The Project Gutenberg eBook of Pyhäsaaren arvoitus, by Lauri Soini

Heräsin siihen, että ovi aukeni hiljaa, koputtamatta, ja oven raosta näyttäytyi sisälle naiskäsi, laskien oven viereen, pesukaapin päälle jotakin, mikä kahahti niin houkuttelevan pehmeästi.

Tiesin hyvin mitä se oli. Talon maitokuski oli jo palannut kaupungista ja tuonut päivän sanomalehden.

Oli häpeä maata keskellä kirkasta kesäpäivää! Kimmahdin heti vuoteestani.

Ikkunasta, joka oli ollut auki koko yön, tulvahti sylin täydeltä päiväpaistetta ja linnunlaulua. Mutta minusta se tuntui niin omituisen etäiseltä. Se ei ollut elinilmaa ja lumosointua, kuten muina kesinä, vaan se tuntui pikemminkin koristeelliselta kehykseltä. Asuin niin lähellä kaupunkia, etten päässyt luonnonvaistojen valtaan.

Tämä lehtikin saapui joka päivä aivan tuoreeltaan, niin että päivä aina alkoi kaupunkielämän merkeissä.

Hypähdin housuihini ja kävin kurkistamassa keittiön ovelta. Se oli merkki, että kesävieras oli noussut, ja että hänelle sai tuoda kahviaamiaisen. Heidän päiväkahviaan.

Aloin ahmia uutisia voileivän ja kahvin keralla. Tänä kesänä nämä lehdet toki tiesivät jotakin. Joka päivä jotain suurta tekeillä, luomistyötä ja kahleitten katkontaa. Lahon repimistä, uuden rakentamista!

Kiinnyin lehden alakertaan, jossa jatkui elämäkerrallinen luettelo paljastetuista santarmikätyreistä. Heille, miekkosille, ei vapautemme aamunkoitto tiennyt onnellisen ajan aamunkoittoa. Jokaisen rangaistusvanginkin on varmaan helpompi aloittaa uudestaan, sillä viha ja halveksiminen ei heitä kohtaan ole yhtä armoton, yhtä verinen, kuin niitä kohtaan, jotka ovat koko kansan elinehtoja vastaan taistelleet. Liekö kosto yleensä oikeutettu tai ei, niin ainakin se tuntuu ehdottomalta velvollisuudelta heitä kohtaan. Mutta samalla tulin pakostakin ajatelleeksi, että mihinhän nämä paljastetut miesrähjät tästedes tulevat ryhtymään. Kun paljastus tukkii kaikki tiet heidän edestään, sulkee heidät yhteiskunnan ulkopuolelle, heittää heidät henkipatoiksi, niin eiköhän heistä pakostakin tule ammattirikollisia, yhteiskunnan vaarallisimpia vihollisia.

Näin aprikoidessani temmattiin ovi yhtäkkiä auki ja talon tytär syöksyi sisään:

— Hyvä isä! Etkö tiedä, että asun viiden kilometrin päässä kaupungista?

—— No, laittaudu sitten valmiiksi kymmenessä minuutissa. Silloin on auto talon portilla.

Hän soitti korvaani. Minä riensin pukeutumaan. Viidessä minuutissa olin kunnossa.

Pyhäsaareen! Pukeutuessani juolahti mieleeni, että lehdessä oli ollut lihava teho-otsake, jossa Pyhäsaaren nimi mainittiin. Sieppasin lehden ja istahdin silmäilemään. "Suuri, salaperäinen tulipalo Pyhäsaarella", oli yläotsakkeena suurilla kirjaimilla kahdella palstalla ja alaotsakkeet kertoivat koko uutisen sisällyksen: talo palanut kokonaan, vanha, halvaantunut isäntä jäänyt liekkeihin, neljä sikaa ja viljavarasto palanut, palon alku salaperäinen. "Murhapolttoko?" Tähän kysymykseen päättyi otsakesarja. Itse uutisesta ehdin silmätä vain loppurivit: "Paikkakunnalla on liikkeellä tästä salaperäisestä tulipalosta mitä kummallisimpia juttuja, joiden todenperäisyys tai perättömyys tänään pidettävässä poliisitutkinnossa selvinnee."

Samassa suhahti auto tuututtaen pihaan. Kohta vilisi metsä silmissäni tien molemmin puolin, niin etten puita ehtinyt erottaa. Ja kaupungista palaavien maalaisten pelästyneet hevoset peittyivät tien varsilla paksuun tomupilveen.

Kuka minua sitten kiidätti tällaisella kumman vauhdilla? "Hast du
Haukka gesehen?" on eräällä hyvällä toverillani tapana kysyä.

Kuka oli Haukka? Hän oli yksityisetsivä, tämän tarinan sankari. Hän ja hänen "Silmänsä".

Jos koira konsanaan on miehelle kunniaksi, niin haukansilmä oli totisesti Haukalle kunniaksi. Sillä Silmä ei ollut mikään saksalainen paimenkoira, kuten viralliset poliisikoirat, vaan oikea lappalainen pystykorva, porokoira, jonka Haukka itse oli kouluttanut.

Kun olen sanonut, mikä Silmä oli, olen kenties hänen isännästäänkin sanonut tärkeimmän.

Salapoliisikertomuksen reseptiin taitaisi tosin kuulua, että esittäisin sankarin puolittain noidaksi, puolittain tiedemieheksi, ylipäänsä joksikin mystilliseksi olennoksi. Mutta minua on kaiken ikäni kohdannut se kova onni, etten ole tutustunut muihin kuin rakenteeltaan varsin tavallisiin ihmisiin. Ja Haukkakin oli varsin tavallinen, iloinen ja reipas herrasmies. Sittenpähän näette, kun esittelen hänet tavattaessa!

Minä olin jo poikana tutustunut häneen. Siihen aikaan meillä vielä oli (helläluonteisten tyttöjemme tarpeeksi) sotaväkikin, ja ystäväni oli torvensoittajana savolaisessa tarkk'ampujapataljoonassa. Meitä vetivät yhteen kirjalliset harrastukset, vaikka makumme kävikin huomattavasti eri suuntiin. Hänellä oli paljon valikoivampi aisti kuin minulla. Minä luin mitä käsiini sattui, mutta rakastin varsinkin rakkausromaaneja. Hän puolestaan jakoi kirjallisuuden neljään luokkaan: rosvoromaaneihin, intiaaniromaaneihin, historiallisiin romaaneihin ja rakkausromaaneihin. Luokat olen luetellut arvojärjestyksessään. Ensimmäinen luokka oli hänestä verrattomasti paras, ja viimeinen ei kelvannut mihinkään. Nykyisin, kun hän on syventynyt rikosromaaneihin luonnossa, hän harrastaa psykologiaa ja sille läheisiä luonnontieteen haaroja, vieläpä historiaa ja monistista filosofiaakin.

Kun suomalaiset pataljoonat hajoitettiin, hän antautui poliisialalle. Oli aluksi kotvan järjestyspoliisinakin. Mutta se ei häntä tyydyttänyt. Häntä viehätti enemmän etsivän poliisin omavaraisempi toiminta. Hän saikin siirron ja toimi menestyksellä aikansa. Mutta takavuosina, kun poliisilaitoksen toiminnalla oli jokaista rehellistä suomalaista niin tympäisevä valtiollinen väritys, ei reipasta ystävääni kruunun leipä enää maittanut.

Poliisilaitoksessa hän oli kiintynyt poliisikoiriin niin suuresti, että tavallisella rohkealla reippaudellaan oli alkanut tuumia, jotta tarvitsikohan niiden välttämättä olla ulkolaista rotua. Hän oli kokeillut useammillakin kotimaisilla koira-tyypeillä, mutta huomannut lappalaisen pystykorvan taipuvaisimmaksi poliisitehtäviin. Hän oli muutaman porokoiran opettanut niin taitavaksi, että sille hänen kehumansa mukaan oli maksettu melkein yhtä suuri palkka kuin hänelle itselleenkin.

Sitten, kun hän muutamassa rikosjutussa oli joutunut venäläistyttämisjärjestelmän puristukseen, hän otti eronsa koirineen. Ja siitä pitäen Haukka (joksi hän vaatimattomasti oli suomentanut entisen Adler-nimensä) Silmänsä kera vietti varsin vapaata ja riippumatonta elämää.

En oikein muista, kumpiko meistä ensin tuli maininneeksi, ettei meidän rehottavassa suomalaisessa kirjallisuudessamme vielä ole, paitsi muuatta humoreskia, ainoatakaan varsinaista etsivätarinaa. Ainakin hän oli sangen innostunut asiaan. Hän jutteli minulle monia ihmeellisiä tarinoita Silmästään, niin ettei muka muuta kuin kirjoittaa. Mutta ne tuntuivat minusta siinä määrin pelkiltä kaskuilta, etten voinut kiinnostua asiaan.

Kerran tulin hänelle maininneeksi, että hän joskus ottaisi minut mukaan, sillä saattaisi olla sangen huvittavaa nähdä Silmää toimessaan ja voisi muutenkin kenties panna merkille jotakin kiinnostavaa.

Nyt hän oli sen muistanut. Ja uteliaana minä lähestyin autollani laivarantaa. Mitähän merkillistä hänellä oli tekeillä?

Olin ehtinyt niin aikaisin, että sain pari minuuttia odottaa häntä. Mutta kohta tuli tuiskuna ajuri, ja ystäväni vihreänharmaa metsästystakki ja samanvärinen lakki näkyi rattailla.

Rattailta astui alas ensin Silmä, sitten itse Haukka. Silmä seurasi kyllä visusti isäntäänsä vapaanakin, mutta hetken tärkeyden vuoksi se oli talutusnuorassa.

Koirakin näytti ymmärtävän, että oli tärkeää tekeillä. Se tuli korvat terhassa, minkä talutusnuoralta pääsi, ja nuuskaisi hyvin hanakasti housujani, mutta tutuksi tunnettuaan liehutti ystävällisesti pörröistä kippurahäntäänsä vaaleanhallavalla peräkannellaan.

Astuimme höyrypurteen. Silmä varovasti edellä, korvat ja häntä etukäppyrässä. Jäljestä lyhyehkö, ketterä Haukka, ja minä joukon jatkona.

Silmä kytkettiin purren suurehkon konehuoneen nurkkaan, ja se näytti hyvin loukkaantuneelta ja tyytymättömältä, kun me poistuimme yläkannelle, jättäen hänet siihen maalaisten joukkoon.

Istuuduttuamme vastatusten höyrypurren pieneen kansisalonkiin loin ystävääni kysyvän katseen. Hän vain hymyili minulle, veti taskustaan sikarikotelonsa ja tarjosi minulle baharabatin, joita hän aina poltti. Mutta hänen silmiensä iloisessa tuikkeessa oli aina jotakin pistävää, kirpaisevaa.

—— En tiedä vielä muuta kuin mitä oli lehdessä. Eikä tiennyt paljoa seurakunnan pappikaan, joka minut kutsui puhelimella. Hän oli asiasta kovasti kuohuksissaan, koska valkea oli pahoin uhannut pappilaa. Palo oli syttynyt riihirakennuksesta, jota ei ole lämmitetty puoleen vuoteen. Murhapoltto siis, mutta syyllisestä ei ole niin mitään vihiä, yhtä vähän kuin rikoksen syystäkään.

Haukka tuntui ottavan asian jotenkin kylmäkiskoisesti. Mutta lehden viittausten vuoksi se herätti minussa uteliaita aavisteluja. Ja olinhan saava olla omin silmin näkemässä.

Ihana oli laivamatka kauniina ja kirkkaana kesäpäivänä pitkin
Länsi-Suomen satasaarista, tuhattutkelmaista, muistorikasta rannikkoa.

Päästyämme hyvään matkavauhtiin tuli purren ystävällinen, puhelias kapteenikin kansisalonkiin kahville. Pakina kääntyi itsestään tämän rannikon historiallisten muistojen runsauteen, ja kapteeni tuntui tuntevan kaikki vanhat tarinat purtensa liikkumavesillä. Tuli siinä mainituksi matkamme määränpääkin.

— Pyhäsaari? tuumin. — Olisi hauska, jos joku kerran tutkisi, mistä kaikki tällaiset "pyhät" paikannimet ovat saaneet alkunsa.

— Useimmilla niillä varmaankin on syntytarinansa, virkkoi kapteeni vilkkaasti. — Tämä pyhä on muuten siitä merkillinen, että se täydellisesti vastaa nimeään. Pyhäsaari lienee tosiaankin pyhimpiä paikkoja Suomessa.

— Uskovaisin ja rukoilevaisin, selitti kapteeni. — Tuskin missään muualla on kansa niin harrashenkistä läpikotaisin.

Sanojensa jälkeen kapteeni silmäili katuvaisesti meihin. Katsoi varmaankin puheliaisuudessaan menneensä hieman harhaan. Sillä jotenkin yleisesti nykyään pidetään hengellinen hartaus yhtä epäilyttävänä seurakeskustelun aiheena kuin lihalliset himotkin.

— Saaren nimi, jatkoi kapteeni hymyillen, — kuului muuten aikaisemmin olleen Pahasaari. Tarun mukaan se oli harmaassa muinaisuudessa ollut viikinkien pesäpaikka. He olivat asuneet saarella kallioluolassa, Viikinluolassa, josta muuten vei salakäytävä mantereelle parin kolmen kilometrin levyisen salmen alitse. Saareltaan käsin nämä viikinkiertäjät soutelivat sotapursillaan pitkin rannikon lahdelmia tekemässä tuhojaan, ja vuoren povessa heillä oli suuret salit, joissa säilyttivät aarteitaan.

Hymy katosi taitavan kertojamme huulilta ja hänen kasvonsa saivat tekopyhän ilmeen.

— Mutta sitten olivat hurskaat munkit tulleet ja seudun kansan kastaneet. Saarelta oli rosvot karkotettu ja kirkko pystytetty Viikinluolan lähelle, joka on juuri viikingeistä saanut nimensä. Ja silloin sai Pahasaari Pyhäsaaren nimekseen.

— Eikö muuten lie se sopukka vanhin historiallinen seutu Suomessa. Pyhäsaaren lähellä on Ristisaari — näytän sen herroille, kun niille main joudutaan. Siellä oli munkeilla ollut ensimmäinen tyyssijansa. Sinne olivat he ensin ristinsä pystyttäneet. Sinne olivat laittaneet pienen luostarin ja kirkon, varmaan ensimmäisen Suomessa. Risti on siellä pystyssä vieläkin, ja paikkaa pidetään pyhänä. Milloin risti lahoaa ja kaatuu, on uusi heti pystytettävä tilalle, ja voi sitä sukupolvea, joka lyö laimin pyhän perinnön vaalimisen!

Tämä tällainen saattoi pakanankin syvennyttää hartauteen. Mutta ystävääni Haukkaa näytti pyhäsaarelaisten nykyinen sieluntila kiinnostavan enemmän.

— He lienevät lähinnä vanhaa herännäisyyttä, vastasi kapteeni. — Mutta oikeastaan he yleensä harrastavat kaikkea sitä, mikä vanhaa on. Heidän sielujensa kalleimpana aarreaittana on joku vanha suomennos kuudenneltatoista sataluvulta. Sitä levitetään näillä seuduin yhä uusina painoksina, ja jos sen oikeinkirjoitusta kirjaimenkin verran muutettaisiin, olisi sen pyhyys piloilla. Vanha yleensä on heille rakkainta. Tässä muutama vuosi sitten, kun uusi kirkkokäsikirja tuli käyttöön, pitivät pyhäsaarelaiset kirkonkokouksen, jossa vaativat, ettei ainoastaan hyljättäisi uusi käsikirja, vaan palattaisiin siihen, joka oli käytössä ennen tätä nykyistä. Kokouksessa kävi sellainen metakka, että pitäjän pappi, joka on verrattain uudenaikainen mies ja ympäristössään kuin mato muurahaispesässä, lopulta livisti tiehensä kokousta johtamasta. Ja silloin kokous joutui niin avuttomaan tilaan, ettei saanut mitään lausuntoa aikaan, ja uusi käsikirja astui vastalauseetta käytäntöön.

Haukkaa ilmeisesti huvittivat kuvaukset näistä omituisista ihmisistä, joiden kanssa hän oli kohta joutuva tekemisiin. Sen tähden kapteeni jatkoi:

— Kun tämä nykyinen suursota syttyi, uskoivat pyhäsaarelaiset lujasti, että se oli maailmanlopun enne. He löysivät selvät todistukset Vanhan testamentin profeetoista, ja monet odottivat loppua ristissä käsin ja virsiä veisaten. Kettelin vanha isäntä myi talonsa kaikkineen polkuhintaan — arveli varmaankin puijaavansa epäuskoista ostajaa, joka luuli vielä taloja tarvitsevansa — muutti mantereelle, laittoi metsämajan johonkin takamaille ja odotti siellä erakkona viimeistä tuomiota.

— Loppua ei tullut, jatkoi kapteeni. — Mutta pyhäsaarelaiset eivät suinkaan horjuneet uskossaan. Kun tuli tämä kumousaika ja esivallat kukistettiin, niin he uskoivat nyt tämän viimeiseksi villitykseksi, joka oli pahempi kuin ensimmäinen. Tuskin lie koko saarella muusta välitetty kuin virrenveisuusta ja hartauskokouksista. Se on heikäläisten vallankumousta. Jos lienevät peltonsa kyntäneet, ovat tehneet sen vain koneellisesta tottumuksesta tai siksi, että raamatussa käsketään tekemään työtä otsansa hiessä. Kaikkea he katsovat uskon utukehästä, arkiaskareetkin ovat heille vain uskonnollisia menoja.

Purren merkkipilli vihelsi, ja kapteeni pujahti tehtäviinsä.
Poikkesimme vielä useaan laituriin.

— Tuolla on Ristisaari, sanoi kapteeni, viitaten metsäiseen kalliosaareen, joka kuvasteli tyyneen veteen. — Ja tuolta näkyy Pyhäsaaren kirkko edestä päin.

Poikettuamme vielä laiturissa, joka kuului olevan Riitaranta nimeltään, laskimme leveähkön salmen poikki Pyhäsaaren satamaan.

Rannalla laiturin juurella oli koko joukko väkeä, ukkoja ja akkoja, poikasia ja lapsia. He töllistelivät kaikki höyrypurteen silmää räpäyttämättä. Ja kun me astuimme laiturille, seurasivat ihmettelevät katseet ihmekoiraa, jota Haukka talutti.

Joukosta lähestyi meitä muuan isäntämies körttiläiskuosisessa sarkatakissa. Hän kohensi hieman lakkiaan, raapaisi tasalatvaksi leikattua tukkaansa korvallisellaan ja kysäisi Silmään viitaten:

Minä silmäilin väkijoukkoa, ja ihmeekseni olin huomaavinani samanlaisen, miltei vihaisen ivahymyn muidenkin vanhempien ihmisten silmissä. Ainoastaan nuorison ja lasten silmistä tuikki ihmettelevä uteliaisuus.

Nurjamielinen väkijoukko oli kerääntynyt aivan ympärille, ja he katselivat koiraa kammolla kuin itse paholaista. Silmä ei kuitenkaan heistä välittänyt, tähysti vain isäntäänsä korvat pystyssä ja häntä käppyrässä peräkannella.

— Nimismiespähän sen löysi! kuului kimeä naisääni selittävän väkijoukolle. — Jumala itse näytti käden, jota oli käyttänyt. Ei tarvinnut nimismiehen panna rikkaa ristiin.

Puhuja oli laiha akka, jonka tavattoman leveä röijy roikkui kuin linnunpelätti. Körttitakkinen isäntäkin oli kuullut eukon selityksen.

— Niin, vahvisti hän huoaten. — Ei häneltä ole mikään salattu, ei tässä asiassa enemmän kuin muissakaan.

— Eikä saloja ilmi saataessa tarvita herroja eikä herrojen koiria, lisäsi muuan mökkiläisen näköinen mies.

Ystäväni oli lähtenyt Silmää taluttaen kohoamaan vastarinnettä kylään. Jälkijoukossa kuulin samaisen leveäröijyisen variksenpelätin kertovan jotakin tarinaa, jossa mahtipontiset sanat "Jumalan valkea" toistuivat useaan kertaan. Hän mahtoi selittää palon syttymistä. Körttitakkinen isäntä johdatti meitä pappilaan, jossa nimismieskin kuului olevan.

Tiemme kulki aivan palaneen Kännärin talon mustien raunioitten ja kekälekasojen ohitse. Pappila oli lähinnä tuulen alla, ja pappilan ikkunat olivat kuumuudessa särkyneet paloraunioitten puolelta. Seinät ja kattokin mustuneet. Ihme, että se oli saatu pelastetuksi.

— Oli sallittu, selitti pitkätukkainen saattajamme, — että pappila pelastui, kuten kyläkin. — Mutta ihmeitten ihme oli, että Kännärin ulkoriihikin paloi, vaikka oli kylän takana lähes kilometrin päässä.

— Kännärin ulkoriihikin paloi kaukana kylän takana! toisti isäntä, äänellään osoittaen, että juuri tässä taivaan ihme oli suurin.

— Niin oli. Tuli sai alkunsa kotiriihestä, tuosta, jonka rauniot näkyvät kivenheiton päästä, tuolta tuulen päältä. Toinen riihi oli kylän takana peltojen perällä.

— Sama taivaan tuli, joka poltti talonkin. Ihmeelliset ovat Herran tiet… ja taivaan tulenkipinät, selitti isäntä heprealaisin kertosäkein.

Haukka pudisti kummastellen päätänsä. Mutta pettymyksen ilme hänen kasvoillaan näytti hälvenneen. Juttu ei ilmeisesti ollut vielä selvitetty.

— Silmä makasi ovipielessä, johon isäntänsä oli hänet komentanut. Me muut istuimme nelikannassa kahvipöydän ääressä: pappi hyväntuulisena, vierasvaraisen kohteliaana, nimismies virallisin ilmein, Haukka hieman rauhattomana ja minä silmänä ja korvana.

— Turhaan tulitte, sanoi nimismies itsetietoisesti. — Pojat ovat jo tallessa.

Kylästä saaren toiselta kulmalta oli aamulla saapunut pari miestä taluttaen kumpikin kulkija-poikaansa. Nämä eivät, kun kylässä oli kerrottu Kännärin talon palosta, olleet malttaneet olla kehumatta, että he olivat siitä tienneet ennen kuin kukaan muu. He olivat näet olleet nukkumassa riihessä, josta palo alkoi, mutta aamulla ennen auringon nousua heränneet muka palon räiskeeseen ja savuun, joka jo tunkeutui riiheen. He olivat siitä muka niin säikähtyneet, että lähtivät päättöminä juoksemaan tietä, joka ensiksi eteen sattui. Vasta illalla, kun kaikki palosta puhuivat, olivat uskaltaneet saaren toisella kulmalla mainita olleensa sen alkua katsomassa.

Kuulustelussa oli selvinnyt asian oikea laita. Pojat olivat myöhään palon edellisenä iltana tulleet Kännärin taloon. Olivat pyrkineet yöksi. Mutta Kännärin isäntä ei ollut antanut heille yösijaa, vaan ajanut mierolaiset tiehensä. He olivat varkain pujahtaneet talon kotiriiheen yöksi. Mutta kehno oli heidän kiitoksensa yösijasta. Pistivät riihen tuleen lähtiessään.

Teoriaansa poikien syyllisyydestä piti nimismies niin sitovasti todistettuna, ettei siinä ollut pienintäkään aukkoa. Ensiksikin pojat yksin, oman tunnustuksensa mukaan, olivat olleet riihirakennuksessa palon syttyessä. Toiseksi heillä oli mielestään syytä kantaa kaunaa isäntää vastaan, joka tylyin sanoin oli heidät ajanut tiehensä. Kolmanneksi, mikä oli mitä ilmeisin syyllisyyden todistus, olivat he tulen sytytettyään kiireesti paenneet, eivätkä tulleet talonväkeä herättämään. He olivat muuten ensin viettäneet yönsä riihessä ja sitten vasta aamun koitteessa, kun eivät enää yösijaa tarvinneet, sytyttäneet sen tuleen. Ainoastaan poikien kannalta oli siis selitettävissä, miksi palo syttyi vasta aamulla eikä yöllä aikaisemmin… Eikö kaikki ole päivänselvää? kysyi nimismies selostuksensa lopetettuaan.

— En ole tutkinut asiaa, vastasi Haukka. — Mutta kuinka on ulkoriihen syttyminen selitettävissä?

— Ja kuinka pojat, jotka eivät malttaneet toisessa kylässä pitää suutansa kiinni, saattoivat täällä itsepintaisesti kieltää totuuden?

— Luulivat siellä, ettei heillä ole vaaraa. Täällä eivät voi luulla samoin. Tyhmiä ovat, mutta paatuneita.

— Tahdotteko muuten itse kuulustella poikia? kysyi nimismies toisen epäilyksistä hieman närkästyneenä.

Pojat tuotiin perhetuvasta, jossa he olivat olleet kyläläisten mulkoiltavina. Konstaapeli talutti heitä käsipuolesta kumpaakin ja tuuppasi heidät kynnyksen yli sisälle.

Toinen heistä oli kymmenen tai yhdentoista vuotias, toinen paria vuotta nuorempi. Arkoina ja itkettyneinä he jäivät seisomaan oven suuhun. Nuoremmalla oli sormi suussaan.

Tarkastelin ystävääni. Tuokioksi hänen silmiinsä ilmestyi pistävä tuikahdus, mutta se sammui heti lempeään, iloiseen hymyyn.

Katsoin uudestaan poikiin. Näiden pikku veljesten silmissä oli niin auttamattoman kaino madonnan ilme, että sitä etsii turhaan muiden kuin syvimmän salosopukan lasten silmistä.

Jos nämä lapset olivat palon sytyttäneet, oli se tapahtunut vahingossa, eikä ikinä mistään "kostosta". Mutta miksi he olisivat ensinkään tulta käsitelleet? Ja jos heille oli tullut vahinko, kuinka he olisivat voineet olla sitä tunnustamatta? Ei, se oli mahdotonta!

Nimismies loi Haukkaan kysyvän katseen. Minusta näytti, että hänkin epäröi katsellessaan poikia ja odottaessaan toisen arvostelua hänen päätelmistään.

Haukka iski nimismiehelle silmää merkiksi, että tämä antaisi hänen rauhassa toimia.

Hän nousi ja lähestyi poikia. Pelotellut pojat näyttivät tahtovan kyyristyä kasaan kuin vitsaa varovat koiranpennut.

Haukka silitti ja taputti nuoremman pojan päätä. Sitten hän kysyi toverillisesti, mahdollisimman arkipäiväisesti:

Kaikista valtavin ja ihmeellisin lumovaikutus on väliin kaikkein arkipäiväisimmillä sanoilla. Mikään liikatunteellinen "rakkaus" ei varmaan olisi tehonnut poikiin niin kuin tämä yksinkertainen kysymys. Näytti ikäänkuin jotakin ahdistavaa putoavan pois heidän päältään. He tunsivat löytäneensä turvan ahdingossaan, ja herkin lapsen äänin he riensivät selittämään:

— Tulitikkuja? ihmetteli poika suurin silmin. Hän oli niin vilpittömästi kummissaan, ettei näyttänyt heti osaavan ensinkään ajatella, että vastaus merkitsi hänelle sangen paljon.

Tilanne oli niin ylenmäärin selvä, että Haukka näytti käyvän melkein neuvottomaksi.

Haukka ilmaisi lähtevänsä hieman katselemaan. Nimismies oli niin varma asiastaan, ettei suvainnut edes tulla mukaan. Sanoi olevan toisia virkatehtäviä.

Haukka lähti koiraansa taluttaen. Pappilan pihalta lähti joukko miehiä ja poikasia jälkeemme.

Menimme ensin palaneen Kännärin talon raunioille. Kännärin isäntä oli muiden miesten mukana. Haukka pyysi häntä kertomaan palosta hieman tarkemmin.

— Minä heräsin vasta tulen räiskeeseen ja savuun, jota tihkusi makuukamariimme läpi laipion, aloitti isäntä. — Kun hypähdin pystyyn ja juoksin katsomaan, oli katto ja lakka valkean vallassa.

— Niinpä, vastasi isäntä. — Ensin tulin ajatelleeksi että onkohan isä pidellyt tulta varomattomasti. Yritin mennä lakkaan, vinttikamariin. Mutta se oli mahdotonta. Lakka oli tulimerenä. Isä jäi sinne, sairas, halvaantunut isäni.

— Se oli tulessa kokonaan. Vasta sitten, kun sen näin mentyäni pihalle, käsitin, että kova tuuli oli sieltä paiskannut tulen tuparakennuksen tuohikattoon.

— Mutta välillähän olivat ulkohuoneet, ladot ja navetat! huudahti Haukka viitaten mustaan hiilikasaan pihan ylitse. — Eivätkö ne olleet tulessa?

— Niidenkin olkikatto oli jo tulessa useista paikoin, niin ettei sammuttamisesta voinut olla puhettakaan.

Haukka seisoi kuin käyristynyt kysymysmerkki ja tuijotti asuinrakennuksen kekäleihin. Yhtäkkiä hän hypähti lähemmin tarkastamaan mustia kekäleitä palopaikan reunalla. Siinä oli hiiltyneet tikapuut, joiden yläpää oli kokonaan palanut.

— Oli kyllä, vastasi isäntä, ilmeisesti ihmetellen, mitä tämä kaikki kuului asiaan.

Haukka mietti jotakin niin ankarasti, että hän näytti aivan pöyristyvän omia ajatuksiaan.

— Entä jos asuinrakennuksen tuohikatto syttyikin ensin? hän kysyi sitten iskevästi.

— Mutta kuinka Herran nimessä olisi tuli sitten päässyt riiheen vastatuuleen? huudahti isäntä.

Hän siirtyi tarkastelemaan pappilaa ja Kettelin taloa, joiden tontit rajoittuivat Kännäriin.

— Kuinka kummalla nuo saatiin pelastetuksi? hän kysyi silmäillen talojen mustuneita seiniä.

Ne oli saatu suojelluksi kirkon ruiskulla, selittivät miehet. Omituista kyllä, tämä harras seurakunta oli uskonut kaikkivoivan Jumalan niin vähän välittävän omasta huoneestaan, että kirkon turvaksi ukkosen nuolia vastaan oli hankittu varsin nykyaikaiset palokalut. Niiden avulla oli naapurit saatu pelastetuksi. Kylän takalistolla sijaitsevia taloja ei valkea ollut hätyytellytkään.

Kännärin isäntä oli muiden miesten mukana Haukkaa seuratessaan lähemmin miettinyt tämän kaameaa otaksumaa, että hänen talonsa asuinrakennus olisi sytytetty erikseen. Yhtäkkiä hän kysyi:

Miehet kertoivat, että keskellä paloa, hätää ja hälinää oli yleiseksi hämmästykseksi huomattu mainitun riihirakennuksenkin olevan valkean vallassa. Tuuli oli tosin ollut kova, mutta ihmeitten ihme oli, etteivät takimmaiset talot, eivätkä muut riihet pitkin peltoja, olleet ensinkään missään vaarassa. Kännärin riihi, joka oli kauimpana peltojen perillä, se yksin oli syttynyt.

— Jumalan valkea se oli! Jumalan valkea! Siinä on kyllin syntisille ihmisille ihmettelemistä! kuului silloin kimeä, uskonpauhuinen ääni miesjoukon takalistolta.

Vanha, laiha variksenpelätti leveässä röijyssään! Hänkin oli saapunut paikalle. Haukka vilkaisi hymähtäen minuun ja kysyi sitten miehiltä:

Miehet lähtivät, vakaasti ja hitaasti, joukolla tietä näyttämään. Me kuljimme kylänraittia läpi kylän, jossa oli lähemmäs kymmenkunta taloa yhdessä rykelmässä. Sitten tulimme pelloille, jotka olivat aitaillut pieniin tilkkuihin, sillä eri talojen peltokappaleet olivat toistensa lomissa mitä somimmassa epäjärjestyksessä.

Matkan varrella oli monia olkikattoisia latoja ja riihiä. Mutta vasta peltojen perillä, missä Kännärillä oli isompi peltotilkku ja sen reunassa riihi, oli tuli tehnyt tuhojaan.

Koiraansa talutusnauhasta pidellen pysähtyi Haukka tuhka- ja hiilikasan ääreen, kaameasti ammottavan uunin lähelle. Siitä hän loi pitkän katseen kylää kohden.

En ollut koskaan nähnyt ystävääni niin tyhmän näköisenä. Hän seisoi siinä ja tuijotti pitkän aikaa, mutta ei ilmeisesti lopulta nähnyt mitään. Koko hänen ajatusjuoksunsakin näytti pysähtyneen.

Vihdoin hän osoitti jälleen elonmerkkejä. Hänen avuttomasti harhaileva katseensa suuntautui ensin tuhkakasan takana humisevaan metsään. Sitten hän silmäsi pisteaitaan, joka palaneen riihen nurkalta juoksi kylään päin.

Aidan takana heilimöi parhaillaan pitkäkasvuinen ruis. Muut läheiset peltotilkut olivat joko kesantona tai matalampana orastavassa kevätkylvössä.

Ikäänkuin vaistomaisesti Haukka meni pisteaidan varteen, nojasi siihen kyynärvarsillaan ja tähysti ruispellon ojaan. Minä seurasin häntä ja hänen katsettaan.

Oja kasvoi heinää aivan täydeltään, ja siniset elokaunokit pilkistelivät ruispellon olkien lomista. Kärpäset ja mehiläiset surisivat ojanurmen tuoksuvissa kukissa, ja loitommalla liiteli iso vaaleanvihreä apollo-perhonen. Olin pääsemäisilläni oikeaan maalaiseen suvitunnelmaan.

— Katsos, siitä on joku kulkenut tai luultavimmin kontannut aivan äskettäin, hän sanoi minulle.

Minäkin katsoin ojaan toisella silmällä. Siitä oli tosiaan joku kulkenut ja kyntänyt vahvaan heinikkoon syvän vaon. Jälki oli aivan veres, sillä taittuneet heinänkorret eivät olleet ensinkään kuivuneet.

Ystäväni alkoi innolla tarkastella pisteaidan ylimpiä aidaksenpäitä edessään. En tiedä, näkikö hän niissä mitään erikoista, mutta minä olin hänen kasvoissaan näkevinäni metsäkoiran sokeaa intoa, kun se näkee isäntänsä ottavan pyssyn olalleen. Se hyppelee ja touhuaa tolkutta ympäriinsä, kun ei vielä tiedä, minne päin lähdetään.

Aidanselkää tarkastellessaan ystäväni tuli silmänneeksi myöskin pientareelle aidan ylitse. Yhtäkkiä hän hypähti aidan yli niin ripeästi kuin vainolaistaan ahdistava villi. Hän harppasi niin innoissaan, että Silmä oli vähällä kuristua talutusnuorassaan, ennen kuin ehti jäljestä.

Yli päästyään hän kumartui ja otti maasta jotakin. Hänellä oli kädessään tulitikkurasia. Varovasti, ikäänkuin verenmyrkytystä peläten, hän piteli sitä molemmista päistä peukalonsa ja etusormensa äärimmäisten kärkien välissä.

Miehet lähestyivät suut uteliaisuudesta ammollaan, mutta pian he murahtelivat pettyneinä:

— No, eivät juuri, vaikka ovatkin hyviä. Mutta ne ovat kuopiolaisia.
Hallmannin tikkuja Kuopiosta täällä maan länsirannikolla!

— Voiko joku sanoa, onko tällaisia tikkuja kaupan täkäläisillä kauppiailla? hän kysyi tuumiskellen.

Muuan isäntämies tuli ja aikoi ottaa rasian Haukan kädestä, mutta nopeasti hän tempaisi kätensä syrjään.

Miehet tulivat ja tähystelivät vuoron perään rasiaa Haukan sormenkärkien välissä. Yhdestä suusta he vakuuttivat, ettei kukaan heistä ollut ennen nähnyt sellaista tulitikkurasiaa.

Varovaisesti hän asetti rasian paikoilleen. Mutta samassa minusta näytti, kuin se iloinen herrasmies, jollaisena ystävääni olin tottunut pitämään, olisi tykkänään kadonnut. Haukassa oli todella jotakin haukkamaista. Hänen silmissään oli petomainen ilme, kasvoissaan pedon energiaa, kun hän kumartui ja päästi talutusnauhan koiransa kaularenkaasta.

— Virkakoiria talutetaan nauhasta, virkkoi Haukka koppavasti. — Minun
Silmäni osaa odottaa.

Silmä syöksyi rasian ääreen ja nuuski sitä innoissaan. Kohotti sitten päänsä, katsoi herraansa ja liehutti kysyvästi häntäänsä.

Silmä nuuskahteli ja usahteli touhuissaan pientareen nurmikolla ja kimmahti kohta keränä ruispellon ojaan. Haukka riensi jälkeen ja me muut yhdessä perästä.

Heinä oli ojassa niin korkea ja vahva, että Silmä olisi pian peittynyt meiltä näkymättömiin, jollei sen olisi täytynyt loikkia paksuimpien heinäpensasten ylitse. Juoksujalkaa me seurasimme häilyvää kippurahäntää ja vaaleanhallavaa karvatukkoa, joka tuon tuostakin kimmahteli heinikon latvojen ylitse. Ojan päähän päästyään Silmä poikkesi näkymättömiin. Mutta Haukka huusi samassa:

Ja kun mekin ehdimme ojan päähän, näimme Silmän siellä läähättäen seisovan ja odottavan. Se haukahti iloisesti meidät nähdessään ja lähti taas jatkamaan juoksuaan.

Se poikkesi raja-aidan vartta kulkevalle ajotielle. Mutta se ei juossut tietä, vaan alinomaa nuuskien jatkoi loikintaansa pitkin heinikkoista ojaa, joka oli tien ja ruisvainion välissä. Näki selvästi, että kulkijalla oli ollut syynsä hiipiä salassa.

Olin näkevinäni hänen kyyryisillään luikkivan pitkin ojaa ja tuon tuostakin vilkaisevan kylään, josta hän kenties kuuli tulipaloon heränneitten ihmisten hälinää.

Ojaa myöten loikki Silmä aina ruispellon ulkoreunaan saakka ja harppasi siellä aidan yli metsään.

Ja Silmä odotti. Metsässä ei meidän olisi ollut ajattelemistakaan pysymistä jäljillä, jollei Silmä siten olisi vähän väliä odottanut.

Metsiä myöten Haukka johdatti meidät siten monimutkaisessa kaaressa kylän ympäri. Jouduimme lopulta niin lähelle kirkkoa, että näimme sen ruskeanharmaat seinät petäjikön tyvien lomitse. Siitä jatkui retki pitkin vuorenrintamaa, joka ulottui yhä loitommalle salmenrantaa kohden. Siintävä salmenpinta pilkahteli jo silmiimme metsän lomitse.

Silloin kuulimme räyhäävää haukuntaa mäenrinteen alta. Silmä oli pysähtynyt korkeitten, jyrkkärintaisten kalliolohkareitten juurelle ja alkanut siellä haukkua.

Viikinluolasta! Tarujen rosvopesästä! Oliko Silmä löytänyt syyllisen sieltä? Vieläkö vanhat viikingitkin kummittelivat tällä muinaismuistoissaan elävällä saarella?

Hengästyneinä ja jännittyneinä lähestyimme tarujen rosvoluolaa.
Jokainen hermo oli kireällä.

Suunnattoman suuret kalliolohkareet nojautuivat vastatuksin, niin että niiden välissä oli ammottava aukko. Tummana ja tarumaisen kaameana tämä luola ammotti jo loitolle vastaamme.

Silmä seisoi luolan suulla ja haukkui äkäisesti. Se tuijotti luolaan silmäänsä räpäyttämättä. Hypähti tuon tuostakin, ikäänkuin näkymättömiä nuolia väistäen, mutta ei silloinkaan kääntänyt silmiään luolasta. Ja haukkui herkeämättä.

Lähestyimme varovaisesti luolaa. En voi olla tunnustamatta, että kaarsin muista hieman syrjään, kallionlohkareitten suojaan. Ettei vain surmannuoli ensiksi sattuisi minuun!

Haukka meni arastelematta koiransa luo. Minä rohkaisin mieleni ja menin perästä. Odotin näkeväni sen, jota etsimme, joko uhaten meitä tai kyyröttäen arkana jossakin luolan perimmässä kolkassa.

Tähystelin ja tuijotin luolaan. Mutta en erottanut mitään. Näin vain syvän, ammottavan kuilun, joka peremmältä hämärtyi hämärtymistään, pimeni pimenemistään. Ja näytti jatkuvan loputtomiin.

Jännittyneen odotuksen jälkeen tämä tyhjyys alkoi tuntua hieman naurettavalta. Muistin tarinan salakäytävästä, joka luolan aarresaleista muka vei mantereelle. Tuumailin ääneen:

— Mahdoton on mahdotonta, selitti toinen. — Mutta se on piiloutunut luolaan.

— Lempo sinne lähteköön! kirosi muuan miehistä, hetken kaameudessa nähtävästi unohtaen hurskautensakin.

— Älähän mene sotkemaan, huomautti Haukka. Hän tarkasteli jotakin luolan pohjalla. Siinä oli savukkeen pätkiä. Lähemmin katsoessani huomasin, että niitä oli luolan pohja kirjavanaan.

— Ja se on ollut tupakkamies, uskalsin minäkin koettaa ajatukseni terävyyttä.

— Hyvin varustautunut matkalle, tuumi Haukka. — Hätiköidessään pani tulitikkurasiansa niin huonosti taskuun, että se putosi aidassa. Mutta ei joutunut pulaan.

— Niitä on toista laatikkoa, hän sanoi. — Hyvin on varustautunut!
Hänelle on tupakka leipääkin tärkeämpi!

Uteliaisuuteni kannusti minua ryömimään luolaan ja tutkimaan, kuinka pitkälle se ulottui. Jaksoin sentään siitä pidättäytyä. Vanhoilla taruilla on viehätyksensä ainoastaan silloin, jollei niitä ja niihin liittyviä paikkoja ensinkään ryhdy tutkimaan ja repostelemaan. Utuharsot viihdyttävät tunnettamme, ja tutkimattakin tiedämme, että totuus on alaston.

Silmä oli isäntänsä saavuttua lakannut haukkumasta. Sen viisas katse tähysti vuoroin luolaan, vuoroin seurasi isäntänsä toimia. Kun Haukka vihdoin käänsi katseensa siihen, liehutti se iloisesti ja kysyvästi häntätupsuaan.

— Etsi vielä, Silmä! kehotti Haukka, lisäten tutun usuttavan äännähdyksen.

Silmä oli sekin ilmeisesti luullut ensin jälkien päättyvän luolaan. Nyt se aluksi nuuskahteli kaaressa luolan edustalla. Vihdoin se löysi jäljet uudestaan ja lähti vilistämään rantaa kohden. Rannalla se alkoi uudestaan haukkua. Tai ei oikeastaan haukkua. Pikemmin avuttomana ulvahdella.

Lähetessämme näimme sen tepastelevan rannalla ja suuntaavan kuononsa merelle. Jäljet olivat siihen katkenneet.

Se oli hiekkaranta. Hiekassa näimme uurron, jota myöten oli vedetty vene aivan rantaleppien väliin ja sitten taas työnnetty samaa jälkeään vesille.

— Arvasinhan, tuumi Haukka minulle. — Se ei ole tohtinut heti lähteä vesille, kun tiesi ihmisten heränneen tulipaloon. Se on maannut koko päivän luolassa ja luultavasti vasta viime yönä soutanut salmesta ylitse.

Tiemme oli noussut pystyyn. Minä en käsittänyt lainkaan, mitä meidän nyt oli tehtävä, mutta ystäväni tiesi ainakin yhden tehtävän. Hän lähestyi vesirajaa tähystellen hiekkaan. Ja sieltä hän löysikin etsimänsä.

Kosteassa vesirajassa oli sangen selväpiirteisiä suurenpuoleisten, leveäkärkisten kenkien jälkiä.

Haukka otti mittanauhansa, mittasi tarkoin jälkien pituuden ja leveyden ja merkitsi mitat muistikirjaansa.

Tyytyväisenä hän pisti muistikirjansa taskuunsa ja lähti astelemaan kylää kohden. Kävellessämme hän tuumiskeli minulle:

— Luulen, ettemme toistaiseksi voi tehdä muuta, kuin mennä mantereen puolelle tiedustelemaan, mistä miehellä oli ollut vene soutaakseen saareen ja takaisin. Kenties siten saamme jotakin vainua jäljistä, mutta luultavasti emme. Sillä mieshän on soutanut yöllä ihmisten nukkuessa, ja vene on nähtävästi ollut varastettu.

Emme päässeet heti mantereelle lähtemään, sillä pappilassa oli jo hyvät ajat odotettu meitä päivällisille. Ja kutsu oli sangen tervetullut.

Nimismies oli mennyt matkoihinsa ja vienyt pojat saaliinaan. Hän katsoi palojutun selvittäneensä ja oli lähtenyt pitäjälle ryöstämään papinsaatavia pitäjän aniharvoilta sosialisteilta, jotka eivät olleet pappia kuulleet eivätkä nähneet vuosikausiin, ja sen tähden paatuneet niin, etteivät hyvällä maksaneet kymmenyksiään. Nimismiehen käytyä he taasen saivat vuosikauden nukkua rauhassa suruttomuutensa unta.

Pappi oli muuten erittäin kiinnostunut asiaan, nimittäin palojuttuun, kuultuaan millä kannalla Haukan tutkimukset olivat.

Päivällisen jälkeen hän avuliaasti kyseli puhelimella mantereen puolelta, oliko siellä kenelläkään ollut venettä lainassa tai kateissa. Soitettuaan muutamiin paikkoihin hän saikin selville, että erään talon pikku vene oli koko eilisen päivän ollut teillä tietämättömillä. Sen katoaminen oli huomattu lähdettäessä tulipaloa sammuttamaan ja oli pelätty sen menneen niille teilleen, kun ei vielä illallakaan ollut tuotu takaisin. Mutta tänä aamuna se oli ollut jälleen rannassa, vaikka hieman toisessa paikassa.

Se kävi Haukan päätelmien kanssa yhteen, mutta enempää ei selvinnyt siitäkään.

Tiedettiin vain, miten perinpohjaisen järjestelmällisesti mies oli saarella tehnyt tihutyönsä, mutta ei enempää. Ei aavistustakaan siitä, mikä murhapolttaja oli miehiään. Eikä siitä, mitä kumman aihetta tällä tuntemattomalla miehellä saattoi olla polttaa Kännärin talo kaikkine suojineen, yksinpä molempine riihineenkin, jotka olivat muista rakennuksista erillään.

Maalaistalon palo, joka alkujaan oli näyttänyt hyvin yksinkertaiselta, oli muuttunut käsittämättömäksi ongelmaksi.

Pappi kertoi hymyillen, että pyhäsaarelaiset jonkin vanhan tarinan nojalla julistivat Kännärin palon taivaan ihmeeksi, Jumalan valkeaksi. Niin että viranomaisten ja muiden syntisten ihmisten oli turha, jollei suorastaan syntikin ryhtyä sitä tutkimaan.

Pappi itse oli kuitenkin niin jumalaton, että lupasi sievän rahapalkinnon Haukalle, jos tämä saisi mystillisen rikoksen selvitetyksi, sillä olihan tulipalo niin läheltä uhannut pappilaakin.

Ja ystäväni Haukka oli siinä määrin tavallinen kuolevainen, että lupaus melkoisessa määrin syvensi hänen kiinnostustaan asiaan. Hän ei ollut ensinkään niin ihanteellinen kuin romaanien etsivät, ettei olisi välittänyt rahoista. Hänellä ei ollut niitä liikoja.

Hän tuumaili lähteä iltapäiväksi mantereen puolelle tiedustelemaan, oliko siellä nähty liikkuvan ketään epäilyttävää henkilöä. Sillä emmehän missään tapauksessa päässeet palaamaan kaupunkiin ennen kuin huomisaamuna.

Mutta ennen kuin ehdimme lähteä, tultiin keittiön puolelta sanomaan, että siellä oli muuan vaimo, joka tahtoi tavata vierasta herraa.

— Sitäpä kaupunkilaista koirapoliisia, rohkeni lihavahko köksä selittää eukon omin sanoin.

Pappi nauroi makeasti tai oikeammin ilkikurisesti ystäväni uudelle arvonimelle. Mutta itse asiassa se oli aivan oikeaa ja viatonta kielenkäyttöä. Sillä niin kuin koira, joka seuraa poliisia, on poliisikoira, niin poliisi, joka seuraa koiraa, on koirapoliisi.

Köksälle sanottiin, että hän toisi vaimon sisälle. Tämä näyttäytyikin kohta ovella. Leveä röijy, ristikko sisällä. Vanha tuttu variksenpelätti, joka jo pari kertaa oli avannut suunsa ja todistanut. Varmaan hänellä oli enemmänkin sydämellään.

Eukko astui epäröiden sisälle. Luulenpa, että hän arasteli virallista sielunpaimentaan. Tämän ylemmyys varmaankin tuntui vaikuttavan häiritsevästi tehtävään, jota varten hän oli tullut. Eukko vilkuili ja yskähteli, tuskin muistaen edes niiata.

Ilmeisesti eukko olisi halunnut puhua koirapoliisille yksin, mutta nyt hän joutui puhumaan papille. Se hämmensi häntä, mutta juuri hämmennys pakotti hänet ponnistamaan kaikkensa päästäkseen voitolle itsestään. Siitä hän innostui puhumaan entistäänkin kimeämmällä äänellä:

— Sitä minä… sitä… että turha on sitä Kännärin asiaa maailman viisaitten työntyä tutkimaan! Yksi on, yksi ainoa, joka sen on tiennyt jo kuusikolmatta vuotta…

— Sitä, vastasi eukko hämillään, — että silloin sen jo tiesivät hänen valittunsakin.

Haukka ei enää puuttunut eukon naiselliseen logiikkaan. Hän silmäili tarkkaavaisesti eukon teräväsärmäisiä kasvoja, ilmeisesti tutkistellen, miten saisi vieraansa hieman tasaantumaan.

Hänellä oli omat noitakeinonsa. Matalalla, lempeällä, melkein suojelevalla äänellä hän virkkoi:

— Huomasin jo aamupäivällä, että te ymmärrätte asian paremmin kuin muut. Mutta kertokaahan kaikki alusta alkaen. Muuten en ymmärrä, mitä tarkoitatte.

Kuinka tämä uskonkiihkoinen akka ilostuikaan ystäväni imartelusta! Voitonriemuisesti, melkein ylenkatseellisesti hän silmäsi pappiin. Ja sitten hän lähestyi antautuvalla luottamuksella koirapoliisia, jonka saapuminenkin oli hänestä ennen ollut pahennus. Kaiketi hän iloitsi syntisen parantumisesta…

— Hyvä herra, lasketti hän virtanaan, — kuusikolmatta vuotta sitten sen tiesi jo Ristiniemen autuas kapteeni ja puhui siitä puhumasta päästyäänkin, ja kyllä sen sai kymmenet kerrat kuulla tämä Kännärin vanha isäntäkin, hän juuri, jonka nyt Herra kutsui tuomiolle tulessa ja liekeissä, ja saipas sitten ampujaisenkin, niin että hänen piti maata niin kuin Ristiniemen autuaan kapteeninkin, ja nytkään ei päässyt liikkeelle, vaan hukkui liekkeihin talonsa mukana. Ihmeelliset ovat Herran tiet!

Ihmeellistä oli tämä eukon puhekin. Ihmeellistä ja käsittämätöntä sekamelskaa. Mutta tunsin, että siinä sittenkin oli kumma teho, joka helposti tarttui. Niin kuin luja usko aina herkästi tarttuu ja valtaa monet ihmiset kokonaan, vaikkei sillä olisi mitään järkisyitä puolellaan. Tunsin, että eukon sekavien sanojen takana oli rikas pikku maailma, omituisen tukehtunut ja ummehtunut unelmamaailma, jossa vallitsi palava, mutta samalla kivettynyt tunnekylläisyys. Kivihiilethän todistavat meille, että on vuoria, jotka palavat, eivätkä kuitenkaan ole tulivuoria.

— Kukako? ihmetteli eukko, alkaen tilanteen ymmärrettyään kertoa aivan ymmärrettävästi. — Eikö herrastuomari sitä tiedä? Se oli tämän Kännärin veli. Herra häntä armahtakoon! Veljekset olivat, mutta millaiset veljekset! Vihaa ja alituista riidan härskettä, alituista toraa ja tappelua koko kylän ja pitäjän pahennukseksi! Uskovaisia olivat molemmat ja rukoilevaisia. Mutta mistä luulit riidan ratkenneen, mistä kiehtyneen kaunan? Maailman mammonasta, katoavasta tavarasta kamppailivat. Vanhempien perinnöstä ja sukutiloista. Kuinka monet Herran vuodet olivatkaan jo otelleet, kuinka monet maanmittarit olivat jo käyneet rajoja ratkomassa! Mutta sopua ei syntynyt, ei rakentunut rauha, yhä yltyi vain tora ja temmellys. Koko saaren perisynti lie mennyt miehiin, hornan henki, joka ei täältä kuunaan lähde tekemästä tihujaan, täytisen tuli, jonka usein on nähty öisin Viikinluolassa palavan.

Kuinka kummasti eukko voi puhua itsensä lämpimäksi, yltyä omista sanoistaan! Mutta aina käytännöllinen Haukka koetti saada häntä jälleen rajoihin.

— Mitäkö tapahtui? kertasi eukko. — Kuusikolmatta vuotta sitten alkoi Ristiniemen kapteeni ennustaa tätä Kännärin paloa, paunasi siitä lakkaamatta, maatessaan rujona ja rampana vuoteessaan.

— Oma veli runteli Luolavuoren rinteellä. Oma veli runteli, tämä Kännärin isäntä. Herra häntä armahtakoon! Kumpikin katsoi omakseen sitä Luolavuoren vierua, ja Ristiniemen kapteeni pani renkinsä sieltä hirsiä hakkaamaan. Tämä Kännäri säntäsi hänkin sinne miehineen, ja siellä syttyi sota ja tappelun tuoksina. Tappelussa Ristiniemen kapteeni suistui alas jyrkältä rinteeltä, oma veli oli sysännyt. Ja oli kapteeni pomppinut kuin koppi kivestä kiveen, loukosta toiseen. Tiedottomana toivat hänet kotiin, ja siinä oli katkennutta käsivartta ja kylkiluuta, ja selkärangankin sanoivat taittuneen. Eikä noussut sen jälkeen kapteeni vuoteestaan, oma veli oli hänet siihen tuominnut.

— Ja lakkaamatta, jos vain kuka oli kuulemassa, pauhasi rampa vuoteestaan: Jumalan valkea on vielä polttava hänen talonsa, taivaan tuli tuhoava, ettei jää hirttä hirren päälle, ei hirttä hirren päälle… niin että lopulta alkoi kipinöidä silmissä ja kyteä kaikkien kyläläisten mielissä, ja monet sukupolvet tulevat sen kostonhuudon muistamaan. Kahdeksan pitkää vuotta sai Ristiniemen vanha kapteeni maata vuoteen omana, mutta ei lakannut hän taivaan kostoa huutamasta, hänen, jonka kosto on. Eikä tullut sovintoa veljesten välille, vaan kostoa huusi ja Jumalan valkeaa ennusti autuas kapteeni vielä ennen lähtöään.

— Vanhurskaan rukous voi paljon, jatkoi hän hieman tyynnyttyään. Tämä Kännärin isäntä sai ampujaisen kohta veljensä kuoltua ja sai kahdeksantoista vuotta maata vuoteen omana. Ristiniemen kapteenin poika luki tohtoriksi vai miksi rovisoriksi lie lukenut, myi perintötalonsa ja muutti muille maille näiltä veljesvihan kirokedoilta. Muilta nuoremmilta koko asia unohtui. Hiljaisessa mielessään vain vanhat muistelivat vainajan kostonhuutoa ja ennustusta, eivätkä siitä sanaakaan puhuneet. Mutta ihmeellisesti se vihdoin toteutui, ihmeelliset ja tutkimattomat ovat hänen tekonsa.

Saatuaan sydämensä kevennetyksi vanha vaimo itki hiljaa huojutellen laihaa ruumistaan ja sulin mielin ja leppyneenä koko maailmaa kohtaan. Kohteliaasti Haukka kiitti häntä tarinastaan.

— Jos Ristiniemen kapteeni vielä eläisi, niin tässähän olisi aihe epäluuloon häntä kohtaan, tuumaili pappi eukon lähdettyä.

He istuivat molemmat kotvan äänettöminä, niin ystäväni kuin pappikin. Pappi ja minä odotimme Haukan vastausta. Mutta hän ei näyttänyt huomautustani ottavan ensinkään huomioon.

Minä tunsin aivan kuin kirkkaan välähdyksen sielussani. Muistin kuopiolaisen tulitikkurasian, joka ystävääni oli niin kiinnostanut. Tähystelin tarkasti Haukan kasvoja, mutta en huomannut niissä mitään erikoista ilmettä. Ainoakaan hermo ei näyttänyt värähtävän. Ei suinkaan hän ollut unohtanut tärkeää rasiaa?

Minusta tuntui sopimattomalta kysyä tai mainita siitä mitään, sillä ystäväni ilmeisesti vältti katsettani. Nähtävästi hänestä oli väärin ilman perusteita suunnata epäluulojaan niin aroille aloille.

Vaimon sanat, että palojuttua oli turha tutkia, näyttivät muuten toteutuvan täydelleen.

Me lähdimme mantereen puolelle ja tiedustelimme koko illan, oliko siellä nähty ketään, johon epäluulomme olisimme voineet kohdistaa.

Kyselimme tarkoin kaikista ihmisasunnoista eri teiden varsilla, joita kylästä lähti. Tiedustelimme puhelimellakin kaikista lähimmistä majataloista, arvellen, että hän olisi siellä näyttäytynyt päivällä, vaikka täällä liikkuikin yöllä. Mutta missään ei hänestä tiedetty mitään.

Haukalla oli asioita, jotka vaativat hänet seuraavaksi päiväksi kaupunkiin. Höyrypursi lähti sinne aamulla anivarhain.

Sitä paitsi hän heitti vielä viimeisen toivonsa juuri tähän purteen. Vaikkei Riitarannalla kukaan ollutkaan pannut merkille, että ketään epäilyttävää henkilöä olisi tullut tai mennyt purrella, niin saattoihan olla jäljellä joku mahdollisuus. Saattoihan olla, että hän oli tullut ja mennyt huomaamatta, ja tietysti hän ei tahtonutkaan herättää huomiota.

Vietimme iltayön majatalossa ja aamulla puoli neljän aikaan olimme jälleen purren kansisalongissa. Sen nimittäin täytyi varhain kuljettaa maalaisia kaupunkiin.

Haukka paloi halusta päästä kapteenin kanssa juttusille. Mutta olisi ollut rauhatonta keskustella ulkosalla kannella, ja Haukan kannalta olisi myöskin ollut kömpelöä kutsua kapteenia luoksemme.

Meidän ei sentään tarvinnut kauan odottaa tilaisuutta. Kapteeni oli kuullut, millä asioilla liikuimme ja tuli itse juttusille.

— Tarkoitan eläviä muinaismuistoja, selitti kapteeni. — Tuskinpa he perimmältään lienevät ihmisiä kummempia. Kullakin on vain oma hajunsa, tuumi ystäväni. — Ai, herra katsoo ihmisiä koiransa kannalta!

— Tottuu vähitellen, hymähti ystäväni. — Mutta muistin juuri, jatkoi hän, — tuliko Riitarannalta eilisaamuna mukaanne ketään herrasmiestä?

— En. Hän on minulle aivan tuntematon. Mutta luullakseni pitkämatkalainen, ei paikkakuntalainen.

— Tuskin oli ketään sellaista. Mutta annahan olla… ei… hän ei tullut Riitarannalta…

— Tarkoitan, että joku herrasmies, tai ainakin kaupunkilainen, tuli kyllä laivaan. Mutta hän tuli Kynsilahdesta.

— Niin, kapea niemenkannas vain välissä. Meillä on alituinen riita kynsilahtelaisten kanssa, kun he eivät tahdo tulla kaupunkimatkoillaan tänne Riitarannalle, vaan vaativat sinne poikkeamaan. Saamme tehdä kuuden, seitsemän kilometrin mutkan heidän takiaan.

Haukka katsoi karttaa huulet vihellyssupussa. "Kas, minkä tepposen teki peittääkseen jälkiään!" olin lukevinani hänen silmistään.

— Menikö hän kaupunkiin? Haukka kysyi katkaisten kapteenin pakinan laituririidoistaan.

— Edellisenä? Annas olla… edellinen oli palopäivä… ei hän tullut sinä päivänä.

— Tulitteko tarkastelleeksi miestä niin, että muistaisitte joitakin hänen tuntomerkkejään?

— Annas olla… alkoi kapteeni muistella, mutta samassa purren merkkipilli vihelsi. — Odottakaahan vähän, sillä tulemme juuri Kynsilahteen.

Käytyään selvittämässä purtensa jatkamaan matkaa, palasi kapteeni luoksemme.

— Siellä saa usein käydä aivan turhaan, hän valitteli. — Jaha, vai oli se mies epäiltävillä retkillä?

Haukka pudisti umpimielisesti päätänsä. Hän halusi udella itse eikä tyydyttää toisten uteliaisuutta.

— No, olkoonpa retkillä millä tahansa, lohduttautui kapteeni. — Mutta alaspäin näytti mies menneen. Olen näet nähnyt hänet ennenkin.

— No, tuntevani en juuri voi sanoa. En tiedä nimeäkään, mutta hän matkusti kerran purressani.

— Viime kesänä. Ja hienossa naisseurassa! Hieno oli silloin mieskin. Puku aivan räätälin silitysraudan jäljiltä. Nyt se oli epäsiisti ja kulunut. Eikö lie ollut sama puku.

— Ei oikeastaan mihinkään. Tuli vain mukaan naisensa kanssa, ja juomia oli kovasti eväinä. Niitä hoitelivat tässä samassa salongissa. Kyselivät, onko jossain kievaria rannalla. Kun neuvoin, että Tammilahdessa on, jäivät sinne maihin. Kievarissa olivat vuorokauden juopotelleet ja rähjänneet. Seuraavana aamuna palasivat.

Minä tunsin suurta pettymystä kapteenin kertomuksen johdosta. Mieleeni oli alkanut juurtua unelmallinen ajatus, että Ristiniemen kapteenin poika piili koko salaperäisen murhapolton takana. Mutta nyt tuntui unelmani särkyvän. Sillä kuinka joku savolainen apteekkari olisi tullut tänne länsirannikolle moisille retkille?

— Naisen, jatkoi kapteeni, — olin nähnyt ennen tarjoilijattarena Commerce-hotellissa. Kun väkevien tarjoilu on nyt lopetettu, ovat siitä ammatista monet antautuneet seikkailuun.

— Vaaleaverinen, kookkaanpuoleinen. Kasvoissa oli jotakin onttoa, auhtoa, ikäänkuin liiaksi tuuletettua, niin että hän näyttää verettömältä, vaikkei silti laihalta. Molemmilla eri näkemillä hän oli muuten aivan erilainen käytökseltään. Viime kesänä rehentelevä, melkeinpä röyhkeä, virallisen varma, mutta samalla ikäänkuin väijyvä katseeltaan. Tuppautui silloin mielellään juttelemaan, etenkin politiikasta. Nyt mies oli arka ja hiljainen, painautui melkein piiloon konehuoneen nurkkaan, maalaisten joukkoon, ei liikkunut sieltä mihinkään ennen kuin perille päästyään pujahti matkoihinsa. Näytti aivan kuin pelkäävän tuttujen tapaamista.

— Sanoitte hänen olevan vaaleaverisen ja kookkaan, huomautti Haukka. —
Kuulkaas, tunsitteko Ristiniemen kapteenin?

— Kiitos! virkkoi Haukka. — Mutta ettekö vielä muistaisi tuosta tuntemattomasta matkustajasta mitään täsmällisempiä tuntomerkkejä?

— Annahan olla, muisteli kapteeni. — Hattu, musta huopahattu, oli ruttuinen ja tomuinen.

— Ja sitten muistan, että hän käveli näin… Kapteeni näytti mallia. — Kädet riippuivat omituisen hervottomasti… näinikään… ja hän käveli hartiat hieman kumarassa… näinikään…

— Ai, niin, jatkoi kapteeni. — Sen samaisen naisen, joka viime kesänä oli hänen mukanaan, näin muutama viikko sitten Cour-kahvilassa. Hän tietenkin tuntee miehen. Ja hän näytti olevan hyvä tuttu kahvilan tarjoilijattaren kanssa.

— Kiitos, se oli tärkeä huomautus, sanoi Haukka. — Mutta voitteko mainita joitakin hänenkin tuntomerkkejään?

— Hän on yhä mitä hienoin daami ulkoasultaan, hyvin putsattu ja pyntätty kaikin puolin. Keskikokoinen, kohtalaisen pyöreähkö, joustava ja kimmoinen, tumma tukka, ja posket taitavasti punatut.

Kapteenin täytyi jälleen mennä selvittämään purttaan jostakin laiturista, ja tyytyväisenä siihen, että olimme päässeet taas jäljille, me jäimme kiittelemään hänen kuvaustaitoaan.

— Yksi asia vain käy yhä käsittämättömämmäksi, tuumaili Haukka. — Se nimittäin, että miksi tämä mies kävi polttamassa Kännärin?

Vaikka variksenpelättimen kaamea tarina yhä tenhosikin tunteitani, en enää uskaltanut savolaisesta apteekkarista mainita mitään. Nähtävästi murhapolttaja oli tämän puolelaisia. Eikähän muuan tulitikkurasiakaan niin paljoa merkinnyt. Kuopiolaisia tikkuja saattoi olla kaupassa täälläkin, vaikkei ollutkaan yleisesti.

Kaupunkiin päästyämme menimme Cour-kahvilaan. Siellä sain nähdä ystäväni uudessa osassa, jota hän mielestäni näytteli odottamattoman hyvällä menestyksellä. Nimittäin kevytmielisen vekkulin osassa. Tarjoilijattarelta, joka toi tilaamamme kahvit, hän kysyi koppavasti:

Haukka aloitti uuden nuotin. Hän katsoi kauas ja puhui vienolla ja ihastelevalla äänellä. Mutta sanat olivat samat, joilla kapteeni oli kuvannut entistä tarjoilijatarta. Neitonen seurasi hymyillen hänen pilaansa, mutta kohta tytön silmät tuikahtivat niin kuin sen, joka on arvoituksen arvannut.

— Pitikö hänen istua tuolla? kysyi tarjoilijatar viitaten pöytään oven poskessa, katuikkunan edessä.

— Ruurako hän on? tuumi Haukka. — Emme näet ole vielä lähemmin tutut.
Hän on ennen tarjoillut hänkin.

— Peijakas! harmitteli Haukka. — Mutta lupasiko hän tänään tulla uudestaan?

Tytön poistuttua Haukka selitti minulle, että tämän kahvilan omistaja, entinen viinuri, suosi sellaisia somannäköisiä, hienosti puettuja kevytkenkiä, sillä hänestä ne olivat hyvä vetovoima kahvilalle.

Määräaikana istuimme juuri oven viereisessä pöydässä, katuikkunan alla. Minä odotin uteliaana, kuinka Haukka oli selviytyvä. Mutta se oli helpompaa kuin aavistinkaan.

Emme olleet kauan ehtineet istua, kun sellainen nuorehko nainen saapui, joka vastasi kuvausta. Kohta ovesta tultuaan hän katsoi yli olkansa meihin.

Haukka iski haikailematta silmää, nyökäytti päätä ja lisävarmuudeksi viittasi kädellään.

Ruura silmäili ympäri kahvilaa, katsoiko kukaan. Kun kukaan ei kiinnittänyt erikoista huomiota meihin eikä häneen, hän lähestyi epäröiden.

Haukka viittasi uudestaan ja Ruura tuli luoksemme. Hän tarkasteli meitä arvostelevasti kauluksista aina kengänkärkiin. — Mitä kello on? hän kysyi sitten. Haukalla oli kahvilan seinäkello aivan edessään, mutta hän ei katsonut siihen, vaan veti kultakellonsa taskustaan, avasi kannen ja antoi neidin itsensä katsoa. Kultakello sai neidin sangen ystävälliselle tuulelle.

Jälkeenpäin Haukka selitti, että jos hän olisi katsonut seinäkelloa, olisi neiti luultavasti lähtenyt tiehensä. Se oli heikäläisten näppärä keino ottaa hieman selkoa toisen varallisuudesta. Jos ei miehellä ollut edes kelloa, voi kelloa kysyttyään hyvin sanoa, että oli kiire johonkin muualle.

Haukka viittasi kohteliaasti tuoliin, ja Ruura istuutui pöytäämme kodikkaasti kuin vanhojen tuttujen seuraan.

Heillä oli siis kotona varasto. Haukka katsoi kysyvästi minuun, mutta eihän minulla ollut mitään sanomista siihen.

Otimme auton. Ajoimme aika komean kivitalon eteen. Tosin se sijaitsi laitakaupungilla.

Ruuran asunto oli ensimmäisessä kerroksessa. Hänen avatessaan amerikkalaista lukkoa ehdin nähdä, että ovella oli vaskinen nimikilpikin ja siinä nimi: Aurora Siven. Viereinen ovi näytti vievän keittiöön.

Sisälle päästyämme Ruura käski meidät istumaan ja pistäytyi keittiöön, mutta palasi kohta takaisin.

Satamarkkasen saatuaan Ruura kävi keittiössä järjestämässä ja alkoi rimputella mandoliinia.

Kotvan kuluttua kuului keittiön ovelta hiljainen koputus ja sitten ovi aukeni arasti. Sieltä tuli vanha vaimo kantaen tarjotinta, jolla oli kahvit ja liköörit. Ystävällisesti, vieläpä nöyrästi sukoillen hän asetteli tarjottimen eteemme pöydälle ja meni menojaan. Ja pidot alkoivat.

Haukasta varmaankin keskustelu tuntui alkavan liian vakavasti. Hän virkkoi viattoman hilpeästi Ruuralle:

Ruuraa ei näyttänyt se muisto kovasti huvittavan. Siirtyäkseen miellyttävämpään asiaan hän kysäisi:

— Ehditäänpähän vielä, väisti Haukka. — Missähän mahtanee hänkin olla, se silloinen matkatoverinne?

— Kättökö! vastasi Ruura halveksivasti. — Kimpussani on yhä, että olen aivan pääsemättömissä!

Haukka vilkastui, mutta hän pidätti itsensä, ettei Ruura olisi huomannut mitään.

Ruuran suusta tuli sana kuin sähkötäräys. Ja sähköisku, odottamaton isku se oli meille muutenkin. Se sai Haukankin hyväksi aikaa mykistymään.

Minä puolestani en voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen tapaan, jolla Ruura lausui tämän sanan. En ollut kenenkään muun kuullut sitä lausuvan niin myrkyllisesti. Halveksittu ilotyttö osasi nähtävästi halveksimisen taidon paremmin kuin muut. Kenties hän juuri läheisyyden vuoksi halveksi niin katkerasti… kaukaisemmat halveksivat viileämmin.

— Onko hän sitten sellainen? kysyi Haukka ikäänkuin ohimennen, mutta hänen äänensä tuntui omituisen kuivahkolta, värittömältä ja etäiseltä.

— Köyhä kuin kirkon rotta! puuskahti Ruura. — Eilen kyllä kehui rahoillaan. Ja pirtuakin kehui saavansa kuinka paljon tahansa. Mutta kukapa lääkäri hänelle kirjoittaisi pirtureseptejä! Tohtori Saarnio, vanha rahjus, jonka potilaat ovat jo kaikki kuolleet, kyllä antaa pirtureseptejä viidelläkymmenellä pennillä, kuka vain pyytää. Mutta sen resepteillä ei enää anneta apteekista pirtua, kun niitä tuli niin tukuttain. Muut lääkärit ottavat kolme markkaa pirturesepteistä, ja he katsovat ensin miestä silmiin. Mistähän sellainen hylky saisi pirtua! Mistäpä rahojakaan muuten kuin varastamalla!

Haukka kuunteli kärsimättömästi Ruuran pirtupakinaa, jolla tämä pelastautui hänen piikittelystään.

— Mistäs minä… Manda tietänee! Se katosi, hylky, täältä kumouspäivien jälkeen, sillä hänet paljastettiin jo silloin. Mitä varten lie ilmaantunutkin takaisin viikkokausi sitten.

— Näkyivät menevän yhdessä eilen illalla, kun minä ajoin hänet matkoihinsa.

Ruura yritti työlästyä, mutta sitä seurasi hellyyden puuska. Hän alkoi arveluttavasti lähennellä Haukkaa, mutta Haukalle tuli odottamaton pelastus.

Ovikelloa soitettiin. Ja heti perään seurasi maltiton jyskytys nyrkillä. Kuiskuttaen Ruura varoitti meitä olemaan hiljaa.

Kuulin, että äiti avasi keittiön oven ja selitti ovenraosta, ettei Ruura ollut kotona, mutta vieras ei uskonut. Hän tempaisi oven auki ja saapasteli keittiön kautta sisään.

— Arvasinhan sen! puuskahti tulija, iso herrasmies. Hän seisoi keskellä lattiaa ja mulkoili meitä.

— Kyllä minä sinut tunnen! ärähti humalainen sysäten Ruuran luotaan ja mulkoillen meitä.

— No, pannaan tupakaksi sitten, koska olette herrasmiehiä! rauhoittui humalainen. — "Herrasmiehiä mekin ollaan, vaikkei taireta ruottii", alkoi hän laulaa kaivaen rikkinäistä savukerasiaa taskustaan.

— Senkin mörkö! marisi Ruura. — Tules hiukan tänne siitä mölisemästä!

Ruura veti keittiöön uuden vieraansa. Hän palasi nopeasti ja kuiskutti meille:

— Olkaa hyvät ja menkää hetkeksi kävelemään! Muuten en saa häntä pois.
Tulkaa puolen tunnin kuluttua uudestaan, hän lisäsi liehitellen.

Me läksimme ajurilta kyselemään Måndan osoitetta. Pian löysimmekin ajurin, joka vei meidät hänen luoksensa.

Mandalta kuulimme, että herrasmies, jota etsimme, oli eilisaamuna matkustanut maalle. Hän oli kertonut, että hänellä oli kesämökki siellä, ja hän oli pyytänyt Mandaa sinne emännöimään. Mutta se oli ollut niin kaukana, ettei Manda ollut uskaltanut lähteä.

Ja aamulla, kun ennen junan lähtöä kävimme kysymässä aseman pilettiluukulta, vastattiin meille, että eilisaamuna oli tosiaankin ostettu piletti mainitulle asemalle.

Haukka riensi puhelimeen ja järjesti tärkeimmät asiansa. Ja ensimmäisellä mahdollisella junalla hän jo höyrysi Savoa kohden. Minä jäin asemalle ja katsoin hänen jälkeensä.

Me kyllä jo ymmärsimme, että murhapolttaja oli vain kätyri, ja että takana oli toinen, mutta jännityksellä jäin odottamaan, millaiset näiden herrojen keskinäiset suhteet olivat yksityispiirteiltään.

— Perille päästyäni kyselin asemamieheltä, tiesikö hän neuvoa minulle
Kätön asuntoa, mutta hän ei tuntenut ketään sen nimistä henkilöä.
Eivätkä asemalla tunteneet muutkaan.

Lähdin kävelemään kirkonkylää kohti. Tienhaarassa, jossa asematie erosi maantiestä, oli muutaman torpan edessä joukko lapsia. Mieleeni tuli, että lapset usein aikuisia paremmin voivat muistaa henkilön tuntomerkeistään. Matkin heille kapteenin näyttelemää kävelytapaa ja kyselin, olivatko he nähneet pitkää, valkoveristä setää, joka käveli sillä tavalla.

Juu, sellaisen sedän oli nähnyt muuan pikku tyttönen. Setä oli tullut asemalta ja mennyt suoraa päätä apteekille, ei apteekkiin, vaan taloon pihan puolelta. Sitten olivat lapset menneet leikkimään, eivätkä nähneet miehen paluuta.

Apteekkitalo näkyi aivan läheltä. Siellä tietysti tiedettiin, missä mieheni oleskeli. Minä mietin hetken, sopisiko minun mennä sieltä kysymään, sillä apteekkari saattoi alkaa epäillä. Lopulta kuitenkin päätin tutustua mieheen. Saatoinhan häntä säikyttää ja tehdä ymmärrettäväksi, että oli kysymys kätyrin muista kolttosista.

Astuin apteekkiin. Ovikellon kutsumana saapui apteekkari tiskinsä taakse. Hän oli noin neljäkymmentävuotias, tummaverinen ja synkännäköinen mies.

— Ei mitään. Tulin vain kysymään, tunnetteko erästä Kättö-nimistä miestä?

Apteekkari säikähti hirveästi, eikä osannut mitenkään sitä salata. Ja taitamattomasti, vailla kaikkea malttia, hän alkoi äreillä:

— Kättö lie tuttu, koska oli tullut tänne pihan puolelta, eikä apteekin ovesta, huomautin.

— Ah, hänkö? oli apteekkari älyävinään. — Niin, hän tuli ja tahtoi pirtua, mutta eihän minulla ole lupa myydä ilman lääkärin määräystä. Kun hän kärtti kärttämistään, annoin vihdoin tilkan ilmaiseksi…

— Oikeastaan ei siitä ole kysymys, huomautin. — Mutta jos hän oli tuntematon, miksi sitten annoitte pirtua ilmaiseksi?

— Äh, päästäkseni hänestä! ärähti apteekkari, mutta ilmeisesti hän sitten huomasi, ettei sekään selitys mahtanut tuntua oikein luonnolliselta ja ryhtyi selittämään lähemmin: — Ja sitten mies puhui vanhoista lapsuuden muistoista, sanoi, että hänen isällään oli ollut mökki minun isäni maalla, ja että olimme yhdessä lapsina leikkineet… Onko mies muuten tehnyt jotain laittomia? hän kysyi levottomasti.

— Laittomia taitaa olla koko mies täynnä, vastasin. — Tiedättekö, missä hän asuu?

— Sitä en tiedä tosiaankaan, hän vastasi. — Mutta mistä häntä syytetään?

— Kaikki sellaiset laittomuuden kätyrit aiotaan saattaa kiikkiin teoistaan, vastasin kaksimielisesti.

— Onko hän sellainen! ihmetteli apteekkari. — Jos oikein muistan, niin hän jutteli aikovansa pesiytyä johonkin autioon tölliin. Se lienee maantien varrella, lähellä hautausmaan nurkkaa, hän koetti muistella mahdollisimman lojaalisesti.

Apteekkari nähtävästi ajatteli, että jos hänen kätyrinsä valtiollisista syistä joutuu telkien taakse, niin sittenpähän hän on mieheltä rauhassa. Sanoin hänelle jokseenkin tuimat hyvästit, mikä ei ollut lainkaan viisasta.

Etsittyäni hetken löysin vihdoin hautausmaan nurkalta vanhan, pahanpäiväisen tuparähjän. Poikkesin sinne, avasin narisevan ja rusahtelevan oven ja astuin sisään.

Tuparähjä oli melkein pilkkosen pimeä. Seinänraoista ja pärein ja ryysyin tukitusta ikkunasta tihkui kuitenkin sen verran valoa, että saatoin erottaa miehen, joka makasi lattialla peränurkassa. Kun silmäni tottuivat hämärään, näin, että hän oli taitellut lehdeksiä alleen. Hänellä oli pirtupullo ja limonadipullo lattialla vierellään.

— En ole miliisi enkä liioin poliisikaan, vastasin. Tulin vain kysymään erästä asiaa.

Samassa huomasin sanomalehden lattialla miehen päänpohjissa. Otin sen. Se oli taitettu nelinkerroin, mutta niin, että päällimmäisenä oli kertomus Pyhäsaaren tulipalosta.

— Kas vaan! huudahdin. — Minun pitikin juuri kysellä lisätietoja
Pyhäsaaren tulipalosta!

— Mitä lisätietoja? hän puuskahteli kuin tulisilla hiilillä. — En tiedä mitään! En ole ollut siellä päinkään! Enkä…

— Ettekö? huomautin. — Mutta kun näytte olevan kiinnostunut asiasta, niin pyydän muistelemaan tarkemmin.

— No, minä autan muistianne. Te menitte laivalla Kynsilahteen, piileksitte päivän metsässä, varastitte veneen yöllä, souditte saarelle, sytytitte Kännärin asuinrakennuksen tuohikaton…

— Sytytitte ensin asuinrakennuksen katon tikapuilta käsin, sitten koti- ja ulkoriihet…

— Ulkoriihi syttyi kipinöistä! muistutti humalainen puoleksi kiljaisten, puoleksi mielettömästi nauraen.

— Hiivitte ruispellon ojia metsään, makasitte päivän Viikinluolassa, souditte yöllä maihin ja aamulla hiivitte Kynsilahdessa jälleen höyrypurteen. Tahdotteko kuulla vielä tarkemmin?

— En, en, höpötti mies tuskallisesti torjuen. — Mutta kun tiedätte kaiken, mitä sitten tulitte kysymään?

Hän nauroi itkunsekaista humalaisen naurua, joka tuntui mielettömän kamalalta.

— Yhtä asiaa, jatkoin, — en aluksi oikein ymmärtänyt. Sitä nimittäin, mitä hyötyä teille oli Kännärin polttamisesta. Mutta sen sanoi minulle apteekkari, joka juuri on vangittu. Te olitte mennyt, ja kun tunsitte vanhan veljesvihan, tarjoutunut rahasta murhapolttajaksi, houkutellut hänet kostoon!

— Se on saatanan valhe! huudahti Kättö pyhällä suuttumuksella. — Vai minä olen "tarjoutunut" ja "houkutellut"! Vaikka itse kiehtoi, houkutteli ja viekoitteli Jumalan jos paholaisenkin nimessä!

— Apteekkari väitti toisin, ärsyttelin edelleen, mutta kehotin häntä kertomaan, kuinka asia oikein oli.

— Minä kerron, kerron uhallakin, koska hän kerran niin katalasti valehtelee! Onko hänet muuten vangittu? Sepä hyvä, se! Vai minä houkutellut!

Aivan selvästi hän ei malttanut kertoa, mutta kysellen ja muistutellen sain kuitenkin selon, kuinka kostoaate oli syntynyt.

Kätyri Kättö, katalasti kavaltamansa yhteiskunnan koston uhri, oli henkipattona pakolaisena harhaillessaan osunut niille main, varmaankin juuri apteekkaria, lapsuutensa toveria etsien. Hän oli hädissään mennyt tältä vippaamaan, vedonnut kotipuolen ja aikaisemman nuoruuden yhteisiin muistoihin, ja niin oli tullut puheeksi vanha veljesvihakin.

— Minä kyllä, jutteli Kättö, — kerroin hänelle, että olin ollut metsässä näkemässä, kuinka Kännäri runteli hänen isänsä, ja että iäksi olivat jääneet mieleeni raajarikon kostonhuudot. Silloinkos alkoi vuotaa sekä pirtu että konjakki! Ja tietysti minä yhä pidin miestä kuumana samalla jutulla. Kuinka ollakaan, kun olin humaltunut, kuumenimme kuumenemistamme, ja hän alkoi jutella minulle, että koska minua nyt miliisit ja huliisit niin sortavat, olisi minun kostettava puolestani. Sanoin kyllä vielä kostavanikin. Hän alkoi silloin tarjota tilaisuutta kostoon — hänen puolestaan! Kieltäydyin jyrkästi. Lopulta hän tunnusti takana olevan jonkun omituisen testamenttijutunkin, ja kuten Bobrikoff-vainajan kerrotaan erään herrasmiehen kanssa keskustellessaan ikäänkuin leikitellen työntäneen tämän eteen paksun setelitukun, ja kun herra oli sen aina työntänyt takaisin, oli Bobrikoff sen taas muutamin tuhansin lisättynä työntänyt uudestaan hänen eteensä, samoin tämä apteekkarikin latoi eteeni satasen toisensa päälle. Niin lopulta suostuin.

Minä huomautin hänelle, että meidän oli lähdettävä nimismiehen luo. Hän ei yhtään vastustellut, vaan laittautui mukaan.

Mutta samassa hän muisti pirtunsa! Häthätää hän tyhjensi pullot, hyvin tietäen, että se lysti oli häneltä kenties iäkseen lopussa. Juodessaan hän pahoitteli, että häneltä nyt meni hukkaan hyvä tilaisuus, sillä apteekkarilta hän olisi voinut kiristää pirtua, niin että olisi voinut juoda itsensä kuoliaaksi.

Pirtuaan lopettaessaan hän tuli niin humalaan, että minun täytyi hänet puolittain laahata nimismiehen luo.

Kätyrin olin siten saattanut talteen, mutta meidän velvollisuutemme nimismiehen kanssa oli vielä lähteä itsensä apteekkarin luo.

— Me poikkesimme, jatkoi ystäväni kertomustaan, — apteekkitalon portista pihaan ja riensimme avoimesta ovesta sisälle. Palvelustyttö, jonka ensiksi kohtasimme, vei meidät konttorin tapaan sisustettuun huoneeseen apteekin vieressä.

— Apteekkarihan oli juuri täällä, kummasteli tyttö. — Mahtoikohan joku tulla apteekkiin?

Pahoja aavistellen riensimme apteekkiin. Siellä ei ollut ketään asiakkaita. Apteekkari seisoi muutaman suljetun kaapin ääressä ja avasi kiireesti pulloa.

Juoksujalkaa riensin tiskinkulman ympäri hänen luoksensa, mutta hän ehti kohottaa pullon huulilleen.

— Se on turhaa, sanoi apteekkari ylpeästi. — Tietäkää, että apteekkari tuntee myrkyt!

Minä riensin konttorihuoneeseen ja soitin lääkärille. Palatessani tapasin apteekkarin seisomassa lääkehyllyn reunaan nojaten.

— Se on nyt täytetty! Olen aina muistanut isäni kirot ja kostonhuudot vielä kuollessaankin. Tulikirjäimin ne ovat leimunneet ja palaneet mielessäni, vaikkei minussa itsessäni ollut miestä tekoon. Mutta tämä aika on koston aika. Korkeina leimuavat koston liekit kaikkialla, ja huipuilta pohjasakkojaan myöten riehuu koko yhteiskunta myrkyllisestä kostonhimosta. Jollei ole miehiä mihinkään muuhun, niin on ainakin kostoon, millaiseen tahansa. Kostonhengetär toi luokseni miehen, joka viritti ja lietsoi liekin uuteen paloon, toi käsiini… aseen… ja… minä… kostin. Koston liekki… on… Jumalan valkea! Jumala itse… on… viha… ja kosto…

Kun lääkäri vihdoin saapui, hän saattoi ainoastaan todeta, että apteekkari oli kuollut.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHÄSAAREN ARVOITUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Pyhäsaaren arvoitus

PYHÄSAAREN ARVOITUS

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE