin hänen sydämestään samaa tietä mennyt…

Hän oli unohtua mietteisiinsä, kun samassa kuuli Inkerin äänen portailta. Inkeri oli täyttänyt eväillä laukun — saman, jolla Laurille evästä vei, — ja nauhoitti sitä parhaillaan kiinni.

»Tänne laukun kielen alle panen sukat», sanoi hän. »Kun eivät putoaisi…»

Lauri käveli portaitten luo, istui siihen katsomaan, kun Inkeri laukkua valmisteli.

»Enintään pari viikkoa», sanoi Lauri. »Eipä sinne olisi joutanut… enkä halunnutkaan…»

Täti hyvästeli ja luetteli, kenelle Laurin oli terveiset vietävä, jos kirkonkylällä osuisi kohtaamaan.

»Muistathan käydä Leenan tuvalla terveiseni viemässä, sano: vielä elää, mutta vanhuus tulee, jalka raskaasti nousee», evästeli täti Lauria. »Leena muori on vanhin tuttavani kirkonkylässä…»

»Vielä sieltä Leena kärrykyydillä käy Palojärvessä tätiä tervehtimässä», sanoi Lauri.

He lähtivät. Kulkivat samasta kujasta, josta Susijankalta palatessa olivat pihaan tulleet. Polku lähti suoraan männikköön tielinjalle, toinen haara poikkesi Susijänkälle päin.

»Kyllä taas alkavat pitkät päivät», puhui Inkeri tukahtuneella äänellä. »Hirveä, kuinka ikävä täällä oli silloin kun viivyit poissa… Kun ei tulisi niin ikävä nyt!»

»Luehan niitä kirjoja, jotka sinulle jätin. Niistä opit paljon… hyvin paljon…»

He saapuivat siihen paikkaan, johon koko Susijänkkä ja järven ulappa näkyivät.

»Mitä sanot, Inkeri, jos tuo Susijänkkä kerran vielä työntää heinää suorista, kauniista saroista… Siitä tulee monen kymmenen lehmän heinät», puheli Lauri jälessä kävellessään.

»Kun jaksaisit sen viljellä…» Inkeri tuntui kuitenkin ajattelevan muuta. Eikä Laurikaan oikeastaan ajatellut sitä, mitä sanoi. Hän näki Antin viemäriä kaivamassa. Tasaisesti nousi ja laski vanhan miehen selkä, ja hän oli jo ehtinyt tänä aamuna luomaan pitkän matkaa. Lauri näki sen siitä, että vastakaivetun ojan reunoilla olivat muhaneliöt mustina, jotavastoin entiset vielä olivat valkoisen kuuran peitossa.

Lauri näki Inkerin palmikossa tupsun, näki selän ja lanteet, näki sivulta punaista poskea ja ripsien varjostamaa silmänalustaa… Hän tunsi sydämensä lyövän, ja teki mieli kietoa kätensä Inkerin kaulaan…

Silloin teki Laurin mieli suudella Inkeriä. Mutta hän tyytyi siihen, että kosketti huulillaan Inkerin valkoista otsaa, joka oli huivin alta paljastunut. Hän tunsi Inkerin pehmeän poven kosketuksen ja näki suurten, kirkkaiden silmien kuin ummistuvan…

Kun Lauri saapui kirkonkylään, sai hän tietää, että kunnanhuoneella pidettiin suurta kokousta osuusmeijerin perustamisesta. Hän käveli kuitenkin sivu kokoustalon, vei laukkunsa majapaikkaansa ja läksi asioilleen.

Melkein kaikki kirkonkyläläiset tunsivat hänet, ja nyt tänä syksynä oli hänestä ja hänen vaimonsa katoamisesta paljon puhuttu. Hän koetti välttää vastaantulijoita, joilla jokaisella oli jotakin kysyttävää. Hän ei ymmärtänyt itsekään, mikä häntä vaivasi. Hänen oli ikävä. Mutta mitä hän ikävöi, sitä hän ei oikeastaan tiennyt tai tahtonut itselleen tunnustaa.

Tullessaan oli hän miettinyt erästä asiaa ja aikoi senkin nyt toimittaa. Oli hän sitä kotonakin miettinyt, mutta nyt tänne tullessa oli se vasta päätökseksi kypsynyt.

Hänen rakkautensa Inkeriin oli syttynyt niin kummallisena hetkenä, että kun hän sitä koetti jälkeenpäin tyynin mielin ajatella, niin hänestä alkoi tuntua kuin se tunne olisikin ollut jo vanhempi, vaikkei hän sitä ollut itselleen myöntänyt…

Mutta nyt hän sen myönsi, oli sanonut jo Inkerillekin. Ja vaikka hän tiesi, että se rakkaus oli syvä ja puhdas, tuntui toiselta puolen kuin hän rakastaisi salaa, rikollisesti, ja tekisi kauheaa syntiä… vaimo-vainajaansa vastaan…

Sillä eikö hänen rakkautensa ollut syttynyt jo siellä lepokivillä istuessa… jolloin hän ei vielä tiennyt Ailin karkaamisesta mitään…

Semmoiset ristiriitaiset tunteet olivat koko taipaleen hänen rinnassaan mellastaneet. Yksin kiveliön polkuja kävellessään oli hän miettinyt kohtaloansa ja koettanut päästä rauhaan, toivoa tulevaisuudelta onnellisempia päiviä ja innostua siitä työstä, jonka oli elämänsä tehtäväksi ajatellut.

Inkeri oli niin nuori ja kokematon, sydänmaan lapsi, joka ei vielä tiennyt elämästä mitään! Mutta hän rakasti kotiaan ja karjaa, kaikkia.

Mutta heidän suhteensa, heidän lempensä oli syttynyt niin kummasti. Ja
Inkeri oli lapsi vielä.

Silloin hän päätti, että Inkerin oli lähdettävä kouluun, oppimaan karjanhoitoa ja taloutta. Olo vieraissa synnyttäisi hänessä rakkautta kaukaista kotia kohtaan ja hänen silmänsä aukenisivat näkemään elämää muissakin valoissa!

Ja hän kuvaili jo mielessään, kuinka heillä olisi uusi, uhkea navetta, uudenaikaisesti sisustettu, kuinka Inkeri oppineena karjakkona hoiti kaunista karjaa, jota vuosi vuodelta lisättiin, sikäli kuin Susijänkkää ehdittiin viljellä… Siihen kuvaan oli hän syventynyt niin, ettei enää päästänyt sitä mielestään. Ja kun hän ajatteli aikaa, jona Inkeri olisi hänen vaimonsa ja he yhdessä tekisivät Paloniemestä semmoisen talon, ettei rantamailla vertaa ollut, paisui hänen sydämensä tulevaisuuden toiveista ja hän uskoi, että se entinen vähitellen hälvenisi työn ja onnen keskellä…

Kun hän nyt kirkonkylää kulkiessaan yhä vahvistui päätöksessään, tuli hänen helpompi olla, hän oli melkein iloinen. Hän oli saanut selville, mitä hänen oli tehtävä, ja se helpotti hänen oloaan. Hän jouti nyt muutakin ajattelemaan ja toimittelemaan asioitaan.

Iltahämyssä, kun hän asuntotalossaan järjesteli papereitaan, ilmestyi pihalle lihavahko herrasmies, agronoomi Peltola, joka oli Laurin vanha tuttava kansanopisto-ajoilta. Peltola oli ollut pitämässä osuusmeijerikokousta, jossa oli kuullut Laurin olevan rantamailla, ja oli nyt vartavasten lähtenyt häntä tervehtimään.

Heidän kohtauksensa oli sydämellinen. Peltola oli juuri se sama agronoomi, joka aikoinaan oli Susijänkän viljelyssuunnitelmankin tehnyt.

Puhuivat ensin muun maailman kuulumisia. Alkoi sitten Peltola kysellä vuodentulosta siellä hallaisessa kiveliössä, tiedusteli kalansaaliista, metsänriistasta ja sen semmoisista. Näytti, ettei hän tahtonut suoraan johtaa puhetta Lauria kohdanneeseen onnettomaan sallimaan.

»Laihtunut olet», arveli hän, kun Lauri jo oli hommistaan ja vuodentulostaan tehnyt selvää. »Laihtunut olet, mutta sitä sitkeämmiksi sanotaan jänteitten tulevan», jatkoi hän ja katsoi Lauria silmiin.

»Eipä kumma! Kyllä erämaa ottaa miehestä, mitä siinä on ottamistakin», sanoi hän sitten.

»No, te saatte nyt maantien! Onnittelen! Onnittelen varsinkin sinua, joka synkimmässä sopukassa olet. Kymmenen vuoden kuluttua on koko se kaukainen kiveliö uudessa asussa…»

»Toivokaamme niin», sanoi Lauri. »Raskaammaksi ei ainakaan luulisi tien tekevän elämistä sielläkään… Sitä varten olen täällä liikkeellä…»

He juttelivat vielä hetkisen tiestä ja sen merkityksestä. Kun kummallakin oli asiaa kauppiaaseen, läksivät he sinne päin kävelemään. Lauri otti puheeksi karjakkokoulut, tiedustellen mikä niistä olisi sopivin.

Peltola ne asiat tiesi ja lausui samalla ilonsa, että nyt jo aletaan vähitellen ymmärtää niiden koulujen merkitystä. Oli kaukaisiltakin perukoilta ilmoittautunut oppilaita.

Vieläkään ei Peltola ollut kysynyt Laurin vaimon kohtalosta. Näytti, niinkuin odottaisi, että Lauri ensin alkaisi puhua.

»Olen kuullut… Lohduttaisin sinua, jos kykenisin… Että sen juuri piti tulla sinun osallesi!»

»Muuten… elä mitään kysele… Minä en tiedä itsekään, kuinka asia on… Sanon kuitenkin, ettei sopinut hän erämaan asukkaaksi», lisäsi hän.

»Sen minä tiesin jo edeltäpäin… silloin jo kun menitte naimisiin», sanoi Peltola.

»Sano kuitenkin, karkasiko hän… On sanottu hänen marjamatkalla eksyneen… ja huhuiltu, että olisi tullut mielenvikaan…»

»Se on pimeä asia… Mutta minä otaksun jälkimmäistä parhaiten todeksi», vastasi Lauri.

»Kovaa olet kokenut erämaassasi… Jaksanetko loppuun taistella?» sanoi hän. »Tarkoitan, luotatko vielä lapsuutesi uskoon, työn siunaukseen…?»

»Siihen luotan. Mutta minä olen pettynyt niinkuin moni muukin. Olen käynyt kovan koulun ja oppinut paljon — ainakin niin paljon, etten ole lapsuuteni uskosta luopunut, enkä luovu… Uskon, että työ, jota rakastan, parantaa haavat.»

»Käynetkö koskaan enää siellä meidän järvemme rannalla?» hyvästeli
Lauri.

»Tottahan toki», sanoi iloisesti Peltola. »Pianhan sinne ajetaan rattailla, että tie pölisee…»

Lauri seisoi hetken niinkuin muistamatta pitikö mennä eteenpäin vai kääntyä takaisin.

Silloin hän muisti Leena muorin, ja kun hänellä nyi oli aikaa siellä pistäytyä, päätti hän käydä tädin terveiset viemässä.

Muori asui kirkon takana omassa pienessä mökissään! Lauri oli ennenkin monta kertaa käynyt Leenan mökillä viimeksi silloin kun Inkeriä noutivat rippikoulusta.

Tervetullut vieras oli Lauri. Hyvänä piti Leena! muori, kuulumisia kysyi ja kävi heti tiedustelemaani Ailin eksymisestä.

»Eihän se ensimmäinen eksyjä ollut sille takalistolle! eikä tainnut olla viimeinenkään», lohdutteli hän Lauria. »Jumalan sallimukseksi se usko, ei ihminen siihen mitään voi…»

»Mihinkäpä hän… orpo ja turvaton… Kodikseen on ottanut. Muistan kuin tämän illan, kun äiti-vainajasi Inkerin köyhäinhuutokaupasta otti… Vuoden vanha taisi olla, muistaakseni…»

»Oli onni lapsella», alkoi Leena muori selittää, istuen vastapäätä Lauria, pöydän toiseen päähän. »Oli onni, että kelvollisten ihmisten kasvatettavaksi joutui… Oli äitinsäkin semmoinen huippa ja kevytjalkainen… Lieneekö tullut äitinsä vaiko pappa-vainajansa luontoiseksi?» Lauri ei ollut koskaan kuullut Inkerin isästä mitään. Hän katsoi kysyvästi Leenaan.

»Tarkoitan sitä forstmestari-vainajaa, joka sitten täältä muutti pois ja kuului samana vuonna ampuneen itsensä.»

»Et tiennyt sitäkään? Ajattelin oppikouluaikana Inkerille sanoa, mutta olkoon sanomatta… Mitäpä hänen tarvitsee tietää… Minä muistan forstmestari-vainajan. Se oli hyvä ja kaunis mies ja auttoi köyhiä. Mutta itseään kohtaan oli huono… Oli minusta siinä Inkerissä pappa-vainajansa näköä. Silmistään semmoinen ja muutenkin. Vaikka hyvännäköinen ihminen oli äitinsäkin, Huuskon Selma… Taitaa tulla hyvä työihminen? Oikein minä siitä pidin, kun tässä rippikouluviikot oli asuntoa…»

Lauri istui vielä valjuna, ja hänen ohimoillaan löivät suonet, niin että päätä huimasi.

Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä, että Inkeri oli avioton lapsi. Siitä ei koskaan ollut mainittu kotona!

»Onhan siellä sentään tätisi, joka emännyyttä hoitaa, ja Inkeri siinä apuna. Eipä sinulla hätää ole.»

»Ei minulla hätää ole», myönsi Lauri, mutta ei tiennyt vähääkään, mitä oli sanonut.

»Ja taitaa saada Inkeri olla nyt niinkuin vanhustenkin aikana… niinkuin oma lapsi ainakin?»

Leena muorilla tuntui olevan vielä paljonkin puhumista ja kyselemistä, mutta Lauri mainitsi itsellään olevan kiireen, sanoi kiitokset, hyvästeli ja lähti. Oli tullut pilkkopimeä ja ruvennut satamaan. Tielle saavuttuaan Lauri seisahtui miettien, mihin päin lähtisi. Häneen oli niin kummasti koskenut Inkerin syntyperä. Hän ei ollut sitä koskaan ajatellut, ei nytkään näinä viikkoina. Tiesikö Inkeri itse?

Hän ei muistanut koskaan kuulleensa sitä nimeä. Sade pieksi hänen kasvojansa ja virkisti hänen kuumina palavia ohimoitaan.

»Rakas, rakas Inkeri!» sanoi hän itsekseen, ja hänestä alkoi tuntua kuin Inkeri yhä tulisi rakkaammaksi hänelle. Isätön ja äiditön!

Ja syvällä hänen sydämessään paloi outo tuli, joka leveni joka paikkaan ja lämmitti niin, että häntä vapisutti.

— Et ole turvaton, et isätön, äiditön, niin kauan kuin sujuu tämä käsi ja tämä sydän sykkii! Rakas, pieni lemmittyni, iloni ja onneni ainoa…

Niin hän itsekseen runoili, tuo kiveliön pitkä mies, jonka rinnassa piilevää hyvyyttä ei vieras olisi osannut aavistaa.

»Jaa. Mutta eihän ole vielä todistettu, että vaimonne on kuollut», sanoi pastori.

»En minä sitä varten ole tänne tullut», sanoi Lauri. »Tulin muissa asioissa.»

»Täällä on eräs itsellisnainen Selma Huusko, jolla on avioton tytär Inkeri, ripillä käynyt… Häntäkö tarkoitatte?» kysyi pastori kirkonkirjan takaa:

Pastori ei vastannut. Alkoi kirjoittaa. Kun papinkirja oli valmis, ojensi pastori sen Laurille sanoen:

»Nuori tyttö… täyttää nyt vasta seitsemäntoista… Vai karjakkokouluun…»

Lauri läksi. Hänen sydämensä tuntui taas raskaalta, ja hänen tuli niin ikävä siinä pimeällä pappilan pihalla, että olisi tehnyt mieli lähteä suoraa päätä astumaan takaisin kotoiseen kiveliöön.

Niin hän oli nyt päättänyt. Kun Inkeri vuoden on karjakkokoulussa, palaa hän sieltä kokeneempana ja oppineena karjanhoitajana. Ja ehtii vuotta vanhemmaksi. Nyt hän tällä matkalla jo toimittaa Inkerin hakemuksen ja pyytää Peltolan viemään perille…

Inkerille tekisi hyvää olla vieraissa. Niin oli hänen itsensä käynyt. Kuta enemmän hän tietoja sai, sitä rakkaammaksi koti tuli ja sitä selvemmäksi elämäntehtävä. Hän oli niin paljon itse saanut hyvää oppiretkellään, että uskoi kaikkien suhteen niin käyvän.

Uusi aika vaati uusia viljelystapoja, ne hän oli oppinut. Mutta karja, joka oli talon tuki ja hallavuosienkin turva, oli vielä jäänyt vanhaan hoitoonsa. Inkeri! oli karjan ystävä, vaali ja hoiti elukoita kuin parhaita ystäviään. Kun hän nyt saapi oppia, laittavat he kotimeijerin ja uuden navetan…

Kun Inkeri palaa, on hän jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Silloin hän jo ymmärtää ja tietää kaikki…

Hänen vilkas mielensä, joka aina kuvaili ja näki edessäpäin kuin elävää elämää, loi nytkin hänen eteensä kauniin kuvan tulevista päivistä. Hän näki heillä olevan uuden navetan, kolmisenkymmentä lehmää, jotka olivat kiiltävän puhtaita, valkoisia nupoja… Hän näki Inkerin toimellisena emäntänä kauniina ja pulskana kävelevän poikki pihan, perässään pieni poika, joka oli Inkerin näköinen…

Susijänkkä oli siroina sarkoina, riihirova vankkana ohrapeltona…
Päärakennus oli laudoitettu ja maalattu vaaleanvihreäksi.

Näin sanoisi, ja riemumielin Lauri vastaan ottaisi, oikean neuvojansa ja ystävänsä…

Seuraava yö oli kuitenkin levoton. Hän ei nukkunut kuin tunnin ja nousi vuoteelta jo ennenkuin talossa ketään oli liikkeellä.

Ja tänään alkoi tiehuutokauppa ylempänä kirkkoa, Lehtomäellä, josta uusi maantielinja läksi synkkiä sydänmaita kohden.

Päivät hän istui kangaspuiden ääressä, sivuikkunan luona, josta näki venevalkamaan ja järvelle, mutta iltaisin hän luki Laurin antamia kirjoja. Oli joukossa muutamia hauskoja kertomuksiakin, joita Inkeri luki ääneensä. Mielellään niitä tarinoita kuuntelivat Antti ja Selmakin, jotka molemmin, Antti päreitä kiskoen, Selma kartaten, istuivat lieden valossa.

Täti oli vastahakoinen alussa, mutta jo täytyi hänenkin lopulta ruveta seuraamaan kirjan sisällystä.

Aamusilla, kun täti viipyi Selman kanssa navetassa ja Antti oli mennyt
Susijänkälle, toimitteli Inkeri pirtin puolessa.

Silloin hän usein pistäysi vierastupaan, jossa olivat Laurin kirjat ja sanomalehdet. Seinällä oli suuri peili, jonka Lauri oli voittanut arpajaisista kansanopistossa ollessaan. Inkeri katsoi siinä kuvaansa, joka näkyi jaloista asti. Silloin hän aina muisti Mustikkamäen Annaa, josta Hietaniemen vanha Iisakki oli kertonut. Hän muisti, minkä näköinen Anna oli. Se oli keskeltä hirveän paksu, ja sillä oli hieman käyrät jalat, oli länkisääri, ja niin pieni palmikko sillä oli kuin hiiren häntä… Ei Lauri semmoisesta huolisi! Hän muisti Laurin aina kehuneen, että se oli kaunis, jolla oli hyvä sydän ja puhdas mieli… Mutta nyt hän tiesi varmaan, että Lauri piti hänen hiuksistaan ja siitä, että palmikon päässä oli tupsu…

Hän ei osannut itse sitä sanoa, mutta hän muisti, että rippikoulussa oli sanottu. Olivat kirkonkylän pojat tuppautuneet sinne Leenan pirtille, mutta Leena ei ollut antanut niiden tulla sisälle. »Onkos Leenalla vielä se kaunis tyttö kortteeria?» oli hän kuullut kerran ulkona kysyttävän. Ja kun hän silmäsi ulos ikkunasta, näki hän kauppiaan konttoristin ja apteekkarin seisovan pihalla. — Mitä Leena muori heille sanoi, ei hän kuullut, mutta he poistuivat pihalta eikä hän sitten enää nähnyt kumpaistakaan…

Hän heilutti päätään peilin edessä… Jos olisi semmoiset leningit kuin kirkonkylää tytöillä!

Aili emännän huoneena oli ollut tuvan vieressä oleva kamari. Täti oli sen siistinyt ja vienyt kaikki pois, vaatteet ja muut aitan ullakkoon. Koko huoneessa ei enää ollut mitään muuta kuin tyhjä pöytä ikkunan alla…

Inkeri katsoi sinne sisälle, kynnyksellä seisoen. Häntä melkein pelotti, kun muisti. Sen silmät olivat välisti niin oudosti kiiluneet…

Hän tempasi oven kiinni, istui Laurin pöydän ääreen ja otti kynän käteensä. Lauri oli opettanut hänetkin kirjoittamaan. Hän löysi laatikosta palasen paperia, jolle kirjoitti: »Minä rakastan sinua, Lauri, ja tahtoisin tulla vaimoksesi. Sinäkin rakastat. Rakastathan? Et niin katsoisi, jollet rakastaisi. Minä näen aina unissani sinut… Kun en saanut sinua halata kaulasta ja minun teki niin mieli…»

Silloin hän näki tädin tulevan navetasta. Hän puristi paperin kouraansa ja riensi pirttiin. Kun täti saapui, mäikytti hän kangaspuita, niin että ikkunat helisivät.

Inkeri alkoi ikävöidä, kun Lauria ei kuulunut kotiin. Päivällä hän kävi joskus Antin luona Susijänkälle päivällistä viemässä ja istui silloin mättäällä ja odotteli, kunnes Antti oli syönyt.

Tänään hän taas läksi. Selmalla ei sattunut olemaan aikaa, ja täti ei jaksanut. Inkerin oli ollut koko päivä ikävä. Hän ei tiennyt, kumpaako tietä Lauri palaisi. Tulisiko Teurajärven kautta, josta oli mennytkin, vai tulisiko Särkijärven ja Mukkajupukan kautta. Ei ollut tullut sitä kysytyksi.

»En luule, että tulee Teurajärven kautta», arveli Antti. »Kiire sillä on kotia, sen tiedän. Sanoi lähtiessään, että tämä viemäri pitää tämän sulan aikana saada valmiiksi… Hoppu sillä on mielessä. Särkijärven kautta luulen tulevan.»

»Olepa nyt! Eiköhän se ole Laurikin jo vaimoväestä saanut kyllikseen, kun semmoisen kolttosen teki se emäntä… Luulisi saaneen…»

»Mistäpä sinä sen tiedät… Ja kukapa heidän välinsä tiennee… itse tiennevät, jos tiennevät… Hyvä on mies nyt taas… Menikin sen vaimonsa kanssa semmoiseksi saamattomaksi nahkiaiseksi… Nyt näyttää, että on isänsä poika…»

»Eläpäs nyt hupata siinä!» ärähti Antti, siirtyi ruuan äärestä ja alkoi panna piippuunsa. Inkerin teki mieli Antilta vielä kysyä yhtä asiaa.

»Jos Antti vielä olisi nuori mies, niin kumpi olisi somempi,
Mustikkamäen Anna vai minä?»

»Mitä sinä nyt kyselet!» ärähti Antti taas. »En huolisi kummastakaan…»

Silloin tuli Inkerille hätä, ja hän alkoi rukoilla, ettei saa tädille puhua mitään. Ja Antin täytyi luvata, ettei puhu.

Seuraavina päivinä oli ilma sateinen. Järvi oli usvan peitossa, eikä taloon näkynyt yhtään vaaran huippuakaan.

Antti kulki viemärin luonnissa, Inkeri kutoi kangasta, ja Selma puuhaili muissa askareissa.

Iltaisin Inkeri valvoi kauan aikaa omissa ajatuksissaan. Hän oli ruvennut miettimään sitä, mitä Lauri oli ehdottanut: että hän lähtisi johonkin kouluun. Kun hän sitä seikkaa ensin ajatteli, tuntui hänestä mahdottomalta erota kodista ja Laurista, mutta vähitellen hän alkoi kuvitella koulussaoloa, ja silloin alkoi mieli tehdä sinne. Saattaisi siellä olla hauskaakin, jos saisi ikävältä rauhan, arveli hän.

Ja siitä pitäen hän mietti sitä asiaa joka ilta, valveilla vuoteessa maatessaan. Ja nyt hän ikävöi Laurin kotiintuloa vielä kiihkeämmin.

Eräänä päivänä, kun täti oli kipeä eikä jaksanut kuulla kangaspuiden mäiskettä, oli Inkeri Selman apuna navetassa. Hänen mielensä oli niin täysi, että hän alkoi Selman kanssa jutella asioita, joista he eivät ennen koskaan olleet mitään puhuneet.

»Miksei Selma ole mennyt naimisiin?» kysyi hän kerran, kun he molemmin puhdistivat samaa lehmää.

»Oli. Se oli talon poika, ja minä olin palvelija… Se oli hauskin aika elämässäni, ja sen jälkeen minä tänne kiveliöön läksin tämän talon isäntä-vainajan kanssa… ja siitä asti olen ollut…»

»Oli siinä naapurissa tytär, ja se alkoi minua vihata, kun itsensä teki mieli minun omaani… Se oli sydämetön ja huono ihminen… Se laittoi huhun liikkeelle, että minulla oli toinen kosija, joka öisin makasi vieressäni… Jumala tietää, että viaton olin… Mutta hän sai tahtonsa perille, otti minun omani, ja niin tulin hylätyksi…»

Selma puhui väsyneellä äänellä, surullisesti. »Niinkö kävi! Ja se poika uskoi mitä toinen sanoi?» kysyi Inkeri.

»Kuulin, että olivat menneet, mutta minä olin jo silloin poissa sieltä… Niin oli minun paha olla täällä, niin ikävä, että järveen aioin monesti mennä… Mutta huono seurasi heitäkin. Riitelivät ja nyt ovat kumpikin kuolleet, olen kuullut…»

»Sinä et vielä ymmärrä, Inkeri», puheli Selma vielä. »Olet nuori. Mutta kerran sinäkin rakastat… silloin tunnet mitä rakkaus on… Se ei kuole koskaan, se pysyy elämän loppuun asti… Semmoinen on minun rakkauteni ollut, ja vieläkin muistan sitä aikaa joka päivä…»

»Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on», nyyhki hän. »Voi, minä tiedän sen ja olen väliste ihan tukehtua…»

Kun hän hetken kuluttua läksi navetasta ja pääsi puolipihaan, näki hän venevalkamasta päin nousevan kaksi miestä.

Inkeri juoksi vastaan. Lauri heilautti kättään, ja kun Inkeri luokse ehti, sulki Lauri melkein syliinsä hänet ja laski käden irti vasta pitkän ajan perästä.

Lauri soutaa, Inkeri istuu perässä. On jo myöhäinen syksy, järvi voipi jäätyä minä yönä hyvänsä. Alastomina ovat rantojen koivikot, joista viimeiset keltalehdetkin ovat varisseet. Kolkoilta näyttävät suurten vaarojen huiput, jotka vartovat lumen pehmoista vaippaa kaljuille päälailleen. Lunta odottelevat ikävöivä, kulottunut korpi ja rantojen kellastuneet kaislikot.

Tuuli on myötäinen, ja purje auttaa vauhtia. Nopeasti vene kiitää syysaamun raikkaassa tuulessa pitkin Palojärven aukeinta ulappaa.

Lauri on nyt saattamassa Inkeriä koulumatkalle, aikoen samalla käydä kirkonkylässä, tieasioilla.

Hän on valinnut Mukkajupukan ja Särkijärven tien, vaikka syksy onkin myöhäinen. Särkijärvestä alkaen edistyi näet matka joutuin, kun pääsi venekyydillä ihan rantamaille asti. Pikkujoet olivat syystulvassaan, vauhdikkaimmillaan, kuljettaakseen venettä myötävirroille. Lauri oli uskonut vaivaa tuntematta voivansa erota Inkeristä, mutta nyt, kun ero alkoi olla lähellä, tuntui se hänestä kovin raskaalta. Hän oli neuvonut ja opastanut kokematonta tyttöä, oli sanonut kaikki mitä tiesi. Ikävä oli Inkerinkin, ja katkerasti hän oli itkenyt, kun kotirannassa tädistä erkani.

Lauri katselee kukoistavaa tyttöä, jonka sulo häntä nyt hurmaa enemmän kuin koskaan ennen. Inkerin kasvot ovat vakavat, ja suuret siniset silmät surulliset, mutta juuri siitä syystä hän on viehättävämpi kuin koskaan.

»Heti ensi kelin tultua alamme Antin kanssa ajaa uuden navetan hirsiä, ja kun ensi syksynä tulet, on uusi navetta ainakin vesikatossa. Kesäksi hankin ojureita, jotta saadaan Susijänkän niemenpuolinen osa ojitetuksi», puhelee Lauri soututeljolta. »Odotamme sitten vielä vuoden, että tulet yhdeksäntoistavuotiaaksi… Kunpa Jumala meitä auttaisi molempia… Uskotko niin, Inkeri?»

»Raskasta on ero minullekin, paljon raskaampaa kuin osaat aavistaakaan. Mutta sinun tähtesi tahdon niin. Saat nähdä, että kun tulet vieraisiin oloihin ja näet vieraita kasvoja ympärilläsi, alat vasta ymmärtää, mitä koti on…»

»Voi, voi, kuinka sitä aikaa ikävöin… Kuinka tahtoisin olla sinulle hyvä ja vaalia sinua! Minä rakastan niin, että väliste tuntuu kuin sydän halkeaisi. Kuinka olisi hauskaa kutoa sinulle sukkia ja vaatteita… Tulla luoksesi työmaalle ja lyödä lämmintä löylyä…»

»Se aika tulee, uskomme niin. Mutta meidän molempain onnen vuoksi on hyvä, että eroamme vuodeksi. Sinäkin saat kokemusta ja oppia… Ja minä alan toivoa elämältä onnellisempia päiviä…»

»Hän oli niin kummallinen, ja kerran, sitten kun olemme mies ja vaimo, kerron sinulle kaikki. Olen ollut hyvin onneton nämä kolme vuotta…»

»Kaikki sen ovat nähneet… Silloin minä aloin sinua rakastaa erilailla kuin ennen…»

Vene kiitää nuolena, purje pullistuu. Vilahtaen jäävät järven niemet jälkeen. He ovat aikoneet käydä Hietaniemessä hyvästillä, mutta kun vauhti on hyvä ja he kulkevat keskeltä järveä, eivät käännäkään Hietaniemeä kohden. Kiirekin on mielessä. Syyspäivä on lyhyt, Ja heillä on vielä pitkä taival kävellä Mukkajupukasta Särkijärvelle, jossa yötä aikovat olla.

Pian on Hietaniemen kullankellertävä niemen nokka sivuutettu, ja edessäpäin jo näkyy koko laaja Mukkajupukka ja jyrkkä rantakallio…

Järven pohjukkaa lähetessä puskee pohjoinen vielä vihaisemmin kuin ulompana… Inkeri näkee jo purjeen laidan alta jyrkän rantakallion, jota vasten aallot syöksyvät niin, että valkoinen vaahto roiskuu monta syltä korkealle pitkin katkenneen kallion kuvetta. Siinä ovatkin aallot suurimmat, kallion lähellä… Siinä on syvin hauta… Inarinjärven syvyinen…

Lauri hellittää purjeen, vene kiitää kallion ohi semmoista vauhtia vanhaan venevalkamaan, että keula puskee rantamuhaan…

»Nyt nousee myrsky», sanoo Lauri. »Parhaiksi ehdimme järveltä pois… katso, kuinka koko järvi myllertää kuin jauholaari…»

Aallot lyövät rantakalliota vasten niin, että vesi räiskyy venevalkamankin puolelle…

»Kauhea myrsky…! Onko tuo hauta kallion alla Inarinjärven syvyinen?… Siinä käy hirveän suuret aallot…»

Lauri kokoaa konttiinsa kaikki Inkerin kapineet, katkaisee rantatuomesta kepin Inkerin käteen, ja he lähtevät polkua pitkin nousemaan Mukkajupukan jyrkkää kuvetta, josta polku viepi Särkijärvelle.

Seitakankaalla, jossa matka on puolivälissä Särkijärveen, he levähtävät ja avaavat eväskonttinsa.

»Minkälainen lienee maailma vuoden päästä, kun takaisin tulet?» sanoo Lauri. »Vuosi voipi joskus olla pitkäkin, ja paljon ehtii siinä ajassa tapahtua…»

Laurin ääni on surullinen, ja kun hän katsoo Inkeriin, tunkeutuu katse sielun pohjaan asti.

»Silloin olen jo kahdeksantoista vanha», arvelee Inkeri, mutta näyttää muuta ajattelevan. Pitkät petäjät huojuvat heidän ympärillään, kiveliö huokaa, ja metsässä myrsky tohisee… kuuluu kuin kaukaisen kosken pauhu, vaarain välistä tai aukeilta jänkiltä.

Inkeri korjaa eväät konttiin ja panee sen kiinni. Laurin katse seuraa häntä lämpimänä.

»Kuulehan nyt, rakas ystävä», puhuu hän. »Olet vielä kokematon ja lapsellinen, ja maailma on paha. Sitten kun näet siellä paljon ja paljon pyrit oppimaan, tulet ymmärtämään, kuinka ihanaa on omistaa koti, oma turve, vaikka kuinkakin pieni. Muista minua aina, muista, että minun elämäni onni riippuu sinusta… Sillä minä tiedän nyt, että rakkauteni sinuun on ensimmäinen rakkauteni… Olen niin onnellinen nyt, että kaikki se entinen kärsiminen tuntuu unennäöltä… Hyvä Jumala on sinut minulle antanut… Hyvä Jumala sinut minulle säilyttää… Jos sinä näkisit sydämeeni ja voisit tuntea mitä minä tunnen, silloin voisit arvata, kuinka kallis olet minulle… Tiesikö äiti-vainaja, kun sinut kotia toi, että rakkaalle pojalleen aarteen toi…»

Lauri heltyy niin, että joutuu kokonaan tunteensa valtaan… Hän kietoo kätensä Inkerin vyötäisille ja painaa päänsä hänen hiuksilleen.

Silloin tapaa Inkerinkin riemu. Hän tarttuu Lauria kaulaan molemmin käsin ja pusertaa niin lujasti rinnalleen, että Lauri kuulee hänen sydämensä sykinnän ja näkee hänen sinisten silmiensä kirkkaina päilyvän…

Talvi on tervetullut kiveliön asukkaalle. Sileäksi iljangoksi muuttuvat kaltioiset jänkät ja silmäkkeiset suot, joiden poikki tuskin lentävä lintu kesällä pääsee. Pounikot ja korven mätiköt tasoittaa valkoinen lumi, ja järven selät kiiltelevät häikäisevän kirkkaana lakeutena.

Silloin pääsee kiveliönkin mies liikkeelle. On teitä ja siltoja nyt joka haaralle, on järvien halki ja jänkkien poikki. Liukas lipu vastaa reen jalakseen, ja suksi luistaa yli kohoavan kaasikon, joka voimatonna on lumen alle haudattuna.

Jo ensi lumella on Paloniemen Lauri ajanut uuden navetan hirret pihalle, jossa ne suurena röykkiönä nyt ovat. Ensi iljangolla on hän vedättänyt heinät aumoista ja metsäjokien varsilta, ehtiäkseen sydäntalvella muihin töihin.

Työ sujuu häneltä kuin ennenkin, paremmin vielä. Hän yrittää paljon ja uusia, yhä uusia suunnittelee. Niin on tullut Paloniemeen kuin eri elämä sitten viime talven.

Järvi on nyt mainiona munakkana, ja Lauri on päättänyt käyttää hyväkseen näin verratonta keliä lähteäkseen kirkonkylään. Hän on saanut ilmoituksen, että Susijänkkää varten tilaamansa apulannat ovat jo saapuneet kirkonkylään, ja ne on nyt hyvän kelin aikana saatava kotia. Ja mennessään hän viepi monta kuusista astiaa täynnä kesävoita, jotka kirkonkylän kauppias jo syksyllä siellä käydessään on ostanut.

Lauri on jo kuormansa valmiiksi pannut, voiastiat ja eväät ja säkillinen metsälintuja, teertä, koppeloa. Nyt vielä kengittävät hevosen. Antti pitää jalkaa, Lauri lyöpi.

Inkeriltä ei ole kahteen viikkoon saapunut kirjettä. Lauri on turhaan kaksi kertaa käynyt Särkijärvellä, jonne järviä kiertelevä kirjeenkantaja Paloniemeen tulevat sanomalehdet ja kirjeet jättää.

Se on tehnyt Laurin mielen levottomaksi, ja vaikka hän kyllä ymmärtää, että kirje on voinut jäädä kirkonkylän postitoimistoon tai muuten joutua hukkaan, ei hän silti pääse rauhaan.

Kun hän vihdoin istuu kuormallaan, valjaissa kesän levännyt virkku ruuna, ja viilettää menemään pitkin järven mainiota munakkaa, tuntuu hänen mielensä keveämmältä.

Onnellisesti oli Inkeri perille saapunut. Ensi kirjeessä hän kirjoitti olevan kovin ikävän, vaikka talo olikin suuri ja lehmiä oli toista sataa.

Toinen kirje sisälsi melkein samaa. Mutta Lauri kaipasi niistä jotakin.
— Jahka tulee kolmas kirje, niin siinä on! lohdutteli hän mieltään.

Sitä kolmatta kirjettä ei vielä ole tullut, ja siksi hän nyt on hieman alakuloinen.

Talvitie rantamaille ei kulje Mukkajupukan kautta, vaan nousee paljon tännempää kahden vaaran väliselle suolle, Seitajänkälle, josta viepi jänkkäpilkkoja ja ojanvarsia pitkin Seitavaaran alle, siitä taas kapealle, mutta pitkälle Särkiuomalle ja sitä myöten Särkijärvelle.

Päästyään järveltä pois ja noustuaan talvitien suusta Seitajänkälle vievälle tielle, jonka poromiehet jo ovat kovaksi tallanneet, vaipuu hän mietteisiinsä. On jo ehtinyt pimenevä ilta, mutta tähdet kuluvat taivaalla ja pakkanenkin tuntuu kiihtyvän.

Hän on nämä kuukaudet elänyt niin outoa elämää, että hänestä tuntuu kuin hän olisi aivan eri mies kuin ennen. Häneen on tullut tahtoa ja tarmoa, hän kykenee toimittamaan ja tekemään… Hänen sydämensä on täynnä lämpimiä tunteita, ja kun hän tulevaa aikaa ajattelee, tuntuu hänestä, että hänen onnensa on niin suuri… niin suuri sen nuoren tytön kanssa, jota hän rakastaa ja joka on antanut lämpimän lempensä hänelle… Inkerin rakkaus on hänen pelastuksensa… hänen onnensa kantakivi…

Hän on näinä viikkoina, kun Inkeri on ollut poissa, kuvitellut tulevia päiviään ja heidän yhteistä onneaan. Päivin on raatanut ja tehnyt työtä kuin viimeistä päivää, mutta iltaisin, kun hän on päässyt yksin huoneeseensa ja vuoteelle, on ajatus lähtenyt ihme-elämää kuvailemaan. Hän valvoo puoliyöhön onnellisissa haaveissa. Hän näki Paloniemen uljaana talona, jonka korkea päärakennus näkyi kauas toiselle puolelle järveä ja jonka viljelykset olivat parhaat koko pitäjässä. Kauas maantiellekin se näkyi suurten, lainehtivien peltojen takaa. Silloin oli jo vilkas liike täällä kiveliössäkin. Oli menijöitä ja tulijoita, näkyi kiesejä ja vaunujakin.

»Onpa siinä kaunis talo suuren järven rannalla ja niin erinomaisten viljelysten ympäröimänä… Totta tosiaan! Tämä on keidas. Kuka uskoisi! Ja Lapin tunturit tuolla vieressä… Siinä mahtaa olla erinomainen isäntä?»

»Siinä se nyt on se Paloniemi… jos olette kuullut puhuttavan…» vastaa kyytipoika. »Siinä talossa se juuri on emäntänä Inkeri, orpo tyttö, ja isäntä on Lauri, joka paljon kirjoittelee sanomalehtiin…»

»Tämä on juuri se talo, jossa on saatu ihmeitä aikaan!» sanoo hän ja pyytää ajamaan pihaan, sillä hän tahtoo omin silmin nähdä semmoista emäntää ja semmoista isäntää…

Semmoisissa haaveissa vaeltelee Laurin mieli, ja kun aamu alkaa koittaa, nousee hän työhönsä virkkuna ja reippaana.

Mutta joinakuina hetkinä tulee mieleen jonkunlainen pelko, joka vapisuttaa sydäntä…

Nytkin niin tekee, kun kirkonkylään on menossa. Hän toivoo ja taas epäilee. Hän ei tunne, että pakkanen kiihtyy, että ruuna parantaa vauhtiaan, että kuorma vielä epätasaisella talvitiellä retkahtelee puolelta toiselle.

»Meitä on täällä kymmenen tyttöä» — lukee Lauri Inkerin kirjeestä asuntotalossaan. »Ja meillä on joskus hyvinkin hauska iltasilla. Tänne kuuluu tulevan tanssit, ja ne toiset ovat opettaneet minuakin tanssimaan. Siellä kotona on nyt varmaan jo täysi talvi, täällä ei ole vielä luntakaan. Alussa oli ikävä, mutta näyttää aika kuluvan, joskin kauhean pitkältä tuntuu, kun ajattelen ensi syksyä. Täälläkin oli luettu siitä Ailin eksymisestä sanomalehdistä, mutta minä en ole kertonut mitään sinusta enkä itsestäni… Eikä kukaan tiedä, että olen siitä talosta. Minä ikävöin sinne takaisin. Kyllä jo osaisin lehmät ja meijerinkin hoitaa. Monesti ajattelen, että mitä täti sanoo, kun kuulee. Minä uskon, että täti tahtoisi sinun naimaan Särkijärven Mustikkamäen Annan…»

Lauri lukee kirjeen moneen kertaan. Hän lämpenee, ja hänen mielensä tulee hyväksi. Mutta? sittenkin hän kaipaa kirjeestä jotakin. Miksei Inkeri kirjoita mitään siitä onnesta, jota tunsivat viimeksi silloin, kun Seitakankaalla olivat? Miksei kysynyt navetan rakennuksesta?

Mutta Lauri koettaa lohduttaa itseään sillä, että Inkeri on vielä niin lapsellinen.

Ja siinä hän alkaa kirjoittaa Inkerille pitkää kirjettä, jonka toimittaa postiin ennen kotialähtöään.

Toisen pitäjän rajalla oli alkanut suuri tukinajoliike, ja sieltä kulki sanomia, että ansiot olivat hyvät. Lauri oli järjestänyt työt kotona ja oli laskenut, että sydäntalven aikana ehtisi tukinajossa ansaita kauniit rahat, jotka ensi kesän tultua käyttäisi Susijänkän ojittamiseen. Vasta kevättalvella hän aikoi ryhtyä navetan salvuun, että se kevät-ahvain ajaksi ehtisi kehille kuivumaan.

Vaikka hän koettikin olla levollinen ja uskoa onnensa päiväin pian alkavan, painoi sydäntä kuitenkin joinakin hetkinä raskas taakka. Inkerin viime kirjeessä oli ollut eräs kohta, johon hän ei ensin ollut kiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt jälkeenpäin oli alkanut häntä vaivata.

Siitä Lauri aloitti miettimisensä. Hän kuvitteli vaikka mihin päin ja vaikka mitä. Hänen mielensä oli näinä vuosina mennyt niin kummaksi, ikäänkuin sairaaksi. Hän ymmärsi hyvin, että tanssi viehätti ja ettei Inkeri voisi sitä huvia vastustaa. Mutta selvää oli, etteivät tytöt siellä tyytyisi keskenään tanssimaan, vaan menisivät kylän tanssipaikkoihin…

Ja siitä hänen hermonsa pingottuivat semmoiseen jännitykseen, että hänen mielensä rauha katosi…

Ei siellä ollut yhtään semmoista nuorta tyttöä kuin Inkeri. Kaikkien silmät seurasivat Inkerin tanssia: notkahtelevaa vartta, siroja jalkoja, tuuheaa tukkaa…

Hän näki jonkun mustasilmäisen herran, joka huuliaan nuolaisten katsoi
Inkeriin…

Niitä miettiessään hän kyllä heräsi kuin unesta ja ymmärsi, että hän semmoisilla ajatuksilla kiusasi ja kidutti itseään. Eikä hän päässyt rauhaan, ennenkuin kirjoitti huolensa Inkerille. »… Minulle tekee niin hirveän kipeää, kun ajattelen, että minun Inkeriini, minun kukkaani joku koskee… Olen kuin sairas, ja monesti tunnen häpeäväni omia ajatuksiani…»

Ja vasta sitten kun hän tukkimetsään sai Inkeriltä oikein hyvän kirjeen, hän pääsi rauhaan.

Hän oli täynnä intoa ja toivoa. Inkerin kirjeet olivat häntä innostaneet. Hän oli ikäänkuin nuortunut ja lihonutkin. Hän laski leikkiä ja puheli usein Antillekin tulevista hommistaan.

Antti kyllä aavisti syyn Laurin muutokseen, mutta ei koskaan maininnut siitä mitään. Eikä ottanut Selmakaan puheeksi, eikä täti. Kun Inkerin kirjeet saapuivat, kertoi Lauri, että hyvin Inkeri oppii, hyvä on hänen siellä olla ja terveiset kaikille lähettää.

Täti ja Antti menivät hangen aikana pääsiäiskirkkoon, ja Lauri ja Selma jäivät kotimiehiksi.

Lauri oli äskettäin käynyt ajoporollaan Särkijärvessä lehtiänsä noutamassa. Inkeriltä ei kuitenkaan ollut tullut kirjettä.

Lauri oli lukenut lehtensä, mutta pääsiäisen pyhät tuntuivat pitkiltä. Hän kirjoitti Inkerille pitkän kirjeen. Hän kertoi toimistaan, selitti laajasti, kuinka tuli uuden navetan sisustamaan. Peltola, hänen ystävänsä, oli lähettänyt piirustukset. Hän kertoi karjasta, että se nyt näytti alkavan paremmin menestyä.

… »Ensi syksyksi koetan saada uuden navetan jo kuntoon. Silloin kun tulet, saat heti alkaa järjestää ruokintaa eri tavalla. Uskon, että Selma, joka on tottunut vanhaan haudejärjestelmään, on hyvin ihmeissään. Mutta olen jo hänelle siitä puhunut…»

MURHEEN VOIMA

»Tulipa taas Inkerille paksu kirje», arveli Selma, kun Lauri liimaili kiinni kirjekuorta. »Pani isäntä terveisiä?»

»Olisin nuorempi, niin minäkin lähtisin oppiin», sanoi Selma hetken kuluttua.

»Ruvenneeko enää olemaan näin sydänmaalla, kun rantamaan tapoja oppii?» sanoi Selma.

»Mutta jos sattuisi niin, että vetäisikin halu takaisin isompaan maailmaan…»

Lauri katsoi kysyvästi Selmaan. Tämän kasvot olivat vakavat, katse kylmä niinkuin tavallisesti.

Hän ei virkkanut vähään aikaan mitään. Mutta tuokion kuluttua sanoi taas Selma: »Hyvä olisi, kun ei alkaisi takaisin ikävöidä…»

Keskustelu taukosi siihen. Lauri vaipui omiin mietteisiinsä, ja Selma meni navettaan iltalypsylle.

Mitä Selma oikeastaan oli tarkoittanut? Lauri alkoi miettiä ja miettiä. Selma ei ollut koskaan ennen sillä lailla arvellut. »Alkaisi ikävöidä takaisin…» Mihin ikävöisi ja ketä?

Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän oli puolta vanhempi kuin Inkeri. Sitä hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, mutta nyt se johtui mieleen ja sai hänen levänneet, rauhalliset ajatuksensa kuin tulen liekkiin…

Ja ne pääsiäisen pyhät olivat niin pitkät, ettei hän muistanut niin pitkiä päiviä milloinkaan viettäneensä.

Mutta hän rauhoittui heti, kun täti ja Antti palasivat kirkkomatkalta ja heillä oli muassaan Inkeriltä saapunut paksu kirje, jonka kirkonkylän postitoimistosta olivat ottaneet.

XII

Kun kesä saapuu kiveliöön, tulee se hitaammin kuin rantamaille. Se ikäänkuin miettii ja astuu askeleensa verkalleen, mutta varmasti. Suuri sydänmaa herää haukotellen, ei ota uskoakseen, että talven pitkä uni nyt on loppumassa. Avaa silmänsä kiveliö, näkee vaalean, lauhan taivaan ja päivänpaisteen vaarojen laella. Mutta lumi peittää vielä rotkot, korpien mättäät ovat peitossa, ainoastaan laajojen jänkkien puuttomilta seliltä pohottavat jo sammaleisten mättäiden kulottuneet korret.

Kiveliö ummistaa silmänsä koettaen vielä nukahtaa. Mutta silloin se herää siihen, että yltympäri purot lirisevät, korpien kuusten juurilta pilkistävät ujoina kevään ensimmäiset oraat, ja lauha tuuli huojuttaa pitkien petäjien latvoja.

Järvessä riutuvat vielä jäät ja kinoksien jäännökset taajoissa metsissä, mutta kummulla, etelän rinteellä, alkaa koivun urpu jo vihertää, ja suon selältä kimahtaa kurkien laulu, niin että raikuu koko keväinen kiveliö.

Varhain keväällä, kun järvessä vielä jäät riutuivat, kylvi Paloniemen
Lauri ensimmäiset sarat Susijänkällä.

Se oli merkkipäivä talon historiassa, ja Lauri kirjoitti siitä muistikirjaansa pitkän kertomuksen. Se oli muutenkin hauska, kirkas päivä. Laurin mieli oli hilpeä, ja hän iloitsi nyt keväimen tulosta enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun hänen sydämensä oli rakkautta täynnä ja mieli onnellisissa tulevaisuuden unelmissa, jaksoi hän tehdä työtä melkein yötä-päivää.

Valmiina, kurkihirsi päällä, oli jo navetan kehä, kevät-ahvassa kuivumassa. Lauri oli sen yksin sai vanut ja Antti hirret pälkkinyt. Mutta vielä lisäksi oli pihalla kaksi uutta niittylatoa, nekin nyt tänä keväänä koirankaulaan salvettu.

Rospuuton aikaa oli kestänyt jo pari viikkoa. Järvissä oli uhkureikiä, rannat kymmenien sylien leveydeltä porevesien vallassa, ja selkäjäät pohottivat sinisenharmaina. Oli ollut niin suojaisia öitäkin, ettei hanki kantanut suksiakaan.

Ei ollut Laurikaan pariin viikkoon päässyt S arki järveen postiansa noutamaan. Ja eristettynä muusta maailmasta oli Paloniemessä eletty kolmatta viikkoa.

Vihdoin tuli eräänä sunnuntaina raju etelätuuli. Silloin jo oli Paloniemessä kylvetty ohraa ja perunoita, vaikka kylvötyöt vielä olivatkin keskissä.

Laurin oli ollut hirveän ikävä koko päivän. Aamulla varhain oli hän käynyt venevalkamassa, istunut kivellä ja järven riutuvalle selälle katsellut… Siinä olivat monet mietteet hänen ajatuksissaan liikkuneet. Oli mieleen muistunut Aili-vainajakin, joka erämaahan kuoli ja jäljettömiin oli kadonnut. Usein, kun hän talviöinä valvoi, koetti hän kaivaa tuntoaan, oliko se puhdas. Oliko koettanut olla Ailille se, jona luvannut oli? Oliko kaikki täyttänyt, mitä oli kyennyt ja mahdollista oli? Mutta ei hänen tuntonsa mistään soimannut, ja kuitenkin painoi hänen mieltään. Ei ollut hän saanut selville, ei päässyt perille, mikä Aili-vainajaa oli vaivannut. Ehkä hänen olisi pitänyt ajoissa ottaa selvä, ehkä olisi pitänyt muuttaa pois isä-vanhan kodista ja asettua rantamaille. Siitä soimaili omatunto häntä, ja siitä tuntui mieli joskus raskaalta.

Mutta sen hän oli ymmärtävinään, että he olivat molemmin pettyneet, sekä hän että Aili. Aili ei ymmärtänyt hänen erämaataan eikä jaksanut tai tahtonut lämmetä hänen pyrinnöistään. Se ajatus aina helpotti häntä, ja lisäksi oli hänelle selvinnyt se, ettei kiveliö sovi sen kodiksi, joka ei ole siinä syntynyt eikä sen hiljaisuudessa kasvanut. Kiveliön jykevä rauha kiihottaa vieraan veriä, samoin kuin maailman humu ärsyttää ja väsyttää erämaan lasta…

Niillä mietteillä hän lohdutteli tuntoaan ja uskoi kerran kaikki unohtavansa.

Etelätuuli puhalsi ja pauhasi, järven jäät murenivat ja hajosivat hilseinä pitkin rantoja. Lauri katseli luonnon voimakasta työtä, ja hänen ajatuksensa liitelivät Mukkajupukan kautta kauas maailmalle…

Inkerin kirjeet olivat olleet niin kummallisia. Ei hän koskaan kirjoittanut iloitsevansa siitä, mitä Lauri kertoi täällä kotona hommaavansa, ei ollut kertaakaan maininnut uudesta navetasta, ei tiedustellut karjasta mitään. Ei ollut edes kertaakaan kysynyt, miten nimikkonsa Riekko jaksoi. Viimeinen kirje varsinkin oli sisältänyt vain selostuksia siitä, mitä siellä tehtiin, miten iloittiin ja hauskaa pidettiin…

Se oli tehnyt Laurin mielen raskaaksi, ja tämä rospuuton aika oli ollut hirveän pitkää aikaa. Työssä sai ajan kulumaan, ja väliin hän nousi vuoteeltaan jo heti kun varhainen aamu alkoi sarastaa.

Hänen oli tehnyt mieli Särkijärveen, mutta esteet olivat voittamattomia. Nyt vihdoinkin aukeni järven selkä…

Hän silmäsi venettään, jonka vasta ahvan aikana oli teloille nostanut ja tervannut. Se oli siinä päivänpaisteessa kuivunut kiiltävän kovaksi. Hän nousi ja käveli navettaan.

Laurin tapa oli aina navetassa käydessä silitellä lehmiä ja puhella niille. Ne tunsivatkin hänet heti ja ynähtivät. Kun hän tuli luo, alkoivat ne nuoleksia hänen vaatteitaan.

Riekko, Inkerin nimikko, oli kaunis, valkoinen nupo. Sillä oli kummalliset, uneksivat silmät. Se katsoi Lauriin, niinkuin Laurista näytti, surullisesti, pyrki nuuskimaan hänen käsiänsä, heittäen syöntinsä kesken.

Mutta sitä sanoessaan tuli hänelle itselleen niin ikävä, että piti lähteä navetasta pois ja mennä takaisin rantaan.

Kun ilta tuli, tyveni tuuli ja järvi lainehti lauti sulana. Lauri aikoi
Särkijärveen.

»Mikä sinne semmoinen hätä on!» sanoi hän. »Tahallaan vaaraan antautua…»

Ja hetken päästä on hän jo venevalkamassa työntämässä tervoissaan kiiltelevää venettä vesille.

Tulee tyven toukokuun yö. Lauri soutaa Mukkajupukkaa kohden. Valoisa on Pohjolan kevätyö, ja kun Lauri ehtii Hietaniemen kohdalle, nousee jo aurinko. On kesää jo ilmassa, maassa ja taivaalla. On ilo alkamassa erämaassa, ja kiveliön haltiat heräävät. On kuin hymyäisivät järven rannat, kun urpu ujona pajuihin puhkeaa. On totisten, kaljujen vaarojen lailla kevätaamun auer vilistämässä ja kuultava kirkkaus sankimmissakin kuusikoissa…

Laurin herkkä mieli iloitsee… Hän unohtaa hetkeksi ikävänsä. Hänen ajatuksensa risteilevät sinnetänne. Hän näkee kotoisen kiveliön, sen, jota muut kolkoksi ja sydämettömäksi sanovat, aamuauringon kultaisessa valossa. Hän tuntee, kuinka erämaan suuri sydän sykähtää, hänestä näyttää, niinkuin kaikki, koko ääretön ympäristö, häneen katselisi ja lämpenevistä rinnoista kuiskaisi: Sinua rakastamme… ystävämme olet… et rauhaamme riko… sinua varjelemme… joka uskollinen meille olit…

XIII

Varhainen, lämmin ja viljava on kesä ollut. Laurinviikolla jo Paloniemessäkin on heinä tehtynä ja leikkuu aloitettu. Semmoista kesää ei ollut Laurin muistiin ollut.

Kesätöiden loputtua alkoi työ Susijänkällä. Kevätkesällä jo olivat Lauri ja Antti luoneet monta pitkää sarkaa, joihin oli kylvetty apulantaa ja heinänsiementä. Nyt Perttulin-viikolla niissä jo oras vihannoi.

Mutta vaikka kesä on niin hyvä ollut, vuosi niin viljava tullut, on Lauri ollut koko kesän synkkä ja vähäpuheinen. Inkeriltä on tullut hyvin harvoin kesän aikana kirjeitä ja nekin kovin lyhyitä.

Nyt ei ole pitkään aikaan tullut lyhyttäkään kirjettä. Lauri on ollut niin levoton, ettei hänellä näytä olevan rauhaa missään. Kun ojaa kaivoi, niin loi kuin hurja, väliin pitkän päivän, että vaivoin jaksoi kotia kävellä. Valmista on tullut ja toista tulee.

Maantien pohjaa on jo alettu syyskesällä luoda Paloniemestä
Teurajärvelle päin, ja taloon on kymmenkunta tientekijää majoittunut.

Niiden hakkuu kuuluu tänne Susijänkälle, jossa Lauri ojaa luopi. Hakkuu kuuluu ja nousee savuja, kun tientekijät polttamalla pienentävät suuria linjalla olevia kiviä. Mutta Lauri ei jaksa iloita siitä, että tietä ollaan valmistamassa. Häntä häiritsee tuo miesten liike talossa, jossa ei ole totuttu vierasta väkeä näkemään, ja vaivaa häntä sekin, että hakkuu tielinjalta kuuluu ja savu nousee…

Hän on koettanut ikäväänsä ja tuskiansa vaimentaa raskaalla työllä, mutta ei asetu ajatus, ei tunto rauhoitu. Väsyy kyllä ruumis, mutta ajatus valvoo, luulo aukaisee umpeenmenevän silmän, ja kesken levon hetkiä on työhön lähteminen…

Hän on vasta käynyt Särkijärvellä, mutta ei ole Inkeriltä kirjettä tullut.

Kun illalla palasi, oli aamulla jo ennenkuin Antti Susijänkällä ja polki lapiota niinkuin vimmassa. Ei kukaan aavista mitä tuskia hän tuntee ja kuinka taistelee pahoja uskojansa vastaan. Tuntuu, että sydän halkeaa, ohimoita polttaa ja ruumista kihelmöitsee… Mutta hän polkee lapiota, heittää joskus muhaneliön monen sylen päähän…

Kun täti tuo kahvia työmaalle, istahtaa Lauri pientarelle. Hän on kalpea ja hiestä märkänä.

Täti kysyy sillä äänellä, että olisipa pitänyt tulla. Kun Lauri ei vastaa, sanoo täti:

»Taisi olla hullutusta, että sinne sen lähetit, kun kuulut aikovan naimisiin…»

»No jos sattuisi kohtaamaan siellä jonkun nuoremman, johon mielistyisi… Se on Inkerikin semmoinen tuulen vietävä, huippaluontoinen… Ehkä äitiinsä tullut… Tiennetkö sitten, että on äpärä?»

Laurin kalpeat'»kasvot kalpenivat yhä, ja silmät näyttivät vajoavan syvemmälle kuoppiinsa.

»Sitä murehdin että terveytesi menetät… Yöllä valvot, päivät raadat. Asetu toki, mies parka! Etkö jo kylläksesi saanut siitä ensimmäisestä, jonka Jumala tieltäsi korjasi… kiusaamasta…»

»Eihän tiedä sanoa mihinkään päin. Voipi hyvinkin olla uskollinen, ja miksei ole, kun kerran on luvannut… ja onkin… vaan ajattelin, että kun teillä on niin suuri ikäerotus… Mutta eihän se siihen kuulu… Pianhan se sieltä palaakin… kuukauden päästä… Ja kaiketi kirjoittaakin… Varrohan nyt ja asetu riehumasta.»

Kun täti poistuu, tarttuu Lauri lapioonsa ja alkaa luoda. Nyt vasta myrsky hänen rintaansa nousee ja nyt hän alkaa uskoa, että ainakin on joku… joku syy, kun ei Inkeri kirjoita. Viikon hän vielä taistelee epäilyksiään vastaan, mutta sitten hän lähtee… ja hän hakee Inkerin vaikka maailman ääristä… Niin hän nyt päättää. Mutta hänen tuskansa ja pelkonsa lisääntyvät ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa tekee kuumaa työtään, kaiken rauhan vieden.

Ja vaikka siinä on laaja suo hänen edessään ja musta muha, jota polkee, ei hän näe kumpaakaan. Hän näkee hymyn… Silloin ilmestyy siihen se sama mustaverinen herra, jonka hän ennenkin on nähnyt ja joka huuliaan nuoleskellen katsoo Inkeriin…

Silloin hän parkaisee raivosta, heittää lapion kauas suolle ja herää vasta kun on kotipihalla…

Hän kykenee nyt ajattelemaan. Oliko hän todella tehnyt tyhmän työn lähettäessään Inkerin maailmalle?

Hän oli itse niin paljon hyvää oppinut siellä, niin paljon tietoja saanut, niin paljon oppinut rakastamaan maatansa ja kansaansa… Eikö Inkerikin oppisi!…

Hyvä Jumala! Oliko hän lähettänyt rakkaimman, minkä omisti, pahan maailman sudensuuhun!

Hän ei ollut sitä ajatellut eikä hän pyhässä innossaan ollut muistanut sitäkään, että… että Inkeri oli nuori, kaunis tyttö… Ja hän oli maailmalle mennessään ollut täysi mies.

Illan tullen hän taas tyyntyy. Ja kun hän oikein kaikkea ajattelee, tuntuvat hänen tuskansa ja epäilyksensä aivan mahdottomilta. Ne eivät ole muuta kuin ikävöivän sydämen pahoja unia.

Aamulla hän näkee veneen järvellä ja tuntee soutajan Hietaniemen Iisakiksi. Ja vaikka hän on menossa Susijänkälle, niin kääntyykin takaisin kujalta ja kävelee venevalkamaan päin Iisakkia vastaan.

Iisakki on käynyt Särkijärvellä asioillaan ja tuonut tullessaan Laurin sanomalehdet.

»Läksin tuomaan», sanoi hän, »kun muutenkin järvellä olin mateenkoukkuja laskemassa. Sanoivat olevan siinä kirjeenkin Inkeriltä.»

Ei tahdo vanha Iisakki ehtiä povestaan vetää sanomalehtikääröä, niin on Lauri hopussa. Ja kun saapi, niin lehtien välistä kirjeen hakee ja siinä heti aukaisee.

»Eikö ala jo sieltä tulla pois… johan on pian vuoden oppiretkellään viipynyt?» kysyy Iisakki, mutta ei saa vastausta Laurilta.

… »Tule noutamaan kirkonkylään taikka, jos ehdit, kaupunkiin asti.
Rakas, rakas Lauri. Minun on niin hirveän ikävä sinne sinun luoksesi.
Sinä olet niin hyvä, mutta voitko vielä antaa anteeksi…»

Lauri vuoroin kalpenee, vuoroin ilostuu lukiessaan. Mutta kun hän on kirjeen lukenut, katsoo hän Iisakkiin niin oudosti kuin ei muistaisi häntä olleen olemassakaan. Samana päivänä viilettää Lauri pitkin Palojärven lainehtivaa pintaa Mukkajupakkaa ja rantamaita kohden. Kipakka pohjoinen puskee purjeeseen, ja vene kiitää, aallon harjalta toiselle notkahdellen.

Luettuaan Iisakin tuoman kirjeen sai Lauri tulisen kiireen rantamaille. Sulloi laukkuunsa evästä, otti säästörahojaan matkaansa, puhui pari sanaa Antille ja hätäiset hyvästit jätti. Sen verran on täti kuitenkin saanut tietää, että Inkeriä vastaan lähti, ehkä kaupunkiin asti.

Raitis, kylmää huokuva tuuli tekee hyvää Laurin kuumille ohimoille, ja veneen vauhti ja heilahtaminen aallonharjalta toiselle helpottaa oloa. Sillä vaikka hän tuntee rajatonta iloa siitä, että Inkeri on kotia tulossa, sekaantuu hänen iloonsa kaikenlaisia otaksumisia ja arveluja.

Miksi lähti Inkeri juuri nyt, kun vielä kuukausi olisi ollut lähtöpäivään? Miksi nyt vasta kirjoitti ikävästä ja anteeksiannosta sillä tavalla?

Kun hän pääsee järven selälle ja näkee syysmetsät ja syysvaarat ympärillään, alkaa hän taas rauhoittua ja koettaa selittää Inkerin kirjeen sanat parhaalla tavalla. Nyt tuli ikävä, kun alkoi lähestyä hetki, jona pääsisi takaisin; nyt pyysi anteeksi, että oli niin välinpitämättömästi kirjoittanut! Niin se olikin!

Mutta hänen ajatuksensa lämpenevät sitä mukaa kuin järven selkä katkeaa. Ja hän päättää jouduttaa kulkuaan. Jättää veneen Mukkajupukan valkamaan, jatkaa siitä kiireesti matkaa Särkijärvelle ja sitten myötävirroille koskiveneessä… Hän ehtisi Inkeriä vastaan ainakin kirkonkylään, ehkä kaupunkiin asti…

Oliko Inkeri muuttunut poissa ollessaan? Oli ehkä varttunut, ehkä kaunistunut?

Nyt ne loppuvat hänen ikävät hetkensä ja unettomat yönsä! Hän järjestää asiansa, ottaa Inkerin heti omakseen…

Hän ajattelee, miettii ja kuvittelee niin paljon, ettei oikeastaan saa yhtään mietettä päähän asti. Eikä hän tiedä, onko oikein iloinen vai suruinen, onko kumpaakaan… Hän on ikävinä hetkinään joutunut ajattelemaan sitä hetkeä, jona saisi sulkea Inkerin syliinsä. Väliin se on tuntunut tulevan niin hurmaavana ja kiehtovana… On nähnyt Inkerin tulevan vastaansa avosylin ja silmät loistaen… Taas toisella kerralla on Inkeri muuttunut: katse on kylmempi, ja silmän liikkeistä Lauri näkee, että Inkeri katsoo johonkin muualle eikä häneen. Pukukin on muuttunut, povi noussut liian pystyksi ja vankka palmikko puristettu luonnottomaksi kyttyräksi niskan taa… Kun kättä antaa, niin tuntuu vieraalta ja sormen nenät kylmiltä… Se ei ole enää sama Inkeri…

Hänen päätänsä huimaa ja ympäristö kuin pienenee. Hän näkee vain kirkkaan päivänvinkan, joka lännen vaarain päältä paistaa järvelle…

Hän on sairas, — miettii hän. Eikä hän parane, ennenkuin on ihan kiinni Inkerissä, ei ennenkuin saapi hänet tänne kiveliöön omakseen elinajakseen.

Jo näkee hän Hietaniemen jäävän jälkeen. Päivänvinkka lännen taivaalla pienenemistään pienenee, ja vaarain välistä näyttää iltahämy nousevan taivaalle… Mutta tuuli kiihtyy, tuntuu nousevan syysmyrsky, niinkuin joskus syksyn tullen kiveliössä myrskyilee. Jo näkee Lauri edessään Mukkajupukan ja arvelee mielessään, että pimeähämyssäkin osaa Särkijärvelle asti… Hänelle muistuu mieleen, että yhtä kova tuuli oli silloin, kun hän Inkeriä saattoi rantamaille. Vuosi oli siitä nyt pian kulunut. Oliko ollut hyväksi vai pahaksi? Lauhkea oli kulunut talvi ollut, ansiot tukinajossa verrattomat, kesä lämmin, vuodentulo kaikin puolin runsas… Paljon oli hän vuoden mittaan ehtinyt toimittaa ja valmista saada… Ja yhä aikoi ja suunnitteli. Kun maantie kerran valmistuu, on Susijänkällä jo mainion heinäviä kylvöheinäpalstoja, asuinrakennus maalattu, uusi navetta… Ja hän kyllä jaksaa ja ehtii!

Inkeri, Inkeri! Tiedätkö, kuinka äärettömän kallis olet! Jos eläisi vielä vanha äiti! Hän Laurin onnen arvaisi, hän heitä molempia ominaan pitäisi… Mutta kuoli äiti, joka rakasti ja poikaansa aina vaali… — Äiti, äiti, siunaa meitä!

Hän alkaa jo saapua likelle kalliota ja venevalkamaa. Taas iskevät aallot kalliota vasten, niin että kastelevat sen ylimmänkin reunan. Valkoisena vaahtona ne myllertävät rantaan, kauas metsään roiskahdellen.

Syysmetsät pauhaavat, rannalla paukahtaa vanha honka keskeltä poikki, että parahtaa, ja kaukainen tohina, niinkuin valitus, kuuluu joka haaralta kiveliöstä päin…

Hänen sydämensä alkaa sykkiä rajusti. Hän lähtee kiertämään metsän puolelta kalliolle. Hän ei ole voinut erehtyä! Ääni, jonka hän kuuli, oli Inkerin ääni!

Hurja riemu valtaa hänet. Hän ymmärtää, että Inkeri on pitkästynyt, on lähtenyt liikkeelle kiveliöön päin, kun häntä, Lauria, ei ole rantamailla kohdannut. Kirje on viipynyt jossakin ja myöhästynyt…

Hän kuulee taas huudon, mutta metsä pauhaa ja tohisee niin, ettei hän saa sanoista selvää…

Yksin on raukka tulossa! Lauri ymmärtää, miksi Inkeri kallion nokkaan on pyrkinyt… Hän on aikonut siihen tulen sytyttää, että Hietaniemeen näkyisi savu ja arvattaisiin tulla noutamaan…

Lauri rientää niin, että risut paukkuvat ja näreikkö taipuu. Kun hän metsän peitosta pääsee aukealle kalliolle, näkee hän Inkerin seisovan nokisten kekäleitten luona, kasvot järvelle päin…

Lauri rientää kuin mieletön. Hän näkee Inkerin pitkän palmikon ja tupsun sen päässä… »Inkeri! Inkeri!»

Inkeri rientää vastaan. Lauri sulkee hänet syliinsä, pusertaa vasten sydäntään, joka vapisee ja riehuu… Mutta Inkeri irtautuu hänen sylistään. Nyt hän vasta katsoo Inkerin silmiin. Ne ovat yhtä kauniit kuin ennenkin, mutta niissä palaa levoton tuli ja niiden ilme on hätäinen, rukoileva, niinkuin pelästyneen… »Inkeri… rakastettuni…»

Hän tarttuu Inkerin käteen, mutta tuntee kourassaan vain kylmän hansikkaan… »Hyvä Jumala! Miksi minua niin pelokkaasti katsot…» »Lauri, Lauri!…»

Lauri tuijottaa Inkeriin ja näkee hänen silmiensä alla niinkuin jotakin raukeata, lakastunutta…

»Lauri, Lauri… Minä olen… senvuoksi karkasin pois… sinun turviisi… minä olen vietelty!»

Lauri tuijottaa häneen tuokion… Silmät kadottavat kaiken ilmeensä, kasvoilta pakenee viimeinenkin väri… Hän horjahtaa askeleen taaksepäin… huitaisee käsillään tyhjää ilmaa, kiljahtaa hirveän, vihlaisevan huudon kuin metsänpeto, niin että korpi kajahtaa ja myrsky tuntuu hiljenevän… lyyhistyy kuin ammuttuna suulleen kalliolle…

Inkeri näkee hänen hirmustuneen kuolemankatseensa, näkee kasvojen vääntyvän luonnottomasti… näkee hänen lyövän tyhjää ilmaa ja kuulee parkaisun, jonka matkassa tuntuu henki lähtevän…

Silloin Inkeri ottaa vauhtia… maailma mustenee… ei kuulu, ei näy mitään… ja potkaisee kallion reunalta alas myllertävään syvyyteen…

Valkean vaahdon seassa venevalkamassa on pyöreä hattu, sama, joka
Inkerillä oli ollut päässä.

XIV

Leveä valtatie kulki nyt metsäisten salojen halki, suurempien järvien rannoille poiketen, yhdistäen kaksi suurta valtajokea ja liikepaikkaa toisiinsa. Laajoja metsäaloja oli tukkilaisen kirves kaatanut näinä vuosina kiveliöstä. Uusia kruununtorppia oli perustettu, talojen ja kylien väliset taipaleet olivat lyhenneet, ja nyt sai jo järvikylän mies oman kylän kauppiaalta tarpeensa ostetuksi. Tie oli tasoittanut tavarain hinnan, helpottanut liikennettä ja lisännyt asutusta.

Paloniemi on paljon muuttunut. Järveltäpäin tulija sen vielä tuntee entiseksi taloksi, mutta maantieltä käsin, joka kulkee aivan läheltä päärakennusta, ei sitä entiseksi tunne. Koko talontakainen männikkö on poissa, niin että maantietä kulkeva näkee talon ja osan viljelyksiä jo parin kilometrin päähän. Pirtin ikkunasta näkee laajan Susijänkän, joka työntää kylvöheinää pitkän pitkistä saroistaan. Koko jänkkä näkyy maantielle uhkeine niittylatoineen, jotka nekin ovat punamullalla maalatut.

Talon rakennuksista herättää navetta heti vieraan huomiota. Se on väljä ja valoisa, uudenaikaisesti sisustettu, vesijohtoineen ja juomakuppeineen. Tallissa on nyt kolme hevosta. Vanha riihirova on kauniina ohrapeltona, ja siitä nostetut kivet on kasattu pitkin järven rantaa. Entisissä ohrapelloissa kasvaa juurikasveja, perunoita ja turnipseja, joiden tuuheat, tummanvihreät ja voimakkaat naatit ilahduttavat katsojan silmää.

Asuinrakennusta on korotettu ja tehty suuri ja tilava työhuone lisää, siihen päähän rakennusta, jossa ennen oli kaksi kamaria ja vierastupa.

Suuri, kolmikulmainen kivi on vielä keskellä pihaa ja sitä lähellä ne koivut, jotka siinä olivat olleet jo silloin, kun Topias-vainaja talon tekoon oli ryhtynyt. Kiven viereen oli laukkunsa laskenut, nuotion tehnyt ja ensimmäisen yönsä nukkunut. Se oli muistojen kivi muutenkin, eikä Lauri ollut sitä siitä hennonnut hajoittaa, vaikka se joskus tuntui tielläkin olevan ja vaikka vieraat sanoivat, että se rumensi pihaa.

Näköala talosta järvelle päinkin on avartunut, kun riihirovan koivut ovat poissa. Kun arvaa katsoa polveilevaa järvenrantaa, niin näkee siinä, missä Sammaljoki järveen laskee, pienoisen talon, vasta uusista hirsistä salvetun. Siihen on asettunut rantamailta tullut mies, Huuskon Lassi, ja ruvennut Paloniemen torppariksi.

Heinäkuu on alkamassa, ja päivä on lämmin. Lauha tuuli puhaltaa etelästä, järven laineet lipattavat kuin leikillään sileälle, hienolle rantahiekalle. Suuri kiveliö järven ympärillä näyttää samanlaiselta kuin ennenkin, mutta sille, joka talon pihalta katselee ja muistelee talon entisiä vaiheita, näyttää kuin se olisi luhistunut kokoon, niinkuin sen entinen mahtavuus olisi mennyt ja sen voima vähentynyt. Vaikuttaako sitten katsojaan se, että viljelys on aukaissut koko niemen ja niemen juuren, josta maantie näkyy, vai onko muutos vain katsojan omissa mietteissä.

Äsken on taloon tullut vieras. Hevonen on pantu talliin, mutta kiesit ovat vielä pihalla täynnä matkustavan kapineita.

Kuistin rappusia alas tulee kaksi miestä. Toinen on herrasmies, hyvinvoivan näköinen ja lihava. Se on agronoomi Peltola, joka oltuaan kauan aikaa virassa etelässä on jälleen hakenut takaisin tänne kauas Pohjolaan.

Toinen mies on Lauri. Ei häntä äkkiä samaksi tunne. Vartalosta on kulunut kaikki liha, ei ole jälellä enää muuta kuin luut ja sitkeät jänteet. Hiuksissa on harmaata ohimoilla ja korvain juurissa, ja leuka työntää harvaa partaa, joka on aivan valkoista. Kasvot ovat luisevat, poskipäät ulkonevat. Silmissä vielä välähtää entistä Lauria, ja ääni on sama, ehkä vähän jäyhempi.

Peltola on kuullut sinne etelään Laurin elämäntarinan, tietää kaikki.
Tietää mitä toinen on toivonut, kuinka rakastanut, kuinka menettänyt…

Hän katselee ympärilleen pihalla, hieroo silmiään, katselee järvelle, ja sieltä luistaa katse Susijänkälle, jossa pitkä heinikko aaltoilee…

Lauri hänen vieressään on kuin kuivunut ukko, josta kaikki on kulutettu pois, mutta johon ei mitään ole sijaan annettu..+

Katselee Peltola talon uusia rakennuksia, peruna- ja turnipsimaita, mutta kuitenkin jää viimeiseksi katse Susijänkälle, jonka muistaa siitä ajasta, jolloin Laurin kanssa siihen viljelyssuunnitelman laativat.

»Ja kaiken tämän olet voinut tehdä sen jälkeen!» sanoo Peltola, hakien
Laurin katsetta.

»Lähdemmekö ensin Susijänkälle… katselemme navetan ja muut sitten», vastaa Lauri.

He kävelevät ohi suuren pihakiven ja menevät kujalle, josta nyt viepi leveä tie Susijänkälle, jakaen koko laajan alueen kahtia.

Kumpikaan ei tiedä toisensa ajatuksista, ja kuitenkin he ajattelevat samaa asiaa.

Kun ehtivät jänkän laitaan, istahtavat suuren koivun alle, siihen, jonka viereen suon ensimmäinen sarkaoja on kaivettu. Siitä näkee koko laajan suon ja sen mainiot heinikot, näkee järven ja sen ulapan aina Mukkajupukkaan asti.

»Niin. Se on nyt tullut eri aika tännekin kiveliöön… uusi aika, helpottamaan ja parantamaan kiveliön asukkaan raskasta elämää», sanoo Peltola.

Lauri ei vastaa. Hänen laihat kasvonsa värähtelevät, ja silmun ilmestyy kummallinen kiilto.

»Kun tieto ja sivistys, tahto, tarmo ja ahkeruus yhdistyvät, niin tämmöistä jälkeä tulee», puhuu Peltola, viitaten kauas Susijänkälle päin.

»Uusi aika on alkanut nyt kiveliössä, pettu on loppunut, halla pakenee… kiveliön asukkaille alkaa kulta-aika… Sillä maaemo huutaa poikiansa työhön…»

»Minä en ole sitä ymmärtänyt. En ole ymmärtänyt, että olen elänyt uuden ajan kynnyksellä», sanoo Lauri siihen.

Peltola katsoo ihmeissään miestä, joka hautaan painavan murheen alla on tämmöisen jättiläistyön tehnyt kymmenessä vuodessa. Hän laskee kämmenensä Laurin olkapäälle, joka on kova ja nystyräinen kuin kannon nokka, ja sanoo: »Mies parka! Kuinka olet jaksanut, kuinka kyennyt?» Laurin ääni värähtää. Se tuska, joka on aikansa repinyt ja olemuksen kaikki solut tyhjiksi imenyt, ei enää jaksa nousta entiseen vimmaansa, mutta tekee hyvää sydämelle raskaitten vuosien jälkeen puhua ymmärtävälle ystävälle. Ja on kuin Laurilla katkeaisi kahle kielestä, kun hän puhuu:

»Minä tiedän nyt sen, että oma haluni opintielle oli uuden ajan aamunkoittoa. Mutta sitä en tiedä, mistä siemen sieluuni tiili. Isä-vainaja kyllä aavisti ja ymmärsi, että minun haluni oli uuden ajan alkua. Hän vastusti lähtöäni, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun palasin ja matkassani oli vastavihitty vaimoni. Rangaistus seurasi rikosta. Erämaa, jonka rauhan olin rikkonut, ei ottanut omakseen naista, jonka hameenhelmat eivät roskaa sietäneet… tiedät kaikki… Mutta en sittenkään ymmärtänyt aikaa, jossa elin. Olin saanut niin paljon sivistykseltä, että uskoin siltä kaiken tulevan… Minä lähetin maailmalle rakkaimpani… Se vei kaikki, vei toivot ja jätti mustan murheen… Nyt ymmärsin rikkoneeni… ja minun tuskaani ei kukaan tiedä. Inkerin elämä oli minunkin elämäni, enkä minä ole elääkseni tätä kaikkea tehnyt… vaan kuollakseni olen tehnyt…» Laurin kasvot värähtävät, silmissä syttyy palo, semmoinen, joka syntyy, kun sammuvaan hiillokseen tuuli puhaltaa. Peltola ei oikein käsitä, mitä Lauri tarkoittaa.

»Et oikein käsitä vielä, mutta varro, minä selitän. Sivistys antaa ja ottaa. Uusi aika on vanhaa etevämpi, uuden ajan hengettärellä ei ole niin hyvä omatunto kuin vanhan ajan. Miksi rynnistää uusi aika erämaahan kuin kavalin ryöväri? Miksi se vaatii saaliikseen ja nälkäiseen kitaansa kiveliön kauneimmat kukat? Minäkin uskoin ennen — ja sitähän uskoivat muutkin — että uusi ja vanha aika paiskaisivat kättä toisilleen ystävinä, molemmin oppien, molemmin antaen ja ottaen. Mutta niin ei ole, sillä uusi aika on vailla omaatuntoa ja mielenrauhaa. Ne, jotka joutuvat molempien aikojen väliin, vanhaa kunnioittaen ja uuden houkutuksia kuunnellen, ne särkyvät ja murenevat murusiksi. Sillä vanha aika vaatii hyvityksensä, eikä uuden ajan omaatuntoa paina se, että se on erämaan asukkaan sydänveret kuiviin imenyt… Minä olen joutunut näiden kahden väkevän voiman väliin, vaikka minäkin nyt vasta sen ymmärrän… Paljon on uusi aika minulle antanut, mutta palkkiona se on perinyt sydänvereni…»

Lauri hengittää syvään, ikäänkuin helpotuksesta. Hänen suonikas kätensä tarttuu Peltolan pehmeään olkaan, jota hän puristaa kysyessään:

Ja Peltola kääntyy Lauriin päin, melkein pelästyen hänen silmiensä hehkua.

»Ja mikä on se voima, joka on estänyt sinut noiden mahtavien väkien välissä sortumasta ja murusiksi murenemasta?»

»Se on murheen voima», vastaa hän sitten, katse tähdättynä kaukaisuuteen.

Peltola katseli pitkin päivänpaisteista järven ulappaa, missä laineet läikkyivät, silmäsi sitten laajaa Susijänkkää, missä lainehti kasvava heinä ja törrötti punaisia heinälatoja.

Mutta hänestä tuntui, ettei hän sittenkään oikein ymmärtänyt, mitä
Lauri äskeisellä vastauksellaan tarkoitti.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURHEEN VOIMA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.