The Project Gutenberg eBook of Vaiheita, by Sigurd Ibsen

Kansanopistossa.
Sananen naisesta.
Pehtori Vuorela.
Silmäpuoli Tiina.
Emännän kosijat.
Iso-sisar.
Kaunis Anna.
Neiti Liina.
Vanha äiti.
Salainen yhtymys.
Navetta juttu.
Lovisa mamseli.
Kesä tuli.
Kansanopistossa.

Harvan humoristisen kirjailijan teokset ovat niin yleisesti pidetyt ja laajalti luetut kuin Sigurdin kotimaallansa Ruotsissa, kuin myöskin Suomessa, jossa ne varsinkin ruotsalaisessa lukijakunnassa ovat herättäneet suurta huomiota ja mieltymystä. Ne ovatkin sellaisia jotka sopivat niin ylhäisemmällä kuin alhaisemmallakin sivistyskannalla olevan yleisön luettaviksi.

Toivossa että mainitun kirjailijan teokset saavuttavat suomalaisessakin lukijakunnassa yhtä suurta mieltymystä kuin ruotsalaisessa, jätetään tämä kirjanen yleisölle nimellä "Vaiheita".

— Ei, se ei käy päinsä, lautamies! Ylpeäksi saattaa poika muutenkin tulla, vaikkei häntä panna kansanopistoon.

— Sinä puhut kuin sinulla ei olisi järkeä ollenkaan, Olli! Minun poikani eivät ole koskaan, luojan kiitos, olleet röyhkeitä, mutta sen saatan sanoa, että niin kilttejä kuin he ovat olleet kansanopistossa käytyään, eivät he ole olleet ennen.

— Niin, ehken se saattaa sopia lautamiesten pojille, mutta pikkutilallisten lapset saavat tyytyä kansakouluun, arveli Mäkelän Olli ja pani suitset kärryihinsä kirkkomäellä, jossa lautamies, joka kuului kansanopistonjohtokuntaan oli puhutellut häntä, saadakseen opistoon oppilaan ja Mäkelän taloon valistuneen pojan.

Ja sitten nousivat he kärryihin, Olli ja hänen poikansa asettuivat mukavasti etusijalle, vaimo tyttärensä kanssa takaistuimelle. Kuta likempänä alkutilaa, sitä vähemmän kunnioitettiin naista; ja Mäkelässä oltiin, totta puhuen, kerrassaan alkuperäisellä kannalla, vaikka Ollilla oli sekä linjaarinrattaat että rahaa säästöpankissa.

Ja kun he rupesivat syömään, oli poika ensimmäisenä puurokupin kimpussa ja kun hän sitten ruu'alta herettyään oli hetkisen loikonut sohvan kannella, huusi hän, niin että sisar korjatessaan pois ruokaa, oikein säpsähti:

— Onko sekin laitaa, antaa elukan kärsiä janoa? Ja niin mennä tallusteli vanha isä ulos hevostaan juottamaan, poika lurjuksen kääntyessä toiselle kylelleen.

Mutta ylpeä ei hän, luojan kiitos, ollut tuo Olli Mäkelän Jussi, se oli siunattu asia. Vaikka hän oli talollisen poika, oli hän aina mukana herrastalon renkien kanssa ryypiskelemässä ja kun he kiroilivat, kiroili hän myöskin ja kun he kuljeksivat pitkin maanteitä sunnuntaiöinä ja melusivat, kuului hänen kimakka äänensä yli muiden, ja kahakoissa oli hän aina ensimmäisenä miehenä; sanalla sanoen, hän oli hauska, seuranhaluinen poika, jota olisi ollut vahinko lähettää kansanopistoon saamaan kaikellaisia houreita päähänsä.

Mutta mitenkä olikaan, Jussi ei kumminkaan jättänyt isäänsä rauhaan, ennenkuin pääsi sinne. Ei siltä, että hän mielestään tarvitsi oppia jotakin. Ei suinkaan! Mutta hän oli kuullut että poikien oli siellä hyvä olla ja että he lauloivat "neliäänisesti" ja että heidän oli hauska siellä yhdessä asua. Isän mielestä se kyllä oli hulluutta, tietysti, mutta Marraskuussa lähti Jussi kuin lähtikin kansanopistoon, uudet vaatteet päällä sekä kaksi suurta juustoa ja monta näkkileipää kirstussa.

Tuli kevät ja lumi suli Mäkelän harmailta saroilta, jotka odottivat auraa ja karhia. Ja Olli ja Anna odottivat poikaansa.

— Pitänee pestata joku poikanen kesäksi, sillä ei kai Jussista ole enään töihin, tuumi vanha Olli, voidellessaan rattaita ja täyttäessään heinäsäkkiä lähteäkseen kansanopistoon hakemaan Jussia kotiin.

— Sinä saat tulla mukaan, tyttöseni, kuulemaan heidän lörpötyksiään, sanoi hän Liinalle.

He lähtivät tutkinnon edellisenä päivänä, sillä kansanopiston johtaja oli ilmoittanut toivovansa että vanhemmat ja holhojat kuunteleisivat myöskin opetusta vähäisen eivätkä olisi vaan lopettajaisissa läsnä.

Kun Jussi näki heidät tulevan maantiellä, juoksi hän vastaan ja huusi: "hyvää päivää, hyvää päivää!" ja nosti hattuaan.

— Ptroo! sanoi ukko ja katsahti oikealle sekä vasemmalle, nähdäkseen sitä herrasmiestä, jolle poika nosti lakkiaan. Mutta siellä ei ollut ei niin ristinsielua. Jokohan nyt Jussi olisi nostanut lakkiaan isä vanhukselle? Hm!

Päivemmällä piti "oppilasten leikkiä kuntakokousta" ja Mäkelän Ollin kuunnella sitä. Oikeastaan oli se olevinaan vaivaishoito-kokous, ja he olivat miettineet kokoon koko joukon "asioita", jotka olivat ratkaistavat ja Jussi istui siinä myöskin johtokunnan jäsenenä muka. Ja opiston puheenjohtaja herra Saarela, istui siellä myös jäsenenä ja oli hyvin saita köyhiä kohtaan ja jäykkä sekä kova puhuessaan. Mutta kun Olli oli hiukan tähystänyt hänen lempeitä kasvojaan ja suopeita silmäyksiään, huomasi hän kyllä, ettei tuo maisteri suinkaan olisi noin ankara jos olisi täysi tosi edessä; hän vain kai tahtoi nähdä millainen mielenlaatu pojilla oli.

— Minusta tulee liika kalliiksi kunnalle, jos vanhaa Jaakko Lassilaa elätetään samalla lailla kuin tähän asti. Tuolla hän venyy vanhassa tuvassaan, tyttärensä hoidettavana ja nauttii täyttä eläkettä vaivaishoidolta. Eläke täytyy meidän hänelle antaa, koska hän on vanha ja saamaton. Mutta tuvan katto tarvitsee korjausta ja se tulee maksamaan vähintäinkin kaksitoista markkaa, ja puita siellä menee aivan kauheasti. Minä ehdottelen että tupa revittäisiin rikki ja vanha Jaakko sijoitettaisin köyhäinhoitolaan.

— Minä en voi uskoa, että viimeisen arvoisan puhujan ehdotus saa kannatusta niiltä miehiltä, joilla on sydän rinnassa ja jotka ymmärtävät panna arvoa omalle kodille, vaikkakin köyhimmän ja halvimman. Ystäväni! Vanha Jaakko Lassila on asunut omassa vanhassa mökissään, jonka hän työllään on itselleen hankkinut parempina päivinä. Vaikkakin hänen on täytynyt syödä kunnan armoleipää, joka on kyllä ollut katkeraa, on hän kuitenkin saanut syödä sitä oman kattonsa alla ja hänen kiltti tyttärensä on hellästi hoitanut vanhusta. Ette kai henno eroittaa heitä muutaman markan ja jonkun halkokuorman tähden ajaa Jaakkoa kodistaan ja estää hänen tytärtään täyttämästä ensimmäistä ja kaunista kaikista velvollisuuksistaan, hoitamasta ja auttamasta isäänsä! Minä vaadin että Jaakko Lassilalle annetaan eläkkeensä niinkuin ennenkin ja kaksitoista markkaa tuvan katon korjaamiseksi!

Vanhan Ollin liivin alusta rupesi niin kummallisesti lämpenemään. Vai tuommoista sitä kansanopistossa opetettiin!

Jälkeen puolen päivän oli heillä maanviljelyskemiaa, tietysti vaan ensimmäiset alkeet ja sitte oli heillä korkeuden-mittausta.

Pussilantaa oli ruvettu Mäkelässäkin käyttämään, mutta Olli ei ollut koskaan uskaltanut ostaa sitä enempää kuin korkeintain kaksi säkkiä, sillä hän oli kuullut ettei kaikellainen pussilanta soveltunut kaikellaiseen maahan. Mitähän jos poika ymmärtäisi valita!

Ja sitten juohtui hänen mieleensä, mitenkä kävi, kun hänen muutamia vuosia sitten piti kaivaa ojaa norosta, tuolla lehmihaassa. Sekä Olli itse että naapuri kylän kirkkoväärti ja Seppälän Kalle, joka oli vanha viljelijä, väittivät kiven kovaan, että maa vietti länteen päin, ja Olli työskenteli monta päivää turhaan, sillä maa sattuikin viettämään etelään, vaikkei se siltä näyttänyt. Tuollaista vastoinkäymistä ei saata enään tapahtua, sitten kuin Jussi oppi tuon korkeuden-mittauksen.

Kun Olli heräsi seuraavana aamuna, näki hän sinisen-keltaisen lipun liehuvan opistokartanon katolla; iso sali oli lehdillä koristettu, kateeteri ympäröity kukilla ja porstuan oven päälle oli laitettu kunniaportti. Ja joka taholta tuli ajajoita ja pappi myös; ei siis tainnut tuo opisto ollakaan niin peräti syntistä laatua.

Sitten helähti virsi avatuista ikkunoista ja Mäkelän Jussin kimakka ääni kuului nytkin yli muiden — niinkuin sunnuntaiöinä tuolla kotona, — mutta äidin sydämmen ei tarvinnut vavista, ei penkkejä, aitoja eikä veräjiä tarvittu korjata tämän laulun perästä.

Kateeterille astui johtaja ja piti lopettajaisesitelmänsä "Suomen luonnosta ja kansanelämästä". Kyllähän vanha Olli tiesi ennestäänkin että isänmaata oli hyvän matkaa toiselle puolelle kotikylää, mutta kuin hän nyt, selvästi ja havannollisesti, oli näkevinään vaihtelevat luonnonilmiöt eri maakunnissa liitävän ohitseen, eri kansankuvat astuvan esille kirjavassa moninaisuudessa ja kuuli kuinka rautatiet moni haaraisina, entistä lujemmin liittävät kaikki Suomenniemen lapset yhteen, veljestyttävät heitä ja kuluttavat pois särmiä ja ennakkoluuloja, silloin täyttyi hänen vanha harmaa päänsä uusilla ajatuksilla ja hänen sydämmensä aivan oudoilla tunteilla.

Ja tämä sama kansa oli jo kuitenkin siihen aikaan, jolloin höyryhevoset eivät kuljettaneet suomalaisia toistensa syliin, jolloin karjalainen oli vieras satakuntalaiselle ja pohjalainen harvoin oli nähnyt miltä uusmaalainen näytti, tuntenut itsensä yhdeksi mieleltään ja hengeltään, ja uhrannut omaisuutensa, verensä ja henkensä saadakseen pysyä yhtenä; ja Mäkelän maatila oli palainen tätä maata, vanha Olli sukua tälle kansalle ja hänen Jussinsa toimisi kansansa kunniaksi…

Vanhan Ollin mielestä rupesi katto liikkumaan. Mutta olihan se hänen oma poikansa, joka lauloi ensimmäistä tenooria.

Mutta ylpeydestä ei näkynyt jälkiäkään kansanopistossa; ovat tainneet tykkönään laiminlyödä sen aineen tänä vuonna?

Ja siellä puhuttiin vielä paljon ja laulettiin kenties vielä enemmän, ja kohta seisoi Putte rappuisten edessä ja oli aika sanoa hyvästi. Liina sisar kapusi nöyrästi takaistuimelle, sehän lankesi luonnostaan. Mutta Jussi nauroi, kietoi jäntevän käsivartensa hänen vyötäiselleen ja nosti hänet istuimelle, isän viereen. Siellä, etuistuimella on naisen paikka, niin kotona kuin matkallakin, niin pian kuin talonpoika oppii, ymmärtämään että löytyy toinenkin ihmisarvon mittaaja, kuin käsivarren voima.

Oli ollut erittäin kaunis työpäivä tänään. Mutta vanhasta Ollista tuntui ettei tässä mitään työpäivää oltu laiminlyöty, vaan tässä oli tapahtunut kevätkylvö, josta aikanaan tulisi hyötyä Mäkelänkin saroille, vaikka karhi oli levännyt pari päivää ja kylvövakka riippunut paikallaan aitan seinällä.

— Ptroo Putte, nyt olemme taas kotona. Ei, isä, kyllä minä pidän huolen hevosesta; te tarvitsette levätä.

Oli lauantai-ilta. Myöhemmällä illalla hiipi Anna-äiti pojan kamarin ovelle, katsoakseen oliko hän lähtenyt etsimään vanhoja tuttaviaan. Tasainen, syvä hengitys sängystä ilmoitti hänelle ettei Jussilla ollut kiirettä minnekään.

Maanantaiaamuna nousi vanha luuvaloinen Olli hyvään aikaan sängystään, mennäkseen kesantoa kyntämään. Mutta tultuaan talliin ei siellä hevosta ollutkaan, ja päästyään kesannolle näki hän joukon uusia, mustia tuoreita vakoja ja kansanopiston läpi käyneen pojan, joka käänsi auraa saran toisessa päässä.

Kaikki oli entisellään; paitsi se ettei Jussi kiroillut hevosta. Kaikki oli entisellään, kesäaurinko hymyili Mäkelän kartanolle; mullassa kiiltoutunut auranterä kiilsi auringonpaisteessa; ehkenpä kiilsi tuolla myös jotakin vanhan Ollin silmässä. — —

Nainen on kummallisin kaikesta mitä Jumala on luonut. Senpätähden miettikin hän kokonaisen viikon, ennenkun sai sen valmiiksi. Jopa arveli hän antaa maailman tulla toimeen naisitta, sillä hän älysi kyllä kaikkitietäväisyydessään, kuinka paljon vaivaa ja vastusta he matkaan saattaisivat.

Mutta silloin näki hän kuinka Aatami lau'antai-illan lähetessä, loikoi ja haukotteli riippumatossa ja hänellä oli ikävä. Mies oli kyllä koetellut huvitellaita kaikin tavoin. Hän ojensi jalkansa ja antoi kuningastiikerin hyppiä sen yli, hän antoi leijoonan kanneksia nenäliinaansa ja hyeenan istua takajaloillansa, palainen sianlihaa nenällään. Mutta lopuksi kyllästyi hän kaikkeen ja tunsi itsensä yksinäiseksi ja haluttomaksi ja hänen mielestään oli se kovin alentavaista että hän, joka oli luomisen mestariteos, menisi itse, omin käsin panemaan totivettä tulelle. Ja niin huokasi hän itsekseen: "Miekkonenpa se, jolla kuitenkin olisi tyttö palvelemassa täällä ravintolassa! Välipä tällä, joskin hän olisi neljäkymmentä vuotta täyttänyt, koska siveydensaarnaajat pitävät sen niin tärkeänä".

Taivas oli kaareva ja sininen; se itki sateella ja hymyili päivänpaisteella. Mutta se katseli koko luontoa ja heitti yhtä lempeitä katseita Aatamin kolmentoista korttelin korkuisiin härkiin kuin Aatamiin itseensä, ja Aatami oli itsekäs ja kaipasi sellaista olentoa, joka katseleisi vaan häntä. Hauki oli vikkelä ja komea liikkeissään, mutta hänen puhetaitonsa oli niin vähäinen, ja Aatami ikävöi sellaista olentoa, joka voi puhella hänelle, hänen omalla kielellään. (Hänellä raukalla ei ollut aavistustakaan kotiripityksistä!) Tähdet tuikkivat kauniisti taivaalla, mutta ne eivät lämmittäneet ja niitä oli mahdoton lähestyä. Naarasantilooppi oli ihana ja korea ja söi mielellään Aatamin kädestä, mutta sitten nelisti se pois ja siveli turvallaan puolisonsa kaulaa ja katseli häntä hellästi silmiin. Kun Aatami näki tuon, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän sanoi: "Käärme vieköön koko poikamiehen elämän!" ja niin nukkui hän.

Herättyänsä tunsi hän kovin pistävän vasempaan kylkeensä ja hänestä oli niin ahdas riippumatossa. Kun hän avasi silmänsä, näki hän vieressään makaavan mamselin, joka punastui aivan korvia myöten ja sanoi ranskan kielellä ujostellen ja hämillään:

— Patruuni saa luvan olla hyvä ja suoda anteeksi että minä olen kiivennyt tänne riippumattoon, mutta minä pelkäsin niin kauheasti rottia…

Ja Aatami katseli häntä, ja kas, hänen silmänsä oli sininen kuin taivas ja itki sateella ja hymyili päivänpaisteella, mutta itki ja hymyili yksinomaan hänelle. Ja hän oli ketterä ja vikkelä kuin kala, mutta hänellä oli lämmintä verta ja hän oli puheliaampi. Ja hän loisti kuin tähti taivaankannella, mutta hän lämmitti myöskin, ja hän lepäsi Aatamin käsivarrella ja katseli häntä silmiin, ja hän oli ihana ja kaunis kuin antilooppi, mutta hänen huulensa hyväilivät Aatamin olkapäitä. Kun Aatami oli tarkastellut häntä pari sekunttia ja muisti ettei hänellä ollut äitiä, eikä tätejä, jotka voisivat tulla huutamaan ja meluamaan epäsäätyisestä avioliitosta, sanoi hän:

— Älkää olko millännekään, neiti! Ette te litisty, ja jos te litistytte niin ette litisty pahoin. Mutta mitenkä ihmeellä te olette tullut tänne? Rautateitähän ei ole vielä keksitty.

— Oi, minä olen ryöminyt teidän omasta vasemmasta kylestänne, sanoi hän ja veti ujosti peitettä olkapäälleen.

— Totta tosiaankin, siltä se tuntuukin, sillä kylkiluuni ja lompakkoni ovat poissa!

— Oi armaani, älä nyt heti rupea huolehtimaan talousrahoista, sinä, jolla ei ole vielä penniäkään kunnallisveroja! sanoi hän ja kietoi käsivartensa Aatamin kaulaan. Ensimmäinen aviopari oli onnellinen, sillä olosuhteet olivat silloin niin edulliset. Eevan puku ei maksanut paljoa; hän ompeli itse lehtihameensa, ja palanen Barnängen’in saippuaa joka toinen kuukausi, siinä kaikki mitä hän tarvitsi pientä, perin tervettä olentoansa varten.

Hänellä ei ollut palvelustyttöä, itse pesi hän astiansa. Jos jotakin sattui särkymään, ei hänellä ollut ketään, jolle olisi riidellyt.

Hän ei kiusannut koskaan miestään kysymällä, oliko hän "rakastanut jotakin toista ennen häntä" ja jos tämä toinen "nyt oli aivan varmaan vieraantunut hänen sydämmestään."

He eivät etsineet koskaan kotiopettajatarta, ja kun Eevan hiukset rupesivat harmentumaan ja hänen kasvonsa tulivat ryppyisiksi, ei hänen tarvinnut seistä ja katsoa peiliin jos Aatami ja nuori opettajatar suutelivat toisiaan virkakamarin oven takana.

Täytyy myöntää että tästä taas toiselta puolen oli se haitta etteivät pojat saaneet sitä kasvatusta kuin heidän olisi pitänyt, eivätkä voineet ottaa mitään korkeimpia tutkinnolta, vaan Kainin täytyi tyytyä metsä-opistoon, ja hänestä tuli metsästäjä, jota paitse hänellä oli raaka ja raju luonne ja niin sanoakseni tappoi veljensä, ja vielä lisäksi, en ymmärrä muuta kun hän nai sisarensa, s.t.s. oman oikean sisarensa, eikä ainoastaan siveyssisarensa taikka nurkkasisarensa, sillä silloinhan ei asiasta olisi mitään virkkamista.

Mutta sitten senperästä ei tytöistä ole ollut puutetta, ja vaikka maailman ei sanota kärsineen erityistä puutetta sisarusrakkaudesta, niin on kuitenkin useimman nuoren miehen elämässä ollut aika, jolloin he ovat rakastaneet toisten sisaria, enemmän kuin omiaan. Niin, tapahtuuhan, että rakastamme aivan tuntemattomien henkilöiden sisaria enemmän kuin omaa henkeämme ja että meissä kytee lämpimimpiä tunteita lastemme äitiä kuin omaa äitiämme kohtaan. Kaikki tämä näyttää niin mahdottomalta, mutta minä vetoon sen itse kunkin omaan kokemukseen.

Mitä taas naisia koskee, niin on se kauhea erehdys, luulla, että he panevat mitään erityistä arvoa miehille ja että he menevät mielellään naimiseen. Ei toki, useimmat ovat monta erityistä kertaa vakaasti päättäneet ettei koskaan antaa jonkun miehen katkeroittaa elämäänsä, mutta jos nyt kaikessa tapauksessa pitemmän ajan — kolmen, neljän kuukauden kuluttua taikka niin — langetaan polvilleen äidin vieraskamarissa, joka juhlan kunniaksi on hyvin kaunisteltu, niin ei se suinkaan ole sentähden, että ne herttaiset tytöt itse ovat muuttuneet mieleltään, vaan ainoastaan armeliaisuudesta, etteivät mies-parat menisi ja tekisi itselleen jotakin pahaa taikka ottaisivat jonkun, joka on huonompi ja turmeleisivat siten ihmissuvun.

Tyttö, joka menee naimiseen, tekee todellakin peljättäviä uhrauksia. Ajatelkaapas vaan että jo kihloissa ollessa tulla niin tuttavalliseen ja omantakeiseen väliin vieraan herran kanssa! Äidillehän se kyllä kävi päinsä kun sai ottaa isän, mutta herranen aika, ajatelkaa että ottaa aivan vieras mies, kenties toisesta päästä valtakuntaa! Tyttö raukat!

Tytöt ovatkin rehellisesti tehneet mitä ovat voineet, peljättääkseen nuo pahat miehet luotaan. Kerta panivat he tynnyrinvanteita hameisiinsa, niin että korkeintain neljä viisi tyttöä sopi yhteen hehtolitraan ja kaikki rappuset täytyi rakentaa uudestaan. Näitä tynnyrinvannehameita kutsuttiin "krinoliineiksi", ne olivat hyvin muodissa noin kolmekymmentä vuotta sitten ja moni kotiopettaja, joka pimeinä iltoina oli seisonut pihamaalla ja ollut kohtelias, niinkuin hän luuli, perheen tyttärelle, kauhuksensa huomannut seuraavana päivänä seisseensä ja keskustelleensa pyykkisaavin kanssa. Ei se auttanut. Miehet möivät osan huonekaluista ja vuokrasivat suuremmat huoneet, ainoastaan voidakseen suojella kodeissaan naisen krinoliinineen ja päivineen.

Paremmat tytöt ovat viime vuosisadalla kuluttaneet useampia vuosia suloisesta nuoruudestaan oppiakseen hyväilemään norsun luita n.k. pianolla, sillä tavoin, että miesten pitäisi pysyä loitolla. Mutta se oli sama, kun olisi rämisyttänyt padan kantta peljättääkseen harakoita kirsimarjapuusta. Tuskin on melu vaiennut, niin ne ovat siellä taas, sekä harakat että miehet.

Naiset olivat kuulleet että miehet pitivät kamelia rumana eläimenä. Saadakseen olla rauhassa, pukeutuivat he joka ikinen dromedaareiksi, suuri, suuri kyttyrä takana, jota he kutsuivat "turnyyriksi". Mutta miehet puhelivat näinikään: "Koska ne Herran enkelit sietävät sellaisella kärsivällisyydellä niin suuren kuhmun takanaan ainoastaan kevytmielisyydestä, kuinka mielellään he eivät siedä kuhmua vierellään rakkaudesta!"

Kun naiset vihdoinkin älysivät etteivät miehet pitäneet mitään niin pyhänä koko maailmassa kuin leipäpalaa, niin tunkeutuivat he konttoreihin, virkahuoneisin, sähkösanomalaitoksiin, postiin, telefooniasemille ja sanomalehtitoimistoihin ja veivät leivän miehiltä ja toivoivat viattomissa sydämmissään: "Nyt he varmaankin suuttuvat ja jättävät meidät rauhaan!" Mutta ei, heidän mielestä on se yhtä soma jos vaimo hankkii perheen elatuksen, kun että mies sen tekee.

Kaikista pahinta on se että tytöillä on niin hyvä sydän että he harvoin voivat kieltää, kun joku oikein sydämmellisesti pyytää heitä rupeamaan rouvaksi ja äidiksi tuleville lapsilleen, vaikkakin he äärettömästi halveksivat avioliittoa.

Matkustaakseen neitseellisyyden, rakkaiden nuoruudenunelmain ja viattoman lapsuuden maasta avioliiton, kieltäymysten, puutteen, kärsimysten ja vallanalamaisuuden valtakuntaan, tarvitsevat he ainoastaan muutamia ystävällisiä sanoja ja pari pitkää viikseä, mutta matkustaakseen Kongovirralta Lysekiliin tarvitsevat he kolme kirstua ja viisi matkalaukkua.

He huutavat kuin hurjat, jos he sattuvat loukkaamaan jalkansa, jossa on kumikalossi, siiliin, mutta vaikenevat kuin seinä, jos joku mies pistää heitä poskeen neljän päivän vanhalla parralla.

Kun he ovat kihloissa eivät he jaksa kantaa puolen kilon painoista kesänuttua niin pitkältä kuin verannalta lehtisaliin, vaan sulhasen täytyy se tehdä. Mutta kun he ovat olleet pari vuotta naimisissa, kävelevät he silloin ujostelematta viisi, kuusi kilometriä yöllä edes takaisin sänkykamarin lattialla, käsivarrellaan kymmenen kiloa painava poika, ja mies makaa ja katsoo vaan, ikään kuin se ei koskisi häneen enempää kun jos hän näkisi lähetyskartan kaikkein sisimmästä Afrikasta.

Jos he pistävät itseään neulalla voivottavat he ja saavat kyyneleet silmiin, mutta jos he ulkona seurassa saavat tietää että se, jota he ovat rakastaneet yli kaikkea maailmassa, on mennyt kihloihin toisen kanssa, niin nauravat he niin, kuin heitä kutkuteltaisin hanhenhöyhenellä jalkapohjaan.

— — — Ja sitten toivon minä, rakas Vuorelani, että tulen olemaan tyytyväinen teihin. Erehdyksiä ja tyhmyyksiä suon mielelläni anteeksi, vaan uskollisuutta minä vaadin, järkähtämätöntä uskollisuutta.

Ja hän palveli vuotensa ja kreivi oli tyytyväinen ja hän palveli toisenkin vuoden ja kreivi korotti, itsestään palkkaa, ja kun hän oli korjannut kolmannen kesän sadon, pantiin uusi lattia ja koreat seinäpaperit pehtorin asuntoon. Seinäpaperit olivat niin kauniit ettei emännöitsijä voinut kulkea pihan poikki, vilkaisematta sisään avonaisesta ikkunasta. Ja kun kotiopettajatar meni ulos kävelemään, pistäysi hän aina ensin pehtorin luona kysymässä "missä haassa äkäinen härkä oli."

Liehän toki oikeutta pelätä henkeään, vaikka onkin vaan opettajatar raukka!

Varsinkin kuin pehtori oli ainakin yhtä kaunis kuin hänen seinäpaperinsa. Kolmen kyynärän ja kahden tuuman pituinen, suora ja solakka, ruskeat hiukset ja punaiset posket. Ja sitä paitsi pari tummansinistä silmää, joita hän räpäytti niin uskollisesti vakuuttaessaan: "Aivan varmaan, mamseli, härkä ei ole sielläpäinkään."

— Mutta ehkä herra Vuorela tulee kuitenkin tuolle puolen veräjää ja katsoo… ehdoitti mamseli.

Ja silloin hymyili hän ja saattoi mamselia korkeintaan viisisataa kyynärää, mutta sitten täytyi hänen aina tarkastaa joko puimakonetta, perunoita tahi varsoja, sillä uskollinen hän oli, järkähtämättömän uskollinen.

Kun pikku Juulia neiti rupesi ratsastamaan, eikä kreivi joutanut aina seurata häntä, oli pehtori Vuorelalla enemmän aikaa. Silloin voi tapahtua että mökkiläiset ja rengit saivat levähtää kyllikseen, sillä silloin sattui pehtori Vuorela viivähtämään poissa kokonaista kaksi tuntia. Voihan hän seurata häntä yhtä hyvin kuin ajurikin. Juopa neiti Juulian ja hänen välillään oli aivan ääretön. Mutta vaikka Juulia neiti oli kuinka varomaton tahansa ja vaikka "Putte" hyppi vielä rajummasti keveän kuormansa alla, toi Vuorela neitosensa kuitenkin eheänä kotiin. Ja hajallaan olevat, pitkät, ruskeat hiuksensa liehuivat vallattomasti hänen kauniiden, pehmeiden kasvojensa ympärillä, ja viidentoistavuotiaat silmänsä loistivat ja pehtorin posket punottivat ja hänen sydämmensä sykki.

Mutta ei he sanoneet kumpikaan mitään, sillä pehtori oli uskollinen, järkähtämättömän uskollinen.

Sitten, kun Juulia neiti tuli kuudentoista vuotiaaksi ja läänin nuoret aatelismiehet olivat tutkineet aateliskalenteria ja saaneet selon Rauhalinnan peltomaan suuruudesta ja kuulleet että kreivitär oli liian kivulias, voidakseen toivoa Juulia neidille sisaruksia, tarvitsi Vuorela yhä harvemmin seurata häntä ratsastusretkillä. Silloin tuli nuoria serkkuja ja pikkuserkkuja ja muita nuoria, komeita, urheilua harrastavia suuren maailman herroja, ja kaikki tahtoivat he seurustella Juulia neidin kanssa, niin että joskus täytyi vaunuhevosetkin satuloita.

— Saanko kysyä kuka on tuo nuori herra tuolla ryytimaassa? sattui toisinaan joku vieraista kysymään ja vilkaisemaan tiepuoleen.

— Oi se on Vuorela, pehtori Vuorela, oikein kunnon mies, vakuutti
Juulia neiti.

— Hm… mutta eiköhän näin suurelle maatilalle olisi tarpeen kokeneempi pehtori? ehdotteli Yrjö serkku, painaen nenälasit varmemmin silmännurkkiin ja arveli itsekseen, ettei tuo Vuorela ollut ollenkaan pehtorin näköinen.

— Ei suinkaan! Vuorela on niin uskollinen, järkähtämättömän uskollinen, jatkoi Juulia neiti.

Ja enempää eivät nuoret herrat saaneet tietää pehtori Vuorelasta, sillä luonnollisesti ei hän saanut "syödä pöydässä."

— — — Ja sitten tarvittaisiin hiukan vihreätä porteille ja köynnöksiä pilarien ympärille. Oikein hienoa, sillä… niin, Vuorelalle voin sanoa vaikka jo tänään: neiti Juulian kihlaus, veljenpoikani, kreivi Yrjön kanssa julaistaan huomenna, vaan vait siksi.

— Niinkuin käskette, herra kreivi, sanoi pehtori Vuorela ja kumarsi syvään.

— Herranen aika, onko pehtori kipeänä? sanoi emännöitsijä, kohdatessaan Vuorelaa pihalla ja katseli häntä hellästi ja lämpimästi pienillä ruskeilla silmillään.

— Hyvänen aika, kun hän on niin kalpea, että aivan peloittaa, sanoi mamseli ja kiiruhti keittiöön valmistaakseen lemmikilleen jotakin oikein vahvistavaa päivälliseksi.

Ja kunniaportteja pystytettiin ja pilarit koristettiin köynnöksillä ja kihlajaiset vietettiin ja aikanaan häätkin, joissa itse Vuorelakin sai olla läsnä.

Muudan vanha armollinen leskirouva tapasi hänet portailla, hänen astuessa sisään uudessa hännystakissaan, suorana ja pulskana.

— No, se täytyy minun sanoa, että olipa sekin yksi Heikki serkun ihmisystävällisistä mielipiteistä kutsua tuollaisenkin häihin! kuiskasi leskirouva.

Kaikki kävi tavallista tasaista kulkuaan, vihkiäiset ja päivälliset, puheet ja maljat, morsiusneitorunot ja rääpiäiset, nuorten häämatka ja kotiintulo ja kodin järjestäminen Rauhalinnan pihanpää rakennukseen ja sitten ilmestyi sinne pieni poika ja kylvöt ja sadot vaihtuivat vuorotellen, ja niin tulivat aikanaan hienot ruumisarkut hopeavaakunoineen vanhalle kreiville ja kreivittärelle.

— Totta kai pehtori jää meille vielä edelleenkin? sanoi kreivi Yrjö kun pehtori oli ollut läsnä pesänkirjoituksessa.

— Kas vaan, herra Vuorela, älkää pahoittako meitä! pyysi Juulia kreivitär ja taputti häntä olkapäälle.

Pehtori katsahti hänen lempeihin kauneihin kasvoihinsa ja surumyssyyn, katseli pientä, valkoista, nyt hiukan lihavaa kättä, joka lepäsi hänen olkapäällään. Se ohjasi häntä yhtä helposti kuin kerta Puttea; hän kumarsi ja vastasi:

Ja kulkiessaan yksinäiseen asuntoonsa, jossa koreat seinäpaperit olivat vaalenneet ja jonne hyväsydämmiset emännöitsijät eivät enään heittäneet ikävöiviä katseitaan ja istahtaessaan pöydän ääreen tarkastaakseen päivätyökirjaa, tunsi pehtori Vuorela ettei hän olisi voinut elää viikkoakaan näkemättä häntä, joka… hm…

Tarha-Antti sairastanut kaksi päivää. Rantatorpan Eero taittanut jalkansa ja ollut poissa seitsemän viikkoa. Tammelan Leena… Hävetkää vanhat silmät, aijotteko kostuttaa päivätyökirjani…

Nuori Rauhalinnan kreivi vietti iloista ja kallista elämää. Kaikki kävi hyvin niin kauan kun Yrjö kreivi eli, vaan jo viidenkymmenen vuotiaana kuoli hän ja silloin otti nuori kreivi Heikki kaikki mitä elukoista ja jyvistä saada voi. Vaan kun sekään ei riittänyt, sai pehtori Vuorela käskyn myydä metsää. Kun metsä oli lopussa sai pehtori matkustaa käräjille yhä suuremmilla ja suuremmilla kiinnitys-velkakirjoilla, vaan kun kukaan ei tahtonut enää lainata Rauhalinnaan matkusti nuori kreivi Heikki eräänä synkkänä Marraskuun aamuna Amerikkaan. Samana aamuna keksittiin sitä paitsi että hän oli omin päin tehnyt vekselin kolmelle nimelle.

Kreivitär Juulian hiukset ovat aivan valkoiset. Valkeat ja punaiset pehmeät posket ovat tulleet keltaisiksi, hyvin keltaisiksi, ja selkä, joka kerran niin suorana ja solakkana hetkui Puten selässä on kumarassa.

Pehtori Vuorela on myös vanha. Hän on tullut kaljupääksi, ja silmät alkavat hämärtää. Mutta vanhuksella on vielä hyvä ryhti ja näyttää siltä kuin hän nyt olisi entistä iloisempi.

Mutta nyt ei hän ole Rauhalinnan saleissa kuulemassa käskyjä ja tuomassa ilmoituksia hänen armolleen. Rauhalinna on aikoja sitten vasarakaupalla myöty ja nyt hoitaa pehtori vaan pienen pientä kartanoa.

Kreivitär lie varmaan hiukan tylsistynyt. Hän ei tahdo oikein käsittää miten tämän talon laita on.

— Kuulkaas, pehtori Vuorela — sanoi hän toisinaan ensimmäisenä vuonna — onko Laaksonmaja aivan varmaan minun omani?

— Onko talo todellakin tykkönään minun omani, niin ettei täällä ole sellaisia kauheita kiinnityksiä kuin Rauhalinnassa?

— Niin, mutta minä en voi sitä käsittää, Vuorela. Sanoihan tuomari
Ruotsi ettei jäänyt mitään jälelle myötyämme Rauhalinnan?

— Ei, vaan sitten, kun kreivitär hyväntahtoisesti jätti kaikki asiansa minun hoidettavikseni, niin… silloin… hm… onnistuin minä saamaan paljon rahaa nuorilta herroilta, joiden takauksia kreivi Heikki oli maksanut.

— Suuri onni, kreivitär. Ja sitten ostimme Laaksonmajan. Minulla on tilit kaikesta.

— Miksi ei… hm… aivan kernaasti… voinhan näyttää… hm… se tahtoo sanoa… kreivitär on aina ennen luottanut minuun… hm…

— No antaa tilien olla, Vuorela! En tahdo loukata häntä. Tiedänhän että hän on aina ollut uskollinen, järkähtämättömän uskollinen. — Ja sitten tahdoin minä sanoa että minusta on sääli että Annan pitää kattaa kaksi pöytää täällä Laaksonmajan yksinkertaisissa oloissa. Vuorela saa syödä minun kanssani samassa pöydässä.

— Kreivitär! Kuinka voin kiittää teitä hyvyydestänne vanhaa erakkoa kohtaan, jolla ei ole ketään muita koko maailmassa, kuin te, joka välittää hänestä!

Ja päivällisellä meni vanha Vuorela, ylpeänä kuin kuningas "pöytään syömään". Omaan pöytäänsä.

Niin tuli vanha Vuorela vihdoinkin onnelliseksi. Hän sai rakastaa ja hoitaa häntä mielin määrin, häntä, joka oli ollut hänelle kaikki maan päällä, aina siitä hetkestä asti kuin hän kohtasi hänet ensi kerran Rauhalinnan eteisessä.

Se oli eräänä sunnuntaiaamuna, jolloin hänellä oli valkoinen puku ja pienet keltaiset kengät.

Hänen rakkautensa oli pyhempi, suurempi ja jalompi kuin juopa pehtorin ja Juulia neidin välillä. Se oli runollisen ihanaa nuoruuden rakkautta vielä seitsemännelläkymmenennellä vuodella. Rakkautta, jota ei oltu solvaistu ylellisellä nautinnolla, rakkautta, jota oli annettu tarjoamatta. Vanhaa rakkautta, vaan samalla uudestiheränneen sydämmen ujoutta ja tunteitten ja halujen puhtautta.

Vanha hupsu! Siinä istui hän iltakaudet katsellen valkoista päätä, ryppyisiä kasvoja ja vapisevia käsiä. Vaan oikeastaan ei hän niitä katsellut. Hyväilevässä, nuoruuden ihanassa muistojen kätkössä näki hän "Juulia neidin" ruskeat hiukset hajallaan kuumien poskien ympärillä, suupielissä veitikkamaiset kuopat, hetkuvan Puten selässä ja itsensä hänen vierellä, nuorena ja vahvana, mutta ujona, oi niin äärettömän ujona…

— Tehän istutte ja maiskutatte kuin hevonen olisi huoneessa ja tiedättehän ettei meillä ole hevosta koko Laaksonmajassa.

En ole koskaan ilman erityistä osanottoa voinut katsella muurahaista, joka vetää kekoonsa kortta, vetäjää viittä kertaa pitempi ja aina tahtovat silmäni unehtua katsomaan talollisen "lapsentyttöä" joka kantaa retuuttaa isännän lapsia, jotta selkä on kumarassa ja lantiot vinossa.

Mutta kuinka erilaisissa suhteissa he molemmat elivät! Muurahainen kokoo omaan kotiinsa; korsi korrelta, jotka hän laahaa pesään, kohoo se korkeammaksi. Itse ei se ole siellä milloinkaan liikanainen, eikä häntä ajeta pois tästä kodista ja sen rinnalla työskentelee miljoonittain olentoja, yhtä pieniä ja vähäpätöisiä, yhtä ahkeroita ja väkeviä kuin se itse, kun lapsentyttö sitävastoin… Mutta meidänhän piti puhua silmäpuoli Tiinasta.

Kun Tiina yhdeksän vuotiaana tuli kirkkoväärtiin hoitamaan pientä Lauria ja leikkimään hänen kanssansa, oli hänellä kaksi kirkasta, iloista, sinistä silmää, jotka ihmetellen katselivat Laurin kaikkia leluja. Silloin oli hänellä pienet ruusutkin poskilla, sellaiset kuin ne köyhän kodissa, jossa syödään puoli tynnyriä eloja kuukaudessa viiteen henkeen, voivat olla, ja paksut kullankeltaiset hiukset ympäröivät otsaa, joka tuskin olisi voinut olla korkeampi ja puhtaampi, vaikka Tiina olisi nähnyt kreivin palatsissa ensikerran päivänvalon.

Niinpä todellakin, se on sama Tiina, joka hoiperrellen kiirehtii veräjälle aukaisemaan sitä meille. Anna toki pieni valkea hopearaha tuolle harmaa-päiselle paikkahameiselle vaimolle! Näetkö, hän on vetänyt huivin kasvolleen tällä puolen… no anna se raha myös… katsos, se on juuri tältä puolen kuin silmä puuttuu.

Pikku Laurista ja Tiinasta tuli pian parhaat ystävät. Nauraen repi poika hänen keltaisia hiuksiaan ja käsivarsi lujasti hänen kaulansa ympärillä juostiin pitkin niittyjä ja pellonpientareita. No niin, nythän se ei vielä tehnyt mitään, mutta ylipään on parasta että mökkiläisten tytöt varovat kirkkoväärtien poikain syleilyjä; talonpojan tuvassa vallitsee säätyeroitus yhtä hyvin kuin ylhäisten saleissa ja moni mökin tyttö, joka talollisen pojan sylissä on uneksinut kunnianhimoisesti silkkihuivista ja kirkkomatkoista linjaarinrattailla, on herättyään saanut "erityisen ripityksen" ja kolmekymmentä markkaa vuodessa…

Pikku Laurilla oli viidentoista vuoden vanha veli, Kalle niminen ja hän oli saanut pistoolin isältään markkinalahjaksi. Tiina juoksi Laurin kanssa suuren tuvan lattialla, äiti istui vyyhtien lankaa uunin kupeella ja Kalle seisoi penkin vieressä ladaten pistooliaan. Vahingossa sattui Tiina nykäisemään ruutisarvea niin että se putosi lattiaan.

— Etkö voi katsoa eteesi, sen aasi! ärjyi Kalle ja töytäsi pistooli kädessä kohden tyttöä.

— Herra isä, älä ammu minua, älä ammu minua, Kalle hyvä! rukoili Tiina kuoleman tuskassa ja piti käsiä silmiensä edessä.

En luule että Kalle aikoikaan ampua tyttöä. Mutta piti hänen kuitenkin vastaisen varalle saada muistutus ja niin juoksi hän tytön kimppuun ja pui nyrkkiään. Jos nyt joku äkkiä pui nyrkkiä jossa sattuu olemaan ladattu pyssy, ja läheisyydessä on toinen henkilö, laukeaa pyssy tavallisesti ja panos sattuu tähän toiseen henkilöön. Tämä voi tuntua kummalliselta, mutta sellainen on asian laita joka tapauksessa, eikä Kallenkaan ase, vaikka se olikin vaan pieni markkinapistooli, voinut käyttäytyä toisin, vaan laukesi kun laukesikin…

Nyt sai äiti jalat allensa vyyhdinpuun vierestä. — Herra varjelkoon! Ammuitko kuoliaaksi oman armaan lapseni? huusi hän, juoksi lapsen luokse ja nosti hänet syliinsä. Hän käänteli ja tarkasti poikaa joka puolelta, katsoi korvienkin taakse, repi vaatteet hänen päältään, huiski käsillään vasten silmiä, nähdäkseen oliko hän kenties tullut sokeaksi, otti hiusneulan päästään ja kaiveli sillä pojan nenää, tunnustellakseen olisiko siellä ehkä haulia ja teki jos jonkinlaisia kokeita. Vihdoinkin oli hän varma ettei sydänkäpynen ollut vahingoittunut.

— Ylös paikalla, muuten minä sinua opetan! Onko sinusta ihmisellistä tuolla lailla lapsi sylissä paiskautua maahan, olisit voinut katkoa häneltä jalat ja kädet, sinä heittiö!

Pikku Tiina ei vaan liikahtanut, mutta siltä kohdalta, jossa hänen päänsä oli alkoi lattia muuttua punaiseksi. Äiti kalpeni.

— Poika, jos nyt olet ampunut tytön kuoliaaksi, niin tulee tästä kunnon juttu. Herra isä, linnaan voit joutua, Kalleseni… Nousepa ylös, Tiina! Jos nyt kiltisti olet huutamatta niin en kerro isännälle että vallattomuudessasi juoksit pyssyn suuhun… Tiina, nousehan toki ylös! Saat villasen hameen ja pitkävartiset sukat, jos olet kiltti… Kas niin, nyt hän herää, tuo teeskentelijä. Voi hyvänen aika miltä silmäsi näyttää! Eikö lie puhki koko silmä… Voi taivas, kun ajattelen että näin olisi voinut sattua Lauriin, niin aivan tekee mieleni itkeä…

Kalle istui uunin kupeella ja katsoa tuijotti kulmiensa alta, vaan ei virkkanut mitään.

Niin se nyt kävi; laukaus oli tehnyt tekonsa ja pikku Tiinasta tuli toissilmä koko ijäkseen ja toinen poski oli ruudin polttama.

Jonkun tunnin kuluttua tuli kirkkoväärti kotiin ja sai kuulla kaikki. Heti läksi hän Kallen luo antaakseen hänelle kunnon selkäsaunan. Mutta silloin huusi Anna muori: "Ethän toki turmele omaa lastasi!" ja Tiina, joka oli kohotettu sellaiseen kunniaan että sai maata isännän ja emännän sängyssä, nyyhki hiljaa ja rukoili: "Älkää lyökö häntä, isäntä!" ja silloin vihdoinkin malttui kirkkoväärti sen verran ettei hän käynyt käsiksi omaan lihaansa ja vereensä.

Myöhemmällä iltasella, kun Tiina oli nostettu keittiöön ja isä ja äiti itse makasivat sängyssään, sanoi kirkkoväärti, hiljaa, ettei tyttö kuulisi:

— Meidän pitää antaa tuolle raukalle jotakin hyvitystä, sillä minä luulen ettei hän enää koskaan tule näkemään sillä silmällä.

— Ei ne riitä, Anna; ikävä kyllä, mutta meidän täytyy antaa hänelle paljon enemmän. Arvelin jos panisi 50 markkaa säästöpankkiin…

— Ei ikinä, sen sanon sinulle Pekka! Tahdotko saattaa häviöön sekä vaimosi että lapsesi, tuon kerjäläispennun tähden? Yhtä hyvinhän hän voi tehdä työtä silmäpuolenakin, ja siitä että kasvot ovat toiselta puolen hiukan rumemmat, pitäisi hänen oikeastaan kiittää meitä, sillä nyt pääsee tuo köyhä raukka monesta kiusauksesta tässä syntisessä maailmassa, haha niin niin!

Ja niin puhuttiin asiasta sinne tänne, ja lopuksi päätettiin, että jos kyläläiset suostuvat antamaan vähän hirsiä niin saisi Ruoti-Olli, Tiinan isä, rakentaa itselleen pienen tuvan mäen rinteelle tien viereen, kirkkoväärtin vasikkahakaan ja vielä lisäksi hiukan maata ympäriltä, niin ettei hänen vaimoineen ja lapsineen tarvitse asua enää köyhäinhuoneella kirkon vieressä.

Kyläläiset tyytyivätkin tuumaan ja monta hirttä ei sitä tarvittukaan, sillä voihan tuvan kaivaa pari kyynärää maahan, ja niin tarvittiin vaan neljä kerrosta hirsiä ja silloin saatiin jo pieni ikkuna maantielle päin.

Ja kaikkien mielestä oli kirkkoväärtillä hyvä sydän. Mitään hyötyä ei hänellä tosiaan tuosta maanpalasesta ollut ennenkään, mutta ei sitä joka mies ota tiluksilleen köyhää roskajoukkoa, joka myötäänsä etsii risuja ja tuulenkaatamia puita lämmittääkseen uuniaan, ja aamusta iltaan sai pikku Tiina kuulla kuinka kiitollinen hänen pitäisi olla hyväntekijälleen.

Sitten sai Tiina täysikasvuisen palvelijan paikan ja reipas ja sukkela oli hän toimissaan. Ja pellolla ja niityllä teki hän tehtävänsä niinkuin nekin joilla oli kaksi silmää ja kauniit kasvot. Mutta kun nuoriso kokoontui tanssimaan, sai hän seisoa yksin nurkassa, huivi ruudin polttamalla poskella ja katsella muiden iloa. Ei yksikään poika tahtonut tanssia silmäpuoli Tiinan kanssa, ei kukaan tullut ajatelleeksi että hänelläkin oli sydän, hänellä kuin muillakin, ja että se sykki myös lämpimästi ja toivehikkaasti nuoruuden kevätaikana.

Vähitellen oli sitten Ruoti-Olli raivannut pienen maatilkkunsa pelloksi, josta sai kauniita perunoita ja herneitä. Kun kirkkoväärti näki sen, sanoi hän:

— Et sinä, Olli, ihan ilmaiseksi saa asua tässä ja nauttia kaikkea tätä siunausta. Saathan sinä kuitenkin kunnalta apua niille lapsille, jotka käyvät koulua, voithan siis maksaa neljä markkaa vuodessa tästä paikasta.

Sitten kuoli Ruoti-Olli ja hänen vaimonsa, ja nuorimmat lapset menivät palvelukseen, silloin asettui Tiina itse asumaan tuohon mökkiin ja elätti itseään kehruulla, milloin ei käynyt päivätöissä muualla.

Eräänä päivänä nähtiin Tiinan tulevan veräjälle; esiliina täynnä koreita vaatetilkkuja ja vanhoja konvehtipaperia ja kädessä kaksi pientä kuusta. Siellä laski hän ne maahan ja alkoi parhaimman taitonsa mukaan koristella veräjää. Kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, istuutui hän kivelle tien viereen odottamaan. Hetken perästä alkoi mäeltä kuulua rattaiden jytinää, ja kirkkoväärtin Kalle tuli ajaen vaunuissa kahdella hevosella, messinkisilaisissa valjaissa, nuoren emäntänsä kanssa. Sentähden oli silmäpuoli Tiina koristellut veräjän ja nyt seisoi hän ja niiasi nuorten ohi ajaessa.

— Kiitoksia Tiina, hyvästä tahdostasi! Ja sitten viittasi hän piiskanvarrella Tiinaa ja sanoi:

— Emmi, tämä se on se silmäpuoli Tiina, josta olen sinulle kertonut että me siellä kotona olemme olleet niin hyviä hänelle.

— Niin, Jumala siunatkoon… sanoi Tiina, mutta samassa riuhtasivat hevoset ja vaunut katosivat pölypilveen.

Syksymmällä kutsuttiin Tiina kirkkoväärtiin vehnäskahville. Nuorikko taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja sanoi:

— Kuulin ettet maksa enempää kuin neljä markkaa vuodessa kauniista paikastasi ja koska appi-isä ja Kalle ovat aina olleet hyviä sinulle niin ei tätä rahasummaa vastakaan suurenneta…

— Mutta puolen leiviskää pellavia saat sinä vuodessa kehrätä minulle ilmaiseksi, se ei voi olla liiaksi siitä että saat asua niin kauniilla paikalla.

Ja silmäpuoli Tiina maksaa joka vuosi neljä markkaa ja kehrää puolen leiviskää pellavia siitä, että saa asua maankuopassa tuolla kivikolla mäellä, jonka hänen isänsä on pelloksi raivannut. Tämä pieni koti on hänelle sanomattoman rakas ja kummakos tuo? Onhan se tosiaankin hänen — silmäteränsä.

Hienot ihmiset ovat kuuluneet "samaan seurapiiriin", viettäneet kesän "samassa kylpylaitoksessa" tai "tavanneet toisiaan teaatterissa" eli "olleet sulhaispoikina ja morsiusneitoina Otto serkun häissä".

Halvempi kansa "on palvellut samaan aikaan lautamiehellä", "ollut yhdessä markkinamatkalla" tai "rippikoulukumppanit".

Hienot ihmiset hakkailevat halvempi kansa vaan katselee toisiaan, mutta molemmat tuntevat he samaa: kaipaavat, toivovat, iloitsevat, nauttivat, kärsivät ja — kieltäytyvät.

Jussi ja Taava olivat käyneet yhdessä rippikoulua, istuneet vastakkain vanhan rovastin penkillä, tarjonneet toisilleen rinkeliä ja konvehtia ja päässeet yhtä aikaa ripille.

Lämmintä verta ja punaiset posket, vahvat käsivarret ja kirkkaat silmät oli heillä molemmilla ja yhtä verran tiesivät he molemmat katkesmuksesta ja raamatusta, mutta juopa heidän välillään oli kuitenkin suuri, Taava oli kirkkoväärtin tytär ja Jussi vaan mökin poika. He eivät "olleet yhteen päin", olivathan vielä lapsia; mutta Taava toivoi sydämmestään että nuo nuoret hovin pojat, jotka olivat hänen vertaisiansa olisivat Jussin laisia ja Jussi — niin Jussi, hän oli renkinä ja teki päivän ahkerasti työtä, eikä antanut turhien toiveiden häiritä yörauhaansa.

Kun Taava oli yhdeksäntoista-vuotias tuli Peltolan ainoa poika kosimaan. Hän oli kooltaan Jussia pienempi, hiukan vääräsäärinen ja sitten oli hiukset sattuneet saamaan punertavan värin, mutta kaikessa tapauksessa oli hän kunnon poika ja kun heitä ei ollut kuin kaksi sisarusta tuolla suurella maatilalla niin tultiin hyvästi toimeen, ja eipähän muuta kuin Tapaninpäivänä vietettiin häät.

Peltola oli sattunut saamaan edellisenä syksynä Jussin rengiksi; mutta Taava oli hurskas, kutoi kangastansa kunnioitti Maunuansa eikä vertaillut häntä muihin. Vaikka taisi sitä voita tulla Jussin osaksi pyhäpäivinä enemmän kuin muiden.

Eräänä syksynä, kun viljat oli korjattu ja perunat nostettu, kylmettyi Maunu ja kuoli. Suru oli suuri ja hautajaiset vielä suuremmat. Taava teetti kauniin, mustan ja valkean puuristin, johon maalattiin isännän nimi ja monta virrenvärssyä sekä palavia sydämmiä, sillä olihan Maunu ollut niin hyvä hänelle. Muusta ei heillä ollut kiistaa kuin "viemisistä" tädin hautajaisiin. Maunun mielestä riitti yksi juusto, vakkanen voita ja kolme rieskaa, mutta Taava leipoi vehnäsetkin ja siinä koko tora heidän avioliitossaan.

Kesällä tuli jo kosijoita taloon, sillä leski oli vasta kaksikymmentänelivuotias ja lapseton. Sanottiin että hänen laista kilpakalua ei ollut seitsemässä lähipitäjässä.

Ensiksi tuli rovastin Eljas, hän oli käynyt maanviljelyskoulun ja pukeutui säämiskäisiin liiveihin, pitkävartisiin saappaihin ja kaikin puolin oli hän niinkuin kunnon maanviljeliän olla tulee. Sitä paitsi oli hänellä talo.

Eljas herra kävi joka päivä linnunpyynnössä ja aina rupesi häntä väsyttämään jonka tähden hän poikkesi Peltolaan levähtämään. Siellä istui hän sohvankannella, suoroi saappaansa varsia, laski käden sydämmelleen ja huokasi:

Ja Taava seisautti rukkinsa, katsahti hyvin ystävällisesti Eljas herraan ja sanoi palvelustytölle:

— Liisa, ota tuo pullo ja laita vieraalle rohtoa. Eljas herra raukka on kylmettänyt vatsansa. Pippurihan on ikkunalla, sinä tollukka!

— Isä, en minä hänestä huoli! Hän on liika raaka, ei hän käsitä tunteitani.

Tuskin oli Eljas herra saanut saappaat jalastaan ja istuutunut salin sohvalle äitinsä puheelle, kun apulainen palatessaan pitäjältä ajoi pihaan tervehtiäkseen Taava emäntää. Siellä tarjottiin parasta, mitä talossa löytyi, munavoita, sylttyä, sianlihapaistia ja viiliä.

Ja apulainen söi ja joi minkä jaksoi, nyykytti päätänsä ja kaatoi etikkaa ja pippuria syltylle ja puhui miten tärkeätä on "varjella sydämmensä kaikella ahkeruudella sillä siitä elämä tulee". Sitten otti hän pari lusikallista viiliä ja tuumi että kun on nuori ja kaunis ja koko mantaalin omistaja niin mahtanee olla vaikea varjella sydäntään. Jos hän vaan voisi jollakin tavoin tukea häntä tämän maailman vaikeuksissa niin hän tahtoi niin mielellään…

Kun apulainen oli päässyt tähän kohtaan mietinnöissä, löi Taava kättä yhteen ja huusi:

— Herra siunatkoon, anteeksi pastori hyvä! Mutta porsaat ovat karanneet navetasta!

Ja niin juoksi hän tiehensä jättäen sielunpaimenensa aivan yksin, ja kun hän hetken perästä tuli takaisin ei herkuista ja apulaisen hellämielisyydestä ollut paljon tähdettä.

Jussi teki työtä kahden edestä hän hommasi ja johti koko talon toimet ja vuosi vuodelta saatiin runsaampi sato ja yksi lehmä lisää navettaan. Ja sunnuntaisin pukeutui hän mustiin verkavaatteisin ja ruskeesen huopahattuun ja kyyditsi emännän kirkkoon. Reipas ja toimelias pehtori hän oli, hyvä ja ystävällinen väelle, paitsi toisinaan; silloin räyski ja tuiski hän aika lailla, ja jos piiat ja rengit olisivat olleet tarkempia ihmistuntijoita, olisivat he kyllä huomanneet että pehtorin huono tuuli ilmestyi aina samaan aikaan kuin emännälle uusi kosija.

Jussin piti sitten näytellä itse kullekin kosijalle navetat, pellot ja metsät. Ja kun ne sulhaisiksi aikovat sitten toisinaan määräilivät ojittamisesta ja laitumen laajentamisesta ikäänkuin omalla tilallaan, niin silloin Jussin sydäntä kouristi kovasti ja hän päätti lujasti että kekrinä hän muuttaa.

Mutta kesällä siihen aikaan kun liinoja kitkettiin, ja jo uusia perunoita syötiin tuli emäntä Jussin luo, katsoi häneen ystävällisesti suurilla ruskeilla silmillään ja sanoi:

— Jussi, jääthän meille vielä ensi vuodeksi? Palkasta kyllä sitten sovimme. Ja silloin ei Jussi vasten tahtoansakaan voinut vastata muuta kuin:

Ei tuo kunnon Jussi hetkeäkään toivonut Taavaa itselleen. Ei hän oikeastaan oloansa ajatellutkaan ja jos hän olisi sitä tehnyt niin ei hänen toiveensa olisi koskaan saavuttaneet korkeampaa päämaalia kuin että saada olla rauhassa "emännän kosijoilta" ja uskollisesti ja ahkerasti tehdä työtä rippikoulutoverinsa hyväksi ja kolmasti päivään istua häntä vastapäätä ruokapöydässä, jolloin Taavan rinta kohoili valtavasti hänen ystävällisesti ja lempeästi hymyillessä niin että valkeat, leveät, tasaiset hampaansa hohtivat punaisten huulien välistä.

Vihdoinkin tuli täysi tosi emännän naimisesta. Järvenpään isäntä oli komeilla rattailla ja pulskilla, ruskealla oriilla ajanut tuimaa vauhtia pihaan. Mies oli kopea ja valjaat muhkeat ja kun hän lyödä säväytti hevostansa aitan nurkalla kääntäissänsä, arveli Taava: "nyt, taikka ei koskaan".

Ja näyttipä siltä kuin nyt olisi tullut "oikea". Taava ja Järvenpää mieltyivät toisiinsa ja kosija piti Peltolan koko komennosta. Tosin ei emäntä ollut "rakastunut" eikä hän koskaan rakastuisikaan; hän oli noita tyyneitä luonteita. Mutta kerran hän kuitenkin menisi naimiseen ja tällaista kosijaa ei hän toistamiseen saisi, sen hän tiesi.

Niinkuin ainakin talonpojissa ei asiaa ensi kerralla päätetty. Nyt oli helluntai ja juhannuksena menisi Taava katsomaan rukin sijaa Järvenpäähän.

Tuli kesä ja koivujen valkoiset rungot peittyivät yhä enemmän ja enemmän vastapuhkeavien lehtien suojaan, tuomet rupesivat kukkimaan ja mehiläiset surisivat pesissään. Aurinko paistoi niin lämpimästi, leuto tuuli puhalsi, hyväillen vastaan tulijan poskia ja rintaa, ja nurmikko peittyi kirjavaan kukkaisvaippaan. Järven tyynellä, sinisellä, kimaltelevalla pinnalla uiskentelivat kalat ja kauniit pienen pienet pyörteet kertoivat että tuolla syvyydessäkin vilpoisessa aallossa oli myös juhannus, eloa ja rakkautta.

Silloin kyyditsi Jussi emäntänsä Järvenpäähän ja nuori isäntä seisoi eteisen rappusilla iloisena ja ylpeänä ottaakseen vastaan rakkaan vieraansa.

Kaikki oli niin muhkeata, rakennukset kauniit, liinavaatekaapit suuret, viljavat pellot ja viheriöivät niityt. Paljon oli kupariastioita keittiön seinällä, paljon hopeita kaapissa ja paljon lämpöä isännän katseessa.

Seuraavana päivänä aikoi Taava lähteä kotiin. Mutta sitä ennen tahtoi kosija päättävän vastauksen. Sen hän saisikin kohta, ja Taavan ystävälliset sanat antoivat hänelle toivoa. Mutta aivan lopullisesti ei hän tahtonut päättää, ennenkuin oli asiaa kotonaan tarkemmin miettinyt.

Sillä aikaa kun isäntä meni käskemään sisartansa keittämään lähtö-kahvia, läksi Taava etsimään Jussia, pyytääkseen häntä valjastamaan hevosen.

Hän pysähtyi äkkiä, peräytyi askeleen ja katseli äänettömänä suoraan pensaikkoa kohden. Siellä venyi Jussi käsi poskella. Mutta mikä herran nimessä miestä vaivasi? Koko hänen ruumiinsa värisi ja hän koetti pidättää nyyhkytyksiä, jotka tunkeutuivat hänen leveästä rinnastaan.

Taava emäntä kalpeni. Vai niin, sentähden lienee hänellä ollut niin vaikea valita itselleen toista miestä! Rippikoulutoveri rakasti häntä salaisesti, ujosti, toivottomasti, hän ei ollut koskaan uskaltanut pyytää mitään itselleen, mutta nyt suri hän sitä että lapsuuden ystävä kohta olisi toisen oma.

Ja tämä nöyrä, vaatimaton rakkaus oli Taavan itsensä tietämättä kietonut hänet pauloihinsa. Ja nyt se selvisi hänelle äkisti kuin salaman iskulle että hänkin oli rakastanut Jussia. Kuinka kauan? Sen Jumala yksin tiesi, kenties… aina siitä asti kuin he yhdessä pääsivät ripille.

Taava oli tavoitellut rakkautta kaksikymmentäkahdeksan vuotta, vasta nyt heräsi se hänen sydämmessään. Hiljaa hiipi hän Jussin luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen:

— Hyi, emäntä, kuinka säikäytitte minua! Mitä te minua poloista väjytte?

Mutta silloin istuutui emäntä hänen viereensä mättäälle, kietoi käsivartensa hänen ruskeelle kaulalleen veti hänet luoksensa ja kuiskasi uudelleen:

Ja sitten kuiskasi hän vielä paljon muutakin, ja Jussista tuntui ikäänkuin tuo raju, mahdoton ilo tahtoisi tukehuttaa hänet ja ettei hän paljaasta ilosta vaan voisi elää kauemmin. Ja kun hän vihdoinkin saattoi puhua sanoi hän:

— Mutta rakas, siunattu emäntä… Taa… Taava, tahdoin sanoa, mitä pitäjäläiset ja väki siellä kotona sanovat? Ja entä Järvenpää?

Taava emäntä ojentihe suoraksi, huokasi syvään, hänen täyteläs rintansa kohoili, ruskeat silmänsä välähtivät ja sitten komensi hän aivan kuin olisi seisonut kotonansa omilla rappusillaan:

— Valjasta hevonen, Jussi! Peltolan emäntä on siksi rikas että hän saattaa tuoda sulhon itselleen omilla rattaillaan!

Ei ollut satanut tippaakaan koko pitkään kevääsen. Viljat seisoivat saroilla hentoina ja mehuttomina, kuin piit häkylässä, mutta vieläkin harvemmassa. Perunanvarret kellastuivat jo ennen aikaansa ja elukoita löydettiin janoon nääntymäisillään kuivuneiden lähteiden reunoilta. Tuntui kuin kuuma virta olisi eroittanut janoovan maan ja armollisen taivaan. Myllypuro kuivi ja suuri nariseva ratas särkyi. Järvet painautuivat syvyyteen ikäänkuin piiloon polttavaa aurinkoa. Lapset kuolivat punatautiin ja pellot savusivat kuin sotatanner. Sotatantereita ne olivatkin, sotatantereita, missä maamiehen toivo tykkönään raukesi ja hänen pelastettavansa haavoittui auttamattomasti.

Lammen Kallea ei pienet onnettomuudet säikäyttäneet. Hänellä oli kaukana kuusimetsässä pieni tupa ja sen ympärillä palanen hiekkaista peltoa, josta ei hyvinäkään vuosina voinut odottaa kunnon satoa. Sade kesinä voi siitä mahdollisesti saada puolitoista tynnyriä "sekajyviä" enimmäkseen kauroja ja siellä täällä muudan rukiinkorsi, jonka olki oli kuin ompelurihma ja tähkät kovin surkastuneet ja näytti siltä kuin ne olisivat hiukan kummeksineet olemassa-oloaan.

Siis hyvinä vuosina puolitoista tynnyriä ja tänä vuonna ei mitään; tämä eroitus ei voinut masentaa niin karastuja ihmisiä kuin Lammen Kallea ja hänen Eevaansa.

Pahinta oli se ettei saatu työtä kotiseudulla. Kalle kävi tavallisesti puimassa riihtä kylän talonpojissa, mutta nyt ei heillä ollut mitään puimista. Osasipa hän panna olkikattojakin, mutta nyt tarvittiin rukiinoljet navetassa. Sitäpaitsi oli hän kunnon kivityön tekijä, mutta kenellä oli nyt varaa panettaa kiviaitoja!

Jossakin kaukana Pohjanlahden rannalla rakennettiin silloin rautatietä ja nimismiehen nuori herra oli sanonut että niin reipas kivityöntekijä kuin Kalle saisi kyllä työtä siellä, ja nuori herra tiesi sen varmaan, sillä hän aikoi itsekin matkustaa sinne työnjohtajaksi.

Sitten pantiin paras nuttu päälle ja äiti nouti talirasia voidellakseen isän saappaat. Oli niin omituista erota; Kalle ja Eeva olivat olleet yhdessä viisitoista vuotta ja heillä oli neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Viikkokauden olivat he enintäin olleet erotetut toisistaan ja se oli silloin kun Kalle oli kauempana työssä. Ja nyt tulisi isä viipymään poissa kokonaisen vuoden! Mutta hän lupasi lähettää rahaa kotiin, niin ettei Eevan ja lasten tarvitseisi nähdä nälkää, ja silloinhan oli kaikki hyvin.

Ei ääni vavissut hyvästiä heitettäissä, ei hyväilty, eikä itketty. Mutta Kalle katsoi vaimoonsa ja varsinkin hänen nuttuunsa, ja sitä hän ei ollut tehnyt ainakaan viiteen vuoteen.

— Sinä raukka olet tullut niin vanhaksi ja huonoksi noiden lasten kanssa, sanoi hän.

Huomautus ei ollut juuri kovin kohtelias tai hellä laadultaan, mutta Eevan ruskeat kasvot kirkastuivat, hän ymmärsi niin hyvin että Kalle oli tahtonut sanoa jotakin oikein ystävällistä.

— Jumala kanssasi, Kalle! Hoida nyt hyvin terveyttäsi, että jaksat kiviä hakata. Syö sianlihaa, se antaa voimia. Ja herran tähden, varo ettet joudu viinan tai dynamiitin uhriksi!

Kalle pisti viimeisen perunan puukon kärellä suolavedessä ja arveli että kyllä hän "varoisi".

Ja niin läksi hän pois, kauaksi pois kotoa, hankkimaan leipää perheelleen, läksi syleilemättä, hyväilemättä. Tosin sykki vaimon kuihtunut, ruskistunut rinta, tosin tuntui Kallen povella lämpimämmältä kuin tavallisesti, mutta ei kylliksi, voidakseen murtaa kuoren, jonka kova työ, kärsimykset ja puute muodostavat viheliäisyyden lasten tunteille. Ainoastaan kaksi pienintä, Antti ja Liina itkivät. Mutta äiti seisoi eteisen ovella, varjosti kyynelettömiä silmiään laihalla kädellään ja katsoi isän jälkeen kauan, kauan, ja tultuaan tupaan otti hän hänen puukenkänsä ja viskasi ne kauaksi sängyn alle. — Niitähän ei tarvittaisi aivan kohta.

— Minkätähden panit sitten minulle kaksi evääksi? Tässä on toinen takaisin. Hyvästi!

Ja niin läksi hän taas, kävellen hitaasti, mietteissään, selkä kumarassa, läksi avaraan maailmaan riehumaan ja raastamaan siksi kunnes jäsenet kestäisivät.

Kuukauden kuluttua alkoi isältä tulla rahaa. Ainoastaan vähän, mutta kuitenkin melkein kaikki, mitä hän ansaitsi. Ja jopa tuli kirjekin! Vanhin tyttö, joka kävi kansakoulua luki sen ja luki sitä siksi kuin kaikki olivat oppineet sen ulkoa. Ne olivat pieniä, karkealla kädellä huonosti kirjoitettuja kirjeitä, vaikka ne hämärältä muistolta sulhaisajoilta, silloin kun Eeva palveli naapuri pitäjässä, aina alkoivat: "rakas ystävä". Niissä kerrottiin että isä Jumalan kiitos oli terveenä ja toivoi samaa Herran lahjaa heillekin! Työnjohtajat olivat sävyisät, ruoka kallista ja että siellä sai maata metsissä, sillä taloja oli hyvin harvassa.

Eeva säästi ja säästi ja pani silloin tällöin muutamia markkoja kirstun pohjalle, joita hän ei välttämättömästä tarvinnut perheen elatukseksi. Kaikki mahdolliset työansiot käytti hän hyväkseen ja vihdoinkin oli hän saanut säästetyksi niin paljon että sai kankaan kuteille. Siitä aikoi hän ommella vaatteet lapsille ja Kallelle, itse ei hän tarvinnut mitään.

Sitten tuli aika, jolloin ei kuulunut kirjettä kaualle. Eeva kävi joka viikko rovastissa kysymässä ja kävipä hän rautatien asemallakin, mutta turhaan. Kului kuukausi, toinen ja kolmaskin, mutta isästä ei kuulunut mitään. Rahvaan sitkeällä, tyynellä kärsivällisyydellä odotteli hän, vähensi perunoita ruokaveroiksi, leikkasi sillin pienempiin palasiin ja luotti huomispäivään ja Kalleensa.

Ja huomispäivä tuli ja Kalle tuli. Hän istui sohvan kannella kevätillan hämärässä, Eevan kotiin tullessa. Hän oli ollut metsässä taittamassa varpuja, jotka lapset sitten kuorivat vispilöiksi ja möivät kylään.

Kalle istui sohvan kannella hämärässä eikä noussut seisalleen kuin Eeva tuli tupaan.

— Herra siunatkoon, sinäkö sitä olet Kalle! huusi Eeva, heitti varvut uunin nurkkaan ja silmäsi lieteen nähdäkseen oliko siinä tulta. Ei syleilty eikä hyväilty nytkään; mutta Eevan silmät säihkyivät ja hän liikkui entistä sukkelammin.

Kalle istui paikallaan ja oli tavattoman kalpea. Häntä väsytti varmaankin matkan perästä, voi raukkaa. Asemalle oli rautatien työmiehillä vapaaliput, mutta siitä oli vielä kolme peninkulmaa jalkapatikassa kulettavaa.

Eeva kyseli kaikesta ja Kalle vastaili tyynellä ja miettivällä tavallaan. He puhuivat lapsista ja heidän voinnistaan isän poissa ollessa, risutuvista Pohjanmaalla, Lassin rippikoulussa käynnistä ensi talvena ja tuvan katosta, pitikö se vielä veden.

Lapset tulivat tupaan ja tervehtivät ilohuudolla isää. Myöhemmällä toi äiti puuron pöydälle. Mutta isä istui yhä sohvan kannella paikaltaan liikkumatta ja niin tavattoman kalpeana.

Isä ei tainnut kuulla. Hän pyyhki vaan otsaansa nutun hihalla ja ähki hiljaa. Hän raukka lie kovin väsynyt!

Äiti antoi hänen istua, otti sangon ja läksi lähteelle hakemaan raitista vettä. Kevätilta oli valoisa ja lämmin. Eevan sydän sykki ilosta. Nyt oli Kalle taas kotona, nyt oli "kova vuosi" kulunut, nyt saisivat he olla yhdessä, tehdä työtä ja ahkeroida, tämä vuosi olisi ehken parempi ja ruis kasvaisi kotitienonkin pelloilla niin ettei kenenkään, jolla on koti, vaimo ja lapsia tarvitseisi mennä kauaksi pois hankkimaan elatustaan.

Hän täytti sangon, ryyppäsi tuohiliuhkasta pari kertaa ja kiiti taas mäkeä ylös. Miten reippaasti hän kulki ja miten keveästi hän kantoi sankoa! Niin iloiseksi ei hän ollut tuntenut itseään sitten kuin sinä juhannusiltana, jolloin he yhdessä Kallen kanssa, käsivarret toistensa vyötäisellä, olivat tulleet kotiin tuoksuavien niittyjen ratisevien lepis…

Silloin nousi hän äkkiä, mutta ensimmäisellä askeleella herjahti hän niin kummallisesti ja toisella kolahti aivan kuin olisi iskenyt kepillä lattiaan, ja niin kulki isä ontuen ja horjuen pöytään ja suuret, suuret hikipisarat tippuivat hänen kalpealta otsaltaan…

Lapset seisoivat kauhistuneina suut selällään. Eeva vavahti ja tarttui lujasti kiinni sängynpäähän.

— Herra Jumala, mikä sinun jalalla on, Kalle? Kalle vaipui tuolille, peitti silmät kädellään ja sanoi:

Kesän tulosta ei ollut tänä vuonna tahtonut tulla mitään, se oli kestänyt hyvin kauan, mutta syksy sitä vastoin oli sen kauniimpi. Vaan jo Lokakuussa tapahtui ilman muutos, odottamatta ja äkkiä; ja ennen kun turkit ja sisäikkunat saatiin reilaan, oli täysi talvi. Silloin tuli keuhkokuumeen vuoro, ja siihen kuoli kamreeri Raitiokin.

Raition perheellä oli myös ollut kaunis syksy kylmän ja tuiskuisen kesän perästä. He olivat tahtoneet yhdistyä liika aikaiseen, jo elämänsä keväällä, seuraus oli köyhyys ja puute; ja taistelu niitä vastaan oli vienyt ilon heidän parhaalta ijältään. Mutta nyt oli taistelu taisteltu ja kovin aika oli paennut kodin kynnykseltä, ja syysaurinko hymyili heidän päittensä yli, jotka jo olivat tulleet harmaiksi. Mutta kohta tapahtui käännekohta tässäkin, jo ennen kuin oli täysin hengähdetty toimeen tulon rauhan jälkeen; kuolema — velkoja, jota ei oltu ajateltu, vaikka hänelle oli maksettu korkoa koko ajan, terveyttä turmelevalla yötyöllä — tuli ja vei kamreeri Raution huolimatta äidin kyyneleistä tai Annin ja Viivin voivotuksista.

Mutta vaikka kuolemaa ei voi koskaan estää tekoaan tekemästä, niin näkee Manalan ukon kuitenkin toisinaan heltyvän. Tosin ei hän jätä iskuaan iskemättä, mutta toisinaan iskee hän kahdesti, kun hän näkee kaksi, jotka ovat niin kiintyneet toisiinsa etteivät voi erota.

Ja senpätähden seurasi rouva Raitio Villeään nytkin ja jätti Annin ja
Viivin aivan yksin.

Anni, iso-sisar, niinkuin häntä kutsuttiin oli ruumiikas ja pitkä kasvultaan, hänen säännölliset sopusointuiset, kauniit kasvonpiirteensä olivat kuin hakatut marmoriin, korkeaa otsaa ympäröi tummanruskeat kähärät ja hänen tummat suuret silmänsä hymyilivät harvoin. Hän oli ollut maailmassa isän ja äidin vaikeimpina aikoina; hänen lapsuutensa ensimmäiset muistot olivat katkeria, hän muisti kyyneliä, joita oli vuodatettu kuluneiden vaatteiden tähden, jouluiltoja, mutta vaan nimeksi, sillä niitä ei oltu voitu viettää somemmin kuin muitakaan päiviä ja unettomia öitä vuokranmaksun tähden. Sentähden kehittyi hän niin aikaseen ja oli jo neljäntoista vanhana ajattelevainen nainen ja sentähden hymyilivät hänen suuret ruskeat silmänsä niin harvoin.

Viivi oli pikku-sisar, eikä kukaan koko talossa tiennyt mikä hänen oikea nimensä oli, Kun hän juosta sipsutteli kadun poikki kouluun, oli hän kauniimpi, viehättävämpi ja iloisempi kuin kaikki muut ja äidit pistivät päänsä ulos ikkunasta hymyilivät ja mutisivat: "Viivi!" Ja kun hän naurahteli ja juoksi leikkipaikalla niin että hänen kullankeltaiset hiuksensa tuprusivat tuulessa, huusivat pojat iloissaan: "Viivi, Viivi!" Mutta äidin kuoltua, kun pikku jalka oli hiljaa ja keltaiset kähärät vavahtelivat itkusta ja pienet rusottavat posket nyyhkyttäen kätkeytyivät sohvan nurkkaan, kietoi iso-sisar käsivartensa pienen keijukaisen vyötäiselle, suuteli häntä ja kuiskasi: "Viiviseni!"

Viivi lie sitten hänen nimensä ollut, mutta ei suinkaan häntä oltu ristitty siksi.

Iso-sisar oli kahdenkymmenen ja pikku-sisar neljäntoista vuoden vanha, silloin kuin he jäivät yksin maailmaan.

Eriikka täti piti raskaana velvollisuutenaan ottaa Viivin luokseen ja arveli että Anni voisi kyllä hankkia itselleen opettajattaren paikan.

Mutta siihen sanoi iso-sisar "ei", sulki yhä itkevän Viivin syliinsä ja selitti että he tahtovat olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja — jos tarvis vaati — nähdä nälkääkin yhdessä.

Täti Eriikka jätti heidät pudistaen miettiväisesti päätään, mutta tunsi suloisen tunteen päästyään vapaaksi tästä kalliista velvollisuuden täyttämisestä. Parin viikon kuluttua naulattiin kaupungin kauneimman kadun varrelle pieni kyltti, johon oli kirjoitettu: "Anni Raitio. Muotikauppa."

Ei Anni ollut aivan vasta-alkava tällä alalla, sillä silloin ei se olisi vetellyt. Hän oli työskennellyt rouva Svenssonin luona, syksyin keväin kiireenä aikana ja Annilla oli hyvä kauneuden aisti ja näppärät sormet.

Ei ollut leivästä puutetta. Jäipä rahaa vielä Viivin tutkinnoihinkin, niin että hänestä tuli paljon oppineempi ja taitavampi pianonkin soitossa kuin isostasisaresta. Säästyipä pieni rahasumma marmoori ristiksikin rouva ja herra Raition haudalle. Paras seikka oli se että täten muodostui heille varma ja turvallinen koti, joten iso-sisar sai olla pikku-sisaren luona, niin että he molemmat, jotka eivät kaivanneet muita maailmassa, saivat joka ilta lopetetun työn perästä mennä maata samaan, pieneen, viehättävään huoneesen. Siellä voi Anni loikoa tuntikaudet ja kuunnella Viivin tyyntä, tasaista hengitystä, toisinaan sytytti hän kynttilänkin keskellä yötä, ainoastaan katsellakseen pieniä, puhtaita, viattomia kasvoja ja niin ihmeen kaunista pientä kättä, joka nöpötti niin somasti posken alla.

Hän oli koulun opettaja, palkkansa oli kolmetuhatta markkaa vuodessa. Oli hänellä vähän velkojakin ja sitä paitsi kaunis laulunääni ja hyvä sydän. Nuorellinen oli hän mieleltään ja jotenkin hyvänäköinen.

Ylipään oli hän iloinen, mutta vielä iloisempi kuin tapasi neidet Raitio rehtorissa illallisilla, tai kuin hän tarvitsi kaulahuivia eli paidan nappeja, joita myöskin myötiin Anni Raition muotikaupassa. Ja iloisin oli hän silloin kuin liike oli niin vilkastunut ettei neiti Anni tahtonut joutaa muilta töiltään hoitamaan konttokirjoja ja kirjoittamaan laskuja.

Ja niin tuli hän iltapäivillä, jolloin ei ollut koulussa ja kirjoitti neiti Annin pääkirjaan kauniilla käsialallaan ja lähetti laskuja kaupungin rouville niin että he aivan hämmästyivät.

Kuta enemmän maisteri kirjoitti sitä eloisammiksi muuttuivat Annin kauniit marmoorimaiset tummat kasvot, ja ylpeät silmät säteilivät entistä kirkkaammin ja huulensa vetäytyivät hymyyn, aivan kuin laine järven pinnalla vienon iltatuulen puhaltaessa, kun maisteri sanoi jotakin hauskaa; ja hän ei säästänytkään hauskuuksiaan, se täytyy myöntää.

Niin hyvä ja vakaantunut oli Anni Raition kauppaliikkeen maine etteivät juoruämmät kyenneet puhumaan mitään eikä kukaan sanonut pahaa sanaa liikkeen päänaisesta, vaikka kirjanpitoa hoiti maisteri joka oli hyvä laulaja.

Niin tuli hän kerta edeltäpuolen päivän kun kaikki kirjat ja laskut olivat kirjoitetut. Mutta hänellä oli "huoneiden puhdistuslupa" ja paras nuttu päällä ja punakkaposkinen oli hän kuin tytöt ja hänen tavallisesti niin miehekäs äänensä oli nyt melkein vieno, sanoessaan:

— Mutta kas vaan, tervetuloa! Istukaa, olkaa hyvä, tohtori! Näittekö viuhkia puodissa? Eikö ne ole ihmeen kauniita?

— Ovat kyllä, mutta minä olen kauan, kauan aikonut sanoa teille jotakin, neiti Anni… ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Hiljaa, hassu sydän! Nythän hän tulee. Oi, hän tulee, ja hänen rakkautensa palkitsee pitkien, vaivaloisten vuosien työn ja ikävän… ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Minä tahtoisin niin kovin mielelläni pyytää teiltä jotakin, jotakin oikein paljon… paljon… äärettömän paljon… tarkoitan jotakin suuremmoista… ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Tietäähän tohtori, että jos minä vaan voin, niin…

— Tiedän kyllä, mutta voittekohan tämänkin? Voittekohan nytkin, kun minä pyydän korkeinta, suloisinta, kalleinta kaikesta? ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Oi, kuin olet tyhmä, sinä rakas, rakas! Etkö näe kuinka minä ikävöin? Sanoja ei kaivata, ethän tarvitse muuta kuin aukaista sylisi! Kunhan vaan Viivi ei juuri nyt töytäisi sisään! Hän on vielä aivan ymmärtämätön lapsi! Kun hän nyt vaan viipyisi vielä vähän aikaa. Oi kuinka onnellisiksi me kolme sitten tulemme! Aina yhdessä… ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Mutta mitä kummaa tahtoo tohtori sitten? sanoi hän ja koetti hymyillä.

Silloin nousi hän seisoalleen, tarttui Annin käteen ja kuiskasi vapisevalla äänellä:

On Kesäkuu ja täysi kesä. On Kesäkuu ja lukukausi loppunut. Maisteri on saanut vakinaisen viran ja huvilan veranta on liputettu. Aurinko paistaa ja iso-sisar valmistaa häitä Viiville, oikein suuria häitä. Siellä tulisi olemaan sulhaispoikia ja morsiusneitoja, mutta iso-sisar ei tahdo itse olla morsiusneitona. Kuinka se sopisi, hänhän on morsianta paljon vanhempi! Nauraen oli hän selittänyt että hän tahtoi ainoastaan esitellä "morsiamen äitiä". Ja sentähden on hän pukeutunut mustaan silkkipukuun, rinnassa hohtokivineula ja on niin pulska ja komea. Niin, hohtokiviä! Lanko itse on lopettanut viimeiset tilit ja niistä näkyy että Anni Raitiolla on varaa ostaa itselleen hohtokiviä. Hänellä on myös varaa hankkia yksinkertaiset mutta sievät huonekalut maisterin uuteen kotiin. Viivi on saanut mainiot myötäjäiset, vaikka sekä isä että äiti olivat köyhiä.

Mustassa silkissä sisaren hääpäivänä! Voi, jos kaksikymmenviisivuotiaat tietäisivät, mitä kaunisteltua teeskentelyä se on, kuin täysin kehittynyt nainen pukeutuu hiukan vanhemmaksi, kuin hän todella on. Tuntuu silloin kuin rakkauden jumalaiset olisivat piilosilla hänen hameensa poimuissa ja lemmettäret leikkisivät naamiaisia.

Mutta Anni ei tahtonut teeskennellä puvullaan. Hän tunsi itsensä niin vanhaksi että joku toinen puku olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä.

Hän oli pulska ja komea emäntä, vaikka hän esiintyi sinä ensi kerran elämässään. Vieraat katselivat melkein enemmän häntä kuin morsianta, joka kuitenkin valkoisessa puvussaan näytti kauniimmalta, lapsellisemmalta ja hurmaavammalta kuin koskaan ennen; laskennon opettaja, joka oli poikamies, muisteli että Anni Raition kauppatoimen veroäyrien luku päättyi pyöreällä ja kauniilla numerolla ja päätti itsekseen käydä usein nuoren virkatoverinsa kodissa.

Häät olivat kovin hauskat, pidettiin puheita, laulettiin, juotiin maljoja ja lausuttiin häärunoja. Lopuksi kohotti ylen onnellinen sulhanen lasinsa ja puhui armaan Viivinsä jalolle, rakkaalle sisarelle, puhui kauan, sydämmellisesti ja hyvin. Kiitti häntä hänen suuresta hellyydestään ja hyvyydestään Viiviä ja heitä molempia kohtaan ja lupasi palkita hänet tekemällä Viivin, heidän lemmittynsä tien niin tasaiseksi ja onnelliseksi kuin ihminen voi.

Ja Anni hymyili ja syleili Viiviä ja taputti lankoa toverimaisesti olkapäälle; ja historian opettaja, joka loma-ajoilla tutki viisaustiedettä, mutisi: "Mikä jumalainen anoppi!"

Ravintolan verannalta on liput korjattu pois ja huoneet ovat tyhjät. Pikku kaupungin kaduilla ei näy enään muita kuin yövahti. Kirkkotornin kello lyö yksi. Ikkunat ovat pimeät ja pikku kaupungin asukkaat nukkuvat paksujen uutimien takana. Yhdessä ainoassa ikkunassa on vielä tuli — morsiusparin uudessa kodissa. Siellä istuu sulhanen sohvalla ja Viivi hänen polvellaan; ja morsiamen posket hehkuvat ja sydän sykkii sulhon päästellessä vapisevilla kömpelöillä käsillään hänen kruunuaan ja huntuaan…

Mutta kirkkomaalla syleillen marmooriristiä on mustaan puettu nainen polvillaan ja kuiskaa nojaten polttavaa otsaansa kylmää kiveä vasten:

"Isä, äiti, nyt on Viivi onnellinen! Iso-sisar on tehnyt kaikki mitä on voinut hänen hyväkseen!"

Mutta kun hän tulee kotiin ja pikku-sisaren pieni rautasänky on päivä-teloillaan, ensimmäisen kerran kahdeksaantoista vuoteen, tuntee hän itsensä yksinäiseksi, yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen, silloin kätkee hän ylpeät kasvonsa, joista maailma ei koskaan saisi lukea pettynyttä toivoa ja sortunutta onnea, kätkee ne valkeisin tyynyihin ja uikuttaa nyyhkyttäen: "Viiviseni, miksi veit sulhon multa!"

Kun vasta silitetyt, valkoiset uutimet olivat ripustettavat ikkunoihin, kun vieraita tuli kaupungista ja pöytä oli katettava oikein kauniisti lystihuoneesen, kun neitien piti lähteä tanssiaisiin ja hiusten täytyi olla palmikoitut tavallista kauniimmin, huudettiin silloin aina "kaunista Annaa", niinkuin häntä, mustasilmäistä, hienohiviäistä herrastalon kamarineitsyttä sekä kotiopettaja että mökin pojat kutsuivat.

Ja Juhannuksena, kun patruuni antoi joukon tanssia ja tanssitupa oli kaunisteltava, sai kaunis Anna senkin tehtäväkseen ja heleästi nauraen laitteli hän seppeleitä ja lippuja ovien ja ikkunoiden päälle ja tanssi sitten siksi kunnes uusi päivä koetti, yhtä iloisena olipa hänen hoikalla vyötäisellään valkohattuisen ylioppilaan tai reippaan mökin pojan käsivarsi.

Nuo mustat silmät polttivat toisinaan reikiä miesten sydämmiin. Pehtori tahtoi pitentää valssin kävelemällä hänen kanssaan kahdelleen puutarhan ympäri. Herra Rantalaa, joka opetti poikia, innostutti kovin kankaiden valkaisu, jotka Anna joka aamu levitti nurmikolle ja joka ilta otti ne pois. Nimismiehen rouva loikoi hanhenhöyhen patjoillaan ja itki yökaudet sentähden ettei hänen Kallensa ollenkaan välittänyt rikkaan naapurin Reetasta, vaan juoksi kuin hullu kauniin Annan perästä ja nuori paroni pääkaupungista, joka toisinaan tuli tervehtimään patruunia ja kuljeksi aina hansikkaat kädessä ja silmälasi toisessa silmässä syleili häntä rappusissa, painoi poskensa hänen poskeaan vasten ja puhui rakkaudesta, neidinhatusta, hyvistä päivistä ja pienestä, sievästä kodista pääkaupungin kauneimman kadun varrella.

Mutta kauniilla Annalla oli oma tapansa irtautua kuumista käsistä, jotka tulivat liika lähelle häntä, ja hän katsoi nuoria miehiä suoraan silmiin niin kummastuneilla ja vihasta säihkyvillä silmillä että kiihoittuneiden tunteiden täytyi tyyntyä.

Annan kovuus ei riippunut liiallisesta jumalisuudesta taikka siveellisyydestä, ei häneltä puuttunut lämmintä vertakaan eikä se ollut pienen sykkivän tytönsydämmen teeskenneltyä kylmyyttäkään; se oli, Jumala paratkoon, sulasta ylpeydestä ja harmista kuin hän kohotti ylevästi päätään, nähdessään kuinka ne samat herrat, jotka neideille kumartelivat vaan ja hymyilivät kunnioittavaisesti, lähestyivät häntä mökin tytärtä leimuavin katsein ja tuulentuomine rakkauden osoituksineen.

Hän oli silloin kauneimmillaan ja vieraat, joilla oli asiata patruunille ja joille hän aukaisi eteisen oven kysyivät usein: "saisivatko he kunnian puhutella neidin isää?"

Sitten pyysi hän yht’äkkiä eroa palveluksesta — mennäkseen naimisiin renki Antin, ruoti-Leenan pojan kanssa, vaikkei hänellä ollut muuta kuin kaksi tuikkavaa silmää ja kesakkoiset kasvot, kirkkonuttu ja työhön kykenevät kädet.

Patruuni kysyi häneltä suoraan: "onko hän tullut hulluksi?" Rouva pyysi häntä miettimään, "hän, joka oli tottunut sellaiseen elämään luuli muka voivansa muuttaa mökkiin ja syödä silakkaa ja perunoita ja tehdä ulkotyötä". Ja neidit nauroivat minkä jaksoivat.

Mutta kaunis Anna puri huultansa voidakseen olla vaiti ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä kuullessansa pilkkaa, mutta kuta enemmän hän sitä kuuli, sitä hellemmin rakasti hän Anttiaan.

Hän oli ollut nöyrä ja kohdellut Annaa kunnioituksella aivan niin kuin paroni neitejä. Hän ei uskaltanut kaukaan aikaan puhua rakkaudesta taikka näyttää vähintäkään hellyyden osoitusta. Mutta hänen silmänsä seurasivat kaunista Annaa niin kauan kuin hän oli näköisällä, ja Annan sydän sykki lämpimästi kun hän tunsi että löytyi yksi, jonka mielestä hän ei ollut ainoastaan kaunein, vaan myöskin ylevin ja paras maailmassa. Ja niin seurusteli hän hänen kanssaan antoi hänelle rohkeutta puhua ja sitoi häneen elämänsä ja henkensä.

Mutta kuin hän syleili tuota pientä, hienoa, hentoa olentoa pitkillä jäykillä käsivarsillaan oli aivan kuin hän olisi ollut lasista ja Anttia peloitti että hän särkyisi, ja kun he istuivat kesäiltoina ojan varrella piti Antti Annan pientä valkoista kättä omassa kädessään, ja käänteli ja katseli jokaista sormea, aivan kuin kaunista taideteosta, jonka yhdistystä hänen oli mahdoton ymmärtää.

Kauniin Annan päivät muuttuivat. Aamukahvi jäi pois ja valkeat sormet, jotka leikkien olivat järjestelleet neitien hiuksia, saivat nyt työskennellä kuokalla ja lapiolla. Ne ruskistuivat ja halkeilivat ja naapuritorpan Liisa, joka oli ollut karjakkona tyttönä ollessaan, nauroi hänelle. Ja aamusella, kun aurinko nousi ja työ odotti, pakoitti jokaista jäsentä ja tuntui kuin ei hän koskaan enään voisi nousta ylös.

Mutta lattia oli valkoinen ja liesi siisti ja ikkunoissa riippuivat uutimet, mitkä Anna oli tehnyt valkeista hameistaan, joita hän käytti herrastalossa. Ja muut mökinvaimot kutsuivat häntä "ylpeäksi kummitukseksi".

Sitten syntyi pikku Antti ja Annan posket kalpenivat ja hänen täytyi olla vuoteessa. Liesi ei ollut enään siisti eikä lattia valkoinen ja ennen niin kirkas kahvipannu ei enää kiiltänyt. Mutta iso Antti teki työtä kahden edestä ja hänen kesakkonsa enenivät yhä ja hänen siniset, uskolliset silmänsä säihkyivät taas kuin rakkauden ensimmäisinä kevätpäivinä kun hän tuli kotiin myöhään iltasella ja näki heidät molemmat.

Ja neidit, joita ei ollut näkynyt kaukaan aikaan, tulivat nyt ja toivat myssyjä ja sairaan ruokia ja leikittelivät pikku Antin kanssa aivan kuin hän olisi ollut leikkikalu tai pieni kummallinen elävä kuumista maista ja kyselivät yhtä ja toista — onhan se hyvä tietää, jos paroni vihdoinkin tekisi toen asiasta.

Sillä välin oli Anna yksin tuvassa pikku Anttinsa kanssa. Seinäkello napsutti ja kärpäset surisivat kätkyen ympärillä ja kesä-aurinko paistoi kuluneelle lattialle; muuten vallitsi huoneessa kuolon hiljaisuus. Ja Annan ajatuksissa pyöri herraskartanon kauniit huoneet ja iloiset juhlat, joissa hän oli emännöinyt ja monta lämmintä katsetta, mitkä seurasivat pientä kaunista kamarineitsyttä. Silloin voi tapahtua että hän huokasi syvään ja katseli surullisena ruskeita vanuttaneita käsiään ja kulunutta nuttuaan; mutta niin pian kuin hän käänsi katseensa kätkyeesen muuttui hän iloiseksi. Mitä se kaikki oli pikku Anttia vastaan! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Raskaita askelia ja pidätettyjä ääniä kuului pieneltä torppaan vievältä polulta. Suuri Jumala, kannettiin miestä! Antti! Antti! Hän oli kalpea, hengitti raskaasti eikä tiennyt mitään tästä maailmasta. —

Vihdoinkin selvisi hän, avasi silmänsä ja katsoi Annaan ja poikaansa ja pyyhki kyyneleen pois silmännurkastaan karkealla, suurella kädellään. Hän oli pudonnut navetan katolta, jota he laittoivat; luut eivät olleet rikkoontuneet, sanoi Saarelan Risto, mutta "kyllä se kesti ennenkuin hän pääsisi taas jaloilleen!"

Kesti kuukauden ja näytti siltä kuin kestäisi toisenkin. Viimeiset perunat olivat pöydällä, ja paras lammas oli jo mennyt lääkkeisin, oli sillä ostettu vähän jauhojakin. Syötiin päivällistä mökissä.

— Minä olen syönyt jo ja olen niin kylläinen etten jaksaisi syödä enää palaakaan.

Hän ei ollut maistanut muruakaan kahteen päivään. Ja pikku Antti söi rintaa…

Jälkeen puolen päivän tuli neiti Elise ja kysyi, "oliko heidän vaikea tulla toimeen?" Arvasihan hän sen, senpätähden olikin hän muistanut Annaa, kuin hänen hyvä ystävänsä kamreeri Ollilan rouva tarvitsi imettäjää tytölleen. Kaksikymmentä markkaa kuukaudessa ja lahjoja jos rouva oli häneen tyytyväinen. Hyvä ja mukava asua hienosti sisustetuissa huoneissa ja elää niinkuin ennenkin herrasväen lailla. Voihan pikku Antti syödä pullosta. Tahtoiko hän?

Hän tahtoi. Jäykkinä kiintyivät hänen mustat silmänsä kätkyeesen, hiljaa ajoi hän kärpäsen pois ison Antin otsalta, ja hänen laihat huulensa vapisivat, mutta — kyllä hän tahtoi.

Huomenna oli hän valmis lähtemään. Iso Antti oli kalpea, mutta "ymmärtäväinen". Pikku Antti oli saanut viimeisen veron äidiltä ja nukkui niin hyvästi ja hymyili, niin lempeästi unissaan, eikä tiennyt mikä häntä odotti.

Vaikeinta oli sulkea tuvan ovi. Kaksi kertaa kääntyi hän takaisin ja katseli heitä molempia, jotka olivat yhtä avuttomia ja pyysi vanhaa Kaisaa hoitamaan heitä hyvin ja lupasi lähettää rahaa joka kuukausi; ja niin sitä erottiin.

Neiti Elise oli sanonut että Annan kaikkein ensiksi kaupunkiin tultuaan piti mennä lääkäriin pyytämään todistusta siitä että hän oli kelvollinen aijottuun toimeensa.

Hän kysyi tietä johonkin lääkäriin, yhden tekevä oli se hänelle kenenkä luo hän meni. Punottavin poskin nousi hän rappuja, sai odottaa vastaanottohuoneessa ja pääsi viimeinkin sisään. Lääkäri istui ja kirjoitti. Sitten katsoi hän ylös… Anna vavahti… Hän oli sama nuori tohtori, joka kaksi vuotta sitten oli käymässä herraskartanossa. Luojan kiitos ei hän tuntenut Annaa!

Anna oli tuonut vettä hänen huoneesensa eräänä kesä-aamuna kaksi vuotta sitten. Kun hän tuli sisään, seisoi tohtori juuri ovella valmiina menemään ulos. Hän taputti tyttöä poskelle, hänen seisoissansa vesikannu kädessä, ja sanoi nauraen: "Pikku muisku aamuhetkellä, tyttöseni!" Kiireesti heitti Anna vesikannun käsistään, kääntyi häneen vihasta leimuavin silmin ja sanoi muutamia pistäviä sanoja.

Ja nyt… nyt tuli hän heti, kuin sai kuulla mistä oli kysymys, hymyili ja alkoi aukoa hänen nuttunsa nappia…

Vähällä oli hän töydätä ulos, juosta kotiin, heittäytyä pikku Antin kätkyeesen ja nyyhkyttää: "Minä en voi! Minä en voi!"

Mutta — perunathan olivat loppuneet ja he saisivat nähdä nälkää mökissä… ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Täällä sai hän syödä hyvää ruokaa, maata pehmeällä vuoteella ja hänet puettiin pieneen pitseillä koristeltuun nuttuun ja hän sai paljon lahjoja sekä kamreerilta että rouvalta. Ja hänen selkänsä tuli taas suoraksi, poskensa punottivat ja kätensä olivat valkeat ja hienot kuin ennenkin. Hänestä tuli "kaunis Anna" vielä kerran ja kamreeri Ollila istui usein pienen tyttönsä luona kuin hänen rouvansa oli ompeluseurassa. Mutta eräänä päivänä tuli hän lastenkamarista punottavin poskin ja vapisevin huulin, ja sen perästä ei kaunis Anna saanut lahjoja kamreerilta, vaan ainoastaan rouvalta.

Ja iso Antti kirjoitti että hän oli parempi, voi istua ylhäällä ja tehdä luutia ja vakkoja talonpojille, ja että pikku Antti oli terveenä ja söi mielellään pullosta.

Ja Anna kirjoitti vastaan ja kertoi että hänellä oli ikävä heitä molempia, lähetti rahaa isolle Antille ja leivoksia pikku Antille; mutta leivokset tulivat koviksi ja kuiviksi ennenkuin ne joutuivat mökkiin.

Niin kului viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja kun pikku neiti Ollila rupesi syömään "pulla-maitoa" pisti Anna pillit pussiin, niiasi ja heitti hyvästinsä.

Kotiin, kotiin metsän mökkiin, ison Antin ja pikku Antin luo! Voi kuin juna kulki hitaasti ja hevonen, jonka hän otti asemalta, vielä hitaammin!

Nyt he eivät eroisi enään koskaan! Nyt oli hän hankkinut itselleen vaatteita moneksi vuodeksi, ja iso Antti oli terve ja voi tehdä työtä niinkuin ennenkin, ja rahoja, joita hän oli ansainnut kaupungissa oli hänellä myös säästössä. Kauniin Annan mustat silmät säihkyivät niin kuin ennen maailmassa, ja hän hymyili ajatellessaan että Antti näkisi hänet taas yhtä kauniina kuin silloin, jolloin he istuivat ojan reunalla, ja hyväilivät toisiaan…

Mutta hetken perästä synkistyivät hänen kasvonsa… kenties ei pikku Antti tuntisi häntä enään… kenties huutaisi hän ja tahtoisi pois hänen sylistään, vanhan Kaisan luo?

Kas niin, mäeltä näkyi jo pieni harmaa tupa! Hevonen seisattui. Ilosta vavisten hyppäsi hän kärryistä ja kiireesti kulki hän pientä polkua kotia kohti.

Ovi lensi auki. Pöydän päässä istui iso Antti ja vuoli kapustaa. Hän nousi ylös ja meni Annaa vastaan. Mutta mikä häntä vaivasi? Eihän hän tullut ollenkaan iloiseksi vaimonsa kotiin tullessa. Ja missä kätkyt oli?

— Antti, herran tähden, sano, missä hän on? Silloin kääntyi hän ikkunaan ja purskahti itkuun. Ja nyyhkyttäen selitti hän: että pikku Antti on muuttanut pois kauaksi pois, kaksi viikkoa ennen äidin kotiin tuloa. Nyt makasi hän pienen hautakummun alla kirkkomaalla. Viime aikoina oli näyttänyt, kuin "pullo-ruoka" ei olisi ollut hänelle oikein mieluista. Vähitellen oli hän kuihtunut ja viikko torstaista oli hän kuollut juuri auringon laskiessa. Ja vanha Kaisa oli opettanut hänet sanomaan "Äi" ja se oli hänen viimeinen sanansa…

— Mutta minkä ihmeen tähden sinä et kirjoittanut että olisin tiennyt tulla kotiin ja nähnyt lapsen kuolevan?

— Älä ole vihainen minulle, Anna kulta! Neiti Elise kävi täällä ja kielsi minua kovasti kirjoittamasta sinulle että poika on kipeänä ja sitten että hän kuoli, hän luuli että jos sinä suret niin kärsisi siitä herrasväen lapsi siellä kaupungissa…

Anna ei vastannut mitään; hän meni keittiön kautta eteiseen, ja sieltä ylös vinnille. — Siellä viipyi hän kauan, kauan. Ja kun Antti vihdoinkin meni hänen perästään sinne, näki hän hänet siellä polvillaan, pää pienessä, rumassa, maalaamattomassa kätkyessä, jonka Antti itse oli tehnyt vähä ennen pienokaisen maailmaan tuloa.

Maan seudulla ovat ihmiset hyvin uteliaita tietämään toistensa asioita, he tietävät milloin naapurissa pannaan sahtia ja leivotaan, milloin he saavat rahaa, milloin heidän tätinsä ja setänsä kuolevat, milloin heidän lapsensa tulevat kotiin koulusta ja minkälaiset todistukset he ovat saaneet, kuinka lihava heidän porsaansa oli ja milloin he ostavat uuden leipomapöydän.

Suurissa kaupungeissa ollaan hyvin vähän tekemisissä naapurien kanssa; he menevät naimisiin, perivät, voittavat arpajaisissa, maalauttavat ruokasalinpöydän, tekevät itsemurhia, muuttavat toiseen kaupungin osaan, eikä seinän takana asuvalla herrasväellä ole siitä aavistustakaan.

Pienissä kaupungeissa eletään keskinkertaisesti; ei sitä nyt juuri tiedetä milloin toisessa kerroksessa asuva rouva ostaa uuden kureliivin tai milloin herra on tapannut korttipelissä, eli milloin vinnikamarissa asuva koulupoika on saanut huonon todistuksen; mutta kyllä tiedetään milloin naapurissa ovat kestit, silloin istutaan ikkunassa ja katsotaan kutka sinne ovat kutsutut, ja onhan hauska kuulla, kuin he saavat protesteeratun vekselin; ja kun naapurin rouva saa pieniä, kuunnellaan hyvin mielellä kuin piijat kertovat mikä lapselle nimeksi pannaan.

Tällaisessa pienessä kaupungissa vuokrattiin eräässä suuressa talossa kaksi pientä vinnikamaria, joista pyydettiin seitsemänkymmentäviisi markkaa vuodessa.

Kirjuri Kivekäs asui toisessa ja kuka toisessa asui se oli hänelle yhden tekevä. Puoli vuotta asui siellä räätäli, jolla oli neljä lasta, silloin kuului sieltä itkua ja parkumista kuin lapsia kuritettiin. Toisena puolena vuonna kuuli herra Kivekäs sieltä hyväileviä lempisanoja hataran oven läpi; silloin asui siellä papin leski, jolla oli kissa. Ja sitten muutti sinne seminaarilainen, joka veisaili virsiä ja torvensoittaja sotaväen soittokunnasta. Hän koetti kehittää pieniä luonnonlahjojansa ja herra Kivekkään vielä pienempää kärsivällisyyttä.

Niin tuli Lokakuun ensimmäinen päivä. Keveitä askelia kuului rappusista ja viereisestä huoneesta ja toisinaan aamusella lauleli siellä joku niin kauniisti. Ainakaan ei se nyt ollut joku papin leski.

Mitä se häntä liikutti? Lienee joku pieni kalvetusta sairastava ompeluhevonen, joka joi rautapulveria veden seassa ja antoi sällien armastella itseään. "Sä kasvoit neito kaunoinen, isäsi majassa." — "Tuolla on mun kultani." — "Oi, jos ilta joutuisi." — Ja sitten ensimmäiseksi ja viimeiseksi "Donau-Wellen" valssin. — No, nytpähän lie kumma kuin hän ei saanut noita renkutuksia korvistaan!

— Tietääkö Tiina kuka se huutaa ja hoilottaa tuolla seinän takana? kysyi hän huoneen siivoojalta.

— Huutaa ja hoilottaa! No, älähän huoli! Hän, joka laulaa niin ihmeen kauniisti, aivan niinkuin lintunen! Niin, se on Liina neiti, tiedänhän minä sen, Liina neiti, joka ompelee liinavaatteita. Hän on puutarhuri Kukkosen tytär, joka hukkui viime syksynä, kyllähän minä sen tiedän.

Kas vaan! Eikös hän näet arvannut että se oli kuitenkin joku ompeluhevonen! Heidät tuntee jo liikkeistä.

Hm! Hänellä mahtoi olla hyvin pienet jalat, sillä hän astua tipsutteli kuin kissa aamuin kamarissaan. Hm! Sairastikohan hän kuitenkin kalvetustautia? Iloinen hän oli kuin itikka auringon paisteessa. Ihme kumma kuin häntä ei näkynyt koskaan rappusissa! Jos hän vaan saisi nähdä tuon pienen tenhettären ei hän sitten koskaan enää ajatteleisi häntä.

Tietämättänsä miten se oli käynyt laatuun, seisoi hän piironkinsa edessä ja "paitalaatikko" oli vedetty auki. Tusina uusia, hyvä kyllä ja puoli tusinaa vanhoja, jotka hän oli saanut kotoaan. Mutta eiköhän varakkaalla miehellä pitäisi oikeastaan olla vähintäinkin kaksi tusinaa? Kyllä hänen täytyi hankkia kuusi lisää. Hm! Voi kai hän tilata ne yhtä hyvin Liina neidiltä kuin joltakulta toiseltakin. Hänhän ompeli liinavaatteita sanoi Tiina. Ja niin otti hän yhden uusista paidoistaan malliksi, pisti kainaloonsa ja läksi huoneesta.

Liina neiti herkesi juuri laulamasta "Donau-Wellen" valssia ja aloitteli "Kultaisessa kartanossa" kuin herra Kivekäs koputti ovelle.

Eipähän hän todellakaan sairasta kalvetustautia. Tuuheat, vallattomat, ruskeat kähärät peittivät uljasta otsaa, joka oli vähä liika leveä. Hänellä oli palavat tummat silmät ja kasvoiltaan oli hän niin terveen näköinen kuin talviomena, mutta nenänsä muistutti perunaa, vaan valkeaa, hyvämakuista "uutta perunaa". Lihava oli hän, täyteläs ja selkänsä suora, ikäänkuin hän ei koskaan olisi nähnytkään ompelukonetta ja kuin hän hymyili näkyivät hänen hampaansa, jotka olivat kuin pienen petoeläimen, niin valkeat ja vahvat. Kun herra Kivekäs ei heti saanut sanoja suustaan sieppasi Liina neiti nauraen ja niiaten mallipaidan hänen kainalostaan ja tarttui heti asiaan käsiksi:

— Suokaa anteeksi; nimeni on Kivekäs, kirjuri Kivekäs. Olkaa niin hyvä ja ommelkaa niitä puoli tusinaa!

Kyllä hän lupasi tehdä; keskiviikkona ensi viikolla joutuisivat ne valmiiksi.

Virkatoverit eivät voineet ymmärtää mikä kumma kirjuri Kivekkäällä oli. Hän ei tullut säännöllisesti kävelemään iltasilla ja varsinkin lauantai-iltoina, jolloin he tavallisesti yhtyivät ravintolassa ei häntä näkynyt sielläkään. Hänellä oli niin paljon kiireitä toimituksia, sanoi hän.

Mutta kotonaan istui hän liikkutuolissa, eikä sytyttänyt lamppua, vaan kuunteli ja kuunteli siksi kunnes sai kuulla "Donau-Wellen" valssin tai jonkun muun Liina neidin lempilauluista.

Perjantaina oli hän koputtanut ovelle ja sanonut että "niissä uusissa" saisi olla hiukan väljemmät kaulukset.

Lauantaina meni hän ja kysyi "eikös nyt käytetty vaan yhtä nappikoloa rinnassa ja yhtä ainoaa suurta nappia? Siinä tapauksessa tahtoi hän ne sillä lailla, eikä kahta nappikoloa, niinkuin mallipai… hm… niinkuin mallissa."

Maanantaina oli hän tullut siihen päätökseen että "hihat saisivat olla hiukan lyhyemmät".

Ja Liina neidin mustat silmät ja punaiset huulet hymyilivät sanoessaan "herra Kivekäs saa ne aivan mieleisiksensä".

Ja kun pitkä talvi oli kulunut, jäät sulaneet ja metsät vihersivät, kävellä tipsutteli vinnikamarin neiti kaupungin puistossa. Silloin toteutuivat herra Kivekkään toiveet. Pieni punaposkinen olento nojautui hänen leveää rintaansa vasten, pari pyöreää, valkeaa käsivartta kietoutui hänen kaulalleen ja kaksi kuumaa huulta painettiin hänen huuliaan vasten.

Hän ei "kosinut" koskaan, eivät he puhuneet koskaan "tulevaisuudesta" eivätkä he antaneet toisilleen mitään "lupauksia". Kerta kuin heidän sydämmensä sykkivät tavallista valtavammin ja hermonsa olivat kovin kiihoittuneet vaipuivat he sanaakaan virkkamatta toistensa syliin, ja sitä ennen eivät he olleet armastelleet eivätkä taistelleet rakkautensa edestä. He olivat tuetta, turvatta, yksin ja rakastuneet; mutta heidän äitinsä olisivat surematta voineet nähdä heidän hyväilevän toisiaan. He olivat lapsia, jotka eivät toivoneet muuta iloa kuin saada olla yhdessä, ja joilla ei ollut mitään katumista erottuaan.

Naapuri pitäjän nimismies sairastui ja sai virkavapautta. Kirjuri
Kivekäs määrättiin hänen sijaiseksensa.

Kun nimismiehen rouva sai nähdä herra Kivekkään pulskan vartalon ja hänen mustat viiksensä, ja kuulla hänen soittavan Napoleonin marssia pianolla ruokasalissa ja kertovan olleensa seitsemän vuotta lääninkanslistina ja sitä paitsi oli hänellä hyvät todistukset niin käski rouva muuttaa herra Kivekkään sängyn vinnikamarista vierashuoneesen, antoi hänelle paremman vesikarahviinin ja sanoi Annalleen että hän pitäisi tummanpunaista pukuaan arkipäivinä.

Neiti Anna oli pitkä ja laiha, mutta nimismiehen ruokapöytä oli sitä parempi ja lihavampi. Neiti Anna katsoi hiukan kieroon, mutta talon pellot olivat sitä leveämmät, suoremmat ja velattomat ja Anna neiti ainoa lapsi.

Kun setä nimismies alkoi parata ja aikoi ruveta taas itse hoitamaan virkaansa rupesi Annan nenä vuotamaan ja päätä kivistämään ja hänen äitinsä kysyi nimismieheltä "aikoiko hän lyhentää oman lapsensa elämän?" Silloin päätti nimismies olla vielä kipeänä ja — herra Kivekäs sai edelleen toimittaa hänen virkaansa.

Tosin muisteli hän vielä toisinaan ruskeiden kähäräin peittämää otsaa, pientä lämmintä poskea ja paria tummaa silmää. Mutta rikkaus oli kietonut hänet lukemattomiin hienoihin silmukoihinsa, ja eräänä iltana kuin sahanhoitajan perhe oli siellä vierailemassa ja juottovasikka oli entistä lihavampi ja siellä oli juotu paljon totia, kietoi hän kätensä Anna neidin vyötäiselle puutarhassa, silloin töytäsi äiti viinimarjapensaan takaa kyyneleet silmissä ja siunaus huulilla ja niin saatiin asiaa kultaseppään.

Siitä on nyt jo kauan kauan aikaa. Herra Kivekäs itse on nyt nimismiehenä, ja hänellä on iso vatsa, rahaa nostopankissa ja kipeät jalat. Anoppi ja Anna rouva pitävät sekä koko talon että nimismiehen vallassaan. Pikkutytöillä on punaiset hiukset niinkuin äidinisällä ja he katsovat kieroon niinkuin äitikin. Äiti on kiivas ja laiha eikä suvaitse epäjärjestystä ja nimismies Kivekkäästä tuntuu elämä hyvin ikävältä ja raskaalta.

Isoäidin mielestä ovat pikkutytöt varustetut soitannollisilla luonnonlahjoilla ja he soittaa rämpyttävätkin hyvin ahkeraan yhdeksänsadan markan pianolla.

Mutta kun he rupeavat opettelemaan tuota vanhaa "Donau-Wellen" valssia, tiedättehän, vavahtaa nimismies maatessansa sohvalla, silloin juohtuu hänen mieleensä pikku laululintunen vinnikamarissa, silloin näkee hän ruskeiden kähäräin varjostaman otsan, kaksi mustaa silmää ja punottavat posket, joissa on rakkaudenkuopat…

Silloin kömpii nimismies luuvaloisine jalkoineen pianon luo, työntää syrjään punatukkaisen perillisensä, lukitsee soittokoneen ja ääni vapisee hiukan, hänen sanoessaan: "Ei sitä valssia, ei sitä, pikkutytöt!"

Vanha äiti ja sisar Juulia asuivat pienessä kaupungissa sellaisessa osassa maata, jonne eivät rautatiet kulkeneet ja jossa tenhettäret eivät laulaneet ja muodit saapuivat sinne vasta sitten kun ne olivat tulleet vanhoiksi sekä Helsingissä että Pariisissa.

Vanhan äidin nimi oli oikeastaan rouva Manninen ja hänen Juuliansa neiti Manninen tietysti ja vanha mirri "Mannisen mirri". Heillä oli ainoastaan kaksi pientä huonetta ja osa keittiöön, sillä itse Manninen, perheen isä ei tarvinnut enää sijaa kotona; hänen makuuhuoneensa oli jo neljä vuotta ollut ulkona, länteen päin kaupungista, jossa uinailevan unia ei koskaan häiritä ja jossa aurinko kutoo joka kevät uudet viheriäiset verhot vaahterien runkojen ympärille.

Isä Manninen oli ollut puuseppä, ja väsymätön työmies. Varsinkin sitten kun Eemil, hänen poikansa, tuli Helsinkiin. Se oli kauheaa kuinka paljon se veti rahaa tullakseen niin oppineeksi että voi päästä "herassyötingiksi". Ja isä ei tahtonut ottaa niistä rovoista, jotka hän oli säästänyt äidille ja Juulialle, mutta ei Eemililtäkään saanut mitään puuttua. Eihän hänellä ollut muuta neuvoa kuin tehdä työtä kahden edestä ja heittää pois rakkaan piippunsa edeltä päivällisen ja kääntää vanhan pyhänuttunsa, jota hän oli käyttänyt jo kahden rovastin ja kolmen pormestarin aikana kotikaupungissaan. Ja kun mestari Talvio, joka oli suutari ja Mannisen hyvä ystävä ja pani poikansa oppiin, pistäysi lauantai-iltoina kysymässä eikö Manninen lähtisi ravintolaan juomaan lasin totia, mutta ei auttanut muu kuin olla kova itselleen ja kieltää.

Vanhan Mannisen nikkaroidessa tuoleja ja pöytiä, ja vaivoissa myöhään iltaan vetoisessa verstassa, alkoi hän vähitellen höylätä ruumiskirstua itselleen, huomaamattansa ja kohta oli se valmis, ja pikkukaupungin asukkaat eivät nähneet enää vanhoja ryppyisiä kasvoja ja valkeita hiushaivakkeita verstan ikkunassa.

Eemil tuli kotiin ja oli ihmeen pulska ja kaunis uudessa mustassa hännystakissaan, joka oli ostettu isän viimeisen työn palkalla, ja hän itki paljon, syleili äitiä ja Juuliaa ja lupasi kohta tulla heidän tuekseen ja turvakseen ja kiirehtiä lukujaan.

Siellä istuivat sitten nuo kaksi, äiti ja tytär, pienen, kujalle päin antavan ikkunan vieressä, kurjenpolvineen. Ja heidän keskellään oli ompelukone, joka pyöri niin ahkerasti ja lauloi niin somasti: "Eemil lukee… nikkenikkenik… Eemil tulee… nikkenikkenik… Eemil suorittaa kohta tutkintonsa… nikketenikketenikketenik." Ja kurjenpolven kukat kuihtuivat ja kukkivat uudestaan, ja vanha äiti kuihtui, vaan ei virkunut enään, ja Juulia neiti laihtui ja kalpeni ja hänen selkänsä tuli kipeäksi tuosta alituisesta istumisesta ja ompelukoneen polkemisesta, pienen kujalle päin antavan ikkunan vieressä.

Toisinaan seisattui ompelukone ja palava kynttilä tuotiin pöydälle keskellä valoisaa päivää. Ja niin tuli neiti Juulia säästöpankista tuoden suuria, komeita seteliä joita vanha äiti ikäänkuin hyväillen ja siunaten silitti käsissään ja lopuksi huoaten pisti suureen kirjekuoreen, jonka Juulia neiti lukitsi viidellä sinetillä.

Kirjeet synnyttivät kyllä iloa jouduttuaan Kasarminkadulle 24, jossa
Eemilillä tavallisesti oli joku hyvä ystävä seuranaan.

— Voi peijakasta, sellainen onnen lapsi! Vakuutettu kirje juuri tällaiseen aikaan. Äitisesi on helmi kaikkien pohjolan perheäitien joukossa, se täytyy myöntää.

— Niin, kyllä hän on kiltti, sitä ei voi kieltää. Nyt lähdemme ulos, meidän pitää saada jotakin syötävää, ja tapaammehan sitten ne toiset pojat Kempissä tänä iltana.

Mutta kun äiti oli lähettänyt kirjeen kauniine seteleineen, huokasi hän ja antoi neiti Juulialle kaksikymmentä penniä:

Kun rahat rupesivat vähenemään säästöpankkikirjasta, voivat yönkulkijat pikkukaupungin herrat yhä myöhemmällä ja myöhemmällä illalla nähdä nuo molemmat naiset istuvan ikkunan vieressä ompelukoneen ääressä; ja vanha tuli yhä valkeammaksi ja ryppyisemmäksi, ja nuori yhä luisemmaksi ja kalpeammaksi, ja loppumaton virta valkeaa liinaa ryöppysi kiiltävän koneen läpi. Mutta kone oli varmaan väsynyt, se myöskin, sillä se ei laulanut enään aivan niin iloisesti kuin ennen.

Siellä kävi ylen onnellisia morsiamia ja toivat mukanaan valon ja ilon elähdyttävää kevättuoksua pieneen huoneesen. Juulia neidin tulisi ommella heidän myyninsä ja hän sai aivan kuin kaupanpäälliseksi osan heidän kuohahtavasta ilostaan.

Mutta kun ne nuoret, heloittavat, säteilevät tytöt olivat heittäneet hyvästinsä ja kadonneet oven taakse, mietti Juulia neiti pitkät ajatukset, istuissansa ja muodostellessaan liinapakkoja pöytäliinoiksi, salveteiksi, runsaasti pitseillä koristetuiksi tyynynpäällisiksi ja jos miksikin. ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Siellä oli pieni, punarantuinen pöytäliina, sopiva juuri kahdelle. Miltähän tuntuisi kauniissa, hienosti sisustetussa huoneessa saada levittää liinan pienelle pöydälle, pehmeän sohvan edessä, jonka nurkasta kaksi rakastavaa, hellää silmää tarkasti seurasi jokaista, pientä käden liikettä, sen järjestellessä kuppia ja pieniäleipiä? ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Hienointa hollannin liinaa, runsaasti pitsejä, kirjavia nauhoja kauluksessa ja hihansuissa! Oi, sen alla tulisi sykkimään nuori, onnellinen, hyvin onnellinen naisen sydän! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Kas vaan, neiti Juulia, vanha hupsu! Katso työhösi, sinä kirvelöivä silmä, että ompeleesta tulee suora! Polje reippaasti sinä pakoittava jalka! Eemil tarvitsee rahaa…

Vastapäätä, toisella puolen pöytää, pyörii vielä iloisia, toivovia unelmia harmaiden hiuksien alla. Nuo vanhat silmät katsovat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi tulevaisuuteen, kuta heikommiksi ne tulevat. Mitä hän uneksii, tuo vanha? Mikä mielikuvituksien ilveily se on, joka vetää tuon kuihtuneen huulen vielä hieman kohmettuneesen jälkikesän hymyyn? ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Niin, Eemil on suorittanut oikeustutkintonsa loistavasti ja on pormestarina suuressa, suuressa kaupungissa, paljon suuremmassa, kuin meidän kaupunkimme on, kaupungissa, jossa on neljä-viisituhatta asukasta. Vanha äiti asuu lämpimimmässä huoneessa pormestarin suuressa rakennuksessa. Siellä on pidot. Pormestarinhan täytyy pitää toisinaan kestiä. — "Tule nyt, pikku äiti!" — "Ei, Eemil, minä en tahdo tulla sisään sinun hienoin vierastesi luo." — "Kas niin äiti! Kuvernööri odottaa minun äitiäni." — "Voi… Eemil… Eemil…" — Ja niin panee hän hellästi äitinsä kuihtuneen käden omalle vahvalle käsivarrellensa ja vie hänet saliin loistavin silmin ja ylevin otsin eikä "häpiä" ollenkaan vanhan äidin tähden. Ja hienot herrat kumartavat isännän äidille, ja vähän väliin kohottaa joku heistä lasinsa ja sanoo: "Saanko luvan, rouva Manninen!" — Voi Eemil… Eemil! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Äiti, puut ovat loppuneet ja minä en ole vielä saanut maksua viimeisestä työstämme.

"‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Kolmen miehen, kolmen miehen On hauska ryypiskellä… ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒"

lallattelee uninen ääni, huolimatta talvipakkasesta, avonaisen ikkunan edessä vinnikamarissa, Kasarminkadun varrella 24. Väsyneenä, punottavin poskin ja haljakkasilmäisenä etsii Eemil Manninen tulitikkuja ja kyntteliä. Kas niin vaan, löysin toki viimeinkin! Mutta… mitä hittoja… sähkösanoma! Ja hän, joka on ollut poissa "syömässä aamiaista" koko päivän!

Hän kalpeni ja hänen huulensa vapisivat. Sähkösanoma, joka maksoi kaksi kokonaista markkaa, sieltä köyhästä kodista! Sitä ei oltu lähetetty ensimmäisessä hädässä, sen tiesi hän. Voi, se oli kuolema… kuolema, joka tuli ja vei äidin, joka oli uhrannut kaikki, ennen kun poikansa oli tehnyt hänelle muuta kuin surua! Ja he eivät olleet nähneet toisiaan kolmeen vuoteen…

Hänellä ei ollut penniäkään matkarahoiksi. Hän lainasi, hän mankui, hän itki, raivosi ja pyysi. Häntä kohdeltiin olkapäiden kohotuksella ja mutinalla: "Tunnen sinut, pikku ystävä!"

"Ei, Manninen, älkää houkutelkokaan enään!" Vihdoinkin oli hän saanut täyden summan.

Mikä matka! Rautatien vaunuissa, joissa hän istui yksin, kyyristyi hän nurkkaansa, nutun kaulus pystyssä, puri huuliaan yhteen, ettei konduktööri kuulisi hänen nyyhkyttämistään, ja katsoi kelloa joka toinen minuutti, laskeakseen milloin hän saapuisi perille.

Ja sitten kaksi peninkulmaa hevoismatkaa. Ajatukset kiitivät edeltä ja näkivät Juulian seisovan itkusilmin ovella ja äänettömänä viittaavan huoneesen; ja siellä näki hän niin selvään vanhan äidin makaavan jäykkänä ja kylmänä. Ja silloin kohosi hiki hänen otsalleen, ja jokainen lihassyy värisi tuskasta.

Tuli vihdoinkin tuo pikkukaupunki, ja keltainen talo, ja kurjenpolvi oli ikkunalla niinkuin ennenkin, mutta — molemmat naiset olivat poissa, sekä vanha että nuori.

Elinkautiseen-tuomitun armoakerjäävällä katseella katsoi hän Juuliaa silmiin ja luki niissä, että henki oli vielä jälellä.

— Kas niin… siellähän sinä olet… Eemil… rakas poikani… Ota… ota pois… Eemil… rinnallani on niin raskas paino… ja Juulia ei jaksa nostaa sitä pois… Tartu sinä… pieni rakastettu poikani… niin nousee se kyllä… Olipa… hyvä… että tulet nyt ja viet vanhan äidin… luoksesi… sillä tiedätkö… jos olisin saanut odottaa kauemmin… niin luulen että sydämmeni… olisi varmaan haljennut… Nosta hiukan tukkia… joka on rintani päällä… pikku Eemil! Kiitos… oma… kiltti poikani! Juulia… mene… mene… heti Vuoriseen ja sano siellä että "nyt on Eemil herra oikea… oikea tuomari"… Vai niin… sinä tulet nyt meitä hakemaan… en minä tahdo suurta huonetta… Eemil… vaan pienen… pienen nurkan… jossa voin olla pitkälläni ja rukoilla Jumalaa palkitsemaan kaiken minun poikani rakkauden… ja sitten pitää sinun olla oikein ystävällinen Juulialle. Tyttö parka… eihän hän sille mitä voi ettei hän… ole… niin kaunis ja niin lahjakas kuin sinä… Ei… Juulia… ei silliä tänään… kun tuomari on tullut… Tietävätkö he kaupungilla että sinä nyt olet oikea tuomari? Oh… nyt tahdon nukkua hiukan… Ei kiitoksia… hyvät ihmiset… ei nyt enään puita… nyt muutan minä… poika… ni luo… tuo… ma… ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Yhtäkkiä syntyi hiljaisuus. Eemil kohotti itkettyneitä kasvojaan. Vanha äiti oli paennut sinne, jossa ei yksikään toive pety.

Mutta hänen laisiaan on vielä elossa. Tyyneesti kärsiviä, toivovia sisaria. Säälikää heitä, te nuoret!

Uusi nuttu ei tunnu hyvältä päällä, ennen kuin sitä on vähän käytetty, niin että se alkaa mukautua ruumiin mukaan. Saappaatkin tulevat paremmiksi, kun niillä on vähän astuttu, jihti on kauhea ennen kuin siihen tottuu, ja koi ja keuhkotauti hämmästyttävät ihmistä varsinkin ensi alussa.

Ainoastaan vaimo on mieluisempi, kun hän on uusi. ‒ Miehen mieli tulee sekä liikutetuksi että iloiseksi ja hämmästyneeksi alussa kun tulee kotiin myöhään iltasilla teaatterista tai laulajaisista ja näkee, ettei hänen kunnon naisensa häpee olla yksin siihen aikaan vuorokautta; ja hän tuntee itsensä niin selittämättömän autuaaksi ja jumalalliseksi, kun hän yhdessä vaimonsa kanssa menee pienen tavallisen ravintolan pieniin tavallisiin huoneisiin Rauhan- eli Hallituskadun varrella, ja kun tarjooja tulee hymyillen puoleksi suosivasti, puoleksi kanssarikoksellisesti, katsoo hän häneen ankarasti ja isällisesti, joka tahtoo sanoa: "Kas niin, Ville, nähnet kai että tällä kertaa on tosi peli!"

Olli Markkola eli juuri tuollaisissa olosuhteissa tänä syksynä. Hänestä oli niin viehättävää istua salissa yksin naishenkilön kanssa, joka aivan äskettäin oli ollut kunnon perheen tytär. Ja hän punastui, kun palvelustyttö tuli ja sai nähdä hänen syleilevän laillisesti naitua rouvaansa. Se oli jumalallisen hauskaa täytyä kysyä lupa, kun hän meni ajattamaan partaansa, ja se tuntui äärettömän romantilliselta, kun ei uskaltanut aukaista liiviään ennen päivällistä tahi sylkäistä minne tahtoi omalle kontrahdin mukaisesti vuokratulle lattialleen.

He rakastivat niin palavasti toisiaan, etteivät olisi älynneet, jos muutamia kynttiläruunuja olisi tipahtanut heidän päällensä; he eivät olisi tunteneet, jos olisi pantu kuusitoista jouhimattoa heidän niskaansa, ja jos viimeinen tuomio olisi tullut juuri kuin he parhaallaan vaihtoivat muiskuja, niin ei tämä kunnon vaimo olisi kuullut maailmojen räjähdyksestä enempää kuin kenties korkeintaan olisi hän sanonut: "Sinä istut rikki minun tyrnyyrini, Olliseni!" Heillä oli suuri nelisnurkkainen ruokapöytä, mutta he supistausivat aina molemmat sen yhteen kulmaan, eivätkä he käyttäneet mitään erityistä voiveistä, vaan toskasivat voitaan samalla veitsellä, jonka sillä välin talonpoikaisittaan pistivät suuhunsa, aivan kuin puolivillaset herrat pikku kaupungin ravintolassa, ja toisinaan rupesivat he suutelemaan kesken syönnin, jumalanviljan ylitse, niin että munan kuoret pyrysivät pahemmin kuin raesade joulukuussa ja sokerijauhoa liiteli linoleummatolle.

Kun kaksi rakastaa toistaan tällä tavalla, niin ei silloin ole hauska löytää talvinutun taskusta, jonka itse on antanut vaimolleen, tällaisen pienen nimikortin, johon oli kirjoitettu:

"Rouvani! Meidän täytyy käyttää hyväksemme jokaista tilaisuutta, kun teidän miehenne on poissa. Minä odotan teitä siis varmaan huomenna kello 11 e.p.p.

Olli Markkola raukka! Hän kalpeni ja vapisi ja repi hiuksiaan ja käytti kaikellaisia yleisesti tunnettuja tapoja osoittaa epämiellyttävää kohtausta. Sitte meni hän huoneesensa ja heittäysi sohvalle, sen vieterille kovin säälimättömällä tavalla ja virui siinä melkein tiedotonna kokonaisen puolen tuntia. Ja kun hän taas tointui, hävetti tuota miesparkaa vähän se, ettei hänen sydämmensä ollut haljennut.

Mutta samassa malttoi hän mielensä ja huokasi: "ymmärrys hoi, äly älä jätä!" Hän päätti olla vielä vastaiseksi aivan tietämätön koko asiasta, kostaakseen sitte kahta kauheammin. Hän otti nutun päälleen, harjasi hattunsa sekä nutun hihan, ja meni erääseen parempaan rautakauppaan. Otsa rypyssä ja huulet päättäväisesti yhteen painettuina kulki hän pitkillä, jäykillä askeleilla tiskin luo ja pyysi saada nähdä parhaimpia revolveria. Tuskin oli tuo pikku naulojen kauppias kuullut mistä oli kysymys, kun hän jo kiipesi ylös hyllylle ja toi katon rajasta asti jonkun kaksikymmentä kappaletta liivin taskun kokoisia murha-aseita, kolmea, neljää, viittä tai kuutta henkilöä varten, kaikki maun, varmuuden ja perheen suuruuden mukaan.

Olli pani etusormen nenälleen ja laski kuinka monta hänen täytyy ampua kuoliaaksi: "Petrellin, Liinan ja itseni; kolme täysikasvuista ihmistä". Mutta kun hän ei ollut oikein ovela ampuja, niin oli hänen mielestään varminta ostaa kaksi laukausta itsekutakin varten ja niin pyysi hän "yhden kuudelle hengelle."

"Kaksikymmentä kaksi markkaa!" Jos ei olisi ollut kerrassaan siveyttä vastaan tinkiä näin juhlallisessa kaupassa, olisi Olli kyllä opettanut puotipojan huoistamaan. Nyt lohdutti hän itseään sillä, että se oli kuitenkin huokeampi kuin lääkärin palkka tavallisissa kuoleman tapauksissa, maksoi ja pisti revolverin ja patruunilaatikon taskuunsa.

Mutta hänen mielestään näytti poika niin iloiselta kaupasta, että hän pelkäsi revolverin olevan tykkönään mitättömän; ja hän kääntyi takaisin ovelta niin hirveän näköisenä, että nuoren miehen hoikat jalat aivan horjuivat, ja sanoi:

— Ehken se on… hm… parasta että minä… hm… otan myöskin oikein hyvän lahtiveitsen.

Kun hän läksi sitte, taskut täynnä aseita, pudisti rautakauppias päätään ja sanoi ystävälleen sanomalehtimiehelle, joka silloin juuri kulki siitä sivuitse: "Katso tuonne, hänestä saat varmaankin uutisen!"

Kun Olli tuli kotiin, seisoi tuo kurja surkuteltava petturi viehättävä pitsipuku päällään, mutta piru sisässä, ja ojensi huulensa hänelle aivan kuin vanha hevonen, kun toveri tahtoo syödä sen soimesta.

Ollin mielestä oli hän nyt kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän suuteli vanhan totutun tavan mukaan ja ei ollut tietävinään mistään mitään, mutta kun hän ajatteli sitä Petrelliä, maistoivat suudelmat aivan kuin yön seisonut soodavesi, johon on sattunut putoamaan sikarin poroa.

Rouva, hän söi ja hymyili, taputteli ja hyväili niin kuin puhdastuntoinen rehellinen vaimo ainakin. Mutta Olli joi vaan vesijohdon vettä ja näytti siltä kuin hänellä olisi, ollut kipeimmällä liikavarpaalla koko luisteluseura.

Silloin tuli tuon sydämmettömän vaimon silmiin kuitenkin kyyneleet, kun hän kuuli kuinka pahalla päällä hänen miehensä oli.

— Huomenna menen minä konttoorille kello yhdeksän enkä voi tulla kotiin ennen kuin kolmen aikaan, sanoi Olli.

Kauhea aavistus kiiti hänen ruumiinsa lävitse, nähdessään kuinka ilo loisti hänen odotetun lapsensa äidin silmissä, kuullessaan näitä sanoja. Mutta tuo petturi koetti peittää tyytyväisyyttään, pani päänsä kallelleen ja sanoi:

"Voi sinä käärme!" ajatteli Olli ja lateli hajamielisenä lautaselleen 15—20 lettua salatakseen liikutustaan.

Yö oli hirmuinen. Olli huokaili kuin pohjatuuli, kun se tyyntyy navetan seinää vasten ja hikoili aivan kuin olisi ottanut ylioppilastutkinnon. Liina kysyi: "pakottiko hänen hampaitaan", "oliko hän tapannut korttipelissä", "tahtoiko hän risiiniöljyä", "rakastiko hän Liinaansa" ja "luuliko hän että senappihaude tekisi hyvää?" Olli vastasi kohteliaasti, mutta kieltävästi ja ajatteli, ettei hän suinkaan olisi voinut olla paljoa hellempi, vaikka itse Petrellillä olisi ollut koliikki.

Aamusella, kun he olivat juoneet kahvinsa ja kun Ollin piti lähteä konttoorille, sykki hänen sydämmensä kuin täydessä vauhdissa kulkeva höyrylaiva. Hän syleili Liinaa hellästi ja kauan, ja hänen mielestään oli melkein vahinko ampua häntä kuoliaaksi.

Nimikortissa on seisonut: "Aksel Petrelli. Kuninkaankatu 27, 2 rappu". Kello oli neljänneksen yli 11, kun Olli Markkola kohosi ensimmäiseen kerrokseen, piteli sydäntään ja tunsi kyynelien kohoavan silmiinsä. Kello 11,16 seisoi hän toisessa kerroksessa ja huokasi: "Erehtynyt vaimo parka!", otti revolverin taskustaan, katseli sitä ja vapisi. Kello 11,17 seisoi hän oven edessä, jonka takaa kuului kaksi iloista ääntä; toinen helakampi oli rouva Liina Markkolan. Ovella seisoi: "Aksel Petrelli. Taiteilija."

Sen nimellistä ei ollut teaatterin eikä maalariakatemiian taiteilijain joukossa. Suuri luoja! Olisiko hän sattunut joutumaan nuoralla tanssijan eli maailman viettelijän kanssa tekemiseen?

— Niin hauskaa, että mieheni on poissa aina kolmeen saakka! Meillä on aikaa kokonaista neljä tuntia!

("Saatana!" ähki Olli oven takana, otti paperin pois lahtiveitsen ympäriltä, teroitti sitä housun lahkeeseen ja pyyhki silmiään nutun helmalla.)

("Odotahan sinä minua!" arveli Olli ja puristi revolveria niin että, se narisi hänen käsissään.)

— Ei laisinkaan! Pikku ukkoni ei tiedä vihiäkään minun pienistä kävelymatkoistani. Oi, naineita miehiä ei ole vaikea vetää nenästä. Kuinka odottamatonta tämä on hänelle! Ah, kuinka iloiseksi minä tulin, kun hän sanoi olevansa niin kauan poissa…

— Au… kais… kaa… aa! huusi Olli kauhealla äänellä ja löi veitsen päällä epätoivon voimalla oveen.

— Suuri Luoja, mieheni! Voi, minä olen aivan neuvoton; me olemme huomatut!… kuiskasi petturi sisässä.

Samassa oli ovi kappaleina ja Olli Markkola töytäsi sisään revolveri yhdessä ja veitsi toisessa kädessä… ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Nojatuolissa keskellä huonetta istui Liina rouva kauniisti puettuna ja hiukset olivat hyvin kammatut ja käherretyt. Vähän matkan päässä seisoi pieni, laiha, kömpelö kuusikymmen-vuotias ukko, vanha ijänikuinen sametti nuttu päällä ja vapisi kuin haavan lehti.

Jos joku sattuisi tarvitsemaan revolveria kuudelle hengelle, niin myö tukkukauppias Olli Markkola sellaisen hyvin huokealla.

Kyllä minä oon nähnynnä naisia, jotka oovat ollunna kauniita nuamaltaan ja kasvultaan, mutta enpä oo nähnynnä Maijan laista. Se ol' sillon karjapiikana lautamiehellä kun minä olin renkinä ja minä annon kuhtua ihteen siellä "Kuaproks", vaikka onhan se niitä rumimpia nimiä.

Kevät puoleen ennen kun se män' ulukotöihin ja päivetty, ol' sen kaula ja leuka valakeet kun vasta lypsetty maito, mutta sen posket ol' punaset kun äsken mualattu herrastalon veräjä. Ja hiuksesa ol' keltaset, kähärät ja niin pitkät, jotta ne ois riittännä vaikka markkina-suitiks. Se kun nauro ja usseisthan tuo naurokii tulivat muuttii hyvälle tuulelle. Sen huulet ol' vielä punasemmat kun lautamiehen lakkatanko ja se tuas ol' punanen kun punasimmat housunnauhat. Hampaat sillä ol' valakeet ja vahvat, jotta njillä ois voinna vaikka nauloja pureksia.

Kulukiissaan otti se niin pitkiä askeleita, jotta se ois piisanna vaikka herrassyötingin ruskealle orriille. Ja kun se leikki ja hulluttel pikkutyttöin kanssa ol' se vikkelä kun kissanpoika. Minä olin sillon laps, mutta Myllysen Heikki, muistattahan työ sen nahkapoika toverin, se sano että kun sitä tanssi sen Maijan kanssa, tul' sitä niin hyvilleen, jottei ois tiennä mistään mittään vaikka oisivat iskennä kirveellä piähän. Voimia sillä ol' kun hevosella ja työ suju sen käsistä jotta aivan ihmeekseen kahto. Lautamiehen Kusti niitti kauroo niin että hik piästä tippu, mutta Maija se kokos niitokset, sito ne lyhteiks, pan' kuhilaille ja sitte nauro se ja sano: "Eikös se sinun nuskatuusas jiännä tuonne pientareelle, käväseisimmähän hakemassa sen tässä outtaissan."

Mitehää lienöökään hoitanna elukoita, mutta hyvin ne pöyhtyvät ja lissääntyvät. Lampaat saivat kolomosia ja lehmät kaksosia ja yhtenä talavena kertovat ne sen narranneen kukonnii munimaan, mutta ei sunkaan siinä puhheessa ollunna perree. Kerta ol' iso, musta härkä vimmastunna ja häntä pystyssä hyppi se, möyrys ja tonki muata sarvillaan. Lautamies pistäys hätäpäissään vaunuliiteriin pakkoon; siellä se sitte seiso, tirkist oven raasta ja huokail: "Herra isä! Herra isä!" Ja rengit livistivät yliselle ja vakkuuttivat jotteivät hyö pelännä, vuan arvelivat että jos sillä Sonnilla hyvinnii on se "veskauhu", niin ei sitä oo hyvä männä lähelle, se tauti kuuluu tarttuvan.

Sillon sattu Maija kulukemaan siitä sivute jauhovakka kainalossa ja kun se näk' härän raivoovan, juoks se sen luo, löi turpaan ja sano: "Mikä sinut on villinnä, Sonni? Asetuhan tok' jo!" Ja sitte se otti sitä sarvista kiinni ja talutti navettaan. Ja uskottako työ kun tuo härkä heittiö ei muuta kun sivel vuan turvallaan sen hametta ja möyrys: "mu… u… uh", ihan kun ois tullunna iloseks nähessään tyttö heitukan, sekkiin niät.

Alussa kun se tul' talloon käv' lautamies hyvin usseist navetassa katastamassa elukoitaan. Lystintä siitä ol’ seistä ja raaputella sitä lehmee, jota Maija lyps ja sillä tavalla kuluk se Maijan perästä tehtaalta tehtaalle ja hyvittel lehmiä ja kahtoo tuijotti tyttöön siks jotta ukkopahhuuksen silimiä rupes ihan huikasemmaan.

— Kovinpa ne lehmät oovat tullunna sinusta hyviks! sano lautamiehen emäntä miehelleen ja kahto kierolla silimällä Maijaan.

— Eukkosein, minä kirjotutin ihten elläinsuojelusseuraan viime käräjissä, puolustaite lautamies.

Mutta kerta kun minä olin navetan ylisellä heiniä hajottelemassa ei ukko jaksanna ennee hillitä ihteesä vuan isk käsvartesa tytön kaulalle ja suuvella moiskautti sitä.

— Hyipä tok, isäntä! sano tyttö ja sylykäs. Oisin minä uskonna hyvvyytennä suutelemattannakkii; ja jos että vuan pysy poikessa tiältä navetasta niin minä sanon emännälle.

Sitte rupesivat nuoret herrat hänen poikasa tekemään tikusta asiata navettaan, korjailivat kytkyviä ja laittelivat pahnoja sillon kun Maija ol’ siellä. Ja mitä siellä tapahtu, sitä ei tiijä kukkaan, mutta kerta tul' Puavo navetasta ja ol’ niin punanen toiselta poskeltaan ja sen perästä ei ne ennee välittännä tytöstä.

Sitte tul' suluhasia lautamiehen Lotalle. Olhan se rikkaan talon poika ja sen isä ol’ sanonna lähtiissä että: "tie nyt parastas, ja elä tule kottiin ennen kun oot voittanna sekä Lotan että Lotan isän syömmen!" Huhuttiin niät että Lotta sais kolomekymmentä tuhatta myötäjäisiä ja kaks kertoo niin paljo sitte kun Herra kuhtuu vanahukset luokseen.

Suluhanen ol’ hyvin kommee ja reipas herrasmies. Sillä ol’ viiksetkii, pitkävartiset suappaat, tohvelinen piällysnuttu ja kaikin puolin ol’ se kun ainai herrat. Sen silimät pyörivät piässä kun näk miten hyvässä kunnossa talo ol’ ja miten paksut hoppeelusikat ol'.

Mutta kun se näk Lotan, rykäs se ja ruapas piätään ja kahto niin pahoillaan ja vakavana pöyvän jalakoin. En minä taho moittia tyttöö, sillä eihän se ollunna toissilimä eikä viäräsuukaan ja sillä ol’ kerrassaan hyvä maine, sillä kukkaan ei ollu virkkana hänestä pahhoo sannoo. Mutta se kahto kieroon, niin että kun sen pit kahtoo suluhaseesa tähyst toinen silimä leipähäkkiä ja toinen kissoo, joka makas uunin alla. Eikä tuo ollunna ruumiiltaankaan juur minkään näkönen, eestä se ol’ suora kun lauta ja takkoo viärä kun rokotiil. Kävhän tyttö parka minun siäliksein, sillä eihän se ollunna ite ihteesä tehnynnä, mutta se ol’ kaikin puolin vähä vikkainen ja minkähän laiset lienöö sen jalatkaan ollunna, liekkö toinen ollunna pitemp ja toinen lyhemp, mutta kyllä se vuan liikkas.

Kun siinä ol’ sitte ryypitty muutamia ryyppyjä, tul' suluhanen oikein hyvälle tuulelle, istuutu Lotan viereen sohvan kannelle ja koetti huastoo rakkauvesta mutta eihän siitä tullunna mittään.

Sitte tul' Maija lypsyltä ja het minä huomasin mitenkä suluhasen syön alako sykkiä. Ja se kalapen ja punastu, eikä tiennä minnekkä ois pitännä kahtoo. Voi peijakas, kun tuo Maija kuitennii on pulska! Selekä sillä ol’ suora kun lauta, käsvarret pyöreet kun survin, lantijot levveet kun sakastin ovet ja rinnaltaan ol’ se pyöree kun kualin kupu ja silimät loistivat ja sätteilivät kun timantit. Minä oon ollunna jos jossai Heinäveellä, Ylivieskassa, Kajjaanissa ja kaks kertoo Kuopiossa vuan en minä oo nähnynnä ennen tuon laista tyttöö, en tottasen millonkaan!

Sitte rupes se suluhaseks aikova — Juonaksekshan sitä haukuttiin — käymään yhä tihheemmin talossa ja joka kerran viipy se yhä kauvemmin ja kauvemmin kujassa nisuissaan ja valjastaissaan hevosta, navetta kun niät ol’ aivan siinä vieressä. Kerta kun minä tulin navettaan ol’ se parasta aikoo suutelemassa Maijoo. Ja Maija se seiso vuan jäykkänä kun kirkonseinä ja anto vuan suuvella.

— Kylläpä sinä oot hyvä luatunen, sinun laisia pitäis kaikkiin tyttöin olla!

— Hävetkee tok, herra! vastas Maija. Siälistä minä sen tein enkä mistään muusta, kun työ raukka että voi suaha oikeeta muiskua tuolla huoneessa.

Kyllähän Juonaksen aatokset pyörivät Lotassa, mutta silmät ne seurasivat yhä Maijoo. Kun emäntä huomas tämän, pist se Maijalle uolunsetelin katteen ja käsk muuttoo. Ja 24 päivänä Lokakuuta ol’ Maijan vuatekirstu porstuan rappusilla ja Maija ite navetassa sanomassa hyvästiä elukoille, se kun niät rakast niitä niin paljo.

Samassa kuulu jytinätä muantieltä ja Juonas tul' ajjain ruskeella orrillaan ja linjaarinrattailla. Tapasa mukkaan, sijottuaan hevosesa kujjaan pujaht se kennenkään huomoomata navettaan.

Maija ei älynnä sen tulloo. Se kuluk siellä tehtaalta tehtaalle, sylleil ite kuttai lehmee ja kyyneleet tippu sen silimistä.

— Voi voi Heluna piikoin, nyt meistä tulloo ero, Maijas ajetaan pois sinun luotas, vaikka se on kokenna hoitoo sinua niin kun on osanna, eikä oo tahtonna tehä pahhoo kellekään… Mustikki riepuin, kun ne uuvet tulijat arvoisivat ies lypsee sinua hellävarroin, niin niin piikain… ethän sinä oo oikein terve… Muu… muu… Tähikki ja Sunter… enhän minä taho teille pahhoo, vaikka isäntäväkennä ovat minulle niin kovia… Entäs Omenain, sinä raukka poijit kohta ja Maijas tahtos niin mielellään auttoo sinua, vuan… Hyväst Sokur', hyväst Kirjakko kultain, onko teilläi ikävä…

— Mitteekö minä oon vailla… Maija… Maija, minä oon sinua vailla,
Maija… minä tahon sinut vaimoksein…

— Pilikkoo että sua minusta tehä, siks minä oon liika hyvä ja vaimoksenna oon liika halapa. Ja johan teillä on morsian.

— Eipä ookkaan. Vähällä tosin ol’ Lotan rahat kietoo minut paulohisa, mutta heräs tok tunton oikeella ajjalla. Ja siitä täytyy minun kiittee sinua Maija. Niän että sinulla on hyvä ja hellä syön ja nyt tiijän panna arvoo sille enemmän kun kullalle…

Maija herkes itkemästä, kahto häntä silimiin ja sano iänellä, joka kajaht kun "Hoosianna" kirkossa:

— Sinä eppäilet minua, Maija… eihän oo ihme, että sitä tiet, vuan minä pyyvän sinua… luota minnuun Maija… ja jos en pie sanojan niin suatan vaikka kuolla tähän paikkaan… En tie sinusta pilikkoo… rakastan sinua… tahon sinut omaksein… tahon tehä sinut onnelliseks… antoo sinulle lehmiä, joita et tarvihe jättee millonkaan, joita suat hyvitellä ja hellitellä… ja Maija ehkähän oot sitte hellä minullekin!…

— Äitin on yhtä hyvä kun sinnäi ja minä tiijän jotta se ossoo panna arvoo hyvälle syömmelle; sitä et tarvihe pelätä. Äitistän suat sinä hyvän ystävän.

— Juonas! huuvaht Maija ja kieto lujast kätesä sen kaulalle ja kahto hänneen silimillä, jotka ol’ enemmän arvoset kun talot ja piäomat.

Ja vasikat nostivat päitään heristivät korviaan ja ynisivät: "pu… uu… uh". Elukatkii ilohtivat Maijan onnesta.

Vähä aikoo sen perästä kun minä katon ulos navetan luukusta näin minä Maijan istuvan Juonaksen vieressä linjaarinrattailla ja vuatekirstu ol’ takana. Maija nauro ja Juonas kiireht hevosta. Ja ilosia ja onnellisia ol’ hyö kumpikii.

Usein olen miettinyt minkähän lainen maailma olisi, jos kaikki — ylhäiset ja alhaiset — hoitaisivat tointaan niin hyvin kuin Lovisa mamseli.

Ehken-ei se olisi niinkään hyvä: Maailmassa tulisi niin mainio olla että kaikkeen hurskaammatkin unhottaisivat ikävöidä täältä pois; unhotettaisin valkeasiipiset enkelit mustien harmaapäisten tähden.

Lovisa mamselin sydämmessä oli särkynyt jotakin jo silloin kun hän oli aivan nuori. Hän oli niin terve, niin vahva ja peräti iloinen; hänen sydämmensä sykki niin kiivaasti ja pienellä rumaan, vasikannahka kenkään puetulla jalalla löi hän yhtä kiivaasti tahtia. Ja hän lauleli ja rallatteli sitä innokkaammin kuta sukkelammin sukkula lensi. Ja sitte rakensi hän hiljaa, onnellisena ja kenenkään huomaamatta sen, joka sitte särkyi.

Hän rakensi pienen kauniin yksikerroksisen talon koivujen ja lehmusten suojaan, hän rakensi kodin, rakastavaisen naisen väsymättömän käden järjestämän kodin. Ja kodin uros oli suuri, päivettynyt terveydestä ja onnesta säteilevä olento. Kun hän tuli työstä, iloitsi hänen pieni vaimonsa tulostaan ja kun läksi taas heitti hän häneen lämpimiä silmäyksiä. Ja hän näytti niin tyyneeltä, hyvältä, miehekkäältä ja uskolliselta nojatessaan päätään vaimonsa polveen. Tämä pieni vaimo oli Lovisa mamseli itse, ja hän oli… no niin, se nyt on yhdentekevä kuka hän oli; nuorista lämmin-sydämmisistä tytöistä on se sama pukeutuiko hän univormuun eli siviilipukuun.

Mutta sitte murtui kaikki yhtenä päivänä. Pieni yksikerroksinen talo raunioittui perin pohjin, koivut kuivuivat ja koko onnela särkyi pirstaleiksi ja suru valtasi sen haltiattaren.

Ei ollut myrsky, ei salama eikä tulipalokaan, joka tuhon teki. Eihän ne voi mitään sille kodille, joka oli rakennettu kaipaavassa tytön sydämmessä. Se oli vaan valkea pehmeä naisen käsi, joka vei rakkaat päivettyneet kasvot Lovisa mamselilta.

Kaikista haavoista ovat sydämmen haavat kipeimmät, sillä koko maailma on sairaala ja kaikki säälimättömät sormet koskevat siihen ja sekä ystävät että viholliset vaativat vielä lisäksi että täytyy olla hyvinvoivan ja iloisen näköinen.

Lovisa mamseli tiukensi haavansa siteitä ja nautti naisen puoleksi verta vuotaneen sydämmen tavallista surullista iloa siitä ettei ainakaan maailma saanut nähdä kyyneltäkään. Kaikista vähin — hän.

Sitte tuli hän Rissasen perheesen. Siellä oli parasta aikaa syntymäpäiväkestit, leikittiin, iloittiin ja nautittiin ja tuskinpa lie kukaan huomannut tämän uuden emännöitsijä-neidin tuloa. Hiljaa ja ääneti tervehti hän uutta isäntäväkeänsä, hiljaa ja ääneti meni hän huoneesensa, heitti pois mustan villasen pukunsa ja otti pumpulihameen päällensä. Hiljaa ja ääneti tuli hän keittiöön aivan parhaasen kahuun pelastaakseen, neljä suurta kunnon kananpoikaa, jotka sellaisella oudolla, epäluulonalaisella kärskyllä ilmoittivat että ne olivat saaneet kylliksi talon lieden kuumista liekeistä.

Hyvät naiset ja parhaimmat meistä miehistä palvelevat aivan erilailla vieraita ihmisiä. Jos meillä miehillä ei ole mitään tulevaisuuden toiveita itsemme suhteen, niin silloin tulemme huolimattomiksi ja välinpitämättömiksi ja työ tulee huonoa, jos ei vaan meidän oma etumme ja onnemme hymyile houkuttelevana vaivan takana. Mutta naisista ei ole yksikään niin alttiiksi antautuva ja uhrautuvainen kuin juuri ne jotka ovat heittäneet hyvästinsä elämän iloille ja tietävät etteivät he enää koskaan saisi mitään siltä vaatia. Monen voimat loppuvat tässä sielun taistelussa kohtaloa vastaan, mutta ne, jotka ovat voitollisina kestäneet koetuksen, ovat myöskin ymmärtäneet etteivät he löydä muualla iloa kuin enkelien luona taivaassa ja sentähden ovat he nähneet parhaakseen aloittaa laupeustyönsä jo täällä. Onnellinen se koti, joka saa tällaisen enkelin alituiseksi vieraakseen!

Lovisa mamseli mieltyi hyvin Rissasen perheesen; hänen ahkerat kätensä ja valvovat silmänsä tuottivat siunausta taloon, ja kohta ei voitu ymmärtää mitenkä ennen oli tultu toimeen hänettä. Harvoin kiiteltiin häntä sanoin, mutta kun rouva Rissanen yhä omintakeisemmin liittyi häneen ja uskoi hänelle yhä enemmän ja enemmän perhe-salaisuuksiaan, kun pienet käsivarret kietoutuivat hänen kaulalleen ja pieniltä punaisilta huulilta kuului jyrkkiä vastaväitteitä ettei kukaan muu kuin "täti Lovisa" saanut auttaa, silloin oli hän mielestään kyllin palkittu.

Kun kauppias Rissanen tuli kotiin joltakin matkalta ja pöytä oli katettu niin hyvin kuin arkipäivinä kannatti ja kauppias oli sekä nälkäinen että väsynyt. Mutta hän näytti rauhattomalta ja käänteli kalalautasta eikä voinut ruveta syömään lihapullia, vaikka sekä vaimonsa että lapset olivat häntä hyväilleet, ennen kun hän näki kalpeat ystävälliset kasvot ylös kammattuine hiuksineen ja sai puristaa hänen laihaa, karkeaa kättänsä ja sanoa tavallisen kohteliaisuutensa: "Päivää, neiti Lovisa, kuinkas voitte?"

Sitä mukaa kuin rouva Rissasen hiukset harmentuivat, kauppias lihoi ja paksuni, Lovisa neidin iho kellastui selkä kumartui, kasvoi talossa joukko reippaita tyttöjä ja poikia, joista useimmat eivät muistaneet sitä aikaa, jolloin "täti Lovisa" ei ollut vielä siellä. Oli aivan kuin heillä olisi ollut kaksi äitiä; ja koska äiti Rissasen täytyi seisoa edesvastauksessa sekä Jumalan että ihmisten edessä siitä ettei hänen lapsistaan tullut villikissoja tähän maailmaan, tapahtui toisinaan että pienokaiset saivat maistaa "koivurieskaa", mutta Lovisa mamseli oli itse hellyys ja tässä tapauksessa oli paljon mahdollista että pienokaiset rakastivat häntä enemmän kuin itse äitiä.

Kaikkeen tiesi hän neuvon. Hän tiesi miten parhaiten voi säilyttää tuoreita aineita. Hän tutki kanojen sieluelämää ja otti selvän siitä, minkätähden ne munivat vesimunia ja oikkuilivat hautoissaan. Hän osasi niin mainion hyvästi ottaa pois viinitäppiä pöytäliinoista ja tiesi minkätähden vasikat eivät viihtyneet hevoishaassa. Ja kun renki Taavetti tuli kotiin metsästä, jossa hän oli loukkautunut ja saanut suuren haavan oikeesen silmäänsä, huusivat piijat ja lapset, rouva Rissanen oli vähällä pyörtyä eikä kukaan tiennyt mitä piti tehdä, silloin tarttui pieni, laiha, varma käsi toimeen, pesi haavan ja sitoi sen liinariepuihin. Ja pöydässä otti hän pienimmät palat itselleen ja talon pimeimmissä nurkissa oleksi hän aina.

Lovisa mamseli oli valvonut pienokaisten kanssa kun "heillä oli hammastauti". Hän oli itkenyt heidän kanssansa latinan kieliopin tähden, joka oli niin kauhean vaikea ja ihaillut heitä kun he puoliääneen lukivat saksalaisia runoja. — Sitten seurasi jotenkin rauhallinen aika.

Mutta sitä ei kestänyt kauan, Myöhällä maata ruvetessa hiipi pikku Elsa hänen luokseen ja kuiskasi: "Onko täti aivan yksin?" Ja silloin alkoi taas ikävä aika, sillä torstaina matkustaisi tohtori Talvi pois ja…

— Niin, niin, vanha tohtori on tullut kotiin ja nuori taitaa olla nyt vapaa virantoimituksesta…

— Niin on, mutta täti, hän…. hän ei ole sanonut mitään, ei kerrassa mitään…

— Oi lapsi kulta, mitäs tohtorin pitäisi sanoa? sanoi Lovisa neiti ja näytti veitikkamaiselta. Mutta sitä ei Elsa voinut nähdä, sillä he istuivat hämärässä.

— Oi, täti Lovisa… ja pikku Elsa itki aivan niin kuin silloin jolloin hän sai uusia hampaita. Tuntui niin kuin se olisi tapahtunut eilen! Elsa oli aina ollut hyvin tulinen.

— Vai niin, vai sillä lailla sinun asiasi ovat. Sanon sinulle, Elsaseni, niin paljo ymmärtää vanha täti Lovisa, että tohtori tulee kyllä takaisin, ja sitte… sitte kaipaamme sinua täällä kotona.

— Niinkö luulet, täti, niinkö luulet? Mutta jos hän ei tule, niin silloin saat kantaa Elsasi kirkkomaalle, niin, niin, aivan varmaan, täti!

Lovisa neiti hymyili. Oi, pikku Elsa ei tiennyt kuinka paljo naisen sydän voi kärsiä.

Mutta tohtori palasi, ja suuteloita vaihdettiin lehtimajassa ja sormuksia suuressa salissa ja kohtapa oli hääpukukin valmis. Ja Lovisa neiti sanoi kyökkipiijalle: "Jos vaan sinä poltat paistin sillä aikaa kun minä pistäydyn panemassa mustan puvun päälleni niin armahtakoon luoja sinua silloin!" Ja viiden minuutin perästä seisoi hän salin ovella, harmaapäisenä ja kumaraselkäisenä, mutta punakkana ja lämpimänä ja katseli Elsaa, jonka hän itse oli pukenut morsiameksi.

Ja Elsa tunkeutui koko hääjoukon läpi täti Lovisan luo, syleili häntä ja tahtoi antaa hänelle lasin juodakseen maljan hänen kanssaan. Ja Lovisa neiti kuiskasi innokkaasti morsiamen korvaan.

— Sanoipaan, Elsa, minä tahdon kuulla hänen vanhan, lämpimän sydämmensä yksinkertaisen onnentoivotuksen.

— Niin, sanoihan hän: "oletko hassu, lapsi! Samppanjaa minulle! Minulla on vielä viiniä täällä uuninreunalla."

Ja Elsa matkusti pois; nyt tuli poikain ja "pikkutyttöin" vuoro hiipiä Lovisa neidin luo keventämään sydäntään. Ja kerta oli Eero, sydänkäpynen, hän oli jo ylioppilas, käyttäytynyt niin pahasti kaupungissa käydessään, ettei hän uskaltanut mitenkään puhua siitä isälle eikä äidille ja asia ei selvinnyt ennenkun Lovisa täti antoi hänelle säästöpankkikirjansa, jotta hän sai mennä jälkiään suorittelemaan.

— Jopahan toki, lemmittyni; minä olen saanut ne kaikki tässä talossa, joka ainoa penni on isäsi rahaa!

Ja sitte tulivat, niinkuin mainittiin, pikkutytöt, supattivat ja sipattivat ja itse kullakin heillä oli surunsa. He itkivät aivan hillitsemättömästi ja uhkasivat heittäytyä jo kuolemaan. Ihan kuin Elsa.

Mutta kaikki päättyi hyvin. Ja pari heistä sai heti "sen ainoan, jota he voivat rakastaa koko maailmassa", toiset eivät saaneet juuri häntä, mutta muita oikein kunnon miehiä; ja hyvähän se oli niinkin, sillä ei sitä löydy kun silloin tällöin joku sydän maailmassa, joka on niin kauhean itsepintainen ettei huoli muita kuin "sen yhden ainoan". Sitten kuoli kauppias ja neiti Lovisa seisoi ja taputti hänen suurta ruskeaa kättänsä, silloin kun vainajan luona ei ollut ketään muita, jottei hän ollut kenenkään tiellä. Hän pani kirjan hänen leukansa alle ja pari lanttia silmäluomelle niin että sekä suu että silmät painuivat kiinni; ja paremmasti ei voi ruumista laittaa, kuin kauppias oli laitettu.

Mutta aika kului ja viimein kuoli myöskin isoäiti, ja Lovisa mamseli johti hiljaa ja ääneti kaikki talon toimet ja itse laittoi hän hautajaisetkin. Ja ainoastaan illalla, kun työt olivat tehdyt ja kaikki menneet levolle, valvoi hän huoneessaan, painoi harmaan päänsä tyynyihin ja itki katkerasti, hillitsemättömästi — rakkainta ystäväänsä.

Sitte saatiin ruveta ompelemaan kätkyenpeitteitä ja lieventämään tuskaa kuin pienokaiset saivat uusia hampaita Elsan kotona. Lovisa neiti kulki aivan kuin kehässä ja nyt aloitti hän toisen ympyrän.

Lovisa mamseli eli kauan ja näyttipä siltä kuin Tuonen ukko olisi unhoittanut hänet korjaamatta. Lopulta tuli hän aivan voimattomaksi ja tylsämieliseksi. Kenties peittyi hän niiden muurien suojaan, jonka muodostivat lämpimät ja kiitolliset, vanhat ja nuoret sydämmet. Mutta eihän ne nekään auta, vieläkös mitä!

Hiljaa painoi tuo kylmä käsi hänet ensin vuoteesen ennen kun lähdettiin sille pitkälle matkalle. En tarvinne puhua miltä tohtorissa sekä suurista että pienistä tuntuu.

— Täti kulta, etkö toivo mitään erikoista? Eikö sinulla ole mitään sanomista minulle? nyyhkytti Elsa, polvillaan hänen sänkynsä vieressä.

— On, on, rakas lapseni, on jotain aivan kauheata, joka on jo kauan painanut mieltäni…

— En lapsi, mutta kaksi niitä hienoja liinasia salvettia puuttuu. Minä satuin kerta vahingossa polttamaan reijät niihin. Ja minä tiesin kuinka sinä varoit juuri niitä salvettia. Anna minulle anteeksi, Elsa!

Neiti Eija oli ruvennut vakavasti ajattelemaan tulevaisuuttansa, kahtakymmentäkuutta ikävuottansa ja viittä viimeistä vuotta, jolloin hän oli ollut kotiopettajattarena.

Ja ajatuksissansa ilmestyi hänen eteensä aina lopuksi valkea, kaunis kaksinkertainen talo, jota ympäröi veranta ja ikkunoissa oli rannukkaiset markiisit. Tuo herttainen koti oli suurien, vihreiden, viileiden koivujen suojassa, niiden takana puutarhassa hymyilivät kaikista kauneimmat kukkaset, ja Eija näki itsensä seisovan verannalla vaaleassa aamupuvussa, turvallisena, raittiina, huoletonna huomisesta, oppitunneista ja ranskansanoista.

Mutta tätä hyvää seurasi joku, josta hän ei pitänyt. Sillä parasta aikaa kun hän oli näkevinään itsensä siellä iloisena ja tyytyväisenä, ilmaantui sinne aina pieni herra, jolla oli silmälasit nenällä ja hiukset hyvin sileät. Hän oli hieno mies oikein kunnon mies, sinisine lempeine silmineen ja hyvin harjattuine kynsineen, punaset posket oli hänellä ja kaikin puolin oikein hauska mies. Ja arvoa ja kunnioitusta nautti hän kaikkialla.

Ja tuo pieni vaaleaverinen herra ja tämä iso valkea talo, koivut, veranta, turvallisuus, huolettomuus, aamu-uni ja puutteeton elämä kuuluivat yhteen. Siis ne täytyi ottaa molemmat yhdessä, taikka ei kumpaakaan.

Hän tiesi että hänellä todellakin oli kaikki tuo otettavissa. Hän tiesi, että kun herra Hovilainen tulee ensi kerran Lahteen, ja hän on lopettanut tuntinsa, tullut saliin ja tervehtinyt pientä kunnon miestä, ei hänen tarvitseisi muuta, kuin kävellä hiljaa ja itsekseen lystihuoneesen päin, säikähtäen katsoa taakseen kuullessaan pensaiden ratisevan, antaa tavoittaa itsensä, kärsivällisesti ja hämmästyneenä kuunnella kuinka paljon herra Hovilainen rakasti häntä, katsahtaa ystävällisesti hänen sinisiin, lempeihin silmiinsä, vavahtaa hiukan, antaa nutun hihan, joka on tehty parhaammasta kankaasta, kietoutua vyötäiselleen ja pari vaaleaa viikseä painaa huuliaan vasten.

Niin helposti olisi hän päässyt suuren, kauniin, rauhallisen ja ystävällisen kodin haltiattareksi. Niin helposti olisi hän päässyt kieliopista, nuoteista ja musikoista, jotka eivät tahtoneet ymmärtää ja tajuta mitään. Eikä, tarvitseisi enää laskea ja säästää, jotta se kurja palkka kolme sataa vuodessa riittäisi kaikkeen ja vieläpä vähän muotiinkin.

Niin hän aikoi tehdä; niin oli hän vakaasti päättänyt, sen voi nähdä hänen välinpitämättömästä kasvojensa juonteesta ja yhteen rypistetyistä huulista kun hän kulki alas suurista rappusista, vetäen hansikkaita käsiinsä, lähteäkseen aamukävelylle ennen kun hän aloitti koulunsa. Vaalea, sinirantuinen kesäpuku peitti hänen jotenkin lyhyttä, mutta kaunista vartaloaan. Hatun valkeiden pitsien alta näkyi lumivalkea otsa ja mustia kähäröitä. Hansikas ei tahtonut ylettää hänen pyöreän, lihavan kalvoisensa ympäri, ja hienon vaatteen läpi kuulsi jänterä, täyteläs, hienosti muodostautunut käsivarsi, jota hän painoi sivuansa vasten pitääkseen kiinni päivänvarjoaan, saaden siten kädet vapaiksi.

Häntä kyllästytti tämä alituinen vaeltaminen paikasta toiseen ja lasten päähän takominen. Eikä se suinkaan ollut hauskaa ajaa kolmannessa luokassa, etsiä huokeita ja hyviä kankaita, koettaa saada kenkä parin markkaa huokeammalla kuin muut ja vanhat hansikkaat uusien näköisiksi — pentsinillä.

Ja kuta kauemmaksi hän kulki tänä raittiina kesä aamuna vanhojen lehmusten suojassa rupesi herra Hovilainen näyttämään hänestä yhä miellyttävämmältä. Ja jopa tuntui siltä kuin hän ei näyttäisi niinkään hullulta hänen vierellään silkillä vuoratuissa vaunuissa, joita veti kaksi pulskaa ruskeaa hevoista pääkaupungin kaduilla.

Hän säikähti ja säpsähti kun tohtori Penttilä nousi lepuupaikaltaan vanhojen lehmusten siimeksestä. Mutta kohta hän tointui ja vastasi hänen tervehdykseensä iloisesti ja ystävällisesti.

— Neiti, purjeveneeni on aivan lähellä, tässä rannassa. Ettekö tule kanssani soutelemaan? Nythän on niin lämmin ja kaunis ilma!

— Kiitos tohtori Penttilä, tulen mielellänikin. Onhan meillä nyt kesä parhaillaan.

Hän souti reippaasti ja voimakkaasti. Ensin pitkin jokea sitte ulommaksi aukealle selälle. Hän oli niin hauskan näköinen keveässä kesäpuvussaan. No, ainakin oli hän neiti Eijan mielestä ollut jotakin toista kuin muut seudun herrat. Hänen vahva, notkea vartalonsa taipui tasaisesti soudannon mukaan, olkihattunsa oli liukunut takaraivolle ja paksut ruskeat hiukset valuivat vapaina otsalle. Hänen ruskeat silmänsä hymyilivät yhä, vaikka suu enimmäkseen oli totinen.

Tuntui niin hyvältä istua kokassa velttona, tahdotonna kahden pitkän voimakkaan käsivarren ohjaamana Ja aurinko paistoi, vihannoivat rannat hymyilivät ja laineet jotka loiskivat veneen laitoja vasten lauloivat että "nyt on kesä tullut."

Keskellä sinistä selkää herkesi hän soutamasta, pyihkäsi otsaansa poikamaisesti nuttunsa hihalla ja sanoi:

— Niin, aijon hankkia itselleni ylimääräisen opettajanpaikan syksyksi.
Uramme on niin pitkä ja vaivaloinen.

— Niin se on! Viiden vuoden perästä on minulla kenties lehtorinpaikka jossakin pienessä kaupungissa, mutta jo minä olenkin silloin ahkeroinut, säästänyt ja ponnistanut kokonaista kaksikymmentä vuotta sitte kun kymmenvuotiaana tulin kouluun.

— Kun me kaksi taas tapaamme toisemme, neiti Eija, lie kaikki hyvin erilaista hyvin muuttunutta…

— Niin lienee kait koko avara maailma muuttunut ja teidän olonne, mutta kotiopettajatar raukan elämässä ei tapahdu juuri muutoksia…

— Ihanko… ihanko… varmaan olette vielä kotiopettajatar, kun me taas tapaamme toisemme, neiti Eija…?

Hän nauroi ja arveli että se oli kummallinen kysymys, mutta silmänsä säihkyivät, kun hän katsoi tohtorin lämpimiin kasvoihin.

— Minä en tarkoita ainoastaan sentähden että että köyhät saavat olla puutteessa ja ponnistaa mutta sentähden että köyhät eivät voi… eivät saa… aina sanoa mitä he tahtoisivat…

Tohtori käänsi veneen, joka taas liukui sinertävällä pinnalla. Molemmat olivat ääneti, ja kohta seisoivat he taas vanhojen lehmusten suojassa ja heittivät hyvästiä.

— Tuttavuutemme on kestänyt lyhyen ajan, ainoastaan kuukauden, mutta ettehän pahastu jos tulen kerta luoksenne ja muistutan teitä siitä?

— Enhän toki! Jos vaan tienne sattuu viemään sinne päin, jossa minä olen niin…

Hän jäi seisomaan paikalleen, nojautuen vanhan lehmuksen sammaltunutta runkoa vasten ja katsoi Eijan perästä ikävöivillä, lämpimillä katseilla.

Hän kulki kotiinsa pitkin joen vartta kevein kiiruhtavin askelin, joka teki hänen pienen, notkean, täytelään vartalonsa kahta vertaa kauniimmaksi. Mustat niskakähärät välkkyivät auringon paisteessa ja toisinaan vilahti pieni ponteva kengänkanta lyhyen kävelyhameen alta.

Kukat olivat varmaan auenneet paljo hänen poissa ollessaan. Kesä oli tullut aivan yhtäkkiä. Järvenpinta oli rasvatyyni. Suuri, valkea kaksinkertainen talo, puutarhoineen ja verantoineen upposi sen syvyyteen, ja niiden sijaan ilmaantui pitkiä ikäviä tuntia, kovia työvuosia, vierasleipä ja pieni kotiopettajattaren huone missä milloinkin Suomen suurilla salomailla.

Mutta hän hymyili kuitenkin ja sydämmensä sykki ilosta. Niin se ei olisi sykkinyt koskaan hänen ollessa tuon suuren valkean talon haltiattarena.

Eteisessä seisoi nuori kalpea emännöitsijä ja järjesteli liinavaatteita kaappiin. Hänestä ei neiti Sainio ollut koskaan ennen välittänyt vähääkään, mutta nyt otti hän häntä vyötäisiltä pyöräytti kerta ympäri, nauroi ja iloitsi: "Neiti Savolainen, nyt on kesä täällä!"

Kouluhuoneessa oli kuuma ja raskas ilma. Pikku Laura ei tiennyt maantieteestä tänään juuri mitään. Hän kertoi että Berlin oli Rein-virran rannalla ja luuli että Pest oli Böhmin pääkaupunki ja seisoi kyyneleet silmissä ja odotti nuhteita.

Mutta neiti Eija ei ollut kuullut mitään. Hän oli aukaissut ikkunan ja katsoi ulos lehmuskujanteelle joelle ja siintävälle selälle päin.

Ja kun hän hetken perästä kääntyi, otti hän pienen oppilaan syliinsä, suuteli hänen kesakoitaan ja kuiskasi:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIHEITA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Vaiheita

VAIHEITA

SIGURD

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE