The Project Gutenberg eBook of Kaarina Maununtytär, by Bertha Witt

   I. Yhtenä yönä onneen.
  II. Askel epätietoista kohtaloa kohti.
III. Sotilas Kustaa Pietarinpojan kokemukset.
  IV. Tuhan alla kyteviä kipinöitä.
   V. Kuningas Eerikin onneton vuosi.
  VI. Pimeillä teillä.
VII. Korkeuteen johtava tie.
VIII. Tukholman myrskypäivät.

I. YHTENÄ YÖNÄ ONNEEN.

Tukholman torin yläpuolella kajahtivat uuden tornikellon kaksitoista lyöntiä ilmoittaen, että päivän torikauppa oli päättynyt. Oli kuuskymmenluvun alkupuoli kuudennellatoista vuosisadalla. Vain joitakin harvoja ostajia liikkui torikojujen välissä antaen katseensa tutkivasti kulkea yli näytteille asetettujen tavaroiden. Kaikkialla talonpojat keräsivät kokoon kamppeitaan ja korejaan ja läksivät toinen toisensa jälkeen kantamuksineen tai rattailleen pois.

"Ostakaa jäniksiä, lihavia ankkoja, naapuri!" yritti nuori talonpoikaistyttö tarjota tavaroitaan joillekin ohikulkeville, toivoen saavansa varsin suuren varastonsa myydyksi. Häneltä oli kauppa tänään käynyt huonosti; haluttomasti hän järjesti ylijäämiään koreihin.

Kirkon juurella seisoi vahtisotilas Kustaa Pietarinpoika somassa nahkatakissaan, leveä vyö uumilla. Hetken aikaa hän katseli talonpoikien toimia; sitten hän siirtyi hitaasti, koska hänen vartioimisensa tähän aikaan ei vielä ollut suuresti tarpeen, lähdössä olevien maalaisten ohi kojun luo, missä metsänriistaa myyvä tyttö seisoi.

Niinkuin aina muulloinkin toripäivinä, hän oli tänäänkin astunut useamman kerran tytön ohi ja tervehtinyt tätä iloisesti silmää vilkuttaen. Nyt hänellä oli enemmän aikaa ja hän saattoi pysähtyä hetkeksi. Mutta tyttö, joka oli täydessä puuhassa eikä erittäin hyvällä tuulella, ei kiinnittänyt sotamieheen paljonkaan huomiota.

"Onko kauppa käynyt huonosti, Kaarina?" aloitti sotilas keskustelun katseltuaan hetken tytön hommia.

"En ole saanut juuri mitään myydyksi," sanoi tyttö harmistuneena ja tarkasteli rahojaan, jotka oli ottanut taskustaan esille. "Näin pienen summan vuoksi olen saanut seisoa täällä koko aamun. Täällä oli taaskin lundilaisia metsästäjiä; kaikki tahtovat ostaa heidän kaniinejaan ja villisorsiaan, koska he voivat myydä halvalla. He metsästävät luvattomasti — se ei maksa mitään. Mutta me — —" Tyttö huokasi.

Sotilas ei vastannut mitään näihin valituksiin, sillä ne olivat hänelle ennestään tutut. Veitikkamaisesti silmää iskien hän sanoi vaan: "Tokkopa sinulta tänään riittää mitään minulle."

Harmissaan tästä viittauksesta nuori kaupustelija ei ollut ensin kuulevinansa. Äreänä hän korjasi pois myymättä jääneitä tavaroitaan. Mutta hetken kuluttua hän otti korista kaksi pientä lintua esille.

"Ota nämä rastaat — ne ovat sinulle. Tule illalla vanhan Kirstin luo, niin paistan ne sinulle rasvassa. Minun täytyy kumminkin jäädä yöksi Tukholmaan."

Tyttö hymyili, miehen tarttuessa lintuihin, jotka hän myhäillen pisti laukkuunsa. Samalla hän tarttui Kaarinan käteen ja puristi sitä hellästi.

"Menehän jo!" vastusteli tyttö. "Tuolla kadunkulmassa seisoo taaskin musta mies tarkastellen meitä. Lyön vetoa, että hän on seisonut siellä jo hyvän aikaa."

"Älä katso sinne! Ehkäpä hänen toimenaan on pitää silmällä teitä sotilaita. Jo viime kerralla hän hiipi täällä paikasta toiseen."

"Ei meitä sotilaita kukaan täällä pidä silmällä," arveli Kustaa Pietarinpoika päätään pudistaen. "En minä ainakaan ole kuullut mitään sellaista."

"Mutta jos nyt sanon sinulle, että näin hänet vastikään kuninkaan rinnalla? Silloin kun kuningas ratsasti tästä ohi pari viikkoa sitten, oli tuo mies hänen seurueessansa."

Sotilas katseli kulmakarvat rypyssä outoa miestä, joka mustaan viittaan kietoutuneena seisoi kadunkulmassa, toria vastapäätä.

"Etkö sinä sitä tiedä? Etkö ole kuullut Yrjänä Pietarinpojasta, tuosta kehnosta, kunnianhimoisesta miehestä, joka on huonon naisen poika, mutta jonka kuningas on ottanut armoihinsa, kallistaa korvansa hänen neuvoilleen ja aikoo korottaa hänet ministerikseen, niinkuin sitä sanotaan?"

"Olenpa kuullut. Mutta antaako kuningas tuollaisen huonon ihmisen johtaa itseään? Eikö kuningas ole viisas, eikö hän itse tiedä, mitä hänen tulee tehdä?"

"Sellaista me emme ymmärrä, Kaarina. Kuningas on vielä nuori, ja sitten hän on itsepäinen ja lujatahtoinen; mitä hän kerran on päättänyt, sen hän myös tekee. Niinpä hän koroittaa Yrjänä Pietarinpojan ministeriksi."

"Vaiti, hän tulee; kiiruhda pois, jotta hän ei näe, miten kauan olet täällä seisonut! — Mutta tulethan illalla Kirsti muorin luo?"

Sotamies nyökkäsi ilosta loistaen. Sitten hän astui hitaasti tyhjien torikojujen muodostaman kujan läpi ja pysähtyi erään kojun taakse seisomaan voidakseen matkan päästä tarkastaa mustaa miestä, joka juuri oli lähtenyt liikkeelle lähestyen toria.

Laiskasti vieras astui toisen kojun luota toisen luo, kiertäen varovasti vihannesten jätteet ja roskat, joita oli kaikkialla torilla ja jotka vaikeuttivat hienoissa kengissä kulkevan liikkeitä. Talonpojat olivat suurimmalta osaltaan jo lähteneet pois; vain jotkut harvat korjasivat vielä korejaan, pöytiään ja kärryjään kiinnittämättä huomiota vieraaseen, joskin hän oli harvinainen ilmestys tässä ympäristössä.

Vaeltaessaan täten pitkin toria hän vältti Kaarinan pöytää, ikäänkuin hän ei olisi sitä lainkaan huomannut. Aivan viimeksi vasta hän kuin sattumalta ohjasi askeleensa sinne ja pysähtyi katselemaan tytön täysinäisiä koreja.

"Jänikset ja sorsat näyttävät tänään käyneen huonosti kaupaksi, kaunis lapseni," aloitti hän kiinnittäen säälivän katseen Kaarinaan.

"Haluatteko vielä jotakin, hyvä herra? Pitäkää kiirettä, sillä toriaika on jo ohitse."

"Kas vain kauppiasta! Niin nuori ja kuitenkin yhtä liukaskielinen kuin vanha markkinamies." Hän nauroi.

"No, kyllä minä uskon," jatkoi vieras, "ettei nuori tyttö huvikseen istu myymässä torilla niin hyvin pakkasella kuin helteellä — varsinkaan kun ei saa mitään kaupaksi."

"Ei, huvia se ei ole," mutisi tyttö ja vilkaisi salaa mustaan mieheen ikäänkuin saadakseen selkoa, mitä tämä hänestä oikeastaan halusi.

"Mieluisempaa on tietenkin tanssia, kultansa kanssa kuiskutella ja kantaa kauniita vaatteita — —"

"Minähän vain sanoin, että se on mieluisempaa, ja sen sinä kai myönnät? — Mutta saanko luvan kysyä, mistä olet kotoisin ja kuka olet? Eikö sinulla ole vanhempia, koska sinun näin nuorena on jo pakko lähteä aivan yksin torille?"

"Onpa niinkin, herra, mutta äiti on sairas, ja isä hoitaa taloa; hän ei voi lähteä torille, niinpä on minun se tehtävä. Täytyy koettaa ansaita rahaa, tuoda tavaroita kaupaksi ja koettaa myydä minkä voi."

"En; nimeni on Kaarina Maununtytär, isäni on köyhä talonpoika Medelpladissa, sieltä minä tulen koreineni Tukholman torille — kahdesti viikossa."

"En kuitenkaan koskaan, sen jälkeen kuin Lundin metsästäjät ovat ruvenneet käymään torilla metsänriistaa myymässä, ole vienyt näin paljon takaisin kotiin. Kyllä isä taas toruu."

"Toruuko hän usein? Mitäpä arvelet, Kaarina, jos torumisesta tulisi loppu ja saisit tänään kaikki tavarasi myydyksi?"

"Minä ostan koko varastosi. Kuninkaan keittiössä on paljon nälkäisiä suita, jotka kernaasti syövät sinun jäniksiäsi. Näytäpä paljonko sinulla on, laske varastosi ja tuo metsänriistasi linnaan. Kysy Yrjänä Pietarinpoikaa; tänään voit olla tyytyväinen kaupantekoosi. Tästä saat hopeaguldenin aluksi, loput myöhemmin. No, oletko tyytyväinen, Kaarina?'

"Oi, herra — —" Vapisevin sormin tyttö otti vastaan rahan ja väänteli sitä hämillään kädessään. Hän ei saanut muuta sanotuksi. Mutta hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin käsittämätön, odottamaton onni olisi kohdannut häntä.

Yrjänä Pietarinpoika poistui itsekseen naureskellen ja katosi hiljaiselle sivukadulle.

Kauan Kaarina seisoi siinä vielä voimatta liikahtaa paikallaan tai ruveta laskemaan tavaroitansa. Vihdoin hän kuitenkin voitti hämmennyksensä. Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen, oliko sotilas Kustaa Pietarinpoika vielä torilla, mutta ei nähnyt tätä missään. Niinpä hän ei voinut kertoa tälle onnestaan.

Samoihin aikoihin kuningas Eerik käveli edestakaisin huoneessaan Tukholman linnassa. Hänen kasvoillaan, jotka tavallisesti olivat lempeät ja ystävälliset, karehti nyt miettivä, miltei synkkä ilme, ja vähän väliä hän pysähtyi puristaen kätensä nyrkkiin.

"Kolme rautaa tulessa — eikä ainoatakaan voi takoa — —?" mutisi hän itsekseen ja astuen työpöytänsä ääreen hän alkoi selailla papereita, joita hän kiihkossaan oli rutistanut.

Hän olisi tahtonut keskustella tämän ainoan ystävänsä ja uskottunsa kanssa. Hän oli liejusta nostattanut ilmoille isänsä kiroaman palvelijan ja sen kautta voittanut tämän uskollisuuden ja rakkauden. Hänen neuvoonsa saattoi kuningas täysin luottaa.

Kuningas Eerik XIV oli lempeä ja ystävällinen ruhtinas; kiivas luonne, joka oli ominainen koko hänen suvulleen, ei ollut vielä puhjennut hänessä ilmi, jollei hänen itsepäisyytensä johtanut siitä juuriaan. Mutta hallitessaan suurta maata ja ollessaan alituisesti kiistassa kolmen veljensä kanssa häneltä kysyttiin myös lujaa tahtoa ja kuninkaallista voimaa.

Erik oli näihin aikoihin noin kolmekymmenvuotias ja vasta joitakin vuosia sitten hän oli perinyt isältään, suurelta Kustaa Vaasalta, valtakunnan ja kruunun.

Siitä saakka oli Eerikin huomion kiinnittänyt puoleensa paitsi veljien uppiniskaisuus, nämä kun pienten maiden herttuaina eivät tahtoneet alistua kuninkaan vallan alle, myöskin naimasuunnitelmat, jotka varsinkin tänä päivänä antoivat hänelle paljon miettimisen aihetta. Näitä suunnitelmia hän oli juuri ajatellut puhuessaan kolmesta raudasta tulessa.

Hän oli ryhtynyt kosimaan Englannin ylpeää Elisabetia; mutta koska hän alusta alkaen oli valmistunut rukkasiin, oli hän luonut katseensa samalla toisiinkin morsiamiin; paitsi Skottlannin kaunista Mariaa oli ehdolla kaksi saksalaista prinsessaa, nimittäin Hessenin Kristina ja Lothringenin Renate.

Yksi heistä oli valittu Ruotsin kuningattareksi ja jo viikkoja sitten oli lähettiläitä lähetetty Lothringeniin viemään perille kuninkaan kosinta.

Mutta matkalla Tanskan läpi olivat tanskalaiset jonkun tekosyyn nojalla keskeyttäneet lähetystön matkan, sillä Tanska, joka oli alituisessa riidassa naapurinsa kanssa, tahtoi siten nöyryyttää Ruotsia.

Tuskin kuningas oli kärsimättömänä lausunut Yrjänä Pietarinpojan nimen, kun tämä omassa persoonassaan astui huoneeseen. Tulija oli sama mies, joka vastikään oli hiipinyt torilla. Tämä neljänkymmenen korvissa oleva kookas mies oli riisunut viitan yltään ja lähestyi nyt kuningasta.

"Te saavutte myöhään, Yrjänä Pietarinpoika; jo kauan olen kärsimättömänä odottanut teitä."

"Mutta kuninkaan! ei voi olla minulle vihoissaan sen henkilön tähden, jonka vuoksi hän on saanut odottaa."

"Enhän minä olekaan vihoissani," vastasi Eerik nauraen kysymättä sen enempää, mitä Yrjänällä voisi olla hänelle kerrottavana. "Mutta tiedättekö jo, mitä on tapahtunut? Tanskalaiset ovat vanginneet meidän lähettimme. Heillä ei ollut passia. Ikäänkuin he olisivat rikoksentekijöitä eivätkä kuninkaallisia lähettejä!"

"Kuulumatonta, aivan niin. Mutta siinä ei ole kaikki. Tanskalaiset ovat ilmoittaneet Englantiin, että me kosimme Hessenin Kristinaa, ja Hesseniin, että tarkoituksemme on kosia Englannin Elisabetia. Toisin sanoen: he tahtovat paljastaa meidän aikeemme ja tehdä tyhjäksi kaikki mahdollisuudet."

"Siitä hyvästä tanskalaisten tulee saada muistoseteli, jotta he katuvat ilkeyttään tuhannesti," innostui Yrjänä.

"Te olette siis samaa mieltä? Tiedättekö, Yrjänä, mitä se merkitsee? Se merkitsee sotaa. Se on paha sana."

"Ei, ei. Meidän laivamme kuuluvat jo Itämerellä joutuneen otteluun tanskalaisten kanssa. Meidän on pakko, Yrjänä, vielä tänään lähteä laivastoomme. Tahdoin kuulla vain teidän neuvonne; se ei ole helposti ratkaistava juttu."

"Teidän mielenne on masennuksissa, kuninkaan!" uskalsi Yrjänä
Pietarinpoika vihdoin häiritä häntä.

"Ei sodan johdosta, rakas Yrjänä. Toinen asia painaa mieltäni. Kolme rautaa tulessa, eikä yksikään taottavissa. Pitääkö minun tanskalaisten vuoksi jäädä ilman puolisoa? Tahtoisin vihdoinkin päästä ratkaisuun, tämä ikuinen kosiminen alkaa kyllästyttää minua; vuosikausia sitä on kestänyt, eikä siitä tule loppua."

"Mikä kiire teillä on, kuningas Eerik? Te näytätte unohtavan, että on paljon lohdutuksen mahdollisuuksia."

"Olen kyllästynyt heihin, noihin teeskenteleviin, kelvottomiin naikkosiin," huudahti hän halveksien.

Hetken aikaa suosikki epäröi, sitten hän lähestyi valtijasta omituisesti hymyillen.

"Muistatteko vielä tuota nuorta talonpoikaistyttöä, joka kiinnitti huomiotanne, kun me joku aika sitten ratsastimme torin poikki?"

Kuningas oli hetken aikaa vaiti ja oli vaikea sanoa, oliko hän iloinen vai hämmästynyt.

"Nuori tyttö, reipas ja kelvollinen, muuta hän ei ole elämässään kokenut kuin huolta ja surua. Hänen nimensä on Kaarina. Helposti hänet voidaan voittaa, sillä kukapa ei kernaasti vaihtaisi raskasta, huolten painostamaa elämää rikkauteen ja loistoon. Yritänkö?"

"Mitenkä te sen tekisitte? Ensi kertaa nuori tyttö tulisi pidätetyksi linnassa."

Kun kuningas ei pitkään aikaan vastannut, kääntyi Yrjänä Pietarinpoika hitaasti pois.

"Luulin tehneeni teille palveluksen. No, se oli vain koe. Tyttö voi tulla ja lähteä taas pois."

"Ei, malttakaa!" pidätti kuningas häntä. "Kysykää häneltä sentään; hän voi jäädä, jos hänen tekee mielensä. Jätän koko asian teidän huostaanne. Muuten me lähdemme vielä tänään merelle."

II. ASKEL EPÄTIETOISTA KOHTALOA KOHTI.

Hetken aikaa Kaarina seisoi vielä toimettomana Yrjänä Pietarinpojan poistuttua hänen luotaan ja koetti koota ajatuksiaan. Oliko tämä unta vai petosta, vai yrittikö joku tehdä hänestä pilaa. Ei, hopeaguldeni, joka poltti hänen kättään, vakuutti, että asia oli aivan vakava, sillä kukapa olisi vain pilalla antanut toiselle guldenin.

Hän alkoi vähitellen laskea tavaroita, mutta pitkälle hän ei päässyt; hän oli yhä liian kiihoittunut. Mikä ääretön onni saada koko varasto yhdellä kertaa myydyksi — ja kaiken lisäksi: kuninkaan keittiöön! Se oli tosiaankin aivan käsittämätöntä. Ei, ei hän voinut nyt ruveta laskemaan; hänen täytyi kiiruhtaa vanhan Kirstin luo ja kertoa tälle onnestaan. Hän oli myös nälissään. Ja sitten — ehkäpä hän tapaisi Kustaa Pietarinpojan siellä, täytyi hänenkin kuulla, mitä oli tapahtunut — vieläpä kaikkein ensiksi.

Kun Kaarina oli jättänyt korinsa torivahdin huostaan, kiiruhti hän pois. Kaksi kynittyä rastasta hän otti matkaansa vanhaa Kirstiä varten, jotta tämä ei tuntisi itseään syrjäytetyksi, kun sotilas saapui lintuineen, jotka Kirsti nyt sai paistaa hänelle. Sillä Kaarinan teki nyt kuitenkin mieli palata vielä tänä iltana kotiin, hänellä ei ollut enää rauhaa jäädä tänne. Nuo pari rastasta hän saattoi lahjoittaa Kirstille, koska kauppa oli sujunut tänään niin hyvin.

Vanha Kirsti oli kotoisin samasta kylästä kuin Kaarinakin, siksi tyttö piti hänen tupaansa majatalonaan käydessään Tukholmassa. Epäsiistiä tosin hänen luonaan oli, sillä hänellä ei ollut muuta kuin yksi tupa, joka samalla kertaa teki asuinhuoneen, keittiön, makuukamarin ja tallin virkaa.

Avonaisesta takasta savu kiersi katon rajaa pitkin ovesta ulos, kanat kyyköttivät orrella ja uunin nurkassa oli sialla kaukalonsa. Ja kun Kaarina jäi Kirstin luo yöksi, sai hän tyytyä makaamaan kovalla penkillä, jonka yläpuolella oli Kirstin ja hänen miehensä vuode.

Kotona ei ollut juuri paljon parempaa, mutta siellä hänellä oli ainakin oma vuoteensa pienessä kamarissaan, niin ettei köyhyyden mukana seuraava likaisuus ja ahtaus ollut yhtä tuntuva kuin täällä.

Sillä aikaa kuin Kaarina kertoi innostunein mielin suuresta onnestaan, toi Kirsti muori hänen eteensä vadillisen puuroa. Omasta vadistaan, jonka hän juuri äsken oli tyhjentänyt, otti hän puulusikan, pyyhki sen esiliinaansa ja laski sen puurovadin viereen, kehoittaen kömpelöllä kädenliikkeellä Kaarinaa syömään. Samalla hän viekkaasti hymyillen varoitti Kaarinaa, ettei hän vain kirjoittaisi kuninkaan laskua liian vähäiseksi.

Nälissään tyttö alkoi nopeasti syödä puuroa, mutta vain vaivalla hän sai sen niellyksi, niin vastenmieliseltä ruoka hänestä maistui.

Sitten hän nousi äkkiä. Hän ei voinut sittenkään jäädä sotilasta odottamaan.

"Kertokaa hänelle kaikki, Kirsti muori, ja sanokaa, että aion vielä tänä iltana palata kotiin. Paistakaa rastaat oikein maukkaiksi ja kun syötte yhdessä hänen kanssaan, niin muistakaa minua!"

"Lapsi, eikö ole liian myöhäistä lähteä niin pitkälle matkalle vielä tänään?"

Näin sanoen Kaarina kiiruhti pois ja rupesi täydellä todella laskemaan varastoaan. Hän tarkasteli ja punnitsi jokaisen linnun erikseen ja kirjoitti kaikki muistiin, niin hyvin kuin hän osasi, sillä hänen kirjoitus- ja laskutaitonsa olivat varsin puutteelliset.

Kului ainakin tunti ennenkuin työ oli tehty. Sitten hän laittoi korinsa siistiin kuntoon, otti yhden kumpaiseenkin käteensä ja alkoi astua linnaa kohti.

Sillä välin iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, aurinko oli kadonnut talojen taakse ja hämärän varjot alkoivat laskeutua kaupungin yli. Tyttö kiiruhti askeleitaan, sillä tähän saakka hän ei ollut lainkaan huomannut, miten myöhäistä oikeastaan jo oli. Äkkiä hän kuuli nimeään huudettavan, Kustaa Pietarinpoika juoksi hengästyneenä hänen takanaan. Hänen kasvonsa punoittivat, mutta hänen silmiensä ilme oli nyt rauhoittunut.

"Kas, hyvä ystävä, tahdotko auttaa minua kantamaan tavaroitani? Korit
ovat tosiaankin raskaat; kyllä kuningas saa maksaa näistä koko lailla."
Kaarina nauroi. "Kirsti muori kertoi kai sinulle — —. Mitäs nyt sanot
Kustaa?"

Sotilas saattoi jälleen hengittää. Hän otti tytöltä korit ja laski ne maahan.

"Ei, ei," esteli Kaarina, "älä rupea viivyttelemään, minulla ei ole aikaa —"

"Kaarina," läähätti nuorukainen pidättäen häntä, "Kaarina, älä mene linnaan — —"

"Kuule minua, Kaarina! Lähetä joku muu viemään — minä sotamiehenä tosin en voi lähteä sinne korien kera — mutta sinun ei pidä sitä myöskään tehdä!"

"Mitä sinä ajattelet!" huudahti tyttö harmissaan, tarttui jälleen koreihinsa ja raahasi niitä edelleen, torjuen luotaan sotamiehen, joka yritti estää häntä. Onneksi oli katu hiljainen ja tyhjä eikä kukaan nähnyt tätä omituista taistelua. Kaarina kiiruhti kadun toiseen päähän päästäkseen linnanvahdin näkyviin, sillä linna oli tuskin enää kolmen minuutin päässä.

Taaskin nuorukainen koetti estää häntä. Hän oli käsittämättömän epätoivoisessa mielentilassa.

"Kuulehan minua, Kaarina! Sinut päästetään kylläkin linnaan, mutta ei pois sieltä enää — —"

Kaarina nauroi, mutta nauru kuului pikemmin teennäiseltä kuin luonnolliselta. Omituinen, epäröivä tunne valtasi hänet. Kaikki oli tosiaankin kovin merkillistä.

"Miksi minua ei päästettäisi sieltä pois?" huudahti hän kuitenkin kohottaen ylpeästi päätään.

"Etkö käsitä, että kun Yrjänä Pietarinpoika itse käy sinua hakemassa, niin sen takana piilee jotakin?"

Tosiaankin — —. Kaarina hätkähti. Jos Kustaa oli oikeassa — —. Miten omituista, sehän oli naurettavaa, kukapa hänestä mitään tahtoisi? Hänetkö pidätettäisiin linnassa? Miten satumainen, merkillinen, viekoitteleva ajatus —! "Ei, hullutusta!" tuumi hän itsekseen, "miksi minä pelkäisin, mitä pahaa minulle voisi tapahtua? Kuningashan on hyvä —"

Siten, kumpikin raastaen koreja omalta puoleltaan, he olivat saapuneet linnan edustalle. Tällöin Kustaa Pietarinpojan täytyi luopua yrityksestään estää tyttöä linnaan menemästä, sillä täällä oli ihmisiä, jotka näkivät hänet, täällä oli linnanvahti, ja niin kiihoittunut kuin hän olikin, käsitti hän kuitenkin, ettei täällä sopinut väkivallalla Kaarinaa pidättää. Sitä hartaammin hän yritti vielä kerran pyytää tätä luopumaan aikeestaan, mutta kaikki oli turhaa.

Huolettomana Kaarina astui vahdin luo ja pyysi häntä näyttämään tietä linnan keittiöön. Harmissaan Kustaa Pietarinpoika peräytyi, mutta jäi sivukadulle odottamaan nähdäkseen, mitä nyt tapahtuisi.

Kun Kaarina oli vapautettu taakastaan, saatettiin hänet linnan käytävien ja portaitten kautta etuhuoneeseen, missä hänen käskettiin odottaa.

Kaarina aikoi juuri silmätä ympärilleen, kun Yrjänä Pietarinpoika astui huoneeseen. Hän tunsi nyt kuitenkin niin suurta ahdistusta, ettei uskaltanut liikahtaa paikaltaan.

Yrjänä Pietarinpoika tervehti häntä kohteliaasti, astui lähemmäksi ja otti Kaarinan kädestä paperin, johon tämä oli merkinnyt laskunsa.

"Näinkö paljon me olemme teille velkaa? Hyvä, summa maksetaan teille heti paikalla, me tarkastamme sen vain ensiksi. Ymmärrättehän — järjestyksen vuoksi. Odottakaa hetken aikaa!"

Yrjänä poistui jälleen. Kaarina ei ollut uskoa korviaan, niin toisin tämä puhutteli häntä nyt kuin aamulla torilla. Hän tunsi jälleen omituista ahdistusta. Mutta samalla hän tunsi päivän ponnistusten ja mielenliikutustensa jälkeen vähäistä heikkoutta polvissaan, niin että hänen täytyi istuutua veistoksilla koristetun penkin äärimmäiselle reunalle.

Taaskin ovi avautui ja huoneen hämärässä valossa Kaarina näki jalon, nuorekkaan olennon samettitakissa, loistava tähti rinnassa, astuvan sisään. Se oli kuningas. Hän näytti aikovan kulkea vain huoneen läpi, ikäänkuin ei olisi tyttöä huomannutkaan. Mutta äkkiä hän hätkähti ja pysähtyi.

Kaarina oli nähnyt kuninkaan vain yhden ainoan kerran, kun tämä muutamia päiviä sitten oli ratsastanut torin poikki ja sivuuttanut hänet aivan läheltä.

Mutta hämärässäkin hän heti tunsi tämän. Hänen lempeillä kasvoillaan kuvastui alakuloinen ilme ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan kokonaan muualla.

Kaarina ei uskaltanut liikahtaa ja vasta kun hän tunsi, että kuningas sittenkin oli huomannut hänet, hän nousi arkana pystyyn, ikäänkuin olisi tehnyt väärin uskaltaessaan otaksua, että kuningas oli nähnyt hänet.

"Pelästytinkö teitä?" kysyi kuningas hymyillen. "Istukaa vain rauhassa.
Annan teille hiukan valoa."

Näin sanoen hän avasi oven viereiseen huoneeseen. Siellä riippui kruunu, jonka monet kynttilät levittivät valoa ympärilleen tunkeutuen nyt etuhuoneeseenkin. Valonsäde osui Kaarinaan, niin että kuningas, joka oli jo menossa toiseen huoneeseen, pysähtyi hetkeksi hämmästyneenä tarkastelemaan odottavaa tyttöä.

"Ettekö te ole — —? Varmaankin olen jo aikaisemmin nähnyt teidät. Eikö totta? Torilla, ratsastin vastikään ohitsenne. Tulkaa toiseen huoneeseen, täällä on valoisampaa; käykää istumaan ja kertokaa minulle, kuka te olette ja miten olette joutunut tänne — —"

"Majesteetti —" änkytti Kaarina ja astui epäröiden kynnyksen yli. Siinä hän nyt seisoi koko puhtaassa, nuoressa kauneudessaan kynttilöiden kirkkaassa valossa. Valo leikitteli kullankimaltelevana hänen hiuksillaan, jotka kahtena paksuna palmikkona ympäröivät hänen päätään, hänen poskillaan hehkui arka puna ja vain salavihkaa hän uskalsi kohottaa kauniit, kirkkaansiniset silmänsä kuninkaaseen. Käsittikö hän, että kuningas seisoi siinä ihaillen hänen sulouttaan.

"Olen Kaarina Maununtytär, toin juuri lintuja kuninkaalliseen keittiöön. Olen köyhä torikauppias ja odotan rahaa voidakseni lähteä kotiin."

"Ja sinnekö te aiotte vielä tänä iltana palata? Se on liian suuri ponnistus, Kaarina."

"Istukaa toki hetkeksi! Näenhän kyllä, että olette reipas tyttö, joka jaksaa mitä hyvänsä. Mutta sanokaa minulle, Kaarina, eikö torikauppa tunnu teistä kuitenkin joskus hiukan raskaalta? Ettekö ole koskaan ajatellut, että haluaisitte jotakin muuta?"

Hämillään tyttö oli vaiti. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi uneksinut, että kuningas keskusteli hänen kanssaan ja muisti hänet. Hänen oli mahdoton sitä käsittää.

Kuningas astui tytön lähelle, katsoi kauan häneen ja tarttui sitten hänen käsiinsä.

"Te olette kaunis, Kaarina. Tiedättekö sen? Pahaksi onneksi minun täytyy lähteä tänään pois. Ja kuitenkin tahtoisin kernaasti tehdä jotakin hyväksenne. Mutta mitä? Te saatte jäädä linnaan kunnes tulen takaisin. Annan teidät sisareni huostaan. Mitä arvelette? Haluatteko jäädä tänne kunnes palaan?"

Mietteissään kuningas katsoi eteensä unohtaen vastauksen, jota hän odotti. Äkkiä synkkä mieliala sai hänet valtaansa. Hän astui ikkunan luo ja kääntyen selin Kaarinaan hän katseli kauan ulos. Nyt Kaarinalla oli aikaa hiukan tuumia. Mutta hän tunsi yhä niin suurta ahdistusta ja tuskaa, ettei hän voinut ajatella ainoatakaan selvää ajatusta. Tuskin hän saattoi käsittää, mitä kuningas oli sanonut hänelle; se oli liikaa hänen yksinkertaiselle järjelleen.

"Te olette kaunis, Kaarina!" Oliko kuningas todellakin niin sanonut?
Oliko hän aivan pyörällä päästään? Hän alkoi vavista. Kunhan Yrjänä
Pietarinpoika olisi tullut takaisin ja tuonut rahat, jotta hän olisi
voinut lähteä pois! Oli jo ilta, kadulla alkoi olla pimeä.

Samassa kuningas kääntyi pois ikkunasta. Mutta hän näytti unohtaneen tytön. Huoneessa oli suuri työpöytä, jossa oli karttoja ja papereita, harppeja ja koneita. Hän astui pöydän luo ja veti ikkunakomeron edestä pois uutimen. Suuri taivaanpallo, tähtikartta ja taivaaseen päin käännetty kaukoputki tuli näkyviin. Syvään hengittäen puheli kuningas Eerik itsekseen: "Katsotaanpa, mitä tähdet meille ennustavat!"

Ällistyneenä Kaarina seurasi kuninkaan toimia, miten tämä putken läpi tarkasteli taivasta, mittaili harpilla palloa ja karttoja, merkitsi jotain paperille ja taas tirkisteli putkeen.

Kaarina, väsyneenä seisomiseen, oli jo aikoja sitten käynyt istumaan. Siinä hän nyt istui uskaltamatta liikahtaa. Käsittämättömältä unelta tuntui hänestä kaikki. Mutta väsymys, joka hiljaisuudessa valtasi hänet, lamautti vähitellen hänen aistinsa, niin että kuninkaan ääni kajahti hänelle kaukaa, kun, tämä jälleen alkoi puhua. Hänen äänessään tuntui alakuloista katkeruutta ja hänen kasvonsa olivat synkät, miltei vääntyneet tuskasta. Hänen kätensä oli puristunut nyrkkiin. Kuinkahan hänen laitansa oli? Kaarina tunsi omituista pelkoa, liikuttavaa sääliä.

"Huonot merkit, huonot merkit", mutisi kuningas. "Puhutteko totta, tähdet? Valtaistuimeni horjuu, Juhana kantaa kruunua! Haa, Juhana, eikö hän ole minun käsissäni? Ja minäkö pelkäisin häntä!" Kuningas naurahti kolkosti. "Ei, ei, te valehtelette, tähdet! Saattepa nähdä! Minä uhmailen teitä. En tahdo, en tahdo!"

Hän vaikeni. Hänen kasvonsa hehkuivat, hiki kohosi hänen otsalleen. Mietteissään hän alkoi astua edestakaisin huoneessa. Ja yhä pelokkaammin, säälivämmin Kaarinan sydän sykki.

"Uskollisimmatkin ystäväni hylkäävät minut, ne, jotka rakastavat minua, kohauttavat olkapäitään ja nauravat minulle, ja ne, jotka nyt ovat minulle uskolliset, pettävät minut. Ei kukaan pidä, minun puoltani. Yksin, yksin — siten ennustavat tähdet!"

Hän aikoi kohottaa katseensa taivasta kohti, mutta se osuikin
Kaarinaan, joka syvän säälin vallassa katsoi häneen.

"Kaarina —" muistui äkkiä kuninkaan mieleen. "Unohdin teidät — ja te kuulitte kaikki. Sanokaa, Kaarina, hylkäisittekö tekin minut, pettäisittekö tekin minut, olisitteko tekin uskoton, jos — —? Ei, nuo silmät eivät valehtele. Anna minun katsoa sinua! Sinä olet yhtä uskollinen, sinä olet yhtä hyvä kuin kauniskin —"

Kaarina vapisi ja ajatteli kauhuissaan: kuningas on sairas, eikä hän tiennyt, tuskako vai sääli hänen kurkkuaan kuristi. Kuningas tarttui luuttuun, joka oli pöydällä koneitten parissa, ja nojautuen pöytään hän alkoi säestää itseään ja lauloi laulun rakkaudesta, kaipuusta ja kuolemasta.

Kaarina nousi ääneti pystyyn. Hän oli levoton. Yrjänä Pietarinpoikaa ei vieläkään kuulunut. Miten tässä kävisi? Täytyisikö hänen jäädä linnaan, niinkuin Kustaa oli sanonut? Mutta miksi? Minkä tähden ei kuningas käskenyt häntä pois? Miten se oli käsitettävissä? Odottikohan Kustaa vielä ulkona? Voisikohan hän antaa hänelle jonkun merkin? Tämä oli kauheaa, sillä tänne hänen oli mahdoton jäädä.

Kuningas näytti huomaavan Kaarinan levottomuuden. Laskien kädestään luutun hän sanoi: "Oletko syönyt iltaruokaa, Kaarina? Lapsi parka, kuinka saatoin sen unohtaa. No, odotahan hetkinen!"

"Niin, myöhemmin, tahtoisin vain jutella vielä kanssasi monesta asiasta, jos suostut jäämään. Tulehan katselemaan tähtiä yhdessä minun kanssani, ehkä sinä voit selittää niitä paremmin kuin minä."

Annettuaan käskyn palvelijalle, joka tuli etuhuoneeseen, kuningas veti Kaarinan mukanaan avoimen ikkunan ääreen. Alhaalla seisoi Kustaa Pietarinpoika vuoroin katsellen levottomana ylös ikkunoihin, vuoroin kävellen edestakaisin. Kun hän huomasi Kaarinan, alkoi hän kiivaasti viittailla ikkunaan ja huutaa hänelle, vaikka sanoja olikin mahdoton eroittaa. Kuningas sulki ikkunan. Ensin hän näytti harmistuvan, sitten hän hymyili.

"No, se on hyvä. Tuolle yksinkertaiselle sotamiehelle en anna sinua myöskään, se olisi kovin sääli. Itselleni minä sinut tahdon, Kaarina! Kuuletko?"

Kaarina huudahti, sillä kuningas puristi hänen rannettaan niin kovasti, että se teki kipeää.

Ovet avautuivat. Katettu pöytä seisoi täynnä herkullisia ruokia kynttilöiden valossa. Viini kimmelsi kultaisissa pikareissa. Kaarina ei ollut koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista. Näky oli niin satumainen, niin huumaava, että hän joutui aivan pyörälle päästään. Kaikki entinen näytti katoavan. Kirsti-muorin tupa, kurja ruoka.

Kaikki tuo tuntui hänestä äkkiä vastenmieliseltä. Mikä vastakohta nyt täällä?

Viini kuohui tulena hänen suonissaan. Hän ei ollut koskaan ennen maistanut viiniä. Se teki pään raskaaksi, mutta mielen kevyeksi. Ja hän oli yksin kuninkaan kanssa. Hän näki kuninkaan kasvot kumartuneina puoleensa ja tämä hymyili. Miten kaunis kuningas oli, miten hellän rukoilevasti hänen kauniit, surulliset silmänsä katsoivat häneen! Jos uskaltaisin rakastaa häntä, ajatteli tyttö tänä hetkenä, niin voisin kuolla hänen tähtensä.

"Kaarina," kuiskasi kuningas, "voisitko rakastaa minua, Kaarina, ikuisesti rakastaa minua — minua yksin?"

Kuninkaan kasvot lähestyivät häntä, hänen huulensa koskettelivat Kaarinaa. Silloin Kaarinan pää vaipui kuninkaan rintaa vasten. Hänestä tuntui, kuin hänet kannettaisiin kauas, kuin ei todellisuutta enää olisi olemassa. Kuningas suuteli Kaarinaa, kohotti hänet istumaan, ja sitten kaikki muuttui unelmaksi. Hän saattoi vielä muistaa, että kuningas oli pyytänyt häntä laulamaan ja että hän lauloi — kaikki pienet laulunsa, joita hän osasi laulaa, kuninkaan kuunnellessa häntä.

Kun Kaarina heräsi, oli valoisa päivä. Hänen yläpuolellaan kaareutui loistovuoteen katos. Kuningas oli poissa. Vain vähitellen hän heräsi ikäänkuin syvästä unesta, vain vähitellen hän ymmärsi kaikki, käsitti, mitä Kustaa Pietarinpoika oli tarkoittanut, hänen tuskansa eilis-iltana, kun hän koetti estää Kaarinaa lähtemästä linnaan. Mutta Kaarina oli täysin rauhallinen. Kaikki entinen katosi hänen mielestään, hän tunsi vain suurta onnea, kun hänelle selvisi, että kuningas Eerik rakasti häntä ja että hän itse kuului hänelle sydämineen ja sieluineen aina ja ikuisesti sen jälkeen kuin hän tänä yönä oli tullut hänen omakseen.

Omituinen kohtalon leikki! Eilen vielä hän oli köyhä torikauppias, joka haikein mielin odotti ostajia saadakseen tavaransa myydyksi, ja tänään! Mitä tästä seuraisi? Näin tuumien Kaarina nousi vuoteeltaan, mutta hän ei ollut enää levoton. Tulevaisuus lepäsi hänen edessään kuin rikkirevitty harso, joka oli peittänyt hänen kasvojaan. Kauaksi kadonnut oli kotikylä, isän pieni talo, torikauppa. Yön aikana suomut olivat pudonneet hänen silmistään, hän oli muuttunut uudeksi ihmiseksi.

III. SOTILAS KUSTAA PIETARINPOJAN KOKEMUKSET.

Kustaa Pietarinpoika oli vihdoin poistunut vahtipaikaltaan ja kiiruhtanut vanhan Kirstin luo. Ehkäpä Kaarina oli sittenkin päässyt pois linnasta hänen huomaamattaan, ja hän tapaisi hänet Kirstin luona. Vanha vaimo ei tiennyt mitään, mutta hän ei näyttänyt myöskään kauhistuvan, kun sotamies kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut. Kustaa olisi tahtonut haastaa edesvastuuseen koko maailman hänelle tapahtuneen vääryyden johdosta — sillä häntä tuo vääryys ensi sijassa kohtasi. Kiihoittuneena ja onnettomana hän istui pöydän ääressä sillä välin kuin vanha vaimo vilkaisi ahnaasti tuoksuavaan, kiiltävään linnunpaistiin, jonka hän oli työntänyt nuorukaisen eteen. Häntä ei mikään muu tällä hetkellä kiinnostanut kuin kysymys, koskisiko nuori sotilas alakuloisen mielialansa vallassa herkkupalaan vai ei.

"Me emme saa enää koskaan nähdä Kaarinaa," sanoi nuorukainen. "Uskokaa minua, Kirsti muori, emme me koskaan enää saa nähdä häntä."

"No, no, älkää ottako asiaa niin raskaasti, Kustaa Pietarinpoika. Mistä te sen niin tarkoin tiedätte, ja mitä teitä Kaarina yleensä liikuttaa? Ehkäpä se ei ole niinkään suuri onnettomuus, jos hän miellyttää kuningasta!"

"Vai ei onnettomuus —?" nauroi hän synkästi. "Mutta minä — minä olen kadottanut hänet!"

Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja syöksyi ulos, ja vanha vaimo kävi keventynein mielin istumaan paistetun linnun ääreen ja pisti sen suuhunsa.

Kustaa Pietarinpoika samoili kaiken yötä pitkin katuja, milloin kiertäen linnan, milloin vahtituvan ympärillä, missä hänen olisi ollut määrä olla. Hän vilkuili tovereitaan, peläten, että he etsivät häntä, mutta ei uskaltanut mennä heidän luokseen. Hän nukkui eräässä porttiholvissa, kunnes aamu koitti. Sitten hän hiipi ulos äsken avatusta kaupungin portista. Hänen päämääränään oli Kaarinan kylä, sinne hän aikoi kulkea; ehkäpä hänen onnistaisi löytää tämä sieltä. Mutta matkan varrella väsymys voitti hänet ja syrjässä maantiestä varjoisassa metsikössä, hän heittäytyi pitkäkseen ja nukkui useita tunteja. Niinpä hän saapui vasta myöhään iltapäivällä Medelpladiin. Kaarina ei ollut siellä, mutta hän huomasi sittenkin, että talossa oli jo tapahtunut muutos. Talon isäntä astui topakkana häntä vastaan, kysyi mitä hän halusi ja mielettömänä ilosta näytti hänelle kukkaroa, joka oli täynnä hopeaguldeneja. Lähetti oli tuonut ne linnasta ilmoittaen, että Kaarina oli otettu prinsessa Elisabetin palvelukseen.

Sotamies naurahti ääneensä ja oli vähällä heittää kukkaron miehen kädestä lattialle.

Isännän pienet porsaansilmät vilkkuivat tyytyväisinä ja hän puristi hellästi aarrettaan rintaansa vasten.

"Ehkäpä se merkitsee, että hätäpäivät meiltä nyt loppuvat. Kuules, äiti, mitä sinä arvelet? Jos Kaarinan käy hyvin, niin eiköhän meidänkin käy silloin hyvin."

"Lurjus!" kiristi Kustaa Pietarinpoika hampaitaan halveksivasti ja pui isännälle nyrkkiä.

"Mitä tuo mies tahtoo?" kysyi Kaarinan äiti, joka tulla laahusteli tupaan. "Mitä tämä asia häneen koskee? Onhan meitä kohdannut suuri kunnia ja onni. Mene tiehesi, mies, vai tahdotko, että annamme sinut kuninkaalle ilmi, koska uhkailet meitä?"

Sotilas naurahti hurjasti kuin mielisairas ja kiiruhti pois talosta samoillen yksin pitkin peltoja.

Hän kuljeskeli ulkona, kunnes yö ja kokonainen päivä olivat kuluneet loppuun. Sitten hän alkoi tuumia mitä tehdä. Kaupunkiin hän ei halunnut palata. Kaarinan hän oli kadottanut, palveluksestaan hän oli karannut — mitäpä tekemistä hänellä olisi enää Tukholmassa? Koko elämä siellä oli hänelle vastenmielistä ja kiihoittaisi vain hänen mieltään hulluuteen saakka.

Niinpä hän kuljeskeli maaseudulla kuukausimääriä, kunnes hänen vähäiset varansa olivat lopussa, parhaat vaatekappaleet myydyt eikä hän voinut kerjäämällä enää elättää henkeään köyhässä maassa. Hädän ja nälän pahoittamalla hän alkoi silloin ajatella uutta elämää.

Kauan hän täten oli samoillut pitkin maata, mutta vihdoinkin hän sattui tulemaan Tukholman lähistöille. Oli kylmä, kirkas päivä. Kaukana, laskevan auringon valossa hän näki kaupungin tornien ja sataman häämöittävän. Kustaa Pietarinpoika pysähtyi ja katseli kauan aikaa kaukaista kaupunkia. Hänen sydämensä sykki — hän muisti Kaarinaa ja miten lähellä tätä hän jälleen oli.

Kaikkina näinä kuukausina hän ei ollut voinut unohtaa Kaarinaa; tuskalla ja surulla hän muisteli tätä jouduttuaan taas hänen lähettyvilleen. Mitenkähän Kaarinan laita mahtoi olla, miten hänen oli käynyt? Hän ei ollut kuullut hänestä mitään, sillä hän ei ollut pitkään aikaan tavannut ketään muuta kuin erämaissa asuvia talonpoikia.

Aurinko laski kaupungin taakse, hänen oli pakko kulkea eteenpäin. Hänen oli kuitenkin mahdoton ennättää kaupunkiin ennen iltaa. Hänen jalkansa olivat väsyneet eivätkä tahtoneet enää totella. Niinpä hän oli hyvillään nähdessään maantien varrella kapakan, joka tarjosi hänelle yösijaa ja virvoitusta. Pari kolikkoa kilisi vielä hänen taskussaan, juuri siksi monta, että hän saattoi saada iltaruoan sekä yösijan uunin viereisellä penkillä. Suuressa tuvassa, joka oli varattu vieraita varten, ei ollut ainoatakaan sielua.

Kauan ei sotilas kuitenkaan saanut olla yksin. Tuskin hän oli ruvennut liemiruokaansa syömään, kun saapui pari ajomiestä, jotka olivat tulleet kuormineen Tukholmasta ja halusivat säädä illallista. Hetken kuluttua he olivat tehneet tuttavuutta Kustaa Pietarinpojan kanssa, ja isäntäkin, joka aikaisemmin ei ollut välittänyt hänestä suuria, istahti pöytään heidän luokseen.

"Kylläpä tulet parhaaseen aikaan," sanoivat toiset kuultuaan, että Kustaa oli matkalla Tukholmaan, "huomenna on kaupungissa paljon nähtävää."

"Vai niin. En ole pitkiin aikoihin ollut Tukholmassa enkä ole kuullutkaan sieltä mitään. Varmaankin siellä on paljon tapahtunut siitä kuin sieltä läksin," sanoi Kustaa Pietarinpoika välinpitämättömästi. "Mitä siellä huomenna tapahtuu?"

"Mies, etkö tiedä, että huomenna vietetään juhlat sen johdosta, että voitimme tanskalaiset? Etkö tiedä sitäkään, että on käyty sotaa sen vuoksi, että tanskalaiset loukkasivat kuningasta ja antoivat ilmi hänen naimahankkeensa?"

"Minä en tiedä mitään," sanoi sotilas ja alkoi tarkemmin kuunnella toisten puhetta.

"Kuningas kosi Englannin Elisabetia, mutta samalla kertaa myös Lothringenin prinsessaa. Tanskalaiset saivat tästä vihiä ja antoivat kuninkaan suunnittelut ilmi."

"Vai aikoo kuningas siis naida?" Kotiinpalaavan jännitys alkoi kohota yhä enemmän.

"Niinpä oli tanskalaisille annettava muistoseteli, ja sen he ovatkin nyt saaneet. Suuri taistelu kävi Itämerellä — kuningas oli itse siellä mukana. Neljä tanskalaista laivaa sytytettiin palaamaan. Kolmesataa vankia tuotiin tänne ja huomenna heitä kuljetetaan kahleissa pitkin kaupunkia linnan ohi, ja siitä vasta ilo syntyy."

"Kylläpä onkin aika antaa kansan iloita," sanoi isäntä, vanha, kokenut mies. "Kansa on kuninkaan paras turva, sitä on pidettävä lämpimänä ja näytettävä, ettei sotaa ole syyttä käyty. Sillä suuret herrat eivät ole kuninkaalle liian suosiollisia. Siinä ovat hänen veljensä, jotka odottavat vain hyvää tilaisuutta, siinä ovat Sturet. Emmehän me tietenkään voi tarkoin seurata asioita, mutta jotain sitä aina sittenkin kuulee. Ja luultavasti on kylliksi syytäkin —"

Nauraen ajomies keskeytti isännän puheet. "Aina te olette tietävinänne kaikki asiat paremmin kuin muut. Mitä te Stureista puhutte? Eikö kuningas aio lähettää nuorta kreivi Sturea uudestaan Lothringeniin kosiomatkalle?"

"Vaikkapa vaan. Mutta kaikki ei ole niinkuin pitäisi olla; aateliston parissa kuohuu. Ei kukaan suurista herroista voi antaa kuninkaalle anteeksi sitä, että Yrjänä Pietarinpoika on päässyt valtaan, eikä kansakaan ole siitä hyvillään; täytyyhän heidän sietää suosikkia, koska hän on kuninkaalle mieleen, mutta kaikki katsovat häneen sittenkin karsain silmin."

"Minkä sille mahtaa?" sanoi nyt toinen ajomies kohottaen olkapäitään. "Olette ehkä oikeassa, isäntä, Yrjänä Pietarinpoika on kaikille oka silmässä, mutta minkä sille mahtaa. Kuningas seisoo vankkana, sillä se, joka kykenee vastustamaan neljää kapinoivaa veljeä — —"

"Ajat muuttuvat vielä," sanoi isäntä vakavana. "Kaikki merkit puhuvat siihen suuntaan. Nyt riemuitaan suuresta voitosta, nyt kansa toivoo, että kreivi Sture tuo vihdoinkin maahan nuoren kuningattaren, jota jo kyllin kauan on saatu odottaa. Omituinen juttu tuo kosiminen. Nuori kuningatar voi vasta saada kuninkaan aseman kansansa parissa täysin vakavaksi. Mutta mitä, jos tälläkin kertaa, jos nytkin — —"

"Ymmärrän kyllä, isäntä, mitä te tarkoitatte, ja se on kylläkin tärkeä seikka —"

"Niin, sitähän minä juuri tahdoin sanoa. Huonot naiset, jotka tähän saakka ovat pitäneet kuningasta pauloissaan, eivät ole häirinneet kansaa; heidän valtansa on kestänyt lyhyen aikaa ja sitten heidät on karkoitettu. Mutta nyt asiat ovat toisin. Kuningas ei ole tosin luopunut suunnitelmistaan Lothringenin prinsessaan nähden, muuten hän tuskin uskoisi tätä tehtävää Sturelle. Mutta ei kukaan nykyään tiedä, miten siinä käy. Sen jälkeen kuin Kaarina Maununtytär hallitsee Gripsholmassa, ja kuninkaan suhde häneen on tullut täysin julkiseksi, voidaan odottaa mitä hyvänsä."

Sotilas oli hätkähtänyt kuullessaan Kaarinan nimen. Mutta ei kukaan huomannut sitä, ja toinen ajomies sanoi kohauttaen olkapäitään:

"Jonakuna päivänä hänkin saa matkapassit, niinkuin kaikki muut. Tämä juttu voi kestää hiukan kauemmin kuin tavallisesti, eikä kukaan muu ole saanut vielä Gripsholmassa asua, mutta siitä kansa voi olla huoleti, kaikki kestää vain aikansa."

"Älä sano sitä, tällä kertaa asiat ovat toisin. Kaarina Maununtyttären vuoksi on kuningas karkoittanut kaikki muut; hän yksin hallitsee kuningasta. Joka kerta kun kuningas näinä sota-aikoina kävi Tukholmassa, kävi hän siellä vain Kaarinan vuoksi. Ei kukaan hänen rakastajattaristaan ole vielä ollut näin korkeassa asemassa. Tahtoisinpa nähdä huomenna miltä hän näyttää, kun vangitut tanskalaiset kulkevat hänen ohitseen. Sanotaan, että torille on rakennettu lava ja istuin vartavasten hänelle."

"Mutta milloin? Kaikella on aikansa, sanotte te, mutta ei aina ole helppo korjata sitä, mikä sinä aikana tapahtuu. Minä sanon teille, Yrjänä Pietarinpoika ja Kaarina Maununtytär tulevat olemaan kuninkaan vallan koetuskiviä, ja heidän tähtensä kuningas vielä kaatuu, jollei hän ymmärrä ajoissa luopua heistä."

Kustaa Pietarinpoika, jonka ruumiin läpi toinen väristys toisensa jälkeen oli kulkenut, oli jo aikoja sitten kääntynyt pois voidakseen salata mielenliikutuksensa. Mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Ajomiehet tekivät vihdoin lähtöä, isäntä meni heidän kanssaan ulos, ja kuormat lähtivät liikkeelle. Vähitellen pyörien ratina vaimeni etäisyyteen.

Hetkeä myöhemmin isäntä tuli tupaan ja alkoi korjata aterian jätteitä pöydästä. Emäntäkin astui huoneeseen, istahti uunin luo, jossa pari puuta kyti, ja alkoi sitten työskennellä himmeän öljylampun valossa, jonka hän oli sytyttänyt. Kustaa Pietarinpoika ei jaksanut kestää tätä hiljaisuutta sen kauemmin. Hän nousi hitaasti ja kiinnitti katseensa isäntään.

"Ettekö te sitä tiedä? Ettekö te ole hänestä kuullut?" kysyivät molemmat toiset hämmästyneinä.

"No, kyllä te huomenna saatte kaupungissa kuulla sekä nähdä tarpeeksenne. Me täällä tiedämme vain sen, mitä meille kerrotaan. Kuningas vei hänet vastikään Gripsholmaan. Ei kukaan ole vielä sen korkeammalle kohonnut. Ajatelkaahan, tyttö, joka aikaisemmin kaupusteli torilla! Mutta hän kuuluu olevan hyvin kaunis, ja väitetään, että kuningas pelkää kadottavansa hänet, siksi hän pitää häntä Gripsholmassa turvassa."

"Kukapa hänet ryöstäisi," sanoi vaimo. "Mutta kuningas pelkää vihollisia. Tuo Kaarina Maununtyttären juttu on merkillinen! Ei kukaan tiedä, miten se oikeastaan tapahtui. Väitetään, että hän on hyvin viekas ja tietää mitä hän tahtoo."

"Asiat eivät ole oikein, sen minä tiedän. Kerrotaan, että hän antoi kuninkaalle lemmenjuoman, niin ettei tämä pääse hänestä eroon, vaan on pakoitettu tekemään mitä ikänä hän tahtoo."

"Eipä niinkään. Tukholmassa asui siihen aikaan eukko, joka osasi tehdä salaisia taikoja. Siellä Kaarina kävi siihen aikaan, kun hän kaupitteli torilla, ja tältä hän sai salaiset lääkkeensä. Turhanpäiten ei vanha Kirsti istu nyt vieraana rikkaassa talossa Värmlannissa, jonka Kaarina Maununtytär on ostanut omaisilleen."

"Paljonhan sitä puhutaan, jokainen puhuu tästä asiasta ja vaivaa sillä päätään. Paljon te vielä saatte siitä kuulla, kun tulette Tukholmaan. Mutta minä sanon, kaikella on aikansa. Yrjänä Pietarinpoika ja Kaarina Maununtytär ovat kuninkaan vallan koetuskiviä. Jonakin kauniina päivänä me saamme sen nähdä. Mutta riittää jo. Maalla ei näistä asioista tiedetä mitään, mutta kunhan astuu jalallaan Tukholmaan — —. Onko teillä liikeasioita Tukholmassa?"

"Ei, niin — aikomukseni on hankkia sieltä jotakin sellaista," änkytti vieras.

"Ja tuollainen mies kuin te ei ole sotamiehenä? Nyt, kun niin paljon sotilaita tarvitaan? Kun tanskalaiset keräävät kaikki maajoukkonsa kokoon? Tiedättekö mitä, sellainen kuin te voisi nyt sotilaana löytää onnensa."

"Onhan se hyvä ajatus," nyökkäsi Kustaa Pietarinpoika ja katsoa tuijotti eteensä.

Isäntä, joka huomasi, että toinen oli väsynyt ja haluton jatkamaan keskustelua, nyökkäsi hyväntahtoisesti:

"Tuumikaa asiaa." Sitten hän toivotti hyvää yötä. "On jo aika mennä levolle, jollemme tahdo jutella puolen yötä."

Hän poistui tuvasta yhdessä vaimonsa kanssa. Kustaa Pietarinpoika jäi yksin, ja takkatuli sekä öljylamppu sammuivat.

Hyvään aikaan hän ei saanut unta. Hän makasi kovalla penkillä ja tuijotti pimeään. Mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi unessa nähnyt valopiirin, jossa liikkui loistavia olentoja. Kaarina — — Sitten hän kohosi pystyyn, torjui ajatukset luotaan ja vaipui jälleen makuusijalleen. Mitä hän oikeastaan toivoi? Kaikkihan oli ohitse. Hänen täytyi alistua välttämättömyyteen, aloittaa uusi elämä, jonka vuoksi hän nyt oli matkalla Tukholmaan. Nämät ajatukset saivat vihdoin hänen mielensä rauhoittumaan ja hän vaipui uneen.

Oli jo valoisa päivä, kun Kustaa hiukan virkistyneenä ja voimistuneena vaelsi eteenpäin. Hänen jalkansa astui nyt kevyemmin ja hänen mielialansa tuntui iloisemmalta, kun hän ajatteli uutta elämää, jota hänen oli nyt määrä alkaa. Hiukan jännittyneenä hän ajatteli vain sitä, mitä hän saisi nyt Tukholmassa nähdä. Viisainta olisi oikeastaan olla tänään Tukholmaan menemättä; silloin ei tarvitsisi mitään nähdä eikä kuulla. Ja sittenkin häntä vastustamattomasti veti sinne.

Vihdoin hän saapui perille. Kaupunki näytti aivan toiselta kuin hänen viimeksi siellä ollessaan. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, porvarit juhlapukimissa, katupojat, kaikki uteliaat ja toimettomat ihmiset kulkivat toria ja linnaa kohti. Kustaa Pietarinpoika joutui virran mukana kulkemaan, rumpujen räminä ja torvien toitotus jouduttivat hänen askeleitaan, ja äkkiä hän huomasi olevansa samalla torilla, missä Kaarina aikoinaan oli myynyt tavaroitaan ja pistänyt hänenkin taskuunsa niin monta lintua.

Tänään oli tälle samalle paikalle pystytetty lava ja verhotun katoksen alla oli purppurainen istuin. Vielä se oli tyhjänä, vain kansa kierteli levottomasti sen ympärillä. Kustaa Pietarinpoika olisi miltei voinut huutaa ääneensä. Täällä, missä Kaarina kerran oli myynyt jäniksiä ja hanhia yksinkertaisessa puvussaan, täällä oli hänelle nyt valmistettu purppurainen istuin korotetulle lavalle. Kustaa tunkeutui eteenpäin, kunnes hän saapui kevyen rakenteen eteen. Vielä äsken hän oli epäröinyt, tuliako tänne laisinkaan. Mutta nyt hän halusi nähdä Kaarinan ja näyttäytyä myös itse hänelle.

Lavan luo tunkeutui paljon väkeä ja sotilaat koettivat ylläpitää järjestystä levottoman joukon parissa. Siellä täällä mainittiin Kaarinan nimi; kaikki puhuivat hänestä, kerrottiin juttuja hänen entisyydestään, ihmeteltiin hänen tulevaisuuttaan ja viitattiin kuninkaan naimahankkeisiin.

Kustaa Pietarinpoika sai uudestaan kuulla kaiken sen, minkä hän jo eilen kapakassa oli kuullut. Keskusteltiin myös lemmenjuomasta salaperäisesti kuiskaten ja uteliaasti kuunnellen, kunnes rumpujen pärinä katkaisi kaikki jutut.

Pitkä kulkue liikkui kaduilla toria kohti. Kuningas ja Yrjänä Pietarinpoika ratsastivat joukon etunenässä loistavan seurueen ympäröimänä. Valkean hevosen selässä, ruhtinaallisesti koristettuna, jalokivin kirjaillussa laahuspuvussa Kaarina Maununtytär ohjattiin paikalle.

Ihmisjoukko odotti ääneti. Kulkue pysähtyi, kuningas ja Yrjänä Pietarinpoika seurueinensa asettuivat lavan juurelle ja Kaarina ritarien ja sotilaitten seuraamana kävi purppuraiselle istuimelle istumaan. Hän kumartui lavan reunan yli. Kaunis hän oli —. Kultaiset hiukset ympäröivät kruununa hänen otsaansa. Mutta ihmisten katseet näyttivät kiusaavan häntä; hän loi silmänsä maahan ja hänen kalpeille kasvoilleen levisi surullinen ilme. Taaskin Kustaa Pietarinpoika olisi tahtonut huutaa tuskasta. Hänen katseensa oli koko ajan kiintynyt Kaarinaan, hän ei nähnyt muuta kuin tämän — —

Leveää katua pitkin kulki nyt vangittujen tanskalaisten joukko. Amiraalit kulkivat kahleissa; kuninkaan hovinarri hyppi heidän edessään ja sai kansan puhkeamaan äänekkääseen nauruun. Vankien kasvot hytkähtivät, ne ilmaisivat vihaa, halveksumista, epätoivoa; kahleet kalisivat katukivillä; rumpujen räminä ja torvien toitotus vaimensi niiden äänen. Loputon saattue kulki siten ohi.

Mutta Kustaa Pietarinpoika ei nähnyt mitään. Hän ei huomannut ympärillä seisovien levotonta liikehtelyä, hänen katseensa oli vain kiintynyt Kaarinan kalpeihin, alakuloisiin kasvoihin, kunnes tämä tunsi sen, katsoi häneen ja hätkähti nähdessään hänet. Silloin vasta Kustaakin huomasi asemansa koko surkeuden sekä kurjan ulkomuotonsa, ja syvään huoaten sukelsi ihmisjoukkoon.

Mutta samassa hetkessä hän tunsi vaistomaisesti, että kuningas Eerikin terävä, valpas silmä oli myös keksinyt hänet ja nähnyt Kaarinan hämmennyksen. Niinpä olikin hyvä, että ihmisjoukko nieli hänet kitaansa ja riisti hänet mukaansa, kunnes hän eräällä sivukadulla vihdoin saattoi irtaantua siitä.

"Hei, toveri," huusi äkkiä joku hänelle ja pysäytti hänet. "Sinäkö se todellakin olet, Kustaa Pietarinpoika?"

"Minä se olen, vaikka tuskin enää entiseltäni näytän," sanoi hän synkkänä ja tarkasteli ihmeissään toista, jonka arvomerkeistä hän saattoi nähdä, että tämä oli kohonnut upseeriksi. Samassa rykmentissä palvellessaan he olivat kumpikin olleet yksinkertaisia sotamiehiä.

"Niin, sotilaalla on nykyään hyvät päivät," nauroi upseeri, "etkö halua palata meidän joukkoomme? Tosin karkasit silloin — mutta mitä sillä väliä, sota-aikoina sellaiset asiat pian unohtuvat, jokainen on meille tervetullut. Me tarvitsemme vänrikkiä rykmenttiimme; etkö halua ruveta siksi?"

"Käykö se niin helposti?" kysyi Kustaa Pietarinpoika epäröiden ja samalla iloisin mielin.

"Miksikä ei? Taistelu on odotettavissa. Tanskalaiset keräävät maajoukkoja, koska he ovat kadottaneet laivansa, ja he hyökkäävät Norjasta käsin kimppuumme."

"Niin," sanoi Kustaa Pietarinpoika keskeyttäen toisen puheen, "ota minut sotamieheksi, päällikkö, ja salli minun tulla mukaan, kun lähdette tanskalaisia vastaan! Mitä minä täällä enää teen, mitäpä minä enää täällä teen!"

Tuo kuului huudolta, mutta upseeri ei kiinnittänyt siihen huomiota. Kiihkeänä hän vei entisen toverin mukanaan ottaakseen hänet vielä samana päivänä rykmenttinsä turviin.

Jo ensi taistelussa tanskalaisia vastaan Kustaa Pietarinpoika kunnostautui niin, että hänet kohotettiin vänrikiksi. Oikea sotakiihko oli tarttunut häneen ja pelottomasti hän tunkeutui pahimpaan taisteluntuoksinaan. Täten hän saattoi saavuttaa vain joko kuoleman tai sotilaallista kunniaa. Ja koska kuolema näytti karttavan häntä, alkoi kunnia häntä miellyttää ja hän uneksi upseerin, kenraalin, ehkäpä sotamarskinkin arvosta, voidakseen sitten — —

Ei, pitemmälle hän ei ajatellut, hän ei tahtonut päästää valloilleen niitä ajatuksia, jotka piilivät syvimmällä hänen sielussaan.

Mutta talvi teki lopun sotaleikistä sekä toistaiseksi myös kohoamismahdollisuuksista, ja sotilaat saivat toimettomina odottaa asioiden kehittymistä tulevaisuudessa.

Keväällä Kustaa Pietarinpoika lähetettiin yhdessä muutamien muiden kanssa Tukholmaan suorittamaan rykmentin asioita. Ja taaskin entinen kuume alkoi polttaa häntä täällä Kaarinan läheisyydessä. Hänellä oli paljon aikaa kuulla, mitä tästä kerrottiin ja siten saada tietää, miten hän jaksoi.

Tukholmassa oli tapahtunut paljon muutoksia. Kuninkaan veli, Juhana, Suomen herttua, oli jo kauan sitten jonkun tekosyyn nojalla vangittu ja viety linnaan, missä häntä ankarasti vahdittiin. Siten kuningas piti aisoissa veljiensä vaaralliset suunnitelmat, voimatta kuitenkaan tukahduttaa mielten kuohua aateliston ja kuningasta vastustavan puolueen parissa.

Vänrikin sydän alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän kuvitteli mielessään, miten asiat voisivat tulevaisuudessa kehittyä. Hän muisti, mitä kapakan isäntä oli sanonut, myöskin Kaarinaa hän ajatteli useasti ja tuumi mielessään, mitenkä hänen kohtalonsa muodostuisi. Kaikesta huolimatta elämä kävi tasaista, rauhallista kulkuaan. Yhä vieläkin kuningas ajoi innokkaasti naimasuunnitelmiaan; sopimus Hessenin kanssa oli jo niin pitkällä, että hän oli varma prinsessan myöntävästä vastauksesta. Mutta ensi kertaa kuningas osoittautui horjuvaksi, hän jätti tämän aikeensa sikseen ja alkoi vakavasti kosiskella Lothringenin Renatea. Juuri näihin aikoihin nuori kreivi Nils Sture lähetettiin kuninkaan puolesta kosintamatkalle Lothringeniin, ja jos prinsessa vastaisi kuninkaan toiveita, tuomaan hänen myöntävä vastauksensa.

Omituisena vastapainona näille kuninkaan naimahommille on mainittava, että Kaarina edelleen nautti hänen suosiotaan. Enimmäkseen hän oleskeli Gripsholmassa, missä Eerik oli viettänyt melkein koko talven hänen luonaan. Vastikään kuningas oli palannut Kaarinan kera Tukholmaan varustautuakseen uusille sotaretkille. Mutta hän ajoi tätä asiaa veltosti ja laimeasti, ilman suurempaa halua.

"Kuningas ei ole vielä aivan entisillään gripsholmalaisen talviunensa jälkeen," sanoivat jotkut.

"Jumala tietää, mitä siitä koituu," arvelivat kolmannet kohauttaen olkapäitään. Jokainen tunsi, että synkät tapahtumat olivat tulossa.

Kustaa Pietarinpoika ajatteli tuskalla, mitenkä Kaarinan kävisi. Ja niinpä hänessä heräsi halu vielä kerran nähdä tätä, ainakin päästä häntä lähemmäksi. Huomenna hänen toimensa Tukholmassa oli suoritettu, sitten hänen oli pakko jälleen lähteä kaupungista ja syöksyä kohti kuolemaa taistelutantereella. Niin, kunpa vielä kerran saisi nähdä hänet, kerran nyrkit ojossa uhata hänen onnensa kuninkaallista ryöstäjää ja manata esille tulevaisuuden henget!

Vaistomaisesti Kustaa oli lähtenyt kulkemaan linnaan päin, miltei tietämättänsä. Äkkiä hän seisoi sen edessä. Tummien muurien yllä lepäsivät jo illan varjot, mutta muuten oli vielä valoisaa, ikkunoista käsin hänet varmaan voitaisiin selvästi nähdä. Näkikö joku hänet todellakin, tapahtuiko jotain erikoista tänä hetkenä linnan seinien sisäpuolella, sitä hän ei tiennyt. Mutta seisoessaan vielä siinä epäröiden, poistuako paikaltaan, huomasi hän äkkiä olevansa piiritetty ja vangittu, ja hänet työnnettiin tylysti pimeän porttiholvin läpi linnan pihalle.

Äkkiä Yrjänä Pietarinpojan kasvot irvistelivät häntä vastaan. Kustaa tunsi, miten tämä mittaili häntä, kiireestä kantapäähän saakka tavalla, joka sai kylmänväreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään. Annettuaan vahdille käskyn odottaa Yrjänä Pietarinpoika läksi linnaan. Lyhyt hetki, jonka hän viipyi poissa, tuntui pitkältä kuin iäisyys. Hän antoi vahtipäällikölle pari käskyä. Haettiin rattaat, joille vanki heitettiin. Sitten upseeri valitsi kaksi sotilasta joukosta, ja heidän saattamanaan onneton kuljetettiin portista ulos kapeille sivukaduille, missä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.

Kaamea mieliala, joka oli vallannut Kustaa Pietarinpojan, vaihtui vähitellen epätoivoksi. Vahdit eivät vastanneet ainoaankaan hänen kysymykseensä, kohauttivat vain olkapäitään. Kustaa repi kahleitaan, raivosi voimattomana kohtaloaan vastaan, mylvi lopulta kuin eläin, mutta vaikeni vihdoin. Pian kaikki olisi ohitse. Ihmeen rauhoittavana tuo ajatus valtasi hänen mielensä.

Rattaat kulkivat edelleen. Naristen oli kaupunginmuurin portti avautunut. Nyt oltiin kaupungin ulkopuolella, mutta yhä kuljettiin kauemmaksi. Yö lepäsi synkkänä peltojen yllä, missä näkyi vielä lumen jäännöksiä ja riitettä. Kauempana loisti joki.

Jokirannassa rattaat vihdoin pysähtyivät. Vanki aavisti, mikä kohtalo häntä odotti, hän tuskin liikahti enää. Viimeisen kerran vain hän kohotti katseensa taivasta kohti, missä kuu piileksi synkkien pilvien takana ja hänen huulensa lausuivat vavisten nimen: "Kaarina!"

Sotamiehet kuiskailivat keskenään; heitä itseään varmaan kammotti heidän yöllinen hommansa. Mutta he palelivat viileässä yöilmassa, ja siksi he kiiruhtivat täyttämään tehtäväänsä. Vangin pään yli vedettiin säkki ja se sidottiin kiinni hänen jalkojensa alapuolelta, sitten siihen kiinnitettiin pari suurta kiveä, ja elävä mytty heitettiin jokeen. Aallot kuohahtivat rajusti, ja rattaat poistuivat nopeasti paikalta.

Kustaa Pietarinpoika oli pyörtynyt, mutta tajuttomuutta kesti vain hetken aikaa. Kylmä vesi herätti hänet jälleen. Hän tunsi, ettei joki ollut syvä; varmaankin hän oli pudonnut matalikolle. Hän tunsi sen vaistomaisesti silmänräpäyksessä. Ja sama kuolemantuskan ja elämänhalun vaisto pakoitti hänet pyrkimään pystyyn. Se onnistuikin, hän sai hupussa olevan päänsä veden pinnan yläpuolella ja saattoi jälleen hengittää. Hitaasti ja vaivalloisesti hän ajatteli uskaltamatta liikahtaa. Tuskalla hän tarttui elämään kiinni, jotta ei varomattomalla liikkeellä kadottaisi sitä uudelleen. Hänen korvistaan katosi kohina ja suhina, jonka niihin tunkeutunut vesi oli saanut aikaan. Aivan selvästi hän kuuli etäisyydessä rattaiden ratinaa, kun ne hitaasti poistuivat.

Mitä enemmän hän tuli tajuihinsa, sitä tarkemmin hän koetti punnita asemaansa vedessä ja vakuuttautua, että hän todellakin seisoi lujalla pohjalla, ilman uppoamisen vaaraa.

Sitten hän alkoi tehdä työtä, hitaasti, vaivalloisesti, varovaisesti, sekä käsin että hampain. Kaikkein ensiksi hänen piti yrittää purra reikä märkään säkkiin, joka painoi hänen päätään ja esti hänen hengitystään. Vihdoin se onnistuikin. Sitten hän nosti nuoralla köytetyt kätensä suunsa kohdalle. Äärettömällä kärsivällisyydellä hän nakerteli kosteudesta kovettunutta nuoraa. Mutta vähitellen hän tunsi säikeitten avautuvan ja kahleitten heltiävän. Yhä kiivaammin hän raasti kahleitaan, vavisten kuumeisesta innosta ja sisäisestä riemusta.

Säkissä olevan reiän kautta hän näki, että kuu vihdoinkin oli tullut pilvien takaa esille ja valaisi salaperäisellä valollaan hänen työtään. Yö oli kulunut puoleen, kun nuora vihdoinkin hellitti. Nyt kädet olivat vapaat, hän saattoi ruveta suurentamaan reikää ja repiä säkin yltään. Sekin onnistui vihdoin ylivoimaisin ponnistuksin. Miltei mielettömästi huutaen riemusta hän tervehti hiljaista, kuun valaisemaa maisemaa. Hän seisoi nyt vapain jaloin joen pohjassa ja saattoi tunnustella eteenpäin päästäkseen rannalle. Jonkun matkaa hänen täytyi uida ponnistaen viimeiset voimansa, sitten hän lyyhistyi rannalle.

Mutta hän hyökkäsi taas pystyyn. Hän tunsi kuumeen puistattelevan ruumistaan, mutta myös tuskan ja epätoivon. Kunhan voimat eivät nyt vain pettäisi, niin ettei hän, pelastuttuaan hukkumiselta, vajoaisi toisen kuoleman helmaan, mikä väsymyksen ja kuumeen hahmossa uhkasi häntä. Hän kohosi pystyyn, koetti tuumia, missä hän oli ja mitä hänen oli tehtävä. Tukholmaan hänen oli mahdoton palata; jonnekin hänen täytyi paeta päästäkseen takaa-ajajilta turvaan.

Hän tunsi vain yhden paikan, jonne hän saattoi paeta — sisarensa luo, joka asui miehensä ja lastensa kanssa pienessä mökissä parin tunnin matkan päässä. Vain sinne hän saattoi paeta päästäkseen eroon kuumeesta, joka poltti hänen jäseniään.

Se oli pitkä, vaivalloinen matka. Vaatteet olivat lyijynraskaat. Monta kertaa hän vaipui maahan miltei tajuttomana, mutta elämänhalu pakotti hänet jälleen eteenpäin.

Mutisten vuoroin kirouksia, vuoroin rukouksia, hän kulki horjuen eteenpäin tuskan ja epätoivon kiiruhtaessa hänen askeleitaan, ikäänkuin kokonainen armeija olisi ollut hänen kintereillään. Väliin hän huusi ääneensä ja peräytyi. Mutta vaistomaisesti hän löysi tien, tietämättä miten. Sisäinen voima kuljetti häntä eteenpäin, riisti hänet maasta jaloilleen ja pakoitti hänet jatkamaan matkaa.

Ja vihdoin, vihdoin, päivän ensi sarastuksessa hän näki edessään mökin, johon hän pyrki. Rauhallisena ja äänettömänä se seisoi siinä ikäänkuin kutsuen häntä luokseen. Hän kohotti käsivartensa taivasta kohti ja purskahtaen itkuun hän lähestyi horjuvin askelin mökkiä, mutta yön kauhujen ja ponnistusten lannistamalla hän kaatui tajuttomana kynnykselle.

IV. TUHAN ALLA KYTEVIÄ KIPINÖITÄ.

Kuningas Eerik oli istunut jälleen sydänyöhön saakka salaisessa työkammiossaan ja tiedustellut tulevaisuutta tähdiltä. Yrjänä Pietarinpoika oli ollut hänen luonaan ja jutellut kauan hänen kanssaan, mutta oli nyt jo poistunut.

Kuningas siirsi syrjään karttansa ja koneensa. Hajamielisenä hän kulki edestakaisin, pysähtyi usein, tuijotti eteensä ja alkoi taas nopeasti kävellä huoneessa.

Hän oli muuttunut viime vuosien kuluessa. Hänen rauhallinen lempeytensä oli muuttunut synkäksi levottomuudeksi ja epävarmuudeksi. Hänen otsallaan olivat synkät pilvet, hänen silmissään levoton loiste. Koko hänen olentonsa ilmaisi osittain epävarmuutta ja haluttomuutta, osittain kiihkoa, väkivaltaa ja kovuutta. Hän kärsi itsekin näistä mielenmuutoksista, ollessaan vuoroin kiihkeä, vuoroin alakuloinen. Huoaten hän istahti raskaasti nojatuoliinsa ja vaipui syviin mietteihinsä.

Tähdet, samoinkuin Yrjänä Pietarinpojankin tuomat uutiset, eivät ennustaneet hyvää. Tanskalaiset olivat jälleen voittaneet — niinkuin joka kerta ennenkin sen jälkeen kuin he, jouduttuaan tappiolle onnettomassa meritaistelussa, olivat siirtäneet sodan mantereelle. Joukot kerääntyivät nyt ratkaisevaan taisteluun, Svarteröhön, ja Yrjänä Pietarinpoika arveli, että kuninkaan läsnäolo siellä olisi välttämätön. Hänen olisi siis pakko jättää Kaarina yksin Gripsholmaan.

Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, eikä edes pahinkaan. Raskaammat olivat ne tiedot, joita Yrjänä Pietarinpoika oli kertonut aateliston toimista. Sen jälkeen kuin herttua Juhana oli vangittu, oli tyytymättömyys tullut yhä julkisemmaksi. Yhä kovemmaksi muuttui Juhanan puoluelaisten painostus saada herttua vapautetuksi. Kuningas tunsi harmikseen, että hänen oli pakko jonakin päivänä alistua. Niinpä piti ainakin keksiä keino, jonka avulla pitää vastustajat paraiten aisoissa.

Kuningas Eerik hyppäsi pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin. Vielä hän luotti valtaansa, vielä hän kykeni hallitsemaan tilannetta. Mutta ettei enää Stureihinkaan ollut luottamista, niinkuin Yrjänä Pietarinpoika oli väittänyt, tuohon mahtavaan sukuun, joka oli pitänyt kuninkaan puolia hänen ja hänen veljiensä välisessä testamenttiriidassa, se seikka oli suuresti järkyttänyt nuoren kuninkaan sisäistä tasapainoa.

"Uskollisimmatkin ystäväni hylkäävät minut, rakkaimpani luopuvat minusta!" tuumi hän synkkänä.

Mutta äkkiä hän alkoi liikkua huoneessa, heitti syrjään kaikki, mikä hänen tielleen sattui, ja kulki kuin uhkaavien kummitusten takaa-ajamana edestakaisin.

Sitten hän hyökkäsi Kaarinan huoneeseen, riisti hänet syliinsä, painoi hänen kasvonsa rintaansa vasten, kuunteli ahnaasti hänen kiihkeää hengitystään ja nopeasti sykkivän sydämensä iskuja.

"Kaarina, sinä rakastat minua, sinä olet minun omani, aina ja ikuisesti," änkytti hän tuskasta valittaen, mutta samalla rauhoittuen.

Kaarina oli vielä valveilla ja oli odottanut kuningasta. Hän ei pelästynyt. Usein hän oli nähnyt kuninkaan tällaisessa mielentilassa, sielullisen levottomuuden ja epätoivon raatelemana. Hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hän tarttui hellästi molemmin käsin kuninkaan päähän painaen hänet syliinsä.

Vähitellen kuningas rauhoittui, niinkuin aina Kaarinan läheisyydessä. Hän tunsi, että Kaarina sääli ja ymmärsi häntä sanoittakin, rakasti häntä ylitse kaiken ja tyydytti kaikki hänen pyyteensä. Kaarinan luona hän unohti koko maailman, siellä katosi entisyys ja tulevaisuus, ja onnellisena kuningas nautti vain hetken onnesta. Kohottaen päänsä pystyyn hän pyysi:

Hymyillen Kaarina täytti kuninkaan toiveen. Hän tiesi jo ennestään, miten rauhoittava vaikutus hänen laulullaan oli kuninkaaseen. Usein, kun kuningas huolien painamana astui Kaarinan luokse, saattoi hän tuntikausia kuunnella hänen lauluaan, ja sitten pilvet katosivat hänen otsaltaan, hän muuttui jälleen lempeäksi, hyväksi ja iloiseksi. Ja miten kernaasti Kaarina näki hänet sellaisena, miten kernaasti hän täten hänet lumosi.

Kaarina oli oppinut paljon siitä saakka, kun hän oli jäänyt linnaan ja prinsessan kamarineidosta oli nopeasti kohonnut yhä korkeammalle kuninkaan rakkauden lämmössä. Kuninkaan käskystä hän oli nauttinut opetusta hienossa käytöksessä, laulussa ja luutunsoitossa, tanssissa ja runoilussa; hän oli oppinut käyttäytymään kuin hienostunut nainen. Pohjaltaan tosin hän oli pysynyt samana kuin ennenkin, hänen sydämensä oli yhä viaton ja hänen rakkautensa puhdas, eikä hän koskaan yrittänyt käyttää sitä valtaa, mikä hänellä oli kuninkaaseen, oman asemansa varmistamiseen, niinkuin kaikki suuret suosikit ennen häntä olivat tehneet.

Niin, hän rakasti kuningasta ylitse kaiken. Ei edes Kustaa
Pietarinpojan julma kohtalo ollut voinut järkyttää hänen tunteitaan
Eerikiä kohtaan, joskin hän ajatteli entistä ystäväänsä mitä
suurimmalla säälillä.

Kuningas käsitti täydellisesti Kaarinan rakkauden syvyyden. Hän tiesi, että tämä oli kokonaan hänen omansa koskaan ajattelematta palkintoa tai kiitosta tai vaatimatta asemansa vakiinnuttamista. Hän oli tyytyväinen saadessaan vain olla kuninkaan oma ja nauttia tästä suhteesta niin kauan kuin kuningas sitä halusi. Siinä olikin syy, miksi hänen rakkautensa tuotti kuninkaalle niin suurta onnea ja tyydytystä ja herätti hänessä halun kiinnittää Kaarina yhä lähemmin itseensä.

Tänäänkin jälleen kuningas tunsi rauhoittuvansa ja Kaarinan laulaessa ja hyväillessä häntä katosivat ne synkät ajatukset, jotka äsken olivat kiusanneet häntä.

"Kaarina, oma Kaarinani," kuiskasi kuningas intomielisesti, "sinut on hyvä enkeli lähettänyt minun luokseni."

Varhain aamulla kuningas läksi Gripsholmasta. Vain Yrjänä Pietarinpoika ja jotkut harvat miehet olivat hänen mukanaan. Hän ratsasti yksin edellä saadakseen olla ajatuksineen rauhassa. Tällä tiellä hän ajatteli paljon Kaarinaa, josta hän pitkäksi aikaa oli riistäytynyt irti, ajatteli hänen rakkauttaan ja hänen suhdettaan kuninkaaseen. Miten tuskallinen tämä ero oli, miten raskaalta hänestä tuntui olla poissa Kaarinan luota. Ja kuitenkin hänen oli pakko kerran kokonaan erota hänestä. Eikö hän hiljattain ollut lähettänyt puolestaan Nils Sturen Lothringeniin kosimaan prinsessa Renatea?

Synkkänä kuningas Eerik tuijotti eteensä. Nyt, kun Kaarinan läsnäolo ei enää karkottanut pakosalle hänen raskaita ajatuksiaan, palasivat ne jälleen ja väkivallalla hän yritti karkottaa ne luotaan, ajatella rakastettuaan saadakseen synkät voimat mielestään karkotetuiksi. Ääneti ja yksin hän ratsasti tietä pitkin. Vihdoin hän viittasi Yrjänä Pietarinpojan luokseen kuluttaakseen loppumatkan vakavassa keskustelussa hänen kanssaan.

Vielä kerran he punnitsivat koko asemaa, sellaisena kuin se nyt näyttäytyi. Helposti oli huomattavissa, ettei Yrjänä Pietarinpoikakaan tuntenut itseään oikein varmaksi, sillä häntä vastaan juuri vihollismielisten puolueiden tyytymättömyys kohdistuikin. Mutta kuningas työnsi koko asian luotaan varmalla kädenliikkeellä.

"Mielet ovat nyt kuohuksissa, meidän täytyy odottaa asioiden kehittymistä. Ankarat laineet hyökyvät meitä vastaan, sen tiedän, mutta valta on meillä, ja jos niiksi tulee, niin me käytämme valtaamme. Mutta niin pitkälle eivät asiat kehity; voimme olla levolliset. Rankaisemme valehtelevia tähtiä. Vielä tänään annan sinulle, rakas Yrjänä Pietarinpoika, todistuksen siitä, miten vankka minun valtani on."

Hän puristi nyrkkiin kätensä, joka piteli suitsia. Siten, täysin tuntien kuninkaallisen voimansa, hän ratsasti suoraselkäisenä Tukholman portista sisään. — — —

Vielä samana päivänä kuningas kutsui valtakunnan säädyt kokoon. Sotaa koskevia kysymyksiä oli pohdittava. Mutta se näytti vain olevan alkusoitto siihen asiaan, jota kuningas tässä tilaisuudessa ennen kaikkea tahtoi ajaa. Tämä asia koski naimiskysymystä ja hänen aikomustaan antaa maalle kuningatar.

Lyhyessä johdannossa hän puhui siitä, miten pitkälliseksi ja vaikeaksi tämän kysymyksen ratkaisu oli kehittynyt, se kun oli ollut jo vuosikausia vireillä johtamatta toivottuun tulokseen. Nyt Nils Sture oli matkalla Lothringeniin esittääkseen siellä kuninkaan kosinnan, sillä sodan vuoksi hän oli ollut estetty aikaisemmin täyttämästä tehtäväänsä.

Hänenkin tehtävänsä oli vaikea, sillä kukaan ei voinut tietää, miten Lothringen suhtautuisi asiaan, vaikka hän onnellisesti saapuisikin matkansa määrään. Ei myöskään ollut sanottu, että prinsessan ulkonaiset ominaisuudet täyttäisivät kuninkaan vaatimukset. Niinpä oli vielä aivan tietymätöntä, milloin kansan toiveet saada kuningatar täyttyisivät. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut enää viivytellä kauan. Mutta hän tahtoi pidättää itselleen täyden vapauden eikä suostua ottamaan puolisoa vain tämän arvon vuoksi. Hän toivoi, että säädyt käsittäisivät ja hyväksyisivät tämän hänen kantansa, ja jos he sen tekisivät, ei hän enää kauan vitkastelisi puolison valinnassa.

Kuninkaan esitystä kuunneltiin suurella ihmetyksellä, mutta ei kukaan uskaltanut vastustaa häntä. Ei myöskään tiedetty vielä, mihin hän pyrki, joskin sitä saatettiin aavistaa. Eerik katsoi ympärilleen, ikäänkuin hymyilyllään lumotakseen läsnäolijat.

Sitten hän jätti säädyille kirjelmän, jossa hän lyhyesti esitti kantansa ja pyysi säätyjä antamaan suostumuksensa, jotta hän, siinä tapauksessa, ettei hän Lothringenistä saisi mieluisaa puolisoa, olisi oikeutettu valitsemaan puolison oman mielensä mukaan, ottamatta huomioon tämän säätyä tai syntyperää. Läsnäolijat olivat niin hämmästyneet, ettei mitään myrskyistä väittelyäkään syntynyt asiasta. Jokainen käsitti, mihin kuningas pyrki, mutta ei kellään ollut rohkeutta vastustaa hänen toiveitaan. Sillä vaikka mielet olivatkin häntä vastaan ja hänen kuninkaallinen arvonsa oli alentunut, niin pelättiin häntä sittenkin ja tottumuksen voima oli niin suuri, ettei kukaan noussut häntä vastaan.

Niinpä tapahtui, että säädyt yksimielisesti suostuivat kuningas Eerikin ehdotukseen ja antoivat hänelle oikeuden valita puoliso oman mielensä mukaan.

Pää pystyssä, hymy huulilla, hän poistui kokouksesta. Yrjänä
Pietarinpoika seurasi hänen mukanaan.

"No, Yrjänä Pietarinpoika, nyt me olemme, jälleen saaneet kokea, miten vankka meidän asemamme on."

Yrjänä Pietarinpoika oli vaiti. Hän ei ollut enää yhtä voitonvarma eikä peloton kuin ennen. Vihdoin hän sanoi vakavana: "On pitkä matka, raskas askel päätöksestä toimeenpanoon."

"Sen kyllä tiedän," nyökkäsi Eerik mietteissään. "Minulla ei ole nyt kuitenkaan aikaa ajatella sitä. Mutta minulla on nyt taskussani takuu, ja jos kerran haluan käyttää sitä, niin luuletko, että kukaan uskaltaa ryhtyä minua vastustamaan?"

"Sitä on vaikea ennakolta sanoa. Kaikki riippuu siitä, miten toimii. Mutta ajatelkaa Stureja, herra, he saavat siitä aiheen nousta teitä vastaan."

"Ajattele, mitä sanot, Yrjänä Pietarinpoika. Sturet ovat minun uskollisimmat kannattajani."

Kuningas erosi hänestä syviin mietteihin vaipuneena. Se ettei hän voisi luottaa Stureihin, herätti hänessä tuskaa ja katkeruutta; hän ei tahtonut sitä uskoa. Olisiko mahdollista, että Yrjänä Pietarinpoika, saadakseen kostaa aatelistolle, koetti yllyttää kuningasta tuota jaloa sukua vastaan? Tuo epäily herätti kuitenkin kuninkaassa syvää vastenmielisyyttä.

Säätyjen merkillinen istunto jätti syvän vaikutuksen kaikkiin, jotka siitä kuulivat. Mitä aikeita saattoi kuninkaalla olla? Mitä nyt tapahtuisi?

Nuo kysymykset askartelivat kaikkien mielissä. Kaikkialla mainittiin Kaarina Maununtyttären nimi. Uskaltaisikohan Eerik kohottaa hänet puolisokseen, määrätä hänet maan kuningattareksi? Jatkaisiko hän Lothringenin prinsessan kosimista vain näön vuoksi, vai hylkäisikö hän hänet ilman minkäänlaisia selityksiä jo ennenkuin Nils Sture ennättäisi palata kotiinkaan?

Aatelisto oli salaisen kiihkon vallassa. Mutta ei tapahtunut mitään sellaista, jota ihmiset näyttivät odottavan. Kuningas oli lähtenyt sotajoukkonsa luo ollakseen läsnä taisteluissa, joita tänä vuonna käytiin erikoisen ankarasti.

Kuukausimääriä kesti sotaa Ruotsin kärsiessä suuria tappioita, mutta sota ei silti loppunut vielä.

Tätä sotaa, joka tuotti maalle niin paljon turmiota, pidettiin yhä enemmän raskaana onnettomuutena. Se maksoi maalle paljon ihmisuhreja ja hävitti varallisuuden ja kaiken lisäksi ruotsalaiset hoitivat asioitaan huolimattomasti. Usein kuningas, jotta hänen ei olisi tarvinnut riistäytyä pois Kaarinan sylistä, heittäytyi kuukausimääriksi aivan huolettomaksi, ei ottanut edes varteen rauhanteon mahdollisuuksia, koska hän arveli, että epäedulliset rauhanehdot häpäisisivät hänen kunniaansa.

Mutta kaikkialla, yksin aatelistonkin parissa, toivottiin rauhaa, joka tekisi lopun hyödyttömästä sodasta.

Tyytymättömyys ja masennus oli kaikkialla vallalla. Suurimmassa määrässä viha kohdistui Yrjänä Pietarinpoikaan, ainoaan, jota Eerik sieti lähellään ja joka ei päästänyt ketään muuta kuninkaan luo. Niinpä maata hallittiin kuulematta kenenkään muun valtaistuimen lähellä olevan miehen neuvoa tai mieltä.

Tavaton itsepäisyys esti kuningasta näkemästä asioita todelliselta kannalta. Hän kulki omia, onnettomia teitään, ei kiinnittänyt huomiota rauhantoiveihin ja neuvotteli yksin Yrjänä Pietarinpojan kanssa, jonka vaikutus kuninkaaseen näytti käyvän yhä vahingollisemmaksi, sillä hänen niskoilleen pantiin useita väkivallantekoja, joihin kuningas oli tehnyt itsensä syypääksi.

Svarterån taistelun häviön jälkeen Eerik palasi Tukholmaan. Hän antoi päälliköiden koota joukot ja varustaa ne uusiin hyökkäyksiin, mutta itse hän sillä välin vetäytyi Gripsholmaan unohtaakseen Kaarinan sylissä kaikki sota- ja hallitushuolet.

Tukholmassa vanha kreivi Svante Sture yritti päästä kuninkaan puheille. Mutta joko Eerikillä oli kiire tai hän ei hallitsija-ylpeydessään halunnut ruveta keskusteluihin — joka tapauksessa hän ei ottanut kreiviä vastaan, vaan läksi melkein suoraa päätä Gripsholmaan. Hän tiedusteli vain Nils Sturea, joka ei vielä ollut palannut Lothringenista ja josta ei myöskään ollut saatu mitään tietoja. Kuningas ei sanonut sanaakaan tämän johdosta, hän näytti vain epäröivältä. Taaskin kaikki tuumivat salaisen jännitettyinä, mitä Kaarinan suhteen nyt tapahtuisi; mutta ei tapahtunut mitään. Kuningas näytti kaikessa rauhassa odottavan Nils Sturen paluuta.

Talven hän vietti osittain Gripsholmassa, osittain pääkaupungissa. Kaiket yöt hän kysyi tähdiltä neuvoa tulevaisuudestaan, ja Kaarinan piti jälleen laulullaan viihdyttää sitä levottomuutta, minkä tämä salaperäinen kaksinpuhelu tähtien kanssa herätti hänen mielessään. Mutta yhä omituisemmaksi kuninkaan mielentila muuttui, yhä enemmän hänen toimintahalunsa ja päätösvoimansa lamautui, yhä kaameammin riehui hänen sielussaan tuo synkkä voima, Vaasa-suvun raskas perintö, ja vain suurella vaivalla voitiin karkoittaa pilvet hänen otsaltaan.

Tämä aika oli kaamea ja painostava Kaarina Maununtyttärellekin. Hän pelkäsi Eerikin puolesta, milloin tämä oli poissa, ja hän koetti voittaa kaikki tuskansa saadakseen hänet hilpeälle mielelle, milloin hän oli hänen luonaan.

Mutta se oli raskasta, ja hän saattoi sen kestää vain siksi, että hän rakasti koko sydämestään kuningasta ja oli pyhittänyt elämänsä vain hänelle. Hän aavisti, että jotain oli tulossa, vaikka hän ei käsittänyt, mitä se oli. Mutta mitä enemmän tämä aavistus nostatti hänen tuskaansa, sitä lujemmin hän liittyi kuninkaalliseen rakastajaansa, joskin onni, jota hän näinä kuukausina nautti, oli katkeransuloinen. Usein nousi myös hänen mieleensä aavistus, että kuninkaan järki, synkkien voimien lamauttamana, voisi pettää. Sillä tuska ja viha, itsepäisyys ja päättämättömyys kuluttivat hänen henkisiä voimiaan hänen itsensä jaksamatta enää taistella vastaan.

Tänä talvena sai Sturein salaliitto alkunsa. Kuningas oli kuullut siitä Yrjänä Pietarinpojalta, mutta hänellä ei ollut todisteita. Salaiset säikeet olivat hyvin hienot, miltei näkymättömät; Sturein aikeita oli mahdoton edeltäpäin arvata. He näyttivät kuitenkin olevan salaisessa liitossa Suomen herttuan Juhanan, kuninkaan veljen kanssa, joka yhä kasvavan puolueensa tukemana vaati vapautustaan.

Niinpä Eerik tunsi olevansa ahdistettu monelta taholta, vaikka ei ollutkaan mitään kohtaa, mihin tarttua kiinni. Vaikea oli myös sanoa, mihin Sturein ja herttua Juhanan aikeet tähtäsivät, tahtoivatko he vain voittaa suurempaa vaikutusvaltaa, muutosta sodankäynnissä vai täydellistä vallankumousta. Eerik ei myöskään tiennyt vielä, miten suhtautua tähän asiaan, väkivallallako vai sovitteluilla, äkkirynnäkölläkö vai kärsivällisesti odottamalla.

Toistaiseksi hän päätti valita viimeksimainitun keinon. Hän ei kysynyt enää kenenkään neuvoa; yksin Yrjänä Pietarinpoikakin oli nyt kadottanut vaikutusvaltansa kuninkaaseen. Vain tähtiin hän turvautui, joskin hän pelkäsi sitä pimeyttä, jota ne hänelle ennustivat. Mykkänä, synkkänä, epäluuloisena, mutta toimettomana hän kulki paikasta toiseen.

Siten tämäkin talvi kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Kaameaa kuohuntaa tuntui vain kaikkialla, tuskallista aavistusta, että jotain tulisi tapahtumaan, vaikkei sitä edeltäpäin voitu selittää eikä millään tavalla vastustaa.

V. KUNINGAS EERIKIN ONNETON VUOSI.

Se alkoi keväällä 1567. Silloin saapui kuninkaalle sanoma, että hänen veljensä Maunu, Itägöötanmaan herttua, oli tullut mielenvikaiseksi sen johdosta, että Eerik oli pakottanut hänet suostumaan Juhanan vangitsemiseen.

Eerik kulki synkkänä. Yhä kovemmin Juhana ja hänen liittolaisensa painostivat häntä, jotta hän päästäisi veljensä vapaaksi.

Maunun sairaus järkytti häntä siinä määrin, että hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä.

"Mutta jos minä myönnyn," sanoi hän, puhuen puolaksi itsekseen, puoleksi Yrjänä Piietarinpojalle, "niin päästän ehkä vapaiksi voimia, joita nyt voin pitää aisoissa?"

"Rauhoittavalla myönnytyksellä te voitte ehkä sitoa voimia, jotka nyt ovat vapaina, ja se on ehkä tällä hetkellä tärkeintä," sanoi Yrjänä Pietarinpoika, joka oli viime aikoina ruvennut pelkäämään ja sen vuoksi oli entistä varovaisempi.

Ääneti, kiinnittämättä huomiota tähän huomautukseen, kuningas oli astunut ikkunan luo ja tuijotti kauan ulos.

"Tiedän, mihin he pyrkivät. Tähdistä se kävi aivan selvästi ilmi. Juhana tavoittelee kruunua, hän riistää sen itselleen, hänestä tulee kuningas!"

Valittaen hän lyyhistyi kokoon, hiki helmeili hänen otsallaan ja silmät hehkuivat epätoivon tulta.

Yrjänä Pietarinpoika talutti hänet nojatuoliin, kostutti liinan hajuvedellä ja siveli sillä kuninkaan otsaa ja kasvoja.

"Antaa olla, Yrjänä Pietarinpoika. Anna minun tuumia, mitä on tehtävä. Voin uhmailla tähtiä, yksi ainoa väkivallanteko, eikä Juhanaa tarvitse enää pelätä —! Vaarallista peliä! Ei, ei, ei sitä, ei sitä! Mutta minä sidon hänen kätensä. Valtakunta jää minulle! Meidän tulee olla järkevät; järkevyydellä me teemme tyhjäksi tähtien valheet. Järkevyys ja viekkaus hallitsee — väkivalta!"

Hän nousi pystyyn ja astui mietteissään edestakaisin. Vihdoin hän pysähtyi.

"Tahdon tavata herttua Juhanaa; hänet on tuotava tänne. Ratkaiskoon itse, millä hinnalla hän haluaa ostaa vapautensa."

Kuningas Eerik pelkäsi Juhanaa ja hänen puoluelaistensa suurta joukkoa — siitä ei ollut epäilystäkään. Vain pelosta hän koetti keksiä rauhallisen keinon, jonka avulla pysyä tilanteen herrana.

Juhana tuotiin Tukholmaan vankeudestaan. Kahlehdittuna, aseettomana ja monivuotisen vankeuden masentamatta hän seisoi kuninkaallisen veljensä edessä.

Nuo kaksi ruhtinasta mittailivat toisiaan katseillaan — toinen, vallastaan huolimatta vavisten, toinen kahleistaan huolimatta riemuiten.

Eerik painoi katseensa maahan, hän kopeloi papereita, jotka lepäsivät pöydällä hänen edessään, voidakseen siten voittaa hiukan aikaa ja hillitä liikutustaan.

"Juhana herttua," sanoi hän vihdoin, "me seisomme ratkaisevana hetkenä nyt vastatusten. Te tiedätte, mitä tämä hetki teille merkitsee."

"Minä annoin vangita teidät, koska esiinnyitte kuninkaallisen isämme testamentin vaarallisena vastustajana. Siitä on kulunut neljä vuotta. Te pyydätte päästä vapaaksi —"

"Minä en pyydä, minä vaadin sitä," sanoi Juhana kiihkeästi. "Vaadin oikeuttani, jonka väkivallalla olette ryöstänyt minulta."

"Te ette ole vielä kesyttynyt näinä neljänä vuonna," hymyili Eerik. "Vaasa-suvun hillitön henki riehuu yhä teissä. Mutta älkää unohtako, se riehuu minussakin, Juhana herttua. Ja vielä minulla on valta teidän ylitsenne."

"Minun täytyy myös huolehtia siitä, etten kadota valtaani," jatkoi kuningas, "ja sen te olette saanut kokea. Olen kuitenkin valmis hieromaan rauhaa. Mutta ilman muuta en luota teihin. Jos lopetatte kaikki vihamieliset vehkeilynne minua vastaan, jos luovutte kaikista vaatimuksistanne kruunuun ettekä enää yllytä puoluelaisianne minua vastaan, jos vannotte sen ja annatte minulle ritarinsananne, niin saatte vapaasti ja esteettömästi lähteä Suomeen ja hallita rauhassa maatanne."

"Te hymyilette, Juhana herttua. Ruotsi lepää yksin minun hartioillani ja kerran —. Niin, kyllä minä tiedän, mitä te ajattelette. Mutta selvittäkäämme sekin asia. Jollei minulla ole perillistä, niin valtakunta joutuu sille, joka silloin on lähinnä. Jos minulla on laillisia perillisiä, niin asia on ilman muuta selvä. Mutta on vielä kolmaskin mahdollisuus, ja se ennen kaikkea on tärkeä. Tahdon, että ne pojat, jotka minä mahdollisesti saan Kaarina Maununtyttären kanssa, tunnustetaan myös valtakuntani laillisiksi perillisiksi. Jos lupaatte sen, tunnustatte tämän minun tahtoni ja vannotte käsi sydämellä puolustavanne tätä asiaa, niin olette vapaa."

Herttua oli vaistomaisesti peräytynyt askeleen, ikäänkuin hän olisi saanut kovan iskun.

"Kaarina Maununtyttären pojatko perisivät Ruotsin kruunun —?" mutisi hän kauhuissaan. "Jalkavaimon pojat! Oletko järjiltäsi, Eerik?"

Kuninkaan veri kuohahti, mutta hän hillitsi kuitenkin itseään. Vain hänen kätensä puristui nyrkkiin ja hänen silmänsä säkenöivät.

Hitaasti ja raskaasti nuo sanat tulivat herttuan huulilta. Hänenkin verensä kiehui, mutta hän hillitsi itseään.

Vielä kerran epäröiden Juhana luki asiakirjan sana sanalta. Sitten hän kirjoitti sen alle. Hengähtäen syvään hän laski kädestään hanhenkynän.

Sitten hän seurasi mukana kappeliin vannoakseen kuninkaalle antamansa juhlallisen valan piispan ja neuvoston korkeimpien jäsenten läsnäollessa.

Astuessaan alttarin ääreen välähti hänen mielessään yhä uudestaan ajatus: Kaarina Maununtyttären pojat — —

Mutta sitten hän hymyili. Saisiko hän yleensä koskaan poikia, koska hänellä ei ollut niitä tähänkään saakka ollut? Voisiko hänen vaikutuksensa Eerikiin yleensä olla enää pitkäaikuinen? Eikö nyt, kun hän, Juhana, oli saavuttanut vapautensa, alkaisi aivan toinen elämä.

Rauhallisesti ja' varmasti hän lausui valansa. Piispan kohottaessa siunaavan kätensä veljet ojensivat toisilleen kättä. Juhana herttua poistui vapaana linnasta.

Kun Juhana oli palannut Suomeen ja pysytteli, ainakin näennäisesti, aivan rauhallisena, ja kun hänen liittolaistensa kiihko herttuan vapautuksen jälkeen oli asettunut, alkoi Eerik väijyä Stureja.

Yrjänä Pietarinpoika ei ollut puhunut liikoja, Sturen kreivit näyttivät olevan varsin kiihkeässä toiminnassa.

Vapauduttuaan nyt yhdestä huolesta kuningas luuli toisen uhkaavan tältä taholta, ja mitä enemmän hän asiaa pohti, sitä suurempia vaaroja hän kuvaili mielessään ja joutui yhä kiihkeämmän levottomuuden valtaan.

"Minun täytyy päästä voitolle tässäkin asiassa," sanoi hän Yrjänä Pietarinpojalle. "Ja siihen on käytävä rautakourin. Sinä, paha kyllä, olit oikeassa saneessasi: uskollisimmat liittolaiset ovat kaikkein vaarallisimmat."

"Nyt olette itse saanut sen kokea. Mutta olkaa varovainen, herra, koko Ruotsi kunnioittaa Stureja. He ovat se koetuskivi, joka sitoo ja päästää voimia."

"Ole huoleti. Mutta minä en voi vain rauhallisesti katsella, miten tuli leviää yhä laajemmalle."

Sturet ja heidän lähimmät liittolaisensa kutsuttiin Upsalaan tuomioistuimen eteen tutkittaviksi. Heitä syytettiin salaisista vehkeilyistä kuningasta vastaan sekä ystävyydestä Tanskaa kohtaan.

Nils Sture oli paluumatkallaan Lothringenista viipynyt kauan
Stralsundissa ja salaa neuvotellut tanskalaisten kanssa rauhasta.

Kuningas otti hänet Tukholmassa vastaan ja lähetti hänet sitten vartioituna Upsalaan. Tehtävänsä Lothringenissa hän oli tyydyttävästi suorittanut; hän toi prinsessa Renaten kuvan ja sormuksen myöntävän vastauksen merkkinä.

"Viekää pois!" huusi hän miltei kiivaasti. "Kuka takaa, ettei se ole myrkytetty? Vihamiehet ympäröivät minua joka taholta!"

"Sinun huostaasi minä uskon Kaarinan. Hänen tulee saapua luokseni. Tahdon nähdä hänet, saada hänet lähelleni. Hänen luonaan olen rauhallinen, hänen rinnallaan olen turvassa."

Kaikkialle oli tieto levinnyt, että Sturein salaliitto oli paljastettu.
Kaikkialla mielet kuohuivat.

Sturet tahtoivat rauhaa ja sillä he voittivat kaikkien suosion; melkein koko kansa oli heidän puolellaan. Tyytymättömyys kuningasta kohtaan kävi äänekkääksi, kaikki paheksuivat niitä ehtoja, joiden nojalla Juhana oli ostanut vapautensa.

Kaikkialla odotettiin vallankumousta, ja jos jollakin olisi ollut rohkeutta riistää valta omiin käsiinsä, niin olisi se nyt käynyt helposti.

Tämä tunnelma tarttui kuninkaan lähimpään piiriinkin. Ei kukaan ollut enää varma itsestään, kaikkialla vainuttiin vaaraa, arasti jokainen vilkaisi Eerikiin, joka synkkiin mietteisiin vajonneena ratsasti tietään eteenpäin.

Pian jotkut hänen seuralaisistaan jäivät jonkun tekosyyn nojalla jälkeen, toiset poistuivat eivätkä palanneet enää, ja kun hän saapui Upsalaan, olivat kaikki hyljänneet hänet. Yksin hänen hevosensakin oli uupunut kesken.

Yksin ja jalkasin täytyi hänen kävellä kaupunkiin, missä ei kukaan muu ollut häntä vastassa kuin piispa ja valtiokansleri.

Omituinen muutos oli Eerikissä tapahtunut tällä matkalla. Kaikesta päättäen hänen uskollisimmatkin palvelijansa olivat odottaneet asioiden kääntyvän uudelle tolalle Upsalassa.

Ennenkuin tutkimusta ennätettiin edes aloittaa, vakuutti kuningas, ettei mikään vaara uhannut Stureja. Tämä tieto sai laukeamaan jännityksen, joka painosti kaikkia.

Vanha Svante Sture, hänen poikansa Eerik ja muutamat hänen korkeimmista liittolaisistaan olivat vartioituina linnassa, kuninkaan kanssa saman katon alla. Jotkut harvat uskolliset miehet olivat jälleen liittyneet kuninkaaseen, mutta yhä vielä mieliala oli kaamea. Eerikistä oli epämieluista viipyä salaliittolaisten läheisyydessä. Kärsimättömänä hän odotti Yrjänä Pietarinpojan ja Kaarinan tuloa.

Keskellä yötä hän heräsi raskaiden unien häiritsemänä. Hän kuunteli pimeässä — kaikki oli hiljaista. Mutta tuska, jonka unet olivat nostattaneet, raateli häntä yhä.

Hän nousi ja tarkasteli tähtiä kunnes päivä alkoi sarastaa ja viimeinenkin taivaantuli sammui. Hän kuunteli yhä edelleen jännittyneenä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin hirsien narinaa ja pesäänsä rakentavan lintuparin siipien suhinaa. Mutta joka kerta kuningas hätkähti ja hänen kätensä tavoitteli tikaria, joka oli kätkettynä hänen vaatteittensa laskoksiin.

Vihdoin hän rohkaisi mielensä, avasi oven ja kutsui palvelijan huoneeseen. Kalpeana ja pelokkaana kuningas seisoi miehen edessä, joka kaikesta päättäen oli uskollinen toimessaan.

"Etkö yölläkään kuullut mitään? Siinä tapauksessa olet nukkunut. Onko
Yrjänä Pietarinpoika jo saapunut?"

"Miten kauan hän antaa minun odottaa! Kaarina —! Siinäkin — kaikkialla vain petosta!" Hän suori vartaloaan. "Sinä olet uskollinen, käy kutsumassa päällikköä, hae ystäväni tänne! Tahdon lähteä Flötsundiin, haluan pois täältä, täällä olen vihollisten ympäröimänä."

Pian sen jälkeen kuningas Eerik poistui linnasta muutamien seuralaistensa kanssa. Kaikki kulkivat jalan. Se oli hiljainen, nopea, miltei kaamea kulkue.

Kuningas astui yksin joukon etunenässä, ikäänkuin näkymättömät voimat olisivat ajaneet häntä takaa. Hän ei puhunut sanaakaan, hänen kalpeat kasvonsa olivat synkät ja vähä väliä ne värähtelivät omituisesti.

Vihdoin, kuljettuaan tuntimääriä, hän pysähtyi ja viittasi päällikön luokseen.

Hetken aikaa kuningas oli vaiti; hän näytti tuumivan. Sitten hän veti takkinsa taskusta repeentyneen pergamenttilehden, silmäili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten kiivaalla kädenliikkeellä päällikölle.

"Palaa Upsalaan ja anna paperi linnanpäällikölle. Kaikki vangit ovat otettavat hengiltä. Tässä on suoranainen käskyni, se on hyvin tärkeä. Pääsi pantiksi, että täytät käskyni."

Kauhusta vavisten päällikkö seisoi kuninkaan edessä, jonka silmät paloivat kuin mielisairaan ja jonka kädessä pergamentti vapisi. Hän aikoi vastata jotain, mutta kuningas teki liikkeen kädellään ja sanoi lyhyesti ja kiivaasti: "Mene!"

Päällikkö läksi. Kauan kuningas katsoi hänen jälkeensä; hänen kasvonsa värähtelivät vain silloin tällöin. Vihdoin hän kääntyi pois ja poikkesi tien vieressä olevaan metsään.

Aurinko paahtoi kuumasti, näytti siltä kuin Eerik olisi pyrkinyt varjoon. Hänen väkensä istahti maantien reunalle kuiskaillen keskenään. He ihmettelivät kuninkaan omituista käytöstä ja hänen kaameaa käskyään.

Tämän synkän tunnelman vallassa ei kukaan kiinnittänyt huomiota kuninkaaseen itseensä.

Toisten huomaamatta Eerik kulki yhä syvemmälle metsään, samoili tiettömässä, hämärässä tiheikössä, näkymättömien voimien takaa-ajamana. Kaikki jäljet hänestä katosivat.

Kun hänen seuralaisensa tulivat häntä ajatelleeksi alkoivat he kauhuissaan etsiä häntä, mutta turhaan.

Gripsholmaan johtavalla maantiellä ratsasti Yrjänä Pietarinpoika palvelijansa saattamana. Hänen kasvonsa olivat synkät; kuninkaasta erossa, edesvastuullinen tehtävä suoritettavanaan, tuntui hänestä hiukan epävarmalta tänä kaameana aikana.

Hän ratsasti nopeasti, päivä kallistui jo iltaan, rajuilmaa ennustavat pilvet pimittivät taivaan ja tie kulki peninkulmamääriä metsien halki. Hevoset vainusivat vaaraa, hikipisarat satulan alla muuttuivat vaahdoksi.

Yrjänä Pietarinpoika hillitsi vihdoin kovaa vauhtiaan; metsä harveni, tie muuttui valoisammaksi ja leveämmäksi.

"Tänään me tuskin kuitenkaan voimme enää palata," sanoi hän seuralaiselleen, jonka hän salli ratsastaa rinnalleen. "On jo myöhä ja nouseva rajuilma viivyttää aikeitamme. Ei huolita pitää kovaa kiirettä."

He antoivat hevosten hetken aikaa astua käymäjalkaa kunnes saapuivat taas metsään.

Äkkiä Yrjänä Pietarinpoika pysähtyi. Tien vieressä, metsänreunassa, miltei kuusten oksien peitossa, istui sotilaspukuun puettu mies hevosen selässä, pistooli kädessä ja toinen satulanhihnassa.

Vaistomaisesti Yrjänä Pietarinpoika tarttui aseeseensa ja käänsi hevosensa. Toinen vetäytyi syvemmälle kuusten taakse; samalla hän viittasi uhkaavasti kädellään.

"Näyttää siltä. Pitäisi tarkastaa miestä lähemmin, kuka tietää, mitä hän tahtoo."

Äkkiä samainen mies ajaa karautti metsiköstä esille ja omituisesti nauraen kiiti Yrjänä Pietarinpojan ohitse kadoten tien toiselle puolelle.

Yrjänä Pietarinpoika oli nähnyt vain miehen kasvot. Ne olivat hänelle tutut. Häntä kammotti.

Juuri vuosi oli kulunut siitä, kun hän kuninkaan käskystä oli antanut hukuttaa Kaarinan entisen rakastetun. Mutta tuolla miehellä oli hukkuneen vänrikin kasvot.

Ratsastivatko kuolleet kostonhaluisina murhaajiensa tiellä? Silloin monet muutkin olisivat voineet siinä ratsastaa. Vai eikö hän ollut kuollut? Elikö tuo ihminen, jonka olisi pitänyt olla kuollut?

Yrjänä Pietarinpojan teki nyt miltei mieli lähteä ajamaan takaa kummitusta. Hän ei pelännyt tätä enää; hän käänsi hevosensa ja ratsasti toisen jälkeen. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli vain tahtonut näyttäytyä vastustajalleen ja kummituksena peloitella häntä. Hän ei halunnut antautua tämän kanssa taisteluun.

Molemmat ratsumiehet olivat eksyneet kauaksi tieltä; vaivalla he löysivät taas takaisin. Vasta myöhään illalla he saapuivat Gripsholmaan.

Yrjänä Pietarinpoika odotti eteissalissa Kaarina Maununtytärtä, joka levottomasta unesta herättyään ilmestyi kalpeana hänen luokseen.

"Ei, ei, rauhoittukaa. Jos olisin tiennyt, että olitte jo nukkumassa, niin en olisi pelästyttänyt teitä. Suokaa anteeksi! Mutta kuningas ikävöi teitä, ja niinpä tulin pyytämään, että seuraisitte minun mukanani Tukholmaan."

"Täytyykö minun vielä tänä iltana lähteä liikkeelle?" kysyi Kaarina väsyneesti. "Olen valmis milloin hyvänsä lähtemään, senhän te tiedätte —"

Yrjänä Pietarinpoika huomasi, että Kaarina oli väsynyt ja raskasmielinen sekä kaipasi unta.

"Älkää riistäkö itseltänne yölepoa," sanoi hän. "Yö on muutenkin epäedullinen. Mutta jos teille sopii, niin lähdemme huomen-aamulla liikkeelle."

"Miten varhain vain haluatte. Virvoitelkaa nyt itseänne, mutta antakaa anteeksi, jos poistun, olen kovin väsynyt. — Kunpa ei kuninkaalle vaan mitään tapahtuisi."

Yrjänä Pietarinpoika katsoi hänen jälkeensä. Kaarina näytti toiselta kuin ennen. Kaikkialla vallitsi omituinen, painostava mieliala, ikäänkuin salainen aavistus uhkaavasta vaarasta. Aika oli raskas ja repivä, yksin Gripsholman, tuon onnen turvapaikan yli oli se heittänyt synkät varjonsa.

Yrjänä Pietarinpoika tiedusteli linnanväeltä, oliko kukaan viime aikoina nähnyt vänrikkiä näillä seuduin ja olisiko ehkä hänen ilmestymisensä ollut syynä Kaarinan levottomuuteen.

Seuraavana aamuna lähdettiin matkaan myöhemmin kuin Yrjänä
Pietarinpoika oikeastaan olisi halunnut.

Ilma oli hyvin epäedullinen, ja Kaarina oli huomattavan kauan viivytellyt. Hän oli vielä väsynyt ja kalpea tullessaan huoneistaan. Mutta samalla hän kuumeisella kiireellä kehoitti lähtemään.

Matka sujui ilman esteitä, joskin tiet yön aikana olivat kovasta sateesta pehmittyneet ja hidastuttivat nyt kulkua.

Monasti, kun he kulkivat synkän metsän läpi, tähysteli Yrjänä Pietarinpoika ympärilleen; hän oli Kaarinan turvallisuuden vuoksi ottanut muutamia asestettuja miehiä mukaansa.

Kuningas oli lähtenyt Upsalaan, ja Kaarina tahtoi kiiruhtaa hänen jäljissään. Mutta hän tunsi, ettei hän tänään enää jaksaisi sen pitemmälle, vaan kaipasi lepoa. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut niin suurta väsymystä kuin nyt.

Matka ei sujunut taaskaan niin nopeasti kuin hän olisi toivonut. Levottomuus ajoi häntä eteenpäin ja epämääräinen pelko painosti hänen mieltään.

Varovaisuudesta he myös usein pysähtyivät, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, ja usein tuntui siltä kuin aivan turhan kauan olisi levähdetty.

Mutta Yrjänä Pietarinpoika piti sitä välttämättömänä, sitäpaitsi hän huomasi, miten Kaarina kärsi matkan ponnistuksista ja kernaasti lepäsi milloin siihen vain tarjoutui tilaisuutta.

He saapuivat Upsalaan samana päivänä, jonka aamuna kuningas oli sieltä poistunut ja sydänpäivän aikana antanut suorittaa tuon kaamean ja mielettömän teon, jota Ruotsin historiassa nimitetään Sture-murhiksi.

Jo kauan ennen kaupunkiin tuloaan he huomasivat, että jotain tavatonta oli tapahtunut.

Kaikki vastaantulijat näyttivät kiihtyneiltä. Ihmisiä kiiruhti kaupunkiin ja toiset palasivat sieltä, he muodostivat ryhmiä keskustellen innokkaasti, ja kaikesta saattoi huomata, että kauhu ja tuska valtasi heidän mielensä. Kaarinan seuralaisetkin alkoivat tulla levottomiksi ja katsoivat toisiinsa tutkiskellen ja kysyen.

Yrjänä Pietarinpoika antoi vihdoin yhden miehistään lähestyä erästä ryhmää ja kysyä, mitä oli tapahtunut.

Itse hän odotti Kaarinan kanssa metsän siimeksessä ratsumiehen takaisin tuloa.

Lähetti syöksyi hengästyneenä takaisin ja saattoi töin tuskin kertoa, mitä hän oli kuullut.

"Kaameita asioita, herra," sanoi mies kiihoittuneena. "Koko Upsala on kauhuissaan. Svante Sture, hänen poikansa Eerik ja muutamat muut heidän liittolaisistaan ovat linnassa murhatut."

"Niin, herra. Kuningas oli lähtenyt linnasta tänä aamuna, ja päivemmällä oli tullut käsky, että kaikki linnassa olijat olivat otettavat hengiltä. Käsky pantiin heti toimeen, vain kaksi pääsi pakoon."

Hetkeen ei Yrjänä Pietarinpoika saanut sanaa suustaan; kauhusta jähmettyneenä hän tuijotti eteensä.

"Sitä ei kukaan tiedä; ei mitään syytä mainittu. Kuningas kuuluu tulleen mielenvikaiseksi. Ei kukaan tiedä, minne hän on joutunut. Matkalla Flötsundiin hän erosi seuralaisistaan ja katosi metsään."

"Niin väitetään," lisäsi sotamies nopeasti. "Jotkut kuninkaan seuralaisista ovat palanneet Upsalaan apua hakemaan, toiset etsivät häntä yhä."

Yrjänä Pietarinpoika oli koettanut pidättää Kaarinaa kauempana, jotta hän ei kuulisi koko totuutta, mutta hän oli sittenkin tunkeutunut lähemmäksi.

Yrjänä Pietarinpoika laski hänet sammalelle makaamaan. Hän hieroi hänen kasvojaan hyvänhajuisella vedellä ja Kaarina virkosi vähitellen.

Samalla hänen mieleensä palasivat kauheat tapahtumat ikäänkuin kaukaisena kaikuna.

"Rauhoittukaa! Meidän täytyy koettaa ottaa asiasta selko, ennenkuin kadotamme kaiken toivon. Varmaankin kuningas löytyy pian."

"Ensin teidän täytyy rauhoittua. Varovaisuus on tarpeen. Vasta sitten kun tiedämme, miltä Upsalassa näyttää, voimme johonkin ryhtyä."

Saattoi huomata, että Yrjänä Pietarinpoika oli kovin levoton, hän pelkäsi oman henkensä puolesta eikä tiennyt mitä tehdä.

"Minä lähden Upsalaan," päätti hän vihdoin, "ja otan selkoa, onko teidän siellä turvallista olla. Ehkä kuningas on palannut, silloin kaikki on hyvin. Odottakaa täällä; sotilaat saavat jäädä teidän turvaksenne. En viivy kauan; niin pian kuin mahdollista palaan takaisin."

Yrjänä Pietarinpoika kääri viittansa kireämmälle, painoi hatun syvemmälle päähänsä ja läksi yksin Upsalaan. Sinne ei ollut pitkä matka.

Kenenkään tuntematta häntä hän astui portista kaupunkiin ja tunkeutui varovasti ihmisjoukkojen läpi, jotka olivat kerääntyneet linnan ympäristölle.

Hän katseli ympärilleen etsien ystäviä ja aikoen mennä linnaan, sillä hän ei uskaltanut puhutella tuntemattomia pelosta, että nyt, kun hänellä ei ollut kuningasta turvanaan, häntä voitaisiin kohdella väkivaltaisesti.

Juuri kun hän huomasi linnanpaällikön portilla ja aikoi hiipiä hämärän aukion poikki, astui ihmisjoukosta mies hänen eteensä.

Kuninkaan suosikki tarttui hätääntyneenä tikariinsa. Hän näki edessään samat vihan vääntämät kasvot, jotka olivat irvistelleet hänelle. Gripsholman metsässä — hukutetun vänrikin voitonriemuiset kasvot.

Hitaasti hän väistyi taapäin katsoen väijyen vastustajaansa. Joukko ihmisiä keräytyi heidän ympärilleen. Jokainen tarkkasi Yrjänä Pietarinpojan käden liikettä hänen tarttuessaan vaatteitten laskoksiin kätkettyyn tikariin, mutta ei kukaan uskaltanut kajota häneen.

Vahtisotamiehetkin olivat jo huomanneet levottoman joukon. He läksivät liikkeelle auttaakseen piiritettyä miestä. Mutta kuin yhteisestä sopimuksesta piiri tiukkeni Yrjänän ympärillä estäen häntä pääsemästä pakoon.

Kustaa Pietarinpoika oli laskenut, että kansa riemuiten hyökkäisi Yrjänän kimppuun. Mutta kun niin ei tapahtunut, levisi tumma puna hänen kasvoilleen ja silmät näyttivät tunkeutuvan ulos hänen päästään.

"Alas Yrjänä Pietarinpoika!" huusi hän äkkiä vihan vimmassa. Hänen silmänsä osuivat sotilaihin, jotka olivat ennättäneet jo aivan lähelle, mutta turhaan yrittivät tunkeutua kansanjoukon läpi.

Pari miestä oli tarttunut äkkiä Yrjänä Pietarinpojan käsivarsiin, kun tämä yritti paeta, ja samassa tikari putosi häneltä.

Kansan parista, joka alkoi yhä kovempaa meteliä pitää, kajahti nyt kiivaita kirouksia.

Joukko alkoi liikkua; voimattomina sotamiehet seisoivat ihmisjoukon ulkopuolella koettaen turhaan tunkeutua epätoivon vimmalla puoliaan pitävän miehen avuksi.

Vihdoin hänen täytyi luopua vastustuksesta ja seurata joukkoa, joka työntäen ja tuuppien pakoitti hänet eteenpäin. Pilkallisesti hänen nimeään huudettiin, ivallisesti hänelle irvistettiin vasten kasvoja, uhaten puitiin nyrkkiä hänen nenänsä edessä ja riemuiten ihmisjoukko, joka kasvamistaan kasvoi, laahasi häntä mukanaan. Sotilaat saivat peräytyä.

Pysähdyttiin erään upsalalaisen kauppiaan vankan talon eteen. Kansanjoukkoon oli nyt liittynyt vakavia raatimiehiä ja porvareita ja he astuivat johtajina edeltä.

Yrjänä Pietarinpoika saatettiin taloon ja heitettiin holvihuoneeseen, ja siellä kosteudessa ja pimeässä hän sai nyt vajota varsin vähän toivorikkaihin mietteihinsä.

Talonomistaja pakoitettiin vastaamaan vangista. Vähitellen joukko hajaantui palaten linnan edustalle tai omiin koteihinsa.

Sillä välin oli tullut miltei pimeä. Kauan vielä kuului kaikkialta kansan riemua tapahtuman johdosta. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli kadonnut jäljettömiin.

Lukuunottamatta Yrjänä Pietarinpojan vangitsemista ei tapahtunut mitään, mikä olisi loukannut kuninkaan valtaa ja arvoa.

Lamautuneina olivat kaikki mielet päivän tapahtumien johdosta, ei kukaan uskaltanut ryhtyä mihinkään, ei kukaan riistää itselleen ylintä valtaa maassa, joka äkkiä oli kadottanut hallitsijansa. Svante Sture ja hänen lähin piirinsä oli tuhottu, Juhana herttua ja kuninkaan muut veljet olivat liian kaukana, linnaa vartioi osasto luotettavia sotamiehiä. Sitäpaitsi odotettiin kuninkaan paluuta.

Mutta kaikki oli turhaa. Etsijät palasivat tyhjin toimin takaisin. Kuninkaan seuralaiset olivat menneet Flötsundiin odottamaan hänen tuloaan ja tiedustelivat häntä sieltä käsin; mutta ei täälläkään löydetty jälkeäkään hänestä, joskin etsintää jatkettiin lakkaamatta.

VI. PIMEILLÄ TEILLÄ.

Yrjänä Pietarinpojan lähdettyä Kaarina odotti kuumeisella kiihkolla hänen paluutaan. Mutta tunti kului toisensa jälkeen hänen palaamattaan.

Vähitellen Kaarinan mieli oli alkanut rauhoittua, mutta epävarma odotus sai hänet jälleen levottomaksi.

Tuli jo pimeä, eikä vieläkään Yrjänä Pietarinpoikaa kuulunut eikä hänestä saapunut minkäänlaisia tietoja.

Kaarinalla oli seurassaan neljä miestä; kahdelle hän antoi nyt toimeksi lähteä Yrjänä Pietarinpoikaa vastaan tai ottaa selkoa, mitä Upsalassa tapahtui. Oli jo myöhä, kun he läksivät matkaan.

Yleisen sekamelskan vallitessa he pääsivät kaupunginportista sisään ja saivat kuulla, että Yrjänä Pietarinpoika oli vangittu ja viety salaiseen säilöpaikkaan.

Sillä välin Kaarina Maununtytär oli lähtenyt lepäämään erääseen taloon.

Talon väki, joka ei tuntenut häntä, antoi hänelle parista hopearahasta oman vuoteensa käytettäväksi vetäytyen itse uuninnurkkaan levolle.

Tupa oli aivan samanlainen kuin vanhan Kirstin asunto. Kaarina tuli sitä ajatelleeksi laskeutuessaan levolle. Vielä kerran kaikki nuo kuvat kulkivat hänen sielunsa silmäin ohi, joskin ne tuntuivat nyt hänestä unennäöltä.

Keskellä yötä hän heräsi hirveän tuskan kiusaamana. Hän nousi vuoteeltaan, kopeloi pimeässä huoneessa ja läksi ääneti ulos tavatakseen seuralaisensa, jotka hän oli lähettänyt Upsalaan tiedustelulle.

Jonkun matkan päässä talosta he olivatkin hevosineen metsän laidassa.
Kaarina herätti heidät. Vavisten hän kuunteli heidän tiedonantajaan:
Yrjänä Pietarinpoika oli vangittu, kansa oli ottanut hänet haltuunsa,
ja kuningas oli yhä kateissa.

Salaten kyyneleensä Kaarina palasi mökkiin, heittäytyi jälleen vuoteelleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä tyynyihin.

Kaarina tuijotti polttavin silmin pimeään. Jokainen ajatus tuotti hänelle tuskaa. Ummehtunut ilma tuvassa oli aivan sietämätön. Vähinkin ääni kiusasi häntä.

Hän kuuli isäntäväen kuorsaavan kilpaa elukoitten kanssa. Kaikki vaivasi ja tuskastutti häntä.

Pois, pois täältä, tuumi hän ja nousi jälleen. Hiljaa hän poistui talosta ja kiiruhti taakseen katsomatta, melkein kuin takaa-ajettuna, tietä myöten Upsalaan.

Yö oli pimeä, hän ei tavannut ketään. Hänen saapuessaan kaupunginportille aamu alkoi jo sarastaa.

Nyt vasta hänelle selvisi, mitä hän pani alttiiksi ja ettei hän yleensä voinut mennä kaupunkiin. Portit olivat lukossa, ja jos hänet täällä tunnettaisiin, niin sama vaara voisi uhata häntäkin.

Epäröiden hän katseli porttia ja väistyi syrjään. Mutta tuska ja levottomuus ajoi häntä edelleen; hänellä oli enää yksi ainoa toivo, yksi ainoa ajatus, josta hän saattoi pitää kiinni ja joka antoi hänelle voimia: hän tahtoi, hänen täytyi löytää Eerik.

Hän yritti kiertää kaupungin ympäri välttäen portteja ja muureja. Matka oli pitkä ja vaivalloinen; aurinko oli jo kohonnut puiden latvojen tasalle, kaupunki alkoi herätä ja pelloille ilmestyi talonpoikia työhön.

Siellä oli kovaa liikettä. Lähetit ratsastivat, sotamiehet kiiruhtivat edestakaisin, kaikesta saattoi huomata, että kuningasta yhä etsittiin.

Jotta häntä ei huomattaisi pysytteli Kaarina enimmäkseen syrjässä tai vetäytyi metsään jos joku sattui tulemaan häntä vastaan.

Vain hitaasti hän saattoi päästä eteenpäin. Hänen jäsenensä olivat niin heikot ja väsymys niin suuri, että hän monasti jo epäili, jaksaisiko hän pitemmälle kulkea.

Väliin hän uskalsi astua taloon ostaakseen juomaa ja leipää. Mutta pian hän läksi taas pois kulkien yhä eteenpäin.

Aurinko paahtoi kaiken päivää ja lopetti hänen viimeisetkin voimansa. Iltapuoleen saakka hän jaksoi vielä kulkea, mutta sitten voimat olivat uupuneet. Väsyneenä hän kaatui maahan pienessä metsikössä, jonne hän oli poikennut tieltä.

Kauan hän makasi siinä puoleksi tajuttomana, kunnes iltaviileys ja lepo herätti hänet jälleen.

Hän huokasi. Hän ei käsittänyt, mistä tämä heikkous johtui. Hän muisti, miten hän ennen oli jaksanut kantaa raskaita kuormia hoitaessaan torikauppaansa. Silloin ei väsymys saanut tulla kysymykseenkään.

Nyt hän oli kuin halpautunut, hän ei jaksanut astua askeltakaan, pieninkin liike tuntui rasittavalta. Mitenkä se oli mahdollista? Mikä hänen oli?

Oliko hän näinä muutamana vuonna tullut niin veltoksi, ettei hän jaksanut enää kulkea tätä vähäistä matkaa pelastaakseen rakastettunsa?

Ja vähitellen hänet valtasi tuskallisen suloinen aavistus, joka tähän saakka oli ollut hänelle niin käsittämätön, ettei se kertaakaan ollut noussut hänen mieleensä. Hän tunsi vavistusta, hänen ajatuksensa näyttivät kulkevan kaukana etäisyyksissä.

Toisin ei voinut olla — kuin ilmestys se aukeni nyt hänen sielunsa eteen ja täytti hänet hiljaisella vavistuksella.

Hän kantoi lasta sydämensä alla. Syvästi liikutettuna hän purskahti itkuun ja painoi kasvonsa sammaleihin.

Tuo tieto oli järkyttävä, kun hän ajatteli kaikkea, mitä nyt oli tapahtunut. Olihan lapsi kuningas Eerikin, joka mielenhäiriössään oli jäljettömiin kadonnut.

Ja sitten hän tunsi ihmeellistä onnea, joka täytti hänen sielunsa riemulla kesken kaikkea surua. Tämä tieto antoi ikäänkuin uutta voimaa sille rakkaudelle, jota hän tunsi Eerikiä kohtaan.

Samalla hänen omatkin voimansa vahvistuivat. Hän nousi pystyyn. Nyt hän ei saanut väsyä kesken, nyt hänen täytyi olla voimakas, pitää puoliaan, voittaa kaikki ulkoatulevat vastukset sen olennon vuoksi, jolle hän antaisi elämän.

Tästä lapsesta piti kasvaa iloinen, rohkea poika, voimakas nuori sankari, jonka terve talonpoikaisveri voittaisi onnettomat Vaasan suvulta perityt taipumukset.

Ihana tuli tämän lapsen olla, joka oli määrätty onnettoman isänsä jälkeen kantamaan Ruotsin kruunua — —

Hän nousi maasta ja astui rauhallisesti maantietä myöten takaisin
Flötsundiin.

Hämärissä hän kohtasi erään sotilaan, joka tuli Upsalasta tiedustelemaan, oliko kuningas löydetty.

Hän tunsi Kaarina Maununtyttären, laskeutui alas hevosen selästä ja katsoi ihmeissään häneen.

Hän kertoi Kaarinalle, miten asiat Upsalassa olivat kehittyneet. Kaarina hengähti helpoituksesta kuullessaan, että siellä oli rauhallista.

"Niinpä uskon sinun käsiisi oman ja — tulevan kuninkaasi hengen. Saata minut huomaamatta sinne, missä voin olla täysin turvassa."

Sotilas näytti hetken aikaa hämmästyneeltä. Vähitellen hän alkoi ymmärtää.

"Tulkaa," sanoi hän ja taluttaen hevostaan suitsista hän astui Kaarinan rinnalla hitaasti ja varovasti, jotta hänen ei olisi vaikea seurata.

"Jos osaat vaieta, niin ei siitä sinulle ainakaan vahinkoa ole," sanoi
Kaarina. "Sinä olet nyt minun alamaiseni, johon voin täysin luottaa.
Kuningas palkitsee sinut, sillä kuningas Eerik on löydettävä jälleen."

Ja hän huolehti Kaarinasta uskollisesti ja toimi niin varovaisesti, ettei kukaan saanut vähintäkään vihiä hänen toimenpiteistään.

Hän hankki Kaarinalle asunnon suuressa talonpoikaistalossa, missä tämä oli hyvässä kätkössä ja täydessä turvassa.

Seuraavana päivänä hän kävi useampaan erään kysymässä, mitä Kaarina halusi ja toi hänelle tietoja tapahtumista.

Kaarina tuli rauhallisemmaksi ja luottavammaksi, sillä hänen oli hyvä olla talon isäntäväen huostassa.

Ei tapahtunut kuitenkaan tänä eikä seuraavanakaan päivänä mitään, mikä olisi muuttanut asioiden tilaa.

Kolme päivää sen jälkeen, kun kuningas oli poistunut seuralaistensa parista ja kadonnut niin merkillisellä tavalla, löytyi hän vihdoin.

Sillä välin kun hänen väkensä etsi häntä turhaan Upsalan ja Flötsundin välisissä metsissä, lähestyi hän uupuneena erästä kylää, joka ei sijainnut kovinkaan kaukana Flötsundista.

Peninkulmamääriä hän oli kulkenut ristiin ja rastiin sen jälkeen kun hän tuona kohtalokkaana päivänä, kaikesta päättäen äkillisen mielenhäiriön vallassa, oli paennut seuralaistensa luota.

Hän oli kiiruhtanut syvälle metsään ikäänkuin näkymättömien voimien takaa-ajamana, oli kulkenut yhä nopeammin ikäänkuin murhattujen henget olisivat olleet hänen kintereillään.

Täten hän oli saavuttanut niin suuren etumatkan, että oli miltei mahdotonta tavoittaa häntä.

Tässä rajattomassa yksinäisyydessä hän eksyi lopulta niin täydellisesti, että vain sattuma olisi voinut saattaa etsijät hänen tielleen. Mutta siten ei käynyt.

Koko päivän ja yön hän harhaili metsässä, ja epätoivo ja tuska, sekä pakenemisen halu saattoivat hänen ajatuksensa täydellisesti sekaisin.

Hän kohtasi talonpoikia, mutta nämä eivät tunteneet häntä eivätkä olleet myöskään kuulleet, mitä Upsalassa oli tapahtunut.

Eräässä metsämökissä hän lepäsi, antoi mökin asukkaille rahaa ja pyysi saada talonpoikaisvaatteita.

Vaikka he luulivat häntä rikoksentekijäksi, joka yritti paeta rangaistusta, täyttivät he rahanhimosta hänen toiveensa, antoivat hänelle vaatteita ja ruokaa ja päästivät hänet edelleen kulkemaan.

Niinpä hän samoili nyt kurjissa, likaisissa vaatteissa yhä eteenpäin ja saapui kolmantena päivänä kylään, jossa hänet valepuvusta huolimatta tunnettiin.

Kaikki kylän asukkaat kiiruhtivat paikalle, piirittivät hänet uteliaina ja osoittivat hänelle kaikella tavalla kunnioitustaan.

Heidän täytyi kuitenkin pidättää häntä niin kauan, että saatiin sana Flötsundiin, ja kuninkaan väki saapui paikalle aikoen piirittää hänet ja viedä hänet takaisin Upsalaan.

Mutta kuningas peräytyi kauhuissaan, torjuen sekä käsin että jaloin. Verisuonet hänen otsallaan paisuivat ja tumma puna peitti hänen kasvonsa, niin että tuntui suorastaan vaaralliselta kohdella häntä väkivaltaisesti.

Vähän väliä hän huusi, milloin nyyhkyttävällä äänellä, milloin raivoissaan:

"En minä ole kuningas, en ole! Päästäkää minut rauhaan ja lähtekää pois! Juhana on teidän kuninkaanne!"

Mutta hän ei koskenut ruokaan eikä juomaan eikä häntä millään saatu levolle.

Ääneti hän vaelsi huoneessa edestakaisin, tarkasteli vuoron perään huoneessa olijoita, mutta ei puhunut sanaakaan, ei kysynyt ketään, ei edes Yrjänä Pietarinpoikaa eikä Kaarinaa, vaikka näytti siltä kuin hän olisi silmillään etsinyt edellistä.

Kaarina Maununtytär saapui vielä samana yönä, juuri kun päivä alkoi valjeta.

Heti, kun hänelle oli tuotu tieto, että kuningas vihdoinkin oli löydetty, oli hän lähtenyt matkaan ja kiiruhtanut hänen luokseen.

Hän ei ollut saanut enää hetkenkään rauhaa. Voittaen väsymyksensä hän kulki keskellä yötä neljättä tuntia uskollisen sotilaansa seurassa kylää kohti, missä kuningas nyt viipyi.

Suurella tuskalla hän kuunteli heitä. Sitten hän astui kuninkaan huoneeseen, missä tämä oli yksin. Kaksi kynttilää paloi pöydällä levittäen kehnoa valoa ympärilleen.

Kuningas vaelsi yhä levottomana edes takaisin kuin vanki, joka koettaa paeta omaa varjoaan.

Sturein murha näytti suunnattomasti painavan hänen sieluaan, niin että häntä ympäröivä mielenhäiriön yö tuntui vielä kahta kauheammalta.

Hitaasti Kaarina lähestyi häntä. Kuningas ei huomannut tätä, hän kulki vain edestakaisin neljän seinän sisällä, joita lepatteleva kynttilänvalo aavemaisesti valaisi.

Kaarina mainitsi kuningasta nimeltä, kerran, useammin, ensin aivan hiljaa, sitten yhä kovemmin.

Hitaasti, ikäänkuin muistellen jotain mielessään hän toisti nuo sanat.
Hän silitteli Kaarinan käsivartta.

"Oi, Kaarina, missä minä olin, ollessani poissa sinun luotasi?" huokasi hän syvään.

"Minä laulan sinulle, kaikki pienet lauluni ja kaikki muuttuu taas entiselleen."

Kuningas Eerik alkoi itkeä kuin lapsi Kaarinan hyväillessä häntä. Kauan hän istui siten itkien.

Vain vähitellen hän rauhoittui. Kaarina lauloi, hänen äänensä hiveli kuninkaan korvia. Tuo ääni oli kuin palsamia hänen sairaalle sielulleen, se sai hänet unohtamaan kaiken muun.

Hän lauloi hänet uneen. Rauhallinen hymy karehti nyt kuninkaan kasvoilla ja hän hengitti levollisesti.

Kuningas nukkui kauan, aina sydänpäivään saakka. Kun hän heräsi, tuntui hänen henkensä palaavan ikäänkuin jostain hyvin kaukaa.

Kaarina oli saanut hänet rauhoitetuksi, miltei iloiseksikin, niin että raskas paino, joka lannisti hänen mieltään, katosi. Hän se vihdoin sai kuninkaan taivutetuksi lähtemään Upsalaankin.

Kaarinan ja muutamien uskollisten miesten seuraamana kuningas poistui kylästä.

Nopeasti oli kaikkialle levinnyt tieto, että kuningas, joka oli jälleen parantunut mielenhäiriöstään, saapui tietä pitkin. Kaikista kylistä kiiruhtivat ihmiset häntä katsomaan ja tervehtimään.

Se oli miltei riemusaatto. Ei mistään voitu huomata, ettei kuninkaan valta olisi ollut ennallaan ja että ensimmäinen rohkea isku voisi kaataa sen kumoon.

Vielä Eerikin valtaistuin seisoi yhtä lujana kuin ennen huolimatta
Sturein murhasta.

Hän, joka äsken oli saapunut kaupunkiin jalkaisin ja aivan yksin, kaikkien hylkäämänä ja tuskin kenenkään vastaanottamana, hän palasi nyt riemulla tervehdittynä, suuren joukon odottamana, kuin voittaja ainakin!

Ja moni tervehdyshuuto, joka kajahti kansanjoukon keskeltä, tarkoitti varmaan myös Kaarina Maununtytärtä, sillä häntä saatiin kiittää siitä, että kuningas oli voittanut mielenhäiriönsä.

Vaikea oli vain saada hänet astumaan kynnyksen yli linnaan, jota
Sturein veri oli tahrannut.

Siinä hän seisoi vavisten, ikäänkuin vainajien henget olisivat torjuneet hänet pois. Uudestaan näytti hänen järkensä pimenevän.

Kaarinan onnistui vihdoin lempeillä kehoituksillaan viekoitella hänet linnaan.

Vain Kaarinan seurassa pahat henget väistyivät kuninkaan luota; Kaarinan pyynnöstä hän jäi yöksikin linnaan, jossa saattoi kaikessa rauhassa levätä.

Niin helposti ei ollut kuitenkaan mielenhäiriö, tuo Vaasa-suvun perintösairaus, voitettavissa. Kuningas tarvitsi edelleen lepoa ja hoitoa, Kaarinan lohdutusta ja rauhoitusta, ja vain vähitellen hänen henkensä pääsi taas entiseen tasapainoonsa.

Sairauden uudistuminen oli kuitenkin pelättävissä niin pian kuin kuningas pääsisi perille suosikkinsa, Yrjänä Pietarinpojan kohtalosta.

Kauan sitä ei voitukaan häneltä salata; ystävän poissaolo alkoi huolestuttaa häntä yhä enemmän, vaikkei hän ollutkaan erikoisesti tätä kysynyt. Mutta vihdoin kuningas tahtoi tietää, minne hän oli joutunut.

Kaarina ilmoitti sen hänelle niin varovaisesti kuin mahdollista. Hän tuijotti hetken aikaa aivan lamautuneena eteensä.

"Tiesin sen", sanoi hän vihdoin kuiskaten. Sitten hän alkoi levottomasti kulkea edestakaisin huoneessa, ja näytti taas siltä, kuin kaikki muut ajatukset olisivat kadonneet hänen mielestään paitsi se, että hän oli kadottanut Yrjänä Pietarinpojan.

"Tiesinhän sen, en ole enää kuningas. He ovat toimineet vasten minun tahtoani. Minun tahtoni ei merkitse heille enää mitään. Olen kurja, heikko mies."

"Älä puhu siten, Eerik," kuiskasi hän. "Sinä yksin olet kuningas ja tulet sitä aina olemaan, koska on niin määrätty — sinun poikasi vuoksi, jolle sinä jätät kruunusi perinnöksi."

Kyyneleisin kasvoin, mutta sittenkin riemua säteilevänä Kaarina vaipui kuninkaan jalkoihin. Kauan tämä katsoi häneen, mutta vihdoin Kaarinan säteilevä katse paljasti kuninkaalle totuuden. Liikutettuna hän kumartui Kaarinan puoleen ja nosti hänet pystyyn. Ääneti he katsoivat toisiaan silmästä silmään.

"Kaarina, nyt on kaikki hyvin. Nyt tiedän parantuvani jälleen — ja voivani elää suurta päämäärää varten!"

Eerikin sairautta kesti vielä kuukausimääriä. Mutta se oli yhä vähenevää mielenhäiriötä, joka vähitellen muuttui tahdon heikkoudeksi, mielen lempeydeksi ja vastustuskyvyttömyydeksi, jommoista hänessä ei koskaan ennen oltu nähty.

Tuntui siltä kuin hän täten olisi tahtonut hyvittää Sturein murhan, tai ehkä hän halusi hiljaisesti alistumalla koota voimia tulevia tehtäviä varten.

Hän itse nimitti tätä aikaa "heikkoutensa ajaksi". Hän oli aina myöntyväinen kaikkeen, ei hylännyt ainoatakaan pyyntöä, joka hänelle esitettiin, teki paljon lahjoituksia ja voitti siten liittolaisia.

Hän tunsi ehkä vaistomaisesti, ettei hänellä ollut syytä pelätä mitään, mutta että hän saattoi voittaa paljon, jos hän kykeni taidolla ohjaamaan maataan.

Tämä vuosi, jota hän nimitti onnettomaksi vuodekseen, ei näyttänyt kasaavan sittenkään yksinomaan onnettomuutta hänen ylitsensä, päinvastoin hänen elämänsä muuttui jälleen varmemmaksi; hän ohjasi sitä taas omalla kädellään ja saattoi voittaa takaisin sen, minkä hän oli kadottanut.

Vain Yrjänä Pietarinpojan kohtalo tuotti hänelle huolta. Hän ei ollut päässyt tässä asiassa vielä minkäänlaiseen ratkaisuun.

Siksi hän ei ollut vielä yrittänyt tehdä mitään Yrjänä Pietarinpojan hyväksi, jota kansa piti edelleen vankinaan.

Kuningas ja kansa olivat tehneet sovinnon; ei kukaan ollut ajatellutkaan käyttää hyväkseen tätä sekasorron aikaa ja panna toimeen vallankumousta.

Syynä tähän oli kuitenkin suureksi osaksi se, että Yrjänä Pietarinpoika oli joutunut kansanjoukon käsiin. Jos hänet riistettäisiin nyt kansalta, niin seuraukset voisivat olla hyvinkin kohtalokkaat.

Vihdoin täytyi kuitenkin hänen kohtalonsa tulla keskustelunalaiseksi. Hänet, jonka vaikutus kuninkaaseen oli ollut niin turmiollinen, joka oli myös osallinen Sturein murhaan, tahdottiin nyt tuhota niin kauan kuin hän oli varmassa tallessa.

Kuningas epäröi kauan, mutta nykyisessä heikossa mielentilassaan hän ei uskaltanut vastustaa kansan tahtoa.

Hänen neuvonantajansa koettivat saada hänet vakuutetuksi siitä, miten hirveät seuraukset voisivat olla, jollei hän tässä asiassa myöntyisi, sillä kansa, joka oli nyt rauhallinen, murtaisi varmaan suuren pettymyksen vallassa kahleensa ja kuohuisi yli äyräittensä.

Eerik huokasi syvään ja raskaasti; saattoi nähdä, miten raskas tämä taistelu oli.

Siten uudet vaikutusvoimat pääsivät voitolle sekä pelko, joka yhä piti häntä kahleissaan. Hän allekirjoitti asiapaperin, jonka nojalla Yrjänä Pietarinpoika oli jätettävä oikeuden tuomittavaksi.

Kuitenkin hänen henkinen voimansa oli nyt paljoa suurempi kuin Upsalan vaikeina aikoina.

Hän ponnistautui jälleen pystyyn; rauhallisesti, vakavasti hän kantoi tämän päätöksen, johon hänet oli pakotettu.

Lokakuun 19 p:nä 1567 tuomittiin Yrjänä Pietarinpoika kuolemaan. Lyhyen taistelun jälkeen kuningas Eerik allekirjoitti kuolemantuomion.

Kun se oli tehty, ja lähetti, hirveä asiapaperi kädessään, poistui linnasta, heräsi Eerik kuin unesta.

Hänen silmänsä avautuivat ja tuijottivat eteensä yhteen kohtaan; mutta niissä ei ollut kuumeen paloa. Tämä oli vähittäistä heräämistä, ikäänkuin hän hitaasti olisi tullut taas entiselleen.

"Mitä minä tein?" mutisi hän itsekseen. "Valtani rakennuksen kulmakiven olen heittänyt pois. Olen pettänyt sinut ja itseni."

"Ei, ei," sanoi hän juhlallisesti, "niin kehnoja kaupanhierojia me emme ole. Vielä minä olen Ruotsin kuningas."

Se kuulosti voimakkaalta ja varmalta. Noin ei puhunut pehmeä, tahdoton, epäröivä sairas, mikä hän näinä viime kuukausina oli ollut.

Pää pystyssä, kädet nyrkissä hän seisoi siinä. Sama hirveä painostus, joka oli pakoittanut hänet pettämään ainoan ystävänsä, oli herättänyt hänen uinuvan sielunsa.

Sillä välin kuin kansa riemuitsi yhä Yrjänä Pietarinpojan kuolemantuomiosta, saapui kuninkaan peruutus.

Pian sen jälkeen Yrjänä Pietarinpoika päästettiin kaikessa hiljaisuudessa vapaaksi eikä kestänyt kauan, kun hänen nähtiin taas liikkuvan vapaasti ja julkisesti kuninkaallisen herransa läheisyydessä.

Petetty kansa oli lamautunut ja jähmettynyt. Mutta Eerik, suosikkinsa tukemana, tunsi olevansa jälleen terve ja täydessä voimassaan ja vallassaan, jota vastaan kaikki ulkoa tulevat hyökyaallot näyttivät voimattomina kimpoavan.

VII. KORKEUTEEN JOHTAVA TIE.

Tukholman linnan kirjastohuoneessa istuivat kuningas Eerik ja Yrjänä
Pietarinpoika vielä myöhään tutkien karttoja pöydän ääressä.

Eerik näytti hetken aikaa istuneen mietteihinsä vajonneena. Nyt hän oikaisi itseään ja hänen terveille kasvoilleen levisi itsetietoinen hymy.

"Eiköhän se tule olemaan varsin suuri pettymys Juhanalle, aivan kuin kylmä kylpy, kun hän huomaa, miten hukkaan hänen suuret aikeensa menevät. Mutta nyt hänellä ei ole muuta edessä kuin piiloutua taas koloonsa — aivankuin selkäänsä saanut koira häntä käpälien välissä. Haa, jos silloin joku veljistäni olisi ollut Ruotsissa, niin me emme istuisi enää yhdessä Tukholman linnassa, rakas Yrjänä Pietarinpoika."

"Se on kylläkin varma," nyökkäsi suosikki ja hänen kätensä puristui nyrkkiin, kun hän muisteli aikaa, jolloin hänen oli ollut pakko istua vankilassa Upsalassa. "Ja hyvä onkin, ettette ole antanut heidän peloittaa itseänne."

"No," jatkoi kuningas äkäisesti naurahtaen, "kyllä me hankimme heille jäähdytyksen, joka tuottaa heille vieläkin suuremman yllätyksen."

Hän ojensi voimakkaasti käsivarsiaan ja innoissaan heitti kartat, paperit ja koneet sekaisin pöydällä.

"Pois nuo kaikki! Tähdet ovat valehdelleet minulle ja turhanpäiväisesti peloitelleet minua. Nyt en pelkää niitä enää. Jumalan kiitos, olen taas täysissä voimissani — voin uhmailla vaikka koko maailmaa."

Äkkiä hän hiljensi ääntään. Hän astui ääneti viereisen huoneen ovelle ja kuunteli siinä kauan.

"Hän nukkuu jo, Kaarina —! Olkaamme hiljaa, Yrjänä! Oi, jospa ei mikään häiritsisi enää hänen rauhallista untaan! Häntä saan kiittää siitä, että olen taas ennallani; hän poisti minulta pelon, hän palautti oman itseni. Mitä minä olin ilman häntä — —?"

"Siksi sen täytyy tapahtua. Se on minun tahtoni. Saadaanpa nähdä, eikö kuninkaallinen tahto merkitse mitään. Oikeastaan nuo tapahtumat Upsalassa eivät olleetkaan niin kovin onnettomia, sillä nyt näen, miten lujasti voin luottaa kansaan."

"Kukaan ei ole uskaltanut nostaa kättään sinua vastaan, minun tahtoni pitää heidät kaikki kurissa. Siis, Yrjänä Pietarinpoika, ryhtykäämme työhön; tahdon jo huomenna esittää täydellisen suunnitelman neuvostolle."

He neuvottelivat myöhään yöhön saakka. Yrjänä Pietarinpoika kirjoitti kuninkaan sanelun mukaan. Vihdoin kirjelmä oli valmis.

Tämä asiapaperi sisälsi avioliittosopimuksen kuningas Eerikin ja
Kaarina Maununtyttären välillä.

Seuraavana päivänä — oli vuoden 1567 viimeinen päivä — astui kuningas tämä sopimus kädessään ja Yrjänä Pietarinpoika seurassaan maan neuvoston eteen.

Rauhallisesti ja varmasti, kasvoillaan voitonvarma ja samalla vastustusta uhmaileva, joskin puoleksi salattu hymy hän astui valtaistuimelle, joka oli häntä varten saliin pystytetty.

Hän jäi kuitenkin seisomaan ja katseli hetken aikaa ympärilleen, kiinnittäen katseensa jokaiseen läsnäolijaan.

Kaikkien täytyi myöntää, että kuningas, voitettuaan tautinsa, oli jälleen täysissä ruumiin ja hengen voimissa.

"Neuvosherrat," alkoi hän, "olen saapunut ratkaistakseni teidän kanssanne tärkeän kysymyksen, joka koskee minun naimistani. Te tiedätte, miten tämä asia on minulle sekä kaikille muille maan hyödyn kannalta tärkeä, miten kauan olen koettanut ratkaista tätä kysymystä ja miten paljon aikaa ja vaivaa se on vaatinut. Te tiedätte, että tämä kysymys on ollut sodankin aiheena!

"Paljon aikaa on tässä turhaan kulutettu, ja minä tahtoisin, että vihdoinkin pääsisimme onnelliseen ratkaisuun."

Miehet, joista toiset nyökkäsivät epäröiden, toiset mutisivat hyväksyen, katsoivat pitkään toisiinsa.

Päästä ratkaisuun; tarkoittiko se myöskin, lopettaa vihdoin tuo mieletön, tarkoitukseton sota?

"Viimeksi me olemme kiinnittäneet katseemme Lothringenin prinsessa Renateen; prinsessa on myös antanut meille suostumuksensa. Mutta neuvottelut eivät ole vielä päättyneet. Lothringen sijaitsee kaukana, voisi kestää vielä kauan, ennenkuin päästäisiin minkäänlaiseen ratkaisuun, eikä se ole meidän toiveittemme mukaista. Toiseksi: me emme tunne prinsessaa, mistä voin siis tietää, miellyttääkö hän minua, jos todellakin päättäisin ottaa hänet puolisokseni?"

Taaskin kuningas vaikeni ja katsoi ympärilleen. Liikkumattomina, mutta yhä enemmän jännittyneinä neuvoston jäsenten katseet olivat kiintyneet häneen.

"Siitä ei ole kauan aikaa," jatkoi kuningas, "kun pyysin ja sainkin säätyjen suostumuksen siihen, että saisin valita puolisoni oman mieleni mukaan, ottamatta huomioon hänen säätyään tai sukuaan. No niin, olen nyt päättänyt käyttää hyväkseni tätä suostumusta. Minä kohotan puolisokseni Kaarina Maununtyttären, onnettoman aikani uskollisen toverin."

Jokainen oli kuninkaan puheen johdosta jo arvannut, mitä seuraisi. Sittenkin olivat kaikki kuin jähmettyneet. Neuvosherrat katsoivat toisiinsa, aikoivat sanoa jotain kykenemättä sittenkään. Siellä täällä jokunen tosin yritti sanoa jotain, mutta kun ei kukaan kannattanut, niin ei siitä sen enempää tullut.

Kukapa olisi uskaltanut ruveta vastustajaan kuninkaan tahtoa, hän kun oli jo edeltäpäin hankkinut itselleen säätyjen suostumuksen. Jokaisen täytyi tunnustaa, että nyt oli vain hyväksyttävä päätös, joka jo aikaisemmin oli tehty.

"Hyvät neuvosherrat," jatkoi kuningas jälleen hyväntahtoisesti hymyillen, "asia on siis selvä. Olen kirjoittanut avioliittosopimuksen ja pyydän teidän hyväksymistänne. Tulette siitä muuten huomaamaan, että olen toiminut järkevästi. Vain siinä tapauksessa, että puolisoni synnyttäisi pojan, astuu sopimus voimaan. Ymmärrän, että valtakunnalla tulee olla mahdollisuus saada miehinen kruununperijä, sen kuningas on kansalleen velkaa."

Tämä seikka riisti aseet neuvostoherrojen käsistä ja tyydytti heitä. Sillä eihän vielä ollut sanottu, että Kaarina Maununtytär synnyttäisi pojan.

Eerik tarkasteli nimikirjoituksia hyvillä mielin, kiitti herroja, ja lausuttuaan jäähyväiset hän poistui.

"Ja nyt kuningattaren luo!" huudahti hän Yrjänä Pietarinpojalle ilosta loistaen. "Rakas ystävä, me olemme voittaneet! Minulla on kansa omassa vallassani!"

Kuningas oli tehnyt viisaasti laatiessaan sopimuksen siten, että se astuisi voimaan vain siinä tapauksessa, että Kaarina synnyttäisi pojan.

Niinpä ei siis toistaiseksi vielä solmittu avioliittoa eikä pantu toimeen kirkollista vihkimistä.

Tosin Eerik ei puhunut Kaarinasta enää muuten kuin kuningattarena, mutta kaikki jäi kuitenkin vielä ennalleen.

Tämä seikka näytti rauhoittavan kansan ja aateliston kiihoittuneita mieliä, sillä he paheksuivat suuresti kuninkaan vaatimusta ja suhtautuivat vihamielisesti säätyjen ja neuvosherrojen päätökseen.

Vielä ei ollut yleisesti tiedossa, että Kaarina Maununtytär, joka vietti hiljaista ja koko maailmasta eroitettua elämää, todellakin odotti lasta.

Myöskin toivottiin, että kaikkien paheksuma sota näiden uusien tapahtumien johdosta päättyisi. Kuningas itse näytti jo aikoja sitten kyllästyneen siihen, sillä voitonmahdollisuuksia ei Ruotsilla kuitenkaan enää ollut, niin huonosti ja huolimattomasti kuin sotaa käytiin.

Varmaankin olisi helppo saada tanskalaiset taivutetuiksi kunnollisiin rauhanehtoihin, sillä hekin olivat jo väsyneet sotaan.

Sellaiset olivat nyt toiveet ja siten käsitettiin myös kuninkaan lähtö armeijan luo, mikä tapahtui noin viikko sen jälkeen kuin avioliittosopimus oli tehty. Täytyihän hänen keksiä joku ratkaisu, koska hän oli vakuuttanut, että olot muuttuisivat nyt täydellisesti.

Siten koetettiin kaikenlaisilla otaksumilla ja toiveilla saada kansan mieli rauhoitetuksi.

Mutta ei kestänyt kauan, kun äkillinen isku sai mielet jälleen kiihtymään. Maaliskuun 1 p:nä 1568 levisi kaikkialle Tukholmassa tieto, että Kaarina Maununtytär oli edellisenä päivänä synnyttänyt pojan. Tieto oli kaikille yllättävä, niin salassa oli asiaa pidetty.

”Uskaltaisiko kuningas todellakin? Hänestäkö, joka on kaupitellut jäniksiä torilla tukholmalaisille, tulisi kuningatar? Pitäisikö meidän tunnustaa hänen poikansa tulevaksi herraksemme ja hänet kuningattareksi —! Onhan se aivan mahdotonta.”

”Minkä sille mahtaa?” sanoivat toiset olkapäitään kohottaen. ”Sturethan ovat kuolleet!”

Alakuloisin mielin ihmiset erosivat; tuskin kukaan kykeni ajattelemaan selvää ajatusta. Kaikki olivat masennuksissa aivan kuin silloinkin, kun kuningas oli peruuttanut Yrjänä Pietarinpojan kuolemantuomion ja riistänyt hänet kansan käsistä.

Talvesta huolimatta sattui pikkukahakoita taistelevien välillä. Sota ei siis näyttänyt vieläkään loppuvan, niinkuin oli jo varmasti toivottu.

Pikalähetit olivat tuoneet Eerikille tiedon hänen poikansa syntymisestä, ja Kaarina lähetti hänelle terveisensä vakuuttaen voivansa hyvin.

Kuningas antoi pitää jumalanpalveluksen ja määräsi samoin kaikissa maan kirkoissa pidettäväksi.

Mutta kuningas viivytteli matkaansa Tukholmaan. Sotasuunnitelmat pidättivät häntä vielä; hän toivoi saavuttavansa voiton suuressa taistelussa. Nauraen hän torjui luotaan tanskalaisten tiedustelut, olisiko hän halukas solmimaan rauhan.

Mutta sotaonni pysytteli jälleen tanskalaisten puolella, joskaan siitä ei johtunut lopullista ratkaisua. Ja niinpä Eerik kadotti halunsa kauemmin viipyä sotanäyttämöllä.

Kesä teki jo tuloaan hänen saapuessaan pääkaupunkiin. Ilosta loistaen hän nosti poikansa käsivarsilleen, riemuiten hän painoi Kaarinan rintaansa vasten, ja onnessaan häneltä unohtui pian kaikki se, mitä hän taistelutantereella oli tavoitellut.

Kaarina hymyili, mutta hänen hymynsä tuntui pelokkaalta ja alakuloiselta, ikäänkuin hän jälleen olisi tuntenut samaa tuskaa kuninkaan vuoksi kuin monasti ennenkin.

"Sinusta tulee kuningatar, Kaarina. Olet vapauttanut minut vaikeasta pulasta, olet antanut minulle kruununperillisen. Sen, mitä olen luvannut, pidän myöskin."

Eerik ilmoitti säädyille, että hän aikoi nyt käyttää hyväkseen niitä varoja, jotka tarkoitusta varten olivat myönnetyt, ja sitten hän lähetti kutsuja kaikkialle.

Myöskin veljillensä hän lähetti ystävälliset terveiset ja pyysi, että he saapuisivat Tukholmassa pidettäviin juhliin. Siitä piti tulla loistavin juhla, mitä Kustaa Vaasan ajoista saakka Ruotsissa oli nähty.

Vihkiäisten jälkeen oli Kaarina kruunattava Ruotsin kuningattareksi.
Tässä tilaisuudessa oli tarkoitus myös lyödä ritareiksi useita
ansiokkaita miehiä. Ja juhlien päättäjäisiksi oli Eerikin ja Kaarina
Maununtyttären poika ristittävä.

Tiedot näistä tapahtumista olivat jo paljoa ennemmin saapuneet Suomen herttua Juhanalle. Sen jälkeen kuin hän oli toipunut monivuotisen vankeutensa rasituksista, ei hän ollut pysynyt toimettomana. Tosin hän ei voinut ryhtyä mihinkään ratkaisevaan tekoon, siksi hän oli liian etäällä Suomessa ja kaikki tiedot saapuivat hänelle myös kovin myöhään. Mutta salaiset lähetit pitivät häntä kuitenkin asioitten tasalla.

Sturein murhan ja kuninkaan mielenhäiriöpuuskan jälkeen oli seurannut rauhallinen aika, jolloin Juhanankin täytyi pysyä alallaan ja odottaa. Mutta niin pian kuin kuninkaan avioliittosopimus oli tullut tunnetuksi ja hän saattoi Kaarina Maununtyttären pojan syntymisen jälkeen panna sen täytäntöön, oli varsin käsitettävä kiihko vallannut Juhanan mielen. Sillä samalla tuntui miltei mahdottomalta, että hän ja hänen poikansa koskaan pääsisivät osallisiksi Ruotsin kruunuun, niinkuin hän yhä oli toivonut.

Niinpä hän oli kutsunut nuoremman veljensä, Södermanlannin herttua
Kaarlen hoviinsa neuvottelemaan kanssaan tilanteesta.

Sillä välin saapui kummallekin kutsu kuninkaan häihin. Veljet lähettivät kiitoksensa ja terveisensä lähetin mukana kuninkaalle.

"Ja mitä me nyt teemme?" kysyi Södermanlannin herttua katsellen miettivästi veljeään, jonka kanssa hän oli kahden linnan salissa.

"Ei. Kukapa tietää, mitä se meille maksaisi. Eerik tietää varsin hyvin, että me olemme hänelle vihamielisiä ja että me tämän tapauksen johdosta tulemme kahta vertaa vihamielisemmiksi. Hän tietää, ettemme me, veren kuohahtamatta suonissamme, voi olla läsnä näkemässä, kun talonpoikaistytön päähän lasketaan kruunu, jotta äpärälapsi, jonka Eerik yhdessä hänen kanssaan on siittänyt, tulisi laillistetuksi!"

"Mikä häpeä koko Vaasan huoneelle!" kiristi Juhana hampaitaan ja pui nyrkkiään.

"Ja kuka tietää, mitä Eerik lopulta voi tehdä päästäkseen vapaaksi epämukavista vihollisistaan? Tähän asti me olemme voineet välttää häntä, mutta Tukholmassa me olemme hänen käsissään. Olet jo kerran kyllin kauan saanut kitua hänen tähtensä ja tiedät mitä se on."

"Se on totta — se voi olla ansa. Samaa minäkin olen ajatellut tahtomatta lausua ilmi ajatustani. Me ymmärrämme toisemme tässä asiassa, veli."

Hän nousi pystyyn. Hetken aikaa hän käveli edes ja takaisin. Ajatukset näyttivät riehuvan hänen aivoissaan. Väliin hän vilkaisi veljeensä. Hän ei tiennyt, olisiko helppo voittaa tämä puolelleen ja saada hänet yhtymään hänen suunnitelmiinsa. Juhana oli lähinnä oikeutettu kantamaan Ruotsin kruunua eikä ollut sanottu, että toisella oli halua auttaa häntä sen voittamisessa.

"Sinä tunnet samaa kuin minä. Ja monet muutkin. Se on ääretön häpeä! Omituista, ettei kellään ole rohkeutta nousta Eerikiä vastaan. Puuttuu vain toimintakykyinen johtaja. Eerik on varma asemastaan, neuvosto on pelkurimainen — siksi kaikki ovat voimattomia!

"Meidän pitäisi ruveta johtajiksi! Me olemme ainoat mahdolliset.
Oikeastaan se on meidän velvollisuutemmekin. Meidän tulee suojella
Vaasan huoneen kunniaa, varjella häväistykseltä suuren isämme kruunua."

"Se on totta. Mutta onko sinulla rohkeutta? Se on vaikea tehtävä.
Veljesriita — se peloittaa. Ja Eerik seisoo vankasti."

"Ei niin vankasti kuin miltä näyttää. Olen ottanut asioista selkoa. Aatelisto on helposti voitettavissa, se on kauhuissaan kuningattaren johdosta, jota sille tyrkytetään; kansa on myös valmis liittymään, kun se näkee, että ryhdytään toimeen. Ja jos sinä olet mukana, niin minulla on myös rohkeutta."

"Hyvä on, olkoon sitten, minä olen valmis. Näen, ettet ole ollut toimeton ja tiedät, mihin iskeä. Tässä on käteni! Kiiruhtakaamme neuvottelemaan, mitä on tehtävä."

Suurina päivinä ilmaantui Tukholmassa moniaita merkkejä, joista, jos ken olisi kiinnittänyt niihin huomiota, olisi voinut päättää, että tulevien synkkien tapausten varjot liitelivät taivaalla.

Ensiksikin: Kuninkaan veljet olivat tosin kiittäneet kutsusta, mutta eivät olleet saapuneet juhliin. Kuningas Eerik suhtautui tähän tapahtumaan miltei vihaisesti hymyillen ja sanoi vain lyhyesti:

Mutta hän oli sittenkin, puoleksi loukkaantuneena, puoleksi epävarmana, purrut alahuultaan, niinkuin hän aina teki, kun jotain epämieluista tapahtui.

Häitten edellisenä päivänä kuningas ratsasti suuren seurueen kera Tukholman katuja pitkin tarkastaakseen itse juhlan valmistuksia. Kaikkialle, minne oli pystytetty telttoja kansan huviksi, viiniä vuotavia kaivoja ja paistinuuneja kansan syöttämistä ja juottamista varten sekä lipuin koristettuja lavoja katselijoille, kaikkialle hän saapui ikäänkuin katsoakseen ettei mitään puuttunut.

Mutta itse asiassa hän tahtoi vielä kerran näyttäytyä kansalle voittaakseen ystävällisyydellään sen suosion.

Kaikkialle kerääntyi heti uteliaita joukkoja. Kaikilta kaduilta virtasi väkeä kuningasta katsomaan. Ja suuri joukko liittyi häneen ja seurasi hänen jäljessään. Siten hän vähitellen palasi takaisin linnaan.

Äkkiä, ennenkuin kuningas oli ehtinyt aivan linnan luokaan, astui joukosta esille mies, harmaahapsinen ja pitkäpartainen vanhus, jonka valtavan otsan alapuolella tuikki kaksi säihkyvää silmää. Kaikki tuijottivat häneen ja väistyivät vaistomaisesti, ikäänkuin hän olisi ollut haamu.

Hän kohotti kätensä kuningasta kohti, jolloin Eerik teki äkillisen liikkeen.

Pari sotamiestä kiiruhti paikalle, mutta vanhuksen juhlallisen ja käskevän olennon edessä he peräytyivät.

Kuningas vapisi kiihkosta; vielä kerran hän viittasi sotamiehille ja kulki nopeasti vanhuksen ohi linnaa kohti.

Hänen selkänsä takaa, keskeltä kansan murinaa, kohosi kaameana mielenvikaisen varoittava ääni:

"Voi sinua, kuningas Eerik! Voi sinua — kun et halua kuunnella minua!
Onnettomuuttasi kohti sinä kuljet!"

Kärsimättömänä kuningas poistui. Hän koetti pakoittautua hymyilemään, mutta taaskin hän puri vain kiihoittuneena alahuultaan.

Vanhus oli väistynyt sotilaitten tieltä kansanjoukkoon. Hän hukkui siihen kuin meren aaltoihin, ja katosi, ikäänkuin hän olisi ollut vain haamu.

Kansa jäi jähmettyneenä pitkäksi aikaa paikoilleen seisomaan ja vain hitaasti ihmiset kääntyivät kotiinsa.

Ei kukaan tuntenut vanhusta, ja kaikki ihmettelivät, mistä hän oli tullut ja minne mennyt.

Vain jotkut kauempana seisovat olivat nähneet hänen katoavan sivukadulle. Ja vain vastenmielisesti ihmiset alistuivat siihen ajatukseen, ettei hän ollut noussut ilmaan eikä ollut mikään yliluonnollinen olento.

"Se oli onnettomuuden enne. Varmaankin tapahtuu jokin onnettomuus," arvelivat taikauskoiset ihmiset ja erosivat kaameassa mielentilassa toisistaan.

Sama tunnelma painosti edelleen kaikkia. Se tunkeutui aina linnaan saakka, ei edes kuningaskaan voinut siitä kokonaan irtaantua, vaikka hän yrittikin taistella vastaan.

Juhlatunnelma oli hillitty, kansan riemu, sen saattaessa hääkulkuetta, väkinäinen. Kun vanhan tavan mukaan linnan ikkunoista heitettiin kadulle rahaa, syntyi siinä niin kova meteli, että useampia ihmisiä sai surmansa.

Saattue, joka kulki kirkkoon uuden kuningattaren kruunaukseen, oli pikemmin kuin ruumissaatto. Hitaasti ja juhlallisesti se kulki eteenpäin vain torvientoitotuksen ja huilujen äänekästen sävelten rikkoessa hiljaisuuden.

Kaarina Maununtyttärellä oli yllään niin raskas, jalokivin kirjottu puku, että hän tuskin jaksoi sitä kantaa. Hän hengitti raskaasti; hänen kasvoillaan karehteli väkinäinen hymy. Muuten kaikki tuntui hänestä kuin unennäöltä; töin tuskin hän saattoi mitään käsittää.

Siten saavuttiin kirkkoon. Kumeana kajahtivat piispan vihkisanat ihmisten korvissa. Kuningas tarttui Kaarina Maununtytärtä käteen taluttaakseen hänet valtiokanslerin eteen, jonka tuli suorittaa kruunaus.

Valtiokansleri lähestyi alttaria, jonka edessä Kaarina oli polvillaan. Hän ei ollut vielä vanha mies, mutta liikutuksesta hän vapisi kuin vanhus.

Kun hän kohotti kruunua laskeakseen sen Kaarinan päähän, putosi se hänen kädestään ja vieri pitkin lattiaa.

Kellot alkoivat soida jo aikaisemmin annetun merkin mukaan, urut humisivat ja kanuunat paukkuivat, sillä välin kuin kaksikymmentä kättä kiiruhti nostamaan kruunua.

Tämä oli kolmas onnettomuuden enne. Jokainen, joka oli huomannut sen tai kuuli siitä, kuiskaili toiselle:

Kuningas, taluttaen vasta kruunattua kuningatarta, astui kivettynein kasvoin äänettömän ihmisjoukon läpi linnaan. Vain sotamiehet rummuttivat ja riemuitsivat kuningasparille.

Suuri joukko nuoria aatelismiehiä tai muita kunnostautuneita nuorukaisia oli Eerik valinnut tätä varten.

Mutta kun saavuttiin ritarisaliin, kävikin ilmi, että suuri joukko heistä oli jäänyt tulematta. Toiset seisoivat siinä neuvottomina ja vain vastenmielisesti suostuivat ottamaan vastaan ritarilyönnin.

Kuningas laski heidät luotaan tyytymättömin mielin. Hän oli harmissaan, ehkäpä salainen tuska alkoi myös kalvaa häntä. Yhä hän kuuli korvissaan vanhuksen huudon: "Onnettomuuttasi kohti sinä kuljet!"

Hän koetti parhaansa mukaan vastustaa tuskaansa. Hän ei tahtonut näyttää toisille, että nuo sanat olivat jättäneet jälkensä häneen, että hänen mielensä oli masennuksissa, ja niinpä hänen kasvojenilmeensä muuttui vähitellen kovaksi, jäykäksi ja kivettyneeksi.

Hän seurasi kuningasta katseillaan, mutta tämä näytti niin itseensäsulkeutuneelta, ettei Kaarina uskaltanut puhua sanaakaan. Kuninkaan ryhti ilmaisi voimaa ja lujuutta, jota ei kukaan saanut järkyttää.

Eerik oli vienyt tahtonsa läpi; nyt hänen täytyi pitää siitä kiinni, ja koko itsepäisyytensä voimalla hän oli päättänyt sen tehdä.

Kaarina Maununtyttären korottaminen kuningattareksi oli vaatinut ääretöntä voimanponnistusta; sen hän tunsi itsekin.

Rautaisella kädellä hänen täytyi nyt pitää vallastaan kiinni, jotta ei mikään saisi sitä horjutetuksi. Varmin keino sen ylläpitämiseksi tuntui hänestä olevan se, että hän voittaisi tanskalaiset suuressa taistelussa.

Suuri voitto, joka samalla lopettaisi sodan, lujittaisi parhaalla tavalla hänen valtaansa ja arvoaan ja palauttaisi hänelle kansan suosion.

Eerik aavisti kylläkin, vaikkei hän tunnustanut sitä itselleen, että tämä sota pahimmin uhkasi hänen valtaansa; ja hän luuli lujittavansa sen jälleen ei rauhan teolla, vaan niillä mahdollisuuksilla, joita hän toivoi sodan kautta saavuttavansa.

VIII. TUKHOLMAN MYRSKYPÄIVÄT.

Varsin pian Tukholman juhlapäivien jälkeen puhkesi pohjois-Ruotsissa kapina. Herttuat Juhana ja Kaarle olivat tavattoman nopeasti tehneet liiton aatelin kanssa. Ja niin pian kuin tuli tiedoksi, että kuninkaan veljet olivat asettuneet kuningasvastaisen puolueen johtajiksi, liittyi heihin joka puolelta väkeä.

Nyt vasta nähtiin, miten suuri tyytymättömyys maassa oli, ja tuskinpa kapinan puhkeamiseen olisi tarvittu edes sitä salaperäistä ja taitavaa valmistusta, johon Juhana jo aikaisemmin oli ryhtynyt.

Kaikkein ensiksi molemmat herttuat hyökkäsivät meren puolelta pienellä joukollaan, joka oli kokoonpantu heidän omista alamaisistaan.

Talonpojat pysyttelivät toistaiseksi vielä edottavalla kannalla, mutta kapinoitsevien joukko lisääntyi kuitenkin huomattavasti.

Vihdoin veljekset, nähdessään, miten heidän yrityksensä voitti yhä enemmän kannatusta, julistivat sodan kuningasta vastaan ilmoittaen syyksi sen, että hän oli valtakunnan ja kuninkaallisen huoneen häpeäksi korottanut talonpoikaistytön kuningattareksi sekä rakastajattarensa äpärän Ruotsin kruununperilliseksi.

Hän repi rikki pergamentin, jolle sodanjulistus oli kirjoitettu, ja pui nyrkkiään.

"Tulkoot vaan!" mutisi hän hampaittensa välissä. "Verisinä minä lähetän kotiin ne, jotka uskaltavat nousta minua vastaan. Enkö minä ole kuningas? Eikö kansa seiso takanani? Kansa ja armeija puolustavat minua; kuka voi sellaisen muurin voittaa."

Siitä huolimatta hän oli levoton. Hänen täytyi jälleen ajatella vanhuksen ennustusta. Joku hänen seuralaisistaan oli myöskin hymyillyt hänen sanoilleen. Hän huomasi sen ja oli vaiti. Mutta hän näki, että vaara oli suuri ja että hänen oli pakko kerätä koko voimansa kokoon.

Hän vetäytyi työhuoneeseensa ja kirjoitti toisen kirjelmän toisensa jälkeen. Hän lähetti ne niihin kaupunkeihin, jotka olivat kapinoitsijoiden tien varrella. Hän lupasi heille apua ja pyysi heitä pitämään puoliaan kunnes hän saapui vapauttamaan heidät.

Siitä huolimatta antautui toinen kaupunki toisensa jälkeen. Yhä suuremmaksi kasvoi kapinoitsijoiden joukko, talonpoikienkin pariin oli kapina levinnyt.

Luoteinen osa Ruotsia oli ilman miekaniskua antautunut kuninkaan veljien puolelle. Upsalassa he pysähtyivät, kokosivat hajalliset joukkonsa vahvaksi talonpoikaisarmeijaksi, yhtyivät aatelisten joukkoihin ja läksivät yhteisvoimin Tukholmaa vastaan.

Ei missään heitä vastustettu, yhä vain uusia voimia liittyi heihin. Vasta Tukholman linnoitettujen muurien ulkopuolella heidän oli pakko pysähtyä.

He pystyttivät leirinsä vähän matkan päähän kaupungista, niin sanotulle pohjoismalmille.

Kuningas kulki näinä aikoina tuntikausia huoneissaan edestakaisin voimatta tehdä mitään päätöstä.

Hän oli ollut aivan voimaton, ei hän ollut voinut millään estää kapinoitsijoiden kulkua; hänen sotajoukkonsa oli Tanskan rintamalla.

Kaupungista pakenivat asukkaat joukottain kiiruhtaen uutta herraa vastaan. Yksinpä kuninkaan omasta ympäristöstäkin monet, jotka olivat tekeytyneet ystäviksi, katosivat jäljettömiin.

Hänen täytyi sulkea muurit ja antaa vartioida torneja, voidakseen estää yleistä pakoa. Nyt kun vihollinen oli kaupungin ulkopuolella, oli ryhdyttävä puolustukseen ja valmistauduttava piirityksen varalta.

Kerran Kaarina hiipi kuninkaan luo. Tuskissaan, kyyneleet silmissä, hän syleili tätä. Kuningas oli koettanut salata häneltä aseman vakavuuden, mutta nähtyään liehuvat liput vihollisen leirissä sekä ihmisten pakenevan suurissa joukoin, oli asioiden oikea tila hänelle selvinnyt.

Oli ilta ennen odotettavissa olevaa hyökkäystä. Eerik ei tahtonut sitä vieläkään uskoa, hän ei tosin voinut enää mitään tehdä, mutta hän toivoi sittenkin, että asiat odottamattomalla tavalla kääntyisivät parempaan päin.

"Onko totta, että veljesi ovat sotavoiman keralla saapuneet kaupungin ulkopuolelle?" kysyi Kaarina pelokkaana.

Taaskin hän oli vaiti; hän ei tiennyt mitä tehdä. Mutta hän veti Kaarinan puoleensa rauhoittaakseen häntä ja tullakseen itse hänen läheisyydessään rauhalliseksi.

"Ei sinun tähtesi, Kaarina, se on vain tekosyy. He ovat aina olleet minua vastaan."

"Ja vaikkapa niin olisikin —" jatkoi hän siten, "ole rauhassa, Kaarina, sinulle ei tapahdu mitään. En jätä sinua koskaan, ei mikään voi meitä eroittaa."

Ja Eerik kietoi käsivartensa Kaarinan ympärille ja painoi poskensa hänen tukkaansa vasten. Siten he seisoivat kauan ja ääneti.

"Mutta jotakin täytyy tapahtua, Eerik, ennenkuin he hyökkäävät kaupungin kimppuun. Koeta ryhtyä sovitteluihin; kysy, mitä he vaativat. Ehkäpä onnettomuus saadaan estetyksi, jos te sovitte keskenänne."

"Mutta kaikkihan riippuu sinusta. Vielä sinä olet kuningas, vielä voit pelastaa kaikki, kunhan neuvottelet järkevästi heidän kanssansa."

Mutta nauruun sisältyi myös pelkoa, siitä kajahti mielenhäiriön tuska, joka viime aikoina jälleen oli hiipinyt hänen sieluunsa. Mutta tämä tuska teki hänet samalla pehmeäksi; hän kuunteli Kaarinan kehoitusta, jonka onnistui vihdoin suostuttaa kuningas ryhtymään sovitteluihin veljiensä kanssa.

"Olkoon," sanoi hän vihdoin. "Tahdon kuunnella, mitä heillä on sanottavana; tahdon ainakin tietää, mikä meidän asemamme on ja mitä meidän tulee tehdä."

Kaupungista annettiin merkkejä, ja sitten vihollisten leiristä lähetettiin muutamia sovinnonhierojia, joita vastaan kuninkaan lähetit saapuivat kaupungin portille.

Kaduilla asukkaat kulkivat kiihkoissaan ja kerääntyivät linnan edustalle. Jokainen oli innokas kuulemaan, mihin nämä keskustelut johtaisivat, sillä kaikki aavistivat, mitä tapahtuisi, jollei viime hetkessä saataisi sovintoa aikaan.

Kaikkien kasvot ilmaisivat tuskaa ja epätoivoa, ja pelonsekaista odotusta. Hetki, jolloin vihollinen alkaisi pommittaa kaupunkia, oli lykkäytynyt tuonnemmaksi. Oliko vaara kokonaan voitettu? Se riippui nyt tästä neuvottelusta.

"Kaarina Maununtytär on suostuttanut kuninkaan tähän sovitteluun," tiesi joku kertoa, ja tämä tieto levisi ja rauhoitti hiukan mieliä.

Vihdoin neuvottelijat palasivat, ja ihmisjoukko, joka oli odottanut heitä portilla, piiritti heidät.

Lähettiläiden täytyi väkipakolla raivata itselleen tietä ihmisjoukon läpi; mutta heidän oli mahdoton päästä myrskyisiä kysymyksiä pakoon ja lopulta heidän täytyi vastata.

Tämä tieto kulki suusta suuhun. Ihmiset luulivat jo olevansa vapautetut ahdinkotilastaan. Mutta pelokas epäily tukahdutti äkillisen riemun.

Sillä välin sovinnonhierojat olivat saapuneet linnaan. Kuningas astui hitaasti heitä vastaan ja odotti heidän ilmoitustaan kuin kuolemantuomiota.

"Herra, asema on vakava," alotti päällikkö vihdoin, joka oli johtanut lähetystöä. "Me emme voi saada sovittelua aikaan ennenkuin Yrjänä Pietarinpoika on luovutettu heille. Sitä he ensi sijassa vaativat. Huomenna he uhkaavat ruveta ampumaan kaupunkia — tämä seikka yksin voi estää heitä sitä tekemästä. Ja sitten — —. Sitten vasta he suostuvat muihin sovitteluihin. Mutta paljonhan sillä välin voidaan saavuttaa."

Hän kääntyi nopeasti pois tehden torjuvan kädenliikkeen. Sitten hän palasi Kaarinan luo ja lyyhistyi kerrassaan kokoon.

"Oletko kuullut? He vaativat minulta Yrjänä Pietarinpoikaa! Hänet minun pitäisi pettää! Sitten he vaativat minulta sinut ja sen jälkeen sinun poikasi."

Sillä välin lähetystö poistui linnasta sivuoven kautta viedäkseen herttuan välittäjille vastauksen.

Kuningas oli kieltäytynyt luovuttamasta heille suosikkiaan; eivät edes kansan huudot, jotka olivat tunkeutuneet hänen huoneeseensa saakka, olleet voineet kumota tätä päätöstä.

Lähetystö pääsi miltei huomaamatta portille; vain jotkut tavoittivat heidät siellä ja saivat kuulla minkä vastauksen kuningas oli antanut.

Kauhun huuto kulki joukkojen läpi, kun kuninkaan päätös tuli yleisesti tunnetuksi. Vihoissaan ihmiset koettivat tunkeutua linnan ovesta sisälle; he vaativat saada puhua kuninkaan kanssa.

Eräs päällikkö uskalsi vihdoin mennä kuninkaan luo ja ilmoittaa hänelle, että kansa vaati Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista.

Äkkiä levisi tieto, että Yrjänä Pietarinpoika oli kadonnut. Pari sotamiestä oli koettanut omin luvin ottaa hänet kiinni.

Aavistaen vaaraa tämä oli kadonnut sanomatta sanaakaan kuninkaalle. Hän oli kuullut kansan uhkaukset ja huudot ja aavisti, että häntä piankin ajettaisiin takaa. Salaisia käytäviä myöten hän kiiruhti linnan alakertaan ja kätkeytyi siellä toivoen pääsevänsä johonkin maanalaiseen käytävään ja voivansa yöllä paeta.

Päivä kallistui jo iltaan, yö teki tuloaan. Aamun sarastaessa voitiin odottaa kaupungin pommitusta.

Yrjänä Pietarinpoika luuli voivansa käyttää hyväkseen hälinää, joka nyt syntyi kaupungissa, ja päästä pakoon. Hän poistui varovasti piilopaikastaan ja hiipi portaita alas päästäkseen käytävään, joka johti linnasta ulos. Mutta samassa sotamiehet keksivät hänet ja kuljettivat ulos.

Riemuiten kansa syöksyi hänen kimppuunsa, ikäänkuin vapahduksen hetki olisi lyönyt, ja laahasi hänet portille. Yrjänä Pietarinpoika piti puoliaan kuin vihainen härkä; hän iski vahvalla nyrkillään useita maahan tai työnsi pois tieltään; mutta vastustajiensa ylivoimaa vastaan hän oli voimaton.

"Alas Yrjänä Pietarinpoika! Hyvittäkää herttua!" huudettiin joka taholta, ja huuto kuului ikäänkuin vapahduksen riemuhuudolta.

Äkkiä laahattiin paikalle myös vanha nainen, joka itki katkerasti. Vaatteet olivat puoleksi repeytyneet hänen yltään hänen taistellessaan ylivaltaa vastaan; nyt hän ei vastustellut enää, vaan seurasi ääneti ja alistuvana.

Kun vanha vaimo näki Yrjänä Pietarinpojan, eivät jalat kantaneet häntä enää pitemmälle, mutta tuuppien häntä työnnettiin eteenpäin.

Se oli Yrjänä Pietarinpojan äiti. Hän oli saanut jakaa poikansa kanssa hänen kunniansa, niinpä hän nyt sai ottaa osaa hänen onnettomuuteensakin.

Tuskallisen katseen, kiusaantuneen huokauksen poika heitti äitiinsä; siten he kulkivat yhdessä heitä odottavaa hirveää kohtaloa kohti.

Sillä välin kuin laukaukset pamahtivat muureja vasten, kulki pieni joukko valkoisin lipuin ja vangit keskessään, vihollisen leiriä kohti luovuttaakseen heille Yrjänä Pietarinpojan. Raskaat ketjut olivat kiinnitetyt hänen käsiinsä ja jalkoihinsa, vain vaivalla hän saattoi laahautua eteenpäin.

Suuri joukko oli jäänyt kaupunkiin ja tunkeutui portin läheisyyteen. Jokainen, joka kykeni, kiipesi torneihin voidakseen seurata pienen saaton kulkua. Odottaville ilmoitettiin:

"Pian he lopettavat kaupungin pommittamisen. Pian Yrjänä Pietarinpoika viedään herttuan eteen."

Siitä huolimatta pommitusta jatkui. Ja aika kului. Kansa odotti tuskissaan. Yhä kauheammin laukaukset pamahtivat. Nyt sotilaat suurin joukoin hyökkäsivät portteja vasten. Selvästi saattoi tornista nähdä ratsumiesten karauttavan paikalle.

"Me olemme kadotetut!" huusivat ne, jotka seisoivat ylhäällä ja syöksyivät alas.

"Avatkaa portit! Lähtekää herttuata vastaan! Emme me ole herttuan vihollisia; me tahdomme rauhaa, me tunnustamme hänet."

Ja kansanjoukko tunkeutui miltei epätoivoisella innostuksella portille, jota ei vielä pommitettu. Kaikkialta ihmisiä liittyi heidän joukkoonsa; virtana he vyöryivät tuota pelastavaa porttia kohti.

Kuningas ja Kaarina eivät olleet illalla kuulleet paljoakaan melusta linnan ulkopuolella; he olivat vetäytyneet sivuhuoneihin, jonne Yrjänä Pietarinpoikaan kohdistuvat huudot kuuluivat vain kaukaisena kohinana. Linnassa ei sitäpaitsi ollut ketään muita kuin sotamiehiä ja palvelijoita, jotka olisivat voineet ilmoittaa heille asioiden tilanteesta; Eerikin harvat puoluelaiset olivat paenneet, ja Yrjänä Pietarinpoika kadonnut.

Vain linnan päällikkö tuli kerran ilmoittamaan, että kansa vaati Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista; mutta kuningas ei ollut vastannut siihen mitään.

Levottomana hän kuitenkin odotti suosikkiaan. Yrjänä Pietarinpojan täytyi olla linnassa, ja yhdessä heidän olisi ollut turvallisempi olla; mutta Yrjänä Pietarinpoikaa ei kuulunut.

"Hän on varmaankin paennut turvallisempaan paikkaan," mutisi Eerik. "Hän hylkää minut tänä raskaana hetkenä. Ei, en moiti sitä; voisihan rohkeuteni pettää — ja se maksaisi hänen henkensä. Katsokoon siis, miten hän parhaiten täältä selviää."

Kaarina ei uskaltanut nytkään sanoa mitään. Kuningas tiesi kyllä, että uhraamalla vihatun nousukkaan voitaisiin voittaa paljon. Hän taisteli ehkä elämänsä vaikeimman taistelun, mutta hän pysyi lujana.

Vihdoin kuningaspari läksi levolle unohtaakseen muutaman tunnin aikana onnettomuuden taakkansa.

Kasvot vääntyneinä Eerik hyökkäsi ikkunaan. Ulkoa kuului huutoa, täydellinen sekasorto oli vallalla, sotamiehet juoksivat edestakaisin. Tuo meteli näytti pikemmin riemulta, nyt kaikki kansa syöksyi ulos.

Eerik epäröi, ikäänkuin tuumien mitä tehdä. Sitten hän läksi vahteja tarkastamaan, käskyjä jakamaan ja kuulemaan tietoja.

Mutta linnan vahdeistakin olivat monet karanneet; toiset olivat tosin rauhallisia, vaikka ampumista jatkuikin.

"No, kuuluuko mitään erikoista?" kysyi hän epäilevästi. "Päällikkö astukoon esiin."

"Yrjänä Pietarinpoika luovutetaan parasta aikaa. Kansa sai hänet käsiinsä, kun hän tänä aamuna aikoi karata; sitä oli mahdoton estää. He toivovat siten voivansa lepyttää vihollisen, jotta ampuminen lakkaisi."

Tämä tieto vaikutti kuin salamanisku kuninkaaseen, joka peräytyi hädissään. Hetken aikaa hän tuijotti hurjin katsein tyhjyyteen. Kaikki oli hänestä nyt kadotettua; hänellä ei ollut enää minkäänlaista tukea.

Ääneti Kaarina katsoi Eerikiin; kauhu valtasi hänen mielensä. Mutta sitten hän hengähti helpoituksesta; ehkäpä kaikki saattoi vielä muuttua hyväksi.

"Rohkaise mielesi, Eerik," kehoitti Kaarina kuningasta. "Olet viaton
Yrjänä Pietarinpojan luovutukseen, mutta ehkä herttua siitä leppyy."

"Ei, ei, sitä en usko, mutta hän tietää, että minulta on nyt riistetty paras aseeni. Olen petetty."

Kaarina, seuraten hurskasta tapaansa, kiiruhti kirkkoon, ja kuningas seurasi tahtomattaan häntä. Mutta sillä välin kuin Kaarina rukoili ja antautui hämärässä kirkossa vallitsevan rauhan valtaan, kuunteli Eerik ulkoa kuuluvia ääniä, kulki edestakaisin ja tähysteli ihmisiä, joilta hän voisi saada jotakin kuulla.

Ampuminen oli käynyt yhä kiihkeämmäksi; itkeviä naisia kiiruhti lapsineen kirkon ohi. Miehet, jotka tulivat juoksujalkaa vastakkaiselta suunnalta, huusivat kiihkoissaan, miltei riemuiten, naisille, koettaen heitä siten rauhoittaa:

"He tulevat — Klaus Flemmingin sotilaat tulevat! Portit ovat avatut.
Ampuminen loppuu. Juuri Juhana huudetaan Ruotsin kuninkaaksi."

Ja nyt kuului yhä lähempää kaikuvia riemuhuutoja, ja samassa tykkituli alkoi vähentyä ja hetken kuluttua lakkasi kokonaan.

Kuin paikalleen juurtuneena Eerik seisoi tuijottaen aukiolle, missä jotkut kiihtyneet henkilöt juoksivat edestakaisin ja huusivat toisilleen riemusanomaa.

"Juhana — kuningas —!" mutisi Eerik poissaolevana. "Tähdet, tähdet! Ne eivät sittenkään valehdelleet —! Ei, ei, kaikki ei vieläkään ole kadotettu."

Nopeasti hän kiiruhti Kaarinan luo, nosti hänet pystyyn ja riisti mukaansa. Käytävää pitkin he kiiruhtivat linnaan; raskas ovi sulkeutui heidän jälkeensä.

"Älä kysy nyt! Nopea toiminta yksin voi pelastaa meidät, muuten olemme kadotetut."

Ennenkuin Klaus Flemmingin sotilaat, jotka ensimmäisinä tunkeutuivat
Tukholmaan, ennättivät linnaan, olivat raskaat portit lukitut. Eerik
itse asettui pienen linnanmiehistön etunenään ja johti puolustusta.
Mutta mitään kahakkaa tai taistelua ei syntynyt.

Joukko sotilaita ryntäsi pääovea vasten, mutta peräytyi, sillä pienellä joukollaan he eivät saaneet vahvoja muureja murretuksi.

Hetkistä myöhemmin Klaus Flemming käänsi pari kanuunaa linnanportteja kohti; mutta hän epäröi vielä, ennenkuin hän salli niiden ryhtyä tuhoavaan työhönsä. Hän lähetti linnan portille upseerin, joka kehoitti kuningasta sovinnolla antautumaan.

Mutta pieni joukko seisoi ääneti katseet kääntyneinä uhkaaviin tykkeihin, eikä kukaan liikahtanut paikaltaan.

"Antaudu, kuningas Eerik!" huusi alhaalta vihollisen lähetti. "Vältä verenvuotoa; se on turhaa."

Eerik silmäsi vielä kerran vartijajoukkoon, sitten hän hyökkäsi pois.
Neuvottomana hän palasi Kaarinan luo.

"Kaikki on kadotettua; meidän täytyy pelastautua!" huusi hän epätoivoissaan. "Tule!"

Kaarina tarrautui kuninkaaseen kiinni. "Minnekä?" kysyi hän huolissaan.
"Mitä tapahtuu?"

Niinpä kuningas kiiruhti salaista käytävää pitkin kirkkoon yhdessä Kaarinan kanssa, joka ei enää väistynyt hänen luotaan. Kirkossa oli vielä toistaiseksi hiljaista; ovet olivat suljetut.

Mutta takaa-ajajat olivat varmaan jo huomanneet, minne Eerik oli paennut. Joukko sotilaita tunkeutui äkkiä kirkkoon, etumaisimpana päällikkö paljastetuin tikarein.

Kun Kaarina näki hänet, huusi hän tuskasta. Mutta sotilailla ei ollut aikaa kiinnittää häneen huomiota, sillä Kaarle herttua seurasi hänen kintereillään. Hän hymyili vain omituisesti astuessaan kuninkaan tielle.

"Ruotsin kuninkaan Juhanan nimessä antaudu, kuningas Eerik. Kansa on puhunut; tänä hetkenä et ole enää kuningas."

Pää kumarassa, ryhdittömänä Eerik ojensi miekkansa. Hitaasti hän seurasi veljeään.

Samassa Kustaa Pietarinpoika, samainen päällikkö, joka oli ensimmäisenä tunkeutunut kirkkoon, astui Kaarinan eteen.

"Tule", kuiskasi hän, kun ei kukaan kiinnittänyt heihin huomiota, "tule, minä pelastan sinut."

Pelästyen vierasta ääntä Kaarina kiiruhti kuninkaan jäljessä ja tarttui
Eerikin käsivarteen.

"Kaarina —" mutisi Eerik surumielisesti pysähtyen hetkeksi ja katsoen häneen pitkään ja hellästi.

"Tahdon seurata sinua vankilaan. En koskaan hylkää sinua, senhän olen luvannut; anna minun pitää lupaukseni! Ei, ei kukaan saa estää minua!" huusi hän ääneensä, kun Kaarle herttua teki torjuvan liikkeen. "Vain sinun kanssasi voin elää, Eerikkini; sinun tähtesi kuolen."

"Tiesinhän sen, Kaarina," mutisi hän. "Sinä olet minulle uskollinen — sinä yksin pidät sanasi."

Kustaa Pietarinpoika seisoi syrjässä, kädet nyrkissä, huulet yhteenpuristuneina. Antamalla merkin herttualle hän kehoitti tätä eroittamaan kuningasparin toisistaan; mutta Kaarle kohautti vain olkapäitään. Sitten kaikki poistuivat kirkosta.

Ääneti kansa ja sotilaat väistyivät, kun kuningas onnettomuustoverinsa seurassa, astui hymyhuulin vankilaan.

Ei kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan häntä vastaan; ei kenenkään suu vetäytynyt pilkalliseen hymyyn. Liikutettuina kaikki katsoivat kuningasparin jälkeen.

Yhdeksän vuotta kesti Eerikin vankeutta, jonka Kaarina jakoi hänen kanssaan. Kuninkaan mieli oli niin järkytetty kaikkien näiden tapahtumien sekä kruununsa kadottamisen johdosta, että hän vajosi pian taas tuohon perintötautiinsa, mielenhäiriöön, joka usein ilmeni epätoivoisena raivona.

Kaarinan elämäntehtävänä oli nyt väsymättömästi taistella näitä pimeyden valtoja vastaan, jotka yhä uudestaan uhkasivat Eerikin järkeä.

Pojastaan hänen oli täytynyt luopua; hän ei saanut koskaan nähdä häntä. Hän kesti tämänkin tuskan tietäen, että kuningas Eerikin kohtalo oli hänenkin kohtalonsa.

Juhana, joka osoittautui hyvinkin pian julmaksi ja itsevaltiaaksi hallitsijaksi, ei uskaltanut väkivaltaisesti kohdella vangittua veljeään eikä siihen mitään syytäkään olisi ollut. Sen sijaan hän antoi mestata Yrjänä Pietarinpojan mitä kaameimmalla tavalla.

Mutta vähitellen hänellä saattoi olla syytä pelätä, että hänen veljeään yritettäisiin vapauttaa vankeudesta.

Hän ei ollut voittanut Ruotsin kansan rakkautta; nytkin jo hän vain valtansa nojalla pysyi pystyssä, ja katkeruus oli ääretön, kun hän, joka aina oli ollut Rooman salainen liittolainen, saattoi katolinuskon maassa taas voimaan.

Nyt Eerikin olisi ollut helppo voittaa jälleen liittolaisia ja vallankumouksen avulla päästä valtaan.

Näyttipä jo siltä, kuin tällaiset virtaukset olisivat alkaneet liikehtiä. Eerik itse ajatteli alati vapautustaan.

Viime aikoina tapahtui yhä useampia vangitsemisia. Juhana luuli päässeensä salaliiton perille, jonka tarkoituksena oli vapauttaa Eerik.

Näiden onnettomien joukossa oli myöskin Kustaa Pietarinpoika, sillä kun hän Juhana kuninkaan palveluksessa ei ollut päässyt kohoamaan, oli hän yrittänyt toisella tavalla tyydyttää kunnianhimoaan.

Kauan ei siekailtu, ja pian riippui joukko hirtettyjä Tukholman porttien ulkopuolella, näiden parissa myös Kustaa Pietarinpoika, jonka seikkailurikas elämä oli siten päättynyt.

Eräs Juhanan uskotuista miehistä sai toimekseen pitää silmällä vangin ruokaa voidakseen siten käyttää hyväkseen sopivaa tilaisuutta salaisen tehtävänsä toimeenpanemiseen.

Eräänä päivänä Eerik tunsi kovia tuskia aterian jälkeen ja astuttuaan pari horjuvaa askelta hän lyyhistyi kokoon.

Siten Eerik, nimensä mukaan neljästoista Ruotsin kuninkaista, kuoli helmikuun 26 päivänä 1577.

Juhana pysyi valtaistuimella aina kuolemaansa saakka. Hänen heikon poikansa syrjäytti väkivaltaisesti kuitenkin varsin pian Södermanlannin herttua Kaarle.

Kaarina Maununtytär sai Eerikin kuoleman jälkeen Liuksialan kuninkaankartanon Suomessa ja eli siellä elämänsä loppuajat. V. 1612 hän kuoli ja tuli haudatuksi Turun tuomiokirkkoon. Hänen poikansa, Kustaa Eerikinpoika, vietti suurimman osan elämästään vankeudessa ja maanpakolaisuudessa ja kuoli Venäjällä v. 1607.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAARINA MAUNUNTYTÄR ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.