HEINÄRANNAN ISO-MUSTA

Kyläkuvaus

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 911.

I

Heinärannalla ja Sipillan kylässä oli elonleikkuu jo loppunut, mutta
Savukylässä parhaillaan leikattiin.

Satanut oli lauantaina jo, sunnuntaina satoi pitkin päivää eikä näyttänyt ilma kuivavan vielä iltapäivälläkään.

Ison-Herralan Jooseppia alkoi harmittaa. Kuhilaita oli vielä pellolla ja heinääkin oli tekemättä.

Koko sunnuntaipäivän oli hän kävellyt syvissä mietteissään, kävellyt kujalla, vainiolla ja katsellut ikkunasta harmaata, vettätippuvaa taivasta. Vanhat miehet olivatkin jo keväällä ennustaneet sateista syyskesää ja saattoipa niin käydäkin… Siltä alkoi näyttää. Hän käveli kahakäteen pitkin pirtin lattiaa, kynsäisi korvallistaan, katseli naapuriin päinkin ja taas taivaalle…

Lopulta hän istahti keinutuoliin, joka oli keskellä pirtin lattiaa ja alkoi vakavasti miettiä ja muistella.

Takavuonna oli tässäkin kylässä pidetty kokous, jossa eräs agronoomi kehoitti perustamaan puintiosuuskunnan. Silloin siitä ei kukaan välittänyt, eikä puhuja saanut ketään innostumaan. Nukkuivatkin muutamat kesken puhetta.

Mutta sitten jälkeenpäin oli ollut joskus puhetta, varsinkin jääneenä vuonna. Naapuripitäjässä, joka aina ennenkin oli kulkenut etupäässä, oli puimaosuuskunta perustettu. Kuluneena syksynä oli kone ensi kertaa kylää kiertänyt ja ylen hyvää, ylen joutuisaa jälkeä oli tehnyt. Muutamassa tunnissa olivat lyhteet olkina ja ruumenina ja jyvät säkeissä! Ei kulunut paljon puita eikä rahaa! Se on toista kuin ruveta koko syksyksi puita polttamaan, passaamaan riihimiehiä ja heille elon elämänsä menettämään!

Ja Jooseppi muisti, että kun hän kaupungista palatessa poikkesi katsomaan, jotta minkälaista jälkeä ja kuinka nopeaan höyrykone teki, niin nauruun oli suu mennyt. Ja olikin naapuripitäjän mies lyönyt Jooseppia olalle ja sanonut:

»Semmoinen mies kuin tekin olette, Herrala, niin vaikka yksin tämmöisen koneen ostatte… ennenkuin rupeatte viikkokausiksi riihiä lämmittämään ja ruokkimaan sosialisteja… Heinärannalla, Sipillan- ja Savukylissähän on varakkaita miehiä», oli vielä lisännyt… »Ja kyllä osuuskunta pian kasvaa, kun näkevät.»

Jooseppi oli nyt tänä syksynä ruvennut asiaa miettimään, ja näinä päivinä juuri, kun näytti syksy näin sateiselta.

Naapuripitäjässä oli kyllä otettu osuuskuntaan kaikki pientilallisetkin, lukuunottamatta olivatko köyhiä tai varakkaita. Mutta Herrala oli eri mielipidettä.

Nyt tänä iltana oli häneen mennyt semmoinen vauhti, että nyt pitäisi hommata. Pitäisi näyttää kaikille heinärantalaisille, että Iso-Herrala oli sittenkin Iso-Herrala…

Sillä Jooseppi ei oikein sopinut naapuriensa kanssa. He olivat velkaisia, eivätkä heidän viljelyksensä olleet läheskään niin suuret kuin Herralan. Mutta siinä idarsivat ja elivät vuodesta vuoteen, samaa päivää kuin Herralakin… ja nauroivat salaa, kun Herralan väkeä vastusti ja kesätyöt olivat riipuksissa.

»Helvetti sentään!» ärähti Jooseppi itsekseen.

»Minä näytän!» sanoi hän sitten ja nousi ylös.

Taivas oli paksussa pilvessä, tuuli kääntynyt suoraan itään.

»Ei siitä poutaa tule huomennakaan», arveli hän ja päätti panna päätöksensä toimeen.

Juuri kun hän lähtövalmiina pääsi pihalle, tuli naapurinmies, Mattila, kujasta sisälle.

»Näkyikö siellä meidän renkejämme?» kysäisi hän, naapuriin katsomatta.

»Eipä näkynyt!»

Naapuri näki, että kylään oli Jooseppi nyt lähdössä. Hän näki siitä, että kovin oli vauhdissa, silmät tunteettoman kylminä ja pää ylpeästi pystyssä.

»Ja aina vaan sataa», sanoi Mattila jotakin sanoakseen, että puheen alkuun päästäisiin.

Mutta naapurin puheisiin ei Jooseppi mitään vastannut, mennä toljotti vain synkkänä talliin päin eikä vastannut sittenkään, kun Mattila kysyi, oliko kylään lähtö hommana.

Mattila hymähti, tunsi ja tiesi, minkä vuoksi Jooseppia sapetti. Ja silloin se oli aina kuin kaikille vihassa, viattomillekin.

»Eipä taida taivas selvetä sinun vihoistasi», arveli hän ja läksi hakemaan muualta puhekumppania.

Mutta Jooseppi meni talliin ja valjasti uljaan ruunansa kiesien eteen.

»Missä aiot käydä?» kysäisi emäntä.

»Käynpähän kylässä…»

Eikä hän emännälleenkään muuta vastausta antanut.

Päästyään tielle tuli hän vähän paremmalle tuulelle.

Hajallaanpa ne näkyivät olevan vielä muidenkin viljat jos hänenkin, ainakin Mattilan ja muidenkin lähempien naapurien. Mutta Torikka oli elonsa korjannut… samoin myös Lampola… Ja kun hän vielä oli ajanut palasen matkaa raittia pitkin, näki hän, että Ylipään Vilhemi jo oli ehtinyt ahtaa riihenkin… Lempo soikoon! nousihan riihestä savu…

»Tuoko se nyt aikoo kaikkien edelle ajaa», murahti Jooseppi.

Siinä oli itsekin riihensä edustalla Ylipään Vilhemi. Syli täynnä koivuhalkoja oli menossa riiheen.

Jooseppi käänti päänsä metsään päin ja oli olevinaan niinkuin ei olisi havainnutkaan, että Ylipäässä jo riihi lämpiää… Mutta Vilhemikin tunsi miehen ja arvasi, minkävuoksi Jooseppi metsään katsoi… »Hoi, hoi!» huusi hän. »Mihinkäs nyt ollaan menossa?» Mutta Jooseppi ei kääntänyt päätään, nykäisi ohjia ja lähti juosten ajamaan.

— On se kerran ylpeä mies, — naurahti Vilhemi. Mutta itsekseen noituen ajoi Jooseppi eteenpäin ja mietti mielessä, miten oli Ylipäässä jo ehditty niin pitkälle, että riihi jo oli lämpenemässä, kun muissa taloissa vielä oli vilja vainiolla, taisi olla jollakulla leikkuukin keskissä.

— Vaan vielä sinä kummat tänä syksynä näet, — mietti hän sitten, Vilhelmiä muistaen. — Näet lempo soi, että pian on meilläkin lyhteet olkina ja ruumenina ja jyvät säkeissä…

Ja hän tempasi ohjista ja antoi hölkätä Sipillan kylää kohden.

Ison-Herralan Jooseppi oli ylpeä mies ja varakkain isäntä Heinärannalla. Vaikkei hän itse ollut mikään edistyksen mies millään alalla ja vaikkei itse ollut tavaraansa kerännyt, käyttäytyi hän aina kuin kaikkitietävänä, ja kun joutui väittelyssä alakynteen, niin silloin aina turvausi siihen, että olipa talo… olipa rahaa… Ilmiriitaan ei hän kuitenkaan kyläläisten kanssa ruvennut, mutta kaikkia köyhempiä katsoi hän yli olkansa ja nähtävästi uskotteli olevansa muutenkin etevämpi muita kylän ihmisiä.

Sen vuoksi ei hänellä kotikylässä ollutkaan kyläpaikkaa, vaan aina kun kylänhalu tuli, meni hän emäntineen Sipillan kylään, jossa oli monta varakasta taloa, tai Savukylään, jossa oli velimies isäntänä.

Häntä ei mikään harmittanut enempää kuin se, että kotikylän isännät usein ehtivät työnsä saada tehdyksi yhtä nopeaan, usein nopeampaankin kuin hän, vaikka vähällä väellä työnsä tekivät.

Enimmin häntä harmitti Ylipään Vilhemi. Mies oli vasta kymmenen vuotta asunut talossa, jonka huonossa kunnossa osti pakkohuutokaupasta. Mutta tarmokas ja toimellinen oli. Pian alkoi vainio versoa, niityt kasvaa, ja karjaa lisäsi joka vuosi…

Kuluneena talvena oli jo Ylipään maitotili meijerissä ollut suurempi kuin muiden talojen, lukuunottamatta Herralaa.

— Jos se vuosi vuodelta noin lisääntyy ja jos tuo takakorpi, jossa Vilhemillä on suuri uutisviljelys, rupeaa heinää työntämään niinkuin sanovat sen työntävän, niin muutaman vuoden kuluttua…

Jooseppi ei uskaltanut ajatella loppuun, miten muutaman vuoden kuluttua kävisi…

Mutta siinä oli toinenkin pähkinä, joka oli Joosepille kova purra. Oli alkanut liikkua huhuja, ettei taidakaan Herrala yksin Heinärannan rikas olla… taitaakin olla Ylipäässäkin puumerkit kotona ja rahaa pankissa. Niin oli kuulunut.

Ja nyt viime kesänä oli Jooseppi saanut siitä kuulla. Oli Mattila, lähin naapuri, tullut Joosepin puheille ja pyytänyt lainaksi viittäkymmentä markkaa, velkakirjaa vastaan, syksyyn asti. Mutta ei ollut Jooseppi antanut ja Mattilalla oli kova tarve, sillä niittokoneen hinnasta puuttui vielä viisikymmentä markkaa. Hätä oli miehellä kädessä ja tiesi, että muilla naapureilla, jotka olisivat tahtoneet lainata, ei ollut liikoja rahoja.

Silloin muistui mieleen Ylipään Vilhemi, josta huhuja oli kulkemassa.
Meni Vilhemin luo, ajoi asiansa ja velkakirjaa vakuudeksi tarjosi.

Ei ottanut Vilhemi velkakirjaa, ei takauksia vaatinut, ja kun Mattila viittäkymmentä tahtoi, niin täyden sadan oli antanut.

Sitä kehui Mattila ympäri kylää ja oli vielä lisännyt että:

»Sillä miehellä näkyi olevan rahaa paksu pinkka kuin virsikirja…»

Sai sen kuulla Jooseppikin ja häntä harmitti siitä pitäen sekä Mattila että Ylipään Vilhemi.

Sitä hän muisteli ajaessaan eikä hän saattanut unhoittaa, mitä Mattila oli Vilhemin rahaläjästä sanonut.

— Vaan mitähän se sanoo, kun kuulee, että jo ovat ostaneet viidentuhannen markan puimakoneen eikä otetakaan kaikkia räkänokkia osuuskuntaan… Jaa, jaa…

Sipillan kylän rikkaat Nettala, Suksila ja Naattala olivat kelpo isäntiä ja edistyksen miehiä. Heistä olivat Suksila ja Naattala laestadiolaisia heränneitä, mutta Nettala oli vanhan ajan uskossa. Hän rakasti silloin tällöin ottaa viinaryypynkin ja piti aina, nytkin vielä, vaikka viina oli niin paljon kallistunut, tilkkasen takanaan kipeän päivän varalta.

Jooseppi ajoi ensiksi Naattalan puheille, jonka tiesi olevan Sipillan kylän rikkaimman.

Osuikin Naattalan isäntä olemaan kotona ja meni jo pihalle tervehtimään
Jooseppia.

»Mitä Heinärannalle kuuluu?» tiedusteli hän.

»No eipä muuta kuin sadetta… sitä taitaa olla täälläkin…»

Siitä alkoivat keskustella, miten on käynyt heinänteko, kuinka niitä karttunut, oliko tullut huonompi heinävuosi kuin jääneenä kesänä, joko oli heinänteko loppunut?

»Heinänteko tuo on nyt hyvin lähellä loppuaan, mutta viljat tässä taitavat mädätä käsiin», selitteli Naattala.

»Sepä se on», sanoi Jooseppi siihen ja kävi asiaan heti ja sen vuoksi lisäsi:

»Taitavat riihien kiukaat kuumeta tänä syksynä…»

»Kuka tiennee! Mistäpä niitä ottaa riihimiehiäkään enää tänä maailman aikana… Palkka pitäisi olla korkea, ruoka kuin herroilla… Ei niitä jaksa passata mikään», päivitteli Naattala.

»Sama se on Heinärannallakin ja samaa kuuluu kaikkialta… ja sen vuoksi tässä täytyy turvautua muihin keinoihin. Ja sitä varten olen nyt lähtenyt liikkeelle…»

Naattala arvasi heti, mitä Jooseppi tarkoitti, että höyrypuimakonetta tarkoitti. Oli itsekin sitä miettinyt, mutta kun kovin kalliiksi koneen tiesi, ei ollut uskaltanut muille ruveta esittelemään. Oli Naattalakin kuluneena syksynä käynyt naapuripitäjässä katsomassa, minkälaista jälkeä höyrykone teki, ja kovin oli mieltynyt.

Ja alkoivat nyt yhdessä siitä tuumata ja Jooseppi sanoi, että sen pitää tapahtua nyt heti… että rahaa sitä kyllä on…

Läksivät yhdessä siten keskustellen Suksilan puheille.

Kotonaan oli Suksilakin, päivällislepoa nauttimassa, kun vieraat tulivat. Mutta äkkiä hän selvisi unestaan, ja vaikka oli lihava ja paksu mies, pian oli pönkilläänkin.

Olkoon tässä mainittu, että näin kesäaikana ei Suksila eikä Naattala hankkineet muistaa, että olivat laestadiolaisia heränneitä. Yhteisiä seuroja ei tullut pidetyksi, kun ei ollut vakinaista saarnamiestä, eikä tullut yksin minkäänlaista Jumalan palvelusta pidetyksi. Muutenkin tahtoi usko kesän aikana vähetä, ja usein lähti kirouskin huulilta, että napsahti.

Ja niin kävi nytkin, ettei muistanut Suksila tervehtää Naattalaakaan kättä olalle laskemalla, vaan pisti kouran kouraan samoin kuin Joosepillekin. Eikä sanaakaan mainittu Jumalasta.

Mutta höyryryskiin, puimakoneeseen kääntyi keskustelu heti, ja kun kukin laillaan oli sitä kehunut ja omat kokemansa ja näkemänsä jutellut, sanoi Jooseppi omasta ja muiden puolesta:

»Meitä on jo tässä kolme miestä, jotka vastaamme huutomme… Ei muuta, miehet, kuin tuumasta toimeen…»

Ja alkoivat nyt miettiä, keitä otettaisiin osuuskuntaan.

»Nettala kyllä meidän kylästä rupeaa», sanoi Suksila.

»No, Nettala on varakas mies, hänet otamme», sanoi Jooseppi siihen.

Läksivät siitä miehissä Nettalaan.

Nettala innostui heti asiaan ja sanoi hänkin jo kauan miettineensä puimakoneosuuskunnan perustamista. Ja kun hänellä sattui olemaan viinaa takanaan, niin tarjosi ensin Joosepille, jonka tiesi silloin tällöin pienen naukun ottavan. Mutta kun oli Joosepille tarjonnut, niin ehdotteli Naattalalle ja Suksilallekin. Naattala ei sanonut huolivansa, mutta Suksila otti ja puhui puolustuksekseen:

»Sisusvika on vaivannut koko kesän… ähäh…»

Ryypyt otettua sanoi Jooseppi:

»Asia on nyt tähän asti selvä. Tästä kylästä tulette te kolme nyt osuuskuntaan, mutta mitä meidän kylään, Heinärantaan, tulee, niin enpä minä sieltä muita huoli kuin itseni…»

Toiset kuuntelivat kummissaan.

»Jos otettaisiin Ylipään Vilhemi kuitenkin… Hän on velaton mies ja rahaa pankissakin», arveli Naattala.

»Mitä vielä! Emme ota! Joutaa kalkuttamaan riihessään niinkuin tähän astikin. Meitä tulee jo neljä, Savukylästä liittyvät kaikki varakkaimmat, joten tulee yhteen toistakymmentä taloa, ja se se riittääkin…» sanoi taas Jooseppi.

Syntyi vähäinen tinka, joka kuitenkin sovittiin siten, että Heinärannaltakin otetaan jäseniä, jos tahtovat tulla. Asia oli siis päätetty. Ja semmoinen into ja vauhti meni jokaiseen, että sitä innostusta oli mahdoton käsittää.

Nyt heti! Juuri paikalla! Nyt oli eri aika maailmassa kuin vaarivainajan aikana! Ei muuta kun mies rahain kanssa Helsinkiin. Siellä on koneita ja konekauppiaita. Ja kun puhtaalla rahalla ostetaan, niin saapi valita ja tinkiä… »Viikon päästä on kone täällä!» huusi Jooseppi. »Ei muuta kuin junassa asemalle…»

»Jaas… Ja sieltä sitten miehissä noutamaan…»

»Kuuluu pitävän olla kahdeksan hevosta vetämässä, niin on raskas rumilus…»

»Vaikka kymmenen hevosta… Kyllä hevosia on!» huusi taas Jooseppikin.
»Me näytämme kaikille, että raha se on, joka konteeraa…»

»Niin vain…»

Ja kaikin innostuivat niin että seisomaan nousivat ja päättivät jo tänä iltana käydä rahat pankista noutamassa. Raha-asia jätettiin Herralan Joosepin toimeksi ja Nettala otti huolekseen lähteä Savukylään asiasta ilmoittamaan.

Nyt ei siis enää muuta puuttunut kuin miestä, joka lähtisi koneen ostamaan, rahat matkassaan. Isännillä ei ollut aikaa, mutta jos saisi jonkun uskotun, jolle tuhannet uskaltaisi antaa ja joka osaisi tinkiä kaupassa ja muutenkin menetellä viisaasti.

Silloin muistivat he Horsluntin, joka oli uskottu mies ja omalla laillaan herännyt. Horsluntilla oli kokemusta kaikilla aloilla ja lakimies oli verraton. Ja joutilas mies lähtemään.

Horsluntin puheille päätettiin lähettää Suksila, joka toimen otti tehdäkseen.

Ja myöhäiseen iltaan he tuumailivat kaikki asiat selviksi.

Iltapimeällä palasi Herralan Jooseppi Sipillan kylästä. Hän poikkesi kauppiaaseen, jolla oli telefooni, ja päätti telefoneerata naapuripitäjääseen, kuinka äkkiä täällä oli päätös tehty…

Kauppias sattui olemaan pihalla, ja jotakin Joosepille sanoakseen ja ollakseen kohtelias virkkoi hän:

»No Heinärannalla ja teillä ainakin ollaan jo varmaan riihen puinnissa, arvaan ma…»

»Ei olla eikä kalkutetakaan enää riihen parsia… Tulee semmoinen
Musta, joka pienentää…»

»No elä nyt… Puimakoneenko…?»

»Niinpäin on…»

Jooseppi kertoi, mitä oli tapahtunut.

»No kerrankin kuulee, että ovat miehiset miehet liikkeellä ja asiaa päättämässä», kiitteli kauppias.

»Ilman minun hommaani olisi se taas jäänyt», sanoi Jooseppi.

»Minä arvaan… minä arvaan… Semmoisia kuhnuja kuin Naattala, Suksila ja Nettala… ja sitten savukyläläiset … ei mitään siitä hommasta heillä olisi tullut…»

Jooseppi kävi yhä paremmalle tuulelle. Hän se oli kuitenkin vielä napa täällä niin yhdessä kuin toisessakin asiassa.

Kauppiaan piha oli väkeä täynnä, ja siinä kuultiin, mitä hommailtiin.

»Pääsee tästä nyt riihimiehiä passaamasta», kuulivat Joosepin kauppiaalle sanovan.

Ja Jooseppi meni ja telefoneerasi naapuripitäjän rikkaalle…

Rikas oli itse telefoonissa ja huusi Joosepille:

»Siellä on monta firmaa… käskekää Horsluntin käydä kuulloilla Hankkijassa… Sidorowissa… ja niin edespäin… Puhtaalla rahallako… no sitä karskimpia olkaa… Hyvää onnea vain… viikon päästä siellä teidän vainiolla Iso-Musta kiljaisee…»

»Ha, ha, ha», nauroi Jooseppi.

»Mitä se puhuu?» tiedusteli kauppias.

»Että viikon päästä Iso-Musta jo kiljaisee…»

Kun Jooseppi ajoi Ylipään sivu, rapsaisi hän ruunaa ruoskalla ja mietti, että saa sinulla nyt riihi lämmetä, vaan et ehdi sittenkään… Ennen tässä ovat minun eloni aitassa.

Naapurinsa Mattilan tapasi hän tienhaarassa, kun kotiaan kääntyi, mutta ei vastannut, kun Mattila kysyi, missä hän oli käynyt.

II

Maanantaina oli jo kaikkialla tietona, että Heinärannan Iso-Herrala, Sipillan kylän rikkaat ja Savukylän varakkaat olivat perustaneet puimakoneosuuskunnan.

Semmoinen uutinen oli hämmästyttävä, niin äkkiä ja tietämättä se oli tullut. Näinä vuosina oli ehditty unhoittaa, mitä Pellervon neuvoja oli takavuosina puhunut.

Ja nyt näin yhtäkkiä!

Ja kaikille heinärantalaisille selvisi nyt, mitä varten Ison-Herralan Jooseppi oli sunnuntai-iltana Sipillan kylään mennyt ja palatessa laukkaa iltamyöhällä kylän raittia takaisin ajanut.

Monenlaisia alkoi huhuja kuulua pitkin kylää.

Riihtä puimassa oli Ylipään Vilhemi, kun Säkkijärven Olli Savukylästä pistäysi sivumennessään riiheen ja ensiksi sanoi: »Joko täällä riihtä puidaan? Etkö sinä osuuskuntaan rupea?»

»Mihin osuuskuntaan?»

Ei ollut Vilhemi kuullut vielä asiasta mitään.

Mutta nyt tässä kuuli Säkkijärven Ollilta, joka oli menossa Sipillan kylään nimeään kirjoittamaan. Toisten savukyläläisten sanoi jo menneen aikaisemmin, aamuvarhaisella.

Ylipään Vilhemi kuunteli ihmeissään Ollin puheita ja sanoi sitten:

»Ei kai siihen osuuskuntaan huolitakaan vähävaraisia, koska ei ole mitään asiasta puhuttu.»

»Vasta eilen illalla on päätettykin! Kaikki on valmiina! Rahatkin. Horslunti lähtee tänään Helsinkiin. Jo siitä päästään tästä riihen puinnista… perhana vieköön… Tämmöisenkin talon lyhteet pienentää muutamassa tunnissa…»

»Kaiketi tässä täytyy vielä tätä vanhaa keinoa käyttää, koska ei huolita osuuskuntaan», arveli Vilhemi, ja sillä tiedolla sai Olli lähteä.

Ollin mentyä oli Ylipään riihessä hetki hiljaista. Riihimiehet, joina paitsi isäntää ja piikaa olivat Ullan-Eino ja Varpumäen Manta, kuulivat mistä oli puhe. Vihdoin sanoi Ullan-Eino: »Vai jo laittavat tuliryskin tännekin…» Ja hetken päästä sanoi Manta: »No ei siinä sitten Herralassakaan enää riihimiestä tarvita, kun tuliryskissä…»

»Jaa», jatkoi Eino. »Siinä tulevat jyvät suoraan sakkiin… on sanottu…»

Ei tarvinnut olla viisas mies arvatakseen mitä sekä Manta että Eino arvelivat mielessään. Molemmin olivat luottaneet siihen, että kun koko syksyn taas saavat puida riihiä ja kaksi koppaa riiheltä palkkana maksetaan ja siihen hyvät ruuat ja kolme kertaa kahvia joka päivä, niin karttuu jyviä monta säkkiä… Eino varsinkin oli kesänkin laiskotellut siinä toivossa, että kyllä riihityössä ehtii talvileivän ansaita.

Ja kun äänettömänä olivat molemmin, arvasi Ylipään Vilhemi hyvin, mitä
Eino mietiskeli.

»Kumma mies», sanoi pitkän ajan perästä Manta. »Ei mainitse minulle mitään, että tuliryski tulee… ja emäntä jo Juhannuksen aikana on pyytänyt minua riihimieheksi niinkuin ennenkin…»

»Puhui se minullekin», sanoi Einokin, joka nyt oikein alkoi huolestua, kuinka tässä talvileivän saanti käykään.

»Kun kolmattakymmentä riihtä Herralassakin on aina ollut… ja nyt kuuluu olevan vielä enemmän kylvöä…» mutisi Manta.

»Joo… ja kun kaksi koppaa saapi riiheltä, niin…» sanoi Eino.

Muihin taloihin ei heitä ollut pyydettykään. Kullakin oli riihimiehiä kylliksi. Ylipäässä oli niinikään riihimiehiä omasta takaa, kun toinen piika joutuu kesäkartanolta ja oma poika palaa kaupungista. Olivat Manta ja Eino vain tämän kerran Ylipäässä. Ja Eino mietti, että jos isäntä, Vilhemi, ei itse rupea riihiä puimaan, niin kyllä hänestä saa riihimiehen.

Mutta omissa ajatuksissaan näkyi isäntä olevan. Häntä harmitti, ettei hänelle ollut mitään hankkeesta puhuttu, ja hyvin hän arvasi, mistä kaikki johtui. Herrala siinä oli ollut kieltään pieksämässä.

Kummaa oli hänen mielestään, että niin pian olivat päätöksen tehneet siksikin kalliin koneen ostoon, kun piti monta vuotta aikoinaan miettiä ennenkun Herralakaan ymmärsi niittokoneen ostaa.

Senvuoksi se olikin Jooseppi Sipillan kylästä palatessaan niin touhussa ollut… laukkaa oli ajanut ja väliin kiljaissutkin.

— Tehkööt nyt isot rikkaat mitä tahtovat, — arveli hän. — Täytyy tässä riihittämällä koettaa elonsa korjata.

Kun olivat alkaneet jo riihoa koneessa puhdistaa ja kauniita, kellertävän valkoisia ohrajyviä rupesi pohtimeen varisemaan, sanoi Ullan-Eino:

»Olisi nyt kelvannut tänä vuonna riihimiehenä olla… kun noin kauniita jyviä tulee…»

»Väärin Herrala siinä teki, kun juhannuksen aikana jo minut riihimiehekseen pyysi ja nyt ei tarvitsekaan», sanoi Manta.

»No niin minutkin pyysi», sanoi siihen Eino. »Kylläpä taitaa riihenpuinti tästä puolin näistä kylistä loppua… samoin kuin on loppunut naapuripitäjässäkin», sanoi Vilhemi, tahallaan lisäten Mantan ja Einon huolia.

Sitten työskentelivät, eikä sanaakaan puhuttu siitä asiasta. Mutta kun alkoivat riihtä ahtaa ja Eino, tottuneena riihenahtajana, nousi orsille, virkkoi hän Mantalle, joka lyhteitä orsille anteli:

»Särkyisiköön välillä se perkele… eli jos ei olisikaan semmoisia
'Mustia' enää myytävinä…»

»Niin… eli joku muu onnettomuus sattuisi, ettei ehtisi täksi syksyksi», toivoi Manta puolestaan.

Vilhemiä nauratti, oli oikein Herran kädestä tämä muistutus Ullan-Einollekin, joka laiskana aina vain tahtoi makailla. Millä eläneekin talven, kun talvileipä jääpi saamatta?

Taitaa olla parasta työnteko!

Kun riihimiehet olivat kylpeneet, syöneet päivällisen ja vielä päivällisen jälkeen kahvit saaneet, oikaisi Ullan-Eino sylinsä, haukotteli ja sanoi:

»Jaa… siinä oli ensimmäinen riihi tänä syksynä…»

Ja odotteli, eikö Vilhemi rupeisi tahtomaan vakituiseksi riihimieheksi.
Mutta ei puhunut isäntä mitään.

»Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen riihi», sanoi Manta Einolle.

Siihen ei Eino vastannut mitään. Ja siihen jäivät pirtin penkille istumaan ja tupakoimaan, kun isäntä läksi jyviä aittaan viemään.

Aitasta tultua meni hän riihelle, lisäsi puita uuniin ja päätti lähteä kylälle.

Olisipa hauskaa kuulla, mitä nyt muut arvelevat. Olivatko muut tämän kylän isännät ruvenneet osuuskuntaan? Oliko heille ilmoitettu? Hänkö yksin olisi jätetty pois!

Juuri riiheltä saapuessaan tielle näki hän Mattilan kävelevän vastaansa, suu vähän hymyssä.

»Mitäs kuuluu?» kysyi Vilhemi, hänkin vetäen suutansa nauruun.

»No kummia kuuluu… Jooseppi heiluu kuin kuuman pellin päällä…»

»Etkö sinäkään kuulu osuuskuntaan?»

»Vielä mitä! Eihän siihen toki meikäläisiä oteta… Entäs sinä?»

»Minäkö? Kun ajoi laukkaa talonkin sivu…»

»No eikö sitten tästä kylästä muita kuulu kuin Herrala?»

»On siihen kuulemma Ojalainen päässyt ja lie Yrjänäinenkin otettu… muita ei», tiesi Mattila.

Ja vielä kertoi hän, että Jooseppi oli heidän riihimiehilleen tänä aamuna kehunut, että ensi viikolla kirkuu Iso-Musta heidän riihensä edessä.

Miehet juttelivat asiasta sinne tänne ja tulivat lopulta siihen päätökseen, että hyvä oli, ettei tarvinnutkaan ruveta koko osuuskuntaan. Ei siinä tule vilja vaivatta höyrykoneellakaan. Jyvät ovat jälestäpäin kuivattavat, eikä niitä sittenkään saa niin kuiviksi, etteivät myllärit napise.

»Varsinkin sateisina syksyinä vastustaa kovasti», kertoi Mattila. »Ja vaikka kuinka kiirettä nyt pitäisivät, niin eivät ehdi… ennen on riihimiehillä kuivattuna…»

»No joko Horslunti on mennyt?»

»Jo toki, ja heti kun saapi asian selväksi, on määrä sähköttää…»

»No onpa… onpa… jopa… jopa…»

Mattila aikoi pappilaan, mutta Ylipään Vilhemi läksi kävelemään
Repo-ojan varteen Ollin-Mikon, maankuulun myllärin puheille.

Ollin-Mikko oli laittamassa myllyänsä kuntoon syysjauhatusta varten. Myllyn ovi oli auki, ja tampulan päällitse myllersi vesi valkoisena vaahtona pauhaten ja tohisten, ettei ääntänsä kuullut. Siihen olivat Mikon myllyn eteen kokoontuneet kaikki Repo-ojan varrella asuvat mökkiläiset juttelemaan »päivän kysymyksestä».

Vilhemi kävi joukkoon. Hän kuuli Mikon puhuvan:

»Ja sen minä sanon, että höyryryskissä käyneet jyvät eivät kuiva helvetissäkään, vaikka lämmittäisi riihtä että seinät tulipunaisina olisivat… Eikä saa Herralakaan tässä myllyssä pivollista kelvollisia jauhoja niistä jyvistä, sen takaan… Enkä ota minä ryskivierasten jyviä jauhatettavakseni, vaikka puhtaalla kullalla palkan maksaisivat…»

»Ei niitä kuulu mikään mylly pienentävän… taikinaan kuuluu lyövän heti», kuului joku joukosta Mikon puheeseen vakuuttavan.

»Senhän minä tiedän. Tuntee se mylly ruokansa», sanoi siihen Mikko.

Ja kun ei muilla näyttänyt olevan mitään puhumista, pauhasi Mikko:

»Olisin minä Herra Jumala, niin kyllä näyttäisin… Alkavat tahallaan pilata hyvää viljaa, jonka Herra on antanut kelvottomille kasvaa… Olisi kumma, jos siinä vielä vastukset tulisivat, kun on niin kalliskin…»

»Melkein viisituhatta täyteen», tiesi Ylipään Vilhemi.

»Jopa on… Vaan kummasti kävisi, jos eivät saisikaan koko kummitusta tänne asti… Ja osannevatko sitten panna käymään…»

»Kuuluu tulevan vasittu masinisti, joka hoitaa…»

»Ja sitten palkka, ha ha ha», nauroi Mikko. »Taitaapa tulla maksamaan sekin työ… Eivät enää raaskineet riihimiehille jyviä antaa (vaan eipä olisikaan raha silloin kulunut) eikä ruokaa… Mutta saapa kuulua kuinka halvalla nyt saavat, kun kaikki masinistit ovat maksetut…»

Kaikki vieressä olevat olivat samaa mieltä kuin Mikkokin. Ullan-Eino ja
Varpumäen Mantakin saapuivat siihen, ja Eino lisäsi Mikon puheisiin:

»Kallispalkkaisen sanotaan olevan sen masinistin…»

»Sen arvaa.»

Illalla, kun Ollin-Mikko palasi myllyltä, istui Ullan-Eino, joka oli
Mikon poika, penkillä, imi piippuaan ja mietiskeli.

»Eikö tahtonut Ylipää sinua vielä toiseenkin riiheen?» kysyi Mikko.

»Sanoi tulevansa toimeen omin väkinensä…»

»Se on sekin mies mennyt niin visuksi, ettei riihimiehelle mitään maksaisi…»

»Vaan eipä sitä otettu puimaosuuskuntaan…»

»Se sitä kaivelee…»

Niin keskustelivat isä ja poika. Mutta kummallekin oli selvinnyt, että
Einolta kyllä talvileivän vei se uusi puimakone.

»Mutta jos Herralakin tulee sinua pyytämään olkia kantamaan tai muuta tekemään siihen koneen vikinään, niin elä sinä lähde», neuvoi Mikko.

»No en, vaikka polvillaan rukoilisi», lupasi Eino.

Ojalainen oli kyllä leikkuuaikana puhunut Einolle, eikö hän tulisi riihimieheksi, mutta edellisenä syksynä oli heille tullut riita, eikä Eino ollut sitä anteeksi antanut.

Mutta nyt miettiessään, ettei ollut koko kylässä yhtään taloa, jossa riihimiestä tarvittaisiin, päätti hän lähteä illan kuluksi Ojalaiseen juttuilemaan. Eipä tiennyt taata… saattaisi Ojalainen hyvinkin taas pyytää riihimieheksi, ja silloin alkaisi talvileipä olla tiedossa.

Ojalaisen pirtissä paloi iloinen takkavalkea; isäntä ja Ylipään Vilhemi, joka Repo-ojalta oli Ojalaiseen poikennut, istuivat penkillä jutellen.

Puimakoneesta kuuluivat juttelevan. Eino istui oven luo penkille ja alkoi hommata piippuansa.

»Taitaapa tulla nyt tähänkin kylään sellainen riihimies, jota ei joka päivä tarvitse saunottaa», sanoi Ojalainen Einoon päin kääntyneenä ja näytti niinkuin olisi naureskellut Einolle.

»Kuivatapa kuuluu pitävän jyvät senkin jälestä», vastasi Eino.

»Vaan mitä sanot siihen, kun tulevat semmoiset myllyn kivet, ettei lyökään taikinaan niinkuin Repo-ojan myllyt… ja sama kone jauhaa jyvät jauhoiksi», sanoi taas Ojalainen.

Eino ei siihen puhunut mitään.

»Taitaapa olla viimeinen syksy, jona riihipalkat jyvissä maksetaan… vai mitä, Eino?»

Taas Ojalainen hymähti.

Eino huomasi, että pilkkanaan piti Ojalainen häntä. Hän sylkäisi, pisti piipun taskuunsa ja ovella mennessään sanoi:

»Sama saakeli vie minulle on!»

Mutta hänelle ei ollut sama, päinvastoin.

Alakuloisena käveli hän pihan poikki ja joutuikin riihikujalle, vaikka mökille oli aikomus. Oliko ehkä Ojalainenkin ruvennut osuuskuntaan? Hän käveli Ojalaisen riihelle. Ovet olivat kiinni, Eino nuuski turhaan tuttua saunan hajua ja kuivuvien lyhteiden lemua. Kylmillä oli riihi, pönkkä ovella.

Ja siitä päätti Eino, että jo on ruvennut osuuskuntaan Ojalainenkin ja alkanut koneen tuloa vartoa.

Mieli mustana saapui hän mökille ja ärähti vastaukseksi, kun Mikko kysyi mitä Ojalaiseen kuului.

III

Päivä meni.

Heinärannalla puitiin nyt joka talossa riihiä, paitsi niissä, jotka osuuskuntaan olivat liittyneet ja ruvenneet höyryryskiä vartomaan.

Mattilassa oltiin jo kolmannella riihellä ja samoin Ylipäässä.
»Isosta-Mustasta» nyt puhuttiin pitkin kylää, telefoonit soivat
Heinärannalta Sipillan kylään ja Sipillan kylästä Savukylään.

Mutta ei kuulunut vielä Ison-Mustan tulosta mitään.

Riihimiehet olivat kuin riivatuita: näyttivät tänä syksynä joutuvan puolta pikemmin kuin ennen. Niin ainakin Joosepista tuntui.

Mattilassa oli jo parempi puoli puituna, oli jo ehtinyt uutta viljaansa viedä Ollin-Mikon myllyyn, ja kun Jooseppi eräänä päivänä synkkänä käveli ohi, niin riihimiehet näyttivät uutisleipää ja huusivat: »Joko teillä on uutisleipää?»…

Mutta jo eräänä päivänä tultiin kauppiaasta käskemään Herralan
Jooseppia telefooniin, että tulla pian…

Jooseppi riensi juoksujalassa, ja kun palasi, niin saivat kaikki tietää, että Horslunti on jo takaisin tulossa, ja Iso-Musta tulee perässä.

Samana päivänä alkoi taas sataa. Myllyvettä oli lujasti, ja Ollin-Mikko oli monen talon jauhontarpeesta päästänyt.

Tähän asti oli uskottu, ettei semmoisia koneita olekaan enää näin syksyllä myytävänä, mutta kun huhu levisi, että jo on Horslunti telefoneerannut, niin…

Illalla kokoontui Mikon pirtti täyteen väkeä, Ylipään Vilhemikin tuli.

»Jo kuuluu olevan tulossa», kertoi Vilhemi. »Horslunti on telefoneerannut Herralan Joosepille, että kymmenen vankkaa hevosta pitää olla noutamassa ja kymmenen miestä. No nyt ovat olleet hommissa. Laukkaa ajoi Jooseppi taas Sipillan kylään. Sieltä lähtevät kaikki jäsenet, Suksila, Naattala ja Nettala… ja kuinka monta lähtenee Savukylästä… Jooseppi ei suinkaan lähde…»

»Niinkö raskas rumilus se on!» tuumi Mikko, ja kummailivat sitä muutkin.

»Vaan ennenkuin se on täällä ovat meillä ja Mattilassa riihet puituina», vastasi Vilhemi.

»Niinpä vainenkin», sanoi Mikko, joka nyt piti Vilhemin puolta kaikissa asioissa ikäänkuin kiitokseksi Vilhemille, joka vielä oli luottanut vanhaan riiheensä.

»No lähtikö Ojalainen konetta noutamaan?» tiedusteli hetken päästä
Mikko.

»Sepä tietty! Kuuluu menneen jo…»

»Olisi Ojalainenkin alkanut puida riihiänsä niinkuin ennenkin, niin nyt olisivat jo hyvin lopulla», arveli Eino.

»Kaiketi se nyt luulee hyvinkin vähällä pääsevänsä… Vaan ei raaskinut riihipalkkoja maksaa eikä ruokaa riihimiehille antaa… Mutta mistähän näppääkään rahat? Kuuluu pitävän olla puhtaat rahat osuuskuntaan joka säkilliseltä ja ruuat ja kahvit ryskiväelle… eivät kelpaakaan lampaantalit eivätkä potut palkaksi niinkuin minulle on kelvannut», pauhaili Mikko.

Taas kun olivat hetken vaiti, tiesi Vilhemi sanoa:

»Jos näin sataa, ja tiet pysyvät liejuisina, niin kovalle otetaan ennenkuin semmoisen raskaan koneen saavat tänne…»

»Jopa olisi hyvä, että sataisi vettä yötä päivää!» ilostui Mikko. »Se niille sopisi!…»

»Ja on siinä sitten vielä toinenkin mutta…» lisäsi Vilhemi.

»Niinkö? Olisipa se!…» toivoi Mikko yhä enemmän hyvillään.

»Se on siinä iso asia, että jos syksy näin sateisena pysyy, niin ei tule ryskäyksestä mitään… lyhteiden tulee olla kuivia ja tarvitaan kaunis ilma, muutoin menee moskaksi koko hoito, eikä kuulu kone syövänkään märkiä lyhteitä…»

»Sepä on helvetin hyvä!… Sataapa tietenkin! Kaikki vanhathan ovat jo keväästä asti hokeneet että syksy tulee sateinen… Saapi Herralakin vähän mietiskellä… Ja taitaa olla joulu käsissä ennenkuin Sipillan kylässä ryskäävät…»

Samaa toivoi mielessään Einokin. Ja niin näytti, että kyllä Ylipään Vilhemikin mielellään olisi suonut, että sataisi… tai joku muu vastus poikia kohtaisi… Hän ei saattanut unohtaa sitä, ettei hänelle ollut mitään koneen ostosta sanottu, eikä sitä, että Herralan Jooseppi oli laukkaa sivu ajanut… juuri kuin ei hänellä olisi ollut varaa osaansa maksaa…

Mutta seuraavana aamuna, kun Ylipään Vilhemi nousi riiheen, oli kirkas sää ja maassa kuuraa, niin että vainiot välkkyivät. Rapakot olivat jäätyneet, ja tie näytti kuivemmalta.

Jokohan niitä sentään onnistaa? Jokohan alkavat ilmat kuivaa, että kuitenkin koneensa tänne saavat?

Hän tunsi kuin pettymystä, kun muisteli eilisiltaisia puheitaan Ollin-Mikon pirtillä, ja melkein ikävin mielin alkoi hän latoa lyhteitä riihen lattialle. Kun muu riihiväki oli iloissaan siitä, että tuli monesta aikaa kaunis ilma, niin isäntä ei siihen virkkanut mitään. Näytti olevan pahemmalla tuulella kuin pahimmalla sateella.

Alkoivat takoa vartaillaan.

— Jos nyt ilma näin pysyy — ja voipi hyvinkin ruveta tästä puolin poudistamaan, — niin äkkiä on tie kuivana, ja parissa päivässä on kone täällä, — mietiskeli Vilhemi, ja ajatuksissaan hän takoi yhtä lyhdettä pitkän aikaa sittenkin, kun piika jo mänttäsi toista. — Ja jos niin nopeasti tekee työtä kuin Horslunti on kertonut, niin tällä viikolla, vanh'erkki vie, saa Herrala lyhteensä jyviksi… jos ei vastusta satu… Parina päivänä menevät helpolla Herralankin lyhteet, vaikka paljonkin on… Tällä viikolla ehtii… Ja sillä vauhdilla ne ovat pian Sipillan kylässäkin…

Hän muisti Ojalaista, joka oli heittänyt riihittämisen sikseen ja ruvennut osuuskuntaan…

Hän koetti saada lasketuksi, paljonko Ojalaisen riihenpuinti tulisi maksamaan, ja saatuaan sen selville vertasi hän sitä siihen kuluun, jonka oli koettanut saada laskemalla osuudet ja käyttöpalkat puimakoneella puidusta viljasta. Ja selvää oli — hänen laskunsa mukaan, — että puimakoneella puitu vilja tuli melkein puolta helpommaksi, vaikkei Vilhemi riihilaskuunsa ollut ottanut sitä erää, mikä koitui jokapäiväisestä riihimiesten saunan lämmityksestä, puiden kulusta, ajanhukasta ja saippuasta… Ja häntä melkein kadutti, ettei hänkin rientänyt silloin kun Säkkijärven Ollikin Sipillan kylään nimeään osuuskuntaan piirtämään… Hajamielisenä hän pui riihessä, ja kun ulos sattui silmäämään, oli siellä kauniin kirkas syysaamu, raitis pohjatuuli puhalteli ja maantien rapakot näyttivät kuivuvan…

— Kyllä niitä ainakin onnistaa… taivas on aivan sees… onnistaa niitä, vanh'erkki vieköön!…

Toiset riihimiehet olivat isännän miettiessä keskustelleet, mutta Vilhemi ei ollut kuunnellut, mitä keskenään juttelivat. Mutta nyt otti hänen korvaansa, kun piika-Tilta sanoi:

»Olivat käyneet Sipillan kylän isännät Mattilan isoa ruunaa koneen noutoon ja luvanneet hyvän palkan, mutta eipä ollutkaan Mattila ruunaansa antanut…»

»Sepä oli hyvä, ettei antanut…»

»Kummapa, kun uskalsi olla antamatta, vaikka on velassa Herralalle…»

»Ei se velka siihen kuulu…»

»Kostaakseen se ei antanut…»

»Niinpä tietenkin. Kaikki vankimmat hevoset oli kerätty sekä Sipillan kylästä että Savukylästä, mutta yhtä puuttui… Mutta eipä ollutkaan Heinärannalla niin vankkaa ruunaa kenelläkään kuin Mattilalla… ja luulivat, että kyllä Mattila antaa, varsinkin kun on käsky käynyt Herralan Joosepilta niinkuin Herodekselta ennen…»

»Saapa kuulua, eikö Herrala rupea Mattilaa ahdistelemaan…»

»Saapa vain kuulla…»

Vilhemi kuunteli toisella korvalla piikain puhetta. Olipa Mattilassa kerrankin miestä, kun osasi kieltää, ajatteli hän.

Mutta mustana oli hänellä mieli siihen asti kun rupesivat uudestaan riihtä ahtamaan. Silloin hän tuli iloisemmaksi, sillä taivas kävi puolelta päivin pilveen, ja tuuli kääntyi takaisin itään…

Juuri kun olivat saaneet riihen ahdetuksi saapui siihen Ollin-Mikko mökiltään ilmoittamaan, että nyt saisi Vilhemi tuoda uutisviljaa jauhettavaksi.

Mikon matkassa tuli Varpumäen Mantakin Ylipään emännän kutsusta syysvillaa lampailta keritsemään; kun riihelle ehtivät ja Vilhemin kanssa puheisiin kävivät, niin heti tuli puhe puimakoneen noutajista ja ilmasta ja huonoista teistä…

»Näytti, että alkaa ilma kuivaa», sanoi Vilhemi vieläkin epävarmana taivaalle silmien.

»Ei voi kuivaa vielä», tiesi Mikko varmasti. »Niin kauan kuin minulla rintaa karvastelee, niin…»

»Ei ole pouta lähellä, vaikka aurinko tänä aamuna pilkisti», tiesi Varpumäen Mantakin vakuuttaa. »Varpaanvälit ovat minulla jo kutisseet viikon päivät ja yhä kutisevat… ei ole poudasta tietoa…»

Ja sitten puhelivat, että saapa vain kuulla, kuinka saavat niin raskaan koneen liejuisilla teillä liikkumaan… Kaikin he toivoivat, että osuuskuntalaisia oikein vastustelisi ja tunsivat itsensä nyt varmemmiksi, kun kunkin merkit sadetta tiesivät.

IV

Puimaosuuskunnan perustaminen jakoi kolmen kylän asukkaat kahteen puolueeseen. Toiseen kuuluivat ne, jotka olivat jäseniksi ruvenneet puimaosuuskuntaan, toiseen taas ne, jotka eivät olleet alkaneet jäseniksi. Edellisten johtomies oli tietenkin Ison-Herralan Jooseppi, vaikka yhtä mahtavina pitivät itsensä kaikki Sipillan kylänkin rikkaat. Yhteensä oli parikymmentä taloa yhtynyt kolmesta kylästä ja arveltu oli ja laskettu niin, että kun kylät olivat vierekkäin, ehtisi parissa viikossa kaikkien viljat »ryskätä». Niin oli laskettu, ja mahtavina oltiin. Mutta toisen puolueen isännät hakkasivat riihissään, että pauke kuului kauemmas kuin koskaan ennen, ja koettivat parastaan ehtiäkseen saada viljansa puiduksi kunnes Iso-Musta tulee. Kiirettä pidettiin, ja moni jo ilkkui, että eipä tässä Isoa-Mustaa näy tarvitsevan ja saapi jyvänsä kuivina ja hyvinä heti aittaan. Konetta oli menty asemalta noutamaan, Horslunti oli jo kotiintunut ja kertonut koneen koosta, hinnasta ja sen verrattomasta voimasta ja siitä, että jo sillä valmista tulee. Ojalaisellekin oli sanonut, ettei mene kuin kaksi tuntia, niin oli kaikki puhtaana…

Mutta ilma pysyi tuoreena, ja tiet kävivät yhä liejuisemmiksi. Osuuskuntalaiset noituivat, että jopa tämä nyt on, kun ei ilma kovene, vaikka on kuukin kääntynyt, mutta toiset ilkkuivat takana ja toivoivat, että oikein sataisi…

Riihityö kyllä kävi sateellakin ja se juuri osuuskuntalaisia harmittikin. Viheliäiset ehtivät riihillään saada valmiiksi ennenkuin kone ehtii tullakaan.

Herralan Jooseppi veivaili telefoonia monta kertaa päivässä ja soitti asemalle, jossa konetta hommattiin matkaan.

»Raskas on ja huonot ovat tiet», huusi Joosepille Suksila vastaan.

Mutta tunnin kuluttua oli Jooseppi taas telefoonissa ja huusi:

»No, kuinka käypi?»

»Liikkeellä se on, mutta hitaasti menee», huusi taas Suksita. »Mitä sinä siellä hätäilet? Ei tämä ole mikään helppo kuljetettava…»

Jooseppi kiivastui ja huusi:

»Etkö sinä siellä ymmärrä, että kiire tässä on ja hätäkin kohta kädessä… Mattila, Ylipää ja moni muu ovat kohta puineet lyhteensä… Ymmärrättehän, että alkavat pilkata meitä…»

»Ole nyt… ei tämän kanssa pääse tämän nopeammin, jos ei lakkaa satamasta», kuuli Jooseppi Suksilan huutavan.

Jooseppi kiivastui yhä enemmän.

»Ostakaa viinaa litra mieheen ja lyökää selkään hevosia… Perkelekö siinä on!…»

»On täällä jo maisteltukin», kuului Suksilan vastaus.

Jooseppi odotti sen päivän, mutta aamulla läksi hän taas telefooniin kuullakseen, kuinka pitkälle oli tultu.

Vettä satoi nytkin ja koko raittitie oli pehmeänä vellinä. Kiivain askelin hän käveli ja näki, että Ylipäässä lämpeni riihellinen… Juuri kun ehti kauppiaan ovelle, tuli siinä Vilhemi vastaan ja ehti sanoa:

»Jopa sataa taas kuin saavista… kuinka käy koneen kuljetus?»

Tuiman ja myrkyllisen silmäyksen loi Jooseppi Vilhemiin ja painui sisälle mitään vastaamatta.

Hän sai kauan soittaa ennenkuin Suksilan ääni kuului torvesta:

»Jo ollaan liikkeellä… hyvin käypi… Kun Kirkkovaaralle pääsemme, niin sieltä soitan…»

Hyvillään, naurusuin riensi Jooseppi kotiaan päin, ja näkyi miehen kävelystä, että hyvin olivat asiat. Taivaskin näytti seestyvän, ja tuuli oli kääntynyt pohjoiseen! Hyvä tästä lopultakin tulee…

Kirkkovaaralle kun koneen kanssa ehtivät, on taival jo puolivälissä, ja siitä alkaa kovempi tiekin… Jos hyvin käy, on kone huomenna jo täällä…

Rentona ja hyvillään asteli Jooseppi, takki auki hulmuten ja lakki reuhottaen päälaella.

Mattilassa oli ainakin neljä riihellistä puimatta — sen tarkasti Jooseppi. Riihtä puitiin nytkin. Jooseppi kulki ihan sivu riihen, joka oli maantien vieressä.

Mattila oli itsekin riihessä ja näki riihen ikkuna-aukosta, että jo oli Jooseppi paremmalla tuulella; kävelystä tunsi miehen, milloin oli hyvällä, milloin pahalla päällä.

»No mitäs kuuluu? Joko on Iso-Musta tulossa?»

»Jos hyvin käy, niin huomenna on täällä», vastasi Jooseppi nyt monesta aikaa ystävällisesti naapurilleen. Seisahtuipa hetkeksi riihen kohdalle ja lisäsi:

»Kirkkovaaralla ovat tulossa, ja siitä sitä kyllä ehtii… Siitä tänne kun ovat kovemmat tiet…»

»Ovat paljonkin paremmat…»

»Kohta ne alkavat lyhteet pienetä», sanoi Jooseppi vielä ja silmäsi Mattilan lyhteisiin niinkuin miettien, että etpä ehtinytkään, vaikka parastasi olet pannut.

»Jo se tuli aika maailmaan, kun höyryn voimalla viljatkin puidaan», puhui Mattila. »Taitaa olla hyvinkin voimakas kone…?»

»Onpa se. Emme me varsaa ostaneetkaan. Kahdentoista hevosen voima sillä on, mutta jos lisää panee onkaa ja napauttaa vieteriin, niin kuuluu nousevan kuuteentoista hevosvoimaan…» kehui Jooseppi, eikä Mattila muistanut karskia naapuria nähneensä niin hyvällä kiirillä.

»Mutta jopa on voimakas kone!»

Mattila koetti sen sanoa niin ihmettelevällä äänellä kuin suinkin voi. Ja hyvillään siitä, että Mattila noin ihmettelevällä äänellä ja arvonannolla koneesta puhui, riensi Herrala kotiaan emännälleen asiasta ilmoittamaan ja vartomaan sitä, koska Suksila Kirkkovaaralta soittaa.

Kului tunteja, tuli ilta.

Ei kuulunut kutsua telefooniin, ja Jooseppi alkoi taas pitkästyä ja hermostua.

Lopulta hän läksi kauppiaaseen aikoen taas telefoonilla kysyä.

Hän soitti keskusasemalle ja pyysi »tietä auki» Kirkkovaaralle.

»Halloo!» huusi hän sitten Kirkkovaaralle. »Onko Suksilan isäntä
Sipillan kylästä käynyt siellä?»

»Onko se niitten joukossa, jotka ovat puimakonetta noutamassa?» kysyi räheä miehen ääni vastaan Joosepilta.

»On kyllä», huusi Jooseppi. »Joko kone on Kirkkovaaralla?»

Räheä-ääninen mies nauroi.

»Tässä on juuri muuan mies, joka kertoi, että vasta ovat tulossa Heikin mäessä, penikulman päässä. Täällä sataa, ja tiet ovat kauhean kuoppaiset. Viinoissakin taitavat olla…»

Siihen asti Jooseppi kuunteli, mutta sitten hän vimmastui ja paiskasi telefoonin kiinni.

Helvetti kuitenkin!

Kun hän pääsi kotia, valjasti hän heti hevosen kiesien eteen ja läksi ajaa karauttamaan Kirkkovaaralle päin. »Siitä ei muuten mitään tule, jos en minä sinne lähde», sanoi hän lähtiessään emännälle.

Samana iltana levisi koko Heinärannalla huhu, että jo ovat tulossa, voivat ehkä jo yöllä ehtiä kylään. Kirkkovaaralta on Suksila telefoneerannut jo puolen päivän aikoina, että siellä ovat jo tulossa.

Varpumäen Manta oli kuullut sen Mattilan piialta ja riensi uutista kertomaan Ollin-Mikollekin. Kylän raitilla näkyi jo ihmisiä liikkeellä, jotta näkisivät, minkälainen oli se Iso-Musta, jolla oli niin verraton voima ja joka oli niin kumma ja komea.

»Jo Iso-Musta tulee tänä iltana», huusivat pikkupojat, ja joku täysi-ihminen kysyi Mantalta, joko Manta oli kuullut, että Iso-Musta tulee.

»Jokohan ehtinee…» sanoi Manta.

»Kirkkovaaralla ovat jo aamulla olleet tulossa… Ja Herralan isäntä on jo mennyt vastaan.»

Manta riensi Mikon pirtille sanomaa viemään. Mikko oli juuri myllystä tulossa, jauhoissa naamasta asti.

»Sama, saakeli vie, on minulle, tuli eli ei. Minuun ei kuulu koko rumilus», vastasi Mikko äreästi. Mutta näkihän Manta, että utelias olisi Mikkokin tätä uutta kummitusta näkemään, vaikka toista puhui. Ärähtäen painui Mikko mökkiinsä ja veti oven kiinni. Mutta Manta käytyään mökillään ja vielä Repo-ojan varrella muillekin Ison-Mustan tulosta ilmoittaen, riensi takaisin kylälle uteliaisuuttaan tyydyttämään.

Mikko jäi pirttiinsä. Ja vaikka hän koetti uskotella itseään, ettei Ison-Mustan tulo eikä olo häneen koskenut eikä häntä liikuttanut, oli hän kuitenkin sangen utelias. Mutta niin hän päätti, ettei hän katsomaan lähde, vaikka kaikki muut menisivät, — vaikka rovastista asti.

Hän asettui kuitenkin ikkunan pieleen, josta näki alas kylälle pitkän matkaa, ja varsinkin sopi Herralan riihikartano näkymään Mikon ikkunaan aivan selvästi. Näki maantien ja kujatien, joka maantiestä kääntyi riihelle. Ei ollut muuta edessä kuin Mattilan heinälato… Siitä sen näkisi ikkunastaan, kun tulee…

Ihmisiä siellä näkyi liikkuvan tiellä edestakaisin, seisoskelevan tienhaaroissa ja pihakujilla niinkuin olisi ollut käräjien aika ja kolarilaisten viinanmyyntiasiat oikeuden tutkittavina. Mikko pani piippuunsa ja katseli.

— Onkohan Ylipään Vilhemikin niin hullu, että menee katsomaan? Ei suinkaan. Luulevat, että ollaan hyvinkin uteliaita… Vaan ei lähde tämä poika ja siitä saavat ymmärtää… se niille on paras kosto, kun ei ole tietävinäänkään…

Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla kylälle tähystelemättä. Ja kun väki alkoi alaspäin mennä, tuli hänelle semmoinen hoppu, ettei malttanutkaan pysyä enää sisällä, vaan läksi ulos…

— Jo taitaa perhana olla tulossa, koska alaspäin näkyvät lähtevän…
Menisivätkö vastaan?

Pirtin päästä, johon Mikko asettui, ei kuitenkaan nähnyt sen pitemmälle kuin ikkunastakaan…

Tieltä kuului kuin huutojakin ja hurraamista… kuului perhana vie…

Mikko alkoi kuin hätäillä. Olisi se perhanan soma nähdä sittenkin!

Yhtäkkiä vilahti hän tikapuita pitkin pirttinsä katolle, nousi harjalle ja koetti katsella…

Mutta juuri kun hän parhaillaan teroitti katsettaan pitkin tietä aina kylän päähän asti, johon katolta näki, ilmestyi Ylipään Vilhemi myllyltä päin Mikon pirtille ja näki miehen katolla. Mikko ei häntä nähnyt, kun selin oli.

Mutta kun hän sitten vilkaisi taakseen ja näki Vilhemin häntä sinne katolle katselevan, häpesi hän niin heikkouttaan, että oli kompastua pää edellä alas.

»Mitäs Mikko katselee?»

»Tässä… tuota… tämä savupiippu…»

Sitten hän tointui sen verran, että alkoi laskeutua alas.

»Reikä tullut ihan vesikaton rajaan», selitti hän maahan tullessa.

Vilhemi ei ollut mitään huomaavinaan, kysyi vain, joko hänen jyvänsä ovat jauhoina, johon Mikko vastasi:

»Juuri tuossa tuokiossa ovat jauhoina.»

Ja Mikko päätti, ettei Ylipää kaikeksi onneksi ollut huomannut, mitä varten hän katolle oli kiivennyt.

Mutta eivät ehtineet monta sanaa muusta puhua, ennenkuin kääntyikin keskustelu Isoon-Mustaan, jota varrottiin.

»Sitä nyt vartovat niinkuin ennen, kun keisaria odotettiin», sanoi
Mikko.

»Niin näkyvät tekevän», sanoi Vilhemi.

»Niinkuin ei tuota kummaa ehtisi vähemmälläkin nähdä», lisäsi Mikko.

»Joo… ja mitäpä siinä on katsomista niillä, jotka eivät kuulu osuuskuntaan», siihen Vilhemi sanoi.

Mutta kumpikin he kuitenkin katsoivat sinnepäin, josta tiesivät
Ison-Mustan tulevan.

V

Mutta ei kuulunut Isoa-Mustaa sinä iltana eikä vielä yölläkään.

Ei vielä seuraavana aamunakaan. Mutta puolenpäivän aikana tuli muuan rahtimies kauppiaaseen, juorumus ja kaikki tietävä Ruusunperin Anshelmi, joka ikänsä rahtia oli vedättänyt.

Ja Anshelmi tiesi kertoa, missä Iso-Musta oli tulossa, ja paljon muutakin asiaan kuuluvaa.

Kirkkovaaralla oli roikka ollut, kun Anshelmi sivu oli mennyt! Siinä oli levähdytetty hevosia. Miehet olivat istuneet pirtissä ja tehneet puolikuppisia. Oli tarjottu Anshelmillekin, joka, kun vanha viinamies oli, ei malttanutkaan lähteä kuormineen, vaan jäi siihen maistelemaan ja pörräilemään. Jopa oli tullut kirkkovaaralaisten isäntäin kanssa tinka siitä, ettei kone niin voimakas olekaan kuin asiaan kuuluvat sitä kehuivat ja kun vähin viinoissa oltiin molemmin puolin, niin ei helpottanut väitteestään kukaan hiventäkään… Silloin johtui jonkun mieleen, että olisi koettaa…

Masinisti oli matkassa, koneöljyä oli, kaikkia oli. Ja miehet rohkeimmillaan hutikassa.

Kirkkovaaran Penjaamilla, kahvilan isännällä, olivat elot puimatta, tuossa olivat ihan lähellä. Päätettiin laskea koneeseen ja näyttää kirkkovaaralaisille, minkälainen voima heidän Isolla-Mustallaan oikein oli. Tuumasta toimeen!

Äkkiä oli höyry päällä ja vihellettiin merkiksi, että nyt aletaan…

Sitä kummaa oli Anshelmikin katsonut eikä ollut malttanut lähteä ennenkuin kaikki kahvilan Penjaamin lyhteet olivat olkina ja ruumenina ja jyvät säkeissä…

Siinä oli porvarin puoti täynnä kansaa, kun Anshelmi jutteli.

»Ja on pedolla — sillä Isolla-Mustalla — sentään semmoinen voima, että hirvittää», jatkoi Anshelmi. »Ei siinä mennyt päälle puolen tunnin ennenkuin Penjaamin lyhteet olivat puituna. Mutta se onkin — tämä Heinärannan Iso-Musta — puolta numeroa parempi kuin on koko Suomen maassa… tämä on ensimmäinen, kuulinma, koko Suomen maassa, niin vankka kone… Voi riivattu kuitenkin, kun sen hampaissa lyhteet pienenivät… Mutta olivat siinä miehetkin sillä päällä, että rohkenivat antaa mennä…»

»Kummapa, kun niin uskalsivat», kummaili kauppias. »Eivät suinkaan
Sipillan kylän miehet, kristityitä miehiä, ainakaan maistelleet.»

»Eivät siinä joutaneet uskonasioitaan muistelemaan Sipillan kylän miehetkään… Suksilakin lauleli maallisia lauluja ja oksenteli… Naattala teki muun ruman työn, jolle toiset nauroivat… Selvimmät miehet sentään olivat Herralan Jooseppi ja Nettala, vaikka heitä aina viinamiehiksi on haukuttu …»

Mutta sen tiesi Anshelmi sanoa, että kohta ovat täällä, Mallikylässä ovat tulossa.

Äkkiä levisi huhu ympäri kylää, mitä Ruusunperin Anshelmi oli kertonut.

Ollin-Mikko, Ylipää ja muut saivat vettä myllyynsä, varsinkin kun huhut lisäsivät, että kone siinä koekilpailussa oli särkynyt.

He ehtivät vielä saada yhden riihen puiduksi ennenkuin kone saapuisi… ja sitä he olivat toivoneetkin… Hyvin ainakin käy, ja yhä näyttää sateisia ilmoja riittävän!

Riihimiehetkin olivat kaikin hyvillään, mutta osuuskuntalaiset kirosivat.

Ja siitä, että Sipillan kylän kristityt miehet olivat viinoja maistelleet, nousi Heinärannan uskovaisten parissa hirveä hälinä.

Alatalon vanha vaari, joka oli totisesti herännyt mies ja muisti kesänaikanakin raamattuaan lukea, puhui: »Uskon asiat ovat jääneet sivuasioiksi niin tässä Heinärannan kuin Sipillan kylässäkin. Harvoin kokoonnutaan yhteen seuroja pitämään, ja kesäaikana eivät kristityt muista maallisilta toimiltaan Jumalaansa. Onko kumma sitten, että piru pääsee ja saapi olla liikkeellä. Sipillan kylän miehetkin ovat rikastumisen hengessä eikä heidän heräyksensäkään ole niin syvää ollut. Maailma on paatunut ja yhä enemmän paatuu. Siitä asti kun tännekin päin alkoi koneita ilmestyä, on paatumus, laiskuus ja jumalattomuus lisääntynyt.

»Totinen mies oli Suksilakin silloin vielä, mutta sitten kun osti niittokoneen ja rupesi karja-antiansa meijerissä käyttämään, on vähitellen kallistunut vähäuskoiseksi ja nyt jo ryyppää viinaa niinkuin muutkin uskottomat. Samoin on käynyt Naattalallekin… Ja olkoon nyt tämä heidän suuri lankeemuksensa opiksi ja varoitukseksi kaikille, jotka höyryn voimalla aikovat viljaansa puida. Ei Herra salli, että semmoisilla vehkeillä hänen antamaansa viljaa mäiskitään. Ja sen vuoksi on Hän nyt saattanut lankeemuksen tielle kaksi omaa palvelijaansa, Sipillan kylän Suksilan ja Naattalan… Kuka käski ja viekasteli heitä kaiken maailman masiinoja ostamaan? Perkele, että hän heidän sielunsa saisi vahinkoon… Haha!… Niin on!»

Niin päätteli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.

Vaarille huomautettiin, että niin kelpo miehet kuin Suksila ja Naattala voivat vielä kohota lankeemuksestaan, pyytämällä anteeksi ja luvaten tehdä parannuksen. Mutta sitä ei vanha vaari ottanut uskoakseen.

»Viimeinenkin uskonkipinä on sammunut, kun kaiken muun lisäksi ostivat sen jyvien pilaajan», sanoi hän.

Ne uskottomat, jotka eivät kuuluneet osuuskuntaan, iloitsivat ja ilkkuivat toisten lankeemuksesta melkein yhtä paljon kuin siitäkin, että yhä satoi ja kone oli raskas kuljettaa.

Ylipään Vilhemi sai viimeiset lyhteensä riiheen, ja vähissä olivat jo muissakin taloissa.

Tiellä tapasi Vilhemi, joka oli lähtenyt raitille hengenheimolaistensa kanssa iloitsemaan Sipillan kylän isäntien lankeemuksesta, Ollin-Mikon, joka naurusuin nyt puheli ja Vilhemiä kuin sukulaisenaan piti.

»Mitäs kuuluu, Mikko?» kysyi Vilhemi, naurusuin hänkin.

»Kummia kuuluu», nauroi Mikko. »Jo Sipillan kylän rikkailta, kuulemma, on usko otettu… Arvaa sen, kun Suksila ryöttiä lauluja laulaa ja oksentelee ja Naattala… ha, ha, ha.»

»Ha, ha, ha», nauroi Vilhemikin.

Mikko liittyi Vilhemin seuraan ja he läksivät yhdessä Mattilaan päin.

Mutta kun he ehtivät kauppiaan kohdalle, tulla vihmoi Ounas-Matti, hänkin osuuskuntalainen, kauppiaasta, hyvillään ja takki auki.

»Mallikylässä ovat jo tulossa… ennen kun pimeä ehtii, ovat jo tässä kylässä», sanoi hän.

Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko menivät vähän hämilleen.

»Mitä puheita ne olivat, kun kerrottiin, että olisi Kirkkovaaralla mennyt rikki?» kysyi Vilhemi.

»Ei se ole kun Ruusunperin Anshelmin valheita», tiesi Ounas-Matti.

»No sitten: oliko perää siinä Suksilan ja Naattalan asiassa?» tiedusteli Mikko.

Siihen ei Ounas-Matti vastannut, mutta sen sijaan sanoi:

»Jo alkavat kohta lyhteet pienetä.»

»Jopa nuo ovat minullakin viimeiset riihessä», ilmoitti Vilhemi, mutta Ounas-Matti ei ollut sitä kuulevinaankaan, läksi kiivasta kyytiä kävelemään Herralaan päin. Vähän noloina seisoivat Mikko ja Vilhemi tiellä.

»Satamaan se siitä taas rupeaa», sanoi Mikko.

»Niinpä näyttää», vastasi Vilhemi, taivaalle katsellen.

»Ei käy 'ryskääminen', jos sataa…»

»Ei käy…»

Ja sitten he erosivat, omalle haaralleen kumpikin.

VI

Seuraavana aamuna oli kaunis ilma. Yöllä oli ollut niin pakkanen, että myllyn portaat olivat jäähienon peittämät. Rännien suupielissäkin riippui jääpuikkoja.

Mikolla oli ollut mylly istumassa koko yön. Semmoista kummaa ei ollut ennen hänen eläissään tapahtunut, että hänen myllynsä näin syysjauhatuksen aikana olisi joutunut istumaan öilläkään.

Mutta nyt oli tapahtunut. Ja syy oli selvä: eivät olleet osuuskuntalaiset saaneet viljaa, kun puimakonetta vartoivat. Ja ne, joilla oli riihikuivaa viljaa, olivat jo syystarpeensa saaneet jauhatetuksi. Ja selvää oli myös, että Mikon myllynjauhatus-ansiot tulivat tänä syksynä olemaan enempää kuin puolta pienemmät kuin muina syksyinä. Sillä vaikka ryskimiehet — puimaosuuskuntalaiset — koettaisivatkin kuivata viljansa mahdollisimman kuivaksi, ei hän millään hinnalla ottaisi semmoista viljaa jauhatettavakseen, vaikka rahassakin palkan maksaisivat. Kun siihen lisäksi tuli se, ettei riihenpuinnilla nyt ollut saanut yhtään kappaa ja sitävastoin muina syksyinä olivat riihipalkat nousseet täyteen tynnyriin, usein ylikin, niin Mikkoa alkoi huolettaa talvileivän saanti. Ja vielä: Eino, joka ennen muina syksyinä riihipalkoista keräsi talvileivän apua, ei nyt koko syksynä ollut saanut kuin kaksi vaivaista kappaa Ylipään riihenpuinnista. Mikä tulisikaan neuvoksi, kun talvi oli tulossa? — Leivän vei suusta! — ajatteli Mikko. Hän pani myllyn käymään, sillä vielä oli vähä Ylipään viljaa jauhamatta. Kun sen saisi jauhatetuksi ja pussillisen, jonka Varpumäen Manta oli edellisenä iltana myllyyn kantanut, niin silloin olisivat kaikki jauhettuina ..

Alakuloinen oli Mikon mieli, mutta ilma oli kaunis ja taivas kirkas, vaikka sakea syksyn usva vielä peitteli alhaalla joen rannalla olevia kylän taloja. Niistä ei vielä näkynyt tänne Reposaaren laitaan muuta kuin kattoja ja savupiippuja.

Mutta parhaillaan kun Mikko myllyltä oli mökilleen mietteissään kävelemässä, vihlaisi ilman halki kimakka, vihainen ja kirkuva vihellys, vihloi pitkään, että korviin otti… Se tuntui tulevan jostakin hyvin läheltä usvan seasta, vaikkei Mikko saanut selvää mistä. Hän säpsähti ensin, mutta sanoi sitten ääneensä: »Mikä helvetti siellä niin kirkuu!» Mutta kauan hänen ei tarvinnut odottaa ennenkuin kuului toinen vihellys, vielä vihaisempi, vielä kirkuvampi kuin äsken… Se kierteli kuin riivattu pitkin vaaroja, että ilma helisi…

Paksu usva alkoi samalla haihtua ja hälvetä, kylä taloineen ilmestyi yhtäkkiä näkyviin ja ääniä alkoi kuulua…

— Iso-Musta… ja saatana! — hoksasi nyt Mikko ja tieltä, johon vihellyksen kuultuaan oli töksähtänyt seisomaan, rohkeni hän lähteä kävelemään mökilleen päin. Mutta mökin nurkkaan hän seisahtui. Kylän raitilla kulki ihmisiä Herralaan päin, jotkut juoksivatkin. Ääniä ja huutoja kuului, vaikkei Mikko eroittanut sanoja. Herralan riihikartanoon paistoi aamuaurinko heleän kirkkaasti ja Mikon silmä otti suuren, mahtavan näköisen mustan kummituksen, joka körötti aivan riihen rappusten edessä ja jonka kiiltävä pinta välkkyi auringon valossa… Siitä nousi sankkaa mustaa savua ja kuului jylkytystä ja pihinää ja ryskettä. »Piiiiii!» kuului taas pitkään, nyt kolmannen kerran. Ihmisiä kiirehti Herralan riihelle päin, ja Mikko oli tuntevinaan Ylipään Vilhemin, joka puseroillaan ja lakki takaraivolla mennä viuhtoi muiden joukossa. Jo vihelsi neljännen kerran!

Mikko tähtäsi riihelle suureen mustaan koneeseen, jonka puhkuminen kuului selvästi.

»Hei, Mikko! Tuleppa Isoa-Mustaa katsomaan!»

Virnemäen Heikki, naapurimökin mies, löi mennessään Mikkoa olalle ja kiirehti Herralan riihelle, oikaisten suoraan poikki Ojalaisen ja Törmälän Serafiinan vainion, pikemmin ehtiäkseen näkemään.

Mikko seisoi paikallaan. »Vai jo ainakin saivat sen tänne!» Mutta kylläpä onkin iso ja kiiltävä! Hän oli melkein lähtemäisillään Virnemäen Heikin perään, mutta sitten muisti, ettei hän… vaikka kaikki muut… vaikka papista asti…

Kun hän hetken vielä katseli, rynnistivät kaikki Repo-ojan varrella asuvat ihmiset, lapsista alkaen, Herralan riihelle… Varpumäen Manta kävellä roivi eilimmäisenä ja oikaisi samoin kuin Virnemäen Heikkikin poikki Ojalaisen ja Törmälän Serafiinan vainion.

»Mikko hoi! Iso-Musta on tullut!» huusivat Virnemäen pojat Mikolle.

»Lappakaa hiiteen huutamasta!» ärähti Mikko, ja nyt hän painui pirttiinsä.

»Hulluja, kun tuonne nyt juoksevat, niinkuin…»

Mutta itselläänkin oli hänellä niin kova halu, että asettui ikkunan pieleen katsomaan.

Ja itsekseen hän puheli:

— Jo panevat onkaa päälle… höyry ja savu nousee… lyhteitä liikutellaan… jo jymisee ja hyrrää… Nyt on käynnissä… nyt… Mutta jopa pitää olla siinä hopussa työmiesten… niinkuin henki menossa liehuvat… ja yhä karttuu väkeä joka haaralta… hyvä isä sentään, kun on väkeä niinkuin pilveä… mustana koko riihen ympärystä… Piru vieköön… Koko päivän pysyi ilma kauniina. Ja pitkin päivää kuului Mikon korviin koneen jytinä, hyrinä ja rumsutus, kuului huutoja ja melua, näkyi kuinka väkeä tuli ja meni…

Ne, jotka palasivat, kertoivat Mikolle kuinka merkillinen laitos Iso-Musta oli, kuinka voimakas ja kuinka puhdasta jälkeä teki ja kuinka nopeaan siinä lyhteet pienenivät. Mutta Mikko ei sanallakaan ilmaissut ihmettelyänsä. Hän taisteli kuin mies uteliaisuutta vastaan ja murahti vastaan, kun toiset kehuivat. Ja viimein jälkeen puolenpäivän kerrottiin, että jo ovat rovasti, nimismies ja lukkarikin käyneet katsomassa Isoa-Mustaa. Ihmetellen ja naurusuin olivat katselleet, ja Horslunti, joka kaikki tiesi ja ymmärsi, näytteli ja selitti, mikä minkin seulan ja rustingin pani liikkeelle… Mutta ei lähtenyt Mikko sittenkään. Hammasta purren ja piippuaan poltellen noitui hän ja oli vihassa koko maailmalle.

Mutta oli kylässä toinenkin mies, joka ei rientänyt Isoa-Mustaa katsomaan. Ja hän oli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.

Hän kulki Herralan ohi juuri silloin kun väkeä lappoi konetta katsomaan. Ja keppiään puistaen luki hän kirouksia ja tuomitsi kaikki kadotukseen… ennusteli maailman lopun tulevan hyvin pian tai ainakin satavan tulta ja tulikiveä tämän Heinärannan, Sipillan ja Savukylien päälle, niinkuin ennen Sodoman ja Gomorran, päälle… Sillä Herra ei salli, että Hänen antamaansa teräistä viljaa tuommoisen mustan, uskomattoman maailman härän kitaan syydetään…

Mutta hänen tuima katseensa, kiivas kepin heiluttamisensa ja ankara, raskas ennustuksensa ei näyttänyt vaikuttavan sivukulkijoihin mitään…

Ja siitä päätti vanha vaari, että maailma jo oli niin paatunut, ettei ollut enää puhettakaan ihmisten pelastamisesta.

Mukisten, keppiään heristellen Herralan riihelle päin, josta lakkaamatta kuului vihellys, jyskytys ja pauke, hän käveli, katseessa tuima, tuomitseva ilme.

Oikullinen on syksyn taivas. Kun ilta tuli, kävi taivas taas pilveen, vaikka koko päivän oli ollut auringon paiste. Ja illemmalla alkoi sataa…

Hyvin oli onnistunut puinti Herralassa, vaikkeivät lyhteet olleet tosin kuivia. Kaikki osuuskuntalaiset iloitsivat ja sanottiin, ettei mene monta päivää ennenkuin on Heinärannalla kaikki ryskätty ja pian siirtyy Iso-Musta Sipillan kylään.

Ja vaikka Ylipään Vilhemillä oli viimeinen riihi lämpiämässä ja vaikkei enää muissakaan taloissa ollut monta riihellistä ulkona, alkoi heistä tuntua, että Iso-Musta sittenkin taitaa olla semmoinen värkki, joka tekee mullistuksen »olevissa oloissa».

Se oli nyt nähty Herralassa eikä siitä voinut olla eri mieltä kukaan, joka oikein tahtoi puhua.

Eikähän siinä mitään ihmettelemistä ollut, että osuuskuntalaiset nyt iloitsivat. Sipillan kylän rikkaat, jotka hekin olivat koko päivän olleet Herralassa näkemässä, kuinka Iso-Musta täyttää lupauksensa, ajoivat illan tullen takaisin kyläänsä ja hihkaisivat, kun ajoivat Ylipäästä sivu. Ja anteeksi oli annettava sekin, että Herralan Jooseppi hyvillään ja ylpeänä karjaisi Mattilalle, joka pyrki liian likelle:

»Pois siitä… asiaan kuulumattomat!»

Ja niin riemuissaan oli Ojalainenkin, että kun palatessaan kohtasi
Ollin-Mikon myllytiellä, niin näppiä löi Mikon nokan alla ja karjaisi:

»Mitäs Mikko nyt sanoo 'Isosta-Mustasta'?»

»Elä helvetissä siinä leventele, mies… Tierauha tässä antaa pitää… Katsokaa päältä, ihmiset, kun survoo ja tyrkkii naamaan… syyttömästi ja keskellä tietä!» Mutta toisena aamuna sataa tihuutti taas. Kulmat kurtussa ja vähäpuheisena oli Herralan Jooseppi aamuvarhaisella, kun työväki saapui työhön.

»Kuinka käynee, kun näin sataa?» arveli eräs työmiehistä, Varpumäen
Penjaami.

»Hyvin se käypi», ärähti Jooseppi. »Kyllä Mustalla voimaa on. Lisätkää puita! Joutukaa! Missä masinisti on?»

Pian oli höyryä, että alkamaan päästiin. Kone vihelsi, että kauas kuului, vaikka paksu ilma oli. Puhalteli ja tuhisi ja näytti, että menestys sillä on…

Mutta yhä satoi, ja märkiä olivat lyhteet. Joutilasta väkeä alkoi taas kokoontua niin, että pian oli mustana koko riihen ympäristö. Saapui siihen poliisikin ihmettelemään.

Ja hyvin näkyi leikkaavan, vaikka märkiä olivat lyhteet.

Jooseppi huusi, että antaa mennä vaan, että ei se ole varsa, joka on vetämässä, se on täysi-ikäinen…

Mutta silloin eräästä seulasta napsahti käsivarsi poikki ja muuan mutteri lensi suoraan ruumenenkantajalle silmään…

»Topp!… topp!…»

Kone pysähtyi ja masinisti ilmoitti, että laakerit kuumuvat… ja ettei sovi enää panna käymään ennenkuin korjataan… Siinä meni se päivä.

Toisena päivänä yritettiin taas, vaikka sadeilma oli. Sipillan kylän asukkaatkin olivat tulleet kuulemaan, kuinka oli käynyt.

»Oll reit vain!» sanoi Jooseppi ja käski panna liikkeelle.

Mutta silloin irtaantui yhä useampia muttereita, ja taas katkesi muuan käsivarsi… »Topp!… topp!…»

Taas korjattiin, ja siinä hommassa meni se päivä. Sitten tuli poutapäivä, mutta kone oli jotenkin joutunut epäkuntoon, niin ettei päästy alkamaankaan.

Ja väkeä oli nyt kokoontunut enemmän kuin koskaan ennen. Siinä nauroivat ja viisastelivat ympärillä. Siihen saapuivat, Joosepin mieliharmiksi, vielä Ylipään Vilhemi ja Mattila, jotka molemmin jo olivat riihensä puineet ja nyt rentoina miehinä katselivat, miten osuuskunnan miehille alkaa käydä.

Jo oli Ollin-Mikkokin lähtenyt liikkeelle ja siinä nauraa kikatteli ja oli olevinaan sukkela puimakoneen kustannuksella…

Otsa julmissa rypyissä siinä Jooseppi hikipäässä puuhaili ja masinisti voiteli. Kone tuhisi ja pihisi, mutta matkaan ei lähtenyt…

»Ha, ha, ha!» nauroi Ollin-Mikko, niin että silmiin vesi kihosi.

»Taitaa olla tenimys», pisti Ylipään Vilhemi.

»Tenimys ja potkuri, ha, ha, ha», nauroi Ollin-Mikko. »Olisi lyödä läimäyttää piiskalla.»

Muutkin ympärillä seisovat siinä nauroivat ja tirskuivat ja joku jo ennusti, että taitaa joulu saavuttaa ennenkuin Sipillan kylässä ehditään puintihommaan.

Jooseppia oli jo ennen harmittanut se, että väkijoukko pakkausi niin lähelle katselemaan, mutta nyt, kun hän joukossa lisäksi näki Ylipään, Mattilan ja Ollin-Mikon, nousi hän täyteen vimmaan.

»Helvettiin joka sorkka minun maani päältä!» huusi hän, että ilma lauloi. »Pian! Tässä ei olla velkaa kenellekään! Pois!»

Ollin-Mikko, joka oli arkaluontoinen, säpsähti heti ja lähti sanaa sanomatta astumaan omaan mäkeensä.

»Minä opetan tässä viisastelemaan ja nauramaan, perhana vie!» uhkasi Jooseppi vielä siksi kovalla äänellä, että Ylipään Vilhemi ja Mattila hyvin kuulivat, vaikka olivatkin jo pois menossa.

Vähitellen siitä hajaantuivat muutkin, ja kiroten jätti Jooseppi
Ison-Mustan siihen riihen eteen yksinään kököttämään.

VII

Horslunti, joka oli koko pitäjän viisas ja kaikkitietävä ja kaikkihoksaava mies, tuli nytkin avuksi. Sillä Horslunti se olikin se mies, joka lähimmäistensä ja koko pitäjän asiat niin maalliset kuin hengellisetkin hoiti ja toimitteli. Hän, asianomaisen eläessä, hoiti tämän asiat kaikissa oikeuksissa, valitti ja vetosi, oli puhemiehenä ja puhui häissä ilon ja onnen päivistä ja sai säännöllisesti olla kummina ensimmäiselle lapselle. Ja kun asianomainen vihdoin kuoli, piti hän pesänkirjoituksen ja haudalla kauniin puheen…

Niin. Sanalla sanoen hänen hallussaan oli asianomaisen elämä ja kuolema.

Ja hänen, Horsluntin, puoleen kääntyi Herralan Jooseppikin nyt taas, niinkuin oli monesti ennenkin täytynyt kääntyä. Asia oli kamala ja hoppu oli. Syksy kului, riihimiehet riemuitsivat, ja toiset osuuskuntalaiset vartoivat vuoroaan. Ja kone seisoa jomotti kuin musta kummitus riihen edessä.

Eikä tarvinnut Joosepin turhaan nytkään Horsluntin puoleen kääntyä. Aina Horsluntilla hyviä neuvoja riitti, aina hoksasi, kuinka oli tehtävä.

Koetettiin vielä seuraavana päivänä saada Isoa-Mustaa liikkeelle, mutta se ei lähtenyt, tuhisi ja pihisi vain kuin mikäkin käärme. Ei ollut niin viisasta miestä, joka olisi vian löytänyt. Ja aika kului, riihimiehet takoivat kuin tuskassa saadakseen viljansa puiduksi. Ja Iso-Musta yhä seisoi joutilaana.

Hoppu ja hätä tuli. Riihimiesten naurua ja pilkkaa ei jaksanut kärsiä kukaan syntinen ihminen.

Silloin Horslunti sähkötti sinne, josta koneen oli ostanut ja josta oli luvattu samaan maksuun neuvoja antaa, näin:

 »Kone joutunut epäkuntoon. Riihimiehet pilkkaavat. Mitä on tehtävä?
 Terveisiä!

Horslunti.»

Toisena päivänä jo ehti vastaus, joka kuului:

»Vartokaa. Insinööri on tulossa konetta reilaamaan.

Hankkija.»

Jo ihmetteli Jooseppi Horsluntin nokkeluutta! Ei kukaan muu olisi sitä hoksannut.

Muutaman päivän perästä oli mies, insinööri, täällä ja silloin…

Mutta siihen asti täytyi koneen antaa köröttää paikallaan riihen edessä. Muuta neuvoa ei ollut.

Niinä päivinä lopettivat riihimiehet puintinsa, ja nyt oli aikaa katsella, mitä osuuskuntalaiset alkavat hommata, kun Iso-Musta seisoo joutilaana.

Mutta insinööriä odottaessa ehti Herralan Jooseppi purkaa sisuaan, joka oli näinä koettelemuksen päivinä paisunut niin, että tahtoi haljeta. Ja yhä paisui. Sillä siitä, että Musta oli särkynyt ja ehkä iäksi päiväksi mennyt pilalle, levisi ylen äkkiä tietoja ympäri koko pitäjää. Ei ollut helppo niin sisukkaan miehen kuin Herralan Joosepin kärsiä kaikkea sitä ivaa, jota kuuli Ison-Mustan kustannuksella pidettävän.

Häntä harmitti niin, ettei hänellä ollut yön eikä päivän lepoa. Enimmin oli vimmastunut Mattilalle, Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle. Hän mietti kostoa noille nenäkkäille, hävyttömille lurjuksille. Käräjät olivat vielä edessä päin, ja haasteaikaa oli riittävästi…

Eräänä päivänä, odotettua insinööriä ei vielä kuulunut, oli poliisi, haastemies, polkupyörällä liikkeellä. Suu hymyssä hän poljeskeli tienlaitaa ja hänen jälessään Laitalan Heino, »läsnä olevana todistajana».

Ja kummallisia haasteita oli nyt poliisilla. Ei ollut semmoisia ennen sattunut.

Mattilan haastoi hän Herralan Joosepin käskystä »saamisista», joita luetteli monta eri erää.

Ylipään Vilhemillä ei ollut velkaa Herralalle enempää kuin muillekaan, mutta hänet haastatti Jooseppi »maansa polkemisesta, edesvastausta ja palkintoa».

Ollin-Mikko, vaikka olikin mökin mies, oli omistaan elävä eikä pennin velassa kenellekään. Ei käynyt Joosepin häntä siis velasta haastaminen ja miettiä piti mitä hoksaisi, että saisi Mikkoakin, hävytöntä haukkujaa, vähäisenkään höyhentää.

Mutta Horslunti tuli avuksi.

»Haasta hänet metsänvarkaudesta!» kehoitti hän.

Ja vaikka Mikko ei kenenkään metsiä varastellut, sai hän nyt haasteen metsänvarkaudesta.

Mutta vielä oli kaikille muillekin rähisijöille haasteita; mikä saamisesta, mikä mistä haastettiin.

Kova melu nousi joka paikassa, ja haastetut huusivat ja kirosivat.

Mutta siihen eivät vielä haasteet loppuneet. Sipillan kylän rikkaat Suksila ja Naattala, joista niin hävytön huhu oli liikkeelle levitetty, antoivat niinikään haasteen Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle siitä, että nämä olisivat ympäri kylää levitelleet huhuja sellaisia, jotka alensivat heidän arvoaan kansalaisena ja kristittynä. Naurusuin poliisi pyöräili kahakäteen ja arveli, että puhdasta rahaa tekee tuo Iso-Musta hänelle. Ja hyvillään poliisin perässä hyräili tulla Laitalan Heimo »läsnä olevana todistajana».

Mutta Ollin-Mikko, joka jo ennestään oli vimmassa Herralan hävyttömästä haasteesta, kalpeni kovin, kun näki poliisin ja Laitalan Heinon taas tulevan sisälle.

»Mitä nyt on asiaa?» tikasi hän. »Eikö tässä enää saa kotonaankaan rauhassa olla!» Poliisi ilmoitti haasteen.

»Siitä jutusta kyllä selviän, sillä sen tietää koko maailma, että Ruusunperin Anshelmi Sipillan kylän rikkaista on selittänyt, että ovat viinoissa olleet… toinen oksennellut ja ryöttiä lauluja laulanut ja toinen…»

»Niin, niin», sanoi poliisi, »mutta oletpa ehkä sinäkin puhunut…»

»En minä ole mitään puhunut», puolusteli Mikko. »Mutta kuulivathan sen kaikki ihmiset, mitä Alatalon vanha vaari huusi ja hoilasi ja tuomitsi silloin, kun kone ensi kerran käymään pantiin. Minuun ei kuulu! Lempo soi! Tämä vasta syksyä on!»

Ullan-Eino, joka poliisin ja Laitalan Heinon sisään tullessa oli istunut penkillä, livahti ulos, peläten hänkin saavansa haasteen.

Mutta ei ollut Einolle kukaan haastetta pannut.

VIII

Alatalon vanhan vaarin ennustukset näyttivät alkavan toteentua. Ja vaikkei vielä maailman loppu näyttänyt tulevan eikä tosin tulta eikä tulikiveä satanut, niin satoi kuitenkin vettä. Ja siitä oli aivan tarpeeksi haittaa.

Mutta mitä muuta pahennusta olikaan Iso-Musta aikaan saanut!

Puoli kylää oli Herralan Jooseppi jo haastattanut oikeuteen ja riitaantuneet olivat muutkin ihmiset keskenään, aivan Ison-Mustan takia. Sipillan kylän rikkaat olivat langenneet pois uskostaan, jossa kauan olivat kilvoitelleet, ja nyt oikeuden pöydän takaa hakivat maallista kunniaansa ja uskoansa takaisin.

Suutari-Iisakin pojalta oli katkennut sormi, kun varomattomasti meni koskettelemaan Mustaa silloin, kun se parhaassa vauhdissa käydä surrasi. Ja Pekan-Matilta oli silmä puhki mennyt, kun muuan mutteri irtaantui ja lensi suoraan silmään, Matin kantaessa ruumenia.

Ollin-Mikolta, Ullan-Einolta, Varpumäen Mantalta ja monelta muulta mökkiläiseltä oli vienyt leivän suusta, eikäpä ollut, yhtään ainoaa taloa koko Heinärannalla, jossa ei jotakin kummaa ollut tapahtunut näinä päivinä, joina Iso-Musta kiljui ja vihelteli…

Ja kuka tietää, mitä kaikkia tapahtuu! Saattaa tapahtua, että Mattila menettää maansa ja mantunsa, Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko joutuvat linnaan, ja kukaties vaikka kuolisi Ullan-Eino nälkään…

Niin tuumaili ja arveli Alatalon vanha vaari ja pahempaa vielä ennusti tulevan.

Herralassakin oli tapahtunut semmoinen ihme, jota ei ennen ollut kuultu. Oli näet talon paras lehmä tullut sokeaksi samana päivänä, jona Iso-Musta riihelle vietiin. Yrjänäisen varsa oli vainiolle kuullut koneen ryskeen ja karannut metsään eikä ollut vielä löydetty.

Niitä mietiskeli ja kertoi vaari ja yhä suuremman rangaistuksen ennusti tulevan koko Heinärannalle, kaikkien niiden ylitse ja päälle, jotka osuuskuntaan olivat liittyneet.

Ja niin näytti, ettei vaari turhia puhu eikä ennustele. Taivas oli yhä harmaja, vettä tippui, ja tyvenenä pysyi ilma kaikkina niinä päivinä, jotka Helsingistä tulevaa insinööriä varrottiin. Ja häntä vain ei kuulunut.

Herralan Jooseppi kävi levottomaksi, samoin kuin kaikki muutkin osuuskuntalaiset. Sipillan kylästä oli tullut viesti, että alkaa joutua, että joulukinhan tässä saavuttaa ja lyhteet lahovat haasioihin.

Riihimiehet pilkkasivat ja Savukylästä kerrottiin, että Säkkijärven Olli oli alkanut puida riihiä. Oli sanonut, ettei hän anna viljansa mädätä haasioihin eikä hän jaksa kuunnella ihmisten rähisemistä eikä kestä pilkkaa.

Jooseppi eli kuin kiehuvassa kattilassa. Hän kirosi ja käveli edestakaisin, noitui maata ja taivasta, ärähti emännälleen ja uusia haasteita hommasi.

Hän meni Horsluntin puheille ja pyysi toisen kerran sähköttämään.

Ja Horslunti, nokkela mies, teki Joosepin käskyn mukaan ja sähkötti näin:

 »Helvetissäkö insinööri viipyy? Musta seisoo! Säkkijärven Olli
 luopunut osuuskunnasta. Mitä tehtävä?

Horslunti.»

»Panemmeko terveisiä niinkuin viime kerrallakin?» kysyi Horslunti.

»Ei panna nyt. Pannaan sitten, jos näemme, että insinööri tulee», sanoi
Jooseppi.

»Saapa kuulua, mitä nyt vastaavat?» arveli Horslunti.

»Kun eivät vaan olisi pettäneet!» epäili Jooseppi.

Mutta Horslunti vakuutti, että eivät petä, ne ovat rehellistä väkeä.

Jooseppi toimitti sähkösanoman menemään ja telefoneerasi siitä Sipillan kylän Suksilallekin. Mutta vastausta ei kuulunut sinä päivänä.

Mutta seuraavana aamuna, kun Jooseppi juuri oli vuoteeltaan noussut, ilmoitettiin, että outo herra oli ajanut pihaan ja tiedustellut isäntää.

Ilma oli kuivanut ja aurinko paistoi, tuuli tuntui kylmältä ja taivas oli kylmän vaalea.

Jokohan vihdoin tuli pouta!

Insinööri seisoi pihalla ja sanoi tulleensa puimakonetta kuntoon panemaan.

Tulinen kiire tuli Joosepille ja koko kylässä nousi hälinä.

Horsluntikin saapui paikalle.

Insinööri näkyi olevan taitava ja ymmärtäväinen mies.

Ei kauan katsellut konetta ennenkun sanoi:

»Ei tässä mitään vikaa ole!»

»Sepä kumma… Vaan se ei tahdo totella», sanoi Jooseppi.

»Kyllä tottelee», naurahti insinööri ja käski panna puita pesään.

Jooseppi tuli kovin hyvilleen, ja ihmetellä täytyi Horsluntinkin insinöörin näppäryyttä.

Ja insinööri selitti nyt, että kone oli senvuoksi joutunut epäkuntoon, että oli puitu liian märkiä lyhteitä. Ei saisi sateisilla ilmoilla yrittääkään.

Niin selitti ja opasti.

Insinööri toi tullessansa myöskin komean ja kuivan ilman. Sillä nyt vihdoin näytti sade todella taukoavan ja taivas viimeinkin seestyvän.

Puoleltapäivin lupasi panna koneen käymään.

Jooseppi oli taas hyvällä kiirillä ja unohti pian kaiken sen harmin, jota näinä päivinä oli tuntenut.

Puoleltapäivin kokoontui työväki, kone pantiin käymään ja insinööri matkusti pois.

Eri lailla teki kone nyt työtä ja hyvää jälkeä jätti.

Ja samana iltana jo saatiin kaikki Herralan lyhteet puiduksi.

Insinööri oli ollut viisas mies opastamaan ja vielä lisäksi, ikäänkuin kaupantekijäisiksi, oli tuonut kauniin, syyskuivan ilman tullessaan.

Ja nyt saivat kaikki kuulla, että insinöörin käynti oli kaikki
Horsluntin ansiota.

»Terveiset panikin Horslunti sähkösanomaan niinkuin tuttavalle miehelle ainakin», selitti Jooseppi.

Ja kaikki tuntui taas olevan hyvin päin. Ilma oli kaunis, kone hyvässä kunnossa ja hyvää jälkeä teki.

Seuraavana päivänä siirrettiin Iso-Musta viidentoista miehen ja neljän hevosen voimalla Yrjänäiselle, joka osuuskuntajärjestyksessä oli seuraava.

Yrjänäisen lyhteissä ei arvosteltu menevän aikaa kuin puoli päivää, niin että samana päivänä ehdittäisiin kone siirtää Ojalaiseen, jossa parissa tunnissa olisi työ tehty.

Suuri oli melu ja miesten huuto, kun konetta Herralasta Yrjänäiselle vietiin. Kuuli huudon Ollin-Mikkokin, ja Ullan-Eino juoksi katsomaan.

Mutta Ylipään Vilhemiä ei näkynyt.

Kun Yrjänäisellä seuraavana päivänä alettiin »ryskiä», alkoi taas sataa, ja nyt tulikin vettä, että hukkua tahtoi.

Työväelle toimitettiin talossa hyvää lihakeittoa ruuaksi ja kahvit päälle ja sauna kahvin päälle.

Yritettiin seuraavana päivänä, mutta taas alkoi sataa. Taas saivat ryskimiehet lihakeiton, kahvit ja lämpimän löylyn.

Tuli kolmas päivä. Ilma oli kylmempi eikä selvää sadetta ollut. Yritettiin taas, mutta juuri kun päästiin hyvään alkuun, napsahti joku seula rikki ja kolme mutteria paukahti riihen seinään.

Siihen jäi. Ja sade tuli päälle. Nyt kolmannen kerran piti ruokkia riihimiehet, antaa kahvit ja sauna lämmittää…

Mutta kun talo oli tyhjänä vieraasta väestä, meni emäntä kiukkuisena isännän nokan alle ja tikasi: »Joko nyt uskot?»

Yrjänäisen emäntä oli ollut vastaan osuuskuntaan rupeamista ja kieltänyt miestään, ettei alkaa, että koetetaan vielä vanhalla riihikeinolla… että silläpä ne on ennenkin saatu…

Mutta Yrjänäinen oli pitänyt oman päänsä. »Joko nyt uskot?» kirkui emäntä uudestaan. »Nyt olisivat elot puituina ja jyvät aitassa eivätkä tuolla ulkona mätänemässä — niin olisivat, jos olisit tehnyt niinkuin käskin ja niinkuin Ylipään Vilhemi, Mattila ja moni muu on tehnyt. Mutta nyt? Ja kuinka halvaksi tämän homman nyt luulet tulevan — kun kehuit, että tulee niin halvaksi, kun riihimiehiä ei tarvitse passata, — kuinka halvaksi? Kokonainen lehmä on nyt syöty ja kilottain on kulunut kahvia ja sokeria — ja siellä ovat vieläkin pitkin riihipihaa… Joko nyt uskot?»

»Jo», vastasi isäntä, mutta muuta hän ei puhunut.

Ja samana päivänä ahdettiin Yrjänäisellä riihi, vanhan viisaan tavan
mukaan. Riihimieheksi oli emäntä noutanut Ullan-Einon ja Varpumäen
Mantan ja käynyt Herralalle sanomassa, että toimittaa Ison-Mustan pois.
Yrjänäinen itse ei puhunut mitään, antoi emännän toimittaa.

Koko seuraavan viikon satoi, ja Iso-Musta kökötti Yrjänäisen riihen edessä. Ja aika ja syksy kului.

Taas turvautui Jooseppi Horsluntin apuun ja käski sähköttämään.

»Mitäpä sinne sähköttää, eiväthän ne vastanneet siihen toiseenkaan sähkösanomaan», sanoi Horslunti.'»Eivät hekään ilmaa saa kuivaksi eikähän nyt muuta syytä ole.»

Mutta Jooseppi pyysi sähköttämään ja selitti, että täten tuli puinti paljon kalliimmaksi kuin ennen riihessä. Yrjänäiselläkin oli kulunut melkein koko lehmä j.n.e.

Jo Horslunti viimein suostui ja sähkötti.

»Sataa aina! Yrjänäiseltä syöty lehmä ja isäntä karkoitettu! Musta seisoo! Riihimiehet iloitsevat! Mitä tehdään?

Horslunti.»

Mutta siihen sähkösanomaan ei koskaan tullut vastausta.

IX

Viimein koveni ilma. Käräjätkin olivat aivan lähellä. Nyt tulikin tosipouta ja alkoivat syyspakkaset. Pian virkosi Iso-Mustakin, ja nyt alkoi työ käydä kuin rasvassa.

Parissa päivässä olivat Heinärannan lyhteet puituina, ja yks' kaks' oli
Iso-Musta jo Sipillan kylässä.

Ja kuivia ilmoja riitti yhä, aamupakkasia ja purevia pohjoistuulia. Nyt vasta saivat kaikki nähdä, mihin Musta oikein kykeni. Sipillan kylässä teki niin joutuin ja niin hyvää jälkeä, että parempaa kuin koskaan oli osattu uskoakaan. Eikä vastustellut vähääkään. Eivät katkeilleet seuloista käsivarret eivätkä mutterit lentäneet silmille.

Pian siirryttiin Sipillan kylästä Savukylään, ja nopeasti edistyi työ.

Herralan Jooseppi oli mainiolla tuulella, ja kaikki Sipillan kylän rikkaat tulivat ja kiittivät Jooseppia, että »sinä se olet sittenkin se Heinärannan Iso-Herrala…»

Säkkijärven Ollia Savukylästä ja Yrjänäistä Heinärannalta päätettiin miehissä nuhdella siitä, että olivat ruvenneet kesken kaiken riihtä puimaan ja siten häväisseet Ison-Mustan mainetta. Mutta anteeksi kuitenkin päätettiin antaa, koska Yrjänäiseltä oli lehmä syöty ja Säkkijärven Olli taas oli akkavallan alla.

Mutta muristen kuunteli Alatalon vanha vaari, kun hänelle kerrottiin kuinka nyt Iso-Musta alkaa hyvää jälkeä tehdä, kuinka nopeasti pui Sipillan kylässä ja kuinka Savukylässä.

»Ei ole vielä kaikki lopussa», ennusteli ukko yhä. »Käräjät ovat vielä edessä päin.»

Alkoivat sitten käräjät, ja asiain jakopäivä oli. Uteliaana käveli, keppiinsä nojaten, vaarikin kuulemaan, kuinka paljon ja minkälaisia asioita nyt Ison-Mustan takia oli tullut.

Mutta mennessään kuistin läpi näki hän, että Mattila, Ylipään Vilhemi ja Herralan Jooseppi seisoivat päin yhteen sikaria poltellen ja naurusuin puhellen. Aivan heidän vieressään seisoi Ollin-Mikkokin, sikari hänelläkin suussa, ja hymysuin kuunteli isäntäin puhetta.

Sipillan kylän rikkaat seisoivat toisessa kuistin loukossa ja heidän edessään Horslunti, selittäen ja kädellään viittoen.

Ukko painui käräjäpirttiin, jossa haiskahti hokmanni ja kuului kova poru.

Mutta Horslunti, puhuteltuaan Sipillan kylän rikkaita, läksi vauhdissa taas liikkeelle, jaloissaan patiinat ja uudet housut. Sovinnon hierojana liehui Horslunti asiallisten kesken. Sillä yhtä innokas kuin hän oli riitaan kehoittamaan, yhtä innokas hän oli taas hommaamaan sovintoakin ja sulavin puhein sai hän paksut sydämet lämpenemään.

Niin hän liehui, Horslunti, paikasta toiseen. Milloin kuiskasi tämän korvaan, milloin tuon korvaan ja nauroi, olalle löi, ja sanoi:

»Sillä lailla, pojat!»

Asiain jako alkoi. Alatalon vaari kuunteli, milloin luetellaan Herralan
Joosepin ja Sipillan kylän isäntäin asiat.

Mutta niistä ei puhuttu mitään.

»Kaikki asiat on sovittu», sanoi poliisi hänelle.

Ukko murisi ja läksi tyytymättömänä nilkuttamaan pois.

Mutta kun asiain jako oli loppunut ja kahvipöytä taas katettu, meni
Herralan Jooseppi pöydän luo ja huusi:

»Nyt kahville kaikki, sekä asialliset että todistajat! — Nyt vasta
Ison-Mustan tuliaisia juodaan!»

Ja siihen kokoontuivat kaikki: Mattila, Ylipään Vilhemi ja Sipillan kylän rikkaat, tuli Ollin-Mikkokin ja erityisestä kutsusta vielä Ullan-Eino ja Varpumäen Manta.

Mutta Alatalon vanhaa vaaria ei saatu enää palaamaan Ison-Mustan tuliaiskahvia juomaan.

Ja Horslunti katseli etempää hymysuin, kuinka käräjäpullat pienenivät sekä asiallisten että todistajain suissa.