Title: Viimeinen laiva
Kolminäytöksinen näytelmä
Author: Maila Talvio
Release date: November 21, 2024 [eBook #74775]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Kolmenäytöksinen näytelmä
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.
ISOISÄ SCHULTZE, eläkettä nauttiva postimestari.
ROUVA ELVIRA BASK, hänen tyttärensä.
ROUVA CECILIA SALAVA, isoisän pojan leski.
AMALIA, |
SYLVI, | rva Salavan lapsia ensimmäisestä avioliitosta.
TUURE, |
LYYLI CECILIA, rva Salavan tytär toisesta avioliitosta.
VÄINÖ SORRI, jumaluusoppia lukeva ylioppilas.
TOHTORI ILMONEN, kylpylän lääkäri.
NEITI ANNA ILMONEN, hänen tyttärensä.
Rouva Salavan arkihuone isoisä Schultzen talossa: suuri, muinoin komea, nyt iloton suoja, jonka taka-alalla kulkevat vasemmalta alkaen portaat yläkertaan. Portaiden ensimmäisen ja toisen syöksyn välillä on tyhjä tasainen ala, jolla isoisän vanha nahkatuoli. Oikeanpuoleinen osa huoneesta erotettu lautaseinällä ja päästään tähän siten syntyneeseen pieneen huoneeseen tapettiovesta. Oven avautuessa näkyy vaatimaton puusänky haaltuneine vaatteineen, kirjavine irtopeitteineen, pöytä, puutuoleja ja tumma vanha piironki, seinällä jokin raamatullinen kuva. Yksi varsinaisen huoneen ikkunoista jää pienen huoneen puolelle ja lankeaa tästä valoviiva yli matkakorin. Kaksi ikkunaa jää oikealle varsinaiseen huoneeseen. Toisen alla reheviä, kukkivia verenpisaroita, toisen alla Lyyli Cecilian rullatuoli. Seinällä ikkunan vieressä telineellä Lyyli Cecilian pieni nukketeatteri. Ulkoa näkyy mikäli mahdollista pikkukaupunki puutarhoineen, jotka kesän jäljeltä alkavat kellastua. Keskellä huonetta pyöreä ruokapöytä tuoleineen. Pitkä vanha sohva. Seinäkello. Piano. Vasemmalla, likinnä näyttämöä, ovi ulkoeteiseen kuisteineen, sekä ovi keittiöön ja asuinhuoneisiin. Seinillä vanhoja kuvia sekä siluetteja soikeissa kehyksissä. Kattolamppu tomuttuneen harson peitossa.
Elokuun viimeinen päivä. Auringonpaisteinen aamu.
Rva Salava istuu pöydän ääressä, yllään vanha, kerran kaunis aamuviitta. Amalia tuo sisään kahvia. Sylvi kantaa jotain parsimaansa ja silittämäänsä liinavaateläjää matkakoriin ja painuu polvilleen sitä asettaessaan. Sohvalla, yllään frakkipuku, Tuure, unessa. Rullatuolissaan Lyyli Cecilia, ahkerasti kutoen jotain suurta valkoista, kevyttä liinaa. Avonaisesta ikkunasta, jonka uudinta tuuli nostaa, kuuluu elämää kaupungista. Tornikello lyö heleästi kahdeksan kertaa. Hetken perästä lyö talon vanha kello naristen ja kehräten kahdeksan kertaa. Mieliala jännittynyt ja täynnä odotusta. Äänettömyyden kestäessä Amalia hoitaa kahvipöytää ja Sylvi kuljettaa parsittuja sukkia ynnä muita tavaroita matkakoriin. Keskustelu tapahtuu askartelun aikana.
No, kyllä näkyy, että juhlat ovat lopussa ja arki alkaa. Sen te olette näköisiä kaikki. Vai odottaako joku vielä jotakin? Tänään lähtee viimeinen laiva, mutta ehkä joku sittenkin vielä odottaa rakkaudentunnustusta… No, äiti, tuleeko siitä sinun ja tohtorin välillä valmista? Vai apteekkarin puolelleko se kääntyy? Taisit eilen tanssia niin, ettet jaksa sanoa yhtään sanaa. Kas, koskeehan se hiukan meitä tyttäriäkin — joita ei tosin kukaan usko sinun tyttäriksesi, niin nuori ja kaunis kuin sinä olet, äiti. No, eikö ollutkaan hauskaa?
Minä vain ajattelen… Hyvä rakas Amalia… älä viitsi tänään…
Enhän minä mitään pahaa. Onko se nyt niin ihme, jos kysyn mimmoista oli jäähyväistanssiaisissa.
Toisen kerran, Amalia. Minulla on tänään niin paljon ajattelemista…
Tietysti, tietysti, jollet vielä ole päättänyt kenelle annat sydämesi. Tuure, Tuure hoi, herääpäs sinä kertomaan jotakin eilisillasta. Kuinka sinun asiasi sitten ovat menestyneet? Saatko sinä hänet?
Hyvä rakas Amalia, voit jo huomenna kysyä niin paljon kuin tahdot.
Mutta ei tänään, ei tänään, ei tänään. En saanut unta.
Aa, äiti ei saanut unta. Ja edessä tällainen vaikea päivä.
RVA SALAVA hermostumistaan hilliten.
Kuka sen on sanonut, että se on vaikea?
Ei kukaan, ei kukaan. Mutta ajattelin vain että se luonnostaan olisi vaikea niille, jotka ovat ottaneet osaa kylpyläelämään. Minähän olen ollut aivan ulkopuolella. Mutta äiti ja Tuure ja Lyyli Ceciliakin — onhan teidän kaikkien edessä jäähyväiset. Sillä ette kai te mukaan lähde, kyllä kai te jäätte rannalle…
Kuka tietää vaikka lähtisimme…
Todella? Se oli uutta se. Sinä ja Lyyli Cecilia — vai ollaan jo niin pitkällä…
Ei missään olla. Ei yhtään missään. Minun pitäisi vain saada vähän rauhaa.
No, minähän pian lähden työhöni. Voittehan sitten täällä kaikessa rauhassa ajatella. Ja läpikäydä rakkaita muistoja… ja valmistaa matkaa. Miten vain.
Hyvä Jumala, pitääkö meillä aina riideltämän. Onkohan missään niin onnetonta kotia. Ajatelkaa mikä suru Väinölle, jos täällä vielä hänen lähtöpäivänään vallitsee epäsopua ja riitaa. Hänellä on muutenkin tänään vaikeuksia… Kaikki nämä vuodet Väinö on tehnyt työtä saadakseen kotiimme rauhaa.
Väinö ja Väinö ja rauha ja rakkaus — en viitsi kuunnella.
Sinä tiedät miten hän on taistellut saadakseen aikaan sovintoa ylä- ja alakerran välillä ja meidän sisarusten kesken…
Kyllä hän täällä on saarnannut ja piessyt tyhjää ilmaa. Mutta tekeekö hän sinusta koskaan pruustinnaa, se nähdään.
Minä tiedän hänen taistelunsa… Kyllä hän vielä näyttää…
Tuure, etkö jo alkaisi liikuttaa luitasi. Oletko sinä taas juovuksissa? Et sinä tuota tietä tohtorin tytärtä saa… Siinä taitaa yksi kihlaus mennä pormestarinnalta sivu suun. Hänellä oli niitä tässä vasta kolmetoista — lisäksi niin onneton luku.
Minulla ei olisi sydäntä näyttää toiselle, että kaikki hänen ponnistuksensa rauhan puolesta tässä kodissa ovat olleet turhat.
Nähköön hän vain, sinun Väinösi, ettemme me Schultzet ole mitään pajunvitsoja, joita hän taivuttelee mielensä mukaan. Olen hänen saarnoistaan saanut yhtä tarpeekseni kuin isoisä. Lähden karkuun, niinkuin isoisä, jos hän vain vielä alkaa saarnata »vangituista sieluista».
Amalia, hän on viimeistä päivää täällä…
Niin — tämä kahdenkymmenenkahdeksanvuotias ylioppilas, joka lähtee ensi lukukaudekseen yliopistoon.
Kuinka sinä voit!
Äänettömyys.
Hyvä Jumala, kun minä ajattelen, että suvi on ohi ja tänään lähtee viimeinen laiva…
Surullista, surullista. Edessä koko pitkä talvi. Ei ketään tule tervehtimään — meidät köyhät unohdetaan aivan niinkuin oli unohdettu ennen kuin tohtori Ilmonen tuli tänne ja keksi täällä entisen rakastettunsa ja hänen ramman tyttärensä.
Ei, ei, minä en jää tänne, en ole täällä enää yhtään talvea sinun kanssasi…
Amalia, kun et sinä kuitenkaan tarkoita pahaa, niin miksi puhut.
Äänettömyys.
Oletteko te nähneet mitä on tapahtunut tänä yönä? No, tulkaa katsomaan.
Ruusut ovat puhjenneet. Koko esplanadi täynnä. Pelkäsin etteivät ne
ehtisi. Se on Yön Kuningatar. Niin paljon ehtii tapahtua yhdessä yössä.
Ja yhdessä päivässä myöskin. Kuinka ne ovat suuret ja valkoiset.
Todella. Eivätkä ne työtä tee eivätkä kehrää, taivaallinen Isä heidät vain noin kaunistaa.
Aivan niinkuin tuon meidän äidin: hänkään ei työtä tee eikä kehrää, alati vain kukoistaa — ja rakastaa.
Amalia, mikä sinun tänään on? Oletko onnettomasti rakastunut sinäkin?
Nyt minä ymmärrän: sinunkin viimeinen laivasi lähtee tänään… Kyllä se on nähty kenen kanssa sinä haaveilet kuutamossa harjulla…
Minun pääni kyllä pysyy selvänä, niin rakkauden humalassa kuin lienettekin kaikki muut.
Äänettömyys.
Yhdessä yössä ehtii tapahtua paljon ja yhdessä päivässä myös. Saatte nähdä että tänään vielä tapahtuu.
Miksi sinä niin arvelet?
No, kun nuo ruusut noin avautuivat.
Kai niiden joskus piti avautua.
Väinö sanoo, että on paljon kukkia, jotka eivät koskaan puhkea.
Väinö on aina niin syvä.
Väinökin lähtee.
Kyllä onkin jo aika.
Äänettömyys.
TUURE sohvalta, puoleksi laulaen.
Toisill' annan rukkaset ja toisill' annan kukkaset…
No vihdoinkin. Älä vain käänny toiselle kyljellesi, niinkuin sinulla on tapana tehdä. Meille tulee tänään vieraita. Mehän olemme tänä suvena olleet niin ihmeteltävästi etualalla — kiitos kauniin nuoren äidin ja hänen tyttärensä.
Sinäkin olisit kaunis ja nuori, jos olisit sovinnollisempi.
Helkkarissa, tuleeko tänne vieraita?
Totta kai hyvästi sanomaan.
TUURE hyräilee hajamielisenä.
Das Meer ergläntzte weit hinaus…
Tahdotko isoisää tänne, kun noin meluat…
RVA SALAVA Lyyli Cecilialle.
Sinä säikähdytät minua. Luuletko todella että tänään jotakin tapahtuu?
Nuo ruusut vain sanovat.
Mitä ne sanovat? Hyvä Jumala…
En tiedä. Ehkä tapahtuu jotakin suurta ja valkoista.
Oletko kipeä?
Ajatteletko että voisin kuolla nyt?
En toki. Mitä muuta hyvänsä. Mutta kun itse sanot. Mikäpä muu voisi olla suurta ja valkoista.
Eikö elämä sitten?
Rumaa se on elämä. Pientä ja mustaa. Jollei ole veripunaista.
Veripunaista…
Lyylikki, olethan minun ainoa pieni ystäväni etkä jätä minua.
Olen.
Et jätä minua, vaan seuraat minua minne menenkin. Et jätä minua vaikka pyytäisinkin.
En.
Äänettömyys.
Heittäisit jo tuon kutomisen. Kyllä huivi jo on tarpeeksi suuri ja kaunis.
Annalle ei mikään ole tarpeeksi kaunista.
Toisill' annan rukkaset ja toisill' annan kukkaset.
Jo nyt olet laulun valinnut.
Se sopii niin erinomaisesti tälle päivälle.
Sinä meluat nyt erikoisesti sitä varten, että saisit isoisän alas.
Sanomalehti-ilmoitus! Kyllä hän pian on täällä. Hän odottaa uutta vuokralaista.
Laula sinä vain, Tuure. Tämä on juuri niitä päiviä jotka antavat toisille rukkasia, toisille kukkasia.
Nyt te taas alatte. Väinön pitää siis viime hetkeen asti kuulla meidän onnetonta kinasteluamme.
Vangitut sielut, vangitut sielut!
Jumalan henki ei ole saanut vapauttaa meitä. Jospa tämä viimeinen päivä toisikin jotakin suurta ja valkoista, niinkuin meidän pieni Sibylla sanoo.
Siis kuoleman.
Ehkä pieni Sibylla yhtäkkiä nousee tuolistaan ja juoksee esplanadiin poimimaan ruusuja.
Älkää aina puhuko noista valkoisista ruusuista. Minä näen jo edessäni pelkkiä valkoisia hautaseppeleitä. En juuri mitään pelkää, mutta kuoleman kanssa en ole päässyt sovintoon. Eihän kukaan ole sairaskaan.
Pelkääthän, äiti, yhtä ja toista — esimerkiksi työtä.
Kyllä tästä nyt jo muutkin alkavat ansaita rahaa etkä vain sinä.
Sinä paras. Sitten äiti pelkää isoisää.
En enää.
Ehkä Sibyllan valkoinen ihme on jättänyt tulemisensa viime hetkeen niinkuin rakkaudentunnustukset.
Äänettömyys.
Olet niinkuin ilmetty isäsi. Luulen että pian alan pelätä sinuakin.
Ei ole minun syyni että olen tässä maailmassa.
Ei… ei… Eikä minunkaan.
Äänettömyys.
Kuka toimittaa minulle kukat tohtoria ja Annaa varten. Tahtoisin jotain oikein kaunista. Voin kyllä maksaa, jahka myyn uudet paperinukkeni.
No, odota nyt, ehkä vielä itse lähdet kaupungille tänään. Lupasihan tohtori sinut parantaa. Ja kyllä sinua on hoidettu kaikkien tieteen sääntöjen mukaan. Ja puetettu. Ja huvitettu. Koko kaupunki on seurannut parantumistasi. Ei suinkaan nyt niin hieno mies kuin tohtori Ilmonen sanaansa syö. Lääkärimaineensakin tähden…
Hän ei ole taistellut minun parantumiseni puolesta lääkärimaineensa takia.
Kaikki eivät ole pelkkää käytännöllistä hyötyä…
RVA SALAVA kuiskaten.
Siinä hän nyt on — isoisä!
Kaikki vaikenevat. Yläkerrasta kuuluu isoisän ääni.
Mahdatteko te muistaa, te siellä alhaalla, että tänään kello yhdeksän saapuu uusia vuokralaisia?
Kyllä se on muistettu, rakas isoisä… Tuure, etkö nyt jo nouse. Kahvi jäähtyy. Mitä — etkö makaakin siinä ihka uudessa frakkipuvussasi. Joka varmaan ei ole maksettu. Millä aiot senkin maksaa? Miksi tänne tulet — tätisihän on toimittanut sinulle huoneen kaupungilla.
Tuleeko tänne vieraita? Älkää sanoko että minä olen täällä.
No, laputa sitten nopeasti tiehesi. Eikö nyt järkesi sen vertaa sano, että Lyyli Cecilialle tullaan sanomaan hyvästi. Hän ei ole parantunut, niinkuin uskottiin, vaan istuu yhä rullatuolissaan.
No, eivät suinkaan ne nyt heti aamulla tule. Minulla on asiaa tädille.
Onpa teistä tullut erinomaiset ystävät tädin kanssa.
Ei kuulu sinuun.
Anna lupasi kyllä tulla heti kun herää.
Hänen uutimensa ovat alhaalla kun postiin menen ja joskus vielä kun sieltä tulenkin.
TUURE tullen Lyyli Cecilian luo.
Voisitkohan sinä auttaa minua?
Minä. Miten?
No… ei mitenkään. Ei mitään, ei mitään.
LYYLI CECILIA hiukan levottomana.
Miksei saa sanoa että sinä olet täällä?
Lyhyt äänettömyys.
No, jollet tahdo kahvia, niin mene sitten rakkaan tätisi luo. Mutta rahaa ei sieltä lähde. Älä uskokaan. Jos olet tehnyt velkaa siinä toivossa että…
Anna minun olla rauhassa. En ikinä ole nähnyt mitään niin pirullista kuin sinä. Oikea naispaholainen sinä olet.
Tiedäthän ettei Amalia tarkoita pahaa.
AMALIA nauraen.
Naispaholainen! No, sanopas nyt naispaholaiselle, mistä olet saanut rahaa viime aikoina. Ei ole mikään helppo asia rakastaa tohtorintytärtä. Kun maisteri Nurmi lähettää kaunottarelle viisitoista ruusua, niin täytyy kamreeri Schultzen lähettää kaksikymmentä. Ja kun luutnantti von Duren kutsuu hänet ajelemaan hevosella, niin täytyy kamreeri Schultzen viedä hänet autolla.
Jollet sinä… jollet sinä… niin minä kuristan sinut!
Kahvikuppisi on jäähtynyt — jäähdy sinäkin.
Sinä et ole mikään ihminen, vaan kone. Laskukone. Jos sinä joskus rakastuisit — mitä minä tuskin uskon mahdolliseksi, niin sinä varmaan ruusun asemesta kiinnittäisit sulhasesi napinläpeen setelirahan. Niin tekisit.
Saattaa olla. Mutta seteli olisi kumminkin omani eikä lainattu. Sillä minä olen tehnyt työtä ja elättänyt teidät kaikki ja sinun kamreerintittelisi on vielä varsin uusi. Ja tätisi hankkima.
Minulle käy, hitto vie, mahdottomaksi tästä puoleen tulla tänne kotiin…
Yhtäkkiä täysi hiljaisuus. Sokea isoisä on ääneti
tullut tuolinsa ääreen, koputtaa kepillään permantoon.
Mitä te siellä riitelette? Koko aamun on pidetty kovaa ääntä. Onko Tuure tehnyt velkaa? Olen sanonut: velkaa pitää peljätä, se on pahempaa kuin synti. Kiitollisuudenvelkaakin. Sillä senkin ihmiset pyytävät takaisin, kun heidän huonosti käy. Senkö tohtorintyttären tähden sinä olet tehnyt velkaa? Mitä sellaisella tekee — ei sillä mitään ole, näyttelijättärellä.
Jätetään ne, isoisä. Onko täti kotona?
Missäpä hän sitten olisi. Ehkäpä torilla ostamassa kotiin kalliita ruokia. Ei, turhiin ei panna rahaa. Kun ei silmiinkään panna, vaikka ne voisi rahalla saada näkeviksi. Toista on jos sattuisi vuokralainen, joka…
Täti on siis siellä ylhäällä?
Missä hän sitten olisi, johan sanoin. Vai luuletko, että pidän kalliita palvelijoita? Ne ovat tuhlareja varten. Tätisi siivoo ja järjestää taloa — etkö sitä tiedä — vaikka Baskilta jäikin pieni perintö. Missä tätisi olisi, jollei naisten työssä? Vai onko hän ehkä kutsunut sinut? Olen luullut tuntevani mantelin ja vadelmien hajua. Ettei vain olisi kutsunut muitakin — senkin hupsu. Tule sitten. Hän sanoo sinun olevan korean pojan — minä en muista. Viisitoista vuottako siitä jo on? En tarkoin muista. Mutta rahaa älä pyydäkään, silloin paiskaan sinut alas portaita. Rahaa pitää rakastaa ja kunnioittaa. Ei mitään tohtoreja eikä leikkauksia. Toinen asia on, jos sattuisi vuokralainen, joka olisi tohtori.
Isoisä hyvä, menkää ylös. Tuure, mene nyt. (Kuiskaa.) Tuure, pidä hiukan kiirettä, en jaksa nyt… Isoisä hyvä, menkää nyt, meidän täytyy täällä järjestää…
Vai sinä, Cecilia Hordel, komenteletko sinä täällä. Muista sinä, kuka olet, taikka teen sen lastesi kuullen tiettäväksi. Varo sinä, etten aja sinua kadulle, minne sinä kuulut. Olen sinua tarpeeksi kauan katsellut…
Isoisä, menkää nyt. Tai puhun minäkin. Te olette tarpeeksi kauan piinannut minua ja lastani.
Piinannut — vai piinannut. Miksi sitten olette täällä? Hannanhan. Olisitte vapaasti voineet lähteä. Ehkä olisin voinut näyttelijä Salavan tyttärelle kustantaa jonkinlaiset kottikärryt, vaikkei tietysti niin kallisarvoisia kuin herra tohtori Ilmonen…
RVA SALAVA hilliten itseään
Postimestari Schultze…!
Koetetaanpa nyt olla ihmisiksi. Lähdetään nyt.
Tervetuloa vain, poikaseni. Tätisi on aina pitänyt kauniista miehistä. Vaikkei Bask suinkaan ollut kaunis. Mutta hänellä oli muita etuja ja kyllä hänessä vain miestä oli sellaiselle kuin sinun tätisi. Ihan samanlainen hän oli kuin äitinsä. Mutta hänen äidilläänkin oli etuja, ei sovi muuta sanoa. Tervetuloa vain poikaseni, kamreeri. Mutta auta armias, jos olet tehnyt velkaa… Niin, mitä minun pitikään sanoa. Onko huone järjestyksessä? Kello löi äsken kahdeksan. Ovatko kaikki hakotukkimiehen tavarat poissa? Piirongille pitää panna kukkia. Sylvi voi juosta ottamaan esplanadilta, ei sitä kukaan huomaa. Ja tulkaa hakemaan minua itseäni, kun vuokraajia saapuu. Täytyy koettaa saada huone heti vuokratuksi, että vähän tulojakin karttuu. Muutenkin on talo täynnä laiskaa väkeä, joka kuluttaa, näyttelijöiden leskiä ja lapsia. Sylvi, joko huone on tyhjä?
Kenenkähän isoisä luulee saavansa tänne.
Aina jonkun yhtä hyvän kuin Väinö Sorri hakotukin äärestä. Lääkärin ura on pitkä ura. Mutta katsokaakin sitten, ettei synny pitkiä kihlauksia, jotka eivät ikinä pääty naimisiin. Sylvi olisi tänä kesänä voinut saada rikkaan, arvokkaan miehen…
Isoisä tietää, etten ikinä huoli kenestäkään muusta kuin Väinöstä.
Odotan häntä vielä kymmenen vuotta, jos niin vaaditaan.
Väinö Sorri on morsiamensa puhuessa tullut huoneeseen.
Se laulu kyllä osataan ulkoa. Toisena Raakelina olet sinä nyt odottanut seitsemän vuotta ja saat vielä odottaa toiset seitsemän, ennen kuin hän sinut elättää. No, kernaasti minun puolestani, mutta katsokaa, että huone on kunnossa kello yhdeksään. Ja kutsukaa sitten minut. Lääkäreillä on etusija.
Kääntyy lähtemään.
Huomenta, postimestari Schultze. Ei hätäillä. Kyllä ne kaikki aikoinaan tyhjenevät, tyhjenevät huoneet ja tyhjenee kaupunki ja näkyvät tyhjenevän ihmisten pääkopatkin, kun ikää karttuu.
Vai olet sinäkin täällä. Hyvä on. Älä unohda, että olet velkaa kolmen kuukauden vuokran.
Koetetaan maksaa, postimestari Schultze, koetetaan maksaa. Minä nostan heti lukukauden alkaessa stipendini ja lähetän…
Et minnekään sinä täältä mene, ennen kuin olet suorittanut kaikki.
Hyvä on. Ei viitsitä riidellä. Minähän nyt lähden. Kas, se omatunto on sellainen epämukava laitos. Ja se on jokaisella.
Ei mitään saarnoja enää.
Se on teilläkin, kunhan se vain heräisi.
Ei, sanon minä. Huone on minun ja minä annan sen kenelle tahdon.
Tohtori sen saa, joka ymmärtää jotakin silmistä, sellainen kaunis huone.
Tuure, lähde toki isoisän kanssa. Muuten hän ei ikinä lähde.
Me tyhjennämme juuri huonetta, isoisä lähtee vain rauhassa.
Väinö, alapas veivata saarnaasi vangituista sieluista…
Isoisä, nyt hän alkaa puhua vangituista sieluista…
ISOISÄ vastenmielisyyttään hilliten.
Puhukoon vain, minä en ole mikään vangittu sielu, teen mitä tahdon. Mutta täällä on kyllä muita, jotka ovat kahleissa. Maailman pahimman herran kahleissa — sanonko hänen nimensä?
Ei ole tarpeellista, isoisä. Me kyllä tiedämme. Mutta lähtekää nyt. Jos Tuuren pitää tavata tätiä, niin eikö olisi parasta… Auta isoisää ylös portaita.
Kyllä minä näissä portaissa löydän. Sinä luulet, Cecilia Hordel, että muutkin kompastuvat yhtä helposti kuin sinä. Olit taittaa täällä niskasi, viimeksi kun tulit alas näitä portaita. Minä kyllä pääsen…
Teillä on hyvä muisti, isoisä. Mutta olisi parempi, jos ette nyt käyttäisi sitä.
Ja miksei minulla olisi hyvä muisti? Tarvitsen sitä vielä, en aio kuolla pitkään aikaan, niinkuin tiedätte.
Te ette koskaan kuole, postimestari Schultze.
ISOISÄ leikillisesti.
Älä tee lapsiasi surullisiksi, Cecilia Hordel.
Te olette yhtä iankaikkinen kuin raha.
Ohoh, olisivatpa asianne sitten huonolla kannalla, lapsi raukat. Saisitte kauan odotella perintöjä. Yhtä iankaikkinen kuin raha! Olisipa se somaa. Tyttäreni Elvira, kuparisepän leski, luki minulle hiljan sanomalehdistä, että Amerikassa eräs rikas mies oli surmannut vaimonsa saadakseen haltuunsa hänen perhebriljanttinsa. Tuo rikas mies oli 105 vuoden vanha. Niin voi käydä — kuka sitä tietää. No, miksi rahaksi te minua sanoisitte?
Kultarahaksi, rakas isoisä. Sehän on lujaa ja kestävää niinkuin isoisä…
SORRI hyväntahtoisesti naurahtaen.
Paperirahaa minä ajattelen. Oikein sellaista kulunutta ja homehtunutta, jota saita säilyttää sängynpohjalla vanhan virsun sisällä.
Olet tullut rohkeaksi, hakotukkimies, nyt kun olet päässyt ylioppilaaksi. Mutta entä jollei Sylvi saakaan mitään? Minulla on valta, minulla.
Meidän täytyy siistiä. Vuokralaiset voivat tulla…
Ei, puhutaan nyt kerrankin asiat loppuun, koska kerran on alkuun päästy. Täällä on kaikki selvittämättä eikä sielujakaan voi vapauttaa ilman tutkintoa.
Tutki sinä pyhien miesten elämäkertoja, jos olet utelias.
Tässä on kysymyksessä oman morsiameni suku ja sukuperinnöt…
Anna olla, Väinö, anna olla…
Isoisä taitaakin haluta pitemmältä keskustella Väinö Sorrin kanssa. Tuossa hän seisoo tiukkana miehenä ja tahtoo tietää, mitä alkuperää tuleva pastorska oikeastaan on.
Olen seitsemän vuotta taistellut tämän kodin rauhan vuoksi, enkä lähde ennen kuin täällä selviää — kuuletteko, postimestari.
Hyvä Väinö… jos tahdot täyttä selvyyttä niin sinun täytyy mennä hautausmaalle ja kutsua vainajat tilille.
Senkin hakotukkimies — mitä ihmisten asiat sinua liikuttavat?
Ihminen on pantu veljensä vartijaksi, pitäisihän teidän se tietää.
Mene sitten paimentamaan veljiäsi, jotka jäivät hakotukin ääreen.
Viisaasti tekisit, jos jäisit sinne paimenen virkaan yksintein.
Mikähän siihen on syynä, ettei tähän taloon paista päivä edes pilkahtamalla?
Mikähän lienee ollut syynä siihen, että töllin pojan rupesi tekemään mieli pois hakotukin äärestä?
Mahtaisittekohan sitä ymmärtää, jos siitä näin viimeisenä päivänä puhuisi.
Viimeisenä päivänä ja viimeisenä päivänä — töllin pojan rupesi tekemään mieli herraspäiville ja pappilan lihapadoille. Mahtaakohan asia näin viimeisenä päivänäkään muuksi muuttua.
Töllin pojalle tapahtui mitä on ennenkin tapahtunut suomalaiselle töllinpojalle. Hänelle tuli käsky: mene ja ruoki minun lampaitani. Se tuli hänelle kirkossa, kun ihmiset siellä nukkuivat penkeissään. Mutta kirkko ei ole nukkumista varten, vaan sitä varten että sielut siellä kohoaisivat ihmisen Isän puoleen… Töllinpojalle tuli käsky… Se sama, joka on tullut ennenkin. Ja ilman sitä käskyä tässä maassa tuskin hengen viljelystä olisikaan. Mutta salat julki nyt teidänkin puoleltanne. Ei tule muuten tunnonrauhaa.
Ja tällä valtakirjalla sinä nyt saarnaat ja anniskelet niinsanottua tunnonrauhaa.
Joka tapauksessa tahdon johdattaa teidät sen luo, joka jakaa valoa ja tunnonrauhaa.
Niin kai.
Vien teidät parantajan luo, joka tekee silmät näkeviksi.
Kyllä ne lupaukset tunnetaan. Tuolla on näyttelijän tyttö yhä tuolissaan, vaikka tohtori lupasi tehdä hänet käveleväksi. Syö, juo ja kuluttaa. Mutta kylpylääkäri lähtee tyttärineen, kimpsuineen kampsuineen ja kaupungin naiset ja herrat tarvitsevat tänä yhtenä iltana enemmän nenäliinoja kuin koko vuonna yhteensä.
Mutta minunpa tohtorini parantaa postimestarin tykkänään terveeksi.
Vai sitä herraa tarkoitat. Kai sitä joskus on tullut senkin kanssa puhutuksi, mutta ei antanut näköä — sokeuden antoi.
Postimestari erehtyy, ette koskaan vielä ole kohdannut sitä oikeaa tohtoria. Tulkaa kerran tänne alas, niin puhutaan.
Tiedät, etten tule.
Teille tulee kaikille sen jälkeen parempi olla, saatte nähdä.
Rakas isoisä… isoisä kulta tulisi nyt. Te käyttäydytte äidin kanssa kuin itsepintaiset lapset. Voittaisitte kerran itsepäisyytenne. Ilmanko täältä ei koskaan riita lopu.
En tule, olen sen sanonut. Mutta jos hakotukkimies vielä haluaa pauhata, niin istun tähän tuoliini. Hyvähän tässä on. Istunkin tässä ja odotan vuokralaisia.
Nyt hän aikoo jäädä siihen. Ei tänään, ei tänään. Huomenna isoisä voi istua siinä koko päivän…
ISOISÄ naureskellen.
Ja miksei tänään?
Sentähden että… sentähden että minä tarvitsen tätä huonetta. Tänne tulee vieraita tapaamaan Lyyli Ceciliaa. Isoisä, minä en tule häiritsemään teitä. En astu jalallani ylös noita portaita. Viiteentoista vuoteen en ole käynyt teitä häiritsemässä. Mutta tänään kuulkaa minua: älkää jääkö siihen, vaan menkää ylös.
Odottaako Lyyli Ceciliakin rakkaudentunnustuksia vielä näin viimeisen laivan lähtöpäivänä?
Postimestari tietää, että odotan ainoaa ystävääni Anna Ilmosta. Ehkä hän viekin minut pois täältä, ettei minun tarvitse olla vastuksena.
Älä sinä puhu tyhmyyksiä!
Minä tulen rukoilemaan Annaa ja tohtoria, että he veisivät minut mukaansa.
Äänettömyys.
Olet oikeassa, Lyyli Cecilia, me emme voi jäädä tänne. Jos olisi mahdollista, että sinä vielä tänään tulisit terveeksi… Jos minä — (kuiskaten postimestari Schulzelle) isoisä, jos minä vielä tänään kertoisin tohtorille kaikki.
Kyllä ne lähdöt tunnetaan. Rouva Cecilia Salava ei ensi kertaa sano tyttärelleen: tänään me lähdemme, emme voi olla täällä. Mutta tuossa sitä vain istutaan. On istuttu viisitoista vuotta. Kyllä isoisä maksaa, isoisä on rikas — kas, isoisä on pelännyt velkaa, siinä se on… Mutta jos sinä, Tuure — auta armias, jos sinä… Isoisäsi on kiivas mies ja nuoruudessaan hän oli hyvä ampuja — kukaties vanha pistooli, sokealtakin osuisi maaliin…
Jaa, minä menen nyt, ja isoisä saa puhua siinä miten kauan tahtoo.
Seis. Vai sinne narraamaan hullulta leskeltä rahaa kahdenkesken.
Hulluksi isoisä on tehnyt hänet, raukan, ja hulluksi isoisä tekee meidät muutkin.
Äänettömyys.
Sibylla, tahdotko sinä pois täältä? Vastaa. Etkö osaa puhua, tyttö?
Sanokaa minulle mitä tahansa, isoisä, mutta säästäkää viimeinkin häntä…
Rakas isoisä, menkää nyt. Mitä vieraat sanovat, kun näkevät meidät näin riidassa, Tuuren frakissa ja…
Onko Tuure frakissa — ilmankos tuntuikin sormiini niin hienolta. Mistä sinä olet ottanut rahat?
Onnettomat, onnettomat ihmiset…!
Missään tapauksessa en isoisän kukkarosta. Minä tunnen kuinka alan inhota tätä taloa, menen mieluummin hirteen kuin tulen tänne. Mitä isoisä aikoo tehdä rahoillaan? Tahdotteko, että ne sullotaan suustanne sisään, kun makaatte ruumiina?
Lähdetään nyt kauniisti pois ylös. Kas, se ei sentään pää ole yhtä selkeä kuin viisikymmentä vuotta sitten. Tarvitaan parantajaa, joka tekee näkeväksi. Vapauttajaa tarvitaan…
Postimestari Schultzea ei mikään vapauta. Niitä on paatuneita, joihin ei mikään pysty. Kun minä muistan: minä en saanut käydä koulua, sillä isoisä ei antanut rahaa eikä sallinut ottaa lainaa. Minä istuin pakkaspäivät sisällä, sillä minulla ei ollut saappaita. Mutta isoisän rahat kasvoivat korkoa pankissa. Ei, Sorri, hänen kahleensa ovat niin raskaat, ettei niitä viilaa poikki taivaan enkelikään.
Ennenkin ovat taivaan enkelit viilanneet poikki vangin kahleita.
Hyvät ihmiset, tulkaa järkiinne. Naapurit kuulevat. Mitä sinä tulet tänne, Tuure, kun et osaa olla ihmisiksi. Ja isoisä kulta, pysyisitte ylhäällä, kun ette kärsi äitiä ja Lyyli Ceciliaa.
Mitä? Kuka sen on sanonut, etten minä kärsi?
No, kun aina torutte.
Torunko minä? Ja miksen toruisi: onko minua sitten hellitetty?
Väinö, älä jätä minua tänne. Jos äiti ja Lyyli Cecilia lähtevät, niin minä en voi olla täällä. Rupean vaikka palvelustytöksi kunnes voimme mennä naimisiin. Minä ehdin vielä. Väinö, saanhan tulla…?
Meidän täytyy saada rauha tähän taloon.
Onnea matkalle vain. Herra Sorrin tavarat pidän panttina kunnes kolmen kuukauden vuokra on maksettu.
Vanki raukka!
Onko se vanki, joka tekee mitä tahtoo? Mutta täällä on kyllä vangittujakin. Oikeita maailmanherran vankeja. Sanonko kuka se herra on? Rakkaus.
Äänettömyys.
RVA SALAVA pää pystyssä.
Niin, rakkaus. Sinä päivänä saatte haudata minut, jolloin en enää rakasta.
Lähtee makuuhuoneeseen.
Ja sen sinä kehtaat sanoa lastesi kuullen.
Me tulemme todella kaikki mielipuoliksi, jollei tästä tule loppua.
No, tuleehan siitä. Tehän kaikki lähdette. Meille tulee hauskaa, isoisä.
ISOISÄ hyväntuulisena.
Hauskaa tietenkin. En minä muusta, kun ette vain tule minulta pyytämään matkarahaa.
Yläkerrasta astuu rva Bask. Tervehtii Tuurea.
Mutta isä pikku, kahvi jäähtyy, etkä sinä liiku paikaltasi. Tuure, kuinka sinä olet hienona.
Täti, olen juuri tulossa sinun luoksesi.
Täti — joko sinä taas sanot »täti». Enhän minä oikeastaan ole vanhempi kuin sinäkään. En ole vielä elänyt. Odotan vasta elämäni suurta tapausta. Ja silloin ei ihminen vanhene.
Elämäsi suurta tapausta — Bask oli sinun elämäsi suuri tapaus. Eikä hän ollutkaan mikään huono tapaus.
Isä pikku, älä puhu. Sinä tiedät etten siedä mielenliikutuksia. Olet antanut minulle perinnöksi huonon sydämesi…
Ota sinä lukuun, ettei kukaan välitä sinusta paitsi rahojesi takia.
Tuokin mielistelijä tuossa tulee vain lainaamaan sinulta.
Oo, hän tietää minun heikon kohtani: kauniit miehet! Oo!
Tuure ja rva Bask ovat jo menossa.
Kiirepä näkyy herrasväellä olevan…
RVA BASK palaten pari askelta.
No, isä pikku, etkö jo tule?
Saisit kiittää minua joka hetkestä, jolloin sinua tässä holhoan. Tuo kaunis mies tuossa tekee sinusta vielä keppikerjäläisen.
Isä pikku, eikö minulla saisi olla yhtään iloa?
Kyllä sinulla sitten on iloa, kun hän on ottanut rahasi ja viskannut sinut tiepuoleen. Tule lähemmäksi. Onko hän vielä tuolla alhaalla?
Kuka, isä pikku?
Hän — Sibylla?
Tyttöäkö tarkoitat, Cecilia Salavan tyttöä? Istuu hän tuolissaan, jonka on saanut tohtorilta, yllään valkoinen puku, jonka hän myöskin on saanut tohtorilta.
Istuuko hän aina auringossa?
Jos sattuu olemaan aurinkoa. Vastaa, Lyyli Cecilia, kun sokea sinulta kysyy.
Hän on aina auringonpaisteessa, sillä hän on hurskas lapsi.
Näyttelijän lapsi. Kyllä se hurskas syntyperä tunnetaan.
Mennäänkö vihdoinkin, pikku isä?
Kun minä tahdon kysyä omassa talossani, niin minä kysyn… Istuuko hän aina ikkunassa, tuo näyttelijän tyttö? Ja näkee jotakin?
RVA BASK nauraen.
Tietysti hän näkee mitä kadulla sattuu tapahtumaan.
Ja näkee sittenkin, jollei mitään tapahdukaan?
Sitä en tiedä, voiko nähdä silloinkin, jollei mitään tapahdu.
Mutta minä tiedän. Olen kuullut hänen puhuvan täällä yksinään. Kun kaikki ovat poissa ja papinsälli laskettaa kreikkaa ja hepreaa kopissaan, puhuttelee hän täällä prinssejä ja prinsessoja.
Niin, hän leikkii nukketeatterillaan.
Tuure, sinä olet laiska ja roteva, saisit kantaa Sibyllan tänne minun luokseni. Tahtoisin puhua hänen kanssaan.
Jos isoisä tahtoo puhua Lyyli Cecilian kanssa, niin onhan isoisällä jalat astua hänen luokseen.
Ja sinäkin toivot minulta perintöä!
Niin, isä pikku, sinä voitat herttaisen pienen oikkusi. Sinähän olet ihan niinkuin Cecilia Salava. Teidän täytyy molempien voittaa itsenne.
Jos isoisä tahtoo puhutella Lyyli Ceciliaa, niin täytyy pitää kiirettä.
Tohtori vie hänet mukanansa.
Sen minä kyllä uskon. Kun ei hän saanut äitiä, niin hän tahtoo anastaa tytön…
RVA SALAVA jännittyneenä.
Mitä te sanoitte, isoisä?
Tohtori Ilmonen oli Salavan ystävä ja aikoi itse näyttelijäksi. Hän on nyt pannut tytön päähän kaikenlaisia hullutuksia. Mutta Lyyli Cecilia ei ole tullut terveeksi. Kaiken kesää on häntä hierottu ja hoidettu ja juotettu ja syötetty. Mutta tuossa hän vain makaa. Ja mikäpä hänen siinä on hätänä. Näkee mitä kadulla tapahtuu ja leikkii nukketeatterillaan.
Onko varma ettei hän lähde tällä viimeisellä laivalla?
Päinvastoin. Tulen tekemään kaikkeni, jotta hän lähtisi. Ja kaikki muutkin, jotka vain voivat päästä täältä irti.
Ja matkarahat — luulet kai että tätisi antaa ne.
Isoisä, ne minä varastan.
Oi Tuure, älä puhu niin kauheita, en kestä sitä… Saan kohtaukseni,
Tuure, käsivartesi…
Kujeile muille, mutta ei minulle. Mars matkaan.
Menevät. Heidän äänensä hiljenevät vähitellen. Alhaalla arkihuoneessa on järjestetty ja kannettu eteiseen Sorrin tavaroita.
AMALIA askarrellessaan.
Vihdoinkin. Kyllä me olemme joukkoa. Ei mitään syytä tarvita… Mutta kunhan emme vain saisi pormestarinnaa tänne, hän meni tuonne käsityöaittaan. Tule auttamaan, Sylvi. Kyllä sinä jo olet Väinösi kanssa tarpeeksi kuherrellut.
En minä ehdi, jos illalla matkustan.
Siihen sinä nyt et itsekään usko. Piiaksi, vai kuinka — sinä, kapteeni Schultzen tytär? Sillä kai vielä kestää kauan ennen kuin Väinö vie sinut pieneen punaiseen pappilaansa. Kymmenen penskan äidiksi.
Ja Amalia Schultze on ensimmäisen penskan kummina — niinhän!
Tiedät etten kärsi pikkulapsia.
Katsahtaa kelloon, lähtee kiireesti eteiseen, panee hatun päähänsä ja lähtee toimeensa.
SORRI hänen jälkeensä.
Etkä paljon suuriakaan.
SYLVI kiiruhtaen Sorrin luo.
No Väinö, alkaako selvetä?
Minun olisi pitänyt antaa isäntien siellä kotipuolessa hiukan odottaa korkorahojaan. En ajatellut, että ukko täällä olisi niin tiukalla päällä.
Isoisän täytyy odottaa. Mutta entä minä — miten minun käy?
Koetan tiedustella sinulle paikkaa. Niin pian kuin mahdollista.
Mutta voinko minä jäädä tänne?
On paljon tällaisia koteja, koteja ilman rauhaa. Vangittuja sieluja on maailma täynnä.
Äänettömyys.
Oi Väinö, saammekohan koskaan omaa kotia?
Mutta lapsi, mikä nyt tuli?
Emmeköhän voisi mennä naimisiin ennen kuin sinä valmistut?
Kuka se äsken sanoi odottavansa vaikkapa kymmenen vuotta.
Ei milloinkaan Ole minusta meidän oma kotimme ollut niin kaukana kuin nyt.
Sinä epäuskoinen.
Anna anteeksi. Väinö…
Äänettömyys.
Ei, en totisesti viitsi jäädä ukolle velkaa.
Mene osuuskaupan johtajan luo. Olettehan niin vanhat tutut.
Niin ja juuri siksi hän aina pistelee ja kysyy, paljonko minulle jo on karttunut velkoja ja enkö jo kadu että antauduin lukutielle. Olen häntä suorastaan vältellyt.
Isoisän täytyy odottaa.
Jollei hän olisi sokea.
Enkä minäkään voi mitään.
Voit. Ole niinkuin olet ollut tähänkin asti.
Minä koetan, Väinö rakas.
(Puristaa Sorrin kättä, lähtee ovesta vasemmalle.)
Äänettömyys.
Väinö, oikeinko todella lähdet? Kenelle sitten puhun?
Ja kenelle minä?
Uskotko että tulen terveeksi?
Sinun sielusi on terve.
Uskotko, että voin kävellä?
Se on vähemmän tärkeää. Kun vain henkesi pääsee kohoamaan.
Mutta olisi niin ihanaa kävellä, juosta, lentää. Tiedätkö, kun minä katselen lapsia, jotka leikkivät tuossa kadulla, joskus he aivan tanssivat. Ja pääskyset oi-oi…!
Voit valaista soppesi niinkin.
Valaista soppeni — ei kukaan tarvitse valoani. Tiellä olen. Väinö, jos minulla olisi uskoa, niin minä ehkä vielä tänään voisin nousta. Tohtori on sanonut, että minulta vain puuttuu usko parantumiseeni. Hän sanoo, että minulla on tehtävä — ajattele: minulla!
Sinulla, sinulla se vasta onkin. Valotäplä olet, mihin ikinä tulet.
Tähänhän minä olen kahlehdittuna. Ja jos minun täytyy jäädä tänne — en ymmärrä miten voin elää.
Olethan elänyt tähänkin asti, pikku sisko.
Niin, mutta minulle onkin tapahtunut jotakin erikoista. Onnettomuus. En enää koskaan voi seurustella prinssieni ja prinsessojeni kanssa — isoisä sanoi, että hän oli kuullut. Se oli kauheaa. Kaikki he minulta kuolivat, kun sen sain tietää. Kaikkea minulla oli: kauniita tyttöjä ja poikia seuranani. Kauniissa kiiltävissä vaatteissa. Ja linnoja ja kirkkoja ja torneja ja viirejä. En koskaan ollut yksin. Eikä koskaan ollut pimeää…
Rva Salavan askeleet lähestyvät.
Sinä et koskaan ole yksin eikä sinulle koskaan tule pimeää, sillä Herra on kanssasi. (Lähtee eteiseen ja ulos.)
Äänettömyys. Rva Salava tulee
pukeutuneena päivää varten.
Äiti, mikset sinä kerro minulle kaikkea?
Eikö pormestarinna tullutkaan meille?
Äiti, mikset sinä mene yläkertaan isoisän luo eikä isoisä tule tänne?
No, saathan sinä nyt sen aikoinasi kuulla.
En ole enää lapsi. Äiti, etkö viiteentoista vuoteen ole käynyt tuolla ylhäällä? Vihaatteko te niin toisianne, sinä ja isoisä?
No, emme enää.
Tekikö postimestari jotakin pahaa minun omalle isälleni?
Ei, lapsikulta. Ei hän tuntenutkaan isääsi.
Mitä tapahtui viisitoista vuotta sitten? Mitä, äiti?
Lyylikki, meillä on nyt paljon tärkeämpää ajateltavaa.
Matka — mutta luuletko todella, että pääsemme lähtemään?
Etkö sinä sitten?
ISOISÄ ylhäältä.
Te siellä alhaalla, onko huone kunnossa? Taitaa tulla vapaaksi useampiakin huoneita. Ehkä kokonaisia huoneistoja. Hyvä olisi. Elättäköön nyt vuorostaan joku toinenkin taiteilijaperhettä, onhan siinä viidessätoista vuodessa ollut aikaa minun osalleni. Soisinpa että voisin nähdä kuinka näyttelijän herrasväki lähtee kimpsuineen kampsuineen.
Nauraa.
Äänettömyys. Sylvi on tullut huoneeseen.
Siinä kuulitte!
Jo tänään meidän täytyy lähteä.
Nyt, laivalla!
Mutta matkarahat?
Voitko, äiti, puhua tohtorille?
En. Etkä kai sinäkään Annalle?
En.
Täti ei anna Tuurelle. Ei tarvitse pelätäkään.
Mutta mitä me sitten teemme?
Tuure raukka teki parastaan. Mutta ei se sittenkään auta.
Mutta Väinö…
Hänellä ei vielä ollut vuokrarahojaankaan. Kolmen kuukauden vuokrarahoja. Mutta äiti, entä apteekkari? Eilenkin hän käveli tässä ikkunan alla ja sanoi, ettei missään näe niin kauniita verenpisaroita.
Ei, ei.
Me emme pääse matkustamaan.
Mutta äiti, jos sittenkin menisit apteekkarin luo.
En millään ehdolla.
Mutta jos minä menisin?
Minä olen hänelle jo velkaa. Enhän ole voinut käydä ilman vaatteita…
Jos isoisä saa sen tietää.
Odotetaan kuitenkin Väinöä, jos hän olisi saanut. (Lähtee eteiseen.)
Minä menen apteekkarin luo!
Lähtee päättäväisenä Sylvin jäljessä.
LYYLI CECILIA hetken perästä.
Äiti, älä mene! Älä mene! Hän menee ihan juosten… (Tuurelle, joka tulee yläkerrasta.) Äiti ei saa mennä… Huuda hänelle. Mutta mitä sinulle on tapahtunut? Älä naura noin…
Kaikki on mennyttä. Kaikki on lopussa.
Mutta kerro nyt. Mietitään yhdessä. Oletko sinä… tehnyt jotain väärää? Tarkoitan: väärentänyt jotakin?
Olen, juuri niin olen tehnyt. Väärentänyt olen, valehdellut ja väärentänyt.
Tuleeko siitä vankeutta?
Vankeutta — sitä siitä juuri tulee. Kuinka oikein sanoitkaan.
Veli raukkani.
Jos sinä tietäisit… Kuinka minä inhoan itseäni. Minä imartelin häntä.
Sanoin, että aina olen häntä ihaillut hänen kauneutensa vuoksi.
Ethän — miksi olisit niin tehnyt!
Saadakseni rahaa, rahaa, rahaa. Siksi että tarvitsen sitä huomenna. Kassatarkastuksessa, ymmärrätkö? Minä kiersin käteni hänen ympärilleen… äh.
Etkä kuitenkaan saanut?
Sain. Hän otti minut pojakseen ja lupasi tehdä minut perillisekseen.
Minulla on nyt rahaa ja tämä eriskummallinen äitiys lisäksi.
Veli raukkani…
Jos minulla olisi ollut edes hiukkasen toivoa Annaan nähden. Mutta minä näin niin selvästi eilen, että hänelle olen ollut vain yksi joukosta. Ja siinä on koko kesä mennyt. Jäljellä ovat vain laskut.
Rva Salava tulee nopeasti.
LYYLI CECILIA jännittyneenä.
Et mennytkään sinne, äiti? Se oli hyvä, kovin hyvä.
En voinut.
Äiti, mikä sinä oletkaan, sinä meidän äitimme? Kuumetta sinä olet antanut suoniimme etkä tervettä verta.
Oletko tehnyt jotain vaarallista?
Olen. Samaa mitä sinäkin.
Minä?
Sinä!
Mitä sinä olet tehnyt?
Rakastanut minä olen.
Rakastanut…
Esirippu.
Sama huone hiukan myöhemmin päivällä. Auringonsäteet siirtyneet. Näytöksen aikana kuuluu esplanadilta soittoa, kylpykauden eri kappaleita, lyhyitä väliaikoja lomassa. Lyyli Cecilia tuolissaan ikkunan alla. Anna Ilmonen kävelee isänsä puhellessa edestakaisin, silloin tällöin liikkeissään ottaen vastaan musiikin rytmit. Hänen hartioillaan on Lyyli Cecilian lahjoittama valkea harsohuivi, jota hän pitelee tanssijattaren tapaan. Ylhäältä kuuluu joskus pormestarinnan ja rouva Baskin äänet. Tohtori Ilmonen istuu Lyyli Cecilian edessä ja tarkkaa häntä. Äänettömyys.
Niin… niin voimaton on ihmistaito ja ihmistahto. Olin niin toivonut… ja uskonut, että nousette. Ja lähdette täyttämään tehtäväänne maailmassa. Ei pitäisi olla mitään estettä… Kylvyt, sähkö, kaikki on vaikuttanut, te olette kokonaan toisen näköinen kuin keväällä — kukoistava nuori tyttö te nyt olette. Mutta siinä te vain istutte. Puuttuu jotakin!
Puuttuu jotakin. Minä tiedän mitä tohtori tarkoittaa. Minä tiedän…
Niin, enhän minä ole varma, onko se sitäkään. Kaiketi minulta on jäänyt jotain huomaamatta.
Mistä minä saisin sen uskon? Tohtori ei nyt sano sitä, mutta tohtori ajattelee, että jos minä uskoisin olevani terve, niin minä nousisin ja kävelisin.
Ei, sitä minä en ajattele. Te olette varsin urhoollinen ja tarmokas pieni tyttö.
Minä olen moneen kertaan lukenut läpi Uuden testamentin kertomukset, joissa kuvataan miten Jeesus paransi halvattuja — mistä minä saisin heidän uskonsa?
Heillä oli voimakas parantaja, joka vaikutti heidän uskoonsa.
Oi tohtori, ei minulta puutu luottamusta parantajaani. En osaa sanoa niinkuin tahtoisin, mutta tohtori on tänä kesänä herättänyt minut kuolleista. Olin kuin kuollut, kun istuin tässä.
Eipä sentään. Te elitte intensiivistä omaa elämäänne.
Niin, mutta en ollut tässä maailmassa. Nyt minä olen kiinni elämässä ja tahtoisin päästä oikein työhön. Ja tehtävään. Tohtorihan on antanut minulle uskon tehtävään. Mutta sitä tehtävää ei voi täyttää, kun ei pääse liikkumaan.
Ei. Mutta siitä voi tulla tosi, kun te paranette.
LYYLI CECILIA jännityksen vallassa.
Uskooko tohtori todella että paranen?
Uskon. Teidän elämässänne voi sattua jokin tapahtuma, joka nostaa teidät pystyyn. Tai voi ilmestyä henkilö, jolla on enemmän onnea kuin minulla… tai… On vaikea sanoa, missä muodossa sysäys tulee. Kun tietäisi, millä lailla tämä halvautuminen tapahtui. Mutta teillä ei ole mitään muistoa siitä.
Ei.
Eikä äitinnekään tiedä.
Kyllä äiti tietää.
Hän arvelee, että te sairastuitte eräänä tuollaisena myrskyisenä päivänä, jommoisia hänen elämässään on ollut niin monta. Mutta tarkemmin ei hän tiedä.
Minulla on tunne, että hän on luvannut postimestari Schultzelle olla sanomatta. Jotakin tapahtui täällä viisitoista vuotta sitten. Senjälkeen ei isoisä ole ollut täällä alhaalla eikä äiti yläkerrassa. Mutta kukaan ei sano minulle mitä tapahtui. Ja sitä minä vain ajattelen enkä pääse selvyyteen.
Huu… nehän ovat kummitusjuttuja. Kuinka te uskallatte asua täällä syysiltoina, kun tuuli ryskää nurkissa — huu, minä en uskaltaisi…
En minä kummituksia pelkää. Mutta postimestaria minä kammoan jollakin tavalla. Hän ei kärsi minua. Ja kaikilla on minusta vain vaivaa.
Sinä tulet terveeksi ja meidän suunnitelmistamme tulee tosi: me näyttelemme vielä yhdessä, sinä hiljaisia, suloisia, hyviä naisia — minä hurjia, villejä, rikollisia…
En usko että minulla on lahjoja. Kun vain voisin päästä pystyyn ja pois täältä. On kauheaa olla tiellä. Sinä et tiedä, Anna, sinä olet kaunis ja lahjakas, sinä olet aina ollut iloksi — mutta tietää, että on tiellä! Täällä on eräs vanha vaimo, joka käy minua katsomassa ja joka sanoo: se on säikytetty, se on lapsena säikytetty ja jos se säikytetään samalla tavalla, niin se paranee.
Mutta sehän on viisasta puhetta! Odota sinä, ennen iltaa minä säikytän sinut niin että… Odota sinä, kyllä minä keksin!
Ette te muista, että olisi ollut jotain kovaa ääntä… huutoa… tai räjähdystä, tai jotakin sellaista…
En. Äiti kyllä aina kysyi minulta pienenä, kuulenko huonosti.
Niinkö?
Minä tiedän jo kuinka sinut säikytän…
Minä en mitään säikähdä. Tuolla oli kerran tulipalo, toisella puolen katua. Meiltäkin jo kannettiin huonekaluja. Mutta minä vain toivoin, että tulisi niin paljon savua että tukahtuisin.
Mahtaisiko vanha postimestari tietää jotakin?
Hän ei kärsi teitä, tohtori. Hän kiusaa äitiäkin sentähden että tohtori on äidin vanha tuttu. Korkeintaan tohtori voisi alkaa puhua hänen silmistään — hänhän on sokea eikä ole raaskinut panna rahoja niiden parantamiseen.
Olen häntä kysellyt aina kun olen käynyt rouva Baskin luona.
Hän on aina silloin tullut tänne, juuri siksi ettei hän kärsi tohtoria. Tuossa on hänen tuolinsa, sillä alas ei hän tule. Tai hän on mennyt vinnille. Täällä on hyvin suuri vintti, sitä tarvittiin ennen, kun kuivatettiin suuria pyykkejä isoisän isän ja isoisän aikaan. Siellä hän kävelee. Siellä hän talvisaikaan hengittää raitista ilmaa, sillä talvella ei hän mene ulos. Siellä hänellä on kaikenlaisia kokoelmia — postimerkkikokoelmia, vanhoja rahoja, aseita, huonekaluja… Eikä siellä saa käydä kukaan muu kuin Amalia. Vaikka kyllä äitikin on käynyt siellä, joskus salaa. Isoisä tuntee siellä joka nurkan. Ja ikkunoissa hän kuuluu seisoskelevan ja katselevan näköaloja — hän kai muistaa, mitä näkyy joka ikkunasta.
Olisipa hauskaa nähdä tuo vintti. Oikea kummitusten paratiisi. Saatan aivan nähdä kuinka ukko siellä kulkee ja puhuttelee varjoja…
Eiköhän isoisä nytkin kävele siellä. Mutta hän kävelee kuin henki. En juuri koskaan ole saattanut erottaa milloin hän tulee tuonne portaisiin. Sentähden hän on joutunut kuulemaan kaikki tyhmät leikkini.
Ja vasta nyt viimeisenä päivänä kerrot tuon kaiken!
Kerron vain siksi, etten usko tohtorin tapaavan isoisää. Hän pitää niin varansa.
Äänettömyys.
Omituista. Lasken tässä juuri, että siitä tulee suunnilleen viisitoista vuotta, kun minä olin kirjeenvaihdossa äitinne kanssa. Olimme minun ymmärtääkseni parhaat ystävät, kun äitinne yhtäkkiä lakkasi minulle kirjoittamasta. En vieläkään käsitä miksi. Johtuu vain mieleeni, kun te tässä puhutte tapauksista viisitoista vuotta sitten.
Minusta tuntuu, että olen kuin verkossa. En voi kävellä sentähden etten pääse ulos. Takerrun aina…
Kuka meistä ei olisi verkossa. Näkymättömät langat pitävät meitä menneiden sukupolvien yhteydessä. Taipumukset ja veren perinnöt ovat lujana verkkona ympärillämme ja taistellessamme ulos menee koko elämä…
Kuinka tohtori on hyvä, kun puhuu minulle näin toverillisesti.
Näin viimeisenä päivänä ottaa kylpylääkäri itselleen erinäisiä oikeuksia. Olen sinun isäsi ystävä — sanon nyt »sinä», pikku tyttöni.
Minun isäni ystävä — olihan hän hyvä ihminen, minun isäni?
Hän oli ennen kaikkea voimakas ihminen. Taiteilija hän oli, hänessä oli väkevä kärsimys ja väkevä ilo. Hän oli kärsimyksestään ja ilostaan ehtinyt luoda yhden ainoan ihmisen, Hamletin — ketäpä nuori ihminen epäilyksineen ja kysymyksineen niin haluaisi ruumillistuttaa kuin sairasta Tanskan prinssiä.
Minä tiedän niin vähän isästäni. Äiti ei kerro…
Muistot, muistot…
Tai ehkä se on omatunto. Äiti ehkä on jälkeenpäin pitänyt joistakin muista. Se on niin kummallista.
Isäsi ei ollut täyttänyt viittäkolmatta ikävuottaan kun me hänen ystävänsä jo saatoimme hänet hautaan. Hänestä olisi kyllä tullut taiteilija. Minne hän tuli, sinne tuli juhla. Ihmiset ikään kuin vapautuivat. Ja näkivät mikä on oleellista, mikä turhaa. Ja saivat voimaa…
Kun minä pääsisinkin ylös. Juhlaa, juhlaa…!
Niin… juhlaa yli työn, yli levon ja sunnuntain, yli ilon ja kärsimyksen.
Jumala, auta minua nousemaan!
Oikein tyttöni, oikein. (Tuntee löytäneensä sairaalle lääkkeen.) Sinun isäsi… niin, hän… hän säteili lämpöä kaikkea kohtaan mikä kärsi. Ja hänen vihansa valhetta kohtaan oli kuin hehkuva rauta, nimittäin sitä, mitä hän piti valheena… Kerran — kuinka selvästi muistankaan sen illan! — meitä oli tovereita koolla maljan ympärillä. Hän saapui harjoituksesta, kalpeana, hiukset liimautuneina otsaan. Kun hän tuli ja näki meidän maisen innostuksemme, pyyhkäisi hän yli pöydän niin että sirpaleet helisivät jaloissamme, ja sanoi: köyhiä varten, köyhiä varten! Meillä on täällä hunaja ja makia viini! ja hän löi rintaansa ja alkoi lausua. Ja hän esitti meille kohtauksen kohtauksen jälkeen maailmankirjallisuuden suurista runoteoksista. Ja hän esitti kohtauksia, jotka syntyivät sillä hetkellä ja joita ei pantu kirjoihin… Mutta vielä nyt näen hänen silmänsä, jotka kuvastavat jotain joka ei ole tästä maailmasta. Kuulen äänen, joka nostaa ja tempaa nukkuvat voimat syvyydestään… Niin istuimme vielä aamun valjetessa. Eikä kukaan meistä ajatellut unta. Ajattelimme vain tekoja joita meidän piti suorittaa vasta herätetyllä voimallamme… Olimme sinä yönä nähneet eron valheellisen ja aidon välillä. Sinä yönä päätin minä puolestani, etten rupea näyttelijäksi…
Isä, sinä olet taiteilija, teit tyhmästi, teit väärin… Olet väärällä uralla, niin hyvä lääkäri kuin oletkin.
Mahdollista. Minusta tuli enemmän ihmisen ystävä kuin hänen lääkärinsä. Ratkaisu ei ollut niin aivan helppo… silloin. Sinä yönä sen kuitenkin tein… Lienen väärällä uralla, mutta sinulle, Lyyli Cecilia Salava, olen kuitenkin nyt antanut sen lääkkeen, joka voi sinut parantaa: nämä muistot isästäsi. Sinulle kuuluvat siivet, jotka putosivat isältäsi, kun hän lähti pois.
Lähtee hiljaa yläkertaan.
Isäni siivet…
Äänettömyys. Lyyli Cecilia jää oudon innoituksen valtaan, purskahtaen sitten rajuun itkuun.
No, mutta, no mutta. Älähän toki, älähän nyt noin itke. (Lohduttelee, kunnes saa Lyylin hymyilemään.) Ja sitten: et saa ruveta kilpailemaan minun kanssani. Pelkään sinua hiukan. Äläkä uskokaan, että näyttelijän tie aina on niin helppo ja hauska. Ei. On pahoja arvostelijoita, jotka katkeroittavat elämää. Eivätkä johtajat aina ole kehuttavimpia: eivät anna rooleja! Täytyy näytellä palvelustyttöjä, vaikka on syntynyt kuningattareksi. Niin se kuuluu olevan — minähän vasta nyt oikein pääsen näyttämölle. Ja sitten: ei ole kappaleita! Ei voi puhaltaa elämää sanoihin, jotka kumisevat tyhjyyttään. Niin että katso nyt, Lyyli Cecilia, vaikka sinä tuletkin terveeksi — ja minä olen varma, että isä nyt on antanut sinulle sen oikean pillerin — niin sellainen ohdakkeinen tie se on näyttelijän ura. Piikkejä ja piikkejä ja ohdakkeita — mutta niitä kohden sittenkin vain ponnistamme.
Nauravat molemmat sydämellisesti.
Emmekä vaihtaisi tätä kutsumusta mihinkään toiseen… Tiedätkö, naimisiinkaan en mene sentähden että kokonaan tahdon antautua taiteelle.
Vaikka rakastaisit?
Hm. Olenhan rakastanut. Vaikken ehkä tarpeeksi. Ei ole ollut ketään niin kaunista, että hän olisi voittanut kauneuden. Sen kauneuden, mitä tahdon palvella.
Äänettömyys.
Onko tohtori koskaan kertonut sinulle, miksi minun isäni meni naimisiin äidin kanssa.
Äitisi oli kai todella harvinaisen kaunis. Näyttämötaiteilija kai löysi hänessä kauneuden.
Äänettömyys.
Anna… luuletko, että minun äitini voisi saada siellä jotakin työtä?
Mitä hän osaa? Teatteriin hän on liian vanha.
Niin kai.
Äänettömyys. Soittoa kaukaa.
Tytöt huomaavat yhtäkkiä isoisän portailla.
ISOISÄ kuiskaten.
Sibylla — oletko siellä? Vastaa.
Olen.
Onko käynyt vuokralaisia? Vastaa.
Ei.
Ties vaikka olisi käynyt kuinka monta. Oletko ollut siinä koko ajan? Kuinka ei olisi käynyt vuokralaisia? Katso vain, että minut kutsutaan tekemään kauppaa. Sellainen kaunis huone. Täytyy jostakin saada tulojakin, kun kaikki kuluttavat… Sibylla, tule tänne ylös, niin puhun sinulle. Minulla on sinulle tärkeää puhumista… Se puoskari ei sinua parantanut, mitäs hän. Minä tiedän parantajan. Sibylla, ethän sinä tänään lähde — mistäs sinä saisit rahoja, ilman aikojanne vain pelottelette. Menetkö tänään? Vastaa. Vastaa.
Lyyli Cecilian ääntä jäljitellen Menen! Tohtori ottaa minut mukaansa.
ISOISÄ kivahtaen.
Kuka se oli? Se ei ollut Sibyllan ääni. Kuka siellä on?
Menen minä, niin te pääsette minusta. Tohtori on hyvä, hän ottaa minut mukaansa. Hän minut myöskin parantaa.
Hän ei sinua paranna. Sen tiedän minä, kuka sinut parantaa.
Jos te sen tiedätte, postimestari, niin ette toki olisi voinut olla niin kova, että olisitte antanut minun maata tässä koko ikäni.
Tule tänne, niin sanon sen.
Postimestari tietää, etten pääse paikaltani.
Meneekö se toinen… se sinun äitisi myöskin?
Menee.
Älä sinä huuda, minulla on hyvät korvat ja pitääkin olla, tarvitsen niitä vielä monta vuotta. No, tohtoriko hänen matkansa maksaa, vaiko apteekkari, senkin vanha haaskalintu? Ja kumpiko hänet ottaa?
Se ei kuulu teihin. Pääasia, että hän matkustaa.
Kuka täällä on? Eivätkö ne kaikki paraikaa kolistele Baskin lesken taskuja tyhjiksi ylhäällä? Sibylla, valehteletko sinäkin minulle? Uskaltakaapa lähteä täältä! Minä en päästä teitä. Vai karkuun te. Kyllä minä keinot tiedän…
Lähtee kiihottuneena huoneeseensa.
Hänhän on kauhea! En minä ole aavistanut. Kuinka et ole kertonut? Sinun täytyy päästä täältä pois. Täällä on mahdoton olla. Menen heti puhumaan isälle… Ja jollemme valmistuisi tänään, niin vähän myöhemmin.
Tänään menee viimeinen laiva. Sitten on sata kilometriä asemalle.
Meillä on vain niin pieni asunto. Ja isähän ei ole rikas. Onko täältä sata kilometriä asemalle? Mutta toki laiva kulkee niin kauan kuin on avovettä.
Laiva on vuokrattu huomisesta päivästä. Tehtaalle. Jollei siitä tänään tule mitään, niin ei siitä tule koskaan.
Mutta lähtisitkö sinä ilman äitiäsi?
Sano itse: voinko jättää äidin?
Mutta meillä kotona ei mitenkään ole tilaa niin monelle.
Siinä näet. Ei siis ole muuta neuvoa kuin jäädä tänne. Kuunnella hänen moitteitaan ja uhkauksiaan. Joskus näen unissani, että hän seisoo revolveri kädessä ja uhkaa minua ja että menen tainnoksiin laukauksesta.
Mutta jos se on ollutkin sillä tavalla… Odota nyt, isä ehkä tietää neuvoa. Isä pitää äidistäsi paljon enemmän kuin hän näyttää. Niin.
Sinun isäsi? Oi, jos hän sanoisi sen äidille!
Ehkä hän vielä sanoo. Odota nyt, menen heti. Kun ei hän vain olisi lähtenyt ulos toista tietä ja unohtanut minua tänne.
Ei, hänen keppinsähän on täällä.
No, sen hän kyllä voi unohtaa. Ei, kyllä he ovat ylhäällä. Siellä tuntuu olevan muitakin kuin pormestarinna.
Juuri kun Anna on menossa, saapuu Sorri nopeasti ja näkee tyytymättömänä Annan ja Lyylin ystävällisen suhteen. Tervehtivät sovinnaisesti.
Mitä kuuluu?
Neiti Ilmonen ei ole konsertissa?
Kaupungin naiset ovat saaneet isän pauloihinsa täällä ylhäällä ja niin on minun täytynyt odottaa häntä. Me aiomme nyt viedä tämän ystävättäreni ja hänen äitinsä mukaamme. Parannamme hänet ja sitten hänestä tulee hyvä näyttämötaiteilija.
Lyyli Ceciliasta näyttämötaiteilija! Jos Jumala parantaa hänet, niin varmaan ei sitä varten, että hänestä tulisi näyttämötaiteilija. Jos sinulla, Lyyli Cecilia, on ollut sellaiset aikomukset, niin on ollut Jumalan pilkkaa rukoilla sinulle terveyttä.
Väinö, jos sinä olisit kuullut, mitä tohtori kertoi isästäni. Jotakin niin kaunista. Väinö, silloin tuli mieleeni, että minun pitäisi täyttää, mitä häneltä jäi kesken. Ehkä olen saanut isäni lahjan…
Mitä sinä puhut? Oletko tosiaan niin noiden ihmisten lumoissa, että olet unohtanut kaikki keskustelumme elämän tarkoituksesta?
Väinö, puhu tohtorin kanssa, niin ymmärrät…
Sinä tiedät mikä on pidellyt minua tässä synkässä talossa kaikki nämä vuodet. En ole saanut lukea täällä niinkuin olisi pitänyt. Ja äiti kaipasi minua loma-aikoina kotiin. Mutta sinä olit täällä enkä hennonut sinua jättää — tätäkö varten?
Älä tuomitse ennen kuin…
On surullista, että ihmiseen, parhaimpaankin, niin vähän voi luottaa. Minun piti neuvotella sinun kanssasi, niinkuin aina ennen, mutta jos sinä nyt olet tykkänään astunut toiseen leiriin…
Puhu, Väinö, onko sinulle jotain tapahtunut. Anna menee heti ylös. Puhu niinkuin ennen…
Tarkoitukseni on heti lähteä. Mutta tässä talossa näytään tätä tyttö raukkaa riistettävän ja raastettavan niin monelle taholle, ettei hän voi parantua. Luulin todella sen ajan olevan ohi, jolloin taidetta katsottiin näillä silmillä.
Väinö, älä mene. Sopikaa, te molemmat. Koko kesän se on ollut tällaista väittelemistä. Minusta tuntuu siltä, että… että uskonto ja taide ovat yhtä.
Uskonto ja taide yhtä — niin, sinun lapsellisessa, puhtaassa mielessäsi sellaisena kuin se nyt on. Mutta lähde sinä näyttämölle… Siellä rehottaa synti kaikissa muodoissaan ja ennen kuin tiedät, olet kaulaa myöten liejussa…
ANNA nauraen.
Ohoh, ohoh, olipa se oikein keskiaikaisen rehevä kuvaus. Kirkon palvelijat tietysti eivät milloinkaan ole astuneet jalallaan liejuun, vaan leijailevat kaikki puhtaassa eetterissä…
Joka tapauksessa he rehellisesti pyrkivät sitä kohden. Joka tapauksessa he askartelevat elämän vakavimpien asioiden ympärillä…
No, mitä on sitten näyttelijän työ muuta kuin syventymistä elämän vakavimpien asioiden — ristiriitain ja ongelmien — tulkitsemiseen. Luuletteko, että näyttelijä ensi-iltana, kun koko hänen olentonsa on täynnä sitä osaa mitä hänen on käytävä esittämään, kun hän odottaa esiripun nousemista — luuletteko, että hän on toisessa asemassa kuin pappi, joka sakastissa kuuntelee saarnavirttä ja jonka hartioille kiinnitetään kaapu? Kyllä molemmat silloin huutavat avukseen taivaan voimia.
Pappi huutaa avukseen Jumalaa!
Mutta Väinö, nehän ovat sanoja. Kyllä Jumala kaikki sellaiset sanat oikein ymmärtää..
Äänettömyys.
Jätän herrasväen nyt rauhaan ja menen puhumaan isäni kanssa.
Ei Anna, pieni hetki vielä. Olen koko kesän kärsinyt siitä, että olette karttaneet toisianne. Kiistelkää aikanne ja tulkaa sitten ystäviksi.
Mutta ei minulla ole mitään herra Sorria vastaan.
Eikä minulla tietysti neiti Ilmosta vastaan. Tunnen vain, että syvä juopa erottaa sen maailman missä hän elää siitä, missä minä elän. Toisessa käydään kauniissa vaatteissa, ollaan kauniita… ja kohteliaita… ja köykäisiä. Toisessa ollaan kömpelöjä… raskasmielisiä. Ne ovat nämä maahan kytketyt sielut, joihin minä kuulun. Heidän kohottamisensa, vapauttamisensa on minun työni. Se kevyt, leikkivä taide, jonka siunauksesta tässä on niin paljon puhuttu, ei vetele siellä. Siihen tarvitaan enemmän. Jollen minä jaksa uskoa, että taide pystyy raskautetuille sieluille korvaamaan uskonnon, niin saat, Lyyli Cecilia, antaa sen minulle anteeksi. Olen hakotukin mies, niinkuin postimestari Schultze sanoo, ja tiedän, että nämä sielut voi maasta nostaa yksin Jumalan kaikkivaltiaan käsi.
ANNA Sorria pitkään silmiin katsoen.
Teistä tulisi hyvä näyttelijä. Niin.
SORRI naurahtaen.
En ole lähtenyt hakotukin äärestä sellaista kutsumusta varten.
On niitä, jotka ovat lähteneet sitä varten.
Mutta sopikaa nyt.
Enkä usko, että Jumala parantaa tätä lastaan sitä varten että hän rupeaisi näyttelijäksi.
Me viemme nyt hänet joka tapauksessa mukaamme, sillä tänne hän ei voi jäädä.
Menee yläkertaan.
Tuhat kertaa parempi on hänen olla tässä kahlehdittuna kuin alkaa vaeltaa synnin tietä.
Mutta entä jos minä pääsisin vapaaksi sitä varten että voisin yhdistää sen mikä teitä nyt erottaa…
Äänettömyys.
Minä kiiruhdin tänne neuvotellakseni kanssasi niinkuin ennen. Ehkä se on turhaa.
Mistä tahdoit neuvotella?
Äänettömyys.
Lyylikki, voisitko jäädä tänne, jos minäkin vielä jäisin?
Sinä — kuinka sinä voisit jäädä? Sehän on mahdottomuus. Eikö Jumala kutsunut sinua kirkossa — kuinka voisit jäädä!… Et siis ole saanut rahaa? Sitten täytyy postimestarin odottaa vuokraansa.
Lyyli Cecilia, minulle on tarjottu paikka täällä. Sylvi, tulehan tänne. (Sylvi tulee.) Kuulehan nyt: minulle on tarjottu paikka osuuskaupan johtajana.
Osuuskaupan johtajana!
Mutta sinähän rupeat papiksi.
Johtaja siirtyy pankkiin ja tahtoisi toimittaa nykyisen paikkansa minulle.
Mutta ethän sinä sellaista voi edes ajatella.
Se on kai hyvä toimi — kielsitkö jo?
Hän oli lauhalla tuulella, ei ensinkään pistellyt eikä väitellyt… Sanoi juuri aikoneensa lähteä minua tapaamaan. Siinä sitä sitten muisteltiin lapsuudenaikoja, ja sitäkin kuinka siellä kotikylässä jo ajettiin tätä asiaa. Hän piti minulle samat esitelmät, jotka itse aikoinani olin pitänyt ja todisti, että tie kansan henkiseen heräämiseen usein kulkee aineellisen valveutumisen kautta — aivan niinkuin en koskaan olisi siitä kuullut puhuttavan… Tietysti jouduttiin taas velkoihinkin…
Ja sinä?
Varmaan hän myöskin kysyi meidän naimistamme — hän kysyi sitä minultakin kerran kadulla… enkö jo väsy odottamaan…
Vai niin… Sittenhän sitä voitaisiin mennä naimisiin, ja sinä,
Lyylikki, tulla meille!
Äänettömyys.
Mutta entä teidän pieni pappilanne, jota te olette ajatelleet seitsemän vuotta?
Jokainen koti voi olla pappila… Lyylikki, jos minä otan vastaan tämän toimen, niin jätätkö mielestäsi näyttämöhullutukset ja tulet meille?
Eihän minun kohtaloni mitenkään saa vaikuttaa sinun päätökseesi.
Minun täytyy pelastaa sinut.
Mutta, Väinö, tohtorihan on hyvä ihminen…
Teatterilainen, niinkuin tytärkin.
Minä en jätä äitiä, sen te tiedätte.
Äiti tulee luonnollisesti myöskin meille.
Ja sinun äitisi myöskin, sehän on vanha sopimus.
Meillä on vapaa huoneisto ja huoneita yllinkyllin.
Mutta entä me kaksi, me kaksi? (Peittää kasvot käsillään ja pakenee toiseen päähän huonetta.)
Minä en missään tapauksessa tule teille, en missään tapauksessa.
Kun edes jätät tuon hullun aikomuksen.
Tahtoisin olla yksin nyt.
Äänettömyys. Sorri menee Sylvin luo
Mutta Sylvi… mikäs sinulle taas tuli?
Oi Väinö, näinkö pitikin käymän?
Eihän vielä ole käynyt mitenkään. Sinuahan minä ajattelin. Niin, ja — neljäs käsky on ainoa, jota seuraa lupaus.
SYLVI päättäväisenä.
Minä odotan kärsivällisesti meidän pientä pappilaamme. Ja isoisä, hän saa odottaa rahojaan. Väinö, sinä lähdet ja minä jään tänne…
Ajattele toki hiukan sisartasikin, joka on vaarassa. Lyylikki, lupaa minulle, ettet missään tapauksessa…
En mitään minä lupaa, jokainen vastatkoon itsestään. Sylvi, vie minut makuuhuoneeseen, minun täytyy saada ajatella yksinäni.
»Jokainen vastatkoon itsestään» — et tiedä mitä puhut. Mutta minä tiedän, että minun on vastattava sinusta Jumalan edessä!
Sylvi työntää pois tuolia. Sorri kävelee hetken kiivaasti
edestakaisin, pysähtyy sitten ikkunan luo. Äänettömyys.
ISOISÄ hiljaa tullen portaille.
Sibylla, oletko täällä? Vastaa. Missä sinä olisit, jollet ikkunan ääressä. Katseletko taas olemattomia? Näetkö kuoleman taakse: mitä siellä on?… Sibylla… älä lähde pois: minä parannan sinut. Sibylla, vastaa. Etkö ole täällä? Missä olisit — vastaa. Minä parannan sinut. Sinä et sitä usko. Mutta minä teen sen. Vastaa. Eikö täällä ole ketään?
Minä olen täällä — hakotukkimies.
ISOISÄ hätkähtäen.
Sinä — hakotukkimies. Etkö häpeä kuunnella asioita, jotka eivät ole sinulle aiotut?
Oletteko te, postimestari, hävennyt kuunnella sairaan lapsen leikkejä satumaailmassaan.
Minä kyllä sovin ne asiat Sibyllan kanssa — ne eivät liikuta sinua. Odotan rahojani. Sen kai olet ihan unohtanut. Morsiamesi onkin jo pitkin viikkoa valmistanut asiaa ja antanut minun kuulla, että kaikki kesälliset ansiosi ovat menneet korkoihin. Ja äidillesi. Ja muita liikuttavia tarinoita. Mutta et minnekään mene ennen kuin olet maksanut minulle. Takavarikoin tavarasi —, vaikkeivät liene minkään arvoisia, senkin kerjäläinen!
SORRI kuohahtaen.
Teiltä ainakaan en enää kerjää, saatte kaikki, mitä teille tulee!
Lähtee, lyö kiireesti kiinni ulko-oven.
Sibylla — ovatko vieneet sinut ulos? Amalia, etkö jo ole tullut postista? Käveletkö taas hierojan kanssa — oletko sinäkin tullut hulluksi?… Sylvi… Tuure, Tuure, olet väkevä, Sibylla ei paina paljon. Eikö täällä ole ketään. (Epätoivoinen huokaus.) Oi, voi! Cecilia Hordel… oi voi!
Menee ylös.
Hetken äänettömyys. Amalia tulee nopeasti, ottaa hatun päästään ja nojautuu ulos. Pienen ajan kuluttua tulee Tuure.
Mitä ihmettä — oliko se sinun hierojasi?
AMALIA ärtyneenä.
Hävetä tässä saa silmät päästään… Äiti oli ollut apteekkarilla. Lundinin piti siellä hieroa eikä hän päässyt sisään, kun äiti oli siellä. Käveli sitten tuossa pitkin katua ja odotti.
Mitä äiti tekee apteekkarilla?
On kai kerjäämässä rahoja sinulle.
Ettei hän vain tekisi tyhmyyksiä.
Apteekkari ei anna mitään ilmaiseksi, sen tiedät hyvin.
TUURE ikkunassa.
Ei kuulu eikä näy.
Menisi yksintein naimisiin hänen kanssaan. Silmät tässä saa hävetä päästään.
Kirottu köyhyys.
Kirottu rakkaus.
Mitä sinä rakkautta moitit. Sellainen runollinen kohtaus sinulla tuossa juuri oli ikkunassa, että pois tieltä…
No, aina runollisempi kuin sinun kohtauksesi tätisi kanssa. Hänen rahojaanko sinä äsken pankissa nostit?
Mitä hittoa se sinuun kuuluu.
No, kuuluu senverran, että minun kukkaroni kai nyt jätät rauhaan.
(Lähtee makuuhuoneeseen.)
Tuure jää ikkunaan. Sytyttää savukkeen.
Sylvi tulee.
Mikä Amalian on? Oletko tehnyt hänelle jotakin?
On kai samassa kadotuksessa kuin kaikki muutkin.
Tuure, oletko sinä kuullut, että Väinölle on tarjottu paikka osuuskaupan johtajana ja samalla tarkastajana. Siinä on kovin hyvä palkka, mutta toiselta puolen kaikki on valmistettu Helsingin-matkaa varten. Saitko sinä tädiltä niin paljon että voisit antaa muutamaksi päiväksi?
Ottakoon Väinö hiidessä hyvän paikan kun se hänelle tarjotaan…
Rouva Salava astuu sisään kiihtyneenä, sairas puna kasvoilla. Hän menee pöydän luo, lyö rahapinkan pöydälle ja hengittää syvään, silmät ummessa. Äkkiä hän avaa ne.
No… niin… Oletteko kaikki täällä… Tässä saatte. Se on… rahaa.
Oikeaa rahaa?
Mistä sinä olet saanut?
Tällaiset määrät! Apteekkariltako?
Oletko sinä häneltä ottanut nämä rahat?
Älä nyt häntä ahdista, näethän, että hän voi huonosti. Menisit mieluummin hakemaan tohtoria.
Äiti, oletko ottanut nämä rahat apteekkarilta?
Mene hakemaan tohtoria. Hän on täällä ylhäällä. (Huutaa.) Tohtori!
Ei, ei!
Hän pyörtyy…
Tuure juoksee hakemaan vettä.
Isoisä on tullut portaille.
Mitä te huudatte? Onko Sibylla sairastunut? Sibylla, vastaa.
Äiti on sairastunut.
Äiti? Cecilia Hordel? Hän ei saa kuolla. Minun pitää puhua hänelle…
Antakaa lääkettä. Hän ei saa kuolla…
RVA SALAVA heräten, väsyneenä.
Isoisä, tulkaa… Menkää pois te muut… Isoisä… Menkää… Minun pitää puhua. Minä en jaksa tulla…
Sylvi ja Tuure ovat poistuneet huoneesta.
Noo, se menee ohi. Arvasinhan minä. (Lähtee hiljalleen yläkertaan.)
Tällaista se oli silloinkin… viisitoista vuotta sitten. Ja meni ohi.
Naisista ei koskaan tiedä, koska se on totta, koska kujeilua…
Sovitusta, sovitusta — eikö mistään päin tule sovitusta?
Esirippu.
Sama huone. Ilta. Sohvalla rva Salava suureen huiviin kietoutuneena.
Soittokoneen ääressä Tuure, katkonaisesti soittaen ja laulaen
Schubertin "Am Meeriä". Ylhäältä kuuluu Sorrin ja isoisän kiivasta
puhelua. Yli hämärän huoneen lattian valuu ikkunoista katulyhdyn valo.
Amalia tuo vasemmalta vasta täytetyn kattolampun ja sytyttää sen.
Kutka tänään nyt oikeastaan matkustavat ja kutka jäävät? Kaikki on niin erinomaisen salaperäistä. Ja rahaa on. Kaikilla on rahaa. Ja kaikki ovat vapaat ja riippumattomat ja irvistelevät niille, jotka ovat heitä vuosikausia elättäneet. Mutta ei mitään kerrota. Väinö Sorri kulkee pää pystyssä ylös isoisän luo ja lukee siellä lakia niin että seinät paukkuvat. Tuleva pruustinna jakelee juomarahoja niille, jotka kantavat pois sulhasen tavaroita. Tuure laulelee, sillä frakki on maksettu ja liikkeen kassa taas täynnä. Lyyli Ceciliaa tuskin näkee setelipinkan takaa. Äiti viettää pian häitä rikkaan miehen kanssa. Päivä on siis jaellut runsaasti kukkasia… Olisi hauska tietää, kutka matkustavat. Mutta kaikki ovat niin erinomaisen salaperäisiä. Noo, pianhan se nähdään. Laiva höyryää jo rannassa.
Äänettömyys. Muutama pianoakordi.
Äiti ei taida jaksaa nousta. Tohtori ja näyttelijätär lupasivat vielä tulla ennen laivan lähtöä.
TUURE äkkiä lakaten soittamasta.
Tulevatko he vielä tänne! Niitä jäähyväisiä nyt uudistetaan lakkaamatta.
Hehän tulevat hakemaan Lyyli Ceciliaa — jos olen oikein ymmärtänyt. Vaan enhän minä tiedä. Joka taholla on pakattu ja pakattu — on ollut mahdoton erottaa kenen tavaroita… Äiti, minusta ei yhtään pidä ihmetellä, jos apteekkari vihdoinkin tahtoo asian ratkaistuksi. Hänen kanssaan on tarpeeksi kauan leikitelty.
Seis! Apteekkari on ollut meidän kaikkien pankki. Ja kenenkä me aina olemme lähettäneet pankkiin? Sinäkään et mennyt isoisän luo, vaan äiti meni Nordlundille. Niin, niin. Silloinkin, kun sinun sairaalalaskuusi ei ollut rahaa.
Enkö minä maksanut sitä viimeistä penniä myöten?
Kyllä vähitellen. Mutta mikset silloin ottanut isoisältä?
Antaako hän rahaa omiin silmiinsäkään?
Mikset sitten itse mennyt apteekkarille?
Onko minun syyni, ettei minulle ole suotu sitä suloisuutta, mitä miehet rakastavat? En ole itse pyrkinyt tähän elämään — äiti sanoo, ettei syy liioin ole hänen. En sitten tiedä, mistä menen hakemaan syyllistä.
Hautausmaasta — eikö äiti niin sanonut.
RVA SALAVA odottamatta.
Ehkä yläkerrasta.
Yläkerrasta — sanoitko niin, äiti? Mutta mikä ihme sinun on? Oletko sinä taas ottanut jotakin Nordlundin laatikosta? Kukaties morfiinia, tai jotain muuta hullutusta. Hänkin kun pitää sellaisia lukitsematta.
Mitä kello on?
Ei tule kysymykseen, että tänä iltana menet sinne. Niinkuin ei sinusta jo olisi tarpeeksi puhuttu. Mitä asiaa sinulla muka olisi? Hän ehtii tavata sinut huomenna. Mitä varten sinä sinne lupasit mennä?
Viemään verenpisarani. Kukkaseni tuolta ikkunalaudalta.
Hullutuksia.
Mitä sinä nyt taas olet ottanut, puhut aivan sekaisin.
En minä ole sekaisin. Hän pitää niistä. (Nousee verkalleen, vetää viluisena huivin ympärilleen ja tulee näyttämön etualalle.) Kerran se kuitenkin tulee jokaiselle viimeinen laiva… (Jää ikkunaan, katulyhdyn valossa näkyy hänen kasvojensa kalpeus.) Täytyy päästä sovintoon sen kanssa. Kaikkien kanssa.
Sovintoon — oletteko apteekkarin kanssa riidelleet? Ihmiset sanovat häntä riitaiseksi. Mutta ei hän minusta ole riitainen. Älä nyt, äiti. Hän puettaa sinut silkkiin ja samettiin. Ehkä hän lakkaa juomastakin — ainakin vähentää. Mutta sen minä sanon, että täällä kotona pitää vihkimisen tapahtua. Ja niin pian kuin suinkin — olettehan te molemmat jo saavuttaneet kypsän iän — juhlikaa sitten uudessa kodissanne niin paljon kuin tahdotte.
Älä Jumalan tähden, älä Jumalan tähden.
Ota sinä hänet, niin saat hänen silkkinsä ja samettinsa.
No, ei hän nyt minusta ole mikään niin vastenmielinen.
Mutta ota hänet.
Cecilia Salavaahan hän rakastaa.
RVA SALAVA hädässä.
Amalia, hyvä rakas Amalia… jos sinä voisitkin ottaa hänet.
Nordlundin kanssa sinä, äiti, kuitenkin olet jaksanut kauemmin ylläpitää ystävyyttä kuin muiden kanssa.
Niin, niin, niin, mutta…
Ne nyt olivat täyttä hullutusta sellaiset rakastumiset kuin siihenkin ylioppilaaseen — vailla pontta ja perää…
Uskon että hän suostuisi, jos sinä suostuisit. Katso, voisit jättää postin, se on sentään rasittava toimi ajan pitkään. Nordlund on rikas, isoisäkin panisi siihen arvoa. Ehkä sinä voisit rakastua häneen. Tai oppia pitämään hänestä. Amalia, jos sinä tietäisit minun elämäni… minä en voi mennä hänelle… pelasta minut!
AMALIA taistelee mielenliikutustaan vastaan..
Vai pitäisi minun pelastaa sinut! Mikä sinulla on hätänä: rakastat, olet nuori ja kaunis. Etkä koskaan tule vanhaksi. Kun yksi rakkaus sammuu, syttyy toinen. Ja taas sinä suutelet niinikuin ensi kerran…
Mistä sinä tiedät kuinka minä suutelin ensi kerran.
En tiedäkään. Mutta sanotaanhan sen olevan niin taivaallista. En tiedä, en tiedä, et mitään antanut minulle. Olit saita, äiti. Minä synnyin vanhana enkä minä leikkinyt lapsena enkä minä koskaan suudellut — sinä, äiti, rahaa voin sinulle antaa, kun näillä käsilläni raadan, mutta auttaa sinua rakkausasioissa, siihen en kykene! (Purskahtaa itkuun.)
Odottakaa te, kyllä minä pidän huolen apteekkarista. Vai odottaa apteekkari Nordlund verenpisaroita — verenpisaroita minun äitini ikkunalta. Kyllä hän saa verenpisaroita.
Aikoo kiihtyneenä lähteä.
RVA SALAVA pidättäen hänet.
Tahdotko minua todella auttaa, Tuure? Älä mene Nordlundille — onko se niin kumma, jos vanhuus haluaa verenpisaroita nuoruuden akkunoilta. Mene Lyylin luo, koeta saada hänet ymmärtämään, että hänen täytyy lähteä maailmalle nyt tohtorin turvissa. Hänelle ei koskaan tule tällaista tilaisuutta. Hänen täytyy parantua ja löytää isänsä siivet. Mene, Tuure, menkää molemmat. Hänen täytyy se ymmärtää. Olen taistellut hänen kanssaan niin että olen aivan väsyksissä.
Kyllä minä apteekkarin vielä tästä tavoitan.
Äiti on aivan oikeassa: milloin Lyylille tulisi tällainen tilaisuus?
Lähtevät Tuuren kanssa makuuhuoneeseen.
Rva Salava astelee viluisena ikkunan luo ja odottaa siinä. Isoisän ja Sorrin äänet lähenevät yläkerrasta. Tulevat vähitellen portaille, Sorri edellä, sitten isoisä.
Mistä sinä olisit saanut rahaa, hakotukkimies? Luulet voivasi minua petkuttaa. Elvira, tyttäreni, näkee huonosti — mitä vanhoja tupakanlentiä lienet minulle rahoina tuonut. Amalia, sinuun luotan: ovatko nämä oikeita rahoja? Etkö ole siellä? Sibylla, sinuunkin luottaisin, jos voisit tulla tänne. Missä te sitten kaikki olette? Oletteko siis jo matkustaneet, kiittämättömät? Eikö ketään ole täällä? Hakotukkimies pettää minua! Siinä on kiitos siitä että olen antanut hänen seitsemän vuotta asua kauniissa huoneessani: maksaa velkansa ja on vapaa — ettet häpeä. Kaikki te nyt olette vapaat. Isoisä on sokea, isoisää ei tarvita, rahaa on. Kuka on antanut rahaa? Sinäkö, Elvira? Oletko uskaltanut?
Rva Bask on tullut portaille.
En hänelle, isä pikku, en yhtä penniä.
Mutta kyllä eräälle toiselle.
Isä pikku, miksen minä saisi tehdä rahoillani mitä tahdon? Ehkä voi pistää päähäni lähteä matkalle. Minä tahdon minäkin pitää vähän hauskaa.
Hupsu, kuka sinulle rikkaan miehen toimitti, jollei isäsi. Ylioppilas oli köyhä rotta. Jos olisit saanut tahtosi läpi, niin ei sinulla nyt olisi yhtään mitään. Mutta isäsi ei kuunnellut kyyneliäsi, ja eikö hyvin käynyt.
RVA BASK itku kurkussa.
Isä pikku — hänen kanssaan olisin ollut onnellinen köyhyydessäkin.
Ystävältäsi Tuurelta voit saada kuulla yhtä ja toista köyhyyden onnesta. Ja ehkä myös tuolta hakotukkimieheltä.
Omituista — tässä minulle tänään puhutaan samassa talossa köyhyyden onnesta ja rikkauden onnesta. Kukaan ei puhu siitä ainoasta, joka on jonkin arvoista: tunnonrauhasta.
Hänen kanssaan olisin ollut onnellinen… Tuure, poikani, saa kaikki mitä minulla on, kun vain hiukkasen pitää minusta… Minä niin kaipaan, kaipaan… (Lähtee seuraavien vuorosanojen aikana yläkertaan.)
Pitää ja pitää — vai kerjäät sinäkin rakkautta. Ja huvimatkoja ja hauskaa. Matkusta yläkertaan, siinä on sinulle matkaa riittämiin. No, mene. Toisille ei anneta mitään, ja toisille niin että hukkuvat ylenpalttisuuteen. (Lyyhistyy lamaantuneena tuolilleen.) Entä poikani vaimo, onko hänkin jo »matkustanut»? Kuka hänellekin antoi rahaa! Ja kuinka minä olen häntäkin hoitanut ja ruokkinut. Ja hänen lastaan, Sibyllaa, joka ei ole edes minun sukuani. Ilman kiitoksen sanaa, hyvästiä sanomatta. Ja kuinka minä olen teistä kaikista murheen pitänyt… Rahaa ei kunnioiteta eikä totella — minä sanon sen, että Jumalaa ei enää ole taivaassa.
Luulenpa melkein että Jumala on astunut taivaastaan ja on matkalla köyhän syntisen postimestari Schultzen tykö.
Jumala on matkalla — taas sinä uhkaat minua kuolemalla. No niin, jollei rahalla enää ole virkaa, niin mitäpä sitten ihmiselläkään…
Kuolema on synnin palkka. Mutta ehkäpä teistä vielä tulee iankaikkisen elämän perillinen, nyt kun alatte päästä irti mammonasta.
Lähtee makuuhuoneeseen.
RVA SALAVA itsekseen.
Kuolema on synnin palkka…
Äänettömyys
Köyhä syntinen — eikö talo ole minun? Enkö ole teitä kaikkia ruokkinut? Sinä, Sibylla, olenko minä syntinen, minä joka olen leikkinyt kanssasi kuin lapsi? Kun sinä leikittelit paperinukkiesi seurassa, seisoin minä tuolla ylhäällä ja nauroin, ja se on ollut ainoa iloni… Cecilia Hordel, sinä, muistelepas vain, oliko kattoa pääsi päällä, kun otin sinut lasteni opettajaksi! Äitinä sait olla heille. Miksei kukaan vastaa, oletteko kaikki kuolleet?
AMALIA palaten, puettuna ulosmenoa varten, kädessään paperiin käärittyjä kukkia.
Hän ei suostu lähtemään ilman äitiä — Lyyli. Hän on aivan taipumaton. Mutta mitä se isoisä täällä onkaan puhunut? Väinö juuri tuli sellaisella uholla ja huusi, että »on ihanaa nähdä kuinka kahleet putoavat».
Amalia — sanoitko ettei Sibylla lähde? Sibylla jää! Sibylla ei jätä auttajaansa ja elättäjäänsä. Sibylla on toista kuin te kaikki.
Odottakaa nyt, isoisä. Sibylla kyllä menee pois meiltä, vaikka hän jää kaupunkiin.
Kaupunkiin — saako hän ehkä jonkin tanssimestarin toimen? (Naurahtelee.)
No, hakotukkimies ja Sylvi, hehän nyt menevät naimisiin, eikö isoisä ole kuullut? No, Sorri saa paikan osuuskaupan johtajana ja hyvän palkan ja suuren asunnon. Niin että toinen Raakel pääsee nyt naimisiin ja heidän luokseen menevät äiti ja Lyyli Cecilia.
Hulluja puhut — hakotukkimies kauppa-alalle? No, sitäkö varten hän täällä on kaiken kesää takonut päähänsä Juudaksen kieltä? Hulluja puhut.
Isoisä uskoo tai on uskomatta, niin se kuitenkin on. (Lähtee ulos.)
Papista kauppamies — nauran minä!… Kuka tuli sisään? Sylvikö? Vai joko sinulla nyt on niin uudet ja kalliit kengät, ettei askeleitasi enää tunne?
Sylvi on ulko-ovessa kohdannut Amalian ja astuu sisään, kukkaro
kädessä avonaisena, maksaakseen lähetille. Ottaa nopeasti
Sorrin huoneesta vielä jotakin ja vie viimeiset lähetille.
SYLVI ohi astuessaan.
Minä vain täällä olen, isoisä. Nyt on huone tyhjä uutta vuokralaista varten.
Vai niin, rouva kauppaneuvoksetar. Teen kunniaa. Meistä taitaa tulla virkaveljet mammonassa, minusta ja hakotukkimiehestä.
Isoisä, kyllä Väinö voi palvella Jumalaa uudellakin alallaan.
Mutta minäpä en annakaan sinua kauppamiehelle. Eri asia on Jumala, eri asia mammona.
Antoihan isoisä tyttärensäkin kauppiaalle — Elvira tädin.
Silloin tarvittiin rahaa sukuun. Mutta te, ettekö te nyt malta odottaa siksi että olen kallistanut pääni? Ja niin minä olen teille säästänyt, etten silmiänikään ole parantanut, jottei teiltä vähenisi. Mutta enemmän vain olla pitää. Ei riitä asunto isoisän vanhassa talossa — pitää olla uusi virstanpituinen talo torin varrella ja sillin ja saippuan hajua.
Sorri tulee huoneeseen.
SYLVI ihmeissään.
Mutta itsehän te olette ajanut meidät…
Voi sinua, Sorri, mammonan renki — hakotukkimies oli aatelia sinun rinnallasi.
SYLVI kauhistuneena.
Väinö, hän puhuu kauheita ja hän on oikeassa…
En häpeä tunnustaa, että se valistusmuoto, jota postimestari kutsuu mammonanpalvelukseksi, oli ensimmäinen herätyksentuoja minun kaukaisella kotiseudullani.
Sorri ja Sylvi lähtevät makuuhuoneeseen.
Äänettömyys.
Keitä täällä nyt on? Vastatkaa. Tunnen sieraimissani, että täällä joku on. Seela…?
Äänettömyys.
RVA SALAVA käheänä, väsyksissä.
Postimestari Schultze, kysyisin teiltä…
Seela, olethan siellä. Mutta ei vain vastata. Taidatte muutkin olla siellä? Sibylla, joko sinäkin petät minua ja annat minun turhaan huutaa? Kaikki olette täällä, vaikka petätte minua. Kukapa teille kustantaisi matkoja. Odottakaa te, lähden vielä tohtorin tykö ja parannan silmäni — ketä sitten petätte! Mutta se menee kaikki teidän perinnöistänne.
Postimestari Schultze… kysyisin teiltä…
Postimestari ja postimestari — etkö sinä ole ollutkaan kapteenin, poikani vaimo?
Lyhyt äänettömyys.
RVA SALAVA harvaan ja painolla.
Sen mahdatte te tietää paremmin kuin minä. Kuka se oli, joka sulki oven ulkoapäin — tekö, tekö sen teitte, postimestari Schultze? Ja tekö sen taas avasitte aamulla, että kapteeni pääsi ulos ennen kuin palvelijat heräsivät? (Tuskissaan.) Niin, niin. Mutta miksi, sitä en ole voinut koskaan ymmärtää. Siitähän on niin kauan, ei voi mitään auttaa. Mutta miksi sen teitte?
Olisit karannut — olit jo tilannut hevosen.
Niin olin. Mutta miksen sitten olisi saanut lähteä? Minun olisi vain pitänyt lähteä heti kun huomasin. En kärsinyt kapteenia. Mutta olin kovin nuori… ja turvaton. Olisihan kapteeni saanut rikkaita ja suurisukuisia. Minun olisi pitänyt huutaa valveille koko talo…
Et huutanut — kapteeni oli komea mies, oikein minun poikani.
Älkää, älkää…
Mutta kaikkihan kävi hyvin. Kaikki tapahtui hiljaa täällä ylhäällä ja alhaalla nukkuivat kaikki rauhan unta. Kukaan ei tänäkään päivänä tiedä asiasta mitään.
Hyvin — sinä yönä särkyi minun elämäni. En ole koko ikäni mittaan jaksanut paikata sitä. Voi teitä, postimestari Schultze.
Äänettömyys.
Ja miksi… miksi?
Äänettömyys.
Cecilia Hordel… onko sinulla vielä kauniit vaaleat hiuksesi? Valo kulki aina sinun perässäsi ja piti peliään sinun hiuksissasi.
Äänettömyys.
Postimestari Schultze… viisitoista vuotta sitten… Tekö otitte kirjeet? Vastatkaa: tekö otitte kirjeet, jotka tulivat minulle, ja myös kirjeet, jotka lähetin?
Aioit mennä naimisiin hänen kanssaan ja lentää talosta…
Te siis otitte kirjeet. Ja luitte ne. Sekä hänen että minun. Te näitte minun odotukseni ja hätäni… Jos minä käsittäisin minkä tähden. Sillä minä ja lapseni olimme talossanne vain tiellä… Ja sitten tuli se viimeinen kauhea asia — tällainen päivä se juuri oli kuin tämäkin, lehdet alkoivat juuri kellastua — istuin ylhäällä kirjoittamassa kirjettä. Lapsi leikki ja hyppeli helmoissani. Silloin te tulette ase oikaistuna ja laukaisette. Teittekö senkin tahallanne? Sanokaa, turmelitteko tahallanne lapseni elämän, vai vahinkoko se oli?
Mitä sinä sitä lasta aina suutelit ja rakastit niin ettet nähnyt etkä kuullut mitään muuta.
Omaa lastani…
Näyttelijän lasta. Minun poikani lapset eivät enää olleet minkään arvoisia…
Mutta tämähän oli orpo ja pienin kaikista.
Et suinkaan sinä mitään ymmärrä siitä mitä sanotaan… sanotaan epätoivoksi. Mitäs sinä. Et suinkaan usko, että voi olla ihmisiä, joita ei kukaan koskaan ole rakastanut? Ihmisiä, jotka aina vain ovat pahoja. Etkä suinkaan sinä sitäkään ymmärrä, että sinun vaalea pääsi oli viimeinen minkä näin, kun kaikki muu jo oli minulle pimennyt — mitä sinä, Cecilia Hordel.
Mutta ettehän tahdo minulle uskotella, että…
… että sinua rakastin. En. Silloin olisin sinut ottanut, hyvällä tai pahalla eikä siinä olisi kysytty mitään esteitä. Rakastaa ja rakastaa — sen sinä ymmärrät, Cecilia Hordel. Mutta entä kun ei kykene rakastamaan. Näkee kuinka muut. Eikä osaa, vaikka hakee kuin sisilisko auringonpaistetta… (Istuu murtuneena tuolissaan.)
Sorri ja Sylvi ovat tulleet ovelle.
Nyt on Lyylikki, pieni sisareni, heitetty Herran haltuun. Ja teille, postimestari Schultze, sanoisin hyvästi, sillä olen sittenkin päättänyt lähteä. Raakelini odottaa täällä uskollisesti, kunnes noudan hänet. Kiitetty olkoon kaikesta Herra, myöskin tästä armon päivästä.
Saarnaa sinä, saarnaa — on se toki parempi kuin että mittaat vajavaisia kyynäriä ja vajavaisia kannuja…
Jumalan haltuun. (Menee antamaan kättä isoisälle. Isoisä työntää pois hänen kätensä ja paiskaa setelit hänen jälkeensä.)
Mene, menkää kaikki, niin ettei hiiskahdustakaan kuuluu talossa.
Menkää. (Lähtee väsyneenä yläkertaan.)
SORRI rva Salavalle.
Äiti kai tulee laivalle? Mutta onko äiti sairas? Sylvi, meidän täytyy äideillemme antaa paljon rakkautta. (Kokoaa setelit, jättää ne pöydälle.) Sain siis sittenkin nähdä kahleiden putoavan. (Painaa alas päänsä, seisoen hetkisen kädet ristissä kuin rukoillen.)
Lähtevät hiljaa Sylvin kanssa.
Äänettömyys.
Isoisä raukka, isoisä raukka.
Tuure tulee nopeasti.
Lyyli ei lähde ilman sinua, äiti. Olen taistellut hänen kanssaan, olen väkisin pakannut hänen tavaroitaan…
Hänen täytyy ymmärtää, että tämä on viimeinen tilaisuus. Minä en enää kykene pitämään hänestä huolta, en senkään vertaa kuin tähän asti…
Äiti, onko sinulla vielä joitakin tyhmiä pulvereita? Koeta itse tulla puhumaan Lyylin kanssa.
En jaksa, en ymmärrä, miksi minua niin väsyttää…
Tohtori Ilmonen tyttärineen tulee, molemmat matkavalmiina, kukitettuina. Tervehdykset vaihdetaan.
TRI ILMONEN nuortuneena.
Tässä me nyt olemme, rakas rouva Salava.
ANNA iloisesti.
Kai Lyyli Cecilia on valmiina?
Hän on ollut hiukan itsepintainen. Olemme kaiken iltaa koettaneet häntä taivuttaa.
Kyllä hän tulee, kun kuulee, että hänen äitinsä lähtee mukaan.
Hänen äidiltään kyllä taitaa jäädä lähtemättä. Mutta Lyylikki pitäisi saada ymmärtämään, mikä onni hänelle olisi…
Kuuluu kimakka laivan vihellys.
Se oli vasta ensimmäinen.
Ehkä minä noudan Lyylin tänne… Tai jos herrasväki vaivautuu…
Menevät Lyylin huonetta kohden. Anna jää sanomaan pari sanaa Tuurelle.
Tämä on ollut kaunis kesä, herra Schultze. En koskaan unohda sitä. Ja teitä saan kiittää niin paljosta.
Olette erinomaisen rakastettava.
Hauskaa meillä on ollut. Ja aina oli kaunista. Siksi soisin, ettette koskaan…
Mitäpä minusta.
Täytyy olla uskollinen kauneudelle, mitä meille muuten jää…
Tuure suutelee kuumasti hänen kättään.
TRI ILMONEN huutaa.
Anna, tule nyt tänne tekemään parastasi…
ANNA taistellen mielenliikutustaan vastaan.
Hyvästi!
Riistäytyy irti, seuraa isänsä ääntä.
Tuure karkaa ulos.
Tri Ilmonen ja rva Salava tulevat.
Niin, sitä varten me olemme täällä. Tulettehan mukaan? Te ehditte aivan hyvin.
RVA SALAVA ravistaen päätään.
Kiitos tohtori.
Äänettömyys.
Minun täytyy nyt mennä hiukan ajassa taaksepäin. Kapteeni on luvannut odottaa. Viisitoista vuotta sitten, Lyylin isän kuoleman jälkeen… miksi te yhtäkkiä lakkasitte kirjoittamasta minulle? Olen koko kesän halunnut tätä kysyä, vaikkei ole tullut tilaisuutta. Sallikaa minun nyt saada se tietää. Olinko jollakin lailla teitä loukannut? Olinko teidän mielestänne epähienoa, että niin heti ystäväni kuoleman jälkeen kirjoitin teille ehkä liian tutunomaisesti… Tai mikä oli syynä siihen, että katkaisitte välit?
Ei mikään siitä mitä uskotte, tohtori. En katkaissut välejä. Olisin niihin aikoihin juuri niin kipeästi tarvinnut ystävää. Teitä olin aina katsonut meidän molempien läheisimmäksi ystäväksi.
Te ette tietänyt millä epäluulolla teihin ensin suhtauduin. Ja kuinka te sitten vähitellen minut voititte… Ja sitten kun vaimoni kuoli, miten paljon te minua lohdutitte.
Minä?
Ja sitten kun teidän miehenne oli poissa… Eihän ollut ihme, että aloin ajatella, että me kaksi yksin jäänyttä ehkä voisimme… Koetin kirjeissäni olla niin varovainen kuin suinkin.
Niin, niin… Mutta mitäpä niistä puhuu — se on myöhäistä nyt.
Mutta onko myöhäistä? Kaiken kesää olen sitä ajatellut. Miksi olisi myöhäistä? Emmekö voisi viettää elämämme iltaa yhdessä…
Teidän kanssanne — eikä koskaan erota!
Laiva odottaa — ettehän tarvitse paljoa matkaanne.
Eikä kukaan minua täällä kaipaa… (Pääsee järkiinsä.) Kun ette sanonut tätä eilen. Koko kesän olen odottanut teiltä hyvää sanaa. Eilen illalla odotin viimeisen kerran, odotin niin, että olin sairas. Sitten… heitin pois itseni. Mutta se oli kai niin menevä.
Laivan vihellys.
TRI ILMONEN nousee nopeasti.
Puhetapoja, Cecilia — me olemme vanhat ystävät ja me voimme yhdessä valvoa lastemme tulevaisuutta…
Uskon teidän käsiinne lapseni.
Hän ei lähde ilman äitiään.
Ottakaa hänet mukaanne, pyydän teitä hartaasti.
Ja te tulette jälkeenpäin? No, jos sen lupaatte….
Anna tulee nopeasti, nostaa huoneeseen matkalaukun, työntää sitten
Lyyli Cecilian rattaat. Lyylin yllä tumma kaapu ja hattu.
Me olemme jo valmiit. Käyn vain hakemassa jonkun auttamaan. (Kiiruhtaa ulos.)
Äiti, meidän täytyy sanoa hyvästi isoisälle. Mene ylös hänen luokseen, äiti, ja tuo hänet tänne. Menethän, ehkemme koskaan enää häntä näe.
Sinun täytyy yksin lähteä tohtorin ja Annan kanssa.
Ja äiti tulee heti jäljessä.
LYYLI CECILIA itsepintaisesti.
Vai niin, äiti ei lähde. (Ottaa oikullisen suuttuneena hatun päästään.)
Sitten en minäkään. Ei, en lähde.
Mutta äiti tulee… Me tahtoisimme nyt koko voimallamme auttaa sinua tulemaan terveeksi.
Minä en jätä äitiä. Mitä minulle aamulla sanoit, äiti: älä jätä minua sittenkään, vaikka sitä pyytäisin. (Heittää kaavunkin yltään.)
Pitkä vihellys rannasta.
Minun täytyy siis jättää teidät molemmat. (Huutaa akkunasta.) Anna… ei tarvita. Ei hän lähde.
Hyvästelee sanattomana, päätään nyökyttäen. Lähtee.
ANNA tulee juosten sisään.
Et tule, Lyyli Cecilia? Ette kumpikaan, te — pahat, pahat. Mutta autolla minä vielä teidät noudan. Lyyli Cecilia, muista — isäsi siivet! (Lähtee nopeasti. Pitkä äänettömyys).
Rannasta kuuluu ylioppilaslaulua. Rva Salava asettaa Lyyli
Cecilian tuoliin ikkunaan. Lyyli pyyhkii kyyneliään.
Katso nyt. Mikset lähtenyt?
Äänettömyys.
Olen niin onnellinen että jäin tänne. Kuinka minä sinut jättäisin.
Mutta jos meille muuten tulisi ero, niin menethän sitten tohtorin turviin.
Jos sinä menet naimisiin apteekkarin kanssa niin minä tulen mukaan.
Tulen varmasti.
Voihan kaikenlaista tapahtua.
Niin, voi. Ajattele mitä kaikkea tänäänkin on tapahtunut. Väinö kertoi, että isoisä on niin muuttunut. Hän oli sanonut, että oli hänen ainoa ilonsa, kun minä leikin nukketeatterillani. Ajattele. Nyt ne kaikki heräävät jälleen ja nytpäs minä vasta leikin, kun tämän tiedän… Ajattele: hänen ainoa ilonsa! Mitä tekee missä me olemme — kuule, älä mene apteekkarille, meillä on hyvä täällä. Maailma ei ole suuri vain noinpäin (tekee liikkeen ulospäin), vaan myös näinpäin: korkealle ja syvälle. (Hakee muististaan.) Juhla yli työn, yli levon ja sunnuntain, yli ilon ja kärsimyksen… Mutta äiti, pane maata, olet kovin väsynyt. Miksi sinä niin tuijotat? Mitä näet?
Kummallista — näen kotini, siellä kaukana…
Mutta sehän paloi.
Kivet ja polut eivät pala.
Eivät, eivät. Mutta pane nukkumaan. Minä puhun sinulle tuonne sohvalle.
Nyt ne laulavat lähtölaulua…
Lähtölaulua…
Rva Salava on polvillaan Lyyli Cecilian edessä. Kuuntelevat laulun loppuun. Rva Salava suutelee tytärtään otsalle, käärii huivin ympärilleen ja laskeutuu sohvalle. Lyyli Cecilia seuraa elämää ulkona. Hetken perästä tulee isoisä, kädessään vanha revolveri. Päästyään tavalliselle paikalleen hän kuuntelee.
ISOISÄ salaperäisenä.
Sibylla, oletko yksin? Menikö äitisi nukkumaan?
Postimestari, mikä teillä on kädessä?
ISOISÄ ojentaen revolverin.
Sibylla, muistatko jotakin?
Aiotteko tappaa minut? Mitä olen tehnyt? Eikö se sitten ollutkaan totta, mitä Väinö kertoi… että te olitte hyvä minua kohtaan? Postimestari, pankaa pois… Tai ampukaa, jos tahdotte, mutta pian… Näettekö missä olen? Tässä on sydän… Postimestari, aiotteko tulla tänne alas? Ette saa tulla kun ei äitikään ole käynyt ylhäällä. Äiti… hän tulee tänne alas… Äiti!
Isoisä astuu haparoiden ja eteensä tunnustellen alas portaita ja raivautuu Lyyli Ceciliaa kohden, joka kauhusta mykkänä seuraa häntä silmillään. Päästyään lähelle hän toisessa kädessään pitää asetta, toisella sipaisee Lyyli Cecilian päätä.
ISOISÄ hymyillen.
Kuinka sinä olet tullut suureksi… olit silloin pieni…
Äänettömyys.
Oletteko näin hyvä, isoisä. Rakas hyvä isoisä…
Lyyli Cecilia painaa poskensa hänen kättään vastaan.
Oikeinko sinä hiukkasen pidät minusta?
Äänettömyys. Yhtäkkiä isoisä loittonee hänestä, tunnustelee asetta ja asettelee sitä.
Jumalan tähden… aiotteko sittenkin?
Kuolema on synnin palkka. (Ojentaa aseen itseään vastaan.)
Lyyli Cecilia karkaa mitään ajattelematta hänen luokseen, lyö aseen hänen käsistään niin että laukaus sattuu seinään ja ukko lyyhistyy polvilleen. Yhtäkkiä tyttö huomaa kävelevänsä, alkaa horjua, tarttuu huonekaluihin ja puhkeaa vihdoin puhumaan. Tuure tulee, laukauksen kuultuaan, nopeasti huoneeseen. Lyyli Cecilia astuu häntä vastaan. Kun Tuure hänet tavoittaa, tekee hän liikkeen ikään kuin tahtoisi ilosta nostaa hänet käsivarsillaan korkealle ilmaan.
Minä kävelen… minä kävelen! Äiti, isoisä… onko tämä totta…? Voi
Jumala, Jumala!
Sitä oli siis minullekin.
(Menee rauhallisena yläkertaan.)
Että se todella on tapahtunut.
Mutta miten se on tapahtunut?
Isoisä tietää. Rakas hyvä isoisä. Mutta äiti… etkö kuule…? Herää katsomaan! Minä voin tulla sinun luoksesi — näin!
Tuure seisoo ääneti äitinsä vierellä, koettaa hänen kättään, sydäntään. Käy hyvin vakavaksi. Lyyli Cecilia kiiruhtaa sohvan ääreen.
Äiti…! Tuure, hän ei liiku… Hän on niin kalpea… hän ei hengitä…
Äänettömyys. Tuure hillitsee mielenliikutustaan.
Hän on kuollut.
Äiti…? hänhän juuri puhui minun kanssani… Ei… Äiti!
ISOISÄ portaiden päässä.
Mitä — onko hän kuollut, Cecilia Hordel? Hyvä kuolla, kun on elänyt.
Minäkin olen nyt elänyt.
Älä itke, Lyylikki, anna hänen nukkua.
Pitkä äänettömyys.
Onko niin lyhyt matka täältä sinne? Tämäkö on kuolema?… Oi, nyt minä tunnen, että olen löytänyt isäni siivet… Ja niillä minä voin käydä sillä puolella ja tällä puolella… Isäni siivet…
Esirippu.