The Project Gutenberg eBook of Templen vangit
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Templen vangit
        Romaani Ranskan vallankumuksesta

Author: Alexandre Dumas

Translator: Urho Kivimäki

Release date: December 1, 2024 [eBook #74824]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TEMPLEN VANGIT ***

language: Finnish




TEMPLEN VANGIT

Romaani Ranskan vallankumouksesta


Kirj.

ALEXANDRE DUMAS


Ranskankielestä suomentanut

Urho Kivimäki





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1927.




SISÄLLYS:

    I. Kello kuudesta yhdeksään illalla
   II. Kello yhdeksästä kahteentoista
  III. Leski
   IV. Mitä Andrée tahtoi Gilbertiltä
    V. Temple
   VI. Verinen vallankumous
  VII. Syyskuun 2 päivän aatto
 VIII. Beausire jälleen esillä
   IX. Oksennuslääke
    X. Syyskuun 1 päivä
   XI. Syyskuun 1 ja 2 päivän välinen yö
  XII. Syyskuun 2 päivä
 XIII. Maillard
  XIV. Mitä Templessä tapahtui verilöylyn aikana
   XV. Valmy.
  XVI. Maillard
 XVII. Marttyyrikuningas
XVIII. Mestari Gamain esiintyy vielä kerran
  XIX. Preussilaiset peräytyvät
   XX. Oikeudenkäynti
  XXI. Ludvig XVI:n testamentti
 XXII. Tuomio




I.

Kello kuudesta yhdeksään illalla


Kansa oli astunut palatsiin niinkuin astutaan petoeläimen luolaan.
[Romaani on suoranaista jatkoa Marseljeesille]. Se ilmaisi tunteensa
huudoilla: "Kuolema sudelle! Kuolema naarassudelle! Kuolema
sudenpennuille!"

Jos se olisi tavannut kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin,
olisi se, empimättä ja arvellen käyvänsä oikeutta, katkaissut nämä
kolme päätä samalla iskulla.

Myöntäkäämme, että se olisi ollut heidän onnensa!

Kun eivät tavanneet niitä, joita huudoillaan ajoivat takaa, joita
etsivät kaapeista, verhojen takaa, vuodevaatteinen alta, voittajat
suuntasivat kostonsa kaikkeen, esineihin kuten ihmisiinkin — he
särmäsivät ja pirstoivat kaikki yhtä tunteettoman julmasti — näihin
seiniin, joiden sisällä oli päätetty Pärttylinyön ja Marskentän
verilöylyt ja jotka nyt haastoivat hirveää kostoa.

Kuten lukija huomaa, emme yritä pestä kansaa puhtaaksi. Päinvastoin
olemme kuvanneet sen likaiseksi ja veriseksi kuten se olikin. Mutta
kiiruhtakaamme heti lisäämään, että voittajat lähtivät palatsista
verisin, mutta tyhjin käsin! [Myöhemmin näemme Elokuun 10 päivän
vallankumouksen historiasta, että kansa ampui kaksisataa ihmistä
varkaudesta syytettyinä.]

Peltier, jota ei voine syyttää puolueellisuudesta isänmaanystävien
hyväksi, kertoo, että muuan viinikauppias, Mallet nimeltään, toi
kansalliskokoukselle sataseitsemänkymmentäkolme louisdoria, jotka oli
löydetty palatsissa surmatun papin taskuista, että kaksikymmentäviisi
sanskulottia raahasi kokoukseen arkun, joka oli täynnä kuninkaan
hopeisia pöytäastioita: että muuan sotilas viskasi puheenjohtajan
pöydälle Pyhän Ludvigin ritarijärjestön ristin; toinen heitti samalle
pöydälle sveitsiläiskellon, kolmas tukun assignaatteja, neljäs
pussillisen écu-rahoja, viides koristuksia, kuudes timantteja ja
seitsemäs kuningattarelle kuuluneen lippaan, jossa oli tuhatviisisataa
louisdoria.

"Ja", lisää historioitsija ivallisesti, huomaamatta, että hän tulee
näin ylistäneeksi kaikkia näitä miehiä, "ja kansalliskokous lausui
pahoittelunsa, kun se ei tuntenut näiden vaatimattomien kansalaisten
nimiä, jotka olivat uskollisesti kantaneet sen helmaan kaikki nämä
kuninkaalta varastetut aarteet".

Me emme liehakoi kansaa. Me tiedämme, että se on kaikkein
kiittämättömin, oikullisin, häälyväisin valtias. Me kerromme sekä sen
rikokset että hyveet.

Tuona päivänä se oli julma; se punasi kätensä hekumoiden. Tuona päivänä
aatelismiehiä viskattiin elävinä ikkunoista katuun, sveitsiläisiä,
eläviä tai kuolleita, silvottiin portailla, rinnasta riuhtaistuja
ihmissydämiä puserreltiin kourissa kuin sieniä, ihmispäitä kannettiin
piikkien kärjissä. Tuona päivänä tämä kansa joka piti alhaisena tekona
varastaa kellon tai Pyhän Ludvigin ristin — antautui kaikkiin koston ja
julmuuden kammottaviin iloihin.

Ja silti, keskellä tätä elävien teurastusta ja vainajien häväistystä,
se joskus armahtikin, kuten kylläinen leijona.

Rouvat de Tarente, de la Roche-Aymon, de Ginestons ja neiti Pauline
de Tourzel olivat jääneet Tuilerieihin, kuningattaren hylkääminä. He
olivat paenneet lisäksi Marie-Antoinetten huoneeseen. Kun palatsi
oli vallattu, kuulivat he kuolevien huudot ja voittajien uhkailut,
lähestyvät askelet, kiireiset, hirveät, säälimättömät askeleet.

Rouva de Tarente meni avaamaan oven.

"Astukaa sisälle", sanoi hän, "täällä on vain naisia".

Voittajat astuivat sisälle, käsissä savuavat kiväärit ja veriset
sapelit.

Naiset lankesivat polvilleen.

Surmaajat kohottivat jo puukkonsa heidän päänsä päälle sanoen heitä
rouva Veton neuvojiksi, Itävallattaren uskotuiksi, mutta silloin muuan
Pitoun lähettämä, pitkäpartainen mies huusi kynnykseltä:

"Säästäkää naiset, älkää tuottako häpeää kansalle!" Ja naiset
säästettiin.

Rouva Campan, jolle kuningatar oli sanonut: "Odottakaa minua, minä
palaan pian tai lähetän noutamaan teidät luokseni... Jumala yksin
tietää, minne!" — rouva Campan odotteli huoneessaan kuningattaren
paluuta tai että häntä tultaisiin hakemaan.

Hän itse kertoo olleensa ihan tolkuton tämän hirveän metelin
raivotessa, ja kun hän ei nähnyt sisartansa, joka varmaankin oli
piiloutunut johonkin verhojen taa tai ryöminyt jonkun huonekalun
suojaan, arveli hän löytävänsä tämän jostakin keskikerroksen
huoneesta, mutta siellä hän tapasi vain kaksi hovinaistansa ja erään
jättiläiskokoisen miehen, kuningattaren palvelijan.

Vaikka olikin päästänsä pyörällä, rouva Campan oivalsi, että vaara
uhkasi tuota palvelijaa eikä häntä.

"Paetkaa toki", huusi hän, "paetkaa, onneton! Kaikki muut palvelijat
ovat jo kaukana!... Paetkaa, vielä on aikaa!"

Mies yritti nousta, mutta lysähti takaisin ja vaikeroi:

"Voi, minä en jaksa, kuolemanpelko on lamauttanut minut!"

Tällä hetkellä ilmestyi kynnykselle joukko humalaisia, raivopäisiä,
veren tahraamia miehiä, jotka syöksyivät palvelijan kimppuun ja
silpoivat hänet kappaleiksi.

Rouva Campan ja molemmat kamarineidot pakenivat pikku portaille.

Nähdessään kolmen naisen yrittävän pakosalle osa murhaajista syöksyi
heidän perässään, ja naiset oli pian tavoitettu.

Kamarineidot lankesivat polvilleen ja tarttuivat, rukoillen murhaajilta
armoja, käsillään sapelinteriin.

Rouva Campan, joka oli ehtinyt portaitten yläpäähän, tunsi äkkiä
raivoisan kouran tarttuvan hänen selkäänsä pidättääkseen hänet
vaatteista. Hän näki sapelinterän välähtävän päänsä päällä surmaavan
salaman lailla, hän mittasi sen lyhyen hetken, joka erottaa elämän
ikuisuudesta ja joka kaikessa lyhyydessäänkö sisältää suunnattomasti
vanhoja muistoja, mutta silloin kuului portaitten alapäästä käskemään
tottunut ääni lausuvan:

"Mitä te teette siellä ylhäällä?"

"Hei", vastasi murhaaja, "mikä hätänä?"

"Naisia ei surmata, kuuletteko?" sanoi ääni alhaalta.

Rouva Campan oli polvillaan. Sapeli oli jo kohonnut hänen päänsä
päälle: hän tunsi jo kivun, jonka saisi seuraavassa sekunnissa kokea.

"Nouse, kurja nainen!" sanoi hänelle pyöveli. "Kansa säästää sinut!"

Mitä teki kuningas tällä välin _Logographen_ aitiossa?

Kuninkaan oli nälkä, ja hän pyysi päivällistä.

Hänelle tuotiin leipää, viiniä, kana, kylmää paistia ja hedelmiä.

Kuten kaikki Bourbon-sukuiset hallitsijat, kuten Henrik IV,
kuten Ludvig XIV, kuningas oli suursyömäri. Hänen henkisten
mielenliikutustensa takana, jotka harvoin paljastuivat hänen
pöhöttyneillä, velttolihaksisilla kasvoillaan, vaanivat alati seuraavat
kaksi voimakasta ruumiillista tarvetta: uni ja nälkä. Olemme nähneet,
että hänen oli täytynyt päästä nukkumaan palatsissa, ja nyt me näemme,
että hänen täytyi saada syödä kansalliskokouksessa.

Kuningas mursi leivän ja paloitti kanan ikäänkuin olisi ollut
metsästysretken ruoka-aika, välittämättä tuon taivaallista häntä
silmäilevistä katseista.

Näiden katseiden joukossa oli muuan silmäpari, joka paloi, kun ei
voinut itkeä: kuningattaren silmät.

Hän oli evännyt kaikki; epätoivo rasitti häntä.

Hänestä tuntui, että hänen jalkansa olivat juuttuneet Charnyn
kallisarvoiseen vereen ja että hänen täytyisi jäädä siihen asentoon
ikiajoiksi ja elää hautakukan lailla saamatta muuta ravintoa kuin minkä
kuolema hänelle antoi.

Hän oli kärsinyt paljon Varennesin matkalla; hän oli kärsinyt paljon
Tuileries-palatsin vankeudessa; hän oli kärsinyt paljon viime yönä ja
tänä päivänä, mutta hän ei liene kärsinyt sentään milloinkaan niin kuin
nyt nähdessään kuninkaan syövän.

Ja kuitenkin tilanne oli ollut kyllin vakava riistämään ruokahalun
jokaiselta toiselta kuin Ludvig XVI:lta.

Kansalliskokous, mistä kuningas oli tullut hakemaan suojaa, tarvitsi
itsekin suojelusta. Se ei salannutkaan heikkouttaan.

Aamupäivällä se oli yrittänyt estää Suleaun murhaa, muttei ollut voinut.

Kello kahdelta se oli yrittänyt estää sveitsiläisten teloituksen,
muttei ollut voinut.

Nyt sitä itseään uhkasi mielettömäksi kiihtynyt joukko, joka huusi:
"Viralta pois, viralta pois!"

Valiokunta kokoontui kaikessa kiireessä.

Vergniaud oli siinä mukana. Hän antoi puheenjohtajan toimen Guadetille,
jottei valta mitenkään pääsisi girondelaisten käsistä.

Valiokunnan jäsenten neuvottelu oli lyhyt; se neuvotteli jotenkuten
kiväärinpaukkeen ja tykkien jyskeen kajahdellessa ympärillä.

Vergniaud piteli kynää ja sepitti kuninkuuden väliaikaista
lakkauttamista koskevan asetusehdotuksen.

Hän astui istuntosaliin alakuloisena ja masentuneena yrittämättä
peitellä alakuloisuuttansa tai masentunutta mielialaansa, sillä
hän joutuisi antamaan viimeisen takeen kuninkaalle siitä, kuinka
hän kunnioitti kuninkuutta, ja vieraalle, kuinka hän kunnioitti
kestiystävyyttä.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "erikoisvaliokunnan nimessä minä
esitän teille hyvin jyrkät toimenpiteet, mutta minä vetoan teidät
vallanneeseen murheelliseen mielentilaan uskaltaakseni toivoa, että
isänmaan pelastukseksi te hyväksytte ne heti."

       *       *       *       *       *

"Kansalliskokous toteaa, että isänmaata uhkaavien vaarojen mitta on
täysi, että valtakuntaa jäytävä paha johtuu pääasiallisesti siitä
epäluottamuksesta, jota toimeenpanovallan haltijan esiintyminen
on herättänyt sodassa, joka hänen nimessään on julistettu maan
perustuslakia ja kansallista itsenäisyyttä vastaan, ja että tämä
epäluottamus on kaikkialla valtakunnassa johtanut ajatukseen Ludvig
XVI:lle uskotun vallan lakkauttamisesta.

Toisaalta lakiasäätävä kansalliskokous ei halua laajentaa omaa
valtaansa vallananastuksella eikä se voi sovelluttaa perustuslaeille
vannomaansa valaa eikä lujaa tahtoaan pelastaa maan vapautta muutoin
kuin vetoamalla kansan määräämisvaltaan.

Siksi se säätää seuraavaa:

‒ Ranskan kansa kutsutaan valitsemaan kansalliskonventti.

‒ Toimeenpanovalta lakkautetaan toistaiseksi. Päivän kuluessa
julkaistaan asetus kuninkaalliseen huonekuntaan kuuluvan kuvernöörin
nimittämisestä.

‒ Kuninkaan sivililistan suoritus lakkautetaan.

‒ Kuningas ja kuninkaallinen perhe jäävät lakiasäätävän
kansalliskokouksen haltuun, kunnes Pariisi rauhoittuu.

‒ Departementti valmistuttaa heidän asunnokseen Luxembourgin, missä
kansalaiset vartioivat heitä."

       *       *       *       *       *

Kuningas kuunteli asetusta tavanomaisen kylmästi.

Kun Vergniaud sitten palasi puheenjohtajan paikalle, kumartui kuningas
aitiostaan häneen päin ja sanoi:

"Tiedättekö, että se, mitä nyt teette, ei ole vallan perustuslaillista?"

"Se on totta, sire", vastasi Vergniaud, "mutta se on ainoa keino
pelastaa teidän henkenne. Ellemme hyväksy viraltapanoa, vievät ne
teiltä pään!"

Kuningas liikautti huuliaan ja hartioitaan kuin sanoakseen: "Se on
mahdollista." Sitten hän istuutui entiselle paikalleen.

Hänen päänsä yläpuolella alkoi kello lyödä.

Hän laski jokaisen lyönnin.

Kun viimeinen oli lakannut kaikumasta, sanoi hän:

"Yhdeksän."

Kansalliskokouksen laatimassa asetuksessa sanottiin, että kuningas ja
kuninkaallinen perhe jäisivät lakiasäätävän kansalliskokouksen haltuun,
kunnes Pariisi rauhoittuisi.

Kello yhdeksän salin tarkastajat tulivat noutamaan kuningasta ja
kuningatarta opastaakseen heidät heille varattuun tilapäiseen asuntoon.

Kuningas viittasi heitä odottamaan hetken.

Tällöin oli tosiaankin esillä kysymys hänelle tärkeästä asiasta:
ministerien nimittäminen.

Sota-, sisäasiain ja talousministerit oli jo nimitetty: niiksi olivat
tulleet kuninkaan erottamat Roland, Clavières ja Servan.

Jäljellä olivat oikeus-, meri- ja ulkoasiain ministerien paikat.

Danton nimitettiin oikeusministeriksi, Monge meriministeriksi ja Lebrun
ulkoasiain ministeriksi.

Kun tämä viimeksi mainittu ministerinpaikka oli täytetty, sanoi
kuningas:

"Lähtekäämme."

Ja hän nousi ja poistui ensimmäisenä.

Kuningatar seurasi häntä. Hän ei ollut nauttinut mitään Tuilerieistä
lähdettyään, ei edes lasillista vettä.

Madame Elisabeth, kruununprinssi, kuninkaallinen prinsessa, rouva de
Lamballe ja rouva de Tourzel seurasivat heitä.

Kuninkaalle varattu huoneisto oli vanhan feuillantti-luostarin
ylimmässä kerroksessa. Siinä oli asunut arkistonhoitaja Camus, ja
siihen kuului neljä huonetta.

Ensimmäiseen huoneeseen, joka suoraan sanoen oli vain eteinen, jäivät
kuninkaan palvelijat, jotka uskollisina seurasivat hänen kovan onnensa
mukana.

Heitä olivat Poixin ruhtinas, parooni d'Aubier, herrat de Saint-Pardon,
de Goguelat, de Chamillé ja Hue.

Kuningas otti haltuunsa seuraavan huoneen.

Kolmas tarjottiin kuningattarelle. Se oli ainoa paperoitu huone. Marie
Antoinette heittäytyi heti vuoteelle ja pureutui sen poikkipielukseen
tuntien tuskaa, johon ei voi verratakaan teloituspyörällä koettuja
tuskia.

Molemmat lapset jäivät hänen luoksensa.

Neljäs, hyvin ahdas huone tuli madame Elisabethin, rouva de Lamballen
ja rouva de Tourzelin osalle, ja he sijoittuivat siihen parhaansa
mukaan.

Kuningattarelta puuttui kaikkea, sillä häneltä oli riistetty
rahakukkaro ja kello siinä mylläkässä, joka oli syntynyt
kansalliskokouksen oven edessä. Liinavaatteita hän ei tietenkään ollut
ottanut mukaansa Tuilerieistä lähtiessään.

Hän lainasi viisikolmatta louisdoria rouva Campanin sisarelta ja
lähetti noutamaan liinavaatteita Englannin lähetystöstä.

Illalla kansalliskokous kuulutti soihtujen valossa Pariisin kaduilla,
minkä päätöksen se oli päivemmällä tehnyt.




II

Kello yhdeksästä kahteentoista


Sivuuttaessaan Carrousel-aukion nämä soihdut valaisivat surullista
näkyä!

Päätaistelu oli käyty, mutta se jatkui vielä ihmisten sydämessä, sillä
viha ja epätoivo elivät taistelun jälkeen.

Aikalaisten kuvaukset ja rojalistinen perintätaru ovat kauan ja
hartaasti säälineet, kuten mekin olemme valmiit tekemään, niitä
korkeita päitä, joiden otsalta tämä kauhea päivä riisti kruunun. Ne
ovat merkinneet muistiin sveitsiläisten ja aatelismiesten osoittaman
uljuuden, kurin ja uhrautuvaisuuden, ne ovat laskeneet veripisarat,
jotka valtaistuimen puolustajat vuodattivat, mutteivät ole laskeneet
kansan ruumiita, äitien, sisarten, leskien kyyneliä.

Mainitkaamme niistä pari sanaa.

Jumalalle, joka korkeassa viisaudessaan ei ainoastaan salli, vaan
myöskin johtaa maanpäällisiä tapahtumia, veri on verta, kyynelet
kyyneliä.

Vainajien lukumäärä oli rahvaan joukossa paljoa huomattavampi kuin
sveitsiläisten ja aatelismiesten riveissä.

Katsokaamme, mitä _Elokuun 10 päivän vallankumouksen historian_
kirjoittaja, samainen Peltier, rojalisti, siitä sanoo.

"Elokuun 10 päivä maksoi ihmiskunnalle arvioita seitsemänsataa
sotilasta ja kaksikymmentäkaksi upseeria, kaksikymmentä
kuningasmielistä kansalliskaartilaista, viisisataa liittoutunutta,
kolme kansallisten joukkojen päällikköä, neljäkymmentä poliisia, yli
sata kuninkaan palvelijaa, _kaksisataa varkaudesta ammuttua_[Olemme
vuosien 1830 ja 1848 keikauksissa nähneet tämän kansanomaisen
oikeudenkäytön uudistuvan.], feuillantti-luostarissa surmatut yhdeksän
kansalaista, herra de Clermont-d'Amboisen, ja lähes _kolmetuhatta
rahvaanmiestä_, jotka saivat surmansa Carrousel-aukiolla, Tuileriein
puutarhassa tai Ludvig XV:n torilla, yhteensä noin neljätuhatta
kuusisataa ihmistä."

Se onkin ymmärrettävissä: olemme nähneet, minkälaisiin varokeinoihin
oli ryhdytty Tuileriein vahvistamiseksi. Sveitsiläiset olivat yleensä
ampuneet lujien muurien suojasta, hyökkääjät sensijaan saivat torjua
iskut pelkällä rinnallaan.

Kolmetuhatta viisisataa hyökkääjää, laskematta mukaan _niitä
kahtasataa varasta, jotka oli ammuttu_, oli siis tuhoutunut! Voi
otaksua haavoittuneita olleen lähes yhtä paljon; elokuun 10 päivän
vallankumouksen historioitsija puhuu vain kuolleista.

Monet näistä kolmestatuhannesta viidestäsadasta sanokaamme puolet
— olivat aviomiehiä, köyhiä, perheenisiä, jotka sietämätön kurjuus
oli ajanut taisteluun ja tarttumaan ensimmäiseen käsille osuneeseen
aseeseen tai lähtemään aseettomina ja jotka kuolemaan mennessään
jättivät hökkeleihinsä nälkiintyneet lapset ja epätoivoiset äidit.

Sen kuoleman he olivat löytäneet joko Carrousel-aukiolla, missä
taistelu oli alkanut, tai palatsin huoneissa, missä se oli jatkunut,
tai Tuileriein puutarhassa, missä se oli sammunut.

Kello kolmesta iltapäivällä kello yhdeksään illalla oli Madelainen
hautausmaahan kuopattu kaikessa kiireessä kaikki asetakkiset sotamiehet.

Rahvaan ruumiitten laita oli toisin: roskarattaat korjasivat ja
kuljettivat ne vastaaviin kaupunginosiin. Melkein kaikki vainajat
olivat Saint-Antoinen tai Saint-Marceaun esikaupunkilaisia.

Sinne — etenkin Bastiljin ja Arsenalin toreille, Maubertin ja
Panthèonin toreille — ne ladottiin vieri viereen.

Joka kerta kun tällaiset kaameat, raskaasti kulkevat ajoneuvot,
jotka jättivät jälkeensä verisen viivan katukivitykselle, saapuivat
jompaankumpaan näistä työläiskortteleista, joukko äitejä, vaimoja,
sisaria ja lapsia piiritti ne kuolettava tuska sydämessä. [Lukekaa
Micheletiä, kansan ainoaa, rehellistä historioitsijaa.] Ja sitä mukaa
kuin saatiin varmuus elämästä tai kuolemasta, puhkesivat ilmoille
huudot, uhkaukset ja nyyhkytykset. Ne olivat ennenkuulumattomia ja
tuntemattomia kirouksia nämä huudot, jotka pahaa ennustavien yölintujen
lailla räpyttelivät siipiään pimeässä ja lensivät vaikeroivina
synkeää Tuileriein palatsia kohden. Ne leijailivat kuin korppiparvi
taistelukentän yläpuolella uhaten kuningasta, kuningatarta, hovia,
sitä itävaltalaista kamarillaa, joka kuningatarta ympäröi, niitä
aatelisia, jotka häntä neuvoivat. Yhdet vannoivat vastaista kostoa —
ja he kostivat syyskuun 2 päivänä ja tammikuun 21 päivänä — toiset
tarttuivat jälleen piikkiin, sapeliin, pyssyyn ja humaltuneina silmin
ahmimastaan verestä marssivat Pariisiin tappamaan... Surmaamaan ketkä?
Surmaamaan, mitä oli jäljellä sveitsiläiskaartista, nuo ylimykset, tuon
hovin, surmaamaan kuninkaan, surmaamaan kuningattaren, jos heidät missä
tapaisivat!

Jos heille olisi sanottu: "Mutta surmaamalla kuninkaan ja kuningattaren
te teette heidän lapsensa orvoiksi, surmaamalla ylimykset te aiheutatte
maailmaan leskiä, surupukuisia sisaria!" olisivat vaimot, sisaret
ja lapset vastanneet: "Mutta mekin olemme orpoja, mekin olemme
surupukuisia sisaria, mekin olemme leskiä!" Ja sydän nyyhkytystä
tulvillaan he menivät kansalliskokouksen ja Abbayen eteen, iskivät
päänsä niiden oviin ja huusivat: "Kostoa, kostoa!"

Verinen, savuava Tuileriein palatsi oli hirveä nähtävyys. Sieltä olivat
kaikki paenneet. Jäljelle olivat jääneet vain ruumiit ja kolme neljä
vartiostoa, jotka pitivät silmällä, etteivät vainajia muka tuntemaan
tulleet yölliset vieraat pääsisi ryöstämään poloista kuninkaallista
asuntoa, jonka ovet oli puhkaistu ja ikkunat pirstottu.

Jokaisessa eteishuoneessa ja kaikkien portaitten juurella oli vahti.

Horloge-paviljongin, toisin sanoin pääportaitten, vartiostoa komensi
muuan nuori kansalliskaartin kapteeni, jossa tämä kauhea hävitys
näytti herättävän syvää sääliä — mikäli saattoi päätellä hänen
kasvojensa ilmeestä, aina kun hän näki ruumisvankkurit, jotka jostakin
syystä sivuuttivat hänen vartiopaikkansa — mutta jonka ruumiillisiin
tarpeisiin tapahtunut hirmunäytelmä ei näyttänyt vaikuttaneen yhtään
sen enempää kuin kuninkaaseenkaan, sillä kellon lähetessä yhtätoista
illalla hän oli tyydyttämässä kauheaa ruokahaluaan neljä naulaa
painavan leivän avulla, jota hän piteli vasemmassa kainalossaan,
puukolla aseistetun oikean käden leikatessa siitä ehtimiseen paksuja
viiluja; ne hän sitten työnsi suuhun, joka oli oikeassa mittasuhteessa
saamaansa ravintomäärään.

Nojaten eteishuoneen kannatuspylvääseen hän katseli, kun luo haamujen
lailla liikkuva äitien, vaimojen ja tytärten muodostama äänetön kulkue
liukui hänen ohitseen. Sinne tänne pantujen tuohusten valossa nämä
haeskelijat kävivät noutamassa sammuneesta kraatterista isiensä,
puolisoittensa ja poikiensa ruumiit.

Äkkiä nuori kapteeni säpsähti. Hän oli äkännyt haamun kaltaisen
olennon, jonka kasvot olivat puoleksi harson peitossa.

"Rouva kreivitär de Charny!" jupisi hän.

Haamu sivuutti hänet mitään kuulematta ja pysähtymättä.

Nuori kapteeni viittasi luoksensa luutnanttinsa.

Luutnantti tuli.

"Désiré", sanoi kapteeni, "tuossa on muuan tohtori Gilbertin tuntema
nais-parka, joka varmaankin on tullut hakemaan miestänsä vainajien
joukosta. Minun täytyy seurata häntä siltä varalta, että hän tarvitsisi
tietoja tai apua. Jätän sinun huostaasi vartioston päällikkyyden. Valvo
kahden puolesta!"

"Hitossa", vastasi luutnantti jota kapteeni oli puhutellut Désiréksi ja
me täydellisemmin Désiré Maniquetiksi — "sinun naisesi on tavattomasti
ylimyksen näköinen!"

"Hän onkin ylimys!" myönsi kapteeni. "Kreivitär!"

"Mene siis, minä vartioin kahden edestä."

Kreivitär de Charny oli ehtinyt portaitten ensimmäiseen käänteeseen,
kun kapteeni erkani pylvään nojasta ja alkoi seurata häntä pysytellen
kunnioittavasti viidentoista askelen päässä hänestä.

Nuori mies ei ollut erehtynyt. Poloinen Andrée etsi tosiaankin
miestänsä, mutta hän ei hakenut tätä epäilyksestä värähdellen, vaan
epätoivon luoma synkkä varmuus sydämessä.

Kun Pariisin tapahtumien kaiut herättivät heidät ilon ja onnen
lumoista, oli Charny sanonut vaimolleen kalpeana, mutta päättävästi:

"Rakas Andrée, Ranskan kuningas on hengenvaarassa ja tarvitsee kaikki
puolustajansa. Mitä minun on tehtävä?"

Andrée oli vastannut:

"Mentävä sinne minne velvollisuutesi sinua kutsuu ja kuoltava kuninkaan
puolesta, jos se on välttämätöntä."

"Mutta sinä?" oli Charny kysynyt.

"Oh, älä ole minusta huolissasi!" oli Andrée vastannut. "Koska minä
olen elänytkin vain sinussa, Jumala varmaankin sallii minun kuolla
kanssasi."

Nämä ylevät sydämet olivat heti sopineet asiasta. Siitä ei keskusteltu
enempää. Tilattiin postihevoset ja lähdettiin. Viittä tuntia myöhemmin
he astuivat Coq-Héron-kadun varrella olevaan pikku hotelliin.

Samana iltana — kuten olemme nähneet — ja hetkellä, jolloin Gilbert,
hänen vaikutusvaltaansa luottaen, kirjoitti hänelle ja kehoitti häntä
tulemaan Pariisiin. Charny oli mennyt kuningattaren luokse, yllä
tavanomainen meriupseerin virkapuku.

Siitä hetkestä alkaen hän ei ollut poistunut kuningattaren luota; sen
me jo tiedämmekin.

Andrée oli sulkeutunut naistensa pariin rukoilemaan. Hetken hänkin
oli ajatellut jäljitellä miehensä uhrautumista ja lähteä pyytämään
entistä tointansa kuningattaren palveluksessa, kuten hänen miehensä oli
tarjoutunut kuninkaan palvelukseen, mutta hän ei ollut rohjennut.

Elokuun 9 päivä oli kulunut hänelle syvässä ahdistuksessa, mutta mitään
varmaa hän ei ollut saanut kuulla.

Elokuun 10 päivänä kello yhdeksältä aamupuolella hän oli kuullut
ensimmäiset tykinlaukaukset.

On tarpeetonta mainita, että jokaisen laukauksen kajahdus pani hänen
sydämensä värisemään viimeistä ydinhermoa myöten.

Kello kahdelta ammunta taukosi.

Oliko kansa voittaja vai voitettu?

Hän lähetti tiedustelemaan: kansa oli voittaja!

Kuinka oli Charnyn käynyt tässä hirveässä taistelussa? Andrée tunsi
hänet: kreivi oli ollut mukana kaikilla voimillaan.

Hän lähetti tiedustelemaan uusia tietoja: hänelle kerrottiin, että
melkein kaikki sveitsiläiset oli surmattu, mutta melkein kaikki
ylimykset olivat pelastuneet.

Andrée odotteli.

Charny voisi tulla valepukuisena, Charnyn tarvitsisi ehkä paeta
viivyttelemättä: hevoset valjastettiin; ja niille annettiin apetta
ajoneuvojen edessä.

Hevoset ja vaunut odottelivat isäntää, mutta Andrée tiesi hyvin, että
uhkasipa isäntää millainen vaara tahansa, tämä ei lähtisi hänettä.

Hän aukaisutti portit, jottei mikään viivästyttäisi Charnyn pakoa, jos
Charny pakenisi, ja hän jatkoi odotteluaan.

Tunnit vierivät.

‒ Jos hän on piiloutunut jonnekin, päätteli Andrée itsekseen, — hän ei
voi lähteä piilopaikastaan ennen yötä... Odottakaamme siis yön tuloa!

Yö tuli, mutta Charnyta ei kuulunut.

Elokuussa yö tulee myöhään.

Vasta kello kymmeneltä Andrée menetti kaiken toivonsa. Hän kietoi
harsohuivin päänsä ympärille ja lähti.

Matkansa varrella hän tapasi joukoittain vaimoja, jotka vääntelivät
käsiään, ja laumoittain aseellisia miehiä, jotka huusivat: "Kostoa!"

Hän kulki molempien joukkojen keskellä. Edellisten tuska ja
jälkimäisten kiukku suojelivat häntä. Eikä sinä iltana naisille
äkäiltykään, vaan miehille.

Sinä iltana naiset itkivät puolella jos toisellakin.

Andrée saapui Carrousel-aukiolle. Hän kuuli kansalliskokouksen päätöstä
julistettavan.

Kuningas ja kuningatar olivat kansalliskokouksen suojeluksessa, siinä
kaikki, mitä hän käsitti. Hän näki parit kolmet vankkurit ja kysyi,
mitä niissä vankkureissa kuljetettiin. Hänelle vastattiin, että niissä
oli Carrousel-aukiolta ja Royale-pihalta kerättyjä ruumiita.

Sinne asti vasta oli ehditty vainajien korjuupuuhassa.

Andrée päätteli itsekseen, ettei Charny ollut taistellut
Carrousel-aukiolla eikä Royale-pihalla, vaan kuninkaan tai
kuningattaren oven edessä.

Hän kulki Royale-pihan yli, astui isoon eteishuoneeseen ja alkoi nousta
portaita.

Juuri sillä hetkellä Pitou, jolla, kapteeni kun oli, oli isoon eteiseen
sijoitetun vartioston päällikkyys, näki ja tunsi hänet sekä lähti häntä
seuraamaan.




III

Leski


On tuiki mahdotonta luoda itselleen kuvaa siitä, miltä hävitetty
Tuileries-palatsi tällöin näytti.

Huoneitten lattiat olivat yltyleensä veressä ja sitä virtasi portaita
alas...Jokunen ruumiskin oli vielä jäänyt sisähuoneihin.

Andrée menetteli kuten muutkin etsiskelijät: hän otti tuohuksen ja
tutki vainajat ruumis ruumiilta.

Ja näin hän lähestyi kuningattaren ja kuninkaan huoneistojen ovea.

Pitou seurasi häntä yhä.

Kuninkaallisten huoneissa Andréen etsintä oli yhtä tuloksetonta kuin
muuallakin. Hetken hän näytti olevan ymmällä, tietämättä, minne nyt
menisi.

Pitou huomasi hänen epäröintinsä, lähestyi häntä ja sanoi:

"Ah, rouva kreivitär, tiedän hyvin, mitä te haette." Andrée kääntyi.

"Rouva kreivitär tarvitsee kenties minun apuani?"

"Herra Pitou?" sanoi Andrée.

"Palvelukseksenne, rouva kreivitär."

"Ah, niin, niin", virkkoi Andrée, "tarvitsen kipeästi apuanne!"

Hän tarttui nuoren kapteenin molempiin käsiin ja kysyi:

"Tiedättekö, kuinka kreivi de Charnyn on käynyt?"

"En tiedä, rouva", vastasi Pitou, "mutta minä voin auttaa teitä häntä
etsiessänne".

"On eräs henkilö", jatkoi Andrée, "joka tietää hyvin, onko hän kuollut
vai elossa, ja joka tietää, missä hän on, elävänä tai ruumiina".

"Kuka se henkilö on, rouva kreivitär?" kysyi Pitou.

"Kuningatar", jupisi Andrée.

"Tiedättekö missä kuningatar on?" sanoi Pitou.

"Kansalliskokouksessa luullakseni. Minulla on vielä hitunen toivoa:
herra de Charny on kenties myöskin siellä hänen kerallaan."

"Vallan oikein", myönsi Pitou yhtyen tähän toivoon, ei itseään
vakuuttaakseen, vaan rohkaistakseen leskeä. "Haluatteko mennä
kansalliskokouksen puolelle?"

"Kyllä, mikäli ei ovia minulta suljeta..."

"Minä kyllä avautan ne teille."

"Lähtekäämme siis!"

Andrée heitti tuohuksen kauas luotaan, välittämättä, vaikka lattia
syttyisi palamaan ja sen mukana koko Tuileries-palatsi. Mitä
merkitsivät Tuilerieit tämän syvän epätoivon rinnalla? Niin syvän,
ettei se vaatinut edes kyyneliä!

Andrée tunsi palatsin, sillä hän oli asunut siellä. Hän meni
palveluskunnan pikku portaitten kautta keskikerrokseen ja sieltä
edelleen isoon eteishuoneeseen. Tarvitsematta uudelleen käväistä veren
tahraamissa huoneissa Pitou joutui Horloge-vartioston eteen.

Maniquet teki kunniaa.

"No", sanoi tämä, "entä kreivittäresi?"

"Hän toivoo löytävänsä miehensä kansalliskokouksen puolelta, ja me
olemme nyt menossa sinne."

Sitten hän kuiskasi:

"Koska me voimme löytää kreivin, mutta ruumiina, lähetä
Feuillant-pengermän portille neljä kelpo miestä, joiden voin
odottaa puolustavan ylimyksen ruumista, ikäänkuin se olisi jonkun
isänmaanystävän ruumis."

"Hyvä on. Mene kreivittäresi kanssa! Saat miehesi."

Andrée odotteli puutarhan portilla, jonka eteen oli pantu vartija.
Koska Pitou oli tämän vartijan siihen sijoittanut, oli luonnollista,
että vartija päästi Pitoun menemään.

Tuileriein puutarhaa valaisivat lamput, joita oli sytytetty sinne tänne
ja varsinkin kuvapatsaitten läheisyyteen.

Oli miltei yhtä lämmin kuin päivällä, puiden lehdet tuskin
värähtivätkään yötuulen heikossa virissä, ja lamput paloivat
liikkumattomina kuin tulikärkiset keihäät. Ne valaisivat etäälle, eivät
ainoastaan puutarhan lakeaa nurmikenttää, vaan lisäksi puiden suojassa
viruvia yksinäisiä ruumiita.

Mutta Andrée oli nyt ihan varma siitä, että vain kansalliskokouksesta
hän saisi tietoja miehestään, ja hän astelikin eteenpäin sivuilleen
vilkaisematta.

Näin he sitten tulivat Feuillant-pengermän puolelle.

Kuninkaallinen perhe oli tunti sitten lähtenyt kansalliskokouksen
istuntosalista ja mennyt omalle puolelleen, toisin sanoen siihen
tilapäiseen huoneistoon, joka oli heitä varten pantu kuntoon.

Jos mieli päästä kuninkaallisten huoneistoon saakka, oli selviydyttävä
kahdesta esteestä: ulkona seisovista vartijoista ja aatelismiehistä,
jotka vartioivat sisäpuolella.

Pitou, kansalliskaartin kapteeni ja Tuileriein vartioston päällikkö,
tiesi tunnussanan ja voi siis opastaa Andréen aatelismiesten huoneeseen
saakka.

Senjälkeen Andrée saisi yrittää omin voimin kuningattaren puheille.

Me tiedämme jo, minkälainen huoneisto kuninkaallisella perheellä oli
asuttavanaan. Olemme niinikään maininneet kuningattaren epätoivosta,
olemme sanoneet, että astuttuaan tähän viheriällä paperoituun pikku
huoneeseen kuningatar oli heittäytynyt vuoteelle ja nyyhkytysten ynnä
kyynelten vallassa pureutunut vuoteen poikkipielukseen.

Se, joka kadottaa valtaistuimensa, vapautensa, kenties henkensäkin,
kadottaa kyllin paljon, jotta hänen epätoivoaan kummasteltaisiin ja
jotta tämän suunnattoman mielenmasennuksen takaa etsittäisiin, mikä
vieläkin viiltävämpi tuska toi kyynelet hänen silmiinsä, nyyhkytykset
hänen rintaansa!

Tätä ääretöntä tuskaa olivat kaikki kunnioittaneet, ja kuningatar oli
heti jätetty omaan rauhaansa.

Kuningatar kuuli kuninkaan huoneeseen vievän oven aukenevan ja
sulkeutuvan, mutta hän ei kääntynyt, hän kuuli askelten lähenevän hänen
vuodettaan, mutta hän pysyi entisessä asennossaan, pää pielukseen
uponneena.

Mutta äkkiä hän säpsähti, ikäänkuin käärme olisi purrut häntä sydämeen.

Muuan hyvin tuttu ääni oli lausunut yhden ainoan sanan:

"Madame!"

"Andrée!" huudahti Marie-Antoinette ja kohosi kyynärpäittensä varaan.
"Mitä te minusta tahdotte?"

"Minä haluan, madame, samaa mitä Jumala Kainilta kysyessään häneltä:
'Kain, mitä olet tehnyt veljellesi?’"

"Sillä erotuksella kuitenkin", huomautti kuningatar, "että Kain oli
tappanut veljensä, mutta minä... ah, minä olisin antanut elämäni,
kymmenen elämääni, jos minulla ne olisi ollut, pelastaakseni hänen
henkensä!"

Andrée horjahti. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja hänen hampaansa
alkoivat kalista.

"Hänet on siis surmattu?" sai hän tavattomin ponnistuksin kysytyksi.

Kuningatar silmäili Andréeta.

"Luuletteko minun itkevän kruunuani?" sanoi hän.

Sitten hän osoitti veren tahraamia jalkojaan.

"Luuletteko, etten olisi pessyt jalkojani, jos tuo veri olisi minun
vertani?"

Andréen kasvot valahtivat tuhanharmaiksi,

"Te tiedätte siis, missä hänen ruumiinsa on?" kysyi hän.

"Jos minut lasketaan ulos, opastan teidät hänen luoksensa", vastasi
kuningatar.

"Odotan teitä portailla, madame", sanoi Andrée.

Ja hän lähti.

Pitou odotteli oven edessä.

"Herra Pitou", sanoi Andrée, "muuan ystävättäreni haluaa opastaa
minut kreivi de Charnyn ruumiin ääreen. Hän on muuan kuningattaren
hovinaisista. Voiko hän seurata mukanani?"

"Tiedätte kai", vastasi Pitou, "että hän voi lähteä vain sillä ehdolla,
että minä saatan hänet samaan paikkaan, mistä hän on lähtenyt?"

"Te saatatte hänet", sanoi Andrée.

"Hyvä on."

Pitou sanoi sitten vartijalle:

"Toveri, muuan kuningattaren hovinaisista lähtee meidän kanssamme
hakemaan erään kelpo upseerin ruumista, upseerin, jonka leski tämä
rouva on. Minä vastaan siitä naisesta omalla ruumiillani, omalla
päälläni."

"Se riittää, kapteeni", vastasi vartija.

Tällöin aukeni eteishuoneen ovi ja kuningatar, pää harsohuivin
peitossa, tuli paikalle.

Lähdettiin portaita alas. Kuningatar kulki edellä, sitten Andrée ja
viimeisenä Pitou.

Seitsemänkolmatta tuntia kestäneen istunnon jälkeen kansalliskokouksen
jäsenet olivat vihdoinkin poistuneet salista.

Tämä avara sali, missä seitsemänkolmatta tunnin aikana oli tapahtunut
niin paljon meluavaa, oli nyt mykkä, autio ja pimeä kuin hauta.

"Valoa!" sanoi kuningatar.

Pitou otti lattialta sammuneen tuohuksen, sytytti sen lyhdyn liekissä
ja antoi sen kuningattarelle, joka nyt jatkoi matkaansa.

Sisäoven edessä Marie-Antoinette osoitti soihdulla ovea ja sanoi:

"Tuossa oviaukossa hän sai surmansa!"

Andrée ei vastannut. Häntä olisi voinut pitää haamuna, joka seurasi
manaajaansa.

Kun tultiin käytävään, valaisi kuningatar Sainiollaan permantoa.

"Tuossa on hänen vertansa", sanoi hän.

Andrée pysyi yhä mykkänä.

Kuningatar astui suoraan erästä pientä huonetta kohden, joka
oli vastapäätä _Logographe_-aitiota, aukaisi sen oven, valaisi
tuohuksellaan huonetta ja sanoi:

"Tuossa on hänen ruumiinsa!"

Yhä mykkänä Andrée astui huoneeseen, istahti lattialle ja nosti vaivoin
Olivierin pään polvilleen.

"Kiitos, madame", sanoi hän, "siinä onkin kaikki, mitä minulla oli
teiltä pyydettävää".

"Mutta minä", virkkoi kuningatar, "minä pyydän teiltä myöskin jotakin".

"Sanokaa."

"Annatteko minulle anteeksi?"

Syntyi hetken äänettömyys. Andrée näytti epäröivän.

"Annan", vastasi hän lopulta, "sillä huomenna minä olen hänen luonansa!"

Kuningatar otti povestaan kultaiset sakset, jotka hän oli sinne
piilottanut, niinkuin kätketään puukko, jotta äärimmäisen vaaran
uhatessa sitä voisi käyttää itsemurha-aseena.

"Siinä tapauksessa..." sanoi hän melkein kuin rukoillen ja ojensi
sakset Andréelle.

Andrée otti sakset, leikkasi vainajan hiuksista kiharan ja antoi sitten
sekä sakset että suortuvan kuningattarelle.

Kuningatar tarttui Andréen käteen ja suuteli sitä.

Andrée parahti ja vetäisi kätensä pois, ikäänkuin Marie-Antoinetten
huulet olisivat olleet hehkuvaa rautaa.

"Ah", jupisi kuningatar ja loi viimeisen silmäyksen ruumiiseen, "kuka
voi sanoa, kumpi meistä rakasti häntä enemmän!"

"Oi, rakas, rakas Olivier", jupisi Andrée vuorostaan, "minä toivon,
että sinä ainakin nyt tiedät, että minä rakastin sinua enemmän!"

Kuningatar oli jo lähtenyt. Andrée jäi yksin pikku huoneeseen
puolisonsa ruumiin ääreen, jolle kuin ystävän katseena kuu loi valjua
valoaan pienestä ristikkoikkunasta.

Pitou saattoi Marie-Antoinetten tämän huoneeseen, tietämättä, kuka hän
oli. Vapauduttuaan näin vastuusta hän astui pengermälle nähdäkseen,
olivatko Désiré Maniquetilta tilatut neljä miestä jo tulleet paikalleen.

Ne neljä miestä odottelivat.

"Tulkaa!" sanoi Pitou heille.

Miehet astuivat sisälle.

Kuningattaren kädestä ottamallaan soihdulla Pitou valaisi tietä ja
opasti miehet pikku huoneeseen saakka, missä Andrée, yhä lattialla
istuen, katseli puolisonsa kalpeita, mutta yhä kauniita kasvoja, kuun
ystävällisesti valaisemia.

Tuohuksen loimo sai kreivittären katsahtamaan ylös.

"Mitä te tahdotte?" kysyi hän Pitoulta ja miehiltä, ikäänkuin olisi
pelännyt, että nuo tuntemattomat olivat tulleet riistämään häneltä
tämän rakkaan ruumiin.

"Madame", vastasi Pitou, "me tulemme noutamaan kreivi de Charnyn
ruumista viedäksemme sen Coq-Héron-kadun varrella olevaan asuntoonne".

"Vannotteko, että olette tulleet vain sitä varten?" kysyi Andrée.

Pitou laski kätensä kreivi-vainajan ruumiille elein niin arvokkain,
ettei häneltä olisi voinut sellaista odottaakaan.

"Minä vannon, madame", sanoi hän.

"Siinä tapauksessa", virkkoi Andrée, "minä kiitän teitä ja rukoilen
Jumalaa viimeisellä hetkelläni, että hän säästäisi teidät ja omaisenne
tuskilta, jotka minut ovat yllättäneet..."

Nuo neljä miestä tekivät kivääreistään paarit, panivat niille ruumiin,
ja Pitou asettui, miekka paljastettuna, johtamaan tätä surusaattuetta.

Andrée asteli paarien vieressä pidellen kädessään kreivin kylmää ja jo
kangistunutta kättä.

Coq-Héron-kadun asunnossa ruumis pantiin Andréen vuoteeseen.

Kreivitär de Charny sanoi näille neljälle miehelle:

"Ottakaa vastaan naisen siunaukset, naisen, joka huomenna on Jumalan
luona tuolla ylhäällä rukoilemassa puolestanne."

Pitoulle hän virkkoi:

"Herra Pitou, olen teille velkaa enemmän kuin milloinkaan jaksan
maksaa. Voinko odottaa teiltä vielä yhtä palvelusta?"

"Käskekää, rouva", sanoi Pitou.

"Järjestäkää niin, että herra tohtori Gilbert on täällä huomenna kello
kahdeksalta aamulla."

Pitou kumarsi ja lähti.

Poistuessaan hän kääntyi katsomaan taaksensa ja näki Andréen
polvistuvan vuoteen ääreen kuin alttarin eteen.

Kun hän astui ulkoportista kadulle, löi Saint-Eustachen kirkon
tornikello kolme kertaa.




IV

Mitä Andrée tahtoi Gilbertiltä


Seuraavana aamuna täsmälleen kello kahdeksan Gilbert koputti
Coq-Héron-kadun pikku talon ovelle.

Kun Pitou oli esittänyt Andréen pyynnön, oli Gilbert hyvin kummissaan
kerrottanut edellisen illan tapahtumat juurta jaksain.

Sitten hän oli vaipunut syviin mietteihin.

Ennen lähtöään seuraavana aamuna hän oli kutsuttanut luoksensa Pitoun,
oli pyytänyt tätä noutamaan Sébastienin apotti Bérardierin luota ja
tuomaan hänet Coq-Héron-kadulle.

Perille tultuaan Sébastienin ja Pitoun oli määrä odotella portin luona
Gilbertin poistumista talosta.

Hotellin vanhalle portinvartijalle oli ilmeisesti jo puhuttu tohtorin
tulosta, sillä nähtyään Gilbertin hän opasti hänet heti salonkiin, joka
oli makuuhuoneen edessä.

Andrée odotteli häntä. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan mustiin.

Kaikesta näki, ettei hän ollut eilisillan jälkeen nukkunut eikä
itkenyt. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen katseensa oli tyhjä.

Milloinkaan hänen piirteensä, jotka ilmaisivat itsepintaisuuteen saakka
kehittynyttä tahtoa, eivät olleet näyttäneet näin kivenkovilta.

Oli vaikea sanoa, minkälaisen päätöksen tämä timanttisydän oli tehnyt,
mutta helppo oli nähdä, että hän oli jotakin päättänyt.

Gilbert, tottunut havaitsija, lääkäri-filosofi, huomasi sen
ensimmäisellä silmäyksellä.

Hän tervehti ja odotti.

"Herra Gilbert", sanoi Andrée, "olen kutsuttanut teidät puheilleni".

"Ja kuten näette, rouva", virkkoi Gilbert, "minä olen täsmällisesti
noudattanut kutsuanne".

"Olen kutsunut teidät enkä ketään toista, sillä haluan, ettei sillä,
jolta pyydän, mitä teiltä aion pyytää, saa olla oikeutta evätä
pyyntöäni."

"Olette oikeassa, rouva, ehkette siinä, mitä aiotte minulta pyytää,
niin ainakin siinä, mitä sanotte: teillä on oikeus vaatia minulta
kaikki, yksinpä henkenikin."

Andrée hymyili katkerasti.

"Teidän elämänne, hyvä herra, on ihmiskunnalle niin kallisarvoinen,
että minä olen ensimmäinen rukoilemaan Jumalaa suomaan sen pitkäksi
ja onnelliseksi, ja minusta on kaukana ajatus lyhentää sitä... Mutta
myöntäkää, että yhtä paljon kuin teidän elämänne on onnellisen
vaikutuksen suosima, yhtä paljon eräitten toisten elämää näyttää
vainoavan kohtalokas tähti."

Gilbert oli vaiti.

"Mitä te sanotte esimerkiksi minun elämästäni, tohtori?" jatkoi Andrée
lyhyen äänettömyyden jälkeen.

Kun Gilbert painoi katseensa alas mitään vastaamatta, Andrée lisäsi:

"Sallikaa minun esittää se teille muutamalla sanalla... Olkaa rauhassa,
en aio ketään soimata!"

Gilbert teki eleen, joka näytti sanovan: "Puhukaa!"

"Olen syntynyt köyhänä. Isäni oli menettänyt omaisuutensa ennen
syntymistäni. Lapsuuteni oli surullinen, eristetty, yksinäinen. Olette
tuntenut isäni ja osaatte paremmin kuin kukaan toinen arvioida hänen
hellyytensä minua kohtaan.

"Kaksi miestä, joista toisen olisi pitänyt pysyä tuntemattomana ja
toisen... vieraana, vaikutti elämääni salaperäisellä, kohtalokkaalla
tavalla, jota vastaan minun tahtoni ei voinut mitään. Edellinen valtasi
minun henkeni, jälkimäinen ruumiini.

"Tulin äidiksi, aavistamatta, että olin lakannut olemasta neito...

"Se kaamea tapaus riisti minulta sen ainoan olennon hellyyden, joka oli
minua aina rakastanut, veljeni hellyyden.

"Turvauduin ajatukseen, että minusta tulisi äiti ja että lapseni
rakastaisi minua. Lapsi riistettiin minulta tunti sen syntymisen
jälkeen. Minä olin vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman lasta!

"Erään kuningattaren ystävyys lohdutti minua.

"Yhtenä päivänä kohtalo toi valittuihimme erään kauniin, nuoren, urhean
miehen. Kohtalo määräsi, että minä, joka en ollut milloinkaan ketään
rakastanut, rakastuin häneen.

"Hän rakasti kuningatarta!

"Minusta tuli tämän lemmen uskottu. Luulen, että te, herra Gilbert,
olette rakastanut saamatta tuta vastarakkautta. Voitte siis käsittää,
mitä minä kärsin.

"Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä kuningatar sanoi minulle: 'Andrée,
pelasta minut! Pelasta, mikä on minulle elämääkin kalliimpi, pelasta
minun kunniani!' Minun täytyisi ruveta sen miehen vaimoksi, jota olin
rakastanut kolme vuotta, ja silti pysyä vieraana hänelle.

"Minusta tuli hänen vaimonsa.

"Viisi vuotta minä elin sen miehen rinnalla. Sisässäni paloi tuli, mutta
pinnalta olin jäätä, olin kuin kivipatsas, jonka sydän hehkui! Sanokaa,
lääkäri, ymmärrättekö, kuinka sydämeni kärsi...?

"Yhtenä päivänä — se oli äärettömän onnen päivä! ‒ alttiuteni,
äänettömyyteni, kieltäymykseni liikuttivat sen miehen sydäntä.
Seitsemän vuotta olin rakastanut häntä ilmaisematta ainoallakaan
katseella tunteitani, kun hän heittäytyi jalkoihini ja sanoi
värähtelevällä äänellä: 'Minä tiedän kaikki ja minä rakastan teitä!'

"Hyvä Jumala, joka halusi palkita minut, salli minun samaan aikaan
löytää lapseni! Seuraava vuosi kului kuin yksi päivä, kuin yksi tunti,
kuin yksi minuutti. Siihen vuoteen sisältyi koko minun elämäni.

"Neljä päivää sitten salama iski minuun.

"Kunnia vaati häntä palaamaan Pariisiin ja kuolemaan siellä. En sanonut
mitään, en vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, lähdin hänen kanssaan.

"Kun olimme tulleet perille, hän lähti luotani.

"Viime yönä löysin hänet ruumiina! Hän on viereisessä huoneessa...

"Luuletteko, että olen liian kunnianhimoinen, jos sellaisen elämän
jälkeen haluan nukkua samassa haudassa, missä hänkin? Luuletteko, että
voitte evätä pyynnön, jonka aion teille esittää?

"Herra Gilbert, te olette taitava lääkäri, oppinut kemisti. Herra
Gilbert, olette tehnyt minua kohtaan raskaan vääryyden, teillä on
paljon sovitettavaa... No niin, antakaa minulle nopeasti tehoavaa,
varmaa myrkkyä, ja minä en ainoastaan anna teille anteeksi, vaan
lisäksi kuollessani kiitän teitä kaikesta sydämestäni."

"Rouva kreivitär", sanoi Gilbert, "teidän elämänne on ollut, kuten
olette sanonut, tuskallista koettelemusta, ja se koettelemus on ollut
teille kunniaksi! Olette sen kestänyt marttyyrinä, ylevästi, pyhästi!"

Andrée nyökäytti kevyesti päätänsä, mikä merkitsi: "Minä odotan."

"Nyt te sanotte pyövelillenne: 'Olet tehnyt elämäni hirveäksi, anna
minulle helppo kuolema.' Teillä on oikeus puhua hänelle näin; teillä
on oikeus lisätä: 'Sinä teet, mitä minä sanon, sillä sinulla ei ole
oikeutta evätä mitään, mitä sinulta pyydän...?’"

"Siis, hyvä herra?"

"Vaaditteko yhä myrkkyä, rouva?"

"Pyydän teitä sitä antamaan, hyvä ystävä."

"Onko elämä käynyt teille niin raskaaksi, että teidän on mahdotonta
sitä kestää?"

"Kuolema on suloisin suosionosoitus, jonka ihmiset voivat minulle
antaa, suurin hyvätyö, jonka Jumala voi minulle tehdä!"

"Kymmenen minuutin perästä, rouva", sanoi Gilbert, "saatte, mitä olette
minulta pyytänyt".

Hän kumarsi ja aikoi lähteä.

Andrée ojensi hänelle kätensä.

"Ah", sanoi hän, "yhdessä tuokiossa te teette minulle enemmän hyvää
kuin koko elämänne aikana olette tehnyt minulle pahaa! Jumala teitä
siunatkoon. Gilbert!"

Gilbert poistui.

Portilla hän tapasi Sébastienin ja Pitoun, jotka odottelivat häntä
ajoneuvoissa.

"Sébastien", sanoi hän ja otti povestaan pienen pullon, joka kellui
kultavitjoista ja jossa oli siniseltä hohtavaa nestettä, "Sébastien,
mene antamaan tämä kreivitär de Charnylle".

"Kuinka kauan saan viipyä hänen luonansa, isä?"

"Niin kauan kuin haluat."

"Entä missä tapaan teidät?"

"Minä odotan sinua tässä."

Nuorukainen otti pullon ja meni sisälle

Neljännestunnin kuluttua hän palasi.

Gilbert loi häneen pikaisen silmäyksen: hän toi pullon avaamattomana
takaisin.

"Mitä hän sanoi sinulle?" kysyi Gilbert.

"Hän sanoi: 'Voi, ei sinun kädestäsi, rakas lapsi!'"

"Mitä hän teki?"

"Hän itki."

"Hän on pelastettu!" sanoi Gilbert. "Tule, lapseni."

Hän syleili Sébastienia kenties hellemmin kuin milloinkaan aikaisemmin.

Gilbert oli tehnyt laskelmansa ottamatta huomioon Maratia.

Viikkoa myöhemmin hän kuuli, että kreivitär de Charny oli vangittu ja
viety Abbayen vankilaan.




V

Temple


Mutta ennenkuin seuraamme Andréeta vankilaan, jonne hänet oli lähetetty
epäiltynä, seuratkaamme kuningatarta vankilaan, jonne hänet viedään
rikollisena.

Olemme jo maininneet kansalliskokouksen ja Pariisin kommuunin välisestä
kahnauksesta.

Kansalliskokous, kuten käy kaikkien eduskuntien, ei ollut kulkenut
samassa tahdissa kuin yksilöt. Se oli työntänyt kansan elokuun 10:n
päivän raiteelle, mutta sitten se oli jäänyt taka-alalle.

Pariisin piirit olivat tekaisseet kuuluisan kommuunineuvoston, ja
juuri tämä kommuuni-neuvosto oli järjestänyt elokuun 10 päivän, jota
kansalliskokous oli saarnannut.

Kansalliskokous oli ottanut suojaansa kuninkaan, jonka kommuuni olisi
mielellään siepannut Tuilerieissä, tukehduttanut kahden patjan väliin,
kuristanut kahden oven väliin ja hänen mukanaan kuningattaren ja
kruununprinssin — naarassuden ja sudenpennun, kuten heitä nimitettiin.

Kansalliskokous oli tuhonnut tämän aiheen, jonka onnistuminen — niin
inhoittava kuin se olikin — olisi kenties ollut maalle suuri onni.

Koska kansalliskokous suojeli kuningasta, kuningatarta,
kruununprinssiä, vieläpä hoviakin, oli kansalliskokous siis
kuningasmielinen. Koska kansalliskokous oli määrännyt kuninkaan
asunnoksi Luxembourgin palatsin, oli kansalliskokous siis
kuningasmielinen.

Kuningasmielisyydessä on tosin, kuten kaikissakin asioissa, eri
vivahduksia. Mikä kommuunin, vieläpä kansalliskokouksenkin mielestä oli
kuningasmielisyyttä, oli toisten silmissä vallankumouksellista.

Eikö Lafayettea, joka Ranskasta oli tarkoitettu rojalistina, Itävallan
keisari ollut vangituttanut vallankumouksellisena?

Kommuuni alkoi siis syytellä kansalliskokousta kuningasmielisyydestä.
Silloin tällöin Robespierre pisti piilopaikastaan esille pienen,
litteän, terävän, myrkkyhampaisen päänsä ja sihisi jonkun herjauksen.

Robespierre alkoi juuri näihin aikoihin selitellä, että muuan mahtava
puolue, girondelaisten puolue, tarjosi valtaistuinta Braunschweigin
herttualle. Girondelaiset, ymmärrättekö? Ne, jotka ensimmäisinä
olivat huutaneet: "Aseihin!" ja jotka ensimmäisinä olivat tarjonneet
käsivartensa Ranskaa puolustamaan!

Vallankumouksellisen kommuunin täytyi, diktatuuriin päästäkseen,
vastustaa kaikkea, mitä kuningasmielinen kansalliskokous teki.

Kansalliskokous oli hyväksynyt kuninkaan asunnoksi Luxembourgin.

Kommuuni julisti, ettei se vastaisi kuninkaasta, jos kuningas asuisi
Luxembourgissa. Luxembourgin kellareista pääsi katakombeihin, — niin
kommuuni vakuutti.

Kansalliskokous ei halunnut rikkoa välejä kommuunin kanssa näin
vähäpätöisen asian takia. Se salli kommuunin valita kuninkaallisten
olinpaikan.

Kommuuni valitsi Templen.

Katsokaa, eikö ollutkin hyvin valittu!

Temple ei ole, kuten Luxembourg, palatsi, jonka kellareista pääsee
katakombeihin, jonka seinät yhtäältä ovat laajan aukean puolella
ja toisaalta muodostavat terävän kulman Tuileries-palatsin ja
kaupungintalon kanssa. Ei, vaan se on vankila, joka on kommuunin
silmien ja käsien ulottuvilla. Kommuunin tarvitsisi vain kurkottaa
kätensä: se aukaisisi tai sulkisi sen portit. Se on vanha yksinäinen
torni, jonka kaivanto on korjattu kuntoon; se on vanha, matala, luja,
synkkä, kammottava torni. Filip kaunis, toisin sanoen kuninkuus,
nujersi siinä keskiajan, joka kapinoi häntä vastaan. Siihen astuisi nyt
kuninkuus uudenajan nujertamana.

Kuinka se iäkäs torni olikin jäänyt siihen keskelle vilkasta
kaupunginosaa, synkkänä ja mustana kuin tarhapöllö kirkkaassa
päivänpaisteessa!

Sen tornin kommuuni määrää kuninkaan ja hänen perheensä asunnoksi.

Harkitustiko se valitsee kuninkaan asunnoksi tämän tyyssijan, missä
entiset häverikit pitivät päässänsä vihreätä myssyä ja _koputtivat
pyllyllään kivipermantoa_, kuten keskiaikainen lakiteksti sanoo,
minkä jälkeen heillä ei ollut enää velkoja? Ei, se on puhdas sattuma,
kohtalo, me sanoisimme kaitselmus, ellei se sana tuntuisi liian
julmalta.

Elokuun 13 päivän illalla kuningas, kuningatar, madame Elisabeth,
rouva de Lamballe, rouva de Tourzel, herra Chamilly, kuninkaan
kamaripalvelija, ja herra Hue, kruununprinssin kamaripalvelija,
siirrettiin Templeen.

Kommuunilla oli sellainen hoppu viedä kuningas tähän uuteen asuntoon,
ettei tornia edes ehditty panna kuntoon.

Kuninkaallinen perhe vietiin senvuoksi ensin siihen rakennuksen osaan,
missä aikoinaan oli asunut Artoisin kreivi, kun hän käväisi Pariisissa,
ja jota sanottiin palatsiksi.

Koko Pariisi näytti iloitsevan. Kolmetuhattaviisisataa kansalaista
oli tosin surmattu, mutta kuningas, tämä ulkomaalaisien ystävä,
tämä vallankumouksen paha vihollinen, tämä ylimysten ja pappien
liittolainen, kuningas oli vankina!

Kaikki Templeä ympäröivät talot loistivat juhlavalaistuksessa.

Lamppuja oli sijoitettu yksinpä tornin ampuma-aukkoihinkin.

Astuessaan vaunuista Ludvig XVI näki Santerren, joka ratsain odotteli
häntä kymmenen askelen päässä vaununovesta.

Kaksi valtuuston jäsentä astui kuningasta vastaan, hattu kädessä.

"Sisään, hyvä herra", sanoivat he hänelle.

Kuningas astui sisälle ja tietysti erehtyen vastaisen asuntonsa
laadusta pyysi päästä silmäilemään palatsin huoneita.

Valtuuston jäsenet hymyilivät toisilleen ja sanomatta kuninkaalle,
että tarkastusmatka, jonka hän aikoi tehdä, oli ihan turha, koska hän
joutuisi asumaan tornissa, he näyttivät hänelle Templen kaikki huoneet.

Kuningas valitsi näistä itselleen huoneiston, ja valtuustonjäsenet
nauttivat tästä erehdyksestä, joka pian muuttuisi pettymykseksi.

Kello kymmeneltä tarjottiin illallinen. Aterian aikana Manuel seisoi
kuninkaan sivulla. Hän ei ollut palvelija, joka nöyrästi tottelisi,
vaan vanginvartija, kaitsija, isäntä!

Olettakaa, että annettiin kaksi ristiriitaista määräystä; toisen antoi
kuningas, toisen Manuel: Manuelin antama pantiin täytäntöön.

Nyt vasta alkoi todellinen vankeus.

Elokuun 13 päivän illasta lähtien kuningas, joka on voitettu
yksinvallan huipulla, jättää tämän ylevän korkeuden ja suistuu nopein
askelin vuoren toista rinnettä alas, jonka pohjassa häntä odottaa
mestauslava.

Hän on tarvinnut kahdeksantoista vuotta kiivetäkseen tuolle huipulle
ja pysytelläkseen sillä. Viidessä kuukaudessa kahdeksassa päivässä hän
suistuisi sieltä alas.

Katsokaa, kuinka nopeasti häntä työnnetään!

Kello kymmenen ollaan palatsin ruokasalissa. Kello yksitoista palatsin
salongissa.

Kuningas _on_ vielä tai ainakin luulee _olevansa_.

Hän ei tiedä, mitä tapahtuu.

Kello yksitoista muuan komisaari saapui paikalle ja käski
kamaripalvelijoitten, Huen ja Chemillyn, ottaa mukaansa ne vähät
liinavaatteet, jotka heillä on mukanaan, ja seurata häntä.

"Minne me seuraamme teitä?" kysyivät kamaripalvelijat.

"Teidän isäntäväkenne yöasuntoon", vastasi komissaari. "Palatsi on
ainoastaan päiväasunto."

Kuningas, kuningatar ja kruununprinssi olivat siis enää vain
kamaripalvelijoittensa isäntiä.

Palatsin portilla tavattiin valtuustonjäsen, joka lyhty kädessä alkoi
kulkea edellä. Palvelijat seurasivat valtuustonjäsentä.

Tämän lyhdyn heikossa valossa ja sammumaisillaan olevan
juhlavalaistuksen kajossa Hue koetti tutustua kuninkaan vastaiseen
asuntoon. Hän näki vain synkän tornin; se kohosi korkeuteen
graniittijättiläisenä, jonka otsalla välkkyi liekehtivä kruunu.

"Hyvä Jumala", huudahti kamaripalvelija ja pysähtyi, "tuohon torniinko
te meidät opastatte?"

"Siihen juuri", vastasi valtuustonjäsen. "Ah, palatsien aika on ollutta
ja mennyttä! Saat nähdä, kuinka kansan murhaajat majoitetaan."

Tätä sanoessaan lyhtyä kantava mies astui kierteisportaitten alimmalle
askelmalle.

Kamaripalvelijat yrittivät pysähtyä ensimmäiseen kerrokseen, mutta
lyhtyniekkamies jatkoi yhä matkaansa.

Toisessa kerroksessa hän sentään keskeytti kiipeämisensä, kääntyi
oikealla olevaan käytävään ja aukaisi käytävän oikealla laidalla olevan
huoneen oven.

Yksi ainoa ikkuna valaisi tätä huonetta. Kolme neljä tuolia, pöytä ja
kehno vuode, siinä tämän huoneen koko kalusto.

"Kumpi teistä on kuninkaan palvelija?" kysyi valtuustonjäsen.

"Minä olen kamariherra", vastasi Chemilly.

"Kamariherra tai palvelija, sehän on sama asia."

Sitten hän osoitti vuodetta ja virkkoi:

"Kas, tuossa saa isäntäsi maata."

Ja lyhtyniekkamies viskasi eräälle tuolille peitteen ja pari hurstia,
sytytti lyhtynsä liekillä kaksi takan kamanalla olevaa kynttilää ja
jätti kamaripalvelijat kahden kesken toistensa seuraan.

Oli mentävä panemaan kuntoon kuningattaren asunto, joka oli
ensimmäisessä kerroksessa.

Hue ja Chemilly silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Heidän kyynelisissä
silmissään väikkyi yhä kuninkaallisten huoneitten kaikki loisto ja
komeus. Kuningas ei joutuisikaan vankilaan; hänet majoitettaisiin
kurjaan hökkeliin!

Onnettomuudelta puuttui näyttämöasetuksen majesteetillisuus.

He tutkivat huonetta.

Sänky oli uutimettomassa komerossa. Vanha, pajunoksista punottu
säleikkö, joka oli pantu nojalleen seinää vasten, ilmaisi varokeinoja
luteita vastaan — vallan riittämätön varokeino, se oli helppo huomata.

Kamaripalvelijat eivät sentään pahasti pelästyneet, vaan alkoivat
parhaansa mukaan siistitä huonetta ja sänkyä.

Toisen lakaistessa, toisen pyyhkiessä tomua kuningas astui huoneeseen.

"Voi, sire", huudahtivat palvelijat yhteen ääneen, "mikä häväistys!"

Kuningas pysyi kylmänä — osoittiko se sielunvoimaa vai huolettomuutta!
Hän silmäili ympärilleen, muttei virkkanut sanaakaan.

Seinillä riippui piirroksia ja kun eräät näistä piirroksista olivat
aiheiltaan rivoja, otti kuningas ne pois. "En halua", sanoi hän "jättää
tuollaisia esineitä tyttäreni silmäiltäväksi."

Kun vuode oli saatu kuntoon, meni kuningas makuulle ja nukkui
yhtä rauhallisesti kuin olisi yhä ollut Tuilerieissä — ehkä
rauhallisemminkin.

Jos kuninkaalle sillä hetkellä olisi tarjottu kolmenkymmenentuhannen
livren korkotulot, annettu maakartano, jossa olisi paja, matkakirjasto,
kappeli, missä voisi kuunnella messua, kappalainen messua lukemaan,
kymmenen auranalan suuruinen puisto, missä hän olisi voinut elää
kaikilta juonitteluilta suojattuna, kuningattaren, kruununprinssin ja
kuninkaallisen prinsessan — tai käyttääksemme miellyttävämpiä sanoja
— vaimonsa ja lastensa parissa, olisi kuningas ihan varmasti ollut
valtakuntansa onnellisin ihminen.

Mutta niin ei ollut kuningattaren laita.

Ellei tämä ylpeä naarasleijona karjaissutkaan häkkinsä nähdessään,
johtui se siitä, että syvällä hänen rinnassaan asusti niin julma tuska,
että hän pysyi sokeana ja turtana kaikelle, mitä hänen ympärillään
tapahtui.

Hänen asuntoonsa kuului neljä huonetta: eteishuone, johon jäi
prinsessa de Lamballe, toinen huone, johon kuningatar sijoittui, pieni
suoja, joka luovutettiin rouva de Tourzelille, ja perähuone, joka
järjestettiin madame Elisabethin ja molempien lasten asunnoksi.

Täällä oli jonkun verran siistimpää kuin kuninkaan puolella.

Manuel, joka näytti olevan häpeissään kuninkaalle osoitetun loukkauksen
johdosta, ilmoitti lisäksi, että kommuunin arkkitehti, kansalainen
Palloy — sama mies, joka oli saanut tehtäväkseen hävittää Bastiljin,
tulisi neuvottelemaan kuninkaan kanssa, kuinka kuninkaallisen perheen
vastainen asunto saataisiin niin mukavaksi kuin mahdollista.

Sillaikaa kun Andrée hautaa rakasta mies-vainajaansa, kun Manuel
sijoittaa Templeen kuningasta ja kuninkaallista perhettä, kun
kirvesmiehet pystyttävät giljotiinia Carrousel-aukiolle, voiton
kentälle, joka pian muuttuu toiseksi Grève-toriksi, luokaamme silmäys
kaupungintaloon, jossa olemme jo pari kolme kertaa käväisseet, ja
tarkastelkaamme sitä valtaa, joka seurasi Baillyn ja Lafayetten
kaltaisten miesten valtaa ja joka sivuuttamalla kansalliskokouksen
tähtää diktatuuriin.

Katselkaamme miehiä: he selittävät meille teot.

Elokuun 10 päivän illalla, kun kaikki oli onnellisesti ohi, kun tykkien
jyske oli tauonnut, kun ammunta oli sammunut, kun ei enää muuta tehty
kuin yksinäisiä murhia, humalainen ja ryysyinen miesjoukko kantoi
käsivarsillaan kommuunin kokoussaliin pimeyksien miehen, silmiään
räpyttelevän huuhkajan, joukkojen profeetan, jumalallisen Maratin.

Hän oli sallinut sen tehdä, ei ollut enää mitään pelättävää, voitto oli
varma ja taistelukenttä sutten, kotkien ja korppien avoin haaskapaikka.

Häntä sanottiin elokuun 10 päivän voittajaksi, häntä, joka oli siepattu
juuri kun hän kurkisti ulos kellarinsa henkireiästä!

Hänet oli seppelöity laakerinoksin ja Caesarin lailla hän oli
lapsekkaasti säilyttänyt seppelen otsallaan.

Nämä kansalaiset, sanskulotit, siis viskasivat jumala Maratin kommuunin
keskuuteen.

Samoin kuin rampa Vulkanus aikoinaan oli viskattu jumalten neuvostoon.

Vulkanuksen nähdessään jumalat olivat nauraneet, Maratin nähdessään
monet nauroivat, toiset tunsivat kuvotusta, jotkut alkoivat väristä.

Ja viimeksi mainitut olivat oikeassa.

Mutta Marat ei kuulunut kommuuniin, häntä ei olla nimitetty sen
jäseneksi, hänet oli sinne tuotu.

Hän jäi sinne.

Hänelle luovutettiin — ja yksinomaan hänelle — sanomalehtimiesten
aitio. Mutta sen sijaan että sanomalehtimies olisi joutunut kommuunin
käskettäväksi, kuten _Logobraphe_ oli kansalliskokouksen käskettävänä,
kommuuni joutuikin Maratin kynsien, käpälän ruhjottavaksi.

Kuten rakkaan ja suuren ystävämme Victor Hugo kauniissa draamassa
Angelo on Padovan valtias, mutta tuntee Venetsian yläpuolellaan, samoin
oli kommuuni kansalliskokouksen yläpuolella, mutta tunsi Maratin
yläpuolellaan.

Katsokaa, kuinka se totteli Maratia, tämä ylväs kommuuni, jota
kansalliskokous totteli. Sen ensimmäisiä päätöksiä oli:

"Rojalistimyrkyttäjien kirjapainot takavarikoidaan ja luovutetaan
isänmaallisille kirjanpainajille."

Saman päivän aamuna, jolloin päätös piti julkaistaman, Marat jo pani
sen täytäntöön. Hän meni kuninkaalliseen kirjapainoon, laahautti
kotiinsa yhden painokoneen ja kannatti säkeittäin hänelle sopivia
kirjasimia. Eikö hän ollut ensimmäinen isänmaallinen kirjanpainaja?

Kansalliskokous oli kauhistunut elokuun 10 päivä verilöylyä. Se oli
ollut voimaton sitä estämään. Sen omassa pihassa, sen käytävissä, sen
ovella oli murhattu.

Danton oli sanonut:

"Milloin oikeuden toiminta alkaa, silloin on kansanomaisen koston
tauottava. Kansalliskokouksen edessä minä sitoudun suojelemaan sen
huostassa olevia kansalaisia, minä asetun heidän eteensä, minä vastaan
heistä."

Danton oli puhunut näin, ennenkuin Marat tuli kommuuniin. Maratin
tultua kommuuniin Danton ei vastannut enää mistään.

Käärmeen edestä leijona väistyi: hän yritti tekeytyä ketuksi.

Lacroix, tämä entinen upseeri, tämä kookas, ryhdikäs edustaja, joka
oli yksi Dantonin sadasta käsivarresta, nousi puhujalavalle ja
ehdotti, että kansalliskaartin päällikön Santerren johdolla — miehen,
jonka tylyn pinnan alla rojalistitkin myönsivät säälivän sydämen
sykkivän — nimitettäisiin sotaoikeus, joka viivyttelemättä tuomitsisi
sveitsiläiset, upseerit ja sotilaat.

Lacroixin tai oikeammin Dantonin ajatus oli seuraava: Tämän
sotaoikeuden jäsenet valittaisiin miesten joukosta, jotka olivat
taistelleet. Miehet, jotka olivat taistelleet, olivat rohkeita miehiä.
Rohkeat miehet pitävät arvossa ja kunnioittavat uljuutta.

Ja jo voittajinakin he kavahtaisivat tuomita voitettuja kuolemaan.

Emmekö ole nähneet näiden voittajien, verestä humaltuneina,
raatelunhalua suitsevina, säästävän naisia, suojelevan ja opastavan
heitä?

Sotaoikeus, jonka jäsenet valittaisiin bretagnelaisten tai
marseillelaisten liittolaisten parista, siis voittajien joukosta,
olisi niin muodoin vankien pelastus. Paras todistus siitä, että se oli
armelias toimenpide, on se, että kommuuni hylkäsi ehdotuksen.

Marat piti verilöylyä parempana; se lopettaisi kaikki pian.

Hän vaati päitä, yhä vain päitä ja edelleen päitä!

Hänen lukumääränsä kasvoi yhtenään. Ensin oli vain viisikymmentätuhatta
päätä, sitten satatuhatta, senjälkeen kaksisataatuhatta ja lopulta hän
vaati _kaksisataa seitsemänkymmentäkolmetuhatta_ päätä.

Miksi tämä omituinen luku, tämä kummanlainen määrä?

Hän itsekään ei olisi voinut sitä selittää.

Hän vaatii verilöylyä, siinä kaikki. Ja verilöylyä aletaan järjestää.

Niinpä Danton ei enää tulekaan kommuuniin: ministerin työ vaatii kaiken
hänen aikansa, niin hän ainakin väittää.

Mitä tekee kommuuni?

Se toimittaa kansalliskokoukseen lähetystöjä.

Elokuun 16 päivänä kolme lähetystöä tulee perätysten aitauksen eteen.

Elokuun 17 päivänä esiintyy uusi lähetystö.

"Kansa", sanoo se, "on väsynyt koston odotukseen. Kavahtakaa, ettei
se ryhdy tekemään oikeutta! Tänä iltana, sydänyöllä, hätäkello alkaa
läpätä. Tuileries-palatsiin on saatava rikosoikeus, johon kukin piiri
valitsee yhden jäsenen. Ludvig kuudestoista ja Marie-Antoinette
halusivat verta; saakoot he nyt nähdä kätyriensä veren vuotavan!"

Moinen julkeus, moinen painostus pani kaksi miestä kimmahtamaan:
Jakobiini Choudieun ja dantonilaisen Thuriotin.

"Ne, jotka tulevat tänne ehdottamaan verilöylyä", sanoi Choudieu,
"eivät ole kansan ystäviä, ne ovat liehittelijöitä. Halutaan
inkivisitiota. Minä vastustan sitä kuolemaani asti!"

"Te haluatte halventaa vallankumousta!" huudahti Thuriot. "Vallankumous
ei ole ainoastaan Ranskan, vaan se on koko ihmiskunnan!"

Anomuksia seuraavat uhkaukset.

Nyt tulevat paikalle piirien edustajat ja sanovat:

"Ellei parin kolmen tunnin perästä ole tuomioistuimen puheenjohtajaa
nimitetty ja elleivät tuomarit ole ryhtyneet toimimaan, tapahtuu
Pariisissa suuria ikävyyksiä."

Tällaisen uhkauksen kuullessaan kansalliskokous totteli. Se päätti
perustettavaksi ylimääräisen tuomioistuimen.

Se teki tämän päätöksen elokuun 17 päivänä.

Elokuun 19 päivänä tuomioistuimen jäsenet oli valittu.

Elokuun 20 päivänä tuomioistuin aloitti työnsä ja tuomitsi kuolemaan
erään rojalistin.

Elokuun 21 päivän iltapuolella edellisen päivän kuolemaantuomittu
teloitettiin soihtujen valossa Carrousel-aukiolla.

Tämän ensimmäisen teloituksen vaikutus oli hirveä, niin kamala, ettei
pyövelikään voinut sitä sietää.

Näyttäessään kansalle tämän ensimmäisen mestatun päätä, joka raivasi
tien leveäksi ruumisvankkurien kulkea, hän kiljahti, pudotti pään
kadulle ja suistui maahan.

Hänen apurinsa kohottivat hänet ylös: hän oli kuollut!




VI

Verinen vallankumous


Vuoden 1789 vallankumous, Neekerin, Sieyèsin ja Baillyn vallankumous
oli päättynyt vuonna 1790. Barnaven. Mirabeaun ja Lafayetten
vallankumous oli loppunut vuonna 1791. Suuri vallankumous, verinen
vallankumous, Dantonin, Maratin ja Robespierren vallankumous oli
alkanut.

Liittäessämme näiden kolmen viimeksi mainitun henkilön nimet toisiinsa,
emme suinkaan halua liittää heitä samaan arviointiin. Päinvastoin,
meidän silmissämme he edustavat, perin erilaisine henkilökohtaisine
ominaisuuksineen, vallankumouksen kolmea vuosivaihetta.

Danton painoi siihen leimansa vuonna 1792, Marat vuonna 1793 ja
Robespierre vuonna 1794.

Tapahtumat edistyvät muuten nopeasti. Tarkastelkaamme niitä. Sitten
tutkimme keinoja, joilla kansalliskokous ja kommuuni koettivat niiden
kulkua hidastuttaa tai kiihdyttää.

Me olemmekin nyt syventyneet historiaan. Kaikki kertomuksemme sankarit,
harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ovat jo kadonneet vallankumouksen
rajusäähän.

Kuinka on käynyt Charnyn veljesten, Georgesin, Isidorin ja Olivierin?
He ovat kuolleet. Mitä on tullut kuningattaresta ja Andréesta? He ovat
vankeina. Mitä tulee Lafayettesta? Hän on pakosalla.

Elokuun 17 päivänä Lafayette oli sepittänyt adressin, jossa hän
kehoitti armeijaa marssimaan Pariisiin, panemaan uudelleen voimaan
perustuslain, järjestämään toisen elokuun 10 päivän ja kohottamaan
kuninkaan valtaistuimelle takaisin.

Lafayette, tämä vilpitön mies, oli mennyt sekaisin, kuten kaikki
toisetkin. Hänen kehoituksensa merkitsi, että preussilaiset ja
itävaltalaiset oli marssitettava suoraa päätä Pariisiin.

Armeija hylkäsi hänet vaistomaisesti, kuten se puoli vuotta myöhemmin
hylkäsi Dumouriezin.

Historia olisi liittänyt — haluamme sanoa kahlehtinut — näiden kahden
miehen nimet toisiinsa, ellei kuningattaren halveksima Lafayette olisi
kaikeksi onneksi joutunut Olmütziin. Vankeus sai unohtamaan hänen
karkaamisensa.

Elokuun 18 päivänä Lafayette meni rajan yli.

Elokuun 21 päivänä nämä Ranskan viholliset, nämä kuninkuuden
liittolaiset, joita vastaan elokuun 10 päivä oli järjestetty ja joita
vastaan syyskuun toinen päivä tähdättäisiin, nämä itävaltalaiset,
joita Marie-Antoinette kutsui avukseen sinä selkeänä yönä, jolloin
kuu paistoi kuningattaren makuuhuoneen ikkunoista sisälle, nämä
itävaltalaiset ryhtyivät piirittämään Longwyta. Neljäkolmatta tuntia
kestäneen pommituksen jälkeen Longwy antautui.

Edellisenä päivänä Ranskan toisessa kolkassa Vendée oli noussut
kapinaan. Pappisvalan vaatimus oli tämän kansannousun verukkeena.

Näiden tapahtumien johdosta kansalliskokous nimitti Dumouriezin itäisen
armeijan päälliköksi ja määräsi Lafayetten vangittavaksi.

Se päätti lisäksi, että heti kun Longwyn kaupunki jälleen joutuisi
ranskalaisten haltuun, kaikki sen talot, kansallisrakennuksia
lukuunottamatta, hävitettäisiin maan tasalle — se laati lain, että
kaikki vannomattomat papit karkoitettaisiin maasta — se sääsi
kotitarkastukset — se takavarikoi ja myi huutokaupalla emigranttien
omaisuuden.

Mitä kommuuni teki sillävälin?

Olemme maininneet, kuka oli sen ennustaja: Marat.

Kommuuni antoi giljotiinin toimia Carrousel-aukiolla. Se syötti
sille päivässä pään. Mutta elokuun loppupuolella ilmestyneessä
lentokirjasessa tuomioistuimen jäsenet selittävät, kuinka suunnaton
työtaakka on heidän hartioillaan tähän epätyydyttäväänkin tulokseen
pyrittäessä. Lentokirjasen on tosin allekirjoittanut Fouquier-Tinville!

Näemme pian, mistä kommuuni uneksi. Kohta näemme sen unen toteutumisen.

Elokuun 23 päivän illalla se julkaisi ohjelmansa.

Työläiskorttelien ja hallien kujilta kerätyn lauman saattamana
kommuunin lähetystö saapuu sydänyön hetkellä kansalliskokoukseen.

Mitä se vaatii! Että Orleansin vangit siirrettäisiin Pariisiin
kärsimään siellä rangaistuksensa.

Mutta Orléansin vankeja ei ole vielä tuomittu.

Mitä siitä, sen muodollisuuden kommuuni sivuuttaa.

Sillä on muuten elokuun 10 päivän juhla, joka tulee sen avuksi.

Sergent, kommuunin taiteilija, on sen järjestäjä. Hän on jo pannut
näyttämölle isänmaan vaaran kulkueen, ja tiedämmehän jo, kuinka hän
siinä onnistui.

Tällä kerralla Sergent ylittää entisen menestyksensä.

On järjestettävä surun, koston, kuolettavan tuskan juhla niiden
kunniaksi, jotka elokuun 10 päivänä ovat menettäneet jonkun rakkaan
omaisen.

Vastapäätä giljotiinia, joka toimii Carrousel-aukiolla, Sergent
pystyttää Tuileriein suureen vesialtaaseen suunnattoman pyramiidin,
joka verhotaan kauttaaltaan mustalla saralla. Sen kaikki neljä sivua
kuvastavat verilöylyä, joista rojalisteja syytetään: Nancyn verilöylyä,
Nimesin verilöylyä, Montaubanin verilöylyä, Mars-kentän verilöylyä.

Giljotiini sanoi: "Minä tapan!" Pyramiidi sanoi sille: "Tapa!"

Sunnuntaina elokuun 27 päivänä iltapuolella — viisi päivää pappien
yllyttämän Vendéen kapinan puhkeamisen jälkeen, neljä päivää senjälkeen
kun kenraali Clerfayt oli kuningas Ludvig XVI:n nimessä valloittanut
Longwyn — tämä surukulkue lähti liikkeelle käyttääkseen hyväkseen niitä
salaperäisiä yleviä voimia, joita pimeä loihtii kaikkiin asioihin.

Halki niiden tuoksupilvien, jotka suitsusivat taivallettavan matkan
varrella, kulkivat ensimmäisinä elokuun 10 päivän lesket ja orvot,
valkopukuisina, uumilla piukkaan sitaistu musta vyö, kantaen vanhanajan
arkin mukaiseksi sommitellussa lippaassa anomusta, jonka rouva Roland
oli sanellut, neiti de Kéralio kirjoittanut isänmaan alttarilla ja
jonka veriset lehdet oli kerätty Mars-kentältä ja joka heinäkuun 17
päivästä 1791 lähtien oli vaatinut tasavallan julistamista.

Heidän perässään tulivat suunnattomat, mustat ruumisarkut, kuvaten
vankkureita, jotka elokuun 10 päivän illalla oli kuormattu Tuileriein
pihoissa ja jotka sitten olivat vierineet työläiskortteleihin
kuljettamiensa ruumiitten painosta vapisten. Niiden perässä kannettiin
surun ja koston lippuja, jotka vaativat kuolemaa kuolemasta. Sitten
seurasi Laki, jättiläiskuvapatsas, kalpa kupeella. Sitä seurasivat
tuomioistuinten tuomarit. Niiden etunenässä marssi se elokuun 10 päivän
vallankumous-tribunaali, joka pyyteli anteeksi, ettei se kyennyt
pudotuttamaan enempää kuin yhden pään päivässä.

Heidän jälkeensä asteli kommuuni, tämän verisen tribunaalin verinen
äiti, kuljettaen riveissään Vapauden patsasta, samankokoista kuin Lain
patsaskin. Viimeisenä tuli kansalliskokous kantaen seppeleitä, jotka
kenties lohduttavat vainajia, mutta ovat riittämättömät eläville!

Tämä joukko eteni majesteetillisen verkkaisesti, Chénierin
surusäkeitten, Gossecin surusävelten keskitse.

Osa elokuun 27 ja 28 päivän välistä yötä kului tämän surujuhlallisuuden
suorituksessa. Se oli joukkojen surujuhla? Sen aikana heristettiin
nyrkkejä autiolle Tuileries-palatsille, uhkailtiin niitä vankiloita
ja niitä turvallisia tyyssijoja, jotka oli annettu kuninkaan ja
rojalistien asuttaviksi entisten palatsien ja linnojen tilalle.

Kun sitten viimeiset lamput olivat sammuneet, viimeiset tuohukset
tukehtuneet savuunsa, lähti joukko kotiinsa.

Lain ja Vapauden kuvapatsaat jäivät yksin vartioimaan tuota suunnatonta
ruumisarkkua. Mutta koska kukaan ei vartioinut niitä, riistettiin yön
aikana molemmilta kuvapatsailta puvun alaosa. Se oli joko typeryyttä
tai pyhän häväistystä. Aamun valjetessa nämä poloiset jumalattaret
olivat vähemmän kuin naisia.

Sen nähdessään kansa alkoi raivostuneena kiljua. Se syytti rojalisteja,
ryntäsi kansalliskokoukseen, vaati kostoa, otti kuvapatsaat haltuunsa,
puetti ne uudelleen ja laahasi ne sitten Ludvig XV:n torille.

Myöhemmin giljotiini seurasi niitä samalle paikalle, ja tammikuun 21
päivänä se antoi niille täydellisen korvauksen loukkauksesta, joka
niitä oli kohdannut elokuun 28 päivänä!

Samana päivänä — elokuun 28:na — kansalliskokous oli säätänyt
kotitarkastuksia koskevan asetuksen.

Kansan seassa alkoi kierrellä huhu preussilaisten ja itävaltalaisten
armeijain yhtymisestä ja Longwyn valtauksesta, jonka oli suorittanut
kenraali Clerfayt.

Kuninkaan, ylimysten ja pappien kutsuma vihollinen oli siis tulossa
Pariisiin ja olettamalla, ettei mikään sitä pidättäisi, olisi perillä
kymmenen päivämarssin perästä.

Mitä tulisi silloin tästä Pariisista, joka kiehui kuin palava kraatteri
ja jonka purkaukset olivat kolmen vuoden aikana järkyttäneet koko
maailmaa? Sen kävisi, kuten Bouillén julkean naljaileva kirje oli
sanonut, kirje, jolle oli paljon naurettu ja jonka ennustus oli
muuttumassa todellisuudeksi — Pariisista ei jäisi kiveä kiven päälle!

Tiedettiin enemmänkin. Varmana asiana kerrottiin jostakin yleisestä,
hirveästä, säälimättömästä tuomiosta, joka tuhottuaan Pariisin
tuhoaisi pariisilaisetkin. Millä tavalla ja kenen toimesta tämä tuomio
pantaisiin täytäntöön? Kuvailemamme ajan muistiinpanot sen sanovat
teille. Kommuunin verinen käsi on mukana tässä legendassa, joka
sensijaan että kertoisi menneistä kertookin tulevista tapahtumista.

Miksei muuten tähän tarinaan olisi uskottukin? Elokuun 10 päivänä
löydettiin Tuilerieistä muuan kirje, jonka me vuorostamme olemme
lukeneet arkistossa ja jossa sanotaan:

       *       *       *       *       *

"Armeijoita seuraavat tuomioistuimet, emigranttirauhanhierojat
valmistavat matkan varrella, Preussin kuninkaan leirissä, jakobiinien
oikeusjutun ja laittavat kuntoon heidän hirsipuunsa."

       *       *       *       *       *

Kun siis Preussin ja Itävallan armeijat saapuisivat Pariisiin, olisi
tutkimus pidetty, tuomio julistettu, eikä olisi muuta tehtävää kuin
panna se täytäntöön.

Ja kirjeessä mainittuja asioita vahvistamaan on virallisessa
sotatiedonannossa seuraava painettu kohta:

"Sarrelouisin lähistöllä on itävaltalainen ratsuväki ryöstänyt
isänmaalliset pormestarit ja tunnetut tasavaltalaiset.

"Vangittuaan valtuustonjäseniä ulaanit ovat leikanneet heiltä korvat ja
puhkaisseet naulalla heidän otsansa."

Jos moisia tekoja suoritettiin rauhallisella maaseudulla, mitä
tehtäisiinkään vallankumouksellisessa Pariisissa?

Mitä sille tehtäisiin, ei ollut enää salaisuus.

Seuraava uutinen levisi pariisilaisten keskuuteen, se meni kaupaksi
kaikissa kadunkulmissa, se hajaantui kaikista keskuksista kaupungin
laidoille:

Liittolaiskuninkaita varten pystytettäisiin mahtava valtaistuin
entisen Pariisin raunioille. Vangitut asukkaat työnnettäisiin,
ajettaisiin, ahdettaisiin tämän valtaistuimen juurelle. Niinkuin
viimeisellä tuomiolla ihmiset jaotettaisiin hyviin ja pahoihin.
Hyvät, siis rojalistit, aateliset ja papit pantaisiin oikealle
puolelle, ja he saisivat tehdä Ranskalle mitä halusivat. Pahat, siis
vallankumoukselliset, joutuisivat vasemmalle puolelle, ja siellä he
tapaisivat giljotiinin, tuon vallankumouksen keksimän koneen, johon
vallankumous hukkuisi.

Vallankumous, toisin sanoin Ranska. Eikä ainoastaan Ranska — sillä se
ei olisi mitään, kansathan on luotu aatteitten polttouhria varten —
eikä ainoastaan Ranska, vaan lisäksi ranskalainen ajatus!

Miksi Ranska onkin ensimmäisenä lausunut sanan vapaus! Se on luullut
julistavansa pyhän asian, silmien valon, sielujen elämän. Se on
sanonut: "Vapaus Ranskalle, vapaus Euroopalle, vapaus koko maailmalle!"
Se on uskonut tekevänsä suuria vapauttaessaan maan ja nyt se onkin
erehtynyt, siltä ainakin näyttää! Ja nyt Jumala sen hylkää, kaitselmus
on sitä vastaan! Se luuli olevansa viaton ja ylevä, mutta se onkin
rikollinen ja alhainen! Se on uskonut suorittavansa suurtyön ja onkin
tehnyt rikoksen! Nyt se tuomitaan, se teloitetaan, se raahataan
maailmankaikkeuden häväistäväksi, ja maailma, jonka pelastamiseksi se
kuolee, taputtaa käsiä sen kuolemalle!

Kuten Jeesus Kristuskin, joka kuoli ihmisten pelastukseksi, kuoli
ihmisten naurun ja pilkan keskellä!

Mutta tällä kansa-rukalla lienee toki itsessään jotakin tukea
näitä ulkomaalaisia vastaan? Ehkä sitä puolustavat ne, joita se on
jumaloinut, ne, jotka se on tehnyt rikkaiksi, ne, jotka se on palkannut?

Ei.

Sen kuningas vehkeilee vihollisen kanssa ja Templestä käsin, jonne
hänet on suljettu, hän on kirjeenvaihdossa preussilaisten ja
itävaltalaisten kanssa. Ylimystö marssii sitä vastaan maan prinssien
johdolla. Papit nostattavat talonpojat kapinaan sitä vastaan.

Vankiloillensa uumenista pidätetyt rojalistit taputtavat käsiään
Ranskan tappioitten johdosta. Preussilaisten tulo Longwyyn synnyttää
ilohuutoja Templessä ja Abbayessa.

Niinpä Danton, tuo äärimmäisten päätösten mies, astuukin
kansalliskokoukseen raivosta karjuen.

Oikeusministeri luulee oikeutta voimattomaksi ja tulee vaatimaan
voimaa. Ja oikeus lähtee silloin kulkemaan voimaan nojaten.

Hän nousee puhujapaikalle, ravistaa leijonanharjaansa, kohottaa
jäntevän kätensä, joka elokuun 10 päivänä on murskannut Tuileriein
portit.

"Tarvitaan kansallista mullistusta, jos mieli despootit tuhota", sanoo
hän. "Tähän asti meillä on ollut vain näennäinen taistelu. Siitä
kurjasta leikistä ei nyt olekaan kysymys. Kansan on noustava, sen on
laumana rynnättävä vihollista vastaan ja tuhottava se yhdellä iskulla.
_Samalla on kaikki vehkeilijät pantava kahleihin ja ehkäistävä heidän
vahingolliset puuhansa!_"

Ja Danton vaatii joukkonousua, kotitarkastuksia, yöllisiä etsintöjä ja
kuolemanuhkaa jokaiselle, ken vastustaa väliaikaisen hallituksen toimia.

Danton sai kaikki, mitä hän pyysi.

Jos hän olisi pyytänyt enemmän, hän olisi saanut enemmän.

"Milloinkaan", kirjoittaa Michelet, "ei kansa ole ollut niin lähellä
kuolemaa. Kun Hollanti nähdessään Ludvig XIV:n porttiensa edessä ei
nähnyt muuta pelastusta kuin päästää tulvan valloilleen ja hukuttautua,
uhkasi sitä pienempi vaara. Sen puolella oli koko Eurooppa. Kun Ateena
näki Kserkseen valtaistuimen Salamiin rantakallioilla ja se hylkäsi
maan, syöksyi mereen ja piti vain vettä isänmaanansa, ei se ollut
niin suuressa vaarassa. Sillä oli yhä mahtava laivasto, jonka suuri
Temistokles oli järjestänyt. Se oli Ranskaa onnellisempi, sillä petos
ei piillyt sen seassa."

Ranska oli järjestämätön, rikkinäinen, kavallettu, myyty ja luovutettu!
Ranska oli kuin Ifigeneia Kalkhaan puukon edessä! Kuninkaat olivat
piirissä sen ympärillä ja odottivat vain sen kuolemaa, jotta
despotismin tuuli pääsisi paisuttamaan heidän purjeensa. Ranska kohotti
käsivartensa jumalia kohden, mutta jumalat olivat kuuroja!

Mutta tuntiessaan jo kuoleman kylmän kosketuksen se ryhtyi kokoamaan
voimiaan. Se oli väkivaltainen, hirveä kouristuskohtaus. Ja sitten tämä
elämän tulivuori syöksi uumenistaan liekin, joka puolen vuosisadan
ajaksi valaisi koko maailmaa.

Tässä auringossa on tosin veripilkku.

Syyskuun 2 päivän veripilkku! Saavumme siihen pian ja näemme, kuka
sen veren on vuodattanut ja onko se laskettava Ranskan viaksi. Mutta
sitä ennen ja lopettaaksemme tämän luvun lainatkaamme vielä pari sivua
Michletiltä.

Sen jättiläisen rinnalla tunnemme itsemme voimattomaksi ja Dantonin
lailla me kutsumme voimaa avuksemme.

Lukekaa!

"Pariisi, näytti linnoitetulta kaupungilta. Olisi voinut luulla
olevansa Lillessä tai Strassburgissa. Kaikkialla näki sotilasohjeita,
vahtisotamiehiä, sotilaallisia varusteluja, jotka olivat ennenaikaisia:
vihollinen oli vielä kahdenkymmenen tai viidenkolmatta penikulman
päässä. Mutta vakavampaa, todella liikuttavaa oli se syvä, ihmeellinen
yhteistunto, joka ilmeni kaikkialla. Kaikki pahoittelivat toisiaan,
jokainen puhui, rukoili isänmaan puolesta. Jokainen tarjoutui
pestaajaksi, kuljettiin talosta toiseen ja tarjottiin niille,
jotka voivat lähteä, kenelle univormu, kenelle aseita, yleensä
mitä oli annettavana. Kaikki olivat puhujia, kaikki saarnasivat,
kaikki paasasivat, kaikki lauloivat isänmaallisia lauluja. Kukapa
ei tuona omituisena aikana kyhännyt kirjoja, kukapa ei painattanut
kirjasia, kukapa ei naulannut julistuksia, kukapa ei esiintynyt tässä
näytelmässä? Kaikkialla esitettiin mitä lapsekkaimpia näytelmiä, joissa
kaikki esiintyivät osanhoitajina, toreilla, pestaustoimistoissa,
puhujalavoilla, missä sotamiehet kirjottautuivat. Ja kaikkialta kuului
laulua, huutoja, kaikkialla näki hyvästelyn intomielisiä kyyneliä. Ja
kaikkien näiden äänten yli kaikui sydämiä sykähdyttävä voimakas ääni,
mykkä ääni, mutta sitä täyteläisempi... Ranskan oma ääni, kaunopuheinen
kaikessa kuvannollisuudessaan, vakuuttava kaikessa traagillisuudessaan:
isänmaan vaaran pyhä ja hirveä lippu, joka liehui kaupungintalon
ikkunoista, suunnaton lippu, joka paisui tuulessa ja näytti kehoittavan
kansan legionia rientämään pikamarssissa Pyreneiltä Scheldelle,
Seineltä Reinin rannoille!

"Jos mielii saada kuvan, mitä tämä uhrautumisen hetki merkitsi, on
mentävä jokaiseen majaan, jokaiseen asumukseen ja nähtävä vaimojen ja
äitien kivut ja tuskat tässä toisessa synnytyksessä, joka oli sata
kertaa julmempi sitä synnytystä, jolloin lapsi ensimmäisen kerran
lähti verisestä kohdusta, täytyy nähdä se vanha vaimo, joka silmät
kuivina, sydän murtuneena, kerää kaikessa kiireessä ne vähäiset ryysyt,
jotka lapsi vie mennessään, vaivaiset säästöt, paastoamalla kerätyt
harvat sout, jotka hän on itseltään varastanut poikansa hyväksi, tätä
viimeisten tuskien päivää varten.

"Lähettää lapsensa tähän sotaan, joka alkoi niin vähäisin toivein,
uhrata heidät tähän äärimmäiseen, epätoivoiseen tilanteeseen oli
enemmän kuin mitä useimmat jaksoivat tehdä. He nääntyivät näihin
vaivoihinsa, tai paremminkin luonnollisen vastavaikutuksen johdosta
heidät valtasi raivonpuuska. He eivät säästelleet mitään, eivät
pelänneet mitään. Mikään kauhu ei ole johtanut sellaiseen sieluntilaan.
Mikä kauhu, kenen hyväksi kuolema tahtoo?

"Kerrotaan, että yhtenä päivänä — varmaankin elokuussa tai syyskuussa
— eräät raivostuneet naiset tapasivat Dantonin kadulla, herjasivat
häntä niinkuin olisivat herjanneet itse sotaa, syyttivät häntä
vallankumouksesta, kaikesta vuotaneesta verestä ja lapsiensa
kuolemasta, kirosivat hänet ja rukoilivat Jumalaa rankaisemaan häntä
kaikesta. Danton ei kummastellut, ja vaikka hän tunsikin ympärillään
kynsien uhkaa, hän kääntyi äkisti, silmäili noita naisia ja sääli
heitä. Dantonissa oli paljon sydäntä. Hän nousi isolle kivelle ja
heitä lohduttaakseen alkoi sättiä heitä heidän omalla murteellaan.
Ensimmäiset lauseet olivat rajut, repäisevät, rivot. Naiset vaikenivat
sanattomiksi. Hänen raivonsa, todellinen tai teeskennelty, hämmensi
heidän raivonsa. Tällä valtavalla puhujalla, vaistoihinsa ja laskelmiin
nojautuvalla puhujalla oli kansansuosionsa pohjana aistillinen ja
voimakas luonne; kaikki hänessä viittasi ruumiilliseen rakkauteen,
missä liha ja veri vallitsivat. Danton oli ennen kaikkea uros, hänessä
oli leijonaa ja verikoiraa ja paljon myöskin sonnia. Hänen naamarinsa
peloitti, hänen elehtivien kasvojensa tavaton rumuus antoi hänen
kiihkeille, puuskaisille sanoilleen eräänlaisen raisun terävyyden.
Voimaa ihailevat joukot tunsivat hänen edessään samaa, mitä pelko ja
myötätunto synnyttävät, tunsivat hänessä mahtavan siittäjän. Ja tuon
vääntyneen, hurjan naamarin alla tunnettiin sydän, tiedettiin, että tuo
hirveä mies, joka puhui vain uhkauksin, oli pohjaltaan kelpo ihminen.
Nämä kapinalliset naiset hänen ympärillään tunsivat hämärästi kaiken
sen ja sallivat hänen ripityksensä vaikuttaa heihin, antautuivat hänen
johdettavikseen, hänen hallittavikseen. Hän vei heidät, kunne ja kuinka
halusi. Hän selitti heille karkeasti, mikä on naisen, mikä rakkauden,
mikä siittämisen tehtävä. Nainen ei synnytä lasta itselleen, vaan
isänmaalle; ja siihen päästyään hän suoristihe äkkiä ja puhui kuin
olemattomalle kuulijakunnalle, kuin itselleen — siltä ainakin näytti.
Koko hänen sydämensä lähti hänen rinnastaan ja sen mukana sanat,
jotka huokuivat riehuvaa hellyyttä Ranskaa kohtaan, ja hänen oudon
näköisille, rokon merkitsemille kasvoilleen, jotka olivat rosoiset kuin
Vesuviuksen tai Etnan hohkakivi, alkoi ilmestyä isoja pisaroita — ne
olivat kyyneliä. Nämä naiset eivät voineet kestää enempää, he alkoivat
itkeä Ranskaa eivätkä itkeneet enää lapsiaan. Nyyhkyttäen he poistuivat
paikalta kätkien kasvot esiliinoihinsa."

Oi, missä olet sinä, suuri historioitsija, jonka nimi on Michelet?

Nervissä!

Oi, missä olet sinä, suuri runoilija, jonka nimi on

Hugo?

Jerseyssä!




VII

Syyskuun 2 päivän aatto


"Kun isänmaa on vaarassa", oli Danton sanonut kansalliskokoukselle
elokuun 28 päivänä, "kuuluu kaikki isänmaalle".

Elokuun 29 päivänä kello neljä iltapuolella rumpu alkoi päristä.

Tiedettiin mistä oli kysymys: kotietsinnät olivat alkamassa.

Ja kuin taikasauvan kosketuksesta Pariisi muutti ulkoasua ensimmäisen
pärrytyksen kajahtaessa. Elämää tulvillaan olleesta kaupungista se
vaihtui autioksi ja kuolleeksi.

Myymälät salpasivat ovensa, kuusikymmen-miehiset joukko-osastot
sulkivat ja valtasivat kadut.

Tulliportteja vartioitiin, Seineä vartioitiin.

Kello yhdeltä aamuyöllä kotitarkastus aloitettiin kaikissa taloissa.

Piirien komisaarit kolkuttivat katuportille ja vaativat aukaisemaan
lain nimessä, ja heille aukaistiin katuportti.

He kolkuttivat jokaisen asumuksen ovelle, yhä lain nimessä, ja heille
aukaistiin ovet. He mursivat isännättömien asuntojen ovet.

Näin siepattiin kaksituhatta kivääriä ja pidätettiin kolmetuhatta
kansalaista.

Tarvittiin kauhua, ja se saatiin.

Tästä toimenpiteestä oli muuten eräs seuraus, jota ei ollut ajateltu
tai jota ehkä oli liiaksikin ajateltu.

Nämä kotitarkastukset olivat aukaisseet köyhille rikkaitten asunnot.
Aseelliset piirien edustajat, jotka saattoivat viranomaisia, olivat
voineet luoda kummastelevan silmäyksen niiden suurenmoisten hotellien
silkkiä ja kultaa välkkyviin huoneustoihin, joiden isännät yhä asuivat
niissä tai joiden isännät olivat niistä lähteneet. Siitä yltyi, ei
ryöstönhalu, vaan kostonhimo.

Ryöstettiin niin vähän, että Beaumarchais, joka oli silloin vankilassa,
kertoo, että hänen Saint-Antoinen bulevardin varrella olevissa
verrattomissa puutarhoissaan muuan nainen poimi ruusun ja että tämä
nainen tahdottiin viskata Seineen.

Ja huomatkaa, että kaikki tämä tapahtui ajankohtana, jolloin kommuuni
oli säätänyt, _että rahanmyyjiä uhkaisi kuolemanrangaistus_.

Kommuuni siis on korvaamassa kansalliskokouksen: se sääti
kuolemanrangaistuksen. Se antoi Chaumettelle oikeuden avata vankilat
ja päästää pidätetyt vapauteen. Se anasti itselleen röyhkeästi
armahdusoikeuden. Se oli lisäksi määrännyt, että kunkin vankilan oveen
naulattaisiin luettelo vankilan asukkaista. Sellainen luettelo vetosi
vihaan ja kostoon. Jokainen piti silmällä sen kopin ovea, jossa oli
hänen vihamiehensä. Kansalliskokous huomasi, minkälaiseen kuiluun sitä
johdettiin. Vastoin sen tahtoa sen kädet aiottiin tahrata vereen.

Ja kuka määräsi? Kommuuni, sen vihollinen!

Tarvittiin vain sopiva tilaisuus, ja näiden kahden valtiomahdin kesken
puhkeaisi hirveä kamppailu.

Sellainen tilaisuus, kommuunin uusi julkea teko, sai sen puhkeamaan.

Elokuun 29 päivänä, kotitarkastusten päivänä, kommuuni vaati erään
sanomalehti-kirjoituksen johdosta aitauksensa eteen Girey-Duprén, joka
oli uhkarohkeimpia girondelaisia, sillä hän oli joukon nuorimpia.

Girey-Dupré pakeni sotaministeriöön, sillä hän ei ehtinyt paeta
kansalliskokoukseen.

Huguenin, kommuunin puheenjohtaja, piiritytti sotaministeriön.
anastaakseen sen huostasta väkivallalla tämän girondelaisen
sanomalehtimiehen.

Girondelaiset olivat tällöin kansalliskokouksen enemmistönä.
Girondelaiset, joiden yhtä jäsentä oli loukattu, nousivat vastustamaan
ja haastoivat puolestaan Hugueninin kansalliskokouksen aitauksen eteen.

Puheenjohtaja Huguenin ei edes vastannut kansalliskokouksen haasteeseen.

Elokuun 30 päivänä kansalliskokous sääti asetuksen, jonka nojalla
Pariisin valtuusto lakkautettaisiin.

Muuan teko, joka osoittaa, kuinka tähän aikaan vielä kammoksuttiin
varkautta, oli isolta osaltaan vaikuttanut kansalliskokouksen säätämän
asetuksen syntyyn.

Eräs kommuunin jäsen eli henkilö, joka sanoi olevansa kommuunin jäsen,
oli murtautunut johonkin säiliöön ja ottanut sieltä pienen hopeisen
tykin, jonka kaupunki aikoinaan oli lahjoittanut Ludvig XIV:lle, kun
tämä oli ollut lapsi.

Cambon, joka oli nimitetty valtion omaisuuden vartijaksi, sai vihiä
tästä varkaudesta ja toimitti syytteenalaisen miehen kansalliskokouksen
aitauksen eteen. Mies ei kieltänyt mitään eikä puolustautunut, tyytyi
vain sanomaan, että se kallisarvoinen esine olisi voitu varastaa ja
että hän oli arvellut sen olevan hänen luonansa varmemmassa tallessa
kuin missään muualla.

Moinen kommuunin harjoittama mielivalta tuntui raskaalta, oli monen
mielestä rasittava ies. Louvet, rohkeitten tekojen mies, oli tällöin
Lombards-kadun piirin esimies. Hän sai piirinsä julistamaan, että
kommuunin yleisneuvosto oli vikapää vallananastukseen.

Huomatessaan näin saavansa kannatusta kansalliskokous päätti,
että kommuunin puheenjohtaja, samainen Huguenin, joka ei mielinyt
vapaaehtoisesti saapua sen aitauksen eteen, oli tuotava sinne
väkivallalla ja että neljänkolmatta tunnin kuluessa piirit
nimittäisivät uuden kommuunin.

Tämä päätös tehtiin elokuun 30 päivänä kello viisi iltapuolella.

Laskekaamme tunnit, sillä tästä hetkestä lähtien me kuljemme nopeasti
syyskuun 2 päivän verilöylyä kohden, ja jokainen minuutti vie
askelen lähemmäksi sitä veristä, käsiään vääntelevää, hajahapsista,
kauhusilmäistä jumalatarta, jota sanotaan Hirmuksi!

Mutta kansalliskokous, joka yhä pelkäsi mahtavaa vihollistaan, julisti
samalla kun se erotti kommuunin, että se oli tehnyt isänmaalle suuria
palveluksia; julistus ei ollut oikein johdonmukainen.

_Ornandum, tollendum!_ oli Cicero aikoinaan sanonut Oktavianuksesta.

Kommuuni menetteli kuten Oktavianus. Se antoi seppelöidä itsensä,
muttei sallinut itseään karkotettavan.

Kahta tuntia myöhemmin Tallien, vähäpätöinen kirjuri, joka
kovaäänisesti kerskui olevansa Dantonin miehiä, Tallien, kommuunin
sihteeri, kehoitti Thermesin piiriä marssimaan Lombardsin piiriä
vastaan.

Ah, nyt oli kysymyksessä kansalaissota, ei enää kansa kuningasta,
porvari ylimystä, mökki linnaa, talo palatsia vastaan, vaan piiri
piiriä, piikki piikkiä, kansalainen kansalaista vastaan.

Tällöin Marat ja Robespierre, jälkimäinen kommuunin jäsenenä, edellinen
harrastelijana, korottivat äänensä.

Marat vaati kansalliskokouksen teurastamista. Se ei merkinnyt mitään,
sillä oli jo totuttu hänen ehdotuksiinsa.

Mutta Robespierre, varovainen, ovela Robespierre, Robespierre, tuo
arkaileva ja luikerteleva ilmiantaja, ehdotti, että tartuttaisiin
aseihin ja ettei ainoastaan puolustauduttaisi, vaan myöskin
hyökättäisiin.

Robespierre tunsi epäilemättä kommuunin hyvin voimakkaaksi, koska
uskalsi lausua moiset sanat!

Kommuuni oli todella hyvin voimakas, sillä samana yönä sen sihteeri
Tallien saapui kansalliskokoukseen kolmentuhannen piikkiniekka-miehen
etunenässä.

"Kommuuni", sanoi hän, "ja vain kommuuni on korottanut
kansalliskokouksen jäsenet vapaan kansan edustajien arvoon. Kommuuni
on säädättänyt asetuksen yllyttäjä-pappeja vastaan, se on vanginnut
miehet, joihin kukaan ei uskaltanut kädellään kajota. Kommuuni", sanoi
hän lopuksi, "_tulee muutaman päivän perästä puhdistamaan vapauden
maaperän heidän läsnäolostaan!_"

Elokuun 30 ja 31 päivän välisenä yönä siis kommuuni lausui verilöylyn
syntysanat kansalliskokouksen edessä, joka juuri oli pannut kommuunin
viralta.

Kuka lausui nämä syntysanat? Kuka niin sanoaksemme sinkosi toistaiseksi
vielä valkoisena tämän punaisen ohjelman?

Tallien, kuten olemme nähneet, sama mies, joka järjesti myöhemmin
thermidor-kuun 9 päivän.

Kansalliskokous kuohahti; se ansio on sille tunnustettava.

Manuel, kommuunin yleinen syyttäjä, huomasi, että nyt mentiin liian
pitkälle. Hän vangitutti Tallienin ja vaati Hugueninin tulemaan
kansalliskokouksen nuhdeltavaksi.

Ja silti Manuel, joka pidätti Tallienin, joka vaati Hugueninilta
hyvityssakot, Manuel tiesi hyvin, mitä pian tapahtuisi, sillä
katsokaa, mitä teki tämä poloinen pedantti, tämä pienisieluinen, mutta
rehtisydäminen mies.

Abbayessa oli hänen henkilökohtainen vihamiehensä: Beaumarchais.

Beaumarchais, suuri nauraja, oli nauranut Manuelia. Manuel tuli
ajatelleeksi, että jos Beaumarchais saisi surmansa toisten mukana,
tämä murha voitaisiin panna hänen itserakkautensa alhaisen kostonhalun
tiliin. Hän riensi Abbaye-vankilaan ja kutsutti Beaumarchaisin
puheilleen. Kun tämä näki Manuelin, alkoi hän pyydellä anteeksi ja
antaa selityksiä kirjalliselle uhrilleen.

"Ei nyt ole puhe kirjallisuudesta, ei sanomalehtikiistoista eikä
arvosteluista. Tuossa on avoin ovi, pelastakaa itsenne tänään, ellette
halua saada surmaanne huomenna!"

_Figaron_ kirjoittaja ei odotellut toista kehoitusta. Hän pujahti
raollaan olevasta ovesta ja katosi.

Olettakaa, että hän olisi viheltänyt Collot-d'Herboisille,
näyttelijälle, sensijaan että oli arvostellut Manuelia, kirjailijaa, ja
Beaumarchais olisi ollut kuoleman oma!

Elokuun 31 päivä koitti, se suuri päivä, joka ratkaisisi
kansalliskokouksen ja kommuunin, toisin sanoin maltillisuuden ja hirmun
väliset valtasuhteet.

Kommuuni oli päättänyt jäädä paikalleen, maksoi mitä maksoi.

Kansalliskokous oli sen erottanut ja kehoittanut piirejä valitsemaan
uuden.

Kommuuni tietysti voittaisi, sillä rahvaan mielipide suosi sitä.

Kansa ei oikein tiennyt, minne menisi, mutta halusi silti mennä
jonnekin. Kesäkuun 20 päivänä sitä oli työnnetty eteenpäin, elokuun
10 päivänä se oli päässyt vieläkin pitemmälle; se tunsi epämääräistä
tarvetta saada vuodattaa verta ja tuhota.

Täytyy sanoa, että Marat yhtäältä ja Hébert toisaalta olivat
yllyttäneet sitä pelottavalla tavalla! Robespierrekin, joka halusi
valloittaa takaisin pahasti järkkyneen kansansuosionsa — koko
Ranska oli tahtonut sotaa, Robespierre yksin oli neuvonut rauhaa
— Robespierrekin tekeytyi huhujen sepittäjäksi ja näiden huhujen
päättömyys sai hänet esittämään kaikkein mielettömimmät huhut.

Muuan mahtava puolue, — sanoi hän, — tarjosi valtaistuinta
Braunschweigin herttualle.

Mitkä olivat silloin kolme mahtavaa vallasta kiistelevää puoluetta?
Kansalliskokous, kommuuni ja jakobiinit. Kommuuni ynnä jakobiinit,
tarkkaan katsoen, olivat yksi ja sama puolue.

Kommuuni tai jakobiinit eivät siis olleet Robespierren tarkoittama
puolue: Robespierre oli sekä kerhon että kommuunin jäsen. Hän ei voinut
itseään syyttää!

Se mahtava puolue oli siis girondelaisten puolue.

Olemme sanoneet, että Robespierre meni pitemmälle kuin kaikkien
päättömimpien huhujen levittäjät. Mikä tosiaan oli päättömämpää kuin
syyttää girondelaisia, jotka olivat julistaneet sodan Preussille ja
Itävallalle, että he muka tarjosivat valtaistuinta viholliskenraalille?

Entä keitä siitä syytettiin? Miehiä sellaisia kuin olivat Vergniaud,
Roland, Clavières, Servan, Gensonné, Guadet, Barbaroux, kaikkein
kiihkeimpiä isänmaanystäviä ja samalla Ranskan vilpittömimpiä miehiä!

Mutta on hetkiä, jolloin Robespierren kaltaiset henkilöt voivat väittää
mitä tahansa ja, mikä sitäkin pahempaa, on hetkiä, jolloin kansa uskoo
mitä tahansa.

Oli siis tultu elokuun 31 päivään.

Lääkäri, joka tällöin olisi koetellut Ranskan valtimoa, olisi tuntenut
valtimon sykinnän kiihtyvän hetki hetkellä.

Kuten mainittu, kansalliskokous oli edellisenä päivänä kello viisi
iltapuolella pannut kommuunin viralta. Asetuksen mukaan tuli piirien
neljänkolmatta tunnin kuluessa valita uusi yleisneuvosto.

Elokuun 31 päivänä kello viisi ikäpuolella asetuksen piti olla
toteutettuna.

Mutta Maratin sotahuudot, Hébertin uhkailut ja Robespierren parjaukset
saivat kommuunin painamaan Pariisia niin raskaasti, etteivät piirit
uskaltaneet äänestää. Kieltäytymisensä verukkeeksi ne esittivät,
etteivät olleet saaneet päätöksestä virallista ilmoitusta.

Elokuun 31 päivänä kello kahdentoista tienoissa kansalliskokous
huomasi, ettei sen eilistä päätöstä ollut toteutettu eikä
toteutettaisikaan. Olisi siis vedottava voimaan, ja kuka tiesi,
asettuisiko se voima kansalliskokouksen puolelle?

Kommuunilla oli Santerre tämän langon, Panisin, muodossa. Kuten
muistettaneen, tämä Panis oli se Robespierren fanaattinen kannattaja,
joka Rebecquille ja Barbarouxille oli ehdottanut, että nimitettäisiin
diktaattori, ja oli heille vihjaissut, että täksi diktaattoriksi oli
valittava _Lahjomaton_. Santerre, hän merkitsi työläiskortteleja.
Työläiskorttelit taas merkitsivät vastustamatonta valtameren voimaa.

Työläiskorttelit olivat murtaneet Tuileriein portit, ne murskaisivat
kyllä kansalliskokouksenkin ovet.

Kansalliskokous pelkäsi lisäksi, että turvautuessaan aseihin kommuunia
vastaan se menettäisi äärimmäisten isänmaanystävien kannatuksen,
niiden, jotka tahtoivat vallankumousta hintaan mihin tahansa, ja
että — mikä olisi sitäkin pahempaa — se saisi vastoin tahtoaan tukea
maltillisten rojalistien taholta.

Silloin se olisi auttamattomasti hukassa!

Kellon lähetessä kuutta illalla levisi istuntosalissa huhu, että
Abbayen ympärillä raivosi kansanmeteli.

Muuan herra de Montmorin oli vapautettu. Rahvas luuli häntä samaksi
ministeriksi, joka oli nimellään varmentanut Ludvig XVI:n passin,
jonka turvin tämä oli yrittänyt paeta. Vankilan ympärille kertyi väkeä
ja äänekkäin huudoin vaadittiin petturin kuolemaa. Oli ollut perin
työlästä saada se huomaamaan erehdyksensä. Koko sen yön Pariisin kadut
olivat kauheassa käymistilassa.

Ilmassa tuntui, että seuraavana päivänä vähäisinkin tapahtuma, joka
kiihdyttäisi tätä käymistilaa, saisi valtavat mittasuhteet.

Tämä tapahtuma — kerromme siitä hieman seikkaperäisemmin, koska sen
mukana tapaamme kertomuksemme sankareista erään, jonka olemme pitkäksi
ajaksi kadottaneet näkyvistä — sikisi Châteletin vankiloissa.




VIII

Beausire jälleen esillä


Elokuun 10 päivän johdosta oli perustettu erikoistuomioistuin tutkimaan
Tuilerieissa tehtyjä varkauksia. Peltierin kertoman mukaan kansa oli
tosin ampunut paikalla pari-kolmesataa varasta, jotka oli tavattu itse
teosta, mutta käsittää helposti, että yhtä paljon oli niitä, joiden
onnistui ainakin hetkeksi kätkeä anastamansa saalis.

Näiden kelpo käsityöläisten joukossa oli vanha tultavamme herra de
Beausire, hänen majesteettinsa armeijan entinen kersantti.

Lukijamme, jotka muistavat neiti Olivan rakastajan ja nuoren
Toussaintin isän menneisyyden, eivät kummastelle nähdä hänet niiden
joukossa, joiden tuli tehdä tili, ei kansalle, vaan tuomioistuimelle
siitä, mitä olivat säkkiinsä saaneet Tuilerieista.

Beausire oli tosiaankin tunkeutunut palatsiin kaikkien muiden perässä.
Hän oli liian nokkela astuakseen typerästi ensimmäisenä tai edes
ensimmäisten mukana sinne, missä vaara uhkasi ensimmäisiä.

Valtiolliset mielipiteet eivät suinkaan työntäneet Beausirea tähän
kuninkaitten palatsiin. Hän ei tullut sinne itkemään kaatuneen
kuninkuuden lankeemusta tai taputtamaan käsiä kansan voitolle. Ei.
Beausire tuli sinne harrastelijana. Hän oli niiden inhimillisten
heikkouksien yläpuolella, joita sanotaan vakaumuksiksi, eikä hänellä
ollut muuta päämäärää kuin tarkastaa, eivätkö ne, jotka juuri olivat
kadottaneet valtaistuimen, olleet samalla kadottaneet jotakin
koristusta, jonka voisi mukavammin ja helpommin korjata varmaan talteen.

Mutta pelastaakseen ulkonäön Beausire oli pannut päähänsä punaisen
myssyn, siepannut käteensä suunnattoman sapelin ja tahrannut paitansa
ja kätensä ensimmäisen tapaamansa vainajan vereen. Näin tämä
voittoisaa armeijaa seurannut susi, tämä korppikotka, joka taistelun
jälkeen leijaili taistelukentän yläpuolella, näytti ensi silmäykseltä
voittajalta.

Voittajana häntä pitivätkin useimmat kuullessaan hänen huutavan:
"Kuolema aatelisille!" ja nähdessään hänen nuuskivan sänkyjen alta,
aukovan kaappeja ynnä laatikkoja varmentuakseen, ettei vain joku
aristokraatti ollut piiloutunut niihin.

Mutta samaan aikaan kuin hän — ja Beausiren onnettomuudeksi paikalla
oli muuan mies, joka ei huutanut, joka ei kurkistellut vuoteitten alle,
joka ei aukonut kaappeja, mutta joka aseettomana oli tulen keskellä
tullut ensimmäisten voittajien mukana, vaikkei ollut mitään voittanut,
ja joka nyt käveli, kädet selän takana, ikäänkuin olisi kuljeskellut
juhlailtana jossakin julkisessa puistossa, kylmänä ja tyynenä,
nukkavieru, mutta siisti musta puku yllä, ja korotti silloin tällöin
äänensä sanomaan:

"Älkää unohtako, kansalaiset, ettei naisia saa surmata eikä koruihin
kajota!"

Niille, joiden hän näki surmaavan miehiä ja viskaavan huonekaluja
ikkunoista, miehemme ei katsonut oikeudekseen sanoa mitään.

Ensimmäisellä silmäyksellä hän oli huomannut, ettei Beausire kuulunut
viimeksi mainittujen miesten luokkaan.

Niinpä, kellon lähetessä puolta kymmentä Pitou, joka, kuten
tiedämme, oli saanut kunniavirakseen, Horloge-eteiseen sijoitetun
vartioston päällikkyyden, Pitou näki palatsista tulevan häntä kohden
jättiläiskokoisen ja synkkähahmoisen miehen, joka sanoi hänelle
kohteliaasti, mutta varmasti, ikäänkuin olisi saanut tehtäväkseen luoda
järjestystä epäjärjestykseen ja sijoittaa koston tilalle oikeutta:

"Kapteeni, kohta näette erään miehen, jolla on punainen myssy päässä,
sapeli kädessä ja joka tekee mahtavia eleitä. Pidättäkää se mies
ja antakaa miestenne penkoa hänen vaatteensa. Hän on varastanut
timanttilippaan."

"Tapahtuu, herra Maillard!" vastasi Pitou ja kohotti käden lakkinsa
reunalle.

"Vai niin, te tunnette minut, hyvä ystävä!" virkkoi entinen
vahtimestari.

"Miksen tuntisi!" sanoi Pitou. "Ettekö muista, herra Maillard? Yhdessä
me valtasimme Bastiljin!"

"Se on mahdollista", myönsi Maillard.

"Sitten lokakuun viidentenä ja kuudentena me olimme yhtaikaa
Versaillesissa."

"Minä olin tosiaan siellä."

"Hitossa! Todistukseksi mainitsen, että te opastitte naisia ja että
teillä oli kaksintaistelu Tuileriein portilla vartijan kanssa, joka ei
mielinyt päästää teitä sisälle."

"Teette siis, mitä olen pyytänyt, eikö niin?" sanoi Maillard.

"Sen ja muutakin, herra Maillard, mitä vain käskette! Ah, te olette
oikea isänmaanystävä, te!"

"Siitä minä ylpeilenkin", sanoi Maillard, "ja siksipä me emme saakaan
sallia, ettei sitä nimeä häväistä, johon meillä on oikeus. Huomio,
tuolta tulee miehemme!"

Beausire sieltä todella tuli portaita alas, heiluttaen isoa sapeliaan
ja huutaen: "Eläköön kansa!"

Pitou antoi merkin Tellierille ja Maniquetille, jotka kuin muina
miehinä sijoittuivat portin eteen, ja meni itse portaitten juurelle
Beausirea vastaan.

Tämä oli huomannut nämä valmistelut, ja koska ne ilmeisesti
huolestuttivat häntä, pysähtyi hän ja aikoi pyörtää takaisin, ikäänkuin
olisi jotakin unohtanut.

"Anteeksi, kansalainen", sanoi Pitou, "tätä tietä mennään ulos".

"Ah, tätäkö tietä?"

"Ja koska Tuilerieit on määrätty tyhjennettäväksi, poistukaa, olkaa
hyvä."

Beausire suoristihe ja jatkoi matkaansa portaita alas.

Alimmalle askelmalle ehdittyään hän kohotti käden punaisen myssynsä
tasalle ja jäljitellen sotilaanomaista ääntä sanoi:

"No, toveri, pääseekö tästä vai eikö pääse?"

"Pääsee kyllä, mutta sitä ennen on alistuttava pieneen muodollisuuteen."

"Hm! Minkälaiseen, hyvä kapteeni?"

"On sallittava vaatteitten tarkastus, kansalainen."

"Tarkastus?"

"Niin."

"Tarkastetaanko isänmaanystävä, voittaja, mies, joka tulee
aristokraatteja nitistämästä?"

"Sellainen on määräys. Siis, toveri, koska ollaan tovereita", sanoi
Pitou, "pankaa iso sapelinne tuppeen sitä ette tarvitse enää, koska
aristokraatit on surmattu ja alistukaa vapaaehtoisesti tarkastukseen,
muutoin minun on turvauduttava väkivaltaan".

"Väkivaltaan?" sanoi Beausire. "Niin, sinä puhut noin, hyväkäs
kapteeni, koska sinulla on tuolla parikymmentä miestä komennuksessasi,
mutta jos me olisimme kahdenkesken..."

"Jos me olisimme kahden kesken, kansalainen", sanoi Pitou, "tekisin
näin: tarttuisin ranteeseesi, kas näin, oikealla kädelläni, vasemmalla
nykäisisin sapelin kourastasi ja potkisin sen palasiksi, koska
rehellisen miehen käsi ei saa kajota aseeseen, jota varkaan käsi on
pidellyt."

Ja Pitou toteutti esittämänsä teorian, sitoi oikealla kädellään
valheellisen isänmaanystävän ranteen, riuhtaisi vasemmalla kädellä
sapelin, katkaisi jalallaan sen terän ja viskasi ponnen kauaksi luotaan.

"Varas!" huudahti punamyssyinen mies. "Minäkö varas, minä, herra de
Beausire?"

"Toverit", sanoi Pitou ja työnsi entisen kersantin miestensä joukkoon,
"tarkastakaa tämä herra de Beausire!"

"Niin, tarkastakaa vain", kehoitti Beausire ja kohotti kätensä,
"tarkastakaa!"

Beausiren lupaa ei tosin kaivattu tämän tarkastuksen pitoon. Mutta
Pitoun ja etenkin Maillardin hämmästykseksi, vaikka kuinka pengottiin,
käännettiin taskut, tunnustettiin salatuimmatkin paikat, ei entisen
kersantin huostasta löydetty muuta kuin korttileikki, jonka kuviot
olivat kuluneet miltei näkymättömiksi, ja yksitoista souta.

Pitou silmäili Maillardia.

Tämä kohautti hartioitaan, mikä merkitsi: "Mitä arvelette?"

Beausire jälleen esillä 71

"Vielä kerran!" kehoitti Pitou, jonka pääominaisuuksia, kuten
muistamme, oli kärsivällisyys.

Toimitettiin toinen tarkastus, mutta se oli yhtä tulokseton kuin
edellinenkin. Löydettiin vain sama korttileikki ja samat yksitoista
souta.

Beausire riemuitsi.

"No", sanoi hän, "vieläkö nytkin sapeli saastuu, kun minun käteni
siihen kajoaa?"

"Ei, hyvä herra", vastasi Pitou, "ja ellei teitä tyydytä
anteeksipyyntöni, antaa joku miehistöni teille miekkansa, ja minä annan
teille sellaisen hyvityksen kuin haluatte".

"Kiitos, nuori mies", sanoi Beausire suoristautuen. "Te olette toiminut
ohjeitten mukaan ja entisenä sotilaana minä tiedän, että sotilasohjeet
ovat pyhitetty asia. Nyt minun täytyy mainita teille, että rouva de
Beausire varmaankin on perin levoton pitkällisen viipymiseni johdosta,
ja jos minun sallitaan poistua..."

"Menkää, hyvä herra", sanoi Pitou, "olette vapaa!"

Beausire tervehti ujostelematta ja lähti.

Pitou haki Maillardia, mutta Maillard ei ollut enää paikalla.

"Oletteko nähneet herra Maillardia?" kysyi hän.

"Olin näkevinäni", vastasi muuan haramontilainen, hänen nousseen
portaita ylös".

"Ja te näitte oikein", virkkoi Pitou, "sillä nyt hän tulee niitä alas".

Maillard sieltä tosiaankin tuli, ja koska hänen pitkät koipensa
sallivat hänen harpata yhden porrasaskelman yli kerrallaan, oli hän
pian eteisessä.

"No", kysyi hän, "oletteko löytäneet mitään?"

"Emme", vastasi Pitou.

"Minä olen siis ollut teitä onnekkaampi, sillä olen löytänyt lippaan."

"Me olimme siis väärässä."

"Emme suinkaan, me olimme oikeassa."

Maillard aukaisi lippaan ja otti siitä kultakellon, jonka kehyksistä
oli poistettu kaikki kallisarvoiset, kivet.

"Mitä tämä tietää?" kysyi Pitou.

"Se tietää, että se vekkuli on aavistanut pahaa, irroittanut timantit
ja arvellen olevan hankalaa kuljettaa kelloa mukanaan hän on viskannut
sen koteloineen käymälään, josta minä sen löysin."

"Entä timantit?" kysyi Pitou.

"Hän on osannut ne puijata meiltä!"

"Kas vain sitä epattoa!"

"Onko siitä kauankin kun hän poistui?"

"Kun te tulitte portaita alas, meni hän keskipihan portista."

"Mille taholle hän kääntyi?"

"Laiturikadulle päin."

"Hyvästi, kapteeni!"

"Te lähdette, herra Maillard?"

"Haluan saada tämän asian selväksi", sanoi entinen vahtimestari.

Ja hän jännitti pitkät koipensa kuin harpiksi ja lähti tavoittamaan
Beausirea.

Pitou jäi pohtimaan tapahtunutta seikkailua, ja hän pohti sitä yhä
silloinkin, kun hän luuli tuntevansa kreivitär de Charnyn ja kun
sattuivat ne tapaukset, jotka olemme kertoneet niiden oikealla ajalla
ja paikalla haluamatta niihin sekoittaa välikohtausta, joka meidän
käsittääksemme ansaitsi oman järjestysnumeronsa.




IX

Oksennuslääke


Vaikka Maillard harppailikin nopeasti, ei hän tavoittanut Beausirea,
jonka pakoa suosi kolme seikkaa: hänellä oli kymmenen minuutin
etumatka, oli jo hämärä ja Carrousel-aukiolla liikuskeli paljon väkeä,
jonka sekaan Beausire oli kadonnut.

Mutta saavuttuaan Tuileriein puoliselle laiturikadulle Châteletin
entinen vahtimestari jatkoi silti matkaansa. Hän asui, kuten olemme
maininneet, Saint-Antoinen työläiskorttelissa, joten hän voisi kulkea
rantaa pitkin Grève-torille asti.

Neuf- ja Change-silloilla oli aikamoinen tungos: Oikeuspalatsin torille
oli järjestetty ruumiitten näyttely ja jokainen pyrki sinne toivoen tai
pikemminkin peläten tapaavansa vainajien joukosta veljen, omaisen tai
ystävän.

Maillard seurasi joukon mukana.

Barillerie-kadun ja Palais-torin kulmassa oli hänelle tuttu rohtola,
jonka hoitajaa siihen aikaan vielä sanottiin _apteekkariksi_.[Nykyisin
niiden nimi on pharmacien. Suom.]

Maillard poikkesi tämän ystävänsä luokse, istuutui ja puheli päivän
tapahtumista, sillaikaa kun lääkärit tulivat ja menivät, pyysivät
apteekkarilta siteitä, voiteita, vanua ynnä muita haavoittuneen
sitomisessa tarpeellisia välineitä — sillä vainajien seasta kuului
yhtenään parahduksia, voihkaisuja, huohottavaa hengitystä; joku
poloinen eli vielä ja tämä poloinen erotettiin heti ruumiitten
joukosta, sidottiin ja kannettiin Hôtel-Dieun sairaalaan.

Kelpo apteekkarin myymälähuoneessa oli siis jommoinenkin hyörinä
käynnissä, mutta Maillard ei häirinnyt. Ja sellaisina päivinä otettiin
mielihyvin vastaan Maillardin kaltainen isänmaanystävä, joka Citéssä ja
työläiskortteleissa haiskahti palsamilta.

Hän oli istunut apteekissa noin viisitoista minuuttia, pitkät koivet
koukussa allaan ja tekeytyen niin pieneksi kuin mahdollista, kun
myymälään astui muuan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen
nainen, jonka mitä viheliäisintä kurjuutta ilmaisevassa puvussa vielä
näkyi entisen varallisuuden merkkejä ja jonka esiintyminen tavallaan
ilmaisi ylhäisiä tapoja, ellei juuri synnynnäisiä, niin ainakin
opittuja.

Mutta Maillardin erikoista huomiota herätti se seikka, että tuo nainen
oli tavattomasti kuningattaren näköinen. Kummastuksissaan hän olisi
huudahtanut, ellei hän olisi osannut hillitä itseään, mikä verraton
taito hänellä oli, kuten tiedämme.

Nainen talutti muuatta kahdeksan- tai yhdeksänvuotiasta poikaa. Hän
lähestyi myymäläpöytää hieman arkaillen ja koettaen parhaansa mukaan
peitellä pukunsa kehnoutta, jonka teki sitäkin silmäänpistävämmäksi
huolellisuus, millä hän kurjuudessaankin oli hoitanut kasvonsa ja
kätensä.

Vähään aikaan hän ei saanut ääntänsä kuuluville: sellainen hälinä
vallitsi hänen ympärillään. Lopulta hän sai sanotuksi rohtolan
isännälle:

"Herra, minä tarvitsisin oksettavaa lääkettä miehelleni, joka on
sairastunut."

"Mitä oksennuslääkettä haluatte, kansatar?" kysyi apteekkari.

"Mitä tahdotte antaa, herra, kunhan se vain ei maksa yhtätoista souta
enempää."

Tämä rahamäärä herätti Maillardin huomiota. Yksitoista souta oli
tarkalleen se rahamäärä, joka oli löydetty, kuten muistamme. Beausiren
taskusta.

"Miksei saa maksaa yhtätoista souta enempää?" huomautti apteekkari.

"Koska miehelläni ei ollut antaa minulle enempää."

"Valmistakaa tamariinin ja sennalehtien sekoitus ja antakaa se tälle
kansattarelle", sanoi apteekkari pääoppilaalleen.

Pääoppilaan ryhtyessä valmistamaan sekoitusta apteekkari jo vastaili
toisten kysymyksiin.

Mutta Maillardin huomio oli kokonaan keskittynyt tuohon
oksennuslääkettä haluavaan naiseen ja hänen yhteentoista
sou-kolikkoonsa.

"Kas tässä, kansatar", virkkoi apteekkioppilas, "tässä on lääkkeenne".

"Kuule, Toussaint", sanoi vaimo laahustelevalla äänellä, mikä tuntui
olevan hänen tapansa puhua, "annahan tänne ne yksitoista souta, lapsi
kulta".

"Tuossa ne ovat", vastasi pieni miehenalku.

Ja hän viskasi kourallisen vaskilantteja myymäläpöydälle.

"Tule nyt, mamma Oliva", kehoitti hän äitiänsä, "tule pian, pappa
odottaa".

Ja hän yritti viedä äitiään ulos hokien yhä:

"Mutta tule toki, mamma Oliva, tule pian!"

"Anteeksi, kansatar", virkkoi apteekkioppilas, "tässä on vain yhdeksän
souta".

"Mitä, vain yhdeksän souta?" kummasteli vaimo.

"Niin, laskekaa itse!" kehoitti oppipoika.

Vaimo laski rahat. Niitä oli tosiaankin ainoastaan yhdeksän souta.

"Mitä olet tehnyt puuttuvilla kahdella soulia, häijy lapsi?" tiukkasi
hän.

"En tiedä", vastasi lapsi. "Tule, mamma Oliva!"

"Sinun täytyy tietää, koska kerran halusit kuljettaa rahat ja koska
minä annoin ne sinulle."

"Olen ne kadottanut", selitti poika. "Lähtekäämme, tule jo!"

"Teillä on sievä poika, kansatar", virkkoi Maillard. "Hän näyttää aika
älykkäältä. Mutta on varottava, ettei hänestä kehity varas!"

"Varas!" huudahti nainen, jota pikku miehenalku oli nimittänyt mamma
Olivaksi. "Selittäkää herra, olkaa hyvä!"

"Hän ei ole suinkaan kadottanut niitä kahta souta, vaan on piilottanut
se kenkäänsä."

"Minäkö?" sanoi lapsi. "Se ei ole totta!"

"Vasemman jalan kenkään, kansatar, vasemman jalan kenkään", sanoi
Maillard.

Nuoren Toussaintin huudoista välittämättä mamma Oliva riisui kengän
hänen vasemmasta jalastaan ja löysi kengästä puuttuvat kaksi souta.

Hän antoi kolikot apteekkioppilaalle ja lähti taluttamaan poikaansa
ulos uhaten tätä rangaistuksella, joka apteekissa olevista olisi voinut
tuntua hirveällä, elleivät he olisi ottaneet huomioon sitä seikkaa,
että äidin hellyys varmaankin lieventäisi sitä melkoisesti.

Tämä sellaisenaan varsin vähäpätöinen tapaus olisi varmaankin
huomaamattomana hukkunut niihin vakaviin tapauksiin, joita silloin
elettiin, ellei tuon naisen ja kuningattaren samannäköisyys olisi
oudosti askarruttanut Maillardin mieltä.

Tämän ajatusaskartelun tulos oli, että hän lähestyi ystäväänsä
apteekkaria, käytti hyväkseen hetkeä, jolloin tämä sai hieman levähtää,
ja sanoi:

"Huomasitteko?"

"Mitä?"

"Vastikään poistuneen kansattaren yhdennäköisyyden..."

"Kuningattaren kanssa?" täydensi apteekkari nauraen.

"Niin... Olette siis huomannut sen kuten minäkin?"

"Aikoja sitten."

"Kuinka niin, aikoja sitten?"

"No, totta kai, sehän on historiallinen yhdennäköisyys.",

"En ymmärrä."

"Ettekö muista kuulua kaulanauha-juttua?"

"Ah, eihän Châteletin vahtimestari voi unohtaa sellaista juttua!"

"No, silloin te myöskin muistatte erään Nicole Leguayn, jota
nimitettiin neiti Olivaksi."

"Hitossa, se on totta! Joka kardinaali de Rohaninille esitti
kuningattaren osaa, eikö niin?"

"Ja joka eli yhdessä erään huonomaineisen vekkulin, entisen kersantin,
lurjuksen, varkaan, Beausire-nimisen miehen kanssa."

"Häh?" pääsi Maillardilta, ikäänkuin käärme olisi puraissut häntä.

"Beausire-nimisen miehen kanssa", toisti apteekkari.

"Sitäkö Beausirea hän sanoo miehekseen?" kysyi Maillard.

"Sitä."

"Ja miehelleenkö hän tuli noutamaan lääkettä?"

"Se veitikka lienee saanut vatsansa epäkuntoon."

"Oksennuslääkettä?" jatkoi Maillard miettivästi kuin henkilö, joka
on päässyt tärkeän salaisuuden jäljille ja joka ei mieli poiketa
ajatustensa kulkusuunnasta.

"Oksennuslääkettä, juuri niin."

"Ah!" huudahti Maillard ja iski otsaansa. "Siinä se on minun mieheni!"

"Mikä mies?"

"Yhdentoista soun mies."

"Mikä yhdentoista soun mies?"

"Herra se Beausire, lempo soikoon! Nyt minä sieppaan hänet!"

"Te sieppaatte hänet?"

"Niin... jos vain saan selville, missä hän asuu."

"Minä tiedän, ellette te tiedä."

"Hyvä juttu! Missä hän asuu?"

"Juiverie-kadun kuudessa."

"Tässä lähellä?"

"Parin askelen päässä".

"Niin, niin, minua ei kummastuta enää ollenkaan."

"Mikä?"

"Että pikku Toussaint varasti äidiltään kaksi sonta."

"Mitä, eikö se kummastuta teitä enää?"

"Ei. Hän on herra de Beausiren poika, niinhän?"

"Hänen ilmetty kuvansa."

"Ajosta rotukoira tunnetaan! Ja nyt, hyvä ystävä", jatkoi Maillard,
"käsi sydämelle ja sanokaa, pitkänkö ajan perästä lääkkeenne vaikuttaa."

"Vakavastiko?"

"Ylen vakavasti."

"Kahden tunnin kuluttua."

"Enempää en tarvitsekaan. Aikaa on riittävästi."

"Olette siis huolissanne herra de Beausiren terveydestä?"

"Vieläpä niin huolissani, että peläten hänen saavan huonoa hoitoa
lähden hakemaan hänelle...

"Mitä?"

"Kaksi sairaanhoitajaa. Hyvästi, ystäväiseni!"

Maillard lähti apteekista nauraa hykertäen äänetöntä naurua, sitä
ainoaa naurua, mikä milloinkaan pani kurttuihin hänen synkeät kasvonsa,
ja suuntasi kulkunsa lakaisin Tuilerieihin.

Pitou oli poissa. Kuten muistamme, hän oli seurannut Andréeta
puutarhaan kreivi de Charnyn ruumista etsimään. Mutta hän tapasi
Maniquetin ja Tellierin, jotka Pitoun poissaollessa hoitivat vartioston
päällikkyyttä.

Molemmat miehet tunsivat Maillardin.

"Ah, te, herra Maillard?" kysyi Maniquet. "No, tavoititteko miehenne?"

"En", vastasi Maillard, "mutta olen päässyt hänen jäljilleen".

"Se on onni se", virkkoi Tellier, "sillä uskallan panna veikkaa, että
hänellä oli timantit, vaikkei hänen taskuistaan niitä löydettykään!"

"Pankaa veikkaa, kansalainen, ja te voitatte", sanoi Maillard.

"Hyvä juttu!" sanoi Maniquet. "Ja ne voi saada häneltä pois?"

"Ainakin toivon saavani, jos te autatte minua."

"Kuinka voimme auttaa teitä, kansalainen Maillard? Olemme
määrättävissänne."

Maillard viittasi luutnanttia ja aliluutnanttia tulemaan lähemmäksi.

"Valitkaa osastostanne minulle kaksi taattua miestä."

"Taattuja urheina?"

"Taattuja rehellisinä."

"Oh, silloin voitte ottaa umpimähkään kenet vain!"

Sitten Désiré kääntyi vartiostoon päin ja huusi:

"Kaksi vapaaehtoista tänne!"

Toistakymmentä miestä astui esille.

"Kas niin, Boulanger", sanoi Maniquet, "tule tänne!"

Muuan miehistä erkani joukosta.

"Ja sinä, Molicar."

Toinen mies astui edellisen rinnalle.

"Haluatteko muuta, herra Maillard?" kysyi Tellier.

"En, tämä riittää. Tulkaa, kelpo miehet!"

Molemmat Haramontin kansalliskaartilaiset seurarivat Maillardia.

Maillard opasti heidät Juiverie-kadulle ja pysähtyi numero kuuden
portin eteen.

"Olemme perillä", sanoi hän. "Nouskaamme!"

Molemmat miehet työntyivät hänen kerällään porttikäytävään, sitten
portaille ja tulivat pian neljänteen kerrokseen.

Siellä herra Toussaintin huudot opastivat heitä. Pikku mies ei ollut
vielä oikein rauhoittunut saamastaan kurituksesta, joka ei ollut
lähtenyt ainoastaan äidin kädestä, sillä katsoen asian vakavuuteen
ukko Beausire oli pitänyt velvollisuutenaan esiintyä hänkin ja lisätä
kovalla, luisevalla nyrkillään muutaman sivalluksen niihin melko
pehmeihin näsäyksiin, jotka neiti Oliva raskain sydämin oli jaellut
rakkaalle pojalleen.

Maillard yritti avata ovea.

Se oli salvattu sisäpuolelta.

Hän koputti.

"Kuka siellä?" kuului neiti Olivan laahaava ääni kysyvän.

"Avatkaa lain nimessä!" vastasi Maillard.

Huoneessa syntyi lyhyt, kuiskaava keskustelu, jonka tuloksena oli,
että nuori Toussaint vaikeni, sillä hän arveli lain vaivautuvan niiden
kahden soun takia, jotka hän oli yrittänyt varastaa äidiltään; Beausire
puolestaan laski tuon kolkutuksen kotietsintöjen tiliin ja koetti
rauhoittaa Olivaa, vaikkei hän itsekään ollut vallan rauhallinen.

Lopulta rouva de Beausire teki ratkaisevan päätöksen, ja kun Maillard
aikoi koputtaa uudelleen, ovi aukeni.

Nämä kolme miestä astuivat huoneeseen neiti Olivan ja herra Toussaintin
suureksi kauhuksi. Pikku mies riensi piiloutumaan vanhan olkituolin taa.

Beausire itse makasi vuoteessa, ja hänen yöpöydällään, jota
rautajalkaan pistetty viheliäinen talikynttilä valaisi, Maillard
huomasi tyytyväisen mielin tyhjän pullon. — Lääke oli nautittu. Nyt oli
vain odotettava sen vaikutusta.

Matkalla Maillard oli kertonut Boulangerille ja Molicarille, mitä
apteekissa oli tapahtunut. Beausiren asuntoon tullessaan nämä olivat
siis täydellisesti selvillä tilanteesta.

Sijoitettuaan heidät vuoteen kumpaankin päähän Maillard tyytyikin
heille lausumaan vain seuraavat sanat:

"Kansalaiset, herra de Beausire on tarkalleen kuin se _Tuhannen ja
yhden yön_ prinsessa, joka puhui vain kun hänet pakotettiin puhumaan,
ja jonka suusta, kun hän sen aukaisi, putosi kerrallaan yksi timantti!
Kun siis herra de Beausire alkaa puhua, katsokaa tarkoin, mitä
hänen puheensa sisältää... Minä odotan teitä kaupungintalossa. Kun
tällä herralla ei ole teille enää mitään kerrottavaa, viekää hänet
Châteletiin, missä suosittelette häntä kansalaisen Maillardin taholta,
ja tuotte sitten minulle kaupungintaloon, mitä hän on sanonut."

Molemmat kansalliskaartilaiset kumarsivat nöyrän kuuliaisuuden merkiksi
ja sijoittuivat, kivääri käsivarrella, Beausiren vuoteen kumpaankin
päähän.

Apteekkari ei ollut erehtynyt. Kahden tunnin perästä lääke alkoi
vaikuttaa. Vaikutusta kesti lähes tunnin ajan, ja se oli mahdollisimman
tyydyttävä!

Kellon lähetessä kolmea aamuyöllä molemmat miehet saapuivat Maillardin
luokse.

He toivat sadantuhannen frangin arvoiset, mitä puhtaimmat timantit
herra de Beausiren oksennusliman mukana.

Maillard talletti omassa ja molempien haramontilaisten nimessä nämä
timantit kommuunin prokuraattorin virastoon. Prokuraattori antoi heille
todisteen, jossa mainittiin, että kansalaiset Maillard, Molicar ja
Boulanger olivat tehneet isänmaalle ansiokkaan palveluksen.




X

Syyskuun 1 päivä


Ja nyt me katsomme, mikä oli tämän juurikään kertomamme
lystillis-surullisen tapauksen seuraus.

Châteletiin teljetty Beausire tuotiin tuomioistuimen eteen, jonka
käsiteltävänä olivat erikoisesti elokuun 10 päivänä ja sitä seuraavina
päivinä tehdyt varkaudet.

Hän ei voinut kieltää: rikos oli liian ilmeinen.

Niinpä syytetty tunnustikin nöyrästi hairahduksensa ja rukoili
tuomioistuimelta armahdusta.

Tuomioistuin oli määrännyt tutkittavaksi Beausiren entisyyttä, ja kun
tämä tutkimus johti laihoihin tuloksiin, se oli tuominnut entisen
kersantin viideksi vuodeksi vankeuteen ja poltinraudalla merkittäväksi.

Beausire oli turhaan vakuutellut, että vain kunnialliset tunteet olivat
johtaneet hänet tähän varkauteen, toisin sanoin halu taata vaimolleen
ja pojalleen turvallinen tulevaisuus. Mikään ei voinut horjuttaa
tuomiota — ja koska päätöksen oli tehnyt erikoistuomioistuin, ei
tuomiosta voinut valittaa, joten se pantaisiin täytäntöön kahta päivää
myöhemmin.

Ah, miksei sitä pantu täytäntöön heti!

Kohtalo oli säätänyt, että sen päivän aattona, jolloin Beausire
piti julkisesti merkittämän, vankilaan tuotiin muuan hänen entisiä
tovereitaan. Tuttavuus uudistettiin ja luottamuksellinen yhteisymmärrys
syntyi.

Uusi vanki sanoi tulleensa pidätetyksi suurenmoisesti järjestetyn
salahankkeen takia, jonka piti puhjeta teoksi Grève-torilla tai
oikeuspalatsin aukiolla.

Salaliittolaiset kerääntyisivät paikalle huomattavan runsaslukuisena
joukkona muka katsomaan sieltä tapahtuvaa tuomitun merkitsemistä —
siihen aikaan tämä polttomerkintä suoritettiin milloin Grève-torilla,
milloin oikeuspalatsin edustalla — ja kun he kuulisivat huudon:
"Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" he
valtaisivat kaupungintalon, kutsuivat avukseen kansalliskaartin, josta
kaksi kolmannesta oli rojalisteja tai ainakin perustuslaillisia,
panisivat täytäntöön elokuun 30 päivänä tehdyn kansalliskokouksen
päätöksen kommuunin lakkauttamisesta ja toteuttaisivat vihdoinkin
rojalistisen vastavallankumouksen.

Valitettavasti tuli juuri Beausiren uuden vankitoverin antaa mainittu
merkki. Salaliittolaiset eivät tienneet hänen vangitsemisestaan
ja kokoontuisivat torille päivänä, jolloin ensimmäinen tuomittu
merkittäisiin, ja koska ketään ei olisi huutamassa: "Eläköön kuningas!
Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" ei kapinasta tulisi mitään.

Se oli sitäkin valitettavampaa, — lisäsi ystävä, — kun salahanketta ei
milloinkaan ollut niin hyvin suunniteltu ja kun sen onnistuminen oli
ehdottoman varma.

Beausiren ystävän vangitseminen oli lisäksi siinäkin suhteessa
valitettava juttu, että syntyneessä metakassa tuomittu voisi vapautua,
paeta ja välttää siten kaksinkertaisen rangaistuksen: poltinraudan ja
kaleerit.

Vaikkei Beausirella ollutkaan varmaa valtiollista vakaumusta, oli
hän silti aina sydämessään kallistunut kuninkuutta kannattamaan. Hän
aloitti nyt surkuttelemalla syvästi kuninkaan kohtaloa ja valitti hänen
puolestaan, kun suunnitellusta kapinasta ei tulisikaan mitään.

Äkkiä hän iski otsaansa: kirkas aatos oli välähtänyt hänen aivoissaan.

"Mutta", sanoi hän toverilleen, "minähän tässä joudunkin ensimmäisenä
merkittäväksi!"

"Niin joudutkin, ja se olisi ollut onnesi, sanon sen hoitamiseen."

"Ja sinä sanot, ettei vangitsemistasi tunneta?"

"Ei kukaan tiedä siitä."

"Salaliittolaiset siis kokoontuvat, ikäänkuin ei sinua olisi
vangittukaan?"

"Vallan niin."

"Jos joku antaisi sovitun merkin, kapina puhkeaisi?"

"Niin... mutta kukapa sen antaisi, kun minä istun vankilassa enkä voi
saada sanaa kenellekään?"

"Minä!" sanoi Beausire kuin Medea Corneillen murhenäytelmässä.

"Sinäkö?"

"Minäpä tietenkin! Minähän olen paikalla, koska minut merkitään,
häh? No niin, minä huudan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset!
Kuolkoon kansa!' Se ei ole kovin vaikeaa minun mielestäni."

Beausiren toveri oli jähmettynyt ihmettelyynsä.

"Olen aina sanonut", huudahti hän, "että sinä olet nerokas mies!"

Beausire kumarsi.

"Jos sinä teet sen", jatkoi rojalistivanki, "niin sinua ei vain
vapauteta, sinua ei ainoastaan armahdeta, vaan lisäksi, kun minä
selitän, että sinä olet syynä salahankkeen onnistumiseen, sinä voit jo
ennakolta iloita kauniista palkkiosta".

"En minä sitä ajattele", vastasi Beausire mitä epäitsekkäimmän
näköisenä.

"Hitossa, et suinkaan ajattelekaan!" sanoi ystävä. "Mutta kun palkkio
tulee, neuvon sinua ottamaan sen vastaan."

"Jos sinä neuvot..." sanoi Beausire.

"Teen enemmänkin, minä kehoitan ja, tarpeen tullen, käsken sinua
hyväksymään sen", intti ystävä mahtipontisin elein.

"Olkoon menneeksi!" sanoi Beausire.

"No niin", virkkoi ystävä, "huomenna syömme yhdessä aamiaista —
vankilan päällikkö ei evänne sitä viimeistä suosionosoitusta kahdelta
toverukselta — ja me juomme kelpo pullollisen viiniä salahankkeen
onnistumiseksi!"

Beausire kyllä hieman epäili vankilan päällikön hyvää tahtoa, mikäli
se koski seuraavan päivän aamiaista, mutta, söisipä hän yksin tai
toverinsa seurassa, hän oli päättänyt pitää tälle antamansa lupauksen.

Hänen suureksi tyytyväisyydekseen päällikkö antoi luvan.

Toverukset söivät yhteisen aamiaisen. He eivät tyytyneet yhteen
pullolliseen, vaan joivat kaksi, kolme, neljä pullollista!

Neljännen pullon aikana Beausire oli raivo rojalisti. Onneksi
häntä tultiin noutamaan Grève-torille vietäväksi, ennenkuin viides
pullollinen oli tuotu pöytään Hän nousi rattaille kuin noustaan
riemuvaunuihin silmäillen halveksivasti tuota joukkoa, jolle hän
valmistaisi niin hirveän yllätyksen.

Notre-Damen sillan kulmassa muuan nainen ja pikku poika odottelivat
hänen tuloaan.

Beausire tunsi Oliva-rukan, joka itkeä vetisteli, ja nuoren
Toussaintin, joka nähdessään isänsä sotamiesten käsissä, huudahti:

"Se on oikein! Miksi löit minua!"

Beausire silmäili heitä suojelevin ilmein ja olisi liittänyt
tähän ilmeeseen eleen, joka varmaankin olisi näyttänyt hyvin
majesteetilliselta, mutta hänen kätensä oli sidottu selän taakse.

Kaupungintalon tori oli täynnä kansaa.

Kaikki tiesivät, että tuomittu tuli sovittamaan Tuilerieissä tekemäänsä
varkautta; tiedettiin niinikään jutun käsittelystä, minkälaisissa
olosuhteissa se oli tehty ja mitkä vaiheet olivat sitä seuranneet, eikä
kukaan säälinyt tuomittua.

Kun rattaat pysähtyivät häpeäpaalun kupeelle, oli vartijoilla täysi työ
pitää väkijoukkoa loitolla.

Beausire silmäili tuota kohisevaa, hälisevää joukkoa ilmein, joka
näytti sanovan: "Saattepa nähdä! Pian on käynnissä toisenlainen leikki!"

Kun hän ilmestyi häpeälavalle, puhkesi ilmoille huikea hurraa. Mutta
kun merkinnän hetki lähestyi, kun pyöveli riisui tuomitun, niin että
olkapää paljastui, ja kun hän kumarsi ottamaan tulipannusta hehkuvaa
rautaa, tapahtui, mitä aina tapahtuu: oikeuden ylevän majesteetin
edessä kaikki vaikenivat.

Beausire käytti hyväkseen tätä hetkeä, keräsi kaikki voimansa ja huusi
täyteläisellä, kaikuvalla äänellä:

"Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!"

Jos Beausire oli odottanut hälinää, niin tätä huutoa seuranneet
tapahtumat ylittivät kaikki hänen toiveensa. Joukko ei kiljunut, se
ulvoi.

Hirveästi mylväisten koko tämä joukko syöksyi häpeälavalle päin.

Nyt vartiosto ei enää kyennyt suojelemaan Beausireä. Sen rivit
murtuivat, lava vallattiin, pyöveli tungettiin tieltä, tuomittu
riuhtaistiin häpeäpaalusta ja viskattiin siihen kuhisevaan
muurahaispesään, jota sanotaan väkijoukoksi.

Hänet olisi seuraavassa tuokiossa surmattu, ruhjottu, revitty
palasiksi, mutta silloin syöksyi paikalle muuan vyöhytniekka mies, joka
kaupungintalon ulkoportailta oli katsellut tuomion toimeenpanoa.

Tämä mies oli kommuunin prokuraattori Manuel.

Hänessä oli suuri määrä inhimillistä tunnetta, jonka hän usein
osasi sulkea sydämensä syvyyteen, mutta joka aina pääsi esille
tämäntapaisissa tilaisuuksissa.

Hänen onnistui tunkeutua Beausiren luokse. Hän kohotti kätensä hänen
ylitseen ja huusi kovalla äänellä:

"Lain nimessä minä vaadin haltuuni tämän miehen!"

Kansa ei aikonut totella häntä. Manuel irroitti vyönsä, heilutti sitä
väkijoukon yläpuolella ja huusi:

"Apuun, kaikki kunnon kansalaiset!"

[Tarkoituksemme ei suinkaan
ole seppelöidä Manuelia kunnian sädekehällä, tätä miestä, joka on
vallankumouksen parjatuimpia; tarkoituksemme on vain lausua totuus.]

[Michelet kertoo tapauksen seuraavasti:]

["Syyskuun 1 päivänä Grève-torilla esitettiin kauhea kohtaus. Muuan
merkittäväksi paikalle tuotu varas, joka ilmeisesti oli humalassa,
johtui huutamaan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon
kansa!' Hänet riuhtaistiin siinä samassa kaakinpuusta ja olisi revitty
palasiksi; kommuunin prokuraattori Manuel juoksi paikalle, pelasti
hänet joukon käsistä ja vei hänet kaupungintaloon. Mutta hän oli
itsekin silloin kuolemanvaarassa. Hänen täytyi luvata, että kansan
valitsema jury-tuomioistuin tuomitsisi syyllisen. Tämä tuomioistuin
julisti kuolemantuomion. Viranomaiset pitivät tätä tuomiota hyvänä
ja laillisena; se pantiin täytäntöön ja mies hirtettiin seuraavana
päivänä."]

Parikymmentä miestä kiiruhti hänen ympärilleen.

Beausire pelastettiin joukon käsistä: hän oli tällöin puolikuollut.

Manuel kannatti hänet kaupungintaloon. Mutta pian uhattiin
kaupungintaloakin vakavasti: niin kiihtynyt oli kansan mieliala.

Manuel ilmestyi parvekkeelle.

"Tämä mies on syyllinen", sanoi hän, "mutta vikapää rikokseen, josta
häntä ei ole tuomittu. Valitkaa keskuudestanne tuomioistuin. Tämä
tuomioistuin kokoontukoon johonkin kaupungintalon saliin ja päättäköön
syyllisen kohtalosta. Tuomio, olkoon se millainen tahansa, pannaan
täytäntöön, mutta laadittakoon toki tuomio!"

Eikö ole omituista, että verilöylypäivän aattona muuan niistä miehistä,
joita syytetään tästä verilöylystä, pitää oman henkensä uhalla moisen
puheen?

Politiikassa on muodottomuuksia: selittäköön ne ken taitaa.

Tämä kehoitus rauhoitti väkijoukon. Neljännestuntia myöhemmin
Manuelille esitettiin kansan valitsema tuomioistuin. Siinä oli
yksikolmatta jäsentä. Nämä yksikolmatta miestä ilmestyivät parvekkeelle.

"Ovatko nämä miehet edustajianne?" kysyi Manuel kansalta.

Vastaukseksi kansa alkoi paukuttaa käsiä.

"Hyvä on", virkkoi Manuel; "koska tässä ovat tuomarit, tapahtukoon
oikeus".

Ja lupauksensa mukaan hän sijoitti tuomioistuimen erääseen
kaupungintalon saliin.

Enemmän kuolleena kuin elävänä Beausire tuotiin tämän tilapäisen
tuomioistuimen eteen. Hän yritti puolustautua. Mutta hänen jälkimäinen
rikoksensa oli yhtä ilmeinen kuin edellinenkin. Mutta kansan silmissä
se oli paljoa raskaampi.

Huutaa eläköötä kuninkaalle, kun kuningas, petturiksi julistettuna, oli
Templessä vankina, huutaa eläköötä preussilaisille, kun preussilaiset
juurikään olivat valloittaneet Longwyn ja olivat vain viidenkolmatta
penikulman päässä Pariisista, huutaa kuolemaa kansalle, kun kansa
vääntelehti kuolemantuskissaan, se oli toki hirveä rikos, joka vaati
mitä ankarinta rangaistusta!

Niinpä tuomioistuin päättikin, että syyllinen tuomittaisiin kuolemaan,
ja lisäksi, että hänen kuolintapansa tulisi rikoksen laadun mukaan
häpeälliseksi; häneen sovellutettaisiin lain poikkeusta sikäli, että
hänet hirtettäisiin ja hirtettäisiin sillä paikalla, missä rikoskin oli
tehty.

Pyöveli sai määräyksen pystyttää hirsipuun lavalle, mistä kaakinpuu oli
kohonnut.

Väkijoukko rauhoittui, kun se kuuli tämän päätöksen ja tiesi, ettei
vanki voisi päästä pakoon.

Tämä tapaus, kuten erään aikaisemman luvun lopussa sanoimme, askarrutti
kansalliskokousta.

Seuraava päivä oli sunnuntai, mikä tekisi tilanteen yhä vaikeammaksi.
Kansalliskokous ymmärsi, että oltiin menossa verilöylyä kohden.
Kommuuni tahtoi pysyä vallassa, maksoi mitä maksoi, ja verilöyly, siis
hirmu, oli siihen tarkoitukseen kaikkein varmimpia keinoja.

Kansalliskokous peräytyi kaksi päivää varemmin tekemästään päätöksestä.
Se peruutti päätöksensä.

Silloin muuan edustaja nousi puhumaan.

"Ei riitä, että peruutatte päätöksenne", sanoi hän. "Kaksi päivää
sitten sitä laatiessanne te julistitte, että kommuuni on tehnyt
isänmaalle hyvän palveluksen. Ylistys on liian epämääräinen,
sillä jonakin päivänä te voitte sanoa, että kommuuni on palvellut
isänmaata hyvin, mutta että se ja se kommuunin jäsen ei ansaitse tätä
kiitoslausetta. Silloin se ja se jäsen joutuu vainon alaiseksi. On siis
sanottava, ei kommuuni, vaan kommuunin jäsenet."

Kansalliskokous päätti tunnustaa, että kommuunin jäsenet ovat tehneet
isänmaalle hyvän palveluksen.

Samaan aikaan kun kansalliskokous äänesti tästä kysymyksestä,
Robespierre piti kommuunille laajan puheen, jossa hän huomautti, että
koska kansalliskokous inhoittavien temppuilujen avulla oli saanut
yleisneuvoston menettämään julkisen luottamuksen, tämän yleisneuvoston
oli väistyttävä ja käytettävä sitä ainoaa keinoa, joka vielä voisi
kansan pelastaa, toisin sanoin, sen oli luovuteltava valta kansalle.

Kuten aina, Robespierre oli epäselvä ja häälyväinen, mutta hirveä.

Mitä merkitsi lause: luovutettava valta kansalle?

Sitäkö, että kansalliskokouksen päätökseen alistuttaisiin ja
hyväksyttäisiin uudet vaalit? Tuskinpa vain.

Sitäkö, että lainmukainen valta poistettaisiin ja se poistamalla
selitettäisiin, että kommuuni, joka oli järjestänyt elokuun 10 päivän,
katsoi itsensä kykenemättömäksi jatkamaan vallankumouksen suurta työtä
ja uskoi kansalle työn työdentämisen?

Jos holtittomalle kansalle, jonka sydän oli tulvillaan kostoa,
uskottaisiin elokuun 10 päivän työn jatkaminen, merkitsisi se niiden
miesten teurastusta, jotka elokuun 10 päivänä olivat taistelleet sitä
vastaan ja jotka sen jälkeen oli teljetty Pariisin vankiloihin.

Sellainen oli tilanne syyskuun 1 päivän illalla. Ilmassa oli ukkosen
tuntu; uhkaava salama ja jyrinä painoivat raskaasti jokaisen mieltä.




XI

Syyskuun 1 ja 2 päivän välinen yö


Näin olivat asiat, kun syyskuun 1 päivänä kello yhdeksän
illalla Gilbertin apulainen — palvelija-nimitys oli poistettu
tasavalta-aatteelle sopimattomana — Gilbertin apulainen astui tohtorin
huoneeseen ja ilmoitti:

"Kansalainen Gilbert, vaunut odottavat portin edessä."

Gilbert painoi hatun silmilleen, napitti päällystakkinsa kaulaan
asti ja aikoi lähteä ulos, mutta kynnykselle ilmestyi samassa muuan
mies, jonka yllä oli avara viitta ja jonka kasvoja varjostivat leveät
hatunlieret.

Gilbert väistyi askelen taaksepäin. Pimeässä ja tällaisena hetkenä
kaikki ovat vihamiehiä.

"Minä se olen, Gilbert", sanoi ystävällinen ääni.

"Cagliostro!" huudahti tohtori.

"Kas niin, taaskin te unohdatte, ettei minun nimeni ole enää
Cagliostro, vaan parooni Zannone! Teille, rakas Gilbert, minä en tosin
muuta nimeä enkä sydäntä, vaan olen alati, sitä ainakin toivon, Josef
Balsamo."

"Niin, niin", myönsi Gilbert, "ja sen todistukseksi mainitsen, että
olin lähdössä tapaamaan teitä".

"Sitä aavistinkin", sanoi Cagliostro, "ja sitä varten tulen tänne,
sillä teidän piti toki ajatella, etten minä tällaisina päivinä tee mitä
herra de Robespierre on tehnyt: minä en lähde maaseudulle".

"Pelkäsinkin, etten tapaisi teitä, ja olen nyt ylen iloinen, kun näen
teidät... Mutta astukaa sisään, olkaa hyvä!"

"No, tässä olen! Sanokaa, mitä minulta haluatte?" kysyi Cagliostro
seuratessaan Gilbertiä tohtorin asunnon perimmäiseen huoneeseen.

"Istukaa, mestari!"

Cagliostro istuutui.

"Te tiedätte, mitä tapahtuu", aloitti Gilbert.

"Haluatte kai sanoa, mitä kohta tapahtuu", oikaisi Cagliostro, "sillä
tällä hetkellä ei tapahdu mitään".

"Niin, olette oikeassa. Mutta jotakin kauheaa on tekeillä, eikö niin?"

"Kauheaa tosiaankin... Mutta kauheakin on toisinaan välttämätöntä."

"Mestari", sanoi Gilbert, "kun te lausutte nuo sanat heltymättömällä
kylmäverisyydellänne, saatte minut värisemään!"

"Minkä sille voi? Minä olen vain kaiku: kohtalon kaiku!"

Gilbert taivutti päätänsä.

"Muistatteko, Gilbert, mitä sanoin teille Bellevuessa lokakuun
kuudentena päivänä ennustaessani markiisi de Favrasin kuolemaa?"

Gilbert säpsähti.

Hän, joka oli voimakas ihmisten ja tapahtumienkin edessä, tunsi tämän
salaperäisen olennon edessä itsensä heikoksi kuin lapsi.

"Sanoin teille", jatkoi Cagliostro, "että jos kuninkaan poloisissa
aivoissa olisi hitunenkin sitä itsesäilytysvaistoa, jota hänellä en
toivonut olevan, hän pakenisi".

"No, hän pakeni", vastasi Gilbert.

"Niin, mutta minä odotin hänen tekevän sen ajoissa. Hän pakeni, mutta
hyväinen aika, tehän tiedätte, se oli myöhäistä! Minä lisäsin, ette
ole kai sitä unohtanut, lisäsin, että jos kuningas vastustelisi, jos
kuningatar vastustelisi, jos ylimykset vastustelisivat, me tekisimme
vallankumouksen."

"Niin, olette oikeassa, yhä vain oikeassa! Vallankumous on tehty!"
sanoi Gilbert huokaisten.

"Ei täydellisesti", vastasi Cagliostro. "Mutta se kehittyy, kuten
näette, hyvä Gilbert. Muistatte lisäksi, että puhelin teille eräästä
koneesta, jonka muuan ystäväni, tohtori Guillotin, on keksinyt?
Oletteko käväissyt Carrousel-aukiolla, Tuilerieitä vastapäätä? No
niin, se kone, sama kone, jonka kuvan näytin kuningattarelle Taverneyn
linnassa, vesikarahvin pinnalla — muistattehan, te olitte silloin pikku
poika, tuskin tuon mittainen ja silti jo neiti Nicolen rakastaja...
malttakaas, hänen miehensä, se rakas herra de Beausire, on vastikään
tuomittu hirtettäväksi! — no niin, se kone toimii."

"Niin", sanoi Gilbert, "ja tuntuu toimivan liian hitaastikin, koskapa
halutaan sen lisäksi käyttää sapeleita, piikkejä ja puukkoja".

"Kuulkaahan", virkkoi Cogliostro, "on sovittava eräästä seikasta,
siitä näet, että me olemme tekemisissä julmien härkäpäitten kanssa!
Aatelisille, hoville, kuninkaalle ja kuningattarelle annetaan
kaikenlaatuisia varoituksia, mutta niistä ei ole minkäänlaista hyötyä.
Bastilji vallataan, se ei auta; järjestetään lokakuun viides ja kuudes
päivä, se ei auta; järjestetään kesäkuun kahdeskymmenes päivä; se ei
auta; järjestetään elokuun kymmenes päivä, se ei auta; kuningas pannaan
Templeen, ylimykset pannaan Abbayeen, la Forceen, Bicêtreen, sekään
ei auta! Templessä kuningas iloitsee, kun preussilaiset valloittavat
Longwyn. Abbayessa ylimykset huutavat: 'Eläköön kuningas! Eläkööt
preussilaiset!' He juovat samppanjaa köyhän kansan nähden, joka särpii
vettä, he syövät tryffeli-piiraita köyhän kansan edessä, jolta puuttuu
leipä! Ja jos Preussin Wilhelmille kirjoitettaisiinkin: 'Varokaa! Jos
tulette Longwyta edemmäksi, jos astutte askelenkin Ranskan sydäntä
kohden, merkitsee se kuninkaan kuolemantuomiota!' niin tämä vastaisi:
'Vaikka kuninkaallisen perheen asema onkin kauhea, eivät armeijat
voi peräytyä. Kaikesta sydämestäni haluan ehtiä perille ajoissa
pelastaakseni Ranskan kuninkaan, mutta velvollisuuteni on ennen kaikkea
pelastaa Eurooppa!' Ja hän marssii Verdunin suunnalle... Siitä on
tehtävä loppu."

"Loppu mistä?" huudahti Gilbert.

"Kuninkaasta, kuningattaresta ja aatelisista."

"Te surmaisitte kuninkaan? Te surmaisitte kuningattaren?"

"Oh, ei, ei heitä! Se olisi suuri onnettomuus! Heidät on tuomittava,
heidän asiansa on tutkittava ja järjestettävä julkisesti, kuten Kaarlo
ensimmäisenkin, mutta kuinka tahansa, heistä on suoriuduttava, tohtori,
ja mitä pikemmin, sitä parempi."

"Entä kuka on sen päättänyt?" huudahti Gilbert. "Älykö, rehellisyyskö,
sen kansan omatuntoko, josta te puhutte? Silloin kun Mirabeau edusti
neroa, Lafayette vilpittömyyttä ja Vergniaud oikeudentuntoa, jos
olisitte silloin tullut sanoinaan näiden kolmen miehen nimessä:
'Täytyy tappaa!' olisin värissyt, niinkuin nyt värisen, mutta minä
olisin samalla epäröinyt. Kenen nimessä te tänään puhutte? Jonkun
Hébertin, teatterilippujen myyjän, jonkun Collot-d'Herboisin, ulos
vihelletyn ilveilijän, jonkun Maratin, sairaan hengen, josta lääkärin
täytyy iskeä suonta joka kerta kun hän vaatii viisikymmentätuhatta,
satatuhatta, kaksisataatuhatta päätä! Sallikaa minun, suuri mestari,
jäävätä nämä keskinkertaiset miehet, jotka tarvitsevat nopeita ja
suurieleisiä murroskausia, kouraantuntuvia muutoksia, nämä huonot
näytelmänsepittäjät, nämä voimattomat puhujat, jotka nauttivat
äkillisistä hävityksistä, jotka luulottelevat olevansa taitavia
taikureita, vaikka he, vaivaisina kuolevaisina, ovat vain tärvelleet
Jumalan luoman; he pitävät kauniina, suurena, ylevänä johtaa uuteen
uomaan sen elämänvirran, joka ravitsee maailmaa, tuhoamalla yhdellä
sanalla, yhdellä kädenliikkeellä, yhdellä silmäniskulla, poistamalla
yhdellä henkäyksellä sen elävän esteen, jonka muovailuun luonto oli
tarvinnut kaksikymmentä, kolme-, neljä-, viisikymmentä vuotta! Ne
miehet, suuri mestari, ovat kurjia ihmisiä! Ettekä te ole niitä miehiä!"

"Gilbert ystävä", sanoi Cagliostro, "erehdytte jälleen. Sanotte niitä
miehiä ihmisiksi. Annatte heille liian suuren kunnian. He ovat vain
välikappaleita."

"Hävityksen välineitä!"

"Niin, mutta aatteen hyväksi. Tämä aate, Gilbert, on kansojen
kirvoittamisia, se on vapaus! Se on tasavalta — ei Ranskan,
Jumala varjelkoon minua niin itsekkäästä ajatuksesta! — se on
yleisinhimillinen tasavalta, koko maailman veljeys! Ne miehet eivät ole
neroja, he eivät ole rehellisiä, heillä ei ole omaatuntoa, mutta heillä
on jotakin, mikä on paljoa voimakkaampaa, paljoa tanakampaa, paljoa
hellittämättömämpää kuin kaikki muu: heillä on vaistoa."

"Attilan vaisto!"

"Tepä sen sanoitte: Attilan, joka nimitti itseään _Jumalan vasaraksi_
ja joka tuli hunnien, alanien, sveevien raakalaisveren kanssa
tallaamaan jalkoihinsa roomalaisen kulttuurin, kun tämä oli jo vallan
laho Nerojen, Vespasianusten, Heliogabalusten nelisatavuotisen
hallituksen johdosta."

"Mutta pysykäämme asiassa, älkäämme yleistäkö. Minne se verilöyly
meidät johtaa?"

"Oh, varsin yksinkertaiseen ratkaisuun. Se häpäisee kansalliskokouksen,
kommuunin, kansan, koko Pariisin. Pariisi on tahrattava verellä,
ymmärrättekö, jotta Pariisi, nämä Ranskan aivot, tämä Euroopan ajatus,
tämä maailman sielu, jotta Pariisi, tuntiessaan, ettei anteeksianto
olisi enää mahdollista, nousisi yhtenä miehenä, työntäisi Ranskan
edellään ja viskaisi vihollisen isänmaan pyhän alueen ulkopuolelle."

"Mutta ettehän te ole ranskalainen!" huudahti Gilbert. "Mitä se siis
teitä liikuttaa?"

Cagliostro hymyili.

"Kuinka te, Gilbert, kehittynyt äly ja voimakas persoonallisuus, voitte
sanoa jollekin ihmiselle: 'Älä sekaannu Ranskan asioihin, sillä sinä
et ole ranskalainen!' Eivätkö Ranskan asiat, Gilbert, ole maailman
asioita? Työskenteleekö Ranska vain omaksi hyväkseen, poloinen egoisti?
Kuoliko Jeesus ainoastaan juutalaisten puolesta? Mikä oikeus sinulla on
tulla sanomaan apostolille: 'Sinä et ole natsarealainen!' Kuule, kuule,
Gilbert, minä olen keskustellut näistä asioista neron kanssa, joka oli
vallan toisella tavalla kehittyneempi kuin minä tai sinä, miehen tai
hengen kanssa, jonka nimi on Althotas, eräänä päivänä, kun hän esitti
minulle laskelmaa verestä, joka oli vuodatettava, ennenkuin maailman
vapauden aurinko pääsisi nousemaan. No niin, sen miehen päätelmät eivät
ole järkyttäneet vakaumustani. Olen kulkenut, kuljen nyt ja vastedeskin
kumoten kaikki, mikä on tielläni, ja sanon tyynin äänin ja puhtain
katsein: 'Sääli esteitä, mutta minä olen tulevaisuus!' — Sinulla oli
jotakin pyydettävää minulta, eikö niin? Suostun ennakolta pyyntöösi.
Mainitse sen miehen tai naisen nimi, jonka haluat pelastaa."

"Haluan pelastaa naisen, jonka te, mestari, ja minä emme voi sallia
kuolla."

"Haluat pelastaa kreivitär de Charnyn?"

"Haluan pelastaa Sébastienin äidin."

"Sinä tiedät, että Danton, oikeusministerinä, pitää kädessään vankilan
avaimia."

"Niin, mutta minä tiedän myöskin, että te voitte sanoa Dantonille:
'Aukaise tai sulje tuo ovi.'"

Cagliostro nousi, meni kirjoituspöydän ääreen, piirsi pienelle
neliöpaperille jonkun salamerkin, ojensi paperin Gilbertille ja sanoi:

"Kas tässä, poikaseni! Mene tapaamaan Dantonia ja pyydä häneltä, mitä
haluat."

Gilbert nousi.

"Mutta mitä sen jälkeen aiot tehdä?" kysyi Cagliostro.

"Minkä jälkeen?"

"Kulumassa olevien päivien jälkeen, kun kuninkaan vuoro tulee."

"Minä aion tehdä voitavani, päästäkseni konventin jäseneksi, ja
vastustaa voimieni mukaan kuninkaan kuolemaa."

"Niin, niin, käsitän sen", vastasi Cagliostro. "Toimi omantuntosi
mukaan, Gilbert, mutta lupaa minulle yksi asia."

"Mikä?"

"Oli aika, jolloin lupasit ehdoitta, Gilbert."

"Silloin te ette tullutkaan sanomaan, että kansa parannetaan murhalla,
ihmiskunta verilöylyllä."

"Olkoon... No niin, lupaa minulle, Gilbert, että kun kuningas on
tuomittu, kun kuningas on mestattu, sinä noudatat neuvoa, jonka silloin
sinulle annan."

Gilbert ojensi hänelle kätensä.

"Kaikki teidän antamanne neuvot ovat minulle kalliita", sanoi hän.

"Entä noudatatko sitä?" kysyi Cagliostro.

"Vannon noudattavani, ellei se loukkaa omaatuntoani."

"Gilbert, olet kohtuuton", moitti Cagliostro. "Minä olen antanut
sinulle paljon, olenko milloinkaan mitään vaatinut?"

"Ette, mestari", vastasi Gilbert, "ja tälläkin kerralla olette
lahjoittanut minulle elämän, joka on minulle omaa elämääni rakkaampi".

"Mene siis", sanoi Cagliostro, "ja johtakoon askeliasi sen Ranskan
henki, jonka ylevimpiä poikia sinä olet!"

Cagliostro lähti, ja Gilbert seurasi häntä.

Vaunut odottelivat yhä. Tohtori astui niihin ja käski ajaa
oikeusministeriön eteen. Danton asui siellä.

Oikeusministerinä Dantonilla oli erinomainen veruke päästä esiintymästä
kommuunissa.

Mitäpä hän siellä olisi tehnytkään? Eivätkö Marat ja Robespierre olleet
siellä? Robespierre ei sallisi Muratin mennä edelleen: murhan eteen
valjastettuina he kulkisivat samaa jalkaa. — Ja olihan Tallien heitä
kaitsemassa.

Dantonia odotti kaksi vaihtoehtoa: joka hän liittyisi kommuuniin
ja muodostaisi Maratin ja Robespierren kanssa kolmiliiton, tai
kansalliskokous antaisi hänen käsiinsä diktatuurin, jota hän hoitaisi
oikeusministerinä.

Hän ei halunnut Robespierren ja Maratin seuraan. Kansalliskokous
puolestaan ei välittänyt hänestä.

Kun Gilbert ilmoitettiin, oli hän huoneessaan vaimonsa kanssa, tai
oikeammin, hänen vaimonsa oli hänen jalkojensa juuressa: verilöyly oli
niin tunnettu asia, että hänen vaimonsa rukoili häntä estämään sen.

Hän, vaimo-rukka, kuolisi tuskasta, jos se verilöyly pantaisiin toimeen.

Danton ei voinut saada häntä käsittämään muuatta hyvinkin selvää asiaa:
hän ei voisi mitään kommuunin päätöksille, ellei kansalliskokous
antaisi hänelle diktaattorin valtuuksia. Kansalliskokouksen kanssa
hänellä olisi ehkä voitto, ilman sitä varma tappio.

"Kuole, kuole, kuole, jos on pakko!" huusi vaimo-rukka. "Mutta älä
salli verilöylyn tapahtua!"

"Minunlaiseni mies ei kuole tarpeettomasti", vastasi Danton. "Haluan
kyllä kuolla, mutta minun kuolemani tulkoon isänmaan hyödyksi!"

Tohtori Gilbert ilmoitettiin.

"Minä en lähde", sanoi rouva Danton, "ennenkuin olet luvannut tehdä
voitavasi estääksesi sen inhoittavan rikoksen".

"Jää siis", sanoi Danton.

Rouva Danton väistyi kolme askelta syrjään päästääkseen miehensä
tohtoria vastaan, jonka tämä tunsi nimeltä ja maineelta.

"Ah, tohtori, tulette oikealla hetkellä", sanoi hän. "Jos olisin
tiennyt osoitteenne, olisin lähettänyt hakemaan teitä."

Gilbert tervehti Dantonia ja huomatessaan hänen takanaan nyyhkyttelevän
naisen kumarsi.

"Tässä on vaimoni, kansalaisen Dantonin ja oikeusministerin vaimo,
joka luulee minua kyllin voimakkaaksi, jotta yksin kykenisin estämään
herroja Maratia ja Robespierreä, joiden takana on koko kommuuni,
tekemästä, mitä haluavat, toisin sanoin, estämään heitä tappamasta,
tuhoamasta, murhaamasta!"

Gilbert silmäili rouva Dantonia. Tämä itki kädet ristissä.

"Hyvä rouva", sanoi Gilbert, "sallitteko minun suudella näitä
armeliaita käsiä?"

"Kas niin", virkkoi Danton, "nyt sait avustajan!"

"Voi, hyvä herra", huudahti poloinen vaimo, "sanokaa hänelle, että hän
tahraantuu vereen koko elämänsä ajaksi, jos hän sallii sen tapahtua!"

"Ellei olisi muusta kysymys", sanoi Gilbert, "jos se tahra jäisi
vain yhden miehen otsalle ja jos se mies, arvellen, että hänen
nimeensä liittyvä veritahra voisi olla hyödyksi hänen maallensa ja
olisi välttämätön Ranskalle, uhrautuisi, viskaisi maineensa kuiluun,
kuten Decius ruumiinsa, ei se olisi mitään! Mitä merkitsevät yhden
kansalaisen elämä, maine ja kunnia sellaisissa oloissa, joita me nyt
elämme? Mutta siitä tulee tahra koko Ranskan otsalle!"

"Kansalainen", sanoi Danton, "kun Vesuvius purkautuu, esittäkää minulle
mies, joka pystyy estämään sen laavan; kun meri nousee, näyttäkää
käsivarsi, joka kykenee hillitsemään valtameren".

"Kun miehen nimi on Danton, ei kysytä missä se mies on, vaan sanotaan:
'Se mies on tuossa!' Silloin ei kysytä, missä on se käsivarsi, silloin
tuomitaan!"

"Te olette kaikki hulluja!" huudahti Danton. "Täytyykö siis minun
sanoa teille, mitä en jätä itselleni sanomatta? Hyvä on! Minulla on
tahtoa, minulla on kykyä, ja jos kansalliskokous haluaisi, minulla
olisi voimaa! Mutta tiedättekö, mitä tapahtuu? Samaa, mitä tapahtui
Mirabeaulle: hänen neronsa ei voinut kilpailla hänen huonon maineensa
kanssa. Minä en ole holtiton Marat, istuttaakseni kansalliskokoukseen
kauhua, enkä lahjomaton Robespierre, istuttaakseni siihen luottamusta.
Kansalliskokous epää minulta keinot, joilla valtion voisi pelastaa.
Minä kärsin huonosta maineestani. Kansalliskokous vitkastelisi,
venyttäisi keskusteluja. Sen jäsenet kuiskuttelisivat keskenään, että
minä olen moraaliton ihminen, mies, jonka käsiin ei voisi uskoa edes
kolmeksi päiväksi rajatonta, täydellistä toimintavaltaa. Valittaisiin
joku komitea, johon tulisi kunniallisia jäseniä, ja sillä välin
pantaisiin verilöyly toimeen. Ja, kuten sanoitte, tuhansien syyllisten
veri, kolmenneljänsadan humalaisen rikos nostaisi vallankumouksen
näyttämölle punaisen verhon, joka kätkisi taaksensa sen ylevät
korkeudet! Niin", lisäsi hän suurenmoisin elein, "Ranskaa siitä ei
syytettäisi, vaan minua. Minä kääntäisin siitä maailman kirouksen ja
antaisin sen vyöryä ylitseni!"

"Entä minä! Entä lapsesi?" huudahti vaimo-poloinen.

"Sinä", vastasi Danton, "sinä kuolisit siihen, kuten äsken sanoit,
eikä sinua syytetä minun rikostoverikseni, koska minun rikokseni
on surmannut sinut. Minun lapseni ovat poikia. He varttuvat joskus
miehiksi, ja ole rauhassa, jos heillä on isänsä sydän, he pitävät
Dantonin nimeä pystypäin, tai jos he ovat heikkoja, he kieltävät minut.
Sitä parempi! Heikot eivät ole minun sukuani, ja minä, minä kiellän
heidät jo ennakolta!"

"Mutta pyytäkää edes sitä valtuutta kansalliskokoukselta!" huudahti
Gilbert.

"Luuletteko minun odotelleen teidän neuvoanne? Olen kutsuttanut tänne
Thuriotin, olen kutsuttanut tänne Tallienin. Vaimo, katso, ovatko he
tulleet. Jos ovat, laske Thuriot sisälle."

Rouva Danton poistui nopeasti.

"Koetan onneani teidän nähtenne, herra Gilbert", sanoi Danton. "Te
olette todistajani jälkimaailmalle, kuinka olen ponnistellut."

Ovi aukeni.

"Tässä tulee kansalainen Thuriot, hyvä ystävä", ilmoitti rouva Danton.

"Tule tänne!" sanoi Danton ja ojensi leveän kouransa miehelle, joka
hänen rinnallaan esitti samanlaista osaa kuin ajutantti kenraalin
rinnalla. "Lausuit kerran puhujalavalta seuraavat ylevät sanat:
'Ranskan vallankumous ei ole vain meidän, se on maailman ja meidän on
tehtävä siitä tili koko ihmiskunnalle!' Hyvä, meidän on ponnistettava
kaikkemme säilyttääksemme tämän vallankumouksen puhtaana."

"Puhu", kehoitti Thuriot.

"Huomenna, istunnon alkaessa, ennenkuin keskustelu on alkanutkaan,
sinä ehdotat seuraavaa: kommuunin yleisneuvoston jäsenmäärä korotetaan
kolmeksisadaksi, joten elokuun kymmenentenä päivänä valittujen yhä
pysyessä paikoillaan uudet tulokkaat tekevät mitättömäksi vanhojen
vaikutusvallan. Me rakennamme Pariisin edustuksen selvälle pohjalle,
me laajennamme kommuunin, me lisäämme sen lukumäärää, mutta me
tasoitamme sen henkeä. Jos tämä ehdotus ei läpäise, ellet saa heitä
käsittämään tätä ajatustani, käske Lacroixin esittää kysymys avoimesti.
Hän ehdottakoon kuolemanrangaistusta jokaiselle, ken suoraan tai
välillisesti kieltäytyy panemasta täytäntöön tai jotenkuten muuten
kiertää toimeenpanovallan antamia määräyksiä ja toimintaohjeita.
Jos se ehdotus läpäisee, merkitsee se diktatuuria. Minä edustan
toimeenpanovaltaa. Minä astun esille, minä vaadin sitä, ja jos emmitään
antaa se minulle, minä otan sen!"

"Entä mitä sitten teette?" kysyi Gilbert.

"Silloin", sanoi Danton, "minä tartun lippuun; sensijaan että vetoisin
verilöylyn veriseen ja rumaan pahaanhenkeen, jonka minä manaan
pimeyksiinsä takaisin, vetoan taistelun ylevään ja puhtaaseen henkeen,
joka iskee pelotta ja vihatta ja katselee rauhallisena kuolemaa.
Minä kysyn kaikilta näiltä roistolaumoilta, ovatko he kokoontuneet
surmatakseen aseettomia ihmisiä; minä julistan saastaiseksi teoksi
vankiloitten uhkaamisen! Monet ehkä hyväksyvät verilöylyn, mutta
murhaajia on vähän. Käytän hyväkseni Pariisin sotaista mielialaa,
hajoitan pienen murhaajajoukon todellisten sotilaitten muodostamaan
vapaaehtoislaumaan, joka odottaa vain lähtökäskyä, ja lähetän rajalle,
vihollista vastaan, tuon epäkelvon aineksen, jota sotajoukon muu ylevä
aines vallitsee!"

"Tehkää se, tehkää se", huudahti Gilbert, "ja te olette tehnyt suuren,
valtavan, ylevän työn!"

"Hyvä Jumala, sehän on maailman helpoin tehtävä!" sanoi Danton
kohauttaen hartioitaan elein, jotka ilmaisivat voimaa, huolettomuutta
ja epäilyä. "Jos minua autetaan, saatte nähdä, kuinka käy!"

Rouva Danton suuteli miehensä kättä.

"Sinua autetaan, Danton", sanoi hän. "Kukapa ei asettuisi sinua
tukemaan, kun kuulee sinun puhuvan."

"Niin", vastasi Danton, "valitettavasti minä en voi puhua näin. Jos
ajan karille näin puhuessani, niin minäpä se silloin joudun verilöylyn
ensimmäiseksi uhriksi."

"Eikö olisikin parempi kuolla sillä tavoin?" sanoi rouva Danton
vilkkaasti.

"Vaimo, sinä puhut kuin naiset puhuvat! Jos minä kuolen, kuinka
vallankumouksen käy silloin hullun verenimijän Maratin ja valheellisen
haaveilijan Robespierren käsissä? Ei, minä en saa enkä halua vielä
kuolla. Minun on estettävä verilöyly, jos voin, ja jos se pannaan
toimeen vastoin tahtoani, minun on puhdistettava Ranska siitä ja
otettava se omalle tililleni. Minä kuljen silloin samoin päämäärääni
kohden, multa minä kuljen hirveämpänä. — Kutsu Tallien sisälle."

Tallien tuli.

"Tallien", sanoi Danton, "huomenna voi käydä niin, että kommuuni kutsuu
kirjeellisesti minut kaupungintaloon. Te olette kommuunin sihteeri.
Järjestäkää niin, en saa sitä kirjettä ja että voin todistaa, etten ole
sitä saanut."

"Hitossa, kuinka se käy päinsä?" sanoi Tallien.

"Se on teidän asianne. Minä sanon teille, mitä tahdon, mitä haluan ja
mitä on tehtävä. Teidän on keksittävä keinot. — Tulkaa, herra Gilbert,
teillähän on jokin pyyntö esitettävänä?"

Hän avasi pienen työhuoneen oven, antoi Gilbertin astua sinne ensin ja
seurasi itse perässä.

"No niin", sanoi Danton, "mitä voin tehdä hyväksenne?"

Gilbert otti taskustaan Cagliostron hänelle, antaman paperin ja esitti
sen Dantonille.

"Ah, te tulette hänen lähettämänään!" sanoi Danton.

"No, mitä haluatte?"

"Erään Abbayessa olevan naisvangin vapauttamista."

"Hänen nimensä?"

"Kreivitär de Charny."

Danton kirjoitti vapauttamismääräyksen.

"Kas tässä", sanoi hän. "Haluatteko pelastaa muita? Puhukaa! Minä
puolestani tahtoisin voida pelastaa ne kaikki onnettomat!"

Gilbert kumarsi.

"Minulla on nyt kaikki mitä haluan", sanoi hän.

"Hyvästi siis, herra Gilbert. Ja jos joskus tarvitsette apuani, tulkaa
suoraan puheilleni, mies miehen luo, ilman välikäsiä! Olisin hyvin
onnellinen, jos saisin tehdä jotakin hyväksenne."

Opastaessaan häntä ulos hän jupisi:

"Voi, olisipa minulla neljäksikolmatta tunniksi teidän tahraton
maineenne, herra Gilbert!"

Ja hän sulki oven tohtorin jälkeen raskaasti huoahtaen ja pyyhkien
hikeä otsaltaan.

Gilbert lähti Abbayeen, hallussaan se kallisarvoinen paperi, joka
antaisi hänelle Andréen.

Vaikka oli jo lähes yösydän, liikuskeli vankilan ympärillä uhkaavia
joukkoja.

Gilbert tunkeutui niiden välistä ja kolkutti vankilan portille.

Synkkä, matalaholvinen portti aukeni.

Gilbertiä puistatti: tämä matalaholvinen käytävä ei tuntunut vievän
vankilaan, vaan hautaan.

Hän esitti saamansa paperin päällikölle.

Paperi sisälsi määräyksen laskea heti vapaaksi tohtori Gilbertin
esittämän henkilön. — Gilbert mainitsi kreivitär de Charnyn, ja
päällikkö käski erään vartijan opastaa kansalaisen Gilbertin naisvangin
koppiin.

Gilbert seurasi vartijaa ja nousi hänen perässään kolmanteen kerrokseen
kapeita kierreportaita pitkin ja astui yhden lampun valaisemaan koppiin.

Muuan mustapukuinen nainen, jonka kalpeat kasvot näyttivät surupuvun
rinnalla marmorilta, istui pöydän ääressä, jolle lamppu oli pantu,
ja luki pientä nahkakantista kirjaa, joka oli somistettu hopeisella
ristillä.

Takassa hänen vierellään hehkui sammuva hiillos.

Oven auetessa syntynyt melu ei havahduttanut häntä, Gilbertin askelten
ääni ei saanut häntä kohottamaan katsettansa. Hän näytti kokonaan
syventyneen lukemiseensa tai paremminkin mietiskelyyn, sillä Gilbert
seisoi pari kolme minuuttia hänen edessään, eikä lukija kääntänyt
sillaikaa lehteä.

Vanginvartija oli työntänyt oven kiinni Gilbertin perässä ja odotteli
ulkopuolella.

"Rouva kreivitär", sanoi Gilbert.

Andrée kohotti katseensa ja silmäili ympärilleen mitään näkemättä.
Mietiskelyn harso oli vielä hänen katseensa ja miehen välissä, joka
seisoi hänen edessään. Vähitellen hänen katseensa selkeni.

"Ah, tekö, herra Gilbert?" kysyi Andrée. "Mitä te tahdotte?"

"Rouva", vastasi Gilbert, "kuuluu hirveitä huhuja siitä, mitä huomenna
tapahtuu vankiloissa".

"Niin", sanoi Andrée, "tuntuu siltä kuin meidät aiottaisiin surmata.
Mutta te tiedätte, herra Gilbert, että minä olen valmis kuolemaan."

Gilbert kumarsi.

"Minä tulen noutamaan teitä, rouva", sanoi hän.

"Tulette minua noutamaan?" ihmetteli Andrée. "Minne aiotte viedä minut?"

"Minne haluatte, rouva. Te olette vapaa."

Ja hän ojensi kreivittärelle Dantonin kirjoittaman
vapauttamismääräyksen.

Andrée luki sen, mutta antamatta sitä takaisin Gilbertille hän piti sen
kädessään..

"Se minun olisi pitänyt arvatakin, tohtori", sanoi hän ja yritti
hymyillä, minkä taidon hänen kasvonsa näyttivät unohtaneen.

"Mikä, rouva?"

"Se, että te tulisitte estämään minua kuolemasta."

"Rouva, maailmassa on muuan olento, joka on minulle kalliimpi kuin mitä
isä tai äiti olisivat milloinkaan minulle olleet, jos Jumala olisi
suonut minulle isän tai äidin, ja se olento olette te!"

"Niin, ja senvuoksi te heti ensimmäisellä kerralla petitte minulle
antamanne sanan."

"En ole pettänyt sanaani, rouva. Minä lähetin teille myrkyn."

"Annoitte poikani sen tuoda."

"Enhän ollut sanonut, kuka sen toisi teille."

"Te olette siis ajatellut minua, herra Gilbert? Te olette minun
takiani astunut leijonan luolaan? Ja te olette lähtenyt siitä luolasta
hallussanne taikakalu, joka aukaisee portit ja ovet?"

"Minä olen sanonut teille, madame, että niin kauan kuin minä elän, te
ette saa kuolla."

"Mutta tällä kerralla, herra Gilbert", sanoi Andrée ja hymyili
onnistuneemmin kuin äsken, "minä luulen saavani kuolla!"

"Hyvä rouva, minä sanon, että vaikka minun täytyisi väkivallalla viedä
teidät täältä, te ette kuole!"

Mitään vastaamatta Andrée repi vapautusmääräyksen neljäksi palaseksi ja
viskasi ne hiillokseen.

"Yrittäkää vieläkin!" sanoi hän sitten.

Gilbert huudahti.

"Herra Gilbert", jatkoi Andrée, "olen luopunut itsemurha-ajatuksesta,
mutta en ole luopunut kuoleman ajatuksesta".

"Voi, rouva, rouva!" vaikeroi Gilbert.

"Herra Gilbert, minä tahdon kuolla!"

Gilbert voihkaisi.

"Yhtä pyydän teiltä, sitä näet, että koetatte löytää ruumiini ja
pelastatte sen kuolleena häväistyksestä, jota se ei elävänä voinut
välttää... Kreivi de Charnyn ruumis lepää Boursonnesin linnan
hautaholvissa. Siellä olen viettänyt elämäni ainoat onnelliset päivät.
Haluan levätä hänen rinnallaan."

"Voi, rouva, taivaan tähden, minä pyydän hartaasti..."

"Ja minä, herra Gilbert, rukoilen teitä onnettomuuteni nimessä!"

"No niin, rouva, te olette niin päättänyt, ja minun on toteltava teitä.
Minä lähden, mutta en ole vielä ihan masennettu."

"Älkää unohtako viimeistä toivomustani, herra Gilbert", sanoi Andrée.

"Ellen pelasta teitä vastoin tahtoanne, rouva", vastasi Gilbert, "niin
se toivomuksenne täytetään".

Tervehdittyään Andréeta Gilbert lähti.

Hänen perässään ovi painui lukkoon synkästi kolahtaen, kuten
vankilanovi ainakin.




XII

Syyskuun 2 päivä


Dantonin ennustus toteutui. Istunnon alkaessa Thuriot esitti
kansalliskokoukselle, mitä oikeusministeri oli edellisenä iltana
suunnitellut. Kansalliskokous ei ymmärtänyt. Sensijaan, että olisi
tehnyt päätöksen kello yhdeksän aamulla, se keskusteli, se aikaili ja
teki päätöksensä vasta kello yksi iltapäivällä.

Liian myöhään!

Nämä neljä tuntia hidastuttivat vuosisadaksi Euroopan vapauden.

Tallien oli taitavampi.

Hän sai kommuunilta tehtäväkseen käskeä oikeusministerin saapua
kaupunginvaltuustoon.

Hän kirjoitti:

 "Herra ministeri.

 Tämän saatuanne tulkaa heti kaupungintaloon."

Mutta hän erehtyi osoitteesta! Hänen olisi pitänyt osoittaa kirje
oikeusministerille, mutta hän osoittikin sen sotaministerille.

Dantonia odotettiin. Mutta paikalle tulikin Servan, joka hämmentyneenä
kysyi, mitä häneltä tahdottiin. Häneltä ei tahdottu kerrassaan mitään.

Erehdys selvisi, mutta kepponen oli tehty.

Olemme maininneet, että äänestäessään kello yksi kansalliskokous teki
päätöksensä liian myöhään. Mitä kommuuni halusi? Se halusi verilöylyä
ja diktatuuria.

Se menetteli seuraavalla tavalla.

Kuten Danton oli sanonut, murhaajia ei ollut niin paljon kuin luultiin.

Syyskuun 1 ja 2 päivän välisenä yönä, Gilbertin yrittäessä turhaan
pelastaa Andréeta Abbayesta, Marat lähetti nalkuttajansa kerhoihin
ja piireihin. Mutta näiden raivohullut hyökkäykset eivät tehonneet
kerhoissa ollenkaan, ja kahdeksastaviidettä piiristä vain kaksi,
Poissonnièren ja Luxembourgin piirit, oli äänestänyt verilöylyn hyväksi.

Diktatuuria kommuuni taas ei luullut voivansa anastaa saamatta tukea
Maratin, Robespierren ja Dantonin nimistä. Senvuoksi se oli käskettänyt
Dantonin kaupungintaloon.

Olemme nähneet Dantonia varustautuneen torjumaan tätä iskua. Danton ei
saanut kirjettä eikä siis voinut saapua.

Jos hän olisi saanut sen, ellei Tallienin erehdys olisi vienyt sitä
sotaministeriöön kun sen piti mennä oikeusministeriöön, Danton ei olisi
uskaltanut olla noudattamatta käskyä.

Hänen poissaollessaan kommuunin täytyi päättää asia ominpäin.

Se päätti nimittää valvontavaliokunnan. Mutta valvontavaliokuntaan ei
voitu nimittää jäseniä kommuunin ulkopuolelta.

Toisaalta tähän _teurastuskomiteaan_ — se oli sen oikea nimitys — oli
saatava Marat. Mitä tehdä? Marat ei ollut kommuunin jäsen.

Panis sai tehtäväkseen järjestää tämän asian. Jumalansa Robespierren
ja lankonsa Santerren avulla Panisilla oli sellainen vaikutusvalta
kommuunissa — ymmärtää helposti, ettei Panis, entinen prokuraattori,
valheellinen, tyly luonne, naurettavien pikku viisujen pikku
kirjoittaja, merkinnyt sellaisenaan mitään — mutta Robespierren ja
Santerren avulla, kuten sanottu, hänellä oli sellainen vaikutusvalta
kommuunissa, että hänet määrättiin valitsemaan kolme jäsentä, jotka
sitten täydentäisivät valvontavaliokunnan jäsenmäärän.

Panis ei uskaltanut toteuttaa tätä valtuutta yksinään.

Hän turvautui kolmen virkaveljensä apuun: Sergentin, Duplainin ja
Jourdeuilin.

Nämä puolestaan kutsuivat avuksi seuraavat viisi kommuunin jäsentä:
Deforguesin, Lenfantin, Guermeurin, Leclercin ja Durfortin.

Alkuperäisessä asiakirjassa on neljä nimikirjoitusta: Panis,
Sergent, Duplain ja Jourdeuil. Mutta sen reunassa näkee viidennenkin
nimen, jonka joku näistä neljästä allekirjoittajasta on varustanut
puumerkillä, epäselvällä puumerkillä, missä silti voi huomata Panisin
puumerkin.

Tämä nimi oli _Marat_. Marat, jolla ei ollut oikeutta päästä
valiokuntaan, koska hän ei ollut kommuunin jäsen. [Lukekaa Micheletiä,
ainoaa historioitsijaa, joka on saanut luoda valaistusta syyskuun
tapahtumien veriseen hämärään. Poliisilaitoksen arkistossa voitte
niinikään silmäillä kyseellistä asiapaperia, jota oppinut ystävämme
herra Labat, arkistonhoitaja, mielellään näyttää uteliaille, kuten hän
on näyttänyt sen meillekin.]

Sen nimen mukana tuli valiokuntaan murha.

Katsokaamme, kuinka se leviää kaikessa valtavassa voimassaan.

Olemme maininneet, ettei kommuuni ollut menetellyt kuten
kansalliskokous, se ei ollut vitkastellut.

Kello kymmeneltä valvontavaliokunta oli nimitetty ja se oli antanut
ensimmäisen määräyksensä. Tämän ensimmäisen määräyksen mukaan oli
raatihuoneelta, missä valiokunta piti kokouksensa — raatihuone oli
silloin siinä, missä nykyisin on poliisilaitos — tämän ensimmäisen
määräyksen mukaan siis oli raatihuoneelta siirrettävä Abbayeen
neljäkolmatta vankia. Näistä neljästäkolmatta vangista kahdeksan tai
yhdeksän oli pappeja, toisin sanoin, kahdeksan tai yhdeksän vangin
yllä oli puku, jota kirottiin ja vihattiin enemmän kuin mitään muuta,
puku, jonka pitäjät olivat järjestäneet kansalaissodan Vendéessa ja
Etelä-Ranskassa, pappispuku.

Marseillen ja Avignonin liittolaiset noutivat heidät tyrmästä, paikalle
tilattiin neljät vankkurit, kuusi vankia sijoitettiin jokaiseen
ajoneuvoon ja sitten lähdettiin.

Lähtömerkin antoi kolmas hälytyslaukaus, joka ammuttiin tykillä.

Kommuunin pyrkimys oli selvä: tämä hidas ja synkkä kulkue kiihdyttäisi
kansan vihaa. Voisi käydä niin, että jo matkalla tai Abbayen portilla
vankkurit pysäytettäisiin ja vangit surmattaisiin. Sitten teurastus
jatkuisi itsestään. Kadulla tai portilla alkaneena se menisi helposti
kynnyksen yli.

Vankirattaitten lähtiessä raatihuoneelta Danton astui
kansalliskokoukseen.

Thuriotin ehdotus oli ajanut karille. Päätös tehtiin liian myöhään,
kuten olemme sanoneet, jotta kommuunille olisi voitu siitä ajoissa
ilmoittaa.

Jäljellä oli kysymys diktatuurista.

Danton nousi puhujalavalle. Valitettavasti hän oli yksin. Roland oli
pitänyt itseään liian rehellisenä seuratakseen virkaveljeään.

Kansalliskokouksen jäsenet etsivät katseillaan Rolandia; Rolandia ei
näkynyt.

Nähtiin kyllä voima, mutta turhaan etsittiin sille voimalle siveellistä
tukea.

Manuel oli vastikään ilmoittanut kommuunille Verdunia uhkaavasta
vaarasta ja ehdottanut, että vielä samana iltana sotaväkeen
kirjoittautuneet kansalaiset leiriytyisivät Mars-kentälle, jotta he
voisivat heti päivänkoitteessa lähteä marssimaan vihollista vastaan.

Manuelin ehdotus oli hyväksytty.

Muuan toinen jäsen ehdotti, että maata uhkaavan vaaran vuoksi
laukaistaisiin hälytystykki, soitettaisiin hätäkelloa ja pantaisiin
rumpu pärisemään.

Tämäkin ehdotus hyväksyttiin äänestyksellä. — Se oli saastainen
toimenpide, hirveä murhan kiihdytin niissä olosuhteissa, joissa sillä
hetkellä elettiin. Rumpu, hätäkello ja tykki synnyttävät kumean äänen,
ne panevat rauhallisimmatkin sydämet oudosti värisemään, sitä enemmän
sydämet, jotka jo ennestäänkin olivat voimakkaassa kuohumistilassa.

Kaikki tämä oli muuten ennalta laskettua.

Ensimmäisen tykinlaukauksen jälkeen piti Beausire hirtettämän.

Mainitkaamme jo tässä, murhemielin, koska kadotamme näkyvistämme
niin mielenkiintoisen henkilön, että Beausire tosiaankin hirtettiin
ensimmäisen tykin lauettua.

Kun kolmas laukaus olisi pamahtanut, lähtisivät mainitsemamme
vankirattaat liikkeelle raatihuoneen edustalta. Tykki laukaistiin
kymmenen minuutin väliajoin. Ne, jotka tulisivat katsomaan Beausiren
hirttämistä, ehtisivät mainiosti saattamaan vankien kuljetusta ja
ottamaan osaa heidän surmaamiseensa.

Danton oli Tallienin välityksellä jatkuvasti selvillä kaikesta, mitä
kommuunissa tapahtui. Hän tiesi siis Verdunia uhkaavasta vaarasta,
hän tiesi siis päätöksestä, että vapaaehtoiset leiriytyisivät
Mars-kentälle, hän tiesi siis, että hälytystykki laukaistaisiin, että
hätäkelloa soitettaisiin ja rumpu pantaisiin pärisemään.

Ennenkuin antoi sananvuoron Lacroixille — jonka, kuten muistamme,
tuli ehdottaa diktatuuria, — hän vetosi isänmaata uhkaavaan
vaaraan ja ehdotti päätettäväksi, "että jokaista, ken kieltäytyy
henkilökohtaisesta palveluksesta tai luovuttaa aseensa, rangaistaan
kuolemalla".

Ja jottei hänen aikeitaan käsitettäisi väärin ja jottei hänen
suunnitelmiaan sekoitettaisi kommuunin puuhiin, hän sanoi:

"Pian pauhaava hätäkello ei ole hälytysmerkki, _se on hyökkäysmerkki
isänmaan vihollisia vastaan!_ Hyvät herrat, jos mielimme ne voittaa,
tarvitaan rohkeutta, yhä vain rohkeutta ja ainoastaan rohkeutta;
silloin Ranska on pelastettu!"

Myrskyiset suosionosoitukset seurasivat näitä sanoja.

Silloin Lacroix nousi puhumaan ja ehdotti vuorostaan, "että kuolemalla
rangaistaisiin jokaista, joka suoraan tai välillisesti kieltäytyy
panemasta täytäntöön tai jotenkuten muuten kiertää toimeenpanovallan
antamia määräyksiä ja toimintaohjeita".

Kansalliskokous käsitti nyt selvästi, että sitä kehoitettiin päättämään
diktatuurista. Se hyväksyi ehdotuksen periaatteellisesti, mutta
nimitti girondelaisista kokoonpannun valiokunnan laatimaan asetuksen
sanamuotoa. Mutta girondelaiset, kuten Rolandkin, olivat liian
rehellisiä miehiä luottaakseen Dantoniin.

Keskustelua kesti kello kuuteen asti illalla.

Danton tuli kärsimättömäksi. Hän tahtoi hyvää, ja hänet pakotettiin
sallimaan pahan tapahtua!

Hän kuiskasi pari sanaa Thuriotille ja poistui.

Mitä hän kuiskasi? Hän mainitsi paikan, niistä hänet löydettäisiin, jos
kansalliskokous uskoisi vallan hänen käsiinsä.

Mistä hänet löydettäisiin? Mars-kentältä, vapaaehtoisten keskeltä.

Mikä oli hänen suunnitelmansa, jos valta uskottaisiin hänen käsiinsä?
Julistautua näiden aseellisten miesten avulla diktaattoriksi, ei
verilöylyä, vaan sotaa varten, marssia heidän kanssaan Pariisiin ja
viedä, kuin suunnattomassa verkossa, murhaajat rajalle.

Hän odotti kello viiteen asti; ketään ei tullut.

Mitä oli sillävälin tapahtunut vangeille, joita kuljetettiin Abbayeen?

Seuratkaamme heitä. He kulkevat hitaasti, joten meidän on helppo
tavoittaa heidät.

Alkumatkalla rattaat, joihin heidät oli pantu, suojasivat heitä
jotenkuten. Vaaran aavistus sai jokaisen painautumaan ajoneuvojen
perälle ja näyttäytymään niin vähän kuin mahdollista. Mutta heidän
saattajansa paljastivat heidät. Kansan viha ei kuohahda kovin nopeasti.
Saattajat yllyttivät sitä sanoillaan.

"Katsokaa", sanoivat he ohikulkijoille, jotka pysähtyivät kuuntelemaan,
"tässä ne ovat ne maankavaltajat, preussilaiset kätyrit! Tässä ne,
jotka luovuttavat kaupunkimme, ne, jotka surmaavat vaimonne ja
lapsenne, jos jätätte ne selkänne taakse rajalle marssiessanne!"

Mutta yllytys näytti tuloksettomalta. Kuten Danton oli sanonut,
murhaajia oli vähän. Kuului kyllä vihaista murinaa, huutoja, uhkauksia,
mutta siihen se jäikin.

Saattue kulki pitkin laiturikatua, sitten Pont-Neufin yli ja sitten
Dauphine-katua.

Vankien kärsivällisyyttä ei saatu loppumaan, kansan kättä ei saatu
kohoamaan murhaan. Lähestyttiin Abbayea, tultiin Bussyn kadunkulmaan,
oli jo aika jotakin tehdä.

Jos pidätetyt pääsisivät vankilan seinien sisäpuolelle ja jos heidät
surmattaisiin vasta siellä, olisi ilmeistä, että heidät oli surmannut
kommuunin harkittu määräys eikä kansan äkkiä teoksi puhjennut närkästys.

Sattuma tuli näiden katalien aikeitten, näiden veristen suunnitelmien
avuksi.

Bussyn kadunkulmassa oli teatteri, missä vapaaehtoisia merkittiin
sotilasluetteloihin.

Väkeä oli paikalla tungokseen saakka, ja ajoneuvojen täytyi pysähtyä.

Tilaisuus oli kerrassaan mainio: jos se päästettäisiin livahtamaan
käsistä, ei toista sellaista ilmaantuisi.

Muuan mies erkani saattojoukosta, joka teki tilaa. Hän nousi
ajoneuvojen astinlaudalle, sapeli kädessä, sohi sapelillaan
umpimähkäisesti vaunujen sisälle ja veti sapelinsa verisenä ulos.

Jollakin vangeista oli sauva. Tällä sauvalla hän yritti torjua
sapeliniskuja. Sauva satutti erästä saattomiestä kasvoihin.

"Äh, teitä roistoja!" kiljahti mies. "Me suojelemme teitä ja te iskette
meihin! Apuun, toverit!"

Parikymmentä miestä, jotka odottivat vain tätä merkkihuutoa, syöksyi
esille väkijoukosta, aseinaan piikit ja puukkosauvat. Piikit ja
puukot työnnettiin ajoneuvojen ovista sisälle, ja sitten kuultiin
tuskanhuudahduksia ja nähtiin uhrien veren tihkuvan rattaitten pohjasta
ja muodostavan kadulle punaisia lätäkköjä.

Veri vetosi vereen. Verilöyly oli alkanut ja sitä jatkui neljä päivää.

Abbayeen ahdetut vangit olivat aamusta alkaen huomanneet, että jotakin
kaameaa oli tekeillä. He olivat päätelleet sen vartijoittensa kasvojen
eleistä ja näiden huulilta puhjenneista viittailuista. Kommuunin
määräyksestä oli kaikissa vankiloissa tänä päivänä kiirehditty aterian
aikaa. Mitä merkitsi tämä vartioinnissa tapahtunut muutos? Varmastikin
jotakin kauheaa. Pidätetyt odottivat siis levottomin mielin.

Kello neljän seuduissa alkoi vankilan muurien kupeelta kuulua
etäistä kohua, kuin nousuveden ensimmäisten aaltojen kohinaa.
Sainte-Marguerite-kadun puolella olevan pikku tornin ristikkoikkunoista
eräät vangit näkivät vankkurit. Sitten raivon ulina ja tuskan huuto
tunkeutuivat vankilaan kaikista aukoista ja huuto: "Murhaajat tulevat!"
levisi käytäviin, tunkeutui koppeihin ja syvimpiin tyrmiin asti.

Sitten kuului toinen huuto:

"Sveitsiläiset, sveitsiläiset!"

Abbayessa oli sataviisikymmentä sveitsiläistä. Elokuun 10 päivänä
heidät oli saatu vaivoin pelastetuksi kansan vihalta. Kommuuni tiesi,
kuinka kansa vihasi noita punaisia asetakkeja. Oli siis verraton keino
panna kansa liikkeelle aloittamalla verilöyly sveitsiläisistä.

Kesti lähes kaksi tuntia, ennenkuin nämä sataviisikymmentä poloista
saatiin hengiltä.

Kun viimeinen oli surmattu — tämä viimeinen oli majuri Reading, jonka
nimen olemme jo varemminkin maininneet — tuli pappien vuoro.

Papit vastasivat, että he halusivat kyllä kuolla, mutta tahtoivat sitä
ennen ripittäytyä.

Tämä toivomus hyväksyttiin: heille myönnettiin kaksi tuntia armonaikaa.

Mihin nämä kaksi tuntia käytettiin? Niiden aikana järjestettiin
tuomioistuin.

Kuka sen järjesti? Kuka sen puheenjohtajaksi? Maillard.




XIII

Maillard


Heinäkuun 14 päivän miehestä, lokakuun 5 ja 6 päivän miehestä, kesäkuun
20 päivän miehestä, elokuun 10 päivän miehestä tuli siis myöskin
syyskuun 2 päivän mies.

Mutta Châteletin entinen vahtimestari halusi noudattaa muodollisuutta,
tehdä verilöylyn juhlalliseksi, näöltään lailliseksi toimitukseksi.
Hänenkin mielestään aristokraatit oli surmattava, mutta surmattava
laillisesti kansan lausuman tuomion jälkeen, sillä hän piti kansaa
ainoana erehtymättömänä tuomarina, jolla yksin oli oikeus sitoa ja
päästää.

Ennenkuin Maillard sai tuomioistuimensa kuntoon, oli surmattu jo lähes
kaksisataa vankia.

Vain yksi oli säästetty: apotti Sicard.

Metelin turvin kaksi muuta vankia oli hypännyt ikkunasta ulos ja
joutunut Abbayessa istuntoaan pitävän piirivaliokunnan keskuuteen. Nämä
miehet olivat sanomalehtimies Parisot ja kuninkaan taloudenhoitaja La
Chapelle. Valiokunnan jäsenet olivat sijoittaneet pakolaiset riveihinsä
ja pelastaneet heidät sillä tavoin. Mutta murhaajia ei saa syyttää,
jos nämä kaksi miestä olivatkin päässeet heiltä karkuun: se ei ollut
murhaajien vika.

Olemme maininneet, että poliisilaitoksen arkistossa on muuan
mielenkiintoinen asiapaperi, joka käsittelee Maratin nimitystä
valvontavaliokunnan jäseneksi. Siellä on toinenkin, yhtä
mielenkiintoinen, nimittäin Abbayen vankiluettelo, yhä vieläkin
tahrainen verestä, jota pärskyi tuomioistuimen jäseniin asti.

Jos pyydätte nähdäksenne tuota luetteloa, te, joka tutkitte mieltä
liikuttavia muistoja, huomaatte kaikkialla sen reunoissa kookkaalla,
kauniilla, raskaalla, selvästi luettavalla, täysin tyynellä,
epäröintiä, pelkoa tai katumusta tuntemattomalla käsialalla kirjoitetun
nimen: _Maillard_. Se nimi esiintyy säännöllisesti seuraavien
merkintöjen jälkeen: "Kansan tuomio surmannut" ja "Kansa vapauttanut".

Jälkimäinen merkintä toistuu neljäkymmentäkolme kertaa.

Maillard on Abbayessa siis säästänyt kolmenviidettä vangin hengen.

Sillaikaa kun hän ryhtyy hoitamaan uutta virkaansa kello yhdeksän tai
kymmenen aikaan illalla, seuratkaamme kahta miestä, jotka lähdettyään
jakobiini-kerhosta suuntaavat askelensa Sainte-Anne-kadulle päin.

Siinä kulkevat suuri saarnaaja ja opetuslapsi, mestari ja oppilas:
Robespierre ja Saint-Just.

Sama Saint-Just, jonka olemme nähneet esiintyvän, kun yhtenä iltana
Plâtrière-kadun looshiin otettiin kolme uutta vapaamuuraria,
Saint-Just, jonka ihonväri on valju ja epäilyttävä, liian veretön
miehen hipiäksi, liian kalpea naisen, kaulassa raskastekoinen, jäykkä
nauha, kylmän, kuivan ja tylyn mestarin oppilas, joka on mestariansakin
tylympi, kuivempi ja kylmempi.

Mestari tuntee vielä jonkunlaista mielenliikutusta niistä politiikan
taisteluista, missä mies iskee mieheen, intohimo intohimoon.

Oppilaalle sellainen merkitsee vain shakkisiirtoa, joka tehdään
shakkilaudalla, missä siirtoina on ihmiselämä.

Pitäkää varanne, te, jotka pelaatte häntä vastaan, ettei hän voita!
Sillä hän on säälimätön eikä armahda hävinneitä!

Robespierrellä lienee ollut omat syynsä, miksei hän tänä iltana mennyt
Duplayn perheeseen.

Hän oli sanonut aamulla käväisevänsä mahdollisesti maaseudulla.

Saint-Justin, tuon nuoren miehen, voisi sanoa tuon vielä tuntemattoman
lapsen, vuokrahotellin pieni huone tuntui hänestä tänä hirveällä
syyskuun yönä turvallisemmalta kuin hänen omansa.

Miehet saapuivat perille kello yhdentoista tienoissa.

On tarpeetonta kysyä, mistä he keskustelivat. He puhelivat
verilöylystä. Mutta toinen haasteli siitä Rousseaun koulukuntaan
kuuluvan ajattelijan tavoin hentomielisesti, toinen kuivakiskoisesta
kuin Condillacin koulukunnan matemaatikko.

Kuten sadun krokotiili, Robespierrekin itki toisinaan niitä, jotka hän
tuomitsi kuolemaan.

Huoneessaan Saint-Just pani hattunsa tuolille, irroitti kaulanauhansa
ja riisui takkinsa.

"Mitä sinä teet?" kysyi Robespierre häneltä.

Saint-Just silmäili häntä niin kummastelevin ilmein, että Robespierre
sanoi toistamiseen:

"Minä kysyn, mitä sinä teet."

"Menen makuulle, hitossa!" vastasi nuori mies.

"Entä miksi menet makuulle?"

"Tehdäkseni, mitä vuoteessa tehdään, nukkuakseni."

"Mitä", huudahti Robespierre, "aiotko nukkua tällaisena yönä?"

"Miksikä ei?"

"Sinä aiot nukkua, kun tuhannet uhrit kaatuvat tai ovat kaatumassa, kun
tämä yö on viimeinen niin monelle, jotka vielä tänä iltana hengittävät
ja ovat huomenna lakanneet elämästä!"

Saint-Just mietti tuokion.

Sitten hän sanoi, ikäänkuin olisi tämän lyhyen vaitiolon aikana
ammentanut sydämestään uutta vakaumusta:

"Niin, se on totta. Tiedän sen. Mutta tiedän myöskin, että se on
välttämätön paha, koska sinä itse olet tehnyt sen luvalliseksi.
Kuvittele keltakuumetta, kuvittele ruttoa, kuvittele maanjäristystä; ne
tuhoavat paljon ihmisiä, enemmänkin kuin mitä nyt kuolee, eikä niiden
kuolemasta koidu hyötyä yhteiskunnalle. Mutta vihollistemme kuolema
on meidän turvamme. Neuvon sinua siis lähtemään kotiisi, menemään
makuulle, kuten minäkin menen, ja koettamaan nukkua, kuten minäkin aion
nukkua."

Ja tuo tunteeton, kylmä politiikan harrastaja oikaisihe vuoteelleen.

"Hyvästi", sanoi hän, "huomiseen!"

Ja hän vaipui uneen.

Hänen unensa oli yhtä kestävää, yhtä levollista, yhtä häiriintymätöntä,
ikäänkuin mitään erikoista ei olisi Pariisissa tapahtunutkaan. Hän oli
nukahtanut kello puoli kaksitoista illalla. Kello kuusi aamulla hän
heräsi.

Saint-Just huomasi varjon ikkunan ja itsensä välissä. Hän kääntyi
ikkunaan päin ja tunsi Robespierren.

Hän arveli, että illalla lähdettyään Robespierre oli jo palannut.

"Mikä sinut on saanut jalkeille näin varhain?" kysyi hän.

"Ei mikään", vastasi Robespierre. "En ole lähtenytkään".

"Mitä, etkö ole lähtenytkään?"

"En."

"Etkö ole ollut makuulla?"

"En."

"Etkö ole nukkunut?"

"En."

"Missä olet yösi viettänyt?"

"Olen ollut jalkeilla, nojannut otsaani tuota ikkunanruutua vasten ja
kuunnellut kadun ääniä."

Robespierre ei valehdellut. Hän ei ollut nukkunut sekuntiakaan!
Ilmaisiko se epäilyä, pelkoa, katumusta?

Saint-Justiin taas nukkuminen ei ollut vaikuttanut sen enempää kuin
aikaisempienkaan öitten nukkuminen.

Seinen toisella rannalla, Abbayen muurien sisäpuolella, oli
muuten toinenkin mies, joka ei ollut nukkunut yhtään enempää kuin
Robespierrekään.

Tämä mies nojasi viimeisen, pihanpuolisen kopin nurkkaukseen ja oli
miltei häipynyt sen pimentoon.

Tämä viimeinen koppi, joka oli muutettu tuomioistuinsaliksi, esitti
seuraavanlaisen sisäkuvan.

Ison pöydän ympärillä, jolle oli kasattu sapeleita, miekkoja ynnä
pistooleja ja jota valaisi kaksi kuparilamppua — niiden valo oli
välttämätön kirkkaalla päivälläkin — istui kaksitoista miestä.

Miesten tummasta hipiästä, jykevästä rakenteesta, punaisista myssyistä
ja jakobiini-nutuista voi päätellä heidän olleen rahvaanlapsia.

Heidän keskellään istui kolmantenatoista puheenjohtaja, yllä musta,
nukkavieru takki, valkoiset liivit ja lyhyet housut, paljain päin,
juhlallisen synkeän näköisenä.

Tämä mies, joka varmaankin oli joukon ainoa lukuja kirjoitustaitoinen,
oli levittänyt eteensä vankiluettelon, pannut käden ulottuville
paperia, kyniä ja mustetolpon.

Nämä miehet olivat Abbayen tuomareita, hirveitä tuomareita; sillä
heidän tuomioistaan ei voinut vedota sillä ne pantiin heti täytäntöön.
Verestä lainehtivalla pihamaalla odotteli viitisenkymmentä teloittajaa,
käsissä sapelit, puukot ja piikit.

Heidän puheenjohtajansa oli vahtimestari Maillard.

Oliko hän tullut paikalle omasta aloitteestaan? Oliko hänet lähettänyt
Danton, joka halusi tehdä toisissakin vankiloissa, Cannesissa,
Châteletissa, La Forcessa, mitä tehtiin Abbayessa: armahdettiin joku
vanki?

Kukaan ei tiedä.

Syyskuun 4 päivänä Maillard katoaa. Häntä ei nähdä enää, hänestä ei
puhuta sen koommin, hän hukkuu kuin veren nielaisemana.

Mutta eilisillasta, kello kymmenestä lähtien hän on toiminut
tuomioistuimen puheenjohtajana.

Hän oli tullut, kannattanut huoneeseen tämän pöydän, toimittanut
itselleen vankiluettelon, valinnut umpimähkään ensimmäisistä
tapaamistaan henkilöistä kaksitoista tuomaria, oli sitten istuutunut
pöydän taakse sijoittanut kuusi tuomaria oikealle puolelleen ja kuusi
vasemmalleen, ja verilöyly oli jatkunut, mutta nyt jonkunlaisin
säännöllisin muodoin.

Luettelon mukaan lausuttiin vangin nimi. Vartijat lähtivät noutamaan
vankia. Maillard selosti hänen vangitsemisensa syyt. Vanki saapui.
Puheenjohtaja neuvotteli katsein virkaveljiensä kanssa. Jos vanki
tuomittiin syylliseksi, tyytyi Maillard sanomaan:

"La Forceen!"

Silloin ulko-ovi aukeni ja tuomittu kaatui murhaajien iskuista.

Jos sensijaan vanki vapautettiin, nousi musta haamu, laski kätensä
hänen päälaelleen ja sanoi:

"Tehtäköön tilaa!"

Ja vanki oli pelastunut.

Kun Maillard oli saapunut Abbayen portille, oli muuan mies lähtenyt
muurin kupeelta ja astunut hänen eteensä.

Heti ensimmäisten sanojen jälkeen Maillard oli tuntenut tämän miehen
ja kumartanut kookasta varttansa, ehkei alistumisen, niin toki
myöntyväisyyden merkiksi.

Hän oli sitten kutsuttanut tämän miehen vankilaan, ja kun pöytä oli
kunnossa ja tuomioistuin oli saatu järjestetyksi, hän oli sanonut:

"Pysytelkää tuolla ja kun esille tulee henkilö, jonka kohtalosta olette
huolissanne, tehkää minulle merkki."

Mies oli painunut nurkkaansa ja illasta alkaen hän oli istunut siinä
mykkänä, liikkumattomana, odottavana.

Tämä mies oli Gilbert.

Hän oli vannonut Andréelle, ettei sallisi hänen kuolla, ja hän yritti
pitää valansa.

Kello neljästä kuuteen murhaajat ja tuomarit levähtivät. Kello kuudelta
he söivät.

Niiden kolmen tunnin aikana, jotka tämä nukkuminen ja ateriointi
kestivät, kommuunin lähettämät vankkurit olivat kuljettaneet pois
uhrien ruumiit.

Koska pihalla oli verta kolme tuumaa paksulta, koska jalka lipesi
tässä veressä ja koskei ollut aikaa puhdistaa pihaa, oli sinne tuotu
satakunta olkikupoa, jotka sitten hajoitettiin pihan kivipohjalle
ja joiden katteeksi levitettiin uhrien vaatteita ja varsinkin
sveitsiläisten asetakkeja.

Vaatteet ja oljet imivät itseensä veren.

Mutta tuomarien ja teurastajien nukkuessa vangit valvoivat. Kauhu piti
heidät hereillä.

Kun huudot lakkasivat, kun nimenhuuto taukosi, alkoivat he jälleen
toivoa. Surmaajille olikin kai tarkoitus antaa vain määrätty annos,
teurastus rajoittuisikin kukaties vain sveitsiläisiin ja kuninkaan
kaartiin? Tämä toivo oli lyhytikäinen.

Kello puoli seitsemän seuduissa huudot ja vankien kutsuminen alkoivat
jälleen.

Silloin muuan vartija tuli sanomaan Maillardille, että vangit olivat
valmiit kuolemaan, mutta pyysivät päästä sitä ennen kuulemaan messua.

Maillard kohautti hartioitaan, mutta suostui silti pyyntöön.

Hän oli muuten paraikaa kuuntelemassa onnitteluja, jotka kommuunin
nimessä muuan sen lähetti esitti, hentovartaloinen, lempeän näköinen
mies, yllä ruskea nuttu ja päässä pieni peruukki.

Tämä mies oli Billaud-Varennes.

"Kunnon kansalaiset", sanoi hän murhaajille, "te olette puhdistaneet
yhteiskunnan suurista rikollisista! Kaupunginvaltuusto ei tiedä kuinka
teidät palkitsisi. Vainajien ryöstö olisi epäilemättä oikeutenne, mutta
se näyttäisi varkaudelta. Tämän tappion hyvitykseksi minä olen saanut
tehtäväkseni tarjota teille kullekin kahdeksankymmentä livreä, jotka
suoritetaan teille heti paikalla."

Ja Billaud-Varennes käski tosiaankin jakaa heti murhaajille palkkarahat
näiden verisestä työstä.

Oli tapahtunut seuraavaa, mikä selittää kommuunin suorittaman palkkion.

Syyskuun 2 päivän kuluessa jotkut murhaajista — niitä oli vähän, sillä
enemmistö oli pikkukaupustelijoita [Poliisilaitoksen arkistossa oleva
syyskuun 2 päivän tapausten tutkintopöytäkirja kertoo samaa] — jotkut
murhaajista olivat sukitta ja jalkineitta; siksipä he katselivatkin
kademielin aristokraattien jalkavarusteita. Lopulta he lähettivät
piirilleen anomuksen, että he saisivat luvan panna jalkoihinsa
vainajien tamineet. Piiri suostui anomukseen.

Siitä lähtien Maillard huomasi, että katsottiin oltavan vapaita
enemmistä anomuksista ja että sen mukaan otettiin vainajilta sukkien
ynnä jalkineitten ohella kaikki, mikä oli ottamisen arvoista.

Maillardin mielestä moinen ryöstö pilasi hänen teurastuksensa arvon ja
ilmoitti asiasta kommuunille.

Siitä taas oli seurauksena Billaud-Varennesin lähettitoimi ja se
uskonnollinen hartaus, millä hänen sanojaan kuunneltiin.

Sillävälin vangit kuuntelivat messua. Sen saneli apotti Lentänyt,
kuninkaan saarnaaja, ja sen toimitti apotti de Rastignac, uskonnollinen
kirjailija.

Molemmat olivat valkohapsisia, kunnianarvoisia vanhuksia, joiden sanat,
kun he saarnasivat eräänlaiselta korokkeelta, ja joiden nöyryys ja usko
vaikuttivat ylevästi ja kohottavasti vankipoloisiin.

Juuri kun kaikki olivat polvillaan ottamassa vastaan apotti Lenfantin
siunausta, alkoi nimenhuuto jälleen.

Ensimmäiseksi huudettu nimi oli lohduttajan.

Hän nyökkäsi, lopetti rukouksensa ja seurasi noutajiansa.

Toinen pappi jäi ja jatkoi hautajaispuhetta.

Sitten tuli hänen vuoronsa ja hänkin seurasi kutsujiansa.

Vangit jäivät omiin oloihinsa.

Keskustelu käsitteli synkkiä, hirveitä, outoja asioita.

He haastelivat erilaisista kuolintavoista ja mikä rankaisumuoto olisi
enemmän tai vähemmän pitkällinen.

Yhdet tahtoivat kurkottaa päänsä, jotta se katkeaisi yhdellä iskulla,
toiset kehoittivat kohottamaan käsivarret, jotta rinta voitaisiin
lävistää kaikilta tahoilta, kolmannet neuvoivat pitämään käsivarret
selän takana, jotta vastarinta tulisi niin vähäiseksi kuin mahdollista.

Muuan nuorukainen erkani joukosta ja sanoi:

"Menenpä katsomaan, mikä tapa on paras."

Hän kiipesi pieneen torniin, jonka ristikkoikkuna oli teurastamon
pihalle päin, ja sieltä hän tutki kuoleman kulkua.

Pian hän palasi toisten luo ja selitti:

"Nopeimmin kuolevat ne, joilla on onni saada iskut suoraan rintaansa."

Tällöin kuultiin sanat: "Jumala, minä tulen luoksesi!" ja näitä sanoja
seurasi syvä huokaus.

Muuan vangeista oli suistunut kumoon ja vääntelehti nyt permannolla.

Se oli herra de Chantereine, kuninkaan perustuslaillisen kaartin
eversti.

Hän oli työntänyt puukon kolmesti rintaansa.

Vangit ottivat puukon perinnökseen, mutta he iskivät itseään
epävarmasti. Vain yhden onnistui surmata itsensä.

Huoneessa oli kolme naista: kaksi nuorta, kauhun valtaamaa tyttöä,
jotka olivat takertuneet kahteen vanhukseen, ja muuan surupukuinen
nainen, joka tyynenä rukoili polvillaan ja hymyili rukoillessaan.

Nuoret tytöt olivat neiti de Cazotte ja neiti de Sombreuil.

Molemmat vanhukset olivat heidän isänsä.

Surupukuinen nainen oli Andrée.

Herra de Montmorin kutsuttiin.

Tämä de Montmorin oli, kuten muistettaneen, se entinen ministeri,
jonka kirjoittaman matkaluvan turvin kuningas oli yrittänyt paeta.
Hän oli siihen aikaan niin vihattu, että jo edellisenä iltana muuan
nuorukainen, jolla sattui olemaan sama sukunimi, oli hädin tuskin
välttänyt kuoleman tuon nimen takia.

Herra de Montmorin ei ollut tullut kuuntelemaan lohdutussaarnaa. Hän
pysytteli kopissaan, raivoissaan, epätoivoisena, manasi vihollisiaan,
vaati aseitaan, reutoi vankilansa rautaristikkoja, pirstoi tammipöydän,
jonka laudat olivat kahden tuuman vahvuiset.

Hänet täytyi raahata tuomioistuimen eteen. Hän astui sisälle kalpeana,
silmät säkenöiden ja nyrkkiään puiden.

"La Forceen!" sanoi Maillard.

Entinen ministeri tulkitsi tämän tuomion sananmukaisesti ja arveli,
että kysymyksessä oli vain vankilan muutos.

"Puheenjohtaja", sanoi hän Maillardille, "koska suvaitset nimittää
itseäsi siksi, minä toivon, että minut viedään ajoneuvoissa, jotta
säästyisin murhamiestesi häväisyiltä".

"Valjastuttakaa vaunut herra kreivi de Montmorinille", sanoi Maillard
valikoidun kohteliaasti.

Sitten hän lisäsi puhuen herra de Montmorinille:

"Suvaitkaa istuutua, herra kreivi, vaunujanne odottamaan."

Kreivi istuutui muristen jotakin.

Viittä minuuttia myöhemmin ilmoitettiin, että vaunut olivat portin
edessä. Joku koiranleuka oli käsittänyt, mikä pikku ilveily voitiin
esittää tässä murhenäytelmässä, ja teki mainitun ilmoituksen.

Kohtalokas ovi avattiin, se josta mentiin kuolemaan, ja herra de
Montmorin astui ulos.

Hän oli edennyt tuskin kolmeakaan askelta, kun hän jo suistui maahan
parinkymmenen piikin lävistämänä.

Sitten tuli muita vankeja, joiden tuntemattomat nimet ovat häipyneet
unohdukseen.

Kaikkien näiden tuntemattomien nimien joukossa muuan esille huudettu
nimi leimahti kuin tulenlieska: Jacques Cazotten nimi, Cazotten,
tuon illuminaatin, joka kymmenen vuotta ennen vallankumousta oli
ennustanut jokaiselle, mikä kohtalo itsekutakin odotti, Cazotte,
joka oli _Rakastuneen paholaisen, Olivierin_ ynnä _Tuhannen ja yhden
paltun_ kirjoittaja, Cazotte, tuo raisun mielikuvituksen, haltioituneen
hengen, palavan sydämen mies, joka intomielisenä oli omaksunut
vallankumousvastaiset yritykset ja joka ystävä Pouteaulle, kuninkaan
sivililistan intendenttilaitoksessa palvelevalle toimihenkilölle,
osoittamissaan kirjeissä oli lausunut mielipiteitä, jotka
kuvattavanamme olevana ajankohtana rangaistiin kuolemalla.

Tytär oli toiminut sihteerinä näitä kirjeitä sepitettäessä. Ja kun isä
oli vangittu, oli Elisabeth Cazotte pyytänyt päästä hänen mukaansa.

Mikäli rojalistinen maailmankatsomus oli kenellekään sallittu, niin
varmastikin tälle viisikahdeksattavuotiaalle vanhukselle, jonka
jalat olivat juuttuneet Ludvig XIV:n aikaiseen kuninkuuteen ja joka
Burgognen herttuan tuutulauluksi oli sepittänyt kaksi kansanomaiseksi
tullutta viisua: _Tout au beau milieu des Ardennes_ ja _Commère,
il faut chauffer le lit!_ Mutta moiset perustelut kelpasivat vain
ajattelijoille eivätkä Abbayen teurastajille. Cazotte olikin jo
ennakolta tuomittu.

Nähdessään tuon kauniin, valkohapsisen, tulisilmäisen, jalopiirteisen
vanhuksen Gilbert poistui nurkastaan ja liikahti kuin mennäkseen
häntä vastaan. Maillard huomasi tuon liikkeen. Cazotte astui esille
tyttäreensä nojaten. Mutta tytär oivalsi heti, että hän seisoi
tuomariensa edessä.

Silloin hän jätti isänsä ja tuli kädet ristissä rukoilemaan tätä
verituomioistuinta ja teki sen niin liikuttavin sanoin, että
Maillardin avustajat alkoivat empiä. Poloinen lapsi älysi, että noiden
karkeitten pintojen alla sykki sydän, mutta niitä herkyttääkseen oli
vaivuttava syvyyksiin. Hän syöksyi niihin, pää nöyrästi taipuneena,
sääli oppaanaan. Nämä miehet, jotka eivät tienneet mitä kyyneleet
olivat, nämä miehet itkivät! Maillard pyyhkäisi hihalla kuivia Ja
tylyjä silmiään, jotka kahdenkymmenen tunnin aikana olivat katselleet
teurastusta kertaakaan rävähtämättä.

Hän kohotti kätensä, laski sen Cazotten päälaelle ja sanoi:

"Tehtäköön tilaa!"

Nuori tyttö ei tiennyt mitä ajattelisi.

"Älkää pelätkö, neiti", sanoi Gilbert, "isänne on pelastettu!"

Kaksi tuomaria nousi saattamaan Cazottea kadulle asti, peloissaan, että
jokin kohtalokas erehdys veisi kuolemaan uhrin, joka juuri oli sen
välttänyt.

Cazotte oli pelastunut — tällä kerralla ainakin.

Tunnit kuluivat. Teurastus jatkui.

Pihalle oli tuotu penkkejä katselijoita varten. Murhamiesten vaimoilla
ja lapsilla oli oikeus katsella tätä näytelmää. Ei sillä hyvä, että
nämä vilpittömät näyttelijät saivat palkan: he tahtoivat lisäksi
kättentaputuksia.

Kello viisi iltapäivällä kutsuttiin esille herra de Sombreuil.

Hän oli yhtä tunnettu rojalistina kuin Cazotte ja häntä tuntui
olevan sitäkin mahdottomampi pelastaa, kun muistamme, että hän
Invalidi-hotellin kuvernöörinä oli heinäkuun 14 päivänä ammuttanut
kansaa. Hänen poikansa olivat ulkomailla vihollisarmeijassa. Yksi
näistä oli kunnostautunut Longwyn piirityksessä, niin että Preussin
kuningas oli antanut hänelle sen johdosta ritarimerkin.

Hänkin tuli tuomarien eteen ylevänä ja alistuneena, pitäen päätänsä
pystyssä valkohapsisten suortuvien ulottuessa hänen asetakilleen asti.
Hänkin nojasi tyttäreensä.

Tällä kerralla Maillard ei uskaltanut lausua vapauttavaa päätöstä.
Mutta hän sai sanotuksi:

"Viaton tai rikollinen, minun käsittääkseni kansa ei voi tahrata
käsiään tämän vanhuksen vereen."

Neiti de Sombreuil kuuli nämä ylevät sanat, jotka laskivat punnuksensa
jumalalliselle vaakalaudalle. Hän tarttui isänsä käteen ja lähti
taluttamaan häntä elämän ovelle päin huudahtaen:

"Pelastettu, pelastettu!"

Varsinaista tuomiota ei ollut julistettu, ei kuolemaan vievää eikä
vapauttavaa.

Pari kolme murhamiestä kurkisti ovesta sisälle ja tiedusteli, mitä oli
tehtävä.

Tuomioistuin oli vaiti.

"Tehkää mitä haluatte", sanoi vihdoin yksi sen jäsenistä.

"Hyvä on", huusivat murhaajat, "juokoon nuori tyttö maljan kansan
menestykseksi!"

Ja sitten muuan veren punaama mies, jonka hihat oli kääritty ylös
ja jonka kasvoilla oli villi ilme, tarjosi neiti de Sombreuilille
lasin, jossa toisten arvelujen mukaan oli verta, toisten mukaan
yksinkertaisesti viiniä.

Neiti de Sombreuil huusi: "Eläköön kansa!" Hän kostutti huulensa
nesteessä, mitä se lienee ollutkin, ja herra de Sombreuil oli
pelastettu.

Jälleen kului pari tuntia.

Ja sitten Maillardin ääni, yhtä tunteettomana eläviä kutsuessaan kuin
Minoksen ääni vainajaa manatessaan, Maillardin ääni lausui seuraavat
sanat:

"Kansatar Andrée de Taverney, kreivitär de Charny."

Tämän nimen kuullessaan Gilbert tunsi jalkojaan herpaisevan ja
sydämensä lakkaavan sykkimästä.

Elämä, joka hänen silmissään oli hänen omaansa kallisarvoisempi,
arvioitaisiin ja tuomittaisiin, joko tuhoutumaan tai pelastumaan.

"Kansalaiset", jatkoi Maillard hirveän tuomioistuimensa jäsenille,
"vanki, joka kohta astuu eteenne, on muuan poloinen nainen, joka
on uhrautunut Itävallattaren hyväksi, mutta jonka alttiuden
Itävallatar, kiittämättömänä kuten kuningattaret yleensä, on palkinnut
kiittämättömyydellä. Hän on tälle ystävyydelle uhrannut kaikki:
omaisuutensa ja puolisonsa. Te näette hänet mustiin puettuna, ja ketä
hän saa kiittää siitä surupuvusta? Templen naisvankia! Kansalaiset,
minä pyydän teiltä sen naisen elämää."

Tuomioistuimen jäsenet nyökkäsivät myöntymisen merkiksi.

Yksi ainoa huomautti:

"Hänet on nähtävä ensin."

"Katselkaa siis", virkkoi Maillard.

Ovi aukeni ja käytävän perältä tuli yksin, kenenkään tukematta, lujin
askelin muuan mustapukuinen nainen, jonka kasvoja peitti musta harso.

Häntä olisi voinut pitää ilmestyksenä, joka oli tulossa varjojen
maailmasta, mistä, kuten Hamlet sanoo, kukaan vaeltaja ei ole vielä
palannut.

Hänet nähdessään tuomarit säpsähtivät.

Hän astui pöydän eteen ja kohotti harsonsa.

Milloinkaan eivät tuomarit olleet nähneet näin kiistämätöntä
kaunotarta, mutta eivät myöskään kalpeampaa: hän oli kuin marmoriksi
kiteytynyt jumalatar.

Kaikki tuijottivat häneen. Gilbert hengitti läähättäen.

Andrée sanoi Maillardille lempeällä, mutta lujalla äänellä:

"Kansalainen, tekö olette puheenjohtaja?"

"Minä, kansatar", vastasi Maillard kummastellen, kun häneltä,
kyselijältä, kyseltiin.

"Minä olen kreivitär de Charny, sen kreivi de Charnyn vaimo, joka
surmattiin saastaisena elokuun kymmenentenä päivänä. Olen aristokraatti
ja kuningattaren ystävätär. Olen ansainnut kuoleman ja tulen sitä
hakemaan."

Tuomarit huudahtivat hämmästyksestä.

Gilbert kalpeni ja painui nurkkaansa niin syvälle kuin pääsi koettaen
välttää Andréen huomiota.

"Kansalaiset", sanoi Maillard, joka näki Gilbertin kauhistuksen, "tämä
nainen on hullu. Hänen miehensä kuolema on sekoittanut hänen järkensä.
Säälikäämme häntä ja vaalikaamme hänen elämäänsä. Kansan tuomio ei
rankaise mielenvikaisia."

Hän nousi ja aikoi laskea kätensä syytetyn päälaelle, kuten hän teki
julistaessaan vapauttavan tuomion.

Mutta Andrée työnsi Maillardin käden syrjään.

"Minä olen täydessä tolkussani", sanoi hän. "Jos te haluatte armahtaa,
niin armahtakaa niitä, jotka sitä pyytävät ja sen ansaitsevat, älkääkä
minua, joka sitä en ansaitse ja joka kieltäydyn siitä."

Maillard silmäili Gilbertiä. Tämä oli ristinnyt kätensä.

"Tämä nainen on hullu", toisti hän. "Tehtäköön tilaa!"

Ja hän viittasi erään jäsenen opastamaan Andréen elämän portista.

"Viaton!" huusi mies. "Vapaa menemään!"

Andréen tieltä väistyttiin. Sapelit, piikit ja pistoolit painuivat
tämän surupatsaan edessä.

Mutta kymmenen askelta astuttuaan, Gilbertin kumartuessa ikkunasta
katsomaan hänen lähtöään, Andrée pysähtyi.

"Eläköön kuningas!" huudahti hän. "Eläköön kuningatar! Häpeä elokuun
kymmenennelle päivälle!"

Gilbert parahti ja syöksyi pihalle.

Hän oli nähnyt säilänterän välähtävän. Salamannopeasti terä oli
painunut Andréen rintaan.

Hän ehti paikalle parahiksi ottamaan käsivarsilleen kuolevan nais-rukan.

Andrée käänsi häneen sammuvan katseensa ja tunsi hänet.

"Sanoinhan teille, että kuolen vastoin tahtoanne", kuiskasi hän.

Sitten hän lisäsi tuskin tajuttavalla äänellä:

"Rakastakaa Sebastienia meidän molempien edestä!"

Ja yhä heikommin hän jatkoi:

"Hänen viereensä, eikö niin? Olivierini viereen, puolisoni viereen...
ikuisesti!"

Ja hän heitti henkensä.

Gilbert nosti hänet käsivarsilleen.

Viisikymmentä veren piinaamaa kättä uhkasi häntä yhtaikaa.

Mutta Maillard ilmestyi hänen taaksensa, laski kätensä hänen
päälaelleen ja sanoi:

"Tehkää tietä kansalaiselle Gilbertille, kun hän vie vahingossa
surmatun nais-rukan ruumista!"

Kaikki väistyivät syrjään, ja Gilbert kantoi pois Andréen ruumiin.
Kukaan näistä murhaajista ei ajatellut estää hänen kulkuaan: niin
voimakas oli Maillardin sanojen teho tähän mieslaumaan.




XIV

Mitä Templessä tapahtui verilöylyn aikana


Järjestellessään tätä verilöylyä, josta olemme yrittäneet luoda
jonkunlaista kuvaa, ja haluten kauhulla alistaa kansalliskokouksen ja
sanomalehdistön kommuuni pelkäsi tavattomasti, että Templen vangeille
tapahtuisi jokin onnettomuus.

Ja silloisessa tilanteessa — Longwy oli vallattu, Verdunia uhattiin,
vihollinen oli parinkymmenen penikulman päässä Pariisista — kuningas ja
kuninkaallinen perhe olivat kallisarvoisia pantteja, jotka takasivat
pahimminkin itsensä paljastaneitten hengen.

Templeen lähetettiin siis komisaareja.

Viisisataa aseellista miestä ei olisi kyennyt puolustamaan tätä
vankilaa, jonka he itse sitäpaitsi olisivat ehkä aukaisseet kansalle.
Muuan komisaari keksi tällöin keinon, joka oli varmempi kuin kaikki
Pariisin piikit ja pistimet. Templen muuriin kiinnitettiin kolmivärinen
nauha, jossa oli kirjoitus:

"Kansalaiset, te, jotka kostoonne osaatte yhdistää
järjestyksenrakkauden, kunnioittakaa tätä estettä! Se on välttämätön
valvonnallemme ja vastuullemme."

Kummallinen aikakausi, jolloin tammiovet pirstottiin, jolloin
rautaristikot ruhjottiin ja jolloin polvistuttiin kolmivärisen nauhan
edessä!

Kansa polvistui Templen kolmivärinauhan eteen ja suuteli sitä; kukaan
ei astunut sen yli.

Syyskuun 2 päivänä kuningas ja kuningatar eivät tienneet, mitä
Pariisissa tapahtui. Templen ympärillä kävi kyllä tavallista
voimakkaampi kuohunta, mutta oli jo alettu tottua näihin kiihkon
yltymistä osoittaviin oireilun.

Kuningas söi päivällisensä tavallisesti kello kaksi. Tapansa mukaan hän
söi päivällisensä kello kaksi syyskuun toisellakin päivänä. Aterian
jälkeen hän edelleen tapansa mukaan meni puutarhaan kuningattaren,
madame Elisabethin, kuninkaallisen prinsessan ja kruununprinssin kanssa.

Heidän kävellessään ulkopuolelta kuulunut melu alkoi yltyä.

Yksi komisaareista, jotka saattoivat kuningasta, sanoi eräälle
virkatoverilleen, mutta niin hiljaa, ettei Cléry voinut kuulla:

"Taisimme tehdä hullusti, kun suostuimme tähän iltapäivä-kävelyyn."

Kello oli tällöin kolmen seuduissa ja juuri sillä hetkellä alettiin
surmata vankeja, jotka siirrettiin raatihuoneelta Abbayeen.

Kuninkaalla oli enää kaksi kamaripalvelijaa: Cléry ja Hue.

Poloinen Thierry, jonka olemme nähneet elokuun 10 päivänä tarjonneen
kuningattarelle huonettaan herra Rödererin asunnoksi, oli Abbayessa ja
saisi siellä surmansa syyskuun 3 päivän kuluessa.

Toinen komisaari tuntui olleen samaa mieltä, että näet oli tehty
hullusti, kun kuninkaallinen perhe oli päästetty kävelylle, koskapa
molemmat käskivät kävelijöiden heti palata sisälle.

Käskyä toteltiin.

Mutta tuskin oli ehditty kokoontua kuningattaren huoneeseen, kun
sisälle astui kaksi muuta komisaaria, jotka eivät kuuluneet ensinkään
tornin palveluskuntaan, ja joista toinen, entinen kapusiinimunkki,
nimeltään Mathieu, lähestyi kuningasta ja sanoi:

"Tiedättekö, herra, mitä tapahtuu? Isänmaa on mitä huutavimmassa
vaarassa."

"Kuinka minä voisinkaan mitään tietää, hyvä herra?" vastasi kuningas.
"Olen vanki ja suljettuna ulkomaailmasta."

"No, minä sanon teille, mitä ette tiedä. Vihollinen on tunkeutunut
Champagneen ja Preussin kuningas marssii Châlonsia kohden."

Kuningatar ei voinut pidättää ilon aiheuttamaa liikahdusta.

Komisaari äkkäsi tuon liikkeen, niin hetkellinen kuin se olikin.

"Kyllä se tiedetään", sanoi hän kuningattarelle, "että me, meidän
vaimomme ja meidän lapsemme tuhoudumme, mutta te olette siitä
vastuussa. Te kuolette ennen meitä, ja silloin on kansan puolesta
kostettu."

"Tapahtukoon Jumalan tahto", virkkoi kuningas. "Minä olen tehnyt
kaikkeni kansan parhaaksi enkä soimaa itseäni mistään."

Samainen komisaari kääntyi sitten puhuttelemaan herra Hueta, joka
seisoi oven suussa.

"Kommuuni on antanut tehtäväkseni vangita sinut", sanoi.

"Kuka vangitaan?" kysyi kuningas.

"Kamaripalvelijanne."

"Kamaripalvelijani? Kumpi?"

"Tuo."

Ja komisaari osoitti Hueta.

"Herra Hue!" sanoi kuningas. "Mistä häntä syytetään?"

"Se ei kuulu minulle. Hänet viedään tänä iltana ja hänen paperinsa
sinetöidään."

Poistuessaan entinen kapusiinimunkki sanoi Clérylle:

"Varokaa käyttäytymistänne, sillä teidän voi käydä samalla lailla,
ellette esiinny vilpittömästi."

Seuraavana päivänä, syyskuun 3:ntena, kello yhdentoista tienoissa
aamupuolella, kun kuningas oli perheineen kuningattaren huoneessa,
muuan komisaari tuli käskemään Cléryn saapua kuninkaan huoneeseen.

Manuel ja pari kolme muuta kommuunin jäsentä odottelivat siellä.

Kaikkien kasvot ilmaisivat tavatonta levottomuutta. Olemme varemmin
nähneet, ettei Manuel suinkaan ollut verenhimoinen mies ja että
kommuunissakin oli maltillinen ryhmä.

"Mitä kuningas arvelee kamaripalvelijansa vangitsemisesta?" kysyi
Manuel. [Cléry oli kruununprinssin palvelija.]

"Hänen majesteettinsa on sen johdosta syvästi huolissaan", vastasi
Cléry.

"Hänelle ei tapahdu mitään", sanoi Manuel, "mutta minut on valtuutettu
ilmoittamaan kuninkaalle, ettei Hue palaa ja että neuvosto panee hänen
tilalleen toisen. Te voitte ilmoittaa kuninkaalle tästä toimenpiteestä."

"Se ei kuulu minun tehtäviini, hyvä herra", vastasi Cléry. "Suvaitkaa
siis vapauttaa minut tekemästä ilmoitusta, joka on isännälleni perin
epämieluinen."

Manuel tuumi hetken.

"Hyvä on", sanoi hän. "Minä menen kuningattaren luo."

Ja hän meni todella ja tapasi siellä kuninkaan.

Kuningas suhtautui tyynesti kommuunin prokuraattorin ilmoitukseen.
Sitten hän virkkoi, kasvot yhtä värähtämättöminä kuin ne olivat
olleet kesäkuun 20 ja elokuun 10 päivänä ja jommoisina ne olisivat
mestauslavallakin:

"Hyvä on, kiitän teitä. Voin turvautua poikani palvelijaan, ja jos
neuvosto ei hyväksy sitä, olen itse oma palvelijani."

Hän nyökäytti kevyesti päätänsä ja lisäsi:

"Olen niin päättänyt."

"Onko teillä syytä valittaa mistään?" kysyi Manuel.

"Meiltä puuttuu liinavaatteita", vastasi kuningas, "ja me olemme
kipeästi niiden tarpeessa. Luuletteko voivanne saada neuvoston
suostumaan, että meille annetaan niitä tarpeittemme mukaan?"

"Ilmoitan asiasta neuvostolle", vastasi Manuel.

Ja kun kuningas ei kysellyt häneltä enempää, Manuel poistui.

Kello yksi kuningas ilmoitti haluavansa lähteä kävelylle.

Näiden kävelyjen aikana saatiin nähdä joku ystävyyden osoitus, milloin
jostakin ikkunasta, milloin ullakon parvekkeelta tai uutimien takaa, ja
se tuotti vähäisen lohtua.

Komisaarit epäsivät kuninkaalliselta perheeltä luvan päästä ulos.

Kello kaksi istuttiin päivällispöytään.

Kesken ateriaa kuului ulkoa rummunpärrytystä ja yhä yltyvää huutoa.
Melu läheni Templeä kohden.

Kuninkaallinen perhe nousi pöydästä ja kokoontui kuningattaren
huoneeseen.

Meteli läheni yhä.

Mikä sen aiheutti?

La Forcessa surmattiin kuten Abbayessakin. Mutta siellä ei toiminutkaan
puheenjohtajana Maillard, vaan Hébert. Teurastus olikin siellä
hirveämpää.

Ja kuitenkin vankien oli siellä helpompi pelastautua. La Forcessa oli
valtiollisia vankeja vähemmän kuin Abbayessa. Murhaajia oli niinikään
vähemmän ja katselijat olivat vähemmän verenhimoisia. Mutta kun
Abbayessa Maillard hallitsi verilöylyä, hallitsi La Forcessa verilöyly
Hébertiâ.

Abbayessa armahdettiin neljäkymmentäkaksi vankia, La Forcessa ei
kuuttakaan.

La Forcen vankien joukossa oli myöskin poloinen pikku prinsessa de
Lamballe. Aikaisemmissa kertomuksissamme olemme nähneet hänen liikkuvan
kuningattaren uhrautuvana varjona.

Häntä vihattiin suunnattomasti, häntä nimitettiin _Itävallattaren
neuvojaksi_. Hän oli kuningattaren uskottu, läheinen ystävä, ehkä
jotakin enempääkin — niin ainakin väitettiin — muttei suinkaan hänen
neuvojansa. Tämä Eugene Savoijalaisen hentoinen tyttärentytär,
jonka suu oli hieno, mutta tiukka ja jonka hymy oli jäykkää, kykeni
rakastamaan, hän on sen osoittanut, muttei milloinkaan neuvomaan, ei
ainakaan kuningattaren kaltaista jäntevää, itsepäistä ja hallitsevaa
luonnetta.

Kuningatar oli rakastanut häntä, kuten hän oli rakastanut rouva
de Guémenétä, rouva de Marsania, rouva de Polignacia, mutta
kevytmielisenä, häälyvänä, epätasaisena kaikissa tunteissaan kuningatar
oli ehkä antanut hänen kärsiä ystävänä yhtä paljon kuin Charny oli
kärsinyt rakastajana. Olemme nähneet, että rakastaja väsyi. Ystävätär
sensijaan pysyi uskollisena.

Molemmat tuhoutuivat sen henkilön puolesta, jota he olivat rakastaneet.

Muistettaneen vielä muuan iltahetki Flora-paviljongissa, jonne kerran
lukijan opastimme. Rouva de Lamballella oli vastaanotto huoneistossaan,
ja kuningatar tapasi rouva de Lamballen luona henkilöt, joita hän
ei voinut ottaa vastaan omalla puolellaan: Suleaun ja Barnaven
Tuilerieissä ja Mirabeaun Saint-Cloudissa.

Joku aika senjälkeen rouva de Lamballe oli lähtenyt Englantiin. Sinne
hän olisi voinut jäädäkin ja siellä säilyttää elämänsä vielä pitkiksi
vuosiksi. Mutta kuultuaan, että Tuilerieitä uhattiin, tuo hyvä ja
helläsydäminen nainen palasi pyytämään entistä tointansa kuningattaren
luona.

Elokuun 10 päivänä hän joutui erilleen ystävättärestään. Kuningattaren
mukana hän oli sitten tullut Templeen, mutta sieltä hänet oli miltei
heti siirretty la Forceen.

Vankilassa hän oli tuntenut menehtyvänsä uhrautumisensa taakan alle.
Hän oli tahtonut kuolla kuningattaren rinnalla, hänen kanssansa, hänen
nähtensä; kuolema olisi silloin kenties tuntunut suloiselta. Mutta
etäällä kuningattaresta hänellä ei ollut rohkeutta kuolla. — Hän ei
ollut lujatarmoinen nainen kuten Andrée. — Kauhu teki hänet aivan
sairaaksi.

Hän ei tiennyt, kuinka syvästi häntä vihattiin. Hänet oli teljetty
rouva de Navarren kanssa erääseen vankilan yläkerroksen huoneeseen.
Syyskuun 2 ja 3 päivän välisenä yönä hän oli nähnyt rouva de Tourzelin
lähtevän. Oli kuin hänelle olisi sanottu: "Te jäätte tänne kuolemaan."

Hän makasi vuoteellaan, piiloutui hurstien alle aina kun huutojen kaiku
ehätti hänen korviinsa asti, vallan kuin pelkäävä lapsi. Joka toinen
minuutti hän pyörtyi ja kun hän toipui jälleen, sanoi hän:

"Voi hyvä Jumala, toivoisin olevani jo kuollut!"

Sitten hän lisäsi:

"Jospa voisi kuolla samalla lailla kuin pyörtyy! Se ei ole tuskallista
eikä kovin vaikeaa!"

Kuolema liikkui muuten kaikkialla: pihalla, portilla, huoneissa. Veren
lemu lehahti hänen sieraimiinsa kuin kuoleman huuru.

Kello kahdeksan aamulla hänen huoneensa ovi aukeni.

Hänet valtasi tällöin niin voimakas kauhu, ettei hän edes pyörtynyt
eikä piiloutunut peitteittensä alle.

Hän kääntyi katsomaan ja näki kaksi kansalliskaartilaista.

"Hei, nouskaa siitä, rouva!" sanoi toinen miehistä prinsessalle
töykeästi. "Nyt lähdetään Abbayeen."

"Voi, hyvät herrat", sanoi poloinen nainen, "minun on mahdotonta
nousta, olen niin heikko, etten voi kävellä".

Sitten hän jatkoi tuskin kuuluvalla äänellä:

"Jos olette tulleet murhaamaan minut, voitte tehdä sen yhtä hyvin
täällä kuin muualla."

Toinen miehistä kumartui kuiskaamaan hänelle, toisen jäädessä ovelle
vakoilemaan:

"Totelkaa, rouva, me haluamme pelastaa teidät."

"Poistukaa siis hetkeksi, jotta voin pukeutua", sanoi vanki.

Miehet poistuivat, ja rouva de Navarre auttoi häntä pukeutumassa tai
paremminkin puki hänet.

Kymmenen minuutin perästä miehet palasivat.

Prinsessa oli valmis lähtemään, mutta kuten oli sanonut, hän ei kyennyt
kävelemään. Poloisen naisen koko ruumis vapisi. Hän takertui häntä
puhutelleen kansalliskaartilaisen käsivarteen ja tähän käsivarteen
nojaten hän laskeutui portaat alas.

Pienestä ovesta astuttuaan sisälle hän oli äkkiä verituomioistuimen
edessä, jonka puheenjohtajana toimi Hébert.

Nähdessään nuo ylös käärityn hihoin istuvat miehet, jotka olivat
tekeytyneet tuomareiksi, nähdessään nuo veren tahraamin käsin seisovat
miehet, jotka olivat tekeytyneet teloittajiksi, hän pyörtyi.

Kolmesti häneltä kysyttiin ja kolmesti hän pyörtyi kykenemättä
vastaamaan.

"Vastatkaa toki, sillä teidät halutaan pelastaa", kuiskasi hänelle sama
mies, joka oli häntä puhutellut.

Tämä lupaus vahvisti hieman nais-rukan voimia.

"Mitä te minusta tahdotte, hyvät herrat?" mutisi hän.

"Kuka te olette?" kysyi Hébert.

"Marie Louise de Savoie-Carignan, Lamballen prinsessa."

"Arvonne?"

"Kuningattaren ylitaloudenhoitajatar."

"Tiesittekö hovin salahankkeesta elokuun kymmenentenä päivänä?"

"En tiedä, oliko elokuun kymmenenneksi päiväksi valmistettu jotakin
salahanketta, mutta jos sellainen oli, minä en ollut siinä mukana."

"Vannokaa vala vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle, viha kuninkaalle,
kuningattarelle ja kuninkuudelle."

"Vannon mielelläni kahdelle ensiksi mainitulle, mutten muulle, koska se
on vastoin sydäntäni."

"Vannokaa toki", kuiskasi kansalliskaartilainen, "muutoin olette
kuoleman oma!"

Prinsessa kohotti molemmat kätensä ja astui vaistomaisesti
horjahtelevin askelin ovelle päin.

"Mutta vannokaa jo!" kehoitti hänen suojelijansa.

Ikäänkuin peläten, että kuolemankammo saisi hänet lausumaan tuon
häpeällisen valan, hän painoi käden suullensa tukehduttaakseen sanat,
jotka voisivat pujahtaa esille vastoin hänen tahtoaan.

Hänen sormiensa raosta kuului jonkunlaista voihkaisua.

"Hän on vannonut!" huudahti kansalliskaartilainen.

Sitten hän kuiskasi prinsessalle:

"Menkää nopeasti ovesta, joka on edessänne, ja huutakaa mennessänne:
'Eläköön kansa!' ja te olette pelastettu."

Astuttuaan ovesta ulos hän joutui erään häntä odotelleen murhaajan
syliin. Tämä mies oli iso Nicolas, sama, joka Versaillesissa oli
leikannut kahden vartijan päät.

Tällä kerralla hän oli luvannut pelastaa prinsessan.

Hän kantoi nais-rukan jotakin muodotonta, pöyristyttävää, veristä
kohden ja kuiskasi hänelle:

"Huutakaa: 'Eläköön kansa!' huutakaa pian: 'Eläköön kansa!'"

Prinsessa olisi varmaan huutanutkin, mutta hän tuli avanneeksi
silmänsä. Hän näki edessään ruumisröykkiön, jonka laella muuan mies
asteli raudoitetut saappaat jalassa. Hänen jalkojensa alta tihkui
verta, niinkuin viininpusertaja panee rypälemehun tihkumaan.

Hän näki tämän hirveän röykkiön, kääntyi eikä voinut lausua muuta kuin:

"Hyi, kuinka kauheaa!"

Tämä huuto tukahdutettiin.

Kerrotaan herra de Penthièvren, prinsessan langon, antaneen satatuhatta
frangia hänen pelastamisekseen.

Hänet työnnettiin siihen ahtaaseen solaan, joka Saint-Antoine-kadulta
vie vankilaan ja jota nimitettiin "Pappien säkinpohjaksi". Silloin
muuan heittiö, Chariot niminen kähertäjä, joka juuri oli pestautunut
rummuttajaksi vapaaehtoisten joukkoon, murtautui prinsessaa ympäröivän
miesjonon läpi ja lennätti piikillään hilkan hänen päästänsä.

Aikoiko hän vain lennättää hilkan vai halusiko hän iskeä prinsessaa
kasvoihin?

Veri alkoi vuotaa. Veri vaatii lisää verta. Muuan mies heitti halon
prinsessaa kohden. Halko iski häntä takaraivoon. Hän kompastui ja
vaipui toiselle polvelleen.

Nyt ei häntä voinut enää mikään pelastaa. Kaikilta tahoilta sapelit ja
piikit työntyivät esiin ja upposivat häneen.

Hän ei edes äännähtänyt. Hän oli tosiasiallisesti kuollut jo äskeisen
huudahduksen jälkeen.

Tuskin hän oli henkensä heittänyt — ehkä hän elikin vielä silloin — kun
hänen kimppuunsa hyökättiin, ja seuraavassa tuokiossa hänen yltään oli
riistetty vaatteet paitaa myöten, ja viimeisiä kertoja nytkähtelevä
ruumis oli ihan alasti.

Rivo tunne oli sanellut hänen kuolemansa ja kiirehti tätä
riisumistakin. Haluttiin nähdä tuo ruumis, jota Lesboksen naiset
olisivat palvoneet.

Alastomana, jommoisena hän oli syntynytkin, hänet pantiin eräälle
kivelle kaikkien nähtäväksi. Neljä miestä ryhtyi pesemään ja pyyhkimään
verta, jota vuoti seitsemästä haavasta. Viides selitti kepillä
osoittaen niitä suloja, jotka, niin sanottiin, olivat aikoinaan
johtaneet hänet suosioon ja jotka tänään ihan varmasti olivat
aiheuttaneet hänen kuolemansa.

Näin hän oli näytteillä kello kahdeksasta kahteentoista.

Vihdoin väsyttiin tähän ruumista käsittelevään historialliseen
esitelmään. Muuan mies tuli ja katkaisi hänen kaulansa.

Ah, tuo pitkä ja notkea joutsenenkaula ei tehnyt suurta vastusta!

Tämä heittiö mieheksi, joka teki tämän rikoksen, kenties inhoittavamman
kuin jos olisi elävältä kaulan katkaissut, oli nimeltään Grison.
— Historia on jumalattarista kaikkein heltymättömin. Se nyhtäisee
siivestään sulan, kastaa sen vereen, kirjoittaa nimen, ja se nimi jää
ikiajoiksi jälkipolvien kirottavaksi.

Tämä mies mestattiin myöhemmin varasjoukon päällikkönä.

Toinen mies, nimeltään Rodi, aukaisi prinsessan rinnan ja kiskoi irti
hänen sydämensä.

Kolmas mies, Manin niminen, leikkasi erään toisen osan hänen
ruumiistaan.

Poloisen naisen ruumis silvottiin näin, koska hän oli ollut
kuningattaren lemmikki. Kuningatarta vihattiin varmaankin pohjattomasti!

Nämä kolme ruumiista leikattua palasta pantiin piikkien kärkeen ja
sitten lähdettiin marssimaan Templeä kohden.

Suunnaton joukko saattoi näitä kolmea murhamiestä. Mutta
lukuunottamatta lapsia ja eräitä humalaisia miehiä, jotka oksensivat
yhtaikaa sekä viiniä että herjauksia, muu saattue oli kauhusta mykkänä.

Matkan varrella oli muuan kähertämö. Sinne poikettiin.

Mies, joka kantoi päätä, pani sen pöydälle.

"Kähertäkää tämä pää nätiksi", sanoi hän. "Se on menossa Templeen
tapaamaan emäntäänsä."

Kähertäjä suori prinsessan verrattoman kauniit hiukset. Sitten
jatkettiin matkaa Templeen päin, tällä kerralla kovasti hoilaten.

Nämä huudot juuri kuninkaallinen perhe oli kuullut.

Murhaajat saapuivat. Heitä kannusti saastainen halu näyttää
kuningattarelle prinsessan päätä, sydäntä ja sitä kolmatta ruumiinosaa.

He pysähtyivät Templen portin eteen.

Kolmivärinauha katkaisi heidän tiensä.

Nämä miehet, nämä murhaajat, surmaajat, teurastajat eivät uskaltaneet
astua nauhan yli!

He pyysivät, että kuusimiehinen lähetystö — kolme kantaisi
mainitsemiamme ruumiinosia — pääsisi Templen alueelle ja saisi kiertää
tornin näyttääkseen kuningattarelle näitä jätteitä.

Pyyntö oli niin asiallinen, että se hyväksyttiin vastaväitteittä.

Kuningas ja kuningatar pelasivat lautapeliä. — Pelin suojassa he saivat
olla lähekkäin ja vaihtaa jonkun sanan niin, etteivät komisaarit
kuulleet.

Äkkiä kuningas näki yhden komisaareista sulkevan oven, rientävän
ikkunaan ja vetävän nopeasti uutimet kiinni.

Mies oli muuan Danjou, entinen seminaarilainen, jättiläinen, jota
sanotuinkin _Kolmen kyynärän apotiksi_.

"Mitä nyt?" kysyi kuningas.

Mies käytti hyväkseen hetkeä, jolloin kuningatar käänsi hänelle
selkänsä, ja teki kuninkaalle merkin, ettei tämä kyselisi.

Huudot, herjaukset ja uhkailut kantautuivat huoneeseen asti suljetun
oven ja ikkunan takaa. Kuningas oivalsi, että jotakin hirveää oli
tekeillä. Hän laski kätensä kuningattaren olalle pysyttääkseen hänet
paikallaan.

Ovelle koputettiin ja Danjoun oli pakko avata.

Tulijat olivat kaartin upseereja ynnä komisaareja.

"Hyvät herrat", kysyi kuningas, "onko perheeni turvassa?"

"On kyllä", vastasi muuan kansalliskaartin upseeri, jolla oli
kaksoisolkalaput, "mutta kaupungilla liikkuu huhu, ettei tornissa
ole enää ketään ja että te olette paenneet. Menkää siis ikkunaan
rauhoittaaksenne kansan."

Kuningas, joka ei tiennyt, mitä oli tekeillä, oli valmis tottelemaan.

Hän aikoi lähteä ikkunaan, mutta Danjou pidätti hänet.

"Älkää tehkö sitä, herra!" sanoi hän.

Sitten hän sanoi kansalliskaartin upseereille:

"Kansan pitäisi toki luottaa viranomaisiinsa."

"No niin", virkkoi olkalappu-upseeri, "siinä ei olekaan kaikki. Kansa
haluaa, että te tulisitte ikkunasta katsomaan prinsessa de Lamballen
päätä ja sydäntä, jotka esitetään teille todistukseksi, kuinka kansa
kohtelee tyrannejaan. Neuvon teitä näyttäytymään, ellette halua, että
näytteet tuodaan tänne."

Kuningatar parahti ja vaipui pyörtyneenä madame Elisabethin ja
kuninkaallisen prinsessan syliin.

"Ah herra", sanoi kuningas, "olisitte toki voinut säästää
kuningattarelta tällaisen onnettomuuden kuulemisen".

Sitten hän osoitti noita kolmea naista ja jatkoi:

"Katsokaa, mitä olette tehnyt!"

Mies kohautti olkapäitään ja lähti laulaen carmagnolea.

Kello kuusi tuli Pétionin sihteeri tuomaan kuninkaalle
kaksituhattaviisisataa frangia.

Nähdessään kuningattaren seisovan liikkumattomana hän arveli,
että häntä kunnioittaakseen kuningatar esiintyi noin, ja kehoitti
hyväntahtoisesti häntä istuutumaan.

"Äitini esiintyi näin", kertoo kuninkaallinen prinsessa muistelmissaan,
"sillä sen hirveän kohtauksen jälkeen hän oli pysynyt liikkumattomana,
näkemättä, mitä huoneessa tapahtui".

Kauhu oli hyydyttänyt hänet patsaaksi.




XV

Valmy


Ja nyt käännämme katseemme hetkeksi näistä kaameista murhan näytelmistä
ja seuraamme erästä kertomuksemme henkilöä, jonka harteilla tällä
haavaa on vastuu Ranskan kohtaloista.

Jokainen käsittää, että on kysymys Dumouriezista.

Olemme nähneet, että ministeriöstä erottuaan Dumouriez oli taas
lähtenyt toimivan kenraalin paikalle, ja Lafayetten paon jälkeen
hänelle oli uskottu itäisen armeijan päällikkyys.

Tämä Dumouriezin nimitys osoitti vallassa olevien taholta eräänlaista
ihmeellistä kaukonäköisyyttä.

Dumouriezia halveksittiin yhtäältä ja väheksyttiin toisaalta, mutta
hän oli sikäli onnellisempi kuin Danton syyskuun 2 päivänä, että hänet
tunnustettiin yksimielisesti ainoaksi mieheksi, joka voisi pelastaa
Ranskan.

Girondistit, jotka nimittivät Dumouriezin, vihasivat häntä. He olivat
tehneet hänestä ministerin; hän oli, kuten muistettaneen, karkoittanut
heidät ministeriöstä, ja silti he kävivät noutamassa hänet, pohjoisen
armeijan vähäpätöisen päällikön, ja tekivät hänestä ylipäällikön.

Jakobiinit vihasivat ja halveksivat Dumouriezia. Mutta he oivalsivat,
että sen miehen kannustava kiihotin oli kunnia ja että hän joko
voittaisi tai kaatuisi. Dumouriezin huonon maineen takia Robespierre
ei uskaltanut kannattaa häntä ja pani senvuoksi Couthonin häntä
kannattamaan.

Danton ei vihannut eikä halveksinut Dumouriezia. Hän oli niitä
tukevia luonteita, jotka arvostelevat asioita korkealta ja jotka
vähät piittaavat maineesta, he kun ovat valmiit käyttämään hyväkseen
paheitakin, jos voivat paheista saada tavoittelemansa tuloksen. Mutta
vaikka hän tajusikin, mitä etua Dumouriezista voisi koitua, hän epäili
tämän horjumattomuutta. Hän lähetti Dumouriezin rinnalle kaksi miestä:
toinen oli Fabre d'Eglantine, hänen ajatuksensa, toinen oli Westermann,
hänen käsivartensa.

Kaikki Ranskan voimat uskottiin sen miehen käsiin, jota sanottiin
juonittelijaksi. Iäkäs Luckner, saksalainen sotakarhu, joka oli
osoittanut kyvyttömyyttään sotaretken alussa, lähetettiin Châlonsiin
pestaamaan uutta väkeä. Dillon, kelpo soturi, arvossa pidetty kenraali,
joka oli Dumouriezia korkeammalla upseerina, sai määräyksen totella
häntä. Kellermann niinikään joutui sen miehen komennettavaksi, jolle
kyynelehtivä Ranska äkisti tarjosi miekkansa sanoen; "Sinä vain voit
minua puolustaa; puolusta minua!"

Kellermann murisi, noitui, itki ja totteli. Mutta hän totteli huonosti,
ja vasta tykkien jyske teki hänestä, mikä hän todella oli, isänmaan
uhrautuvan pojan.

Miksi liittoutuneet hallitsijat, joiden marssi oli päivämatkoin
merkitty hamaan Pariisiin saakka, miksi he pysähtyivät äkkiä Longwyn
valtauksen ja Verdunin antautumisen jälkeen?

Heidän ja Pariisin välissä oli haamu: Beaurepairen haamu.

Beaurepaire, entinen karbiiniratsuväen upseeri, oli muodostanut
Maine-et-Loiren departementissa pataljoonan, jonka päälliköksi hänet
oli nimitetty. Kun kuultiin, että vihollinen oli astunut Ranskan
maaperälle, marssivat hän ja hänen miehensä halki Ranskan juoksujalkaa,
lännestä itään.

Matkalla he tapasivat erään isänmaallisen kansanedustajan, joka oli
menossa kotiseudulleen.

"Mitä sanon terveisiksi omaisillenne?" kysyi kansanedustaja.

"_Että me olemme vainajia!_" vastasi muuan ääni.

Kukaan Termopyleen marssinut spartalainen ei vastannut ylevämmin.

Vihollinen saapui Verdunin edustalle. Se tapahtui elokuun 30 päivänä
1792. Elokuun 31 päivänä kaupunkia kehoitettiin antautumaan.

Beaurepaire ja hänen miehensä tahtoivat taistella viimeiseen mieheen.
Marceau kannatti heitä.

Puolustusneuvosto, johon kuului valtuuston jäseniä ja kaupungin
huomatuimpia asukkaita, määräsi hänet antautumaan.

Beaurepaire hymyili halveksivasti.

"Olen vannonut kuolevani ennemmin kuin antaudun", sanoi hän. "Eläkää
te, jos teitä haluttaa häpeänne ja häväistyksenne jälkeen. Minä pysyn
uskollisena valalleni. Viimeinen sanani on: minä kuolen."

Ja hän ampui luodin otsaansa.

Se haamu oli mahtava ja hirveä kuin Adamastor-jättiläinen.

Lisäksi liittoutuneet hallitsijat, jotka emigranttien sanoihin luottaen
uskoivat, että Ranska lentäisi heitä vastaan, näkivätkin vallan toista.

He huomasivat tämän hedelmällisen ja tiheään asutun Ranskanmaan
muuttuneen kuin taikaiskusta. Vilja oli kadonnut, ikäänkuin pilvenkirnu
olisi lakaissut sen. Se oli mennyt länteen.

Aseistettu talonpoika vain oli jäänyt vaolleen. Joilla oli pyssy,
olivat tarttuneet pyssyihin; joilla ei ollut muuta asetta kuin viikate,
olivat tarttuneet viikatteihin; joilla oli vain heinähanko, olivat
tarttuneet heinähankoihin.

Sää oli muuten meille suosiollinen. Säälimätön sade kasteli miehet,
liotti maan, kuopitti tiet. Tämä sade haittasi tosin yksiä niinkuin
toisiakin, ranskalaisia kuten preussilaisiakin, mutta kaikki koitui
ranskalaisten avuksi, kaikki oli preussilaisille haitallisena esteenä.
Talonpoika, jolla oli tarjota viholliselle vain pyssy, heinähanko tai
viikate, siis kaikkea muuta kuin vihreitä rypäleitä, talonpoika tarjosi
maanmiehilleen lasillisen viiniä, joka oli piilotettu risukimppujen
alle, lasillinen olutta, joka oli kuopattu johonkin kellarin
salaiseen soppeen, kuivia olkia, jotka levitettiin maahan oikeaksi
sotilasvuoteeksi.

Mutta virheitä oli tehty yhtenään, Dumouriez ensimmäisenä, ja
Muistelmissaan hän kertoo niistä, sekä omistaan että luutnanttiensa
tekemistä.

Hän oli kirjoittanut kansalliskokoukselle: "Argonnien solat ovat
Ranskan Termopyle, mutta olkaa levollisia, Leonidasta onnekkaampana
minä en niihin kuole!"

Mutta hän oli suojannut huonosti Argonnien solia; yksi niistä
vallattiin ja hänen täytyi taistellen peräytyä. Pari hänen
upseereistaan eksyi ja hävisi teille tietämättömille. Hän oli itsekin
miltei eksyksissä ja tuhon omana viidentoista tuhannen miehensä kanssa,
jotka olivat menettäneet sotilaallisen ryhtinsä niin tyystin, että pari
kertaa pötkivät pakoon tuhannen viidensadan preussilaishusaarin edestä!
Mutta hänpä vain ei menettänyt malttiaan, hän säilytti luottamuksensa
ja iloisuutensa ja kirjoitti ministereille: "Minä vastaan kaikesta."
Vihollisen ajamana, saarrettuna, eksyneenä hänen onnistui tosiaankin
liittyä Beurnonvillen kymmeneentuhanteen mieheen ja Kellermannin
viiteentoistatuhanteen mieheen. Hän keräsi hajalle joutuneet
kenraalinsa, ja syyskuun 19 päivänä hän leiriytyi Sainte-Menehouldin
kentälle seitsemänkymmenenviidentuhannen miehensä kanssa. Preussilaisia
oli vain seitsemänkymmentätuhatta.

Hänen armeijansa murisi usein. Se sai toisinaan olla leivättä pari
kolme päivää. Silloin Dumouriez meni sotamiesten joukkoon.

"Hyvät ystävät", sanoi hän heille, "kuulu Saksin marsalkka on
kirjoittanut erään sotaa käsittelevän teoksen, missä hän väittää,
että ainakin kerran viikossa joukoilta on evättävä leipäosuus, jotta
ne totutettaisiin kestämään helpommin tämän puutteen, jos se kävisi
välttämättömäksi. Me olemme nyt siinä asemassa, ja te olette sittenkin
onnellisempia kuin nuo preussilaiset, jotka näette edessänne ja joilla
toisinaan ei ole ollut leipää neljään päivään ja jotka syövät kuolleita
hevosiaan. Teillä on silavaa, riisiä, jauhoja; leipokaa kakkuja, kyllä
vapaus ne höystää!"

Oli jotakin pahempaakin, oli se Pariisin roska-aines, syyskuun toisen
päivän roistolauma, joka verilöylyn jälkeen oli lähetetty armeijaan.
He olivat tulleet, nämä heittiöt, laulaen _Käy päinsä!_ ja huutaen,
etteivät he sietäisi olkalappuja, ei Pyhän Ludvigin ristejä, ei
kirjailtuja nuttuja, eivät sietäisi sellaista, he raastaisivat irti
kaikki koreudet ja höyhentöyhdöt ja panisivat kaikki uuteen kuntoon.

Näin he saapuivat leiriin ja kummastelivat autiutta, joka heidän
ympärillään syntyi. Kukaan ei viitsinyt vastata heidän uhkailuihinsa
tai heidän uudistusohjelmaansa. Mutta kenraali ilmoitti, että
seuraavana päivänä pidettäisiin joukkojen katselmus.

Seuraavana päivänä uudet tulokkaat huomasivat odottamattoman
siirtoliikkeen jälkeen joutuneensa kahden tulen väliin: edessä oli
monipäinen, vihollismielinen ratsujoukko, valmiina silpomaan heidät
sapeleillaan, ja takana uhkaava tykkiväki, valmiina laukaisemaan.

Silloin Dumouriez astui miesten eteen; heitä oli seitsemän pataljoonaa.

"Te muut", sanoi hän, "sillä minä en halua nimittää teitä
kansalaisiksi, en sotilaiksi enkä lapsikseni, te näette edessänne
ratsujoukon ja takananne tykkiväen. Se merkitsee, että minä olen pannut
teidät raudan ja tulen väliin! Te olette rikosten häpäisemiä! Minä
en siedä täällä murhamiehiä enkä teloittajia. Minä hakkautan teidät
palasiksi pienimmänkin napinan johdosta. Jos te korjaatte tapanne,
jos te käyttäydytte niinkuin se uljas armeija, jonka riveihin teillä
on ollut kunnia päästä liittymään, tapaatte minussa hyvän isän. Minä
tiedän, että joukossanne on lurjuksia, jotka yrittävät yllyttää teitä
rikokseen. Karkoittakaa ne paristanne itse tai ilmoittakaa minulle
niiden nimet. Minä jätän sen asian teidän vastuullenne!"

Nämä miehet nöyrtyivät, ja heistä tuli verrattomia sotilaita. He eivät
ainoastaan karkoittaneet joukostaan kaikkia kelvottomia aineksia,
vaan lisäksi hakkasivat palasiksi sen Charlot-konnan, joka oli
halolla iskenyt prinsessa de Lamballea ja kantanut hänen päätänsä
piikinkärjessä.

Juuri niihin aikoihin odotettiin Kellermannia, jota ilman ei voitu
mitään uskaltaa.

Syyskuun 19 päivänä Dumouriez sai tiedon, että hänen alipäällikkönsä
oli kahdeksan kilometrin päässä hänestä vasempaan.

Dumouriez lähetti hänelle heti ohjeet.

Hän kehoitti tätä seuraavana päivänä leiriytymään Dampierren ja Elizen
väliin, Auven taakse.

Paikka oli tarkoin määritelty.

Lähettäessään Kellermannille nämä ohjeet Dumouriez näki
preussilaisarmeijan levittäytyvän Lunen vuorille. Preussilaiset tulivat
hänen ja Pariisin väliin ja olivat siis lähempänä Pariisia kuin hän.

Kaikesta päättäen preussilaiset hankkiutuivat taisteluun.

Dumouriez määräsi Kellermannin valitsemaan taistelualueekseen Valmyn ja
Gizaucourtin kukkulat. Kellermann käsitti väärin nämä ohjeet ja valitsi
leiripaikakseen Valmyn kukkulat.

Se oli paha erehdys tai hirveä taidonnäyte.

Siltä asemaltaan Kellermann saattoi pyörtää takaisin vain kuljettamalla
koko armeijansa erästä kaitaa siltaa pitkin. Hän voi liittyä
Dumouriezin oikeaan siipeen vain kulkemalla erään suon yli, joka
nielisi hänen joukkonsa. Pääarmeijan vasempaan siipeen taas hän ei
voinut liittyä muuta tietä kuin syvän laakson kautta, johon hänen
väkensä olisi tuhoutunut.

Peräytyminen oli mahdotonta.

Siihenkö iäkäs elsassilainen soturi oli pyrkinytkin? Silloin hän oli
onnistunut suurenmoisesti. Kaunis tilaisuus joko voittaa tai kuolla!

Braunschweigin herttua katseli sotamiehiämme kummastelevin silmin.

"Tuonne sijoittuneet miehet", huomautti hän Preussin kuninkaalle, "ovat
päättäneet pysyä paikoillaan".

Preussilaisten annettiin jäädä siihen luuloon, että Dumouriez oli
saarroksissa, ja heille vakuutettiin, että tämä räätälien, irtolaisten
ja suutarien armeija, kuten emigrantit sitä nimittivät, hajoaisi
preussilaisten ensimmäisestä tykinlaukauksesta.

Oli lyöty laimin vallata Gizaucourtin kukkulat — se olisi ollut
kenraali Chazotin tehtävä, sillä hän oli sijoittunut Châlonsin
valtamaantien varrelle — kukkulat, joilta olisi voitu ahdistaa
vihollisen sivustajoukkoja. Preussilaiset käyttivät hyväkseen tätä
laiminlyöntiä ja vakasivat mainitun aseman.

He puolestaan pääsivät nyt hätyyttämään Kellermannin sivustajoukkoja.

Päivä koitti synkän sumuisena. Mutta välipä sillä! Preussilaiset
tiesivät, missä Ranskan armeija oli. Se oli Valmyn kukkuloilla eikä
voinut olla muualla.

Kuusikymmentä tulikitaa syttyi yhtaikaa. Preussilaiset tykkimiehet
ampuivat summittain, mutta he ampuivat joukkoihin: ei siis tarvinnut
ampua tarkkaan.

Ensimmäiset laukaukset olivat hirveitä tälle armeijalle, joka oli
tulvillaan innostusta, joka olisi osannut ihmeteltävästi hyökätä, mutta
osasi huonosti odottaa.

Sattuma — se ei ollut taitavuutta — oli aluksi meitä vastaan.
Preussilaisten ammukset sytyttivät kahdet ampumatarve-vankkurit.
Ne räjähtivät. Hevosmiehet hypähtivät satulasta maahan mennäkseen
räjähdystä suojaan. Heidät pidätettiin karkureina.

Kellermann ohjasi ratsunsa sille taholle. Siellä vallitsi täydellinen
hämminki, jota usva ja savu olivat omiaan lisäämään.

Äkkiä nähtiin hänen ja hänen hevosensa suistuvan maahan.

Tykinammus oli lävistänyt hevosen. Ratsastajaan ei onneksi ollut
sattunut. Hän hyppäsi toisen hevosen selkään ja kokosi pataljoonat,
jotka olivat hajaantumistilassa.

Kello oli tällöin yksitoista. Sumu alkoi hälvetä.

Kellermann huomasi preussilaisten järjestyvän kolmeksi kolonnaksi ja
valmistavan hyökkäystä Valmyn kukkuloille. Hänkin järjesti joukkonsa
kolmeksi rintamaksi ja ratsasti rivien editse.

"Sotilaat", sanoi hän, "ei laukaustakaan! Odottakaa vihollista ja
ottakaa se vastaan pistimin!"

Hän kohotti hattunsa miekankärkeen ja huudahti:

"Eläköön kansa! Voittoon sen puolesta!"

Koko armeija noudatti hänen esimerkkiään. Kaikki kohottivat hattunsa
pistimien nenään ja huusivat: "Eläköön kansa!" Sumu nousi, savu
haihtui, ja kiikarillaan Braunschweigin herttua näki omituisen,
suurenmoisen, ennenkuulumattoman näytelmän: kolmekymmentätuhatta
ranskalaista, liikkumattomina, päät paljaina, aseitaan heiluttaen ja
vastaamassa vihollisen tuleen huudolla: "Eläköön kansa!"

Herttua ravisti päätänsä. Jos hän olisi ollut yksin, ei Preussin
armeija olisi edennyt askeltakaan. Mutta kuningas oli mukana. Tämä
halusi taistelua. Oli toteltava.

Preussilaiset kiipesivät, lujina ja synkkinä, kuninkaan ja herttuan
katsellessa heidän kulkuaan. He taivalsivat alueen, joka erotti heidät
vihollisesta, vakaasti, kuten suuren Fredrikin vanhan armeijan tulikin.
Jokainen mies tuntui olleen rautarenkaalla sidottu edeltäjäänsä.

Äkkiä hyökkääjien keskuuteen syntyi suunnaton, luikerteleva repeämä,
mutta sen reunat liittyivät heti toisiinsa.

Viittä minuuttia myöhemmin uusi repeämä, ja se täyttyi jälleen.

Kaksikymmentä Dumouriezin tykkiä ampui sen kylkeen ja murskasi sen
rautasateellaan. Etupää ei voinut päästä ylemmäksi, sillä tuhoava tuli
työnsi sitä hetki hetkellä taemmaksi.

Braunschweig huomasi, että päivä oli menetetty, ja annatti
peräytymismerkin.

Kuningas määräsi hyökkäämään, asettui sotamiestensä etunenään ja työnsi
nöyrän, urhean jalkaväkensä Kellermannin ja Dumouriezin kaksoistuleen.
Se murtui ranskalaisten rivejä vastaan.

Jotakin kirkasta ja hohtavaa väikkyi tämän nuoren armeijan yläpuolella:
se oli uskoa!

"En ole milloinkaan nähnyt moisia hurjapäitä uskonsotien jälkeen!"
sanoi Braunschweig.

Ne olivat yleviä hurjapäitä, vapauden hurjapäitä.

Nämä vuoden 92 sankarit olivat aloittaneet sen suuren sotaretken, joka
päättyisi hengen valtaamiseen.

Syyskuun 20 päivänä Dumouriez pelasti Ranskan.

Seuraavana päivänä kansalliskonventti vapautti Euroopan julistamalla
Ranskan tasavallaksi.




XVI

Syyskuun 21 päivä


Syyskuun 21 päivänä kello kaksitoista — ennenkuin Pariisissa tiedettiin
edellisen illan voitosta, jolla Dumouriez pelasti Ranskan — Maneesin
ovi aukeni ja sisälle astui uuden kansalliskokouksen seitsemänsataa
neljäkymmentäyhdeksän jäsentä, verkkaisesti, juhlallisesti ja
silmäten toisiaan kysyvin katsein. Näistä seitsemästäsadasta
neljästäkymmenestäyhdeksästä jäsenestä kaksisataa kuului edelliseen
eduskuntaan.

Kansalliskonventin jäsenet oli valittu syyskuun tapausten merkeissä.
Ensi näkemältä olisi siis voinut päätellä, että tämä eduskunta oli
taantumuksellinen. Varsinkin kun monta aatelistakin oli valittu:
kansanvaltaisuuden henki oli kutsunut palvelijatkin äänestämään ja
jotkut näistä olivat valinneet isäntänsä.

Nämä uudet edustajat olivat porvareita, lääkäreitä, asianajajia,
professoreja, valan vannoneita pappeja, kynäilijöitä,
sanomalehtimiehiä, kauppiaita. Tämän joukon mieliala oli levoton ja
häälyvä. Viisisataa ainakin oli sellaista, jotka eivät kuuluneet
girondelaisiin eivätkä vuorelaisiin. Tapahtumat saisivat ratkaista,
minkä paikan he vakaisivat kansalliskonventissa.

Mutta kaikkia heitä yhdisti kaksoisviha: viha syyskuun päiviä kohtaan,
viha Pariisin edustajistoa kohtaan, joka oli miltei kauttaaltaan
kommuunin miehiä ja joka oli ne kauhunpäivät järjestänyt.

Olisi voinut sanoa, että vuodatettu veri virtasi Maneesin salin
lattialla ja että se veri eristi sata vuorelaisedustajaa konventin
muista jäsenistä.

Keskustakin kallistui oikealle, ikäänkuin kantaakseen tuota punaista
virtaa.

Niinpä tämä vuori — mainitaksemme sen miehet ja kerrataksemme, mitä
vastikään oli tapahtunut — niinpä tämä vuori esittikin peloittavaa
asennetta.

Alimmaisilla penkeillä istui koko kommuuni, kommuunin yläpuolella
se kuulu valvontavaliokunta, joka oli pannut toimeen verilöylyn, ja
ylinnä, kolmion kärjessä, kolmipäisen lohikäärmeen lailla, kolmet
hirveät kasvot, kolme syvän selväpiirteistä naamaria.

Ensiksi Robespierren kylmä, värähtämätön hahmo, pergamentinkuiva hipiä
kurtussa kapealla otsallaan räpyttivät silmät suojassa silmälasien
takana, kädet polville painuneina. Hän muistutti egyptiläisiä
kuvapatsaita, jotka on hakattu kaikkein kovimpaan marmoriin, porfyriin,
sfinksiä, joka yksin näytti tuntevan vallankumouksen salaisuuden, mutta
jolta kukaan ei uskaltanut sitä kysyä.

Hänen rinnallaan nähtiin Dantonin kiihtyneet kasvot, vääntynyt suu,
elehtivä naamari, ylevän rumat piirteet suunnaton ruho, puoleksi
ihmistä, puoleksi härkää, kaikki tuo oli miltei miellyttävää, sillä
tiedettiin, että hartaasti isänmaallinen sydän pani tuon lihan
värähtämään, sai kuohumaan tuon laavan, ja että tuo leveä koura, joka
totteli alati ensimmäistä mielijohdetta, kohosi yhtä helposti iskemään
pystyssä olevaa vihollista kuin kohottamaan maassa makaavaa vihamiestä.

Ja näiden kahden niin eri lailla ilmeikkään miehen rinnalla,
heidän takanaan, heidän yläpuolellaan nähtiin — ei ihminen, sillä
inhimillisen olennon ei ole sallittu kuvastaa sellaista rumuusastetta
— kummitus, hirviö, kauhea ja naurettava ilmiö — Marat! Marat,
jonka kasvot olivat vaskenkarvaiset, sapen ja veren sekaiset,
silmät julkeat ja sokaistuneet, suu inhoittava, leveästi ammollaan,
sopiva aukko syöksemään tai oikeammin oksentamaan herjauksia, nenä
vääntynyt, turhamainen, puuskuttaen avoimista sieraimistaan sitä
kansansuosion henkeä, joka hänelle huokui likaviemäreistä ja kohosi
virrasta. Marat, puettu kuin likaisin hänen ihailijoistaan, päässä
tahrainen liinarääsy, jalassa piikkianturaiset kengät, soljettomat,
usein myöskin paulattomat, yllä karkeat housut, loan tahraamat tai
paremminkin loan kyllästämät, paita auki laihan, mutta suhteellisesti
leveän rinnan kohdalta, kaulassa musta, rasvainen, talmainen, kaita
nauha, joka päästi näkyviin hänen rumat kaulajänteensä, jotka
puolestaan, sopimattomasti kiinnitettyinä, väänsivät hänen päänsä
vasemmalle viistoon, kädet likaiset ja turpeat, alati uhkailevina,
alati heristävästi nyrkissä ja, uhkailujen väliajoilla, voideltua
tukkaa suorien. — Kaikki tämä, jättiläisen vartalo kääpiöjalkojen
kannattelemana, oli kuvottava nähtävyys. Hänet huomatessaan jokainen
kääntyikin pois hänestä, mutta katse ei kääntynyt niin nopeasti, ettei
se olisi ehtinyt lukea hänen piirteistään: syyskuun toinen päivä, ja
silloin katse jähmettyi tuijottavaksi, kauhistuneeksi kuin toisen
Medusan-pään edessä.

Siinä ne kolme miestä, joita girondelaiset syyttivät diktatuurin
tavoittelusta.

Nämä puolestaan syyttivät girondelaisia federalistisista pyrkimyksistä.

Kaksi muuta miestä, jotka erilaisine harrastuksine ja mielipiteineen
liittyvät kertomuksemme kulkuun, istui kokoussalissa, vastakkaisilla
sivuilla: Billot ja Gilbert Gilbert, äärimmäisessä oikeistossa
Lanjuinaisin ja Kersaintin välissä, Billot äärimmäisessä vasemmistossa
Thuriotin ja Couthonin välissä.

Entisen kansalliskokouksen jäsenet saattoivat konventin jäseniä.
He tulivat juhlallisesti luopumaan toimestaan, antamaan vallan
seuraajiensa käsiin.

François de Neufchâteau, eronneen eduskunnan viimeinen puheenjohtaja,
nousi puhujalavalle ja lausui:

"Kansanedustajat!

"Lakiasäätävä kansalliskokous on lakkauttanut toimintansa. Se luovuttaa
vallanpidon teidän käsiinne.

"Teidän tehtäväksenne tulee antaa Ranskalle vapaus, lait ja rauha;
vapaus, jota ilman Ranska ei voi elää; lait, vapauden varmin turva,
rauha sodan ainoa päämäärä.

"_Vapaus, lait, rauha_, nämä kolme sanaa kreikkalaiset ovat kaivertaneet
Delfoin temppelin porttien otsikkoon. Painakaa te ne Ranskan koko
maahan."

Edellinen kansalliskokous oli toiminut yhden vuoden.

Se oli nähnyt suunnattomien ja hirveitten tapausten sarjan: kesäkuun
20, elokuun 10, syyskuun 2 ja 3 päivän! Se jätti perinnökseen sodan
kahta mahtavaa valtaa vastaan, Vendéen kansalaissodan, kahden miljardin
kahdensadan miljoonan assignaattivelan — ja Valmyn voiton, joka oli
saatu edellisenä päivänä, mutta josta kukaan ei vielä tiennyt.

Potion huudettiin puheenjohtajaksi,

Condorcet, Brissot, Rabaut-Saint-Etienne, Vergniaud, Camus ja Lasource
valittiin sihteereiksi — viisi girondelaista kuudesta.

Kolmea tai neljääkymmentä jäsentä lukuunottamatta koko konventti
halusi tasavaltaa. Mutta girondelaiset olivat rouva Rolandin luona
pitämässään kokouksessa päättäneet, että hallitusmuodon muutoksesta
sallittaisiin keskustella vain heidän määräämällänsä hetkellä, heille
sopivana ajankohtana ja heidän esittämässään paikassa, toisin sanoin
vasta senjälkeen kun he olisivat vallanneet toimeenpanevat valiokunnat
ja perustuslakivaliokunnan.

Mutta syyskuun 20 päivänä, Valmyn taistelupäivänä, toiset taistelijat
suunnittelivat vallan toisella tavalla ratkaisevaa taistelua.

Saint-Just, Lequinio, Panis, Billaud-Varennes, Collot-d'Herbois
ja eräät muut uuden eduskunnan jäsenet söivät päivällistä
Palais-Royalissa. He päättivät, että jo seuraavana päivänä heidän
vihollisilleen viskattaisiin sana tasavalta.

"Jos he hyväksyvät sen", sanoi Saint-Just, "ovat he hukassa, sillä
me olemme ensimmäisinä sen sanan lausuneet. Jos he epäävät sen, ovat
he hukassa, sillä vastustaessaan tätä kansan intohimoa he menehtyvät
siihen epäsuosioon, jonka me vyörytämme heidän ylitseen."

Collot-d'Herbois sai tehtäväkseen esittää anomuksen.

Tuskin oli François de Neufchâteau luovuttanut entisen eduskunnan
vallan uudelle, kun Collot-d’Herbois jo pyysi puheenvuoroa.

Se myönnettiin hänelle.

Hän nousi puhujapaikalle. Kärsimättömiä kehoitettiin rauhoittumaan.

"Kansalaiset, kansanedustajat!" sanoi Collot-d'Herbois. "Ehdotan
seuraavaa: olkoon nyt kokoontuneen eduskunnan ensimmäinen säädös
kuninkuuden poistaminen."

Nämä sanat herättivät salissa ja parvekkeilla suunnattoman
suosionosoitusten myrskyn.

Vain kaksi edustajaa nousi vastustamaan ehdotusta, tunnetut
tasavaltalaiset Barrère ja Quinette. He ehdottivat, että odotettaisiin
kansanäänestystä.

"Kansanäänestystä? Miksi!" kysyi muuan vähäpätöinen kyläpappi. "Miksi
enää vitkastellaan, kun kerran kaikki ovat yksimielisiä? Kuninkaat
ovat siveellisessä maailmanjärjestyksessä samaa mitä kummituseläimet
luomakunnassa; hovit ovat kaikkien rikosten työpajoja. Kuninkaitten
historia on kansojen kärsimyshistoriaa!"

Edustajat kyselivät toisiltaan, kuka oli tuo mies, joka noin lyhyesti
ja noin jäntevästi oli esittänyt kuninkuuden historian. Harvat tiesivät
hänen nimensä: hän oli apotti Grégoire.

Girondelaiset tunsivat iskun. He olivat joutumassa vuorelaisten
talutusnuoraan.

"Laatikaamme asetus heti!" huusi paikaltaan Ducos, Vergniaudin ystävä
ja oppilas. "Asetus ei kaipaa perusteluja. Elokuun kymmenennen
päivän valaistuksen jälkeen teidän kuninkuuden poistamista koskevan
asetuksenne perustelu merkitsee Ludvig kuudennentoista rikosten
historiaa!"

Tasapaino oli saavutettu. Vuorelaiset olivat ehdottaneet kuninkuuden
poistamista, mutta girondelaiset tasavallan perustamista.

Tasavaltaa ei päätetty, se hyväksyttiin huutoäänestyksellä.

Ei ainoastaan syöksytty tulevaisuuteen mennyttä pakoon, vaan hypättiin
tuntemattomaan tunnetun vihan kautta.

Tasavallan julistaminen vastasi kansan suunnatonta kaipuuta. Se
merkitsi sen pitkällisen taistelun pyhittämistä, jota kansa oli
saanut käydä kolmannen säädyn perustamisesta alkaen. Se merkitsi
jacquerie-sodan, Maillot-kapinan, pyhän liigan, fronde-sodan ja
vallankumouksen synninpäästöä. Se merkitsi joukkojen kruunaamista
kuninkuuden kustannuksella.

Olisi voinut sanoa, että jokaisen rinnasta oli kirvoitettu
valtaistuimen raskas paino: niin vapaasti nyt kukin tunsi hengittävänsä.

Tämä harhakuvitelma oli lyhytikäinen, mutta häikäisevä. Oli uskottu
julistettavan tasavalta, mutta olikin uhrattu vallankumous.

Välipä sillä! Oli tehty jotakin suurta, mikä vuosisadan ajan
järkyttäisi koko maailmaa.

Todelliset tasavaltalaiset, ainakin puhtaimmat, ne, jotka halusivat
rikoksista vapaata tasavaltaa, ne, jotka seuraavana päivänä iskisivät
Dantonin, Robespierren ja Maratin kolmivallan kimppuun, — girondelaiset
olivat riemunsa huipulla. Tasavalta, se oli heidän rakkain
pyrkimyksensä. Heidän avullaan oli vihdoinkin löydetty kahdenkymmenen
vuosisadan sirpaleitten alta inhimillisen hallitusmuodon esikuva. Frans
I:n ja Ludvig XIV:n aikana Ranska oli ollut Ateena. Heidän avullaan
siitä tulisi Sparta!

Se oli kaunista, ylevää unta.

Samana iltana he kokoontuivat ministeri Rolandin luokse. Siellä olivat
Vergniaud, Guadet, Louvet, Pétion, Boyer-Fonfrède, Barbaroux, Gensonné,
Grangeneuve, Condorcet, vieraat, jotka ennenkuin vuosi vierähtäisi
kerääntyisivät toisiin pitoihin, toisella tavalla juhlallisiin kuin
tämän illan olivat! Mutta tänään kaikki käänsivät selkänsä huomiselle,
ummistivat silmänsä tulevaisuudelle, kohottivat vapaaehtoisesti purjeen
sille tuntemattomalle valtamerelle, jonne oltiin menossa ja missä jo
kuultiin sitä möyryämistä, joka skandinaavilaisten tarujen kurimuksen
lailla nielisi, ellei itse alusta, niin ainakin peränpitäjän ja
merimiehet.

Kaikkien hautoma ajatus oli syntynyt, se oli saanut muodon, hahmon,
ruumiin. Siinä se nyt oli kaikkien katseltavana: nuori tasavalta,
kypärä päässä, keihäs kädessä kuten Minervalla. Voivatko he vaatia
enempää?

Kaksi tuntia kesti tätä juhlallista rakkaudenateriaa, ja sen kuluessa
vaihdettiin korkealentoisia ajatuksia, joihin sisältyi suurta
uhrautuvaisuutta. Nämä miehet puhuivat elämästään, ikäänkuin se ei enää
olisikaan heidän, vaan kansan. He säilyttivät itselleen kunnian, siinä
kaikki. Tarpeen tullen he luopuisivat maineesta.

Joukossa oli miehiä, jotka nuorten toiveittensa huumaavassa uskossa
näkivät edessään kullanhohtavan, rajattoman taivaanrannan, jommoisen
näkee vain unen mailla. Ne olivat nuorukaisia, tulisia luonteita,
miehiä, jotka vasta eilen olivat astuneet kaikkein kiihoittavimpaan
taisteluun, taisteluun puhujalavalla: Barbaroux, Rebecqui, Ducos,
Boyer-Fonfrède.

Joukossa oli toisia, jotka pysähtyivät, levähtivät kesken taivalta
kerätäkseen voimia kilpailuun, joka heidän oli vielä kestettävä. Ne
olivat miehiä, jotka lakiasäätävän kansalliskokouksen raskaitten
päivien aikana olivat käyneet kumaraisiksi: Guadet, Gensonné,
Grangeneuve, Vergniaud.

Joukossa oli niitäkin, jotka tunsivat tulleensa matkan päähän ja
oivalsivat, että he olivat menettämässä kansansuosionsa. Tasavalta-puun
versovan lehdistön varjossa lojuen he kysyivät alakuloisina, kannattiko
enää noustakaan, vyöttää jälleen kupeensa ja tarttua matkasauvaan,
sillä ensimmäiseen esteeseen he kumminkin kompastuisivat. Näitä miehiä
olivat Roland ja Pétion.

Mutta kuka oli näiden miesten silmissä tulevaisuuden johtohenkilö?
Kuka oli nuoren tasavallan varsinainen luoja ja sen vastainen säätäjä?
Vergniaud.

Päivällisen loputtua hän täytti lasinsa ja nousi.

"Ystävät", sanoi hän, "muuan malja!"

Kaikki nousivat!

"Tasavallan ikuisuuden malja!"

Kaikki toistivat:

"Tasavallan ikuisuuden malja!"

Vergniaud aikoi kohottaa lasin huulilleen.

"Odottakaa!" sanoi rouva Roland.

Hänen rinnassaan oli tuore ruusu, joka oli juuri auennut, niinkuin se
uusi aika, johon oltiin menossa. Hän irroitti ruusun ja, kuten eräs
ateenatar Perikleen lasiin, niin hänkin riipi ruusunsa terälehdet
Vergniaud'n lasiin.

Vergniaud hymyili surullisesta tyhjensi lasin ja kumartui kuiskaamaan
hänen vasemmalla puolellaan istuvalle Barbarouxille:

"Ah, pelkään tuon suuren sielun erehtyneen! Tänä iltana pitäisi
viiniimme riipiä kypressin oksia eikä suinkaan ruusun terälehtiä.
Juodessamme maljan tasavallan menestykseksi, tasavallan, jonka jalat
ovat ryvettyneet syyskuun vereen, Jumala tietää, olemmeko kohottaneet
maljan kuolemaksemme! Mutta välipä sillä", lisäsi hän ja loi
haltioituneen katseen ylös korkeuteen, "vaikka tämä viini olisi omaa
vertani, minä joisin sen vapauden ja yhdenvertaisuuden maljana!"

"Eläköön tasavalta!" kertasivat kuorossa kaikki vieraat.

Jokseenkin samaan aikaan kuin Vergniaud esitti tämän maljan, johon
pöytävieraat vastasivat huudolla: "Eläköön tasavalta!" samaan aikaan
rummut pärisivät Templen edustalla, ja heti senjälkeen syntyi syvä
hiljaisuus.

Huoneistaan, joiden ikkunat olivat auki, kuningas ja kuningatar voivat
kuulla, kun muuan kaupungin viranomainen kuulutti lujalla kaikuvalla
äänellä, että kuninkuus oli poistettu ja tasavalta perustettu.




XVII

Marttyyrikuningas


Lukijat lienevät huomanneet, kuinka tasapuolisesti olemme romaanin
muodossa esittäneet kaikki, mikä oli hirveää, julmaa, hyvää, kaunista,
suurta, verenhimoista, alhaista niissä ihmisissä ja tapahtumissa, jotka
ovat toisiaan seuranneet.

Miehet, joista puhumme, ovat nyt vainajia. Tapahtumat, jotka historia
on tehnyt kuolemattomiksi, tapahtumat, jotka eivät kuole, pysyvät alati.

No niin, me voimme manata haudasta kaikki ruumiit, jotka siellä ovat
maanneet ja joista vain harvat ovat kuolleet ehdittyään täyttää
elämänsä päivät. Me voimme sanoa Mirabeaulle: "Nouse, kansantribuuni!"
Ludvig XVI:lle: "Nouskaa, marttyyri!" Me voimme sanoa: "Nouskaa
kaikki te, joiden nimi on ollut Favras, Lafayette, Bailly, Fournier
amerikalainen, Jourdan kaulankatkaisija, Maillard, Théroigne de
Méricourt, Barnave, Bouillé, Gamain, Pétion, Manuel, Bantou,
Robespierre, Marat, Vergniaud, Dumouriez, Marie-Antoinette, rouva
Campan, Barbaroux, Roland, rouva Roland, kuningas, kuningatar, työmies,
kansanjohtajat, kenraalit, murhaajat, valtiolliset kirjailijat, nouskaa
ja sanokaa, enkö ole esittänyt teitä nykypolvelle, kansalle, isoisille,
ennenkaikkea naisille — poikiemme äideille, joille haluan opettaa
historiaa — esittänyt teitä, ellen sellaisina kuin olitte — kukapa voi
kerskua pohjanneensa teidän salaisuuksiinne? — niin ainakin sellaisina
kuin olen teidät nähnyt."

Me voimme sanoa tapahtumille, jotka yhä reunustavat edessämme olevaa
taivalta: "Suuri ja valoisa heinäkuun neljästoista päivä, lokakuun
viidennen ja kuudennen päivän synkät ja uhkaavat yöt, Mars-kentän
verinen myrsky, missä ruuti sekoittui salamaan ja tykkien jyske ukon
jyrinään, kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ennustava hyökkäys,
elokuun kymmenennen päivän hirveä voitto, syyskuun toisen ja kolmannen
päivän viiltävät muistot, sanokaa, olenko kuvannut teidät oikein,
olenko kertonut teidät hyvin, olenko tieten valehdellut, olenko
pyrkinyt puhdistamaan tai herjaamaan teitä?"

Ja miehet vastaavat — tapahtumatkin vastaavat: "Olet etsinyt totuutta
vihatta ja intohimotta. Olet luullut sanoneesi totuuden silloinkin
kun et ole totta puhunut. Olet pysynyt uskollisena menneisyyden
mainetöille, tunteettomana nykyisyyden huikaisevalle loistolle,
luottavana tulevaisuuden lupauksille. Saat synninpäästön, vaikket
ylistystä saakaan."

No niin, mitä olemme tehneet, emme valittuna tuomarina, vaan
puolueettomana kertojana, sen me teemme loppuun asti. Ja tämä loppu
lähenee, sivu sivulta, hyvin nopeasti. Me kiidämme tapahtumien
kaltevalle pinnalla. Ei ole monta pysähdystovia syyskuun 21 päivästä,
kuninkuuden kuolinpäivästä, tammikuun 21 päivään, kuninkaan
kuolinpäivään.

Olemme kuulleet valtuustonjäsen Lubinin kuninkaallisen vankilan
ikkunoitten alla kuuluttavan lujalla äänellä, että tasavalta oli
perustettu, ja tämä kuulutus on vienyt meidät Templeen.

Astukaamme siis siihen jylhään rakennukseen, joka sulkee sisäänsä
kansalaiseksi muuttuneen kuninkaan, kuningattarena pysyneen
kuningattaren, marttyyrina kuolevan hurskaan naisen ja kaksi poloista,
iältään, ellei syntyperältään, viatonta lasta.

Kuningas oli Templessä. Kuinka hän oli sinne joutunut? Oliko hänelle
alusta pitäen varattu se häpeällinen vankila, missä hän nyt asui?

Ei.

Aluksi Pétion oli ehdottanut, että kuningas siirrettäisiin
Keski-Ranskaan, että hänelle annettaisiin Chambordin linna ja että
häntä kohdeltaisiin siellä toimettomana kuninkaana.

Kuvitelkaamme, että kaikki Euroopan hallitsijat olisivat vaientaneet
ministerinsä, kenraalinsa ja julistuksensa ja tyytyneet vain
katselemaan, mitä Ranskassa tapahtui sekaantumatta Ranskan sisäisiin
asioihin, silloin tämä elokuun 10 päivänä tapahtunut viraltapano,
tämä elämä kauniissa palatsissa, ihanassa ilmastossa, seudulla, jota
sanotaan Ranskan puutarhaksi, ei olisi ollut kovin julma rangaistus
miehelle, joka sai sovittaa, ei ainoastaan omia virheitään, vaan
myöskin Ludvig XV:n ja Ludvig XIV:n erehdykset.

Vendée oli noussut kapinaan. Pelättiin jotakin rohkeaa kaappausta
Loiren taholta. Se oli riittävä syy: Chambord hylättiin.

Silloin kansalliskokous ehdotti Luxembourgia. Luxembourg, Maria
mediciläisen firenzeläis-palatsi, eristettynä puutarhoineen, jotka
kilpailivat Tuileriein istutusten kanssa, olisi yhtä sopiva kuin
Chambordkin virkaheittokuninkaan asunnoksi.

Mutta pelättiin palatsin kellareita, joista pääsi katakombeihin. Se
oli kenties vain veruke kommuunin taholta, joka halusi pitää kuninkaan
ulottuvillaan, mutta se oli järkevä veruke.

Kommuuni äänesti siis Templeä, ei Templen tornia, vaan Templen
palatsia, temppeliherrain ritarikunnan suurmestarien entistä asuntoa,
Artoisin kreivin huvitteluasuntoa.

Siirron hetkellä tai oikeastaan hieman myöhemmin, kun Pétion oli
jo saattanut kuninkaallisen perheen palatsiin, kun se oli jo sinne
sijoittunut ja kun Ludvig XVI oli antanut huoneitten sisustamista
koskevat määräykset, kommuunille tulee ilmianto, ja Manuel lähetetään
muuttamaan vielä kerran kaupunginvaltuuston päätöstä ja vaihtamaan
palatsin torniin.

Manuel saapuu paikalle, tutkii Ludvig XVI:lle ja Marie-Antoinettelle
määrätyn huoneiston ja palaa retkeltään tuiki häpeissään.

Torni oli asumaton, eräänlaisen portinvartijan hallussa; se tarjosi
vain perin rajoitetun asumatilan, sen huoneet olivat pienet, sen
vuoteet likaiset ja syöpäläisten saastuttamat.

Siinä kaikessa on enemmän sitä kohtaloa, joka painaa kuolevia rotuja,
kuin harkittua häväistystä tuomarien taholta.

Kansalliskokous ei puolestaan kitsastellut kuninkaan ateriarahoja
myöntäessään. Kuningas söi paljon. Emme moiti häntä siitä. Bourbonien
luonteeseen kuuluu hyvä ruokahalu. Mutta kuningas söi sopimattomilla
hetkillä. Hän söi, ja vankasti söikin, kun Tuilerieissa surmattiin.
Ei sillä hyvä, että hänen oikeudenkäyntinsä aikana tuomarit moittivat
häntä siitä sopimattomasta ateriasta, mutta mikä on paljoa vakavampaa,
historiakin, heltymätön historia on merkinnyt sen aikakirjoihinsa.

Kansalliskokous oli siis myöntänyt viisisataatuhatta livreä kuninkaan
ruokarahoiksi.

Niiden neljän kuukauden aikana, jotka kuningas oli Templessä, kulut
olivat neljäkymmentätuhatta livreä, siis kymmenentuhatta kuukaudessa,
kolmesataakolmekymmentäkolme livreä päivässä — assignaatteja tosin,
mutta siihen aikaan assignaatit olivat menettäneet arvostaan kymmenen
tai kahdeksan prosenttia.

Ludvig XVI:lla oli Templessä kolme palvelijaa ja kolmetoista
keittiövirkailijaa. Päivälliseksi tarjottiin joka päivä neljä
esiruokalajia, kaksi paistosta, joista kummassakin oli kolme palasta,
neljä väliruokalajia, kolme muhennosta, kolme lautasellista hedelmiä,
yksi karahvillinen bordeauxia, yksi karahvillinen muskottiviiniä ja
yksi karahvillinen madeiraa.

Kuningas ja kruununprinssi yksin joivat viiniä, kuningatar ja
prinsessat joivat vain vettä.

Tällä taholla kuninkaalla siis ei ollut syytä valitella.

Mutta häneltä puuttui kokonaan ilma, ruumiinliikunto, aurinko ja siimes.

Tottuneena Compiègnen ja Rambouilletin metsästysretkiin, Versaillesin
puistoihin ja isoon Trianoniin, Ludvig XVI huomasi joutuneensa
ahdetuksi, ei edes pihaan, ei edes puutarhaan, ei edes kävelykujalle,
vaan kuivalle, alastomalle maaperälle, missä oli neljä kulonpolttamaa
nurmisarkaa ja joku heiveröinen, kitukasvuinen, syystuulten riipoma puu.

Sillä aukeamalla kuningas ja hänen perheensä kävelivät joka päivä kello
kahden jälkeen. Erehdymme: kuningasta ja hänen perhettään kävelytettiin
joka päivä kello kahden jälkeen.

Se oli ennenkuulumatonta, julmaa, raakaa, mutta vähemmän raakaa,
vähemmän julmaa kun Madridin inkvisitsioni-luolat, kuin Venetsian
kymmenen neuvoston lyijykamarit, kuin Spielbergin tyrmät.

Huomatkaa tarkoin: me emme puolusta kommuunia enempää kuin puolustamme
kuninkaitakaan.

Me sanomme vain: Temple ei ollut muuta kuin kostoa, hirveää,
kohtalokasta, epäonnistunutta kostoa, sillä tuomiosta tehtiin vaino,
syyllisestä marttyyri.

Miltä nyt näyttivät ne eri henkilöt, joiden elämän päävaiheita olemme
käyneet kuvailemaan?

Kuningas, likinäköisine silmineen, pöhöposkineen, riippuhuulineen,
raskaine, heiluvine askelineen, näytti kunnon maanviljelijältä, jonka
on käynyt huonosti. Hänen alakuloisuutensa oli sellaisen maanviljelijän
mielentilaa, jolta salama on polttanut eloaitat tai raekuuro kaatanut
viljan.

Kuningattaren asenne oli, kuten aina, jäykkä, ylpeä, korskea,
uhitteleva. Marie-Antoinette oli suuruutensa päivinä herättänyt
rakkautta; lankeemuksensa hetkellä hän herätti uhrautuvaa mieltä,
mutta ei sääliä. Sääli syntyy myötätunnosta, mutta kuningatar ei ollut
laisinkaan rakastettava.

Madame Elisabeth, valkoisessa asussaan, joka kuvasi hänen ruumiinsa
ja sielunsa puhtautta, vaaleine hiuksineen, jotka olivat tulleet yhä
kauniimmiksi senjälkeen kun ne oli täytynyt suoria jauheetta, madame
Elisabeth, taivaansininen nauha myssyssään ja vyötäröllään, näytti koko
perheen suojelusenkeliltä.

Kuninkaallinen prinsessa ei miellyttänyt ikäkautensa viehkeydestä
huolimatta. Itävallattarena kuten äitikin, kokonaan Maria Teresiaa,
kauttaaltaan Marie-Antoinettea, hänellä oli jo katseessaan
kuningassukujen ja petolintujen ylpeyttä ja halveksivaa ilmettä.

Pikku kruununprinssi sen sijaan oli miellyttävä kullankeltaisine
hiuksineen, valkoisine, hieman sairaloisine hipiöineen. Mutta hänenkin
sinisilmänsä olivat tylyt ja kovat ja joskus niissä oli hänen
ikäisekseen liian varttunut ilme. Hän käsitti helposti kaikki. Hän
oivalsi äitinsä viittaukset yhdellä silmäyksellä ja hän leperteli
politiikasta tavalla, joka joskus pani pyövelitkin kyynelehtimään. Hän
oli saanut Chaumettenkin liikutetuksi, lapsi-rukka! Chaumetten, tuon
suippokuonoisen näädän, tuon silmälasiniekkakärpän.

"Minä ryhtyisin mielelläni häntä kasvattamaan", sanoi tämä entinen
prokuraattorinapulainen Huelle, kuninkaan kamaripalvelijalle, "mutta
hänet olisi erotettava omaisistaan, jotta hän unohtaisi säätynsä".

Kommuuni menetteli sekä julmasti että typerästi. Julmasti,
kohdellessaan kuninkaallista perhettä huonosti, kiusaten, jopa
solvaisten sitä; typerästi salliessaan kaikkien nähdä sen heikkona,
murtuneena, vankina.

Joka päivä se lähetti Templeen uudet vartijat, valtuuston virkamiehinä.
Nämä tulivat Templeen kuninkaan vannoutuneina vihamiehinä ja poistuivat
Marie-Antoinetten vihamiehinä, mutta miltei säälien kuningasta,
surkutellen hänen lapsiaan, ylistellen madame Elisabethia.

Mitä he näkivät Templessa suden, naarassuden ja sudenpentujen
asemasta? Kunnon porvarisperheen, ylpeähkön äidin, toisen Elmiran,
joka ei sietänyt, että edes hänen hameensa helmaa hipaistiin, — mutta
tyrannista ei merkkiäkään!

Kuinka tämä perhe vietti päivänsä?

Kertokaamme Cléryn kuvausten mukaan.

Mutta silmätkäämme sitä ennen itse vankilaa ja tarkatkaamme vasta
sitten vankien elämää.

Kuningas oli suljettu pikku torniin. Tämä pikku torni nojasi isoon
torniin, mutta niiden välillä ei ollut kulkuyhteyttä sisäpuolelta. Se
oli neliötorni, jonka kahdesta nurkasta kohosi pyörötorni. Toisessa
pyörötornissa oli pienet portaat, joita pitkin pääsi ensimmäiseen
kerrokseen ja parvekkeelle. Toisessa pyörötornissa olivat käymälät,
jotka olivat yhteydessä tornin kaikkiin kerroksiin.

Toinissa oli neljä kerrosta. Ensimmäisessä oli eteishuone, ruokasali
ja pyörötornin sivuhuone. Toinen kerros oli jaettu jokseenkin
samanlaisiin huoneisin. Tilavimmassa huoneessa nukkuivat kuningatar ja
kruununprinssi. Toisessa huoneessa, jonka edellisestä erotti miltei
pimeä välikkö, asustivat kuninkaallinen prinsessa ja madame Elisabeth.
Tämän huoneen kautta oli kuljettava, jos mieli mennä pyörötornin
sivukamariin. Ja tämä sivukamari oli englantilaisten _water-closet_ ja
se oli yhteinen kuninkaalliselle perheelle, valtuuston virkailijoille
ja sotamiehille.

Kuningas asui kolmannessa kerroksessa, jossa oli yhtä monta huonetta
kuin alemmissakin. Hän nukkui isossa huoneessa. Pyörötornin sivukamaria
hän käytti lukuhuoneenaan. Sivummalla oli keittiö ja sen edessä pimeä
huone, jossa ensi aikoina olivat asuneet de Chamilly ja Hue, ennenkuin
heidät karkotettiin kuninkaan palveluksesta. Huen lähdettyä sen ovi oli
sinetöity.

Neljäs kerros oli suljettu. Pohjakerroksessa oli keittiöitä, joita ei
enää käytetty.

Kuinka nyt kuninkaallinen perhe eleli tässä ahtaassa tilassa, joka oli
puolittain vankila, puolittain asumus?

Mainitkaamme siitä muutama sana.

Tapansa mukaan kuningas nousi kello kuusi aamulla. Hän ajoi itse
partansa. Cléry kähersi hänen hiuksensa ja puki hänet. Pukeuduttuaan
hän meni heti lukukammioonsa, toisin sanoin Malta-ritarikunnan
arkistohuoneeseen, jonka kirjastossa oli tuhatviisi- tai
tuhatkuusisataa nidettä.

Eräänä päivänä hakiessaan jotakin kirjaa hän näytti Huelle Voltairen ja
Rousseaun teoksia ja sanoi:

"Nuo miehet ne ovat vieneet Ranskan perikatoon!" Lukukammioon tultuaan
Ludvig XVI polvistui ja rukoili viisi kuusi minuuttia. Sitten hän luki
tai kirjoitteli kello yhdeksään asti. Sillaikaa Cléry siivosi kuninkaan
huoneen, valmisti aamiaisen ja meni alas kuningattaren puolelle.

Yksin jäätyään kuningas istuutui ja käänteli huvikseen Vergiliusta
tai Horatiusta. Kruununprinssin jatkuvaa opetusta varten hän veresti
latinantaitoaan.

Tämä huone oli perin pieni. Sen ovi pidettiin alati auki. Valtuuston
virkailija oleskeli makuuhuoneessa ja näki avoimesta ovesta, mitä
kuningas milloinkin teki.

Kuningatar avasi ovensa vasta Cléryn saapuessa. Valtuuston virkailija
ei voinut tulla hänen puolelleen, niin kauan kun ovi oli kiinni.

Cléry suori nuoren prinssin tukan, pani kuntoon kuningattaren
pukeutumislaitteet ja meni sitten kuninkaallisen prinsessan ja madame
Elisabethin huoneeseen tekemään näille saman palveluksen. Tätä lyhyttä
ja kallisarvoista hetkeä Cléry käytti hyväkseen ilmoittaakseen
kuningattarelle ja prinsessoille, mitä oli saanut kuulla. Kädenliike
ilmaisi, että hänellä oli jotakin kerrottavaa. Kuningatar tai toinen
prinsessoista ryhtyi silloin puhelemaan valtuuston virkailijan kanssa
ja Cléry käytti hyväkseen tämän hetkellistä hajamielisyyttä ja kuiskasi
nopeasti sanottavansa.

Kello yhdeksän kuningatar, lapset ja madame Elisabeth nousivat
kuninkaan huoneeseen, minne aamiainen oli katettu. Jälkiruuan aikana
Cléry kävi siistimässä kuningattaren ja prinsessojen huoneet. Cléryn
apulaisiksi oli määrätty muuan Tison ja tämän vaimo muka häntä
auttamaan, mutta tosiasiallisesti vakoilemaan kuninkaallista perhettä
ja valtuuston virkailijoitakin.

Aviomies, entinen vähäpätöinen tullivirkamies, oli tyly ja
häijyluontoinen vanhus, vailla kaikkia inhimillisiä tunteita. Hänen
vaimonsa — rakastaen vain tytärtään — meni tässä rakkaudessaan niin
pitkälle, että päästäkseen jälleen tyttärensä luokse, josta oli ollut
erossa, hän antoi ilmi kuningattaren. [Lukekaa _Maison Rottgen ritari_,
joka on jatkoa näille kertomuksillemme.]

Kello kymmenen kuningas meni kuningattaren puolelle ja vietti siellä
koko aamupäivän. Aika kului miltei yksinomaan kruununprinssin
opetukseen. Kuningas antoi hänen lukea jonkun sivun Corneillea tai
Racinea ja opetti hänelle maantietoa ja neuvoi häntä laatimaan
karttaluonnoksia. — Kolmea vuotta aikaisemmin Ranska oli jaettu
departementteihin ja nimenomaan tätä kuningaskunnan maantietoa kuningas
selitti pojalleen.

Kuningatar puolestaan askarteli kuninkaallisen prinsessan opetuksessa.
Toisinaan opetus keskeytyi, kun kuningatar vaipui synkkiin, syviin
mietteihin. Kun sellainen hetki tuli, jätti kuninkaallinen prinsessa
äitinsä tämän tuntemattoman tuskan valtaan, jolla oli toki itkun
lohdutus, ja poistui varpaillaan ja viittasi veljeään pysymään hiljaa.
Kuningatar oli näissä mietteissään milloin pitemmän, milloin lyhemmän
ajan. Sitten hänen silmäripsiensä kulmaan ilmestyi kyynel, se vieri
hänen poskelleen ja tipahti hänen keltaiselle, norsunluunväriselle
kädelleen. Silloin miltei aina poloinen naisvanki, joka oli hetken
liidellyt vapaana ajatuksen mittaamattomassa maailmassa, muistojen
rajattomilla kentillä, poloinen naisvanki kavahti äkisti haaveilustaan
ja, silmäiltyään ympärilleen, astui takaisin vankilaansa, pää kumarassa
ja sydän murtuneena.

Kello kaksitoista kuninkaalliset naiset menivät madame Elisabethin
huoneeseen pukua muuttamaan. Sen hetken kommuunin häveliäisyydentunne
oli suonut naisille yksinäisyyden hetkeksi. Valtuuston virkailija ei
ollut läsnä.

Kello yksi, jos sää salli, kuninkaallinen perhe päästettiin
puutarhaan. Neljä valtuuston virkailijaa ja yksi kansalliskaartin
legionapäällikkö saattoivat tai paremminkin vartioivat heitä. Kun
Templessä siihen aikaan oli paljon työmiehiä taloja purkamassa ja
uusia seiniä rakentamassa, eivät vangit voineet liikkua muualla kuin
Marronniers-lehtokujan alkupäässä.

Cléry oli mukana näillä kävelyillä. Hän voimistelutti nuorta prinssiä
antaen tämän heittää palloa tai teikata.

Kello kaksi palattiin torniin. Cléry palveli päivällispöydässä. Joka
päivä juuri sillä hetkellä Santerre saapui Templeen kahden ajutantin
seurassa. Hän tutki huolellisesti kuninkaan ja kuningattaren huoneistot.

Joskus kuningas puhutteli häntä; kuningatar ei milloinkaan. Hän oli
unohtanut kesäkuun 20 päivän ja mitä hän oli velkaa tälle miehelle.

Aterian päätyttyä mentiin ensimmäiseen kerrokseen. Kuningas pelasi
pikettiä tai lautaa kuningattaren tai sisarensa kanssa.

Sillaikaa Cléry haukkasi päivällisensä.

Kello neljä kuningas oikaisihe pikkusohvalle tai tilavaan nojatuoliin
lepäämään. Silloin vallitsi huoneessa mitä syvin hiljaisuus.
Prinsessat ottivat käteensä kirjan tai ompeluksen ja jokainen pysyi
liikkumattomana, yksinpä pikku kruununprinssikin.

Ludvig XVI vaipui, miltei väliasteitta, suoraapäätä uneen. Ruumiilliset
tarpeet olivat, kuten on mainittu, hänen tyrannejaan. Kuningas
nukkui näin säännöllisesti puolitoista tai kaksi tuntia. Kun hän oli
herännyt, jatkettiin keskustelua. Paikalle kutsuttiin Cléry, joka ei
ollut koskaan kovin kaukana. Cléry antoi pikku prinssille tavanomaisen
kirjoitustunnin. Kun tämä opetustunti oli päättynyt, hän vei prinssin
madame Elisabethin huoneeseen ja antoi hänen heitellä kumi- tai
nauhapalloa.

Kun ilta ehti, koko kuninkaallinen perhe kerääntyi saman pöydän
ympärille. Kuningatar luki lujalla äänellä jotakin lapsia huvittavaa
tai kehittävää. Kun kuningatar väsyi, jatkoi madame Elisabeth. Kello
kahdeksaan asti luettiin. Kello kahdeksan kruununprinssi haukkasi
iltaisensa madame Elisabethin huoneessa. Muu perhe oli läsnä. Aterian
aikana kuningas otti esille kokoelman _Mercure de Francea_, jonka hän
oli löytänyt kirjastosta, ja kyseli lapsilta arvoituksia.

Kruununprinssin lopetettua iltaisensa kuningatar antoi hänen lausua
seuraavan rukouksen:

"Jumala kaikkivaltias, joka olet minut luonut ja lunastanut, minä
palvon sinua! Suo minun isälleni kuninkaalle ja kaikille omaisilleni
elonpäiviä ja suojele meitä vihollisiltamme. Anna rouva de Tourzelille
voimia, jotta hän kestäisi, mitä hän on joutunut meidän takiamme
kärsimään."

Sitten Cléry riisui hänet ja pani hänet makuulle. Jompikumpi
prinsessoista jäi hänen vuoteensa viereen, kunnes hän nukahti.

Joka ilta näihin aikoihin joku sanomalehtien kaupustelija meni Templen
ohi huutaen päivän tuoreimmat uutiset. Cléry asettui kuuntelemaan ja
tiedoitti kuninkaalle huutajan sanat.

Kello yhdeksän tuli kuninkaan iltaisen vuoro.

Cléry vei tarjottimella illallisen prinsessalle, joka valvoi pikku
prinssin vuoteen ääressä.

Lopetettuaan illallisensa kuningas meni kuningattaren luokse, tarjosi
hänelle kuten sisarellensakin kätensä, syleili lapsia, palasi omalle
puolelleen, vetäytyi kirjastoon ja lueskeli siellä keskiyöhön asti.

Prinsessat vuorostaan sulkeutuivat huoneihinsa. Toinen valtuuston
virkailijoista jäi siihen pikkusuojaan, joka erotti toisistaan nämä
kaksi huonetta. Toinen virkailija seurasi kuningasta.

Cléry siirsi vuoteensa kuninkaan vuoteen viereen.

Mutta Ludvig XVI odotti joka ilta, kunnes uusi vartija oli saapunut,
nähdäkseen, kuka se oli, ja tuntisiko hän sen. — Vartijoita vaihdettiin
kello yksitoista aamupäivällä, kello viisi iltapäivällä ja kello
kaksitoista yöllä.

Näin jatkui vankien elämä, niin kauan kuin kuningas asui pienessä
tornissa, syyskuun 30 päivään asti.

Tilanne oli siis surullinen ja sitäkin enemmän omiaan herättämään
sääliä, kun vangit kestivät sen arvokkaasti. Kaikkein
vihamielisimmätkin lauhtuivat nähdessään sen. He tulivat vartioimaan
hirmuista tyrannia, joka oli vienyt Ranskan perikatoon, murhannut
ranskalaisia ja kutsunut maahan ulkomaalaiset, vartioimaan
kuningatarta, jossa asustivat kaikki Messalinan ja Katariina toisen
irstailevat paheet — ja he näkivät harmaapukuisen hyvänsävyisen
porvarin, jonka he usein luulivat kamaripalvelijaksi, joka söi, joi ja
nukkui hyvin, joka pelasi lautaa tai pikettiä, opetti pojalleen latinaa
ja maantietoa ja kyseli lapsiltaan arvoituksia — he näkivät naisen,
joka tosin näytti ylpeältä ja kaikkia halveksivalta, mutta esiintyi
arvokkaasti, tyynesti, alistuvasti, oli yhä kaunis, opetti tyttärelleen
koruompelua, pojalleen rukouksia, puhutteli palvelijoita ystävällisesti
ja sanoi kamaripalvelijalle: "hyvä ystävä".

Ensimmäiset hetket olivat vihan hetkiä. Jokainen näistä miehistä, jotka
tulivat mieli katkeruutta ja kostoa tulvillaan, aloitti päästämällä
nämä tunteet valloilleen. Sitten vähitellen hän lauhtui. Lähdettyään
aamulla kotoaan uhittelevana ja pää pystyssä hän palasi illalla
kotiinsa alakuloisena ja pää painuneena. Vaimo odotteli häntä uteliaana.

"Ah, vihdoinkin tulet!" huudahti hän.

"Niin tulen", kuului lyhyt vastaus.

"No, oletko nähnyt tyrannin?"

"Olen."

"Oliko hän verenhimoisen näköinen?"

"Hän näytti Maraisissa elelevältä pikkupohatalta."

"Mitä hän tekee? Raivoo tietenkin ja kiroaa tasavallan ja..."

"Hän käyttää aikansa lastensa kasvatukseen, opettaa heille latinaa,
pelaa pikettiä sisarensa kanssa ja kyselee arvoituksia huvittaakseen
vaimoaan."

"Eikö sillä onnettomalla ole tunnonvaivoja?"

"Olen nähnyt hänen syövän. Hän syö kuin ihminen, jolla on hyvä
omatunto. Olen nähnyt hänen nukkuvan ja voin vakuuttaa, ettei
painajainen häntä ahdistele."

Ja vaimo vuorostaan tuli miettiväiseksi.

"Mutta", sanoi hän, "kuningas ei olekaan siis niin julma ja rikollinen
kuin hänen väitetään olevan?"

"Rikollinen, sitä en tiedä, mutta julma hän ei ole, ja ihan varmasti
hän on onneton!"

"Mies-rukka!" sanoi vaimo.

Näin siis kävi. Mitä alemmaksi kommuuni vankinsa painoi ja mitä
karkeammin se näytti, ettei kuningas lopultakaan ollut sen kummempi
kuin kuka muu tahansa, sitä syvemmin häntä säälivät miehet, jotka näin
tunsivat hänet vertaisekseen.

Tämä sääli ilmeni toisinaan avoimesti kuningasta, kruununprinssiä ja
Cléryta kohtaan.

Eräänä päivänä muuan kivenhakkaaja oli tullut lävistämään reikiä
eteishuoneen seinään, johon aiottiin panna suunnattomat salvat.
Työmiehen haukatessa aarnioistaan kruununprinssi alkoi leikkiä hänen
työkaluillaan. Silloin kuningas otti hänen kädestään vasaran ja taltan
ja näytti, kätevä lukkoseppä kun oli, kuinka niitä oli käytettävä.

Haukatessaan nurkassa leipäänsä ja juustoaan kivenhakkaaja katseli
kummastellen tätä kohtausta.

Kuninkaan ja prinssin edessä hän ei ollut noussut, mutta miehen ja
lapsen edessä hän nousi ja lähestyi näitä, suu täynnä ruokaa, mutta
hattu kädessä.

"Niinpä niin", hän virkkoi kuninkaalle, "kun lähdette tästä tornista,
voitte kerskua täydentäneenne omaa vankilaanne!"

"Ah," vastasi kuningas, "milloin ja kuinka minä lähden täältä?"

Kruununprinssi alkoi itkeä. Työmies kuivasi kyynelen silmännurkastaan.
Kuningas laski kädestään vasaran ja taltan ja meni huoneeseensa, missä
hän käveli pitkän rupeaman.

Muuanna toisena päivänä eräs vahtisotamies tuli tavallisuuden mukaan
vartioimaan kuningattaren ovea. Se oli esikaupunkilainen, karkeasti,
mutta siististi puettu.

Cléry oli huoneessa yksin. Hän luki. Vahtimies silmäili häntä hyvin
tarkkaavasti.

Jonkun hetken kuluttua palvelustehtävät kutsuivat Cléryn muualle. Hän
nousi ja aikoi poistua. Mutta silloin esikaupunkilainen kohotti aseensa
ja virkkoi hiljaisella, aralla, miltei vapisevalla äänellä:

"Tästä ei mennä!"

"Miksei?" kysyi Cléry.

"Koska ohjesääntö määrää minut pitämään teitä silmällä."

"Minua?" ihmetteli Cléry. "Ihan varmasti te erehdytte."

"Ettekö te ole kuningas?"

"Te ette siis tunne kuningasta?"

"En ole häntä milloinkaan nähnyt, hyvä herra, ja totta pulmakseni,
toivoisin näkeväni hänet muualla kuin täällä."

"Puhukaa hiljemmin!" neuvoi Cléry.

Sitten hän osoitti muuatta ovea ja sanoi:

"Minä menen tuohon huoneeseen. Silloin te näette kuninkaan. Hän istuu
pöydän ääressä ja lukee."

Cléry astui sisälle ja kertoi kuninkaalle, mitä oli tapahtunut. Silloin
kuningas nousi ja meni viereiseen huoneeseen, jotta tuo kelpo mies
saisi katsella häntä mielin määrin.

Tämä oivalsi, että kuningas oli vaivautunut nimenomaan hänen takiaan.
Hän sanoi Clérylle:

"Voi, hyvä herra, kuinka kuningas onkaan ystävällinen! Minä puolestani
en jaksa uskoa, että hän olisi tehnyt meille kaiken sen pahan, mistä
häntä syytetään."

Muuan toinen vahtimies, joka oli sijoitettu kuninkaallisten kävelykujan
toiseen päähän, viittoili korkeille vangeille, että hänellä oli jotakin
sanottavaa. Ensimmäisellä kierroksella kukaan ei ollut huomaavinaan
hänen merkkejään. Mutta toisella kierroksella madame Elisabeth lähestyi
vahtimiestä nähdäkseen, puhuttelisiko tämä häntä. Valitettavasti
tämä nuori mies, jolla oli hyvin hienostuneet piirteet, pysyi vaiti:
se osoitti joko pelkoa tai kunnioitusta. Mutta kaksi kyyneltä näkyi
hänen silmissään ja hän osoitti sormellaan erästä roskakasaa, mihin
ilmeisesti oli kätketty joku kirje. Cléry meni muka etsimään kivien
välistä sopivia teikkoja pikku prinssille ja kumartui penkomaan
roskakasaa. Mutta valtuuston virkailijat, jotka varmaankin arvasivat,
mitä hän haki, käskivät hänen poistua ja kielsivät häntä milloinkaan
puhuttelemasta vahtimiehiä, sillä uhalla, että hänet karkotettaisiin
kuninkaan luota.

Mutta eivät sentään kaikki, jotka tulivat Templen vankien lähelle,
ilmaisseet samanlaista kunnioitusta tai sääliä. Varsin monissa viha
ja kostonhalu olivat niin syvällä, ettei kuninkaallisten onnettomuus,
joka kestettiin aito porvarishyvein, voinut niitä hälventää. Toisinaan
kuningas ja kuningatar saivatkin kuulla karkeita sanoja, solvauksia,
häväistystäkin.

Eräänä päivänä kuninkaan vartijaksi pantu valtuuston virkailija oli
muuan James, englanninkielen opettaja. Tämä mies seurasi kuningasta
kuin varjo eikä poistunut hänen lähettyviltään hetkeksikään. Kuningas
meni lukukammioonsa, vartija seurasi häntä sinnekin ja istuutui hänen
viereensä.

"Hyvä herra", huomautti kuningas ystävällisesti, "teidän virkaveljenne
sallivat minun olla yksin tässä huoneessa, koska, oven ollessa alati
auki, minä en voi päästä heidän näkyvistään".

"Virkaveljeni noudattavat omia tapojaan, minä omaani", vastasi James.

"Olkaa hyvä ja huomatkaa, että tämä huone on niin pieni, ettei tänne
oikein mahdu kahta yhtaikaa."

"Menkää isompaan huoneeseen", sanoi valtuuston virkailija töykeästi.

Kuningas nousi sanaa lausumatta ja siirtyi makuuhuoneeseensa, minne
englanninkielen opettaja seurasi häntä; ja näin hän seurasi kuningasta,
kunnes hänen tilalleen tuli uusi vartija.

Eräänä aamuna kuningas luuli vartijansa samaksi, joka illallakin
oli ollut toimessa — olemme maininneet, että vartijat vaihdettiin
tavallisesti sydänyön aikaan.

Hän astui vartijan luo ja sanoi osaaottavasti:

"Ah, herra, kuinka valitettavaa, että teidät on unohdettu vapauttaa!"

"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi valtuuston virkailija töykeästi.

"Tarkoitan, että lienette nyt hyvin väsynyt."

"Herra", vastasi tämä mies, jonka nimi oli Meunier, "minä olen täällä
pitämässä silmällä, mitä te teette, enkä jotta te sekaantuisitte minun
tehtäviini".

Sitten hän painoi hatun syvemmälle päähänsä ja lähestyi kuningasta.

"Kenelläkään", lisäsi hän, "kaikkein vähimmän teillä on oikeutta
sekaantua niihin!"

Kerran kuningatar vuorostaan sattui puhuttelemaan vartijaa.

"Missä kaupunginosassa te asutte, hyvä herra?" kysyi hän eräältä niistä
miehistä, jotka päivällisen aikana olivat ruokasalissa.

"Isänmaassa!" vastasi tämä ylpeästi.

"Mutta minun nähdäkseni", virkkoi kuningatar, "isänmaa on Ranska".

"Kun siitä vähennetään se osa, jonka teidän kutsumanne vihollinen on
vallannut."

Puhutellessaan kuningasta, kuningatarta, prinsessoja tai
kruununprinssiä eräät komisaarit eivät milloinkaan unohtaneet lisätä
sanoihinsa jotakin rivoa puhuttelusanaa tai karkeaa kirousta.

Yhtenä päivänä muuan Turlot niminen vartija sanoi Clérylle niin
äänekkäästi, että kuningas kuuli jokaisen sanan:

"Ellei pyöveli teloita tuota kirottua perhettä, niin kyllä minä sen
mestaan!"

Kävelylle mennessä kuninkaan ja hänen perheenpä oli sivuutettava
melkoinen vartijajoukko, jonka miehistöstä monet oli sijoitettu pieneen
torniin. Kun legionapäälliköt ja valtuuston virkailijat kulkivat ohi,
vahtimiehet kohottivat kiväärinsä kunnia-asentoon, mutta kun kuningas
tuli kohdalle, he laskivat pyssyn jalalle tai käänsivät hänelle
selkänsä.

Samoin menettelivät ulkovartijat, jotka oli sijoitettu tornin kupeelle.
Kuninkaan lähestyessä he panivat hatun päähänsä ja istuutuivat, mutta
kun vangit olivat menneet ohi, he paljastivat päänsä ja nousivat.

Häväisijät menivät pitemmälle. Eräänä päivänä muuan vahtimies
tyytymättä siihen, että teki kunniaa valtuuston virkailijoille ja
vartioupseereille ja jätti tekemättä kunniaa kuninkaalle, kirjoitti
vankilan portin sisäsivulle sanat:

"Giljotiini on pysyvä laitos, ja se odottaa tyranni Ludvig XVI:ta."

Se oli uusi keksintö, ja se sai osakseen suuren suosion. Tämä vahtimies
sai matkijoita. Pian näkyi kaikilla Templen seinillä ja varsinkin
kuninkaallisen perheen käyttämien portaitten seinillä kirjoituksia,
joissa sanottiin:

"Rouva Veto hypittää sitä!"

"Me osaamme panna röhösian hallitsemaan!"

"Alas punainen naru! Sudenpennut on kuristettava!"

Toiset kirjoitukset, niinkuin kuparipiirrosten kehäkirjoitukset,
selittelivät jotakin kaameaa töherrystä.

Muuan näistä piirroksista kuvasi hirsipuussa riippuvaa miestä. Sen alle
oli kirjoitettu sanat:

"Ludvig ottamassa ilmakylpyä."

Mutta kaksi ilkeintä kiduttajaa olivat suutari Simon ja vallinkaivaja
Rocher, molemmat alituisia Templen asukkaita.

Simonilla oli monta virkaa. Hän ei ollut ainoastaan suutari, vaan
lisäksi valtuuston virkamies, eikä vain valtuuston virkamies, vaan
myöskin yksi niistä kuudesta komisaarista, joiden tehtävänä oli valvoa
Templessä suoritettavia töitä ja pitää tiliä menoista. Tämä kolminainen
virka esti häntä poistumasta tornista.

Tämä mies, joka on tullut kuuluisaksi kuninkaallisen lapsen julmasta
kohtelusta, oli kuin henkilöitynyt herjaus. Aina kun hän tapasi vangit,
hän lausui jonkun uuden hävyttömyyden.

Jos kamaripalvelija pyysi jotakin kuninkaalle, sanoi hän:

"Pyytäköön Capet yhdellä kerralla kaikki, mitä hän tarvitsee. En minä
halua hänen takiaan vaivautua tulemaan ylös toista kertaa."

Rocher matki häntä. Hän ei ollut silti ilkeä luonne. Elokuun 10 päivänä
hän oli kansalliskokouksen ovelta ottanut nuoren kruununprinssin
syliinsä ja vienyt hänet puheenjohtajan pöydälle.

Satulaseppä Rocherista oli tullut Santerren armeijan upseeri ja
sitten Templen portinvartija. Hänen yllänsä oli säännöllisesti
sapöörin asetakki. Hänellä oli leukaparta ja pitkät viikset ja päässä
mustakarvainen myssy, leveä sapeli kupeella ja vyössä avainkimppu.

Hänet oli pannut Templeen Manuel, pikemminkin suojelemaan kuningasta
ja kuningatarta, estämään, ettei heille tehtäisi pahaa, kuin että hän
itse tekisi heille pahaa. Hän muistutti lasta, joka on pantu lintuhäkin
kaitsijaksi ja joka saatuaan ohjeet, ettei sallisi lintuja rääkättävän,
omaksi huvikseen nyhtää niistä sulkia.

Kun kuningas halusi mennä ulos, ilmestyi Rocher portille. Mutta antoi
kuninkaan odottaa ja helisteli kauan isoa avainkimppuaan. Sitten hän
kirvoitti aikamoisella kolinalla salvat ja kun salvat olivat irti ja
portti auki, meni hän kiireesti alas, asettui viimeisen ristikkoaukon
taa ja puhalsi tupakansauhua jokaisen vangin varsinkin naisten
kasvoille.

Näiden kurjien kepposten todistajina olivat kansalliskaartilaiset,
jotka, näitä koiruuksia millään lailla estämättä, usein noutivat
itselleen tuolit ja istuutuivat kuin mitäkin näytelmää katselemaan.

Se vain yllytti Rocheria. Hän kerskui kaikkialla:

"Marie-Antoinette oli koppava, mutta minä pakotin hänet nöyrtymään,
minä! Elisabeth ja pikku tytöt ovat vastoin tahtoaan tervehtineet
minua: oviaukko on niin matala, että heidän täytyy kumartua edessäni!"

Ja hän lisäsi:

"Joka päivä minä tuprautan heidän nenäänsä pöllähdyksen piipustani.
Eikö sisar kysynyt äsken komisaareiltamme: 'Miksi Rocher polttaa aina?'
— 'Ilmeisesti se miellyttää häntä', vastasivat nämä."

Kaikissa suurissa sovituksissa on, paitsi rikollisille tuomittua
rangaistusta, henkilö, joka panee tuomitun juomaan pohjasakkaa ja
sappea. Ludvig XVI:n kohtalossa tämän henkilön nimi oli Rocher tai
Simon, Napoleonin elämässä se oli Hudson Lowe. Mutta kun tuomittu on
rangaistuksensa kärsinyt, kun rikollinen on sovittanut hairahduksensa
kuolemalla, tekevät juuri nämä henkilöt hänen rangaistuksensa
runolliseksi, ne pyhittävät hänen kuolemansa! Olisiko St Helena St
Helena ilman sen punanuttuista vanginvartijaa? Olisiko Temple Temple
ilman sen sapööriä ja suutaria? Ne ovat legendan päähenkilöt, ja niillä
onkin oikeus tulla käsitellyiksi pitkissä ja synkissä kansanomaisissa
tarinoissa.

Mutta kaikissa onnettomuuksissaankin vangeilla oli toki yksi lohtu: he
saivat elää yhdessä.

Kommuuni päätti erottaa kuninkaan perheensä keskuudesta.

Syyskuun 26 päivänä, viisi päivää tasavallan julistamispäätöksen
jälkeen, Cléry kuuli eräältä valtuuston virkailijalta, että huoneisto,
joka oli varattu kuninkaalle isossa tornissa, olisi pian valmis.

Tuskallisin mielin Cléry kertoi isännälleen tämän surullisen uutisen.
Mutta rohkeana, kuten aina, tämä sanoi:

"Koettakaa saada selville tämän tuskallisen eron päivä ennakolta ja
ilmoittakaa se minulle."

Valitettavasti Cléry ei saanut tietää mitään eikä voinut ilmoittaa
kuninkaalle mitään.

Syyskuun 29 päivänä, kello kymmenen aamupuolella kuusi valtuuston
virkailijaa astui kuningattaren huoneeseen, kun koko perhe oli
kerääntynyt sinne. Kommuuni oli määrännyt heidät riistämään vangeilta
paperit, musteet, sulka- ja lyijykynät. Etsintä ei rajoittunut vain
huonoihin, vankien ruumiitkin oli tarkastettava.

"Jos tarvitsette jotakin", sanoi joukon johtaja, jonka nimi oli
Charbonnier, "kamaripalvelijanne tulkoon alas ja merkitköön pyyntönne
anomuskirjaan, joka jää neuvostohuoneeseen".

Kuningas ja kuningatar eivät virkkaneet mitään. He penkoivat taskunsa
ja antoivat pois kaikki, mitä heidän hallussaan oli. Prinsessat ja
palvelijat noudattivat heidän esimerkkiään.

Vasta silloin Cléry sai selville erään virkailijan vahingossa
lausumista sanoista, että kuningas siirrettäisiin jo samana iltana
isoon torniin. Hän mainitsi asiasta madame Elisabethille, ja tämä
kertoi sen kuninkaalle.

Päivän kuluessa ei tapahtunut mitään uutta. Pieninkin melu, jonkun
oven aukeaminen pani vankien sydämen säpsähtämään ja heidän ojennetut
kätensä kiertymään tuskalliseen syleilyyn.

Kuningas viipyi tavallista kauemmin kuningattaren huoneessa. Mutta
hänen täytyisi joskus lähteä.

Vihdoin aukeni ovi, ja samat kuusi valtuuston virkailijaa, jotka
aamupäivälläkin olivat täällä käyneet, astuivat sisälle ja lukivat
kuninkaalle kommuunin uuden määräyksen: kuninkaan siirtoa koskevan
virallisen määräyksen.

Nyt kuninkaan kylmä järkähtämättömyys petti, Minne veisi hänet tämä
uusi askel hirveällä ja synkällä tiellä? Lähestyttiin salaperäistä ja
tuntematonta ja lähestyttiin sydän vavahtaen ja silmät kyynelissä.

Jäähyväisiä kesti kauan, ja ne olivat tuskalliset. Kuninkaan täytyi
lopulta seurata valtuuston virkailijoita. Milloinkaan ei ovi, joka
painui hänen perässään kiinni, ollut äännähtänyt näin kammottavasti.

Sellainen hoppu oli ollut valmistaa vangeille tämä uusi tuska, ettei
kuninkaan huoneistoa ollut ehditty panna lopulliseen kuntoon. Siellä
oli vasta yksi vuode ja kaksi tuolia. Tuoreen maalin ja liiman tuoksu
oli sietämätön.

Kuningas pani makuulle nurkumatta. Cléry vietti yönsä tuolilla hänen
vuoteensa vieressä.

Aamulla Cléry nousi ja puki kuninkaan, kuten tavallisesti. Sitten hän
aikoi mennä pieneen torniin pukemaan kruununprinssiä. Mutta häntä ei
päästetty, ja muuan valtuuston virkailija, Véron niminen, sanoi hänelle:

"Te ette tapaa enää toisia vankeja eikä kuningas näe enää lapsiaan."

Tällä kerralla Cléry ei tohtinut kertoa isännälleen tätä kauheaa
uutista.

Kello yhdeksältä kuningas,-joka ei tiennyt tästä tiukasta määräyksestä,
pyysi päästä perheensä luokse.

"Emme ole saaneet ohjeita", vastasivat komisaarit.

Kuningas oli itsepintainen. Mutta miehet eivät vastanneet mitään, vaan
poistuivat.

Kuningas jäi kahden kesken Cléryn seuraan. Kuningas istui, Cléry nojasi
seinään. Molemmat olivat masentuneita.

Puolta tuntia myöhemmin kaksi valtuuston virkailijaa astui sisälle.
Heitä seurasi muuan ravintolan tarjoilija, joka toi kuninkaalle palasen
leipää ja pullollisen marjamehua.

"Hyvät herrat", kysyi kuningas, "enkö siis pääse päivälliselle perheeni
luokse?"

"Me saamme ohjeet kommuunilta", vastasi toinen miehistä.

"Mutta ellen minä pääsekään omaisteni luokse, totta kai
kamaripalvelijani pääsee? Hänen hoitoonsa on uskottu poikani, eikä
mikään toivoakseni estä häntä jatkamasta tähänastista tointansa?"

Kuningas esitti kysymyksensä niin yksinkertaisesti ja ystävällisesti,
etteivät kummastuneet miehet tienneet, mitä vastaisivat. Tuo äänensävy,
tuo esiintymistapa, tuo alistunut tuska olivat niin kaukana kaikesta,
mitä he olivat odottaneet, että se miltei häikäisi heidät.

He tyytyivätkin vastaamaan, ettei se asia ollut heidän varassaan, ja
poistuivat.

Cléry oli pysytellyt liikkumattomana ovensuussa katsellen isäntäänsä
mieli syvästi ahdistuneena. Hän näki kuninkaan ottavan leivän, joka
hänelle oli tuotu, taittavan sen kahteen osaan ja tarjoavan hänelle
toista puolikasta.

"Poloinen Cléry", sanoi kuningas, "teidän aamiaisenne näkyy unohdetun.
Ottakaa tämä leivänpuolikas. Minulle riittää kyllä toinen puoli."

Cléry kieltäytyi, mutta kun kuningas oli itsepäinen, otti hän
leipäpalasen. Mutta sitä ottaessaan hän ei voinut pidättää
nyyhkytystään. Kuningaskin itki.

Kello kymmenen muuan valtuuston virkailija opasti torniin työmiehet,
jotka työskentelivät kuninkaan huoneistossa. Tämä virkamies lähestyi
kuningasta ja virkkoi, äänessä säälin sävy:

"Hyvä herra, tulen juuri perheenne aamiaiselta ja olen saanut
tehtäväkseni, sanoa teille, että kaikki omaisenne voivat hyvin."

Kuningas tunsi sydämensä kutistuvan: tuon miehen sääli vaikutti häneen
niin syvästi.

"Kiitän teitä", sanoi hän, "ja minä pyydän teitä viemään perheelleni
tiedon, että minäkin voin hyvin. Ja, hyvä herra, enköhän minä voisi
saada tänne eräitä kirjoja, jotka jäivät kuningattaren huoneeseen?
Jos se käy päinsä, tekisitte minulle miellyttävän palveluksen
lähettäessänne ne minulle."

Valtuuston virkailija ei parempaa pyytänytkään. Mutta hän oli hyvin
hämillään, sillä hän ei osannut lukea. Lopulta hän ilmaisi pulansa
Clérylle ja pyysi tätä tulemaan mukaan ja valikoimaan kuninkaan
haluamat kirjat.

Cléry oli liian onnellinen. Näin ilmestyi keino, kuinka kuningattarelle
saataisiin tietoja hänen miehestään.

Ludvig XVI teki merkin silmillään. Tähän eleeseen sisältyi koko
maailmallinen tervehdyksiä.

Kuningatar oli huoneessaan madame Elisabethin ja lastensa kanssa.

Naiset itkivät — pikku kruununprinssikin oli alkanut itkeä. Mutta
lasten silmissä kyyneleet ehtyvät pian.

Nähdessään Cléryn kuningatar, madame Elisabeth ja kuninkaallinen
prinsessa nousivat ja kysyivät häneltä, ei sanoin, vaan elein.

Pikku kruununprinssi juoksi häntä vastaan ja huudahti:

"Kiltti Cléry on tullut!"

Valitettavasti Cléry voi lausua vain pari sanaa. Kaksi valtuuston
virkailijaa oli tullut hänen mukanaan huoneeseen.

Mutta kuningatar ei malttanut olla puhuttelematta suoraan näitä miehiä.

"Voi, hyvät herrat", sanoi hän, "sallikaa meidän tavata kuningas edes
muutamaksi hetkeksi päivittäin ja aterian aikoina!"

Toiset naiset eivät puhuneet mitään, vaan panivat kätensä ristiin.

"Hyvät herrat", virkkoi kruununprinssi, "sallikaa isän tulla jälleen
luoksemme, niin minä rukoilen Jumalaa puolestanne!"

Valtuuston virkailijat silmäilivät toisiaan mitään vastaamatta. Tämä
äänettömyys pusersi naisten rinnasta nyyhkytyksen ja tuskanhuudahduksen.

"Ah, totisesti, sitä pahempi!" virkkoi miehistä se, joka oli puhutellut
kuningasta. "Syökööt he siis vielä tänään yhteisen päivällisen!"

"Entä huomenna?" sanoi kuningatar.

"Madame", vastasi virkamies, "meidän menettelytapamme määrää kommuuni.
Huomenna me teemme, mitä kommuuni käskee. Vai mitä te arvelette,
kansalainen?" kysyi hän toveriltaan.

Tämä nyökytti päätänsä myöntymyksen merkiksi.

Kuningatar ja prinsessat, jotka odottivat tätä merkkiä ahdistunein
mielin, huudahtivat ilosta. Marie-Antoinette puristi molempia lapsiaan
rintaansa vasten, madame Elisabeth kohotti käsivartensa ja kiitti
Jumalaa. Tämä odottamaton riemu, joka puhkesi huudahduksiin ja
kyyneliin, vaikutti miltei tuskalta.

Toinen virkamiehistä ei voinut pidättää itkua hänkään. Simon, joka
sattui olemaan paikalla, huudahti:

"Luulenpa, että nuo naisepatot saavat minutkin vetistämään!"

Sitten hän sanoi kuningattarelle:

"Ettepäs itkenyt, kun elokuun kymmenentenä päivänä surmasitte kansaa!"

"Voi, hyvä herra", vastasi kuningatar, "kansa on erehtynyt perinpohjin
meidän tunteistamme! Jos se tuntisi meidät paremmin, tekisi se kuin tuo
herra, se itkisi meitä!"

Cléry otti kuninkaan haluamat kirjat ja palasi isoon torniin. Hänellä
oli kiire mennä ilmoittamaan isännälleen tämä iloinen uutinen. Mutta
valtuuston virkamiehillä oli miltei yhtä suuri hoppu tehdä sama
ilmoitus — on niin miellyttävää, kun voi tehdä hyvää!

Päivällinen tarjottiin kuninkaan huoneistossa. Koko perhe kerääntyi
sinne. Siitä tuli juhla-ateria. Luultiin voitetun kaikki, kun oli
voitettu päivä!

Oli tosiaankin voitettu kaikki, sillä sen koommin ei kuultu kommuunin
määräyksestä, ja kuningas sai, kuten ennenkin, tapailla perhettään ja
aterioida sen parissa.




XVIII

Mestari Gamain esiintyy vielä kerran


Saman päivän aamulla, jolloin nämä tapaukset sattuivat Templessä,
ilmoittautui sisäministeriöön muuan _carmagnole_-asuinen ja
punamyssyinen mies, joka tuki vaivaloista kulkuaan kainalosauvalla.

Rolandin luokse pääsi helposti, mutta niin helppoa kuin olikin päästä
hänen puheilleen, hänen oli silti täytynyt — ikäänkuin hän olisi ollut
yksinvallan eikä tasavallan ministeri — hänen oli silti täytynyt
sijoittaa odotushuoneeseen vahtimestareja.

Kainalosauvainen, _carmagnole_-asuinen ja punamyssyinen mies joutui
siis pysähtymään odotushuoneeseen, erään vahtimestarin eteen, joka
katkaisi häneltä tien kysymällä:

"Mitä te haluatte, kansalainen?"

"Haluan puhutella kansalaista ministeriä", vastasi _carmagnole_-asuinen
mies.

Pari viikkoa varemmin puhuttelusanat _kansalainen_ ja _kansatar_ oli
pantu korvaamaan entiset nimitykset _herra_ ja _rouva_.

Vahtimestarit ovat aina vahtimestareja, toisin sanoin nenäkästä väkeä —
tarkoitamme tällöin ministeriöitten vahtimestareja. Jos me puhuisimme
sauvaniekka-vahtimestareista emmekä nauhaniekka-vahtimestareista,
käyttäisimme tuiki toisenlaisia sanoja!

Vahtimestari vastasi suojelevasti:

"Hyvä ystävä, tietäkää muuan asia, se näet, kansalaisen ministerin
puheille ei mennä muitta mutkitta."

"Kuinka siis mennään kansalaisen ministerin puheille, kansalainen
vahtimestari!" kysyi punamyssyinen kansalainen.

"Hänen puheilleen pääsee, jos on mukana vastaanotto-kortti."

"Minä luulin, että sellainen oli tapa tyrannin hallitessa, mutta että
tasavallan aikana, jolloin kaikki ovat yhdenvertaisia, oltaisiin
vähemmän ylimyksellisiä."

Tämä mietelmä pani vahtimestarin miettimään.

"Nähkääs", jatkoi punamyssyinen, _carmagnole_-asuinen ja
kainalosauvainen mies, "ei ole eri miellyttävää tulla Versaillesista
saakka tarjoamaan palvelusta ministerille ja sitten huomata, ettei
pääsekään hänen puheilleen".

"Te tulette tarjoamaan palvelusta kansalaiselle Rolandille?"

"Siihen suuntaan."

"Minkälaatuista palvelusta?"

"Tulen paljastamaan erään salahankkeen."

"Hyvä! Me olemme hukkua salahankkeiden paljouteen!"

"Ah!"

"Sitäkö varten tulette Versaillesista?"

"Niin."

"No, te voitte yksin tein palata Versaillesiin."

"Hyvä on, minä palaan sinne, mutta teidän ministerinne saa vielä katua,
ettei päästänyt minua puheilleen."

"Hyväinen aika... ohjesääntö on sellainen! Kirjoittakaa hänelle ja
tulkaa takaisin vastaanotto-kortti mukananne. Silloin kaikki sujuu
itsestään."

"Onko se viimeinen sananne?"

"Se on viimeinen sanani."

"Tuntuu olevan vaikeampaa päästä kansalaisen Rolandin kuin hänen
majesteettinsa Ludvig kuudennentoista luokse!"

"Kuinka niin?"

"Sanon mitä sanon."

"No, mitä te sanotte?"

"Sanon, että oli aika, jolloin minä astuin Tuileries-palatsiin, milloin
halusin."

"Te?"

"Minä juuri, eikä minun sitä varten tarvinnut muuta kuin lausua nimeni."

"Kuka te siis olettekaan? Kuningas Fredrik Vilhelmkö vai Frans keisari?"

"Ei, minä en ole mikään tyranni enkä orjakauppias. Minä olen
yksinkertaisesti Nicolas Claude Gamain, mestarien mestari, kaikkien
mestari."

"Minkä mestari?"

"Lukkoseppä-mestari tietenkin! Ettekö te tunne Nicolas Claude Gamainia,
herra Capetin entistä opettajamestaria?"

"Mitä kummaa, kansalainen, olisitteko te...?"

"Nicolas Claude Gamain."

"Entisen kuninkaan lukkoseppä?"

"Hänen opettajamestarinsa, ymmärrättekö, kansalainen?"

"Sitä tarkoitinkin."

"Luineen nahkoineen, se olen minä."

Vahtimestari silmäili tovereitaan kysyvästi ja nämä nyökäyttivät
päätänsä.

"Se on toinen juttu", sanoi vahtimestari.

"Mitä tarkoitatte sanoilla: se on toinen juttu?"

"Tarkoitan, että voitte kirjoittaa nimenne paperilipulle, ja minä
ilmoitutan nimenne kansalaiselle ministerille."

"Kirjoittaa? Vai kirjoittaa! Se ei ollut vahvimpia puoliani, ennenkuin
he myrkyttivät minut, mutta nyt se käy vieläkin huonommin! Katsokaa,
kuinka arsenikki on minut runnellut!"

Ja Gamain osoitti vääntyneitä jalkojaan, vinoa selkäänsä ja näytti
koukkuisiksi jäykistyneitä sormiaan.

"Mitä, nekö ovat panneet teidät tuollaiseen kuntoon, mies-rukka!"

"He juuri! Ja sen minä aionkin paljastaa kansalaiselle ministerille
ja paljon muutakin... Koska sen Capet-lurjuksen oikeudenkäynti kuuluu
kohta alkavan, ehkei paljastukseni ole pahitteeksi kansalle nykyisenä
ajankohtana."

"No niin, istuutukaa ja odottakaa, kansalainen. Minä ilmoitutan teidät
kansalaiselle ministerille."

Ja vahtimestari kirjoitti paperilipulle sanat:

"Claude Nicolas Gamain, kuninkaan entinen lukkoseppä-mestari, pyytää
päästä heti kansalaisen ministerin puheille erään tärkeän paljastuksen
vuoksi."

Sitten hän antoi paperin eräälle toverilleen, jonka erikoistehtävänä
oli ilmoittaa puheillepyrkijät.

Viiden minuutin perästä tämä toveri palasi ja sanoi
lukkoseppä-mestarille:

"Seuratkaa minua, kansalainen."

Vaivaloisesti ja tuskasta ulvahtaen Gamain nousi ja seurasi
vahtimestaria.

Vahtimestari opasti Gamainin, ei ministerin — kansalaisen Rolandin
— viralliseen työhuoneeseen, vaan todellisen ministerin — kansatar
Rolandin — huoneeseen.

Se oli pieni, hyvin yksinkertaisesti kalustettu, vihreällä
seinäpaperilla verhottu huone, jonka ainoan ikkunan syvennyksessä
olevan pöydän ääressä rouva Roland työskenteli.

Roland seisoi takan edessä.

Vahtimestari ilmoitti kansalaisen Nicolas-Claude Gamainin — ja
kansalainen Nicolas Claude Gamain ilmestyi oviaukkoon.

Lukkoseppä-mestari ei ollut milloinkaan — ei edes terveytensä ja
menestyksensä parhaina päivinä — ollut ruumiillisesti kaunis mies.
Mutta sairaus, joka oli häneen iskenyt — tavallista nivelleiniä muuten
— vääntänyt hänen jäsenensä ja vääristänyt hänen piirteensä, ei
ollut suinkaan, kuten helposti käsittää, lisännyt hänen olemuksensa
miellyttäväisyyttä.

Niinpä voikin sanoa, että vahtimestarin suljettua oven hänen takanaan
milloinkaan ei liene rehti mies — ja on myönnettävä, että Roland jos
kukaan ansaitsi rehdin miehen arvonimen — milloinkaan ei lienee rehti,
tyyni ja kirkaspiirteinen mies joutunut kosketuksiin halveksittavamman
ja viheliäisimmän heittiön kanssa.

Ministerin ensimmäisiä tunteita olikin syvä vastenmielisyys. Hän
silmäili Gamainia kiireestä kantapäähän, ja kun hän sitten huomasi
tämän vapisevan kainalosauvansa varassa, valtasi hänet sääli
yhdenvertaisensa kokemia kärsimyksiä kohtaan — yhä olettaen, että
kansalainen Gamain oli kansalaisen Rolandin vertainen — ja tämä
säälintunne sai aikaan, että ministerin ensimmäiset sanat olivat:

"Istukaa, kansalainen. Näytätte kärsivän tuskia."

"Totta kai minä kärsin tuskia!" virkkoi Gamain istuutuessaan. "Hamasta
siitä lähtien kun Itävallatar myrkytti minut."

Ministerin kasvoilla häivähti vastenmielisyyden pilvi, ja hän
vaihtoi silmäyksen vaimonsa kanssa, joka oli puoleksi piilossa
ikkunakomerossaan.

"Ja te olette tullut puhumaan tuosta myrkytysyrityksestä, niinkö?"
kysyi Roland.

"Siitä ja muista asioista."

"Voitteko todistaa ilmiantonne?"

"Ah, teidän tarvitsee vain lähteä kanssani Tuilerieihin ja kaappi kyllä
todistaa kylliksi!"

"Mikä kaappi?"

"Kaappi, johon se lurjus kätki aarteensa... Oh, minun olisi tosiaankin
pitänyt epäillä jotakin, kun työn päätyttyä Itävallatar sanoi minulle
mielistelevällä äänellä: 'Gamain, teidän on lämmin, kas tässä, juokaa
tämä lasillinen viiniä, se tekee teille hyvää!' Minun olisi pitänyt
epäillä, että viini oli myrkytettyä."

"Myrkytettyä?"

"Nii-in! Tiesinhän", sanoi Gamain synkän vihanilmeen levitessä hänen
kasvoilleen, "että miehet, jotka auttavat kuninkaita kätkemään
aarteita, eivät elä kauan!"

Roland lähestyi vaimoaan ja silmäsi tätä kysyvästi.

"Kaiken tuon takana on jotakin, hyvä ystävä", sanoi rouva Roland.
"Minä muistan nyt tuon miehen nimen; hän oli tosiaankin kuninkaan
lukkoseppä-mestari."

"Entä se kaappi?"

"No, kysy häneltä, mikä kaappi se on."

"Mikä kaappi se on?" virkkoi Gamain, joka oli kuullut rouva Rolandin
sanat. "Hitossa, minä sanon sen teille heti! Se on rautakaappi, jossa
on bernhardilaislukko ja missä kansalainen Capet talletti aarteitaan ja
papereitaan."

"Entä kuinka te tunnette sen kaapin olemassaolon?"

"Koska hän lähetti noutamaan Versaillesista minua ja toveriani panemaan
kuntoon lukon, jonka hän itse oli tehnyt, mutta joka ei käynyt."

"Mutta se kaappi on elokuun kymmenentenä päivänä avattu, murrettu ja
ryöstetty puhtaaksi."

"Oh, ei pelkoa!"

"Kuinka niin ei pelkoa?"

"Sanon: ei. Maailmassa ei ole ketään, häntä ja minua lukuunottamatta,
joka sen löytäisi tai pystyisi aukaisemaan."

"Oletteko varma asiastanne?"

"Selvä ja varma! Se on tänä päivänä samassa kunnossa, mihin se jäi
hänen lähtiessään Tuilerieista."

"Entä mihin aikoihin te autoitte kuningas Ludvig kuudettatoista
sulkemaan sen kaapin?"

"En voi sanoa ihan tarkalleen. Mutta se oli kolme tai neljä kuukautta
ennen hänen pakoyritystään."

"Kuinka se kaikki tapahtui? Suokaa anteeksi, hyvä ystävä, mutta juttu
tuntuu niin erikoiselta, että haluan kuulla joitakin yksityisseikkoja,
ennenkuin lähden kanssanne tutkimaan sitä kaappia."

"Oh, ne yksityisseikat on helppo antaa, kansalainen ministeri, eikä
niistä ole puutetta! Capet lähetti noutamaan minua Versaillesista.
Vaimoni ei tahtonut laskea minua lähtemään, vaimo-rukka! Hän aavisti
pahaa. Hän sanoi minulle: 'Kuningas on huonolla puolella, joudut vielä
vaaraan hänen takiaan!' — 'Mutta', vastasin minä, 'koska hän lähettää
noutamaan minua ammattiasioissa ja koska hän on oppilaani, täytyy minun
mennä'. — 'Hyvä on', sanoi hän, 'kyllä siinä on politiikkaa usko minua,
kuninkaalla on nykyisin muuta harrasteltavaa kuin tehdä lukkoja!'"

"Kertokaa lyhyemmin, hyvä ystävä. Vaimonne neuvoista huolimatta te siis
lähditte?"

"Niin lähdin, vaikka minun olisi pitänyt noudattaa hänen neuvojaan. En
olisi nyt tällaisessa kunnossa... Mutta he saavat sen maksaa minulle,
ne myrkynsekoittajat!"

"Ja sitten?"

"Niin, palataksemme siihen kaappijuttuun..."

"Juuri niin, hyvä ystävä, ja koettakaa karttaa sivuhyppäyksiä, eikö
niin? Kaikki aikani on tasavallan ja minulla on aikaa hyvin niukasti."

"Hän näytti minulle valmistamaansa bernhardilaisukkoa, joka ei käynyt,
mikä todistaa, että jos se olisi käynyt hän ei olisi lähettänyt
noutamaan minua, se petturi!"

"Hän näytti teille bernhardilaislukkoa, joka ei käynyt?" sanoi
ministeri koettaen saada Gamainin pysymään asiassa.

"Ja hän kysyi minulta: 'Miksei se käy, Gamain?' — Minä vastasin: 'Sire,
minun täytyy tutkia sitä ensin.' — Hän sanoi: 'Se on kohtuullista.'
Sitten minä tutkin lukkoa ja sanoin hänelle: 'Tiedättekö, miksei lukko
käy? — 'En', vastasi hän, 'koskapa teiltä kysyn'. — 'No kah, Se ei käy,
sire (siihen aikaan sitä roistoa puhuteltiin vielä sireksi), se ei käy,
sire, siitä yksinkertaisesta syystä ettei se voi käydä...' Kuunnelkaa
tarkasti selitystäni, sillä te ette ole lukkoasioista niin selvillä
kuin kuningas, joten teidän on ehkä vaikea minua ymmärtää. Siis mutta
nyt muistaakin, se ei ollutkaan bernhardilaislukko, vaan lipaslukko."

"Yhdentekevää, hyvä ystävä", sanoi Roland. "Arvasitte oikein, minä en
ole lukkoasioista niin selvillä kuin kuningas enkä tiedä, mikä ero on
bernhardilaislukon ja lipaslukon välillä."

"Selitän sen eron kädenkäänteessä..."

"Ei tarvitse. Te siis selititte kuninkaalle...?"

"Miksei lukko sulkeutunut... Täytyykö teille sanoa, miksei lukko
sulkeutunut?"...

"Kuten haluatte", vastasi Roland, joka alkoi käsittää, että Gamainin
oli annettava rauhassa laverrella.

"No niin, se ei sulkeutunut, nähkääs, koska avaimen kara kyllä tarttui
lukon isoon haittaan ja iso haitta kyllä kääntyi puolitiehen, muttei
pitemmälle, sillä sitä ei ollut muovailtu särmikkääksi. Siinä joko
juttu. Nythän tekin sen käsitätte, vai mitä? Ison haitan kierto oli
kymmenen linjaa, nikaman tuli olla yksi linja... Ymmärrättehän?"...

"Mainiosti!" myönsi Roland, joka ei käsittänyt yhtään mitään.

"'Siinäpä se vika onkin', sanoi kuningas (sitä saastaista tyrannia
nimitettiin silloin vielä kuninkaaksi). 'No, Gamain, tee sinä,
mitä minä en ole osannut, sinä, mestarini.' — 'Oh, en vain teidän
mestarinne, sire, vaan mestarien mestari, kaikkien mestari."

"Te siis...?"

"Minä siis kävin käsiksi työhön. Sillaikaa herra Capet puheli
oppipoikani kanssa, jota olin kaiken aikaa epäillyt valepukuiseksi
ylimykseksi. Kymmenessä minuutissa juttu oli selvä. Vein alas
rautaoven, johon lukko oli sovitettu, ja sanoin: 'Valmis on, sire!
Hyvä Juttu, Gamain', sanoi hän, 'lähde kanssani'. — Hän meni edellä,
minä perässä. Hän opasti minut ensin makuuhuoneeseensa, sitten
pimeään valikkoon, joka yhdisti hänen vuodekomeronsa kruununprinssin
huoneeseen. Siellä oli niin pimeää, että täytyi sytyttää kynttilä.
Kuningas sanoi minulle: 'Pidähän kynttilää, Gamain ja näytä valoa.'
(Se tyranni suvaitsi sinutella minua!) Sitten hän irroitti yhden
seinälaatan, jonka takaa tuli näkyviin pyöreä aukko, kaksi jalkaa
läpimitaltaan. Kuningas huomasi ihmettelevän ilmeeni ja sanoi: 'Olen
valmistanut tämän kätkön tallettaakseni siinä rahojani. Kuten näet,
Gamain, tuo aukko on suljettava tällä rautaovella.' — 'Se on pian
tehty', vastasin hänelle, 'koska saranat ovat paikoillaan, samoin
lukonsalpa'. — Sijoitin oven saranoilleen ja sitten kun työnsi
sen kiinni, se lupsahti lukkoon itsestään. Seinälaatan kun pani
paikoilleen, niin ykskaks, ei kaappia, ei ovea, ei lukkoa näkyvissä!"

"Ja te luulette, hyvä ystävä", kysyi Roland, "että se kaappi oli tehty
talletuspaikaksi vain ja että kuningas oli nähnyt niin paljon vaivaa
kätkeäkseen rahansa jonnekin?"

"Odottakaa hetki! Se oli vain silmänlumetta. Se tyranni luuli olevansa
aika nokkela, mutta minäpä olin yhtä nokkela kuin hän. Kas näin se
kävi. — 'Kuulehan, Gamain', sanoi hän, 'auta minua laskemaan rahoja,
jotka aion piilottaa tuohon kaappiin'. — Ja niin me laskimme kaksi
miljoonaa louisdoria, jotka lajittelimme neljään nahkasäkkiin.
Mutta rahoja laskiessani minä näin toisella silmännurkallani,
että kamaripalvelija pani kaappiin papereita, papereita, yhä vain
papereita... ja minä päättelin itsekseni: — Hyvä on! Kaappi onkin tehty
papereita varten, raha on vain silmänlumetta!"

"Mitä sinä tästä arvelet, Madeleine?" kysyi Roland vaimoltaan ja
kumartui häneen päin, niin ettei Gamain tällä kerralla kuullut heidän
puhettaan.

"Minä arvelen, että tämä paljastus on tuiki tähdellinen ja ettei ole
hetkeäkään hukattava."

Roland soitti.

Vahtimestari tuli esille.

"Ovatko vaunut valjaissa hotellin pihalla?" kysyi ministeri.

"Ovat, kansalainen."

"Toimittakaa ne portin eteen."

Gamain nousi.

"Ah", sanoi hän lopen loukkaantuneena, "olette näemmä saanut minusta jo
tarpeeksenne?"

"Kuinka niin?" kysyi Roland.

"Koskapa tilasitte vaununne... Ministereillä on siis yhä vaunut
tasavallankin aikana?"

"Hyvä ystävä", vastasi Roland, "ministerillä on vaunut kaikkina
aikoina. Vaunut eivät ole ministereille loistoesineitä. Se on
säästämistä."

"Minkä säästämistä?"

"Ajan, tuon kaikkein kallisarvoisimman tavaran, säästämistä!"

"Minun täytyy siis tulla takaisin joskus toiste?"

"Mitä varten?"

"No, opastaakseni teidät aarrekaapille."

"Tarpeetonta."

"Kuinka niin tarpeetonta?"

"Minä tilasin vaunut lähteäkseni sinne."

"Lähteäksenne minne?"

"Tuilerieihin."

"Me lähdemme siis sinne?"

"Heti paikalla."

"Se sopii!"

"Mutta asiasta toiseen", sanoi Roland.

"Mikä hätänä?" kysyi Gamain.

"Avain?"

"Mikä avain?"

"Kaapin avain... Ludvig kuudestoista tiettävästi ei ole jättänyt sitä
suulle."

"Oh, ei varmaankaan, mikäli se röhö Capet ei ole yhtä tyhmä kuin
näyttää olevan."

"Teidän on siis otettava mukaan työkaluja."

"Mitä niillä?"

"Niillä avataan kaapin ovi."

Gamain otti taskustaan ihka uuden avaimen.

"Entä mikä tämä on?" kysyi hän.

"Avain."

"Kaapin avain. Olen valmistanut sen muistin mukaan. Tutkin alkuperäisen
tarkoin, koska epäilin, että jonakin päivänä..."

"Tuo mies on oikea heittiö!" sanoi rouva Roland miehelleen.

"Sinä siis arvelet...?" kysyi tämä epäröivästi.

"Minä arvelen, että nykyisessä asemassamme meillä ei ole oikeutta
hyljeksiä sattuman meille tuomia tietoja, jotka voivat opastaa meidät
totuuden perille."

"Ja tässä se on totuus!" riemuitsi Gamain avainta näyttäen.

"Te siis luulette", kysyi Roland kykenemättä peittämään inhoaan, "te
siis luulette, että tuo puoltatoista vuotta myöhemmin muistin mukaan
valmistettu avain aukaisee kaapin?"

"Aukaisee ja heti ensimmäisellä yrityksellä!" vastasi Gamain. "Ei sitä
turhan takia olla mestarien mestari, kaikkien mestari!"

"Kansalaisen ministerin vaunut odottavat", ilmoitti vahtimestari.

"Lähdenkö minä mukaanne?" kysyi rouva Roland.

"Totta kai. Jos siellä on papereita, uskon ne sinun huostaasi. Etkö
sinä ole kaikkein rehellisin mies, minkä tunnen?"

Sitten hän sanoi Gamainille:

"Tulkaa, hyvä ystävä."

Gamain seurasi heitä mutisten hampaittensa raosta:

"Enkö sanonut, että kostan sen sinulle, herra Capet?"

Sen! — Mitä tarkoitti tuo sen?

Sitä hyvää, mitä kuningas oli hänelle tehnyt!




XIX

Preussilaiset peräytyvät


Sillaikaa kun kansalaisen Rolandin vaunut vierivät Tuilerieihin,
kun Gamain löytää seinään kätketyn neliölaatan, kun muistin mukaan
sepitetty avain Gamainin hirveän lupauksen toteuttaen aukaisee
ihmeteltävän ketterästi rautakaapin oven, kun tämä rautakaappi
luovuttaa kätköstään sen kohtalokkaan sijoituksen, jolla on — vaikkei
se sisältänytkään papereita, jotka kuningas itse oli uskonut rouva
Campanin huostaan — niin hirveä vaikutus Templen vankien vastaisiin
vaiheihin, kun Roland vie paperit kotiinsa, lukee ne paperin paperilta,
lajittelee ja numeroi ne etsien turhaan Dantonin luultua lahjottavuutta
paljastavaa paperia — katsokaamme, mitä entinen oikeusministeri tekee.

Sanomme entinen oikeusministeri, koska kansalliskonventin kokoonnuttua
Dantonilla oli ollut kiire pyytää vapautusta toimestaan.

Hän oli noussut puhujalavalle ja sanonut:

"Ennenkuin lausun mielipiteeni asetuksesta, joka konventio on ensi
työkseen laadittava, sallittakoon minun luovuttaa sen täytettäväksi
tehtävät, joita hoitamaan edellinen kansalliskokous oli minut valinnut.
Otin toimen vastaan tykkien paukkuessa. Nyt ovat armeijat yhtyneet ja
uudet kansanedustajat kokoontuneet. Minä olen vain kansan valtuutettu
ja sellaisena aion puhuakin."

Sanoihin: "Armeijat ovat yhtyneet" Danton olisi voinut lisätä sanat:
"Ja preussilaiset on lyöty". Sillä hän lausui nämä sanat syyskuun 21
päivänä ja edellisenä päivänä oli käyty Valmyn taistelu. Mutta Danton
ei tiennyt sitä.

Hän tyytyi jatkamaan:

"Hälventäkäämme ne turhat diktatuuri-haamut, joilla kansaa haluttiin
peloittaa. Julistakaamme, että ainoastaan kansan hyväksymä perustuslaki
on pätevä. Tähän päivään asti sitä on kiihoitettu, se oli herätettävä
taisteluun tyrannia vastaan. Nyt kun lait ovat yhtä hirveät kaikille,
jotka niitä rikkovat, kuin kansa oli tyrannivallan murskatessaan,
annettakoon lakien rangaista kaikki syylliset! Luopukaamme
kaikkinaisesta liioittelusta. Julistakaamme, että maakiinteistöjen ja
teollisuuslaitosten omistusoikeus _taataan ikiajoiksi_."

Taitavana, kuten aina, Danton vastasi muutamalla sanalla kahteen
suureen pelkoon: Ranska pelkäsi vapautensa ja omistusoikeutensa
puolesta. Entä ketkä pelkäsivät pahimmin omistusoikeuden puolesta?
Uudet omistajat, ne, jotka olivat eilen ostaneet ja jotka olivat
vielä velkaa kolme neljännestä kauppasummasta! Heistä oli tullut
vanhoillisia, paljoa pinttyneempiä kuin entiset ylimykset, entiset
aateliset, entiset omistajat olivat koskaan olleetkaan. Nämä olivat
pitäneet henkeään kallisarvoisempana kuin suunnattomia tiluksiaan. Sitä
todistaa, että he olivat luopuneet omaisuudesta pelastaakseen henkensä.
Mutta talonpojat, kansallistilojen ostajat, eilispäivän maanomistajat
pitivät maatilkkuaan kalliimpana kuin henkeään, puolustivat sitä
pyssy kädessä eikä mikään maailmanmahti olisi saanut heitä lähtemään
ulkomaille.

Danton oli oivaltanut sen. Hän oli käsittänyt, että oli hyvä rauhoittaa
ei ainoastaan ne, jotka eilisestä asti olivat omistajia, vaan myöskin
ne, joista huomenna tulisi omistajia. Vallankumouksen suuri ajatus
oli: Kaikkien ranskalaisten tuli päästä maanomistajiksi; oma maapalsta
ei tosin tee aina ihmistä paremmaksi, mutta tekee hänet toki arvonsa
tuntevaksi, koska hän tajuaa olevansa riippumattomassa asemassa.

Vallankumouksen koko ajatusmaailma ilmeni seuraavissa Dantonin
lausumissa sanoissa:

"Kaikkinainen diktatuuri on poistettava. Omistusoikeuden
loukkaamattomuus turvattava. Lähtökohta: ihmisellä on oikeus hallita
itseään. Päämäärä: ihmisellä on oikeus nauttia vapaan toimintansa
hedelmät!"

Kuka nämä sanat lausui? Kesäkuun 20 päivän, elokuun 10 päivän, syyskuun
2 päivän mies — tuo myrskyjen jättiläinen, joka tarttui peräsimeen
ja heitti mereen kaksi kansojen pelastusankkuria: vapauden ja
omistusoikeuden.

Gironde ei käsittänyt sitä. Rehti gironde tunsi voittamatonta
vastenmielisyyttä tuota... kuinka häntä nimittäisi?... tuota löyhää
Dantonia kohtaan. Se oli evännyt häneltä diktatuurin, kun tämä oli sitä
pyytänyt ehkäistäkseen verilöylyn.

Muuan girondelainen nousi ja sensijaan että olisi taputtanut käsiä
tälle nerolle, joka vastikään oli määritellyt Ranskan kaksi suurta
pelkoa ja rauhoittanut Ranskan ne määrittelemällä, hän huusi Dantonille:

"Ken koettaa lailla turvata omistusoikeuden pyhyyttä, vaarantaa
sen. Jos siihen kajotaan, vaikkapa sen lujittamiseksi, järkkyy se.
Omistusoikeus on ennen lakia."

Konventti teki seuraavat kaksi päätöstä:

"Ainoastaan kansan hyväksymä perustuslaki on pätevä."

"Henkilökohtainen vapaus ja omaisuuden turva ovat kansan suojeluksessa."

Siinä se oli eikä kumminkaan ollut. Politiikassa ei mikään ole niin
hirveää kuin: osapuilleen!

Dantonille myönnettiin ero.

Mutta tämä mies, joka oli luullut olevansa kyllin vahva ottaakseen
tililleen syyskuun 2 päivän, toisin sanoin Pariisin kammon, maaseudun
vihan ja koko maailman musertavan tuomion, tämä mies oli totisesti
hyvin mahtava!

Hän hoiteli todellakin yhtaikaa diplomatian, sodan ja järjestysvallan
lankoja. Dumouriez ja tämän mukana armeija olivat hänen kädessään.

Valmyn voitonsanoma oli saapunut Pariisiin ja synnyttänyt siellä
valtavan riemun. Se oli kiitänyt sinne kotkansiivin ja voittoa oli
pidetty paljoa ratkaisevampana kuin se tosiasiallisesti olikaan.

Äärimmäisestä pelosta Ranska siirtyi äärimmäisen rohkeuden kannalle.
Kerhot kihisivät vain sotaa ja taistelua.

"Koska kerran Preussin kuningas lyötiin, miksei Preussin kuningasta
tuotu tänne vankina, köytettynä, kapuloituna tai miksei häntä heitetty
Reinin taakse?"

Näin sanottiin ääneen.

Ja sitten kuiskattiin:

"Juttu on yksinkertainen ja selvä: Dumouriez on petturi! Preussilaiset
ovat ostaneet hänet!"

Dumouriez sai palkan tekemästään suuresta palveluksesta:
kiittämättömyyttä.

Preussin kuningas ei suinkaan pitänyt itseään lyötynä. Hän oli
yrittänyt vallata Valmyn kukkulat, muttei ollut onnistunut, siinä
kaikki. Kaikki armeijaosastot olivat säilyttäneet leirinsä.
Ranskalaiset, jotka koko sotaretken ajan olivat herkeämättä
peräytyneet, pakokauhun, tappioitten, vastoinkäymisten ahdistelemina,
ranskalaiset olivat tällä kerralla pitäneet puolensa, ei enempää eikä
vähempää. Mieshukka oli melkein yhtä iso kummallakin taholla.

Sitä ei voinut sanoa Pariisille, Ranskalle tai Euroopalle, koska me
tarvitsemme suurta voittoa, mutta Dumouriez sanoi sen Dantonille
Westermannin suulla. Preussilaiset oli lyöty niin niukasti, he olivat
peräytyneet niin vähän, että kaksitoista päivää Valmyn taistelun
jälkeen he olivat yhä liikkumattomina entisillä leiripaikoillaan.

Dumouriez oli kirjoittanut ja kysynyt, olisiko hänen ryhdyttävä
neuvotteluihin, jos Preussin kuningas sellaista ehdottaisi. Tähän
kysymykseen tuli kaksi vastausta: toinen oli ministeriön lähettämä,
ylpeä, virallinen, voitonhuuman sanelema, toinen oli Dantonin, järkevä
ja tyyni.

Ministeriön kirje sanoi mahtipontisesti:

"Tasavalta ei ryhdy minkäänlaisiin neuvotteluihin, ennenkuin vihollinen
on poistunut tasavallan alueelta."

Dantonin kirje sanoi:

"Jotta preussilaiset poistuisivat tasavallan alueelta, neuvotelkaa
mihin hintaan tahansa."

Neuvottelu ei ollut helppo tehtävä, kun ottaa huomioon Preussin
kuninkaan silloisen mielentilan. Jokseenkin samaan aikaan kun Pariisiin
saapui viesti Valmyn voitosta, saapui Valmyhyn uutinen kuninkuuden
lakkauttamisesta ja tasavallan julistamisesta. Preussin kuningas oli
raivoissaan.

Tämän sotaretken päämääränä oli ollut Ranskan kuninkaan pelastaminen ja
sen seuraukset olivat toistaiseksi olleet elokuun 10 päivä, syyskuun
2 ja 21 päivä, kuninkaan vangitseminen, aatelisten teurastus ja
kuninkuuden lakkauttaminen. Se oli omiaan panemaan Fredrik Wilhelmin
synkän raivon valtaan. Hän päätti taistella viimeiseen veripisaraan
asti ja määräsi, että syyskuun 29 päivänä ryhdyttäisiin vimmattuun
taisteluun.

Kuten näkyy, hän ajatteli kaikkea muuta, mutta ei lähtöä tasavallan
alueelta.

Syyskuun 29 päivänä ei ollut taistelua, vaan oli sotaneuvottelu.

Dumouriez oli muuten valmiina kaiken varalle.

Braunschweigin herttua, joka puheissaan oli ylen uhitteleva, oli
perin järkevä, kun sanat piti muuttaa teoiksi. Hän oli sitäpaitsi
enemmän englantilainen kuin saksalainen. Hän oli naimisissa Englannin
kuningattaren sisaren kanssa. Hän sai toimintansa yllykkeet ainakin
yhtä paljon Lontoosta kuin Berliinistä. Jos Englanti päättäisi
taistella, taistelisi hän molemmin käsin, toisella Preussin, toisella
Englannin puolesta. Mutta jos englantilaiset, hänen isäntänsä, eivät
vetäisi miekkaa tupesta, olisi hän valmis työntämään oman miekkansa
huotraan.

Syyskuun 29 päivänä Braunschweig siis esitti sotaneuvottelussa
Englannin ja Hollannin kirjelmät, joissa ilmoitettiin, etteivät nämä
maat aio yhtyä liittokuntaan. Custine marssi muuten tällöin Reinille
päin ja uhkasi Koblenzia. Jos Koblenz vallattaisiin, sulkeutuisi
Fredrik Wilhelmiltä Preussiin aukeava portti.

Lisäksi vaikutti asioitten kulkuun eräs seikka, kaikkia muita
vakavampi ja merkittävämpi. Sattumalta tällä Preussin kuninkaalla oli
rakastajattarena kreivitär von Lichtenau. Tämä oli lähtenyt armeijan
mukana, kuten koko maailma — kuten Goethe, joka hänen majesteettinsa
Preussin kuninkaan kuormavankkureissa luonnosti _Faustinsa_ ensimmäiset
näytökset. Kreivitär odotti suuria tästä sotahuviretkestä; hän halusi
nähdä Pariisin.

Sitä odottamaan hän oli jäänyt Spahan. Siellä hän kuuli Valmyn päivästä
ja vaaroista, jotka uhkasivat hänen kuninkaallista ihailijaansa. Tämä
kaunis kreivitär pelkäsi pääasiallisesti kahta seikkaa: ranskalaisten
luoteja ynnä ranskalaisten hymyilyjä. Hän kirjoitti kirjeen toisensa
jälkeen ja näiden kirjeitten jälkikirjoitukset, toisin sanoin niiden
kyhääjättären ajatusten loppuponsi oli: _tule!_

Preussin kuningasta oikeastaan ei pidättänytkään muu kuin häpeän tunne,
että joutuisi hylkäämään Ludvig XVI:n. Kaikki nämä seikat vaikuttivat
häneen, mutta raskaimmin painoivat vaa'assa hänen rakastajattarensa
kyynelet ja Koblenzia uhkaava vaara.

Hän vaati kuitenkin, että Ludvig XVI laskettaisiin vapaaksi. Danton
kiirehti toimittamaan hänelle Westermannin välityksellä kaikki
kommuunin päätökset, joista ilmeni, että vankia _kohdeltiin kaikin
puolin hyvin_. Se riitti Preussin kuninkaalle — kaikesta näkee,
ettei hän ollut kärtteliäs! Hänen ystävänsä vakuuttavat, että ennen
peräytymistään hän sai Dumouriezin ja Dantonin kunniasanallaan
lupaamaan, että he pelastaisivat kuninkaan; mikään ei todista tämän
väitteen pätevyyttä.

Syyskuun 29 päivänä Preussin armeija aloitti peräytymisretkensä ja
kulki puoli penikulmaa. Syyskuun 30 päivänä se peräytyi jälleen puoli
penikulmaa.

Ranskan armeija saattoi sitä kuin kunniavartiostona.

Aina kun sotamiehemme halusivat hyökätä sen kimppuun, katkaista siltä
paluutien, ahdistaa metsäsian umpikujaan ja koirien saartamaksi,
Dantonin miehet pidättivät heidät taka-alalle.

Dantonin ainoa halu oli saada preussilaiset pois Ranskasta.

Lokakuun 22 päivänä tämä isänmaallinen toive toteutui.

Marraskuun 6 päivänä Jemmapesin tykki kuulutti, minkä tuomion Jumala
oli Ranskan vallankumouksesta langettanut.

Marraskuun 7 päivänä gironde pani alulle kuninkaan oikeudenkäynnin.

Suunnilleen samaa oli tapahtunut kuutta viikkoa aikaisemmin: syyskuun
20 päivänä Dumouriez oli voittanut Valmyn taistelun ja seuraavana
päivänä oli julistettu tasavalta.

Kumpikin voitto sai tavallaan kruunauksen ja vei Ranskan askelen
eteenpäin vallankumouksen tiellä.

Tällä kerralla se oli hirveä askel! Nyt lähestyttiin lopullista
päämäärää, jota kohden oli kahden vuoden aikana sokeina pyritty. Kuten
luonnossa käy, alettiin erottaa, mitä lähemmäksi tultiin, muodot siitä,
mikä oli nähty vain hahmona.

Mitä siis nähtiin taivaanrannalla? Mestauslava ja sen juurella kuningas!

Tänä kokonaan aineellisena ajankohtana, jolloin vihan, tuhon ja koston
alhaiset vaistot voittivat eräitten ylevien henkien korkeat aatteet,
jolloin Dantonin kaltaista miestä — miestä, joka sälytti harteilleen
syyskuun veriset päivät — syytettiin maltillisten johtomieheksi,
aatteen oli työlästä päästä teon valtiaaksi. Konventiojäsenet eivät
käsittäneet — tai sen tajusivat vain harvat, kuka selvästi, kuka
vaistoten — että tuomittava oli kuninkuus eikä kuningas.

Kuninkuus oli synkeä käsite, uhkaava salaperäisyys, jota kukaan ei
halunnut, se oli ulkoa kullattu epäjumala, joka Kristuksen kuvaamien
valkoisiksi sivuttujen hautojen lailla oli sisältä täynnä mätää ja
saastaa. Mutta kuningas oli vallan toista. Kuningas oli ihminen,
ihminen, joka menestyksensä päivinä oli vähäpätöinen, jonka onnettomuus
oli puhdistanut ja vankeus suurentanut. Hänen herkkyytensä oli
kehkeytynyt vastoinkäymisten mukana. Yksinpä kuningattareenkin olivat
kohtaloniskut tehonneet niin, että joko uutta kuvastaen tai vanhaa
katuen tämä Templen naisvanki oli johtunut, ellei rakastamaan —
tämä särkynyt sydänparka oli kadottanut, mitä siihen oli rakkautta
jäänyt, kuten puhkaistu maljakko vuotaa kuiviin pisara pisaralta
sisältämänsä veden — niin ainakin kunnioittamaan, palvomaan — sen
sanan uskonnollisessa mielessä — tätä kuningasta, tätä ruhtinasta,
tätä ihmistä, jonka ruumiilliset vaatimukset ja rahvaanomaiset vaistot
olivat niin usein saaneet veren nousemaan hänen poskiinsa.

Eräänä päivänä kuningas astui kuningattaren huoneeseen ja näki hänen
lakaisevan sairaan kruununprinssin huoneen lattiaa.

Hän pysähtyi kynnykselle, painoi päänsä rinnalle ja huoahti.

"Voi, madame", sanoi hän, "mikä puuha Ranskan kuningattarella! Jospa
Wienissä nähtäisiin, mitä te teette täällä! Kukapa olisi osannut
aavistaa, että liittäessäni teidät kohtalooni minä johtaisin teidät
näin alas?"

"Ettekö siis pidä minkäänarvoisena sitä seikkaa, että minulla on
kunnia olla miesten parhaimman ja vainotuimman vaimo?" vastasi
Marie-Antoinette.

Näin vastasi kuningatar ja teki sen todistajitta, sillä hän ei tiennyt,
että hänen sanansa kuuli muuan poloinen kamaripalvelija, joka seurasi
kuningasta ja joka poimi nämä sanat ja talletti ne mustina helminä
sommitellakseen niistä otsarivan, ei kuninkaan, vaan kuolemaantuomitun
päähän!

Muuanna toisena päivänä Ludvig XVI näki madame Elisabethin purevan —
saksien puutteessa — hohtavanvalkoisilla hampaillaan poikki langan,
jolla hän paikkaili kuningattaren pukua.

"Sisar-parka", sanoi hän, "mikä vastakohta, kun vertaa tätä asuntoa
siihen pieneen, ihanaan Montreuilin taloon, missä teiltä ei puuttunut
mitään!"

"Oh, rakas veli", vastasi tuo hurskas nainen, "onko minulla syytä
valitella, kun saan olla mukana onnettomuuksissanne?"

Ja kaikki tämä tiedettiin, huhu siitä levisi lavealle. Kaikki se
kirjaili kultakuvioita marttyyrin synkkään legendaan.

Kuninkuus kuolemaan, mutta kuningas jääköön eloon! Se oli silloin suuri
ja valtava ajatus, niin suuri ja niin valtava, ettei se mahtunut kuin
harvoihin aivoihin ja — niin vastenmielinen se oli kansalle — pääsi
vain työläästi ilmoille.

"Kansa on pelastettava, mutta _sen puolesta ei tarvitse kostaa!_" sanoi
Danton kordelier-kerhossa.

"Kuningas on tuomittava", sanoi Grégoire konventissa, "mutta hänen
tilansa on niin kurja, ettei tuomiossa _voi olla tilaa kostolle!_"

Payne kirjoitti:

"Minä haluan, että oikeudenkäyntiin ryhdytään, mutta ei Ludvig XVI:ta
vastaan, vaan kuninkaitten muodostamaa ryhmää vastaan. Hallussamme
on yksi sen jäsenistä. Hän johtaa meidät yleisen vehkeilyn tielle...
_Ludvig XVI on ylen hyödyllinen osoittamaan kaikille vallankumousten
välttämättömyyttä_."

Kehittyneet älyt, kuten Thomas Payne, ylevät sydämet, kuten Danton
ja Grégoire, olivat siis yhtä mieltä seuraavasta seikasta: oli
ryhdyttävä oikeudenkäyntiin, mutta ei kuningasta, vaan kuninkaita
vastaan, ja tarpeen tullen Ludvig XVI oli haastettava todistajaksi.
Tasavaltainen, siis täysi-ikäinen Ranska kävisi oikeutta omassa ja
niiden kansojen nimessä, jotka vielä olivat kuninkuuden ikeessä ja siis
vajaaikäisiä. Ranska istuisi oikeutta, ei enää maallisena tuomarina,
vaan jumalallisena säätäjänä. Se vallitsisi korkeuksista ja sen tuomio
ei enää yltäisi valtaistuimiin loka- ja veriräiskeellä, vaan se iskisi
kuninkaihin salamana ja ukonjylinänä.

Kuvitelkaa tällainen oikeudenkäynti julkiseksi, todistuksiin nojaavaksi
ja aloitettavaksi Katarina II:sta, miehensä murhaajasta ja Puolan
teloittajasta, kuvitelkaa tämän kammottavan elämän yksityiskohdat
paljastetuiksi, kuten rouva de Lamballen ruumis, mutta elävänä,
kuvitelkaa näkevänne tuo Pohjolan Pasifae yleisen mielipiteen
häpeäpaaluun kytkettynä — ja sanokaa, mikä seuraus sellaisesta
oikeudenkäynnistä koituisi kansojen kasvatustyölle.

Muuten on hyvää siinäkin, mitä ei ole tehty, ja että se vielä on
tehtävänä.




XX

Oikeudenkäynti


Rautakaapista saadut paperit — niiden luovuttajalle, mestari
Gamainille, konventti myönsi tuhannenkahdensadan livren suuruisen
elinkautiseläkkeen kiitollisuudenosoitukseksi tästä kauniista työstä,
jonka suorittaja sitten kuoli nivelkolotukseensa kaivaten tuhannesti
giljotiinia, jolle hän oli auttanut kuninkaallista oppilastansa
nousemaan — rautakaapin paperit, vailla sitä valikoimaa, jonka olemme
nähneet Ludvig XVI:n antavan rouva Campanin liuostaan, nämä paperit
eivät sisältäneet — herra ja rouva Rolandin pahaksi pettymykseksi —
mitään raskauttavaa Dumouriezia tai Dantonia vastaan. Ne paljastivat
ennen kaikkea kuninkaan ja papiston. Ne antoivat ilmi Ludvig XVI:n
poloisen, ahtaan mielen ja kiittämättömyyden, kuninkaan, joka vihasi
niitä, jotka olivat tahtoneet hänet pelastaa, Neckeriä, Lafayettea,
Mirabeauta! — Niissä ei ollut liioin mitään girondea vastaan.

Marraskuun 13 päivänä ryhdyttiin pohtimaan tätä oikeudenkäyntiä.

Kuka aloitti tämän hirveän keskustelun? Kuka rupesi vuoren
kalvankantajaksi? Kuka leijui synkän kansalliskonventin yläpuolella
kuin tuomionenkeli?

Muuan nuori mies tai oikeammin neljänkolmatta vuoden ikäinen lapsi,
joka oli tullut konventio jäseneksi vajaaikäisenä ja jonka olemme jo
monesti tavanneet kertomuksemme puitteissa.

Hän oli syntynyt Ranskan karuimmassa maakunnassa, Nievressä. Hänessä
oli sitä katkeraa ja hapanta mehua, joka kehittää, ellei suurmiehiä,
niin ainakin vaarallisia miehiä. Hän oli vanhan soturin poika. Isä
oli kolmikymmenvuotisen palveluksen aikana _kohonnut_ Pyhän Ludvigin
ristiin asti ja saanut sen mukana aatelisarvon. Poika oli syntynyt
alakuloiseksi, raskasmieliseksi, vakavaksi. Hänen vanhemmillaan oli
pieni maatila Aisnen departementissa Blérancourtissa, lähellä Noyonia,
ja perhe asui tässä vaatimattomassa tyyssijassa, joka latinalaisen
runoilijan mielestä ei ollut edes kullattu keskinkertaisuus. Hänet
lähetettiin Reimsiin opiskelemaan lakitiedettä. Hänen opiskelunsa sujui
huonosti, ja hän kirjoitti huonoja runoja, m.m. erään vallattoman
runoelman _Raivoavan Rolandin_ ja _Pucellen_ malliin. Se julkaistiin
1789, mutta sillä ei ollut menestystä. Vuonna 1792 siitä otettiin uusi
painos, mutta se ei saavuttanut silloinkaan menestystä.

Hänellä oli kiire lähteä maakunnastaan ja mennä hakemaan Camille
Desmoulinsia, tuota säkenöivää sanomalehtimiestä, joka suljetussa
kourassaan piteli tuntemattomien runoilijoitten vastaista mainetta.
Tämä mies, verraton vekkuli, joka oli tulvillaan älyä, hehkui siroutta,
näki eräänä päivänä luoksensa saapuvan erään ylpeän koulupojan, joka
esiintyi vaativasti ja mahtipontisesti, puhui hitaasti ja harkitusti,
pudottaen huuliltaan sanoja kuin jäätäviä vesipisaroita, jotka
puhkovat kalliot, ja ne putosivat naisellisilta huulilta. Nuorukaisen
silmät olivat siniset, tuijottavat ja kovat, mustien kulmakarvojen
vahvasti varjostamat, hänen hipiänsä oli valkoinen, pikemmin
sairaloinen kuin puhdas — Reimsissä tämä lakitieteen opiskelija lienee
saanut risataudin, sairauden, josta kuninkailla on oikeus parantua
kruunauspäivänään — hänen leukansa upposi suunnattomaan kaulanauhaan,
joka oli sidottu piukkaan, kaikkien muiden siihen aikaan pitäessä
höllää kaulanauhaa, jotta pyöveli voisi sen helposti päästää; hänen
vartalonsa oli jäykkä, automaattinen, naurettava kuin kone, ellei se
muuttunut hirveäksi kuin aave, ja kaiken tämän kruununa oli otsa niin
matala, että tukka ulottui silmiin asti.

Camille Desmoulins näki siis eräänä päivänä saapuvan erään kummanlaisen
olennon. Se herätti hänessä tavatonta vastenmielisyyttä.

Nuorukainen luki hänelle runojaan ja sanoi hänelle, yhteiskunnallisten
mietelmien ohessa, että maailma oli tyhjä roomalaisten jälkeen.

Camillen mielestä runot olivat huonot ja niiden ajatus väärä. Hän
ivasi ajattelijaa, hän ivasi runoilijaa, ja runoilija-filosofi palasi
Blérancourtin yksinäisyyteen "Tarquiniuksen lailla", sanoo Michelet,
tämänlaatuisten ihmisten verraton kiivailija, "piesten kepillä
unikkoja, yhdessä kenties Desmoulinsia, toisessa Dantonia".

Mutta hänelle tuli tilaisuus — eräiltä ihmisiltä ei milloinkaan
puutu tilaisuuksia. Hänen kylänsä, hänen kauppalansa, hänen pikku
kaupunkinsa, Blérancourt, oli menettämäisillään markkinansa, joista se
eli. Robespierreä tuntematta nuori miehemme kirjoitti Robespierrelle,
pyysi tätä tukemaan valtuuston anomusta, jonka hän lähetti kirjeensä
mukana, ja tarjosi m.m. kansan tiliin myytäväksi pienen maatilansa,
s.o. kaikki, mitä hänellä oli.

Se, mikä pani Camille Desmoulinsin nauramaan, sai Robespierren
haaveilemaan. Hän kutsui luoksensa tuon nuoren kiihkoilijan,
tutki häntä, huomasi hänessä sitä ainesta, jonka avulla tehdään
vallankumouksia, ja vedoten vaikutusvaltaan, mikä hänellä oli
jakobiini-kerhossa, toimitti nuoren miehen konventiojäseneksi, vaikkei
tämä ollut vielä vaalikelpoisuusiässä. Vaalilautakunnan puheenjohtaja,
Jean de Bry, pani vastalauseen, haetti nähtäväksi uuden edustajan
papinkirjan, josta kävi selville, että hän oli vasta neljänkolmatta
vuoden kolmen kuukauden vanha. Mutta Robespierren vaikutusvalta teki
tämän vastalauseen turhaksi.

Tämän nuoren miehen asuntoon Robespierre tuli syyskuun 2 päivän yöksi.
Tämä nuori mies nukkui, kun Robespierre ei nukkunut. Tämä nuori mies
oli — Saint-Just.

"Saint-Just", sanoi Camille Desmoulins hänelle kerran, "tiedätkö, mitä
Danton sinusta sanoo?"

"En."

"Hän sanoo, että sinä pidät päätäsi kuin pyhää sakramenttia."

Nuoren miehen naisellinen suu vääntyi kalpeaan hymyyn.

"Hyvä on", sanoi hän, "minä laitan hänet pitämään omaansa kuin pyhä
Denis!" [Ranskalainen pyhimys, joka mestauksen jälkeen tarttui molemmin
käsin päähänsä. Suom.]

Ja hän piti sanansa.

Saint-Just astui hitaasti vuoren huipulta, nousi hitaasti
puhujapaikalle ja hitaasti hän ehdotti kuolemaa ... _Ehdotti_,
erehdymme: hän _vaati_ kuolemaa.

Tämä nuori kaunis kalpea mies naisekkaine huulineen piti julman puheen.
Toistakoon sen, ken haluaa, julkaiskoon sen, ken voi. Meillä ei ole
siihen rohkeutta.

"Kuningasta ei tarvitse tuomita", sanoi hän, "_hänet on tapettava_!

"_Hänet on tapeltava_, sillä ei ole enää lakeja, joiden mukaan hänet
tuomittaisiin. Hän itse on ne tuhonnut.

"_Hänet on tapettava_ niinkuin vihollinen tapetaan. Vain kansalaisia
tuomitaan. Jos mielimme tyrannin tuomita, täytyy hänestä sitä ennen
tehdä kansalainen.

"_Hänet on tapettava_ niinkuin selvästä teosta tavattu rikollinen,
jonka kädet ovat vielä veressä. Kuninkuus on muuten ikuinen rikos.
Kuningas on luonnon ulkopuolella. Kansan ja kuninkaan välillä ei ole
minkäänlaista luonnollista yhdyssidettä."

Hän puhui näin kokonaisen tunnin, kiihtymättä, lämpenemättä,
paasaavalla äänellä, pedantin elein, ja jokainen lause loppui sanoihin,
jotka putosivat kuin omituinen punnus ja järkyttivät kuulijoitten
mieltä kuin giljotiinin kolmiveitsen tomahdus, sanoihin: "hänet on
tapettava!"

Puhe synnytti hirveän mieltenkuohun. Sitä kuunnellessaan kaikki
tuomarit tunsivat sydäntänsä hyytävän. Robespierreäkin kauhistutti,
kun hän näki oppilaansa vievän vallankumouksen verisen lipun kauas
pisimmälle menneitten tasavaltalaisten etuvartioitten ulkopuolelle.

Siitä lähtien voi oikeudenkäyntiä pitää ratkaistuna ja Ludvig XVI:ta
kuolemaantuomittuna.

Ken koettaisi pelastaa kuninkaan, saisi vihkiytyä kuolemaan.

Danton ajatteli sitä, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hänessä oli
ollut kylliksi isänmaallisuutta sietääkseen murhaajan nimen, mutta
hänessä ei ollut riittävästi stoalaisuutta hyväksyäkseen kavaltajan
nimen.

Joulukuun 11 päivänä oikeudenkäynti alkoi.

Kolmea päivää varemmin muuan valtuuston virkailija oli tullut Templeen
kommuunin lähetystön saattamana, astunut kuninkaan huoneeseen ja
lukenut vangeille päätöksen, jonka mukaan näiltä riistettäisiin puukot,
partaveitset, sakset, kynäveitset, yleensä kaikki teräaseet, jotka
kuolemaantuomittujen hallusta aina otetaan.

Heti tämän tapauksen jälkeen rouva Cléry tuli erään ystävättärensä
seurassa tapaamaan miestänsä. Kamaripalvelija vietiin, kuten
tavallisesti, neuvostosaliin. Siellä hän alkoi puhella vaimonsa kanssa,
joka kovalla äänellä selitti kotoisia asioitaan, hänen ystävättärensä
sillaikaa kuiskatessa:

"Ensi tiistaina kuningas viedään konvention eteen... oikeudenkäynti
alkaa... kuningas voi ottaa itselleen avustajan... kaikki tämä on
varmaa."

Kuningas oli kieltänyt Clérytä salaamasta häneltä mitään. Olipa uutinen
kuinka ikävä tahansa, uskollinen palvelija ilmoitti sen isännälleen.
Tänäkin iltana, kuningasta riisuessaan, hän toisti tälle sanat, jotka
edellä olemme maininneet, ja lisäsi, että kommuuni oli päättänyt
eristää kuninkaan perheestään koko oikeudenkäynnin ajaksi.

Ludvig XVI:lla olisi siis vielä neljä päivää aikaa seurustella
kuningattaren kanssa.

Hän kiitti Clérytä tämän uskollisuudesta.

"Koettakaa", sanoi hän, "edelleenkin saada selville, mitä ne minusta
tahtovat. Älkää pelätkö, että sillä suretatte mieleni. Olen sopinut
omaisteni kanssa, ettemme ole mitään tietävinämme. Siten emme joudu
paljastamaan teitä."

Mutta mitä lähemmäksi tuli päivä, jolloin oikeudenkäynnin tuli alkaa,
sitä epäluuloisemmiksi kävivät valtuuston virkailijat. Cléry ei
voinut hankkia vangeille muita uutisia, kuin mitä hänelle lähetetty
sanomalehti tiesi kertoa. Tämä lehti julkaisi päätöksen, että joulukuun
11 päivänä Ludvig XVI tuotaisiin konventin aitauksen eteen.

Joulukuun 11 päivänä kello viideltä aamulla rumpu alkoi päristä
kaikkialla Pariisissa. Templen portit aukenivat ja pihalle saapui
ratsuväkiosasto ja tykistöä. Ellei kuninkaallinen perhe olisi
tiennyt, mitä oli tekeillä, olisi tämä melu varmaankin aiheuttanut
suurta hämminkiä. Mutta kaikki teeskentelivät tietämättömyyttä ja
palvelusvuoroisilta komisaareilta kysyttiin, mitä tämä kaikki merkitsi.
Vartijat kieltäytyivät vastaamasta.

Kello yhdeksän kuningas ja kruununprinssi menivät aamiaiselle
prinsessojen huoneistoon. He saivat viettää viimeisen hetken yhdessä,
mutta valtuuston virkailijoiden valvonnan alaisina. Tunnin perästä
heidän olisi erottava, ja koska ei kukaan saanut ilmaista mitään
tietävänsä, oli kaikki erontuskat kätkettävä sydämeen.

Kruununprinssi ei todella tiennytkään mitään. Nuoruudelta oli haluttu
säästää se tuska. Nuori prinssi kärtti isäänsä pelaamaan siamia. Vaikka
kuninkaalla ilmeisesti oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa, suostui
hän huvittamaan poikaansa.

Kruununprinssi hävisi kaikki erät ja sai kolmesti numeron 16.

"Paha kuusitoista!" huudahti hän. "Minä luulen, että se tuottaa minulle
onnettomuutta."

Kuningas ei vastannut mitään, mutta pojan sanat vaikuttivat häneen kuin
synkkä ennustus.

Kello yksitoista, kun kuningas opetti poikaansa kirjoittamaan, astui
huoneeseen kaksi valtuuston virkailijaa ilmoittamaan, että he tulivat
noutamaan kruununprinssiä viedäkseen hänet äitinsä luokse. Kuningas
halusi tietää tämän ryöstön syyn. Komisaarit tyytyivät vastaamaan, että
he toteuttivat kommuunin neuvoston määräystä.

Kuningas syleili poikaansa ja pyysi Clérytä opastamaan kruununprinssin
kuningattaren luokse.

Cléry totteli ja palasi pian.

"Minne jätitte poikani?" kysyi kuningas.

"Kuningattaren syliin, sire", vastasi Cléry.

Muuan komisaari tuli huoneeseen.

"Hyvä herra", sanoi hän Ludvig XVI:lle, "kansalainen Chambon, Pariisin
pormestari" — hän oli Pétionin seuraaja — "on neuvostosalissa ja saapuu
pian tänne".

"Mitä hän minusta tahtoo?" kysyi kuningas.

"En tiedä", vastasi valtuuston virkailija.

Ja hän poistui jättäen kuninkaan yksikseen.

Kuningas käveli huoneessaan tuokion ja istuutui sitten vuoteen vieressä
olevaan nojatuoliin.

Valtuuston virkailija oli siirtynyt Cléryn kanssa viereiseen huoneeseen
ja sanoi siellä kamaripalvelijalle:

"Minä en uskalla mennä vangin luo, sillä pelkään hänen kyselyjään."

Mutta kun kuninkaan huoneesta ei kuulunut hiirenhiiskahdustakaan, tuli
komisaari levottomaksi. Hän astui varovasti sisälle ja näki Ludvig
XVI:n istuvan pää käsien varassa ja vaipuneena ilmeisesti syviin
mietteihin.

Oven kääntyessä saranoillaan syntyi kolinaa, kuningas kohotti päänsä ja
kysyi kovalla äänellä:

"Mitä te tahdotte minusta?"

"Pelkäsin", valtasi valtuuston virkailija, "että te voitte pahoin".

"Kiitän teitä", sanoi kuningas, "mutta minä en voi pahoin. Minua vain
surettaa syvästi se tapa, millä poikani riistettiin minun läheltäni."

Valtuuston virkailija poistui.

Pormestari saapui vasta kello yksi. Hänen seurassaan olivat kommuunin
uusi prokuraattori Chaumette, Coulombeau, notaarin kirjuri, eräitä
valtuuston virkailijoita ja Santerre, ajutanttiensa saattamana.

Kuningas nousi.

"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän pormestarilta.

"Olen tullut noutamaan teitä, herra", vastasi tämä, "vetoamalla
konventio tekemään päätökseen, jonka notaarin kirjuri lukee teille".

Ja notaarin kirjuri levitti erään paperin ja aloitti:

"Kansalliskonventin päätös, joka määrää, että Ludvig Capet..."

Kuningas keskeytti lukemisen sanomalla:

"Capet ei ole nimeni, se on erään esi-isäni nimi."

Ja kun kirjuri aikoi jatkaa, sanoi hän:

"Se on tarpeetonta, hyvä herra, olen lukenut päätöksen eräästä
sanomalehdestä."

Ja hän kääntyi komisaarien puoleen ja lisäsi:

"Olisin toivonut, että poikani olisi jätetty minun seuraani niiksi
kahdeksi tunniksi, jotka olen saanut viettää teitä odotellessani. Ne
kaksi julmaa tuntia olisivat silloin tulleet minulle hyvin suloisiksi.
Menettelynne on muuten sen kohtelun jatkoa, jota olen saanut tuta jo
neljän kuukauden aikana... Seuraan teitä, en siksi, että tottelen
konventio määräystä, vaan koska vihollisillani nyt on voima."

"Tulkaa siis, herra", virkkoi Chaumette.

"Odottakaa, kunnes saan ylleni päällystakin. — Cléry, päällystakkini!"

Cléry auttoi kuninkaan ylle pähkinänruskean päällystakin.

Chambon lähti ensimmäisenä. Kuningas seurasi häntä.

Portaitten juurella kuningas silmäili levottomana kiväärejä, piikkejä
ja etenkin taivaansinisiä ratsumiehiä, joiden kerääntymisestä hän ei
tiennyt mitään. Sitten hän loi viimeisen silmäyksen tornin ikkunoihin,
ja niin lähdettiin.

Satoi.

Kuningas ajoi vaunuissa, ja hänen kasvonsa olivat tyynet.

Kun oli sivuutettu Saint-Martinin ja Saint-Denisin portit, kysyi hän,
kumpi niistä oli päätetty hajoittaa.

Maneesin ovella Santerre laski kätensä hänen olalleen ja johdatti hänet
aitauksen eteen, samalle paikalle ja samaan nojatuoliin, mistä hän oli
vannonut valan hallitusmuodolle.

Kaikki edustajat pysyivät istuallaan kuninkaan astuessa saliin. Vain
yksi nousi tervehtimään, kun kuningas asteli hänen ohitseen.

Kuningas kääntyi kummastuneena katsomaan, kuka se oli, ja tunsi
Gilbertin.

"Hyvää päivää, herra Gilbert", sanoi hän.

Sitten hän jatkoi Santerrelle:

"Tunnettehan herra Gilbertin? Hän oli aikoinaan minun lääkärini.
Ettehän lue hänelle liian suureksi viaksi, kun hän tervehti minua?"

Kuulustelu alkoi.

Ja silloin onnettomuuden lumousvoima alkaa haihtua julkisuuden edessä.
Kuningas ei ainoastaan vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan
vastasi lisäksi huonosti, epäröiden, kierrellen, kieltäen, luikerrellen
ovelasti kuin joku maaseutuasianajaja, joka ajaa kahden naapurin
raja-aitaa koskevaa juttua.

Tämä ei ollut kuningas-poloiselle suuri päivä.

Kuulustelua kesti kello viiteen asti.

Kello viisi Ludvig XVI opastettiin neuvottelusaliin, missä hän odotteli
vaunujaan.

Pormestari tuli häneltä kysymään:

"Onko teidän nälkä, herra, ja haluatteko syötävää?"

"Kiitos", vastasi kuningas ja teki kieltävän eleen.

Mutta nähdessään erään krenatöörin ottavan repustaan leivän ja antavan
puolikkaan kommuunin prokuraattorille Chaumettelle, hän lähestyi tätä
ja sanoi:

"Haluatteko ystävällisesti antaa minulle palasen leivästänne, hyvä
herra?"

Mutta koska hän oli puhunut hiljaa, väistyi Chaumette taaksepäin ja
sanoi:

"Puhukaa kovaa, herra!"

"Oh, voin kyllä puhua kovaakin", vastasi kuningas alakuloisesti
hymyillen. "Pyydän palasen leivästänne."

"Annan mielelläni", vastasi Chaumette.

Ja hän ojensi kuninkaalle leipänsä.

"Taittakaa itse", sanoi hän. "Tämä on spartalainen ateria. Jos minulla
olisi juuri, antaisin siitäkin toisen puolen."

Mentiin pihalle.

Kuninkaan nähdessään väkijoukko alkoi laulaa Marseljeesin kertoa,
korostaen erikoisen ponnekkaasti säettä:

    Juoda nyt saa sortajainsa verta maa!

Ludvig XVI kalpeni lievästi ja astui vaunuihin.

Nyt hän alkoi syödä, mutta söi vain leipänsä kuoren. Sisus jäi hänen
kouraansa, eikä hän tiennyt, mitä sillä tekisi.

Kommuunin prokuraattorin apulainen otti sen hänen kädestään ja heitti
sen vaununovesta kadulle.

"Ah, on väärin heittää leipää kadulle", sanoi kuningas, "varsinkin
nykyisin kun leipä on harvinaisuutta!"

"Entä kuinka te tiedätte sen harvinaiseksi?" kysyi Chaumette. "Eihän
teiltä ole puuttunut!"

"Tiedän sen harvinaiseksi, koska se, jota minulle tarjotaan, maistuu
mullalta."

"Isoäitini", virkkoi Chaumette, "sanoi minulle alati: 'Poikaseni,
ei koskaan pidä hävittää leivän sisusta, sillä et voisi kuitenkaan
kasvattaa samaa määrää tilalle'."

"Herra Chaumette", sanoi kuningas, "isoäitinne oli kaikesta päättäen
älykäs nainen".

Syntyi äänettömyys. Chaumette istui mykkänä vaunujen perällä.

"Mikä teitä vaivaa, herra?" kysyi kuningas. "Näytätte kalpealta."

"En tosiaankaan voi hyvin", myönsi Chaumette.

"Ehkä hiljaa kulkevien ajoneuvojen tärinä vaivaa teitä?" kysyi kuningas.

"Niinpä kai."

"Oletteko ollut merellä?"

"Olen ollut sodassa la Motte-Picquetin johdolla."

"La Motte-Picquet oli kelpo soturi", sanoi kuningas.

Ja nyt hän vuorostaan pysyi vaiti.

Mitä hän kuvitteli? Hän ajatteli kaunista laivastoaan, Intian vesillä
voittoisaa, Cherbourgin merisatamaa, Atlantin avainta, komeaa
amiraalinpukuaan, punaisen ja kullan hohtavaa, joka oli tuiki erilainen
kuin puku, joka nyt oli hänen yllänsä; hän muisteli tykkien iloista
paukahtelua, kun hän menestyksensä päivinä oli ne sivuuttanut!

Hän oli kaukana niistä, poloinen kuningas Ludvig XVI, teljettynä
näihin kehnoihin ajoneuvoihin, jotka vierivät käymäjalkaa tunkeutuen
väkijoukon halki, joka ahtautui vaunujen ympärille hänet nähdäkseen,
tuo saastainen, ulvova meri, joka nousulaineillaan toi esille Pariisin
inhon. Siinä hän istui räpyttäen silmiään, parta pitkäksi kasvaneena,
tuo harvakarvainen, vaalea, ruma parta, ja posket laihtuneina riippuen
poimukaulan sivuilla, yllä harmaa nuttu ja pähkinänruskea päällystakki
ja hokien lasten ynnä Bourbonien koneellisen muistin mukaan: "Ah, nyt
on tämä katu — sitten se katu — ja sitten se katu!"

Kun tultiin Orléans-kadulle, sanoi hän:

"Nyt me olemme Orléans-kadulla."

"Sanokaa Egalité-kadulla", vastattiin hänelle.

"Vallan niin", sanoi hän, "koska herra..."

Hän ei lopettanut lausettaan, vaipuen entiseen äänettömyyteensä.
Egalité-kadulta Templeen kuljettaessa hän ei lausunut sanaakaan.




XXI

Ludvig XVI:n testamentti


Kun oli tultu perille, sanoi kuningas ensi töikseen, että hänet
vietäisiin perheensä luokse. Hänelle vastattiin, että siitä ei ollut
minkäänlaisia ohjeita.

Ludvig ymmärsi, että hänet pidettäisiin eristettynä kuten kaikki
tuomitut, joiden oikeudenkäynti päättyy kuolemaan.

"Ilmoittakaa sentään perheelleni, että olen palannut", sanoi hän.

Välittämättä enempää niistä neljästä valtuuston virkailijasta, jotka
ympäröivät häntä, hän alkoi lukea.

Kuninkaalla oli vielä muuan toivo, se näet, että hänen perheensä tulisi
illalliseksi hänen luoksensa.

Hän odotteli turhaan. Ketään ei tullut.

"Mutta minä oletan", sanoi hän, "että poikani viettää yönsä minun
luonani, koska hänen tavaransakin ovat täällä?"

Ah, vanki ei ollut tästäkään asiasta niin varma kuin teeskenteli
olevansa.

Hänelle ei vastattu tähän kysymykseen enempää kuin toisiinkaan.

"Menkäämme siis levolle", sanoi kuningas.

Cléry riisui hänet kuten ennenkin.

"Voi, Cléry", kuiskasi kuningas, "en osannut odottaa heidän tekevän
sellaisia kysymyksiä!"

Ja melkein kaikki kuninkaalle esitetyt kysymykset johtivat alkuperänsä
rautakaapista, ja kuningas, joka ei tiennyt Gamainin kavalluksesta, ei
liioin voinut olettaa, että rautakaapin salaisuus oli keksitty.

Mutta hän meni levolle ja oikaistuaan vuoteelle hän nukkui sitä
levollista unta, josta olemme esittäneet niin monta todistusta ja jota
eräissä tilanteissa saattoi pitää unteluutena.

Niin ei ollut laita toisten vankien. Tämä salaperäisyys oli heidän
mielestään kauhea enne, se oli kuolemaantuomitun salaperäisyyttä.

Kun kruununprinssin vuode ja tavarat olivat kuninkaan puolella, nukutti
kuningatar lapsen omaan vuoteeseensa ja seisoi itse koko yön hänen
päänalusensa vieressä valvoen hänen untansa.

Hänen tuskansa oli niin äänetöntä, tuo asento muistutti niin selvästi
poikansa haudalle patsaaksi jähmettynyttä äitiä, että madame Elisabeth
ja kuninkaallinen prinsessa päättivät viettää yönsä tuoleilla
seisaallaan valvovan kuningattaren rinnalla, mutta valtuuston
virkailijat tulivat väliin ja pakottivat molemmat prinsessat menemään
makuulle.

Seuraavana aamuna kuningatar pyysi ensimmäisen kerran jotakin
vartijoiltaan.

Hän pyysi kahta asiaa: että hän saisi tavata kuninkaan ja että hänelle
tuotaisiin sanomalehtiä, jotta hän voisi tarkata oikeudenkäynnin kulkua.

Nämä molemmat pyynnöt esitettiin neuvostolle.

Toinen evättiin ehdottomasti: sanomalehtiä koskeva. Toiseen suostuttiin
osittain.

Kuningatar ei saisi tavata miestänsä eikä sisar veljeään, mutta lapset
voisivat tavata isänsä sillä ehdolla, etteivät he senjälkeen enää
pääsisi äitinsä ja tätinsä luokse.

Tämä uhkavaatimus esitettiin kuninkaalle.

Hän tuumi hetken ja sanoi sitten alistuvana, kuten aina:

"Hyvä on, vaikka mielelläni tapaisinkin lapseni, kieltäydyn siitä
ilosta... Suuri asiani muuten estäisi minua uhraamasta heille aikaa,
jonka he tarvitsisivat... Jääkööt lapset äitinsä luokse."

Tämän vastauksen jälkeen kruununprinssin vuode siirrettiin
kuningattaren huoneeseen. Kuningatar ei poistunut lastensa parista,
ennenkuin vallankumoustribunaali tuomitsi hänet kuolemaan, kuten
konventti tuomitsi kuninkaan.

Oli keksittävä keinoja, kuinka tämän eristämisen uhallakin voitaisiin
lähettää viestejä puolelta toiselle.

Cléry järjesti tämän kirjeenvaihdon erään prinsessojen palvelijan,
Turgyn, avulla.

Cléry ja Turgy tapasivat toisensa silloin tällöin palvelustehtäviä
toimitellessaan. Mutta valtuuston virkailijan tarkka valvonta vaikeutti
heidän keskustelujaan.

Ainoat sanat, jotka he voivat vaihtaa, kuuluivat tavallisesti
seuraavasti: "Kuningas voi hyvin" ja "kuningatar, prinsessa sekä lapset
voivat hyvin".

Mutta eräänä päivänä Turgy pani Cléryn käteen pienen paperilipun.

"Madame Elisabeth sujautti tämän minun käteeni lautasliinan mukana",
sanoi hän virkaveljelleen.

Cléry kiiruhti viemään tämän kirjelipun kuninkaalle.

Siihen oli sanat pistetty neulalla, sillä jo kauan sitten prinsessoilta
oli otettu pois musteet, kynät ja paperit. Kirjeessä sanottiin:

 "Voimme hyvin, rakas veli. Kirjoittakaa meille."

Kuningas vastasi. Oikeudenkäynnin alettua hänelle oli annettu kyniä,
mustetta ja paperia.

Ojentaessaan kirjeen avoimena Clérylle hän sanoi:

"Lukekaa, Cléry ystävä, ja te huomaatte, ettei tässä kirjeessä ole
mitään, mikä voisi paljastaa teidät."

Cléry kieltäytyi lukemasta ja torjui punehtuen kuninkaan käden.

Kymmentä minuuttia myöhemmin Turgy sai tämän vastauksen.

Samana päivänä, mennessään Cléryn huoneen raollaan olevan oven ohi
Turgy pani pienen lankakerän kierimään Cléryn vuoteen alle. Siinä
lankakerässä oli madame Elisabethin toinen kirje.

Se oli nokkela keino.

Cléry keri langan kuninkaan kirjeen ympärille ja piilotti kerän
astiakaappiin. Turgy löysi sen sieltä ja toi vastauksen samaan paikkaan.

Näin jatkui tätä kirjeenvaihtoa monena, päivänä.

Mutta joka kerta kun kamaripalvelija antoi uuden todistuksen
uskollisuudestaan ja taitavuudestaan, kuningas ravisti päätänsä ja
sanoi:

"Olkaa varuillanne, hyvä ystävä, te panette vapautenne alttiiksi!"

Keino oli tosiaankin liian hatara. Cléry keksi toisen.

Komisaarit antoivat kuninkaalle kynttilät punoksella sidotuissa
kääröissä. Cléry talletti tarkoin nämä punokset ja kun niitä
tuli riittävä määrä, ilmoitti hän kuninkaalle, että tämä voisi
jatkaa kirjeenvaihtoa entistä tehokkaammin punoksen avulla, joka
sujutettaisiin madame Elisabethin huoneeseen. Madame Elisabeth, jonka
makuuhuone oli hänen huoneensa alla ja jonka ikkuna oli kohtisuoraan
Cléryn huoneesta urkenevan pikku käytävän ikkunan alla, voisi
yöllä sitoa kirjeen tähän punokseen ja samaa tietä saada kuninkaan
vastauksen. Ylöspäin käännetty suojus kaihti jokaista ikkunaa ja esti
kirjeitä putoamasta puutarhaan.

Samaisen punoksen avulla voitiin muuten lähettää myöskin kyniä, paperia
ja mustetta, joten prinsessoilta säästyi vaiva pistellä kirjeensä
neulalla.

Näin siis vangit saivat joka päivä uutisia toisiltaan, prinsessat
kuninkaalta, kuningas prinsessoilta ja pojaltaan.

Ludvig XVI:n moraalinen asema oli muuten huonontunut tavattomasti
senjälkeen kun hän oli esiintynyt konventin edessä.

Yleisesti oli odotettu kahta seikkaa: joko kuningas kieltäytyisi
vastaamasta konventille, kuten oli tehnyt Kaarlo I, jonka historian
hän niin hyvin tunsi, tai jos hän vastaisi, hän vastaisi korskasti,
ylpeästi, kuninkuuden nimessä, ei kuin syytetty, joka alistuu
tuomittavaksi, vaan kuin ritari, joka hyväksyy haasteen ja ottaa maasta
taistelukintaan.

Valitettavasti Ludvig XVI ei ollut luonteeltaan kyllin kuninkaallinen
valitakseen kumpaakaan näistä kahdesta asenteesta.

Hän vastasi huonosti, nöyrästi, vältellen, kuten olemme jo maininneet.
Ja huomatessaan, että vihollisten käsiin oli hänen tietämättään
joutunut sellainen määrä asiapapereita, että hän hämääntyisi niihin,
poloinen Ludvig lopulta pyysi itselleen avustajaa.

Kuninkaan poistuttua kokoussalissa puhkesi meluava keskustelu, ja
kysymys avustajasta hyväksyttiin.

Seuraavana päivänä neljä konventin jäseniä, jotka oli valittu tätä
asiaa järjestämään, tuli syytetyltä kysymään, kenet tämä oli valinnut
avustajakseen.

"Herra Targetin", vastasi kuningas.

Komisaarit poistuivat ja Targetille ilmoitettiin, minkä kunnian
kuningas oli suonut hänelle.

Kuulumatonta! Tämä mies — huomattu kyky, lakiasäätävän
kansalliskokouksen entinen jäsen yksi niistä, jotka tehokkaimmin olivat
suunnitelleet hallitusmuotoa — tämä mies pelkäsi!

Hän kieltäytyi kurjasti, pelosta kalveten vuosisatansa edessä
saadakseen häpeästä punehtua jälkipolvien edessä!

Mutta kuninkaan ensimmäistä esiintymistä seuranneena päivänä konventin
puheenjohtaja sai seuraavan kirjeen:

 "Kansalainen presidentti.

 En tiedä, myöntääkö konventti Ludvig XVI:lle avustajan häntä
 puolustamaan ja salliiko se hänen itse valita avustajansa.
 Myönteisessä tapauksessa minä haluan täten ilmoittaa Ludvig XVI:lle,
 että jos hän valitsee minut siihen toimeen, olen valmis siihen
 ryhtymään. Minä en vaadi teitä esittämään tarjoustani konventille,
 sillä minä en suinkaan pidä itseäni niin huomattuna henkilönä,
 että se välittäisi minusta, mutta minut on kahdesti kutsuttu sen
 miehen avustajaksi, joka oli isäntäni aikoina, jolloin se toimi oli
 kaikkien tavoittelema, joten olen velvollinen tekemään hänelle saman
 palveluksen nyt kun se toimi on monen mielestä vaarallinen.

 Jos olisin voinut jollakin muulla tavalla tiedoittaa hänelle
 tarjoukseni, en olisi kääntynyt teidän puoleenne.

 Olen arvellut, että nykyisessä asemassanne voitie helpommin kuin
 kukaan muu toimittaa hänelle tämän tiedon.

 Suvaitkaa, hyvä herra, j.n.e.

                                              Malesherbes."

Samaan aikaan tuli kaksi muutakin tarjousta. Toisen lähetti muuan
Troyesin asianajaja, herra Sourdat. "Olen valmis", sanoi hän rohkeasti,
"puolustamaan Ludvig XVI:ta, sillä tiedän hänet viattomaksi!" Toisen
tarjouksen teki Olympe de Gouges, omituinen etelä-ranskalainen
naiskirjailija, joka saneli huvinäytelmänsä, koska, niin väitettiin,
hän ei osannut kirjoittaa.

Olympe de Gouges oli ruvennut naisten asianajajaksi. Hän vaati, että
naisille oli annettava samat oikeudet kuin miehillekin, että he
pääsisivät eduskuntaan, saisivat ottaa osaa lainsäädäntötyöhön, päättää
rauhasta ja sodasta, ja hän tuki vaatimustaan seuraavalla ylevällä
väitteellä: "Mikseivät naiset saa nousta puhujalavalle, koska he kerran
nousevat mestauslavallekin?"

Hän sille todella nousikin, nais-rukka. Mutta kun hänen tuomionsa oli
julistettu, tuli hänestä nainen, heikko nainen. Käyttääkseen hyväkseen
lain suomaa etua hän selitti olevansa äitiyden tilassa.

Tuomioistuin toimitti tuomitun lääkärien ja kätilöitten tutkittavaksi.
Tutkimuksen tulokseksi ilmoitettiin, että mikäli hän oli raskaana, se
raskaus oli niin verestä laatua, ettei sitä voitu vielä todeta.

Mestauslavalla hän esiintyi jälleen miehenä ja kuoli, niinkuin hänen
laisensa naisen tulee kuolla.

Malesherbes oli sama Lamoignon de Malesherbes, joka oli ollut
ministerinä Turgotin kanssa ja kaatunut tämän mukana. Olemme varemmin
maininneet, että hän oli seitsemänkymmenen tai kahdenkahdeksatta
ikäinen pikku vanhus, syntynyt kämpyräksi ja hajamieliseksi, pyyleväksi
ja rahvaanomaiseksi, ja "oikea apteekkarityyppi", kuten Michelet sanoo,
eikä hänessä olisi luullut piilevän entisaikojen sankarihenkeä.

Konventissa hän puhutteli kuningasta aina sireksi.

"Kuinka sinä uskallat puhua noin meidän edessämme?" kysyi häneltä muuan
konventin jäsen.

"Koska halveksin kuolemaa", vastasi Malesherbes mutkattomasti.

Ja hän halveksi todella kuolemaa, johon hän meni puhellen tovereilleen
vankkureissa ja jonka hän otti vastaan, ikäänkuin olisi — käyttääksemme
tohtori Guillotinin sanontaa — tuntenut vain _kevyttä raikkautta_
niskassaan. Monceauxin portinvartija — mestattujen ruumiit kuljetettiin
Monceauxiinn — Monceauxin portinvartija totesi omituisella tavalla
tämän kuoleman halveksimisen. Tuon päättömän ruumiin housuntaskusta
hän löysi Malesherbesin kellon. Kello näytti kahta. Tapansa mukaan
kuolemaantuomittu oli vetänyt sen kello kaksitoista, siis hetkellä,
jolloin hän nousi mestauslavalle.

Kun Target oli pettänyt, pyysi kuningas avustajikseen Malesherbesin ja
Tronchetin. Nämä puolestaan kutsuivat kolmanneksi asianajaja Desèzen,
sillä aika oli täpärällä.

Joulukuun 14 päivänä Ludvigille ilmoitettiin, että hänen sallittaisiin
neuvotella puolustajiensa kanssa ja että samana päivänä herra de
Malesherbes saapuisi hänen puheilleen.

Tämän entisen ministerin uhrautuvaisuus liikutti syvästi kuningasta,
joka luonteeltaan oli niukasti altis mielenliikutuksille.

Nähdessään tuon seitsenkymmenvuotiaan vanhuksen saapuvan jalon
yksinkertaisesti, kuningas tunsi sydämensä laajentuvan. Hän levitti
käsivartensa — nuo kuninkaalliset käsivarret, jotka perin harvoin
aukenivat syleilemään — ja sanoi kyynelsilmin:

"Rakas Malesherbes, tulkaa syleilemään minua!" Puristettuaan häntä
kiihkeästi rintaansa vasten kuningas jatkoi:

"Tiedän, ketkä minun kohtalostani päättävät. Odotan kuolemaa ja olen
siihen valmistunut. Sellaisena kuin näette minut tällä hetkellä — minä
olen hyvin rauhallinen vai mitä? — minä nousen mestauslavallekin!"

Joulukuun 16 päivänä tuli Templeen muuan lähetystö, johon kuului neljä
konventinjäsentä: Valazé, Cochon, Grandpré ja Duprat.

Kaksikymmentäyksi edustajaa oli nimitetty kuninkaan oikeusjutun
tutkijoiksi. Kaikki nämä neljä kuuluivat tutkijalautakuntaan.

He esittivät kuninkaalle kannepöytäkirjan ja hänen oikeusjuttuaan
käsittelevät asiapaperit.

Koko päivä kului näiden papereitten tarkastukseen.

Sihteeri luki paperin paperilta ja jokaisen jälkeen Valazé sanoi:
"Oletteko ymmärtänyt?" Kuningas vastasi myöntävästi tai kieltävästi, ja
kaikki oli sanottu.

Muutamaa päivää myöhemmin samat asiamiehet tulivat jälleen ja
luettelivat kuninkaalle viisikymmentäyksi uutta paperia, jotka hän
allekirjoitti ja varmensi kuten edellisetkin.

Yhteensä sataviisikymmentäkahdeksan asiapaperia, joiden jäljennökset
jätettiin kuninkaan huostaan.

Pian senjälkeen kuningas sai köhäkohtauksen.

Hän muisti, että Gilbert tervehti häntä, kun hän astui konventin
istuntosaliin, ja pyysi kommuunilta, että hänen entisen lääkärinsä
Gilbertin sallittaisiin tulla katsomaan häntä. Pyyntö evättiin.

"Jättäköön Capet juomatta jäävettä", sanoi muuan sen jäsenistä, "niin
ei tule köhää".

Joulukuun 26 päivänä kuninkaan oli määrä saapua toistamiseen konventin
aitauksen eteen.

Hänen partansa oli kasvanut — olemme maininneet, että se parta oli
ruma, vaaleahtava ja harva — ja Ludvig pyysi parranajovehkeensä. Ne
tuotiin hänelle, mutta sillä ehdolla, että hän ajaisi partansa neljän
komisaarin läsnäollessa!

Joulukuun 25 päivän illalla kuningas ryhtyi kirjoittamaan
testamenttiaan. — Tämä jälkisäädös on yleisesti niin tunnettu, ettemme
esitä sitä tässä, niin liikuttava ja kristillishenkinen kuin se onkin.

Tämän kertomuksen kirjoittaja on monesti kohdistanut huomionsa kahteen
jälkisäädökseen: Ludvig XVI:n jälkisäädökseen, joka laadittiin
tasavallan edessä kun hän näki vain kuninkuuden, ja Orleansin
herttuanjälkisäädökseen, joka laadittiin kuninkuuden edessä, kun hän
näki vain tasavallan.

Ludvig XVI:n testamentista jäljennämme vain yhden lauseen, joka auttaa
meitä valaisemaan muuatta kysymystä _eräältä näkökulmalta_. Jokainen
tarkastelee, niin sanotaan, ei ainoastaan asian todellisuutta, vaan
lisäksi juuri omalta näkökulmaltaan.

"Minä lopetan", kirjoitti Ludvig XVI, "selittämällä Jumalan edessä
ja valmiina astumaan Hänen eteensä, etten soimaa itseäni niistä
rikoksista, joista minua syytetään".

Kuinka Ludvig XVI, jolle jälkimaailma on antanut rehellisen miehen
maineen, ehkäpä juuri näiden sanojen johdosta, kuinka Ludvig XVI,
kaikkien valojensa rikkoja, joka ulkomaille paetessaan jättää
vastalauseen vannomiaan valoja vastaan, kuinka Ludvig XVI, joka oli
arvostellut, huomautuksillaan kehittänyt ja kiitellyt Lafayetten
ja Mirabeaun suunnitelmia kutsua vihollisen Ranskan sydämeen,
kuinka Ludvig XVI, valmiina astumaan, kuten hän itse sanoo, Jumalan
eteen, joka saisi tuomita hänet, uskoen siis tähän Jumalaan, hänen
vanhurskauteensa, joka arvioisi hyvät ja huonot teot, kuinka Ludvig XVI
on voinut sanoa: _"Minä en soimaa itseäni niistä rikoksista, joista
minua syytetään"?_

Lauseen rakenne sen selittää.

Ludvig XVI ei sano: _"Minua syytetään väärin."_

Ei, hän sanoo: _"En soimaa itseäni rikoksista, joista minua
syytetään."_ Mikä ei suinkaan ole sama asia.

Ludvig XVI, joka on menossa mestauslavalle, pysyy yhä herra de la
Vauguyonin oppilaana!

Sanoa: "Minua syytetään väärin" olisi merkinnyt rikosten kieltämistä,
eikä Ludvig XVI voinut niitä kieltää. Sanoa: "En soimaa itseäni
rikoksista, joista minua syytetään" merkitsee sananmukaisesti: "Ne
rikokset on tehty, _mutta minä en soimaa itseäni niistä_."

Entä miksi Ludvig XVI ei soimannut itseään niistä?

Koska hän tarkasteli asioita, kuten äsken mainitsimme, kuninkuuden
näkökulmalta, koska kuninkaat siltä pohjalta, missä he ovat kasvaneet,
vallanperimyksen pyhyyden ja jumalallisen oikeutensa erehtymättömyyden
nojalla eivät katsele rikoksia, varsinkaan poliittisia rikoksia, samoin
silmin kuin muut ihmiset.

Ludvig XI ei pitänyt rikoksena kapinaa omaa isäänsä vastaan: se oli
_sotaa yleisen edun hyväksi_.

Kaarlo IX:n mielestä Pärttylinyö ei ollut rikos: se oli _toimenpide
yleisen hyvän turvaamiseksi_.

Kumotessaan Nantesin ediktin Ludvig XIV ei katsonut tehneensä rikosta:
se oli yksinkertaisesti _valtiota suojaava järkevä teko_.

Sama Malesherbes, joka nyt puolusti kuningasta, oli aikoinaan,
ministerintointa hoitaessaan, halunnut palauttaa protestanteille
entiset oikeudet, mutta Ludvig XVI oli vastustanut itsepäisesti.

"Ei", sanoi kuningas hänelle, "ei, protestanttien karkoitus on
_valtionlaki_, Ludvig neljännentoista laki. Älkäämme siirrelkö vanhoja
rajapyykkejä."

"Sire", huomautti Malesherbes, "politiikka ei milloinkaan kumoa
oikeutta".

"Mutta", huudahti Ludvig, ikäänkuin ei olisi käsittänyt, "voiko
Nantesin ediktin kumoaminen korjata oikeuden kärsimää vääryyttä?
Nantesin ediktin kumoaminen ei koituisi _valtion eduksi_."

Ludvig XVI:n mielestä siis protestanttien vainoaminen, jota muuan
tekohurskas naisvanhus ja muuan kiukkuinen jesuiitta olivat lietsoneet,
tämä julma teko, joka on pannut veren virtoina vuotamaan Cevennien
laaksoissa, sytyttänyt roihut Nimesissä, Albissa ja Béziersissâ, ei
ollut rikos, vaan päinvastoin _järkevä valtioteko!_

Lisäksi vielä muuan seikka, jota tulee tarkastella kuninkuuden
näkökulmalta. Kuningas on miltei aina syntynyt _ulkomaalaisesta_
äidistä, josta hän saa verensä parhaan aineksen, ja pysyy sikäli miltei
_ulkomaalaisena_ kansalleen. Hän hallitsee kansaa, ei muuta. Entä
keiden avulla hän sitä hallitsee? Ministeriensä.

Kansa ei siis kelpaa hänen sukulaisekseen, se ei kelpaa hänen
liittolaisekseen, se ei kelpaa edes hänen välittömästi hallittavakseen.
Sensijaan vieraat hallitsijat ovat kuninkaan omaisia ja liittolaisia.
Kuningas, jolla ei ole sukulaisia eikä liittolaisia omassa
valtakunnassaan, on kirjeenvaihdossa muukalaishallitsijoitten kanssa
turvautumatta ministerien välitykseen.

Espanjan, Napolin ja Italian Bourbonit polveutuivat samasta
sukujuuresta: Henrik IV:stä. He olivat serkuksia.

Itävallan keisari oli Ludvig XVI:n lanko, Savoijin ruhtinaat hänen
sukulaisiaan, Saksin kuningas samoin äitinsä puolelta.

Kun kansa sitten oli johtunut vaatimaan kuninkaaltaan sitoumuksia,
joita tämä ei katsonut olevan edullista täyttää, keitä Ludvig XVI
kutsui avukseen kapinallisia alamaisiaan vastaan? Hän kutsui näitä
serkkuja, lankoja, sukulaisia. Hänelle espanjalaiset ja itävaltalaiset
eivät olleet Ranskan vihollisia, koska ne olivat hänen sukulaisiaan,
ystäviään, hänen, _kuninkaan_, ja koska kuninkuuden kannalta kuningas
on Ranska.

Mitä asiaa nämä hallitsijat tulisivat puolustamaan? Kuninkuuden pyhää,
loukkaamatonta, miltei jumalallista asiaa.

Senvuoksi Ludvig XVI ei _soimannut itseään_ rikoksista, joista häntä
syytettiin.

Kuninkaitten itsekkyys oli synnyttänyt kansan itsekkyyden, ja kansa,
joka oli ulottanut kuninkaanvihansa niin pitkälle, että pani viralta
Jumalankin, koska sille oli saarnattu kuninkuuden lähteneen Jumalasta,
kansa oli, epäilemättä jonkun _valtioedun_ takia, arvostellen asiaa sen
näkökulmalta, järjestänyt heinäkuun 14 päivän, lokakuun 5 ja 6 päivän,
heinäkuun 20 ja elokuun 10 päivän.

Emme sano sen järjestäneen syyskuun 2 päivää. Toistamme, ettei kansa
ollut järjestänyt syyskuun 2 päivää, vaan kommuuni.




XXII

Tuomio


Joulukuun 26 päivä koitti. Kuningas oli valmistautunut kaikkeen,
kuolemaankin.

Hän oli tehnyt testamenttinsa edellisenä iltana. Hän pelkäsi, tiesi
mistä syystä, että hänet murhattaisiin matkalla konventtiin.

Kuningatar oli saanut kuulla, että kuningas oli menossa toistamiseen
konventin eteen. Sotajoukkojen liikkeet, rummunpärinä olisivat
säikyttäneet hänet, ellei Cléry olisi keksinyt keinoa tiedoittaa
hänelle, mistä ne johtuivat.

Kello kymmenen aamusella Ludvig XVI lähti Chambonin ja Santerren
vartioimana.

Perillä hän sai odottaa tunnin. Kansa kosti. Se oli saanut odotella
viisisataa vuotta Louvren, Tuileriein ja Versaillesin odotushuoneissa.

Neuvoteltiin eräästä asiasta, mitä kuningas ei saanut olla
kuulemassa. Avain, jonka hän oli uskonut Cléryn huostaan, oli
siepattu kamaripalvelijan kädestä. Sillä avaimella oli koeteltu avata
rautakaappia. Se oli aukaissut kaapinoven.

Tätä avainta näytettiin Ludvig XVI:lle.

"En tunne sitä", vastasi tämä.

Ilmeisesti hän oli sen itse takonut.

Tämäntapaisissa pikkuseikoissa kuninkaalta puuttui tykkänään kaikki
suuruus.

Kun tämä neuvottelu oli päättynyt, ilmoitti puheenjohtaja eduskunnalle,
että syytetty ja tämän puolustajat olivat valmiit astumaan aitauksen
eteen.

Kuningas tuli esille Malesherbesin, Tronchetin ja Desèzen seurassa.

"Ludvig", sanoi puheenjohtaja, "konventti on päättänyt kuulla teitä
tänään".

"Avustajani esittää teille puolustuspuheeni", vastasi kuningas.

Syntyi syvä hiljaisuus. Koko kansalliskokous käsitti, että voitiin
suoda vielä muutama tunti tuolle kuninkaalle, jonka kuninkuus
murskattaisiin, tuolle miehelle, jonka elämä katkaistaisiin.

Ehkäpä tämä konventti, jonka eräät jäsenet olivat yleviä, jaloja
luonteita, odotti saavansa kuulla korkealentoisen puheen; kuninkuus,
valmiina pantavaksi veriseen hautaansa, käärinliinoihinsa jo
kiedottuna, kenties ponnahtaisi äkkiä suoraksi, näyttäisi vielä kerran
kuolevien majesteetin ja lausuisi sanat, jotka historia kirjoittaisi
lehdilleen ja joita vuosisadat toistaisivat.

Mitään sellaista ei tapahtunut. Asianajaja Desèzen puhe oli oikea
asianajajan puhe.

Olisi silti ollut ihanaa puolustaa tätä monien kuningaspolvien
perillistä, jonka kohtalo oli tuonut kansan eteen ei ainoastaan
sovittamaan omia rikoksiaan, vaan koko sukunsa rikoksia ja erheitä.

Meistä tuntuu, että jos meille olisi suotu kunnia joutua Desèzen
paikalle, me emme olisi puhuneet Desèzen nimessä.

Olisimme antaneet Pyhän Ludvigin ja Henrik IV:n puhua. Olisimme
antaneet näiden kahden heimopäällikön pestä Ludvig XVI:n puhtaaksi
Ludvig XIII:n heikkouksista, Ludvig XIV:n tuhlaavaisuudesta ja Ludvig
XV:n irstailuista!

Mutta niin ei käynyt, sanomme sen jälleen.

Deséze viisasteli, kun hänen olisi pitänyt hurmata. Nyt ei kaivattu
järjen tarkkuutta, vaan muodon runollisuutta. Olisi tullut puhua
sydämelle eikä järjelle.

Mutta tämän lattean puheen jälkeen Ludvig XVI kenties ryhtyisi
puhumaan ja koska hän kerran oli suostunut puolustautumaan, hän ehkä
puolustautuisi kuninkaana, arvokkaasti, suuresti, ylevästi!

 "Hyvät herrat", sanoi hän, "teille on esitetty puolustukseni
 perustelut. Minä en toista niitä teille, koska puhun teille
 luultavasti viimeistä kertaa. Sanon teille, ettei omatunto soimaa
 minua mistään ja että puolustajani ovat teille lausuneet totuuden.

 En ole milloinkaan pelännyt esiintymiseni julkista tutkimista, mutta
 sydäntäni on raastanut, kun olen syytöskirjelmässä huomannut minua
 syytetyn kansan veren tahallisesta vuodatuksesta ja kun elokuun
 kymmenennen päivän onnettomuudet on sälytetty minun vastuulleni.

 Minä väitän, että niiden monien todistusten, joilla aikojen kuluessa
 olen osoittanut rakastavani kansaa, ja tavan, jolla olen esiintynyt,
 pitäisi minun nähdäkseni kyllin selvästi osoittaa, kuinka vähän olen
 pelännyt panna itseäni alttiiksi säästääkseni sen verta ja kuinka
 väärin on minua sellaisesta syyttää."

Voitteko käsittää, ettei kuudenkymmenen kuninkaan seuraajalla,
Ludvig Pyhän, Henrik IV:n ja Ludvig XIV:n jälkeläisellä, ollut muuta
sanottavaa syyttäjilleen?

Mutta mitä kohtuuttomampi syytös oli teidän kannaltanne, sire,
sitä kaunopuheisemmaksi olisi närkästyksen pitänyt tehdä teidät!
Teidän olisi pitänyt jättää jotakin jälkipolville, ellei muuta, niin
pyöveleillenne syydetty ylevä kirous!

Hämmästynyt konventti kysyikin häneltä:

"Eikö teillä ole muuta lisättävä puolustukseenne?"

"Ei", vastasi kuningas.

"Voitte poistua."

Ludvig poistui.

Hänet opastettiin erääseen odotushuoneeseen. Siellä hän syleili Desèzeâ
ja puristi hänet rintaansa vasten. Ja kun Desèze oli likomärkä,
pikemminkin mielenliikutuksesta kuin väsymyksestä, pakotti Ludvig XVI
hänet vaihtamaan alusvaatteita ja lämmitti itse paidan, joka sopi
asianajajalle.

Kello viisi iltapuolella palattiin Templeen.

Tuntia myöhemmin kaikki kolme avustajaa astuivat kuninkaan huoneeseen,
juuri kun tämä lopetteli ateriaansa.

Ludvig XVI tarjosi heille virvokkeita. Vain Desèze hyväksyi tarjouksen.

Tämän syödessä kuningas sanoi Malesherbesille:

"No niin, nyt huomannette, että olen alusta pitäen ollut oikeassa ja
että tuomioni oli tehty, ennenkuin minua oli kuultukaan."

"Sire", vastasi Malesherbes, "konventista lähtiessäni minut ympäröi
joukko kelpo kansalasia, jotka vakuuttivat minulle, ettette tuhoudu tai
että te tuhoudutte vasta heidän ja heidän ystäviensä jälkeen".

"Tunnetteko heidät, herra?" kysyi kuningas nopeasti.

"En tunne heitä henkilökohtaisesti, mutta varmasti tunnen heidät
ulkonäöltä."

"Koettakaa tavata joku heistä ja sanokaa heille, etten anna itselleni
milloinkaan anteeksi, jos veripisarakin vuotaa minun takiani! En ole
sallinut sen vuotaa edes silloin, kun se veri olisi voinut pelastaa
valtaistuimeni ja henkeni, vielä vähemmän nyt, kun olen uhrannut
molemmat."

Malesherbes lähti kuninkaan luota hyvissä ajoin toteuttamaan saamaansa
määräystä.

Koitti vuoden 1793 ensimmäinen päivä.

Ludvig XVI:tta pidettiin nyt niin tarkoin eristettynä, että hänelle oli
suotu enää vain yksi palvelija.

Hän oli vaipunut alakuloisiin, yksinäisiin mietteihin, kun Cléry
lähestyi hänen vuodettaan.

"Sire", sanoi kamaripalvelija kuiskaavalla äänellä, "pyydän lupaa
esittää teille mitä palavimmat onnentoivotukset, jotta teidän
onnettomuutenne pian päättyisivät".

"Otan vastaan toivomuksenne, Cléry", sanoi kuningas ja ojensi hänelle
kätensä.

Cléry tarttui hänelle ojennettuun käteen, suuteli sitä ja peitti sen
kyynelillään. Sitten hän auttoi isäntäänsä pukeutumaan.

Tällöin astuivat huoneeseen valtuuston virkailijat.

Kuningas silmäili heitä kutakin ja huomatessaan yhden piirteissä
säälintapaisen ilmeen hän lähestyi tätä ja sanoi:

"Hyvä herra, tehkää minulle ystävän palvelus!"

"Minkälainen?" kysyi mies.

"Olkaa hyvä ja menkää kysymään, kuinka perheeni voi, ja viekää
omaisilleni onnentoivotukseni nyt alkaneelle uudelle vuodelle."

"Teen sen", vastasi virkailija liikutettuna.

"Kiitos", sanoi kuningas. "Toivon Jumalan palkitsevan teille, mitä nyt
teette hyväkseni."

"Mutta", virkkoi muuan valtuuston virkailijoista Clérylle, "miksei
vanki pyydä päästä tapaamaan perhettään? Olen varma, ettei se kohtaisi
esteitä nyt kun kuulustelu on päättynyt."

"Kenelle se pyyntö on esitettävä?" kysyi Cléry.

"Konventille."

Hetken perästä palasi virkailija, joka oli lähtenyt kuningattaren luo.

"Hyvä herra", sanoi hän, "perheenne kiittää teitä onnentoivotuksista ja
lähettää teille puolestaan onnittelunsa".

Kuningas hymyili alakuloisesti.

"Mikä uudenvuoden päivä!" sanoi hän.

Illalla Cléry mainitsi hänelle, mitä valtuuston virkailija oli arvellut
mahdollisuuksista kuninkaan päästä tapaamaan omaisiaan.

Kuningas tuumi hetken ja näytti epäröivän.

"Ei", sanoi hän sitten. "Jonkun päivän perästä he eivät epää minulta
sitä lohtua. Täytyy odottaa."

Tällaista hirveää sydämen kidutusta katolinen uskonto vaatii
valituiltaan!

Tammikuun 16 päivänä oli määrä ruveta tekemään tuomiota.

Malesherbes oli koko aamupäivän kuninkaan luona. Puolenpäivän tienoissa
hän lähti ja lupasi palata heti kun tuomio olisi julistettu.

Oli äänestettävä kolmesta pelottavan yksinkertaisesta kysymyksestä:

1. Onko Ludvig syyllinen?

2. Vedotaanko konventin tuomiosta kansanäänestykseen?

3. Minkälainen rangaistus?

Jotta jälkimaailma näkisi, että äänestettiin, ellei vihalla niin
ainakin pelotta, päätettiin äänestys toimittaa julkisesti.

Muuan girondelainen, nimeltään Birotteau, ehdotti, että kukin edustaja
nousisi puhujapaikalle ja lausuisi lujalla äänellä tuomionsa.

Muuan vuorelainen, Léonard Bourdon, meni pitemmälle: hän vaati, että
äänestyspäätökset allekirjoitettaisiin.

Muuan oikeistolainen vihdoin, Royer nimeltään, ehdotti, että
virkamatkoilla olevista edustajista laadittaisiin luettelo ja että
syyttä poissaolevia konventinjäseniä nuhdeltaisiin ja heidän nimensä
lähetettäisiin departementteihin nähtäväksi.

Ja sitten alkoi tämä suuri ja hirveä istunto, jota kesti
seitsemänkymmentäkaksi tuntia.

Istuntosali esitti tällöin omituisen katseltavan, joka sointui huonosti
siihen, mitä tapahtui.

Tapahtui jotakin surullista, synkkää, kaameaa, mutta istuntosalissa ei
havainnut murhenäytelmän merkkiäkään.

Sen peräpäähän oli laitettu aitioita, joissa Pariisin kauneimmat
naiset, talvipuvuissaan, yllä sametit ja turkikset, söivät
appelsiineja, särpivät jäätelöä.

Miehet kävivät heitä tervehtimässä, puhelivat heidän kanssansa,
palasivat paikoilleen ja vaihtoivat kaikenlaisia merkkejä. Olisi voinut
luulla istuvansa jossakin italialaisessa teatterissa.

Varsinkin vuoren puoli herätti huomiota loisteliaisuudellaan.
Vuorelaisten joukossa istuivat näet miljoonamiehet. Orléansin herttua,
Lepelletier de Saint-Fargeau, Hérault de Séchelles, Anacharsis
Cloots, markiisi de Châteauneuf. Kaikki nämä herrasmiehet olivat
varanneet hempukoilleen parvekepaikat; naiset saapuivat liehuvin
kolmivärinauhoin, esittivät erikoiskortit — tai suosituskirjeet
vahtimestarille, jotka toimittelivat aitioitten vartijan virkaa.

Kansalle varatut yläparvekkeet olivat alati täynnä näiden kolmen päivän
aikana. Siellä juotiin kuin nurkkakapakassa, syötiin kuin ravintolassa
ja rupateltiin kuin jossakin kerhossa.

Ensimmäiseen kysymykseen: Onko Ludvig syyllinen? kuusisataa
kahdeksankymmentakolme ääntä vastasi: On.

Toiseen kysymykseen: Vedotaanko konventin tuomiosta kansanäänestykseen?
kaksisataa kahdeksankymmentäyksi vastasi myöntävästi, neljäsataa
kaksikymmentäkolme kieltävästi.

Sitten tuli kolmas kysymys, vakava kysymys, ratkaiseva kysymys:
Minkälainen rangaistus?

Tämä kysymys tuli esille kolmantena päivänä kello kahdeksan illalla,
alakuloisena, sateisena, kylmänä tammikuun päivänä. Kaikki olivat
kyllästyneitä, kärsimättömiä, väsyneitä. Sekä näyttelijöitten että
katsojien voimat olivat menehtyneet viisiviidettä tuntia kestäneen
istunnon aikana.

Edustajat nousivat vuoronsa jälkeen puhujalavalle ja esittivät jonkun
neljästä rankaisumuodosta: vankeuden — karkoituksen — kuoleman, joka
alistettaisiin kansan ratkaistavaksi — ehdottoman kuoleman.

Kaikki hyväksymis- ja paheksumisilmaisut oli ankarasti kielletty, mutta
siitä huolimatta kansan parvekkeet murisivat, kun kuului joku muu
tuomio kuin ehdoton kuolema.

Kerran silti näitäkin kahta sanaa seurasi murina, huudot ja
vihellykset. Silloin näet kun Filip Egalité nousi puhujalavalle ja
sanoi:

"Yksinomaan velvollisuudentunnosta ja vakuutettuna siitä, että kaikki
ne, jotka ovat rikkoneet tai rikkovat kansan majesteettia vastaan,
ansaitsevat kuoleman, minä äänestän kuolemaa."

Tämän hirveän äänestyksen aikana muuan sairas edustaja, Duchâtel,
kannatti itsensä konventtiin, yömyssy päässä, aamunuttu yllä. Hän tuli
äänestämään karkoituksen puolesta. Äänestys hyväksyttiin, koska se
osoitti suvaitsevaisuutta.

Vergniaud, joka oli toiminut puheenjohtajana elokuun 10 päivänä, johti
kokousta tammikuun 19 päivänäkin. Julistettuaan viraltapanon hän
joutuisi julistamaan kuolemantuomionkin.

"Kansalaiset", sanoi hän, "te olette nyt suorittaneet suuren
oikeustehtävän. Toivon, että inhimillisyys velvoittaisi teitä mitä
hartaimpaan äänettömyyteen. Kun oikeus on puhunut, kuultakoon silloin
ihmisyyden ääntä."

Ja hän luki äänestyksen tuloksen.

Seitsemästäsadasta kahdestakymmenestäyhdestä äänestä kolmesataa
kolmekymmentäneljä oli puoltanut karkoitusta tai vankeutta ja
kolmesataa kahdeksankymmentäseitsemän kuolemaa — niistä toiset ilman
lykkäystä, toiset jonkun päivän lykkäystä.

Kuolemaa äänestäneitä olisi siis viisikymmentäkolme enemmän kuin
karkoitusta puoltaneita.

Mutta kun näistä viidestäkymmenestäkolmesta ottaa pois ne
neljäkymmentäkuusi ääntä, jotka olivat kannattaneet lykkäytyvää
kuolemaa, jäi ehdottoman kuoleman kannalle seitsemän äänen enemmistö.

"Kansalaiset", sanoi Vergniaud äänessä syvän tuskan sävy, "minä
julistan konventin niinessä, että Ludvig Capet on tuomittu kuolemaan!"

Äänestys oli toimitettu lauantai-iltana, tammikuun 19 päivänä, mutta
vasta sunnuntaina, tammikuun 20 päivänä, kello kolme aamusella,
Vergniaud julisti äänestyksen tuloksen.

Sillävälin Ludvig XVI, joka oli täydellisesti eristetty, kunnes hänen
kohtalonsa saataisiin ratkaistuksi, yksinään, etäällä vaimostaan ja
lapsistaan — hän oli kieltäytynyt tapaamasta heitä kiduttaakseen
sieluaan, niinkuin katuva munkki kiduttaa lihaansa — odotteli
tuomiotaan täysin välinpitämättömänä, siltä ainakin näytti, ja pani
elämänsä ja kuolemansa Jumalan käsiin.

Sunnuntaiaamuna kello kuusi Malesherbes tuli kuninkaan luokse. Ludvig
XVI oli jo noussut. Hän istui selkä päin takan reunakkeelle pantua
lamppua, kyynärpäät nojaten pöytään ja kasvot käsien peitossa.

Kun hänen puolustajansa astui huoneeseen, havahtui hän mietteistään.

"No?" kysyi kuningas.

Malesherbes ei uskaltanut vastata. Mutta vanki näki hänen masentuneista
piirteistään, että kaikki oli lopussa.

"Kuolemantuomio!" sanoi Ludvig. "Olinkin siitä varma."

Hän levitti sylinsä ja puristi kyynelehtivän Malesherbin rintaansa
vasten.

"Herra de Malesherbes", sanoi hän sitten, "kahtena viime päivänä olen
koettanut tutkia, olenko hallituskautenani voinut antaa alamaisille
aihetta pienimpäänkään moitteeseen, ja minä vannon teille, vilpittömin
sydämin ja kuin ihminen, joka on astumaisillaan Jumalan kasvojen
eteen, että olen alati katsonut kansani parasta enkä ole milloinkaan
suunnitellut mitään, joka olisi loukannut sen etuja."

Cléry vuodatti kuumia kyyneliä. Kuningasta säälitti kamaripalvelijan
tuska. Hän opasti Malesherbesin työhuoneeseensa ja sulkeutui sinne
tämän kanssa tunniksi. Sitten hän tuli takaisin, syleili vielä kerran
puolustajaansa ja rukoili tätä palaamaan illemmällä.

"Se kelpo vanhus on liikuttanut syvästi mieltäni", sanoi hän Clérylle
astuessaan huoneeseensa. "Mutta mikä teidän on?"

Tämän kysymyksen aiheutti huomio, että Cléryn koko ruumis hytisi. Näin
hän oli värissyt siitä asti kun Malesherbes oli eteisessä sanonut
hänelle, että kuningas oli tuomittu kuolemaan.

Cléry halusi peittää liikutustaan niin hyvin kuin taisi ja ryhtyi
panemaan kuntoon kuninkaan parranajotarpeita.

Ludvig XVI saippuoi leukansa itse ja Cléry seisoi hänen edessään
pidellen vesiastiaa.

Äkkiä kuninkaan posket valahtivat kalpeiksi, hänen huulensa ja korvansa
kävivät verettömiksi. Cléry pelkäsi, että kuningas voi pahoin, pani
vesiastian pöydälle ja aikoi ryhtyä tukemaan häntä. Mutta kuningas
puolestaan tarttui hänen käsiinsä ja sanoi:

"Kas niin, rohkeutta vain!"

Ja hän ajoi partansa tyynesti.

Kello kahden tienoissa saapui toimeenpaneva neuvosto ilmoittamaan
vangille tuomion.

Siinä olivat oikeusministeri Garat, ulkoasiain ministeri Lebrun,
neuvoston sihteeri Grouvelle, departementin puheenjohtaja ynnä
yleinen prokuraattori, kommuunin pormestari ja prokuraattori ja
rikostuomioistuimen yleinen syyttäjä.

Santerre astui näiden edellä.

"Ilmoittakaa toimeenpaneva neuvosto", sanoi hän Clérylle.

Cléry aikoi totella, mutta kuningas, joka oli kuullut ulkoa melua,
säästi häneltä sen vaivan. Ovi aukeni ja hän tuli käytävään.

Silloin Garat sanoi, pitäen hatun päässänsä:

"Ludvig, kansalliskonventti on valtuuttanut väliaikaisen toimeenpanevan
neuvoston ilmoittamaan teille päätökset, jotka se on tehnyt tämän kuun
viidentenä-, kuudentena-, seitsemäntenä- ja yhdeksäntenätoista sekä
kahdentenakymmenentenä päivänä. Neuvoston sihteeri lukee ne teille."

Grouvelle aukaisi erään paperin ja luki vapisevalla äänellä:

 "1. Kansalliskokous julistaa Ludvig Capetin, ranskalaisten viimeisen
 kuninkaan, syypääksi vehkeilyyn kansan vapautta vastaan ja valtion
 yleisen turvallisuuden loukkaukseen.

 2. Kansalliskonventti päättää, että Ludvig Capet saa kärsiä
 kuolemanrangaistuksen.

 3. Kansalliskokous julistaa mitättömäksi Ludvig Capetin
 puolustuskirjelmän, jonka hänen avustajansa esittivät jutun ollessa
 esillä ja jossa vedotaan kansantuomioon kansalliskokouksen tekemästä
 päätöksestä.

 4. Väliaikainen toimeenpaneva neuvosto ilmoittaa mainitun päätöksen
 Ludvig Capetille päivän kuluessa ja ryhtyy välttämättömiin
 toimenpiteihin pannakseen tuomion täytäntöön vuorokauden
 kuluessa siitä hetkestä jolloin ilmoitus on tehty, ja esittää
 kansalliskokoukselle pöytäkirjan heti kun tuomio on pantu täytäntöön."

Koko lukemisen ajan kuninkaan kasvot pysyivät liikkumattoman tyyninä.
Mutta kahdesti hänen piirteensä ilmaisivat tykkänään erilaista
tunteita: kuullessaan sanat: syypääksi vehkeilyyn hän hymähti
halveksivasti, ja kuullessaan sanat: saa kärsiä kuolemanrangaistuksen
hän kohotti katseensa, joka ikäänkuin liitti kuolemaantuomitun Jumalaan.

Kun lukeminen oli päättynyt, astui kuningas Grouvellen luo, otti
päätöspaperin, taittoi sen kokoon, pani sen lompakkoonsa ja otti sieltä
toisen paperin, jonka hän ojensi ministeri Garatille sanoen:

"Herra oikeusministeri, pyydän teitä esittämään tämän kirjelmän heti
kansalliskokoukselle."

Ja kun ministeri näytti epäröivän, lisäsi hän:

"Luen sen teille."

Ja hän luki äänellä, joka erosi tykkänään Grouvellen äänestä:

 "Pyydän kolme päivää valmistuakseni astumaan Jumalan eteen. Pyydän
 sitä tarkoitusta varten lupaa saada vapaasti tavata henkilöä,
 jonka nimen ilmoitan kommuunin komisaareille, ja pyydän lisäksi,
 että mainittu henkilö saa pelotta ja huolestuksetta suorittaa sen
 laupeudentyön, jonka hän joutuu minun hyväkseni täyttämään.

 Pyydän päästä vapaaksi siitä yhtämittaisesta valvonnasta, jonka
 neuvosto on viime päiviksi järjestänyt.

 Pyydän näiksi välipäiviksi valtuutta tavata omaisiani silloin kuin
 haluan ja todistajitta. Toivon, että kansalliskokous hetimiten
 päättäisi perheeni kohtalosta ja sallisi sen vapaasti mennä paikkaan,
 jonka konventti sille määräisi.

 Uskon kansan ystävälliseen huomaan kaikki henkilöt, jotka ovat
 olleet palveluksessani. Niiden joukossa on moni uhrannut kaiken
 omaisuutensa minun hyväkseni ja joutunut varmaankin puutteeseen.
 Niiden henkilöitten joukossa oli paljon vanhuksia, vaimoja ja lapsia,
 jotka elivät vain palvelustoimestaan.

 Kirjoitettu Templen tornissa tammikuun 20 päivänä 1793,

                                       Ludvig."

Garat otti kirjeen.

"Hyvä herra", sanoi hän, "tämä kirje esitetään heti
kansalliskonventille".

Kuningas aukaisi jälleen lompakkonsa ja otti esille pienen neliöpaperin.

"Jos konventti suostuu pyyntööni, mikäli se koskee henkilöä, jonka
haluan tavata", sanoi hän, "niin tässä on hänen osoitteensa".

Paperissa oli seuraava nimi ja osoite, madame Elisabethin käsialaa:

"Herra Edgeworth de Firmont, Bac-katu 483."

Ja kun kuninkaalla ei ollut enää mitään sanottavaa eikä kuunneltavaa,
astui hän askelen taaksepäin, kuten aikoina, jolloin hänellä oli
vastaanotto; hän oli tällä liikkeellä ilmaissut, että vastaanotto oli
päättynyt.

Ministerit seuralaisineen poistuivat.

"Cléry", sanoi kuningas kamaripalvelijalleen, joka nojasi seinään,
sillä hänen jalkansa olisivat muutoin pettäneet, "Cléry, pyytäkää
päivälliseni".

Cléry meni ruokasaliin täyttääkseen kuninkaan määräyksen. Siellä
hän tapasi kaksi valtuuston virkailijaa; nämä lukivat hänelle erään
päätöksen, joka kielsi kuninkaalta veitsen ja haarukan käytön. Cléryn
käytettäväksi uskottiin veitsi, jolla hän paloittaisi isäntänsä leivän
ja liha-annokset kahden komisaarin läsnäollessa.

Päätös luettiin kuninkaallekin, sillä Cléry ei halunnut esittää
isännälleen, mihin uusiin toimenpiteihin oli ryhdytty.

Kuningas mursi leivän sormillaan ja paloitti lihan lusikallaan. Vastoin
tapaansa hän söi vähän. Päivällinen kesti vain pari kolme minuuttia.

Kello kuusi ilmoitettiin oikeusministeri.

Kuningas nousi ottamaan hänet vastaan.

"Herra", sanoi Garat, "olen esittänyt konventille kirjeenne ja se on
valtuuttanut minut ilmoittamaan teille seuraavan vastauksen:

 "'Ludvig saa vapaasti kutsua luokseen haluamansa sielunpaimenen ja
 tavata perhettään vapaasti ja todistajitta.

 Kansa, joka on aina suuri ja oikeamielinen, huolehtii hänen perheensä
 kohtalosta.

 Hänen huoneensa velkojille myönnetään kohtuullinen hyvitys.

 Kansalliskonventti on siirtynyt yksinkertaiseen päiväjärjestykseen
 tämän välikysymyksen jälkeen.'"

Kuningas nyökäytti päätänsä, ja ministeri poistui.

"Kansalainen ministeri", kysyivät palvelusvuoroiset valtuuston
virkailijat Garatilta, "kuinka Ludvig saa tavata perhettään?"

"Omissa oloissaan tietenkin."

"Mahdotonta! Kommuunin määräyksen mukaan emme saa päästää häntä
näkyvistämme päivällä eikä yöllä."

Tilanne oli melko sekava. Lopulta sovittiin niin, että kuningas tapaisi
perheensä ruokasalissa. Oven ikkunasta hänet nähtäisiin, mutta ovi
pantaisiin lukkoon, joten mitään ei kuultaisi.

Sillävälin kuningas sanoi Clérylle:

"Katsokaa, vieläkö oikeusministeri on paikalla, ja kutsukaa hänet
tänne."

Hetken kuluttua oikeusministeri astui sisälle.

"Hyvä herra", sanoi kuningas hänelle, "unohdin äsken kysyä, onko herra
Edgeworth de Firmont tavattu ja milloin voin nähdä hänet".

"Olen tuonut hänet mukanani vaunuissani", vastasi Garat. "Hän on
neuvostosalissa ja tulee heti luoksenne."

Ja tuskin oli oikeusministeri lausunut nämä sanat kun Edgeworth de
Firmont ilmestyi oviaukkoon.




XXIII

Tammikuun 21 päivä


Edgeworth de Firmont oli madame Elisabethin rippi-isä. Jo kuusi viikkoa
sitten kuningas, aavistaen, mikä tuomio häntä odottaisi, oli kysynyt
sisareltaan neuvoa, kenet hän valitsisi saattamaan itseään viimeisillä
hetkillä, ja madame Elisabeth oli itkien neuvonut häntä valitsemaan
apotti de Firmontin.

Tämä kunnianarvoisa kirkonmies, englantilainen synnyltään,
oli välttänyt syyskuun verilöylyn ja siirtynyt Essex-nimisenä
Choisy-le-Roin pikkukaupunkiin. Madame Elisabeth tiesi hänen
kaksoisosoitteensa ja ilmoitettuaan hänelle ajoissa Choisyhyn hän
toivoi, että apotti olisi Pariisissa tuomiota tehtäessä.

Hän ei erehtynytkään.

Apotti Edgeworth oli alistuvana suostunut kuninkaan pyyntöön, kuten
olemme nähneet.

Joulukuun 1 päivänä hän kirjoitti eräälle ystävälleen Englantiin:

 "Poloinen isäntäni on valinnut minut kuolinhetkensä avustajaksi, jos
 hänen kansansa tylyys menee niin pitkälle, että tehdään isänmurha.
 Minä valmistun itsekin kuolemaan, sillä olen varma, ettei kansan
 raivo suo minun elää hetkeäkään sen hirveän näytelmän jälkeen. Mutta
 minä alistun. Minun elämäni ei merkitse mitään. Jos sen menettäessäni
 voin pelastaa sen, jonka Jumala on pannut niin monen turmioksi ja
 ylösnousemiseksi, teen mielelläni sen uhrauksen enkä kuole turhaan."

Sellainen oli mies, joka joutui eroamaan Ludvig XVI:sta vasta kun tämä
jättäisi maan astuakseen Jumalan eteen.

Kuningas sulkeutui hänen kanssansa työhuoneeseensa.

Kello kahdeksan illalla kuningas tuli huoneestaan ja sanoi
komisaareille:

"Hyvät herrat, saattakaa minut perheeni luokse, olkaa hyvät."

"Ei käy päinsä", vastasi muuan komisaareista, "mutta omaisenne voidaan
opastaa tänne, jos haluatte".

"Hyvä on", virkkoi kuningas, "kunhan vain saan tavata heidät
työhuoneessani, vapaasti ja todistajitta".

"Ette omassa huoneessanne", huomautti sama komisaari, "vaan
ruokasalissa. Olemme niin päättäneet oikeusministerin kanssa."

"Mutta", sanoi kuningas, "olettehan kuulleet, että konventti on
sallinut minun tavata omaisiani todistajitta".

"Se on totta. Saatte seurustella omissa oloissanne. Ovi suljetaan,
mutta sen ikkunasta voimme pitää teitä silmällä."

"Hyvä on, tehkää niin."

Komisaarit poistuivat, ja kuningas meni ruokasaliin.

Cléry seurasi häntä. Hän siirsi pöydän sivummalle ja työnsi tuolit
peremmälle, jotta huoneeseen tulisi enemmän tilaa liikkua.

"Cléry", sanoi kuningas, "tuokaa hieman vettä ja juomalasi siltä
varalta, että kuningattaren tulisi jano".

Pöydällä oli karahvillinen jäävettä, samaa, josta muuan kommuuninjäsen
oli moitiskellut kuningasta. Cléry toi siis vain juomalasin.

"Tuokaa tavallista vettä, Cléry", sanoi kuningas. "Jos kuningatar juo
jäävettä, johon hän ei ole tottunut, voisi se tehdä hänelle pahaa...
Ja malttakaa, Cléry, sanokaa samalla herra de Firmontille, ettei hän
poistuisi huoneestani. Pelkään, että hänen läsnäolonsa vaikuttaisi
liian voimakkaasti omaisiini."

Kello puoli yhdeksän ovi aukeni. Ensimmäisenä astui sisälle kuningatar
taluttaen kruununprinssiä. Kuninkaallinen prinsessa ja madame Elisabeth
seurasivat häntä.

Kuningas levitti sylinsä. Molemmat naiset ja molemmat lapset
heittäytyivät itkien hänen syliinsä.

Cléry poistui ja sulki oven.

Jonkun tovin vallitsi huoneessa synkkä äänettömyys, jonka nyyhkytykset
keskeyttivät. Sitten kuningatar halusi viedä kuninkaan tämän huoneeseen.

"Ei", sanoi Ludvig XVI ja pidätti hänet, "saan tavata teidät vain
täällä".

Kuningatar ja kuninkaallinen perhe olivat sanomalehtipoikien huudoista
kuulleet, minkälainen tuomio oli tehty, mutta he eivät tienneet
mitään oikeudenkäynnin yksityiskohdista. Kuningas kertoi ne heille
sanoen antavansa anteeksi tuomareilleen. Hän huomautti lisäksi
kuningattarelle, ettei Pétion eikä Manuelkaan ollut äänestänyt kuolemaa.

Kuningatar kuunteli ja aina kun hän yritti puhua, hän puhkesi
nyyhkytyksiin.

Jumala soi poloiselle vangille yhden lohdun: viimeisinä hetkinään
kuningas sai huomata, että kaikki hänen läheisimmät ystävänsä palvoivat
häntä, vieläpä kuningatarkin.

Kertomuksemme romanttisessa osassa olemme nähneet, että kuningatar
viehättyi helposti elämän maalaukselliseen puoleen; hänellä oli
voimakas mielikuvitus, joka useammin kuin luonnonlaatu saa naiset
harkitsemattomiksi. Kuningatar oli harkitsematon kaiken elämänsä ajan,
harkitsematon ystäviä valitessaan, harkitsematon lemmenasioissa.
Vankeus pelasti hänet moraalisessa suhteessa. Hän oppi jälleen puhtaat
ja pyhät perhetunteet, joista nuoruuden intohimot olivat hänet vieneet
loitos, ja koska hän teki kaikki kiihkeästi, hän päätyi rakastamaan
intohimoisesti tuota poloista kuningasta, tuota aviomiestä, jossa hän
onnensa päivinä oli nähnyt vain raskaat ja kömpelöt ominaisuudet.
Varennes ja elokuun 10 päivä olivat osoittaneet Ludvig XVI:n
alotekyvyttömäksi, epäröiväksi, saamattomaksi, miltei pelkurimaiseksi
mieheksi. Templessä Marie-Antoinette alkoi huomata, ettei ainoastaan
vaimo ollut väärin arvostellut miestään, vaan myöskin kuningatar
kuningasta. Templessä hän näki kuninkaan tyyneksi, solvauksista
piittaamattomaksi, lempeäksi ja lujaksi kuin Kristuksen. Kaikki mikä
hänessä — kuningattaressa — oli ylhäisen maailmannaisen kuivuutta,
pehmeni, suli ja muuttui hyviksi tunteiksi. Liiaksi halveksittuaan
hän rakasti nyt liian voimakkaasti. "Ah", sanoi kuningas Firmontille,
"kuinka minä voin näin rakastaa ja kuinka minua voidaan näin rakastaa!"

Tämän viimeisen yhdessäolon aikana kuningatar antoikin vallan
tunteelle, joka vivahti katumukseen. Hän oli halunnut viedä kuninkaan
tämän huoneeseen saadakseen olla hetken kahdenkesken hänen seurassaan.
Kun se oli mahdotonta, hän vei kuninkaan ikkunakomeroon.

Siellä kuningatar varmaankin olisi langennut hänen jalkojensa juureen,
itkenyt ja nyyhkyttänyt ja pyytänyt häneltä anteeksi. Mutta kuningas,
joka ymmärsi kaikki, pidätti häntä, otti taskustaan jälkisäädöksen ja
sanoi:

"Lukekaa tuo kohta, rakas vaimoni!"

Ja hän osoitti sormellaan seuraavaa kohtaa, jonka' kuningatar luki
puoliääneen:

 "Rukoilen vaimoani suomaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset,
 jotka hän saa kestää takiani, ja ne murheet, joita olen hänelle
 aiheuttanut yhdyselämämme aikana. _Hän voi olla vakuutettu siitä,
 etten minä kanna kaunaa hänelle mistään, jos hän arvelee aiheita
 olevan soimata itseään jostakin._"

Marie-Antoinette tarttui kuninkaan käsiin ja suuteli niitä. Lauseessa:
"_hän voi olla vakuutettu siitä, etten minä kanna kaunaa hänelle
mistään"_ oli armahtavaa anteeksiantoa, ja sanoissa: _"jos hän arvelee
aihetta olevan soimata itseään jostakin_" hienoa herkkyyttä.

Hän voisi kuolla rauhassa, tämä kuninkaallinen Magdaleena-rukka. Hänen
rakkautensa, vaikka se heräsikin kovin myöhään, oli jumalallisen ja
inhimillisen säälin arvoinen, ja kuningas oli antanut hänelle anteeksi,
ei kuiskaten, ei salaisesti, ei armonosoituksena, jota kuningas itsekin
olisi hävennyt, vaan kovalla äänellä, julkisesti.

Kuka tohtisi soimata häntä mistään, häntä, joka jälkimaailmalle
esiintyisi kaksinkertaisesti kruunattuna marttyyrin seppelellä ja
puolisonsa anteeksiannolla?

Kuningatar tajusi sen. Hän käsitti, että tästä hetkestä lähtien hän
olisi luja historian edessä. Mutta hän oli sitä heikompi sen edessä,
jota hän rakasti näin myöhään, tuntien selvästi, ettei ollut rakastanut
kylliksi. Poloisen vaimon rinnasta ei lähtenyt sanoja, siitä pusertui
nyyhkytyksiä ja epätoivoisia huudahduksia. Hän halusi kuolla miehensä
kanssa ja jos häneltä evättäisiin se suosionosoitus, näännyttäisi hän
itsensä nälkään.

Komisaarit, jotka katselivat tätä tuskien näytelmää oven ikkunasta,
eivät voineet sitä kestää. Ensin he käänsivät katseensa muualle ja
sitten kun he, näkemättä mitään, kuulivat yhä voihkeet ja nyyhkytykset,
muuttuivat he vilpittömiksi ihmisiksi ja puhkesivat itkemään.

Tätä murheellista hyvästelyä kesti lähes kaksi tuntia.

Lopulta, kello neljänneksen yli kymmenen, kuningas nousi. Vaimo,
sisar, lapset riippuivat hänessä kuin hedelmät puussa. Kuningas ja
kuningatar pitelivät kruununprinssiä kädestä, kuninkaallinen prinsessa
seisoi isänsä vasemmalla puolella ja syleili hänen keskiruumistaan,
madame Elisabeth, joka oli samalla puolella kuin veljentytärkin, mutta
taempana, oli tarttunut kuninkaan käsivarteen. Kuningatar — hänellä
oli oikeus saada suurin lohdutus, sillä hän oli vähimmän puhdas — oli
kietonut kätensä miehensä kaulaan. Ja koko tämä tuskan täyttöinä ryhmä
teki samat liikkeet, voihkien, nyyhkyttäen, huudahdellen.

Silloin tällöin kuului sanoja:

"Näemmehän vielä toisemme, eikö niin?"

"Niin... niin... olkaa rauhassa!"

"Huomenaamuna... huomenna... kello kahdeksan?"

"Lupaan sen teille."

"Miksei jo kello seitsemältä?" kysyi kuningatar.

"Hyvä... niin... kello seitsemältä", vastasi kuningas. "Mutta nyt...
hyvästi... hyvästi!"

Hän lausui nämä jäähyväissanat niin särkyneellä äänellä, että olisi
voinut luulla hänen pelkäävän voimiensa pettävän.

Kuninkaallinen prinsessa ei kestänyt enempää. Hän huoahti ja luisui
lattialle. Hän oli pyörtynyt.

Madame Elisabeth ja Cléry riensivät nostamaan hänet ylös.

Kuningas tunsi, että hänen täytyi olla luja. Hän irroittautui
kuningattaren ja kruununprinssin syleilystä ja astui omaan huoneeseensa
huutaen:

"Hyvästi, hyvästi!"

Sitten hän sulki oven.

Kuningatar, lopen epätoivoisena, nojasi tähän oveen, uskaltamatta
pyytää kuningasta avaamaan, itkien, nyyhkyttäen ja takoen oven
laudoitusta ojennetulla kädellään.

Kuninkaalla oli mielenlujuutta eikä hän tullut huoneestaan.

Komisaarit kehoittivat kuningatarta poistumaan ja toistivat
vakuutuksen, että hän tapaisi miehensä seuraavana aamuna kello
seitsemän.

Cléry halusi kantaa yhä tajuttoman prinsessan kuningattaren huoneeseen
saakka, mutta jo toisella askelella komisaarit ehkäisivät sen ja
pakottivat hänet poistumaan.

Kuningas oli tavannut ripittäjänsä pikku tornin sivuhuoneessa. Hän
pyysi Firmontia kertomaan, kuinka hänet oli tuotu Templeen. Tajusiko
hän mitään tästä kertomuksesta? Eivätkö kertojan sanat vain humisseet
hänen korvissaan? Eivätkö omat ajatukset tehneet häntä kuuroksi
kaikelle muulle? Kukaan ei tiedä.

Kuinka tahansa, apotti kertoi seuraavaa.

Malesherbes oli tavannut hänet rouva de Senozanin luona ja ilmoittanut,
että kuningas kaipasi hänen apuaan, jos hänet tuomittaisiin kuolemaan.
Apotti Edgeworth oli häntä uhkaavaa vaaraa pelkäämättä palannut
Pariisiin ja saatuaan sunnuntaiaamuna kuulla kuolemantuomiosta odotteli
asunnossaan Bac-kadun varrella.

Kello neljän tienoissa iltapäivällä muuan tuntematon henkilö tuli hänen
luoksensa ja esitti hänelle paperin, johon oli kirjoitettu:

 "Toimeenpaneva neuvosto, jolla on mitä tärkein asia ilmoitettavana
 kansalaiselle Edgeworth de Firmontille, kehoittaa tätä saapumaan
 neuvoston kokoukseen."

Tuntematon oli saanut tehtäväkseen saattaa apottia.

Ajoneuvot odottivat portin edessä.

Apotti lähti tuntemattoman seurassa.

Vaunut pysähtyivät Tuileriein kohdalle.

Ministerit olivat koolla. Kun apotti astui sisälle, nousivat he
tervehtimään.

"Oletteko apotti Edgeworth de Firmont?" kysyi Garat.

"Olen", vastasi apotti.

"Hyvä", jatkoi oikeusministeri. "Ludvig Capet on ilmoittanut meille
haluavansa teidät lähelleen viimeisiksi hetkikseen, ja me olemme
kutsuttaneet teidät tänne kuullaksemme, suostutteko tekemään hänelle
palveluksen, jota hän teiltä pyytää."

"Koska kuningas on valinnut minut", sanoi apotti, "on velvollisuuteni
totella".

"Siinä tapauksessa", sanoi ministeri, "te lähdette kanssani Templeen.
Lähdemme heti."

Ja hän otti apotin vaunuihinsa.

Olemme nähneet, että tavanomaiset muodollisuudet täytettyään hän oli
päässyt kuninkaan luokse. Ludvig XVI oli sitten käväissyt tapaamassa
perhettään, palannut apotti Edgeworthin seuraan ja pyytänyt tätä
kertomaan yksityiskohdat, jotka juurikään olemme lukeneet.

Kun kertomus oli päättynyt, sanoi kuningas:

"Hyvä herra, unohtakaamme nyt kaikki muu ja ajatelkaamme vain sieluni
pelastuksen suurta ja ainoaa asiaa."

"Sire", vastasi apotti, "olen valmis tekemään parhaani, ja toivon,
että Jumala täydentää vähäiset kykyni. Mutta eikö teidänkin mielestänne
olisi suuri lohtu, jos saisitte kuulla messun ja nauttia pyhän
ehtoollisen?"

"Epäilemättä", myönsi kuningas, "ja voitte olla varma, että minä annan
täyden arvon sellaiselle armonosoitukselle. Mutta kuinka voitte sen
järjestää?"

"Se on minun asiani, sire, ja minä aion todistaa teidän
majesteetillenne, että olen sen kunnian arvoinen, jota olette minulle
osoittanut valitsemalla minut avustajaksenne. Kuningas antakoon minulle
täydet valtuudet, ja minä vastaan kaikesta."

"Menkää siis, hyvä ystävä", sanoi Ludvig XVI.

Sitten hän ravisti päätänsä ja lisäsi:

"Menkää, mutta te ette onnistu."

Apotti Edgeworth kumarsi ja lähti. Hän pyysi itsensä opastettavaksi
neuvostosaliin.

"Hän, joka huomenna kuolee", virkkoi apotti Edgeworth komisaareille,
"haluaa ennen kuolemaansa kuulla messun ja ripittäytyä".

Valtuuston virkailijat silmäilivät toisiaan kummastuneina. Heidän
mieleensä ei ollut juolahtanut, että heille voitaisiin esittää moinen
pyyntö.

"Entä mistä hitosta me saamme papin ja kirkon korut tähän vuorokauden
aikaan?" sanoivat he.

"Pappi on saapuvilla", vastasi apotti Edgeworth, "koska minä olen
tässä. Välineet taas saa lähimmästä kirkosta. Ei tarvitse muuta kuin
lähettää noutamaan."

Komisaarit epäröivät.

"Mutta jos se onkin ansa?" huomautti muuan.

"Mikä ansa?" kysyi apotti.

"Jos te pyhän ehtoollisen suojassa aiottekin myrkyttää hänet?"

Apotti Edgeworth silmäili kiinteästi miestä, joka oli lausunut tämän
epäilyksen.

"Kuulkaahan", jatkoi komisaari, "historia tarjoo meille riittävästi
esimerkkejä siinä suhteessa, jotta meidän sietää olla epäluuloisia".

"Hyvä herra", sanoi apotti, "tänne tullessani minut tutkittiin niin
tarkoin, että teidän pitäisi olla selvillä, etten ole tuonut myrkkyä
mukanani. Jos minulla on sitä huomenna, olen voinut saada sen vain
teiltä, koska mitään ei voi tulla haltuuni käymättä sitä ennen teidän
käsissänne."

Paikalle kutsuttiin puuttuvat jäsenet ja kysymyksestä neuvoteltiin.

Pyyntöön suostuttiin kahdella ehdolla: ensiksi apotin olisi tehtävä
kirjallinen anomus, jonka hän varmentaisi nimikirjoituksellaan, ja
toiseksi juhlamenot olisi lopetettava viimeistään kello seitsemän
aamulla, koska kello kahdeksan vankia lähdettäisiin viemään
teloituspaikalle.

Apotti kirjoitti anomuksen ja jätti sen pöydälle. Sitten hänet
saatettiin kuninkaan luokse, jolle hän ilmoitti iloisen uutisen, että
hänen pyyntöönsä oli suostuttu.

Kello oli tällöin kymmenen. Apotti Edgeworth oli kuninkaan luona kello
kahteentoista.

Kellon lyödessä kaksitoista kuningas sanoi:

"Herra apotti, olen väsynyt ja haluan mennä nukkumaan. Tarvitsen
huomenna voimia."

Sitten hän kutsui kahdesti:

"Cléry, Cléry!"

Cléry astui sisälle ja riisui kuninkaan, ja kun hän aikoi kiertää
kuninkaan hiukset kokoon, virkkoi tämä hymyillen:

"Ei maksa vaivaa."

Sitten hän meni makuulle ja Cléryn vetäessä vuoteen kaihtimet kiinni
sanoi:

"Herättäkää minut kello viisi."

Ja tuskin oli vangin pää koskettanut pielusta, kun hän jo vaipui uneen:
niin voimakkaat olivat tässä miehessä ruumiin vaatimukset.

Apotti Edgeworth heittäytyi Cléryn vuoteelle, ja kamaripalvelija vietti
yönsä tuolilla.

Cléryn uni oli täynnä kauheita näkyjä ja hän heräili ehtimiseen. Hän
kuuli kellon lyövän viisi.

Hän nousi heti ja alkoi sytyttää takkaan tulta. Siihen meluun kuningas
heräsi.

"No, Cléry", kysyi hän, "joko kello on lyönyt viisi?"

"Sire", vastasi kamaripalvelija, "monet kellot ovat lyöneet viisi,
mutta ei vielä meidän kellomme".

Ja hän astui vuoteen ääreen.

"Olen nukkunut hyvin", sanoi kuningas. "Ja se olikin tarpeen, sillä
eilispäivä oli hirveän rasittava! Missä on herra de Firmont?"

"Minun vuoteessani, sire."

"Teidän vuoteessanne! Entä missä te olette yönne viettänyt!"

"Tuolla tuolilla."

"Olen pahoillani... teillä on varmaankin ollut perin epämukavaa."

"Voi, sire", sanoi Cléry, "saanko ajatella itseäni tällaisella
hetkellä?"

"Ah, poloinen Cléry!" sanoi kuningas.

Ja hän ojensi kamaripalvelijalleen kätensä, jota tämä itkien suuteli.

Viimeistä kertaa uskollinen palvelija alkoi pukea kuningasta. Hän oli
hankkinut sitä varten paikalle ruskean takin, harmaat polvihousut,
harmaat silkkisukat ja valkoiset liivit.

Kun kuningas oli puettu, suori Cléry hänen hiuksensa.

Sillaikaa kuningas irroitti kellostaan sinetin, pisti sen liiviensä
taskuun ja pani kellon takan reunakkeelle. Sitten hän otti sormestaan
sormuksen ja työnsi sen samaan taskuun minne sinetinkin.

Kun Cléry auttoi hänen yllensä takkia, otti hän sen povitaskusta
lompakon, silmälasit ja nuuskarasian ja pani ne takan reunakkeelle ja
lisäksi kukkaronsa. Kaikki tämä tapahtui komisaarien nähden, jotka
olivat tulleet kuolemaantuomitun huoneeseen heti kun olivat nähneet
siellä valoa.

Kello löi puoli kuusi.

"Cléry", sanoi kuningas, "herättäkää herra de Firmont".

Apotti oli jo herännyt ja noussut. Hän kuuli kuninkaan kehoituksen ja
astui esille.

Kuningas tervehti häntä viittauksella ja pyysi häntä tulemaan hänen
työhuoneeseensa.

Cléry kiiruhti panemaan kuntoon alttaria: siksi sopi pieni lipasto,
joka peitettiin pöytäliinalla. Pyhät ehtoolliskalut oli saatu, kuten
apotti Edgeworth oli maininnut, ensimmäisestä kirkosta, josta niitä oli
pyydetty. Se kirkko oli Maraisin kapusiinikirkko, Soubisen hotellin
vieressä.

Kun alttari oli kunnossa, meni Cléry ilmoittamaan asiasta kuninkaalle.

"Voitteko te avustaa messutoimituksessa?" kysyi Ludvig Cléryltâ.

"Luulen voivani", vastasi kamaripalvelija, "mutta en osaa ulkoa
vastauksia".

Kuningas antoi hänelle messukirjan, jonka hän avasi alkurukouksen
kohdalta.

Apotti Edgeworth oli mennyt Cléryn huoneeseen pukeutumaan.

Alttaria vastapäätä kamaripalvelija oli siirtänyt nojatuolin ja pannut
ison pieluksen tämän nojatuolin eteen, mutta kuningas käski hänen ottaa
sen pois ja meni itse noutamaan pienemmän jouhipieluksen, saman, jota
hän tavallisesti käytti rukoillessaan.

Heti kun pappi astui sisälle, valtuuston virkailijat, jotka varmaankin
pelkäsivät saastuvansa kirkonmiehen läsnäolosta, vetäytyivät
eteishuoneeseen.

Kello löi kuusi. Messu alkoi. Kuningas kuunteli sitä polvillaan ja
syvän hartaana. Messun jälkeen hän sai pyhän ehtoollisen. Apotti
Edgeworth jätti hänet rukoilemaan ja siirtyi viereiseen huoneeseen
riisuakseen yltänsä virkapuvun.

Kuningas käytti hyväkseen tätä hetkeä kiittääkseen Clérytä ja
sanoakseen hänelle hyvästi. Sitten hän meni työhuoneeseensa, jonne
Firmontkin saapui hetken perästä.

Cléry istuutui vuoteensa laidalle ja alkoi itkeä.

Kello seitsemän kuningas kutsui häntä.

Cléry riensi hänen luokseen.

Ludvig XVI vei hänet ikkunakomeroon ja sanoi hänelle:

"Antakaa tämä sinetti pojalleni ja tämä sormus vaimolleni... Sanokaa
heille, että eroan heistä syvää tuskaa tuntien... Tämä pieni
käärö sisältää kaikkien omaisteni hiussuortuvia; antakaa sekin
kuningattarelle."

"Mutta", kysyi Cléry, "ettekö siis enää tapaakaan heitä, sire?"

Kuningas empi hetken, ikäänkuin hänen sydämensä oli lähtenyt hänen
rakkaimpiensa luokse, mutta sitten hän sanoi:

"Ei, ei sittenkään!... Lupasin tavata heidät tänä aamuna, mutta haluan
säästää heiltä sen kauhean hetken tuskat... Cléry, jos te tapaatte
heidät, sanokaa heille, kuinka kipeästi minuun koski, kun lähdin
saamatta syleillä heitä viimeistä kertaa..."

Tätä sanoessaan hän pyyhki kyynelen silmästään.

Sitten hän virkkoi, ääni mitä syvintä tuskaa värähdellen:

"Cléry, te viette heille minun viimeiset terveiseni, eikö niin?"

Ja hän meni työhuoneeseensa.

Valtuuston virkailijat olivat nähneet, mitä kuningas oli uskonut Cléryn
huostaan. Muuan heistä vaati kamaripalvelijaa luovuttamaan esineet.
Mutta toinen ehdotti, että Cléry saisi pitää ne hallussaan, kunnes
neuvosto ratkaisisi asian. Tämä ehdotus hyväksyttiin.

Neljännestuntia myöhemmin kuningas tuli jälleen työhuoneestaan.

Cléry oli paikalla odottamassa hänen määräyksiään.

"Cléry", sanoi kuningas, "tiedustelkaa, voisinko saada hetkeksi sakset".

Ja hän palasi huoneeseensa.

"Voiko kuningas saada hetkeksi sakset?" kysyi Cléry komisaareilta.

"Mitä hän niillä tekee?"

"En tiedä. Kysykää häneltä."

Yksi valtuuston virkailijoista meni kuninkaan huoneeseen. Ludvig XVI
oli polvillaan Firmontin edessä.

"Olette pyytänyt saksia", sanoi komisaari. "Mitä niillä teette?"

"Cléry leikkaisi niillä hiukseni", vastasi kuningas.

Komisaari meni alas neuvostosaliin.

Asiaa pohdittiin puoli tuntia ja lopulta evättiin sakset.

Komisaari palasi kuninkaan huoneeseen.

"Neuvosto on evännyt pyynnön", sanoi hän.

"Minä en olisi kajonnutkaan saksiin", selitti kuningas. "Cléry olisi
leikannut hiukseni teidän nähtenne... Menkää uudelleen tiedustelemaan,
hyvä herra, minä pyydän sitä."

Komisaari meni takaisin neuvostosaliin ja esitti toistamiseen kuninkaan
pyynnön. Neuvosto pysyi äskeisessä epäävässä päätöksessään.

Muuan valtuuston virkailija lähestyi silloin Clérytâ ja sanoi hänelle:

"Minä luulen, että sinun on aika valmistua seuraamaan kuningasta
mestauslavalle."

"Miksi, hyvä Jumala?" kysyi Cléry koko ruumis väristen.

"Ei tarvitse", virkkoi toinen komisaari. "Pyöveli kyllä kelpaa siihen!"

Päivä alkoi sarastaa. Rumpu pärisi kaikissa Pariisin piireissä.
Joukkojen liikehtiminen ja muu melu kuului Templen pihaan asti ja
hyydytti veren apotti de Firmontin ja Cléryn suonissa.

Mutta kuningas, heitä tyynempänä, kuunteli hetken ja sanoi sitten
osoittamatta vähäisintäkään mielenliikutusta:

"Kansalliskaartia kai aletaan kutsua koolle."

Jonkun tovin kuluttua saapui Templen pihaan ratsuväki-osastoja. Kuului
hevosten tömistelyä ja upseerien ääniä.

Kuningas kuunteli jälleen ja sanoi sitten yhtä tyynesti kuin äskenkin:

"Ne tuntuvat lähestyvän."

Kello seitsemän ja kahdeksan välillä, moneen otteeseen ja milloin
minkin verukkeen nojalla tultiin koputtamaan kuninkaan huoneen
ovelle, ja joka kerta apotti Edgeworth vavahti, sillä hän arveli,
että kuningasta tultiin noutamaan viimeiselle matkalleen. Mutta joka
kerta Ludvig XVI nousi tyynesti, meni ovelle, vastasi rauhallisesti
häiritsijöilleen ja palasi istumaan rippi-isänsä viereen.

Apotti Edgeworth ei nähnyt, ketkä kävivät kuningasta tapaamassa, mutta
hän kuuli osia heidän puhelustaan. Kerran hän kuuli yhden tällaisen
tulijan sanovan vangille:

"Soo, se kävi päinsä kun olitte kuningas, mutta nyt ette enää olekaan!"

Kuningas palasi ovelta värähtämättömin kasvoin kuten ainakin. Mutta hän
sanoi:

"Kas näin ne minua kohtelevat... Mutta täytyy kaikki kestää!"

Jälleen kolkutettiin ja jälleen kuningas meni ovelle.

Palattuaan hän virkkoi:

"Ne näkevät kaikkialla puukkoja ynnä myrkkyä. Ne tuntevat minut
huonosti. Itsemurha olisi heikkoutta. Luultaisiin, etten osaa kuolla."

Vihdoin, kello yhdeksän, melu yltyi, ovet aukenivat kolisten. Santerre
astui sisälle mukanaan seitsemän kahdeksan komisaaria ja kymmenkunta
sotamiestä, jotka hän järjesti kahteen riviin.

Odottamatta kolkutusta kuningas lähti huoneestaan.

"Olette tulleet noutamaan minua?" sanoi hän.

"Niin, herra."

"Pyydän teitä odottamaan minuutin."

Ja hän sulkeutui huoneeseensa.

"Tällä kerralla kaikki on lopussa, isä", sanoi hän ja polvistui apotti
de Firmontin eteen. "Antakaa siis minulle viimeinen siunauksenne ja
rukoilkaa Jumalaa suomaan minulle voimia loppuun asti!"

Kun siunaus oli annettu, nousi kuningas, avasi työhuoneensa oven ja
astui komisaareja ja sotamiehiä kohden, jotka odottelivat keskellä
makuuhuonetta.

Kaikilla oli hattu päässä.

"Cléry, hattuni", sanoi kuningas.

Itkien Cléry riensi noudattamaan kuninkaan kehoitusta.

"Onko teidän joukossanne ketään kommuunin jäsentä?" kysyi Ludvig XVI.
"Te luullakseni?"

Ja hän kääntyi erään komisaarin puoleen. Tämä on valantehnyt pappi,
nimeltään Jacques Roux.

"Mitä haluatte?" sanoi puhuteltu.

Kuningas otti taskustaan jälkisäädöksen.

"Pyydän teitä toimittamaan tämän paperin kuningattarelle... vaimolleni."

"Emme ole tulleet tänne toimittelemaan asioitasi", vastasi Jacques Roux,
"vaan viemään sinut mestauslavalle".

Kuningas suhtautui tähän herjaukseen lempeästi kuin Kristus ja kääntyi
yhtä lempeästi kuin Ihmisen poika erään toisen komisaarin puoleen,
jonka nimi oli Gobeau.

"Entä te, hyvä herra", kysyi hän, "kieltäydyttäkö tekin?"

Gobeau tuntui epäröivän.

"Oh", sanoi kuningas, "se on vain minun testamenttini! Voitte sen
lukea. Siinä on eräitä määräyksiä, jotka haluan saattaa kommuunin
tietoon."

Valtuuston virkailija otti paperin.

Nähdessään, että Cléry — tämä pelkäsi, kuten Kaarlo I:n
kamaripalvelija, että hänen isäntänsä voisi ruveta värisemään vilusta,
minkä arveltaisiin johtuvan pelosta — nähdessään, että Cléry tarjosi
hänelle ei ainoastaan hattua, jota hän oli pyytänyt, vaan lisäksi
päällystakkia, hän sanoi:

"Ei, Cléry, antakaa minulle vain hattu."

Cléry ojensi hänelle hatun. Ludvig XVI käytti hyväkseen tätä
tilaisuutta ja puristi viimeisen kerran uskollisen palvelijansa kättä.

Sitten hän sanoi käskijänäänellä, jota hän oli elämänsä varrella niin
harvoin käyttänyt:

"Lähtekäämme, hyvät herrat!" Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän
lausui huoneistossaan.

Portailla hän tapasi tornin portinvartijan, Mathayn, jonka hän oli
paria päivää aikaisemmin yllättänyt istumasta takkavalkeansa ääressä ja
jota hän oli melko jyrkällä äänellä kehoittanut siirtymään muualle.

"Mathay", sanoi hän, "toissa päivänä olin teille hieman töykeä. Älkää
kantako siitä minulle kaunaa!"

Mathay kääntyi häneen selin mitään vastaamatta.

Kuningas kulki ensimmäisen pihan jalan. Matkalla hän kääntyi kahdesti
kolmesti lausuakseen hyvästit ainoalle rakkaudelleen, vaimolle,
ainoalle kiintymykselleen, sisarelle, ja ainoalle ilolleen, lapsille.

Pihaportin edessä odottelivat vihreäksi maalatut vaunut. Kaksi
sotamiestä piteli sen ovea auki. Kuolemaan tuomitun lähestyessä toinen
heistä meni ensin vaunuihin ja sijoittui etupenkille. Sitten astui
kuningas sisälle ja viittasi apotti Edgeworthin asettumaan rinnalleen
vaunujen perälle. Viimeisenä astui vaunuihin toinen sotamies. Hän sulki
vaununoven.

Kaksi huhua liikkui silloin kaupungilla: edellinen tiesi kertoa, että
toinen näistä santarmeista oli valepukuinen pappi, ja toinen, että
molemmat olivat saaneet määräyksen surmata kuninkaan, jos pieninkin
yritys tehtäisiin hänen pelastamisekseen. Kumpikaan näistä huhuista ei
perustunut tosiseikkoihin.

Kello neljänneksen yli yhdeksän saattue lähti liikkeelle...

Pari sanaa vielä kuningattaresta, madame Elisabethista ja molemmista
lapsista, joita kuningas oli lähtiessään tervehtinyt viimeisellä
katseella.

Edellisenä iltana, tuon sekä suloisen että hirveän tapaamisen jälkeen,
kuningatar oli vain vaivoin jaksanut riisua ja panna nukkumaan
kruununprinssin. Itse hän oli heittäytynyt täysissä pukimissa
vuoteelleen. Koko tämän pitkän talvisen yön madame Elisabeth ja
kuninkaallinen prinsessa olivat kuulle hänen hytisevän vilusta ja
tuskasta.

Kello neljännestä yli kuuden ensimmäisen kerroksen ovi aukeni. Tultiin
hakemaan messukirjaa.

Siitä hetkestä lähtien koko perhe oli valmiina uskoen, että kuninkaan
lupauksen mukaan se pääsisi jälleen häntä tapaamaan. Mutta aika kului.
Kuningatar ja prinsessa seisoivat ja kuulivat ne moninaiset äänet,
jotka olivat jättäneet kuninkaan tyyneksi ja panneet kamaripalvelijan
sekä rippi-isän vapisemaan. He kuulivat ovien aukenevan ja sulkeutuvan
kolisten. He kuulivat väkijoukon huudot, kun se tervehti kuninkaan
lähtöä. He kuulivat hevosten kavionkopseen ja tykkien kolinan.

Kuningatar vaipui eräälle tuolille ja mutisi: "Hän on lähtenyt
sanomatta meille hyvästi!" Madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa
polvistuivat hänen eteensä.

Niin siis kaikki toiveet olivat pettäneet yksi toisensa jälkeen. Ensin
oli toivottu karkoitusta tai vankeutta, se toive oli pettänyt. Sitten
oli toivottu kuolemanrangaistuksen siirtämistä tuonnemmaksi, se toive
oli pettänyt. Ja sitten oli vain toivottu kädenpuristusta, ja sekin
toive oli nyt pettänyt!

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroi kuningatar.

Ja tähän viimeiseen epätoivoiseen vetoamiseen onneton nainen tyhjensi
loputkin voimansa...

Sillävälin vaunut vierivät edelleen ja saapuivat bulevardille.

Kadut olivat miltei tyhjät, myymälät melkein kaikki kiinni, ketään ei
näkynyt porteilla tai ikkunoissa.

Kommuunin määräys oli kieltänyt kaikkia, jotka eivät kuuluneet
aseelliseen miliisiin, liikkumasta bulevardille johtavilla
poikkikaduilla tai näyttäytymästä ikkunoissa kuninkaan saattueen
kulkiessa ohitse.

Taivas oli matala ja usvainen eikä päästänyt näkyviin muuta kuin
piikkimetsän, jonka seasta välähti joku harva pistin. Vaunujen edessä
kulki ratsujoukko ja ratsumiesten edessä lauma rummuttajia.

Kuningas oli halunnut keskustella rippi-isänsä kanssa, mutta ei voinut
melun takia. Apotti de Firmont antoi hänelle rukouskirjansa. Kuningas
alkoi lukea.

Saint-Denisin portilla hän kohotti päätänsä, sillä hän oli kuulevinaan
jotakin erikoista hälinää.

Kymmenkunta nuorta miestä oli syöksynnyt esille Beauregard-kadulta.
Sapeli kädessä he tunkeutuivat väkijoukkoon ja huusivat:

"Apuun kaikki, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan!"

Kolmentuhannen salaliittolaisen piti vastata tähän kehoitukseen, jonka
oli lausunut parooni de Batz, muuan vehkeilyjä harrastava seikkailija.
Urheasti hän antoikin sovitun merkin, mutta kolmentuhannen asealasta
vain joku harva siihen vastasi. Kun parooni de Batz ja nuo kymmenkunta
kuninkuuden yltiöpäätä huomasivat, ettei voitu tehdä mitään,
käyttivät he hyväkin yrityksensä aiheuttamaa hämminkiä ja katosivat
katusokkeloon, joka luikertelee Saint-Denisin portin lähistöllä.

Tämä tapaus se oli keskeyttänyt kuninkaan lukemisen, mutta se oli
niin vähäpätöinen, etteivät vaunut olleet edes pysähtyneet. — Kun
ne pysähtyivät, kahden tunnin kymmenen minuutin perästä, olikin jo
saavuttu matkan päähän.

Huomatessaan, että vaunujen liike oli tauonnut, kuningas kumartui
sanomaan apotille:

"Ellen erehdy, olemme perillä, hyvä herra."

Apotti de Firmont oli vaiti.

Tällöin muuan Samsonin veljeskolmikosta, Pariisin pyöveli, aukaisi
vaunujen oven.

Kuningas laski kätensä apotti de Firmontin polvelle ja sanoi käskijän
äänellä:

"Hyvät herrat, suljen tämän herran teidän suosioonne... Pitäkää huoli,
ettei hänelle tapahdu mitään kuolinhetkeni jälkeen. Uskon teille sen
tehtävän."

Sillävälin oli kaksi muuta teloittajaa tullut vaunujen lähelle.

"Kyllä me huolehdimme siitä", vastasi yksi miehistä. "Jättäkää se
meidän asiaksemme."

Kuningas astui ulos.

Pyövelin apulaiset ympäröivät hänet ja aikoivat riisua hänen takkinsa.
Mutta kuningas työnsi heidät halveksivasti syrjään ja alkoi itse
riisuutua.

Hetken kuningas seisoi yksin tämän piirin keskellä, Hän viskasi
hattunsa maahan, riisui takkinsa, päästi kaulanauhansa. Mutta silloin
teloittajat lähestyivät jälleen.

Yksi piteli kädessään nuoraa.

"Mitä te tahdotte?" kysyi kuningas.

"Sitoa teidät", vastasi teloittaja, jolla oli nuora.

"Oh, siihen en suostu milloinkaan!" huudahti kuningas. "Heretkää
yrittämästä... Tehkää, mitä teidät on määrätty tekemään, mutta te ette
sido minua! Ei, ei, ei koskaan!"

Teloittajat korottivat äänensä. Käsikähmä oli maailman silmissä
riistämäisillään uhrilta kuuden kuukauden aikana osoitetun tyyneyden,
rohkeuden ja alistumisen maineen, mutta silloin muuan Samsonin
veljeksistä, heltyneenä, mutta silti pakotettuna panemaan täytäntöön
tuon hirveän teon, astui kuninkaan luo ja sanoi kunnioittavasti:

"Sire, tällä nenäliinalla..."

Kuningas katsahti rippi-isäänsä.

Tämä ponnistautui puhumaan.

"Sire", sanoi apotti de Firmont, "siten teidän majesteettinne
muistuttaa yhä paremmin Jumalan poikaa, joka palkitsee teidät!"

Kuningas kohotti katseensa ylös korkeuteen, ja hänen ilmeensä oli
äärettömän tuskallinen.

"On tosiaankin liikaa", sanoi hän, "että minä tarvitsen hänen
esikuvaansa alistuakseni tällaiseen häväistykseen!"

Ja hän kääntyi teloittajiin päin, ojensi heille alistuneet kätensä ja
sanoi:

"Tehkää, mitä haluatte. Tyhjennän kalkin pohjasakkaa myöten."

Mestauslavan portaat olivat korkeat ja livettävät. Apotin tukemana
kuningas alkoi nousta niitä. Hetken apotti jo pelkäsi, tuntiessaan
käsivarrellaan painon lisääntyvän, että kuninkaan voimat pettäisivät
tällä viimeisellä sekunnilla. Mutta ehdittyään ylimmälle porraslaudalle
kuningas miltei riuhtaisihe irti rippi-isänsä käsistä, niinkuin henki
irtaantuu ruumiista, ja juoksi tasokkeen toiselle laidalle.

Hän oli hyvin punainen eikä ollut milloinkaan näyttänyt näin eloisalta
ja vilkkaalta.

Rummut pärisivät. Hän vaiensi ne katseellaan.

Ja lujalla äänellä hän lausui seuraavat sanat:

"Kuolen viattomana kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään.
Annan anteeksi kuolemani aiheuttajille ja rukoilen Jumalaa, ettei
vuodattamanne veri kostaisi Ranskalle...!"

"Rummut käymään!" komensi muuan ääni, jota kauan luultiin Santerren
ääneksi, mutta joka oli de Beaufranchetin, kreivi d'Oyatin ääni. Tämä
kreivi oli Ludvig XV:n ja Morphise nimisen hovinaisen äpärä ja siis
kuolemaantuomitun setäpuoli.

Rummut alkoivat päristä.

Kuningas polki jalkaa.

"Vaietkaa!" huusi hän hirveällä äänellä. "Minulla on vielä muutakin
sanottavaa."

Mutta rummut vain pärisivät.

"Täyttäkää velvollisuutenne!" huusivat mestauslavaa ympäröivät
piikkimiehet teloittajille.

Nämä kävivät käsiksi kuninkaaseen, joka nyt palasi verkkaisin askelin
teloituskoneen luo silmäillen sitä viistoteräistä rautaa, jonka mallin
hän vuosi sitten oli itse piirustanut.

Sitten hänen katseensa siirtyi apottiin, joka rukoili polvistuneena
mestauslavan laidalla.

Syntyi jotakin epäselvää liikettä giljotiinin patsaitten takana,
vipulauta heilahti, kuolemaantuomitun pää ilmestyi kaameaan aukkoon,
näkyi välähdys, kuului pehmeä, kumahtava ääni, ja pään paikalta
syöksähti esiin verisuihku.

Muuan teloittajista otti vasusta pään, näytti sitä kansalle ja tahrasi
tällöin mestauslavan laidat kuninkaalliseen vereen.

Piikkimiehet alkoivat ulvoa ilosta ja kiiruhtivat kastamaan tähän
vereen, kuka piikkinsä, kuka sapelinsa, kuka nenäliinansa — kellä
sellainen oli — ja sitten he huusivat: "Eläköön tasavalta!"

Mutta ensimmäisen kerran tämä voimakas huuto, joka oli saanut kansat
ilosta värähtämään, sammui herättämättä vastakaikua. Tasavalta oli
saanut otsaansa sen kohtalokkaan merkin, joka ei ikinä haihtuisi! Se
oli, kuten myöhemmin muuan suuri valtiomies sanoi, tehnyt pahempaa kuin
rikoksen, se oli tehnyt virheen.

Pariisissa vallitsi sanoin kuvaamaton hämminki. Eräissä henkilöissä
tämä hämminki kehittyi epätoivoksi: muuan nainen hukuttautui Seineen,
muuan kähertäjä leikkasi kurkkunsa, muuan kirjakauppias tuli hulluksi,
muuan entinen upseeri kuoli mielenliikutukseensa.

Konventio istunnon alkaessa puheenjohtaja avasi erään kirjeen, jonka
kirjoittaja pyysi, että Ludvig XVI:n ruumis luovutettaisiin hänelle,
jotta hän hautaisi sen hänen isänsä viereen.

Niin, kuinka kävi tämän ruumiin ja tämän pään, jotka oli irroitettu
toisistaan? Katsokaamme.

Emme tunne ainoatakaan niin kammottavaa selostusta kuin on tämän
hautauspöytäkirjan sanamuoto. Seuraavassa julkaisemme sen sellaisena
kuin se mestauspäivänä laadittiin.

 "LUDVIG CAPETIN HAUTAUSTA KOSKEVA PÖYTÄKIRJA.

 Tammikuun 21 päivänä 1793, vuonna II Ranskan tasavallan aikaa, me
 allekirjoittaneet, Pariisin departementin viranomaiset, departementin
 yleisneuvoston määräyksestä ja tasavallan väliaikaisen toimeenpanevan
 neuvoston tekemän päätöksen nojalla, menimme kello yhdeksän
 aamulla kansalaisen Ricaven, Sainte-Madeleinen pastorin, asuntoon.
 Kun tapasimme hänet kotoa, kysyimme häneltä, oliko hän ryhtynyt
 toimenpiteihin, joista toimeenpaneva neuvosto ja departementti olivat
 hänelle edellisenä iltana puhuneet, Ludvig Capetin hautaamista varten.
 Hän vastasi tehneensä tarkalleen kaikki, mitä toimeenpaneva neuvosto
 ja departementti olivat määränneet, ja että kaikki olisi tuossa
 tuokiossa valmiina.

 Sieltä me lähdimme, mukanamme kansalaiset Renard ja Damoreau, jotka
 molemmat ovat Sainte-Madeleinen seurakunnan apulaispappeja ja
 jotka kansalainen pastori oli määrännyt avustamaan Louis Capetin
 hautaustoimitusta, mainitun seurakunnan hautuumaalle, joka on
 Anjou-Saint-Honoré-kadun varrella. Perille tultuamme totesimme, että
 määräykset, jotka me departementin yleisneuvostolla saamamme tehtävän
 mukaan olimme antaneet edellisenä iltana kansalaiselle pastorille, oli
 tarkalleen täytetty.

 Pian senjälkeen muuan jalkaväenosasto toi hautuumaalle, meidän
 läsnäollessammc, Ludvig Capetin ruumiin, jonka me totesimme ehjäksi
 kaikilta jäseniltään, paitsi että pää oli irroitettu vartalosta. Me
 huomasimme, että pään takaosan hiukset oli katkaistu, että ruumis oli
 vailla kaulanauhaa, takkia ja kenkiä. Ruumiin yllä oli muuten paita,
 valkoiset liivit, harmaat polvihousut ja harmaat silkkisukat.

 Näin puettuna ruumis pantiin arkkuun, joka laskettiin valmiiksi
 kaivettuun hautaan. Kaikki järjestettiin ja suoritettiin Ranskan
 tasavallan väliaikaisen toimeenpanevan neuvoston antamien ohjeitten
 mukaan. Pöytäkirjan olemme allekirjoittaneet yhdessä kansalaisten
 Ricaven, Renardin ja Damoreaun, Sainte-Madeleinen pastorin ja
 apulaispappien, kanssa.

                         Leblanc, departementin viranomainen.
                         Dubois, departementin viranomainen.
                         Damoreau. Ricave. Renard."

Näin kuoli ja haudattiin tammikuun 21 päivänä 1793 kuningas Ludvig XVI.

Hän oli yhdeksänneljättä vuoden viiden kuukauden ja kolmen päivän
vanha. Hän oli hallinnut kahdeksantoista vuotta. Hän oli ollut
vankeudessa viisi kuukautta kahdeksan päivää.

Hänen viimeinen toivomuksensa ei toteutunut. Hänen verensä kosti ei
ainoastaan Ranskalle, vaan koko Euroopalle!




XXIV

Cagliostron neuvo


Tämän kauhunpäivän iltana — kun piikkimiehet juoksivat Pariisin
autioilla ja valaistuilla kaduilla, jotka näyttivät sitäkin
alakuloisemmilta kun ne olivat valaistut, kantaen aseittensa nenässä
veren tahraamia nenäliinan ja paidan riekaleita sekä huutaen: "Tyranni
on kuollut! Tässä näette tyrannin verta!" — kaksi miestä nähtiin
Saint-Honoré-kadun varrella olevan talon ensimmäisen kerroksen
huoneessa. Molemmat olivat äänettömiä, mutta muuten tykkänään
erilaisessa vireessä.

Toinen, mustapukuinen, istui pöydän ääressä, pää käsien varassa,
ja näytti vaipuneen syviin mietteihin tai syvään suruun. Toinen,
maalaisittain puettu, mitteli pitkin askelin huoneen lattiaa,
synkkäkatseisena, otsa kurttuisena ja käsivarret ristissä rinnalla.
Mutta joka kerta kun hän matkallaan huoneen yhdestä nurkassa toiseen
sivuutti pöydän, hän loi salavihkaa kysyvän silmäyksen toveriinsa.

Kuinka kauan nämä miehet olivat näin seurustelleet? Emme osaa sanoa.
Mutta lopulta maalais-asuinen mies, joka piti käsivarsaan ristissä
rinnalla, jonka otsa oli kurtussa ja katse synkkä, näkyi väsyneen tähän
äänettömyyteen, koskapa pysähtyi mustapukuisen, pää käsien varassa
istuvan miehen eteen ja sanoi:

"Kuulkaas, kansalainen Gilbert, te siis sanotte minua roistoksi, koska
äänestin kuninkaan kuolemaa?"

Mustapukuinen mies kohotti katseensa, ravisti päätänsä, ojensi käden
toverilleen ja vastasi:

"En Billot, te ette ole roisto enempää kuin minäkään aristokraatti.
Olette äänestänyt omantuntonne mukaan, niinkuin minäkin. Mutta minä
äänestin elämää, te kuolemaa. On kauheaa, kun ihmiseltä riistetään,
mitä mikään inhimillinen mahti ei voi antaa hänelle takaisin!"

"Teidän mielestänne siis", huudahti Billot, "despotismi on
loukkaamaton, vapaus kapinaa ja oikeus olisi iässä maailmassa vain
kuninkaitten, siis tyrannien puolella? Mitä siis jää kansoille? Oikeus
palvella ja totella? Ja te, herra Gilbert, Jean-Jacquesin oppilas,
Yhdysvaltain kansalainen, puhutte noin!"

"En minä niin puhu, Billot, sillä se olisi loukkaus kansoja vastaan."

"Kuulkaas, minä aion puhua teille, herra Gilbert, aion puhua teille
suorasukaiseen, karkeaan tapaani ja minä sallin teidän vastata kaikilla
älynne hienouksilla. Myönnättekö, että kansalla, joka huomaa olevansa
sorrettu, on oikeus kirvoittaa itsensä kirkon kahleista, vapautua
valtaistuimestaan, vieläpä tuhotakin se, ja taistella itsensä vapaaksi?"

"Epäilemättä."

"Sillä on siis myöskin oikeus lujittaa voittonsa tulokset?"

"Niin, Billot, sillä on se kiistämätön oikeus, mutta väkivallalla ja
murhalla ei lujiteta mitään. Muistakaa, mitä on kirjoitettu: 'Älä tapa
lähimmäistäsi!"

"Mutta kuningas ei ole minun lähimmäiseni!" huudahti Billot. "Kuningas
on minun viholliseni! Minä muistan, kun poloinen vaimoni luki minulle
raamattua, minä muistan, mitä Samuel sanoi israelilaisille, jotka
pyysivät häneltä kuningasta."

"Minä muistan myöskin, Billot. Ja kuitenkin Samuel voiteli Saulin
kuninkaaksi eikä suinkaan tappanut häntä."

"Oh, tiedän hyvin, että jään tappiolle, jos ryhdyn kanssanne
tieteelliseen kiistaan. Senvuoksi sanonkin teille mutkattomasti: oliko
meillä oikeus vallata Bastilji?"

"Oli."

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas aikoi rustaa kansalta
kokoontumisvapauden, tehdä Pallohuoneen vala?"

"Oli."

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas tahtoi peloittaa kansalliskokousta
kaartinsa juhlalla ja kokoamalla sotajoukkonsa Versaillesiin, oliko
meillä oikeus mennä noutamaan kuningas Versaillesista ja tuoda hänet
Pariisiin?"

"Oli."

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas yritti paeta vihollisen puolelle,
oliko meillä oikeus vangita hänet Varennesissa?"

"Oli."

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas vannottuaan valan vuoden 1791
hallitusmuodolle yhä neuvotteli emigranttien kanssa ja vehkeili
muukalaisten kanssa, oliko meillä oikeus järjestää kesäkuun
kahdeskymmenes päivä?"

"Oli."

"Kun hän kieltäytyi tunnustamasta kansan tahdon sanelemia lakeja, oliko
meillä oikeus järjestää elokuun kymmenes päivä, toisin sanoin vallata
Tuilerieit ja lakkauttaa kuninkuus?"

"Oli."

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas Templeen teljettynäkin oli
jatkuvasti vapauden elävänä, vehkeilevänä uhkana, oliko meillä oikeus
vai eikö ollut tuoda hänet kansalliskonventin eteen, joka oli nimitetty
häntä tuomitsemaan?"

"Teillä oli oikeus."

"Jos meillä oli oikeus kuulustella häntä, meillä oli myöskin oikeus
tuomita hänet."

"Niin, mutta vain maanpakoon, karkotettavaksi elinkautiseen vankeuteen,
mutta ei kuolemaan."

"Entä miksei kuolemaan?"

"Koska syyllisenä tuloksiin hän ei ollut syyllinen alkuunpanijana.
Te tuomitsitte hänet kansan kannalta, hyvä Billot; hän oli toiminut
kuninkuuden kannalta. Oliko hän tyranni, kuten te häntä nimitätte?
Ei. Oliko hän kansan sortaja? Ei. Ylimystön rikostoveri? Ei. Vapauden
vihollinen? Ei."

"Te olette siis tuominnut hänet kuninkuuden kannalta!"

"En, sillä kuninkuuden kannalta minä olisin vapauttanut hänet."

"Ettekö vapauttanut häntä äänestäessänne elämää?"

"Niinpä kyllä, mutta elämää elinkautisessa vankeudessa. Billot,
uskokaa minua, olen tuominnut hänet puolueellisemmin kuin oikeastaan
halusinkaan. Kansanmiehenä tai paremminkin rahvaanlapsena vaaka, jota
pitelin kädessäni, painui kansaan päin. Te katselitte häntä etäältä,
Billot, ettekä nähnyt häntä niinkuin minä: tyytymättömänä kuninkuuteen,
joka hänelle oli suotu, yhtäältä kansalliskokouksen ahdistelemana, joka
piti häntä yhä liian mahtavana, toisaalta kunnianhimoisen kuningattaren
yllyttämänä, huolestuneen ja nöyryytetyn aateliston kiihoittamana,
leppymättömän papiston kiusaamana, itsekästen emigranttien vaivaamana
ja lopulta veljiensä viekoittelemana, jotka kiersivät maat ja manteret
keräämässä hänen nimessään vihollisia vallankumoukselle... Sanoitte
äsken, Billot, ettei kuningas ollut lähimmäisenne, vaan että hän
oli vihollisenne. Hyvä, vihollisenne oli voitettu eikä masennettua
vihollista surmata. Kylmästi harkittu murha ei ole oikea tuomio,
se on teurastusta. Te olette antanut kuninkuudelle marttyyrin ja
oikeudelle koston. Varokaa, varokaa, tehdessänne liikaa ette ole
tehnyt kylliksi! Kaarlo ensimmäinen mestattiin ja Kaarlo toinen on
ollut kuningas. Jaakko toinen karkoitettiin ja hänen jälkeläisensä
ovat kuolleet maanpaossa. Ihmisluonne on intomielinen, Billot, ja me
olemme vieroittaneet viideksikymmeneksi, kenties sadaksi vuodeksi
sen suunnattoman kansanosuuden, joka arvostelee vallankumouksia
sydämellään. Ah, uskokaa minua, hyvä ystävä, tasavaltalaiset saavat
haikeimmin itkeä Ludvig kuudennentoista verta, sillä se veri huutaa
kostoa heille ja se maksaa heille tasavallan!"

"Sanoissasi on paljon perää, Gilbert!" vastasi muuan ääni, joka tuli
oviaukosta.

Molemmat miehet säpsähtivät ja kääntyivät yhtaikaa— ja sanoivat yhteen
ääneen:

"Cagliostro!"

"Niin, niin, minä täällä", vastasi kreivi. "Mutta Billotinkin sanoissa
on paljon perää."

"Ah", huoahti Gilbert, "siinäpä onnettomuus onkin, että katsellessamme
asioita kahdelta vastakkaiselta näkökulmalta kumpikin kiistapuoli voi
sanoa: 'Minä olen oikeassa.'"

"Niin, mutta on myöskin sanottava, että hän on väärässä", huomautti
Cagliostro.

"Selittäkää, mestari?" kehoitti Gilbert.

"Niin, selittäkää", sanoi Billot.

"Te olette juurikään tuominneet syytetyn", virkkoi Cagliostro. "Minä
arvostelen tuomiota. Jos te olisitte tuominneet kuninkaan, olisitte
olleet oikeassa. Tuomitessanne ihmisen olitte väärässä."

"Minä en käsitä", sanoi Billot.

"Kuunnelkaa, sillä minä arvaan", virkkoi Gilbert.

"Kuningas olisi ollut surmattava", jatkoi Cagliostro, "silloin kun
hän oli Versaillesissa tai Tuilerieissä kansalle tuntemattomana,
hoviväkensä ja sveitsiläistensä turvissa. Hänet olisi pitänyt surmata
lokakuun seitsemäntenä tai elokuun yhdentenätoista päivänä, sillä
niinä päivinä hän oli tyranni! Mutta kun hänet oli teljetty viideksi
kuukaudeksi Templeen, missä hän joutui seurustelemaan kaikkien kanssa,
söi kaikkien nähden, nukkui kaikkien häntä silmätessä, köyhälistön,
työmiehen, kaupustelijan toverina, ja kohosi tässä alennustilassaan
ihmisen arvoon, häntä olisi pitänyt kohdella ihmisenä, toisin sanoin,
olisi hänet pitänyt tuomita karkoitettavaksi tai vankeuteen."

"Minä en käsittänyt teitä", sanoi Billot Gilbertille, "ja nyt minä
käsitän kansalaisen Cagliostron".

"Kas, näiden viiden vankeuskuukauden aikana hänet esitetään teille
liikuttavana, viattomana, kunnioitettavana, hänet esitetään teille
kelpo aviomiehenä, kelpo isänä, kelpo ihmisenä. Vätykset! Luulin heidän
pystyvän parempaan, Gilbert! Hänet muokataan, luodaan uudelleen.
Niinkuin kuvanveistäjä loihtii marmorimöhkäleestä patsaan paljolla
takomisella, samoin tästä arkipäiväisestä, halvasta, ei häijystä eikä
hyvästä olemuksesta, joka on täydellisesti aistillisten tottumustensa
orja, ahdasmielisesti, muotoihin takertuneesi uskonnollinen, jonka
maailmankatsomus ei ole valistuneen miehen, vaan kuin jonkun
seurakunnan kirkkoväärtin, tästä karkeasta aineksesta veistetään
rohkeuden, kärsivällisyyden ja alistumisen patsas ja sitten tämä patsas
pannaan kärsimysten jalustalle. Tuo poloinen kuningas korotetaan,
tehdään suureksi ja pyhäksi, jopa niin, että hänen vaimonsakin rakastuu
häneen! — Ah, hyvä Gilbert", lisäsi Cagliostro nauruun purskahtaen,
"kukapa olisi voinut aavistaa heinäkuun neljäntenätoista, lokakuun
viidentenä ja kuudentena tai elokuun kymmenentenä päivänä, että
kuningatar joskus rakastaisi miestänsä?"

"Oh," mutisi Billot, "jospa minä olisin arvannut kaiken tämän!"

"Mitä olisitte silloin tehnyt, Billot?" kysyi Gilbert.

"Mitäkö olisin tehnyt! Olisin surmannut kuninkaan joko heinäkuun
neljäntenätoista tai lokakuun viidentenä ja kuudentena tai elokuun
kymmenentenä päivänä. Se olisi käynyt helposti."

Nämä sanat lausuttiin niin synkeän isänmaallisesta että Gilbert antoi
ne anteeksi ja Cagliostro ihaili niitä.

"Niin", virkkoi viimeksi mainittu lyhyen äänettömyyden jälkeen, "mutta
te ette tehnyt sitä. Te, Billot, olette äänestänyt kuolemaa ja te,
Gilbert, olette äänestänyt elämää. Hyvä, haluatteko nyt kuunnella
viimeistä neuvoa? Te, Gilbert, te halusitte päästä konventin jäseneksi
täyttääksenne velvollisuuden, ja te, Billot, toteuttaaksenne koston.
Velvollisuus ja kosto on täytetty. Teitä ei tarvita täällä enää.
Lähtekää!"

Molemmat miehet silmäilivät Cagliostroa.

Tämä jatkoi:

"Te ette ole kumpikaan puoluemiehiä, te olette vaiston ihmisiä. Nyt
kun kuningas on kuollut, joutuvat puolueet vastakkain, ja kun puolueet
joutuvat vastakkain, ne tuhoavat toisensa. Kuka ensiksi sortuu? En
tiedä. Sen vain tiedän, että ne sortuvat kukin vuorollaan. Huomenna,
Gilbert, teidän suvaitsevaisuutenne on rikos ja ylihuomenna, Billot,
ehkä jo aikaisemminkin, teidän ankaruutenne on rikos. Uskokaa minua,
siinä kuolettavassa taistelussa, jota viha, pelko, kosto ja kiihko pian
käyvät, vain harva säilyy puhtaana. Yhdet tahraantuvat lokaan, toiset
vereen. Lähtekää, hyvät ystävät, lähtekää!"

"Mutta Ranska?" sanoi Gilbert.

"Niin, Ranska?" toisti Billot.

"Ranska on aineellisesti pelastettu", vastasi Cagliostro.
"Ulkonainen vihollinen on lyöty, sisäinen vihollinen on kuollut.
Niin vaarallinen kuin tammikuun yhdennenkolmatta päivän
mestauslava onkin tulevaisuudelle, on se hetkellisesti valtava
voima, peruuttamattomien päätösten voima. Ludvig kuudennentoista
mestaus aiheuttaa Ranskalle toisien valtaistuinten koston ja antaa
tasavallalle kuolemaantuomittujen kansojen kimmoisen, epätoivoisen
voiman. Katsokaa vanhanajan Ateenaa, katsokaa uudenajan Hollantia.
Neuvottelut, keskustelut, haihattelut ovat tauonneet tämän aamun
jälkeen. Vallankumous heiluttaa toisessa kädessä kirvestä, toisessa
kolmiväristä lippua. Lähtekää rauhallisin mielin. Ennenkuin se laskee
kirveen kädestään, on aristokratia mestattu; ennenkuin se laskee
kolmivärilipun, on Eurooppa voiteltu. Lähtekää, hyvä ystävät, lähtekää!"

"Ah", sanoi Gilbert, "Jumala olkoon todistajani, etten kaipaa Ranskaa,
jos teidän ennustamanne tulevaisuudenkuva on oikea. Mutta minne me
lähdemme?"

"Kiittämätön!" sanoi Cagliostro. "Unohdatko toisen isänmaasi, Amerikan?
Unohdatko sen suunnattomat järvet, sen aarniometsät, sen rannattomat
lakeudet? Etkö sinä, joka voit levätä, tarvitse luonnon tarjoamaa lepoa
näiden yhteiskunnan aiheuttamien hirveitten kiihtymysten jälkeen?"

"Lähdettekö kanssani, Billot?" kysyi Gilbert ja nousi.

       *       *       *       *       *

"Annatteko minulle anteeksi?" kysyi Billot ja astui askelen Gilbertiin
päin.

Miehet syleilivät toisiaan.

"Hyvä on", sanoi Gilbert, "me lähdemme".

"Milloin?" kysyi Cagliostro.

"Viikon perästä."

Cagliostro ravisti päätänsä.

"Te lähdette tänä iltana", sanoi hän.

"Miksi tänä iltana?"

"Koska minä matkustan huomenna."

"Entä minne te menette?"

"Saatte tietää sen joskus, hyvät ystävät."

"Mutta niillä tavoin me matkustamme?"

"_Le Franklin_ lähtee kuudenneljättä tunnin perästä Amerikaan."

"Entä passit?"

"Ne ovat tässä."

"Ja poikani?"

Cagliostro meni avaamaan oven.

"Astukaa sisälle, Sébastien", sanoi hän, "isänne kutsuu teitä".

Nuorukainen tuli esille ja heittäytyi isänsä syliin.

Billot huoahti raskaasti.

"Nyt ei meiltä puutu muuta kuin postivaunut", sanoi Gilbert.

"Minun vaununi ovat portin edessä", vastasi Cagliostro.

Gilbert otti pöytälaatikosta yhteisen kassan — tuhatkunta louisdoria —
ja viittasi Billotia ottamaan siitä osuutensa.

"Onko meillä kylliksi varoja?" kysyi Billot.

"Meillä on enemmän kuin mitä tarvitaan kokonaisen maakunnan ostoon."

Billot silmäili ympärilleen hämmästyneen näköisenä.

"Mitä etsitte, hyvä ystävä?" kysyi Gilbert.

"Etsin", vastasi Billot, "etsin jotakin, mistä en paljoa kostuisi,
vaikka sen löytäisinkin, koska en osaa kirjoittaa".

Gilbert hymyili, otti esille kynän, musteen ja paperia.

"Sanelkaa", kehoitti hän.

"Haluan lähettää hyvästit Pitoulle", sanoi Billot.

"Kirjoitan teidän puolestanne."

Ja Gilbert kirjoitti.

Kun hän oli lopettanut, kysyi Billot:

"Mitä olette kirjoittanut?"

Gilbert luki:

 "Hyvä Pitou.

 Lähdemme Ranskasta, Billot, Sébastien ja minä, ja kaikin kolmen me
 sylellemme teitä hellästi.

 Arvelemme, ettei teiltä puutu mitään, koska hoidatte Billotin maatilaa.

 Jonakin päivänä kirjoitamme teille ja keholtamme teitä saapumaan
 luoksemme.

                                       Ystävänne Gilbert."

"Siinäkö kaikki?" kysyi Billot.

"On siinä jälkikirjoituskin", vastasi Gilbert.

"Minkälainen?"

Gilbert katsoi tilanhoitajaa suoraan kasvoihin ja sanoi:

"Billot uskoo huostaanne Catherinen."

Billot huudahti kiitollisena ja heittäytyi Gilbertin syliin.

Kymmentä minuuttia myöhemmin le Havren tiellä vierivät postivaunut,
jotka kuljettivat Gilbertin, Sébastienin ja Billotin kauas Pariisista.




JÄLKIKATSAUS



I

Mitä Ange Pitou ja Catherine Billot tekivät


Kuninkaan mestauksesta ja Gilbertin, Sébastienin ja Billotin
lähdöstä oli kulunut vähä enemmän kuin vuosi. Eräänä kauniina ja
kylmänä aamupäivänä — tuona hirveänä pakkastalvena 1794 — kolme
neljäsataa henkeä, toisin sanoin lähes kuudesosa Villers-Cotteretsin
asukasmäärästä, seisoskeli linnan torilla ja raatihuoneen pihalla,
odottelemassa morsiusparin lähtöä, vanhan tuttumme, pormestari de
Longprén, paraikaa tehdessä siitä avioparia.

Tämä morsiuspari olivat Ange Pitou ja Catherine Billot.

Ah, oli ilmeisesti tapahtunut monenlaista vakavaa, ennenkuin varakreivi
de Charnyn entisestä rakastajattaresta ja pikku Isidorin äidistä oli
tullut rouva Pitou.

Kukin kertoi ja selitti näitä tapahtumia omalla tavallaan. Mutta
millä tavalla niitä seliteltiinkin ja kertoiltiinkin, kaikki nämä
torijutustelut ylistelivät Ange Pitoun uhrautuvaa alttiutta ja
Catherine Billotin viisautta.

Mutta mitä mielenkiintoisempi tämä vastainen aviopari oli, sitä enemmän
sitä surkuteltiin.

Pitou ja Catherine olivat kenties onnellisempia kuin yksikään tuon
odottelevan joukon miehistä ja naisista. Mutta joukko on nyt kerta
kaikkiaan sellainen, että sen täytyy surkutella tai kadehtia.

Tänä päivänä se oli säälivällä tuulella, se surkutteli.

Tapaukset, joita Cagliostro oli ennustanut tammikuun 21 päivän iltana
1793, olivat tosiaankin kehittyneet nopeasti ja jättäneet jälkeensä
pitkän ja lähtemättömän veriviirun.

Helmikuun 1 päivänä 1793 kansalliskonventti oli päättänyt
painatettavaksi assignaatteja kahdeksansataa miljoonaa. Assignaattien
kokonaismäärä tuli täten kolmeksi miljardiksi sadaksi miljoonaksi.

Maaliskuun 28:ntena Treilhardin ehdotuksesta konventti päätti, että
emigrantit karkotettiin maasta ikiajoiksi, että heidät katsottiin
virallisesti kuolleiksi ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin
tasavallan hyväksi.

Marraskuun 7:ntenä konventti oli päättänyt, että yleisen
valistusvaliokunnan tuli laatia ehdotus, jonka mukaan järkeen perustuva
maallikkokultti korvaisi katolisen uskonnon.

Emme puhu girondelaisten karkotuksesta ja kuolemasta, emme puhu
Orleansin herttuan, kuningattaren, Baillyn, Dantonin, Camille
Desmoulinsin ynnä monen muun mestauksesta. Niiden tapausten kaiku
kyllä ehti Villers-Cotteretsiin asti, mutta ne eivät vaikuttaneet
henkilöitten kohtaloon, joista meidän on vielä puhuttava.

Emigranttien tilusten takavarikoinnista oli seurauksena, että Billotin
ja Gilbertin tiluksetkin otettiin tasavallan haltuun ja pantiin
myytäviksi. Billot ja Gilbert näet laskettiin emigranttien joukkoon
kuuluviksi.

Samoin oli käynyt elokuun 10:ntenä surmatun kreivi de Charnyn ja
syyskuun 2:sena murhatun kreivittären tilusten.

Tämän päätöksen nojalla Catherine karkotettiin Pisseleun maatilalta,
joka nyt oli tullut kansallisomaisuudeksi.

Pitou olisi kyllä mielellään ruvennut käräjöimään Catherinen nimessä,
mutta Pitousta oli tullut maltillinen. Pitou oli jo epäiltyjen
kirjoissa, ja järkevät henkilöt neuvoivat häntä olemaan teoin ja
ajatuksin vastustelematta kansan määräyksiä.

Catherine ja Pitou olivat siis siirtyneet Haramontiin.

Catherine oli ensin aikonut sijoittua, kuten varemminkin, ukko
Clouisin majaan, mutta kun hän ilmestyi Orléansin herttuan entisen
metsänvartijan ovelle, oli tämä painanut sormen huulilleen vaitiolon
merkiksi ja ravistanut päätänsä mahdottomuuden merkiksi.

Tämä mahdottomuus johtui siitä, että paikka oli jo ennestään varattu.

Vannomattomien pappien karkoitusta koskeva laki oli pantu tiukasti
täytäntöön, ja kuten helposti ymmärtää, apotti Fortierkin, joka ei
ollut halunnut valaa vannoa, oli karkoitettu tai oikeammin, hän oli
lähtenyt itse.

Mutta hän ei ollut tuominnut itseään karkoitettavaksi rajan taakse; hän
tyytyi lähtemään Villers-Cotteretsista, asunnostaan, jonne hän jätti
neiti Alexandrinen irtaimistoa vartioimaan, ja meni pyytämään turvaa
ukko Clouisilta, joka olikin heti suostunut hänen pyyntöönsä.

Ukko Clouisin maja oli, kuten muistamme, vain maahan kaivettu
yksinkertainen kuoppa, jossa yhdenkin ihmisen oli työlästä asua. Apotti
Fortierin lisäksi sinne oli siis vaikea majoittaa Catherine Billotia ja
pikku Isidoria.

Lisäksi muistettaneen, kuinka tylysti apotti Fortier oli esiintynyt
rouva Billotin kuolinhetkenä. Catherine ei ollut kylliksi
kristillismielinen antaakseen apotille anteeksi, että tämä oli
evännyt hänen äidiltään haudan, ja vaikka hän olisi ollutkin kyllin
kristillismielinen antaakseen sen anteeksi, niin apotti oli liian
pinttynyt katolinen antaakseen anteeksi.

Oli siis luovuttava ajatuksesta sijoittua ukko Clouisin hökkeliin.

Jäljellä olivat täti Angéliquen asunto Pleuxissa ja Pitoun mökki
Haramontissa.

Täti Angéliquen asuntoa ei käynyt ajatteleminenkaan. Sitä mukaa kuin
vallankumous kehittyi, oli täti Angélique muuttunut yhä ärtyisämmäksi,
mikä tuntuu uskomattomalta, ja yhä laihemmaksi, mikä tuntuu
mahdottomalta.

Tämä muutos hänen henkisessä mielentilassaan ja ruumiillisessa
kunnossaan oli seurausta siitä seikasta, että Villers-Cotteretsissa,
kuten muuallakin, kirkot oli suljettu, koska yleinen valistusvaliokunta
oli keksinyt järkeen perustuvan maallikkokultin.

Kun kirkot suljettiin, lakkasi samalla tuolien vuokraaminen, joka oli
ollut täti Angéliquen pääasiallinen tulolähde.

Tämä tulojen hupeneminen juuri teki täti Angéliquen entistäkin
laihemmaksi ja ärtyisämmäksi.

Lisätkäämme tähän, että hän oli niin usein kuullut kerrottavan Billotin
ja Ange Pitoun vallanneen Bastiljin, nähnyt niin usein tilanhoitajan
ja sisarensapojan karauttavan täyttä laukkaa pääkaupunkiin aina kun
Pariisissa tapahtui jotakin merkittävää, että hän lopulta uskoi Ange
Pitoun ja Billotin johtavan koko vallankumousta ja kansalaisten
Dantonin, Maratin, Robespierren ja muiden olevan vain näiden
pääjohtajien toisarvoisia kätyreitä.

Kuten hyvin käsittää, neiti Alexandrine tuki häntä näissä, vain
osittain virheellisissä ajatuksissa, jotka Billotin äänestys sitten
huipensi yltiömäiseksi vihaksi.

Ei siis voinut ajatellakaan majoittaa Catherinea täti Angéliquen luokse.

Näin jäi jäljelle vain Pitoun mökki Haramontissa.

Mutta kuinka he voisivat asua kahden, oikeastaan kolmisin, tässä
vaivaisessa hökkelissä joutumatta ilkeitten juorujen uhriksi?

Se olisi vieläkin mahdottomampaa kuin asua ukko Clouisin turvemajassa.

Pitou päättikin lopulta turvautua ystävänsä Désiré Maniquetin
vierasvaraisuuteen. Tuo kunnon haramontilainen suostui auliisti
antamaan apuaan, jonka Pitou palkitsi monenlaisilla palveluksilla.

Multa se ei vielä turvannut poloisen Catherinen asemaa.

Pitou oli hänelle huomaavainen kuin ystävä, avulias kuin veli, mutta
Catherine tunsi hyvin, ettei Pitou rakastanut häntä vain veljenä tai
ystävänä.

Pikku Isidorkin tunsi sen hyvin; tuo lapsirukka, joka ei ollut
milloinkaan tuntenut isäänsä, rakasti Pitouta, niinkuin olisi
rakastanut isäänsä, enemmänkin ehkä, sillä täytyy sanoa, että Pitou
jumaloi äitiä, mutta hän oli lapsen orja.

Olisi voinut sanoa, että taitavan sotapäällikön lailla hän — Pitou —
käsitti, että Catherinen sydämen hän valloittaisi vain Isidorin avulla.

Rientäkäämme kuitenkin sanomaan heti, etteivät moiset laskelmat olleet
tahraamassa rehdin Pitoun tunteitten puhtautta. Pitou oli pysynyt
sellaisena, jommoiseksi olemme hänet aina nähneet, kertomuksemme
alkulukujen lapsekkaana ja uhrautuvana nuorukaisena, ja mikäli jotakin
muutosta oli hänessä tapahtunut, tiesi se vain sitä, että täysimieheksi
vartuttuaan Pitou oli tullut entistä uhrautuvammaksi ja viattomammaksi.

Kaikki nämä ominaisuudet liikuttivat Catherinea kyyneliin saakka.
Hän tunsi, että Pitou rakasti häntä palavasti, rakasti häntä
jumaloiden, uskonnollisen hartaasti, ja toisinaan hän päätteli, että
sellainen suuri rakkaus, sellainen täydellinen alttius oli palkittava
toisenlaisella tunteella kuin ystävyydellä.

Tällaisia ajatuksia pohtien kävi vähitellen niin, että poloinen
Catherine, tuntien — Pitouta lukuunottamatta — olevansa maailmassa
yksin, ymmärtäen, että jos hän kuolisi, hänen lapsirukkansa — yhä
Pitouta lukuunottamatta — olisi maailmassa yksin, kävi siis vähitellen
niin, että Catherine päätti palkita Pitoun sillä ainoalla tavalla, joka
oli hänelle mahdollinen: antamalla hänelle kaiken ystävyytensä ja koko
olemuksensa.

Ah, hänen rakkautensa, tuo nuoruuden heleä tuoksukukka, hänen
rakkautensa oli nyt taivaassa!

Lähes kuusi kuukautta kului näin. Catherine ei ollut vielä oikein
saanut tätä ajatusta kypsäksi, vaan vaali sitä järjellään paljoa
enemmän kuin sydämellään.

Tämän puolen vuoden aikana, vaikka Pitou otettiin vastaan joka päivä
yhä suloisemmin hymyillen ja hyvästeltiin joka ilta yhä hellemmin
kädenpuristuksin, Pitou ei voinut laisinkaan käsittää, mikä oli
aiheuttanut Catherinen tunteissa tällaisen elpymisen hänen hyväkseen.

Mutta koska Pitou ei ollut uhrautuva ja rakastava palkkiota toivoen ja
vaikka hän ei tiennyt, mitkä olivat Catherinen tunteet häntä kohtaan,
oli hän entistäkin uhrautuvampi ja rakastuneempi.

Ja näin olisi jatkunut Catherinen tai Pitoun kuolemaan saakka —
Pitou olisi voinut ehtiä Filemonin ja Catherine Bancin ikään — eikä
minkäänlaista muutosta olisi tapahtunut Haramontin kansalliskaartia
komentavan kapteenin tunteissa.

Niinpä Catherinen olikin puhuttava ensimmäiseksi, kuten naiset puhuvat.

Eräänä iltana hän ei tarjonnutkaan kättänsä, vaan tarjosi otsansa.

Pitou arveli Catherinen olevan hajamielisen. Hän oli liian rehti mies
eikä käyttänyt hyväkseen toisen hajamielisyyttä.

Hän väistyi askelen taaksepäin.

Mutta Catherine ei ollut päästänyt hänen kättänsä. Hän veti Pitoun
lähemmäksi ja tarjosi hänelle, ei enää otsaansa, vaan poskensa.

Pitou epäröi yhä enemmän.

Pikku Isidor huomasi hänen epäröintinsä ja sanoi:

"Mutta suutele nyt mammaa, pappa Pitou."

"Voi, hyvä Jumala!" sopersi Pitou ja valahti kuolonkalpeaksi.

Ja hän painoi kylmät, värisevät huulensa Catherinen poskelle.

Silloin Catherine otti lapsensa, pani sen Pitoun syliin ja sanoi:

"Annan teille lapsen, Pitou. Tahdotteko ottaa hänen mukanaan myöskin
äidin?"

Nyt meni Pitoun pää pyörälle. Hän sulki silmänsä ja puristaen yhä
lasta rintaansa vasten hän vaipui tuolille ja huudahti sillä sydämen
herkkyydellä, jonka vain sydän ymmärtää:

"Voi, herra Isidor, voi, rakas herra Isidor, kuinka minä teitä
rakastankaan!"

Isidor sanoi Pitouta pappa Pitouksi, mutta Pitou sanoi varakreivi de
Charnyn poikaa herra Isidoriksi.

Ja koska Pitou tunsi, että poikaansa rakastaen Catherine halusi
häntäkin rakastaa, hän ei sanonutkaan Catherinelle:

"Voi, kuinka minä rakastan teitä, neiti Catherine!"

Vaan hän sanoi Isidorille:

"Voi, kuinka minä rakastan teitä, herra Isidor!"

Kun näin oli päästy selville, että Pitou rakasti enemmän Isidoria kuin
Catherinea, puhuttiin avioliitosta.

Pitou sanoi Catherinelle:

"Minä en vaadi teitä kiirehtimään, neiti Catherine. Määrätkää te aika.
Mutta jos haluatte tehdä minut ylen onnelliseksi, älkää määrätkö aikaa
kovin kauaksi."

Catherine määräsi kuukauden.

Kolmen viikon perästä Pitou lähti juhlapuvussaan kunnioittavalle
tervehdyskäynnille täti Angéliquen luokse ilmoittaakseen tälle
menevänsä piakkoin naimisiin Catherine Billotin kanssa.

Täti Angélique näki jo kaukaa sisarensa pojan tulevan ja riensi
sulkemaan ovensa.

Mutta Pitou jatkoi matkaansa tuota epäystävällistä ovea kohden ja
koputti sille leppeästi.

"Kuka siellä?" kysyi täti Angélique kaikkein käreimmällä äänellään.

"Minä täällä, sisarenpoikanne, täti Angélique."

"Mene tiehesi, syyskuunmurhaaja!"

"Täti", jatkoi Pitou, "tulin ilmoittamaan teille uutista, joka teidän
pitäisi olla ilahduttavaa kuulla, koska se merkitsee minun onneani".

"Entä mikä se uutinen on, jakobiini?"

"Avatkaa ovi, niin minä sanon sen."

"Sano oven takaa. Minä en avaa oveani sinunlaisellesi sanskulotille."

"Onko se viimeinen sananne, täti?"

"Se on minun viimeinen sanani."

"Hyvä on, pikku täti, minä menen naimisiin."

Ovi aukeni kuin taikaiskusta.

"Kenen kanssa, onneton?" kysyi täti Angélique.

"Neiti Catherine Billotin kanssa", vastasi Pitou.

"Voi, sinua kurjaa, sinua viheliäistä, sinua brissotistia! Sinä aiot
naida sen hunningolle joutuneen tyttöletukan! Mene matkaasi, onneton!
Minä kiroan sinut!"

Ja juhlallisesti täti Angélique kohotti keltaiset, kuivettuneet kätensä
sisarensa poikaan päin.

"Täti", sanoi Pitou, "te käsitätte hyvin, että olen liian tottunut
kirouksiinne piitatakseni tästä yhtään enempää kuin aikaisemmistakaan.
Katsoin kohteliaisuuden velvoittavan minua ilmoittamaan teille
avioliitostani. Olen sen ilmoittanut ja kohteliaisuuden vaatimus on
täytetty. Hyvästi, täti Angélique!"

Pitou kohotti kätensä sotilaallisesti kolmikolkkahattunsa reunalle,
kumarsi täti Angéliquelle ja jatkoi matkaansa Pleuxin halki.



II

Kuinka täti Angéliqueen vaikutti ilmoitus, että hänen sisarenpoikansa
aikoi mennä naimisiin Catherine Billotin kanssa


Pitou oli käynyt ilmoittamassa tulevasta avioliitostaan de Longprélle,
joka asui Ormet-kadun varrella. Pormestari, jolla ei ollut, kuten täti
Angéliquella, syytä kantaa kaunaa Billotin perheelle, onnitteli Pitouta
siitä kunnon työstä, jonka tämä oli tehnyt.

Pitou kuunteli tuiki kummastuneena. Hän ei käsittänyt, kuinka hän
onneaan järjestäessään tuli samalla tehneeksi kunnon työn.

Aito tasavaltalaisena Pitou kiitteli enemmän kuin koskaan tasavaltaa,
sillä kun kirkolliset vihkimiset oli poistettu, oli kaikki aikaa
vaativat toimenpiteetkin poistettu.

Herra de Longpré ja Pitou sopivat, että seuraavana lauantaina Catherine
Billot ja Ange Pitou vihittäisiin raatihuoneella.

Sitä seuraavana päivänä, sunnuntaina, piti huutokaupalla myytämän
Pisseleun maatila ja Boursonnesin linna.

Maatila oli arvioitu neljänsadan tuhannen frangin ja linna kuudensadan
tuhannen frangin arvoiseksi.

Assignaattien arvo oli laskenut huimaavasti. Yhdellä louisdorilla sai
yhdeksänsataa kaksikymmentä assignaattifrangia.

Mutta kenelläkään ei ollut enää louisdoreja.

Pitou oli palannut juoksujalkaa ilmoittamaan Catherinelle hyvät
uutisensa. Hän oli kiirehtinyt kahdella päivällä sovittua
vihkimispäivää ja pelkäsi nyt, että tämä kiirehtiminen olisi
Catherinelle jotenkuten vastenmielistä.

Catherine ei näyttänyt pahastuvan, ja Pitou oli ylen onnellinen.

Mutta Catherine vaati, että Pitou käväisisi toistamiseen täti
Angéliquen luona ilmoittaakseen tälle vihkimispäivän ja kutsuakseen
hänet siihen juhlatilaisuuteen.

Täti Angélique oli Pitoun ainoa sukulainen, ja vaikkei tämä sukulainen
ollutkaan kovin helläluonteinen, tuli Pitoun silti esiintyä huomaavasti
häntä kohtaan.

Torstaiaamuna Pitou siis lähti Villers-Cotteretsiin, käydäkseen
toistamiseen tervehtimässä täti Angéliquea.

Kello löi yhdeksän, kun hän saapui perille.

Tällä kerralla täti Angélique ei ollut ovella, ikäänkuin täti Angélique
olisi tiennyt odottaa Pitouta; ovi oli lukittu.

Pitou arveli, että täti oli jo lähtenyt jonnekin, ja ihastui ikihyväksi
sellaisesta onnenpotkauksesta. Vierailu oli tehty, ja hyvin hellä ja
hyvin kunnioittava kirje saisi korvata puheen, jonka hän oli aikonut
pitää.

Mutta koska Pitou ennenkaikkea oli tunnontarkka mies, koputti hän
lukitulle ovelle, ja kun kukaan ei vastannut, kehoitti hän tätiään
avaamaan.

Pitoun kolkutuksen ja huudot kuullessaan muuan naapurivaimo tuli ulos.

"Kas, eukko Fagot", sanoi Pitou, "tiedättekö, onko tätini lähtenyt
jonnekin?"

"Eikö hän vastaa?" kysyi eukko Fagot.

"Ei, kuten huomaatte. Hän on varmaankin ulkona." Eukko Fagot ravisti
päätänsä.

"Minä olisin nähnyt hänen lähtevän", sanoi hän. "Minun oveni on
tännepäin, ja ylen harvoin käy niin, ettei hän herättyään kävisi meiltä
noutamassa kuumaa tuhkaa tallukkoihinsa. Sillä se poloinen vaimo-kulta
on lämmitellyt itseään koko päivän. — Eikö ole niin, Farolet kuoma?"

Tämä välikysymys tehtiin uudelle esiintyjälle, joka avattuaan ovensa
sekaantui keskusteluun.

"Mitä te sanotte, eukko Fagot?"

"Sanon, ettei täti Angélique ole lähtenyt ulos. Oletteko te nähnyt
häntä tänään?"

"En ja voin vakuuttaa, että hän on kotosalla, sillä jos hän olisi
lähtenyt jonnekin, olisivat ikkunaluukut auki."

"Kas, se on totta", myönsi Pitou. "Voi, hyvä isä, olisiko täti-rukalle
sattunut jokin onnettomuus?"

"Se on hyvinkin mahdollista", virkkoi eukko Fagot.

"Se on enemmänkin kuin mahdollista, se on todennäköistä", sanoi Farolet
miettivästi.

"Ah, hän ei tosiaankaan ole ollut minua kohtaan perin ystävällinen",
sanoi Pitou, "mutta välipä sillä, olen kovin levoton... Kuinka pääsemme
asiasta selville?"

"Eipä se ole kovinkaan vaikeaa", vastasi kolmas naapuri. "Lähetetään
hakemaan lukkoseppä Rigolotia."

"Oven avataksemme se on tarpeetonta", sanoi Pitou. "Olen tottunut
avaamaan sen veitselläni."

"Hyvä on. Avaa se siis, poikaseni", kehoitti Farolet. "M olemme
todistajia, ettet tee sitä pahoin aikein."

Pitou otti esille veitsensä. Paikalle oli tällä välin kerääntynyt
jo toistakymmentä naapuria, ja näiden nähden Pitou lähestyi ovea ja
käsitteli veistänsä taidolla, joka todisti, että hän oli useammin
kuin kerran turvautunut samaan keinoon päästäksensä nuoruusvuosiensa
asuntoon. Lukonkieli siirtyi sijoiltaan, ja ovi aukeni.

Huone oli pilkkosen pimeä.

Oven auetessa sisälle pääsi jonkun verran valoa — talviaamun
alakuloista, himmeää valoa — ja tässä hämärässä valossa alettiin
vähitellen nähdä täti Angélique, joka makasi vuoteessaan.

Pitou huusi kahdesti:

"Täti Angélique! Täti Angélique!"

Vanhus pysyi liikkumattomana eikä vastannut.

Pitou lähestyi vuodetta ja kosketti täti Angéliquea kylkeen.

"Ah, hän on kylmä ja kankea!" huudahti hän.

Avattiin ikkuna.

Täti Angélique oli kuollut!

"Mikä onnettomuus!" vaikeroi Pitou.

"Eipä suuren suuri!" huomautti Farolet. "Täti Angélique ei sinua liikaa
rakastanut, poikaseni."

"Se on mahdollista", vastasi Pitou, "mutta minä pidin hänestä paljon".

Kaksi isoa kyyneltä vierähti tuon kelpo nuorukaisen poskille.

"Voi poloista täti Angéliquea!" sanoi hän.

Ja hän polvistui vuoteen viereen.

"Kuulkaahan, herra Pitou", sanoi eukko Fagot, "jos tarvitsette apuamme,
olemme käytettävissänne. Hyväinen aika, naapureita on tai ei ole!"

"Kiitos, eukko Fagot. Onko poikanne kotona?"

"On kyllä. — Hei, Fagotin!" huusi tuo kunnon vaimo.

Neljäntoista vuoden ikäinen poika ilmestyi kynnykselle.

"Tässä olen, äiti", sanoi hän.

"Se sopii", virkkoi Pitou. "Pyytäkää poikaanne juoksemaan Haramontiin
ja sanomaan Catherinelle, ettei tämä olisi huolissaan, että minä olen
tavannut täti Angéliquen vainajana... Täti-rukka...!"

Pitou pyyhki uudet kyyneleet silmistään.

"Ja että se pidättää minua Villers-Cotteretsissa", lisäsi hän.

"Oletko kuullut, pikku Fagot?" sanoi eukko Fagot.

"Olen."

"No, mars matkaan!"

"Mene Soissons-kadun kautta", neuvoi mietiskelevä Farolet, "ja
ilmoita tohtori Raynalille, että täti Angéliquen äkillinen kuolema on
todettava".

"Kuuletko?"

"Kyllä kuulen, äiti", sanoi poika.

Pikku Fagot pani jalat alleen ja kapaisi Soissons-kadulle, joka on
Pleux-kadun jatko.

Väkeä oli kertynyt paikalle yhä enemmän. Oven edustalla seisoskeli
pian satakunta henkeä. Kaikki lausuivat mielipiteensä täti
Angéliquen kuolemasta. Yhdet arvelivat sen johtuneen kauheasta
jäykkäkouristuksesta, toiset sydänhalvauksesta ja kolmannet
täydellisestä loppuunkulumisesta.

Kaikki kuiskailivat:

"Ellei Pitou ole ihan pöhkö, löytää hän kelpo aarteen kaapin
ylimmältä laudalta, voipytyn pohjalta, olkikuvon alta tai jostakin
pellavasukasta."

Kesken kaiken saapui paikalle tohtori Raynal kaupungin veronkantomiehen
kanssa.

Pian saataisiin kuulla, mihin tautiin täti Angélique oli kuollut.

Tohtori Raynal astui sisälle, lähestyi vuodetta, tutki ruumista,
paineli kädellään sydänalaa ja vatsanpohjaa sekä selitti koko
kuulijakunnan suureksi hämmästykseksi, että täti Angélique oli kuollut
yksinkertaisesti viluun ja luultavasti myöskin nälkään.

Tämä selitys pusersi Pitoun silmistä entistä hereämmät kyynelet.

"Voi, täti-parkaa, poloista tätiä!" vaikeroi hän. "Ja minä kun luulin
häntä rikkaaksi. Voi, kurjaa minua, joka hylkäsin hänet! Ah, jospa
olisin sen tiennyt...! Se ei ole mahdollisia, tohtori Raynal, se ei voi
olla mahdollista!"

"Tutkikaa ruokakaappia ja katsokaa, onko siellä leipää, katsokaa, onko
puulaatikossa puita. Sanoin hänelle alati, että hän kuolisi näin, se
vanha saituri!"

Tehtiin, kuten lääkäri neuvoi: ei kalikkaakaan puulaatikossa, ei leivän
murustakaan ruokakaapissa.

"Voi, miksei hän puhunut minulle!" huudahti Pitou. "Olisin
käväissyt metsästä hakemassa hänelle polttopuita, olisin ruvennut
salametsästäjäksi ravitakseni hänet. — Se on teidänkin vikanne", lisäsi
poloinen nuorukainen syyttäen niitä, jotka olivat paikalla, "miksette
sanoneet minulle, että hän oli köyhä?"

"Emme sanoneet teille hänen olevan köyhän, herra Pitou", vastasi
Farolet, "siitä äärettömän yksinkertaisesta syystä, että kaikki
luulivat häntä varakkaaksi".

Tohtori Raynal peitti hurstilla täti Angéliquen kasvot ja lähti ovelle
päin.

Pitou riensi hänen luokseen.

"Te lähdette, herra Raynal?" sanoi hän.

Täti Angéliquen nojatuoli 290

"Entä mitä minä täällä tekisin, poikaseni?"

"Onko hän ihan varmasti kuollut?"

Lääkäri kohautti olkapäitään.

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroi Pitou. "Ja kuollut viluun,
kuollut nälkään!"

Tohtori Raynal kehoitti nuorukaista tulemaan lähemmäksi.

"Nuori mies", sanoi hän tälle, "neuvon sinua silti etsimään ylhäältä ja
alhaalta, ymmärräthän?"

"Mutta, herra Raynal, koska kerran väitätte hänen kuolleen nälkään ja
viluun..."

"On nähty kitupiikkejä", sanoi Raynal, "jotka ovat kuolleet nälkään ja
viluun lojuessaan aarteellaan".

Sitten hän kohotti sormen huulilleen ja sanoi:

"Vaiti!"

Ja hän lähti.



III

Täti Angéliquen nojatuoli


Pitou olisi kenties harkinnut syvemminkin, mitä tohtori Raynal oli
sanonut hänelle, mutta silloin hän näki kaukaa Catherinen, joka, lapsi
sylissä, riensi täti Angéliquen asunnolle päin.

Siitä lähtien kun kuultiin, että täti Angélique tiettävästi oli kuollut
nälkään ja viluun, naapurien tarjoukset tehdä hänelle viimeinen
palvelus olivat muuttuneet vähemmän auliiksi.

Catherine saapui siis kreivin aikaan. Hän selitti, että koska hän piti
itseään jo Pitoun vaimona, hänen velvollisuutensa olisi tehdä täti
Angéliquelle viimeinen palvelus. Sen hän suorittaisi yhtä hellin ja
kunnioittavin käsin kuin kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin äidilleen.

Pitou järjestäisi sillävälin kaikki kuntoon hautajaisia varten,
jotka olisi toimitettava kahden päivän perästä, sillä äkillistä
kuolemantapausta koskevan lain mukaan täti Angélique voitiin haudata
vasta kahden vuorokauden kuluttua.

Asiasta olisi puhuttava vain pormestarille, puusepälle ja
haudankaivajalle. Uskonnolliset menot oli poistettu hautajaisista kuten
vihkimisestäkin.

"Rakas ystävä", sanoi Catherine Pitoulle, kun tämä otti hattunsa
lähteäkseen herra de Longprén puheille, "eikö tämän tapauksen jälkeen
ole paikallaan, että vihkimisemme siirretään päivää tai paria
tuonnemmaksi?"

"Ihan niinkuin haluatte, neiti Catherine", vastasi Pitou.

"Eikö sinustakin tunnu oudolta, jos samana päivänä, jolloin hautaat
tätisi, suoritat niin tärkeän toimituksen kuin vihkiminen on?"

"Minulle se tosiaan onkin tärkeä toimitus", myönsi Pitou, "koska se
merkitsee vastaista onneani".

"No niin, hyvä ystävä, neuvottele herra de Longprén kanssa, ja mitä hän
sanoo, se tehdään."

"Tapahtukoon niin, neiti Catherine."

"Ja lisäksi meille voisi koitua onnettomuutta, jos meidät vihitään näin
lähellä hautaa..."

"Oh", sanoi Pitou, "kun kerran tulen mieheksenne, en salli
onnettomuuden kajota meihin!"

"Rakas Pitou", sanoi Catherine, "siirtäkäämme se maanantaihin... Kuten
huomaat, minä koetan niin paljon kuin mahdollista yhdistää toivomuksesi
siihen, mikä on sopivaa."

"Voi, neiti Catherine, kaksi päivää on pitkä aika!"

"Mutta kun olet jaksanut odottaa viisi vuotta..."

"Kahden vuorokauden aikana voi sattua monenlaista."

"Sinä aikana ei satu mitään sellaista, joka saisi minut rakastamaan
sinua vähemmän, rakas Pitou, ja koska se oman väitteesi mukaan on ainoa
seikka, mitä pelkäät..."

"Niin, ainoa, ainoa, neiti Catherine!"

"Hyvä, siinä tapauksessa... Isidor?"

"Mitä, äiti?" vastasi lapsi.

"Sano pappa Pitoulle: 'Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua
paljon ja äiti rakastaa sinua aina!'"

Lapsi toisti viattomalla äänellään:

"Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua paljon ja äiti rakastaa
sinua aina!"

Tämän vakuutuksen jälkeen Pitou ei enää empinyt lähteä de Longprén
puheille.

Pitou palasi tunnin perästä. Hän oli järjestänyt kaikki, hautauksen ja
vihkimisen, sekä maksanut kaikki kulut ennakolta.

Lopulla rahoillaan hän oli ostanut polttopuita ja elintarpeita kahdeksi
päiväksi.

Olikin jo aika hänen palata. Tässä viheliäisessä Pleuxin talossa, johon
viima pääsi kaikista raoista, saattoi helposti kuolla viluun.

Pitou tapasikin Catherinen puolikohmettuneena.

Catherinen toivomuksen mukaan vihkiminen oli lykätty maanantaiksi.

Seuraavat kaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat eivätkä Catherine ja
Pitou poistuneet toistensa luota hetkeksikään. He valvoivat nämä kaksi
yötä vainajan vuoteen ääressä.

Vaikka Pitou polttikin takassa suunnatonta roihua, tunkeutui tuuli
asumukseen purevana ja jäätävänä. Pitou päättelikin itsekseen, että
mikäli täti Angélique ei ollut kuollut nälkään, hän oli varsin hyvin
voinut kuolla viluun.

Koitti hetki, jolloin ruumis oli vietävä kalmistoon. Matka ei ollut
pitkä, sillä täti Angéliquen asunto oli miltei hautuumaan laidassa.

Koko Pieux ja osa kaupunkiakin tulivat saattamaan vainajaa
tämän viimeiseen leposijaan. Maaseudulla naiset aina tulevat
hautaustilaisuuteen. Pitou ja Catherine olivat surupuvussa.

Kun toimitus oli päättynyt, kiitti Pitou mukana olleita omasta ja
vainajan puolesta. Ja sitten kun kukin vuorollaan oli pirskottanut
vihkivettä vanhan neidin haudalle, sanottiin Pitoulle hyvästi.

Jäätyään yksikseen Pitou kääntyi sille taholle, minne oli Catherinen
jättänyt. Catherine ei ollut enää hänen vierellään. Hän oli pikku
Isidorin kanssa polvillaan erään hautakummun ääressä, jonka neljässä
nurkassa kasvoi kypressi.

Tämä hauta oli eukko Pillotin hauta.

Nämä neljä kypressiä Pitou oli noutanut metsästä ja istuttanut haudalle.

Pitou ei halunnut häiritä Catherinea tässä hartaudenharjoituksessa.
Mutta koska hän tiesi, että rukouksen päätyttyä Catherinen olisi ankara
vilu, kiiruhti hän asuntoon sytyttääkseen takkaan valtavan roihun.

Valitettavasti muuan seikka esti häntä toteuttamasta tätä kaunista
aietta: puuvarasto oli näet aamulla poltettu loppuun.

Pitou raapi korvansa taustaa. Hänen viimeiset kolikkonsa olivat
huvenneet leivän ja polttopuiden ostoon.

Pitou silmäili ympärilleen, arvioiden, minkä huonekalun hän voisi
uhrata hetken tarpeeseen.

Valittavana olivat sänky, leipälaari ja täti Angéliquen nojatuoli.

Leipälaari ja sänky olivat vielä käyttökelpoiset, vaikkeivät muuten
paljon arvoiset. Mutta nojatuoli oli jo hajoamistilassa eikä pitkiin
aikoihin kukaan muu kuin täti Angélique ollut uskaltanut siihen
istuutua.

Nojatuoli siis tuomittiin.

Pitou menetteli tällöin kuin vallankumousoikeus — tuskin oli tuomio
julistettu, kun se jo pantiin täytäntöön.

Pitou painoi toisen polvensa vanhuuttaan mustuneelle marokkonahkaiselle
istuimelle, tarttui toiseen käsinojaan ja riuhtaisi.

Vasta kolmannella nykäyksellä käsinoja irtautui.

Ikäänkuin tämä silpominen olisi aiheuttanut viiltävää tuskaa, nojatuoli
voihkaisi omituisesti. Jos Pitou olisi ollut taikauskoinen, olisi hän
voinut kuvitella, että täti Angéliquen henki asusti tuossa nojatuolissa.

Mutta Pitoun ainoa taikausko oli hänen rakkautensa. Nojatuoli oli
tuomittu lämmittämään Catherinea, ja vaikka siitä noruisi verta yhtä
runsaasti ja vaikka se voihkisi yhtä haikeasti kuin Tasson metsän
loihditut puut, nojatuoli oli pirstottava.

Pitou tarttui toiseen käsinojaan yhtä kovakouraisesti kuin äskeiseenkin
ja voimakkaasti riuhtaisten hän irroitti sen selkänojasta, joka oli nyt
miltei hajallaan.

Nojatuolista kuului jälleen omituinen metallinen ääni.

Pitou ei siitä piitannut. Hän tarttui runneltuun nojatuolin jalkaan,
kohotti huonekalun päänsä päälle ja iski sen kaikin voimin lattiaan.

Tällä kerralla itse istuin meni kahtia halki ja Pitoun suureksi
hämmästykseksi ammottavasta haavasta syöksyi esille — ei verivirta —
vaan kultainen vuo.

Kuten muistettaneen, täti Angéliquen tapana oli ollut vaihtaa kertyneet
neljäkolmatta hopealivreä yhteen louisdoriin ja piilottaa tämä
louisdori nojatuoliin.

Pitou oli tolkuton; hän horjahteli tuiki hämmentyneenä; hän oli
päästänsä pyörällä.

Hänen ensimmäinen liikkeensä oli lähteä noutamaan Catherinea ja pikku
Isidoria näyttääkseen heille, minkä aarteen hän oli löytänyt.

Mutta muuan hirveä ajatus pidätti hänet.

Mitä Pitou teki kultarahoilla

Näinköhän Catherine tulisikaan hänen vaimokseen, kun saisi tietää hänen
olevan rikkaan?

Hän ravisti päätänsä.

"Ei", puheli hän, "ihan varmasti hän kieltäytyisi!"

Tuokion hän seisoi näin, liikkumattomana, mietteissään, huolestuneena.

Sitten hänen kasvoilleen levisi valoisa hymy.

Hän oli varmaankin keksinyt keinon, kuinka selviäisi pulmasta, johon
tämä odottamaton rikkaus oli hänet vienyt.

Hän keräsi lattialle kierähtäneet kultarahat, ratkoi veitsellään
istuimen halki ja penkoi koko jouhisen tappuratäytteen.

Koko istuin oli ahdettu täyteen kultarahoja.

Niistä tulisi kukkuroilleen se savikulho, missä täti Angélique oli
aikoinaan paistanut sen kuuluisan kukon, joka aiheutti tädin ja
sisarenpojan välillä varemmin esittämämme hirveän sananvaihdon.

Pitou laski kultarahat.

Niitä oli tuhat viisisataa viisikymmentä!

Pitoun rikkaus oli siis tuhat viisisataa viisikymmentä louisdoria eli
kolmekymmentäseitsemäntuhatta kaksisataa livreä.

Ja koska yksi louisdori siihen aikaan oli yhdeksänsataa kaksikymmentä
assignaattifrangia, oli Pitoun varallisuus siis miljoona kolmesataa
kaksikymmentäkuusi tuhatta livreä!

Entä millä hetkellä tämä valtava omaisuus oli tullut hänen käsiinsä?
Hetkellä, jolloin hänen pystymättä ostamaan polttopuita oli täytynyt
Catherinea lämmittääkseen pirstota täti Angéliquen nojatuoli.

Mikä onni, että Pitou oli näin köyhä, että sää oli näin kylmä ja että
nojatuoli oli näin vanha!

Kukapa tietää, mikä olisi ollut tämän kallisarvoisen nojatuolin kohtalo
ilman näitä näköjään kohtalokkaita sattumia?

Pitou ryhtyi sullomaan kultarahoja taskuihinsa ja ravistettuaan
vimmatusti jokaista nojatuolin palasta hän rakensi niistä takkaan
rovion, iski tulta tuluksilla, jolloin hän löi yhtä monesti hyppysiinsä
kuin limsiöön, sai lopulta taulan hehkumaan ja sytytti vapisevin käsin
roihun palamaan.

Jo oli aikakin! Catherine ja pikku Isidor astuivat sisälle vilusta
värjöttäen.

Pitou puristi lapsen rintaansa vasten, suuteli Catherinen jääkylmiä
käsiä ja sanoi lähtiessään:

"Minun on toimitettava muuan välttämätön asia. Lämmitelkää ja odottakaa
minua."

"Minne pappa Pitou menee?" kysyi Isidor.

"En tiedä", vastasi Catherine, "mutta koska hän juoksee noin rivakasti,
on hän varmastikin menossa järjestämään jotakin, mikä ei koske häntä
itseään, vaan sinua tai minua".

Catherine olisi voinut sanoa:

"Sinua ja minua."



IV

Mitä Pitou teki täti Angéliquen nojatuolista löytämillään kultarahoilla


Ei pidä unohtaa, että Pillotin maatila ja Charnyn linna aiottiin myydä
seuraavana päivänä julkisella huutokaupalla.

Muistettaneen vielä, että maatilan hinnaksi oli määrätty
neljäsataatuhatta frangia ja linnan hinnaksi kuusisataatuhatta frangia
assignaatti-frangia.

Huutokauppa-päivänä de Longpré osti erään tuntemattoman henkilön
nimiin molemmat tilukset yhteensä tuhannen kolmensadan viidenkymmenen
louisdorin eli miljoonan kahdensadan neljänkymmenenkahden tuhannen
assignaatti-frangin kauppasummasta.

Hän maksoi käteisellä.

Tämä tapahtui sunnuntaina, siis päivää ennen kuin Catherine ja Pitou
vihittäisiin.

Sunnuntaina Catherine oli lähtenyt jo varhain aamulla Haramontiin joko
järjestämään eräitä sievistysasioita, joita yksinkertaisimmallakin
naisella on hoidettavana hääpäivänsä aattona, tai ollakseen poissa
kaupungista päivänä, jolloin julkisesti myytäisiin se kaunis kartano,
missä hänen nuoruutensa oli kulunut, missä hän oli ollut ylen
onnellinen ja missä hän oli niin paljon kärsinyt!

Niinpä siis maanantaina, kello yhdentoista tienoissa aamupäivällä,
raatihuoneen portille kertynyt väkijoukko surkutteli ja ylisteli
Pitouta, joka oli aikeissa ottaa vaimokseen rutiköyhän naisen — ja
saisi kaupan päällisiksi lapsen, joka oli syntynyt äitiään rikkaampana,
mutta oli nyt vieläkin köyhempi kuin tämä!

Sillävälin de Longpré kysyi Pitoulta kaavojen mukaisesti:

"Kansalainen Pierre Ange Pitou, otatteko vaimoksenne kansatar Anne
Catherine Billotin?"

Catherine Billotilta hän kysyi:

"Kansatar Anne Catherine Billot, otatteko aviomieheksenne kansalaisen
Pierre Ange Pitoun?"

Molemmat vastasivat: "Otan."

Kun molemmat olivat vastanneet myöntävästi, Pitou liikutuksesta
värähtelevällä äänellä ja Catherine tyynen selkeällä äänellä, ja
pormestari julistanut lain nimessä nämä nuoret ihmiset aviopariksi,
viittasi de Longpré pikku Isidorin luoksensa.

Pikku Isidor, joka oli pantu istumaan pormestarin työpöydälle, meni
hänen luoksensa.

"Lapsi kulta", sanoi de Longpré hänelle, "anna nämä molemmat paperit
äidillesi Catherinelle, kun isäsi Pitou on vienyt hänet kotiinsa".

"Kyllä, herra", sanoi lapsi.

Ja hän otti molemmat paperit pieniin kouriinsa.

Kaikki oli lopussa. Mutta silloin kaikkien läsnäolleitten
hämmästykseksi Pitou otti taskustaan viisi kultarahaa, antoi ne
pormestarille ja sanoi:

"Köyhille, herra pormestari."

Catherine hymyili.

"Me olemme siis rikkaat?" kysyi hän.

"Ihminen on rikas, kun hän on onnellinen, Catherine", vastasi Pitou,
"ja sinä olet tehnyt minusta maailman rikkaimman ihmisen".

Ja hän tarjosi hänelle käsivartensa, johon nuori vaimo hellästi nojasi.

Ulos tullessaan he tapasivat portilla äsken mainitun väkijoukon.

Se tervehti nuorta aviopaperia yksimielisin onnentoivotuksin.

Pitou kiitti ystäviään ja puristi heidän käsiään. Catherine kiitti
ystävättäriään ja nyökäytti päätänsä.

Pitou poikkesi oikealle.

"Minne sinä aiot, ystäväiseni?" kysyi Catherine.

Tosiaankin, jos Pitou aikoi Haramontiin, hänen olisi pitänyt kääntyä
vasemmalle, puistoon päin.

Jos hän taas aikoi täti Angéliquen asunnolle, hänen olisi pitänyt mennä
suoraan eteenpäin linnatorin yli.

Minne hän siis aikoi poiketessaan Fontaine-aukiolle päin?

Sitä juuri Catherine kysyi.

"Tule, rakas Catherine", vastasi Pitou, "vien sinut katsomaan paikkaa,
jonka mielelläsi näet jälleen".

Catherine alistui Pitoun johdettavaksi.

"Minne he oikeastaan menevät?" kyselivät ihmiset toisiltaan
katsellessaan heidän lähtöään.

Pitou asteli Fontaine-aukion yli, poikkesi sitten Ormet-kadulle ja
sen päässä kääntyi sille kujalle, missä hän kuutta vuotta aikaisemmin
oli tavannut Catherinen aasin selässä, samana päivänä, jolloin täti
Angélique oli karkoittanut hänet eikä hän ollut tiennyt, mistä päin
hakisi itselleen tyyssijan.

"Emmehän toki mene Pisseleuhun?" kysyi Catherine ja pysähtyi.

"Seuratkaa vain mukana, Catherine", kehoitti Pitou.

Catherine huoahti ja jatkoi kulkuaan pikku kujaa pitkin ja joutui pian
tasangolle.

Kymmenen minuuttia taivallettuaan hän tuli sille pikku sillalle, jolta
Pitou oli löytänyt hänet pyörtyneenä samana iltana kun Isidor oli
lähtenyt Pariisiin.

Hän pysähtyi.

"Pitou", sanoi hän, "en tule edemmäksi".

"Voi, Catherine", pyysi Pitou, "vain ontolle raidalle asti!"

Pitou tarkoitti raitaa, jonka ontelosta hän oli käynyt noutamassa
Isidorin kirjeet.

Catherine huoahti jälleen ja jatkoi matkaansa.

Raidan kohdalle saavuttuaan hän sanoi:

"Kääntykäämme takaisin, pyydän sitä sinulta!"

Mutta Pitou laski kätensä nuoren vaimonsa käsivarrelle ja virkkoi:

"Vielä parikymmentä askelta, Catherine, en pyydä enempää."

"Voi, Pitou!" jupisi Catherine äänessä niin tuskallinen moitteen sävy,
että Pitou vuorostaan pysähtyi.

"Oh, Catherine", sanoi hän, "ja minä luulin tekeväni sinut ylen
onnelliseksi!"

"Niin, luulit tekeväsi minut onnelliseksi, Pitou, tuodessasi
minut katsomaan maatilaa, missä olen kasvanut, joka on kuulunut
vanhemmilleni, jonka pitäisi nyt kuulua minulle ja joka myytiin eilen
vieraalle, jonka nimeä en edes tiedä."

"Catherine, vielä parikymmentä askelta! En pyydä enempää."

Nämä parikymmentä askelta astuttuaan he tulivat ulkomuurin nurkalle ja
näkivät edessään maatilan ison portin.

Tämän ison portin edustalle olivat kerääntyneet maatilan kaikki entiset
päivätyöläiset, rengit, tallimiehet, navettatytöt. Ukko Clouis seisoi
ensimmäisten joukossa.

Kaikilla oli kädessä kukkavihko:

"Ah, nyt ymmärrän", sanoi Catherine, "ennenkuin uusi omistaja saapuu,
sinä halusit tuoda minut tänne viimeisen kerran, jotta entiset
palvelijani voisivat sanoa minulle hyvästi. Kiitos, Pitou!"

Ja hän päästi Pitoun käsivarren ja pikku Isidorin käden ja meni
tervehtimään noita kunnon ihmisiä, jotka ympäröivät hänet ja veivät
hänet päärakennuksen isoon pirttiin.

Pitou otti pikku. Isidorin syliinsä — lapsi piteli yhä molempia
papereita kädessään — ja seurasi Catherinea.

Nuori vaimo seisoi keskellä tupaa ja hieroi otsaansa, ikäänkuin olisi
vastikään unesta havahtunut.

"Taivaan tähden, Pitou", huudahti hän silmät hämmentyneinä ja ääni
kuumeisena, "mitä nämä ihmiset oikeastaan höpisevät...? Hyvä ystävä, en
käsitä hitustakaan, mitä he sanovat!"

"Ehkä ne paperit, jotka lapsemme sinulle antaa, selittävät sinulle
enemmän, rakas Catherine", virkkoi Pitou.

Ja hän työnsi Isidorin äitinsä eteen.

Catherine otti paperit lapsen kätösestä.

"Lue, Catherine", kehoitti Pitou.

Catherine aukaisi umpimähkään toisen paperin ja luki:

 "Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut
 Boursonnesin linnan kaikkine maineen Jacques Philippe Isidorin, neiti
 Catherine Billotin alaikäisen pojan, nimiin, ja että Boursonnesin
 linna kaikkine maineen kuuluu nyt siis tälle lapselle täysin
 omistusoikeuksin.

                                          _De Longpré_,
                                  Villers-Cotteretsin pormestari."

"Mitä tämä merkitsee, Pitou?" kysyi Catherine. "Arvaathan, etten käsitä
tästä yhtään mitään."

"Lue toinenkin paperi", sanoi Pitou.

Catherine aukaisi toisen paperin ja luki:

 "Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut
 Pisseleun maatilan kaikkine alueineen kansatar Anne-Catherine Billotin
 nimiin ja että Pisseleun maatila kaikkine alueineen kuuluu nyt siis
 hänelle täysin omistusoikeuksin.

                                            _De Longpré_
                                   Villers-Cotteretsin pormestari."

"Taivaan tähden", huudahti Catherine, "sano pian, mitä tämä merkitsee!
Muutoin tulen hulluksi!"

"Se merkitsee, että niillä tuhannella viidelläsadalla
viidelläkymmenellä louisdorilla, jotka toissa päivänä löysin täti
Angéliquen vanhasta nojatuolista särjin sen nojatuolin lämmittääkseni
teitä, kun palasitte hautuumaalta on asiat järjestetty niin, ettei
Boursonnesin linna joudu Charnyn suvun hallusta eikä Pisseleun maatila
Billotin suvun hallusta."

Ja sitten Pitou kertoi Catherinelle, minkä me olemme kertoneet
lukijalle.

"Oh", sanoi Catherine, "ja sinä olet tohtinut polttaa
sen vanhan nojatuolin, rakas Pitou, vaikka sinulla oli
tuhatviisisataaviisikymmentä louisdoria puiden ostoon!"

"Catherine", sanoi Pitou, "te olitte tulossa kotiin ja teidän olisi
täytynyt odottaa lämmintä, sillä puut olisi ollut ostettava ja
kuljetettava paikalle, ja odotellessanne teidän olisi tullut vilu".

Catherine levitti käsivartensa. Pitou työnsi hänen syliinsä pikku
Isidorin.

"Ah, sinä myöskin, sinä myöskin, rakas Pitou!" sanoi Catherine.

Ja samaan syleilyyn Catherine puristi rintaansa vasten lapsensa ja
miehensä.

"Voi, hyvä Jumala", huudahti Pitou läkähtymäisillään iloonsa ja
vuodattaen viimeisen kyynelen tätivainajansa muistolle, "ja hän kuoli
nälkään ja viluun, poloinen täti Angélique!"

"Sanonpa vainen", virkkoi muuan kookas tullimies verevälle ja kauniille
navettatytölle, "sanonpa vainen, että noiden kahden kohtalona ei ole
kuolla sillä tavalla!"








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TEMPLEN VANGIT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.