language: Finnish

WIRON SATUJA

2:nen Ylöspano

St. Mikkelissä, J. Cederwaller poikineen, 1849.

      Imprimatur:
                  H. Molander.

SISÄLLYS:

Wäkevä Räätäli.
Totuus ja Walhe.
Koi ja Hämärätär.
Wäinämöisen Laulu.
Kielten Synty.
Weljekset ja Pakkanen.
Leipä-palasen ristiminen.

1:n

Wäkevä Räätäli.

(Wirolainen tarina.)

Räätäli ompeli talonpojan pöyvällä ja samalle pöyvälle lenteli paljon kärpäsiä. Kerran niitä hyvin paljolta pöyvällä ollen, tempasi käteensä verkapalaisen ja läiskäs sillä suuren parven kärpäsiä kuoliaksi, sanoen: "sepas on mies! ketä vaan osottaa, sen jo tappaa paikalle." Tästäs sai puheeksi, hänen olevan niin väkevän, että ketä vaan osotti, se jo kaatui. Wiimein tuli tieto Kuninkaalleki tästä räätälistä, joka muka oli niin väkevä, että ketä vaan osotti, se kuoli samassa. Kuningas käsketti hänen samassa luoksensa, kuultua hänen niin voimalliseksi, että yksinään voisi tappaa kaikki Kuninkaan viholliset: Räätäli ei olis mitenkään tullut, vaan rukoili päästä siitä, sanoin ihellään ei olevan voimaa eikä ymmärrystä enemmän kuin jokaisella muullaki; mutta sitä kuuntelemata vietiin hän väkisin Kuninkaan eteen. Tultua sotaan, annettiin hänelle hyvin tulinen ja hurja hevonen, sillä ajaakseen vihollisten päälle; vaan sellaista hevoista hän ei osannut ratsastaa eikä hallita.

Noustuansa hevosen selkään, läksi tämä nelistämään minkä vaan jaksoi, ja mies ei kerinnyt muuta kuin hätäpäissään pysytellä puttoomasta. Hevosen juostessa virstanpatsaan vieritse, tarttui mies sylinsä virstan patsaaseen, siihen piättyäkseen: vaan patsas oli tyveltä maanpintaa myöten lahonnut, josta taittui ja jäi miehen syliin. Siitä vei hevonen häntä eilleen, virstanpatsas sylissä, vihollisten luokse asti. Nähtyä hänen virstanpatsas sylissä tulevaksi, luulivat sen hänen aseeksensa, jolla aikoi heiät tappaa, ja säikäyksestä lankesivat polvillensa, häneltä armoa rukoilemaan, ja antoivat tappelemata valtaansa. Otettua kaikki vangiksi, vei heiät Kuninkaalle ja Kuningas ihastui siitä suuresti, ja tietti hänen suureksi herraksi.

2:n

Totuus ja Walhe.

Totuus ja Walhe olivat muinon veljekset. Läksivät kerran kahen kesken vaeltamaan. Rupiiman yhessä kulettua tunsivat vatsansa tyhjäksi ja tahtoivat ruokailla. Sanoi Walhe: "syökäämme, veikko, ensin sinun eväs-kontistasi, ja sen tyhjennettyä otamme minun". Kuin Totuuen eväskontti niin sai tyhjäksi, eipä Walhe antanutkaan Totuuelle mitään syyäksensä. Päivän kärsei Totuus nälkää, vaan toisena nälältä ei jaksanut enää astua eikä nälkää kärsiä, jonka tähen antoi Walheelle luvan tehä ihellensä mitä tahtoi, kunhan antaisi ruokaa. Sanoi Walhe: "Antanet puhkasta toisen silmäsi, niin saat ruokaa". Totuus ajatteli: "Tappaahan minun nälkäki, joka vaivaa minua enemmän kuin silmäni puhkaseminen"; antoi luvan Walheelle puhkastaa silmänsä, saadaksensa häneltä syömistä. Walhe puhkasi Totuuen silmän, ja syötti häntä eväskontistaan; läksivät sitte sovinnossa eelleen. Walhe söi, eikä antanutkaan Totuuelle. Totuus kysyi, syytä hän vastasi: "Muuten en anna syyäksesi jos et anna puhkasta, toistaki silmääsi". Mitäpä Totuus parannut tehä? Nälkä kiihkeni ja viimein täytyi hänen puhkasuttaa toinenki silmänsä.

Kaotettua molemmat silmät päästänsä ei nähnyt mennä mihinkään, ja Walheen täytyi ruveta hänelle taluttajaksi. Koko päivän talutti Walhe Totuutta, ja illaksi tulivat kirkon seinän viereen. Walhe sanoi Totuuelle: "Nyt olemme linnan ääressä, ja tähän linnaan voit seisattua ja erota minusta; ethän sinä enää näe kulkea mihinkään, vaan siellä saat kerjätä mitä tarvitset." Niin sanoen talutti Totuuen kirkon viereen, jätti sen sinne ja meni matkaansa. Tässä oli kirkko rakettu muutaman kuolleen hauvalle. Kirkon katolla sattui ikään kolme korppia keskenään riitauttumaan. Yksi sanoi: "Tiiänpä minkä tiiän". Toinen sanoi: "Tiiänpä minkä sie tiiät vaan eipä tiiä minkä mie tiiän". Kolmas sanoi: "Waan ettäpä tiiä kumpanekaan mitä mie tiiän". Toiset alkoivat sanoa tälle, minkä asian sie tiiät, haastelisit sen meilleki? Tämäpä ei tahtonut virkkaa mitään, vaan toiset kiusasivat häntä, luvaten hänelleki oman tietonsa. Alkoi hän siis haastella minkä tiesi: "Tämän kirkon portaan eessä, kolmen vaaksan syvyyessä maan alla on sellaista multaa joka tuopi ihmiselle näkönsä takasin, vaikka ei olis silmäkuoppiakaan enää jälillä, kuin sillä vaan hieroo silmiänsä." Sitte virkkoi toinen korppi tietonsa: "Kuninkaan suuressa pääkaupungissa on sellainen kulmaus ettei saaha vesipisaraa mistään, ja keskellä kaupunkia turulla on oivallinen lähe, josta koko kaupunki voi saaha vettä kylläkseen". Kolmas korppi alkoi nyt puheensa sanoen: "samassa kaupungissa on kuninkaan tytär ollut sairaana seitsemän vuotta; kirkon alttarin ääressä, jossa kuningas ite käypi ripillä, otettaisiin kolmesti multaa ja kiviä, ja annettaisi kuninkaan tyttärelle, niin samassa paranisi".

Tämän puheltua lensivät korpit matkaansa. Totuus kuultua korppien puheen alkoi sokiana hamuillaa kirkonporrasta. Löysi sen, ja alkoi käsinsä kaivaa maata ja pääsi kolmen vaaksan syvyyteen. Otti multaa siitä ja hieroi sillä silmiänsä; jo tunsi silmäteränsä rupeevan kasvamaan päähänsä. Otti toisesti samaa multaa, ja hieroi taas, kunnes alkoi kuin vaatteen läpi jo hämärtää. Kolmannesti hierottuansa, sai näkönsä entiselleen. Päivä oli valkenemassa ja hän läksi kulkemaan kaupunkiin, jossa korpit sanoivat sen suuren kuivuuen olevan. Sinne tultuaan oli hänellä kauhia nälkä, ja rukoili leipää kaupunkilaisilta. Ystävällisesti syöttivät häntä kaupunkilaiset hyvästi. Pyysi vettä syötyänsä, vaan kaupunkilaiset vastasivat: Juomista emmä voi sinulle antaa, sillä vesi on tässä kaupungissa kalliimpi leipää; koska vähäinenki on tuotava monen peninkulman takaa, niin maksaa se monta ruplaa tuoppi, eikä saa kuitenkaan tarpeeksi. Tämän kuultua sanoi Totuus: Tulkaat avukseni, niin hankin teille vettä kylläksi koko kaupungille. Tämä ilahutti kaupunkilaisia, ja antoivat parin kolme kymmentä miestä avuksensa. Totuus saattoi korppien puhelemmalle turulle, vieritytti kiven paikoiltansa, ja sen alta välähti suuri summaton kirkas lähe josta kaupunki sai vettä kylläksensä. Siitä meni kuninkaan luo, ja löysi hänen murheellisina; kysyi häneltä: Suuri kuningas, mikä teillä murheena? Kuningas vastasi murheellisesti, tyttärensä jo seitsemän vuotta poonneen, mistään olemata apua. Totuus sanoi: Jalo Kuningas, minä parannan tyttärenne, kuin annatte minulle avuksi parin kolme miestä. Kuningas ihastui suuresti sen kuultuansa, antoi Totuuelle miehiä keralla minkä tarvitsi. Totuus pyysi päästäksensä kirkkoon kussa Kuningas kävi ripillä. Siellä otti kuin korpit olivat sanoneet, kolmesti kiviä ja multaa, antoi ne kuninkaan tyttärelle, ja kuninkaan tytär parani. Tästä työstä lahjotti kuningas Totuuelle puolen valtakuntaansa, ja Totuus tuli sangen rikkaaksi mieheksi.

Kuultua veljensä niin hyvin käyneeksi, tuli Walhe kysymään Totuuelta miten pääsi niin rikkaaksi ja sai silmänsä vaikka oli sokiana ollut? Se aina rehellinen Totuus, ei voinut valhella veljellensä, vaikka tämä oli vihamiehensä, ja hänen sokiaksi tehnyt; mutta puheli hänelle kaikki, miten sai näkönsä, ja miten oli päässyt niin rikkaaksi. Walhe sanoi: "Armas veliseni, puhkasepas minulta silmäni, ja saata minua sen kirkon luokse, saahakseni sellaisen rikkauen." Totuus teki mitä Walhe tahtoi, puhkasi sen silmät ja saattoi hänet kirkon luokse. Tulivatpa yöllä samat korpit kirkon katolle, ja ensimmäinen sanoi: "ettäpä tiiä mitä tiiän". Mutta toiset korpit tukkesivat suunsa sanoen; "kuunnellee nytki joku, niin kuin muutamasti kuunteli eräs ja varasti koko viisautemme". Läksivät etsimään, löysitvät Walheen kuuntelemassa, ottivat kiini, ja pieksivät hänen että vähissä hengin pääsi heiän kynsistänsä. Mutta valhe jäi iäksensä sokiaksi, ja pieksettiin rammaksi ja raajarikoksi, ja sellaisena täytyy hänen elää vielä nytkin ihmisien joukossa.

3:s

Koi ja Hämärätär.

Tunnetko lyhtyä Luojan talossa? äsken levolle mennyt, valonsa paistaa vielä taivaalla johon sammui, ja valojuoni veäksen jo koille, josta taas on kohta täyessä koreuessaan tervehtivä koko luontoa. Tunnetko kättä johon aurinko vaipuu ja joka levolle saattaa sen kulkunsa päätettyä? Tunnetko kättä joka sammuneen jälleen sytyttää, ja laskee sen taivaalle uutta juontansa alkamaan? Luojalla oli kaksi uskollista palveliaa, ikuisella nuoruella lahjoitetusta suvusta, ja kuin lyhty ensimäisenä iltana oli päättänyt juoksunsa sanoi hän Hämärättärelle: "Sinulle tyttäreni uskon tuon vaipuvan auringon. Sammuta hän, ja pitele valkiaa suojellen vahingoittamasta". Ja huomenen joutuessa sanoi hän Koille: "Poikani, toimituksesi on oleva sytyttää lyhtyä ja asettaa häntä uuteen juoksuunsa". —

Uskollisesti toimittivat molemmat velvollisuutensa, eikä yhtenäkään päivänä kaivattu lyhtyä taivaan kaarelta, ja talvella kulkeva taivaan ääriä, hän sammuu aikaisemmin ehtoolla ja alkaa myöhemmin aamulla juoksunsa; ja keväillä herättavä kukkaisia ja lintujenlaulua ja kesällä helletsäteillään heelmiä valmistuttava, äänelle sallitaan vaan lyhyinen hetki levätäkseen, ja Hämärätär antaa sammuvan auringon kohastaan Koille, joka kohta huokuu sen uuteen eloonsa.

Tullut oli ihana aika, jona kukkaiset aukasivat tuoksuvat kupunsa, ja linnut ja ihmiset lauluillansa täyttivät avaruuen IImarisen majassa. Sillon katsoivat Koit ja Hämärätär kovin syvästi toisensa sini silmiin, ja sammuvan Auringon Hämärättären käestä painuessa Koin käteen, puristuivat molempain käet vastatuksen, ja molempain huulet koskivat toisiinsa.

Mutta se koskaan vaipumaton silmä näki mitä salaisesti syänön hiljaisuuessa tapahtui, ja päivän tultua kutsui ukko molemmat luoksensa, sanoen heille: "Tyytyväinen oleva teiän uskollisesti toimitettuun palvellukseenne, toivon teiät täyellisemmästi onnellisiksi. Niin ottakaat nyt toisenne ja toimittakaat tästees palvellustanne miehenä ja vaimona".

Ja yhestä suusta vastasivat molemmat: "Isä, älä iloamme karkota! Salli ikuisesti ollaksemme sulhasena ja morsiamena, sillä mee olemma onneelliset tässä tilaisuuessa jossa rakkaus on ikuisesti nuori ja uusi".

Ja heiän rukoukseensa suostuva ukko onnisti heiän liittonsa. Kerran vuoessa, neljänä viikkona kohtaavat puoliyön aikana toisiansa, ja Hämärättären laskeissa sammuvaa aurinkoa kultansa käteen, seuraa aina katteleminen ja suutelus, ja Hämärättären posket rusettuuvat ja kuvaavat ruskonsa taivaalle, kunnes Koi sytyttää lyhyn ja taivaalla keltava valo rientää nousevan auringon eellä. Täksi ystäväin juhlalliseksi kohtaamiseksi koristaa vieläki ukko nurmensa kauneimmilla kukkasilla, ja kyntörastaat huutaavat leikillä Koin sylissä kovin kauvan viipyvälle Hämärättärelle: "Laiska tytär! laiska tytär! yö pitkä!"

4:s

Wäinämöisen Laulu.

Ihmisillä ja eläimillä oli kielensä. Wielä nytkin on vanhoja ihmisiä jotka ymmärtävät eläinten kielen ja kuultelevat niiden ääniä. Mutta tämä kieli oli vaan jokapäivänen eli arkikieli. Nyt koottiin kaikki luodut yhteen oppimaan toisen pyhemmän kielen, nimittäin laulun, sillä riemutaksensa ja Jumaloita kunniottaaksensa. Kaikki jolla henki oli riensi Tuomivaaran luokse, jonka päällä seisoi pyhitetty metsä. Ilma rupesi pauhaamaan ja laulun Jumala Wäinämöinen tuli alas. Jakailtua kutreiset hiuksensa korvallisillensa, puisteli vaippaansa, pyyhtäsi partaansa, rykäsi ja koetteli kanteleensa kieliä. Nyt soitti hän ja lauloi Jumalain kunniata ja kaikki kuulteliat ihastuivat, mutta enimmän kuitenki hän itse. Järkähtämätä ja äänetä kuulteli vaan jokainen laulua. Emäjoki seisattui juoksemasta, tuuli unhotti kulkunsa, metsä ja eläimet ja linnut kuultelivat, ja metsän kierosilmä, viettelevä haltia pilkisteli puiden välistä. Mutta kaikki eivät tajunneet laulua kokonaan. Lehdon viherjäät puut mieleensä panivat ilman pauhinan Jumalan alastullessa, ja kuin te kävellessänne metsässä kuulette tämän juhlallisen pauhun, niin tietkäät silloin Jumala ei ole kaukana. Emäjoki tarkkasi vaipan puistelun, ja joka kerran keväillä riemuten uutta nuoruuttansa, kohisee hän vielä samalla tavalla kuin oli kuullut sen puistellun vaipan kohisevaksi. Tuuli mieleensä pisti kiinteimmät vinkuvat äänet, muutamat eläimet ihastuivat kanteleen naulain narinata, toiset taas kielten naukuntaa. Laululinnut panivat muistiin hänen liirityksensä, etenki kyntörastas ja kiuru. Kaloilla oli kehnoin onni. He pistivät päänsä vedestä ylös silmiä myöten, vaan korvat jäivät veteen. He näkivät vaan suun liikkeen ja matkittavat nyt sitä, mutta ovat mykät. Ihminen yksinänsä tajusi koko laulun ja sentähden hänen laulunsa tungehtee sydämmeen ja nousee ylös Jumalain tykö. Mutta ukko lauleli taivaan suuruutta ja maan ihanuutta ja Emäjoen rantain ankaruutta ja niiden muinosta ihmeellisyyttä ja ihmisyyden onnea ja onnettomuutta. Ja hänen laulunsa hellytti oman rintansa, ja kuumat kyyneleet juoksivat kasvoillensa kastellen lävitse kuusi vaippaansa ja seitsemän ihokauhtanaansa. Nyt lensi hän ylös Ylijumalan tykö laulamaan ja soittamaan hänelle, ja pyhitetyt korvat vielä kuulevat niitä kaukaa kajahtelevaisia säveliä. Etteivät ihmiset unhottaisi hänen laulua työntelee hän vieläki aika-ajoin lähettiläisiänsä maahan. Kerran palajaa hän vielä itseki, kuin onni kääntää silmänsä näille seutuille.

5:s

Kielten synty.

Ihmiset olivat lisääntyneet ja heidän ensimmäinen asuinsiansa tuli ahtaaksi, vaan enimmäkseen siksi etteivät he elänneet sovinnossa keskenänsä. Ukko tahtoi heidän nyt leviämään ympäri maan ja osotti erinäisille kansakunnille eri asuinsiansa. Paremmin heitä toisistaan vierastuttaaksensa päätti hän antaa jokaiselle omat tapansa, oman nimen ja oman kielen. Kaikkein kansain täytyi siis vielä kerran määrätyllä päivällä kokoontua hänen luoksensa sille siniselle eli Kattilavuorelle saamaan omasuutensa, tapansa, nimensä ja kielensä.

Wesi ja tuli vihaavat toisiansa ja toinen heistä pyytää toista surmata. Mutta kuin ihminen antaa yhdelle heistä voiton, niin se voitettu puollustaa itsiänsä, antaen vaan väkisin itsiään surmata. Olettahan te kuulleet ja nähneet kuinka kattilaan suljettu ja tulelta vaivattu vesi ensin rupee surkiasti vinkahtelemaan, sitte alkaa parkua ja viimen minkä jaksaa hyppii ylös päästäkseen astian reunoin yli vihamiehensä päälle. Tämän kokeen laittoi nyt Ukko saahakseen tulelta vaivatun ve'en äänestä ja liikkeestä jokaiselle lähestyvälle kansalle kielen, nimen ja muut tavat.

Warhain aamulla alkoi Ukko puuhansa, sillä paljon kansoja oli tyytytettäviä. Hän sytytti aika rovion, sysäsi kolmijalan sen päälle ja asetti kattilan täytetyn sillä kummallisella ve'ellä siihen. Tuskin sai valmiiksi nämät varustukset kuin jo tuli eräs kansa, iloinen, urhollinen ja uuras. "Ahaa, katsopas teitä kuin olette varhain liikkeellä, sitä minä rakastan. Mutta Kattila vielä ei kiehu; kuinka tyyvytän nyt teiän? Kuitenkaan en taho teitä viivytellä. Te voitte kutsua itsenne minun omaksi kansakseni, ja oma kieleni olkoon myös teiän". Niin sai Wiron kansa kunnian kutsuttaa Ukon ensimmäisiksi kansaksi, puhua hänen kieltänsä ja olla vapaa kaikista omituisista tavoista ja juonista, jotka muuten ovat Jumalalle harmiksi ja lähimäisille tuskaksi. He menivät kotiinsa sillä. Kattila teki tekoonsa ja jokainen kansa sai saatavansa. Waan ken tuntee kaikki kansat, jotka tähän kokoontuivat, ken voi sanoa heiän nimensä, ja ken on ollut niin onneton jokaisen kanssa tulla niin tutuksi, että hän olisi saanut kärsiä heiän kaikkein tapoja ja juonia, heiän kummallisuuksia, joita jokainen kansa itserakkauessaan kutsuu evuksi ja eroituksiksi? yksi erotaksen laiskuuessa, toinen ylpeyessä, kolmas saituuessa, neljäs julmuuessa; Ja virka minulle se kansa joka ei ylpeilisi sellaisella pääomaisuuellaan?

Mutta muutamia myöhäsiä en voi jättää nimittämätä, jotka viipymisillään muuten närkästyttivät Ukkoaki.

Ilta oli nimittäin jo käsissä ja Ukko oli hyvillä mielin saatuvansa niin tämän paljotöisen päivän loppuun. Kansat herkesivät jo tulemasta ja Ukko rupesi sammuttelemaan valkiata. Silloin tuli vielä iso kansa, jauhotetut valetukat päässä, kirjavissa vaatteissa, kaikilla maailman turhuuella koristetut. Wihastuksissaan katsahti Ukko yliolkansa heitä ja sanoi: Aha! Te olette niin kauan laittainneet. Puhukaa! nyt itse valkia? Tuskissaan rupesi vesi parkumaan, Döyts, peits, Döyts, peits. Sitte rupesi se kiehumaan, annellen: Saksa maksa, Saksa, maksa; Hyvä, sanoi Ukko, teitä emme taho pitempää viivytellä. Siinä olette nyt kuulleet nimenne, kielenne ja toimituksenne; menkäät ja puhukaat itseenne ylpeyttä yli muihen kansain. Sen neuvon saivat Saksalaiset.

Luulten nyt vihtoin pääsneensä sammutti Ukko valkian viskellen kekäleet ympärisen, ja laittaisiin maata. Waan vielä tuli eräs joukko verkkanen, likanen ja törkiä. He valittivat nyt tien pituutta ja kehnoutta. "Laiskoille ja joutilaille minulla ei ole eri nimeä. Jälleenkö minun on teille tuli tehtävä? Mutta ehkä ve'estä vielä jotain selvää saisi." Katsoen nyt kattilaan, oli vaahti ve'en päällä, jota hän lusikalla sysäsi syrjään ja läiskäsi viimen täyen lusikan siitä maahan. Waahti puolessaan maahan antoi äänen "latsch". "No hyvä" sanoi ukko Latshit, Latvitshit olkoon nimenne, ja teiän kieli olkoon kaikista muista kielistä kerätty. Niin pääsivät viimeksi Lättiläiset tiehensä.

Työ päättyi. Ukko meni tiehensä. Kattila nyt on jo poikessa, mutta tulen sia vielä on nähtävä. Ja kuin muut vuoret paistavat auringon valosta niin Kattila vuori on vieläki sinisellä savulla piiritetty ja se kutsutaan vieläki Kattilavuoreksi.

6:s

Weljekset ja Pakkanen.

Weljeksistä oli toinen rikas, toinen köyhä. Rikkaalla oli paljon ruista kylvetty maahan ja kyllältä karjaa. Mutta köyhällä vaan vähäinen ruista pikkuisessa aituuksessa. Tuli pakkanen, vei senki vähäisen. Mikä nyt köyhälle eteen muu kuin mennä pakkasen luo? Hituisen astuttuansa tuli sauna vastaan; meni saunaan. Saunassa oli vanha vaimo, joka kysäsi, mikä hänellä asiana? Hän vastasi: "kylvin hituisen ruista maahan, sen vei pakkanen, ja läksin nyt häneltä kysymään, miksi minulle sen teki." Waimo vastasi: "Pakkanen, kaiken viejä, on poikani, vaan nyt ei ole koissa; kotiin tullessaan viepi sinunki, nouse sentähen uunille, jossa voit tuloansa vuotella". Mies kapusi uunille ja pakkanen tuli kotiin. Sillon sanoi pojallensa akka: "poikani, miksi veit köyhän rukiin, joka muutenki oli puutoksessa?" Poika vastasi: "epäilinpä sitä ottaissaniki." Silloin sanoi köyhä: "antakaat minulle ees kotvaseksi elääkseni, kuolenhan minä muutoin nälkään, sillä minulla ei ole elämän einettä." Pakkanen sanoi: "Antakaamme miesparalle millä voisi elää." Niin antoivat hänelle leipäkontin ja sanoivat: "tahtonet syyä, niin sano vaan: 'avau kontti', niin ruokaa on minkä jaksat syyä, ja syötyäsi sano: 'mene kiini kontti', niin ruoka menee konttiin ja kontin suu kiini".

Mies luki tuhansia kiitoksia ja meni tiehensä. Matkasen astuttuansa, sanoi: "avau kontti", ja kontti avautu samassa, ja hän sai ruokaa kylläksensä. Syötyänsä sanoi: "mene kiini kontti", ja ruoka meni jälleen, kontin suu meni kiini. Niin meni kotiinsa ja teki pakkasen neuvokin mukaan.

Waimonensa aikaisen näin elettyä, alkoi rikas veli ostella häneltä tätä konttia, ja antoi hänelle siitä sata härkää ja sata lehmää, sata hevoista ja sata lammasta ja osti sen omaksensa. Niin pääsi köyhä veljes hyvin rikkaaksi, vaan mitä auttoi häntä rikkautensa, sillä hänellä ei ollut heiniä, ja siksi kuolivat nälkään kaikki nämät eläimensä, ja hän tuli yhtä köyhäksi kuin ennenki. Mikä nyt taas neuvoksi muu kuin kulkeminen jälle pakkaselta saamaan uu'en kontin? Silloin sanoi pakkanen: "tuhmuuessasi tuhlasit kontin ja tulit jälleen köyhäksi." Antoi kuitenki pakkanen hänelle toisen leipäkontin, joka oli paljon kauniimpi ennistä. Mies kiitti ja meni iloisena matkaansa, luullen tämän kontin samallaiseksi kuin entisenki.

Nälän tultua sanoi taas entisellä tavallansa. "Avau kontti." Heti sanottuansa aukesi kontin suu ja kontista tuli kaksi miestä karttu käessä, jotka pieksivät hänen pahanpäiväseksi, ennen kuin kerkisi virkkaa: "tukkeu kontti", jolloin miehet menivät konttiin ja kontin suu kiini. Silloin sanoi hän "Eläppäs huoli, nyt tahon taas vaihtaa veljeni keralla." Tuli kotiin, näki veli tämän kontin paljon kauniimmaksi ennistä ja halasi samassa vaihtaa sen; toisella ei ollut siihen mitään vastustelemista, ja niin vaihtoivat konttia. Silloin kutsui rikas veli kaikki sukulaisensa ja kaikki herrat luoksen ja, sillä hän tahtoi nyt enissä pitää suuret piot tällä kontillansa. Kuin kaikki herrat ja vieraat olivat kokoontuneet, kiljusi hän: "aukia kontti." Kontti aukesi samassa, mutta siitä tuli kaksi miestä karttu käessä ja alkovat pieksää vieraita, jotka saivat selkäänsä niin että niien täytyi pötkiä ilman vaatteita tuvasta tiehensä. Saipa tuo kontin isäntä selkäänsä niin hyvin kuin muutki. Wiimen kerkisi kiljasta: "tukkeu kontti", jolloin miehet menivät konttiin ja kontin suu tukkeutu. Päälliseksi pieksivät ne kutsutut vieraatki isäntäänsä ennen kuin menivät pois. Mutta se rikas veljes oli nyt yhtä köyhä kuin köyhä veljes oli ollut sitä ennen. Hänellä oli kyllä se koria kontti, mutta siinä olivat vaan karttu miehet, niin että jos tahtoi siitä syyäksensä, sai aina selkäänsä. Mutta köyhä veljes söi vaimonensa ja lapsinensa vaihetusta kontista kaiken elinkautensa.

Jumala ei jätä avutta, jotka eivät ole itse olleet syynä köyhyyteensä; mutta joka omalla tyhmyyellänsä eli ahneuellansa ja ylpeyellä on köyhtynyt, hänelle ei ole apua muusta kuin kartusta.

7:S

Leipä-palasen ristiminen.

Seitsemän vuotisella oli lapsi, joka ristille viiessä oli muuttunut kiveksi ja pappi sanoi: "miksi ristisin minä kiveä?" Weivät siis sen jälleen kotiinsa, ja se muuttui taas lapseksi. Toisena päivänä veivät sitä taas ristittäväksi, ja silloin muuttui jääpalaiseksi. Pappi sanoi: "miksi ristisin jääpalaista?" Weivät lapsen taas kotiin. Kolmantena päivänä saattoivat sitä jälleen ristille; jolloin se muuttui leipäpalaiseksi, ja pappi risti tämän leipäpalaisen; mutta se muuttui jälleen lapseksi.

Jos pappi olisi ristinyt kiven, niin olisi koko maa tullut niin kovaksi kuin kivi. Jos taas olisi ristinyt jääpalaisen, niin olisi maa tullut niin kylmäksi kuin jää, ettei mikään siinä olisi kasvannut. Sentähen risti pappi leipäpalaisen, että leipää olisi niin kauvan kuin maa on pysyvä.